[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_8-p7RB5HTopGw2QKpwcW7jpnTikju8KcQ8lVnMUCKE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},287,"Kotona Kerttulassa","Aina (oik. Forssman, Edith)",1856,1928,"287-aina-kotona-kerttulassa","287__Aina__Kotona_Kerttulassa","Kertomus nuorisolle","lastenkirja",[],[],"fi",1897,1903,34209,207861,false,18710,[23],"Fiction",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Kotona Kerttulassa: Kertomus nuorisolle\" by Edith Forssman is a fictional work likely written in the early 20th century. The story introduces us to a young girl named Helka, who arrives at her childhood home in Kerttula after a long time away. The narrative revolves around her experiences with family and friends, emphasizing themes of belonging, nostalgia, and the beauty of childhood.  The opening of the book presents Helka as she arrives in Kerttula, sharing her excitement about the familiar yet changed environment. She reflects on her memories and the joy of reuniting with her relatives, particularly her cousins, who already have plans for fun summer activities. The scene captures the lively and bustling atmosphere of the family home, where children engage in games, exploration, and preparations for various events. Helka's letter to her mother and her observations about the warm welcome she receives hint at the close bond they share, setting the stage for a heartwarming tale of family dynamics and childhood adventures. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hahnsson, Theodolinda",357,"Nuorisolle suunnattu kertomus seuraa Helka-tytön vierailua sukulaisten luona Kerttulan maatilalla. Kirjeiden muodossa etenevä tarina kuvaa maaseudun kauneutta, perhe-elämää ja nuoren tytön havaintoja ympäristöstään.","Edith Forssmanin 'Kotona Kerttulassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 287. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenberg Europen DP oikolukijat.","KOTONA KERTTULASSA\n\nKertomus nuorisolle\n\n\nKirj.\n\nAINA [EDITH FORSSMAN].\n\n\nSuomentanut Th. Yrjö-Koskinen.\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut\nG. W. Edlund 1903.\n\n\n\n\nNuorille lukijoilleni.\n\n\n_Luettuani \"Ainan\" \"*Hemma på Gretaby*\", ihastuin kirjaan, tekijän\npuhtaan hengen ja sujuvan kirjoitustavan vuoksi, ja ajattelin, että\ntämähän olisi meidän suomalaisellekkin nuorisolle sopivaa lukemista.\nKoska aina olen rakastanut nuorisoa, päätin kääntää yllämainitun kirjan\nsuomeksi. Kauppaneuvos G. W. Edlund otti sen hyväntahtoisesti\nkustantaaksensa, joten se nyt suomalaisessa asussaan, nimellä \"*Kotona\nKerttulassa*\", tarjotaan Teille luettavaksi._\n\n_Toivoen Teille, nuorille lukijoilleni, siitä paljon hyödyllistä huvia,\npiirrän_\n\n        _vanha ystävänne\n      *Th. Yrjö-Koskinen*._\n\n\n\n\nEnon ja tädin luona.\n\n\n      _Äiti rakas!_\n\nTäällä nyt siis olen terveenä ja raittiina rakkaassa lapsuudenkodissasi\nKerttulassa, ja tämäpä todellakin on ihan sellainen, jommoiseksi sitä\nolet kuvannut, miellyttävin paikka mitä maailmassa löytyy. Muistoni\nsiitä ovat hyvin hämärät, sen huomasin heti, ja mitäpä neljänvuotiaasta\nsaattaisikaan muistaa. Senpä vuoksi kaikki täällä onkin melkein kuin\nuutta minulle.\n\nEno ja Meeri olivat minua vastassa asemalla. Olisinhan saattanut tulla\ntänne laivallakin kahta päivää myöhemmin, täällä kun on oma\nlaivalaituri, mutta junamatka oli myöskin varsin hauska. Satuin\ntutustumaan erääseen rouvaan, jolla oli kolme vilkasta lasta. Minä\nrupesin näitten lasten kanssa leikkimään, jotta äiti sai hetkeksi lepoa,\nja tiedätkö, äiti, hän erotessamme oikein kiitti minua tuosta\nvähäpätöisestä avusta.\n\nEno itse ajoi ja Meeri ja minä istuimme takaistuimella vähäisissä\nnelipyöräisissä troskan tapaisissa ajoneuvoissa, ja hevonen -- sen nimi\noli Oiva -- se nyt oli oikein komea elukka, tumman ruuni,\ntuuheaharjainen ja -häntäinen. En koskaan ole nähnyt jalompaa hepoa. Eno\nsanoo asemalta olevan 14 kilometriä Kerttulaan, mutta minusta tämä matka\nkului niin nopeaan kuin tanssi, sillä minulla oli niin paljo nähtävää ja\nkuultavaa. Kyllähän ennenmuinoin Koivulassa vanhan iso-äidin luonakin\noli hauskaa, mutta tämä seutu metsäisine vuorineen, järvineen ja\nlampineen on kuitenkin paljon ihanampi. Vedet välkkyvät sinisilminä\ntuolla vehreyden keskellä.\n\nMinä muistin setä Topelius'en kaikki kauniit kertomukset ihanasta\nsynnyinmaastamme Suomesta ja sydämmeni rupesi taajempaan sykkimään.\nTiedätkö, äiti kultani, kyllä minä tunnen, että rakastan kotimaatani,\nvaikka tähän asti en kentiesi ole sitä oikein käsittänyt. -- Meeri oli\niloinen, kun näki minun ihastukseni, hän oikein ylpeileekin siitä, että\nhän on suomalainen, ja eno hymyili ystävällisesti meille. -- Hyvä on,\nettä olette isänmaallisia, rakkaat tyttöseni -- sanoi hän -- mutta\nteidän tulee myöskin aina työssänne ja toimessanne elämässä osottaa,\nettä isänmaan menestys on pyrkimystenne päämaali, sillä se on oikeata\nisänmaanrakkautta. --\n\nAurinko läheni jo laskuaan, kun me ajoimme pitkin Kerttulaan vievää\nlehtokujaa, jossa lehevät koivut levittivät varjoansa. Ne sinä\nvarmaankin vielä muistat, äiti kulta, vaikka ne tietysti ovat paljon\nkasvaneet sinun nuoruutesi ajoilta. Piha näyttää somalta, kun tie\njakautuu kahtaalle, kiertäen kukkaryhmillä koristettua ruohonurmikkoa.\nKun sitten ajetaan portaitten eteen, näyttää Kerttulan vaalea\nkahdenkertainen rakennus erittäin kodikkaalta ruskeine akkunapuitteineen\nja sievine kattokoristeineen.\n\nVeranta tänne on laitettu lisää sittekuin sinä olit täällä. Se on niin\niso, että koko perhe mahtuu siinä päivällistä syömään, vieläpä\nvieraitakin lisäksi. -- Täti otti minut vastaan avosylin; hän näytti\nniin hyvältä ja hauskalta; voi, en saata kuvata häntä kuten tahtoisin,\nmutta sinä, äiti, kyllä muistat hänet. Hän on ikäänkuin Gerdan vanhempi\nsisar. Gerda täyttääkin jo pian kahdeksantoista vuotta ja Fredrik\nseitsemäntoista sekä Meeri viisitoista, -- Meeri ja minähän olemme ihan\nyhden-ikäiset, kuten tiedät, -- ja Bruuno on kolmentoista vuotias. Sitte\ntäällä vielä on kaksoisveljekset Haarald ja Pentti, jotka makasivat\nkehdossa minun viimein täällä ollessani, sitte Eedit ja Ester, \"pikku\ntytöt\", joiksi heitä nimitetään, ja viimeiseksi kaikkein herttaisin\nkultanuppu, pieni Lilli, joka ei vielä osaa selvästi puhua.\n\nMeitä on niin monta, että täällä surisee kuten mehiläispesässä, kun\nolemme kaikki koossa, mutta täällä Kerttulassa on niin hyvää tilaa,\nettei milloinkaan tunnu ahtaalta. -- \"Missä sydän antaa tilaa, löytyy\nkyllä makuusijaa\", sanoo täti, vaikka hänellä olisi kuinkakin monta\nmajoitettavaa, eikä hän myöskään näytä rasittuneelta, vaikka me miten\nhääräisimme ja teuhaisimme hänen ympärillään.\n\nPojilla on tänä vuonna opettaja, eräs herra Kontio, joka näyttää vähän\npuhkilukeneelta. Bruunohan sai keväällä ehdot matematiikassa. Fredrik\ntutkii kasveja ahkerasti, hänestä tulee varmaankin luonnontutkia -- ja\nmaisteri tekee samoin; heitä tuskin vielä olen nähnyt. -- Sitten en\nmyöskään saa unhottaa kertoa äidille kaikkien lemmikistä, vanhasta\nTussesta -- suuresta newfoundlantilaisesta mustaturkkisesta koirasta,\njolla on viisaat ruskeat silmät ja pitkät pörhöiset korvat. Se seuraa\nlapsia kaikkialle sekä on heidän rakkahin leikkikumppaninsa, ja kun se\nloikoilee pihassa auringon paisteessa, niin ei voi olla taputtamatta\ntätä uskollista, oivallista talonvartiaa.\n\nSerkut ovat jo tehneet kaikenmoisia hauskoja suunnitelmia kesää varten;\nme aiomme soudella ja ajella, kylpeä ja kävellä, ja minä tiedän, että\nminun tulee hyvin hauska, joll'et sinä, rakas äiti, vain minua siellä\nRuotsissa liiaksi kaipaa. Jospa sinä nyt oikein voisit kylpeä pois pahan\npäänkivistyksesi ja tulisit oikein terveeksi ja reippaaksi. Sano\nterveisiä rakkaalle isälleni ja muista joka päivä omaa\n\n      _Helkaasi_.\n\n-- No nyt on kirje valmis! -- Helka piirsi nimensä viimeiselle sivulle\ntehden vallattoman koukeron lopulle, otti sitten kirjekotelon käteensä\nja juoksi portaita alas. Hän naputti hiljaa etehisestä vasemmalle\nmenevää ovea. -- Eno! --\n\n-- Noh, mitä tahdot, pikku ystäväni? Astu sisään vain! --\n\n-- Tuon kirjettä äidilleni. --\n\n-- Se on oikein tehty. Laske se tuonne hyllypöydälle muitten joukkoon,\nminun täytyy vielä kirjoittaa yksi, ennenkuin posti lähtee. Äiti on,\nnäenmä, saanut sinulta pitkän jutun; se tulee häntä huvittamaan\nsuuresti, kun hän siellä istuu yksinäisyydessä kaipaillen ainoaa\nlastansa -- sanoi asessori Bergendahl ystävällisesti. -- Kunpa nyt vain\nviihtyisit Kerttulassa, rakas Helkaseni!\n\n-- Hoh, sen tunnen varmasti, -- vastasi Helka katsellen suurilla\nruskeilla silmillään suoraan enoonsa. -- Olen jo vuosikausia toivonut\ntänne, sillä silloin kun olin pieni, kertoi äitini tuontuostakin minulle\nrakkaasta lapsuudenkodistaan, mutta kun me asuimme niin kaukana, emme\ntulleet matkustaneeksi tänne, ei senkään vuoksi, että äiti oli kovin\nheikko, eikä hän uskaltanut antaa minun lähteä yksin.\n\nAsessori nyökkäsi myöntävästi päätään.\n\n-- Kun sitte muutimme Helsinkiin ja minä tutustuin serkkuihin ja tulin\nheidän koulutoveriksensa, silloin minä yhä enemmän rupesin halajamaan\ntänne, ja sitte vanhempani lupasivat, että pääsisin tänne tänä kesänä.\n\n-- Niin, ja nyt siis olet täällä tädin ja enon luona vanhassa\nKerttulassa -- sanoi asessori ja taputti sydämmellisesti\nsisarentytärtään olalle. -- Huvittele nyt serkkujesi kanssa miten\nparhaiten saatat; silloin tulet pian, toivon minä, yhtä ahvettuneeksi\nkuin Meeri ja tunnet itsesi oikein kodistuneeksi luonamme.\n\n-- Kiitoksia, eno hyvä, sen kyllä uskon... Nyt Meeri minua huutaa...\n\nJa poissa oli tyttö.\n\n\n\n\nArki-elämää.\n\n\n-- Missä olet, serkkuseni? Noh, hyvä että sain sinut käsiini, tule nyt\nkaikella muotoa! Gerda on jo mennyt hyvän matkaa rannalle päin lasten\nkanssa. -- Meeri tarttui kiihkeästi Helkan käteen ja vei hänet mukaansa.\n\nMeren lahti sijaitsi noin viiden minuutin matkan päässä\nasuinrakennuksesta, tie kulki puiston kautta ja sitte kauniin lehti- ja\nhakometsikön läpi, ja sitte oltiin jo heti perillä keltaiseksi maalatun\nkylpyhuoneen luona, jota tuuheakasvuinen niemi suojasi aavemmalta\ntulevaa tuulta vastaan. Täällä meressä oli lapsilla iloisimmat hetkensä.\nPikku tytöt olivat jo vedessä, jossa potkielivat niin, että vesi roiskui\nkauas heidän ympärillään, ja Gerda seisoi lautalla asettaen nutturalle\npitkää palmikkoansa, Meeri viskasi äkkipäätä vaatteet yltään ja\nmolskahti veteen kuin suuri sammakko, mutta Gerda laskeutui alas kuten\nkaunis valkoinen kalalokki; siltä hän ainakin näytti Helkan mielestä,\njoka seisoi portailla pöyristellen kastaen paljaita jalkojansa kylmään\nveteen. Ester ja Eedit koettivat oppia uimaan; he makasivat poikittain\nkuivatuitten kahilakimppujen ja korkkityynyjen päällä. Meeri tuli varsin\nhyvin toimeen vedessä, ja Helka ihmetteli Gerdaa, joka uiskenteli sinne\ntänne niin taitavasti, että tuskin näki hänen liikuttavan käsiään tai\njalkojaan.\n\nHui, ui, nyt täytyi Helkankin mennä veteen. Se tuntui niin kylmältä kuin\njää, hänen kuumaa ruumistansa vasten, mutta kun ensi vastenmielisyys oli\nvoitettu, ihastui hän niin tuohon kirkkaaseen veteen, että hän rupesi\npiirisille lasten kanssa ja lupasi pyytää Gerdaa opettamaan hänellekin\nuimataitoa.\n\nKaikkien mielestä uiminen oli mitä hauskinta, ja vaikea oli saada\npikkutyttöjä vedestä pois. Meeri nuhteli ja Gerda varoitti levollisella,\nhiljaisella tavallaan, mutta aina he vastasivat: -- Me kastamme itseämme\nvain kerran vielä, katsoppas nyt, tämä käy oikein taiteellisesti -- yks,\nkaks, kolme! -- Ja noin he kastoivat itseään monta monituista kertaa,\nkunnes heidän oli niin vilu, että hampaat kalisivat, ja silloin he aivan\nsinikalpeina riensivät uimahuoneeseen. Siellä oli jokaisella määrätty\npaikkansa ja vaatevaarnansa. Kerttulassa oli kaikki huolellisen käden\njärjestämää, sen huomasi heti. Eedit auttoi pikku Esteriä, joka ei vielä\ntullut toimeen nappiensa ja nauhojensa kiinnittämisessä. Tullaksensa\nlämpimiksi uimisen jälkeen, lapset lähtivät juosten kotiin, mutta isot\ntytöt istuivat vielä kauan puolipuettuina juttelemassa, suureksi\nharmiksi Bruunolle, joka jo maltittomasti halusi päästä uimaan.\n\nPoikain oli tapana juosta oitis aamulla noustuaan järveen kylpemään,\nmutta he menivät sitte jo taas toistamiseen ennen päivällistä. Pikku\ntytöt eivät sitä saaneet tehdä, heillä kun oli ollut talvella hinkua.\n\nPäivällislepoa vietettiin pihalla riippumatoissa koivujen alla tahi\nvaahterikossa puutarhassa. Jokainen etsi mielipaikkansa, sillä välin\nkuin isä luki sanomalehtiä kammarissaan ja äiti nautti hetken lepoa\nverannan sohvannurkassa. Hänen vapaahetkensä olivat harvat, ja usein\nhänet kutsuttiin pois kesken hänen lyhyttä lepoansa.\n\n-- Täti ei saa olla viittä minuuttia rauhassa, luulen minä -- sanoi\nHelka eräänä päivänä -- nyt jo kolmannen kerran tätiä huudetaan, sitte\nkuin tänne istuimme.\n\n-- Olet kyllä oikeassa -- myönsi Meeri -- hän tekee kaikki meidän\nkaikkien puolesta, ja me olemme niin ajattelemattomia, että usein\nunohdamme auttaa häntä, milloin sitä voisimme tehdä. En tiedä miten aika\njoutuu niin nopeaan, ikäänkuin sillä olisi siivet, ja aina loma-aika\ntuntuu liian lyhyeltä.\n\n-- Gerda hakkaa kuitenkin kaiken sokerin, mitä talossa tarvitaan.\n\n-- Sen hän kyllä tekee, ja minä olen ottanut tehtäväkseni kukkien\nkastamisen; Freedrik ja Bruuno auttavat puutarhassa Piilin muijan\njohdolla; hän on meidän puutarhurimme.\n\n-- Niin -- sanoi Bruuno -- ellen sitä tekisi äitini tähden, niin minä\nvarmaan juoksisin tieheni, sillä ikävämpää tehtävää en tiedä, kuin maata\nnelinryömin porkkanasaroissa ja nyhtää pois rikkaruohoa, niin pientä,\nettä sitä tuskin saa hyppysiinsä.\n\nTytöt nauroivat. -- Kyllä näkyy missä Bruuno on liikkunut, Freedrik on\npaljon säännöllisempi, niin sanoo Piilin muijakin -- arveli Meeri.\n\n-- Niin, kun muija on niin kovasti säntillinen, ja mitenkä sitä saisi\nniin perattua, että jokainen pieni korsi tulisi mukaan poikki menemättä.\nMutta Freedrik on sen sijasta kovin hidas, sillä hän näkee jokaisessa\nrikkaruohossa kasvitieteellisen harvinaisuuden, ja sitä, näes, täytyy\ntutkia, ja siihen menee aikaa, ymmärräthän sen.\n\n-- Mutta nyt emme saa laiminlyödä kukkien kuivaamista niin kauan kuin on\nkevätkukkien aika -- sanoi Helka.\n\n-- Mennään jo tänään poimimaan -- vastasi Meeri.\n\nHelka ja Meeri olivat sivukumppaneita koulussa, Bruuno oli yhtä luokkaa\nalempana ja Gerda oli tänä keväänä lopettanut koulunkäyntinsä, joten hän\nnyt ensi kerran käytti valkoista ylioppilaslakkia kiiltävine lyyryineen.\n\n-- Oih, kuinka tuo kukkasten kuivaaminen on ilkeätä! -- Bruuno laski\nkätensä päänsä alle ja loikoili pitkänään ruohikossa Meerin jalkojen\nedessä. -- Eihän sitä koskaan saa olla rauhassa, ei edes loma-aikana.\n\n-- Hyi sinua, laiskuri -- torui Meeri ja pisti veljeänsä niskaan\nkastikkeen kärjellä.\n\n-- Äs, oletko ilkiö taas niskassani!\n\n-- Noh, älä suutu noin vähästä, Bruuno hyvä -- sanoi Meeri, mutta Bruuno\nkäänsi selkänsä ja oli suutuksissa olevinaan.\n\n-- Sain kiitosta kukistani menneenä vuonna -- sanoi Helka, johdattaen\npuhetta toisaalle -- mutta se oli varmaankin ansaitsematonta, sillä\nomasta mielestäni ne eivät ensinkään olleet onnistuneita enkä minä\nmyöskään löytänyt niitä paljoa sieltä huvilan luota, jossa me asuimme.\n\n-- Oi raukkaa sinua, joka asuit huvilassa, sehän oli melkein kuin olisi\ntäytynyt istua teljettynä kaupunkipuutarhaan, jossa on rakennuksia ja\naitauksia kaikkialla minne vain kääntyy.\n\n-- Eipä siellä yhtään ollut paha oltava, kuten sinä kuvittelet.\nIkkunoista emme nähneet edes lähimpiä naapureitamme, sillä siinä oli\nkaksi suurta vaahteraa ja pensas-aita rakennusten välillä.\n\n-- Suurenmoista tosiaan! Olisin mielestäni kuten sidottu vasikka, ellen\nsaisi olla oikein maalla kesällä -- sanoi Bruuno vähän päätään\nnostattaen. -- Ajatteles, kun ei pääsisi kertaakaan juoksemaan\ntarpeeksensa, ellei tulisi aitaus vastaan tahi ellei jo olisi toisen\nhuvilan alueella. Sitte ei siellä ole hevosia eikä lehmiä, tuskin\nkanaakaan. Ei, toista täällä maalla on. Tämä vasta on jotakin! Tätä minä\nkiitän.\n\n-- Ja Kerttulaa ensi sijassa -- lisäsi Meeri. -- Täällä sinä kyllä\nasuskelisit vuodet ympärinsä.\n\n-- Sen kyllä myönnän! Kun tässä nyt olen kuhnustellut koulun läpi,\nrupeankin maanviljelystä harjoittelemaan, sen isä jo minulle on\nluvannut, ja sitte tulen kentiesi vielä Kerttulan pehtooriksi.\n\n-- Tule vain minun puolestani! En aio minäkään tässä laiskan tointa\npitää, sen saat nähdä, minä aion ruveta voimistelun-opettajaksi, ja\nHelka aikoo tulla veistotyön-opettajaksi!\n\n-- Onneksi olkoon! Vai niin, teistä ei siis kumpikaan aio naimisiin\nmennä, ehkä se on olevinaan vanhanaikuista; mutta minä aion hankkia\nitselleni rouvan, ja kaunis hänen täytyy olla.\n\n-- Niin, ehkei pappilan Elma riitäkään -- ivaili Meeri, joka mielellään\nvähän kiusotteli veljeään.\n\n-- Täällä pihalla on niin kuuma, että tulee elävänä paistetuksi --\nmutisi Bruuno ja siirtyi lehtimajaan vaahterain siimekseen.\n\n-- Hänen tulee aina kuuma, kun puhutaan hänen entisestä suosikistansa --\nsanoi vallaton Meeri hymyillen ja meni jälleen loikoilemaan\nriippumattoon. -- Nyt on Iines Stormbom taas hänen paras\nleikkikumppaninsa.\n\n-- Vanhako on Elma Broberg? -- kysyi Helka.\n\n-- Talvella täytti neljätoista; hänestä tulet pitämään, hän on oikein\noiva tyttö, ja hänen veljensä Vihtori on myöskin oikein hyvä poika.\n\n-- Hän kaiketi tuli ylioppilaaksi menneenä vuonna?\n\n-- Tuli niin, ja hän on niin taitava käytökseltään ja käyttää\npincenez'tä, joka tekee hänet oikein soman näköiseksi, ja sitten hänellä\nvielä on sievät viikset.\n\n-- Minä luulen hänessä olevan vähän keikarin vikaa -- sanoi Helka --\nsiltä minusta näytti silloin, kuin hänet näin teidän asunnossanne\nkaupungissa.\n\n-- En minä juuri sitä tiedä, mutta kyllä hän aina käy hienommassa\npuvussa kuin Freedrik ja herra Kontio. -- Tiedätkö, että Elma tulee\nmeidän kouluumme syksyllä. -- Pian täältä lähdemme pappilaan, joten saat\ntehdä naapuriemme tuttavuutta. Santaniemeen meidän myöskin täytyy mennä\ntervehtimään Lotta tätiä. Hänellä, tiedätkö, on niin kovasti hauska ja\nkaunis koti, ja hän niin mielellään tahtoo nähdä nuorta väkeä\nympärillään. Santaniemi on komein kartano meidän pitäjässä.\n\n-- Hauskempi kuin Kerttula ei se kuitenkaan saata olla -- intti Helka\npäättävästi. -- Mutta kerroppas nyt vielä jotakin Lotta tädistä!\n\n-- Aivan mielelläni; mutta hän ei suinkaan ole ainoastaan minun; vaan\nmeidän kaikkien herttainen täti, ensimmäinen henkilö, jota minä voin\nmuistaa aikaisesta lapsuudestani. Silloin eli vielä hänen äitinsä, joka\noli kovin vanha, mutta nyt on täti yksin rakkaassa Santaniemessään ja\nhallitsee ja asettelee siellä kaikkea paremmin kuin paras isäntä. Kaikki\nalustalaiset katsovat kunnioittaen häneen, ikään kuin hän olisi heidän\näitinsä. Isä sanoo, että hän on niin hyvä, ettei hän milloinkaan anna\nvasemman käden tietää, mitä oikea tekee. Siellä on niin kummallisia\nvanhoja kapineita, siellä Santaniemessä, ja niin kauniita\nvierashuoneita, joissa on valkoiseksi maalatut paneilit ja perhekuvia\nseinillä. Puutarhassa kasvaa omenapuita satamäärin, ja marjapensaat\nseisovat siellä pitkissä jaksoissa kuten sotamiehet rivissä. Sitte\nsiellä on huvihuone ja keinu ja talli, jossa on mitä komeimpia hevosia;\nne ovat Lotta tädin lemmikkejä. Niin, kyllä me olemme leikkineet ja\npitäneet hauskaa senkin seitsemän kertaa Santaniemessä ennen, jolloin\ntädin veljenpoika, Heikki, lapsena asui siellä. Nyt hän jo on suuri\nmies, jo yli kahdenkymmenen, eikä hän olekkaan pitkiin aikoihin\noleskellut Santaniemessä muuta kuin pari viikkoa erästään. Hänestä tulee\ninsinööri ja hän lueskelee paraikaa eräässä oppilaitoksessa Dresdenissä.\nHeikki on erinomaisen hyvä ja vakava poika, vaikka hän on vähän\nhiljainen ja harvapuheinen. Lotta täti onkin häneen hyvin kiintynyt; hän\non tädin ainoa elossa oleva sukulainen. Oikein hauskaa saada sinut\ntutustumaan Santaniemeen ja Lotta tätiin... Mutta tule nyt, äiti jo\nverannasta viittoo meitä luoksensa.\n\nMolemmat tytöt kiirehtivät portaitten luo.\n\n-- Täällä on ollut Santaniemestä joku, joka on tuonut kopallisen hyvää\nlämmintä leipää, ja minä panin Fiinan kattamaan kahvipöydän tänne ulos\n-- sanoi rouva Bergendahl iloisesti; hän oli aina tyytyväinen, kun\nhänellä oli hauskoja uutisia kerrottavana ja kun hän saattoi asettaa\nhauskuutta ympäristöllensä. -- Isä tulee kohta, nyt soitan poikia ja\nGerdaa tulemaan myöskin!\n\nKellon tuttu ääni kutsui perheen jäseniä \"keskus-asemalle\", joksi Bruuno\nhyvin sattuvasti nimitti verantaa, joka kesällä oli tavallisena\nkokouspaikkana.\n\nPää täynnänsä saksalaisia lauselmia ja sananparsia, tuli Gerda alas\nylikerrassa sijaitsevasta huoneestaan; hän luki innokkaasti voidaksensa\nsyksyllä lähteä ulkomaille täydentämään siellä opintojansa\nsaksankielessä, joka oli hänen pää-aineensa. Bruuno, joka oli nukkunut\nmakeasti siimehikkäässä lehtimajassa, hieroi par'aikaa unta silmistään.\n\nFreedrik ja herra Kontio olivat laittaneet kuntoon muutamia harvinaisia\nkuivattuja kasveja; ja \"maisteri\" näytti siltä, kuin hän vielä olisi\noleskellut \"tieteiden esikartanoissa\", kuiskasi Meeri Helkalle, sillä\nhänen vaalea tukkansa oli pystyssä ja katse kaukaisuudessa, aina siihen\nasti kuin Gerdan sointuva ääni kuului joukosta, jolloin hän ikäänkuin\nunesta hätkähti hereille.\n\nFreedrik oli pitkä, vaalea ja hyvin solakka, hänellä oli aattehikas otsa\nja suuret sinisenharmaat silmät, ja hän oli ihan vastakohta Bruunolle,\njoka oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja hyvin tanakka. Bruunon\nvilkkaat silmät saattoivat välistä välähtää salaman tapaan, kun joku\nhäntä vastusteli, mutta Freedrikin luonteessa oli jotakin levollista ja\nvakavaa, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, kirkastuivat hänen\nkasvonsa ihmeellisesti. Hän oli äitinsä näköinen; heillä oli sama lämmin\nkatse ja yhtä miellyttävä hymyily.\n\n-- Olemme aikoneet mennä uistinta soutamaan tänä iltana, haluttaako\nteitä tulla mukaan? -- kysyi Freedrik.\n\n-- Tietysti!\n\n-- Me myöskin tahdomme tulla mukaan! -- huusivat pikku tytöt ja\nkaksoiset.\n\n-- Te ette voi olla ääneti -- sanoi Meeri.\n\n-- Vene ei kannata niin monta -- mutisi Bruuno.\n\n-- Saatammehan ottaa ison ruuhen -- esitti Freedrik, joka ei tahtonut\nsaattaa mielipahaa pikkusiskoille.\n\n-- Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! -- huusivat lapset riemuiten\nja keräytyivät vanhimman veljen ympärille, hän kun aina oli kiltti heitä\nkohtaan.\n\nNuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät\nkajahtivat. Vanhemmat katselivat hymyillen toisiaan. -- Jumalan kiitos,\nkyllä talossa eloa ja iloa oli!\n\nParin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan,\njoka oli kauniin lahdelman pohjukassa, missä myöskin laivalaituri\nsijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat\nveneeseen, jonne nuoret vihdoin itsekin kiipesivät.\n\n-- Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo\npaluumatkallanne -- sanoi äiti -- hänellä varmaankin on joku hauki\nkalasäiliössään.\n\n-- Kyllä, kyllä, äiti -- kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat\nrunsasta kalansaalista.\n\nHerra Kontio, joka aina oli pitkäveteinen esityksissään, kertoi laveasti\nGerdalle eräästä uudenlaatuisesta ongenvavasta, joka juuri oli tullut\nperille höyryaluksella, ja Freedrik pani kuntoon uistinta, sillä aikaa\nkuin Bruuno hiljaa souteli eteenpäin. Kaikki koettivat olla niin hiljaa\nkuin mahdollista, mutta siinäpä lensi sorsaparvi ylös kahilistosta, ja\ntaas näkyi joku vene ulkona ulapalla; kaikki nämät vetivät nuorten\nhuomiota puoleensa, ja niin eivät enään muistaneetkaan olla vaiti, vaan\njuttelivat täyttä vauhtia. Miten nyt soutelivatkin oikealle ja\nvasemmalle ja suoraan Kaijakan saarelle, niin eipä kertaakaan kala\nuistimeen tarttunut.\n\n-- Semmoista se on, kun on vene täynnä lörpötteleviä lapsinulikoita --\nsanoi Bruuno ollen vähän aikaa soutamatta.\n\n-- Minun mielestäni me vanhemmat emme ensinkään ole olleet hiljaisempia\nkuin lapset -- sanoi Freedrik nauraen. -- Mitä kalan väliä on, annetaan\nsen uida; niin kauniina iltana kuin tämä, tuntuu kuitenkin\nihastuttavalta olla ulkona lahdella.\n\n-- Kyllä tosiaan on ihanaa -- sanoi Helka -- lahti on tyyni ja kirkas\nkuin kuvastin!\n\nHän oli oikeassa; oli niin tyyntä, ettei pienintä värettäkään näkynyt\nsen kiiltävällä pinnalla, ja kaukana ulapan tuolla puolen laskeutui\nilta-aurinko. Kaikki veneessä olijat kävivät vähitellen äänettömiksi,\nheihinkin vaikutti valtavasti luonnon juhlallinen iltarauha.\n\n-- Oi sinä kirkas iltarauha -- sanoi Freedrik hiljaa.\n\n-- Emmekö laulaisi jotakin -- kysyi Gerda. He olivat kaikki musikaalisia\nja heidän oli usein tapana laulaa yhdessä varsinkin kesäisin ulkona\nollessaan, ja pian kajahteli lahden yli: \"Kultaisessa kartanossa elää\nAhti syvällä aalloissa\", \"Sä kasvoit neito\" y. m. tunnetuita lauluja.\n\nKun he vihdoin suuntasivat venheensä kotiapäin, olisi koko seurue\nunohtanut sen ikävän seikan, ettei heidän kopassaan hyppinyt ainoatakaan\nkalaa, ellei pieni Eedit pikku viisaasti olisi muistuttanut: -- Tästä\nkäy tie Joosepin tupaan.\n\nMeeri ja Helka lähtivät kalastajan luo saadaksensa äidin asian toimeen,\nmutta toiset jatkoivat matkaansa kotiin päin. Muutaman hetken perästä\ntytöt seisoivat lahden pohjukassa pienen punaisen tuvan luona, jonka\nedustalla vanha Jooseppi verkkojansa selitteli. Hän lupasi seuraavana\naamuna tuoda kalan ja hymyili vähän ivallisesti herrasväen kala-onnelle.\n\n-- Miten Leena tänään voi?\n\n-- Kuten tavallisesti, arvaan minä -- tuumasi ukko.\n\n-- Käykäämme sisälle häntä katsomaan -- sanoi Meeri. -- Hän on vanhan\nJoosepin sokea vaimo, kuten tiedät. -- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! --\nMeeri avasi rohkeasti tuvan oven.\n\n-- Hyvää iltaa, pikku neiti, minä tunsin teidät oitis äänestänne. --\nSokea tuli empimättä suoraan heitä kohti. -- Täällä on joku vielä lisää,\nluulen minä!\n\n-- On, Helka serkkuni Helsingistä.\n\n-- No hyvänen aika, Roosa rouvan tytär! Häntä minä olisin mielelläni\ntahtonut nähdä, jos sen Jumala olisi suonut sillä hänen äitinsä oli niin\nharvinaisen hyvä ihminen nuoruudessaan.\n\n-- Äiti on kyllä kertonut kalastajatuvasta, sekä miten heidän täällä oli\ntapana keittää takassa kahvia, jota sitten alhaalla rannassa juotiin.\n\n-- Jumala hänen hyvää muistiansa siunatkoon; mutta siihen aikaan minä en\nvielä ollut pimeydessä, kuten nyt.\n\n-- Niin, Leena parka, kyllä teidän on vaikea oltava -- sanoi Meeri.\n\n-- Ei saa valittaa, pikku neiti; Jumala itse on pannut ristin päälleni,\nja hän tietää, mikä meille paras on. Minulla on myöskin niin paljo,\njosta minun tulee olla kiitollinen; ensiksikin on ukkoni kovin hyvä ja\nauttaa minua kaikin tavoin; sitte minulla on niin hyvää isäntäväkeä,\njoka ei milloinkaan väsy osottamasta minulle hyvyyttä, ja vieläpä\nminulla on katto pääni päällä ja jokapäiväinen leipä Herran armosta,\nilman mitään ansiota. Olen kuten kukkanen kedolla ja kuten taivaan\nlintu, minä en kehrää enkä kylvä, mutta saan kuitenkin osani tämän\nmaailman hyvyydestä. Niin, niin, nuoret neitini, vanha Leena on kaikin\ntavoin tyytyväinen.\n\n-- Hyvästi nyt taas tällä kertaa!\n\n-- Hyvästi, ja kiitoksia paljo, kun tulitte katsomaan! On niin\nilahuttavaa sydämmelleni, kun muistetaan minua. -- Muija noikkasi ja\nkurkoitti tyytyväisenä pienet kurttuiset kätensä hyvästiksi.\n\n-- Miten hyvä ja kiltti vanha muija tuo Leena on -- sanoi Helka ihan\nliikutettuna, kun kotiin lähtivät.\n\n-- Niin -- sanoi Meeri -- luulenpa että hän on tyytyväisin ja\nkiitollisin ihminen mitä minä tunnen. Äidin on tapana sanoa, että Leena\non monta kertaa antanut hänelle neuvoa kärsivällisyyteen esimerkkinsä\nkautta.\n\n-- Varmaankin hänestä voisi paljon oppia -- sanoi Helka miettiväisesti.\n\nPihalta kuului samassa kellojen iloinen kilinä, ja tytöt rupesivat\njuoksemaan kilpaa joutuakseen aikanaan illalliselle.\n\n\n\n\nNaapurimme.\n\n\n-- Tänään aiomme lähteä ajamaan pappilaan -- sanoi asessori eräänä\naamuna aamiaista syödessään -- äidillä on suuri siivoominen\njuhannusjuhlaa varten, ja hän näkee varmaankin mielellään, että\nsiirrymme pois muutamaksi tunniksi.\n\n-- Mitkä hevoset otetaan, isä?\n\n-- Rusko ja Pekka; siitä sinä Bruuno saat huolta pitää.\n\nPoika lähti nuolen nopeudella; hän ei milloinkaan tällaisissa asioissa\nvitkastellut. Tytöt riensivät pukemaan itseänsä matkaa varten. Meeri ja\nHelka asuivat yhdessä eräässä kammarissa yläkerrassa, ja Gerda, joka\nkesän ajaksi oli jättänyt vuoteensa orpanalleen, oli muuttanut pieneen\nvieraskammioon, jossa hän sai olla häiritsemättä kirjoineen. Pojat ja\nherra Kontio asuivat ylikerran porstuan toisella puolen, ja lapset\nmakasivat alhaalla isän ja äidin luona.\n\nKaikki huoneet talossa olivat korkeat ja valoisat, ja huolimatta\nyksinkertaisuudestaan olivat ne kuitenkin hyvin hauskat ja kodikkaat.\nHelka oli vallan ihastunut tyttöjen kammariin, jossa kaikki huonekalut\nolivat valkoisiksi maalatut ja päällystetyt vaaleanpunaisella\nkukillisella kretongilla. Valkoisten akkunauudinten yläpuolelle oli\nsomasti laskotettu samanlaatuista kangasta, ja myöskin pienen\npukeumapöydän ympärille, joka sijaitsi huoneen nurkassa ja jolle\ntyttöjen kaikkein kauniimmat koristeet olivat aistikkaasti asetetut.\n\nMolemmilla oli oma piironkinsa ja pesukaappinsa; hauska kirjoituspöytä\noli akkunan ääressä, ja huoneitten välikäytävässä oli tilava vaatehuone.\n\"Yksinkertaista, mutta mukavaa\" -- se sananparsi näkyi tulleen\npääsäännöksi Kerttulassa.\n\n-- Otan raitaisen kretonkihameeni ylleni -- sanoi Meeri, joka\nkiireimmiten harjasi lyhyeksi leikattuja hiuksiansa. Hän ei milloinkaan\ntuhlannut aikaa ajatellaksensa pukuansa.\n\n-- Täti neuvoi minua ottamaan sinisen puseroni ja mustan hameeni --\nkertoi Helka. -- Hiukseni ovat jo aivan pörröisinä, minun täytyy ne\nuudestaan kammata, ja sitte panen sinisen nauhan palmikkooni, että se\npysyy siistinä.\n\n-- Sievänä, tarkoitat kaiketi -- sanoi Meeri hymyillen, hän kun\nmielellään laski leikkiä serkkunsa halusta käydä sievästi puettuna.\n\nHelka näytti vähän nololta, sillä hän muisti, että äiti oli varoittanut\nhäntä turhamaisuudesta; mutta samassa tuokiossa hän jo jälleen koetteli,\nmiten somasti hopeainen rintasolki soveltuisi siniseen puseroon.\n\n-- Oletteko pian puettuina, tytöt -- kysyi Gerda, jolla jo oli hattu\npäässä. -- Hevoset ajetaan kohta portaitten eteen eikä isä tahdo\nmielellään odottaa.\n\n-- Kohta, kohta! -- Meeri etsi suurimmassa tuskassa käsineitään ja\nnenäliinaansa; hänen kapineillaan oli omituinen taipumus kadota juuri\nviimeisessä hetkessä. \"Hamssu\" sanaa, jota hän usein sai kuulla nimensä\nsijasta mainittavan, ei hänelle aivan syyttömästi sanottu.\n\n-- Hyvästi äiti, hyvästi pikku tytöt!\n\nAsessori ja Helka istuivat nelipyöräisten rattaitten taka-istuimelle.\nBruuno ajoi, Meeri istui hänen rinnallaan, ja muilla oli hyvä tila\nlinjaalirattailla.\n\nSeura oli iloinen, ja matka oli hauska kauniissa kesä-ilmassa.\nMolemmissa ajoneuvoissa juteltiin niin vilkkaasti, ettei kukaan muu kuin\nBruuno ajatellut sitä, kuinka pian Rusko ja Pekka veivät heitä määrän\npäähän. Mutta hän kyllä uskollisesti valvoi ja piti surua\nmatkakumppaneistaankin. Joka mäessä ja jokaisen sillan luona hän muisti\nhuutaa maisterille, joka molemmin käsin piteli ohjaksia ja katseli\nGerdaa enemmän kuin hevosta: -- Pitäkää nyt silmät auki!\n\nPappila oli vihantain puiden keskellä vähäisen järven rannalla. Se oli\npunaiseksi maalattu, ja akkunapuitteet olivat valkoiset. Suuret\nvanhan-aikuiset portaat näyttivät varsin hauskoilta.\n\n-- Tervetultua, tervetultua! -- Pieni pyöreä olento kepsahti kuten\ntuulispää yli pihan avataksensa veräjät selkiselälleen; se oli Elma.\nProvasti ja pruustinna seisoivat portailla vieraita vastassa, ja nuori\nVihtori herra tervehti neitosia niin kohteliaalla kumarruksella, että se\nkyllä riitti heille kaikille kolmelle.\n\n-- Olemme koko viikon odottaneet teitä -- sanoi pruustinna. -- Elma on\nkatsellut maantielle päin joka päivä. Mutta nyt teidän täytyy, hyvät\nystäväni, välttämättömästi jäädä päivällistä syömään meille, minulla on\naivan tuore kuha tarjottavana. Istukaa nyt tänne ulos, täällä on\nvilpoista, kahvi tulee ihan kohta. -- Pieni hyväntahtoinen pruustinna\nriensi pois, innostunut kun oli, toimittamaan virvokkeita vieraillensa.\n\nProvasti ja asessori olivat sillä välin sytyttäneet sikarinsa sekä\nistuneet nurkassa olevaan sälesohvaan, ja nuoret asettuivat portaille\nistumaan, kuten aina oli tapana pappilassa. Elmalla oli kaikenmoista\nkerrottavaa, hänen pieni suunsa liikkui lakkaamatta, niin ettei Helka\nsaattanut olla hymyilemättä; mutta sitähän Elma juuri tahtoikin, sillä\nhänestä oli hauska, kun ihmiset näyttivät iloisilta. Siksipä hän\nansaitsikin hyväilynimen \"auringonsäde\", jonka hänen isänsä oli hänelle\nantanut.\n\nVihtori oli hiljaisempi, mutta paljon kauniimpi kuin sisarensa. --\nOikein hieno ja sievä nuori ylioppilas -- sanoi Meeri.\n\nNiin pian kuin oli kahvia juotu pruustinna tädin kiitettyjen ja\ntunnettujen kuminakaakkujen kera, vei Elma vieraansa hakaan katselemaan\nkomeaa ayrshire-vasikkaa, joka äsken oli saanut palkinnon eräässä\nkarjanäyttelyssä. Sitte heidän täytyi tarkastaa kanahuonetta ja\nkyyhkyslakkaa, jotka olivat Elman erityisessä hoidossa. Hän kyllä tunsi\njokaisen kyyhkysen ja pienimmänkin kananpoikasen nimen, vaikka ne Helkan\ntottumattomissa silmissä olivat kaikki yhdennäköisiä. Kaikki oli uutta\nja hauskaa nähdä, ja kun oli kuljettu ympäri kaikkialla, yhdyttiin\nseuran toisiin jäseniin ja ruvettiin kaikin krokettia pelaamaan\npihamaalla, joka portaitten edestä oli tasoitettu sileäksi kentäksi.\n\nHelka ja Freedrik sekä Bruuno ja Elma olivat yhtä puoluetta, herra\nKontio ja Vihtori sekä Gerda ja Meeri toista. Kaikki viimeksimainitut\npelasivat erittäin hyvin, ja vähän epätasaisen taistelun perästä heidän\nonnistui voittajina päästä sodasta. Väsyneinä ja lämpöisinä nuoret\ntulivat päivälliselle ja olivat vielä täydessä keskustelussa pelistään,\njota Bruuno ehdotti jatkettavaksi päivällisen jälkeen. Siitä tytöt eivät\nkuitenkaan olleet huvitettuja, vaan he tahtoivat mieluummin istua\nsiimeksessä keinulavitsalla provastin ikkunan alla. Siinä piti\ntuumattaman miten juhannus-iltaa vietettäisiin, ja monta suunnitelmaa\ntehtiin, kunnes vihdoin kaikki yhtyivät asessori Bergendahlin\nehdotukseen, että he tänä vuonna soutaisivat Kaijakkasaareen ja\npolttaisivat kokkoa saaren äärimmäisen niemen päässä.\n\nVihtori oli puhelias ja vieraille hyvin kohtelias. Hän kertoi tytöille\npieniä kaskuja pääkaupungista ja tarjosi nuorille herroille papirosseja;\nmutta ei Freedrik eikä herra Kontio polttanut. Bruuno kurkisti\nsalavihkaa avoinna olevaan ikkunaan ja otti sitte äkkiä kotelosta\npapirossin. Muutaman hetken kuluttua sattui asessori kurkistamaan ulos\nprovastin kammarin ikkunasta. Hänen tarkka silmänsä havaitsi heti\nsuitsevan papirossin Bruunon huulien välissä, mutta hän ei maininnut\nsiitä mitään; hänen tyyni ilmehikäs katseensa puhui kuitenkin tarpeeksi\nBruunolle, joka heti viskasi pois puoleksi poltetun papirossi-pätkän.\nHän tunsi kyllä isänsä mielipiteen, ettei poikien sopinut polttaa,\nennenkuin he itse olivat ansainneet rahaa tuohon tarpeettomaan huviin,\nja kaikkein vähimmin -- sen tiesi Bruuno -- sopi kolmentoista vuotiaan\nkoulupojan polttaa papirossia. Hän oli vain ollut liika veltto\nvastustamaan kiusausta; oli tuntunut hauskalta koettaa, miltä tuollainen\nmaistui. Vaan nyt hän oli pahalla mielellä. Iloinen seura ei häntä enää\nhuvittanut, ja hän oli tyytyväinen, kun vihdoinkin tuli aika lähteä\npois, ja hän pääsi toimittamaan hevosia valjaisiin. Koko kotimatkan hän\nistui synkkänä ja ääneti; mutta kun Helka ja Meeri olivat astuneet alas\najoneuvoista, tarttui Bruuno äkkiä isänsä käteen kuiskaten: -- Isä, suo\nanteeksi!\n\n-- Sen olen jo suonut, poikani -- vastasi isä lempeästi, ja siten oli\npilvi haihtunut Bruunon taivaalta.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nMuutamia päiviä myöhemmin näkivät tytöt äidin panevan kutimensa\nvähäiseen työlaukkuun.\n\n-- Mitä tuo merkitsee, äiti?\n\n-- Sitä vain, että minä aion vieraisille Santaniemeen ja ajattelin\nehdottaa, että sinä Meeri ja Helka tulisitte seurakseni.\n\n-- Ai, niin hauskaa, niin hauskaa -- huusi Meeri, joka rakasti\nseuraelämää ja vieraisilla oloa, varsinkin kun oli kysymys lähdöstä\nLotta tädin luo.\n\nMatka molempien maakartanoitten välillä ei ollut pitkä, kun hevosella\najettiin, mutta vielä lyhempi, jos kuljettiin pientä polkua metsän läpi.\nTavallisesti naapurit käyttivät tätä oikotietä, jos ilma oli kaunis. Nyt\nsiis rouva Bergendahl ja tytöt lähtivät jalkaisin, ja Tusse seurasi\nmukana. Hyppien ja ilakoiden se heilutti tuuheaa häntäänsä, kun oli\npäässyt mukaan.\n\nTaivas oli kirkkaan sininen, ainoastaan kevyet pilvenhattarat liikkuivat\nsiellä ylhäällä ikäänkuin valkoiset pumpulihahtuvat, ja metsässä\nvanamokukat tuoksuivat. Helkan täytyi ehtimiseen seisahtua niitä\npoimimaan, joten hän jäi koko pitkästi toisten jälkeen; mutta mikäpä\nolisi ollut hauskempaa, kuin poimia noita pieniä kukkakellosia ja\nleppoisena kesäiltana suhisevien hakopuiden siimeksessä nauttia niiden\ntuoksua.\n\n-- No katsoppas, nyt tulemme jo heti kartanoon -- huudahti Meeri, ja\nhänen orpanansa kiirehti yhtymään heihin talon komeitten rautaporttien\nluona, jotka johtivat vanhaan, hyvin hoidettuun puistoon, missä suuret\nlehmukset ja saarnipuut levittivät tuuheita oksiaan.\n\n-- Santaniemi on monessa polvessa kuulunut neiti Furumarkin suvulle --\nkertoi rouva Bergendahl, sillä välin kuin he kulkivat leveätä\nsannoitettua ajotietä pitkin. -- Kaikki täällä onkin hyvin säilynyttä ja\nkunnossa pidettyä vanhoista ajoista asti, niin että sitä oikein\nmielikseen katselee. Tuossa nyt näet talon päärakennuksen suoraan\nedessäsi.\n\n-- Täti, sehän on ihan linnan näköinen -- huudahti Helka kiinnittäessään\nkatseensa tuohon valkoiseen kulmakattoiseen komeaan kolmikerroksiseen\nkivikartanoon.\n\n-- Täällä asuu Lotta täti kuten prinsessa! -- Rouva Bergendahl hymyili.\n-- Katsos, tuolla hän itse seisoo ja viittaa meille tervetuliaisia.\n\nPortailla seisoi kullatun vaakunan alla pitkävartaloinen, vielä\nnuorennäköinen nainen, harmaaseen silkkihameeseen puettuna ja musta\npitsisolmuke vähän harmahtavissa hiuksissaan. Tämä nainen oli Lotta täti\nomassa persoonassaan, ja kun vieraat tulivat lähemmäksi, riensi hän\nreippaasti heitä vastaan.\n\n-- Tervetultua! Hauska kun saan teitä nähdä, hyvät ystäväni. Ja sinäkin,\npieni kaupungin tyttö, tervetultuasi Santaniemeen! -- sanoi hän\nsointuvalla äänellään ja suuteli Helkaa otsalle. -- Meidän täytyy heti\nalusta tulla hyviksi ystäviksi, muista se!\n\nVilpoinen oli tuo suuri hämärä porraskäytävä ja seinillä kummalliset\nmaalaukset; täällä saattoi olla vilu keskikesälläkin. Leveällä\nakkunalaudalla seisoi jäällä jäähdytettyä vettä, joka maistui ihanalta\nlämmittävän kävelyretken perästä. Lotta täti ehdotti että Meeri, joka\noli tuttu talossa, näyttäisi Helkalle kaikki talon huoneet ja yleensä\nmitä nähtävää oli. Siinä syntyi sitten oikea huonetarkastus. He\njuoksivat portaita ylös ja alas ja pitkin kapeita pitkiä käytäviä ja\ntaas sieviin vierashuoneisiin, joista Meeri ennen oli kertonut; sitte\nylös ullakkoon näkö-alaa ihailemaan ja taas alas synkkiin\nkellariholveihin, joissa talon väki sanoi aaveitten kulkevan. Helka ei\nmilloinkaan ollut huvittavampaa nähnyt.\n\nAlikerrassa olivat juhlahuoneet, kuten emäntä niitä nimitti. Siellä oli\niso sali komeine kalustoineen: pitkine sohvineen, joissa oli punaiset\ntamastipäälliset, korkeanojaisine tuoleineen ja pöytineen, joiden jalat\nolivat taitehikkaissa kiemuroissa. Keltaisessa vierashuoneessa olivat\nsekä huonekalujen päälliset että uutimet mitä vahvimpaa silkkibrokaatia,\nja kiinalaisessa kammiossa oli jos jonkinmoisia kiinalaisia\nporsliinikapineita hyllyillä, kaappien ja pöytien päällä. Tämä oli aivan\nkuin joku museo.\n\nViimeiseksi he tulivat ruokasaliin, pitkään, kapeaan huoneeseen, jossa\noli tummat paneilit, vanhat mahonkikaapit ja perhekuvia kaikilla\nseinillä. Siellä istuivat nyt Lotta täti ja rouva Bergendahl juomassa\nsuklaatia, ja kun Helka ihastuneena kertoi kaikesta, mitä hän oli\nnähnyt, sanoi emäntä:\n\n-- Teidän täytyy tulla olemaan täällä kokonainen päivä, silloin vasta\npikku ystäväni oikein kodistuu Santaniemessä, ja sitte teidän täytyy\njäädä yöksi ja maata viheriäisessä kammarissa -- tiedäthän Meeri --\nsiellä, jossa seinissä naksahtelee ja jossa aina uneksitaan hauskoja\nunia.\n\n-- Tuhansia kiitoksia, hyvä tätiseni, en tiedä mitään hauskempaa --\nhuudahti Meeri. -- Tuo viheriä kammari vaikuttaa aina niin lumoavasti\nminuun.\n\n-- Hyvä, asia on siis varma! -- Menkää nyt alas puutarhaan kukkasia\nkatsomaan, ansareissa ei näin kesä-aikaan ole paljon nähtävää. Sitte me\nkaikin lähdemme lammikolle katselemaan joutsenten toissapäivänä\nvalmistunutta asuntoa.\n\n-- Joutsenia, onko täällä todellakin joutsenia?\n\n-- On kyllä, neljä kappaletta. Ne uivat pitkin päivää lammikossaan.\n\nMeeri vei Helkan mukaansa talon komeita ansareita katsomaan. Kun olivat\ntarpeekseen katselleet kukkasia ja saaneet puutarhurilta suuret\nkukkavihot, läksivät he emännän ja rouva Bergendahlin parissa vähän\nedemmäksi puistoon ja tulivat pienen viehättävän lammikon luo, joka\nkirkkaana kuvastimena oli heidän edessään. Lammikon keskellä oli\nkeinotekoinen pieni saari, johon ennenmainittu joutsenten uusi huone oli\nrakennettu kiinalaisen pagodin tapaan, koristettuna pykäharjalla ja\ntornilla. Kirkkaan lammikon pinnalla uiskentelivat joutsenet\nmajesteettisen arvokkaasti.\n\nLotta täti oli ottanut leipää mukaansa tyttöjen murennettavaksi noille\nkauniille eläimille, jotka niin sievästi kurkoittivat pitkää kaulaansa,\nottaakseen heille viskattuja herkkupaloja.\n\nPieni lammikko vanhojen jättiläislehmusten siimeksessä muodosti\nsanomattoman kauniin taulun, eikä Helka väsynyt sitä katselemasta, siinä\nkun hän seisoi nojautuneena vähäisen sillan rautakaidepuita vasten.\nTädit istuivat sohvalla lähellä keinotekoista kanavaa, joka johti veden\nlammikkoon. Myöhemmin he vielä kävivät tallia tarkastamassa sekä\nihailemassa hevosia ja pientä varsaa, joka oli täysveristä\nenglantilaista rotua ja emännän erityinen suosikki. Vihdoin vieraat\njälleen lähtivät paluumatkalle, ja Lotta täti seurasi heitä\npuistoveräjälle. -- Tänne minä nyt jään, omalle yksityiselle alalleni --\nsanoi hän iloisesti noikaten hyvästijätöksi -- tulkaa pian jälleen ja\nottakaa kaikki Kerttulan nuoret mukaanne, sillä hyötymansikat kypsyvät\njo pian ja teidän täytyy auttaa minua niitten syömisessä. -- Hän viittoi\nvielä heille viimeiset jäähyväiset, ennenkuin he katosivat metsään.\n\n\n\n\nJuhannus.\n\n\n-- Nyt on juhannus, nyt viettää kesä häitään kautta koko Suomen --\nlausui Meeri, kun hän muitten nuorten kanssa sitoili pihamaalla\nköynnöksiä verantaa varten.\n\n-- Juhannus muistuttaa aina joulua -- sanoi hän. -- Tänään ajattelen:\n\"mitenkähän vietämme joulua\", ja joulu-aattona muistelen juhannuskokkoa;\nne ovat kuten kaksi rajakiveä puolivuosien välillä.\n\n-- Niin, mutta joulu-aatto on kuitenkin hauskempi kuin juhannus-aatto --\nsanoi pieni Ester, joka auttoi tyttöjä antamalla kukkia ja oksia\nköynnöksiin.\n\n-- Niin minunkin mielestäni -- vakuutti Eedit.\n\n-- Louluputti tytyy \"onto tilttiä laptia\" -- huusi Lilli, joka myöskin\ntahtoi jotakin joukkoon puhua, ja hänen pikku mansikka suunsa näytti\nniin suloiselta, että Helka orpanan täytyi viskata köynnös syrjään ja\nsiepata pieni tyttö syliinsä häntä syleilläkseen.\n\n-- Lilli tattoo olla tiltti, Lilli pitää louluputitta -- löperteli\nlapsi.\n\n-- Oi, ei hän sinua unhota, pikku kultunen, siitä olen varma.\n\n-- Voi, jos saisit viettää joulua täällä, Helka, ehkä täti ja setä\nsuostuisivat tulemaan tänne, -- tuumi Meeri.\n\n-- Se kyllä olisi hauskaa; mutta monet tuulet ennättävät sitä ennen\npuhaltaa, -- niin on meidän vanhan Vapun tapana sanoa.\n\n-- Niinhän se on. -- Hurraa, nyt on minun köynnökseni valmis! Noh, pikku\ntytöt, etsikää nyt pian pojat tänne, heidän täytyy kuitenkin auttaa\nmeitä koristuspuuhissamme asettamalla näitä paikoilleen, koska me yksin\nolemme saaneet niitä sitoa.\n\nEedit ja Ester lähtivät juoksemaan, niin että heidän valkoiset\npalmikkonsa tuulessa heiluivat. He olivat kuten vaunuhevoset, niin\nyhtäläiset, ja posket punottivat ja silmät loistivat ilosta, ja aina he\nolivat toistensa kaikuna. Pian ilmestyivätkin Freedrik ja Bruuno, ja\nmonen keskustelun ja tuuman perästä saatiin köynnökset kiinnitetyiksi\nsomiin kiemuroihin verannan ympärille. Se oli Bruunon näppärien sormien\nja ison veljen hyvän tahdon ansio.\n\n-- Nyt tässä vasta oikein juhannukselta näyttää -- sanoi Meeri\ntyytyväisenä. -- Vähän vaivaahan meillä on ollut, mutta tuntuu\njuhlalliselta, kun on vähän viheriää sisällä juhannus-iltana.\n\n-- Suo anteeksi, että unohdin tulla apuun! -- Freedrik näytti olevan\npahoillaan. -- Tulin viipyneeksi metsässä.\n\n-- Minä kävin isän kanssa opettamassa Liinaharjaa -- sanoi Bruuno\nmahtipontisesti.\n\n-- Katsokaapas Helkan sormia, niistä tippuu verta! -- huudahtivat\nlapset.\n\n-- Sain muutamia naarmuja katajan havuista -- sanoi hän ja koetti\nhymyillen piilottaa käsiänsä, jotka olivat punaiset ja täynnä\nriipaleita.\n\n-- Helkalla on liika hieno nahka, toista ovat minun kourani -- nauroi\nMeeri ja pisti esiin tukevat, ruskeat kätensä.\n\n-- Tuollaiset pienet käsiraukat! -- Freedrik veti esiin Helkan kädet ja\ntarkasteli noita lukemattomia naarmuja. -- \"Paremmat ovat hyödylliset\nkuin kauniit kädet\", on äidin tapana sanoa -- lisäsi hän ystävällisesti.\n\n-- Kyllä se onkin niin, täti on aina oikeassa.\n\n-- Mene nyt kylmässä vedessä hautomaan prinsessa-sormiasi, niin\näilehtiminen kyllä niistä katoaa.\n\n-- Kiitos hyvästä neuvosta! -- Helka riensi hymyillen ylös portaita. --\nMiten hyvä sydän Freedrikillä sentään oli.\n\nTeetä juotiin ulkona pihalla koivujen alla; se oli vanha tapa aina ilman\nollessa niin kaunis kuin tänä juhannus-aattona. Nuoret pelasivat\nlawn-tennista ja lapset hyppäsivät ympäri ruohostossa kuten pienet\nvohlat, jotka ensi kerran ovat päässeet laitumelle. Eedit ja Ester\njuoksivat kilpaa kaksoisten kanssa, jotka lihavuuteen nähden\nmuistuttivat Bruuno veljeä; mutta Lilli oli \"toista lajia\", kuten\nlapsenhoitajan oli tapana sanoa.\n\nKun toiset mellastivat ja painiskelivat keskenänsä hurjassa leikissä,\nliikkui hän kuten pieni keijukainen vähän varpaitaan maahan kosketellen.\nHänen pitkät vaaleat kiharansa, valkoinen ihonsa ja siniset silmänsä\nantoivat hänelle enkelintapaisen muodon, joka täytti äidin sydämen\nsurullisilla aavistuksilla. Tuo hento olento, kestäisikö hän täällä\nsiksi, että varttuisi vahvaksi?...\n\nIllallisen jälkeen sälytettiin kaksi suurta koppaa täyteen kahvikaluja\nja leivoksia, jotka sisäneitsyt Fiina ja Kalle kuski veivät veneellä\nKaijakkasaareen, minne pojat Kallen avulla jo monta päivää olivat\nkuljettaneet kuivia risuja ja katajia. Lilli oli sanonut yöhyväiset ja\nmennyt vanhan hoitajansa saattamana levolle, mutta kaikki muut läksivät\nmitä iloisimmalla juhlatuulella alas rantaan, jossa suuri vene oli\nvalmiina heitä odottamassa.\n\nPojat soutivat ja isä istui itse perää pitämässä tällä lyhyellä matkalla\nsaareen, jossa Fiina jo rantakivien välille oli pannut tulta kahvipannun\nalle, sillä välin kuin Kalle laski salmeen tyhjiä tervatynnyreitä, jotka\nolivat täytetyt vanhalla sälyllä.\n\n-- Tuolla tulevat pappilalaiset! -- huudahti Bruuno, ja oikeinpa todella\nsiellä näkyikin vähäinen valkoiseksi maalattu purjevene tulevan esiin\nniemen takaa. Vihtori oli innokas purjehtia ja palkoveneen meloja,\nvaikka hänellä pappilasta oli kahden kilometrin matka venerantaan.\n\nVeneessä istuivat Elma ja Iines Stormbom. Vihtori istui purjenuorat\nkädessä \"vallattoman sievästi\", kuten Meeri sanoi. Hänen paitansa rinnus\noli vaalearaitainen, kaulus oli alaspäin käännetty ja punainen silkki\nsievästi solmittu kaulan ympäri. Hän oli oikein taiteilian näköinen\nHelkan mielestä, mutta näyttipä siltäkin, kuin hän olisi tahtonut\nherättää vähän huomiota, arveli hän; ja ehkäpä Helka kyllä olikin\noikeassa.\n\nNuoret kiirehtivät nyt saaren korkeimmalle huipulle. Siinä asessori\nBergendahl jo parasta aikaa sytytti kokkoa, joka pian lasten suureksi\nhuviksi leimusi korkealle taivasta kohti. Tuli oli erittäin kaunis.\nTervatynnyrit alkoivat nyt myöskin leimahtaa ilmi tuleen, ja siellä\ntäällä pitkin rantoja näkyi juhannuskokkoja etäämmältäkin kesä-illan\nhämärässä.\n\nÄiti, joka auttoi Fiinaa kahvinkeitossa, tuli nyt myöskin ylös muitten\njoukkoon ja rupesi tyttöjen avulla kattamaan tilapäistä kahvipöytää\ntasaiselle paikalle kallioiden väliin, joiden reunalla kukin sai valita\npaikan itselleen mielensä mukaan. Sitten tuli Fiina kantaen kahta suurta\nkuparipannua, ja tämän makuisan juoman tuoksu sekaantui miellyttävästi\nkokosta suitsuvaan katajansavuun. Lapsetkin nyt joivat kaksi kuppia\nillan kunniaksi, ja vaikka olikin syöty aimo illallinen, katosi\nleipäkoppien sisällys kuten lumi päivänpaisteessa.\n\nKun valkea rupesi hämärtämään, meni osa nuorisoa niemeltä etsimään\nrisuja lisää; toiset lähtivät järvelle Vihtorin veneellä, josta pian\nkuului laulu: \"On tyyni yö\".\n\n-- Meidän täytyy vastata heille -- sanoi asessori Bergendahl, kun nuoret\npalasivat tuoden suuret kantamukset risuja.\n\n-- Mitä sitten laulaisimme? --\n\n-- Suomen laulun!\n\nSoutaja tuolla järvellä pidätti aironsa ja jäi kuuntelemaan, ja kun\nlaulu oli laannut, heiluttivat tytöt nenäliinojaan ja Vihtori valkoista\nlakkiaan kiitokseksi. Pian tämän jälkeen vastasivat he kansanlaululla:\n\"Tuoll' on mun kultani\".\n\nTämä vuorolaulu illan tyvenessä kuului kauniilta, ja äiti, joka oli\nottanut unisen Esterin syliinsä, viittoi ympärillään olevia jatkamaan\nlauluansa.\n\n-- En tietänyt enon laulavan -- sanoi Helka Freedrikille, kun molemmat\nolivat valkeata korjaamassa.\n\n-- Isä on aikoinaan ollut parhaimpia laulajia yliopistossa.\n\n-- No eipä ihme, että laulumme kaikui niin erittäin kauniilta tänä\niltana. Mutta näetkö veneen tuolla? Vihtori nojautuu taaksepäin ja hänen\nkätensä lepää toisen airon päällä.\n\n-- Hän näyttää sievältä vaaleassa puvussaan.\n\n-- Sen hän kyllä itsekin tietää, ja se ei ensinkään näytä sievältä minun\nmielestäni.\n\n-- No niin, kyllä hän tosin vähän liiaksi näkee vaivaa vaatetuksestaan\n-- tuumasi Freedrik hyväntahtoisesti -- mutta pohjaltaan hän kuitenkin\non kelpo poika, ja hänellä on oiva luonne.\n\nHelka vaikeni hieman nolona, sillä hän tiesi kyllä äsken vähän\nloukkaantuneensa Vihtorin armollisesta kohteliaisuudesta nuorempia\ntyttöjä kohtaan, joten hän ei oikein puolueettomasti voinut häntä\narvostella; mutta että Meeri saattoi häntä ihastella -- sitä hän ei\nvoinut käsittää.\n\nAika oli rientänyt lentämällä, ja äiti rupesi muistuttamaan, että lasten\ntäytyi päästä höyhensaarille.\n\n-- Vielä meidän täytyy laulaa, ennenkuin erkanemme -- sanoi asessori --\nyhtykäämme kaikin laulamaan \"Maamme\".\n\n-- Niin, niin, tehkäämme niin -- huudahtivat nuoret; ja valoisassa\nkesä-yössä kajahteli rakastettu kotimaan laulu laajalle avarien vesien\nja lehtevien saarien yli, päättäen sopusointuisesti kesän juhlallisimman\nillan.\n\n-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului veneistä, kun erottiin, ja pappilan\nvähäinen purjevene kiiti pois.\n\n-- Me tapaamme toisemme huomenna kirkossa, -- ei, tänään, sillä kello on\nkohta yksi -- hyvää huomenta, hyvää huomenta!\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n-- Aikaisin kaiketi meiltä kirkkoon mennään -- sanoi Helka kotiin\ntultuaan.\n\n-- Se riippuu siitä, mitä sinä aikaisena pidät -- vastasi asessori\nhymyillen. -- Kello kymmenen olisi Bruunon mielestä aivan aikaista, vai\nmiten?\n\n-- Kyllä minäkin melkein joka aamu olen unikeko, mutta niin kauan me\ntytöt emme sentään makaa milloinkaan.\n\n-- No siis, jos olet valmiina kello yhdeksän, niin meillä on hyvä aika.\nHyvää yötä nyt, ystäväiseni, nukkukaa hyvin kaikki tyyni!\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n-- Meeri, miksi et ota vaatteita yltäsi?\n\n-- Ole vaiti, minä odotan, että pojat menisivät huoneeseensa. Tuo Kontio\nnyt puhuu iankaikkisesti tuolla ulkona. Etkö muista, että meidän piti\npoimia yhdeksää lajia kukkasia tänä iltana ja laskea ne pään-aluksen\nalle.\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta mistä me ne nyt enää löydämme?\n\n-- Minä kyllä tiedän, mistä me ne löydämme; sitä paitsi päivä jo\nsarastaa. Ota kengät jalastasi, että pääsemme hiljaa hiipimään, muuten\nBruuno saattaisi tulla ulos ja tehdä meille kiusaa. -- No nyt meidän\ntäytyy mennä!\n\nHiljaa kun hiiret hiipivät molemmat tytöt ulos portaita pitkin, ottivat\novisalvan auki ja olivat pian puutarhassa, jossa vieno sumu leijaili\npensaitten ja kukkaryhmien yli.\n\n-- Tässä on sinulle apila ja harakankukka, tuosta saat sireenikukan ja\nnarsissan. -- Yksi, kolme, kuusi, kahdeksan, yhdeksän -- nyt luulen,\nettä minulla on tarpeeksi, laske nyt sinäkin kukkasesi, niin olemme\nvalmiit.\n\nMuutama minuutti myöhemmin makasivat tytöt vuoteissaan kukkavihot\npään-aluksen alla.\n\n-- Mitä nyt uneksimme tänä yönä, se tapahtuu -- sanoi Meeri ja viskasi\nkäsivartensa päänsä yli.\n\n-- Minä en milloinkaan uneksi -- tuumasi Helka. -- Oikeammin sanoen, se\ntapahtuu kuitenkin ani harvoin -- lisäsi hän hyvin tunnontarkasti.\n\n-- Sitte uneksit varmaankin nyt juhannus-yönä -- sanoi Meeri\nleikillisesti. -- Nyt meidän täytyy nukkua, muuten heräämme liian\nmyöhään huomenna.\n\nMeeri oli unien suhteen ennustanut oikein. Kun Helka heräsi aamulla ja\nnäki auringon loistavan sisään vaaleanpunaisten uutimien läpi, näki hän\naivan selvästi edessään tien, jota hän unissaan oli kävellyt, kauniin\ntien, joka kulki lehevien puitten ja taajojen pensaitten välitse. Valo\ntunkihe oksien lomitse, lintu viserteli korkealla hänen päänsä\nyläpuolella, ja vanamo tuoksui hänen lähellään. Hänen rinnallaan kulki\njoku, joka taivutti sivulle päin hänen edessään riippuvan oksan ja poimi\nkaikki pienet kivet pois epätasaiselta polulta. Mutta kun hän kumartui\nkatsoakseen, kenen näköinen tuo henkilö oli, niin hän heräsi. Kyllä hän\nvarmaan luuli, että Freedrikin olkihattu se unessa leijaili hänen\nedessään, vaikka tuhmaahan se oli semmoinen.\n\nAlhaalla kuului kello lyövän jo kahdeksan. Helka hyppäsi reippaasti\nvuoteeltaan ja huusi Meeriä, joka haukotellen tirkisteli toisella\nsilmällään.\n\n-- Joudu, Meeri, me olemme nukkuneet liiaksi!\n\n-- Ois, miksi minua herätit, olin juuri rupeamaisillani näkemään unta.\n\n-- Se olisi ollut ihan liian myöhäistä -- nauroi Helka, joka juuri pisti\nkasvonsa pesuvatiin. -- Minä suoritin sen asian jo aikaisemmin ja tein\nkävelyretken metsään. Kuinkahan pitkälle minun tänään vielä täytynee\nkulkea?\n\n-- Tuhmahan olet! Eihän juhannus-yön unen heti tarvitse toteen mennä.\nVasta vuosien takaa saattaa se vielä toteutua.\n\n-- Kiitoksia, ennustaja, nyt lähden alas aamiaista syömään enoni kanssa\n-- sanoi Helka. Ohimennen hän naputti Bruunon ovelle varoittaen:\n\n-- Nouse jo, Nukku-Matti, muuten lähdemme ja jätämme sinut!\n\nAinoana vastauksena oli epäselvä mörinä, joka kuului puolittain patjan\nhelmasta. Bruuno ei vain joutunut kirkkoon sinä päivänä, sen Helka\narvasi.\n\nVaan kaikki muut läksivät rilloissa ja isoissa vaunuissa kirkolle, joka\nsijaitsi kauniilla paikalla ja oli nyt täynnä sireenikukkien ja kielojen\ntuoksua, sillä rippikoululapset olivat tänään laskettavat Herran\nehtoolliselle. Heidän puolestaan vanhempien hartaat rukoukset nousivat\nKaikkivaltiaan luo.\n\nJuhlallista oli nähdä nuorta joukkoa tuolla alttarikehän ympärillä, --\nsiltä ainakin tuntui Helkan mielestä. Edellisenä vuotena olivat Gerda ja\nFreedrik seisoneet siellä toisten parissa. Hän katsoi serkkuihinsa;\nGerdan silmistä valui kyyneleitä, ja Freedrikin levollinen muoto näytti\njuhlallisen vakavalta.\n\nHelka painoi päänsä penkkiin ja sulki silmänsä.\n\n-- Oi Jeesus -- rukoili hän hiljaa -- minulla on niin paljon\ntaisteltavaa, olen usein paha, tyytymätön ja kiittämätön, vaikka olet\nantanut minulle niin paljon hyvää. Auta minua oikein sydämessäni Sinua\nkiittämään ja auta minua tulemaan lapseksesi täällä ja\niankaikkisuudessa.\n\nUrkujen soitto kaikui mahtavasti kirkon vanhoissa holveissa, ja\nseurakunta veisasi hartaudella: \"Sun haltuus, rakas Isäni, mä annan aina\nitseni, mun sielun', ruumiin', tavaran', ne ota, Herra vastahan\".\n\nHelka kohotti päänsä ja rupesi veisaamaan mukana. Hänen sydämmensä\ntuntui nyt niin kevyeltä ja luottavalta, ja siksipä tuon virren sanat\nolivat ikäänkuin häntä varten kirjoitetut. Ei hän milloinkaan ollut\nunohtava tätä jumalanpalvelusta tässä kukkasilla koristetussa\ntemppelissä, johon kesäiset lauhkeat tuulahdukset virtailivat auki\nolevista ikkunoista ja auringon valo laskihe seurakunnan yli; -- niin,\nei milloinkaan!\n\n\n\n\nSadetta ja päänsärkyä.\n\n\nLitis, latis, loiskis, loiskis!\n\n-- Mitä lotinaa minä kuulen? -- kysyi Meeri eräänä aamuna unisella\näänellä.\n\n-- Siellä sataa, luulen minä -- kuului vastaus.\n\nMeeri kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudestaan, mutta hänen\nserkkunsa makasi valveilla ja kuuli miten sadepisarat ratisivat\nikkunoita vasten ja miten vesi lorisi alas kattokourua pitkin. Ensi\nkerran nyt satoi, sitte kuin Helka oli Kerttulaan tullut.\n\nLapset olivat kaikin vähän nurpealla tuulella aamiaista syödessään.\nPikku tytöt aikoivat juuri tänään panna toimeen nukkiensa\nvaatteidenpesun, ja pojat olivat aikoneet tehdä suurenmoisen lammikon\nkaivon luona olevaan isoon ojaan, mutta kun nyt satoi, ei voinut ryhtyä\nmihinkään.\n\n-- Meidän täytyy jättää pyrola unifloran poimiminen toiseen aikaan --\nsanoi Freedrik tarkastaessaan pilvistä taivasta.\n\n-- Ois tuota sadetta, kun se nyt tulikin -- valitti Meeri. -- Tänään\nmeidän piti lähteä Lotta-tädin luo ja olla siellä koko päivä.\n\n-- Sade on hyvää perunoille ja kauran-oraille -- tuumasi Bruuno hyvin\nviisaan näköisenä -- siitä isä iloitsee.\n\n-- Kyllä niin, se tuli juuri parahiksi, sillä nyt on laiho kukkinut, ja\nkaikki kasvit janosivat vettä.\n\n-- Puutarhapenkereet myöskin hyvästyvät tästä sateesta -- sanoi äiti. --\nPiilin muija on jo kauan valittanut kovaa kuivuutta.\n\n-- Vaihtelua täytyy olla sekä luonnossa että elämässä kehityksen tähden\n-- sanoi asessori. -- Tämä on sopiva päivä käyttää kirjoituksiin, joita\nolen lykännyt tuonnemmaksi.\n\nGerda hymyili hänelle. -- Ajattelin juuri tuota, isä. Kun sataa, silloin\nei ensinkään tee mieli lähteä ulos aikaansa tuhlaamaan.\n\n-- Älä toki liiaksi työtä tee, tyttöseni -- isä veti hänet hellästi\nluoksensa -- me ihmislapset olemme kuten nuoret hevoset, toista täytyy\nhopottaa menemään, toista täytyy pidättää kulussaan. En koskaan uskonut,\nettä pikku linnustani tulisi tuollainen kirjatoukka!\n\n-- Tahdon hyvin valmistaa itseäni, isäseni, kallista oloani varten\nDresdenissä, jonne sinä minut kustannat syksyllä.\n\n-- Tunnollinen, hyvä tyttöni! -- Hän suuteli sydämellisesti tyttärensä\notsaa ja läksi huoneesta.\n\nÄiti otti avainkimppunsa ja katosi kyökkitoimiin. Haarald ja Pentti\njoutuivat kinaan veitsestä, Eedit rummutti akkunalle ja Ester kierieli\nlattialla. Helka meni ulos verannalle ja näki miten sade oli tehnyt\npieniä puroja santaan ja miten sireenien oksat vedestä raskaina\ntaipuivat maahan asti. Vahinko, ettei aina saattanut olla kaunista\nilmaa!\n\nNyt tuli äiti takaisin. -- Nouse pystyyn, Ester pieni, miksi siinä\nmakaat?\n\n-- Siksi että sataa enkä tiedä mitä tekisin.\n\n-- No sen äiti kyllä tietää! Reipastukaa nyt, lapset, olettehan\nikäänkuin olisitte kaupattavanne myyneet ja rahanne hukanneet. Tänäänhän\non työpäivä, tulkaa nyt käsityötä tekemään, niin minä luen teille oikein\nhauskan kertomuksen.\n\n-- Sepä hauskaa! -- Tyytymättömyys oli kuin poispuhallettu. Pojat\nasettivat tuoleja pöydän ympärille, ja jokainen kiirehti etsimään\ntyönsä. Haarald ja Pentti kutoivat tomuliinoja, Eedit ompeli\nkoululaukkua ja Ester päärmäsi nenäliinaa. Lillin korkea tuoli\nasetettiin äidin viereen ja hänelle annettiin paperi ja kynä, joten hän\nsaattoi piirtää \"uttoja\". Bruuno etsi esiin puolivalmiin kalakassinsa ja\nMeerillä oli käsissään sekainen virkkaus.\n\n-- Hauskaltapa täällä näyttää -- sanoi Helka, kun hän verannalta tullen\nastui sisälle. -- Täälläpä luullakseni on lukuseura; saanko tulla\nmukaan?\n\n-- Tietysti, eikö sinulla ole mitään työtä?\n\n-- Kyllä minulla on pöytäliina, joka ei tullut valmiiksi lukukauden\naikana.\n\n-- Sehän sopii mainiosti, nyt otamme sen esiin.\n\nHetken perästä oli myöskin Helka joukossa, ja kaikki kuuntelivat\ntarkkuudella Amanda Kerfstedtin kertomuksia \"Pienokaiset ja suuret\",\njoita äiti luki ääneensä. Lapset olivat niin ihastuneet kertomuksen\n\"pienokaisiin\", että he unhottivat koko sade-ilman, ja aamupäivä kului\nkuten uni.\n\n-- Äiti kulta, lue vielä kappale, yksi ainoa vain, -- näin aina\nhuudettiin, kun luvusta uhkasi tulla loppu; mutta vihdoin siitä\nkuitenkin tuli loppu. Rouva Bergendahl oli luja ja sanoi heidän istuneen\ntarpeeksi kauan alallaan tällä kertaa; nyt saattoivat kaikin panna\ntyönsä pois päivällisiin asti, ja pikku tyttöjen tuli lähteä\nkanahuoneeseen katsomaan, olivatko Korkeajalka ja Helmikana jo munineet.\n\n-- Miten aika on rientänyt -- sanoi Helka, kun hän huolellisesti pani\nkokoon pöytäliinansa. -- Tunnit ovat oikein lentäneet, sillä välin kun\ntäti on lukenut.\n\n-- Niin äiti aina tekee, kun sataa, ja myöskin muuten, jos hänellä on\naikaa. Hänen mielestään lapsille on terveellistä tehdä hyödyllistä\nkäsityötä leikkien välillä.\n\n-- Kuinka täti sentään on viisas -- sanoi Helka ihaellen -- hän\najattelee kaikkea!\n\nPäivällisen jälkeen menivät lapset ullakkoon palloa heittämään, sillä\nsadetta kesti vain yhäti koko päivän. Meeri oli saanut käsiinsä kirjan\n\"Tytöistä parhain\" ja luki sitä innokkaasti.\n\n-- Tarvitsisin vähän apua näitten sokeriherneitten perkaamiseen -- sanoi\nrouva Bergendahl astuessaan sisälle täysinäinen koppa käsivarrella. --\nVanha Mari kuivaa korppuja ja Fiina on silittämässä vaatteita.\n\nMeeri ei liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Minä tulen -- huudahti Helka salista, jossa hän oli selaillut\nvalokuvakirjaa.\n\nMeeri katsahti pois kirjasta, mutta rupesi jälleen kahta innokkaammin\nlukemaan.\n\n-- Siellä kyökissä on muija, joka tahtoisi puhutella asessorin rouvaa.\n\n-- Vai niin; sano, Fiina, että tulen kohta. Nyt saat yksin suoria noita\nherneitä, Helka hyvä.\n\n-- Ei sillä väliä ole!\n\n-- Ois, niin ilkeätä; ei milloinkaan saa lukea rauhassa. --\nHarmistuneena pisti Meeri kirjan kainaloonsa ja läksi saliin.\n\nNyt palasi rouva Bergendahl. -- Tänään on aivan hullusti -- sanoi hän\nhymyillen -- kun toinen lähtee, tulee taas toinen sijaan. -- Tuossa näen\nJoosepin tulevan kalakoppineen kyökkiin. Pelkäänpä, että yksin saat\nhoitaa tätä koppaa loppuun asti.\n\nKalastajan jälkeen tuli pieni tyttö tuoden tuohisellisen mansikoita.\nSitten pikku Ester oli langennut ja saanut kuhlon otsaansa, jota äidin\ntäytyi voidella; ja pojat pyysivät lupaa saada mennä miesten kanssa\nhakaan hankkimaan vastaksia. -- Asessorin rouva oli aivan hengästynyt,\nennenkuin hän oli saanut tyydytetyksi kaikki, jotka häntä tarvitsivat,\nja Helka, joka oli tehnyt ahkeraan työtä, rupesi vähitellen toivomaan,\nettä tuon tyhjentymättömän hernekopan pohja jo näkyisi.\n\nTuossa nyt tuli Meeri, joka kärtyisen näköisenä laski kirjansa kaappiin.\nHän oli sen lukenut loppuun ja aikoi vihdoin tulla auttamaan Helkaa;\nmutta kopassa ei ollutkaan enää muuta kuin kolme palkoa jäljellä.\n\n-- Oikein hauskaa, kun tämä työ nyt on tieltä poissa -- sanoi äiti ja\ntyhjensi roskat kopasta leveään talousvyöliinaansa. -- Kiitos hyvästä\navusta, Helka.\n\nHelka kiirehti portaita ylös pestäksensä käsiänsä kammarissaan. Hän\najatteli, miltähän Meeristä nyt tuntui, siinä kun hän seisoi katsellen\nakkunasta sade-ilmaa. Omasta katkerasta kokemuksestaan hän tiesi, ettei\nsydän milloinkaan tuntunut keveältä silloin, kun oli poikennut pois\nvelvollisuuden tieltä.\n\nKun tytöt illalla panivat maata, tuli äiti heidän luoksensa ja istui\nvuoteitten laidalle muutamaksi minuutiksi. Hänen oli tapana aina joka\nilta käydä kaikkia lapsiansa katsomassa ja sanoa heille yöhyväiset,\nennenkuin hän itse meni levolle.\n\n-- Hyvää yötä, täti kulta!\n\n-- Hyvää yötä, lapseni!\n\n-- Hyvää yötä, äiti! -- Meerin käsivarret olivat kovasti kiedotut äidin\nkaulan ympäri ja hänen huulensa kuiskasivat kauan äidin korvaan.\n\n-- Nukkukaa makeasti, pikku tytöt; nyt menen Gerdan luo.\n\nMeeri makasi hetken ääneti; sitte hän kääntyi äkkiä serkkuunsa päin ja\nkurkoitti hänelle kätensä. -- Enkö ole häijy, kun saatan olla auttamatta\nsellaista äitiä kuin minulla on -- sanoi hän katuen. -- Hyi, kuinka\nsietämättömän tuhma minä olin tässä iltapäivällä, ja sinä raukkakin sait\nkärsiä minun laiskuuteni tähden.\n\n-- Minusta ei puhettakaan! -- Helka pudisti sydämmellisesti Meerin\nkättä.\n\n-- Jumalan kiitos, nyt voin rauhassa nukkua -- sanoi Meeri ja oikaisi\nitseänsä. -- Kun vielä olin pieni enkä tahtonut pyytää anteeksi, vaikka\nolin ollut hyvin paha, silloin opetti äitini minulle raamatunlauseen,\njoka ei sittemmin milloinkaan ole mielestäni mennyt: \"Älkää antako\nauringon laskea vihanne ylitse\".\n\n-- Niin, sitä on kyllä hyvä muistaa -- tuumasi Helka. -- Ei kuitenkaan\nsaa rauhaa sydämmeensä, ennenkuin vikansa on tunnustanut.\n\n-- Niinpä on -- vastasi Meeri hiljaa.\n\nSeuraavana päivänä satoi yhä. Mikä lieneekin vaikuttanut, tämä ruma\nilmako vai yhtämittainen sisälläolo, -- ainakin pakotti Helkan päätä ja\nhänen oli vilu, kun hän läksi alas aamiaiselle.\n\nAamupäivällä tuli Lotta täti kävellen suuri sateenvarjo kädessä, ja hän\noli niin iloinen ja leikillinen, että Helka melkein unhotti päänkipunsa,\nkun kuunteli hänen hauskoja kertomuksiansa. Lotta täti kokosi aina\nnuorison ympärilleen; \"hänessä oli joku erityinen vetovoima heihin\nnähden\", sanoi asessori.\n\nMutta kun Lotta täti oli lähtenyt ja päivällinen oli ohitse, rupesi\npäänsärky jälleen tuntumaan. Asessorin rouva kehoitti silloin Helkaa\nmenemään ylös kammariinsa ja panemaan maata. Hän lähti mielellään.\n\nSuloiselta tuntui saada painaa polttavia ohimoitaan viileätä patjaa\nvasten. Korkeat lehmukset humisivat nukuttavasti akkunain ulkopuolella,\nja kaikki äänet alhaalta tunkivat vain heikosti tänne ylös. Hänen\nväsynyt katseensa seurasi koneentapaisesti kärpästä, joka kömpi hitaasti\nalas pitkin uudinta, ja vähän päästä oli hän nukkunut syvään,\nlevolliseen uneen.\n\nHänen herättyään tuntui otsa vilpoiselta. Rouva Bergendahl oli Helkan\nnukkuessa pannut jäähdyttävän kääreen hänen otsalleen ja istui nyt\nsukkaa kutoen hänen vuoteensa ääressä.\n\n-- Onko täti istunut täällä minun luonani koko iltapäivän?\n\n-- En, ainoastaan välimmiten, kun olen joutunut. Olet saanut oikein\nhyvin nukkua, tyttöseni, ja nyt on paha ilmakin ohitse. Pilvet ovat nyt\nmelkein haihtuneet, ja minä luulen, että saamme ihanan auringonlaskun.\n\n-- Oi niin hauskaa, näen jo vähän sinitaivasta tuolta lehmusten oksien\nvälistä. Pääni on jo melkein terve, tunnen itseni vain vähän väsyneeksi.\n\n-- Se on aivan luonnollista tuollaisen päänkivun perästä, makaa nyt vain\naivan hiljaa, älä myöskään tule alas illalliselle; annan tyttöjen tuoda\nsinulle kupillisen teetä ja voileivän.\n\n-- Kiitoksia, täti! Ihanaa on katsella täältä tuonne ulos.\nKultaliepeiset pilvet näyttävät nyt niin keveiltä. Välistä tuumaan, mikä\nlienee kauniimpi, kesä-aamu vaiko kesä-ilta, jolloin aurinko mailleen\nmenee.\n\n-- Kyllä aamuhetki on kaunis, sillä silloin koko luonto herää uuteen\neloon. Kaikki lapset siitä pitävät, koska päivä on heidän edessään\nleikkeineen ja kaikenlaisine huveineen; mutta meille vanhoille on ehkä\nauringonlasku suloisempi, se kun tuottaa rauhaa ja lepoa päivän työn ja\npuuhan jälkeen. Vuorokauden vaiheet muistuttavat ihmis-elämän eri\najanjaksoja. Oletko milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi sitä.\n\n-- En, mutta se on kyllä totta!\n\n-- Eikä illan tarvitse aina juuri tarkoittaa vanhuuden-aikaa, näetkös.\nSe saattaa myöskin muistuttaa meille elämämme viimeistä iltaa, joka voi\ntulla yhtä hyvin nuoruudessa kuin vanhuudessa. Ihanaa olisi, jos\npäivämme laskeutuisi rauhassa, sillä kuoleman illan jälkeen tulee\niäisyyden valoisa aamu.\n\nHän laski hellästi kätensä Helkan otsalle. -- Nyt soitetaan\nillalliselle!\n\nHelka tarttui tätinsä käteen ja suuteli sitä kuiskaten: -- Kiitoksia,\nkiitoksia kaikesta!\n\n\n\n\nGerdan syntymäpäivä.\n\n\n-- Miten nyt viettäisimme Gerdan syntymäpäivää? -- kysyi Meeri, kun\nnuoret eräänä päivänä istuivat koivujen suojassa pihalla.\n\n-- Kuulleeko hän mistä me juttelemme?\n\n-- Ei, hän pani juuri akkunan kiinni tuolla ylhäällä.\n\n-- Ommelkaa hänet kiinni vuoteeseensa -- neuvoi Bruuno.\n\n-- Kyllä kai, hänpä meistä on aikaisin nousemaan aamusilla; mutta\nmuistanpa neuvoasi, jahka sinun vuorosi tulee, veli kulta!\n\n-- Vietetään se siten, että lähdemme huvimatkalle ja syömme päivällistä\nulkona -- ehdotti Freedrik.\n\n-- Viilipiimää ja kermamunkkeja -- Bruuno mauskutti suutaan.\n\n-- Niin proosallista! Ei, jotakin hienompaa täytyy olla.\n\n-- Meidän pitäisi harjoitella jotakin laulua, jolla hänet herättäisimme\naamulla; sinä Kontio saatat kyllä kyhätä kokoon muutamia somia värsyjä\n-- tuumasi Freedrik.\n\n-- No enpä juuri tiedä, enhän minä -- maisteri näytti olevan hämillään.\n\n-- Se oli hyvä keksintö, mutta jotakin muuta juhlallista tarvittaisiin\nvielä.\n\n-- Vieraita tulee, vieraita tulee -- huusivat lapset. -- Ne ovat\npappilalaiset!\n\n-- He tulevat ihan kuin heitä olisi kutsuttu -- virkkoi Meeri. --\nVihtorin täytyy antaa meille hyviä neuvoja, hän keksii kyllä jotakin\nsievää.\n\n-- Tietysti! -- Freedrik hymyili.\n\nKoska Gerda ei ollut huomannut vieraitten saapumista, pyydettiin\nvastatulleita nuoria heti ottamaan osaa neuvotteluun. Sitte kuin siinä\nmonta ehdotusta oli tehty ja hylätty, päätettiin vihdoin Gerdan\nkunniaksi panna toimeen kuvaelma lehtimajassa, ja Vihtori lupasi ottaa\ntoimekseen koko asian. Pikku tytöt pistivät uteliaina esiin pienet\npääkkösensä, sillä hekin tahtoivat olla vähän mukana noin tärkeässä\nneuvottelussa, ja koska Vihtorin juuri oli aikomus käyttää heitä\nhaltiattarina kuvaelmassa, saivat he suureksi ihastuksekseen kuulla koko\nasian, sillä ehdolla, etteivät siitä puhuisi kenellekään muulle kuin\näidille.\n\n-- Ajatelkaapas, että Gerda jo täyttää kahdeksantoista vuotta huomenna\n-- sanoi asessori, kun aamiaista syötiin. -- Muistan vielä niin selvään,\nkuin jos se olisi ollut eilen, kun sinä istuit polvellani ja pistit\nleivänmurenoita suuhuni. Niin pian aika joutuu!\n\n-- Lotta täti aikoo tänne päivällisille huomenna -- kertoi äiti -- ja\npappilalaiset ovat luvanneet tulla iltapäivällä. Elman orpanat,\nStormbomin tytöt, tulevat mukaan. Olette kaiketi kuulleet, että he ovat\nvieraisilla pappilassa?\n\n-- Hauskaa, hauskaa! -- kirkasi Meeri.\n\n-- Iines Stormbom on sievä tyttö -- virkkoi Bruuno -- mutta Eeva on\nlaappa.\n\n-- Hyi, olet oikein tuhma, kun puhut tuolla tavalla herttaisesta\nEevasta, joka vain on vähän ujoluonteinen -- torui Gerda veljeänsä.\n\n-- No, sittenhän meitä tulee olemaan koko suuri seura huomenna, äitiseni\n-- sanoi Freedrik, joka istui äitinsä vieressä. -- Näytät väsyneeltä,\näiti!\n\n-- Lilli yski yöllä ja piti minua hereillä -- vastasi rouva Bergendahl\nja katsoi ystävällisesti vanhimpaan poikaansa. He ymmärsivät aina hyvin\ntoisiansa.\n\n-- Mistä on Lilli voinut saada yskää keskikesällä? Mielestäni äiti ja\nhoitaja vartioitsevat häntä aamusta iltaan.\n\n-- Vain viime viikon kosteasta ilmasta. Hän on sellainen heikko olento.\n\n-- Yöt päivät on äidillä meistä muretta, et koskaan, äiti kulta, väsy\nuhraamasta itseäsi lastesi hyväksi.\n\n-- Rakas poikani, luuletko äidin rakkauden pitävän sellaista minään\nuhrina?\n\nFreedrikin katse kohtasi äidin katsetta, ja syvä kiitollisuus kuvautui\nsiinä. -- Suokoon Jumala, ettet milloinkaan saisi meistä surua, äiti,\nkun aina meistä kaikista vaivojasi säästämättä pidät huolta -- sanoi\nhän, -- ei kenelläkään maailmassa ole niin hyvää äitiä kuin meillä.\n\nGerdan syntymäpäivän johdosta oli Kerttulassa nyt paljo puuhaa, ja\nGerda, joka aavisti jotakin olevan tekeillä, pysyi kiltisti huoneessaan.\nVanha Mari leipoi syntymäpäivärinkelin, ja asessorin rouva kulki vispilä\nkädessään ja näytti tuumivalta; se kyllä koski tuota tavallista kaakkua,\njonka jokainen lapsi oli tottunut saamaan nimi- ja syntymäpäivänään.\nMeeri ja Helka leipoivat pieniä rinkeliä ja muita pikkuleipiä ja pitivät\nsitä paitsi salaisia neuvotteluja Vihtorin kanssa, joka tuli tuon\ntuostakin harjoittamaan pientä kööriä, jota oikeastaan maisteri johti.\n\n      \"Oi terve sinä impi suloinen,\n      Sä kukka elon keväimen!\n      Oi terve sulle, joka nyt\n      Oot kahdeksantoista täyttänyt!\"\n\nNäin alkoi Gerdan kunniaksi sepitetty komea runo, jota laulettiin\ntutulla nuotilla. Jotta päivän sankaritar ei kuulisi laulua ennen\naikaansa, täytyi harjoitukset pitää leivintuvassa leipälautojen ja\ntaikina-astioiden välissä. Mutta tuollaisia jokapäiväisiä asioita ei\nkukaan ajatellut, kaikkein vähimmän nuori johtaja, joka hiki päässä\nkäytti leipäpistintä tahtipuikkona kädessään. Vähätpä siitä, kun kaikki\nvain kävi \"lennokkaasti\".\n\nAsiat olivat hyvin järjestetyt huomispäivää varten. Nyt riippui\nmenestyminen ainoastaan siitä, tulisiko ilma kauniiksi. Paljo\nennusteltiin illallista syödessä, ja monta levotonta katsetta tähdättiin\ntaivasta kohden. Hyvä, että aurinko kuitenkin laskeutui kultaan ja\npurppuraan.\n\nVihdoinkin odotettu päivä valkeni. Onneksi se viittoi hyvää huomenta\nkirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja keveinä kuten hengettäret\nsipsuttivat Helka ja Meeri alas portaita, yhtyäksensä toisiin, jotka\nolivat koossa Gerdan akkunan alla. Meeri oli purskahtamaisillaan\nnauruun, juuri kuin heidän piti ääntä ottaman, ja uninen Bruuno lauloi\nsilmät vielä puoli ummessa; mutta laulu kävi kuitenkin välttävästi. Kun\nhe olivat lopettaneet, hämmästytti Gerda heitä sillä, että hän täysin\npuettuna ilmaantui akkunan eteen kätten taputuksella heitä kiittämään.\nTurhaa oli ollut koettaa häntä herättää!\n\nVerannalla seisoi koristettu nimipäiväpöytä kukkineen ja lehtineen.\nSiinä oli äidin kaakku ja vanhan Marin pöhöinen rusinarinkeli. Lahjoja\noli myöskin sekä pienempiä että suurempia. Oli korukantinen saksalainen\nrunokokoelma, jonka vanhemmat olivat antaneet; Freedrikiltä oli valokuva\nja herra Kontiolta hänen runonsa kauniisti piirrettynä ruusunpunaiselle\npaperille. Haarald ja Pentti lahjoittivat kopallisen kauniita\nmansikoita, ja sokea Leena oli tuonut tuokkosellisen tuoreita munia.\nKaikki olivat muistaneet Gerdan syntymäpäivää, ja Gerda oli oikein\nliikutettu, kun hän katseli koristettua pöytää ja näki, miten siinä\nilmaantui paljo rakkautta.\n\n-- Näetkö, miten kaakku näyttää keltaiselta ja makealta -- sanoi Ester.\n\n-- Etpä tietänyt, että me olimme mansikoita poimimassa eilen --\nuhoilivat kaksoiset.\n\n-- En ollenkaan!\n\n-- Lilli on itte palmitoinnut maton -- kertoi nuorin lapsi.\n\n-- Todellakin, pikku kultani! Monta tuhatta kiitosta teille kaikille! --\nGerda kurkotti kätensä kaikille ympärillä oleville ja näytti niin\niloiselta ja hyvältä, kuin nuoren onnellisen tytön aina tulisi olla.\n\nNyt tuli asessori Bergendahl kävelyltään, hän kun tavallisesti aamusin\noli maitaan tarkastelemassa. Gerda juoksi häntä vastaan.\n\n-- Jumala siunatkoon pikku, ei, isoa tyttöäni!\n\n-- Isä kulta, sinulle olen kuitenkin aina pikku Gerdasi.\n\nAamiaishetki oli hyvin iloinen tänä päivänä. Aamupäivällä saivat sitte\nkaikki lapset kahvia ja sekä rusinaleipää että kaakkua. Lotta täti oli\naikaisin aamulla lähettänyt ison kopan hyötymansikoita ja oivallisen\nmeloonin. Päivälliseksi hän tuli itse tuoden mukanaan komean kukkavihon,\njossa oli kahdeksantoista lajia ruusuja, sekä pienen hajuvesipullon\nhopeasuullisineen. Ei kukaan antanut halukkaammin kuin Lotta täti, ja\naina hän keksi erittäin somia lahjoja.\n\nKaikilla tytöillä oli tänään rinnassa kukkasia, joita olivat puutarhasta\npoimineet, mutta Gerda, joka oli päivän sankaritar, oli koristettu\nkokonaisella kiehkuralla, ja se oikein somistutti hänen valkoista\nkesäpukuansa. Ilo oli ylimmillään, kun pappilan vaunut ajoivat pihaan.\nElma tarttui oitis Meerin käsikynään ja rupesi tuttavallisesti\nkuiskailemaan hänen kanssaan, sillä välin kuin hänen serkkunsa, ujo\nEeva, turvautui Helkaan.\n\n-- Tuolla tytöt taas kulkevat kuiskaillen ja virnistellen -- sanoi\nBruuno. -- Tule Iines, sinä joka olet viisas ihminen, katsomaan kaunista\nvarsaani; sain sen jouluksi isältäni, ja nyt se on kasvanut niin\nsuunnattomasti.\n\n-- Niin, menkäämme oitis -- huudahti reipas Iines, ja he kiirehtivät\npois.\n\nGerda puhui sekä nuorten että vanhojen kanssa, ja Vihtori valkoiset\nliivit yllä ja hansikkaat käsissä oli hänen ainainen ritarinsa,\nkohtelias ja hieno tavallisuuden mukaan. -- Hän näyttelee osaansa aina\ntottuneesti, ei hämmenny, milloinkaan -- arveli Lotta täti, joka vähän\nhymyili hänen keikarimaisuuttaan. Mutta avuliaampaa ja kohteliaampaa\nnuorukaista tuskin saattoi tavata, sen täti halusta myönsi, vaikka teki\nmieli vähän ivata hänen lapsellista turhamaisuuttaan.\n\nKun kaikki olivat juoneet kahvia, kokoontuivat nuoret pihamaalle. Siellä\nseisottiin ryhmissä katselemassa miten Vihtori ja Freedrik Gerdan kanssa\npelasivat lawn-tennistä; mutta Lotta täti, joka aina tahtoi eloa ja\nvilkkautta seuraan, kehoitti heitä juoksuleikkeihin.\n\n-- Voi niin, leikitään, leikitään! -- lapset huusivat innostuneina, ja\nyks kaks oli koko joukko asettunut leskisille. Nyt syntyi eloa ja\nvilkkautta toden takaa. Pikku tytöt juoksivat kuin varsat laitumella, ja\nLilli, istuen ison veljen olalla, otti osaa leikkiin ja oli äärettömän\nihastunut asemaansa. Meerin lyhyet hiukset lensivät hänen päänsä ympäri\nkuten sädekehänä, siinä kuin hän juoksi täyttä vauhtia, jotta ei jäisi\nviimeiseksi, ja Vihtori sekä herra Kontio sattuivat lyömään päänsä\nyhteen, kun koettivat saada kiinni Gerdaa, joka huolimatta\nkahdeksastatoista vuodestaan kuitenkin oli vikkelin tässä iloisessa\nkilpajuoksussa.\n\nLämpiminä ja hengästyneinä tulivat kaikki vihdoin verantaan, jossa äiti\ntarjosi vaarainmehua ja jäänsekaista vettä sekä hyötymansikoita ja\nkermaa. Vieläpä siinä oli tarjona Lotta tädin makuisaa meloonia, jota\nkaikki kiittivät. Vihtori leyhytti palmunlehtiviuhkalla viileyttä päivän\nkuningattarelle ja tarjosi aina välimiten hedelmiä ja mehua tytöille.\nSillä aikaa Bruuno ja Ossi Stormbom eräässä nurkassa ahmivat suuret\nlautaselliset marjoja ja niitten mukana runsaasti sokeria ja kermaa.\n\nLotta täti istui keskellä nuorten piiriä ja kertoi muutamista\nsyntymäpäiväpidoista viisikymmentä vuotta sitte; hänellä oli aina niin\npaljo hauskaa puhuttavaa, että kaikki yhtyivät hänen ympärilleen. Sitte\npiti Gerdan soittaa, ja Vihtori lauloi laulut \"Vanha mummo\" ja \"Tuoll'\nleijuu lummekukka\" niin kauniisti, että melkein täytyi heltyä itkemään.\nRunollisen puolen perästä tuli sitte proosallinen komean ja runsaan\nillallisen muodossa, johon kuului uusia perunoita, kananpojan paistia ja\nkermajäätelöä.\n\nNuoriso istui verantaan, ja Gerdalle kannettiin ruokaa niin, ettei hänen\ntarvinnut paikastaan liikkua.\n\n-- Tulkaa nyt, Iines ja Elma, ruvetaan yhteen ruokaan, Meerillä on\ntuolla pöytä juuri neljää varten. Te ette varmaankaan vielä ole syöneet\npappilassa uusia perunoita. Nyt me pidämme oikein vallattoman hauskaa.\n-- Annappas tietä, Helka!\n\n-- Mitenkä saatat olla noin epäkohtelias serkkuasi kohtaan -- nuhteli\nFreedrik.\n\n-- Noh, hänpä on omainen talossa ja saattaa kyllä itse hankkia paikan\nitselleen -- vastusteli huoleton Bruuno. Mutta Freedrik tarjosi\nritarillisesti Helkalle paikan Gerdan sivulle pöydän päähän ja hankki\nhänen lautaselleen runsaasti kaikenlaista hyvää. -- Sanottiin usein,\nettä Freedrik oli hajamielinen eikä käyttänyt silmiään, ja kuitenkin\njuuri hän aina huomasi, jos jotakuta laiminlyötiin -- ajatteli Helka. --\nTuossa hän taas toi esiin ujon Eevan, joka ei vielä ollut hankkinut\nitselleen muuta kuin tyhjän lautasen. -- Miten kelpo poika se Freedrik\nsentään oli! Syvässä kiitollisuuden tunnossaan valmisti Helka puolestaan\nFreedrikille paikan viereensä.\n\nTuolla ulkona oli luonto jo hämärän verhossa, sillä taivas oli mennyt\npilveen, mutta ilma oli sanomattoman lauhkea, ja ruusuista ja resedoista\nnousi viehättävä tuoksu.\n\n-- Meilläpä tänään on ollut kovin hauskaa, eikö totta, Freedrik?\n\n-- Kyllä varmaan, ja niin erittäin kaunista ilmaakin aamusta asti; nyt\non syntynyt pilviä taivaalle ikäänkuin tilaamalla.\n\n-- Sinä tuumaat meidän kuvaelmaamme ja bengaalitulta?\n\n-- Niin kyllä, tarvitaanhan vähän pimeyttä -- Freedrik puhui\nhiljaisemmalla äänellä. -- Vihtori valmistaa vieläkin erään\nodottamattoman hauskuuden myöhemmin illalla. Pysy hereillä, niin saat\nkuulla!\n\n-- Sehän on hauskaa; en ole tietävinäni mistään.\n\n-- Nyt Meeri viittoo, ehkä se koskee kuvaelmaa -- sanoi Helka ja\nkiirehti pois.\n\nPuoli tuntia tämän jälkeen pyydettiin seuraa kävelemään puutarhaan. Isä\nitse tarjosi käsivartensa Gerdalle, ja juuri kun kaikki olivat joutuneet\nperille lehtimajan luo, vedettiin esirippu sivullepäin, ja katsojain\neteen ilmaantui bengaalitulen valossa ryhmä keveitä olentoja löyhyävissä\npilventapaisissa puvuissa. Toivon haltiatar seisoi ensimmäisenä tarjoten\nlaakeriseppelettä päivän kuningattarelle, ja sillä välin toiset\nviskasivat ruusuja hänen jalkojensa eteen.\n\n-- Tämä on tulevaisuuden ennustus -- selitti isä. -- Laakeri ja ruusut\nmerkitsevät kunniaa ja onnea yhdistettyinä. Mitä enempää saatat toivoa,\npikku tyttöni?\n\n-- Mutta katsokaapas, miten Lilli on enkelin näköinen tuolla kaikkein\nkorkeimmalla, ja Helka seppeleineen on varsin viehättävä.\n\nNyt sammui valo ja verho vedettiin eteen. Yleisö taputteli käsiään, ja\nkaikki kiittivät Vihtoria, jolle koko kunnia tuli tästä onnistuneesta\nesityksestä.\n\nPruustinna, joka ennusti sekä sadetta että ukkos-ilmaa, kehoitti\nlähtemään pois, ja monet kiitokset lausuttuaan ja sydämmelliset hyvästit\nsanottuaan istuivat vieraat taas ajoneuvoihinsa, tyytyväisinä hauskaan\niltaan.\n\n-- Toivoisin että huomenna taas olisi jonkun syntymäpäivä -- sanoi pikku\nEster, kun lapset sanoivat yöhyväiset.\n\n-- Jos kaikki päivät olisivat juhlapäiviä, niin ne kyllä pian tulisivat\nikäviksi, siitä saat olla varma -- vastasi isä hymyillen ja taputti\nhäntä poskelle. -- Leikillä ja vakavuudella pitää olla aikansa\nelämässämme; hyvää yötä nyt, pikku väki! Hyvää yötä, Gerda. Uneksi\nhaltiattaristasi!\n\nHelka oli tänä iltana puuhaavinaan kaikenmoisissa tarpeettomissa\naskareissa odottaessaan luvattua hauskaa yllätystä, mutta Meeri, jolla\nei ollut asiasta vihiä, pani mitään aavistamatta levolle. Pitkäksi\nodotus ei kuitenkaan tullut, sillä tuskin oli serkku painanut päänsä\npatjaan ja Gerda huutanut heille hyvää yötä, ennenkuin lempeät sävelet\nkuuluivat illan tyyneydessä Gerdan akkunan alta vielä toisen kerran tänä\nmuistorikkaana päivänä.\n\n\"Helmi kallis, loistavainen\", lauloi hyvin harjoitettu kvartetti, ja\nVihtorin kaunis tenori kaikui sopusointuisesti Freedrikin puhtaan basson\nkanssa yhdessä, joten ei huomattu, että herra Kontion ääni oli käynyt\nvähän karkeaksi ja että Bruunolla paraikaa oli äänenmurros.\n\nÄiti, jolle asiasta oli kerrottu, tuli ylös, tuoden kaksi sytytettyä\nkynttilää muassaan, ja tytöt istuivat kaikki lattialla sillä aikaa kuin\nlaulajat lauloivat: \"Tähti kirkas\" ja \"Miks' kaukana niin olet\".\nHyvästiksi he lauloivat vielä: \"Nuku armas\", ja sitte sävelet etenivät\nvähitellen ja haihtuivat vihdoin kuten väreilevät aallot yön hämärään.\nEi milloinkaan ennen Gerda ollut saanut niin paljon kunnian-osotuksia\nkuin tänä syntymäpäivänä.\n\n\n\n\nKulovalkea.\n\n\nIsä oli sanonut tosisanat. Leikki ja elämän vakavat toimet käyvät aina\nkäsi kädessä täällä maailmassa.\n\nKun tytöt seuraavana päivänä heräsivät, saivat he kuulla sen kammottavan\nuutisen, että kulovalkea oli syttynyt Kerttulan metsään. Tummat pilvet\nolivat vain heittäneet muutamia pisaroita auringonpaahteen kuivaamaan\nmaahan, ja jostakin varomattomasti poisviskatusta tulitikusta oli valkea\nsyttynyt, ruveten pelottavassa määrässä riehumaan.\n\nAsessori Bergendahl oli Freedrikin ja Bruunon kanssa heti kiirehtinyt\npaikalle, missä tuho oli alkanut, asettuaksensa sammutustyön eturiviin,\nja jokainen mies talosta oli mukana. Ilma tuntui painostavalta koko\ntalossa ja kaikki oli niin hiljaista kuin pyhäpäivänä.\n\nÄiti ja tytöt sekä herra Kontio istuivat alakuloisina verannalla, eikä\ntyö eikä keskustelu tahtonut mitenkään sujua.\n\n-- Isä raukka, joka tuskin ennätti syödä suupalaa aamiaiseksi -- sanoi\näiti päivällispöydässä. -- Ja miten nälkäisiä pojatkin lienevät!\n\n-- Eikö heille mitenkään voisi lähettää ruokaa? -- kysyi Gerda.\n\n-- Vaikea on tietää, missä he ovat, sillä he menevät sinne tänne, missä\nvalkea eniten uhkaa.\n\n-- Olisipa hyvin hauskaa nähdä kulovalkeata vähän lähemmältä -- tuumi\nHelka.\n\n-- Jumala varjelkoon sinua lapsi noin kammottavasta näystä -- sanoi\nrouva Bergendahl. -- Kerran olen kaukaa katsellut tuollaista paloa, ja\nsitä näkyä en milloinkaan unohda.\n\n-- Miten olisi, jos me lähtisimme viemään ruokakoppaa Kuusimäen\ntorppaan; sieltä korkealta mäeltä me kyllä näkisimme palopaikan savun,\nja ehkäpä isä ja pojat kuulisivat, jos puhaltaisimme torveen aikalailla\n-- sanoi Meeri, joka aina oli valmis suunnitelmia tekemään.\n\n-- Ei, lapsi kullat, en minä uskalla antaa teidän lähteä.\n\n-- Mutta, äiti rakas, eihän Kuusimäki ole tuulen alla, vaan päinvastoin.\nEhkä siellä tapaamme jonkun miehistä, joka voisi viedä kopan eteenpäin.\n\n-- Se kyllä saattaisi olla mahdollista, mutta kaikissa tapauksissa -- --\n\n-- Jos minä menisin mukaan -- ehdotti maisteri. Meeri tuumi itsekseen,\nettä he yhtä hyvin olisivat voineet ottaa pikku Pentin ritarikseen,\nsillä niin epäkäytännöllinen ja \"hoksaamaton\" herra Kontio oli, mutta\näiti arveli toisin.\n\n-- No niin, jos tytöt saavat maisterin seuraansa, niin saavat he koettaa\nmennä Kuusimäkeen, mutta ei askeltakaan kauvemmaksi.\n\n-- Se on tietty, me kyllä palajamme takaisin, ellemme tapaa ketään, joka\nveisi heille kopan -- vakuutti Meeri.\n\n-- Löydätkö oikein varmaan uuden tien? Tiedäthän, että isä antoi perata\nsuon siitä kohden, josta käytiin yli ennen; nyt polku menee suoraan\nvasemmalle, erään käyrän männyn kohdalta.\n\n-- Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!\n\n-- Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä!\nVanha Mari saa laittaa kuntoon pienen läkkihinkan ja panna siihen hyvää\nmaitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.\n\nPian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa,\nherra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja Helka otti viedäkseen kopan,\njossa voileivät olivat.\n\n-- Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole\nmitään vaaraa yhtään!\n\n-- Ei, ei, sitä minäkin toivon.\n\n-- Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, -- sanoi Meeri, astuen\nrivakkaasti pienen seuran etupäässä.\n\nKoko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja\nilma tuntui sakealta, niin että oli raskas hengittää. Nuo kolme kulkijaa\nkiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen\nainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.\n\nKuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta\nuutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli pidentänyt tietä\nmelkoisesti.\n\n-- Tässä on suo, tuossa kulki ennen polku ja kun siihen asti pääsi, oli\njo pian perillä -- kertoi Meeri. -- Näkövuorelta Kuusiniemen luota näkee\nkauas, niin kauas. Sieltä näkee kirkontorninkin, jonka huippu pistäytyy\nesiin kuusenlatvojen välistä.\n\n-- Saatatko nähdä, missä käyrä mänty on? -- kysyi Helka.\n\n-- Tietysti se löytyy!\n\n-- Ilma on niin harmaata, että tuskin näen käteni silmieni edessä --\nsanoi herra Kontio, joka oli hyvin likinäköinen, ja tirkisteli\ninnokkaasti ympärilleen lasisilmiensä lävitse.\n\n-- Täällä on vanha kuusi, mutta en minä mitään käyrää mäntyä näe.\n\n-- En minäkään. Rupeanpa uskomaan, ettei äidin varoitus ollutkaan suotta\nannettu. Varmaankin olen kulkenut polun ohi; se on vielä niin vähän\nsotkettu, etten ole sitä huomannut. Mutta älä sen vuoksi pelkää, serkku,\nkiivetään lähimmälle vuorelle, niin saamme kyllä selvää siitä, missä\nolemme.\n\nHe kulkivat pensastojen läpi ja kiipesivät kaatuneitten puitten yli,\nhyppäsivät kiveltä kivelle ja kapusivat vuoren jyrkännettä ylös. Mutta\ntultuansa huipulle he eivät nähneet Kuusimäkeä missään eikä muutakaan\ntorppaa, sillä koko seutu oli niin sakean savun verhossa, ettei\nympäristöstä näkynyt mitään.\n\n-- Mitä meidän nyt tulee tehdä? -- kysyi Helka surullisena.\n\n-- Älä pelkää -- vastasi Meeri, joka aina oli urhokas. -- Minä puhallan\njahtitorveen, niin saamme ehkä vastauksen jostakin päin!\n\n-- Hoolihoi! -- Hän puhalsi puhaltamistaan minkä jaksoi, mutta sakea\nilma näytti estävän äänen kaikumasta, niin heikolta se kuului. Meeri\nkoetti yhä uudestaan, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, ehdotti\nhän, että he palaisivat takaisin kotiinsa. Turhaa oli kulkea täällä\nsavussa, eivätkä he ketään myöskään olleet tavanneet.\n\nMutta eipä ollutkaan helppo asia löytää takaisin polulle. He kulkivat\nmäkiä ylös ja alas, ja kukin ihmetteli itsekseen, ettei metsästä loppua\ntullut. Vihdoin heitä pelästytti ratiseva ääni, jonka he kuulivat päänsä\npäältä.\n\n-- Mitä se on? --Meeri katsoi äkkiä taaksensa. -- Se on valkea -- sanoi\nhän hiljaa -- tuuli on varmaankin kääntynyt, taikka ehkä me olemme\npyörineet ympäri. Eksyneet me ainakin olemme ja kulovalkea on\nkintereillämme.\n\n-- Tuolla ylhäällä suuressa männyssä palaa jo valkea.\n\nHelka, joka äsken oli toivonut saavansa ihailla kulovalkeata, oli nyt\nsaanut toivonsa tyydytetyksi odottamattomalla tavalla; äänettömänä\nkauhusta hän oli laskenut kätensä kovasti tykyttävälle sydämmelleen.\nValkea ratisi heidän päänsä päällä, ja salaman nopeudella kipinät\nlensivät toisesta puunlatvasta toiseen. Juuri kun he luulivat olevansa\nturvassa, kuului rätinä taas heidän lähellään, ja kipinät sinkoilivat\nheidän vaatteisiinsa ja polttivat läpiä heidän olkihattuihinsa.\n\nHe kulkivat ja juoksivat sinne tänne savussa, ja herra Kontio, joka ei\nvoinut mitään erottaa, seurasi tarkasti heidän jälkiänsä; hän oli aivan\npyörällä päin, sillä näin pahassa pulassa hän ei ollut milloinkaan ennen\nollut. Ei Meeri eikä Helka ollut tietänyt, mitä todellinen hengenvaara\non, mutta nyt he sen tunsivat ensi kerran elämässään, ja he käsittivät\nkuinka mitättömäksi ihmisvoima käy hädän hetkenä.\n\n-- Luuletko, että meidän täytyy joutua tulen uhriksi? -- kysyi Helka\nvapisevin huulin.\n\n-- Koetan vielä kerran puhaltaa torveen -- vastasi serkku.\n\nHelka seisoi hetkisen hiljaa ristissä käsin. -- Herra, älä anna meidän\nmenehtyä -- rukoili hän sydämmensä syvyydestä. -- Jeesus, tule auttamaan\nmeitä heikkoja lapsia!\n\nMeeri kietoi käsivartensa Helkan ympäri. -- Kiitos siitä, että muistutit\nminua Hänestä, joka yksin voi auttaa meitä tästä hädästä -- kuiskasi\nhän. -- Katso, minusta näyttää kuin savu vähän kääntyisi poispäin!\nOdotappas, eikö kuulukkin ääniä! -- He kuuntelivat kaikin jännitetyllä\nmielellä.\n\n-- Haloo, haloo! -- kaikui ääni kumeasti etäisyydestä.\n\n-- Haloo! -- huusi Meeri niin kovaa kuin saattoi, ja muutamia minuutteja\nmyöhemmin kuului tuttu ääni aivan läheltä. Se oli Freedrikin ääni. --\nKuinka, hyvänen aika, olette tänne tulleet?\n\n-- Meidän oli aikomuksemme lähteä Kuusimäkeen viemään ruokakoppaa teille\n-- vastasi Meeri, joka heti sai takaisin rohkeutensa, kun pelastus oli\nlähellä.\n\n-- Lapsi kulta, tuuli on kääntynyt, ja me olemme juuri suurella vaivalla\nsaaneet pelastetuksi torpan valkean vaarasta -- sanoi isä, joka nyt\nmyöskin oli ehtinyt paikalle. -- Mikä Jumalan armo, että olette\npelastuneet tässä vaaran keskellä!\n\n-- Miten levoton äiti olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, että\nme niin pahasti eksyimme täällä -- sanoi Meeri. -- Me aioimme kyllä\npalata takaisin heti, kun minä huomasin, että olin erehtynyt oikeasta\ntiestä, mutta savu oli niin sakea ympärillämme joka puolella, ettemme\ntietäneet minne mennä.\n\nHerra Kontio pyyhki hien otsastaan nenäliinallaan, mutta Helka itki ja\npainoi päänsä vasten enonsa olkaa.\n\n-- Sinä pieni raukka! Vai niin, te olisitte tuoneet muonaa meille, se\noli kyllä kiltisti tehty, mutta se hyvä työ olisi sen pahempi voinut\npäättyä kovin surullisesti. Katsokaa, miten uskollisesti Helka yhä vielä\npitää ruokakoppaa pienessä nokisessa kädessään. -- Asessori otti tuon\nkeveän pajukopan ja kurotti tarkoittavin katsein sitä Bruunolle.\n\n-- Sinä kaiketi olet nälissäsi kuten karhu?\n\n-- Täällä on maitoa hinkassa!\n\n-- Ei, Kontio hyvä, ei pisaraakaan! -- Kansi oli pudonnut pois matkalla\nja astia oli tyhjä. Maisteri seisoi siinä hämillään, mutta asessori\nlohdutteli häntä sillä, että tuollainen vahinko helposti voi tapahtua,\nkun juoksee henkensä puolesta, ja tarkoitus oli kuitenkin ollut hyvä.\nSitten hän ehdotti, että he istuutuisivat pikku hetkeksi ja jakaisivat\nkristillisesti voileivät.\n\n-- Onko vaara nyt jo ohitse, isä? -- kysyi Meeri.\n\n-- On se ainakin tällä haavaa. Me olimme juuri matkalla kotiin, ja polku\nkäy tästä aivan läheltä.\n\n-- Todellakin! Kuinka kamalilta me mahdamme näyttää kaikki tyyni; Bruuno\non saanut nokiviikset!\n\n-- Sama se, kun vaan saan ruokaa, vatsani on jo kirkunut monta tuntia --\nsanoi poika ja haukkasi voileipäänsä valkoisilla terveillä hampaillaan.\n\n-- Niin, se maistuu todellakin mainion hyvältä -- myönsi isä.\n\n-- Oi Freedrik, sinähän olet loukannut kätesi, sehän näyttää oikein\nhirveältä -- huudahti Helka pelästyneenä.\n\n-- Hoh, ei se mitään ole. Palava oksa sitä vaan vähän raapasi -- vastasi\nFreedrik.\n\n-- Molemmat pojat ovat olleet oikein reippaita eivätkä yhtään säästäneet\nitseään -- sanoi isä hyväksyen. -- Tuntui oikein hauskalta, kun oli\nkaksi reipasta poikaa rinnallani, mutta jos olisin aavistanut, että te,\npikku tyttöseni, myöskin olitte mukana vaarassa, en tosiaankaan olisi\nollut aivan levollinen. -- Asessori kietoi hellästi käsivartensa\nmolempien tyttöjen ympäri.\n\n-- Nyt meidän täytyy kiirehtiä kotiin päin, koppa on tyhjennetty, ja\näiti odottaa varmaankin kuulumisia.\n\n-- Kenpä nyt jo olisi järvessä -- sanoi Freedrik. -- Kuumuuden ja kaiken\nsavun ja noen perästä tuntuisi kylmä kylpy ihanalta. En minä vain\nmielelläni olisi noen nuohooja enkä myöskään seppä -- lisäsi hän\nhymyillen ja katseli nokisia käsiään.\n\nKaikki olivat nyt iloisia, ja Helka kulki tyytyväisenä enonsa rinnalla.\nMatka taloon oli pian kuljettu, ja kohta olivat kaikki jälleen koossa\nverannalla, jossa äiti ja Gerda levottomina olivat heitä odottaneet. Nyt\nsyntyi kysymyksiä ja selityksiä loppumattomiin asti. Äiti kalpeni\nkauhistuksesta, kun hän sai kuulla tyttöjen seikkailusta ja näki\nFreedrikin haavoitetun käden.\n\n-- Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä -- sanoi Gerda.\n\n-- Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni -- myönsi Meeri --\nmutta Helka, hän muisti hädän hetkenä rukoilla. Sen minä olin unhottanut\nja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.\n\n-- Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.\n\n-- \"Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit\". Se oli vanhan\niso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se tosiaan oli -- sanoi asessori vakaasti.\n\n-- No mutta katsokaapas tänne! -- Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen\npahoin pilaantuneen hattunsa, ja samalla putosi serkun vahva ruskea\npalmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja\npolttanut sen.\n\n-- Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?\n\n-- Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti\nkipeää paikkaa vasten -- vastasi tyttö, katsoen hämmästyneenä hävitettyä\npäänkoristettaan.\n\n-- Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut\nmennä saman tien -- tuumasi Bruuno.\n\nLapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta.\n-- Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti -- virkkoi vihdoin pieni Ester.\nMutta silloin Helka rupesi nauramaan.\n\n-- Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa -- vastasi hän iloisesti.\n\n-- Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä\nmielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää Jumalaa, joka varjeli\nteitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin\nensi aluksi saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan\nmennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki pelastuneet. Tietysti\nvieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.\n\n-- Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin -- sanoivat molemmat\npojat yht'aikaa.\n\n-- Muista kipeää kättäsi, Freedrik -- varoitti Helka.\n\n-- Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin\nhyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi laita -- ja Freedrik otti sen\nkäteensä melkein hellän varovaisesti. -- Minä tallennan tämän muistona\ntästä vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja\nsinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea nokiparta.\n\n-- Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti -- myönsi maisteri -- ja huono\npuolustaja minä olin tytöille. Olinhan melkein kuin tyrmistynyt, jotta\ntuskin tiesin mitä tehdä.\n\n-- Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut -- sanoi rouva\nBergendahl ystävällisesti.\n\n-- Vaikea päivä tämä on ollut, mutta Jumalan kiitos, että kaikki\nkuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun loppu on hyvä, on kaikki\nhyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä\nauttaa, mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana\npäivänä.\n\n-- Niin on, äiti rakas! -- Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.\n\n-- Nyt minä menen uimaan -- huudahti Bruuno.\n\n-- Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin\ntulemme takaisin, sillä nyt minun on niin nälkä, että syön kuin kymmenen\nsutta!\n\n\n\n\nUrheiluhuvia.\n\n\nFreedrik oli kovin innokas palkovene-urheilia. Joka aamu nähtiin hänen\nvalkoiseksi maalatun \"pähkinänkuorensa\", kuten vanhan Marin oli tapana\nsitä nimittää, kiitävän ulos lahdesta, eikä hän ainoanakaan kauniina\niltana laiminlyönyt tätä lempihuviansa. Bruunoa huvitti taas\npolkupyörällä ajaminen. Hän oli säästörahoillaan ostanut vanhan\npolkupyörän, joka aluksi oli aivan tarpeeksi hyvä hänelle, koska hän\nvielä oli tottumaton; mutta hän toivoi varmasti, että hän kerran\npolkupyörän käyttämisessä tulisi niin taitavaksi, että hänen isänsä,\nannetun lupauksensa mukaan, ostaisi hänelle oikein hyvän, uusimman\nmallin mukaisen pyörän.\n\nHelkan taito uimisessa oli mennyt paljon eteenpäin; hän uskalsi jo\nlähteä hyvän matkan rannasta, vaikka ei hän vielä läheskään voinut\nkilpailla Gerdan ja Meerin kanssa. Oikein ihanalta tuntui, kun aallot\nhäntä kannattivat ja hän saattoi levätä veden päällä ja tuntea miten\npienet salakat hyppivät hänen ympärillään, ihan koskien hänen\nkyynärpäähänsä. Jos hän nyt joutuisi merihätään, niin hän kyllä omin\nvoimin voisi pysyttää itseänsä veden päällä hyvän aikaa; se nyt oli toki\nhyvä asia, ja äiti oli tuleva iloiseksi siitä, että hän oli oppinut\njotakin hyödyllistä pitkänä kesä-aikana maalla.\n\nVälistä tuli Lillikin vanhan hoitajansa kanssa uimahuoneelle katselemaan\nmiten uimajoukko teki temppujaan järvessä. Silloin piti häneltä\notettaman sukat ja kengät jalasta, ja hänen pienet jalkansa pulikoivat\nvedessä rannan hienolla santapohjalla. Kauemmaksi hän ei uskaltanut. --\n\"Lilli ei uttalla, tiellä on niin märtää\" -- oli hänen tapana sanoa.\nMutta Tusse koira ainakaan ei märkää pelännyt. Se seurasi useimmiten\nLilliä ja juoksi oitis rannalle ehdittyään, mielissään järveen, niin\nettä vesi roiskui sen vahvan turkin ympärillä. Tusse paran täytyi koko\npäivän kärsiä kuumuutta, se makasi tavallisesti ruohikossa läähättäen\nkieli pitkänä, ja siksi vilvoittava vesi aina välillä tuntui sille niin\nhyvältä.\n\nUimatunti oli lapsille päivän hauskin hetki, ja sen jälkeen he vain\nehtivät vähän kävellä, ennenkuin soitettiin päivälliselle. Sitte he\nkaikessa rauhassa saattoivat maata riippumatoissa ja lukea jotakin\nkirjaa \"nuorisonkirjastosta\", joksi isä nimitti ruokasalissa olevaa\nhyvin varustettua kirjakaappia.\n\nSiinä oli yllin kyllin hyvää lukemista kaikenkaltaista. Siellä oli\n\"lukemista nuorille tytöille\" ja jännittäviä kertomuksia intiaaneista,\nhauskoja luonnonkuvauksia ja matkakertomuksia y. m. Vuosittain ostettiin\nuusia kirjoja noille kauniisti järjestetyille hyllyille, ja kaikki talon\nnuoret saivat valita tästä yltäkylläisyydestä oman mielensä mukaan.\nKahta ehtoa täytyi heidän kuitenkin noudattaa, nimittäin, ettei yhtään\nkirjaa saanut lupaa pyytämättä lainata pois, sekä että jokainen kirja,\nsitten kuin se oli luettu, pantiin samaan paikkaan, josta se oli otettu.\n-- Ainoastaan sillä tavalla saattaa hyvän kirjaston pitää hyvässä\nkunnossa -- vakuutti isä, joka ei milloinkaan kärsinyt nähdä kirjoja,\njoitten selät olivat rikki väännetyt ja kansissa likapilkkuja, ja jotka\nsinne tänne viskattuina nurkissa venyivät.\n\nIltasin, jolloin ilma oli vilpoisempi, lähti nuoriso tavallisesti\npitemmälle kävelylle jollekin vuorelle, jolta oli kaunis näköala, taikka\nlahdelle soutelemaan. Kukkien poimiminen, tutkiminen ja kuivaaminen oli\nsamalla sekä hauskaa että hyödyllistä, ja sitä ahkerasti muistettiin\ntehdä. Freedrik ja Kontio olivat uutteria kalastajia, ja he saivat monet\nkauniit hauet ja ahvenet, jotka sitte makuisana ruokana tarjottiin\nseuralle.\n\nVanhemmat näkivät mielellään, että lapset harjoittivat huvikseen\nkaikenlaista hyödyllistä urheilua; mutta etenkin he pitivät hyödyllisinä\njalkamatkoja, eikä ainoakaan kesä kulunut, jolloin ei isä kerran tahi\nuseamminkin lähtenyt nuoren joukkonsa etupäässä omin jaloin matkalle,\nvaikka Kerttulan talli oli hyvillä juoksioilla varustettu. Väliin oli\njoku vanha kirkko, väliin luonnonihana paikka tahi uusi tehdas\nkatsottavana ja heidän jalkamatkansa päämääränä. Aina oli ollut hauskaa,\nja kotiin tultiin iloisina ja reipastuneina, vaikka ilmakin välistä teki\nmatkailioille joitakin kepposia.\n\nKoska Helka ei milloinkaan ollut nähnyt rautatehdasta, päätettiin tänä\nvuonna lähteä 25 kilometrin matkalle, jotta hän saisi tämän huvin.\nEräänä kauniina Heinäkuun päivänä seisoi asessori Bergendahl ja hänen\nkolme tyttöänsä, pojat ja \"maisteri\" pihalla. Heillä oli laukut ja\nkävelykepit kullakin, ja lapset häärivät heidän ympärillään sanoakseen\nheille jäähyväiset, sillä välin kuin äiti vielä viimeisessä hetkessä\npani muutamia herkkupaloja heille eväiksi.\n\nBruuno katsoi kaipaavin silmin rakasta polkupyöräänsä. Hän ei näet juuri\nmielellään kävellyt, ainakaan ennenkuin oli oikein alkuun päässyt, vaan\nolisi ennemmin lähtenyt polkupyörällä tahi hevosella; mutta tässä ei\nmikään vastustaminen auttanut, kun isä itse oli yrityksen etupäässä.\n\nAaltoilevien laihojen yli, jotka jo rupesivat kellastumaan, puhalteli\nviileä tuuli, ja kuumuus ei siis ollut aivan vaivaava\njalkamatkailioille, jotka isän neuvon mukaan eivät alussa kulkeneet\nvarsin kovaa. -- Tulihan sitäpaitsi kulkea niin, että jotakin ennätti\nnähdä -- tuumi hän. Oli hyödyllistä katsoa yli oman aitansa, jotta\ntietäisi miten muitten oli tapana elää. -- Siis he astelivat hiljaa\neteenpäin, iloisella mielellä ja keveätä taakkaa kantaen, valmiina\nnauttimaan kaikesta uudesta ja ihanasta, mitä heidän eteensä sattuisi.\n\nRautatehtaalla, johon he aikoivat, oli hyvin kaunis asema, ja siksi se\noli erittäin sopiva päämaaliksi jalkamatkailioille. Heidän aikomuksensa\noli päästä perille samana päivänä, sitte levätä lähellä olevassa\ntalonpoikaistalossa sekä palata seuraavana päivänä.\n\nKun kello läheni kahtatoista, rupesivat jo muutamat katselemaan\netsivästi tietä pitkin, sillä isä oli äsken sanonut, että\nseisahduttaisiin ensimmäiselle ihmis-asunnolle, jossa saisi ostaa maitoa\nmukana olevien voileipien lisäksi. Seutu oli synkkä. Mihinkä ikänä\nkatsoi, näki ainoastaan hoikkaa jouhimetsää, puitten ruskeat rungot\nseisoivat oikoisina kuten pylväät rivi riviltä molemmin puolin\nmaantietä. Vihdoin he huomasivat jyrkän vuoren juuressa sammaltuneen\nmökin, jonka pieniruutuiset lasi-ikkunat olivat vanhuudesta\nmonivärisiksi tulleet ja vinossa olevan oven saranat ruostuneet. --\nTässä asui nuoruudessani ukko, jota nimitettiin Viulu-Jaakoksi, koska\nhän kaikissa kylän tansseissa ja häissä soitti viulua -- sanoi isä. --\nMenkää sinne joku katsomaan, kuka nyt on muuttanut tuohon huonoon\nkoppiin.\n\nHelka ja Gerda ohjasivat heti kulkunsa tupaa kohti. He viipyivät siellä\nkuitenkin niin kauan, että Meeri kävi levottomaksi ja Bruuno rupesi\navaamaan eväskääröänsä, joka sisälsi kahdeksan vahvaa voileipää läski-\nja juustoliuskoineen. Vihdoin näkyivät tytöt palaavan takaisin.\n\n-- Oi isä! -- Gerda oli oikein liikutettu.\n\n-- Noh, mitä olette nähneet siellä? -- kysyivät kaikki yht'aikaa.\n\n-- Erään raajarikko raukan, pojan, joka ei saata seisoa eikä kävellä --\nvastasivat tytöt. -- Hän näytti niin kiltiltä, tuo pieni vaivainen,\nsiellä kun hän istui huonossa vuoteessaan. Hänellä on ainoastaan toinen\nkäsi, ja jalat ovat melkein aivan hervottomat. Me puhuimme vähän aikaa\nhänen äitinsä kanssa, mutta mitään maitoa emme voineet saada, ja siellä\nnäytti kovin köyhältä.\n\n-- Ihmisparat, minä menen sinne nyt vuorostani juttelemaan heidän\nkanssaan vähän -- sanoi asessori ja nousi pystyyn. -- Te nuoret saatatte\nsillä välin leiriytyä tähän tien syrjään.\n\nKun asessori oli mennyt, alkoivat toiset seurata Bruunon esimerkkiä ja\naukaista eväskääröjänsä, mutta samassa Gerda ja Helka katsoivat\ntarkoittavasti toisiinsa. -- Entä jos tuo sairas poika tuolla mökissäkin\nhaluaisi saada voileivän.\n\n-- Aivan varmaan!\n\nSeuraavassa hetkessä olivat kaikki antaneet osan eväistään, toiset\nenemmän, toiset vähemmän pienelle raajarikolle, ja kun isä tuli takaisin\nköyhän muijan seuraamana, niin Gerda laski kaikkityyni, mitä olivat\nkoonneet, muijan vyöliinaan, sekä vielä lisäksi piparkaakkuja ja\nrinkilöitä, joita oli runsas vara heidän laukuissaan.\n\nKaikki menivät sitte vuorotellen tervehtimään pientä raajarikkoa, joka\nei ensinkään ollut ujo, vaan vastasi iloisesti ja viisaasti heidän\nkysymyksiinsä. Hän oli kymmenen vuoden vanha, vaikka tuskin olisi\nluullut hänen täyttäneen kahdeksan, niin kuihtunut ja laiha oli hänen\nraihnas ruumiinsa. Mutta silmät olivat kirkkaat ja älykkäät, ja hänen\näitinsä näytti tyytyväisenä muutamia pieniä tuohikoppia, joita pikku\nJanne oli palmikoinnut ainoalla kädellään.\n\nTämä käynti köyhässä mökissä antoi runsasta aihetta keskusteluun\nmatkailioille ja Janneen oli tällä haavaa heidän kaikkien ajatukset\nkiintyneet.\n\nKöyhä vaimo oli kertonut asessorille, että hänen miehensä kauvan oli\nollut työssä etäisissä pitäjissä, joilla matkoilla hän edellisenä\ntalvena oli kuollut. Kun vaimo sitte jäi yksin sairaan poikansa kanssa,\noli hän muuttanut takaisin kotipitäjäänsä saadaksensa pojalle jotakin\napua vaivaishoidolta, ja se oli antanut tämän huonon mökin heidän\nasuttavakseen.\n\n-- Kuinka somasti hän on palmikoinnut kokoon tuon kopan, ja vain yhdellä\nkädellä! -- ihmetteli Meeri.\n\n-- Niin, raajarikot saavat usein meidät, joilla on terveet jäsenet,\nhäpeämään -- sanoi isä.\n\n-- Entis-vuonna olin joulun edellä äidin keralla raajarikkoisten\nmyyjäisissä Helsingissä, ja oikein ihmetytti nähdä, miten somia töitä\noppilaat olivat osanneet laittaa; olen myöskin monta kertaa nähnyt, kun\nhe ovat tehneet työtä -- kertoi Helka.\n\n-- Eiköhän voisi jotakin tehdä tämän pojan hyväksi -- tuumaili Freedrik.\n\n-- Hän näkyy olevan viisas lapsi, ja sen vuoksi olisi kyllä syytä\nkoettaa saada hänelle jotakin opetusta -- sanoi isä -- mutta minä\ntiedän, että kunta tällä haavaa ylläpitää monta puutteen-alaista, enkä\nsiis ole varma, onko se altis auttamaan tätä uutta pientä\ntulokas-raukkaa.\n\nKaikki kulkivat eteenpäin äänettöminä ja miettiväisinä, ja matka joutui\nnopeasti, niin että he jo saattoivat nähdä etäältä tehtaan korkeat\nsavupiiput. Seura asettui nyt lähimpään taloon, jossa emäntä heti lupasi\nheille sekä päivällistä että yösijaa. Viilipiimä sekä äsken leivottu\nruisleipä maistuivat mainion hyviltä. Sitäpaitsi oli vielä kalaa, munia\nja kahvia jälkiruoaksi.\n\nVirkistyneinä ja tarpeeksi levänneinä he kävelivät kaikin alas\ntehtaalle, jota aiottiin tarkastaa ennen iltaa. Asessori tunsi tehtaan\nhoitajan, eikä heidän siis ollut vaikeata päästä katsomaan kaikkea, mitä\ntehtaassa oli nähtävää. Hoitaja päin vastoin seurasi heitä kaikkialle.\nAina raaka-aineesta asti he saivat nähdä, miten rautaa valmistettiin; he\nnäkivät ensin suuret malmiläjät rannalla ja lopuksi varastomakasiinin,\njossa oli kauniit valin-tavarat valmiina ulosvietäviksi.\n\nTehtaan eri osissa koko joukko kuunteli innostuneena kertomuksia raudan\nmuuttumisesta siihen tilaan, missä se jalostettuna heidän silmiensä\nedessä nyt oli. Freedrik, joka tavallisesti oli huvitettu asiain\nkaikista erityiskohdista, tahtoi nähdä hienotaonta-verstaan ja\ntarkastella niitä monia eri asteita, joiden läpi pienimmänkin ruuvin\ntäytyi käydä, ennenkuin se oli valmis asetettavaksi paikalleen\nrataslaitokseen. Tytöt olivat ihastuneet valssilaitokseen eivätkä olisi\nmalttaneet lähteä sen suurilta uuneilta, joista pitkät, vahvat, nokiset\nmiehet vetivät tulipunaisia rautajuntikoita, valssaten niitä sitte ulos\nja sisälle noihin suriseviin koneisiin, kunnes rauta tuli kankina niistä\nulos. Tämä oli heidän mielestään näytelmä, johon ei voinut väsyä.\n\nMutta kuitenkin, kun he olivat kulkeneet rakennuksesta rakennukseen\nalituisessa liikkeessä olevien koneiden välissä, he olivat kaikin\ntyytyväisiä päästessään jälleen ulos vapaaseen ilmaan, jättäen taakseen\nnokiset, meluavat koneet.\n\nKauan he sitten istuivat lähellä olevalla kunnaalla kesä-illan\ntyvenessä. Meri oli peili-kirkkaana heidän edessään, ja aurinko meni\nmailleen luotojen väliin. Tänne ylös tunki työn surina vain kuten\nhiljennetty kaiku; lehmänkello kalkutteli kaukana metsässä ja ikäänkuin\nnäkymättömien siipien kannattamana kuului paimentytön lapsellinen ääni\nillan hiljaisuudessa:\n\n      \"Lapsen sydän ilon saa,\n      Kun se uskoo, rakastaa.\n      Kiitä Herraa, sieluni!\n      Hän on osas, onnesi.\"\n\n-- Hän sepittää sanat ja sävelen luonnon suureen ehtoovirteen -- sanoi\nasessori. -- Kaikki ympärillämme kiittää tavallaan Luojaa.\n\nKun he palasivat talonpoikaistaloon, laski emäntä juuri par'aikaa\nhöyryävän puurovadin pöydälle, ja syömisen jälkeen mentiin kaikin\nlevolle, asessori parhaaseen huoneeseen ja tytöt suureen ulosvedettävään\nvuoteeseen porstuakammariin. Nuoret herrat sijoitettiin saliin, jossa he\npäivän kävelyistä väsyneinä makasivat niin makeasti heinäsäkkien päällä,\nkuin jos ne olisivat olleet parhaita untuvapatjoja.\n\nSeuraavana päivänä he läksivät vielä tehtaalle nähdäksensä \"raudan\nlaskua\" eli sulatus-uunin purkamista ja sulatetun raudan valamista\nupokkaaseen. Tätä näköä tuskin kukaan katselioista oli unohtava. Sitte\nkäännyttiin paluumatkalle samalla hyvällä mielellä kuin ennenkin ja\nvirkistynein voimin yön levon jälkeen. Heidän hyväntahtoinen emäntänsä\noli varustanut heidän laukkunsa uusilla eväillä, ja nyt päätettiin,\nettei syötäisi, ennenkuin tultaisiin pienen tupasen luo, jossa\nraajarikko asui.\n\nPikku Janne oikein vilkastui, kun hän jälleen näki nuo ystävälliset\nnuoret, ja myöskin tällä kertaa hän sai runsaan osansa eväistä. Asessori\npuhui kauan äidin kanssa ja lupasi tehdä mitä hän voi pojan puolesta;\nensi aluksi hän lupasi lähettää lapsen seudun lääkärin luo, ja köyhä\nvaimo kiitti kyynelsilmin heitä kaikkia heidän ystävällisyydestään.\n\nNyt matkailiat kulkivat hitaasti eteenpäin. Tuossa oli jo honkametsä\noikoisine runkoineen, ja pihkainen tuoksu tuntui voimakkaalta ja\nvirkistyttävältä. Sitte tulivat vainiot, joiden laihot olivat\nkypsymäisillään, ja sitte mylly tuolla mäenvierulla ja mustat porsaat\nveräjätuvalla -- kaikki oli kuten eilen, ja kuitenkin näytti kaikki niin\ntoisenlaiselta nyt iltapäivän lempeässä valossa.\n\n-- Nyt näen Kerttulan viirin!\n\n-- Ja minä näen navetan katon!\n\n-- Kauniiltapa se näyttää, kun katselee sitä vasten koivumetsää ja noita\nreheviä vainioita.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin olivat kaikki taas Kerttulan\nauringonloisteisessa pihassa, jossa äiti ja pikkulapset sanoivat heille\ntervetuliaiset ja Tusse hyppi ja haukkui iloissaan siitä, että jälleen\nsai heidät nähdä.\n\n-- Pieni jalkamatka tuottaa sentään paljon hyvää -- sanoi isä, katsellen\nhymyillen ympärilleen. -- Näkee uusia seutuja ja uusia ihmisiä, saa\nuusia vaikutelmia ja oppii tuntemaan uusia oloja, sanalla sanoen,\nrikastuttaa näköalojansa, ja päällisten päätteeksi oppii tuntemaan\ntodeksi vanhan sananlaskun, joka sanoo: \"Kylässä hyvä, mutta kotona\nparempi\".\n\n-- Niin kyllä -- sanoi Meeri -- Kerttula ei koskaan ole minun mielestäni\nniin kaunis ja hauska kuin oltuani poissa jonkun aikaa ja palatessani\nkotiin jälleen.\n\n-- Aivan niin, rakas lapseni, meillä täytyy olla myöskin täällä\nmaailmassa eläessämme juurensijamme, kotimme, isänmaamme. Kosmopoliitta\non tuuli-ajolla oleva raukka valtameren kuohuvilla aalloilla.\n\n-- Hyvällä kodilla täällä alhaalla on myöskin toinen tehtävä -- sanoi\näiti vakavasti. -- Sen tulee alituisesti muistuttaa meitä iankaikkisesta\nkodistamme, sillä taivas on oikea kotimme ja meidän kaikkien todellinen\nisänmaa.\n\n\n\n\nRakkaudentöitä.\n\n\n-- Mitä täti niin ahkeraan tekee? -- kysyi Helka, kun hän eräänä aamuna\ntuli ulos verannalle.\n\n-- Ompelen kolttua Kuusimäen muijan pikku pojalle. Akka parka, joka\nkauan on ollut heikko ja huono, pelästyi niin, kun hän näki kulovalkean\nuhkaavan hänen kotiaan, ettei hänellä siitä asti ole ollut tervettä\npäivää. Entisviikolla hän tuli vuoteen omaksi, ja hänen kodissaan näytti\nsurkealta, kun minä tässä eräänä päivänä kävin häntä tervehtimässä.\nHänen neljä lastansa olivat likaisia ja pukemattomia ja koko koti\nhuonossa hoidossa; mies keittää puuroa tahi perunoita, kun hän iltasin\npalaa kotiin työstä, ja siinä on se lämmin ruoka, mitä heidän on\nmahdollista saada. Kuusimäki on myöskin niin yksinäisellä paikalla, että\nnaapurien on vaikea usein käydä heitä katsomassa.\n\n-- Ihmisparat! Ja nyt täti ompelee heille vaatteita?\n\n-- Niin, sillä nuorin lapsi oli melkein alasti. Minulla on täällä\njoitakuita pikku tyttöjen pukuja, jotka ovat heille tulleet liian\nahtaiksi, mutta muutamia täytyisi vähän muodostaa toisin ja toisia\ntäytyisi paikata. Entä jos panisimme toimeen pienet ompelutalkoot nyt\ntässä aamupäivällä?\n\n-- Se olisi hauskaa -- vastasivat Meeri ja Helka yhtä haavaa, ja Gerda\nläksi heti tuomaan ompelukoppaansa.\n\n-- Vahinko, että käteni vielä on vähän kipeä, jotta en voi teitä auttaa\n-- sanoi Freedrik, joka oli seuraan yhtynyt. -- Niin, sinä näytät niin\nepäilevältä, Helka, mutta kysy äidiltä, enkö osaa välttävästi käyttää\nsilmäneulaa.\n\n-- Kyllä, kyllä, ei sinulta ompelu käy aivan huonosti -- myönsi äiti\nhymyillen. -- Freedrik ompeli kerran koulun loma-aikana itselleen paidan\nja Bruuno kutoi tumpit. Hyvä on osata vähän yhtä ja toista tässä\nmaailmassa.\n\n-- Niin, eihän tiedä, mitä tarvitsee tehdä. Saattaahan tulla viskatuksi\nasumattomalle luodolle, kuten Roobinpoika -- tuumaili Meeri.\n\n-- Epätietoista vaan on, löytyykö tuolla saarella mitään ompelukaluja --\nsanoi Freedrik naurahtaen. -- Mutta minun ompelutaitoni on jo monta\nkertaa ollut minulle hyödyksi, kun joku paidan nappi on höltynyt tahi\nkun sukkaani on ilmestynyt reikä. Usein ei heti voi saada apua, ja\nsilloin on hyvä olla muista riippumaton ja tuntea, että \"kelpo mies voi\nitseänsä auttaa\". Monesti olen ollut kiitollinen sadepäivistä ja niiden\ntyöhetkistä. -- Ja Freedrik suuteli hartaasti äitinsä ahkeria käsiä. --\nNyt minä rupean lukemaan teille ääneen, niin työ käy nopeammin.\n\n-- Kiitoksia vain, on sekin tavallaan hyvä apu.\n\n-- Pitääkö panna laskos tähän hameeseen, äiti?\n\n-- Pitää, ja kaulus punaiseen pumpulileninkiin.\n\n-- Hyvä, aletaan nyt sitte vaan. -- Freedrik luki, ja silmäneulat\nkulkivat nopeasti edestakaisin kankaan läpi, siksi että kello soitti\npäivälliselle; silloin oli työ valmis ja pantu kääröön vanhaan\npyyhinliinaan.\n\n-- Meneekö äiti Kuusimäkeen tänään iltapäivällä?\n\n-- Luultavasti.\n\n-- Saanko tulla mukaan? -- kysyi Helka.\n\n-- Saat aivan mielellään.\n\n-- Minä myöskin tulen -- sanoi Gerda. Meeri oli vaiti, sillä \"Andreas\nJelkyn merkilliset elämänvaiheet\", jotka olivat hänen kammarinsa\npöydällä, houkuttelivat häntä vastustamattomalla voimalla jäämään\nkotiin.\n\nRouva Bergendahlilla oli vielä aterian jälkeen paljon tehtävää, niin\nettä hän vasta vähän myöhempään saattoi molempien tyttöjen seuraamana\nlähteä matkaan.\n\nHelkan mieleen tuli niin selvästi se muistettava päivä, jolloin hän\nkulovalkean riehuessa oli kävellyt tätä tietä. Nyt hän näki käyrän\nmännyn jo kaukaa, eikä siinä mitenkään voinut eksyä tiestä. Jumalan\nkiitos, että nuo kauhistuttavat hetket nyt olivat pelkkänä muistona.\nPaitsi Freedrikin kättä, joka hitaasti parantui, ei heillä ollut palosta\nmitään pahaa. Helka ei ensinkään surrut kadotettua palmikkoansa, sillä\nkesäkuumassa tuntui vain hyvältä ja vilpoiselta, kun se oli poissa.\n\nNyt haukkui pieni koira metsässä, ilmoittaen, että he olivat\npäämaaliinsa ennättäneet. Näkyi kyllä, että torpan emäntä oli sairas,\nsillä porstua oli lakaisematon ja kissan maitokuppi seisoi\nkeskilattialla, niin että asessorin rouva oli siihen kompastumaisillaan.\nTuvan kynnyksellä istui tyttö ja poika sormet suussa; vanhin tyttö tuuti\nnuorinta lasta, niin että tuvan epätasainen lattia jyskyi, ja vuoteella\nmakasi äiti silmät puoli ummessa.\n\n-- Hyvää päivää, Anna -- tervehti asessorin rouva ystävällisesti. --\nKuinka voit tänään?\n\n-- Ehkä vähän paremmin, voimistuin mielestäni niin liharuoasta, jota\ntalosta minulle tuotiin eilen.\n\n-- Sepä hauskaa; nyt meillä on sinulle mukanamme vähän hedelmäruokaa.\nOta tuo kivivati, Helka, ja lusikka tuolta hyllyltä, niin Anna saa heti\nmaistaa.\n\n-- Oi kuinka se on hyvää -- sairas nielasi lusikallisen toisensa perästä\nhedelmäkeittoa, joka nähtävästi maistui hänelle hyvältä. -- Meillä on\nkyllä ruokaa, niin ettei minun sovi valittaa siitä syystä, mutta kun on\nsairas, tekee mieli jotakin uutta.\n\nRouva Bergendahl avasi vaatekäärön. -- Näetkös, tämän koltun olen\nommellut pikku pojalle -- sanoi hän. -- Miten hauskalta hän näyttänee,\nkun hän saa sen yllensä! Luulenpa, että hän nyt on hereillä; nosta hänet\nylös, Gerda, ja tuo hänet tänne luokseni. Katsoppas vain, mikä reipas\nlapsi -- huudahti hän, kun lapsi makasi hänen sylissään ja katsoi päin\nkattoa kirkkailla sinisillä silmillään.\n\n-- Raukkaa ei ole kylvetetty moneen viikkoon -- vaikeroi äiti. --\nMustansuon Liisa oli täällä eräänä päivänä leipomassa, mutta hänellä oli\njo kyllin tehtävää, ennenkuin sai kaiken muun kuntoon, mitä täällä oli\nlaiminlyöty.\n\n-- Jos Helka tuo vähän vettä kivivatiin, niin minä pesen lapsen tuota\npikaa -- sanoi rouva Bergendahl. -- Tässä on minulla vaatteitten\nympärillä vanha pyyhinliina, jota sopii käyttää. Sinä pikkarainen, --\nkatsokaa, miten hän tyytyväisenä oikaisee itseänsä, hän pitää siitä,\nettä pääsee puhtaaksi. Kukkuu, pikku ystäväni, -- ja nyt puetaan lapsi\nuuteen kolttuun. Katsoppas nyt tänne, äiti! -- Rouva nosti lapsen\nkäsivarrelleen ja hypytti häntä äidin ihastuneitten silmien edessä.\n\n-- Kuules, Gerda, entä jos koettaisit tuota punaista leninkiä pikku\nMaijan päälle? Tule lapsi tänne!\n\nTyttö istui kynnyksellä eikä liikkunut paikaltaan, mutta Gerda otti\nhameen ja meni hänen luokseen. Pian näkyi hän tulleen lasten\ntuttavuuteen, vaikka olivatkin ujoja, ja nyt otti hänkin vuorostaan\nvettä ja pyyhinliinan, jolla hieroi Maijan ja Kallen pyöreät naamat niin\npuhtaiksi, että kiilsivät.\n\n-- Täällä on kampa akkunalla -- sanoi Helka, joka koko ajan oli\ntarkannut ja auttanut serkkuansa puhdistustyössä.\n\nGerda vähän nyrpisti nenäänsä, mutta tarttui kuitenkin innokkaasti ja\npäättävästi kampaan, äitinsä kehoittavan katseen johdosta.\n\n-- Tuskin enää tunnen omat lapseni -- sanoi sairas hymyillen.\n\n-- Noh, tulet kyllä pian terveeksi ja voit itse hoitaa lapsiasi, Anna\nhyvä -- sanoi asessorin rouva lohdutellen.\n\n-- Helka, koetappas, osaatko tehdä takkaan tulta; Maija ja Hilta\nlöytävät kyllä muutamia risuja ja lastuja. Minä näen, että perunat ovat\npadassa valmiina keitettäväksi.\n\n-- Niin, lapset poimivat keiton erän maasta, ja isän pitäisi ne keittää,\nkun hän päivätyöstään palaa -- sanoi vaimo.\n\n-- Tänään voimme säästää häntä tuosta vaivasta, hänellä on kyllä työtä\njo ilman sitä, ennenkuin saa lehmän lypsetyksi ja tuoduksi vettä ja\npuita sisälle.\n\n-- Niin, hyvä hän kyllä on, meidän isä.\n\n-- Tämä on hyvin suuri ilo ja onni sinulle, että sinulla on kelpo mies.\nKatsoppas, nyt valkea palaa oikein hyvin.\n\nGerda kaatoi vettä perunain päälle ja ripusti padan hahlaimiin\nvalkealle; sitte pyyhkivät he akkunan alla olevan pöydän ja kattoivat\nsen illalliseksi ottaen veitset ja lautaset seinähyllyltä. Kun kaikki\noli kunnossa ja perunat alkoivat kypsyä, rupesi rouva Bergendahl\ntekemään lähtöä.\n\n-- Onpa nyt isä varmaankin ihmeissään, kun hän kotiin palaa -- sanoi\nsairas ilosta loistavin silmin.\n\n-- Kyllä me vastedeskin tulemme sinua katsomaan, jotta näemme mitä\ntäältä puuttuu -- vakuutti asessorin rouva. -- Noitten hyvien lääkkeiden\nja vahvistavan ruoan avulla toivon piankin saavani sinut jaloillesi\njälleen.\n\nRouva kantoi pojan, joka oli nukkunut, äitinsä luo vuoteeseen, noikkasi\nystävällisesti ja läksi.\n\n-- Minä kyllä mielelläni menisin Kuusimäkeen huomenna jälleen -- sanoi\nGerda kotimatkalla.\n\n-- Ja minä myöskin -- virkkoi Helka innokkaasti.\n\n-- On tarpeeksi aivan, kun yksi erästään menee, nyt kun olemme nähneet,\nmitä on tehtävänä -- sanoi äiti.\n\n-- Nuo lapset olivat oikein sieviä, sitte kuin olivat puhtaaksi pestyjä.\n\n-- Mutta kampaaminen ei suinkaan ollut erittäin hauskaa -- sanoi Helka\nnaurahtaen -- Gerdalla oli niin sopiva muoto, kun hän siihen toimeen\nryhtyi.\n\n-- Nuorin lapsi oli hyvin siistimätön, mutta äiti otti asian niin\nluonnolliselta kannalta, että minäkin sain paremmin rohkeutta.\n\n-- Olin juuri varta vasten ottanut leveän talousesiliinan eteeni --\nsanoi äiti -- kun lähtee köyhäin luo, ei milloinkaan saa loukata heitä\npyyhkäisemällä tuolia, ennenkuin istuu, sillä se osottaa ylenkatsetta.\nJuuri se, että asetumme heidän kannallensa seurustellessamme heidän\nkanssaan, ja annamme jotakin omasta itsestämme, samalla kuin annamme\nheille apuamme, tekee heille avun kalliimmaksi ja helpommaksi ottaa\nvastaan.\n\n-- Niin, täällä se kyllä käy päinsä, mutta kaupungissa?\n\n-- Tietysti siellä on toisin, siellä olot ovat toisenlaiset. Mutta jos\nsydämmesi on altis auttamaan, ja tahtosi on hyvä, niin löydät aina\ntilaisuutta ja parhaan tavan millä voit auttaa, ole vakuutettu siitä,\ntyttöseni.\n\nGerda tarttui äitinsä käteen, sanoen: -- Tietääkö äiti, minä tahtoisin\nhyvin mielelläni leikata lyhyiksi nuo valkoiset pellavatukat, siten\ntulisi kampaamistyö paljon helpommaksi.\n\n-- No siinä minun luullakseni ei mikään ole estämässä. Kas tuossa ovat\nEedit ja Ester, jotka lupasivat tulla meitä vastaan, ja tuolla kävelee\nisä pitkin lehtokujaa; me tulemme varmaankin juuri parahiksi\nillalliselle.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n-- Sain kirjeen tohtori Bong'ilta eilen -- sanoi asessori seuraavana\npäivänä. -- Hän on ollut katsomassa pientä raajarikkoa, johon\ntutustuimme kävelymatkallamme.\n\n-- Mitä hän sanoi Jannesta? -- kysyivät nuoret innostunein mielin.\n\n-- Tohtori luuli, että poika voimistuisi melkoisesti, jos hän saisi\nmallaskylpyjä ja voimakasta ruokaa.\n\n-- Siihen heillä valitettavasti ei ole varaa -- tuumi Freedrik.\n\n-- Ei, sen vuoksi olemmekin äiti ja minä päättäneet ottaa eukon ja pojan\njoksikin aikaa tänne. Muija saattaa auttaa Piilin matamia puutarhassa ja\nsillä välin hoitaa poikaa tohtorin määräyksen mukaan.\n\n-- Sepä oli kovin hauskaa -- huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Oi kuinka hyviä isä ja äiti ovat! -- sanoi Freedrik.\n\nVielä samana päivänä lähti asessori köyhälle tuvalle, jossa raajarikko\nasui, ja toi hänet äitineen Kerttulaan, jossa he vastaiseksi saivat\nasettua tuvan takana olevaan kammariin. Lapset olivat kovin huvitetut\npienestä vieraasta ja istuivat tuntikausia hänen luonaan oppiaksensa\nhänen tuohenpalmikoimistansa. Myöskin vanhemmat lapset menivät tuon\ntuostakin häntä katsomaan, ja Janne viihtyi nähtävästi hyvin uudessa\nympäristössään.\n\n-- Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten\nkouluun Helsinkiin, -- sanoi Freedrik eräänä päivänä Helkalle, kun he\nolivat marjoja syömässä puutarhassa. -- Hänestä varmaankin tulisi\ntaitava ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.\n\n-- Mitähän se koulunkäynti maksanee -- tuumaili Helka.\n\n-- Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei\nluule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja vanhemmilla on jo meidän\ntähtemme tarpeeksi kustannuksia.\n\n-- Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. -- Katsoppas,\nsillä välin kuin olemme jutelleet, olen hänelle poiminut koppani täyteen\nkarviaismarjoja.\n\n-- Ja minä olen vain syönyt -- sanoi Freedrik pahoilla mielin.\n\n-- Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat\novat!\n\nOli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan\npuutarhassa marjapensaitten oksat riippuivat marjoja täynnään.\n\n-- Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa -- huudahti Bruuno,\njoka juuri kömpi esiin viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli\nriipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.\n\nSeuraavana päivänä tuli Freedrik Helkan luo, joka istui lukemassa\nruokasalissa. -- Nyt olen keksinyt, millä tavalla voidaan saada rahaa\nJannen koulunkäyntiin -- kuiskasi hän salavihkaa. -- Minä myyn\npalkoveneeni Vihtorille, joka jo monta kertaa on aikonut ostaa\nsamallaisen itsellensä. Me suostuimme eilen illalla kaupasta.\n\n-- Todellako! Mutta sinähän itse niin mielelläsi käytät palkovenettä.\n\n-- Se kyllä on tosi, mutta näetkös, voinhan kuitenkin päästä merelle\nveneissäkin. Palkovene on omani, ja minä saan tehdä sillä mitä itse\nhaluan. Tule mukaani rantaan, minä menen sitä vähän puhdistamaan, sillä\nhuomenna jo on Vihtori luvannut tulla sitä noutamaan.\n\nHelka oli heti valmis, ja he läksivät yhdessä Jooseppi kalastajan tuvan\nvieressä olevaan venetalaaseen, johon tuo soma alus oli vedetty.\n\n-- Sillä välin kuin sinä venettäsi puhdistat, minä käyn katsomassa\nsokeaa Leenaa -- sanoi Helka. Oli aina hauska käydä kalastajan mökissä.\nSokea muija istui siellä kudin kädessään niin iloisena ja lempeänä kuin\nauringonpaiste, ja aina hän kertoi jonkun hauskan kertomuksen rikkaan\nmuistonsa tyhjentymättömästä varastosta. Hän osasi myöskin lauluja ja\nsatuja äärettömän paljon vanhan vanhoista ajoista asti. Kun istui hänen\nluonaan ja näki hänen sammuneen katseensa, niin oppi kiittämään Jumalaa\nnäöstä, terveydestä ja monen monesta hyvästä lahjasta.\n\n-- Kummallista on nähdä, miten hyvin Leena löytää joka paikkaan täällä\nhuoneessa -- sanoi Helka, kun muija nousi istualta ja otti lankakerän\nseinäkaapista.\n\n-- Kyllä minä jotakuinkin hyvin osaan täällä huoneessa liikkua --\nvastasi sokea ilomielisellä tavallaan. -- Minä kiitän Jumalaa joka päivä\nsiitä, että hän on asettanut kaikki niin hyvin minulle. Ainoa suruni on\netten enää saata lukea; sitä tein ennen aina niin mielelläni. Ukkoni ei\nole oikein luvuntaitava, vaikka hän kyllä pyhinä koettaa tavata saarnan\nkirjasta.\n\n-- Saisinkohan minä lukea Leenalle vähän? -- sanoi Helka ujosti. -- Luen\nusein ääneen äidilleni, kun hänellä on päänsärkyä.\n\n-- Kyllähän se olisi kovin hauskaa, mutta siitä tulisi paljo vaivaa\nneidille -- kursaili Leena. -- Asessorin rouva on myöskin niin hyvä ja\nlukee välistä minulle.\n\n-- No sitte minä pyydän tädiltä kirjoja, kun tänne toiste tulen, että\nsaan lukea Leenalle.\n\n-- On minulla täällä sekä virsikirja että Uusitestamentti -- vastasi\nmuija innokkaasti ja kiirehti ottamaan alas kirjat vuoteen yläpuolella\nolevalta hyllyltä.\n\n-- Lehtien välissä on vielä vanhat merkkini siitä ajasta, jolloin olin\nnäkevä ja saatoin itse lukea.\n\nHelka aukasi hartaasti Uudentestamentin kannet ja luki puoli-ääneen\nlukujen päällekirjoituksia.\n\n-- Markuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa puhutaan niin kauniisti\nsiitä, miten Jeesus paransi sokean -- sanoi vanha Leena, joka melkein\nosasi raamattunsa ulkoa. -- Sitä paikkaa minä mieluimmin tahtoisin\nkuulla.\n\nSillä aikaa kuin Helka verkalleen luki mainittua kertomusta, täyttyivät\nkuulian silmät kyynelillä, jotka vähitellen vierivät alas hänen\nkurttuisille poskillensa ja vielä hänen ristissä oleville käsillensä.\n\n-- Leena itkee -- sanoi Helka ihmetellen ja laski kirjan pöydälle.\n\n-- Ilosta vain, pikku neiti, oli niin hauska kuulla noita kalliita\nsanoja. Ja sitte ajattelin sitä hetkeä, jolloin Vapahtaja sanoo myöskin\nvanhalle Leenalle: _Ole näkevä!_\n\n-- Voi, kun ei Jeesus enää käy ympäri täällä maailmassa sairaita\nparantamassa -- ajatteli Helka.\n\nMutta tuntui siltä, kuin vanhus olisi voinut lukea hänen ajatuksensa,\nsillä hän lausui: -- Tuolla ylhäällä ei ole mitään yötä, siellä tulevat\nkaikki näkeviksi.\n\n-- Halajaako Leena täältä pois? -- kysyi Helka hiljaa.\n\n-- Odotan tyytyväisenä Herran kutsua -- vastasi vanhus. -- Kiitoksia\nnyt, pikku neiti, lukemisesta.\n\n-- Tulen taas toiste -- lupasi Helka sanoessaan hyvästi.\n\nKun hän tuli ulos, oli Freedrik juuri valmistanut työnsä ja katseli\nhellästi valkoiseksi maalattua palkovenettänsä. -- Vihtori kyllä tulee\ntyytymään tuohon -- sanoi hän, ja pieni kaipauksen huokaus nousi hänen\nrinnastaan, kun he läksivät kulkemaan kotiinpäin.\n\nHeidän poissa ollessaan oli Lotta täti tullut Kerttulaan ja verannalta\nkuului iloista puhetta.\n\n-- Lotta täti on ostanut kolme koppaa Jannelta ja maksanut kaksikymmentä\nviisi penniä kappaleesta -- huusivat lapset.\n\n-- Hän näkyy olevan näppärä poika -- sanoi neiti Furumark\ntarkastellessaan pieniä tuohikoppia, jotka hän oli ostanut.\n\n-- Ehkä hänestä voi sukeutua jotakin kelvollista.\n\n-- Kyllä, jos hän vain saa apua -- sanoi Freedrik. Sitte hän kääntyi\nisän puoleen, sanoen vähän hiljaisemmalla äänellä: -- Olen myynyt\npalkoveneeni; siitä tulee sievä summa Jannen kasvatukseksi.\n\n-- Oletko tarkoin ajatellut tuota asiaa? -- asessori laski voimakkaasti\nkätensä pojan olalle. -- Sinä teet suuren uhrauksen, sillä niin kalliita\nkapineita ei helposti saa uudestaan.\n\nFreedrik katsoi levollisesti isäänsä. -- Minä en ole päätöstäni katuva\n-- vastasi hän.\n\n-- Sitte, poikaseni, olen sinuun tyytyväinen!\n\n-- Mitä salaisuuksia isällä ja Freedrikillä on? -- kysyi Meeri, pistäen\nuteliaana pienen pystynenänsä esiin isänsä olan yli.\n\n-- Me olemme salaliitossa Jannen tulevaisuuden hyväksi. Freedrik on\njuuri tänään pannut ensimmäisen perusrahan hänen koulunkäyntinsä\nvaralle.\n\n-- Oikein ilosanoma! -- huusi Meeri.\n\n-- Minä sen kyllä tiesin -- sanoi Helka.\n\n-- Minun säästölaatikossani on myöskin muutamia markkoja, jotka minä\nsain keväällä syntymäpäivänäni; rakas eno, käytä myöskin ne jollakin\ntavoin Jannen hyväksi.\n\n-- Sen kyllä teen, tyttöseni!\n\n-- Meidän pitäisi kaikkien yhtyä auttamaan Jannea -- kehoitti Meeri. --\nMinä lupaan antaa kolmannen osan viikkorahoistani aina jouluun asti.\n\n-- Hyvä, hyvä, lapsukaiseni! Minua ilahuttaa, että jokainen olette\nvalmiit kieltäytymään hoidokkaanne hyväksi jostakin esineestä, mistä\nteille voisi olla hauskuutta. Mutta ennenkuin ryhdymme tähän yritykseen,\ntulee meidän muistaa, että raajarikkoisten koulukurssi ei lopu yhdessä\nlukukaudessa eikä vuodessakaan. Hyvä on alkaa kunnollisesti, mutta vielä\nparempi, jos on kestävyyttä viedä alotettu päätös hyvään loppuun. Jannen\nkoulunkäynti tulee tuottamaan teille vielä monta kieltäymystä --\noletteko valmiit niihin vielä tulevaisuudessakin?\n\n-- Olemme -- vastasivat kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Antakaa minun pitää huolta vaatteista ja muusta sellaisesta, jota\nmahdollisesti tarvitaan -- sanoi Lotta täti, jolla aina oli antelias\nkäsi.\n\n-- Täti kulta, sinä tahdot tulla hänen hyväksi haltiattareksensa!\n\n-- Hyvin mielelläni, mutta teidän kaikkien turvatiksi hän kuitenkin\njääpi. -- Mutta tiedättekö, minkä vuoksi minä nyt oikeastaan olen täällä\ntänään? -- Kutsuakseni teitä kaikkia tulemaan leikkuujuhlaan tuorstaina.\nSehän on vanha tapa Santaniemessä, kuten muistanette, että\nleikkuupäivänä juhlitaan.\n\n-- Oi miten hauskaa, miten hauskaa! -- huusivat Helka ja Meeri\nyhtähaavaa.\n\nLotta täti hymyili tyytyväisenä. -- Tervetultua siis miehissä! Mutta nyt\nminun täytyy lähteä kotiin leipomaan sata rusinapallukkaa pitoja varten.\n\n\n\n\nLeikkuujuhla Santaniemessä.\n\n\nTuorstai-aamuna tuli Lotta-tädiltä pieni kirje, jossa hän pyysi Meeriä\nja Helkaa tulemaan heti suuruksen jälkeen auttamaan häntä illanviettoa\nvarten. -- Sitä paitsi -- kirjoitti hän -- olette jo vanhan lupauksen\nmukaan sitoutuneet jäämään kerran luokseni yöksi, jotta saisitte nukkua\nviheriässä makuuhuoneessa; olkaa siis valmiit jäämään, sillä enpä aio\nlaskea teitä pois, ennenkuin aamulla.\n\nMeeri huudahti ilosta; aina tuo hyvä Lotta täti ajatteli, miten hän\nsaattaisi muille valmistaa iloa.\n\nTytöt laskivat pitoja varten otettavat vaaleat puserot vähäiseen koppaan\nja lähtivät sitte matkaan. Tultuansa perille Santaniemeen, näkivät he\nsiellä kaikki jo vilkkaassa häärinässä. Puutarhuri haravoi käytäviä ja\npuhdisti kukkapenkereitä, keittäjä valmisti kermajäätelöä, ja\ntaloudenhoitaja vatkasi pannukakkutaikinaa. Paitsi naapureita,\nKerttulalaisia, oli nimittäin myöskin provastin perhe ja useita muita\npitäjäläisiä kutsuttu ottamaan osaa suuriin leikkuupitoihin.\n\nKeskellä hyörinää näkyi emäntä itse järjestämässä ja johtamassa. --\nTervetultua, tervetultua, lapseni -- sanoi hän tyttöjen tullessa suureen\nkyökkiin. -- Tulette juuri \"kreivin aikaan\", Liinalla on tässä teitä\nvarten kaksi valkoista vyöliinaa, ja minä annan teille oitis työtä.\nMeeri saa laittaa kuntoon nämät kaakkulaatikot ja pikku Helka saa\nkuumalla vedellä irroittaa mantelinkuoret; monta kättä tekee joutuisaa\ntyötä.\n\nTytöt sitoivat leveät vyöliinat eteensä ja ryhtyivät reippaasti\nosotettuun työhön; heille tuntui huvittavalta työskennellä tässä\nmallikelpoisessa kyökissä, jonka seinillä kupariastiat kirkkaina\nkiilsivät. Taloudenhoitaja Liina, joka oli ollut monta vuotta\nSantaniemessä, näytti heille ystävällisesti, mitä heidän tuli tehdä, ja\nkaikki kaakku- ja leivoslaitokset näyttivät niin herkullisilta ja\nhauskoilta, että tämä oli Helkan mielestä ikäänkuin työskentelemistä\nruoanlaittokoulussa. Kun kaikki laatikot oli pantu uuniin ja pannut,\nsekä kastrullit puhdistettu, \"ottivat he lupaa itsellensä\", kuten Lotta\ntäti sanoi, sekä istuivat ruokasaliin ja rupesivat syömään jäätelöä,\njota heitä varten oli asetettu suuret annokset ruokasalin pöydälle.\nSitte he sitoivat kukkavihkoja kaikkiin kukkamaljoihin, mitä talossa\noli, sekä monenlaisiin vateihin, ja sitte juoksivat suureen\nkuivauslatoon katsomaan, kuinka sievästi pehtori oli sen pukenut\nkuusilla ja köynnöksillä, jotka kulkivat pitkin seiniä; ja oven\nyläpuolelle hän oli asettanut kirjavia lippuja.\n\nTytöt olivat sitte yhä ahkerassa toimessa. Hätimmiten syötyänsä\npäivällistä, olivat he avussa, kun herkulliset hedelmät asetettiin\nsuuriin lasivateihin illallista varten. He valitsivat itsellensä\nkukkavihkoja rintaan ja pukivat juuri yllensä puhtaita puseroja, kun\nkuulivat Lotta tädin huutavan iloisesti: -- tervetultua!\n\n-- Meikäläiset varmaankin tulivat -- sanoi Helka ja kiirehti ulos, mutta\nseisahtui hämmästyneenä ovelle, kun näki ihan vieraan herran etehisessä.\n\n-- No hyvänen aika, Heikkihän se on -- huusi Meeri ihastuneena ja\nsyöksyi kädet oikoisena nuoren miehen luo, joka tuttavallisesti kietoi\nkäsivartensa Lotta tädin hartioiden ympäri.\n\nNiin, siinä oli todellakin Heikki Furumark, Lotta tädin rakastettu\nveljenpoika, joka ihan odottamatta oli tullut Santaniemeen lyhyeksi\naikaa. Hän ei kirjoittanut edeltäpäin, sillä hän tahtoi tehdä tädilleen\nodottamattoman ilon, ja nyt oli todellakin kahdenkertaisesti\niloitsemisen syytä tässä vanhassa talossa. Yht'äkkiä valmistettiin\npöydän toiseen päähän päivällinen tälle rakkaalle matkustajalle; ja\nsitte vähitellen rupesivat kutsutut vieraat tulemaan toinen toisensa\nperästä, joten niitä vilisi kuten mehiläispesässä sekä sisällä että\npihassa, jossa leikkuuväki parhaisiin vaatteisiinsa puettuna seisoi.\n\nKellon lyödessä neljä astui Lotta täti Heikin käsivarteen nojautuneena\nulos portaille, ja tervehti iloisesti oikealle ja vasemmalle, jonka\njälkeen he kahden viulun soidessa kulkivat koko joukon etupäässä\nkoristettuun juhlahuoneeseen. Komealta näytti suuri kuivinhuone, ja\njuhlallinen tunnelma vallitsi siellä, kun kunnianarvoisa emäntä astui\nesiin lehdillä koristetun kynttiläruunun alle ja lausui kokoontuneelle\nyleisölle seuraavaan tapaan:\n\n-- Jumala kaikkivaltias on antanut minulle runsaan laihon, jonka ahkerat\nkädet ovat kaataneet, ja kykäs kykkään vieressä todistaa siitä\nsiunauksesta, mikä on tullut minun osakseni. Kiitollisuudeksi\nahkeruudestanne olen tänään tahtonut koota teidät ilojuhlaan. Teitä,\nuskollisia palvelioitani, jotka olette olleet viljaani korjaamassa,\nkehoitan minä nauttimaan, mitä hyvästä sydämmestä tänään teille\nvieraanvarana tarjoan tyytyväisyyteni osotteeksi työnne tuloksesta.\nToivon, että te tänään sekä nuoret että vanhat huvittelette oikein\nsydämmen pohjasta.\n\nAsessori Bergendahl kohotti kätensä ja huusi: -- Eläköön aina rakkaus ja\nrauha työnantajan ja työväen välillä, eläköön! -- Viulunsoittajat\nsoittivat marssin ja asessorin taluttamana kulki Lotta täti salin ympäri\nkertaalleen, ja väen mielestä hän oli niin komea, kaunis ja hyvä kuin\nkuningatar. Heikki vei pruustinnaa ja Freedrik äitiänsä, Vihtori talutti\nGerdaa ja Bruuno Helkaa, ja viuluniekat vinguttivat viuluansa niin, että\nhiki valui otsasta, kunnes jokainen, ukosta nuorimpaan lapseen asti, oli\nkulkenut salin ympäri.\n\nSitte seurasi kahvin juonti. Kaksi pitkää pöytää oli katettuna; Meeri ja\nHelka pitivät tarjoilian virkaa toisen pöydän ääressä ja taloudenhoitaja\ntoisessa, jossa ukkoja, akkoja ja lapsia runsaasti kestittiin. Tämä oli\nohjelman ensimmäinen osa, ja nyt seurasi piiritanssia ja leikkiä, jota\njatkui niin pitkälle kuin vain halutti. Siinä pyörivät vanhat eukot\nvanhojen ukkojen kanssa tunti tunnin perästä väsymättä. Kerttulan\nnuoriso sekä Vihtori ja Elma ottivat myöskin iloisesti osaa\npiiritanssiin. Useimmiten Vihtorin kaunis ääni johti laulua. Heikki\nsitävastoin istui nurkassa katselemassa iloa. Hän kyllä mielellään\ntahtoi nähdä muitten riemuitsevan, mutta kun Freedrik pyysi häntä\npiiriin, sanoi hän leikillisesti, että silloin syntyisi karhuntanssia.\nViimein kuitenkin, kun Gerda seisahtui hänen eteensä kurkottaen kätensä\nhänelle, ei hän voinutkaan vastustaa, vaan meni pyörielemään hänen\nkanssaan iloisesti.\n\nMeeri kuiskasi Helkalle, että Heikin ja Gerdan väli aina oli ollut\nerittäin hyvä; pieninä ollessaan olivat he nimittäneet toisiansa \"pikku\nvaariksi\" ja \"pikku muoriksi\", eikä vanha rakkaus ruostu.\n\nJenkkaa ja purpuria tanssittiin myöskin. Helkalle oli uutta nähdä, miten\nvakavasti kansa kävi tähän toimeen. Tanssioitten rautanauloilla\nvarustetut korot kopsahtivat tahdinmukaisesti lattiapalkkia vastaan,\nikäänkuin varstanlyönnit riihtä puidessa, eikä ainoatakaan hymähdystä\nnäkynyt heidän huulillaan, huvi oli ikäänkuin tosi työtä, ja sitä täytyi\ntehdä oikein juurta jaksain.\n\nTanssin ja leikkien välillä juotiin virkistykseksi vaahtoavaa kotona\nvalmistettua kaljaa, ja kun viulunsoitto lakkasi ja väki poistui\nseinänvierustoille istumaan vähän levähtääkseen tanssin perästä,\ntarjottiin kukkurallisista vadeista pannukaakunpaloja ja suuria\nnisuvoileipiä, joiden päällä oli juustoa ja lihaa. Kun Lotta täti piti\npitoja, olivat vieraanvarat runsaat kaikin puolin. Koko ajan oli emäntä\nitse saapuvilla; hän katsoi, että jokainen sai tarpeeksi osaa antimista,\nja sillä välin hän jutteli vieraittensa kanssa. Keskellä vilinää hänen\nkomea vartalonsa yhäti näkyi milloin missäkin päin, ja ystävällinen\nhymyily riitti häneltä jokaiselle.\n\nKellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja\ntanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian keskelle ja kiitti hyvästä\nseurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin\nkuin väki tunkeusi sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut\ntoimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä raketteja\nnäkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä\nelokuun-iltana. Tämä oli kaunis näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon\ntuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan;\nvieraat katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.\n\nKun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin\nillallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa Lotta täti yhäti\nväsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja\nkristallista säteilevän pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan\nunohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille että\nnuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka\nkäsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.\n\n-- Onnellinen hän -- sanoi Heikki hiljaa Gerdalle -- mitäpä\nantaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin Vihtori. Ujous on\nvaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni\nloukkaavat kyllä niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän\nvarmaan.\n\n-- Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi -- sanoi Gerda\nkatsoen vilpittömällä luottavaisuudella häneen. -- Vihtorilla on nyt se\nlahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme\narvossa pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki\nhyvä, kotona!\n\n-- Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! -- Heikin viisaat, ruskeat silmät\nsäteilivät. -- Etkö halua mitään, Gerda, siellä on niin maukkaita\nhedelmiä jälkiruoaksi?\n\n-- Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat\nkovin hyviä -- sanoi hän, ja tuo roteva nuorukainen lähti pois. Hän oli\nujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja\nGerda katsoi ihaellen hänen jälkeensä.\n\nKohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki\nvieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka. -- Minun pikku\napulaiseni -- sanoi Lotta täti, -- jäävät tänne yöksi, kuten on\nsuostuttu, ja saavat maata ihailemassaan viheriässä kammarissa. -- Tämä\nsijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni sievä\nhuone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä\nsilkistä ja tuolien päälliset samoin viheriästä kirjaillusta\nsilkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset\nolivat komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli\nhopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja. Molemmissa\nmahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet,\njotka putoilivat syviin laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.\n\nKaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko\nhuonekaluston oli tämä tuonut mukanaan ranskalaisesta kodistaan.\nVähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella\nriippui seinässä hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka\nesitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset ja kaulassa\njalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta\nveitikkamaisesti katselevan noita kahta pikku tyttöä, jotka nyt\nriisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut\nitseänsä hovitanssiaisiin.\n\n-- Täällä minä makaan seitsemän untuvapatjan päällä kuten prinsessa,\njoka sittekin tunsi herneen selkänsä alla! Se vaan on erotus, etten minä\ntunne mitään hernettä. Eikö olekkin täällä komeaa, Helka? Kun makaan\ntässä huoneessa, ajattelen aina iso-äiti Etienne-vainajata, ja sitte\nminä olen kuulevinani, kuinka täällä napsuu joka nurkassa. Vanhat\nmuistot, näes, kulkevat ympäri aaveilemassa hämärässä.\n\n-- Hui, oikeinhan sinä minua pelottelet!\n\n-- Sinä pieni hupakko, sehän juuri on hauskinta asiassa, että saamme\nmaata itse Santaniemen kummitushuoneessa -- vastasi vallaton serkku. --\nEikö meillä ole ollut hauskaa tänään? Minä saattaisin puhua vaikka\nkuinka paljon tänä iltana, ellen olisi niin hirveän uninen. Hyvää yötä,\nnupukka, uneksi -- iso-äidistä! -- Meeri kääri kahisevan silkkipeitteen\nympärilleen, kääntyi seinään päin ja nukkui jo samassa tuokiossa.\n\nMutta Helka ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksissaan häälyi kaikki, mitä\nhän oli nähnyt ja kokenut päivän kuluessa, ja serkun leikilliset sanat\n\"kummitushuoneesta\" kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ne kuuluivat niin\nkamalilta, ja Helka tunsi itsensä levottomaksi. Hänpä sitä paitsi makasi\nensi kerran vieraassa paikassa, ja joka ääni, mikä kaikui hänen\nkorviinsa, tuntui vieraalta ja kummalliselta yön hiljaisuudessa.\n\nKoiran haukunta kuului kumeasti heidän huoneeseensa. Olikohan se Heikin\nsuuri valkoinen koira, joka haukkui, -- tuo komea eläin, joka seurasi\nisäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin\nhänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona\nkäytävässä! Ei, kyllä se vain oli mielikuvitusta, kaikki varmaan jo\nnukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.\n\nHelka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä\nhän jälleen makasi ihan valveilla tuijottaen valoisaan säteeseen, joka\nlaskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se\nnäytti aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi\nakkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha puutarha kauniina ja\nrauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden\nvalosäteen myöskin viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä\nrauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän palasi\ntakaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka\nhymyillen näytti noikkaavan hänelle \"hyvää yötä\". Kun Helka sitte painoi\npäänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: \"Jumala varjele isää\nja äitiä\", ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.\n\nKun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää\nhuomenta sanomaan sekä puhumaan hetken heidän kanssaan.\n\n-- Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? -- kysyi hän\nystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.\n\n-- Suloisesti, oikein hyvin! -- vakuutti Meeri innokkaasti.\n\n-- Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä\nviheriässä kammarissa?\n\nHelka hymyili. -- Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa -- sanoi hän --\nmutta nyt en muista mitään.\n\n-- Niinpä aina käy -- nauroi Lotta täti -- iloiset unelmat istuvat\npiilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian kuin unetar painaa\nsilmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä\nole voinut minulle kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.\n\n\n\n\nKrapuretki.\n\n\nHeikki Furumark tuli joka päivä Kerttulaan, ja Helka piti joka kerta\nhänestä yhä enemmän. Heikki ei milloinkaan väsynyt leikkimästä lasten\nkanssa, ja Lilli valitsi hänet heti suosikikseen. Vaikka hän tuntui\njotenkin hiljaiselta ja harvapuheiselta, ei hän milloinkaan ollut äreä\neikä ynseä, vaan päin vastoin levollisuus ja hyvänsävyisyys olivat\nhänessä huomattavimpina ominaisuuksina.\n\nGerdan kanssa hänellä oli paljo keskusteltavaa Dresdenistä, jossa Gerdan\noli määrä viettää seuraava syksy ja talvi eräässä kiitetyssä\nasumakoulussa, ja molemmat he iloitsivat siitä, että välistä saisivat\ntavata toisiansa siellä vieraassa maassa ja voisivat keskenään jutella\nkodistansa.\n\nEräänä päivänä, kun tavallisuuden mukaan Heikki oli Kerttulassa ja he\nkaikin istuivat verannassa, astui Vihtori sisään. Hän toi terveisiä\nkotoväeltä sekä ehdotti, että Heikki ja Kerttulan nuoret ajaisivat\niltapäivällä pappilaan, jotta yhdessä lähdettäisiin joelle koettelemaan\nkrapu-onnea. Pruustinna kutsui kahville, ja ilma näytti olevan suotuisa.\n\nEhdotus otettiin tietysti vastaan suurella mieltymyksellä, ja kun\nVihtorin kutsumus myöskin ulottui pikku lapsiin, niin ilo nousi\nylimmilleen. Niin pian kuin päivällinen oli syöty, rupesi seurue\nlaittamaan itseänsä kuntoon ja etsimään keppejä ja haaveja matkaa\nvarten.\n\nBruuno oli ajajana vanhoissa, keltaisiksi maalatuissa, nelipyöräisissä\najoneuvoissa, joita käytettiin ainoastaan silloin, kun koko lapsilauma\noli mukana, ja Heikki ajoi Gerdan kanssa Lotta tädin pienissä vaunuissa.\nMatka kului nopeaan iloisesti juteltaessa, kunnes ehdittiin pappilaan,\njohon hevoset jätettiin. Vaan nuoriso lähti kravunpyydyksineen,\nkahvipannuineen ja leipäkoppineen niitylle, jonka läpi vähäinen joki\nluikerteli.\n\nTultuansa perille hajaantui seura eri ryhmiin. Osa siitä lähti panemaan\nsyöttejä keppeihin ja laskemaan niitä pitkin joen vartta, toiset menivät\nvalitsemaan sopivaa paikkaa, johon asettuisivat kahvia keittämään.\nMuutamia nokisia kiviä, joita ennenkin oli tällaisissa\nhuvitilaisuuksissa käytetty, asetettiin tilapäiseksi takaksi, ja\nkuivista risuista ja katajasta laittoivat tytöt pian iloisen tulen\npannun alle.\n\n-- No Helka, jätä nyt kyökkitoimet hetkeksi ja tule minun kanssani --\nhuusi Freedrik; ja serkku, joka ei milloinkaan ennen ollut kravustusta\nnähnyt, oli heti valmis noudattamaan hänen pyyntöänsä. Suurella\njännityksellä katseli Helka nyt, miten Freedrik varovaisesti laski\nhaavin alas veteen ja nosti sen nopeasti ylös. Tuossa meni aika junkkari\npohjaan, mutta kaksi makasi kuitenkin verkossa vuoroin aukaisten ja\nsulkien saksiansa.\n\nHyi, miten rumia ne olivat! Helka pelkäsi niitä niin, että hän kirkasi,\nkun serkku tarttui niitä niskaan viskatakseen ne koppaan; mutta hauska\noli kuitenkin katsella ja nostaa keppiä kepin perästä. Onneksi oli\njoessa niin paljo krapuja, että harvoin pyydyksiltä palattiin ilman\ntäysinäistä koppaa. Freedrik ja Heikki olivat levollisimmat, ja heillä\noli aina paras onni. Bruuno oli liian liukas liikkeissään, ja Meerin\nsekä Elman oli laita samoin, joten he useimmiten pelottivat suurimmat\nkravut mutaan takaisin. Lapset myöskin ilohuudoillaan pelästyttivät\nnoita vauhkoja eläviä.\n\nVihtori oli mainio isäntä. Aina hän oli valmis parantamaan rikkunutta\nhaavia tahi asettamaan uutta keppiä kuntoon; sitäpaitsi hänellä oli\naikaa auttaa Gerdaa, joka oli ottanut koko kahvikomennon haltuunsa.\nHerra Kontio sitävastoin loikoili ruohostossa ja lausui runoja toisen\ntoisensa perästä mukaan otetusta runovihosta.\n\nValkoinen pöytäliina levitettiin nurmelle, ja sitte rupesi Gerda\nottamaan esiin koppien sisällystä. Kuppeja, sokeria ja kermaa\nlukuunottamatta oli siinä pehmeätä leipää, korppuja, mustikka-paistosta,\nhunaja-- ja piparikaakkuja. Pruustinna tiesi kyllä, mikä nuorille\nhyvältä maistui huvimatkalla. Gerda nosti varovasti kahvipannun kantta\nja tuumi, että se oli jo kyllin kiehunutta, ja pian Vihtorin ääni kutsui\ninnostuneet kravustajat katetun nurmipöydän ympäri sijoittumaan ja\nsiihen asetettuja herkkuja nauttimaan.\n\nRaitis ilma antoi hyvän ruokahalun, ja Vihtori, joka tavallisella\nsujuvuudellaan hoiteli \"kahvi-Kaisaa\", sai tavantakaa täyttää\ntyhjennettyjä kuppeja, sillä välin kuin Gerda levitti voileipiä\nruokahaluisille lapsille.\n\n-- Tämä tosiaankin on hauskaa -- sanoi Heikki laskeutuessaan alas\nnurmelle levitettyjen vaippojen päälle. -- Vahinko, ettei minulla ole\nmukana valokuvauskonetta, olisinhan voinut ikuistuttaa teidät\nkaikkityyni siinä, kun istutte kahvipöydän ympärillä. -- Vihtori ei\npuhunut mitään, vaan otti äkkiä pienen kirjan taskustaan ja piirsi\nreippaasti onnistuneen kuvan nurmikolla istuvasta seurasta.\n\nLapset, Bruuno ja Elma palasivat pian jälleen joelle kravustamaan, mutta\ntoiset jäivät leirivalkean luo, joka vielä hiljakseen paloi. Iltapäivä\noli tyven ja kaunis, joen toisella puolella leikkasi pappilan väki\nsuviviljaa ja haravoitsi sitä kokoon pieniksi kuhilaiksi. Työntekiöitten\nlaulu ja puhe kuului heleänä kirkkaassa, tyvenessä ilmassa. Kaikki oli\nniin kaunista ja sopusointuisaa, mutta kuitenkin tuntui vieno syksyn\nsuruvoittoisa tuulahdus liehuvan läpi luonnon. Kenties se vaikutti\nseuraankin, koska se kävi yhä hiljaisemmaksi. Jokainen nähtävästi vaipui\nomiin ajatuksiinsa.\n\n-- Tästä kuukauden perästä olen jo Dresdenissä -- sanoi Gerda katsellen\nhaaveksivasti eteensä.\n\n-- Ja me olemme keskellä koulu-olojamme -- lisäsi Meeri. -- Mitä sinä,\nVihtori, aiot toimittaa tänä syksynä?\n\n-- Aion käydä taideyhdistyksen piirustuskoulua. Tiedäthän, että aina\nolen halunnut taiteilijan uralle, mutta isäni tahtoi, että ensin tulisin\nylioppilaaksi; vaan nyt olen vapaa seuraamaan omaa taipumustani.\n\n-- Ja jonakuna päivänä hämmästytät meitä sillä että lähdet ulkomaille ja\npalaat suurena taiteilijana -- virkkoi Freedrik nauraen.\n\n-- Silloin minä maalaan uuden alttaritaulun kirkkoomme; vanha taulu\ntummine kuvineen on jo kauan ollut silmätikkunani.\n\n-- Hyvä vain, kunpa minullakin olisi tulevaisuuteni ohjelma noin\nselvillä!\n\n-- Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin\npäättäväinen?\n\n-- En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä\nkaiketi sentään viimeksi joudun.\n\n-- Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän\nyliopistoomme -- ennusti Heikki.\n\n-- Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi\nminä haen opettajaksi johonkin seminaariin -- sanoi herra Kontio\nkainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.\n\n-- Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin\npaljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen oikein varmaksi\nsaksankielessäni.\n\n-- No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana\nnaisena, lyhyttukkaisena ja prillit nenällä -- sanoi Freedrik,\nsilitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin\nkaikin puolin ylpeä sisarestaan.\n\n-- Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin\ntullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. -- Meeri nosti kerskaillen\npienen pystynenänsä ilmaan. -- Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron,\nnipistän ja koputan teitä kaikkia voimieni takaa.\n\n-- Kiitos hyvästä lupauksestasi! -- sanoi Freedrik hymyillen. -- Mutta\nmitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä varmaankin uneksit jotakin kaunista\ntaiteilia-unelmaa?\n\nNuori ylioppilas hymyili. -- Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos\nniin suurenmoinen ja vaikuttava, että jokainen katselia ihastuneena\nseisahtaisi sen eteen -- huudahti hän innostuneena.\n\n-- Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi -- sanoi\nFreedrik. -- Minä en voi ajatella mitään ihanampaa, kuin saada koko\nvoimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan\nsanoa!\n\nHelka katsoi ihaellen serkkuansa.\n\n-- \"Maan eestä kuolisitko tään?\" -- sanoi Heikki hiljaa.\n\n-- Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? -- Freedrik laski\nhymyillen käsivartensa tuon rotevan nuorukaisen olalle.\n\n-- En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni -- vastasi Heikki\nmiettiväisenä -- mutta sen tiedän, että rakastan isänmaatani enemmän\nkuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. \"Maani\nlähinnä Jumalaa\" on hyvä mielilause.\n\n-- Entä koti? -- kysyi Gerda lempeästi.\n\n-- Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni -- vastasi Heikki\nlevollisella, luotettavalla tavallaan.\n\n-- Olemme saaneet viisisataa krapua -- huusivat lapset -- Bruuno on ne\njo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet pappilaan, sillä pruustinna\ntäti on luvannut keittää ne illalliseksi.\n\n-- Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet\ntäällä aikamme hukkaan -- sanoi Freedrik. -- Nuo toiset saavat nyt ottaa\nsuurimmat kiitokset kaikesta.\n\n-- Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki -- sanoi Gerda katsellen\nhaaveilevasti ympärilleen.\n\n-- Nimitämmekö tätä paikkaa \"unelmien kummuksi?\" -- kysyi Vihtori, ja\nkaikki pitivät nimen erittäin sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan\nkahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat haavit\nja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta,\njossa äsken niin monta valoisaa tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.\n\nPappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät\nperille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja kannettiin kyökistä\nsisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin\najettiin portaitten eteen, oli kuu jo noussut taivaalle.\n\n-- Meillä on ollut kovin hauska matka -- sanoi Helka kotiin tultuansa.\n\n-- Niin, se täytyy myöntää -- sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli\nistunut valveilla heitä odottamassa.\n\n-- Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.\n\n-- Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealle\nLeenalle; hän ilostuu aina, kun minä tulen -- sanoi Helka.\n\nRouva Bergendahl noikkasi hyvästi. -- Kuusimäen muori on ollut täällä\nsillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija näytti varsin reippaalta ja toi\nsuuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota\nhän teiltä sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet\nmarjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.\n\n-- Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen --\nsanoi Gerda.\n\n-- Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua\nannetaan -- vastasi äiti lempeästi. -- Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän\nei jätä palkitsematta.\n\nKun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: -- Pieni rakkauden työ\ntehty siinä, missä sitä voi tehdä, on kaiketi myöskin kansan ja isänmaan\npalvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. --\nHän ei sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi\nasia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.\n\n\n\n\nSyksy ja hyvästit.\n\n\nPäivät olivat vielä valoisat ja kauniit, mutta aamut sumuiset ja illat\npimeät. Vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut, että kesää olisi\nkestänyt, täytyi kuitenkin huomata, että syksy teki tuloa.\n\nKerttulan puutarha oli mitä ihanimpia hedelmiä täynnä, omenia,\npäärynöitä ja luumuja kaikenvärisiä ja -muotoisia. Varstojen pauke\nkuului luhista, ja puolukan kyljet hohtivat punaisina metsänrinteillä.\n\nNuoriso hyörieli ympäri maita ja metsiä tavallisuuden mukaan, nauttien\nmaalais-elämän ihanaa vapautta. Jokainen tunsi, että tämä aika pian oli\nloppuva; keskellä iloa tunkeusi sydämiin surun voittoisa tunne, joka\nhiipi sinne, kuten luontoon tuo sininen usva, joka tavan takaa kääri\nseudun hentoon harsoonsa.\n\nVanhalla Marilla oli täysi työ, joutuakseen käyttää syksyn runsaita\ntuotteita, ja tytöt auttoivat häntä uskollisesti herneitten\nsilpomisessa, papujen kuivaamisessa ja omenien kuorimisessa. Hauskempaa\ntyötä heillä kuitenkin oli puutarhassa, jossa saivat koota puitten\nrunsaat hedelmät. Lapsilla oli jonkunlainen pelon-alainen kunnioitus\nPiilin muijaa, puutarhan vanhaa, harmaatukkaista ja teräväsilmäistä\nhoitajaa kohtaan. Helkan oli kuitenkin jo alusta onnistunut voittaa\nmuijan suosio jollakin pienellä avuliaisuuden osotuksella, ja tätä muija\npalkitsi tuon tuostakin kauniilla kukalla, hyvällä omenalla tai\npäärynällä ja välistä maukkaalla porkkanallakin, joka ei myöskään ollut\nylenkatsottava. Vaikka vanha Piilin muija ulkomuodoltaan olikin vähän\nkarkea ja jäykkä, oli hän kuitenkin suuri kukkien rakastaja. Hän\nvartioitsi jokaista pientä nuppua, ikäänkuin se olisi ollut hänen\nsilmäteränsä, ja hänen ihastuksensa jokaisesta kukasta, joka puhkesi,\noli oikein liikuttava. Hedelmien alas-otossa oli muija kuitenkin\nnuorison avusta hyvin kiitollinen, ja tavallisesti Bruuno silloin kävi\ntyön etupäässä. Hän oli väsymätön seisomaan tikapuilla ottamassa\nhedelmiä alas, sillä välin kuin tytöt poimivat koppiinsa, mitä maasta\nylettyivät saamaan. -- Kauneimpia omenia täytyy varjella kuten jalokiviä\n-- sanoi Piilin muija, eikä hän itse koskenut niihin, ellei hänellä\nollut villasormikkaat kädessä.\n\nKun viimeiset hedelmät otettiin alas ja ravistettiin puita, koska oli\nvaikea ulettua niihin, silloin lapset riensivät maasta poimimaan kaikki\nomenat ja päärynät. Ne, joita ei pistetty koppiin, katosivat erinomaisen\nnopeasti heidän terveitten hampaittensa väliin. Heidän pienet vatsansa\nnäyttivät olevan pohjattomia, milloin puutarhan herkkuja oli tarjona,\nniin vakuutti ainakin asessori Bergendahl, ja sitä eivät lapsetkaan\nvoineet kieltää.\n\nKun hedelmät olivat otetut alas, järjestettiin ne huolellisesti\nsuuruutensa, kypsyytensä ja säilyväisyytensä mukaan suuriin, mataliin\nkoppiin. Melkoiset määrät myytiin kaupunkiin hedelmäkauppiaille, osa\nmäärättiin syötäväksi syksyn kuluessa ja loput talletettiin\nomenakammarissa talven varaksi.\n\nHelkan mielestä oli mitä hauskinta kulkea omenakammarissa, jonka ilma\noli täynnä hedelmäntuoksua, ja tarkastella noita erilaisia hedelmiä,\njotka olivat hänen enonsa ylpeytenä. Siellä oli päärynöitä nyrkin\nkokoisia, sekä punaisia, keltaisia ja viheriäisiä luumuja, niin\nherkullisia, että oikein oli vähällä syödä niitä liiaksi. Ulkona\nkurkkupenkereet vivahtivat viheriäiseltä ja keltaiselta, ja meloonit\nriippuivat keltaisina, suurina kuten lapsen päät, villavilla varsillaan,\ntuuheiden lehtiensä välissä. Niin, oli se Kerttulan puutarha oikea\nparatiisi!\n\nAsessorin rouva istui päiväkaudet ompelukoneen ääressä, sillä paljo oli,\njota täytyi parantaa, ja myöskin oli uutta ommeltavaa ennen lasten\nlähtöä kouluihin, joten hänen ahkerat sormensa olivat lakkaamatta\ntoimessa. Miina neitsy kantoi pakan toisensa perästä tärkättyjä ja\nsilitettyjä häikäisevän valkoisia paitoja sisään silityskammiosta;\nkaiken täytyi olla kunnossa lukukauden varalle, joka nyt läheni suurin\naskelin. Gerdan matkaa varten oli myöskin paljo hommaa; hänen piti\nmatkustaa muutamia päiviä ennen kuin muut. Kaikki ilmaisi pian\ntapahtuvaa poislähtöä, kaikki kertoi että tämä iloinen piiri kodin\nhelmasta kohta hajaantuisi. Nuorista oli ainoastaan herra Kontio jäävä\nKerttulaan Haaraldin ja Pentin opettamista varten.\n\nMutta alhaalla kalastajamökissä oli toinen matka tulossa. Siellä\nnimittäin makasi vanha Leena lievänlaisessa kuumeessa, joka kulutti\nhänen heikkoja voimiansa, ja lääkäri, joka oli kutsuttu sairaan luo, ei\nantanut mitään paranemisen toivoa. -- Hän sammuu kuten loppuun palanut\nkynttilä -- sanoi lääkäri.\n\nJoka päivä kävi joku talosta tuossa pienessä mökissä. Kaikki pitivät\nmuijasta, ja aina hänen kurttuisilla kasvoillaan näkyi sama lempeä,\nkiitollinen ilme.\n\nLeenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi\nheidät kaikki käynnistä, askeleitten äänestä ja tavasta millä he\ntarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun\nvirren tai raamatusta muutaman värsyn. -- Se virvoittaa sieluani ja\ntulee evääksi pitkälle matkalleni -- oli hänen tapana sanoa.\n\nJooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi\nusein liikuttamatta toisesta ateriasta toiseen. Kaikki oli hiljaista\ntässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian\ntulikin.\n\nKun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat\nmökkiin, näyttivät Leenan kasvot tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin\nkirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.\n\n-- Miten Leena tänään voi? -- kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja\nkumartui vuoteelle päin.\n\n-- Luulen, että pian saan muuttaa -- vastasi vanhus. -- Kentiesi rakkaat\nnuoret neidit saavat ikävän muiston elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun\nminä nukun?\n\n-- Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen -- sanoi\nrouva Bergendahl vakavasti. -- Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen\nlähtemään?\n\n-- Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani -- huokaili\nmuija.\n\nHän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin\nuskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi sielun lentoa ruumiin\nkahleista.\n\n-- On niin valoisaa -- sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa.\n-- \"Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan\" -- sanoi hän ääneensä\nja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.\n\nRouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei\nsykkinyt enää.\n\n-- Nyt on Leena näkevä -- sanoi hän juhlallisesti. -- Sinä olet hänen\nlunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.\n\nPuoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla\nhiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli vakaa, ja nuoret hyvin\nliikutettuina.\n\n-- Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? -- kysyi äiti\nystävällisesti.\n\n-- Oi ei, äitini -- sanoi Meeri nyyhkyttäen -- olihan suloista nähdä\nLeenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi; en milloinkaan unohda tuota\nhetkeä.\n\nMyöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:\n\n-- Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan\narkkuun, ja siitä asti olen kammolla ajatellut kuolemaa, mutta Leenan\nloppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.\n\n-- Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, -- sanoi rouva Bergendahl.\n-- Uskon voimalla pitäen kiinni Jeesuksesta käy matka turvallisesti\npimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on,\nsiellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä\nvieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nSeuraavana sunnuntaina kätkettiin sokean ruumis kirkkomaan helmaan, ja\nKerttulan nuoret koristivat haudan syksyn kauneimmilla kukilla. Tämä oli\nheidän kiitollisuutensa vanhan Leenan hurskaasta uskosta ja iloisesta\ntyytyväisyydestä, jonka hän oli jättänyt heille noudatettavaksi\nesimerkiksi. Maallisessa pimeydessään oli hän saanut olla monelle\ntien-oppaana taivaan iankaikkiseen valoon. Monet hyvät aikomukset\nmielessä palasivat nuoret haudalta. He toivoivat vain, että työssä ja\ntoimessa saisivat niitä toteuttaa.\n\n      Ei siemen rakkauden\n      Jää multahan milloinkaan,\n      Kevät kerran nostavi sen\n      Sadon kultia tuottamaan.\n\nTämä sunnuntai oli viimeinen, jona Gerda tällä erää oli kotona, ja\nhiljainen vakavuus vallitsi koko talossa. Lotta täti tuli hänelle\nsanomaan jäähyväisiä ja toi hänelle lahjaksi mitä somimman matkasälykön,\njoka sisälsi kaikkea, mitä mahdollisesti tarvittiin matkalla. Siinä oli\nkammat, harjat, neulat, sakset ja langat y. m., ja kaikki niin hienoa ja\nsievää, kuin tädin aina oli tapana hankkia, milloin hän lahjoja antoi.\nMyöskin Vihtori ilmaantui, tuoden tuoksuvan, ruusuista ja reseedoista\ntehdyn kukkavihon Gerdalle, jolle hän sitä paitsi piti pienen puheen,\nkiittäen häntä hyvästä seurasta kesän iloisina päivinä.\n\nKaikki kodissa koettivat sulostuttaa Gerdan viimeistä yhdessä-oloa\nkotolaisten kanssa. Jokainen tahtoi osottaa hänelle jonkun pienen\npalveluksen, ja illalliseksi valmistettiin pelkkiä hänen mieliruokiansa.\nAikaisin seuraavana aamuna tuli hänen lähteä asemalle, ja sen vuoksi hän\njo illalla sanoi hyvästi lapsille, istuen hetken jokaisen vuoteen\nääressä; mutta ennenkuin hän läksi pois, palasi hän vielä kerran Lillin\nvuoteen luo.\n\n-- Katsoppas, äiti, hän makaa jo niin makeassa unessa, pieni käsi posken\nalla -- kuiskasi hän. -- Kuinka suloinen hän on, tuo pieni kulta, aivan\nkuten hieno, kaunis kukka.\n\n-- Niin, hento pieni taimi tosiaankin -- vastasi äiti.\n\n-- Miten äiti tarkoittaa?\n\n-- Että meidän nuorimpamme on kallis laina, jonka minä pelkään Herran\npiankin vaativan takaisin; mutta älä itke, tyttöseni, kaikki on Jumalan\nhallussa. Hän antaa ja ottaa sen mukaan kuin meille parasta on. Hänen\nsuojaansa jätän nyt myöskin sinut, ja ole varma siitä, että äitisi\nrukoukset seuraavat sinua joka päivä siellä vieraassa maassa.\n\nGerda kietoi hellästi käsivartensa äidin kaulan ympäri, ja kun hän\nillalla nukkui, oli hänen pään-aluksensa kyyneleistä kosteana.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nSeuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva\nkaappivat maata portaiden edessä. Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja\npuissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti\nkaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan;\ntäytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan junalle. Siellä tuli\nBruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra\nKontio ilmaantui myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti,\ntavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta jäähyväisiä\nGerdalle.\n\n-- Hyvästi, hyvästi, onnellista matkaa! -- huusivat verannassa kaikki\nyhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa siellä kun hän istui isänsä\nvieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin\nhevosia, vaunujen pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja\nhetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa katoavana\ntummana pilkkuna vain.\n\n-- Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi -- huusi Ester, jonka oli\nonnistunut herätä ja päästä esiin sängystänsä juuri siksi kuin Gerda\nlähti.\n\n-- Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki -- sanoi herra Kontio.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nTuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin\ntoisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja silloin oli heidän\nvuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille\nja kanoille. Niitähän ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli\nvielä niin hirveän pitkä aika.\n\nHelka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli\nmyöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin mielellään tahtoikin jälleen nähdä\nisää ja äitiä.\n\nSitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello\nyksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari valmisti vahvan aamiaisen, sillä\nvälin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.\n\nBruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä\nniin täyteen oli niihin ahdattu päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja\n-- ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa muutamia\nkirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka\nPiilin muija omakätisesti oli hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden\nosotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli\nkiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät\nmyöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa vaikea oli siitä erota!\n\nVihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui\nodottamassa, ja hänen äitinsä kyynelsilmin oli katselevinaan\nhöyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota\nlapsestaan. Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin\nja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän milloinkaan kyllin\nsaattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä\noli ollut hänestä, mutta ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin\nlevollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa, joka oli\nottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä\nlapsesta huolen myöskin matkalla, sen hän varmaan tiesi.\n\nPaljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi\nsuurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo laiva, ja täytyi kiirehtiä\nsiihen, jotta ei se jättäisi.\n\n-- Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti -- kuiskasi Helka\nkyynelsilmin.\n\n-- Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi\njouluksi!\n\n-- Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!\n\n-- Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää\nvaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. -- Jumala teitä\nsuojelkoon, rakkaat lapset!\n\n-- Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! -- kuului vuorotellen laiturilta\nja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten.\nFreedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa\ntakaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan,\nja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran\nheilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi\nvanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin\nsurullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat\nliukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti\nrakasta Kerttulaa.\n\n\n\n\nKaupungissa.\n\n\nNyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat\nlehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta.\nMennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten\nunennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt\naina riippui torien ja katujen yli.\n\nSisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat\nolivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä,\nkasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa.\nSiinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri\nasui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet\nvieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi\nhuoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset\nkotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.\n\nHelkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä\nseuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet\nkodista kotiin.\n\nPikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista\nkatarria, ei tosin ollut heidän levollinen, väsymätön, rakastettu\näitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien\nsiitä, miten hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen\nvuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja kasööri Lange,\njoka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa\nmatosellekkaan, niin vakuutti ainakin Meeri.\n\nHelkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein\nhuolehtinut sitä, että hänen tyttärensä kaipasi ilostuttavaa seuraa.\nSiitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää.\nMyöskin silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän\nkuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet ruokasalista, joka oli perheen\ntavallinen kokoushuone.\n\nPäiväjärjestys oli yksinkertainen ja säännöllinen.\n\nKello 1/2 7 soi herätyskello armottomasti poikain huoneessa, ja samaan\naikaan tuli vanha uskollinen palveliatar Vappu tyttöjen kammariin. Meeri\nnousi heti vikkelästi vuoteeltaan, mutta Helka rukoili surkeasti: --\nviisi minuuttia vielä, vaan viisi minuuttia, -- ja Bruuno nukkui\nsäännöllisesti, niin pian kuin pikku herättäjä oli soinut loppuun asti,\nja sitte oli veljellä vastus saada hänet hereille.\n\nKahvin juonti ruokasalissa kävi kiireimmän kautta, ja sitte kuljettiin\nsumussa ja sateessa tai auringonpaisteessa pitkä matka yhteiskouluun.\nAamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja virkistyneinä\naamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja\npuettuna, piti heille ahkerasti seuraa ja kuunteli tarkasti ja\nmieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa\npienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli\nHelkankin tapana aina tehdä.\n\nPäivällisen jälkeen, joka aina oli maukas ja hyvin valmistettu, sillä\nvanha Vappu oli mainio keittäjä, istuttiin lukemaan seuraavan päivän\nläksyjä; niin tekivät kaikki muut, paitsi Bruuno, joka säännöllisesti\nmeni kävelemään hämärässä naapuritalon poikien kanssa. Freedrikin täytyi\nehtimiseen muistuttaa veljeänsä ehdoista, jotka edellisenä kesänä olivat\ntuottaneet hänelle monta ikävää hetkeä.\n\nIso veli oli oikea kirjatoukka, eivätkä läksyt milloinkaan häneltä\njoutuneet unohduksiin. Meerillä oli hyvä pää, hän käsitti helposti\nopittavansa, eikä hänen siis tarvinnut paljon aikaa panna luettavaansa;\nHelka ei oppinut yhtä pian, mutta oli tavattoman tunnollinen oppilas,\njonka kunnianhimo ei sallinut hänen jäädä muista kumppaneistaan jälkeen.\n\nKello kahdeksan syötiin illallista, ja kun pöydästä oli ruoka viety\npois, istuttiin vielä tunnin verran yhdessä juttelemassa, ennenkuin\nerottiin ja sanottiin hyvää yötä toisilleen, sillä \"aikaisin ylös\naamulla ja varhain vuoteelle illalla\", se oli jokapäiväisenä sääntönä.\n\nFreedrik, jolla oli luokallaan paljo luettavaa, istui kuitenkin\nmieluummin pari tuntia illalla valveilla, kuin antoi herättää itsensä\naikaisin aamulla, sillä hänen oli vaikea uskoa, että pimeällä\nsyksylläkin \"aamuhetki on kullan kallis\".\n\nViikko kului ahkerassa lukemisessa, kunnes lauantai-ilta joutui, jolloin\npyhäpäivän lepo oli edessä. Tämän vapaan iltapäivän oli Langen nuoriso\nmäärännyt \"Lauantaiyhdistyksensä\" kokouspäiväksi. Näihin kokouksiin\ntulivat säännöllisesti Elma ja Stormbomin tytöt sekä väliin myöskin\nVihtori. Silloin paistettiin omenia ja syötiin pähkinöitä\nsuunnattomasti, ja kun lamppu sytytettiin, ottivat tytöt esille\nkäsityönsä, jotka olivat aiotut joululahjoiksi kotolaisille. Bruuno\nveisteli jotakin somaa esinettä samaa tarkoitusta varten, ja Freedrik\nluki ääneensä. Jos Vihtori oli muassa, leikittiin jonkunlaisia\nmietelmäleikkejä, koetettiin arvata arvoituksia tahi otettiin selkoa\nvaikeista laskuista; muutamia kertoja lukukaudessa Vihtori myöskin pani\ntoimeen ja järjesteli kuvaelmia tahi jotakin muuta hauskaa, mitä keksi.\n\nKaikessa sellaisessa hän oli mestari, ja hänellä oli erinomainen taito\nsaada itsensä toisen näköiseksi kuin hän oli. Poltetulla korkilla kun\nveti muutaman viivan kasvoihinsa, niin hän oli aivan tuntematon\nmuodoltaan, ja silloin hän tuota pikaa ilmaantui hyytelöryssänä\npyttyineen tahi posetiivin soittajana marakatti olalla tahi\n\"arkkiviisujen\" laulajana. Kaikkia tuollaisia temppuja suoritti hän niin\nmainiosti ja niin nauruhermoja kiihottavalla tavalla, että koko seurue\ntaputti käsiään ihastuksesta.\n\nLauantain iltapäivä oli viikon hauskin hetki; mutta sen kanssa kilpaili\nsunnuntai-aamu, jolloin heräsi siinä suloisessa tiedossa, että nyt ei\ntarvinnutkaan heti nousta, vaan sai kääntyä toiselle korvalle ja nukkua\nvielä hetkisen. Mitä saattoikaan tähän verrata?\n\nOli niin ihanaa maata siellä ja kuunnella miten valkea räiskyi uunissa\nsillä välin kuin ajatukset lensivät omaisten luo Kerttulaan. Helka\nmuisteli mielellään sunnuntai-aamuja maalla, jolloin aurinko loi\nsäteitään kukkasiin ja pani kastehelmet kimaltelemaan, ja lapset\nleikkivät sannoitetun pihan äsken haravoituilla käytävillä, puhtaissa\nkesäpuvuissaan. Ne, jotka halusivat, saivat lähteä kirkkoon, mutta\nkotona-oliat kokoontuivat isän ja äidin ympärille kuuntelemaan saarnaa,\njota luettiin kirjasta \"Evankeliumi lapsille\", sillä sitä kaikki\nlapsetkin niin hyvin ymmärsivät. Pieni Lillikin kiipesi isän tai äidin\nsyliin, eikä hänen mielestään ollut oikein pyhäkään, ellei hän saanut\nolla kodin jumalanpalveluksessa mukana. Siellä oli niin hiljaista ja\nrauhallista koko talossa; työväki lähti kirkolle tahi lepäsi viikon\nvaivoista vapaana, ja työhevoset olivat laitumella. Siellä tunsi, että\npyhäpäivä oli lepopäivä sekä ihmisille että eläimille.\n\nKaupungissa kulki elämä tavallista rataansa melussa ja tohinassa, toinen\npäivä oli toisensa kaltainen, ja monta koulutoveria löytyi, jotka koko\nvuotena tuskin kertaakaan olivat käyneet kirkossa, eivätkä he mistään\npyhäpäivälukemisesta tietäneet kotonakaan. Rouva Lange jaksoi harvoin\nitse mennä kirkkoon, mutta hänen miehensä meni säännöllisesti\n\"kahdentoista\" jumalanpalvelukseen, ja tavallisesti oli joku nuorista\nhänen mukanaan. Muut istuivat Roosa tädin luona, jolloin Helka tai Meeri\nluki ääneensä saarnan; Helka varsinkin oli tottunut olemaan\nääneen-lukiana, sillä niin pitkälle kuin hän muisti, oli äidillä aina\nollut arka kurkku. Tämä hiljainen hetki kotona muodosti pyhäpäivän\nmyöskin kaupungissa toisenlaiseksi kuin arkipäivät. Kun ilma oli kaunis,\nmenivät nuoret setänsä kanssa päivällisen edellä kävelemään joko\nEläintarhaan tahi Kaivopuistoon, jossa saivat ihailla meren suurenmoista\nkauneutta. Iltasilla oli kasööri Langen tapana soittaa viulua, jota\nMeeri, joka oli sangen musikaalinen, säesti pianolla. Hän lauloi myöskin\nveljiensä kanssa yhdessä pieniä kolmiäänisiä lauluja, ja Helka, jolla ei\nollut ääntä ja joka ei myöskään ollut oppinut soittamaan, kuunteli hyvin\nmielellään näitä pieniä taiteilioita.\n\nRouva Langella ei ollut mitään sitä vastaan, että nuoret joutohetkinään\nkävivät vieraissa koulutovereittensa luona; mutta halukkaammin hän\nkuitenkin näki, että he ottivat tovereitaan vastaan kodissa, ja hän oli\niloinen siitä, että he siellä viihtyivätkin parhaiten eivätkä usein\nmenneet muualle, elleivät terveytensä vuoksi lähteneet ulos kävelylle.\n\nMeeri ja Iines Stormbom olivat kieltämättä luokan etevimmät terävän\nkäsityksensä puolesta, mutta Helka sai usein kiitosta siitä, että hän\noli tarkkuudella luettavansa lukenut ja saattoi siis antaa selviä\nvastauksia. Hän oli käynyt miettiväiseksi ja vanhaksi ennenaikojaan,\nsyystä että oli ollut kivulloisen äidin ainoana seuralaisena. Mutta\npienen Elma Brobergin oli vaikea tulla toimeen luokallaan, sillä vaikka\nhän oli kovin ahkera, olivat laskut aina niin vaikeat, etteivät ne\ntahtoneet mahtua hänen pyöreään päähänsä. Eeva Stormbom ja hänen\nveljensä Ossi sekä Bruuno olivat luokkatovereita. Ossi oli vallaton\nveitikka, josta ei kukaan toveri oikein pitänyt, sillä hän oli kova\nahmaaja ja kielikello. Toivo Stenberg, Meerin sivukumppani, oli\nsitävastoin iloinen kelpo poika. Hänestä kaikki yleensä pitivät, ja hän\noli aina ensimmäisenä kaikissa leikeissä, joita koulupihassa leikittiin.\nHän oli myöskin valittu Lauantaiyhdistykseen Langelle ja tuotti aina\npaljon hauskuutta.\n\nTavallisesti tytöt tulivat yhdessä kotia koulusta, mutta Bruuno juoksi\nvälistä sinne ja välistä tänne, joten hänestä ei milloinkaan ollut\ntietoa, missä oli.\n\n-- Mihin sinä nyt taas riennät, Bruuno? -- huusi Meeri eräänä päivänä\nveljellensä, kun heidän tuli lähteä kotiin päivälliselle ja veli pötki\ntoisaalle. -- Sinä olet viime aikoina monasti tullut liian myöhään\naterialle.\n\n-- Lorua vain! -- Bruuno teki kädellään liikkeen ilmaan ja meni menojaan\ntoisten poikien kanssa.\n\n-- Pojat ovat aina niin huolettomia ja ajattelemattomia -- sanoi Iines.\n-- He eivät milloinkaan voi kulkea kadulla hyppäämättä katu-ojissa\ntaikka viheltämättä koirille. -- Tuo pieni itseensä tyytyväinen fariseus\nnosti hienon nenänsä ilmaan. Iines saattoi kyllä toisinaan itsekkin olla\nhyvin poikamainen, mutta hän tiesi olevansa sievä ja oli sen vuoksi\nvähän olevinansa siinä kun käveli Toivon rinnalla.\n\n-- Niin, te tytöt olette varmaan kymmenen vertaa viisaammat, kuin me\ntyhmät pojat! -- Toivo nauroi virnistellen.\n\n-- Bruuno on nyt kahden viikon kuluessa tuhlannut taskurahansa niin,\netten voi käsittää mihin ne ovat menneet -- sanoi Freedrik samana\npäivänä Meerille ja Helkalle.\n\n-- Ehkä hän on ne lainannut jollekin toverille.\n\n-- Niin, saattaapa niinkin olla, mutta minun täytyy joka tapauksessa\nkysyä häneltä sitä, sillä isä toivoo, että me tarkkaan kirjoittaisimme\nmuistiin kaikki menomme, jotta sitte voisimme niistä tehdä hänelle\nselkoa.\n\n-- Minun äitini on myöskin antanut minulle pienen muistiinpanokirjan,\nnyt kun olen saanut omat kuukausirahat käyttääkseni -- sanoi Helka.\n\n-- Minä voin todistaa, että sinä säännöllisesti kirjoitat laskuihisi\njoka pennin -- vakuutti Meeri.\n\n-- Luulisin, että se on hyvä oppi vastaisuutta varten -- virkkoi\nFreedrik.\n\nMuutama päivä myöhemmin tuli Meeri aika tohinalla ruokasaliin, jossa\nBruuno istui lukemassa, pää nojautuneena käsiä vastaan.\n\n-- Nyt tiedän, missä sinä tuhlaat rahasi -- huudahti hän. -- Sinä menet\nFazerille syömään makeisia! Hyi sinua! Ossi Stormbom on sanonut sen\nIinekselle.\n\n-- Semmoinen kantelia! -- Bruuno viskasi harmistuneena kirjansa sivulle\npäin.\n\n-- Teetkö mielestäsi oikein, sinä, joka saat niin paljon hyvää täällä\nkotona, kun kehtaat sittekin mennä rahojasi kuluttamaan torttuihin? --\nMeeri oli oikein tullut vauhtiin ja oli innosta punaisena.\n\n-- Olenko minä velvollinen sinulle tekemään selkoa siitä, miten rahojani\nkäytän? -- tiuskasi Bruuno.\n\n-- Et, mutta olenhan sinua vanhempi.\n\n-- Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo\nvain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja hienoa rosettia, jolla komeilit\nmenneenä vuonna!\n\n-- Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.\n\n-- En saata sanoa!\n\n-- Mikä nyt on? -- kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli\nhämmästynyt tuosta äänekkäästä keskustelusta, mutta kun ei kukaan\nvastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois\nkoululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla\nsekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän selvittää asioitansa\nomin neuvoin.\n\nKun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa\nsyrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin hän virkkoi:\n\n-- Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?\n\n-- Ei, hän ei ole mitään sanonut -- vastasi Freedrik.\n\n-- Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että -- Bruuno keskeytti\npuheensa, hämillään kun oli -- että -- niin, Ossi ja minä sekä pari\nmuuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme\npysyneet yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?\n\nFreedrik nyökähytti myöntävästi päätään.\n\n-- Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte\nolemme pistäytyneet Fazerille välistä.\n\nFreedrik ei vastannut mitään.\n\n-- Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä\nmaksa enemmän kuin 10 penniä kappale.\n\n-- Niin, eihän se niin paljolta tunnu.\n\n-- Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei\ntyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä on syönyt neljälläkymmenellä\ntai viidelläkymmenellä pennillä.\n\n-- No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!\n\n-- Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja --\nniin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani ovat nyt lopussa, ja minä olen\nlainannut 50 penniä Ossilta.\n\n-- Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois -- sanoi Freedrik\npäättävästi. -- Minä annan sinulle kassastani. Tiedäthän, että isä\nankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja\ntovereiltamme.\n\nBruuno oli vähän nolon näköinen. -- Sinä olet kunnon poika, Freedrik,\nkun autat minua tästä pälkähästä -- sanoi hän vihdoin.\n\n-- Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle,\nettä vastaisuudessa olet lujempi, kun tuollaiset kiusaukset sinua\nvaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.\n\n-- Sen tahdon tehdä; sinun kanssasi onkin niin hyvä puhua, mutta Meeri\nkäy päälle kuin mikäkin porokello ja on aina olevinaan niin viisas ja\nuljas.\n\n-- Kuulin kyllä kinanne päivällä; Meeri oli vähän kiivas, mutta ei hän\nmitään pahaa sentään tarkoita.\n\n-- Ehkä ei, mutta paljon melua hän sentään tekee. -- Näin sanoen Bruuno\nveti peiton korviinsa asti ja tunsi sydämmensä oikein keveäksi\ntunnustuksensa perästä.\n\n-- Kuka noputtaa ovea? -- Freedrik kurkisti ulos. -- Mitä tahdot, Meeri?\n\n-- Nukkuuko Bruuno jo?\n\n-- Melkein.\n\n-- Noh, herätä hänet sitte ja sano, että minä olin äkäpussi päivällä,\nhuomenna olen taas lempeä kuin kyyhkynen.\n\n-- Hyvä -- huusi Bruuno vuoteestaan -- minä suon sinulle anteeksi --\nsinähän olet vain tyttö!\n\n-- Hyi, sinä ilkeä poika, minä sinua vielä opetan! -- Hän lähti\nmatkoihinsa kiireesti, niin että tohvelien klipin klapina vain kuului\nkäytävien korkkimatoilta.\n\n\n\n\nJoulutuumia ja kotimatka.\n\n\n-- Aika kuluu toki hyvin pian -- sanoi Meeri eräänä päivänä -- nyt ei\nmeillä enää ole muuta kuin kolme viikkoa jouluun eikä muuta kuin\nkuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.\n\n-- Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan -- sanoi Helka.\n-- Ajattelen sitä usein ja toivon että sen näkisin todellisuudessa.\n\n-- Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen\naikoinasi kuulla -- sanoi Meeri, joka samalla näytti hyvin\nsalaperäiseltä.\n\n-- Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta -- tuumaili Helka, mutta\nMeeri vain nauroi.\n\nKaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua\njoulua, joka koko syksyn ikäänkuin etäisyydessä olevana valopilkkuna oli\nhäämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä,\nja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta\nuhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin loistavina kuin mahdollista.\nKyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.\n\nKerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa.\nKaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet luistimet, kelkat ja\nlampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta\nvarten ja nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa\nkeittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana kirjoittanut:\n\"monta monta nuttea ja suuji hevonen\", ja isä oli lupaavasti hymyillen\npistänyt listan lompakkoonsa muiden mukaan.\n\nFreedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:\n\nN:o 1. Yksi vaatekerta.\n \"  2. Uusi kartasto.\n \"  3. Saksalainen sanakirja.\nN:o 4. \"Välskärin kertomukset\" korukansissa.\n \"  5. Uusi kukkapuserrin.\n \"  6. Pari hansikoita.\n \"  7. Kirjahylly.\n \"  8. Kalossit.\n \"  9. Kirjesalkku.\n \" 10. Paperiveitsi.\n\nBruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan,\njonkun joululehden ja vähintäin parikymmentä muuta kapinetta. Meerin\nlistalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja\nhansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei\npyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja nahkalakin.\n\nToivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan\njoutohetkinä, ja sitte jokainen hiljaisuudessa laski varojansa,\nennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä\nkukaan saanut jäädä ilman.\n\nMeeri oli ommellut kirjoitusmaton isälleen sekä työlaukun äidilleen;\nsetä Langen piti saada kynänpyyhin, ja Roosa tädille hänen oli aikomus\nvalmistaa munasäiliö, ja nyt täytyi joka vapaahetkenä olla ahkera, jotta\nkaikki tulisi aikanaan tehdyksi. Hän ja Bruuno laskivat kilvan sekä\npäivät että tunnit, mitkä vielä olivat jäljellä ennen kotimatkaa, ja\nHelka kuunteli heidän puhettaan vähän surumielisenä. Tietysti joulu\nkaupungissakin tavallaan oli hauska -- tuumi hän -- mutta ettei se ollut\nsellainen kuin joulunpyhät kotona Kerttulassa, sen hän kyllä käsitti\nserkkujen innostuneista kertomuksista.\n\n-- Mitä sinä siitä pitäisit, jos saisit lähteä serkkujesi kanssa maalle?\n-- kysyi hänen äitinsä päivää ennen kuin toisten piti lähteä.\n\nHelka hätkähti. -- Oi, miten hauskaa se olisi -- huudahti hän -- mutta\n-- minä en tahtoisi olla erotettuna isästä ja äidistä joulu-iltana. --\nHän kietoi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja hyväili häntä\nsydämmellisesti.\n\n-- Nyt täytyy kaiketi sedän tuoda esiin meidän salaisuutemme -- sanoi\nMeeri hyvin puhuvin katsein.\n\nKasööri lykkäsi tukkaansa otsalta ja asetti paremmin kuntoon\nsilmälasinsa. -- Professori luulee maa-ilman vahvistavan äidin hermoja;\nlähde vain serkkujesi muassa, tyttöseni, me tulemme kyllä perässä päivää\nennen joulua.\n\n-- Onko se oikein totta? -- Helka katsoi kysyvänä toisesta toiseen.\n\n-- Niin, niin, sinä seuraat meitä, sen setä ja minä olemme jo aikaa\npäättäneet -- sanoi Meeri iloiten ja pyörieli serkkunsa kanssa riemuiten\nympäri salia. -- Sinä vietät joulua Kerttulassa, ja meille tulee niin\nhauskaa, niin hauskaa!\n\nSetä Lange silitteli tyttärensä lyhyttä tukkaa, ja Roosa tädin\nystävälliset silmät kiilsivät kosteina; molemmat olivat iloisia siitä,\nettä saattoivat valmistaa tyttärellensä suuren joulu-ilon.\n\nNyt syntyi kiire joululahjojen tähden, kun ne kaikki olivat pantavat\nkääröön ja pakattavat matkalaukkuihin muitten kamssujen muassa. Vielä\nviimeisessä hetkessä täytyi ostaa jotakin, joka oli unhottumaisillaan,\nja sitte täytyi heidän vielä mennä sanomaan jäähyväisiä Jannelle,\nsaadaksensa oikein tuoreita terveisiä kotiin. Heidän pikku turvattinsa\ntunsi itsensä onnelliseksi koulussaan kumppanien parissa, ja hän oli jo\noppinut valmistamaan koko joukon hyödyllisiä kapineita. Opettajattaret\nolivat niin herttaisen hyviä häntä kohtaan -- sanoi hän -- ja jalat\nolivat tulleet paljon paremmiksi. Luulipa tohtori, että hän\nvastaisuudessa saattaisi ruveta liikkumaan kainalosauvojen avulla.\nPelkkiä hyviä uutisia oli siis vietävänä; näytti olevan hyvä päätös tuo,\nettä Janne kouluun vietiin. Kaikilla lapsilla oli mukanaan hänelle pieni\njoululahja, ja Lotta täti oli lähettänyt ison käärön, joka näytti hyvin\nlupaavalta. Joulu-aattona piti oleman juhla koululla, sellaista joulua\nei Janne milloinkaan ennen ollut viettänyt, ja tuo häämöittävä ilo\nsäteili jo hänen kirkkaissa lapsensilmissään.\n\nFreedrik laski suojelevasti käsivartensa hänen hennon ruumiinsa ympäri,\nsanoen: -- Voi nyt hyvin, pikku Janne, kyllä me viemme terveisiä äidille\nja ilahutamme häntä sillä tiedolla, että sinun on täällä hyvä olla.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nSeuraavana aamuna nuoret läksivät.\n\n-- Hyvästi, äiti rakas! Tervetultua jäljestäpäin! --\n\nNäin jätti Helka hyvästi äitinsä hänen vuoteensa ääressä lähtöhetkenä\naamulla, ja sitte kiirehdittiin asemalle, jonne kasööri heitä saattoi,\nnähdäkseen, että kaikki oikein tulivat vaunuihin. Siellä vasta olikin\nsekamelskaa asemasillalla, ja vaunuihin tunkeili koululapsia\nkaiken-ikäisiä. Vihdoin tulivat kuitenkin kaikki matkalaukut, mytyt ja\nkääröt paikoilleen, asemakello soi, ja pitkä vaunujono lähti liikkeelle,\nkiitäen pois kylmässä talvi-ilmassa, ohi Kaisaniemen lehdettömien\npuitten ja Eläintarhan alastomien lehtojen.\n\nAlussa oli vaunuissa niin ahdasta, että kaikki käytävät sohvien välissä\nolivat täynnä, istuttiin neljä ja viisikin yhdellä penkillä, ja sohina\nvaunuissa kuului ikäänkuin meri olisi pauhannut myrskyssä. Siinä\npuhuttiin ja syötiin; kukin tarjosi toisille, mitä hänellä oli\nlaukussaan. Elmalla oli valmiiksi riksityitä pähkinöitä mukanaan..\nMeerillä oli karamelleja ja Helkalla suklaatipastilleja. Bruuno piti\ntarkkaa huolta voileipäpussista, ja Iines Stormbom, jonka oli määrä\nviettää joulua Elman kodissa, tarjosi ameriikkalaisia omenia. Freedrik\nluki päivän sanomalehteä, jonka hän oli ostanut asemalla, ja Vihtori\npysyi tupakkavaunussa.\n\nKaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, kuin saattaa olla ainoastaan\nlähtiessä kotiin jouluksi, kuten Meeri sanoi; kaikki ajattelivat ja\npuhuivat vain jouluillasta. Jokainen mytty tai käärö, jonka uudet\nväliasemilta tulleet matkustajat asettivat hyllyille tai sohvien alle,\noli nuorten mielestä välttämättömästi joululahja, ja käärön muodon\nmukaan koetettiin arvata, mitä se mahdollisesti sisältäisi.\n\nJuna seisahtui asemille ja pysäkeille, jättäen tavaraa ja matkustajia,\nmutta vaunut eivät sittekään käyneet paljoakaan väljemmiksi, niin\ntäpötäynnään ne olivat alusta alkaen. Ja niin kuljettiin eteenpäin, yhä\neteenpäin.\n\nNiin, puhise sinä, vanha rehellinen veturi; sinä et tiedä, kuinka monta\nsydäntä kiivaasti sykähtelee kärsimättömässä innossa päästäksensä pian,\npian rakastettuun päämaaliin!\n\n-- Isä tulee itse meitä vastaan asemalle -- sanoi Meeri.\n\n-- Hänellä on Oiva ja Rusko mukanaan, ja Ruskoa minä ajan. -- Bruuno\nhieroi tyytyväisenä käsiään.\n\n-- Luulenpa että nukut, Helka?\n\n-- En suinkaan!\n\n-- Niin, mutta nyt meidän kuitenkin vähän täytyy nukkua, jotta aika\nrientää paremmin. Katsos, nyt hämärtää jo, meillä ei enää ole erittäin\npitkästi matkaa jäljellä.\n\nMutta Helka ei nukkunut, vaikka hän istui ihan hiljaa liikkumattomana,\nniin että Meeri saattoi nojata päänsä hänen olkaansa vasten. Hän katseli\nlakkaamatta ulos vaunun-ikkunoista noita lumella peitettyjä metsiä,\njotka niin kiireesti näyttivät kulkevan ohitse; ne tuntuivat niin\ntaikamaisilta hämärässä ja muodostivat vasten talvitaivasta\nkummannäköisiä kuvioita. Ratavartiain mökeistä vilkutti valo niin\nystävällisesti ulos pimeyteen, että oikein sydäntä lämmitti; lapsien\npäitä näkyi ikkunoissa, ne kurkistivat uteliaina ulos ja katosivat taas,\nkuten unikuvat. Asemat olivat kuten suuret lyhdyt loistavine\nakkunariveineen, ja keveitten harsouutimien takaa näkyi kukkia, ja\nsisällä istui naisia, jotka ompelivat ruusuhuntuisten lamppujen valossa.\nToinen taulu vaihtui toiseen, ja ne kutoutuivat Helkan muistiin\nkirjavana satuna, kauniimpana kuin mitä hän milloinkaan oli lukenut.\n\nNäin kuluivat tunnit, ja nyt ilmoitti konduktööri, että oltiin F:n\nasemalla. Meeri syöksähti unen pöperössä kapineittensa kimppuun, ja\npojat kokoilivat kiireesti matkalaukkuja.\n\n-- Nyt siis todellakin ollaan perillä!\n\n-- Olemme niin, tuolla seisoo isä asemasillalla.\n\n-- Tervetultua, tervetultua! -- Asessori Bergendahl syleili heitä\nkaikkia. Sitte pojat kiirehtivät ottamaan selkoa matkatavaroista, sillä\nvälin kuin tytöt odotussalissa käärivät ympärilleen lämpimiä\nvillahuiveja ja päällysnuttuja, joita äiti oli heille lähettänyt.\n\n-- Ovatko kaikki kodissa terveitä?\n\n-- Ovat, Jumalan kiitos, -- teitä odotetaan kovin. Kontio on lasten\navulla laittanut hyvän kelkkamäen, ja vanha Mari on leiponut koko\npäivän. Nyt olemme valmiit lähtemään, luullakseni.\n\nOiva ylpeili ja ravisti kaunista päätänsä niin, että kaikki kulkuset\nluokkavarustuksessa helisivät. Asessori otti Helkan omaan rekeensä,\nBruuno oli Freedrikin ja Meerin ajajana. Pappilan kuski, vanha Juntunen,\najoi kolmatta rekeä. Hän oli käärinyt Vihtorin ja Elman vahvoihin\nnahkavällyihin ja istui sitte itse ajajan paikalle, ja niin mentiin\nasemapihalta ulos huurteiseen metsään.\n\nIloisesti helisivät kulkuset raittiissa talvi-ilmassa, ja kirkkaina\nloistivat tähdet tummansinisellä taivaalla. Helka hengitti syvään\nturkinkauluksensa takana. -- Oi, kuinka tämä oli ihanaa!\n\n-- Onko sinun vilu, tyttöseni?\n\n-- Ei, eno hyvä!\n\n-- Hyvä, sittehän voit vähän nukkua, jos tahdot.\n\nMutta Helkan ei tehnyt mieli nukkua. Hän istui siinä hyvin varustettuna\nlämpimissä vaatteissa ja nautti kulkusten kilinästä, sillä hänen\nkorvissaan ne soivat ikäänkuin olisivat laulaneet: \"kotiin, kotiin,\nkotiin, kotiin jouluksi\". Kukapa olisi voinut nukkua tuollaista laulua\nkuullessaan!\n\nTuossa näkyi kirkko äänetönnä ja kunnioitusta herättävänä\nhiljaisuudessaan, ja valo pappilan akkunoista viittoi tervetuloa.\n\n-- Hyvästi, hyvästi! -- huusivat Vihtori ja Elma, kun poikkesivat\ntienhaarasta pappilaan päin, ja Juntunen nosti arvokkaasti\nlammasnahkaista lakkiaan.\n\n-- Näetkö valoa pajasta? -- huusi Meeri.\n\n-- Siellä taotaan joulukenkiä Ruskolle ja Oivalle sekä Pekalle ja koko\njoukolle.\n\n-- Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut\nkujanteessa ovat!\n\n-- Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme\nperillä Kerttulassa!\n\nNiin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten\ntaikalinna monine kynttilöineen, jotka oli sytytetty kotiin tuliain\nkunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla\nheiluttaen lakkiaan.\n\n-- Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari\n-- noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää päivää, hyvää päivää!\n\nEtehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä\nsyleilemässä.\n\n-- Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! -- tervehti äiti.\n\nIloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi\nkatettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja kukkuralliset kopat\ntäynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja,\nsellaisia, joita ei löytynyt missään muualla maailmassa kuin täällä\nkotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi\nkullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa\nedessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena ison veljen sylissä. Heidän\nvälinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison\nveljen kuppiin ja myöskin murentaa korppua hänelle.\n\n-- Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! --\nÄidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä istuviin, toisesta toiseen.\n-- Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on\nkyllä voimat tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra\nKontio? -- Saattepa uskoa, että täällä on ollut hommaa, ennenkuin olemme\nsaaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein\nkiitettävällä innolla auttanut minua.\n\n-- Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä -- nuori mies\npunastui korviaan myöten kainoudessaan.\n\n-- Me olemme laittaneet kelkkamäen -- alkoi Haarald.\n\n-- Se menee suorastaan korkealta mäeltä venetalaslahteen -- selitti\nPentti.\n\n-- Olen jo kolmasti luistanut kumoon -- sanoi Eedit.\n\nNoin puhuivat he kaikin melkein yhtähaavaa ja kertoivat hevosista,\nlehmistä, lampaista ja kanoista. Bruunon rakkaasta Virkusta, joka oli\ntullut niin hirveän korkeaksi, sekä Tusse paran jalasta, joka oli ollut\nkipeänä kolme viikkoa.\n\n-- Nyt jauhaa perhemylly -- sanoi asessori leikillisesti rouvallensa.\n\n-- Se soi minun korviini kuin kaunein musiikki -- vastasi äiti loistavin\nsilmin.\n\n-- Minä kaipaan vain Gerdan ääntä tekemään sitä täysisointuiseksi.\n\n-- Me olemme ommelleet niin hirveän paljon joululahjoja -- kertoi Eedit\njälleen. -- Isä saa ... ei, ei, minä en saata sitä puhua, hän ei saa\nsitä kuulla, mutta minä kuiskaan korvaasi...\n\n-- Meeri saa jotakin neliskulmaista, joka alkaa -- -- en sano!\n\n-- Kerro nyt heti, olen hyvin utelias!\n\n-- En, en -- mutta Bruunon joululahja on soikea ja Freedrikin on maton\nmuotoinen, ei, tyynyn muotoinen se on.\n\n-- Et saa sanoa enempää, ole nyt jo vaiti!\n\nPikku tyttöjen salaisuudet kuiskattiin korvasta korvaan, kunnes kaikki\npöydän ympärillä olevat hyvin tiesivät, mitä lahjaksi saisivat; mutta\nmitäpä se teki, lahjat olivat yhtä rakkaat kuitenkin.\n\nTuli uunissa loppui vähitellen, nuo valoisat huoneet olivat niin\nlämpöiset, ja vilkas puhe hiljeni aina sen mukaan kuin toinen toisensa\nperästä lähti väsyneenä makuuhuoneeseensa. Ihanalta tuntui pitkän matkan\njälkeen päästä pehmoisiin vuoteisiin, jotka odottivat valmiiksi\npöyhittyinä, ottaakseen heitä lämpimään helmaansa. Sitte tuli äiti ja\nistui hetken jokaisen vuoteen laidalla, antaen lapsille siunauksensa\nyöhyväisiksi. Vihdoin oli kaikki ympäristössä aivan äänetöntä; ei mitään\nratasten jyrinää eikä meluavia ääniä kuulunut, kuten tavallisesti\nkaupungissa. Tussekin makasi kopissaan oljilla, tähdet yksin valvoivat\nyön hiljaisuudessa, ja Kerttulassa nuoriso turvallisesti nukkui kodin\nsuojelevassa satamassa.\n\n\n\n\nJoulu-aatto.\n\n\n-- Hauskaa joulua, hauskaa joulua! -- kuului vaihtelevissa ääni-asteissa\nläpi koko talon, sillä välin kuin luonto vielä oli aamuhämärän verhossa\nja kahvitarjottimet kilisivät huoneesta huoneeseen. Oli nimittäin vanha\ntapa Kerttulassa, että sekä vanhat että nuoret jouluaattopäivänä joivat\nkahvia vuoteessaan, sytytettyjen lamppujen ja ratisevan pesävalkean\nvalossa, ja tämä harvinainen nautinto oli varsinkin lasten mielestä\nsuuri-arvoinen.\n\nEdellisenä iltana Helkan vanhemmat olivat saapuneet, ja nyt vasta oli\nhänen joulu-ilonsa täydellinen, kun hänellä oli kaikki rakkaansa\nKerttulan katon alla. Mitäpä hän vielä olisi voinut pyytää?\n\nVankan aamiaisen syötyään lähtivät kaikki nuoret, varustettuina kopilla,\njoissa oli kauroja ja leivänpalasia, viemään ylimääräistä herkku-ateriaa\nnavetan ja tallin asukkaille, siten toivottaaksensa niille hyvää joulua.\nHauska oli nähdä Eeditin ja Esterin iloa, kun kanat nokkivat jyviä\nheidän käsistään. Lammasläävässä he ottivat karitsat syliinsä, ja niitä\ntäytyi sitte Helkan ja ison siskon ihailla.\n\nMutta tallissa oli Bruuno isäntänä. Tänään hän jo monta kertaa oli\nkäynyt kurkistamassa lemmikkiänsä Virkkua, joka vielä seisoi\nvarsakarsinassa, mutta jota talven aikana piti opetettaman valjaissa\njuoksemaan. Tyttöjen täytyi nyt nähdä, miten taitavasti se otti\nsokeripalan Bruunon kädestä samalla kuin hän toisella hyväili sen\nkaulaa. -- Oi sitä Virkkua, se oli varmaan yhtä viisas kuin ihminen!\n\nPuut kujannekäytävässä olivat juhlaksi pukeutuneet mitä hienoimpaan\nhärmäiseen juhlapukuun, joka kimalteli ja loisti auringon paisteessa, ja\nympäri suuren olkilyhteen, jonka tallirenki oli ripustanut pihaportin\npylvääseen, kokoontui joukko lavertelevia pikkulintuja. Tämä oli niin\nkaunista, että Freedrik ja Helka joutuivat väittelyyn, oliko Kerttula\nkauniimpi kesällä vaiko talvella.\n\nSisään tultuansa he saivat nähdä komean, kauniin joulukuusen seisovan\nkeskellä salin lattiaa, ja sen koristamiseen tarvittiin nyt nuorten\nkäsiä. Äiti toi esiin kaikkein parhaat talvi-omenansa, ja herra Kontio\noli kullannut pähkinöitä syksyn kuluessa. Lippuja ja hopealankoja,\nkonvehteja, piparikaakkuja ja kaikenlaista kimaltelevaa tavaraa ja\nkoristusta oli pantu täydentämään puun komeutta, ja sitäpaitsi vielä\nlukemattomia kynttilöitä, jotka valollaan saivat lapset ilosta\nhuutamaan. Joulu-aatto oli kuitenkin kaikkein hauskin päivä koko\nvuodessa!\n\nPäivällisen jälkeen ajettiin hevoset portaitten eteen, ja Helka, Meeri,\nFreedrik sekä \"maisteri\" lähtivät kiertomatkalle talon kaikkiin\ntorppiin, viedäksensä lämmintä leipää eukoille ja kutsuaksensa torpan\nväkeä joulupitoihin herraskartanoon kolmantena joulupäivänä. Ilokseen he\nkatselivat näitä pieniä koteja, sillä kaikkialla oli siivottu ja\npuhdistettu ja lattiat huuhdottu valkoisiksi; takatkin olivat\nvalkoisiksi kalkitut, ja puhtaat uutimet riippuivat akkunain edessä.\nLasten silmät kiilsivät ilosta, kun he ajattelivat sitä iloa, mikä\nheillä oli odotettavissa. Ei milloinkaan sydän ole niin lämmin, ei\nmilloinkaan niin altis valmistamaan muille pientä iloa, kuin\njoulu-aattona. -- Metsä seisoi hiljaisena ja juhlallisena, ja lumi\nlepäsi hienona ja pehmeänä teillä ja poluilla, ja kaikki vihreät kuuset\nolivat ikäänkuin joulukuusia, kun ne niin härmäisinä kimaltelivat.\n\nNuorten tullessa kotiin oli teepöytä jo katettuna ja koristettuna\nkirjavilla tulpaaneilla ja tuoksuvilla narsissakukilla, jotka olivat\nkasvaneet Santaniemen ansarissa; ne olivat Lotta tädin tervehdyksenä\nhänen rakkaille naapureillensa.\n\nNyt kynttilät loistivat kaikista kruunuista, ja valaistun kuusen\nympärille kokoontuivat, isäntäväki ja palveliat, vanhat ja nuoret, ja\nkaikki yhtyivät veisaamaan hyvin tunnettua jouluvirttä:\n\n      Enkeli taivaan lausui näin:\n      Miks hämmästyitte säikähtäin?\n      Mä suuren ilon ilmoitan\n      Maan kansoille nyt tulevan.\n\nJoulukuusen ääressä luettiin Gerdan kirje. Hän kirjoitti:\n\n\"Sydämmestäni ajattelen teitä, rakastettujani, ja syleilen teitä\nhengessäni. Kiitoksia siitä runsaasta rakkaudesta, joka lapsuudestani\nasti on tehnyt kaikki joulu-aatot minulle niin valoisiksi ja\nonnellisiksi, että muisto niistä sulostuttaa yksinäisen jouluni täällä\nvieraassa maassakin. Täällä on minulla kuitenkin yksi ystävä, joka\nkaikin tavoin on koettanut auttaa minua ja yhäti on tukenani kuin paras\nveli, -- se on Heikki. Sanokaa se rakkaalle Lotta tädille, se häntä\nilahuttaa. Kaikki täällä kasvatuslaitoksessa ovat myöskin erittäin hyviä\nminulle, ja meilläkin vietetään joulua siten, että jaetaan pieniä\nlahjoja. Heikki on myöskin kutsuttu vieraaksi luoksemme, ja yhdessä me\nsitte muistelemme teitä ja juttelemme kodista ja kotolaisista. Heikki\npyysi minua lähettämään teille kaikille paljon terveisiä ja toivotti\nlapsille monta lahjaa. Erittäinkin toivoi hän, ettei vanha pukki vain\nunhottaisi hänen suosikkiansa pikku Lilliä, vaan muistaisi häntä\nkaikella, mitä hän hartaimmin on toivonut saavansa. -- Ellei Heikki\nolisi täällä, luulen että välistä kärsisin koti-ikävästä, mutta me\nolemme jotenkin usein yhdessä, ja hän on ollut mukana pienillä\nhuvimatkoillamme, joita olemme tehneet lähiseutuihin. Hänen lukunsa\nmenestyvät hyvin, ja hänen toverinsa pitävät paljon hänestä. --\nAjatuksissani olen luonanne joulu-aattona, kun luette tämän kirjeeni;\nnäen niin selvästi teidän kaikkien kasvot edessäni ja kuusenne ja\njouluriemunne sekä isänmaani valkoisessa juhlapuvussaan. Sydämmeni\npohjasta toivotan teille kaikille hyvää joulua -- Ajatelkaa rakkaudessa\n\n      _Gerdaanne_\".\n\nÄiti seisoi käsi isän olalla, sillä välin kuin isä luki kirjeen, ja\nhänen hyvät ja ystävälliset silmänsä kiilsivät kosteina, sillä muisto\npoissa-olevasta tyttärestä ja hänen tyhjä paikkansa perhepiirissä oli\nainoa asia, joka toi varjon tähän iloiseen jouluun.\n\nMutta nyt koputti joulupukki lunta saappaistaan porstuassa ja tuli\nsisälle takkuisessa turkissaan, kantaen suurta koppaa, joka oli täynnä\njoululahjoja.\n\n-- Onko täällä kilttejä lapsia?\n\nPikku tytöt piiloutuivat iloisesti pelästyen äitinsä hameen taakse\neivätkä uskaltaneet puhua eikä vastata, mutta Haarald vakuutti\nmiehekkäästi, että hän tunsi joulupukin saappaat, ne oli Kalle saanut\njuuri ennen joulua aivan uusina. Lilli istui turvallisesti isän\nkäsivarrella ja hymyili iloisesti \"putti jautalle, jota oli täynyt niin\npittän mattan ja tantanut niin tuujen topan\". Niin, hän kurotti pienen\nkätensä ja tahtoi \"tilittää tilttiä puttia\". Sitte pukki laski alas\nkoppansa ja jätti sen lattialle kaikkine salaisine kääröineen ja sanoi\nhyvästi seuraavaksi jouluksi.\n\nLapset huusivat: -- Tervetultua takaisin! -- ja Lilli taputti käsiään\nihastuksissaan, mutta hän ei huutanut eikä melunnut kuten toiset lapset.\nHän hiipi valkoisessa puvussaan joulukuusen ympäri ja nousi varpailleen\nulottuakseen ottamaan kuusesta jonkun karamellin.\n\n-- Hän on kuten pieni joulu-enkeli -- sanoi Roosa täti, kun tuo pieni\nkeijukainen hyppi hänen ohitsensa -- ja katsokaa, miten hänen silmänsä\nsäteilevät, aivan kuin tähdet. En milloinkaan ole nähnyt suloisempaa\nlasta!\n\nÄiti otti Lillin syliinsä painaen hänen ruusuisen poskensa poveansa\nvasten. -- Sydänkäpyni -- sanoi hän -- ja lisäsi häntä hellästi\nkatsellen: -- hän on meille niin kallis, mutta niin hento ja heikko,\nettei hän kestä tuulenleyhkääkään.\n\n-- Niin, pienokaisemme tarvitsisi istua pumpulissa lasikaapissa -- sanoi\nasessori Bergendahl leikillisesti.\n\n-- Pojat ja pikku tytöt näyttävät sen sijasta terveiltä ja tukevilta --\ntuumasi Roosa täti.\n\n-- Kyllä, Jumalan kiitos, sitä kyllä syystäkin voi sanoa -- vastasi äiti\nhymyillen -- heillä onkin ihmeen hyvä ruokahalu, ja maitoa he juovat\nkilpaa parhaitten vasikkojeni kanssa.\n\n-- Katsoppas Lilli, ota kiinni, tuolla tulee sinulle jälleen käärö. Mitä\nsiinä on päällekirjoituksena? Katsokaapas! \"Pikku Lumikko prinsessalle\".\n\n-- Hohho, miten monta nimeä sillä tytöllä on -- nauroi isä, joka auttoi\nsinettiä avatessa -- äsken oli nukke \"Neiti talvikukkaselle\" ja tuleva\nkäärö on \"Pikku auringonsäteelle\".\n\nMutta Lillin mielestä tämä ei ollut mitään kummallista, hän piti\nosotteet kaikki ihan oikeina.\n\n-- Rakkaalla lapsella on monta nimeä, -- sanoi kasööri setä.\n\nPian oli koko salin lattia täynnä papereita ja käärylankoja, ja\ntuoleilla, sohvilla ja pöydillä oli mitä kirjavin joukko kaikenlaisia\nesineitä. Helka ja Meeri saivat kumpikin valkoiset turkisreunukset,\npikku pojat saivat luistimet ja Bruuno oivalliset sukset sekä toivotun\npotkukelkan, jonka talon taitavin käsityöntekiä oli valmistanut. Pikku\ntytöt iloitsivat äärettömästi pienestä somasta nukenhellasta, jonka\nolivat saaneet kaikkine keittokaluineen. Freedrik ja \"maisteri\"\nselailivat uusia kirjojaan; kaikki olivat saaneet juuri sitä, mitä\ntoivoivat. Iloisia katseita ja kiitoksia vaihdettiin kuusen ympärillä,\njonka kynttilät vähitellen sammuivat toinen toisensa perästä, kunnes\nlatvalyhty oli ainoa, joka levitti valonsa hopeahuurteen ja pumpulilumen\nylitse.\n\nLilli nukahti äitinsä syliin keskellä iloisinta leikkiään, lempinukke\nhellästi painettuna rintaansa vasten. Mutta toiset lapset koettivat\npysyä valveilla siksi kuin illallista syötiin, jotta saisivat\nlipeäkalaa, joulukinkkua ja riisiryynipuuroa sekä torttuja\nomenatäytteineen.\n\nKun puuroa syötiin, oli tapana lausua loppusointuisia säkeitä. Bruuno\npääsi asiasta sillä, että lausui, ottaessaan puuroa kolmannen kerran\neteensä: -- \"Puuroa mä ahmin, se on ruoka vahvin\". -- Että tässä\nseurassa oltiin iloisia, se oli tietty asia.\n\nSitte tuli hiljainen yö ja suloinen uni sivelemään lasten väsyneitä\nsilmiä kiinni. Tähdet loistivat, ei tuulenleyhkää liikkunut, ja koko\nluonto lepäsi pyhässä rauhassa, ikäänkuin ensimmäisenä joulu-yönä,\njolloin enkelit lauloivat:\n\n      \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,\n      maassa rauha,\n      ihmisille hyvä tahto\".\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nMyöhään illalla oli maata menty, ja aikaisin tuli jälleen olla\nliikkeellä, jos tahtoi ehtiä aamukirkkoon. Kello viisi olivat kaikki jo\njalkeilla. Kynttilöitä ja lamppuja sytytettiin kaikkialla, kahvipannu\nhöyrysi ruokasalin pöydällä, ja kaikki kiiruhtivat saamaan kupillisen\nkahvia, ennenkuin kirkkoon lähdettiin. Oiva ja Rusko, Polle ja Pekka\nseisoivat jo valjastettuina; koko talon väki sai tänään ajaa kirkolle,\nja niin sitte lähdettiin ulos talvi-aamun hämärään.\n\nOi, miten kaunis Kerttula oli nyt täydessä valossa, kun kääntyi sitä\nkatselemaan kujanteesta! Jokaisesta pienimmästäkin mökistä tien\nvierustalla loisti valo, ja Santaniemi oli kuten palava linna tuolla\nlahden toisella puolen; mutta kaunein oli kuitenkin vanha kirkko, joka\nloisti ikäänkuin kaukaa tervehtien kirkkoon pyrkijöitä.\n\nKansaa kulki eteenpäin kaikilla teillä, ja kun nuot tummat joukot\ntulivat kirkon ovien sisäpuolelle, soi urkujen ihana ääni vanhojen\nholvien alla kutsuvasti heitä vastaan. Helka ei muistanut milloinkaan\nnähneensä mitään niin kaunista, kuin aamukirkko maalla jouluna. Noista\nlukemattomista kynttilöistä nousi savu keveinä hattaroina yli rukoukseen\nkumartuneen kansan. Ylöspäin, ylöspäin, kuten hartaitten rukoukset!\nHelkan mielestä oli ikäänkuin Vapahtajan kuva tuosta tummasta\nalttaritaulusta olisi savuhunnun lävitse katsellut lempeästi ja\nrakastettavasti juuri häneen, ja aivan kuten hänen pyhät huulensa juuri\nolisivat lausuneet ne siunatut sanat, jotka olivat kuvan alle\nkirjoitetut: _\"Tulkaat minun tyköni kaikki\"!_\n\nNiin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään\nseurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin heikko hän oli, mutta Herra\noli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala\noli luvannut antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili\njuhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada olla Jumalan lapsena\nelämässä ja kuolemassa.\n\n\n\n\nJoulunpyhinä.\n\n\nToisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta\npikkulapset jäivät kotiin keittämään rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä\nuudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä\nkauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat\npappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat kaikin yhtä jonoa vanhan\npuiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen\nruusupensaitten ohi pääkäytävää pitkin portaitten eteen.\n\nKomealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine\nkalustoineen. Oikein olisi tuntenut itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi,\nellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen\nloistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois,\nja ilo ja hauskuus täytti mielen.\n\nPäivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli\njokaisella vieraalla kukkanen lautasensa vieressä, ja kaikki nuoret oli\npantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa\nkanssa; ei kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin\nLotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli kunniaistuimella ja säteili\nhyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin\nympäri.\n\nMieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen\nemännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti vastasi siihen heti\nleikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti\nlukemalla sievän runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden\nkunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän lapsuuden-ajoistaan asti aina\noli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin\nlämpimästi, että kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään\npöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.\n\nMeeri katsoi häneen ihastuneena. -- Niin, se Vihtori saattoi esittää\nmitä vain kulloinkin tarvittiin!\n\nPunaisessa salissa juotiin kahvia pienistä kiinalaisista\nposliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin\npurjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen\njälkeen meni nuoriso viheriään sänkykammariin, jossa valo viheriästä\nkattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle\nkalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin\nyläpuolella.\n\n-- Puhukaamme nyt kummitusjuttuja -- sanoi Meeri. -- Täällä itse\nkummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.\n\nFreedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt\npelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: -- Voi niin,\nkummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! -- Elma vetäytyi luottavasti\nlähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä\npelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.\n\n-- Ala sinä, Vihtori!\n\n-- Noh, miksi ei. -- Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten\nkevyesti uunia vasten.\n\n-- Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, --\najatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että\nhän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin\nhänellä olisi ollut kertomus valmiina.\n\n-- Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä\nStormbomin herrasväen luona. He asuivat lähellä kirkkoa suuressa\nkylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä\nkesä-asunnon. Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja,\njärviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä eräs\nkoivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena\nkävelypaikkanamme, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta oli sillä\nhyvin proosallinen nimi: \"Lehmihaka\", vaikka minä tosin en milloinkaan\nnähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin\nomituisesta syystä. Oli nimittäin varmuudella kerrottu, että kummitus\nkulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin\nherrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle.\nJoskus oli joku muija huomannut aaveen liehuvan puissa, toisinaan taas\noli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti\nkatoavan koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan\nei uskaltanut mennä sinne edes keskipäivällä, ja hauskoista\nkahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli\noikein harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja\nminä, lähteä hakaan eräänä iltana, ottaaksemme toden perästä selkoa,\nmiten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi\nhävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta\nkenellekään mitään, päätimme me, kun muutamat muijat hämärässä taas\nolivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.\n\n-- Hyi kuinka kammottavaa! -- Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni\ntoistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti. Meerin silmät\nsäteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.\n\n-- Noh, miten sitte kävi? -- kysyi hän uteliaana.\n\n-- Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme\nmuutamien katajapensaiden taakse ja tirkistelimme tutkivin silmin\nkoivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri\nkun siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?\n\nMinä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi\nvalkoinen olento, ikäänkuin se olisi maasta noussut. Kuu, joka samassa\ntuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon.\nHitaasti se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä\nkäsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta minun täytyy\ntunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin\nviitaten meille tuossa epäselvässä kuuvalossa.\n\n-- Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan --\nlausui Freedrik hymyillen.\n\n-- Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se\näkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja silloin me rupesimme\naavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika\nkyytiä, ja minä samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen\nperästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen kiinni. Se oli vallaton\nylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla\naaveilemisella pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä\nsuututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän päätöksestämme\nottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa\nmuutamia jänismäisiä raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me\nannoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja seuraavana päivänä hän\njoutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili,\nettemme puhuisi asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada\ntyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla lähti tiehensä\nsuotuisammille aloille.\n\nMeeri henkäsi syvään. -- Tämä oli sukkela lorun loppu -- nauroi hän.\n\n-- Alku kuului niin kammottavalta -- sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen\npöyristyksen selässään -- mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin\nlopulta.\n\n-- Huih -- sanoi Elma -- minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä\ntuohon hakaan kuuvalossa. -- Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille\ntodellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta\nluurangosta autiossa linnassa!\n\n-- Ei, älä millään muotoa -- pyysi Helka -- se kuuluu liian hirveältä!\n\n-- Oikein hiukset pystyyn nousevat -- lisäsi Freedrik.\n\n-- Mistä te niin innokkaasti keskustelette? -- kysyi Lotta täti, joka\njuuri astui huoneeseen.\n\n-- Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa\noikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.\n\n-- Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.\n\n-- Hän on aina niin arka -- sanoi Bruuno ylimielisesti.\n\n-- Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan\njotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta\nkummallista tapahtumaa.\n\n-- Luuletko niin? -- sanoi neiti Furumark. -- Aaveitten kanssa minulla\ntosiaan ei ole ollut mitään tekemistä, lapsi kullat, mutta yhtä ja\ntoista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen\nelämässään nähnyt. Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin\nkovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin ja\nnäki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan\nsukulaisen, joka asui Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa\nkäynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: \"Mitä minulta\ntahdot?\" -- Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta\nviikkoa myöhemmin hän sai kuulla, että tämä sukulainen oli kuollut\nsamana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet\nvuoteensa ääressä. \"Hän tuli hyvästi jättämään\" -- oli iso-äidin tapana\nsanoa, kun hän meille kertoi tämän tapauksen.\n\n-- Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina\nedeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen miehensä saapui kotiin oltuaan\npoissa matkoilla?\n\n-- Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli\nhevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa, ja silloin hän\nantoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain\ntäytyi seisoa portailla valmiina ottamaan vastaan herraansa.\n\n-- Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?\n\n-- Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.\n\n-- Kummallista!\n\n-- Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat\nvarmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan luonnollisella tavalla.\nIso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin\nhänen miehensä kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon.\n-- Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja tulkaa\nkatsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.\n\nKaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka\nsalaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää käytävää myöten, jonka\näärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä\nvalomerta, joka levisi kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita\nhuoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi\njättiläismäinen joulukuusi.\n\nSamassa hetkessä kuului piilossa olevasta pianosta iloisen polskan\nsävelet, ja nyt sekä nuoret että vanhat muodostivat piirin joulukuusen\nympäri. Kun sitte mitä iloisimmalla mielellä oli pyöritty ympäri hetken\naikaa, tarjosi punalakkinen tonttu kopastaan numerolippuja jokaiselle,\nja silloin havaittiin, että kuusi oli päästä päähän täynnä\narpajaisvoittoja. Tästä nyt syntyi pakina ja sekamelska, kun kaikki\ntunkeilivat joulukuusen ympärille etsimään, mitä kullekin oli sattunut,\nja suuri ilo heräsi, kun sattuma jakoi lahjat sopimattomasti. Meeri sai\nnimittäin saappaanvetimen ja herra Kontio ompelukopan, Freedrik\nkyökki-esiliinan ja Helka paperossirasian. Lotta täti nauroi niin, että\nkyyneleet silmistä vierivät, ja kaikki kiittivät häntä hänen hauskan\nkeksintönsä vuoksi. Sitte seurasi vilkas vaihtokauppa, joka oli kaikkein\nhauskinta, ja sen kautta sai jokainen vähintäin kolme pientä somaa\nkappaletta muistoksi tästä hupaisesta päivästä. Teenjuonnin jälkeen\nlähtivät kaikki kotiin.\n\n-- Tervetultua Kerttulaan huomenna aamupäivällä -- sanoi rouva\nBergendahl hyvästijättäessään pappilan nuorisolle. -- Herra Kontiolla on\nmainio kelkkamäki tarjottavana, ja Bruuno kiittää luistinrataansa;\ntulkaa nyt niitä koettelemaan. Teidän täytyy sitte jäädä päivälliselle\nja nähdä torpparien lasten joulu-iloa iltapäivällä.\n\n-- Tuhansia kiitoksia! -- Olihan iloa edelleenkin joulunpyhinä.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nSeuraavana aamuna lapset tuskin saivat silmänsä auki, ennenkuin\nrupesivat puhumaan kelkkamäestä, ja aikaisin aamupäivällä seisahtui\npappilan reki portaitten eteen.\n\n-- Heijoo, nyt sitä hauskaa pidetään -- kerskasi Bruuno, syöksähtäen\nulos sanomaan tervetuliaisia vieraille. -- Olen koko aamun lakaissut\nluistinrataani venetalaan lahdella, ja ne, jotka eivät tahdo laskea\nmäkeä, saavat luistella.\n\n-- Oivallista, siitä minä olen huvitettu -- sanoi Iines, joka oli\ntunnettu luokkansa parhaaksi luisteliaksi.\n\nRuokasalissa he joivat sitte kahvia ja söivät joulukaakkusia ja\ntorttuja, ja sitte koko joukko lähti iloiten kelkkoineen, potkureineen\nja luistimineen rantaan. Bruuno luisti kelkalla alas mäestä ja vei Elman\nmukanaan, Freedrik ohjasi Helkan kelkkaa, ja pikku tytöt huusivat\nilosta, kun kelkat liukuivat semmoista vauhtia, että korvat suhisivat,\nja pojat lensivät kuin lumipallot tehden kuperikeikkoja.\n\nSillä välin Vihtori, Iines ja Meeri olivat koettelemassa luistinrataa,\njonka havaitsivat olevan mainiossa kunnossa. Iines lensi eteenpäin kuten\nlokki levitetyin siivin, eikä Meerikään jäänyt jälkeen, ja Vihtori\nesiintyi turkkireunusteisessa lyhyessä nutussa ja pieni nahkalakki\nkeikarimaisesti asetettuna vähän vinoon hänen tummankiharaiseen\npäähänsä. Hän käyttäytyi erittäin somasti ja osasi tehdä jos\njonkinmoisia koukeroita luistimillaan. Asessorin rouva oli myöskin\ntullut ulos Lillin kanssa, kun ilma oli erittäin leuto ja ihana. Hänkin\ntahtoi nähdä, kuinka nuoret huvittelivat. Lilli oli puettu valkoiseen\npäällysnuttuun ja lakkiin joka oli reunustettu joutsenen untuvilla,\njoten häntä syystä sopi nimittää \"Lumikoksi\", -- niin hieno ja puhdas\nhän oli, ja hänen poskensa olivat vienosti rusottuneet raittiista\nilmasta. Isä itse laski mäkeä lastensa kanssa ja liikkui yhtä reippaasti\nkuin joku heistä. Se oli reipasta, raitista huvitusta, ja kaikki olivat\nihan punaposkisia, kun he vihdoin tulivat sisään päivällistä syömään.\n\n-- Tämä on ollut ihana aamupäivä -- sanoi Iines, heilutellen\nkäsivarrellaan olevia luistimia.\n\n-- Hauskempi ehkä kuin kaupungin radalla, vai miten? -- sanoi Freedrik.\n\n-- Paras on venetalaslahti täällä kotona -- vakuutti Meeri.\n\n-- Niin, ihanaa on olla maalla -- myönsi Vihtori.\n\n-- Sitä minäkin, onhan se toki toista kuin \"Espiksellä\" kulkeminen --\ntuumaili Bruuno -- ja sitte täällä on nälkäinen kuin susi, ja kun saa\nlihapallukoita ja riisiputinkia ja keitettyjä omenia, niin se vasta\nmaistuu!\n\n-- Sinä olet varmaankin saanut tietosi vanhalta Marilta -- sanoi\nFreedrik. -- Tänään en luule kenenkään meistä juoksevan pakoon\npäivällisistä, raitis ilma antaa kyllä ruokahalua.\n\nAterian jälkeen tuli nuorison koristaa joulukuusi suureen väentupaan,\njoka iltaa varten oli somisteltu katajaköynnöksillä ja varustettu ovien\nsekä ikkunain yläpuolelle asetetuilla kynttiläkaarilla. Tänne kokoontui\npian lukuisa lapsiparvi talon kaikista torpista ja tuvista; keskellä\njoukkoa seisoi rouva Bergendahl ja puhui pienokaisille, niinkuin\nainoastaan äiti voi puhua. Hän puhui Jeesuslapsesta, joka seimessä\nmakasi, Betlehemin paimenista ja enkelien laulusta jouluyön\nhiljaisuudessa, ja miten kaikki ihmiset jouluna iloitsevat sanomasta,\nettä Vapahtaja on tullut näyttämään tietä taivaaseen sekä vanhoille että\nnuorille. Pienet vieraat käsittivät jokaisen sanan, siinä kun he\nseisoivat piirissä hänen ympärillään tarkasti kuunnellen, mitä hän\nheille kertoi. Sitte he lauloivat yhdessä kauniin joululaulun:\n\n      \"Tervehtii jo meitä\n      Joulu armahin...\"\n\nja joulukuusen kynttilät heijastuivat lasten onnesta säteilevissä\nsilmissä.\n\nLaulun jälkeen tarjottiin kahvia nisusten kera, ja Freedrik sekä Bruuno\njakoivat omenia ja kaakkuja puusta. Sitte alkoivat leikit ilolla ja\nriemulla. \"Lainattiin tulta\" ja \"leikattiin kauraa\", \"kudottiin sarkaa\"\nja \"lähdettiin viheriälle niitylle\", ja ilo oli kattoon asti. Talon\nnuoriso oli aina mukana leikkiä ohjaamassa, ja pikku tytöt varsinkin\nolivat etupäässä.\n\nViimeiseksi lapset saivat suuret voileivät, ja ennenkuin he lähtivät,\nsai jokainen pienen lahjansa sekä joululehden. Rouva Bergendahl kätteli\nheitä kaikkia ja kehoitti heitä tulemaan kiltiksi lapsiksi, jotta\nolisivat iloksi Jumalalle ja vanhemmillensa.\n\nNyt lapset läksivät, isot pannukaakkupytkyt nenäliinoihin sidottuina\nsäästöksi kotiväelle; mutta talossa vietetty joulujuhla loisti heidän\nmielessään kuten aurinko koko vuoden ajan. Oi joulu, ken kyllin voi\nkiittää ihanuuttasi!\n\n\n\n\nUusi vuosi.\n\n\nBruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja\nPentti olivat uudistaneet luistimensa; kaikki olivat sydämmen pohjasta\nhuvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä\nkäsissä.\n\nTuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut\nsen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä lapsille, ja tytöt paistoivat\nomenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa\npaistuivat punaisemmiksi kuin heidän omenansa.\n\nKun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja\ntinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea kaikille. Lapset pitivät tätä\ntointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.\n\n-- Loiskis -- siinä meni ensi panos vesimaljaan. -- Siinä on Gerdan\nonni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.\n\n-- No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan\non laiva piippuineen ja kaikki tyyni.\n\n-- Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta\ntuo onnen tina saattoi puhua!\n\nSitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin,\nsiksi että jokainen oli sanonut mielipiteensä.\n\nHelkan \"onni\" oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli\nvarsin kummallista nähdä, miten monta eri muotoista kappaletta Bruuno\notti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä\nviimeisestä tinapytkystä \"kotihaltian\" onneksi.\n\n-- Eläköön, eläköön kotionni! -- huusivat lapset.\n\n-- Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!\n\nKaikki katsoivat ihaellen Bruunon viimeistä mestariteosta, jota kasööri\nLange tarkasteli.\n\n-- Mitä setä siitä tuumaa? -- kysyi Bruuno uteliaasti.\n\n-- Minusta se näyttää olevan kaunis puu, jossa on tuuheat oksat ja monta\npientä vesaa.\n\n-- Todellakin, sitte se on kuvaannollinen onni -- sanoi asessori. --\nAntakaa minun katsoa, -- oikein! Puu se onkin, ja puu merkitsee\nperhettä, jonka levitetyt oksat tahtovat suojella ja hoitaa nuoria\nvesoja. -- Hän laski käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja katsoi\nympärillään olevaa perhettänsä. -- Niin tulee olla! Jos ollaan kaukana\ntaikka lähellä, tulee kodin helman aina tuntua turvallisimmalta ja\nlämpimimmältä satamalta. Jumalan kiitos hyvästä kodista!\n\nFreedrikin silmä kohtasi isän silmää, sitte hän painoi suudelman äitinsä\nkädelle. -- Kun minä kerran rakennan oman pesän, otan kaikessa\nesikuvaksi lapsuudenkotini -- sanoi hän hiljaa.\n\n\"Kotihaltian onni\" pantiin ylös astiakaapin päälle, jossa jokainen\nsaattoi sen nähdä. Sitte viskattiin kenkiä ja sytytettiin kynttilää\nsaksanpähkinän kuoressa, jotta saataisiin tietää tulevan vuoden\ntapahtumia. Vihdoin Roosa täti ripusti vihkisormuksensa hiuskarvaan,\npudotti tämän juomalasiin, ja toisella kädellään pitäen kiinni Meerin\nkädestä hän luki seuraavat sanat:\n\n      \"Mikä Meerin kohtalo?\n      Sormus kulta, kerro jo!\n      Kunniaa,\n      Mainetta,\n      Vaunuja ja kartanoita,\n      Rahoja ja tavaroita,\n      Rikkautta, onnea,\n      Köyhyyttä ja puutetta,\n      Uskoa,\n      Toivoa?\"\n\nViimeisten sanain kaikuessa kilahti sormus hiljaa ja sointuvasti lasin\nsyrjää vasten, ja se oli tädin sanojen mukaan ennustus Meerin uudelle\nvuodelle. Nyt piti kaikkien vuorostaan koettaa samaa temppua. Freedrik\nsai \"kunniaa\" ja Helka \"rahoja ja tavaroita\", herra Kontio \"mainetta\" ja\nBruuno \"vaunuja ja kartanoita\", ja hän sanoi heti sen ennustuksen\ntodistavan, että hänestä tulisi hyvinvoipa maanviljeliä. Illalliseksi\ntarjottiin vielä kerran jouluruokaa, ja Freedrik sai mantelin\npuurovadista.\n\n-- Lyyryn saat keväällä -- ennusti isä, ja äiti hymyili toivoa\nilmaisevaa hymyilyä, sillä hän tiesi kyllä poikansa tekevän parastaan.\n\nEnnenkuin lapset menivät levolle, kokosi isä heidät vielä kerran yhteen\nvuoden viimeisenä päivänä.\n\n-- Jokainen uudenvuoden-aatto on kuten tienpylväs -- sanoi hän -- siihen\nseisahdutaan ja katsellaan taaksepäin matkaa, joka on kuljettu, ja sitte\nkatsotaan taas eteenpäin kohti toista tienpylvästä. Se näyttää olevan\nkaukana, niin kaukana, mutta aika rientää kuten unennäkö. Kun siinä\nsitte seisotaan, muistaa sydän kiitollisuudella kaikkea hyvää, mitä\nJumala on lahjoittanut menneinä vuosina. Talven iloiset leikit, kevään\nvaloisat päivät ja kesän runsaat riemut, samaten kuin syksyn työ,\nkaikki, kaikki ovat Hänen armolahjojansa. Mutta näitä muistaessa tulee\nmyöskin mieleen kaikki ne hyvät päätökset ja aikomukset, joita olemme\nunohtaneet panna täytäntöön, kaikki viat ja puutteet. Hyvä ja paha ovat\nainaisessa taistelussa sydämmessämme. Rukoilkaamme Jumalaa tämän uuden\nvuoden alkaessa auttamaan meitä voittamaan itsemme siten, että hyvyys\nlopulta voiton saavuttaisi. Ja nyt hyvää yötä! Jumala siunatkoon pieniä\ntaimiani!\n\nEedit ja Ester kiirehtivät ensin isän syliin ja sitte äidin, sitte tuli\nkaksoisten vuoro, ja sitte tahtoivat isot siskot myöskin olla mukana,\nsiksi että he kaikin muodostivat suuren piirin isän ja äidin ympäri\ntuossa suuressa uudenvuodensyleilyssä.\n\nPikku lasten poismentyä istuivat vanhemmat vielä keskustelemassa\nentisistä ja tulevaisista asioista, sillä muisto ja toivohan ovat ne\nrenkaat, jotka yhdistävät menneisyyden tulevaisuuteen. Kun ruokasalin\nsuuri seinäkello juhlallisesti löi kaksitoista lyöntiänsä, nousivat\nkaikki istualta ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nUuden vuoden aamu oli kylmä ja tuulinen, mutta huurre kimalteli puissa\nauringonpaisteessa ja maailma näytti siltä, kuin sekin olisi noussut\nnuortuneena yön hämärästä uutta vuotta vastaan ottamaan. Freedrik lähti\nisänsä ja setänsä mukana kirkkoon, mutta naisväki jäi kotiin pakkasen\ntakia, ja senkin vuoksi, että heidän iltapäivällä jälleen tuli ajaa sama\ntie pappilaan onnellista uutta vuotta toivottamaan.\n\nLotta täti, joka ei milloinkaan pelännyt ilmaa, oli se minkälainen\nhyvänsä, tuli kuitenkin Kerttulaan ja toi uudenvuodenlahjaksi täydessä\nkukassa olevan atsalean, joka oli kääritty pumpuliin ja pantu suureen\nkoppaan. Sitäpaitsi hän toi mukanaan Heikin valokuvan, jonka\npäällekirjoituksena oli: \"Ystävilleni Kerttulassa sydämmellisimmät\nonnentoivotukseni tulevaa vuotta varten\".\n\nTäti antoi houkutella itsensä jäämään päivälliselle naapuriensa luo, ja\nsitte hän tarjosi Helkalle paikan reessään pappilan matkalle. Vanhan\nystävällisen tädin vieressä Helka sai istua pehmeitten\nkarhunnahkavällyjen sisällä, ja tädin harmaat hevoset laukkasivat\neteenpäin tietä pitkin semmoisella vauhdilla, että oikein riemulla sitä\nkatseli; mutta sellaisia juoksioita kuin Santaniemen kartanossa ei\nlöytynytkään likimailla.\n\nPappilaan oli joukko pitäjäläisiä kokoontunut, ja nuoriso huvitteli\nsuuressa tilavassa salissa, jossa Vihtori liikkui kohteliaana isäntänä\nnuorten keskellä ja Elma koetti parastaan emäntänä. Meeri soitti\nmuutamia kappaleita, ja Vihtori lauloi kauneimpia laulujansa. Pruustinna\ntarjosi komean illallisen, jonka jälkeen kaikki lauloivat ehtoovirren,\nkuten pappilassa aina oli tapana.\n\nKun vieraat läksivät kotiin, oli tuuli yltynyt ja lumi putoili suurissa\nhiutaleissa; metsässä suhisi ja vinkui, ja herrat vetivät\nturkinkauluksensa korviensa yli.\n\nSeuraavana päivänä täytyi yhtä mittaa istua sisällä, sillä korkeat\nkinokset täyttivät sekä maantiet että kaikki polut. Bruuno lapioitsi\nlunta koko päivän, sillä välin kuin toiset olivat ruokasalissa koossa ja\nlukivat ääneensä uusista joululahjakirjoistaan. Hämyssä leikittiin\nlasten huviksi \"piilosta\" sekä \"kettua ja hanhea\".\n\nPari päivää myöhemmin matkustivat Helkan vanhemmat pois, mutta Helka sai\njäädä siksi kunnes loma-aika loppui. Aika kului kuin siivillä, ja joka\npäivä tarjosi aina jotakin uutta täällä kotona Kerttulassa. Mutta pian\njo lähestyi \"Nuutti, joulun loppu\", ja silloin täytyi nuorison lähteä\nkaupunkiin jälleen lukujansa hoitamaan.\n\n-- Voi, nyt on tämä ihana joululoma ohitse -- sanoi Bruuno huoaten\nillalla ennen lähtöänsä.\n\n-- Niin, kyllä tuntuukin ikävältä jättää koti -- myönsi Meeri -- mutta\nhauskaa on taas päästä kouluun ja tavata kaikki toverit.\n\nFreedrik oli samaa mieltä. Kotona nautitun levon jälkeen oli hänestäkin\ntaas hauska käydä työhön käsiksi.\n\n-- Loma-aika on koululle sama kuin sunnuntai työviikolle, ne tarvitaan\nmolemmat -- sanoi äiti. -- Lakkaamaton työ painaa sielun voimat lamaan,\nja lakkaamaton lepo veltostuttaa ihmistä. Ymmärrän varsin hyvin, että te\nlukukauden alussa halajatte käydä käsiksi kirjoihinne, sillä\nmaanantai-aamuna minä aina tunnen suurta halua ryhtyä uuden viikon\ntöihin. Mutta sitte on taas niin herttaista, kun lauantai-ilta tulee\nrauhallisena muistuttaen sabbatin suloista lepoa. \"Muistakaa pyhittää\nlepopäivää\", lapset! Sitä käskyä älkää milloinkaan unhottako.\n\n-- Minun mielestäni pyhäpäivän rauhasta jotakin jää äitiin koko viikoksi\n-- sanoi Freedrik hellästi hyväillen äitiään.\n\n-- Me emme saa väärin käyttää sabbattia, mutta yhtä tärkeätä on, että\nteemme jokaisen päivän Herran päiväksi. -- Jokaisena tuntina ja hetkenä\nvoimme puhua Jumalan kanssa; jos olemme kotona taikka muualla, voimme\nkiittää ja ylistää häntä. Tämän meidän sisällisen sunnuntai-elämämme\ntäytyy sitte jokapäiväisessä elämässämme kantaa hedelmiä, niin että me\nkärsivällisinä, rakastavaisina ja itsekieltävinä palvelemme toisiamme.\n-- Tulevaisuus on valoisena ja hymyilevänä edessänne, rakkaat lapseni,\niloitkaa siitä. Neljä pientä sanaa tahdon teroittaa mieleenne\njättäissäni teidät hyvästi: \"Sinä, Jumala, näet minut\". Pitäkää ne\nmuistissanne, niin saatte nähdä, että suuri voima on niissä sanoissa.\nJos me aina muistaisimme, että me kuljemme Jumalan silmien edessä,\nkuinka toisin me silloin eläisimme tässä maailmassa!\n\nKaikki istuivat ääneti miettimässä äidin sanoja. Niiden muisto oli aina\nyhdistyvä siihen muistoon, joka heillä oli oleva tästä viimeisestä,\nsuloisesta illasta heidän rakkaassa kodissansa. -- Sitte lapset tulivat\nsanomaan hyvää yötä; Lilliä nostettiin tavallisuuden mukaan sylistä\nsyliin, ja jokainen häntä hyväili.\n\n-- Kasva suureksi ja vahvaksi, pikku sisar -- sanoi Freedrik, kohottaen\nhänet käsivarrellaan aina kattoon asti.\n\n-- Lilli tattoo katvaa ylöt taivaateen.\n\n-- Silloinhan tulet jättiläistytöksi, pitemmäksi kuin pisin joulukuusi\nmetsässä!\n\n-- Ei, ei, Lilli lentää näin! -- Tuo pieni keijukainen levitti\nkäsivartensa ja heilutti pieniä käsiänsä ilmassa.\n\n-- Älä lennä liian kauaksi meistä, pieni enkeli -- kuiskasi veli,\nsulkien hänet hellästi syliinsä.\n\nLilli hyppäsi iloisena hänen polveltaan seurataksensa hoitajaansa\nlastenkammariin. Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin ja heitti\nveitikkamaisesti sormisuukkosen kaikille sekä hiipi sitten hymyillen\nhuoneesta. Tämä oli hänen hyvästijättönsä, ja siskojen oli kyllin syytä\npitää näitä jäähyväisiä rakkaassa muistissa jäljestäkin päin.\n\nSeuraavana aamuna, kun pimeys vielä peitti meret ja manteret, veivät\nKerttulan reippaat juoksiat talon nuorison laukkuineen kamssuineen\nasemalle, sillä nyt oli joululoma loppunut ja uusi vuosi töineen\nvelvollisuuksineen oli odottamassa.\n\n\n\n\nTalvihuvit kaupungissa.\n\n\nElämä kaupungissa meni taas tavallista rataansa, ja koululapset hyörivät\nympäri kuten iloiset mehiläiset, jotka lentävät edestakaisin.\n\nLauantaikokoukset Langella olivat myöskin uutta vauhtia alkaneet, sitte\nkuin Meeri ja muutamat muut luokkalaiset olivat ruvenneet julkaisemaan\npientä sanomalehteä. Se painettiin hehtograafilla ja sen nimi oli\n\"Meteoori\", joka olikin erittäin sopiva nimi, koska se ei ilmaantunut\nsäännöllisesti, vaan ainoastaan silloin, kun satuttiin saamaan oikein\nonnistuneita kirjoituksia. Sen jälkeen kuin Vihtori ensi numeroon oli\nkirjoittanut oikein näppärän runomittaisen tilaus-ilmoituksen,\nvarrottiin Meteooria mitä hartaimmasti koko luokalla, jonka piirissä\nsillä oli useimmat tilaajansa. Myöskin Kerttulassa odotettiin mitä\nsuurimmalla uteliaisuudella jokaista numeroa, vieläpä Gerdan ja\nHeikinkin luo löysi tuo lentolehti tiensä.\n\nLauantaikokouksissa keskusteltiin sanomalehteä koskevista asioista.\nIines Stormbom kirjoitti kronikat jokaiseen numeroon, ja kummallista\noli, kuinka paljo hauskaa hänellä oli kerrottavaa kaikesta, mitä oli\ntapahtunut toveripiirissä. Meerillä oli uutis-osasto toimitettavana, ja\nhän etsi pieniä ja hauskoja uutisia suurella innolla; hän pani myöskin\nmuistiin kaskuja ja sukkelia kokkapuheita, jotka saivat yhteiseksi\notsakirjoituksekseen \"Kaikenlaista\". Helkassa oli vähän runoilijan\nvikaa; hän kirjoitti kesä-illan kauneudesta ja rekimatkoista\nsydäntalvella, ja Freedrik kirjoitti tieteellisiä kyhäelmiä\nmieli-aineittensa alalta. Kotoisen tekiän kirjoittama novelli piti\nmyöskin olla, sillä se oli päätetty, ettei mikään toisista lehdistä\notettu saanut kelvata. Toivo Stenberg hoiti hehtograafia ja Meeri lehden\njakamista. Tämä pieni sanomalehtipuuha huvitti suuresti kaikkia\nosaa-ottavia.\n\nKun nyt ei ollut mitään joululahjoja laitettavana, päättivät tytöt\nlauantai-iltoina ommella vaatteita muutamille köyhille lapsille, joitten\näidin rouva Lange tunsi. Sillä välin kuin he tekivät työtä, lukivat\npojat vuorotellen ääneensä; siten heidän pieni seuransa tuotti\ntodellisempaa tyydytystä, kun se ei ollut olemassa ainoastaan heidän\nomaa huviansa varten, vaan myöskin muiden hyödyksi. Roosa täti johti\nlasten ompelusta ja leikkasi sellaisia vaatteita, joita hän tiesi\nparhaiten tarvittavan köyhissä kodeissa.\n\nKaikkina kauniina päivinä, kun päivällinen oli ohitse, kulkivat Meeri,\nHelka ja pojat luistimineen luistinradalle, missä tavallisesti tapasivat\nToivon, Iineksen, Elman ja monta muuta toveria. Heidän oli silloin\ntapana kilpailla luistelussa taikka luistella käsi kädessä, joka myöskin\noli \"hirveän hauskaa\".\n\n-- Minä ajattelen kuitenkin usein kaipauksella luistinrataa kotona\nvenetalaslahdella -- oli Helkan tapana sanoa, kun Freedrik auttoi häntä\npysymään luistimilla, joilla hän oli vähän tottumaton liikkumaan ja\nsitäpaitsi jotenkin \"arkamainen\", kuten Meeri sanoi. -- Siellä ei tehnyt\nmitään, jos kaatuikin välistä ja oli vähän kömpelö, mutta täällä olen\nniin ujo, kun oppimiseni käy niin hitaasti.\n\n-- Älä huoli, en luule, että täällä kukaan joutuu niin tarkkaan\nkatselemaan toista -- lohdutti serkku, kurottaen hänelle vahvan kätensä\ntueksi, jotta hän saisi rohkeutta lähteä radalle, jossa Meeri ja Toivo\nlensivät tuulen nopeudella.\n\nKello seitsemän täytyi tämän iloisen huvin kuitenkin loppua, jos tahtoi\ntarkasti lukea huomispäivän läksyt, ja pian reippaat luisteliat\nolivatkin jo ajatuksineen syvästi vaipuneet luettaviinsa, Bruunokin\nvanhaan pöpöönsä, matematiikkaan. -- Lukukauden kuluessa he olivat\nmonesti käyneet raajarikkoisten koulussa Jannea katsomassa. Varsinkin\nFreedrik otti hyvin lämpimästi osaa pojan kohtaloon ja iloitsi hänen\nedistymisestään; hän oli mielestään jonkinmoisessa edesvastuussa heidän\nyhteisestä turvatistaan, jonka hyväksi he vielä jokainen uhrasivat osan\nkuukausirahoistaan. Myöskin Bruuno ajatteli pikku Jannea, kun hän\nurhoollisesti riensi Fazerin myymälän ohitse akkunaan katsahtamatta.\n\nVanhemmat eivät olleet kieltäneet lapsia menemästä kutsuihin toveriensa\nluo, elleivät kutsut olleet sitä laatua, että ne vaikuttivat\nhäiritsevästi heidän koulutyöhönsä. Eräänä päivänä tytöt tulivat kotiin\naivan ihastuksissaan ja kertoivat, että Iines Stormbom seuraavana\npäivänä viettäisi syntymäpäiväänsä sekä että hän oli vanhemmiltaan\nsaanut luvan kutsua koko luokkansa luokseen.\n\nHelka oli hyvin mielissään, kun sai ottaa yllensä uuden sinisen\nhameensa, ja Meerikin, joka ei yleensä paljon välittänyt puvustaan, oli\nnyt salavihkaa poikkinaisella kivikynänpätkällä polttanut kiharoita\notsalleen.\n\n-- Sinähän olet kuten kerimätön lammas -- sanoi Bruuno, kun tytöt\nvalmiiksi puettuina astuivat ruokasaliin; ja Meeri raukka oli aivan\nhäpeillään poltettujen kiharoittensa takia ja olisi hartaasti halunnut\njuosta kamariinsa pistääkseen päänsä pesuvatiin, jotta hiukset olisivat\noientuneet.\n\nSiihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, vaan hänen täytyi alakuloisena\nlähteä matkalle. Kun myöskin Toivo veti suutansa nauruun hänet\nnähdessään, päätti Meeri pyhästi, ettei hän enää milloinkaan tuolla\ntapaa pahentaisi komeata tukkaansa.\n\nTuomari Stormbom asui suuressa kauniissa rakennuksessa Unioninkadun\nvarrella, ja hänen hauskassa salissaan oli lukuisa joukko nuoria poikia\nja tyttöjä koossa, kun Helka, Meeri ja Bruuno astuivat sisään. Iines,\ntalon tytär ja päivän sankaritar, oli valkoiseen pukuun puettuna.\n\"Oikein sievä\", tuumasivat pojat. Toivo, joka oli luvannut tehdä isännän\nvirkaa, oli kutsunut hänet ensimmäiseen tanssiin. Eeva näytti myöskin\nhyvin suloiselta, vaikka hän aina pysyi syrjemmällä, antaen vanhemman\nsisarensa olla ikäänkuin johdossa ja etupäässä, ja Ossi ajatteli vain,\nmiten hän tarjottaissa virkistyksiä saisi runsaan osan itselleen.\n\nTänään hän saikin ahmia kylläkseen, sillä ruokasalin pitkä pöytä oli\nkatettu täyteen kaikenlaisia herkkuja: siellä oli kahvia, leipiä, omenia\nja marmelaadeja sekä rusinoita ja manteleita suurissa lasi-astioissa.\nIines oli aamulla saanut kaksi kukoistavaa ruusua sekä kopallisen\nhyasintteja ja kieloja; ne koristivat nyt komeata pitopöytää, jonka\nääreen seura kokoontui kuten mehiläisparvi hunajakukkien ympäri.\n\nSalissa soitti Iineksen vanhempi sisar iloista säveltä, ja Toivo oli\nIineksen kanssa ensimmäisenä parina \"jenkkaa\" tanssimassa. Helka ja Eeva\nistuivat tavallisuuden mukaan nurkassa ja katselivat valokuvia, mutta\nvihdoin hekin uskalsivat tulla lattialle, ja heidän oli hyvin hauska,\nkun kerran pääsivät alkuun.\n\nUseimmat huvittelivat oikein sydämmestään, mutta sohvassa istui muutamia\nsuurempia tyttöjä, jotka nyrpistivät nenäänsä; he olivat olleet\ntanssiaisissa monta kertaa ennenkin ja heidän mielestään nämät olivat\nihan epä-onnistuneet, sillä ei yksikään herroista tanssinut hansikat\nkädessä, ja lisäksihän ne olivat pelkkiä lapsia ja pikkupoikia. He\nlöyhyttelivät itseään suurilla viuhkoilla ja nauroivat, kun voileipiä\ntarjottiin teen mukana. -- Uih, niin sietämättömän ikävä ilta tämä oli!\n\nToista mieltä olivat kuitenkin muut seuralaiset, sillä he olivat\nleikkineet ja tanssineet, kunnes posket punaisina hehkuivat ja sydän\nvilkkaasti sykähteli. Nuot tyytymättömät neidet saivat häiritsemättä\nistua, sillä ei yksikään pojista huolinut pyytää heitä tanssimaan.\n\n-- Me olemme vain pikku poikia heidän mielestään -- sanoi Toivo nauraen\n-- antaa heidän olla; tämä ei ole mikään \"paali\", vaan pienet huvit,\njoissa vähän pyörielemme jalkojamme notkeammiksi näin luokkatoverien\nkesken.\n\n-- Niin, yhden-ikäiset sopivat parhaiten leikkitovereiksi -- sanoi rouva\nStormbom. -- Emme enää milloinkaan kutsu Bergmanin eikä Winterin\ntyttöjä, sillä eivät he huoli leikkiä teidän kanssanne, senhän näkee\nvarsin selvään. Lapsi parat, he ovat vanhentuneet ennen aikojaan. Millä\nhe itseään huvittavat, kun tulevat isoiksi?\n\nEtehisessä oli aika liuta, kun illalla erottiin.\n\n-- Hyvää yötä, Meeri! -- Menemmekö \"potkimaan\" huomenna iltapäivällä?\n\n-- Kyllä, sopiihan se, kun on lupapäivä.\n\n-- Me tapaamme siis toisemme radalla!\n\n-- Ylihuomennahan meillä taas on tuo ilkeä \"matti!\" Nyt lähden! Hyvää\nyötä!\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nSeuraavana päivänä tytöt makasivat puoleen aamupäivään asti, ja Bruunoa\noli melkein mahdoton saada hereille. Oli se hyvä, että Iineksellä ei\nollut muuta kuin yksi syntymäpäivä vuodessa.\n\nSitte tuli Roosa täti kuulustelemaan, minkälaista heillä oli pidoissa\nollut, ja kaikki kerrottiin juurta jaksain, sekä kahvileivistä että\nnimipäivälahjoista ja kotimatkasta ja puheliaasta issikasta, jonka\nsattuivat saamaan. Hauskaa oli pidoissa ollut, ja se ilo oli kyllä\nheidän muistossaan säilyvä.\n\n-- Mutta nyt vihdoin täytyy nousta vuoteesta -- tuumasi Helka oikaisten\nsääriään. -- Hyvin sitä väsyttää tällaisten huvien jälkeen.\n\n-- Mitä vielä -- sanoi Meeri -- iltapäivällä minä menen Toivon ja\nBruunon kanssa koettelemaan uutta potkuriani; se vie tuota hätää\nväsymyksen ruumiistani. Tule sinäkin mukaan!\n\nKaikenlainen talvi-urheilu oli Meerille mieluista, ja vaikka pakkanen\npuri nenänpäähän, läksi hän kuitenkin aina raittiiseen ilmaan. Helka\nsitävastoin ei aina ollut yhtä urhea, ja monesti, milloin luistinrata\nhoukutteli, jäi hän kotiin kylmällä vedellä hautomaan äitinsä kipeää\notsaa tahi muuten pitämään hänelle seuraa, kun hän makasi väsyneenä. Ei\nmikään huvi ollut hänelle niin mieluinen, kuin oleminen äidin pienenä\napulaisena kodissa.\n\nKevät-talvesta, kun aurinko jo rupesi sulattamaan jäätä katonräystäistä,\nsattui Helka kylmettymään, ja hänen täytyi olla sisällä muutamia\nviikkoja. Kun hän jälleen pääsi ulos, oli jo melkein kevät. Nuoret\nrupesivat nyt nousemaan aikaisin vuoteelta sunnuntaisin, menivät sitte\nkävelemään aina Eläintarhaan asti ja tulivat kotiin kädet täynnä\n\"palmuja\" eli \"pajukissoja\", jotka niin lupaavina ilmoittivat, että\nkevät todellakin oli tulossa. Ja aurinko paistoi, ja lumikinokset\nsulivat, ja sitten oli jo pääsiäinen.\n\n\n\n\nKotiin pääsiäiseksi.\n\n\nKun oli viikko pääsiäislupaa, niin kukapa meidän nuorista ei silloin\nolisi mielellään lähtenyt kotiin Kerttulaan. -- Vanhemmat kyllä\ntiesivät, että lapset hartaasti halasivat kotiin, ja siksi olikin\nluvattu, että he pääsiäiseksi pääsisivät. Myöskin Helkan piti tulla\nmukaan, sillä \"hän on juuri kuin meikäläisiä\", arveltiin Kerttulassa, ja\nRoosa täti luuli, että maailma tekisi hänelle hyvää pitkällisen yskän\nperästä.\n\nIloisina ja toivoa täynnä he istuivat junaan, ja ajatukset riensivät\nkilpaa höyryhevon kanssa päämaalia kohti. Mutta kun he ennättivät\nkoti-asemalle, ei isä ollutkaan kuten tavallisesti heitä vastassa, vaan\nainoastaan tallirenki, joka näytti vakaalta ja alakuloiselta.\n\n-- Mitä oli tapahtunut kotona? -- Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli\nsanonut, että hän oli kovin huono. -- Voi, nyt meni heidän aurinkonsa\npilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli\nkyllä kirjoittanut, että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli\nheikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.\n\nTuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän\nluotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet uskoa.\n\nIsä tuli heitä vastaan verannassa.\n\n-- Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?\n\n-- Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova,\nja hän on usein tainnoton -- vastasi asessori surullisena.\n\nMeeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.\n\n-- Tottahan vielä on toivoa?\n\nIsä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin\nsynnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat hiljaa varpaillaan; ei kukaan\npuhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä\nasukkaita olisi ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili\npienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä mikään ihmisvoima enää\nvoinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä\nlapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.\n\nVuoteen ääressä istui äiti, niin tyvenen ja kärsivällisen näköisenä,\nettä oikein oli rauhoittavaa katsella häntä, ja piti Lillin kuumeista\nkättä omassaan. Nytkin, koetuksen hetkenä, oli äidillä tervetuliaishymy\nja hellä katse rakkaille matkustajille; sitte hän antoi heidän kaikkien\ntulla vuorotellen hyväilemään pientä vaaleata päätä, joka levottomana\nvääntelihe pään-aluksella. Pikku Lilli raukka, hän kärsi paljon, sydän\noikein tahtoi särkyä hänen tuskiaan nähdessä, ja kuitenkin jokainen\nsiinä seisoi voimatta mitään.\n\nKaikki tahtoivat niin mielellään auttaa sairaanhoidossa, tytöt tahtoivat\nvälttämättömästi valvoa, mutta äiti ei antanut, heidän täytyi levätä\nmatkansa jälkeen.\n\nSeuraavana päivänä oli pitkäperjantai. Se oli surullinen, synkkä päivä,\ntaivas oli pilvessä, ja tunnelma yleensä surullinen tässä ennen niin\niloisessa kodissa. Kun äiti tuli ulos sairashuoneesta, kokoontuivat\nkaikki hänen ympärilleen ja katsoivat häneen levottomin ja kyyneleisin\nsilmin.\n\n-- Te olette tottuneet auringonpaisteeseen ja iloisiin päiviin -- sanoi\nhän hellästi -- mutta älkäämme pimeinä hetkinä unhottako Jumalan\nhyvyyttä. Tänään Kristus riippui ristinpuussa meidän syntiemme tähden,\noppikaamme Hänestä kantamaan ristiämme kärsivällisyydellä ja toivolla.\n\nIllalla juuri auringonlaskun aikaan lensi tuo pieni lapsenhenki\nmaallisesta majastaan. -- Äiti, ota Lilli -- olivat hänen viimeiset\nsanansa kuumehoureessa, ja suljettuna äitinsä syliin hän veti viimeisen\nhenkäyksensä.\n\nKun siskot tulivat huoneeseen, makasi hän valkoisessa vuoteessaan, hieno\nposki keveästi leväten patjaa vasten ja kädet ristissä peitteen päällä.\nSiinä oli pieni uinuva enkeli, joka oli palannut ijäiseen kotiinsa.\n\n-- Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi -- sanoi isä\njuhlallisesti, ja yksitellen he menivät sitte sanomaan hyvästi\npienokaiselle.\n\nKodissa vallitsi suuri hiljaisuus koko pääsiäisaikana; Lillin iloinen\nhymyily ei enää luonut auringonpaistettaan sinne, mutta oli ikäänkuin\nhänen henkensä olisi levittänyt pyhän rauhan kaikkialle ja kaikkiin.\n\nPilvisen pitkäperjantain perästä muuttui ilma, ja pääsiäispäivänä\naurinko nousi loistavana kirkkaalle taivaalle. Koko luonnossa oli\nkevättä ja uudistusta, ikäänkuin sekin olisi tahtonut yhtyä livertävien\nlintujen kanssa laulamaan pääsiäisvirttä.\n\nVaikka vanhemmat surivat pientä kuollutta, muistivat he kuitenkin\nrakkaudella elossa olevia lapsiansa ja koettivat kaikin tavoin lieventää\nheidän katkeraa kaipaustansa. Lotta täti tuli, hyvänä ja osaa-ottavana\nkuten aina, koristamaan valkoisilla ruusuilla ja kieloilla Lillin\nviimeistä vuodetta, ja pikku Jannen äiti laski kiitollisena poikansa\ntähden vuoden ensimmäiset sinivuokot pienokaisen jalkojen ääreen\nvalkoiseen arkkuun.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin arkku vietiin pois kirkkomaahan ja laskettiin\nmullan poveen suuren koivun juurelle. Siellä kevään linnut lauloivat\niloisia liverryksiään. Provasti puhui haudalla niin kauniisti\nylösnousemuksen toivosta; nuorten kyynelet vuotivat tulvanaan, ja\nmyöskin isän silmät olivat kosteina, mutta äiti itki niin hiljaa kuin\nkaste laskee kesän kukkasille. Hän saattoi kesken surunsa kiittää\nJumalaa siitä, että hänen pieni lapsensa oli päässyt \"hyvän paimenen\"\nhelmaan. Sitte he läksivät kaikin kotiin, eivätkä lapset saattaneet\nymmärtää, että heidän todella täytyi jättää Lilli yksin niin kauas;\nmutta pikku Ester kiipesi äitinsä syliin, painoi poskensa äitinsä poskea\nvasten ja kuiskasi ujosti: -- Nyt minä tulen äidin pikku, pikku tytöksi\nenkä ole koskaan enää paha.\n\nÄiti suuteli hellästi pientä tyttöänsä. Jumalalle kiitos, että hänellä\nvielä oli hellittävänä monta rakasta, joitten hyväksi hän saattoi elää.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n-- Tämä on ollut surullinen pääsiäislupa -- sanoi Meeri viimeisenä\npäivänä, minkä he olivat kotona -- mutta en kuitenkaan millään ehdolla\nolisi tahtonut olla poissa. Gerda raukka, joka ei enää milloinkaan saa\nnähdä Lilliä!\n\n-- Hän tahtoi lentää -- sanoi Freedrik -- nyt hän on saanut siivet.\n\nMeeri itki katkerasti, mutta hänen äitinsä istui hänen viereensä ja\nsilitteli hiljaa hänen päätänsä. -- Olemme viettäneet raskaita päiviä\nyhdessä -- sanoi hän -- mutta minä toivon, että koetus ei ole mennyt\nohitsemme jälkiä jättämättä, tuottamatta siunausta tulevaisuudelle. Suru\nvetää meitä ylöspäin, ja siellä on meidän päämaalimme! -- Mutta katsokaa\nnyt, kuinka aurinko loistaa lämpimästi tuolla ulkona, menkää sinne ja\nkävelkää kauan raittiissa ilmassa, niin Marin mämmi maistuu teille\noikein hyvältä. Se aivan loukkaa muijan hyvää sydäntä, ettei teistä\nkukaan tänä vuonna ole siitä välittänyt. -- Hän noikkasi lempeästi\nhymyillen heille, ja äidillisessä huolenpidossaan heidän hyvästään hän\nunhotti oman katkeran surunsa.\n\nNiin, siellä oli todellakin ihana ilma; lumi oli melkein kokonaan\nsulanut, ja umput puissa paisuivat auringon lämmössä. Nuoret kulkivat\nhitaasti puistoa pitkin ja hengittivät leppoisaa ilmaa syvin siemauksin.\nKaukana metsässä kevätpurot iloisesti kohisten virtailivat alas vuorten\nrinteitä, ja korkealla taivaan kannen alla liiteli leivonen liverrellen\nriemulaulujaan.\n\nSiellä täällä mäenrinteillä pistäytyi jo esiin joku ruohonkorsi\nmenneenvuotisten ruskeitten lehtien lomista. Nuo pienet esikoiset\nkurkistivat pelokkaina esiin, sillä olivathan he vain rikkaamman\nvehreyden arkoja ennustajia, toivon kirkkaaseen väriin puettuja kesän\nsanansaattajia.\n\nFreedrik kumartui maata kohti ja katseli miettivänä noita pieniä lehtiä,\nmutta äkkiä hänen muotonsa kirkastui, hän kohotti päänsä, ikäänkuin hän\nolisi unesta herännyt.\n\n-- Katsokaa näitä pieniä lehtiä ja umppuja! Ne ovat meidän kaltaisiamme,\nnämä kevään enteet -- sanoi hän. -- Me olemme vielä samanlaisia kuin ne,\nkevätkylvöä, isän ja äidin tulevaisuudentoivoa, mutta me tahdomme\neteenpäin pyrkiä, eikö niin? Jumalan avulla tahdomme tulla heidän\nonnekseen ja ilokseen koko elin-ajaksemme.\n\n-- Niin, niin, sitä me tahdomme! -- vakuuttivat kaikki.\n\n-- Me olemme nuoret ja raittiit kuin kevät. Katsokaa, kuinka se versoo\nympärillämme; kuulkaa, kuinka ilmassa suhisee meidän päämme päällä! Se\ntahtoo muistuttaa meitä käyttämään voimiamme elämän työssä, jotta emme\ntuhlaisi aikaamme. Oi, ihanaa on elää! -- Freedrik heilutti innokkaasti\nlakkiansa ilmassa.\n\n-- Minä toivoisin, että nyt jo olisi kesä -- sanoi Meeri.\n\n-- Niin, sitte saisimme jo jäädä tänne -- tuumasi Bruuno.\n\n-- Vielä täytyy meillä olla vähän kärsivällisyyttä -- sanoi Freedrik. --\nIsä ja äitikin odottavat hiljaisuudessa hedelmää kevät-oraistaan. Kevät\nantaa niin monta rikasta lupausta; toteuttakoon kesä ne kaikki! --\nKatso, Helka, kuinka täällä on hiljaista ja kaunista metsässä! Oi, miten\nmeidän köyhä Suomemme sentään on kauneudesta rikas!\n\nLäpi vihertyvän puiston läksivät nuoret takaisin Kerttulaan.\n\n\n\n"]