[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQGYyE3FqRA-FmDZnf3ByWINrwHLsuXUn2rCJcOvKghs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2866,"Aslak-Jaur","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"2866-hanninen-kaarlo-aslak-jaur","2866__Hänninen_Kaarlo__Aslak-Jaur","Kertomus Suomen muinaisuudesta","romaani",[],[],"fi",1935,null,23139,151941,true,[],[],[],"Historiallinen kertomus sijoittuu Suomen muinaisuuteen ja kuvaa saamelaisten elämää. Nuori heimopäällikkö Aslak-Jaur johtaa kansaansa erämaan haasteiden keskellä kohdaten niin heimon sisäisiä perinteitä kuin ulkoisia uhkia, kuten vihamielisen Tuhkakansan hyökkäyksiä.","Kaarlo Hännisen 'Aslak-Jaur' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2866.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ASLAK-JAUR\n\nKertomus Suomen muinaisuudesta\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAslak-Jaur, saamolaisten nuori heimopäällikkö.\nTuhkakansan hyökkäys.\nUusi asuinpaikka.\nVihollisia vakoilemassa.\nSaamolaisten kesäleirillä.\nTuhkakansan salaisuus.\nSuuri apaja.\nSusien hyökkäys.\nNaapurissa.\nSuuri heimokokous.\nKosto.\nVoittosaaliin jako.\nHäipyi yöhön kuin varjo.\n\n\n\n\nASLAK-JAUR. SAAMOLAISTEN NUORI HEIMONPÄÄLLIKKÖ.\n\n\nTyynenä kimalteli saarinen salmi keskipäivän kilossa saamolaisten\nkotakylän alla. Ei näkynyt pilvenhattaraakaan taivaalla. Ja vaikka oli\njo syyspuoli, tuntui vielä aurinko leppoisasti lämmittävän moniväristä\nerämaata. Näytti sillä kuin luontokin olisi valmistautunut ottamaan\nvastaan saamolaisten suurta juhlaa päällikönvaihdoksen kunniaksi.\n\nKorkealle kumpuili savu valtavasta nuotiosta, joka oli sytytelty\nsuippokärkisten lappalaiskotien väliselle aukeamalle; se nousi ensin\nvahvana patsaana, mutta levisi ylempänä puun latvuksen tavoin ja\nhaihtui ilmaan.\n\nNuotion vaiheilla liikehti kirjaviin nahkoihin pukeutuneita, pieniä\nihmisiä: kumaraselkäisiä, ryppykasvoisia vanhuksia, reippaita nuoria\nmiehiä, vereviä neitosia, vanhoja vaimoja ja meluavia lapsia; kaikki\nolivat avopäin ja kaikilla hartioille saakka ulottuva tukka, jossa\nkampa näytti harvoin tehneen järjestelytyötään. Koko kylän väki oli\nkerääntynyt juhlaan valitsemaan itselleen uutta päällikköä.\n\nVanha, paljon kokenut Koramo oli näet tullut siihen ikään, ettei\nhän enää jaksanut johtaa yhteistä metsäpeurojen ja hirvien ajoa, ei\ntäydellä tarmolla hallita kylän nuorisoa, eikä hänestä enää olisi\nollut kylän puolustuksenkaan johtajaksi, jos vihollinen olisi sattunut\nhyökkäämään erämaan kätköissä piilevään asumussikermään.\n\nVaali ei sillä kertaa ollut vaikea, sillä soreamuotoinen ja urhoollinen\nAslak-Jaur oli jo, nuoresta iästään huolimatta, monena vuonna hoitanut\ntaitavasti päällikön tehtäviä, ja hän oli sekä vanhain että nuorten\nmiesten ja naisten suosiossa. Kun heimon iäkäs noita, köyryselkäinen\nPouru-ukko puolueettomana miehenä kysyi kansalta, kenen se halusi\nvalita, kajahti vastaus kuin yhdestä suusta:\n\n— Aslak-Jaurin — Aslak-Jaurin!\n\nJa kaiku, joka kimmahteli takaisin salmen saarikumpareista ja vastaisen\nrantamaan rinteistä, toisti moneen kertaan uuden heimopäällikön rakkaan\nnimen.\n\nSen jälkeen noita antoi Aslak-Jaurille uudet päällikön merkit: jäntevän\njousen kivikärkisine nuolineen sekä kivikärkisen keihään ja nuijan.\n\n— Taistele näillä, niinkuin esi-isäsikin ovat taistelleet! sanoi noita\naseita antaessaan.\n\nKaikkien katseet suuntautuivat nuoreen päällikköön, jonka silmät\nloistivat mustan ja tuuhean tukan alta ja jonka leveihin, parrattomiin\nlappalaiskasvoihin kohosi heikko puna.\n\nMitään päällikön valaa häneltä ei vaadittu. Se ei kuulunut vanhoihin\nperintätapoihin.\n\nPouru-ukko istuutui sitten noitarumpunsa ääreen. Kaikki ihmisäänet\nsilloin vaikenivat äsken hälisevässä joukossa, sillä jokainen tahtoi\nkuulla noidan ennustuksen siitä, oliko nuoren heimonpäällikön\nhallitusaika oleva kylälle ja sen asukkaille onnellinen vai onneton.\nNoidan ympärillä oli niin hiljaista, että kuului selvästi, kuinka\nkuusipuut paukahtelivat palaessaan ja rasva kärisi paistumaan\nasetetuissa lohi- ja lihakimpaleissa. Pouru istuutui jalkojensa päälle\nja näytti odottavan jotakin.\n\nHän oli jo vanha mies, kasvot kurttuiset, silmät puolisokeat ja syvälle\nkuoppiinsa painuneet, mutta hampaat olivat vielä valkoiset ja eheät,\nniinkuin kunnon noidalla tuleekin olla; takkuinen tukka oli vielä\nharmaantumaton. Hyvin oli Pouru-ukko vielä täyttänyt noidan vaalivan\ntehtävän: ennustellut noitarumpunsa avulla tulevia asioita, kysellyt\nniistä hengiltä »loveen langettuaan» ja lukenut loitsuja ajaakseen pois\nonnettomuutta luottavia pahoja henkiä sekä parantanut tauteja. Siksi\nkylän väki häntä kunnioitti.\n\nNoita tuijotti kauan rumpuaan, jonka säämiskäisessä, vanteiden varaan\npingotetussa nahassa oli monenlaisia kuvioita; siihen oli piirretty\naurinko, kuu, tähtiä, puita, poroja, petoja, kaloja, käärmeitä,\nlintuja, aseita y.m. Kullakin kuvalla oli noidan muistissa oma\nmerkityksensä. Sitten Pouru otti käteensä vasaran, napautti sillä\nnoitarummun nahkaa, jonka värinä sai sammakonmuotoisen arpanappulan\nhyppimään kuviolta toiselle. Jännittyneenä näytti ukko seuraavan\n»sammakon» liikkeitä, mutta jännittyneenä kansakin häneltä tietoja\nodotti, jännittyneimpänä kaikista Aslak-Jaur.\n\n— Heimo joutuu sotaan, sanoi noita kolkosti.\n\n— Sotaan! ihmettelivät ihmiset, ja juhlamieli näytti menneen.\n\n— Eiköhän ukko houraile, epäilivät nuoret miehet.\n\nJa ihmeelliseltä se tuntuikin, sillä Laatokan salmen saamolaiset eivät\ntienneet olevan ketään muita asukkaita sillä laajalla erämaalla, joka\nsilloin — noin viisi tuhatta vuotta sitten — levisi neitseellisenä\nSuur-Saimaasta Laatokkaan ja Suomenlahteen ja jota nyt sanotaan\nKarjalan kannakseksi. Ne ainoat naapurikylät, joista heillä oli\ntietoja, olivat saamolaisten omien heimohaarojen perustamia, kaukana\nSaimaan selkien takana. Ei ollut Laatokan salmellakaan, joka silloin\njohti Laatokan vedet suoraan Viipurin lahteen, näkynyt muita ihmisiä\nmonien miespolvien aikana.\n\nRauhassa oli heimo saanut elää Koramonkin aikana suuren, metsäisen\nerämaan suojaamana. Siksi tuntui noidan ennustus synkältä.\n\nMutta juhla-aterian aikana, kun ensin oli syöty nuotiotulella\npaistettua poronlihaa ja lohta sekä jälkiruoaksi alettu kivikirveellä\nhalkoa poron sääriluita ja niistä ydintä imeskellä, Koramo kertoi\ntarinan:\n\n— Monta kymmentä miehen ikää on kulunut siitä, kun Arjak-niminen\nLatokin heimon päällikkö joukkoineen tietämättä hyökkäsi saamolaisten\nkylään surmaten asukkaita ja ryöstäen heidän omaisuuttaan. Hirmuinen\nmies oli ollut se Arjak, puoleksi ihminen, puoleksi paholainen.\nJousikin hänellä oli ollut niin jäntevä, että kolme tavallista\nmiestä oli tarvittu sitä virittämään, ja hänen nuolensa oli helposti\nlävistänyt täysikasvuisen karhun. Hän oli pakottanut saamolaiset,\nmeidän esi-isämme, maksamaan latokeille veroa. Mutta sitten Arjak oli\nlatokien luota kadonnut yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin.\nHeti hänen pois mentyään saamolaiset olivat lyöneet latokit perin\npohjin. Ei kynnen kantajaa ollut heimosta henkiin jätetty.\n\n— Eihän sitä tiedä, mistäpäin se vihollinen milloinkin tulee, mainitsi\nKoramo.\n\n— Tulkoon mistä hyvänsä, mutta tästä saa, uhkaili Aslak-Jaur joustansa\nnäytellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta kesää jo kerkesi kulua tämän juhlan jälkeen ja monena syksynä\nAslak-Jaur ehti johtaa suurta peuranajoa näkemättä ja kuulematta mitään\nvihollisesta.\n\nMutta eräänä kesänä kantautui virran mukana saamolaisten kylään outoja\nviestejä. Kun Aslak-Jaur oli kerran salmella kalastamassa, hän löysi\nvedestä kuolleen lohen, jonka selässä oli rivi syviä haavoja. Hän\nhuomasi kohta, että ne eivät olleet merikotkan eivätkä kalasääsken\nkynnen jälkiä, vaan tuulastajan atraimen piikkien reikiä. Oliko siis\ntullut uusia asukkaita ylävesille, vai oliko ehkä yksinäinen erämies\ntai eräseurue käynyt siellä kalastelemassa? Siitä riitti saamolaisten\nsuippokärkisissä kodissa puhetta pitkiksi ajoiksi. Myöhemmin tuli\nmyötävirtaan muitakin merkkejä naapureista: hiilelle palaneita\nkekäleitä, kivikirveellä kaulattuja puita ja katkenneita sauvoimia.\n\nSyksympänä näkyi pimeän tullen usein Laatokan puolelta tuulastulien\nkajastusta, joka ilta illalta näytti lähenevän. Aslak-Jaur päätti\nlähteä ottamaan niistä selvää. Hän kulki salmen rantaa kaksi\npäivänmatkaa ja asettui sitten pensaaseen vakoilemaan.\n\nIllan pimentyessä hän huomasi niemen takaa lähestyvän haapion, jonka\nkeulan päällä paloi roihuavia tervaksia. Atrainmies yhtenään katsoi\nveteen, mutta perämies vain meloi ja viiletteli myötävirtaa.\n\n— Jo herja huomasi kalan, jo piessa pisti atraimensa sen selkään,\nkuiskaili Aslak-Jaur piilopaikassaan, kun näki tuulastajan kalaa\nkeihästävän.\n\nJa Aslakin suureksi harmiksi mies nosti haapioonsa suuren, lihavan\nlohen, joka kiemurteli nosteltaessa.\n\nAslak-Jaurin silmät säikkyivät vihasta ja käsi kouristui vaistomaisesti\njouseen.\n\n— Meidän lohemme vievät, riivatun viholliset.\n\nMutta kaukana, nuolenkantaman takana viiletteli kaksi rotevaa\nkalamiestä hänen ohitseen ja niemen takaa työntyi toisia. Outo oli\nmiesten ulkomuoto, vaatetus ja puheenparsi, sen Aslak-Jaur huomasi heti.\n\nMutta omaa turvallisuuttaan ajatellen hän perääntyi pensaan suojassa\nmetsään ja kiirehti kotakylälle viemään hälyttävää viestiä.\n\nKylässä syntyi yleinen hämminki, kun päällikkö ilmoitti nähneensä\noutoja ihmisiä kahden päivänmatkan päässä salmella: naiset juoksivat\nkodalta kodalle ja lapset heidän perässään peskin helmoista pidellen,\nmiehet kerääntyivät ensin päällikön asunnolle neuvottelemaan ja\naseitaan tarkastelemaan, mutta menivät sitten yhdessä Pouru-ukon\npuheille, joka yhtä iäkkään eukkonsa Karan kera asui kylän keskellä\nomassa kodassaan.\n\nSitä miehet ihmettelivät mennessään, ettei noita ollut hengiltä saanut\naivan tarkkaa tietoa niin tärkeästä tapauksesta kuin oli vieraiden\nihmisten ilmestyminen heidän kala-apajilleen.\n\n— Ei ole vielä hätää, noita tyynnytteli, voivathan ne elää sovussakin\nnaapuriensa kanssa.\n\nMutta Aslak-Jaurin mielestä naapurit olivat aina vihollisia; ne\npyytivät kalat vesistä ja riistan mailta, ne varastivat porokarjaa ja\npilasivat laitumet, ja jos ne olivat monilukuisemmat, ne valloittivat\nkylän, kuten Arjak muinoin, ja tekivät asukkaat orjikseen.\n\nSyksy kului kuitenkin rauhallisesti Laatokan salmen lappalaiskylissä.\nLohenkalastus ja peuranpyynti kerjettiin suorittaa niinkuin ennenkin,\nja olipa jo ehditty ensilumien aikana siirtää vaimot, lapset ja\nvanhukset sekä melkoinen osa tavaroita kesäkylästä talvikylään, kun\nerämaiden ikuiselta näyttävä rauha pahasti rikkoutui.\n\n\n\n\nTUHKAKANSAN HYÖKKÄYS.\n\n\nSyksyaamun sarastus laskeutui jo lyijynharmaana kodan suuaukosta\nsisään valaisten heikosti nuotion ympärillä nukkuvia Saamon miehiä.\nRoviotulet olivat aikoja sitten sammuneet, hiilos vain vaisusti hehkui\nja koivuisten kekäleiden päistä kohoili laihoja savusäikeitä usvaiseen\nilmaan. Kukapa olisi yöllä tulla kohennellut, kun peski päällä\nnukkuvat, väsyneet miehet eivät tunteneet kylmää jäsenissään ja kun\nAslak-Jaurkaan ei ollut enää katsonut tarpeelliseksi asettaa yhteistä\nvartijaa viimeiseksi yöksi, vaan oli jättänyt kylän vartioimisen\nkoirien tehtäväksi. Mutta liiaksi oli nuori päällikkö luottanut\nkoiriensa valppauteen; nekin olivat yöllä ryömineet sisään ja nukkuivat\nkaikessa rauhassa isäntiensä jalkojen päällä.\n\nAslak-Jaur heräsi siihen, että koira ouneksien urahti hänen lähellään,\nvinkaisi ärtyisesti sieraimiinsa, syöksyi ulos ja hyrskähti haukkumaan.\nKohta kuului toisia koiria siihen yhtyvän. Hetken kuluttua oli\nkotakylän tanhualla sellainen haukunnan rähäkkä, että se hälytti\nhereille laiskimmatkin.\n\n— Mitähän ne siellä...? ihmetteli päällikkö työntyössään kodan\nnahkaovesta ulos ja pidellen käsissään kivikärkisiä aseitaan.\n\n— Olisikohan susilauma lähistöllä? epäili Oulo, joka oli ehtinyt ulos\nheti päällikkönsä perässä.\n\n— Suurempia petoja niillä nyt taitaa olla tähtäimessä, kuiskasi\nAslak-Jaur, alkaen hiipiä salmen rannalle päin, jonne koiratkin\nlaukkasivat.\n\nAseistettuja miehiä työntyi ulos joka kodasta, kerääntyen Aslak-Jaurin\nympärille neuvottoman näköisinä.\n\n— Kuuletko mitään kummempaa, Aslak? kuiskailtiin.\n\nMutta vastaukseksi päällikkö vain kohotti kätensä merkiksi, että kaikki\nolisivat hiljaa ja kuuntelisivat.\n\nEi kuulunut muuta kuin koirien kiihkeää haukuntaa, kun ne salmen\nlumista rantaa kuuluivat etenevän. Toisinaan ulvahti jää, kun railon\npää ratkesi jostakin niemestä ja aukeni salmen yli toiselle rannalle.\n\n— Olen kuulevinani poron kavioiden raksutusta salmelta, sanoi päällikkö.\n\nKohta kuulivat toisetkin kohinaa, kavioiden raksetta sekä jään\nulvahtelua painon alla. Ja niemen takaa alkoi purkautua salmen jäälle\nmustanaan poroja ja ihmisiä; niitä näkyi raitoina, rykelminä ja\nyksinäisinä.\n\n— Tuhkakansa tulee! huudahti päällikkö.\n\nSaamolaisia oli vain kymmenen miestä, jotka olivat sinne kesäkylälle\ntulleet noutamaan lopputavaroita ja nuoria porokarjaa; hyökkääjiä\nnäytti olevan ainakin viisi, kuusi kertaa enemmän.\n\nPäällikön ilmoitus sai miehet kiihdyksiin. He juoksivat ensin\nkodalta kodalle etsien lisää aseita ja asettuen sitten Aslak-Jaurin\nviittauksesta kylän alle rannalle pensaikon suojaan.\n\nMutta urheat koirat aloittavat jo omin päin kylän puolustamisen salmen\njäällä.\n\nNe haukkuvat ja ärisevät, laukkaavat poro porolta ja karkaavat niihin\nkäsiksi, pakottaen ne hyppimään pystyyn tai takaisin kääntymään. Syntyy\nruuhkia ja rykelmiä, joista kuuluu miesten huutoa, naisien kirkumista\nja lasten itkua.\n\n— Usi, usi — ota kiinni — usi, usi...! kiihoittaa Aslak-Jaur koiriaan.\n\nPian kuitenkin tuhkakansan miehet ovat sen verran selvinneet, että\nampuvat nuolillaan yhteislaukauksen koiriin, joista useimmat ulvoen\nkaatuvat jäälle, ja ne, jotka ovat jääneet henkiin, saavat niskaansa\ntulijain pienemmät, mutta monilukuiset rakit. Ja jätettyään heikomman\nväen salmelle tuhkakansan rotevammat miehet jatkavat hyökkäystä.\n\nMutta kalakentän rannassa he saavat nuoliryöpyn vastaansa. Kaksi miestä\nkellahtaa kelkastaan rinta lävistettynä; viereisen miehen ajokas saa\nnuolen kylkeensä ja alkaa vimmatusti hyppiä ja pyöriä. Roteva mies,\nitse tuhkakansan päällikkö, kieppuu pulkassa eikä voi käyttää aseitaan.\nAslak sinkauttaa toisen nuolen päällikköä kohti, mutta nuoli vain\npyyhkäisee olkapäätä. Siitä Äyrä — sillä nimellä saamolaiset kuulevat\nhäntä mainittavan — pelästyy pahasti, katkaisee vuottoraipan, jolla\nporo vetää pulkkaa, ja kääntää ahkionsa suojukseen. Sen takaa hän\nampuu, vaikka ei Saamon miehiä näy kuin vilahdukselta.\n\n— Paetkaa, koirat, taikka ammun teidät jokaisen! huutaa Aslak-Jaur.\n\n— Paetkaa te, lättäjalka-lappalaiset, taikka me annamme teidät susien\nruoaksi. Teille on muuallakin kalavesiä, riistamaita ja syöttökankaita\nkuin tällä salmella. Me otamme nämä seudut itsellemme.\n\n— Maat ja veet ovat meidän!\n\n— Sen ne ovat, jolla on enemmän voimaa.\n\nSaamolaiset sinkauttavat vastaukseksi nuolensa yksinomaan ajokkaisiin,\njolta siitä syntyvän sekasorron aikana pääsisivät peräytymään ja\npelastamaan nuoret poronsa ja ajokkaansa, jotka ovat jäkälää kaivamassa\nvähän matkan päässä. Heitä kiirehtii sekin, että muutamat viholliset\njoen jäätä pitkin ajaen uhkaavat saartaa heidät.\n\nSaamolaiset lähtivät juoksemaan porojensa luokse, sillä he tahtoivat\npelastaa ne ensin turvallisempaan paikkaan.\n\nTuskin he ennättivät saada ajokkaansa valjaisiin ja hihnoissa kiinni\nolevat vaatimet irti, kun tuhkakansan äreät koirat kipaisivat perässä\nja hajoittivat saamolaisten porotokan. Ajokkaat vain jäivät käsiin.\nHaukkuen ja rähisten rakit kiertelivät porojen kintereillä ohjaten ne\nviimein tuhkakansan puolelle. Turhaan Saamon miehet koettivat ilman\nkoiria niitä mukaansa maanitella, kun ne vauhkoina kirmasivat metsässä\nopetettujen porokoirain edessä. Ja kun ahteelta jo kuului vihollisten\nhuuto ja heidän ajokkaittensa kavioiden rapina, piti Aslak-Jaur\nviisaimpana sillä kertaa paeta ja tulla toisen kerran paremmin\nvarustettuna ja useamman jousimiehen kera vihollista karkoittamaan.\n\nLaukkaa lähtivät Saamon miesten ummenoiukset kiidättämään ajajiaan\nensin harvametsäisen kankaan, sitten suon yli sydänmaiden koskemattomia\nkorpia kohden.\n\nMutta eivät vihollisetkaan hellittäneet vielä hyökkäystään. Heitä\nkiihdytti helposti saatu voitto, melkoinen porokarja, ja he tahtoivat\nlyödä myöskin miehet niin perin pohjin, etteivät ne milloinkaan enää\nolisi heidän rauhaansa häiritsemässä. Äyrä, joka oli vaihtanut uuden\najokkaan, porhalsi pakenijain perässä iskujoukkoineen.\n\nSyntyi vimmattu kilpailu. Kovasti Äyrän miesten porot ponnistelivat,\nmutta yksikään niistä ei ollut läheskään niin nopeajalkainen kuin\nAslak-Jaurin lumivalkoinen ajokas, Pulmu. Ja melkein yhtä nopeita\nolivat toistenkin saamolaisten ajokkaat. Kun lunta oli vielä liian\nvähän, kieppuivat ja keikkuivat ahkiot hyppien kivien, mättäiden ja\njuurakoiden yli, niin että ajajilla oli täysi työ pitäessään niitä\nalallaan. Pahimmin kuitenkin keikkuivat vainolaisten pulkat, ja siitä\nAslak-Jaur näki, että he olivat tottumattomia sellaisilla taipaleilla.\nTahallaan hän ajoi pahimpia koleikkomaita, joissa erämaa kovasti kolhi\nja pehmitti vastustajaa. Hän näki, että kuta kauemmaksi kuljettiin,\nsitä pienemmäksi hupeni takaa-ajajien joukko, kun pulkkia särkyi,\nvaljaat pettivät ja usea kolautti päänsä puuhun tai pulkan kaatuessa\njäätyneeseen maahan.\n\nErään salmen takana oli jyrkkä, tiheää metsää kasvava harju. Sen takana\nAslak-Jaur pysähdytti poronsa, pani sen puuhun kiinni harjun taa ja\nhuusi miehilleen:\n\n— Tässä taistellaan!\n\nToisetkin käsittivät, että oli vaarallista viedä vihollista\ntalvimajoille. He nousivat pulkistaan harjun selälle ja asettuivat\nväijyksiin.\n\nHarvana raitona tuhkakansan miehet lähestyvät väijytystä. Kun etumaiset\novat melkein harjun päällä, on jälkihäntä vielä järvellä, vaikka heitä\nei enää ole enempää kuin saamolaisiakaan.\n\n— Raks, raks, raks, raksahtelee jousia tiheiköstä.\n\nMies toisensa jälkeen kellahtaa nuoli rinnassa hangelle ähkimään.\nAjokkaat säikähtäen pyörtävät, sotkeutuvat toisiinsa ja ryskävät\nvesakossa kuin mielettömät. Ja nuolia sataa tuiskunaan ilmassa\nlisäten sekasortoa vihollisen hyökkäävässä joukossa. Äyrä saa nuolen\nkäsivarteensa, mutta siitä huolimatta hän kiihoitlaa miehiään. Mutta\nhyökkäyksen sijasta miehet perääntyvätkin järvelle ja pakenevat.\nSynkästi sadatellen lähtee myöskin Äyrä pakosalle, huomattuaan jäävänsä\nyksin taistelemaan saamolaisia vastaan.\n\n— Muista, Äyrä, että nuoli, joka käsivartesi lävisti, lähti\nAslak-Jaurin jousesta, huusi saainolaisten päällikkö hänen peräänsä.\n— Muista, että ei ole hyvä tulla lappalaisten kintereillä erämaahan,\nsillä siitä on pahat seuraukset. Älkää myöskään jääkö meidän\nkesäasumuksillemme, keväällä on niistä kuitenkin lähdettävä.\n\nTämä pieni voitto ei voinut kuitenkaan lohduttaa nuoren päällikön\nmieltä. Vihollinen oli liian suurilukuinen, kesäpaikat oli vallattu,\nporokarja suurelta osalta hävitetty, koirat tapettu ja enin osa\nruokavarojakin jäänyt vihollisen puolelle. Siinä isku, joka oli raskas\nsuonenlyönti saamolaisten elinhermoon.\n\nSuuri hälinä syntyi hiljaisessa kotakylässä, kun miehet palasivat illan\nsuussa tavarainnoutamismatkaltaan tyhjin pulkin ja kun Aslak-Jaur\nallapäin oli kertonut tuhkakansan äkillisestä hyökkäyksestä. Vanhatkin\nmiehet, Piera, Atso ja Koramo-ukko, heimon kunnianarvoinen noita,\nvalittelivat ääneensä: — Millä me nyt elämme talven yli! — Naiset\nparkuivat kuullessaan ruoka- ja vaatetustavaroitakin jääneen vihollisen\nsaaliiksi.\n\nMutta itku ei auttanut. Vahvempi oli voittanut. Erämaan kivenkova laki\nuhkasi heitä täydellisellä tuholla. Sitä oli varottava.\n\nPidettiin lyhyt neuvottelu siitä, mitä oli tehtävä. Ja yhteiseksi\npäätökseksi tuli, että oli paettava kauemmaksi julman vihollisen tieltä\nja kostettava myöhemmin, kun siihen tuli tilaisuus.\n\nJa vaikka ilta oli sillä välin pimentynyt, niin että tähtien ja\npuolikuun kelmeä valo vain heikosti valaisi metsäistä erämaata,\nalkoivat saamolaiset repiä alas hauraita telttanahkoja, kääriä niitä\nkokoon ja kuormata niitä samoin kuin vähäisiä muita tavaroitaankin\nporojen pulkkiin ja selkiin. Ihmetellen sitä katselivat peskeihin\npuetut pienokaiset, jotka mielellään olisivat menneet pehmeiden\nnahkojen alle nukkumaan, parkuen paheksuivat sitä saamolaisten\nnuorimmatkin vesat, jotka komsioihin köytettyinä oli asetettu siksi\naikaa puita vasten seisomaan, kun kuormaustyö saatiin toimitetuksi.\nJa hetkistä myöhemmin painui muuttokaravaani taas pohjoista kohden\netsimään rauhallisempia seutuja.\n\nLyhyt talvinen päivä alkoi jo hämärtyä ja siellä täällä sukelsi jo\ntähti avaruuksien sinestä tuikahtelemaan, kun heidän eteensä avautui\nvaltava, saarinen järvenselkä, Saimaa. Nykyisen Lappeenrannan seuduille\nhe pysähtyivät, keräsivät kelopuista mahtavan roviotulen, jonka\nlämpimään loisteeseen, kattonaan tähtien kirjoma taivaan holvi, he\nasettuivat väsyneinä öiseen lepoon. Vain lapsille ennätettiin tehdä\njonkinlainen tuulensuoja koivunvesoista ja telttanahoista.\n\nKun he aamulla heräsivät, heijastelivat avarat järvenselkien jääpeilit\nkirkkaasti nousevan auringon sädesuihkussa, kaukaiset saaret\nkangastelivat ja puiden oksilla kimaltelivat jääkiteet kuin kirkkaimmat\njalokivet. Erämaa metsän puolella vielä uinui, mutta selkien jääpeite\npaukahteli ja ulisi oudosti, kun aamun pakkanen niihin vasaransa iski\nja railoja rakenteli.\n\nHyvä oli jäkälämaa leirin ympärillä ja kalavesi järvessä; metsänriistaa\nnäytti myös olevan näillä neitseellisillä seuduilla, joilla\nyksinäinen erämies vain harvoin oli ennen pyydystellyt. Atsolle ne\nolivat vanhastaan jonkin verran tuttuja, ja hän se oli heimon sinne\nnyt johdattanutkin — erämaan kätköön. Kun sitten lumisade peitti\ntulojäljet, ei ollut vihollisestakaan pelkoa.\n\nMutta vaikea, hyvin vaikea oli heimolle sittenkin se talvi.\n\nMiesten aika meni alituisessa ravinnon haussa, kun ei enää ollut turvaa\nporokarjastakaan. Kostotoimet täytyi sen tähden siirtää tuonnemmaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä tapaukset sattuivat noin kolme tuhatta vuotta ennen meidän\najanlaskumme alkua, silloin, kun lämmin Litorina-meri vielä peitti\nsuuria osia nykyistä Pohjanmaan tasankoa sekä Länsi- ja Etelä-Suomen\nrantamaita. Silloin laskivat Saimaan vedet vielä länteen ja Päijänne\nnykyisen Kalajoen kautta Pohjanlahteen. Laatokka oli silloin salmen\nkautta yhteydessä Viipurin lahden kanssa ja Nevajokea ei vielä ollut.\nJuuri tämän salmen tähden, joka silloin oli mainio kalavesi ja jonka\nrannikot olivat reheviä lehtoja, oli syntynyt sota kahden kansanheimon,\nsaamolaisten ja tuhkakansan, välillä. Historia ei näistä kerro mitään —\nkukapa silloin olisi vielä historiaa kirjoittanut, kun kirjoitustaito\noli keksimättä. Mutta tiedemiehet kaivavat maan syvyyksissä,\nsavilietteiden alta tuhkakansan ja lappalaisten pääkalloja ja verkkoja\nkiveksineen ja kaarnakohoineen.\n\nKysyttäneen, miten on mahdollista, että Suomen vedet ovat näin\nlaskuväylää muutelleet. — Vastauksen tähänkin ovat antaneet\ntiedemiehet, jotka ovat saaneet selville, että Suomen maa on näiden\naikojen jälkeen paljon kohonnut, niin että Litorina-merikin on saanut\nmuuttua nykyiseksi Itämereksi. He ovat myös huomanneet, että maa kohoaa\nenemmän lännessä kuin idässä. Sentähden muutamien järvireittien länteen\npäin suuntautuvat laskujoet kuivuivat ja uusia laskuväyliä avautui\nitään ja etelään. Siitä syystä tuhkakansan aikainen salmikin kuivui ja\nLaatokan vedet etsivät uuden laskujoen mereen, nykyisen Nevan. Maamies\nnyt kyntää niitä maatumia, jotka senaikainen salmi on liettänyt,\nkätkien alleen kivikauden miesten verkot; hän ei tiedä, että siinä,\nmissä hän astelee, taisteltiin jo monta tuhatta vuotta sitten maan\nomistamisesta.\n\nMutta saamolaisten aikana salmi oli tärkeä puolustuslinja etelästä\nhyökkääviä pieniä heimoja vastaan, ja sen merkitystä lisäsi sekin, että\npienillä, yhdestä puusta koverretuilla haapioilla oli vaikeata siirtää\nväkeä salmen yli.\n\n\n\n\nUUSI ASUINPAIKKA.\n\n\nSe talvi oli saamolaisille tavattoman raskas. Nälkä, taudit ja pedot\ntekivät yhdessä vihollisen kanssa armotonta raivaustyötä. Peuranliha\nloppui jo pimeimmän päivän aikana, eikä ainoita vetohärkiä voinut\nlihaksi teurastaa — millä sitten olisi matkustettu? Lintuja puuttui\nharvoin pauloihin, kun riekot ja teeret eivät viihtyneet mäntymetsissä\njärven kallioisilla rantamilla; kalastuskin täytyi melkein kokonaan\nlopettaa vahvimman jään ajaksi, kun lyhytlapaisilla kivikirveillä ei\nsaanut jäähän avantoa edes onkimista varten, ja sulia virtoja ei ollut\nlähellä. Kun päivän palauksen jälkeen hanget kovettuivat, kävivät\nsusilaumat ihmisille vaarallisiksi. Usein kuului niiden haikeaa\nulvontaa öisin tai varhain aamulla, milloin Saimaan saarista, milloin\nmetsän puolelta, toisinaan aivan kotien läheltä. Usein niitä nähtiinkin\nsaaliinhimosta leiskuvin silmin; ne odottelivat lapsia ulos.\n\nKerran Koramon pojan Oulon lapsi meni rantakinoksille leikkimään, kun\naurinko jo korkealta katseli metsän latvojen yli. Silloin susi hyökkäsi\nrantametsästä ja lähti kantaa retuuttamaan lasta mukanaan. Äiti lähti\nperään ja huusi kauhusta väräjävin äänin, mutta tyttönen kielsi häntä:\n— Älä juokse, äiti, suolet jo näkyvät.\n\nEikä äiti enää milloinkaan tavannut lastaan. Keväällä tuli rutto\nja tappoi lapsia. Useita pieniä nahkasäkkejä kiikkui sitten puissa\nodottamassa maan sulamista, että voitaisiin kaivaa hauta ruumiille;\nhenkien uskottiin edelleen vaeltelevan kuolinpaikan läheisyydessä.\nMutta se rutto ei ollut nälkää kummempi, sillä toiset nyt söivät heidän\nporojensa lihaa, joivat verta ja imivät ydintä särjetyistä sääriluista;\ntoisten lapset herkuttelivat heidän vaatimiensa maidolla ja juustolla,\ntoiset söivät lihavaa Laatokan lohta —ja ne toiset olivat tuhkakansaa,\nverivihollisia.\n\nKokonaan jumaliensa hylkäämänä piti silloin itseään entinen\nelinvoimainen saamolaissuku. Pouru-ukko arveli syyksi sen, että vanha\nseita jäi vihollisen puolelle ja uutta jumalankuvaa ei lumimaalta oltu\nlöydetty eikä vihitty korkeaan tehtäväänsä. Sen tähden pahat henget\nsaivat heimossa mielin määrin mellastaa. Syyttelipä hän toisekseen\nnuorta päällikköäkin, Aslak-Jauria, arvellen, että hän on muka ollut\ntaitamaton metsästystä ja kalastusta johtamaan ja on ehkä metsälle\nlähtiessään mennyt tavallisen oven kautta eikä perällä olevan pyhän\noven, posson, kautta, josta naisväki ei saanut kulkea.\n\nNäitä ajatteli noita ja toisinaan puhuikin Aslak-Jaurin kanssa pitkinä\ntalvi-iltoina, kun honkapuut ja koivut iloisesti paloivat kodan\nkeskellä. Ja se lisäsi vastuunalaisuuden tunnetta, joka muutenkin\nraskaana painoi nuoren päällikön mieltä.\n\nKeväästä toivottiin parempaa, sillä kevätkiiman aikana linnutkin olivat\nvaromattomampia.\n\nAhkerasti Aslak-Jaur hiihteli miehineen keväthankien aikana ympäristön\nsydänmailla, etsien hirven ja karhun jälkiä ja siinä sivussa muutakin\nriistaa tavoitellen. Ei hän niitä metsistä löytänyt; näytti sillä,\nettä seudut eivät olleet hirville mieluisia. Mutta eräänä aamuna he\nnäkivät kodilta, kuinka kaksi komeata hirveä juoksi järven jäätä\nitään. Miehet heti suorivat perään, ajaen niitä saari saarelta. He\nkoettivat hätyyttää niitä metsiin, joissa oli enemmän lunta ja joissa\nhe toivoivat pääsevänsä niin lähelle, että voisivat käyttää alkeellisia\naseitaan.\n\nEi hellittänyt Aslak-Jaur, vaikka päivä monta kertaa kerkesi kiertää\nratansa, ennenkuin hirvet nousivat laajemmalle maalle, korkealle,\njyrkkärinteiselle harjulle, johon järvi näytti loppuvan.\n\nHarjun selkä oli jo sula, ja sitä pitkin hirvet nelistivät pohjoiseen.\n\nHengästyneinä hirvenhiihtäjät istuivat harjun selälle kaatuneen\nkelohongan päälle.\n\nSillä turhaan suksimies ponnisteli pitkäkoipisen hirven perässä\nkantohangella, ja vielä vaikeampi sitä oli jalkamiehen yllättää sulalla\nharjulla. Ajajia kyllä harmitti tyhjään mennyt työ, ja heitä huoletti\nheimon hiukuva nälkä, joka ehkä pakotti teurastamaan hirven sijasta\njonkin ajohärän. Mutta minkäpä sille teki. Ihmistä korkeammat olennot\njärjestivät parhaatkin pyytöretket niin, että saalis juoksi tai lensi\ntiehensä ja nälkäiset, väsyneet metsästäjät palasivat tyhjin toimin\nkotiin yhtä nälkäisten naisten, lasten ja vanhusten luo. Niin näytti\nnytkin käyvän.\n\nSe masensi metsästäjäin mieltä. Ja entistä selvemmin Aslak-Jaur\ntunsi itseään ja heimoaan painavan jumalain kirouksen. — Pouru oli\nehkä oikeassa tahtoessaan, että uusi seita oli heimolle etsittävä ja\nvoideltava pyhään toimeensa sen vanhan tilalle, joka jäi vihollisen\nvaltaaman Laatokan salmen rannalle, ajatteli Aslak-Jaur siinä puulla\nistuessaan.\n\nMutta ihana maisema nostatti kuitenkin hänen alakuloista mieltään.\n\nHymyilevän kauniina, kapeana ja korkeana selänteenä Punkaharju\nhalkoi ihanan Puruveden saarisia selkiä. Aslak-Jaur katseli näitä\nainutlaatuisia maisemia pyhän ihastuksen kirkastamin silmin, ikäänkuin\nhän olisi ollut suuri luonnon ihailija. Hänen teki mieli uhrata\nkiitosuhri jubmelille harjun korkeimmalla kukkulalla. Siintäviä selkiä,\nsatumaisia, salamyhkäisiä saaria, seijastavia salmia niin pitkälle\nkuin silmä kantoi, ja niiden takana avautui toisia selkiä niemineen,\nkannaksineen ja taivaanrannalla vipajavine rantoineen.\n\nMutta hän ei olisi uskonut, että tämä sama harjumaisema pelasti\nsaamelaisten kylän nälkään kuolemasta ja antoi sille hyvän asuinpaikan\nmoneksi kesäksi.\n\n— Tämähän on kummallinen maa, ihmetteli Aslak-Jaur. Suuren järven\npoikki juoksee tieva (harju) kuin nuora, niinkuin suopunki. Ja tuolla\npohjoisessa näyttää olevan sen silmukka. Seita on kerran, hyvin vanhaan\naikaan, ollut täällä hirviä metsästämässä. Hän on suopungillaan tuolta\njärven etelärannalta heittänyt hirveä tuonne pohjoisrannalle, mutta kun\nsilmukka ei ole sattunut hirven sarviin, seita on vihoissaan jättänyt\nsuopungin tähän kivettymään.\n\n(Lappalaisten käsityksen mukaan seidatkin, jumalat, metsästivät, ja\ntoisinaan he kuulivat seitojen koirien haukkumista).\n\n— Tämä on kaunis paikka, totesivat toiset erämiehet.\n\nEnsi kerran ihminen katseli silloin Punkaharjun laelta Puruveden\nsiintäviä selkiä, satumaisia saaria, keväänkilossa seijastavia salmia\nja niiden takaa toisia selkiä, niemiä, kunnaita ja taivaanrannalla\nväreileviä rantoja.\n\n— Ei ole kauneudesta kattilaan, huomautti Oulo.\n\n— Eipä tiedä, sanoi Aslak-Jaur. — Katsokaapa tätä tietä, joka menee\nharjun selkää. Kuka on sen polkenut?\n\nMiehet tunsivat sen peurain poluksi.\n\n— Tässähän olisi mainio kesäpaikka!\n\n— Olisi varmaan.\n\nJa kun he tutkivat tarkemmin tätä pitkää, kapeaa ja korkeaa harjua ja\nnäkivät, että se pohjoisessa ja etelässä rajoittui sulaan salmeen,\njosta he saivat ammutuksi muutamia hanhia, niin kaikissa heissä\nvarmistui käsitys, että harju on hyvä kesäpaikka.\n\nRuokavarat olivat sillä välin kotakylässä kokonaan loppuneet. Pienimmät\nlapset itkien imeskelivät komsioissaan poron sääriluita, joista ydin\noli jo aikoja sitten loppunut; vähän isommat peskiniekat istuivat\nAtso-vaarin ympärillä odotellen kukin vuoroaan, kun vaari heille\nkiviveitsellä vuoleskeli kuivuneita lihankalvoja vanhoista taljoista\nja koivista, mutta vanhempi väki tyytyi alistuen kohtaloonsa ja odotti\njännittyneenä erämiesten ja kerääjien paluuta. Usein katsottiin\njärvelle, näkyisikö jo sieltä ketään tulevaksi.\n\nAtso-vaari oli lasten mielestä hyvä, paras ihminen maailmassa, kun hän\nunohti kokonaan oman suunsa ja antoi kaiken suuhun sujuvan heille. —\nVaari syö itsekin, huomautti Oulon poika. — Mitäpä minusta vanhasta\nväliä. Olisi jo aika mennä Jalmiaibnaan (kuolleiden valtakuntaan),\nmutta teillä on elämä vielä edessä.\n\nRantapensaikosta katseli järvelle kymmenkunta poikaviikaria, kaikilla\nresuiset peskit yllään ja kaikki kalpeakasvoisia. Hiljaa he makasivat\nkinoksella tarkastellen suojuksien takaa pyydyksiään; vain tarkka\nkatselija olisi järveltä päin huomannut heidän pälyilevät katseensa\noksien raosta.\n\nTeerien kuherrusaika oli näet alkanut. Pojat olivat kantaneet\njärvelle koivuisia vieheitä ja asettaneet niiden väliin haarukkoihin\npeuranjänteistä punottuja pauloja sekä eteen ja taakse havuista tehtyjä\nteeren kuvia. Kullakin oli omat pyydyksensä. Ja jännittynein mielin he\nodottivat, että teeret lentäisivät ansoille ja tarttuisivat niihin.\n\nIllansuussa teeret lensivät rantamäntyjen latvoihin, ja pian alkoi\nkuulua niiden kutsuva - u u u u» -kuherrus, ensin harvakseen\nja arkaillen, sitten kiihtyen ja väliin käheäksi »_kuuhaa\nkuuhaa_»-huudoiksi muuttuen. Silloin pojat makasivat hiljaa, sillä\nhe tiesivät, että teeret korkealta katsellen helposti huomaavat\nmaasta pienimmänkin liikkeen. Ne huomasivat jäällä teeren kuvat ja\nlaskeutuivat yksitellen niiden luo.\n\nPoikia pyrki jo naurattamaan, kun teerikukot siivet kuperina sivulla,\nlyyrapyrstö koholla ja niskahöyhenet harallaan tähtäilivät toisiaan\nnokka nokkaa vastaan ja iskivät yhteen kuin suokukot keväisellä\nluhdalla. Siivet läiskivät ja höyhenet pölisivät, kun ne toisiaan\nhäätelivät pois häätanhuilta. Puoleksi sokaistuneina ne juoksivat\nansahaarukoiden läpi tarttuen niissä vaaniviin permiin. Syntyi vielä\nankarampi siipien läiske — hengen edestä, mutta sitä eivät vielä\nvapaana olevat tajunneet, vaan luulivat toisten tappelunhalusta\npeuhtovan. Vieläpä maalta lensi lisääkin; nähdessään kukkoteerien\nnujakan lensi kirjavia naaraitakin joukkoon. Pian oli lintu joka\nansassa. Silloin pojat kirmasivat kilpaa järvelle, niin että hyhmä\nräiskyi pienten koipikenkien ympärillä. Kukin otti omansa, puristi\nkaulaa niin kauan, että teeret tukehtuivat, minkä näki siitä, että\nsiivet ja pyrstön tyvi hiljaa värisivät ja jäivät liikkumattomiksi.\nSitten alkoi kauan odotettu juhlahetki: veren imeminen puukonreiästä,\njonka pojat porasivat rintaonteloon. Silmät kiirollaan ja suu suppilona\nhe ryystivät elinnestettä surkastuviin lihaksiinsa. Ja tarkka\nhuomioitsija olisi varmaan heidän silmissään huomannut pilkahduksen\nvoittajan iloa.\n\n— Pojat, ho hoi! — Tuokaapa linnut tänne! kuului Atso-ukko huutavan.\n\nJa pojat kirmasivat takaisin rannalle ja sieltä lumeen poljettua tietä\nkotaleirille.\n\nAtso-ukko otti heidät hymyillen vastaan kehuen heidän pyyntitaitoaan,\nja pojat olivat mielissään. Hänelle nämä isommat vesat olivat\nehdottomasti kuuliaisia hänen uhrautuvaisuutensa ja oikeudentuntonsa\ntähden.\n\n— Anna, Atso, lintua, anna lintua... minulle... minulle? huudettiin\njoka taholta.\n\nUkko keräsi teeret yhteen läjään, silmusti vihdan niiden kauloihin ja\nnosti kimppuna korkealle puuhun.\n\n— Ei vielä, lapset! Sitten vasta, kun keräilijät ja hirvenhiihtäjät\ntulevat.\n\n— Anna minulle palanen; sydänalaani kovin hiukaisee, pyyteli\npuolihourio Kara-eukkokin, mutta samoin tuloksin.\n\nHeimo kärsi nälkää pienimmästä suurimpaan. Enimmäkseen kuitenkin\nvalittamatta ja kohtaloonsa alistuen. Odotettiin hartaasti kesää,\njolloin kukaan lappalainen ei kuole nälkään.\n\n— Ei kuulu metsämiehiä palaavaksi, sanoi Atso-ukko palattuaan rannasta,\njossa hän oli ollut kuuntelemassa. — Teeret vain kukertelivat ja\n»kauhaa» huusivat, metsäkana jossakin saaressa remahti räiskyvään\nnauruun, ja kurki lumisella suolla nälkäisenä huuteli.\n\nKauan ukko istui sulalla rantamättäällä, syrjässä telttakylästä ja\nrauhassa lasten ruikutuksilta. Hänen ajatuksensa siirtyivät entiseen\nelämään Laatokan salmen ruokaisilla rannoilla.\n\n— Sinne viriäviin salmiin ovat jo tulleet hanhet ja valkoiset\njoutsenet. Tuhkakansan metsästäjät ovat nyt niitä näresuojuksien takaa\nampumassa. Heillä on lihaa ja rasvaa, heillä on höyheniä nahkapatjojen\ntäytteeksi, heidän lapsensa eivät itke ruokaa, huokaili ukko.\n\nUkko havahtui näistä mietteistään, kun metsästä alkoi kuulua astunnan\nkarsketta ja löyhän iltahangen humahtelua. — Tytöt sieltä tulevat,\ntotesi ukko nähdessään Tuunan, Pungan, Nilan ja kymmenkunnan muun tytön\nastuvan käsissään marjatuokkosia ja saviruukkuja.\n\nTytöt tulivat keräilyltä, mutta Atso arvasi jo edeltäpäin tuloksen\nhuonoksi. Mitäpä hankimetsästä löytäisi. — Kalpea näkyy olevan\nPunka-tyttärenikin. Taitaa tyttö parka surra sitäkin, että Aslak-Jaur\nei ole häntä viime aikoina katsellut yhtä lempeästi kuin ennen. Kuuluu\npahovan myös sitä, että Aslak-Jaur on kehunut tuhkakansan päällikön\ntytärtä kauneimmaksi naiseksi, mitä hän on nähnyt. — Ne naiset, ne\nnaiset.\n\nOlihan tytöillä sentään yhtä ja toista tuomista. Variksenmarjoja\nja puolukoita oli tuokkoset täynnä, harjun sulalta etelärinteeltä\nnoukituita. Nila oli löytänyt melkein kokonaisen, huuhkajan tappaman\njäniksen, sen lisäksi toiset olivat löytäneet suden tappaman\nmetsäkauriin haaskan, josta he olivat vielä lihoja kaluilleet, muun\nmuassa pää oli vielä eheä.\n\nLapset olivat iloissaan, kun niille jaettiin kevään ensimmäisiä\nherkkuja — marjat olivat kaiken säännöstelyn ulkopuolella.\n\nIllan hämärtyessä myöskin hirvenhiihtäjät saapuivat järven jäätä\npitkin. Hiljaa sihahtelivat leveät ja lyhyet, poronnahalla pohjatut\nsukset sileällä hangella, kun miehet aina pari kolme askelta juostuaan\ntyönsivät yhdellä pitkällä porkallaan kuin veneen sauvojat itseään\neteenpäin. Koko kylä oli ulkona katsomassa heidän paluutaan, kun he\njärveä lähenivät, nousivat mäkeä ylös, nostivat suksensa puuta vasten\nja laskivat linnut Atson eteen.\n\n— Na, mitä kuuluu? kysyi noita.\n\n— Hirvet johtivat meidät mainiolle kesäpaikalle, korkealle,\njyrkkärinteiselle harjulle, joka juoksee leveän järven poikki. En\nole milloinkaan nähnyt sellaista paikkaa, ja peurojen tie kiemurteli\nharjanteen selkää pitkin. Harjun molemmissa päissä on salmi — niistä\nammuimme linnut — ja niistä etelänpuoleista kutsuimme Hankasalmeksi ja\ntoista Tuunansalmeksi.\n\nPungan ja Tuunan silmät kirkastuivat, kun he kumpikin kuulivat nimeään\nmainittavan.\n\n— Jos se on seitojen metsästysmaa, epäili noita.\n\nLinnut nyittiin, höyhenet työnnettiin nahkasäkkeihin ja ruhot pantiin\nvartaisiin paistumaan. Vesissä suin niitä katseltiin ja käänneltiin.\nTarinoitiin odotellessa. Ja kun ne olivat kypsyneet, jakeli Atso-ukko\nniistä jokaiselle osansa.\n\nAterian jälkeen tuntui kuin elämä olisi kääntymässä uudelle, paremmalle\nladulle.\n\n\n\n\nVIHOLLISIA VAKOILEMASSA.\n\n\nKesäyön tyyneys päilyy vielä lehtorantaisella salmella. Aurinko jo\npuiden latvojen lomitse paistaa ja haihduttaa aamuisia usvia. Hiljaa\nvierii virtakin salmessa kymmenien saarien kumpareita kierrellen,\nmutta matalilla kareilla se kihoilee, kierauttelee häränsilmiä ja saa\nveden pinnan vipajamaan. Luonnossa on muutenkin hiljaista. Yksinäinen\nkoskelo vain lentää pitkin rantaa Laatokalta Viipurinlahteen päin, ja\nnähdessään pensaikossa epäilyttävän eläimen liikkuvan se »proprottaa»\nmennessään.\n\nSalmen pohjoisrannalla muutaman pajupensaan virvat näet värähtelevät;\nkahden ihmiskäden taivuttamina ne siirtyvät hiljaa puoleen ja toiseen\njättäen välilleen kapean aukon, juuri niin suuren, että nuoren miehen\nleveähköt, parrattomat ja ruskeankellertävät kasvot siihen parahiksi\nmahtuvat, kun hän piilopaikastaan kurkistelee salmelle. Ei näy ketään\nvesillä, ja hiljaista on vielä vastaisellakin rannalla. Tuhkakansan\nsuippokärkiset kodat siellä vain seisoa törröttävät kuin pirujen pesät.\n\nEi hän ole salojen rauhallinen metsämies eikä kalastaja, joka on\ntähän Laatokan salmeen tullut riistaa etsimään. Sitä todistaa hänen\nkiihoittunut katseensa ja vihan jäykistämät piirteensä, kun hän\nvarovasti vaanien työntää päätään pensaikosta nähdäkseen paremmin\nsalmea pitkin puoleen ja toiseen. Vähitellen paljastuu lehtien takaa\nhänen nahkapukunsa, jousensa, kivikärkiset nuolensa ja keihäänsä, kun\nhän kurkotellen tähyää erämaata näyttäen jotakin odottavan.\n\nHän on Aslak-Jaur, joka on lähtenyt yksin vakoilemaan saadakseen\nselville vihollisten lukumäärän, aseistuksen ja mitä ne puuhailevat\nsaamolaisten entisillä kalastusvesillä ja porojen kesäisillä\nsyöttömailla.\n\nJa nähdessään taas edessään nämä tutut maisemat, nämä rakkaat\nsyntymäseudut, palaavat siinä odotellessa mieleen edellisen kesän\nkarvaat muistot, kun etelästä tuli outo heimo ja ryösti heiltä\nkala-apajat, metsästysmaat, suuren osan porokarjaa ja tappoi osan\nheimon miehistä tulisessa taistelussa, joka syntyi salmen ja sen\nrantain omistamisesta. Onneksi toki suurin osa ihmisiä ja karjaa\npelastui pakenemalla pohjoiseen, synkkien metsien suojaan, ja onneksi\nhe sieltä suuren Saimaan rannoilta löysivät melkein yhtä hyvän\nasuinpaikan.\n\nMutta kostoa ovat saamolaiset koko vuoden hautoneet mielessään sekä\nasuinpaikkansa takaisin valtaamista. Sen tähden Aslakin käsi puristaa\nlujasti jousta hänen sitä kaikkea ajatellessaan, sen tähden silmä\nvihasta välkähtää, kun hän salmen yli katselee entistä ruohoista\nkalakenttää, jolle nyt _toinen heimo_ on keilanmuotoiset kotansa\npystyttänyt.\n\n— Tulisi se tuhkakansan päällikkö tuohon nuolen kantamalle, niin\nnäyttäisin sille roikaleelle, vainoaako hän vasta lappalaisia, tämän\nmaan oikeita asukkaita.\n\nTuhkakansaksi hän nimittää vihollista sen tähden, ettei hän eikä hänen\nheimonsa vielä tiedä sen nimeä, mutta kun he ovat oudon heimon miesten\nja naisten nähneet polttavan maita ja harovan tuhkaa kuusen kärväillä,\novat alkaneet nimittää sitä tuhkakansaksi.\n\nJa Aslak-Jaur on tiennyt valita vakoilupaikkansa. Sen pensaan alla on\nheillä itselläänkin ollut paras lohipato vitsamertoineen. Mutta nyt hän\nnäkee siinä vain järveen pistettyjä vapoja ja niiden varaan lasketun\nkummallisen pyydyksen, jossa on tuohesta tehtyjä kohoja suopungin\ntapaisessa nuorassa. Ja kun hän katsoo veden sisään, näkee hän siellä\nlukemattomia pieniä lankaristejä. Ensi kerran Aslak siinä näkee\nverkon veteen viritettynä. Eikä se ole siihen turhan tähden laskettu.\nPyydyksen keskikohdalla tärisevät kohot vähän väliä, kerran luiskahtaa\nveden pinnassa lohen leveä pyrstö, sitten näkyy koko selkä, kun kala\nkoettaa vapautua viekkaasta pyydyksestä.\n\n— On niillä herjoilla keksinnöt, murahtaa vakoilija, ja hänen tekee\nmieli vetää koko pyydys maalle sekä ottaa kala, sillä heidän,\nsaamelaisten, kalavettä on koko salmi; nämä uudet tulokkaat ovat hänen\nmielestään rosvoja ja ryöväreitä.\n\nMutta tarkemmin ajateltuaan asiaa hän päättää antaa lohen olla\nrauhassa, voisivat vielä nähdä salmen yli ja lähteä joukolla häntä,\nyksinäistä, pyydystämään kuin metsän otusta. — Tottapa tulevat\nsaalistaan ottamaan. Silloin...! Aslak tietää, mitä hän silloin tekee.\nSitä varten on jousi valmiina vireessä.\n\nSilloin kuuluu salmen takaa veneen kolinaa ja äänekästä puhetta. Ja\nsaaren takaa työntyy esiin haapion keula, työntyy toinen ja kolmas,\nilmestyy useampiakin, mutta ne suuntaavat kulkunsa eri tahoille,\nnähtävästi ovat matkalla pyydyksiään kokemaan. Yksi niistä kääntää\nkeulansa Aslakia kohti.\n\nHän huomaa, että alukset eivät ole samoja, jotka tuhkakansa heiltä\nedellisenä kesänä ryösti, ne eivät ole kapeita, yhdestä puusta\nkoverrettuja haapioita, vaan paljon leveämpiä, korkealaitaisia ja\n-kokkaisia. Ja omituisesti niitä soudetaankin: ei yhdeltä puolen meloen\nkuin haapiota, vaan soutajalla on kummassakin kädessä airo, ja yhtä\naikaa hän ne kurottaa eteenpäin ja yhtä aikaa vetää. Aslakista näyttää\nkuin jokin musta eläin laukkaisi veden pintaa pitkin häntä kohden.\n\nKohta se on verkon päässä. Vene kääntyy niin, että perä tulee rantaan\npäin, ja viilettäjä ottaa kiinni pyydyksen päästä ja alkaa kokea\nsamalla kuin soutaja airoilla ohjaa alusta. Aslakilta on päästä äänekäs\nkirous, kun hän näkee, että siinä ei olekaan se suurikokoinen ja\nisonenäinen mies, tuhkakansan päällikkö, vaan kaksi nuorta neitosta.\n\n— Tuolla on kala! huudahtaa kokija, ja samassa verkon paula alkaa hänen\nkäsissään kiivaasti täristä, kun lohi henkensä edestä ponnistelee\nvedellen verkkoa milloin veden alle, milloin sivullepäin.\n\nAslak-Jaur tuntee hänet samaksi neitoseksi, jonka hän edellisenä\nkesänä oli nähnyt päällikön veneessä. Hän on kellertävätukkainen,\nverevä ja sinisilmäinen. Hänellä on hartioillaan peuranvasikan nahasta\ntehty liivi ja nahkainen hame, joten voimakkaat käsivarret ja rinta\nvälkkyivät paljaina ja pronssinvärisiksi paahtuneina.\n\n— Minä kostan sukuun, ajattelee Aslak virittäen jousensa juuri silloin,\nkun neitonen luuatraimellaan taitavasti iskee lohta niskaan ja nauraen\nnostaa veneeseen.\n\nHän jo tähtää turvatonta naista; sormen nykäisy vain, niin hartioiden\nläpi olisi lentänyt tappava nuoli. Mutta silmät kierossa ja suu\nväärässä tähtäilee mies, tähtäilee kauan, eikä jousi enää vakaannu\nhänen vapisevissa käsissään. Naisen kauneus on siinä silmänräpäyksessä\nhänet niin lumonnut. Hän laskee samalla jousensa alas ja hellittää sen\nvireestä.\n\n— Ei ole Aslak-Jaurin, saamolaisten tulevan kuninkaan arvon mukaista\nampua turvatonta naista, eläimetkin suojelevat naaraitaan, saati\nihminen. Olin tehdä kiukuissani tyhmän teon. Minähän voisin ryöstää\nhänet puolisoksenikin ja myöhemmin rauhallisin keinoin sovittaa\ntuhkakansan ja saamolaisten välit. Kauniimpi tämä olisi kodassani kuin\nsaamolaisten tummat tyttäret.\n\nLohen saatuaan tytöt jatkavat kokemistaan lähestyen rantaa, jossa Aslak\non päättänyt yksin tehdä rohkean teon, päättänyt ryöstää tuhkakansan\npäällikön kauneudestaan kuulun tyttären. Aslak kyyristyy pensaaseen\nkuin kissa, jota saalis itsestään lähestyy, mutta silloin rasahtaa\njalan alla kuiva oksa.\n\n— Mikä se oli? huudahtaa päällikön tytär ja työntää venettä edemmäksi\njärvelle, ja hän nousee seisomaan paremmin nähdäksensä.\n\n— Vaikka lienee jokin peto.\n\n— Onhan niitä täällä, sanoo toinen.\n\n— Tuolla pensaikossa on karhu! huudahtaa hokija. — Souda pian pois!\n\nJa tytöt lähtevät voimainsa takaa soutamaan salmen yli, karjuen täyttä\nkurkkua, että täällä on karhu. Sekä soutaja että viilettäjä katsoo\nkulkiessaan epäilyttävää pensasta kuin odottaen, että siitä lähtisi\nhallava peto heidän peräänsä uimaan. Mutta pensaassa ei varpukaan\nliikahda. Toisista veneistä miehet huutavat kysyen, missä peto on,\nmutta tytöt eivät ehdi selittämään, niin ovat säikähtäneet Aslakin\nhallavaa selkää.\n\nAslak huomaa vedessä olevan yhtä monta venettä kuin kahdessa kädessä\non sormia. Hän peräytyy piilopaikastaan maalle ja kierrättää pensaikon\nsuojassa lähimmän veneen kohdalle, jossa on miehiä, mutta ehdittyään\nsinne hän näkee senkin veneen ulkoutuvan nuolenkantamattomiin.\n\nAslakin veri kuohahtelee, kun hän ei sattunut oikeaan paikkaan, sillä\nsiinä veneessä hän näkee etsimänsä päällikön melovan venettään.\nSama roteva vartalo, samat kapeat kasvot, sama korkeahko nenä,\nsanalla sanoen: samat unohtumattomat piirteet, jotka edellisen kesän\ntapauksissa olivat kuin tulisin raudoin piirrettyinä jääneet hänen\nsieluunsa.\n\nJa Aslak tuntee aivan samanlaista harmia ja pettymystä kuin metsästäjä,\njoka on omalla taitamattomuudellaan menettänyt kallisnahkaisen otuksen,\nmutta hän tuntee sen lisäksi mitä katkerinta kostonhalua »silmä\nsilmästä»-lain mukaan.\n\nKauan raapii Aslak-Jaur takkuista tukkaansa leppäpensaan takana\nnähdessään veneen loittonevan salmen yli kalakenttää kohden.\n\n— Niin käy, kun jää naisia katselemaan silloin, kun olisi suoritettava\ntärkeä työ. Jos olisin vaaninut tässä, niin nuoli rinnassa kiemurtelisi\nnyt tuo piru, kotien ja laitumien polttaja, ihmisten teurastaja. Enkö\nole oikein palvellut metsän jumalaa Tavaa ja metsän emäntää Gidinää,\nkoska he eivät minua ohjanneet oikealle pyyntipaikalle?\n\nJa Aslak-Jaur päättää odottaa vielä seuraavaan aamuun sopivaa\ntilaisuutta kostaakseen tuolle suurikokoiselle päällikölle, jota hän\nedellisenä kesänä on kuullut Äyräksi nimitettävän, ja päättää edelleen\nottaa selvää vihollistensa puuhista. Niissä aikeissa hän lähtee\nkulkemaan salmen sivua pitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdestäpäin tuntui tulevan palaneen maan käryä. Hänen edessään aukesi\nmustaksi poltettu kangas, hänen entinen jäkälämaansa, jossa hän\nlukemattomia kertoja oli käynyt ajoporojansa muuttamassa pitkinä\ntalvi-iltoina ja -aamuina. Synkeällä näytti nyt entinen vaalea\nkangas, kun tuhka pölisi astuessa ja suurimmat puut mustina aaveina\nseisoa törröttivät. Mutta keskellä, vähän aukeammalla kohdalla oli\nvaaleanvihreitä laikkoja. Aslak ihmetteli, miten ruoho oli niin\nnopeasti voinut nousta keväiseen paloon, kun edellisenä kesänä kangas\noli jäänyt koskemattomaksi. Keväällä hän tosin oli nähnyt samanlaisen\npoltetun maan vähän alempana ja tuhkakansan polttamispuuhissa, mutta\nhän ei silloin saanut selville, minkä tähden he polttivat maita.\n\nEnsin saamolaiset olivat luulleet, että tuhkakansa tahtoo lappalaiset\nkarkoittaa pois polttamalla jäkäliköt, etteivät porot saisi ruokaa,\nmutta myöhemmin huomattiin, että tuo otaksuma oli väärä, koska Äyrällä\nitselläänkin oli poroja. Nyt Aslak päätti tähänkin kysymykseen\nhankkia vastauksen. Sen tähden hän hiipi vihreän laikan laitaan ja\nnyhti maasta muutamia kirkkaanvihreitä taimia. Aslak ei ennen koskaan\nollut nähnyt sellaisia. Näki selvään, että ne olivat alkaneet kasvaa\nsuurikokoisista, kuoripäällisistä siemenistä, jotka olivat vielä kiinni\noraiden juurissa. Ja kun Aslak ei ennen ollut nähnyt sellaisia siemeniä\neikä sellaista laihoa palaneella maalla, hän päätteli, että tuhkakansa\non ne siihen kylvänyt ja toivoo siitä hyötyä itselleen.\n\nAslak keräsi kämmenelleen muutamia itämättömiä ohran jyviä maasta —\nhalmeeseen oli näet kylvetty ohraa — ja pureskeli ja maiskutteli niitä\nsuussaan.\n\nNe maistuivat hyviltä, ja siitä Aslak arvasi, että tuhkakansa saa\nkasvista syötäväksi kelpaavia siemeniä, samoin kuin lappalaisetkin\nammoisista ajoista olivat käyttäneet ravintonaan marjoja, suovehkaa ja\nvesipähkinöitä, joita luonto antoi heille ilman mitään vaivannäköä.\n\n— Onhan se kummallinen kansa, joka panee maan kasvamaan, mitä itse\ntahtoo. Ehkä siinä piileekin heimon tavaton voima, arveli lappalainen,\njolla oli terävä luontainen järki.\n\nSilloin hän taas kuuli soutua järveltä. Ja tuskin hän oli kerjennyt\npiiloon koivupensaiden taa, kun hän näki miehen ja vaimon nousevan\nrannalle, vetävän veneensä maalle ja lähtevän astumaan kaskimaalle\npäin. Aslak pani merkille, että miehellä ei ollut aseita.\n\nSen vihreän laikan laitaan päästyään mies kaatoi nahkapussistaan\nkämmenelleen jotakin, nuolaisi tavan takaa kämmenensä sitä kohtaa ja\nsylki sitten maalle. Monta kertaa hän kaatoi pussistaan lisää ainetta\nja sylki taas maalle. Ja vaimo harasi hänen jäljessään maata pienellä\npuuhäkkyrällä ja tallasi sen sitten kovaksi. Aslak ei tiennyt, oliko\nse vain uhritoimitus maaemon lepyttämiseksi vai niiden uusien kasvien\nkylvöä, sillä hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt nauristakaan\nkylvettävän.\n\nMies ei ollut vihattu heimon päällikkö. Kun Aslakissa oli herännyt\nvoimakas uteliaisuuden tunne ja kun hän ei ollut selvillä siitäkään,\nolivatko henget sillä kertaa hänelle itselleenkään suosiollisia, päätti\nhän olla ampumatta miestä, vaikka se kuuluikin hänen vihollisiinsa.\nTuhkakansalla näytti olevan niin paljon uusia keksintöjä, että\nAslak päätti ottaa niistä salaisesti selvän, koska hän niistä\ntoivoi helpotusta omankin heimonsa elämälle. Kylvömiehet olisivat\nehkä huomanneet, jos tarkoin olisivat katselleet, kun mies kumarana\nkyyristellen hiipi pensaiden suojassa metsään ja katosi sinne.\n\nMutta palon laidassa männynhaarukassa hautova nuolihaukka sen huomasi,\nkohosi pesästään ja alkoi Aslakin päätä tavoitellen tiitittää.\n\nNauriinkylväjät herkesivät hetkeksi työstään ja heristelivät korviaan.\n\n— Taitaa siellä kulkea se sama karhu, jonka Imatra ja Muola olivat\naamulla nähneet, koska tiitittäjä-haukka noin on huolissaan, sanoi\nvaimo.\n\n— Pitäisi sieltä salmen takaa pian tulla metsästäjäkin. Äyrä itse aikoo\nlähteä ottamaan selvää, oliko tyttöjen puheessa perää, lisäsi mies.\n\n— Yksinkö?\n\n— Yksin. Onhan sillä hyvä karhukoira.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAslak-Jaur oli kävellyt halmeen reunasta kappaleen kangasta, etsinyt\nsuonsaarekkeelta, synkästä metsästä makuupaikan ja asettunut siihen\nnukkumaan puoleksi valvotun yön jälkeen. Hän oli juuri nukahtanut,\nkun hän unen läpi kuuli koiran haukuntaa. Se kuului lähenevän hänen\njälkiään myöten. Aslak hypähti pystyyn, otti jousensa ja riensi aukean\nsuon reunaan, jonka yli koira kuului tulevan.\n\n— _Hauhau hau — hau hau hau hau_, kuului yhä raikkaammin aamukosteuden\nkyllästämässä metsässä, ja mies suon takana kuului kiihoittavan.\n\n— Usi usi... ota kiinni...\n\nJa Aslak näki mustan- ja valkeankirjavan koiran keränä kiitävän suota\npitkin jälkiä nuuskien. Aslak veti jousensa vireeseen ja asettui\nodottamaan puun taakse. Nähtyään oudon miehen ponnahti koira pitkällä\nlaukalla kohti, mutta samassa raksahti myöskin Aslakin jousi, ja nuoli\nsuhahti koiran korvaa hipoen. Siitä se yhä enemmän ärtyi: se hyökkäsi\ntakaapäin Aslakin kinttuihin, puri pohkeita, tapaili nahkahousujen\ntakamuksia ja ärisi kuin paholainen. Turhaan Aslak koetti hyppiä sen\nedessä ja hosua keihäällään pirullista kiusanhenkeä, aina se varoi\niskut ja joka lyönnin jälkeen se takaapäin tavoitti jalkoja. Viimein\nAslak löi sitä sivulta päin matalaksi kyyristyen. Se isku sattui\ntakajalkoihin, ja koira jäi maahan makaamaan. Aslak iski sitä vielä\npäähän keihään varrella; silloin se lakkasi ulisemasta.\n\nHän arvasi, että koira ei kulkenut yksin metsässä. Kun hän katseli suon\nyli, hän näki miehen seisovan rimmen harjalla — nuolen kantaman takana.\nMies oli tuhkakansan pelätty päällikkö, Äyrä, joka epäröivän näköisenä\nkatseli saarekkeelle.\n\nAslakin kädet vapisivat, viha niitä tärisytti, kun etsitty itse tuli\nmelkein maalitauluksi. Välimatka oli kuitenkin vielä liian pitkä,\nainakin kaksi nuolenkantamaa.\n\n— Se, see, huuteli Äyrä koiralleen, mutta se ei enää milloinkaan\nvastannut hänen kutsuunsa.\n\nAslak uskoi päällikön tulevan koiraansa perimään, mutta mies näytti\naavistavan jotakin pahaa. Olisiko kuullut Aslakin äänen, kun hän koiran\nkanssa tappeli, tai olisiko luullut susilauman repineen hänen rakkaan\nmetsästystoverinsa.\n\nEi uskaltanut mies lähestyä saarta yksinään. Poispäin alkoi kävellä,\nvähän väliä kutsuen koiraansa. Aslak oli huudahtaa kiukusta, ja hän\nlähti juoksemaan jälkeen. Mutta tuhkakansan päällikkö pakeni edessä ja\npiiloutui suon reunaan odottamaan.\n\nSilloin lamaantui myöskin Aslakin rohkeus. Ei ollut hyvä hyökätä\naukeaa suota, kun vastustaja odotti puiden takana. Hän seisahtui suon\nkeskelle, palasi sitten saarelle ja jatkoi heti matkaansa kotiaan\nkohti, kun hän oli varma siitä, että Äyrä heti kävisi hakemassa\napuväkeä.\n\n\n\n\nSAAMOLAISTEN KESÄLEIRILLÄ.\n\n\nPouru istuu nahkakotansa edustalla, edessään tärkeä noitarumpu, jolla\nhän ennustelee:\n\n— Aslak-Jaur on vaarassa. Hän on juuri tuhkakansan ajamana. —\nNuori on vielä Aslak heimon päälliköksi. Taitaa tehdä tyhmyyksiä\nuhkarohkeudessaan.\n\nNoidan ympärille on kerääntynyt paljon saamelaisia: kuivapintaisia\nvanhuksia, joiden hartioita jo vuosisata näyttää painavan, nuorempia ja\nvanhempia vaimoja ja lapsia, mutta nuoria miehiä ei näy, sillä he ovat\nkalastamassa ja poroja paimentamassa.\n\nKaikki ovat poronnahoista tai metsäneläinten nahoissa ommelluissa\nkeveissä kesäpuvuissa ja ilman päähineitä. Varsinkin lapsilla\nolivat ihoa suojaavat, karvapäälliset nahat riekaleiksi repeilleet\nja sallivat kaikkien taivaan tuulien puhaltaa halkeamista suoraan\nihoon, ja heillä oli käsivarret ja jalat aivan paljaina. Aikuistenkin\npuku, lyhyen peskin tapainen, oli niin vanha, että karva oli monin\npaikoin nivaltunut tai kulunut, koska edellisenä talvena ei ollut\nsaatu tarpeeksi nahkoja, kun vihollinen oli vienyt kaikki vaatimet\nja nuoret porot. — Surkeilta ja kärsineiltä näyttivät muutenkin nämä\nsaamolaiset raskaan talven jälkeen, kun ei ollut makeaa ja ravitsevaa\nporonmaitoakaan, kuten ennen.\n\nHuolestuneen näköisenä noita katseli järvelle, näkyisikö siellä\nAslakin haapiota, ikävissään Piera ja Atso-ukkokin kävelivät rannalle\nodottamaan. Mutta lasten repaleinen liuta alkoi rantakivikolla\nilakoiden leikkiä. Heitä ei tuntunut liikuttavan vanhempien ihmisten\nvakava huoli. Poikaset heittelivät kiviä järveen koetellen, kenen kivi\npärskeitä heittämättä veteen muksahtaa, toiset matkivat vesisiippaa\nlinttakivillä ja muutamat olivat »purosilla». Mutta pikkutytöt\nkaivelivat hiekkaan kanavia ja ajelivat niihin »rantarulleja» (mutuja).\n\nHeitä eivät heimon yhteiset huolet näyttäneet painavan. Valkeat hampaat\nja silmänvalkuaiset iloisesti välähtelivät muuten lian mustuttamissa\nkasvoissa.\n\nNoita meni kotaansa, jossa hän asui vaimonsa, vanhan Karan ja kolmen\npoikansa perheen kera. Hän istuutui jalkojensa päälle kodan perälle,\nkunniapaikalle, laskien rumpunsa aivan perimmäiseen, hengille\npyhitettyyn osaan. Ukko ei näyttänyt välittävän ympäristöstään. Hän\nkatsoa tuijotti vain tuleen, ajatellen suhdettaan henkien maailmaan,\nkoska hän mielestään oli heimon ainoa jäsen, joka voi henkien kanssa\nvälittömästi seurustella ja niiden mieltä tiedustella.\n\nKöyhältä näytti tämä vaatimaton maja muutenkin, ei ollut arkkuja\neikä lippaita kodan reunoilla niinkuin nykyisissä lappalaiskodissa,\nja niistäkin vähistä tavaroista oli vihollinen saanut osan. Mutta\nerilaisia aseita ja pyydyksiä oli oven puolella läjissä ja yksitellen\nilman määrättyä järjestystä; siellä oli jousia, kivi- ja luukärkisiä\nnuolia, keihäitä, luupiikkisiä kala-atraimia, kalakeihäitä ja jokin\npajuista tehty merta. Kun vielä lisäämme tähän luetteloon muutaman\nkivikirveen, taltan ja puukon, jotka kaikki olivat kivestä iskemällä\ntehtyjä, onkin kotakunnan maallinen omaisuus mainittu.\n\nKodan keskellä paloi tuli, sen hiilloksessa kiehui kalakeitto savesta\nvaletussa ja poltetussa padassa. Noidan vaimo, Kara, piti sekä\nkalakeitosta että tulesta hyvää huolta.\n\nSaarella oli kaikkiaan kymmenkunta samanlaista kotaa; kaikissa paljon\nihmisiä, mutta vähän tavaraa. Hankala siellä oli elää, kun joka aamu\npiti muutamilla haapioilla kuljettaa väki mantereelle ja illalla\nsieltä takaisin. Mutta Saimaan selät antoivat kuitenkin siellä suojan\nvihollisen hyökkäyksiä vastaan. Ihana oli tämä uusi asuinpaikka\nkatsella, mutta heikosti se ruokki asukkaitaan keskikesän aikana.\n\nPoronhoito, joka jo silloin oli saamelaisille tärkeä elinkeino, oli\nvihollisen hyökkäyksien johdosta enimmin kärsinyt. Tuhkakansa oli\nhajoittanut laumat ja anastanut itselleen nuoren, lisääntyvän karjan\nosan, härkiä vain oli saatu kerätyksi myöhemmin lähikankailta. Niitä\nnyt Saamon pojat paimentelivat Punkaharjulla ilman koiria, koska\nvihollinen oli nekin heiltä tappanut. Mutta maisemien muodot auttoivat\nheitä tässä työssä paljon. Kun kolme miestä asettui vartioon harjun\nmolempiin päihin, niin porot eivät päässeet karkaamaan kapeilta\nlaitumiltaan. Ja Pieran Oulo, joka samana aamuna tuli paimenesta,\njolloin Aslak lähti vakoilemaan, kertoi porojen viihtyvän hyvin uudella\nlaitumellaan; olisi vain pitänyt saada enemmän. Heillä oli jo tehty\nsuunnitelma siltäkin varalta, jos tuhkakansa tulisi ryöstöretkelle: he\najaisivat porot harjulta auringonlaskun puoleisille sydänmaille.\n\nSuuren hallavuoden oli heimolle tuottanut mainion kalaveden,\nLaatokan salmen, menettäminen. Lapsetkin muistelivat vielä leveitä,\nhopeakylkisiä merilohia ja lihavia Laatokan taimenia, joita oli saanut\nsyödä vatsansa täyteen. Saimaa oli heille keväällä antanut enimmäkseen\n»riettakaloja»: haukia ja ahvenia, joita lappalainen syö vain suuressa\nnälässä.\n\nPaljon heimo siis oli saanut kärsiä tästä pakollisesta paikanmuutosta.\nEi siis ollut ihmeellistä, että se hautoi mielessään Laatokan seutujen\ntakaisin valtaamista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeilikirkkaana päilyi Puruvesi keskipäivän kilossa, kun Aslak-Jaur\nneljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen meloi haapiotaan salmen yli. Sen\nsadat saaret näyttivät keinuvan laakapäisillä mainingeilla keveästi\nkuin vesilinnut, niiden salmien välistä avautui siintäviä selkiä ja\nniiden takaa keveän utuharson läpi kangasteli niemiä ja kaukaisia\nrantoja. Keveästi lentää lekuttelivat kalatiirat ja lokit valkoisin\nsiivin ja _triää_-huudoin tulijaa tervehtivät.\n\nMutta raskaasti kohoili väsyneen miehen mela, ja verkkaan hän sillä\nveti vettä, vaikka kiireeltä tuntui nuoren päällikön mielestä, kun\nheimon väki oli rannalle kerääntynyt odottamaan tärkeitä tietoja.\n\nHiljaisena hän laski haapion rantahiedalle ja väsyneenä nousi maihin.\n\n— Mitäpä kuuluu? ehätti Pouru-ukko kysymään.\n\n— Eivät ole kaksisia kuulumiset. Vasta sitten kerron, kun koko heimo\nsaadaan koolle.\n\nHän haki kodastaan torven, härän sarvesta tehdyn ämyrin, ja luikautti\nsillä tutun kutsutun tauksensa:\n\n— _Tuu, tuu — tuu, tuu_.\n\nVähitellen väki kerääntyi päällikön kodan ympärille. Aslak ja\nnoita istuivat kaatuneen rungon päälle, muu väki maahan, lapsetkin\nlopettivat leikkinsä ja tulivat uteliaina kuuntelemaan, mitä heidän\nsyntymäsijoiltaan kuuluu; poromiehiäkin saapui siihen salmen yli\nPunkaharjun puolella.\n\nEi ollut kenellekään hauskaa kuulla, kuinka vihollinen rehenteli heidän\nentisillä asuinsijoillaan: kalasteli lohia heidän kalavedessään,\nmetsästeli heidän riistamaillaan ja poltteli heidän laitumiaan\nkasvattaakseen niillä outoja ruohoja.\n\n— Minun mielestäni olisi Laatokan salmi vallattava takaisin\ntuhkakansalta. Nyt se levittelee polttokenttiään jo salmen tällekin\nsivulle; muutaman vuoden perästä ovat ne jo täällä Saimaan seuduilla.\n\n— Vainon tie on vaarallinen, poikani, sanoi Pouru päätään nyökytellen.\n\n— Mutta jos henget sen sallivat, niin me kokoamme kaikki\nsaamolaisheimot tuliseen vastarintaan. Asiahan on kaikkien yhteinen.\nEnsin vihollinen hävittää meidät, sitten jonkin toisen heimon, ja\nlopuksi meistä ei ole yhtään saamelaisen nimeä kantavaa jäljellä. Mitä\nsiihen sanot?\n\n— Annan noitarumpuni sanoa siihen vastauksen.\n\nUkko nouti kodastaan noitarumpunsa, asetti sen eteensä ja naputti sen\nnahkaa pienellä nuijallaan. Arpasammakko kimmahti korkealle ilmaan,\nputosi takaisin rummulle ja alkoi hyppiä kuvalla kuvalle; se kosketti\naurinkoa, kuuta, metsän jumalaa Tavaa ja asettui viimein vihollista\nesittävälle kuvalle.\n\n— Henget sitä hanketta suosivat, sanoi noita, mutta vasta uhrijuhlassa,\njota kohta vietämme, kysyn siitä tarkemmin lovessa ollessani.\n\nVäkijoukossa syntyi hälinää. Etenkin nuoria miehiä hanke näytti\ninnostavan. — Vihollinen on hakattava maahan susien ruoaksi, kotikentät\non niiltä takaisin vallattava! huudettiin.\n\nAtso vielä epäili ja pyysi miettimisaikaa, mutta Piera-ukko kannatti\nmyös sotatoimia.\n\n— Vihollinen ei ensi kerran hätyytä Saamon heimoa. Vanha tarina kertoo,\nettä kerran, monta, monta miehen ikää sitten saamolaiset joutuivat\ntaistelemaan etelästä tulleiden latokien kanssa. Monta vuotta he\npitivät hyvin puoliaan, ja latokien heimo oli jo hajoamassa, mutta\nsitten tuli latokien leiriin mies, nimeltään Arjak, josta ei kukaan\ntietänyt, mistä se tuli ja minne meni ja oliko hän ihminenkään, vaikka\nhänellä oli ollut ihmisen hahmo. Hän oli ilman muuta ruvennut latokien\npäälliköksi ja lyönyt verisesti saamolaiset eräässä niemessä. Niin oli\nollut raaka, että kaatuneen saamolaispäällikön sydämestä oli verta\nimenyt.\n\n— Sehän on ollut itse piessa (piru), sanoi Aslak.\n\nNiin, lappalaisten oli täytynyt heittäytyä voittajien armoille\nja maksaa paljon veroa jokaisen lumen aikana. Ja latokit olivat\neläneet kuin sudet pesissään. Jos loppui liha, kävivät ottamassa\nsaamolaisten poroja, jos tarvitsivat peskinahkoja, ottivat niitäkin\nlappalaisraukoilta.\n\n— Minä en olisi antanut! kivahti Oulo.\n\n— Oli annettava niin kauan kuin Arjak oli niiden luona. Mutta hänelle\ntuli ikävä, ja ryöstettyään päällikön tyttären vaimokseen hän karkasi\npois, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut. — Muutamia vuosia\nsen jälkeen saamolaiset kyllästyivät maksamaan vieraalle kansalle.\nEräänä syksyisenä yönä he vanhan kokeneen päällikkönsä johdolla\nhyökkäsivät latokien leiriin ja tappoivat kaikki; ei koiraakaan jäänyt\nvinkumaan niiden entisten kotien sijoille.\n\n— Niin mekin teemme tuhkakansalle, uhkailivat nuoret miehet.\n\n— Taru kertoo edelleen, että silloin saamolaiset olivat joka haaralta\ntulleet veljiään auttamaan.\n\n— Me myöskin lähetämme kutsun kaikille saamolaissuvuille: niille, jotka\nasuvat suuren Päijänne-järven sivuilla, niille, jotka ovat Laatokan\npohjoisrannoilla ja pohjoiseen niin pitkälle kuin ihmisiä on. Kaikkihan\nne ovat meidän heimoamme, intoili Aslak-Jaur.\n\nSilloin Pouru vuorostaan pudisteli päätään, miettiessään keinoja, miten\ntoisilleen vihamieliset saamolaissuvut voitaisiin saada lähtemään\nyhteistä vihollista vastaan.\n\n— Kuka kannattaa sotaretkeä, nostakoon jousensa! komensi Aslak-Jaur.\n\nJousia kohoili joka taholla, kaikki nuoret miehet tahtoivat olla mukana\nkostoretkellä.\n\n\n\n\nTUHKAKANSAN SALAISUUS.\n\n\nKoko kesän oli Aslak-Jauria kiusannut uteliaisuus saada nähdä, mitä\nkasveja tuhkakansan palomailla vihreissä täplissä kasvaa ja mitä\nmaantonkijat niillä tekevät: uhraavatko ne ehkä kasvun maahengille vai\nkäyttävätkö itse ravinnokseen. Hän ei voinut käsittää, että ihminen\nvoisi niinkuin peura tai metsähärkä syödä kasveja tai niinkuin lintu\nniiden siemeniä. Vai kasvoiko heidän kylvöksessään ehkä makeita,\nsaamelaisille tuntemattomia marjoja? Kun sitä paitsi koko heimoa tuntui\npainavan kalvava ikävä entisille elomailleen — lapset muistelivat\nleikkikenttiään, naiset marjamaitaan, miehet muinoisia kalastus- ja\nmetsästysalueitaan — ja kun vihollista muutenkin oli vakoiltava, lähti\nAslak-Jaur uudestaan katselemaan tuhkakansan puuhia. — Mutta yhtä\npaljon kiihdytti häntä siihen halu saada taas nähdä päällikön kaunis\ntytär.\n\nKesä oli jo silloin kallistumassa syksyn puolelle. Puolukat hohtivat\npunaisina mäkirinnoissa, koivuissa oli jo keltaisia pilkkuja ja yöllä\nkuuraa maassa, kun Aslak lähti aseistettuna kävelemään Laatokan salmea\nkohden.\n\nHyvä oli silloin metsässä kulkea. Syyssateet eivät vielä olleet\nsoitakaan kerjenneet tulvittaa, puroissa lirisi vain pohjalla vettä,\nja jokien kahluupaikat olivat vielä matalia. Sitä paitsi metsä oli\nrikkaimmillaan, niin antoisa, ettei tarvinnut ottaa paljon evästäkään\nmatkalle: marjoja oli joka mäellä, metsälintujen pojat jo suuria, mutta\nniin tyhmiä, että niitä sai jousella ampua melko läheltä paistikseen.\nKerrankin hän lävisti kaksi metsonpoikaa samalla kertaa, kun sattuivat\nlähekkäin istumaan pehtelypaikalla.\n\nJa suurempaakin riistaa oli usein näkösällä, mutta ei ollut aikaa\nsitä pyytää, eikä ollut sen pyytöaikakaan. Joskus hirvi sattui\njuosta toljottamaan vastaan, mutta nähtyään edessään oudon elävän\nse nosti päänsä korkealle ja loikki tiehensä. Kerran karhukin\nkapsahti hänen edessään kahdelle jalalle, aikoen ensin pentuaan\npuolustaakseen käydä käsiksi, mutta muutti sitten päätöksensä, kun\nhuomasi, ettei ollut milloinkaan ennen voimiaan mitannut sen näköisen\nkanssa; karhun arvosteluasteikosta näet puuttui ihminen. Monesti hän\nkuuli jokirannoilta metsähärän kumeaa mörinää, mutta eipä halunnut\njousimiestä sen kanssa kaksintaisteluun, saamolaisilla oli siitä ikäviä\nkokemuksia.\n\nAslak-Jaur valitsi taaskin vakoiluajakseen aamun valkenemisen ajat.\nSilloin näet tuhkakansa vielä nukkui makeasti, ja vartijakoirat olivat\nkotain lähellä eikä pelloilla.\n\nItäinen taivaanranta alkoi vaaleta ja auringon säteet valaista\npuiden latvoja, kun Aslak-Jaur entisestä piilopaikastaan kurkisteli\ntuhkakansan kaskimaille. Jo ensi silmäyksellä hän ihmetteli, että\norasmaan keväinen vihreä väri oli muuttunut kullankeltaiseksi,\nainoastaan se osa, johon hän oli nähnyt miehen sylkemällä kylvävän,\noli vihreä. Jänis oli siellä juuri nauriita syömässä, ja kuultuaan\noksan rasahtavan Aslakin jalan alla se pinkosi pakoon, mutta jäi korvat\npystyssä kuuntelemaan kaskimaan laitaan. Kun ei mitään kuulunut, se\npalasi jyrsimään makeata naurista, jota se ei milloinkaan ennen ollut\nmaistellut.\n\nJäniksen esiintyminen vakuutti Aslakille, ettei ihmistä eikä hänen\nkoiraansa ollut lähimailla. Ja hänelle tuli vastustamaton halu ampua\njänistä, vaikka se lappalaisten käsityskannan mukaan oli syötäväksi\nkelpaamaton, puoleksi »riuttaeläin» (rietta). Aslak veti jousensa\nvireeseen, ja kun jänis taas tapansa mukaan nousi istumaan siten, että\netukäpälätkin kohosivat maasta, hän ampua suhautti nuolen pupun rinnan\nläpi. Sääriään sätkytellen jänö jäi makaamaan nauriin kaalien väliin.\n\nAslak meni saalistaan perimään. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, että\nmaasta, johon mies ja vaimo keväällä olivat siemeniä hämmennelleet,\noli kesän kuluessa kasvanut suuria lehtiä ja niiden juuressa oli\nmiehen pään kokoisia mukuloita. Aslak huomasi, että jänis oli\nmuuatta järsinyt. Siitä hän päätteli, että kasvit eivät voineet olla\nmyrkyllisiä. Hän haukkasi nauriista ja makusteli suussaan.\n\n— Mainiota...! Niinhän se maistuu makealta kuin kimalaisen hunaja.\n\nJa Aslak-Jaur pureskeli pienempiä nauriita ja siirtyi sitten\nohrahalmetta tarkastelemaan. Hän nykäisi maasta muutaman tuleentuneen\nkorren tähkineen, pureskeli ensin olkea, ja kun se ei miltään\nmaistunut, sitten tähkää. Ja hänen kielensä sanoi, että siinä on\nravintoa. Mutta miten tähkistä, joissa oli suuta viiltäviä vihneitä,\nlaitetaan ruokaa, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.\n\nAslak käveli pienen kaskipellon ympäri. Sen laidasta oli nyhdetty\nkorsia ja kannettu sileän kallion päälle, jossa tähkiä oli pieksetty\npuunuijilla, niin että siemenet olivat irtaantuneet. Kalliolle oli\njäänyt näitä uuden kasvin siemeniä, vaikka niitä oli viety poiskin.\nAslak keräsi niitä peskinsä laskoksiin nahkavyön yläpuolelle,\nettä saisi näyttää heimolaisilleenkin. Vähän matkan päässä tältä\nalkeelliselta puimapaikalta hän löysi sileältä kalliolta valkoista\njauhoa. Hän maistoi sitäkin ja huomasi, että siinä oli samoja siemeniä\njauhettu pyöreän kiven ja kallion välissä. Aslak asetti kourallaan\nkalliolle siemeniä ja koetti jauhaa, ja kun hän sai samanlaista valkeaa\njauhoa, oli sekin työ hänelle selvinnyt.\n\nTuhkakansalla oli jäänyt kivelle myös saviastia, jossa oli harmaata,\ntahmeaa ruokaa. Hän otti sitä astiasta tikun päähän, haisteli sitä\nepäluuloisesti ja sitten maisteli. Se oli varmasti hyvää, sen tunsi\nkieli, mutta hän ei sittenkään uskaltanut syödä sitä enempää. — Kukapa\nsen tiesi, vaikka olisi myrkyllistä, arveli Aslak-Jaur.\n\nLaatokan salmen takaa alkoi kuulua puheen polinaa. Naiset kuuluivat\nsiellä pajattavan kalalle lähtiessään. Aslak hiipi taas samaan\npensaaseen, jossa keväälläkin oli vakoillut.\n\nUseita haapioita lähti kalakentän rannasta liikkeelle. Enimmät\nsuuntasivat kulkunsa suoraan salmen poikki.\n\n— Ne tulevat tänne työtään jatkamaan, kuiskasi Aslak-Jaur ja lähti\nhiipimään pois rannalta.\n\nHalmemaan sivu mennessään hän pisti muutamia nauriita peskinsä alle —\nhänen mielestään se ei ollut varkautta, koska maa, jossa ne kasvoivat,\noli heidän, saamolaisten, omaa. Hänen mieleensä johtui poikamainen kuje\nnähdessään jäniksen. Hän kantoi sen takajaloista puintipaikalle, pisti\njäniksen pään puuroastiaan ja pakeni halmeen laitaan puun taa.\n\nPian olivat tuhkalaisetkin työmaallaan. Viisi henkeä käveli rannasta\nhalmeelle, ensimmäisenä se korea päällikön tytär, joka oli edellisellä\nkerralla Aslakia karhuksi luullut. Nähdessään jäniksen kalliolla hän\nseisahtui ja viittasi jäljessään tulevalle jousimiehelle. Aslak-Jauria\npyrki naurattamaan miehen metsästyskiihko, kun tämä nopeasti jännitti\njousensa ja suu väärässä tähtäsi kuollutta jänistä. Nuoli pyyhkäisi\nvain jäniksen selkäkarvoja, mutta se kuitenkin kaatui kyljelleen.\n\nAmpuja suoristautui ylvääseen asentoon ja sanoi nauraen jotakin\ntoisille; hän nähtävästi kehui ampumataitoaan.\n\nMutta kovin pitkiksi venyivät naamat, kun mies nosti kalliolta rintaan\nammutun jäniksen.\n\n— Mitä tämä merkitsee? Sinähän ammuit sivulta kylkeen, sanoi toinen\nmies.\n\n— Se taisi ampuessa käännähtää, sanoi ampuja.\n\n— Sillähän on jo nuolenhaavassa hyytynyttä verta, tiukkasi toinen.\n\nSitä oli myöskin kalliolla jäniksen alla.\n\nSiinä oli jotakin salaperäistä, mutta mitä, siitä eivät tuhkalaiset\npäässeet selville. He viskasivat jäniksen syrjään ja tarttuivat\ntyöhönsä. Miehet nyhtivät maasta kullankeltaisia tähkällisiä korsia ja\nkantoivat kalliolle, jossa kaksi naista paukutteli niitä puunuijilla. —\nKops, kops, kops, kops, kuului yhtenään aamunkajeassa ilmassa. Kolmas\nnainen alkoi jauhaa jarnuttaa jyviä jauhoiksi.\n\nEntistä viisaampana Aslak-Jaur lähti astelemaan Punkaharjua kohti:\nhänellä oli muistissaan maanviljelyksen alkeita ja peskinsä laskoksissa\nsen ensimmäisiä tuotteita tämän maan kamaralta, jota myöhemmin\nsaamolaisten nimen mukaan on Suomen maaksi nimitetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jonkin matkaa kotiin päin käveltyään hän muisti, että heimon\nuskonnolliset menot olivat pakoaikana joutuneet rappiolle. Kivinen\njumalankuva, seita, oli jäänyt erääseen Laatokan salmen niemeen, ja\nuutta ei vielä oltu löydetty eikä etsittykään. Eikä uuden valitseminen\noikein käynyt päinsäkään, ennenkuin oli tehty ero vanhan kanssa,\njoka nähtävästi oli paha ja muutenkin huonolla tuulella, kun oli\nsallinut niin suuria kärsimyksiä heimolle. Taisi olla kykenemätönkin\ntehtäväänsä, koska viholliset olivat päässeet tulemaan aivan\ntietämättä. Olisihan seidalla ollut keinoja sen estämiseksi, vaikka\nolisi lyönyt maahan koko tuhkakansan, tappanut ruttotaudilla tai veteen\nhukuttanut. Mutta eipäs. Ajatti vain vihollisella omat palvelijansa\npois ja vieraan kansan sijalle otti.\n\nKun Aslak-Jaur sitä tarkemmin mietti, niin viha kohosi hänen\nsydämessään mokomaakin seitaa kohtaan, ja hän päätti samalla käydä\nsitä rankaisemassa, pieksämässä vitsoilla tai lohkomassa siitä paloja.\nOlihan sellaista ennenkin tapahtunut. Parempi oli tehdä mokoman kanssa\nselvä ero, ennenkuin uuden sijalle pyhittää.\n\nSaamelaisten seita oli kummallisen näköinen kivi, vähän ihmistä\nmuistuttava, jolla oli suuri pää ja siinä leveä kolo, »suu», johon\nusein uhriverta kaadettiin. Sen sivuilla oli melkoinen röykkiö\npeuran, metsähärän ja hirven sarvia n.s. »sarvitarhassa», jonka\naarteita metsämies oli usein kartuttanut. Seidan ympärillä oli rehevä\nnurmikenttä ja etäämpänä ympärillä vehmas lehto.\n\nLukemattomia kertoja Aslak-Jaur oli sitä kontallaan maassa rukoillut.\nNyt hän ei tahtonut siltä enää mitään pyytää, vaan päinvastoin\nhäpäistä, herjata ja kostaa.\n\nTässä tarkoituksessa hän käveli salmen rantaa seidan kohdalle, missä\noli puun alle kumoon käännetty vanha haapio, joka jo muutaman vuoden\noli ollut virkaheittona. Sillä Aslak meloi salmen yli aamutyynellä,\nastui entiseen pyhään paikkaansa ja aloitti syytöspuheensa:\n\n— Ah Jubmel, miksi annoit vihollisen tulla selkäämme? Miksi et tappanut\ntuhkakansaa ruttotaudilla tai hukuttanut salmeen, kun se sivuitsesi\nkulki. Olethan viisas ja väkevä. Vai oletko jo heimoni kokonaan\nhylännyt, saamelaisten kunniakkaan heimon? Etkö tahdo sitä enää auttaa?\n\n— Eikö kansani ole ryömyllään kontannut sinun kasvojesi edessä anoen\nsinun suosiotasi? Eikö kansani ole uhrannut sinulle osaa saaliistaan;\ntuossa juurellasihan on vielä korkea sarvitarha, jossa on peuran päitä\nja sarvia, ja tuskin on suusi vielä kuivunut uhrin verestä, jota peuran\nsydämestä on siihen vuodatettu.\n\n— Vai ovatko naiset häpäisseet sinua ottamalla osaa uhritoimitukseen?\n\n— Eivätkö miehemme metsälle lähtiessään ole kulkeneet kodan perältä\npyhän posson yli ulos, sen oven kautta, josta naiset eivät saa kulkea.\n\n— Vastaa, kun heimon nimessä sinulta kysyn! Tule ilmielävänä luokseni,\nniinkuin olit kerran tullut isävainajatani puhuttelemaan! Miksi\nvaikenet! Miksi vaikenet! Aikomuksesi ovat siis vieläkin pahat?\n\n— Sentähden häpäisen sinua, sinä kivinen konna, korpisammakko ja piessa.\n\n— Minä kuritan sinua vitsoilla ja hakkaan kappaleita ruumiistasi.\n\n— Minä maahan jaotan sinut ja hankin heimolleni uuden seidan.\n\nJa Aslak-Jaur tarttuu tukevin käsin epäjumalan kuvaan, kaataa sen\nmaahan, iskee ensin vitsoilla selkään ja pommittaa kivillä niin\nkovasti, että pää irtaantuu muusta ruumiista.\n\nTaakseen katsomatta Aslak-Jaur meloi salmen poikki. Hän meloi\nkiivaasti, sillä hänestä tuntui, että joku häntä ajoi takaa. Se jo\nsuhahteli hänen takanaan, se nosti takaa hänen pitkiä hiuksiaan kuin\naikoisi tarttua niihin, se jo edessä, salmen rannalla, pensaita\npuisteli ja puita ravisteli. Aslak-Jaur arveli sitä toisekseen\ntuulispääksikin, mutta loppujen lopuksi hän tuli siihen päätökseen,\nettä seidasta irtaantunut henki lähti sellaisella ryminällä etsimään\nuutta kummallisen näköistä kiveä tai puuta.\n\nKiireesti Aslak-Jaur juoksi metsän kätkössä takaisin samaan pensaaseen,\njosta oli ensin salmelle katsonut. Hiki valui hänen päästään ja outo\nväristys kulki hänen ruumiissaan, kun hän muisti pilkanneensa ja maahan\nkaataneensa sen, jota lapsesta asti oli tottunut kunnioittamaan ja\npyhänä pitämään. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että ennenkin oli\njoskus sellaista tapahtunut, että seita on pantu pois viralta ja piesty.\n\nKotiin palattuaan oli Aslak-Jaurilla kerrottavaa ja näytettävää.\n\n— Olet tehnyt kaksi pahaa virhettä, sanoi noita.\n\n— Mitkä ne ovat?\n\n— Olet kuollutta eläintä käyttänyt pilan tekoon ja toiseksi rangaissut\nvanhaa seitaa, vaikka et vielä uudesta mitään tiedä.\n\nMutta Aslak-Jaur ei viivytellyt tässäkään asiassa. Seuraavana päivänä\nhän yhdessä Pouru-ukon kanssa souteli lähisaarille, ja viimein he\nlöysivätkin sopivan seitakiven aivan lähellä olevan saaren rannalta. Se\noli paremmin linnun kuin ihmisen näköinen.\n\n— Siinä se nyt on, kuiskasi noita. — Seidan lähellä ei saa lujaa puhua\neikä paukkaa, ei varsinkaan öiseen aikaan, siitä seita suuttuu.\n\n— Siinä, siinä, myönteli Aslak-Jaur.\n\nMutta se ei vielä ollut vihitty toimeensa. Sen toimitti noita\nseuraavana päivänä koko heimon ollessa läsnä. Hän voiteli kiven yltä\npäältä rasvalla ja verellä, joikuen:\n\n    Voitelen, voitelen pyhää seitaa;\n    syö taikka ole syömättä,\n    ole kuitenkin jumalani.\n\nJa Aslak-Jaur, heimonsa nuori päällikkö, ensimmäisenä laskeutui\npolvilleen sen eteen, kumartui sitten maahan, kasvot seitaan päin, ja\nrukoili korkeimman apua ja suojaa. Miehet uhrasivat heti peuran sarvet\nja kallon tälle uudelle jumalalle, mutta kaukaa katseli tätä toimitusta\nnaisten tiheä liuta, sillä he eivät milloinkaan saaneet ottaa osaa\nuhritoimitukseen; sen kielsi saamelaisten ikivanha uskonto.\n\n\n\n\nSUURI APAJA.\n\n\nKostotoimet täytyi kuitenkin jättää talveen. Sitä ennen päätti\nAslak-Jaur koota kaikkien saamosukujen päämiehet yhteiseen\nneuvotteluun, jossa päätettäisiin tarkemmin ajasta ja\nsotavalmisteluista. Syystalvi oli Pourunkin mielestä sopivin aika,\nkoska silloin Laatokan salmi olisi jäässä, niin että voitaisiin\nporoilla ajaa ylitse tuhkakansan päämajoille saakka, ja koska poroilla\nolisi helpompi kulkea ja kuljettaa varusteita. Sellainen retki kysyi\nmyös melkoisen määrän ruokavaroja, mutta niitä ei vielä ollut ollenkaan\nsäästössä; hyvä kun päivästä toiseen päästiin. Mutta peurain syysmuuton\naikana toivottiin saatavan enemmältä lihaa ja syyskauden aikana kalaa.\n\nMonet merkit näet viittasivat siihen, että Punkaharjua pitkin — he\nalkoivat harjuakin nimittää Punka-tytön mukaan — kulkivat metsäpeurat\njärvireitin poikki sekä kevät- että syysmuuton aikana. Harjun selkään\noli näiden muuttojen aikana tallautunut leveä polku, ja siltä olivat\nporomiehet löytäneet metsäpeuran sarvia, kun ne sarven vaihdon aikana\nolivat niitä sinne pudotelleet.\n\nPiera ja Atso-ukkokin kävivät näitä polkuja katselemassa ja\npeurahautojen paikkoja valitsemassa. — En ole milloinkaan nähnyt\nparempaa pyyntipaikkaa, oli silloin Atso sanonut. Mutta eihän hautoja\nvoinut kaivaa kesällä, kun omat porot olivat samoilla mailla. Miehet\npäättivät, että syksyllä viedään kesyt porot mantereen puolelle ja\nkaivetaan harjun kapeimpiin kohtiin hyvät peurahaudat.\n\nSinä kesänä peurat alkoivat kuitenkin paluumatkansa tavallista\naikaisemmin. Jo sienen aikana niitä ui muutamia Tuunansalmen yli\nharjulle, ja ne jäivät sinne kesyjen härkien joukkoon. Vanhat\npyytömiehet olivat varoittaneet nuorempia pitämään salmea tarkoin\nsilmällä ja käskeneet miesten heti piiloutua, jos näkevät näiden\nsarviniekkojen lähestyvän salmea. Miehet olivat kyllä neuvoja\nseuranneet, mutta usein sattui, että peuroja tuli aivan rantakiville\nja siinä ilmaa jonkin aikaa vainuttuaan ne palasivat, kun saivat vihiä\nihmisistä.\n\nNäitä yksinäisiä tulokkaita saamelaiset kaatoivat nuolilla ja keihäillä\nomista laumoistaan. Sen tähden heimolla oli syyspuoleen riittävästi\nlihaa. Ja kuta pitemmälle syksy kului, sitä enemmän ruokaa karttui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeurahirvaiden rykimisaika oli jo alkanut. Tuunansalmen takana miehet\nnäkivät useana yönä sataisen lauman pyrkivän harjulle, mutta aina oli\njohtajahirvas saanut vainun ihmisistä ja palannut pois. Eräänä yönä\ntuuli sattui kääntymään koilliseen. Silloin Atso-ukko ja Aslak lähtivät\n»peuroja vastaanottamaan», kuten he lähtiessään sanoivat, entisten\nvahtimiesten lisäksi. Piera, Pouru ja Koramo menivät Punkasalmen taa\nlisäväeksi, etteivät ne villit metsäneläimet väkisin ryöstäytyisi\nsaarelta. He näet odottivat saavansa hyvän apajan.\n\nHiljaa miehet sinä yönä makasivat salmen rannalla pensaisiin\npiiloutuneina, eivät uskaltaneet kuiskaillakaan eivätkä yskiä, vaikka\nviileä yön ilma kurkkua kutitti.\n\nHe olivat tuoneet kaksi kesyä poroa rannalle maanituseläimiksi ja\nsitoneet ne puihin.\n\nKun vihdoin tähdet kalpenivat ja etäisellä taivaanrannalla uusi päivä\nsarasti, kuului taas salmen takaa peuralauman kavioiden raksutusta,\nhirvaiden kumeaa rykimistä ja röhkimistä sekä vasojen roukumista.\nHirvaat seisahtuivat taas rannalle, nostivat turpansa ilmaan ja\nkoettivat vainuta salmen yli. Mutta sieltä ei tuntunut tulevan mitään\nvaarallista hajuelimiin. Sentähden vaatimet ja hirvaat uskalsivat\nlaskeutua veteen, ja niitä seurasivat eri laumassaan kulkevat nuoret\nporot: piikkisarviset vasat, vuonnilot ja urakat.\n\nSe oli komea lauma. Salmeen oli kasvanut kuin katajapensaikko, kun\nkymmenien hirvaiden monikymmenoksaiset sarvet uidessa kohosivat\nveden pinnasta. Sieraimet sihkuivat, korvat olivat höröllä ja silmät\nuidessakin tarkkailivat vastaista rantaa. Mutta kun siellä myös oli\npeuransukua, menettivät tulijat viimeisenkin varovaisuutensa.\n\nMiehet makasivat hiljaa piilopaikoissaan. Silmät vain pälyilivät\nsalmelle, josta oli tulossa oivallinen saalis.\n\nKohisten kohosi vedestä haarasarvisten satainen lauma, puistatti veden\nkarvoistaan ja lähti tolvaamaan harjun selkää etelään, niin että\nvalkoiset saparot vilahtelivat.\n\nAslak-Jaur tuutasi torvellaan, mutta se tuskin kuului harjun toiseen\npäähän. Multa sielläkin olivat vahdit valveilla eivätkä päästäneet\nlaumaa salmen yli.\n\n— Nyt ovat kalat merrassa, mutta eivät vielä kädessä, tuumaili Piera.\n\n— Ei puhuttaisi nälästä ja turkisnahkoista mitään, jos puoletkaan\ntuosta laumasta saataisiin, lisäsi Aslak.\n\nMutta ei ollut aikaa arveluihin. Vielä oli peuroilla muutamia\nmahdollisuuksia päästä pois vaarallisesta saaresta. Piti ruveta heti\nriistaa kaatamaan, mikä työ tylsillä aseilla oli työlästä ja vaikeaa.\nAslak lähti haapiollaan sanaa viemään kotiväelle, että kaikki,\njotka kynnelle kykenivät, tulisivat apuun. Ja samoihin aikoihin\nPiera tuli salmen loisesta päästä. Iloisesti miehet muljauttelivat\nsilmänvalkuaisiaan, ja suut, joilla harvoin hymy leikki, vetäytyivät\nnauruun, kun he kohtasivat toisensa kotirannassa.\n\n— Olisi siinä nyt apaja!\n\n— Olisi.\n\n— Sakonaan oli harju, kun ryntäsivät salmeen ja Punkasalmeenkin, mutta\nme käännytimme takaisin, sanoi Piera.\n\n— Ja kangas kumahteli, kun ne äsken sivu laukkasivat.\n\nUkot keräilivät varastoista kaikki hylkeennahkaiset ja metsähärän\nvuodasta leikatut hihnat ja lähtivät peura-ansoja virittämään saaren\neteläiselle, kapeimmalle kohdalle.\n\nVauraampi kotaväki lähti soutelemaan kummallekin salmelle, vanhat\nvaimot ja lapset kerääntyivät rannalle, sillä kaikkia elähdytti\nyhteinen saaliin toivo.\n\n— Olkaa nyt lapset hiljaa, niin saatte illalla sääriluiden ydintä ja\nrasvassa keitettyä maksaa, Aslak huusi haapiostaan.\n\n— Olemme, olemme, vakuuttivat pienet peskiniekat.\n\nIltapäivällä oli Punkaharjun eteläisessä osassa parikymmentä\npeura-ansaa poluille viritettynä. Ovelasti ukot olivat ne naamioineet\nmäntyjen väleihin, useimmat harjun korkeimmalle harjanteelle, mutta\ntoisia myöskin sivuille, varsinkin niihin paikkoihin, jossa polun\nhaarake harjulta suistui alas. Olipa sellaisiakin ansaryhmiä, että\npolulle viritetyn sivuilla oli kummallakin puolella ansa, siltä\nvaralta, että peurat hyökkäävät syrjään huomattuaan pyydyksen.\nTällaiset joukkoansat antoivat toisinaan useita otuksia kerrallaan,\nmutta sattui niinkin, että sama peura tarttui kahteen tai kolmeen\nlähekkäin olevaan ansaan.\n\nVanhoina peuramiehinä miehet tiesivät ansoihin panna myös metsän hajun.\nSitä tarkoitusta varten he olivat hanganneet niitä pihkapuussa ja\nhinkanneet havuilla samoin kuin jäniksen pyytäjä lankojaan.\n\nMielissään ukot lähtivät sitten soutelemaan Tuunansalmen puolelle\nvaroitettuaan ensin eteläisen salmen rannalle jääviä vahteja, etteivät\npäästäisi millään ehdolla laumaa salmen yli. Jos peurat alkaisivat\nryöstäytyä, olisi miesten huudettava rannalla ja huidottava keihäillä\nilmaa. Kaukaa kaartaen ja hiljaa he kulkivat harjun läntisen rannan\nsuuntaan. Ja päästyään tämän suuren saaren pohjoispäähän he lähettivät\nnuoria miehiä kaiottamaan peuroja. Mutta itse he lähtivät palailemaan\nhaapioillaan lauman perässä.\n\nSyksyinen, kylmänkolea ilma alkoi jo pimentyä. Navakka tuuli puhalteli\nPieneltä Puruvedeltä, niin että pienet haapiot salmien ristiaallokossa\nkeinuivat arveluttavasti ja usein melojan täytyi kääntää keula tuulta\nvasten, vaikka haapiossa olikin nahkaiset varalaidat. Toisinaan kihahti\naalto aivan haapion laidalla valkoiseen vaahtoon, räiskäyttäen vettä\nlaidan yli, mutta saamen miehet eivät olleet ensi kertaa vesillä.\nOlivathan he myrskyisessä Laatokan salmessa tottuneet aaltoja\nvälttelemään.\n\n— Katsopa, Atso, tuonne harjun päälle! huudahti Aslak sormellaan\nviitaten.\n\nMiehet näkivät uljaan ja mieluisan näyn: suurisarvinen sarvas hyppeli\nansassa kuin mielipuoli, vuoroin nousi kahdelle jalalle, vuoroin\npaiskautui maahan polvilleen, vuoroin ylenniskojensa kepertyi\nponnistellessaan lujassa hihnassa.\n\nJa kun he saapuivat rannalle, kuului useilta tahoilta ryskettä\nja röhkinää, oksien taittumista ja kavioiden raksetta. Kiireesti\nmiehet juoksivat aseineen jyrkkää, jäkälän peittämää rinnettä ylös\nsaalistaan korjaamaan. Viidessä ansassa jo rimpuili peura, kaksi\nsalskeaa sarvasta, yksi lihava vaadin ja pari vasikkaa. Pyytömiehet\nkävivät ensin suurimpien kimppuun, jotka ihmisen nähtyään teutaroivat\nkamalasti. Mulkoilevin silmin, sieraimet suurina, kieli suusta ulkona\nja vaahtoa pärskyttäen hirvaat hyppelivät kuoleman hädässä nähdessään\nensi kerran latteanaamaisen, kahdella jalalla kulkevan vihollisensa,\njolla oli eturaajoissa puun palasia. Sarvet tanassa, turpa maassa ne\nhyökkäsivät viime tingassa tulijoita vastaan hihnan päähän saakka,\nmutta voimakas isku kivipäisestä katajavartisesta nuijasta lamautti\nniiden vihan, ja pökertyneinä ne lysähtivät pyytäjäin eteen. Keihäs ja\nkivinen puukko tekivät pian tehtävänsä. Pienemmissä poroissa ei ollut\nvastuksen tekijää.\n\nAslak ja Atso istuutuivat huohottaen ja hikisinä puunrungolle\nlevähtämään.\n\n— Metsänjumala Tava oli meille suosiollinen, sanoi Atso.\n\n— Niin oli, mutta nyt olisi saalis saatava kotisaarelle. Peurat\nkaippovat veren hajua.\n\nViritettyään ansat entisille paikoille pyytäjät sitoivat kolme\nhaapiota rinnakkain, ja täten valmistetulla lautalla he sousivat\npeurat asuntosaareen ja teurastivat ne siellä nuotiotulen loisteessa,\nkoska ilta oli jo pilkkosen pimeä. Vanhukset ja lapset näyttivät tulta\ntervasälöillä, varsinkin silloin, kun sisusonteloa käsiteltiin, koska\nsiellä oli mainioita herkkupaloja.\n\nLapset eivät malttaneet odottaa vuoroaan, vaikka saamelaisien\nperintätapojen mukaan pyytäjillä oli oikeus parhaisiin paloihin ja\naterian aloittamiseen. Lasten pienet sormet näpistelivät milloin\nmaksasta, milloin munuaisista paloja, jotka he vereen kastettuina\nsöivät makeihin suihinsa. Mutta jopa kumartuivat pyytäjätkin painaen\nsuunsa peuran rintaonteloon ja ryystivät kuin kaksi kontiota lämmintä\nja voimakasta verta. Saivat sitten vaimot ja lapsetkin odotetun\nvuoronsa. Ja kun kukin sai kimpaleen paistia vartaaseensa ja se alkoi\nkäristen kypsyä nuotion kuumassa loisteessa, kuvastui tyytyväisyys ja\nelämänilo kaikkien kasvoilla.\n\nVaatimella, joka oli vasaton, oli selässä kolmen sormen vahvuinen\nrasvakerros. Miehet viiltelivät siitä veitsillään suuria kimpaleita ja\nsöivät ne käristettyinä jälkiruoaksi.\n\nNäin odottamattoman hyvästä saaliista oli myöskin seidalle annettava\nosansa; se oli pyytäjäin pyhä velvollisuus, jonka laiminlyömisestä\nolisi ehkä ollut vakavat seuraukset. Metsän jumala Tavakin olisi\nvoinut kätkeä otukset metsän peittoon tai eksyttää erämiehen. Vanhan\nperintätavan mukaan piti seidalle uhrata peuran sarvet asettamalla ne\nsarvitarhaan sen lähelle, samoin kallo ja sydänverta. Aslak vei ne\nkaikessa kiireessä seitaniemelle, ja kun hän oli jumalille antanut\nosansa, näyttivät ne tyytyväisiltä.\n\nVielä samana yönä lähti asuntosaaresta kaksi lihoilla kuormattua\nhaapiota: toinen Tuunansalmea kohti, toinen Punkasalmeen päin. Aslak ja\nAtso niissä meloivat viedäkseen kylmästä värjöttäville vartionmiehille\nmieluista ruokaa.\n\nSaamolaiset uusivat samat ansoihinajo-temppunsa seuraavinakin päivinä.\nJa aina muutamia sarvipäitä sotkeutui pyytöihin. Mutta kerta kerralta\nsaalis väheni, kun peurat ymmärsivät väistää vaarallisen kohdan.\n\nToisinaan ne palasivat takaisin ennen ansamaata, toisinaan kiersivät\nrantoja myöten sen paikan, missä jo monesti olivat nähneet toverinsa\njoutuneen viekkaan ihmisen pauloihin. Viimein niitä ei millään saanut\nlähellekään.\n\n— Nyt on pyytötapaa muutettava, sanoi Aslak-Jaur.\n\n— Mitä sinä ansain sijalle ajattelet? kysyivät toiset.\n\n— Peurahautaa.\n\n— Ei ole hullumpi ajatus, myöntelivät vanhat ukotkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeurahauta oli heille kaikille vanhastaan tunnettu pyydys. Sillä he\nolivat pyytäneet metsänriistaa Laatokan salmellakin asuessaan. Ja\nkaikki he olivat vakuuttuneita siitä, että parempaa peurahaudan paikkaa\nkuin Punkaharjun kapeimmilla harjanteilla ei ollut missään.\n\nMiehet valitsivat parhaan paikan, sen, missä harju kapeni muutaman\nsylen levyiseksi ja hyvin jyrkkärinteiseksi. Kivikirvein he ensin\npehmittivät ja irroittivat maata ja puulapioin sitä ammensivat haudasta\nporonnahan päälle, jolla se sitten myötämäkeen vedettiin järveen — ei\nnäet voinut hiekkaläjiä jättää rinteelle, sillä peurat olisivat niitä\nvaroneet. Hidasta oli työ, kun maa oli lujaa ja aseet huonot. Mutta kun\nmiesjoukko oli siinä askarrellut muutamien auringon kiertojen ajan,\noli maahan syntynyt ammottava kuoppa, niin syvä, että kun mies seisoi\npohjassa, ei päätä näkynyt sivulta katsoen. Ja niin jyrkkäseinäinen se\noli, ettei ihminenkään sieltä päässyt pois ilman porraspuita.\n\nSen jälkeen he tekivät puista ja risuista haudan sisään putoavan kannen\nsekä peittivät sen jäkälillä ja sammalilla. Laitos kokonaisuudessaan\noli niin ovelasti naamioitu, ettei ihminenkään olisi huomannut siinä\nolevan mitään vaarallisia pyydystä, jollei edeltäpäin olisi tiennyt.\n\nSaamolaiset usein iskivät peurahaudan pohjaan teroitettuja seipäitä,\njoihin metsän eläimet pudotessaan puhkoivat vatsansa, mutta tällä\nkertaa he eivät niitä laittaneet. Atso-ukko oli näet arvellut, että jos\nkuoppaan sattuisi putoamaan vaadinvasoja, ne otettaisiin elävinä kiinni\nja kesytettäisiin kuin porot.\n\nHautaa kaivamassa oli kymmenkunta miestä. Saatuaan sen valmiiksi miehet\nistahtivat sen lähelle ihmettelemään ihmisen neroa, useimmat vain\najatuksissaan, mutta taisipa joku siitä ääneenkin huomauttaa, koska\nKoramo-ukko innostui kertomaan erään lapsuutensa aikaisen tapauksen.\nNäin hän kertoi:\n\n— Kerran minun lapsuuteni aikana kalvoimme näin ikään peurahaudan\neräälle harjulle. Kun seuraavana aamuna mentiin sitä kokemaan, oli\nsinne pudonnut kaksi metsänotusta: poro ja karhu. Karhu ei näet poroa\najaessaan ollut huomannut, minne ajettava katosi, vaan oli jatkanut\nmatkaa. Se ei ollut kerjennyt pysähtyä, vaan putosi perässä avoimeen\nkuoppaan. Kuperkeikka oli karhun niin perin pohjin säikäyttänyt, ettei\nsen mieleen ollut johtunut tehdä porolle mitään pahaa. Siellä kuopan\npohjalla oli kumpikin väsyneenä maannut, kun ihmiset tulivat paikalle.\nYhteinen vaara teki vanhat veriviholliset keskenään ystäviksi.\n\nVarhain seuraavana aamuna saamelaiset suoriutuivat peuranajoon,\nkoetellakseen uutta pyyntineuvoa, joka oli tehty vanhojen lisäksi.\n\nOli säteilevän kirkas syksyinen aamu. Yöllä oli pakkanen käynyt\nkylvämässä maahan, ruohoihin ja puiden oksille miljardeja jääkiteitä,\njotka välkkyivät ja kimaltelivat. Rannalla kivien koloissa oli jo\nriittoa. Se ennusteli vesien jäätymistä ja kiirehti pyytäjiä, sillä\neihän järvien tultua kantavaan jäähän harjulla enää ollut peurojen\nkulkutienä paljon mitään merkitystä.\n\nMeloessaan salmille miehet arvelivat, että lauma oli saatava tuhotuksi\nmuutamissa päivissä.\n\nMutta tuskin haapiot olivat eronneet toisistaan mennäkseen omaa\nsuuntaansa, toinen toiselle salmelle, kun harjulta kuului rytinää ja\nkavioiden rapinaa. Ja pian ilmestyi harjun selälle monikymmenlukuinen\npeuralauma. Pakokauhun valtaamana rykelmänä se painui etelään.\n\n— Ne Tuunansalmen vahdit pitäisi pikkuvarpaastaan vetää hirteen, kun\nlähtivät peuroja ajamaan ennen kuin merkkituutaus oli annettu, äkäili\nAslak-Jaur.\n\n— Ei se ole vahtien syy. Toisenlaiset niillä nyt on ajomiehet, selitti\nAtso.\n\n— Ettäkö sudet...?\n\n— Niin arvelen. Katsohan, miten takimmaiset vähän väliä hyökkäilevät\nkuin ahvenet paisteella. Jokin peto on niiden perässä.\n\nJa haapiot olivat seisattuneet peilityynelle selälle, kun miehet\nseurailivat silmiään varjostaen lauman kulkua.\n\n— Nyt sen pitäisi olla jo peurahaudan paikkeilla.\n\n— Kuule, kuule. Siellä rysähti, huudahti Aslak-Jaur, jolla oli tarkempi\nkuulo.\n\n— Varmasti niitä jokin jää hautaankin, mutta taitavat mennä nyt sen\ntien salmen yli.\n\nMolemmat haapiomiehet istuivat kuin naulattuina häiläkässä aluksessaan\nja korvalehtiään heristellen — siihen aikaan voivat ihmiset vielä\nhiukan korvalehtiään käännellä.\n\nSilloin viilsi hiljaisuutta valtava yhteishuuto. Se tuli Punkasalmen\nsuunnalta. Lauma oli jo ehtinyt sinne saakka.\n\n— Hau, hau, hau-hau, hau, haukkuivat ne ensin koiria matkien.\n\n— Uuu-uuu, ulvoivat toiset kuin sudet.\n\n— Älä, piessä vieköön, laske yli, älä laske, Oulo! Lyö, lyö, lyö!\nkuului joku pajattavan.\n\nJa sitten kuului kuin monella puukangella olisi isketty toisia puita.\nHuuto, meteli ja pauhina kantautui sieltä katkeamattomana meluna.\n\n— Siellä on hätä kädessä, mennään apuun, Aslak esitti.\n\nKun Aslak ja Atso ehtivät peurahaudalle, olivat Pouru ja Piera siellä\njo muutamien nuorten miesten kanssa nuijineet kuoppaan neljä komeata\npeuraa, ja kolme rimpuili vielä ansoissa salmen puolella. Piera kertoi\nmiesten kurikoineen tai pistäneen keihäillä kuusi salmessa, kun lauma\nkolmen suden ahdistamana rynnisti yli ryöstäytyen laveammille maille.\nOnneksi toinen lauma, jossa oli ollut enimmäkseen nuoria peuroja ja\nkesytettyjä pitoporoja, oli kääntynyt takaisin.\n\n— Piessako ne sudet ajoi harjulle tärkeimpänä aikana, kärtyili Atso,\nnyt ne pilaavat koko syysmetsästyksen.\n\n— Ei ole hätää. Sen helpompi meille, kun ei tarvitse juosta peurojen\nperässä. Laitetaanhan taas nopeasti pyydykset kuntoon. Sudet kyllä\nniihin ajavat riistan, sanoi Aslak-Jaur.\n\nKuumeisella kiireellä tyhjennettiin hauta, peitettiin kannella,\nasetettiin ansat ja soudettiin saalis asuntosaareen. Taas lähetettiin\nsanansaattajat molemmille vahtirintamille ja käskettiin sytyttää\nsalmien rannoille tiheään nuotioita peurojen ja susien peloitukseksi,\nettä ne pysyisivät saarella niin kauan, kunnes ne vähitellen saataisiin\npyydystetyksi. Aslak-Jaur lähti parin miehen kera harjun pohjoispäähän\nhakemaan kesyjä poroja ja ohjailemaan niitä Laukanniemelle ja samalla\nvarjelemaan niitä susilta. Mutta salmen vartijat olivat jo saaneet\nkiinni niistä useimmat, kun ne eivät olleet viitsineet lähteä villien\nmukaan, ja susien hyökätessä ne olivat turvautuneet ihmisiin. Kaksi\nvanhempaa ajokashärkää oli vain kateissa, niistä toinen Aslak-Jaurin\nnimikkoporo, Pulmu. Vahtimiehet kertoivat susien uineen yöllä salmen\nyli ihmisten huudoista välittämättä, kun olivat saaneet vainun\npeuroista.\n\nPulmu oli Aslakin ajokas, oma kasvatti, jota hän vasikkavuodesta\nsaakka oli vaalinut ja opettanut. Se oli mainio menijä ja ummenoius.\nEi tarvinnut muuta kuin osoittaa matkan suunta ja istua pulkkaan, niin\nporo meni suoraan kuin nuoli. Monesti se oli hänen henkensä pelastanut\nnopeudellaan ja viisaudellaan. Sentähden Aslakin mieli masentui, kun\nhän kuuli, että Pulmu oli poissa.\n\n— Menkööt vaikka kaikki peurat saaresta karkuun, mutta minä etsin\najokkaani, hän sanoi lähtiessään yksin Laukanlahden puolelle.\n\n— Oou-oou-oou... hän huuteli poromiesten ikivanhaa kutsuhuutoa, joka\nvielä meidän päivinämmekin on paikoin käytännössä.\n\nSen kuultuaan Pulmu on tavallisesti tullut isäntänsä luo, mutta nyt ei\nkuulunut mitään. Ja kuta kauemmaksi hakija ehti pitkän niemen kärkeä\nkohti — tämä sivuniemihän Laukanlahden erottamana pistää Punkaharjun\nsivua kauas etelään — sitä enemmän pahat aavistukset vaivasivat nuoren\npäällikön mieltä. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa, että niin jalkava\neläin ensimmäisenä joutuisi suden suuhun.\n\nIltakin alkoi jo hämärtää, kun Aslak viimein pääsi niemen nenään.\nSalmen yli hän näki Punkaharjun puolella muutamien porojen syövän\nkaikessa rauhassa rantasaroja, mistä päättäen sudet eivät olleet\nsielläpäin. Laumassa ei ollut yhtään kesyä poroa. Hän lähti\npaluumatkalle niemen toista rantaa huudellen tiheään ooa-ooa-huutoaan.\nEräällä mäellä hän kuuli edessään kuin koirain rähinää, ja kun hän\nkeihäs kädessä lähestyi paikkaa, hän näki susiperheen — emon ja viisi\npoikaa — kiistelevän keskenään poron päästä. Noin lintukoiran kokoiset\npojat ne oikeastaan keskenään tappelivat ja emo esiintyi paremmin\nrauhanrakentajana, puraista narauttaen reiteen tai kylkeen sitä, joka\nliiaksi heikompaansa kuritti.\n\nAslak-Jaur hiipi puun suojassa lähemmäksi; sillä hän ei vähääkään\npelännyt luskuvia leukoja, valkeita hampaita eikä pimeässä vihreällä\nvälähteleviä silmiä. Suunnattomien salojen asukkaana hän oli monesti\njoutunut tekemisiin suden kanssa ja tiesi, mihin sitä pitää lyödä,\nettä isku tepsii. Hän oli juuri pääsemässä lyöntimatkalle, kun susi\nhuomasi ja syöksyi suin päin outoa vihollista vastaan. Pojatkin\nlakkasivat riitelemästä ja käänsivät vihansa Aslakiin. Emosusi hypätä\nloikkasi vasten silmiä tavoitellen kurkkua, mutta Aslak väisti\nsyrjään ja samalla löi keihäänvarrella sutta niin, että se pahasti\nälähtäen istuutui maahan eikä voinut enää liikkua mihinkään. Pojat\neivät tyhmyyksissään heti paenneet, vaan kaksi niistäkin antoi lyödä\nselkärankansa poikki ja jäi istumaan samoin kuin emokin. Toiset\npakenivat. Aslak iski kutakin toisen kerran nenän tyveen, ja yhdellä\niskulla pedot kepertyivät kentälle.\n\nNykyaikaiset sudet eivät antaisi sulalla maalla näin vähällä vaivalla\ntappaa itseään eivätkä niin tyhmän rohkeasti karkaisi ihmisen kimppuun\nmuulloin kuin ehkä suuressa nälässä. Mutta litorina-kautena, noin 5000\nvuotta sitten, eivät sudet eivätkä muutkaan petoeläimet tienneet, mihin\nryhmään ihmisen lukisivat: niihinkö, joilla voi iltikseen täyttää\nvatsansa, vai niihin, joita on pelättävä.\n\nEmosusi luokitteli Aslakin edelliseen ryhmään, mutta sai hengellään\nmaksaa erehdyksensä. Luultavastikin eloon jääneet pojat levittivät\nsusien valtakunnassa tietoa, että ihmistä oli paras karttaa. Ehkä\nsusien uhkarohkea käytös johtui siitäkin, että Aslakilla oli\nporonnahasta tehty puku ja se vahvasti löyhkäsi peuranverelle.\n\n— Siinäpä nyt näit, senkin heittiö, ettei ole hyvä tulla ihmisen\npyytömaille.\n\nAslak-Jaurin piti juuri astua muutama askel tutkiakseen, olivatko\npedot tosiaankin kuolleet, kun hän oli kompastua poron päähän; ja hän\nkauhistui tuntiessaan, että hän piteli kädessään Pulmin kylmennyttä ja\njyrsittyä päätä. Melkein itku oli päästä karaistuneelta mieheltä.\n\n— Millä minä nyt ajan? Millä menen sotaan kostamaan tuhkakansalle? hän\nulisi itku kurkussa.\n\n— Melkein koko laumani olisin antanut ennen kuin rakkaan ajokkaani.\n\nRaskaana taakkana painoi kolme sutta Aslak-Jaurin selässä, kun hän\npilkkosen pimeässä asteli toisien luo, mutta vielä enemmän painoi hänen\nhenkistä olemustaan tietoisuus siitä, että hän ei enää milloinkaan\nsaisi ajaa rakkaalla Pulmulla, hankien värisellä ummenoiuksella\nja hyväluonteisella juhdalla, joka ei milloinkaan ollut häntä\netukavioillaan kurittanut, niinkuin tekevät pahankuriset ajokkaat,\njoiden rummutusta pakoon on parasta mennä kumoon käännetyn pulkan alle.\n\nKymmeniä kertoja kerkesi aurinko kiertää kaarevan ratansa toisesta\npäästä toiseen, ennenkuin peurat saatiin hautaan tai ansoihin\najetuiksi ja lihat säilöön pannuiksi pitkän talven varalle. Viimeiset\nsaatiin vasta jääkelillä, silloin kun salmet riittyivät heikkoon\njäähän. Silloin saamelaiset leveänä rintamana ja kovasti meluten ja\npuita rummuttaen kulkivat Punkaharjua pitkin etelään ja ahdistivat\npienen peuralauman, jossa pääasiallisesti oli nuoria eläimiä, ensin\npyydyksiin. Loput hätääntyneinä yrittivät kulkea heikon jään yli\nsalmen toiselle puolelle, mutta jää petti eläinrykelmän alla. Turhaan\neläimet koettivat vetäytyä sulasta lasinkirkkaalle kaljamalle, aina se\nlohkesi alla. Ja mikä pahinta, ajajain metelöivä lauma tuli perässä\nrannalle saakka, ja toisella puolen oli myöskin ihmisiä vastassa.\nSilmät pyöreinä ja kieli pitkällä pirteät, nuoret peurat hengenhädässä\npyörivät ja kirmailivat itse tekemässään sulavalvakkeessa. Arimmat\nkoettivat hypätä toisten selkään ja siitä jäälle, mutta eivät\nonnistuneet, kun alle sortuneet painuivat veteen, josta ne nousivat\nhetken kuluttua pärskivin sieraimin pinnalle.\n\nKohta kerkesivät erämiehetkin tälle luonnon muodostamalle\n»peurahaudalle», joka oli vanhojen miesten nuoruudenaikaisia\npyytökeinoja. Piera, Pouru ja Atso olivat ennenkin olleet tämmöisillä\napajilla, olivat hirviökin saaneet sillä tavalla. Siksipä he heti\ntiesivät, mitä oli tehtävä. Tuossa tuokiossa he hakkasivat nuijillaan\nja puukangeillaan kanavan rannasta sulaan saakka, työnsivät sitä\nmyöten Aslakin, joka oli paras suopungin heittäjä, haapiossa peurojen\nlähelle, ja kun hän oli saanut silmukan heitetyksi jonkin sarviin tai\nkaulaan, palautettiin haapio rantaan ja vedettiin sitten kiemurteleva\neläin yhteisvoimin maalle, aivan kuin se olisi ollut onkeen tarttunut\nahven. Hyvin tähdätty nuijanisku tai keihäänpisto teki sen vaelluksesta\npikaisen lopun.\n\nPeurojen ruhoja kasaantui rannalle niin paljon, etteivät yhden miehen\nsormet riittäneet niiden laskemiseen. Ja oikeassakin peurahaudassa oli\nuseita.\n\n— Se oli suuri apaja — Tavalle olkoon kiitos, sanoi Aslak-Jaur.\n\n— Ja kaikille metsän hengille ja veden väelle, lisäsi noita.\n\nNiin päättyi saamolaisten suuri syysmetsästys peurojen paluuaikana.\nMonta viikkoa se oli heimon väkeä valvottanut ja pakottanut\njännittyneinä viettämään nuotioelämää kylminä ja toisinaan\nmyrskyisinäkin päivinä ja öinä, mutta palkkio siitä oli tullut runsas:\nkoko talveksi riittävästi lihaa ja rasvaa sekä puvuiksi hyväkarvaisia\nnahkoja.\n\n\n\n\nTAIKAJUOMA.\n\n\nPeurametsästyksen jälkeen oli Punkaharjun lappalaisilla kylläiset\npäivät, ja elämä muutenkin näytti kääntyvän uudelle, paremmalle\nladulle. Ja tästä kylänväki kiitteli ensikädessä uutta seitaa, joka\noli asiat parhain päin kääntänyt, ja toiseksi Aslak-Jauria ja muita\nlannistumattomia erämiehiä. Ruokaa oli kaikille riittävästi: oli\npeuranlihaa kylmettyneinä ruhoina ja raajoina maakuopissa tai puihin\ntehdyissä pikkuaitoissa (njollissa), oli lintuja, joita poikaset\nsyyskotvalla olivat pyydystelleet ansoilla, oli kylmettyneitä\nkolkkakaloja somissa havusuojuksissa lumeen haudattuina.\n\nNaisväki asetteli uusia hirvaantaljoja kodan seinille entisten\nrepeytyneiden tilalle tai muokkaili käsin ja hampain ohuempia vaatimien\nja nuorten peurojen nahkoja sekä ompeli niistä luuneuloilla ja\njänteillä lyhytkarvaisia ja mustankiiltäviä »purkapeskejä», lappalaisen\njuhla- ja hääpukuja. »Suutarinaiset» eli ne, jotka olivat harjaantuneet\njalkineiden tekoon, neuloivat peurojen koivista kenkiä ja lakkeja. He\nnauttivat noidanvaimon jälkeen suurinta arvonantoa vanhojen miesten\nkesken, samoin kuin vielä tänäkin päivänä kenkientekijänaiset ovat\nlappalaisten keskuudessa suuressa arvossa.\n\nEräänä pakkaspäivänä, kun lunta oli jo Saimaan jäällä, naiset istuivat\nKoramon kodassa käsitöitä tekemässä; miehet taas olivat kerääntyneet\nAslak-Jaurin luo pohtimaan kutsun lähettämisestä muihin saamolaisten\nkyliin, että pidettäisiin Punkaharjun kylässä yhteinen heimon\nneuvottelukokous tulevasta sotaretkestä tuhkakansaa vastaan. Silloin\nnaisten kesken puheltiin Aslak-Jaurin avioliitostakin.\n\n— Sinuthan se päällikkö kuuluu sieppaavan kainaloiseksi koppelokseen,\nsanoi Kara-eukko, Pourun iäkäs vaimo.\n\n— Mitäpä hän minusta välittänee. Hänellä on parempia tähtäimessä.\nKuuluu lähtevän Kyrön kylään emäntää hakemaan.\n\n— Ei, toiset sillä on toimet sielläpäin, sotaretken on suunnittelu,\nsanoi Tuuna. — Mutta tuhkakansan päällikön kaunista tytärtä hän\najattelee. On siitä Oulollekin puhunut, ja olisi, kuuluu, ryöstänytkin\nsen tänne, jos olisi saanut. Käsi oli miehellä vapissut, kun piti ampua\nkostonlaukaus.\n\n— Se ei saa tapahtua. Saamojen kylään ei tuoda tuhkakansan tyttäriä,\nkivahti Kara.\n\n— Minkäpä sille voit. Päällikkö tekee mitä tahtoo, huomautti Nila.\n\nKara lähti teltasta ja palasi jonkin ajan kuluttua näytellen\nmetsälehmän sarvesta tehtyä pulloa. Naiset kääntyivät katsomaan tämän\nkurttunaamaisen noitaeukon kädessä olevaa esinettä, jota he eivät ennen\nolleet nähneet.\n\n— Tässä on aine, joka tepsii. Se on kirkasta kuin vesi, mutta siinä\non salainen voima. Yksi tippa tätä taivuttaa jäykimmänkin miehen\nuskolliseksi kuin koiran. Kenen neitosen puolesta minä vain rupean\npuuhiin, hänestä tulee päällikön vaimo.\n\n— Onko se sitä lemmennostatusjuomaa? kysyi Tuuna.\n\n— Sitä, sitä — kirkasta ja makeaa.\n\nTytöt nauroivat, kun luulivat Karan puhuvan taas omia houreitaan, mutta\nAtson vaimo kuiskasi sivumennen noitaeukon korvaan, ja vähän ajan\nperästä molemmat menivät ulos.\n\nTuuna tuli levottomaksi ja katsoi ihmetellen äitiään, miksi hän ei\nmennyt puhumaan noita-akalle tyttärensä puolesta. Punka punastui\nkorviaan myöten, kun kaikkien katseet suuntautuivat häneen, kylän\nkauneimpaan. Kaikki naiset näet arvasivat, että Pungan äiti aikoi\npyytää Karaa toimimaan tyttärensä puolesta.\n\nMiesten kokous oli päättynyt. Aslak-Jaur astui Atson ja Pourun kanssa\nnaisten telttaan ja sanoi:\n\n— Nyt eväitä laittamaan. Aiomme tästä Oulon kanssa lähteä pitkälle\nmatkalle.\n\nPunka ja Tuuna riensivät kilvan lihasäiliöille noutamaan peuran\npaisteja, lintuja ja kylmettyneitä kaloja. Toisia naisia meni mukaan\nauttamaan lihojen paistamisessa.\n\n— Naisen ryöstökö sinulla on mielessä, Kara kysyi nauraen, niin että\nvanhan vaimon valkeat, eheät hampaat välkähtelivät. Se oli puoleksi\nivanaurua. Kara ei pitänyt Aslak-Jaurista sentähden, että tämä nuori\npäällikkö oli usein ylimielisesti kohdellut noidan vaimoa ja nauranut\ntämän lääkitsemistaidolle. Oikeastaan nämä kylmät välit olivat alkaneet\nsilloin, kun Aslak-Jaur oli kivikirveellä lyönyt haavan polveensa.\nTällaisissa tapauksissa oli aina ennen menty Karan luo, joka sitten\nseisautti veren loitsuluvuillaan, tiputteli haavaan lääkettä ja sitoi\nsen nahkasuikaleilla. Mutta nuori päällikkö oli itse sitonut haavansa.\nSe oli ollut eukon mielestä paha loukkaus ja hänen lääketaitonsa\nhalveksimista. Sitä paitsi Aslak-Jaur oli usein häntä nimitellyt\n»vanhaksi höperöksi» ja »nokinenä noidaksi», mikä nimi johtui siitä,\nettä eukolla usein oli nokea naamassaan.\n\nPäällikkö ei ollut kuulevinaankaan Karan kysymystä, ja se sapetti\neukkoa vieläkin enemmän.\n\nKun Mella, Tuunan äiti, näki, mihin suuntaan Kara aikoi asioita\ntaikakeinoin johtaa, hän päätti sen estää, sillä hänkin toivoi\nvävykseen Aslak-Jauria.\n\nKara säilytti taikaesineitään nahkapussissa, joka kiikkui Pouru-ukon\nnoitarummun vieressä, hänen kotansa pyhäkön, »posson», yläpuolella\nseinien tukipuissa. Kyläläisillä oli niin suuri kunnioitus näitä\ntavaroita kohtaan, ettei kukaan uskaltanut niihin koskea, mutta Mella\npäätti millä keinoin tahansa saada käsiinsä taikanesteen tai tehdä sen\ntehottomaksi. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisella kiireellä, sillä\naika oli täpärällä. Silloin hänen mieleensä johtui ovela temppu. Hän\nkävi noutamassa omista kätköistään aivan samankokoisen sarvipullon,\ntäytti sen vedellä ja odotti tilaisuutta saadakseen vaihdetuksi sen\nnoitapulloon. Kun Kara ei koko iltapäivänä käynyt omassa teltassaan\nviemässä sitä pois, vaan säilytti kallista taikaesinettään peskinsä\nlaskoksissa, sieppasi Mella sen sivumennen käteensä ja pisti omansa\ntilalle sanoen:\n\n— Pullo oli putoamassa.\n\n— Kyllä se on siellä ennenkin pysynyt. Sinä taisit haluta sitä\nitsellesi. Ei, ei...! Täällä se on ja pysyy. Eikä kaikista tule noitaa,\nMellasta ei milloinkaan, sanoi Kara ivallisesti nauraen ja heilutellen\nvesipulloa Mellan nenän edessä.\n\nKun illallinen oli valmis ja Atso-ukko kullekin leikannut palansa,\nriensi Kara ottamaan Aslak-Jaurin osan ja vei sen paistinvartaassa\nhänelle itselleen, multa samassa, kenenkään huomaamatta, hän kaatoi\npullosta nestettä paistin päälle.\n\n— Mitä sinä, akka, paistiini kosket, kärtyili Aslak-Jaur, — olisinhan\nsen itsekin saanut.\n\nHän söi kuitenkin paistin noita-akan ja Pungan seuratessa hänen\njokaista kätensä liikettä. Ja ilkeä vahingonilo pilkisti eukon\nsilmistä, kun hän näki viimeisen palan luistavan alas päällikön\nkurkusta.\n\n— On tämä Kara sellainen eukko, että se järjestelee päälliköidenkin\nlemmenasiat mielensä mukaan, mutisi eukko itsekseen.\n\n\n\n\nSUSIEN HYÖKKÄYS.\n\n\nOli kirkas talvinen aamu. Aurinko paistoi Punkaharjun metsien yli\npienelle Puruvedelle valkaisten sen lumista lakeutta ja saarien\nkuuraisia metsiä. Kylän asukkaat olivat kerääntyneet rantaan hyvästejä\nsanomaan rakkaalle nuorelle päällikölleen ja hänen toverilleen,\njoiden matkaa pidettiin vaarallisena. Vanhat miehet jakelivat kilvan\nhyviä neuvojaan, vaimot itkeä tihuuttivat, mutta poikaset katselivat\nihaillen Aslak-Jauria ja Ouloa, jotka heidän mielestään olivat rohkeita\nsankareita, kun uskalsivat lähteä kahden pitkälle, tuntemattomalle\ntaipaleelle ja puoleksi vihamielisen naapurikylän alueelle. Pouru-ukko\nkatseli vielä taivaan merkkejä, ovatko ne lähtijöille suotuisia. — Ei\nnäkynyt »sappea» auringon edessä, ei tuulenkynsiä taivaslaella, eikä\nkuun sirppikään kynsistään liikkunut. Kelikin oli mainio suojaisten\nsäiden jälkeen. Viime tingassa, kun miesten piti lähteä, noita muisti\nlääkkeet. Eihän ilman voinut lähteä taipaleelle. — Odottakaahan vielä!\nhuusi hän lähtijöille.\n\nNoita juosta köpitti kotaan, toi sieltä poron reisiluusta tehdyn ja\npuutapilla suljetun »lääkepullon» ja antoi sen Aslak-Jaurille.\n\n— Jos poroja kohtaa »noidannuoli», ähky tai muu vatsakipu, niin se\nasettuu, kun tästä nielee yhden marjan. Kuka tietää, vaikka joku\nampuisi »noidannuolen» selkäänne, siihenkin tautiin näinä ovat hyviä.\n\nLuusäiliössä oli näet näsiäpensaan marjoja, joilla senaikaisten\nlääkärien luulon mukaan oli monissa taudeissa suuri parantava vaikutus.\n\nAslak-Jaur pisti ylimielisesti lääkkeet peskinsä laskokseen vyön\nyläpuolelle, siihen, missä lappalainen vieläkin säilyttää päivän\neväitä, etteivät ne kylmettyisi, ja sanoi noidalle: — Me emme\nluultavasti näitä tarvitse. Ei »noidannuoli» nuoriin pysty.\n\nNoidalla olisi ollut tähän paljonkin sanomista, mutta hän ei tahtonut\nenää viivyttää eikä saattaa itseään huonoihin väleihin päällikön\nkanssa, kun tiesi hänen olevan hyvin tuittupäisen ja itsetietoisen.\n\nLähtijät viittasivat kädellään yhteisen hyvästin, istuivat kelkkaan ja\nojensivat ohjausvavalla siihen suuntaan, johon porojen piti lähteä.\nAjokkaat luimistivat sarvensa taaksepäin ja lähtivät tolvaamaan,\nsuunnaten kulkunsa Pihlajavedelle päin; mutta kun Aslak-Jaur, joka ajoi\nedellä, nosti ohjausvapansa pystyyn, hyökkäsivät ajokkaat laukkaamaan,\nniin että lumi tuprusi kavioista ja pölisi valkeaksi pilveksi matkueen\nympärille.\n\nPunka ja Tuuna olivat koonneet kaikki voimansa pidättääkseen\nkyyneleitään, mutta katseillaan seuratessaan pakenevaa lumipilveä,\njosta vähän väliä selkisi mustia, liikkuvia laikkuja, hyökkäsivät vedet\nsilmiin kuin virta, josta sulkeva pato yhtäkkiä särkyy; kuumina puroina\nne juoksivat poskia pitkin ja valuivat kauniisti kirjotun peskin\nkauluksen karvoille.\n\n— No, mitä tytöt nyt niin tyrskivät? sanoi Kara. Ja Pungan korvaan\nkuiskaten hän lisäsi voitonvarmana: —\n\nJos taikani ei ole menettänyt mahtiaan, niin Aslak-Jaur palaa jo tänä\niltana takaisin. Sellainen voima on taikajuomallani.\n\nVakavina ja miettivinä, maahan katsoen, astelivat ukotkin rannasta\nkotakylään. Pouru puhkesi ensin puhumaan:\n\n— Liian nuori on Aslak-Jaur vielä päälliköksi. Nuori veri viekoittelee\nusein liian rohkeihin yrityksiin.\n\nKotaan saavuttuaan Pouru istui noitarumpunsa ääreen ennustelemaan,\nmiten matka onnistuisi. Hän napautti rummun kantta luisella vasaralla\nja katseli, millä kuvioilla arpasammakko hyppeli. Päätään pudisteli\nnoita, kun tulokset eivät olleet hänen mieleisiään, mutta hän ei niistä\nmuille mitään virkkanut, Karalle vain jotakin kuiskasi.\n\nKauempana järvellä porojen vauhti hiljeni ripeästä ravista tasaiseksi\ntolvaamiseksi ja väliin kävelyksikin. Mutta silloin aina Aslak-Jaurin\nkirjava ohjausvapa nousi pystyyn ja porot alkoivat juosta. Saaret\nnäyttivät kulkevan heitä vastaan ja sivuuttavan, vaikka itse asiassa\nkävi päinvastoin, kaukaiset niemen kärjet, joista näkyi vain puiden\nlatvoja, nousivat lumimeren takaa näköpiiriin, tulivat kohdalle ja\nhäipyivät taas takaiselle taivaanrannalle. Eivät tienneet ajajat\nmatkan pituudesta eivätkä ajasta. Kukapa silloin olisi niemien ja\nsaarten välit mittaillut, kun ei kukaan vielä ollut niitä taipaleita\nkulkenutkaan. Auringon kaaresta he katsoivat ajan kulun päivällä,\nOtavasta ja Seulajaisesta yöllä, ja ilmansuunnat ovat lappalaisilla\naina selvillä.\n\nHupaisalta tuntui matka niin mainiolla kelillä ja ilmalla. Oikein\njoikumaan halutti päällikköä. Mitäpä tekisi pitkällä taipaleella.\nTuskin erotti sanoja yksitoikkoisesta jollotuksesta, kun hän\nselkäkenossa istuen lauloi:\n\n    Aslak-Jaurin porot,\n    nunnun nunnun nuu,\n    juoksee tievat, norot,\n    nunnun nunnun nuu.\n\n    Rattoisaa on retki,\n    nunnun nunnun nuu,\n    kaunis aamuhetki,\n    nunnun nunnun nuu.\n\n    Eessä Saimaa loistaa,\n    nunnun nunnun nuu,\n    matka huolet poistaa,\n    nunnun nunnun nuu.\n\n    Juokse, juokse poro,\n    nunnun nunnun nuu,\n    laula, hongan koro,\n    nunnun nunnun nuu.\n\n    Kauas, kauas juokse,\n    nunnun nunnun nuu,\n    Kyrön neidon luokse,\n    nunnun nunnun nuu.\n\nKun he olivat päässeet erääseen salmeen, joka oli niemen ja saaren\nvälillä, niin Aslak-Jaurin laulu keskeytyi äkkiä, sillä Oulo huusi\nhänelle kelkastaan hyvin vähän runollisen tiedon:\n\n— Susia tulee!\n\nAslak-Jaur kääntyi katsomaan taakseen ja näki ainakin parikymmentä\nharmaata hurttaa jäljekkäin laukkaavan perässä. Hän nosti ajovapansa\npystyyn ja kopautti ajokkaitaan sarviin. Porot syöksähtivät hurjaan\nlaukkaan, jota kiihdyttivät nuorten susien ulvahdukset, kun ne\nmäärättömässä saaliinhimossaan eivät malttaneet vanhojen lailla pitää\nsuutaan kiinni ajaessaan saalista. Miehet nousivat seisomaan kelkan\njalaksille, kun takana laukkovat, hihnoissa juoksevat varaporot\nyhtenään pyrkivät päälle hyppelemään pelätessään petojen jo olevan\nkintereillä. Suu auki, sieraimet ammollaan ja kieli pitkällä elukat\nrynnistivät eteenpäin henkensä edestä, vähän väliä tuntien sarvissaan\najajien sauvojen kalsketta.\n\n— Heitä se poronlapa niille rietoille! huusi Aslak-Jaur.\n\nOulo pudotti liharaajan lumelle. Sudet hyökkäsivät sen kimppuun\ntapellen, ja jäälle syntyi susista harmaja, kiehuva rykelmä. Mutta pian\noli pienestä raajasta liha revitty, ja nälkäinen lauma jatkoi ajoaan.\nSe ei enää kulkenut peräkkäin, vaan päästyään kieremmälle jäälle, josta\ntuuli oli vienyt lumen vähemmäksi, pedot asettuivat kaaren muotoiseen\nketjuun. Kipenöitsevin silmin, veripunainen kieli pitkällä roikkuen ja\nhäntä suorana sudet rynnistivät pakenevien perässä.\n\n— Laske toinen tyhjänä kulkeva irti! komensi taas Aslak-Jaur.\n\nOulo arvasi tarkoituksen. Hän vetäisi jousensa vireeseen, ja samalla\nkun hän veti auki hihnan, jolla poro oli sidottu kelkan perään, hän\nampui nuolen poron rintaan. Korskuen nousi eläin ensin takajaloilleen\nja alkoi sitten horjuen kävellä perässä, mutta samassa oli susilaumakin\nsen kimpussa. Mikä repi paloja sen reisistä, mikä kurkusta, mikä\nraateli vatsaa vahvoilla hampaillaan, niin että suolet pursuivat\nhangolle, ennenkuin poro kerkesi kaatuakaan. Ja jonkin aikaa oli poron\nhaaskan ympärillä kiehuva rykelmä, jossa vilisi vihreitä silmiä,\nvalkeita hampaita, takkuisia selkiä ja harmaita häntiä.\n\nAjajat luovuttivat poron lunnaiksi metsien ryöväreille saadakseen itse\nrauhassa jalkaa matkaansa, ja he olisivat siinä ehkä onnistuneetkin,\njos susia olisi ollut vähemmän.\n\nTällä välin Aslak-Jaur ja Oulo olivat ehtineet pieneen metsäiseen\nsaareen, jossa he riisuivat porot valjaista ja sitoivat puihin sekä\nsuorisivat itse asemaa puolustamaan. Heillä oli hyvin kiire, todellinen\nhengenhätä.\n\nTuli oli saamelaisille vanhastaan tuttu puolustusase susia\nvastaan. Aslak-Jaur oli sitä muutaman kerran ennenkin käyttänyt\nmenestyksellisesti, ja siihen hän päätti nytkin turvautua. Kiireesti\nmiehet kokosivat kasaan kuivia kolopuita, sellaisia, jotka olivat\njuuresta niin lahoja, että kaatuivat työntämällä kumoon — ei näet\nollut aikaa niitä tylsillä kivikirveillä hakata poikki, kun susien\nraivoisa lauma ärhenteli kahden, kolmensadan askeleen päässä, eikä\nollut epäilystäkään siitä, että ne jatkaisivat ajojahtiaan syötyään\nensin, mitä kaadetusta porosta irti saivat. Kelohonkien lisäksi miehet\nkeräsivät suuren kasan naavaisia oksia ja risuja tehostaakseen niillä\ntulen voimaa ratkaisevalla hetkellä. Näiden varusteiden lisäksi he\netsivät kaksi pitkää saittaa, joiden päihin he sitoivat vahvoilla\nnahkahihnoilla naavaisia ja tervaksisia oksia. Sillä aikaa, kun\nAslak-Jaur aherteli näissä puuhissa, hankasi Oulo »tulipuita» toisiaan\nvastaan niin ankarasti, että hetken perästä hieno savusäie nousi niistä\nilmaan, ja kohta leimahti ilmiliekki hienoihin tervavireihin ja risujen\nnaavoihin.\n\nHelpotuksen huokaus pääsi miehiltä, kun he näkivät tulen kiihtyvällä\nvauhdilla leviävän nuotiopuihin, kuhisten ja räiskyen ensin kuivista,\nnaavaisista oksista ja sitten nuoleksien vahvempien puiden tervaisia\nkylkiä. Ja kun he olivat saaneet yhden rovion palamaan, he tekivät\ntoisen, ja vähän ajan perästä heillä oli ajokkaiden ympärillä kuin\ntulinen kehä.\n\nJousi kädessä ja keihäs käden ulottuvilla Aslak-Jaur ja Oulo odottivat,\nkoska sudet lähtisivät uudelleen hyökkäämään.\n\nEihän yksi poro riittänyt niin suurelle susilaumalle. Sen miehet\nnäkivät siitäkin, että laumassa syntyi tappelun rytäkkä tähteistä.\nKuin äkäiset koirat ne kimmahtelivat pystyyn toisiaan vastaan,\ntavoitellen kurkusta ja leukaperistä. Saaresta katsoen susilauma näytti\nryöppyävältä tuulispäältä, joka pölisytti ilmaan pehmeää vitiä ja\njonka keskellä kiersi harmaja pyörre. Mutta yksi kerrallaan heikoimmat\njättivät taistelutantereen, etsivät pakenevien jäljet ja kuono jäätä\nnuuskien alkoivat lähestyä saarta.\n\n— Pidä nyt, Oulo, varasi ja ammu tarkkaan toista hukkaa, minä kyllä\npidän ensimmäisestä huolen!\n\nSaaren rantatörmää jo nousi ensimmäinen, mutta päästyään tulien lähelle\nse seisahtui, istuutui lumelle ja tarkasteli tilannetta. Silloin\nraksahti Aslak-Jaurin jousi, nuoli suhahti, ja ulvahtaen peto hyppäsi\nkorkealle ilmaan, ulvahtaen kuin koira, jonka sääreen on kalikka\nsattunut. Sääriään sätkytellen ja koristen se jäi hangelle makaamaan.\n\nToisen kaatoi Oulon hyvin tähdätty nuoli. Mutta sen jälkeen niitä\ntuli laumana, ja nuotiotulista ja miehistä välittämättä ne ryntäsivät\nAslak-Jaurin ajokkaan kimppuun, joka sattui olemaan ensimmäisenä.\nSarvillaan ja kavioillaan itseään puolustaen piti voimakas porohärkä\nsudet sen verran loitolla, etteivät ne päässeet kurkkuun; jokin vain\nsai isketyksi hampaansa takaapäin reiteen.\n\n— Poltetaan ne! komensi Aslak-Jaur.\n\nSamassa miehet työnsivät vapojen päihin sidotut oksakimput nuotioon,\nja kun ne olivat hulmahtaneet palamaan, he kiidättivät ne susien\nselkään. Aslak-Jaur otti osalleen sen, joka hänen ajokastaan raateli.\nKäristen palaa leiskahtelivat petojen selkä- ja häntäkarvat, kun niihin\nsoihduista jäi palavia naavatukkoja ja tervaksen palasia. Susien\ntäytyi jättää saalis ja koettaa pelastaa nahkansa. Tuntiessaan tulen\npolttavan selkänahkaa ne hyppivät ja laukkoivat vauhkoina edestakaisin\ntai pehtelivät lumessa. Ja kun ne saivat tulen sammumaan, lähtivät\nne laukkaamaan pakoon palanein hännin sekä paljaslaikkuisin selin ja\nsivuin. Jokin uhkarohkea uskalsi vielä karata Aslak-Jaurin kimppuun,\nmutta saatuaan päähänsä palavan risukimpun lähti sekin laukkomaan\ntoisten perään.\n\n— Se oli hyvä voitto! huudahti Oulo.\n\n— Eivät ne häntyrit heti uskalla uudestaan kimppuumme hyökätä, lisäsi\nAslak-Jaur.\n\nNyljettyään kaksi kaatunutta petoa he valmistautuivat taas jatkamaan\nmatkaansa illan hämärtämien Saimaan selkien yli. Mutta kovin olivat\nporot vielä vauhkoina äskeisen säikähdyksen jälkeen; puoleen ja toiseen\npälyillen ne laukkasivat alkumatkasta, kunnes pitkä taival ne taas\ntaltutti tasaiseen tolvaan.\n\n\n\n\nNAAPURISSA.\n\n\nHyvin oli Atso opastanut ensikertalaiset matkalle; niin tarkoin hän oli\nkuvaillut jokaisen suurehkon saaren, selkien sisään pistävän niemen\nja salmen suun, josta oli käännyttävä pohjoiseen, että Aslak-Jaur\nihmetteli hänen muistinsa tarkkuutta. Ja ukko oli kullekin paikalle\nluetellut joukon erikoismerkkejä, joista ne helposti tunsi. Sen niemen\nkärjessä on kallio, se saari on hyvin metsäinen, ja sen kannaksen\nkeskikohdalla kasvaa suuria mäntyjä j.n.e. Puumalan salmeen saapuessaan\nhe jo alkoivat katsella, näkyisikö jäällä porojen ja ihmisten jälkiä,\nmutta niitä ei vielä näkynyt.\n\nKun oli jo ilta, he etsivät mukavan yöpaikan eräästä lahdelmasta, jonka\nympärillä levisi jäkäläinen ja kallioinen kangasmaa. He riisuivat\nsiinä porot syömään, tekivät tulen kuivista kelopuista, paistoivat\nillallislihat ja syötyään ne asettuivat kelkkojensa alle nukkumaan.\nHe näet pitivät parempana mennä kylään aamulla, kun mielet olivat\nvirkeinä, kuin illalla, jolloin arat erämaan lapset säikkyvät vieraiden\ntulosta.\n\nPehmyt ja puhdas oli vuode vitivalkealla nietoksella, ja peski piti\nlämmön niin hyvin, ettei tarvinnut lumen sisään kaivautua, jolloin\nlappalaisen tulee usein liian kuuma.\n\nMiehiä ei aluksi nukuttanut.\n\n— Kuulitko mitään, Oulo, sanoi Aslak-Jaur kelkkansa alta päätään\nkohottaen.\n\n— Olin kuulevinani suden ulvontaa.\n\n— Ovatkohan ne taas saaneet vainun poroistamme; taitaa tulla rauhaton\nyö.\n\nSitten he kumpainenkin kuulivat selvästi:\n\n— _Hau, hau-uuu_.\n\n— Se on koira! Kylä ei ole enää kaukana.\n\n— Taitaa olla poromiehen koira, joka meitä ouneksii; lienee saanut\nvainun tai kuullut kirveen kalskeen.\n\nMiehet heristivät korviaan, mutta mitään ääniä ei erämaa heille\nenää suonut, nuotiotuli vain lepatti hongissa ja porojen kaviot\nrapsahtelivat, kun elukat jäkälää lumen alta kaivoivat.\n\nMutta sekin, minkä he kuulivat, riitti; se oli samalla viesti\nihmisistä, joita siis asui näidenkin vesien vaiheilla. Ja ketäpä\nne muita olisivat olleet kuin saamolaisia, päättelivät miehet unta\nodotellessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa koirat alkoivat ouneksien\nurahdella ja ulvahdella Kyrönsalmen saamolaiskylässä. Väliin ne\nkallistelivat päätään ja katselivat toisiaan ikäänkuin kysyen:\nkuulitko? Väliin haukahtivat pari kertaa ja ulvoivat.\n\nKyrönsalmen saamolaiskylään kuului parikymmentä kotaa. Ne oli\npystytetty seppeleen muotoiseksi kehäksi laajan yhteisen pihamaan\nympärille. Ovet aukenivat pihamaalle päin, mutta takaseinältä johti\nulos pyhä ovi, josta vain miehet saivat metsälle mennessään kulkea.\nYhteiselle pihalle päästiin ulkoa solan kautta.\n\nTämä rakennustapa johtui varovaisuussyistä; lasten ei tarvinnut pelätä\npihamaalla leikkiessään susien hyökkäystä, ja kotakiehkura oli myöskin\nlinnoituksena, vaikkakin heikkona, vihollisten hyökätessä. Jos vieras\nyritti tulla kylään, olivat terhakat saamolaiskoirat niitä jo solan\nulkopuolella vastassa.\n\nKun koirien meteli kiihtymistään kiihtyi, alkoi ihmisiä lappautua\nsolalle katsomaan sen aiheuttajaa. Ja kun nähtiin järvellä kaksi\nporolla ajajaa täyttä vauhtia kiitävän kylää kohti, syntyi pihalla\npäätön hämminki. Kotien välejä juostiin, huudahdeltiin ovilta sisään:\n»vihollinen tulee», aseita tavoiteltiin ja lymypaikkoja etsittiin,\njoista hätätilassa voisi ampua joutumatta itse vaaraan. Lapset\njuoksivat kotiin ja piiloutuivat vuodetaljojen alle ja vaimot vapisivat\npelosta. Kylän päämies, mahtava Joukamo, asetti parhaat jousimiehensä\nsolan molemmin puolin kotanahkojen suojaan.\n\nMutta jonkin verran kyläläisiä rauhoitti se, että tulijoita oli vain\nkaksi. Eiväthän niin vähät voineet ajatellakaan hyökkäystä kotakuntaa\nvastaan.\n\nAslak-Jaur ja Oulo pysähdyttivät poronsa kylän rantaan, sitoivat\najokkaansa kelkkoihin ja antoivat pantiojäkälää eteen.\n\n— Otahan mukaan lahjoja! kehoitti Oulo.\n\nAslak-Jaur kaivoi kelkastaan kivikirveen, peuran kieliä ja sääriluita,\npetojen hampaista tehdyn kaulakoristeen, joka oli varattu päällikön\nvaimolle, sekä nahkapussillisen suolaa. Kumpikaan ei ottanut aseita\nmukaansa.\n\nKoiralauma oli koko ajan ärhennellyt mäellä miesten ja telttojen\nvälillä kuin mikäkin etuvartio. Muuta elämää ei kylässä näyttänyt\nolevankaan, vaikka kymmeniä silmäparia tähysteli heitä kotien välistä\nja peräovien raoista. Komsioihin käärityt lapsetkin oli tyydytetty\nhiljaisiksi pistämällä suuhun poron ydintä tai juustoa.\n\nAslak rykäisi pari kertaa ja kolisteli poron luikkuja (sääriluita). Se\nvain kiihoitti koirien raivoa. Kun miehet yrittivät lähestyä solaa,\nkarkasivat koirat heidän kinttuihinsa aivan kuin he olisivat olleet\nkarhuja, niin että tulijoilla oli täysi työ estää niitä puremasta.\nVihdoin ilmaantui mies solalle, komensi koirat pois ja huusi:\n\n— Oletteko ystäviä vai vihollisia?\n\nAslak-Jaur tuli iloiseksi kuullessaan miehen puhuvan saamojen kieltä.\n\n— Ystäviä, saamolaisia, ja tulen luoksenne tärkeissä asioissa.\nYstävyyden osoitukseksi tuon lahjoja Punkaharjun kylän asukkailla.\n\nJa Aslak-Jaur astui kylänvanhimman eteen, asetti tavarat maahan, ja sen\njälkeen vieraat tervehtivät toisiaan hieromalla neniä yhteen.\n\n— Vai meidän heimoamme... Käykää sitten minun kotaani.\n\nJoukamo näytti noin viisikymmentä talvea eläneeltä; hän oli ikäisekseen\nhyvin säilynyt: punakkaposkinen, parraton, leveänenäinen ja\npienisilmäinen mies, jonka huulet mutruilivat yhtenään toisen puhuessa;\nhän näytti eleiltään vilkkaammalta kuin muut lappalaiset.\n\nJoukamo ohjasi vieraat suurimpaan kotaan ja asetti heidät istumaan\nkunniapaikalle, kantaen sitten vieraiden tuomat lahjat sisään; kaikesta\npäättäen ne näyttivät olevan hänelle tervetulleita. Mielissään oli\nmyöskin päällikön vaimo saadessaan kaulakoristeen, koskapa näytteli\nsitä täysikasvuisille tyttärilleen, jotka istuivat oven puolella.\n\nYksitellen alkoi tulla muitakin miehiä kotaan. He puikahtelivat syrjään\nsiirrettävästä nahkaovesta kuin varkain ja ehättivät porontaljoille\nistumaan. Vähitellen tuli kota täyteen. Hyvissä pukimissa olivat\nkaikki, melkein samanlaisissa ja -kuosisissa tamineissa kuin\ntulijatkin. Hetken vaitiolon jälkeen Aslak-Jaur esitti asiansa\nseuraavin sanoin:\n\n— Te elätte vielä rauhassa täällä, me emme enää ole rauhassa.\nVihollisemme tuhkakansa tuli, ryösti poromme ja kesällä pyydetyt\nkalamme, poltti kotamme ja jäkälämaamme sekä valtasi Laatokan salmen\nkesäasunnoksi. Olisi ryöstänyt naisemme orjikseen ja tappanut lapset,\njollemme olisi päässeet pakoon. Kohta on teidän vuoronne. Yhteisesti\nmeidän täytyy ajaa pois vihollinen. Niitä ei ole kovin paljon.\n\n— Oo... oo...! ihmettelivät miehet.\n\n— Joko ne tulevat teidän perässänne? tiedusteli Joukamo.\n\nAslak-Jaurin täytyi selittää kaikki juurta jaksaen, m.m. sekin, että\ntuhkakansa polttaa maita, kylvää siihen tuntemattomien ruohojen\nsiemeniä, ja kun kasvit tulevat täysiksi, syövät niiden siemeniä tai\njuuria.\n\n— Niinkuin oravat tai linnut! huudahtelivat kyröläiset.\n\n— Ovatko ne oikein ihmisen näköisiä?\n\n— Ovat, ja suuria ovatkin.\n\n— Jos lienevät niitä jättiläisiä! Kuka niitä vastaan uskaltaa taistella?\n\nVähitellen pakina hiljeni, ja isäntäväki näytti miettivän vieraiden\nkestitsemistä.\n\nSiihen aikaan ei lappalaiskodissa tunnettu yhtään varsinaista\nnautintoainetta. Juomana käytettiin kaltioiden tai järvien kirkasta\nvettä tai poron maitoa. Kaikenlainen vieraiden kestitseminen tapahtui\nruoan tarjoilun muodossa. »Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itsellä»,\noli jo siihen aikaan tunnettu sananparsi. Ja kaikilla saamelaisilla oli\nporojen antimia, kalaa ja metsänriistaa. Niistä valmistettiin vieraille\nmaukkaita aterioita, mutta vielä maukkaampaa olisi saatu, jos suolaa\nolisi ollut kylliksi saatavissa.\n\nSuola ei siihen aikaan ollut vain mauste, kuten meidän päivinämme, vaan\nsisämaan heimoille se oli harvinainen nautintoaine, jolla herkuteltiin.\nAslak-Jaur ja Oulokin sen pian huomasivat, kun ensinmainittu antoi\nJoukamolle lahjaksi nahkapussillisen keittosuolaa. Päällikkö itse\nahmaisi ensin avokourallisen itselleen, kaatoi suuhunsa ja purra\nrouskutteli kuin hevonen. Sitten tuli emännän vuoro. Ja kun pussi\noli tehnyt kierroksen kodan ympäri, se oli typö tyhjä. Vain suurella\nvaivalla emäntä sai siepatuksi lapsilleen palasen kullekin paakuksi\nkovettunutta maustetta. Ja kun lapset saivat siitä murun kukin,\nkärttivät he lisää peskin helmasta pidellen:\n\n— Anna vielä valkeata kiveä, anna vielä minulle.\n\nMutta kun äidillä ei enää ollut antaa tätä ruumiin hyvinvoinnille\ntärkeää ainetta, käänsivät lapset tyhjän nahkapussin nurin ja nuolivat\nsiihen tarttuneen suolan tomun.\n\n— Se on jubmelin kiveä! huudahti joku aikaihminen.\n\n— Missä maassa tätä herkkua kasvanee? lisäsi toinen.\n\nAslak-Jaur pani merkille, kuinka haluttua tavaraa suola oli, ja päätti\nkäyttää kyröläisten suolanhimoa lisäkiihoittimena saadakseen heidät\nlähtemään sotaretkelle.\n\n— Suolaa on juuri siinä maassa, jonka tuhkakansa meiltä valloitti. Jos\nsaamme sen maahan hakatuksi tai pakoon ajetuksi, ei teiltä milloinkaan\npuutu sitä herkkua. Laatokan salmi näet laskee »suureen järveen», jonka\nvesi on suolaista. Kun sen vettä keittää kuiviin padassa, jää suolaa\npohjalle.\n\n— Oo! Vedestäkö tulee kiveä? — Ei, ei... Ja miehet pudistelivat päätään.\n\nAslak-Jaurilla oli vielä hiukan suolaa jäljellä, ja hänen täytyi\nkokeilla osoittaa, että suola liukenee veteen. Joka tapauksessa\nAslak-Jaurin tiedonanto teki kyrönkyläläisiin edullisen vaikutuksen.\n\nJoukamo nykäisi vaimoaan peskin hihasta, ja molemmat sitten astelivat\nulos varastoaitan luo. Sieltä palattuaan oli emännällä sylissään\nlihava poronpaisti ja isännällä poron sääriluita. Vieraat saivat\nensi nälkäänsä viileksiä kylmettynyttä lihaa ja kaivella särjetystä\nsääriluusta ydintä ja syödä poronjuustoa, jota säilytettiin poron\nvatsalaukusta valmistetussa pussissa. Mutta pääateria eli päivällinen\noli vasta sitten, kun emäntä oli lihan keittänyt kypsäksi suuressa\nsavipadassa, jonka ulkopinta oli kauniisti koristeltu. Lihat nostettiin\npadasta puusta koverretulle lautaselle, josta vieraat sitä käsin söivät\nporontaljalla istuen.\n\nAterian aikana kyröläiset kodan toisessa perukassa neuvottelivat\ntilanteesta.\n\nAslak-Jaur ihmetteli, että kyläläiset olivat niin ystävällisiä heille.\nAtsolle, joka kerran metsästysmatkoillaan oli sinne asti kulkenut, he\nolivat olleet vihamielisiä, niinkuin naapurukset siihen aikaan yleensä\nolivat, sillä naapurit, vaikka asuivatkin usein viiden, kymmenen,\nkahdenkymmenen peninkulman päässä toisistaan kulkeutuivat joskus\nsamoille kalavesille, metsästysmaille tai porojen talvilaitumille.\nKukapa sitä olisi suonut, kun kademieli kouristi ilkeästi sydänalaa;\nmokottavana paholaisena se erämiehen korvaan kuiskutteli, että tuo\nvieras ampuu kaikki sinun peurasi tai pyytää sinun haukesi tai muut\nkalasi. Kylä hallitsi pienen valtakunnan laajuista aluetta. Ja jos\ntoisen kylän asukas sinne tuli, oli hän kuin varas tai ryöväri, jolle\noli näytettävä korpilakia käytännössä. Usein suhahti metsien pimennosta\nnuoli luvattoman, yksinäisen metsästäjän hartioihin tai syntyi\neränkävijäjoukkojen kesken tuima tappelu alueiden omistamisesta. Maata\noli muka vähän, riistaa vielä vähemmän, siinä ainainen riidan syy.\n\nToisinaan sentään naapurukset joutuivat ystävällisempäänkin\nkosketukseen keskenään. Kun ruttotauti uhkasi koko kyläkunnan asukkaat\nhävittää eikä enää oman noidan loitsuihin ja lääkkeisiin luotettu,\nhaettiin apua naapurikylän noidalta; tälle oli kuitenkin vietävä\nsilloin runsaasti lahjoja. Samoin jos vierasheimoinen vihollinen\nhyökkäsi kimppuun, käännyttiin naapurikylän puoleen apua pyytäen, ja\nusein sellaisissa tilaisuuksissa lyötiin toiselle veljenkättä.\n\nNiinpä Joukamokin syönnin jälkeen vierailleen ilmoitti:\n\n— Me olemme päättäneet teitä auttaa, mutta vain sillä ehdolla, että\nsaamme Luhangan ja Vesangan kylät yhtymään tuumaan. Yhteinen vihollinen\non hävitettävä perin pohjin. Orjia ei siinä taistelussa oteta.\n\nAslak-Jaurin ja Oulon vierailu Kyrön kylässä kesti useita päiviä.\nSe oli alkanut molemminpuolisten epäilyksien merkeissä, mutta\nmitä kauemmin he olivat kosketuksissa kyläläisten kanssa, sitä\nystävällisemmiksi ja läheisemmiksi välit tulivat. Huomattiin, että\nvanhat verisiteet olivat näiden kahden saamolaiskylän asukkaita\nyhdistämässä; vanhat miehet näet vielä muistivat isävainajainsa\nheille kertoneen, että Kyrön kantakylästä oli jokin heimohaara\neronnut etelässä ja jäänyt sinne asumaan kahden suuren veden välille.\nHuomattiin, että kylien asukkaat olivat sukulaisia toisilleen. Ja nämä\nverisiteet velvoittivat myöskin avunantoon hädän hetkenä. Pakinoidessa\noli myöskin selvinnyt, että ei tarvinnut naapureitten riidellä\nlaidunmaista, ei metsästysalueista eikä kalavesistä, koska molemmilla\nkylillä oli kylliksi kiveliöitä ympärillään.\n\nYstävyyden ja heimositeiden lujittamiseksi Joukamo aikoi ehdottaa, että\nAslak-Jaur ottaisi hänen tyttärensä vaimokseen, mutta ei kerjennyt, kun\ntyttö itse toi toivotulleen lahjaksi koreat koipikengät sanoen:\n\n— Annan nämä muistoksi Kyrössä käynnistäsi.\n\nLaila — se oli tytön nimi — punastui korviaan myöten antaessaan\nkengät, ja juoksujalkaa hän kiirehti naisten puolelle, sillä kenkien\nlahjoittaminen nuorelle miehelle merkitsi samaa kuin kosiminen,\nsamaa kuin olisi sanonut: minä tahdon tulla sinulle ikuiseksi\nkengänneulojaksi. Jos mies oli suostuvainen solmimaan avioliiton\nneitosen kanssa, antoi hän vastalahjaksi kivisen tai luisen veitsen tai\njonkin koristeen.\n\nKaikki kodassa olijat vaikenivat ja odottivat, mitä Aslak-Jaur tekee:\nsuostuuko vai hylkääkö ehdotuksen.\n\nJouduttaakseen suotuisaa ratkaisua Joukamo puh eli välinpitämättömäksi\ntekeytyen:\n\n— Onhan sillä Lailalla poronkoipia, vaikka tekisi kahdet, kolmet\nkengät. Hänellä on yhtä monta komeaa vaadinta kuin kahdessa kädessä\non sormia, onpa hänellä hyviä ajohärkiäkin, ja toisia on kasvamassa.\nKaikki ne ovat hänen omalle merkilleen merkittyjä.\n\n— Anna vastalahja, kuiskasi Oulo.\n\nEhdotus oli houkutteleva. Tyttö oli sievä saamelaisten tytöksi ja koko\nkylän lemmikki. Nuoret miehet olisivat hänet ottaneet vaikka ryöstäen,\njos olisivat uskaltaneet päällikön tähden, joka oli sanonut, että »ei\nsitä meidän Lailaa anneta kuin kylänvanhimpain pojille». Aslak-Jaur\nolisi nyt käden käänteessä, suostuen ehdotukseen, hankkinut kylälleen\nkaivatuita vaadinporoja, joita hänen piti härkäporoilla vaihtaa.\nSuurimpana hän kuitenkin piti sitä etua, että uudistuvat heimoussiteet\nolisivat sen jälkeen yhdistämässä naapurikyliä.\n\nMutta kaikkien suureksi ihmeeksi Aslak-Jaur viivytteli vastausta; häntä\nsuorastaan tympäisivät sellaiset vihjailutkin, joita oli kylläksi\nsaanut kotikylässään — sillä hänellä jo oli mielitietty, tuhkakansan\npäällikön tytär, joka kerran kesäisenä aamuna kuin ihana ilmestys oli\nhänen edessään seisonut Laatokan salmen rannalla. Hänen lumoissaan\noli poloinen Aslak-Jaur sen jälkeen elänyt ja ristiriitaisia tunteita\nmielessään hautonut; hänen olisi pitänyt kostaa verisesti tuhkakansalle\nkylänsä puolesta ja varsinkin sen päällikölle, mutta toiset tunteet\npakottivat hänet toimimaan siihen suuntaan, että hän kerran saisi\nomistaa sen, jonka kuvaa hän sielussaan kantoi ja jonka ääni ihanammin\nkuin leivosen liverrys oli kaikuvinaan hänen korvissaan.\n\nSaimaan selkiä ajellessaan hän oli mielessään kuvitellut, että\nhän kyröläisten avulla voitettuaan vihollisensa panisi rauhanteon\nensimmäiseksi ehdoksi, että Äyrä antaa hänelle tyttärensä\naviopuolisoksi, ja toiseksi, että tuhkakansa perääntyy pois\nsaamelaisten asuinsijoilta. Nyt näyttivät asiat kulkevan ikävään\nsuuntaan, kun Joukamo näytti avunannolleen asettavan samansuuntaiset,\nraskaat ehdot.\n\n— Anna tytölle lahjaksi veitsesi, niin kaikki käy hyvin, kehoitti Oulo\nkuiskaten.\n\n— Koipisaappaat ovat hyvät, virkkoi Aslak-Jaur hiljaa, — näen, että ne\novat lujaa työtä ja kauniisti kirjotut, mutta minulla ei ole nyt täällä\nnäiden arvoista vastalahjaa. Pyydän sentähden odottamaan.\n\nTämä epämääräinen esitys tyydytti Joukamoa ja hänen perhettään. Hetken\njännitys laukesi. Iltaa kulutettiin iloisesti rupatellen, mutta ainoa\nharvasanainen oli luultu vävymies, joka näytti ajattelevan aivan muita\nasioita.\n\nVasta neljäntenä päivänä vieraat suoriutuivat paluumatkalle\nystävällisestä heimokylästä. Joukamo lahjoitti Aslak-Jaurille parhaan\npaimenkoiransa ja lisäksi pari pentua. Oulolle hän antoi ajokasvaatimen\nsekä molemmille runsaasti evästä pitkää järvimatkaa varten. Koko\nkylän väki oli rannassa saattelemassa. Nuoret miehet ja tytöt\nseurasivat ajokkaillaan muutamia virstoja järvelle päin toivottaen\nhyvää matkaonnea. Laila ajoi Aslak-Jaurin rinnalla lumivalkealla\nparivaljakollaan selkäkenossa istuen ja nauraen, kun vieraan ajokkaat\njäivät kilpa-ajossa. Kylän penskat kuuluivat huutavan perään siihen\ntapaan, että »älähän Laila vielä mene sen vieraan matkassa».\n\nMutta Aslak-Jaurin mieli teki sanoa:\n\n— Välimme olkoon vain naapuri- ja heimoystävyyttä, ei mitään muuta.\n\nKallioniemekkeellä, siinä, missä salmi alkaa levetä laveammiksi\njärvivesiksi, oli kyröläisten seita. Siinä pysähtyivät saattajat,\nja toivotettuaan matkamiehille metsänjumalan Tavan ja vedenhaltian\nsuosiota he kääntyivät takaisin.\n\n— Tulemme silloin teitä auttamaan, kun etelätuuli on jo puhaltanut\ntykyt metsistä, huusivat nuoret perään.\n\nSeuraavana aamuna sanansaattajat lähtivät Kyrökylästä Luhangan ja\nVesangan kyliin, joista edellinen oli suuren Päijänne-nimisen järven\nitä-, jälkimmäinen sen länsipuolella.\n\nYhteinen suuri ajatus, saamelaisen heimon kokoaminen taisteluun\ntuhkakansaa vastaan, näytti toteutuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana näkyi vaalea lumipilvi kulkevan Puruveden puolelta\nsaarta kohti. Sen keskellä oli kaksi tummempaa laikkaa, jotka pilven\nlähestyessä muodostuivat kahdeksi porovaljakoksi. Siinä tulivat\nsanansaattajat pitkältä matkaltaan. Reippaina porot juoksivat kotoista\ntelttakyläänsä kohti, jonka he jo vainusivat olevan lähellä, reippaina\nmiehetkin hoitelivat kirjavia ajovapojaan.\n\n— Jo tulevat, jo tulevat! huudettiin.\n\nEikä kukaan erehtynyt kysymään, ketkä tulevat. Koko kylän väki heitä\nrannalla odotti. Kaikki olivat iloisina jälleennäkemisestä.\n\n— Tervepä, terve!\n\n— Jubmel antakoon!\n\n— Mitä kuuluu?\n\n— Hyvää kuuluu. Apua saamme.\n\n— Se on hyvä, sanoi Atso.\n\n— Kyrönkyläläiset ovat ystäviämme.\n\nMutta kaikki eivät olleet sota-asioista yhtä innostuneita. Vaimot\npohtivat omia asioitaan.\n\nTurhaan Kara oli odottanut jo ensimmäisenä päivänä taikansa tehoavan.\nEi näkynyt Aslak-Jauria palaavaksi, ei näkynyt seuraavinakaan päivinä.\n— Piessako on pilannut taikani, hän kärtyili Pungalle kolmantena\npäivänä, kun he löysivät taas toisensa Saimaan selille tähystelemästä.\n\nMutta Mella nauroi ilkeästi ja ilkkui:\n\n— Eivätkö tehonneetkaan taikasi, vetesi ovat tainneet väljähtyä ja\nhampaasi harventua.\n\nHelpotuksen huokaus pääsi kaikilta Punkaharjun kylän naisilta, kun he\nnäkivät kuudentena päivänä miesten palaavan kahden.\n\nMutta kovin pitkäksi venyi noita-akan naama hänen kuullessaan Oulolta,\nettä Aslak-Jaur ehkä menee naimisiin Kyrönkylän päällikön tyttären\nLailan kanssa, jonka mukana hän saa perinnöksi kymmeniä poroja.\nJa väitteensä tueksi hän viittasi sormellaan Aslak-Jaurin uusiin\nkoipikenkiin.\n\nSilloin Punka ja Tuuna kiersivät katajaryhmän taa salaa itkemään, mutta\nKara alkoi moittia kenkiä ja niiden tekijää:\n\n— Onpa sinulla kengät, Aslak-Jaur! Niin ovat rumat, etten mokomia ole\nennen nähnyt. Kukahan nuokin on kokoon kuronut. Tuskin se on nähnytkään\noikeita kenkiä tehtävän.\n\n— Kyllä ne sinulle välttävät, kun minullekin kelpaavat.\n\nSiihen kerääntyi muitakin eukkoja, jotka kilvan alkoivat moittia\nvieraan kylän väen teoksia. Sillä heitä kaikkia kannusti yhteinen\npelko, että Aslak-Jaur tuo puolison toisesta kylästä.\n\n\n\n\nSUURI HEIMOKOKOUS.\n\n\nKevättä oli jo ilmassa, maassa ja Saimaan vitivalkoisilla hangilla.\nAurinko kellotti korkealla keskipäivän aikana ja nuostutteli lumen\npintaa sikäli, että yökylmänen kohmetutti siihen äreästi rouskavan\nhangen. Metsien valkeat tykyt, jotka talvella lyijynraskaita olivat\ntaivutelleet hennompia puita kaariksi ja oksia alaspäin, olivat sen\nverran sulaneet, että ne pudota muksahtelivat raskaasti pehmeään\nsoseeseen. Luonnossa oli liikettä ja uudestisyntymisen iloa. Hennot\nnäreet ponnahtelivat pystyyn päästessään lumen painajaisesta ja\nhetkisen auringolle kumartelivat kuin kiitokseksi, suurempien\npuiden oksat ojentautuivat suoriksi ja latvat heilahtelivat kuin\ntervetulleeksi vilkuttaen. Ikäänkuin sinertävä harso vetäytyi maisemien\nylle aamuisin, ja kaukaiset saaret kangastelivat, teeret kuhertelivat\nja metsäkanat häänauruunsa remahtelivat.\n\nEräänä aamuna Atso ja Aslak-Jaur olivat Punkasalmella mademertoja\nkokemassa, kun he kaukana Saimaan puolella näkivät kuin liikkuvan\nsaaren järven selällä. Kesken kokemisen kalamiehet kiirehtivät kotiin,\nsillä he tiesivät, mistä oli kysymys; he arvasivat, että saamolaisten\nheimojen yhteinen sotajoukko oli tulossa. Sen näkeminenkin nostatti\nmieltä.\n\n— Sotajoukko tulee! huusi Aslak-Jaur rannassa, kun kylässä ei näytty\nvielä mitään tiedettävän.\n\n— Sota tulee, sota tulee! toistivat leikkivät lapset kirkuen.\n\nPian oli kotien ympärillä hyörinää ja melua. Juostiin kodalta\nkodalle, hälytettiin toisia, huudeltiin ja asetuttiin viimein rantaan\nodottamaan. Ja taisivatpa vaimot vähän vavistakin niissä oloissa\nsuurenmoisen ja ainutlaatuisen vierailun lähestyessä.\n\nSe oli juhlallinen näky. Kylää lähestyi kuin harmaja pilvi aamun\nkilon kirkastamaa hankea pitkin. Väliin se laajeni sivulle leveäksi\nrintamaksi, väliin venyi pitkäksi jonoksi. Tulijain kesken näytti\nolevan kiihkeä kilpa-ajo. Mutta saarta lähestyttäessä vauhti hiljeni,\npääjoukko pysähtyi järvelle, mutta kolme miestä, joilla jokaisella oli\nvitivalkea, nahkasarvinen ajokas, erkani joukosta ja ajoi kylään; yksi\nheistä oli Joukamo.\n\nPäälliköt heittivät ohjausvavat hangelle, jolloin porot\nsilmänräpäyksessä pysähtyivät. Ajajat nousivat kelkoistaan ja\ntervehtivät Aslak-Jauria ja muita miehiä kättä puristaen ja neniä\nyhteen hieroen sekä »bueri päivi» toivottaen.\n\n— Puris, puris, huutelivat kylän asukkaat.\n\n— Hyvin teitte, kun tulitte, virkkoi Aslak-Jaur joukolle.\n\n— Niinkuin lupasin. Mukanani on myöskin Vesangan ja Luhangan kylien\nmiehiä. Tässä ovat heidän päällikkönsä Ronni ja Sieminki.\n\n— Näin tekevät vain ystävät, jotka ymmärtävät saamolaisten voiman\nolevan siinä, että yhtenä heimona taistelemme hyökkäävää vihollista\nvastaan. — Käykää asuntoihimme ja kotiutukaa meille, puhui Atso\ninnostuen.\n\n— Porot »ventäykselle» (liekaan) ja miehet levähtämään, lisäsi Pouru.\n\nPäälliköt viittasivat ohjausvavoillaan pääjoukolle, joka samassa ajaa\nkarahutti kylän edustalle.\n\nSiinä joukossa oli miestä, poroa ja asetta jos jonkin näköistä. Oli\nmelkein mustia ajokkaita, lihavia kilosarvisia, joiden kymmenhaaraiset\npuolustusaseet kiilsivät, oli toisia mustaselkäisiä, mutta\n»aisakylkisiä» (kyljellä valkeat juovat), oli nupoja ja nahkasarvisia.\n— Miehet olivat enimmäkseen nuoria, vain joitakuita vanhempia joukossa.\nToisilla oli kasvoissa ammottavia arpia, jotka olivat merkkejä\ntaisteluista huimapäisten piettiöiden tai pahankuristen ajokkaiden\nkanssa. Kelkoissa oli monenlaisia aseita: jousia, linkoja, kivikärkisiä\nkeihäitä, nuijia ja suopunkeja, jotka viimeksimainitut olivat yhtä\nhyvin poroja kuin vihollisia varten.\n\nKaikki ne olivat Aslak-Jaurin mielestä tarpeellisia, mutta yhtä seikkaa\nhän ei käsittänyt, nimittäin sitä, minkä tähden Joukamon Laila, ainoa\nnaishenkilö koko joukossa, oli tullut mukaan, kun tyttö kainosti\npunastuen astui hänen eteensä ja tervehti tavallista lämpimämmin. Mutta\nsekin hänelle pian selvisi, kun Joukamo veti hänet peskin hihasta vähän\nsyrjemmälle ja kuiskaili korvaan:\n\n— Laila tuli mukaan kaikkine tavaroineen. Päätimme siellä emännän\nkanssa, että sinulta säästyy pitkä kosiomatka ja lupaamasi vastalahjan\nvalinta. Nehän ovat sivuasioita. Pääasia on, että sinä pidät hänestä.\nJa senhän kuulimme jo viime kerralla, kun et sanonut olevan mukanasi\nkyllin arvokasta vastalahjaa. Laila on sinusta unissaankin puhunut ja\nhalusi nyt samalla tulla uuteen kotiinsa. Tuolla laumassa ovat hänen\nporonsa: kaksi valkeata ajokashärkää ja kaksikymmentäyksi vankkaa\nvaadinta vasoilleen. Hänellä oli niitä vain kaksikymmentä, kun meillä\nolit, mutta lähtiessä merkitsin hänelle yhden lisää. Vaatimet ovat\nhyviä vasomaan, niissä olkoon teille suuren porokarjan alku. Metsän\njumala Tava olkoon teille suosiollinen.\n\nAslak-Jaur hämmästyi punastuen korviaan myöten ja yritti sanomaan:\n\n— Tässä on jotakin...\n\n— Ei mitään, ei mitään hammastelemista. Sulhasmiehet ovat ensin\nsaamattomia, sen muistan omasta nuoruudestani. Mutta sinähän olet jo\nkylän päällikkö, sinun ei tarvitse noudattaa kaikkia perinnäistapoja.\nNyt on kyliemme välillä luja yhdysside.\n\nAslak-Jaur hämmentyi kokonaan. Hänen olisi pitänyt selittää, että\ntämä kaikki oli ikävää erehdystä, että hän ei ollut aikonutkaan ottaa\nLailaa puolisokseen ja että hän ajatteli kokonaan toista tyttöä — mutta\nhän huomasi, että tarkempi selitys aiheuttaisi ikävän sekaannuksen ja\nettä koko kostotuuma jäisi ehkä silloin toteuttamatta ja tuhkakansan\nkaunotar ryöstämättä. Sentähden hän vaikeni ja kulki kuin tulisilla\nhiilillä vieraitten kanssa kotaan.\n\nSanoma Aslak-Jaurin naimisesta levisi kulovalkeana varsinkin naisten\nkeskuudessa.\n\n— Tuoko muka olisi päällikkömme tuleva puoliso? virkkoi Kara hampaitaan\nkiristellen.\n\n— Tuommoinen tallukka, joka ei vielä osaa neuloa oikeita\nkoipikenkiäkään? lisäsi Mella. — Ratkenneet ovat jo neuleista\nkihlakengät.\n\nPunka ja Tuuna juoksivat kodan taa kyyneliään kuivailemaan.\n\nMulta kun miehet komensivat naisväkeä avukseen kantamaan njollista\n(puihin tehdyistä aitoista) poron ruhoja, liharaajoja sekä\nkylmettyneitä kaloja nuotioille, tottelivat he nöyrästi. Roviotulen\nkuumassa hehkussa tytöt käristelivät kokonaisia poron ruhoja, suuria\nselkä kuulevyjä (selkärasvaa) ja mateita. Ja vanhat vaimot, Molla,\nKalla ja Kara, heitä halukkaasti auttoivat, kun kylään oli tullut niin\nharvinaisia ja kaukaisia vieraita.\n\nKun ruoat olivat valmiit, asettuivat vieraat niiden ääreen istumaan\njalkojensa päälle. Kukin sai kiviveitsellään leikata mieleisiään\nkappaleita paistuneista ruhoista ja viedä käsin suuhunsa. Mieluisin\nkohta oli selkä, josta ensin leikattiin juuston kaltaista »kuuta» ja\nsitten lihaa. Mutta eivätpä vieraat halveksineet luitakaan. Terävin ja\nvalkoisin hampain he järsivät niistä lihat ja ruston, niin että karske\nkuului etäälle ympäristöön.\n\n— Sinulla on hyvää metsäpeuran lihaa, Aslak-Jaur.\n\n— Onhan sitä vähän.\n\n— Mistä sinä olet saanut peuroja?\n\n— Tava niitä eteeni ajoi.\n\nEikä Joukamo siksi kysynytkään, että hän saisi selvän vastauksen, Vaan\npikemmin koetellakseen luultua vävymiestään. Kukaan metsästäjä ei\nsiihen aikaan sanonut, mistä hän sai riistaa.\n\nLaila aterioi erillään muista. Hänelle Punka ja Tuuna kantoivat\nkaikkein huonoimmat palat ja kyräsivät häntä katseillaan. Usein\nsattuivat tähän ainoaan naisvieraaseen myöskin Karan ja Mellan tuikeat\nsilmäykset, jotka kuin puukot pistivät aina sydämeen asti. Lailan asema\nei siis ollut kadehdittava, kun ei toivottu sulhanen suonut hänelle\nlempeämpää katsetta. Ainoat, jotka osoittivat hänelle ystävyyttä,\nolivat Koramo ja Atso — he näet arvioivat hänen porokarjansa arvon\nhuomattavan suureksi.\n\nPäivä kului yhteistä hyökkäyssuunnitelmaa laadittaessa ja yhteisiä\nheimomuisteluita verestettäessä. Vielä yltivät sekä vieraiden että\nLaatokan salmen saamojen perintätiedot niihin aikoihin, jolloin,\nmuutamia miespolvia aikaisemmin, Kyrönkylän ja Luhangan heimohaarat\nolivat eronneet yhteisestä kantakylästä Laatokan seuduilta. Kaikkien\npäälliköiden yhteisenä toivona tuntui olevan, että veriheimolaisuuden\ntunteen herättämiseksi piti unohtaa entiset kahnaukset laidun- ja\nmetsästysmaiden tähden ja yhteisen vihollisen kukistamisella lujittaa\nyhteishenkeä heimon eri haarojen välillä.\n\n— Onhan niitä laidun- ja metsästysmaita sekä vesiä kalastaaksemme\nmeille kaikille, kun sovussa elämme, mainitsi Joukamo.\n\n— Eikö jo teidän kylänne takana ole maailman laita? kysyi Aslak-Jaur\nKonnilta.\n\n— Ei vielä. Saamojen maa on suuri. Meiltä kesäyön aurinkoon päin\non vielä saamojen kyliä, mutta niiden asukkaat ovat tulleet\nauringonnousulta päin.\n\n— Me emme laske yhtään vierasta heimoa tähän Saamon maahan, sanoi\nAslak-Jaur.\n\n\n\n\nKOSTO.\n\n\nUseita päiviä joutuivat saamojen yhdistyneet hyökkäysjoukot\nodottamaan, ennenkuin tuli sopiva keli; sillä ei ole hyvä lähteä\ntiettömään erämaahan pehmeän lumen aikana, vaikka heillä olikin\nparhaat ummenoiukset. Sellaisessa upottavassa ja vahvassa lumessa ei\nnäet porokaan jaksa päivässä pitkälti kulkea eikä vetää kuin nimeksi\nkuormaa. Tuulien kovettumain Saimaan selkien ja tyynen, metsäisen\nkiveliön välillä oli silloin keliin nähden suuri ero.\n\nLuhangan miehet alkoivat jo kyllästyä odotukseen ja aikoivat lähteä\ntakaisin, kun pelkäsivät, että he muka eivät ehdi enää hauen kutuun\nSuur-Päijänteeseen laskevien purojen suille eivätkä vaatimien\nvasoitukseen päivien ajaksi. Hädissään oli Ronnikin, jolla oli kiire\nKeuruun vesille, ennenkuin Ätsärin saamolaiset sinne ehtivät kevätkalan\npyytöön. Ja Joukamo näytti menettäneen innostustaan nähdessään, että\nLailan ja Aslak-Jaurin välit eivät olleet sellaiset, kuin hän oli\ntoivonut. Usein hän ikävissään katseli Puruveden selille tuumien\npaluuta.\n\nTuskallisimmat olivat kuitenkin Aslak-Jaurin päivät. Monet kymmenet\nvieraat kuluttivat huikeasti kylän eväsvaroja; syksyllä saatujen\npeurojen lihat miltei jo loppuivat ja poro toisensa perästä täytyi\nteurastaa lihaksi. Atso ja Pouru siitä jo murisivat, että liian\nnuori on Aslak-Jaur johtamaan niin suuria asioita; syöttää vieraille\nkaikki kylän eväät. Pieraakin harmitti kylmäkiskoisuus, millä\npäällikkö kohteli Joukamon tytärtä, jolla olisi ollut niin hyvät\nmyötäjäiset. Kuin tulisilla hiilillä kulki nuori päällikkö kylässä;\npakollinen toimettomuus silloin, kun olisi pitänyt suorittaa kauan\nhaudottu koston työ, ja sisäiset ristiriidat, joihin hän oli joutunut\nilman omaa syytään naimisasioissa, olivat saattaneet hänen päänsä\npahasti pyörälle. Lailan, Pungan ja Tuunan lämpimät silmäykset yhä\nenemmän tehosivat häneen siten, että hän alkoi heitä yhä enemmän\nkarttaa. Samalla hänelle entistä enemmän kirkastui tuhkakansan\ntyttären ihana hahmo, joka vähitellen valtasi pysyvän aseman hänen\nmielikuvituksessaan. Ja sitä mukaa tuleva kostosotakin hänen mielestään\nmuuttui valloitussodaksi, jossa ei niin paljon harjoiteta verikostoa,\nvaan tehdään voitetut orjiksi ja alamaisiksi. Kun toiset aikoivat\nkuin koston enkelit riehua valloitetussa kylässä, aavisti Aslak-Jaur\njoutuvansa ristiriitoihin kaikkien saamolaisten kanssa.\n\nTulipa viimein toivottu kantohanki. Useita päiviä satoi vettä, niin\nettä lumi laskeutui kovasti muuttuen maata myöten vetiseksi hyhmäksi.\nKun sitten tuuli kääntyi pohjoiseen ja toi tullessaan navakan pakkasen,\nkantoi hanki poron ja miehen ja erämaa yhdessä yössä muuttui hyvin\nkulkukelpoiseksi.\n\nHeleänkirkkaana keväisenä aamuna saamolaiset suorisivat viimein\nkostoretkelle. Sinä aamuna oli kylässä hälinää ja melua päivän\nsarastuksesta alkaen, kun poroja valjastettiin, aseita ja ruokavaroja\nlastattiin ja koiria pantiin kiinni, etteivät lähtisi jälkeen ja\nilmoittaisi vihollisille edeltäpäin lähestyvästä vaarasta. Puheen\npolina kuitenkin vaikeni, kun porot syöksyivät ensin laukkaan ja sitten\nalkoivat tasaisesti tolvata pitkänä raitona järven jäätä pitkin.\nKavioiden rakse, kelkan jalaksien sihinä kuului vain menijäin joukosta\nSaamon naisväelle, jonka huoleksi jäi siksi aikaa myös nuorien porojen\nhoito.\n\n— Tule terveenä takaisin! kerkesi Laila huutaa nuorelle päällikölle\nheittäen hänen pulkkaansa nahkakukkaron, jossa oli Kyrön noidan\nlähettämiä lääkkeitä haavojen hoitamista varten.\n\nMutta siitä eivät Punkaharjun naiset pitäneet. — Niinkuin ei Pouru\nosaisi valmistaa lääkkeitä, kärtyili Kara. — Siellä Kyrönkylässä\nnäkyvät olevan toisenlaiset tavat kuin täällä etelässä, pisteli Punka.\n— Meillä ei ole tapana, että naiset kosivat, neuvoi Mella.\n\n— Minä en ole tullut teiltä neuvoja kysymään, sanoi Laila\nitsetietoisesti niskojaan nakaten, kun häntä koko ajan oli suututtanut\nkylän naisten käytös.\n\nErämaa oli jo herännyt talvisesta horrostilastaan, kun pitkä porojono\nkiemurrellen kulki aarniometsän helmassa, jonne auringonsäteet vain\npaikka paikoin pääsivät oksien lomitse pilkistämään. Puut olivat jo\npudottaneet talviset tykkynsä, teeret jo kurahtelivat kukerrellen\nja metsäkanoja aamutuimaan jo makeasti nauratti, kun ne puronvarren\npajukosta pakoon pyrähtelivät.\n\nYhteisen suunnitelman mukaan Aslak-Jaur jakoi joukkonsa kahteen osaan.\nRonnin piti miehineen lähestyä kylää salmea pitkin, ensin saarien\nsuojassa ja sitten kylän edessä olevaa aukeamaa. Hänen tehtävänään oli\ntuhkakansan huomion kääntäminen sinnepäin. Ja toisten piti silloin\ntehdä päähyökkäys pohjoisesta metsien suojasta.\n\nSuunnitelma onnistui vain osittain. Kun Ronni kymmenen miehensä\nkanssa lähestyi kylää, herätti se suuren hämmingin. Miehet riensivät\nase kädessä rannalle tutkimaan, olivatko tulijat tuhkakansan\nheimoa vai vihollisia, saamolaisia. Ja huomattuaan, että ne olivat\nviimeksimainittuja, he asettuivat puiden ja kallioiden suojiin\nodottamaan.\n\nPilkallisesti nauraen Äyrä oli varoittanut naisia ja lapsia pysymään\nkotona sillä aikaa, kun käytäisiin nuo saamolaiskoirat pistämässä jään\nalle ja ottamassa niiltä ajokkaat.\n\nMutta siitä huolimatta vaimot ja lapset joka kodasta pakenivat metsään,\npaitsi Malla, joka päällikön kodassa hoiti taloutta, kun äiti oli jo\nkuollut. Suuri oli kuitenkin heidän pettymyksensä, kun metsässä heitä\nvastaan ajaa karautti kymmeniä miehiä komeilla aisakylkiajokkailla.\nPyörtyä olivat tuhkakansan vanhat naiset sen nähdessään, ja lapset\nitkien piilottautuivat äitiensä taakse, kun pelätyt saamolaispäälliköt\nseisauttivat pakenijat ja pakottivat palaamaan kylään.\n\nVain yhden vanhan eukon Aslak-Jaur pidätti.\n\n— Onko Äyrä kotona? hän kysyi tuikeasti.\n\n— Ky-kyllä, vastasi vaimo.\n\n— Missä on hänen tyttärensä?\n\n— Mallako?\n\n— Se, joka kalastaa.\n\n— En tiedä.\n\n— Missä ovat miehet?\n\nEukko oli hetkisen vaiti, kun tiesi, että hän tiedonannollaan\nvahingoittaisi yhteistä asiaa. Mutta kun hän näki Joukamon kohottavan\nkeihäänsä vartta, hän änkytti edelleen ilmoittaen miesten olinpaikan.\nMutta sitten eukko pyörtyi hangelle.\n\nSillä välin oli alkanut kuulua rannalta taistelun metakka. Se\npakotti Aslak-Jaurin jättämään naisten ja lasten vapisevan joukon ja\nkiirehtimään omien miestensä avuksi.\n\nOli jo aikakin, sillä kaksi Ronnin miestä makasi hangella rinnassaan\nsyvälle uponnut nuoli, ja monikertainen ylivoima ahdisti toisia\nVesangan miehiä.\n\nSilloin tulee apu, ainakin kolmekymmentä poroa laukkaa kylän läpi\nrykelmänä ja laskeutuu ahdetta alas tuhkakansan miesten selkään.\nLiian myöhään Äyrä huomaa joutuneensa miestensä kanssa saarroksiin.\nSyntyy tulinen käsikähmä. Ei ole enää aikaa käyttää jousia, vaan\nsaamolaisten kiviset nuijat paukahtelevat siellä täällä tyrmistyneiden\ntuhkakansan miesten koviin kalloihin, keihäät iskeytyvät rintoihin,\nja ne, joiden keihäästä taittuu hauras kärki, iskevät varsilla. Mutta\nhuimasti huitovat myös kotejaan ja perheitään puolustavat viholliset.\nMiehiä haavoittuu ja kaatuu puolelta jos toisellakin, mutta enemmän\npiiritykseen joutuneilta. Temmellystä lisäävät vielä ajokkaat, joista\nyksi ja toinen saa iskun tai tuhkakansan äkäisen koiran kinttuihinsa ja\nlaukkaa vauhkona puoleen ja toiseen. Eläinten ja ihmisten veri punaa\njo lavealti valkoista hankea, mutta rynnäkkö ei ole vielä lopussa.\nUljaasti taistelee Aslak-Jaur Äyrää vastaan hiukan syrjemmällä.\n\nTuosta saat, kotiemme ryöstäjä! huudahtaa Aslak-Jaur iskiessään.\n\nMutta nuijasta halkeaa varsi, ja Äyrä on juuri keihäällään lävistämässä\nhintelämpää ja paljon lyhyempää vastustajaansa, kun Äyrä saa\nolkapäähänsä piston Joukamon keihäästä ja tuo roteva päällikkö kaatuu\nhangelle. Joukamo vetäisee keihäänsä ja on uudestaan iskemässä aseensa\nvihollisen rintaan, kun Aslak nykäisee keihään syrjään ja huomauttaa:\n\n— Ei vielä tapeta. Meidän pitää saada tietää häneltä asioita.\n\nJoukamo siitä ensin suuttuu, mutta suostuu sitten jättämään Äyrän\nhenkiin. Aslak-Jaur sitoo Äyrän kädet ja jalat suopungillaan, köyttää\npuuhun ja kysyy sitten:\n\n— Äyrä, missä on tyttäresi?\n\n— En tiedä.\n\n— Missä on kotasi?\n\nEi vastausta, hampaat vain kuuluvasti pureutuvat yhteen.\n\n— Löydän sen itsekin.\n\nTaistelu on sillä välin tauonnut, voitto saatu. Hikisinä ja huohottaen\nsaamelaiset vielä antavat armon pistoja tai sitovat köysiin niitä\nvihollisia, jotka eivät kuolleet. Moni saamolainenkin makaa kentällä\nkuolleena tai haavoitettuna. Aslak-Jaur muistaa Lailan antamat lääkkeet\nja käskee panna niitä haavoihin sidottaessa.\n\nSen jälkeen saamolaiset ryntäävät kilpaa kotia ryöstämään. Ne ovat\nautioina, sillä naiset ja lapset ovat kauhistuneina paenneet uudestaan\nmetsään, paenneet ovat myöskin muutamat miehet, jotka ovat taistelun\naikana jääneet syrjemmälle.\n\nMalla, päällikön tytär, on taistelun alkaessa hiilikkoja leipomassa\nja paistamassa, kun kauhun sanoma ehtii hänenkin korviinsa. Hän on jo\nsekoittanut veteen ohrajauhoja, vanuttanut taikinan, leiponut kakut\nja asettanut ne laakakiville paistumaan nuotion loisteeseen, kun hän\nkuulee hälytyksen ja pakenee kylän laitaan, jossa hänen ajoporonsa on\nlieassa. Hän valjastaa sen nopeasti, istuu nuoremman sisarensa kanssa\npulkkaan ja katoaa synkän metsän suojaan.\n\nSaamolaiset juoksevat kodalta kodalle, purkavat niistä tavaran ulos ja\ntasailevat keskenään. Toiset lähtevät etsimään porokarjaa. Kaikissa\non huomattavissa voitonhuumaa. Aslak-Jaur yksin näyttää vakavalta\njuostessaan kotien väliä.\n\n— Missä on Malla? kysyy hän muutamalta haavoittuneelta.\n\n— Tuonnehan se lähti metsään omalla ajokkaallaan.\n\nAslak-Jaur lähtee porollaan pakenijan perään jälkeä myöten seuraamaan\nja joutuu hänkin synkkään metsään.\n\nSyntyy äärimmilleen jännittynyt kilpa-ajo. Aslak-Jaurin poro pääsee\npakenijan jäljille ja seuraa niitä yhtä varmasti kuin ajokoira\njäniksen jälkiä. Aslak-Jaurin tehtävänä on vain kiirehtää ajokastaan\ntavoittamaan kallis karkuri.\n\nMuutamalla aukeamalla Malla huomaa, että heitä ajetaan takaa, ja hän\nkiihoittaa poroaan panemaan parastaan. Pitkin laukoin suurisarvinen\najokas pakeneekin tytön huitoessa ilmaa notkealla ajovavallaan, mutta\nvielä kiivaammin, vaikka lyhyemmin laukoin, kiitää toinen pyörein\nsieraimin, kieli pitkällä ja vaahtoa pärskyttäen. Minkä Mallan ajokas\nvoittaa hyppyjen pituudessa, sen toinen lisän kera laukkojen luvussa.\nSiksi välimatka pienenee, siksi Mallan sisar, joka istuu pulkan\nkeulalla hätäisenä, pälyy taakseen, mutta ajaja ei kerkeä katsoa,\nkun on ohjattava poroa, vakautettava pulkkaa, jottei se kaatuisi, ja\nkiihotettava vauhtia.\n\n— Onko se saamolainen vai meikäläinen? kysyy Malla.\n\n— Saamolaispirulta se näyttää. Sillä on lakissa sarvetkin.\n\nKun hanki on kovaa, ei pulkan antura tee siihen jälkeä. Siksi sitä on\nvaikea ohjata, siksi se vierteissä ja käänteissä liitää sivulle ja\nihmiset ovat alinomaisessa vaarassa lyödä päänsä petäjiin tai katkaista\njalkansa, jotka ohjatessa täytyy pitää pulkan ulkopuolella, toinen\ntoisella puolen, mutta taitavasti Mallakin varoo itseään ja sisartaan:\npulkan pohjan hän aina kääntää puuta vasten vierteissä.\n\nYhä laukkaavat porot peräkkäin, kunnes Mallan ajokas, jolla on\nraskaampi kuorma, väsyy, kellahtaa hangelle kyljelleen ja potkittelee\nvielä hetkisen. Poro on saanut sydänhalvauksen. Itku pääsee Mallalta ja\nhänen sisareltaan. Silloin Aslak-Jaur heidät yhyttää.\n\nKauniina kuin erämaan kukka seisoi Malla hänen edessään kyyneleitään\nkuivaillen, yhtä ihanana kuin Aslak-Jaur oli hänet kerran ennen nähnyt.\n\n— Tapasinhan minä lentävät linnut, kun siipi katkesi.\n\nMalla ei vastannut mitään eikä silmiänsäkään kääntänyt pois rohkeasta\najokkaastaan, joka jo liikkumattomana makasi hangella.\n\n— Älä pelkää minua, minä olen saamolaisten nuori päällikkö Aslak-Jaur.\nMinä olen sinut nähnyt kerran ennenkin, ja siitä asti sinua paljon\najatellut. Tule kotaani vaimokseni, kohtelen sinua hyvin.\n\n— En tule isäni tappajalle. Näin, kun löit Äyrää nuijallasi.\n\n— Ei isäsi ole kuollut, hänet on vain vangittu.\n\nTämä ilmoitus näytti Mallaa tyynnyttävän, ja sen jälkeen hän mielellään\nsuostui sisarensa kanssa lähtemään paluumatkalle Aslak-Jaurin pulkassa.\n\nMutta muut saamolaiset hääräilivät sillä aikaa mieluisassa\ntavaroiden tasauspuuhassa, ihmetellen, missä päällikkö oli, kun\nei ollut osaansa ottamassa. Rikas oli kylä, sen saamelaiset kohta\ntotesivat. Ruokatavaraa ja vaatetusta oli jos minkälaista. Äyrän\nkodasta he löysivät paistettuja hiilikkoja, jotka saamolaisistakin\nmaistuivat hyvältä. Siellä oli myös valkeata jauhoa nahkasäkeissä.\nKun saamelaiset eivät olleet ennen nähneet ohrajauhoja, eivät he\ntietysti niistä tienneet, olivatko ne syötäviä. Pikku aitat olivat\nlihaa, metsänriistaa ja kalaa täynnä, ja maakuopissa oli vielä\nsellaisia pyöreähköjä mukuloita, joita Aslak-Jaur oli nähnyt kasvavan\ntuhkakansan halmemaissa. Muutamasta pienestä kodasta he löysivät outoja\nkotieläimiä. Ne olivat paljon pienempiä kuin porot, tuuheakarvaisia,\nmatalajalkaisia ja melkein hännättömiä; sarvet niillä olivat\nhaarattomat ja kiverästi taaksepäin kääntyneet. Niitä oli syötetty\nkuivilla ruohoilla, jäkälillä ja kuusen naavoilla. Ihme-eläiminä\nmiehet ensi kerran katselivat lampaita, joita nyt on jokaisen\nkalastajalappalaisen navetassa. Mitä tuhkakansa niillä teki ja miten\nruokki, se oli voittajille käsittämätöntä. Mutta mukaansa he tahtoivat\nottaa nämä ihme-eläimet.\n\nKun kodat oli tyhjennetty ja tavarat lastattu pulkkiin ja kelkkoihin,\npistivät luhankalaiset nuotiosta tulen nahkaseiniin ja alushirsiin.\n(Tuhkakansan kodissa oli kolme salvottua hirsikertaa alla ja siitä\nylöspäin nahkaseinää.) Pian koko kylä roihusi tulimerenä. Liekit\nhulmahtelivat korkealle, ja paha palaneen nahan käry täytti ilman.\n\nKauhistuneena Äyrä katseli tätä hävityksen kauhistusta puun juurelta,\njohon hänet oli sidottu. Ja huomattuaan olevansa yksin hän kiskoi\nköytenahkoja niin voimakkaasti, että sai ensin toisen kätensä\nvapaaksi ja sillä sitten aukoi kaikki nahkahihnan solmut käsistään ja\njaloistaan. Taakseen vilkuillen hän juoksi metsään, sille suunnalle,\njossa hänen ajokkaansa oli lieassa. Eikä montakaan hetkeä kulunut, kun\nhän oli ajokkaallaan kiitämässä pakoon synkintä saloa kohti.\n\nViimein tuli kylään Aslak-Jaurkin kalliin aarteensa kanssa.\n\n— Sinä jäit nyt ilman saalista, kun olit poissa jaosta, sanoi Oulo.\n\n— Minä kyllä myös saan osani, hän sanoi tyynesti.\n\nMutta Joukamo katseli vihaisesti Aslak-Jaurin kuormaa ja virkkoi:\n\n— Ei kannattaisi noita vedättää Punkaharjun kylään asti. Parempi olisi,\nettä tytöt päästettäisiin metsään, kuten muutkin naiset ja lapset.\n\nVasta lähdön hetkellä huomattiin, että tuhkakansan urhoollinen\npäällikkö oli paennut. Sitä saamelaisten päälliköt yleisesti\npahoittelivat. Mutta Joukamo syytti siitä Aslak-Jauria, kun tämä ei\nantanut hänen surmata pahinta vihollista. Voittosaalista ja mielialaa\nparansi kuitenkin se, että paluumatkalla tavattiin tuhkakansan\nporojoukko, joka tietysti pakotettiin seuraamaan ajokkaita.\n\nKun yhtyneiden saamelaisten raskas kuormasto saapui Punkaharjun kylään,\nolivat kaikki sen asukkaat heitä vastassa. Ilonhuudahduksia kuului\nsieltä täältä. Poikaset hypähtelivät ilosta ja vanhain miestenkin\njurot silmät leiskuivat. Mutta itkuakin kuului, kun haavoittuneet\nmiehet voihkien nousivat pulkista ja kun kuultiin, että joku\nomainen oli kaatunut. Mutta siitä oli heidän mielensä hyvä, että\nyhteinen vihollinen oli voitettu, sen kylä hajoitettu ja Punkaharjun\nsaamelaisilla taas vapaa pääsy kesäkalastukseen Laatokan salmelle.\n\nMutta naisväki ei ollut mielissään siitä, että Aslak-Jaur toi\nmukanaan tuhkakansan päällikön tyttären. Vaikka ei ollut tietoa\nsiitä, orjakseenko toi vai vaimokseen, niin kärtyillen Karakin muille\nvaimoille murisi:\n\n— Jo nyt päällikölle tulee puolisoita: niitä olisi jo täällä kotona,\nniitä tulee vapaaehtoisesti vieraista kylistä ja niitä hän itsekin\nryöstää vieraista heimoista.\n\nVihoissaan Laila valjastaa ajokkaansa, kerää porokarjansa sen ympärille\nja lähtee kotiaan kohti hyvästejä jättämättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä soi Laatokan salmen kylän savuavilla raunioilla\nÄyrän kutsutorvi arkaillen:\n\n— _Tuu, tuu — tuu, tuu..._\n\nYksitellen tai pienissä ryhmissä palaavat vaimot ja lapset piiloistaan\nmetsän kätköistä, joissa he ovat yön värjöttäneet. Sieltä tulee myös\nmuutamia miehiä. Mutta pian he suoriutuvat paluumatkalle vanhaan kylään\nja ottavat mukaansa pienen porokarjansa tähteen, joka on säilynyt\nryöstäjiltä.\n\n\n\n\nVOITTOSAALIIN JAKO.\n\n\nSeuraavana päivänä oli Punkaharjun saamolaiskylässä juhlat jubmelin\nkunniaksi, kun oli saatu loistava voitto: vihollinen lyöty tai\nhajoitettu, heidän kylänsä hävitetty ja tavarat otettu voittosaaliiksi.\nViisi Äyrältä valloitettua parasta porohärkää teurastettiin\njuhlavarusteiksi ja niiden pääkallot, sarvet ja sisälmykset uhrattiin\nseidalle. Kokonaiset ruhot kärisivät honkapuista ja koivuista\nkyhättyjen rovioitten loisteessa. Syötiin runsaasti lihaa ja\nporonkuuta, ryypittiin verta, ilakoitiin, kilpailtiin ja joiuttiin\nvanhoja sotajoikuja. Elämänilo näytti palanneen hiljaiseen ja miltei\nhäviöön syöstyyn erämaan kylään.\n\nSamalla suoritettiin myös voittosaaliin katselmus ja tarkempi jako. Se\nkuitenkin tuotti melkoista päänvaivaa laskutaidottomille, semminkin\nkun heillä ei ollut mitään mittoja. Niinpä nauriit jaettiin siten,\nettä kukin päällikkö yht’aikaa kahmasi sylillisen näitä »tuhkakansan\nherkkuja» ja vei omaan läjäänsä. Jäätyneet kalat, liha, raajat ja\nnahkat jaettiin siten, että päälliköt ottivat niistä yht’aikaa\nkappaleen omalle puolelleen, kunnes kaikki tuli jaetuksi.\n\nLampaita tuli vain kaksi yhden kylän osalle. Joukamo oli aluksi\nvälinpitämätön näistä eläimistä, joita hänen mielestään ei voinut\nihminen mitenkään käyttää hyväkseen; eiväthän ne jaksaneet vetää\npulkkaa ja tuskinpa niiden lihakaan oli kelvollista. Mutta kun Ronni\narveli, että ne taitavat olla hyviä uhrieläimiä, niin otti Joukamokin\nosansa.\n\nHeidän huomiotaan herättivät kudotut, villaiset alusvaatteet. Sellaisia\nsaamelaiset eivät olleet ennen nähneet inistään muusta kuin nahkoista\nvalmistettavan.\n\n— Mistä nahkasta tämä on tehty? kysyi Mella hypistellessään kudottua\npaitaa Aslak-Jaurin kodassa.\n\nMallaa, vaikka hän oli käsistään sidottuna kodan kannatuspuuhun, pyrki\nmiltei naurattamaan niin tyhmä kysymys. Hän huomasi silloin, kuinka\npaljon kehityksessä jäljellä olivat Saamon naiset, kun eivät tunteneet\nennestään lammasta, eivät osanneet keritä sen villoja, vielä vähemmin\nkehrätä niistä värttinällä lankaa ja kutoa langoista vaatetta.\n\n— Se on tehty metsähiiren nahkoista, vastasi Malla ylimielisesti.\n\n— Älähän tee sentään pilkkaa, lintuseni, sanoi Aslak-Jaur katsoen\nlempeästi vangittua rakastettuaan, mutta sai häneltä vihasta säihkyvän\nkatseen ja hampaiden irvistyksen.\n\n— Kuinka kaunis hän on vihassaankin! ihaili poloinen Aslak-Jaur\nitsekseen, joka toivoi hyvyydellään taivuttavansa »villikissan». Se\npuolestaan saattoi Pungan ja Tuunan makeasti nauramaan.\n\n— Onhan sillä päälliköllä lempeäluontoinen orja, ilkkui Punka.\n\n— Puolisohan se on, lisäsi Tuuna.\n\n— Saat opettaa Saamon naiset tekemään tämmöistä peskivaatetta! komensi\nAslak-Jaur.\n\n— En opeta, äkäili orjatar.\n\nMutta kun päällikkö katsoi häntä kiukusta kipunoitsevin ilmein,\npuolusteli hän itseään:\n\n— Eihän teillä ole villoja, ei värttinää eikä kangaspuita!\n\nAslak-Jaur ei niistä tiennyt sen enempää, mutta Malla pyysi päästämään\nkätensä irti, että hän saisi opettaa. Ja kun se oli tehty, otti hän\nkäsilleen pitkävillaisen lampaan ja alkoi sitä keritä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauskaa olisi ollut nykyajan ihmiselle katsella senaikaista\nlampaankeritsemistä. Silloinhan ei vielä ollut rautaisia keritsimiä\neikä saksia ja kivestä niitä ei voinut valmistaa. Tapetun lampaan\nnahkasta saatiin kyllä villat pois hyvin yksinkertaisella tavalla,\njota vieläkin nahkurit käyttävät: nahkaa villoineen liotettiin vedessä\nniin kauan, että villat alkoivat lähteä, ja sitten ne tasakärkisellä\nlapiolla lykittiin pois nahkasta. Mutta elävästä lampaasta piti saada\nvillat muuten irti. — Malla käski hänelle tuoda kivisen keihään terän;\nsen hän kuumensi tulipunaiseksi nuotiossa, ja kun hän otti toisella\nkädellään kiinni villasuortuvain latvasta sekä kuuman keihään syrjällä\nkäräytteli juuren puolelta villan poikki, irtaantui tukko toisensa\njälkeen potkivasta ja määkivästä eläimestä.\n\nSaamon naiset katselivat ihmetellen toimitusta.\n\nVielä suurempaa uteliaisuutta herätti heissä langan kehrääminen.\nKun Malla oli ensin sekoittanut villat, alkoi hän niistä kehrätä\nlankaa pienellä värttinällä, jonka hän löysi ryöstösaaliin joukosta.\nSitä työtä kerääntyivät kaikki saamolaiset katselemaan, ketkä vain\nkotaan mahtuivat. Ylpeänä istui Malla kodan keskellä vetäen villoja\nkuontalosta ja kiertäen siitä lankaa hyrisevällä värttinällä.\nKehrääjä näytti tietävän säteilevän kauneutensa, etevämmyytensä ja\nylevämmyytensä pienien ja kömpelönnäköisten Saamon naisten seurassa.\n\n— Sinulla, Aslak-Jaur, on kätevä orja, sanoi Atsokin.\n\n— Sano vaimo!\n\n— Vaimo? kertailivat tyttäret.\n\n— Orja, orja! Äyrän tytär ei milloinkaan tule koirankuonolaisen\nvaimoksi.\n\n— Siinä kuulet, päällikkö, kuinka tuhkakansan tytär sinua herjaa ja\nhäväisee! ilkkui Kara, joka ei ollut vielä kadottanut toiveitaan\nnaittaa Punka kylän ensimmäiselle miehelle. Nämä toiveet päinvastoin\nolivat taas kasvaneet Lailan lähdön ja Mallan selittämättömän käytöksen\nvuoksi.\n\n— Olen minä kesyttänyt villimmänkin vaatimen, mumisi päällikkö\nharmissaan.\n\nKehrättyään villat Malla haki tavarain joukosta nauhan kutomavehkeet.\nSilmät suurina katselivat saamelaiset, kuinka kätevästi Malla käytteli\npirtaa ja luusta tehtyä sukkulaa ja miten merkillisen monimutkaisesti\nkojeita käytellen leveä nauha alkoi jatkua.\n\nVoittosaaliin joukossa oli myöskin nahkasäkillinen valkoista jauhoa.\n\n— Onko tämäkin muka syötävää? kyseli Mella.\n\n— Siitä tulee makeaa ruokaa, me söimme sitä Äyrän kodassa, sanoi Ronni,\njoka oli myös tullut katselemaan Mallan taidonnäytteitä.\n\n— Maistuuhan tämä »tuhkakansan lumi» tällaisenaankin, sanoi Atso\nlappaen jauhoja kourallaan suuhunsa, jolloin niitä valui hänen\nparralleenkin.\n\n— Malla, tee sinä meille samanlaisia jauhopyörykäisiä kuin olit tehnyt\nÄyrälle, käski Aslak-Jaur.\n\n— En tee, tenäsi neitonen.\n\nMutta tarkemmin asiaa ajateltuaan ja huomattuaan, että hän ei itsekään\nsaisi muuten mitään kasken viljasta valmistettua ruokaa, otti hän\npuusta koverretun kaukalon, kaasi siihen vähäsen vettä sekä jauhoja\nja alkoi sotkea taikinaa käsin. Kun se oli kylliksi vanutettu, leipoi\nhän siitä laakakiven päällä pyöreitä kakkuja ja asetti ne paistumaan\nnuotion loisteeseen, samoinkuin Pohjanmaalla juustoa paistetaan.\n\nPäälliköt ja vanhat miehet jakoivat ensimmäisen, vanhat vaimot toisen\nja nuori väki kolmannen hiilikon, mutta itselleen Malla paistoi\nkokonaisen rieskan.\n\n— Mainiota! sanoi Joukamo.\n\n— Kerrassaan hyvää! kertasi Ronni kiitoksen.\n\n— Mistä saadaan tuollaista makeata »hiekkaa»?\n\nJauho oli siihen aikaan karkeata kuin hiekka, kun jyvät täytyi\npyöreillä kivillä jossakin kallion syvennyksessä survoa ja jauhaa.\n\nAslak-Jaurin täytyi selittää tuhkakansan maanviljelyksestä, mitä hän\ntiesi.\n\n— Väärin selitetty, sanoi Malla, — mutta olkoon menneeksi. Eihän teistä\nkuitenkaan tule viljan viljelijöitä.\n\nVoittosaaliiseen kuului myöskin alkuperäinen verkko. Sen liina oli\nkudottu poron suonista punotuista langoista, mutta ylinen ja alanen\nhienoista nahkapunoksista. Kiveksinä olivat litteät kivet, joihin\noli hakattu reikä ja sen läpi pujotettu lyhyet narut, millä ne oli\nkiinnitetty aluseen. Kohoina olivat kaarnanpalaset.\n\n— Mikä merkillinen vehje tämä on? ihmetteli Joukamo.\n\n— Se on lohenpyydys, selitti Aslak-Jaur. — Minä olen nähnyt siinä lohen\nkiinni.\n\nSaamon miehet kerääntyivät kehään kodan eteen verkon ympärille. Sitä\nkatseltiin suu auki, hypisteltiin sormin, kohoteltiin ylisestä ja\nviritettiin ilmaan pauloista pidellen.\n\n— Miten tähän kala tarttuu? kysyi Pouru-ukko.\n\n— Eihän tässä ole pesää niinkuin pajumerrassa.\n\n— Kas näin, sanoi Aslak-Jaur pistäen kylmettyneen lohen verkonsilmään.\n\nMiehet nauroivat. Heistä oli ihmeellistä, että kalojakin ansoilla\npyydetään, vieläpä sellaisilla vehkeillä, joissa on niin paljon ansoja,\nettei taida lukeakaan.\n\n— Osaatko tehdä tämmöisen kalanpyydyksen? kysyi Joukamo Mallalta\nkiihkoisena.\n\n— Minähän sen olen tehnyt yhdessä Äyrän kanssa.\n\n— Mikä on tuon pyydyksen nimi? kysyi Ronni.\n\n— Verkko.\n\n— Verkko, verkko, tavailivat saamolaiset.\n\n— Tämä toinen verkko on tehty viholaiskasvin (nokkosen) kuiduista. Minä\nosaan niistäkin kehrätä lankaa, sanoi Malla, joka ajatuksissaan oli\ntehnyt omat suunnitelmansa päästäkseen pois saamolaisten orjuudesta.\n\nVaatteen valmistus tuntemattoman eläimen karvoista ja kalojen pyynti\nverkoilla olivat saamelaisille niin ihmeellisiä asioita, että varsinkin\npäälliköt jäivät niitä hiljakseen miettimään ja heissä kaikissa heräsi\nkiihkeä halu saada kyläänsä se henkilö, joka voi näitä tärkeitä\ntöitä opettaa, nimittäin Malla. He eivät selvästi tajunneet vielä\nniiden keksintöjen merkitystä, mutta he aavistelivat ja toisekseen\nliioittelivatkin niitä mielikuvituksessaan. Joukamon mielestä ei\ntarvittu muuta kalastusvälinettä kuin verkko. Kun sen laskee veteen,\nniin kalaa tulee kylän tarpeeksi. Olihan verkossa paljon »silmiä» ja\nolihan vedessä paljon kaloja. Tulevathan kalat uteliaisuudestakin\nmoista vehjettä katsomaan ja tarttuvat silloin siihen.\n\nRonnin mielestä lammas oli ihme-eläin. Se oli hänestä ihmiselle melkein\ntärkeämpi kuin poro, kun hän näitä kahta eläintä vertaili keskenään.\nEihän esim. tarvinnut lammasta teurastaa saadakseen itselleen vaatteet,\npiti vain keriä villat. Ronni jo iloitsi edeltäpäin, kuinka hän\nkotikyläänsä hämmästyttää näillä uusilla, hienoimmilla keksinnöillä,\njoihin hänen mielestään ihmisjärki pystyy.\n\nJa Malla, äskeinen orjatyttö, oli kohonnut muidenkin miesten mielestä\nmelkeinpä yli-ihmiseksi. Hänellähän oli hallussaan tärkeitä, ihmisen\ntaistelussa kylmiä luonnonvoimia vastaan tarvittavia keksintöjä;\nhänellähän oli kuin avaimet ihmisten parempaan ja onnellisempaan\ntulevaisuuteen.\n\nNaiset häntä tosin kadehtivat, mutta toisaalta he olivat hyvin\nuteliaita ja opinhaluisia. He tahtoivat itse omistaa ne taidot, joiden\navulla Malla oli päällikköjen silmissä noussut kunniaan ja arvoon.\n\nPoronliha oli jo paistunut suurilla honkanuotioilla kotien edustalla\nja kolmen kylän miesväki asettui ensin aterialle. Kevät-illan\nauringon kullatessa Puruveden saaria ja Punkaharjun kylkeä söivät\nmiehet porontaljoilla istuen. Vähän väliä he torastelivat lapsia ja\nkoiria, jotka ennen vuoroaan pyrkivät osille hajuhermoja kutittavista\nkäristeistä. Päälliköt istuivat erillään suurella, valkoisella\nporohärän taljalla pistellen poskeensa kellertävän ruskeita\nselkäkuukimpaleita ja keskustellen päivän kysymyksistä.\n\n— Saat kaikki minulle tulleen sotasaaliin, paitsi lampaat ja verkon,\njos luovutat orjattaresi minulle, ehdotti Ronni Aslak-Jaurille.\n\n— Malla ei ole mikään kauppatavara, hän on tuleva vaimoni. Minä itse\nolen hänet erämaasta etsinyt, sanoi nuori päällikkö.\n\nJoukamo aikoi tehdä saman ehdotuksen, mutta kuultuaan tuloksen ei\nvirkkanut mitään. Ja molemmat päälliköt alkoivat itsekseen miettiä,\nmiten saisivat Aslak-Jaurilta ryöstetyksi etevän orjan, satojen\ntavallisten vertaisen.\n\nMutta kodan seinustalla jo solmittiin salaliittoja Aslak-Jauria vastaan.\n\n— Haluatko todella pois meidän kylästämme entisille elomaillesi? kysyi\nKara Mallalta.\n\n— Vangittu lintu kaipaa vapauttaan, myönsi tyttö.\n\n— Osaatko kotikylääsi?\n\n— Helppo on jälkiä osata!\n\n— Ole sitten valveilla ensi yönä kuun painuessa metsän taa, silloin on\najokkaasi valmiina tuossa rannalla, kuiskaili Kara.\n\n— Minä vien pulkkaasi evästä, lisäsi Punka. — Mutta ethän sano\nAslak-Jaurille, jos kiinni joudut uudestaan, että me, Kara ja minä,\nsinua autoimme.\n\n— En sano. Malla on vaiti kuin kala.\n\nAterian aikana, kun Malla oli jäänyt yksin, meni Aslak-Jaur häntä\npyytämään syömään miesten ruoka-aikana. Se oli hänen mielestään suuri\nkunnian osoitus, sillä kansan tapa oli, että naisväki ja lapset söivät\nmiesten lopetettua.\n\n— Orjatar syö sitten, kun kaikki toiset ovat lopettaneet, niin on\nmeillä tapana, sanoi Malla maahan katsellen.\n\n— En ole aikonut sinua orjakseni, vaan päällikön vaimoksi olen sinut\netsinyt. Aina siitä asti, kun ensi kerran katselin sinua kesäisenä\naamuna Laatokan salmen rannalla, olen sinua ajatellut ja etsinyt; sinun\ntähtesi hyljännyt Kyrön kylän päällikön tyttären ja kaikki oman heimoni\nimmet. — Kuinka voisin sinua siis orjana kohdella. Parhaan kodan\nsinulle asumukseksi valmistan, parhaat nahkat sinun vaatetukseesi annan\nja parhaalla ruoalla syötän. Minulla on viisi majavannahkaa; ne sinulle\npeskinahkoiksi lahjoitan.\n\nAslak-Jaurin puhe hellytti jonkin verran ylpeätä erämaan neitoa. Ja\nhän loi päällikköön lempeämmän silmäyksen, joka oli kuitenkin puoleksi\nteeskennelty.\n\n— Jos minusta pidät, annat minun olla vapaana etkä koiran tavoin\nvangittuna; vapaana kulkea päivällä, vapaana nukkua yöllä.\n\n— Saat elää kylässämme, niinkuin tahdot, kun vain et karkuun yritä.\nSiitä sinua rankaisen.\n\nMalla ei siihen mitään virkkanut; istui vain tulen ääreen ja alkoi\nleikellä paistia kiviveitsellään.\n\nKoreasti ruskotti sinä iltana luoteen taivas auringon laskun aikana.\nTaivaan ranta hehkui ja punoitti ennustaen lämpeneviä ilmoja ja heitti\nhohdettaan myös järven jäisille ulapoille ja saarien kumpuihin. Se\nkiirehti Aslak-Jaurin apulaisia, Kyrön, Luhangan ja Vesangan miehiä,\nkotimatkalle. Joukamo ja Ronni pelkäsivät jo kovasti, että järvien\njäille nousee vesi lumen pintaan saakka ja estää matkan. Porotkin\nalkoivat veltostua ja laihtua pitkien matkojen rasituksesta, jota\nlisäsi heikko ravinto, kun ajokkaat täytyi karkaamisen pelosta pitää\npuissa kiinni. Oli jo sarvenluonnin aika. Useimmilla olivat jo nämä\npäänkoristus- ja puolustusaseet, miltä toinen, miltä molemmat pudonneet\nja niiden sijat verelmällä punoittivat.\n\nJa yön selkään lähtivät vieraiden kylien miehet ajelemaan rauskuvaa ja\nhumahtelevaa hankea pitkin jätettyään ensin hyvästit Punkaharjun kylän\nystävällisille asukkaille. Joukamoa tuntui myös huolettavan Lailan\nkohtalo, kun hän ei ollut varma siitä, pääsikö tyttö onnellisesti\nkarjoineen kotikylään. Kauas järvelle seurasi lähtijöitä Aslak-Jaur\najokkaallaan. Hän palasi takaisin onnellisen näköisenä, ilosta\nloistavin kasvoin, kun uusi onnellisempi aika näytti koittavan sekä\nhänelle itselleen että hänen kylälleen ja uusi, entistä rikkaampi\nkehityskausi koko saarnojen heimolle.\n\n\n\n\nHÄIPYI YÖHÖN KUIN VARJO.\n\n\nPuoleen yöhön oli kyläjäs valveilla. Syötiin, rupateltiin, neuvoteltiin\nja naisväen kesken naureskeltiinkin. Malla opetti lapsia paistamaan\nnauriita nuotion tuhkassa. Kun ne olivat pehminneet, maisteltiin niitä\nmiesjoukolla. — Mainiota — makeata — kerrassaan herkkua! kuultiin\nkehuttavan. Ja pian oli Mallan ympärillä sakea lasten liuta, kun\nhän kuten äiti pienokaisilleen jakeli paistikasnauriita ja niiden\npuolikkaita. Aslak-Jaurkin tuli osille. Kaunis tulevaisuudenkuva\nvälkähti silloin hänen alkuperäisessä ihmis-sielussaan. — Noin\nlempeänä, noin kauniina, noin käytännöllisenä hän vielä istuu omiensa\nkeskellä päällikön emäntänä.\n\nVähitellen väki vetäytyi kotiinsa, ensin vanhemmat ja lapset,\nviimeisenä nuori kansa laskeutui taljavuoteille nahkapeitteiden alle.\nMutta kolmea naishenkilöä ei sinä yönä nukuttanut.\n\nTuskin oli yön rauha laskeutunut kotakylän ylle ja melkein kaikki äänet\nvaimenneet, kun Kara hiljaa kuin yön peikko hiipi ulos kodastaan,\nkonttasi ensin hankea pitkin kuin koira, ettei lumi anturan alla\nkarskahtelisi, ja nousi vasta kauempana puiden takana kävelemään. Häntä\nseurasi Punka yhtä äänettömästi hiipien. Koirat yrittivät haukkua,\nmutta vaikenivat heti, kun Kara niille suhahti jotakin.\n\nKara oli jo päivällä lapsilla vedättänyt Mallan pulkan metsän reunaan\nlähelle sitä aukeamaa, jossa tytön ajokas oli syömässä puuhun\nkytkettynä. Noidan vaimo valjasti sen tottuneesti pulkan eteen. Ja kun\nPunka oli laittanut eväät pulkan keulaan, oli kyyti valmis öiselle\nkarkulaiselle.\n\nMutta pahin pulma oli vielä edessä; miten he saisivat Mallan kodasta,\njonka oven edessä nuotiolla Aslak-Jaur nukkui puolivalveillaan kuin\nvahtikoira; hän nähtävästi pelkäsi, että joku naapurikylien nuorista\nmiehistä tai joku päällikkö palaa ja ryöstää hänen aarteensa. Onneksi\nhän oli retken tuottaman väsymyksen johdosta nukkunut sikäli sikeästi,\nettei hän kuullut naisten äärimmäisen hiljaista liikehtimistä.\n\nÄäneti makasi Mallakin peitteen alla kodan perällä pyhän »posson»\nvierellä, valtaemännän paikalla. Hengitystään pidättäen hän valvoi\nodotellen Karan kuiskausta kodan seinän takaa. Hän säpsähti tuntiessaan\nluisevan käden kurottautuvan »possosta» johtavan pienen nahkaoven\nraosta, sen, josta lappalaisten uskomuksen mukaan naiset eivät saaneet\nkulkea, ja kuullessaan Karan käheän äänen kuiskaavan:\n\n— Tule tästä ulos!\n\nMallaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, kun suuri vapaus häntä\nodotti. Kotiin, kotiin isän luo, oli hänen ainoa toivonsa. Hän inhosi\nAslak-Jauria, tuhkakansan vihollista, hän halveksi saamolaisia,\nraakalaisia, jotka elivät vain lihasta kuin metsän pedot; ainoat, joita\nhän suvaitsi, olivat Kara ja Punka.\n\nHiljaa kuin varjo hän ryömi vuoteestaan pyhän oven läpi ja Karan käden\nalitse, kun tämä piti nahkaovea ylhäällä.\n\n— Tuolla on porosi, kuiskasi noidan vaimo hänen korvaansa puristaen\ntyttöä käsivarresta hyvästiksi.\n\nPunkakin jo palasi hiipien kotansa taakse, kun Malla juosta sipsutteli\najokkaansa luo ja lähti sitä ensin taluttamalla kuljettamaan metsän\nläpi järvelle. Siellä hän istahti pulkkaan ja poro lähti vihurina\nkiidättämään häntä Laatokan salmea kohti.\n\nVasta päivän sarastaessa Aslak-Jaur huomasi, että Mallan vuode oli\ntyhjä. Hän juoksi kodalta kodalle hätyyttäen koko kylän väen liikkeelle.\n\n— Malla, Mallaa! huuteli hän yhtenään, mutta kukaan ei tietänyt\nmitään kadonneesta, ei Karakaan, joka silmiään hieroen muka ihmetteli\nmerkillistä tapausta, kun tyttö häipyy ihmisten ilmoilta kuin varjo\nyöhön.\n\nAslak-Jaur komensi miehet kadonnutta etsimään. Pian olivat ajokkaat\nvaljaissa, ja ennenkuin aamurusko ehti kunnolleen valaista kiveliön,\nkiisi kiihtynyt päällikkö seurueensa edellä karanneen perään.\n\nKaikki etsiminen oli kuitenkin turhaa. Erämaassa ei erottanut\njälkeäkään. Laatokan salmella, jonne he illalla ehtivät, näkivät he\nvain entisen kylän harmajat tuhkalaikut taistelutantereen keskellä.\nHaavoittuneet ja kaatuneetkin olivat kadonneet. Ja vaikka he\nseurailivat salmen rantaa kauas Laatokkaan päin, ei sielläkään näkynyt\nmerkkejä pakolaisista.\n\n\n\n"]