[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx6Nr3DWDz_R9RdJQX7H0p_erRVWCA_7VtuNIJKJa4Xo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2863,"Koulumestari ja hänen poikansa","Caspari, K. H.",1815,1861,"2863-caspari-k-h-koulumestari-ja-hanen-poikansa","2863__Caspari_K._H.__Koulumestari_ja_hänen_poikansa","Kertomus 30-vuotisen sodan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1851,1897,30955,206380,false,58811,[23],"Thirty Years' War, 1618-1648 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Koulumestari ja hänen poikansa: Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta\" by K. H. Caspari is a historical novel written in the late 19th century. The narrative revolves around the life of Udalrikus Gast, a schoolmaster during the tumultuous times of the Thirty Years' War, as he reflects on his life, relationships, and the challenges he faces. The story also follows his son, Valentin, showcasing his upbringing and the influences that shape his character against the backdrop of war and hardship.  The opening of the novel introduces Udalrikus Gast, who, as a schoolmaster, imparts education and values to the youth of Sommerhausen while recounting his experiences during the Thirty Years' War. Udalrikus reflects on his humble origins, the loss of his parents, and his journey into teaching as he personalizes the historical context with his family's trials. He expresses heartfelt emotions about raising his son and wishes to instill virtuous qualities in him. The narrative sets the stage for Valentin's upbringing and foreshadows the struggles he will face as he grows older, hinting at his future friendships and challenges linked to the ongoing war. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Mannstén, Emil",266,"Historiallinen romaani sijoittuu kolmikymmenvuotisen sodan aikaan ja perustuu vanhoihin kirkonkirjoihin. Koulumestari Udalrikus Gast kertoo poikansa Valentinin vaiheista sodan jaloissa, missä perhettä koettelevat sotapalvelus, rutto ja vaikeat elämänvaiheet.","K. H. Casparin 'Koulumestari ja hänen poikansa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2863. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOULUMESTARI JA HÄNEN POIKANSA\n\nKertomus 30-vuotisen sodan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nK. H. CASPARI\n\n\nSuomentanut\n\nEmil Mannsten\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.\n\n  1. Kirjantekijän sääty ja sukuperä.\n  2. Poika.\n  3. Valentin käsityöläisopissa.\n  4. Valentin kirjurina.\n  5. Erlachin jääkäri.\n  6. Varotus.\n  7. Portinvartija.\n  8. Hyökkäys.\n  9. Ryöstö.\n 10. Rikos tulee ilmi.\n 11. Jumalan tuomio.\n 12. Pako.\n 13. Rutto.\n 14. Kotiintulo.\n 15. Kirje.\n 16. Kirje (jatkoa).\n 17. Kirje (jatkoa).\n 18. Kirje (jatkoa).\n 19. Kirje (jatkoa).\n 20. Kirje (jatkoa).\n 21. Kirje (jatkoa ja loppu).\n 22. Valentinin kuolema.\n 23. Toinenkin Jumalan tuomio.\n 24. Loppu.\n\n\n\n\nAlkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.\n\n\nMitä nykyiset, taulun muotoon laaditut kirkonkirjat luultenkaan eivät\ntule jättämään jälkeentulevaisillemme, on minun usein suotu nähdä\n_vanhoista_ kirkonkirjoista, — ja on se ollut valaisevana katsauksena\nsen ajan kirkolliseen seurakuntaelämään.\n\nSommerhausenissa, jossa ennen olin pappina, olen todelliseksi\nmielenylennyksekseni usein lukenut sikäläisen vanhan koulumestarin,\n_Udalrikus Gastin_, kolmikymmenvuotisen sodan aikana laatimaa\nkirkonkirjaa. Sanotun miehen oli tapana asian ohella merkitä\nkirkonkirjaan kaikenlaisia historiallisia tahi muuten herttaisesta,\nyksinkertaisesta ja tosi kristillisestä mielestä johtuvia\nmuistoonpanojaan, jonka tähden tuo vanha koulumestari on käynyt minulle\nhyvin rakkaaksi. Samoin kuin hänen lukuisista, seikkaperäisistä\nreunamuistutuksistaan koetin tehdä itselleni selväksi hänen sisällisen\nkatsantotapansa, niin pyrin myöskin muodostamaan itselleni yhtenäisen\nyleiskäsityksen hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan. Johtona tähän\nkäytin erästä hänen kirjoittamaansa vanhaa kirjettä, jonka olin\nsattunut saamaan käsiini, eräitä perhepapereita, erästä\nvanhaa testamenttikirjaa ja vihdoin erästä mieltäkiinnittävää\nkäsinkirjoitettua Limpurg-huoneen aikakirjaa, jonka Sommerhausenin\nomistaja, kreivi Ludvig von Rechteren ystävällisesti antoi minun\nkäytettäväkseni.\n\nMieluummin olen antanut kertomuksen sujua vanhan koulumestarin omasta\nsuusta; mutta tarkkanäköinen lukija huomaa sittenkin helposti, missä\nkohdin hän itse todella puhuu ja missä minä ainoastaan _saatan_ hänen\npuhumaan, koskapa, mitä kirjoitustapaankin tulee, olen vähemmällä\ntarkkuudella koettanut seurata vanhentunutta kieltä kuin välttää nyt\nkäytännössä olevaa, mikä kertomistapaan nähden vaikuttaisi miltei\nhäiritsevästi.\n\nTäten toivotan kirjaselleni suosiollisia lukijoita ja — Jumalan\nsiunausta.\n\nEschau, lähellä Aschaffenburgia, 30 p. toukokuuta 1851.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nKirjantekijän sääty ja sukuperä.\n\n\n    Suuri voitto on olla jumalinen\n    ja tyytyä onneensa.\n\n                  1 Tim. 6: 6.\n\nJo vanhimpina aikoina saattoi joskus tapahtua, että mainiot miehet\njättivät jälkimaailmalle omakätisesti kirjoittamansa kirjan elämän\nvaiheistansa. Varmaan ovat useatkin lukijoistani lukeneet koulussa\nJulius Caesarin kommentaarioita ja talvi-illoin kotona miehekkään\nritari Götz von Berlichingenin elämäkertaa, ja varmaan on moni\nmielessään tuuminut mitenkä sellaiset miehet ovat voineet\nvahingoittumatta ja kunnialla suoriutua niin suurista vaaroista ja\nvahingoista.\n\nSellainen lukija tuskin voinee olla nauramatta, kun minäkin Udalrikus\nGast Sommerhausenista Frankenlandissa, olen Jumalan avulla ryhtynyt\nmerkitsemään muistoon kokemuksiani näinä viime huolestuttavina aikoina.\nSillä mikään Caesar en ole enkä liioin ritarikaan, suoraan sanoen vaan\nköyhä koulumestari, joka viidenkymmenen vuoden aikana joka päivä olen\nopettanut rakkaalle nuorisollemme Jumalan sanaa; ja jos vaivaloinen\ntyöni ei ole ollut hedelmiä vallan vailla, niin tiedän kyllä, kelvoton\npalvelija, ettei sillä, joka kylvää ja kastaa, ole mitään ansiota, vaan\nainoastaan Herralla, joka antaa kasvun. Mutta, rakas lukijani, osaanpa\nminäkin kertoa ihmeitä siitä Jumalasta, joka auttaa, ja Herrasta,\nHerrasta, joka kuolemasta vapahtaa; ja koska Jumalan työ on aivan\nyhtä suuri kuullessaan köyhäin ja hyljättyjen huokauksia, kuin\nkuljettaessaan mahtavain hevoset ja vaunut voittoihin, ja koska Isä\ntaivaassa ei kuuntele ainoastaan ylpeän joutsenen kuolinlaulua rannan\nruohikossa, vaan myöskin varpusen yksitoikkoista sirkutusta, eikä\nhalveksi korpin käheätä vaauntaakaan piiloloukossansa, niin en tahdo\nminäkään vai'eta, vaan annan korkealle kaikua tämän ylistyslauluni:\n\n            Soli Deo Gloria!\n    Herralle ainoalle olkoon hunnia!\n\nElämä, joka kuluu näitten raamatun sanojen mukaan: \"Köyhyyttä ja\nrikkautta älä minulle anna\", ja jossa ei minkäänlaisia suurempia\ntapauksia, olkoot ne sitten iloa tahi surua herättäviä, esiinny, on\nkyllä erinomainen, — mutta ei siitä toiselta puolen ole paljo\nsanottavaakaan. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen minäkin vaeltanut\ntietäni kuten tuhannet muut; sen jälkeen vasta Jumala on minua vallan\nihmeellisille teille johtanut. Mainittakoon siis lyhyesti vaan jotakin\ntuosta viisikymmentäyhdeksän vuotta käsittävästä ajanjaksosta\njohdannoksi varsinaiseen kertomukseen.\n\nHerrassa nukkunut isäni, Paulus Gast oli ammatiltaan suutari ja asui\npienessä Winterhausenin kaupungissa. Äitiäni en ole koskaan tuntenut,\nsillä synnytettyänsä minut maailmaan, hän kerkesi vain siunata minut ja\njättää minut isäni huostaan, niin Jumala kutsui hänet kotiin taivaan\nvaltakuntaan kolmen vanhemman sisareni luokse.\n\nKoska olin isäni ainoa lapsi, niin hän toivoi, että saisin oppia jotain\nparempaa ammattia kuin hän itse, ja määräsi minut opettajaksi.\n\nAluksi opin rehtori Holbergin johdolla hyvästi lukemaan, kirjoittamaan\nja laskemaan, luin sitte latinaa pastori Burkhardus Thüngersheim\nvainajan luona ja vihdoin sain käytännöllisesti harjaantua\nopettajatoimeeni vanhan rehtorini johdolla. Suoritettuani kunnolla\ntutkinnot valitsi kaupungin maistraatti minut opettajaksi\nSommerhauseniin.\n\nMoni iloitsi tämän johdosta kanssani, mutta erityistä iloa tuotti se\nkahdelle henkilölle; vanhalle isälleni ja Margareeta Späthille, jolle\nnyt saatoin antaa käteni Herran alttarin edessä —, sydämeni olin\nantanut hänelle jo kymmenen vuotta sitten. Nyt on hänkin kotona Herran\ntykönä puettuna juhlapukuun ja kantaen käsissänsä palmuja, jotavastoin\nminun yksinäisen vanhuksen, täytyy edelleen kantaa arkipukua ja luoda\nkyynelten himmentämän katseeni ylös päin, missä hän ja kaikki lapsemme\njo kauan ovat katsoneet Herraa kasvoista kasvoihin.\n\nVuonna 1610, seitsemäntenäneljättä syntymäpäivänäni, astuin virkaani\nSommerhausenissa, muuttaen Margareetani kanssa vilpoisaan asuntoomme,\njonka maistraatti meitä varten oli toimittanut ja johon samalla kuului\nkaunoinen puutarha.\n\nVähäinen Sommerhausenin kaupunki on runsaasti siunatussa\nFrankenlandissa. Sen vaakunaan on kuvattuna — ja syystäpä onkin —\naurinko, joka säteillänsä valaisee kypsäksi tuleentunutta\nrypäleterttua. Viljavainioita on siellä vähemmässä määrässä, mutta\nsitävastoin paljo hedelmällisiä viinitarhoja. Ja kun kevät on täydessä\nvihanuudessaan, niin ne näyttävät erinomaisen ihanilta. Kaupunki\nkartanoineen ja torneilla kaunisteltuine muureineen vetäytyy silloin\nniiden varjoon, niinkuin Herran siunauksen siipien suojaan. Kaupungin\nmuurien vieritse virtaa uhkea Mainjoki, joka Bayreuthistä tullen täällä\nmuodostaa rajan Sommerhausen ja Winterhausen nimisten maiden välillä.\n\nJumala siunatkoon sinua ja viinitarhojasi, rakas pieni kaupunki,\nlapsiin ja lastenlapsiin. Täällä olen varhaisina aamuhetkinä hyvillä\nmielin ja iloisin toivein alkanut päivätyöni, täällä olen kantanut\npäivän kuorman ja helteen, ja täällä, jos Luoja suo, odotan myös\nyhdettätoista hetkeä ja kun ilta joutuu ja hän kutsuu minua lepoon,\nkäyn viinitarhan Herralta vastaanottamaan armopalkkani. _Sitä Jumala\nsuokoon!_\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nPoika.\n\n\n    Katso, lapset ovat Herran lahja!\n\n                       Ps. 127: 3.\n\nLokakuun 12 päivänä 1613, kello kolme aamusella, syntyi ensimmäinen\npoikamme. Oli kylmä, myrskyinen syksypäivä, mutta sydämessäni oli vain\npäivänpaistetta ja riemullista iloa, luodessani katseeni taivasta\nkohden, jolla ajelehti paksuja aamupilviä. Seistessäni Margareetan\nvuoteen äärellä ja pidellessäni ensi kertaa pientä poikaamme\nkäsivarsillani, tuntui minusta juurikuin armorikas Jumala hartaammin\nkuin ennen koskaan olisi painanut meidät isänsyliinsä, ja minä lausuin\nJaakobin sanoin: \"Herra, minä olen mahdoton kaikkeen siihen armoon ja\nkaikkeen totuuteen, jonka olet minulle osottanut.\"\n\nPyhässä kasteessa sai poikani nimen Valentin risti-isänsä, leipuri\nValentin Orplichin mukaan. Kulkiessani kirkosta kotia rukoilin\nsydämessäni Jumalaa, että hän tekisi rakkaasta lapsestani oikean\nkristillisen Valentinuksen, sankarin, joka kykenisi voimakkaasti\ntaistelemaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan.\n\nKasvatin poikaa, niin pitkälti kuin heikon, lyhytnäköisen ihmisen on\nmahdollista, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Hyvää tahtoa ei\nminulta siihen ainakaan puuttunut, ja vaimoni, joka sydämensä\nyksinkertaisuudessa monasti tiesi neuvoja, kun minä olin neuvotonna,\noli minulle tässä kohden suurena apuna. Meissä oli kummassakin\nkehittynyt varmaksi se vakaumus ettei Herra ole turhaan sanonut: \"Jotka\n_varhain_ minua etsivät, he löytävät minun.\" Hennon lapsen sydän on\nkuin pehmyt vaha, johon Vapahtajamme suloisen majesteetillinen kuva\nhelposti painuu. Myöhemmin ei sydän ole enää niin vastaanottavainen, ja\nsen pehmittämiseksi vaaditaan usein ankaria koettelemuksia. Pojan\ntäytettyä kuusi vuotta otin hänet omaan kouluuni, ja jo vuoden perästä\nosasi hän kuuluvalla, selvällä äänellä lukea aamu- ja ehtoorukoukset;\nsydämellisellä ilolla kuuntelimme häntä, sillä hän käytti aivan samaa\nääntämistapaa kuin pastori Theodorikus saarnoissaan. Kasvavana poikana\nnautti Valentin suurta kunnioitusta kaupungin nuorison keskuudessa sekä\npelkäämättömyytensä että tavattoman ymmärryksensä tähden, joka ilmeni\nhänen puheessaan. Toverina oli hän niin ikään yleisesti suosittu\nystävällisyytensä ja avuliaisuutensa tähden kaikkia kohtaan. Kuten,\nhyvä lukija tiedät, suositaan enimmän sitä viiniä, mikä on samalla\nvoimakasta ja makeaa; aivan samoin pidetään enemmän semmoisesta\nihmisestä, joka samalla on urhokas sekä lempeä, rohkea sekä tuntehikas.\nTodistuksena Valentinin rohkeudesta ja neuvokkaisuudesta kerron\nseuraavan tapauksen. Majatalon isännän pieni poika sattui kerran\njoutumaan kahden pillastuneen hevosen tielle, mutta samassa kun raskaat\nvetorattaat olivat musertamaisillaan hänen päänsä, syöksi Valentin\nesiin, ja tempasi oman henkensä uhalla hänet alta pois. Kun pienokainen\nei ollut heretä itkemästä, antoi poikani hänelle vaskisen\naurinkokellonsa ja lähti sitte tiehensä, niinkuin ei mitään\nerinäisempää olisi tapahtunutkaan. Valentin oli silloin vain kymmenen\nvuoden vanha.\n\nNälkävuonna 1622, jolloin onneton sota oli peräti köyhdyttänyt meidät,\njakeli hän useasti niukasta leipäpalasestaan puutetta kärsiville\nnaapurien lapsille, jotka koulupenkkien alta kokosivat parempiosaisten\nlasten käsistä sinne ja tänne singonneita leivänmuruja.\n\nTiedämmehän kuitenkin, että ominaisuudet sellaiset kuin tuntehikkuus,\nrohkeus ja ilomielisyys y.m.s. ovat vaan luonnonkirjoja, jotka eivät\nmissään suhteessa tee lasta Jumalan valtakunnalle soveliaaksi, vaikka\nkaunistavatkin sitä ihmisten edessä. Mihin joutui Absalom\nkaunopuheliaisuuslahjoineen, mihin kopeamielinen Saul? _Syvään\nlankeemukseen_. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on kuin\nlaiva, joka täysin purjein kiitää merellä selällisellä. Jos vankka\nmyötäinen tuuli puhaltelee purjeihin, laskee laiva upeasti satamaan,\nmutta jos vastatuulet saavat laivan ajeltavakseen, kiitää se sitä\nnopeammin vain perikatoansa kohden. _Herran Henki_ on oikea suotuisa\ntuuli. Se olisi minun pitänyt oivaltaa ja muistaa, mutta kuka on se\nisä, jonka korvia ei hyväilisi, kun kaikki kehuvat ja kiittävät hänen\nlastansa?\n\nHelluntaina v. 1626 meni poikani ensi kerran Herran ehtoolliselle.\nAamusella sanottuna päivänä laskeuduimme yhdessä polvillemme ja\nrukoilimme että Jumala armossaan antaisi hänelle sielunsa\nkaunistukseksi katuvaisen mielen ja vahvan uskon — hänen ruumiinsa\nkaunistamisen oli äitinsä ottanut toimekseen, kammannut hänen mustahkon\ntukkansa, pukenut mustan takin hänen ylleen ja pistänyt hänelle käteen\ntilaisuutta varten maasta nyhtämänsä kauniin rosmariinin. Nuoremmat\nlapseni — Jumala oli näette lahjoittanut minulle paitsi Valentinia\nvielä kolme lasta, kaksi tytärtä ja pojan — nähtyänsä veljensä niin\nkomeissa varustuksissa, panivat kätensä ristiin ja rohkenivat\ntähystellä häntä ainoastaan matkan päästä. Valentin pyysi vielä kerran\nvanhemmiltaan ja sisaruksiltaan anteeksi mitä oli rikkonut heitä\nvastaan ja lähti sitte lapsijoukon mukana Herran huoneesen.\n\nTänä vuonna juuri kaksitoista lasta pyrki ensi kertaa ripille.\nNähdessäni heidän tulevan takaisin alttarilta, jota olivat lähestyneet\nkaksittain, en voinut torjua alakuloisuutta mielestäni. Käytävät\nkirkonpenkkien välissä olivat täynnä keisarin sotamiehiä, jotka viikkoa\nennen olivat majoittuneet kaupunkiimme. Nämä hurjat, parrakkaat,\nrautahaarniskaiset miehet johtivat ehdottomasti ajattelemaan\nraudankovaa aikaa, jota tuhoisan uskonsodan johdosta jo kokonaista\nkahdeksan vuotta olimme huokaillen kärsineet.\n\nNähdessäni pienen, harrasmielisen lapsijoukon tunkeuvan ynseähenkisen\nsoturiparven lävitse, selveni minulle, miksi pastori Theodorikus oli\nrippilapsille pitämänsä kehotuspuheen tekstiksi valinnut lauseen:\n\"Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle.\" Niiden\nkahdentoista joukossakin, jotka Herra valitsi opetuslapsikseen, oli\nyksi Juudas, ja kuinkapa moni lammas luopuukaan paimenestaan, joutuen\nsuden saaliiksi, tänä murheenaikana sodan rautakavion suorittaessa\nhirvittävää hävityskulkuaan Herran laidunten ylitse! Mitäpä merkitystä\nsillä on, ajattelin itsekseni, että siveät tunteet nyt liikuttavat\nnäiden lasten ja poikasi sydäntä — onkohan heillä öljyäkin\nlampuissaan? Eikö moni taivaan laella kimalteleva tähtönen ole vain\npettävä lentotähti, joka putoaa alas, sammuen yöhön ja pimeään?\n\nTämänkaltaiset ajatukset valtasivat minut niin tyyten, että lopulta\nrupesin pelkäämään, mutta silloin rukoilin: \"Herra Jeesus, lammasten\nylin kaitsija, ota tämä pieni, köyhä lauma sekä minun Valentinini sinun\narmolliseen hoitoosi. Kuljeta heitä tahtosi mukaan — kukkuloilla tahi\nlaaksoissa, viheriöitsevillä niityillä tahi pimennoissa — johdata\nheitä vaan sillä tavalla, ettei yksikään heistä jäisi pois sinusta.\nEtsi ja vie takaisin eksyneet, että tämäkin pieni joukko voisi liittyä\nsuureen laumaasi, jota sinä siellä ylhäällä käytät laitumilla ja\njohdatat eläville vesilähteille. Amen.\"\n\n_Hän on niin tehnyt — hänen olkoon kunnia iankaikkisesta\niankaikkiseen!_\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nValentin käsityöläisopissa.\n\n\n    Jo kuule, sotahuuto kaikuu kautta kaiken maan,\n    Se rauhan vie, ja tuskan päivät tuopi tullessaan.\n    Jo näkyy väike kypärien, kannusten,\n    Jo kuuluu tinkaavana kalske kalpojen,\n    Nyt turmio jo perii kodin rauhaisen.\n\n                        _Vanha ballaadi_.\n\nOlimme kauan pohtineet, mikä ura pojallemme oli valittava — ja nyt\noltiin siitä vihdoin selvillä. Vaimoni oli tosin pojan syntyessä\nriemuiten ajatellut saavansa, kuten sanoi, uhrata esikoisensa Herralle\nja toivonut näkevänsä sen päivän, jolloin poikansa oli seisova\nsaarnastuolissa ja lohduttava seurakuntaa, mutta — \"_ihminen päättää,\nJumala säätää_\".\n\nKovat koettelemukset ja vastoinkäymiset olivat sillä välin kytkeneet\nevankeelisen kirkon pauloihinsa, ja meilläkin, Limpurgin maassa näytti\nsiltä kuin olisi tahdottu sata vuotta kirkkaasti loistanut evankeliumin\nkynttilä jälleen syöstä pois sijaltaan. Markt-Einersheimissä,\nPossenheimissä ja Hellmizheimissä oli Würzburgin tuomiokapituli\nsulkenut evankeeliset kirkot ja seurakunnan opettajien oli täytynyt\npaeta Speekfeldiin, missä he joka sunnuntai suurimman vaaran uhalla\nkokosivat kuulijansa, varottaen heitä Herran tähden kärsivällisesti\nkestämään ne vääryydet, joita heille tehtiin, mutta kuitenkin\njärkähtämättä pysymään oikeassa uskossa. Tämmöiset varotukset olivatkin\ntarpeen, sillä ne, jotka näihin jumalanpalveluksiin saapuivat, olivat\nalituisesti hengenvaarassa: milloin ottivat partiolaiset heidät kiinni,\nrääkäten heitä monella tavalla, milloin vangittiin heidät ja suljettiin\nIphofenin vankitorniin, mistä heitä vasta kalliita lunnaita vastaan\npäästettiin pois.\n\nTällaisina aikoina tulee vain sellaisten toimittaa paimenvirkaa, joita\nHerra on siihen erityisesti kutsunut, sillä silloin susi pyrkii\nlammaslaumaan. Voi sitä laumaa, jolla silloin sattuu olemaan\npalkkapaimen, ja voi sitä paimentakin! Kun emme Jumalalta kuitenkaan\nolleet saaneet selvää viittausta siitä, että hän tahtoi käyttää\nValentiniamme viinitarhansa palvelukseen, päätimme kuin päätimmekin\nantaa hänen harjaantua johonkin ammattiin.\n\nHalveksitko käsityöläisluokkaa, lukijani? _Minä_ en sitä tee. Kukapa\nvälittömämmin kuin käsityöläinen näkisi mitä hän Jumalan avulla on\nkyennyt saamaan aikaan? Kuka voipi juhlailtana sanoa yhtä suurella\nluottamuksella: \"Päivätyöni on päättynyt, sitä tehdessäni en ole\nhutiloinut enkä ole jättänyt tekemättä mitään siitä, minkä olin\nmääräkseni pannut?\" Työn kunnolliseen suorittamiseen, olkoon se sitte\nsuuri tai pieni, ja että siitä koituisi Jumalalle kunniaa, vaaditaan\nkolme ehtoa: tervettä ruumista, taitavaa kättä ja kristillistä mieltä..\nJos tapaat käsityöläisen, jolla on nämät ominaisuudet, niin usko minua,\nsilloin olet tavannut myöskin onnellisen ihmisen. Poikani täytettyä\nneljätoista vuotta, vein hänet leipuri Valentin Orplichin luo ja\npyysin, että hän ottaisi kummipoikansa oppiin. Tosin sanoi hän pojan\nmielestänsä näyttävän liiaksi hienolta ja ylhäiseltä seistakseen\nleivinkaukalon ääressä; myöskin luuli hän huomanneensa Valentinin\nmielen olevan kiintynyt korkeampiin asioihin, jossa tapauksessa hän\nkenties ei soveltuisi käsityöläiseksi. Mutta minä vastasin: \"Juuri\nmoisia siivekkäitä, turhia luuloja vastaan on Herra Jumala antanut\nmeille käskyn: 'Sinun tulee syödä leipääsi otsasi hiessä.' Ottakaa te\nvaan vastaan poikani ja olkaa hänelle sekä oppi- että kuritusmestarina;\nmuusta pitäköön Jumala huolen.\"\n\nSitä vastaan ei leipurilla ollut mitään sanottavaa, ja me sovimme\nsiten, että Valentin vain päivin olisi mestarin työssä ja viettäisi\nillat ja yöt kotona, sillä vaurastuaksensa täytyy lapsen saada\nhengittää kodin ilmaa; \"isän varjossa poika suureksi sukeutuu\", sanoo\nsananlasku.\n\nSopimusta seurattiin tarkalleen. Aamusilla, jo ennenkun lähdin\naamukelloja soittamaan, herätin poikani neljän lyömällä ja toimitin\nhänet menemään mestarinsa luo. Minuun teki se iloisen vaikutuksen kun\naamusella varhain tuon tuostakin huomaamatonna seisoin leipurin ikkunan\nedustalla katsellen, kuinka reippaasti poikani ryhtyi työhönsä, vaikka\nyltympärillänsä kaikki vielä nukkuivat sikeintä untansa eikä\nhiljaisuutta kadulla häirinnyt muu, kuin raastuvankaivon lotiseva vesi.\nLeipuri, jolla ei ollut omia lapsia, rakasti Valentinia kuin omaa\npoikaansa, ja tämä oli puolestansa niin kiintynyt isäntäväkeensä, että\nkoetti katseesta arvata heidän sisimmän tahtonsa. Tehtävänsä toimitti\nhän vireästi ja kunnollisesti ja saavutti siinä ennen pitkää niin\nsuurta taitavuutta, että vanha isäntä yhä enemmän ja enemmän vetäytyi\nliikkeestä syrjään, jättäen kaikki Valentinin käsiin. Niin ilahuttavaa\nkuin tämä olikin, ja varsinkin, kun mestari vuoden kuluttua vielä oli\nyhtä tyytyväinen poikaani, en saattanut kuitenkaan huolestumatta\najatella vanhaa sananlaskua: \"Ei aamusta päivää kehuminen.\" Mikä nämä\nhuolettavat ajatukset aiheutti, siitä tahdon seuraavassa kertoa.\n\nLuin kerran vanhasta kirjasta kauniin, syvämielisen sadun, jota\nesivanhemmillamme oli tapana kertoa. Ammoisimpina aikoina, kun pakanuus\nhävitettiin ja elävän Jumalan palvelus pääsi saksalaisessa\nsynnyinmaassamme alkuun, pakenivat pakanajumalat, kertomuksen mukaan,\nristiä ja kätkeysivät n.s. Venusvuoreen. Täällä kuluttivat he aikaansa\npakanallisessa irstaudessa ja saatanallisissa huvitteluissa. He eivät\nsaaneet lähteä pois vuoresta, vaan olivat tuomitut olemaan siinä\ntuomiopäivään asti. Kumminkin aukeni vuori tuon tuostakin ja\nvuorenaukeamasta nousi pelimanni, joka maita mantereita kiertäen\npuhalsi kummallisia säveliä pillistään. Joka kuuli nuo houkuttelevat\nsäveleet, tuli juurikuin lumotuksi, luopui isästä ja äidistä, vaimosta\nja lapsista eikä välittänyt ajallisesta eikä iankaikkisesta\nmenestyksestään — sen mieli hehkui yksinomaan vaan seuraamaan\npelimannia ja hänen pilliään. Sanotun pelurin seurassa liikkui tosin\nalinomaa muudan uskolliseksi Eckartiksi nimitetty mies, jonka toimena\noli varottaa ihmisiä antamasta lumoavien sävelten houkutella itseään,\nmutta harvatpa ottivat hänen varotusäänensä kuultaviin. Määrän\ntäytyttyä vie pelimanni koko parven Venusvuoreen, jossa sen täytyy\nvalan nojalla luopua uskostaan ja yhtyä saatanallisiin kemuihin.\n\nSadun merkitystä on helppo jokaisen ymmärtää. Pelimanni ihmeellisen,\nhoukuttelevan pillinsä kanssa on kavala sielun vihollinen, joka\nkullekin osaa virittää oikean äänen ja tarkkaa aina oikeaan virteen,\nvierottaaksensa hänet pois Jumalasta ja tehdäksensä hänet\nvälinpitämättömäksi pelastuksestaan. Uskollinen Eckart on Jumalan sana\nja omatunto, jotka ihmiselle ilmoittavat totuuden sekä mitä kullekin\nseuraa, joka antautuu kiusaajan viettelyksille alttiiksi. Useimmat\nantavat kumminkin ikuiseksi vahingokseen Herran varotussaarnan kaikua\nturhaan.\n\nTäten selitettynä satu voidaan sovelluttaa kaikkiin aikoihin. Niinpä\noli muutama vuosi takaperin kaupungissamme juomaseura, jonka jäsenet\nkuulivat pillin säveleet viinilasien kilinässä. Näiden kilahtaessa he\nkilvan kiroilivat, riehuivat ja mellastivat, antaen täll'aikaa\nvaimojensa ja lastensa kärsiä kurjuutta kotona, kunnes he viimein\nkaikki suistuivat turmioon ja päättivät päivänsä onnettomalla\nkuolemalla. Sitte oli siellä muudan ohrasaksa, Mikko Hamsterloch, joka\nkuuli pillin saatanalliset houkutussäveleet kirkasten riksien\nkilahtaessa pöytään. Tämä helinä kaikui hänen korvissaan kovemmin kuin\nHerran käsky: \"Älä ota kasvua eli korkoa\", tahi kuin köyhien\nhuokaukset. Lopultapa Fuchstadtin ja Winterhausenin välisellä tiellä\nmuutamat keisarin sotamiehistä karkasivat hänen päällensä, ryöstivät\nhänet puhtaaksi ja hirttivät hänet tienviereiseen puuhun. Oli siellä\nvielä muudan Erlachin jääkäri, joka pelinoppain vierinnässä kuuli tuon\nhornan soiton, kunnes silmänsä sälähtelivät ja kätensä halusta\nvärisivät, mutta hänenkin loppunsa oli surkea, josta tuonnempana vielä\nkerron. Sitten oli siellä majatalon isännän tytär, kaunis Rosamunda,\njoka kuuli viettelevät pillinäänet kun häntä kehuttiin seudun\nkauneimmaksi tyttöseksi, kunnes hän rajussa huimuudessaan karkasi erään\nvärvääjän keralla ja tämän hylkäämänä vihdoin häpeätään peittääkseen\nheittäytyi sillasta virtaan ja ajelehti jään alle. Minä olin kauan\naikaa hänen uskollinen Eckartinsa, mutta lopulta ei hän enää huolinut\nminua kuulla.\n\nSadulla on minun mielestäni vielä erinäinenkin merkitys siinä\nsuhteessa, että nimenomaan sanotaan pelimannin _aika ajoin_ lähtevän\nvuoresta ja puhaltavan hornan-säveleitään maailman kuulten. Näemmehän\nkuinka kaikki saattaa mennä tasaista kulkuaan mainittavampaa\ntapahtumatta pitkän vuosisarjan kuluessa. Mutta tulee sille yhtäkkiä\naikoja, jolloin hurja temmellyksen halu juovuttaa ihmiskunnan.\nTalonpoika ei tahdo enää astua auransa perässä, vaan pyrkii herraksi;\nkäsityöläinen halveksii ammattiaan, joka kuitenkin kaikitenkin nojaa\nkultaiseen maaperään, ja antautuu haaveiluihin miten vaivatta voisi\nrikastua; nuorukaiselle käy elämä isänkodissa ahtaaksi; alamaiset\npyrkivät mestaroimaan vallanpitäjiä, seurakunta opettajaansa —\nkelvottomat luulevat olevansa maailmanparantajia ja maankiertäjä\nantautuu apostoliksi; halveksitaan mikä on pyhää ja heretään uskomasta\nja noudattamasta taivaallisen kuninkaan lakejakin. Koko maailma hourii,\npyritään korkeammalle lentämään, kuin siivet kannattavat ja nähdään\nkaikkinaisia haavekuvia: mies mieheltä rähistään, että isien rakentama\nhuone on laho, että vaatetus, joka niin kauan on suojannut ja\nlämmittänyt ruumista, on ahdas, ollaan kerkeitä repimään ja\nhajottamaan, poisheittämään ja likaan polkemaan mitä esivanhemmat ovat\nhyvänä pitäneet, luovutaan kutsumuksesta, onni ja tulevaisuus pannaan\nuhkakoetuksille alttiiksi ja yleensä tahdotaan niittää sieltä, mihin ei\nolla kylvetty. Nämä ovat aikoja, jolloin saatana on valloitusretkillään\nja hornanpilli soi, hurmaten ja lumoten ihmisiä, kunnes Korkeimman\nkurittava vitsa heidät jälleen palauttaa järkiinsä ja masentaa heidän\nmielensä.\n\nSemmoinen aika oli meilläkin uskonsodan alkaessa, ja vaikka sodan ies\njossakin määrin oli lannistanut kiihkon vimmaa, ei kansa ollut ylpeyttä\nseuranneesta toivottomuudesta vielä täysin toipunut. Ei haluttanut:\nketään hiljaisuudessa ja rukouksessa nauttia omaa leipäänsä. Maanmies\nhylkäsi auransa, jättäen peltonsa orjantappuroita kasvamaan ja ryhtyi\nkaivamaan aarteita tai liittyi rosvoilijoihin; käsityöläinen pani\nhöylän ja neulan syrjään ja ryhtyi valmistamaan kultaa tai\nharjoittamaan muita noitakeinoja; tilalliset porvarit möivät tilansa\ntaloineen ja lähtivät vieraille maille onnensa etsintään; nuoret\ntahtoivat mielemmin liehua maailmalla sotaväen mukana, kuin takoa\nonnensa kotosalla isän ammattikunnassa. Yhtä väkinäisesti, kuin tämä\nsuku otti Jumalan sanan vastaan, uskoi se esi-isäin kristillisiin\ntapoihin. Edellistä he pitivät vanhentuneina satuina, joille ei ollut\nannettava mitään arvoa ja jälkimäisiä narrimaisena tapana, joilla\nkumpaisillakin sopi mukavasti petkuttaa tyhmänsekaisia talonpoikia.\n\nTähän hillittömään raivostumiseen eivät vähimmin olleet syynä riettaat\nsotamiehet, joita vuodesta vuoteen täällä majoitettiin ja olivat\nherroja mielestänsä. Nämä hurjat roistot, jotka eivät peljänneet\nJumalaa eivätkä ihmisiä, herättivät nuorisossa vastenmielisyyttä uskoon\nja jumalanpelkoon, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, kuuliaisuuteen ja\nnöyryyteen. Nuorukainen ei ollut mies mielestänsä ennenkun oli saanut\nolkavyön, sulat hattuunsa ja miekan vyöllensä.\n\nParisen vuoden kuluttua aloin huomata, että mestari Orplich ei ollut\nenää yhtä tyytyväinen poikaani kuin ensi alussa. Tosin ei hänellä ollut\nerityistä moitittavaakaan, mutta kun pyysin häntä tarkemmin selittämään\nsyytä tyytymättömyyteensä, sain häneltä kulloinkin seuraavan vastineen:\n\"Minä en saata hänestä enää pitää, hänellä ei ole enää halua työhön,\neikä — saattepa nähdä, — tästä ikänä mitään hyvää seuraa.\" Useita\nkertoja kehotin Valentinia vilpittömästi minulle tunnustamaan kaikki,\nmutta hän keksi aina verukkeita. Sattuman kautta pääsin vihdoin\ntotuuden jäljille.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nValentin kirjurina.\n\n\n    Hän onnen jo parhaan saavutti,\n    Sen armosta taivas häll' antoi;\n    Mutt' orja, kaikki jolt' puuttuvi\n    Ja raskaimman ikeen mi kantoi —\n    Hän suotta vaan etsivi onneaan,\n    Saa haudan hän palkaksi vaivoistaan.\n\n                         _Schiller_.\n\nNoustessani eräänä aamuna tavallisuuden mukaan huomenkelloja soittamaan\nja herättämään Valentinia, kuulin kadulta kovaäänistä puhelua ja\nhevosjalkain töminää. Schönbergin rykmentti, joka oli majaillut\nkaupungissamme miltei koko talvikauden, hankkiutui lähtöön. Joka\ntaholla riensi ratsumiehiä ulos taloista, taluttivat hevosensa\ntalleista ja pitelivät käsissänsä tulisoihtuja, joiden loistossa\nkypärit välkkyivät ja rintavarukset tulena kiilsivät. Väki kävi\nasemilleen aukialle kentälle kirkon edustalla, vastapäätä ikkunoitani.\nEversti Schönbergin komennettua \"eteenpäin\" kajahuttivat hevosmiehet\ntorvien säesteellä sotilaslaulun, jota näinä melskeisinä aikoina varsin\nyleisesti laulettiin ja jossa soturin kaatumista isänmaan puolesta\nkiitetään mitä ihanimmaksi ja suloisimmaksi. Laulu, jonka J.W. Zinkgref\non sepinnyt v. 1624, kantaa ilmeisesti sen aikakauden leimaa, jolloin\nse on ilmestynyt ja alkaa näin ikään:\n\n    Tääll' loppua ei jalompaa voi olla,\n    Kuin eestä kuninkaan ja maansa kuolla;\n    Jos niiden, eestä milloin kuolla saisin,\n    Mä riemumiellä täältä eroaisin.\n\nMinä olen rauhanmies, ja jos taivaallisen musiikin on vaikuttaminen\njotain sydämeeni, tulee sen urkujen sävelinä tungeita sinne. Mutta kun\ntorvien mahtava soitto ja ratsumiesten laulu niin selvänä ja täyteisenä\nkajahti raikkaassa aamu-ilmassa, niin tuntui minunkin mielessäni outoa\nherkkyyttä. Torvenäänelle on ominaista, että se sotaisella\nräikynnällään saa tappelunhalun ihmisessä viriämään, eikäpä yksistään\nihmisessä, vaan jalommissa eläimissäkin. Raamatussa sanotaan hevosesta,\nettä se kulloinkin, kun torvet räikyvät, kuorsuu mahtavasti jo matkojen\npäästä sodankahakkaa vaistoten. Enkä minä pidä sitä oikeana miehenä,\njonka povessa torvien ääni ei saa rohkeuden, uljuuden tunnevireitä\ntäyteen liekkiin leimahtamaan.\n\nMieli täynnä tällaisia ajatuksia menin poikani vähäiseen huoneesen,\njossa tapasin hänen seisomassa ikkunansa luona, kyyneleisin silmin\ntähystellen poistuvia sotamiehiä. Vakaasti kehoitettuani häntä\nilmaisemaan aiheen suruunsa, lupasi hän viimeeltäkin tunnustaa kaikki.\nElämä, jota hänen tähän asti päivästä toiseen oli täytynyt viettää, ei\ntyydyttänyt häntä, se oli liiaksi kurjaa ja mitätöntä, arveli hän.\nNähdessänsä sotamiesten lähtevän riemukkaasti laulellen niin kuin\nelonleikkuumiehet, jotka kiiruhtavat vainioilleen, niin hän tunsi\nitsensä kuin kahlehdituksi, torniin teljetyksi, kaihoten vapautta, iloa\nja mainetta. Hän halusi mielemmin kuolla, kuin jatkaa senkaltaista\nelämän rehjintää. Leivinkaukalon ääressä hän ei enää halunnut seista —\nkohtalonsa saattoi tuskin huonommaksi kääntyä, mutta paremmaksi kyllä.\n\nVihoissani kysyin häneltä, tahtoiko hän kernaammin totella rumpua\nniinkuin niin monet muut pahantapaiset pojat, jotka uppiniskaisuutensa\ntakia olivat joutuneet syntiin ja häpeään ja saattaneet surua ja tuskaa\nisälleen ja äidilleen. Hän vastasi:\n\n\"Enpä suinkaan; äsken vasta sattui kaupunginvouti näkemään käsialani ja\narveli vahingoksi, että minut oli tuomittu käsityöläiseksi. Hän sanoi\nmielellään ottavansa minut kirjurikseen, jos vain itselläni oli halua\nsiihen. Olihan tuo selvä Jumalan viittaus ja teidän, isä, ei olisi\nasetuttava onneni tielle, vaan hyväntahtoisesti ja mielellään\nsuostuttava ehdotukseen, että hyvällä omallatunnolla voisin uuden\nkutsumukseni uran alkaa. Teille, rakkaat vanhemmat, tulisi minusta\nsilloin ihan varmaan iloa olemaan.\"\n\nNäin kyllä ett'ei poikani sydän ollut uudestisyntynyt eikä nöyryyden\nkukka ollut siihen juuriansa juontanut, yhtä hyvin kuin tajusin, ettei\nkaupunginvouti ollut oikea mies parantamaan Valentinin ylpeyttä tai\nsaattamaan hänessä oikean kristillisen mielen taimimaan. Hän oli peräti\nvähän elleihän ollenkaan tolkulla Jumalan sanasta ja kristillisyydestä,\njos kohta hän muuten oli hyvänsävyinen, hiljaismielinen mies; mutta\nnykyisiin oloihin katsoen ei hänen tarjouksensa ollut ylenkatsottava.\nSiihen siis myönnyin, vaikka tosin raskaalla mielellä, ja lähdin\nkaupunginvoudin luoksi pyytääkseni, että hän ensin panisi poikani\nkoetteelle, nähdäkseen soveltuiko hän tarjona olevaan toimeen, johon\nkysyttiin selvätajuista ymmärrystä ja sukkelaa, luotettavaa kättä. En\nsalannut häneltä huolianikaan, jotka poikani aatostapa oli minussa\nherättänyt.\n\n\"Ulrik\", hän sanoi, \"te olette hurskas ja ymmärtäväinen mies\ntavallanne, mutta luulette, että jokaisen kelvatakseen johonkin, täytyy\najatella ja puhua kuin mikin pappi tahi koulumestari. Pojastanne ei\nsilti ole tuleva kumpaistakaan, vaan mies, joka oivaltaa miten\nmaailmassa on eteen päin pyrittävä — siksipä antakaa hänen seurata\ntaipumustaan. Eihän poika ole tosin uusi ihminen, niinkuin teillä on\ntapana sanoa, mutta on sen sijaan älykäs ja nöyrä, luonnostansa iloinen\nsekä on hänellä kunniantuntoa. Tyytykää nyt toistaiseksi siihen, niin\nkaikki on käyvä hyvin. Laittakaa te poika tänne, ja jos hän edelleen\nedistyy yhtä hyvin kuin tähän saakka, tulemme sekä te että minä saamaan\nkunniata hänestä.\"\n\nNiin tehtiinkin. Margareeta puolisoni hymyili kyyneltensä takaa kun\npoika oli riisunut yltään leipurin mekon ja seisoi hänen edessään\nkauniissa mustassa puvussa, jonka kaupunginvouti oli hänelle teettänyt,\nja miekka kupeellaan. Kaupunginvouti kehui häntä ylenmäärin, mutta\nminulla sitä vastoin ei hänestä siitä käsin ollut sanottavaa iloa. Mitä\nkauemmin hän tuli olleeksi uuden isäntänsä seurassa, sitä enemmän hänen\nsydämensä vierautui lapsuuden kodostaan. Ei hän tosin jumalanpelkoa\npitänyt pilkkanaan, multa silminnähtävää oli, ettei hän pannut\narvoakaan sille, kuin jumalanpelosta johtuu. Maine ja kaupunginvouti,\nkas ne hänestä olivat paljoa korkeammat, kuin Jumala ja hänen sanansa;\nisää ja äitiä kunnioitti hän rehellisinä, kunnon ihmisinä, mutta heidän\nmielipiteensä olivat hänestä liiaksi typerät ja vanhentuneet\nsoveltuaksensa nykyaikaan. Tultuansa iltasilla kotiin ei hän enää\nviihtynyt sisarustensa seurassa, vaan oli tyly ja kopea heitä kohtaan.\nAina keksi hän syitä lähteäksensä ulos myöhempään illalla ja palasi\nvasta ehtoorukousten jälkeen; samoin lähti hän jo aamusillakin varhain\nestyäksensä ottamasta osaa kotihartauteen. Selitettyäni mitä vauriota\nsanan ja rukouksen laiminlyömistä seuraa, sanoi hän isämeitää voitavan\nyhtähyvin rukoilla yksinäisyydessä ja että yhtä paljon kunnioittaa\nJumalaa, kun toimella ja ahkeruudella toimittaa maalliset tehtävänsä.\n\nPoikani lopulliseen kääntymiseen hyvältä tieltä ei puuttunut enää\nmuuta, kuin huono seura, ja sitäkin valitettavasti kyllä piankin\ntarjoutui.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nErlachin jääkäri.\n\n\n    Herra ei mielisty hevosten väkevyyteen, eikä hänelle kelpaa\n    miehen sääriluut. Herralle kelpaavat ne, jotka häntä pelkäävät,\n    ja jotka hänen laupiuteensa uskaltavat.\n\n                                              Ps. 147: 10, 11.\n\nSeinsheimin ruhtinaan kartanoon oli puoli vuotta takaperin otettu uusi\njääkäri, syntyänsä böömiläinen, joka sitä ennen oli palvellut\nsotaväessä monta vuotta. Hän kävi joka jumalainen viikon päivä\nkaupunkimme ravintolassa, jyllästi siellä sotamiesten kanssa, joi ja\npelasi; näöltänsä hän oli kuin paha omatunto. Hän ei sanonut hyvää\npäivää eikä kiitoksia kellenkään eikä pitänyt ketään puhuttelun tahi\nvastauksen arvoisena ei majatalossa, ei liioin muuallakaan, istuihan\nvaan liikkumattomana ja mykkänä oluttuoppinsa ääressä, jok'ikistä\nikäänkuin vihaten tai halveksien. Vasta kun pelinopat otettiin esille\nvirkosi hän ikään kuin eloon. Vaikeata oli kumminkin sanoa kumpiko oli\nhirvittävämpää: kauheat kirouksetko, joita tursusi hänen huuliltaan kun\nhän menetti pelissä, tahi tuo ilettävä nauru, joka virnistytti hänen\nkasvonsa katalan näköisiksi, kun onni oli hänelle suosiollinen.\n\nKun kansa sunnuntaisin meni kirkkoon, niin hän seisoi majatalon\nedustalla, katsellen kirkkoon menijöiden jälkeen virkkamatta halaistua\nsanaa. Huulillansa karkelehti perkeleellinen pilkanhymy ja toisella\nkädellään silitteli hän halveksivan näköisesti pitkää partaansa.\nKun portinvartija Veit Geissendörfer tämän johdosta ilmaisi\npaheksumisensa lisäten, että viranomaisten määräyksestä majatalon tuli\njumalanpalveluksen aikana olla suljettuna, niin hän sylkäsi Veitille\ntiuskaten röyhkeästi, että kaupunginvouti saattoi rangaista häntä, jos\nhänen teki mieli. Omasta puolestansa sanoi hän välittävänsä viisi\nviranomaisista tahi heidän sunnuntaistaan.\n\nMoisesta loukkauksesta närkästyneenä portinvartija ilmoitti asian\nkaupunginvoudille, tarjoutuen panemaan jääkärin kiinnikin, mutta\njokainen koetti mahdollisuutta myöten karttaa tätä miestä eikä\nkaupunginvoutiakaan haluttanut olla missään tekemisissä hänen\nkanssansa, varsinkin kun jääkärillä oli sotamiesten joukossa paljon\npuoltajia.\n\nKuinka olisin voinut aavistaakaan, että mokomalla hirtehisellä tulisi\nolemaan jotakin yhteyttä minun rehellisen nimeni kanssa. Ja kuitenkin\nhänen kanssaan juuri poikani Valentin tuli läheiseksi ystäväksi.\nLähimpänä aiheena siihen oli seuraava:\n\nJalon Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin kulkiessa joukkoinensa v. 1631\nmeidän paikkakuntamme läpi, hänelle kerrotuin millaiseen kurjuuteen\ntäkäläinen porvaristo, tunnustaen samaa uskoa kuin kuningaskin, oli\njoutunut tavantakaa uudistuvain keisarin sotaväen majoitusten takia.\nKuninkaan sydän heltyi ja hän päätti hankkia meille huojennusta; meille\nannettiin vapaakirja, jossa säädettiin, että Ruotsin sotaväki,\njalkamiehet tahi ratsuväki, ei saanut yhteen vuoteen asettua\nSommerhauseniin. Näen vieläkin edessäni hänet, tuon kunnianarvoisen,\nritarillisen sotaurhon, kuinka armiaasti ja alentuvasti hän otti\nkuultaviinsa värisevän pormestarimme valituspuheen ja, kääntyen sitten\nupseereihinsa, lausui jaloa harmistumista osottaen:\n\n\"Olisipa meidän puoleltamme kovasti huonoa, jos me ruotsalaiset\njättäisimme uskonveljillemme yhtäläisen muiston jälkeemme, kuin\nkeisarin väki, — Jumala siitä varjelkoon! Meidän on hankkiminen apua\nnäille poloisille ihmisille.\"\n\nMonet porvareista, jotka ruotsalaisten lähetessä pakenivat kaupungista,\ntulivat nyt takaisin luottaen kuninkaan sanoihin; otettiin niin ikään\nesille mitä ruokavaroja vielä oli jälellä sekä rahat ja kalleudet,\njotka olivat siellä ja täällä kätkössä olleet. Luultiin näet pahimmasta\nnyt päästyn. Mutta ei aikaakaan niin saapui kaksi ruotsalaista\nmajoitusmestaria ilmoittaen, että neljäkymmentä rakuunaa oli heidän\nperästään tulossa, ja käskivät kaupungin asukkaita heti toimittamaan\nviiniä ja lihaa miehistölle sekä rehua hevosille. Kaupunginvouti näytti\nKustaa Aadolfin antamaa vapaakirjaa, mutta sitä ei huolittu ottaa\nhuomioon. Hätä ei lue lakia, oli heidän ainoa vastauksensa ja vielä he\nväittivät, ettei heidän kuninkaansa, jos hän olisi saapuvilla, estäisi\nsotilaitaan hankkimasta itselleen tarpeellista virkistystä; sitäpaitsi\noli kuningas tätä nykyä kaukana Reinin seuduilla päin. Kun\nmajoitusmestarit olivat tehneet tehtävänsä, lähtivät he ravintolaan,\nmissä jääkäri, joka tavallisuutensa mukaan istui oluttuoppinsa ääressä,\nhetikohta liittyi heihin.\n\nMuudan ruotsalaisista sotureista, eräs torvensoittaja, joka oli tuokion\naikaa terävästi silmäillyt jääkäriä, lausui yhtäkkiä:\n\n\"Eikö teidän nimenne ole Frans Sorawitz, ja ettekös palvellut\nFriedlandin herttuan aikana?\"\n\n\"Aivan niin\", jääkäri vastasi.\n\n\"Sittepä olettekin sama konna, joka Helmstädtin luona salaa ampui\nkuoliaaksi everstini, kun v. 1626 Tanskan kuninkaan käskystä saavuimme\nluoksenne sovintoa hieromaan\", huusi torvensoittaja vihasta vapisevalla\näänellä, \"nyt vaadin maksua siitä\" — ja samassa veti hän miekkansa ja\nhyökkäsi jääkärin kimppuun. Tämä torjui iskut kuvetapparallaan ja\nhirveä rytäkkä leimahti nyt ravintolassa. Riidasta uhkasi sueta yleinen\nkahakka, sillä laittoman majoituksen tähden vihoittuneet porvarit\nkävivät jääkärin puolelle, mutta silloin kävi toinen ruotsalaisista\nväliin ja ehkäisi riidan jatkumasta. Torvensoittaja vannoi kuitenkin\nvielä kalliisti kostavansa jääkärille sekä porvaristollekin, joka\ntahtoi suojella moista roistoa. Jääkäri selitti puolestansa, mitä\nruokottomimpia kiroja käyttäen, että torvensoittaja, tavatkoon hän\ntämän missä tai milloin hyvänsä, saisi saman kohtalon kuin\neverstinsäkin. Sitte kiipesivät ruotsalaiset ratsujensa selkään ja\najoivat täyttä nelistä ulos kaupungista.\n\nSillä välin oli porvareita kokoontunut aukialle kadulle, jossa he\nvilkkaasti keskenänsä neuvottelivat millaisiin toimiin olisi viisainta\nryhtyä olevina ahtaina aikoina. Yksi neuvoi yhtä, toinen toista.\nVanhemmat porvareista soimasivat niitä, jotka olivat puolustaneet\njääkäriä ja tarpeettomasti ärsyttäneet ruotsalaisia. Jääkäri, ollen\nhänkin samassa joukossa ja ääneti kuunneltua tähän saakka neuvottelua,\npuhui seuraavaan tapaan:\n\n\"Mitäs pelkurimaisia raukkoja te oikeastaan olette, kun turhanpäiten\npauhaatte tuosta ruotsalaisesta joukkiosta, joka kuitenkin pisimmän\naikaa on täällä oleskellut? En ole ainoankaan suusta vielä kuullut\noikeata miehen sanaa. Mitä varten teillä on muurit, tornit ja lujat\nnyrkit, jollette aio käyttää niitä? Antakaa minulle kuusi nuorta\nmiestä, joilla on sen verran rohkeutta, että uskaltavat laukaista\nkiväärin, niin minä kerrassaan autan teitä tästä pälkähästä. Jolla on\nrohkeutta, tulkoon tänne luokseni!\"\n\nPuhe vaikutti kuin ruutipataan singonnut säen. Poikani Valentin seisoi\ntuokiossa hänen vierellään ja hänen kerallansa kuusi nuorta miestä,\njotka korkean juhlallisesti lupasivat tekevänsä, mitä rohkeilta\nmiehiltä voi vaatia ja tahtoivat puolustautua viimeiseen hengenvetoon\nasti. Huimaavan nopeasti riensivät nuorukaiset sekä jotkut\niäkkäämmistäkin noutamaan pyssyjä, piilukeihäitä ja peitsiä, telkesivät\nportit ja asettuivat kovasti huutaen muurin suojustan taaksi seisomaan.\nPoikani ja hänen kuusi toveriansa asettuivat jääkärin keralla suuren\nportin viereen vihatuita kuokkavieraita odottamaan.\n\nIllansuussa nähtiin ruotsalaisten tulevan tietä pitkin Ochsenfurtista\npäin. Vastarintaa kohtaamatta ratsastivat he ihan portille asti.\nKaupunginvouti oli ankarasti kieltänyt väkivaltaa käyttämästä muutoin\nkuin äärimmäisessä hädässä. Havaittuansa että portti oli suljettu,\nruotsalaiset kauheasti kiroten ja sadatellen vaativat sen aukaisemista.\nKaupunginvouti luki silloin korkealla äänellä kuningas Kustaa Aadolfin\nkaupungille antaman vapaakirjan ja lupasi heti toimittaa heille leipää,\nlihaa ja tynnyrin viiniä, jos he rauhallisesti lähtisivät etemmäksi.\nMutta ruotsalaiset huusivat, että porvarit olivat kavaltajia ja\nlaukasivat kiväärinsä ilmaan; etumaisina olevat kiipesivät maahan\nhevostensa selästä ja hankkiutuivat porttia räjähyttämään.\n\nSamassa tuli vuorta alas muudan Klaus Mändlein niminen nuori mies,\nvetäen puukuormaansa; hänellä ei ollut aavistusta siitä, mitä kaupungin\nportilla tapahtui; hän oli jo aamusta varhain lähtenyt metsään. Kun\nratsuiltansa maahan kiivenneet ruotsalaiset huomasivat hänet, niin he\ntörmäsivät häntä vastaan, köyttivät ja raahasivat hänet toveriensa luo.\nLyhyen neuvottelun jälkeen ratsasti torvensoittaja muurin lähitteelle\nilmoittaen, että jos kaupungin porttia ei heti avata, panevat he vangin\nensin \"laulamaan\" ja sitte hirttävät hänet lähimpään puuhun niinkuin\nkoiran. Poikani kysyi jääkäriltä mitä he tarkottivat sillä, että\npanevat Klaun \"laulamaan.\" Vankia laulattaminen merkitsi sotaväen\nkielellä sitä, että hänen kielensä puhkaistaan ja reikään pujotellaan\njousi, jota vedetään sitte edestakaisin, jolloin tuskan äärettömyys\npusertaa vankiraukan povesta sydäntä raastavat tuskanhuudot.\n\nTämän kuultuansa Valentin huusi kovalla äänellä: \"Toverit, auttakoon\nmeitä Jumala niin totta kuin nyt tahdomme auttaa veljeämme! Eespäin,\neespäin, pelastamaan häntä noiden konnien käsistä!\"\n\nNäin huutaen hän ryntää muurilta alas, ja ennenkun kukaan oli kerinnyt\nestää, kiskotaan pönkät portin päältä pois ja vähäinen puolustajajoukko\nsyöksyy kovasti huutaen ulkopuolella portin olevain ruotsalaisten\npäälle. Näille harvoille nuorukaisille olisi peli saattanut käydä\nvaaralliseksi, ellei jääkäri, heti heidän törmättyään yhteen\nratsumiesten kanssa, olisi käskenyt suojuksen takana seisovia porvareja\nlaukaisemaan kiväärejä. Pamauksen kuultuaan ruotsalaiset peräytyivät,\nvaikkei kehenkään heistä sattunut, mutta jääkäri, joka sill'aikaa oli\ntarkasti pitänyt silmällä torvensoittajaa, laukaisi kiväärinsä ja ampui\nluodin hänen päähänsä, niin että torvensoittaja ääntä päästämättä\nsuistui kuolleena hevosensa selästä. Soturit sieppasivat mukaansa\ntoverinsa ruumiin ja lähtivät täyttä nelistä ajamaan kaupungista pois,\nvälittämättä vangistansa sen enempää. Mutta Valentin tovereineen nosti\npelosta puolikuolleen Klaun maasta, ratkoi auki köydet, joilla\nruotsalaiset olivat hänet sitoneet ja vei hänet kerallansa kaupunkiin.\n\nKun porvarit alkoivat vastarintaan varustautua, lähdin minä kotiin.\nJoskaan en kehottanut ryhtymään näihin toimiin, en kumminkaan pitänyt\nvääränä rukoilla väestömme puolesta, niinkuin Mooses rukoili Israelin\nlasten edestä heidän sotiessaan amaleekkilaisia vastaan, ja vaimoani ja\nlapsianikin kehotin yhdessä kanssani rukoilemaan. Kuulimme sitten\nlaukauksia ja kotvan sen jälkeen kovaa, yhtämittaista huutoa, niin että\nvaimoni, luullen vihollisjoukon hyökänneen kaupunkiin, tärisi kuin\nhaavan lehti ja tukkesi molemmat korvansa käsillään. Mutta kun pauhina\nläheni, havaitsimme että se oli ilohuutoa. Kiiruhdimme ulos ja näimme\npaljon kansaa tulevan yläportilta päin. Etumaisina joukossa kulkivat\njääkäri ja poikani Valentin käsikkäin, heitä seurasi Klaus, joka vapisi\nvielä koko ruumiissaan, sekä nuo kuusi nuorta miestä, ja joukon jatkona\nsuunnaton ihmislauma, joukossa vaimoja ja lapsiakin. Kaupunginvouti oli\nniin ikään kulkenut virran mukana ja nähtyänsä minut, riensi hän esiin,\nravisti kättäni ja sanoi:\n\n\"Koulumestari, teidän pojallanne on sydän kohdallaan. En totta maarin\nunhoita koskaan hänen miehekästä esiintymistään tämänpäiväisessä\nottelussa.\" Sitte kertoi hän ylistellen Valentinin urosteosta, ja hänen\npuhettansa kannatti ympärillä seisova taaja joukko, kehuen ylenmäärin\npoikani jaloa sydäntä ja häikäilemätöntä rohkeutta. Kysyttyäni mihinkä\ntämä suunnaton saattojoukko nyt oli menossa, vastasi kaupunginvouti:\n\n\"Majataloon — siellä on nuorten miestemme tyhjennettävä ruotsalaisille\nluvassa ollut viiniaami; onhan kaupunkimme urheille puolustajille edes\njonkunlaista hyvikettä hankittava.\"\n\nIloni, kun poikaani ylenmäärin kiiteltiin, ei ollut vallan puhdas —\nolinhan nähnyt hänen tulevan käsikkäin jumalattoman jääkärin kera.\nMinusta olisi myöskin ollut sopivampaa, jos väestö olisi kokoontunut\nkirkkoon Herralle, Israelin pelastajalle, kiitostansa julkituomaan,\nkuin mennyt ravintolaan tuhlaamaan aikaa turhuuteen, sillä Hän se\npelasti kaupunkimme uhkaavasta vaarasta, eikä Valentin eikä liioin\njääkäri. Mutta kaupunginvouti pyysi minua tällä kertaa synkistä\nmietteistäni luopumaan ja lausuttuansa: \"Suotakoon nuorisollekin jotain\niloa\", hän liittyi jälleen riemukulkueesen. Majatalossa alkoi nyt\njuominen ja mässääminen, reuhaaminen ja riemuileminen, jolle ei ollut\nloppua tulla. Täten osottivat he iloaan hädästä pelastumisen johdosta.\nJoitakuita lienee ollut, jotka sydämessänsä antoivat Jumalalle kunnian,\nmutta ei ainoatakaan, joka julkisesti olisi uskaltanut tunnustaa\nkiitollisuuttansa hänelle, paitsi Ebelingin Hannu, torninvartija, joka\nylhäiseltä olinpaikaltaan iltasilla puhalsi tuon ihanan virren: \"Käy\nnyt sieluni ja mielen', Herraa kunnioittamaan!\" jota hänen oli tapana\npuhaltaa milloin kaupunkimme ylitse rajuilma oli riehunut tekemättä\nvahinkoa.\n\nPoikani tuli kotiin vasta myöhään puoliyön jälkeen, silläkin kertaa\njääkäri seuramiehenänsä, joka portilla erotessa lujalla kädeniskulla\njätti poikaani hyvästi, virkkaen:\n\n\"Sen sulle sanon, että sittekun sotapalveluksen hylkäsin, olen aina\netsiskellyt itselleni toveria, jonka seurasta olisi hitusenkaan\nkunniaa, mutta tänään vasta olen semmoiseen yhtynyt. Olkaamme täst'edes\ntovereita.\" Vähältä etten huutanut niin paljon kuin kurkustani lähti:\n\"Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, älä suostu heihin!\"\nMutta Valentin vastasi:\n\n\"Tuohon käteen, niin olkoon.\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nVarotus.\n\n\n    Tuo mies on piikana, niin röyhkeästi\n    Kaanaaksi puhelee — hänt' siedä en.\n\n                           _Alkemisti_.\n\nSeuraavana päivänä kutsuin Valentinin huoneeseni ja kysyin raskaalla\nmielellä ja kyynelsilmin häneltä: \"Uskotko, poikani, että minä ja\näitisi rakastamme sinua?\" Hänen vastattuaan: \"Uskon kyllä, rakas isä\",\njatkoin: \"Koska niin on, poikani, niin tottele sitten isäsi kuritusta\näläkä ylenkatso äitisi neuvoja. Lapsena sairastit isoa rokkoa, josta\nmenetit näkösi eikä meillä ollut enää sinusta mitään toivoa. Äitisi ja\nminä odotimme joka hetki viimeistä hengenvetoasi. Ja millainen oli\nsilloin mielemme? Sydämmissämme tunsimme kuin olisimme olleet\nmenettämäisillämme mitä meille maan päällä oli rakkainta. Vielä vähän\naikaa — niin oli meiltä kalliin aarteemme palauttamattomasti\nriistettävä. Sanomaton tuska täristytti sydänjänteitämme, ja kyynelten\nsumentamat silmämme saattoivat huomata ikään kuin äärettömässä\netäisyydessä vain häiveen siitä lohdutuksen valosta, jota Herra\nevankeliuminsa kautta vuodattaa syvimpäänkin murheen pimentolaan.\nMutta, Valentin, jos niinkin olisi käynyt kuin pelkäsimme, olisimme\nsittekin nöyristyneet Jumalan edessä, ja sanoneet: Herra antoi ja Herra\notti; Herran nimi olkoon kiitetty. Vaikkemme sitte enää olisi\nnähneetkään kasvojasi emmekä saaneet pitää sinua luonamme, olisi meidän\nsilti ollut sanomattoman lohdullista tietää, mistä meidän oli sinua\netsiminen ja mistä aikanamme sinut löytäisimme — taivaasta, hyvästä\ntallesta Jumalamme luotettavissa käsissä. Mitenkäs nyt, mikä nyt on\nlohdutuksenamme ajatellessamme sinua, sano se, poikani?\"\n\nValentin muuttui kasvoiltaan ja hän sopersi ällistyneenä:\n\n\"Mitä tarkotatte, isä. Minä en tajua mihin sananne tähtäävät?\"\n\nSilloin otin häntä kädestä ja sanoin: \"Näetkös, poikani, sinä olet\ntaaskin sairaana, sairastat _kuolintautia_, ja meitä vapisuttaa ajatus,\nettä milloin hyvänsä saatamme sinut kadottaa. Mutta tällä kertaa ei\ntaivaallinen Isä tahdo temmata sinua sylistämme, vaan sielusi\nvihollinen, joka on murhaaja alkuansa, joka kauan on vaaninut jälkiäsi\nja on nyt valmiina nielemään sinut saaliinansa. Minä kuulin eilen omin\nkorvin sinun ruvenneen ystävyysliittoon miehen kanssa, joka on myönyt\nsielunsa saatanalle, joka ei välitä Jumalan sanasta ja käskyistä, joka\non irstas veijari, peluri ja kiroilija, Beliaalin lapsi, jonka kasvoja\nainoastaan tarvitsee nähdä päättääkseen minkä hengen lapsia hän on. Ja\nsemmoisen rinnalla tahdot sinä, poikani, joka olet luu meidän luustamme\nja liha meidän lihastamme, elää maailmassa. Katsos, siinä syy\nhuolestumiseemme, emmekä tällä kertaa huomaa edes lohdutuksen\nhäivettäkään.\" Näillä ja monilla muilla sanoilla, jotka Herran Henki ja\nhellä, murehtiva isänsydän minussa herättivät, puhuttelin häntä sekä\npyysin ja kehotin, ettei hän hylkäisi vanhan isänsä neuvoa, vaan heti\nluopuisi jääkärin toveruudesta. Muutoin oli hän saattava harmaat\nhapsemme murheella hautaan.\n\nHän vastasi: \"Jumala varjelkoon, että minusta tulisi kelvoton poika\ntahi jumalaton ihminen. Ymmärränhän minä mitä minun tulee tehdä ja mikä\non oikeaa — siitä ei minua järkähytetä hiuskarvan vertaa. Mutta\nystävällistä väliä jääkärin kanssa en voi rikkoa, sillä minun on häntä\nkiittäminen hengestäni. Hänen uskonnollisia mielipiteitänsä en hyväksy\nenkä häntä aio pyytääkään rippi-isäkseni tai sielunhoitajakseni, tahdon\nvaan seurustella hänen kanssansa niinkuin hyvän toverin ainakin.\nMyönnän, että hän mielellään pelaa ja että hän usein juo enemmän, kuin\nmitä janottaa, eikä hän aina käytä tarpeeksi hienoa puhetapaa, mutta\nsemmoista on katsottava sormien läpi kun hän muuten on rehellinen mies\nja uskollinen toveri. Se mies on haistanut ruudin savua ja nähnyt\neläissänsä paljo, mitä ihmiset, tuntematta maailman menoa, eivät\naavistakaan. Älkää minun tähteni siis, rakkaat vanhemmat, olko\nhuolissanne, älkääkä vaatiko, että minun ainoana ilonani olisi raamattu\nja virsikirja, niinkuin Veit Geissendörfer vanhuksen. On hänkin\nnuoruudessaan ollut toisenlainen. Pitäisi sitä toki sallia\nnuorisollekin jotakin iloa elämästä, Muuten, isä, voitte kääntyä\nesimieheni, kaupunginvoudin, puoleen ja ottaa häneltä tarkempaa selkoa\nminusta — enkä luule teidän koskaan saavan kuulla semmoista, mikä\nolisi nimellenne häpeäksi.\"\n\nJälkimäisestä väitteestänsä sanoin minulla olevan niukalti lohdutusta,\nsillä joskin kaupunginvouti porvarina oli tunnettu hyväksi ja oikeutta\nharrastavaksi mieheksi, niin puuttui häneltä kokonaan kristillistä\ntotisuutta, eikä hän anna sille muissakaan arvoa. Sitä paitsi koetin\ntehdä hänelle selväksi, että kaikki mitä hän oli puhunut, oli\npaljasta kielenpieksäntää ja röyhkeätä kerskausta, että hänen\nelämänkäsityksensä, Jumalan sanan kannalta arvosteltuna, kaikittain oli\nkiero ja nurinkurinen, ja kuinka mahdoton ihmisen on sotia pahuutta\nvastaan muilla aseilla kuin Jumalan sanalla ja rukouksella, niillä\naseilla, joita hän halveksi. Lopuksi muistutin häntä vakavasti, että\nellei hän piakkoin tee parannusta, niin hänen kohtalonsa oli surkealla\ntavalla tuova ilmi sen lauseen totuuden, joka sanoo: Ylpeys käy\nlankeemuksen edellä. Mutta mitä hyvänsä sanoin, kaikki oli kuin tuuleen\npuhuttua.\n\nPoika poloiseni oli kääntänyt sydämensä pois elävästä Jumalasta ja\nsamalla tietysti vanhemmistaan. Ja vaikka hän näki, kuinka kovasti\nhänen huikentelevaisuutensa murti mieltämme, niin meidän suhteemme hän\noli aivan välinpitämätön. Entisten ystäväinsä parissa hän ei enää\nviihtynyt. Yksin vanhaa Veitiäkin, joka oli rakastanut häntä kuin omaa\npoikaansa, hän karttoi, sillä Veit oli kerran varottanut häntä jääkärin\nseurasta. Kuinka monta laulua vanhus olikaan opettanut hänelle pitkinä\ntalvi-iltoina, ja keväisin kyhäillyt hänelle konstikkaita viheltimiä!\n\nToimituspaikastaan päästyään Valentin haki hetikohta jääkärin ja vietti\nhänen kanssaan loppuosan päivää ja hyvän veron yötäkin, pelaten,\njuopotellen. Rehellisten ihmisten varotuksiin hän vastasi ilkunnalla ja\nhaukkumasanoilla ja ennen pitkää alkoivat oikein ajattelevat henkilöt\npitää häntä huijailevana velikultana. Kaupunginvouti yksin oli asiasta\neri mieltä. Hän vakuutti nuorukaisen toimellisesti ja täsmälleen\ntoimittavan tehtävänsä — hänen säännötöntä elämäänsä katseli hän\nsormiensa lomitse. Paha hedelmä sai häiriintymättä kehittyä ja kypsyä,\njonka kaupunginvouti aikanansa sai häpeäksensä ja vahingoksensa kokea\nsekä me, hänen poloiset vanhempansa, suureksi suruksemme tuntea.\nKaupunginvoudin täytyi viimein myöntää todeksi tunnettu sananparsi: \"Ei\nsavua ilman tulta.\"\n\nMutta ennenkun jatkan kertomustani, tahdon omistaa muutaman sanan\nvanhan, uskollisen ystäväni, portinvartija Veit Geissendörferin\nmuistolle, jonka nimen olen jo monta kertaa maininnut. Sen miehen\nvertoja ei lie monta ollut maailmassa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nPortinvartija.\n\n\n    Jos suot mun vanhaksi,\n    Jos annat elää kauan,\n    Niin tule turvaksi\n    Ja olo vahva sauvan'!\n    Suo kärsivällisyys\n    Sinuhun luottava,\n    Suo kunnialla myös\n    Hiuskarvain' harmeta!\n\nKymmenentenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä v. 1632 lähti\nkaupunginvouti Würzburgiin, jossa hänen oli nostettavana lähes tuhannen\ntaalerin suuruinen rahamäärä sinne sijoitetulle sotaväelle\nhankkimistaan ohrista, kauroista ja viinistä. Seuraavana tiistaina oli\nrahat jätettävät Speckfeldiin, mistä ruhtinas oli luvannut käydä niitä\nnoutamassa. Ajan rauhattomuuteen nähden oli asia päätetty toimittaa\nsalateitse. Asiasta ei ollut tietoa muilla kuin pojallani,\njohon kaupunginvouti yhä edeskinpäin luotti, valiten hänet\nmatkakumppanikseenkin. Minä olin edellisenä päivänä lausunut\npaheksumiseni siitä, että Herran päivänä oli ryhdytty maalliseen\ntoimeen, mutta poikani väitti kaupunginvoudin sanoneen: \"Herraspalvelus\non tärkeämpi jumalanpalvelusta.\"\n\nIltapäivällä oli Margareeta lähtenyt lasten kanssa pieneen\nviinitarhaamme kävelemään, ja kammarissa yksin istuskellessani muistui\nniin elävästi mieleeni saarna, jonka puolipäivä-jumalanpalveluksessa\nolin kuullut.\n\nArvoisa vanha pastorimme Hieronymus Theodorikus saarnasi nimittäin\npäivän tekstin johdosta, joka kuten tiedetään, puhuu Jerusalemin\nhävityksestä. Tutkimusaineessaan hän sattuvasti kuvasi evankeelisen\nkirkkomme olevan samallaisessa tilassa, kuin Jerusalemi, jota\nviholliset saartoivat ja piirittivät joka puolelta. Lopuksi hän\nvakaasti terotti kuulijoittensa mieleen valvomisen ja rukouksen\ntärkeyttä, että he paremmin kuin Jerusalemi tuntisivat etsikkoaikansa\nja jo siitä päivästä rupeisivat ajattelemaan mitä heidän rauhaansa\nkuuluu. Veisattiin virsi: \"Te synnin orjat, herätkäät ja kiirehesti\nlähtekäät jo luoksi ystävänne\", ja tuota ihanaa melodiaa uruilla\nsäestäissäni, valtasi sydäntäni niin suuri ahdistus ja mielenliikutus,\nettä kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Urut voivat todellakin puhua\nkieltä yhtä selvää kuin sanakielikin — tulkitsevatpa välistä sitäkin,\nmihin sanat eivät riitä. Niin usein kun kuulen tuota virttä, tuntuu\nminusta maa ikään kuin vapisevan, haudat aukenevan ja ylienkeli\nhuutavan eläville ja kuolleille: \"Katso, ylkä tulee; menkää ulos häntä\nvastaan!\" Se on lutherilainen Dies irae ylistyslaulu [munkki Tuomas\nCelanolaisen sepitsemä hymni, jota alkusanojensa mukaan sanotaan \"Vihan\npäiväksi\" (Dies irae). _Suom_.], jota ei kenenkään ihmislapsen pitäisi\nvoida kuulla ajattelematta, että meidän kaikkien on ylösnouseminen\nKristuksen tuomioistuimen eteen.\n\nIstuessani ja miettiessäni — saarnaa, veisuuta ja ahtaita aikoja,\nastui vanhus Veit Geissendörfer kammariini, asetti nurkkaan keppinsä ja\nrupesi viereeni istualle. Hän oli seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt,\nmutta ikäisekseen vielä reipas ja voimakas. Nuorempana hän oli herra\nKonrad v. Limburgin aseenkantajana ottanut osaa retkeen kristikunnan\nperivihollista, Turkkia vastaan ja palvelusaikanansa ollut tunnettu\nurhoolliseksi soturiksi. Kerran hän miehekkäällä rohkeudellaan ja\nnerokkaalla maltillisuudellaan pelasti herransa varmasta kuolemasta;\nmutta hän ei ollut niitä pöyhkeileviä sotureita, jotka kerskaavat\nurostöillään ja niin usein kertovat sepustettuja juttujaan perättömistä\nsankariteoistaan, että viimein itsekin uskovat niitä tosiksi. Veit oli\nluonteeltaan totuutta harrastava, rehellinen ja Jumalata pelkäävä mies,\njoka inhosi maailman kevytmielistä touhinaa ja odotti iälliseksi\njoutuneena Simeonin lailla pääsevänsä rauhaan. Kolmikymmentä vuotta\nsitten hän erosi sotapalveluksesta ja sai senjälkeen tärkeän\nportinvartijaviran kaupungissamme hoidettavakseen.\n\nVeit vanhus oli lastenkin hyvä ystävä ja rakasti sanomattomasti\nminunkin poikiani, Valentinia ja Johannesta.\n\nEi kellään ole syytä väittää minun erinäisemmin suosivan sotaväkeä,\nmutta tässäkin säädyssä on joitakuita, joissa Jumalan armon oikealla\nkäyttämisellä hyvä omatunto, sydämen puhtaus ja mielen siveys ovat\nsäilyneet. Voinpa sotavanhusten suhteen väittää, että olen heissä,\nuseammin kuin muissa, tavannut oikeata lapsekasta yksinkertaisuutta.\n\nKun jumalanpalveluksen päätyttyä salpa otettiin portin edestä pois,\nniin vanha portinvartija tuli tavallisesti joka sunnuntai- ja\njuhlapäivä minun luokseni kotiin, viettääksensä rauhaisan hetken minun\nparissani iloisessa kanssapuheessa. Tänäpänä hänellä oli nähtävästi\nerikoisempaa sydämellään, sillä hän oli tavallista hiljaisempi ja\nniukempi sanoiltaan ja kysyttyäni mikä häntä vaivasi, sanoi hän\nnähneensä erimerkillisen unen, jonka hänen omilla sanoillansa nyt\nkerroit Näin se kuului:\n\n\"Istuessani yöllä viime keskiviikkoa vasten odottamassa Würzburgista\ntulevaa postivaunua, rupesi minua uni painostamaan, niin että nukuin\npenkille, jolle olin istuutunut. Olin silloin seisovinani vahtia\nsynkässä metsässä, niinkuin minun Unkarissa usein oli täytynyt olla\nsotapalvelukseni aikana, ja siellä näin pienen poikasi Johanneksen\nistuvan puun juurella syli täynnä kukkia. Äkkiä syöksi verenhimoinen\nsusi kita ammollansa hänen päällensä, ja poika alkoi täyttä kurkkua\nhuutaa: 'Veit, auta, auta!' Minä riensin avuksi, hyökkäsin hukan\nkimppuun, mutta en jaksanut sitä voittaa, vaan jouduin itsekin pedon\nraadeltavaksi sittenkun keihääni oli murtunut kuin oljenkorsi sen\nhampaissa. Pian senjälkeen olin makaavinani kaupunkimme portin vieressä\npienen asuintupani oven edessä. Samassa sinä, Ulrik, astuit ruumiini\nluo ja sanoit: 'Pankaa Veit hautaansa, mutta noutakaa ensin soittajia\nja haudatkoon hänen komppaniansa hänet sotilasten tavan jälkeen, sillä\nVeit on soturi vanhastaan ja on kuollut soturin kuoleman.' Mutta\nkiväärin laukaukset kumahtivat niin kummallisesti ja sitä paraillaan\nihmetellessäni heräsin. Olin kuullut portilta kuormurin kolkutusta,\nsillä hän oli jo hyvän aikaa vartonut vaunuinensa siellä päästäksensä\nsisään. Luulen tätä unta merkiksi Jumalalta, että minun ennen pitkää on\nkulkeminen kaiken maailman tietä.\"\n\nEn rohjennut olla niin julkea, että olisin vanhan ystäväni unta\nruvennut selittämään, mutta vakuutettuna siitä, että unia, jotka\nkehottavat meitä pitämään vaaria sielustamme, ei ole halveksittava,\nvaan että ne usein kulkevat viesteinä tahi viittauksina Jumalalta —\nonhan Jumala usein unien kautta istuttanut terveellistä pelkoa\nhuikentelevaiseen maailman lapseen, usein suloisesti lohduttanut\nmurheellista Jumalan lasta — vastasin:\n\n\"Unia kuin lumia, mutta saattavat ne olla Jumalastakin. Minun täytyy\nsittekin sanoa Joosefin tavalla: 'Jumalan on selitys.' Jos hän tahtoo,\nniin voitte elää vielä kauankin, mutta hiuksenne ovat harmenneet,\nselkänne koukistunut ja olette jo ehtinyt niihin vuosiin, joista,\nniinkuin saamamiehet sanovat, kaikki viehätys on kadonnut.\nElonlampustanne on jo öljy loppumaisillaan ja kukaties Jumala tällä\nunella on tahtonut teille ilmoittaa, että hän pian sammuttaa senkin\nvalontuikkeen. Vanha ystävä, mitäpä tuosta? 'Minä olen ylösnousemus ja\nelämä', sanoo Vapahtajamme, 'joka uskoo minuun, hän elää ehkä olisikin\nkuollut, ja joka elää ja uskoo minuun, ei hän ole iankaikkisesti\nkuoleva'. _Uskotkos sinä sitä_?\"\n\n\"Niin, minä uskon\", portinvartija vastasi: \"nuo sanat toistan aina\nitsekseni, kun kuollutta kannetaan kaupungin portista ulos ja kuulen\nkirkkomaalla veisattavan:\n\n    \"Rakkaamme suru, tuska nyt\n    On viimein tässä päättynyt;\n    Hän kantoi kuorman Kristuksen\n    Ja nukkui Herran nimehen.\"\n\nMutta hän halusi kernaasti tietää mitä se merkitsi, kun hän unissansa\noli kuullut minun sanovan, että hän kuoli sotilaan kuoleman, vaikka\nsiitä jo oli kolmikymmentä vuotta kulunut kun hän oli ollut viimeisellä\nsotaretkellä mukana.\n\n\"Älkää siitä olko huolissanne\", sanoin; \"sanotaanhan sanassakin: 'Ei\nketään kruunata, joka ei rehellisesti ole taistellut?' Jokainen\nkristittyhän sen mukaan kuolee sotilaan kuoleman, jos hänen viime\nhetkensä kohtaa hänet tappotantereella tahi tautivuoteella yksinäisessä\nportinvartijan mökissä. Suokoon Jumala teidän ja minun vaan\nrehellisesti taistella ja autuaasti kuolla!\"\n\n\"Olette oikeassa\", virkahti vanhus, otti keppinsä ja lähti.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nHyökkäys.\n\n\n    Rakkaamme suru, tuska nyt\n    On viimein tässä päättynyt;\n    Hän kantoi kuorman Kristuksen\n    Ja nukkui Herran nimehen.\n\nSeuraavana päivänä vietti virkatoverini Johannes Kimtsch\nWinterhausenissa hopeahäitään. Hän oli kantanut ristille poikani\nJohanneksen, ja tämä pyysi sentähden päästä varhain aamusella\nviinitarhaan, tuodaksensa sieltä pari viinirypäleterttua, jotka hän\nedellisenä päivänä oli nähnyt olevan kypsinä; ne hän tahtoi viedä\nristi-isälleen, mennessänsä tälle onnea toivottamaan. Portinvartija oli\nluvannut laskea hyvissä ajoin hänet menemään kaupungin portista, jota\nöisin aina pidettiin huolellisesti lukittuna. Pojan lähdettyä matkaan\nnousin tapani mukaan kirkontorniin kelloja soittamaan. Samassa kuului\nkellojen kuminaa Winterhausenistakin, ja minä olin iloinen, että\ntoverini juuri tänään vastasi niin täsmälleen: olimme nimittäin jo\nmonta vuotta takaperin sopineet siitä, että aamusoitto oli oleva\naamutervehdyksemme toinen toisillemme.\n\nSinä päivänä lähetin liikutetuin mielin hänelle tervehdykseni: joka\nviisikolmatta vuotta on elänyt aviomiehenä, se on paljon kokenut hyvää,\njos pahaakin. Menneisyyteen päin aatokseni lennähti, muistelin sitä kun\nkannoimme hänen ainoan lapsensa, Udalrikuksen kirkkomaahan. Kalpeana ja\nlohdutonna kulki hän vierelläni ja kaikkiin lohdutuksiini ei hänellä\nollut vastattavana kuin: \"Udalrikus, Udalrikus, riemun juhlapuvun olen\nriisunut päältäni ja paneutunut murhevaatteisiin.\" Nyt sitä vastoin\nsaattoi hän levollisen rohkealla mielellä lähettää minulle\ntervehdyksensä, vaikka minä, nähdessäni millaista hävitystä sodan\nkauhistus oli saattanut nuorisossamme, katsoin olevan syytä usein\notaksua sen ajan olevan käsillä, josta on täytynyt valittaa: \"Autuaat\novat hedelmättömät, ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne\nnisät, jotka eivät imettäneet.\"\n\nKun olin soiton lopettanut ja alkanut tulla alas, pysähdyin tuokion\najaksi torniakkunan eteen silmäilläkseni kasteesta kimaltelevaa,\nhymyilevän raikasta seutua, joka levitteleikse silmieni edessä. Aurinko\noli vastikään noussut levittäen kultaloistettaan korkealla sijaitsevain\nviinitarhojen yli, vaikka laakso, virta ja pienoinen kaupunki nukkuvine\nasujamineen vielä olivat tiheän sumuhunnun kietomina. Vastapäätä\nkirkkoa kohouvalla vuorella näin samassa silmänräpäyksessä poikani\nJohanneksen astuvan sumusta näkyviin ja lähtevän kulkemaan ylinnä\nvuoren laella olevaa vanhaa kivirakennusta kohden, josta oli tehty\nvahtikoju viinitarhain vartijoille.\n\nAmmoisina aikoina, ennenkuin mitkään laivat vielä kyntelivät Mainjoen\nvesiä tahi ennenkuin viinirypäleitä viljeltiin näillä seuduin, asui,\nniin kertoo tarina, tuossa talossa isä seitsemän poikansa kanssa. Kun\npojista varttui miehiä, asettuivat he virran äyräille asumaan, siten\nlaskien perustuksen nykyiselle Sommerhausenin kaupungille. — Niinkuin\njo mainitsin, näin Johanneksen kulkevan taloa kohden, ja arvasin hänen\npäättäneen käydä toivottamassa hyväähuomenta Mündleinin Hannulle ja\ntämän pojalle, Klaulle, jotka olivat olleet viinitarhoja vahdissa ja\nsen tähden viettäneet yötä tuvassa. Pikku Johannes oli hiljaismielinen,\nrakastettava lapsi, tottelevainen, siivo ja luonteeltansa ystävällinen,\nja olenpa vakuutettu, että Jumala oli siunauksellaan auttanut tämän\nlapsen kasvatusta, valmistaaksensa isänsydämelleni jotakin makeutta\nmoniin katkeriin suruihin nähden, joita meillä oli Valentinista ollut.\n\nMutta poika oli tuskin päässyt kynnyksestäkään yli, kun näin hänen\nryntäävän takaisin ja tulista kyytiä juosta kiitävän vuoren rinnettä\nalas. Hän juoksi kuin takaa ajettu naarashirvi yli kivien ja kantojen,\nväliin kompastuen ja taas pystöön keikahtaen, sekä heittäytyi viimein\nerään kiviaidan ylitse, juurikuin verivihollinen olisi ollut\nkintereillään. Hämmästyneenä ja kauhistuneena tuijotin tuskaisesti\nvuorta kohden tietämättä, mitä tuo merkitsisi ja näin samassa kaksi\nmiestä, kroaattien hyvin tunnetut punaiset viitat yllään, tulevan ulos\nvahtituvasta ja lähtevän vinhaa kyytiä poikaa jälestä ajamaan; näinpä\nvielä toisen heistä vetävän esille pistoolin, tähtäävän häntä kohti ja\nampuvan. Samassa tuokiossa kuulin valppaan portinvartijan puhaltavan\nhälytystöräyksen.\n\nMinun silmäni mustenivat; sen verran olin kuitenkin tolkulla, että\ntiesin luodin menneen ohi määrästään, sillä poika juosta viletti\nyhtä hurjasti kuin ennenkin. Silloin pinnistin itseni vapaaksi\nhuumauksestani, kiiruhdin tornin portaita alas ja juoksin, minkä\njaloiltani pääsin, kaupungin portille päin ja saavuinkin niin ajoissa\nsinne, että sain siepanneeksi poikani syliini ennenkuin hän juoksusta\nuupuneena vaipui maahan.\n\n\"Tänne, hyvät ihmiset, tänne! Auttakaa, auttakaa!\" kuulin Veit\nvanhuksen huutavan, koettaissaan kaikin voiminsa pitää vastaan,\nestääkseen kahta kroaattia tunkeumasta kaupunkiin; mutta nämä, joilla\nnyt oli parin kolmenkymmenen suuruinen miesjoukko kerallaan, työnsivät\nauki portit ja uhkasivat katalasti kiroten portinvartijan tappaa, jos\nhänen suustansa hiiskaustakaan kuuluisi. Mutta vanhus puolusti\nasemataan miehekkäällä uljuudella, heitti torven olallensa, töytäsi\npeitsen vihollista vastaan ja tiuskasi tuimasti: \"Mitä asioitavaa\nteillä täällä on? Totisesti ette ole mitään sotilaita, kurjaa joukkiota\noletten, kun hennotte hätyyttää viatonta lasta.\"\n\nSilloin karjasi muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja\nnäytti olevansa joukon johtaja:\n\n\"Pois tieltä, toverit, kyllä minä opetan häntä pilkkaamaan hänen\nmajesteettinsa keisarin värvääjää, kapteeni Nikol Paradeiseriä ja hänen\nravakoita poikiansa kurjaksi joukkioksi!\" Näin sanottuaan kannusti hän\nhevostansa, niin että se hypähti pystöön, ja heilutti uhkaavasti\nmiekkaansa Veitin pään päällä. Nyt aloin minäkin kaikin voimin huutaa\napua. Silloin kiiruhti läkkiseppä Marks Stumpf ynnä joitakuita muita\nasunnoistaan ulos, mutta nähtyänsä kroaatit, jotka jo olivat\ntunkeutuneet kaupungin portista sisään, ja ilman aseita kun olivat, he\nkatsoivat paraimmaksi pysyä erillään koko kahakasta.\n\nVeit vanhus ei kumminkaan antanut niin hevillä perään, vaan asettui\nhajasäärin maasotamiehen tavoin seisomaan ja tähtäsi peitsellään\njohtajan hevoseen. Mutta kroaatti kohousi jalustimiensa varaan ja lyödä\nhuimasi Veitiä miekallaan niin kovasti päähän, että ukko\nsilmänräpäyksessä kaatui maahan. Sitten huusi joukon päämies:\n\n\"Maatkoon vanha narri siinä, hän on saanut ansaitun palkkansa; nyt\neteenpäin, seuratkaa minua!\" ja niin lähti hän täyttä neliä\nratsastamaan kaupungin keskustassa olevalle kreivin linnalle päin, ja\nmuu joukko seurasi hänen jälkiänsä.\n\nJohannes painautui likemmä rintaani, huutaen: \"Juoskaamme, rakas isä,\nmuuten tappavat he meidät kaikki\", mutta kroaatit kiitivät ohitsemme\nmeistä välittämättä. Riensin nyt kaupungin portille katsomaan miten oli\nvanhan Veitin laita. Hän eli vielä; näytti olevan henkitoreissaan eikä\ntuntenut meitä. Mutta kun minä ja Johannes huusimme häntä nimeltä,\naukaisi hän silmänsä ja puhui katkonaisin sanoin: \"Siinähän olette\nkumpikin, sinä Ulrik ja pikku Johannes, jonka susi tahtoi niellä — nyt\non uneni käynyt toteen — oi voi, oi voi, millaiset kauheat tuskat\nminulla on!\"\n\nKehotin kuolevaa ystävääni ajattelemaan loppuansa, joka oli lähellä, ja\nsanoin, että nyt oli tarpeen oikein todenteolla rukoilla: \"Herra\nJeesus, sinulle elän, Herra Jeesus, sinulle kuolen.\" Hän liikutti\nsamassa vähän päätänsä, juurikuin sanoaksensa \"amen\", veti pitkän\nhuokauksen, ja sielu erosi hänen ruumiistansa. Tällä välin oli paikalle\nkerääntynyt useita naapureita; heidän avullaan nostimme hengettömän\nruumiin ja kannoimme sen portinvartijan tupaan.\n\nTämän tehtyä kysyin pojaltani syytä hänen hurjaan pakoonsa\nvuorituvalta. Siitä hän kertoi: \"Tuvan lähelle tultuani kuulin sisältä\nhiljaista vaikeroimista, ja avattuani oven näin Mündleinin Hannun ja\nKlaun makaavan lattialla, Klaulla haava rinnassansa, ylteistään\nveressä, eikä elon kipinätä suonissaan. Isänsä, joka niin ikään oli\nhaavoitettu, oli satulahihnalla köytetty kiinni, ja vaikeroi ääneen.\nPesävalkean ääressä loikoili pari kroaattia syöden keitosta, jonka\nviinitarhan vartijat olivat itseänsä varten valmistaneet. Nähtyänsä\nminut karkasivat he pystyyn, syöksyivät jälestäni ja ampuivat minua\nkohden. Kun laukaus kajahti syöksyi Lindelbachin tien viereisestä\nnotkosta esiin joukko ratsumiehiä, jotka kaikki lähtivät minua ajamaan\njälestä. Minä kun olin melkosen matkan edellä, kerkesin ennen heitä\nkaupungin portille, jota Veit minun varalleni piti avoinna.\"\n\nSittekun poika oli päättänyt kertomuksensa otin häntä kädestä ja\nkiiruhdin kotia, jossa tapasin vain vaimoni ja kaksi tytärtäni, jotka\neivät tapahtumasta tienneet vielä mitään. He olivat kuitenkin\npeljästyksissään, nähtyänsä ensin minun rientävän torninrappusia alas\nja vähän ajan perästä kroaattien kiitävän ohi. Valentin oli äskettäin\nmennyt ulos ottaaksensa, kuten oli sanonut, selkoa siitä missä aikeissa\nvieras sotaväki oli hyökännyt kaupunkiin. Kiellettyäni omaisiani\nlähtemästä kotoa jätin heidän toimeksensa telkitä huolellisesti portti\nja läksin kansanjoukon jälestä kreivin linnalle, sittekun Hannu\nMündleinin vaimolle sivumennen olin ilmoittanut hänen miehensä ja\npoikansa onnettoman kohtalon.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nRyöstö.\n\n\n    Me saaliin oivan saimme, veikot,\n    Ratsaille siis!\n\n           _Shakespearen_ \"Henrik IV\".\n\nKaupunginvoudin virkahuone oli samassa linnassa, jonka edustalla\nolevalle aukialle torille kaupungin porvaristo tällä aikaa oli melkein\nyksissä miehin kerääntynyt, ja katseli kauhulla kroaattien harjoittamaa\nilkivaltaisuutta. Linnan piha oli täynnä aukimurrettuja kirstuja ja\nrikotuita viiniruukkuja, joita sotamiehet olivat kanniskelleet\nkellareista. Sill'aikaa kuin muutamat, jotka murtautuivat voudin\nkonttoriin, siellä särkivät kaikki lukot ja pengastivat pohjia myöten\nkaikki sopukat, seisoivat toiset pihalla paljastetuin miekoin ja joivat\nviiniä huippulakeistaan. Juotuaan janonsa sammuksiin kaasivat he\ntähteet viinistä maahan. Jotkut panivat kokoon ryöstämiänsä tavaroita\n— ja sitä tehdessään he kiivaasti riitelivät keskenään ja kiroilivat\nmitä kauheimmin, joten kaunis linnanpiha, jonne nuorison oli tapana\nkokoontua kesäilloin kisailemaan ja laulamaan, näytti muuttuneen\nhelvetin kuiluksi. Minä puhelin parhaallaan naapurini Gebhartin kanssa\nsiitä, mitä tämä vallattomuus oikeastaan merkitsi, kun kapteeni\nParadeiser ja muutamat hänen sotamiehistään tulivat ulos laahaten\nkaupunginvoutia perässään ja pyssynperillään antoivat hänelle aika\npotkuja ja kolauksia.\n\n\"Missä rahat ovat?\" huusivat he kilvan; \"missä ne tuhannen taaleria\novat, jotka eilen toitte Würzburgista? Antakaa ne tänne, vanha saituri!\nJos vitkastelette, niin silvomme nahastanne hihnoja.\"\n\nKaupunginvouti rukoili armoa. \"Minähän täytän ainoastaan\nvelvollisuuteni\", sanoi hän, \"rahat eivät ole minun vaan ruhtinaan;\nniitä ei minun ole lupa antaa käsistäni.\"\n\nMutta kuurona kaikille rukouksille ja muistutuksille, paiskasi kapteeni\nhänet maahan, painoi polvellaan hänen rintaansa, ja pannen miekan terän\nhänen kurkullensa karjasi rajusti:\n\n\"Minä annan teille sen verran miettimisen aikaa, että kerkiätte kerran\nlukea Isä meidän, mutta ellette sitten tunnusta, survaisen miekan\nruumiisenne, niin totta kuin nimeni on Nikol Paradeiser.\"\n\nNäkyi että miehellä oli tosi mielessä — kukapa muutoin olisi\ntuommoiselta pedolta sääliä odottanutkaan — raivosta hänen suunsa\noikein vaahtoa tursusi niin että sitä valui hänen taajalle parralleen\nja tippui kaupunginvoudin päälle, joka kuolon kalpeana vääntelehti\nhänen polviensa alla. Paradeiserin silmät hehkuivat kuin tiikerin, kun\nhän välistä silmäili ympärillä olevia, nähdäksensä uskaltaisiko joku\nyrittää temmata saalista hänen kynsistänsä.\n\nSilloin ilmausi äkkiä kaupunginvoudin vaimo, pieni poika käsivarrellaan\nja huusi, kääntyen minun puoleeni:\n\n\"Auttakaa, oi auttakaa häntä, herra koulumestari; hän olisi auttanut\nteitä, jos te olisitte joutunut yhtäläiseen pulaan.\"\n\nMinä menin silloin vähän lähemmäksi ja huusin kaupunginvoudille:\n\n\"Herra kaupunginvouti, antakaa te Jumalan nimessä hänelle rahat;\nruhtinas on kernaammin luopuva niistä, kuin uskollisesta\npalvelijasta. Me todistamme jokainen teidän tunnollisesti\ntäyttäneen velvollisuutenne.\"\n\nKaupunginvouti pyysi nyt päästä irti, lupasi taipua ylivoiman alle ja\nantaa rahat hallustaan. Paradeiserin seuraamana meni hän asuntoonsa ja\notti esille rahakirstun, jonka hän kiireessä oli piilottanut irrallisen\nlattialaahkon alle, nähdessään saaliinhimoisen lauman olevan tulossa.\nKun johtaja uudestaan tuli ulos rahapussi kädessään, ratkesivat\nsaaliinahnaat sotamiehet ilohuutoihin, viskausivat hevostensa selkään\nja olivat siinä tuokiossa hävinneet.\n\nYlläkerrotut seikat olivat tapahtuneet niin sukkelaan, että jokainen\nmeistä oli vallan ymmällä, emmekä voineet käsittää, mitenkä asianlaita\noikein olikaan. Muutamat, joilta hälytyssignaali oli jäänyt kuulematta,\nolivat äkäisiä portinvartijalle, joka ei paremmin ollut pitänyt huolta\ntoimestaan, vaan oli päästänyt kroaatit livahtamaan kaupunkiin,\nennenkuin oli ennättänyt sulkea portin; he vaativat kiivaasti nyt hänen\nerottamistaan virasta. Minä vastasin:\n\n\"Portinvartija on jo vapautunut toimestansa ja on hänet kutsunut\ntilinteolle vähän suurempi herra, kuin te olettekaan, ja olen\nvakuutettu että hän siinä tilinteossa Jumalan armolla on kestävä.\nMenkää portinvartijan mökille — sieltä hänet löydätte.\"\n\nKun he sen kuulivat, niin he tulivat hyvin pahoillensa siitä, että\nolivat vanhaa miestä väärin syyttäneet.\n\nPäivänselvää oli, että ratsuväki, Veitin huomiota välttääkseen, oli\nyötä lymynnyt hautuumaan takaisessa solassa ja siellä vartonut\nportin aukaisemista. Viinitarhan vartijat olivat he saattaneet\nvahingottomiksi, pyysivätpä vielä saada kiinni pikku poikanikin, ettei\nmelua syntyisi ennenkun heidän oli onnistunut suistua kaupunkiin;\nlaukaus oli ollut väijyksiin asettuneelle joukolle merkkinä\nryntäykseen, ennenkun portinvartija poikani varoituksesta olisi\nennättänyt sulkea portin. Heidän katala hankkeensa oli vain liiankin\nhyvin onnistunut.\n\nJoskin ryöstöt ja väkivallanteot näinä inhoina aikoina, Jumala\nparatkoon, olivat varsin tavallisia, oli sentään ihan kuulumatonta,\nettä keisarin sotaväki selvällä päivällä olisi murtautunut johonkin\nrauhalliseen kaupunkiin aikomuksenansa vain ryöstää rahaa, vallankin\nkun ympäriseuduissa vielä vilisi ruotsalaista sotaväkeä varsin\ntaajassa. Porvareiden mielikarvaus moisesta hävyttömästä teosta tulikin\nmitä kuuluvimmalla tavalla ilmi; kaupunginvouti sen sijaan huusi:\n\n\"Minusta nähden on kavallus tässä suhteessa paljo hävyttömämpi kuin\nitse ilkityö. Tässä kaupungissa täytyy olla joku Juudas, joka on\npettänyt ruhtinaansa ja syntymäkaupunkinsa, koskapa se hirtehinen, joka\npiteli minua niin pahoin, näytti ennakolta saaneen varmat tiedot\nasiasta. Kuka tuo viekas kavaltaja on, en vielä varmuudella tiedä,\nsillä ainoa henkilö, jolla oli rahoista tietoa, on kirjurini Valentin\nGast; hän oli kerallani kun Würzburgista rahat toin, mutta minä en suo\nitselleni rauhaa, ennenkuin olen päässyt kavaltajan jäljille, ja\nansaitun palkkansa on hän saapa, niin totta kuin vanhurskas Jumala on\ntaivaissa.\"\n\nEn tiedä miksi, mutta kuultuani sanan \"kavallus\" kulki läpitseni kylmä\nväristys. Ajatellessani kuinka kaikki tuulet ajelehtivat evankeelisen\nkirkkomme yli Limburgissa, niin että sorronalainen kansa näytti\nlaumalta, joka huolissansa etsii katoksen tai vaikkapa vaan puunkin\nsuojaa, johon he voisivat kokoontua toinen toisensa turvaksi, niin\nminusta tuntui suorastaan mahdottomalta, että joku omasta\nkeskuudestamme olisi tahtonut ansaita verirahoja sorrettujen veljiensä\nkustannuksella. Kuitenkin minua vapisutti sitä ajatellessani ja\nkatselin ympärilleni, ikään kuin nähdäkseni petturin leimuavaa\npoltinmerkkiä jonkun otsalla — mutta Kainin merkkiä en sittekään\nnähnyt. Mutta sanomaton tuskanpolte vaivasi kumminkin sydäntäni.\nLevottomana etsin joukosta Valentinia, sillä olihan vaimoni sanonut\nhänen lähteneen katsomaan mihin sotamiehet aikoivat ryhtyä — mutta\nhäntä en nähnyt missään.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nRikos tulee ilmi.\n\n    Vavisten luonto odottavi, kun\n    Pilvistä synkistä ja raskaista\n    Yht'äkkiä välähtää salama.\n\n        _Thompsonin_ \"Vuodenajoista\".\n\nTällä välin oli Hannu Mündleinin vaimo lapsinensa lähtenyt\nvuorituvalle; jotkut naapureista lähtivät mukaan ja tulivat nyt\ntakaisin, kantaen hänen miestänsä ja poikaansa kaksilla paareilla.\nPoika, joka todellakin oli tavattu kuolleena, makasi kaapu verhonaan;\nhänen ruumiinsa vietiin oitis raatihuoneesen, jonne portinvartijankin\neloton ruumis kaupunginvoudin käskystä oli saatettu. Sitä näkyä, joka\ntäällä esiytyi katseltavakseni, en elinaikanani unhoita.\n\nKlaus oli asetettu suurelle pöydälle keskelle salia, ja kirurgi oli\npaljastanut hänen rintansa, tutkiaksensa haavaa, joka oli vienyt hänet\ntuonen tuville. Vainaja oli hiljaismielinen, oikeutta harrastava\nnuorukainen ja vanhemmillensa kuuliainen poika. Todistuksena tähän\nmainittakoon, että kun hänen isänsä viimekuluneena talvena sairauden\nkautta oli kytketty vuoteesen eikä mitään kyennyt ansaitsemaan, Klaus\nkättensä työllä hankki elatuksen koko perheelle. Isä vanhus huusikin\nmonta kertaa, kun häntä ja kuollutta poikaansa kannettiin sisään:\n\n\"Oi, poikani, poikani, olisipa Jumala sallinut minun kuolla sinun\nedestäsi!\"\n\nMurtunut äiti oli polvillaan poikansa ruumiin ääressä; hän piti\npoikansa kättä käsissänsä ja itki kiihkeästi. Päänaluksen kohdalla\nseisoi Margareeta Friesen, nuori, siveä neito, joka vuosikauden jo oli\nollut vainajan morsiamena. Ei näkynyt hänen silmissänsä kyyneltä eikä\nelonmerkkiä hänen kasvoillaan. Kalman valjuna ja liikkumatonna hän\nsiinä seisoi, juurikuin hänenkin henkensä olisi riisuutunut maallisesta\nverhostansa ja yhdessä sulhonsa hengen kanssa astunut valon\niankaikkiseen valtakuntaan. Murhatun sisarukset itkivät jokainen\nääneen, että sydäntä vihloi sitä kuullessa — kaikki, paitsi hänen\nnuorin pikkuveljensä, kaksivuotinen pojansirunen, joka ääneti seisoi\näitinsä vierellä, kädessä pitäen pientä viiriä, jonka Klaus vasta\nedellisenä iltana oli hänelle tehnyt; pienokainen silmäili oudoksuen\nmilloin kuollutta veljeänsä, milloin kirurgia, milloin itkevää\näitiänsä.\n\nOli vaikeata päättää mikä mieltä enimmän liikutti katsellessa:\nkatkerasti itkevä äitikö, kelmeä, liikkeissänsä jähmeä Margareetako\nvaiko pikku Kasperi, joka surutonna leikitsi lippuinensa murhatun\nvieressä. Sydän ihmisellä olisi pitänyt olla kiveä kovempi jos tämä\nnäky ei olisi kyyneltä silmään tuonut. Surevien ympärille oli\nkokoontunut lukuisa joukko sukulaisia ja ystäviä, jotka osanotolla\nyhtyivät vainajaa kiittämään tahi hänen kohtaloansa valittamaan.\nYstävien joukossa oli Valentinkin, joka piteli tuolista kiinni ja\nvapisi koko ruumiissansa. Se ei minua kummastuttanut, sillä Klaus ja\nhän olivat hyviä ystäviä olleet varhaisimmasta lapsuudestaan saakka;\nkoulussa he olivat istuneet vieretysten, ja ensi kertaa yhdessä ripillä\nkäyneet.\n\nVeit vanhus makasi vähän syrjempänä toisella pöydällä. Olen monasti\nhuomannut suloisen kirkkauden, oikean taivaallisen rauhan\nkuolinhetkellä leviävän niiden kasvoille, jotka Herrassa ovat\nnukkuneet, vieläpä silloinkin, vaikka heidän on täytynyt maistaa\nkuolemata sen katkerimmassa muodossa ja ollut kestettävänä kova\nkamppaus. Yhtä selvästi en ole kuitenkaan nähnyt sitä ilmenevän muissa,\nkuin tuossa vanhassa portinvartijassa. Siinä maatessansa näytti hän\nvain nukkuvan, eikä mikään muu todistanut hänen kuolleen väkivaltaista\nkuolemaa, kuin hänen verellä tahrattu valkoinen tukkansa. Hänen\nsilmänsä olivat kiinni ja hänen huulillansa asusti hymyily, joka tahtoi\nikäänkuin sanoa: \"Nyt makaan ja nukun täydessä rauhassa.\" Koska\nportinvartija oli iällinen mies ja kun hänellä ei ollut sukulaisia\nkaupungissa, niin hän oli ensialuksi joutunut nuoren miehen rinnalla\nunhotuksiin. Ainoastaan hänen uskollinen koiransa, Fidelis, jonka hän\nitse oli kasvattanut ja jonka kanssa hän vuosikausia oli jakanut niukan\nleipänsä, ei hetkeksikään väistynyt hänen viereltään; se oli pistänyt\nmustan turpansa kuolleen isäntänsä oikeaan käteen — käteen, joka oli\njoka päivä ojentanut sille ruoan.\n\nTunteeni olivat perinjuurin lamauttaa minut muistellessani vainajan\nosottamaa järkähtymätöntä ystävyyttä minua ja omaisiani kohtaan ja\najatellessani hänen merkillistä untansa ja väkivaltaista loppuansa.\nKuinka ystävällisesti olikaan hän kuolinhetkelläänkin puhutellut minua\nja pientä poikaani! Kuultuansa minun itkevän, Fidelis, tuo viisas,\nuskollinen eläin, kohotti hiukan päätään ja ulisi hiljaa, valittavasti\n— juurikuin olisi se ymmärtänyt suruni ja halunnut yhtyä kerallani\nvalittamaan hänen murhatun isäntänsä surmaa.\n\nViittasin Valentinin tulemaan luokseni ja sanoin hälle:\n\n\"Teet oikein, kun suret manalle mennyttä lapsuuden ystävääsi, mutta älä\nsure yksistänsä häntä, katso, tässäkin on vanha ystävä, joka on\nansainnut kyyneleesi.\" Kerroin hänelle kuinka kuolema oli Veitiä\nkohdannut sekä mainitsin kuinka hän oli uneksinut pelastavansa\nkuolemansa kautta poikani Johanneksen hengen, ja että hänen unensa nyt\nkurjimman ja katalimman petoksen kautta oli surullisella tavalla käynyt\ntoteen. Viimeiset sanat lausuttuani levisi poikani kasvoille sanomaton\ntuskanilme, häntä ei haluttanut kuulla sen enempää vaan tunkihe\nväkijoukon läpitse ovea kohden, huojuen puolelta toiselle, niinkuin hän\nolisi ollut kaatumaisillansa.\n\nNyt oli Veitin vuoro joutua kirurgin tutkittavaksi. Tämä ilmoitti että\nportinvartijan pääkallo oli murskattu. Minä kun en sietänyt katsella\nvanhan ystäväni leikkelemistä, tuumin lähteä kotia, vaimoni ja lasteni\nluo, mutta samassa töytäsi muudan Erlachin mies saliin, pyytäen päästä\nkaupunginvoudin puheille. Kaupunginvoudin kysyttyä mitä hänellä oli\nasiaa, mies kertoi seuraavaa:\n\n\"Lähdin tänään aamupäivällä Sommerhauseniin leivän ostoon; vähän matkan\npäässä metsässä joukko ratsumiehiä vaati minua seisahtumaan, piiritti\nminut ja kysyi minnekä olen matkalla. Sommerhauseniin, vastasin. Muudan\nratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevan joukon\npäämies, kysyi, tunnenko kaupunginvoudin kirjuria, Valentin Gastia.\nTunnen minä hyvinkin, vastasin, olen monasti nähnyt häntä Erlachin\njääkärin kanssa yksissä seurustelemassa. Hän pyysi niin muodoin minua\nsanomaan Valentinille terveisiä, että he ovat jo puolisen tuntia häntä\nodottaneet ja että hän kiiruumman kautta kävisi noutamassa osinkonsa,\nsillä heillä ei ollut aikaa kauemmin täällä viipyä. Vielä hän jätti\ntoimekseni sanoa teille, herra kaupunginvouti, että jättäisitte\nkirjurinne hänen käsiinsä, sillä Valentin soveltui paremmin sissiksi\nkuin musteentuhrijaksi. Hän sanoi olevansa kapteeni Nikol Paradeiser ja\nkäski sanoa, että jos mielenne tekee, niin hän on valmis ennen pitkää\nkäväsemään uudestaan luonanne, tehdäksensä itse asiasta selvän. Nauraen\nlähtivät he sitte matkoihinsa, jotapaitsi vielä kuulin johtajan\nhuutavan: 'Se lintu on vihdoinkin tarttunut liimapuikkoon, mikä ei mene\nviekoittamalla, menee pakoittamalla.' Kirjuri tuli minua kadulla\nvastaan ja minä toimitin hänelle asian, mutta hän ei hiiskunut\nsanaakaan vastineeksi, vaan töytäsi vihurina eteenpäin.\"\n\nEbelingin Hannu, kaupungin torni- ja yövahti, joka miehen kertoessa oli\ntullut minua aivan lähelle, pani kätensä minun olalleni ja lausui\nvakaasti:\n\n\"En tahdo kauemmin teiltä salata, että kroaattipäällikön kasvot ensi\nhetkestä käsin näyttivät minusta tutuilta — en vaan jaksanut muistaa,\nmissä olin niitä ennen nähnyt. Mutta nyt muistan vallan hyvin, että\nminä viime lauantaina käydessäni myöhään iltasilla kapakan ohitse näin\nhänet pelipöydän ääressä yhdessä Valentinin ja Erlachin jääkärin\nkanssa. Kapteeni ei silloin vaan ollut sotapuvussa, jonka tähden luulin\nhäntä matkustavaksi ylioppilaaksi.\"\n\nSen kuultuani tulin yhtäläiselle mielelle kuin pappismies Eeli, hänen\nsaatuansa tiedon, että israelilaiset olivat paenneet filistealaisia,\nettä hänen molemmat poikansa olivat kaatuneet ja että Jumalan arkki oli\nviety pois, tahi niinkuin patriarkka Jaakoppi, kun hän näki Joosefin\nkirjavan hameen ja kuuli toisten poikainsa sanovan: \"Tämän olemme\nlöytäneet; katso, onko se poikasi hame tahi ei.\" Kaupunginvouti ja\nkaikki, jotka olivat läsnä, kiljahtivat hämmästyksissänsä ja\nharmistuneina, ja Klaun äiti nousi seisoalle ojentaen kätensä taivasta\nkohden, ikään kuin syyttääksensä poikansa murhaajaa Jumalan\ntuomioistuimen edessä. Korvissani pauhasi, niinkuin olisin kuullut\nväkevän virran kohinaa, huone tuntui minusta tärisevän perustuksillaan\nja katto olevan sisään luhistumaisillaan, silmissäni alkoi yhä enemmin\nmusteta, niin etten lopulta erottanut huoneessa muita, kuin Veitin\nsiinä missä hän makasi pöydällä, valkeat hiuksensa verissä ja\nhymyssäsuin juurikuin kuiskaavan: \"Nyt tiedän kaikki; senlaista palkkaa\nen ollut ansainnut sinulta ja sinun lapsiltasi.\"\n\nKun kaupunginvouti ja muut läsnäolijat näkivät, miten minun laitani\noli, niin heidän kävi minua sääliksi, ja he yrittivät minua lohduttaa,\nmutta silloin minä rohkasin mieleni ja huusin:\n\n\"Ei, sitä en saata uskoa, sitä en saata uskoa! Varkaaksi ja\nkavaltajaksi en ole lastani kasvattanut.\" Sitten pyysin heitä\nseuraamaan minua kotiani, että pojallani olisi tilaisuutta todistaa\nsyyttömyytensä.\n\nKaupunginvoudin ja pastori Theodorikuksen taluttamana lähdin heti\nasunnolleni. Mutta siellä olin vasta saava tuntea, ettei Herra ollut\nainoastaan näön vuoksi heiluttanut kuritusruoskaansa päälläni, vaan\nettä hän neuvossansa oli päättänyt veriin asti koetella minua ja\nomaisiani. Portilla kohtasin Johanneksen, jota äitinsä oli lähettänyt\nkutsumaan minua kiiruimman kautta kotiin, sillä hän oli suuressa\ntuskassa Valentinin tähden. Tämä oli näet kotvasta ennen lähtenyt kotoa\npieni nyytti kädessään. Johannekselle, joka tuli häntä vastaan\nrappusissa — pojan kerronnan mukaan oli veli ollut enemmän aaveen kuin\nelävän ihmisen näköinen — hän oli sanonut, että hänen täytyy lähteä\nmaailmalle ja käskenyt isälle ja äidille sanomaan terveisiä, koskei hän\nsaisi heitä milloinkaan enää nähdä.\n\nKykenin hillitsemään toivottomuuttani ainoastaan siksi, kunnes sain\nvaimolleni ja lapsilleni kerrotuksi mitä tiesin ja kunnes vieraat\nolivat poistuneet. Mutta sitte olivatkin voimani tyyten lopussa ja\nhenkeni tarmo suli ja hupeni kuin vaha ahdistuksen tulikuumennossa.\nVääntelin käsiäni ja saatoin vain kerran toisensa perään huudahtaa:\n\"Ikabod, Ikabod! kirkkaus on huoneestani poikessa.\"\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nJumalan tuomio.\n\n\n    Sill' eivät jumalattomat\n    Voi kestää tuomiolla,\n    Ei irstaat, katumattomat\n    Hurskasten seurass' olla;\n    Herralle kelpaa hurskaan tie,\n    Mut jumalattomia vie\n    Hetkensä kadotukseen.\n\nMitä sinä päivänä omassa sekä vaimoni sydämessä tapahtui, tietää\nainoastaan Jumala. Tähän asti olimme, jos kohta huolehtien, niin aina\ntoki kunnialla vaeltaneet tietämme maailmassa, mutta nyt olimme\njoutuneet koko kaupungin asujamiston pilkanesineeksi. Turhaan olin\nrukoillut:\n\n    Jos suot mun vanhaksi,\n    Jos annat elää kauan,\n    Niin tule turvaksi\n    Ja ole vahva sauvan'!\n    Suo kärsivällisyys\n    Sinuhun luottava,\n    Suo kunnialla myös\n    Hiuskarvain' harmeta!\n\nEi ollut tätä helppo kantaa, ei — ja sitäpaitsi tuli tähän lisää vielä\nsisällisiäkin ahdistuksia. En tiedä onkohan sellaisia vanhempia, jotka\nlastensa jouduttua harhateille voisivat lohduttaa itseänsä sillä, että\novat kaikessa täyttäneet velvollisuutensa isänä ja äitinä — ei se\nainakaan minun lohdutuksenani ollut. Monet laiminlyöntirikokset, joihin\nolin Valentinin kasvatuksessa tehnyt itseni syypääksi ja joita tähän\nsaakka olin tuskin minkään arvoisina pitänyt, seisoivat nyt kuni\nuhkaava aave edessäni ja saattoivat minulle niin suurta tuskaa, että\njulistin Valentinin vallan viattomaksi ja itseni ainoaksi syylliseksi.\nTänä hetkenä ajattelin: sinun ei olisi pitänyt ensinkään määrätä\npoikaasi käsityöläiseksi, sillä siksi hän ei soveltunut; toisena taas:\nsinun olisi pitänyt antaa hänen edeskinpäin pysyä ammatissaan, niin hän\nei olisi paisunut pöyhkeäksi eikä joutunut huonoon seuraan. Väliin\nsoimasin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi _ankara_ häntä kohtaan,\nväliin etten ollut tarpeeksi _lempeä ja armoitteleva_ häntä kohtaan.\nOlin niin muodoin mitä ristiriitaisimpain ajatusteni uhri, ja joka\najatuksessa oli oka, joka säälimättä tunkeutui sydämeeni.\n\nLapsiraukkani istuivat alakuloisina pöydässä, he eivät syöneet eivätkä\njuoneet mitään ja uskalsivat vain hiljaa ja salavihkaan lausua toinen\ntoisillensa jokusen sanan. Mutta jos minun teki mieleni saada\npettämättömän oikea käsitys kurjuuteni suuruudesta, niin minun tarvitsi\nvain katsoa poloiseen vaimooni. Kolme tuntia istui hän jäykkänä ja\nliikkumattomana kuin marmorikuva, kädet helmassansa, enkä saanut\nhoukuttelemalla ainoatakaan sanaa hänen suustansa tahi kyyneltä\nsirahtamaan hänen silmästänsä, sanoinpa hänelle mitä hyvänsä. Kun\nsydänyö oli lähenemässä niin hän lausui vihdoinkin:\n\n\"Kyllä minun nyt on helpompi olla kun tiedän, että kaikki makaavat ja\nettei kukaan enää ajattele minua ja Valentinia. Jospahan löytäisin\nJumalani ja saisin hänen edessänsä itkeä ja rukoilla, ettei hän meitä\nhylkäisi!\"\n\nAamupuoleen yötä nukahti hän vähäksi aikaa paljaasta väsymyksestä,\nmutta äkkiä hän heräsi ja huusi minua avukseen. Johonkin määrään\ntoinnuttuaan hän kertoi, nyyhkyttäen, että hän oli unissansa nähnyt\nValentinin. Hän oli ratsuväen joukossa ratsastanut ohi, mutta nähtyään\näitinsä valkaisutanhualla, hän oli kääntynyt takaisin päin ja huutanut:\n\"Jo olen täällä taas.\" Mutta joukon johtaja oli pitänyt häntä kiinni ja\nlaahannut häntä jälessänsä kun huimaa kyytiä samosivat tiehensä;\nValentin oli kuitenkin tavantakaa katsonut taaksensa ja kurottanut\nhäntä kohden käsiänsä.\n\nMinun silmiini ei sinä yönä tullut unta: minä painiskelin Herran kanssa\nniinkuin patriarkka Jaakoppi Jabbokin luotuspaikalla, ja vaikka\nepätoivo ja heikkouskoisuus koettivatkin paneutua Jumalan ja minun\nvälilleni, niin huusin yht'myötään: \"Minä en päästä sinua, jollet\nsiunaa minua.\" Aamuruskon noustua alkoi päivä koittaa minunkin\nsielussani, ja vaikka suru vielä painoi minua maahan, niin sydämessäni\noli rauha ja minä saatoin uskon luottamuksella heittää kuormani Herran\npäälle.\n\nNyt kykenin myös lohduttamaan vaimoani; niinkauan kun oma sydämeni oli\nheikko ja epäilyksille altis, eivät lohdutussanani häneen tehonneet.\nJumalan sana on näet, kun sitä heikkouskoinen sielu käyttää, niinkuin\nraskas miekka lapsen kädessä — sillä ei ole voimaa osua oikeaan eikä\ntunkea lävitse. Mutta nyt oli Herra vahvistanut uskoani, ja antoi\nsittemmin siunauksen yksinkertaisille sanoilleni. Muun muassa kerroin\nMargareetalleni esimerkin Augustinuksesta, joka suruksi hurskaalle\näidilleen salaa lähti epäsiveään Roomaan, jossa äitinsä varmasti\notaksui hänen turmeltuvan niin ruumiin kuin sielun puolesi, mutta juuri\nsiellä tuhlaajapoika Jumalan armollisella johdolla taittoi mielensä ja\nkääntyi kokonaan Herransa ja Jumalansa puoleen. Päätimme niin muodoin\nlakkaamatta rukoilla tuhlaajapoikamme edestä ja lujasti uskoa, että\nJumala oli kuuleva meidän, surevain vanhempain sydämestä lähtevät\nrukoukset. Vahvistuneena ja vilpastuneena kutsui vaimoni luoksensa\nlapset, määräten heille kullekin pienet tehtävänsä, ja minä lähdin\nkouluun.\n\nEn tiedä, rakas lukijani, oletko konsaan havainnut että murhe, jonka\nJumala lähettää, muun siunauksen ohella vaikuttaa senkin, että oppii\nkatsomaan ihmisveljiään aivan toisin silmin kuin siihen astikka. Tuntee\nsydämmensä hehkuvan rakkaudesta heitä kohtaan ja tuomitsee heidän\nvirheitään lempeydellä, vieläpä niinkin, että mitä syvällisemmin tuntee\nitsensä nöyryytetyksi, sitä korkeammalle kohoavat toiset meidän\nsilmissämme. En ikänä unhota millä sydämellisellä rakkaudella,\ntahtoisinpa sanoa melkein pyhällä kunnioituksella katselin noita\nköyhiä, nälistyneitä ja ryysyihin verhoutuneita lapsia, jotka tänä\ntukalana aikana kävivät koulussani: olivathan he saman Isän lapsia,\njonka käsissä minunkin elämäni vaiheet olivat. Voimallisemmin kuin\nkoskaan ennen saatoin tänäpänä puhua heille siitä Jumalasta, joka on\nlaupias ystävilleen, mutta hirmuinen vihollisilleen.\n\nMutta kesken opetustani vaimoni kutsui minua ulos, sanoen itsellänsä\nolevan minulle tärkeitä asioita ilmoitettavan. Hänen mielensä oli\nkuohuksissa ja joka jäsen vapisi pelosta hänen kertoessaan, että\nylemmälle kaupunginportille oli saapunut mies kärryineen, joilla\nErlachin jääkäri makasi — kuoliaana. Kaupungin portille kerääntyi\nkansaa suurissa joukoissa, ja eräältä, joka sieltä oli tullut takaisin,\noli hän kuullut, etteivät porvarit olleet antaneet lupaa viedä\nkuollutta kaupunkiin. Silminnähtävää oli että jääkäri oli kuristettu\nkuoliaaksi, sillä hänen kasvonsa olivat olleet mustansinervät ja silmät\nkuopistansa miltei tykkänään pullistuneet. Kansa arveli tuon julman\nihmisen olleen liitossa paholaisen kanssa ja että paholainen nyt oli\nkouraissut hänet hengiltä, kun kontrahdin määräaika oli kulunut umpeen.\n\nTämän kuultuani laskin lapset hajalle ja riensin heti kaupungin\nportille, missä kaikki oli niin kuin vaimoni oli kertonut. Tuntematon\nmies kärryineen oli Sulzdorfin pyöveli. Hän kertoi muutamain\npuunhakkaajain tulleen samana aamuna hänen tykönsä, pyytäneen häntä\nvaljastamaan hevosen kärryjen eteen ja seuraamaan heitä metsään.\nPerille tultua oli hän nähnyt jääkärin loikovan poikittain kaatuneen\npuunrungon päällä, pää riipuksissa maata vasten; jääkäri oli\nsilminnähtävästi kuristettu kuoliaaksi. Koska kaatunut puu oli\nSommerhausenin tiluksilla, oli Erlachin kylänvanhin, joka myös saapui\nsinne, käskenyt pyövelin viedä hänet Sommerhauseniin. He —\nerlachilaiset — eivät suostuneet antamaan hänelle haudan sijaa omassa\nkalmistossaan, eikä kukaan talonpojista tahtonut sormellaankaan kajota\nhäneen. Pyöveli oli tehnyt työtä käskettyä ja, kääntyen kansan puoleen,\nlausui:\n\n\"Tuossa on jääkäri, pankaa hänet nyt mihin tahdotte.\"\n\nSiihen kaikki yhdestä suusta huusivat, etteivät he tahdo olla\ntekemisissä kuolleen kanssa; pyöveli saisi heittää hänet Mainjokeen\ntahi haudata hänet hirttomäellä, yhdentekevää heistä, kumpaanko.\n\nPyöveli Hämmerling vastasi: \"Kiitän kauniisti, sen voitte itsekin\ntehdä; minä en estä, vaikka hänet keittäisitte tahi paistaisitte\",\nsitten nousi hän kärryihinsä, kourasi kuollutta jaloista ja paiskasi\nhänet tielle. Sitte hän otti leipäkyrsän käsiinsä ja alkoi tyynesti\nsyödä sitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.\n\nSamassa nähtiin vanha eukko käydä kepustavan tietä pitkin. Vanhus oli\nympärisseuduilla tunnettu, sillä hän kierteli mierolla, pyytäen\nleipäänsä ihmisten ovilla. Tultuansa kaupungin portille ja nähtyänsä\njääkärin runnellun ruumiin, eukko kirkasi niin että korvia vihloi ja\nkäyttäytyi muutoinkin kuin hassu. Kauhusta vapisten hän muita\nmahtavammin huusi: \"Onpa tuon viheliäisen sielun itse saatana omassa\npersoonassaan tänne hilannut!\" Joinkin määrin tyynnyttyään hän kertoi:\n\"Kun eilen metsässä levätäkseni istuuduin puun varjoon vähän matkan\npäässä tiestä, tuli jääkäri kohta jälestä ja rupesi tien viereen\nkaatuneen puunrungon päälle istualle; hän veti povestaan pussillisen\nrahaa ja alkoi niitä lukemaan. Koska hän jo monta kertaa oli uhannut\nrevittää koirillaan minut kuoliaaksi, jos tapaa minut metsässä,\nkyykähdin kepperästi maata vasten ja ryömin nelinkontin niin kauas,\nettä hänen oli mahdoton minua nähdä. Ympärilläni oli niin hiljaista\nettä rahojen kilinä kaikui korviini, vaikka olin hyvän matkan päässä\njääkäristä. Äkkiä häiriintyi hiljaisuus ja siltä taholta, missä päin\ntiesin jääkärin olevan, kuului kimeää kirkunaa, ja sitte oli taas\nkaikki hiljaisia. Mutta ei aikaakaan kun taas alkoi kuulua jyminää,\nmuistuttaen raskasten saappaiden polentaa, sitte väkevää körinää ja\ntaas kirkunaa, joka tällä haavaa oli niin kimeän vihlovaa, että\nhiukseni kohosivat pystöön. Pelosta puolikuoliaana huusin kaikkia\npyhimyksiä avukseni ja lähdin juoksemaan minkä vanhoilta jaloiltani\njaksoin vuorta alas, enkä seisattunut ennen kuin Kleinochsenfurtin\nravintolan edustalla, missä tätini niinkuin tiedätte pitää asuntoa.\nHänelle kerroin kaikki juurtajaksain ja pyysin samalla hänen luonansa\nyösijaa, sillä en kuolemaksenikaan olisi sinä iltana enää uskaltanut\nastua jalallani ulommaksi kynnystä. Töykeä kirkuna soi vieläkin\nkorvissani.\"\n\nSeppä Yrjö Ebert oli tällä välin paljastanut kepillä jääkärin rinnan ja\nkaulan, ja kaulassa näkyi suuria mustansinisiä merkkejä. Kauhulla\nosottaen noita merkkejä hän huusi: \"Katsokaa, katsokaa, hänet on itse\nrumahenki kuristanut — tuonlaisia merkkejä ei ihmiskäsi jätä.\"\nKaupunginvouti tosin sanoi rautapukuisen sotamiehen kouran tekevän\nyhtäläisiä merkkiä, mutta väki pysyi järkähtymättä vakuutuksessaan,\nsillä mikäli tiedettiin ei muita sotamiehiä ollut paikkakunnalla\nnäkynyt kuin Paradeiserin, ja näiden kanssahan jääkäri oli\nystävyydessä, kuten Ebelingin Hannu tiesi kertoa.\n\nOli asianlaita miten hyvänsä — se kuitenkin oli varmaa, että Jumala\noli ollut tässä tuomarina ja antanut tämän sanan toteentua:\nJumalattomain loppu on kauhistavainen. Niin paljon pahaa kuin murhattu\noli minulle paljon kärsineelle mies paralle saattanutkin, niin olisin\nkuitenkin suonut hänelle vielä jonkun verran parannusaikaa pestäksensä\npois syntinsä välimiehen veressä ja saadaksensa paremman kuoleman,\nmutta \"kuka on tietänyt Herran mielen ja kuka on ollut hänen\nneuvonantajansa? Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja\nkäsittämättömät hänen tiensä!\"\n\nSittenkun porvarit ja kaupunginvouti olivat hyvän aikaa sinne ja tänne\nkeskustelleet ja kiistelleet, päätettiin antaa kuollut pyövelin haltuun\nuudestaan, että pyöveli hänet hautaisi jonnekin hautuumaan syrjäiseen\nnurkkaan, jonne muuten ei ketään rehellistä ihmistä haudata. Niin\nseuraavana päivänä tapahtuikin. Kun hauta oli kaivettu, kierittivät\npyövelin rengit ruumiin muitta mutkitta siihen ja loivat haudan umpeen.\nTuota hautaa ei risti kaunista, ei edes ruohokaan tahdo siinä juurtua,\nmuutamat orjantappurapensaat vain levittävät rumia, okaisia oksiaan\nsiinä, missä jääkärin luut lepäävät tuomiopäivään saakka.\n\nMinä näin jumalattoman, joka kerskasi väkevyydellään; hän levitti\nitsensä niinkuin viheriäinen, vankasti juurtunut puu. Ihmiset kulkivat\nhänestä ohi, ja katso, häntä ei enää ollut; minä kysyin häntä, mutta ei\nhäntä mistään löydetty. Ps. 37: 35, 36.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nPako.\n\n\n    Mitä meille rauha tuo? Riemua.\n    Mitä sitten sota suo? Surua.\n    Mitä rauha lahjoittaa? Varoja.\n    Mitä sota tarjoaa? Hurmetta.\n    Mitä rauha meille toi? Ravinnon.\n    Mitä sota saattaa voi? Turmion.\n    Rauha tulee taivahasta,\n    Sodan pauhut saatanasta.\n\n                       _Vanha sananlasku_.\n\nOlen tähän asti, rakas lukija, ollut ylen seikkaperäinen ja laveasti\nkertonut minun ja poikani elämän historian; nyt seuraavaa\nseitsenvuotista jaksoa tahdon ainoastaan pääpiirteissänsä kosketella.\n\nKenties se, joka lukee mitä nyt olen kertova, ajattelee että Herran\nkäsi raskaimmin kuritti minua näinä vuosina — mutta niin ei\ntodellakaan ollut laita. Minua kohdannut murhe ei ollut seurauksena\nsaatanan juonista tahi pahuudesta, ei, vaan se oli Jumalan laupias\nkäsi, joka ojensi minulle reunojen tasalle täytetyn murhemaljan, ja\nminä saatoin sentähden tyhjentää sen uskon rohkealla kuuliaisuudella;\nja vaikka sieluni oli murheissaan kuolemaan asti saatoin kuitenkin\nsanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän.\n\nJälkeentulevaisemme tuskin uskonevatkaan mitä hätää, levottomuutta ja\nahdistusta me, heidän isänsä, olemme kärsineet kalliin evankeelisen\nuskomme säilyttämiseksi. Olemme uhranneet sen eteen muutakin kuin\nmaallisen omaisuutemme, — tuohon kalleuteen yhtyvät veremme ja\nkyyneltemmekin vuot. Herra sen tietää! Jos koittanee joskus aika,\njolloin evankeeliset kristityt eivät enää pidä tuota uskoa kalleimpana\nomaisuutenaan, silloin täytyy meidän sukumme olla sukupuuttoon\nhävinnyttä ja vieraan kansan asua heidän isiensä majoissa.\n\nKuten suosiollinen lukija ehkä edellisestä on havainnot, oli\nkaupunkimme ympäriseutuineen uskonsodan johdosta viisitoista vuotta\ntakaperin melkein yhtämittaisena tuskan ja hädän näkymönä. Olimme\nsentähden niin sanoakseni tottuneet nälkään, vaaroihin ja kurjuuteen,\nettä olimme miltei unohtaneet sellaisiakin aikoja olleen, jolloin\nsaatoimme olla iloisia työssä, jolloin iltasilla saimme laskea päämme\nlepoon ajattelematta tulipaloja ja ryöstöjä. Mitä tähän asti olimme\nkokeneet ei kuitenkaan ollut mitään sen iskun rinnalla, joka kohtasi\nmeitä Luojan sallimuksesta vuonna 1634.\n\nSyyskuussa tänä vuonna jäivät ruotsalaiset verisessä Nördlingenin\ntappelussa alakynteen, ja siitä seurasi, että jalon Ruotsin kuninkaan\nkarkottama keisarin sotaväki uudestaan marssi seutuihimme päin.\nRuotsalaiset itsekin tekivät meille paljon tuhoa, ryöstivät\nLindelbachin kylän, raastivat kalkin kirkosta ja polkivat hostian\njalkojensa alla. Jotka tällaista ilkivaltaisuutta harjoittivat, olivat\nsentään vain tuommoisia tuimia hirtehisiä, joita on jokunen joka\nkulmalla; heitä rangaistiinkin varsin ankarasti. Kuningas Kustaa\nAadolfin eläessä oli ruotsalainen sotaväki mitä paraimmassa maineessa\nsotaväessä ylläpidettyyn jumalanpelkoon ja kurinpitoon nähden. Kun\nsyntyperäinen ruotsalainen tahi suomalainen ensin tuli Saksaan, niin\nhän aina ennen ruoalle istuutumistaan luki ruokalukunsa ja syömästä\nherettyä ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle, kohteliaasti\nkiittäen kestityksestä. Keisarin sotajoukko sitävastoin piti\nsodankäyntiä ammattinaan ja leirissä kasvanut sotamies halveksi\nporvarissäätyä eikä näyttänyt pelkäävän enemmän Jumalaa kuin\nihmisiäkään.\n\nSyyskuun 8 päivänä hyökkäsi kaupunkiimme 150 miestä kenraali\nPiccolominin rykmentistä. Hurjasti jyllästäen ja ampuen ajoivat he\nkatujamme pitkin, majoittuivat taloihin ja elämöivät niissä niin\nhurjasti että avunhuutoja kuului joka taholta. He eivät pakottaneet\nainoastaan niitä, joilla vielä jotakin oli, panemaan viimeiset\nruokavaransa ja rahansa esille, vaan he rääkkäsivät julmasti niitäkin,\njotka tuskin tiesivät miltä leipä maistui; he kohtelivat naisia mitä\nhävyttömimmällä tavalla, löivät miehiä, kun nämä epätoivossaan\nyrittivät vastarintaan ruveta ja pistivät useita kuoliaaksi,\nhätyyttivätpä joskus viattomia lapsiakin. Kahden päivän perästä ei\nollut jälellä ainoatakaan kanaa, saatikka lehmää tai vuohta koko\nkaupungissa. Ratsuväen lähdettyä vihdoinkin matkaansa oli tuskin eheätä\nikkunaa tahi ovea taloissa; vähäiset sänkyvaatteitten jäännökset raa'at\nsotamiehet olivat leikelleet puhki ja pudistelleet höyhenet kadulle.\nKaupunginvoudin konttorin he kaikkein ensin ryöstivät putipuhtaaksi,\nsen jälkeen koko kaupungin. Kun kiusanhenkemme vihdoin olivat lähteneet\nja ihmiset uskalsivat tulla esiin piiloloukoistaan, niin ei kellään\nollut minkäänlaista omaisuutta, paitsi kurja henki vain, joka oli\nvihollisilta säästynyt.\n\nKaikkein kauhuksi levisi nyt niin ikään tieto, että keisari Ferdinand\nsotaväkineen aikoi piakkoin matkata kaupunkimme läpitse ja majoittua\nlinnaan muutamaksi päiväksi. Ja jokainen tiesi, ettei nyt ollut\nparempaa odotettavissa, elleihän pahempaa vielä kuin tähän saakka\nolimme kärsineet: tuo oli vain joutumista ojasta allikkoon. Useimmat\nolivat sentähden sitä mieltä, että kun kuitenkaan ei ollut muuta\npelastettavaa kuin oma henki, niin voitaisiin yhtä hyvin Jumalan\nnimessä lähteä pakoon ja jättää tyhjät huoneet vihollisen valtaan.\nKaikki kaupungin asukkaat, paitsi muutamat vanhat ja kuolintautia\nsairastavat ihmiset, jotka arvelivat yhtähyvin voivansa, jos niin oli\nJumalan tahto, kuolla syntymäkaupungissaan kuin muualla, hankkivat siis\nlähtöön. Koska rakas vanha pastorimme Theodorikus, korkeaan ikäänsä ja\nvoimattomuuteensa nähden, jo kauan sitten oli lähtenyt kaupungista,\npäätin minäkin liittyä vaimoineni lapsineni matkueesen. Jotkut kulkivat\nMainjoen poikki Gau'iin; toiset sitävastoin, niiden joukossa minä\nomaisineni, toivoivat Kitzingenissä ja sen ympäriseuduilla löytävänsä\nturvapaikkaa.\n\nKaupungin portilla hajaannuimme niin muodoin kahteen joukkokuntaan,\nlähtien kumpikin joukko omalle taholleen. Käännyttyämme oikealle\nSteinbachia kohden ja kuullessani pakolaisraukkojen vaikeroivan, joista\nmuutamat kantoivat lapsiaan, toiset sairaitaan, tulin ajatelleeksi\nDaavidia, kun hän väkinensä pakeni poikaansa Absalomia ja itkien nousi\nÖljymäkeä ylös. Kulkiessamme syntyi matkalla epäjärjestystä ja tungosta\nkulkijoissa, johon oli syynä se, että joku joukosta, kiivettyänsä\nAltenberg vuorelle, oli nähnyt keisarin väen jo olevan tulossa\nOchsenfurtista päin. Jälkijoukko tunki edimmäisten päälle ja saattoi\ntäten sekasortoa aikaan. Tyynnyttääkseni kuohuisia mieliä otin\npsalttarini ja luin siitä kuuluvalla äänellä seuraavat värsyt kuningas\nDaavidin seitsemännestäkolmatta psalmista: Herra on minun valistukseni\nja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä\nminä vapisen? Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun\nsydämeni sentähden pelkäisi; jos sota nousisi minua vastaan, minä\nturvaan sittenkin häneen. Yhtä minä Herralta anon, sitä minä etsin,\nasuakseni Herran huoneessa kaiken elinaikani: että minä näkisin Herran\nkauniin jumalanpalveluksen ja hänen temppelissänsä ajattelisin tilaani.\n\nVäkijoukko rauhoittui tyyten ja kaikki kuuntelivat hartaasti mitä\nheille luin; viimeistä värsyä lukiessani moni kääntyi kaupunkia kohden\nja loi toivon silmäyksiä temppeliin, jossa useimmat heistä olivat\nkastetut sekä Herran pöytää lähestyneet, ja uskoivat sen kaikkivaltiaan\nJumalan huomaan. Kun sitten torninvartijamme Ebelingin Hannu pontevalla\näänellään alkoi laulaa Lutheruksen sankarillista virttä:\n\n    Se sana seisoo vahvana,\n    He ei voi sitä kestää;\n    Kun kanssamme on Jumala,\n    Ken meiltä voiton estää?\n    Jos vaikka henkemme,\n    Osamme, onnemme\n    He veisi viekkaasti,\n    Jää meille kuitenki\n    Jumalan valtakunta,\n\nyhtyivät siihen kaikki, laelta vuoren juurelle asti, semmoisella\nvoimalla, että tuo täysisointuinen veisuu tunki kaupunkiin jääneiden\nsairasten ja iäkästen kuuluvillekin, ja moni, josta ero oli ollut\nraskas ja katkera, tunsi saaneensa merkillisellä tavalla vahvistusta ja\nlohdutusta, niinkuin välittömästi Jumalalta itseltään.\n\nMeissäkin pakolaisissa elvytti laulu rohkeuden suureen voimaan. Itse\nkaupunginvouti tuli luokseni ja lausui kyynelsilmin:\n\n\"En olisi milloinkaan luullut rukouksen ja laulun niin suuresti voivan\nlohduttaa ihmistä hädän hetkenä.\" Vastasin: \"Sentähden Herra juuri\nlähettääkin meille murheita, että oppisimme rukoilemaan ja veisaamaan.\"\nNuo sanat olivat viimeiset, jotka sille miehelle lausuin. Hän ei näet\nsaanut enää palata kaupunkiimme, sillä hän sairastui ja kuoli\nKitzingenissä, josta seuraavassa kerron tarkemmin.\n\nVuorenlaelle tultuamme sitte hajaannuimme ja kukin suuntasi matkansa\nsinne päin, mistä toivoi löytävänsä ystävän tai sukulaisen. Minä ja\nomaiseni lähdimme Kitzingeniin, jossa Jumala valmisti meitä varten\nystävällisen vastaanoton erään vanhuksen luona, jota en sitä ennen\nollut nähnyt enkä tuntenut. Hänen sydämensä ja talonsa olivat\nalttiina meille ja neljän viikon ajan hän hankki ruokaa ja juomaa\ntoimeentuloksemme. Hänen nimensä oli Sebastian Popp. Herra palkitkoon\nhäntä tuhatkertaisesti!\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nRutto.\n\n\n    Käy viikatemies halki metsien,\n    Puun toisensa rinnalle kaataen,\n    Varo, ruusu rakka,\n    Sun perivi hukka:\n    On viikate\n    Sunkin juurellas.\n\n                    Vanha laulu.\n\nNeljän viikon kuluttua tuli tiedoksemme, että keisarin sotaväki oli\nlähtenyt Sommerhausenista, ja että useat kaupungin entiset asukkaat\nolivat palanneet sinne takaisin. Mekään emme tahtoneet kauemmin olla\nystävälliselle isännällemme kuormaksi, vaan valmistauduimme matkaan\nlähteäksemme kotiin. Kiivettyämme vuorta ales ja tultuamme\nkirkkomaalle, tapasimme muutamia miehiä leveätä hautaa kaivamassa. He\nolivat hyvin riutuneen ja poloisen näköisiä, nuo miehet, ja me\nhuomasimme, etteivät he jaksaneet pitemmän aikaa yhtäperin kaivaa, vaan\nettä toinen jätti lapion kädestään lähinnä seisovalle ja vaipui\nhetikohta raukeana maahan. Meidät nähtyään sai vähäinen ilon kajastus\ntuokion ajaksi heidän kalpeat kasvonsa hehkenemään, synketäksensä\nseuraavassa silmänräpäyksessä entistä synkemmiksi. \"Varsin lemmettömään\naikaan olette takaisin tulleet\", sanoi muudan heistä; \"keisarin väki on\njättänyt jälkeensä tarttuvaisen kulkutaudin, joka jo on temmannut\nmukaansa monta kaupungin porvaria; joukko sairaita sotamiehiä makaa\nniin ikään vielä kaupungissa. Kurjuuden kukkurana on kaupungissa ja sen\nlähiseuduilla täydellinen ruokatavarain puute; näettehän kuinka\nheikkoja mekin olemme, niin että jalat tuskin kannattavat. Pakosta\nolemme kuitenkin ryhtyneet kaivamaan tätä hautaa, sillä sotamiehiä\nmakaa kuolleena pitkin taloja ja haudankaivaja Merten Gender vanhus on\nkuollut kanssa.\"\n\nAnnoimme ihmisraukoille vähän leipää, jonka he halukkaasti ahmivat ja\nsitte he ryhtyivät uudestaan työhönsä. Me pitkitimme matkaamme\nkaupunkiin, asetuimme vanhaan kartanoomme asumaan ja havaitsimme\nvalitettavasti liiankin pian, etteivät miehet, joita puhuttelimme,\nolleet liioitelleet.\n\nSotamiehet olivat jättäneet jälkeensä pahemman vihamiehen, kuin mitä\nikänä itse olivat — kauhean _ruton_, joka nyt raivosi kaupunkiin\npalaavien asukkaiden kesken, niinkuin ennen murhanenkeli Egyptinmaalla.\nKohta ei enää ollut sitä huonetta, missä ei kuollutta ollut.\n\nOpin nyt tuntemaan kuolemaa sen hirvittävimmässä muodossaan.\nKirkonpalvelijana olin monessa tilaisuudessa saattanut vainajia heidän\nviimeiseen leposijaansa. Sukulaisia ja tuttavia oli silloin aina\nsaattamassa vainajaa kirkkomaahan ja he vuodattivat hänen haudallaan\nsurun ja kaihon kyyneliä. Tosin sydämeni usein vuosi verta nähdessäni\nrakastavia vanhempia, joiden pakosta täytyi luopua rakkaasta lapsesta,\ntai lapsen, jonka elinkaudeksi täytyi erota isästä tai äidistä, mutta\nminusta tuntui aina, kun kuulin siunausta lausuttavan Herrassa\nnukkuneelle, kuin olisi ihanin osa tullutkin juuri tämän osaksi, sillä\neihän voi kovaksi kohtaloksi sanoa sitä, kun saapi maallisen rakkauden\nsylistä joutua taivaallisen rakkauden helmoihin.\n\nJos maanpeittoon kätkettiin hurskas, mutta köyhä päivätyöläinen,\nsellainen, jonka useasti olin nähnyt kuumana kesäpäivänä otsansa hiessä\npuuhaavan työssänsä aukeilla viinamäillä, niin ajattelin Ilmestyskirjan\nvärsyjä: Ei heidän pidä enää isooman, eikä enää janooman, eikä aurinko\nlankee heidän päällensä, ei myös yksikään palavuus. Sillä Karitsa, joka\nistuimen keskellä on, kaitsee heitä ja johdattaa heitä eläville\nvesilähteille. Kuolonkellojen sointi tuntui minusta pyhäaaton kellojen\nkuminalta, joka kutsuu työntekijöitä lepoon, ja ainoana erona on vain,\nettä jälkimäinen soitto tarkottaa seurakuntaa kokonaisuudessaan, mutta\nedellinen yksityistä sielua, joka on päässyt vaivoistansa.\n\nSitä tuhoa katsellessa, jonka rutto oli keskuudessamme saanut aikaan,\ntuli ehdottomasti ajatelleeksi sanoja: Vihasi kautta me hukumme ja\njulmuutesi kautta meidät pois temmataan. Kun omin silmin näki miten\nihmiset, jotka aamusilla vielä olivat terveet, illan tullen jo\nlepäsivät kuolleena, kuinka isä, lapset ja lastenlapset, isännät ja\npalkolliset usein yhtaikaa samassa talossa heittivät henkensä, silloin\nei kuolemaa enää voinut pitää Jumalan sanansaattajana, joka, jos\nkohtakin se näyttää ankaralta, kuitenkin tuo suloisen sanoman —\nlevonsanoman väsyneelle työntekijälle, silloin se pikemmin oli\nviikatettaan hiova niittomies, joka niittää ihmisiä kuin kedon ruohoa.\nEi myöskään katoovaisuuden mailla enää kuulunut Jumalan sanaa ja\nlupauksia jälkeenjääneiden lohdutukseksi; veisuutta ja kellojen\nsoitotta vietiin ruumiit hautuumaahan ja kaikki samana päivänä kuolleet\nheitettiin kirstuitta tahi käärevaatteitta yhteiseen hautaan, jonka\nvuoksi jälkeenjääneiden oli mahdotonta saada selkoa sukulaistensa\nlepopaikoista.\n\nMutta kauheinta oli että ihmisetkin näyttivät juurikuin muuttuneen.\nEnsi alussa annettiin sairaille anisruohoa, koska muudan sanoi\nkuulleensa äänen ylhäältä huutavan:\n\n    \"Syö anisruohoa,\n    Et kuole pian sa.\"\n\nMutta kun tämäkään keino tuiki vähän tahi ei ollenkaan auttanut, niin\ntyydyttiin siihen, että niinpian kun joku sairastui ruttotautiin\nasetettiin vesiruukku hänen vuoteensa viereen ja hänet jätettiin sitte\noman onnensa nojaan. Kun sairas oli ummistanut silmänsä kuoleman uneen,\nniin hänet toimitettiin hetikohta pois ja haudattiin. Harvoin oli\nomaisia saapuvilla haudalla, jotka olisivat edes kyyneleen uhranneet\nvainajan muistolle. Sattuipa niinkin että isä riisti pojaltaan, poika\nisältään viimeiset leivänmurut, kun jompikumpi heistä sairastui, koska\ntoisen kuitenkin täytyi kuolla ilman vähintäkään pelastuksen toivoa.\n\nMonta kristillistä avua saattaa ilmetä hädän ja koettelemusten aikoina,\nmutta ihmisissä, joilta puuttuu kokonaan jumalanpelko, ilmenee sen\nsijaan itsekkäisyys, joka ei pidä jumalallisia tai inhimillisiä lakeja\nminkään arvoisina. Ne, jotka arvelevat ihmisen olevan luonnostansa\n_hyvän_, voivat senkaltaisina aikoina oppia, ettei mikään peto\nkoskaan ole julmempi ja tunnottomampi kuin ihminen, joka antautuu\nsyntyperäisten taipumustensa valtaan, sillä Pyhän Hengen kuritustyö ei\nole häntä kesyttänyt eikä hän ole ylhäältä tulevan voiman kautta\nuudestisyntynyt.\n\nHerra oli neuvossansa päättänyt, että _minunkin_ huoneeni tuli tyhjetä;\nsamana aamuna tarttui rutto vaimooni ja tyttäriini Ottiliaan ja\nReginaan. Ennen ehtoota otti Herra Jeesus molemmat lapset tykönsä,\nmutta vaimollani oli vielä muutaman tunnin kärsimykset kestettävänä.\nHän ei kuitenkaan tuntenut ketään, ei minuakaan; eikä hän puhunut\nmuuta, kuin joskus korkealla äänellä huudahti: \"Valentin! Valentin!\npoikani, poikani!\" mutta sydänyön seuduilla kohosi hän yhtäkkiä\nvuoteellaan istualle, käänsi säteilevät kasvonsa ylöspäin, ihan kuin\nhän olisi nähnyt siellä jonkun, ja levittäen kätensä hän sointuvalla\näänellä lausui:\n\n    \"Jo tulee armas ystävän',\n    Taivaasta luoksen' saapuu hän,\n    Mull' armon tuo ja totuuden,\n    Myös ilon iankaikkisen.\"\n\nSitten vaipui hän takaisin tilalleen ja oli kotonansa.\n\n    \"Sun syömmesi — mun syömmeni,\n    Mun leipäni — sun leipäsi,\n    Sun kipusi — mun kipuni,\n    Mun hätäni — sun hätäsi\",\n\nniin kirjoitin hääpäivänämme hänen virsikirjaansa: se oli\navioliittokontrahtimme, jota me uskollisesti seurasimme, siksi kuin\nHerra itse neljänkolmatta vuoden perästä sen purki.\n\nMillainen oli mieleni sinä yönä, kun kuljin Johanneksen kanssa\nkäsikkäin toisen kuolinvuoteen luota toiselle, milloin hänen äitinsä,\nmilloin armaiden pikku sisarustensa luo, sitä en pysty selittämään.\nRaskaat iskut, joiden Herra oli sallinut minua kohdata, olivat\nsaattaneet minut ikään kuin typerryksiin. Minä ja poikani kaivoimme\nseuraavana päivänä Ebelingin Hannun avulla haudan Veit vanhuksen haudan\nviereen, käärimme rakkaat vainajat valkoiseen liinavaatteesen ja\nlaskimme heidät, rukoillen ja kyyneliä vuodattaen, maan poveen.\nSittekun olimme surullisen toimituksemme päättäneet, tuli naapurini,\npuuseppä, toi minulle ristin ja sanoi: \"Koulumestari, tämä risti on\nasetettava vaimonne haudalle. Eläessään hän oli jumalallisella\nvaelluksellaan Kristuksen opin kaunistuksena kaikissa kohdin, sen\nvuoksi tulee Kristuksen ristin olla kaunistuksena hänelle nyt\nkuoltuaan.\" Herra suurena tuomiopäivänänsä palkitkoon hänellekin tämän\nkristillisen rakkauden työn!\n\nKun nyt sekä vaimoni että molemmat tyttäreni olivat joutuneet\nhirvittävän ruton uhriksi, tahdoin kuitenkin, jos niin oli Jumalan\ntahto, koettaa pelastaa poikasi Johanneksen hengen. Sen vuoksi päätin\ntoimittaa hänet jo samana päivänä takaisin Kitzingeniin, jossa tiesin\nhänen joutuvan kaupunginvoudin hyvään hoitoon. Kaupunginvouti vartosi\nsiellä ruton loppua ja niin toimitin viipymättä pojan matkaan erään\nsananviejän mukana, että hän jo siksi illaksi ehtisi kaupunkiin.\n\nRankkasateessa minä saatoin häntä ylös vuorelle. Päästyämme vuoren\nlaelle jätimme toisiamme muutamalla sanalla hyvästi ja käännyimme\nkyyneleisin silmin taaksemme katsomaan vuoren juurella jalkaimme\nkohdalla olevaa hautuumaata. Oli herennyt satamasta, sumeiden pilvien\nlomista pilkotti muutamia auringon säteitä, ja kas — siinähän samassa\nloistava sateenkaari kulki yli avaran laakson, toinen pää pilviä\npidellen, toinen hautuumaata tavottaen juuri siltä kohdalta, mihin\näsken olimme haudanneet omaisemme. Poikani näki sen ensin ja ratkesi\nilonsekaisella mielenliikutuksella sanomaan: \"Katsohan, rakas isä,\nJumala on rakentanut kauniin sillan, jota myöten rakas äitini ja armaat\nsisareni saattavat kohota ihanaan, valoisaan paratiisiin. Jospa minäkin\npian saisin kulkea tuota tietä sinun seurassasi, isä!\" — \"Lapseni,\nsinä minun iloni ja silmieni lohdutus, tapahtukoon Jumalan tahto\",\nvastasin antaen hänelle isällisen siunaukseni ja jätin hänet Jumalan\narmon ja armeliasten ihmisten haltuun.\n\nIhminen päättää ja Jumala säätää!\n\nKaupunginvouti otti mielukkaasti poikani huoneeseen, mutta jo moniaan\npäivän perästä ilmestyi rutto kaupunkiin, ja minä sain voudilta\nkirjeen, jossa hän nykyoloihin nähden arveli parhaaksi lähettää poikani\nkotiin. Koska vuorenylisellä tiellä liikkui sotaväkeä, niin hän aikoi\nlähettää poikani erään laivurin mukana, jonka oli määrä kahdeksan\npäivän kuluttua viimistäänkin purjehtia Würzburgim, jonne kuljettiin\nSommerhausenin ohitse.\n\nKirjeen sain vasta samana aamuna kun laivurin tuli kulkea kaupunkimme\nsivutse, jonka vuoksi heti lähdin joen rannalle odottamaan laivan\ntuloa. Vihdoin se saapui. Otaksuin poikani seisovan etukannella\ntähystelemässsä minua — mutta ei mitään Johannesta näkynyt. Kysyttyäni\nlaivurilta häntä, vei hän minut laivan perässä olevan pienen veneen\nluoksi, jossa Johannes makasi purjeen päällä.\n\nKysyin laivurilta, nukkuiko poika. Hän pudisti päätään. \"Onko hän kipeä\nsitten?\" kysyin samaan jatkoon, mutta siihenkin annettiin yhtäläinen\nsanaton vastine. Silloin ymmärsin, että hän oli _kuollut_. Laivuri\nkertoi heti samalla, että kaupunginvouti oli kuollut ruttoon, mutta\nettä hän ennen kuolemaansa oli antanut laivurille käskyn, että tämä\nveisi poikani Johanneksen Sommerhauseniin. Kun poikakin pian senjälkeen\nkuoli, kieltäytyi laivuri ensialussa ottamasta hänen ruumistansa\nmukaansa, mutta mies, jonka luona kaupunginvouti oli asustanut, ei\npäästänyt häntä lähtemään, ennenkun oli luvannut viedä kuollut lapsi\nSommerhauseniin. Johannes oli vielä viimehetkenäänkin mitä hartaimmin\npyytänyt tulla haudatuksi äitinsä ja sisartensa viereen.\n\nSilloin otin taskustani taalerin, jota olin säästänyt siksi kuin oma\npoikani taas olisi luonani, annoin sen laivurille ja toivotin hänelle\nJumalan siunausta, siksi että hän oli täyttänyt poikani viimeisen\ntoivomuksen, nostin kuolleen lapsen käsivarrelleni ja läksin kotia. En\ntiedä olisiko surullinen uutinen jo kerinnyt levitä, mutta ihmiset,\njotka tulivat kadulla minua vastaan, seisahtuivat, ottivat\näänettöminä hatut päästään ja katselivat sääliväisesti minua. Kotiin\ntultuani koristin poikaani parhaan taitoni mukaan, panin hänen\nyhteensommitettujen käsiensä väliin hänen rakkaan virsikirjansa, ja\nistahdin sitte hänen jalkojensa juureen, mutta kyyneltä ei vaan\nkiertynyt silmiini. Illansuussa tulivat Ebelingin Hannu ja kolme hänen\nnaapuriansa meille, he panivat ruumiin kirstuun, nostivat sen olalleen\nja lähtivät viemään hautuumaalle. Minä seurasin jälestä. Vähäiseen\nhautajaissaattoon liittyi joitakuita lapsia, poikani entisiä\nkisakumppania, jotka vielä olivat murhaenkeliltä säilyneet.\n\nSittekun rakas pieni lapseni oli haudattu äitinsä viereen ja risti\npystytetty hänen haudallensa, niin minusta tuntui, ikäänkuin ne siteet,\njotka olivat rintaani tähän asti puristaneet kokoon, äkkiä olisivat\nratkenneet. Kyynelvuo herahti silmistäni, minä lankesin polvilleni\nmaahan ja huudahdin Barukin kanssa: \"Menkää pois, rakkaat lapset; minä\nolen yksinäni hyljätty. Olen riisunut riemupuvun päältäni ja pukeutunut\nmurhevaatteisin; minä tahdon huutaa Iankaikkiselle kaikkena minun\nelinaikanani.\" Bar. 4: 19, 20.\n\nEbelingin Hannu astui silloin luokseni ja sanoi: \"Jatkakaa, Ulrik,\njatkakaa, sillä näin lausuu Herra vielä sanassaan: 'Olen antanut teidän\nmennä surulla ja itkulla; mutta Jumala on antava teidät minulle\ntakaisin iankaikkiseksi riemukseni ja ilokseni'.\" Bar. 4: 23. Sitte\nosotti hän ylöspäin taivasta kohden ja huudahti: \"Katsokaa _ylös_ päin,\nrakas veli, katsokaa ylös päin älkääkä ainoastaan _alas_ päin. Sinun\nkuolleesi elävät, sanoo Herra.\"\n\nMatkalla kirkolta kotia puhui hän minulle paljo, ja hänen sanansa\ntuottivat minulle kummallisen lohdutuksen, vaikka hän olikin vain\nyksinkertainen, oppimaton mies. Kaikki mitä hän puhui oli minulle\ntuttua ennestään, mutta sanalla on ikään kuin suurempi voima, kun sen\nkuulee kristityn veljen suusta — niinkuin lapsista naapurin leipä\nmaistuu paremmalle kuin kotoinen, vaikka ne ovat samoista jauhoista\nleivotut.\n\nTänä elämäni surullisena hetkenä olisin mielelläni erinnyt täältä\nollakseni Vapahtajani luona, mutta samalla tuntui minua ikäänkuin\npidättävän maassa kiinni se ajatus, että Herra suuressa armossaan\nkenties tahtoi antaa minun elää tuhlaajapoikani, oman Valentinini\ntähden, ja sentähden tahdoin asiani kärsivällisyydellä jättää hänen\nomaan huostaansa.\n\nVäliin tunsin suuren lohdutuksen yksinäisyydessäni ylistäissäni Herraa\njollakin hengellisellä laululla, jossa suhteessa lähennyin — vaikka\nverrattomasti heikompana — kuningas Daavidia, jonka myös oli tapana\nvuodattaa psalmeilla ja kielisoittimilla ilonsa ja surunsa Jumalan\neteen. Niinä päivinä lausuin Jumalalle julki sekä surulliset että\nlohdulliset ajatukseni seuraavan yksinkertaisen virren sanoilla:\n\n    Oi, ankaraa\n    On kuritukses, Jumalani!\n    Sä miksi lyöt näin minua!\n    Miks' täytyi minun erota\n    Jo puolisosta, lapsistani?\n    En muuta voi kuin valittaa:\n\n    Oi ankaraa!\n    Jos tahtos' on\n    Mua raskaimmin viel' koetella,\n    Jos vihas' maahan lyöpi mun,\n    Niin tahdollesi antaun;\n    Tomussa tahdon rukoella:\n    Jos, Herra, niin sun tahtos on —\n    Tapahtukoon!\n\n    Ah, lohduta!\n    Sytytä heikkoon rintahani\n    Vain säde hellän armosi,\n    Suo nähdä isänneuvosi,\n    Se yksin vaan voi vaivassani\n    Rintaani lohdun vuodattaa.\n    Siis lohduta!\n\n    Ain! hyvin teet,\n    Mua kivulla jos ravitsetkin,\n    Ja juotat surun kalkilla,\n    Niin suo, ett' silloin sinua\n    Ylistän, niinkuin ilohetkin;\n    Luut korjaat vihdoin särkyneet\n    Ain' hyvin teet.\n\n    Sun huomahas\n    Mun omaiseni ota siellä.\n    Taivaassa on he tallella\n    Suruilta, synnin kivuilta.\n    He läksi täältä ilomieliä;\n    Nyt sielunsa on autuas\n    Sun suojassas.\n\n    Nyt hyvästi\n    Te rakkaimmat, mi matkustitten\n    Nyt kotihin Isämme luo!\n    Hän teille täyden onnen suo\n    Seurassa kaikkein autuitten,\n    Se onni pysyy iäti.\n    Nyt hyvästi!\n\n    Mä seuraan\n    Tahdosta Herran teitä kohta.\n    Se riemun hetk' on oleva,\n    Kun täältä vaivain poluilta\n    Hän taivassaliin minut johtaa,\n    Kaikk' teidät siellä nähdä saan.\n    Mä seuraan.\n\n    Amen, Amen! Niin on tapahtuva!\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nKotiintulo.\n\n\n    Ero tuottaa haikeutta,\n    Yhtyminen rattoisuutta.\n\n            _Vanha laulu_.\n\nAinaisessa sodantouhinassa oli kulunut viisi vuotta siitä kun hautasin\nvaimoni ja lapseni, ja seitsemän vuotta sittekun poikani Valentin\nkarkasi luotamme. Oli nyt heinäkuu vuonna 1639.\n\nKevät oli taaskin tullut aurinkoineen, lämpimineen, mutta kaikkialla\nvallitsi surkeus ja kurjuus. Kaupunkimme porvareista oli ainoastaan\nnoin viisikymmentä säilynyt rutolta, ja näiltäkin oli useimmilta vaimo\nja lapset haudan povessa. Sota julmine seuralaisineen, murhapolttoineen\nja nälänhätineen, raivosi yhä edelleen. Sommerhausenissa oli monta\ntaloa autiona, toisista tähteenä ainoastaan mustuneet rauniot, joten\nsateet ja tuulet esteettä saivat hävityshaluansa tyydyttää; kadut,\njoilla vähemmin liikuttiin, olivat yltäyleensä ruohottuneet. Kaupungin\nläheisimpiä teitä reunustaneet hedelmäpuut olivat kaadetut ja poltetut,\npellot kuuhottivat kesantoina ja viinitarhoissa olivat rikkaruohot\ntukahuttaneet muun kasvullisuuden — maanmuokkaajain käsiä puuttui.\nMaanteillä ylläpitivät yksinomaista valtaansa sotamiehet ja\nrosvoilijat, näistä viimemainitut varsinkin kaikkialla vaanien. Jos\njolloinkulloin näki tavallisen matkamiehen, niin tämä hiiviskeli arasti\nja alakuloisena tietä pitkin, ja vavahti peljästyneenä niinkuin\nvihollinen olisi ollut kintereillä, jos jänis tai repo sattui\nkellerehtämään tien poikki.\n\nPäivä oli ollut lämmin ja kaunis ja illan tultua kohosi kuu himmeän\nvälkkyvänä tummansiintävälle taivaslaelle ja pilkisti sisälle\nyksinäiseen asuntooni. Pähkinäpensaikossa toisella puolen tarha-aitaa\nsatakieli riemukkaasti liverteli, niinkuin se jo monena iltana ennen\noli livertelyillään ilahuttanut sydäntäni, mutta ulkona kadulla\nvallitsi niinkuin ainakin syvä hiljaisuus — kuolonhiljaisuus. Yhtäkkiä\nkuulin porstuvan ovea avattavan ja jonkun astuvan väsynein, raskain\naskelin portaita ylös. Kuultuani kannusten kilinää luulin häntä\nyömajaan pyrkiväksi sotamieheksi, ja aattelin kutsua sisään Fideliksin,\njoka loikoi porstuvassa ja jolla siitä asti kun hänen isäntänsä\nmurhattiin, oli tapana rynnätä sotamiesten päälle, oli aika tahi paikka\nmikä hyvänsä. Aukasin senvuoksi kiireesti oven ja menin kynttilä\nkädessä porstuvaan. Koira ei näyttänyt lainkaan vihaiselta, ei\nhaukkunut, ei ärissyt, vaan kulki vieraan perästä iloisesti hieputellen\nhäntäänsä. Tulija oli kookas mies, puettu ratsumiehen pukuun, mutta\naseita vailla. Kädessä oli vain pieni nyytti.\n\nKiivettyänsä ylös portaista ja seisahduttuaan minun eteeni, hengähti hän\nsyvään ja sanoi:\n\n\"Jumalan rauha, rakas isä, tässä on poikasi Valentin!\"\n\nOi kuinka tuo tervehdys kävi sydämeeni! Oliko mahdollista että minä,\nyksinäinen, hyljätty vanhus, näin edessäni yhden omaisistani, joka oli\nliha minun lihastani ja luu minun luistani, että näin edessäni\nnuoruuteni pojan ja ikimenneen Margareetani ilmetyn kuvan, näin pojan,\njota olin kadonneena itkenyt, jota äitinsä kuolinhetkellään oli\nhuutanut! Mennyt aika muistoineen kuvautui elävästi mieleeni: surun ja\nhäpeän päivät, jolloin hän karkasi luotamme, hänen äitinsä viimeiset\nsanat ja katse, hänen sisartensa kuolema, ja pikku veljensä, jonka\nkaikkein viimeinnä hautasin, yksinäisyydessä viettämäni vuosikaudet,\njolloin herkeämättä olin hänen puolestansa rukoillut ja turhaan häntä\nodotellut — tuo kaikki avautui yhdessä silmänräpäyksessä sisimmän\nkatseeni eteen. Ilo ja ahdistus taistelivat keskenään silmäillessäni\ntuota kookasta vartaloa, joka tuntui minusta samalla niin tutulta ja\nniin vieraalta. Saisinko tuntea lohdutusta vai kipua, kun vielä kerran\nennen kuolemaani sain nähdä esikoispoikani? Ilo ja ahdistus, pelko ja\ntoivo masensivat minut kokonaan, kuullessani poikani syvän ja\nmiellyttävän äänen, jonka hyvin olisin erottanut tuhansien joukosta,\netten saanut sanaakaan suustani, vaan minun täytyi kääntyä takaisin ja\npanna kynttilä pois käsistäni, koska muutoin olisin uupuneena vaipunut\nmaahan.\n\nSilloin astui poikani hitain askelin pöydän luo, otti raamatun\nkäteensä, jota vastikään olin lukenut, käänsi muutamia lehtiä ja osotti\nseuraaviin sanoihin Luukkaan 15 luvussa: \"Isä, minä olen tehnyt syntiä\ntaivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi\nsinun pojaksesi.\" Nyt hälvenivät surulliset ajatukseni ja sieluni\nriemuili: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli\nkadonnut ja on taas löydetty.\n\n\"Jumalan nimessä, ollos tervetullut, poikani\", lausuin, kiersin käteni\nhänen kaulaansa ja annoin hänelle suuta.\n\nValentin sitte istuutui ja kysyi:\n\n\"Missä on äitini?\"\n\n\"Hän on kuollut\", vastasin.\n\n\"Entäs pikku sisareni, Regina ja Ottilia, missä he ovat?\"\n\n\"Oi, poikani, hekin ovat kuollet.\"\n\n\"Missäs pieni veljeni, Johannes?\"\n\n\"Hänkin kuoli\", sain hädin tuskin vastanneeksi, sillä poikani kysely\nsai ammoiset haavani verta vuotamaan.\n\n\"Onko kaupunginvoutikin kuollut?\" kysyi hän kotvan vaitiolon jälkeen.\n\n\"On, poikani.\"\n\n\"Kuolleet, kaikki, kaikki kuolleet\", toisti hän hiljaa. \"Oi, rakas isä,\nminä olen samonnut kauan maailmaa ja olen väsynyt, niin peräti\nväsynyt.\" Hän lausui tuon niin erinäisen surullisella äänellä, että se\nvihlasi sydäntäni, ja vasta nyt katsoin häneen tarkemmin. Hänen pitkä,\nmusta tukkansa riippui olkapäihin saakka ja hänen kasvonpiirteensä\nolivat vielä yhtä miellyttävät, mutta hänen silmissänsä oli omituinen\nkiilto, hengityksensä oli lyhyttä ja pikaista kuten kuumesairaan, ja\nhänen poskipäillään hehkui punaisia ruusuja, mutta ne eivät olleet\nterveyden, vaan taudin pettäviä ruusuja; hänen kasvonsa olivat muuten\nkalpeat kuin ruumiin.\n\n\"Kuinka on laitasi, lapseni?\" kysyin; \"kuinka sinua on onnestanut näinä\nvuosina kuin olet ollut kotoa poissa?\"\n\n\"Hyvin, isäni — minä lähdin maailmalle ruumiiltani terveenä, mutta\npalaan takaisin sielultani parantuneena. Vielä en ole ehtinyt kotia,\nmutta pian, pian olen siellä. Maja, jossa sieluni on asustanut,\nkukistuu maahan — sen on mato jäytänyt turmiolle. Mutta kiitetty\nolkoon Herra, joka on antanut sen kestää niin kauan, että voin sanoa:\nTuhlaajapoika on malttanut mielensä ja tahtoo palata takaisin\nisänkotiin.\"\n\nPoikani lausui sen niin juhlallisella äänenpainolla, etten kaualla\naikaa rohjennut virkkaa mitään. Viimein kysyin:\n\n\"Valentin, oletko kipeä?\"\n\n\"Olen, olen, kipeä ja väsynyt, peräti väsynyt — päiväni ovat luetut ja\nminä haluan lepoa. Sano nyt, rakas isä, että annat minulle anteeksi\nniinkuin Isäni taivaassa jo on tehnyt, ja anna minulle vuode, jossa\nväsynyt ruumiini saa levätä. Ota sitte nyytistäni paperi — se on\nkirje, jonka kirjoitin sinulle maatessani sairaana Wertheimissä, kun en\nuskonut enää saavani nähdä sinua. Kirje sisältää kaikki mitä toivon\nsinun saavan tietää, ennenkun isänkätesi sulkee silmäni. En jaksa puhua\nmuuta — olen kovin heikko.\"\n\nMitä lemmellisimmin sanoin vakuutin, että yhtä varmaan kuin hän nyt oli\npäässyt rauhaan taivaallisen Isän kanssa, hän saattoi olla vakuutettu\nsiitä, että minäkin hänelle annoin anteeksi; minä vein hänet sitte\npieneen kammarin, jossa hän leipurinoppilaana oli asunut, järjestin\nhuoneen hänelle yöksi ja jätin hänet siihen, sittekun olin uskonut\nhänen ruumiinsa ja sielunsa Jumalan haltuun.\n\nTultuani takaisin huoneeseni aukasin Valentinilta jääneen vähäisen\nnyytin, jossa paitsi muutamia liinaisia vaatekappaleita oli\nkorkea-arvoisen Gordonin rykmentin everstin hänelle antama varsin\nsuosiollinen erotodistus, sekä musketin luoti paperiin käärittynä,\njohon oli kirjoitettu: \"Tämän luodin tähden, joka Nördlingenin\ntappelussa tarttui rintavarukseeni, suojeli Jumala armossa henkeni\nantaaksensa minulle vielä parannusaikaa. Hänen olkoon sentähden kiitos\nja ylistys!\"\n\nLopulta löysin puheena olleen kirjeen; se oli suljettu mustalla lakalla\nja varustettu seuraavalla päällekirjoituksella: \"Rakastetulle isälleni,\nUdalrikus Gastille, koulumestarille Sommerhausenissa. Kenenkä käsiin\nkirjeeni joutuneekaan, pyydän häntä Kristuksen tähden toimittamaan se\nSommerhauseniin Frankenlandissa, jossa se on tuottava lohdutusta\nkadonnutta poikaansa sureville, murheellisten vanhempien sydämille.\"\nAukasin kirjeen ja luin siitä mitä nyt seuraa.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nKirje.\n\n\nWertheimissä, 20 p. toukokuuta 1639.\n\nIsälleni Udalrikus Gastille ja äidilleni Margareetalle, omaa sukua\nSpäthin, Sommerhausenissa.\n\nEnnenkun eriän tästä maailmasta ja Jumalan armon kautta joudun\ntaivaasen, tahdon teille, rakkaat vanhemmat, sanoa ensin jäähyväiset.\nToivoin raihnaisen ruumiini vielä sen aikaa kestävän, että olisin\nsaanut vielä kerran nähdä kasvonne ja pyytää anteeksi teiltä kaikki\nsydämen surut, joita teille ikänne ehtoolla tulin saattaneeksi; mutta\nhuomaan kyllä, että päiväni ovat luetut ja että Jumala kiiruhtaa minua\npois tästä elämästä. Jollette anteeksipyyntöä kuulisikaan omilta\nhuuliltani, niin nämä rivit sanovat teille, ettei teidän enää tarvitse\nodottaa Valentinianne, vaan että hän on rientänyt edeltä käsin ja\nodottaa nyt teitä taivaallisessa isänkodissa. Älkää siis itkekö kun\nsaatte tämän kirjeen, vaan kiittäkää ennemmin Herraa ja ylistäkää hänen\nnimeänsä. Hänen laupeutensa on ollut suuri minua, kurjaa syntistä\nkohtaan.\n\nVaras ja petturi en ollut, jos semmoiselta näytinkin teidän\nsilmissänne. Kuulkaa mitenkä asian oikea laita oli.\n\nKun eräänä lauantai-iltana tapani mukaan istuin ravintolassa,\npelaten ja juoden Erlachin jääkärin kanssa, annoin hänen suuressa\nkevytmielisyydessäni houkutella itseltäni sen tiedon, että minun oli\nmäärä seuraavana päivänä lähteä kaupunginvoudin kanssa Würzburgiin,\nollakseni hänen apunansa niiden tuhannen taalerin ylöskannossa, jotka\nhänen tuli saada sinne toimittamistaan ruokavaroista. Jo aikaa ennen\nolin ilmaissut jääkärille että halusin päästä pois Sommerhausenista ja\ntoivoin saavani koettaa onnea sodassa. Hän kiihotti kaikella tavoin\nhaluani ja kehotti ryhtymään tuumasta toimeen. Olisi vahinko, arveli\nhän, jos minunmoiseni reipas poika kuluttaisi nuoruutensa päivät\ntoimettomuudessa.\n\nSamana iltana ilmausi ravintolaan mies, jota en tuntenut, mutta jonka\nkanssa jääkäri oli tullut tuttavaksi palvellessaan sotaväessä. Sittekun\nhe olivat syrjässä jonkun aikaa kahdenkesken jutelleet, tuli jääkäri\ntaas luokseni kertoen, että vieras oli kapteeni Paradeiser, joka\nparaikaa oli salaisella partioretkellä täällä. Hän lisäsi, että nyt oli\notollinen aika panna kauan kytenyt tuumani täytäntöön: minun sopi nyt\nottaa pesti ja ruveta ratsusotamieheksi kapteenin komppaniassa, jota\ntuumaa hän mitä lämpimimmin kannatti. Pöyhkeilevä ja huikentelevainen\nkun silloin olin sekä paljosta viininnauttimisesta huumautunut, ei\nminulla heti ollut tarpeeksi malttia torjua ehdotusta, vaan lupasin\npuolittain ottaa pestiä milloin kapteeni komppaniansa kanssa oli valmis\nlähtemään paikkakunnalta, mikä sekä hänen että jääkärin lausunnon\nmukaan saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kapteeni halusi oitis\nsaattaa kaikki selvälle tolalle, ja kun ahkerasti vielä olimme\njonkun aikaa kallistaneet laseja, niin hän ilmoitti kaikessa\nluottavaisuudessa, että jos olisin voinut hankkia hänelle varmuutta\nsiitä, milloinka oli määrä viedä rahat Speckfeldiin, niin hän aikoisi\nmuutamien miesten kanssa asettua väijyksiin ja ryöstää ne\nkaupunginvoudilta; sitte me molemmat jakaisimme saaliin ja muutaman\npäivän perästä minä liittyisin hänen sotajoukkoonsa.\n\nKauhistuin ehdotusta, sanoin jääkäriä kavalaksi petturiksi, joka oli\nilmaissut mitä minä salaisuutena olin hänelle uskonut, ja kapteenia\nsanoin veijariksi ja konnaksi. Kalpeana kiukusta oli tämä karata\npäälleni, mutta jääkäri pidätti häntä, katsoi häneen merkitsevästi ja\nsanoi nauraen: \"Tämähän, veli hyvä, on vaan leikkiä.\" Takerruin viimein\nluulemaan sitä siksi.\n\nKoska tiesin että rahat vasta seuraavana tiistaina aiottiin viedä\nSpeckfeldiin, lupasin kapteenille, että hän, jos maanantaina lähtisi\nBambergiin, pestaisi minut komppaniaansa ja minä metsässä yhtyisin\njoukkoon.\n\nKuitenkin oli jääkäri — sen kertoi Paradeiserin ratsusotamies\nsittemmin itselleni — yllyttänyt kapteenia hyökkäämään maanantaina\naamulla varhain kaupunkiin ja ryöstämään kassa itse voudin konttorista,\njonka luuli helposti käyvän päinsä, kun ei yksikään ihminen aavistanut\nvihollisen hyökkäystä. Jääkärin tuli saada verokseen sata taaleria\nsaaliista, mutta minut kapteeni ottaisi mukaansa, niin että hän,\njääkäri, ei joutuisi epäluulon alaiseksi. Jollen omin ehdoin\nliittyisikään kapteenin seuraan, niin hän lupasi pitää huolta siitä,\nettä minä esiintyisin kavaltajana kaupunkilaisten silmissä ja uhkasi\npelotella minua niin, että tulen ja veden läpikin pyrkisin kapteenin\nperästä.\n\nNuo kaksi konnaa panivatkin vallan oikein tuumansa täytäntöön ja\nonnistuivat siinä, kuten tiedätte, mainion hyvin. Kun tuona surullisen\nmuistettavana aamuna näin vanhan Veitin ja lapsuuden ystäväni Klaun\nmurhattuina edessäni, kaupungin rahaston ryöstettynä, ja minä tunnon\nvaivojen ja sydämen tuskien takia en tiennyt minne päin kääntyä, tuli\nErlachin talonpoika tuoden Paradeiserin tervehdyksen minulle.\nAikomukseni oli silloin kääntyä takaisin, tulla sinun luoksesi, rakas\nisä, ja tunnustaa kaikki, mutta samassa seisoi jääkäri edessäni,\nkehotti minua nopeasti pakenemaan, jos mielin olla surua ja häpeätä\nsaattamatta itselleni ja omaisilleni ja kuvaili, kuinka ovelasti kaikki\nsuoriutuisi, jos vain seuraisin kapteenia. Olihan tämä vain menetellyt\nniinkuin sodassa yleiseen on tavallista, mutta minun ei koskaan\nonnistuisi saada ketään ihmistä, kaupunginvoutia semminkään,\nvakuutetuksi viattomuudestani.\n\nMitä hän puhui, tuntui minusta kaikki niin todenmukaiselta, niin\nuskottavalta, että otin kehnon neuvon varteen ja lähdin Paradeiseria\netsimään. Jääkäri, joka epäluulojen välttämiseksi lähti kaupungista\nhetkeä myöhemmin kuin minä, saavutti minut metsässä ja vei minut\nkapteenin luo. Tämä otti ilkamoisella hymyilyllä minut vastaan.\nJääkäri kehotti minua rohkeuteen ja lupasi puhua puolestani\nsyntymäkaupungissani niin, että kun jonkun vuoden päästä palaisin\nluutnanttina tahi ratsumestarina, jota hän ei lainkaan epäillyt, \"ei\nkellään enää olisi halkaistua sanaa sähistävänä tuosta vanhasta\njutusta.\"\n\nParadeiserin ratsusotamies kertoi sitte niin ikään, että hänen\nluultensa jääkäri jo samana päivänä oli saanut hyvin ansaitun\npalkkansa, Kun jääkäri oli poistunut saalisosinkoineen, olivat\nnimittäin kapteeni ja muudan huonomaineinen veijari hänen\nkomppaniastaan, joka oli suostuvainen mihin hyvänsä, hiipineet hänen\nperästänsä, ja heidän tultua takaisin, näki ratsusotamies kapteenin\nvetävän povestaan ja viskaavan pensaikkoon tien toiselle puolen\nsamaisen nahkakukkaron, johon jääkäri oli lukenut saaliinsa; siitä teki\nhän sen johtopäätöksen, että he olivat jääkärin murhanneet ja\nomistaneet hänen rahansa. — Kuinka lienee tapahtunut, tietää\nainoastaan vanhurskas Tuomari korkeudessa.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nKirje. Jatkoa.\n\n\n    Ajatusta vailla työ\n    Parhaat toiveet maahan lyö!\n\nSurumielin liityin raakaan sotamiesjoukkoon. Koko seutu oli täynnä\nruotsalaista sotaväkeä, ja meidän täytyi retkeillä mitä suurimmalla\nvarovaisuudella; yötä meidän oli määrä olla metsässä. Kun illansuussa\nsaavuimme syvään notkoon, jossa vihollisten huomaamatta saattoi\nvirittää valkeata, antoi kapteeni joukon pysähtyä ja asettua\nyötiloille. Minäkin laskeuduin muiden mukana lepoon leirivalkean\nääreen, mutta taisin näyttää joltisenkin alakuloiselta.\n\n\"No, poikani\", lausui kapteeni, pannen puhetta alkeille, \"miltä sinusta\ntuntuu soturina olo? Maistunee sentään paremmalta istua ravintolassa\nviinituopin ääressä kuin maata paljaalla maalla ja tähystellä tähtiä,\nvai kuinka? Reippautta vaan, ei meilläkään kaikki päivät ole kuluneen\nkaltaiset. Meillä sanotaan: Märkä tänään, huomenna kuiva; tyhjä tänään,\nhuomenna täysi.\"\n\nVastasin: \"Se minua vähimmän huolettaa, mieltäni vaan kaivaa se, että\nminua syntymäkaupungissani nyt pidetään kavaltajana, ja arvossa\npidettyä isääni varkaan isänä, kun kuitenkin tuohon konnantekoon on\nsyypäänä tykkänään toinen henkilö, jota teidän paraiten tulisi tuntea.\"\n\n\"Pidä suusi, kuontalo\", vastasi kapteeni, \"tuommoinen kuotusraukka,\njoka huulet törröllänsä istuu, ei kelpaa urhioitteni joukkoon.\"\n\n\"Eikö kelpaa!\" sävähdin heti kuohuksiin, \"Enpä totisesti tiedä,\nhaluttaako minua palvella teitä, saatikka teidän komppaniassanne.\nPalaankin ehkä jo huomenna Sommerhauseniin ja tunnustan totuuden\njuurtajaksain, tai menen ruotsalaisten puolelle — on siitä minulle\nainakin enempi kunniaa, kuin rahan varastamisesta teidän ja\nvarasjoukkio sotamiestenne kanssa.\"\n\nKapteeni ratkesi nyt räikeään nauruun ja huusi:\n\n\"Sommerhauseniinko tai ruotsalaisten puolelle? Onko hävyttömämpää\nkuultu! Mitä luulet minun siihen sanovan, hä? Koetahan! Siinä\ntapauksessa lupaan minä ruoskia sinua tahi särkeä kallosi kuin minkä\nsaviruukun ikään. Ymmärrätkös, mokomakin katala musteentuhrija, että\nsinä nyt olet minun saaliini, niinkuin kyyhkynen on jahtihaukan?\nKatsohan minuun! Minä olen paholainen itse; joka minulle antaa sormen,\nhänet vien luineen nahkoineen. Ylös siitä valkeata kohentamaan!\"\nkarjasi hän; \"kyllä minä sinusta kirjurin kujeet heltiämään saan\", ja\nnäitä sanojansa hän vahvisti potkulla.\n\nVihasta kuohuen en enää kyennyt itseäni hillitsemään vaan töytäsin\nhänen päällensä, kourasin häntä kurkusta, paiskasin hänet maahan\npitkäkseen ja löin häntä kivellä päähän. Mutta hetikohta hyökkäsivät\nhänen miehensä päälleni ja rusikoivat minua aika pahoin. Kapteeni\nvirkosi myös pian tuntoihinsa ja polki molemmin jaloin rinnoilleni,\nniin että kylkiluut rutisivat. Lauhdutettuaan vihaansa mitä raaimmalla\nrääkkäyksellä käski hän sitoa minut nuoriin seuraavana päivänä\nhirtettäväksi.\n\nMinut paiskattiin käsistä ja jaloista sidottuna liejupyötikköön, jossa\nminun täytyi maata seuraavaan aamuun. Sittekun hurjat hirtehiset olivat\nvarmat siitä, että minun oli mahdoton liikuttaa jäsentäkään ja siis\npaetakin, paneutuivat he nukkumaan annettuaan yhdelle joukostaan käskyn\nkiivetä puuhun pitämään vahtia.\n\nEtten sinä yönä hetkeksikään saanut unta silmiini on helppo käsittää.\nVavisten rääkkäyksen tuottamien kipujen ja märän makuusijani\nsynnyttämän vilun tähden, loikoilin siinä varmasti vakuutettuna, että\ntämä oli viimeinen yöni. Mutta vaikka oikeastaan ei ollut kuin askel\nminusta kuolemaan, niin ei yhtään vakavaa kuoleman ajatusta liikkunut\nsielussani, en ajatellut teitäkään, rakkaat vanhemmat — kosto, kosto\noli ainoa, kaikki nielevä himo, joka yksin yrmyili sisälläni. Luulenpa\nmelkein, että olisin mennyt kuolemaan ilolla, jos sitä ennen vain\nolisin saanut hengenviholliseni elämän sammuksiin. Ylistetty olkoon\nJumala, joka suuressa laupeudessaan ei silloin temmannut minua pois\nsynneissäni.\n\nOlin maannut siinä jo hyvän aikaa kostotuumiani hautoen, kun kuulin\nlähelläni rapsetta ja häädetyllä äänellä lausuttavan: \"Halloo, kirjuri,\nmitä sanoisitte, jos ratkoisin poikki siteenne ja me kaikessa\nhiljaisuudessa hiipisimme pois ja menisimme ruotsalaisten puolelle?\nMeillä on vain puolen tunnin matka Kitzingeniin. Sanokaa, päästänkö\nteidät vapaaksi? Vastatkaa pian, mutta hiljaa — mulla on veitsi\nkerallani.\"\n\nKuutamossa tunsin hänet Paradeiserin ratsupalvelijaksi. \"Siihen minä\nsuostun\", vastasin, \"mutta katkottuanne köydet, joilla olen sidottu,\nlainatkaa minulle hetkeksi veistä.\"\n\n\"Mitä te sillä aiotte?\" kysyi ratsupalvelija.\n\n\"Minä sen syöksen sen kirotun konnan sydämeen, joka on saattanut minut\nonnettomuuteen ja pidellyt minua näin pahoin.\"\n\n\"Jos niin on, niin maatkaa sitte paikoillanne\", sanoi ratsupalvelija,\n\"ja menkää aamulla hirteen. Oletteko mieltä vailla, kun vielä tahdotte\nnostaa hälinää? Harkitkaa sitä, mutta joutuin, muussa tapauksessa\nlähden yksin.\"\n\nHän ei tosiaankaan suostunut vapauttamaan minua, ennen kuin valan\nehdolla lupasin poistua hänen kanssaan ilman hälinättä. Silloin vasta\nleikkeli hän poikki nuorat ja meidän onnistui päästä metsään kenenkään\nheräämättä ja vahtimiehen meitä huomaamatta. Kun minä lapsuudestani\nasti tunsin hyvin ympäriseudun paikat, niin me ehätimme jo puolen\ntunnin kuluttua viinitarhoille Kitzingenin lähellä, ja päätimme viipyä\nsiinä päivän valkeamaan asti. Minä olin sitäpaitse levon tarpeessa,\nsillä ruumiini oli armottomasta rääkkäyksestä yltäyleensä turvottunut\nja joka askel tuotti minulle mitä kovinta tuskaa.\n\nOleskellessamme täällä kahden muutamia tuntikausia tunnusti\nratsusotamies saaneensa osan Sommerhausenissa ryöstetyistä rahoista ja\ntarjosi minullekin osaa niistä, mutta minä en tahtonut noista\nverirahoista ainoatakaan omakseni. Kuitenkin iloitsin että jo toista\nkertaa muudan pahanilkinen konna oli tullut toisen kautta rangaistuksi.\n\nAamun valettua ilmoittauduimme ruotsalaisten vahtisotamiehille, jonka\njälkeen meidät vietiin ylipäällikön puheille; tämä oli ystävällinen ja\nalentuvainen mies. Hän tiedusteli minulta yhtä ja toista, ja\nhavaittuansa että joltisenkin hyvin olin perehtynyt musketin\nkäyttämiseen, vaan kernaammin kuitenkin halusin päästä ratsuväkeen,\nmäärättiin minut hänen rykmenttiinsä, jonka väki oli niin varustettua,\nettä sitä saattoi käyttää sekä ratsain että jalan; siitä oli aiheutunut\nsananparsikin: \"Jos rakuuna putoo hevosen selästä, nousee maasta\nmusketööri.\"\n\nJo samana päivänä täytyi minun erään ratsuväen osaston kanssa lähteä\nmatkalle Nyrnbergiin päin, jossa päävoimia koottiin yhteen.\nRatsusotamiehen myöhemmät vaiheet ovat minulle tuntemattomat.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nKirje. Jatkoa.\n\n\n    Aamurusko heloittaa,\n    Tietää mulle kuolemaa.\n    Kohta raikuu torven ääni,\n    Minut ja mon' ystäväni\n    Kuolleina koht' kannetaan.\n\n            _Kansanlaulu_.\n\nSiten olin todenteolla antautunut sotilaan uralle. Alku sorea, loppu\nsurkea, mutta sekin oli kaikki parhaakseni.\n\nMinun täytyy, rakkaat vanhemmat, tunnustaa että minä, Jumala paratkoon,\nnyt vietin hurjempaa, hillittömämpää elämää kuin koskaan ennen. Minut\nasetettiin riviin rekryyttien joukkoon, jotka parhaastaan olivat\nnuorta, aivan äskettäin osaksi Ruotsista, osaksi Suomesta tullutta\nväkeä, jonka oli määrä astua rakuunarykmenttiin. Useimmat olivat\nrehellisten talonpoikien tahi kalastajien poikia ja olivat\nkäytöstavoiltaan niiden ruotsalaisten kaltaisia, jotka ensin nähtiin\nSommerhausenissa, joista te paljon piditte. He veisasivat aamu- ja\nehtoovirsiään ja lukivat ruokalukujaan, mutta saivat sen takia kärsiä\ntoisten puolelta paljon pilkkaa. Halveksivasti nimitettiin heitä\n\"ihmeellisiksi sotamiehiksi, jotka luulivat pääsevänsä taivaasen.\"\n\nMe harjoitimme joka päivä yhdessä ampumista, ratsastamista ja\nmiekkailua, joilla aloilla he varsin hyvin näkyivät edistyvän, mutta\nylimalkain kartoin heidän seuraansa niin paljon kuin voin, vaikka\nolimme sijoitetut yhdessä asumaan erääsen myllyyn. Muudan noita nuoria\nrekryyttiä, nimeltä Olavinpoika oli aina minua kohtaan ystävällinen ja\nteki minulle monta palvelusta, mutta minä vetäysin kernaammin\nkevytmielisten sotamiesten seuraan, jotka pitemmän aikaa olivat olleet\npalveluksessa. He olivat mielestäni vasta oikeita sotureita, vaikka\nolivat jumalan- ja ihmispelon tyyten unhottaneet. Pidin kunnianani\npysyä heidän rinnallaan pelissä ja juomingeissa, tappeluissa ja\nkiroilemisessa. Kun Olavinpoika eräänä päivänä muistutti minua\nhillittömästä elämästäni, niin kysyin miksi hän oli lähtenyt sotaan,\nkun hän kuitenkin mieluummin tahtoi olla rukousveli kuin soturi ja mitä\nonnea hän luuli itsellensä koituvan. Hän vastasi ettei hän ollut\nlähtenyt onnen etsintään, vaan auttamaan vanhan äitinsä kehotuksesta\nkuningastansa taistelemaan evankeelisen uskon puolesta; hän tahtookin\nrehellisesti täyttää velvollisuutensa ja jättää kaiken muun Jumalan\nhuoataan. — Tovereittemme joukossa oli useita, jotka vastoin\nvanhempiensa tahtoa ja heidän tietämättänsä olivat lähteneet sotaan ja\nnämä aina, milloin vaan tilaisuutta sattui, pilkkasivat Olavinpoikaa,\njoka sanoi äitinsä tahdosta lähteneensä sotaan. He kysyivät ilkkuen,\noliko hänen rouva äitinsä muistanut puuropataa ja oliko hän antanut\nsotaan lähtevälle pojalleen tarpeeksi maitorahoja matkaan; mutta kaiken\ntämmöisen pilkan hän kesti järkähtämättömällä tyyneydellä.\n\nKun Ruotsin kuninkaan rynnäkkö Wallensteinin leiriä vastaan oli\ntorjuttu, marssi hän 8 päivänä syyskuuta 1632 kaikkine väkinensä\nliehuvilla lipuilla sekä rummun ja torven soitolla vihollisen ohitse\nNeustadtiin Aischjoen varrella, mutta jätti Nyrnbergiin viisituhatta\njalkamiestä ja kolmesataa ratsumiestä. Viimeksi mainittujen joukossa\nolin minäkin ja edellä mainitut toverini. Kun koko maa viiden\npeninkulman alalla oli saatettu autioksi, seurasi kuninkaan lähdettyä\nsemmoinen ruoanpuute, ettemme useasti neljäntoista päivän mittaan\nsaaneet leipää maistaa. Siitä seurasi punatauteja ja poltteita ja\nsairaala oli ylenmäärin täynnä sairastavia sotamiehiä. Kuolevaisuus oli\nniin suuri, että kuolleitten ruumiit pinottiin läjiin sairashuoneen\npihalle siksi, kuin saatiin kaivetuksi syvä hauta, johon ne viskattiin.\nMinä olin kaiken aikaa ihan terve, mutta huonon kiitoksen minä silti\nJumalalle siitä annoin.\n\nKun Wallensteininkin väki oli lähtenyt saimme käskyn yhdistyä kuninkaan\nkanssa, joka taas oli aikeessa marssia Donauwörthiä kohden.\nRainkaupungin lähellä Lechin varrella olin ensi kerran tulessa. Tämän\npienen kaupungin oli Kustaa Aadolf kevätpuolella rynnäköllä\nvalloittanut, jossa kahakassa Tilly menetti henkensä, mutta eversti\nMütschefall oli neljä päivää takaperin jättänyt sen takaisin\nbaijerilaisille. Kuningas saatatti kavaltajan sotaoikeuden eteen; hänet\ntuomittiin kuolemaan ja mestattiin sittemmin julkisesti Neuburgissa\nTonavan varrella. Nyt oli kaupunki uudestaan valloitettava, mutta\nyleisesti sanottiin, että se oli vaikea tehtävä, sillä ne rykmentit,\njotka olivat olleet tappelussa osallisina keväällä, olivat menettäneet\npaljon väkeä.\n\nKun varustukset tulevan päivän varalle olivat päätetyt asetuimme\niltasella leiriin tulien ympäri ja ammensimme rohkeutta tulevan\ntappelun varalle siten, kuin jumalattomien soturien on tapana. Eräs\ntovereista oli tuonut aamillisen viiniä, ja nytkös alkoi juominki ja\nelämöiminen!\n\n\"Juokaa, pojat\", huusi korpraali, \"juokaa janonne tyrehyksiin viimeisen\nkerran, helvetti on kuuma, ja sinne saa usea meistä huomenna retketä,\nkun baijerilaiset alottavat kirotun ammuntansa!\" Ja samalla heti hän\nalkoi laulaa tunnettua sotilaslaulua:\n\n    \"Kun kylmävi nenää\n    Ja halki on pää,\n    Ei voimia enää\n    Paljonkaan jää.\n    Nyt ryyppy ja sitten taas eteenpäin,\n    Tää retkemme hornahan päättyvi näin.\"\n\nMinä tein kuten toiset; join hillittömästi kunnes tajunta oli\ntyrehtynyt ja yhdyin ujostelematta häpeällisiin herjauslauluihin. —\n_Armahda minua, o Herra_, äläkä kosta minulle pahain tekojeni jälkeen!\n\nKun puoliyön aikaan hajaannuimme ja minä tulin telttaani, näin\nOlavinpojan istuvan siinä kynttilän ääressä. Kirkkaaksi hangatut\naseensa olivat hänen vieressään, ja hän oli niin syventynyt erään\nkirjan lukemiseen, että tuskin huomasi minun tuloani. Kysyttyäni mitä\nhän luki, vastasi hän: \"Tämä on pieni psaltarini; tunsin tarvetta hakea\nJumalan sanasta ja rukouksesta vahvistusta ajatellessani mikä meitä\nodottaa huomenna — vakava seikka on mennä avoimin silmin kuolemaan —\nja myös ajatellessani äitiäni, jonka silmiä en mahdollisesti saa painaa\numpeen, ja rakasta isänmaatani, jota kenties en saa nähdä.\"\n\n\"Olisi ollut viisaampaa\", minä sanoin, \"että olisit tullut ilostamaan\nmieltäsi meidän keralla, kuin täällä tupa-Jussina jököttää; siitä\nolisit saanut rohkeutta huomispäivän taisteluun kuin karkeloihin ikään;\nnyt ei ole otollinen aika saattaa mieltä alakuloiseksi synkkämielisillä\ntutkistelemuksilla ja rukouksilla.\" Olavinpoika ravisti päätänsä ja\nsanoi, että hän toivoi täyttävänsä velvollisuutensa, lausui minulle\nhyvää yötä ja paneutui nukkumaan.\n\nSeuraavana aamuna istuimme ratsailla jo neljän lyönnillä ja asetuimme\nkäskystä vahtiin erääsen metsikköön. Koko edellisen päivän ja koko yön\noli ahkerasti puuhattu siltaa Lechjoen yli, ja yrityksen salaamiseksi\nvihollisilta oli kuningas antanut koota ja sytyttää tuleen joukon\npalavia aineita, joista tuprueli sakeita savupilviä. Valmiiksi raketut\npukit olivat jo suistetut virtaan ja puolitiehen päällistetyt\nlaahkoilla, kun tuuli yhtäkkiä hajotti savun ja paljasti ruotsalaisten\nvehkeet viholliselle, joka tällä välin oli tullut yhä likemmäksi.\n\nBaijerilaiset alkoivat heti ammuskella siltaa hyvin suunnatulla\nristitulella ja me näimme kuinka sotamiehet, jotka olivat lankkuja\nheittämässä, vihollisten luotien satuttamina joukottain suistuivat\nvirtaan. Yhdellä haavaa avasi keisarin väki kiihkeän luotituiskun\nmetsikköä kohti, jossa me seisoimme vahdissa, ja siitä alkoi pauke ja\nryske, juurikuin olisi tuhansittain parrenkaatajia ollut toimessa.\nLuoti kaatoi väliin hevosen, väliin miehen tai kaatuva puu musersi ne\nalleen; hevoset alkoivat säikkyä, nousivat pystyyn ja vaivalla saimme\nvain ne hillityiksi, mutta meidän täytyi edelleenkin olla toimettomina,\nsillä kuningas oli määrännyt, että meidän tuli pitää metsikkö\nvallassamme siksi kuin silta saataisiin valmiiksi.\n\nVirran rannalla muuttui tila yhä tukalammaksi. Tuskin oli sotamies\nastunut sillalle kuin luoti hänet jo kaasi, ja vaikka ei puuttunut enää\nkuin kolme laahkoa, jotta silta olisi ollut ajokunnossa, näytti melkein\nmahdottomalta saada niitä enää pannuiksi, sillä, sittekun kuusikymmentä\nmiestä jo oli jäänyt paikalle, ei kukaan enää uskaltanut surmansilmään\nyrittää.\n\nMuudan korpraali ajaa karahutti silloin luoksemme ja huusi: \"Hänen\nmajesteettinsa kuningas käskee kysyä, onko rakuunoiden joukossa ketään\nhalukasta, joka vapaaehtoisesti ottaa sillan valmistaakseen. Se joka\nkestää loppuun saakka ja onnistuu hankkeessaan, saa kaksikymmentä\nriikintaaleria palkkioksi.\" Kaikki sanoivat palkkiota kyllä hyväksi,\nmutta sen, jota halutti niin suoraltaan surman suuhun hyökätä, täytyi\nolla luodin tapaamattoman.\n\n\"_Ketäs haluttaa_?\" kysyi korpraali nauraen; \"eipä näy halukkaita\nolevan _ainoatakaan_.\"\n\n\"_Minä lähden_\", vastasi Olavinpoika, _\"ja minä myös_\", kajahutti\nsamalla muudan suomalaisten joukosta. Olavinpoika, jonka paikka oli\nminun vierelläni, kiipesi ratsailta alas ja tahtoi jättää hevosensa\nminun haltuuni, mutta minä ajattelin: \"Mihin sinä pystyt, siihen pystyn\nminäkin\", hyppäsin maahan ja huusin: \"_Minä lähden kolmantena_\".\n\nMe riensimme alas rantaan aivan kuninkaan sivuitse, joka ystävällisesti\nnyökäytti meille päätään, sieppasimme kukin laahkon, juoksimme\nmurhaavassa luotituiskussa sillan yli ja kiinnitimme lankut sijoilleen.\nMe palasimme heti kiireimmän kautta takaisin, mutta samassa jymähti\nuusi laukaus baijerilaisten kanuunoista, suomalainen kaatui paikalla\nkuoliaana maahan, Olavinpojalta ammuttiin päästä hattu — minä yksin\nsäilyin vahingoittumattomana. Rykmenttimme törmäsi nyt täydellä\nmiesjoukolla sillan yli, useat menettäen henkensä, korpraalimme\nensimmäisten joukossa. Luoti sattui hänen hevosensa rintaan, eläinparka\nnousi kahden jalan pystyyn ja suistui yhdessä ratsastajan kanssa\ntakaperin virtaan.\n\n\"Tottapa hän nyt tarpeeksi märkänä ja janottomana pääsee helvettiin\",\nsanoi muudan rakuuna, jolla vanhastaan oli vihankaunaa korpraalia\nkohtaan, koska hän arveli itseään syrjäytetyn toisen tähden;\nOlavinpoika sen sijaan virkkoi: \"Jumala olkoon hänen sieluparallensa\narmollinen!\" Baijerilaisten etuvarustukset valloitettiin tuota pikaa ja\npieni kaupunki antautui enempää varstarintaa yrittämättä ruotsalaisten\nkäsiin. Seuraavana päivänä tarkasti kuningas joukkojaan; tultuansa\nrakuunoiden luo hän kysyi, montako heistä vielä oli elossa ja käski\nniitä kahta, jotka vapaaehtoisesti olivat sillan valmistamiseen\nryhtyneet, astumaan esiin. Teimme niin. Kuningas puhutteli meitä\nystävällisesti, kysyi minulta syntyperääni ja käski antaa minulle\nluvatut kaksikymmentä riikintaaleria. Sitte tuli Olavinpojan vuoro ja\nkuningas käski hänellekin maksaa luvatun palkkion. Mutta Olavinpoika\nkieltäytyi rahoja ottamasta, sanoen tehneensä vain velvollisuutensa\nrehellisenä soturina. Jos kuningas sen sijaan armossa näkisi hyväksi,\npyysi hän, että hänelle aiotut rahat lähetettäisiin hänen kaatuneen\ntoverinsa isälle. Tämä nimittäin oli vähävarainen mies ja seitsemän\nlapsen isä, joille hän hankki elatuksen yksinomaan kalastuksella. —\n\"Pyyntösi täytetään, poikani\", sanoi kuningas, silmäillen häntä hyvillä\nmielin. \"Urhoollisen toverisi kunnialla ansaitsemat kaksikymmentä\ntaaleria liitetään samalla mukaan. Sinä vasta oikea soturi näyt olevan.\n— Herra eversti\", jatkoi hän, \"antakaa tämän nuoren soturin astua\nkaatuneen korpraalin sijalle, jottei hänen vallan tyhjin käsin\ntarvitseisi täältä lähteä.\"\n\nOlavinpojasta tuli niin muodoin korpraali, mutta minä ostin itselleni\noivan nahkavaruksen, käyttäen siihen osan kahdestakymmenestä\ntaaleristani, ja jäännösrahat kulutin toverieni kanssa juominkiin, ja\nlasien kilistessä he vakuuttivat valalla, että kuninkaan ennemmin olisi\npitänyt nimittää minut korpraaliksi, sillä olinhan minä yhtä\nansiollinen siihen, kuin tuo maan venyjä Olavinpoika, joka tuskin vielä\noli korvantauksiltaan kuiva; mutta ruotsalainen kettu älysi miten\nkuningasta oli mieliteltävä. Minua tuollaiset puheet miellyttivät,\nmutta itsekseni ajattelin: \"Viipyen erät paremmat, kauan ollen\nkaunihimmat.\" Toivoin näet kohoavani vielä ainakin korpraaliksi.\n\nOlavinpoika pysyi minun suhteeni entisellään. Hän pyysi etten kantaisi\nnurjaa mieltä häntä kohtaan, jos onni olikin tällä kertaa häntä\nparemmin suosinut. \"Min' en tehnyt enempää kuin sinäkään\", hän sanoi;\nhän olikin kaikissa kohdin niin veljellinen ja ystävällinen minua\nkohtaan, etten voinut olla hänelle vihainen.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nKirje. Jatkoa.\n\n\nEnsi tappelussa saavuttamani maine sokaisi minut siihen määrään, että\naloin toivoa mitä parahinta. Että minusta pian tulisi upseeri ja että\nennen pitkää pääsisin Olavinpojasta hyvän matkan edelle, sitä en\nsilmänräpäystäkään epäillyt. Kun tuon määrän perille olin päässyt aioin\nkirjoittaa teille, rakkaat vanhemmat, sekä todistaa syyttömyyteni niin\nhyvin teidän kuin kaupunginvoudin edessä ja näyttää, että teidän ei\ntarvinnut hävetä Valentininne tähden, vaan pikemmin teillä oli syytä\niloon ja kehumiseen.\n\nÖin päivin harkitsin miten saisin toivelmani täytäntöön. Olisin\nkernaasti uhrannut henkeni ja vereni, kunhan vain olisin siinä\nonnistunut, sillä sankarin kuolemaa pidin yhtä kunniakkaana kuin\nvirassa ylenemistä tahi onnen saavuttamista. Mutta rukoilla että Jumala\nauttaisi minua voittamaan ja säilyttämään kunniani, — se ei lainkaan\njohtunut mieleeni, vaikka usein olin rauhaton, kun Olavinpojan puheesta\nja käytöksestä ylimalkain tajusin, että hän hoiti tehtäväänsä\nhurskaalla mielellä, ja että se urhoollisuus, joka hänessä alituisesti\nilmeni, johtui siitä, että hän uskoi kantavansa miekkaa Jumalan\nkunniaksi ja tahtoi sotamiesurallaan palvella Jumalaa. Minusta tuntui\nmyöskin niinkuin Olavinpoika olisi ollut onnellisempi minua,\nesimerkiksi kun hän niin hyvällä omallatunnolla saattoi puhua vanhasta\näidistään tai vastaanottaa häneltä kirjeitä; minä en kumminkaan\nnöyrtynyt enkä suinkaan tuskalla ja surulla ajatellut, että olin\ntottelematon, kadotettu poika, jolla ei ollut menestystä ja siunausta\nvarrottavana. Ei — ylpeydessäni hankin itselleni kelpo rintavaruksen\nja ylimalkain samallaiset tamineet kuin vihaisemmilla upseereilla oli,\nkomistin loistoloimella ratsuni, kiillotin varukseni ja aseeni ja pyrin\nvoittamaan kaikki toverini sotatemppujen sukkeluudessa. Korviani\nhyväili kun nämä kehuivat minua toiseksi pyhäksi Yrjö ritariksi ja\nvakuuttivat, että upseerin valtakirjaa ei enää kauan tarvinnut odottaa.\n\nLützenin tappelussa, jossa suuri kristitty sankari Kustaa Aadolf päästi\nviimeisen henkäyksensä, en ollut mukana. Lähinnä seuraavina aikoina ei\nollutkaan kuin pienempiä kahakoita, mikä minua pahoin suututti, kunnes\nRuotsin joukot viimein yhdistyivät taisteluun Nördlingenin verisessä\nteurastusleikissä.\n\nEnnen tappelun alkua pidettiin kenraali Hornin käskystä aamurukous,\njossa tilaisuudessa kuningasvainajan itsensä sepitsemä virsi: \"Äl'\npelkää, joukko piskuinen\", laulettiin. Vaikka olinkin jumalaton ihminen\njohtui samassa mieleeni tämä raamatun sana: \"Tämä kansa lähestyy minua\nsuullansa ja kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on\nkaukana minusta.\" Usein oli kuningas elämänsä loppuajoilla jo\nvalittanut, että jumalanpelko, kunniantunto ja rehellisyys sotaväen\nkeskuudessa olivat hälvenemään päin sittekun hänen oli pitänyt palkata\nniin paljon vierasta sotaväkeä — Nyrnbergin luona taisi hän koko\nsotajoukon nähden vuodattaa katkeria kyyneliäkin tuon asianhaaran\ntähden — mutta kuninkaan kuoltua oli tila yhä huonontunut, ja sen\npäiväisen tappelun onneton päätös oli kammottavana todistuksena\nsanasta: \"Synti on kansan turmio.\"\n\nKun tappelun päätös oli melkein varma, kun surusanoma seurasi toistansa\nja väkemme kaikilla tahoilla alkoi vetääntyä taakse päin, niin\nvihollinen hyökkäsi meidänkin, jälkijoukossa olevan rykmentin kimppuun.\nVaikka kyllä arvasimme tappelun päättyvän meille onnettomasti, tehtiin\nyhtäkaikki urheata vastarintaa. Minä ja kahdeksan toveriani olimme\nsijoitetut metsikön taakse eräälle kukkulalle, mistä saattoi nähdä yli\nkoko tappotantereen; Olavinpoika oli komentajana. Luotien hirvittävä\nsuhina, aseitten ja varuksien kalske ja ryske, haavoitettujen ja\nkuolevien valitus, torvien ja vaskirumpujen räiyntä, rumpujen pärinä —\ntästä kaikesta muodostui kauhea kumina. Seisoimme liikkumattomina\nasemillamme, mielet kovasti jännityksissä.\n\nPian alettiin kulettaa haavoitettuja siihen verrattaisesti turvaisaan\npaikkaan, missä me oleskelimme; meidän hevosiamme juoksenteli\nympäriinsä tyhjin satuloin; kuormavankkureita vieri ohitsemme, ja\nvähittäin ajettiin hajaantumaan pakotettu rykmentti yhä lähemmä\nylänköämme.\n\nKun urhoolliset rakuunamme, joita vihollinen yhä kiihkeämmin ahdisti,\nolivat tulleet aivan lähelle meitä, näimme lipunkantajan kaatuvan, ja\neräs keisarin sotureista — niitä oli näet hyvin monta riviemme\nkeskellä — sivalsi hänen kädestänsä lipun, pitäen voitoniloisena sitä\nkorkealla. Kun jotkut ruotsalaisista keräytyivät yhteen ja kovasti\nhuutaen koettivat väkirynnäköllä anastaa häneltä lippua, niin hän\nkäänsi äkkiä ratsunsa ympäri ja alkoi paeta lipun kera omien\njoukkojensa keskuuteen. Se hänelle onnistuikin, ja keisarillinen joukko\nkulki ihan meidän ylänkömme ohitse meitä näennäisesti huomaamatta.\n\nVäristys viilsi läpi ruumiini: nyt oli hetki tullut, nyt saatoin tehdä\nurostyön, josta minulle oli tuleva kunniaa ja joka oli saattava kaikki\nminua ihmettelemään. Olavinpoika istui kankeana kuin kuva satulassaan,\nja antoi tyynesti hevosensa pureskella kauroja kaulaan köytetystä\npussista.\n\nNiinkuin olin vartonut töytäsi joukko keisarin sotaväkeä päistikkaa\nylänköämme kohti. Samalla hetkellä kun he tulivat suoraan eteemme,\nhöllitin marhaimia — aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta kannusti\nOlavinpoikakin ratsuansa, ja ennenkun toverimme tiesivät asiasta\nmitään, olimme jo keskellä vihollisjoukkoa. Olavinpoika antoi\nlipunraastajalle semmoisen kolahuksen päähän, että mies horjahti, ja\nminä kurotin samassa käteni siepatakseni lipputangon, kun näin\nvihollisen kohottavan miekkaansa halkaistaksensa takaapäin\nOlavinpojalta pään. Tuokion aikaa — mutta ainoastaan tuokion —\nkiusasi minua halu jättää Olavinpoika oman onnensa nojaan\nsaavuttaakseni itse tuon halutun palkkion, mutta salaman nopeudella\nmuistin kaiken sen rakkauden, jota hän aina ja kaikissa kohdin oli\nminua kohtaan osottanut ja se sai minut antamaan hyökkääjälle\nsurmaniskun. Kaksi muuta ratsumiestä alkoi nyt ahdistella minua: toinen\nlaukasi pistoolinsa minua kohti, josta tunsin äkkinäistä kipua\nrinnassani, toinen pisti kuoliaaksi hevoseni, niin että se yhdessä\nminun kanssani vierähti maahan.\n\nEnnenkuin pääsin irralle hevosestani ja taas pystyyn oli jo kaikki\nlopussa. Toverimme olivat hyökänneet vihollisten päälle ja ajaneet\nheidät pakoon. Olavinpoika seisoi yksin vieressäni, pyytäen tarmonsa\nperään kiskoa minua hevosen alta pois. Hänen kasvonsa olivat verissä ja\nmaassa hänen vierellään oli lippu, jonka hän oli riistänyt viholliselta\ntakaisin.\n\nTätä nähdessäni en voinut pidättää itkuani. Luullen minun surevan\nratsuni häviötä, Olavinpoika lohdutteli minua sanoen: \"Rauhoitu, veli.\nMinulla on paitsi tätä toinenkin hevonen, jonka annan sulle, kunhan\ntulemme takaisin rykmenttiimme. Vähät muusta — lippu on pelastettu, ja\nvaikka Jumala onkin vetänyt kätensä pois meiltä, sillä miehemme ovat\njoko kaatuneet tahi paossa, niin tahdomme häntä kuitenkin kiittää.\"\n\nOlavinpoika löyhensi rintavarustani, ja silloin huomasimme, että luoti\noli sattunut juuri sydämen kohdalle ja tunkeutunut nahkavarukseen asti.\nTöytäys oli synnyttänyt kivun, jota tunsin pistoolin lauetessa, mutta\nhaavoittunut en ollut.\n\nOlin lähenemässä epätoivon parrasta: hevoseni oli kuollut, toinen\njalkani pudotessa pahasti rutistunut ja vihollinen odotettavissa minä\nhetkenä hyvänsä. Kehotin Olavinpoikaa pakenemaan, koska en pitänyt\nlukua elämästä, jossa kova onni minua niin itsepintaisesti seuraili.\nSitä hän ei ottanut kuultaviinsakaan; irroitettuansa tangosta lipun,\njonka hän kääri ympärilleen, hän nosti minut etupuolelleen ratsunsa\nselkään ja ajoi täyttä neliä pois vaaranpaikalta. Pääsimme onnellisesti\nvihollistemme kynsistä, vietimme yön erään talonpojan asunnossa, joka\nhenkensä uhalla salasi meitä kuleksivilta keisarin joukoilta ja\nvirkisti meitä runsaasti ruoalla sekä juomalla — pelkästä\nkiitollisuudesta Olavinpoikaa kohtaan, joka kerran oli karkottanut\nhänen talostaan joukon saaliinahnaita sotarosvoja. Seuraavana päivänä\nsaavutimme armeijan, joka tappionsa jälkeen taas oli kerännyt vähät\nvoimansa yhteen niin hyvin kuin oli ollut mahdollista. Eloonjääneet\nolivat sentään peräti alakuloiset ja heidän mielensä tykkänään lamassa.\nKun yhdyimme heidän kanssaan ja eversti näki Olavinpojan, virkkoi hän:\n\"Jumalan kiitos, että hengissä pelastuit ja että silmäni vielä kerran\nnäkevät suoran ruotsalaisen soturin. Mutta poikani, lippumme on\nmenetetty, lippumme, jonka hänen majesteettinsa kuningatar omakätisesti\nantoi meille Kalmarissa, kun astuimme laivoihin retketäksemme tähän\nturmiolliseen sotaan. Kuinka saatamme astua kuninkaallisen\nvaltiattaremme eteen, kun täältä kerran palaamme? Voi että minun vielä\ntuli elämässäni kokea moista häpeää!\"\n\n\"Olkaa hyvillä mielin, herra eversti\", vastasi Olavinpoika, \"ei ole\nasiat niin pahoin päin kuin luulette. Ja kuningattaremme on ommellut\nhyvän vaalilauseen lippuumme: 'Jumala kanssamme', ja Jumala on\ntosiaankin ollut minun ja toverini kanssa, joten onnistuimme saamaan\ntakaisin menetetyn arvaamattoman kalleutemme.\" Näin sanoen kehitti hän\nlipun vyötäröiltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä. Nähtyään\nrakkaan lippunsa eversti juoksi Olavinpojan tykö, tempasi lipun hänen\nkädestään, painoi sitä suudellen rintaansa vasten ja huudahti:\n\"Vänrikki Eerikinpoika, joka sitä kantoi, on kuollut — en tiedä kuka\nolisi ansiokkaampi tästedes sitä kantamaan ja kuka uskollisemmin sitä\npuolustaisi kuin sinä Olavinpoika: _Onnea vaan, herra vänrikki_!\"\n\nOlavinpoika vastasi: \"Minulla on täällä saksalainen toveri, joka on\nuskaltanut henkensä ja verensä yhtä paljon kuin minäkin lippua\npelastaissamme.\" Eversti käski nyt kertoa tapauksen juurtajaksain ja\nkääntyi sitte minun puoleeni lausuen: \"Sinä olet kunnon soturi,\npoikani, ja jos edelleenkin käyttäydyt yhtä miehevästi, et kauan ole\nseisova rintamassa alhaisena sotamiehenä, mutta tällä kertaa sotaonni\non vähemmin suosinut sinua kuin Olavinpoikaa, ja asian täytyy nyt jäädä\nsilleen kuin olen sanonut.\"\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nKirje. Jatkoa.\n\n\n    Tuskin olen alkanut\n    Jo on halu haihtunut.\n\n          _Vanha kansanlaulu_.\n\nJumalalle ja koko maailmalle vihoissani antauduin nyt hillittömämmin\nkuin koskaan ennen koko olennollani hurjaan sotilaselämään. Kun minulla\noli rahaa, vietin päivät noppapelissä ja yöt viinituopin ääressä\nmuonakauppiaan luona, ja siksi yltäkylläisyyttä aina seurasi suuri\npuute. Välimmiten olin silmittömästi kyllästynyt koko sotaan, kun\nminulla kuitenkaan ei ollut onnea, välimmiten koetin kunnianhimoni\nkannustamana panna kaiken tarmoni liikkeelle, että viimein edes\nkunnialla ja kiitoksella palkittuna olisin saattanut näyttäytyä teille.\nVäliin jätin toverit röyhkeilevässä vallattomuudessa kauas jälkeeni,\nväliin jouduin niin synkkämieliseksi, että kartoin jok'ainoata ihmistä.\nOlavinpoika teki usein minulle ystävällisiä muistutuksia, mutta se oli\nkaikki tuuleen puhuttua, ja missä vain kävi päinsä, kartoin hänen\nseuraansa, vaikka sydämessäni tunsin vetämystä hänen puoleensa. Olin\nnimittäin tullut huomaamaan, että hän oli ainoa, jolla oli rehelliset\ntarkotukset minua kohtaan — toiset saattoivat tosin mielistellä ja\nkehuskella minua silmäini edessä, mutta takanapäin puhuivat he pahaa ja\nhalveksivat minua ja olisivat kernaammin olleet valmiit minua kaatamaan\nkuin auttamaan.\n\nMutta taivaallinen ystävä, joka silminnähtävästi oli asettanut\nOlavinpojan rinnalleni parannussaarnaajaksi, ei heti päästänyt minua,\nvaan osotti kolmannen kerran erityisen nöyrryttävällä tavalla, että\nonnettomuus seuraa jumalattomia, joskin he luulevat jo tavottaneensa\nonnen käteensä. Niinä sotavuosina jolloin minäkin olin mukana, tulin\nsamonneeksi melkein koko Saksanmaan ristin rastin, milloin minkin\nsotapäällikön johdolla. Nyt oli rykmenttimme Weimarin herttuan\nylipäällikkyyden alla. Elokuun 9 p:nä 1638 oleskelimme Breisgaussa\nWittenweyer-kylän seuduilla vastapäätä keisarin väkeä ja baijerilaisia,\njoita Juhana von Götz ja Saveliin herttua johtivat. Päivää ennen, joka\noli sunnuntai, olimme Briesenheimin kylän lähettyvillä äkkiarvaamatta\nkaranneet erään keisarin ratsuväenpatrullin niskaan, ottaneet vangiksi\nluutnantin ja kahdeksan hevosmiestä ja ajaneet jälellä olevia takaa\nihan keisarin armeijan etuvartiolle saakka, josta urotyöstä herttua\nmeitä kiitti.\n\nHerttua määräsi että seuraavana aamuna varhain pidettäisiin\njumalanpalvelus saarnan kanssa, joka eilispäivänä päällekarkauksen\ntähden oli jäänyt pitämättä. Jumalanpalveluksen päätyttyä saimme\nainoastaan häthätää virkistää itsiämme ruoalla ja juomalla ja sitte\ntäytyi taas nousta ratsaille. Sotahuutomme oli tälläkin kertaa: \"Jumala\nkanssamme\", tai kuten muukalainen sotaväki, joka ei osannut ruotsia\neikä saksaa, sanoi: \"Immanuel.\" Vihollisen sotahuuto oli:\n\"Ferdinandus.\"\n\nJo tappelun alussa karkasi keisarin ja baijerilaisten paras väki,\nkyrassierit, oikean sivustamme kimppuun, jota kenraalimajuri Taupadel\njohti, ja ajoi sen takaisin. Peräännyimme aluksi vain askel askelelta,\nmutta sittemmin yhä nopeammin ja nopeammin mikäli keisarin väki uudisti\nrynnäkkönsä yhä suuremmalla kiivaudella; rykmentit joutuivat tappelun\naikana hajalle ja lopulta pyrkivät kaikki saavuttamaan jälkijoukkoa\nmahdollisimman sukkelaan. Pakoa tehdessämme tulimme leveälle ja\nsyvälle, jyrkkä- ja liederantaiselle joelle, joka siinä kohdin laskee\nReinjokeen, ja jonka edellisen päivän ankara ukkossade oli nostanut\nkorkealle yli äyräittensä. Virran yli johti kivisilta ja sillan tämän\npuolisessa päässä kohosi luja vanha torni, johon ruotsalaiset olivat\nsijoittaneet osaston ranskalaista jalkaväkeä. Nähtyänsä pakolaisten\nlähestyvän siltaa, ranskalaiset hyökkäsivät tornista ja olivat\nensimmäisiä pakenemaan sillan yli toiselle puolen jokea. Oli selvää\nettä jos vihollinen häiriintymättä olisi saanut anastaa valtaansa\ntornin ja kulkea sillan yli, niin se olisi voinut saattaa meidän väelle\narvaamatonta vahinkoa ja estää eteenpäin kulkua, vaikka meidän olisi\nonnistunutkin jälkijoukossa kokoontua yhteen. Huomattuansa tornin\nolevan tyhjänä, kenraalimajuri Taupadel haukkui pahan päiväisesti\nkehnoja ranskalaisia, pidätti ratsuansa ja huusi pakeneville\njoukkokunnille: \"Torni on miehitettävä ja puolustettava aina viimeiseen\nhenkäykseen saakka; muussa tapauksessa en astu askeltakaan etemmäksi,\nvaan seison tässä paikoillani, maksakoon se minulle vaikka hengen.\"\n\nOlavinpoika ja minä, — edellisellä oli monta veristä haavaa ja hänen\nvoimansa olivat niin vähissä, että hän hädin tuskin kesti satulassa —\nsatuimme olemaan kenraalia lähinnä.\n\n\"Sven Olavinpoika\", huusi kenraalimajuri, \"te olette uljas mies,\nottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, hyökätkää torniin ja puolustakaa\nsitä Jumalan tähden kunnes väki uudelleen ehtii jälkijoukossa yhtyä,\nmuuten Jumal'avita on kaikki hukassa!\"\n\n\"Se on tapahtuva, herra kenraalimajuri\", sanoi Olavinpoika. \"Pian,\ntoverit, kuka seuraa minua?\" huusi hän yrittäen kiipeemään alas\nratsailta. Mutta kun kenraalimajuri näki, että hän oli haavoittunut ja\nverenvuodon tähden tuskin pysyi pystyssä, niin hän huudahti: \"Ei, ei,\nvänrikki, ei se käy laatuun, te olette liian heikko, toimittakaa\nitsenne täältä pois, muuten jää herttua yhtä hyvää soturia vaille.\"\n\nSekasorto ja tungos tuli yhä rajummaksi, keisarin armeijan sotahuuto:\n\"Ferdinandus, Ferdinandus\", kaikui yhä lähempää, ja kenraalimajuri\nhuusi: \"Jollei täällä ole upseeria, joka ottaa tornia puolustaakseen,\nteen sen itse!\"\n\n\"Teidän luvallanne, herra kenraalimajuri\", sanoi Olavinpoika, \"se ei\nkäy päinsä. Jollei upseeriakaan olisi, esittäisin ystävääni tässä,\nValentinus Gastia, ja minä takaan kunniasanallani, ettei koko\nsotajoukossa löydy miestä, joka paremmin tekisi tehtävänsä, jos kohta\nhän ei olekaan muuta kuin alhainen sotamies.\"\n\n\"Haa, sinäkö siinä, rakuuna?\" sanoi kenraalimajuri, \"näin sinun eilen\nurhoollisesti tappelevan, kun karkasimme ratsuväkipatrullin niskaan.\nTottakai sinun tekee mieli upseeriksi? Katsos tuota tornia! Puolusta\nsitä puolen tuntia vain, että väki ennättää kokoontua, ja sinä olet\nkunniani kautta huomenna oleva vänrikki. Kolmekymmentä taaleria\nkullekin sotamiehelle, joka seuraa mukana! Totelkaa tuota miestä\nniinkuin minua itseäni!\"\n\nKaksikymmentä miestä meikäläisten joukosta oli hetikohta valmiina\nseuraamaan kehotusta; kiipesimme sukkelasti alas ratsailta,\njuoksimme tornin sisään ja suljimme portin, riensimme sitten portaita\nylös, viskasimme hatut päästämme ja työnsimme muskettimme ulos\nampumarei'istä, valmiina heti laukaisemaan. Näin meidän väkemme\nkiiruhtavan pois ja Olavinpojan vielä kerran viittaavan kädellänsä\nminulle jäähyväisiksi.\n\nTunsin voimani tuhatkertaisesti vahventuneen ja olin vähältä kajahuttaa\nriemuhuudon, kuullessani keisarin joukkojen lähestyvän torvensoitolla.\nNythän se hetki oli tullut, jota kaikki pyrintöni olivat tähdänneet,\notollinen hetki maineen ja kunnian saavuttamiselle, ja minä huusin:\n\"Jumala kanssamme, toverit, nyt on ratkaisu käsissä! Kunnia ja elämä\ntahi rehellinen kuolo!\" \"Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!\"\nhuusivat kaikki yhdestä suusta, sillä he näkivät ilmeisesti, että pako\nei tässä voinut tulla kysymykseenkään.\n\nSamassa tuokiossa ryntäsi keisarin väki esiin. Nähtyänsä portin olevan\nlukossa, tornin miehitettynä ja uhkaavien musketinkitojen ammottavan\nampuma-aukoista, huusi ratsumestari: \"Kuulkaas sen veijarit! Armo ja\nkunniallinen lähtö on teille tarjona, jos heti ryömitte esiin\nloukostanne ja aukaisette portin. Mutta se tehkää pian, muuten tulette,\njokainen maistamaan säilänterää.\" — \"Ja me\", huusin minä, \"tarjoomme\nteille ruutia, luotia ja miekan tutkaimia! Toverit, antakaa tulta!\" —\nKaksikymmentä muskettia laukesi yhdellä haavaa ja ratsumestari sekä\njoitakuita etummaisista suistui kuolleena maahan. Mutta siinä tuokiossa\nirrottivat muutamat lähinnä olevista kirveensä satulan sakarasta ja\nhyökkäsivät sillalle porttia särkemään. Meidän täytyi rientää alas\nestämään heitä siitä, mutta päästyämme paraiksi portaiden aliseen\npäähän, kaatua rojahtivat molemmat portinpuolikkaat valtavalla\nryskeellä meitä kohden. Laskimme vielä yhden laukaiseman pyssyistämme,\nmutta sitte muuttui tappelu jo käsikärhämäksi: mies taisteli miestä\nvastaan ensin miekoilla ja musketin perillä ja sitten kun viholliset\nentistä kiihkeämmin rynnäköivät, emmekä me mielineet peräytyä, —\ntikareilla, nyrkeillä ja hampailla. Itsekukin kävi vihollisensa\nmiehustaan kiinni ja jollei onnistunut saamaan tätä hengiltä, koetti\nainakin nostaa taistelukumppaninsa ylös ilmaan ja syöstä jokeen; väliin\nsattuivat molemmat vierähtämään veteen ja menivät pohjaan. Tappelun\njälkeisenä päivänä löydettiin useita, jotka vielä kuollessaankin\npitivät lujasti kiinni toinen toisistaan.\n\nTappelun kuumimmillaan ollessa nousi taas hirvittävä rajuilma — taivas\noli mustanaan pilvistä, vasamia sinkoili ristittäin ja ukkosen jyrinä\noli niin kovaa, että maa vapisi. Mutta mitä hurjemmin luonnonvoimat\nraivosivat, sitä kiivaammaksi yltyi taistelunhalu minussa — hakkailin\nja pistin huikeasti ympärilleni äkkäämättä, että tovereistani enemmät\nkuin puolet olivat jo kaatuneet.\n\nHurjaa ottelua oli kestänyt jo melkoisen aikaa, mutta ei yksikään\njoukostamme vielä ollut peräytynyt edes tuumankaan vertaa; silloin\nkaatui korpraali viereltäni kuolettavasti haavoitettuna jalkojeni\njuureen. Yrittäessäni auttaa häntä seisaalle, sanoi hän: \"Kirjuri, te\nsaatte kyllä vänrikin valtakirjanne paratiisissa; ottakaa minut sitte\nkorpraaliksenne — minä menen jo ennakolta tilaamaan teille\nkortteeria.\" Näin sanoen viittasi hän kädellään kroaattilaisjoukkoon,\njoka hiljakseen oli hiipinyt yli tulvivan joen karatakseen meidän\nselkäämme. \"Sitä saatat yhtä hyvin tilata helvetissä\", huusin\njumalattomalla röyhkeydellä ja iskin samassa keisarin sotamiestä\nmiekallani kypäriin, niin että miekka sinkosi kädestäni tuhansina\nsirpaleina. Kuulin kuolevan korpraalin rukoilevan:\n\n    \"Mua uskoon vahvaan auta,\n    O Jeesus Herrani,\n    Sun kovan kuolos kautta\n    Sä korjaa sieluni!\n    Mä turvaan sananasi,\n    Kun tulee lähtöni;\n    Vie sielun' huostahasi\n    Taivaasen iloosi! Amen.\"\n\nMuudan keisarin soturi oli sillä välin astunut jalallaan hänen\nryntäilleen, antaaksensa hänelle armoniskun, mutta kuultuansa hänen\nrukoilevan, hillitsi hän itseänsä siksi, kuin kuoleva oli sanonut\n\"amen\", mutta samassa tuokiossa lävisti hän miekallaan korpraalin\nsydämen.\n\nNyt olivat kroaatit ehtineet luoksemme, ja he tekivät leikistä pikaisen\nlopun. Emme uskaltaneet kääntyä heitä vastaan, meillä kun oli täysi\ntekeminen vihollisistamme edessämmekin, — ja he ampuivat meistä yhden\ntoisensa perään kuoliaaksi, kunnes minä yksin olin jälellä. Muskettini\nkun oli rikottu ja miekkani palasina, käännyin ympäri ja hyökkäsin\ntorniin, jonka seinällä olin nähnyt pertuskan riippumassa,\npuolustautuakseni tällä aseella toverieni lailla viimeiseen\nverenpisaraan. Keisarin väki seurasi kintereilläni ja muudan heistä\nhuusi: \"Jokos nyt tahdot antautua, mies?\" — Ääni tuntui minusta\ntutulta — katsahdin taakseni ja näin edessäni konnan, joka nimitti\nitseänsä kapteeni Paradeiseriksi.\n\n\"Jumalan kiitos, että olen saanut elää tähän päivään asti —\njommankumman meistä täytyy nyt kuolla\", huusin temmaten pertuskan\nseinältä, mutta ennen kun pääsin veriviholliseni luo, oli joku toinen\nsaanut kolautetuksi minua pyssynperällä päähän, niin että horjahdin ja\nkaaduin. Tuokiossa hyökkäsi Paradeiser toverinensa päälleni ja he\nryöstivät minut putipuhtaaksi. Lopuksi raastoivat he vaatteet päältäni\nettei jäänyt muuta kuin paita, nostivat ylös ja heittivät minut\nrintasuojan yli veteen, luullen minua kaiketi kuolleeksi.\n\nKylmässä vedessä toinnuin jälleen tajuntaan, mutta peläten keisarin\nsotaväkeä, joka vielä piti tornia vallassaan, en uskaltanut nousta\nvedestä, vaan tartuin virran yli riippuvaan pajunoksaan, niin että aika\najoin saatoin nostaa päätäni vedestä hengittääkseni ilmaa. Toivoin että\nviholliset, saatuaan sillan haltuunsa, lähtisivät eteenpäin, mutta sitä\nhe eivät tehneet, vaan näyttivät seisovan neuvottomina ja silmäilevän\nyksivakain, tutkistelevin katsein joen vasemmalla puolen olevaa\ntasankoa. En käsittänyt syytä tähän heidän kummalliseen menettelyynsä,\nmutta pian sainkin selityksen: ruotsalaisten sotahuuto: \"Jumala\nkanssamme! Immanuel!\" kuului nyt selkeästi ja yhä kovemmin ja kovemmin\nsiltä puolen virtaa.\n\nSillä välin näet kun oikean sivustamme jo heti alussa oli täytynyt\nperäytyä, olivat eversti Rosa ja Nassaun kreivi torjuneet keisarin väen\noikean sivustan tekemän rynnäkön. Herttua Bernhard, joka komensi\nkeskustaa, oli johtanut luokseen oikean sivustamme, joka jälkijoukossa\noli päässyt kokoontumaan ja järjestymään, ja voitokkaasti ajanut\nvihollisen vaalipaikalta. Keisarin sotaväki lähti samassa aukiolle\npäin, missä tappelu jälleen oli leimahtanut, mutta jätti melkoisen\njoukon tornin puolustukseksi, jonka tähden en vielä uskaltanut nousta\nvedestä.\n\nKun ruotsalaiset vihdoin olivat voittaneet ja heidän virrenveisuunsa —\nhe veisasivat virttä 152: Jumala ompi linnamme — kajahti sillan\nkorvalla hääriväin vihollisten korviin, alkoivat kroaatit tehdä lähtöä.\nMinä sain siitä uutta rohkeutta ja toivoin ennen pitkää pelastuvani\ntukalasta asemastani; — oli jo ilta, ja uupunut kun olin, jaksoin\nhädin tuskin vaan pidellä kiinni oksasta. Pahaksi onneksi sattuivat\nmuutamat lähtöä tekevistä kroaateista huomaamaan minut ja vetivät oitis\nmaalle. Piestyänsä minut vähiin henkiin aikoi muudan heistä lävistää\nmiekallaan rintani, jota terä jo kosketteli, mutta toinen joukosta\nhuusi: \"Seis! hän on upseeri, minä näin hänen johtavan taistelua tänään\ntornissa; saakoon hän armon, hänen vapaaksipääsöstään voi kiristää aimo\nlunnaat.\" He sitoivat minut niin märkänä ja alastomana kuin olin\nhevosen selkään ja kuljettivat, täyttä laukkaa ajaen, minut mukanaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nKirje. Jatkoa.\n\n\n       Pian oi, pian oi,\n    Mainen loisto haihtua voi!\n    Ruusun väri, purppuran,\n    Puna posken hehkuvan —\n    Kuihtua ne kohta voi.\n       Pian oi!\n\n             _Kansanlaulu_.\n\nRatsastimme kaiken yötä pysähtymättä. Rajuilman jälkeen muuttui ilma\nkolkoksi, joka tuntui minusta äärettömän kiusalliselta, oltuani\nsuurimman osan päivää vedessä ja kun ruumiini verhona ei ollut muuta\nkuin märkä paita. Väliin oli minun niin vilu että hampaat kalisivat,\nväliin tuntui niinkuin tuli olisi palanut suonissani, enkä muuta\nluullut kuin että viimeinen hetkeni oli tullut.\n\nSama kroaattilainen, joka äskenkin oli pelastanut henkeni, armahti\nminua vihdoin, tarjoten tilkan vettä sillä sammuttaakseni polttavaa\njanoani. Niin ikään hän lupasi hankkia joitakuita ryöstetyitä\nvaatekappaleitani takaisin. Hän ratsasti toveriensa luo, jotka olivat\njonkun matkaa jälellä päin, mutta palasi kohta tyhjin toimin takaisin.\nAinoa minkä hän tullessansa toi, oli paperiin kääritty luoti, sekä\nterveiset vaatteeni anastajalta, luultavasti Paradeiserilta, että \"hän\noli sen löytänyt kapineitteni joukosta ja että minun olisi viisainta\najaa se pääni lävitse, niin kerrassaan olisin vapaa kaikista\nkärsimyksistä.\" — Se oli sama luoti, jonka Olavinpoika Nördlingenin\ntappelun jälkeen löysi haarniskastani, ja jota senvuoksi säilytin\nmuistona. Huolimatta siitä että olin sairas ja että alinomaa kärsin\nkuumetta, kulettivat he minua mukanansa Breisachiin yhdessä muutamien\nmuittenkin meidän miesten kanssa, joita olivat tappelussa vanginneet.\n\nRakkaat vanhemmat! Sitä tuskaa ja hätää, jota täällä kärsin, ei voi\nsanoin kuvata. Ajattelin silloin usein Jerusalemin hävityshistoriaa,\njota kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuuden päivästä joka vuosi\nluettiin Sommerhausenin kirkossa. Kaikkia julmuuksia, joita samaisen\nkertomuksen mukaan tapahtui Jerusalemissa, harjoitettiin\nBreisachissakin, ja minä olin itse osallisena kaikkein pahimmassa. —\nOlihan Vapahtajani jo vuosikausia minullekin huutanut: \"Jos sinäkin\ntietäisit, vieläpä tänä sinun päivänäsi, mitä sinun rauhaasi sopii,\nniin sinä toisin ajattelisit\", — mutta se oli kätkettynä silmieni\nedestä vielä nytkin, kunnes en enää saanut itseltäni salatuksi, että\nhänen tuomionsa minun suhteeni alkoivat käydä toteen.\n\nTullessamme oli muonavarasto jo linnassa huvennut varsin vähiin sen\njohdosta, että ruotsalaiset pitemmän aikaa olivat ehkäisseet tuonnin\nlinnaan kokonaan. Meidät vangit — lukumme nousi viiteenkymmeneen\nhyvinkin — vietiin vankitorniin, missä minut ja kaksitoista\nonnettomuustoveriani viskattiin kosteaan kellariin, joka oli varustettu\nainoastaan pienen pienellä ilmarei'ällä. Muutenkin oli se niin pimeä,\nettei toinen toistaan nähnyt, ja täällä me istuimme yöt päivät märkinä\nja viluissamme. Vuoteenamme oli puoleksi mädänneitä olkia ja ruokanamme\nvähäpätöinen annos leipää, mutta senkin minulta anastivat toverit kun\nolin liian sairas ja heikko pitämään puoltani. Näin en kuuteen päivään\ntullut maistaneeksi leivän muruakaan. Tämä ei suuresti huolettanut\nminua ensi päivinä, koska olin varma kuolemastani, mutta kun sitte taas\nvähitellen aloin päästä voimiini, rupesi minua kauhea näläntuska\nvaivaamaan — mutta kurjuutemme mitta ei ollut vielä kukkurallaan.\n\nBernhard herttua, jolle eräs karkuri oli tuonut tiedon väestön\nkeskuudessa vallitsevasta nälänhädästä, rupesi nyt kaikin voiminsa\nlinnaa piirittämään. Ennen pitkää emme saaneet muuta syödäksemme kuin\nvähäisen hevosen tai koiran lihaa, ja yhtäkaikki arveli vanginvartija,\n\"että se oli meille liiankin hyvää, kun hänen majesteettinsa keisarin\nsotamiehilläkään ei ollut muuta syötävää.\" Joulukuusta alkaen —\npiiritystä kesti vielä silloinkin — emme saaneet sitäkään;\nvanginvartija jäi tykkänään tulematta, ja luultiin että aikomus oli\ntappaa meidät nälällä, jonkatähden muutamat vankikumppaneistani\nalkoivat hirveästi elämöidä, ulista ja hakata ovea. Vihdoin tuli toki\nvanginvartijakin. Hän sanoi poteneensa muutamia päiviä, mutta ettei hän\nnytkään voinut meille ruokaa antaa, kun ruokaa ei ollut koko linnassa.\nLinnanpäällikön oli itsensä täytynyt maksaa strassburgilaisen penningin\nkuivatusta omenanpalasta; kaikki hevoset, koirat ja kissat olivat\nteurastetut, sotamiehet käyttivät ravintonaan häränvuotia ja\nlampaannahkoja, vieläpä he maasta kaivoivat ja söivät suuhunsa jo monta\npäivää haudassa maanneita ruumiita. Sittenkään linnanpäällikkö ei\ntahtonut jättää linnaa vihollisen valtaan. Meidän oli siis itsemme\npidettävä huoli henkemme ylläpidosta.\n\nKun vanginvartija oli meille tämän sanoman ilmoittanut, seurasi sitä\nensinnä yleinen itku ja nyyhkinä, mutta pianpa näytti niinkuin kaikki\nolisivat tulleet hulluiksi. Jotkut, jotka vielä muistivat lapsuutensa\najoilta rukouksen, alkoivat sitä ääneensä lukea, mutta keskellä\nrukousta antoivat he mitä jumalattomimpain kirojen ja herjausten\nvapaasti ja viljalti suustansa tursuta, toiset nauroivat kuin houkkiot,\ntoiset ryntäsivät kuin villieläimet toistensa niskaan ja kuristivat\nkurkusta toisiansa kuoliaiksi; keskellä kaikkea tätä makasivat muutamat\nhenkihievereissään, mutta kuinka hautaamattomien ruumiiden kanssa\nmeneteltiin, sitä en tahdo kertoa, sillä te ette sitä kuitenkaan\nuskoisi.[1] Olin vihoissani Jumalalle, joka oli syössyt minut tähän\nkatalaan viheliäisyyteen, enkä toivonut mitään niin hartaasti kuin\nsaada hetikohta kuolla. Kun päivä päivältä tulin yhä heikommaksi, aloin\ntoivoa että toivomukseni ennen pitkää oli täyttyvä, mutta Jumala\nsuuressa laupeudessaan ei sallinut minun sillä mielellä eritä täältä,\nvaan antoi minulle vielä parannusaikaa.\n\n    [1] Ettei Valentinimme liioittele, näemme erään sen aikuisen\n    henkilön kuvauksesta:\n\n    \"Mitä julmaan kurjuuteen ja äärettömään nälänhätään tulee,\n    jota kelpo breisachilaisten tuolla neljä kuukautta kestäneellä\n    piirityksen, mutta eritoten viimeisten kahdeksan viikon ajalla\n    täytyi kärsiä, sitä voi tuskin kynällä kertoa, sitä vähemmin\n    uskoa. Sanotun kaupungin piiritys on todellakin yhtä merkittävä\n    ja muistamista ansaitseva, kuin mikä vanhanajan historiassa\n    esiintyvä tapaus tahansa. Oi, Breisach, mitäpä kertoisi sinusta,\n    jonka oli pakko vihollistesi sitkeän ja ankaran piirityksen\n    kestäessä turvautua semmoiseenkin, mikä meissä nyt herättää inhoa.\n\n    \"Eikö sinun pitänyt sydämen tuskalla kokea että yhtenä päivänä\n    kahdeksan lastasi katosi, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan\n    nälistyneiden ihmisten hampaat raatelivat rikki? Eikö sinun\n    verisin kyynelin täytynyt katsella, miten kuolleitten ruumiita,\n    jotka olivat jo monta päivää maanneet haudassa, kaivettiin ylös,\n    kuinka sisälmykset raastettiin niiden rinnasta ja syötiin?\n\n    \"Saatatko säälimättä ajatella vankiholveihin sulettuja\n    sotamiesraukkoja, jotka näläntuskien pakoittamina sormillaan\n    kaappivat seinistä vahingollista kalkkia nälkänsä sammutteeksi.\n    Tai etkö kammottavalla vavistuksella saanut nähdä, mitenkä nälkää\n    kärsivät sotamiehet ruoaksensa paloittelivat nälkään kuolleiden\n    tovereidensa ruumiita?\n\n    \"Eikö sinua kauhistuta, kun omat soturisi leipää luvaten\n    houkuttelevat köyhän lapsen kortteeriinsa ja siellä teurastavat\n    ja syövät hänet?\n\n    \"Eikö sinun sydäntäsi särkenyt nähdessäsi, että aamusella\n    kymmenkunta ruumista ja väliin enemmänkin makasi aukialla kadulla?\n\n    \"Eikö sinun tee mielesi itkeä ja repiä hiuksiasi, kun ajattelet\n    entistä hyvinvointiasi ja nyt katkerin mielin huomaat, että kappa\n    riisiä maksaa 132 floriinia, kananmuna 1 fl., naula hevosen\n    suolia 28 kreuzeriä, koiran takareidet 7 fl., rotta 1 fl.? Että\n    kolmatta tuhatta kalliilla hinnalla ostettua hevosen, härän,\n    lehmän, vasikan ja lampaan nahkaa, sekä kaikki koirat ja kissat\n    syötiin loppuun?\n\n    \"Mutta eihän mun auta tästä laajemmin puhua ja repiä auki haavasi,\n    kun onnettomuutesi kuulu maine luultavasti jo on kerinnyt levitä\n    ympäri koko maailman ja kaikkien kansojen kuuluviin, joista\n    muutamat ovat sinua pilkanneet, toiset surreet ja säälineet.\"\n\n    Ajan kuvauksena saakoon tässä myös sijansa muudan Breisachin\n    valloituksen jälkeen sepitetty Distichon Chronologicum. Se\n    oli näin kuuluva: Heroi invicto Bernhardo de Weymar, Germano\n    Achilli, de expugnato Brisaco Carmen Chronologicum:\n\n        \"Invivto fortis Cecidit Briseis Achilli\n        Iungitur & tanto Digna puella viro.\"\n\n    Suomeksi: Kronolooginen kaksoissäe. Voittamattomalle sankarille\n    Bernhard Weimarilaiselle, saksalaiselle Akilleelle, Breisachin\n    valloituksen johdosta kronolooginen runo:\n\n    \"Uljas Briseis joutui voittamattoman Akilleen omaksi ja niin.\n    suuren miehen ansaitseva neito yhdistetään häneen.\"\n\nViikkokautta ehkä ennen joulua tuli vanginvartija taas, aukasi oven ja\nhuusi meille alhaalla oleville — luoksemme oli hänen mahdoton tulla\nmätänevistä ruumiista leviävän sietämättömän löyhkän vuoksi — että ne\nvangit, jotka vielä olivat elossa, tulisivat pois vankitornista.\nLinnanpäällikkö oli vihdoin taipunut määrätyillä ehdoilla jättämään\nlinnan herttuan haltuun. Meitä oli vielä kuusi miestä elossa; suurin\nvaivoin pääsimme seisoalle ja kiipesimme horjuellen portaita ylös.\nTultuamme ulos vankiholvista meidät vietiin linnanpihaan, missä\nväestölle jaeskeltiin leipää. Herttua oli näet heti linnan antauduttua\ntoimittanut sinne ruokavaroja. Saimme nyt omin silmin nähdä, että\nvanginvartijan puhe sotamiesten hädästä ei ollut liioiteltua, sillä\nnämä näyttivät pikemmin aaveilta kuin ihmisiltä. He horjuelivat puoleen\nja toiseen, ja moni, joka liian ahnaasti oli ahminut leipäosuutensa,\nkaatuikin maahan — muutamia nytkähdyksiä vain — niin oli kaikki\nlopussa. Kun meillekin oli annettu palanen leipää kullekin, lähdettiin\nlinnasta. Tehdyn sopimuksen mukaan oli linnanväen lähdettävä liehuvilla\nlipuilla ja soiton helinällä linnasta, mutta Jumala paratkoon kuinka\nsurkealta tuo lähtö näytti: miehistö kesti töin tuskin pystyssä, ja\nlinnanpäällikköä, vapaaherra von Reinachia talutti kaksi ruotsalaista\nupseeria. Puolustusväestä sallittiin niiden, joita halutti, antautua\nRuotsin sotapalvelukseen. Meidät vangit oli määrä lähettää takaisin\nomaan rykmenttiimme.\n\nNähtyänsä meidät ja kuultuansa, että kolmekymmentä\nonnettomuustoveriamme oli kuollut nälkään vankeudessa, suuttui herttua\nsilmittömästi ja astui von Reinachia vastaan, puhutellen häntä\nseuraavin sanoin: \"Sopimuksen mukaan saatte hätyyttämättä kulkea\narmeijani läpi, mutta sitte annan teidän ja kaikkien sotamiestenne\nmaistaa miekkaa siksi, että olette vankiparkojanne kohdelleet näin\ntyrannillisesti ja epäkristillisesti.\"\n\nLinnanpäällikkö lankesi herttuan eteen polvilleen pyytäen armoa ja\nsanoi, ettei hän ollut vankeja kohdellut pahemmin kuin omia\nsotamiehiään. Wollmar herrakin, Breisachin kansleri, joka linnaan\ntullessamme oli sanonut meitä \"ruotsin roistoiksi\", heittäytyi kolmasti\nherttuan eteen polvilleen, anoen armoa. Viimein rupesivat muutamat\nruotsalaisten ylemmistä upseereista armoa anovien puolelle, jolloinka\nherttua vasta, joskin vastahakoisesti, taipui seuraamaan välipuheessa\nmainittuja ehtoja.\n\nSittenkun varustusväki, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka rupesivat\nRuotsin sotapalvelukseen, oli saatettu aluksiin, jotka kuljettivat\nheidät Reinjokea alaspäin, lähdin minäkin hitain askelin kulkea\nhitustamaan pienelle kylälle päin, johon meidän rykmenttiänne sanottiin\nolevan sijoitetun. Siellä toivoin ennen pitkää taas kostuvani ja\nvoimistuvani ja sitte oli aikomukseni muistuttaa kenraalimajuri\nTaupadelia minulle tekemästään lupauksesta. Niin viheliäinen kuin\ntilani muuten olikin, tuntui minusta hupaiselta ajatella toverieni\nriemua, jota ilmestymiseni heidän keskuuteensa oli herättävä, he kun\neittämättä olivat luulleet minua jo aikoja sitte kuolleeksi, enkä\nsuonut itselleni lepoa, ennen kuin olin ehtinyt määräni perille,\nkylään. Kohta näinkin joukon rakuunoita ja niiden joukossa muutamia,\njoita ennen pidin hyvinä ystävinä ja tovereina. Menin lähelle ja\nojensin heille kättä tervehdykseksi, mutta he eivät tunteneet minua.\nEikä ihmettäkään, sillä minä olin näöltäni kuin luuranko, ja tukkani ja\npartani, joilla koko pitkänä vankeusaikana ei ollut minkäänmoista\ntekemistä ollut saksien tai partaveitsen kanssa, roikkuivat hurjassa\nepäjärjestyksessä ympärilläni; vaatteiden verosta olin verhottu\nhuononpäiväisiin riekaleihin. Toverit kavahtivat paikoiltansa heidän\njoukkoonsa tultuani ja kysyivät tuimasti, kuka olen ja mitä on asiaa.\nMainitsin nimeni, mutta silloinkos he vasta kohti kurkkua nauramaan ja\nhuusivat: \"Mitä, tämäkö olisi kirjuri, toinen pyhä Yrjöritari, joka\naina oli sukkelata miestä mielestään ja joka Wittenweyertornin\npuolustuksessa tuli upseeriksi. Mitäs tänne tulit ja millaisessa\nasussakin?\"\n\nVastasin olleeni vankina Breisachissa ja kärsineeni sanomattomasti sekä\npyysin heiltä vähän vaatetus- ja raha-apua. Siitä yltyivät he yhä\näänekkäämmin nauramaan ja huusivat: \"Mene sinä lasarettiin; ei sinusta\nenää näy hevosmieheksi olevan. Luultenkin on sinulla enemmän\nsyöpäläisiä kuin tukaatteja, mutta emme me siltä voi sinua auttaa,\nsillä jälkimäiset ovat lakkareissamme käyneet harvinaisiksi, kun meidän\non ollut pakko kytryttää tämän rotanpesän liepeillä.\"\n\nHyvin tajusin että he pitivät minua kuolonlapsena, koska muuten eivät\nolisi uskaltaneet minua sillä tavoin pilkata. Puhumatta heille sen\nenempää, käännyin heihin selin ja lähdin sairaalaa kohden astumaan, ja\nkorviini kajahti vielä toinen naurunpuuska toisensa perään. Harmista\ntäyttyivät silmäni kyynelillä, sillä monelle heistä olin onnenpäivinäni\nojentanut auttavan käden; silloin maksoi kääntyä puoleeni ja minulle\nsanottiin aina \"veli hyvä\", ja nyt he tuota veljen hyvyyttään osottivat\nminua pilkkaamalla ja häpäisemällä.\n\nSairaalaan, joksi talonpoikaistupa oli varustettu, ei minua heti otettu\nvastaan, sillä minussa kuhisi syöpäläisiä, vaan neuvottiin minua\nerääseen sikoläättiin siksi aikaa kuin joku joutaisi minua pesemään ja\nhankkimaan minulle puhtaat vaatteet. Väännäittyäni sikoläättiin,\ntaverruin voimatonna alas olille ja lämmin verivirta alkoi pulputa\nsuustani. Johtuiko se heikkoihin voimiini nähden liian rasittavasta\njalkamatkasta, vai oliko se seurauksena vankilassa kärsimistäni\nvaivoista, en voi päättää. Vaikeroin ja voihkin ja yritin huutaa, mutta\nkukaan ei kuullut tai välittänyt kuulla sitä. Verenvuodosta aloin mennä\ntajuttomaksi, enkä muuta enää käsittänyt, kuin että tämä oli viimeinen\nhetkeni.\n\nKorvissani humisevan kohinan läpi kuulin yhtäkkiä tutunomaisen äänen\nkovaan karjaisevan: \"Tännekö te, tolvanat, hänet panitte?\" Läätinovi\nlennähti auki, minä raotin silmiäni nähdäkseni kuka sinne tuli —\nOlavinpoika. Nähtyänsä minun makaavan verissäni, hän laskeutui\npolvilleen viereeni, antoi minun suuta ja itki kuin lapsi. \"Veli,\nveli\", virkkoi hän, \"toivoin aina tapaavani sinut elossa, kun emme\nmissään löytäneet sinusta jälkiä, mutta ihan sydänjänteitäni viiltele\nnähdessäni sinut _tämmöisenä_!\"\n\nTartuin häntä käteen ja virkoin: \"Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!\nNyt kuolen mielelläni kun näin, että on edes _yksi_ ystävä minulla\njäljellä.\" Mutta hän vastasi: \"Älköön Jumala, jolle mikään ei ole.\nmahdotonta, salliko niin tapahtuvan; hänen kätensä on voimallinen\npysyttämään sinua hengissä.\" Ja samalla hän kertoi, ettei hän tässä\nmaailmassa luullut minun olevan vankien joukossa Breisachissa, mutta\nsitten oli hän eräässä suurenmoisessa juhlassa, jonka herttua oli\ntoimeenpannut hovissaan linnan valloituksen juhlallista viettämistä\nvarten ja johon juhlaan hänkin oli saanut kutsun, sattumoiltaan tullut\nsilmäilleeksi vankien luetteloa ja nähnyt joukossa minunkin nimeni. Hän\nriensi hetikohta etsimään minua mistä suinkin luuli löytävänsä, ja sai\nlopulta tietää minun lähteneen sairaalaan.\n\nPyysin nyt häntä pitämään huolta siitä, että minut pestäisiin ja\notettaisiin sairaalaan, jossa sanoin halusta tahtovani kuolla. Mutta\nOlavinpoika vastasi: \"Mitä puhetta sinulta kuulen, veljeni? Mikä on\nminun, se on sinunkin, ja missä minä olen, siellä tulee sinunkin olla.\"\nSitte riensi hän kutsumaan sairaalan johtajaa ja käski hänen heti\ntoimittaa minut asuntoonsa ja lähettämään luokseni välskärin.\n\nNiin tehtiinkin. Tultuamme perille, riisui Olavinpoika yltäni vaatteet,\npesi minut omin käsin, puki puhtaan paidan päälleni ja pani minut omaan\nvuoteesensa. Kun välskäri sitten oli käynyt ja antanut minulle\nlääkkeitä, käski Olavinpoika levittää kuvon olkia vuoteeni viereen. Ei\nhän kuitenkaan pannut maata, vaan istui kaiken yötä uskollisesti\nvieressäni, ojensi joka tunnin päästä lääkettä, piteli hellästi kättäni\nja puhui minulle ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Eikä hän tehnyt sitä\nainoastaan yhtenä yönä: kuuteen vuorokauteen ei hän poistunut vuoteeni\nviereltä ei yöllä eikä päivällä, muutoin kuin virkansa vaatiessa. Tämä\nhuolellinen hoito näyttikin vaikuttavan tilassani jonkunlaista\nparannusta.\n\nNiin kyllä, rakkaat vanhemmat, se mies, jonka olin nähnyt käyttävän\nmiekkaansa minkin Giideonin lailla, joka tappelussa töytäsi eteenpäin\nniinkuin saaliin niskaan hyökkäävä nuori jalopeura, hän oli minua\nkohtaan laupias samarialainen, hän hoiti minua hellyydellä toisten\nkääntyessä inhoten minusta pois, hän vaali minua yhtä hempeällä kädellä\nkuin konsanaan äiti lastansa. Minusta oli ollut tähän saakka\nkäsittämätöntä, että tosikristitty saattoi samalla olla rohkea kuin\nnuori jalopeura ja lauhkea kuin lammas, mutta nyt sen sain kokea. Oi,\nVapahtajani, sinä joka kerran olet sanova hurskaille: \"Minä isosin ja\nte ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun; minä olin outo ja\nte huoneesen otitte minun; alasti ja te vaatetitte minun; sairas ja te\nopitte minua\", älä unhota, mitä palvelijasi Olavinpoika on minulle,\nkurjalle ihmiselle tehnyt, ja anna hänen suurena päivänäsi, suloisesti\nkoristettuna vanhurskauden kruunulla, seisoa oikealla puolellasi.\n\nNiinkuin äsken mainitsin, tuntui tilani Olavinpojan hoidossa käyvän\njonkunverran paremmaksi, ja toivoin ennen pitkää perinpohjin taudista\nkostuvani ja voivani taas astua palvelukseen. Olavinpojalta olin\nkuullut kenraalimajuri Taupadelin joutuneen Wittenweyerin tappelussa\nvangiksi, mutta että oli monta, jotka kuulivat kenraalimajurin\nluvanneen vänrikin valtakirjan minulle. Olavinpoika oli itse eversti\nGordonin suosiossa ja eversti oli luvannut viivykkeittä antaa minulle\nsen palkkion, jonka hyvin olin ansainnut, mutta kuume, jonka\nWittenweyerin taistelun jälkeisenä yönä olin saanut, ei ottanut vaan\nhellittääkseen.\n\nEräänä päivänä, kun ilma oli lämmin ja kirkas, teki minun mieli lähteä\nlyhyelle ratsastusretkelle Olavinpojan kanssa. Hevoseni, jota ystäväni\npitkällisen poissaoloni aikana oli huolellisesti hoitanut, tunsi vielä\nminut ja hirnahti iloisesti, kun näki minun lähestyvän, mutta juuri kun\ntuli kiivetä selkään, rupesi minua niin raukasemaan, ettei auttanut\nmuu, kuin kääntyä takaisin.\n\nIltasella kuulin Olavinpojan puhuvan välskärin kanssa porstuvassa ja\nmuun muassa kysyvän, kuinka oikeastaan oli laitani ja milloinka hän\narveli minun tulevan taas ihan terveeksi. — \"Hänen elämänsä lähenee\nloppuaan\", välskäri vastasi. \"Ylenluonnolliset ponnistukset ja sodan\nrasitukset ovat olleet hänelle surmaniskuna. Hänen elämänlankaansa\nsaatettanee vielä venyttää parin vuoden mittaan, jos hän luopuu\nsotapalveluksesta ja paneutuu rauhaan. Häntä vaivaa parantumaton,\nhivuttava kuume ja on hänen kaikissa tapauksissa ottaminen ero.\nIlmoittakaa se hänelle hellävaraan — minun on surko nuorta miestä,\nsillä hänellä ei näy itsellään olevan siitä aavistustakaan.\"\n\nEnkä todellakaan sitä aavistanut. Olin elänyt siinä vahvassa uskossa,\nettä moniaan viikon perästä olisin terve ja entisissä voimissani.\n\"_Sellaisenko_ lopun olinkin määrätty saamaan?\" lausuin katkeran\nalakuloisesti; \"pois siinä tapauksessa kaikki kunnian ja maineen\nunelmat, pois hevoset ja miekat. Onneton kohtalo on seurannut minua\nnuoruudestani pitäen — sitä vastaan ei käy inttäminen.\"\n\nOlavinpoika tuli vasta myöhään illalla tuoden sen tiedon, että koko\nsotaväki oli seuraavana päivänä puolenpäivän tienoossa lähtevä\nliikkeelle. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että minä saisin matkata\nkuormavankkureissa. — \"Minä en lähde mukaan\", sanoin Olavinpojalle. —\n\"Et lähde mukaan?\" toisti hän oudoksuen, \"mihin aiot sitte ryhtyä?\" —\n\"Minä lähden kotia\", vastasin, \"kotia iällisten vanhempaini tykö,\njoidenka luota häpeällä ja tahratuin mainein karkasin, tahdon astua\nheidän eteensä kaikessa viheliäisyydessäni ja antaa ihmisten\nkaupungissa osottaa minua sormellansa, sen tähden, että lähdin kotoa\nheittiönä ja palaan takaisin kerjäläisenä.\" — \"Ei niin, veljeni\",\nsanoi Olavinpoika, \"älä riitele Jumalalasi vastaan, sillä kuka on\ntietänyt hänen mielensä ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Taivu\nhänen tahtonsa alle ja usko itsesi hänen haltuunsa. Sisällinen ääni\nminulle kuiskaa, että sinä olet vielä häntä kiittävä.\" Minä ravistin\npäätäni ja pyysin häntä vaan toimittamaan, että eversti myöntäisi\nminulle eron jo huomenna. \"Sinulla on siis tosi mielessä?\" kysyi hän\nsurunvoittoisesti. — \"Niin, tosi minulla on mielessä\", sanoin; \"kuulin\nkaikki, mitä välskäri sinulle puhui. Huomenna erotaan.\"\n\nOlavinpoika meni varhain seuraavana aamuna everstiltä anomaan minulle\neroa virasta. Todistuksen kävin itse noutamassa, ja eversti ojensi\nmulle ystävällisesti kättä lausuen, että hänen oli epämieluista\nlaskea minua; sitäpaitsi maksoi hän mulle täyden palkan niinkuin\nlomattomastakin palveluksesta, ja toivotti Jumalan siunausta matkalle.\n\nTultuani takaisin asuntoomme tarjoutui Olavinpoika ostamaan hevoseni.\n\"Se on uskollinen, oiva elukka\", hän sanoi, \"ja minä hoidan sitä hyvin\nja pidän sitä sinun muistonasi.\" Tiesin hänen hakevan vain syytä,\nantaaksensa minulle matkarahoja, sillä hevonen, jonka hän Nördlingenin\ntappelun jälkeen itse oli minulle antanut, oli oikeittain hänen omansa,\nmutta en tahtonut hämmentää hänen iloansa ja suostuin siis kauppaan.\nHän ojensi minulle suuren pussillisen tukaattia, mutta sitä en ottanut\nvastaan, pyysin häneltä vain pienempää summaa. Sen sijaan sain\npikkuisen pötkön, johon oletin hänen säälineen muutaman taalerin pientä\nrahaa. Otin sitten keppini ja pienen kantamukseni ja Olavinpojan kanssa\nkahden astua tapasimme läpi leirin.\n\nRykmentit olivat lähtökunnossa ja jo riveihin järjestetyt. Kulkiessani\nrakuunoiden ohi näin jokaisella hatussa viheriän oksan, he kajahuttivat\nminulle ystävällisen jäähyväishuudon, johon minä vastasin. Vaikeinta\nminusta oli nähdä ratsuani, jota Olavinpojan ratsupalvelija piteli\nmarhaimista — minun täytyi kääntyä toisaanne päin salatakseni\nkyyneliäni. Tultuamme jonkun matkaa leiriltä sanoimme toinen\ntoisillemme hyvästi. Samalla antoi Olavinpoika minulle pienen raamatun,\njota hän itse oli ahkeraan käyttänyt. Kiitin häntä kaikesta rakkaudesta\nja uskollisuudesta, jota hän oli minua kohtaan osottanut, olletikin nyt\nviime aikana. Hän syleili ja suuteli minua ja sanoi, että jos emme\ntoisiamme enää täällä maailmassa kohtaakaan, niin hän toivoi varmaan,\nettä me saisimme nähdä toisemme taivaassa; sitten astui hän\nriennätellen takaisin leiriin. Taakseni vilkasematta astuskelin\nverkalleen ylängön harjua kohden, jonka poikki matkani kulki. Ylängön\nlaella en kuitenkaan malttanut olla seisahtamatta ja katsahtamatta\nvielä kerran taakseni. Sotaväki lähti juuri liikkeelle, ratsastajia\nkirmaili edestakaisin, rummut pärisivät, torvet räikyivät, liput\nhulmusivat, ja mahtipontevilla halloohuudoilla ja soiton helinällä\nmarssi rykmentti toisensa perään pois, riemulaukauksia lasketellen.\n— \"Mitäpä tämä enää sinua liikuttaa?\" sanoin itsekseni, \"sinun retkesi\non kumminkin pisin\", käännyin pois ja lähdin matkaani.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\nKirje. Jatkoa ja loppu.\n\n\n    Rauhoitu jo sieluni,\n    Seuraan tahtoa Herrani.\n\n          _Kansanlaulu_.\n\nKäveltyäni tuntikausia metsässä valtasi minut väsymys ihan kokonaan;\nmyöskin tunsin ankaria pistoksia rinnassani ja hengitys kävi lyhyeksi\nja vaikeaksi. Vähän tointuakseni ja vetäitäkseni suojaan auringosta,\njoka paahtoi kuumasti, vaikka kevät oli vasta alullaan, kävin\npitkäkseni pyökin juurelle, joka tarjosi vilpoisata siimestä. Siinä\nlevätessäni otin käsille Olavinpojalta saamani rahakäärön laskeakseni,\npitkällekö matkarahojani suunnilleen riittäisi. Siinä tulin näkemään,\nettä uskollinen ystäväni oli turvautunut pieneen viekkauteen\nvarustaakseni minut rahoilla ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan\nlukuisia muita tarpeitakin varten: otaksumaini pienten rahain sijasta\nvieri kääröstä esiin pelkkiä kiiltäviä tukaattia ja niitä oli paljon\nenemmän, kuin mitä hevosesta olisin ansainnut saada. Tämä ystävyys\nminua sekä nöyrrytti että liikutti, ja otin povitaskustani esille\npienen raamatun, jonka häh omakätisesti minulle oli antanut. Pideltyäni\nsitä vähän aikaa kädessäni, tein niinkuin taikauskoisten ihmisten on\ntapana: aukasin umpimähkään kirjan, ottaakseni ensimmäisen lauseen,\njohon katseeni kiintyisi ja sovelluttaakseni sen sitte itseeni. Herran\narmollisella johdolla aukesi mulle Joosuan kirjan seitsemäs luku, jossa\nkerrotaan Israelin lasten häviöstä tappelussa Ain kansaa vastaan,\njolloin \"kansan sydän suli ja tuli niinkuin vedeksi\", ja kuinka Herra\nJoosuan kautta ilmoittaa heille syyn tähän onnettomuuteen. Katseeni\nosui juuri kolmanteentoista värsyyn, jossa sanotaan: \"Niin sanoo Herra\nIsraelin Jumala: _Kirous on sinun keskelläsi, Israel, sentähden et sinä\nole seisovainen vihamiestesi edessä, siihen asti kuin te sen kirouksen\nsiirrätte pois teidän seastanne_.\"\n\nYllämainitut sanat antoivat minulle paljo ajatuksen aihetta. Olihan\nminun täytynyt jo viisi vuotta takaperin itselleni tunnustaa, että\nkirous lepäsi päälläni, että onneton kohtalo seuraili minua ja asettui\nalati poikkitelasin tielleni. Kuinkapas olinkaan ponnistanut\nsaavuttaakseni onnea ja mainetta! Olinhan taistellut miehen tavalla,\npanemalla alttiiksi sekä henkeni että vereni halutun päämääräni\nsaavuttamiseksi! Olihan onni useasti ollut jo niin sanoakseni käsissäni\nja kuitenkin oli se joka kerta suoltautunut tiehensä.\n\nAjattelin Olavinpoikaa — mitenkä tykkänään toisin hänen oli käynyt! Ei\nhän ollut enempi minua, kun hän köyhänä maalaispoikana saapui\nrykmenttiin ja makasi minun kanssani samassa asunnossa Nyrnbergin\nlähitienoilta! Ei hän ollut urhoollisemmin taistellut kuin minäkään! Ei\nhänellä ollut loistavampia toiveita kuin minullakaan! Ja kuitenkin hän\nlähti nyt terveenä uusille urostöille sillä välin kuin minä,\nkestettyäni kaikki rasitukset ja sodan vaarat, retkeilin kotia —\nrutiköyhänä ja sairaana ja ainoastaan ennenaikainen maineeton kuolema\nsilmieni edessä. Miksi oli siunaus seurannut häntä ja kirous alati\npainanut minua?\n\nSilloin täytti henkinen valo yhtäkkiä sieluni, suomut putosivat\nsilmiltäni — eroavaisuutta oli meissä, minun ja hänen välillään:\nhänellä oli perintönään isänsä siunaus, ja vanhan äitinsä rukoukset ja\nanomukset olivat valmistaneet hänelle tietä. Minä olin polkenut\njalkojeni alle käskyn, jota hän oli uskollisesti pitänyt, käskyn:\n\"Kunnioita isääsi ja äitiäsi.\" Herra oli ollut tuomarina välillämme:\nOlavinpojassa hän oli toteuttanut lupauksensa: \"Että menestyisit ja\nkauan eläisit maan päällä\"; minua hän oli antanut onnettomuuden seurata\nja aikaisin pannut elämälleni rajan. \"Sinä olet tottelematon poika,\nsinun hartioillasi ei lepää isän eikä äidin siunausta, siinä se kirous,\njoka sinussa on!\" näin puhui valtavalla äänellä heräävä omatuntoni.\n\nNyt tuntui minusta, kuin olisi muistossani äkkiä auennut vuosikausia\nsulkeuksissa ollut ovi, jonka ohi tähän päivään saakka olin\nvälinpitämätönnä käynyt. Näin teidät, rakkaat vanhemmat, yhtäläisinä\nkuin seitsemän vuottakin takaperin, ainoana erotuksena vain, että\nhiuksesi, rakas isä, olivat harmenneet surusta esikoisesi tähden, joka\nkerran oli ollut ilosi, että jalot kasvosi, rakas äiti, olivat surun\ntähden uurtuneet ja vartalosi ylen raskaan kantamuksen alla\nkoukistunut. Näin teidän istuvan hiljaa ja murheissanne pienessä\nhuoneessa koulumestarin talossa ja kuulin teidän kertovan siskoilleni,\nettä elämänne ikä oli ollut \"vähäinen ja paha\", ja siihen oli syynä\ntuhlaajapoikanne. Soturi-elämäni oli siirtynyt unelmana kauas taakseni,\nsotisovan riisuttuani tuntui kuin olisin jälleen muuttunut siksi mikä\nolin. Unenhorros, joka oli kietonut minut seitsemän vuotta, oli kuin\npois puhallettu — tunsin eloisasti samaa sydämen tuskaa, kuin\nkaratessani luotasi, rakas isä, ja astuessani horjuvin askelin ulos\nraastuvan salista. Tässä seisoin taaskin pieni nyytti kädessä, niinkuin\nseisoin silloin edessäsi, rakas veljeni Johannes, kun olin päättänyt\npaeta luotanne. \"Voi, voi, voi!\" minä huudahdin, \"en ole ottanut vaaria\nisäni kurituksesta ja olen ylenkatsonut äitini neuvon, siksi lepääkin\nkirous päälläni ja lyhtyni on sammuva pimeydessä. Vanhurskas Jumala,\nole armollinen — ainoastaan niin kauan kuin vielä kerran saan nähdä\nvanhempaini kasvot, kunnes pyydän heiltä anteeksi heille saattamani\nsydämen surun, kunnes olen nöyrryttänyt itseni heidän oikeiden\nnuhteidensa alla ja kyynelilläni taivuttanut heidät armeliaisuuteen.\nTahdon rientää isäni luo ja sanoa hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt\nsyntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla\nkutsutuksi sinun pojaksesi'.\"\n\nNiin nousin taas ja läksin pitkittämään matkaani — retkeilin\nlevähtämättä päivän toisensa jälkeen, niinkauan kuin jalkani jaksoivat\nminua kantaa. Voimat vähenivät vähenemistään, mutta koti-ikävä oli niin\nvaltava, etten suonut itselleni en lepoa enkä rauhaa.\n\nNeljäntoista päivän perästä näin taas Mainjoen. Nyt toivoin piakkoin\npääseväni määrän perille, mutta Jumala oli päättänyt toisin. Makailen\nsen sijaan täällä käyttäen hyväkseni joka rauhaisan hetken kertoakseni\nteille surullisen elämäni historian. Mitäpä jollen saakaan teitä enää\nnähdä!\n\nSaavuttuani Bestenhaida nimiseen kylään vähän matkaa toisella puolen\nWertheimin, sain niin ankaria pistoksia että tuskin voin hengittää. Oli\njo alkanut hämärtää — kun vaivuin uupuneena tien viereen, ja lämmin\nveritulva alkoi taas virrata suusta, niinkuin Breisachistakin\ntullessani. Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä, mutta sitte ajoi eräs\nmaalaismies siitä ohi, ja kuultuansa minun vaikeroivan, hän nosti minut\najoneuvoilleen ja ajoi etemmä. Minä menin tainnoksiin ja virkosin\neleille vasta tuntikausien perästä. Havahduttuani huomasin makaavani\nsängyssä, suuressa tyhjässä huoneessa.\n\nEn kyennyt vuoteelta kohoumaan. Viimein tuli huoneesen pieni tyttö —\nhän lienee ollut noin kymmenen vuoden ikäinen — ja nähtyänsä minut\nvalveilla, hän siirtyi minua lähemmä ja toivotti hyvää huomenta. Kysyin\nhäneltä, missä minä olin. — \"Wertheimin vaivaistalossa\", vastasi\nlapsi, \"eräs talonpoika toi teidät tänne eilisyönä. Rutto on raivonnut\ntäällä kaupungissa; tässäkin talossa ovat kuolleet kaikki, paitsi minä,\nja minä auttelen nyt sairaita.\"\n\n\"Kuka sinä olet, rakas lapsi?\" minä kysyin.\n\n\"Olen isätön ja äiditön lapsi. Isälläni oli vuokralla kreivin omistama\ntalo, mutta eräänä päivänä tulivat rautapukuiset miehet, sytyttivät\ntalon tuleen ja tappoivat isän; äiti kuoli ruttoon ja minut pantiin\ntänne vaivaistaloon.\"\n\n\"Sinäkin siis tiedät jotakin sodasta kertoa\", sanoin; \"sota se tuottaa\npaljon onnettomuutta niin maalle kuin kansoillekin.\"\n\n\"Ei\", sanoi lapsi, \"kertoa minä en osaa, mutta _rukoilla_ osaan — sitä\nopetti minulle äitini, ja minä rukoilen joka päivä. Pitääkö minun\nnytkin rukoilla?\"\n\n\"Tee niin\", vastasin, ja tyttö pani kätensä ristiin ja luki:\n\n    Niin käy, kuin tahdot, Jumala,\n    Hyv' on sun tahtos ijäti;\n    Ken pysyvä on uskossa,\n    Hän apusi saa pian!\n    Meit' pelasti Sun poikasi,\n    Siis tyköäs et heitä;\n    Kun turvaamme\n    Ja huudamme,\n    Et hyljää, Herra, meitä.\n\n    Sä olet toivon', turvani.\n    Eloni, autuuteni;\n    Sun haltuus annan itseni,\n    Sä tiedät tarpeheni;\n    Ei tahdottas\n    Ja tiedottas\n    Hiuskarva lähde päästä;\n    Kaikk' armossas\n    Sä voimallas\n    Voit varjella ja säästää.\n\n    Maailmass' olen kulkeva\n    Vaivass' ja suruss' aina;\n    Vaan aikan' kun on erota,\n    Ja silmän' kiinni painaa,\n    Sä huomahas\n    Ja suojahas\n    Mun sielun' silloin ota,\n    Mun levossa\n    Suo erota,\n    Näin päätä synnin sota!\n\nNiin, Herra, lasten ja imeväisten suusta olet sinä itsellesi kiitoksen\nvalmistanut. Saman virren olin minäkin lapsena oppinut, ja ikäänkuin\nvanhan rakkaan ystävän kehotuksena nuo ihanat sanat tunkivat sydämeeni.\nTytön alottaessa toista värsyä yhdyin siihen minäkin kovalla äänellä,\nja kun olimme viimeisen värsyn lopettaneet, sanoin: \"Herra olkoon\nkiitetty — sinun kauttasi, rakas lapsi, on hän ohjannut minut oikealle\ntielle. Ja Herra, minun Jumalani on ainoa turvani, ainoa toivoni;\nihmisistä ei ole apua.\"\n\n\"Etköhän sinä tietäisi täällä sellaista hurskasmielistä pappia, joka\nolisi halukas virvoittamaan sairaan ihmisparan sielua Jumalan sanalla?\"\nkysyin.\n\n\"Tiedän kylläkin\", vastasi tyttö, \"vanha pastorimme kävi jo täällä,\nmutta te nukuitte silloin, eikä hän tahtonut herättää teitä unestanne;\nhän tulee uudestaan iltasella.\"\n\nHän tuli todellakin samana iltana ja on nyt kymmenen viikon mittaan\njoka päivä käynyt luonani ja ollut minulle rauhattomalle raukalle,\nrauhan airuena. Kerrottuani hänelle elämäni vaiheet, kuinka kelvoton\npoika olin ollut ja karannut vanhempieni luota, mutta nyt kaikesta\nsydämestäni halusin kääntyä takaisin, nöyrtyä vanhempieni edessä ja\npyytää heiltä anteeksi, ja kuinka nyt, kun sairauteni näennäisesti\nuhkasi ehkäistä paluuretkeäni, tahdoin kääntyä Jumalan puoleen ja\nturvata häneen, että hän antaisi viimeisen toivoni toteentua, niin hän\nsilmäili minua ystävällisen vakaasti ja lausui: \"Se on kyllä hyvää ja\nkiitettävää, mutta en tahdo teiltä sittenkään salata, että pahuutenne\npesii vieläkin syvemmällä: teidän täytyy kaivaa _syvemmälle, paljo\nsyvemmälle_. Se jo, että olette maallisille vanhemmillenne saattanut\npaljon surua, on tosin varsin pahaa, mutta paljo pahempaa on vielä,\nettä olette saattanut _taivaallisen_ Isänne murheelliseksi. Oikein on,\nettä tunnustatte syntinne isää ja äitiä vastaan, mutta oikeaksi\nkatumusrukoukseksi saattaa vasta sanoa sitä, joka on Daavidin\nensimmäisessäkuudetta psalmissa ja kuuluu näin: _Sinua, sinua ainoata\nvastaan_ minä syntiä tein, ja pahasti tein sinun edessäsi, ettäs olisit\noikia sanoissas, ja puhdas tuomitessas. _Sitä_ katumusrukousta ette\nnäköjään ole vielä omaksunut. Suokoon Jumala että vielä kerran\nnäkisitte vanhempanne — toivon kaikesta sydämestäni teille sitä iloa\n— mutta toisenlaisen halun täytyy tulla teille vieläkin rakkaammaksi,\nsen nimittäin, että Jumala antaisi Kristuksen kautta teille syntinne\nanteeksi, että hän poikansa esirukouksen tähden, jonka voimaa olette\ntuntenut tähän hetkeen saakka, ei kutsuisi teitä pois, niinkuin teitä\nvarten ei pelastusta olisikaan, vaan ottaisi vielä yhdennellätoista\nhetkellä teidät armoihinsa. Ennenkun haette sopua vanhempienne kanssa,\netsikää sitä Jumalan kanssa. Lyökää rintoihinne ja tunnustakaa ennen\nkaikkia mitä surua ja tuskaa siitä seuraa, kun hylkää Herran Jumalan\neikä pelkää häntä, sillä vanhempienne halveksiminen johtuu juuri siitä,\nettä olette halveksinut Jumalaa ja hänen sanaansa. Kun tajuatte tätä\nPyhän hengen kautta, joka silminnähtävästi on tehnyt työnsä\nsydämessänne, niin pyytäkää taivaalliselta Isältä anteeksi, sillä hän\nei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että syntinen kääntyisi ja saisi\nelämän, ja hän on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen teille\nVapahtajaksi. Älkää enää laiminlyökö etsikkoaikaanne, älkää enää paetko\nVapahtajaanne, joka kulkee perässänne etsien teitä, vaan ajatelkaa sitä\nkallista sanaa, että _Jeesus Kristus on tullut maailmaan pelastamaan\nsyntisiä_.\"\n\nNiin puhui tämä Jumalan mies, ja Jumala avasi sydämeni, niin että hyvät\nsanat putosivat hyvään maahan. Herran kurittava armo oli kärsimysteni\nkautta ikään kuin terävällä auranvantaalla piirrellyt syviä vakoja\nsydämeni peltoon, ja noihin vakoihin sinkosi jumalaisen sanan siemen ja\nrupesi orastamaan. Minä olin kauan näkevin silmin ollut sokea,\nhuikentelevaisuudessa ja jumalattomuudessa samonnut turmion tietä,\nmutta viimeisenä hetkenä, kun oli minun ja helvetin väliä vaan askeleen\nmitta, otti Herra peitteen silmiltäni — minä havaitsin vaaran ja\nojensin jalkani elämän tielle. Minä olen se pahantekijä, joka omien\npahain tekojensa tähden on saatettu ristiin, mutta Hän, joka kerran\nkärsi, vanhurskas syntisten edestä, on minullekin sanonut: Totisesti\nminä sanon sinulle: tänä päivänä olet sinä minun kanssani paratiisissa.\n\nSiitä käsin olen usein huokaillut, usein vaikeroinut ja usein kärsinyt\nepäilyksistä ja ahdistuksista. Usein on sieluni, kuten psalmissa\nsanotaan, ollut murheissansa minussa ja elämäni on ollut sangen likellä\nhelvettiä. Olen huokaillut itseni väsyksiin asti, Daavidin lailla olen\nuittanut vuoteeni yli yötä ja kastanut leposijani kyynelilläni, mutta\nalati ja yhä uudestaan olen saanut tuntea Herran ja Vapahtajani sanan:\nÄlä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen kutsunut sinua\nnimeltä: sinä olet minun. Siksi tunnen sanomatonta rauhaakin. Oi, minä\nolen havainnut, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi\nkuin kaksiteräinen miekka, olen nähnyt, että se tunkee lävitse, siihen\nasti kuin se erottaa sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet, mutta olen\nmyöskin kokenut, että se on voide, joka Gileadissa parantaa kaikki\nhaavat. Jumala siunatkoon sua, Olavinpoika, ettäs vielä kerran olit\nlaupias samarialaiseni ja annoit öljyä ja viiniä myös puutteenalaiselle\nsielulleni. Oi, Jumalani, minulla oli sydämessäni paljon surua, mutta\nlohdutuksesi saattoi sieluni iloiseksi.\n\nJumala on todistajani, miten hartaasti yhä edeskin päin toivon vielä\nkerran näkeväni teitä, rakkaat vanhempani, kuullakseni anteeksi\nantamuksen sanat teidän omilta huuliltanne, mutta voi, voimani\nhupenevat päivä päivältä, ja näyttää niinkuin Jumala olisi päättänyt\ntoisin. Mielelläni toki mukaudun Jumalan neuvopäätökseen. Jos hän on\nosottanut minulle suurinta armoa, sitä armoa, että synnin kahleet,\njoihin olen ollut kytkettynä, minusta raueten kirpoavat, niin en tahdo\nnureksia, ellei hän tätä vähempää armoa minulle sallisikaan. Kun olen\nsaanut hyvää Jumalalta, enkö ottaisi vastaan pahaakin?\n\n    Miksikä mä valittaisin?\n    Minulla\n    Tallella\n    Kristus on, pois ken sen saisi.\n    Minullen,\n    Uskon sen,\n    Taivaissa suo autuuden.\n\nSiispä eläkää jalosti, rakkaat vanhemmat! Palkitkoon Jumala teille\njokaisen jumalaisen sanan siemenjyvän, jotka aikuisimmasta\nlapsuudestani sieluuni istutitte — ne ovat viimeinkin puhjenneet\noraalle, saatuansa murheiden viljavoittavista sadevihmoista idinvoiman.\nAnteeksi, oi anteeksi antakaa kaikki mitä olen rikkonut teitä vastaan.\nKummoinenpa onkaan oleva ilonne, kun Herran suurena päivänä näette\nkoolla koko pienoisen lauman, joka täällä alhossa oli uskottu\nkaitsentoonne — koolla siellä, missä Ylipaimen on antava teidän löytää\nkadonnut lampaannekin. — Ja te, rakkaat siskot, muistelkaa taas minua\nrakkaudella, ja rukoilkaa, että Jumala varjelisi teitä poikkeamasta\nsille tielle, jota minä vaelsin, sillä sitä tietä kulkevilla on sanottu\nolevan: _Lyhyt virsi, pitkä hirsi_.\n\nKymmenen päivää olen kyhännyt tätä kirjettä ja kostuttanut sitä\nrunsailla kyynelillä. Tänään minun täytyy se lopettaa, — silmäni ovat\nhimmenneet, käteni vapisee eikä enää jaksa liikuttaa kynää, ja\najatukseni hiutuvat sammuksiin kuten lamppu, josta öljy on\nloppumaisillaan. Tervehtikää niin ikään kaupunginvoutia ja sanokaa,\nettä pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä pahaa, mitä olen hänelle\nmatkaan saattanut. Hän osotti aina minua kohtaan sangen suurta\nhyväntahtoisuutta eikä suinkaan ole kieltävä kuolevaisen viimeistä\npyyntöä. Isä, kun tämä kirje saapuu käsiisi, niin toimita että pastori\nlähinnä seuraavana sunnuntaina, niinkuin tavallista on, ilmoittaa\nsaarnatuolista, että Valentin Gast on Herrassa nukkunut, ja koska eriän\ntäältä katuvaisena, mutta armoitettuna syntisenä, uskossa Vapahtajaani,\nälköön hän olko vastahakoinen lausumaan minustakin nuo tavanmukaiset\nsanat: Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen ja suokoon hänelle ja\nmeille kaikille viimeisenä päivänä riemullisen ylösnousemuksen.\n\nNyt vasta voin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos\nijän! Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto.\n\nKuudesta murheesta on Herra minut pelastanut, ja seitsemännessä ei\nminua mikään vaara voi enää kohdata. Herra meidän Jumalamme, joka\nvitsallaan ja sauvallaan kuljettaa minua nyt pimeän laakson lävitse,\njohtakoon hän teitäkin, isää, äitiä ja siskoja siihen asti, kun saamme\nnähdä toisiamme taivaallisessa Jerusalemissa, ylhäisessä kaupungissa.\nSiihen asti voikaa hyvin ja muistelkaa minua rakkaudella, sitä pyytää\n\n                                       uskollinen poikanne\n                                          Valentin Gast,\n                                 kadotettu mutta jälleen löydetty.\n\n3 p. Kesäkuuta 1639.\n\nJ.K. Jos Herra näkee hyväksi vielä kerran vuodattaa vähäisen öljyä\neloni lamppuun, joka nyt on sammumaisillaan, niin lähden heti\nkotimatkalle. Siitä, että retki on tuleva minulle rasittavaksi, en pidä\nlukua. Jos en saavutakaan toiveitteni päämaalia ja jos viimeinen\nhetkeni äkkiä kohtaa minua matkalla, niin on kristityistä ihmisistä\nkuitenkin joku saattava teidän käsiinne tämän kirjeen — mitä vähäistä\nsäilynnäistä minulla vielä on, saakoon hän ne palkkiokseen. Jos taas\nkuolen _täällä_, on Wertheimin pastori varmaan toimittava teille\nkirjeen, niin pian kuin keisarin väki jättää tiet avonaisiksi. —\nNähnenkö vielä teitä? Jospa joku taitaisi sen minulle sanoa! Ulkoapäin\npäättäen näyttää tilani joskus vähän paremmalta, mutta mato jäytää\nsalassa.\n\nTapahtukoon kumminkin Herran tahto! Amen, Amen!\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nValentinin kuolema.\n\n\n    Ei nuoruuteen voi turvata,\n    Ei terveyteen täällä:\n    Vanhemmat usein lapsensa\n    Saa nähdä paarein päällä.\n    Ei meiltä kuolo kysele:\n    Pois täältä josko soisimme,\n    Vai jäämään oisko halu.\n\nSittekun yön hiljaisina hetkinä olin lukenut poikani kirjeen, ymmärsin\nselvemmin kuin koskaan sen raamatun sanan, että Jumala loppumattomassa\nhyvyydessään tekee paljo yli sen kuin voimme pyytää tahi ajatellakaan.\nElämäni raskaimmista hetkistä, kyynelten ja epätoivon yöstä oli Herra\nantanut suloisen kirkkauden puhjeta. Poikani lankeemus oli Jumalan\narmosta kääntynyt ylösnousemukseksi, ja sieluni riemuitsi Jumalassa,\nVapahtajassani.\n\nSilloin tulin myöskin aatelleeksi rakkaita omaisiani ylhäällä taivaassa\n— vaimoani, tyttäriäni ja Johannesta — kuinka he jo aikaa ennen, kuin\nolin tuon Herran kirkkauden nähnyt leimahtavankaan, kun minä vielä\nkuljin täällä alhaalla surren ja itkien, jo olivat täynnä riemua\nylistäneet Herraa Valentinin pelastuksesta, sillä taivaassa on\nsuurempi ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin\nyhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka parannusta eivät\ntarvitse. Tähän asti olin aina ajatellut ikimenneitä rakkaita omaisiani\nmurhetaakasta vapautuneiksi, nyt näin heidät lisäksi vielä\n_autuainakin_, vaatetettuina valkoisilla vaatteilla ja kantaen palmuja\nkäsissään. Samalla valtasi minutkin sanomaton halu seurata mukana, kun\npoikani Valentinin oli määrä lähteä kotiin. Mutta Jumalan ajatukset\neivät olleet minun ajatukseni — vanhan mitättömän rungon tuli seista\nkuuhottaa jonkun aikaa tuulessa ja myrskyssä vielä jälkeen senkin, kun\nsen kukkea latva ja oksat olivat karsitut.\n\nVielä kolme päivää sain hoitaa rakasta poikaani enkä poistunut hänen\nvuoteensa ääreltä en yöllä enkä päivällä. Juttelin hänelle äidistään ja\nsiskoistaan, leikkitovereistaan, jotka melkein kaikki järjestään olivat\nsuistuneet ruton ja muiden onnettomuuksien uhrina, rukoilin hänen\nkerallaan ja luettelin hänelle semmoisia raamatun sanoja ja sydämen\nhuokauksia, joiden tiesin virkistävän sairaita ja kuolevaisia.\nKolmannen päivän iltasella huomasin hänen viimeisen hetkensä tulleen,\nja jätin hänet silloin uskollisen Jumalan käsiin, rukoillen että hän,\njoka armossa oli ohjannut poikani takaisin elämän tielle, tekisi hänen\nlähtönsäkin täältä maailmasta siunatuksi. Valentin oli täydessä\ntajunnassaan, mutta kotiatulostansa asti olivat hänen ajatuksensa\nsaaneet korkeamman lennon, kuten useasti nähdään sairaissa ja\nkuolevaisissa, ja hänen sanansa olivat kuin veisuu \"ylemmässä kuorissa\"\nja tuntuivat minusta melkein profeetallisilta, mikä on varmana merkkinä\nsiitä että sielu on valmis kiitämään yli rajan, sillä ihmissielun laita\non sama kuin harpun, jonka kieliä jännitetään ylenkovasti, liian\nkorkeaan vireesen: ne katkiavat pian.\n\nPoikani makasi vuoteella, ei nukkuen, ainoastaan raukeana, sillä hän\noli paljo puhunut päivän pitkään ja muun muassa ilmoittanut tahtovansa\ntulla haudatuksi äitinsä, siskojensa ja Veit vanhuksen viereen; minä\nrukoilin konsa ääneen, konsa ääneti, aina sen mukaan koskiko rukous\nhäntä vai itseäni.\n\nYhdentoista aikana yövahti Hannu Ebeling, joka kulki tavallisella\nkiertoretkellään kaduilla, seisattui ikkunamme alle — hän oli puheena\nolevina päivinä usein käynyt tervehtimässä poikaani — ja lauloi\ntuntimäärän huudettuansa, seuraavan ajatelman:\n\n    Yksitoista oppilasta\n    Pysyi uskollisena —\n    Herra meidän loppuun asti\n    Pysyä suo vahvoina.\n\nSilloin aukasi poikani silmänsä, ja muistaen pastori Theodorikuksen\npitämää saarnaa hänen ripillepääsöpäivänänsä, hän sanoi: \"Ne\nyksitoista, jotka yhdessä minun kanssani kävivät Herran ehtoolliselle\nja tekivät Herralle Jeesukselle uskollisuuslupauksensa, ovat pysyneet\nuskollisena ja menneet Herransa iloon, mutta minusta — oli vähältä\ntulla Juudas, jos ei Herra Jeesus armossa olisi lempikatsein minuun\nkatsonut ja sen kautta tehnyt minusta Pietarin; hän on katsonut\nkarvaita kyyneliäni ja jälleen ottanut minut liittoonsa; nyt saan pian,\njopa hyvin pian yhdessä yhdentoista veljeni kanssa, jotka ovat edeltä\nkäsin entäneet, viettää suurta ehtoollista ja syödä leipää Jumalan\nvaltakunnassa. — Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!\"\n\nAjattelin rukousta, jonka sinä päivänä olin noiden kahdentoista edestä\nJumalalle lähettänyt, ja kiitin Herraa siitä, että hän oli rukoukseni\nkuullut.\n\nSen jälkeen makasi Valentin hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat\nikään kuin rukouksessa, ja kätensä hän oli pannut ristiin. Puoliyön\ntienoossa hänen hengityksensä kävi raskaaksi ja korisevaksi, hän ei\nenää voinut puhua, puristi ainoastaan aika ajoin kättäni ja viittasi\nylös päin taivainen loiste silmissään. Hänen kasvoistansa kuvastui niin\nvakaamielistä rauhaa, että minusta tuntui, vaikka olinkin hyvin\nmurheellinen, ikäänkuin olisin seisonut _voitonsankarin_, enkä\n_kuolevaisen_ vuoteen äärellä.\n\nKello löi yhtä. Silloin Valentin pidätti hengitystään ikään kuin\nkuulostaakseen kadulta läheneviä askeleita — taaskin vanha yövahti\nseisoi ikkunaimme alla huutaen tuntimäärän ja, luultavasti Valentiniani\ntarkottaen lauloi liikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n    O Isä rakas, armostas\n    Suo meille loppu autuas!\n\n\"Uskollinen Jumala!\" huudahti poikani, silmäsi minua vielä viimeisen\nkerran ja vaipui takaisin päänalukselle. \"Amen\", lisäsin siihen minä ja\nkumarruin hänen puoleensa — hänen sydämensä oli sykähtänyt viimeisen\nkerran.\n\nSeisoin kauan aikaa liikkumatonna rakastetun poikani vuoteen vieressä\nkatsellen hänen vielä kuoltuaankin kauniita kasvonpiirteitään, jotka\nolivat juurikuin ilmetty jäljennös hänen ikimenneestä äidistään, ja\nhuusin sydämessäni Herran puoleen.\n\nÄkkiä häiriintyi juhlallinen hiljaisuus siitä, että kadulta alkoi\nkuulua meluavia ääniä ja hevosjalkain töminää. Jo monta päivää\nperätysten oli sotaväkeä suurissa joukoissa kokoontunut Würzburgin\ntienoille, sillä ruotsalaiset varustautuivat tappeluun ja\nOchsenfurthista kulkeva ratsuväen eskadroona retkeili paraikaa\nkaupunkimme lävitse. Sotajoukko seisattui aukioimelle kentälle kirkon\nedustalle ja musiikki soitti marssia — samaa marssia, joka kerran oli\nsaanut katkeria kyyneliä vierimään poikani Valentinin silmistä, kun\nhän, joka silloin vielä oli melkein lapsi, ikävöivin katsein seurasi\npoiskulkevia sotureita. Silloin syvän liikutuksen tunteet valtasivat\nsydämeni ja äänekkäästi itkien huudahdin: \"Voi sua, Valentin parka!\nMitä on tullut korkealle tähdänneistä nuoruuden unelmistasi? Kuolo,\njota niin halusit, kuolo taistotantereella ei sinua tavannut, vaan on\nvienyt sinut kotia pieneen kammioosi ja siellä vasta lausunut 'tule'\nsanansa, antaaksensa sinun maistaa sitä sen täydessä karvaudessa. Mutta\nkumminkin, kuinka suuri syy onkaan minulla, Jumalani, sinua kiittää,\nettä olet lannistanut hänen ylpeytensä ja vastoinkäymisen sauvalla\nvienyt hänet armosi viheriöitsevälle niitylle, että minulle halvalle,\nkovan koetuksen kestäneelle miehelle suotaisiin lohdutus nähdä hänen\nlähtevän rauhassa täältä ja että tietäisin hänen taas kerran löytäväni.\nHerra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty!\"\n\nTähän tapaan puhellessani ja rukoillessani astui Ebelingin Hannu\nsisään. Nähtyänsä Valentinin kuolleena hän istuutui viereeni ja alkoi\nkerallani itkeä; loppuosan yötä hän viipyi niin ikään luonani ja koki\nlohduttaa minua monilla lemmellisillä sanoilla.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nToinenkin Jumalan tuomio.\n\n\n    Laaksot ja kukkulat eivät tapaa toisiansa,\n    mutta ihmiset kylläkin.\n\n                            _Sananlasku_.\n\nAamusella tuli pastorilta sana, että ottaisin rippiastiat ja lähtisin\nhetikohta hänen kerallansa Eibelstadtiin; muudan sotamies oli pudonnut\nhevosen selästä, ja kun hänet nostettiin maasta, niin hän oli jo\nkuoleman kielissä ja halusi nyt Ehtoollista. Kiiruhdin noudattamaan\nkäskyä eikä aikaakaan niin olimme pastorin kanssa jo matkalla\nEibelstadtiin.\n\nRatsumies, joka oli käynyt noutamassa pastoria, seurasi mukanamme ja\nkertoi matkalla, että kun hän toverinsa kera kello yhden ajoissa yöllä\nretkeili kaupunkimme läpi, oli portinvartijan tuvanovi, joka muutamia\npäiviä sitte oli maalattu valkeaksi, ollut auki, yksi hevosista oli\nsäikähtynyt valkoista väikettä, karahtanut pystyyn ja viskannut\nselästänsä miehen, jonka pää oli käynyt pihtipieleen ja vallan pahoin\nruhjoutunut. Heidän oli täytynyt ottaa loukkautunut mukaansa, mutta\nhänellä ei ollut monta hetkeä jälellä, jonkatähden ratsumestari oli\nlähettänyt noutamaan pastoria.\n\nEibelstadtiin tultuamme vietiin meidät vapaaherra von Greifenklaun\ntaloon. Siellä makasi sängyssä haavoittunut ratsuri äänekkäästi\nvalittaen. Viritettyäni tulen kynttilöihin ja asetettuani rippiastiat\nesiin, tahdoin jättää pastorin sairaan kanssa kahdenkesken ja menin sen\nvuoksi raastuvan eteiselle torille, jättäytyen surullisten ajatusteni\nvaltaan.\n\nKeskellä toria oli ruotsalaisten lippu pystytetty, ja joukko sotamiehiä\nseisoskeli tahi makaili sen ympärillä, mutta minä en sen tarkemmin\nkiinnittänyt siihen huomiotani — ajatukseni liikkuivat kuolleen luona.\n\nLuokseni tuli samassa ratsumestari, pitkä, pulska mies, parta ja\nhiukset vaaleahkot, niinkuin ruotsalaisilla useimmilla oli, tervehti\nystävällisesti minua ja kysyi, oliko pastori jo tullut sairaan luo.\nVastasin: \"Jo, noin neljännestunti sitten.\" Ratsumestari jatkoi:\n\"Pelkäänpä hänen joutuneen syntisniskurin kanssa tekemisiin; minä\ntahdoin kumminkin täyttää velvollisuuteni ja kutsutin hänet.\nSotasaarnaajamme nähkääs ei ole vielä ehtinyt saapua ja minä sain,\nkulkiessamme kaupunkinne läpi, sattumalta tietää tämän tunnustavan\nevankeelista uskoa, vaikka luulin olevamme katoolisen maan keskuksessa.\nMikä on pikku kaupunkinne nimi?\"\n\n\"Sommerhausen\", vastasin.\n\n\"Sommerhausen\", toisti ratsumestari, juurikuin olisi kaupunkimme nimi\nherättänyt vanhan muiston hänessä eloon. \"Mahtaneekohan olla kahta\nsamannimistä paikkaa? Meidän rykmentissä palveli vielä muutamia\nkuukausia takaperin sommerhausenilainen rakuuna.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", vastasin, \"jälkivuosina on sieltä useita nuoria\nmiehiä antautunut sotapalvelukseen\", ja samalla katsahdin torille\nsijoittuneisiin sotamiehiin — nämä olivat Ruotsin rakuunoita, minkä\nnyt vasta huomasin.\n\n\"Oliko hän kelpo mies se rakuuna?\" kysäsin, sydämeni rajusti sykkien.\n\n\"Kelpo mies ja urhoollinen soturi, mutta tokkopas hän lieneekään enää\nelossa. Seitsemän vuotta palvelimme yhdessä hyvinä ystävinä ja\ntovereina, mutta hänellä miesparalla ei ollut onnea. Näettekös tuota\nlippua? Sen me kerran kahdenkesken otimme takaisin monta vertaa\nlukuisammalta vihollisjoukolta, ja niin totta kuin nyt näette minut\nsilmäinne edessä olisin minä jo aikaa maannut kolme kyynärää\nalapuolella maanpinnan Nördlingenin tappotantereella, jos ei tämän\nystävän käsi Jumalan avulla olisi pelastanut minut. Minä olen nyt\nratsumestari, mutta hän ei ylennyt miksikään, vaan hänen täytyi\nmurtuneena miehenä erota, eikä luultenkaan enää koskaan palaa kotiin.\"\n\n\"Hyvä herra ratsumestari, älkää panko pahaksenne, jos rohkenen kysyä\nmikä teidän nimenne on?\" sanoin syvästi liikutettuna, vaikka minun oli\nkyyneliltäni vaikea saada noitakaan harvoja sanoja lausutuksi.\n\n\"Nimeni on Olavinpoika, Sven Olavinpoika\", hän vastasi, \"ja olen jo\nneljättä kuukautta ratsumestarina Gordonin rakuunarykmentissä, ja\nystäväni, josta vastikään puhuin, oli Gast nimeltään — Valentinus oli\nhänen ristimänimensä. Onko teille tuttu se nimi?\" Hyvä Jumala,\ntarvitsiko jonkun minulle sanoa, mikä oli poikani ristimänimi!\n\n\"Josko se nimi on minulle tuttu?\" vastasin. \"Sen nimellinen oli oma\npoikani! Ja teidätkin, arvoisa herra, minä tunnen. Te olette pojalleni\nValentinille tehnyt paljo enemmän, kuin mitä hän teidän hyväksenne on\nvoinut tehdä: te olette lähinnä Jumalaa pelastanut hänet iankaikkisesta\nkuolemasta.\"\n\n\"Mitä kuulenkaan?\" virkkoi ratsumestari, tullen lähemmäksi ja tarttui\nmolempiin käsiini; \"hän siis elää ja on saapunut kotiin?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"hän on _saapunut_ kotiin — kolme päivää takaperin\nminun, _maallisen_ isänsä luokse ja _maalliseen_ kotiinsa, ja viime\nyönä, kun te torvensoitolla kulitte kaupunkimme läpi, _taivaallisen_\nIsänsä luokse ja _taivaalliseen_ kotiinsa. Viime hetkeen saakka siunasi\nhän teitä.\"\n\nMinun täytyi nyt juurtajaksain kertoa mitä tiesin poikani kotiintulosta\nja viimein hänen kuolemastaan. Ja kun uudestaan isänsydämeni syvyydestä\nkiitin häntä, että hän oli niin hellästi vaalinut poikaani sekä ruumiin\nettä sielun puolesta ja sen kautta tullut Jumalan sallimuksesta\nvälineeksi poikani pelastamiseen ijankaikkisesta kuolemasta, vastasi\nhän, että niin vähästä, kuin hän oli voinut tehdä, ei ansainnut\nkiittää. \"Olen itsekin\", hän sanoi, \"oppimaton mies ja tarvitsen\nkäyttää kaiken uutteruuteni pysyäkseni oikealla tiellä; Valentin taasen\noli silminnähtävällä tavalla ollut Jumalan erityisen huolenpidon\nalaisena, niin että minä erotessamme olin ihan varma, että peite\nviimein oli putoava hänenkin silmiltään. Hän oli aina totuutta\nharrastava, ja vilpittömien antaa Jumala menestyä.\"\n\nSen jälkeen jutteli hän vielä monta seikkaa poikani elämästä, jotka\nisänsydämeeni vaikuttivat hyvää, hänen ystävällisyydestään ja\nuskollisuudestaan sekä siitä, mitenkä synkkämielisyys oli viimeaikoina\nruvennut poikaani vaivaamaan. Lopuksi hän sanoi, että hän toivoi vielä\nkerran näkevänsä minua ja vainajaa, jos heidän sallittaisiin, niinkuin\nhän varmaan luuli, viipyä täällä vielä yli huomisen päivän.\n\nMeidän vielä puhellessa tuli pastori kalpeana ja mieli kuohuksissa\nhuoneesta, jossa sairas makasi, meni ratsumestarin luo ja sanoi:\n\n\"Minä en millään muotoa voi pyhää Ehtoollista jakaa haavoittuneelle.\nHän on ihan hurjana, syytää mitä kauheimpia herjauksia suustaan, inttää\nnähneensä henkiä ja näyttää kaikittain tuiki jumalattomalta ihmiseltä.\nTe voitte, herra ratsumestari, itse tulla katsomaan.\"\n\nRatsumestari vastasi: \"Se mies on ollut erään itävaltalaisen\nvapaajoukon johtajana ja elusti parhaillaan joukkoinensa Breisachissa,\nkun ruotsalaiset piirittivät tämän kaupungin, mutta sittekun linna oli\nantautunut, hän meni varustusväen puolelle, koska se sopimuksen mukaan\noli sallittu poislähteville. Koska hän kumminkin jo oli tehnyt itsensä\nsyypääksi monenlaisiin konnantöihin eikä hyvät sanat tahi rankaisut\ntehonneet häneen vähääkään, oli everstin pakko alentaa hänet alhaiseksi\nsotamieheksi. Menen yhtäkaikki itse häntä katsomaan.\" Sitte menimme\nkolmenkesken sairaan luo.\n\nTäällä kohtasi meitä kauhistava näky. Sairas oli istuallaan sängyssä ja\ntahtoi väkisin karata ylös, mutta kaksi toveriansa piti häntä kiinni;\nvaahtoa tursusi hänen suustaan ja hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti.\n\"Pois tieltä, pois tieltä\", huusi hän käheällä äänellä, \"pois tieltä,\nukko! Enkös jo kerran halaissut kallosi? — katsos kuinka verissä\nharmajat hiuksesi ovat — ja nyt olet taas elävänä, ja seisot siinä\nvalkoiseen paitaasi puettuna ja ojennat kuivuneen, luisevan kätesi\nminua kohden, kuin mikin pellonpelätti, säikäyttääksesi hevostani! —\nEespäin, eespäin, uljas komppaniani! Kannukset kylkeen survaiskaa!\nTänään lähtee tukaattia — _kaikki_ jaetaan veljellisesti — mutta\nvihreätakkinen jääköön yksin minun osalleni. Kouraise häntä takaa päin,\ntoveri. Minä kuristan häntä kurkusta — niin, asetuppa nyt vaan\nvastarintaan, Frans, nyt on viime hetkesi tullut! — meitä on kaksi\nyhtä vastaan — ha, ha, ha! katsos miten silmänsä mullistuvat\nkuopistaan! — noin vaan, annas hänen maata siinä, hän ei enää\nylösnouse. Mutta ukko, hän on vironnut jälleen eloon, hänen tarvitsee\nsaada vielä läimäys! Päästä minut sivu, sinä tunnet hyvin minua!\"\n\n\"Herran tähden\", huusin minä, \"tuohan on Nikol Paradeiser, joka tappoi\nVeit vanhuksen!\"\n\n\"Nikol Paradeiser\", huusi haavoittunut taasen, \"kuka konna sen nimen on\nteille kannellut? Sinä valehtelet, minä olen gordonilainen rakuuna!\nHyvät toverikullat, vierittäkää syrjään tuo kivi, ettei hevoseni\nkompastu siihen, voi, vierittäkää syrjään se, sanon minä, vierittäkää\nsyrjään se! — Kas niin, nyt on hyvin — uh, siinäpäs se on taaskin! —\nHei, kiidä, huima ratsuni! Voi päätäni, voi päätäni, oi, oi, oi! —\nHeitä irti minut, vanha löntti, sin' et kumminkaan minulle mitään\nmahda.\"\n\n\"Jumalan tuomio, herra ratsumestari\", sanoin, \"minä näin omin silmin,\nkun tämä mies teki murhan Sommerhausenin portilla.\"\n\n\"Niin, Jumalan tuomio se on\", vakuutti kauhusta vavisten toinen\nsairasta kiinni pitelevistä sotamiehistä, ja kylmä hiki virtaili hänen\notsallaan; — \"minä olin silloin hänen ratsupalvelijanaan. Ja minä voin\nvaikka vannoa, että vanhus, jonka hän murhasi, tänä aamuna seisoi\nportilla, kun me ratsastimme kaupungin läpi, ja hän kohotti kättänsä\nikään kuin uhatakseen häntä. Me puhelimme juuri tuosta vanhasta\njutusta, kun Paradeiser yhtäkkiä huudahti: 'Tuossa hän seisoo.' Olin\npeljästyksestä melkein kuin halvaantunut, sillä ukko seisoi tosiaankin\nsiinä ilmielävänä.\"\n\n\"Ei\", vastasin minä, \"Veit vanhus _ei seisonut_ siinä — vaan paha\nomatuntonne loihti eteenne hänen kuvansa; valkoinen ovi on kuvastanut\nhaamuna teidän silmiinne. _Autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa\ntästälähin kuolevat_. Mutta raamattu todistaa, että Herra on\njumalattomille antava 'pelkääväisen sydämen' ja 'kuihtuneen sielun',\nniin että värjyilevän lehden kahina on vainoava heitä, ja heidän pitää\npakeneman niinkuin miekkaa pakenisivat, ja kaatuman miss' ei kukaan aja\nheitä takaa.\"\n\n\"Ei kukaan aja heitä takaa?\" huusi haavoittunut; \"tuossahan hän seisoo!\nEikös se ole hän? Mutta min' en aiokaan antautua takaa ajettavaksi —\nvuotas, tuosta saat hengenloppu-iskun — tuosta saat — tuosta saat\" —\nja jättiläisvoimalla hän sinkautti molemmat sotamiehet luotansa, ja\nsyöksyi ylös sängystä? Ratsumestari riensi häntä hillitsemään, mutta\nennenkun hän oli saanut teutovasta kiinni, kaatui houraileva maahan, ja\niski päänsä lattiaan niin että jymähti — ja kuoli.\n\nMoinen hirvittävä Jumalan tuomio silmäimme edessä ei kukaan meistä\npitkään aikaan saanut sanaa suustaan, vaan seisoimme kuin salaman\nsatuttamina. Vihdoin käski ratsumestari sotamiesten nostaa kuollut\nlattialta ja panna hänet sänkyyn. Mutta pastori ja minä lähdimme\ntakaisin Sommerhauseniin, sittekun olin sanonut hyvästi ratsumestarille\nsiltä varalta, etten sattuisi häntä enää näkemään.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nLoppu.\n\n\n    Suo, Herra, ruumiilleni\n    Lepoa haudassa,\n    Suo, Jeesus, sieluseni\n    Tykönäs asua.\n\nSeuraavana aamuna olivat poikani maalliset jäännökset saatettavat\nviimeiseen leposijaansa. Ratsumestaria ei kuulunut, joten otaksuin\nhänen saaneen määräyksen lähteä ja poistuneen joukkoinensa.\n\nEbelingin Hannu oli sirostanut vaimoni ja lasteni kuin myös Veit\nvanhuksen haudan ja koristanut ne kauniilla kukkasilla. Valentinin\ntoivomuksen mukaan oli hänelle hauta varattu äitinsä ja veljensä\nJohanneksen välille. Kaikki kaupunkilaiset, eli oikeimmiten niin monta\nkuin rutolta ja nälänhädältä oli säilynyt, kokoontuivat kello yhdeksän\najoissa saattamaan vainajata hautausmaahan; monet pistäysivät\nruumishuoneesenkin nähdäksensä vielä kerran hänen kasvonsa ennenkuin\nhän peitettiin maan poveen. Niiden joukossa oli muun muassa Hannu\nMündleinin leski. Kysyin häneltä, kantoiko hän vielä vihankaunaa tätä\nHerran niin kovasti kurittamaa kohtaan siitä, että tämä oli syyllinen\nhänen poikansa kuolemaan; hän vastasi: \"Jumala minua semmoisesta\nvarjelkoon! Ajattelen perin vastoin kuinka hän, ruotsalaisten\nrynnätessä kaupunkiin, oman henkensä uhalla pelasti poikani varmasta\nkuolemasta.\" Ja muillakin läsnäolijoilla oli jokaisella kerrottavana\njoku ystävyyden osotus tahi muunlainen palvelus, josta heidän oli\nValentinia kiittäminen. Tämähän kaikki oli minulle suureksi\nlohdutukseksi murheessani.\n\nYhdeksän lyönnillä kuultiin raskaita määräperäisiä askelia kadulta ja\njonkun mahtipontevalla äänellä komentavan: \"Seis.\" Nämä olivat\nruotsalaisia rakuunoita, Valentinin entisiä tovereita, jotka täydessä\nparaatiunivormussa, miekankahvat suruharsoon verhottuina marssivat\nkaupunkiin. Ratsumestari tuli kohta perästä, seurassansa kymmenen\nrakuunaa, joista eräs kantoi haarniskaa, miekkaa ja kannuksia. He\nloivat vielä kerran katseen kuolleesen toveriinsa ja asettuivat sitten,\näänettöminä ja totisina, riviin molemmin puolin kirstua. Ratsumestari\nitse astui lähemmä, puristi poikani ristittyjä käsiä ja lausui\nviljavien surukyynelten tulviessa: \"Minä murehdin sinua, veljeni\nJonatan. Sinä olet minulle ollut sangen rakas ja sinun rakkautesi on\nollut suurempi minulle kuin vaimoin rakkaus.\" Kun kirstu oli naulattu\numpeen, kiinnitti hän omin käsin sen kanteen haarniskan, miekan ja\nkannukset, jonka jälkeen neljä rakuunaa tarttui paareihin ja kantoi ne\nkadulle, mihin muu sotaväki oli sijoitettu, ja nyt lähti surusaatto\nliikkeelle hautuumaata kohden.\n\nEellimäisinä kulkivat koululapset, niiden perästä porvarit ja sitten\nminun harjoittamani kirkkokööri, joka veisasi kauniin virren:\n\"Jerusalem, ylhäällä oleva.\" Kun oli laulettu kolme värsyä puhalsi\nruotsalaisten soittokunta, joka kulki lähinnä ruumiin edellä, kauniin\nsurumarssin, niinkuin on tapana sotilashenkilöitä haudattaessa. Likinnä\nruumista seurasin minä, vainajan sureva iällinen isä, Ebelingin Hannu\nja pastori rinnallani, ja viimeisenä ratsumestari rakuunoittensa\netunenässä, jotka seurasivat saaton perässä.\n\nHaudalla piti pastori hautauspuheen Jobin 9: 25: \"Minun päiväni ovat\nolleet nopiammat kuin juoksija: ne ovat paenneet eikä mitään hyvää\nnähneet\" sanojen, johdosta; ja kun hautausvirsi: \"Tään ruumiin maahan\nhautaamme\", oli veisattu, komensi ratsumestari ja rakuunat ampuivat\nkolme laukausta haudan yli. Kun hauta oli lapioitu unpeen, lähdimme\nkukin omiin toimiimme. Valentinilla oli niin muodoin kunnialliset,\nvieläpä komeatkin hautajaiset, jommoisia Sommerhausenissa ei oltu nähty\nennen. Hänen hautansa on suuren kiviristin kohdalla, ja hänen\nsivullansa on vielä yksi paikka tyhjänä, jonne minun maalliset\njäännökseni kerran kätketään, että olisimme kaikki yhdessä, kun suuri\nJumala kerran tahtoo kutsua meitä riemulliseen ylösnousemukseen.\nKiittäen ja kyyneliä vuodattaen jätin hyvästi ratsumestarille —\nmutt'en ainiaaksi, ei, ainoastaan siksi lyhyeksi aikaa, kuin\npyhiinvaelluksemme on määrätty täällä maan päällä kestämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakas lukija, tottakai nyt kysyt millaiselle mielelle kaikki nämä\nkoettelemukset olivat minut saattaneet. — Ensi vuosina, vaimoni ja\nlasteni kuoltua, halusin usein eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa,\nmutta tähän surunalhoon kiinnitti minua kuitenkin ajatus, että minun\ntuli odottaa poikaani Valentinia; mutta sittekun hän tuli ja taas jätti\nminut, olin kuulevinani Margareetani huutavan: \"Tule\", ja lasteni\nhuutavan: \"Tule, tule, rakas isä, maan päällä sinulla ei ole enää\nmitään asioitavaa, mutta täällä ylhäällä on paikkasi vielä tyhjänä.\"\nNiin usein kuin kuulin heidän äänensä, huokailin: \"Vartija, mitä yö\nkuluu?\" Poikani Valentinin kuoltua olen alati ollut yhtäläisessä\nmielentilassa, niinkuin sanotaan virressä, joka veisattiin hänen\nhaudallaan:\n\n    \"Jerusalem, ylhäällä oleva,\n    Sua toivon päivin, öin;\n    Mä kaikki täällä hylkään ilolla,\n    Mut sua ikävöin.\n    Luoksesi siivin liidän\n    Yl' vuorten, laaksojen,\n    Jo eeltäpäin mä kiidän\n    Ja riennän riemuiten.\"\n\nHerrani ja Jumalani, oi milloinka koittaa hetki, ettäs sanot\npalvelijallesi: \"Tule\", ja minä yksinäinen, hyljätty ikämies saan\nmuuttaa yhteen monista asunnoistasi?\n\nTätä kirjoittaessani on sota nyt päättynyt ja rauha alkanut verkalleen\nparannella miekan kolmenakymmenenä vuonna iskemiä syviä haavoja.\nSieluni ikävöi kuitenkin nähdäksensä korkeampaa, pysyväisempää rauhaa.\nOlen päättänyt tilini maailman kanssa, haahteni on rannassa valmiina\nlähtöön, odottaen vain käskyäsi. Ja luulenkin ettei tätä käskyä\ntarvittane kauan odottaa. _Pian, pian annat, o Herra, palvelijasi mennä\nrauhaan!_ Matkalla poikki elämän meren on haahteni ollut alttiina\nmonille myrskyille ja ollut syöstynä moniin syvyyksiin, mutta sinä,\nJumalani, olet aina suonut minulle armon, niin että myrskyissä ja\nrajuilmoilla, pimeässä ja yön synkkyydessä, ahdistuksessa ja hädässä\nolen saanut nähdä pelastuksesi, ja niin usein kuin heikkouskoisen\nPietarin tavalla olen ollut vajoamaisillani ja huutanut: \"Herra, auta\nminua\", yhtä usein on uskollinen Vapahtajani ojentanut minulle kätensä\nja pitänyt minua ylhäällä.\n\nRakas lukija, jos sinun silmäsi ovat nähneet tätä pelastusta ja\npitäneet sitä näkyvissään tähän hetkeen saakka, niin tule ja yhdy\nkerallani tähän ylistyslauluun:\n\n          Soli Deo Gloria!\n    Herralle ainoalle olkoon hunnia!\n               Amen!\n\nKirjoitettu Sommerhausenissa Kesäkuussa v. 1650 j.Kr.\n\n          Udalrikus Gast,\n    täkäläinen, neljäkymmentä vuotta palvellut\n          kouluopettaja.\n\n\n\n"]