Historiallinen kertomus sijoittuu Suomen muinaisuuteen ja kuvaa saamelaisten elämää. Nuori heimopäällikkö Aslak-Jaur johtaa kansaansa erämaan haasteiden keskellä kohdaten niin heimon sisäisiä perinteitä kuin ulkoisia uhkia, kuten vihamielisen Tuhkakansan hyökkäyksiä.
Kaarlo Hännisen 'Aslak-Jaur' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2866. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ASLAK-JAUR
Kertomus Suomen muinaisuudesta
Kirj.
KAARLO HÄNNINEN
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.
SISÄLLYS:
Aslak-Jaur, saamolaisten nuori heimopäällikkö. Tuhkakansan hyökkäys. Uusi asuinpaikka. Vihollisia vakoilemassa. Saamolaisten kesäleirillä. Tuhkakansan salaisuus. Suuri apaja. Susien hyökkäys. Naapurissa. Suuri heimokokous. Kosto. Voittosaaliin jako. Häipyi yöhön kuin varjo.
ASLAK-JAUR. SAAMOLAISTEN NUORI HEIMONPÄÄLLIKKÖ.
Tyynenä kimalteli saarinen salmi keskipäivän kilossa saamolaisten kotakylän alla. Ei näkynyt pilvenhattaraakaan taivaalla. Ja vaikka oli jo syyspuoli, tuntui vielä aurinko leppoisasti lämmittävän moniväristä erämaata. Näytti sillä kuin luontokin olisi valmistautunut ottamaan vastaan saamolaisten suurta juhlaa päällikönvaihdoksen kunniaksi.
Korkealle kumpuili savu valtavasta nuotiosta, joka oli sytytelty suippokärkisten lappalaiskotien väliselle aukeamalle; se nousi ensin vahvana patsaana, mutta levisi ylempänä puun latvuksen tavoin ja haihtui ilmaan.
Nuotion vaiheilla liikehti kirjaviin nahkoihin pukeutuneita, pieniä ihmisiä: kumaraselkäisiä, ryppykasvoisia vanhuksia, reippaita nuoria miehiä, vereviä neitosia, vanhoja vaimoja ja meluavia lapsia; kaikki olivat avopäin ja kaikilla hartioille saakka ulottuva tukka, jossa kampa näytti harvoin tehneen järjestelytyötään. Koko kylän väki oli kerääntynyt juhlaan valitsemaan itselleen uutta päällikköä.
Vanha, paljon kokenut Koramo oli näet tullut siihen ikään, ettei hän enää jaksanut johtaa yhteistä metsäpeurojen ja hirvien ajoa, ei täydellä tarmolla hallita kylän nuorisoa, eikä hänestä enää olisi ollut kylän puolustuksenkaan johtajaksi, jos vihollinen olisi sattunut hyökkäämään erämaan kätköissä piilevään asumussikermään.
Vaali ei sillä kertaa ollut vaikea, sillä soreamuotoinen ja urhoollinen Aslak-Jaur oli jo, nuoresta iästään huolimatta, monena vuonna hoitanut taitavasti päällikön tehtäviä, ja hän oli sekä vanhain että nuorten miesten ja naisten suosiossa. Kun heimon iäkäs noita, köyryselkäinen Pouru-ukko puolueettomana miehenä kysyi kansalta, kenen se halusi valita, kajahti vastaus kuin yhdestä suusta:
— Aslak-Jaurin — Aslak-Jaurin!
Ja kaiku, joka kimmahteli takaisin salmen saarikumpareista ja vastaisen rantamaan rinteistä, toisti moneen kertaan uuden heimopäällikön rakkaan nimen.
Sen jälkeen noita antoi Aslak-Jaurille uudet päällikön merkit: jäntevän jousen kivikärkisine nuolineen sekä kivikärkisen keihään ja nuijan.
— Taistele näillä, niinkuin esi-isäsikin ovat taistelleet! sanoi noita aseita antaessaan.
Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen päällikköön, jonka silmät loistivat mustan ja tuuhean tukan alta ja jonka leveihin, parrattomiin lappalaiskasvoihin kohosi heikko puna.
Mitään päällikön valaa häneltä ei vaadittu. Se ei kuulunut vanhoihin perintätapoihin.
Pouru-ukko istuutui sitten noitarumpunsa ääreen. Kaikki ihmisäänet silloin vaikenivat äsken hälisevässä joukossa, sillä jokainen tahtoi kuulla noidan ennustuksen siitä, oliko nuoren heimonpäällikön hallitusaika oleva kylälle ja sen asukkaille onnellinen vai onneton. Noidan ympärillä oli niin hiljaista, että kuului selvästi, kuinka kuusipuut paukahtelivat palaessaan ja rasva kärisi paistumaan asetetuissa lohi- ja lihakimpaleissa. Pouru istuutui jalkojensa päälle ja näytti odottavan jotakin.
Hän oli jo vanha mies, kasvot kurttuiset, silmät puolisokeat ja syvälle kuoppiinsa painuneet, mutta hampaat olivat vielä valkoiset ja eheät, niinkuin kunnon noidalla tuleekin olla; takkuinen tukka oli vielä harmaantumaton. Hyvin oli Pouru-ukko vielä täyttänyt noidan vaalivan tehtävän: ennustellut noitarumpunsa avulla tulevia asioita, kysellyt niistä hengiltä »loveen langettuaan» ja lukenut loitsuja ajaakseen pois onnettomuutta luottavia pahoja henkiä sekä parantanut tauteja. Siksi kylän väki häntä kunnioitti.
Noita tuijotti kauan rumpuaan, jonka säämiskäisessä, vanteiden varaan pingotetussa nahassa oli monenlaisia kuvioita; siihen oli piirretty aurinko, kuu, tähtiä, puita, poroja, petoja, kaloja, käärmeitä, lintuja, aseita y.m. Kullakin kuvalla oli noidan muistissa oma merkityksensä. Sitten Pouru otti käteensä vasaran, napautti sillä noitarummun nahkaa, jonka värinä sai sammakonmuotoisen arpanappulan hyppimään kuviolta toiselle. Jännittyneenä näytti ukko seuraavan »sammakon» liikkeitä, mutta jännittyneenä kansakin häneltä tietoja odotti, jännittyneimpänä kaikista Aslak-Jaur.
— Heimo joutuu sotaan, sanoi noita kolkosti.
— Sotaan! ihmettelivät ihmiset, ja juhlamieli näytti menneen.
— Eiköhän ukko houraile, epäilivät nuoret miehet.
Ja ihmeelliseltä se tuntuikin, sillä Laatokan salmen saamolaiset eivät tienneet olevan ketään muita asukkaita sillä laajalla erämaalla, joka silloin — noin viisi tuhatta vuotta sitten — levisi neitseellisenä Suur-Saimaasta Laatokkaan ja Suomenlahteen ja jota nyt sanotaan Karjalan kannakseksi. Ne ainoat naapurikylät, joista heillä oli tietoja, olivat saamolaisten omien heimohaarojen perustamia, kaukana Saimaan selkien takana. Ei ollut Laatokan salmellakaan, joka silloin johti Laatokan vedet suoraan Viipurin lahteen, näkynyt muita ihmisiä monien miespolvien aikana.
Rauhassa oli heimo saanut elää Koramonkin aikana suuren, metsäisen erämaan suojaamana. Siksi tuntui noidan ennustus synkältä.
Mutta juhla-aterian aikana, kun ensin oli syöty nuotiotulella paistettua poronlihaa ja lohta sekä jälkiruoaksi alettu kivikirveellä halkoa poron sääriluita ja niistä ydintä imeskellä, Koramo kertoi tarinan:
— Monta kymmentä miehen ikää on kulunut siitä, kun Arjak-niminen Latokin heimon päällikkö joukkoineen tietämättä hyökkäsi saamolaisten kylään surmaten asukkaita ja ryöstäen heidän omaisuuttaan. Hirmuinen mies oli ollut se Arjak, puoleksi ihminen, puoleksi paholainen. Jousikin hänellä oli ollut niin jäntevä, että kolme tavallista miestä oli tarvittu sitä virittämään, ja hänen nuolensa oli helposti lävistänyt täysikasvuisen karhun. Hän oli pakottanut saamolaiset, meidän esi-isämme, maksamaan latokeille veroa. Mutta sitten Arjak oli latokien luota kadonnut yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin. Heti hänen pois mentyään saamolaiset olivat lyöneet latokit perin pohjin. Ei kynnen kantajaa ollut heimosta henkiin jätetty.
— Eihän sitä tiedä, mistäpäin se vihollinen milloinkin tulee, mainitsi Koramo.
— Tulkoon mistä hyvänsä, mutta tästä saa, uhkaili Aslak-Jaur joustansa näytellen.
Monta kesää jo kerkesi kulua tämän juhlan jälkeen ja monena syksynä Aslak-Jaur ehti johtaa suurta peuranajoa näkemättä ja kuulematta mitään vihollisesta.
Mutta eräänä kesänä kantautui virran mukana saamolaisten kylään outoja viestejä. Kun Aslak-Jaur oli kerran salmella kalastamassa, hän löysi vedestä kuolleen lohen, jonka selässä oli rivi syviä haavoja. Hän huomasi kohta, että ne eivät olleet merikotkan eivätkä kalasääsken kynnen jälkiä, vaan tuulastajan atraimen piikkien reikiä. Oliko siis tullut uusia asukkaita ylävesille, vai oliko ehkä yksinäinen erämies tai eräseurue käynyt siellä kalastelemassa? Siitä riitti saamolaisten suippokärkisissä kodissa puhetta pitkiksi ajoiksi. Myöhemmin tuli myötävirtaan muitakin merkkejä naapureista: hiilelle palaneita kekäleitä, kivikirveellä kaulattuja puita ja katkenneita sauvoimia.
Syksympänä näkyi pimeän tullen usein Laatokan puolelta tuulastulien kajastusta, joka ilta illalta näytti lähenevän. Aslak-Jaur päätti lähteä ottamaan niistä selvää. Hän kulki salmen rantaa kaksi päivänmatkaa ja asettui sitten pensaaseen vakoilemaan.
Illan pimentyessä hän huomasi niemen takaa lähestyvän haapion, jonka keulan päällä paloi roihuavia tervaksia. Atrainmies yhtenään katsoi veteen, mutta perämies vain meloi ja viiletteli myötävirtaa.
— Jo herja huomasi kalan, jo piessa pisti atraimensa sen selkään, kuiskaili Aslak-Jaur piilopaikassaan, kun näki tuulastajan kalaa keihästävän.
Ja Aslakin suureksi harmiksi mies nosti haapioonsa suuren, lihavan lohen, joka kiemurteli nosteltaessa.
Aslak-Jaurin silmät säikkyivät vihasta ja käsi kouristui vaistomaisesti jouseen.
— Meidän lohemme vievät, riivatun viholliset.
Mutta kaukana, nuolenkantaman takana viiletteli kaksi rotevaa kalamiestä hänen ohitseen ja niemen takaa työntyi toisia. Outo oli miesten ulkomuoto, vaatetus ja puheenparsi, sen Aslak-Jaur huomasi heti.
Mutta omaa turvallisuuttaan ajatellen hän perääntyi pensaan suojassa metsään ja kiirehti kotakylälle viemään hälyttävää viestiä.
Kylässä syntyi yleinen hämminki, kun päällikkö ilmoitti nähneensä outoja ihmisiä kahden päivänmatkan päässä salmella: naiset juoksivat kodalta kodalle ja lapset heidän perässään peskin helmoista pidellen, miehet kerääntyivät ensin päällikön asunnolle neuvottelemaan ja aseitaan tarkastelemaan, mutta menivät sitten yhdessä Pouru-ukon puheille, joka yhtä iäkkään eukkonsa Karan kera asui kylän keskellä omassa kodassaan.
Sitä miehet ihmettelivät mennessään, ettei noita ollut hengiltä saanut aivan tarkkaa tietoa niin tärkeästä tapauksesta kuin oli vieraiden ihmisten ilmestyminen heidän kala-apajilleen.
— Ei ole vielä hätää, noita tyynnytteli, voivathan ne elää sovussakin naapuriensa kanssa.
Mutta Aslak-Jaurin mielestä naapurit olivat aina vihollisia; ne pyytivät kalat vesistä ja riistan mailta, ne varastivat porokarjaa ja pilasivat laitumet, ja jos ne olivat monilukuisemmat, ne valloittivat kylän, kuten Arjak muinoin, ja tekivät asukkaat orjikseen.
Syksy kului kuitenkin rauhallisesti Laatokan salmen lappalaiskylissä. Lohenkalastus ja peuranpyynti kerjettiin suorittaa niinkuin ennenkin, ja olipa jo ehditty ensilumien aikana siirtää vaimot, lapset ja vanhukset sekä melkoinen osa tavaroita kesäkylästä talvikylään, kun erämaiden ikuiselta näyttävä rauha pahasti rikkoutui.
TUHKAKANSAN HYÖKKÄYS.
Syksyaamun sarastus laskeutui jo lyijynharmaana kodan suuaukosta sisään valaisten heikosti nuotion ympärillä nukkuvia Saamon miehiä. Roviotulet olivat aikoja sitten sammuneet, hiilos vain vaisusti hehkui ja koivuisten kekäleiden päistä kohoili laihoja savusäikeitä usvaiseen ilmaan. Kukapa olisi yöllä tulla kohennellut, kun peski päällä nukkuvat, väsyneet miehet eivät tunteneet kylmää jäsenissään ja kun Aslak-Jaurkaan ei ollut enää katsonut tarpeelliseksi asettaa yhteistä vartijaa viimeiseksi yöksi, vaan oli jättänyt kylän vartioimisen koirien tehtäväksi. Mutta liiaksi oli nuori päällikkö luottanut koiriensa valppauteen; nekin olivat yöllä ryömineet sisään ja nukkuivat kaikessa rauhassa isäntiensä jalkojen päällä.
Aslak-Jaur heräsi siihen, että koira ouneksien urahti hänen lähellään, vinkaisi ärtyisesti sieraimiinsa, syöksyi ulos ja hyrskähti haukkumaan. Kohta kuului toisia koiria siihen yhtyvän. Hetken kuluttua oli kotakylän tanhualla sellainen haukunnan rähäkkä, että se hälytti hereille laiskimmatkin.
— Mitähän ne siellä...? ihmetteli päällikkö työntyössään kodan nahkaovesta ulos ja pidellen käsissään kivikärkisiä aseitaan.
— Olisikohan susilauma lähistöllä? epäili Oulo, joka oli ehtinyt ulos heti päällikkönsä perässä.
— Suurempia petoja niillä nyt taitaa olla tähtäimessä, kuiskasi Aslak-Jaur, alkaen hiipiä salmen rannalle päin, jonne koiratkin laukkasivat.
Aseistettuja miehiä työntyi ulos joka kodasta, kerääntyen Aslak-Jaurin ympärille neuvottoman näköisinä.
— Kuuletko mitään kummempaa, Aslak? kuiskailtiin.
Mutta vastaukseksi päällikkö vain kohotti kätensä merkiksi, että kaikki olisivat hiljaa ja kuuntelisivat.
Ei kuulunut muuta kuin koirien kiihkeää haukuntaa, kun ne salmen lumista rantaa kuuluivat etenevän. Toisinaan ulvahti jää, kun railon pää ratkesi jostakin niemestä ja aukeni salmen yli toiselle rannalle.
— Olen kuulevinani poron kavioiden raksutusta salmelta, sanoi päällikkö.
Kohta kuulivat toisetkin kohinaa, kavioiden raksetta sekä jään ulvahtelua painon alla. Ja niemen takaa alkoi purkautua salmen jäälle mustanaan poroja ja ihmisiä; niitä näkyi raitoina, rykelminä ja yksinäisinä.
— Tuhkakansa tulee! huudahti päällikkö.
Saamolaisia oli vain kymmenen miestä, jotka olivat sinne kesäkylälle tulleet noutamaan lopputavaroita ja nuoria porokarjaa; hyökkääjiä näytti olevan ainakin viisi, kuusi kertaa enemmän.
Päällikön ilmoitus sai miehet kiihdyksiin. He juoksivat ensin kodalta kodalle etsien lisää aseita ja asettuen sitten Aslak-Jaurin viittauksesta kylän alle rannalle pensaikon suojaan.
Mutta urheat koirat aloittavat jo omin päin kylän puolustamisen salmen jäällä.
Ne haukkuvat ja ärisevät, laukkaavat poro porolta ja karkaavat niihin käsiksi, pakottaen ne hyppimään pystyyn tai takaisin kääntymään. Syntyy ruuhkia ja rykelmiä, joista kuuluu miesten huutoa, naisien kirkumista ja lasten itkua.
— Usi, usi — ota kiinni — usi, usi...! kiihoittaa Aslak-Jaur koiriaan.
Pian kuitenkin tuhkakansan miehet ovat sen verran selvinneet, että ampuvat nuolillaan yhteislaukauksen koiriin, joista useimmat ulvoen kaatuvat jäälle, ja ne, jotka ovat jääneet henkiin, saavat niskaansa tulijain pienemmät, mutta monilukuiset rakit. Ja jätettyään heikomman väen salmelle tuhkakansan rotevammat miehet jatkavat hyökkäystä.
Mutta kalakentän rannassa he saavat nuoliryöpyn vastaansa. Kaksi miestä kellahtaa kelkastaan rinta lävistettynä; viereisen miehen ajokas saa nuolen kylkeensä ja alkaa vimmatusti hyppiä ja pyöriä. Roteva mies, itse tuhkakansan päällikkö, kieppuu pulkassa eikä voi käyttää aseitaan. Aslak sinkauttaa toisen nuolen päällikköä kohti, mutta nuoli vain pyyhkäisee olkapäätä. Siitä Äyrä — sillä nimellä saamolaiset kuulevat häntä mainittavan — pelästyy pahasti, katkaisee vuottoraipan, jolla poro vetää pulkkaa, ja kääntää ahkionsa suojukseen. Sen takaa hän ampuu, vaikka ei Saamon miehiä näy kuin vilahdukselta.
— Paetkaa, koirat, taikka ammun teidät jokaisen! huutaa Aslak-Jaur.
— Paetkaa te, lättäjalka-lappalaiset, taikka me annamme teidät susien ruoaksi. Teille on muuallakin kalavesiä, riistamaita ja syöttökankaita kuin tällä salmella. Me otamme nämä seudut itsellemme.
— Maat ja veet ovat meidän!
— Sen ne ovat, jolla on enemmän voimaa.
Saamolaiset sinkauttavat vastaukseksi nuolensa yksinomaan ajokkaisiin, jolta siitä syntyvän sekasorron aikana pääsisivät peräytymään ja pelastamaan nuoret poronsa ja ajokkaansa, jotka ovat jäkälää kaivamassa vähän matkan päässä. Heitä kiirehtii sekin, että muutamat viholliset joen jäätä pitkin ajaen uhkaavat saartaa heidät.
Saamolaiset lähtivät juoksemaan porojensa luokse, sillä he tahtoivat pelastaa ne ensin turvallisempaan paikkaan.
Tuskin he ennättivät saada ajokkaansa valjaisiin ja hihnoissa kiinni olevat vaatimet irti, kun tuhkakansan äreät koirat kipaisivat perässä ja hajoittivat saamolaisten porotokan. Ajokkaat vain jäivät käsiin. Haukkuen ja rähisten rakit kiertelivät porojen kintereillä ohjaten ne viimein tuhkakansan puolelle. Turhaan Saamon miehet koettivat ilman koiria niitä mukaansa maanitella, kun ne vauhkoina kirmasivat metsässä opetettujen porokoirain edessä. Ja kun ahteelta jo kuului vihollisten huuto ja heidän ajokkaittensa kavioiden rapina, piti Aslak-Jaur viisaimpana sillä kertaa paeta ja tulla toisen kerran paremmin varustettuna ja useamman jousimiehen kera vihollista karkoittamaan.
Laukkaa lähtivät Saamon miesten ummenoiukset kiidättämään ajajiaan ensin harvametsäisen kankaan, sitten suon yli sydänmaiden koskemattomia korpia kohden.
Mutta eivät vihollisetkaan hellittäneet vielä hyökkäystään. Heitä kiihdytti helposti saatu voitto, melkoinen porokarja, ja he tahtoivat lyödä myöskin miehet niin perin pohjin, etteivät ne milloinkaan enää olisi heidän rauhaansa häiritsemässä. Äyrä, joka oli vaihtanut uuden ajokkaan, porhalsi pakenijain perässä iskujoukkoineen.
Syntyi vimmattu kilpailu. Kovasti Äyrän miesten porot ponnistelivat, mutta yksikään niistä ei ollut läheskään niin nopeajalkainen kuin Aslak-Jaurin lumivalkoinen ajokas, Pulmu. Ja melkein yhtä nopeita olivat toistenkin saamolaisten ajokkaat. Kun lunta oli vielä liian vähän, kieppuivat ja keikkuivat ahkiot hyppien kivien, mättäiden ja juurakoiden yli, niin että ajajilla oli täysi työ pitäessään niitä alallaan. Pahimmin kuitenkin keikkuivat vainolaisten pulkat, ja siitä Aslak-Jaur näki, että he olivat tottumattomia sellaisilla taipaleilla. Tahallaan hän ajoi pahimpia koleikkomaita, joissa erämaa kovasti kolhi ja pehmitti vastustajaa. Hän näki, että kuta kauemmaksi kuljettiin, sitä pienemmäksi hupeni takaa-ajajien joukko, kun pulkkia särkyi, valjaat pettivät ja usea kolautti päänsä puuhun tai pulkan kaatuessa jäätyneeseen maahan.
Erään salmen takana oli jyrkkä, tiheää metsää kasvava harju. Sen takana Aslak-Jaur pysähdytti poronsa, pani sen puuhun kiinni harjun taa ja huusi miehilleen:
— Tässä taistellaan!
Toisetkin käsittivät, että oli vaarallista viedä vihollista talvimajoille. He nousivat pulkistaan harjun selälle ja asettuivat väijyksiin.
Harvana raitona tuhkakansan miehet lähestyvät väijytystä. Kun etumaiset ovat melkein harjun päällä, on jälkihäntä vielä järvellä, vaikka heitä ei enää ole enempää kuin saamolaisiakaan.
— Raks, raks, raks, raksahtelee jousia tiheiköstä.
Mies toisensa jälkeen kellahtaa nuoli rinnassa hangelle ähkimään. Ajokkaat säikähtäen pyörtävät, sotkeutuvat toisiinsa ja ryskävät vesakossa kuin mielettömät. Ja nuolia sataa tuiskunaan ilmassa lisäten sekasortoa vihollisen hyökkäävässä joukossa. Äyrä saa nuolen käsivarteensa, mutta siitä huolimatta hän kiihoitlaa miehiään. Mutta hyökkäyksen sijasta miehet perääntyvätkin järvelle ja pakenevat. Synkästi sadatellen lähtee myöskin Äyrä pakosalle, huomattuaan jäävänsä yksin taistelemaan saamolaisia vastaan.
— Muista, Äyrä, että nuoli, joka käsivartesi lävisti, lähti Aslak-Jaurin jousesta, huusi saainolaisten päällikkö hänen peräänsä. — Muista, että ei ole hyvä tulla lappalaisten kintereillä erämaahan, sillä siitä on pahat seuraukset. Älkää myöskään jääkö meidän kesäasumuksillemme, keväällä on niistä kuitenkin lähdettävä.
Tämä pieni voitto ei voinut kuitenkaan lohduttaa nuoren päällikön mieltä. Vihollinen oli liian suurilukuinen, kesäpaikat oli vallattu, porokarja suurelta osalta hävitetty, koirat tapettu ja enin osa ruokavarojakin jäänyt vihollisen puolelle. Siinä isku, joka oli raskas suonenlyönti saamolaisten elinhermoon.
Suuri hälinä syntyi hiljaisessa kotakylässä, kun miehet palasivat illan suussa tavarainnoutamismatkaltaan tyhjin pulkin ja kun Aslak-Jaur allapäin oli kertonut tuhkakansan äkillisestä hyökkäyksestä. Vanhatkin miehet, Piera, Atso ja Koramo-ukko, heimon kunnianarvoinen noita, valittelivat ääneensä: — Millä me nyt elämme talven yli! — Naiset parkuivat kuullessaan ruoka- ja vaatetustavaroitakin jääneen vihollisen saaliiksi.
Mutta itku ei auttanut. Vahvempi oli voittanut. Erämaan kivenkova laki uhkasi heitä täydellisellä tuholla. Sitä oli varottava.
Pidettiin lyhyt neuvottelu siitä, mitä oli tehtävä. Ja yhteiseksi päätökseksi tuli, että oli paettava kauemmaksi julman vihollisen tieltä ja kostettava myöhemmin, kun siihen tuli tilaisuus.
Ja vaikka ilta oli sillä välin pimentynyt, niin että tähtien ja puolikuun kelmeä valo vain heikosti valaisi metsäistä erämaata, alkoivat saamolaiset repiä alas hauraita telttanahkoja, kääriä niitä kokoon ja kuormata niitä samoin kuin vähäisiä muita tavaroitaankin porojen pulkkiin ja selkiin. Ihmetellen sitä katselivat peskeihin puetut pienokaiset, jotka mielellään olisivat menneet pehmeiden nahkojen alle nukkumaan, parkuen paheksuivat sitä saamolaisten nuorimmatkin vesat, jotka komsioihin köytettyinä oli asetettu siksi aikaa puita vasten seisomaan, kun kuormaustyö saatiin toimitetuksi. Ja hetkistä myöhemmin painui muuttokaravaani taas pohjoista kohden etsimään rauhallisempia seutuja.
Lyhyt talvinen päivä alkoi jo hämärtyä ja siellä täällä sukelsi jo tähti avaruuksien sinestä tuikahtelemaan, kun heidän eteensä avautui valtava, saarinen järvenselkä, Saimaa. Nykyisen Lappeenrannan seuduille he pysähtyivät, keräsivät kelopuista mahtavan roviotulen, jonka lämpimään loisteeseen, kattonaan tähtien kirjoma taivaan holvi, he asettuivat väsyneinä öiseen lepoon. Vain lapsille ennätettiin tehdä jonkinlainen tuulensuoja koivunvesoista ja telttanahoista.
Kun he aamulla heräsivät, heijastelivat avarat järvenselkien jääpeilit kirkkaasti nousevan auringon sädesuihkussa, kaukaiset saaret kangastelivat ja puiden oksilla kimaltelivat jääkiteet kuin kirkkaimmat jalokivet. Erämaa metsän puolella vielä uinui, mutta selkien jääpeite paukahteli ja ulisi oudosti, kun aamun pakkanen niihin vasaransa iski ja railoja rakenteli.
Hyvä oli jäkälämaa leirin ympärillä ja kalavesi järvessä; metsänriistaa näytti myös olevan näillä neitseellisillä seuduilla, joilla yksinäinen erämies vain harvoin oli ennen pyydystellyt. Atsolle ne olivat vanhastaan jonkin verran tuttuja, ja hän se oli heimon sinne nyt johdattanutkin — erämaan kätköön. Kun sitten lumisade peitti tulojäljet, ei ollut vihollisestakaan pelkoa.
Mutta vaikea, hyvin vaikea oli heimolle sittenkin se talvi.
Miesten aika meni alituisessa ravinnon haussa, kun ei enää ollut turvaa porokarjastakaan. Kostotoimet täytyi sen tähden siirtää tuonnemmaksi.
Nämä tapaukset sattuivat noin kolme tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua, silloin, kun lämmin Litorina-meri vielä peitti suuria osia nykyistä Pohjanmaan tasankoa sekä Länsi- ja Etelä-Suomen rantamaita. Silloin laskivat Saimaan vedet vielä länteen ja Päijänne nykyisen Kalajoen kautta Pohjanlahteen. Laatokka oli silloin salmen kautta yhteydessä Viipurin lahden kanssa ja Nevajokea ei vielä ollut. Juuri tämän salmen tähden, joka silloin oli mainio kalavesi ja jonka rannikot olivat reheviä lehtoja, oli syntynyt sota kahden kansanheimon, saamolaisten ja tuhkakansan, välillä. Historia ei näistä kerro mitään — kukapa silloin olisi vielä historiaa kirjoittanut, kun kirjoitustaito oli keksimättä. Mutta tiedemiehet kaivavat maan syvyyksissä, savilietteiden alta tuhkakansan ja lappalaisten pääkalloja ja verkkoja kiveksineen ja kaarnakohoineen.
Kysyttäneen, miten on mahdollista, että Suomen vedet ovat näin laskuväylää muutelleet. — Vastauksen tähänkin ovat antaneet tiedemiehet, jotka ovat saaneet selville, että Suomen maa on näiden aikojen jälkeen paljon kohonnut, niin että Litorina-merikin on saanut muuttua nykyiseksi Itämereksi. He ovat myös huomanneet, että maa kohoaa enemmän lännessä kuin idässä. Sentähden muutamien järvireittien länteen päin suuntautuvat laskujoet kuivuivat ja uusia laskuväyliä avautui itään ja etelään. Siitä syystä tuhkakansan aikainen salmikin kuivui ja Laatokan vedet etsivät uuden laskujoen mereen, nykyisen Nevan. Maamies nyt kyntää niitä maatumia, jotka senaikainen salmi on liettänyt, kätkien alleen kivikauden miesten verkot; hän ei tiedä, että siinä, missä hän astelee, taisteltiin jo monta tuhatta vuotta sitten maan omistamisesta.
Mutta saamolaisten aikana salmi oli tärkeä puolustuslinja etelästä hyökkääviä pieniä heimoja vastaan, ja sen merkitystä lisäsi sekin, että pienillä, yhdestä puusta koverretuilla haapioilla oli vaikeata siirtää väkeä salmen yli.
UUSI ASUINPAIKKA.
Se talvi oli saamolaisille tavattoman raskas. Nälkä, taudit ja pedot tekivät yhdessä vihollisen kanssa armotonta raivaustyötä. Peuranliha loppui jo pimeimmän päivän aikana, eikä ainoita vetohärkiä voinut lihaksi teurastaa — millä sitten olisi matkustettu? Lintuja puuttui harvoin pauloihin, kun riekot ja teeret eivät viihtyneet mäntymetsissä järven kallioisilla rantamilla; kalastuskin täytyi melkein kokonaan lopettaa vahvimman jään ajaksi, kun lyhytlapaisilla kivikirveillä ei saanut jäähän avantoa edes onkimista varten, ja sulia virtoja ei ollut lähellä. Kun päivän palauksen jälkeen hanget kovettuivat, kävivät susilaumat ihmisille vaarallisiksi. Usein kuului niiden haikeaa ulvontaa öisin tai varhain aamulla, milloin Saimaan saarista, milloin metsän puolelta, toisinaan aivan kotien läheltä. Usein niitä nähtiinkin saaliinhimosta leiskuvin silmin; ne odottelivat lapsia ulos.
Kerran Koramon pojan Oulon lapsi meni rantakinoksille leikkimään, kun aurinko jo korkealta katseli metsän latvojen yli. Silloin susi hyökkäsi rantametsästä ja lähti kantaa retuuttamaan lasta mukanaan. Äiti lähti perään ja huusi kauhusta väräjävin äänin, mutta tyttönen kielsi häntä: — Älä juokse, äiti, suolet jo näkyvät.
Eikä äiti enää milloinkaan tavannut lastaan. Keväällä tuli rutto ja tappoi lapsia. Useita pieniä nahkasäkkejä kiikkui sitten puissa odottamassa maan sulamista, että voitaisiin kaivaa hauta ruumiille; henkien uskottiin edelleen vaeltelevan kuolinpaikan läheisyydessä. Mutta se rutto ei ollut nälkää kummempi, sillä toiset nyt söivät heidän porojensa lihaa, joivat verta ja imivät ydintä särjetyistä sääriluista; toisten lapset herkuttelivat heidän vaatimiensa maidolla ja juustolla, toiset söivät lihavaa Laatokan lohta —ja ne toiset olivat tuhkakansaa, verivihollisia.
Kokonaan jumaliensa hylkäämänä piti silloin itseään entinen elinvoimainen saamolaissuku. Pouru-ukko arveli syyksi sen, että vanha seita jäi vihollisen puolelle ja uutta jumalankuvaa ei lumimaalta oltu löydetty eikä vihitty korkeaan tehtäväänsä. Sen tähden pahat henget saivat heimossa mielin määrin mellastaa. Syyttelipä hän toisekseen nuorta päällikköäkin, Aslak-Jauria, arvellen, että hän on muka ollut taitamaton metsästystä ja kalastusta johtamaan ja on ehkä metsälle lähtiessään mennyt tavallisen oven kautta eikä perällä olevan pyhän oven, posson, kautta, josta naisväki ei saanut kulkea.
Näitä ajatteli noita ja toisinaan puhuikin Aslak-Jaurin kanssa pitkinä talvi-iltoina, kun honkapuut ja koivut iloisesti paloivat kodan keskellä. Ja se lisäsi vastuunalaisuuden tunnetta, joka muutenkin raskaana painoi nuoren päällikön mieltä.
Keväästä toivottiin parempaa, sillä kevätkiiman aikana linnutkin olivat varomattomampia.
Ahkerasti Aslak-Jaur hiihteli miehineen keväthankien aikana ympäristön sydänmailla, etsien hirven ja karhun jälkiä ja siinä sivussa muutakin riistaa tavoitellen. Ei hän niitä metsistä löytänyt; näytti sillä, että seudut eivät olleet hirville mieluisia. Mutta eräänä aamuna he näkivät kodilta, kuinka kaksi komeata hirveä juoksi järven jäätä itään. Miehet heti suorivat perään, ajaen niitä saari saarelta. He koettivat hätyyttää niitä metsiin, joissa oli enemmän lunta ja joissa he toivoivat pääsevänsä niin lähelle, että voisivat käyttää alkeellisia aseitaan.
Ei hellittänyt Aslak-Jaur, vaikka päivä monta kertaa kerkesi kiertää ratansa, ennenkuin hirvet nousivat laajemmalle maalle, korkealle, jyrkkärinteiselle harjulle, johon järvi näytti loppuvan.
Harjun selkä oli jo sula, ja sitä pitkin hirvet nelistivät pohjoiseen.
Hengästyneinä hirvenhiihtäjät istuivat harjun selälle kaatuneen kelohongan päälle.
Sillä turhaan suksimies ponnisteli pitkäkoipisen hirven perässä kantohangella, ja vielä vaikeampi sitä oli jalkamiehen yllättää sulalla harjulla. Ajajia kyllä harmitti tyhjään mennyt työ, ja heitä huoletti heimon hiukuva nälkä, joka ehkä pakotti teurastamaan hirven sijasta jonkin ajohärän. Mutta minkäpä sille teki. Ihmistä korkeammat olennot järjestivät parhaatkin pyytöretket niin, että saalis juoksi tai lensi tiehensä ja nälkäiset, väsyneet metsästäjät palasivat tyhjin toimin kotiin yhtä nälkäisten naisten, lasten ja vanhusten luo. Niin näytti nytkin käyvän.
Se masensi metsästäjäin mieltä. Ja entistä selvemmin Aslak-Jaur tunsi itseään ja heimoaan painavan jumalain kirouksen. — Pouru oli ehkä oikeassa tahtoessaan, että uusi seita oli heimolle etsittävä ja voideltava pyhään toimeensa sen vanhan tilalle, joka jäi vihollisen valtaaman Laatokan salmen rannalle, ajatteli Aslak-Jaur siinä puulla istuessaan.
Mutta ihana maisema nostatti kuitenkin hänen alakuloista mieltään.
Hymyilevän kauniina, kapeana ja korkeana selänteenä Punkaharju halkoi ihanan Puruveden saarisia selkiä. Aslak-Jaur katseli näitä ainutlaatuisia maisemia pyhän ihastuksen kirkastamin silmin, ikäänkuin hän olisi ollut suuri luonnon ihailija. Hänen teki mieli uhrata kiitosuhri jubmelille harjun korkeimmalla kukkulalla. Siintäviä selkiä, satumaisia, salamyhkäisiä saaria, seijastavia salmia niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja niiden takana avautui toisia selkiä niemineen, kannaksineen ja taivaanrannalla vipajavine rantoineen.
Mutta hän ei olisi uskonut, että tämä sama harjumaisema pelasti saamelaisten kylän nälkään kuolemasta ja antoi sille hyvän asuinpaikan moneksi kesäksi.
— Tämähän on kummallinen maa, ihmetteli Aslak-Jaur. Suuren järven poikki juoksee tieva (harju) kuin nuora, niinkuin suopunki. Ja tuolla pohjoisessa näyttää olevan sen silmukka. Seita on kerran, hyvin vanhaan aikaan, ollut täällä hirviä metsästämässä. Hän on suopungillaan tuolta järven etelärannalta heittänyt hirveä tuonne pohjoisrannalle, mutta kun silmukka ei ole sattunut hirven sarviin, seita on vihoissaan jättänyt suopungin tähän kivettymään.
(Lappalaisten käsityksen mukaan seidatkin, jumalat, metsästivät, ja toisinaan he kuulivat seitojen koirien haukkumista).
— Tämä on kaunis paikka, totesivat toiset erämiehet.
Ensi kerran ihminen katseli silloin Punkaharjun laelta Puruveden siintäviä selkiä, satumaisia saaria, keväänkilossa seijastavia salmia ja niiden takaa toisia selkiä, niemiä, kunnaita ja taivaanrannalla väreileviä rantoja.
— Ei ole kauneudesta kattilaan, huomautti Oulo.
— Eipä tiedä, sanoi Aslak-Jaur. — Katsokaapa tätä tietä, joka menee harjun selkää. Kuka on sen polkenut?
Miehet tunsivat sen peurain poluksi.
— Tässähän olisi mainio kesäpaikka!
— Olisi varmaan.
Ja kun he tutkivat tarkemmin tätä pitkää, kapeaa ja korkeaa harjua ja näkivät, että se pohjoisessa ja etelässä rajoittui sulaan salmeen, josta he saivat ammutuksi muutamia hanhia, niin kaikissa heissä varmistui käsitys, että harju on hyvä kesäpaikka.
Ruokavarat olivat sillä välin kotakylässä kokonaan loppuneet. Pienimmät lapset itkien imeskelivät komsioissaan poron sääriluita, joista ydin oli jo aikoja sitten loppunut; vähän isommat peskiniekat istuivat Atso-vaarin ympärillä odotellen kukin vuoroaan, kun vaari heille kiviveitsellä vuoleskeli kuivuneita lihankalvoja vanhoista taljoista ja koivista, mutta vanhempi väki tyytyi alistuen kohtaloonsa ja odotti jännittyneenä erämiesten ja kerääjien paluuta. Usein katsottiin järvelle, näkyisikö jo sieltä ketään tulevaksi.
Atso-vaari oli lasten mielestä hyvä, paras ihminen maailmassa, kun hän unohti kokonaan oman suunsa ja antoi kaiken suuhun sujuvan heille. — Vaari syö itsekin, huomautti Oulon poika. — Mitäpä minusta vanhasta väliä. Olisi jo aika mennä Jalmiaibnaan (kuolleiden valtakuntaan), mutta teillä on elämä vielä edessä.
Rantapensaikosta katseli järvelle kymmenkunta poikaviikaria, kaikilla resuiset peskit yllään ja kaikki kalpeakasvoisia. Hiljaa he makasivat kinoksella tarkastellen suojuksien takaa pyydyksiään; vain tarkka katselija olisi järveltä päin huomannut heidän pälyilevät katseensa oksien raosta.
Teerien kuherrusaika oli näet alkanut. Pojat olivat kantaneet järvelle koivuisia vieheitä ja asettaneet niiden väliin haarukkoihin peuranjänteistä punottuja pauloja sekä eteen ja taakse havuista tehtyjä teeren kuvia. Kullakin oli omat pyydyksensä. Ja jännittynein mielin he odottivat, että teeret lentäisivät ansoille ja tarttuisivat niihin.
Illansuussa teeret lensivät rantamäntyjen latvoihin, ja pian alkoi kuulua niiden kutsuva - u u u u» -kuherrus, ensin harvakseen ja arkaillen, sitten kiihtyen ja väliin käheäksi »kuuhaa kuuhaa»-huudoiksi muuttuen. Silloin pojat makasivat hiljaa, sillä he tiesivät, että teeret korkealta katsellen helposti huomaavat maasta pienimmänkin liikkeen. Ne huomasivat jäällä teeren kuvat ja laskeutuivat yksitellen niiden luo.
Poikia pyrki jo naurattamaan, kun teerikukot siivet kuperina sivulla, lyyrapyrstö koholla ja niskahöyhenet harallaan tähtäilivät toisiaan nokka nokkaa vastaan ja iskivät yhteen kuin suokukot keväisellä luhdalla. Siivet läiskivät ja höyhenet pölisivät, kun ne toisiaan häätelivät pois häätanhuilta. Puoleksi sokaistuneina ne juoksivat ansahaarukoiden läpi tarttuen niissä vaaniviin permiin. Syntyi vielä ankarampi siipien läiske — hengen edestä, mutta sitä eivät vielä vapaana olevat tajunneet, vaan luulivat toisten tappelunhalusta peuhtovan. Vieläpä maalta lensi lisääkin; nähdessään kukkoteerien nujakan lensi kirjavia naaraitakin joukkoon. Pian oli lintu joka ansassa. Silloin pojat kirmasivat kilpaa järvelle, niin että hyhmä räiskyi pienten koipikenkien ympärillä. Kukin otti omansa, puristi kaulaa niin kauan, että teeret tukehtuivat, minkä näki siitä, että siivet ja pyrstön tyvi hiljaa värisivät ja jäivät liikkumattomiksi. Sitten alkoi kauan odotettu juhlahetki: veren imeminen puukonreiästä, jonka pojat porasivat rintaonteloon. Silmät kiirollaan ja suu suppilona he ryystivät elinnestettä surkastuviin lihaksiinsa. Ja tarkka huomioitsija olisi varmaan heidän silmissään huomannut pilkahduksen voittajan iloa.
— Pojat, ho hoi! — Tuokaapa linnut tänne! kuului Atso-ukko huutavan.
Ja pojat kirmasivat takaisin rannalle ja sieltä lumeen poljettua tietä kotaleirille.
Atso-ukko otti heidät hymyillen vastaan kehuen heidän pyyntitaitoaan, ja pojat olivat mielissään. Hänelle nämä isommat vesat olivat ehdottomasti kuuliaisia hänen uhrautuvaisuutensa ja oikeudentuntonsa tähden.
— Anna, Atso, lintua, anna lintua... minulle... minulle? huudettiin joka taholta.
Ukko keräsi teeret yhteen läjään, silmusti vihdan niiden kauloihin ja nosti kimppuna korkealle puuhun.
— Ei vielä, lapset! Sitten vasta, kun keräilijät ja hirvenhiihtäjät tulevat.
— Anna minulle palanen; sydänalaani kovin hiukaisee, pyyteli puolihourio Kara-eukkokin, mutta samoin tuloksin.
Heimo kärsi nälkää pienimmästä suurimpaan. Enimmäkseen kuitenkin valittamatta ja kohtaloonsa alistuen. Odotettiin hartaasti kesää, jolloin kukaan lappalainen ei kuole nälkään.
— Ei kuulu metsämiehiä palaavaksi, sanoi Atso-ukko palattuaan rannasta, jossa hän oli ollut kuuntelemassa. — Teeret vain kukertelivat ja »kauhaa» huusivat, metsäkana jossakin saaressa remahti räiskyvään nauruun, ja kurki lumisella suolla nälkäisenä huuteli.
Kauan ukko istui sulalla rantamättäällä, syrjässä telttakylästä ja rauhassa lasten ruikutuksilta. Hänen ajatuksensa siirtyivät entiseen elämään Laatokan salmen ruokaisilla rannoilla.
— Sinne viriäviin salmiin ovat jo tulleet hanhet ja valkoiset joutsenet. Tuhkakansan metsästäjät ovat nyt niitä näresuojuksien takaa ampumassa. Heillä on lihaa ja rasvaa, heillä on höyheniä nahkapatjojen täytteeksi, heidän lapsensa eivät itke ruokaa, huokaili ukko.
Ukko havahtui näistä mietteistään, kun metsästä alkoi kuulua astunnan karsketta ja löyhän iltahangen humahtelua. — Tytöt sieltä tulevat, totesi ukko nähdessään Tuunan, Pungan, Nilan ja kymmenkunnan muun tytön astuvan käsissään marjatuokkosia ja saviruukkuja.
Tytöt tulivat keräilyltä, mutta Atso arvasi jo edeltäpäin tuloksen huonoksi. Mitäpä hankimetsästä löytäisi. — Kalpea näkyy olevan Punka-tyttärenikin. Taitaa tyttö parka surra sitäkin, että Aslak-Jaur ei ole häntä viime aikoina katsellut yhtä lempeästi kuin ennen. Kuuluu pahovan myös sitä, että Aslak-Jaur on kehunut tuhkakansan päällikön tytärtä kauneimmaksi naiseksi, mitä hän on nähnyt. — Ne naiset, ne naiset.
Olihan tytöillä sentään yhtä ja toista tuomista. Variksenmarjoja ja puolukoita oli tuokkoset täynnä, harjun sulalta etelärinteeltä noukituita. Nila oli löytänyt melkein kokonaisen, huuhkajan tappaman jäniksen, sen lisäksi toiset olivat löytäneet suden tappaman metsäkauriin haaskan, josta he olivat vielä lihoja kaluilleet, muun muassa pää oli vielä eheä.
Lapset olivat iloissaan, kun niille jaettiin kevään ensimmäisiä herkkuja — marjat olivat kaiken säännöstelyn ulkopuolella.
Illan hämärtyessä myöskin hirvenhiihtäjät saapuivat järven jäätä pitkin. Hiljaa sihahtelivat leveät ja lyhyet, poronnahalla pohjatut sukset sileällä hangella, kun miehet aina pari kolme askelta juostuaan työnsivät yhdellä pitkällä porkallaan kuin veneen sauvojat itseään eteenpäin. Koko kylä oli ulkona katsomassa heidän paluutaan, kun he järveä lähenivät, nousivat mäkeä ylös, nostivat suksensa puuta vasten ja laskivat linnut Atson eteen.
— Na, mitä kuuluu? kysyi noita.
— Hirvet johtivat meidät mainiolle kesäpaikalle, korkealle, jyrkkärinteiselle harjulle, joka juoksee leveän järven poikki. En ole milloinkaan nähnyt sellaista paikkaa, ja peurojen tie kiemurteli harjanteen selkää pitkin. Harjun molemmissa päissä on salmi — niistä ammuimme linnut — ja niistä etelänpuoleista kutsuimme Hankasalmeksi ja toista Tuunansalmeksi.
Pungan ja Tuunan silmät kirkastuivat, kun he kumpikin kuulivat nimeään mainittavan.
— Jos se on seitojen metsästysmaa, epäili noita.
Linnut nyittiin, höyhenet työnnettiin nahkasäkkeihin ja ruhot pantiin vartaisiin paistumaan. Vesissä suin niitä katseltiin ja käänneltiin. Tarinoitiin odotellessa. Ja kun ne olivat kypsyneet, jakeli Atso-ukko niistä jokaiselle osansa.
Aterian jälkeen tuntui kuin elämä olisi kääntymässä uudelle, paremmalle ladulle.
VIHOLLISIA VAKOILEMASSA.
Kesäyön tyyneys päilyy vielä lehtorantaisella salmella. Aurinko jo puiden latvojen lomitse paistaa ja haihduttaa aamuisia usvia. Hiljaa vierii virtakin salmessa kymmenien saarien kumpareita kierrellen, mutta matalilla kareilla se kihoilee, kierauttelee häränsilmiä ja saa veden pinnan vipajamaan. Luonnossa on muutenkin hiljaista. Yksinäinen koskelo vain lentää pitkin rantaa Laatokalta Viipurinlahteen päin, ja nähdessään pensaikossa epäilyttävän eläimen liikkuvan se »proprottaa» mennessään.
Salmen pohjoisrannalla muutaman pajupensaan virvat näet värähtelevät; kahden ihmiskäden taivuttamina ne siirtyvät hiljaa puoleen ja toiseen jättäen välilleen kapean aukon, juuri niin suuren, että nuoren miehen leveähköt, parrattomat ja ruskeankellertävät kasvot siihen parahiksi mahtuvat, kun hän piilopaikastaan kurkistelee salmelle. Ei näy ketään vesillä, ja hiljaista on vielä vastaisellakin rannalla. Tuhkakansan suippokärkiset kodat siellä vain seisoa törröttävät kuin pirujen pesät.
Ei hän ole salojen rauhallinen metsämies eikä kalastaja, joka on tähän Laatokan salmeen tullut riistaa etsimään. Sitä todistaa hänen kiihoittunut katseensa ja vihan jäykistämät piirteensä, kun hän varovasti vaanien työntää päätään pensaikosta nähdäkseen paremmin salmea pitkin puoleen ja toiseen. Vähitellen paljastuu lehtien takaa hänen nahkapukunsa, jousensa, kivikärkiset nuolensa ja keihäänsä, kun hän kurkotellen tähyää erämaata näyttäen jotakin odottavan.
Hän on Aslak-Jaur, joka on lähtenyt yksin vakoilemaan saadakseen selville vihollisten lukumäärän, aseistuksen ja mitä ne puuhailevat saamolaisten entisillä kalastusvesillä ja porojen kesäisillä syöttömailla.
Ja nähdessään taas edessään nämä tutut maisemat, nämä rakkaat syntymäseudut, palaavat siinä odotellessa mieleen edellisen kesän karvaat muistot, kun etelästä tuli outo heimo ja ryösti heiltä kala-apajat, metsästysmaat, suuren osan porokarjaa ja tappoi osan heimon miehistä tulisessa taistelussa, joka syntyi salmen ja sen rantain omistamisesta. Onneksi toki suurin osa ihmisiä ja karjaa pelastui pakenemalla pohjoiseen, synkkien metsien suojaan, ja onneksi he sieltä suuren Saimaan rannoilta löysivät melkein yhtä hyvän asuinpaikan.
Mutta kostoa ovat saamolaiset koko vuoden hautoneet mielessään sekä asuinpaikkansa takaisin valtaamista. Sen tähden Aslakin käsi puristaa lujasti jousta hänen sitä kaikkea ajatellessaan, sen tähden silmä vihasta välkähtää, kun hän salmen yli katselee entistä ruohoista kalakenttää, jolle nyt toinen heimo on keilanmuotoiset kotansa pystyttänyt.
— Tulisi se tuhkakansan päällikkö tuohon nuolen kantamalle, niin näyttäisin sille roikaleelle, vainoaako hän vasta lappalaisia, tämän maan oikeita asukkaita.
Tuhkakansaksi hän nimittää vihollista sen tähden, ettei hän eikä hänen heimonsa vielä tiedä sen nimeä, mutta kun he ovat oudon heimon miesten ja naisten nähneet polttavan maita ja harovan tuhkaa kuusen kärväillä, ovat alkaneet nimittää sitä tuhkakansaksi.
Ja Aslak-Jaur on tiennyt valita vakoilupaikkansa. Sen pensaan alla on heillä itselläänkin ollut paras lohipato vitsamertoineen. Mutta nyt hän näkee siinä vain järveen pistettyjä vapoja ja niiden varaan lasketun kummallisen pyydyksen, jossa on tuohesta tehtyjä kohoja suopungin tapaisessa nuorassa. Ja kun hän katsoo veden sisään, näkee hän siellä lukemattomia pieniä lankaristejä. Ensi kerran Aslak siinä näkee verkon veteen viritettynä. Eikä se ole siihen turhan tähden laskettu. Pyydyksen keskikohdalla tärisevät kohot vähän väliä, kerran luiskahtaa veden pinnassa lohen leveä pyrstö, sitten näkyy koko selkä, kun kala koettaa vapautua viekkaasta pyydyksestä.
— On niillä herjoilla keksinnöt, murahtaa vakoilija, ja hänen tekee mieli vetää koko pyydys maalle sekä ottaa kala, sillä heidän, saamelaisten, kalavettä on koko salmi; nämä uudet tulokkaat ovat hänen mielestään rosvoja ja ryöväreitä.
Mutta tarkemmin ajateltuaan asiaa hän päättää antaa lohen olla rauhassa, voisivat vielä nähdä salmen yli ja lähteä joukolla häntä, yksinäistä, pyydystämään kuin metsän otusta. — Tottapa tulevat saalistaan ottamaan. Silloin...! Aslak tietää, mitä hän silloin tekee. Sitä varten on jousi valmiina vireessä.
Silloin kuuluu salmen takaa veneen kolinaa ja äänekästä puhetta. Ja saaren takaa työntyy esiin haapion keula, työntyy toinen ja kolmas, ilmestyy useampiakin, mutta ne suuntaavat kulkunsa eri tahoille, nähtävästi ovat matkalla pyydyksiään kokemaan. Yksi niistä kääntää keulansa Aslakia kohti.
Hän huomaa, että alukset eivät ole samoja, jotka tuhkakansa heiltä edellisenä kesänä ryösti, ne eivät ole kapeita, yhdestä puusta koverrettuja haapioita, vaan paljon leveämpiä, korkealaitaisia ja -kokkaisia. Ja omituisesti niitä soudetaankin: ei yhdeltä puolen meloen kuin haapiota, vaan soutajalla on kummassakin kädessä airo, ja yhtä aikaa hän ne kurottaa eteenpäin ja yhtä aikaa vetää. Aslakista näyttää kuin jokin musta eläin laukkaisi veden pintaa pitkin häntä kohden.
Kohta se on verkon päässä. Vene kääntyy niin, että perä tulee rantaan päin, ja viilettäjä ottaa kiinni pyydyksen päästä ja alkaa kokea samalla kuin soutaja airoilla ohjaa alusta. Aslakilta on päästä äänekäs kirous, kun hän näkee, että siinä ei olekaan se suurikokoinen ja isonenäinen mies, tuhkakansan päällikkö, vaan kaksi nuorta neitosta.
— Tuolla on kala! huudahtaa kokija, ja samassa verkon paula alkaa hänen käsissään kiivaasti täristä, kun lohi henkensä edestä ponnistelee vedellen verkkoa milloin veden alle, milloin sivullepäin.
Aslak-Jaur tuntee hänet samaksi neitoseksi, jonka hän edellisenä kesänä oli nähnyt päällikön veneessä. Hän on kellertävätukkainen, verevä ja sinisilmäinen. Hänellä on hartioillaan peuranvasikan nahasta tehty liivi ja nahkainen hame, joten voimakkaat käsivarret ja rinta välkkyivät paljaina ja pronssinvärisiksi paahtuneina.
— Minä kostan sukuun, ajattelee Aslak virittäen jousensa juuri silloin, kun neitonen luuatraimellaan taitavasti iskee lohta niskaan ja nauraen nostaa veneeseen.
Hän jo tähtää turvatonta naista; sormen nykäisy vain, niin hartioiden läpi olisi lentänyt tappava nuoli. Mutta silmät kierossa ja suu väärässä tähtäilee mies, tähtäilee kauan, eikä jousi enää vakaannu hänen vapisevissa käsissään. Naisen kauneus on siinä silmänräpäyksessä hänet niin lumonnut. Hän laskee samalla jousensa alas ja hellittää sen vireestä.
— Ei ole Aslak-Jaurin, saamolaisten tulevan kuninkaan arvon mukaista ampua turvatonta naista, eläimetkin suojelevat naaraitaan, saati ihminen. Olin tehdä kiukuissani tyhmän teon. Minähän voisin ryöstää hänet puolisoksenikin ja myöhemmin rauhallisin keinoin sovittaa tuhkakansan ja saamolaisten välit. Kauniimpi tämä olisi kodassani kuin saamolaisten tummat tyttäret.
Lohen saatuaan tytöt jatkavat kokemistaan lähestyen rantaa, jossa Aslak on päättänyt yksin tehdä rohkean teon, päättänyt ryöstää tuhkakansan päällikön kauneudestaan kuulun tyttären. Aslak kyyristyy pensaaseen kuin kissa, jota saalis itsestään lähestyy, mutta silloin rasahtaa jalan alla kuiva oksa.
— Mikä se oli? huudahtaa päällikön tytär ja työntää venettä edemmäksi järvelle, ja hän nousee seisomaan paremmin nähdäksensä.
— Vaikka lienee jokin peto.
— Onhan niitä täällä, sanoo toinen.
— Tuolla pensaikossa on karhu! huudahtaa hokija. — Souda pian pois!
Ja tytöt lähtevät voimainsa takaa soutamaan salmen yli, karjuen täyttä kurkkua, että täällä on karhu. Sekä soutaja että viilettäjä katsoo kulkiessaan epäilyttävää pensasta kuin odottaen, että siitä lähtisi hallava peto heidän peräänsä uimaan. Mutta pensaassa ei varpukaan liikahda. Toisista veneistä miehet huutavat kysyen, missä peto on, mutta tytöt eivät ehdi selittämään, niin ovat säikähtäneet Aslakin hallavaa selkää.
Aslak huomaa vedessä olevan yhtä monta venettä kuin kahdessa kädessä on sormia. Hän peräytyy piilopaikastaan maalle ja kierrättää pensaikon suojassa lähimmän veneen kohdalle, jossa on miehiä, mutta ehdittyään sinne hän näkee senkin veneen ulkoutuvan nuolenkantamattomiin.
Aslakin veri kuohahtelee, kun hän ei sattunut oikeaan paikkaan, sillä siinä veneessä hän näkee etsimänsä päällikön melovan venettään. Sama roteva vartalo, samat kapeat kasvot, sama korkeahko nenä, sanalla sanoen: samat unohtumattomat piirteet, jotka edellisen kesän tapauksissa olivat kuin tulisin raudoin piirrettyinä jääneet hänen sieluunsa.
Ja Aslak tuntee aivan samanlaista harmia ja pettymystä kuin metsästäjä, joka on omalla taitamattomuudellaan menettänyt kallisnahkaisen otuksen, mutta hän tuntee sen lisäksi mitä katkerinta kostonhalua »silmä silmästä»-lain mukaan.
Kauan raapii Aslak-Jaur takkuista tukkaansa leppäpensaan takana nähdessään veneen loittonevan salmen yli kalakenttää kohden.
— Niin käy, kun jää naisia katselemaan silloin, kun olisi suoritettava tärkeä työ. Jos olisin vaaninut tässä, niin nuoli rinnassa kiemurtelisi nyt tuo piru, kotien ja laitumien polttaja, ihmisten teurastaja. Enkö ole oikein palvellut metsän jumalaa Tavaa ja metsän emäntää Gidinää, koska he eivät minua ohjanneet oikealle pyyntipaikalle?
Ja Aslak-Jaur päättää odottaa vielä seuraavaan aamuun sopivaa tilaisuutta kostaakseen tuolle suurikokoiselle päällikölle, jota hän edellisenä kesänä on kuullut Äyräksi nimitettävän, ja päättää edelleen ottaa selvää vihollistensa puuhista. Niissä aikeissa hän lähtee kulkemaan salmen sivua pitkin.
Edestäpäin tuntui tulevan palaneen maan käryä. Hänen edessään aukesi mustaksi poltettu kangas, hänen entinen jäkälämaansa, jossa hän lukemattomia kertoja oli käynyt ajoporojansa muuttamassa pitkinä talvi-iltoina ja -aamuina. Synkeällä näytti nyt entinen vaalea kangas, kun tuhka pölisi astuessa ja suurimmat puut mustina aaveina seisoa törröttivät. Mutta keskellä, vähän aukeammalla kohdalla oli vaaleanvihreitä laikkoja. Aslak ihmetteli, miten ruoho oli niin nopeasti voinut nousta keväiseen paloon, kun edellisenä kesänä kangas oli jäänyt koskemattomaksi. Keväällä hän tosin oli nähnyt samanlaisen poltetun maan vähän alempana ja tuhkakansan polttamispuuhissa, mutta hän ei silloin saanut selville, minkä tähden he polttivat maita.
Ensin saamolaiset olivat luulleet, että tuhkakansa tahtoo lappalaiset karkoittaa pois polttamalla jäkäliköt, etteivät porot saisi ruokaa, mutta myöhemmin huomattiin, että tuo otaksuma oli väärä, koska Äyrällä itselläänkin oli poroja. Nyt Aslak päätti tähänkin kysymykseen hankkia vastauksen. Sen tähden hän hiipi vihreän laikan laitaan ja nyhti maasta muutamia kirkkaanvihreitä taimia. Aslak ei ennen koskaan ollut nähnyt sellaisia. Näki selvään, että ne olivat alkaneet kasvaa suurikokoisista, kuoripäällisistä siemenistä, jotka olivat vielä kiinni oraiden juurissa. Ja kun Aslak ei ennen ollut nähnyt sellaisia siemeniä eikä sellaista laihoa palaneella maalla, hän päätteli, että tuhkakansa on ne siihen kylvänyt ja toivoo siitä hyötyä itselleen.
Aslak keräsi kämmenelleen muutamia itämättömiä ohran jyviä maasta — halmeeseen oli näet kylvetty ohraa — ja pureskeli ja maiskutteli niitä suussaan.
Ne maistuivat hyviltä, ja siitä Aslak arvasi, että tuhkakansa saa kasvista syötäväksi kelpaavia siemeniä, samoin kuin lappalaisetkin ammoisista ajoista olivat käyttäneet ravintonaan marjoja, suovehkaa ja vesipähkinöitä, joita luonto antoi heille ilman mitään vaivannäköä.
— Onhan se kummallinen kansa, joka panee maan kasvamaan, mitä itse tahtoo. Ehkä siinä piileekin heimon tavaton voima, arveli lappalainen, jolla oli terävä luontainen järki.
Silloin hän taas kuuli soutua järveltä. Ja tuskin hän oli kerjennyt piiloon koivupensaiden taa, kun hän näki miehen ja vaimon nousevan rannalle, vetävän veneensä maalle ja lähtevän astumaan kaskimaalle päin. Aslak pani merkille, että miehellä ei ollut aseita.
Sen vihreän laikan laitaan päästyään mies kaatoi nahkapussistaan kämmenelleen jotakin, nuolaisi tavan takaa kämmenensä sitä kohtaa ja sylki sitten maalle. Monta kertaa hän kaatoi pussistaan lisää ainetta ja sylki taas maalle. Ja vaimo harasi hänen jäljessään maata pienellä puuhäkkyrällä ja tallasi sen sitten kovaksi. Aslak ei tiennyt, oliko se vain uhritoimitus maaemon lepyttämiseksi vai niiden uusien kasvien kylvöä, sillä hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt nauristakaan kylvettävän.
Mies ei ollut vihattu heimon päällikkö. Kun Aslakissa oli herännyt voimakas uteliaisuuden tunne ja kun hän ei ollut selvillä siitäkään, olivatko henget sillä kertaa hänelle itselleenkään suosiollisia, päätti hän olla ampumatta miestä, vaikka se kuuluikin hänen vihollisiinsa. Tuhkakansalla näytti olevan niin paljon uusia keksintöjä, että Aslak päätti ottaa niistä salaisesti selvän, koska hän niistä toivoi helpotusta omankin heimonsa elämälle. Kylvömiehet olisivat ehkä huomanneet, jos tarkoin olisivat katselleet, kun mies kumarana kyyristellen hiipi pensaiden suojassa metsään ja katosi sinne.
Mutta palon laidassa männynhaarukassa hautova nuolihaukka sen huomasi, kohosi pesästään ja alkoi Aslakin päätä tavoitellen tiitittää.
Nauriinkylväjät herkesivät hetkeksi työstään ja heristelivät korviaan.
— Taitaa siellä kulkea se sama karhu, jonka Imatra ja Muola olivat aamulla nähneet, koska tiitittäjä-haukka noin on huolissaan, sanoi vaimo.
— Pitäisi sieltä salmen takaa pian tulla metsästäjäkin. Äyrä itse aikoo lähteä ottamaan selvää, oliko tyttöjen puheessa perää, lisäsi mies.
— Yksinkö?
— Yksin. Onhan sillä hyvä karhukoira.
Aslak-Jaur oli kävellyt halmeen reunasta kappaleen kangasta, etsinyt suonsaarekkeelta, synkästä metsästä makuupaikan ja asettunut siihen nukkumaan puoleksi valvotun yön jälkeen. Hän oli juuri nukahtanut, kun hän unen läpi kuuli koiran haukuntaa. Se kuului lähenevän hänen jälkiään myöten. Aslak hypähti pystyyn, otti jousensa ja riensi aukean suon reunaan, jonka yli koira kuului tulevan.
— Hauhau hau — hau hau hau hau, kuului yhä raikkaammin aamukosteuden kyllästämässä metsässä, ja mies suon takana kuului kiihoittavan.
— Usi usi... ota kiinni...
Ja Aslak näki mustan- ja valkeankirjavan koiran keränä kiitävän suota pitkin jälkiä nuuskien. Aslak veti jousensa vireeseen ja asettui odottamaan puun taakse. Nähtyään oudon miehen ponnahti koira pitkällä laukalla kohti, mutta samassa raksahti myöskin Aslakin jousi, ja nuoli suhahti koiran korvaa hipoen. Siitä se yhä enemmän ärtyi: se hyökkäsi takaapäin Aslakin kinttuihin, puri pohkeita, tapaili nahkahousujen takamuksia ja ärisi kuin paholainen. Turhaan Aslak koetti hyppiä sen edessä ja hosua keihäällään pirullista kiusanhenkeä, aina se varoi iskut ja joka lyönnin jälkeen se takaapäin tavoitti jalkoja. Viimein Aslak löi sitä sivulta päin matalaksi kyyristyen. Se isku sattui takajalkoihin, ja koira jäi maahan makaamaan. Aslak iski sitä vielä päähän keihään varrella; silloin se lakkasi ulisemasta.
Hän arvasi, että koira ei kulkenut yksin metsässä. Kun hän katseli suon yli, hän näki miehen seisovan rimmen harjalla — nuolen kantaman takana. Mies oli tuhkakansan pelätty päällikkö, Äyrä, joka epäröivän näköisenä katseli saarekkeelle.
Aslakin kädet vapisivat, viha niitä tärisytti, kun etsitty itse tuli melkein maalitauluksi. Välimatka oli kuitenkin vielä liian pitkä, ainakin kaksi nuolenkantamaa.
— Se, see, huuteli Äyrä koiralleen, mutta se ei enää milloinkaan vastannut hänen kutsuunsa.
Aslak uskoi päällikön tulevan koiraansa perimään, mutta mies näytti aavistavan jotakin pahaa. Olisiko kuullut Aslakin äänen, kun hän koiran kanssa tappeli, tai olisiko luullut susilauman repineen hänen rakkaan metsästystoverinsa.
Ei uskaltanut mies lähestyä saarta yksinään. Poispäin alkoi kävellä, vähän väliä kutsuen koiraansa. Aslak oli huudahtaa kiukusta, ja hän lähti juoksemaan jälkeen. Mutta tuhkakansan päällikkö pakeni edessä ja piiloutui suon reunaan odottamaan.
Silloin lamaantui myöskin Aslakin rohkeus. Ei ollut hyvä hyökätä aukeaa suota, kun vastustaja odotti puiden takana. Hän seisahtui suon keskelle, palasi sitten saarelle ja jatkoi heti matkaansa kotiaan kohti, kun hän oli varma siitä, että Äyrä heti kävisi hakemassa apuväkeä.
SAAMOLAISTEN KESÄLEIRILLÄ.
Pouru istuu nahkakotansa edustalla, edessään tärkeä noitarumpu, jolla hän ennustelee:
— Aslak-Jaur on vaarassa. Hän on juuri tuhkakansan ajamana. — Nuori on vielä Aslak heimon päälliköksi. Taitaa tehdä tyhmyyksiä uhkarohkeudessaan.
Noidan ympärille on kerääntynyt paljon saamelaisia: kuivapintaisia vanhuksia, joiden hartioita jo vuosisata näyttää painavan, nuorempia ja vanhempia vaimoja ja lapsia, mutta nuoria miehiä ei näy, sillä he ovat kalastamassa ja poroja paimentamassa.
Kaikki ovat poronnahoista tai metsäneläinten nahoissa ommelluissa keveissä kesäpuvuissa ja ilman päähineitä. Varsinkin lapsilla olivat ihoa suojaavat, karvapäälliset nahat riekaleiksi repeilleet ja sallivat kaikkien taivaan tuulien puhaltaa halkeamista suoraan ihoon, ja heillä oli käsivarret ja jalat aivan paljaina. Aikuistenkin puku, lyhyen peskin tapainen, oli niin vanha, että karva oli monin paikoin nivaltunut tai kulunut, koska edellisenä talvena ei ollut saatu tarpeeksi nahkoja, kun vihollinen oli vienyt kaikki vaatimet ja nuoret porot. — Surkeilta ja kärsineiltä näyttivät muutenkin nämä saamolaiset raskaan talven jälkeen, kun ei ollut makeaa ja ravitsevaa poronmaitoakaan, kuten ennen.
Huolestuneen näköisenä noita katseli järvelle, näkyisikö siellä Aslakin haapiota, ikävissään Piera ja Atso-ukkokin kävelivät rannalle odottamaan. Mutta lasten repaleinen liuta alkoi rantakivikolla ilakoiden leikkiä. Heitä ei tuntunut liikuttavan vanhempien ihmisten vakava huoli. Poikaset heittelivät kiviä järveen koetellen, kenen kivi pärskeitä heittämättä veteen muksahtaa, toiset matkivat vesisiippaa linttakivillä ja muutamat olivat »purosilla». Mutta pikkutytöt kaivelivat hiekkaan kanavia ja ajelivat niihin »rantarulleja» (mutuja).
Heitä eivät heimon yhteiset huolet näyttäneet painavan. Valkeat hampaat ja silmänvalkuaiset iloisesti välähtelivät muuten lian mustuttamissa kasvoissa.
Noita meni kotaansa, jossa hän asui vaimonsa, vanhan Karan ja kolmen poikansa perheen kera. Hän istuutui jalkojensa päälle kodan perälle, kunniapaikalle, laskien rumpunsa aivan perimmäiseen, hengille pyhitettyyn osaan. Ukko ei näyttänyt välittävän ympäristöstään. Hän katsoa tuijotti vain tuleen, ajatellen suhdettaan henkien maailmaan, koska hän mielestään oli heimon ainoa jäsen, joka voi henkien kanssa välittömästi seurustella ja niiden mieltä tiedustella.
Köyhältä näytti tämä vaatimaton maja muutenkin, ei ollut arkkuja eikä lippaita kodan reunoilla niinkuin nykyisissä lappalaiskodissa, ja niistäkin vähistä tavaroista oli vihollinen saanut osan. Mutta erilaisia aseita ja pyydyksiä oli oven puolella läjissä ja yksitellen ilman määrättyä järjestystä; siellä oli jousia, kivi- ja luukärkisiä nuolia, keihäitä, luupiikkisiä kala-atraimia, kalakeihäitä ja jokin pajuista tehty merta. Kun vielä lisäämme tähän luetteloon muutaman kivikirveen, taltan ja puukon, jotka kaikki olivat kivestä iskemällä tehtyjä, onkin kotakunnan maallinen omaisuus mainittu.
Kodan keskellä paloi tuli, sen hiilloksessa kiehui kalakeitto savesta valetussa ja poltetussa padassa. Noidan vaimo, Kara, piti sekä kalakeitosta että tulesta hyvää huolta.
Saarella oli kaikkiaan kymmenkunta samanlaista kotaa; kaikissa paljon ihmisiä, mutta vähän tavaraa. Hankala siellä oli elää, kun joka aamu piti muutamilla haapioilla kuljettaa väki mantereelle ja illalla sieltä takaisin. Mutta Saimaan selät antoivat kuitenkin siellä suojan vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Ihana oli tämä uusi asuinpaikka katsella, mutta heikosti se ruokki asukkaitaan keskikesän aikana.
Poronhoito, joka jo silloin oli saamelaisille tärkeä elinkeino, oli vihollisen hyökkäyksien johdosta enimmin kärsinyt. Tuhkakansa oli hajoittanut laumat ja anastanut itselleen nuoren, lisääntyvän karjan osan, härkiä vain oli saatu kerätyksi myöhemmin lähikankailta. Niitä nyt Saamon pojat paimentelivat Punkaharjulla ilman koiria, koska vihollinen oli nekin heiltä tappanut. Mutta maisemien muodot auttoivat heitä tässä työssä paljon. Kun kolme miestä asettui vartioon harjun molempiin päihin, niin porot eivät päässeet karkaamaan kapeilta laitumiltaan. Ja Pieran Oulo, joka samana aamuna tuli paimenesta, jolloin Aslak lähti vakoilemaan, kertoi porojen viihtyvän hyvin uudella laitumellaan; olisi vain pitänyt saada enemmän. Heillä oli jo tehty suunnitelma siltäkin varalta, jos tuhkakansa tulisi ryöstöretkelle: he ajaisivat porot harjulta auringonlaskun puoleisille sydänmaille.
Suuren hallavuoden oli heimolle tuottanut mainion kalaveden, Laatokan salmen, menettäminen. Lapsetkin muistelivat vielä leveitä, hopeakylkisiä merilohia ja lihavia Laatokan taimenia, joita oli saanut syödä vatsansa täyteen. Saimaa oli heille keväällä antanut enimmäkseen »riettakaloja»: haukia ja ahvenia, joita lappalainen syö vain suuressa nälässä.
Paljon heimo siis oli saanut kärsiä tästä pakollisesta paikanmuutosta. Ei siis ollut ihmeellistä, että se hautoi mielessään Laatokan seutujen takaisin valtaamista.
Peilikirkkaana päilyi Puruvesi keskipäivän kilossa, kun Aslak-Jaur neljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen meloi haapiotaan salmen yli. Sen sadat saaret näyttivät keinuvan laakapäisillä mainingeilla keveästi kuin vesilinnut, niiden salmien välistä avautui siintäviä selkiä ja niiden takaa keveän utuharson läpi kangasteli niemiä ja kaukaisia rantoja. Keveästi lentää lekuttelivat kalatiirat ja lokit valkoisin siivin ja triää-huudoin tulijaa tervehtivät.
Mutta raskaasti kohoili väsyneen miehen mela, ja verkkaan hän sillä veti vettä, vaikka kiireeltä tuntui nuoren päällikön mielestä, kun heimon väki oli rannalle kerääntynyt odottamaan tärkeitä tietoja.
Hiljaisena hän laski haapion rantahiedalle ja väsyneenä nousi maihin.
— Mitäpä kuuluu? ehätti Pouru-ukko kysymään.
— Eivät ole kaksisia kuulumiset. Vasta sitten kerron, kun koko heimo saadaan koolle.
Hän haki kodastaan torven, härän sarvesta tehdyn ämyrin, ja luikautti sillä tutun kutsutun tauksensa:
— Tuu, tuu — tuu, tuu.
Vähitellen väki kerääntyi päällikön kodan ympärille. Aslak ja noita istuivat kaatuneen rungon päälle, muu väki maahan, lapsetkin lopettivat leikkinsä ja tulivat uteliaina kuuntelemaan, mitä heidän syntymäsijoiltaan kuuluu; poromiehiäkin saapui siihen salmen yli Punkaharjun puolella.
Ei ollut kenellekään hauskaa kuulla, kuinka vihollinen rehenteli heidän entisillä asuinsijoillaan: kalasteli lohia heidän kalavedessään, metsästeli heidän riistamaillaan ja poltteli heidän laitumiaan kasvattaakseen niillä outoja ruohoja.
— Minun mielestäni olisi Laatokan salmi vallattava takaisin tuhkakansalta. Nyt se levittelee polttokenttiään jo salmen tällekin sivulle; muutaman vuoden perästä ovat ne jo täällä Saimaan seuduilla.
— Vainon tie on vaarallinen, poikani, sanoi Pouru päätään nyökytellen.
— Mutta jos henget sen sallivat, niin me kokoamme kaikki saamolaisheimot tuliseen vastarintaan. Asiahan on kaikkien yhteinen. Ensin vihollinen hävittää meidät, sitten jonkin toisen heimon, ja lopuksi meistä ei ole yhtään saamelaisen nimeä kantavaa jäljellä. Mitä siihen sanot?
— Annan noitarumpuni sanoa siihen vastauksen.
Ukko nouti kodastaan noitarumpunsa, asetti sen eteensä ja naputti sen nahkaa pienellä nuijallaan. Arpasammakko kimmahti korkealle ilmaan, putosi takaisin rummulle ja alkoi hyppiä kuvalla kuvalle; se kosketti aurinkoa, kuuta, metsän jumalaa Tavaa ja asettui viimein vihollista esittävälle kuvalle.
— Henget sitä hanketta suosivat, sanoi noita, mutta vasta uhrijuhlassa, jota kohta vietämme, kysyn siitä tarkemmin lovessa ollessani.
Väkijoukossa syntyi hälinää. Etenkin nuoria miehiä hanke näytti innostavan. — Vihollinen on hakattava maahan susien ruoaksi, kotikentät on niiltä takaisin vallattava! huudettiin.
Atso vielä epäili ja pyysi miettimisaikaa, mutta Piera-ukko kannatti myös sotatoimia.
— Vihollinen ei ensi kerran hätyytä Saamon heimoa. Vanha tarina kertoo, että kerran, monta, monta miehen ikää sitten saamolaiset joutuivat taistelemaan etelästä tulleiden latokien kanssa. Monta vuotta he pitivät hyvin puoliaan, ja latokien heimo oli jo hajoamassa, mutta sitten tuli latokien leiriin mies, nimeltään Arjak, josta ei kukaan tietänyt, mistä se tuli ja minne meni ja oliko hän ihminenkään, vaikka hänellä oli ollut ihmisen hahmo. Hän oli ilman muuta ruvennut latokien päälliköksi ja lyönyt verisesti saamolaiset eräässä niemessä. Niin oli ollut raaka, että kaatuneen saamolaispäällikön sydämestä oli verta imenyt.
— Sehän on ollut itse piessa (piru), sanoi Aslak.
Niin, lappalaisten oli täytynyt heittäytyä voittajien armoille ja maksaa paljon veroa jokaisen lumen aikana. Ja latokit olivat eläneet kuin sudet pesissään. Jos loppui liha, kävivät ottamassa saamolaisten poroja, jos tarvitsivat peskinahkoja, ottivat niitäkin lappalaisraukoilta.
— Minä en olisi antanut! kivahti Oulo.
— Oli annettava niin kauan kuin Arjak oli niiden luona. Mutta hänelle tuli ikävä, ja ryöstettyään päällikön tyttären vaimokseen hän karkasi pois, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut. — Muutamia vuosia sen jälkeen saamolaiset kyllästyivät maksamaan vieraalle kansalle. Eräänä syksyisenä yönä he vanhan kokeneen päällikkönsä johdolla hyökkäsivät latokien leiriin ja tappoivat kaikki; ei koiraakaan jäänyt vinkumaan niiden entisten kotien sijoille.
— Niin mekin teemme tuhkakansalle, uhkailivat nuoret miehet.
— Taru kertoo edelleen, että silloin saamolaiset olivat joka haaralta tulleet veljiään auttamaan.
— Me myöskin lähetämme kutsun kaikille saamolaissuvuille: niille, jotka asuvat suuren Päijänne-järven sivuilla, niille, jotka ovat Laatokan pohjoisrannoilla ja pohjoiseen niin pitkälle kuin ihmisiä on. Kaikkihan ne ovat meidän heimoamme, intoili Aslak-Jaur.
Silloin Pouru vuorostaan pudisteli päätään, miettiessään keinoja, miten toisilleen vihamieliset saamolaissuvut voitaisiin saada lähtemään yhteistä vihollista vastaan.
— Kuka kannattaa sotaretkeä, nostakoon jousensa! komensi Aslak-Jaur.
Jousia kohoili joka taholla, kaikki nuoret miehet tahtoivat olla mukana kostoretkellä.
TUHKAKANSAN SALAISUUS.
Koko kesän oli Aslak-Jauria kiusannut uteliaisuus saada nähdä, mitä kasveja tuhkakansan palomailla vihreissä täplissä kasvaa ja mitä maantonkijat niillä tekevät: uhraavatko ne ehkä kasvun maahengille vai käyttävätkö itse ravinnokseen. Hän ei voinut käsittää, että ihminen voisi niinkuin peura tai metsähärkä syödä kasveja tai niinkuin lintu niiden siemeniä. Vai kasvoiko heidän kylvöksessään ehkä makeita, saamelaisille tuntemattomia marjoja? Kun sitä paitsi koko heimoa tuntui painavan kalvava ikävä entisille elomailleen — lapset muistelivat leikkikenttiään, naiset marjamaitaan, miehet muinoisia kalastus- ja metsästysalueitaan — ja kun vihollista muutenkin oli vakoiltava, lähti Aslak-Jaur uudestaan katselemaan tuhkakansan puuhia. — Mutta yhtä paljon kiihdytti häntä siihen halu saada taas nähdä päällikön kaunis tytär.
Kesä oli jo silloin kallistumassa syksyn puolelle. Puolukat hohtivat punaisina mäkirinnoissa, koivuissa oli jo keltaisia pilkkuja ja yöllä kuuraa maassa, kun Aslak lähti aseistettuna kävelemään Laatokan salmea kohden.
Hyvä oli silloin metsässä kulkea. Syyssateet eivät vielä olleet soitakaan kerjenneet tulvittaa, puroissa lirisi vain pohjalla vettä, ja jokien kahluupaikat olivat vielä matalia. Sitä paitsi metsä oli rikkaimmillaan, niin antoisa, ettei tarvinnut ottaa paljon evästäkään matkalle: marjoja oli joka mäellä, metsälintujen pojat jo suuria, mutta niin tyhmiä, että niitä sai jousella ampua melko läheltä paistikseen. Kerrankin hän lävisti kaksi metsonpoikaa samalla kertaa, kun sattuivat lähekkäin istumaan pehtelypaikalla.
Ja suurempaakin riistaa oli usein näkösällä, mutta ei ollut aikaa sitä pyytää, eikä ollut sen pyytöaikakaan. Joskus hirvi sattui juosta toljottamaan vastaan, mutta nähtyään edessään oudon elävän se nosti päänsä korkealle ja loikki tiehensä. Kerran karhukin kapsahti hänen edessään kahdelle jalalle, aikoen ensin pentuaan puolustaakseen käydä käsiksi, mutta muutti sitten päätöksensä, kun huomasi, ettei ollut milloinkaan ennen voimiaan mitannut sen näköisen kanssa; karhun arvosteluasteikosta näet puuttui ihminen. Monesti hän kuuli jokirannoilta metsähärän kumeaa mörinää, mutta eipä halunnut jousimiestä sen kanssa kaksintaisteluun, saamolaisilla oli siitä ikäviä kokemuksia.
Aslak-Jaur valitsi taaskin vakoiluajakseen aamun valkenemisen ajat. Silloin näet tuhkakansa vielä nukkui makeasti, ja vartijakoirat olivat kotain lähellä eikä pelloilla.
Itäinen taivaanranta alkoi vaaleta ja auringon säteet valaista puiden latvoja, kun Aslak-Jaur entisestä piilopaikastaan kurkisteli tuhkakansan kaskimaille. Jo ensi silmäyksellä hän ihmetteli, että orasmaan keväinen vihreä väri oli muuttunut kullankeltaiseksi, ainoastaan se osa, johon hän oli nähnyt miehen sylkemällä kylvävän, oli vihreä. Jänis oli siellä juuri nauriita syömässä, ja kuultuaan oksan rasahtavan Aslakin jalan alla se pinkosi pakoon, mutta jäi korvat pystyssä kuuntelemaan kaskimaan laitaan. Kun ei mitään kuulunut, se palasi jyrsimään makeata naurista, jota se ei milloinkaan ennen ollut maistellut.
Jäniksen esiintyminen vakuutti Aslakille, ettei ihmistä eikä hänen koiraansa ollut lähimailla. Ja hänelle tuli vastustamaton halu ampua jänistä, vaikka se lappalaisten käsityskannan mukaan oli syötäväksi kelpaamaton, puoleksi »riuttaeläin» (rietta). Aslak veti jousensa vireeseen, ja kun jänis taas tapansa mukaan nousi istumaan siten, että etukäpälätkin kohosivat maasta, hän ampua suhautti nuolen pupun rinnan läpi. Sääriään sätkytellen jänö jäi makaamaan nauriin kaalien väliin.
Aslak meni saalistaan perimään. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, että maasta, johon mies ja vaimo keväällä olivat siemeniä hämmennelleet, oli kesän kuluessa kasvanut suuria lehtiä ja niiden juuressa oli miehen pään kokoisia mukuloita. Aslak huomasi, että jänis oli muuatta järsinyt. Siitä hän päätteli, että kasvit eivät voineet olla myrkyllisiä. Hän haukkasi nauriista ja makusteli suussaan.
— Mainiota...! Niinhän se maistuu makealta kuin kimalaisen hunaja.
Ja Aslak-Jaur pureskeli pienempiä nauriita ja siirtyi sitten ohrahalmetta tarkastelemaan. Hän nykäisi maasta muutaman tuleentuneen korren tähkineen, pureskeli ensin olkea, ja kun se ei miltään maistunut, sitten tähkää. Ja hänen kielensä sanoi, että siinä on ravintoa. Mutta miten tähkistä, joissa oli suuta viiltäviä vihneitä, laitetaan ruokaa, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Aslak käveli pienen kaskipellon ympäri. Sen laidasta oli nyhdetty korsia ja kannettu sileän kallion päälle, jossa tähkiä oli pieksetty puunuijilla, niin että siemenet olivat irtaantuneet. Kalliolle oli jäänyt näitä uuden kasvin siemeniä, vaikka niitä oli viety poiskin. Aslak keräsi niitä peskinsä laskoksiin nahkavyön yläpuolelle, että saisi näyttää heimolaisilleenkin. Vähän matkan päässä tältä alkeelliselta puimapaikalta hän löysi sileältä kalliolta valkoista jauhoa. Hän maistoi sitäkin ja huomasi, että siinä oli samoja siemeniä jauhettu pyöreän kiven ja kallion välissä. Aslak asetti kourallaan kalliolle siemeniä ja koetti jauhaa, ja kun hän sai samanlaista valkeaa jauhoa, oli sekin työ hänelle selvinnyt.
Tuhkakansalla oli jäänyt kivelle myös saviastia, jossa oli harmaata, tahmeaa ruokaa. Hän otti sitä astiasta tikun päähän, haisteli sitä epäluuloisesti ja sitten maisteli. Se oli varmasti hyvää, sen tunsi kieli, mutta hän ei sittenkään uskaltanut syödä sitä enempää. — Kukapa sen tiesi, vaikka olisi myrkyllistä, arveli Aslak-Jaur.
Laatokan salmen takaa alkoi kuulua puheen polinaa. Naiset kuuluivat siellä pajattavan kalalle lähtiessään. Aslak hiipi taas samaan pensaaseen, jossa keväälläkin oli vakoillut.
Useita haapioita lähti kalakentän rannasta liikkeelle. Enimmät suuntasivat kulkunsa suoraan salmen poikki.
— Ne tulevat tänne työtään jatkamaan, kuiskasi Aslak-Jaur ja lähti hiipimään pois rannalta.
Halmemaan sivu mennessään hän pisti muutamia nauriita peskinsä alle — hänen mielestään se ei ollut varkautta, koska maa, jossa ne kasvoivat, oli heidän, saamolaisten, omaa. Hänen mieleensä johtui poikamainen kuje nähdessään jäniksen. Hän kantoi sen takajaloista puintipaikalle, pisti jäniksen pään puuroastiaan ja pakeni halmeen laitaan puun taa.
Pian olivat tuhkalaisetkin työmaallaan. Viisi henkeä käveli rannasta halmeelle, ensimmäisenä se korea päällikön tytär, joka oli edellisellä kerralla Aslakia karhuksi luullut. Nähdessään jäniksen kalliolla hän seisahtui ja viittasi jäljessään tulevalle jousimiehelle. Aslak-Jauria pyrki naurattamaan miehen metsästyskiihko, kun tämä nopeasti jännitti jousensa ja suu väärässä tähtäsi kuollutta jänistä. Nuoli pyyhkäisi vain jäniksen selkäkarvoja, mutta se kuitenkin kaatui kyljelleen.
Ampuja suoristautui ylvääseen asentoon ja sanoi nauraen jotakin toisille; hän nähtävästi kehui ampumataitoaan.
Mutta kovin pitkiksi venyivät naamat, kun mies nosti kalliolta rintaan ammutun jäniksen.
— Mitä tämä merkitsee? Sinähän ammuit sivulta kylkeen, sanoi toinen mies.
— Se taisi ampuessa käännähtää, sanoi ampuja.
— Sillähän on jo nuolenhaavassa hyytynyttä verta, tiukkasi toinen.
Sitä oli myöskin kalliolla jäniksen alla.
Siinä oli jotakin salaperäistä, mutta mitä, siitä eivät tuhkalaiset päässeet selville. He viskasivat jäniksen syrjään ja tarttuivat työhönsä. Miehet nyhtivät maasta kullankeltaisia tähkällisiä korsia ja kantoivat kalliolle, jossa kaksi naista paukutteli niitä puunuijilla. — Kops, kops, kops, kops, kuului yhtenään aamunkajeassa ilmassa. Kolmas nainen alkoi jauhaa jarnuttaa jyviä jauhoiksi.
Entistä viisaampana Aslak-Jaur lähti astelemaan Punkaharjua kohti: hänellä oli muistissaan maanviljelyksen alkeita ja peskinsä laskoksissa sen ensimmäisiä tuotteita tämän maan kamaralta, jota myöhemmin saamolaisten nimen mukaan on Suomen maaksi nimitetty.
Mutta jonkin matkaa kotiin päin käveltyään hän muisti, että heimon uskonnolliset menot olivat pakoaikana joutuneet rappiolle. Kivinen jumalankuva, seita, oli jäänyt erääseen Laatokan salmen niemeen, ja uutta ei vielä oltu löydetty eikä etsittykään. Eikä uuden valitseminen oikein käynyt päinsäkään, ennenkuin oli tehty ero vanhan kanssa, joka nähtävästi oli paha ja muutenkin huonolla tuulella, kun oli sallinut niin suuria kärsimyksiä heimolle. Taisi olla kykenemätönkin tehtäväänsä, koska viholliset olivat päässeet tulemaan aivan tietämättä. Olisihan seidalla ollut keinoja sen estämiseksi, vaikka olisi lyönyt maahan koko tuhkakansan, tappanut ruttotaudilla tai veteen hukuttanut. Mutta eipäs. Ajatti vain vihollisella omat palvelijansa pois ja vieraan kansan sijalle otti.
Kun Aslak-Jaur sitä tarkemmin mietti, niin viha kohosi hänen sydämessään mokomaakin seitaa kohtaan, ja hän päätti samalla käydä sitä rankaisemassa, pieksämässä vitsoilla tai lohkomassa siitä paloja. Olihan sellaista ennenkin tapahtunut. Parempi oli tehdä mokoman kanssa selvä ero, ennenkuin uuden sijalle pyhittää.
Saamelaisten seita oli kummallisen näköinen kivi, vähän ihmistä muistuttava, jolla oli suuri pää ja siinä leveä kolo, »suu», johon usein uhriverta kaadettiin. Sen sivuilla oli melkoinen röykkiö peuran, metsähärän ja hirven sarvia n.s. »sarvitarhassa», jonka aarteita metsämies oli usein kartuttanut. Seidan ympärillä oli rehevä nurmikenttä ja etäämpänä ympärillä vehmas lehto.
Lukemattomia kertoja Aslak-Jaur oli sitä kontallaan maassa rukoillut. Nyt hän ei tahtonut siltä enää mitään pyytää, vaan päinvastoin häpäistä, herjata ja kostaa.
Tässä tarkoituksessa hän käveli salmen rantaa seidan kohdalle, missä oli puun alle kumoon käännetty vanha haapio, joka jo muutaman vuoden oli ollut virkaheittona. Sillä Aslak meloi salmen yli aamutyynellä, astui entiseen pyhään paikkaansa ja aloitti syytöspuheensa:
— Ah Jubmel, miksi annoit vihollisen tulla selkäämme? Miksi et tappanut tuhkakansaa ruttotaudilla tai hukuttanut salmeen, kun se sivuitsesi kulki. Olethan viisas ja väkevä. Vai oletko jo heimoni kokonaan hylännyt, saamelaisten kunniakkaan heimon? Etkö tahdo sitä enää auttaa?
— Eikö kansani ole ryömyllään kontannut sinun kasvojesi edessä anoen sinun suosiotasi? Eikö kansani ole uhrannut sinulle osaa saaliistaan; tuossa juurellasihan on vielä korkea sarvitarha, jossa on peuran päitä ja sarvia, ja tuskin on suusi vielä kuivunut uhrin verestä, jota peuran sydämestä on siihen vuodatettu.
— Vai ovatko naiset häpäisseet sinua ottamalla osaa uhritoimitukseen?
— Eivätkö miehemme metsälle lähtiessään ole kulkeneet kodan perältä pyhän posson yli ulos, sen oven kautta, josta naiset eivät saa kulkea.
— Vastaa, kun heimon nimessä sinulta kysyn! Tule ilmielävänä luokseni, niinkuin olit kerran tullut isävainajatani puhuttelemaan! Miksi vaikenet! Miksi vaikenet! Aikomuksesi ovat siis vieläkin pahat?
— Sentähden häpäisen sinua, sinä kivinen konna, korpisammakko ja piessa.
— Minä kuritan sinua vitsoilla ja hakkaan kappaleita ruumiistasi.
— Minä maahan jaotan sinut ja hankin heimolleni uuden seidan.
Ja Aslak-Jaur tarttuu tukevin käsin epäjumalan kuvaan, kaataa sen maahan, iskee ensin vitsoilla selkään ja pommittaa kivillä niin kovasti, että pää irtaantuu muusta ruumiista.
Taakseen katsomatta Aslak-Jaur meloi salmen poikki. Hän meloi kiivaasti, sillä hänestä tuntui, että joku häntä ajoi takaa. Se jo suhahteli hänen takanaan, se nosti takaa hänen pitkiä hiuksiaan kuin aikoisi tarttua niihin, se jo edessä, salmen rannalla, pensaita puisteli ja puita ravisteli. Aslak-Jaur arveli sitä toisekseen tuulispääksikin, mutta loppujen lopuksi hän tuli siihen päätökseen, että seidasta irtaantunut henki lähti sellaisella ryminällä etsimään uutta kummallisen näköistä kiveä tai puuta.
Kiireesti Aslak-Jaur juoksi metsän kätkössä takaisin samaan pensaaseen, josta oli ensin salmelle katsonut. Hiki valui hänen päästään ja outo väristys kulki hänen ruumiissaan, kun hän muisti pilkanneensa ja maahan kaataneensa sen, jota lapsesta asti oli tottunut kunnioittamaan ja pyhänä pitämään. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että ennenkin oli joskus sellaista tapahtunut, että seita on pantu pois viralta ja piesty.
Kotiin palattuaan oli Aslak-Jaurilla kerrottavaa ja näytettävää.
— Olet tehnyt kaksi pahaa virhettä, sanoi noita.
— Mitkä ne ovat?
— Olet kuollutta eläintä käyttänyt pilan tekoon ja toiseksi rangaissut vanhaa seitaa, vaikka et vielä uudesta mitään tiedä.
Mutta Aslak-Jaur ei viivytellyt tässäkään asiassa. Seuraavana päivänä hän yhdessä Pouru-ukon kanssa souteli lähisaarille, ja viimein he löysivätkin sopivan seitakiven aivan lähellä olevan saaren rannalta. Se oli paremmin linnun kuin ihmisen näköinen.
— Siinä se nyt on, kuiskasi noita. — Seidan lähellä ei saa lujaa puhua eikä paukkaa, ei varsinkaan öiseen aikaan, siitä seita suuttuu.
— Siinä, siinä, myönteli Aslak-Jaur.
Mutta se ei vielä ollut vihitty toimeensa. Sen toimitti noita seuraavana päivänä koko heimon ollessa läsnä. Hän voiteli kiven yltä päältä rasvalla ja verellä, joikuen:
Voitelen, voitelen pyhää seitaa;
syö taikka ole syömättä,
ole kuitenkin jumalani.Ja Aslak-Jaur, heimonsa nuori päällikkö, ensimmäisenä laskeutui polvilleen sen eteen, kumartui sitten maahan, kasvot seitaan päin, ja rukoili korkeimman apua ja suojaa. Miehet uhrasivat heti peuran sarvet ja kallon tälle uudelle jumalalle, mutta kaukaa katseli tätä toimitusta naisten tiheä liuta, sillä he eivät milloinkaan saaneet ottaa osaa uhritoimitukseen; sen kielsi saamelaisten ikivanha uskonto.
SUURI APAJA.
Kostotoimet täytyi kuitenkin jättää talveen. Sitä ennen päätti Aslak-Jaur koota kaikkien saamosukujen päämiehet yhteiseen neuvotteluun, jossa päätettäisiin tarkemmin ajasta ja sotavalmisteluista. Syystalvi oli Pourunkin mielestä sopivin aika, koska silloin Laatokan salmi olisi jäässä, niin että voitaisiin poroilla ajaa ylitse tuhkakansan päämajoille saakka, ja koska poroilla olisi helpompi kulkea ja kuljettaa varusteita. Sellainen retki kysyi myös melkoisen määrän ruokavaroja, mutta niitä ei vielä ollut ollenkaan säästössä; hyvä kun päivästä toiseen päästiin. Mutta peurain syysmuuton aikana toivottiin saatavan enemmältä lihaa ja syyskauden aikana kalaa.
Monet merkit näet viittasivat siihen, että Punkaharjua pitkin — he alkoivat harjuakin nimittää Punka-tytön mukaan — kulkivat metsäpeurat järvireitin poikki sekä kevät- että syysmuuton aikana. Harjun selkään oli näiden muuttojen aikana tallautunut leveä polku, ja siltä olivat poromiehet löytäneet metsäpeuran sarvia, kun ne sarven vaihdon aikana olivat niitä sinne pudotelleet.
Piera ja Atso-ukkokin kävivät näitä polkuja katselemassa ja peurahautojen paikkoja valitsemassa. — En ole milloinkaan nähnyt parempaa pyyntipaikkaa, oli silloin Atso sanonut. Mutta eihän hautoja voinut kaivaa kesällä, kun omat porot olivat samoilla mailla. Miehet päättivät, että syksyllä viedään kesyt porot mantereen puolelle ja kaivetaan harjun kapeimpiin kohtiin hyvät peurahaudat.
Sinä kesänä peurat alkoivat kuitenkin paluumatkansa tavallista aikaisemmin. Jo sienen aikana niitä ui muutamia Tuunansalmen yli harjulle, ja ne jäivät sinne kesyjen härkien joukkoon. Vanhat pyytömiehet olivat varoittaneet nuorempia pitämään salmea tarkoin silmällä ja käskeneet miesten heti piiloutua, jos näkevät näiden sarviniekkojen lähestyvän salmea. Miehet olivat kyllä neuvoja seuranneet, mutta usein sattui, että peuroja tuli aivan rantakiville ja siinä ilmaa jonkin aikaa vainuttuaan ne palasivat, kun saivat vihiä ihmisistä.
Näitä yksinäisiä tulokkaita saamelaiset kaatoivat nuolilla ja keihäillä omista laumoistaan. Sen tähden heimolla oli syyspuoleen riittävästi lihaa. Ja kuta pitemmälle syksy kului, sitä enemmän ruokaa karttui.
Peurahirvaiden rykimisaika oli jo alkanut. Tuunansalmen takana miehet näkivät useana yönä sataisen lauman pyrkivän harjulle, mutta aina oli johtajahirvas saanut vainun ihmisistä ja palannut pois. Eräänä yönä tuuli sattui kääntymään koilliseen. Silloin Atso-ukko ja Aslak lähtivät »peuroja vastaanottamaan», kuten he lähtiessään sanoivat, entisten vahtimiesten lisäksi. Piera, Pouru ja Koramo menivät Punkasalmen taa lisäväeksi, etteivät ne villit metsäneläimet väkisin ryöstäytyisi saarelta. He näet odottivat saavansa hyvän apajan.
Hiljaa miehet sinä yönä makasivat salmen rannalla pensaisiin piiloutuneina, eivät uskaltaneet kuiskaillakaan eivätkä yskiä, vaikka viileä yön ilma kurkkua kutitti.
He olivat tuoneet kaksi kesyä poroa rannalle maanituseläimiksi ja sitoneet ne puihin.
Kun vihdoin tähdet kalpenivat ja etäisellä taivaanrannalla uusi päivä sarasti, kuului taas salmen takaa peuralauman kavioiden raksutusta, hirvaiden kumeaa rykimistä ja röhkimistä sekä vasojen roukumista. Hirvaat seisahtuivat taas rannalle, nostivat turpansa ilmaan ja koettivat vainuta salmen yli. Mutta sieltä ei tuntunut tulevan mitään vaarallista hajuelimiin. Sentähden vaatimet ja hirvaat uskalsivat laskeutua veteen, ja niitä seurasivat eri laumassaan kulkevat nuoret porot: piikkisarviset vasat, vuonnilot ja urakat.
Se oli komea lauma. Salmeen oli kasvanut kuin katajapensaikko, kun kymmenien hirvaiden monikymmenoksaiset sarvet uidessa kohosivat veden pinnasta. Sieraimet sihkuivat, korvat olivat höröllä ja silmät uidessakin tarkkailivat vastaista rantaa. Mutta kun siellä myös oli peuransukua, menettivät tulijat viimeisenkin varovaisuutensa.
Miehet makasivat hiljaa piilopaikoissaan. Silmät vain pälyilivät salmelle, josta oli tulossa oivallinen saalis.
Kohisten kohosi vedestä haarasarvisten satainen lauma, puistatti veden karvoistaan ja lähti tolvaamaan harjun selkää etelään, niin että valkoiset saparot vilahtelivat.
Aslak-Jaur tuutasi torvellaan, mutta se tuskin kuului harjun toiseen päähän. Multa sielläkin olivat vahdit valveilla eivätkä päästäneet laumaa salmen yli.
— Nyt ovat kalat merrassa, mutta eivät vielä kädessä, tuumaili Piera.
— Ei puhuttaisi nälästä ja turkisnahkoista mitään, jos puoletkaan tuosta laumasta saataisiin, lisäsi Aslak.
Mutta ei ollut aikaa arveluihin. Vielä oli peuroilla muutamia mahdollisuuksia päästä pois vaarallisesta saaresta. Piti ruveta heti riistaa kaatamaan, mikä työ tylsillä aseilla oli työlästä ja vaikeaa. Aslak lähti haapiollaan sanaa viemään kotiväelle, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulisivat apuun. Ja samoihin aikoihin Piera tuli salmen loisesta päästä. Iloisesti miehet muljauttelivat silmänvalkuaisiaan, ja suut, joilla harvoin hymy leikki, vetäytyivät nauruun, kun he kohtasivat toisensa kotirannassa.
— Olisi siinä nyt apaja!
— Olisi.
— Sakonaan oli harju, kun ryntäsivät salmeen ja Punkasalmeenkin, mutta me käännytimme takaisin, sanoi Piera.
— Ja kangas kumahteli, kun ne äsken sivu laukkasivat.
Ukot keräilivät varastoista kaikki hylkeennahkaiset ja metsähärän vuodasta leikatut hihnat ja lähtivät peura-ansoja virittämään saaren eteläiselle, kapeimmalle kohdalle.
Vauraampi kotaväki lähti soutelemaan kummallekin salmelle, vanhat vaimot ja lapset kerääntyivät rannalle, sillä kaikkia elähdytti yhteinen saaliin toivo.
— Olkaa nyt lapset hiljaa, niin saatte illalla sääriluiden ydintä ja rasvassa keitettyä maksaa, Aslak huusi haapiostaan.
— Olemme, olemme, vakuuttivat pienet peskiniekat.
Iltapäivällä oli Punkaharjun eteläisessä osassa parikymmentä peura-ansaa poluille viritettynä. Ovelasti ukot olivat ne naamioineet mäntyjen väleihin, useimmat harjun korkeimmalle harjanteelle, mutta toisia myöskin sivuille, varsinkin niihin paikkoihin, jossa polun haarake harjulta suistui alas. Olipa sellaisiakin ansaryhmiä, että polulle viritetyn sivuilla oli kummallakin puolella ansa, siltä varalta, että peurat hyökkäävät syrjään huomattuaan pyydyksen. Tällaiset joukkoansat antoivat toisinaan useita otuksia kerrallaan, mutta sattui niinkin, että sama peura tarttui kahteen tai kolmeen lähekkäin olevaan ansaan.
Vanhoina peuramiehinä miehet tiesivät ansoihin panna myös metsän hajun. Sitä tarkoitusta varten he olivat hanganneet niitä pihkapuussa ja hinkanneet havuilla samoin kuin jäniksen pyytäjä lankojaan.
Mielissään ukot lähtivät sitten soutelemaan Tuunansalmen puolelle varoitettuaan ensin eteläisen salmen rannalle jääviä vahteja, etteivät päästäisi millään ehdolla laumaa salmen yli. Jos peurat alkaisivat ryöstäytyä, olisi miesten huudettava rannalla ja huidottava keihäillä ilmaa. Kaukaa kaartaen ja hiljaa he kulkivat harjun läntisen rannan suuntaan. Ja päästyään tämän suuren saaren pohjoispäähän he lähettivät nuoria miehiä kaiottamaan peuroja. Mutta itse he lähtivät palailemaan haapioillaan lauman perässä.
Syksyinen, kylmänkolea ilma alkoi jo pimentyä. Navakka tuuli puhalteli Pieneltä Puruvedeltä, niin että pienet haapiot salmien ristiaallokossa keinuivat arveluttavasti ja usein melojan täytyi kääntää keula tuulta vasten, vaikka haapiossa olikin nahkaiset varalaidat. Toisinaan kihahti aalto aivan haapion laidalla valkoiseen vaahtoon, räiskäyttäen vettä laidan yli, mutta saamen miehet eivät olleet ensi kertaa vesillä. Olivathan he myrskyisessä Laatokan salmessa tottuneet aaltoja välttelemään.
— Katsopa, Atso, tuonne harjun päälle! huudahti Aslak sormellaan viitaten.
Miehet näkivät uljaan ja mieluisan näyn: suurisarvinen sarvas hyppeli ansassa kuin mielipuoli, vuoroin nousi kahdelle jalalle, vuoroin paiskautui maahan polvilleen, vuoroin ylenniskojensa kepertyi ponnistellessaan lujassa hihnassa.
Ja kun he saapuivat rannalle, kuului useilta tahoilta ryskettä ja röhkinää, oksien taittumista ja kavioiden raksetta. Kiireesti miehet juoksivat aseineen jyrkkää, jäkälän peittämää rinnettä ylös saalistaan korjaamaan. Viidessä ansassa jo rimpuili peura, kaksi salskeaa sarvasta, yksi lihava vaadin ja pari vasikkaa. Pyytömiehet kävivät ensin suurimpien kimppuun, jotka ihmisen nähtyään teutaroivat kamalasti. Mulkoilevin silmin, sieraimet suurina, kieli suusta ulkona ja vaahtoa pärskyttäen hirvaat hyppelivät kuoleman hädässä nähdessään ensi kerran latteanaamaisen, kahdella jalalla kulkevan vihollisensa, jolla oli eturaajoissa puun palasia. Sarvet tanassa, turpa maassa ne hyökkäsivät viime tingassa tulijoita vastaan hihnan päähän saakka, mutta voimakas isku kivipäisestä katajavartisesta nuijasta lamautti niiden vihan, ja pökertyneinä ne lysähtivät pyytäjäin eteen. Keihäs ja kivinen puukko tekivät pian tehtävänsä. Pienemmissä poroissa ei ollut vastuksen tekijää.
Aslak ja Atso istuutuivat huohottaen ja hikisinä puunrungolle levähtämään.
— Metsänjumala Tava oli meille suosiollinen, sanoi Atso.
— Niin oli, mutta nyt olisi saalis saatava kotisaarelle. Peurat kaippovat veren hajua.
Viritettyään ansat entisille paikoille pyytäjät sitoivat kolme haapiota rinnakkain, ja täten valmistetulla lautalla he sousivat peurat asuntosaareen ja teurastivat ne siellä nuotiotulen loisteessa, koska ilta oli jo pilkkosen pimeä. Vanhukset ja lapset näyttivät tulta tervasälöillä, varsinkin silloin, kun sisusonteloa käsiteltiin, koska siellä oli mainioita herkkupaloja.
Lapset eivät malttaneet odottaa vuoroaan, vaikka saamelaisien perintätapojen mukaan pyytäjillä oli oikeus parhaisiin paloihin ja aterian aloittamiseen. Lasten pienet sormet näpistelivät milloin maksasta, milloin munuaisista paloja, jotka he vereen kastettuina söivät makeihin suihinsa. Mutta jopa kumartuivat pyytäjätkin painaen suunsa peuran rintaonteloon ja ryystivät kuin kaksi kontiota lämmintä ja voimakasta verta. Saivat sitten vaimot ja lapsetkin odotetun vuoronsa. Ja kun kukin sai kimpaleen paistia vartaaseensa ja se alkoi käristen kypsyä nuotion kuumassa loisteessa, kuvastui tyytyväisyys ja elämänilo kaikkien kasvoilla.
Vaatimella, joka oli vasaton, oli selässä kolmen sormen vahvuinen rasvakerros. Miehet viiltelivät siitä veitsillään suuria kimpaleita ja söivät ne käristettyinä jälkiruoaksi.
Näin odottamattoman hyvästä saaliista oli myöskin seidalle annettava osansa; se oli pyytäjäin pyhä velvollisuus, jonka laiminlyömisestä olisi ehkä ollut vakavat seuraukset. Metsän jumala Tavakin olisi voinut kätkeä otukset metsän peittoon tai eksyttää erämiehen. Vanhan perintätavan mukaan piti seidalle uhrata peuran sarvet asettamalla ne sarvitarhaan sen lähelle, samoin kallo ja sydänverta. Aslak vei ne kaikessa kiireessä seitaniemelle, ja kun hän oli jumalille antanut osansa, näyttivät ne tyytyväisiltä.
Vielä samana yönä lähti asuntosaaresta kaksi lihoilla kuormattua haapiota: toinen Tuunansalmea kohti, toinen Punkasalmeen päin. Aslak ja Atso niissä meloivat viedäkseen kylmästä värjöttäville vartionmiehille mieluista ruokaa.
Saamolaiset uusivat samat ansoihinajo-temppunsa seuraavinakin päivinä. Ja aina muutamia sarvipäitä sotkeutui pyytöihin. Mutta kerta kerralta saalis väheni, kun peurat ymmärsivät väistää vaarallisen kohdan.
Toisinaan ne palasivat takaisin ennen ansamaata, toisinaan kiersivät rantoja myöten sen paikan, missä jo monesti olivat nähneet toverinsa joutuneen viekkaan ihmisen pauloihin. Viimein niitä ei millään saanut lähellekään.
— Nyt on pyytötapaa muutettava, sanoi Aslak-Jaur.
— Mitä sinä ansain sijalle ajattelet? kysyivät toiset.
— Peurahautaa.
— Ei ole hullumpi ajatus, myöntelivät vanhat ukotkin.
Peurahauta oli heille kaikille vanhastaan tunnettu pyydys. Sillä he olivat pyytäneet metsänriistaa Laatokan salmellakin asuessaan. Ja kaikki he olivat vakuuttuneita siitä, että parempaa peurahaudan paikkaa kuin Punkaharjun kapeimmilla harjanteilla ei ollut missään.
Miehet valitsivat parhaan paikan, sen, missä harju kapeni muutaman sylen levyiseksi ja hyvin jyrkkärinteiseksi. Kivikirvein he ensin pehmittivät ja irroittivat maata ja puulapioin sitä ammensivat haudasta poronnahan päälle, jolla se sitten myötämäkeen vedettiin järveen — ei näet voinut hiekkaläjiä jättää rinteelle, sillä peurat olisivat niitä varoneet. Hidasta oli työ, kun maa oli lujaa ja aseet huonot. Mutta kun miesjoukko oli siinä askarrellut muutamien auringon kiertojen ajan, oli maahan syntynyt ammottava kuoppa, niin syvä, että kun mies seisoi pohjassa, ei päätä näkynyt sivulta katsoen. Ja niin jyrkkäseinäinen se oli, ettei ihminenkään sieltä päässyt pois ilman porraspuita.
Sen jälkeen he tekivät puista ja risuista haudan sisään putoavan kannen sekä peittivät sen jäkälillä ja sammalilla. Laitos kokonaisuudessaan oli niin ovelasti naamioitu, ettei ihminenkään olisi huomannut siinä olevan mitään vaarallisia pyydystä, jollei edeltäpäin olisi tiennyt.
Saamolaiset usein iskivät peurahaudan pohjaan teroitettuja seipäitä, joihin metsän eläimet pudotessaan puhkoivat vatsansa, mutta tällä kertaa he eivät niitä laittaneet. Atso-ukko oli näet arvellut, että jos kuoppaan sattuisi putoamaan vaadinvasoja, ne otettaisiin elävinä kiinni ja kesytettäisiin kuin porot.
Hautaa kaivamassa oli kymmenkunta miestä. Saatuaan sen valmiiksi miehet istahtivat sen lähelle ihmettelemään ihmisen neroa, useimmat vain ajatuksissaan, mutta taisipa joku siitä ääneenkin huomauttaa, koska Koramo-ukko innostui kertomaan erään lapsuutensa aikaisen tapauksen. Näin hän kertoi:
— Kerran minun lapsuuteni aikana kalvoimme näin ikään peurahaudan eräälle harjulle. Kun seuraavana aamuna mentiin sitä kokemaan, oli sinne pudonnut kaksi metsänotusta: poro ja karhu. Karhu ei näet poroa ajaessaan ollut huomannut, minne ajettava katosi, vaan oli jatkanut matkaa. Se ei ollut kerjennyt pysähtyä, vaan putosi perässä avoimeen kuoppaan. Kuperkeikka oli karhun niin perin pohjin säikäyttänyt, ettei sen mieleen ollut johtunut tehdä porolle mitään pahaa. Siellä kuopan pohjalla oli kumpikin väsyneenä maannut, kun ihmiset tulivat paikalle. Yhteinen vaara teki vanhat veriviholliset keskenään ystäviksi.
Varhain seuraavana aamuna saamelaiset suoriutuivat peuranajoon, koetellakseen uutta pyyntineuvoa, joka oli tehty vanhojen lisäksi.
Oli säteilevän kirkas syksyinen aamu. Yöllä oli pakkanen käynyt kylvämässä maahan, ruohoihin ja puiden oksille miljardeja jääkiteitä, jotka välkkyivät ja kimaltelivat. Rannalla kivien koloissa oli jo riittoa. Se ennusteli vesien jäätymistä ja kiirehti pyytäjiä, sillä eihän järvien tultua kantavaan jäähän harjulla enää ollut peurojen kulkutienä paljon mitään merkitystä.
Meloessaan salmille miehet arvelivat, että lauma oli saatava tuhotuksi muutamissa päivissä.
Mutta tuskin haapiot olivat eronneet toisistaan mennäkseen omaa suuntaansa, toinen toiselle salmelle, kun harjulta kuului rytinää ja kavioiden rapinaa. Ja pian ilmestyi harjun selälle monikymmenlukuinen peuralauma. Pakokauhun valtaamana rykelmänä se painui etelään.
— Ne Tuunansalmen vahdit pitäisi pikkuvarpaastaan vetää hirteen, kun lähtivät peuroja ajamaan ennen kuin merkkituutaus oli annettu, äkäili Aslak-Jaur.
— Ei se ole vahtien syy. Toisenlaiset niillä nyt on ajomiehet, selitti Atso.
— Ettäkö sudet...?
— Niin arvelen. Katsohan, miten takimmaiset vähän väliä hyökkäilevät kuin ahvenet paisteella. Jokin peto on niiden perässä.
Ja haapiot olivat seisattuneet peilityynelle selälle, kun miehet seurailivat silmiään varjostaen lauman kulkua.
— Nyt sen pitäisi olla jo peurahaudan paikkeilla.
— Kuule, kuule. Siellä rysähti, huudahti Aslak-Jaur, jolla oli tarkempi kuulo.
— Varmasti niitä jokin jää hautaankin, mutta taitavat mennä nyt sen tien salmen yli.
Molemmat haapiomiehet istuivat kuin naulattuina häiläkässä aluksessaan ja korvalehtiään heristellen — siihen aikaan voivat ihmiset vielä hiukan korvalehtiään käännellä.
Silloin viilsi hiljaisuutta valtava yhteishuuto. Se tuli Punkasalmen suunnalta. Lauma oli jo ehtinyt sinne saakka.
— Hau, hau, hau-hau, hau, haukkuivat ne ensin koiria matkien.
— Uuu-uuu, ulvoivat toiset kuin sudet.
— Älä, piessä vieköön, laske yli, älä laske, Oulo! Lyö, lyö, lyö! kuului joku pajattavan.
Ja sitten kuului kuin monella puukangella olisi isketty toisia puita. Huuto, meteli ja pauhina kantautui sieltä katkeamattomana meluna.
— Siellä on hätä kädessä, mennään apuun, Aslak esitti.
Kun Aslak ja Atso ehtivät peurahaudalle, olivat Pouru ja Piera siellä jo muutamien nuorten miesten kanssa nuijineet kuoppaan neljä komeata peuraa, ja kolme rimpuili vielä ansoissa salmen puolella. Piera kertoi miesten kurikoineen tai pistäneen keihäillä kuusi salmessa, kun lauma kolmen suden ahdistamana rynnisti yli ryöstäytyen laveammille maille. Onneksi toinen lauma, jossa oli ollut enimmäkseen nuoria peuroja ja kesytettyjä pitoporoja, oli kääntynyt takaisin.
— Piessako ne sudet ajoi harjulle tärkeimpänä aikana, kärtyili Atso, nyt ne pilaavat koko syysmetsästyksen.
— Ei ole hätää. Sen helpompi meille, kun ei tarvitse juosta peurojen perässä. Laitetaanhan taas nopeasti pyydykset kuntoon. Sudet kyllä niihin ajavat riistan, sanoi Aslak-Jaur.
Kuumeisella kiireellä tyhjennettiin hauta, peitettiin kannella, asetettiin ansat ja soudettiin saalis asuntosaareen. Taas lähetettiin sanansaattajat molemmille vahtirintamille ja käskettiin sytyttää salmien rannoille tiheään nuotioita peurojen ja susien peloitukseksi, että ne pysyisivät saarella niin kauan, kunnes ne vähitellen saataisiin pyydystetyksi. Aslak-Jaur lähti parin miehen kera harjun pohjoispäähän hakemaan kesyjä poroja ja ohjailemaan niitä Laukanniemelle ja samalla varjelemaan niitä susilta. Mutta salmen vartijat olivat jo saaneet kiinni niistä useimmat, kun ne eivät olleet viitsineet lähteä villien mukaan, ja susien hyökätessä ne olivat turvautuneet ihmisiin. Kaksi vanhempaa ajokashärkää oli vain kateissa, niistä toinen Aslak-Jaurin nimikkoporo, Pulmu. Vahtimiehet kertoivat susien uineen yöllä salmen yli ihmisten huudoista välittämättä, kun olivat saaneet vainun peuroista.
Pulmu oli Aslakin ajokas, oma kasvatti, jota hän vasikkavuodesta saakka oli vaalinut ja opettanut. Se oli mainio menijä ja ummenoius. Ei tarvinnut muuta kuin osoittaa matkan suunta ja istua pulkkaan, niin poro meni suoraan kuin nuoli. Monesti se oli hänen henkensä pelastanut nopeudellaan ja viisaudellaan. Sentähden Aslakin mieli masentui, kun hän kuuli, että Pulmu oli poissa.
— Menkööt vaikka kaikki peurat saaresta karkuun, mutta minä etsin ajokkaani, hän sanoi lähtiessään yksin Laukanlahden puolelle.
— Oou-oou-oou... hän huuteli poromiesten ikivanhaa kutsuhuutoa, joka vielä meidän päivinämmekin on paikoin käytännössä.
Sen kuultuaan Pulmu on tavallisesti tullut isäntänsä luo, mutta nyt ei kuulunut mitään. Ja kuta kauemmaksi hakija ehti pitkän niemen kärkeä kohti — tämä sivuniemihän Laukanlahden erottamana pistää Punkaharjun sivua kauas etelään — sitä enemmän pahat aavistukset vaivasivat nuoren päällikön mieltä. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa, että niin jalkava eläin ensimmäisenä joutuisi suden suuhun.
Iltakin alkoi jo hämärtää, kun Aslak viimein pääsi niemen nenään. Salmen yli hän näki Punkaharjun puolella muutamien porojen syövän kaikessa rauhassa rantasaroja, mistä päättäen sudet eivät olleet sielläpäin. Laumassa ei ollut yhtään kesyä poroa. Hän lähti paluumatkalle niemen toista rantaa huudellen tiheään ooa-ooa-huutoaan. Eräällä mäellä hän kuuli edessään kuin koirain rähinää, ja kun hän keihäs kädessä lähestyi paikkaa, hän näki susiperheen — emon ja viisi poikaa — kiistelevän keskenään poron päästä. Noin lintukoiran kokoiset pojat ne oikeastaan keskenään tappelivat ja emo esiintyi paremmin rauhanrakentajana, puraista narauttaen reiteen tai kylkeen sitä, joka liiaksi heikompaansa kuritti.
Aslak-Jaur hiipi puun suojassa lähemmäksi; sillä hän ei vähääkään pelännyt luskuvia leukoja, valkeita hampaita eikä pimeässä vihreällä välähteleviä silmiä. Suunnattomien salojen asukkaana hän oli monesti joutunut tekemisiin suden kanssa ja tiesi, mihin sitä pitää lyödä, että isku tepsii. Hän oli juuri pääsemässä lyöntimatkalle, kun susi huomasi ja syöksyi suin päin outoa vihollista vastaan. Pojatkin lakkasivat riitelemästä ja käänsivät vihansa Aslakiin. Emosusi hypätä loikkasi vasten silmiä tavoitellen kurkkua, mutta Aslak väisti syrjään ja samalla löi keihäänvarrella sutta niin, että se pahasti älähtäen istuutui maahan eikä voinut enää liikkua mihinkään. Pojat eivät tyhmyyksissään heti paenneet, vaan kaksi niistäkin antoi lyödä selkärankansa poikki ja jäi istumaan samoin kuin emokin. Toiset pakenivat. Aslak iski kutakin toisen kerran nenän tyveen, ja yhdellä iskulla pedot kepertyivät kentälle.
Nykyaikaiset sudet eivät antaisi sulalla maalla näin vähällä vaivalla tappaa itseään eivätkä niin tyhmän rohkeasti karkaisi ihmisen kimppuun muulloin kuin ehkä suuressa nälässä. Mutta litorina-kautena, noin 5000 vuotta sitten, eivät sudet eivätkä muutkaan petoeläimet tienneet, mihin ryhmään ihmisen lukisivat: niihinkö, joilla voi iltikseen täyttää vatsansa, vai niihin, joita on pelättävä.
Emosusi luokitteli Aslakin edelliseen ryhmään, mutta sai hengellään maksaa erehdyksensä. Luultavastikin eloon jääneet pojat levittivät susien valtakunnassa tietoa, että ihmistä oli paras karttaa. Ehkä susien uhkarohkea käytös johtui siitäkin, että Aslakilla oli poronnahasta tehty puku ja se vahvasti löyhkäsi peuranverelle.
— Siinäpä nyt näit, senkin heittiö, ettei ole hyvä tulla ihmisen pyytömaille.
Aslak-Jaurin piti juuri astua muutama askel tutkiakseen, olivatko pedot tosiaankin kuolleet, kun hän oli kompastua poron päähän; ja hän kauhistui tuntiessaan, että hän piteli kädessään Pulmin kylmennyttä ja jyrsittyä päätä. Melkein itku oli päästä karaistuneelta mieheltä.
— Millä minä nyt ajan? Millä menen sotaan kostamaan tuhkakansalle? hän ulisi itku kurkussa.
— Melkein koko laumani olisin antanut ennen kuin rakkaan ajokkaani.
Raskaana taakkana painoi kolme sutta Aslak-Jaurin selässä, kun hän pilkkosen pimeässä asteli toisien luo, mutta vielä enemmän painoi hänen henkistä olemustaan tietoisuus siitä, että hän ei enää milloinkaan saisi ajaa rakkaalla Pulmulla, hankien värisellä ummenoiuksella ja hyväluonteisella juhdalla, joka ei milloinkaan ollut häntä etukavioillaan kurittanut, niinkuin tekevät pahankuriset ajokkaat, joiden rummutusta pakoon on parasta mennä kumoon käännetyn pulkan alle.
Kymmeniä kertoja kerkesi aurinko kiertää kaarevan ratansa toisesta päästä toiseen, ennenkuin peurat saatiin hautaan tai ansoihin ajetuiksi ja lihat säilöön pannuiksi pitkän talven varalle. Viimeiset saatiin vasta jääkelillä, silloin kun salmet riittyivät heikkoon jäähän. Silloin saamelaiset leveänä rintamana ja kovasti meluten ja puita rummuttaen kulkivat Punkaharjua pitkin etelään ja ahdistivat pienen peuralauman, jossa pääasiallisesti oli nuoria eläimiä, ensin pyydyksiin. Loput hätääntyneinä yrittivät kulkea heikon jään yli salmen toiselle puolelle, mutta jää petti eläinrykelmän alla. Turhaan eläimet koettivat vetäytyä sulasta lasinkirkkaalle kaljamalle, aina se lohkesi alla. Ja mikä pahinta, ajajain metelöivä lauma tuli perässä rannalle saakka, ja toisella puolen oli myöskin ihmisiä vastassa. Silmät pyöreinä ja kieli pitkällä pirteät, nuoret peurat hengenhädässä pyörivät ja kirmailivat itse tekemässään sulavalvakkeessa. Arimmat koettivat hypätä toisten selkään ja siitä jäälle, mutta eivät onnistuneet, kun alle sortuneet painuivat veteen, josta ne nousivat hetken kuluttua pärskivin sieraimin pinnalle.
Kohta kerkesivät erämiehetkin tälle luonnon muodostamalle »peurahaudalle», joka oli vanhojen miesten nuoruudenaikaisia pyytökeinoja. Piera, Pouru ja Atso olivat ennenkin olleet tämmöisillä apajilla, olivat hirviökin saaneet sillä tavalla. Siksipä he heti tiesivät, mitä oli tehtävä. Tuossa tuokiossa he hakkasivat nuijillaan ja puukangeillaan kanavan rannasta sulaan saakka, työnsivät sitä myöten Aslakin, joka oli paras suopungin heittäjä, haapiossa peurojen lähelle, ja kun hän oli saanut silmukan heitetyksi jonkin sarviin tai kaulaan, palautettiin haapio rantaan ja vedettiin sitten kiemurteleva eläin yhteisvoimin maalle, aivan kuin se olisi ollut onkeen tarttunut ahven. Hyvin tähdätty nuijanisku tai keihäänpisto teki sen vaelluksesta pikaisen lopun.
Peurojen ruhoja kasaantui rannalle niin paljon, etteivät yhden miehen sormet riittäneet niiden laskemiseen. Ja oikeassakin peurahaudassa oli useita.
— Se oli suuri apaja — Tavalle olkoon kiitos, sanoi Aslak-Jaur.
— Ja kaikille metsän hengille ja veden väelle, lisäsi noita.
Niin päättyi saamolaisten suuri syysmetsästys peurojen paluuaikana. Monta viikkoa se oli heimon väkeä valvottanut ja pakottanut jännittyneinä viettämään nuotioelämää kylminä ja toisinaan myrskyisinäkin päivinä ja öinä, mutta palkkio siitä oli tullut runsas: koko talveksi riittävästi lihaa ja rasvaa sekä puvuiksi hyväkarvaisia nahkoja.
TAIKAJUOMA.
Peurametsästyksen jälkeen oli Punkaharjun lappalaisilla kylläiset päivät, ja elämä muutenkin näytti kääntyvän uudelle, paremmalle ladulle. Ja tästä kylänväki kiitteli ensikädessä uutta seitaa, joka oli asiat parhain päin kääntänyt, ja toiseksi Aslak-Jauria ja muita lannistumattomia erämiehiä. Ruokaa oli kaikille riittävästi: oli peuranlihaa kylmettyneinä ruhoina ja raajoina maakuopissa tai puihin tehdyissä pikkuaitoissa (njollissa), oli lintuja, joita poikaset syyskotvalla olivat pyydystelleet ansoilla, oli kylmettyneitä kolkkakaloja somissa havusuojuksissa lumeen haudattuina.
Naisväki asetteli uusia hirvaantaljoja kodan seinille entisten repeytyneiden tilalle tai muokkaili käsin ja hampain ohuempia vaatimien ja nuorten peurojen nahkoja sekä ompeli niistä luuneuloilla ja jänteillä lyhytkarvaisia ja mustankiiltäviä »purkapeskejä», lappalaisen juhla- ja hääpukuja. »Suutarinaiset» eli ne, jotka olivat harjaantuneet jalkineiden tekoon, neuloivat peurojen koivista kenkiä ja lakkeja. He nauttivat noidanvaimon jälkeen suurinta arvonantoa vanhojen miesten kesken, samoin kuin vielä tänäkin päivänä kenkientekijänaiset ovat lappalaisten keskuudessa suuressa arvossa.
Eräänä pakkaspäivänä, kun lunta oli jo Saimaan jäällä, naiset istuivat Koramon kodassa käsitöitä tekemässä; miehet taas olivat kerääntyneet Aslak-Jaurin luo pohtimaan kutsun lähettämisestä muihin saamolaisten kyliin, että pidettäisiin Punkaharjun kylässä yhteinen heimon neuvottelukokous tulevasta sotaretkestä tuhkakansaa vastaan. Silloin naisten kesken puheltiin Aslak-Jaurin avioliitostakin.
— Sinuthan se päällikkö kuuluu sieppaavan kainaloiseksi koppelokseen, sanoi Kara-eukko, Pourun iäkäs vaimo.
— Mitäpä hän minusta välittänee. Hänellä on parempia tähtäimessä. Kuuluu lähtevän Kyrön kylään emäntää hakemaan.
— Ei, toiset sillä on toimet sielläpäin, sotaretken on suunnittelu, sanoi Tuuna. — Mutta tuhkakansan päällikön kaunista tytärtä hän ajattelee. On siitä Oulollekin puhunut, ja olisi, kuuluu, ryöstänytkin sen tänne, jos olisi saanut. Käsi oli miehellä vapissut, kun piti ampua kostonlaukaus.
— Se ei saa tapahtua. Saamojen kylään ei tuoda tuhkakansan tyttäriä, kivahti Kara.
— Minkäpä sille voit. Päällikkö tekee mitä tahtoo, huomautti Nila.
Kara lähti teltasta ja palasi jonkin ajan kuluttua näytellen metsälehmän sarvesta tehtyä pulloa. Naiset kääntyivät katsomaan tämän kurttunaamaisen noitaeukon kädessä olevaa esinettä, jota he eivät ennen olleet nähneet.
— Tässä on aine, joka tepsii. Se on kirkasta kuin vesi, mutta siinä on salainen voima. Yksi tippa tätä taivuttaa jäykimmänkin miehen uskolliseksi kuin koiran. Kenen neitosen puolesta minä vain rupean puuhiin, hänestä tulee päällikön vaimo.
— Onko se sitä lemmennostatusjuomaa? kysyi Tuuna.
— Sitä, sitä — kirkasta ja makeaa.
Tytöt nauroivat, kun luulivat Karan puhuvan taas omia houreitaan, mutta Atson vaimo kuiskasi sivumennen noitaeukon korvaan, ja vähän ajan perästä molemmat menivät ulos.
Tuuna tuli levottomaksi ja katsoi ihmetellen äitiään, miksi hän ei mennyt puhumaan noita-akalle tyttärensä puolesta. Punka punastui korviaan myöten, kun kaikkien katseet suuntautuivat häneen, kylän kauneimpaan. Kaikki naiset näet arvasivat, että Pungan äiti aikoi pyytää Karaa toimimaan tyttärensä puolesta.
Miesten kokous oli päättynyt. Aslak-Jaur astui Atson ja Pourun kanssa naisten telttaan ja sanoi:
— Nyt eväitä laittamaan. Aiomme tästä Oulon kanssa lähteä pitkälle matkalle.
Punka ja Tuuna riensivät kilvan lihasäiliöille noutamaan peuran paisteja, lintuja ja kylmettyneitä kaloja. Toisia naisia meni mukaan auttamaan lihojen paistamisessa.
— Naisen ryöstökö sinulla on mielessä, Kara kysyi nauraen, niin että vanhan vaimon valkeat, eheät hampaat välkähtelivät. Se oli puoleksi ivanaurua. Kara ei pitänyt Aslak-Jaurista sentähden, että tämä nuori päällikkö oli usein ylimielisesti kohdellut noidan vaimoa ja nauranut tämän lääkitsemistaidolle. Oikeastaan nämä kylmät välit olivat alkaneet silloin, kun Aslak-Jaur oli kivikirveellä lyönyt haavan polveensa. Tällaisissa tapauksissa oli aina ennen menty Karan luo, joka sitten seisautti veren loitsuluvuillaan, tiputteli haavaan lääkettä ja sitoi sen nahkasuikaleilla. Mutta nuori päällikkö oli itse sitonut haavansa. Se oli ollut eukon mielestä paha loukkaus ja hänen lääketaitonsa halveksimista. Sitä paitsi Aslak-Jaur oli usein häntä nimitellyt »vanhaksi höperöksi» ja »nokinenä noidaksi», mikä nimi johtui siitä, että eukolla usein oli nokea naamassaan.
Päällikkö ei ollut kuulevinaankaan Karan kysymystä, ja se sapetti eukkoa vieläkin enemmän.
Kun Mella, Tuunan äiti, näki, mihin suuntaan Kara aikoi asioita taikakeinoin johtaa, hän päätti sen estää, sillä hänkin toivoi vävykseen Aslak-Jauria.
Kara säilytti taikaesineitään nahkapussissa, joka kiikkui Pouru-ukon noitarummun vieressä, hänen kotansa pyhäkön, »posson», yläpuolella seinien tukipuissa. Kyläläisillä oli niin suuri kunnioitus näitä tavaroita kohtaan, ettei kukaan uskaltanut niihin koskea, mutta Mella päätti millä keinoin tahansa saada käsiinsä taikanesteen tai tehdä sen tehottomaksi. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisella kiireellä, sillä aika oli täpärällä. Silloin hänen mieleensä johtui ovela temppu. Hän kävi noutamassa omista kätköistään aivan samankokoisen sarvipullon, täytti sen vedellä ja odotti tilaisuutta saadakseen vaihdetuksi sen noitapulloon. Kun Kara ei koko iltapäivänä käynyt omassa teltassaan viemässä sitä pois, vaan säilytti kallista taikaesinettään peskinsä laskoksissa, sieppasi Mella sen sivumennen käteensä ja pisti omansa tilalle sanoen:
— Pullo oli putoamassa.
— Kyllä se on siellä ennenkin pysynyt. Sinä taisit haluta sitä itsellesi. Ei, ei...! Täällä se on ja pysyy. Eikä kaikista tule noitaa, Mellasta ei milloinkaan, sanoi Kara ivallisesti nauraen ja heilutellen vesipulloa Mellan nenän edessä.
Kun illallinen oli valmis ja Atso-ukko kullekin leikannut palansa, riensi Kara ottamaan Aslak-Jaurin osan ja vei sen paistinvartaassa hänelle itselleen, multa samassa, kenenkään huomaamatta, hän kaatoi pullosta nestettä paistin päälle.
— Mitä sinä, akka, paistiini kosket, kärtyili Aslak-Jaur, — olisinhan sen itsekin saanut.
Hän söi kuitenkin paistin noita-akan ja Pungan seuratessa hänen jokaista kätensä liikettä. Ja ilkeä vahingonilo pilkisti eukon silmistä, kun hän näki viimeisen palan luistavan alas päällikön kurkusta.
— On tämä Kara sellainen eukko, että se järjestelee päälliköidenkin lemmenasiat mielensä mukaan, mutisi eukko itsekseen.
SUSIEN HYÖKKÄYS.
Oli kirkas talvinen aamu. Aurinko paistoi Punkaharjun metsien yli pienelle Puruvedelle valkaisten sen lumista lakeutta ja saarien kuuraisia metsiä. Kylän asukkaat olivat kerääntyneet rantaan hyvästejä sanomaan rakkaalle nuorelle päällikölleen ja hänen toverilleen, joiden matkaa pidettiin vaarallisena. Vanhat miehet jakelivat kilvan hyviä neuvojaan, vaimot itkeä tihuuttivat, mutta poikaset katselivat ihaillen Aslak-Jauria ja Ouloa, jotka heidän mielestään olivat rohkeita sankareita, kun uskalsivat lähteä kahden pitkälle, tuntemattomalle taipaleelle ja puoleksi vihamielisen naapurikylän alueelle. Pouru-ukko katseli vielä taivaan merkkejä, ovatko ne lähtijöille suotuisia. — Ei näkynyt »sappea» auringon edessä, ei tuulenkynsiä taivaslaella, eikä kuun sirppikään kynsistään liikkunut. Kelikin oli mainio suojaisten säiden jälkeen. Viime tingassa, kun miesten piti lähteä, noita muisti lääkkeet. Eihän ilman voinut lähteä taipaleelle. — Odottakaahan vielä! huusi hän lähtijöille.
Noita juosta köpitti kotaan, toi sieltä poron reisiluusta tehdyn ja puutapilla suljetun »lääkepullon» ja antoi sen Aslak-Jaurille.
— Jos poroja kohtaa »noidannuoli», ähky tai muu vatsakipu, niin se asettuu, kun tästä nielee yhden marjan. Kuka tietää, vaikka joku ampuisi »noidannuolen» selkäänne, siihenkin tautiin näinä ovat hyviä.
Luusäiliössä oli näet näsiäpensaan marjoja, joilla senaikaisten lääkärien luulon mukaan oli monissa taudeissa suuri parantava vaikutus.
Aslak-Jaur pisti ylimielisesti lääkkeet peskinsä laskokseen vyön yläpuolelle, siihen, missä lappalainen vieläkin säilyttää päivän eväitä, etteivät ne kylmettyisi, ja sanoi noidalle: — Me emme luultavasti näitä tarvitse. Ei »noidannuoli» nuoriin pysty.
Noidalla olisi ollut tähän paljonkin sanomista, mutta hän ei tahtonut enää viivyttää eikä saattaa itseään huonoihin väleihin päällikön kanssa, kun tiesi hänen olevan hyvin tuittupäisen ja itsetietoisen.
Lähtijät viittasivat kädellään yhteisen hyvästin, istuivat kelkkaan ja ojensivat ohjausvavalla siihen suuntaan, johon porojen piti lähteä. Ajokkaat luimistivat sarvensa taaksepäin ja lähtivät tolvaamaan, suunnaten kulkunsa Pihlajavedelle päin; mutta kun Aslak-Jaur, joka ajoi edellä, nosti ohjausvapansa pystyyn, hyökkäsivät ajokkaat laukkaamaan, niin että lumi tuprusi kavioista ja pölisi valkeaksi pilveksi matkueen ympärille.
Punka ja Tuuna olivat koonneet kaikki voimansa pidättääkseen kyyneleitään, mutta katseillaan seuratessaan pakenevaa lumipilveä, josta vähän väliä selkisi mustia, liikkuvia laikkuja, hyökkäsivät vedet silmiin kuin virta, josta sulkeva pato yhtäkkiä särkyy; kuumina puroina ne juoksivat poskia pitkin ja valuivat kauniisti kirjotun peskin kauluksen karvoille.
— No, mitä tytöt nyt niin tyrskivät? sanoi Kara. Ja Pungan korvaan kuiskaten hän lisäsi voitonvarmana: —
Jos taikani ei ole menettänyt mahtiaan, niin Aslak-Jaur palaa jo tänä iltana takaisin. Sellainen voima on taikajuomallani.
Vakavina ja miettivinä, maahan katsoen, astelivat ukotkin rannasta kotakylään. Pouru puhkesi ensin puhumaan:
— Liian nuori on Aslak-Jaur vielä päälliköksi. Nuori veri viekoittelee usein liian rohkeihin yrityksiin.
Kotaan saavuttuaan Pouru istui noitarumpunsa ääreen ennustelemaan, miten matka onnistuisi. Hän napautti rummun kantta luisella vasaralla ja katseli, millä kuvioilla arpasammakko hyppeli. Päätään pudisteli noita, kun tulokset eivät olleet hänen mieleisiään, mutta hän ei niistä muille mitään virkkanut, Karalle vain jotakin kuiskasi.
Kauempana järvellä porojen vauhti hiljeni ripeästä ravista tasaiseksi tolvaamiseksi ja väliin kävelyksikin. Mutta silloin aina Aslak-Jaurin kirjava ohjausvapa nousi pystyyn ja porot alkoivat juosta. Saaret näyttivät kulkevan heitä vastaan ja sivuuttavan, vaikka itse asiassa kävi päinvastoin, kaukaiset niemen kärjet, joista näkyi vain puiden latvoja, nousivat lumimeren takaa näköpiiriin, tulivat kohdalle ja häipyivät taas takaiselle taivaanrannalle. Eivät tienneet ajajat matkan pituudesta eivätkä ajasta. Kukapa silloin olisi niemien ja saarten välit mittaillut, kun ei kukaan vielä ollut niitä taipaleita kulkenutkaan. Auringon kaaresta he katsoivat ajan kulun päivällä, Otavasta ja Seulajaisesta yöllä, ja ilmansuunnat ovat lappalaisilla aina selvillä.
Hupaisalta tuntui matka niin mainiolla kelillä ja ilmalla. Oikein joikumaan halutti päällikköä. Mitäpä tekisi pitkällä taipaleella. Tuskin erotti sanoja yksitoikkoisesta jollotuksesta, kun hän selkäkenossa istuen lauloi:
Aslak-Jaurin porot,
nunnun nunnun nuu,
juoksee tievat, norot,
nunnun nunnun nuu.
Rattoisaa on retki,
nunnun nunnun nuu,
kaunis aamuhetki,
nunnun nunnun nuu.
Eessä Saimaa loistaa,
nunnun nunnun nuu,
matka huolet poistaa,
nunnun nunnun nuu.
Juokse, juokse poro,
nunnun nunnun nuu,
laula, hongan koro,
nunnun nunnun nuu.
Kauas, kauas juokse,
nunnun nunnun nuu,
Kyrön neidon luokse,
nunnun nunnun nuu.Kun he olivat päässeet erääseen salmeen, joka oli niemen ja saaren välillä, niin Aslak-Jaurin laulu keskeytyi äkkiä, sillä Oulo huusi hänelle kelkastaan hyvin vähän runollisen tiedon:
— Susia tulee!
Aslak-Jaur kääntyi katsomaan taakseen ja näki ainakin parikymmentä harmaata hurttaa jäljekkäin laukkaavan perässä. Hän nosti ajovapansa pystyyn ja kopautti ajokkaitaan sarviin. Porot syöksähtivät hurjaan laukkaan, jota kiihdyttivät nuorten susien ulvahdukset, kun ne määrättömässä saaliinhimossaan eivät malttaneet vanhojen lailla pitää suutaan kiinni ajaessaan saalista. Miehet nousivat seisomaan kelkan jalaksille, kun takana laukkovat, hihnoissa juoksevat varaporot yhtenään pyrkivät päälle hyppelemään pelätessään petojen jo olevan kintereillä. Suu auki, sieraimet ammollaan ja kieli pitkällä elukat rynnistivät eteenpäin henkensä edestä, vähän väliä tuntien sarvissaan ajajien sauvojen kalsketta.
— Heitä se poronlapa niille rietoille! huusi Aslak-Jaur.
Oulo pudotti liharaajan lumelle. Sudet hyökkäsivät sen kimppuun tapellen, ja jäälle syntyi susista harmaja, kiehuva rykelmä. Mutta pian oli pienestä raajasta liha revitty, ja nälkäinen lauma jatkoi ajoaan. Se ei enää kulkenut peräkkäin, vaan päästyään kieremmälle jäälle, josta tuuli oli vienyt lumen vähemmäksi, pedot asettuivat kaaren muotoiseen ketjuun. Kipenöitsevin silmin, veripunainen kieli pitkällä roikkuen ja häntä suorana sudet rynnistivät pakenevien perässä.
— Laske toinen tyhjänä kulkeva irti! komensi taas Aslak-Jaur.
Oulo arvasi tarkoituksen. Hän vetäisi jousensa vireeseen, ja samalla kun hän veti auki hihnan, jolla poro oli sidottu kelkan perään, hän ampui nuolen poron rintaan. Korskuen nousi eläin ensin takajaloilleen ja alkoi sitten horjuen kävellä perässä, mutta samassa oli susilaumakin sen kimpussa. Mikä repi paloja sen reisistä, mikä kurkusta, mikä raateli vatsaa vahvoilla hampaillaan, niin että suolet pursuivat hangolle, ennenkuin poro kerkesi kaatuakaan. Ja jonkin aikaa oli poron haaskan ympärillä kiehuva rykelmä, jossa vilisi vihreitä silmiä, valkeita hampaita, takkuisia selkiä ja harmaita häntiä.
Ajajat luovuttivat poron lunnaiksi metsien ryöväreille saadakseen itse rauhassa jalkaa matkaansa, ja he olisivat siinä ehkä onnistuneetkin, jos susia olisi ollut vähemmän.
Tällä välin Aslak-Jaur ja Oulo olivat ehtineet pieneen metsäiseen saareen, jossa he riisuivat porot valjaista ja sitoivat puihin sekä suorisivat itse asemaa puolustamaan. Heillä oli hyvin kiire, todellinen hengenhätä.
Tuli oli saamelaisille vanhastaan tuttu puolustusase susia vastaan. Aslak-Jaur oli sitä muutaman kerran ennenkin käyttänyt menestyksellisesti, ja siihen hän päätti nytkin turvautua. Kiireesti miehet kokosivat kasaan kuivia kolopuita, sellaisia, jotka olivat juuresta niin lahoja, että kaatuivat työntämällä kumoon — ei näet ollut aikaa niitä tylsillä kivikirveillä hakata poikki, kun susien raivoisa lauma ärhenteli kahden, kolmensadan askeleen päässä, eikä ollut epäilystäkään siitä, että ne jatkaisivat ajojahtiaan syötyään ensin, mitä kaadetusta porosta irti saivat. Kelohonkien lisäksi miehet keräsivät suuren kasan naavaisia oksia ja risuja tehostaakseen niillä tulen voimaa ratkaisevalla hetkellä. Näiden varusteiden lisäksi he etsivät kaksi pitkää saittaa, joiden päihin he sitoivat vahvoilla nahkahihnoilla naavaisia ja tervaksisia oksia. Sillä aikaa, kun Aslak-Jaur aherteli näissä puuhissa, hankasi Oulo »tulipuita» toisiaan vastaan niin ankarasti, että hetken perästä hieno savusäie nousi niistä ilmaan, ja kohta leimahti ilmiliekki hienoihin tervavireihin ja risujen naavoihin.
Helpotuksen huokaus pääsi miehiltä, kun he näkivät tulen kiihtyvällä vauhdilla leviävän nuotiopuihin, kuhisten ja räiskyen ensin kuivista, naavaisista oksista ja sitten nuoleksien vahvempien puiden tervaisia kylkiä. Ja kun he olivat saaneet yhden rovion palamaan, he tekivät toisen, ja vähän ajan perästä heillä oli ajokkaiden ympärillä kuin tulinen kehä.
Jousi kädessä ja keihäs käden ulottuvilla Aslak-Jaur ja Oulo odottivat, koska sudet lähtisivät uudelleen hyökkäämään.
Eihän yksi poro riittänyt niin suurelle susilaumalle. Sen miehet näkivät siitäkin, että laumassa syntyi tappelun rytäkkä tähteistä. Kuin äkäiset koirat ne kimmahtelivat pystyyn toisiaan vastaan, tavoitellen kurkusta ja leukaperistä. Saaresta katsoen susilauma näytti ryöppyävältä tuulispäältä, joka pölisytti ilmaan pehmeää vitiä ja jonka keskellä kiersi harmaja pyörre. Mutta yksi kerrallaan heikoimmat jättivät taistelutantereen, etsivät pakenevien jäljet ja kuono jäätä nuuskien alkoivat lähestyä saarta.
— Pidä nyt, Oulo, varasi ja ammu tarkkaan toista hukkaa, minä kyllä pidän ensimmäisestä huolen!
Saaren rantatörmää jo nousi ensimmäinen, mutta päästyään tulien lähelle se seisahtui, istuutui lumelle ja tarkasteli tilannetta. Silloin raksahti Aslak-Jaurin jousi, nuoli suhahti, ja ulvahtaen peto hyppäsi korkealle ilmaan, ulvahtaen kuin koira, jonka sääreen on kalikka sattunut. Sääriään sätkytellen ja koristen se jäi hangelle makaamaan.
Toisen kaatoi Oulon hyvin tähdätty nuoli. Mutta sen jälkeen niitä tuli laumana, ja nuotiotulista ja miehistä välittämättä ne ryntäsivät Aslak-Jaurin ajokkaan kimppuun, joka sattui olemaan ensimmäisenä. Sarvillaan ja kavioillaan itseään puolustaen piti voimakas porohärkä sudet sen verran loitolla, etteivät ne päässeet kurkkuun; jokin vain sai isketyksi hampaansa takaapäin reiteen.
— Poltetaan ne! komensi Aslak-Jaur.
Samassa miehet työnsivät vapojen päihin sidotut oksakimput nuotioon, ja kun ne olivat hulmahtaneet palamaan, he kiidättivät ne susien selkään. Aslak-Jaur otti osalleen sen, joka hänen ajokastaan raateli. Käristen palaa leiskahtelivat petojen selkä- ja häntäkarvat, kun niihin soihduista jäi palavia naavatukkoja ja tervaksen palasia. Susien täytyi jättää saalis ja koettaa pelastaa nahkansa. Tuntiessaan tulen polttavan selkänahkaa ne hyppivät ja laukkoivat vauhkoina edestakaisin tai pehtelivät lumessa. Ja kun ne saivat tulen sammumaan, lähtivät ne laukkaamaan pakoon palanein hännin sekä paljaslaikkuisin selin ja sivuin. Jokin uhkarohkea uskalsi vielä karata Aslak-Jaurin kimppuun, mutta saatuaan päähänsä palavan risukimpun lähti sekin laukkomaan toisten perään.
— Se oli hyvä voitto! huudahti Oulo.
— Eivät ne häntyrit heti uskalla uudestaan kimppuumme hyökätä, lisäsi Aslak-Jaur.
Nyljettyään kaksi kaatunutta petoa he valmistautuivat taas jatkamaan matkaansa illan hämärtämien Saimaan selkien yli. Mutta kovin olivat porot vielä vauhkoina äskeisen säikähdyksen jälkeen; puoleen ja toiseen pälyillen ne laukkasivat alkumatkasta, kunnes pitkä taival ne taas taltutti tasaiseen tolvaan.
NAAPURISSA.
Hyvin oli Atso opastanut ensikertalaiset matkalle; niin tarkoin hän oli kuvaillut jokaisen suurehkon saaren, selkien sisään pistävän niemen ja salmen suun, josta oli käännyttävä pohjoiseen, että Aslak-Jaur ihmetteli hänen muistinsa tarkkuutta. Ja ukko oli kullekin paikalle luetellut joukon erikoismerkkejä, joista ne helposti tunsi. Sen niemen kärjessä on kallio, se saari on hyvin metsäinen, ja sen kannaksen keskikohdalla kasvaa suuria mäntyjä j.n.e. Puumalan salmeen saapuessaan he jo alkoivat katsella, näkyisikö jäällä porojen ja ihmisten jälkiä, mutta niitä ei vielä näkynyt.
Kun oli jo ilta, he etsivät mukavan yöpaikan eräästä lahdelmasta, jonka ympärillä levisi jäkäläinen ja kallioinen kangasmaa. He riisuivat siinä porot syömään, tekivät tulen kuivista kelopuista, paistoivat illallislihat ja syötyään ne asettuivat kelkkojensa alle nukkumaan. He näet pitivät parempana mennä kylään aamulla, kun mielet olivat virkeinä, kuin illalla, jolloin arat erämaan lapset säikkyvät vieraiden tulosta.
Pehmyt ja puhdas oli vuode vitivalkealla nietoksella, ja peski piti lämmön niin hyvin, ettei tarvinnut lumen sisään kaivautua, jolloin lappalaisen tulee usein liian kuuma.
Miehiä ei aluksi nukuttanut.
— Kuulitko mitään, Oulo, sanoi Aslak-Jaur kelkkansa alta päätään kohottaen.
— Olin kuulevinani suden ulvontaa.
— Ovatkohan ne taas saaneet vainun poroistamme; taitaa tulla rauhaton yö.
Sitten he kumpainenkin kuulivat selvästi:
— Hau, hau-uuu.
— Se on koira! Kylä ei ole enää kaukana.
— Taitaa olla poromiehen koira, joka meitä ouneksii; lienee saanut vainun tai kuullut kirveen kalskeen.
Miehet heristivät korviaan, mutta mitään ääniä ei erämaa heille enää suonut, nuotiotuli vain lepatti hongissa ja porojen kaviot rapsahtelivat, kun elukat jäkälää lumen alta kaivoivat.
Mutta sekin, minkä he kuulivat, riitti; se oli samalla viesti ihmisistä, joita siis asui näidenkin vesien vaiheilla. Ja ketäpä ne muita olisivat olleet kuin saamolaisia, päättelivät miehet unta odotellessaan.
Seuraavana aamuna auringon noustessa koirat alkoivat ouneksien urahdella ja ulvahdella Kyrönsalmen saamolaiskylässä. Väliin ne kallistelivat päätään ja katselivat toisiaan ikäänkuin kysyen: kuulitko? Väliin haukahtivat pari kertaa ja ulvoivat.
Kyrönsalmen saamolaiskylään kuului parikymmentä kotaa. Ne oli pystytetty seppeleen muotoiseksi kehäksi laajan yhteisen pihamaan ympärille. Ovet aukenivat pihamaalle päin, mutta takaseinältä johti ulos pyhä ovi, josta vain miehet saivat metsälle mennessään kulkea. Yhteiselle pihalle päästiin ulkoa solan kautta.
Tämä rakennustapa johtui varovaisuussyistä; lasten ei tarvinnut pelätä pihamaalla leikkiessään susien hyökkäystä, ja kotakiehkura oli myöskin linnoituksena, vaikkakin heikkona, vihollisten hyökätessä. Jos vieras yritti tulla kylään, olivat terhakat saamolaiskoirat niitä jo solan ulkopuolella vastassa.
Kun koirien meteli kiihtymistään kiihtyi, alkoi ihmisiä lappautua solalle katsomaan sen aiheuttajaa. Ja kun nähtiin järvellä kaksi porolla ajajaa täyttä vauhtia kiitävän kylää kohti, syntyi pihalla päätön hämminki. Kotien välejä juostiin, huudahdeltiin ovilta sisään: »vihollinen tulee», aseita tavoiteltiin ja lymypaikkoja etsittiin, joista hätätilassa voisi ampua joutumatta itse vaaraan. Lapset juoksivat kotiin ja piiloutuivat vuodetaljojen alle ja vaimot vapisivat pelosta. Kylän päämies, mahtava Joukamo, asetti parhaat jousimiehensä solan molemmin puolin kotanahkojen suojaan.
Mutta jonkin verran kyläläisiä rauhoitti se, että tulijoita oli vain kaksi. Eiväthän niin vähät voineet ajatellakaan hyökkäystä kotakuntaa vastaan.
Aslak-Jaur ja Oulo pysähdyttivät poronsa kylän rantaan, sitoivat ajokkaansa kelkkoihin ja antoivat pantiojäkälää eteen.
— Otahan mukaan lahjoja! kehoitti Oulo.
Aslak-Jaur kaivoi kelkastaan kivikirveen, peuran kieliä ja sääriluita, petojen hampaista tehdyn kaulakoristeen, joka oli varattu päällikön vaimolle, sekä nahkapussillisen suolaa. Kumpikaan ei ottanut aseita mukaansa.
Koiralauma oli koko ajan ärhennellyt mäellä miesten ja telttojen välillä kuin mikäkin etuvartio. Muuta elämää ei kylässä näyttänyt olevankaan, vaikka kymmeniä silmäparia tähysteli heitä kotien välistä ja peräovien raoista. Komsioihin käärityt lapsetkin oli tyydytetty hiljaisiksi pistämällä suuhun poron ydintä tai juustoa.
Aslak rykäisi pari kertaa ja kolisteli poron luikkuja (sääriluita). Se vain kiihoitti koirien raivoa. Kun miehet yrittivät lähestyä solaa, karkasivat koirat heidän kinttuihinsa aivan kuin he olisivat olleet karhuja, niin että tulijoilla oli täysi työ estää niitä puremasta. Vihdoin ilmaantui mies solalle, komensi koirat pois ja huusi:
— Oletteko ystäviä vai vihollisia?
Aslak-Jaur tuli iloiseksi kuullessaan miehen puhuvan saamojen kieltä.
— Ystäviä, saamolaisia, ja tulen luoksenne tärkeissä asioissa. Ystävyyden osoitukseksi tuon lahjoja Punkaharjun kylän asukkailla.
Ja Aslak-Jaur astui kylänvanhimman eteen, asetti tavarat maahan, ja sen jälkeen vieraat tervehtivät toisiaan hieromalla neniä yhteen.
— Vai meidän heimoamme... Käykää sitten minun kotaani.
Joukamo näytti noin viisikymmentä talvea eläneeltä; hän oli ikäisekseen hyvin säilynyt: punakkaposkinen, parraton, leveänenäinen ja pienisilmäinen mies, jonka huulet mutruilivat yhtenään toisen puhuessa; hän näytti eleiltään vilkkaammalta kuin muut lappalaiset.
Joukamo ohjasi vieraat suurimpaan kotaan ja asetti heidät istumaan kunniapaikalle, kantaen sitten vieraiden tuomat lahjat sisään; kaikesta päättäen ne näyttivät olevan hänelle tervetulleita. Mielissään oli myöskin päällikön vaimo saadessaan kaulakoristeen, koskapa näytteli sitä täysikasvuisille tyttärilleen, jotka istuivat oven puolella.
Yksitellen alkoi tulla muitakin miehiä kotaan. He puikahtelivat syrjään siirrettävästä nahkaovesta kuin varkain ja ehättivät porontaljoille istumaan. Vähitellen tuli kota täyteen. Hyvissä pukimissa olivat kaikki, melkein samanlaisissa ja -kuosisissa tamineissa kuin tulijatkin. Hetken vaitiolon jälkeen Aslak-Jaur esitti asiansa seuraavin sanoin:
— Te elätte vielä rauhassa täällä, me emme enää ole rauhassa. Vihollisemme tuhkakansa tuli, ryösti poromme ja kesällä pyydetyt kalamme, poltti kotamme ja jäkälämaamme sekä valtasi Laatokan salmen kesäasunnoksi. Olisi ryöstänyt naisemme orjikseen ja tappanut lapset, jollemme olisi päässeet pakoon. Kohta on teidän vuoronne. Yhteisesti meidän täytyy ajaa pois vihollinen. Niitä ei ole kovin paljon.
— Oo... oo...! ihmettelivät miehet.
— Joko ne tulevat teidän perässänne? tiedusteli Joukamo.
Aslak-Jaurin täytyi selittää kaikki juurta jaksaen, m.m. sekin, että tuhkakansa polttaa maita, kylvää siihen tuntemattomien ruohojen siemeniä, ja kun kasvit tulevat täysiksi, syövät niiden siemeniä tai juuria.
— Niinkuin oravat tai linnut! huudahtelivat kyröläiset.
— Ovatko ne oikein ihmisen näköisiä?
— Ovat, ja suuria ovatkin.
— Jos lienevät niitä jättiläisiä! Kuka niitä vastaan uskaltaa taistella?
Vähitellen pakina hiljeni, ja isäntäväki näytti miettivän vieraiden kestitsemistä.
Siihen aikaan ei lappalaiskodissa tunnettu yhtään varsinaista nautintoainetta. Juomana käytettiin kaltioiden tai järvien kirkasta vettä tai poron maitoa. Kaikenlainen vieraiden kestitseminen tapahtui ruoan tarjoilun muodossa. »Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itsellä», oli jo siihen aikaan tunnettu sananparsi. Ja kaikilla saamelaisilla oli porojen antimia, kalaa ja metsänriistaa. Niistä valmistettiin vieraille maukkaita aterioita, mutta vielä maukkaampaa olisi saatu, jos suolaa olisi ollut kylliksi saatavissa.
Suola ei siihen aikaan ollut vain mauste, kuten meidän päivinämme, vaan sisämaan heimoille se oli harvinainen nautintoaine, jolla herkuteltiin. Aslak-Jaur ja Oulokin sen pian huomasivat, kun ensinmainittu antoi Joukamolle lahjaksi nahkapussillisen keittosuolaa. Päällikkö itse ahmaisi ensin avokourallisen itselleen, kaatoi suuhunsa ja purra rouskutteli kuin hevonen. Sitten tuli emännän vuoro. Ja kun pussi oli tehnyt kierroksen kodan ympäri, se oli typö tyhjä. Vain suurella vaivalla emäntä sai siepatuksi lapsilleen palasen kullekin paakuksi kovettunutta maustetta. Ja kun lapset saivat siitä murun kukin, kärttivät he lisää peskin helmasta pidellen:
— Anna vielä valkeata kiveä, anna vielä minulle.
Mutta kun äidillä ei enää ollut antaa tätä ruumiin hyvinvoinnille tärkeää ainetta, käänsivät lapset tyhjän nahkapussin nurin ja nuolivat siihen tarttuneen suolan tomun.
— Se on jubmelin kiveä! huudahti joku aikaihminen.
— Missä maassa tätä herkkua kasvanee? lisäsi toinen.
Aslak-Jaur pani merkille, kuinka haluttua tavaraa suola oli, ja päätti käyttää kyröläisten suolanhimoa lisäkiihoittimena saadakseen heidät lähtemään sotaretkelle.
— Suolaa on juuri siinä maassa, jonka tuhkakansa meiltä valloitti. Jos saamme sen maahan hakatuksi tai pakoon ajetuksi, ei teiltä milloinkaan puutu sitä herkkua. Laatokan salmi näet laskee »suureen järveen», jonka vesi on suolaista. Kun sen vettä keittää kuiviin padassa, jää suolaa pohjalle.
— Oo! Vedestäkö tulee kiveä? — Ei, ei... Ja miehet pudistelivat päätään.
Aslak-Jaurilla oli vielä hiukan suolaa jäljellä, ja hänen täytyi kokeilla osoittaa, että suola liukenee veteen. Joka tapauksessa Aslak-Jaurin tiedonanto teki kyrönkyläläisiin edullisen vaikutuksen.
Joukamo nykäisi vaimoaan peskin hihasta, ja molemmat sitten astelivat ulos varastoaitan luo. Sieltä palattuaan oli emännällä sylissään lihava poronpaisti ja isännällä poron sääriluita. Vieraat saivat ensi nälkäänsä viileksiä kylmettynyttä lihaa ja kaivella särjetystä sääriluusta ydintä ja syödä poronjuustoa, jota säilytettiin poron vatsalaukusta valmistetussa pussissa. Mutta pääateria eli päivällinen oli vasta sitten, kun emäntä oli lihan keittänyt kypsäksi suuressa savipadassa, jonka ulkopinta oli kauniisti koristeltu. Lihat nostettiin padasta puusta koverretulle lautaselle, josta vieraat sitä käsin söivät porontaljalla istuen.
Aterian aikana kyröläiset kodan toisessa perukassa neuvottelivat tilanteesta.
Aslak-Jaur ihmetteli, että kyläläiset olivat niin ystävällisiä heille. Atsolle, joka kerran metsästysmatkoillaan oli sinne asti kulkenut, he olivat olleet vihamielisiä, niinkuin naapurukset siihen aikaan yleensä olivat, sillä naapurit, vaikka asuivatkin usein viiden, kymmenen, kahdenkymmenen peninkulman päässä toisistaan kulkeutuivat joskus samoille kalavesille, metsästysmaille tai porojen talvilaitumille. Kukapa sitä olisi suonut, kun kademieli kouristi ilkeästi sydänalaa; mokottavana paholaisena se erämiehen korvaan kuiskutteli, että tuo vieras ampuu kaikki sinun peurasi tai pyytää sinun haukesi tai muut kalasi. Kylä hallitsi pienen valtakunnan laajuista aluetta. Ja jos toisen kylän asukas sinne tuli, oli hän kuin varas tai ryöväri, jolle oli näytettävä korpilakia käytännössä. Usein suhahti metsien pimennosta nuoli luvattoman, yksinäisen metsästäjän hartioihin tai syntyi eränkävijäjoukkojen kesken tuima tappelu alueiden omistamisesta. Maata oli muka vähän, riistaa vielä vähemmän, siinä ainainen riidan syy.
Toisinaan sentään naapurukset joutuivat ystävällisempäänkin kosketukseen keskenään. Kun ruttotauti uhkasi koko kyläkunnan asukkaat hävittää eikä enää oman noidan loitsuihin ja lääkkeisiin luotettu, haettiin apua naapurikylän noidalta; tälle oli kuitenkin vietävä silloin runsaasti lahjoja. Samoin jos vierasheimoinen vihollinen hyökkäsi kimppuun, käännyttiin naapurikylän puoleen apua pyytäen, ja usein sellaisissa tilaisuuksissa lyötiin toiselle veljenkättä.
Niinpä Joukamokin syönnin jälkeen vierailleen ilmoitti:
— Me olemme päättäneet teitä auttaa, mutta vain sillä ehdolla, että saamme Luhangan ja Vesangan kylät yhtymään tuumaan. Yhteinen vihollinen on hävitettävä perin pohjin. Orjia ei siinä taistelussa oteta.
Aslak-Jaurin ja Oulon vierailu Kyrön kylässä kesti useita päiviä. Se oli alkanut molemminpuolisten epäilyksien merkeissä, mutta mitä kauemmin he olivat kosketuksissa kyläläisten kanssa, sitä ystävällisemmiksi ja läheisemmiksi välit tulivat. Huomattiin, että vanhat verisiteet olivat näiden kahden saamolaiskylän asukkaita yhdistämässä; vanhat miehet näet vielä muistivat isävainajainsa heille kertoneen, että Kyrön kantakylästä oli jokin heimohaara eronnut etelässä ja jäänyt sinne asumaan kahden suuren veden välille. Huomattiin, että kylien asukkaat olivat sukulaisia toisilleen. Ja nämä verisiteet velvoittivat myöskin avunantoon hädän hetkenä. Pakinoidessa oli myöskin selvinnyt, että ei tarvinnut naapureitten riidellä laidunmaista, ei metsästysalueista eikä kalavesistä, koska molemmilla kylillä oli kylliksi kiveliöitä ympärillään.
Ystävyyden ja heimositeiden lujittamiseksi Joukamo aikoi ehdottaa, että Aslak-Jaur ottaisi hänen tyttärensä vaimokseen, mutta ei kerjennyt, kun tyttö itse toi toivotulleen lahjaksi koreat koipikengät sanoen:
— Annan nämä muistoksi Kyrössä käynnistäsi.
Laila — se oli tytön nimi — punastui korviaan myöten antaessaan kengät, ja juoksujalkaa hän kiirehti naisten puolelle, sillä kenkien lahjoittaminen nuorelle miehelle merkitsi samaa kuin kosiminen, samaa kuin olisi sanonut: minä tahdon tulla sinulle ikuiseksi kengänneulojaksi. Jos mies oli suostuvainen solmimaan avioliiton neitosen kanssa, antoi hän vastalahjaksi kivisen tai luisen veitsen tai jonkin koristeen.
Kaikki kodassa olijat vaikenivat ja odottivat, mitä Aslak-Jaur tekee: suostuuko vai hylkääkö ehdotuksen.
Jouduttaakseen suotuisaa ratkaisua Joukamo puh eli välinpitämättömäksi tekeytyen:
— Onhan sillä Lailalla poronkoipia, vaikka tekisi kahdet, kolmet kengät. Hänellä on yhtä monta komeaa vaadinta kuin kahdessa kädessä on sormia, onpa hänellä hyviä ajohärkiäkin, ja toisia on kasvamassa. Kaikki ne ovat hänen omalle merkilleen merkittyjä.
— Anna vastalahja, kuiskasi Oulo.
Ehdotus oli houkutteleva. Tyttö oli sievä saamelaisten tytöksi ja koko kylän lemmikki. Nuoret miehet olisivat hänet ottaneet vaikka ryöstäen, jos olisivat uskaltaneet päällikön tähden, joka oli sanonut, että »ei sitä meidän Lailaa anneta kuin kylänvanhimpain pojille». Aslak-Jaur olisi nyt käden käänteessä, suostuen ehdotukseen, hankkinut kylälleen kaivatuita vaadinporoja, joita hänen piti härkäporoilla vaihtaa. Suurimpana hän kuitenkin piti sitä etua, että uudistuvat heimoussiteet olisivat sen jälkeen yhdistämässä naapurikyliä.
Mutta kaikkien suureksi ihmeeksi Aslak-Jaur viivytteli vastausta; häntä suorastaan tympäisivät sellaiset vihjailutkin, joita oli kylläksi saanut kotikylässään — sillä hänellä jo oli mielitietty, tuhkakansan päällikön tytär, joka kerran kesäisenä aamuna kuin ihana ilmestys oli hänen edessään seisonut Laatokan salmen rannalla. Hänen lumoissaan oli poloinen Aslak-Jaur sen jälkeen elänyt ja ristiriitaisia tunteita mielessään hautonut; hänen olisi pitänyt kostaa verisesti tuhkakansalle kylänsä puolesta ja varsinkin sen päällikölle, mutta toiset tunteet pakottivat hänet toimimaan siihen suuntaan, että hän kerran saisi omistaa sen, jonka kuvaa hän sielussaan kantoi ja jonka ääni ihanammin kuin leivosen liverrys oli kaikuvinaan hänen korvissaan.
Saimaan selkiä ajellessaan hän oli mielessään kuvitellut, että hän kyröläisten avulla voitettuaan vihollisensa panisi rauhanteon ensimmäiseksi ehdoksi, että Äyrä antaa hänelle tyttärensä aviopuolisoksi, ja toiseksi, että tuhkakansa perääntyy pois saamelaisten asuinsijoilta. Nyt näyttivät asiat kulkevan ikävään suuntaan, kun Joukamo näytti avunannolleen asettavan samansuuntaiset, raskaat ehdot.
— Anna tytölle lahjaksi veitsesi, niin kaikki käy hyvin, kehoitti Oulo kuiskaten.
— Koipisaappaat ovat hyvät, virkkoi Aslak-Jaur hiljaa, — näen, että ne ovat lujaa työtä ja kauniisti kirjotut, mutta minulla ei ole nyt täällä näiden arvoista vastalahjaa. Pyydän sentähden odottamaan.
Tämä epämääräinen esitys tyydytti Joukamoa ja hänen perhettään. Hetken jännitys laukesi. Iltaa kulutettiin iloisesti rupatellen, mutta ainoa harvasanainen oli luultu vävymies, joka näytti ajattelevan aivan muita asioita.
Vasta neljäntenä päivänä vieraat suoriutuivat paluumatkalle ystävällisestä heimokylästä. Joukamo lahjoitti Aslak-Jaurille parhaan paimenkoiransa ja lisäksi pari pentua. Oulolle hän antoi ajokasvaatimen sekä molemmille runsaasti evästä pitkää järvimatkaa varten. Koko kylän väki oli rannassa saattelemassa. Nuoret miehet ja tytöt seurasivat ajokkaillaan muutamia virstoja järvelle päin toivottaen hyvää matkaonnea. Laila ajoi Aslak-Jaurin rinnalla lumivalkealla parivaljakollaan selkäkenossa istuen ja nauraen, kun vieraan ajokkaat jäivät kilpa-ajossa. Kylän penskat kuuluivat huutavan perään siihen tapaan, että »älähän Laila vielä mene sen vieraan matkassa».
Mutta Aslak-Jaurin mieli teki sanoa:
— Välimme olkoon vain naapuri- ja heimoystävyyttä, ei mitään muuta.
Kallioniemekkeellä, siinä, missä salmi alkaa levetä laveammiksi järvivesiksi, oli kyröläisten seita. Siinä pysähtyivät saattajat, ja toivotettuaan matkamiehille metsänjumalan Tavan ja vedenhaltian suosiota he kääntyivät takaisin.
— Tulemme silloin teitä auttamaan, kun etelätuuli on jo puhaltanut tykyt metsistä, huusivat nuoret perään.
Seuraavana aamuna sanansaattajat lähtivät Kyrökylästä Luhangan ja Vesangan kyliin, joista edellinen oli suuren Päijänne-nimisen järven itä-, jälkimmäinen sen länsipuolella.
Yhteinen suuri ajatus, saamelaisen heimon kokoaminen taisteluun tuhkakansaa vastaan, näytti toteutuvan.
Eräänä iltana näkyi vaalea lumipilvi kulkevan Puruveden puolelta saarta kohti. Sen keskellä oli kaksi tummempaa laikkaa, jotka pilven lähestyessä muodostuivat kahdeksi porovaljakoksi. Siinä tulivat sanansaattajat pitkältä matkaltaan. Reippaina porot juoksivat kotoista telttakyläänsä kohti, jonka he jo vainusivat olevan lähellä, reippaina miehetkin hoitelivat kirjavia ajovapojaan.
— Jo tulevat, jo tulevat! huudettiin.
Eikä kukaan erehtynyt kysymään, ketkä tulevat. Koko kylän väki heitä rannalla odotti. Kaikki olivat iloisina jälleennäkemisestä.
— Tervepä, terve!
— Jubmel antakoon!
— Mitä kuuluu?
— Hyvää kuuluu. Apua saamme.
— Se on hyvä, sanoi Atso.
— Kyrönkyläläiset ovat ystäviämme.
Mutta kaikki eivät olleet sota-asioista yhtä innostuneita. Vaimot pohtivat omia asioitaan.
Turhaan Kara oli odottanut jo ensimmäisenä päivänä taikansa tehoavan. Ei näkynyt Aslak-Jauria palaavaksi, ei näkynyt seuraavinakaan päivinä. — Piessako on pilannut taikani, hän kärtyili Pungalle kolmantena päivänä, kun he löysivät taas toisensa Saimaan selille tähystelemästä.
Mutta Mella nauroi ilkeästi ja ilkkui:
— Eivätkö tehonneetkaan taikasi, vetesi ovat tainneet väljähtyä ja hampaasi harventua.
Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta Punkaharjun kylän naisilta, kun he näkivät kuudentena päivänä miesten palaavan kahden.
Mutta kovin pitkäksi venyi noita-akan naama hänen kuullessaan Oulolta, että Aslak-Jaur ehkä menee naimisiin Kyrönkylän päällikön tyttären Lailan kanssa, jonka mukana hän saa perinnöksi kymmeniä poroja. Ja väitteensä tueksi hän viittasi sormellaan Aslak-Jaurin uusiin koipikenkiin.
Silloin Punka ja Tuuna kiersivät katajaryhmän taa salaa itkemään, mutta Kara alkoi moittia kenkiä ja niiden tekijää:
— Onpa sinulla kengät, Aslak-Jaur! Niin ovat rumat, etten mokomia ole ennen nähnyt. Kukahan nuokin on kokoon kuronut. Tuskin se on nähnytkään oikeita kenkiä tehtävän.
— Kyllä ne sinulle välttävät, kun minullekin kelpaavat.
Siihen kerääntyi muitakin eukkoja, jotka kilvan alkoivat moittia vieraan kylän väen teoksia. Sillä heitä kaikkia kannusti yhteinen pelko, että Aslak-Jaur tuo puolison toisesta kylästä.
SUURI HEIMOKOKOUS.
Kevättä oli jo ilmassa, maassa ja Saimaan vitivalkoisilla hangilla. Aurinko kellotti korkealla keskipäivän aikana ja nuostutteli lumen pintaa sikäli, että yökylmänen kohmetutti siihen äreästi rouskavan hangen. Metsien valkeat tykyt, jotka talvella lyijynraskaita olivat taivutelleet hennompia puita kaariksi ja oksia alaspäin, olivat sen verran sulaneet, että ne pudota muksahtelivat raskaasti pehmeään soseeseen. Luonnossa oli liikettä ja uudestisyntymisen iloa. Hennot näreet ponnahtelivat pystyyn päästessään lumen painajaisesta ja hetkisen auringolle kumartelivat kuin kiitokseksi, suurempien puiden oksat ojentautuivat suoriksi ja latvat heilahtelivat kuin tervetulleeksi vilkuttaen. Ikäänkuin sinertävä harso vetäytyi maisemien ylle aamuisin, ja kaukaiset saaret kangastelivat, teeret kuhertelivat ja metsäkanat häänauruunsa remahtelivat.
Eräänä aamuna Atso ja Aslak-Jaur olivat Punkasalmella mademertoja kokemassa, kun he kaukana Saimaan puolella näkivät kuin liikkuvan saaren järven selällä. Kesken kokemisen kalamiehet kiirehtivät kotiin, sillä he tiesivät, mistä oli kysymys; he arvasivat, että saamolaisten heimojen yhteinen sotajoukko oli tulossa. Sen näkeminenkin nostatti mieltä.
— Sotajoukko tulee! huusi Aslak-Jaur rannassa, kun kylässä ei näytty vielä mitään tiedettävän.
— Sota tulee, sota tulee! toistivat leikkivät lapset kirkuen.
Pian oli kotien ympärillä hyörinää ja melua. Juostiin kodalta kodalle, hälytettiin toisia, huudeltiin ja asetuttiin viimein rantaan odottamaan. Ja taisivatpa vaimot vähän vavistakin niissä oloissa suurenmoisen ja ainutlaatuisen vierailun lähestyessä.
Se oli juhlallinen näky. Kylää lähestyi kuin harmaja pilvi aamun kilon kirkastamaa hankea pitkin. Väliin se laajeni sivulle leveäksi rintamaksi, väliin venyi pitkäksi jonoksi. Tulijain kesken näytti olevan kiihkeä kilpa-ajo. Mutta saarta lähestyttäessä vauhti hiljeni, pääjoukko pysähtyi järvelle, mutta kolme miestä, joilla jokaisella oli vitivalkea, nahkasarvinen ajokas, erkani joukosta ja ajoi kylään; yksi heistä oli Joukamo.
Päälliköt heittivät ohjausvavat hangelle, jolloin porot silmänräpäyksessä pysähtyivät. Ajajat nousivat kelkoistaan ja tervehtivät Aslak-Jauria ja muita miehiä kättä puristaen ja neniä yhteen hieroen sekä »bueri päivi» toivottaen.
— Puris, puris, huutelivat kylän asukkaat.
— Hyvin teitte, kun tulitte, virkkoi Aslak-Jaur joukolle.
— Niinkuin lupasin. Mukanani on myöskin Vesangan ja Luhangan kylien miehiä. Tässä ovat heidän päällikkönsä Ronni ja Sieminki.
— Näin tekevät vain ystävät, jotka ymmärtävät saamolaisten voiman olevan siinä, että yhtenä heimona taistelemme hyökkäävää vihollista vastaan. — Käykää asuntoihimme ja kotiutukaa meille, puhui Atso innostuen.
— Porot »ventäykselle» (liekaan) ja miehet levähtämään, lisäsi Pouru.
Päälliköt viittasivat ohjausvavoillaan pääjoukolle, joka samassa ajaa karahutti kylän edustalle.
Siinä joukossa oli miestä, poroa ja asetta jos jonkin näköistä. Oli melkein mustia ajokkaita, lihavia kilosarvisia, joiden kymmenhaaraiset puolustusaseet kiilsivät, oli toisia mustaselkäisiä, mutta »aisakylkisiä» (kyljellä valkeat juovat), oli nupoja ja nahkasarvisia. — Miehet olivat enimmäkseen nuoria, vain joitakuita vanhempia joukossa. Toisilla oli kasvoissa ammottavia arpia, jotka olivat merkkejä taisteluista huimapäisten piettiöiden tai pahankuristen ajokkaiden kanssa. Kelkoissa oli monenlaisia aseita: jousia, linkoja, kivikärkisiä keihäitä, nuijia ja suopunkeja, jotka viimeksimainitut olivat yhtä hyvin poroja kuin vihollisia varten.
Kaikki ne olivat Aslak-Jaurin mielestä tarpeellisia, mutta yhtä seikkaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, minkä tähden Joukamon Laila, ainoa naishenkilö koko joukossa, oli tullut mukaan, kun tyttö kainosti punastuen astui hänen eteensä ja tervehti tavallista lämpimämmin. Mutta sekin hänelle pian selvisi, kun Joukamo veti hänet peskin hihasta vähän syrjemmälle ja kuiskaili korvaan:
— Laila tuli mukaan kaikkine tavaroineen. Päätimme siellä emännän kanssa, että sinulta säästyy pitkä kosiomatka ja lupaamasi vastalahjan valinta. Nehän ovat sivuasioita. Pääasia on, että sinä pidät hänestä. Ja senhän kuulimme jo viime kerralla, kun et sanonut olevan mukanasi kyllin arvokasta vastalahjaa. Laila on sinusta unissaankin puhunut ja halusi nyt samalla tulla uuteen kotiinsa. Tuolla laumassa ovat hänen poronsa: kaksi valkeata ajokashärkää ja kaksikymmentäyksi vankkaa vaadinta vasoilleen. Hänellä oli niitä vain kaksikymmentä, kun meillä olit, mutta lähtiessä merkitsin hänelle yhden lisää. Vaatimet ovat hyviä vasomaan, niissä olkoon teille suuren porokarjan alku. Metsän jumala Tava olkoon teille suosiollinen.
Aslak-Jaur hämmästyi punastuen korviaan myöten ja yritti sanomaan:
— Tässä on jotakin...
— Ei mitään, ei mitään hammastelemista. Sulhasmiehet ovat ensin saamattomia, sen muistan omasta nuoruudestani. Mutta sinähän olet jo kylän päällikkö, sinun ei tarvitse noudattaa kaikkia perinnäistapoja. Nyt on kyliemme välillä luja yhdysside.
Aslak-Jaur hämmentyi kokonaan. Hänen olisi pitänyt selittää, että tämä kaikki oli ikävää erehdystä, että hän ei ollut aikonutkaan ottaa Lailaa puolisokseen ja että hän ajatteli kokonaan toista tyttöä — mutta hän huomasi, että tarkempi selitys aiheuttaisi ikävän sekaannuksen ja että koko kostotuuma jäisi ehkä silloin toteuttamatta ja tuhkakansan kaunotar ryöstämättä. Sentähden hän vaikeni ja kulki kuin tulisilla hiilillä vieraitten kanssa kotaan.
Sanoma Aslak-Jaurin naimisesta levisi kulovalkeana varsinkin naisten keskuudessa.
— Tuoko muka olisi päällikkömme tuleva puoliso? virkkoi Kara hampaitaan kiristellen.
— Tuommoinen tallukka, joka ei vielä osaa neuloa oikeita koipikenkiäkään? lisäsi Mella. — Ratkenneet ovat jo neuleista kihlakengät.
Punka ja Tuuna juoksivat kodan taa kyyneliään kuivailemaan.
Multa kun miehet komensivat naisväkeä avukseen kantamaan njollista (puihin tehdyistä aitoista) poron ruhoja, liharaajoja sekä kylmettyneitä kaloja nuotioille, tottelivat he nöyrästi. Roviotulen kuumassa hehkussa tytöt käristelivät kokonaisia poron ruhoja, suuria selkä kuulevyjä (selkärasvaa) ja mateita. Ja vanhat vaimot, Molla, Kalla ja Kara, heitä halukkaasti auttoivat, kun kylään oli tullut niin harvinaisia ja kaukaisia vieraita.
Kun ruoat olivat valmiit, asettuivat vieraat niiden ääreen istumaan jalkojensa päälle. Kukin sai kiviveitsellään leikata mieleisiään kappaleita paistuneista ruhoista ja viedä käsin suuhunsa. Mieluisin kohta oli selkä, josta ensin leikattiin juuston kaltaista »kuuta» ja sitten lihaa. Mutta eivätpä vieraat halveksineet luitakaan. Terävin ja valkoisin hampain he järsivät niistä lihat ja ruston, niin että karske kuului etäälle ympäristöön.
— Sinulla on hyvää metsäpeuran lihaa, Aslak-Jaur.
— Onhan sitä vähän.
— Mistä sinä olet saanut peuroja?
— Tava niitä eteeni ajoi.
Eikä Joukamo siksi kysynytkään, että hän saisi selvän vastauksen, Vaan pikemmin koetellakseen luultua vävymiestään. Kukaan metsästäjä ei siihen aikaan sanonut, mistä hän sai riistaa.
Laila aterioi erillään muista. Hänelle Punka ja Tuuna kantoivat kaikkein huonoimmat palat ja kyräsivät häntä katseillaan. Usein sattuivat tähän ainoaan naisvieraaseen myöskin Karan ja Mellan tuikeat silmäykset, jotka kuin puukot pistivät aina sydämeen asti. Lailan asema ei siis ollut kadehdittava, kun ei toivottu sulhanen suonut hänelle lempeämpää katsetta. Ainoat, jotka osoittivat hänelle ystävyyttä, olivat Koramo ja Atso — he näet arvioivat hänen porokarjansa arvon huomattavan suureksi.
Päivä kului yhteistä hyökkäyssuunnitelmaa laadittaessa ja yhteisiä heimomuisteluita verestettäessä. Vielä yltivät sekä vieraiden että Laatokan salmen saamojen perintätiedot niihin aikoihin, jolloin, muutamia miespolvia aikaisemmin, Kyrönkylän ja Luhangan heimohaarat olivat eronneet yhteisestä kantakylästä Laatokan seuduilta. Kaikkien päälliköiden yhteisenä toivona tuntui olevan, että veriheimolaisuuden tunteen herättämiseksi piti unohtaa entiset kahnaukset laidun- ja metsästysmaiden tähden ja yhteisen vihollisen kukistamisella lujittaa yhteishenkeä heimon eri haarojen välillä.
— Onhan niitä laidun- ja metsästysmaita sekä vesiä kalastaaksemme meille kaikille, kun sovussa elämme, mainitsi Joukamo.
— Eikö jo teidän kylänne takana ole maailman laita? kysyi Aslak-Jaur Konnilta.
— Ei vielä. Saamojen maa on suuri. Meiltä kesäyön aurinkoon päin on vielä saamojen kyliä, mutta niiden asukkaat ovat tulleet auringonnousulta päin.
— Me emme laske yhtään vierasta heimoa tähän Saamon maahan, sanoi Aslak-Jaur.
KOSTO.
Useita päiviä joutuivat saamojen yhdistyneet hyökkäysjoukot odottamaan, ennenkuin tuli sopiva keli; sillä ei ole hyvä lähteä tiettömään erämaahan pehmeän lumen aikana, vaikka heillä olikin parhaat ummenoiukset. Sellaisessa upottavassa ja vahvassa lumessa ei näet porokaan jaksa päivässä pitkälti kulkea eikä vetää kuin nimeksi kuormaa. Tuulien kovettumain Saimaan selkien ja tyynen, metsäisen kiveliön välillä oli silloin keliin nähden suuri ero.
Luhangan miehet alkoivat jo kyllästyä odotukseen ja aikoivat lähteä takaisin, kun pelkäsivät, että he muka eivät ehdi enää hauen kutuun Suur-Päijänteeseen laskevien purojen suille eivätkä vaatimien vasoitukseen päivien ajaksi. Hädissään oli Ronnikin, jolla oli kiire Keuruun vesille, ennenkuin Ätsärin saamolaiset sinne ehtivät kevätkalan pyytöön. Ja Joukamo näytti menettäneen innostustaan nähdessään, että Lailan ja Aslak-Jaurin välit eivät olleet sellaiset, kuin hän oli toivonut. Usein hän ikävissään katseli Puruveden selille tuumien paluuta.
Tuskallisimmat olivat kuitenkin Aslak-Jaurin päivät. Monet kymmenet vieraat kuluttivat huikeasti kylän eväsvaroja; syksyllä saatujen peurojen lihat miltei jo loppuivat ja poro toisensa perästä täytyi teurastaa lihaksi. Atso ja Pouru siitä jo murisivat, että liian nuori on Aslak-Jaur johtamaan niin suuria asioita; syöttää vieraille kaikki kylän eväät. Pieraakin harmitti kylmäkiskoisuus, millä päällikkö kohteli Joukamon tytärtä, jolla olisi ollut niin hyvät myötäjäiset. Kuin tulisilla hiilillä kulki nuori päällikkö kylässä; pakollinen toimettomuus silloin, kun olisi pitänyt suorittaa kauan haudottu koston työ, ja sisäiset ristiriidat, joihin hän oli joutunut ilman omaa syytään naimisasioissa, olivat saattaneet hänen päänsä pahasti pyörälle. Lailan, Pungan ja Tuunan lämpimät silmäykset yhä enemmän tehosivat häneen siten, että hän alkoi heitä yhä enemmän karttaa. Samalla hänelle entistä enemmän kirkastui tuhkakansan tyttären ihana hahmo, joka vähitellen valtasi pysyvän aseman hänen mielikuvituksessaan. Ja sitä mukaa tuleva kostosotakin hänen mielestään muuttui valloitussodaksi, jossa ei niin paljon harjoiteta verikostoa, vaan tehdään voitetut orjiksi ja alamaisiksi. Kun toiset aikoivat kuin koston enkelit riehua valloitetussa kylässä, aavisti Aslak-Jaur joutuvansa ristiriitoihin kaikkien saamolaisten kanssa.
Tulipa viimein toivottu kantohanki. Useita päiviä satoi vettä, niin että lumi laskeutui kovasti muuttuen maata myöten vetiseksi hyhmäksi. Kun sitten tuuli kääntyi pohjoiseen ja toi tullessaan navakan pakkasen, kantoi hanki poron ja miehen ja erämaa yhdessä yössä muuttui hyvin kulkukelpoiseksi.
Heleänkirkkaana keväisenä aamuna saamolaiset suorisivat viimein kostoretkelle. Sinä aamuna oli kylässä hälinää ja melua päivän sarastuksesta alkaen, kun poroja valjastettiin, aseita ja ruokavaroja lastattiin ja koiria pantiin kiinni, etteivät lähtisi jälkeen ja ilmoittaisi vihollisille edeltäpäin lähestyvästä vaarasta. Puheen polina kuitenkin vaikeni, kun porot syöksyivät ensin laukkaan ja sitten alkoivat tasaisesti tolvata pitkänä raitona järven jäätä pitkin. Kavioiden rakse, kelkan jalaksien sihinä kuului vain menijäin joukosta Saamon naisväelle, jonka huoleksi jäi siksi aikaa myös nuorien porojen hoito.
— Tule terveenä takaisin! kerkesi Laila huutaa nuorelle päällikölle heittäen hänen pulkkaansa nahkakukkaron, jossa oli Kyrön noidan lähettämiä lääkkeitä haavojen hoitamista varten.
Mutta siitä eivät Punkaharjun naiset pitäneet. — Niinkuin ei Pouru osaisi valmistaa lääkkeitä, kärtyili Kara. — Siellä Kyrönkylässä näkyvät olevan toisenlaiset tavat kuin täällä etelässä, pisteli Punka. — Meillä ei ole tapana, että naiset kosivat, neuvoi Mella.
— Minä en ole tullut teiltä neuvoja kysymään, sanoi Laila itsetietoisesti niskojaan nakaten, kun häntä koko ajan oli suututtanut kylän naisten käytös.
Erämaa oli jo herännyt talvisesta horrostilastaan, kun pitkä porojono kiemurrellen kulki aarniometsän helmassa, jonne auringonsäteet vain paikka paikoin pääsivät oksien lomitse pilkistämään. Puut olivat jo pudottaneet talviset tykkynsä, teeret jo kurahtelivat kukerrellen ja metsäkanoja aamutuimaan jo makeasti nauratti, kun ne puronvarren pajukosta pakoon pyrähtelivät.
Yhteisen suunnitelman mukaan Aslak-Jaur jakoi joukkonsa kahteen osaan. Ronnin piti miehineen lähestyä kylää salmea pitkin, ensin saarien suojassa ja sitten kylän edessä olevaa aukeamaa. Hänen tehtävänään oli tuhkakansan huomion kääntäminen sinnepäin. Ja toisten piti silloin tehdä päähyökkäys pohjoisesta metsien suojasta.
Suunnitelma onnistui vain osittain. Kun Ronni kymmenen miehensä kanssa lähestyi kylää, herätti se suuren hämmingin. Miehet riensivät ase kädessä rannalle tutkimaan, olivatko tulijat tuhkakansan heimoa vai vihollisia, saamolaisia. Ja huomattuaan, että ne olivat viimeksimainittuja, he asettuivat puiden ja kallioiden suojiin odottamaan.
Pilkallisesti nauraen Äyrä oli varoittanut naisia ja lapsia pysymään kotona sillä aikaa, kun käytäisiin nuo saamolaiskoirat pistämässä jään alle ja ottamassa niiltä ajokkaat.
Mutta siitä huolimatta vaimot ja lapset joka kodasta pakenivat metsään, paitsi Malla, joka päällikön kodassa hoiti taloutta, kun äiti oli jo kuollut. Suuri oli kuitenkin heidän pettymyksensä, kun metsässä heitä vastaan ajaa karautti kymmeniä miehiä komeilla aisakylkiajokkailla. Pyörtyä olivat tuhkakansan vanhat naiset sen nähdessään, ja lapset itkien piilottautuivat äitiensä taakse, kun pelätyt saamolaispäälliköt seisauttivat pakenijat ja pakottivat palaamaan kylään.
Vain yhden vanhan eukon Aslak-Jaur pidätti.
— Onko Äyrä kotona? hän kysyi tuikeasti.
— Ky-kyllä, vastasi vaimo.
— Missä on hänen tyttärensä?
— Mallako?
— Se, joka kalastaa.
— En tiedä.
— Missä ovat miehet?
Eukko oli hetkisen vaiti, kun tiesi, että hän tiedonannollaan vahingoittaisi yhteistä asiaa. Mutta kun hän näki Joukamon kohottavan keihäänsä vartta, hän änkytti edelleen ilmoittaen miesten olinpaikan. Mutta sitten eukko pyörtyi hangelle.
Sillä välin oli alkanut kuulua rannalta taistelun metakka. Se pakotti Aslak-Jaurin jättämään naisten ja lasten vapisevan joukon ja kiirehtimään omien miestensä avuksi.
Oli jo aikakin, sillä kaksi Ronnin miestä makasi hangella rinnassaan syvälle uponnut nuoli, ja monikertainen ylivoima ahdisti toisia Vesangan miehiä.
Silloin tulee apu, ainakin kolmekymmentä poroa laukkaa kylän läpi rykelmänä ja laskeutuu ahdetta alas tuhkakansan miesten selkään. Liian myöhään Äyrä huomaa joutuneensa miestensä kanssa saarroksiin. Syntyy tulinen käsikähmä. Ei ole enää aikaa käyttää jousia, vaan saamolaisten kiviset nuijat paukahtelevat siellä täällä tyrmistyneiden tuhkakansan miesten koviin kalloihin, keihäät iskeytyvät rintoihin, ja ne, joiden keihäästä taittuu hauras kärki, iskevät varsilla. Mutta huimasti huitovat myös kotejaan ja perheitään puolustavat viholliset. Miehiä haavoittuu ja kaatuu puolelta jos toisellakin, mutta enemmän piiritykseen joutuneilta. Temmellystä lisäävät vielä ajokkaat, joista yksi ja toinen saa iskun tai tuhkakansan äkäisen koiran kinttuihinsa ja laukkaa vauhkona puoleen ja toiseen. Eläinten ja ihmisten veri punaa jo lavealti valkoista hankea, mutta rynnäkkö ei ole vielä lopussa. Uljaasti taistelee Aslak-Jaur Äyrää vastaan hiukan syrjemmällä.
Tuosta saat, kotiemme ryöstäjä! huudahtaa Aslak-Jaur iskiessään.
Mutta nuijasta halkeaa varsi, ja Äyrä on juuri keihäällään lävistämässä hintelämpää ja paljon lyhyempää vastustajaansa, kun Äyrä saa olkapäähänsä piston Joukamon keihäästä ja tuo roteva päällikkö kaatuu hangelle. Joukamo vetäisee keihäänsä ja on uudestaan iskemässä aseensa vihollisen rintaan, kun Aslak nykäisee keihään syrjään ja huomauttaa:
— Ei vielä tapeta. Meidän pitää saada tietää häneltä asioita.
Joukamo siitä ensin suuttuu, mutta suostuu sitten jättämään Äyrän henkiin. Aslak-Jaur sitoo Äyrän kädet ja jalat suopungillaan, köyttää puuhun ja kysyy sitten:
— Äyrä, missä on tyttäresi?
— En tiedä.
— Missä on kotasi?
Ei vastausta, hampaat vain kuuluvasti pureutuvat yhteen.
— Löydän sen itsekin.
Taistelu on sillä välin tauonnut, voitto saatu. Hikisinä ja huohottaen saamelaiset vielä antavat armon pistoja tai sitovat köysiin niitä vihollisia, jotka eivät kuolleet. Moni saamolainenkin makaa kentällä kuolleena tai haavoitettuna. Aslak-Jaur muistaa Lailan antamat lääkkeet ja käskee panna niitä haavoihin sidottaessa.
Sen jälkeen saamolaiset ryntäävät kilpaa kotia ryöstämään. Ne ovat autioina, sillä naiset ja lapset ovat kauhistuneina paenneet uudestaan metsään, paenneet ovat myöskin muutamat miehet, jotka ovat taistelun aikana jääneet syrjemmälle.
Malla, päällikön tytär, on taistelun alkaessa hiilikkoja leipomassa ja paistamassa, kun kauhun sanoma ehtii hänenkin korviinsa. Hän on jo sekoittanut veteen ohrajauhoja, vanuttanut taikinan, leiponut kakut ja asettanut ne laakakiville paistumaan nuotion loisteeseen, kun hän kuulee hälytyksen ja pakenee kylän laitaan, jossa hänen ajoporonsa on lieassa. Hän valjastaa sen nopeasti, istuu nuoremman sisarensa kanssa pulkkaan ja katoaa synkän metsän suojaan.
Saamolaiset juoksevat kodalta kodalle, purkavat niistä tavaran ulos ja tasailevat keskenään. Toiset lähtevät etsimään porokarjaa. Kaikissa on huomattavissa voitonhuumaa. Aslak-Jaur yksin näyttää vakavalta juostessaan kotien väliä.
— Missä on Malla? kysyy hän muutamalta haavoittuneelta.
— Tuonnehan se lähti metsään omalla ajokkaallaan.
Aslak-Jaur lähtee porollaan pakenijan perään jälkeä myöten seuraamaan ja joutuu hänkin synkkään metsään.
Syntyy äärimmilleen jännittynyt kilpa-ajo. Aslak-Jaurin poro pääsee pakenijan jäljille ja seuraa niitä yhtä varmasti kuin ajokoira jäniksen jälkiä. Aslak-Jaurin tehtävänä on vain kiirehtää ajokastaan tavoittamaan kallis karkuri.
Muutamalla aukeamalla Malla huomaa, että heitä ajetaan takaa, ja hän kiihoittaa poroaan panemaan parastaan. Pitkin laukoin suurisarvinen ajokas pakeneekin tytön huitoessa ilmaa notkealla ajovavallaan, mutta vielä kiivaammin, vaikka lyhyemmin laukoin, kiitää toinen pyörein sieraimin, kieli pitkällä ja vaahtoa pärskyttäen. Minkä Mallan ajokas voittaa hyppyjen pituudessa, sen toinen lisän kera laukkojen luvussa. Siksi välimatka pienenee, siksi Mallan sisar, joka istuu pulkan keulalla hätäisenä, pälyy taakseen, mutta ajaja ei kerkeä katsoa, kun on ohjattava poroa, vakautettava pulkkaa, jottei se kaatuisi, ja kiihotettava vauhtia.
— Onko se saamolainen vai meikäläinen? kysyy Malla.
— Saamolaispirulta se näyttää. Sillä on lakissa sarvetkin.
Kun hanki on kovaa, ei pulkan antura tee siihen jälkeä. Siksi sitä on vaikea ohjata, siksi se vierteissä ja käänteissä liitää sivulle ja ihmiset ovat alinomaisessa vaarassa lyödä päänsä petäjiin tai katkaista jalkansa, jotka ohjatessa täytyy pitää pulkan ulkopuolella, toinen toisella puolen, mutta taitavasti Mallakin varoo itseään ja sisartaan: pulkan pohjan hän aina kääntää puuta vasten vierteissä.
Yhä laukkaavat porot peräkkäin, kunnes Mallan ajokas, jolla on raskaampi kuorma, väsyy, kellahtaa hangelle kyljelleen ja potkittelee vielä hetkisen. Poro on saanut sydänhalvauksen. Itku pääsee Mallalta ja hänen sisareltaan. Silloin Aslak-Jaur heidät yhyttää.
Kauniina kuin erämaan kukka seisoi Malla hänen edessään kyyneleitään kuivaillen, yhtä ihanana kuin Aslak-Jaur oli hänet kerran ennen nähnyt.
— Tapasinhan minä lentävät linnut, kun siipi katkesi.
Malla ei vastannut mitään eikä silmiänsäkään kääntänyt pois rohkeasta ajokkaastaan, joka jo liikkumattomana makasi hangella.
— Älä pelkää minua, minä olen saamolaisten nuori päällikkö Aslak-Jaur. Minä olen sinut nähnyt kerran ennenkin, ja siitä asti sinua paljon ajatellut. Tule kotaani vaimokseni, kohtelen sinua hyvin.
— En tule isäni tappajalle. Näin, kun löit Äyrää nuijallasi.
— Ei isäsi ole kuollut, hänet on vain vangittu.
Tämä ilmoitus näytti Mallaa tyynnyttävän, ja sen jälkeen hän mielellään suostui sisarensa kanssa lähtemään paluumatkalle Aslak-Jaurin pulkassa.
Mutta muut saamolaiset hääräilivät sillä aikaa mieluisassa tavaroiden tasauspuuhassa, ihmetellen, missä päällikkö oli, kun ei ollut osaansa ottamassa. Rikas oli kylä, sen saamelaiset kohta totesivat. Ruokatavaraa ja vaatetusta oli jos minkälaista. Äyrän kodasta he löysivät paistettuja hiilikkoja, jotka saamolaisistakin maistuivat hyvältä. Siellä oli myös valkeata jauhoa nahkasäkeissä. Kun saamelaiset eivät olleet ennen nähneet ohrajauhoja, eivät he tietysti niistä tienneet, olivatko ne syötäviä. Pikku aitat olivat lihaa, metsänriistaa ja kalaa täynnä, ja maakuopissa oli vielä sellaisia pyöreähköjä mukuloita, joita Aslak-Jaur oli nähnyt kasvavan tuhkakansan halmemaissa. Muutamasta pienestä kodasta he löysivät outoja kotieläimiä. Ne olivat paljon pienempiä kuin porot, tuuheakarvaisia, matalajalkaisia ja melkein hännättömiä; sarvet niillä olivat haarattomat ja kiverästi taaksepäin kääntyneet. Niitä oli syötetty kuivilla ruohoilla, jäkälillä ja kuusen naavoilla. Ihme-eläiminä miehet ensi kerran katselivat lampaita, joita nyt on jokaisen kalastajalappalaisen navetassa. Mitä tuhkakansa niillä teki ja miten ruokki, se oli voittajille käsittämätöntä. Mutta mukaansa he tahtoivat ottaa nämä ihme-eläimet.
Kun kodat oli tyhjennetty ja tavarat lastattu pulkkiin ja kelkkoihin, pistivät luhankalaiset nuotiosta tulen nahkaseiniin ja alushirsiin. (Tuhkakansan kodissa oli kolme salvottua hirsikertaa alla ja siitä ylöspäin nahkaseinää.) Pian koko kylä roihusi tulimerenä. Liekit hulmahtelivat korkealle, ja paha palaneen nahan käry täytti ilman.
Kauhistuneena Äyrä katseli tätä hävityksen kauhistusta puun juurelta, johon hänet oli sidottu. Ja huomattuaan olevansa yksin hän kiskoi köytenahkoja niin voimakkaasti, että sai ensin toisen kätensä vapaaksi ja sillä sitten aukoi kaikki nahkahihnan solmut käsistään ja jaloistaan. Taakseen vilkuillen hän juoksi metsään, sille suunnalle, jossa hänen ajokkaansa oli lieassa. Eikä montakaan hetkeä kulunut, kun hän oli ajokkaallaan kiitämässä pakoon synkintä saloa kohti.
Viimein tuli kylään Aslak-Jaurkin kalliin aarteensa kanssa.
— Sinä jäit nyt ilman saalista, kun olit poissa jaosta, sanoi Oulo.
— Minä kyllä myös saan osani, hän sanoi tyynesti.
Mutta Joukamo katseli vihaisesti Aslak-Jaurin kuormaa ja virkkoi:
— Ei kannattaisi noita vedättää Punkaharjun kylään asti. Parempi olisi, että tytöt päästettäisiin metsään, kuten muutkin naiset ja lapset.
Vasta lähdön hetkellä huomattiin, että tuhkakansan urhoollinen päällikkö oli paennut. Sitä saamelaisten päälliköt yleisesti pahoittelivat. Mutta Joukamo syytti siitä Aslak-Jauria, kun tämä ei antanut hänen surmata pahinta vihollista. Voittosaalista ja mielialaa paransi kuitenkin se, että paluumatkalla tavattiin tuhkakansan porojoukko, joka tietysti pakotettiin seuraamaan ajokkaita.
Kun yhtyneiden saamelaisten raskas kuormasto saapui Punkaharjun kylään, olivat kaikki sen asukkaat heitä vastassa. Ilonhuudahduksia kuului sieltä täältä. Poikaset hypähtelivät ilosta ja vanhain miestenkin jurot silmät leiskuivat. Mutta itkuakin kuului, kun haavoittuneet miehet voihkien nousivat pulkista ja kun kuultiin, että joku omainen oli kaatunut. Mutta siitä oli heidän mielensä hyvä, että yhteinen vihollinen oli voitettu, sen kylä hajoitettu ja Punkaharjun saamelaisilla taas vapaa pääsy kesäkalastukseen Laatokan salmelle.
Mutta naisväki ei ollut mielissään siitä, että Aslak-Jaur toi mukanaan tuhkakansan päällikön tyttären. Vaikka ei ollut tietoa siitä, orjakseenko toi vai vaimokseen, niin kärtyillen Karakin muille vaimoille murisi:
— Jo nyt päällikölle tulee puolisoita: niitä olisi jo täällä kotona, niitä tulee vapaaehtoisesti vieraista kylistä ja niitä hän itsekin ryöstää vieraista heimoista.
Vihoissaan Laila valjastaa ajokkaansa, kerää porokarjansa sen ympärille ja lähtee kotiaan kohti hyvästejä jättämättä.
Seuraavana päivänä soi Laatokan salmen kylän savuavilla raunioilla Äyrän kutsutorvi arkaillen:
— Tuu, tuu — tuu, tuu...
Yksitellen tai pienissä ryhmissä palaavat vaimot ja lapset piiloistaan metsän kätköistä, joissa he ovat yön värjöttäneet. Sieltä tulee myös muutamia miehiä. Mutta pian he suoriutuvat paluumatkalle vanhaan kylään ja ottavat mukaansa pienen porokarjansa tähteen, joka on säilynyt ryöstäjiltä.
VOITTOSAALIIN JAKO.
Seuraavana päivänä oli Punkaharjun saamolaiskylässä juhlat jubmelin kunniaksi, kun oli saatu loistava voitto: vihollinen lyöty tai hajoitettu, heidän kylänsä hävitetty ja tavarat otettu voittosaaliiksi. Viisi Äyrältä valloitettua parasta porohärkää teurastettiin juhlavarusteiksi ja niiden pääkallot, sarvet ja sisälmykset uhrattiin seidalle. Kokonaiset ruhot kärisivät honkapuista ja koivuista kyhättyjen rovioitten loisteessa. Syötiin runsaasti lihaa ja poronkuuta, ryypittiin verta, ilakoitiin, kilpailtiin ja joiuttiin vanhoja sotajoikuja. Elämänilo näytti palanneen hiljaiseen ja miltei häviöön syöstyyn erämaan kylään.
Samalla suoritettiin myös voittosaaliin katselmus ja tarkempi jako. Se kuitenkin tuotti melkoista päänvaivaa laskutaidottomille, semminkin kun heillä ei ollut mitään mittoja. Niinpä nauriit jaettiin siten, että kukin päällikkö yht’aikaa kahmasi sylillisen näitä »tuhkakansan herkkuja» ja vei omaan läjäänsä. Jäätyneet kalat, liha, raajat ja nahkat jaettiin siten, että päälliköt ottivat niistä yht’aikaa kappaleen omalle puolelleen, kunnes kaikki tuli jaetuksi.
Lampaita tuli vain kaksi yhden kylän osalle. Joukamo oli aluksi välinpitämätön näistä eläimistä, joita hänen mielestään ei voinut ihminen mitenkään käyttää hyväkseen; eiväthän ne jaksaneet vetää pulkkaa ja tuskinpa niiden lihakaan oli kelvollista. Mutta kun Ronni arveli, että ne taitavat olla hyviä uhrieläimiä, niin otti Joukamokin osansa.
Heidän huomiotaan herättivät kudotut, villaiset alusvaatteet. Sellaisia saamelaiset eivät olleet ennen nähneet inistään muusta kuin nahkoista valmistettavan.
— Mistä nahkasta tämä on tehty? kysyi Mella hypistellessään kudottua paitaa Aslak-Jaurin kodassa.
Mallaa, vaikka hän oli käsistään sidottuna kodan kannatuspuuhun, pyrki miltei naurattamaan niin tyhmä kysymys. Hän huomasi silloin, kuinka paljon kehityksessä jäljellä olivat Saamon naiset, kun eivät tunteneet ennestään lammasta, eivät osanneet keritä sen villoja, vielä vähemmin kehrätä niistä värttinällä lankaa ja kutoa langoista vaatetta.
— Se on tehty metsähiiren nahkoista, vastasi Malla ylimielisesti.
— Älähän tee sentään pilkkaa, lintuseni, sanoi Aslak-Jaur katsoen lempeästi vangittua rakastettuaan, mutta sai häneltä vihasta säihkyvän katseen ja hampaiden irvistyksen.
— Kuinka kaunis hän on vihassaankin! ihaili poloinen Aslak-Jaur itsekseen, joka toivoi hyvyydellään taivuttavansa »villikissan». Se puolestaan saattoi Pungan ja Tuunan makeasti nauramaan.
— Onhan sillä päälliköllä lempeäluontoinen orja, ilkkui Punka.
— Puolisohan se on, lisäsi Tuuna.
— Saat opettaa Saamon naiset tekemään tämmöistä peskivaatetta! komensi Aslak-Jaur.
— En opeta, äkäili orjatar.
Mutta kun päällikkö katsoi häntä kiukusta kipunoitsevin ilmein, puolusteli hän itseään:
— Eihän teillä ole villoja, ei värttinää eikä kangaspuita!
Aslak-Jaur ei niistä tiennyt sen enempää, mutta Malla pyysi päästämään kätensä irti, että hän saisi opettaa. Ja kun se oli tehty, otti hän käsilleen pitkävillaisen lampaan ja alkoi sitä keritä.
Hauskaa olisi ollut nykyajan ihmiselle katsella senaikaista lampaankeritsemistä. Silloinhan ei vielä ollut rautaisia keritsimiä eikä saksia ja kivestä niitä ei voinut valmistaa. Tapetun lampaan nahkasta saatiin kyllä villat pois hyvin yksinkertaisella tavalla, jota vieläkin nahkurit käyttävät: nahkaa villoineen liotettiin vedessä niin kauan, että villat alkoivat lähteä, ja sitten ne tasakärkisellä lapiolla lykittiin pois nahkasta. Mutta elävästä lampaasta piti saada villat muuten irti. — Malla käski hänelle tuoda kivisen keihään terän; sen hän kuumensi tulipunaiseksi nuotiossa, ja kun hän otti toisella kädellään kiinni villasuortuvain latvasta sekä kuuman keihään syrjällä käräytteli juuren puolelta villan poikki, irtaantui tukko toisensa jälkeen potkivasta ja määkivästä eläimestä.
Saamon naiset katselivat ihmetellen toimitusta.
Vielä suurempaa uteliaisuutta herätti heissä langan kehrääminen. Kun Malla oli ensin sekoittanut villat, alkoi hän niistä kehrätä lankaa pienellä värttinällä, jonka hän löysi ryöstösaaliin joukosta. Sitä työtä kerääntyivät kaikki saamolaiset katselemaan, ketkä vain kotaan mahtuivat. Ylpeänä istui Malla kodan keskellä vetäen villoja kuontalosta ja kiertäen siitä lankaa hyrisevällä värttinällä. Kehrääjä näytti tietävän säteilevän kauneutensa, etevämmyytensä ja ylevämmyytensä pienien ja kömpelönnäköisten Saamon naisten seurassa.
— Sinulla, Aslak-Jaur, on kätevä orja, sanoi Atsokin.
— Sano vaimo!
— Vaimo? kertailivat tyttäret.
— Orja, orja! Äyrän tytär ei milloinkaan tule koirankuonolaisen vaimoksi.
— Siinä kuulet, päällikkö, kuinka tuhkakansan tytär sinua herjaa ja häväisee! ilkkui Kara, joka ei ollut vielä kadottanut toiveitaan naittaa Punka kylän ensimmäiselle miehelle. Nämä toiveet päinvastoin olivat taas kasvaneet Lailan lähdön ja Mallan selittämättömän käytöksen vuoksi.
— Olen minä kesyttänyt villimmänkin vaatimen, mumisi päällikkö harmissaan.
Kehrättyään villat Malla haki tavarain joukosta nauhan kutomavehkeet. Silmät suurina katselivat saamelaiset, kuinka kätevästi Malla käytteli pirtaa ja luusta tehtyä sukkulaa ja miten merkillisen monimutkaisesti kojeita käytellen leveä nauha alkoi jatkua.
Voittosaaliin joukossa oli myöskin nahkasäkillinen valkoista jauhoa.
— Onko tämäkin muka syötävää? kyseli Mella.
— Siitä tulee makeaa ruokaa, me söimme sitä Äyrän kodassa, sanoi Ronni, joka oli myös tullut katselemaan Mallan taidonnäytteitä.
— Maistuuhan tämä »tuhkakansan lumi» tällaisenaankin, sanoi Atso lappaen jauhoja kourallaan suuhunsa, jolloin niitä valui hänen parralleenkin.
— Malla, tee sinä meille samanlaisia jauhopyörykäisiä kuin olit tehnyt Äyrälle, käski Aslak-Jaur.
— En tee, tenäsi neitonen.
Mutta tarkemmin asiaa ajateltuaan ja huomattuaan, että hän ei itsekään saisi muuten mitään kasken viljasta valmistettua ruokaa, otti hän puusta koverretun kaukalon, kaasi siihen vähäsen vettä sekä jauhoja ja alkoi sotkea taikinaa käsin. Kun se oli kylliksi vanutettu, leipoi hän siitä laakakiven päällä pyöreitä kakkuja ja asetti ne paistumaan nuotion loisteeseen, samoinkuin Pohjanmaalla juustoa paistetaan.
Päälliköt ja vanhat miehet jakoivat ensimmäisen, vanhat vaimot toisen ja nuori väki kolmannen hiilikon, mutta itselleen Malla paistoi kokonaisen rieskan.
— Mainiota! sanoi Joukamo.
— Kerrassaan hyvää! kertasi Ronni kiitoksen.
— Mistä saadaan tuollaista makeata »hiekkaa»?
Jauho oli siihen aikaan karkeata kuin hiekka, kun jyvät täytyi pyöreillä kivillä jossakin kallion syvennyksessä survoa ja jauhaa.
Aslak-Jaurin täytyi selittää tuhkakansan maanviljelyksestä, mitä hän tiesi.
— Väärin selitetty, sanoi Malla, — mutta olkoon menneeksi. Eihän teistä kuitenkaan tule viljan viljelijöitä.
Voittosaaliiseen kuului myöskin alkuperäinen verkko. Sen liina oli kudottu poron suonista punotuista langoista, mutta ylinen ja alanen hienoista nahkapunoksista. Kiveksinä olivat litteät kivet, joihin oli hakattu reikä ja sen läpi pujotettu lyhyet narut, millä ne oli kiinnitetty aluseen. Kohoina olivat kaarnanpalaset.
— Mikä merkillinen vehje tämä on? ihmetteli Joukamo.
— Se on lohenpyydys, selitti Aslak-Jaur. — Minä olen nähnyt siinä lohen kiinni.
Saamon miehet kerääntyivät kehään kodan eteen verkon ympärille. Sitä katseltiin suu auki, hypisteltiin sormin, kohoteltiin ylisestä ja viritettiin ilmaan pauloista pidellen.
— Miten tähän kala tarttuu? kysyi Pouru-ukko.
— Eihän tässä ole pesää niinkuin pajumerrassa.
— Kas näin, sanoi Aslak-Jaur pistäen kylmettyneen lohen verkonsilmään.
Miehet nauroivat. Heistä oli ihmeellistä, että kalojakin ansoilla pyydetään, vieläpä sellaisilla vehkeillä, joissa on niin paljon ansoja, ettei taida lukeakaan.
— Osaatko tehdä tämmöisen kalanpyydyksen? kysyi Joukamo Mallalta kiihkoisena.
— Minähän sen olen tehnyt yhdessä Äyrän kanssa.
— Mikä on tuon pyydyksen nimi? kysyi Ronni.
— Verkko.
— Verkko, verkko, tavailivat saamolaiset.
— Tämä toinen verkko on tehty viholaiskasvin (nokkosen) kuiduista. Minä osaan niistäkin kehrätä lankaa, sanoi Malla, joka ajatuksissaan oli tehnyt omat suunnitelmansa päästäkseen pois saamolaisten orjuudesta.
Vaatteen valmistus tuntemattoman eläimen karvoista ja kalojen pyynti verkoilla olivat saamelaisille niin ihmeellisiä asioita, että varsinkin päälliköt jäivät niitä hiljakseen miettimään ja heissä kaikissa heräsi kiihkeä halu saada kyläänsä se henkilö, joka voi näitä tärkeitä töitä opettaa, nimittäin Malla. He eivät selvästi tajunneet vielä niiden keksintöjen merkitystä, mutta he aavistelivat ja toisekseen liioittelivatkin niitä mielikuvituksessaan. Joukamon mielestä ei tarvittu muuta kalastusvälinettä kuin verkko. Kun sen laskee veteen, niin kalaa tulee kylän tarpeeksi. Olihan verkossa paljon »silmiä» ja olihan vedessä paljon kaloja. Tulevathan kalat uteliaisuudestakin moista vehjettä katsomaan ja tarttuvat silloin siihen.
Ronnin mielestä lammas oli ihme-eläin. Se oli hänestä ihmiselle melkein tärkeämpi kuin poro, kun hän näitä kahta eläintä vertaili keskenään. Eihän esim. tarvinnut lammasta teurastaa saadakseen itselleen vaatteet, piti vain keriä villat. Ronni jo iloitsi edeltäpäin, kuinka hän kotikyläänsä hämmästyttää näillä uusilla, hienoimmilla keksinnöillä, joihin hänen mielestään ihmisjärki pystyy.
Ja Malla, äskeinen orjatyttö, oli kohonnut muidenkin miesten mielestä melkeinpä yli-ihmiseksi. Hänellähän oli hallussaan tärkeitä, ihmisen taistelussa kylmiä luonnonvoimia vastaan tarvittavia keksintöjä; hänellähän oli kuin avaimet ihmisten parempaan ja onnellisempaan tulevaisuuteen.
Naiset häntä tosin kadehtivat, mutta toisaalta he olivat hyvin uteliaita ja opinhaluisia. He tahtoivat itse omistaa ne taidot, joiden avulla Malla oli päällikköjen silmissä noussut kunniaan ja arvoon.
Poronliha oli jo paistunut suurilla honkanuotioilla kotien edustalla ja kolmen kylän miesväki asettui ensin aterialle. Kevät-illan auringon kullatessa Puruveden saaria ja Punkaharjun kylkeä söivät miehet porontaljoilla istuen. Vähän väliä he torastelivat lapsia ja koiria, jotka ennen vuoroaan pyrkivät osille hajuhermoja kutittavista käristeistä. Päälliköt istuivat erillään suurella, valkoisella porohärän taljalla pistellen poskeensa kellertävän ruskeita selkäkuukimpaleita ja keskustellen päivän kysymyksistä.
— Saat kaikki minulle tulleen sotasaaliin, paitsi lampaat ja verkon, jos luovutat orjattaresi minulle, ehdotti Ronni Aslak-Jaurille.
— Malla ei ole mikään kauppatavara, hän on tuleva vaimoni. Minä itse olen hänet erämaasta etsinyt, sanoi nuori päällikkö.
Joukamo aikoi tehdä saman ehdotuksen, mutta kuultuaan tuloksen ei virkkanut mitään. Ja molemmat päälliköt alkoivat itsekseen miettiä, miten saisivat Aslak-Jaurilta ryöstetyksi etevän orjan, satojen tavallisten vertaisen.
Mutta kodan seinustalla jo solmittiin salaliittoja Aslak-Jauria vastaan.
— Haluatko todella pois meidän kylästämme entisille elomaillesi? kysyi Kara Mallalta.
— Vangittu lintu kaipaa vapauttaan, myönsi tyttö.
— Osaatko kotikylääsi?
— Helppo on jälkiä osata!
— Ole sitten valveilla ensi yönä kuun painuessa metsän taa, silloin on ajokkaasi valmiina tuossa rannalla, kuiskaili Kara.
— Minä vien pulkkaasi evästä, lisäsi Punka. — Mutta ethän sano Aslak-Jaurille, jos kiinni joudut uudestaan, että me, Kara ja minä, sinua autoimme.
— En sano. Malla on vaiti kuin kala.
Aterian aikana, kun Malla oli jäänyt yksin, meni Aslak-Jaur häntä pyytämään syömään miesten ruoka-aikana. Se oli hänen mielestään suuri kunnian osoitus, sillä kansan tapa oli, että naisväki ja lapset söivät miesten lopetettua.
— Orjatar syö sitten, kun kaikki toiset ovat lopettaneet, niin on meillä tapana, sanoi Malla maahan katsellen.
— En ole aikonut sinua orjakseni, vaan päällikön vaimoksi olen sinut etsinyt. Aina siitä asti, kun ensi kerran katselin sinua kesäisenä aamuna Laatokan salmen rannalla, olen sinua ajatellut ja etsinyt; sinun tähtesi hyljännyt Kyrön kylän päällikön tyttären ja kaikki oman heimoni immet. — Kuinka voisin sinua siis orjana kohdella. Parhaan kodan sinulle asumukseksi valmistan, parhaat nahkat sinun vaatetukseesi annan ja parhaalla ruoalla syötän. Minulla on viisi majavannahkaa; ne sinulle peskinahkoiksi lahjoitan.
Aslak-Jaurin puhe hellytti jonkin verran ylpeätä erämaan neitoa. Ja hän loi päällikköön lempeämmän silmäyksen, joka oli kuitenkin puoleksi teeskennelty.
— Jos minusta pidät, annat minun olla vapaana etkä koiran tavoin vangittuna; vapaana kulkea päivällä, vapaana nukkua yöllä.
— Saat elää kylässämme, niinkuin tahdot, kun vain et karkuun yritä. Siitä sinua rankaisen.
Malla ei siihen mitään virkkanut; istui vain tulen ääreen ja alkoi leikellä paistia kiviveitsellään.
Koreasti ruskotti sinä iltana luoteen taivas auringon laskun aikana. Taivaan ranta hehkui ja punoitti ennustaen lämpeneviä ilmoja ja heitti hohdettaan myös järven jäisille ulapoille ja saarien kumpuihin. Se kiirehti Aslak-Jaurin apulaisia, Kyrön, Luhangan ja Vesangan miehiä, kotimatkalle. Joukamo ja Ronni pelkäsivät jo kovasti, että järvien jäille nousee vesi lumen pintaan saakka ja estää matkan. Porotkin alkoivat veltostua ja laihtua pitkien matkojen rasituksesta, jota lisäsi heikko ravinto, kun ajokkaat täytyi karkaamisen pelosta pitää puissa kiinni. Oli jo sarvenluonnin aika. Useimmilla olivat jo nämä päänkoristus- ja puolustusaseet, miltä toinen, miltä molemmat pudonneet ja niiden sijat verelmällä punoittivat.
Ja yön selkään lähtivät vieraiden kylien miehet ajelemaan rauskuvaa ja humahtelevaa hankea pitkin jätettyään ensin hyvästit Punkaharjun kylän ystävällisille asukkaille. Joukamoa tuntui myös huolettavan Lailan kohtalo, kun hän ei ollut varma siitä, pääsikö tyttö onnellisesti karjoineen kotikylään. Kauas järvelle seurasi lähtijöitä Aslak-Jaur ajokkaallaan. Hän palasi takaisin onnellisen näköisenä, ilosta loistavin kasvoin, kun uusi onnellisempi aika näytti koittavan sekä hänelle itselleen että hänen kylälleen ja uusi, entistä rikkaampi kehityskausi koko saarnojen heimolle.
HÄIPYI YÖHÖN KUIN VARJO.
Puoleen yöhön oli kyläjäs valveilla. Syötiin, rupateltiin, neuvoteltiin ja naisväen kesken naureskeltiinkin. Malla opetti lapsia paistamaan nauriita nuotion tuhkassa. Kun ne olivat pehminneet, maisteltiin niitä miesjoukolla. — Mainiota — makeata — kerrassaan herkkua! kuultiin kehuttavan. Ja pian oli Mallan ympärillä sakea lasten liuta, kun hän kuten äiti pienokaisilleen jakeli paistikasnauriita ja niiden puolikkaita. Aslak-Jaurkin tuli osille. Kaunis tulevaisuudenkuva välkähti silloin hänen alkuperäisessä ihmis-sielussaan. — Noin lempeänä, noin kauniina, noin käytännöllisenä hän vielä istuu omiensa keskellä päällikön emäntänä.
Vähitellen väki vetäytyi kotiinsa, ensin vanhemmat ja lapset, viimeisenä nuori kansa laskeutui taljavuoteille nahkapeitteiden alle. Mutta kolmea naishenkilöä ei sinä yönä nukuttanut.
Tuskin oli yön rauha laskeutunut kotakylän ylle ja melkein kaikki äänet vaimenneet, kun Kara hiljaa kuin yön peikko hiipi ulos kodastaan, konttasi ensin hankea pitkin kuin koira, ettei lumi anturan alla karskahtelisi, ja nousi vasta kauempana puiden takana kävelemään. Häntä seurasi Punka yhtä äänettömästi hiipien. Koirat yrittivät haukkua, mutta vaikenivat heti, kun Kara niille suhahti jotakin.
Kara oli jo päivällä lapsilla vedättänyt Mallan pulkan metsän reunaan lähelle sitä aukeamaa, jossa tytön ajokas oli syömässä puuhun kytkettynä. Noidan vaimo valjasti sen tottuneesti pulkan eteen. Ja kun Punka oli laittanut eväät pulkan keulaan, oli kyyti valmis öiselle karkulaiselle.
Mutta pahin pulma oli vielä edessä; miten he saisivat Mallan kodasta, jonka oven edessä nuotiolla Aslak-Jaur nukkui puolivalveillaan kuin vahtikoira; hän nähtävästi pelkäsi, että joku naapurikylien nuorista miehistä tai joku päällikkö palaa ja ryöstää hänen aarteensa. Onneksi hän oli retken tuottaman väsymyksen johdosta nukkunut sikäli sikeästi, ettei hän kuullut naisten äärimmäisen hiljaista liikehtimistä.
Ääneti makasi Mallakin peitteen alla kodan perällä pyhän »posson» vierellä, valtaemännän paikalla. Hengitystään pidättäen hän valvoi odotellen Karan kuiskausta kodan seinän takaa. Hän säpsähti tuntiessaan luisevan käden kurottautuvan »possosta» johtavan pienen nahkaoven raosta, sen, josta lappalaisten uskomuksen mukaan naiset eivät saaneet kulkea, ja kuullessaan Karan käheän äänen kuiskaavan:
— Tule tästä ulos!
Mallaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, kun suuri vapaus häntä odotti. Kotiin, kotiin isän luo, oli hänen ainoa toivonsa. Hän inhosi Aslak-Jauria, tuhkakansan vihollista, hän halveksi saamolaisia, raakalaisia, jotka elivät vain lihasta kuin metsän pedot; ainoat, joita hän suvaitsi, olivat Kara ja Punka.
Hiljaa kuin varjo hän ryömi vuoteestaan pyhän oven läpi ja Karan käden alitse, kun tämä piti nahkaovea ylhäällä.
— Tuolla on porosi, kuiskasi noidan vaimo hänen korvaansa puristaen tyttöä käsivarresta hyvästiksi.
Punkakin jo palasi hiipien kotansa taakse, kun Malla juosta sipsutteli ajokkaansa luo ja lähti sitä ensin taluttamalla kuljettamaan metsän läpi järvelle. Siellä hän istahti pulkkaan ja poro lähti vihurina kiidättämään häntä Laatokan salmea kohti.
Vasta päivän sarastaessa Aslak-Jaur huomasi, että Mallan vuode oli tyhjä. Hän juoksi kodalta kodalle hätyyttäen koko kylän väen liikkeelle.
— Malla, Mallaa! huuteli hän yhtenään, mutta kukaan ei tietänyt mitään kadonneesta, ei Karakaan, joka silmiään hieroen muka ihmetteli merkillistä tapausta, kun tyttö häipyy ihmisten ilmoilta kuin varjo yöhön.
Aslak-Jaur komensi miehet kadonnutta etsimään. Pian olivat ajokkaat valjaissa, ja ennenkuin aamurusko ehti kunnolleen valaista kiveliön, kiisi kiihtynyt päällikkö seurueensa edellä karanneen perään.
Kaikki etsiminen oli kuitenkin turhaa. Erämaassa ei erottanut jälkeäkään. Laatokan salmella, jonne he illalla ehtivät, näkivät he vain entisen kylän harmajat tuhkalaikut taistelutantereen keskellä. Haavoittuneet ja kaatuneetkin olivat kadonneet. Ja vaikka he seurailivat salmen rantaa kauas Laatokkaan päin, ei sielläkään näkynyt merkkejä pakolaisista.