[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDbGc2ZR92aaYwUeH2f1sfv6j4WTYV8uUOZiTPPqbst0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2865,"Korpien povessa","Sjöström, Juhani",1871,1909,"2865-sjostrom-juhani-korpien-povessa","2865__Sjöström_Juhani__Korpien_povessa",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1898,12864,81018,false,75861,[23],"Karelia (Russia) -- Social life and customs",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Korpien povessa: Kertomuksia itäisestä Karjalasta\" by Juhani Sjöström is a collection of short stories or ethnographic sketches written in the late 19th century. The book delves into everyday life, traditions, beliefs, and the social fabric of eastern Karelia, painting a vivid picture of rural communities in that region. It likely presents both fictionalized and documentary elements, offering rich descriptions of the landscape, local customs, and the mindset of the people inhabiting these remote areas.  The opening of the work is highly descriptive, focusing on the wintry wilderness of eastern Karelia and the isolation and beauty of the landscape. The narrative then moves into a detailed account of the arrival and reception of a visiting stranger in a rural Karelian homestead, portraying the hospitality, family structure, and routines of the household. Subsequent sections explore aspects of daily life such as folk beliefs, superstitions (taikuus), religious practices steeped in orthodoxy and ritual, and the community’s deep oral poetic tradition, with special attention given to how stories and runo-singing (poetry chanting) animate household evenings. There are early hints at broader topics to follow, such as feasts after fasting, courtship rituals, and the role of the daughter-in-law, indicating a comprehensive look at the region’s cultural life through intimate, observant storytelling. (This is an automatically generated summary.)",[],212,"Kokoelma sisältää kuvauksia itäisen Karjalan luonnosta, kansanperinteestä ja elämäntavasta. Teksteissä esitellään muun muassa taikuutta, uskonnollisuutta sekä perinteisiä kosiomenoja ja kaskiviljelyä.","Juhani Sjöströmin 'Korpien povessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2865. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KORPIEN POVESSA\n\nKuvauksia itäisestä Karjalasta\n\n\nKirj.\n\nJUHANI SJÖSTRÖM\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1898.\n\n\n\n\n\n\n      \"Piennä jäin minä emosta,\n      Matalana maammostani.\n      Jäin kuin kiuruksi kivelle,\n      Hastaliaksi rauniolle.\"\n\n                         _Kalevala_.\n\n\n\n      Tohtori Th. Schvindttlle\n                               kiitollisuudella.\n\n                                         _Tekijä_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa:\n\n    I. Salolla.\n   II. Vieraan vastaanotto.\n  III. Taikuus.\n   IV. Uskonnnollisuus.\n    V. Runollisuus.\n\nToinen osa:\n\n   VI. Paastosta päästessä.\n  VII. Kosioretki.\n VIII. Miniänä.\n   IX. Elämä korvessa.\n    X. Kaskiraaja.\n   XI. Kesäisiä oloja.\n  XII. Käänteessä.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI. Salolla.\n\n\nKorpea ja jylhyyttä, kuolon kalpeaa ja kylmää, yksinäistä ja hiljaista,\nsalaperäisen äänetöntä ja oudostuttavaa. Ei edes karhun vihellystä, ei\nteeren kukerrusta kuulu, ei näy vesakosta hypähtävää jänistä, ei tapaa\nluikkivaa kettuakaan, halki korven luikertelevalla talvitiellä. Onko\nmetsän otuksillekin tämä korpi liian kolkko, vai säälivätkö tallata\nmaan talvista, puhdasta vaippaa? Vai pehmyt lumiko pakottaa kaikki\npysymään asemillaan, hiljaan?\n\nHämärässä, puoli pimeässä kaikki häämöittää kuin harson takaa\nepäselvillä ääriviivoilla.\n\nMutta tuossa hämärässä kaikki on niin sopusointuisaa, pehmoista ja\nsulavaa. Kokonaiskuva on surunvoittoinen ja silmälle viehkeä.\n\nSiinä ei ole mitään, joka erityisemmin vetäisi huomiota, kaikki on\nsuhteellista. Ei ole räikeitä valopaikkoja, ei liiallisien mustia\nvarjojakaan; etualalla ei ole liiaksi toimintaa, tausta ei ole\nnäkyäkseen liian heikko. Kaikki on kuin yhdellä ja samalla siveltimen\nvedolla tehtyä.\n\nSe on syrjäisen salon oloa ja elosta syystalvella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko pysyy piilossa, taivas harmaana ja aina väliin sataa tuhuuttaa\nlunta, milloin sankemmasti, milloin heikommasti, milloin suuria milloin\npieniä lumihiuteita. Väliin tuuli sitä keveänä tuhkana tuhuuttaa jos\njohonkin lokeroon, täyttää sillä vesakot, tiheät ja matalat näreiköt,\njotka se paataa, väliin milt'ei läpipääsemättömiksi. Autiot paikat se\npitää vähässä lumessa, vaan kierittelee sitä sen sijaan lakeuksien\nreunuksille.\n\nTyynenä aikana lumi sataa ja paatuu puiden hapsottaville oksille,\nhautaa pienet vesat allensa ja painaa kookkaammat kumarruksiin,\ntaivuttaa ne koko pituudeltaan. Terhakkana on seisovinaan näreen alku,\nvaan kasautunut lumitullo latvassa on sitäkin taivuttanut, vaikka\nvähemmän.\n\nMutta satavuotiset hongat kohottavat majesteetillisesti latvojansa\nkuvaten suuruutta ja ylevyyttä, joka ei vähällä masennu, ei ennen kuin\nhirmu-myrsky kiskoo sen juurineen ja murjoo kumoon. Vaan sittekin ne\nvielä kertovat maassa maatessaan vuosikymmeniä, että heitä ruhjoessa ja\nmurjoessa on täytynyt olla ylenluonnolliset voimat liikkeellä.\n\nNoissa hongissa se syntyy tuo humiseva sävel, jonka kuulee ylhäällä,\npään päällä, astuskellessa syvässä metsässä. Niiden latvat ovat kuin\nviritetyt soittimet, joista lähtee sävel milloin vain tuulen henki\non kulkusalla. Ei väsy sitä kuulemaan, eikä puhkea intohimoisiin\ntunteisiin sitä kuunnellessa. Siihen se on liiaksi luonnollista, tuo\nsävel.\n\nVaan se ei silti ole yksitoikkoista; sillä siinä on iloisuutta ja\nkaihoa. Väliin se on raskasta, painavaa ja huokaavaa, väliin keveätä ja\nkimakkaa, väliin se taas viheltäen kiihtyy hirmu-huudoksi.\n\nTukkana ja turkkina, suojana ja sauvana ne ovat nuo suuret hongat\nturvatilleen, jonka verhoavat ja suojelevat hätään heittämättä\npurevimmankaan viimaan puhaltaessa. Niiden suojassa etsii metsän\notuskin elatuksensa ja niiden juurilla ja keskustassa tuntee se\nolevansa parhaiten turvassa.\n\nNe luovat puolihämärän varjon juurilleen ja kesäisin katselevat\nkuvaansa metsälammen pinnassa. Ne suojaavat lemmityn lampensa, ettei\nrauhaton tuuli sen tyyntä pintaa samenna, ja sen rannalle eksähtäneellä\non siten mitä viehkein näky.\n\nNiittä ei salo tuntuisi salolta, ei korpi korrelta, eikä mieleen\nkaivaituisi mitään jylhää, salaperäistä ja surunvoittoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynkästä kuusikosta tai hongikosta alkaa metsä harveta ja mataloittua,\nja niin huomaa joutuvansa uuteen ympäristöön. Siellä täällä on vain\nenään jokunen vaivaispetäjä, mataloita näreen rähjiä ja viimein ei\nniitäkään. Lakeus on edessä — väliin kilometrejä laaja. Se on lumen\npeitossa, vaan sen alta pistäiksee kasvihapsia ikäänkuin erehdyksen\nvälttämiseksi, osoitukseksi, mikä lumen alla on piilossa. Tasanko\nnyt on niin puhdas, niin viattoman puhdas pinnaltaan, vaan jos\njalalla astut sille, ja jos on ollut leuto syksy, niin hurahtaa jalka\npohjaamatta ja jalan jättämä sija täyttyy ruskealla, mutaisella\nvedellä, joka tahraa laajalti kuoreen syntyneen aukon ympäristönkin,\nleveten ja imeytyen pehmeään, löysään lumeen, jotta herää mielessä\ninhoa ja sääliä. Mutta samalla tuo pulpahdus suon povesta, synnyttää\noudon turvattomuuden tunteen sekä uteliaisuutta arvailemaan suon syvän\nsylin salaisuuksia. Vaan kukapa on tutkinut sen syvyyden, kuka laskenut\nsen silmäkkeiden paljouden ja kuka selittänyt sen syntyjä syviä.\n\nSen yli kulkee muutamalla kohtaa tie, joka on paikoin ruskeaa\njäätikköä ja toisin paikoin vesinen ja sohjunen. Tie kohoaa suolta\nkorpeen, kiertelee pahoja tiheiköitä ja joutuu väliin metsäisille,\nkorkeanpuoleisille harjanteille; milloin pitemmältä, milloin lyhemmaiti\nkulkee niitä pitkin ja laskeutuu viistosti rinnettä myöten alas. Jatkuu\ntaas jylhässä hongikossa, joutuu suon ranteelle ja siitä yli, ja,\nvaihdellen vuoroin vesakossa, vuoroin kookkaammassa metsässä, alkaa se\nkohottaida asutulle salovaaralle. Aukinaisesta aidan veräjästä vie se\nhuuhdalle, lipuu sitä pitkin ja johtuu talon pihalle.\n\nSiinä on tuparakennus; uusi, vasta rakennettu tupa vanhassa ihan\nkiinni. Vanhassa on pienet, lasiruutuiset ikkunat, joista useammat\novat rikki ja joihin on sijalle pantu päreitä ja joissakuissa on\nvaatetullokin. Uudessa on kookkaammat ikkunat, suuremmat lasit ja\nvaaleiksi maalatut vuorilaudat. Uudessa kohoaa harmahtava, eheä,\nkivinen savupiippu katolle, vaan vanhassa on se mustunut ja hajallinen.\nToisin paikoin lumesta vapaa liistekatto sujuu loivanpuoleisesti\npitkiin räystäisiin ja katon harjaliitoksen kohdalla on puolipyöreä,\npaksu ja koverrettu hirsi, jonka päät luisuina ulottuvat itse kattoa\nulommaksi. Vanha rakennus on korkeampi kuin uusi ja vanhan tuvan\nporstua on uuden kanssa yhteinen.\n\nMelkein tuvan salvamessa on navettarakennus tanhuineen ja sen päädystä\nvievät leveät ajoportaat rakennuksen ylisille.\n\nPihan toiselle sivustalla, ihan tuparakennuksen vastassa on talli,\njonka yliselle pääsee myöskin ajoportaita; tallin lähellä on pienoinen,\nhirsistä salvostettu vedenlämmityskota ja sen kohdalla, vähän matkaa,\non huone eli aitta. Loitompana pellolla on vanhanläntä riihi ja siitä\nsyrjässä pieni, ränsistynyt sauna.\n\nTuvan salvamen juurella haukkua rikottelee pystykorvainen, lyhyt ja\nteräväkuonoinen, pienenläntä ja terhakka, talon musta Vahti, ja tuvan\nikkunoissa on uteliaita kasvoja tulijaa tarkastamassa.\n\nSiihen on kuin hiivittäynyt salaa ja tietämättä ja tuntuu siinä\nseistessä ja silmäillessä vähä oudolta ja omituiselta. Mutta siinä\nkuitenkin heti tuoksahtaa vastaan rauhoittavaa ja samalla puoleensa\nvetävää, joka ei voi saattaa hämille.\n\nJa niin antaa katseensa lipua vapaasti ja vangitsematta, antaa sen\nkierrellä ja kaarrella, pysähtyä ja painua ja taas lähteä liikkeelle.\n\nSiihen näkyy paljon ja laajalta; siinä on siksi aukeata ja vaara on\nkorkeanlainen. Katse kavahtaa esteettä puiden latvoille ja hyppelehtiä\ntoiselta toiselle, kunnes kaikki sulautuu sinertävään kaukaisuuteen.\nSiellä, se viivähtää, siellä kun on puhdasta ja pehmoista, kirkasta\nja köykäistä ja siellä tuntuu niin sulavasti sivelevän silmää. Siellä\nnäyttää liittoa ja sovintoa tekemässä ikuisiksi onniksi, nöyrtynyt maa,\nja armosylinsä avannut taivas, joka kietoelee ja käärielee armaansa\nomaan, sinertävään untuvavaippaansa.\n\nToisaalla on jo tuossa kolmen tai neljän kilometrin pituisen\nkorpikannaksen takana Kokkarikylän taloinen, laaja vaara ja melkein sen\nkohdalla, taustana, Toivajärven jyhkeät, metsäiset vaarat kohottavat\npuittensa latvoja. Näyttää kuin ne tahtoisivat salata, piilottaa jotain\ntaakseen, vaan itsensä ovat pelkäämättä paljastaneet katsojan silmissä\nkoettaen hekin kertoa jotain Korpiselän salaisesta luonnosta.\n\nMutta tuolle muutamalle suunnalle ei silmä pääse, katseen täytyy\npysähtyä aitauksen takaiseen viitakkoon. Samoin myös koko sillä\nkulmalla vaaraa. Jos missä onkin vaara puuton, niin kohoaa se aina\nsinnepäin ja sen äärimäisen rajaviivan takaa ei näy kuin harmahtava\ntaivas.\n\nJa niin on taas katse kotiutunut; iskee lähimpään ympäristöön ja tapaa\nriihen, sen ohi jatkuvan tien, joka näyttää aukinaisesta veräjästä\nsukeltautuvan viitakkoon, löytää saunapahan ja kaikki muutkin...\nvieläpä kasvotkin tuvan ikkunassa.\n\n\n\n\nII. Vieraan vastaanotto.\n\n\nPäivä on puolessa. Sisään astuessa tapaa talon perheen syömässä. —\nTulija tervehtii, tarjoaa kättä ja ukko pöydän päässä tarttuu ensiksi\nsiihen, sanoen; — \"Terve, terve!\" Sitte toiset pöydän luona olijat\ntekevät samoin ja emäntä nousee kohta pöydästä ja käskee \"jaksaimaan\"\n[riisuutumaan].\n\nEmäntä on vanhanläntä ja lihava. Punainen \"tshäpsä\" [myssyn sijainen\npäähine] on hänellä päässä ja viilekkeissä riippuva hame verhoaa\nhänen ruumiinsa alaosaa, vaan ainoastaan punaisen kirjava \"rätsinä\"\n[paita] pitkine hihoineen peittää hänen yläosaansa. Rätsinän pääntie\nulottuu aina rinnan alle, joten hänen ruskea, vanhentunut, kurttuinen\nrintansa paistaa näkyvissä. Hän liikkuu keveästi ja naurussasuin,\nhakee \"kolpitealla\" [Kolpitsa, uunin sivulla, sillan alle vievän aukon\npeitoksi lattiaan kiinnitetty arkku. Päällystässä on aukeava luukku.]\nolevasta vaateläjästä jotain. Saakin sieltä käsiinsä \"visintkän\"\n[röijy, kohtu] ja panee sen päälleen. Hän menee sitte ukon luo ja\nsupattaa sille korvaan, tämä nyykäyttää päätään ja sanoo jotain, ja\nsitte lähtee emäntä puuhaamaan uunin edustalle.\n\nUkko vain pöydän päässä vetää sormillaan vadista kalaa ja potattia\nsuuhunsa. Samoin tekevät nuori nainen pikku tyttö ja poika, ja kaikki\nsilmäilevät uteliaina vierasta.\n\n— Jaksaikaa, jaksaikaa! murahtaa jo ukkokin, kun näkee vieraan ei\nkiirettä pitävän riisuutumisella.\n\n— Kiitoksia, kiitoksia. Näinköhän tässä teillä saisi viivähtää\npitemmänkin aikaa?\n\n— Ka, miks'ei. Eiköhän tässä liene tilaa.\n\nTuvan kuumuus ja raskas ilma vaikuttaa vähä tympäisevästi, vaan tuntuu\nsiihen pian kotiutuvan ja suurempaa vastenmielisyyttä tuntematta alkaa\nriisua liiempiä vaatteitaan. Samalla tulee tarkemmasti silmäillyksi\nruokapöytää ja pistää sieltä silmään aimo kasat ruuanjätteitä ja niiden\njoukossa muutamia saviastioita, kypsiä nauriita ja leipämöhkäleitä.\n\nUkkokin poistuu jo pöydän luota, ja kahvin tarjoaminen näyttää olevan\ntalonväen mielessä. Toinen pää pöydästä raivataan syöntäaineksista ja\nastioista; pöytää peittävä \"kuattuva\" [pöytäliinan tapainen hursti;\nkotikutoinen, valkea, karheaa kangasta], kun oli syödessä tahrautunut\nniin siirretään se pois vieraalle aijotulta pöytä-osalta ja sen\nsijaan levitetään toinen, puhdas. \"Kuppivirssi\" [kori, jossa kuppeja\nsäilytetään] tuodaan pöydälle ja emäntä ottaa siitä kuppeja, vaan hän\nensin tarkastelee niiden puhtautta; hakee sitte vesiastian pöydälle ja\nalkaa pestä.\n\nTällä välillä tulee tarjonneeksi ukolle tupakkaa, tämä ei\nota, sanoo ei polttaneensa vielä eläissään, ja on hän nyt jo\nkahdeksannellakymmenellä. Hiuksen haituvat, joita on vielä takaraivolla\nja korvallisilla, ovat ihan harmaat, milt'ei valkoiset, samoin rinnalle\nylettyvä tuuhea, ruokkoamaton parta, vaan on se latvapuoleltaan\nmuuttunut likaisen keltaiseksi. Hänellä on ruskeat kasvot ja toisen\nsilmän on häneltä kivistänyt pois, vaan toinen on sitä terävämmän ja\nälykkäämmän näköinen. Se pitkien ja harmaiden kulmakarvojen lomasta\nkiiriskelee kuin tähti taivaalla! Sormet hänen vahvatekoisissa\nkäsissään ovat koukistuneet jäykänmoisiksi ja ovat ne pinttyneen\nlikaiset.\n\nKoko tuossa hänen olennossaan näyttää piilevän jonkunlaista\nsalaperäisyyttä ja tuossa hänen jäykässä, vähä köyryssä vartalossaan on\nkuin jotain ylenluonnollista.\n\nPaitahihasillaan hän liikkuu ja kolhomaiset varsikengät kolkkaa hänen\nastuissaan. Harmaat sarkahousut ovat jalassa ja niiden päällä riippuu\nliivin alta karhea piikko-paita.\n\n— Ota vieras kohvii, kuuluu nyt ukon käskevä ääni, kun emäntä on\nhänelle supattanut vierasta käskettäväksi.\n\n— Paljon kiitoksia.\n\n— Ota, ota.\n\nJa pitäähän sitä vieraan nauttia talon vierasvaraisuutta.\n\nKupin tyhjennyttyä, kaataa emäntä toisen ja vieläpä täyttää sen\nkolmannestikin, vaan kun vieras ei ota, niin suhkasee hän ukolle ja hän\ntallusteleekin sitä tyhjentämään.\n\n— No onkos teillä perhettä muuallakin, kuin mitä tässä on? tulee\nkysäisseeksi.\n\n— Parren veos ollah boigu da njeveskä vanukkain kera [Tukin vedossa\novat poika ja miniä lastensa kanssa], vastaa ukko kysymykseen.\n\n— Vai niin, vai niin.\n\nVierasta ei kysymyksillä häiritä, jonkunlainen kainouden hiljaisuus\nvallitsee talonväessä, ja jos mitä on toisilleenkin sanomista, niin\ntehdään se puoleksi kuiskaamalla. — Sitte kahvin juotua kysäistään\nvieraalta, onko hän \"ruokainnu\", ja aletaan puuhata syömistä.\n\nSiinä on emännällä ja apulaisellaan juoksua ja hyppäämistä,\nkiirehditään ulos ja sisään, kannellaan vateja ja patoja.\n\nVaan ukko vetäikse tuonne kolpitsalle ja istahtaa kutomaan verkkoaan.\nVerkkohäkkiin (kuoseliin) on kiinnitetty hänen alotettu verkkonsa ja\nmaltillisesti ja hitaasti, mutta taitavasti hän alkaa käyttää käpyä ja\nnäyttää siltä, kuin olisi hän käsin mielityössään. — — —\n\nVähä yksinäiseltä tuntuu vieraasta ja niin tulee hän kiinnittäneeksi\nhuomionsa tuvan sisustukseen. Ovesta tullessa oikealla on suuri uuni\nedustoineen ja liesineen, jossa riippuu rautaiset keittohahlat. Uunin\npäällyställä on päreitä ja sieltä riippuu uunin sivulla kuivamassa\noleva loimi; vielä on uunilla nojallaan, kattopartta vasten painumassa\noleva, reen jalas, ja uunille pääsyä varten on seinämällä uuniin\nsyvennetyt portaat. Uunin kulmassa, kolpitsan päässä lattialla, on\nristikkojalustallaan suuri vesisaavi tai säiliö, johon kannetaan vesi\ntoisilla pienemmillä korvoilla ja pirtin ympäri kiertää kiintonaiset\npenkit. Oviseinällä on astiahylly ja ihan ovenpielessä riippuu\nnuorasessa, pitkästä puunaulasta, käsien ja kasvojen pesuastia, ja sen\nalla on taas jalustallaan suuri likavesisäiliö. Uunin vastakkaisessa\npirtin sopessa on pöytä ja ihan nurkassa ylempänä pyhimyskuva. On\nsitte uunin ja peräseinän välillä ylhäällä leveä orsilauta ja sillä\non tuohisia vakkoja, lapasia y.m. Vielä on pirtissä irtonaisia raheja\nja tuolla, ovisopessa lattialla kattiloita ja patoja. Pitovaatteita\nriippuu nauloissa seinillä, joilla vielä on oma puuvärinsä kun pirtti\non uusi. Lattia on likaisen harmaa, vaan ei se ole roskanen. Ikkunoista\ntulvaa valo jotenkin voimakkaasti sisään. — — —\n\nNaiset ovat saaneet ruuan pöydälle ja vierasta käsketään ruokaimaan.\nNaurussasuin poistuu emäntä pöydän luota vieraan sitä lähetessä, ja\nmenee tuonne ukon luo kolpitsalle, josta sitte kyyryisissä istuen ukon\nvieressä katselee vieraan ruokailemista....\n\nSiinä on kaksi sammaltunutta kantoa, joilla on juuret yhteiset, vanha\nyksinkertaisen ja alkuperäisen näköinen pariskunta, joka syrjäisen\nsilmälle näyttää onnelliselta ja hupaiselta. He ovat jo kadottaneet\nlatvansa ja sen kanssa tuoreutensa ja terhakkuutensa; heillä ei ole\nenää halua kilpailuun kasvussa ja korkeudessa, vaan pysytteleivät\njuurissaan tyyninä ja täysin elähtäneinä.\n\nSyötyä elämä taas jatkuu hiljaista ja melkein äänetöntä uraansa, vaan\nmolemminpuolinen perehtyminen luo vähitellen vilkkautta ja eloisuutta.\nKeskustelu alkaa sujua ja tuo talon väkeä vaivannut kainous häipyy.\n\nIllan hämärtyessä talon poissa ollut perhekin saapuu sitte\nkotosalle eikä heilläkään ollut mitään vastaan sanomista vieraan\nsijoittautumisesta taloon.\n\nTuo ukon poika on pitkä ja vahvan näköinen mies, loppupuolella\nkeski-ikää, ja kaikesta hänen olostaan näkyy, että hän se on\ntalossa isäntä. Hän on puhelias ja kyselee muun maailman eloksista\nja millä asioilla se vieras täälläpäin liikkuu. Sanoo käyneensä jo\nHelsingissäkin kilpahiihdossa ja saaneensa kolmannen palkinnon.\nTuosta retkestään hän kertoo laveasti ja näyttää vieläkin nauttivan\nsiitä. Tarkkaavasti ja vähän syrjittäin hän katsoo vieraaseen, tämän\npuhellessa, ja näyttää harkitsevan jokaista sanaa, jonka vieras on\nlaskenut sustaan.\n\nHänen käskystään on valmistettu teetäkin ja sitä puheen höysteeksi ja\nillan kuluksi vesirinkelin kanssa ryypitään. Sitte puuhaa hän pirttiin\nsängyn, johon valmistetaan vieraalle tila. Siinä on pussi pullollaan\nolkia ja päänalusiksi mätetään ensin turkkeja ja takkeja ja sitte\nniiden päälle joillain hienommilla aineilla täytetty tyyny. Tyynylle\nlevitetään karhea, valkoinen hursti, joka on siksi laaja, että se\npeittää osan alussäkistäkin. Peitteeksi tuodaan villainen, kotikutoinen\nloimi.\n\nSitte syödään vahvasti illallista, jonka jälkeen puhdistetaan pöytä,\nlakaistaan lattia ihan äärinvierin ja kannetaan talonväelle makuutilat\npirttiin. Ne levitetään lattialle vieretysten olkipussi toiseensa\nkiinni, viskataan vaatteita päänalusiksi ja vieläpä muutamille\nviskataan tyynykin ja jonkunlainen peitevaate.\n\nKohta vallitsee pimeys ja hiljaisuus pirtissä, päivän työt ja toimet\novat unhotetut ja väsymys painaa silmän toisensa jälkeen kiinni.\nRaskaat, puhkuvat hengitykset ja korisevat kuorsaukset sekoittuvat\nkohta toisiinsa, ilmoittaen työmiehen vaipuneen sikeään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla, vieraan herätessä, on talonväki jo touhussaan, vaan he ovat\nrajoittaneet pirtissä liikkumisia ja toimivat niin vähän ja hiljaa\nkuin suinkin. Kuiskaillen ovat he puhelemassa ja tuossa ne ovat vielä\nmakuutilatkin lattialla pois kantamatta.\n\nUunissa palaa roimuaa valkea ja levittää valoa muuten valaisemattomaan\npirttiin. Tulen lieska nuoleksii mustunutta uuninsuun kamanaa, kuin\njuomasta päässyt lehmä turpaansa, ja on se niin perin omaista ja\nkodikasta tuo näky.\n\nIhmiset liikkuvat toimissaan ja tehtävissään hämärässä valossa kuin\nhaamut, ja öinen kuuma ja raskas ilma on muuttunut uunin vedosta\nraittiiksi ja viileäksi, jonka tähden talon lapset häärivät tulen\nlähellä lämmitellen ja pieni paitaressu on kavunnut uunin edustalle\nsaamaan hänkin osansa kaikkien yhteisestä hyvästä.\n\nVieraan aamutervehdykseen vastaa talon joukko sydämellisesti.\n\n— Nukuitko hyvin? isäntä kysäisee ja näyttää sitte hyvin tyytyväiseltä,\nkun kuulee vieraan saaneen rauhallisen levon.\n\nKahvikin heillä on vielä juomatta ja siihen puuhaan ruvetaan vasta\nsitte, kun vieras on pukeutunut. Käskemättä kertyvät pöydän ympärille\nniin vanhat kuin nuoret ja tyytyväisenä tarttuu kukin emännän\ntäyttämään ja ojentamaan kuppiin.\n\nElämä tuntuu yhteiseltä ja tapojen yksinkertaisuus kodikkaalta. Omalta\ntuntuu pirtti, omalta ilma ja lämmin siinä. Vilpitön sydämmellisyys\ntekee avomieliseksi ja osaaottavaiseksi kohtaloihin.\n\nKukaan talonväestä ei näy poistuvan tehtäviinsä ja toimiinsa ulompana\ntalosta, vaan jokainen pitää kuin velvollisuutenaan olla tänä päivänä\nkotosalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa siitä lähti vieraalle kuin elämän alku uudessa ympäristössä, ja\ntalon perheelle — yhden hetkellisen jäsenen lisääntymisellä — jatko\nsen suuren elämänsommelon suorimiseen, jossa he kukin osastaan, paraan\nvoimansa ja kykynsä mukaan, ovat käsinä olleet.\n\nVaan heidänkin sommelonsa liuskoissa näytti tuon tuostakin olevan\njoitakin salaperäisiä solmuja ja nystyröitä, joita koetettiin sivuuttaa\nniin, ettei niitä vieras huomaisi.\n\n\n\n\nIII. Taikuus.\n\n\nVähä kerrassaan pääsee vieras syventymään heidän elämäänsä ja samassa\ntulee huomaamaan toimijain tarkoituksellisesti käyttäytyvän kaikessa\n— pitää näet hyvin varoa, ettei silmäytymiset ja muut mahdollisesti\nvaikuttavat turmiollisuudet pääse vaikeuttamaan toimintaa! Senpätähden\nkäytetäänkin alituisesti varovaisuuskeinoja: taikuutta.\n\nJos joku talon eläimistä, — lehmä, lammas, hevonen, tai mikä hyvänsä\n— \"saa pieniä\", niin sen vuorokauden aikana ei talosta anneta\nsyrjäiselle rahaa, ei tavaraa, ei maan- eikä karjan-tuotteita... ei\nedes kerjäläisellekään! Kyllä häntä syötetään talossa, mutta mukaan\nei anneta, sillä he pelkäävät tuon elukan ja koko talon menestyksen\nkatoavan sinä vuorokautena annetun tavaran kanssa. — \"Tule toitse\", on\nlyhyt selitys emännän puolelta ja kerjäläinenkin heti ymmärtää mitä on\ntalossa tapahtunut... \"Ann' rakas Hosbot onnii ja lykkyy\", jupisi hän\nsilmiään ristien.\n\nJa sitte kun n aika antaa, niin tehdään aina jotain temppua annetulle\ntavaralle, ettei vaan silmäytymiset pystyisi. Jos emäntä antaa maitoa\ntilkan, niin hän ripustaa ruisjauhoja maidolle, kun se jo on viejän\nastiassa — — —\n\nMutta, vaikka kuinka koetellaan olla varovaisia, niin ainahan sitä\nsentään sattuu jotain, vaikka joku eläimistä sairastumaan. Ja jos\nei lääkepuoliset taikakonstit koeteltua, siinä näy paranemisen\noireita, niin sitte turvaudutaan — Jumalaan. Jumala ehkä on jostain\nsuutuksissa... ei ole ehkä saanut tarpeellisia antimia [Myöskin\nannetaan tuontuostakin antimia \"muan-emälle\", ett'ei vain sieltäkään\nkautta johtuisi mitään turmiollista. Niinpä kaadetaan maitoa y.m.\nmaahan sitä varten kaivettuun kuoppaan.] ja siis otetaan tuon sairaan\nelukan tuotteita ja salaa, kenenkään näkemättä, koetetaan ne saada\nkirkkoon tai kylän rukoushuoneeseen heitetyksi!\n\nJa aivan kuin opastaakseen nousevaa sukupolvea säilyttämään nyt\nkäytännössä olevia taikuuksia, käytetään lapsia osallisina niitä\ntoimitellessa. — Niinpä eräänä sunnuntai-aamuna annettiin talon\nnuorimmalle pojalle kourallinen juuri sairaana olevan lampaan villoja,\njotka talon naisvanhus käski hänen viedä rukoushuoneelle ja jättää ne\nsinne johonkin... \"Kyllä, kyllä\", keskoitti poika neuvokin, näyttäen\nsiltä, että hän oli jo ennenkin ollut samallaisissa toimissa; hän\npistää villat taskuunsa ja lähtee. — — —\n\nVaan ainoastaan satuttamalla heidät jotain taikuutta toimittamassa voi\nparhaiten päästä sen perille. He hämmästyvät, kun syrjäinen sattuu\nnäkemään, vaan eivät virka mitään, ikäänkuin sillä peittääkseen tekonsa\nja osoittaakseen etteivät muka olleet mitään salatta toimimassa.\n\nKun tekijältä sitte kysyy, mikä tuo temppu oli ja mitä sillä\ntarkoitettiin, vastaa hän: — \"Sie naurat, jos ilmaisen.\" Vaan jos\npyhästi lupaa ei nauravansa, niin sitte hänelle selitetään.\n\nJos taas koettaa selittää noita kaikkia vaikuttamattomiksi, niin\ntietysti he eivät usko...\n\n\"Katsos nyt\", — alkaa talon vanhus puolustuksensa. \"Eräs mies [hän\nmainitsee miehen nimenkin ja asuntopaikan] sairasti eikä saatu häntä\nparanemaan. Jo pelättiin kuolevan. Vaan yht'äkkiä eräänä yönä sanotaan\nhänen vaimollensa _unissa_, että vie puita rukoushuoneelle, niin miehes\nparanee — oli varmaankin joku, jota vilusti tuon sairaan miehen tautta.\n— Vaimo kenellekään mitään virkkamatta vei takallisen puita neuvottuun\npaikkaan — ja mies rupesikin paranemaan! Onhan siinä silloin\", päätti\nukko kertomuksensa varmasti...\n\n\"Vaan uskotko sitä, kun eräällä miniällä oli karhun käpälä kalvointa\nmyöten toisena kätenä?\" jatkaa hän vielä innoissaan ja samalla kuin\nhuomauttaakseen, että mitä ja miten paljon sitä oikein saadaan aikaan.\n\n— No miten niin?\n\n\"Ja se on _totta_. Minulle kertoi isän-isä ja hän oli _nähnyt_ tuon\nnaisen.\n\n\"Kuulehan nyt.\n\n\"Eräässä talossa oli ukko, joka jo jonkun ajan kesää oli päivät\noleskellut tietymättömissä; nähtiin vain hänen metsään menevän ja\nsieltä taas iltasittain palaavan. Hän ei puhunut, ei syönyt, kotiin\ntultuaan vain vakaantui nukkumaan ja jo seuraavana aamuna varhain nousi\nja kiirehti metsään.\n\n\"Ihmiteltiin vähän aikaa ukon matkoja, vaan ei välitetty sen enempää,\nkun hän oli ennenkin liikkunut metsiä. Mutta viimein kuitenkin alkoi\ntalon miniästä tuntua oudolta ukon liiaksi säännöllinen poissaolo ja\nhän päättikin siitä ottaa selvän. Kun ukko eräänä aamuna noustuaan\nläksi matkalleen, niin miniä seurasi ukon tietämättä ja niin etäällä,\nettei ukko häntä huomannut.\n\n\"Syvälle metsään tultuaan, miniä näki ukon nousevan maassa makaavalle,\npaksulle puukelolle, ja alkavan astua sitä pitkin. Ehdittyään sen\ntoiseen päähän, käänsi ukko mukin ja — muuttui samassa karhuksi.\n\n\"Utelias miniä tekee samat temput: nousee kelolle ja, päästyään toiseen\npäähän, kääntää mukin — ja hänellekin kävi samoin kuin ukolle.\n\n\"Karhuksi muuttunut ukko huomasi nyt vasta toisen, tuli Iuoksi ja\nalkoi puhua: 'Sinun ei olisi pitänyt tehdä noin, sillä nyt me molemmat\nolemme hukassa; nyt emme kumpikaan pääse metsästä kotia, emme koskaan\nja pysymme karhuina ikämme!' Selitti sitte vielä, että jollakin oli\nhänelle kostettavaa ja se oli _rikkonut_ [noitunut; ylenluonnollisella\nhenkivoimalla saanut hänen, tai toisen valtaansa, tekemään määrätyt\ntemput ja muuttamaan olomuotoaan] hänen, mutta niin, että jos joku\ntoinen perheestä seuraa häntä ja tekee samat temput, niin sitte\nmolemmat tulevat rikotuiksi ja koko elinajaksi: muuten olisi rikkoumus\nrajoittunut yksistään ukkoon ja hänkin olisi ihmiseksi muuttuneena\npäässyt aina yöksi kotiin.\n\n\"Kesän he samoilivat metsässä, elellen kuin pedot ainakin ja kotiväen\ntietämättä, mihin olivat joutuneet.\n\n\"Tuli sitte syksy ja karhujen makuulle rupeamisen aika. He hakivat myös\nsopivan paikan, juurikkaan aluksen ja asettuivat siihen.\n\n\"Maattuaan siinä sitte pitkälle talveen, ukkokarhu näki unissaan,\nettä heille tällä kertaa tuotiin hyvin veristä lihaa syötäväksi.\n[Raja-Karjalassa on yleisesti uskona, että karhut maatessaan ovat\nunissaan syövinään ja siten, luulotellen itsensä aina ravituksi, voivat\nkoko talven elää todellisesti syömättä.] Hän kertoi unensa toiselle ja\nsanoi ettei se merkitse hyvää, vaan että heidät tänä päivänä tapetaan.\nHeidät oli kai nähty näillä seuduilla oleksimassa ja sitte kierretty...\n\n\"'Vaan jos sinä teet niinkuin neuvon, niin voit jäädä henkiin ja\npelastut rikkoumuksestakin', ukkokarhu selitti. 'Silloin kun minä\nkuulen tappajain olevan pesällämme, niin ryntään ulos, vaan sinä jää\nsisään ihan pesän peräsopukkaan. He tietysti tappavat minun ja sitte\nhe alkavat etsiä toista, sinua, koettaen saada pesästä ulos; vaan sinä\nelä liikahda, jos vaikka kuinka koirat rähisisivät pesän suulla ja jos\nmiehet vaikka seipäillä pesää tiedustelisivat... jos vaikka sinuun\nkoskisikin, niin ei sittekään. He heittävät viimein pesän rauhaan,\nluullen kiertäneensäkin vaan yhden karhun. — Sitte he rupeavat minua\nkettämään ja saatuaan nahkani irti, levittävät he sen pesän suulle\nhangelle... ja nyt sinä vasta hyökkää pesästä ulos tuolle nahkalleni,\nkäännä siinä nahkallani mukki niin, ettei mikään kohta sinusta tule\nolemaan levitetyn nahkani ulkopuolella, niin sitte sinä muutut\nihmiseksi takaisin ja vielä ihan samallaiseksi kuin olitkin.'\n\n\"Ei kauan viipynytkään, kun alkoi kuulua koirain haukuntaa ja siinä\nne olivat jo tappajatkin pesällä. Heti ryntäsi ukkokarhu pesästä\nulos ja hänet tapettiin. Etsittiin sitte toista, vaan kun pesästä\nei mitään kuulunut, niin hylkäisivät sen rauhaan; kettivät tapetun\nkarhun; levittivät sen nahkan pesän suulle hangelle... Vaan samassapa\nhyökkäsikin toinen karhu pesästä esille, käänsi mukin — ja muuttui\nihmiseksi. Mutta karhun toinen etukäpälistä oli kalvosinta myöten\njäänyt nahkaa ulommaksi ja se jäi sitä myöten ihmiseksi muututtuakin\nkarhun käpäläksi ja jäikin koko elinajaksi...\n\n\"Ja tämä on ihan totta\", vakuuttaa kertoja vielä uudestaan.\n\nHäntä ei henno enää vastustaa: uskonsa ei siitä järkähtyisi ollenkaan,\nvaan hän tulisi loukatuksi ja niin katoaisi välillinen rauha ja sopu.\n\nTällaista uskoen he samalla ovat kuin pakotetut 'elämään niin, ettei\ntulisi kysymykseenkään itseään kohtaan tällaiset rikkomiset. Niinpä he\nkoettavat kaikkien silmissä nysytelleidä hyvänä, niin puheissa kuin\nesiintymisessä, jos sitte takanapäin kuiskaillaankin toisesta tai\ntehdäänkin toiselle mitä hyvänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaikuus oli pinttynyt taloon. Niin ukolla kuin koko perheelläkin\nse näytti olevan kaikki kaikessa. Se seurasi ukkoa hänen\nkalastusretkilleen [talvisin pyydystetään lähi järvistä matikoita\nrysillä], jonne hän ei perille asti mennytkään, kun sattui nainen\nvastaan tulemaan. — Naisen vastaan tulo vei muka mieheltä saalisonnen,\nja sentähden, kun tiedettiin milloin oltavan lähdössä kalastusretkelle,\ntalon naiset pysyttelivät niillä ajoin ja siihen asti pirtissä, kun\nkalamies oli ehtinyt mennä, ja pirtissäkin koeteltiin sijoittautua\nniin, ettei vain siinäkään oltaisi hänen lähtiessään vastassa. Verkkoja\nvalmistaissa, niitä laskiessa, pois ottaissa ja paikkaillessaan hän\ntarvitsi taikuutta, ja kun hän hiihteli saloista korpea, niin hän sillä\nturvasi yksinäisyyttään!\n\nNaisväellä taikuus oli mukana läävässä, päivä- ja puhdetöissä, pellavia\nja liinoja kylväissä, kasvattaissa, niitä ruokotessa ja sitte kuontaloa\nlaatiessa, sitä värttinällä rihmaksi muuttaissa, ja ei se näyttänyt\nkarkkoavan rukinkaan hyristessä; kangasta laatiessa olikin paljon\ntaikuuden apua tarvis, että sen saisi siivollisesti kangaspuihin ja\nsiinä vaikeuttomasti valmistetuksi vaatteeksi.\n\nVaan auttavatpa he vielä joskus syrjäistäkin noilla tiedoillaan, kun\nnäkevät sitä todella tarvittavan. Niinpä oli läheisen talon pikku\ntytöllä kasvot rokahtuneina jo pitemmän aikaa. Hänen talossa käydessään\noli talon naisvanhus katsonut monesti hyvin tutkivasti kipeitä tytön\nkasvoissa ja sanonutkin jo joskus, ettei tuo ole oikeaa tautia. Eräänä\npäivänä, tytön taas tultua, hän kuiskaakin tälle: \"Nuo ovat tulen\nvihoja... Sano äitillesi, että hän ottaa tyhjän riehtilän [pyöreä\npaistinpannu] ja panee sen tulisille hiilille lieteen ja alkaa siinä\nsitte jollain kiivaasti hämmennellä. Sinä sitte jostain edempää, aivan\nkuin _tietämättäsi_ mitä äitisi siellä paistelee, kysy: mitä paistat:\näitisi vastatkoon hyvin vihaisesti: tulen vihoja! — Kolme kertaa\nsinä kysy, ja äitisi vastatkoon joka kerta, ja saat nähdä, että nuo\nhäviävät.\"\n\nTempuissa — etenkin mitkä koskevat kipujen parantamista, veren\nsulkemista y.m. — käytetään lukuja, Vaan tuossa, kun loitsija on\nsyventynyt sanoihinsa ja tekoonsa täydellisesti uskoen niihin, vivahtaa\nesi-isien muinainen pakanallinen uskonto. He ovat tekemisissä muidenkin\nhenkiolentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, mutta kuitenkin Hän\non heillä yksin _päättäjänä_ ja nuo toiset vain kuin _välillisinä_\ntoimijina.\n\n[Tuota mielestäni hyvin kuvaavat loitsun säkeet:\n\n    \"Piästä Luoja, piästä luonto,\n    Piästä _piällinen_ Jumala\".\n\nTuo sana \"piällinen\" ei ole ainoastaan runon muodon tai soinnun tähden\nsaanut sijaansa sanan \"Jumala\" edessä, vaan sillä on syvällinen\nmerkitys siinä; sille jo loitsiessa pannaan niin suuri paino, että se\nviittaa _ylimmäiseen_ Jumalaan. Ei se myöskään ole ylistyssanana, vaan\n_erotteeksi_ toisista sellaisista, joilla myös on valtaa.]\n\nTuosta myös seuraa, että jokaisella paikalla, joka rakennuksella,\nhuoneella ja miltei joka esineellä uskotaan olevan oma haltijansa\neli suojelushenkensä, jotka, kun vain ei mikä ole tai satu heidän\nmielikseen, kostavat tai ainakin ilmoittavat silloin olemassa olonsa,\njos ei itse _näyttäytymällä_, niin sitte vaikuttaen jotenkin muuten,\nsaattaen sopimattomasti käyttäytyjässä vaikka ruumiillsia kipuja aikaan.\n\nNiinpä, kun kerran uteliaisuudessani otin käsiini pyhimyskuvan\nnurkasta tarkastellakseni sitä — se kun oli noita vanhoja, vaskinen ja\ntaitteellinen — niin näkijät kauhistuivat tekoani ja samalla sanottiin:\n— \"Liikuttelehan niitä hyvin paljon...!\"\n\n— Miten niin? kysäisin.\n\n\"Niinpä vain\", talon naisvanhus vastasi salaperäisesti.\n\nMiten sitte olikaan, niin minulle sattui kohta tuon jälkeen tulemaan\nsilmäluomeen kipeä näppylä ja minulle sanoi tuo naisvanhus heti: \"Siitä\nsait... Koske vielä obrosaa!\" [Myöskin he kertovat tapahtumia haltiain\nesiintymisestä, siten todistaen uskonsa oikeaksi.]\n\n\n\n\nIV. Uskonnollisuus.\n\n\nVaan tuo heidän luulottelunsa \"pienistä jumalista\" ei sentään estä\nheitä täydellä sydämmellä kiintymästä kirkolliseen uskontoonsa\n[he tunnustavat kreikkalais-katolista. — Koko oleskelupaikoillani\n(Korpiselällä) tapasin ani harvassa luterilaisia] ja näyttääkin se\nheillä olevan sydämmellisenä tehtävänä, eikä vaan velvollisuuden\ntunteen pakoittaman.\n\nSe on heille kallis ja pyhä, vaikka sen syvällisemmästä sisällöstä\nnäyttää heillä olevan ainoastaan hämärä aavistus.\n\nJa tuokin aavistus on kokonaan välityksellisesti heihin juurtunut,\nsillä he eivät osaa lukea [alkava sukupolvi kyllä jo voipi käyttää\nkirjoja (enimmäkseen kiertokoulujen vaikutuksesta)] ja niin itse\nhankkia tietoja siitä, jota he käsittelevät. Mutta se kuvastuu heille\nkuitenkin siksi suurena, siksi voimakkaana ja lupaavana, että \"kynsin\nja hampain\" he siinä riippuvat ja seuraavat uskollisesti pienempiäkin\n_ulkonaisia_ menoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiistä on paastoaminen — etenkin vanhoilla laiminlyömätön seikka... Ja\nsilloin ei rasvat ruokia kostuta, ei pitemmilläkään paastoajoilla, ei\nedes erehdyksissäkään, sillä niin varovaisia ollaan.\n\nJuuri paastoon laskeutuessa pestään ja puhdistetaan perinpohjin kaikki\nastiat, jotka vain tulevat sillä ajalla syöntäpuuhissa käytettäviksi ja\nsitte vielä astia tarvittaessa aina tarkastetaan, ettei vaan välillä\nolisi siihen jotenkin \"arkeista\" eksähtänyt. [Paastoamattomana aikana\nkäytettäviä ruoka-aineita.]\n\nSe on kuin jäähyväishetki entiselle elämälle, jossa kukoisti\nmaailmallisuus iloineen, herkkuineen ja nautinnoineen ja jossa\nsynnillisyys oli jokahetkisenä tarjokkaana; ja on se harppaus toiseen,\njoka on kuin erakkoisuus keskellä ihmispaljoutta. Se hetki lyöpi\nleimansa, vaikuttaa mieliin hartautta, tekee heidät alakuloisiksi ja\nvaiteliaiksi.\n\nMutta tyytyväisyys kuvastuu heidän kasvoillaan ja vajavaisuuksia\ntuntematta keräytyvät he pöydän ympärille nauttimaan höystämättömiä\nruokiaan. [Syömään ruvetessa he aina pesasevat kätensä ja tekevät he\nsen yhtä hyvin kotona kuin kylässäkin.] Tavallisesti on siinä leivän\nsärpimenä suolatuista kaloista — tai joskus vereksistä — keitettyä\nlientä ja sen jälkeen liemessä olleet ja siitä erotetut kalat ja\npotatit; sitte nauriita keitettyinä ja paistikkaina, ja onpa vielä\nvälistä vaihdokkeeksi imellettyä ja uunissa kypsytettyä sakeanpuoleista\nruisjauholientä (mämmiä), johon syömään ruvetessa sekoitetaan marjoja\n(puoloja); vieläpä joskus keitetään ryyneistä puuroa ja se maustetaan\nliinansiemen-öljyllä; alituisesti käytetään maidon asemesta \"rieppua\".\n[Vesi, jossa nauriit ovat keitetyt. Nauriista lähtenyt mehu on\ntehnyt sen imeläksi ja ruskeaksi; on imelyytensä tähden sopimaton\n(epäterveellinen) suuremmassa määrässä juotavaksi. Siitä valmistetaan\nmyös kuivatuita nauriita vedessä liottamalla; se on vieläkin imelämpää\nja väriltään ihan tumman ruskeata.]\n\nVaan näissäkin ruokalajeissa tehdään vielä rajoituksia paaston\neri ajoilla. Niinpä eivät \"oikein uskolliset\" syö kalaa paaston\nensimmäisellä ja viimeisellä viikolla eikä myös keskiviikkoisin\nja perjantaisin, jotka päivät paastotaan ympäri vuoden,\npaastoamattomanakin aikana.\n\nKiitollisina he aina lähtevät pöydän äärestä ja kiittävät\nKaikkivaltiasta antamistaan. Lyhyt on tuo kiitos, pari sanaa vain, vaan\nsanojen vähyyden korvaa ristinmerkin tekeminen, jota ei saa unohtaa\nminkäänlaisissa tilaisuuksissa.\n\nKirkko kun on salokylistä kaukana, niin siellä ei tule usein käydyksi.\nSen siaan pidetään jumalan palvelus joka pyhä- ja sunnuntai-aamu\nkotosalla, pirtissä.\n\nVähä ennen aamiaista, kun ruoka on jo pöydällä valmiina, sytyttää\ntalon miesvanhus pyhimyskuvan edessä olevan, hienon vahakynttilän, ja\nse on merkki koko talon joukolle kokoontumiseen. Siinä kuvan edessä\nalkaa sitte vanhus supatella kuulumattomasti rukouksiaan, aina väliin\nsilmiään ristien ja toiset perheen jäsenet, seisten hänen takanaan,\nseuraavat hänen esimerkkiään.\n\nToisten joukossa seisoo siinä pieni poikanen, joka ei osaa tehdä sitä,\nmitä toiset, töllistelee vain. Mutta isänsä tarttuu hänen käteensä\nja tekee sillä ristinmerkin pojan puolesta, painaltaa hänen päätään\nkumarrukseen ja niin on talon pieninkin ottanut osaa yhteiseen\nhartaushetkeen.\n\n\n\n\nV. Runollisuus.\n\n\nVaan nuo hartaudet ovat vain kuorena sille, joka on piiloutunut\nitse sydämmeksi. Aikaa voittaen tuo kuori muuttuu läpikuultavaksi\nja silloin ei tarvitse enää kuin vain pieni viittaus ja sydän on\nvieraankin käsiteltävänä. Silloin on leipäihminen poistunut ja sijalle\non siirtynyt jotain vienoa ja syvällistä, useimmiten surunvoittoista,\nmutta myöskin välistä iloista ja jyhkeääkin, joita ei luulisi noin\nkömpelön kuoren alla löytyvän. Se saa heidät itsensäkin unhoittamaan\nhetkiseksi sen, missä he milloinkin elävät; se näyttää kuin loitsivan\nheillekin uuden maailman, jossa tuntuu niin hyvin viihtyvän —\nrikkomatta edes paastosääntöjä.\n\nTuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka\nkukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo\nheijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain\njohtimena.\n\nJa ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan\nosanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan.\nMielensä tuntuu kaihoiselta, sydämmessä pulpahtelee ja ajatukset\nehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin\nseisahtamaan kuullessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää.\nSiinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki,\nukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä\nkorjaustöitä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle\njoutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena\nkäsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla,\npienoisen, tuikkavan lampun valossa \"laulaa\" — kuten he runojen\nlukemistakin sanovat — Kantelettaren rimoja.\n\nMutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee\npoikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen\nlukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perho pöydän\nläheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne\neivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet\nkuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä\nja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä\nrihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen ja\nsisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän\nitsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.\n\nTuollaisia hetkiä oli monta, sitä viehättävämpiä heistä, kuta enemmän\nperehtyivät Kantelettareesen talon poikien sitä ääneensä lukemalla.\nHeistä ei tuntunut vanhalle useammatkin kerrat kuullessaan samoja\nrunoja.\n\nMutta ukko ei aina malttanut kuunnella äänettömänä, vaan tokasi\ntuontuostaki keveästi väliin: \"Tuossa on samaa, kuin meilläkin\nlauletaan...\" Ja sitte hän saneli muististaan säkeitä, mielestään\nluetun kohdan sisältöisiä.\n\nVaan kun kysyt häneltä, eikö hän nyt yhdellä tiellä laulaisi\nenemmänkin, niin näyttää hän hyvin epäröivältä, aivan kuin ei tietäisi,\nmitä vastata. Mutta hänen miniänsä, kuultuaan kysymyksen, ehättää ukkoa\nauttamaan ja selittämään syyn hänen puolestaan:\n\n    \"Ei kuikka ku'itta juokse\n    Eikä viinatta vihellä\", sanoo hän nauraen.\n\n— Niin, niin! Ei se oikein näin ihmisten keskuudessa käy ilman. Vaan\nkun olisi pari ryyppyä, niin sitte sitä kuin muistaisikin paremmin,\nselittää nyt ukkokin jo kaikessa avomielisyydessään ja naurussasuin.\n\nPianhan tuosta puutteesta pääsee — ainahan sitä sen verran saa — ja\nniin saatuaan nuo pari ryyppyä, sanookin hän: \"Nyt me laulamme.\"\n\nJa sitte hän alkaa.\n\nHän laulaa Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta; kuinka siinä\nJougamoinen joutuu häviölle ja Wäinämöinen laulaa hänet\n\n    \"Suin lumehe, päin vidihe.\n    Kobrinimnahe kovalle,\n    Kynsin kylmähe kivehe,\n    Hambahin vesihagohon.\"\n\nJa kuinka sitte Jougamoinen rukoilee armoa ja tarjoaa Wäinämöiselle\nlahjoja, vaan\n\n    \"Eib on kelboa köyhän skenkit,\n    Eikä mitkään skelmisskenkit\"\n\nWäinämöiselle.\n\nViimein lupaa hän parhaan lahjan, sisarensa, ja silloin vasta pyörsi\nVäinämöinen pyhät sanansa ja päästi Jougamoisen alennustilastaan.\n\nSitte hän laulaa Jougamoisen kostosta ja maailman luomisesta, kuinka\n\n    \"Lappalainje laiha poiga,\n    Pit on viikoista vihoa,\n    Kauvan aijuist on katsetta\n    Piälle vanhan Väinämöisen;\"\n\nkuinka tuo häntä\n\n    \"Aina ambuo kägesi\",\n\nvaan kuinka Jougamoista\n\n    \"Käet kieldi ambumasta\n    Sormet suoniset ebäsi.\"\n\nJa kuinka\n\n    \"Ilot ilmal' on ihalat.\n    Laulut maalle luatuisate\" —\n\nja Jougamoinen ne kadottaisi ampumalla itse ilojen tuojan, Wäinämöisen.\n\nVaan tuosta huolimatta Jougamoinen\n\n    \"Togi ambui ei totellut.\n    Varsin ambui ei varannut.\n    — — — — —\n    Ambui päivän, se niisti,\n    Ambui toisen, se ylisti.\n    Ambui piännä kolmantena —\n    Kohdi ambui kolmantena.\"\n\nKuinka sitte uhrinsa\n\n    \"Suistui suin lumehe,\n    Suin lumehe, päin vidihe,\n    Kiändyi kämmenin merehe\" —\n\nKuinka sitte Wäinämöisen meressä uiskennellessa\n\n    \"Sotka lind' on suora lindu\"\n\nlaati pesänsä\n\n    \"Vanhan Wäinön polven piähe\"\n\nja kuinka se siihen muni \"kultaisen munasen\": miten muna sitte.\nWäinämöisen liikutfaissa \"polvuttahe\", särkyi ja sen eri osista muuttui\nmaa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.\n\nSitte hän laulaa Lemminkäisestä; laulaa ilmattaresta emosta, kun se\nsynnytti maailman pahennukseksi yhdeksän poikalasta ja kuinka se ne\nsitte nimitti:\n\n    \"Mingä pisti pistokseksi.\n    Mingä ähkyksi asetti.\"\n\nVielä laulaja kutsuu poroja aina Lapista asti hänen ammuttavakseen.\nalkaen:\n\n    \"Metshän onni, metshän Osmo,\n    Maan sulho, mannun sulho,\n    Pane juoni juoksemahe,\n    Näillä mailla, manterilla,\n     Näillä miehen metsimailla,\n    Näillä harhoilla saloilla.\n    Tiäl on mutte mieluhate,\n    Tiäl on veet vuolahate,\n    Tiäl on ilmate ihalat.\n    Nylgysä akka Tabivon\n    Elä pie, elä pitele,\n    Lase vilja valloillehe...\"\n\nTässä hän keskoittaa ja selittää lauletun osan sisältöä ja kuinka\nrunossa poroja nimitetään viljaksi. Sitte hän taas jatkaa:\n\n    \"Virbusa poiga Tabivon,\n    Elä peö, elä pitele,\n    Lase vilja valloillehe,\n   Salon poiga rautasauva,\n    Sinun on pandu paimeneksi;\n    Öin etsi, päivin anna.\n    Miun on pyynti päivinäni,\n    Siun on anto aigoinasi.\n    Hotj ei ole tännembänä,\n    Ni sie tuo'os tuonembana\n    Kau'on soaresta satengi,\n    Lapin hoaran hartiasta,\n    Kuhanvuoren kulman alta.\n    Liikuta mägi lihani\n    Miestä vasten pyytäväistä,\n    Yheksissä pyytäjissä.\n    Kaheksissa katsojissa,\n    Ylipyytämättömissä,\n    Poikki Pohjolan joesta,\n    Sivuts on Imandron järven;\n    Suita suitsilla ylennä,\n    Päitä päitsillä kohota,\n    Ota vitsa viittä syltä,\n    Koivu korven notkelmolta.\"\n\nHän on tätä laulaissaan aina enemmän ja enemmän innostunut, on joutunut\nihan haltioihinsa ja on tämä hänellä kuin alku loitsuihin.\n\nHän alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu\npäästellessään loitsusanoja.\n\nVaan sitte hän tunteekin väsähtäneensä ja tarvitsee levähtää. Paljon\nsitä on yhtä kyytiä tullutkin, kun vielä jokainen säe on pitänyt laulaa\nkahdesti, kun ei ollut erityistä säestäjää.\n\nMielihyvällä katselee tuota uskollista, väsähtänyttä työmiestä, kun\nhän pöytää vasten heittäytyneenä levähtää. Veri on kuohahtanut hänen\nkasvoihinsa ja hikipisara toisensa jälkeen lähtee liikkeelle kiirehtien\nharmaalle parralle. Terävästi hän yhdellä silmällä tähystelee eteensä\nja näyttää ajatuksiensa siivillä liitelevän — vaan kuka tietää, missä.\n\n— Kuulehan Juhani — sanoo hän katkaisten äänettömyytensä; eiko se ole\nnäin, että\n\n    Joka puu minnuu puruopi,\n    Joka sammakko sanuopi,\n    Joka rietta riitelyöpi,\n    Joka leppä leikkoavi,\n    Joka huapa hakkoavi.\n\nkun joudumme vieraille paikoille ja vieraiden ihmisten pariin... siellä\nkun ei kukaan tunne —?\n\n    \"En tie ketä kumarran —\n    Kumarran kutai vähäsen...\"\n\nSiihen hän taas keskoitti ja katsoi hyvin tutkivasti silmiin. Vähän\najan perästä hän kuitenkin jatkaa:\n\n\"Kylmä kuusi korves oli Tuost oil miulle tuutu tehty. Tuskahist on\ntuu'itella, Varppehista vuaputella, Huolista on huiskutella.\"\n\nHänen äänensä nyt jo värähteli ja hän on todella väsynyt. — Vielä hän\npuhkeaa sanoihin:\n\n\"Ukko uupui, vanha vaipui, Kuoli konttiloin tekijä.\"\n\nJa siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan\nhänen kanssaan menee _runolaulanto_ hautaan, sillä ei ole yhtään hänen\nlapsissaan eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nVI. Paastosta päästessä.\n\n\nPaastosta päästessä unhottuu kerrassaan kieltäymysajan rajoitukset\nja elämä alkaa taas täydessä vauhdissaan. Jo ensimmäinen yö \"arkea\"\n[arki = paastoamaton aika] vasten — olkoonpa sitte tuo yö miten\nsuurta juhlapäivää vasten tahansa — menee naisväellä valvoissa ja\nvalmistellessa arkiherkkuja. Silloin räiskää tuli uunissa, lehajaa\nliedessä, ja silloin paistetaan ja keitetään, hyöritään ja hääritään;\nkaikilla on kiirettä eikä siinä jouda turhia lörpöttelemään... ei kun\nkysymyksiä tehdään ja neuvoja jaellaan; koko öinen, hiljainen elämä on\nmuuttunut täysin eloisaksi ja virkeäksi.\n\nToiset naisista hienontavat piiraan kuoria ja toiset taas \"sultsinan\"\nkuoria. Ja kun on niitä jo aimo kasat saatu, niin levitellään piiraan\nkuorille jo valmiiksi keitettyä ja jäähdytettyä sydäntä ja toiset\nsikäli näppiensä nenilla muodostelevat piiraat valmiiksi ja kiidättävät\njollekin piiraslaudalle odottamaan uuniin panoa. Talon miniä on\nruvennut paistelemaan sultsinan kuoria hiilloksella, ja vanha emäntä\npaistelee riehtilällä uunin suulla, lieskassa, ja paahteessa, ohuesta\nohrajauhosekotuksesta \"tsuppoin\" kuoria.\n\nRokkakattila kiehua porisee liedessä ja turahduttelee tuontuostaki\nsisällystään tuliselle ja kypsäksi kiirehtivälle alukselleen.\n\nMutta yö ei ehdikään paljon yli puolesta, kun puuhat jo lähestyvät\nloppuansa, ja päästään nauttimaan öisen puuhan tuotteita ja\nsammuttamaan pitkän paaston tuottamaa rasvaruokain kaipuuta.\n\nMiehet herätetään makuultaan. Juodaan ensin kahvi ja sitte kohta\nkäydään ruokaan käsiksi.\n\nEnsimmäinen ruoka on rokka [lihakeitos, vaan siinä ei ole herneitä,\nei potattia, ainoastaan lihaa, vettä ja suuruksena ohraryyniä]; sitte\ntuodaan möhkäleissä rokkaliha pöydälle ja isäntä möyhentelee sen\npieniksi suurenmoiseen astiaan, josta sitte kukin saa parhaan tahtonsa\nmukaan ahmia lihaa suuhunsa.\n\nTällä välillä jo nuoremmat naiset levittelevät ryynisydäntä tsuppoin\nkuorille ja valmistavat, kolmikulmaiseksi käärimällä, tsuppoja\nsyötäviksi: voiheraan sitä kastellaan ja se maistuukin hyvälle.\n\nSultsina seuraa tämän jälkeen, niinikään pöydässä täytettynä\nryynisydämmellä ja käärittynä pitkulaiseksi liuskaksi.\n\nNäitä kaikkia lajeja on syöty siksi paljon, että syöjiä jo\nröyhtäyttelee, vaan kiisseli vielä on syömättä, eikähän sitä mikä\nkesken ruokia erkane pöydästä... ja tuoltahan sitä jo emäntä kantaakin\nkovaksi jähmettyneenä maidon kanssa syötäväksi.\n\nSe oli viimeinen ruoka. Vaan kauanhan siinä jo oli taisteltukin eikä\nsiis ole ihme, jos pöydän luota lähdettyä laskeudutaankin muutama\ntuntiselle ehtoneelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivemmällä valjastaa isäntä hevosen korjan eteen ja lähdetään kylään\ntansseihin. Ne ovat jo parhaillaan, kun saavutaan tanssipirttiin, vaan\nhälinä ja tanssi taukoaa heti, kun outo vieras saapuu heidän iloihinsa,\neivätkä he rupea toimeensa ennen kuin vieras on heitä pyytänyt ja\nkehottanut.\n\nSitte alkaa taas käsiharmonikan räikeä ääni kuulua ja sen johdolla\naletaan pyörähdellä. Tanssi seuraa tanssin jälkeen. Tanssitaan\n\"katrillia\", \"ristkontraa\", \"muanitusta\", \"lanssia\" y.m. Itä-Karjalassa\nkäytännössä olevia tansseja. Huvittavin tai sievin niistä on\n\"lanssi\"... se on milt'ei hienoa salonki-tanssia.\n\nKuuma on tytöillä jos pojillakin, mutta siitä huolimatta on pojilla\nhattu päässä... siten kun näyttää miehekkäältä ja mahtavalta!\n\nKylän kauppias on myös saapuvilla paperosseineen, vesirinkeleineen,\norehkoineen ja karamelleineen ja kauppa käy joltamoisesti, pojan\ntunnokkaana velvollisuutena kun on ostaa \"mielitietolleen\" jotain\nsuuhun pantavaa, ja pitäähän itselläänkin olla paperossi hampaissa niin\ntanssiessa kuin levähtäissä.\n\nIhmisiä on aina tupa täynnä, sillä jos toisia meneekin, niin virtaa\ntoisia sijaan, nuoria ja vanhoja, ja jokainen uusi tulokas tekee sisään\nastuttuaan ristinmerkin vaikka pirtissä kuinka mylläköitäisiin.\n\nOudolle vieraalle täälläkin osoitetaan vieraanvaraisuutta, ja hän on\ntäällä tarkastuksen esineenä. Vieläpä joku kylän isännistä pyytää\nkanssaan kotiinsa lähtemään, jossa hänelle taas tarjoillaan talon\nvarusta, eikä lasketa häntä pois ruokailematta... \"Ehtii niihin\ntansseihin vielä sittekin\", lohdutetaan ruualle päätellessä.\n\nTanssit eivät kuitenkaan kestä myöhään iltaan, vaan ne lopetetaan kohta\nhämärän tultua (talvella) ja sitte kokoonnutaan uudestaan joko samaan\ntaloon tai johonkin toiseen \"illatsuun\". Siellä nuoruus omine iloineen\nparemmin luo hauskuutta nuorten mieliin, vapaammin voidaan lähestyä\ntoisiaan, johon on avuliaana pirtin heikko valaistus... Hämärässä\nnurkassahan voi niin hyvin istahtaa tyttö pojalle syliin tai päin\nvastoin ja siinä korvan juurella on niin hyvä ilmoitella sydämmensä\nsalaisuuksia toisilleen ja eihän varaava äitikään tuolta toisten takaa\nniin pian huomaa — hänen mielestään — tyttärensä sopimatonta käytöstä.\n\n\n\n\nVII. Kosioretki.\n\n\nKun ei mitkään \"herkuttelemiset\" kuulu paastoaikuisiin tehtäviin,\nniin on myöskin vältettynä sulhasissa käynti silloin. Mutta \"arkeen\"\npäästyä on se naimaijässä olevan nuoren miehen ensimmäisiä tehtäviä.\nHän, noiden tuumain päähän tultua, kumartaa kolme kertaa \"jalkaan\"\nniin hyvin isälle kuin äitille ja pyytää heiltä lupaa \"mutson\" [mutso\n= morsian, nuori vaimo] ottamiseen. Ja niin saatuaan luvan, lähtee\nhän sitte kosiomiehen [isä tavallisesti seuraa kosiomiehenä] kanssa\najelemaan — eikä tiedä kuinka monessa kylässä ja talossa sitä saa\nkäydä, ennenkuin tapaa suostuvan tytön.\n\nEnnen lähtöä tuodaan alottamaton leipä pöydälle: sulhanen istuutuu\npöydän päähän ja kosiomies ottaa leivän ja leikkaa siitä hyvin\nkipakasti pienen kannikan: jos kannikka putoaa pöydälle leikattu puoli\nylöspäin, niin sitte asia onnistuu, vaan jos leikattu puoli sattuu\npöytää vasten, niin on epävarmaa. Kolme tuollaista koetta tehdään ja\njokaisella on sama merkitys. Sitte noustaan pöydän luota liikkeelle ja\nkosiomies tekee ristinmerkin sanoen: — \"Lähe nyt Hosbot auks\"; sulhanen\ntekee samoin... ja nyt on se saapuvilla olevista tytöistä onnellinen,\njoka ensimmäiseksi ehtii kiertämään pöydän ympäri: hän joutuu silloin\nensimmäiseksi naimisiin!\n\nOli' se poika enin arvellut erästä tyttöä lähikylässä ja sen luokse\nsitä ensin lähdetään ajamaan. Hepo juoksee, reki vierii, kello\nsoida kalkuttelee ja miehillä sydän tykyttää, mutta pyylevyyttä ja\nmahtavuutta he eivät saa menettää.\n\nKylällä koirat haukkuvat; taloja vaeltaa ohi ja jo tuolla tytön talo\nnäkyy. Siellä on kuultu \"kellossa ajajan\" lähestyvän, arvellaan\nsulhasten tulevan, vahditaan ikkunoissa ja nähdäänkin sitte arvelu\noikeaksi.\n\nPihaan päästyään eivät sulhaset uskalla käydä hevostaan panemaan sen\nparempaan korjuuseen kuin pikimittäin sitasevat sen johonkin kiinni.\nPirttiin tultua ensimmäiseksi ristitään silmät, sitte tervehditään\nsuullisesti ja kosioimis sanoo: \"A, ennen käim ilman, nytläksim\nsulhasiks.\"\n\nJos sulhanen on vähänkin mieleinen, niin sanoo emäntä: — \"Jaksaikaa,\njaksaikaa.\n\n    \"Tupa on tehty miesten tulla\n    Talli hevoiset talun.⁻\"\n\nSitte tervehditään kättelemällä ja sulhaset alkaa riisuutua.\n\nTalon puolesta mennään hevonen korjaamaan suojaan ja pannaan sille\neteen mitä parasta sen ruuaksi talossa löytyy. Emäntä rupeaa kahvin\npuuhiin ja tyttö pujahtaa pukeutumaan.\n\nKohta on taas talon väki pirtissä koolla ja morsian tuodaan\nvalmistautuneena pirttiin.\n\n    \"Täs on meijän kunnitsa.\n    Ruskii ku repo.\n    Valkii ku jänö...\n    Oletteko rahasta rikkaat\n    Tahi jallalta vesselät\",\n\nsanoo morsiamen sisään tuoja ja he kumpikin kumartavat syvään.\n\n    \"Kruunu on rahasta rikas,\n    Repo metsäs jallalta vesselä\",\n\nvastaa kosiomies sulhasen puolesta ja ovat he molemmat nousseet\nseisomaan.\n\n    \"Kunnitsain kullattu\n    Niätäin näytetty,\n    Jos tavannetta, ni teijän.\n    Josettä, ni meijän\",\n\nsanotaan taas morsiamen puolelta ja kumartaen poistuu morsian\nsaattajineen syrjemmäksi...\n\n\"Tavataan, tavataan!\" huudetaan kiireesti jälkeen.\n\nKahvi on nyt joutunut ja sitä tarjotaan sulhaisille riehtilällä\npaisteltuine vehnäkakkaroineen.\n\nViesti on kulkenut kylällä talosta taloon, että siinä talossa on\nsulhaset, ja niin on alkanut virrata kylän rahvasta sulhastaloon,\njoten alkaa ihmisiä olla ihan ahdinkoon asti. Morsiamen isä lupaa\npirtin tanssia varten; soittajakin on jo saapuvilla ja sitte aletaan\npyörähdellä.\n\nKahvin juotettua, alkaa emäntä apulaisineen valmistella sulhasille\nruokia ja ensimmäisiin tehtäviin niissä kuuluu keitinpiiraat.\n\nTällä välillä siinä niin syrjäiset kuin asiaan kuuluvatkin kehuvat\nsulhasen ja koko hänen kotitalonsa hyvyyksiä ja tuodaanpa siinä samalla\npahojakin puolia esille, vaan näistä jälkimäisistä ei tietysti sulhasen\npuolelta virketa mitään — eihän niitä tiedä olevan — mutta syrjäisiltä\nne eivät jää tällä kertaa unhotuksiin ja koetellaan niistä kuiskailla\nniin, ettei vaan sulhaset kuulisi!\n\nSaadaan sitte ruuat valmiiksi ja sulhanen seuralaisensa kanssa\nkäsketään ruokaimaan. Siinä on morsiamen katsottava kuinka monella\nhaukkauksella sulhanen syö keitinpiiraan... sitte niin pitkän ajan\nsisällä hän joutuu naimisiin [ehkä myös sitte niin monet sulhaset\nhänellä käyvät], jos tämä kauppa ei menisi päätökseen.\n\nSyötyä pyytää kosiomies pöytää \"ruokien maksamista varten\"\n[on kiertelemällä sanottu, vaan tarkoittaa kihlojen antamista\n(tarjoamista)] ja hänelle luvataan se. Morsian levittää sitte pöydälle\nensin suuren villaisen huivin ja sen päälle pienemmän, mutta silkkisen;\ntuodaanpa vielä pöydälle talon puolesta kokonainen leipä ja suolaa.\n\nSitte kosiomies alkaa levitellä huiville rahoja ja tarjoaa ne\notettaviksi, ettei muka \"hevonen jäisi pantiksi talossa syömisestä ja\nreuhaamisesta, ja näytteeksi, ettei sulhanen tahdo karunneuvoin lähteä\ntalosta.\"\n\nVanhukset käskevät tyttöä ottamaan rahoja, vaan eihän hän kainoudessaan\nsellaiseen ryhdy, joten se jää isän tai äidin tehtäväksi. Isä ottaakin\njoukosta muutamia seteleitä ja sitte alkaa miettiminen ja lopullinen\npäätöksen odottaminen.\n\nSulhanen koettaa nyt saada tilaisuutta puhutellakseen morsianta\nkahdenkeskisesti ja ainahan sitä sellaista löytyykin. Mutta asiat kun\neivät muutamassa tunnissa selviä, niin jäävät sulhaset yöksi taloon...\nja sitte on sulhasen _velvollisuus_ muiden nukuttua mennä morsiamensa\nmakuutilalle ja siinä sitte puhutella häntä vielä.\n\nAamulla on ratkaiseva hetki ja se pitää jo ylösnoustua sulhasia\nsuuressa jännityksessä. Kaikki on kohtelu entisellään, joten siitä\nei voi mitään päättää: annetaan kahvit, ruoka, kaikki yhtä kyytiä...\npitäähän sitä jouduttaa sulhastoimia. Vanhemmat neuvottelevat aina\nväliin tytön kanssa ja sitte aamiaisen syötettyä jo levitetään huivit\npöydälle. Mutta siitä ei vielä voi saada päätöksen aihetta millekään\nsuunnalle, sillä tavallistahan on, että rahat pannaan näkösälle\nloppupäätöstä tehdessä ja jos hyvinkin sulhanen olisi kyllästynyt\nmorsiameen ja koko tuumaansa, niin siitä saisi rahansa ilman mitään\npois. Vaan kuitenkin on ratkaiseva hetki ihan lähellä... Jo tuleekin\ntyttö rahojen kanssa ja laskee ne huiville — mutta hän kumartaa ja\nsanoo: — \"Passip luvus pitämäst\"... [Samaa kuin: kiitoksia ottamastanne\nminutkin niiden joukkoon, joita olette ajatelleet sopiviksi!]\n\nTuosta nyt huomataan että asia _ei_ ole hyvin päin käynyt...\n\n— Eihän sille mitä. Täytyy lähteä. Ajetaan toiseen taloon, — sanoo\nkosiomies rahoja pöydältä korjaillessaan. Vaan ei se tyttö olisi\nkirvestään kiveen lyönyt, jos olisi suostunutkin: poikahan on terve,\ntalossa kyllä varusta... ja sitte vielä, kun meidän talo on _anoppiton_\ntalo; olisi päässyt itse emännäksi, eikä olisi ollut käskiää ja\nkuultavaa.\n\n— Eipähän siitä mitä. Vaan kun tytölle ei näy raha kelpaavan, tytön isä\nvastaa vain lyhyesti. — — —\n\nSulhanen on käynyt hevosen valjastamassa — sitäkään ei tehty enää talon\npuolesta, niinkuin tavallisesti ja muille lähteville vieraille tehdään\n— ja nyt pukeudutaan lähtöön.\n\nSulhasparalla on kädet tuolla ulkona, pakkasessa hevosta valjastaissa\nkohmettuneet ja hän niitä mennessään hiilloksella lämmittelee.\n\nMutta emäntä huomaa tuon ja, luullen sulhasen tehneen jotain taikaa,\nottaa päretikulla heti kuumaa tuhlaa liedestä ja viskaa sulhasen\nkintereille juuri kun hän ovesta astuu. Sulhanen jättää oven jälkeensä\nauki, ihan selkomaselälleen [tämä on tavallista onnistumattomilla\nsulhasilla; vaan jos milloin panevatkin kiinni, niin tehdään se\n_vasemmalla kantapäällä_ potkaisten!] ja ilman mitään saattamista\nkiirehtii kosiomiehen jälestä pihalle, ja istuutuvat rekeen ja lähtevät\najamaan toiseen taloon.\n\nTyttöä eivät sulhaset saaneet nähdä lähtiessään, sillä hän _ei\nsaanut_ olla silloin pirtissä, vaan oli hän, kun sulhaset lähtöä\nrupesivat tekemään, pujahtanut tuvasta ja kavunnut porstuan ylisille\n(välikatolle) ja asettunut seisomaan juuri tuvan oven kohdalle, jotta\nsulhasten täytyi kulkea hänen alitsensa! — Sulhasten mentyä hän sieltä\nsitte laskeutuu alas ja juoksee halkopinolle, tempasee käteensä halon,\nmikä sattuu, ja kiirehtii sen kanssa tupaan; siellä sitte vasta\nkatsotaan, sattuiko pyöreä, umpinainen halko vai halaistu; niillä on\nkummallakin oma merkityksensä.\n\n\n\n\nVIII. Miniänä.\n\n\nVaan kun sulhasretki onnistun, niin lähdetään heti tytön myönnyttyä\n[Voi sattua niinkin, että vastauksen antaminen viipyy pitemmänkin\naikaa, voi jäädä toiseenkin arkeen. — Ja jos kerran myöntymys tulee,\nniin sitte ei rahoja takaisin anneta.] ajamaan \"bokostalle kirjojen\ntekoon\" [kirkolle (kirkonkylään) kuulutukselle ilmoittautumaan] ja\nsitte, jos vielä samaa arkea riittää, vietetään yhtämittaa juhlalliset\nhäät kaikkine häätapoineen; itkijöineen ja laulajoineen.\n\nSitte joutuu morsian uuteen kotiin, vieraille, tietämättömille\ntiloille. Hän on siellä uusi, nuori tulokas ja hänen tulee siis\nnäyttää oikea varmuutensa ja toimeliaisuutensa, ettei olisi sanansiaa\nhänessä ja ettei appi ja anoppi ärhentelisi hänelle laiskuudesta ja\ntoimettomuudesta..\n\nAnopilla on hallitus talossa ja nuori \"mutso\" on hänen käskynsä alainen\n— ihan kuin palvelija, ja hän syöpi sitä, mitä eteensä annetaan; vaan\nkuitenkin häneltä vaaditaan enemmän kuin palvelijalta ja hänen pitäisi\ntietää enemmän, kuin sen. Mies on vain ottanut yhden työntekijän\nentisten lisäksi... \"talo kun alkoi kaivata\", eikä _vaimoa_ sanan\noikeassa merkityksessä.\n\nVaan kun hän _luvataan_ joskus miehensä kanssa käymään kotitalossaan,\nniin täällä hänelle näyttämällä näytetään vielä kotoista rakkautta,\n— hänet otetaan niin hyvillä mielin vastaan, että kiireessä ja muka\nerehdyksessä pannaan kahvipannun sijasta lypsinrainta liedessä\nriippuviin hahloihin! Täällä he ovat vieraista parhaat ja annetaan\nheille mitä parasta talossa on.\n\nVaan kauan ei jouda viipymään, luvatusta määrästä yli, mutta jo\nsilläkin ajalla äiti ehtii kysellä tyttärensä oloa ja elosta\npienimmästä kohdasta suurimpaan, ja sitte yhdessä siinä itketään\nikävyyksistä ja iloitaan hänen olonsa paremmista puolista.\n\nIkävältä tuntuu lähtö takaisin sinne ja sen kanssa, jolle oli\nensikerran rekeen istahtanut jättääkseen kyllästyneenä vanhempain\nluona olemisen... _Nyt_ tuntuu niin hyvältä tuo kotoinen kohtelu, niin\nhyvältä äiti, isä, veli ja sisar. —\n\nMutta lähtiessään hän katsookin velvollisuudekseen jalkaan kumartamisen\nniin äidille kuin isälle ja vieläpä kaikille läsnäoleville omaisilleen\nja kiittää heitä siitä huolen pidosta, jota hänelle kotona ollessa\nosoitettiin. Ja siinä kumarrellessa tulvahtelee hänelle kyyneleet\nsilmiin, mielessä vieriessä muisto toisensa jälkeen, jotka ovat kaikki\nniin suloisia, ja niissä päällimmäisenä leijailee äitillinen huoli ja\nrakkaus.\n\nHän muistaa, kun häntä _silloin_ tuontuostakin haettiin etäisimpiin\nsukulaisiin vieraisille (\"adjvoihin\"), kuinka hänet sinne _äiti_ laski\nlähtemään kotoisten kiireiden töiden lomassa ja kuinka hän sinne\niloisella mielellä läksi tarvitsematta ottaa mukaansa kuin vain tavan\nvuoksi jonkulleista käsityötä — eihän hänen tarvinnut siellä itseään\ntyöllä rasittaa, kun oli vieraana. Hän sai siellä oleskella useammat\nviikot ja hänellä oli siellä hupaisa. Monta iloista tanssi-iltaa\nhän muistaa noilta retkiltään ja miten siellä häntä kaikki \"pitivät\nsilmällä\", niinkuin vierasta tyttöä ainakin. Sitte viikkojen perästä\ntuli isä ja äiti häntä hakemaan kotiin ja sitte oli taas niin virkeätä\nryhtyä kotoisiin tehtäviin. Ei hänen kotona tarvinnut pelon alla olla,\nteki vain sen, mitä äitinsä käski ja ohjaili — ja nyt on kaikki niin\nvastakkaista.\n\nYlimmilleen kasvaa kaiho ovea avatessa, kynnyksen yli harpatessa, ja\nporstuan yli astuskellessa ovat askeleet ihan epävakaiset. Rekeen\nnoustessa on sydän pakahtumassa itkusta ja hermotonna ja raskaasti,\nenemmän putoamalla kuin istuutumalla hän lyhjähtää rekeen. Hän\nkatsahtaa vielä jälelleen... ja siinä itkee äiti ihan reen perässä;\ntuolla seisoo isä, tuolla sisar ja tuolla porstuan ovella veli...\nrakkaalla porstuan ovella...\n\nMutta miehensä sipaisee ruoskalla hevosta, joka syöksähtää juoksuun ja\nei muuta kuin jää hyvästi kotoinen pirtti, kotoinen piha; jää hyvästi\nkotivaaran kuusikko, lirisevä puronen kuusikossa; jääkää hyvästi\nkaikin, kaikki, viimeinen veräjäkin — hyvästi, hyvästi.\n\n\n\n\nIX. Elämä korvessa.\n\n\nTalon hoito ja talous on naisten huostassa pitemmät ajat, kun miesväki\non rahan hankinnassa.\n\nRaha on heillä rahdilla ansaittava, sitä kun ei saada maanviljelyksellä\neikä karjanhoidolla. Paras ansaitsemisaika on talvella ja tätä nykyä on\ntukinveto parhaiten tuottavaa. Senpätähden sitä ihan hakemalla haetaan,\njos ei satu lähitienoilla olemaan ja matkustellaan kymmeniä kilometrejä.\n\nEdeltäkäsin on jo viestin kautta kuultu, missä ja missä sitä on\ntukinvetohommaa ja niin sitte pannaan rekeen evästä siksi paljon, että\nsitä riittää niin miehille kuin hevosillekin pitemmäksi ajaksi, ja niin\nlähdetään ajamaan johonkin noista kuulluista paikoista.\n\nSieltä sitten työpaikan saatuaan he asettuvatkin useimmiten korpeen\nelämään, kun on paljon vetäjiä, ettei kaikille riitä talossa\nasuinsijaa, jos sattuukaan lähitienoilla minkäänlaista taloa olemaan.\nIhmisille rakennetaan majat ja hevosille haetaan suojapaikkoja\ntuuheiden kuusien juurella; samoin myöskin jonkun tuollaisen kuusen\njuurta käytetään varastohuoneena — sen juurelle kun sijoitetaan\nympäriinsä \"talon tarpeet\", miesten ja hevosten eväät.\n\nMajansa he rakentavat hienonpuoleisista puista. Majan paikka\npuhdistetaan ensin lumesta, koverretaan sitte hiukan kuopalle ja\nsitte ladotaan maahan lyötyjen paalujen väliin seinäkkeet. Seinien\nvaraan lasketaan katon kannatinpuut ja niille ladotaan pyöreistä ja\nhalaistuista puista peräseinälle kalteva katto.\n\nYksipuolisissa majoissa ei ole kuin kolme seinää — perä ja sivuseinät\n— ja neljännen seinän sijalla, majan edessä, palaa alituisesti nuotio\neli rakovalkea. Tuollainen maja on niin pitkä, että mies maatessaan\npareiksi sopii sen sisään ja on se vain siksi korkea, että hyvästi\nsopii seinustalla istumaan.\n\nKaksipuoliset majat ovat kumminkin käytännöllisemmät ja paremmat ja\ntehdään ne rakentamalla kaksi yksipuolista majaa vastakkain. Katto on\ntuollaisissa majoissa keskeltä avonainen savun ulos pääsemistä varten\nja toisessa sivuseinässä on kattoaukon kohdalla majan oviaukko, ja\nkeskellä majaa palaa rakovalkea joka lämmittää tasaisesti ja palaa aina\nyhtä säännöllisesti.\n\nSe on siirtolaisasumusta ja asettautumista seuduille, jossa kenties ei\nmilloinkaan ole ihmiskäsi perannut maata, kylvänyt siementä ja tuskin\nkoskaan on siinä auran jälessä ihminen astuskellut. Ei ainakaan tuo\ntaivasta tavoitteleva ikihongikko viittaa mihinkään sellaiseen eikä\nmyös muustakaan ympäristöstä voi saada sitä käsitystä.\n\nEi siellä ole vesakkoja, ei ahoja, ei ole lampien ranteilla valkaman\njälkiä viittaamassa aikaisemmasta asutuksesta: kaikkialla on vaan yhtä\nalkuperäistä, vanhaa korpea, joka on saanut homehtua ja korvettua\nminkään puhdistavan käden häiritsemättä... ja niin laajalti kun sitä\ntuollaista on!\n\nTuskin siellä on monesti ihmisääniäkään kuulunut, tuskin ihmisjalka on\nmonessakaan paikassa tallannut.\n\nMutta _nyt_ siellä luikertelee teitä, vieläpä kovia ja paljon\najetultakin, vaan heti huomaa, että ne ovat vasta syntyneet ja\nluikertelevat vasta karsituita ja raivatuita uria. Nyt siellä on\nliikettä: siellä kohtaa ajajia; juoksujalassa kiirehtii hevonen, jolla\non perässään reessä vahva, paksu tukki, tai pari kolmekin, ja kuorman\npäällä istua kököttää ryysyinen ajaja. Tuolle tulee vastaan täyttä\nravia kuorman vienyt, tyhjillinen ajaja ja se ohjautuu tiepuoleen\ntehden tietä raskaan kuorman kuljettajalle.\n\nSiinä vaihdoksessa vaihdetaan kiireellisesti muutama sana, kysäistään:\n— \"Joko olet tänään monta kertaa ajanut?\"... \"Montako olet vienyt?\" —\n\"Jokos sinulla on mones kerta?\" tai jotain sellaista ja taas kumpikin\njatkaa matkaansa. Kuormanviejä kiirehtii sinne, johon hänellä on määrä\ntukit viedä ja on se paikka joen varrella ja ihan sen rannalla; siellä\nne tarkastetaan ja mitataan, jonka toimittaa tukkien vastaanottaja, ja\njos ne ovat kelvolliset, niin saa hän ne pudottaa reestään ja kasata\ntoisten joukkoon, ja sitte hän lähtee taas toisia noutamaan. Hän on\nvetomies, ja tuota työtä kestää hänellä päivät päästään.\n\nPääteiden varsilla on jo aukeampia paikkoja, joissa lyhjöttää maassa\nsuuria, tuuheita latvuksia, paksuja käyriä oksia ja niiden joukossa\npistää näkyviin paksut, valkopäiset, verekset kannot — niissä paikoin\non jo \"uudisasukkaiden\" kirveet heiluneet.\n\nPääteiltä vie syrjään pehmeitä, vähemmän ajetuita teitä, jotka\npujottautuvat syvemmälle ja syvemmälle tiheään hongikkoon, johon\njoutuessa päivä tuntuu kuin hämärtyvän! Sieltä alkaa kuulua koneellista\nhakkaamista, kuuluu rytinää ja kohta rysähdys, ja sinne paikalle\njouduttua näkee puun juuri kaadetuksi.\n\nSe oli suuri ja paksu honka, joka kaatuissaan avasi metsään aukon,\ntaivutti heikommat allensa ja niin teki tietä itselleen.\n\nHakkaaja alkaa karsia sen vahvoja oksia ja saatuaan tarpeeksi pitkälle\nkarsituksi, leikkaa latvan irti ja alkaa kirveellään koloa rungolta\npaksua, kaarnaista kuorta, vasta kun se on ihan alaston, heittää hän\nsen rauhaan ja odottamaan hevosmiestä, joka sen kulettaa pois.\n\nTuossa toisen puun kimpussa työskentelee toinen; kolmannella on taas\npuu kaatumaisillaan, se jo häilähtelee, ja neljäs iskee ensimmäisiä\niskuja puun kylkeen. Lastuja sinkoilee hangelle ja joka lyönnillä\njäätyneesen puuhun antaa kirves kimakan kelauksen.\n\nLumessa makaa jo monta kaadettua ja alastonta puuta, metsä on siinä\nkohdassa harvennut, metsähämärä kadonnut, hanki pehmautunut ja lumi\ntallautunut, joten se ei enää syvälle upota. Mutta vähä syrjemmässä,\nkaadettavien puiden luona, hakkaaja seisoo nivusiaan myöten lumeen\nuponneena.\n\nRaatajat liehuvat vähissä vaatteissa, vaan sittenkin juoksee hiki ihan\njuoksemalla pitkin kasvoja, väliin henkäistään, pyyhkäistään hihalla\nmärkää otsaa ja taas jatketaan alotettua työtä. Talvinen päivä on\nlyhyt, ja vaikka sitä kuutamoisin puolelta öin jatkaakin, niin täytyy\nsittekin kiirettä pitää; rahaa on tarvis, elämä on arvosta ja työ\nkorvessa, paksussa lumessa hidasta ja hankalaa.\n\nTuossa ihan lähellä, puiden lomitse, näkyy heidän majansa; se on\nkaksipuolinen ja sen kattoaukosta nousee keveänä ja ohuena sinertävä\nsavu. Maja on melkein kokonaan lumen peitossa, mutta oviaukon ympärystä\non paljas. Majan edusta on tallautunut kovaksi tantereeksi ja on se,\nniinkuin piha tavallisesti, heinänen ja rujainen. Etupuolelle ja\nsivuille on jätetty suuret tuuheat kuuset seisomaan, ja siivosta niiden\njuurilla näkyy, että ne ovat hevosien suojapaikkoja; eväitä suojaava\nkuusi on myöskin siinä lähellä ja riippuvat sen alimmaiset oksat\ntaipuneina melkein maahan saakka.\n\nIhan majan takana kohoaa vielä jyrkkänä seinänä tiheä hongikko ja tekee\nse jyhkeän vaikutuksen. Sen rintuuksessa tuo \"uudispirtti\" näyttää\nvähäpätöiseltä, niin tarumaiselta: kääpiöiden asunnolta ja olinpaikalta.\n\nKaukana tästä ei ole toinen työskentelevä miesryhmäkään, sillä\nkirveen kalke ja kaatuvain puiden rytinä kuuluu ihan selvästi. Siellä\non samallaista painimista, sielläkin vuotaa yhtä paljon hikeä kuin\ntässäkin palstassa. Ei sielläkään käydä omassa, lähellä olevassa\nmajassa päiväsin lämmintä etsimässä, eikä liioin menetetä aikaa\nruokaillessa ja nälkää sammuttaissa.\n\nJa niin on koko korpi täyttynyt elämällä ja on se jaettu palstoihin,\njoissa työskentelee kussakin oma miesryhmänsä.\n\nMutta mitä viehättävintä on näky kauniina pakkaisiltoina, kun\nkaikkialla on haudan hiljaisuus ja on koko korpi kuin nukuksissa.\nVaan kun poikkeaa ajotieltä pienoiselle, pehmeälle polulle ja\nlähestyy jotain majaa, niin siellä löytää kuin korven öisen sydämmen\ntykyttämässä. Palava nuotio levittää valoansa majasta yön pimeyteen\nja kultaa ympärillään läheiset puut... Ja kohoaapa se punertavana\nvielä tuonne ylöskin, kunnes se heikoten siilautuu pimeään, mustaan\navaruuteen, jossa tähdet vilkuttaen tervehtivät sitä. Majan ympärillä\nhevoset syödä ravistelevat, ja ihan majan luo tultua kuuluu sisästä\nihmisääniä.\n\nSiinä tekee mieli seisahtamaan ja silmäilemään ja siinä tuntee\nnauttivansa. On niin äärettömän rauhallista, tyyntä ja vienoa.\n\nMajan oviaukosta sisään kyyristäytyessä silmä kohtaa multaisella\npermannolla ryysyisiä olentoja, joiden kasvot ovat mustuneet ja\nlikaiset, tukka pitkä, hartioille asti, ja koko olentonsa näyttää\nväsyneeltä ja alakuloiselta.\n\nHe ovat itseään ravitsemassa, illallisella, syövät leipää ja vettä,\nja jolla on kalaa varastossaan, on hän hennonnut ottaa pari mujetta,\npaistanut ne ja sitte pienen murusen kerrassaan taittaen käyttää sitä\nleipänsä särpimenä.\n\nIllallisen jälkeen he sitte latoutuvat kahden puolen nuotiota — jalat\ntulelle päin — lepäilemään ja pian uni kietookin heidät virkistävään\nhelmaansa.\n\nMutta useinpa tulee keskeytetyksi tuo öinen nautinto. Yöllä nousee\nankara lumipyry ja se tupruuttaa lunta majan kattoaukosta sisään,\najautuu makaajain päälle ja nuotion lämmin sulattaa sen siinä vedeksi.\nNukkuja on pian märkänä ja alkaa vilusta värähdellä. Hän unimielissään\nvetää itseään kyyryyn, mutta yhä lisääntyvä märkyys ja vilu kiusaa\nnukkujan herälleen... Mitä nyt lämpimikseen, nuotiosta sitä ei nyt\ntarpeekseen saa? Illalla kuivamaan ripustetut jalkineet ja rievut ovat\ntulleet entistään märemmiksi ja sama on vaatteidenkin laita.\n\nEi muuta neuvoa kuin nousta ylös, lisätä märkiä vaatteita päälleen\nja lähteä ulos, sydänyöhön, tuiskuun ja pimeään ja ruveta työhön\nlämpymikseen.\n\nTottumuksen voima on suuri; he eivät suurestikaan; nurkuile tilaansa,\novat tyyniä tuulessa ja tuiskussa, pyryssä ja pakkasessa. Heille on\ntuollainen jokapäiväistä, elämään kuuluvaa kärsittävää ja heitä kuin\nvahvistaa se veljellinen ystävyys, joka vallitsee heidän keskuudessaan,\nvaikka yhdessä ja samassa majassa ja ryhmässä on useammalta eri taholta\ntoverit.\n\nPari kertaa koko talvisella ajalla pitempimatkaiset pistäytyvät\nkotosalla, mutta siinähän sitä jo onkin vaihtelua ja sieltä palattua\ntuntuu kokolailla virkistyneeltä. Sillä tiellään he puhdistavat\nitsensä, muuttavat vaatteitansa, ottavat uutta evästä ja niin tuntuu\nelämä kuin uudistuneelta. Ruuassakin on vaihtelua; kotoa on tuotu\nkeittoaineksia, joista iltasittain nuotiotulella pienoisessa kattilassa\nkeittää tuhritaan jonkunlaista keittoa.\n\n\n\n\nX. Kaskiraaje.\n\n\nTulee sitte kevät.\n\nSe lopettaa tukkivetohommat ja talviset työt ja toimet ja vaatii toisia\ntöitä ja tehtäviä.\n\nAurinko on päässyt pilvestä, se on kohonnut ja aina vieläkin kohoaa\nkorkeammalle; viikottain se kiertelee selkeällä taivaalla ja alkaa\njo paistaa ihan täydeltä terällään. Ilma on köykäistä ja kuulakkaa\nja yöt lyhenemistään lyhenevät, muuttuvat lämpiöisiksi ja vähitellen\nvaloisammiksi, jotta viimein ei ole yösilmää kuin hetkinen ja sekin\nvetää valossaan vertoja talviselle päivälle.\n\nKeväinen lämmin on sulatellut lunta, on puhdistanut puut ja metsän,\nja aukeilla paikoilla sitä kohta ei näy kuin päivän pääsemättömissä\nlokeroissa ja siimeksissä metsänranteilla. Loristen juoksevat vedet\nrinteillä, muodostelevat uria ja noroja ja kiirehtivät vaaran alla\nolevaan notkoon, notkossa luikertelevaan puroon ja, siinä sitte yhdessä\npuroveden kanssa, jatkavat matkaa joko metsälampeen tai johonkin\nsalojärveen. Järvissä on jää yhtenä sohelona, se sohisee ja suhisee\npienenkin liikkeen sattuessa ja on se puikottunut; puikot eroilevat,\neksyvät toisistaan, sulavat ja katoavat näkymättömiin.\n\nJa kohta on luonto vapaa talven vallasta, vaan näyttää vielä\nalastomalta ja kuloiselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaaran rinteellä muutamassa kohden pistää näkyviin mustia, palaneita\nkantoja ja lumen tarkkaan hävittyä näkyy kanteikossa talven alainen,\nveltostunut oras. Toisessa paikassa on paljastunut viime kesänä\nkaadettu kaski... Siinä on kirves heilunut, siinä lastut sinkoilleet ja\nsiinä on hikeä puserrettu kesäkuumalla sitä kaataessa. Siinä ryhöttää\npitkällään vieretysten petäjä ja koivu, niiden lomassa leppä ja\nhaapa, vaan niiden lehdet eivät enää lipattele ja niiden viheryys ja\nkauneus on kadonnut, elämän into kukistettu, runko kuivahtanut ja mehu\nhaihtunut — ja tämä hävityksen kauhistus on leivän tähden.\n\nKaikki ovat paikoillaan siinä, mihin ovat kaatuissaan joutuneet ja\nkunkin kohdalla töröttää oma, eloton kantonsa. Kaatuneiden oksat\novat kietoutuneet toisiinsa, ne syleilevät toisiaan ja ne kuin\nkuiskailisivat: — kuolemassakin yhdessä, syleillen ja sovinnossa.\n\nJa talon naiset ottavat kassaroita ja kirveitä ja lähtevät tuon kasken\nkarsintaan. Ritisten taittuvat oksat, vaan toisiinsa sotkeutuneina,\nne eivät toisistaan erkane, rungot vain lomahtavat niiden varasta\nmaaperään, ja siinä onkin kylliksi, muuta ei karsija tahdokaan. Jonkun\npäivän työskenneltyä ovat rungot oksistaan irti ja niin olisi kaski\npoltettavaksi valmis, mutta vielä ei ole maanpinta tarpeeksi kuiva,\njoten täytyy polttaminen lykätä tuonnemmaksi.\n\nVaan pianhan selkeältä taivaalta paahtava aurinko kuivaa, ja kun\npolttaminen on toimitettava kuloaikana, ennen ruohon nousua, niin\neräänä kauniina päivänä pistetäänkin tuli risukkoon. Vaan ensin on\ntäytynyt ryhtyä varovaisuuskeinoihin, ettei tuli pääsisi ihan tuossa\nkaskenrinnassa olevaan metsään, ja niin on ajettu sille kohdalle leveä\nvako ja saatu siten katkaistuksi tulta johtava, maan kanervainen ja\nrujoinen pinta. Räiskäen ja vonkuen lipuu tuli paikasta toiseen ja\nkohta on yhtenä lainehtivana tulimerenä koko kaskeksi kaadettu ala.\n\nSiinä on lähellä kuuma ja siinä paahtaa, mutta siinä täytyy olla\nihmisten ympärillä vartioimassa ja vahtimassa, ettei vaan tuli jotenkin\nja jossain kohdassa karkaisi luvattomille aloille. Lapiot käsissä\nseistään valmiina viskaamaan hiekkaa maata myöten liplettävän liekin\npäälle tai sitte tuoreella havulla pieksämään tulta siksi, kunnes se\ntukehtuu, ja niin saadaan karkulainen ehkäistyksi.\n\nMutta väliin se sittekin karkaa; se on tullut hirmuisella vauhdilla ja\ntuulen alapuolella se on paahtanut puut ja hypähtää suorastaan niihin,\ntai nuolaisee lieska, riehuissaan, vaon toisella puolella olevaa\nkanervikkoa, jota myöten karkaa tuimalla vauhdilla. Sen eteen ei ole\nmenemistä, sillä tuuli työntää tulta, niin että pian joutuisi liekkien\nuhriksi. Kauempaa kaarretaan sille vastaan ja koetetaan tehdä esteitä,\nja viimein saadaankin se jonkun suon äärelle tai aukealle paikalle\ntukahdetuksi..\n\nEi ole enää tulta suuremmassa määrässä muualla, kuin tuolla yhdessä\nkasken kulmassa ja ainoastaan ympäristöön levinnyt savu ja jälkeensä\njättämä musta jälki ovat muistuttamassa siitä voimasta, joka oli\nriehunut niissä paikoin.\n\nJa niin on tuli tehnyt palveluksensa; se on riistänyt ja raastanut;\nirrottanut? ja erottanut oksat toisistaan ja hävittänyt ne pieniksi,\npyöreiksi hiiliksi tai sitte kokonaan tuhkaksi. Suuremmista rungoista\non kuitenkin enemmän jälellä ja kaikkein paksummat vain kuoreltaan\nkärventyneet. Vaan maan pinnassa tuli ei ole tehnyt tarkasti\ntehtäväänsä, joten sitä täytyy vieläkin poltella; oli jättänyt\naina väliin palamattomiakin tierakkeita. Kootaan jälelle jääneistä\nkekäleistä roukkioita, sytytetään ne ja saatua hyvin palamaan, aletaan\nroukkioita pitkillä kangilla työnnellä pitkin kaskea paikasta toiseen.\nNe palaa roihuavat edessä ja tulen paahde polttaa viertäjäin kasvoja\nja saa ne ihan rokahtumaan; kuumuus tunkeutuu vaatteidenkin alle ja\nkirveltäen saa hien virtaamaan pitkin ihoa. Tuhka ja noki maasta\npölisee, tarttuu hikiseen ihoon ja muuttaa raatajat väriltään melkein\nsamallaisiksi kuin tuo heidän jälkensä, josta ovat tulirovion kanssa\nkulkeneet.\n\nTuska ja väsymys valtaa niin naiset kuin miehetkin, ja kaiken lisäksi\nrasittaa vielä kuumuudesta syntynyt jano, jota ei saa poistumaan, kun\nei aina voi tai ei jaksa juodakaan.\n\nVaan tuleehan viimein ilta ja siksi on lämmitetty sauna, jonne\nkiirehditään ja jossa otetaan löylyä, minkä vain kutiseva, pölyinen\npinta sietää; siellä pestään ja puhdistaidaan ja sitte ollaan taas kuin\nuudet ihmiset sieltä palattua. Iho on ruskea ja höyryävä ja huohottaen\npistäydytään vaatteet kainalossa saunan ovesta ulkoilmaan, jossa\nistahdetaan kivelle saunan lähelle ja annetaan keväisen illan viileyden\nsivellä alastonta ruumista. Ilman annetaan kuivata ihon, pujottaudutaan\nsitte puhtaaseen paitaan ja virkeinä, vaikka väsähtäneinä poistutaan\nyöllistä lepoa ja unta saamaan, ja niin unhottuvat päivän vaivat ja\nvastukset huomisen varalle.\n\nTaas onkin seuraavana päivänä ja aina vielä siitäkin seuraavana samaa\nedessä, samaa kuumuutta, likaisuutta ja puhdistautumista, kunnes\nkaskiraaje loppuu.\n\nVaan miehillä riittää kaskella työskentelyä pitemmäksikin ajaksi,\nvielä viettämisen ja kasken puhdistamisenkin jälkeen. Heidän pitää se\nkyntää, kääntää ylösalasin siemenien peittymistä varten. Kyntäissä saa\npäätellä ja seisautella hevosta ja aina väliin peruuttaa sitä takaisin,\nmies nostella auraa, sivuuttaa kiviä ja kantoja, vaan sittekin aura\ntakertuu puiden juuriin, kynnet kaivautuneina juurien alle. Ei auta\nmuu kuin täytyy kärsivällisesti perata ne tieltä pois ja jatkaa taas\nvaon tekemistä. Pienimmät ja hienoimmat juuret menevät auralla rutisten\npoikki ja irtautuneet päät jäävät töröttämään mullan päälle näkyviin.\n— Se on perkaamista ja pehmittämistä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja\nitsensä kieltäymystä.\n\nMutta siinäkin elähdyttää toivo, työn palkkio, ja ne vaivat, joita\nsiinä on kärsitty, unhoittaa raataja mielellään katsellessaan\nmuutaman viikon kuluttua terhakkaa, puhdasta ja viehkeää orasta, joka\nsamettimaisena verhona peittää karhean kynnöksen.\n\n\n\n\nXI. Kesäisiä oloja.\n\n\nOn ollut kuumaa ja kaunista, päivät helteiset ja herttaiset ja\nkevään lapsellinen leikikkäisyys on alkanut saada vakavamman muodon.\nAlastomuus on alkanut kadota ja pukeutumispuuhissa on koko luomakunta.\nMutta so on vähä vaivaloista ja käy hitaasti, sadetta kaipaavat kaikki,\npeseytyäkseen ja puhdistuakseen pukeutumista ennen.\n\nMutta vielä on päivän ja pari poutaa ja paahdetta ja sitte\nnäyttäytyvät, kuin sanan tuojina, ensimmäiset pilvenmöhkäleet. Ne\nkokoontuvat taivaalla, muuttavat muotojaan ja jatkavat matkaansa\nverkalleen. Vettä ei niistä tipahda, vaan ne kuitenkin ovat tuoneet\ntoivon tullessaan. Virkeänä katsoo silmä taivaalle, ja mielet\njännityksissä odotetaan sadetta.\n\nJa taivaanranta tuolla etelässä mustuu, siellä synkistyy ja pimenee\nja tuontuostakin vilkasevat silmät tuohon nousevaan pilveen. Se\nlähestyy ja kasvaa ja kohta on aurinko sukeltautumaisillaan pitemmäksi\najaksi pilven taakse. Vielä viimeisessä tingassa se paahtaa kaikella\nvoimallaan, vaan pilvi tunkeutuu väliin. Sen varjon raja juosta\nlipettää maan pinnalla, se on jo ehtinyt korven yli tuonne korkealle\nvaaralle; sen toinen puoli on varjossa, toinen valossa, mutta varjo\nlaajenee, valo pienenee ja kohta on sekin seutu tummennut.\n\nVaan levitessään pilvi on muuttunut mustansinervästä vesiharmaaksi ja\nnäyttää se mehevältä, kostealta ja lupaavalta. Se kohotteleikse ja\nasetteleikse ja näyttää kuin valmistautuvan suureen tehtävään.\n\nHetki on juhlallinen.\n\nMaassa on kaikki jännityksessä, on hiljaa ja kuin henkäisemättä; joku\nyksityinen liverrys jossain, pienen linnun pyrähtävä lennähdys, joku\nkalahdus ja muuta ei; vaan kuinka tuollaiset nyt kuuluvatkin hyvin ja\nkuinka ne vetävätkin huomion puoleensa!\n\nEnsimmäisiä pisaroita jo tipahtelee, ne putoilevat harvaan, suurina\nja raskaina... jo kuuluu kohinaa, tuhahtelee tuuli, taipuilevat\npuut, heilahtelevat vesat ja samassa muuttuukin tuuli puskuvaksi ja\npainavaksi. Pisaroiden tulo tihittyy ja kohta onkin seutu rankkasateen\nvallassa.\n\nMutta tuuli tuossa tuokiossa heikkenee, hiljenee ja lakkaa kokonaan ja\nsitte vesi putoaa suoraan ja tarttuu se maahan mehevästi ja metisesti.\nSe on nautinnon ja virkistyksen hetki, johon luonto ottaa osaa hiljaa\nja hiiskumatta.\n\nMutta se on vaan keväinen sadekuuro, joka ei kestä kauan.\n\nPilvi alkaa oheta, ilma kirkastua ja taivas selitä. Vielä hetkinen\nhienoa ja yhä heikkenevää sadetta ja sitte ainoastaan harvaseen pieniä\npisaroita, vienoa tuulen henkeä ja pilven varjo kiitääkin seudulla ja\njättää sen viiva viivalta kinterillään olevalle seuraajalleen. Aurinko\npilkistää pilven reunalta, pilvi yhä poistuu ja lempeänä ja lämpöisenä\nnäyttäytyy aurinko kokonaisuudessaan selkeällä taivaalla ja yhtäkkiä\nkoko seutu on lintujen laulun vallassa. Käet yhtyvät sitä säestämään.\nEnsin kuuluu kaukaa korvesta kukuntaa, hiljaa ja heikosti, vaan siihen\nyhtyy jo toinen, kolmas... ja eräs lennähtää talovaaran rinnepetäjään,\nasettautuu sen latvaan, kukahtaa ensin kerran, pari ja sitte sekin kuin\ninnostuu ja yhtyy helkyttelemään kilvan toisien keralla.\n\nKoko seutu on puhdistunut, ilmasta on usvakkuus kadonnut ja on se\ntäyttynyt hienolla ja herttaisella tuoksulla. Aurinko paahtaa maan\npintaan, joka on märkä ja vesiherneissä ja josta kohoaa hienollaista\nhöyryä.\n\nMutta tuolla edempänä vielä sataa, auringon säteet tanssivat siellä\nputoavilla vesipisaroilla ja sinne ilmautuu kaunis ja kirkasvärinen\ntaivaan kaari.\n\nJa kohta näkyy sateen virkistävä vaikutus, kuluu päivä, kuluu toinen,\nniin on jo lehdet puissa hiirenkorvalta varttuneet isommiksi, maasta on\nkulo kadonnut ja ruohontaimet saaneet vartta ja vahvistuneet.\n\nJa jo kalkattaa kellot vaarojen kosteikoissa, jossa karja ahmien riipii\nruohostosta ruokaansa. Vasikkahaassa on temmellystä, juoksua ja hyrinää\nja siellä vasta vapautta oikein tunnetaan ja — tutkitaan!\n\nSe on alkua kesäiseen elämään ja siitä se varttuu ja vaurastuu ja\nsiihen aina liittyy uusia ja uusia töitä ja toimia, kunnes se täyttyy\nkiireisellä hyörinällä ja puuhilla.\n\nPirtti on kuin unohtunut ja sen kanssa ummehtunut pirttielos. Siellä\nei olla kuin parhaiksi syöntäaikoina - jos ollaan talon läheisissä\ntöissä — ja sitte jo ehtoneella vetäydytään johonkin ulkosuojaan, jossa\nkesällä öisinkin nukutaan.\n\nVaan kun joutuu se aika, jolloin ollaan jossain edempänä\n\"metsäruateilla\", niin silloin ei päiväsin kotosalla tapaa muita kuin\ntalon kykenemättömät vanhukset ja niistäkin ainoastaan naisvanhuksen.\nHän on kodin vahtina ja hoitelee taloutta ja se onkin hänen mieleistä\ntyötään. Hänellä on toveruutta talon pienistä paitaressuista ja\nsilloin, kun niiden silmällä pidosta aika myöntää, puuhailee hän\npihalla ja vasikkahaassa, juottelee vasikoita ja lämmittelee vesiä\nkodassa; rientää vastaan kotiin tallustelevalle karjalle, vastaa\npuhellen niiden ammumiseen, nimittelee jokaista erittäin ja tarkastelee\nsalaperäisesti kylläistä karjaansa.\n\nMiesvanhus ei pysy kotosalla, hän ei ole siihen tottunut, hänen\ntäytyy puuhata jotain ja jossain. Ja kun hänestä ei ole toisten\nperheen jäsenten kanssa työssä kävijäksi, niin on hän ryhtynyt kalojen\npyydystämiseen. Niillä retkillään hän viettää päivänsä, liikkuu siellä\nhiljaan ja verkalleen, aivan niinkuin hänen voimansa sallivat ja kun\nhän siellä väsähtää, niin hän levähtää istahtaen kivelle tai kallistuen\nmätästä vasten.\n\nJa kun hän on järvellä, pienoisessa venheessään, niin hän sielläkin\nvain liiraillen liikkuu paikasta toiseen ja nähtyään sopivan paikan,\nlaskee pyydykset; nostelee ja katselee toisia, jo ennen lasketuita, ja\nottaa niissä olevat kalahotit.\n\nYksin hän siellä on eikä päivissä puhetta vaihda. Hänen luonteensa on\nsaloinen ja salaperäinen ja hän ei tunne kaipaavansa mitään. Hänestä on\nkorvessa kodikasta ja hän hymähtää sen synkkyydelle ja hiljaisuudelle.\n\nHänelle kukkuu siellä \"kultainen käkönen\" ja hän aina väliin laskee\nverkon kädestään, heittää toimensa ja kuuntelee sen kukuntaa.\nAurinko on ajan määrääjänä, ja kun se on ehtinyt etelän puoleen,\npäivällissuunnalle, niin hän meloskelee venheensä rannalle, vetäisee\nsen kuivalle, hakee sitte rannalta risuja, laittaa niistä rovion kivien\nkoloon tai ankeammalle töyrylle. Ottaa sitte metsäkätköstään pienen,\nrautaisen kattilansa, täyttää sen vedellä ja asettaa vivun nenään\nrovion keskelle. Puhkaisee ja puhdistaa muutaman kalan ja keittää\nniistä sievosen sopan; palasen leipää panee hän siihen suurukseksi ja\nkattilasta hän sitte lusikalla tai sen puutteessa tuohilipillä lientä\nleivän kostukkeeksi ottaa.\n\nSyötyä hän venähtää syöntäsijoilleen pitkäkseen, vieräyttää silmänsä\nkiinni ja nukahtaa.\n\nVaan ei hän pitkälti aikaansa unessa hukkaa, kunhan vähänkin, ja sitte\nhän kavahtaa ja lähtee taas venosellaan vesille.\n\nIllalla kokoaa hän saaliinsa konttiin, kohottaa kontin selkäänsä ja\nalkaa tallustella talotonta taivalta, korpitietä kotivaaraa kohti.\nKöyryssä hän kulkee, sauva tukenaan, vaan kuorma on raskas ja se panee\nhiljaisessakin kulussa puhuttamaan. Mutta kukaan ei häntä kiirehdi, ja\nniin levähtää, istahtaa silloin, kun perin vaikealta tuntuu ja sitte\njatkaa taas matkaa.\n\nEi ole enää kun kotivaaran rinne noustavana: rinteen alla hän vielä\nlevähtää, sitte kapristaikse jäännökselle taipaleelle ja kohta on\nkotoinen pirtti ja kotoiset kohtelut tarjoamassa huojennusta ja hoivaa\nvanhalle ja väsyneelle.\n\nMutta kesä on vaurastunut vaurastumistaan ja kiirehtii raatajia\ntoimissaan. Se on valmistanut parhaan parhaan ajan kasken kaateelle; on\nlehtipuut jo täydessä lehdessään ja niin täytyy kiirehtimällä kiirehtiä\nsiihen tehtävään.\n\nSaman ajan tehtäviin kuuluu vihkojen teko talvisiksi ruokavaroiksi\nlampaille, ja ihmisille täytyy myöskin nuoren täysilehden aikana saada\nkylpyvastat talviseksi tarpeeksi.\n\nKaski-alaksi on tällä kertaa katsottu kotivaaran lähellä olevan\nsalovaaran rinne. Se on pari tai kolmekymmentä vuotta takaisinpäin\nollut jo raajinmaana, vaan on siinä nyt lehtimetsä kaskeksi kelpaava.\n\nSinne lähdetään.\n\nJa jonkun aikaa siellä käytyä ja huiskettua, onkin metsä kumossa\nkuivamassa. Äärinvierin siinä on kirves työtänsä tehnyt ja armotta\non kaatajat iskeneet jokaiseen puuhun, jättämättä edes \"linnuille\nlepotiloa\".\n\nVäliaikaa ei taas ole nimeksikään.\n\nNiityntapasissa heinä käy täysikasvuiseksi. Ei muuta kuin täytyy\nterästellä viikatteita, sitoa ne varsiin ja teroitella ja lähteä\njoukolla heinän tekoon. Lähin heinämaa on kotivaaran alla, joen\nvarrella, vaan on se, niinkuin kaikki muutkin, vesottunut, metsistynyt\nja mätästynyt. On vielä sammal kohonnut pinnalle ja on siinä heinää\nvain harvassa ja sekin kovaa ja vihvilänsekaista.\n\nSiihen tartutaan tarmolla, jo kaadetaan heinä ensin aukeammilta\npaikoilta ja sitte käydään kaivelemaan lepikkoja, kannetaan niistä\nheinät aukealle, kuivaillaan ja sikäli pielestetään. Kun kaikki on\nkasaan saatu, niin ympäröidään pieles aidalla ja ollaan valmiit\nlähteinään toisille heinämaille.\n\nNe ovat kauempana pihasta, ovat korvessa. Siellä on yksinäinen järvi ja\nsen rannat ovat heinäiset ja ovat aikoja takaisin raivatut niittymaiksi.\n\nSinne lähdetään useamman päivän eväillä ja siellä on edellisiltä\nkesiltä ja työajoilta jälelle jäänyt maja, risuista tehty. Sitä ilmat\novat ränsistäneet ja sitä nyt vähän korjaillaan ja majoitutaan siihen.\nAinoastaan pyhäsinä käydään kotona, ja jos sitte eväät keskellä viikkoa\nväsäytyvät, niin joku yökautena pistäytyy niitä hakemassa.\n\nMutta täällä onkin heinän korjuu pitkällistä ja hankalaa. Järven\nrannat ovat pitkälle lietteiset, mutaset ja pehmeät. Lietteet kasvavat\nkortetta ja tuolla jo ihan vedessä kohoaa sankat ruuvikot, ja ne kaikki\novat eläinten ruuaksi kelpaavat kokoon saatavat.\n\nAidaksien ja puiden varassa, puoli alastomana, siirrytään askel\naskeleelta kosteikkoon, vesi räiskyy viikatteella huitoessa, mutta\nkortteikkokin tutisee ja osa osaltaan kaatuu se vesiselle alustalleen.\nHeti haravoidaan ne kasaan, mätetään sapilaille ja porraspuiden varassa\nkannetaan ylemmäksi, johon levitetään kuivamaan.\n\nSiinä kantaissa sattuu kantajilta jalka puulta luiskahtamaan, se\nhurahtaa syvään, kantaja kaatuu ja, pitkällisen mudassa rypemisen\njälkeen, hän pääsee vihdoin märkänä ja mutaisena jaloilleen portaille.\nTaas jatketaan kuormineen matkaa ja voipi vielä useamminkin samalla\ntiellä sattua polkaisuerehdys ennenkun taakka on saatu kuivalle ja\nkantavalle maalle.\n\nPäivät läpeensä on samaa ja samallaista ja sitte kun ruvetaan ruuvikon\nkimppuun, niin siinä onkin alituisesti vedessä seisominen. Ruumis\non puoleen paljastettu ja on se kuin mutahaudassa, jossa ainoastaan\npinnalla on aito vesi. Siirrytään aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes\nedemmäksi meno on mahdotonta, vaan silloin seistäänkin jo kainaloihin\nsaakka mutaisessa vedessä.\n\nSe on rasittavaa työtä ja väsyneenä siinä kallistautuu iltasittain\nmajaan nukahtamaan. Märkyys on sittekin vaatteissa ruumiin ympärillä,\nvaan kun kesäinen yö on lämmin ja makaaja puoleksi peittyy kahiseviin\nlehtiin, niin siinä se vaan yö tulee häiriöttä vietetyksi.\n\nEi siellä joudakkaan ihan puhtaaksi rantoja tekemään, sillä kotivaaran\nkaateikossa valmistuu ruis. Se jo kellertävänä huojuu ja täyteläisinä\ntähkinä nuokkuu korjaajiansa odotellen.\n\nJa niin täytyy kiirehtiä kotoisille pihoille, täytyy tarttua sirppiin\nja kyyristäytyä kiirehtijän kimppuun ennenkun se tulee liian valmiiksi\nja rupeaa karisemaan.\n\nSiinä kyyrii naisia ja miehiä, siinä sänki enenee, kuhilaita ilmestyy\nja kun vaan poutana kestää, niin on muutamassa päivässä huojuva laiho\nkoottu töröttäviksi kuhilaiksi.\n\nMutta siihen taas valmistuu touot ja ne vievät raatajilta aikansa\nnekin. Ja sitte täytyy viljat korjata, koota pitkulaisiksi närtteiksi\nja pyöreiksi ja pystypäisiksi keoiksi ja saavat sitte siinä tilassaan\noleilla siksi, kun tulee aikaa niiden riiheen ahtamiseen ja puimiseen.\n\nJa siihenhän se kesä hupeneekin.\n\nSiihen sitte vielä rukiin panot, syystyöt ja talvelle varustautumiset\nja niin on taas ajanjakso eteenpäin eletty.\n\nLepohetkinään (sunnuntaisin) eivät nuoret vietä kaikkia aikojaan\npirteissä tanssien, niinkuin talvella, vaan keräytyvät yksiin ja\nlähtevät \"pitkäänpuoraan\", astuskelevat metsäpolkuja kylästä ja\ntaloista edemmäksi. Kulkevat ensin yksissä, vaan sitte alkaa joukko\nhajoilla, yksi pari jää yhteen kohtaan, toinen toiseen ja siellä sitte\niloitaan ja mellastetaan; siellä kuhertelee kukin \"mielitiettoineen\",\nsiellä kun ei ole kuin\n\n    \"Kuuset kuulemassa,\n     Hongan oksat oppimassa.\"\n\nSiellä unhoittuvat vaivat ja vastukset, arkipäiväin huolet ja\nväsymykset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan samalla, kun kesä on tuonut laveutta elämään, on se myös\nmuodostellut hankaluuksiakin. Niinpä on matkan teko salopaikoilla\nvaivaloista monien ja laajojen soiden tähden. Niitä myöten täytyy\nkulkea ja ovat ne ihan kantamattomat, jonka tähden onkin ylikäytävän\nkohdalle laitettu silta latomalla sylen pituisia pyöreitä pölkkyjä\nvieretysten toinen toiseensa kiinni. Mutta suo kun on vetelä, niin\nnämä eivät kauankaan kestä suon pinnalla, vaan painuvat, ja sillan\nkohdalle kokoontunut aito vesi on osottamassa tien kohtaa. Mutta kun\nsalolaisen hevonen on tottunut tuollaiseen, niin se ei epäile eteenpäin\nmennessään: se laskee vain varovasti jalkansa, etsien veden alla olevia\nsiltapölkkyjä ja kun se tuntee jalan sattuneeksi pölkylle, tallaa se\nvasta koko painollaan ja niin, vaikka hitaasti, kuljettaa se selässään\nolijan suon laidasta toiseen. Suolta päästyä ja kohotessa kovalle ja\nkuivalle tuntuu helpottavalta ja hyvältä. Metsäpolulla ei päivä paahda,\nei kilota silmiin, siinä on varjossa ja viileässä. Siinä ei silmä\npitkälle eteensä näe, sillä polku on kaita, luikertelee ja kiertelee\nlakkaamatta; mutta katse kaivautuu sivuille, sujuu sen minkä pääsee ja\nsivuuttaa seisovia jättiläisiä; niiden juurilla, puolihämärässä näyttää\nniin viehkeältä ja viihdyttävältä.\n\n\n\n\nXII. Käänteessä.\n\n\nMutta vaikka tiet ovatkin suurimmaksi osaksi poloisia polkuja, seudut\nsateisia, korvet kolkkoja niin onpa kuitenkin uutuuksia sinne osunut.\n\nHarvassa on enään savupirttejä tai entisaikuisia rakennuksia, vaan ovat\nne muuttuneet uudemmanaikuisiksi ja savupirtit uloslämpiäviksi. Entinen\nuuni on kolhittu kumoon, sijalle on laitettu toinen, pyöreän ja puisen\nsavupiipun sijasta kohoaa sammaltaneella katolla kulmikas ja kivinen.\n\nSiellä täällä luulee tapaavansa rakennuksen, joka näyttää olevan oikein\nalkuperäinen. Se on pyöreistä hirsistä, ulkonevilla salvaimilla.\nSiinä on pirtti, niin kuin kaikki muutkin suojat saman katon alla\npaitsi aitat, riihi ja sauna, jotka ovat erillään. Pitkin seinämää\non, patsaiden varassa, pölkyistä ladottu, leveä, hevosella ajettava\nporraskäytävä, joka kohoaa loivasti ja johtaa tanhuan ylisille, ja\nsen keskipaikoilta johtaa ovi pirtin porstuaan. Porstuasta on ovi\npirttiin ja toinen vastakkaisella seinällä tanhuaan, johon laskeutaan\nalas portaita. Tanhua, josta pääsee lehmäläävään ja toisesta ovesta\nlammasnavettaan, näyttää pylväskäytävältä, sillä sen välikaton\nkannatinparruja tukevat vielä paksut patsaat.\n\nPirtin porstuasta on vielä ovi \"etehiseen\", jossa säilytetään\ntalontarpeita, niin syöntäaineksia, kuin astioitakin; porstuasta pääsee\nvielä tanhuan ylisillekin.\n\nRakennus on korkea ja asuinpirtti suuri ja tilava, vaikka yhdessä\novisopessa onkin suuren suuri sisäänlämpeävä uuni. Katto on\nkolmitaitteinen, keskelle kohoava ja keskimmäisessä osassa on savun\nulospääsyä varten reppänä eli lakeinen.\n\nIlma pirtissä tuoksahtaa savuiselta ja raittiilta, mutta siinä\ntuntee seisovansa kuin raunioilla, silmäilevänsä jätteitä, sillä\nkenties kohtakin romahtaa, vielä kannattava lattia sijaltaan. Se on\njo painunut, on kierostunut, askeleet on siinä epävakaiset ja se\nnotkahtelee tallatessa. Seinät ovat pullistuneet, ovat talloneet ja\nniitä on paikkailtu useasta kohdin. Mutta uskollisesti on, seinäin\nalaosaa pesemällä, säilytetty varmana raja mustuudesta kiiltävän\nyläosan välillä. Raja kiertää ympäri pirtin oven kamanan korkeudella ja\non se kuin savun toiminta-alan laajuuden määrääjänä.\n\nMutta tässä vanhassa luhistuvassa rakennuksessakin huomaa uudemman ajan\ntoimittaneen ikkunaluukut viikaheitoiksi, jotka lepäävät toimetonna\nikkunan poskessa, vaikka kuitenkin omien uurniensa varassa. Niissä\non niitä toimessa ollessaan työnnelty, missä ne ovat kuluttaneet\nitseänsä ja niihin on ne jätetyt viettämään viimeisiä hetkiään. Mutta\nikkuna-aukot ovat suurennetut ja varustetut laseilla ja puitteilla.\n\nVaan lamppu ei oe vielä ehtinyt tänne puhteita valottamaan, päre on\nvielä siinä virassa, palaa pihisee uunin patsaassa pihdissä, siinä\nroihuaa, ratisee ja laskee paksusti tervassavuaan. Päretulen valossa,\nsoihtu kädessä, liikutaan pimeällä ulkona, toimitetaan askareet niin\nläävissä kuin muissakin ulkosuojissa.\n\nAstiatkin ovat puiset, vanhanaikuiset, ja kaikki kalut vanhoja. Eipä\nole ehtinyt tänne vielä edes niin tavallinen kone kuin rukki, vaan on\nvärttinä vahvasti virassaan.\n\nTäällä nyt toivoo tapaavansa kanteleenkin, ja alkaa sitä etsivin\nsilmäyksin hakea. Mutta sitä ei näy ja niin tulee sitä kysäisneeksi,\nmissä se on?\n\n— Olihan se meillä, — vastaa isäntämies, missä lienee. Etkö tiedä?\nkysäisee hän emännältä.\n\n— Eikö liene porstuan ylisillä.\n\nJa sinne lähdetäänkin isännän kanssa sitä hakemaan.\n\nKavutaan porstuan nurkkaa vasten nojallaan olevaa pykäläporrasta ja\npäästään ylisille. Siellä kyyryisissä kävellään ja päresoihdun valossa\nliikutellaan romuja, sysitään niitä syrjään ja etsitään, vaan etsiminen\nnäyttää jo pakkautuvan tyhjäksi vaivaksi. Tuolta se kuitenkin eräästä\nsopesta ihan pohjimmaisena pilkahtaa näkyviin, isäntä tarttuu siihen,\nkiskaisee sen, romut romahtaa sijalle, kannel kirahtaa, se sattuu vielä\njohonkin ja kumahtaa ontosti ja sitte on se käsissä. Se on rujanen ja\npölyinen, enimmät tapit ovat poissa, yksi kieli on kireellä, toisia\nlöysinä ja irrallaan ja on niitä tykkänäänkin pois.\n\n— Isävainaja sillä soitteli, ei ole sen jälkeen tullut käytetyksi,\nselittelee isäntä ja oikoilee riippuvia käyristyneitä kieliä.\n\nSe tuodaan sieltä pirttiin, pyyhitään ja puhdistetaan; tehdään\ntarvittavat tapit, kiinnitetään kielet, viritellään ja saadaankin se\nsointumaan. Mutta tuo sointu on vielä tahmeaa; koppa on kostunut ja\nsiksi se pannaankin kuivahtamaan.\n\nSitte otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen\nääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa\nkuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta\nkoko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi.\n\nSiinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina\nja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi.\n\nSoittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka\nkokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi. — — —\n\nMutta kun vanhus on vaipunut ja sävelet lakanneet, kiirehtivät nuoret\nsilloin aarteelleen. Heillä on kullakin arkkunsa eli lippaansa ja\nsiellä he tallentavat kalleimpia kalujaan ja siellä on myöskin _heidän_\nsoitannollisen tyydytyksensä tuottaja. He tarttuvat lippaansa lukkoon,\nlonkovat kannen auki ja sieltä kohottavat käsille — \"käsiharmonikan\".\nSe on päältä \"kaunis ja kuvikas\" ja sen koskettimet \"somat ja solevat\"\nja sitä pidellään hennosti ja hellästi.\n\nSe rallattaa heille tanssit, se laulaa heille laulut ja on se heillä\njoutohetkinä kotona käsissä ja kyläteitä kulkiessa ilon pitäjänään\npurkaen parkuen kirjavia säveleitään. — — —\n\nMutta he eivät ole opissa olleet, käyneet mailla mahtimiesten, ei siis\nihme, jos ei heillä enempää, parempaa o e. Se mitä heillä on vanhaa, on\nisiltä perittyä; heidän isänsä ovat niin eläneet ja he elävät myös ja\nmitä on uutta, on sen kuin tuuli tuonut tullessaan — ja siinä ei ole\nvalikoimisen varaa.\n\nVaan kuitenki kaikitenki, hekin ovat olleet latua hiihtämässä, latvaa\ntaittamassa — kuljettaneet _osaltaan_ eteenpäin sitä, jolla ei ole ollut\n\n    Emo elossa.\n    Oma vanhin valvehilla;\n\nja on ollut\n\n    Tuulipuolella tupoa,\n    Pohjoispuolella kotia,\n    Joka tuulen tuultavana,\n    Ärjynnän älyäjänä.\n\n\n\n"]