[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdKWAe9zXH_a4Wc1uRvFTR8YsIr7MTY8GsncYCPmmpOc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2869,"Ryysyläisen vaakuna","Tanner, Kaarlo O.",1868,1906,"2869-tanner-kaarlo-o-ryysylaisen-vaakuna","2869__Tanner_Kaarlo_O.__Ryysyläisen_vaakuna","Novelli","romaani",[],[],"fi",1903,null,13810,87265,false,76068,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Ryysyläisen vaakuna: Novelli\" by Kaarlo O. Tanner is a novella written in the early 20th century. The story appears to explore themes of class, social injustice, and the rigid boundaries of birth and status, centering around the lives of a poor boy named Arnold, a sympathetic nobleman (parooni B.), and those whose fates intertwine with theirs. The narrative is likely character-driven, delving into personal histories, difficult choices, and the lasting repercussions of societal divides.  The opening of the novella plunges readers into a vivid and emotional sequence: a young, ragged boy is bullied by schoolboys, only to be rescued by the compassionate parooni B. This incident leads to the revelation of the parooni’s own unhappy past, marked by lost love, social pressures, and a failed marriage. As the story itroduces Julia, a former household servant and the mother of the poor boy Arnold, we witness her tragic decline and death amid poverty, leaving Arnold an orphan. The parooni, realizing Arnold's lineage, takes the boy under his care, removing him from the clutches of exploitation by unscrupulous neighbors. The narrative then shifts to chronicling Arnold’s upbringing in a wealthy estate, juxtaposed with lingering resentments from those dispossessed by the parooni’s family. As Arnold grows to adulthood, his humble origins and the deep divides between classes resurface in a fateful confrontation, underscoring the enduring tensions of birth, privilege, and personal worth. (This is an automatically generated summary.)",[],273,"Kertomus seuraa köyhän ja kiusatun pojan kohtaamista hyväntahtoisen herrasmiehen kanssa. Sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta sivuava teos tarkastelee myötätuntoa ja luokkaeroja 1900-luvun alun suomalaisessa yhteiskunnassa.","Kaarlo O. Tannerin 'Ryysyläisen vaakuna' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2869. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RYYSYLÄISEN VAAKUNA\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nKAARLO O. TANNER\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTyöväen Lehti ja Kirjapaino,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n— Kekäläinen! Kerjäläinen! Hei, pojat! Kerjäläiselle hieman löylytystä!\n\n— Hurraa! Kerjäläistä selkään, huusi koko koulupoikien kööri, rientäen\nkohti vihollista.\n\nTämä oli pieni ryysyläinen. Hän vilusta väristen, kantaen pientä\nkoria ja kannua kädessään, koetti päästä kiusaajistaan pakoon. Mutta\npoikajoukko piiritti ryysyläisen joka taholta. Lopulta ei auttanut muu\nkun asettua puolustusasentoon päälle hyökkääviä pikkuvihollisia vastaan.\n\nYlivoima oli suuri, urhoollisinkin vastustus ei auttanut, ja pienen\najan kuluttua makasi poika nurin syyssateesta lionneella kadulla,\nvieressään sopantähteitä, jotka kaatuneesta kannusta olivat siihen\nroiskahtaneet.\n\n— Hurraa! huusi poikakööri, nähtyään vastustajansa kaatuneena. —\nHahhahhah! Kerjäläisen pitää saada korvilleen vielä.\n\n— Korville kerjäläistä!\n\nUseoiden käsi kohottui ilmaan, ryysyläisen koettaessa kömpiä ylös ja\ntoisten puuskoessa hänet takaisin. Samalla kuului kova helistys eräästä\nikkunasta, jonka kohdalla kadulla taisteltiin. Poikajoukko vilkaisi\nikkunaan ja ylös kohotetut kädet vaipuivat. Ikkuna aukesi ja muhkean\nnäköinen herrasmies pisti päänsä ulos lausuen nuhtelevasti:\n\n— Ettekö häpeä, noin menetellä tuon pienen onnettoman raukan kanssa!\nSukikaa matkaanne, muuten teidät opetan, te junkkarit!\n\nPoikasien kurittamishalu taukosi paikalla ja häpeissään lähti joukko\nhajaantumaan omille teilleen, jättäen uhrinsa rauhassa nousemaan\njaloilleen.\n\nLikomärkänä vedestä ja liejusta, räpisteli poloinen ryysyjään kastuneen\nkananpojan tavoin, silmäillen samalla kiitollisena sitä jaloa miestä,\njoka hädän ollessa suurimman oli avuksi tullut. Samalla osuivat hänen\nsilmänsä kaatuneeseen kannuun ja nähtyään sisällön makaavan kadulla,\npurskahti pienoinen katkeraan itkuun, kokien saada perunan paloja ja\nlihan tähteitä uudelleen kasaan kannuunsa.\n\nTätä katsellessa valtasi säälintunne ikkunassa olevan herrasmiehen, hän\nsulki kiireesti ikkunan ja riensi kadulle.\n\nPoika oli jo saanut muutamia perunan ja lihan palukoita kootuksi\nuudelleen kannuunsa ja koetti itkien koota toisia lisää.\n\nHerrasmies otti itkevän lapsen likaisesta kädestä, taluttaen hänet\nportista sisään.\n\n— Äidin soppa! valitti pienokainen tyrskyttäen ankarasti.\n\n— Ole huoletta, lohdutteli herrasmies, saat täältä uutta. Samalla\naukaisi hän kyökin oven ja huusi:\n\n— Tytöt hoi! Huolehtikaa että tämä poikanen tulee puhdistetuksi ja\nravituksi ja täyttäkää hänen kannunsa ruualla.\n\nPojalle hän sanoi:\n\n— Kun olet siistitty ja syönyt, tulee sinun ennen lähtöäsi käydä\nluonani. Sano näille naisille että ohjaavat sinun minun luokseni.\nHän pisti pojan ovesta sisään mennen itse toisesta ovesta omiin\nhuoneisiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParooni B., oli noin viidenkymmenvuotias, hänellä oli lempeät\nkasvot, tuuhea musta täysparta, hyvin hoidetut viikset Käytöksensä\noli hieno, melkein nöyrän alhainen, huolimatta korkeasta asemastaan\nyhteiskunnassa. Kaikkia, kenen kanssa tuli tekemiseen, kohteli hän\nerittäin ystävällisesti; köyhille oli hänen kätensä aina altis\ntarjoomaan avustavaa almua, palvelijoitaan kohteli hän huomattavalla\nhyväntahtoisuudella ja oli näin ollen yksi niistä harvoista ylhäisistä\nhenkilöistä, joita kansa todenperäisesti kunnioittaa »hyvänä herrana».\n\nVieras, joka ei lähemmältä tuntenut paroonia, tuli epäilemättä siihen\njohtopäätökseen, että juuri hän, parooni, olisi onnellisin mies\nmaailmassa. Hänellähän oli elämän mukavuutta yllinkyllin, yleisissä\nja yhteiskunnallisissa kysymyksissä painoi hänen sanansa paljon,\nkaikkialla oli hän tunnettu ja tunnustettu ansioittensa puolesta\nensimäisiksi miehiksi niistä, joitten hartioilla paljon on uskottu ja\njotka uskotut leiviskänsä oikein käyttävät.\n\nMutta parooni B. ei sitte viisikolmatta vuotta täytettyänsä ollut\nhetkeäkään tuntenut itseänsä täysin onnelliseksi. Musta varjo oli\nliittynyt häntä seuraamaan; se kulki aina hänen mukanaan, olipa hän\nvirastossa, maatilallaan, työhuoneessaan tai salongissaan.\n\nNeljänkolmatta vanhana oli parooni tutustunut erittäin sievään ja\nherttaiseen tyttöön ja heidän välillään heräsi vähitellen vilpitön\nrakkaus. Hänellä ei ollut muuta toivoa, kun kerta saada polvistua\nihanan Fransiskansa rinnalla, vastaanottamaan avioliiton siunausta,\njoka heidät ikipäiviksi olisi yhteen liittävä. Vaikkakin arasti,\ntoivoi samaa Fransiska, ja heidän onnensa näytti niin suloiselta,\ntulevaisuuden taivaalta silmiin heijastaen.\n\nNuorien rakentamat toiveet ovat monesti vain utulinnoja, jotka\nauringon paistaessa ja tuulten puhaltaessa yhtenä päivänä saattavat\ntyhjiksi haihtua. Nuoren paroonin ja Fransiskan uinailut olivat\nsellaisia tuulentupia. Ne rakettiin, muistamatta päivän paistetta ja\ntuulenpuuskia, muistamatta, että heidän elämänsä oli riippuvainen\nmuistakin kuin heistä itsestään.\n\nVanha parooni, nuoren isä, saatuaan vihiä poikansa lemmenseikoista,\nlähetti hänet oikopäätä Pariisiin, muka opinnoitaan jatkamaan.\nFransiska, joka oli paroonin yhden maatilan haltijan tytär,\nalhaissäätyinen tyttö, naitettiin pakolla, paroonin ja isänsä\nvaatimuksesta, eräälle rikkaalle maanviljelijälle, tehden siten\ntyhjäksi ne unelmat, jotka muutamia kuukausia nuorta paroonia ja\nFransiskaa oli ilahuttanut. Että siinä täydyttiin keksiä useita\nkeinoja, sekä niiden mukana käyttää kovuutta kuin kultaakin, merkitsi\nvähän. Sillä vanhan paroonin täytyi voittaa; olihan hänen aivan\nmahdotonta yhdistää sukukilpeensä henkilöä, jonka suonissa virtaa\ntalonpoikaisveri ja jolla lisäksi ei löytynyt muuta kuin hellä,\nnaisellinen sydän, kauniit kasvot ja pilaantumaton naiskunniansa.\nVanhan paroonin ainoan perillisen täytyi tulla suureksi mieheksi, saada\nitselleen puoliso yhteiskunnan ylisiltä, sellaiseen, joka ylevästi ja\nvarmasti voisi ei ainoastaan astua rinnalla, vaan näyttää tietäkin\npuolisolleen kunnian portaita ylöspäin pyrkiessä.\n\nJa siinä, perin tärkeässä seikassa, onnistui vanha parooni. Älyä siinä\nkysyttiin. Poika osoittautui itsepäiseksi, mutta antautui lopulla,\nsaatuansa sen masentavan tiedon, että rakastettunsa lopultakin oli\nsuostunut isänsä vaatimuksiin, mennen puolisoksi toiselle.\n\nVuoden kuluttua palasi nuori parooni Pariisista. Hänen häänsä\nkreivitär Pauliinen kanssa vietettiin heti sen jälestä, ja siitä\nhetkestä ei parooni B. omistanut ainoatakaan ilon tai onnellisuuden\nhetkeä. Avioliittonsa kreivitär Pauliinen kanssa, oli vaan tavallinen\nyhdistetty avioliitto, sellainen, joka saattoi heidät pariskunnaksi,\nikuisiksi yhdessäeläjiksi, mutta jolta puuttui se keskinäinen side,\njoka molemmat lähemmältä liittää toisiinsa. Puuttui rakkautta, sitä,\njota parooni aina kaipasi ja jota vaan kerta oli saanut tuntea. Se oli\nsilloin kuin tiesi omistavansa Fransiskan aran teeskentelemättömän\nsydämen.\n\nKaksikymmentä vuotta kesti yhdessäolo. Parooni kulki askel askeleelta\nkorkeammalle yhteiskunnan ylisillä ja korskea puolisonsa ei tyytynyt\nyhteenkään astuimeen, ylemmälle oli hänen katseensa tähdätty ja kun\nhänellä löytyi joitakin edellytyksiä, joiden avulla kävi helpoksi\nastua ylemmä, ei jääminen tullut kysymykseenkään. Silloin saapui\näkkiarvaamatta se viikatemies, joka ei sääli ylhäistä eikä alhaista, ja\nkorkealle pyrkivä ylhäinen nainen löysi viimeisen korkeamman askeleensa\nvanhan sukuhaudan komerosta, jonne hänen maalliset jäännöksensä\nsuurella juhlallisuudella saatettiin. Parooni jäi yksin, mutta musta\nvarjonsa ei hävinnyt. Hänen onnensa oli särkynyt ikipäiviksi!\n\nAutio ja kolkko olisi nyt entistä enemmän ollut koti, ellei olisi\nsattunut jäämään perintöä, joka tuoksullaan osasi poistaa pimeämmät,\nvaikeammat hetket paroonin mielestä.\n\nVaimovainajansa eläessä ei parooni tuota tuoksuvaa ruusua huomannut;\nvasta kun muhkea linna jäi autioksi ja emännän istuin tyhjäksi, tunsi\nparooni tuota raitista, salaperäistä ja virkistävää lemua lähellään.\n\nJulia, kamarineito, jäi taloon emäntänsä kuoltua, ja hän oli se,\njoka raittiilla suloudellaan herätti huomiota paroonin melkein\nkylmentyneessä povessa. Hymyilynsä, herttainen kuni kevät-tuulahdus,\nnaurunsa kaikui soittona palatsimaisen talon avarissa saleissa ja\nviehkeä läsnäolonsa loi lämpöä kylmimpäänkin komeroon.\n\nHuolettomana luonnon lapsena oli hän kasvanut, onnenpotkaus oli hänet\ntuonut pääkaupungin sivistyneiden pariin ja sieltä oli hän onnistunut\nsaavuttamaan paroonin puolison huomion. Julia oli vasta kahdenkymmenen\nvuotias, osasi soittaa, hänellä oli kaunis ääni, ja tarkka emäntänsä\nei ollut unohtanut antaa niissä kummassakin aineessa hyvää opetusta\nseuranaiselleen.\n\nJa emäntänsä kuoltua jäi hän paroonin taloon!...\n\nVuosi paroonittaren kuolemasta oli kulunut. Rehellisen aviomiehen\nsuruvuosi oli siis lopussa; oliko sellaista ollut olemassakaan, kantoi\nhän luonnollisesti omana salaisuutenaan.\n\nIhmeellisen nopeasti oli tämä vuosi kuitenkin ohitse vierähtänyt.\nParooni tuskin huomasi sen kulkua ennenkuin se jo oli lopussa.\nOmassatunnossaan kiitti hän siitä Juliaa, sillä hänen tietääkseen\noli tytöllä siihen hyvään parain osa. Hupaisasti kuluivat hetket\nhänen seurassaan; monasti unohti parooni kaiken muun maailmassa,\nmustan varjonsakin, sillä kauniin tytön hurmaava viehkeys vei hänet\nvastustamatta useasti onnen huimaaville pyörteille.\n\nJa Julia?... Hm! Hänkin oli olevinaan onnellinen. Tosin tunsi hän\ntoisinaan hiljaisuudessa jonkun nuhtelevan äänen povessaan, äänen\nsellaisen, joka muistutti häntä menneisyyden viattomista hetkistä ja\nnykyisyyden epävarmoista, mutta kiihkoisasta nautinnon hyväilystä.\n\nSen äänen hän kuitenkin tahtoi tukahuttaa.\n\n— Ehkä kaikki vielä menee hyvin, lausui hän silloin itsekseen. Onhan\nniitä kummia ennenkin tapahtunut. Rakastaahan hän minua. Rakkaus kyllä\nvoi syrjäyttää säätyrajat. Ja ellei niin tapahtuisikaan, on kuitenkin\nihana nauttia lemmen suloisesta maljasta.\n\nNiissä aatelmissa kului hänen vuotensa. Loppupuolella vuotta hän\ntosin alkoi hiljalleen muuttua erilaiseksi entisestä, hiljaisemmaksi\nja ajattelevammaksi, vieläpä toisinaan suruiseksikin. Mutta kun\ntaas parooni saapui kotiin, nimitti häntä pikku hupakoksi, ja muita\nmielistelyjä lateli, muuttui hän taaskin entiselleen, samalla kuin\nääni povessaan kuiski hiljaa: — Ehkä tällä kertaa jo sovimme siitä. Ja\niloisena, käsittämätön, autuus sydämessään, antoi hän taaskin sulkea\nitsensä hurmaavaan syleilyyn.\n\nMutta vuoden loppuessa eneni kuitenkin tuo salainen kalvava tuska\nJulian rinnassa. Useasti oli hän itse aikonut siitä puhua paroonille,\nmutta silloin tuli aina mieleensä, kuinka sopimatointa, tungeksivaista\nolisi moinen menettely, ja kun hän kuitenkin oli varmasti vakuutettu\nsen tapahtuvan paroonin puolelta, jäi se sanomatta, kunnes lopuksi\ntapahtui seikka, joka sen teki kerrassaan tyhjäksi.\n\nSuruvuotensa loputtua pani parooni toimeen pienet kekkerit\nsyntymäpäivänsä kunniaksi. Niihin saapui useita ylhäisiä vieraiksi, oli\niloa ja hauskuutta yllin kyllin. Mutta Juliaa ei parooni »erityisistä\nsyistä» — kuten kohteliaasti edellisenä iltana lausui — tahtonut\nvieraiden joukossa esiintyvän.\n\nVaikkakin Julia mieluimmin oli omassa huoneessaan sinä iltana, tunsi\nhän kuitenkin siitä loukkaantuneensa mitä suurimmassa määrin ja nyt\nvasta, iloisen seuran rupattaessa salongissa, josta naurun rähäkkä\nkuului selvästi hänen kamariinsa, käsitti Julia oikean tilansa.\n\nOi, kuinka hän oli onnetoin.\n\nMenneisyys astui hänen silmiensä eteen niin viehättävänä ja\nhuolettomana, mutta pettäväisnä. Tulevaisuus kuvastui kauheana:\nylenkatsetta, armolla elämistä, kenties halveksimista kaikilta —\nyksin häneltäkin. Ja juuri täniltainen paroonin menettely vahvisti\nhänen käsitystään siitä. Julia huomasi nyt selvän selvästi olleensa\nja olevansa ainoastaan leikkikaluna, jonka arvoon kuuluu poistuminen\nnäyttämöltä silloin kuin leikitsijänsä pelkää mainettaan ja esiintyy\nviattomana hyvin ylhäisessä sivistyneessä seurassaan.\n\nKatkeruus yltyi raivoksi. Entisen lemmen asemesta tunsi hän nyt inhoa\ntuota miestä kohtaan; hän olisi ollut valmis repimään silmät sen miehen\npäästä, jonka ansiota se oli, että hän nyt oli asemassa sellaisessa,\nettä häpeän puna nousi omiin kasvoihinsa sitä ajatellessa. Hän kirosi\nomaa itseänsä, kirosi maailmaa ja kirosi, katkerasti kirosi paroonia.\nTällä hetkellä olisi hän ollut valmis vajoamaan maan alle, tai\nheittäymään meren syvyyteen, minne hyvänsä. Löytyi vaan yksi este joka\nsen teki mahdottomaksi, este sellainen, jota hän kesken raivonsakin\ntunsi rakastavansa, jota hänen vastaisuudessa tulisi suojella,\nhuolimatta miten. Murjotun naissydämensä alla hän sen kantoi ja hän\ntiesi, että äidin velvollisuus on suojella sitä joka ei pienelläkään\nole syypäänä siihen mitä on tapahtunut.\n\nMutta nyt selkeni hänelle myöskin se, miten pienestä merkityksestä\non hänen persoonansa siinä talossa. Hän tunsi itsensä suljetuksi\nvankilaan, jossa oli kiinnitetty hyvin helpoilla kahleilla, mutta\nkuitenkin sellaisilla, jotka useasti sitoo köyhän kestämään kaikkea.\nNämä kahleet oli yksinkertaisesti elämisen mahdollisuus! Ja synkkyys\nnäyttäytyikin kammottavalta vastaisuudessa, jos noista kahleista tahtoi\nirtautua. Minne tiensä ottaisikaan, millä vastaisuudessa leipänsä\nhankkisi, olivat kysymyksiä, jotka repäisevästi mielessä temmelsivät.\n\nSiitä huolimatta tunsi hän nyt kuitenkin halunsa vaativan häntä\nlähtemään pois siitä talosta, minne, sitä ei itsekään tiennyt, vaan\nkuitenkin sinne missä häpeänsä olisi voinut salata, ja minne ei\nmyöskään _hänen_ silmänsä ylettyisi.\n\nPuolen yön tienoilla loppuivat kekkerit. Vieraat poistuivat ja parooni\nnäki kohtuuden vaativan hänen sanomaan hyvääyötä Julialle.\n\nIloisena astui hän Julian huoneeseen, mutta heti ensimmäisestä\nkatseesta, joka ovessa lensi vastaansa käsitti hän etteivät asiat\nolleet hyvällä kannalla. Kun hänenkin omatuntonsa oli hieman arkana\nmenettelynsä takia, teki silmäys häneen masentavan vaikutuksen, ja sen\nasemesta, että hän tapansa mukaan olisi rientänyt sulkemaan Julian\nsyliinsä, hän nyt pysähtyi ovelle ja vastasi katseeseen melkein yhtä\nankarasti. Hetkisen kesti vaitiolo molemmin puolin, kunnes parooni\nkatkaisi äänettömyyden, kysymällä pistävästi josko Julialta olisi\nmikään puuttunut.\n\nEi vastausta. Tyttö seisoi vaan kohdallaan ankara katseensa kohdistettu\nparooniin.\n\nSe loukkasi paroonia yhä enemmän. Melkein vimmoissaan hän paremmin\nhuusi kuin lausui:\n\n— Mitä? Eikö kysymykseni ole vastauksen arvoinen?\n\nEi vastausta.\n\nParooni raivostui:\n\n— Mitä hävyttömyyttä!... Äh! Sinä luulet olevasi kylliksi suuri\nosoittamaan halveksumista minulle. Mielestäsi olen liika arvoton,\nsaamaan vastausta noilta simahuulilta. Hyvä! Osoita vaan korskeutta,\nolen sen luonnollisesti ansainnut. Se, joka alistuu useasti, saa luvan\nlopulla turvautua armoihin... Minkä armon suvaitsette, kaunis neiti?\n\nJulian povi kuohahti. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis repäisemään\ntaivaankin alas ja pirstomaan käsillänsä kaiken pyhän. Hän kohotti\nkorskeasti päätään, ryhti muuttui entistä ylpeämmäksi ja hän vastasi\näänellä josta katkeruus selveni niin ymmärrettävästi, että se itse\nparooniakin puistatti:\n\n— Suurin armo, herra parooni, on se, että saan jäädä rauhaan. Ellei se\nole armonosoitus minulta, toivon sen armona saavan teiltä.\n\n— Ja mikä on syynä moiseen käytökseen, pyydän luvan udella?\n\nParoonin ääni värisi.\n\n— Se, että alistumisenne ei tarvitse milloinkaan uudistua. Kuulette\nehkä: ei milloinkaan!\n\nParooni menetti viimeisenkin kärsivällisyytensä:\n\n— Oikein, hyvä neiti. Joka runttuja rukoilee, on itse runttu. Hyvää\nyötä.\n\nKiivaasti lähti parooni huoneesta paiskaten oven perässään kovalla\nvoimalla kiinni. Julia seisoi hetken kuin kiinninaulattuna kohdallaan,\nsitten hän putosi lutistuneena vuoteelleen, kätki kasvonsa patjoihin\nja itki, itki menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden katkeria\nkyyneleitä, jotka olivat särkyneen sydämen verta ja jotka nyt hävisivät\ntuulenpuuskan tavoin kauvas toivottomuuden rajojen taakse...\n\nKun parooni myöhään seuraavana aamuna heräsi, muistui yöllinen tapaus\nheti hänen mieleensä, ja hän käsitti tehneensä väärin Julialle:\n\n— Minun täytyy alistua, sanoi hän päättäväisesti, pukeutui yönuttuun ja\nlähti oikopäätä Julian huoneeseen.\n\nPari napausta ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, rohkasi hän\nmielensä ja aukaisi saman oven minkä muutama tunti sitten oli niin\nvihaisesti sulkenut.\n\nHuone oli tyhjä. Ei jälkeäkään näkynyt huoneen asujasta, Juliasta.\n\nÄllistyen astui parooni huoneeseen. Kaikki löytyi entisessä kunnossa.\nHuonekalut, vuode, toaletti, kaikki kuten ennenkin. Mutta huoneen\nhaltijatar? Missä oli Julia?\n\nErään paperiliuskan älysi parooni pöydällä. Se oli sulettu kotelon\ntapaiseksi. Päällekirjoitus oli: »Parooni B:lle».\n\nHetkisen epäröityään avasi parooni paperin. Kirjoitus oli Juulian\nselvää ja kaunista käsialaa. Sisältö kuului näin:\n\n »Herra Parooni!\n\n Lapsuuteni ja tuhmuuteni on saanut minua kulettaa tietämättäni\n syvänteelle, jonka pyörteet olivat liian kiitäviä, hurmaavia. Vieraan,\n sen jonka oma venho on määrätty viilettämään ahtaimmille aloille,\n täytyy noissa pyörteissä, hurjissa kuohuissa, joutua haaksirikkoon,\n särkyyntyä ja joutua ijäksi hylyksi. Olen sen nyt huomannut mutta —\n liian myöhään! Ylpeyteni, halpuuteni, jompikumpi, on minua kieltänyt\n ilmoittamasta Teille kaikkea sitä, joka olisi pitänyt sanoa jo aikoja\n sitte. Nyt sekin on myöhäistä.\n\n Herra Parooni! Kun saatte tämän lipun, olen poistunut luotanne. Älkää\n kysykö minne, sillä sitä ei tiedä kukaan Teille ilmoittaa. Olen\n syyllinen, sillä pitihän minun tietää venhoni viilettävän vierailla\n vesillä. Kiitos hetkistä jotka ovat olleet enempi kuin kuolevainen\n sieluni olisi voinut toivoa. Kiitos ystävyydestänne minua halpaa\n tyttöä kohtaan. Hyvästi!\n\n                                                    Julia Å.»\n\nParooni B. ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Tyttö oli lähtenyt,\nmutta minne sitä hänen oli aivan mahdoton käsittää. Useat ajat\netsiskeli parooni häntä monelta taholta, mutta turhaan. Juliasta ei\njäänyt jälelle kun suuri maalattu muotokuvansa paroonin huoneeseen\nja jota kuvaa hän useasti, synkkinä hetkinään, jäi pitkiksi ajoiksi\ntarkastamaan. Hänestä tuntui kuin tuo suloinen kuva tahtoisi hänelle\njotain salaista kertoa, sellaista, jota parooni ei käsittänyt ja jonka\nhän kuitenkin halusta olisi tahtonut tietää...\n\nParooni oli nyt kadulta pelastanut ryysyläispojan. Jätettyään hänet\npalvelijoittansa huostaan, palasi parooni omaan huoneesensa ja sinne\npäästyään hän taas aivan vahingossa heitti silmänsä tuohon suloiseen\nnaiskuvaan, kullatuissa, hienoissa puitteissa seinällä. Ja taaskin\nnäytti kuva aivan siltä kuin sen hymyilevistä huulista juuri sillä\nhetkellä kuuluisi jokin sana, jokin salainen ilmoitus, sellainen,\njota parooni kaikesta sydämestään tahtoisi kuulla, itsekään oikein\ntietämättä mitä sen pitäisi sisältää.\n\nParooni pysähtyi kuvan eteen, laski käsivartensa lähelle olevalle\npatsaan jalustalle ja silmäili uteliaana, niinkuin ensikertaa katselisi\nkuvaa.\n\n— Puhu, virkkoi hän puoliääneensä, Julia, mitä sinulla on huulillasi...\nÄlä anna minun enää kauvemmin olla epätietoinen salaisuudestasi...\nEttä käsitit minua väärin, että minä olin heikko sinua kohtaan, ei\nolo meidän kumpaisenkaan syy. Nurjat olot, epäinhimilliset käsitteet\nolevista ja sattuneista tapahtumista, ovat vääriä; tuomitkaamme\nniitä... Mutta kuitenkin, anna minun kuulla se salaisuus, joka on\nverhossa ja jonka vaan sinun huulesi voivat kertoa... Miksi et puhu?\nMiksi et lähetä pienintäkään vihjausta siitä jonka tiedät varmaan\nolevan uteliaisuuteni jokapäiväinen esine... Niin! Sinä olet vaan\npelkkä kuva! Eihän kuva puhu eli kerro, eikä salaisuuksia ilmoita...\nHoukkio, kuinka kauvan varronkin sinulta turhaan vastausta... Sinä et\nvoi puhua, eikä ole ketään joka puolestasi mitään kertoisi...\n\n— Herra parooni! Tässä on se poika, jonka parooni käski tuoda luoksensa.\n\nSe oli palvelijan ääni ovella. Parooni heräsi ajatuksistaan\nhäiriintyneenä.\n\n— Ahaa! Niin... Sen asian olin aivan unohtaa. Tule tänne poikaseni!\nPalvelija poistui, parooni istahti tuolille ja kaivoi raha-lompakkoa\ntaskustaan.\n\nUjostelematta läheni pieni ryysyläinen hyväntekijäänsä, hänen kasvonsa\nsäteilivät taas lapsen ilosta, saatuaan ruumiillensa hyvän ravinnon ja\nkadulla pilaantuneet vaatekulunsa siistityksi.\n\n— Sinä olet kaunis poika, sanoi parooni hymyillen. Mikä on sinun nimesi?\n\n— Arnold Åthelén, vastasi ryysyläinen reippaasti.\n\n— Åthelén! toisti parooni säpsähtäen. Merkillistä... Åthelén... Mikä on\näitisi nimi! kysyi hän melkein hätäisesti.\n\n— Julia! vastasi poika huolimattomasti, silmäillen samalla loistavia\ntauluja seinällä.\n\n— Julia!... Julia Åthelén... Olisiko se mahdollista? Parooni hypähti\nlevottomana istuimeltaan. Hänen silmänsä kohtasivat kuvan seinällä ja\nikäänkuin pyytäen nyt juuri ratkaisevaa sanaa, kuiskasi sydämensä: —\nPuhu, Sano!\n\n— Äidin kuva, kuului samalla iloinen lapsen ääni hänen takanaan.\n\n— Mitä? Onko se äitisi kuva? Poikani, poikani!\n\nSillä hetkellä oli pieni säikähtynyt ryysyläinen sulettu paroonin\nsyliin. Hän nosti pojan korkealle, katsoi häntä tutkivasti silmiin ja\ntultuansa vakuutetuksi todellisuudesta jupisi hän, laskien pojan alas:\n\n— Niin... Olisi minun pitänyt huomata se heti... Nuo silmät. Tuo\nherttaisa katse, korkea otsa...\n\nKääntyen kuvaan seinällä hän tyytyväisenä lausui hiljaan:\n\n— Kiitos! Sinä olet puhunut. Nyt en enää vaadi salaisuuttasi... Sen\ntiedän. Tuossa todistus. Kiitos Julia. Kääntyen poikaan, hän kysyi\nystävällisesti:\n\n— Milloin äitisi ja sinä tulitte Helsinkiin?\n\n— Silloin oli vielä talvi, selitti poika järkevänä. Äiti on sairas ja\ntuli etsimään täältä lääkkeitä.\n\n— Ja onko hän niitä saanut?\n\n— Kyllä! Ei hän kuitenkaan terveeksi ole vielä tullut.\n\n— Hän siis sairastaa?\n\n— Äiti makaa, eikä sano voivansa hankkia Arnoldille ruokaa. Synkkä suru\nilmeni pienen ryysyläisen kasvoille.\n\n— Kuinka vanha nyt olet?\n\n— Äiti sanoo minun olevan viisivuotiaan.\n\n— Hm! Se on oikein, nupisi taas parooni. Oletko kauvankin käynyt\npyytämässä?\n\n— En. Kun ei äiti enää jaksanut tehdä työtä, täytyi hänen käskeä minun\netsimään ruokaa itselleni ja hänelle.\n\n— Kurja kohtalo, puheli parooni taas itsekseen. — Missä äitisi ja sinä\nasutte.\n\n— Tuolla... siellä...\n\nPoika näytti epäröivän. Lause jäi kesken ja hän näkyi olevan halutoin\njatkamaan.\n\n— No, etkö muista missä asutte?\n\n— Niin, mutta kun äiti, tuota...\n\nLapsi katsoi epäilevästi paroonia silmiin.\n\n— Mitä, äitisi?\n\n— Hän vaan sanoi, että jos jokin suuri herra sattuisi joskus minua\ntapaamaan ja kysyisi asuntoanne, en saisi sitä sanoa.\n\n— Aina vaan tuota itsepäisyyttä, sopersi parooni. Olenko mielestäsi\nsiis »suuri herra», kysyi hän leikillisesti pojalta.\n\n— Olette varmaan, vastasi kysytty rohkeasti.\n\nParooni veti lompakon taskustaan, kaivoi esille korean setelin, jonka\npainoi pojan käteen ja lausui:\n\n— Tässä vähän rahaa äidillesi. Käske hänen ostamaan ruokaa ja lääkettä\nja sinulle uudet eheät vaatteet. Kun se loppuu, tule uudelleen\nluokseni, annan lisää... Nyt saat lähteä äitisi luo.\n\nPoika poistui, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kun parooni heläytti\nkelloa ja heti saapui toisesta ovesta kultanauhoilla koristeltu\npalvelija sisään.\n\n— Mitä herra parooni suvaitsee? kysyi lakeija.\n\n— Mene joutuin, Frans, tuon pienen pojan jälessä ja katso tarkkaan\nminne hän menee ja tuo siitä heti tieto minulle.\n\nPalvelija kumarsi ja poistui.\n\nHeti sen jälestä nähtiin kadulla iloisena astelevan pieni\nkerjäläispoika, suunnaten matkansa kohti Punavuorta, kaapuun puetun\nmiehen häntä salaisesti seuratessa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHuonossa hökkelissä Punavuorenkadun varrella makasi yksinkertaisesti\nsisustetussa huoneessa kalpea nainen. Hengityksensä oli raskasta,\nkuuluvasti vinkuva, jota tuontuostakin keskeytti ankara yskintä.\nUseasti kääntyi riutuva, levoton katse ovelle, ja kun jo alkoi\nhämärtämään, eneni sairaan tuskallisuus.\n\nLopultakin saapui odotettu. Pieni ryysyläinen töyttäsi ovesta sisään ja\nsuoraa päätä sairaan kaulaan, jättäen korinsa ja kannunsa ovelle.\n\n— Katsos äiti... Tuossa rahaa, oikein seteli... Tuonlainen! Nyt osta\nlääkettä ja hyvää ruokaa, että taaskin parannut Arnoldilla on kannussa\nja korissa ruokaa. Nyt meidän kelpaa elää, äiti, eikö vaan?\n\nLapsi hyvitteli sairasta suurella riemulla.\n\nSuureksi aukenivat sairaan silmät nähtyään setelin. Hän tempasi sen\nkäteensä, silmäili sitä vielä ja kysyi kiihkeästi, temmaten poikaa\nkädestä:\n\n— Mitä? Kuka antoi sinulle tämän rahan?\n\n— Eräs oikein hyvä, kiltti ja suuri, suuri herra, äiti.\n\n— Jumalani... se on häneltä!\n\nSairas vaipui hetkiseksi takasin, hänen hengityksensä keskeytyi, mutta\nkohta, kooten kaikki voimansa hän kysyi kääntyen poikaan melkein\nvihaisesti:\n\n— Sanoitko sinä hänelle meidän asuntomme?\n\n— En, äiti! Sinä olit kieltänyt Arnoldia sanomasta.\n\n— Hyvä, se oli oikein. Sairas rauhoittui, hän vaipui taaskin takaisin,\nmutta huuliltaan kuului kuiske.\n\n— Et siis vieläkään ole saanut kuulla osoitettani... Kenties et\nsaakkaan, ennenkuin olen mullassa.\n\nKova yskintä katkaisi kuiskailun. Se oli ankara kestettävä sairaalle.\nHänen ruumiinsa aivan hyppelehti vuoteella ja suuret hikihelmet\nvuotivat pitkin kasvoja.\n\nNoin kovalle ei se vielä kertaakaan ollut ottanut. Pikku Arnold\nsäikähti ankarasti, otti äitiään kädestä ja purskahti itkuun, koettaen\nvoimiensa mukaan samalla viihdyttää sairasta:\n\n— Äiti, rakas äiti... Ethän kuole... Ei Arnold sitä salli... Minä heti\nkäyn lääkettä noutamassa... Äiti, äiti...\n\n— Rauhoitu, lapseni, sai sairas lopulta sanotuksi. — Äidin täytyy\nkuolla. Ei mikään lääke voi enää parantaa. Sinä jäät yksin... joudut\ntoisien hoitoon. Silloin ei sinulla ole äitiä, mutta sinulla on isä...\nHän tietää nyt sinun... Kun äiti kuolee, sano sille suurelle hyvälle\nherralle, kun hänet tapaat, äidiltä terveisiä... Sano, että äiti on\nkärsinyt, paljon kärsinyt, mutta ei tahdo niitä muistaa.\n\nSairas olisi jatkanut, mutta ovi aukeni ja naapurin vaimo, joka useasti\nkävi heidän luonansa, astui sisään. Hän sytytti tulen pieneen pullosta\ntehtyyn lamppuun, jonka himmeä valo vaivaisesti valaisi huonetta ja\nsairaan kalpistuneita, melkein kuoleman kaltaisia kasvoja.\n\nSillä hetkellä näkyi kaapuun puetun miehen kasvot ikkunassa. Sitä ei\nkukaan huomannut.\n\nSilmäiltyään huoneen ja sen sisällä olijat, poistui utelias.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParooni B. oli tällävälin ajatuksiinsa kiintyneenä, astellut pitkin\navaran huoneensa pehmeillä matoilla kulmasta toiseen, eikä ensinkään\nhuomannut pimeän saapumista, eikä edes sitä, kun virastossaan palveleva\nsihteeri nöyrästi oli oven suussa tehnyt jo useita kumarruksia\nesimiehelleen.\n\nKun pimeys yhä eneni ja parooni vaan jatkoi astuntaansa, rohkaisi\nsihteeri lopulla itsensä, soristi yskäsemällä kurkkuaan ja lausui\narasti:\n\n— Herra parooni... Saanko luvan keskeyttää...\n\nParooni heräsi. Luullen äänen tulevan palanneelta palvelijalta,\nhuudahti hän:\n\n— Sitäkö lempoa siellä soperrat, pimeässä? Onnistuitko? No, joutuin!\n\nSihteeriparka joutui pulaan. Lisäksi oli hänen asiansa hyvin\narkalaatuista ja jos nyt vaan ei osaisi oikein menetellä, joutuisi\nvarmaan epäsuosioon, eikä asiasta tulisi mitään.\n\n— Herra parooni, aloitti sihteeri uudestaan, astuen yhden vapisevan\naskeleen eteenpäin.\n\n— Mitäs hittoa tämä on? Parooni läheni ovea ja huomasi heti\nerehdyksensä.\n\n— Ah; tekö se olittekin, herra Blecke? Ajatuksissani luulin Transsin...\n\nParooni soitti.\n\nNaispalvelia astui sisään.\n\n— Tulta! komensi parooni.\n\n— Antakaa anteeksi, armollinen parooni, alkoi herra Blecke, niin\nnöyrästi kuin vaan köyhälle sihteerille on mahdollista. — Antakaa\nanteeksi, että rohkenen häiritä, mutta olen pakoitettu sen entisen\nasiani takia vielä kerta vaivata armollista paroonia ja...\n\n— Ah! Niin. Se on varmaan sen pienen erehdyksen takia siellä\nvirastossa... Hm! Se tosiaan oli hieman harmillista, kiusottavaa,\nsuoraan sanoen.\n\n»Mitä kirottua tuo nyt sohrii», ajatteli sihteeri kummastuneena.\nMitään erehdystä ei virastossa hänen tietääkseen ollut pitkään aikaan\ntapahtunut. Ääneen hän lausui entiseen tapaan:\n\n— Suokaa minun muistuttaa...\n\n— Se tahtoo sanoa, että tahdotte puolustautua ja työntää syyn toisien\nniskoille, keskeytti hänet parooni, heittäytyen huolestuneena\nnojatuoliinsa. »Kirotun nahjus, tuo Frans», jupisi hän itsekseen.\n\n— Kuinka? kysäsi herra Blecke, luullen tuon »kirotun» joka lausuttiin\nhyvin kuultavasta tarkoittaneen itseään.\n\n— Äh! Niin tuota... Hm! Mistä se olikaan kysymys, herra Blecke? kysyi\nparooni hajamielisenä.\n\n»Sarvipää s—tana» jupisi sihteeri harmistuneena. Kumartaen kuitenkin\nmaahan asti, hän lausui rukoilevalla äänellä:\n\n— Se on palkankoroituskysymykseni, herra parooni. Olen vartonut, mutta\nkun tulosta ei ole näkynyt, rohkenin taaskin kääntyä Teidän puoleenne,\nherra parooni!\n\n— Hm! Palkkanne on siis riittämätön, herra Blecke?... Miksi ette ole\nnainut?\n\n— Juuri se, herra parooni, että olen nainut, tekee riittämättömäksi\npalkkani. Vaimo ja viisi lasta, herra parooni, mutta vaan kaksisataa\nkuukaudessa. »Tuon selvityksen olen jo tehnyt pari kertaa ennen»,\najatteli sihteeri enentyvällä harmilla. Paroonin virastossa palveli\nhän sihteerin apulaisena, mutta kun apulaisen on ruumiin mukavuudesta\npidettävä huolta yhtähyvin kuin vakinaisenkin, katsoi hän tarpeen\nvaativan hommata palkankorotusta.\n\n»Hänellä on vaimo, ja pieni palkka. Kummallista», ajatteli parooni,\nmuisteissaan omaa edistymistään vaimonsa avulla. »Viisi lasta, kaunis\nvalikoima». Ääneen hän lausui, tietämättä mitä sanoi:\n\n— Te olette onnellinen mies, herra Blecke! Teillä on vaimo ja viisi\nlasta. Vaimo, joka tyytyy pieneen palkkaan.\n\nHerra apulaissihteeri ällistyi. »Nyt se kirottu jo alkaa ivaamaan», sai\nhän vaan vaivoin pidättäytyneeksi kovaan lausumasta.\n\n— Herra parooni suvaitsee laskea leikkiä.\n\n— Viisi lasta... Hm! Se ei ole leikkiä. Te olette onnellinen mies...\n\n— Kun vaan lapsillani riittää ruokaa ja vaatetta, lisäsi sihteeri\nkatkerasti.\n\n— Ruokaa ja vaatetta?... Se on totta. Paljonko teillä on palkkaa?\n\n— Kaksisataa kuukaudessa, herra parooni. Velkaani täydyn lyhentää\nviidelläkymmenellä joka kuukausi ja lisäksi elättää vanhaa isääni.\n\n— Minä lisään palkkanne kolmeen tuhanteen vuodessa! Vaimo ja viisi\nlasta. »Missä hiidessä viipyy tuo peijakkaan lakeija», jatkoi hän\nitsekseen.\n\n— Vilpitöin kiitokseni... Suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että\nse on herra paroonin myönnytys jo kolmannen kerran, ilman mitään\nparannusta.\n\n— Hm! Vai niin. No, minä annan teille valtakirjan palkankoroitukseen...\n\nSamalla aukeni ovi ja lakeija astui sisään.\n\n— No, lopultakin! huudahti parooni ja nousi äkisti ylös. — Miten kävi?\nSaitko tietää? Joutuin, kuuletko!\n\n— Kyllä, herra parooni.\n\nLakeija ilmoitti numeron ja lisäsi:\n\n— Varroin, kunnes otettiin tuli päästäkseni varmuuteen huoneesta, johon\npoika katosi. Sisällä näin kuolevan naisen ja erään vieraan sekä pojan.\nSiinä kaikki, herra parooni.\n\n— Joutuin hevoset valjaisiin! Sano, että kiirehtivät.\n\nLakeija aikoi lähteä.\n\n— Ei! huudahti hän miettien. — Antaa hevoisten olla; menen\nvuokra-ajurilla. Viittani ja hattuni! Joutuin!\n\nLakeija riensi ulos ja palasi heti tuoden pyydetyt vaatteet. Parooni\npukeutui kun tulipalon riehuessa.\n\nJuuri kun hän oli aikeissa rynnätä ulos, astui herra Blecke nöyränä\neteensä, muistuttaen häntä palkankoroitusvaltakirjasta.\n\n— Tuhat tulimmainen! äijäsi parooni. — Menkää hiiteen kumarruksinenne,\nsillä minulla ei nyt ole aikaa. Ymmärrättekö?\n\nHän kiirehti ulos, herra sihteeri kumarsi hyvin syvään ja seurasi\njäljessä, toki uskaltamatta mennä liijaksi lähelle, ja jupisi rappuja\nalas laahustaessa:\n\n— Henkiinkö se nyt meni ketä puhaltamaan moisella kiireellä... Nyt\nolen yhtä suuri nolla kun konsanaan... Hiton hajamielinen kuhnus\nkoko mies... Kaikki ne sentään suuria virkoja hoitavatkin... Mokomat\npölkkypäät.\n\nNiitä saneluja ei kuullut parooni. Hän kiirehti kadulle, sillä ainakin\ntällä kertaa tahtoi parooni joutua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän aikaa tulen sytytettyä makasi sairas aivan hiljaan. Matami, joka\ntulen sytytti, nimeltään Flink, istui hiljaa kehoittaen itkevää poikaa\ntyyntymään, koska uskoi sairaan saaneen unesta kiinni. Äkkiä tapasi\nsairaan kuitenkin taas tuo kova yskimiskohtaus ja samalla huomasi\nnaapuri-emäntä veren alkavan vuotaa suusta pelottavassa määrässä.\n\nSäikähtäneenä käski hän poikaa kutsumaan miestään saapumaan ja kun\npoika heti palasi miehen seurassa, ei sairaalta kuulunut kuin pari\ntuskanhuokausta, rinta kohottui korkealle ja laski taas syvään, enää\nnousematta milloinkaan...\n\n— Se on lopussa? ilmoitti matami Flink miehelleen.\n\n— Siltä näyttää, mörähti tuo jörömäinen mies sylkäisten permantoon.\n\n— Mikä on loppu? tiedusti Arnold käsittämättömästi.\n\n— Äitisi on kuollut, selitti matami, kädet ristissä, silmäillen\nruumista vuoteella.\n\n— Äitikö kuollut?... Ei, ei!... Eihän äiti kuole ja jätä minua,\nArnoldiasi... Äiti, äiti!\n\nPienokainen tarttui kovasti äitinsä kaulaan, itkien surkeasti.\n\n— Älä siinä ruumiin vieressä ulvo poika, aja äiti poika pois siitä,\nörisi Flink.\n\nPieni orpo eroitettiin ruumiista ja talutettiin nurkkaan, matami\nsuoristi ruumiin käsiä, asettaen ne rinnalle ristiin ja sitä tehdessä\nälysivät hänen tarkat silmänsä setelin kuolleen kädessä. Hän otti sen\npois, viittasi miestään lähelle ja kuiskasi jotain hätäisesti tämän\nkorvaan, ja hiljalleen luisui matamin käsi paikatun hameensa suureen\ntaskuun.\n\nKun ruumis oli peitetty, samoin ikkuna, ja saatu kaikki tavalliseen\nkuntoon, tempasi matami itkevää poikaa käsivarresta, puhalsi lampun\nsammuksiin, ja he lähtivät huoneesta sulkien visusti oven jälessään.\n\nJuuri kun olivat luhistuneita portaita laskemassa, töyttäsi heitä\nvastaan pimeässä tuntematoin mieshenkilö joka aikoi pyrkiä ohitse\nhuonetta kohden.\n\n— Hyi! kiljasi tuo herkkä matami. — Mikä roisto tuo on kun noin työntää\nvasten kunniallisia ihmisiä?\n\n— Pois tieltä! kuului vastaus. — Minulla on tuonne sisälle asiaa.\n\n— Sinnekö? Tietäkää, ettei tässä Punavuoren talossa asu ketään\nyölintua. Menkää vaan toiseen taloon.\n\nMatami oli oikein kiistatuulella. Hän sulki eteisen oven.\n\n— Miksi sulette... Minun pitää sinne...\n\n— Luiki matkoihisi, perhanan... taikka...\n\nSe oli Flinkin jöröääni. Hän oli vähällä tarttua tungeksijan kaulukseen.\n\n— Niin, ei kuolleista seurustelijaksi, pistävästi lausui matami.\n\n— Kuolleista?... Mitä?\n\n— Tuossa huoneessa on ruumis, joka tuskin vielä on kylmennyt Menkää\nvaan toiseen taloon!\n\nFlink emäntineen Arnoldin kanssa poistui omaa asuntoaan kohti ja vieras\njäi seisomaan kuin naulattu.\n\nKun menijät olivat poissa, lausui vieras hiljaa:\n\n— Siis myöhästyin... Häntä, Juliaa, en saanut tavata... Yksi on minulla\njälellä, ja se on poika!\n\nHeitettyään vielä silmäyksen oveen ja ikkunaan, poistui vieras hiljaa\npihasta...\n\nMuutamia hetkiä myöhemmin lepäsi pieni Arnold rääsyihin kääriintyneenä\nviattomassa unessa Flinkin asunnon nurkassa, matamin hiljaa\nkuiskutellessa rakkaan puolisonsa kerällä valveilla sänkyssä.\n\n— Oletko varma, että seteli on oikea? kysyi Flink, vähän epäröivällä\näänellä.\n\n— Oikea! Aivan uusi satamarkkanen. Näkeehän sen... Kuka olisi uskonut,\nettä tuolla, köyhyyttään ruikuttavalla naisella, löytyisi kourassa\nkuollessaan sata markkaa.\n\n— Se täytyy jäädä meidän tietoomme.\n\n— Sinä, pappa, olet yhtä käsittävä kun minäkin. Siitä ei kukaan\nihminen tule saamaan tietoa... Miija parkakin kuri surkeasti tarvitsee\npalton ja uudet kengät. Manta on myöskin vallan avojaloin. Ja täytyy\nsinunkin, pappa, saada kannu hyvää rommia, kun olet sellainen heikko ja\nsairaloinen.\n\n— Niinpä kyllä... Mutta entä sen naisen hautaus?\n\n— Pyh! Vaivastalosta kyllä saa arkun. On niitä parempiakin vaivastalon\narkulla haudattu. — Mutta, arvaus pappa, mikä nyt pisti mieleeni?\n\n— No?\n\n— Me kirjoitutamme listan, jonka kanssa minä käyn hautausapua\npyytämässä. Ihmiset antaa mielellään sellaiseen tarkoitukseen.\nVaivashoidosta saamme arkun, hauta saadaan köyhien maasta ilman ja\nniin jää sekin summa meille. Hihhihii!\n\n— Se kelpaa. Poika käyköön kerjuussa ja hankkikoon leipänsä.\n\n— Niin. Ja minä menen köyhäin tirehtöörin luo ja otan pojan niin\nhuokeasta kuin mahdollista. Saahan se käydä kerjuulla, eikä meidän\nMandan tarvitse enää silloin niin paljon vaivata kipeää ruumistaan.\n\n— Se on viisas tuuma, eukkoseni. Mitä tuonlaisesta yksityisen naisen\nkakarasta...\n\nJa herrasväki Flink nukahti rauhallisesti, saatuaan suuren\nsuunnitelmansa valmiiksi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana päivänä oli matami Flink aikaiseen liikkeellä. Hänellä\noli varsin monta tehtävää. Köyhäin hoidon tirehtöörin luona täytyi\nkäydä pyytämässä kirstua ja tekemässä kaupat pojasta. Talonomistajan\nkirjoitettua listaan, jossa hän todistaa »naimattoman naisen Julia\nÅthelén'in kuolleeksi», täytyi Flinkin matamin juosta talosta taloon\nja sen tekikin hän suurella valppaudella. Tirehtöörin kanssa sopi hän\nmyöskin mainiosti. Pyysi ainoastaan kymmentä markkaa pojasta ja sen\nmyönsi tirehtööri aivan tinkimättä. Arkun lupasi myöskin, matamin\ntulisi se vaan hakea itse varastopaikalta.\n\nJa kun matami illalla palasi kotiin oli hänen sekä rahapussinsa että\npäänsäkin raskaan puoleinen. Väsymyksestä täytyi hänen näet saada\nhieman virkistystä tuontuostakin ja se virkistys tahtoi tehdä lopulta\nsen, että matamin jalat eivät enää illan tullessa tahtoneet oikein\nkannattaa.\n\nItse isäntä Flink ei sinä päivänä kyennyt huoneesta lähtemään. Jo\naamulla oli hän pistäynyt kaupungilla ja tuonut tullessaan suuren\npullon sekä sitä ahkeraan hyväiltyään, sai hän pysytellä huoneessa\nkaiken päivää.\n\nArnoldikin sai sen päivän viettää kerjuusta vapaana. Flinkin matamin\nrakastettujen pienokaisten kanssa, joista vanhin oli 12 vuotias ja\nnuorin vuotta Arnoldista vanhempi, sai hän määräyksen syödä eilen\nkaupungilta saamansa ruuat, ja riitti siinä heille koko päiväksi.\n\nKerta olivat lapset sinä päivänä jo ennättäneet keskenään\nriitaantumaan. Sen ratkaisi humaltunut Flink siten, että Arnold sai\nmaistaa pari läiskäystä hänen vyöhihnastaan. Heti siitä käsitti Arnold,\nettei olisi hyvä antautua riitaan Flinkin herrasväen rakastettavien\nlasten kanssa.\n\nSuuri oli kuitenkin matamin ja hänen armaan puolisonsa säikäys,\nkun illalla saapui heidän luoksensa pari viittoihin pukeutunutta\nherrasmiestä etsimään sitä orpoa joka edellisenä iltana jäi äidistään.\n\nArnold makasi silloin jo ryysyillään nurkassa ja kun matami käsitti,\nettä mahdollisesti lintu lentäisi käsistämme, päätti hän tehdä kaiken\nvoitavansa sen säilyttämiseksi. Ja vaikkakin kielensä tällä kerralla\ntahtoi sammaltaa ja jäsenet horjua, kokosi hän kuitenkin kaiken\nvoimansa, sekä lausui niin ylenkatseellisesti kun vaan sellaiselle\nmatamille on mahdollista:\n\n— Missäkö poika? Sitä teidän ei tarvinne tietää. Sillä se asia kuuluu\nminulle.\n\n— Meidän täytyy siitä nyt saada tieto... Makaa ehkä tuolla vuoteella.\n\nToinen herroista aikoi lähetä sänkyä, mutta sieltä mörähti itse isäntä\nkauhean karkeasti:\n\n— Huutia! Vai tänne sellaista penikkaa...\n\n— Niin, oletko hävyttömimpiä ihmisiä nähnyt? Kehtaavatkin tulla\nhäiritsemään kunniallisten ihmisten rauhaa... Menkää matkaanne,\nsenkin...\n\n— Suus' kiinni, akka! keskeytti toinen miehistä. — Laita poika tänne ja\njoutuin!\n\nKuultuansa moisen uhkauksen, sydämistyi matami oikein suunniltaan\nkoettaen nousta. Kun se kuitenkaan ei luonnistanut, alkoi hän syytää\nsuustansa mitä törkeimpää kielensä sillä hetkellä sattui löytämään.\n\nSilloin kuiskasi toinen, tähän asti hiljakseen ovella seisonut mies,\njotain ensimäisen korvaan, joka sanaakaan vastaamatta, kumartaen\npoistui heti ovesta. Sitä ei matami hirmuiselta suuttumukseltaan\nhavainnut, vaan jatkoi kielen pieksemistä minkä vaan ennätti suustaan\npurkaa, ovella seisovan miehen kuunnellessa sanallakaan siihen\nvastaamatta.\n\nKauvan ei kuitenkaan kestänyt kun poistunut mies palasi takasin,\nmuassaan kaksi poliisia. Hiljainen mies läheni poliiseja, kuiskasi\nhiljaa muutaman sanan, poliisimiehet kumartivat ja astuivat suoraan nyt\njo hiljenneen matamin eteen.\n\n— Missä on sen kuolleen naisen poika? kysyi toinen poliiseista, äänellä\njosta oli leikki kaukana.\n\n— Kas, mitä asiaa poliiseilla täällä? Matami huomasi nyt vasta kenen\nkanssa oli tekemisissä.\n\n— Täälläkö poliiseja? rähisi ukko Flink sängyssään.\n\n— Tahdomme tietää pojasta, kuuletteko? Poliisi osoittautui\nkärsimättömäksi.\n\n— Mitä se poliiseille kuuluu. Ei sitä varastettu ole, olkaa vaan\nhuoletta. Kyllä vaivaishoidon tirehtööri tietää kenelle se lapsen\nantaa, eikä sitä vaan sellaisille anneta, joilla hukka sen perisi.\n\n— Ettekö sano, missä on poika?\n\n— Ei minun tarvitse!\n\n— Mikäs on tuolla nurkassa? kysyi toinen poliiseista joka oli\nsilmäillyt pitkin huonetta.\n\n— Tarkastetaan! Poliisit lähenivät Arnoldin ryysyvuodetta.\n\n— Ulos huoneestani, sen nuuskijat! huusi matami. Sitä ei poliisit\nkuunnelleet, vetivät vaan hiljakseen erästä rääsyä nukkuvan kasvoilta.\n\n— Pieni poika. Ehkä se on juuri se jota etsitään? Molemmat kaapuun\npuetut herrat lähenivät nukkuvaa ryysyläistä. Toinen nyökkäsi\nmyöntävästi päätään.\n\n— Meidän täytyy hänet herättää, tuumii toinen poliiseista.\n\n— Joutavaa, vastasi se kaapuun puetuista miehistä, joka oli käynyt\npoliisia noutamassa. — Minä otan pojan hiljakseen syliini ja vien ulos.\n\nHuolimatta matamin ja hänen rakkaan puolisonsa huudoista ja\nparjauksista, otti viimeksi puhunut pojan kaikkine ryysyineen syliinsä\nja poistui poliisin avustamana ovesta pihalle jonne toinen mies ja\nmolemmat poliisit seurasivat. Portin lähellä seisoivat vaunut, molemmat\nmiehet nousivat niihin, ruoska läjähti ja vaunut vierivät keveästi pois\njättäen talon heti jälkeensä.\n\n— Katso vaan Frans, ettei poika heräjä. Saattaisi säikähtää.\n\n— Olkaa huoleta, herra parooni, luulen hänen nukkuvan sikeästi. Mutta\nsuokaa minun kysyä, missä aijotte poikaa ruveta hoitamaan.\n\n— Toistaiseksi kotona.\n\n— Oraslehdon kartanossa, herra parooni, ei hoitajalla ole itsellä\nlapsia. Vanha Redig ja vaimonsa ovat kunnon ihmisiä.\n\n— Todellakin! Mainio tuuma, Frans. Siis ukko Redigille poika —\nkasvatiksi. Ymmärrätkö.\n\n— Kasvatiksi? Täydelleen, herra parooni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Arnold seuraavana aamuna heräsi, katseli hän kummastellen\nympärillensä. Herrasväki Flinkin ryysyinen makuusija oli muuttunut\nsieväksi sängyksi, Flinkin enempi epäsiisti huone kauniisti\nsisustetuksi kammariksi ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen itsensä\nmitään tietämättä.\n\nIloinen lapsen luonto unohtaa kuitenkin helposti tapahtumat ja\nkun lakeija pojalle herättyä selvitti että hän paroonin, erään\nhyväntahtoisen herran käskystä, oli tahtonut ottaa hänet sellaisesta\npaikasta pois, suostui Arnold ilomielin muutokseen. Vielä samana\npäivänä puettiin hän siisteihin vaatteisiin ja niin oli pienestä\nryysyläisestä vähässä ajassa tullut sievä, hienopiirteinen herraspoika,\njoka iloisena hyppeli huoneesta toiseen, paroonin hymyillessä lapsen\nviattomille sukkeluuksille.\n\nTätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Paroonin kävi tukalaksi pitää\npoikaa luonansa uteliaiden ystäviensä takia ja lisäksi tahtoi hän\npojalle hyvän kasvatuksen. Noin viikko muutostaan, sai Arnold luvan\nseurata paroonia hänen vaunuillaan yhteen hänen lähellä olevalle\nmaatilalleen ja siellä jätti hän pojan vanhalle uskolliselle talonsa\nhaltijalle, ukko Redigille ja hänen hyväntahtoiselle emännälleen\nhoidettavaksi.\n\nYstävällisesti ottivat vanhukset pojan vastaan ja pieni mies tunsi heti\nkodin lämpöä uhkuvan vastaansa, ja vähääkään kummastelematta kotiutui\nhän helposti uusien hoitajiensa seuraan.\n\nRyysyläisestä oli tullut varakkaan kartanon kasvatti, paroonin\nsuosikki, hänen talonsa hoitajan lemmikki. Puuttui vaan yhtä:\naatelisvaakunaa!\n\nEttä ryysyläiselle kuuluisi vaakuna ja aatelinen arvo, sitä ei hyvin\nusea tohtisi uskoa. Uskoiko sitä kunnon Redig vaimoineen, jää hänen\nsalaisuudekseen. Pieni Arnold oli kasvatti, hän ei käsittänyt pitkään\naikaan vaakunasta ja kun hän siitä alkoi käsittämään, ei hän sitä\nomakseen tietänyt ja lopulla, kun sen omaaminen-olisi käynyt helpoksi,\nhän ryysyläisen vaakunan kilpeensä ikuisesti liitti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOraslehdon kartano sijaitsi luonnonihanalla paikalla, tuuheiden puiden\nsuojassa, joiden lomitse kirkas järvi vilkkui päärakennuksen ikkunista\nkatsoessa silmiin.\n\nKartano oli liittynyt jo aikoja takaisin paroonin omistamaan\nsukutilaan, johon vähän kerrallaan joutui useat pienemmät maatilat\nyhtymään. Siten sukutila aina kasvoi kasvamistaan kuin suurvalta, joka\npienempiä aina liittää allensa, tullen määrääväksi moniaiden ylitse\nja samalla veroittajaksi kaikille. Hallitsijan täytyy nöyrtyä toisen\nkäskettäväksi, jos anastaja hänet sellaiseksi vielä uskoisi, toisessa\ntapauksessa saa hän lähteä maastaan ja toinen hoitaja, uuden käskystä,\nastuu tilalle.\n\nNiin oli käynyt Oraslehdon kartanon entisen omistajan kanssa.\n\nVanhan paroonin eläessä oli omistaja riitaantunut maansa rajasta.\nSeurasi käräjän käynti, joka kesti vuosikausia ja päättyi\nluonnollisesti suuremman maanomistajan voitolla. Eikä vielä sillä\nhyvä. Toimitettiin uusi maanjako ja mittauksessa joutui melkein\npuoli Oraslehdon kartanon maista suuren sukutilan alle. Lisäksi oli\nsen omistaja käräjöidessään velkaantunut suuresti. Parooni, varakas\nmies, lunasti velat itselleen ja yhtenä kauniina päivänä oli kartanon\nomistaja pahoitettu lähtemään puille paljaille. Oraslehto liittyi\nyhtenä »siirtomaana» suureen sukutilaan ja parooni lähetti sille uuden\nhoitajan, uskollisen hra Redig'in, jonka hoidossa kartano siitä päivin\noli ollut.\n\nKatkeralla mielellä muutti entinen omistaja tilaltaan, vaimonsa ja\nkahden poikansa kanssa, joista vanhin oli vasta kahdeksan vuotias,\nerääseen torppaan. Sekin oli paroonin tiluksien ääressä, mutta toki\nkuuluva toiseen pitäjään.\n\nMuuttaissaan oli Martti Martola, Oraslehdon entinen omistaja, vasta\nnoin 30 vuotias. Hänen perheensä oli pieni, pariskunnalla oli vain\nkaksi poikaa. Mutta heille oli sallimus määrännyt useampia perillisiä,\nja siihen aikaan kuin nuori parooni vei Arnoldin Oraslehtoon, oli\nMartin onni saada perheeseensä jo kymmenennen perillisen, tyttären.\nTämä heidän ainoa tyttärensä syntyi juuri viisitoista vuotisena\nmuuttopäivänä.\n\nVanha parooni oli jo useita vuosia maannut maan povessa, nuori\noli saanut ohjat käsiinsä, mutta Martin viha ei ollut lauhtunut.\nPäinvastoin kiehui se polttavana hänen suonissaan myöskin nuorta\nparoonia kohtaan ja aina kun hän joko yksin tai poikineen joskus\ntapasi paroonin, kuului hänen huuliltaan vihan murina, ja kun hän\ntoisinaan joutui vanhempain poikiensa kanssa puheisiin paroonista tai\nOraslehdosta, lausui hän ankarasti, ettei hän, eikä poikansakaan, saisi\nmilloinkaan unohtaa sitä vääryyttä jonka tuo viekas aatelisherra oli\nheitä kohtaan tehnyt.\n\nTyttärensä ristiäisissä sai Martti ensikerran kuulla paroonin tuoneen\nkasvatin Oraslehtoon ja Redigin saaneen määräyksen hoitaa ja kasvattaa\nsitä parhaansa mukaisesti. Sala-äänet olivat jo myöskin tienneet kertoa\npojan olevan jonkin köyhän naisen, sekä senkin, ettei parooni vallan\nsyyttä vaatisi poikaa hyvin hoidettavaksi.\n\nTämä tieto lisäsi kiehua Martin suoniin. »Moisia salaisten irstailujen\nhedelmiä, saisi siis hänen talonsa kätkeä, elättää ja hoivata, oikean\nomistajan lapsineen saadessa tuskin jokapäiväistä leipääkään», tuumi\nhän vimmoissaan. Vihansa leimui kohti paroonia, eikä siitä jäänyt\nosattomaksi pieni viaton Arnoldikaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNoin kuusitoista vuotta on kulunut siitä, kun Oraslehdon hoitaja, herra\nRedig sai itsellensä kasvatin. Vanhus elää vieläkin, vaikka tukkansa\non hopeoitunut ja vuodet selkänsä kangistanut. Vaimo on yhtä pitkälle\nennättänyt miehensä kanssa kaikissa suhteissa. Elämä on ollut heille\nyksivakaista, joskin puutteetonta. Mutta kun kumpikin on ennättänyt\nseitsemänkymmentä sivuuttamaan tuntuisi tuo sama elämä heille synkältä\nja vastenmieliseltä, ellei olisi olemassa yhtä joka heitä ilahduttaa.\n\nSe oli nuori Arnold.\n\nVanhempain hellyydellä, olivat he molemmat, siitä hetkestä kun hän\nOraslehtoon saapui, häntä hoitaneet; hänestä yksin löytäneet huvia\nja tyydytystä. Ylpeillen katsoivat vanhukset taaksepäin elettyyn\naikaan, luoden samalla voittoriemuisen katseen nuoreen solakkaan\nylioppilaaseen, joka heleän valkoinen lakki päässä, innon tuli\nsilmissä ja lapsen kiitollisella rakkaudella tervehti heitä portailla,\npalatessaan kotia onnellisesti ylioppilastutkinnon suoritettuaan.\n\nArnold oli nyt yhdenkolmatta vuotias ja niin iloinen ja huoleton kuin\nsaattaa olla vain nuori ylioppilas, jonka vastaisuus näyttää taatulta.\nLapsuutensa aikaisempia vaiheita hän tuskin hämärästikään enää muisti.\nHän ei kysellyt itseltään eikä keltään, mistä tuo kaikki hyvyys häntä\nkohtaan tuli, miksi kasvatusvanhempansa pitivät häntä kun omaa lastaan,\nmiksi hänelle paroonin luona oli huone, palvelija ja mukavuutta,\njollaista vaan harva koululainen, joka on toisien hoidossa, saa\nosakseen. Huolettomana nautti hän vaan kaikki hyväkseen ja kun ei edes\nkukaan ollut milloinkaan huomauttanut hänelle sanallakaan vanhemmistaan\ntai sukuperästään, ei hän niistä itsekään enempää tiedustellut, kantoi\nvaan rehellisesti nimeä: Arnold Redig, jonka kasvatusisänsä hänelle\nheti luoksensa otettua antoi.\n\nSukuperänsä, lapsuutensa, äitinsä ja isänsä, olivat siis verhonpeitossa\nja sitä verhoa ei kukaan olisi uskonut kenenkään koskaan poistavan.\nKaikkein vähemmän Arnold itse olisi sitä uneksinut.\n\nSe ystävyys, jota parooni aina osoitti Arnoldille, ei myöskään\nmilloinkaan saattanut häntä ajattelemaan pitemmälle, eikä mitenkään\nniin pitkälle, että hänen ja paroonin välillä löytyisi jotain lähempää\nsidettä, joka heitä toisiinsa yhdisti. Aina uudistuvat raha-lahjat,\nhienot pukimet, ratsuhevoset ja kaikenmoiset ylellisyystarpeet, olivat\nhänestä vaan jonkinmoisia lahjoja kasvatusisänsä ystävältä ja kun\nniitä oli tottunut aina saamaan, tuli niiden merkitys jokapäiväiseksi\nja huomaamattomaksi. Näin kului aika, Arnold sivuutti yksikolmatta,\nsuoritti ylioppilastutkinnon ja palasi Oraslehdon vanhuksien luo\niloisena ja onnellisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana päivänä palaamisestaan, muistui Arnoldin mieleen vanha\nlemmitty pyssynsä ja metsä. Siellä oli hän monta hetkeä viettänyt\nuskollisen Tommi-koiransa parissa, ja moni jänö oli viimeisen juoksunsa\npäättänyt näiden ystävyyksien lähelle saavuttua.\n\nMetsä muistutti taaskin niin vastaavasti häntä, että pienen ajan\nkuluttua sai pyssy ja Tommi luvan jättää Oraslehdon taaksensa ja kulkea\nhumisevan metsän siimeksessä isäntänsä seurassa, pyssy isäntänsä\nolkapäällä ja Tommi juosten, kieli pitkällä, lähellä metsikössä.\n\nMetsien Haltijatar osottautui tänään kuitenkin peruuttaneen entisen\nsuosionsa. Pyssy sai rauhallisesti pysyä paikoillaan, Tommi juosta\nhölkötti toimettomana ja itse metsästäjä kuljeksi välinpitämättömänä\nmetsiä ristin rastiin, tarkempaa määrää askeltensa suhteen panematta.\n\nHuomaamattaan oli hän joutunut kulkemaan rajan poikki ja oli aivan\ntuntemattomilla seuduilla, kun huomasi erehtyneensä metsässä. Kun\nsamalla oli mahdollista eksyäkin, päätti hän, kuullessaan kaukana\nkarjankellon kalkatusta, kulkea eteenpäin, sieltä jos mahdollista\nlöytää ihmisasuntoa ja sen kautta jonkin oikotien takaisin Oraslehtoon.\nTällä ajatuksella lähti hän astumaan eteenpäin, mutta tuskin oli hän\npäässyt sataa askelta lähenemään kun jo kuuli Tommin ankaraa haukuntaa\nja samalla ihmisäänen huutavan jotain kovalla hätäisellä äänellä.\n\nSiepaten pyssyn käteensä, jotta oli helpompi juosta tiheässä\nmetsikössä, kiiruhti Arnold kohti ääntä, sillä hänen aavistuksensa\nsanoi että Tommi oli alkanut hätyyttää karjaa ja että paimen koetti\nsitä äänellään pelättää.\n\nPäästyänsä tiheiköstä ulos, näkikin hän ruohikossa karjalauman syövän\nrauhallisna, mutta taampana useita lampaita kiirehtivän edellä ja Tommi\ntuiskuna perässä. Paimen, muuan tyttönen, juoksi myöskin seiväs koholla\nhuutaen, saamatta kuitenkaan koiraa tottelemaan ja tuho näkyi kohta\nsaavuttavan jonkun lampaista.\n\nArnold ei tietänyt mitään keinoa. Koira ja lampaat olivat siksi etäällä\nettä hänen oli mahdotointa äänellään saada Tommia tottelemaan, hän\nsiis vaan juoksi pitkin ruohistoa sen minkä jalkansa myöntivät, mutta\nvalitettavan myöhään ennätti hän perille.\n\nKiihoittunut koira, jota kotioloissa tavallisesti pidettiin kahleissa,\nsaavutti kuitenkin helposti lampaat, ja repäisten yhtä niskasta heitti\nsen maahan, raadellen sitä vimmatusti.\n\nSamalla aikaa saapui paimen ja Arnold perille. Tommi sai heti\nisännältään palkkioksi sivalluksen pyssyn perästä, paimen taas\npuolestaan heitti aseensa maahan ja polvistui verisen lampaan ääreen\ntarkastamaan sen onnetonta tilaa.\n\nArnold havaitsi kuitenkin heti, että lampaan saamat vammat olivat siksi\nsuuret, että sen pitempi eläminen vaan kiduttaisi eläinkurjaa, josta\nsyystä hän ystävällisesti pyysi tyttöä väistämään, tähdäten samalla\npyssyllään lammasta otsaan.\n\n— Minun lampaani, minun Kiilini, lausui tyttö sääliväisenä lampaansa\nkohtaloa.\n\n— Tommi on niin säälimätön, vastasi Arnold, luomatta parempaa huomiota\npaimeneen. — Sen tuskat täytyy nyt lopettaa.\n\nPyssy pamahti ja lammas oikasi raajansa hengettömänä.\n\nTuskin oli savu hälvennyt pamauksesta, kun metsästä ryntäsi kolme\nmiestä, yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa, esiin ja kysymättä,\nsaavuttuaan luokse, näkivät mitä oli tapahtunut.\n\nSyntyi aluksi hetkisen hiljaisuus. Miehet silmäilivät vuoroin lammasta\nmaassa, vuoroin koiraa ja sen isäntää. Lopuksi lausui vanhin miehistä\nkatkeralla nuhtelevalla äänellä:\n\n— Kuinka se on mahdollista, että herra käy koirineen metsästelemässä\ntäällä minun haassani, ja antaa repiä lampaani?\n\n— Anteeksi — vastasi Arnold kohteliaasti mutta arvokkaana. Olin\nmetsästämässä ja erehdyksessä jouduin vieraalle alueelle. Koirani\nyllätti lampaat, enkä parhaalla tahdollanikaan voinut tapaturmaa\nauttaa. Sovitaan asiasta, minä suoritan vahingon.\n\n— Se on oikeus ja kohtuus! Teidän tulee ehdottomasti suorittaa lampaan\nhinta. Vanha mies silmäili nuorta miestä harmistuneena, mutta kuitenkin\nsäilyttäen mielenmalttinsa.\n\n— Paljonko määräätte lampaasta?\n\n— Minä en ole mikään kiskuri ja riittänee siitä kymmenen markkaa.\nTuossa on sen oikea omistaja, sanokoon se kuitenkin mielipiteensä. Mies\nosoitti kädellään tyttöä joka kasvot maahan luotuna ei vastannut mitään.\n\n— Sano, Orasta, lampaasi hinta, kehoitti toinen miehistä. Mutta Orasta\nvaikeni.\n\n— Minä annan siitä kaksikymmentä, lausui Arnold ystävällisesti. Samalla\npisti hän kätensä taskuunsa aikoen ottaa sieltä lompakkonsa. Silloin\nmuisti hän harmikseen, että lompakkonsa oli jäänyt kotia. Siitä\nkuitenkaan enempää välittämättä, otti hän taskukirjan, repäsi siitä\nlehden ja virkkoi tyynesti:\n\n— Rahaa minulla ei ole mukana, mutta uskottanee velkakirjaa. Lunastan\nsen vielä vaikka tänäpäivänä.\n\n— Aina velkakirjaakin uskotaan, kun vaan saa tietää velkakirjan antajan\nmaksukyvystä, vastasi vanha mies vakaana.\n\n— Redig, on nimeni. Oraslehdossa kotini ja...\n\n— Redig! kirkasi mies ja astui hämmästyneenä pari askelta takaisin.\nNuoret miehet silmäilivät uhmaillen Arnoldia.\n\n— Oikein! Kenties olen nimestä tunnettu ja hyväksytte siis velkakirjan.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Arnold otti välittämättömänä lyijykynään,\naikoen kirjoittaa velkakirjan; Martti — sillä hän se oli — ei alussa\ntaas tahtonut saada sanaa suustaan. Mutta nähtyään että Arnold aikoisi\nkirjoittaa velkakirjaa, hän syöksyi hirmuisella vihalla, nyrkki\nkoholla, Arnoldin eteen ja sähisi, kiukusta kuivakkaana:\n\n— Pysähdä! kirotun äpärä, kirjoituksesi! Sinultako, viholliseltaniko,\nhuolisin velkakirjaa?... Haa, kerta olet sinäkin velasta, nylkijäni\näpärä, kourissani!\n\n— Mitä?... Kuinka uskallatte?...\n\nArnold astu enempi kummissaan kun pelosta pari askelta taaksepäin,\nasettuen samalla ryhdikkään asentoon, pidellen tukevasti pyssynsä\npiipusta ja katsoi rohkeasti vastustajaansa silmiin.\n\nRaivostunut Martti läheni, silmissä vihan liekki, vielä lähemmälle.\n\n— Kuinkako uskallan? karjui hän. Miksi en uskalla minä sinua, taloni\nsyöjää, lampaani raatelijaa, sanoa mikä olet. Sinä olet tuhannesti\nkirottu paroonin äpärä!... Sinun suonissasi virtaa tuota kirottua\nverta, ja vielä uskallat, roisto, astua minun nälällä omistetulle\nmaa-alalleni. Heittiö, maksa lammas, taikka...\n\nMartti tempasi tytön äsken pudottaman kangen käteensä ja hyökkäsi, ase\nkohona, kohti Arnoldia, joka puheen aikana hölmistyneenä oli vielä\netääntynyt. Samalla silmänräpäyksellä pysähtyi hän kuitenkin; tulinen\nvihan puuska leimahti hänenkin rinnassaan ja salaman nopeudella särähti\npyssyn tukki ilmassa.\n\n— Hävytön!... Tulkaa jos haluttaa!\n\n— Lammas!... Konna!\n\nMartti ei nähnyt mitään. Hänen kauvan kytketty vihansa pääsi nyt\nvalloille ja hurjassa raivossa, sivaltaen kangellaan, hyökkäsi hän\neteenpäin.\n\nArnold, nähtyään todella vaaran, vetäytyi askeleen syrjään joten\nisku tuli väistetyksi. Mutta hänenkin vihansa oli nyt valloillaan\nja hän aikoi sivaltaa Marttia pyssynsä perällä, kun samalla häneen\ntakaapäin tartuttiin lujasti kiinni, pyssy väännettiin kädestä ja\nyhdellä heitolla makasi hän maassa saaden kovan jymäyksen selkäänsä\npuunkannosta kaatuissaan. Hän ei ollut huomannut nuoria miehiä varoa\nja nämä joutuivat isänsä avuksi juuri sillä hetkellä kun Arnoldin\npyssyn-tukki olisi ehdottomasti tervehtinyt Martin päätä tai kylkeä.\n\nHuolimatta loukkaantumisesta, aikoi Arnold syöksyä kuitenkin heti\npystyyn, mutta sen teki tyhjäksi raivostunut Martti, ryntäen kiinni\nhänen kaulaansa, heittäen itsensä samalla Arnoldin päälle ähkien:\n\n— Konna! Äpärä...\n\n— Isä... Jumalan nimessä, hellittäkää, kuului samalla heleä naisen ääni\nja Orasta tarttui isänsä käsiin, koettaen niitä irroittaa.\n\n— No, nouskoon nyt, mutta ei tästä askeletta ennenkuin lammas on\nmaksettu. Martti hellitti ja nousi puhaltaen ylös. Vihassaan huomasi\nhän menneensä liiankin pitkälle.\n\nArnold kohosi arvokkaasti perässä. Tosin oli hän loukkaantunut sekä\ntunnossaan että ruumiinsa puolesta, mutta siitä huolimatta tuntui\nkohtaus hänestä hassunkuriselta ja päästyänsä ylös hän melkein nauraen\nsanoi tytölle:\n\n— Kiitos tyt... neiti. Te pelastitte minut varmasta selkäsaunasta.\n\n— Aha! Sinä ilkut! Maksa lammas ja luiki maaltani! Sen saman on tehnyt\nsinun kirottu sukusi, ajaessaan minut omalta maaltani.\n\nMartin ääni vapisi.\n\n— Minä annan lupaamani velkakirjan...\n\n— Rahat! kuuletko!\n\n— Silloin astui Orasta suorana ja ujostelematta isänsä ja Arnoldin\neteen. Hänen silmänsä säikkyivät, puna hehkui hänen kasvoillaan. Nyt\nvasta huomasi Arnold, että tämä paimenena oleva tyttö oli harvinaisen\nkaunis ja vartalonsa sorja. Ryhti todisti ylevästi että hänen sydämensä\nja sielunsa oli sopusoinnussa ulkonaisen kauneuden kanssa.\n\n— Isä! — sanoi tyttö suloisella, mutta varmalla äänellä. — Te\näsken sanoitte, että lammas on minun ja annoitte minulle hinnasta\nmääräysvallan. Vasta nyt olen saanut sen mietityksi.\n\nMartti, joka sivumennen sanoen paljon piti tyttösestään, lauhtui\nhieman, katsoi aprikoiden tyttöä silmiin ja lausui lopulla:\n\n— Niin. Lammas on sinun. Sinä saat määrätä siitä hinnan.\n\n— Minä siis määrään. Kääntyen Arnoldiin, lausui hän painaen hehkuvat\nkasvonsa alas:\n\n— Hyvä herra... lammas ei maksa mitään.\n\n— Eikö mitään? huudahtivat yhdestä suusta isä ja pojat\n\n— Ei, ei mitään. Tyttö vetäytyi syrjään.\n\n— Ja sinäkö luulet, että isäsi vihollinen vielä saa koirineen teurastaa\nlampaitani? Ajattele, Orasta!\n\n— Olen jo ajatellut. Toivottavasti pitää isäkin puheensa hinnan\nmääräämisestä.\n\nMartti ei vastannut heti. Hänen sielussaan riehui viha ja halusta\nolisi hän tahtonut kostoa. Paha oli kuitenkin hänen tehdä vastoin omaa\nsanaansa ja siitä syystä hän melkein murtuneesti lausui:\n\n— No, hyvä. Kun ei lammas maksa mitään, niin pyydän teidän heti\npaikalla jättämään tämän haan ja älkääkä milloinkaan koskettako\njalallanne minun, kerjäläisen, omistamaa maatilkkua. Pois, joutuin!\n\n— Kiitoksia hyvyydestänne neiti, sanoi Arnold ystävällisesti Orastalle.\n— Mitä tulee maksuun, toivon sen voivani hyvittää.\n\nKäännyttyään ympäri ja otettuaan pyssynsä maasta, hän kohottaen\nhattuaan lausui ilman pienintäkään vihaa:\n\n— Jääkää hyvästi, te, joka varmaan olette tämän jaloluontoisen\nneidon isä. Olen tosin varsin syyttä saanut osakseni kohtelua, jota\nlampaan murha yksin ei olisi kannattanut. Tämä kohtaus on kuitenkin\nvetänyt verhon silmistäni ja minä luulen siitä johtuvan itselleni\njonkin käänteen, ennen aavistamattoman. Mitä tulee astumiseen! teidän\nmaatilkullenne, toivon sen voivani ehkä ystävänä vielä joskus uudistaa.\nHyvästi!\n\n— Ei milloinkaan! kuului Martin ääni hänen perässään, vaan se soi\nArnoldin korvissa kuin olisi hän lausunut: sallimusta ei voi estää\nmilloinkaan!...\n\nKummalliset tunteet riehuivat Arnoldin sielussa, hänen saavuttuaan\nomaan hiljaisaan asuntoonsa. »Äpärä», »taloni syöjä» ja »kirotun\nparoonin äpärä», kaikui nyt niin selvään hänen korvissaan. Siihen\nsekottui heleä naisääni, päättäväinen, mutta sointuisa. Silmissään näki\nhän kolme vihasta kuohuvaa miestä ja niiden rinnalla hennon suloisen\ntytön, melkein lapsen, jonka ylevä sulo kuitenkin voitti kostonhimoiset\nmiehet, juuri kuin auringon nousu voittaa synkimmänkin syysyön.\n\n»Olisiko se mahdollista?» kuiskasi ääni hänen povellansa. »Paroonin\näpärä!» — minäkö?\n\nHän koetti muistella menneitä aikoja, vuosia takaisin.\n\n»Ken on äitini?» kysyi hän tuskallisella kaihomielellä taas itseltään.\nEi vastausta. Mutta hänen silmissään kuvaantui eräs kuva, se oli ihmeen\nkauniin naisen kuva, jonka hän joskus oli tavannut paroonin huoneen\nseinässä. Parooni piti paljon siitä kuvasta, oli sanonut kerta hänelle\nsen kuvan olevan eräältä vanhalta ystävältä, jonka hän, Arnoldikin, oli\njoskus lapsena tuntenut. Siitä kulki hänen silmänsä jonnekin kolkkoon\nköyhään huoneeseen, kalvakka nainen lepäsi kuihtuneena vuoteella,\npieni nälkäinen kerjäläispoika istui vuoteen ääressä ja itkien valitti\nnälkäänsä. Taas oli hän näkevinään samaisen ryysyläisen kadulla,\niljettävällä, likaisella ja sateesta lionneella kadulla koulupoikien\ntyrkkiessä, kaatuneen soppakannun, pelastavan herran ja taas tuon\nkalvakkaan naisen yskintää, verta, itkua ja...\n\n— Jumalani!... Äitinikö kuollut puutteessa ja kurjuudessa? huusi hän\nääneensä, huomaamatta oven aukeamista, josta vanha Redig paraillaan\nastui sisään, säikähtäen ankarasti kasvattinsa äkkiarvaamattomasta\npuheesta.\n\n— Mi... mitä? sopersi vanhus käsittämättömänä.\n\nArnold huomasi tulijan. Hän tajusi puheensa tulleen kuulluksi ja kun\nuskoi vanhan kasvatus-isänsä varmaan tietävän asioista, jotka näihin\nasti olivat olleet häneltä salaperäisyyteen kätkettynä, päätti hän,\nkävi miten tahansa, siitä tiedustaa.\n\n— Ah! Tekö se olittekin hyvä, rakas isä... Niin, minä olen todella\nhyvin kummallisella mielenlaadulla... Oi, jos voisitte, jos tahtoisitte\npäästää minut siitä, olisin teille ikuisesti kiitollinen.\n\nArnold lankesi vanhuksen kaulaan, kätki päänsä hänen tuuheaan\nhopeanväriseen partaansa ja itki, itki kun pieni lapsi.\n\n— No, mutta... Sinä, Arnold-rukka et mahda olla terve... Metsässä\nvarmaan vilustuit ja sen vuoksi...\n\n— Ei, ei! Minä olen varsin terve... Olisin oikein terve, vieläpä\niloinenkin, kun tietäisin, kun selvenisi se, mikä painaa mieltäni...\n\nHän vaikeni, pyyhki kyyneleet silmistään ja pitäen molemmat kätensä\nvanhuksen kaulassa, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi totisella,\nvakaalla äänellä, mutta painolla:\n\n— Ketkä ovat vanhempani?\n\n— Vanhempasi?... Vanhus peräytyi ehdottomasti. Mutta Arnold ei\nhellittänyt käsiänsä. Hyväillen, itkien, likistäen päänsä vanhuksen\nrintaan, hän rukoili, pyysi niin kauniisti, että vedet vierivät lopulta\nvanhuksenkin silmistä:\n\n— Te tiedätte... Olette minua rakastanut... minä rakastan teitä...\nenempi kuin ketään... Sanokaa, Jumalan nimessä puhukaa... Älkää antako\nminun olla tässä hirveässä epätiedossa... Rakas, hyvä, paras isä,\nketkä ovat vanhempani? Oi, sanokaa, kuiskatkaa se noilta totuuden\nilmoittavilta huuliltanne... Ikuinen kiitollisuuteni seuraa teitä\nhaudan tuolle puolelle.\n\nVanhus oli voitettu. Kuivuttuaan kyyneleet silmistään, tarttui hän\nsanaakaan virkkamatta Arnoldin käteen ja kuletti hänet ikkunan luo,\njosta lavea näköala, ihanine järvineen, niittyineen ja laihoineen\nnäyttäytyi laskeuvan auringon valossa. Viitaten kädellään laajaa\nnäköalaa virkkoi vanhus väräjävin äänin:\n\n— Tuon kaiken, jonka tuossa silmäsi näkee, omistaa isäsi.\n\n— Isäni?... Siis kuitenkin? Ja minä kun en siitä ole milloinkaan saanut\ntietoa.\n\n— Nyt sen tiedät... Vanha Redig sen ilmaisi... Tähän asti on häntä\nuskollisena kunnioitettu, nyt hän koirankaan arvoinen ei enää ole... En\nvoinut kuitenkaan olla ilmaisematta.\n\n— Oi, isä! Tehän olette minun kasvattanut, vaivan tähteni nähnyt ja\nniin hellästi minua hoivannut... Ettehän olisi voinut vaijeta, vielä\nvähemmän valehdella pojallenne. Minä jo tiesin sen, vaikka en uskonut.\n\n— Tiesit? Mistä!\n\nMuutamalla sanalla selvitti Arnold seikkailunsa metsässä. Lopetettuaan\nkysyi hän:\n\n— Isäni on siis teitä kieltänyt ilmoittamasta sitä minulle?\n\n— Hän uskoi salaisuuden minulle ja käski sen pitää ikuisesti omana\ntietonani.\n\n— Ah, nyt käsitän... Olen hänen leikittelynsä tulos... Löytö- tai\nkasvatuspoika, joka armosta on saanut omistaa ne hyvyydet, joita kipeä\nomatuntonsa on pakoittanut hänet jakamaan. Suonissani virtaa hänen\njalosukuista vertaan, vaan sen hän, häpeää välttääkseen, on pakoitettu\nsalaamaan... Olen kerjäläinen, mutta samalla todellinen vaakunan\nperillinen... Kunnia ja arvo syrjäyttää rakkauden, olipa kysymyksessä\nvaikka ainoan lapsen rakkaus... Mutta äitini? Ken oli äitini?\n\n— Mitä minä tiedän hänestä, oli äitisi jokin köyhä tyttö. Sukunimi lie\nollut Åthelén ja ristimänimi Julia. Paroonin käskystä otin minä sinut\nomalle niinelleni.\n\n— Niin. Minä muistan, aivan kuin kaukaisen unen, erään kuihtuneen\nnaisen ja kerjäläispienokaisen... Tuo nainen oli äitini ja\nkerjäläispoika olin minä... Äitini kuoli kuivuuteen, mutta pojan\npelasti hänen suuriarvoinen ja mahtavan rikas isänsä... Omatuntonsa ei\nsallinut hänen antaa lapsensa kuolla ja menehtyä kurjuuteen...\n\nHän on ollut jalo minua kohtaan, mutta hänen tylyyttänsä äitiäni\nkohtaan ei se voi korjata.\n\n— Arnold, Arnold! Älä vaivaa mieltäsi. Joutuu ehkä aika, jolloin isäsi\nhuomaa erehdyksensä ja silloin...\n\n— Silloin hän ryysyläisen vaakunani vaihtaa paroonin kallisarvoiseen\nvaakunaan. Hahhahhah! Todellakin harvinainen sattuma... Luulisitteko,\nrakas isä, minua niin turhamaiseksi, että, oltuani ikäni kaiken\neroitettuna isäni todellisesta lapsen arvosta, olisin valmis tuon\nloiston omistamaan, kun hän sen armostaan suvaitsee antaa. En, ikinä!\nOnneksi on minussa tahdon lujuutta, käsivarsissani voimaa ja vielä\nkärsineen, loukatun naisen ja jalon aatelisherran verta suonissani.\nMinä halveksin tuonlaisia armonantajia, olipa se vaikka oman isäni\narmopala. Ryysyläis-vaakunaani, ei minulta kukaan riistä. Se on\nsydämessäni ja on yhtä puhdas, puhtaampi kuin usean kultainen, mutta\nloassa tahrattu aateliskilpi.\n\nRedig palasi omaan huoneeseensa, mutta kauvan aikaa seisoi Arnold vielä\nikkunassaan, katsellen ihanaa näköalaa kesäyön valossa. Hänen sielunsa\noli taaskin tyyni, ja tyytyväisenä laski hän vuoteelleen, jossa hän\npian, unen herttaisessa hyväilyssä oli olevinaan kauniilla ruohistolla,\nvieressään suloinen Orasta-paimen, joka ruohoista, orvokeista,\nsinikukista ja apilaista sitoi somaa seppeltä ja viehkeästi hymyillen\nlaski sen »oman Arnoldinsa» kaulalle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun Orasta illalla palasi kotiin karjoillensa ja tapasi veljensä, sai\nhän heiltä nuhteita, kun oli niin helpolla laskenut sen, jonka heidän\nmielestään olisi pitänyt saada kärsiä entisten tapausten johdosta.\nOrasta ei vastustanut sanallakaan. Itsekseen hän vaan ajatteli: »Tekoni\noli oikein. Tuo nuori herra ei ole syyllinen kotini häviöön».\n\nMutta jotain erityistä tunsi hän nyt mielessään. Nuoren miehen arvokas\nkäytös, hänen rohkea esiintymisensä, sointuva puheensa ja uljas,\nmiehekäs ryhtinsä, oli painunut Orastan mieleen ja hänestä tuntui kun\nikävöisi hän jälleen näkemistä.\n\nAamulla vei Orasta karjaansa taaskin eiliselle paikalle Ei sentähden,\nettei haassa muuallakin olisi ollut karjalle syötävää, vaan sentähden\nettä juuri se kohta hänestä tuntui nyt erityisesti viehättävän.\nTuntonsa sanoi hänelle selvään, että hän siellä oli tavannut ensimäisen\nsellaisen nuoren miehen, jonka paljas näkemä on kylliksi vetämään\nnuoren tytön kunnioituksen puoleensa.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena soljui häneltä puolen päivää vallan huomaamatta\nohitse. Aurinko osoitti päivällisaikaa, karja oli laskenut levolle ja\nkaunis paimen, syötyään tuohikontistaan jonkun suupalan, heittäysi\nnurmikolle, pensaan siimekseen mukavasti pitkälleen, seuraten\nsilmillään taivaan sinilaella ohi rientäviä pilvenhattaroita, jotka\nniin vapaasti siellä liitelivät, aivan kuin houkutellen: tuleppa\nmukaan, täällä on niin vilpoista ja vapaata...\n\nMetsän reunaan ilmestyi valkeaan ylioppilaslakkiin puettu nuori mies.\nSiellä hän seisahti ja katseli ruohistoon. Nähtyään sen toisella\nlaidalla karjalauman, puheli hän itsekseen:\n\n— Minä en erhettynyt. Karja on taas tänään täällä ja luullakseni\nmyöskin niiden viehättävä paimen.\n\nArnold lähti astumaan eteenpäin. Hän oli tänään tullut velan maksoon ja\ntäytyi siis saada tavata tyttö. Tuntonsa sanoi myöskin vallan selvään,\nettä tuo velan makso oli mainio sattuma, koska sen kautta kävi helpoksi\nsaada puhella suloisen saamamiehensä kanssa.\n\nMitään aavistamatta, saapui hän pensasten luo, jossa Orasta, kädet\nristissä pään takana nukkui rauhallista unta, niin vapaana kun konsaan\nomalla vuoteellaan.\n\nArnold pysähtyi äkisti. Tämä näky oli hänestä hurmaava.\n\nTyttö oli vaatetettu löysään vilpoiseen kesäpukuun. Huivinsa oli\nvalunut kaulalle, kastanjan väriset kutrinsa lepäsivät vapaina\nruohistossa, avara maalais-röijynsä oli auki joten tasaisesti\nhengittäessä lainehtiva povi lumivalkoisen paidan yläpuolelta pisti\nnäkyviin. Paljaissa jaloissaan oli sievät tuohi-virsut, joista toinen\nnukkuessa kuitenkin oli pudonnut ja pieni täyteläinen jalka lepäsi niin\ntyytyväisen näköisenä ruohikossa.\n\nHuumaantuneena seisoi Arnold hetken. Hän ei uskaltanut jäsentään\nliikuttaa pelosta että häiritsisi nukkujaa ja näkemänsä ihanuus\nkatoaisi. Hampaittensa lomitse hän itsekseen nupisi:\n\n— Mikä viehättävä kuva... Oi, jospa olisin nyt maalari, en milloinkaan\nlöytäisi onnistuneempaa mallia... Mikä tyyni rauha, mikä vapauden\nnautinto... Oi, äiti!... Kuinka onnellinen olisit ollut korven tyttönä,\njonne ei hekumoitsijan silmä olisi ylettynyt... Konna se, joka moisen\nsydämen rauhan saattaa särkeä...\n\nJuuri sinä hetkenä vetäytyivät tytön purpurahuulet suloiseen hymyyn ja\nArnold tunsi kuinka halusta hän olisi tahtonut hellän suudelman noille\nhuulille painaltaa.\n\nSamalla aukenivat tytön silmät, ne tapasivat Arnoldin ja heikko\nhuudahdus pääsi hänen huuliltaan kun hän säikähtyneenä hypähti ylös.\n\nJoskin hieman hämillään, rohkaisi Arnold itsensä, astui lähelle ja\ntarjoten kättään hän vilpittömällä äänellä lausui:\n\n— Anteeksi... En tahtonut häiritä ja toivon että rauhoitutte. Minä\ntulin maksamaan velkani.\n\n— Minä olin nukkunut ja...\n\n— Juuri se minua huvitti katsoa. Te nukuitte todella rauhallisesti...\nMutta istutaan. Tässä on varsin mukava paikka.\n\nArnold istui turvepenkereelle, vetäen Orastan rinnalleen. Ystävällinen\npuhelu rauhoitti tyttöä, hymyillen veitikkamaisesti kiinnittäessään\nauki olleet röijynsä napit ja pyyhkäisten valloillaan olevat kiharansa\nohimoiltaan, hän virkkoi:\n\n— Te olette rohkea... Kielsihän isäni eilen...\n\n— Minun astumasta hänen valtakuntansa alueelle. Kielsi tosin, mutta\nvelkani tulen suorittamaan toki siinä missä se on tehty. Kieltämättä on\nkylkeni vielä eilisestä hieman kipeä, mutta se ei kuitenkaan estä minua\nuusista seikkailuista.\n\nMinäpä jo eilen sanoin lampaani hinnan.\n\n— Jota hintaa en puolestani hyväksy. Lupaamani hinnan siitä suoritan...\nNiin... suorittaisin siitä kymmenkertaisesti, kun se oli teidän\nlampaanne.\n\n— Kiilistäni pidin tosin paljon, mutta en käsitä miksikä te siitä\ntahtoisitte maksaa niin paljon. Eihän se ollut kuin lammas vaan.\n\n— Mutta se oli teidän, Orastan, lammas... Mutta sanokaapas, miksi\nisänne oli niin suutuksissaan minulle?\n\nOrasta kertoi mitä hän tiesi Oraslehdosta, paroonin ja isänsä välisistä\nrettelöistä ja lopetti puheensa seuraavasti:\n\n— Kun hän kuuli nimenne ja tiesi että te olette sen talon isäntä,\npäätti hän kostaa kärsimyksensä.\n\nArnold oli seurannut tarkkaavasti kertomusta. Sen loputtua hän sanoi\nsynkästi:\n\n— Isällenne on tehty vääryyttä. Mutta syytön olen siihen minä. En\nomista sitä, enkä yhtään taloa. Olen vaan köyhä kasvatti, en muuta.\nLupaan kuitenkin tehdä parhaani tuon vihan poistamiseksi.\n\n— Mutta tehän olette paroonin poika. Isä on niin sanonut.\n\nSana »äpärä» ei ollut selvillä vielä yksinkertaisen Orastan\nkäsityksessä. Isä oli sanonut nuoren miehen paroonin pojaaksi, siinä\nkaikki.\n\n— Minulla ei ole mitään oikeutta omistaa itseäni hänen pojakseen. Sen\nvastaisuudessa ehkä tulette käsittämään.\n\nPitkän ajan keskustelivat he yhdessä, toisinaan laskien leikkiäkin\nja Orasta tunsi pian itsensä varsin rohkeaksi viettämään yhdessäoloa\nnuoren herran kanssa karjaa paimentaessa.\n\nVasta illan tullessa huomasi Arnold ajan olevan poistua, hän kaivoi\nesille setelin, painoi sen Orastan käteen ja virkkoi hilpeästi pitäen\ntytön kättä omassaan:\n\n— Tuossa velkani, lampaan hinta. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi\nheti levollisesti:\n\n— Niin, todella lampaan hintaa... Jospa tietäisitte, kuinka kalliin\nhinnan maksaisin tuon lampaan omistajattaresta itsestä.\n\nTuo oli lausuttu niin kummallisella äänellä, niin suloisesti\nsointuvalla äänellä, mutta myöskin mitä painavammin, että Orasta,\nvaikkei sitä täydellisesti käsittänytkään, puoleksi säikähtyneenä aikoi\ntemmata kätensä ja juosta pakoon. Arnold ei hellittänyt. Hän jatkoi:\n\n— Sallimus johti eilen tänne tieni. Täällä näin suloisen\nOrasta-paimenen ja hän tuskin tiennee, kuinka paljon tuosta\nnäkemisestäni olen hänestä ruvennut pitämään... Vastatkaapas minulle,\nOrasta: voisitteko yhtään pitää lampaanne surmaajasta?\n\nNyt käsitti Orasta mistä oli kysymys. Hänen sielunsa leimusi\nilmiliekissä, hän tunsi veren syöksyvän kasvoilleen ja vaieten painoi\nhän kasvonsa maahan ikäänkuin peläten niiden jotain ilmaisevan.\n\nArnold jatkoi:\n\n— Voisinko käsittää väärin. Sydämeni ilmoittaa kuitenkin, että Orasta\nminua käsittää, että hän kantaa tunteita yhtyneitä minun tunteisiini...\nVastaa minulle, Orasta?\n\nArnold laski hiljaa toisen kätensä tytön vyötäisille, vetäen häntä\nhellästi luokseen. Kuiskaten hänen korvaansa lisäsi Arnold:\n\n— Orasta, armas! Kuinka paljon pidän sinusta. Sano vaan sana: pidätkö\nArnoldista? ja minä olen tyytyväinen.\n\nHiljaa kuului silloin vastaus. Se tuli sydämestä, oli arka mutta armas.\nJa kun se sydämestä oli lähtenyt, se toiseenkin sydämeen sattui.\n\nMuutamaan hetkeen ei kumpikaan virkannut mitään. Orasta oli suljettu\nArnoldin syliin, hänen kätensä oli kiedottu isänsä vihollisen kaulaan,\nheidän huulensa koskettivat toisiaan ja metsän humina kuletti\nkuulumattomat kuiskaukset kauvas rakkauden jumalattarien kuuluviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRedigin ja hänen vaimonsa kummaksi muuttui Arnoldin käytös ja\nmielenlaatu äkisti, edelläkerrotun tapauksen jälestä.\n\nEnnen hän huvitteli vanhuuksia leikillisyyksillään, nyt oli hän\nvakava ja ajattelevainen, huolettomuutensa oli kadonnut ja hänestä\ntuli hiljainen, totinen nuorimies. Hän oleskeli mieluimmin yksin ja\nviipyi usein päiväkauden metsässä, ilman pyssyä ja koiraa ja kun\npalasi takasin, söi hän illallisensa tuskin virkkaen sanaakaan ja meni\nkiireesti omaan huoneeseensa.\n\nParoonikin, joka tuon tuostakin pistäysi Oraslehdossa, huomasi pian\ntuon muutoksen. Visusti uteli hän tietoa siitä Redigiltä ja kun tämä\nei tiennyt asiasta antaa mitään luotettavaa varmuutta, määräsi parooni\nhänen siitä ottamaan selvää sekä heti ilmoittamaan siitä hänelle.\n\nNäin kului muutamia aikoja. Suvi teki jo loppuaan ja eräänä iltana\nkun Arnold tapansa mukaan palasi metsästä, päätti kunnon Redig ottaa\nasiasta selvyyttä. Illallisen perästä hän siis heti menikin Arnoldin\nhuoneseen ja virkkoi ilman mitään pidempiä mutkia, haluavansa kerta\nkuulla syyn hänen muutokseensa. Ukon sana oli vakava, siinä oli\ntotuutta, Arnold tiesi itsekin muutoksestaan ja kun se noin suoraan\nkysyttiin päätti hän myöskin antaa suoran vastauksen. Melkein\nhuolettomasti hän siis vastasi, ukon suureksi kummaksi:\n\n— Niin, nähkääs... Minä olen rakastunut!\n\n— Rakastunut?\n\n— Eli oikeimmin: olen kihloissa ja aion ottaa vaimon ihan ensi tilassa.\n\n— Minä en käsitä... Kuinka se olisi mahdollista.\n\n— Oi, isä! Se käy varsin helposti laatuun. Erkanen tästä talosta, etsin\nitselleni työtä jolla elätän itseni ja perheeni.\n\n— Erkanet täältä?... Mahdotonta.\n\n— Jo kylliksi olen paroonille kiitollisuuden velassa. En tahdo lisätä,\nsillä kenties kiitokseni loppuisivat kesken, ennenkuin velka tulisi\nsuoraksi.\n\n— Ja kuka on morsiamesi?\n\n— Köyhä, yksinkertainen paimentyttö. Nimensä on Orasta ja isänsä\non joskus omistanut tämän talon, joka häneltä vietiin vääryydellä\nikipäiviksi.\n\n— Mitä? Martti Martalanko tytär? Mahdotonta.\n\nUkko oli säikähtyä kuoliaaksi.\n\n— Hän on ihana tyttö. Orasta rakastaa minua, tärkein asia avioliittoon\nmennessä, ja samaa tunnen itsestäni. Isänsä kyllä on uhannut, saatuaan\nkuulla aikeistamme, ennen antaa tyttärensä vaikka mustilaiselle kuin\nminulle. Onneksi on kuitenkin nykyinen avioliittolaki väljempi kun\nentisaikoina ja minä en epäile voitostani.\n\n— Sinäkö, herrasmies, suuren paroonin poika, torpparin tytön.\n\n— Tuo kaikki on liikaa, rakas isä. Tiedätte itse, pitääkö isä minua\npoikanaan. Ja vaikka hän vielä pitäisikin, niin suostumustani Orastan\nkanssa en ikinä purkaa. Hyvää yötä, rakas isä.\n\nArnold heittäytyi levollisesti vuoteelleen, ukko kömpi omaan\nhuoneeseensa, mutta vielä unessaankin höpisi hän harmistuneena:\n»Torpparin tyttö, yksinkertainen kollo. Mahdotointa». Paroonille päätti\nilmaista asian ihan ensi tilassa.\n\nMuuttuneet olivat asiat ja olosuhteet myöskin Martti Martolan torpassa,\njälestä lammasjutun metsässä. Orasta tosin ilmaisi salaisuuden heti\nrakastetulle äidilleen, mutta se päätettiin pitää isältä salassa\nmahdollisimman kauvan. Tytär kävi edelleen karjaa paimentamassa ja\njokapäiväisenä seuralaisenaan oli hänelle Arnold. Päivät soljuivat\njoutuin, he tunsivat itsensä onnelliseksi ja kun Orasta toisinaan\nmuisti heidän välillään olevasta syvänteestä, hän kun oli ainoastaan\nköyhä töllin tytär, poisti sen heti Arnoldin rehellinen katse ja hänen\nvakuuttava äänensä.\n\nEräänä sunnuntaipäivänä päätti Martti mennä Orastan tilalle ja päästää\nhänet vapauteen. Hän poistui kotoa ja kulki suoraa päätä hakaan. Suuri\noli kuitenkin hänen hämmästyksensä kun näki, astuttuaan metsästä\nruohistolle, pensaitten luona istuvan valkealakkisen herrasmiehen ja\nOrastan hänen sylissään. Hämmästykseltään ei hän tiennyt mitä tuli\ntehdä. Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen silmänsä tuntiessaan tuon\nnuoren herran vihollisensa pojaksi.\n\nSillä hetkellä olisi Martti ollut valmis musertamaan pään Arnoldilta,\nmutta onneksi ei löytänyt mitään asetta. Hän tyytyi siis hyökkäämään\nsuoraan Arnoldin rintoihin, ärjyen vihasta vimmastuneena:\n\n— Sinä kirottu... Taloni on viety, vieläkö lapsenikin, roisto, tahdot\nmurhata. Minä sinut katala tapan!\n\nArnold, joka huomasi ajoissa Martin tulon, ennätti kuitenkin nousemaan\npystyyn, ja yhdellä nykäisyllä oli hän irti Martista tämän itse\nsuistuessa maahan.\n\nUkon ylösnousemista käytti Arnold hyväkseen lausuen maltillisesti:\n\n— Hyvä Martola. Heittäkää jo syytöksenne ja vihanne. Että talonne on\nteiltä ryöstetty ei suinkaan ole minun syyni, ja jos voisin olisin\nvalmis sen tänäpäivänä takaisin antamaan. Rakastan tytärtänne, enkä\nsallisi että kukaan häntä loukkaisi.\n\n— Sinä! sinäkö rakastat tytärtäni? Kirottu rakkaus! sähisi Martti\npäästyänsä pystyyn, uudelleen kuitenkaan hyökkäämättä käsiksi.\n\n— Ihana rakkaus, kunnon Martola. Se on kahdenpuolista, ja ainoastaan\nsellainen liitto joka siitä solmitaan, kaunistaa avioliiton.\n\n— Lopeta! Tytärtäni, sen kuulkoon hän itse ja sinä, en milloinkaan\nanna viholliselleni. Pois täältä, äläkä koskaan lähene. Minä sinua ja\nkirottua sukuasi vihaan hautaan asti. Pois silmistäni!\n\n— Minä lähden. Sillä ei ole sentään sanottu että rakkaudestani Orastaan\nluopuisin. Hyvästi, Martti Martola! En epäile, ettei meistä vielä tule\nystäviä, ehkä enempikin. Hyvästi Orasta! ja varjelkoot sinua taivaan\nvallat joutumasta sattuneiden koetuksien uhriksi.\n\n— Hyvästi, Arnold! Kestän kaikki, lausui Orasta niin pelottomasti, että\nMartti vallan hölmistyi tyttärensä rohkeudelle.\n\nKun Arnold katosi metsään, lausui Martti Orastalle äänellä, josta sai\npäättää, että hänkin puolestaan on luja päätöksessään:\n\n— Pois kotiisi sinäkin! Tämä on viimeinen päivä kun vietit metsässä.\nVannon antavani sinut ennen mustalaiselle akaksi kun tuolle kirotulle\npuolisoksi. Pois!\n\nMartti piti lupauksensa. Vielä samana iltana haki hän kylästä erään\npoikasen karjaa paimentamaan ja Orasta sai määräyksen olla liikkumatta\nulkopuolella kotinsa rajoja.\n\nVirran juoksua on kuitenkin helpompi tukkia kun estää kaksi\nyksimielistä toisiansa tapaamasta.\n\nMartti kävi kotona olevien poikiensa keralla joka päivä työssä,\nvaimonsa taas oli nuorten puolella ja niin oli nuorten yhtyminen\nmahdollista. Arnold kävi vapaasti torpassa, yhdessä samoilivat he\nmetsiä torpan läheistöllä eikä Martilla niistä kohtauksista ollut\npienintäkään tietoa.\n\nPäivää jälkeenpäin herra Redigin kohtausta Arnoldin kanssa, ilmoitti\nArnold Orastalle että hän seuraavana päivänä illalla tulisi suoraan\nhänen isänsä luokse pyytämään hänen suostumustaan ja ellei hän\nsuostuisi, täytyisi heidän toteuttaa ennen tehty päätöksensä, joka oli:\nOrasta poistuu kotoa, he yhtyvät pariskunnaksi ilman suostumusta.\n\nMikään ei näyttänyt Arnoldista mahdottomalta. Paroonin lahjoittamia\nrahoja oli hänellä säästössä kaunis summa ja eräältä uskolliselta\ntoveriltaan oli hän saanut lupauksen päästä rakenteilla olevalle\nrautatielle sievään toimeen, ilmoitettuaan hänelle miten asiansa\nolivat. Niin oli hän varma toimeentulostaan, vaikka jättäisi paroonin\ntilukset selkänsä taakse. Orasta tosin epäili kotoaan poistumista,\nmutta Arnoldin rakkaus poisti pelon ja kun he erosivat lupasi Orasta\nseurata häntä vaikka maailman ääriin joskaan ei isä suostuisi heidän\nyhteenmenoonsa lupaustaan antamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tyytyväisinä erkanivat rakastavaiset toisistaan.\n\nSeuraavana päivänä saapui parooni B. Oraslehtoon.\n\nRedig oli tapansa mukaan häntä vastassa ja autti kohteliaasti toista jo\nmyöskin vanhaksi käynyttä ukkoa vaunuista.\n\nArnoldikin oli tänään kotosalla, — hän päätti valmistua illalliseen\nkoetukseen morsiamensa kotona — ja vastasi kohteliaasti joskin\nkylmän puoleisesti paroonin tervehdykseen. Tämä ei myöskään jäänyt\nparoonin huomiosta ja oikopäätä kutsui hän Redigin luoksensa kartanon\nvierassaliin, jonne saavuttua heti tiedusti, josko kasvatusisä olisi\nsaanut tietoa Arnoldin mielen muutokseen.\n\n— Kaikki, herra parooni, on jo selvillä.\n\n— Ja syy?...\n\n— On rakkaus!\n\n— Mitä lempoa? Rakkaus?\n\n— Valitettavasti niin on laita.\n\n— Sepä saakeli... Rakkaus!\n\n— Luullakseni on se auttamattomissa. Poika on vallan raivoissaan.\n\n— Hm, hm!... Entä rakastettu?\n\n— Kokonaisen torpparin tytär, herra parooni. Sen Martti Martolan, joka\nennen omisti Oraslehdon.\n\n— Pah! Perkele! Sen käräjäpukarin, joka muinoin antoi isälleni niin\npaljon huolta? Sepä perhanaa!\n\nParoonin viha tuntui nousevan. Hetkisen mietittyään, purskahti hän\nkuitenkin raikkaan nauruun ja virkkoi leikillisesti:\n\n— Kuulkaapas, hyvä Redig! Minä uskon ettei tuosta rakkaudesta ole\nsuurempaa vaaraa. Rakastella täällä maalaisoloissa moukan tyttöjä,\nei ole synniksi luettava nuorelle ylioppilaalle... Käskekää Arnold\npuheilleni heti. Tahdon itse kuulla tunnustuksen hänen omasta suustaan.\n\nRedig kumartui ja poistui. Muutaman minutin kuluttua saapui Arnold\nvierashuoneeseen.\n\nParooni istui mukavasti lepotuolissaan huoneen perällä ja osoitti\nArnoldille istuinta vierellään.\n\nKoneentapaisesti noudatti Arnold kehoitusta.\n\n— Olen kutsunut — aloitti parooni — sinua tänne keskustelukseni\nkanssasi asioista, joista mahdollisesti riippuu tulevaisuutesi.\n\nArnold kumarsi.\n\n— Kuten tiedät — jatkoi parooni ystävällisesti — olen jo ikämies ja\nsiitä syystä tarvitsen ehdottomasti apua. Virastossani kaipaan aina\njo apulaista, jonka nuori, terävä äly voisi olla avuksi. Sitäpaitse\nnämä maatalot vievät paljon huolta. Apulaisekseni olen ajatellut sinua\nja kun siitä varmaan tulevaisuutesi tulee vakavalle pohjalle, luulen\nettet itsekään sitä vastusta. Lukuja voi silti jatkaa, siitä ei mitää\nhaittaa. Mitä itse vastaat?\n\n— Suuri kiitos huolenpidostanne, herra parooni!\n\n— Sinä olet osoittaunut järkeväksi nuorukaiseksi ja siksi olenkin\nvalmis katsomaan parastasi.\n\n— Minulla on syytä aina muistella hyväntekijänäni teitä, herra parooni!\n\n— Muuten, kuten muistan, täytät sinä kohta kaksikolmatta ja joutuu\nheti aika katsoa toimelias puoliso. Vasta silloin vakaantuu käsitys ja\nelämä saa seisovan kohdan. Virkauralle pyrkiessä tulee se seikka ottaa\nerityiseen huomioon.\n\n— Anteeksi, herra parooni, siitä asiasta suoraan puhuen, olen jo\npitänyt huolta.\n\n— Mitä? Olisitko jo valinnut itsellesi puolison? Parooni näytti\ntietämättömältä.\n\n— Olen! Aion lyhtyä siihen liittoon vielä tämän vuoden kuluessa.\n\n— Todella rohkea päätös. Tähän asti et vielä ole voinut tietää mitään\ntulevaisuudesta; luvut kesken, y.m. Saanko olla utelias ja tiedustaa,\nken on morsian?\n\n— Nimensä on Orasta Martola, ja on hän erään torpparin tytär tästä\nläheltä.\n\nParooni näytti hämmästyneeltä.\n\n— Mitä? Torpparin tytär... Talonpoikaistyttö.\n\n— Oh, se ei tee mitään. Tulee huomata, että itsekin olen vaan\nkartanonhoitajan ottopoika, kasvatti ja kuten luulen löytölapsi. Mitä\nhuonompi minua olisi torpparin rehellinen tytär?\n\nSe lausuttiin kuivasti ja pisteliäästi.\n\n— Äh! Sehän on pelkkää hullutusta. Sinä, toivorikas nuorimies,\navioliittoon halvan torpparin tytön kanssa.\n\n— Herra parooni, sallikaa minun kysyä jos rakkaus todella on\nhullutusta. Minusta sillä on paljoa syvempi merkitys.\n\nMinusta on hullutusta, että mies jolle tulevaisuus hymyilee onnea\nryhtyy tuonlaisiin liittoihin. Järkeä myöskin tarvitaan avioliittoon\nmennessä.\n\n— Se on vakaa päätökseni ja siitä en luovu, herra parooni!\n\n— Entä tulevaisuus?\n\n— Herra parooni vastikään esitteli.\n\n— Pyydän huomauttaa, hyvä Arnold, ettei se tila ole torpparin\ntyttärelle.\n\nArnold nousi.\n\n— Siis ei ole minulla muuta sanottavaa, kun kiittää tarjouksesta johon\nen tullut hyväksytyksi.\n\nHopeahapsinen parooni menetti mielenmalttinsa:\n\n— Tämä on kerrassaan kiittämätöntä! Noinko palkitset\nmyötätuntoisuuteni? Sanot päätöksesi järkähtämättömäksi. Mutta minä\nsanon, että se peruutetaan... Vai luuletko, ettei asioissasi ole\nkellään toisella sanan valtaa? Ei! Siitä ei tule mitään, niin totta kun\nelän. Ei!\n\nParoonin nyrkki sattui pöytään. Arnold seisoi vakavana ja kun myrsky\ntaukosi lausui hän levollisesti:\n\n— Herra parooni! Tosin olen ollut teidän ja talonne hoitajan\narmoilla. Olen saanut teiltä hyvän hoidon ja kasvatuksen. Siitä olen\nkiitollinen. Niin... Ehkä enempi kun tulisikaan. Mutta että minua,\nlöytölasta, joku, olipa hän vaikka kasvattajani, alkaa eroittamaan\nsiitä, joka on elämäni ainoa aatos, ihanin unelmani, niin siitä ei\ntule mitään! Minulle rakkauteni on korkeampi kun arvo ja kunnia, jonka\nusea vallassäätyläinen kernaasti unohtaa. Teillä, herra parooni, ei\nole pienintäkään oikeutta avioliittoni peruuttamiseen. Onko tämä\nkiittämättömyyttä en tiedä, se vaan on vakaa ajatukseni.\n\n— Niinkö luulet? Ehkä minulla kuitenkin löytyy siihen oikeutta\nisommassa määrin kuin saatat uskoakaan. Mitä siihen sanot?\n\n— Minulla ei ole enää mitään lisättävää.\n\n— Sitä enempi on minulla... Onko kasvattajalla tai isällä mitään\neroitusta?\n\n— Minä en käsitä herra paroonin tarkoitusta.\n\n— Isällä täytyy poikansa ylitse olla täysi valta, kasvattajalla ainakin\nsivullinen määräysvalta. No, niin. Minulla on molemmat. Mitä siihen\nvastaat?\n\n— Mitä? Teillä, paroonillako, täysi valta isänä ja kasvattajana? Mikä\ntunnustus, herra parooni.\n\nParooni huomasi menneensä liikaa pitkälle. Sitä ei enää käynyt\nperuuttaminen. Hän siis enempi lauhtuneena jatkoi:\n\n— Oli aika kuin tulin tuntemaan äitisi. Sen muistoja olet sinä. Otin\näitisi kuoltua sinut hoitooni ja siitä asti olet saanut kantaa etuja\njoita parempia ei yksikään avioliitosta syntynyt lapsi ole saanut\nhyväkseen. Siinä koko selvitys.\n\nArnold väistyi muutaman askeleen ja katsoi omituisesti isäänsä.\n\n— No, niin! Olet siis poikani ja minä toivon että osoitat isällesi\nlapsen rakkautta ja kuuliaisuutta.\n\nArnold väistyi vielä etäämmälle virkkamatta sanakaan.\n\n— Sinä vetäydyt syrjään. Mitenkä minun tulee tämä käsittää?\n\nNyt tuli Arnoldin vuoro vastata. Selvään, joskin hieman vapisevalla\näänellä hän puhui:\n\n— Minäkin luulen muistavani tuon naisen, äitini. Hän oli, kuten\nniin moni muu, joutunut ylhäisien uhriksi. Näki nälkää, sillä nuo\nylhäiset ovat liikaa korkealla huonompiaan ottamaan rinnalleen. Hän\nkuoli kurjuuteen ja poikansa pääsi isän armoihin, kuten juuri kuulin\ntodistettavan. Löytölapsena hän hoidettiin parhaan mukaan, mutta\nhalpuutensa ei sallinut häntä kantamaan isänsä nimeä. Nyt häneltä\nvaaditaan lapsen rakkautta. Mutta sitä hänen on mahdoton tuntea. Isä,\njoka lapselleen on vieras hyväntekijä, ei koskaan saa lapsenrakkautta\nomistaa. Hän on vieras ja kiitollinen kasvatti katsoo häneen vaan nöyrä\npelontunne sydämessä.\n\n— Arnold! Tämäkö sinulla on antaa isällesi!\n\n— Oh, parooni, isäni! Nyt kun tahdotte riistä minulta rakastettuni, nyt\nilmaisitte vasta olevanne isäni. Mutta äitini oli köyhä, rahvaan tyttö,\npojallansa ei ole ollut tähän asti isää ja siis ei löydy mitään syytä\njoka voisi minut eroittaa Orasta-armaastani.\n\nParooni ei vastannut heti. Hän käveli ajatuksissaan edestakaisin\nlattialla ja pysähtyi vihdoin Arnoldin eteen sekä virkkoi hiljaa mutta\npainavasti:\n\n— Niinkö uskot? Ehkä kuitenkin isäsi aatelisvaakuna?\n\n— Ei kuulu minulle, joskin oikeuden mukaisesti niin olisi laita. Ja\nsanon suoraan, jos vaikka se niin olisikin, en sittekään luopuisi\npäätöksestäni. Minä pidän arvossa oman vaakunani, sen sain äidiltäni\nja on se niin puhdas ettei mikään paroonin kilpi voi sitä somentaa.\nSe on ryysyläisen vaakuna, omantunnon puhtaus, eikä sitä rumenna edes\ntorpparin siveä, ihana tytärkään. Sen vaakunan kanssa olemme niin\njaloja kuin kukaan aatelismies tai neito saattaa olla. Siinä päätökseni.\n\nKumartaen poistui Arnold huoneesta. Paroonilla ei ollut mitään sitä\nvastaan, hän vaipui lepotuoliinsa eikä käsittänyt mitä tulisi tehdä.\nSuuri mies oli neuvotonna nuoren miehen sanojen johdosta.\n\nÄkisti pisti hänen mieleensä eräs tuuma. Tarttuen pöydällä olevaan\nkelloon, soitti hän tulisesti. Palvelija astui huoneeseen.\n\n— Hevoset joutuin valjaisiin ja käskekää Redig tänne! komensi parooni.\n\n— Heti, herra parooni.\n\nPalvelija poistui ja heti saapui ukko Redig sisälle.\n\n— Poika on riiviöissään, selitti parooni. Nyt on täytymys keksiä\nkeinoja. Olen sen jo keksinyt. Ajamme suoraa päätä tuon Martolan\ntorppaan ja vaadimme, että hänen täytyy kieltää nuorten avioliitto.\n\n— Luulen ettemme onnistu. Hän vihaa teitä, herra parooni.\n\n— Silloin koetamme käyttää rahaa, ellei sekään onnistu, tulee käyttää\npakkokeinoa.\n\nPalvelija tuli ilmoittamaan että hevoset olivat valjaissa.\n\nParooni Redigin seurassa astui vaunuihin, jotka vierivät nopeasti\nOraslehdon pihalta.\n\n— Kylää kohti. Ensimäinen sivutie oikealle ennen kylää, komensi Redig\nkuskille.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPäätettyään päivän työn metsässä, palasi Martti poikinensa ajoissa\nkotiin. Aamulla olivat menneet jo päivän sarastaessa ja siitä syystä\nkatsoivat olevansa oikeutettuja hieman aikasemmin illalla lopettamaan.\n\nIllallinen kannettiin pöytään. Orasta, vaikkakin levoton tietäissään\nArnoldin vielä samana iltana saapuvan tekemään ratkaisevan askeleen,\nkyseli kuulumisia metsästä, koettaen olla niin hilpeänä ja isälle niin\nmieleisenä kuin mahdollista. Martti olikin oikein hyvällä tuulella,\nkertoi jäniksestä joka oli ollut vähällä juosta hänen syliinsä y.m.\n\nSilloin kuului huoneiden takaa rattaiden kolinaa ja samalla töytää\nparivaljakot torpan pihalle.\n\nPala takertui Martin kurkkuun. Vaunut tunsi hän heti parooni B:n omiksi.\n\nParooni ja Redig nousivat vaunuista ja astuivat hämmästyneen torpan\nväen vetäytyessä sivuun, vähääkään kursastelematta sisään.\n\nMartti seisoi keskellä tuvan lattiaa osaamatta ajatella mitään.\nVihansakin oli hän tällä hetkellä unohtanut, niin tavattomalta tuntui\nhänestä herrojen vierailu.\n\nYstävällinen parooni toivotti kohteliaasti hyvää iltaa, Redig\nluonnollisesti seurasi esimerkkiä.\n\n— Minulla olisi — aloitti parooni — puhuttavaa teille, Martti Martola.\nEhkä voisimme tuolla kamarissa vapaammin keskustella.\n\nViipyi hetki ennen kuin Martti löysi vastausta. Sillä aikaa ennätti\nparooni silmäillä ympärillensä ja kohtasi hänen silmänsä säikähtyneen\nOrastan seisomassa uunin lähellä.\n\n»Tyttö on todellakin kaunis», tuumi parooni naistuntijana itsekseen.\n\nMartti oli tällävälin saanut puhelahjansa: viha raivosi hänen\nsuonissaan ja hän vastasi äänellä joka heti ilmaisi että leikki oli\nkaukana:\n\n— Tämä huone on minun vierassalini. Nämä ihmiset ovat perheeni jäseniä\nja niin salaisia en halua kuunnella ettei niistä perheeni saisi tietää.\n\n— Kernaasti minun puolestani... Asia koskee tytärtänne ja nuorta\nylioppilas Redig'iä joita te isänä ja minä sekä hra Redig pojan\nkasvattajina olemme velvolliset huolehtimaan.\n\n— Tytärtäni ja ylioppilas Redig'iä?\n\n— Arvattavasti tiedätte varsin hyvin heidän keskinäiset suhteensa.\nTyttärellenne se ei ennusta hyvää, varsinkin kun poika vielä nauttii\nkasvattajainsa hoivaa.\n\n— Josko minä tiedän?... Se tahtoo sanoa: jos minä muka olen\nsamassa juonessa avustamassa tytärtäni herra paroonin äpäräpojan\nkainaloiseksi... Niin totta kun olenkin vaan kerjäläiseksi ryöstetty\nvaivainen rinnallanne, rohkenen kuitenkin sanoa: hävetkää!\n\nParooni puri huuliaan.\n\n— Huomatkaa, Martola, kenen kanssa puhutte. Muutoin voin vakuuttaa,\nettä huolimatta kaikesta menneisyydestä kunnioitan teitä ja soisin\nsiis, että tyttärenne suhteet mainitun pojan kanssa ensi tilassa\nlopetatte. Sitä vaatisi oma etunnekin.\n\nParoonin lausuessa viimeisiä sanoja temmastiin ovi auki ja Arnold astui\npelottomana sisään. Hämmästys valtasi kaikki.\n\n— Arnold! huudahti Orasta ja syöksyi suoraa hänen rinnoilleen.\n\n— Saavuinpa otolliseen aikaan, lausui Arnold tavallisella\ntyyneydellään. — Otolliseen aikaan sentähden että täällä on toisiakin\nvieraita.\n\nTaluttaen vyötäröisiltä Orastaa, astui Arnold suoraan Martin eteen\nja osoittaen vierellään olevaa pelosta vapisevaa tyttöä, lausui hän\nsyvällä äänellä:\n\n— Isä Martti! Tässä on tyttärenne. En tahdo häntä ryöstää teiltä, sillä\ntiedän että rakastatte lastanne vanhemman rakkaudella. Kysyn siis,\nnäiden kaikkien läsnäollessa, josko suostutte antamaan hänet minun\nrakkaaksi puolisokseni?\n\nVihan tuli leimahti Martin silmissä. Hän oli juuri antamassa\nvastauksensa joka olisi epäilemättä ollut kaikkea muuta kuin myöntävä,\nmutta parooni ennätti ennen häntä ja sai aikaan Martille viivytyksen.\n\n— Siinä nyt kuulette ja näette itse. Mutta huomatkaa mitä sanon: Tuon\nnuoren miehen isänä kiellän minä sellaisen avioliiton!\n\n— Ja minä — vastasi Arnold — hylkään senlaisen lapsen arvon, jonka\njoku saattaa toiselle parinkymmenen vuoden kuluttua antaa. Minä en\nole tuntenut isääni, olen ottopoika tälle kunnon Redig-vanhukselle\nja jos te, parooni, tahdotte omistaa minut pojaksenne, on se teidän\nvallassanne. Omatuntoni sanoo kuitenkin, ettei minulla enää milloinkaan\nole oikeaa isää... Vastatkaa kysymykseeni, Martti-isä!\n\nKosto oli valmis Martilla. Sen tahtoi hän tällä hetkellä heittää\nparoonin silmille. Hän lausui:\n\n— Niinkuin kuulin, omisti tämä suuri parooni, teidät, nuorimies,\nvastikään pojakseen. Hänen paroonillinen korkea arvonsa, ei sallisi,\nettä hänen poikansa, olipa se vaikka salaisestikin, yhtyisi\ntalonpojan ja vielä päälliseksi köyhän torpparin tyttäreen. Mutta\njuuri tämän paroonin ja hänen isänsä ansio on se, että entisestä\nOraslehdon kartanon isännästä on tullut köyhä torppari. Ja kun minä\ntodellisuudessa olen sen kartanon oikea omistaja, ei liene suuresti\nsäädystä poikkeamista jos paroonin salainen poika nai tyttäreni. Minä\nmyönnyn avioliittoonne.\n\n— Isä! Oi isä! huudahti Orasta syöksyen isänsä kaulaan.\n\n— Tämä on hävytöntä! huusi parooni. — Sen, niin totta kun elän, minä\nkostan! En penniäkään myönnä perintöä sinulle, Arnold! Ja sinulle,\nMartti Martola, löytyy kyllä kosto hävyttömyydestäsi. Haa! Tämän\ntorppasi liitän talooni vieläkin ja sinä jäät puille paljaille. Ehkä\nkäsität, kenen kädessä riippuu sinunlaistesi menestys.\n\n— Se riippuu omista ja poikieni kätten töistä. Torppani on toisessa\npitäjässä ja eilen lunastin kauppakirjat siitä talosta jonka maalla\ntorppani sijaitsee ja minkä isäntänä on tästä lähtien vanhin poikani.\nKostonne ei siis enää ylety, korkea herra parooni.\n\nMartti hymyili voitonriemulla.\n\n— Ja minun parhain perintöni on tässä, lausui Arnold vetäen Orastan\nrinnoilleen.\n\nMuutaman minutin kuluttua olivat paroonin parivaljakot lähteneet töllin\npihalta, kulettaen arvoisan omistajansa ja herra Redigin takaisin\nOraslehdon kartanoa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin puolitoista vuotta edellä kerrotusta tapauksesta Martti Martolan\ntorpassa, oli erään uuden yksityisradan jokaisella asemalla hyörinää.\nRata avattiin tänään liikenteelle, juhlajuna korkeine herroineen saapuu\nHelsingistä ja se suuremman huolen antoi asemien miehistölle.\n\nMäärätty hetki alkoi lähenemään. K:n aseman miehistö ja päällystö\nseisoi valmiina uusissa univormuissaan asemasillalla junaa vastassa.\n\nYleisöäkin oli kokoontunut melkoinen joukko juhlajunaa katsomaan ja\nkuului siinä puhetta jos toistakin vartoilevan yleisön huulilta. Mikä\noli tietävinään junassa saapuvan erään korkea arvoisen ruhtinaankin,\ntoinen taas, kaikki senaattorit, joilla olisi mitä loistavammat\nunivormut, kolmas tiesi siinä saapuvan »Yli-kenraalitirehtöörin» ja\nuteliaisuus kasvoi kasvamistaan.\n\nNuori asemapäällikkö asteli kuitenkin hyvin huolettoman näköisenä\nvaimonsa kerällä edestakaisin asemasillalla, hauskasti haastellen\nkeskenään.\n\nMolemmat olivat he nuoria, reippaita ja solakkavartaloisia. Itse\nasemapäällikkö oli puettu virkapukuunsa, vaimonsa taas siistiin mutta\nyksinkertaiseen vaatetukseen ja näytti sinään melkein enempi nuorelta\nmaalaistytöltä kuin asemapäällikön rouvalta.\n\nEikä se jäänyt huomiotta läheisestä kylästä saapuneilta naisilta,\netenkin parempaan säätyyn kuuluvilta.\n\n— Minusta tuo asemapäällikön rouva näyttää kuin mikäkin\nmaalaistollo, lausui hiljattain Jyväskylän seminaarista laskettu\nkansakoulunopettajatar postinhoitajaneidille.\n\n— Kuuluu olevankin vaan sivistymätöin talonpoikaistyttö, selitti\npostinhoitajatar.\n\n— Kaunis rouva asemapäälliköllämme, mutta kovin vaatimattomasti puettu,\nsanoi puolestaan hovin pehtoorin nuori ryökynä seuralaiselleen,\nrovastin ryökynälle.\n\n— Vallan lapsi vielä, selitti järkevä rovastin ryökynä, joka jo itse\noli useita vuosia sitten sivuuttanut kaksikymmentäviisi vuotta.\n\nPiiiiii!\n\n— Juna tulee! huudettiin joka taholta ja yleisö ryntäsi asemasillalle\nniin että asemamiehillä oli täysi työ pitäissään sitä hieman\nloitommalla...\n\nJunaa seurasi kaksi I luokan vaunua, korkeampia herroja varten, pari\nII luokan, kutsuvieraita, sanomalehtimiehiä y.m. »ylijäämää» väkeä\nkulettamassa.\n\nJunan pysähdyttyä, täyttyivät aseman puoleiset ikkunat kasvoista,\nsillä korkeat herrat eivät viitsineet vaivata vanhoja kankeita\njäseniään käymällä jokaisella aseman tapaisella, ainoastaan uteliaat\nsanomalehtimiehet juoksentelivat papereineen ja jokin nuori insinööri\ntai arkkitehti katsoi velvollisuutensa vaativan hieman silmäillä itse\naseman soveliaisuutta, rakennusta ja ympäristöä.\n\n»Korkeiden herrojen» vaunuissa kulki myöskin parooni B., ja hänen\nseurassaan rata-yhtiön puheenjohtaja.\n\nK:n asemalla istui parooni taaskin, puheenjohtaja rinnallaan, akkunan\nääressä silmäillen asemaa. Se oli samaan malliin rakettu kun yleensä\ntoisetkin asema-talot. Pienenpuoleinen rakennus, maalilla töherretty\nkeltasen väriseksi, portaat nousi keskikohdalta rakennusta ja parooni\nhaukotteli välinpitämättömästi, harhaillen silmillään vuoroin\nrakennusta ja väkijoukkoa.\n\nÄkkiä hänen silmänsä keksivät jotain ja melkein säikähtyneenä hypähti\nhän seisaalle.\n\n— Tuoko nuori mies on asemapäällikkö?\n\n— Niin, herra parooni. Erittäin tarkka ja käsittäväinen mies, selitti\npuheenjohtaja pelosta että asemapäällikön nuoruus oli tehnyt pahan\nvaikutuksen parooniin.\n\n»Merkillistä! Muoto muistuttaa häntä» nupisi parooni itsekseen.\nHajamielisenä sanoi hän ääneen:\n\n— Hänen nimensä on... Hm! Mikä on hänen nimensä?\n\n— Aarno Ottila! Tuntuu olevan fennomanni, koska täällä ollessaan\nmuutti nimensä suomalaiseksi. Siitä huolimatta on hän kuitenkin kunnon\nnuori mies, ja yhtiö, insinöörin puoltolauseella, valitsi hänet tälle\nasemalle.\n\n— Aarno Ottila... Kummallista... Mikä oli, muistatteko, hänen entinen\nnimensä?\n\n— Se oli... tuo... Äh, kun en nyt muista. Hän työskenteli insinöörin\napulaisena ja...\n\n— Eihän se ollut vaan?... Ei, ei se voi olla mahdollista.\n\n— Ah! Nyt muistan! Redig! Redig, herra purooni.\n\n— Redig! Arnold! huudahti parooni ja lähti syöksemään vaunuista ulos,\npuheenjohtaja pyrynä perässä.\n\nFililililii!\n\nPiiiiiiii!\n\nKonduktöörin ja junankulettajan merkit vaihtuivat keskenään, kymmenen\nminuuttia asemalla oli kulunut ja juna lähti liikkeelle.\n\n— Pysähtäkää! Hei! Perhana! karjui parooni, viittoen kädellään,\npuheenjohtajan toistaessa täsmällisesti.\n\nSitä ei huomattu ja yleisö huiskutti nenäliinoillaan vastaukseksi,\nluullen paroonin ja hra puheenjohtajan jäähyväisiä heittelevän,\npuhjeten samalla raikuvaan »hurraa»huutoon, jonka sanomalehtimiehet\nkertomuksessaan sanoivat alkaneen parooni B:n kehoituksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama ilta myöhemmin istui asemapäällikkö, Aarno Ottila, asunnossaan,\nhaastellen iloisesti nuoren vaimonsa kanssa teetä juodessa. Postijuna\nmeni juuri ohitse, mutta asemapäällikön tehtävää hoiti sillä kertaa\naseman kirjuri.\n\n— Kuinka hyvin muistan aina sen hetken, Orasta, kun sinä unenhelmoissa\nruohikolla karjaa paimensit.\n\n— Ja minä muistan niin hyvin silloisen uneni, nauraen vastasi Orasta.\n\n— Muistaakseni et ole sitä minulle koskaan kertonut.\n\n— Olin lepäävinäni omalla vuoteellani kotini torpassa, vapaana kuten\ntavallista...\n\n— Ilman röijyä, hieman rintasi näkyvissä, keskeytti Arnold nauraen.\n\n— Äläppä keskeytä... Vapaana kuten tavallista. Silloin saavuit sinä,\nkädessä eräs paperi, painoit suudelman huulilleni ja virkoit: nyt,\narmas Orastani, on isäni hyväksynyt avioliittomme. Tässä paperi jolla\nhän sen myöntää ja pääliseksi tunnustaa minut osalle perintöön. Ja\nminun mieleni tuli sanomattoman iloiseksi, ei niin paljon perinnön\nvuoksi, vaan sen tähden, että nyt tiesin isäsi myöntymisen seuraavan\nliittoamme.\n\n— Ja unessakin hymyilit sinä niin sievästi. Mutta tiedäppä, että juuri\nsilloin ajattelin painaltaa suukkosen sinun ihanille huulillesi ja vaan\nvaivoin sain itseni siitä ryöviöstä pidätetyksi... No, niin. Unesi\ntoinen kohta, isäni myöntyminen, on vielä synkässä verhossa.\n\n— Hän ei tiedä edes olinpaikastamme. Lisäksi muutit sinä nimesikin.\n\n— Tahdoin sen ottaa äitini muistoksi. Åthelén oli hänen nimensä, joten\nOttila sitä suomenkielellä hyvin muistuttaa... Mutta olemmehan silti\nonnellisia?\n\n— Oi, Aarno! Kellä onni ja tyytyväisyys tuntuneekaan suuremmalta,\nkorkeammalta, kun juuri meillä. Orasta hypähti miehensä syliin ja\nkietoi kätensä lujaan hänen kaulalleen.\n\n— Kirje asemapäällikölle! kuului samalla ääni avoimessa ovessa. Orasta\nkiirehti ottamaan kirjeen vastaan.\n\nSuureksi aukeuivat molempien silmät, avattuaan kirjeen ja nähtyään\nkeltä se oli lähetetty. Kirjeen lopussa seisoi näet sanat: »toivoo\nisäsi B.!»\n\nSuurella tarkkuudella luettiin kirje. Siinä parooni tunnusti\nerehdyksensä, pyysi anteeksi, luvaten muun muassa muistaa Arnoldia\ntestamenttinsa sisällössä. Lopussa kirjoitti parooni:\n\n»Huoneeni seinällä riippuu erään ihanan, mutta alhaisen tytön\nkuva. Vaan se asema, jossa olin ja olen yhteiskunnassa, esti minun\nliittämästä tuota naista vaakunaani. Se puhuu minulle kuitenkin niin\npaljon ja minä tunnen tehneeni väärin tuota naista kohtaan. Se on\näitisi kuva ja se jää sinulle, minun jälkeeni, äitisi muistoksi...\nKuten kuulin itseltäsi, ei nimeni ja arvoni ole sinulle enää\nsuurestakaan merkityksestä. Se on oikein! Toivon, että sinun todellinen\nvaakunasi tulisi aina olemaan: sydämen puhtaus ja tunnon rauha. Se on\ntodella aateliskilpi, joka kykenee kilpailemaan minkä jalosukuisen\nvaakunan kanssa tahansa».\n\n— Unesi on toteutunut! huudahti Arnold kirjeen luettua. — Tuossa on\nse paperi jonka silloin näit kädessäni. Ja, — Arnold sulki Orastan\nrinnoilleen, — tuossa se suutelo jonka painoin huulillesi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari vuotta myöhemmin kuletettiin suurella surujuhlasaatolla\nparooni B:n maalliset jäännökset vanhaan sukuhautaan, ylhäisen\npuolisonsa, Pauliinen, rinnalle. Serkkunsa perii hänen kilpensä,\nsukutalonsa ja suuren joukon rahaa ja irtainta omaisuutta. Mutta\nkun testamentti avattiin, löytyi sieltä, suuriin summiin nousevan\nhyväntekeväisyyslaitoksiin lahjoitettujen määräysten ohella, myöskin\nmääräys asemapäällikkö Aarno Ottilalle suoritettavasta isonpuoleisesta\nsummasta sekä Oraslehdon kartano kaikkine karjoineen ja irtaimistoineen.\n\nSitä määräystä usea ihmetteli, mutta löytyi myöskin niitä jotka\nhiljakseen tuumailivat: »Asemapäällikkö Aarno Ottilalle kuuluisi\noikeuden mukaan kaikki perittävä omaisuus».\n\nNiin kauvan, kun vanha ukko Redig eli, sai Oraslehdon kartano olla\nsinänään. Mutta ukon kuoltua, joka tapahtui noin vuosi paroonin\nkuolemasta, muutettiin se kokonaan toiseen uskoon. Talon asuinhuoneesta\nvalmistettiin köyhien ja orpolasten koti ja osa maasta jäi sen kodin\nhyväksi viljeltäväksi, sekä koko maa jaettiin palstoina kartanon\nalustalaisten ja palvelusväen kesken, jotka varsin huokeasta saivat\nitselleen omistaa ja josta kertyneet varat annettiin lasten kodon\nrahastoon.\n\nVanha Martola elää vieläkin torpassaan hiljaisena ja tyytyväisenä.\nSydämestään on hän poistanut vihan paroonia kohtaan, sillä se kosto\njonka hän sai osoittaa paroonille myöntäissään tyttärensä Arnoldin\npuolisoksi, oli hänestä riittävä. Millään ei ukkoa ole saatu torpastaan\nluopumaan parempien tarjouksien sattuessa, vaan tahtoo hän siellä elää\nja kuolla.\n\nMutta metsässä ruohiston reunalla, sillä samalla kohtaa jossa Tommi\nmuinoin lampaan raateli, on soma pieni kesähuvila jonka omistaa Arnold\nOrastansa ja kahden poikansa kanssa. Siellä viettävät he kesällä useita\nhupaisia hetkiä muistellen entisiä aikoja ja nauttien nykyisyyden yhä\njatkuvasta onnesta. Sitä on aina vireillä pitämässä puhdas ja hyvä\nomatunto ja sielun rauha, jotka ovat pysyväiset piirrokset ryysyläisen\nvaakunassa.\n\n\n\n"]