[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcAg0x8Y1WHaX98Tmt10T5yLFRUK-f3rR0bK22nRCtDo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2864,"Henkivakuutusherroja","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2864-korhonen-veikko-henkivakuutusherroja","2864__Korhonen_Veikko__Henkivakuutusherroja","Romaani","romaani",[],[],"fi",1916,null,22704,144690,false,71925,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Henkivakuutusherroja: Romaani\" by Veikko Korhonen is a novel written in the early 20th century. The story centers around Jeremias Kantele, a former elementary school teacher who has become an insurance agent and is navigating the complexities and challenges of his new position while adjusting to the social expectations of his profession. As Kantele seeks a promotion and strives to improve his financial situation, the narrative explores themes of ambition, competition among insurance agents, and the societal pressures they face.  At the start of the novel, we meet Jeremias Kantele, who is ambulating the streets of Helsinki with a troubled mind after receiving a promotion to \"herra tarkastaja\" with a better salary. His initial excitement is soon interrupted by an encounter with his colleague, Varsala, who reflects on the ins and outs of their profession. Kantele’s joy is contrasted with the realities of his struggles, such as financial instability and navigating relationships with clients, which he attempts to tackle in various encounters, including trying to sell insurance to a nonchalant landowner. The opening provides insight into Kantele's aspirations and hints at the rivalries among insurance agents as they compete for clients in a rural setting, setting the stage for a story rich in character development and social commentary. (This is an automatically generated summary.)",[],225,"Entinen kansakoulunopettaja Jeremias Kantele yrittää menestyä vakuutusasiamiehenä 1900-luvun alun Suomessa. Romaani seuraa Kanteleen ja muiden vakuutusmiesten elämää, taloudellisia vaikeuksia sekä uuden uran tuomia toiveita ja haasteita pääkaupungissa.","Veikko Korhosen 'Henkivakuutusherroja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2864. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HENKIVAKUUTUSHERROJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nJeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin askelin\nmuuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat työnnettyinä\nsyvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu johonkin\nepämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten hän yhtämittaa\ntörmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.\n\nJeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin henkisesti\nja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on toiminut\ntäsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä Korvenhonka yhtiössä ja\nsiitä saanut juuri sen verran tuloja, että on hengissä pysynyt. Mutta\nvakuutusagentilla täytyy olla moitteeton puku, kiiltonahkakengät ja\nknalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät Kanteleen tulot ole\nriittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt painumaan selkärankaa\nvasten.\n\nNyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan, ja\nsiinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa varten.\nHikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää on hän\nsaanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla palkkaeduilla, kuin\nolisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen viisisatanen taskussaan on\nhän lähtenyt rakkaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee\nnyt suuren onnensa huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.\n\n— Ai perhana!\n\nTaaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein\nonnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.\n\n— No, eikö se ole Varsala? Päivää!\n\n— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi Varsala\npurkaa sisuaan.\n\n— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman lauhtuneemmin\nKanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.\n\n— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.\n\n— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli Varsala.\n\n— Etpäs nyt arvannutkaan.\n\nKantele löi näppiä ja jatkoi.\n\n— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin\nsinäkin.\n\n— Älä.\n\n— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa\nkuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan\nVarsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.\n\n— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa\nhoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua\nriekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun\nnäin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni\nollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt... katsos...\n\nJa Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.\n\n— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?\n\n— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani.\nJa eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa\non toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti\non hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut\nsilmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi\nsaada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä\nCataniin.\n\n— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun\nruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala\nmerkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt\nnälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.\n\nHe menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti\nsikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja\nhetken niistä nautittuaan.\n\n— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten\nihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn,\nja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on\ntosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille\nvarsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän\ntehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän\nkuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut\nmitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia\ntukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen.\nHuomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela.\nJa hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin\nmaalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile\nvaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan\nkuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut\nhuomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa\nhiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime\nviikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen\nvakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin\ntunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen:\n— Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies\nja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos\nottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus\npäätettiin.\n\nKantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä\nhänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan\nVarsala jatkoi.\n\n— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet\nkovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien\nkanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten.\nTäytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja\nmuokata maata asiamiehille.\n\n— Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.\n\n— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran\ntäytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan.\nVaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena, niin\njoka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on\nhuomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan koskaan\npääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä toimessa\nmuutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan kaikista\nvähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni parhaiten se, joka\non jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai mitä?\n\n— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä\nihmisiä piinatessa tarvittavan?\n\n— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy\nuskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin\nvaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään,\nennen kuin on saanut hänet antautumaan.\n\n— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa\njoukossamme, virkkoi Varsala.\n\nVirkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa\nkuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.\n\n— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen\nillalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on\nseteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se\nsuuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä joka\npäivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen parhaimmissa\nkamareissa.\n\n— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään\njuhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön\ntienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä taas\ntuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa henkivakuutusmiehellä\nvastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa, ja selkäsauna on toisinaan\nhyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän työmme helpon puoleista.\nJa kukapa työn keveydestä voisi nauttiakaan, jos ei saisi joskus\nolla kiipelissä. Tunnen tämän alan jokseenkin täydellisesti. Olen\nkaksi vuotta rämpinyt Suomen sydänmaita, ja kokenut siellä joskus\nkarvastakin, vaikka tosin makeampi puoli on useimmiten ollut minun\nosakseni suotu.\n\n— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.\n\nVarsala naurahti.\n\n— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan saadessasi\npuret hammasta ja ajattelut, että tämä on ylenmääräisestä\ntungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin se menee.\n\nYstävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen virkaylennys\nsaapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.\n\n\n\n\nII\n\n\nToukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä\nkellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni, vaan\nsiinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli\nilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat\nne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa. Ehkäpä\nsyynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista\nlaiskimmat.\n\nTuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit menneet\npelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan, koskapa sattui hyvä\ntilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan vartta heilutellen ulos\ntuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.\n\nJuuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele,\nHonkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun asiamiehen\nAlitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.\n\n— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa painua\nkiinni.\n\n— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.\n\n— Se.\n\n— Taitaa olla hyväluontoinen mies?\n\n— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies, totesi\nVille.\n\n— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta\nasiamiestä.\n\n— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.\n\n— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.\n\n— Häh?\n\n— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.\n\n— Eihän tuo nyt oikein... On se välistä paremminkin...\n\n— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi Kantele.\n\nIsäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten\nasentoaan sanoi:\n\n— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään liikuttavan.\n\n— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin\nvastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.\n\n— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.\n\nKanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän\npuolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.\n\n— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole\nihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.\n\n— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville.\nPitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet\nolivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison\nvakuutuksen.\n\n— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana.\nNyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee\nemäntä?\n\n— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona...\n\nVille meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät\ntärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka\nkiusasivat ylen määrin Kanteletta.\n\n— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä\ntalonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon\ntulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.\n\nEmäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä\nesiliinaan ja tervehti vierasta.\n\n— Mitä sitä kuuluu? kysyi.\n\n— Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti\nsemmoinen kyseleminen.\n\n— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän herroja,\narveli emäntä.\n\n— Ei tämä tästä pitäjästä... Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, selitti\nVille.\n\nEmäntä vähän sävähti.\n\n— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat tuonne\nkamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi se kamari\nolla viileämpikin.\n\n— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne kamariin\nmeille ensin päivällistä.\n\n— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja meni\netsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin, kun ensin\nolivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.\n\n— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle, joka\npistäytyi tupaan.\n\n— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.\n\nEmäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.\n\n— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko... kun on tullut vieraita ja\nsinä syntinen vain makaat.\n\nJa vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:\n\n— Mikä lienee tarkastaja... jos lienee kuin iso herra.\n\n— Häh?\n\n— Että nouse nyt\n\n— Nousenhan minä.\n\nJa isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan alta\ntupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se nyt\npainostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.\n\nKantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.\n\n— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.\n\n— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.\n\n— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele — ja\nrakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein hyvää tulla\ntämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa. Näkee heti, että\ntalossa on järjestystä.\n\n— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,\n\n— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään. Tulemme\nsieltä meiltä viimeksi.\n\n— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi\nmuistanut sen nimistä yhtiötä.\n\n— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä naapurin\nmies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä päätin lähteä\nhäntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä henkivakuutus?\n\n— Eipä sitä vielä...\n\n— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja, jotka\non jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele. Kuulin,\nettä täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa vakuutusta;\nvaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle päätettäisi\nsuuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat paremmat.\n\n— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.\n\n— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?\n\n— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.\n\nKantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.\n\n— Joko isäntä on vanha?\n\nIsäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.\n\n— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen virkkoi.\n\n— Johan se viideskymmen lienee menossa.\n\n— Jokohan tuo missä asti?\n\nEmäntä joutui selittämään.\n\n— Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän aikana.\n\nSitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa? Saisihan se\nukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin semmoinen pässinpää,\nettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä tietään.\n\n— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka aina\nsuuna ja päänä.\n\n— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen isäntäkin,\nkun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän yhtiö antaa\nsuurimman varmuuden vakuutetuille.\n\n— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä kuolemaan, ja\nleski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä uusiin naimisiin\nja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt, arveli isäntä.\n\n— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää\nperillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.\n\n— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.\n\n— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.\n\nKantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa. Hänestä\nnäytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja selitettyhän\nyhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä silmät\npuoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:\n\n— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.\n\n— Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä...\n\n— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.\n\n— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin\ntaloriekaletta.\n\n— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta\nlisänä.\n\n— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.\n\nIsäntä alkoi kuorsahteiemaan.\n\n— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.\n\n— Joo... puh... huu...\n\nIsäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen kanssa\nkamariin.\n\n— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli\nemäntä. Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt\nkeittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?\n\n— Ei ole.\n\n— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa mennessään.\n\n— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen\npäättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin\nettä saa vahvasti kuorsata.\n\nVille oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista\neduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli\nkäynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat\nja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle,\njoka tästä vimmastui.\n\n— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä\nnappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi\nsiitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.\n\n— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä\nHonkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?\n\n— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat\nvuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan\nsiihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan\nkeinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?\n\n— Kyllä.\n\n— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on\nvakavaraisin, neuvoi Kantele.\n\n— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.\n\n— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen\ntäytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että\nkilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi\non lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja,\njollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.\n\n— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen\nveitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen\nkanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta\ntunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti\nmielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi\nsynkälle saloseudulleen.\n\n— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään alkuun,\nlupasi Ville innostuneena.\n\n— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli\nKantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä\npitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi\nvakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria kaupunkeja\nja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.\n\nVillen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä\nmuutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.\n\n— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi hän\nKanteleelta.\n\n— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä\nkopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt\nehdottaa mihin mennään.\n\nVille mietti hetkisen ja virkkoi:\n\n— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia. Ne on\nsemmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.\n\n— Onko tästä sinne pitkältä?\n\n— Taitaa tulla vain neljä kilometriä,\n\n— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että\nvaljastavat.\n\nHetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan\nturkinpunaisena.\n\n— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin. Miehet\novat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei isäntä\nkäske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.\n\n— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran laukkua,\nlupasi Ville.\n\nKantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi\nmotkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin\nhenkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo viikkokauden\nmajailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia yhdestä ja\ntoisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle paikkakunnalle,\nvaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja Honkayhtiön miehiä oli tulossa\nKuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin peläten toisten peruuttavan\nheidän vaivalla saamansa vakuutukset.\n\nSeppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa hakemaan,\nja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja tulossa\nkyläkunnalle.\n\n— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat\nolleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu olevankin\nja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin ukolle, että\nihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää huolta pitämään\ntästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää vakuuttaa. Pitäisi\nniitä herroja minunkin nähdäkseni.\n\n— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä\nheistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin\nhukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.\n\n— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen muija.\nKaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä Kuivalassakin.\n\n— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On\nne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle... Ja väkeviä\nniillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät\ntästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee\ntakaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää,\nniin pulassa tässä ollaan.\n\n— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken\nmaailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa\nemännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko\nodotellen emäntää maitoa mittaamaan.\n\n— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.\n\nPäivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili\nselällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan\nlentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka\nhänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli\nmuutamissa muissa taloissa saanut kuulla.\n\nEmäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen\nmaitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla\nja kuunteli hänen torailuaan.\n\n— Herra siunatkoon, kun se on tuossa... enkä yhtään huomannut.\n\n— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.\n\nSamassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät\nhipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies,\njoka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi\npäiväksi.\n\n— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään\nmaitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja\nvakuutusherroja kuin entisetkin.\n\nVarsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti:\n\n— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.\n\n— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat, virkkoi\nPörjönen samaan äänilajiin.\n\nVaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.\n\n— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki puhdasta.\nMeillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui\nPörjönen.\n\n— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala. Minulla\non ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa hyökkäystä\nmyöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja hän on uutuuttaan\nhyvissä voimissa.\n\n— Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen kuin\nmeidän rivit horjuvat.\n\n— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen\nvierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa pihamaalla\npitkään syljeksien ja murahdellen.\n\n— Puoluepukari... joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla.\nJokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?\n\nEmäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.\n\n— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?\n\n— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön\nherroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.\n\n— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.\n\n— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa,\ntekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.\n\n— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä\non makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.\n\nMutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.\n\n— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra\nkuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka\nkaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta.\nAntaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se\nsyötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.\n\n— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut\nrahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.\n\nIsäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan\nhopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:\n\n— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me\nnyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin\nkanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.\n\n— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa\nvielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.\n\n— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.\n\n— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä olen\njo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli isäntä, ja\nvirkkoi hetken perästä:\n\n— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.\n\n— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa nuolla\nnäppiään.\n\n— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu Hameahossakin\nyksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat väkipakolla, kun niitä näin\npaljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö siinä tule riitaa, kuka saa\nvakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa yksiin paikkoihin, uteli isäntä.\n\n— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.\n\n— Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään,\nnaurahteli isäntä.\n\n— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.\n\n— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin\nrunsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.\n\n— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne ovat\naina pyörimässä.\n\nIsäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi sisähuoneisiin.\nKyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten ajamaan.\nTuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden\nlehtisilmujen tuoksu.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla käsilaukkuineen.\n\n— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki Kuivalan\nkylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?\n\n— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä\nmukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä tuon järven\npoikki, selitti isäntä rauhallisesti.\n\n— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä soutajaa\nhakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.\n\n— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta järven\nyli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole kuin puoli\nkilometriä Kana-ahoon.\n\nJortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.\n\n— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.\n\n— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä soudan.\n\n— No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä astumaan.\n\nRannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti\ntervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan\nheittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.\n\n— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen\ntuhdolle hätäilivät pojat.\n\nKantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet\ntervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan. Ja,\nkun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti tuhdosta,\nrepesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean sanavarastonsa,\njohon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa purkamiseen uhkaillen\npoikia käteensä kopaisemallaan seipään kappaleella, vaan pojat\nkatsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä ja jättää herra\ninspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli pääsyä.\n\nKun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan takaisin\nluvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein venheeseen\nja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat aivan\nkatkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin hauraaksi,\nniin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella tuohisella\nja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista rantaa\nkatkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla ei ollut\nmuuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi housunkannattimensa. Mutta\ntämä neuvokas keksintö vei siksi paljon aikaa, että venhe täyttyi\npuolilleen vedestä. Kantele sitä tyhjentämään samalla katseellaan\nmittaillen välimatkaa rantaan ja miettien, voisiko hän uimalla päästä\nmaihin, jos venherasa sattuisi uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä,\nja hänen selkäpiitään karmi omituisesti ajatellessa pakollista\nuimanäytöstä keväisessä, kylmässä vedessä. Siinä vettä ammentaessaan\nhuomasi hän kuitenkin, että järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi\nhelpotuksen huokaus. Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä,\ntulisi. Hän koetti vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla\nvedoilla venhettä likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle\nsaakka, ja silloin Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.\n\n— Uih uh... uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen toisessa\nkädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja hattua,\nkahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli\nhänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie\nlöytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt\nrannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen\nhuuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.\n\n— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin.\nSieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon,\nneuvoi eukko.\n\nKantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen mielessään\nKuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan tulisi moiselle\npaikkakunnalle.\n\nKana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui\ntupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista\nja jos mahdollista kuumaa saunaa.\n\n— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä\n\n— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.\n\n— Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä olleen\naikeissa tulla tänne?\n\n— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat\nsaivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.\n\n— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä tarkastellen\nKanteleen vettä valuvia vaatteita.\n\n— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut\nvuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei\nannettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?\n\n— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä ruokaakin jo\npöydässä, toimitti emäntä.\n\nKantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä Pörjönen\nja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi heidän\nedustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala kiehui\nkasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua kahta vastaan,\nvarsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat tunnettuja\nsuunsoittajia.\n\n— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän oli\nluullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä istuivat\nkilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta\nnäyttävään persoonaansa.\n\n— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten, istuisiko\nmärillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.\n\n— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.\n\n— Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä\njalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä\njärvetkin.\n\nVarsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.\n\n— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin\näijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa\npäästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.\n\n— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla höystellen\nsuorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.\n\n— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus tavallisen\nhenkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle virkaveljelle\nvoi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt hän ei saa\nsiitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä vakuutettu. Ja mikä\nsuunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun aikana sairastuisi!\n\nKantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään\nsisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä\nvirkkoi Varsala naureksien.\n\n— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa.\nPahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt,\nmutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi\nkundeiltani.\n\n— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset, vieläpä\noikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.\n\n— Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen, joka\nsikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.\n\n— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele\nynseästi.\n\nNaukkunen naurahti.\n\n— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan kaupungin\nseurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä huonomuistiseksi päästyään\npalvelemaan Honka-yhtiötä.\n\n— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta Kantele\nolikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole jaksanut\nhänen muistiinsa syöpyä.\n\n— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli\nvaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.\n\n— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan kyläläisille,\nkun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.\n\n— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.\n\nKohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa sisähuoneisiin\nalkoi majatalon emäntä murista.\n\n— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se viimeinen oli\nkuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat viisaita poikia;\nnarraappas nyt herran kehveli vuotavaan venheeseen. Saa nyt nähdä,\nkuinka monta päivää siinä rötkyilevät. Mikä heille jaksanee ruokaa\nkantaa, pahuuksille.\n\n\n\n\nV\n\n\nPetäjä, Honka-yhtiön toimitusjohtaja istui muutamassa Pörssin\nruokasalin rauhallisessa nurkkauksessa illallisella. Hän oli\nsuorittanut päivän kuluessa ankaroita aivoponnistuksia ja näytti\nvieläkin tiukasti miettivän. Petäjä oli saanut parina päivänä yhtiönsä\nkenttämiehiltä hätyyttäviä tietoja ankarasta kilpailusta, joka oli\nalkanut maaseudulla eri yhtiöitten välillä. Varsinkin Djefvulsundyhtiö\noli tehnyt laajoja valloituksia, ja mainitun yhtiön hankinta oli\nviime viikkoina noussut puolella. Sen lisäksi Leimaus oli lisännyt\ntuntuvasti miehistöään, ja Riento oli yhä edelleen vakava kilpailija,\nvaikka mainitun yhtiön hankinta ei näyttänytkään erikoisempata nousua.\nMaaseudun, varsinkin synkkien sydänmaitten yleisöä voi hyvin vetää\nnenästä, ja Djefulsundyhtiön miehet tekivät sen suurella taituruudella.\nHänen täytyisi keksiä tähän sekasortoon joku mojova keino yhtiönsä\nedesauttamiseksi, mutta hänen vaikeitakin probleemeja ratkaisemaan\ntottuneet aivonsa eivät tällä kertaa näyttäneet päästävän häntä\npulasta. Vielä yksi uneton yö oli hänen asian takia vietettävä. Sitä\nvarten oli hän tullut tavallista aikaisemmin illalliselle saadakseen\nmiettiä rauhassa.\n\nSamassa tarkoituksessa nähtävästi tuli myöskin Riennon toimitusjohtaja\nKurkivuori ja teki hieman hajamielisenä tilauksensa. Raskaat mietteet\npainoivat nähtävästi häntäkin, koskapa oli ilmestynyt syvät mieterypyt\nhänen otsalleen ja silmät näyttivät punehtuneilta, joka seikka\noli ennen osoittanut hänen olevan ankaroissa aivoponnistuksissa.\nHuomatessaan Petäjän nauttimassa verkkaan illallistaan, näytti\nKurkivuori melkein ilostuvan.\n\n— Kas päivää, häiritsenkö?\n\n— Et millään muotoa, virkkoi Petäjä, vaikka mielessään olikin hieman\nnyrpeissään ajatustensa katkeamisesta. Vaikea probleemi oli alkanut\nselvetä jo hänelle.\n\n— Saanko ehkä tulla samaan pöytään? virkkoi Kurkivuori.\n\n— Kyllä sopii, samalla saan kai kuulla, mihin toimenpiteisiin sinä\nolet ryhtynyt tuon Djefvulsund-yhtiön suhteen, jonka sinäkin tietänet\naloittaneen ankaran kilpailun maaseudulla.\n\n— Tiedän, tiedän ja sitä olen miettinyt kokonaisen vuorokauden\nyhtämittaa, mitä olisi tehtävä. Mainitun yhtiön miehet ovat sangen\ntaitavia valheen tekijöitä, ja valhe käy kaupaksi tässä maassa paremmin\nkuin totuus.\n\nKurkivuoren tilaus tuli, ja hän aloitti hieman hajamielisenä\nillallisensa.\n\nHetken äänettömyyden perästä virkkoi hän.\n\n— Nähtävästi tulee kärsimään koko vakuutusaate Djefvulsund'in herrojen\npuuhista. Sen lisäksi että he keksivät toisista yhtiöistä loukkaavia\nvalheita, vakuuttavat he sairaita ja kuolevia. Olen sen saanut tietää\nyksityisraporteista.\n\n— Silloinpa pian sairastaa yhtiökin kuoleman tautia, arveli Petäjä.\n\n— Mutta sanos, veli, miten tästä pyykistä selvitään kunnialla?\nkiukkuili Kurkivuori. — Onko sinulla ehkä jo keino keksittynä?\n\nPetäjä hymähti.\n\nHän tietysti ei tulisi keinojaan ilmaisemaan tuolle toiselle, vaikka\nne olisi jo keksittykin. Rientokin oli kilpailijoita, ja herroilla\noli yhtämittaa toisilleen jotain hapanta hampaan kolossa, vaikka\nsivistyneinä miehinä eivät sitä ilmituoneet, varsinkaan samassa\nruokapöydässä istuessaan.\n\n— En ole vielä päättänyt mitään erikoisempaa. Johonkin voimakeinoon\ntässä on nähtävästi ryhdyttävä.\n\n— Samaa mieltä olen minäkin, arveli Kurkivuori. Suurta ja iskevää sen\npitää olla, muutoin se ei mitään vaikuta. — Henkilökuntaa on lisättävä,\n— mietti hän itsekseen ilmaisematta toiselle alkusuunnitelmiaan asian\nratkaisussa — ja palkattava maaseudulle uusia miehiä peruuttamaan\nDjefvulsund'in vakuutuksia. Viimeksi mainittu ajatus kumminkin\nteki jonkunverran kipeää. Peruutustyöstä hyötyisi myöskin osaltaan\nHonkayhtiö ja Leimauskin, joka nuoruudestaan huolimatta tuntui entistä\nelinvoimaisemmalta.\n\nPetäjä ei ajatellut peruutustyötä lainkaan, Hän aikoi panna yhtiönsä\nkoneiston entistä ripeämpään käyntiin ja lisätä siihen uutta voimaa\nkansan parhaista aineksista. Petäjän kasvot kirkastuivat Hän oli,\nainakin suurimmalta osalta asian ratkaissut. Se välähti yhtäkkiä\nhänen aivoissaan. Maaseudulla oli vielä paljon kansakoulunopettajia,\nkunnallislautakuntien esimiehiä ja muita kunnallisia virkailijoita,\njotka eivät olleet vielä Honkayhtiön juoksupoikina. Heidät oli saatava\nkenttämiehiksi ja määrättävä heille päiväraha, joka sai heidät asiaan\ninnostumaan. Se oli nyt selvä siltä kohdalta.\n\nKurkivuori huomasi Petäjän kasvoista, että hänen aivonsa olivat tehneet\nsuuren palveluksen omistajalleen, ja lausui.\n\n— Sinä taisit jo keksiä asialle ratkaisun?\n\n— Sinäpä sen sanoit, iloitsi Petäjä jatkaen syöntihän parantuneella\nruokahalulla. Hänen oli vain käytävä konttorissa antamassa määräykset\nkiertokirjeitten laatimisesta ja painatuksesta, että ne joutuisivat\nlähtemään jo huomisessa postissa maaseudulle. Sitten sopisi vähän\nitseään tuuletella pitkän aivoponnistuksen jälkeen.\n\nKurkivuori näytti hieman tyytymättömältä.\n\nSiinä istui vastapäätä Petäjä loistaen kuin keväinen aurinko ja\nheitteli häneen nähtävästi vahingoniloisia silmäyksiä, ja hänen\naivoissaan ei kysymys saanut ratkaisua, vaikka hän ponnisteli niin,\nettä hiki nousi kaljulle päälaelle.\n\n— Mahdollisesti joku voimanäytös, joka vaatii johtajaltaan entistä\nenemmän tunnettua kekseliäisyyttä, koetti Kurkivuori hieman\npisteliäästi arvaella kilpailijansa keksintöä.\n\n— Ei erikoisempaa, virkahti Petäjiä rauhallisesti — Honkayhtiö ei\ntarvitse enää erikoisempia voimanäytöksiä.\n\nPörssin sali alkoi täyttyä nälkäisistä vieraista, joiden mukana tuli\nmyöskin Leimausyhtiön toimitusjohtaja Sammalkontio, ja otti pöydän\naivan heidän läheltään.\n\n— Herrojen ei tarvitse antaa itseään häiritä, virkkoi Sammalkontio\npöydästään, ja jatkoi myrkyllisesti; Ehkä saan sentään sivumennen\nkertoa uutisen, joka kenties auttaa herrojen ruuansulatusta, varsinkin\nnäin kriitillisenä aikana. Me saamme pian uuden henkivakuutusyhtiön.\nOsakkeita kuuluu olevan riittävästi merkittynä ja perustava kokous\npidetään täällä näinä päivinä.\n\nTämän sanottuaan kääntyi Sammalkontio rauhallisesti tekemään\ntilaustaan. Hän oli jo uutisen johdosta, saatuaan sen kuulla,\nsuorittanut yksityiskonttorissaan intiaanitanssinsa ja höystellyt\nsitä muutamin tilaisuuteen sopivin voimalausein. Nyt hän suhtautui jo\nuutiseen täysin rauhallisesti.\n\nHänen virkaveljissään toisessa pöydässä vaikutti uutinen sensijaan\nsähköttävästi. Kurkivuoren kädestä putosi veitsi kilahtaen permannolle\nja Petäjältä, joka oli rauhallisena kaivellut hampaitaan, katkesi tikku\nhampaan koloon.\n\n— Sepä nyt vielä puuttui, kivahti Kurkivuori unhottaen kokonaan\nprobleeminsa ratkaisun.\n\n— Kuka tuon puuhan on pannut alkuun, kysyttiin Sammalkontiolta.\n\nTämä mainitsi erään tunnetun juristin ja muutamia muitakin nimiä.\n\n— Herrat siis eivät ole asiasta kuulleet? virkkoi Sammalkontio käyttäen\näskeistä äänilajia.\n\n— Emme.\n\n— Olipa onni, että minä sain sen herroille ilmoittaa.\n\n— Mitähän tuossa nyt noin, sanoi Kurkivuon Sammalkontiolle. Olisit\ntullut samaan pöytään.\n\n— Kiitos kunniasta.\n\nSammalkontio täytti Kurkivuoren ystävällisen pyynnön. Muulloin olisi\nhetken mieliala tuntunut heistä jokaisesta hieman naurettavalta, mutta\nnyt he olivat kaikin kuin yhteisiä onnettomuustovereita, joita painoi\nDjefvulsundyhtiön raivokas hankinta ja uuden yhtiön perustaminen.\n\nSammalkontio jatkoi syöntiään, ja pöydässä jatkui painavana\näänettömyys, kun siihen sijaan muualla salissa äänten sorina\nkohoamistaan kohosi.\n\nVihdoin nousi Petäjä pöydästä ja kumarsi pyytäen anteeksi\npoistumistaan, samalla mennen jo ovessa.\n\n— Nyt raudat ahjoon ja koko kenttäarmeija puhaltamaan, mutisi hän\nlaskeutuessaan kadulle.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJohannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana\nAleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli\nHonkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi.\nVaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen\nasemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin\nviime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan,\njonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä,\nvarsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului\nviimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas\nkoneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut\nhänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä\nja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät\noikeutetuksi.\n\nKuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja\nviimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta.\nJohannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen\nkotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi,\nja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja\nmoukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut,\nettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei\nmuuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi\nnimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan\nkylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari,\nkuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen\nmennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu,\njahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin.\nMuutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin\nse mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset\nvastalauseet mitään auttaneet.\n\nHänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen\nsuunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän\npäättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt\nkevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa,\njoka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.\n\n— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.\n\nKantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan\nkylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.\n\n— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä\nollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän\nsopii tämä ilta olla yhdessä.\n\n— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen\nvähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä\nhankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti\nKanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa\nohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja\nhäntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.\n\n— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.\n\n— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä\nvastaan?\n\n— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja\nravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle,\narveli Kantele.\n\n— Älä helkkarissa. Se on liian hieno paikka. Mennään johonkin toiseen,\nvaikkapa Osmolaan.\n\n— Siin'on mies, joka ei uskalla mennä sinne, jonne muutkin hienot\nherrat menevät. Miehellä on niin helähtävän hieno sukunimi ja pelkää\nHelsingin ruokapaikkoja.\n\n— No älähän nyt, tyynnytteli Böljengögel. Mennään sitten.\n\n— Mitä pahusta sinun oikeastaan tarvitsi mennä sitä nimeäsi muuttamaan,\nkiukutteli Kantele, joka aavisteli, että mies tulisi osittain tämän\nnimenmuuttonsa takia saamaan vielä potkut yhtiöstä, ja hän menettäisi\npiiristään keskinkertaista paremman hankintamiehen.\n\n— No se vanha nimi oli niin kovin paksu, puolusteli asianomainen.\n\n— Oletko sinä itse sitten kovin hieno, jatkoi Kantele ulottamassaan\näänilajissa. Sinä kävisit muuten miehestä, vaan tuo nimiasia tuottaa\nsinulle vielä ikävyyksiä.\n\n— Sitä se on jo minulle tuottanutkin, varsinkin kotiseudulla.\nKöökeliksi pakanat haukkuvat.\n\nHe tilasivat illallisen Ala-Kämpissä ja kun he parhaiksi olivat\npäässeet ruokaan käsiksi, ilmestyi Aapeli Keikaus, Riennon tarkastaja\nheidän pöytänsä ääreen kumarrellen hyvätuulisena.\n\n— Iltaa. Herroilla on, nään mä, makea illallinen. Tulin tänne erästä\ntuttavaa tapaamaan, mutta kun en häntä tavannut, ei minulla olisi\nmitään vastaan, jos sallitte minun istua samaan pöytään.\n\n— Mikä kehno sinut tänne lennätti? ihmetteli Kantele.\n\n— Sama juna joka herrojakin. Olin vilaukselta niinkuin näkevinäni\nmatkalla, mutta minä olin niin kiireissä liikeasioissa, etten joutanut\nkunnioittamaan läsnäolollani herroja. Ja sitäpaitsi minä matkustan aina\nkolmannessa luokassa, jota vastoin herrat käyttävät aina toista luokkaa.\n\nKeikaus hymyili leveästi, tilasi illallisen ja istui pöytään. Setä,\nkuten häntä virkatoverinsa nimittivät, oli mainiolla tuulella.\n\n— Mitenkäs on herroja lykästänyt nykyään? Kuulin vähän jo siellä\nKuivalan kylällä kulkiessa. Siellähän oli istutettu vakuutusaatetta\noikein miehissä. Ikävä, etten minä joutunut samaan aikaan. Olisin\nminäkin tämän vaatimattoman Riennon siemeniä siroitellut. Tein siellä\ntosin pari vakuutusta, mutta mitäpä se on siihen nähden mitä herrat...\n\n— Ei kai setä vain peruuttanut meidän vakuutuksiamme? kysyi Kantele.\n\n— Eihän toki semmoista, kun on näin vanha ja vakiintunut mies\nkysymyksessä. Poikaklopithan sitä semmoista tekevät.\n\n— Kuuluiko siellä mitään Pörjösestä? kysyi Kantele.\n\n— Kuului olevan Kuivalan kirkonkylässä, kertoi Keikaus. Lähetin sille\nsinne toveriksi Tuhkasen. Saavat nyt koetella voimiaan. Tuhkanen on\nainakin sukkelampi suultaan jos jaloiltaankin.\n\nSetä nauroi niin, että vedet tulivat silmiin.\n\n— Se Tuhkanen riiviö onkin jokapaikassa yhtaikaa. Minulle siitä\nkehvelistä on ollut haittaa aika tavalla, sanoi Kantele.\n\n— Hyvä hankintamies. Meidän aluemiehistämme parhaita, huomautti Keikaus.\n\n— Meidän olisikin se tuulihattu saatava, virkkoi Kantele.\n\n— Äläpäs, poika. Ei se vain niin ole otettavissa.\n\n— Nostetaan palkkaa, kiusotteli Kantele?\n\n— On sitä rahaa meilläkin, kyllä se poika ei tule teidän armeijaanne.\nMutta mitäs tuosta. Tämä Kökel, anteeksi, Böljengögel taitaa olla\nmyöskin hyvä hankintamies. Eiköhän heitettäisi pois liikoja nimiä?\nMinun nimeni on Aapeli, kolmen a:n kanssa.\n\n— Ehkä minä saan sanoa sedäksi, niinkuin toisetkin. Tämä on suuri\nkunnia minulle, virkkoi Böljengögel.\n\n— Niinhän se on, naureksi setä mutta minä en kehtaisi kuunnella\nsukunimeäni mainittavan. Se on minusta jotenkuten vastenmielinen.\nSinähän Johannes kuuluit muuttaneen sukunimesi. Valintasi on onnistunut\nerinomaisesti, naureksi setä. Keksikääpäs pojat minullekin uusi nimi,\nlisäsi hän vilauttaen silmää Kanteleelle.\n\n— Setä varmaankin pilailee nyt, mutta kuitataan kiitollisuudella,\nmutisi Böljengögel.\n\n— Vähätpä siitä. Nyt mennään sinulle morsianta katselemaan, sanoi\nKeikaus Johannes Ferdinandille. Sanoivat sinun eukkopuuhissa olevan ja\nsiksi pyydän saada kunnian olla puhemiehenä.\n\nHerrat nousivat ja setä ilakoi edelleen heidän laskeutuessaan kadulle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nVarsala istui mukavasti Sammalkontion yksityisasunnossa ja kuunteli\nesimiehensä ohjeita. Leimauksen miehet olivat saaneet kutsun\ntoimitusjohtajaltaan ja miehissä saapuneet neuvottelemaan. Varsala oli\njotenkuten myöhästynyt ja sai nyt yksityisesti ohjeita miten menetellä\nankarassa kilpailussa.\n\n— Tässä on kunnia kysymyksessä, puhui Sammalkontio. Ja kaikkein\nenimmän juuri meidän yhtiömme kunnia, sillä kun meillä oi ole mitään\nvoimakeinoja käytettävänä, on turvauduttava toisiin keinoihin.\nYmmärrätkö?\n\n— Kyllä, kyllä. Mitäpä minä en ymmärtäisi, virkkoi Varsala.\n\n— Tuo DjefulsundyhtiÖ kyllä aikanaan romahtaa, mutta sitä ennen se\nehtii tehdä pahuksenmoista tuhoa hankintatavoillaan. Meillä on yksi\nhyvä ase kilpailussa käytettävänä, ja sen sinä ymmärrät.\n\n— Kyllä ymmärrän.\n\n— Sinun on nyt koottava alueesi asiamiehet ja selitettävä heille vielä\nentistä tarkemmin tämä puoli asiassa.\n\nVarsala kuunteli kuivin suin ja hymähteli myöntävästi. Hänestä tuntui\nilta kovin kuivalta, kun ei saanut mitään suun avausta, mutta nämä\nyhtiöitten toimitusjohtajat eivät mitään tarjonneet, eivätkä tainneet\nmonetkaan liioin itse mitään miestä väkevämpää nauttia. Varsalaa jo\nkyllästytti ohjeitten paljous. Hänen teki mieli päästä iltaa istumaan\njonkun tuttavan kanssa ja maistamaan lasi uuden alkavan ottelun\nkunniaksi. Eipä hänkään toki muistiaan menettänyt iltaistunnoissa,\njoku lasi vaan sai vanhat muistot entisiltä ajoilta niin ihanasti\npalautumaan.\n\nVihdoin nousi Sammalkontio, ja Varsala pääsi lähtemään.\n\n— Koettakaa nyt pitää puolianne, virkkoi Sammalkontio hyvästellessään.\n\n— Kyllä, jollei muu auta niin tapella hatistetaan.\n\n— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,\n\nPalatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala\nvoitonriemuisena:\n\n    »Jos vaara uhkaa maatamme\n    on eessä työ\n    ‒ ‒ ‒\n    me vihollisen kaadamme\n    ja riemuellen laulamme\n\nja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä\n\n    »Se hetken on työ,\n    kun leimaus lyö.»\n\nLoppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen\nportaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla\nkuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä\nbassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen\nja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun\naurinko eloon herännyttä luontoa.\n\nAuenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi\nkirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla\nhengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.\n\nPalatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja\nhyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä\nherättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan,\nettä hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä\ntarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa\nammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.\n\nKun oli kuljettu jonkun matkaa, kysyi Keikaus matkatoveriltaan.\n\n— Mistä herra on ja minne on matka?\n\n— Savoon on matka, ja siellä on toimikin. Koti on joka talossa.\n\n— Olette siis ehkä jonkun tukkiyhtiön miehiä?\n\n— Olen Leimauksen palveluksessa. Nimeni on Varsala.\n\n— Ahäs, mietti Keikaus. Siinä se nyt on Leimauksen kenraali, josta olen\nkuullut puhuttavan, vaan en ikäväkseni ole sattunut ennemmin tapaamaan.\nHän kuuluu hankintamiehilleen sanoneen, että minä olen kehveli, mutta\nnytpä minä häntä jutkautan.\n\n— Keikaus, esitteli hän, mutta Varsala ei nähtävästi vaunun jyrinässä\nkuullut nimeä oikein.\n\n— Minne on matka? kysyi vuorostaan Varsala.\n\n— Sinne Savoon tästä minäkin. Meillä onkin nähtävästi sama matka.\n\n— Ehkä joku tilanomistaja sieltä? kyseli Varsala.\n\n— Niin, virkkoi Keikaus.\n\nPäästiin puheen alkuun ja huimasti jutut luistivatkin. Kumpainenkin\nheistä oli tunnettu juttumestari, ja matka kului hyvin hupaisesti.\n\nKun jutun aiheet loppuivat alkoi Varsala puhua matkatoverilleen\nhenkivakuutuksen siunauksesta ottaen elämästä hyvin vaikuttavia\nesimerkkejä tueksi väitteilleen.\n\n— Missä yhtiössä olette vakuutettu? kysyi Varsala ohimennen.\n\n— Riennossa, vastasi Keikaus.\n\n— Mitäs jos nyt ottaisitte lisävakuutuksen Leimausyhtiössä. Se tulisi\nvarmasti edullisemmaksi teille kuin Riennon vakuutus, esitteli Varsala.\n\n— Voisihan olla niinkin, myönnytteli Keikaus, ja Varsala innostui\nselittämään perin pohjin yhtiönsä etuja. Ja esityksensä lomassa hän\nkosketteli Rientoa tilaisuuteen sopivilla sanoilla.\n\nHetken vaitiolon perästä kysyi Keikaus.\n\n— Kuka siellä teidän seuduillanne on Riennon tarkastaja?\n\n— Keikaus kuuluu nimensä olevan. Miestä en ole nähnyt, mutta sanovat\nhänen olevan erittäin hyvässä ruumiillisessa kunnossa.\n\n— Minkälaisen miehekseen sanovat olevan?\n\n— Melkein tyhjänpäiväisen. Syö ja makaa ja paisuu yhä pyöreämmäksi.\nNiin nuo ovat kertoneet. Siellä on muuan Tuhkanen, joka tekee Rientoon\nniiden kaikkien edestä vakuutuksia. Mikä lienee hurjapää?\n\n— Kyllä tunnen miehen, sanoi Keikaus.\n\n— No eikö hän olekin aika tuulihattu?\n\n— Paras asiamies koko Riennossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamalla kotiseudun asemalla laskeutui Keikaus junasta sanoen ensin\nlämpimästi hyvästit matkatoverilleen. Hänen poistuttuaan kysyi Varsala\nmuutamalta mieheltä vaunussa.\n\n— Tunsitteko hänet? Minkä talon isäntä hän oli?\n\n— Eihän se mikä isäntä, virkkoi mies. Keikaus tuo näkyi olevan, Riennon\ntarkastaja.\n\n— Mitä? Oliko tuo Riennon tarkastaja?\n\n— Olipa tietenkin. Eikö herra sitä nyt usko.\n\n— Uskon, murahti Varsala, mutta salaisesti hän lähetti parhaimman\nvoimasanavarastonsa menijän jälkeen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nVarsala astuksii helteisenä kesäkuun päivänä asiamiehensä, Pekkarisen\nEenokin kanssa Mutkan talon pihaan, jossa talon kolme poikavekaraa\non parhaillaan suorittamassa tappelunäytelmää. Vanhimmalla, joka\nnähtävästi on sivuuttanut kahdeksannen ikävuoteissa on jo miehuuden\nmerkkinä housut, vaan toisilla, häntä nuoremmilla on verhona vain\npaidat, jotka ovat taistelun pyörteissä pahasti repeytyneet Nuorin,\nviisivuotias Anselmi pitää puoliaan kahta vastaan ja suoriutuu aina\nvoittajana. Riemuiten pysähtyy Varsala katselemaan poikien nujastusta,\njoka hänen mielestään niin verrattomasti kuvaa eri vakuutusyhtiöitten\nkilpailua. Varsalan mielestä edustaa Anselmi hänen yhtiötään, ja hän\nkäy heti tämän puolelle. Eenokki koettaa suhdittaa mukuloita:\n\n— Oletteko siivommalla, kun tuossa nyt vielä ihan herran nenän edessä\ntapellaan. Menkää kartanon taakse.\n\n— Anna sinä niiden tapella, virkkoi Varsala, huomautellen Anselmille,\nmistä hänen olisi milloinkin tartuttava kiinni kavereihinsa.\n\n— Pure nyt... ka... jo kuristaa... puraise kädestä Ansu... potkaise nyt\ntakapuoleen... ka... ka... jo höyhentävät... tule pois, tule pois.\n\nAnsu juoksi mahtavan puolustajansa taakse, ja toiset silmäilivät\nläähättäen ja kasvoiltaan kiehuvan punaisina, miltä puolelta olisi\nparas kaapata Ansu uudelleen kynittäväksi. Ansu röyhisti rintaansa ja\nuhkasi.\n\n— Minä kun otan seipään!\n\n— Niin, me otamme seipään, riemuitsi Varsala.\n\nPojat töllistelivät ihmetellen vierasta, joka kävi niin uhkaavasti\nAnsua puoltamaan. Samassa tuli isäntäkin pihaan, ja riitapuolet\nhajosivat. Isäntä oli ollut venhettä tervaamassa ja ojensi tervaisen\nkätensä vieraille, ensiksi Varsalalle.\n\n— Joko herran käsi tervaantui hätäili Eenokki nähtyään Varsalan\nkasvoilla tuskallisen ilmeen hänen irroittaessaan kättään isännän\nkädestä.\n\n— Minä haen pesuvettä, ja Eenokki kumarsi herralle mennessään. Isäntä\nkoetti pyyhkiä kättään housujensa takapuoliin ja kyseli kuulumisia.\n\n— Eipä kuulu muuta kuin, että Pekkarisen ukko kuoli kuukausi sitten\nja minä toin nyt sinne Pekkariseen isännän henkivakuutussumman,\ntuhat markkaa. Ukko otti vastahakoisesti vakuutuksen kolme kuukautta\ntakaperin, ja nyt kävi niin, että rahat tulivat heti yhtiöstä, kun ukko\nkuoli.\n\n— Vai niin. Vai tuli siitä Pekkarisen ukosta tuhannen markan nahka,\njurahti isäntä. Sanoivatkin sitä akkansa peitonneen viimeiseltä,\npikemmin nuo rahat saadakseen.\n\n— Se on turhaa puhetta, arveli Varsala. Sattui vain muuten niin hyvään\naikaan se vakuutuksen teko. Sitä kun ei tiedä, milloin se kuolema tulee.\n\n— Eihän sitä tiedä, milloin keikahtaa, arveli isäntä.\n\nEenokki toi vettä, ja Varsala hankasi tervaa kädestään ja puheli\nisännälle.\n\n— Kaippa se isäntäkin nyt tekee vakuutuksen ja samalla kertaa vähän\nisomman kuin Pekkarisen isäntä. Tässä kun on isompi talokin ja\nvarakkaampi.\n\nMentiin tupaan ja Varsala jatkoi esitystään.\n\n— Ajatelkaahan isäntä lastenne tulevaisuutta ja tehkää nyt heti tuo\nvakuutus.\n\n— Eipä se isävainajakaan ajatellut lastensa tulevaisuutta, marisi\nisäntä. Se isäukko oli suutarimies, ja paljon oli lapsia. Kun\npoikaparvesta vanhin suoritti hyvin ensimäisen tappelunujakan\nkyläkunnan poikien kanssa, potkaisi ukko ulos ovesta ja arveli:\n\n— Kyllä jaksat jo henkeäsi elättää, kun jaksat kerran jo tapellakin.\nVuoron perään sitä sitten siirryttiin ukon anturan jälki takapuolissa\nmaailman hartioille. Minulla tuo on talopahanen, vaan tiukalle se ottaa\neteenpäinmeno.\n\n— Isäntä vain nyt muuten... kyllähän isännällä varoja on vakuutusta\nmaksaakseen, arveli Varsala.\n\nEmäntä paistoi leipiä ja kysyi;\n\n— Mitä vakuutusta?\n\nVarsala läheni emäntää makeasti hymyillen ja virkkoi:\n\n— Henkivakuutusta tässä on tarjottu isännälle. Kyllähän emäntä sen\nasian tärkeyden ymmärtää.\n\n— Eipä se henki pysynyt Pekkarisenkaan ukossa, vaikka olivat\nvakuuttaneet, sanoi emäntä.\n\n— Ei se vakuutus olekaan sitä varten, että henki paremmin pysyisi.\nYhtiö vaan korvaa määrätyllä summalla sen vahingon, mikä syntyy\nmenetetystä hengestä.\n\n— Mikä vahinko siitä tulee, jos vanha kuolee. Kyllä se jo jouti\nPekkarisen ukkokin, arveli emäntä.\n\nVarsala kaiveli nenäänsä ja katseli avuttomana eteensä.\n\n— Ainahan siinä sentään tulee vahinko, kun perheen jäsen kuolee. Ja\nsen vahingon ottaa yhtiö korvatakseen, koetti hän selittää. — Tämäkin\nEenokki nyt sai isänsä vakuutussumman, tuhat markkaa.\n\n— Mitä sai? kysyi emäntä heristäen korviaan.\n\n— Saatiin tuhat markkaa henkivakuutusyhtiöltä, kun isä kuoli, sanoi\nEenokki.\n\n— Ettäkö tuhat markkaa niin vaivaisesta ukosta, kiljahti emäntä. Kun se\nvainaja ei kuullutkaan enää viimeiseltä ja joka viikko piti hierojan\nsitä muokata.\n\n— Niin tuli, vakuutti Eenokki.\n\n— Ja siitä sinä olet hyvilläsi, kun sait isäsi henkirahat, virkkoi\nisäntä.\n\nEenokki puolustautui ja sanoi lopuksi\n\n— Kyllä se nyt on isännän otettava se vakuutus.\n\n— Niinpä ne sanoivat, että vielä se olisi Pekkarisen ukko elänyt, jos\nei ruvennut siihen vakuutukseen, arveli isäntä.\n\nVarsala kaivoi taulukon taskustaan, teki kustannusarvion ukon\nvakuutuksesta ja vetosi emännän parempiin tunteisiin tietäen tältä\ntaholta saavansa kannatusta asialleen.\n\nEmäntä seisoi keskipermannolla, kädet ronkilla, ja näytti miettivän.\n\n— Jaa, kyllä se on tuon ukkorähjän henki vakuutettava. Mutta ei sitä\nnoin vanhaa miestä kannata vakuuttaa korkeammasta kuin tuhannesta\nmarkasta. Tulisi vain suotta sille yhtiölle suuret maksut, kun se\nkuolla kumahtaa, päätti emäntä. Isäntä mulkoili hätäisesti vuoroin\nVarsalaa ja emäntäänsä. Tupakkipuru mukkelehti poskesta toiseen.\n\n— Mutta minäpä en anna vakuuttaa itseäni, kivahti ukko.\n\n— Kun minä sanon, että sinut vakuutetaan, niin se on jemtti, eikä\nsinulla ole siinä enää suun aukaisemista.\n\n— Minä en pane puumerkkiäni niihin kirjoihin, se nyt on varma, päätti\nisäntä ja nousi lähteäkseen, nähtävästi livistääkseen pakoon.\n\nEmäntä huomasi miehensä pakosuunnitelmat ja väistyi uhkaavasti hänen\neteensä — Sinä et astu nyt askelta ennen, kuin ne kirjat on tehty.\n\nIsäntä painui penkille ja näytti miettivän kovaa kohtaloaan ja sitä\nminkä aseen saisi käteensä, jos asia kävisi hänelle vielä ahtaammaksi.\n\nVarsala maanitteli isäntää ja kaivoi taskustaan paperit ja, samalla\nneuvoen uutta asiamiestä, kirjoitti hakemuksen tehden asiaa koskevat\nkysymykset emännälle.\n\nIsäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia\nkeinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua\nputkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi\naviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.\n\n— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja\npanee nimensä alle.\n\n— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka\njärveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.\n\n— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi\nemäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.\n\n— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?\n\nPekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää\nsohittaa parhaimmalla taidollaan.\n\n— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että...\nuhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa\nisännän lähettyviltä.\n\nEmäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli\nniin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat\nkeikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan\nvarma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan.\nHän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen\njärkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.\n\n— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä\nkuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.\n\n— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon\nlujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin\nlähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.\n\n— Kyllä sinä olet koko nauta, pauhaili emäntä. Kun pitääkin ihmisen\nolla noin järjettömän, ettei omaa etuaan ymmärrä. Mutta niin kauan\nminä sinua piinaan, että panet puumerkkisi paperiin, uhkasi emäntä\nja neuvotteli hiljaa Varsalan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi\nryhdyttävä ukon kanssa. Päätettiin, että Varsala jää Pekkarisen Eenokin\nkanssa taloon yöksi ja yhteisvoimin koetetaan taivuttaa ukkoa.\n\n— Ja jos et sinä, ukko, piirrä tuohon paperiin harakan varpaita\ntänä iltana, niin saat tuntea, miltä pamppu maistaa, uhkasi emäntä,\nohjatessaan vieraita kamariin.\n\nMutta isäntä luikki pellolle ja uhkasi hänkin, että kauan saavat häntä\nodotella, kun kerran onnistui ehjin nahoin heidän kynsistään pääsemään.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSeuraavana päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, odotteli Mikkolan\nemäntä herrojen Pörjösen ja Naukkusen heräämistä öisestä unesta.\nEmäntä lämmitteli kahvipannua, joka oli herroja odottamassa keittiön\nhellalla. Talon miehet olivat syöneet aamiaisensa ja nukahtaneet\nhelteiselle pihamaalle ja aittoihin kuluttamaan makealla unella pitkää\nsunnuntaipäivää.\n\nEmäntä pui sormea hymy suupielessä karjakko Marille, joka oli keksinyt\nvaikuttavan kepposen naisväkeä liiaksi lähenteleville herroille ja\npannut sen renki Kallen kanssa täytäntöön. Asia, joka oli herättänyt\naamulla erittäin hyvän tuulen koko talon perheessä, oli kaikessa\nyksinkertaisuudessa seuraava.\n\nPörjönen oli pyytänyt tytöiltä, että hän kavereineen pääsisi\niltamyöhällä heidän luttiinsa ja saatuaan myöntävän vastauksen samalla\nottanut tarkat tiedot, missä lutissa karjakko Mari nukkui ja missä\ntalon vanhin tytär Iida, sillä he olivat saaneet herrojen jakamattoman\nhuomion osaksensa. Mari neuvoi ja herrat lähtivät liikkeelle, kun talon\nperhe nukkui iltasaunan jälkeen parhainta untansa. Mari oli neuvonut\nNaukkusen Ruota-Rietun, vanhan päiväläisukon luttiin ja Pörjöselle\nesitellyt Kiukku-Miinan, vanhan kupparimuorin lutin, jota paitsi hän\noli neuvoteltuaan Kallen kanssa asiasta kulottanut täyden vesikorvon\nRuota-Rietun lutin parveen avonaisen aukon ääreen, josta se oli\ntyhjennettävä Pörjösen niskaan silloin, kuin tämä rupeisi herättelemään\nRuota-Rietua.\n\nHerrat avasivat luttien ovet kumpainenkin omalla tahollaan aikoen ensin\nlaulaa lemmityilleen jonkun kuutamoaarian, vaan jättivät sen tekemättä\npeläten ankaran isännän heräämistä.\n\nPörjönen hiipi sykkivin sydämin istumaan Ruota-Rietun sängyn laidalle\nsamalla tehden hänelle hartaan tunnustuksen lämpimistä tunteistaan.\nRuota-Rietu nosti partaisen naamansa peitteistä ja päästyään\nasiasta selville, harasi takkuista päätään ja päästeli tilaisuuteen\nhänen mielestään sopivia voimasanoja. Pörjönen seisoi sanatonna\nhämmästyksestä, mutta kun hän oli saanut yläkerrasta täyden vesikorvon\nniskaansa, selvisi hänelle tilanne, ja Ruota-Rietun saattamana kimmahti\nhän pihalle ja sieltä samaa tietä huoneeseensa.\n\nNaukkunen sai Kiukku-Miinalta yhtä kylmän vastaanoton. Hänen\ntehdessään hämärässä lutissa selvää mieltymyksen tunteistaan, ponnahti\nKiukku-Miina vuoteestaan, sivalsi nurkasta silityslaudan ja mittaili\nsillä pakenevan Naukkusen selkää, antaen itsestään nimeään vastaavan\nkuvan vieraalle. Haukkunen harppaili pitkin askelin pihamaata,\nmelkein Pörjösen jäljissä, pidellen toisella kädellään päätään,\nRuota-Rietun selvitellessä Kallen kanssa vesikorvon kaatamisasiata,\nsillä Ruota-Rietukin oli saanut siitä osansa mitään pahaa aavistamatta\nTalon koira heräsi ja haukkui vimmatusti pihamaalla. Isäntä ilmestyi\npiharakennuksen rapuille kuulostamaan metelin aihetta. Pirtin\nikkunoihinkin oli ilmestynyt unisia päitä.\n\nNähtävästi kostoksi yöllisestä kommelluksesta nukkuivat herrat vielä\nvaikka kello osoitteli jo yhtätoista ja emännän täytyi lämmitellä heitä\nvarten kahvipannua.\n\nVarsala oli herännyt aikaisemmin saman päivän aamuna Mutkan talossa\nja tehtyään vielä epätoivoisen yrityksen emännän kanssa isännän\nvakuutusasiassa ja saatuaan onnellisen voiton, kiiruhti Pekkarisen\nEenokin kanssa Mikkolaan ja ilmestyi tupaan, jossa isäntä oli lukemassa\npostiltaansa.\n\nVarsala oli käynyt jo ennemmin Mikkolassa ja pannut ahtaalle isännän,\njoka nyt vilkaisi alta kulmainsa tulijaa ja jatkoi lukemistaan\nvastaamatta Varsalan tervehdykseen. Varsala katsoi edullisemmaksi\nsiirtyä emäntäväen puolelle, jossa hän oli ennestään hyvä tuttava.\nEdellisillä käynneillään oli hän osannut voittaa emännän luottamuksen,\nja ilomielin otettiin hänet nytkin vastaan naisten puolella. Kertoipa\nemäntä hänelle vieraittensa yöllisen seikkailunkin.\n\nKohta ilmestyivät talon uniset vieraat keittiöön, jossa vielä Varsala\njutteli hartaasti emännän kanssa. Naukkunen tuli hieman arkaillen\nsisään. Hänen korvallisensa oli pöhöttynyt yöllisestä Kiukku-Miinan\niskusta. Karjakko Mari poistui toisesta ovesta, kun herrat astuivat\ntoisesta sisään. He olivat odottaneet tapaavansa keittiössä ainoastaan\nemännän, vaan nähdessään siellä Varsalan hyvätuulisen persoonan,\nvenähti heiltä naama pitkäksi.\n\n— Hauskaa tavata herroja, joilla lienee mieluisassa muistissa edellinen\nyhdessä olo Kuivalan kylällä, aloitteli Varsala kiusoitteluaan.\n\nDjefvulsund'in herrat murahtelivat pahatuulisesti.\n\n— Veli Naukkusta on, näen mä, isketty kalloon. Aivan tuommoisia\nmustelmia saatiin ennen, kun käytiin yökulussa, virnaili Varsala. Missä\nlienee tämä kohlu saatu?\n\nEmäntä koetti salata nauruaan, mutta Pörjönen huomasi sen ja murahti\nkiukkuisena.\n\n— Kas, kun emäntä höröttää kuin vanha ruuna.\n\n— Herrat ovat huonolta tuulelta nähtävästi, naureksi Varsala. Onko\nkenttäarmeijassa tehty huonoja liikkeitä?\n\nPörjönen murahteli vain ja maksoi emännälle, sanoen lähtevänsä.\n\nKohta, kun Djefvulsund'in herrat olivat lähteneet ja Varsala siirtynyt\ntupaan muistuttelemaan isännälle, että kauniista Mikkolan talosta\noli isännän kerran erottava ja siltä varalta pitäisi hänen vakuuttaa\nhenkensä, ilmestyi Keikauksen leveä olemus tuvan ovelle, ja hänen\nolkansa yli kurkoitteli Tuhkasen partainen naama. Riennon miehet olivat\nsaaneet tietää, että Mikkolassa oli isännälle syntymässä vakuutus,\njonka Varsala aikoi kiepata yhtiöönsä; ja Keikaus päätti Tuhkasen\nkanssa lähteä uudistamaan junavaunussa syntynyttä tuttavuuttaan\nVarsalan kanssa.\n\n— Hyvää päivää. Täällähän tapaa vanhoja tuttavia. Me olemme nähtävästi\njo ennemmin tavanneet, hymyili Keikaus Varsalalle.\n\nIsäntä jatkoi aamupäivällä aloittamaansa postillan lukemista, tällä\nkertaa hiljaa, aina väliin heittäen vieraisiin murhaavan katseen.\nVarsala näytti ensin hämmästyvän nähtyään Keikauksen, vaan palauttaen\nryhtinsä virkkoi hän.\n\n— Hauska tavata, »herra tilanomistajaa.» Mitä kuuluu matkoille?\n\nKeikauksen ivan kärki oli taitettu ja huomio kääntyi nyt Tuhkaseen,\njoka ryntäsi tupaan kuin tuulispää ja suoraan isännän eteen.\n\n— Nyt isäntä panee pois postillan ja puhutaan vakuutuksista. Meillä on\npääomavakuutuksia, yhteisvakuutuksia, lastenvakuutuksia. Montako lasta\nisännällä on? Joko isäntä on vanha? Ei suinkaan tässä talossa ole tehty\nvielä yhtään vakuutusta? Missä emäntä on?\n\nIsäntä sulki kirjansa ja nosti sen huolellisesti nurkkalaudalle.\nSilmäiltyään herroja hetkisen virkkoi hän ukkosta ennustavalla äänellä.\n\n— Se on nyt herroilla paras aika lähteä tästä talosta. Ja minun tapani\nei ole kahdesti huomauttaa yhdestä asiasta, niin että nyt heti osaatte\nkorjata luunne täältä.\n\n— Mutta kuulkaahan isäntä, meillä on niin hirmuinen nälkä, koetti\nKeikaus rauhoittaa isäntää; mutta nähtyään tämän mustenevan muodon\nkatsoi hän parhaaksi väistyä ovelle. Varsala oli jo pötkinyt pihamaalle\nja kuunteli siellä myrskyn nousua. Tuhkanen yritteli vielä masentaa\nisännän mielenkuohua, vaan löysi kohta olemuksensa tuvan eteisestä.\nHattu oli häneltä tipahtanut tupaan, mutta isäntä pani oven hakaan\nja poistui tuvan kautta toisiin huoneisiin, ja Tuhkanen sai hetken\nruikuteltuaan hattuaan kanan varkaana lähteä astumaan toisten herrojen\njälkeen.\n\n\n\n\nX\n\n\nNakkilan kaupungin seurahuoneelle on järjestetty Djefvulsund'in\nasiamiesjuhlat. Koko huoneisto on varattu niitä varten, ja kaupungin\narkkitehti Hinkkinen on kaunistellut huoneet makunsa mukaisesti. Kautta\nmaan on lähetetty herroille tarkastajille, matkatarkastajille ja\nasiamiehille ystävällinen pyyntö saapua läsnäolollaan kunnioittamaan\njuhlaa. Ja suurin osa heistä on saapunut, vapaata matkaa ja ylöspitoa\nvastaan.\n\nJuhla on alkanut, ja seurahuoneen joka sopukka on ahdinkoon\nasti täynnä juhlavieraita. Aluksi kaupungin soittokunta esittää\ntervetuliaismarssin, ja sen jälkeen käydään tutkimaan kyökkimestarin\nkeittotaidon salaisuuksia. Piiripäälliköt kehoittelevat ottamaan vankan\npohjan siltä varalta, että maljojen maisteleminen sattuisi jatkumaan\ntavallista myöhempään seuraavaan päivään.\n\nYhtiön toimitusjohtaja Hösting istuu suuren salin keskipalkoilla, erään\npöydän päässä kukitettuna. Hänelle satelee tervehdyksiä ja onnitteluja\nyhtämittaa, ja hän vastaa imelästi hymyillen ja kohottaen viinimaljaa.\n\n— Kippis, mina bästa herrat.\n\nAloitetaan juhlapuheitten sarja, ja ensimäisenä puhuvat piiripäälliköt\nhuomauttaen jokainen siitä kunniasta ja onnesta, että saavat palvella\nDjefvulsundyhtiötä, joka on vallannut yhdellä iskulla kansan kaikki\nkerrokset. Samaa toteavat matkatarkastajat kertoillen onnistuneista\nkilpataisteluistaan kentällä ja kuvaillen, miten he ovat kylvettäneet\ntoisten yhtiöitten hankintamiehiä.\n\nOhimennen on huomattava, että juhlavieraiden joukossa ovat myöskin\nNakkilan kaupungin virkailijat ja muut huomattavimmat henkilöt\npoliisi Pirjoseen asti, jotka heille osoitetun huomaavaisuuden\njohdosta päättävät nyt yhteisesti kaikesta voimastaan kannattaa\nDjefvulsundyhtiötä.\n\nJuhla oli saanut äänekkään ja suurpiirteisen luonteen seuraavan päivän\nalkutunneilla.\n\nSuuressa salissa istuu Hösting entisellä paikallaan kädessään\nviinimalja, johon käyvät kilistämässä kaikki ne, joitten alaraajat\nvielä jonkun verran pitävät yllä omistajansa painoa. Toisella kädellään\nhaparoi Hösting ympärilleen ja tavottaessaan jonkun sattumalta\nohi kulkevan juhlavieraan vaatii hän tämän kumoamaan kanssaan\npunaviinimaljan, sopertaen.\n\n— Ännu en skål, mina herrar.\n\nYksityishuoneista kuuluu tilapaisköörien luja tahti, jota voimakkaasti\nsäestää kengänanturain ja tuolinjalkojen sääntöperäinen isku\npermantoon. Hätääntynyt vahtimestari juoksee huoneesta toiseen\nrauhoitellen tappelunhaluisia vieraita ja sulkien ikkunoita, joita\njuhlijat aukovat nauttiakseen raittiista yöilmasta vähääkään\najattelematta Nakkilan kaupungin asukkaiden häiriytyvää yörauhaa.\nOli annettu nimenomainen määräys, että ketään ei saanut heittää\nulos, vaikkapa asianomaisen olemus olisikin joutunut juhlahumussa\nepäjärjestykseen. Ja tämän määräyksen turvissa nukkui kaikkialla\nkäytävissä ja portaissa sekaisin »resinspektooreja», ja tavallisia\nkenttämiehiä. Olipa joukossa joku Djefvulsundin korkeampikin virkamies.\nVahtimestari puristeli nyrkkejään, joilla nähtävästi olisi voinut\ntaittaa niskat vaikka härältä, ja aikoi käydä käsiksi nukahtaneisiin,\nvaan muistaen Höstingin ankaran määräyksen ja hänen lupaamansa\nkunnialliset juomarahat, jätti hän heidät rauhaan.\n\nTuhkanen oli sattunut Nakkilaan samoihin aikoihin ja kuultuaan\nsuurenmoisesta juhlasta, päätti hänkin vaikkapa olikin toisen yhtiön\nasiamies, saada osansa kestityksestä. Varovaisesti pujottelihe hän ylös\nseurahuoneen rappuja, ettei herättäisi niillä pitkin ja poikki nukkuvia\njuhlavieraita, ja esitteli itsensä vahtimestarille Djefvulsund'in\nasiamiesehdokkaana. Vahtimestari viittasi hänet jonkun pöydän ääressä\ntorkkuvan tarkastajan luokse, jolle hän esitti asiansa. Tämä viittasi\nvuorostaan Tuhkaselle pöytää, jossa oli koskemattomia boolimaljoja ja\nsampanjapuolikkaita ja Tuhkasen sydän löi muutamia kertoja liikaa hänen\nistuessaan pöydän ääreen.\n\nNakkilan varhain heräävät asukkaat olivat saaneet tietää, että juhlat\njatkuivat asianomaisten nukkuessa seiniä ja pöytiä vasten, ja päättivät\nhekin käyttää harvinaista tilaisuutta hyväkseen pistäytymällä ottamassa\naamu tuikun Djefvulsundin kustannuksella, samalla tehden kunnioittavia\nkumarruksia vahtimestarille, joka ei välittänyt enää juhlavieraitten\nlaadusta. Ensimäisen tuikun kävi ottamassa ajuri Illikainen, Nakkilan\nuskaliain mies, ja hän levitti viestin kaupungille ilmaisesta\nkestityksestä, jota Nakkilaiset päättivät kiitollisuudella käyttää\nhyväkseen.\n\nNakkilan viskaali oli myöskin nukahtanut seurahuoneen portaille, ja\nkun hänen sekä kaupunkilaisten välit olivat alituiseen hyvin kireät,\nsai hän siinä nukkuessaan potkun Nakkilan sisukkaimmilta miehiltä,\njotka kävivät ilmaisessa aamukestityksessä. Vihdon hänet pelasti\nkaupunkilaisten jatkuvista mielenosoituksista hänen vaimonsa. Aamulla\nherätessään oli tämä huomannut miehensä olevan poissa ja arvaten hänen\nviipyvän vielä Djefvulsund'in kesteissä oli hän päättänyt mennä, kuten\nmonasti ennenkin noutamaan hänet kotiin. Viskaali kuorsasi portailla,\nja vaimon viha leimahti korkeimpaan asteeseen. Ottaen aviotaan tukasta\nveti hän hänet kolisten portaita alas, ja ajuri Illikaisen avulla\nnostettiin nyt arvoisan viskaalin väsynyt olemus rattaille. Siihen\nhänet kyllästynyt vaimo saalillansa peitti jättäen loppusuorituksen\najuri Illikaisen tehtäväksi.\n\nViskaalin aviopuolisoa kohtasi kauhistava näky yläkerran saleissa,\nmistä hän meni hakemaan miehensä hattua ja päällystakkia. Pitkin seiniä\nnukkui juhlavieraita seisoaltaan ja pitkin sekä poikin permannolla.\nHösting oli nukkunut pöytää vasten puristaen lujasti toisella kädellään\npunaviinimaljaa. Yöllinen kuorolaulu, joka oli niin mahtavasti kaikunut\nyli kaupungin, oli muuttunut yhtä äänekkääksi kuorsaukseksi.\n\nTuhkanen, saatuaan osansa kestityksestä, kiitteli vahtimestaria ja\nkysyi.\n\n— Mitä luulette tämän juhlan tulevan maksamaan?\n\n— On vähän vaikeaa sanoa. Luultavasti hyvän joukon yli kaksikymmentä\ntuhatta.\n\nTuhkanen kiitti tiedosta ja laskeutui kadulle, johon vielä kuului\nvoimakkaat kuorsaukset yläkerrasta.\n\n\n\n\nXI\n\n\nHonka yhtiön miehet eivät joutaneet huvittelemaan enää pääkaupungissa.\nPäivä sen jälkeen, kun tapahtui Varsalan ja Keikauksen tutustuminen\njunavaunussa, lähtivät Kantele ja Böljengögel vaeltamaan suoraan\nKuivalan kylälle, aikoen panna hankintakoneistonsa siellä entistä\ntuimempaan käyntiin. Kana-ahon majatalonkin emäntä oli saanut\nolla vakuutusherroilta rauhassa kokonaisen viikon ja juuri, kun\nhän ihmetteli, että mihin ne kaikki ovat hävinneet, hurahti kyyti\npihaan ja rattailta laskeutui Kantele mukanaan kaksi asiamiestä,\njoista toinen oli vasta leivottu harjoittelija ja toinen kyläkunnan\nkansakoulunopettaja. Isäntä huomasi tulijat pellolla ja oikaisi suoraa\npäätä metsään riemuiten pelastumisestaan, mutta emäntä, joka katseli\ntuvan ikkunasta tulijoita, murahteli.\n\n— Nyt niitä taas tuli kokonainen lauma. Ja nyt ne ovat saaneet jo tuon\nopettaja Römppäsenkin mukaansa. Kahviako nuo nyt ensin tahtonevat vai\nruokaa.\n\nSaatuaan tietää, että isäntä ei ole kotona, pyörsivät herrat kohta\nHameahoon, johon sanan herrojen tulosta oli ehtinyt viedä räätäli\nKinnusen eukko.\n\n— Vai jo taas tulevat, virkkoi Hameahon emäntä. Mene sinä ukko vaikka\ntuonne puuvajaan piiloon, minä nousen uunille.\n\nJa emäntä neuvoi kuusivuotiasta Jesperiä.\n\n— Jos herrat kysyvät, missä on emäntä, niin älä sano tietäväsi. Jos\ntaas isääsi tiedustelevat, niin sano, että meni kylään.\n\n— Kyllä minä sanon, lupasi Jesper.\n\nEmäntä kapusi uunin päälle ja jäi odottamaan vieraitten saapumista.\nHerrat tulivatkin ja jotain jutellen istuksivat tuvan penkillä.\n\n— Missähän tämän talon asukkaat lienevät, kun ei näy ketään, arveli\nKantele.\n\n— Kyllähän tulevat, kunhan odotellaan. Saattavat olla ulkona, arveli\nasiamieskokelas Jesperi teippuroi tuvan permannolla ja katseli\nuteliaana vieraita.\n\n— Kuulehan Jesper, missä äitisi on, kysyi opettaja Römppänen.\n\n— En minä sano, virkkoi poika.\n\n— Ka, miks'et? Sano vain, niin saat makeisia, kehoitteli Kantele.\n\n— Se nousi uunin päälle ja kielsi sanomasta, ilmoitti poika nähtyään\nmakeispussin Kanteleella.\n\n— No missä isäsi on? kyseli opettaja.\n\n— Äiti käski sen menemään puuliiteriin, tiesi poika ja sai makeispussin.\n\n— Menehän nyt sanomaan äidillesi, että vieraat tahtoisivat kahvia,\nkehoitteli Kantele.\n\nPoika kapusi uunin päälle ja kuului siellä tönivän äitiään, joka\nankaralla mutinalla teki vastalauseen poikansa puuhille.\n\nOpettaja Römppänen meni puuliiteriin, josta löysi isännän halkopinojen\nvälistä.\n\n— Päivää isäntä, nyt minäkin olen jo vakuutusasiamies. Ja nyt me teemme\nteille vakuutuksen Honkayhtiössä. Se nyt on sentään maailman paras\nyhtiö. Onhan siitä takeena isännälle sekin, että minä olen suostunut\nrupeamaan asiamieheksi.\n\n— Eihän niitä vakuutuksia kannata tehdä näin huonona aikana, arveli\nisäntä kömpiessään ulos halkovajasta.\n\n— Vai huono aika. Isännällä on ruis kuin seinä tuossa pellossa ja\nviitsii puhua huonosta ajasta. Jos me vakuuttaisimmekin tuon emännän.\nSen kun kuuluu olevan suvussa keuhkotautia, niin jos vielä iskee\nhäneenkin. Silloin saa isäntä nostaa isot rahat, laulella ja syljeksiä\nkattoon. Mitenkäs vanha se emäntä nyt onkaan?\n\n— Johan se puolivälissä viidettäkymmentä.\n\n— Nuorihan se vielä onkin. Halvaksi se tulee isännälle. Ja vielä\nveroäyriäkin teiltä alentavat tulevana talvena, kun nyt tehdään se\nvakuutus, puheli Römppänen.\n\n— Elähän... eikö ne silloin paremmin liene nostamassa veroja, arveli\nisäntä raappien niskaansa.\n\n— Tuomaalankin isännältä alensivat kunnallisveroja heti, kun\nemännälleen otti viidentuhannen vakuutuksen, tiesi opettaja.\n\n— Ottiko Tuomaalainen vakuutuksen eukolleen? heristyi ukko. Hameahon ja\nTuomaalan isäntien välit olivat kerran katkenneet, kun Tuomaalainen sai\nsyysnuotalla enemmän kaloja kuin Hameaholainen, ja siitä lähtien oli\nheidän välillään kahnausta riittänyt. Kun toinen hankki jonkun uuden\nmaanviljelyskoneen, koetti toinen saada heti kahta vertaa paremman.\nHameahossa oli äsken rakennettu uudenaikainen rakennus. Tuomaalainen\nrepi heti rikki kartanonsa ja teetti uutta varten kaupungissa\npiirustukset. Kuultuaan, että Tuomaalainen on vakuuttanut eukkonsa\nviidestä tuhannesta, päätti hän heti vakuuttaa emäntänsä kymmenestä.\n\nKuultuaan isännän aikomuksen loikkasi Römppänen tupaan ja kiljasi\nKanteleelle.\n\n— Tänne ne paperisi. Minulla on kymmenentuhannen vakuutus.\n\nRömppänen loikkasi paperineen isännän jälkeen ja hakemus kirjoitettiin\nkamarissa.\n\n— Minä näin jo tähän taloon tullessani, että tässä on isäntä semmoinen,\njonka askeleista talo kostuu. Ja onhan tämä muutenkin maan kuulu talo,\nylisteli Kantele.\n\nIsäntä kyhnytteli yhä korvallistaan.\n\n— Kyllä siitä nyt menee paljon rahaa, mutta eipä ole Tuomaalan ukolla\nkymmenen tuhannen vakuutusta.\n\n— Ei ole koko Kuivalan kylällä, todisti Kantele.\n\n— Mutta sota tästä voi nousta, kun eukko saa tietää. Lienee parasta,\nettä emme nyt hänelle puhu mitään. Se on semmoinen eukko, että repii\nsilmät päästä, kun niikseen sattuu, arveli isäntä.\n\n— Jospa me miehissä kuitenkin paremmin suoriutuisimme kohtauksesta,\narveli Römppänen.\n\n— Kyllä minä sille yksinkin...\n\nPolteltiin ja suunniteltiin uusia vakuutuksia. Isäntä tiesi kertoa,\nettä Mäkäräisessä olivat Djefvulsund yhtiön miehet vakuuttaneet melkein\nkoko talon perheen.\n\nKanteleen muoto musteni,\n\n— Heidän on nähtävästi mentävä sinne ja peruutettava ne vakuutukset\nIhmisiä täytyy pelastaa tuon kirotun yhtiön kynsistä. Täällä on taas\nvarmaankin liikkunut se Pörjönen?\n\n— Oli kulkenut viime viikolla ja kehunut saavansa joka päivä\nvakuutuksia, kertoi isäntä.\n\nHerroille tuli kiire lähtö. Kantele oli jättänyt pyöränsä edellisellä\nkäynnillään Kana-ahoon ja päätettiin, että Römppänen ja Suhonen, uusi\nasiamieskokelas, hankkisivat omat pyöränsä ja kolmisin pyörittäisiin\nMäkäräiseen, jonne oli Kana-ahosta kymmenen kilometriä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiento yhtiön herrat, Keikaus ja Tuhkanen olivat myöskin kuulleet\nKuivalan laitakulmalla Mäkäräisen vakuutuksista ja päättivät hekin\nlähteä pelastamaan Mäkäräisen perhettä Rientoyhtiöön hetkistä ennen\nkuin Kantele miehineen puuhaili lähtöä Kana-ahon pihamaalla. Keikaus\noli lähtenyt tälle matkalle pyörällään ja Tuhkanen, jonka ratsu oli\nsattumalta jäänyt toiselle paikkakunnalle, päätti seurata herraansa\njuoksemalla.\n\nPyörittyään puolimatkaa istui Keikaus maantien varteen lepäämään.\nTuhkanen oli kävellessään tehnyt vain joskus kolmiloikkauksia ja\npysynyt sillä neuvoin Keikauksen kintereillä. Ilma oli hiostavan\nlämmin ja taivaalle näytti keräytyvän ukkospilviä. Jossakin kaukana jo\njymähtelikin ja hiljainen tuulen henki alkoi huojuttaa puiden latvoja.\n\n— Tulee sade, virkkoi Keikaus huohottaen.\n\n— Tulee ukonjyry, todisti Tuhkanen.\n\n— Kun tästä pääsisi Mäkäräiseen, ennen kuin rupeaa satamaan, huokasi\nKeikaus.\n\n— Jokohan tuo kovin minua juoksuttaa? arveli Tuhkanen.\n\nSamassa tuli tien mutkasta näkyviin kolme pyöräilijää, jotka hatut\ntaskuun painettuina polkivat kuin vihan vimmassa eteenpäin, jättäen\njälkeensä Keikauksen kavereineen.\n\n— Tunsitko, keitä olivat? kysyi Keikaus.\n\n— Kantele aseenkantajineen, virkkoi Tuhkanen lähtien loikkimaan heidän\njälkeensä, ja virkkaen mennessään.\n\n— Menevät varmaankin Mäkäräiseen peruuttamaan.\n\nKeikaukselle tuli hätä käteen, ja hän kapusi pyöränsä selkään lähtien\npainamaan menijöitten jälkeen. Ukkospilvi oli noussut. Jyrähteli ja\nsatoi. Keikaus pani kaiken tarmonsa liikkeelle ja tavoitti Kanteleen\njoukkueineen. Tuhkanen oli muuttanut loikkauksensa juoksuksi ja\npysytteli nyt verrattain helposti pyöräilijöitten jälessä.\n\nMäkäräisen piika oli lähtenyt lehmiä hakemaan. Huomatessaan\nrajuilman nousevan meni hän latoon, joka oli maantien vieressä. Kun\nherrat ajoivat ohi avopäin ja vettä valuvin vaattein, säikähti hän\npahanpäiväisesti ja sylkäisi.\n\n— Pthyi... taisi olla ihan vihtahousun joukkoa.\n\nMäkäräisen pihaan päästessään huohottivat pyöräilijät ja katselivat\ntoistensa vettä valuvia vaatteita.\n\n— Helkkuna, kun tuli kuuma, ähki Keikaus.\n\n— Lempoako te meitä jälestä ajoitte, kivahti Kantele.\n\n— Tepä meitä jälestä ajoitte, virkkoi siihen Tuhkanen, joka vähän\nmyöhästyneenä hölkkäsi nyt pihaan.\n\n— Setä taitaa kiertääkin meidän jälkiä, lausui Kantele pahatuulisesti.\n\nKeikaus hymyili leveästi.\n\n— Mikä pahuus se tosiaankin satuttaa meidät samoille kylille!\nKuulin, että Djefvulsund'in miehet ovat täällä liikkuneet, ja läksin\nhaistelemaan heidän jälkiään, ja nyt taisi herrat olla jo ennemmin\ntäällä samoilla asioilla.\n\nMentiin tupaan, jossa isäntä vuoleksi haravan varsia. Tuhkanen työntyi\neellimmäisenä ovesta ja kävi heti käsiksi asiaan.\n\n— Pääomavakuutuksia, opintovakuutuksia, korkovakuutuksia. Riento\ntarjoaa parhaimmat ehdot ja halvimmat vakuutusmaksut, ja vahingon\nkorvaukset suoritetaan heti. Mutta isäntähän kuuluu vakuuttaneen jo\nperheensä Djefvulsund'issa, maailman huonoimmassa yhtiössä, ja me\ntulimme teitä pelastamaan sen yhtiön kynsistä. Tässä on nyt Riennon\nja Honkayhtiön miehiä. Vakuuttakaa toisessa tai toisessa perheenne ja\njättäkää hiiteen nuo Djefvulsund'in vakuutukset.\n\nIsäntä istui kuin ukkosen lyömänä. Miehiä tulee tupa täyteen, yksi\nheistä alkaa saarnata ja tehdä kiivaita kädenliikkeitä aivan hänen\nnenänsä alla. Kotvan kuluttua hän vasta kykeni avaamaan partaisen\nsuunsa.\n\n— Niinpä nuo tulivat vakuutetuiksi... suotta aikojaan rupesin heidän\nnarrikseen.\n\nKantelekin käy nyt todistamaan, että nenästä on vedetty isäntä parkaa\nja parasta on muuttaa vakuutukset toiseen yhtiöön.\n\n— Enpä minä heistä... kun se kerran niin on, arveli isäntä, koettaen\nsalata kiukkuaan.\n\nTahkottiin siinä miehissä isäntää muutama tunti, vaan tuloksetta.\nTuhkanen teki viimeisen yrityksen.\n\n— Ottakaa hyvä isäntä nyt edes pikku vakuutus. Me näimme semmoisen\nkauhean vaivankin tänne tullessa. Ikävä olisi tyhjin käsin lähteä.\n\nIsännän sisu kuohahti. Silmät kävivät punaisiksi ja leuka väpätti.\n\n— En ota, en ota, en, en, en, en. Menkää tuhannen tervoihin\nvakuutuksinenne. Vieköön teidät hiisi siitä aivan siinä\nsilmänräpäyksessä.\n\nTuli hiljaisuus.\n\nHerrat vain sipisivät hiljakseen. Ensimäisenä nousi Kantele\nlähteäkseen. Hetkisen perästä jo seurasivat toisetkin hänen perässään.\n\n\n\n\nXII\n\n\nUuden henkivakuutusyhtiön osakkaat on kutsuttu yhtiökokoukseen Fennian\nyksityishuoneeseen. Erik Julius Ristalli, puuhan alkuunpanija, on\npuhunut vastikään selvittäen osakkaille uuden yhtiön periaatteita\nja mallisääntöjä. Hän on puhunut pitkälti ja vakuuttavasti ja\nasiantuntijana vakuutusalalla on kyennyt tuomaan esiin ne puutteet\ntoisissa vakuutusyhtiöissä, joita poistamaan uusi yhtiö on aiottu.\n\nTupakansavun seasta näkyy kiihtyneitä naamoja ja kädenliikkeitä. Asia\non vakava rahakysymys ja epäilyksiä uuden yhtiön pystyssä pysymisestä\nyhä ilmenee. Jatketaan kokousta, ja puheenvuoron saa rusthollari\nKekäle, jolla on suurin määrä osakkeita koemerkinnässä.\n\n— Ennen kuin me päätämme yhtiön perustettavaksi, täytyy meidän\nsuunnilleen tietää, kuinka paljon osakepääomasta menee yhtiön\nperustamiskustannuksiin ja alkuhankintaan, kuinka paljon hankinta\ntulee maksamaan sekä kuinka paljon mahdollisesti saadaan vakuutuksia\nensimäisenä vuosineljänneksenä. Tähän antanee varman vastauksen herra\nRistalli, jota yleisesti pidettänee varmana asiantuntijana ja johon\nluottaen minäkin olen tähän liikeyritykseen ryhtynyt, ehken liiankin\nsuurella panoksella.\n\nRistalli kiittää luottamuksesta ja tekee selkoa suunnitelmistaan, jotka\nnäyttävät erittäin hyvin ja varmasti harkituilta. Jos suunnitelma\ntoteutuu hänen laskujensa mukaan kaikessa laajuudessaan, niin\nainoastaan muutama vuosi, ja perustamiskustannukset ovat poistetut\nSitten kun tarpeelliset poistot on tehty, alkaa voittoa tulla, niin\nettä hurisee.\n\nRistalli on keksinyt oivallisen hankintasuunnitelman, Otetaan\nainoastaan muutamia miehiä kiinteällä palkalla järjestämään hankintaa\nja matka-asiamiehille, jotka saavat kantaa päivän kuorman ja helteen,\nluvataan korkea provisiooni ja maksetaan se sitten kun hankittu\nvakuutus on lunastettu. Mitään vakituista palkkaa ei maksata. Se olisi\nturhaa varojen tuhlausta ja edistäisi vain laiskuutta asiamiehissä.\nMaksetaan matka-asiamiehille vain hyvät provisioonit, ja minä olen\nvarma, että miehiä on valmiina tuhansittain palvelukseemme Suomen\nsaloille. Jos he tekevät huonoa työtä, rangaistaan heitä siitä\nvetämällä osa peruutettujen vakuutusten provisioonista takaisin heidän\nvastaisesta hankintasaannostaan. Näin ollen ei meille tule hankinta\nmaksamaan paljon mitään. Eikö tämä ole oivallinen suunnitelma. Vai mitä\nsanotte, hyvät herrat?\n\n— Tämmöisiä hankintatapaa eivät ole vielä toiset yhtiöt osanneet keksiä\n— jatkoi puhuja — vaan minäpä sen keksin, ja jos tämä keksintö olisi\ntoisen laatuinen, hakisin varmasti sille patentin.\n\nPuhuja lopetti ja painui istumaan. Oli hetkisen hiljaisuus. Vihdoin\nnousi rusthollari Kekäle ja virkkoi.\n\n— Kun asia on kerran niin, että siitä yhtiöstä semmoinen kultamylly\ntulee, niin se perustetaan. Herra Ristalli on mainio keksijä alallaan.\n\n— Ovatko siis kaikki herrat samaa mieltä kuin edellinen puhuja, kysyi\npuheenjohtaja.\n\n— Olemme, olemme, kuului kuin yhdestä suusta.\n\n— Perustetaan yhtiö ja näytetään niille... Hallintoneuvosto uudelle\nyhtiölle valittiin ja alettiin keskustella sen nimestä.\n\n— Mikähän olisi iskevin? lausui eräs.\n\n— Minulla olisi sopiva nimi tiedossa, virkkoi Kekäle.\n\n— Mikä se on? kysyttiin uteliaana.\n\n— Tähti. Meillä on Honkayhtiö, Riento ja Leimaus. Mutta kaikkien niiden\nylitse tämä tähtenä loistaisi. Ajatus ei ole hullumpi, vai mitä hyvät\nherrat?\n\nKatseltiin maahan. Yhtiön suurin osakas oli tehnyt hieman\nyksinkertaisen nimiehdotuksen.\n\nRistalli pyysi puheenvuoroa.\n\nHyvät herrat. Kun tuo meidän uusi yhtiömme tulee heti kiivaan kilpailun\ntuleen, pitäisi yhtiön nimenkin jo olla jonkunmoinen kestävyyden\nsymbooli. Ehdotan nimeksi Närettä, sillä se on suonien puulajeista\nsitkein. Se taipuu, mutta ei taitu.\n\nNimiehdotus hyväksyttiin ja päätettiin hankintakoneisto panna\nkäyntiin heti, kun asiat saadaan vähän valmiimmiksi. Herrat hieroivat\ntyytyväisinä käsiään. Uusi sampo oli keksitty, ja se tulisi jauhamaan\nkultaa perustajiensa taskuihin.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nNakkilan kaupunkiin on järjestetty Riennon asiamieskokous, ja\nkenttämiehet ovat mieslukuisina saapuneet tekemään selkoa työstään\nsekä samalla saamaan uusia ohjeita entisten kilpailijoiden ja vasta\nperustetun Näreen varalta. Yhtiön tarkastaja Kaljanheimo on pitänyt\npitkän puheen joka loppuu seuraaviin ponsiin:\n\n 1) Riennon herrat matka-asiamiehet älkööt kolmen kuukauden aikana\n nukkuko muuta kuin neljä tuntia vuorokaudessa. Lopusta ajasta on\n käytettävä kymmenen tuntia hartiavoimaiseen hankintatyöhön, kolme\n tuntia syömiseen ja juomiseen, kaksi tuntia tarvittaessa nyrkkeilyyn\n toisten yhtiöitten miesten, varsinkin Djefvulsund'in herrojen kanssa,\n ja loppuaika sydänmailla kinttupolkujen tavaamiseen.\n\n 2) Näreen, uuden yhtiön matka-asiamiehiä ja tarkastajia on kohdeltava\n kovakouraisesti.\n\n 3) Paikallisasiamiehet täytyy saada, jos ei muuten niin patukan avulla\n liikkeelle.\n\nPuheessa oli totta toinen puoli, vaikka ponsien tekijä koettikin hieman\nhermostuneesti hymyillä.\n\nKokouksessa vaihdetut mielipiteet olivat ylimalkaan hyvin kiihkoisia.\nNäre oli jo aloittanut hankintansa ja, kun kaikki uusi aina ihmisiä\nviehättää, päässyt myös hyvään alkuun. Tämän lisäksi oli Djefvulsund\nkenttäarmeijaansa yhä vain laajentanut, niin että miehiä oli yksi joka\nkyläkunnassa. Honkayhtiöllä ja Leimauksella oli omat salaiset keinonsa,\njotka näyttivät hyvin tehoavan. Ei siis ihme, jos Riennon herrat\npyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat permantoon miettien, mikä\nauttaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNakkilaan oli sattunut samaan aikaan Leimauksen tarkastajien ja\nmatka-asiamiesten kokous. Siellä pohdittiin väliajoilla, miten\nsaataisiin Riennon kokouksessa tehdyistä suunnitelmista urkituksi\ntietoja. Riennon miehet olivat joskus onnistuneet saamaan tietoja\nLeimauksen kokouksista, ja nyt sopisi maksaa samalla mitalla. Varsala\nneuvotteli Tuhkasen kanssa joka oli muuttanut Leimaukseen, ja kaikkien\nriemuksi lupasi Tuhkanen lähteä vakoilemaan.\n\n— Jos kukaan, niin sinä onnistut, virkkoi Varsala ja taputteli miestä\nolalle.\n\nTuhkanen oli päättänyt uhrata tuuhean leuka- ja poskipartansa\nasian hyväksi. Hän meni parturiin, ja sieltä aivan tuntemattomaksi\nmuuttuneena Nakkilan seurahuoneelle, jossa Riennon kokousta pidettiin.\nTäällä hän pyysi saada puhutella Keikausta.\n\n— Mitä teillä olisi asiaa, kysyi Keikaus Tuhkaselta, jota hän ei voinut\naavistaakaan entiseksi hankintatoveriksi.\n\n— Otetaanko Rientoon uusia asiamiehiä? kysyi Tuhkanen koettaen tekeytyä\nhieman typerän näköiseksi.\n\n— Mistä te olette?\n\n— Kuivalan kylästä. Olen siellä nähnyt joskus herran ja olen aikonut\npyrkiä jo ennemmin asiamieheksi, minä kun siihen toimeen voisin olla\nsopiva.\n\n— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.\n\nTuhkasen nenä kävi punaiseksi.\n\n— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta\nselviytyi kumminkin pian pulasta.\n\n— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi Tuhkanen\ntekeytyen juhlallisen näköiseksi.\n\n— Vai Aapeli... minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin kaimakset,\nKyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.\n\nTuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin hyvästi\nKeikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen alkuperäisen\npersoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti kiipelissä. Uutta\nasiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää menestystä, eikä\nkukaan entisistä tuttavista aavistanut, että Romppasen housuissa kävi\nvanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen hänen kanssaan juttelemaan.\n\n— Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne.\nSiellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-asiamiehenä,\nvaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen mieheksi. Hän on\nsemmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on aina siellä, missä häntä\nvähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille aikoinaan paljon vakuutuksia,\nja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja vakuuttavan uudelleen\nLeimauksessa.\n\n— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.\n\n— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä harjoittaa.\n\n— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi, jos\ntietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti\nrusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille\nnostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo mies\ntuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle mitään\nkolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä tulee\ntiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin hän on\ntottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.\n\nRiennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin\nkotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja\nlupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.\n\nKokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka eivät häntä\nkuitenkaan tunteneet.\n\n— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla\nkatseillaan kiireestä kantapäähän.\n\n— Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen\nasiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.\n\n— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala jyrkästi. —\nMenkää matkoihinne.\n\n— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja kävi\nistumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.\n\n— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut, ällistyi\nVarsala.\n\n— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.\n\n— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.\n\n— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa. Tällä\nkertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut minua.\n\n— Sinä jutkautit sitä?\n\n— Jutkautin aika tavalla. Voihan siitä olla vielä jälkiseurauksia,\nmutta mitäpä siitä.\n\n— Ähä kutti, iloitsi Varsala. Häntä riemastutti, että Keikausta oli\nkerrankin saatu jutkauttaa. Saanpa sitä hieman nolata, kun ensi kerran\ntavataan.\n\n— Miten pääsit kokoukseen?\n\n— Pyysin asiamieheksi.\n\n— Lupasivat ottaa?\n\n— Ottivat.\n\n— Et kai nimeäsi mihinkään kirjoittanut?\n\n— Silloinhan minä olisinkin jo ollut vialla päästäni.\n\n— Hyvä juttu.\n\nJa Tuhkanen sai kiertää miesten hartioilla riemukulussa ympäri\nkokoushuonetta.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSeppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin\nolivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin\nkeskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan kannetuille\nheinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan, syreenipensaan\nvarjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti Maija kuitenkin\nompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta kukasta esille.\nOmpelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea väsymättä polttavimmalla\nhelteelläkin.\n\nKauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa.\nPihamaalla lenteli visertelevä pääsky.\n\nHugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä ja\npölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän\npihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä\ntuvan portaille.\n\nTämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut\nhenkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten\nmukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten\nja naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta\nhäneltä hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän.\nMutta siitä huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin\nhoikkakoipisen konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa.\nVirka toi mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli\ntuuli häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt\noli hänen painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan\nmyrsky ei saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota\nherättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset,\njotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan naismaailmassa,\nja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä, jota muutamat\nväittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan oli\npäinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran\nmiellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa,\nmilloin mitäkin.\n\nKerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti\nitsekseen.\n\n— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.\n\nKukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja parkaisi\nhuikean sävelen.\n\n— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään\nkartanolle.\n\nMaija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja\njäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi\nhuokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.\n\nSamassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka\nkauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi\nsuunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan\ntyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä\npoutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti\nhänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja\nKerä sanoi ääni värähtäen.\n\n— Päivää.\n\n— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi\nsuoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.\n\n— Kerä, esitteli vieras\n\n— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.\n\n— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi\nkatsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.\n\n— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona\nselitti Maija.\n\n— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.\n\n— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,\n\n— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada\nääneensä herttaisimman sävyn.\n\nMaija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.\n\nKerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli\nitsekseen.\n\n— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä\nkierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi.\nNakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä\nosasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.\n\nMaija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle,\n— Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku\nkauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin\nkummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut,\njota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä... Laskisi\nsitten kätensä vyötäisille ja sitten... Sitä ajatellessa tunsi Maija\nuudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.\n\nKerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle\nhetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin,\nja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi\njuttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.\n\n— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.\n\n— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän\nviivähtää.\n\n— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille\nkyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan\ntiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.\n\nSe kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin\nse ruoka.\n\n— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.\n\n— No laita sitten illallinen.\n\n— Kyllä minä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan,\njohon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui\nhäntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken\noli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman\nesiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka\nvieraansa ihailtavana.\n\nTuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan\nnurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia\nkenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä\nmistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen\nharmikseen.\n\nVihdoin hän kysyi.\n\n— Joko neitillä on henkivakuutusta?\n\n— Ei ole.\n\n— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä,\nilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.\n\n— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.\n\n— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä\nmuuttumaan, kun yhdessä yritämme.\n\n— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada\näänensä niin vienoksi kuin mahdollista.\n\nKerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä,\njolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti\nomistajalleen.\n\n— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun\nsaisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.\n\n— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä,\nvarsikin talvella? kysyi Kerä.\n\n— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista,\nvirkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki\ntuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt\najattelee minusta?\n\n— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä\nlausettaan.\n\n— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka\noli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista... mitenkä\ntuon nyt sanoisin...\n\n— Ystävää? opasti Maija.\n\n— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka löytänyt,\nmutta nyt...\n\nLopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai\ntältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.\n\n— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa, ajatteli\nKerä.\n\n— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan\nsupistaa makeaan hymyyn.\n\n— Mitä niin? kysyi toinen\n\n— Niitäpä ystäviä.\n\n— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli\nKerä.\n\n— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee\nehkä?\n\n— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa\ntämmöisestä välittäisi.\n\nJa uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.\n\n— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä\nvälittäisi.\n\n— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi Maija\ntekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.\n\n— Älkää menkö, minä pyydän.\n\n— Jos ette enää sano niin.\n\n— Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.\n\nMaija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän pelkäsi\nvieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.\n\nMaijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän kätensä\nkoskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin läpi, ja hän\njäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän kärkeen. Maija huomasi\nsen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.\n\n— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin\nsaanen teilläkin pistäytyä.\n\n— Niinkö? ilostui Maija.\n\nSamassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa sitä\nkatsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat Kerän\nposkea.\n\n— Missä?\n\n— Tuossa.\n\n— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.\n\n— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan\nuuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.\n\n— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.\n\n— En minä, kun... muuta tässä vain ajattelin.\n\n— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja heitti\nsukankutimensa pensaaseen.\n\n— Eihän nyt vielä.\n\n— Kyllä minun nyt on mentävä.\n\n— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.\n\n— Eihän nyt toki lehmien hakuun.\n\n— Kyllä minä hyvin mielelläni.\n\nMutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni kamariin\nja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi väliin\nilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.\n\n— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin\nmiestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli myöskin\npyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu Kerän\nmatkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon miettiäkseen\nsuurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin ovella emännän\nsaattamana.\n\n— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.\n\nKerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.\n\n— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut\nyhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin olevan.\n\n— Vieläkö nekin, murahti Kerä.\n\n— Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa?\nuteli Kevättoivo.\n\n— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.\n\n— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi Kevättoivo.\nJa varmasti tämän talon tyttäreen.\n\n— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.\n\n— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että tyttö\non pannut sinun pääsi kuumaksi.\n\n— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.\n\n— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.\n\n— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.\n\n— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän\ntyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa auttamattomasti.\n\n— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän\ntoverilleen.\n\n— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.\n\n— Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin minullakaan,\nkivahti Kevättoivo.\n\n— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo\npihkassa minuun.\n\n— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt sinä\nole Pekkaa parempi.\n\n— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet\nyhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta\npääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.\n\nSe auttoi.\n\nKevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä käveli\npitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.\n\nMyöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä koetti\ntehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSeuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli\nlähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.\n\n— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,\n\n— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.\n\nKevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan.\nHerättyään kysyi hän emännältä.\n\n— Mihin Kerä on mennyt?\n\n— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.\n\nEmännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään ja teki\nindiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.\n\n— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät päästä,\nmietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie menee niitylle.\n\nMutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut\nuuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät\njalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä\nkirkkaammin kuin eilisiltana.\n\nKerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä\nolemaan mukava sammalpeitteinen kivi.\n\nIstuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.\n\n— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.\n\n— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi uppoamaan,\nmutta... jaa en minä kerrokaan.\n\n— Kertokaa nyt!\n\n— ... te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja\ntunsi hieman punastuvansa.\n\n— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.\n\n— Niinkö?\n\n— Niin.\n\nTuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja laski\nhiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen\nruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin\nsiepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.\n\nSeurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia\nlauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat\neväitä niityllä.\n\n— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.\n\n— No ihan aina!\n\n— Silloin ei minua mikään murhe paina!\n\n— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!\n\n— Ja sinä minun satuimpeni!\n\n— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi\nsatutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti koikkimaan\nperästä, hokien.\n\n— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.\n\nMaija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi\npiimähinkkiä kepissä olallaan.\n\n— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi hän.\n\n— Hyi sinua! Minusta ei tule akkaa milloinkaan.\n\n— Tulee rouva, virkkoi piimähinkin kantaja.\n\n— Maija käänsi häneen kiitollisen katseensa. Hetkisen perästä virkkoi\nMaija nauraen.\n\n— Mutta minähän en tiedä sinun nimeäsikään, poika parka.\n\n— Todellakin. Hugo Verner Ansgarius, ilmoitti asianomainen.\n\n— Niin monta nimeä ja kaikki niin kauniita Minulla ei ole muuta nimeä\nkuin Maija. Äiti kertoi aikovansa panna lisää Kustaavan, vaan isä oli\njulmistunut, ja tuli vain paljas Maija.\n\n— Se on kaunis nimi.\n\n— Sinullahan on sievä sukunimikin, virkkoi Maija. Se on oikein hieno.\n\n— Minä muutin sukunimeni, kertoi asianomainen. Entinen oli niin kömpelö.\n\n— Mikä se oli?\n\n— Törrönen.\n\nMaija nauroi, niin että hampaat välähtelivät.\n\nMutta entisen Törrösen saappaan kärki oli tarttunut puun runkoon, ja\nhän lensi suulleen kivikkoon ja piimä hinkin sisällys valahti hänen\nniskaansa.\n\n— Auta armahainen, siunaili tyttö.\n\n— Nyt tuli perhanat, mutisi synkästi äsken niin reipas hinkin kantaja,\n\n— Mene sinä viemään niitylle eväät. Minä jään tähän siivoomaan itseäni.\n\nMaija nauroi ja meni.\n\nIsäntä oli palannut kirkonkylästä ja murahteli tyytymättömänä, kun\nkuuli, että on ollut kaksi henkivakuutusherraa yötä talossa.\n\n— Niitä herran koipeliinia kuhiseekin Kuivalan kyläkunta täynnä.\n\n— Nämä ovat hyvin siistiä herroja, kehui emäntä. Sillä, joka Maijan\nkanssa meni niitylle, kuuluu olevan neljän tuhannen vuosipalkka,\nkertoi emäntä merkitsevästi. Hän oli jo huomannut Kerän mieltymyksen\ntyttäreensä.\n\nIsäntä meni murahdellen pihamaalle ja painui pitkäkseen\npäiväpaisteeseen.\n\nKeräkin palaili niityltä Maijan kanssa käsi kädessä. Huomattuaan isänsä\npihamaalla säikähti Maija ja juoksi kamariin, kuiskaten mennessään\nmielitietylleen.\n\n— Älä välitä siitä ukosta mitään. Se on semmoinen pökkelö. Ole vain\nkärsivällinen, niin hyvä tulee.\n\nKerä meni puhuttelemaan isäntää.\n\n— Päivää, virkkoi.\n\nEi äännähdystä, ei liikahdusta isännän puolelta.\n\n— Nyt on mainio heinäilma, jatkoi vävypojan kokelas.\n\n— On, murahti isäntä, mutta ei nostanut päätään.\n\n— Siellä olivatkin niittymiehet ahkerassa puuhassa, koetti Kerä\nverrytellä ukkoa.\n\n— Vai olivat\n\n— Teillä on tässä näköjään iso talo,\n\n— Taitaa olla, kuului hetken perästä murahdus.\n\nMaija oli tullut tuvan portaille ja antoi merkkiä sulhaselleen.\n\nTämä tuli lähemmäksi.\n\n— En muistanut sanoa, että sille ei saa puhua vakuutuksista, kuiskasi\nMaija. Se suuttuu mielettömäksi.\n\nKerä meni takaisin ja istui pihamaalle. Hän päätti vähän jutkauttaa\nisäntää. Tehden äänensä tavalliseksi virkkoi hän.\n\n— No aikooko se isäntä myydä tukkimetsää?\n\nMutta ukko luuli, että kysyjä tahtoi jo sekaantua hänen\npuukauppoihinsa, koskapa kuului tytärtä katselevan, ja murahti.\n\n— Mitäs sinä sillä tiedolla teet.\n\n— Olisin tehnyt hintatarjouksen, jatkoi Kerä levollisesti.\n\nUkko nosti päätänsä ja katsoi pitkään vieraaseen ja kysyi.\n\n— Mitäs miehiä sitä sitten ollaan?\n\n— Rengas yhtiön kasöörinä minä olen ollut, ilmoitti Kerä.\n\nUkko nousi istumaan, tervehti vierasta ja naurahti.\n\n— No kun eukko horasi, että molemmat ovat henkivakuutusmiehiä. Sen\nverran se akkaväki tietää.\n\nJa ukko nauraa hörähteli mielissään.\n\n— Mennään tuonne kamariin istumaan on siellä vähän viileämpikin,\ntoimitti ukko Kerälle, jonka sydäntä hiveli appensa muuttuneet tunteet\nhäntä kohtaan. Täytyi vaan kiirehtiä Maijalle selittämään, joka sai\ntaas vuorostaan valmistaa emännän.\n\n— Hyvinkö niitä metsiä ostetaan? kyseli ukko silmäillen kunnioittavasti\nKerän persoonaa.\n\n— Onhan niitä vähin. — Päätin minäkin lähteä huvikseni katselemaan.\n\n— Taidatte sitten ollakin yhtiön päämiehiä? kysyi ukko kunnioittavasti.\n\n— Niinhän minä olen.\n\n— Ja minä tässä satuin vähän olemaan huonolla tuulella. Saahan niitä\nkatsella metsiä ja olla talossa niin kuin kotonaan. Maija hoi. Mihinkä\nse Maija meni? Tule viemään vierasta istumaan. Minun täytyy tästä\nniitylle, puheli ukko mennessään.\n\nKevättoivokin vetäysi pihamaalle eikä ollut Kerää näkevinäänkään. Veti\nsavukettaan, niin että pihisi.\n\n— Kuulehan veli, virkkoi Kerä siirtyen lähemmäksi. Minä vähän jutkautin\nukkoa. Hän kuului olevan hirmuinen vakuutusmiehille. Minuunkin hän jo\niski murhaavia silmäyksiä, vaan kun sanoin olevani tukkiyhtiön mies,\ntuli ukosta kuin voissa paistettu.\n\n— Mutta minäpä sanonkin, että vedit häntä nenästä, uhkasi Kevättoivo.\n\n‒ Silloin sinut siinä paikassa perii hiisi. Sinä et nähtävästi muista,\nettä minä olen sinun esimiehesi.\n\nKevättoivo vaikeni hammasta purren ja mietti, mikä keino häntä\nparhaiten auttaisi.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nYstävämme Böljengögel on Kanteleen ja Keikauksen kanssa Ala-Kämpissä\nviettämiensä illallisten jälkeen saanut olla monessa seikkailussa,\njoista hän kuitenkin yleensä on selviytynyt hyvin käyttäen apunaan\ntunnettua kylmäverisyyttään. Yksi tapaus on vain hänen persoonaansa\njättänyt näkyviä jälkiä, ja niiden takia hän on saanut makailla\nKuivalan sairashuoneella kokonaista kaksi viikkoa.\n\nHänen virkaveljensä olivat aikoneet häntä varoittaa lähestymästä\nMikkolan isäntää vakuutusmiehenä, mutta se oli heiltä jäänyt tekemättä,\nja niinpä Böljengögel meni kuin menikin muutamana sunnuntaipäivänä\nmitään pahaa aavistamatta Mikkolaan, jossa isäntä oli tapansa mukaan\nsanaa tutkimassa. Böljengögel selitteli vakuutuksen erinomaisia\netuja ja sai ensimäisen, hillityn varoituksen isännältä, mutta tästä\nhuolimatta jatkoi hän kuvailuaan niistä onnettomista, jotka olivat\njättäytyneet pois vakuutettujen joukosta. Isännällä sattui olemaan\ntällä kertaa lukukirjana teräskantinen raamattu, ja kiivastuneena\nylenmääräisestä kiusaamisesta tempasi hän kirjan käteensä ja iski sillä\nBöljengögeliä päähän.\n\nAsianomainen kykeni tuskin omin voimin poistumaan naapuritaloon, jossa\npää pantiin kääreisiin ja mies vietiin sairashuoneelle.\n\nMikkolan isäntä oli nyt saanut haasteen tuleviin Kuivalan käräjiin\npahoinpitelystä, ja mies jatkoi, sairashuoneelta päästyään toimintaansa\nentistä innostuneemmin.\n\nTällä kertaa oli hän sattunut Möttösen taloon, jossa asukkaat olivat\nhieman takapajulla Kuivalan edistysmielisestä väestöstä... Niinpä\nisäntäkään ei vielä tietänyt, mitä on henkivakuutus. Böljengögel koetti\nsitä hänelle hiki päässä selittää toivoen tämmöisessä alkuperäisessä\nasukkaassa saavansa heräämään tavallista suuremman harrastuksen\nvakuutusaatteeseen.\n\n— No miten siinä kävisi, jos nuo vakuutetut sattuisivat kuolemaan\nkaikki yht'aikaa? tiedusteli ukko tutkaillen asiaa siltäkin puolelta.\n\n— Ne eivät voi mitenkään kuolla kaikki yht’aikaa, selitti Böljengögel.\nToisia kuolee vakuutetuista mutta toisia tulee sijaan.\n\n— Mutta jos sattuisi kuolemaan, tikasi ukko. Silloin siinä tulisi hätä\nkäteen herroille.\n\nBöljengögel pyyhki hikeä otsaltaan ja selitti.\n\nUkko mietti hetken ja kysyi taas katsellen kenkäinsä kärkiä.\n\n— Mutta jospa ne yhtiöt yhden kerran tekevät konkurssin. Mitenkäs\nsilloin?\n\n— Ne eivät uskalla,\n\n— Kyllä ne herrat semmoista uskaltavat, väitti ukko. Kun saavat kokoon\nmieleisensä summan, niin silloin kintaat pöytään.\n\nJa isäntä näytti havainnollisesti kädellään, miten se tapahtuu.\n\n— No jo on ihme, kun mies ei usko, vaikka kuinka selittäisi, vaikeroi\nBöljengögel harmistuen.\n\n— En usko enkä vakuuta, vaikk'olis rahaa kuin roskaa, päätti ukko ja\nsylkäsi asialle pisteeksi vahvan tupakkisyljen, joka sattui vieraan\nsaappaan kärjelle.\n\nEmäntäkin oli istunut penkille kuuntelemaan keskustelua ja tiesi\nkertoa, että Tiehaaran talossa olivat palvelijat vakuuttaneet itsensä\nja nyt kuuluvat jättävän koko puuhan sikseen.\n\n— Niin kävi, että rahat jäi sinne. Eivät kuulu saavan takaisin\nitkemälläkään. Semmoisia ne on ne vakuutukset, päätteli emäntä ja kysyi\nhetken perästä.\n\n— Mikä se tämä herra on sukujaan.\n\nAsianomainen mainitsi niinensä.\n\n— Vai kökel, no sekö Pöljänkökel, joka kuuluu täällä Kuivalan puolella\nliikkuneen?\n\n— En minä mikään pöljä ole enkä kökel, teki vastalauseen emännälle\nharmistunut vieras. Te moukat, ette osaa lausua edes ihmisten nimeä.\nTämä Moukkalan kyläkunta onkin niitä maan mainittavia, jossa ihmiset on\nkuin alkuasukkaita.\n\n— Mitäs tänne tulette, moukkien sekaan kökelit ja pökelit, kiivastui\nemäntä. Ei me teitä täällä tarvita. Täällä ei jaetakaan rahoja herrojen\ntaskuihin. Ja eikä tänne tarvitse tulla vakuuttamaan, ja eikä täällä\npassata semmoisia herroja niinkuin Kuivalan kylällä, ja eikä...\n\nRajuilma oli nähtävästi nousemassa ja Böljengögel katsoi parhaaksi\nkorjata olemuksensa rauhallisemmille seuduille. Kysyttyään tietä\nisännältä Tiehaaran taloon sanoi vieras hyvästit ja kiitteli\nkohteliasta talonväkeä. Isäntäkin tunsi tarvetta tehdä tunnetuksi\nmielialansa vieraalle ja huusi pihamaalla vieraan jälkeen.\n\n— Niin... ei täällä semmoisia herroja tarvita. Menkää vain hiiteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDjefvulsundyhtiö oli alkanut horjua, ja huhu kertoi jo Kuivalankin\nkylässä, että yhtiö tekee tuossa tuokiossa vararikon. Herrat Pörjönen\nja Haukkunen olivat jo sattuneet asian aiheuttamaan myrskyyn\nja henkisesti ja osaksi ruumiillisesti runneltuina väistyneet\nrauhaisemmille laitumille. Puheenaolevat henkilöt, olivat sattuneet\nmenemään Möttösen taloon, jossa he vuosi takaperin olivat vakuuttaneet\ntalon miehet ja palvelijat. Nyt parhaiksi oli täällä saatu tieto\nDjefvulsund'in häviön oireista, kun asianomaiset herrat tulivat\ntaloon. Herroille tehtiin heti tuima välikysymys ja, kun siihen ei\nsaatu kylliksi pian tyydyttävää vastausta, tarttuivat miehet herrojen\nhousunkauluksiin ja päättivät antaa hieman ilmaista hierontaa\nDjefvulsund'in kenraaleille. Ja kun talossa ei sattunut olemaan\nvierasta väkeä tapahtuman todistajana, saivat nämä pitää kestityksen\nhyvänään ja hivellen kipeiltä tuntuvia paikkoja lähteä hammasta purren\ntoisille paikkakunnille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiehaaran talossa oltiin päivällisellä kun Böljengögel meni tupaan.\nTervehdykseen vastattiin ystävällisesti, ja isäntä tuli syöntinsä\nlopetettuaan puhuttelemaan vierasta. Tuli siinä vähitellen tiedoksi\nisännälle ja talonväelle, että vieras oli vakuutusmiehiä. Isäntä\nlopetti heti keskustelun ja kiipesi uunin päälle vetelemään ruokaunia,\nsiellä kun eivät hänen lepoaan kärpäset häirinneet. Tiehaaran pojat\nJussi ja Aatami kyyräilivät kulmiensa alta vierasta pahaenteisesti.\nBöljengögel aavisti pahaa poikien synkistä katseista. — Jokohan nuo\nriiviöt ovat samallaista väkeä kuin Möttösessäkin, ajatteli hän.\n\nOli tuhoa ennustava hiljaisuus. Pojat kaivelivat vain hampaitaan ja\nkopistelivat piippujaan kuin uhitellen.\n\n— No se Djefvulsund kuuluu menevän nurin ja sinne ne nyt menee\nmeidänkin vakuutuksista maksetut rahat.\n\n— Niin menee. Saivat minultakin jo viisikymmentä markkaa, virkkaa\nrenki-Jooseppi pahasti mulkoillen vieraaseen.\n\n— Saisitte nyt pulittaa meille ne rahat, jotka saitte sinne\nkeinotelleeksi, sanoo Aatami, hyvin villin näköinen mies,\nBöljengögelille.\n\n— Kyllä ne olisi takaisin maksettava, säestää Jussi.\n\n— Mitä hemmettiä ne minuun kuuluu. Ottakaa rahanne sieltä mihin olette\nantaneet. Olenko minä teitä vakuuttanut Djefvulsund'issa? kivahti\nBöljengögel.\n\n— Vai semmoinen se nyt onkin ääni kellossa, alkoivat pojat meluta.\n\n— Pulittakaa vain joka ainoa penni takaisin uhkaili Jooseppi.\n\n— Niinpä sitä silloin sanottiin, kun vakuutusta tehtiin, että rahat saa\ntakaisin silloin, kun vaan tahtoo. Nyt ne tuntuukin olevan jo lujassa.\n\n— Mutta enhän minä ole teille vakuutuksia tehnyt, ettekö ymmärrä senkin\naasit Minä olen Honkayhtiön mies ja teiltä on vakuutukset tehnyt\ntietysti Pörjönen tahi Naukkunen Djefvulsundyhtiössä. Ymmärrättekö, sen\nvietävät.\n\n— Se haukkuu jo.\n\n— Minkä Honkayhtiön. Ei sitä semmoista yhtiötä olekkaan. Se valehtelee,\ntenäsi Aatami. Annetaan sille pampusta, että tietää Tiehaarassa\nkäyneensä.\n\nBöljengögel nousi lähteäkseen, koska huomasi tilansa erittäin\nvaaralliseksi, mutta pojatkin nousivat uhkaavan näköisinä.\n\nAnnetaanko sille selän pehmitystä, virkkoi Jooseppi.\n\n— Kyllä sille pitäisi antaa, murahti Jussi.\n\nBöljengögel koetti lähennellä ovea, vaan hänen ahdistajansa lähenivät\nmyöskin häntä ja jankutus jatkui, kunnes Böljengögel vihdoin\npotkaistiin ovesta ulos kolmella hyvin tähdätyllä anturan iskulla\nasianomaisen takapuoleen.\n\nBöljengögel lasketteli pihalle päästyään kaiken voimasanavarastansa\nilmoille mielialansa ilmaisuksi ja tunnusteli takapuolaan jatkaessaan\nmatkaansa. Samalla hän päätti jättää ikuiset hyvästit Moukkalan kylälle.\n\nLähellä Kana-ahon majataloa tuli Böljengögeliä vastaan Tuhkanen\ntaluttaen pyöräänsä.\n\nVirkaveljet laskivat heponsa puhelinpylvästä vasten ja istuivat tien\nviereen lepäämään.\n\n— Mistä sinä tulet? kysyi Tuhkanen alakuloisesti.\n\n— Sanoisinpa melkein, että helvetistä, murahti Böljengögel.\n\nAsia alkoi valjeta Tuhkaselle lähemmittä selvityksittä hänen\ntarkatessaan Böljengögelin vääristynyttä naamaa.\n\n— Arvaan, hyvä veli, että sinulle on käynyt samoin kuin minullekin,\nsanoi Tuhkanen.\n\nSinun persoonasi on varmaankin ollut samanlaisessa muokissa kuin\nminunkin. Menin tänä aamuna Mutkan taloon, ja heti kävivät kimppuuni\nDjefvulsundin vakuutuksista, joita heillä poloisilla kuului olevan.\nKoetin heidän visaisiin kalloihinsa iskeä, etten ole tuon kuuluisuuden\nmiehiä enkä siis syyllinen heidän onnettomuuteensa. Vaan tästäkös ne\nvälittivät. Ne raakalaiset tarttuivat minuun kiinni, ja nyt on selänpää\nhyvin kipeä. Koetin ajaa pyörälläkin, mutta eihän se luonnistanut.\n\n— Kuuluu kyllä, että silläkin kulmakunnalla ovat asukkaat ihmissyöjien\nsukua, virkkoi Böljengögel. Ja kun minäkin aijoin mennä Mutkan taloon.\n\n— Älä hyvä ihminen mene, jos et aio lisätä ruumiillisia kipujasi.\nOlipa hyvä, että ehdin varoittamaan sinua. Miten käynee muille\nvakuutusmiehille, jos tuohon kirottuun pesään sattuvat.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nOlipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla\nSeppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi jättää\nhartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin voimin,\nsaatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja viettää\nmuutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa Seppälän pihan\npääkamarissa ja pellonpientareilla.\n\nSankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat\nkarskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä\nei ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista\nSeppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan\nmakeat ruuat.\n\nKerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija sattui\nolemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen viilipyttyä.\nHuomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi hänen\nkäsistään pihamaalle.\n\n— Mistä ihmeestä sinä...?\n\n— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?\n\n— Oli, mutta mitäpä siitä... Kun en osannut odottaakaan... Tule nyt\nlevähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija, ohjatessaan\nvierastaan kamariin.\n\nKerä oli pelkkänä päivänpaisteena.\n\n— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.\n\n— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.\n\n— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun\npelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin\nlikainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla\njärveen.\n\nMaija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa\nonnessaan kadottaneen järkensä.\n\n— Mitä sinä oikein puhut?\n\n— Niin, niin, uimaan... Antaisit vain pyyhkeen.\n\n— Kun minä luulin, että sinä... minä haen heti paikalla.\n\nKerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon\nja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.\n\n— Tule nyt syömään hyvä... rakas... minä en oikein tiedä miten minä\nsanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.\n\n— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä. Olin\nHeinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa melkein\nvuorokauden.\n\n— Voi sinua poloista... Miten se niin kävi?\n\n— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui\nvieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli\nmahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä potkin\novea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes isäntä\npalasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä reippaana\nja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain peloittaa.\n\n— Ja mikä se on? kysyi Maija.\n\n— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään,\nettä minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta\nukonilma.\n\n— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua, sanoi\nMaija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo iltapäivällä\nkotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli pyrkinyt hänen\nrattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle niiltä ajoilta,\njolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä toikin\nSeppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään yöksi\ntaloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin Naukkunen\nilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä ja\nkatseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.\n\n— Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt mukava\nsattuma.\n\nKerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän persoonan\nrauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä sattuma ollut\nlainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi Naukkusen\nkautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen aikojaan.\n\nIsäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin\ntalossa.\n\n— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat nyt\nahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli\ntullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt\nvalintansa erittäin onnistuneesti.\n\nKerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi olonsa.\nHän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle päästyään\nselitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta\nNaukkuselta.\n\n— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein hänen\nkanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä liikkuvan\nsamoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten tukkiherroja.\nParemman kestityksen laittaa ukko meille.\n\nHerrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä\nkeskustelua.\n\nKerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia\nSeppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi.\nKuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta Näreen\nasiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat aiheuttamaan\nhänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli räätäli Kinnunen,\ntoinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan nuori isäntä Huttunen.\nKuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään, päättivät nämä asiamiehet\nlähteä miehissä tervehtimään päällikköään. Heissä oli herännyt\ntyytymättömyys Näreyhtiöön monistakin syistä ja varsinkin siitä, että\nheille luvattiin suuria palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi\nihmeteltävästi.\n\nKun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen,\nHorttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja hän\nistui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt varmasti\nja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta,\nkoetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä aikoen mennä ulos ja\nsuoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen tulevan appensa kanssa.\nRäätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän päällikkönsä pakosuunnitelman.\n\n— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne,\nvirkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet asiamieheksi\nNäreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat kauniit. Mutta\nnyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään saaneet. Ja sen\nlisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen muistutuksia huonosta\nhankinnasta ja kehoituksia reippaampaan työhön. Mutta minä annan\nperhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane tikkua ristiin tästä päivästä\nlähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.\n\nSuutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli\nKinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.\n\n— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien. Nyt\nsanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen vakuutusta, että\nkuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa, joka varmasti tekee\nkuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan koipiaan ja saman se tekee\nvielä Närekin.\n\nTuli Huttusen vuoro.\n\n— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten\nasioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän\nvaivamme lupauksensa mukaan.\n\nKerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen\nasiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan,\njoista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari\nHorttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi\nlähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.\n\nIsäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen näytti\nasia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen naaman.\n\n— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului uhkaavasti, ja\nhänen muotonsa musteni.\n\n— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.\n\n— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.\n\nJa isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei näyttänyt\nkykenevän hänelle selitystä antamaan.\n\n— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla miestä\njoka lähtöön.\n\nNaukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja ovessa\nmennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.\n\n— Tulehan sitten kun selviät.\n\nKerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen\nselitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen\npartaisesta naamastaan kuului karjahdus.\n\n— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.\n\nKerä nousi, mutisten mennessään.\n\n— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät\nystävät.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nValiojoukko Djefvulsundin herroja on pitämässä yhtiökokousta Fennian\nyksityishuoneessa. Vaihdetut mielipiteet ovat nähtävästi olleet\nvastakkaisia ja keskustelukysymys tärkeä, koskapa herrat pyyhkivät\nhikeä otsaltaan ja näyttävät katselevan permantoon. Yhtiökokouksella\non ollut asiana Djefvulsund'in liikkeen lopettaminen ja ankaran\nkeskustelun jälkeen on päätetty nyt ainakin ensialuksi hankintatyö\nlopettaa, ja se on nähtävästi herrojen mielestä yhtiön historiassa\nensimäinen askel kohti hautaa. Toimitusjohtaja Hösting istuu mukavasti\nnojatuolissa tuijotellen välkehtivään punaviinimaljaan edessään\npöydällä. Hänen mielestään saa yhtiö vielä seistä tai haukkoa henkeään,\nvaikkapa kuolla kokonaan millä hetkellä tahansa. Hän ei siitä ole enää\nhuvitettu. Suomen kansaan on yhtiö osaltaan levittänyt vakuutusaatetta\nja palkakseen saanut siitä kasan kansan kokoamaa kultaa. Hänkin on\ntuosta kultakasasta saanut osansa ja voi nyt jo seurata tapahtumain\nkulkua rauhallisesti. Hän on jo aikaisemmin ajatellut, että tulkoon\nmyrsky, jos tulee. Hän vetää sormensa pois pelistä ja sillä hyvä. Nyt\nhän tietää varmasti, että mikään keino ei pelasta enää yhtiötä surman\nsuusta, niin että seuraavassa yhtiökokouksessa voivat herrat jo laulaa\nInteger vitæn väsyneelle.\n\nHiljaisuutta jatkuu. Joku herroista vain raapaisee tulen sikariinsa ja\nkumoaa sampanja- tai punaviinimaljan. Herroja on harmittanut Höstingin\nrauhallisuus. Se kehveli ei puhu eikä pukahda. Istuu vain ja miettii,\nmitä miettineekään. Mahdollisesti ehkä Djefvulsund'in kulta-aikoja\nja ehken sitäkin, kumpiko olisi tästä lähtien sopivampi terveydelle,\npunaviinikö vai parhaan merkin konjakki.\n\nPiiripäällikkö Härvelin miettii myöskin. Hänellä on ollut tähän asti\nkolmenkymmenenviiden tuhannen vuositulot, ja nyt kultasuoni katkesi\nyhtäkkiä, melkein odottamatta. Niinkuin juhlahumussa olivat päivät\nmenneet tähän asti. Hän oli Nakkilan kaupungin ja maaseutupiirin\npäällikkö ja matkatarkastajat lukuisine asiamiehineen hoitivat\nhankintatyön, ja hän sai vain köllehtiä huomisesta huolehtimatta.\nMuutamia allekirjoituksia päivässä, pari tuntia konttorityötä joka\ntoinen päivä ja loppuaika Nakkilan seurahuoneella. Joskus automatka\nlähikaupunkeihin, ja siellä pikku juhlat kaupungin isien kanssa.\n\nMutta nyt katkesi kaikki niinkuin Tiihosen piipunvarsi, ja Härvelin jäi\nkuten lukuisat mutkin Djefvulsund'in herrat tuuliajolle. Ja varsinkaan\nHärvelinillä ei näkynyt minkäänmoista majakkaa, johon olisi voinut\nsärkyneen purtensa ohjata ja ankkuriin laskea.\n\nKäytettiin vielä puheenvuoroja\n\n— Minun mielestäni, puhui yksi, olisi meidän pitänyt jatkaa vielä\nyhtiön toimintaa. Yhtiöhän olisi suunnattomasti vielä voinut hyötyä\nperuutuksista. Olisimme vielä hätiköimättä odottaneet jonkun aikaa, ja\nminä olen valmis uskomaan, että kaikki yhtiömme vakuutetut olisivat\nperuuttaneet tai jättäneet vakuutuksensa kokonaan yhtiön hyväksi, ja\nmikä voitto se olisikaan ollut osakkeenomistajille. Kerrankin olisimme\npäässeet saamaan osakkeista tyydyttävän voiton.\n\nEräs osakkeenomistaja kannatti edellistä puhujaa. Vaiettiin hetkeksi ja\ntilattiin uutta sampanjaa ja savukkeita.\n\n— Kyllähän siitä voisi tulla osakkaille kannattava yhtiö, jos\nvoitaisiin vielä jatkaa, puhui joku osakkeiden omistaja. Onhan\nluonnollista, ettei kukaan uskaltaisi jatkaa vakuutusmaksujen\nsuoritusta, ja miten mainio silloin olisi yhtiölle jo ensimäinen\ntilinpäätös. Ajatelkaahan hyvät herrat, miten mainio afääri.\n\nHerrat ajattelivat kyllä asioita puhujan mainitsemaan suuntaan, vaan\nheistä tuntui, kuin Suomen kansa olisi katsonut heitä kiinteästi\nsilmiin ja pudistellut uhkaavasti nyrkkiään.\n\nPuheenvuorojen käyttö alkoi vilkastua ja kohta täyttyi huone\nsinkoilevista sekaisin puhutuista lauseista ja puheenjohtajan\ntäytyi tarttua nuijaansa, jona hän käytti puoleksi tyhjennettyä\nkonjakkikarahvia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäreyhtiön toimitusjohtaja Ristalli oli kokouksessa muiden\nkutsuvieraiden mukana ja myöskin asiallisesti oikeutettuna kokoukseen.\nHän oli jo hetken istunut syrjässä mietteisiin vaipuneena. Hän tunsi\nvaistomaisesti, että sama kohtalo lähenteli hänen omaa yhtiötänsä kuin\nDjefvulsund'ia, vaikka hän oli varmasti uskonut, että Näre kaataisi\nkaikki muut yhtiöt vastaisessa hankinnassa. Näreen hankinta pieneni, ja\nherrat asiamiehet lähettelivät suorasanaisia kirjeitä pääkonttoriin,\nja useimmat heistä olivat kyllästyneet kokonaan toimintaan kentällä.\nRistallia pisteli se, että Suomen kansa oli niin typerää, ettei\nosannut eroittaa kultaa kuonasta, ja vakuuttaa itseään Näreessä, josta\noli karistettu kaikki kuona, jota löytyi muissa yhtiöissä. Ja sekin\nhäntä harmitti, että matka-asiamiehet vaativat ehtimiseen palkkojaan.\nOlisihan heidän pitänyt tietää, että sitten vasta palkat maksetaan, kun\ntyö on kokonaan tehty: saatettu yhtiö varmalle pohjalle.\n\nHerrat nousivat mennäkseen illallispöytään. Ristalli karisti synkät\nmietteensä ja meni muiden mukana.\n\n— Menköön nurin, jos menee. Mitäpä se Suomen kansa siitä, ajatteli hän\nkokonaan rauhoittuen.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nOli kaunis sunnuntaiaamu, ja Kana-ahon pihamaalla veteli kukko\nensimmäisiä aamuvirsiään. Kana-ahon kukko oli isäntäväen mieleinen\nkotieläin syystä, että heidän ei tarvinnut herätellä aamuisin renkejä\nja piikoja aitastaan, vaan kukko suoritti tämän tehtävän joka aamu\ntäsmälleen kello neljän aikana. Arkiaamuna suostuivat asianomaiset\nnousemaan kukon herätyshuutoon, vaan sunnuntaiaamuna sai kukko\nherätystyöstään vastalauseen, milloin missäkin muodossa. Tällä kertaa\naukeni työmiesten lutin ovi, ja joku miehistä heitti saappaan, joka\nsattui virsienvetäjään, juuri kun tämä aloitti neljännen parkaisunsa.\nMutta kukko päti isäntäväen luottamusta kunnia-asiana ja meni aivan\nlutin oven alle, jossa jatkoi kiihtyvässä tempossa lauluaan. Ovi aukeni\nja huoneesta kuului unisesti.\n\n— Etkö sinä perhana... ja sen jälkeen alkoi uusi sota saappailla ja\npärekopilla kukko parkaa vastaan.\n\nEmäntä seisoi tuvan rapuilla ja nauraen katseli näytelmää, kunnes\npihaan tulivat kolisten kyytirattaat ja hänen huomionsa kiintyi\ntulijoihin, jotka näkyivät olevan emännän hyviä tuttavia: Keikaus ja\nKantele, matkalla Nakkilan kaupungista Kuivalan kylälle.\n\nEmäntä vetäytyi ovelta tupaan ja virkkoi sängyssä haukottelevalle\nisännälle.\n\n— Nyt niitä kutjakkeita taas tuli. Eivät malta enää yölläkään maata,\nhunsvotit. Kahviakohan nuo nyt naukasevat vai ruokaa.\n\n— Ketä ne olivat?\n\n— Niitä näkyivät olevan vakuutusherroja. Pistä housut jalkaasi ja mene\nkysymään, pitäisikö niille rötkäkkeille olla kahvia.\n\n— Mene itse, minua nukuttaa, murahti isäntä,\n\n— Vai nukuttaa. Jo minä kuulen... Nousun aika se jo on, koskapa\nkukkokin jo renkejä siellä herätteli. Nous ylös. Noustava sun kumminkin\non. Sitä on taas puodissakin käytävä, ennenkuin saa ne kutjakkeet\naamiaiselle.\n\n— Tahtooko ne hevosta? kysyi isäntä väliin kuorsaten.\n\n— Mitä sinä nyt horajat. Ei kai ne nyt kahvitta ja ruuatta lähde. Hyvä\njos sittenkään lähtevät.\n\nEivätkä herrat lähteneetkään. Saatuaan kahvit ja nukuttuaan vähän\naikaa tulivat tupaan, kun talon perhe oli aamiaisella. Muutamia\nKuivalan kylän miehiäkin oli tullut Kana-ahoon ja siinä ne istuivat\ntuvan penkillä käryytellen piippujaan. Herrat eivät näyttäneet tänään\nolevan hankintatoimella. Joku asia näytti heitä painavan, mikä sitten\nlie ollut. Olivatko ehkä poikenneet erehdyksestä Moukkalan kylälle ja\nsaaneet siellä samanlaisen vastaanoton kuin Tuhkanen ja Böljengögel,\nvai oliko ehken hankinta huonontunut Djefvulsund'in rettelöistä.\n\nTuhkanen oli myöskin sattumalta matkannut, erottuaan tuona\nkohtalokkaana päivänä Böljengögelistä, Kuivalan kylälle ja pistäytyi\ntupaan juuri samalla hetkellä, kun edellämainitut herrat tuijottelivat\nsillanrakoihin.\n\n— Päivää, erittäin edullisia lasten vakuutuksia, opintovakuutuksia\nja... alotti hän heti tunnettuun tapaansa, vaan huomattuaan herrat,\nkeskeytti hän sanatulvansa tälläkertaa. Tuhkanen ei varmaankaan\naavistanut, että Kana-ahossa tulisi tapaamaan Keikauksen, jota oli\nRiennon asiamieskokouksessa jutkauttanut.\n\n— Jaa — ah. Sieltä tuleekin nyt Aapeli Romppanen, näen mä, virkkoi\nKeikaus ja mittaili permannolla seisovaa Tuhkasta katseillaan, jotka\neivät näyttäneet tällä kertaa erittäin valoisilta. Joko herra on monta\nvakuutusta tehnyt tällä ajalla Rientoon?\n\n— Ka, Keikaushan siinä, en ollut tunteakaan, ilvehti Tuhkanen.\nJaa, niitäkö vakuutuksia? Olenhan minä niitä jo eläissäni tehnyt\nRientoonkin. Setä kai muistaa ne hankintalistat. Siellä oli aina minun\nnimeni ensimmäisenä. Mutta kun herrat eivät osanneet kohdella tämmöistä\nmiestä, niin kuin olisi pitänyt, niin minä käänsin tämän kapean selkäni\nherroille.\n\n— Oli se sentään ruma teko, vetää toista niin nenästä, murisi yhä\nKeikaus.\n\n— Maksoin omasta puolestani ja myöskin Varsalan puolesta, joka kertoi\nkerran joutuneensa sedän uhriksi junamatkalla. Oikeastaan saisitte\nmaksaa minun partani, joka täytyi menettää tuon asian onnistumiseksi.\n\n— Eikö Leimauksen herrat sitä maksaneet?\n\n— En ole pyytänytkään heiltä mitään palkkiota parrastani, jonka olisin\nvoinut yhtä hyvin uhrata teidän asianne hyväksi, jos olisitte tahtonut\npitää minut palveluksessanne.\n\nMiehetkin saivat kuulla asian seikkaperäisemmin ja naurahtelivat\nhyväntahtoisesti. Kana-ahon isäntäkin virkkoi.\n\n— Vai jutkautti tämä Tuhkanen herroja. Vaikk'on tuommoinen ruipelo\nmiehekseen. Hame-ahon isäntä tuli nyt tupaan, ja Kantele kävi\nihastuneena häntä tervehtimään ja taputtelemaan.\n\n— Tässä se on isäntä, joka ymmärtää henkivakuutuksen tärkeyden.\nVakuutti emäntänsä jo kymmenestä tuhannesta ja kohta vakuuttaa\nitsensäkin samasta summasta.\n\nHame-ahon isäntä näytti olevan hyvillään, kun kehuttiin, ja virkkoi.\n\n— Saisihan se herra käydä tuumimassa siellä meillä, jos sattuisin\nvaikka jo tänään ottamaan sen vakuutuksen.\n\n— Minä voin lähteä vaikka heti, lupasi Kantele.\n\nTuhkanen, kuultuaan Hameahon isännän joutuvan pian vakuutusmiesten\nuhriksi, hiipi istumaan isännän kupeelle ja alkoi hiljaa supatella\nisännän korvaan, kuvaten Leimauksen ehtoja paremmiksi.\n\nKeikaus siirtyi isännän toiselle puolelle hänkin aikoen edustaa\nyhtiötään alkavassa taistelussa.\n\n— Se tuo Tuhkanen puhuu hyvin paljon valetta, virkkoi. Ei sen puheista\nole uskomista puolissakaan. Vakuuttakaapas isäntä Riennossa, niin\nsilloin ei ole jälestäpäin katumista, sen takaan.\n\n— Se vakuutus kuuluu minulle, kivahti Kantele. Laputtakaa siitä\ntuhannen tervoihin. Kukaan hullu ei vakuuta Riennossa eikä\nLeimauksessa, silloin kun on tarjolla Honkayhtiön vakuutus.\n\n— Keikauskin kiivastui ja nousi seisoalleen.\n\n— Tarkoittaako veli, että Riennossa eivät vakuuttaisi itseään yhtä\nviisaat ihmiset kuin Honkayhtiössäkin?\n\n— Miten sattuu, härnäili Kantele. Nyt on kysymys tällä kertaa\nHonkayhtiöstä eikä mistään muusta.\n\n— Nyt on kysymys Riennosta ja Hameahon isäntä vakuuttaa siinä.\n\nTuhkanen oli myöskin noussut seisomaan ja viittoi sormet harallaan,\n\n— Leimauksessa on erinäisiä ehtoja, jotka tekevät sen vakuutukset\nedullisemmiksi. Kuulkaahan... älkäähän... esimerkiksi takaisin osto ja\nvapaakirja... tuota...\n\n— Pidätkö suusi... nyt ei puhuta takaisin ostosta... nyt...\n\n— Suu poikki. Minä olen valmistanut vakuutuksen ja pidän sen tietysti,\nkivahteli Kantele hieman punaisena.\n\nHerrat seisoivat vastakkain hosaten jokainen yhteen ääneen. Kuivalan\nkylän miehet naurahtelivat ja livauttelivat silmää toisilleen.\n\nEmäntä seisoi takan nurkalla siunaillen.\n\n— Katsohan kutjakkeita, minkä elämän nostivat... kohta ne iskevät\nyhteen... voi hyvä isä siunaa.\n\nSattuikin tuo Hameahon isäntä tulemaan. Kohta ne repivät senkin. Auta\narmahinen.\n\nKuivalan kylälle oli levinnyt huhu, että vakuutusherroja oli\nKana-ahossa ja Djefvulsinidin vakuutetut tulivat oikeuttaan valvomaan.\nSuutari Horttanainen, Näreen kyllästynyt asiamies, oli pitänyt\nDjefvulsund'in vakuutusta voimassa, saadakseen sen vapaakirja-arvoon.\nNyt hän oli kuullut yhtiön kohtalosta ja tuli ensimäiseksi luullen\nKana-ahossa olevan Djefvulsund'in herroja.\n\nHorttanaista seurasi suutari Jortikainen, jonka pojat olivat keväällä\nsaaneet Kanteleelta perhanaiset pakinat tervaisesta venheestään.\n\nSuutarit istuivat penkille ja silmäilivät nähtävästi osanotolla\nriidelleitä ja nyt vielä huohottavia herroja.\n\n— Mitenkä se on niiden Jehvelsuntin vakuutusten kanssa? Alotti\nJortikainen, ja hänen luiseva leukansa tärisi sisäisestä mielen\nliikutuksesta. Herrat kehuivat sen yhtiön parhaimmaksi yhtiöksi, ja nyt\nse oikaisi jo koipensa.\n\n— Ehkäpä nämä herrat maksavat meille markkamme takaisin, virkkoi\nHorttanainen ja käänsi piikkipartansa kysyvästi Kanteletta kohti.\n\n— Menkää sieltä vaatimaan markkojanne takaisin, jossa pippuria\nkasvatetaan, karjaisi Kantele.\n\n— Voi täytehinen! Vai meiltä te vaaditte Djefvulsund'iin heitettyjä\nrahojanne takaisin, ärähti Keikaus.\n\n— Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi merkitsevän\nkatseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat. Eivät lupaa\nmaksaa markkoja takaisin.\n\n— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi\nKantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen. Meitä on\ntässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista seurauksista.\n\n— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta sakotetaan\nniitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.\n\nSuutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.\n\n— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas herroja...\n\nJa oven raosta sanoi vielä Jortikainen.\n\n— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.\n\n\n\n\nXX\n\n\nNakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli\ntorin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen\nkaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä\nhevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen,\nseisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat\npäivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli\nseurahuoneen edustalla.\n\nHakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan\nKäpysen matamin kanssa.\n\n— Hyvää huoment'.\n\n— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.\n\n— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden\nkaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen\nkorkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:\n\n— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin\nvietävän pahaa siivoa.\n\n— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi\nkahvia Hakkaraiselle.\n\n— No mitäs... eihän sitä nyt aina... kielteli Hakkarainen käsi jo\nkiinni kupin laidassa.\n\n— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät\nsemmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla\npitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä\nkyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.\n\n— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi\nHakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo\nniistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia\nja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia\npitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että\nvähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut\nvastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.\n\n— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se\nsemmoinen viskaali... tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt,\nja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali...\niltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten\nvielä niitä koiria puolustaa.\n\n— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu\nkaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat\nerojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi\nPekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet\npystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.\n\n— Voi noita syntisiä, päivitteli matami.\n\nHakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi\nseitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa\nmatamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBöljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui\ntuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin\nja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi kokonaan\nhänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti toimestaan,\njoka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista huolimatta\nrakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli mieltään\nkeventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle, jossa sattui\nolemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit. Mainitut herrat\nolivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-asianaan vielä\nkerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla liikuttavat hyvästit\ntoisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan, kun asianomainen\noli ensin kertonut häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja seurauksena\nsiitä oli, että sepät takoivat nyt hänen päässään hirvittävällä\nraivolla.\n\nKantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki,\nmenossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut\nvakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä\nkäynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti\nmenossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.\n\n— Hei.\n\n— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.\n\nKantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes\nFerdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn\nsiihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:\n\n— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?\n\n— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.\n\n— Meritautia, vai...?\n\n— Niin.\n\n— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?\n\n— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.\n\n— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla.\nKantele viittasi seurahuoneelle päin.\n\n— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä muitakin\nDjefvulsund'in herroja.\n\n— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.\n\n— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin mukuloiden\nkanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin pitänyt tästä\ntoimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena tuntea\nruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin, nostaa\nkorkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja setä\nKeikauskin.\n\n— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.\n\n— No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on mentävä\nlehtori Linnaselle.\n\n— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy\nKolkkalan sydänmaallakin joskus.\n\n— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.\n\n— Kuulehan!\n\n— No?\n\n— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.\n\n— Jaa, jaa,\n\nBöljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä\nhänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti\nreipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi\nyhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt\nsiliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö\nja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa\nsaanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut\ntyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen\nkanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSeuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena\nja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan\nTorkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään\ntarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan\nja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi\nhävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja\nkadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin\ntakaa-ajettavansa.\n\nKerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa,\ntarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista\nparhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta\ntoista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa\nasiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna,\njolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä\nmetsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita\nsattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.\n\nLehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko\nKerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt,\nmutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus\nnäytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä\nei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen\nkintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin\nherrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä\ntarvinneet.\n\nLehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.\nKerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin\noli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle\nLainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.\n\n— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.\n\n— No?\n\n— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä\nyhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?\n\n— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta\nlienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä.\nNiillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.\n\nKerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.\n\n— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake\npulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.\n\n— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.\n\n— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä\nennustavat.\n\n— Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että hyvästä\naina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo vakuuttanut\nmonta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa, että tämän talon\nisäntä ei jää pois heidän joukostaan.\n\n— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset\nseurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.\n\n— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä vakuutettu. Ja kun\nsinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin minun täytyy ottaa sitä\nvalvoakseni.\n\n— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti. Mutta\nmuista, ettet häiritse minua työssäni.\n\nKovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien\nitselleen mukavan asennon.\n\nNiin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän\nrauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen apulaisensa\nkanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.\n\n— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi Kovake.\n\n— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut\nottaa vakuutuksen.\n\n— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään hengenvaarallista.\n\n— Ymmärrän.\n\nJussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle vanhaa\nkaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina. Kauna\noli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä mielitietyn,\nlihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen oli saanut\nsuurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva tilaisuus\nkostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa isäntänsä\npainajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa tehtävää ei hänelle\nollut koskaan uskottu.\n\nKohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut olemaan\nostajia, ja kysyi Minkkiseltä:\n\n— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?\n\n— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.\n\nKerä luki prospektinsa kannesta kanteen ja kysyi\n\n— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?\n\n— Enhän minä aivan pientäkään... Minulla on työtä tuolla makasiinissa.\nLähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.\n\nKerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin.\nMinkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään.\nYläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia\nhinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi\nhinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita\nkäytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli\npäässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen\ntullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.\n\nAlhaalta kuului karkeata murinaa, joka äkkiä kiihtyi, kun asianomainen\ntuli huomaamaan, ettei kyseessä ollut vahinko, vaan kostotoimenpide\nMinkkisen puolelta.\n\n— Kun minä täältä ylös pääsen niin korvennan sinut hirtehinen, niin\nettet luitasi liikuttele sen perästä, uhkasi Kerä.\n\n— Sinäpä et sieltä pääsekään ilman minun avuttani, ja sinun on pyhästi\nluvattava, ettet ryöstä koskaan toisen morsianta ja jätät kauppias\nKovakkeen rauhaan.\n\n— Minä lupaan vaikka mitä, kun vain autat minut ylös, vannoi Kerä.\n\n— Saat kaksi tuntia varmentaaksesi lupaustasi. Sen jälkeen minä autan\nsinut sieltä pois, lausui Minkkinen.\n\n— Minussa ei ole kahden tunnin perästä enää henkeä. Minä tukehdun\ntäällä.\n\n— Seinässä on pieni aukko, kun siirrät sitä lautaa. Voit hengittää\naukosta raitista ilmaa, neuvoi Minkkinen ja poistui jymäyttäen\nmakasiinin oven lukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeikaus oli myöskin sattunut samana päivänä Nakkilaan ja saanut\ntähtäimeensä kauppias Laurilan ja sitä jälestä ajaessaan joutunut\njotenkuten kauppias Kovakkeen makasiinirakennusten taakse. Sinne kuului\nKerän avunhuudot Keikaus päätti ottaa tarkemman selon asiasta ja meni\nlähemmä. Seinäaukkoon ilmestyi Kerän punainen naama, ja hän virkkoi:\n\n— Auta hyvä setä, minä olen nyt kiipelissä.\n\n— Kuka se on? kysyi Keikaus.\n\n— Etkö sinä enää tunne minua, vaikeroi Kerä. Tuo Minkkisen roisto\nheitti minut tänne kalkkilaariin, ja minä kuolen tänne kohta, jollet\nauta minua.\n\n— Lempojako se sinne sinut telkesi? nauroi Keikaus. Sinä olet\nvarmaankin hakkaillut Minkkisen morsianta.\n\n— Minä tunnustan sen kerran tehneeni. Ja siitä lienee seurauksena tämä\nruma temppu, vaan autahan sinä nyt minun.\n\n— Mitenkä minä sinua autan?\n\n— Väännät ensin niskat nurin siltä Minkkiseltä ja haet Kovakkeen\npäästämään minut täältä. Saat illalliset seurahuoneella korvaukseksi.\n\n— Pitänee sinua auttaa, lupaili Keikaus ja meni pihanpuolelle, jossa\nmakasiinimies oli purkamassa tavarakuormaansa.\n\n— Tuolla teidän makasiinissa taitaa olla varkaita, sanoi Keikaus\nmakasiinimiehelie.\n\n— Mistä niitä sinne olisi päässyt, virkkoi makasiinimies.\n\n— Kyllä sieltä vain liikettä kuuluu.\n\nAjuri Illikaisen akka sattui olemaan Kovakkeen pihassa ja hän siunaili.\n\n— Kun nyt jo keskellä päivää varastavat. Pitää mennä hakemaan poliisia.\n\nJa Illikaisen akka juoksi seurahuoneen edustalle, jossa poliisi\nPirhonen astuksi toimetonna.\n\n— Kovakkeen makasiinissa on varkaita.\n\nJoutuin sinne.\n\nPirhonen lähti juoksemaan, jälessään Illikaisen akka ja liuta\nkatupoikia. Huhu Kovakkeen varkaista oli ehtinyt jo levitä, ja joka\nhaaralta juoksi väkeä Kovakkeen pihaan.\n\nMakasiinin ovi oli jo aukaistu, kun Pirhonen saapui paikalle.\n\n— Vankimmat miehet tähän ovelle, etteivät pääse karkuun, komensi hän.\nJa liika väki vähän etemmäksi siitä. Ei saa tulla makasiiniin asiaan\nkuulumattomat.\n\nKauppias Kovake, joka tiesi jo kuka hänen makasiinissaan oli, varusti\nnuoraportaat ja kiipesi Pirhosen kanssa yläkertaan.\n\n— Ähä... se onkin pudonnut tuonne laariin, virkkoi Pirhonen. Yksihän\nniitä vain onkin. Antakaa tänne portaat!\n\nKerä kipusi ylös ja Pirhonen, jolla ei ollut kunnia tuntea häntä,\nvirkkoi:\n\n— Kyllä nyt tarttis antaa miestä vähän selänpäähän, kun menee keskellä\npäivää voroilemaan.\n\n— Ka, Johanneshan se on, oli Kovake ällistyvinään. Mikä pahuus sinut\nsinne vei ja melkein vastikään istuit tuolla konttorissa.\n\n— Mars poliisikamarille, komensi Pirhonen.\n\n— Elähän nyt vielä, sanoi Kovake Pirhoselle koettaen pysytellä vakavana.\n\n— Mistä sinä sinne jouduit? kysyi hän Kerältä, joka koetti kopistella\nvalkoisiksi muuttuneita vaatteitaan.\n\n— Tuo Minkkinen kirottu minut sinne sysäsi. Houkutteli minut\nmakasiiniin ja... mutta tämä juttu kyllä selviää raastuvanoikeudessa.\nMissä se kanalja nyt on, että saisin vääntää siltä niskat nurin?\n\n— Eikö se oikea varas ollutkaan? kysyi Illikaisen akka.\n\n— Eikö se ole se entinen konttoristi Törrönen, joka oli Rönnruudilla?\narveli Kirvosen matami.\n\n— Eikö liene sama mies, sanoi toinen.\n\nKovakkeen piha kiehui melkein täytenään väkeä, parhaastaan katupoikia\nja vanhoja ämmiä.\n\n— Kuka tämä mies sitten on? kysyi Pirhonen nähtävästi pettyneenä, kun\nleikki näytti loppuvan kovin lyhyeen.\n\n— Tämä on vaan minun tuttaviani, naurahti Kovake. Ei tätä sinne\npoliisikamarille...\n\n— Vai ei... no tästä joutaakin sitten jo pois. Tuo Illikaisen akka\npakana vielä juoksutti.\n\nPirhonen ajoi väkijoukon kadulle ja Kerä hävisi myöskin, vannoen\nhirveätä kostoa Minkkiselle.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nKuivalan kyläkunta oli saanut olla rauhassa henkivakuutusherroista\nuseita viikkoja. Mahdollisesti olivat asianomaiset liikkumassa muilla\npaikkakunnilla ja huhu tiesi kertoa, että Nakkilan kaupungissa oli\nsyntynyt hankintaottelu jommoista ei siellä oltu ennen nähty. Omaa\nhyötyänsä vastaan haraavat henkilöt vakuutettiin lehtori Linnasesta\naina rajasuutarimestari Muikkuseen asti. Mutta rynnäkön jälkeen\nlienevät asianomaiset olleet tyytyväisiä tuntiessaan, että nuo\nmonen seikkailun lipaisemat ja heidän osaksi vihaamansa herrat\ntarkoittivat joka tapauksessa heidän parastaan. Tästä huolimatta\nheidän mielipiteensä lienee ollut kumminkin se, että vakuutusherroja\noli siunaantunut liiaksi ainakin Nakkilan seutuville. Nakkilaisten\nmaallisen olemuksen olisi voinut puoletkin heistä johdattaa\nvakuutusaatteen siunauksesta osalliseksi.\n\nKuten sanottu Kuivalan kyläkunta oli saanut muutamien viikkojen rauhan\nasianomaisista vieraistaan. Mutta nyt tiesi suutari Jortikaisen akka,\njoka oli tullut Vieremäkeen, että vakuutusherroja oli tulossa Vieremäen\ntaloon, joka oli lähinnä Seppälän taloa, jossa tulisi seuraavana\npäivänä, joka oli sunnuntai, vietettäväksi Kerän ja Seppälän Maijan\nkuulutusjuhlaa. Herrat aikovat jäädä yöksi Vieremäkeen ja seuraavana\npäivänä mennä Seppälään.\n\nVieremäen emäntä hätääntyi,\n\n— Voi hyvä isä. Mitenkä tämmöisessä kananpesässä herroja hoivataan.\nKun tuossakin kamaripöksässä ei ole kuin yksi sänky ja sekin vaivainen\nliitoksistaan natiseva risa. No voi pahuus. Kun nyt eivät muihin\ntaloihin... Ihan tästä täytyy ottaa jalan nousu. Mistä sinä kuulit\nniiden herrojen tulon? kysyy emäntä Jortikaisen akalta.\n\n— Ukko oli käymässä kauppias Lurpiinin puodissa ja siellä olivat\nherrat ihan ukolle itselleen niin sanoneet. Ja olivat puhuneet niinkin,\nettä sen Jehvelsuntin vakuutukset ottaa joku toinen yhtiö hoivatakseen,\nniin ettei mene ihmisten rahat hukkaan. Niin olivat sen asian\ntietäneet. Ja se Varsala oli tarjonnut ukolle semmoisen sikarinkin,\njoss' on panta ympärillä.\n\n— Mitä sinä sanoit että Jehvelsuntin vakuutukset...? kysyi emäntä.\n\n— Niin, että niistä huolehtii toinen yhtiö, että ei muuta kuin maksaa\nvain niinkuin ennenkin.\n\n— No nythän minun pitää tuo asia sanoa heti ukolle, virkkoi emäntä.\nSilläkin on sen Pörjäsen tekemä vakuutus, ja se on siitä pitänyt\nkauheata elämää. Tuossahan tuo onkin.\n\nIsäntä, vanhanpuoleinen partaniekka ukko, tuli tupaan mahdottoman iso\npiippu hampaissa.\n\n— Että mitä, murahti hän.\n\n— Se sinun vakuutuksesi ei kuulukaan menevän hukkaan. Kuuluvat toiset\nyhtiöt pitävän niistä Jehvelsuntin vakuutuksista huolta.\n\n— Eivätkö liene kaikki yksiä jehveliä ja kehveliä, murahti ukko.\n\n— Ja kuuluu herroja tulevan meille yöksi, mennäkseen aamulla Seppälään,\nMaijan kuuliaisiin. Laita sinä ukko hyviä puita saunaan. Ne tietysti\ntahtovat saunaan, kun tulevat tähän. Sauna se on aina lämmitettävä\nlaukkuri-Iivanallekin, kun se tähän tulee.\n\n— Mitä herroja? kysyi ukko epäluuloisesti katsella muljautellen\navioonsa.\n\n— Niitäpä vakuutusherroja.\n\n— Per... Menkööt vain muihin taloihin.\n\n— Älä murise. Kun kerran tulevat, niin tulevat, ei siinä sinun murinasi\nauta. Eikä noita herroja usein käykään Vieremäissä.\n\n— Mutta minäpä en heille lämmitä saunaa, se on vissi, uhkasi ukko.\n\n— Sinä lämmität saunan ilman turisematta. Se nyt on ihan ihme, että\nsinä aina joka asiassa haraat vastaan, senkin vastarannan kiiski.\n\n— Itse olet kiiski, jurisi ukko ovessa mennessään.\n\nJortikaisen akka ei valehdellut. Herrat tulivat iltapäivällä\nVieremäkeen. Ensimäisinä tulivat Keikaus, Kantele ja Varsala. Kohta\nheidän jälestään tuli Tuhkanenkin. Kurkoitteli ensin ovenraosta\ntupaan ja pötkähti viimein kokonaan huomattuaan jo toisten saapuneen.\nKotvan kuluttua tuli Kevättoivo mukanaan kaksi uutta Honkayhtiön\nmatka-asiamiestä, joista toinen oli Vornanen, entinen valtiopäivämies\nja Kukkarovuori, Nakkilan kaupungin entinen poliisi.\n\nSeura oli täysilukuinen, ja harkittiin miehissä, miten saataisiin ilta\nkulumaan loppuun. Odottamattomalta taholta saatiin siihen ratkaisu.\nEmäntä tuli tupaan ja niiattuaan herrojen edessä virkkoi:\n\n— Herrat ei saa tykätä pahaa, kun minä olen herroja varten\nlämmityttänyt saunankin. Ajattelin, että se saattaisi olla tarpeen\nherroille, kun saa rämpiä näitä Kuivalan sydänmaita.\n\nHerrat ottivat mielihyvällä saunasanoman vastaan, ja emäntä sai\nperinpohjaisen ylistyksen toimenpiteestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieremäen ukko oli pahasti paapattaen suostunut vihdoinkin lämmittämään\nsaunan ja puuhaili nyt siellä savun seassa ähkien.\n\n— Kun nuo puut tuosta palavat, niin pitäisi täällä sitten herrojen\nnahkat lämmitä. Kun saisin tuota itse tulla saunottajaksi, niin\ntietäisivät kerran Vieremäessä saunoneensa.\n\nHerrojen aiheuttama jää ukon sydämestä ei näyttänyt vieläkään sulaneen,\nvaikka hän oli saanut sikaritkin heiltä, joka toimenpide oli ennen\nnäyttänyt saavan sulamaan pahasisuisimmankin maanukon sydämen herroja\nkohtaan.\n\nUkko kyyrötti saunan uunin edessä ja suunnitteli jotain kepposta. —\nSaisi niitä lempoja vähän jutkauttaa, mietti hän.\n\nYht'äkkiä keksivät hänen aivonsa omistajansa mielestä sopivan\njutkauksen. Herroja oli seitsemän miestä ja saunan lavat hieman\nepävarmat kevyemmällekin lastille. Jos ottaisi tuosta pois vielä yhden\npönkän, niin eiköhän nuo tuolta romahaisi alas, ja se olisi niille\nniinkuin parhaiksi. Saisi niistä silloin Kuivalan kyläkunta rauhan\npitkiksi ajoiksi.\n\nNiin ajatteli paatunut ukko ja irroitti pönkän lavoista ja\njännityksellä jäi odottamaan pakanallisen toimenpiteensä tuloksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerroista oli jo suurin osa lavoilla. Keikaus kohosi viimeisenä\nhämärään korkeuteen. Lavat rusahtelivat jo pahaa ennustavasti. Kantele,\njoka oli musikaalinen mies, alkoi loilottaa muuatta äsken kuulemaansa\noperettivalssia ja polki jaloillaan tahtia.\n\n— Tuntuu niinkuin nämä lavat painuisivat, virkkoi Tuhkanen. Olkaa\nveljet varovaisia.\n\n— Minustakin tuntuu niinkuin jokin paikka pettäisi, sanoi Kukkarovuori.\n\n— Setä Keikaus ja Toivonen olivat myöskin ottaneet osaa Kanteleen\nvalssiesitykseen, ja asiaan innostuneina jymisyttelivät hekin jo\njaloillaan.\n\n— Ei saa niin vietävästi polkea jalkaa, komensi Kukkarovuori uudelleen.\nMutta samassa silmänräpäyksessä sortui lava miehineen saunan pimeään\nja nokiseen nurkkaan. Musiikkiesitys katkesi ja hetken aikaa kuului\nnurkasta vain ähkimistä ja tilaisuuteen sopivia voimasanoja.\n\n— Minä täällä olen alimaisena, ilmoitti Tuhkanen.\n\n— Minun nenäni sattui johonkin rautanaulaan ja varmaankin halkesi\nkahtia, virkkoi Kantele.\n\n— Hullusti taisi käydä minullekin, valitteli Keikaus.\n\n— Johan minä sanoin, että pitäisi noudattaa suurinta varovaisuutta,\nkivahteli Kukkarovuori, entinen järjestyksen valvoja.\n\n— Minun liikavarpaisiini koskee niin kehnosti, valitteli Varsala.\n\n— Nouskaa hemmetissä ylös ja poistukaa. En minä jaksa olla enää teidän\nallanne, kiivastui Tuhkanen, joka oli alimmainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerrat jäivät edelleen selvittelemään olemuksiaan Vieremäen saunan\nnokiseen nurkkaan ja Vieremäen ukko saunan oven takana hillittömästi\nnauraa hihitteli julmalle kepposelleen.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nKerän ja Seppälän Maijan kuulutusjuhlaa vietetään Seppälän talossa.\nTämä ei ole aivan odottamatonta siihen nähden, että kumpaisellakin\nasianomaisella oli jo pitkän aikaa ollut perinpohjainen harrastus\npurjehtia avioliiton satamaan Seppälän ukon vastaväitteistä huolimatta.\n\nNämä vastaväitteet ukon puolelta olivat näyttäneet käyvän yhä\ntiukemmiksi sen jälkeen, kun Kuivalan kylän suutarimestarit olivat\nsaattaneet ukon tietoon vävypojaksi aikovan oikean toimialan.\nAsianomaisten tulevaisuuden taivas oli näyttänyt yhä pimenevän, kunnes\nMaija kerran oli tehnyt tiukan päätöksen isälleen.\n\n— Minä en olekaan lapsi enää ja saan mennä naimisiin kenen kanssa\ntahdon. Ja jos ei isä lakkaa minun Johannestani vainoamasta, niin\nminä menen tästä vaikka tuonne järveen. Ja minä sanon sen nyt tämän\nainoan kerran, että niin minä teen, jollei isä lakkaa Johannes-raukkaa\nrusikoimasta ja potkimasta.\n\nUkko oli murahdellut mutta nähtävästi säikähtänyt tyttärensä uhkausta.\n\nKerä on myöskin osoittanut olevansa mies, joka ei säiky vastuksia, vaan\najaa tahtonsa läpi vaikka vastaan haraisi kymmenenkin Seppälän ukkoa.\n\nKuten sanottu on asianomaisena päivänä julistettu Kuivalan\nseurakunnalle, että Näreen tarkastaja Johan Ferdinand Kerä ja nuori\nneito talon tytär Maija Heiskanen aikovat avioliittoon, ja seurakunta\non heristänyt korviaan ja saanut uutta puheenaihetta.\n\nSilloin kun Seppälässä vietetään jotain perhejuhlaa, on kaikki\nsuurenmoista. Kun morsiusparin kuulutuskirja on tehty, virkkaa ukko\nisäntärengilleen:\n\n— Se iso jukuripää sonni on teurastettava. Täytyyhän niille riivatuille\nlaittaa kuuliaiset. Ja menköön tuo Iska hakemaan kirkonkylästä\npaistajaa ja keittäjää.\n\nJuhlaan on kutsuttu kaikki ystävät ja kylänmiehet ja kaksi parhainta\nKuivalan viuluniekkaa pitämään juhlailoa vireillä. Sen lisäksi on\npengattu Kuivalan kylältä esiin kaikki vanhat kanteleet ja harmonikat,\njoista on järjestetty suurenmoinen orkesteri, joka kolistelee nuoren\nväen polkiessa tahtia permantoon.\n\nKerä istuu pöydän päässä appiukkonsa rinnalla ja katselee iloista\nkarkeloa. Ukko näyttää vieläkin vähän happamalta mutta sulhasen\nnaamasta loistaa ylenmääräinen tyytyväisyys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieremäestä päättävät herrat lähteä juhlamarssissa Seppälään.\n\nKeikaus ehdottaa, että vietäisiin morsiusparille kukkasia, vaan kun\nVieremäessä ei ole muita kuin Palava rakkaus ja Vanhapoika, menee hän\ntalon kasvitarhaan mukanaan Tuhkanen, ja siellä käy valtainen hävitys.\nPunajuurista ja porkkanoista riistettiin naatit ja sekaan pistettiin\nvasta kukkaan puhjenneita rediisin ja palsternakan kukkia.\n\n— Tästä tulee kovin sievä, ihasteli Keikaus.\n\n— Jollei tule vain kovin suuri, arveli Tuhkanen.\n\n— Mitä siitä tyhjästä. Sehän on koko meidän armeijan puolesta, ja\nmeitähän on yks', kaks'... seitsemän miestä.\n\nHerrat odottivat portailla seppeleensitojia valmiina lähtemään.\n\n— Mistä hiidestä te tuon saitte? kysyi Varsala osoittaen kukkavihkoa.\n\n— Tämä setä sen keksi, sanoi Tuhkanen.\n\n— Onpa se yhtä tukeva kuin keksijänsäkin, virkkoi Kantele.\n\n— Mitäs jos minä menen tuonne perunamaahan ja sidon sieltä seppeleeni,\narveli Varsala. Nyrpistäisiköhän tuo arvoisa morsiuspari nenäänsä?\n\n— Jos vielä loukkaantuvat, arveli Kukkarovuori.\n\n— Pahus... kun toinen hyvästä sydämestään antaa, sanoi Varsala ja meni\nperunamaalle.\n\nKevättoivo näytti miettivän, millä osoittaisi morsiusparille katkerata\nmieltään. Ja hänelle näytti asia selvenevän.\n\n— Onko täällä missään kuivia katajoita? kysyi hän Vieremäen pojalta.\n\n— On tuolla tallin takana vaikka kuinka paljon. Pellonpientareilta\nniitä kesällä hakattiin ja kannettiin ne sinne läjään, tiesi poika.\n\n— Saisitko sinä minulle lujaa sidelankaa ja myöskin vanhat rukkaset?\n\n— Kyllä, lupasi poika ja meni hakemaan.\n\nSaatuaan tarpeelliset välineet meni Kevättoivo sitomaan seppelettään\ntallin taakse.\n\nHerrat järjestäytyivät riviin, lähteäkseen juhlataloon. Varsala tuli\nperunamaalta olallaan seppele, jossa heloitti lehtien lomasta vasta\npuhjenneet perunan kukkaset.\n\n— Missä Kevättoivo on? kysyttiin.\n\n— Se meni tallin taakse, sanoi poika.\n\n— Mitä se siellä?\n\n— Sanoi seppelettä sitovansa.\n\nKun Kevättoivo ilmestyi seppeleineen, letkautti Varsala, joka tiesi\nasianomaisen syvimmät tunteet.\n\n— Kaikkea se hyljätty rakkaus teetättää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerrat marssivat Seppälän tupaan, jossa hetkiseksi oli karkelo tauonnut\nKerä seisoi karsinapuolella morsiamensa rinnalla ja katseli tämän\nhehkuvia poskia ja herttaista hymyä.\n\nKevättoivo tuli ensimäisenä onnittelemaan, lausuen\n\n— Toivon, ettei mitkään myrskyt särkisi onneanne. Kestäköön rakkautenne\nhaaksi, vaikka se joskus hauraaltakin näyttäisi, purjehtia teidän\nvanhuuden kauniiseen satamaan. Vertauskuvana kestävästä rakkaudesta\npyydän Teitä säilyttämään tämän seppeleen.\n\nJa Kevättoivo laski kiehkuransa morsiusparin kaulaan.\n\n— Aih... pistää... pistää, kiljahti Maija.\n\nSulhasen muoto musteni. Hän luuli virkaveljensä tekevän karkeata\npilaa heistä, vaan kun toisetkin herrat esittivät valituin lausein\nonnittelunsa ja ojensivat kukkalaitteensa, sai kohtaus iloisen\nkäänteen. Ukkokin hymyili pöydän päässä, ja musikantit aloittivat\nseiniä tärisyttävän »Iloisen lesken» valssin, johon Kuivalan kylän\nnuoriso kehoittelematta yhtyi.\n\nBöljengögel oli löytänyt tuvan nurkasta Mäkäräisen Iidan ja\nsupateltuaan tämän kanssa hetkisen, vei hänet valssiin. Kuivalan kylän\nemännät seisoivat uunin kupeella suu vehnäsellään katsellen nuorten\nkiivasta karkeloa. Herrat istuivat hyvässä järjestyksessä peräpenkillä.\nKarkelon humu sai Varsalan ja Keikauksen muistelemaan poikamiesaikojaan\nja Keikaus virkkoi Varsalalle:\n\n— Eiköhän meidänkin sopisi vielä kerran koettaa jalan joustavuutta.\nMinusta tuntuu niinkuin nuo emännät odottaisivat meitä tuolla\nuuninkupeella.\n\n— Miksei. Ota sinä tuo Kana-ahon emäntä. Minä koetan hilata Hameahon\nemäntää. Tulevatko herrat mukaan? kysyi hän vieruskumppaneiltaan.\n\n— Miks'ei, lupasi Pörjönen.\n\n— Oivallinen keksintö, tunnusti Tuhkanen.\n\n— Minä otan Mäkäräisen emännän, lupasi Kevättoivo.\n\nHerrat menivät ja tekivät kohteliaan kumarruksen asianomaisille.\nKana-ahon emäntä hieman vastusteli, mutta toiset lähtivät empimättä.\n\nLattiapalkit alkoivat notkahdella parien lisäyksestä. Musikantit,\nhuomattuaan Kuivalan emäntien ottavan osaa valssiin, loihtivat\nkoneistaan esiin kaiken mahdollisilla keinoilla saatavan äänen.\n\nPöydän päässä nauroi Seppälän isäntä jo aivan ääneensä.\n\n\n\n"]