Maalaistalon elämää kuvaava romaani sijoittuu painostavaan kesäpäivään, jona ukkonen uhkaa ja talon emäntä tekee kuolemaa. Teos tarkastelee talonväen ja palvelijoiden keskinäisiä suhteita sekä maaseudun sosiaalista hierarkiaa jännittyneen odotuksen ilmapiirissä.
Urho Karhumäen 'Ukkonen uhkaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2871. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
UKKONEN UHKAA
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1934.
I.
Vihtori, renkipoika on heti päivällisten jälkeen lähetetty hakemaan emännälle pappia. Hän lojuu rattaiden etuistuimella poikittain polvet koukussa, hevonen saa astuskella harkintansa mukaan, jopa seisahtaa, jos haluttaa. Vihtori on vihainen, sillä hän on valvonut viime yönä ja olisi maannut ruokatunnin mieluummin tallinylisillä heinissä kuin tässä auringon terällä kärpästen piikiteltävänä.
Hukkasen Nestori, päivätyöläinen, makaa mahallaan kuumimmalla keskipihalla, potkaisee saappaansa kärjellä nurmea, mutta ei viitsi hälväistä niskastaan suppupaarmaa, joka on jo veressä kiinni ja imee himokkaasti. Lautamies on manannut Nestoria laiskaksi mieheksi äsken pihamaalla kärryjä rasvatessa. Se jurnuttaa mielessä yhä. Ja tuo paarman paholainen, milloinka sekin saanee tarpeekseen?
Tuvan tiskipöydällä loikoilee Helmi, punakka, reheväryntäinen piikatyttö. Jaatisen Miina on käskenyt tiskaamaan astioita ruokatunnin aikana, että sitten kerkiäisi niitylle yhtä aikaa toisten kanssa. Mokoma ruipelo, luulee kai jo hyväkin käskijä olevansa! Ja emäntä aina ennenkin työaikoina astiat on pessyt, parempikin emäntä. Helmi ei tiskaa, kiusallakaan ei nouse, makaa vain oikosenaan, vaikka pöydänreuna pingoittaa täysinäistä mahaa.
Mutta itse Jaatisen Miina, emännän sijainen ja arvollinen, istuu välikamarin keinutuolissa ja kutoo sukkaa, laskee silmiä, höpisee muutakin puoliääneen, koska vähäiset ajatukset eivät ota pysyäkseen ravistuneessa päässä. Oli se ihmeellinen Herran sallima! Pitipä joutua Annankin sanaa juoksuttamaan, kerrankin oikeaan aikaan!
Seinän takana puuhailee lautamies, talon isäntä, viisissäkymmenissä oleva äijänjärkäle, latailee piippuaan, mutta pysähtyy pitkiksi ajoiksi tuijottamaan akkunantakaisia avaruuksia. Mitään ei näy, tuntuu sitä enemmän. Ukkosta lienee ilmassa ja maassa, pahaa painetta on, mitä mahtanee ollakaan. Ei edes tupakka ota kunnolla palaakseen.
Pienen piharakennuksen eteisessä istuu talon vanha vaari verkkolankaa kävylle puikuttaen. Hän on ollut sokeana jo lähes kaksikymmentä vuotta, mutta kuulee hyvin, muutamat sanovat, että hän näkeekin, ja usein hän itsekin huomaamattaan sanoo: Niinpä näkyy! Hän on kuullut, mitä pihamaalla äsken on puuhattu. Ukkosilman paineen hän tuntee nykivinä pistoksina sivuissaan ja silmissään.
Sitten on vielä emännän pikkuinen kahdeksanvuotias Yrjö-poika. Hän etsiskelee halkoliiterin takaa sopivaa kaarnaa onkensa kohoksi. Kun väki lähtee niitylle, aikoo hän ongelle. Yrjö tahtoo tuoda sairaalle äidille muutamia isoja paistiahvenia. Silmälammelta niitä ehkä saisi.
Talossa ei ole enää muita paitsi sairas Helena-emäntä makuukamarissa. Hän on sairastanut jo kolmatta viikkoa kuumetautia. Lääkäri on käynyt tutkimassa ja määrännyt lääkkeitä, joista ei ole tullut apua. Viime yön hän on houraillut sekaisena, aamupäivällä ollut jälleen tajuissaan ja pyytänyt pappia.
Huone on päivänpuoleinen ja ylettömän kuuma. Astioita viruu sängyn vieressä lattialla, pulloja on tuolilla. Kärpäsiä pörisee seinillä, kattokoukusta riippuva liimapaperi pirisee niitä mustanaan. Milloin se lienee muutettu?
Tällaiselta näyttää Niemelän talossa hellepäivän ruokatunnilla. Omaruokaiset päivätyöntekijät ja apumuijat ovat jääneet eväineen niittylatoon. Ukkosta on ilmassa.
II.
1.
Sairas makaa jälleen tiedottomana, vain kuumeiset mielikuvat lentävät. Ne syöksyvät ja hyrisevät, vesisykkyröinä järven syvyyksiin, tuuliväkkäröinä taivaan korkeuksiin.
Hän kulkee milloin missäkin, tällä kertaa jälleen keinuvassa sukkulakelkassa, joka nousee ja laskee, sukeltaa mäkiä alas, syöksyy toisia ylös. Riemu riipoo sydäntä, pelko nykii olkapäitä. Monta kertaa hän ajattelee: Tämä on viimeistä menoa. Kaikkein jännittävimpiä ovat lyhyet kuoppamäet ja niiden takaiset äkkikäänteet. Hypähdetään ilmaan, painutaan, pudotaan kuin kaivoon, mutta samassa hengenvedossa ponnahdetaan koppipallona ylös. Käänteissä odottaisi joka hetki syöksähdettävän metsään, jokeen tai suoraan seinäkallioon. Se on kauheaa kiertämistä, pyörryttävää, mutta kuitenkin niin ihanaa. Ja kun jälleen rohkenee silmiään raottaa, niin ei ole mitään hätää. Lentävä villikelkka syöksyy vain suoraa maantieviivaa eteenpäin, ylös ja alas.
Nuori naurava mies katsoo vieressä. Hän istuu vähän kumaraisena kuin pikilangoilla ompeleva suutari tai suuri hiirtä kyttäilevä kissa. Kuka hän lieneekään? Ei mitään pelättävää, Niko hän vain on, nuoruuden ystävä. Mutta onpa hänellä hurja hevonen.
Nyt hän tuijottaa taas kiinteästi eteensä, mutkaista tietä ehkä. Kallioseinän lävitse hän varmaan näkee noilla silmillään, jotka hehkuvat kuin palavat hiilenpäät. On päästy taas suoralle, koska hän kääntää päätään ja nauraa. Suu avautuu rakoselleen. Sieltä välkähtää valkoinen hammasrivi: lammaskatras, koivikkometsä, muuttolintujen rykelmä lahdella auringonpaisteessa.
Näin he kiitävät tuulissa ja pilvissä, niin kaiketi, ellei silloin tällöin vilahtaisi sininen vesi, vihreä metsänharja tai ruskea maantienselkä. Niko hiljentää vauhtia. Sukkulakelkka kääntyy ojasillan ylitse metsätielle. Vähän aikaa vielä sytkymistä, hyppimistä, kunnes sekin lakkaa. Hetkisen perästä kuuluu vain käen kukahtelu.
He ovat pysähtyneet päivänpuoleisen mäen laitaan. Alhaalla uhoaa suoräme, siellä on lampikin, vesi välkähtelee kuusen oksien lävitse. Hän ei ehdi itse nousta. Väkevät kädet nostavat, pusertavat. Kekälesilmät lähenevät, polttavat. Mutta lammen silmä näkee ja varoittaa. He juoksevat alas suolle muuraimeen.
He eivät liiku kuin marjamiesten pitäisi, vaan harppovat rämettä käsikkäin, naureskellen. Muuraimet nuokkuvat heiluvilla mättäillä mehevinä hilloina, suopursu tuoksuu. He poimivat kilvoitellen, syövät ja heittelevät hettopäitten ylitse toisen suuhun tarkoittaen. Sattuu minne sattuu: nenään, korvalehteen, vain muutama sujahtaa pääskynä aukosta sisään.
Nyt Nikolla on kourantäysi suuria muuraimia, jotakin kujetta kai on mielessä, koska silmä välkähtää. Hän yrittänee väkisin syöttää. Ottakoon kiinni, jos saa!
He hyppelevät peräkanaa mättäältä mättäälle, vilkkuen, läähättäen, ensin mäkeä, sitten lampea kohti. Mänty lammen rannassa olkoon rauhoitettu paikka. Hän pomppii upottavia mättäitä ahdistajan edellä.
Mutta läähätys kuuluu yhä lähempää. Hän tuntee sen kuumina puuskauksina niskassaan. Jos vielä jaksaisi muutaman hyppäyksen, niin ei tavoittaisi.
Ei saanut kiinni, vaikka riipaisevan lähellä jo oli. Enempää arvelematta he hyppäävät lampeen, mulskis, moiskis. Lieneekö tuo hyvä uimaan? Hyvä on, jos kiinni saa. Hän ui keskelle, siellä on syvää ja voi sukeltaa, jos viimeinen hätä tulee. He ovat jo sukeltaneet. Ihmeellistä, miten keveästi kulkee, eikä ahdista henkeä vähääkään. Aurinko häämöttää kalpeana huoneen korkuisen vesiseinän lävitse. Edellä uiskentelee pieniä mustaeväisiä ahvenia, takana yksi kummallinen kala. Tuntuu kuin se ajaisi takaa. Onko se mikään kala? Jos on haikala tai valaskala, niin se nielee kitaansa. Kiirettä ahvenet, uidaan suoraan pohjaan päin!
Mutta suuri, kala painuu samaa tietä. Ihmeekseen pakenija huomaa takanaan toisenkin suuren pyrstön, joka meloo kiivaasti sinne tänne. Miten se noin lähellä ja tutuin liikkein? Sehän on kiinni minussa, minun oma pyrstöni! Milloin olen kalaksi muuttunut?
Hän ei ehdi sitä enempää miettiä, sillä ajava kala on ehtinyt lähemmäksi. Tuntuu kuin se jo hipaisisi pyrstöevän latvoja. Käänteissä saattaa nähdä sen silmät, joista loistaa riemullisesti kiihottava välke. Veri läikähtää niskasta pyrstöön, toivoisi, että se uisi nopeammin, sukeltaisi alle ja tönäisisi selkäevällään. Kuinka kala tällaisia osaa toivoa? Onko ehkä kutuaika, olenko maitikala vai mätikala? Ei, ei, pois, ei kala osaa, ei saa ajatella sellaisia.
He sukeltavat pohjaan päin yhä syvemmälle. Vesi pimenee ja kylmenee. Ajaja ei ole jäänyt vähääkään, pysyttelee vain vanavedessä, niinkuin pitäisi pyrstöstä kiinni. Pohjamuta on jo edessä. Kääntyäkö, vai kaivautuako sisään?
Ei ole aikaa miettiä. He työntyvät mustaan mujuun kahtena sätkivänä kiilana. He kaivautuvat yhä syvemmälle märkään mutaan. Kääntymisen varaa ei ole, sillä takana sätkii tulppa, maitikala ja tulikekäle, joka ei edes vesimudassa lakkaa hehkumasta.
Mutakerrokset kiintenevät, tuntuu jo tukehduttavan, mutta ajaja ei hellitä. Ei voi kääntyä enää katsomaan, minkä näköinen se on. Mutta pakenija näkee sen lävitseen: silmät, hampaat ja suumalon. Onko ahvenella hampaat? Tällä kuitenkin on, valkoinen hohtava rivi, takana välkkyy pari kullan keltaista. Kultakruunuissako se kulkee? Merkillinen ahven.
Kohta varmaan se puraisee pyrstön latvaan, koska niin odottavasti kutkuttaa. No, puraisisi jo! Ei, yhdellä tempauksella käännähdys ympäri ja tunnustelua mudan lävitse huuliparit vastakkain. He nuuskivat kauan mustaa mujua. Se kirkastuu ja lämpenee. Kalaruumis, jopa pyrstökin lämpenee, liikkuu, sykähtelee.
Tämä on hassua, peräti luvatonta. Ei nyt ole kutuaika, eivät he ole oikeita kaloja eikä kala osaa ajatella, tällaisia ei kuitenkaan.
Pois, pakoon! Syöksähdys sivuun, riipaisuja ylöspäin. On helpompaa jo hengittää, ruumis liukuu keveämmin, vesikin jo huuhtelee selkää. Mutta kultakruunuinen seuraa varjona vanavedessä. He kohoavat kahtena kiitävänä kuulana valon kajoa kohti keveämpiin vesikerrostumiin.
Se on taas uinut kiinni, viiltelee vettä ja väläyttelee värejään. Kiihkoisa kilpauinti alkaa jälleen. Hyppäisiköhän se perässä, jos poukahtaisi ilmaan? Päivä jo välkkyy sinertävän vesiakkunan lävitse ja aurinko vetää punaisena tulipallona. Vielä syli, puoli, nyt hyppäys veden pinnassa.
Pitäisi kai pudota takaisin veteen? Kuitenkaan ei kuulu moiskausta. Olisipa somaa, ellei putoaisi lampeen enää ollenkaan. Miten keveältä uiminen nyt tuntuu. Sehän on leijaamista, suoraa kohoamista aurinkoon päin. Muita leijaajia kiitelee ympärillä, hopeaa ja kultaa välkähtelee niiden kupeista.
Eivät ne olekaan kaloja, siipisivuisia perhosia, mitä lienevät. Eiväthän kalat voi ilmassa uida. Voinhan itsekin, ehkä en olekaan enää kala.
Suuret kullankeltaiset perhonsiivet välkähtävät vähän ulompana. Siinäpä se, kultakruunukin jälleen. Riemu tempaisee altapäin kuin tuuli ja kohottaa kiitäjät ylemmäksi korkeuksiin. Ei ollenkaan tarvitse enää lentää, leijailee vain. Niin he kohoavat siivenkärjet toisiaan sipoen. Uskaltaa katsellakin jo. Alhaalla vihertää metsä ja kukkaisa niitty, sinisenä, keltaisena.
Vauhdin liuku vetää, aurinko lienee lähempänä, ehkä sekin jo vetää. Pysyisiköhän kultasiipinen mukana, jos suunta kävisi suoraan aurinkoon? Mitäpä jos koettaisi, kuinka sitä muuten tietää.
Niin he kohoavat jälleen. Maa on häipynyt näköpiiristä, taivas lienee jo lähempänä. Kultasiipi ei ole jäänyt eikä tavoittanut. Miten käynee, ennenkuin ollaan auringossa asti?
Juovuttava tuulenpuuska puhaltaa perhot soikulapalhoiksi ja tempaa heidät valtoihinsa. Kahtena nuolena he etenevät valomerta pitkin. Ajaja kiitänee hituisen nopeammin, se lähenee, lähenee. Ei löydy paikkaa, minne sen edellä piiloutuisi, vain valon säteilyä huimaavassa korkeudessa.
Se saavuttaa, jo koskettaa. He eivät ole enää ihmisiä, eivät kaloja eivätkä perhoja, vain kaksi suutelevaa elopisaraa avaruuden äärettömässä valomeressä. Eivät he ole enää edes kaksi, vaan yksi. He ovat hehkuneet, sulaneet ja — rauenneet.
Helena herää todellisuustajuun kuumeisena, väsyneenä. Hänen muistiinsa kertautuvat äskeiset, kertautuvat entiset. Näinkö yhä palan, niin unessa kuin elämässä, näinkö vielä kuolemassa? Parempi on naida kuin palaa. Olen nainut Ja kuitenkin palan. Mikä olen? Missä liikunkaan?
Tuttu huone, tuttu vuode. Satojen unettomien öiden sanattomat todistajat. Astioita lattialla, lääkkeitä pöydällä ja kärpäspaperi katossa mustanaan pirisevää tuskaa.
Joku kuolee tästä talosta tänään tai huomenna, niin on unessa selvästi ilmoitettu.
Se on jo koko talonväelle ilmoitettu. Kuolevalle haetaan pappia. Onko vaari sairastunut ja tullut jo niin huonoksi?
Mitä! Kenelle pappia? Minulle sitä haetaan! Kuolenko tänään? Herra armahtakoon! Minäkö tänään tästä talosta kuolen?
2.
Pitäisi nousta jo, Nestori tuntee sen ruumiissaan. Kohta äijä tulee ja närisee. Saakeli, minkälaiseksi orjaksi ihmisen pentu on luotu tähän vaivaiseen maailmaan! Kärpäset pirraavat ja päivä pistää. Vieläpä tässä hyvääkin herkkua kuin tällaista makaamista, eikä sitäkään pidä saada tarpeekseen. Mitä enemmän tätä ajattelee, sitä enemmän se jurnuttaa. Ja vaikka ei ajattelisikaan, niin kuitenkin jurnuttaa.
Niinkuin äskeinen kärryjen rasvaaminenkin. Mihin nyt semmoinen hoppu ja kiire? Ja olisi kai sen yhden papin kyydinnyt rasvaamattomillakin rattailla, jos oli niin kiire. Tai olisi äijä itse rasvannut, eipä hän juuri heinätöissä selkäänsä katkaise. Päiväläinen se työnnetään ruokatunnillakin joka paikkaan ja sillä välin puuro jäähtyy ja voisilmä juoksee huut’hemmettiin.
Voisilmäkö, mitä sanoinkaan? Miten olematon silmä mihinkään juoksee? Voitako päiväläisen puuronsilmään? Ennemmin kai tämä naimaton para juoksettaisi omat herasilmänsä ulos kuopistaan. Emännän vaalissa varmaankin tuli tänne, toiselle saivarennylkijälle. Älä nuolaise kesken aikojaan. Entinen ei ole vielä kuollut, eikä tiedä, tokko hevin kuoleekaan. Itse ikäsi puolesta joutaisit, ja muutenkin, marto luuska.
Nestorin pitäisi nousta edes sen verran, että väistäisi päivän kipeimmästä helotuksesta katveen puoleen, mutta kun ei saa irti mahaa eikä nokkaa. Niinkuin joku niskasta painaisi kuonoa siihen kaikenhajuisilla laskivesillä höystettyyn pihaketoon. Hän koettaa saada ajatuksen juonesta kiinni, mitä tuumiskeli papista ja kärryjen rasvaamisesta, ei saa, päätä huiputtaa.
Huiputtaa... huiputtaa niin, saakeli sitäkin, mitä mä sanoinkaan. Niin no, jokainen huiputtaa. Pappi huiputtaa ja lukkari huiputtaa. Ja akka, jokainen akka huiputtaa niin paljon kuin osaa ja kerkiää, kuolee eikä kuole kuitenkaan, on se ennenkin nähty.
Tästä narusta vetäen Nestori saa esiin oman akkansa, josta ei aivan vähillä eroon pääsekään.
Siinä se on minulla eläväinen, jumalanluoma. Missä nytkin lienee jokirannassa pyykkiä lutraamassa ja laiskoille puulaakin miehille häntäänsä lieruttamassa. Niitä pitääkin vetelehtiä niityn alla pitkin kesää, äijä äijän perään lontii ja lontii. Ja tästä sitten maksetaan puulaakin puolesta hyvät viikkorahat.
Tukkilaisten koiruuksia ajatellessaan käärmeentyy Nestori yhä enemmän.
Puulaakin miehet ovat luvattomilla vesillä kalastaneet, siitä laulaa koko kyläkunta. Tietää Nestori sen itsekin, ettei Kalle-poika, lähinnä vanhimmainen, ole hänen omansa, se on joen tuomaa, puulaakin peruja, kuka menee takaamaan, vaikka olisi koko puulaakin osuustoimintaa. Senvuoksi Nestori vihaa tätä saastaista sakkia, ei ole joelle lähtenyt eikä milloinkaan lähde, pirulaisten joukkoon.
Tästä asiasta ei enää ole pahaa haittaa. Hän on keksinyt sellaisen vastamyrkyn, ettei russakka nouse sänkyyn. Kun sopivaan aikaan laskee, niin eivät vilkaisekaan, haistavat nuo haaskat toki senverran. Niinkuin vene vesilastissa, ei nouse kokka eikä keiku peräpuoli, kuinkas tällainen alus laiskalle varkaalle kelpaisi.
Nestoria naurattaa keksintönsä. Hän on saamaisillaan sen johdosta kutkuttavan ajatuksen päästä kiinni, mutta juuri sillä hetkellä pieni eläväinen nipistää vatsanahkaa kuin naskalilla pistäisi. Hän kahmaisee kiivaasti paidanaukosta vyön alta ja saa sen kiinni.
Se on vain keltiäinen, viheliäinen, niin pieni, että tuskin pysyy peukalon ja etusormen välissä. Mistä voimasta lykkää kuitenkin noin tulenpolttavan myrkyn? Nestori ei heti jaksa keksiä, mitä tuolle pahuukselle tekisikään. Liian juhlallista olisi nousta sitä voimatoimenpitein mestaamaan. Hän miettii, keksiipä vihdoin oikein hyvän keinon.
Hän pitää sitä edelleen hyppysissään ja syljeskelee rautamon leveälle lehdelle järven, jonka keskelle jää pieni saari. Sinne putosi syntipukki, valtameren saarelle, niinkuin ennen muinoin pudotettiin maailman suurin Anttiristus, se Napoleoni! Ruittaa vielä tulenpolttavaa myrkkyäsi ristityn ihmisen mahanahkaan, saakelin saksanpukki! Miten tuollaisesta neulanpiikistä lähteekin niin paljon, sen ihmeen alta ei irti pääse. Ja kun vielä jää sätkivät kuoretkin.
Keltiäinen aikoo kahlata ylitse. Turhaan räpistelet! Hän syljeskelee lisää, pienentää saarta. Ongi, mitä ongit, etpä kuitenkaan enää ruiskauttele!
Saatuaan elinkautisensa näin varmaan korjuun Nestori jälleen mietteissään juontuu omaan akkaansa, jolla hänen käsityksensä mukaan on enemmän tai vähemmän näitä samoja myrkkykeltiäisen ominaisuuksia.
Ja kengät tälle pitäisi pyhäksi puolipohjauttaa, kun kirkkoon mukamas. Mitä kissat kirkossa, pois sieltä suntio koiratkin ajaa.
Hän sohii heinänkorrella napoleoniaan, joka urvakkaana jälleen mielittelee meren yli päästäkseen.
Mielellään kai Jänis-suutari akan kengät puolipohjaisi, korot korjaisi ja naulatkin raspiaisi, hyvää maksua vastaan vielä pulituurilakkaa kupeisiin vetäisi, kyllä minä sen uskon. Mutta siitä ei tule asiaa, hyvä naaraskeltiäinen. Älä luule, että täällä ollaan niin huiputeltavia ja peukalo ympäri kääräistäviä. Vai vielä puleerattavaksi! Entäpä ei korjata ollenkaan, annetaan olla kupeet auki, varpaalliset puhki, talvellakin.
Valtameri on pahasti kuivahtanut ja keltiäinen jälleen karkauspuuhissa. Suuri sylkymossaus putoaa heikolle puolelle.
Sittenpä on saakeli, ellet lakkaa nostelemasta koipiasi Kummalleko se lienee tarkoitettu? Kummallekin, akkaa hän ajattelee, mutta keltiäistä hoitelee siinä sivussa. Hän päättää itse korjata kengät, vanhasta pieksun pohjasta lätkäyttää puolipohjat ja pikeämättömällä langalla kurnaisee kylkipaikan. Nosteleeko vielä sittenkin hameitaan, että kintut vilkahtelisivat.
Itsepäisesti pyöriskelevä keltiäinen on pahasti ymmällä viisaan arvoituksensa edessä. Se yrittää nopeasti kipertyä selkäänsä härnäävään heinänkorteenkin, mutta saa sen johdosta toisella heinällä näpsäyksiä kuonoonsa. Helppoa kai sinun sieltä olisi nousta, Jaakopin tikapuita taivaaseen! Olisit pitänyt myrkyt rakossasi, mikäpä olisikaan nyt heinäturpeessa makaillessasi!
Mutta Nestorilla itsellään ei totisesti olisi enää makailemisen varaa. Jo pitäisi nousta, jos vain saisi mahansa irti, mutta kun ei saa, niin ei saa. Puolustellakin tätä toki vielä saattaa.
Menkööt omaruokaiset edellä, laiskemmin tekevät, aina. Entäs kärryjen rasvaus päivällisaikana? Siitäpä jälleen ajatusvarsat karkaavat kauaksi luvattomaan heinikkoon.
Kuinka emäntäkin sairastamaan, kuolemantautia keskellä parasta heinäaikaa? No sittenpä lautamiehen ei tarvitse hänelle enää kenkiä puolipohjauttaa, kerran vain kustantaa sänkyyn papit ja ripit. Ripit hän tarvinnee, tämäkin ihmisparka. Kenenkäpä nutussa ei pölyä liene, jos päivää vasten ruvetaan kopistelemaan. Ikuinen rangaistus on edessäsi, emäntäparka, kiehuva valtameri ja Sant-Helena. Ellei pappi ehdi hätiin ja pelasta sieluasi tulihelvetistä. Näpsä temppu ja vähästä riippuvainen, jos on, tiedä häntä?
Mihin se myrkynkipene nyt hävisi? Meri on ja saari, mutta napoleonia ei näy missään. Selitys löytyy pian. Heinänkorsi on kaatunut vangitsevaisten vetten ylitse ja rangaistusvanki on hävinnyt tipotiehensä. Jopa myrkyt lykkäsi!
Jo vihdoin Nestorin itsensäkin pitäisi hävitä. Jos nousisi ja lähtisi vähin äänin kuin keltiäinen saareltaan, pääsisi vielä ehkä ipoiltikseen. Ei pääse, koska miettii ja jahnaa saamatta itseään irti maasta. Ovi käy ja lautamies astuu pihamaalle.
— Aiotko pitää rokulia iltapäivän?
Hylky, miten häijysti sanoi! Nestoria korpeaa lautamiehen piikikkäät sanat, koko iltapäivänä hän ei saa niitä mielestään. Rokulia, kuka tässä on pitänyt rokulia? Olisi pitänyt kysäistä selvällä suomenkielellä.
Omaruokaiset ja apumuijat makailevat vielä ladolla.
— Töihin, akat! Vai aiotteko pitää rokulia koko iltapäivän!
Jestas sitä ääntä. Se on hyvääkin pehtooria ollakseen, mokomakin... Akat pääsevät ulommaksi. Heillä on hauskaa suihkaistavaa niin yhdellä kuin toisella.
3
Sairas on tyyntynyt, nukkunut hiukan ja herännyt jälleen. Hänellä on nyt selvä hetki, miten pitkä tai lyhyt, sitä on vaikea ennakolta tietää. Se on kuin päivänsäde seinällä, saattaa säilyä, yhtä helposti peittyä, riippuen siitä lähestyykö pilvi vai onko kirkasta. Tätä ei tiedä sängystä katsoen.
Hänen pitäisi nyt selvänä hetkenään ennakolta keriä elämänsä sekaista lankavyyhtiä. Myöhäistä se sitten on, kun pappi tulee. Joko lienee matkalla? Kun löytäisi oikean pään, ehkäpä lanka siitä vähitellen alkaisi juosta. Mitähän, jos yrittäisi alkupäästä, niin alkupäästä todella tällaista vyyhtiä lienee alettavakin. Niinpä tehtaan vyyhditkin tavallisesti aloitetaan. Hän ei tiedä, onko elämänlangalla mitään yhteyttä tehtaan pumpulilangan kanssa, kuitenkin hän etsii nyt alkupäätä vyyhdin keskeltä, koska on saanut siitä ajatuksesta kiinni.
Hän ei pääse kuin kahdeksantoisvuotiaaseen saakka, jääköön loppu. Hän on orpotyttö, äidin kuoleman jälkeen, vielä vuosia holhouksen alainen. Toisena holhoojana on oma isä, toisena Niemelän lautamies. He keskustelevat keskenään holhokkinsa tulevaisuudesta ja päättävät yksimielisesti, että hänet on naitettava, ennenkuin joutuu lailliseen ikään. Naittajaksi ryhtyy isä, ottajaakaan ei tarvitse toisesta pitäjästä etsiä, siksi lupautuu holhoojasetä, Niemelän lautamies. Asia on päätetty, kuulutusta vajaa. Mutta tyttö ei halua. Etkö halua? Suureen taloon lautamiehen emännäksi!
Helena ei voi kyllin vakuuttavasti selittää, ettei rakasta holhoojaansa, lautamiestä. Rakasta! Mitä höpiset? Luuletko, tyttöparka, että tavallinen talonpoikainen ihminen kerkiää sellaisiin höperyyksiin? Enon viisas emäntäkin jo mokomalla päähänpistolla nauraa. — Keität, hoidat muut taloushommat ja synnytät lapsia, se on tehtäväsi Niemelän lautamiehen emäntänä. Jätä herraskaisille rakastelemisen narripelit! Maininta Haukimäen Nikosta, joka viime talvena on Amerikkaan lähtenyt, pahentaa vain asiaa, mikä kypsyy hirvittävän nopeasti sen jälkeen, kun enon emäntä on tarttunut ohjaksiin. Tuskinpa kuulutus miehiltä olisi niin pian joutunutkaan.
Lieneekö hän ollut täydessä ymmärryksessä edes silloinkaan, kun asia lopullisesti lukkoon lyötiin. Käynti pappilassa Niemelän oriilla, toinen käynti uudelleen kolmen viikon jälkeen, ovat jälkeenpäin muistellen kuin unen näköä. Mutta Luotolan Helena on nyt se, mistä viime viikkoina on paljon puhuttu, Niemelän lautamiehen emäntä. Asia on mennyt täydelliseen umpisolmuun toisten toimittamana, melkeinpä niin, ettei asianomainen itse ole sitä huomannutkaan.
Sydän jyskää, veri kiehuu. Kerinpuut alkavat hyristää, lanka kuumenee. Hän pidättelee sitä, muuten täytyisi alkaa alusta, ja siihen ei hänellä ole varaa.
Helena on nyt uudessa paikassa taloustehtäviä hoitamassa, ei tyttärenä eikä piikana, vaan emäntänä ja vaimona, joka ei aavista asemansa velvoituksia. Vihkiminen ei ole antanut mitään lisävalaistusta, hän on sama pelokas ja kokematon tyttö tänään Niemelässä kuin eilen Luotolassa tietämättä vielä, mitä avioliitto tylyn, hillittömän ikämiehen vaimona kahdeksantoistavuotiaalle merkitsee. Se on orjuutta pahempaa, ruumiin raiskaus, sielun kuolema, hukkuvan toivoton hätähuuto syksyisellä ulapalla, josta ääni ei kanna mihinkään rantaan.
Sairas kiihtyy eikä pysty enää hallitsemaan kerinpuitaan. Ne vilistävät viheltäen, lanka juoksee tikkujen ylitse. Se ei olekaan enää pellavainen kudontalanka, vaan kuumasta ahjosta juokseva rautalanka, tulenkarvainen.
Se hehkuu ja laajenee. Se on virta, joka nousee ja laskee, miten vain, minne vain. Nyt se on jo tulviva joki; punaista vettä hulveillaan. Ylhäältä maantiesillan alta syöksyy tukkeja, massoja, suuria tiilikiviä ja pitkiä rautanauloja. Kummallinen vesi, joka kaikkea kannattaa. Se on lähtenyt ehkä teurastushuoneesta ja juoksee Punaiseen mereen!
Sinne se katosi, putosi, koska ei enää mitään näy. Näkyypä, rannalle rakennetaan taloa. Rakentajat ovat tuttua väkeä: isä, täti, holhoojasetä, pappikin mustatakkisena liperit kaulassa. Mitä taloa te näin kovalla kiireellä rakennatte? Odota vähän aikaa, niin näet! Hänelle naurahdellaan. Kukaan ei tahdo eikä jouda lähemmin selittelemään, touhuavat vain kovasti kirveineen ja naulausvasaroineen.
Hän ei haluaisi enää katsella heidän rakennustaan. Siitä nähtävästi tulee koirankoppi, markkinahäkki, jossa sutta tai karhua kuljetetaan. Ehkä he ovat asettaneet sen alle vanhat kärrynpyörät. Hän kyyristyy katsomaan. Sinä hetkenä monet tukevat kädet tarttuvat häneen ja työntävät hänet pienestä luukusta sisään. Enon emännän ilkamoiva ääni kuuluu: Kas niin, älä pyristelekään enää, luukku on lukossa! Toinen, papillinen ääni täydentää: Lisääntykää ja täyttäkää maa!
Kenelle he puhuivat? Hän katselee ympärilleen, mutta ei huomaa enää ketään. Minutko he vangitsivat? Hän käväisee hätäisesti kaikki ovet ja luukut. Jokainen niistä on kiinni, edessä puomi, lukko tai salpa.
Mutta vieläkään ei hän tahdo käsittää, mitä tämä merkitsee. Olenko minä se peto, jota varten tätä häkkiä niin tulisella kiireellä rakennettiin? Mitä pahaa olen tehnyt? Älä pyristele enää! Lisääntykää ja täyttäkää maa! Kenelle se oli tarkoitettu?
Meille kahdelle! Se rävähtää jostakin ylhäältä päin, ilkeästi pintaa karmien kuin harakan nauru. Pienestä kattoluukusta irvistää karvainen apinanpää. Vanki kyyristyy kauhistuen etäisimpään nurkkaan. Missä hän aikaisemmin on nähnyt tuon ruman pään?
Tämä ei voi olla totta! Avatkaa luukku, päästäkää ulos! En tahdo, en jaksa ruveta elämään häkkikopissa, apinan kanssa!
Ei kukaan kuule eikä vastaa. Apina pudottautuu alas, kiirehtimättä naureskellen, karvaisia käpäliään hieroskellen. Se lähenee. Hän pakenee. Se ajaa takaa pienessä häkissä nurkasta nurkkaan. Epätoivoisena hän helistelee moneen kertaan koeteltuja lukkoja ja luukkusalpoja, jos kuitenkin tapahtuisi pelastuksen ihme ja jokin niistä aukeaisi.
Mutta sitten hän muistaa kertomuksen jalopeurasta ja miehestä. Hän pysähtyy ja kääntyy katsomaan petoa silmiin.
— Älkää peloittako enää enempää, päästäkää minut pois! — Sinutko pois, oletko hullu! — Vaikka hullukin, kunhan päästätte vain pois! Apina nauraa keltaisten hampaittensa takaa, mutta vanki jo kimpaantuu: — Minä tahdon päästä pois! Olen toki vapaa ihminen!
Apina nauraa niin karmivan ilkeästi kuin lasinpalasia jauhaisi vanhalla kahvimyllyllä.
— Olet vapaa. Katso kattoon! Joko huomaat, miksi tätä laivaa nimitetään? — Avioliitto! — Aivan niin, lintuseni, selvillä latinalaisilla puustaveilla. —Tämä on kauheata! En tahdo tätä, en millään hinnalla, en, en... — Minäpä tahdon. Mitä varten sinut olisin ottanut, ellen tahtoisi. — Oletteko peto! En rakasta teitä. — Se on sinun asiasi, mutta älä siitä koko maailmalle huuda. Nyt suuta poikki, taikka...
Apina ajaa häntä jälleen häkin nurkasta nurkkaan leveä suu huohottaen, silmissä verestävän himokas kiilto. Hän kompastuu, peto saavuttaa, repii, raatelee. — Tappakaa kerrassaan! — Entä jos tapankin, ei kukaan perään kysy, jos taitavasti tapan!
Helena herää. Onko hän taas nukahtanut ja nähnyt pahaa unta? Missä lanka ja vyyhdinpuut? Tuolla, juoksee jälleen tasaisesti, vähän vain täytyy pidättää. Hän on iloissaan, ettei sen syvemmin ja kauempaa nukahtanut. Entä uni? Ei se aivan näin tapahtunut, mutta eipä juuri toisinkaan. Lautamies oli humalassa ja pahapäinen, lukkosi oven, uhkasi, raiskasi. Onneksi kaikki unessa meni niin nopeasti ohitse.
Hän tahtoisi nukahtaa vielä edelleen, jos sillä tavoin pääsisi pari pahaa vuotta eteenpäin.
Kätilö ei tahdo näyttää lasta hänelle, niinkuin hän ei jo siitä aavistaisi, ettei se ole tavallinen, hän on vaistoillut sitä jo muutenkin. Kun kätilö monen vaatimisen jälkeen viimein tuo sen näkyviin, ei siinä olekaan mitään uutta. Tuijottavat eläimen silmät, lättänenä, juuri tuon näköisenä hän on katsellut sitä monet kerrat unissaan, viallisena sammakkona, tuijottavana vasikan päänä, monena onnettomana oliona, lapsiraukkaansa.
Se kuolee ensimmäisellä kuukaudellaan. Hän päättää, ettei tahdo enää toista. Vastakeinot on keksittävä, millaiset tahansa. Painukoon elämä ikuisiin syvyyksiin, vaikka ennemmin sammukoon, kerrassaan.
Mistäpä hän, nuori kokematon vaimoparka tietäisi, mitä monet viisaammat tietävät, mutta kun hän ankarasti pohtii ja ajattelee, niin hän omia teitään kulkien johtuu vaistonsa opastamana samaan. Hän pidättelee ja ohjailee elinjuoksujaan, olkoon se syntiä tai mitä tahansa. Vähitellen hän tulee niin taitavaksi, että ohjailee tuota hyökkäilevää väkivallan tekijääkin, keksii hänen heikoimmat kohtansa ja pelastautuu viekkaudella. Toisinaan kuitenkin peto pääsee irti, silloin ei auta mikään. Ainoana turvatienä on sisäinen vetäytyminen kuin simpukan pako. Onnistuminen antaa uutta voimaa ja intoa. Näin hän säilyy kuukaudesta kuukauteen, jopa vuodesta vuoteen.
Väsyttää. Hän tahtoisi muutenkin jälleen nukahtaa. Miten käy kerimisen, pääseekö hän eteenpäin enää ollenkaan? Levähdettävä kuitenkin on. Hän sulkee silmänsä hetkeksi vain.
Lanka juoksee näinkin, sepä omituista. Jos hän puristaisi, niin se katkeaisi. Hän ei voi puristaa, eipä liioin voi avata silmiäänkään, juoskoon onnellaan.
Hän on tiedottomasti varautunut tätä tapahtumaa varten pitkän aikaa. Voimaa on latautunut sieluun, ruumiinkin herskyviin kudoksiin. Hän suojaa ja pidättelee sitä taitavasti, ottaisi vain, ei antaisi milloinkaan kuten saituri ahnehtiessaan. Mistä tämä elämänjano ja ahneuden vimma? Jotakin on ilmoitettu, jollakin ihmeellisellä tavalla, muulla tavoin hän ei osaa sitä itselleen selittää. Hän janoo kesää kuin talvinen oras tai umppuun kätkeytynyt lehdensilmu.
Se tulee, lämmin keskikesän iltapäivä. Hän on lähtenyt ostoksille Lampisen kauppaan. Hänellä on hyvää aikaa, illallinen on valmis ja iltalypsyyn pari tuntia. Hän astuskelee hiekkaista tietä avojaloin, vaatetus on puolinainen ja keveä, ei liinaa edes päässä.
Sisäinen olotila on melkeinpä yhtä kepeätuntuinen. Kevätpuoli on ollut erittäin lämmin ja suotuisa. Hän on muokannut tavallista suuremman kasvitarhamaan ja istuttanut sen kosteauhoiseen multaan kaalia, sipulia ja hyötymansikoita. Koivupuistikkoakin hän on siivoillut, vispilöitä tehnyt, uinut joka päivä, ja leppoisasti hierovasta vedestä noustuaan jälleen syleillyt aurinkoa avoimin käsivarsin. Sisäiseksi riemukseen hän on tullut toteamaan, miten paljon ihanuutta kesäinen luonto voi tarjota sellaisellekin ihmispoloiselle, joka parhaintaan on vajaa, hänellepä ehkä liiatenkin.
Niinkuin nyt vielä tämäkin, ylimääräinen huvimatka. Hän kävelee pyöränraidetta, joka on alemmaksi painunut, hypähtää sieltä vaihteeksi keskitielle, missä jalkaterä uppoaa hauskasti lämpöiseen santaan. Hän ei voi kauan kävellä siinäkään, sillä ojanpientareella kasvavia punavalkoisia kissankäpälän töppänöitä on mentävä kädestä ottaen tervehtimään. Muutamia meheviä mesimansikoitakin hän sillä käynnillään löytää ojamättään kätköistä.
Vähäisellä notkomaalla on tuoreen nevailman tuntu. Kaksi rehevää muuraimen hillaa on uskaltautunut ojan reunaan saakka ylvästellen, avopäin. Saavat hengellään maksaa rohkeutensa. Ehkä se lienee muuraimen kannalta katsottuna varsin mieluisa matkan pää. Etäämpänä nevamättäillä vilkuttelee toisia. Hän on kahden vaiheella, eipä kuitenkaan viitsi lähteä nevaa harppimaan.
Mutta pienen kiehuvasilmäisen ojalähteen kiusausta ei kukaan jaksaisi vastustaa. Sen laidalla on käpristynyt tuohilippi. Kuinka moni kulkija sillä lieneekään jo janoansa sammuttanut. Yhtä moni tahi useampi on juonut ojanpohjalla käsiensä varassa maaten. Niinpä hänkin tällä kertaa juo.
Se ei ole varsin helppoa, mutta sitä hauskempaa. Tuntuu kuin ojanpohjalla virtaileva lähdevesi kutkuttaisi lämmintä ihoa, ehkäpä se hieman kosketteleekin varpaisiin ja polviin ja puseroavautumasta luvattomasti kurkisteleviin rintapäihin. Sisällä, suusta alkaen kulkee toinen vesisuoni. Sen tie lienee vieläkin mutkallisempi. Monilla tahoilla tuntuu sen kylmältä vaikuttava sytkähtely.
Hän on juonut kyllikseen ja hyvän kulauksen vielä sen jälkeen. Jo pitäisi nousta, mutta valkoisia hiekkakiteitä poreileva lähteenpohja vetää puoleensa väkevästi. Ne ovat kuin hopeakiteitä. Mistähän asti vesi niitä kiehittänee? Ja mistähän asti itse vesi tulee ja minne katoaa? Mitä kauemmin lähdettä katselee, sitä ihmeellisemmältä se näyttää. Se ei olekaan enää lähdesilmäke, vaan sykkivä elosilmä, joka keittää elopuuroa välkkyvistä hopearyyneistä.
Väristys lyö hänen lävitseen. Ehkä hän on juonut liian paljon kylmää vettä tai maannut liian kauan virtaavan vesisuonen kohdalla. Tai ehkäpä hän itse on hopeapisaroita kumpuileva elolähde.
Mitä noin hulluja kuvittelee. Hän hypähtää ylös maantielle ja jatkaa matkaansa ripeästi. Näin hän aikoo yhteen menoon kauppapuotiin saakka, se on jo tuolla vähäisten mäkikukkuloiden takana. Hän menisikin jo varmasti, ellei ensimmäisessä mäenrinteessä kasvaisi valkoapilaita. Koko penger tuoksuu valkoisenaan, kuin kukitettu sängynpeitto olisi heitetty siihen tuulettumaan. Hän heittäytyy viereen pitkälleen, nyhtäisee pari kukkaa nenään kuin lapsena ennen.
Tuuli suhisee haapapuissa, aurinko lämmittää, koko maailma tuoksuu kukkivalta valkoapilaalta. Läheisellä hakamaalla kilkahtelee tiukuääninen vasikankello, laakson takana mäkimaalla tillaa virkeä paimen, palokärki.
Hän, kuuntelija ei ole enää Niemelän emäntä, jolla on yrmeä mies ja paljon taloushuolia, Luotolan nuori Helena hän on, keväällä ripille päässyt, huolia ei minkäänlaisia. Askel on kepeä, elämä hymyää kuin auringonterä. Hänellä ei ole paljon tehtäviä, juuri sen verran, että mieli virkeän pysyy. Hän käy karjassa, marjassa, kalassa miesten kanssa ponttuunilautoilla saakka tukkilaisille voita ja viiliä myymässä.
Laulellen hän soutelee suuren selän ylitse Kallioluodon kupeelle, jossa on heidän vakinainen ankkuroimispaikkansa. Tukkipoikain laulu juoksee vastaan vihuriväreistä selkää pitkin. Muutamat sanovat heidän laulelevan ruokottomuuksia. Helena ei ole sellaisia kuullut, hän voi rehellisesti vakuuttaa tätä äidilleen, tuttuja piirileikkilauluja vain: Väki tuli saaresta... Soutelin soutelin kultani kanssa... Ma istun vuoteen reunalla sinua muistellen...surunvoittoisesti kuin yksinäisen heinäsorsan siivellä aallonharjaa voidellen.
Helena ei vilkaise taakseen, soutaa vain laulua kohden. Veneen peräkokka suuntautuu nuottakotaan, joka sadan vedon jälkeen on jälleen paljon pienempi. Ennenkuin hän ehtii lautoille saakka, näyttää siltä kuin harmaa torkkuva kissa kehräisi silmät rakosellaan rantakivellä.
Vene kolahtaa ensimmäisille tukkipuille. Neljä, kuusi, kymmenenkin kättä on veneen laitaan tarttumassa. He vetävät sen ponttuunisillalle lasteineen kaikkineen. Siinä on heillä nyt kauppapuoti, kauppias airoineen istuu tavaroittensa keskellä.
Kauppa käy tinkimättä, kaupantekiäisiäkin tarjotaan, ostajien puolelta, yksi uistinhaukea, toinen pajupilliä tai koreaksi kirjailtua keppiä. Hän hyväilee heidän hevostaan tai tarkastelee majaa. Kerran hän keksii pöydäksi käännetyn saavin pohjalta hajanaisen kuvakirjan, pelikortit, tietää hän jo niin paljon, kysäisee kuitenkin, kenenkä ne ovat ja mitä niiltä tehdään. Kukaan miehistä ei vastaa, naureskelevat vain.
Jokainen on saanut piimää ja voita. Kauppamiehen olisi jo aika lähteä. Hän aikoo, mutta veneen kokkaketjussa on monta kättä kiinni. Minne tytöllä semmoinen kiire? Sen harvan kerran kun enkelin kuvan täällä näemme. Tälläkään viikolla ei muut kuin Lomma-Ville, akkansa kerran unissaan.
Soittajapoika hakee majasta hanurin ja näppäilee valssia: Hiljaa juuri kuin lammen laine... Sävelet etenevät vesivaapsiaisina järven pintaa. Mutta sitten venyvät palkeet mahdottoman pitkälle, koko soittimen sivu on kuin lainehtivaa järvenselkää. Soittajan sormet tapailevat näppäimiä. Sitten se remahtaa, rävähtää kuin kapallisen herneitä kaataisi seulaan. Nuori pitkä mies hypähtää luo, hän on sama mustasilmäinen, kähärätukkainen, joka kirjokepin antoi. Melkein syliinsä nykäisten hän lennättää pienelle lavalle, missä hevonen kiertää puomipuuta.
Se on Kattilamäen poikain polkkaa. Helena on ennenkin sitä jo tanssinut. Mutta ennen ei ole menty niin hurjasti kuin nyt. Lava hetkuu, poika notkuu. Hevonen katselee pyörein silmin, miehet naurusuulla. Soitto kiihtyy, piiri pienentyy. Päätä huimaa, silmissä välisee: sininen vesi, ruskeat saapasvarret, välkkyvät kellonperät ja silmiä silmien jälkeen, miesten, hevosen, mutta ylempänä varsin lähellä tummina hehkuvat mustat silmät kähäräisen tukan alta.
Soitto raukenee ja väkevä poika kantaa hänet veneeseen. Hän on sulkenut silmänsä, päätä niin huimaa. Nyt vene liukuu järvelle. Soittaja venyttää jälleen surumielistä valssiaan ja pojat vilkuttelevat. Kähärätukkainen poika istuu airoissa, melkein alasti.
Hän soutaa väkevästi, veneen kokka kohahtelee, laidat rytkyvät. Soitto seuraa heitä, kovemmin, hiljaisemmin, tuulenvire ajaa sitä hankamyötäiseen. Hänen pitäisi moittia hullua poikaa, sellaista tekee ja tuollaisena lähtee. Luuleeko hän, ettei Helena jaksaisi kotirantaan soutaa. Ja mihin hän itse täällä joutuukaan alastomana, ei meidän vene jouda tuuliajoille. Helenan pitäisi sanoa nämä ajatukset ääneen, koska poika ei muutoin näy ymmärtävän. Mutta hän ei tiedä, miten sanoisi ja mitä sitten sanoisi jos poika ryhtyisi vastaan väittelemään.
Parempi on, ettei sano mitään, se selviytyy itsestään. Poika nousee seisomaan ja ravistaa molemmista olkapäistä. Hyvästi! Tule vastakin meille polkkaa tanssimaan!
Enempää hän ei sanokaan, seisoo jo perätuhdolla ja mulskauttaa järveen. Matkaa lienee lähes kilometri. Jos tulisi suonenveto. Helena seisahtuu airot koholla, soutaako vai huopaa. Mikä suonenveto tuollaiselle ja mitähän lähtee. Kuitenkaan hän ei souda pitkään aikaan. Poika kääntyy, ehtii nähdä, nauraa. Helena käännähtyy ja soutaa oikein kiukkuisesti.
Tällä hetkellä tapahtuu pieni seisahdus. Helena ei osaisi varmasti sanoa, onko hän unissaan vaiko valveilla, veneessä tai sängyssä, tai maantien laidan apilakukkaisella sänkypeitolla kaksi vihreää ruohoneulaa nenästään ulos tuikkimassa.
Niin varmaan, maantien laidassa hän makaa, koska on näin lämminkin ja aurinko syleilee. Hämäryys katoaa ja uusi kuva kirkastuu.
Hän on valmistautunut odottamaan tämäntapaista. Onko hän ehkä sattumalta kuullut, että Haukimäen Niko on palannut Amerikasta ja ajelee nyt tulisella hyryhevosellaan pitkin maakunnan teitä? Kuka ohjasi Nikon tälle hiljaiselle tieosalle tänä iltana, jolloin Helenalla oli aikaa lähdesilmän tutkiskeluun, apilankukkien aivasteluun, kaikenlaiseen kuvitteluun? Ei sovi jäädä nyt arvoituksia pohtimaan, sillä lanka juoksee. Näin se tapahtuu.
Helena loikoilee lämpimässä tienvierussa apilankukkien keskellä ja muistelee tukkipoikia ja ponttuunipolkkaa. Hän on pitkän kesäisen kuukauden pidättäytynyt, jopa suorastaan taistellut hersyviä elinvoimiaan vastaan. Mutta usein ja erittäinkin tällä hetkellä hän kaipaa syvää purkautumista, sielu ja ruumis ikävöitsee elävän kevään kosketusta.
Näin ikävöi myös ponttuunien poika, jota tyydyttämätön kaipuu ajaa paikasta paikkaan: Amerikkaan, jälleen kotimaahan ja nyt rauhattoman ratsun selässä kotipaikkakunnan pitkiä hiljaisia teitä. Ulkonäköisesti on kaikki ennallaan, kosket kohisevat, lautoilta kuuluu hanurin ääni, joku tyttö soutaa piimää pojille, mutta se ei ole Luotolan Helena. Hän on jo vuosikausia ollut Niemelän lautamiehen emäntänä. Ihana tyttö tämän vanhan jässikän kieriteltävänä! Tuhannen pirua, mitä tämä minulle kuuluu? Miksi tulinkaan ja miksi en lähde? Jo huomenna lasken Hankoniemeen, valtamerelle, New-Yorkiin!
Veret kohahtelevat, pikitukka huiskii, mutta lähtö jää päivästä päivään, koska on vielä tehtävä näitä lyhyempiä pyräyksiä sinne ja tänne, ilman mitään päämäärää. Tänä iltana hän jälleen on ampaissut kotipihalta maantiemäkeen ja kylän pikkupojat ovat silmät napillaan seurailleet mustan pässin päkätystä ja tuimaa menoa. Sarvesta se vain sitä kiertää! Mitä enemmän kiertää, sitä kovemmin se päkättää ja menee!
Niin pikkupoikien mielestä. Omasta mielestään Niko tänään on varsin rauhallinen, kaasusarvi on kierretty vain puolitiehen, tuollaista keveää hölkkää, kuudenkymmenen kilometrin vauhtia. Tänään hän on päättänyt lopullisesti lähteä, sillä mikään ei täällä ole enää mitään, paitsi tämä tienauhojen mittaaminen, mutta siihen on mahdollisuus myös Amerikassa, on parempikin tasaisilla asfalttiteillä, mitä vertaillakaan. Mieli on siinä vireessä, että jonakin kauniina päivänä hän saattaisi kääntää Niemelän portista sisään. Se olisi tyhmä teko, joka tapauksessa.
Mutta mistä ja miten hän taas tälle suoralinjaiselle erämaantielle on ajautunut? Pari päivää siitä on vasta, kun viimeksi tätä mentiin. Hänellä ei ole takkia eikä lakkia ja paidanrinnus on auki kaulasta lähes vyötäisiin. Korkeammilla paikoilla löyhäyttää kesätuuli palkeet täyteen, notkoista uhoaa väkevästi räme. Muuraimet ovat parhaimmillaan, viikonpäivät hän on niillä herkutellut.
Kauempaa ei viivytä nevoilla enää. Mikä riivaajainen käänsikään taas tälle tielle. Hän aikoo kiertää hyrränsä hyppyvauhtiin, niin että Niemelän mäki ja kiviset portinpylväät vilahtavat yhtenä rykelmänä ohitse. Mutta tuntuupa kuin joku taistelisi tätä hänen vakavaa tahtomistaan vastaan. Nyt se jo kiertää kaasuttajaa vasempaan enemmän kuin hän itse oikeaan, silinterilyönnit kuuluvat, vauhti kolmessa, neljässäkymmenessä, missä lieneekään.
Ja kylä, mäki, portinpylväät tuossa paikassa. Tämä ei käy laatuun. Hän on juuri riipaisemaisillaan hyppysäväyksen, mutta silloin tulee pieni mäki ja tyttö metsän alta notkon takaa. Jospa tulisi, vaan kun odottaa, kohorintaisena, muuraimen mehevänä valkokukkaisella verka vaatteellaan, siirottelee taivaan hahtuvaisia sormiseulojensa lävitse.
Poika aavistelee enemmän kuin tuntee. Hanat tukkoon, jarrut kiinni. Mikään voima ei saisi häntä tällä hetkellä matkaansa jatkamaan. Kukaan tuskin pystyisi heitä enää muutenkaan pidättämään, ei ainakaan lautamies kihlakunnan oikeuden päätöksellä. Heillä ei ole puheltavaa, tuskin viittä sanaa. Eivät he mitään osaisikaan puhua, eikä ole aikaa. He läikkyvät, juovat, juopuvat. Aurinko lämmittää, apilat tuoksuvat.
Nyt Helenan pitäisi lähteä kauppaan, kello on varmaan jo kohta kuusi. Mitä kelloista, ennen iltaa ehditään vielä viiteen kauppaan!
Poika hypähtää ylös, nostaa käsillään kuin karitsavuonaa, tuohon kummalliseen avokenkään. Silmänräpäystä myöhemmin he kiitävät soita ja maita, pysähtyvät nevoilla muuraimia nyppäisemään, mäenrinteillä lähdevettä juomaan. Mikä on marja? Missä lähde? Miten poimii? Mistä juo? Jälleen kone hyrisee ja avokenkä kiikkuu. Maa keinuu, taivas tanssii. Aurinko suutelee puiden latvoja.
Heidän kauppansa on kaukana, toisessa pitäjässä, monien kilometripylväiden takana: Vihtori Korhonen. Helena tuskin lienee sitä nimeä ennen kuullut. He saavat tavarat ja hyristävät takaisin. Montakaan minuuttia ei ole kulunut, kun he jälleen pysähtyvät apilakukkaiselle kumpumäelle, jota aurinko yhä valaisee. Edemmäksi ei ole varaa, eikä ole aikaa. Etkö lähde jo? Lähden, suoraan merelle!
Hän suuteli ja meni. Etenevä hyrinä vielä kuuluu, kun Helena raidetta pitkin kuuntelee. Pian sekin lakkaa. Helena raastaa maata, syö apilaa. Hänen sydämensä on pakahtumaisillaan ikävästä, ilosta, kaihosta, onnesta. Tahtoisiko hän sydämen kirjastaan repäistäväksi tämän iltapäivän ihmeellisen, hirmuisen lehden? Ei elämän hinnalla, ei kuolemassa, ei iankaikkisuudessa.
Onni suosii. Lautamies ei aavista mitään. Kukaan ei tiedä mitään. Heti ensimmäisenä iltana hän on hävittänyt Vihtori Korhosen sokeri- ja kahvipussit, ihmeellisen lentomatkan ainoat näkyväiset tunnusmerkit. Mutta päiviä ja viikkoja hän elää muistelmien hurmiossa, näkee totta unissaan, uneksii valveillaan.
Niin kuluu viikkoja kuin ihmeen odotuksessa ja eräänä päivänä Helena vihdoin selvästi tuntee, mitä on odottanut. Elämä on syntynyt ja sykähtelee sydämen alla. Eikö hän pelkää ja kauhistu sitä, eikö tahdo hävittää sitä, niinkuin paperipusseja, joissa oli vieraan kauppiaan nimileima? Ei, tuhatkertaisesti ei. Jos joku toinen tahtoisi hävittää sen, olisi hänen tuhottava ensin sitä suojaava elämä.
Ehkä lautamies mielisi sen tuhota, tahtoisi varmasti, jos tietäisi. Pysyköön erossa saastaisine käpälineen. Näin suoraan Helena ei sano, vaan voittaa miehen viekkaudella: Niin ovat jälleen asiat, toivottavasti paremmin kuin ensi kerralla. Ymmärtää kai hän järkimies syyt ja seuraamukset. Se on rauhoitettava kokonaan. Ymmärtämättömyydestä kai ne usein saavat alkunsa, monet vaivaiset ja vajaakykyiset. Siitäköhän saavat, ehkä saavatkin? Ei tarvitse epäilläkään, eihän luonnossakaan tapahdu koskaan sellaista, jälkisaastaamista.
Lautamiehellä on kyllä omat tietonsa ja uskonsa näistä asioista, mutta ei hänellä ole mitään tätäkään vastaan, että emäntä uskoo, niinkuin sanoo uskovansa. Kasvattakoon rauhassa sikiönsä käsityksensä mukaan.
Näin on päästy rauhan päiviin moniksi kuukausiksi. Se on parhainta, mitä lautamieheltä voi toivoa. Eräinä hetkinä tuntuu, niinkuin se lähentäisi heitä. Niinkuin lautamies itsekin olisi muuttunut, unohtaa päiväkausiksi äreän pilkallisuutensa, saattaapa pysähtyä sanomaan ystävällisen sanankin, muutaman kerran on varoittanut liikoja rehkimästä. Halunnee tervettä poikalasta talonsa perijäksi. Sellaisina hetkinä Helenan tulee melkein sääli vanhaa miestä.
Voihan lautamies omistaa lapsen omakseen. Jospa todella antaisikin sen hänelle uskottaen tai pyytäen? Oman lapseniko tuolle, vanhalle ruokkoamattomalle... Siinä on jotakin hirvittävän vastenmielistä ja tympäisevää, niinkuin pyydystäisi vapaata lintua likaiseen häkkiin. On vaarallista ajatella edes tällaisia. Nämä ovat rauhan viikkoja, hänen päiviään, ei yhtään risaista pilveä saa tulla rakkauden hedelmää kypsyttävän auringon eteen.
Kesä on mennyt, syksy tulee kuitenkin sumuisine päivineen ja pitkine pimeineen. Kuukaudet vähenevät, ahdistavat ajatukset kiertävät pienenevää piiriä. Asia tulee ennemmin tai myöhemmin ilmi, kuinka se voisi pysyä salassa? Hän koettaa etsiä vastaavia esimerkkejä ympäristöstä, niitä löytyy parempienkin ihmisten parista. Saarimäen emäntää epäillään, tohtorin rouvasta juorutaan paljon ja Nestorin Marian mustasilmäinen on kaikkien irvileukojen hampaissa. Ihmiset tietävät tarkoin tämäntapaiset lankeemukset ja puhuvat niistä erittäin mielellään. Siinäpä se, kenenkä lankeemus on pysynyt salassa?
Tulee levoton ja tuskainen olo sen pikkuisen raukan puolesta, joka näin saa kärsiä jo ennen syntymistään. Monta kertaa tekee mieli herättää nukkuva lautamies ja kertoa hänelle kaikki alusta alkaen, sekin, että syyttäköön itseään, mitä on menetellyt kuin teuraseläimen kanssa. Sanat ovat valmiina, uhmakin jo esiin manattu, ei puutu muuta kuin pukkaus nukkuvan miehen kylkeen. Se olisi pieni tehtävä, mutta jää yöstä yöhön, päivästä päivään.
Päivällä on jälleen helpompaa. Sumuisten öiden jälkeen tulee kirkkaita päiviä. Helena soutaa saareen tai tekee marjamatkoja korkeihin mäkiin. Kiipeäminen on raskasta, mutta ponnistelu keventää sydäntä ja virkistää mieltä. Niinkuin pikkuiselle pitäisi näyttää, miten pystyy nousemaan jyrkkää polkua, juoksemaankin, jos tarvitaan. Niin isäsikin tekisi, hän vasta juoksisi, hurahtaisi moottorillaan lintuna koko vuoren ylitse.
Kallion laelle päästyään he istahtavat kivelle ja katselevat maisemia. Keltaisen koivumetsän takana on maantie. Siellä ajoimme isäsi kanssa, et osaa edes kuvitella, miten hirvittävää vauhtia pyyhkäisimme. Sinä olit silloin niin pikkuinen, mahdoitko olla edes olemassakaan? Olit kai, jossakin?
Mutta tuolla kaukana, tuon sinertävän järven takana sinua ei varmaankaan vielä ollut. Arvaapa, mitä minä siellä tein? Mistä pikkuinen sen arvaisi, että minut usein pantiin isällesi ja niille toisille tukkipojille piimää soutamaan. Miten hauskaa meillä siellä oli, sitä sinun ei tarvitse tietää, muutenkin olet jo liian paljon kuullut.
Sitten he silmiään siristäen katselevat vieläkin edemmäksi, sinne, missä taivas juottautuu metsän etäiseen siintoon. Sen takana, kaukana meriulapoiden takana kiertelee pikkuisen isä. He eivät voi katsoa kovin kauan, etäisyyden ikävä hiukaisee ja pyörryttää. Ja heidänhän pitää poimia vielä marjoja, rinteessä on hyvä puolukkapaikka. Astia täyttyy, jo on aika lähteä kotiin, mutta ennen sitä he vielä kerran kiipeävät kalliolle värikkäitä kumpuja ja taivaan siintoja ikävöivästi hyvästelemään.
Myöhäissyksyllä on jälleen vaikeampaa. Sumu peittää seudut, pellot ja tiet ovat rapaa tulvillaan. Se kulkeutuu miesten jalkineissa huoneisiin, joita täytyy puhdistaa aamusta iltaan. Karjakkotyttö on uusi. Navetassa, joka paikassa emäntää tarvitaan.
Iltaisin väsyttää, aamuisinkin jo, sillä mielenmasennus valtaa, uni ei tule, tai ei virkistä. Mitä tämä rehkiminen hyödyttää? Kerran se kuitenkin on edessä, tuomio ja tuho. Lautamies istuu käräjissä ja palaa kotiin lauantaisin. Kotikäräjiä ryhtynee pitämään jonakin lauantaina. Ei milloinkaan tule sen parempaa tilaisuutta. Kohiseva metsä vetää, sumuinen järvi kutsuu. Kukaan ei tulisi kaipaamaan, ei tutkimaan eikä tuomitsemaan, paitsi Jumala, mutta hän tuomitsee joka tapauksessa.
Ajatuksissaan hän on jo usein matkalla sinne tai tänne, mutta ei milloinkaan pääse perille saakka. Se toinen, jonka ehdottomasti pitäisi seuralaiseksi lähteä, ei haluakaan lähteä pimeään metsään tai sumuiselle järvelle. Hän ei ole vielä nähnyt kaunista järveä eikä keväistä metsää. Ei hän ole nähnyt edes keltaista metsää eikä järvien takaisia sinisiintoja, niistä on vain kerrottu hänelle marjamatkoilla. Kerta kaikkiaan hän ei halua sammumista, koska ei ole päässyt vielä kunnolla edes syttymään.
Näin hän tenää vastaan ja hänen liittolaisekseen tulee toinen, suurempi ja voimakkaampi, hujahtaa tuulissa ja pilvissä etäisten siintojen takaa. Ensi kerran hän näkee heidät yhdessä navetan nurkassa heinäkasalla levähtäessään. Hän lienee torkahtanut ja sulkenut silmänsä. He tulivat rinnakkain niityn puoleisesta akkunasta, niinkuin pääskyparvi. Navetta pimenee, mutta sen peräseinä valkenee kuin elokuvissa. Se on poika, kaunis, tummatukkainen kuin isänsä, jota hän kuljettelee sormesta vetäen. Poika katselee, niinkuin jotakin piilossa olevaa etsien. Katselijan sydän pamppailee. Ketä hän etsii? Poika siristää silmiään, varjostaa niitä kädellään. Jo keksii, iloinen häivähdys välähtää kasvoille. Tuolla, heinäkasassa makaa! Hän kallistuu eteenpäin, niin innokkaasti hän jo vetää. Isä naurahtaa, nostaa pojan syliinsä ja lähtee päättävästi, notkahtelevin askelin. Poika osoittaa sormellaan suuntaa.
He eivät pääse perille saakka, koska odottelija herää liian aikaisin, neljännesminuutti vain olisi enää tarvittu. Mutta uni on virkistänyt. Hän nousee pirteänä toimiinsa. Poika se tulee olemaan, juuri sellainen, solakka tummatukkainen. Jos tuhansien joukosta annettaisiin valita, niin hänet ottaisin.
Se tulee Helenalle mielihaluksi. Iltahämärissä hän usein istahtaa navetan heinäkasaan ja kutsuu rakkaitaan. He tulevat, milloin tulevat, kutsumatta mieluummin. Eivätkä he aina tule niinkuin ensi kerralla, hyrisevillä moottoreillakin he jo ajelevat. Harmillisinta on, etteivät he milloinkaan pääse perille. Tie hajoaa, huone valkenee, tai tapahtuu jotakin muuta, mikä sillä hetkellä ei ollenkaan olisi tarpeellista.
4.
Lautamies on käväissyt ulkona, niitylle heinäväkeä katsomaan on aikonut, mutta palannut kamariinsa jälleen. Kiusallinen on tämä päivä, ei salamoi eikä sada, painostaa vain. Niin iankaikkisen pitkältäkin tuntuu, kuin yksinään raskasta nuottaa kiskoisi. Mitä siellä lieneekään, muikkuja vaiko sekakaloja? Jospa onkin vain aikamoinen kuusenkarahka.
Kaikkea sattuu kuin tämä emännän sairauskin, nuoren ihmisen keskellä kiireintä kesää. Mitä virkaa on lääkärilläkään, kun apua ei saa? Olisiko pitänyt ajoissa lähteä kaupungin lasarettiin? Jos kuolee vielä? Kuolee kai, koska pappia haluaa. Lieneekö noihin peräämistä, hourivan haluihin. Mitä tässä pappi ymmärtää. No, onhan se tapa ja kun on vielä oma tahto. Tajuttoman tahto! On se paikka, jos kuolee kuitenkin. Lääkäriä noutamaan poika olisi pitänyt lähettää, uudelleen.
Siihen hän on päätynyt jo monta kertaa, monen piipullisen aikana. Eipä se olekaan ihan pieni asia talossa, emännän kuoleminen. Sika, lypsylehmä, paras kantakirjatammakin olisi monin verroin joutilaampi. Kuka sitten keittää ja kirnuaa? Kuka hautajaisetkaan valmistaa? No, siihenkö taas saman veräjän suuhun.
Lautamies äsähtää ääneen, hälväisee kädelläänkin kuin kärpästä, jota ei saa karkkoutumaan.
Näin se on aina. Hyvän kalun oikean arvon huomaa vasta sen jälkeen, kun on sen kadottanut. Vertaapa tässäkin nyt näitä kahta tekijää, tätä joka menee. — Meneekö? Jos menee, niin menee, minkä minä sille mahdan. Tätä joka menee, ja tätä joka ei menisi, jos vain jollakin pitimellä kiinni pysyisi. Mikä lääppänän johdattikaan tänne pahimpaan aikaan. Ajatuksissaan lautamies juontuu vertailemaan noita kahta naisihmistä. Toinen liikkuu keveästi, uhoamatta, tekee, joutuu, omin käsin mitä vain, mieluummin kuin taitamatonta ohjailee. Toinen vährii, tahrii, sotkee ruoat, tärvää kirnut, likaisia riepuja siirtelee nurkasta nurkkaan. Olisi olemista, jos tuollaisenkin kanssa joutuisi samalla teljolla soutelemaan.
Lautamies tuntee, ettei tällainen puntaroiminen tänä iltapäivänä ole juuri kaikkein soveliainta ajatusten askareeksi. Mitä ollenkaan tässä mietiskelemään, niityllekin pitäisi, lienevätkö päässeet vielä edes työn alkuun? Pappi tulee, milloin tulee, tuokoot sanaa. Ja enhän minä pappia tarvitse.
Kuitenkin tuntuu kuin ei voisi lähteä sairasta katsomatta, vaikka mitäpä hänelle, katsomallaan. Lautamies pistäytyy sentään pikipäin kamarissa. Sairas makaa silmät ummessa punoittavin poskin. Huone on kuuma ja tunkkainen, kärpäsiä vilisee astiat mustanaan, katossa roikkuvassa liimanauhassa purisee niitä kerroksittain. Hän kiskaisee sen alas. Näljäinen liima tarttuu ilkeästi sormiin. Muistuu jälleen mieleen se toinen, löntys, joka on kaikkea touhuavinaan, mutta ei päiväkausiin kerkiä edes sairaan huonetta siivoamaan.
He tulevat välikamarin kynnyksellä vastakkain. Miina Jaatinen on hieman likinäköinen, ei huomaa kärpäspaperia, enempää kuin ukkosen tuntua, miehen vain huomaa ja muistaa asian, josta hänen on jo aikaisemmin pitänyt puhua. Hän on juuri äskettäin taas ajatellut sitä ja on nyt valmis juttuamaan.
— Kuuleppas, Santeri, muistatko sinä vielä, kun yhdessä käytiin rippikoulua?
Lautamies murahtaa, aikoo jatkaa matkaansa, mutta rippikoulutoverin käsi on ovenkahvassa ja tunteelliset muistot vuotavat edelleen kilpaa silmien kanssa.
— Etkö muista sitäkään, kun minä autoin sinua neljännen rukouksen selityksissä ja kirkkoherra sanoi että...
— Mene hiiteen selityksinesi! Ja katsoisit hiukan sairaan huonetta, ettei edes kärpäsiin nääntyisi viimeisillään menehtyvä ihminen.
Hän potkaisee oven auki ja menee vilkaisematta saman tien ulos, peltotielle näyttää painuvan. Miina Jaatinen ei käsitä, miksi hän niin tuiskahti. Olisiko ottanut itseensä siitä katkismuskappaleen muistuttamisesta. Totta se oli, kirkkoherra sanoi, että tuolla tavalla se pitää luistaa, kuuntele nyt sinäkin Niemelän Santeri, miten katkismusläksy on rippikoulussa osattava. Taisi olla vähän niin ja näin koko miehen edespääsy. Ellei olisi ollut suuren talon poika, niin eipä tiedä, miten olisi käynytkään. Ja kuitenkin tämä rupeaa tuiskimaan ja ovia potkimaan, milloin toinen entisiä parhaimpia rupeaa muistuttelemaan.
Miina Jaatinen on mielessään hiukan vihainen lautamiehelle, ei kauempaa aikaa kuitenkaan, mieshän se vain on Santerikin, jumalanluoma, mihinkäpä hän piirustuksistaan pääsee. Mitä hän sanoikaan emännän huoneesta, etteikö muka ole siivottu. Käskinhän tytön lakaisemaan roskat, lieneekö unohtanut. Ja mitenkäpä siellä suurempiin pölyytyksiin ennen kuolemaa, sitten kuitenkin täytyy lysolivedellä käväistä kaikki huoneet.
Hän hiipii ovelle katsastamaan, vieläkö emäntä hengittää. Surkeaa olisi, ellei pappi ehtisikään. Hengittää toki vielä, selvästi kuuluu. Siinäpä taaskin näkyy, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan että hän pahalta tieltänsä kääntyisi ja löytäisi pelastuksensa. Miina Jaatinen käsittää, miten suuri armo se olisi tällekin syntiselle.
Hän hiipii sängyn viereen, keräilee astiat lattialta ja nostaa sairaan pääpuoleen tuolin, mihin pappi voi istua. Uuden kärpäspaperin hän voisi venyttää koukkuun, ellei kärpäspapereita tarvitsisi säästää hautajaisiin. Silloin kuitenkin täytyy ripustaa jokaiseen huoneeseen. Poistuessaan hän katsahtaa sairaaseen. Selvää menoa se on, kun nyt kuitenkin ritkuisi niin kauan, että kerkiäisi nauttimaan Herran ehtoollisen.
Piikalunttu on jättänyt astiat tiskaamatta tuvan pöydälle. Edestäänpä löytää, ennenkuin menee lypsylle. Hän kokoaa kuitenkin ne pesupaljuun likoamaan, sairaan astiat pitäisi panna erilleen, mutta ei kai hänessä liene mitään tarttuvia tauteja.
Miina Jaatinen muistaa, että hänen on jo monta kertaa pitänyt käydä ullakolla liina- ja pitovaatteita tarkastelemassa. Nytpä onkin mukavaa aikaa, samalla voi katsastaa pöytäliinoja ja lakanoita hautajaispitoja varten.
Hän nousee jyrkkiä portaita puolipimeälle ullakolle ja silmäilee ympärilleen. Vaateorsia on useampia peräkkäin. Hän ei ole osannut kuvitella, että tässä talossa olisi näin paljon vaatetavaraa. Suurin osa siitä lienee talon vanhaa perua, mutta osa on viime vuosien tuotetta, sen näkee malleista. Liinakangastakin on pari pakkaa eräällä orrella. Hän alkaa ajatella tulevasta emäntävainajasta yhä ystävällisempään sävyyn. Noin sitä pitääkin laittaa, nuoren ihmisen, tällaisessa talossa, missä ei ole pellosta eikä pellavista puutetta. Hän suunnittelee neljän täysinäisen taakse vielä viidennen vaateorren, mahtuu se siihen eikä häpeä entisiä. Miina Jaatisen aitassa on myös vaatetavaraa enemmän kuin luullaankaan.
Hän menee lähemmäksi ja tunnustelee käsin pellava kankaita, lakanoita ja tyynyliinoja. Niihin on merkattu H.N., monessa näkyy olevan vielä H.L., moitteettomia kirjaimia, ei mitään erikoisia. Mutta yhtä koreita, koreampiakin Miina Jaatinen itse on merkannut mallikirjan mukaan verkkokankaan lävitse. Hän nostelee lakanoita ja löytää niiden alta pienempää vaatetavaraa, paitoja ja pyyhinliinoja.
Paljon hän on laittanut itselleen uusia paitoja, ihan puoli tusinaa. Yksi on tehty hienosta ostoliinasta, syvästi kaartuva aukko ja kauniisti pitsitelty. Kas tuollainenkin, kuin herrasnaisen paita. Onko mahtanut tarkoittaa, että se pitäisi pukea hänen ylleen viimeisen pesun jälkeen.
Hän katselee ja hypistelee sen hienoja ompeluksia, saamatta pois sitä käsistään. Monet kummalliset ajatukset kiertyvät mieleen. Se olisi synti kerrassaan, jos tuollaista palttinaa matojen ruoaksi. Paras paita ruumiin päälle. Mikä järjetön tapa, mistä ihmiset senkin ovat saaneet? Kuka tietää, onko se tämän vainajan oma tahto, Herran tahto ei kuitenkaan. Että tahallaan tärveltäisiin hyvää tavaraa. Ei kukaan vilkaise sen koommin, kun kansi kiinni ruuvataan. Valkoisella sertingin kappaleella peittäisi rintapuolen, nätimpikin olisi kuin tuollaisessa avorintaisessa morsiuspaidassa.
Morsiuspaidassa! Se ajatus hytkäyttää, kutkuttaakin oudon somasti, niinkuin jokin muurahaisen poikanen soutelisi suonissa jäsenestä jäseneen. Jospa emäntä onkin näpräillyt tämän morsiuspaidakseen? Hänkö, naitu vaimo? Ei siinä mitään ihmeellistä. Syntisen ihmisen aivoitusten polku kulkee usein hyvinkin hämäriä teitä. Mikä tietää, mitä tätä kirjaillessaan on ehtinytkään kuvitella nuori verevä ihminen, joka muutenkin on taipumuksiltaan aituriluontoinen.
Pikku muurahainen soutaa ja kutkuttaa, imee ja puraiseekin jo muutamista paikoista, niinkuin kaivaisi jotakin esiin, mitä kaivaneekaan.
Ja siihen tulokseen Miina Jaatinen pitkän pohdinnan jälkeen tulee, ettei emäntä ole tarkoittanut koreata paitaa ruumispaidakseen, ei ainakaan silloin, kun hän on sitä merkkaillut. Muuta, paljon mukavampaa hän tällöin on ajatellut, siitä Miina Jaatinen saattaisi mennä valalle. Näitä miettiessään hän on kiskonut paidan orrelta toisten joukosta. Se ei olisi tuolta hänen silmäänsä pistänyt, ellei siinäkin olisi tarkoitusta. Enempää ajattelematta hän käärii paidan, litistää sen poveaan vasten ja kiiruhtaa alas. Näin ei tapahtuisi, ellei tässäkin olisi tarkoitusta takana, sillä eihän Miina Jaatinen ole mikään näpistelijä tai varas, Herra varjelkoon.
5.
Untako se oli, Jumalan kiitos. Se on aikaisemmin tapahtunut. Oliko se silloin totta?
Poika oli kolmipäiväinen ja kätilö vielä talossa, mutta häntä tultiin hakemaan toiseen paikkaan. Helenasta tuntui turvattomalta sen jälkeen, heikottikin kovin, sillä verenvuoto synnytyksen jälkeen oli ollut tavallista runsaampi.
Hän on ruokkinut pojan, he lepäävät sängyssä rinnakkain. Hän on ollut ensimmäisinä päivinä niin heikko, ettei ole saanut unta, nyt imettämisen jälkeen lienee hiukan nukahtanut.
Hän avaa silmänsä ja katselee ympärilleen. Lasta ei näy. Katse etsii ja tapailee, vihdoin löytää, mutta jotakin niin kauheaa, että sydän seisahtaa ja henki salpautuu kurkkuun.
Mies seisoo muurin vieressä ja kiikuttaa lasta jaloista kuin punniten, riittääkö mitta tai paino. Ei tuo ihminen ole, vaan puettu apina, se hirmuinen peto, jonka häkkiin ja armoille hänet on elinikäiseksi orjaksi vihitty. Lapsi vääntelehtii ja itkee, mutta Helena ei katso siihen, tuijottaa vain rävähtämättä pedon silmiin, vaihtuuko niiden väri, onko mitään armoa odotettavissa?
Kuluu muutamia hirveitä hetkiä. Helenalla on se tunne, että jos hän äännähtäisi, iskisi mies lapsen pään muuriin.
Lapsi nousee ja laskee, jo näyttää putoavan. Hän ei kestä enempää, huone pimenee ja kaikki katoaa.
Kun hän vihdoin pitkien aikojen jälkeen herää, makaa lapsi jälleen hänen vieressään. Oliko äskeinen ehkä vain pahaa unta? Hän toivoisi niin, jopa uskookin, mutta peitto ei ole niinkuin hän muistaa sen laittaneensa ja kapalovyö on purkautunut.
Kuitenkin, jos lautamies pienellä merkillä tai katseen häivähdyksellä auttaisi, muuttaisi Helena kammottavan näkynsä uneksi, hävittäisi olemattomiin. Sitä apua ei lähde, mies on äänetön ja kylmä, kysyy sanalla, käskee kahdella. Jos kamarista jotakin hakee, ei vahingossakaan vilkaise sänkyyn.
Kuusipäiväisenä hän nousee askareihin, koska apunainen on lähtenyt pois. Mieleen johtuu, että hänet lienee lähetetty pois, itse ei vaimo ole kiireistään mitään maininnut. Tekemättömät askaretyöt huutavat joka puolella, on noustava, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Päätä huimaa, heikottaa, hiostuu vähästä, kylmenee nopeasti. Hän pääsee näin kuitenkin iltaan, mutta on tällöin niin väsynyt, ettei imettämisen jälkeen jaksa lasta rinnoiltaan nostaa. Lantioissa pistää viiltävä kipu. Olisiko hän mahtanut vioittaa itsensä nosteluissa, joita päivän mittaan ei ole osannut välttää.
Hän nukahtaa hetkeksi ja herää. Mies katselee lattialla seisten, katsoo vielä tovin, astuu äänetönnä vuoteeseen ja runtelee hänen kipeän vihlovaa ruumistaan. Hän on ennenkin saman teon tehnyt, ei kuitenkaan näin julmasti, tunteettomasti kuin teurastaen. Sanoja ei kuulu, mutta Helena saattaa lukea ne hänen vanhurskaassa vihassa leimahtelevista silmistään: Portto, luuska! Jos olet muiden, niin olethan toki minunkin! Sattuiko? Pidä hyvänäsi!
Tällä hetkellä naisen sielu särkyy ja sen myrkky valuu vereen. Hän tuntee olevansa kypsä raatelemaan ja murhaamaan hänkin, missä vain, minkälaisilla aseilla hyvänsä. Jos hänellä olisi käsissään se helvetinkone, josta sanomalehdissä on kirjoitettu, heittäisi hän sen muuriin, tuhoaisi koko talon ja suvun, silläkin uhalla, että hän itse lapsineen suistuisi samaan kadotukseen.
Päivät kuluvat, myrkky laimentuu. Hän ei tuhoa taloa, ei surmaa sukua, eipä edes itseään eikä lastaan. Kuolema on ehkä mielijohteena viehättävä, mutta elämä on tuttu ja rakas. Tosin heillä tämän jälkeen ei ole muuta yhteistä kuin ruoka ja makuuvaatteet, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Lapsi on ristitty Yrjöksi ja lautamies on antanut merkitä itsensä isäksi. He ovat sopineet asiasta kuin kaksi vierasta ihmistä yhteisestä kumpaakin hyödyttävästä menetelmästä, ehdotkin lienee merkitty salaiseen pöytäkirjaan. Lautamies on luvannut jättää emäntänsä rauhaan, emäntä puolestaan lupailee hoidella tunnollisesti hänen talouttaan. Eikä mitään muuta.
Hän on ruumiillisestikin parantunut jo täydelleen ja uskoo omasta puolestansa voivansa täyttää ehdon, poikansa tähden. Lautamiestä taas ei tarvitse epäilläkään. Hän on tunnoton ja raaka, mutta sanassaan pysyväinen. Tämä heidän välipuheensa on monessa suhteessa kuin tavallinen palkollisen vuosisopimus. Ehkä se voitaisiin sanoa irtikin kummalta puolelta tahansa kahden viikon kuluessa. Helena ei tiedä, mitä lautamiehelle pitäisi tapahtua, että hän sen tekisi, mutta omasta puolestaan hän on asian ratkaissut. Jos pojan isä, se oikea isä tulisi hakemaan moottorilla tai ilman, olisivat he valmiit lähtemään millä hetkellä tahansa. Salaisesti he toivovat tätä, puhelevatkin siitä supatellen ruokatunneillaan. Tukkilaisia kulkee, moottoreitakin hurahtelee kesäistä maantietä pitkin, mutta ne eivät käänny taloon, tai jos kääntyvätkin, niin kaipaavat vain juomavettä.
Kuluu vuosi, menee kaksi. Sopimus jatkuu, koska sitä ei ole sanottu irti kummaltakaan puolelta. Siihen on aikojen kuluessa ja haavojen arpeutuessa tehty pieni lisäpykäläkin. He ovat jälleen silloin tällöin kuin mies ja vaimo, entiseen tapaan, muodollisesti vain. Miksi eivät olisi! Hän on tarjonnut ja valmistanut tuolle miehelle kaikenkaltaista muutakin muonaa, lihasta, jauhoista ja perunoista. Itse asiassa hän ei liene huonompi tai parempi kuin moni muu mies, parempi ehkä, koska on omistanut omakseen vaimonsa lankeemuksen häpeän. Hän on todella pitänyt tämän lupauksensa kuin kunnian mies, oman kunnian vaiko vaimon häpeän vuoksi, sitä hän ei ole maininnut, koska on yleensä vähäpuheinen mies, näihin asioihin nähden pitkän aikaa ollut sekä kuuro että mykkä.
Mutta se, mikä sisäisesti kerran on särkynyt, ei tule enää ehjäksi muotosopimuksilla eikä niiden lisäpykälillä. Tarvittaisiin uhrisovitusta. Sitä ei löydy. Sydän pysyy tunteettoman kylmänä, elämä sykkii sisäänpäin.
Mutta aika-ajoin, kuukausittain tapahtuu jäitten lähtö. Sydänvirrat lämpenevät ja syöksähtävät ulospäin. Se on vain öinen unihetki ja uniretki, pitempi tai lyhyempi, karkaamisen kaipaus ja riutumisen riemu. Ja sitten jälleen heräämisen raukeus, tavallisimmin vasta aamun koitossa, jolloin alkaa työorjan pitkä päivä ja ankarat askeleet. Kuitenkin se on aina niin syntisen ihana ja autuas hetki.
Hän toivoo sitä. Hän kiittää siitä kuin hyvästäkin armolahjasta. Mitäpä hän ei olisi ehtinytkään jo tehdä, niin ajatuksissa, sanoissa kuin töissä, tämä Niemelän lautamiehen syntinen vaimo.
Hän olisi varmaan jo epätoivoon sortunutkin, ellei hän salaisesti uneksisi. Eihän emännän raatamisella ahneen miehen talossa ole alkua eikä loppua. Karja lisääntyy, mutta palvelijat vähentyvät. Palkatulla palvelijalla on edes yönsä ja vuotuinen vapaaviikkonsa, palkattomalla orjalla ei milloinkaan ole niitäkään.
Ketä varten lautamies kokoaa? Itselleenkö, vanha mies? Toisen pojalleko, jota sisimmässään vihaa, hullu mies. Toivooko hän vielä omaa lasta? Sitä ei tule ei milloinkaan. Eikö hän itse jo sitä tunne ja huomaa, lautamies.
6.
Yrjö, kahdeksanvuotias emännän poika, juosta viipeltää ruispellon reunaa pitkin iso vuolupuukko, kaarnanpala ja ongenvapa kädessään. Hän vilkuilee sivuilleen, huomasiko lähtöä kukaan, kumartuu ja pujahtaa sarkaojaan. Ketään tuskin lienee ollutkaan pihamaalla, paitsi ehkä Miina-täti, se heinäseiväs, joka ei mitään kuule, ja pienen tuvan rapulla vaari, joka ei näe eikä kuule. Toisinaan vaari sentään näkee hyvin ja kuulee erittäin hyvin, riippuu siitä, millä päällä hän milloinkin sattuu olemaan. Tänään hän ei huomaa mitään, niin Yrjö luulee, sillä hän on pistellyt vihaisesti verkkoa ja höpissyt itsekseen, se on aina varma merkki.
Täällä ruispellon ojassa mutkan takana ei tarvitse pelätä enää ketään, vaikka huomaisivatkin, että on ottanut ison puukon seinästä ja vaikka huudeltaisiinkin, niin ei tarvitse olla tietävinään. Kukaan ei osaa lähteä rukiista hakemaan. Jos osaisikin, niin ei osaa oikeasta ojasta. Jos osaisi oikeasta ojastakin, niin vesivakoa pitkin ehtii juosta takaisin ensimmäiseen ojaan tai eteenpäin kolmanteen ojaan. Niin ei ajaja saisi kiinni milloinkaan, ei ainakaan heinäseiväs, eikä Nestori, eikä äijä. Eikä vaari, hän ei kuitenkaan, mutta hän on siksi viisas, ettei koskaan lähdekään takaa ajamaan.
Yrjöä naurattaa, kun hän kuvittelee, miten ne turhaan juoksisivat ja haukkuisivat. Melkeinpä hän toivoo, että tulisivat, olisi mukavaa kuunnella, miten äijä kiroilee tai seivästäti pihisee nenäänsä. Onkohan sen kuori kuivettunut, niinkuin Vihtorin tekemän pajupillin? Niin sille kävi ja sitten heti sointi lakkasi. Kun Yrjö enemmän sitä asiaa ajattelee, alkaa hänestä tuntua, niinkuin täti heinäseiväs olisi jonkun Vihtorin tekemä pajupilli, joka on vähän soinutkin tuoreeltaan, mutta kurttuun kuivuttuaan ruvennut pihisemään.
Mutta nyt Yrjö on tullut pellonojaan rauhassa onkeaan valmistelemaan, eikä välitä soimattomista pajupilleistä. Tässä on puukko ja kaarna, tuossa vapa ja pyöreä jauhosäkin lyijykiekko. Yrjö on sen vaihtanut Kantolan Eemeliltä viidellä napilla, Eemeli on sen saanut äidiltään, kun heidän isänsä on täytynyt keväällä ostaa kauppiaalta jauhosäkki eli »ryssäntohtori». Yrjön kotona ei ole tarvittu ryssäntohtoria eikä oikeatakaan tohtoria, ennenkuin äiti tuli kipeäksi ja äijä kävi äreäksi. Vaarikin on käynyt äreäksi ja ruokaa tuli laittamaan pajupilli. Se on hyvin ikävää ja sen perässä on tullut monta muuta ikävää, joita kaikkia ei viitsi edes muistellakaan.
Vaari on sanonut, ettei äiti ennen parane, ennenkuin rupeaa syömään. Yrjö aikoo lähteä onkimaan äidille muutamia suuria kaloja, koska äiti pitää kovasti onkikaloista. Sitä varten on nyt tehtävä uusi hyvä onki. Hänellä on täällä mukanaan kaikki välineet, vasaraa ja kirvespohjaa ei ole, mutta lyijyn voi takoa litteäksi kahdella kivelläkin. Se on paras tehdä heti ensimmäiseksi.
Yrjö jättää muut laitteensa ojan pohjalle ja sukeltaa vesivakoon kuin kissa uuniin. Rukiinkorret kaartuvat katoksi, ja aurinko paistaa siivilän lävitse, tuulta ei tunnu vähääkään.
Alasinkiveä vain ei löydy eikä löydy vasaraakaan. Hän tunnustelee käsin, jopa nenällään nuuskien kuin rotta. Jos sattuisi tulemaankin vastaan oikea emärotta. Peloittaa hiukan, koska puukkoa ei tullut mukaan. Mutta kyllä kai rotta väistäisi, kun mörähtäisi kuin sonni tai päkättäisi niinkuin iso pässi. Koiraa rotta ehkä kaikkein enimmän pelkäisi. Hän päättää haukkua kuin koira, haukahteleekin jo muutamia kertoja, varoiksi ja harjoitukseksi.
Tulee välkeämpää, Yrjö näkee jo kauemmaksi eteensä. Vaon vieressä on muutamia sinisiä ruiskukkia. Hän taittaa yhden niistä, haistaa ja pistää sen napinläpeensä. Kiveä vain ei tule vastaan, kiusanpaikka kuitenkin. Yrjö harmittelee sitä, kuvittelee jo sellaisiakin, että sitten kun hän itse tulee suureksi mieheksi ja joutuu uutta peltoa tekemään, niin hän jättää muutamia kiviä, että saa takoa ongenpainoja... Mutta eiväthän suuret miehet tee ongenpainoja. No, on kai silloinkin pikkupoikia, Kantolan Eemeli ja Nestorin Reino ja...
Hän ei ehdi miettiä loppuun saakka; jos ehtisi, tulisi uusi pulma. Mikä pellossa rapsahti? Hiiri se lienee ollut. Minne se katosi? Etsiskellessään sitä hän huomaa kiven. Sen alle hiiri on juossut. Jospa olikin niin kiltti hiiri, että tuli vartavasten neuvomaan kiveä, koska sitä ei muuten löytynyt.
Hän puhdistelee puhaltelemalla kivenpään mullasta puhtaaksi. Nyt se on kuin pienemmän alasimen pää Marttisen pajassa. Jos vielä jostakin löytäisi pienen nupukiven vasaraksi, voisi takoa melkein mitä tahansa. Kiven kulman alta se löytyy. Siellä on kuin kananpesä. Kiviä voisi kaivaa esiin miten paljon tahansa. Hän etsii kurjenmunan kokoisen, sellaisen Nestori keväällä oli tuonut Hongiston suurelta suolta.
Nyt hän jo takoo kuin seppä, ei puuseppä, vaan rautaseppä, oikea Koskis-Taavetti, joka pyssyjäkin tekee. Mutta tällä kertaa Taavetti tekee vain sievän ja raskaan ongenpainon. Raskaanko painon? Jos tekee raskaan painon, ei se ole sievä paino. Jos taas tekee sievän, niin ei se olekaan mikään paino. Hän nakuttelee lyijynpalaa ja miettii tätä kummallista asiaa. Lyijylehti pitenee ja levenee. Se on kuin pajunlehti, sitten se on koivunlehti. Kun hän vielä vähän aikaa takoo, on se kuin haavanlehti. Hän kääntää reunat kasaan, sitten se jälleen on pajunlehti, koivunlehti...
Mutta ennenkuin se jälleen on haavanlehti, kirkastuu Yrjölle asia, mitä hän ankarasti on mietiskellyt. Koskis-Taavetti on sellainen Taavetti, joka tekee aina, mitä haluaa, muut tekevät, mitä osaavat. Nyt Taavetti haluaa ongenpainoa, joka on sievä ja raskas. Hän tekee sellaisen ongenpainon, selvä se.
Lyijypala on jo ohkainen kuin paperilehti, muodoltaan nyt kuin raidanlehti. Hän nakuttelee vielä vähän aikaa hiljaa, tuskin hiiri kiven alle ääntä kuulee. Mutta ei kai hän jouda koko päivää nakuttelemaan, monta muuta tehtävää vielä on, ennenkuin onki on valmis, matosetkin ovat vielä etsimättä. Hän pistää lyijylehden suuhunsa, ettei se rypistyisi. Kurjenmunan hän pitää kourassaan siltä varalta, että myyrä tai rotta tulisi vastaan. Kuonoonsa saisi.
Vesivako on nyt kuin uuninrööri. Hauska sitä on kontata. Mutta vielä hauskemmalta tuntuu, kun pääsee avonaiseen ojaan ja näkee auringon. Kaikki välineet ovat taitella ja lisäksi munakivi. Nyt saisi tulla myyrä tai kukko, vaikka sika tahi Rintalan suuri pässi.
Hän halkaisee kaarnanpalan ja vuoleskelee sen äijän kirkkosikarin muotoiseksi, tyvipäähän hän kiertää kaulan, koska aikoo kiinnittää kohon siimaan solmulla. Se on hitaampi laittaa, mutta aina varmempi kuin juokseva koho. Sitten sidotaan siima ja koukku, siima kyynärän verran pitemmäksi kuin vapa, sitä saa kiertää tarpeen mukaan vavan kärkihaarukkaan.
Päivä helottaa kuumasti, ojaankin. Pojan täytyy kaapaista usein hiestyvää naamaansa puseron hihaan. Silmiä kirveltää, ettei tahdo koukun mutkaa erottaa. Saisi tulla taas seulanpohja auringon eteen. Mistä nyt matosia löytänee? Saunan karsina on moneen kertaan pengottu, karjapihan tunkionpohja on kovasti kuivunut. Mikä mahtaisi olla paras onkipaikka? Puron suusta saisi ehkä ahvenia. Kissankiveltä voisi tärpätä säynävä! Lahna kuitenkin olisi poikaa niittyrannalla tuulen alla. Mutta eihän nyt tuule, järvi on kuin talipata.
Monia mietteitä risteilee kalamiehen mielessä hänen siimaa vavalle kiehittäessään. Etäinen ukkonen jymisee pitkään, hiljalleen. Poika sävähtää kuin piiskaniskun saaneena.
Silmälammelle! Suuret ahvenet syövät ukkosen edellä!
7.
Helena heräytyy tuskaiseen todellisuuteen. Tämä on makuuhuone, tuossa akkuna, tuolla muuri, toinen pellinnuora poikki. Se on vaivannut silmää monena päivänä. Nyt kuten ennenkin hän pysähtyy siihen, nostaa nuoran päätä ja solmiaa sitä pellinvarren silmukkaan. Kaksi solmua on paras tehdä, vaikka kolmekin. Kuitenkin se aina heltiää, se on kummallinen paikka.
Hänen katseensa siirtyy sieltä hiukan sivuun pyöreän venttiililuukun mustaviivaisiin ilmareikiin. Sekin on kiusoittavan puolinaisena, ei kiinni eikä auki, ei kai noista ollenkaan ilma vaihdu, leikkaa vain silmää kuin kuusi käyrää puukonterää.
Hän jättää ne ja laskeutuu kaakelia pitkin alaspäin, hitaasti, kahta rakoa kärräten. Hän tietää, että viimeinen kappale pesäluukun yläpuolella on rumasti säröillyt pitkin ja poikin päin. Se on niin ruma väriltäänkin, likaisen keltainen mustine savuviiruineen, niinkuin ei milloinkaan olisi puhdistettu, vaikka aina kaikkein enimmän on hangattu, veitsijauheellakin kiilloitettu.
Hän tahtoisi vielä kauan viivähtää ruman kaakelitiilen mustissa rakoutumissa. Hän on niitä monta kertaa vaaterievulla pessyt ja pyyhkiellyt. Se on huokunut lämpöä rikkonaisista rosoistaan, savua lämmittäessä, aina jonkinlaista elämän merkkiä. Jospa hän saisi tehdä tuohon uuniin vielä ensi talvenakin tulta, solmiella pellinnuoria, hankailla kaakelinrakoja. Hänestä tuntuu kuin muuri seisoisi pohjattoman veden pinnalla. Kuinka se on mahdollista? Hän kannattelee sitä kaikin voimin. Jos hän hellittäisi, niin se painuisi heti pohjaan, ja hän ei enää milloinkaan näkisi rikkinäistä kaakelimuuriaan.
Mutta muurin kannattaminen veden pinnalla ei ole helppoa hommaa. Hän nyökäyttää hyvästinsä ja hellittää karkuteille pyrkivän katseensa muurista. Seinällä on öljyväripainokuva, joka esittää vanhaa tuulimyllyä. Se on siipirikko ja muutenkin ränstynyt, pahasti kärpästen likaama. Hän koettaa kuvitella myllyn siihen kuntoon, että sillä voisi jauhaa uutisrukiista puuronaineksia, mutta hän ei saa maassa retkottavaa neljättä siipeä paikoilleen, katse karkaa rauskan luota pois ja ajatus sen mukana.
Toisella seinällä ei ole muuta näkyväistä kuin lämpömittari. Kuinkahan monta astetta huoneessa lienee lämmintä? Tuollaisella mittarilla ei voi mitata ruumiin lämpöä. Miten paljon nyt lienee kuumetta? Hän riistäytyy irti siitäkin ja kulkee eteenpäin.
Pöytä ja pari tuolia, siihen hän joutui pienellä petoksella. Toista seinää olisi pitänyt kiertää. Miksikä lääkepullot tehtäneen tuollaisia kulmikkaita? Tuo isoin on varmaan neljänneslitran vetoinen? Siihen voisi panna vattumehua...
Silloin se pulpahtaa, se, mitä hän on jo kauan kiertänyt ja siirrellyt kuin ylenantamista. — Et hilloa enää vattuja etkä muuraimiakaan. Varaa talosi, sillä kuolema lähestyy. Kerinneekö pappi ennen sitä?
— Enkö sitä varten ole jo varautunut? Elämäni lankaa olen juoksettanut niin paljon kuin olen ennättänyt. — Ja kuitenkin olet jälleen samassa paikassa, mistä olet lähtenyt, ihmisparka. Omaa lankaasi sinun olisi pitänyt keriä, ei Niemelän lautamiehen, tukkilaisten eikä muiden maailman kulkiainten.
— Mitenkä voin selvittää omaa vyyhteäni selvittämättä muitakin siihen punoutuvia lankoja? — Etkö ole kertonut irtautuneesi niistä? Lautamiehen kanssa sinulla ei moneen vuoteen ole ollut muuta kuin sopimuksenluontoinen vuosikauppa ja mitä tulee taas tukkimieheen tai moottorimieheen, jonka kanssa vähintään kerran kuukaudessa vietät hurmahenkisen hullun kiimaöitä, niin...
— Älä kiusaa eksynyttä lasta! Luotolan pikku Helena minä vain olen, yksinäni suuressa hirmuisessa metsässä. Aurinko on piiloutunut pilveen ja kaikki polut ovat hävinneet olemattomiin. Olen juossut itseni näännyksiin ja aina kuitenkin joudun tämän saman kannon juurelle.
Hän on eksymäisillään todella metsäänsä. Jospa hän pääsisikin sinne, tulisi helpompi olo. Taju selvenee, silmät avautuvat. Hän katsahtaa kattolamppuun.
Kärpäspaperi. Taivaan tähden, missä on kärpäspaperi! Se oli täynnä kituvia kärpäsiä. Kuka on sen korjannut? Minne se on viety?
Hävitetty! Tuleen viety! Kuka julmuri on heittänyt kärpäset iankaikkiseen tuleen?
Hän on pikku tyttö, juoksee ja huutaa. Ei tuleen, ei, ei! Ei saunanuuniin! Ei riihen uuniin! Ei kaskivalkeaan, kuulitteko!
Lapsen onneksi metsä avaa sylinsä ja ottaa hänet armoihinsa.
Hän on lähtenyt yksinään marjailemaan hevoshaan takaiseen isoon metsään. On pitänyt pysytellä aidan varrella, mutta suuret punaiset mansikat ovat houkutelleet syvemmälle metsään. Aita on kadonnut ja purokin on kadonnut, aurinkoa ei näy, näkyy vain vihaisesti kiiruhtavia pilviä.
Helena juoksee, pysähtyy kuuntelemaan tuulen huminaa, itkee jo hiukan, pyyhkii silmiään ja juoksee jälleen. Hän ei katso mihinkään, lukee sataan, moneen sataan ja yhä juoksee. Ettei vain menisi kokonaan kodin ohitse, alkaa tuntua jo siltä. Mutta kun hän pysähtyy ja katsahtaa sivulleen, on siinä sama musta kanto, jonka juurella hän äsken istui ja itki. Täytyy uudelleen itkeä.
Mutta sitten hän nousee ja päättää kulkea kiertelemättä suoraan kotiin. Keväällä hän on ollut pikkukoulussa ja oppinut siellä ilmansuunnat: pohjoinen ja etelä, itä ja länsi. Ne ovat kuin tikkuristi ja risti niistä tehtiinkin, kahdesta pitkästä kepistä keskelle koulun pihaa. Sitten leikittiin hauskaa ilmansuuntaleikkiä. Helena oli etelä, Kivisen Mikko pohjoinen, Laitalan Liisa itä ja Kantolan Hilkka länsi. Kukin sai juosta vuorollaan niin nopeasti kuin jaksoi, toiset nauroivat ja yllyttivät.
Sitä hauskaa leikkiä hän jälleen yrittää. Helena, suoraan etelään! Hän lähtee ja juoksee kuin korennon selkää. Suorempaan ei pääsky eikä kurkikaan osaa lentää. Olipa hauska, kun hän muisti tämän vanhan leikin. Kun hän juoksee niin kauan etelään, että ehtii lukea viiteensataan, silloin varmasti on kotipihalla. Varmuudeksi hän lukee kaksikymmentäviisi ylitse, avaa silmänsä ja näkee mustan kannon, jonka juurella...
Hän itkee nyt kauemmin, niin kauan, ettei kyyneleitäkään enää lähde. Sitten asia kirkastuu, hänen olisi pitänyt juosta pohjoiseen, niinkuin Kivisen Mikko. Opettajahan kertoi, että esivanhemmat kotimaata hakiessaan kulkivat pohjoiseen päin. Ehkäpä kaikki, jotka kotia hakevat, juoksevat aina pohjoiseen. Hän riipaisee suuhunsa muutaman mustikan ja aloittaa matkan pohjoiseen ja pitkän kulkemisen jälkeen löytää kannon juurelta jälleen tämän uuden kotipaikan, joka alkaa käydä jo hyvin tutuksi.
On ihmeteltävää, mistä kyyneleitäkään riittää niin paljon, että vielä itä ja länsi tulevat saamaan osansa. Tämän jälkeen hän ei jaksa enää juosta, vaan nyykertyy nääntyneenä kannon juurelle ja pyytää, että hyvä Jumala lähettäisi siivellisen enkelinsä juoksemaan pikkuisen Helenan edellä, ettei hän ikuisesti häviäisi tähän hirmuiseen metsään ja äiti kotona kuolisi suruun ja ikävään.
8.
Vihtori ei viitsi nousta hätyyttämään laiskaa ruunaa, joka kitsastelee jokaista askelettaan. Tuskin se varsin pienestä hälväisystä olisikaan tietävinään, koska ei välitä kärpäsistä eikä edes suppupaarmoista. Jos hakisi metsästä pihlajaisen kyntöpiiskan, saisikohan tuo koipensa raviin?
Vihtorin on tehnyt mieli koettaa tätä vanhaa keinoa, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Piiskapihlajia ei ole lähellä tietä, puukko on unohtunut tupaan ja mitäpä tässä muutenkaan, toisten konia, toisten kiireiden takia, kylläpä käskisi. Vihtori on laskeskellut, että hän illallisiin ehtii takaisin laiskastikin venyen. Mitä pyhittäisikään aikaisemmin, niitylle vielä ajaisivat. Ja tottahan luuska paluumatkalla jo hiukan piristyy, eihän niin jumalaton mahtane olla, ettei pappia pelkäisi, vaikka ei paarmaa.
Toden tunnustaen Vihtori itse pelkää pappia. Siitä on vasta kolme vuotta, kun hän pääsi junkkarikoulusta, ja jos pappi vähänkään vanhojaan muistaa, niin muistaa hän kai Lehtisen akan poikaa. Rippikouluaikoinaan ei Vihtori ollut juuri niitä heleimpiä kukkasia Herran yrttitarhassa, paremminkin vain sieltä piikkikarhiaisten puolelta, niinkuin koko sakki, sen puolesta. Mitähän vaivasi viikkokaupalla käskyillään ja pääkappaleillaan. Vaivasiko? Vaivasipa niinkin, piru vieköön.
Mutta vastapainoksi pojat vaivasivat rasitettuja päitään kaikenkaltaisilla kolttosilla, joissa Lehtisen akan poika loisti ylinnä kuin Libanonin liljankukka. Näitä Vihtori nyt pappia noutamaan ajellessaan muistelee, ja suorastaan ihme olisi, ellei pappikin parhaimpia niistä muistaisi, ainakin sitä, kun arentaattorin vuohet ilmestyivät kuokkavieraiksi Törmälän patruunan hautajaisiin. Vihtoria naurattaa vieläkin se kepponen.
Kuin ihmeeksi on ruuna itsekseen ruvennut alamaassa juosta hölkkimään, kärryt ovat kai painaneet. Vihtori jättää rippikoulumuistot ja siirtyy nykypäivien aiheisiin.
Minun kaiketi häntä pitää lähteä paluukyytiinkin, yötä vasten. Viime yökin jo meni rääviöön sen piian tyrnäleen takia. Asiaako? Mitä asiaa, joutavaa nahuamista vain. Mitäs, kun se on niin ollakseen kuin hyväkin liinakko. Sen ja senkin muka olisi saanut, Linjamäen Kustinkin, talon pojan, mokoman tässä talon ja pojan! Vihtori nauraa ääneen. Ja minä muka en vielä mitään ymmärräkään naisasioista enkä miesten asioista. Älköön rehvastelko Haapalan ämmän pajurimulli, paremmillekin ja viisaammillekin on vahingon laaki lyönyt.
Kuitenkaan Vihtori ei saata olla ajattelematta tätä mehevää tytönpallukkaa kumman tavalla kiihottumatta. Hänen nauravista silmistään, verevistä käsivarsistaan ja pampuloivista rinnoistaan kimmoaa ja kihoaa jotakin hauskasti kutkuttavaa, joka rattaillakin muistellessa, päivänterän piikitellessä panee oikoilemaan käsivarsiaan ja lipomaan huuliaan.
Vihtori muistelisi ehkä kauemminkin näitä kielelleen kihoavia asioita, ellei tapahtuisi ulkoinen keskeytys. Mies on tarttunut hevosen ohjaksiin kiinni.
— Hei, poika! Nukuksissako ajelet. Annathan kyytiä minulle Salmen tienhaaraan saakka.
— En minä ole Salmelle menossa.
— Miksi et ole, kun menet vain.
— Tulee mutkaa.
— Mitä se haittaa, sinulle. Ja matkaahan se on mutkakin.
— Niin, mutta kun minä olen pappia hakemassa.
— Ole vain, en minä estä. Enkä minä ilmaiseksi pyydä. Maksua saat majatalon taksan mukaan.
Kiusaus on suuri, tai vastusko lienee heikko. Vihtori ottaa miehen rattailleen. He lähtevät ajelemaan Salmen tienhaaran kautta, josta kirkolle tulee matkaa kuusi kilometriä enemmän, oikeastaan vain viisi, Vihtori on yhden lisännyt, koska mies on saman verran vähentänyt väittäen neljäksi. Vihtori on aikonut kiristää kyytimaksun etukäteen, jättää kuitenkin, koska miehen riitineistä saattaa päätellä, ettei hän ole ihan tavallinen sälli, metsänlukumiehiä mitä lienee. Ruuna hidastelee kuin tahallaan talon puolesta kenkuroisi luvattoman mutkan ja ylimääräisen matkanlisäyksen vuoksi. Mies veistelee kompiaan laiskasta hevosesta, niin että Vihtoria aivan harmittaa. Puhuisi sitten vasta, jos itsellään olisi edes tällainenkin. Kaduttaa ja kiukuttaa jo koko joutavan mutkaaminen. Mokomalla häspyntärillä ruveta hevostaan haukuttamaan. Luulee vielä, että tässä hyvinkin hänen pennosiensa vuoksi.
Kulku hidastuu, sillä Vihtori ei kiirehdi. Mies räpsii kädellään, mutta se on samaa kuin kärpäsiä löisi, ruuna ei lötkähdä, ei vilkaise. Pääsevät he kuitenkin Salmen tienhaaraan, joskus. Kyydittävä kummastelee kovasti tätä, ihmettelee sitäkin, miten pääkään on kestänyt näin kovaa vauhtia. Siihen kyytimies puolestaan vastaa, että kun ihmisellä on oikein kova pää, niin kyllä se kestää, vauhtiakin.
Erotessa tulee maksusta kinaa. Kyydittävä suorittaisi maksun viiden kilometrin mukaan, mutta kyytimiehellepä ei kelpaakaan enää raha. Hän vakuuttelee, ettei ole pienen rahan puutetta. Jos vieras tahtoisi ostaa jotakin muistoa läheisestä puodista, niin se olisi toinen asia, voisi hän odottaa sen ajan, ellei kovin kauan viipyisi.
Mies jo hieman kimpautuu, aikoo lyödä pennit kouraan, mutta muistaa samassa, että puodissa muutoinkin on käytävä tupakkaa ja tulitikkuja ostamassa, päättää tehdä pojan pirulaiselle nätin tepposen. No niin, mitäpä siinä, ostetaan miehelle muistoa. Odota hipenen aikaa!
Hän hypähtää puotiin ja ostaa murikan sokeria kekotopan suppeasta päästä.
— Tässä olisi hieman imelää. Tällaista muistoa sinä kai tarkoitit?
— Tätä juuri!
Kiusallakaan ei Vihtori ilmaise pettymystään. Se on kyydittävälle siksi suuri pettymys, ettei hän oikein pysty sitä edes salaamaan, sytyttää tupakan ja letkauttaa lähtiessään:
— Tekee mieleni heti koettaa, ehtisinkö kahteen vaiko kolmeen kertaan jalkaisin viisi kilometriä samassa ajassa kuin äsken tuolla sinun hevosellasi.
Mutta Vihtorillakin on sana valmiina, harmittaa sokerimurikka jo niin paljon, tunnin viivytyskin, jonka lopullisista seuraamuksista ei ole vielä tietoa.
— Koettakaa pois! Menköön samaan maksuun!
9.
Kovaa kohinaa kuuluu, kuin kymmenen koskea syöksyisi vuorenrinnettä eteenpäin. Metsä ryskyy, puita karsitaan, vahvat rungot katkeavat kuin päretikut. Multaa, kiviä, suuria puita juurakkoturpeineen lentelee ilmassa. Ennen näkemätön pyörremyrsky, maanjäristys mikä lienee.
Helena painautuu räsynä maahan, pitelee molemmin käsin kiinni joistakin yläpuolellaan olevista koukeroista. Puunjuuret, miten ne näin korkealla ja koholla maasta? Vesi on kovertanut mullan niiden alta. Eihän tämä vain liene... Hirmuista, mahdotonta ajatella. Milloinkaan ei kukaan elävä ihminen ole pitänyt Hornankuilun kalliossa männynjuurista kiinni. Jos on pitänyt, niin ei kauan ole ollut enää elävä ihminen.
Mutta miksi kädet puutuvat ja ruumis näin oudosti painaa? Sen tekee myrsky, tuo kauhea tuulispää. Millainen jumalanilma tämä lieneekään, joka noin kiskoo männyt ja kannot, jopa kiinteät kivet. Kova tuulispää ei sentään koskaan kovin kauan kestä. Kohta lakkaa, sitten heti nousen ja juoksen kotiin.
Mikä tuolla ylhäällä? Vasikka puiden latvassa! Kuinka se katselee noin kauhuissaan, silmät ulkona, kynnet hajalla? Sehän juoksee, ui, lentää. Vasikkako lentää? Jäkälänporoa potkaisee silmiini, minä seison, en makaa. Ja jyrkkä kallioseinä kohoaa edessäni. Myrskypilvet kiitävät päälläni. Tämä on Hornankuilu, kuoleman rinne. Herra armahtakoon minua!
Helena pusertaa männynjuuria kuin kouristustautinen, raapii varpaansa verille, puree hampaillaan kallion harmaata kiveä. Puita lentelee taajemmin, jo kantoja, kiviä. Kalliorinteen mänty vavahtaa. Nyt se huojuu, rysähtää, pyörii latva edellä. Ja kurja ihmisraukka sen mukana pää edellä, riekaleet korvissa kuin vanha tuulen murtama sateensuoja.
Ilma ulvoo, tuuli vaikertaa. Avaruus on täynnä puita, eläviä luontokappaleita, hukkuvien sielujen surkeata voihkinaa. Ihmiset vaipuvat irtautuneiden puiden juurakoissa roikkuen, elollisia tai elottomia esineitä epätoivoisesti sylissään pusertaen. Tuossa mies pitää peltosahran kurjesta kiinni, köysiaisat, luokki ja längetkin roikkuvat siinä mukana, hevonen vain on kadonnut. Pörrötukkainen poika vetää saapasta jalkaansa, pyörii kuin kiekko, potkii ja vetää. Mutta laiha eukonkäppyrä sukeltaa suoraan pää edellä, heinäharava haarojen välissä. Hän varmaan ehtii ennen muita.
Minne ehtii? Hornankuiluun! Helvettiin! Tämä on viimeinen päivä. Tämä on Herran päivä. Myrsky ulvoo. Tuuli vaikertaa. Tuhannet sielut tuskaa huutavat. Herra armahtakoon meitä!
Hätäytyneen sielun vilpitön pyyntö kulkeutuu johtopaikkoihin ja tulee huomioonotetuksi. Hän saa jättää pienet kerinpuunsa tässä tukalassa majassa. Ruumis lepää, henki liitää, nopeammin kuin ajatus, synkkiin syvyyksiin, äärettömyyden kirkkauksiin.
10.
Vaari istuu tupansa puoliavoimella rappuverannalla ja pistelee lahnaverkkoa. Niitä lienee talossa jo yli tarpeen, mutta mitäpä muutakaan vanha sokea mies voisi tehdä, joutilaana ei osaa olla. Verannalla on tähän aikaan päivän katve, kuitenkin on siinä kovin hikevää ja kärpäset tuikkivat. Hän haistelee ukkosta ilmassa, onpa näkevinään jo pilven lonkamaa järven takana. Hänellä on tunne, että se on tarpeeksi leveäpohjainen rynnistääkseen iltapuolella järven yli, parin viikon ajan se onkin jo kiertänyt kahta puolta joka päivä.
Hän tunnustelee vaaksallaan verkon syvyyttä. Kaksi kalvokertaa olisi vielä kudottava, taitaisi yksikin riittää. Mahtaneeko tulla valmiiksi enää tämä verkko, niin oudosti niveleissä nykii tänään. Muorikin yöllä käväisi ja kättä antoi, vaikka vuosikausiin ei ole enää kurkistamassa käynyt. Joutaisinkin jo tästä ihmisten vastuksista, ei kukaan kaipaa täällä, siellä edes muori... tiedä, tokko tosissaan hänkään?
Pappia se renkipoika taisi lähteä hakemaan. Eilispäivänä kävi tohtori. Mahtanee olla emännänkin elämänöljyt sydämen tutkaimilla. Sitä se on aina, milloin nämä herrat peräkanaa ajelevat kapsäkkeineen. Ettäkö kesken aikojaan olisi emännälleen tohtoria kustantanut. Tuota ihmettä ei tapahdu tämän lautamiehen talossa.
Vaari nykäisee verkkolankansa poikki; tämäkin kumma tapahtuu enää harvoin, vain silloin, jolloin vaari ajattelee poikaansa, lautamiestä. Hän tekee peukalosolmun, puraisee langan latvat, ja pian käpy jälleen napsahtelee kalvosimen laitaan.
Kaikille pässeille täällä nuori nainen annetaankin lihdattavaksi, vuonaparka sylen mittaisessa köyden pätkässä mukiloitavaksi. Lymyä ja hiipistele tämän kurikan edessä sitten yöt päivät, vuodesta vuoteen, kunnes herrat tulevat kapsäkkeineen ja kuolema pelastaa. Niinkuin tätä kaikkea ei olisi arvattu ensi päivästä lähtien. Menee ja nai väkivalloin tyttärensä ikäisen tytön, tämä vanha nelikymmenvuotias pukki. Laki pitäisi olla, kun ei ihmisillä itsellään ole sen enempää tuntoa eikä järjen tietoa. On kai se laki lautamiehellä, holhouslaki, Herra nähköön!
Käpy napsaa. Vanha veri nuortuu ja liikkuu. Vaari näkee ritvannotkean neitsytvaimon edessään siltapalkeilla ja pihateillä, janoaa ikävöiden hänen läheisyyttään, äänen soittoa, sormien kosketusta. Eikö tulekaan enää katsomaan? Eikö milloinkaan? Eipä kaiketi, koska tohtori on käynyt ja pappia odotetaan.
Miksi ei vaarintupaan ohjata näitä herroja? Luullaan, ettei ukko mitään huomaa, ei mitään tarvitsekaan, sokea ikäloppu. Minäkö tänne emännän jälkeen yksinäni riutumaan?
Ikävä riipaisee sokean vanhuksen rintaa ja tuskallisesti väläyttelevä viilto lyö hiostuneiden hartioiden lävitse sydämeen asti. Hän pysähtyy kudonnassaan, hieroo otsaansa ja katsoo sielunsa seinämällä häilyvää kuvaa. Se etenee, keinuu, katoaa aittojen taakse. Sinne hävisi hämärään: neitsytvaimo, äänensoitto, sormien kosketus.
Väkevä kaipuun ikävä väläyttää tutkaimina tunnustellen läpi ruumiin. Ukkosta on ilmassa, punamöykkyinen pilvenlonka makaa jo järven takana. Hän alkaa pistellä verkkoaan kuin se olisi urakkatyö, nämä kalvokerrat, kaksi tai ainakin yksi, tämä menoillaan oleva.
Keveä juoksevien askelten ripse kuuluu pihatieltä. Yrjö on aikonutkin poiketa vaarin luo juttuamaan. Onki on kunnossa, matosetkin jo rasiassa, hän vain ei osaa ratkaista, minne lähtisi, järvelle vaiko lammelle. Lammelle tekee kovin mieli, jos uskaltaisi. Mitä vaarikin sanoo.
— Mihin nyt, tuolla kiireellä?
— Ongelle Silmälammelle.
— Lammelleko, ukonilmalla?
— Itse sanoitte, että äiti parantuisi, jos rupeaisi syömään.
— Sinun onkimiasi kaloja. Voisithan koettaa.
Vaari tunnustelee kalamiehen välineitä, siimaa, vapaa, pitkulaista kaarnakohoa. Sitten hän tunnustelee itse miestäkin, pientä kättä, rintaa, paljaita polvia. Sisäinen näkö etsii ja hapuilee pyrkien muotokuvaa muodostamaan. Vaari antaisi jäljellä olevasta vähäisestä elämästään kernaasti kuukauden, jos silmänräpäykseksi vain saisi näkökuvan tästä pikku miehestä, joka tietämättään ja tahtomattaan on monta vuotta kasannut ukkospilveä Niemelän talon taivaalle.
Hän koettelee pojan päätä, joka on sileä ja säännöllinen ilman kuhmuja tai kuoppia, viisas, pirteä lapsi. Eikö Niemelän talo kipeästi kaipaa juuri sellaista miestä kuin tästä lapsesta kasvaa? Mistä lienee luiskahtanut näin hyvä alkusiemen? Ja niinkuin tällä sitten olisi merkitystä, mistä tuo tuli. Hakemalla hakien ja korkeasta maksusta hyvää siementä nykymaailman aikaan haetaan pelloille ja tammoille, ellei löydy kunnon tavaraa omasta takaa, mutta lautamiehelle ei kelpaa. Minä vain, minäpä tietenkin ja minun oma siemeneni, vaikka mätävisvana vihityn vaivaksi ja tuskan turmioksi juoskoon.
Mietteissään vaari unohtaa pojan, jonka mieli palaa ongelle. Hän haluaisi uudelleen tiedustaa, saako nyt mennä Silmälammelle, mutta ei rohkene. Jos vaari kieltäisi eikä sitten kuitenkaan voisi olla menemättä, tai jos käskisi ja ukkonen rupeaisi kovasti jyrisemään. Hän miettii, voisiko tiedustaa sillä tavoin, ettei vaari osaisi kieltää eikä käskeä. Hän luulee keksineensäkin jo sopivan muodon.
— Tietääkö vaari, mistä nyt parhaiten saisi kaloja?
Vaarin sisäisissä näkemyksissä välähtää vuosikymmenien takainen kuva, tuntuupa kuin raunioituva ruumis muuttuisi jälleen liikkuvaksi lihaksi pieniin karkeakudontaisiin hurstihousuihin. Sellainen poika on varautunut ennenkin ukkosilman edellä Silmälammelle kalaan, matoaski toisessa, vapa toisessa kädessä muorilta lupaa kärkkyen. Pieni koirankuje juolahtaa muistelevan vanhuksen mieleen, hän tahtoisi vielä tuokiohetken tepastelevaa pikkumiestä pidätellä.
— Etköhän venerannasta mahtaisi saada narratuksi muutamia särentinttiäisiä.
— Tinttiäisiä? Äidillekö?
Sormenpäät vavahtavat, äänikin värähtelee. Vanhus näkee pimeissä silmissään kalamiehen silmien kimalteet ja suun pahaa mieltä pidättelevät kaarteet. Hän ei voi yritteliästä pikkumiestä enää kauempaa pidättää.
— Oikein, poika. Kissalle kiiskit, sairaalle äidille täytyy miehen hankkia oikeita kaloja.
Ukkonen jymisee kerran etäisesti kuin sekin puolestaan alleviivaisi totista asiaa. — Mene Silmälammelle! Sieltä saat tänään paistiahvenia, jos ollenkaan saat. Hän tuntee, miten pieni käsi vapisee, jännityksestä vaiko pelosta. — Mitä mies ukkosesta! Eikä se lammen rannalla iske sen paremmin kuin muuallakaan, ellei ole iskeäkseen. Se on Jumalan voima ja iskee, missä itse tahtoo.
Poika lähtisi, vetää kättään, mutta vaari ei vieläkään hennoisi päästää. Hän sivelee selkää, rintaa kuin takin mittaa tahtoisi ottaa, puheleekin samalla, muuten poika livahtaisi.
— Siellä on vettä syltä vahvalti heti rannassa ja jyrkällä kalliorannalla niin paljon, ettei pohjaa löydykään. Onkimiehen on katsottava, mihin astuu ja seisottava tukevasti, missä seisoo. Jos menee kaatuneille hongankeloille, niin varpaat on iskettävä kiinni kuin tikan kyntyset. Ei sovi mennä vesirajasta eteenpäin, siellä on limaista, jalka liukastuu ja sitten ei tule risu kouraan.
— Onko vaari ollut siellä ongella?
— Olen monta kertaa, ensi kerran sinun kokoisenasi.
— Ukonilmallakin?
— Ukonilmallakin!
Etäinen jyminä vahvistaa vakuuttelut todeksi. Vaari tunnustelee haistaen ilmaa. Se nousee järven yli eikä sitä pidätä enää mikään. Hän ei tahdo pidättää enempää miestäkään, jolla on miehevät mietteet. Hän sivelee poikaa vielä kerran päästä polviin ja hellittää kätensä.
— Mene!
Poika hypähtää parilla askeleella polulle. Oikea miehen alku siinä on, oravanpoika se on. Ei niillä kyntysillä hongan kupeesta lampeen pudota.
Niin mieluinen muistokuva vaarille kirkastuu emännän pojasta, joka juosta vilistää jo peltotiellä ja yhteen menoon veräjästä läpi. Nyt ei näy enää muuta kuin alamäkeen painuva pää, niinkuin jäniksenpoika hyppelisi. Näkyykö se? Näkyypä hyvinkin, kun vaari hivuttelee otsaansa ja tarkoin katselee.
Sitten ei näy enää mitään, kuuluu vain kohoavan ukkosen kolmas varoitusmerkki.
11.
Ihmeellinen maa. Auringon valo loistaa lehtien ja oksien, puun runkojenkin lävitse. Pikkulintuset laulele vatja heinäsirkat sirittävät. Niitä ei näy, aurinkoakaan ei näy, vain sen kuulakka kirkkaus, joka kaiken läpäisee, mutta ei silmää häikäise. Helena on sen valossa lukenut sormiensa luut ja varpaittensa nivelet, jopa varpaitten alla hiekassa kaivelevien muurahaisten jalkanivelet. Kangas, luu, nahka, mikään ei tätä ihmeellistä valoa pidätä.
Miksi hän tähän tiepuoleen on jäänyt istumaan, sormiluitaan lukemaan, muurahaisten niveliä tunnustelemaan? Kuka hän lieneekään? Onko matkalla jonnekin? Helena hän on. Niemelän vaiko Luotolan? Jompikumpi, matkalla kirkkoon, arpajaisiin, sukulaisiin. Hauska on matkustaa kesäpäivänä noin kaunista tietä.
Hän katselee sitä. Se on harvinaisen tasainen, ruohoreunainen, ei kuoppaa, ei yhtä kivenmukulaa näy, katsoipa kumpaan suuntaan tahansa. Mutta lähdenpä jälleen kulkemaan. Parempi on joutua perille liian aikaisin kuin liian myöhään.
Lukittu portti keskellä valtamaantietä! Lain mukaan ei tällaisia portteja saa valtateille rakentaa.
— Niinkö arvelet, tyttöriepu! Tielle on ilmestynyt rapsahtamatta kookas harmaapartainen ukko liian leveine housuineen, viuhkamainen avainnippu kupeellaan roikkuen. Hän on luotettavan, jopa ystävällisen näköinen. Hän lienee tämän portin vartija. Aivan oikein, avaimen ottaa ja portin aukaisee. Pääsen heti jatkamaan matkaa.
— Korean koltun olet ottanut yllesi, se on teidän tapanne, parhaanne aina panette.
Hän kääntyy selin ja rapistelee avaimiaan.
— No, etkö joudu? Portti aukeaa vasta sitten, kun olet riisuutunut!
— Ei suinkaan minun tässä tarvitse riisuutua?
— Tuokin on vanhaa virttä.
Ukko naurahtaa. Helena pelkää ja värisee. Missä kunnossa lienevät alusvaatteet, liivit, paita? Tuntuu oudon avonaiselta, niinkuin ei paitaa olisikaan. Tämä uusi leninki olisi kuitenkin paras verho.
— Mutta setä kiltti...
— Niin, niin, pikku piltti. Olen kuullut tuon värsyn tuhansia kertoja, loput osaan ulkoa, jos kuunnella tahdot. Nepit auki, yhdellä riipauksella vain. Ei haittaa, vaikka jokin heltiääkin. No, viivyttelet vielä. Mitä ripeämmin liikut, sitä nopeammin pääset.
— Ette suinkaan tarkoita, että minun pitäisi tässä teidän nähtenne...
— Voi, tyttöseni, mitä puhutkaan! Vanhus nauroi ymmärtäväisesti. — Prinsessat ovat riisuneet tässä korunsa ja kuningattaret purppuraiset vaatteensa. Ei yksikään sielu tähän päivään mennessä ole läpäissyt tästä portista helyissä eikä hepenissä.
Vanhus lienee salavihkaa auttanut Helenaa riisuutumisessa, koska hän hetkistä myöhemmin seisoo tiellä alastomana, käsillään rintojaan pidellen, katse maahan luotuna.
— Kas noin, kuin saunaan menossa. Sievästi se meiltä kävi.
— Älkää katselko minua!
— Minäkö sinua, hi-hi-hii, mitä luuletkaan. En minä ole enää niitä miehiä, tuskin koskaan olen ollutkaan. Mutta nyt vikkelästi sisälle. Odota, että suljen portin, minulla on sinulle juteltavaa.
Tie jatkuu edelleen portin takaa, mutta se ei ole äskeinen tie, koko ympäristökin on kuin uutta maanosaa, puut sinertäviä, vesi kultaisena kimmeltävää, se kai johtunee valon heijasteluista. Tiekin on loistelias kuin suuren sateenkaaren selkä. Ylhäällä mäellä leiskuaa taivasta kohti sinertävä valo. Sitä ihmetellen, ympäristöä kummastellen Helena on astellut portilta jo hyvän matkaa eteenpäin. Vanhus tavoittaa juosten.
— Mihin sinulla tuommoinen hoppu. Luulenpa, että kerkiät täällä vähemmällä. Jos taas et kerkiä, niin et kerkiä, vaikka yötä päivää pyyhkisit pää kolmantena jalkana.
He hiljentävät vauhtia. Helena mielii kuitenkin kiihkeästi ylhäällä välkehtiviä valoja kohden. Matka lienee pitempi kuin näyttää. Hän tiedustaa sitä portinvartijalta.
— Sitä on vaikea näin mäen alta arvata. Yhdelle se on pitkä, toiselle lyhyt. Joku on läpäissyt parissa viikossa, toiset ovat polkeneet satoja, jopa tuhansia vuosia.
— Pidätte pilkkananne minua. Ei kukaan ihminen tässä maailmassa niin kauan elä.
Vanhus astuu rinnalle ja sanoo hiljaa, melkeinpä kuiskaisten:
— Tässä maailmassa elää jokainen sielu iankaikkisesti.
— Iankaikkisesti!
— Jaa'a!
He ovat pysähtyneet ja katsovat toisiaan silmiin. Helena tuijottaa säikähtyneenä, kaikkea kysyvästi. Vanhus vastaa rauhoittaen, rohkaisevasti.
— Sanokaa heti minulle, onko tämä taivas vaiko helvetti?
— Mitä sinä sillä tiedolla tekisit?
— Kiusaatte vielä. Onko mielestänne yhdentekevää olenko pelastettu vai kadotettu?
— Puhut kuten tyhmät neitseet puhuvat. Kyseletkin kuin lapsi. Isä Jumalan olisi tällä hetkellä kysymyksiisi mahdoton vastata, saatikka minun tietämättömän äijäpahan. Oletko kadotettu vai autuas, on seikka, joka kokonaan riippuu sinusta itsestäsi, sydämestäsi, tahdostasi ja taipumuksistasi. Yhden asian vain voin sanoa sinulle, olen sanonutkin jo: elät iankaikkisesti!
Vanhus kääntyy lähteäkseen, mutta palaa vielä.
— Minun tehtävänäni ei ole neuvojen antaminen, mutta koska olet noin lapsellinen, haluan hiukan opastaa sinua. Tämä ensimmäinen viittaväli, portilta kukkulalle, on kaikille vaikein, voinpa ennustaa, että se sinullekin tulee olemaan monin verroin vaikeampi, kuin ennakolta osaat kuvitella. Se on edellisen elämäsi erheiden polku. Ne ovat upotetut tiekamaraan niin osaavasti, ettet huomaa niitä, mutta aina kun astut jonkin erheesi päälle, pyörähtää se jalkasi alla kuin märkä kivi ja sitten otat liukua alamäkeen niin pitkälle, kuin rikkomuksesi voima riittää.
Helena katsahtaa punehtuen olkansa yli. Vanhus arvaa hänen ajatuksensa ja naurahtaa.
— Niin, kyllä kai olisi ollut mukavaa, jos olisit voinut kääräistä riepumytyn istuintyynyksesi, mutta luulenpa, että Luojan lahjoittama tyynykin muutaman matkan kestää.
He kääntyvät yhtä aikaa ja alkavat astella. Vielä kerran kuitenkin vanhus pysäytetään.
— Kun te olette noin kovin kiltti minulle, niin sanokaapa vielä, voisinko millään tavoin karttaa erhekiviäni.
— Sanoin jo äsken, että kovinpa sinulla on kiire. Kyllä varmasti sinä erheesi kiertäisit, jos ne olisivat kiiltäviä kissankuppeja. Ei, kyyhkyseni, niissä ei ole väriä eikä hajua. Vasta mäen alla, missä kivesi tapaat, on yllin kyllin molempia. Mutta nyt olen lörpötellyt liian kauan kanssasi. Me tapaamme vielä. Lähde, älä masennu!
Vanhus häviää, niinkuin oli ilmestynyt. Pamppailevin sydämin Helena kääntyy väreissä välkehtivälle tielle. Nousu ei tunnu raskaalta, päinvastoin ihanan kevyeltä. Hän ei kävele ajoraidetta, vaan piennarpolkua. Näin tuntuu turvallisemmalta, kun ruohokin on lähellä ja vihertää. Kirkkaita kiviä kuin peilin kappaleita välkähtelee mäeltä tulvehtivan valon loisteessa. Erhekivet ovat värittömiä ja hajuttomia, niin sanoi vanhus.
Hän koettaa muistella, mitä laatua ne mahdollisesti olisivat. En ketään ole tappanut, en keneltäkään varastanut... Mitä hän mainitsikaan: satoja, jopa tuhansia vuosia. Tällaista tietä, näin lyhyttä matkaa. Taisipa olla aikamoinen vekkuli miehekseen koko äijä... En ole himoinnut lähimmäiseni palkollisia enkä karjaa. En tietääkseni tahallani ole koskaan valehdellut...
Helena ei voi käsittää, miten kuiva tasainen polku niin äkisti livetti. Mutta hän ei jouda sitä enää ajattelemaankaan huristaessaan aika vauhtia alaspäin. Hän vaanii puuta, kiveä tai pensasta, mihin voisi tarttua ja pysäyttää vauhdin. Ei mitään löydy, on ihmeen autiota ja tasaista. Ei hän liene enää oikealla polullakaan.
Vauhti kiihtyy. Hän ei arvaa, mihin kauheaan kuiluun tämä lentoliuku johtaakaan. Hän pyörähtää vatsalleen, jarruttaa käsillään, jaloillaan ja huutaa.
— Mikä mölyapina sieltä tulee, tuommoisella metelillä ja pirskeellä?
Helenan niskatukkaan tarrataan säälimättömästi. Hän pyörähtää ympäri rumasti kierähtäen. Liukuvauhti on toki pysähtynyt ja se on niin mieluisaa, että sen rinnalla kipunsa ja häpeänsä kernaasti unohtaa.
Mäessä on kierre ja kuoppa, edellinen lienee ollut alkuaan, jälkimmäinen on nähtävästi myöhemmin muodostunut. Läheisessä metsikössä ja pienellä niityllä loikoilee miehiä ja naisia innokkaasti jutustaen. He eivät näytä peloittavilta. Senvuoksi Helena rohkenee antautua puheisiin sen miehen kanssa, joka hänet pysäytti.
— Mikä kokous täällä metsässä on, kun noin paljon väkeä on koolla?
— Jaa, mikäkö kokous! Mies nauraa niin leveästi, että tavallinen vellikauha mahtuisi leukojen väliin. — Koko maailman löperöiden ja laiskimusten iankaikkinen konsulenttikokous. Sitä tässä vain suuresti ihmettelen, mikä tuollaisenkin sielun simpaleen on meidän joukkoomme lennättänyt. Ai, tuossapa on erhekivesi, siitä se luetaan kuin pyhäpäivän epistolasta.
Mies ei ole lihavimpia joukossa, mutta kuitenkin niin lylleröinen, että vaivoin jalkojaan levitellen sai kopatuksi maasta pienehkön nupukiven, joka omituisesti välkähteli.
Hän käänteli ja tarkasteli sitä.
— Onpa todella kirjanpitäjällämme ollut työn puutetta. Mahdat olla Herramme kaikkein vähäisimpiä. Hän kiertää kiveä pehmeän peukalon ja etusormen välissä ja lörpöttelee edelleen. — Ei täällä näy mitään riipustuksia. Rillit ja monokkelit minäkin tässä jo tarvitsisin. Lue itse tämä pikkuruikkuinen ansioluettelosi, itsepä olet siitä vaivankin nähnyt.
Helena ottaa kiven, joka välkkyy ilkeästi silmiin pistäen, haiseekin tympäisevältä. Mies uudistaa pyyntönsä, Helena lukee:
— Lörpötellyt juoruja toisten tyttöjen kanssa koulumatkoilla. Valehdellut navetassa piika Marin kanssa ja uskotellut viipyneensä töiden vuoksi. Laiskotellut veneen kokassa sopimattomia ajatellen, siirretään kahdeksannelle osastolle merkittäväksi aistillisten erheiden kiveen.
Toisella puolen kiveä on samantapaista pienempää. Helena lukisi edelleen, mutta mies keskeyttää.
— Ja tuollaisten rippusien vuoksi kannatti ruveta mäkeä liukumaan laihankäppäröillä takamuksillaan. Katsohan noita seinätauluja tuolla niityn reunassa! Niissä riittää ainesta, vaikka muistopatsaita lohkottaisiin. Useimmille meille sellainen maan päällä on hakattukin, sillä täällä asuu ylipäänsä äveriästä väkeä.
Helena ei ehdi vastaamaan, tuskin kaikkea kuuntelemaan, sillä saatuaan ruhonsa erään tukevan erhekiven reunalle mies laskettelee kuin konevoimalla käypä silppumylly.
— Niinkuin jo sanoin, on täällä äveriästä väkeä, maailman komeimpia ihmisiä. Vuosituhansien kuluessa tänne on seulottu kaikkien aikakausien suurimmat laiskimukset nykypäivien lautamiehistä ja tittelitirehtööreistä hamaan Rooman ja Kreikan kuuluisimpiin laiskottelijoihin saakka. Edustavimman ryhmän muodostavat eriarvoiset valtion syöttiläät. Niitä on ollut kaikkina aikoina kaikkien sivistys- ja pakanakansojenkin keskuudessa. Katsohan tarkemmin tuotakin körilästä, tuota, joka tuolla alhaalla vesihaudan pohjalla istuen loiskuttelee kauhalla vettä napaansa. Sitä hän teki jo maailmassa eläessään koko pyöreän ikänsä, kolmanneksen lukumiehenä, kolmanneksen virkamiehenä ja lopun kolmanneksen eläkettä nauttien täysin palvelleena virkamiehenä.
Entä tuo aviopari, tuo mursupari, joka niityllä makaa. Heistä minä voisin kertoa sinulle kokonaisen päivän. He pääsivät tulemaan yhtä aikaa, niinkuin hyvästi muutamia onnestaa. Se oli komeata tuloa. Molemmat ojanpohjatkin he aurasivat tullessaan ja kun he pyllähtivät tuohon nurmelle, niin koko niitty hyllyi pitkän aikaa. He olivat miljoonaperijöitä kumpikin, mistä johtui, että heidän tärkein, milteipä ainoa elämäntehtävänsä maan päällä oli korkojen nostaminen puolivuosittain. Se kävi lopulta niin ylivoimaiseksi heille, että kumpainenkin kuoli sydänhalvaukseen samana päivänä, ja sanomalehdet kirjoittivat liikuttavan pitkiä palstoja hautaan asti kestäneestä uskollisuudesta. Noin he oleilevat nyt yhdessä täälläkin. He eivät pääse liikkumaan niin paljoa, että joutuisivat eroon toisistaan, eikä kukaan viitsi olla heidän seuranaan, koska he eivät osaa puhua mistään muusta kuin nostamattomista koroistaan ja leikkaamattomista osinkokupongeistaan.
Mies hengähti, Helena aikoi jotakin tiedustaa, mutta ei ennättänyt.
— Jos luulet, että me kaikki olemme koronnostajia, niin erehdyt suuresti. On täällä nahkasuutareitakin ja lukkareita on monen monta. Mestarien mestari on eräs vaivaishoitolainen. Hän tuli eläessään niin laiskaksi, ettei viitsinyt liikuttaa leukojaan ja sen vuoksi sitten nälkään kuolikin. Nykyään ei sellaista enää tapahdu, mutta siihen aikaan ei tunnettu vielä pakkoruokintaa.
Mies oli liukunut liian lähelle kiven reunaa ja kierähti maahan. Ennenkuin hän köntyili jaloilleen, sai Helena sanan vuoron.
— Te ette varmaan haluakaan pyrkiä täältä ylös. Eihän tuo mäki jyrkkä ole.
— Ei jyrkkä, muuten vain niin vietävän raskas. Kaikki keveämmät kyllä sitä pitkin luikkivat matkoihinsa, kuten sinäkin nähtävästi pian teet, mutta kuinka mursut luikkivat. Täällä on hyvä joukko raskaan sarjan painijoita, sekä miehiä että naisia, jotka pysyvät täällä iankaikkisesta iankaikkiseen, ellei parihevosilla ylös vedätetä.
Sinä olet yksi niistä, ajattelee Helena, mutta puhelias mies heittää heti vastalauseen, niinkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa.
— Minä en tänne enää pitkäksi aikaa jää. Voimistelen itseni hyvään kuntoon ja sitten pusken vauhdilla ylös, ykskaks.
Hän tekee hullunkurisia punnerrusliikkeitä kuin tuhojaan käärisi, aikoo ehkä näyttää, miten liukkaasti lähtö tapahtuu, mutta Helena on kuullut tarpeekseen, nousee äänettömästi ja livahtaa tielle.
— Kuule, kuule! Älä mene! Enhän ole kertonut sinulle vielä sanaakaan meidän suunsoittajistamme.
— Olen kuunnellut yhtä jo lähes tuntikauden.
— Ei hyvä ystävä. Kuulisitpa meidän naisiamme, minä olen mykkä ankanpoikanen heidän rinnallaan. Eräskin värjärin muori tuolla ladon takana...
Helena juoksee hyvää vauhtia mäkeen päin. Sinertävät valot läikehtivät jälleen kiehtovina hänen silmissään.
12.
Hän on päässyt puolimäkeen eikä vielä ole ilmennyt vaikeuksia. Nousu on loivaa, tuskin silmällä huomattavaa ja polku niin peilisileää, että maitopullon voisi panna raidetta liukumaan. Siinä saattoi piillä ansa, tällaista oli ollut ensi kerrallakin. Helena pysähtyy harkitsemaan ja hänen mieleensä juolahtaa oiva tuuma. Erhekivet nähtävästi on upotettu houkuttelevimmille paikoille sileän raiteen kohdalle tai käymäpolun hiekkaan. Yhtä hyvin hän saattaa kävellä ruohoisella välimaalla tai tasaista ketomaata ojan takana.
Siitä paikalta hän pompauttaa hyppyaskeleella ojan ylitse, mutta liukastuu, horjahtaa ja silmänräpäystä myöhemmin laskettelee jälleen pää edellä, todentotta kuin koululaisen maitopullo jäätynyttä tienraidetta pitkin. Se on liukasta menoa ja hetkeksi hänet valtaa laskiaistunne, hetkeksi vain, hän muistaa jo, miten nopeasti täällä voi liukua alaspäin ja aavistelee pysähdyspaikan epämieluisia yllätyksiä.
Liukuminen jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Taaskaan ei mitään kiinnekohtaa. Hän lienee jo vaipunut kauemman aikaa kuin ensi kerralla, mäki jyrkkenee ja alkaa painua sumuiseen laaksoon. Suurta tuhoa aavisteleva pelko täyttää hänen mielensä.
Pysähdys ja hupsaus. Liukumatka on päättynyt yllättävän mieluisasti leppoisaan vesilammikkoon. Helena käyttää mainiota sattumaa hyväkseen, ui ja peseytyy ja kiipeää sitten vihreänä niemekkeenä työntyvälle ruohomättäälle.
Tämän leirikunnan asujaimet ovat pääasiallisesti naisia. He ovat äärettömän kohteliaita, kumartelevat ja niiailevat, näyttävät riemuitsevan kovin uuden tulokkaan onnellisesta saapumisesta. Hänet otetaan vastaan niin pitkin tervehdyspuhein, ettei niistä tahdo loppua tullakaan. Jokainen vakuuttelee, miten äärettömän iloiseksi ja onnelliseksi hän itsensä tuntee tämän suuren tapahtuman johdosta. Kun arvoisa rouva noin yllättämällä tuli, vaikka on niin hienoa ja ylhäistä syntyperää, niinkuin kaikesta näkyy.
Helena koettaa saada äänensä kuuluviin vakuuttaakseen, ettei hän ole mitään hienoa syntyperää, mutta kukaan ei ota tällaista puhetta kuuleviin korviin. Se on niin tavallista, tosisivistyneen ylhäistä vaatimattomuutta. Syntyperä tunnetaan jo hienosta kampauksesta! Todellisuudessa Helenan tukka on kuin vanha variksenpesä. Ja hyvin hoidetuista sormien kynsistä! Niissä on sentin mittaiset surureunukset. Yksi on valmis vannomaan, että tulija on kaikkein ylhäisintä sukuaatelia, toinen arvelee perintöprinsessaksi, kolmas suorastaan keisarinnaksi.
Sellaisena liverrys jatkuu, eikä Helena osaa tai ei ehdi sitä edes keskeyttämään. Jokainen olisi valmis tekemään hänen puolestaan mitä tahansa, kukaan kuitenkaan ei tee mitään. Nokkelasti he väistyvät syrjään, jos hän ajatteleekin avunpyyntöä. Tämä on teeskentelijöiden leiri, sitä ei hänen tarvitse enää kysyä ja kukapa siihen suoraan vastaisi, jos kysyisi.
Ennenkuin Helena lähtee uudelleen mäelle yrittelemään, tahtoo hän kuitenkin katsastella ympärilleen. Oppaita tarjoutuu kymmenittäin. Jokainen pyytää päästäkseen, mutta kun pitäisi lähteä, livahtavat kaikki sivuun. Helena onkin saanut jo tarpeekseen heistä ja teeskentelee olevansa levon tarpeessa. Näin hän vihdoin pääsee heistä kaikista rauhaan.
Metsä on täynnä petollisia polkuja. Ne lähtevät suoraan, mutta ensimmäisen pensaan takana kiertävät salaa oikeaan tai vasempaan, ja hetkisen käveltyään kulkija astuu äskeisellä paikallaan. Puut ovat onttoja, purosillat veden varassa ilman kannatusvasoja. Lystikkäintä on, että kivetkin ovat vain harmaita kuoria. Jos sellaiselle istuu, putoaa kainalokaan myöten kuin pohjattomaan nojatuoliin.
Ensimmäinen täysin luotettava kivi on eräs erhekivi, joka on pudonnut tai pudotettu erään petollisesti kiertelevän polun alku- eli loppupäähän. Se on kauppa-apulaisen Anna-Liisa Lemmittyisen erhekivi. Se on leveä kuin tilikirja ja täynnä merkintöjä. Neiti Lemmittyinen on nuorena nukahtanut, mutta lyhyenä elinkautenaan hän sentään on ehtinyt enemmän kuin moni pitkän elämänsä aikana. Merkinnöistä ilmenee, että hän on mitä taitavimmalla tavalla huiputtanut sekä isäänsä että äitiänsä, kolmea opettajaansa ja viittä isäntäänsä. Erikoisalana hänellä on ollut todistusten väärentäminen. Hän on osannut luonnehtia isäntiensä käsialan, kirjoitustyylin ja nimikirjoitukset niin taitavasti, että he kuukautta myöhemmin itsekin ovat uskoneet loistavien todistustensa merkintöihin ja pahoitelleet kovasti ajattelemattomuuttaan, että ovat voineet erottaa palveluksestaan tämän verrattoman Lemmittyisen.
Leveätä Lemmittyisen kiveä seuraa hyvä joukko isompia ja pienempiä erhekiviä omistajannimineen, päivämäärineen ja syynselityksineen. Helenan huomio kiintyy moneenkin niistä, erikoisuutensa vuoksi pitemmäksi aikaa parturimestari Viljami Sutisen ansioluetteloon. Hän on ollut vihittynä yhtä aikaa viiden vaimon kanssa, kyennyt uskottamaan, jopa tyydyttämäänkin monta vuotta kutakin heistä hankkimalla petollisella kaupalla herkkäuskoisilta myyjiltä osakkeet, kalustot vieläpä soittokoneet heille kullekin.
Metsikön takaa kuuluu naurua ja kättentaputusta. Helena päättää ottaa selvää ilon aiheesta.
Tämä on nähtävästi siirtolan juhlapuisto. Kentän alareunassa on puhujankoroke, jonka ympärillä parveilee sadoittain ihmisiä. Helenan juhlapaikalle joutuessa sattuu juuri puhujan vaihdos, nainen laskeutuu alas, mies nousee ylös. Kuuntelijat paukuttavat innostuneina käsiään, mutta ne, jotka voivat piiloutua edessä olevan selän suojaan, nauravat ja ilvehtivät. Mikä tuo narri luulee olevansa! Tuon kaskun minä olen lukenut viikkolehden aloittelijoiden osastosta! Niin minäkin, kymmenen kertaa paremmin kerrottuna!
Mutta kättenpaukutus jatkuu, nyt tälle uudelle elämäkerturille, joka ei ole vähempää kuin erään kuninkaan uskollisin kamaripalvelija. Hyvä, hyvä! Minä olen palvellut yli kolmekymmentä vuotta nuhteettomasti suurta hallitsijaani! Hyvä, hyvä! Aina parempaa! Välihuudahdukset hyppelevät kaikutoistoina metsän laidoissa. Sillä välin uskollinen palvelija keräilee leivisköitään.
— Niin, kunnioitettavat kuulijani, hyvät naiset ja herrat! Minun herrallani oli tapana sanoa: Uskollinen sydän on kultaa kalliimpi. Olen palvellut korkeasti kunnioitettavaa kuningastani lähes elinikäni, eikä kertaakaan hänellä ollut minun tähteni syytä epäillä mainitsemani lauseen paikkansapitävyyttä.
Ei suinkaan! Sen me uskomme! Hän sai sen elävästi kokea! Välihuudahtelut hukkuvat hyvähuutoihin ja kättentaputuksiin.
— Kuvitelkaa, kunnioitettavat kuulijani! Herrani pöytähopeat olivat väärentämätöntä kultaa. Kuinka monta kertaa, kuinka monta sataakin kertaa minun kanssapalvelijani kuiskasivatkaan minun korvaani: Oi, Imanuel, katso, eikö tämä ole synti, että meidän herramme syö ateriansa tällaisista ruoka-astioista ja yhä uudestaan minä sain vakuuttaa heille: Ei rakkaat veljeni, ei se ole synti, mutta se olisi synti, jos meidän rakastetun herramme ja kuninkaamme todella pitäisi syödä toisenkaltaisista astioista.
Hyvin tehty, sinä uskollinen palvelija! Sinä väärensit kullan hopeaksi ja hopean messingiksi! Sinä verraton humpuukimestari!
— Niin, rakkaat ystävät, niin Herra minua palvelusaikanani siunasi, että kullakin minun kuudesta tyttärestäni oli hääpöydässään kultainen kalusto.
Hän ei voinut pitemmälle jatkaa, koska suosionosoitukset tukahduttivat hänen äänensä. Lopulta hän toki sai niin paljon hiljaisuutta, että saattoi esittää kuvauksen herransa lahjoittamasta uskollisuusmitalista, jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu: Hyvin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija... ja toiselle kuninkaan mielilause: Uskollinen sydän on kultaa kalliimpi. Valitettavasti tämä arvokas muistoesine muiden muassa oli tämän valtakunnan portilla täytynyt luovuttaa tunnottoman tullivartijan haltuun, mikä armottomuus yhä vielä syvästi viilsi vanhan kuninkaanpalvelijan sydäntä ja herätti vastaavanlaatuisia omiin kokemuksiin perustuvia murheellisia mietteitä kuulijoiden sydämissä.
Uskollinen palvelija laskeutui puhujankorokkeelta alas valtavien suosionosoitusten saattamana. Niiden kestäessä saattoivat kuulijat puhua melkein mitä tahansa. Kaikki muut puhuivatkin paitsi äskeinen esiintyjä, joka heristi kuuloaan saadakseen selville, mitä toiset puhuivat. Valitettavasti hän oli jo niin kuuro, ettei kuullut mitään, mutta hän osasi arvata likipitäen oikein, sillä kuninkaanpalveluksensa kultaisina aikoina hän oli tottunut aavistamaan, minkälaisia ajatuksia kätkeytyi taputtelevien pikku kätösten ja hurmaavimmankin hymyn taakse.
Eräät lähinnä olevat, jotka tunsivat Helenan, lausuivat toivomuksen, että hän, siirtokunnan uusin tulokas, menisi nyt esittämään elämäkertansa. Helenalla kuitenkaan ei ollut tähän vähäisintäkään halua. Salavihkaa hän pujahti heidän keskeltään pensaikkoon ja suuntasi matkansa petollisten polkujen poikitse valomäkeä kohti.
Hän aikoi pyrkiä valtatielle, mutta loimuava valopilvi valaisi ja näytti suuntaa metsässäkin yhtä hyvin. Voisi kaiketi hän kulkea metsän halki, kuunvalosta vain ottaa vaarin. Eihän täällä liene niin tiheässä erhekiviäkään? Ja vaikkapa olisi, ja vaikka kompastuisikin, niin ei kuitenkaan ole alla puutonta ja kivetöntä liukurataa, jonka kummaltakaan puolelta ei löydä vesaa, mihin kiinni tarttuisi.
Miten hän kuitenkin oli unohtanut tärkeimmän asiansa, erhekivensä etsimisen. Putosikohan se ehkä lammikkoon? Mitä siihen mahtoi olla merkittynä? Mitä teeskentelyn syntejä hän oli tehnyt? Hän muisteli elämäänsä, nuoruuttaan, lapsuuttaankin. Ei vain tule mieleen mitään, mikä sopisi tänne tilille. Hän ei ollut väärentänyt todistuksia, ei pettänyt opettajiaan eikä vanhempiaan, puhumattakaan, että olisi kuparoinut kuninkaitten kultamaljoja. Mikäli hän näin muisteli, ei hän käytännössä milloinkaan ollut harjoittanut edes naisellisen teeskentelyn syntejä, ei koristellut liiallisesti pukujaan eikä maalaillut huuliaan, paitsi parissa seuranäytelmässä, joissa oli ollut mukana. Ja vieraatkin oli otettu aina luonnollisesti vastaan makeilematta enempää edessä kuin takana.
Metsä hämärtyi ja tiheni. Valoa ei näkynyt enää missään päin, mitä ylemmäksi hän oli kulkevinaan, sitä alemmaksi hän tunsi joutuvansa. Eikö maakin ollut jo aivan liejupohjaista, hyllyi ja upotti, rapainen vesi purisi varpaitten välistä. Olivatko petolliset polut johdattaneet eksyksiin? Olisiko jäätävä harhailemaan tänne inhottavaan erämaahan?
Se olisi vääryys. Erhekivi oli itse erehtynyt, tai oli jonkun toisen kivi viritetty aiheettomasti kompastuskiveksi hänen poluilleen.
Toki vihdoin vilahtelee metsässä valoa. Helena kiiruhtaa ottamaan kiinni sitä, vaikkapa jonkun teeskentelijän opastamana lähtöpaikalle joutuakseen, olisi sekin mieluisampaa kuin tänne jäänti, haisevalle rämeelle virumaan.
Valon aiheuttaja ei ole ihminen, ehkä se on vain kiiltomato tai välkkyvä lasinkappale. Helena lähenee kuitenkin toivoen voivansa käyttää sitä valaistusvälineenään. Se on erhekivi. Suuresti hämmästyen hän lukee nimikirjoituksen: Talonemäntä Helena Niemelä, o.s. Luotola, muistiinpanot merkinnyt kuudennen osaston nuorempi kirjaaja H.N. Merkitty vain kaikkein oleellisimmat teeskentelyt, koska tämä ei ole hänen päätilinsä.
1 §.
Saanut uuden pumpulikoltun. Luullut olevansa kauniimpi kuin siskonsa ja kylän muut pikkutytöt. Peilannut kauan aikaa edestä ja takaa. Iltasiunauksessaan kiittänyt Jumalaa siitä hyvästä, mitä saanut oli.
2 §.
Teeskennellyt itkevänsä, kun opettaja puhui poispääseville oppilaille. Todellisuudessa ajatteli: Kas, että opettaja kehtaa tuota vanhaa juttuaan. Kaisu sai paremman keskiarvon. Opettaja teki vääryyttä, niinkuin aina on tehnyt, Kaisu oli huonompi kuin minä.
3 §.
Mennyt iltamissa tyttöpiirin taakse ja vakuutellut toisille, ettei halunnut tanssia, koska pelkäsi, ettei kukaan tulisi häntä noutamaan. Iloinnut synnillisesti, kun Väisälän Vilho tulikin noutamaan eikä huolinut Honkosen Siiristä, vaikka Siiri istui ensimmäisessä rivissä.
4 §.
Vilpistellyt miehelleen lukemattomia kertoja. Puhunut usein toista kuin on ajatellut, teeskennellyt koko avioliittoaikansa niinkuin nainen vain osaa. Yksi täysinäinen järjestäjä alkuperäisiä muistiinpanoja siirretään kahdeksannen osaston kirjaajille, koska aiheittensa vuoksi lähemmin kuuluvat aviollisten erheiden tiliin.
Helena Niemelä, o.s. Luotola, istahti masentuneena kiiltävälle tilikivelleen. Vai kahdeksannelle osastolle. Sinne oli viety lisämuistiinpanoja jo kahdesta eri paikasta, kuinka paljon niitä siellä lieneekään? Täysinäinen järjestäjä. Mikä otus sekin lienee? Ehkä se oli isomahainen neljällä jalalla kävelevä paperikori, johon kaikki kuudennen osaston pöytien alla olevat korit oli tyhjennetty kolmenkymmenen vuoden aikana.
Mitä avioliitto oli Helena Niemelälle tarjonnut kymmenen vuoden aikana? Kärsimystä kärsimyksen jälkeen ja nyt taivaan tilikirjoihin siitä on palkinnoksi merkitty hevoskuorma syntiä, erhettä erheen jälkeen.
Turhaa oli lähteä enää ollenkaan ylöspäin ponnistelemaan, helpompaa olisi istua tässä siksi, kunnes kuolisi. Mutta elämä kestää täällä iankaikkisesti, niin vanha portinvartija sanoi. Muuta hän ei voinutkaan varmuudella sanoa.
Helena ei tahtonut kuitenkaan jäädä tälle erhekivellensä iankaikkisiksi ajoiksi istumaan, liian matalakin se oli, kahdeksannen osaston kivi olisi varmasti korkeampi, ehkäpä se oli käsi- ja selkätoppauksella varustettu nahkatuoli. Hän nousi levähtäneenä, virkistynytkin hän oli mietteistään. Ilokseen ja ihmeekseen hän huomasi, että maa alkoi nousta ja taivas loimahdella. Hän oli jälleen oikealla suunnalla.
Mutta kuinka hän niin oli voinut unohtaa teeskentelyerheensä? Sellaista se juuri oli ollut, pientä peilaamista, kateutta ja itsensä pettämistä lapsuusajoista alkaen. Avioliittokauden erheistä hän rohkeni kuitenkin lausua eriävän mielipiteensä. Järjestäjän kantamus erheitä toisella puolella eikä mitään toisella. Suoritettiinko näiden herrojen konttorissa punnitseminen talousvaa'alla, jossa oli vain yksi lautanen, erheitten puoli?
Hänen oli ehkä vaarallista ruveta mietiskelemään tällaisia asioita. Oikea suunta oli jo häipymässä, onneksi hän huomasi sen ajoissa. Nyt oli kiinnitettävä katse ja ajatus vain matkan päättämiseen. Hän ei tahtonut enää kolmatta kertaa epäonnistua. Miksi hän ollenkaan pyrkisi erhekivien viettävälle liukutielle? Viisainta yrittää metsän suojasta. Jos vahtejakin on järjestetty, niin siellä eivät huomaa...
Hän ei ehdi ajatusta loppuun eikä itse huomaa, miten yllättävän nopeasti keikaus tapahtuu. Sen hän kuitenkin kerkiää keksimään, että erhekivi tällä kertaa ei ole maassa, vaan omassa päässä, salakavala ajatus vahtien pettämisestä ja metsän taitse hiipimisestä.
13.
Heinää on hajalla monta pitkää sarkaa, taivas pilveilee ja Nestori touhuaa.
— Hei, poika siellä haravan pukilla, tusina käpälöitä tamman mahan alle! Päivän minä tuommoista kampaa juoksettaisin ilman hevostakin! Seipäitä tänne, tänne, helvetissä! Missä silmät ovat, vai ovatko jo poroa täynnä! Akat saakelit! Kuka teidät on käskenyt piirileikkiin ukkosen edellä! Kaksi saralleen! Hanko ja harava, sanon minä!
Hän pyyhkäisee hikeä, iskee kankea ja lyö seivästä, mutta kaiken touhun ja kiireen keskellä vilkaisee usein taivaallekin, jossa jynkypilvet varoituksista huolimatta kokoontuvat niityn ympärille piirileikkiin. Olisipa paikka, jos tärväisi kuivat heinät. Jos saisi voisulaa vähän enemmän akkojen jäseniin, niin tunnissa olisi selvänä. Kun kääpitään ja lääpitään. Ja pyöritään ja pyllyillään. Mitähän Jumala silloin ajatteli, kun tuollaisenkin otuksen rakensi, niin hyvästä ainespuusta.
Akat kähnivät Nestorin kiusalla, Helmi erittäinkin, virnuileva, lanteitaan hetkutteleva piian pahus. Jos Nestori voisi tehdä, niinkuin mieli tekee, niin mäkeen loikkaisi, hujakan kyntöpiiskan leikkaisi ja paljaille kintuille sivaltaisi muutamia kertoja, ihme olisi, ellei lakkaisi irvistelemästä. Niin vihainen Nestori on kujeilevalle piianpampulalle, vetelehtiville päiväläisakoillekin.
Veräjäpuu kolahtaa metsän puolella, lautamies siellä taivuttaa tynnyriruhoaan, nytkö sekin harmaa vasta havahti? Heinäniput huiskahtelevat nopeammin, Nestori vain ei ole huomaavinaan. Lautamies kävelee saroille, nostaa ja vetää perässään kahta vapaaksi jäänyttä heinäseivästä. Seipään tyvet rahisevat, vetäjäkin huohottelee kuuluvasti ääneen, mutta vieläkään ei Nestori näe mitään, iskee vain rautakankea maahan ja ähkäisee joka lyönnille.
— Minä pelkään, ettei keritä kaikkea luokoa ennen sateen tuloa.
Lautamies pudottaa seipäät maahan, ottaa läheisen hangon ja alkaa keräillä karhetta hyvin touhuissaan. Nestori on kuullut sanat, vaikka ei ole ollut kuulevinaan. Vai pelkäät sinä... ettei keritä. Niinkuin jotakin jo olisit itse tehnyt ja jotakin pystyisit tekemään. Nestori ähkäisee, ennenkuin iskeekään, ja kun on iskenyt, niin kiroaa. Salainen maakiven jukura on täräyttänyt hyppysiin ilkeästi. Hän lyö samaan reikään, kiusallakin röykyttää ja toivoo, että lautamies ärähtäisi, saisi haltuunsa koko seivästämisen, jos luulee sen herkkua olevan.
Mutta lautamies on viisas eikä virka mitään, nostelee vain heinänippuja ripeää kyytiä, toiset seuraavat esimerkkiä ja pitävät seivästysmiehellä turkasen kiirettä. Päiväläisakatkin heilahtelevat nyt helmat torvellaan ja Nestorin mieli palaa jälleen piiskametsään, ei ole aikaa, ei kerkiä edes hikeään pyyhkäisemään.
Kohtuus vaatisi vaihtamaan miestä rautakangen varteen, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti tarjoudu ja Nestori itse on siksi käärmeentynyt, ettei viitsi huomauttaa, rääsyille. Hän tietää, että parin saran jälkeen tulee pehmeämpää suomaata, sitten on vara kostaa. Sitä ennen on kuitenkin jyystettävä viisikymmentä reikää visaiseen saviketoon. Akat hosuvat kintuissa kuin hullut ampiaiset. Piian ilkimys repäisee housuntakamustaa, joka on venähtänyt vyön alta. Nestori potkaisee, tyhjää ilmaa, koko akkaparvi räkättää ja kikattaa yhteen ääneen. Jos Nestori tekisi, niinkuin mielisi, niin nostaisi kangen maasta ja karjahtaisi. — Tukitteko kitanne, senkin...
Ei ole voiman varaa, eikä ole aikaa, mutta kohta on, jo painuu kanki eri tavalla, neljällä, kolmellakin iskulla jutkahtaa reikää riittämiin asti. Nestori riemastuu, hypähtää karheelta karheelle, niistää nenänsä ja nostelee housujaan.
— Hei, akat, pilvi nousee! Pankaas toimeksi!
Keto pehmenee kaksi-, jopa yksi-iskuiseksi. Seivästäjä ehtii edelle jo uudelle saralle ja heittelee sananvoimalla lankaantuvia laiskimuksia: Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi! Ettekö muista enää tätä katkismuksen paikkaa? Akoille hän sen huutaa, mutta lautamiehelle tarkoittaa. Kovinpa jo hikoilee ja punoittaa, äijäpaha, pienen työrupeaman jälkeen. Tällaista on työ, ettäs sen tiedätkin! Ei se herkkua ole. Jos olisi, niin herrat sen aikapäiviä olisivat meiltä vieneet?
Tätä ja monta muuta mieleen johtuvaa Nestori mielisi lautamiehelle heittää, ei vain saa oikean sanan päästä kiinni, ja lautamiehen onneksi joudutaan jo taas metsän puoleiseen päähän. Hän tökkää hankonsa seipääseen.
— Kyllä te nyt jo nämä loput heinät ennen sadetta korjaatte, kun pidätte kohtalaista kiirettä.
Lautamies ei jää kuuntelemaan vastauksia, vaan pujahtaa veräjästä ja häviää jo metsän peittoon. Nestoria kiukuttaa niin tuo salakavala lähtö ja ärsyttävä hyvästijättö, ettei seiväs tahdo osautua valmiiseen reikään. — Kohtalaista kiirettä, senkin... Itse pitää laiskottelun kiirettä. Nyt jo nousee ja ähkii peltotiellä ja luulee paljonkin tehneensä. Niinkuin näitä ei olisi saatu ilman häntä, yhtä hyvin ja vielä paremminkin, jos nuo akat...
Mutta lautamiehen lähdettyä akat ovat lehmääntyneet siihen paikkaan, yksi seisoo, toinen nojaa, kolmas on heittänyt työaseen kokonaan ja raapii pohkeitaan, piika makaa heinäkarheella selällään. Nestorin kärsivällisyys loppuu kerrassaan. Hänkin heittää työaseensa saralle, tarttuu tyttöä sääriin ja työntää eteenpäin, mutta kun siitä ei tule mitään, niin alkaa vetää, kuin kottikärryjä. Heinänsänki rohisee ja tytön hameet suoltuvat korviin. Tyttö kirkuu, akat siunaavat. Mutta uhkaavat ukonpilvet ovat kerääntyneet jo koko seutukunnan ylitse täyteen umpikehään.
Lautamies astuu hikevää metsätietä mäkeen päin. Harmittaa jo itseäänkin, kun kesken aikojaan tuli niityltä lähteneeksi. — Ei pappi vielä ole tullut ja vaikka olisi tullutkin, ei minulla ole asiaa hänelle. Onhan siellä Miina, pappien ystävä, rippikouluajoilta.
Hän ei tahdo kulkea eteenpäin, eikä niitylle kehtaa enää palata. Miksi hän ei voisi maata pienen hetken tässäkin, suojaisella aholämpärellä, käveleepä tästä sitten minnepäin tahansa.
Hän heittäytyy pitkälleen ja mietiskelee mitä sattuu: vuodentuloa, heinäntekoa, syyskäräjiäkin, jotka jo lienee kuulutettu. Ajatukset vain eivät ota pysyäkseen näissä oikeissa asioissa, vaan luiskahtavat varkain ylämäkeen: emäntään, kuolemaan, hautajaisiin. Missä poikakin miilustanee, kun ei ole koko päivänä näkynyt? Ja ukonilma on nousemassa. No, tottahan rakonsa löytää, kukapa häntä paimentelemaan, suurta pojan völkkiä.
Lautamies tahtoisi paimentaa kuitenkin ajatuksiaan, jotka pääsivät livahtamaan peltoveräjästä sisään. Hän kiertää juosten eteen ja hätistelee niitä hakamaalle jälleen: heinätöihin, metsänlukemiseen, propsien hakkuuseen. Mitähän, jos ensi syksynä yrittäisi leveranssikaupalla, siitäpä saisi keskitalveksi omillekin hevosille ja miehille vakinaista työmaata.
Mutta vasikat ovat päässeet peltoheinän makuun eivätkä tahdo enää hakamaalle. Mikä mokoman varitaudin nuoreen ihmiseen keskikesällä? Siellä viruu kuumassa kamarissa kärpästen lokattavana. Kuolemakin jo nurkissa kurkistelee.
Kun kurkistelee, niin kurkistelee, minkä minä sille mahdan! Lautamies jättää sekä pellot että metsätanhuat vasikoitten haltuun ja ajelee itse pois mailta halmeilta, käräjille kerrassaan. Hän saa näkyviinsä jo Muittarin keltaisen käräjätalon. Hevonen talliin ja turkit naulaan. Turkitko syyskäräjien aikaan? Olkoot talvikäräjät.
Talvikäräjät ne todella ovatkin, asialliset on huudettu jo sisään. Paikoillaan ovat myös syyttäjä ja poliisi sekä vanginvartija, toisen pitäjän arpinaamainen. Sieltäpä niitä aina tulee roskajuttuja, näpistelijöitä ja omenan varkaita on koko pitäjän väki. Syytetty on hintelä poikanen, melkein lapsi vielä. Juovikas kruununtakki roikkuu hänen kapeilla hartioillaan kuin märkä nuttu syysaamuna variksen seipäässä. Kovin raskailta näyttävät raudatkin, joita hän vaivoin kannattelee.
Nuori tuomari tekee tavanmukaisia nimikuulustelujaan ja kirjuri riipustaa pöytäkirjaa. Syyttäjä astuu pari askelta ja esittää kanteen. Poika on varastanut Lehmijärvellä lukitusta aitasta reikäleivän ja lampaanlavan. Viikkoa myöhemmin hän on tehnyt toisen murron Mäkimaan Kantolassa: taaskin lukitun oven takaa leipää ja voita. Syyttäjä vaatii lainmukaista rangaistusta kahdesta murrosta sekä toiskertaisesta törkeästä varkaudesta.
Tuomari kuulustelee syytettyä ja vannottaa todistajat, pölsännäköisen renkimiehen ja tyrevän piianpampun, jotka molemmat ovat tavanneet rikollisen itse teossa. Tuomari kysyy, onko syytetyllä mitään puolustuksekseen sanottavaa. Juovikas nuttu liikahtaa, raudat rämähtävät.
Yskätulppa on rykäistävä, ennenkuin heikko särähtelevä ääni pääsee esille.
— Olen ollut... ollut työttömänä ja minulla oli...
— Teillä oli?
— Nälkä.
— Eikö mitään muuta?
— Ei.
Hän saa kuusi kuukautta ja kahden vuoden kansalaisluottamuksen menetyksen, kumartaa ja yskäisee jälleen, niinkuin se äskeinen tulppa olisi pantava paikoilleen, ehkäpä olikin vuodatettu jo enemmän kuin olisi ollut varaa. Asianosaiset poistuvat, pojan raudat rämisevät.
Näin oikeusilveilyn narripeli jatkuu vuodesta vuoteen, syksystä kevääseen, välikäräjistä vakinaisiin, ja katselija ei tiedä, itkeäkö vai nauraa. Kaikki käräjämiehet, todistavasta renginpölsästä lakikirjaa tutkivaan tuomariin saakka tekevät kerran viikossa suuremman varkauden isäntäväeltään tai vaimoltaan, kunnalta tahi valtiolta, erotus on vain siinä, että he kähveltävät muotojen mukaisesti, niin taitavasti, etteivät joudu tavatuiksi itse teosta. Vain tämä nälkäinen keuhkotautinen raukka murtaa lukon talon piian tai renkimölsän nähden.
Lautamies muistelee jo puoliunissaan tätä tylsää näytelmää, jota hän Muittarin keltaisessa käräjätalossa on katsellut kohta kaksikymmentä vuotta. Kannattaisiko sitä enää katsellakaan muuta kuin viran puolesta ja palkan vuoksi. Kuitenkin tämä joutava näkemys mielessä kangastelee, milloin väsymys voittaa ja selvätajuinen järki hämääntyy, niinkuin nyt kun mies on rehkinyt heinäniityllä ja pitkin päivää mietiskellyt monia asioita. Ilmakin painostaa, sillä väkevälatauksinen ukkosuhka on pääsemässä taivaanlaelle ja vierii kohta seutukunnan ylitse. Lautamies aikoo pian lähteä, hervahtuu kuitenkin hetkeksi ja nukahtaa.
Jälleen käräjätalo, suuri ja komea, akkunat korkeat, pitkä tuomarinpöytä punaisella veralla päällystettynä, kaikki asetelmat kuin kirkossa, odottaisi vain urkujen humisevan.
Mutta käräjäväen naamat ovat tuttuja: Välimaan lautamies ja Kallioniemi ja Peltolan Kustaa ja varmasti myös hän itse, Niemelän Evertti. Tuomarikin on tuttu, se viimekeväinen tärkeätuntuinen auskultantti koin ruskettamine rotanhampaineen. Tuolla istuvat syyttäjä ja rovasti. Lienee ensimmäinen istuntopäivä, koska ukko itse on tullut käräjäsaarnaa pitämään.
Auskultantti leventelee kapeita hartioitaan. Hän ei nähtävästi ollenkaan huomaa, että tuoli, jolla hän istuu, on liian suuri tai että hän itse on tässä talossa tuomariksi liian pieni. — Ensimmäisen jutun käsittely alkaa. Asianomaiset käskettäköön sisään! Hän koettaa sanoa sen mahtipontisesti, mutta ääni häipyy korkeaan holvikattoon, kärpäsen pomppiminen ristikkoakkunasta sensijaan kuuluu aivan selvästi.
Kirkonkylän lenkosäärinen konstaapeli-kohelo toimii sisäänhuutajana. Hänellä on honottava ääni, nenän satularustinkien laita lienee niin ja näin. Kuitenkin hän saa tarvittavat sanat irti, kun koko luukullaan laskettaa: Talokas Evertti Niemelä vaimoansa Helenaa vastaan...
Evertti Niemelä? Lautamies Niemelä penkillään hätkähtää pahanpäiväisesti, mutta ei jouda sen kauempaa kiinnittämään huomiotaan poliisin outoon huutoon, koska kaksipuoliset ovet avautuvat ja kutsutut astuvat esiin, Niemelä itse ruskeassa sarkapuvussaan, ja Helena Niemelä... harmaaraidallisessa vanginpuvussa ja kahleissa, toden totta. Nainen kahleissa, sikamaista. Lautamies Niemelä esittää mielessään jyrkän vastalauseen, ei kuitenkaan ehdi enempää, sillä koko käräjäväen huomio kiintyy alkavan jutun käsittelyyn.
Auskultantti tiedustaa, mitä kantajalla on vastaajaa vastaan esitettävänään. Kantaja pöyhii tukkaansa ja rökäisee: Aviorikoksesta minä tätä, Helena Matintytärtä. Hän on minun vaimoni, mutta vihkimisen jälkeen kuitenkin elänyt haureellisessa yhteydessä vieraan miehen kanssa. Vaadin petolliselle vaimolle ankarinta rangaistusta vanhan Ruotsin lain mukaan.
Helena vilkaisee syyttäjäänsä ja sitten tuomarinpöytään päin. Pelko ja kauhu kuvastuvat hänen hätäytyneestä katseestaan. Lautamies Niemelää säälittää, melkeinpä suututtaakin tuon äijän elehtimiset. Vanhan Ruotsin lain mukaan. Tietääkö mies edes, mitä vaatiikaan? Jos vanhan lain mukaan tuomitaan, niin tuo nainen mestataan ja teilataan. Miksi ei tuomittaisi? Ovathan häpeällisesti raskaisiin rautoihinkin lyöneet vaimoparan.
Lautamies Niemelä tahtoisi saada äänensä kuuluviin hänkin, tahtoisi sanoa: So, Niemelä ja muutkin miehet! Eipä mennä mahdottomiin! Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! Joka synnitön on, heittäköön ensiksi kiven! Osaisi siihen monellakin tavalla, jos saisi äänensä kuuluviin, mutta ei vain saa, vaikka poikkinenäinen konstaapelin honstoopeli saa. Kuuntele vain valmista ja katsele sivusta.
Ajatella siinä myös ehtii, paljonkin. Mikä on tuo tuomari tuomitsemaan mestattavaksi ja teilattavaksi tätä naista? Mikä on Niemelän Evertti syyttelemään tätä naista? Hän, Niemelän lautamies näkee penkilleen yhtä ja toista, näkee paljonkin, vaikka ei osaa puhua. Kuka hiiviskeleekään tuolla huonomaineisen Lehtolan Sandran lukitsematonta lutin ovea kohti, himon koukistamana pimeitä polkuja pitkin kuin kiimainen kolli. Ja nyt killistelee tuossa syyttäjän paikalla kuin hyväkin fariseus. Häpeisit, helvetissä!
Ja kuka oli sekään mies, joka törsäili markkinoiden aikaan kaupungin hotellissa kuin isokin herra. Viinaa ja naisia, oikein komeitakin nahkoja, maalattuja, paklattuja, rantakaupungeista saakka. Kuka menettikään rahansa ja kunniansa? Kunniansa ja vielä terveytensäkin. Eikö vuosikausia pitänyt ajella kaupungin salaisissa lääkäreissä tämän siperialaisen nahkamyrkytyksen takia. Ellet häviä äijä siitä pöydän kulmalta, niin...
Mihinkäpä äijä siitä, könöttää vain ja lautamies Niemelä peilailee myöhäisempien vuosien muistokuvia.
Kuka meni ja nai holhottinsa lain varjolla ja rahan voimalla kuin vuonan karsinasta? Kysyttiinkö tytöltä jotakin, vastasiko hän ehkä jotakin? Vastasi varmaankin yhtä paljon kuin karitsa, jota niskavilloista kiikutetaan: Mää mää, tässä olen vuonaparka, tapa tai keritse. Luulenpa, että olet tehnyt kykysi mukaan kumpaakin. Ja kun karitsa on ulkoa päin hankkinut sinulle, mitä turmeltu veresi ei ole kyennyt kypsentämään, niin siitä hyvästä sinä nyt lopullisesti mestaat lampaasi ja panet hänen runnellun ruumiinsa teilirattaassa paloiteltavaksi.
Lautamies Niemelä jo raivostuu, mielessään sanoisi mitä sanoisikaan, tekisi mitä tahansa, löisi, tappaisi kerrassaan nuo vangitun karitsan tappajat, ellei hän olisi tässä syrjästä katsojia, joka ei saa edes ääntään kuuluviin. Narripelinäyttämöllä sitäpaitsi tapahtuu jotakin uutta, virallinen syyttäjä astuu esiin.
— Virkani puolesta yhdyn aviomiehen kanteeseen, sitäkin suuremmalla syyllä kun lautamies Niemelä tunnetaan täysin kunnialliseksi mieheksi, joka on joutunut antamaan tahrattoman nimensä kehnon naisen häväistäväksi. Hänellä on oikeus vaatia täyttä hyvitystä, valtakunnan laki, koko yhteiskunnallinen moraali vaativat sitä.
Rovasti on astunut syyttäjän rinnalle.
— Jos sinun oikea kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se pois. Jos sinun silmäsi turmelee sinut, niin heitä se pois. Haureellinen aviovaimo on kristillisen seurakunnan mätäpaise, Jumalan hengelle kauhistus. Seurakunnan ylipaimenena yhdyn aviomiehen ohella viralliseen syyttäjään. Paha paise on puhkaistava, turmelus on hävitettävä, lopullisesti. Todistajat kutsutaan ja vannotetaan. Neiti Broman, vanhapiika katselee levottomasti ympärilleen. Näennäisesti hän on hyvin vastenmielinen kertomaan näin likaisista asioista, kauheata astuakin siihen saastaisen syytetyn viereen, mutta kun korkea laki ja oikeus käskee, niin täytyy tehdä.
Hän on istunut akkunansa alla ompelemassa ja nähnyt syytetyn amerikkalaisen viettelijän moottorivaunussa. Etteikö ollut sama henkilö? Ihan varmasti, siitä neiti Broman saattaisi mennä valalle millä hetkellä tahansa. Hänelle huomautetaan, että on jo ollut valalla, kaikesta siitä mitä parhaillaan puhuu. — Herrajee, sanoo neiti. Ei hän sen jälkeen enää juuri muuta sanokaan, paitsi sitä, että vastaaja oli hehkunut kasvoiltaan ja ollut kovin... miten sitä kehtaisikaan sanoa... kovin himokkaan näköinen. Tätä lausuessaan neiti Broman katselee häveliäästi alaspäin.
Toisena todistajana esiintyy neiti Kuusistoinen, joka on ollut syytetylle kätilönapua antamassa. Kovissa tuskissa oli ollut tämä emäntä, houraillut Nikosta, jos mistä. Eihän siinä mitään tavatonta. Hän on ollut kymmeniä tämäntapaisia raukkoja pelastamassa. Aina siinä tässä tapauksessa ilmenee katumus ja hätä.
Kolmantenakin todistajana esiintyy nainen, terhakka rouva Mäntynen. Hän ei kainostele liikoja milloinkaan, nytpä ei varsinkaan, koska on kysymys totuuden ilmi tulemisesta ja rikollisen rangaistukseen saattamisesta. — Amerikkalaista ei tarvitse syyttää. Tämä nainen on lutka, eivätkö herrat sen vertaa huomaa? Hänen silmissäänhän palaa suorastaan helvetillinen tuli, tuollaisilla naisilla on viettelijä joka pensaan juurella. Mutta miksi ei lasta ole tuotu oikeuteen? Minä olisin näyttänyt korkealle oikeudelle, ovatko ne Niemelän isännän silmät. Miten monta kertaa olenkaan miehelleni ihmetellyt, miten Niemelän isäntä saattoi erehtyä ottamaan tuommoisen —.
Taas Niemelän lautamies sanoisi väliin jotakin, jos... mutta kun ei, niin ei, kuuntelee vain Mäntysen rouvan valmista, jota lähtee niin taajasti, ettei siihen rakoon muuta mahtuisikaan kuin ehkä ärräpää tai pari.
Todistusten jälkeen kysytään syytetyltä, mitä hänellä on puolustuksekseen sanottavaa ja mitkä mahdolliset syyt hänet ovat johdattaneet näin törkeään aviorikokseen. Hän sanoo levollisesti kaksi lausetta: En ole tehnyt rikosta. Olen vain rakastanut sitä miestä, jota vieläkin rakastan. Käräjäyleisö on hämmästyksellä lyöty. Rakastanut ja yhä rakastaa toista miestä avioliittonsa ulkopuolella. Auttamattomasti paatunut rikollinen. Asianomaiset käsketään ulos.
Tuomio julistetaan.
Suuren käräjäsalin perustuksia vapisuttaa voimakas järistys. Kirkkaat salamat viiltävät ristiin rastiin. Ukkonen jylisee.
Kirjurin paperit huiskahtavat hajalle, hän luikkii karkuun. Tuomari tekisi saman tempun, koska nyt vasta tässä kirkkaassa valaistuksessa huomaa tuolinsa liian suureksi, mutta salama iskee hänet pökerryksiin lautamiesten penkkiin. Neiti Broman on rääpsähtänyt keskilattialle, kätilöneiti Isotuvan herastuomarin syliin. Mutta rouva Mäntynen meloo kaksin kerroin suuressa paperikorissa, missä hänen vahvat pohkeensa näyttävät entistäänkin vahvemmilta. Syytetty yksinään vain seisoo lattialla ja katselee sisäovelle, josta uusi tuomari kirjureineen astuu saliin.
Hän on kookas, ylväsryhtinen, katseensa kipunoi kuin kiehuva rauta. Näkee heti, että tämän salin tuomarintuoli on tehty hänen mittojensa mukaan. Kirjurit ovat nuoria miehiä valkoisissa vaippatakeissaan. He ottavat tuolinsa ja asettuvat kahden puolen päämiestään.
— Tämän päivän ensimmäinen esiinhuuto!
Tuomarin miehekäs ääni kiirii salin seinästä seinään kuin kaikua tavoittaakseen. Päivystävä poliisikohlo on kylliksi tyhmä rientääkseen vastaamaan: Niemelän isäntä emäntäänsä vastaan aviorikosasiassa.
— Käskekää syytetty esiin!
Konstaapeli aikoo lähteä tyrkkimään vanginpukuista naista, mutta tällöin järähtää pöydän päästä:
— Oletko tyhmempi kuin päältä näytät, astu itse esiin!
Konstaapeli kampuroi pöydän eteen, yrittää tehdä kunniaa ja änkyttää: Minä olen esiinhuutaja, kruununmies, herra tuomari...
— Kruununvaras, se tiedetään esittämättä! Katsotaan nyt kuitenkin, miltä hänen ansioluettelonsa näyttää.
Salama välähtää, ukkonen jyrähtää. Salin peräseinälle putoaa korkeudesta suuri valkoinen taulu, johon kuvakielellä silmänräpäyksessä hahmottuu konstaapelin elämäkerta niin selväpiirteisenä, että kuka tahansa sen taitaisi siitä sanoiksikin lukea. Siellä mies hääräilee virkalakkineen, lenkosäärineen, perii verokuitteja, kuittaa, mikäli muistaa, hävittää viinatehtaita, ellei tarpeeksi makseta, ryyppää tehtailijan pullosta tai tuopista joka tapauksessa.
Yleinen syyttäjä nousee, rykäisee ja selittää.
— Herra ylituomari! Minä olen aavistellut tällaista ja pitänyt miestä silmällä. Tulen viipymättä erottamaan hänet toimestaan ja...
— Mikä mies te olette? Miksi puhutte käskemättä?
— Tä-tämän pi-piirin herra-herra kruununvouti.
— Astukaa esiin! Hänen taulunsa esiin!
Leimaus ja jyräys. Siinä silmänräpäyksessä on herra kruununvoudin komea huvila ja sen sisäinen elämä valkoisissa kehyksissä. Virkahuone on kuin huutokauppakamari. Pöydillä ja hyllyillä on korkeat pinkat verokuitteja, pakkohuutokaupparahoja ja pöytäkirjoja. Konttorissa isännöitsee rouva kruununvouti, pyörähtelee mahtavaeleisesti korkeassa ruuvituolissa ja raaputtelee, minkä kerkiää. Herra kruununvouti istuu toisen huoneen leposohvalla nauravainen naikkonen polvellaan ja raaputtelee toisella tavalla. Hän on lihavahko kaljupäinen mies ja näyttää nuorta naista pidellessään niin hullunkuriselta, että lautamies nauraisi ääneen, jos voisi eikä tuomari näyttäisi niin juhlalliselta. Kruununvouti häviää naisen taakse, niinkuin uppoaisi häneen. Naikkonen, huone, koko huvila katoaa, tilalle ilmestyy loistavin hehkukirjaimin: kaksimiljoonaa (2.000.000:—). Ylituomarin ääni jyrähtää:
— Mustaan penkkiin niin isäntä kuin renki! Kohta heiluu ilmassa pitkä musta penkki kuin näkymättömien käsien kannattamana. Sama salainen voima nostaa poliisin ja kruununvoudin mustan penkin päähän, niskasta nostanee, koska kummankin kaula venähtää ja suu aukenee. Mutta penkille jää peloittavan paljon tyhjää tilaa.
Onnettomuudekseen on rouva Mäntynen vihdoin päässyt paperikorista jaloilleen. Nähtävästi hän pulaillessaan ei ole huomannut, mitä salissa on tapahtunut, katselee ihmettelevästi ympärilleen.
— Kuka te olette?
— Rouva Mäntynen, omaa sukua Heinämaa. Rouva hymyilee ja koettaa muutenkin esitellä edustavasti väljähtyneitä muotojaan.
— Mitä tekemistä teillä on täällä?
— Olen todistamassa Niemelän emännän aviorikosjutussa, herra presidentti.
— Tekö todistamassa, millä valtakirjalla?
— On minulla puhdas papinkirja ja muitakin todistuksia, jos tarvitaan. Minä olen aina koettanut elää kunniallisesti...
— Taulu esiin!
Jälleen leimahdus ja jylisevää jyrinää. Rouva Mäntysen kunniallinen elämä näkyy pian kaikessa alastomuudessaan. Vähintään kymmenen miehen kanssa hän on ehtinyt olla täydellisesti naimisissa, vaikka papinkirjaan ei ole merkitty muuta kuin tämä nykyinen, tyhmä lahna, puolimädällä kastemadon hännällä pyydystetty.
— Alas penkkiin!
Taulu nousee, rouva painuu, myttynä mätkähtäen kruununvoudin kylkeen. Kovin lähellepä meni, aivan liian tiivistä tulee, ilkeyttää jo sivusta katsellessa.
Seuraavaksi joutuu Välimaan lautamies, maakunnan kuulu hevosmies ja kilpa-ajuri, niistä tapahtumista kuvataulukin kertoilee. Nyt selvenee sekin monta kertaa hämmästelty ihme, miten Pohjan-Pyry juoksi kilometrin ennenkuulumattomassa ennätysajassa, yhden ainoan kerran, sitten ei enää milloinkaan. Taulusta nähdään, miten Välimaa itse koeajon edellä raahaa raskasta kilometripylvästä satakunta syltä sisäänpäin. Hikeä pyyhkäistään, kiire on, koska ostaja, tukkukauppias, saattaa tulla millä hetkellä tahansa. Ylituomarin suu vetäytyy hieman hymyyn. Ei mahtane olla herran valkoisimpia tämä tukkukauppiaskaan, joka hevosurheilua harrastaa vain liioilla rahoillaan maineen ja huvin vuoksi.
Mutta kaikkein lystikkäimmät kuvat nähdään Kallioniemen herastuomarin taulussa. Hän on tunnetusti yritteliäs mies ja jättänyt jälkeä monella alalla. Kantakirjoja hän valmistelee kuin paras jalostusyhdistyksen sihteeri ja rotuvasikoita hän myy moneen maakuntaan, kaksikymmentäkin kappaletta samana vuonna samalta korkeatuottoiselta kantaeläimeltään. Loistavimmat kuvamerkinnät hänellä kuitenkin on kuudennen käskyn ylitsekäymisten vihreiltä laitumilta. Hänen taulunsa alakulmassa on uutuutena kiintoisa äänikuvakin, nähdään sekä kuullaan herastuomarin puhelinkeskustelu lähikaupungissa asuvan vaimoihmisen kanssa. Tämä vaatii sovitusta kerta kaikkiaan, kuukausittain tai vuosineljänneksittäin, miten herastuomarille vain sopii. Herastuomari kääntyilee ja kiemurtelee, näyttää siltä kuin hänelle ei sopisi ollenkaan tämä asia, rohkeneepa vihdoin väittää aiheettomaksi koko vaatimusta.
Silloin naisihminen langan päässä jo kimpaantuu. Vai sillä tavalla! Vai niin helposti ne asiat unohdetaankin. Sitten varmaan minun täytyy lähettää postietuannilla emännälle nämä todistuskappaleet! Hän riiputtelee kädessään tärkeätä vaatekappaletta, jossa näkyy punaisella langalla merkatut nimikirjaimet. Herastuomari hälväisee kädellään. Älkää, luojan nimessä! Huomispäivänä tulen sovinnoille, kun muutenkin tulen kaupunkiin. Kuva häviää ja katselijoilta jää näkemättä kuinka monta rotuvasikkaa lehmän täytyy vuosittain poikia tämän harmillisen vuotopaikan tukkeamiseksi. Taulu katoaa ja herastuomari nostetaan körö-körö-penkkiin, niskasta vain kuin kissanpoikanen maitohuoneen pöydältä.
Lautamies Niemelä näyttää jäävän viimeiseen päähän. Kiusallista on tämä vuoron odottaminen, mutta hän toivoo salaisesti, että vielä jossakin välissä pääsee pujahtamaan ovelle. Turha toivo se lienee, tuomarin silmät tutkivat ja valaisevat kuin salamanterät.
Auskultantti on hyvin keveä mies, niin köykäinen, ettei hänen taulunsakaan putoa alas, ennenkuin toinen kirjureista käy reunasta nykäisemässä. Jo varhaisimmilta kouluvuosiltaan hän on ollut mestari kaikenkaltaisissa kolttosissa. Hänellä on lunttalappua, tenttilippua kaikki kalvosimet, housunpellitkin pongollaan. Ostettujen tai tovereilta varastettujen niksien avulla hän on läpäissyt kaikki tuomarintutkintonsa löytämättä tähän päivään mennessä yhtään itsenäistä ajatusta omasta pääkopastaan. Mutta naamiaisiltojen humukekkereissä on poika tutkinut omakätisesti yhtä jos toistakin ympyrää. Jospa ukko näkisi tai morsian, joka odottaa. Hän näkee vain kirjeet, joissa vannotaan ikuista uskollisuutta monella eri tavalla.
Voi kirkastuksen leimaus. Se tapahtuu nopeammin ja yllättävämmin kuin lautamies on osannut kuvitellakaan. Kuin ahraimella isketty kala nostetaan hänet punnituspaikalle, valo välähtää ja taulu kolahtaa näkyviin. Mutta minkänäköisiä kuvia, siunaa ja varjele!
Monta kymmentä kertaa on Niemelän lautamies elämäpahaisensa kuluessa ehtinyt rikkoa kaikki Herran käskyt, eikä suinkaan vähimmän sitä, mistä mielestään vääryyttä kärsineenä on tullut hyvitystä vaatimaan. Jo varhaisina nuoruusvuosinaan hän on rypenyt rapakoissa kuin syyhyinen sika. Onko hän maannut tuossa häpeällisessä lasaretissakin? Onpa varmaan, koska noin selvä kuva on tauluun jäänyt.
Mutta onko hän tehnyt tuollaistakin? Vesikauhuisena koirana ajellut karitsaista, joka ei löydä pensasta, mihin päänsä piilottaa. Ja sen palkaksi tämä on kärsinyt, raatanut kymmenen vuotta pakkotyössä kuin pahin murhamies ja kuritushuonevanki. Mitä hän on murhannut? Minä hänet olen murhannut, raiskannut ruumiin, tappanut sielun, omin käsin tahtonut iskeä muurin kulmaan hänen todellisen rakkautensa ainoan hedelmän. Niemelän lautamies kääntyy tuomarinpöytään päin.
— Herra ylituomari! Olen ansainnut kaiken, mitä haluatte minulle antaa ja vielä hyvän joukon enemmänkin!
— Olet rehellinen edes.
Hänet huiskautetaan auskultantin rinnalle, mutta yhä on penkin päätä vapaana. Rovasti nousee nurkastaan ja valittaa korkealla saarnaäänellä:
— Voi surkeutta ja suurta suruani! Tässä minä nyt seison kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa, kuin Herran profeetta Israelin rauniolla. Oi, Herra, sinun puoleesi minä huudan...
— Älä huuda! Et jää tänne yksiksesi! Ylituomari nyökäyttää päätään, rovastin elämäntaulu putoaa esiin, suuri paljon puhuva taulu, teeskennelty elämänasenne alusta loppuun. Saarnatuolissa: Rakkaat ystäväni Herrassa! Koska olemme nyt tänne kokoontuneet. — Kuinka moni teistä onkaan unohtanut maksupäivänsä? Haudalla: Tämä rakas vainaja, joka niin odottamatta on temmattu keskuudestamme. — Mahdatteko tuoda vanhan lehmän? Aviovuoteessa: — Rakas puoliso, entistä syvempää kiintymystä tunnen sinuun. — Alatpa lihoa jo liiaksi.
Taulua ei näytetty pitkää aikaa, kukapa enää olisi katsellutkaan, alhaalta penkistä oli vaikea kurkkia. Rovasti kohoutui, haparoi vastaan, nousi kuitenkin ja liihotteli penkin tyhjälle tyvelle.
Ylituomari nousi, vihan salamat leimahtelivat hänen silmistään ja ääni jylisi voittaen ukkosen pauhun.
— Kuulkaa, teeskentelijät, ryövärit, huorintekijät, murhamiehet! Omahyväisessä vanhurskaudessanne olette tulleet tänne teilaamaan turvatonta naista, ainoata joukossanne, joka on edes koettanut elää korkeimman käskyni mukaan. En tahdo kauempaa katsella paheellisia ryövärinnaamojanne. Ulos! Alas helvettiin koko penkkirivi!
Häikäisevät salamat iskevät jälleen ristiin rastiin. Oikeussalin perustukset tärisevät, permanto liikahtelee, palkit rakoilevat. Jo huojahtaa penkki, nousee, laskee. Yhdellä humauksella heidät kaadetaan suureen häkkivaakaan, jonka rautainen koukku riippuu missä riippuneekaan.
— Herra ylituomari, armahtakaa meitä!
Se on Niemelän vangitun emännän ääni, sellaisena kuin se on kauneimmillaan, kuin pyytäisi armoa tuhoon tuomitulle lapselleen. Ylituomari vastaa. Koukussa kiikahteleva häkki venyy yhdeksi korvaksi.
— Olenhan armahtanut jo sinut.
— Herra ylituomari, armahtakaa meidät kaikki! Me kaikki olemme vain ihmisiä. Eivät he ole huonompia kuin minä, sen jälkeen kun olemme näin riisutut. Armahtakaa heidät minun kanssani!
Hän katsoo rukoilevin silmin ylituomariin. Kirjurit katsovat odottaen, lattialuukkujen suut ovat puoliksi rakosellaan. Mutta koukussa heilahteleva häkki on pyöristynyt yhdeksi pyytäväksi silmäksi. Heidän kaikkien iankaikkinen kohtalonsa soutaa kahden silmäparin väliä, muutaman hirvittävän silmänräpäyksen kuluttua se kimpoutuu puoleen tai toiseen.
Ylituomarin katse lientyy, lientyy. Salamat eivät satu enää timanttiveitsellä viiltäen, vaan pyöreinä pompahtaen akkunaruuduista, pylväspilareista.
Ylituomari hymyää. Nainen hymyää. Hän ojentaa kahlitut kätensä. Käsiraudat välkähtävät kultaisiksi ranneketjuiksi, jalkakahleet häikäiseviksi rintakäädyiksi. Puku on puhdasta purppuraa.
14.
Se on hurjaa menoa. Helena tuntee suorastaan lentävänsä koskettamatta maahan tahi sen liukumaratoihin. Puiden latvat raastavat hänen ruumistaan, oksat piiskaavat jalkoihin ja käsivarsiin, niin näpeästi, niin kipeästi, kuin notkea äidin käsivarsi ripsittelisi. Ei tee mieli vastaan pippuroida. Jos oksaa hälväisee, niin toinen oksa kaksin verroin näpsäisee. Hän uskoo itsensä tuiman kurittajan armoihin: — Vie minne viet, tottahan jonnekin viet. — Lyödään siellä, piiskataan täällä, kuoleteta ei kuitenkaan, niin vanha portinvartija vakuutteli.
Kun Helena tähän tyytymykseen ajatuksissaan pääsee, niin vauhti hiljenee, hetkisen kuluttua hän tuntee istuvansa sammalmättäällä metsässä tuuhean kuusen alla. Hän loikoilee siinä puolimakuullaan rauhallisena pitkät ajat. Mihinkä hänellä on kiire, aikahan ei kuitenkaan lopu.
Hänen yksinäisyytensä ei jää niin pitkäaikaiseksi, kuin hän on ehtinyt kuvitella. Kaksi kulkijaa lähestyy metsätietä ääneen keskustellen. He pysähtyvät, istuvat tiepuoleen. Helena saattaa suojatulle paikalleen helposti kuulla heidän keskustelunsa.
— Sikamaisen pitkäksi käy toimellisen miehen elämä tässä toimettomuuden helvetissä, huokaisee toinen.
— Mitä sinä vielä tiedät toimettomuudesta, hymähtää toinen. — Kunhan norkoilet ensimmäistä tilaisuuttasi sata tai tuhat vuotta, puhu sitten vasta.
— Mutta, hyvä veli, eikö koko valtakunnassa ole minkäänmoisia mahdollisuuksia?
— Ehkäpä lienee, koeta keksiä.
— Olen koettanut, turha vaiva. Mitä ruumiilta varastaa. Ei edes tekohampaita enää kenenkään suussa.
— Tekohampaita, häpeä lurjus! Oletpa poropeukalo, ellet parempaa keksi.
— Itse häpeisit, jos ansioni tietäisit. Istuin kahdeksan vuotta kymmenkertaisesta varkaudesta, vaikka tuskin sadasosakaan pistokokeistani tuli ilmi.
— Etkä kuitenkaan keksi, mitä varkaitten helvetissä saattaisit varastaa. Aikamoinen poropeukalo ammattimieheksi.
— Olen, jos niin haluat, vihjaa nyt kuitenkin.
He hiljentävät ääntään. Helena heristäytyy paremmin kuullakseen. Vanhempi jatkaa.
— Olet poropeukalo, kuten jo sanoin. Niin monta kertaa et olisi joutunut käpälälautaan, ellet olisi pyrkinyt kasaamaan roskaa. Sellainen kamasaksa olit ja sama jano vaivaa sinua yhä. Naurettavan himosi hiukaisemana et ole ehtinyt tutustua edes kuuluisimpien kansalaistemme mainetauluihin suuressa museohallissa. Jos sen tekisit, niin pienuutesi huomaisit. Kivennuoliainen, saastainen sontiainen olet heidän rinnallaan, äijäparka.
— Tarkoitatko sodanaikaisia tavaranhankkijoita?
— Tavaran, yhäkö vain tavaran, sinä porvarillinen pikkusielu. Niinkuin sillä periaatteessa olisi suurtakaan eroa, näpistitpä kympin tai kahmaisit kymmenen miljoonaa. Sivistyneistö, tarkoitan sivistyneet varkaat, ei enää pitkään aikaan ole antanut minkäänmoista arvoa mammonankokoojille ja suurkapitalisteille. Heille ei pystytetä enää edes muistopatsaita, elleivät tee sitä jo itse eläessään tai nimenomaan testamentissaan määrää. Tällaisia äijiä meillä on tuhansittain ja niille minä sanon morjensta milloin tahansa. Missä suhteessa he olisivat meitä nappivarkaita etevämmät, paitsi että ovat onnistuneet kahmaisemaan hiukan enemmän ja osanneet hoitaa jälkitilinsä niin hyvin, etteivät ole joutuneet istumaan.
— Jaa'a, kaveri. Siinäpä sitä taitoa kysytäänkin.
— Pässinpäiltä! Jos tutkit ansioluetteloita täällä, niin havaitset, että tämäntapaisia taulakalloja on joukossamme vain murto-osa, kaikkein tyhmimpien kansanluokkien keskuudesta lähteneitä. Päätekijät täällä ovat miehiä, jotka ovat panneet koko sivistyneen maailman kyntysillään katua kyntämään.
— Valehtelet.
— Valetta kai järkipuhe on tyhmeliinille aina. Haluatko, että jatkan, vai lähdenkö kävelemään.
— Veliveikkonen, miksi olet tuollainen ampiainen?
Helenastakin olisi tuntunut ikävältä, jos vanhempi varas olisi jättänyt kesken juttunsa. Mutta tämä jatkoi varsinaisen ja varkainkuuntelijansa mielihyväksi.
— Oletko huomannut suuren lehtipuiston pääkäytävällä leveäperäistä rouvasihmistä, joka purjehtii eteenpäin kuin valtamerilaiva?
— Sitäkö, joka nostaa etusormensa oikealle poskelleen ja katsoo hyvin tuikeasti, milloin pysähtyy jotakin katsomaan?
— Sama mööpeli! Hänen isänsä oli suuri kamasaksa, joka tupakalla ja paloviinalla ja ties millä helvetin konsteilla keinotteli itselleen satojen miljoonien omaisuuden, mutta, vaari oli vain tavallinen hevosvaras, joka hirtettiin, ennenkuin ehti itse kuolla.
— Eivätköhän hekin liene täällä?
— Varmasti. Mutta tyttärestä meidän piti puhua. Hän kerkisi viidesti naimisiinkin, tappoi jokaisen miehensä.
— Oi, oi, mitä puhelet. Miksi ei häntä ole tiloitettu murhaajien täysihoitolaan?
— Ei, veliseni. Täällä järjestetään jokainen siihen joukko-osastoon, johon hän entisten saavutustensa perusteella on ansiokkain. Luulenpa kuitenkin, että tämän valtahöyryn passituksessa on kirjanpitäjille tullut pahanpuoleinen erehdys. Käsittääkseni hänellä murhamiehenä on ollut vieläkin jalommat hengenlahjat, mutta tämä on herrojen asia, eikä meidän ole terveellistä edes vastaan mukista.
— Mitä tiedät tämän pösörouvan maan päällä eläessään sitten tehneen?
— Oi, veljeni taulapää. Olisit ennemmin kysäissyt, mitä tiedän hänen tekemättä jättäneen? Hän huseerasi kaikkea, mitä vain amerikkalainen naiseläväinen suurten rahojen kanssa osaa ja vielä paljon enemmänkin.
— Kerro, hyvä mies.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, koetan kuitenkin, koska sinun lukutaitosi laita lienee niin ja näin. Mainitsin jo, että hän tappoi viisi miestään myrkyllä tai litistämällä, miten milloinkin, mutta ei hän itse tällaisten vuoksi istunut sähkötuoliin, älä luulekaan. Hänen pakaroissaan on sähköä muutenkin enemmän kuin tarpeeksi ja sitäpaitsi hamppunuora oli kutkuttanut vaarin leukapartaa jo liian pahasti.
Mutta viidennen miehensä jälkeen hän oli saanut tarpeekseen miehestä. Hän alkoi näytellä surevaa leskeä ja laupiasta samarialaista ja teki sen kerta kaikkiaan ennen kuulumattomalla tavalla. Hän kustansi lähetyssaarnaajia pakanamaihin, ei yhtä tai kahta, vaan niputtain. Kaikkiin maailman kolkkiin hän perusti suuria orpokoteja ja langenneiden naisten hospitaaleja. Hänestä tuli maailman mainioin hyväntekijä. Merenalaiset sähkölangat lietsoivat kaapelinsa punaisiksi ylistyshymniä soitellessaan ja tuhannet maailman valtalehdet kiiruhtivat koko sivun otsikoin kuvailemaan hänen pyllistyksiään, missä ikinä hän liikkuikin. Kieltämättä hänessä olikin näkemyksen fasadia, näppäsipä kuvan edestä tai takaa.
— Suo anteeksi, että keskeytän taas, mutta minun heikon ymmärrykseni mukaan ei maailmassa nimitellä tällaista rouvaa varkaaksi.
— Häh, kollo! Luuletko, että tätä sanottiin. Ei, kyllä hänestä luriteltiin niin kauniilla vuodatuksilla kuin hyvillä rahoilla palkatut papukaijat ja satakielet ikinä keksivät. Rouva Suurlahjoittaja! Madame Maailmanvalo! Orpojen Äiti! Heikkojen Hoiva! Ihmiskunnan Suuri Hyväntekijä!
Sitten hänet valtasi matkustamisvimma. Hän seilasi meret ja mantereet orpokodista hospitaaliin, ansarista ansariin kuin mikäkin taivaallisen yrttitarhan ylitarhuri. Ja totisesti, hänen hulmuavissa liepeissään puhalteli pohjatuuli. Jos jossakin oli liian lämmintä, niin kyllä rouvan saapuessa asteet alenivat. Hänen jäinen käärmeenkatseensa ryöväsi vähäisenkin hymyn välkkeen osattoman orpolapsen silmästä, jäähdytti viimeisenkin hymyn häippeen langenneen Maria Magdaleenan haalistuneesta poskikuopasta. Murhaksi, sydämettömimmäksi joukkoteurastukseksi minä tällaista sanoisin, mutta kuten huomaamme, ovat taivaalliset kirjanpitäjät olleet tästä asiasta toista mieltä.
Entä kun tämä madame Maailmanvalo orposielujen suureksi onneksi lopultakin ajoi miinaan, oli se varmasti näkemisen arvoinen näytelmä, se loppuseremonia nimittäin. Koko maailma lepäsi mustareunaisissa suruharsoissa, niinkuin taivaan aurinko olisi pimentynyt. Mutta tuhannet ja kymmenet tuhannet huokailivat loppumattomien muistopuheiden aikana: Kestä sieluni, kestä hiukan vielä! Kuoli hän piru jo kuitenkin! Mutta nyt kun edelleen pakanoiden kirkoissa, orpokodeissa ja syntisten hospitaaleissa veisataan iankaikkisen pitkiä ylistysvirsiä hänen kuolemattoman hyväntekeväisyytensä hymistykseksi, tarkastelee hän, tämä ryöväreitten ryöväri ja varkaitten suurmestari sillä olemattomalla varsisilmällään, miten hävettävän saastainen sinun tai jonkun muun alastomaksi kuoraistun nappivarkaan raato sillä hetkellä sattuu olemaan. Kuule poikani, tätä minä sanoisin jonkinmoiseksi saavutukseksi.
— Mutta en toki minä vieläkään ymmärrä, ketä hän on ryöstänyt tai mitä varastanut.
— Laputa helvettiin, mokoma pässinpää! Minä en viitsi seurustella enää kauempaa aasin kanssa.
— Älä, veliveikkonen, jälleen suutu minun tyhmyyteni vuoksi. Kiilloitan kivesi ja varpaasi kynnet. En keskeytä enää milloinkaan, kunhan vain kerrot.
He kohentautuivat ylemmäksi istumaan ja vanhempi rauhoittui edelleen kaskuilemaan.
— Sielujen varas hän oli, oikea suurhuijari, mutta mistäpä sinä tällaisia ymmärtäisit, kun ei sinulla sielua edes olekaan.
— Niin, niin...
— Niin, niin, mutisetko vastaan vielä? Tahdonpa kuitenkin omaksi huvikseni kertoella sinulle miehestä, joka on vielä tästäkin yliveto. Sellaiset kuuluisuudet olisivat kunniaksi paremmallekin ammattikunnalle. Olet ehkä huomannut sen komeanenäisen vanhan herrasmiehen, jolla on otsapläsi kuin valkopäisellä hevosella.
—Tarkoitatko sitä tukevaa pässiä, joka hakkaa kämmentä käteen selkänsä takana ja pukseeraa edestakaisin kuin päivystävä veturi.
— Sitä samaa. Et olekaan aivan niin tyhjä kuin tyhmästä naamastasi päättäen saattaisi luulla. Tämä äkäinen puskuripässi on maailmassa eläessään näytellyt hyvin suurta herraa. Hän oli kymmenien kunnialegionain ritari, nosteli Nobelin palkinnot, jos vaikka mitkä. Ja suurissa juhlatilaisuuksissa, joihin vain kansainväliset kuuluisuudet saivat kunniakutsun, hänen rintapielensä olivat niin plootuja täynnä, että äijäpaha niiden painosta köntysilleen tahtoi kuukahtaa.
— Siitä hänen etukumarainen asentonsa sitten lieneekin peräisin.
— Ehkä, jollei siitä, että kaikesta maailman kunniasta ja hunööristä huolimatta hänen sukunsa ei juontune kovinkaan kauaksi alkuperäisestä apinapuusta.
— No?
— Hän oli apinoimistaiteen suurimpia mestareita. Hävyttömän pitkän elämänsä aikana hän on varastanut satojen, jopa tuhansien ihmiskunnan lahjakkaimpien nuorten miesten ja naisten henkisen pääoman ja apinoinut sen kunniansa kukkupäänä tyhmän maailman tuijoteltavaksi.
— Älä suutu, mutta nyt en ymmärrä taas vähääkään.
— En minäkään ymmärrä, vaikka olen älykkäämpi ja olen käynyt muutakin kuin kansakoulun. Apinamaakarimme on tutkija ja tiedemies. Hän oli kahmaissut monopoolikseen ihmisen aivotyötutkimukset. No toiminee kai monta muutakin veijaria tällä tuottoisalla alalla, mutta tämä on sikäli yliveto, että hän on saanut koko maailman uskomaan, että juuri hänen sanansa oli lopullinen ratkaisu, jonka jälkeen kenelläkään ei ollut enää oikeutta sanoa kuin aamen ja vorlopsis. Kun hän tälle tuolille kerran pääsi, niin silloin se alkoi, lahdinteko. Hän hirtti ja teilasi sekä nykyiset että ammoin eläneet, muutamalla raapaisulla vain kamppailevien sielujen kymmenvuotiset työt ja tuskantäyteiset elämäkerrat. Eräät hän perkasi keittiön rapulla kalalaudalla, toiset lahjakkaammat taas körötteli korkeimpiin kaakinpuihin kaiken kansan naurettavaksi. Loppusummaksi tuli, ettei koko nykyisessä enempää kuin aikaisemmassa maailmassa ollut elänyt eikä koskaan tulisi elämään todellista luovaa neroa muuta kuin yksi ainoa, hän itse.
Taas nuorempi keskeytti, sanoi, mitä Helena ajatteli.
— En pääse siitä, että tämänkin pässin oikea paikka olisi murhamiesten parissa.
— En minäkään pääse, mutta pomot kerta kaikkiaan ovat toista mieltä, joten varo kieltäsi. Muuten eivät tämän suurmiehemme suoranaiset varkausansiotkaan liene aivan vähäiset. Katsos, samalla kun hän hirtti ja teilasi, samalla hän myös ryösti ja varasti noiden onnettomien vaatteet, toisin sanoen heidän jo syntyneet tai keskoisiksi jääneet aatteensa. Näin mestaripyövelit kautta aikojen ovat tehneet, siihen on heillä perintäoikeus ja totuttu tapa.
Tämä herra oli kuuluisa tiedemies. Lahjakkaimmat nuoret tutkijat maailman kaikilta ääriltä virtailivat hänen jalkainsa juureen. Se oli tavoiteltava kunnia, josta sanomalehdissä mainittiin. Tietysti nuo pyörrytetyt pöllöt availivat herkistyneet sydänkarsinansa hänelle, suurelle mestarille, joka kylmästi riipaisi, mitä riipaisemista kullakin oli. Jos aurinko olisi ollut inhimillinen sydän ja hänen tavoiteltavissaan, olisi hän riipaissut senkin alas. Ja sitten hän kammioissaan hautoi tai haudotti poikasiksi nuo eri linnuilta varastamansa munat, ja tämän tästä maailma sai ihmetellä hänen loistavia tutkijasaavutuksiaan. Mutta opetuslapsilta ei koskaan ilmestynyt mitään erikoisempaa, ei löytynyt muuta neroa kuin tämä yksi, mestari itse.
— Tännepä tuli lopulta kuitenkin.
— Niin tuli, kuoli ja kuopattiin ennen kuulumattomilla juhlallisuuksilla. Tykit paukkuivat ja urut pauhasivat. Maailman kaikkien suurten kaupunkien keskuksissa pidettiin hänen kunniakseen puolen minuutin hiljainen hetki. Nyt on tälle verrattomalle tutkijalle ja tiedemiehelle pystytetty muistopatsaita jo kolmeen maanosaan.
Mutta sillä välin mestarin henki liukui tänne tavallisten pahantekijöiden iankaikkisiin urakkatöihin. Hänen veturimainen raatonsa puskee ja puskee. Kämmen iskee kämmeneen turpean lonkan takana, mutta leveäotsainen pässinpää etsii turhaan niitä ajatuksenituja, joita siellä todellisuudessa ei koskaan ole ollutkaan.
Tuli hetken hiljaisuus. Tuuli vain vihelteli surunvoittoisesti varkaitten puiston salaperäisten puiden latvoissa. Nuorempi miehistä ponnahti jaloilleen.
— No, nytpä minä sen keksin! Oiva ajatus, suurenmoinen kerrassaan. Minä kun olen kitunut janossa ja nälässä vuosikausia keksimättä noin yksinkertaista asiaa!
— No, no?
— Miksi en minä voisi tehdä kuin puskuri herra maailmassa. Lähden varastamaan aatteita.
— Sinä — aatteita! Voi kuolemattomia päiviäni!
Vanhempi purskahti niin pitkään hohonauruun, ettei tahtonut loppuun päästäkään.
— Olenko mielestäsi niin taitamaton ammattimies?
— Olet, ainakin aatteita varastamaan. Herra on sentään herra, helvetissäkin. Jos tapahtuisi se ennen kuulumaton ihme, että sinä jonkin aatteen pystyisit nappaamaan, niin missään tapauksessa et pystyisi sitä säilyttämään tuossa aasinpäässäsi, jossa karkearouheiset sahajauhotkaan eivät ole säilyneet.
He nousivat ja etenivät keskenään rähisten. Helena tunsi taas itsensä kummallisen orvoksi ja pelokkaaksi. Hän oli ehtinyt äsken kuvitella jo sellaistakin, ettei hänellä ainakaan täällä varkaitten erhevaltakunnassa olisi mitään sovitettavaa. Nyt hän kuitenkin on omin korvin kuullut, että kuuluisat tiedemiehet, orpokotien perustajat, pakanoittenkin ystävät olivat joutuneet tänne vuosisataisiin sovitustehtäviin. Hänen, monin verroin syntisemmän ihmissielun oli varmaan taas omahyväinen sokeus hämännyt, niinkuin edellisissäkin osastoissa. Hän ei nähnyt omia erheitään, ennenkuin ne vuorena nousivat vastaan.
Hän nousi ja alkoi harhailla sameassa metsässä. Ohdakkeet haavoittivat hänen jalkojaan, polttiaiset purivat haavoihin kirpeätä myrkkynestettä. Saivat polttaa, hän varmaan oli kaiken tämän tuskan monin kerroin ansainnut.
Hän etsii ja etsii, ei vain löydä erhekiveään, joka jo hänen mielikuvituksessaan on ylitsepääsemätön muuri. Sen lohdun hän kuitenkin löytää, että edes alkaa muistaa niitä erheitä, joiden vuoksi hän on joutunut tässä erämaassa rämpimään.
Satoja, tuhansia kertoja hän on varastanut, kuka toisin sanookaan. Eikö jo pikkutyttösenä varastanut äidin unta ja veren väkeä? Kuka loikoili, oli nukkuvinaan, kun äiti kuori perunoita tai lakaisi tuvan lattiaa? Kuka nuolaisi voileivät, viilikupit, sokeripalat? Ei kai hänellä ollut äidin jalkojen verikohjuihin, ruumiin viottumiin ja vanhuuden vaalentumiin mitään osaa?
Hän painuu yhä syvemmälle metsään, kipeämmin haavoittaviin piikkipensastoihin. Kirvelevät muistot kirkastuvat yhä.
Nuoruuden aika? Mustaa lankaa pisteestä pisteeseen. Synnintekoa erheestä erheeseen. Kuka jättää iltaisin lehmät janoon varastaakseen itselleen huvitteluaikaa? Kuka silpoo kuoppamäen koivuja vastalehviksi, juhannusaattonakin, kesän juhlana säästääkseen nuorten jalkojen muutamat juoksuaskeleet? Kenen vuoksi muori toruu ja vaari kiroilee? Kenenkäpä muun kuin tyttären, Helenan, joka omin lupineen on ottanut heidän aironsa lukitsemattomasta kalaveneestä. Taaskin olisi ollut kahdensadan sylen juoksuvaiva rannasta pihaan. Vanhuksille se merkitsee hengenahdistusta, mielipahaa pitkäksi aikaa.
Hän on kompastunut maassa makaavaan puuhun, vajonnut sammakkorämeeseen, josta tuskin jaksaa enää noustakaan.
Ja mitä on tehnyt Niemelän Helena, monella tavalla ja monelle katkeroitunut vihan pinnistyksessä pihisevä emäntäparka? Miten monta kertaa hän onkaan varastanut palvelusväeltään sunnuntaiaamun, viikon ainoan lepopäivän pyhäisen rauhan, Nestorilta, usein kiukuttelevalta, mutta aina talon parasta tarkoittavalta päiväläiseltä ruokalevon raukaisevan mielihyvän, vanhalta Noppe-raukaltakin viattoman koiranunen vain äkäisesti rykäisemällä, huonekaluja tarpeettoman kovasti kolistelemalla tai tarkoituksellisesti huokailemalla.
Entä lautamies, olkoonpa vastenmielinen, töykeäkin aviomies. Aviomies hän on kuitenkin ja sen suuren varkauden jälkeen on kai hänellä oikeus millaiseen käyttäytymiseen tahansa? Ja mitä on tehnyt vaari, tuo miehekäs sokea mies, joka ennemmin aina kärsii kuin valittaa, janoa, nälkää tai muuta puutettaan. Satoja kertoja varmaankin ovat monet pienet, avuttomalle miehelle kuitenkin suuriarvoiset palvelukset unohtuneet. Kuka ne olisi ollut velvollinen hänelle suorittamaan? Emäntäpä varmaan, mutta hänen on täytynyt lyödä velvollisuutensa laimin, varastaa aikaa omiin sydänsuruihinsa, omille lapsilleen. Omille lapsilleenko? Olisiko Hilma-raukka syntynyt ja kuollut sennäköisenä, jos äiti ensi hetkestä alkaen olisi varannut häntä varten sitä, mitä jokainen äiti jokaista lastaan varten on velvollinen varaamaan?
Väsynyt, masentunut sieluparka ei jaksa enää enempää. Hän tuntee vajoavansa liejuun, tuskin voinee enää kättään nostaa. Suuri vuoren korkuinen erhekivi lienee päälle kaatumassa. Iankaikkiseen kadotukseen hän, sieluparka, varmaan on tuon itseensä imevän henkeä tukahuttavan liejumeren kautta vajoamassa? Iljettävät mutaeläimet, saastaiset sammakot ja verta imevät iilimadot ovat tarttuneet jo värisevään ihoon.
Hänen sielunsa valtaa pelko ja tuska. Hän rukoilee, voihkii, mutta kuitenkin yhä vajoaa kammottavaan kauheuteen. Epätoivoisella vimmalla hän jännittää ruumiinsa kaareksi, ponnahtaa kohoksi kuin tukehtumistuskissa kamppaileva kala, mutta ei pääse kovalle maaperälle, ei veteenkään, vaan putoaa jälleen äskeiseen turman kuoppaan entistä syvemmälle. Sen reunat murtuvat, pohja puhkeaa. Hän vajoaa, huuto hukkuu, keuhkot hajoavat. Ruumis, sielu, kaikki hajoavat, elämäntuntu jo katoaa. Miten kiitollinen hän olisikaan, jos inhimillinen, hirvittävä kärsimyksen tuntemus jo iankaikkisesti katoaisi.
15.
Ukkonen jyrähtää kovemmin. Yrjö kiiruhtaa juoksuaan. Ei hän ukkosen takia, vaan muurahaisten, jotka yrittelevät kiukkuisesti jalkoihin. Jos yhtä pysähtyy näpsäisemään, niin kaksi kolmekin kiipeää sillä välin toiseen jalkaan. Ei auta pysähtyä, täytyy juosta vain ja hieraista juoksussa kirpaisevaa kohtaa polun laitaan. Ukkostako mies pelkäisi? Ei se lyö, ellei ole lyödäkseen, suolla kuitenkaan ei lyö. Eipäs vaariakaan lyönyt, kun vaari oli pieni poika ja juoksi ukkosilmalla ongelle.
Kuitenkin Yrjö juoksee yhä kovempaa, nipistelevien muurahaisten takia. Kun hän pääsee kuusikon lävitse, on vain yksi ylämäki ja yksi alamäki, sitten tulee suo. Yrjö on käynyt monta kertaa suolla saakka, karpaloita poimimassa ja luutavarpuja hakemassa Vihtorin kanssa. Suopursujakin Yrjö on hakenut äidin maljakoihin helluntaiaattona.
Ne haisevat väkevältä, koko suo haisee, ei semmoiselta kuin navetassa tai tallissa tai sian karsinassa, eikä semmoiseltakaan kuin Moppe sateella, tai Nestorin takki, tai naisten likaiset vaatteet saunan penkillä. Ei, ei, ihan toisenlaiselta suo haisee, paljon väkevämmältä ja paljon paremmalta. Yrjön tekisi mieli lääppäistä kasvoihinsa suorapaa koko kourallinen.
Mutta Vihtorin naamaan Yrjö lääppäisi kaksi kourallista kaikkein haisevinta rapaa, kun hän kaikkia Vihtorin kujeita muistelee, niin kolmekin kourallista, vaikka sitäkin, mitä on pyöreissä läjäpäissä lehmien takana. Vihtori on sanonut niinkin ilkeästi, ettei lautamies ole Yrjön isä. Kun Yrjö näin jälkeen päin tätä muistelee, pistää se niin vihaksi, että mielellään painaisi Vihtorin naamaa vieläkin pahempaan paikkaan, vaikka haisevaan lätäkköön navetan alapuolella, niskasta painaisi ja kysyisi, onko vai eikö ole. Ellei Vihtori olisi niin vahva. Mutta jos Helmi ja Nestori tulisivat auttamaan, niin sitten voisi painaa.
Näin Vihtoria kurittaen Yrjö on kiihtynyt juoksemaan ja päässyt samalla muurahaisista eroon. Mutta ukkonen ei jää, vaan uhkailee perässä. Vaari on sanonut, ettei ukkonen iske, ellei mene kuusen alle. Suolla ei ole ollenkaan kuusia. Kuinka silloin voisikaan mennä kuusen alle?
Yrjö juoksee jo suopolkua pitkin, joka on painunut syväksi kuin oja. Vetelämmille paikoille on kaadettu puita. Hän hypähtelee puulta puulle, muutamat niistä painuvat ja lämmintä kuraa purskahtelee varpaitten välistä. Ilmassa syöksähtelee sudenkorentoja. Ne ampaisevat kuin jousipyssyn nuolet, seisahtavat äkisti paikoillaan tuijottamaan sirittävin siivin. Mokomatkin sirpukat, kun mitään eivät painakaan! Yrjön tekee mieli sylkäistä niitä silmille, tai tarttua niskaan kiinni ja ampua takaisin, sen hän tekisi, jos pyssy olisi mukana.
Lampea ei vielä näy. Se on niin pikkuinen, vain silmä suurella suolla. Jospa ei löytyisi ollenkaan. Mihinkä se suolta olisi juossut. Hän lisää vauhtiaan kuin lampi kuitenkin olisi karkulainen, joka on juosten tavoitettava.
Muuta keinoa ei ole, hän juoksee, lukee askeleitaan ja sudenkorentoja, yhä nopeammin juoksee. Näkyviä salamoita jo iskee ja ukkonen jyrähtelee. Polkupuut ovat loppuneet eikä sudenkorentojakaan enää lentele vastaan. Mutta lampea vain ei näy ei kuulu, yhä täytyy lähteä juoksemaan. Silmissä kihelmöi kirpeleviä vesiherneitä.
Lopultakin se ilmestyy eteen, mustan sinertävä silmäke, kuin pyöreä peili olisi painettu suuren mättään sisään. Yrjö ei jouda pitkää aikaa ihmettelemään, kiehittelee jo ongensiimaa ja syrjäsilmällä katsastelee, mihin asettuisi seisomaan. Tuossa on suuri veteen kaatunut mänty, siitä vaari puhui. Hän päättää mennä puun latvalta ensiksi koettamaan. Puun pinta on niljainen ja alla päilyy musta vesi, minkä lävitse pohjaa ei näy. Peloittaa, mutta kun varpaillaan kipertää kiinni, niin ei putoa, eipä vaarikaan pudonnut. Hän etenee varovasti, varpaillaan tunnustellen. Jos uskaltaisi tuonne, viimeiseen oksasikermään saakka, siitä olisi hyvä heittää. Mustaa vettä on kahden puolen, hirvittävältä tuntuu. Yrjö kuvittelee, menisikö vaari, jos olisi pikkupoika, tulee myönteiseen päätökseen, ja menee hänkin, viimeisen avokohdan henkeä pidätellen.
Se on hyvä paikka, sillä jaloilla voi ottaa tukea kahdesta oksasta. Ne kaartuvat kuin häränsarvet, niihin voisi käsinkin tarttua kiinni, jos rupeaisi horjuttamaan.
Siima huiskahtaa, koho pulpahtaa, pylppii muutaman kerran ja jää odottamaan yhtä tärkeätuntuisena kuin kalamies itse. Yrjö toivoo, että saisi kaikki kalat samasta paikasta. Tässä olisi hauska vedellä.
Mutta kalat ovat kiusamielisiä, eivät tule, vaikka mies vartavasten on tullut noutamaan. Ukkosilma sensijaan tulee, ryskeellä ja kodalla pauhinalla. Yrjöstä tuntuu, kuin se ajaisi häntä takaa, sivaltelee jo tulisilla siimoillaan ja jyräyttelee, niin että vapa tärisee. Yhtään kalaa ei ole tullut, ei kertaakaan ole edes tärppäissyt. Mutta hän ei rohkene lähteä enää edes paikkaa vaihtamaan, säväyttäisi päähän vielä tulipiiskallaan tuossa avopaikalla, pudottaisi lampeen kuin rotan.
Hirveän peloittavalta alkaa tuntua jo tässäkin. Taivas on kuin suuri musta tulipata, jonka pohja puhkeaa tämän tästä. Kuvittelee Yrjö sellaisiakin, että Jumala on lähtenyt ampumaan tauluun suuren männyn kokoisella pyssyllä, mutta taivaan pikkuinen poika, Jesus Kristus istuu navetan sillankaiteella ja ampuilee pienellä jousipyssyllään. Kun ei vain ampuisi minua päähän!
Taivaan poika on hyvä poika, niin äiti on monta kertaa vakuuttanut. Hän ei ammu toista pikkuista poikaa, ellei erehdyksessä, mutta siitä on varoitettava, ettei tulisi vahinkoja. Hän tarttuu oksasarveen kädellään, kääntää päänsä taivaalle päin ja huutaa: Kuule, hyvä Jesus Kristus! Minä täällä olen, Niemelän Yrjö! Minä ongin äidille kaloja! Älä ammu minua päähän!
Taivaan poika ampuilee siitä huolimatta, mutta Yrjöä ei peloita enää vähääkään. Hän saattaa katsella tulinuolten rätkähtelyjä avoimin silmin. Hyvä jousi on taivaanpojan pyssyssä. Eikö liene teräsvieteriä?
Kala ei vain syö. Punainen koho tököttää paikallaan, ei pulpahda edes, ellei vavalla nykäise. Kalat eivät uskalla nousta, kun yhtä mittaa ampuilee. Harmittaakin jo tuo turhan räiskiminen. Yrjö tarttuu oksasarveen ja huutaa jälleen: Lopeta jo, taivaan poika, että kalat uskaltavat nousta syömään!
Kuuli varmasti, mutta ei silti lopeta. Ei Yrjökään lopettaisi, jos olisi taivaan pojan tilalla, ei sitä heti viitsi, toisen käskyllä. Hiljensipä kuitenkin ja herneillä rupesi viskomaan. Vesipisaroita ne vain ovat, mutta Yrjö kuvittelee ne herneiksi, joita taivaan poika ampuillessaan syö ja heittelee alas. Niistä tulee kauniita umpilukkoja. Yrjö pudottelisi yhtä hyviä, parempiakin, jos noin korkealta pääsisi nakkaamaan.
Hän on pitkän aikaa tarkkaillut taivaan pojan umpilukkoja ja unohtanut kokonaan kohonsa, unohtaisi kai edelleen, ellei ahven vihdoin olisi herännyt ja tärpännyt kiinni. Eikä se olekaan mikään pikkuinen nalliainen, vaan lusikan mittainen kyrmyniska, oikea ukonilman vaari.
Silmälammen syvyyksistä, se pystyy Niemelän pojan herättelemään, vaikka kaarnakohoa ei laisinkaan olisi hänen siimassaan. Kala painuu, vapa taipuu, jopa herää mies, katsoo hetken hämmästyneenä vapansa viipellyksiä. Unohtuu ukkonen, unohtuu taivaan poika, milloinkaan ennen ei mokoma jullikka ole tarrannut miehen onkeen.
Ahven kiertää pientä piiriä, eikä mies ymmärrä, mitä tekisi, ei uskalla ryhtyä vakavasti nostamaankaan, horjahtaisi vielä itsekin lampeen, siellä sitten olisi samassa liemipurkissa iso kala ja pieni mies. Kuitenkin hän kiristää, koettelee sen voimia. Vahvassa on kuin mikä juupeli, paras väistellä ainakin yksi oksaväli rantaan päin. Hän peräytyy varovasti takaperin. Kala tulee perässä, on tultava, ei se valaskala sentään mahtane olla, mutta tavallinen vaari se on kuitenkin, isompi kuin suolasilli, siitä Yrjö on aivan varma.
Mutta toiseen oksahaarukkaan peräydyttyään hän vetää sen esiin. Se nousee ja painuu, hakkaa pyrstöllään vettä, viime vaiheessa on vähillä nykäistä miehen veteen, mutta hän saa oksasta kiinni. Nyt se on kourien välissä ja katsoo pyörein silmin pyytäjäänsä silmiin. Hänen täytyy peräytyä maalle saakka, koska veden kohdalla ei uskaltaisi sitä ryhtyä irroittamaankaan. Vielä rantaan päästyäänkin hän kulkee takaperin muutaman askeleen ja katsoo jälleen silmiin. Olet minun!
Varmaan ei kukaan pikku poika ole milloinkaan saanut ongelle näin suurta ahventa, ei taivaan poikakaan. Hän näyttää sitä: Katsoppas! Kyllä siellä oravia ammuskelet, ongippas tällaisia ahvenia! Taivaan poika väläyttelee vastaan, heittääpä herneitäänkin jo oikein roppakädellä. Lammen pinta pulisee kuin kiehuva pata. Puliskoot, kastukoot, mies ei siitä välitä, uusi mato onkeen ja uutta kalaa vetämään. Hän saa pian toisen, pienemmän, jonka uskaltaa irroittaa veden kohdalla ja heittää rantaan. Kolmas tulee samalla madolla. Se on jälleen hyvän kokoinen ja täytyy juoksettaa rantaan.
Hän ei välittäisi, vaikka ei enää enempää saisikaan, saa toki vielä, neljännen ja viidennen. Ja sitten kuudennenkin, vielä suuremman kuin ensimmäinen oli. Hän viipottaa sitä vedessä kuin lautamies oritta, ohjaksissa. Jos olisi oikein pitkät ohjakset, niin antaisi kiertää koko lampea kuin vellipataa. Se on vahvempi voimiltaankin kuin ensimmäinen. Hän muistaa, miten vähillä oli ollut tipahtaminen, eikä rupea ollenkaan nostamaan sitä veden kohdalla. Eikä sitten rantamättäälläkään vavalla, koska se kerran mielellään ei nouse. Mutta siimasta nostaen nousee, nousee kuin ämpäri kaivosta.
Hän saa ahvenen mättäikköön, hyppää vatsallaan sen päälle. Pusero on jo läpimärkänä ja niskaan sataa. Antaa sataa!
Koukku on temmeltäessä irtautunut siimasta ja hävinnyt. Varakoukutkin ovat pudonneet, tai olisivatko jääneet pellon ojaan? Harmin paikka. On kuitenkin kaksi isoa ahventa äidille paistikaloiksi, yksikin riittäisi, ellei kahta olisi. Ja niiden lisäksi on vielä viisi pienempää. Eipä hän joutaisikaan enää kauempaa onkimaan, koska äiti odottaa.
Hän kiehii siiman, nuijii kalat ja taittaa vaivaiskoivun varvusta haarukkaraksin. Taivaan poika ampuu yhä ja pudottelee vesiherneitään jo niin taajaan, että koko lampi ja ilmakin on täynnä erottamatonta pisaroiden pirinää.
Vaivoin hän löytää polun pään, tunnustelee oikeaksi ja alkaa juosta vilistää kovaa kyytiä kotiin päin.
16.
Helena tajuuntuu metsäpuron porinaan. Kamalatuntuinen vaipuminen on loppunut. Mitään pistelykipua ei enää tunnu, ehkäpä se aiheutui vain väsymyksestä ja pelosta. Ilma on jälleen keveää hengittää, jokin lintu laulaa, valokajastus avartaa taivaan äärtä.
Hän astelee puron rantaan silmiään pesemään ja juo kädellään raikasta vettä. Hän tuntee jälleen selvästi, mikä on, ja missä on. Ehkäpä tämäkin taas lienee valheellinen harhanäky. Lohdullista on kuitenkin, että elämä edes jatkuu.
Virkistyttyään pesusta hän päättää lähteä etsiskelemään ihmisiä ja heidän leiripaikkaansa. Ehkäpä varkaat eivät olekaan niin mahdottomia, kuin hän aikaisemmin on kuvitellut. Sukkelia poikia olivat äskeiset, sekin aatteiden varas. Mutta Madame Maailmanvalkeutta hän ei kuitenkaan haluaisi kahden kesken tavata, ennemmin sittenkin sen eteenpäin puskevan veturipässin. Olisi somaa hiipiä äijän takana ja pistää hänen avonaiseen kouraansa pieni kivi tai karheasuomuinen kuusenkäpy.
Puron rannasta nousee metsään kaksi polkua. Hän arpoo kolmella auringon kukalla, kumpaa lähtisi kulkemaan. Kaksi voittoa osuu sille, jota hän itsekin on ajatellut. Rastas väkättää vastaan, mutta siitä hän ei välitä. Jos tämä polku johtaa varkaitten leirille, niin ensimmäiseltä vastaantulijalta on kysyttävä tietä taulumuseoon. Sitä ennen ei enää mitään kuvitteluja näistä asioista, sielläpähän näkyy. Miksi ei hän voisi unohtaa pieneksi hetkeksi koko asiaa ja nauttia vain kauniista aamusta. Hän nauttisi hyvin mielellään jo ruokaakin. Kuinka kauan on mahtanut kulua viimeisestä ateriasta, kuukausi vai vuosiko ehkä? Kuitenkin hän muistaa selvästi sen: kaksi voileipää, porsliinimukillinen hapanta maitoa ja lautasellinen pohjaanpalanutta ohrajauhovelliä. Variksenpelätintä muistuttava vaimoihminen kantoi niitä mustalla peltitarjottimella. Tämäkö oli viimeinen ateria? Jospa löytäisi mustikoita tai muutaman ketunleivän tai suolaheiniä! Ajatus tuo veden suuhun. Kuinkahan kaikki toiset täällä elävät?
Hän miettisi tätä asiaa ehkä kauemminkin, ellei tutunomainen tervehdys maakiven takaa yllättäen pysäyttäisi niin jalkoja kuin ajatuksenjuoksuja. Vanha porttivahti seisoo tiellä.
— Mistä ihmeestä te tänne olette joutunut?
— Et kai ole pahoillasi, vaikka olenkin joutunut?
— Iloissani olen suuresti.
— Ilo siunaa elinvuosia ja nauru pidentää ikää, vaikka turha tässä valtakunnassa senvuoksi on iloita, riittää meillä tätä herranlahjaa ilmankin. Kuinka kilvoittelusi edistyy?
— Kuten näette.
— Aivan niin, mitä turhia kyselenkään, näenhän selvästi, että olet ehtinyt jo tänne asti.
Kuitenkin Helena naisellisessa herkkämielisyydessään heti unohtaa vanhuksen mieltä ilahuttaneen pidättyväisyytensä ja aikoo perinpohjin ryhtyä kertoilemaan, mitä merkillisiä vaiheita hän heidän viime tapaamisensa jälkeen on kokenut. Äijä keskeyttää hänet alkuunsa.
— Kuule, olepa vaiti. — Hän kaivaa alimmaisten housujensa taskusta pienen rasian, nappaa peukalollaan ja etusormellaan sieltä mustan pippurin kokoisen pillerin, jonka tuikkaa Helenan huulien väliin. — Niele tämä mustikka! Se on sielullesi hyödyllisempää kuin menneiden vatkaaminen ja olemattomien lörpöttely.
Helena imaisee kerran. Suloinen lämpöaalto läikähtää hänen ruumiinsa lävitse. Se ravitsee verisuonia, hieroo lihaksia, kutkuttelee hermojen päissä. Tuskin minuuttiakaan vielä lienee kulunut, kun hän tuntee syöneensä, juoneensa, jopa joulusaunassa kylpeneensä mitä virkistyttävimmän nautinnon hurmassa.
— Oi, kiitos, kultainen setä! Antakaa minulle koko tuo rasia!
— Oh, etpä vähää pyydäkään! Ahneus on kaiken pahuuden juuri, jota muutamat ovat himoinneet ja itsellensä paljon murhetta saattaneet. Missä säilyttäisitkään tämän?
— Noin pienen rasian?
— Muista, missä olet.
— Varkaitten pakkotyölaitoksessa ilkialastomana, kyllä minä sen muistan. Mutta tunteeko setä tuon verran naista, ettei voi kuvitella, että minä yhden pillerirasian voisin kätkeä vaikka...
— No, no, no!
— Teidän oma syynne, mitä aina kiusaatte, vaikka... y-hy-hyy.
— Poraatkin vielä. Niinkuin en minä teitä tuntisi, olenhan kohta seitsemänkymmentä vuotta ollut naimisissa. Sinä sitävastoin et tunne tämän siirtokunnan veijareita. Pillerirasian ne sinulta varastaisivat, vaikka kätkisit sen sielusi takimmaiseen sopukkaan.
— Mutta millä minä sitten ravitsen itseäni, kun jälleen tulee väsymys ja nälkä?
— Kullakin päivällä olkoon murhe itsestään. Ellet elämässäsi siihen mukautunut, niin täällä saat tottua. Luuletko, että yksikään sielu jaksaisi elää iankaikkisesti, jos hänet etukäteen lastattaisiin nautinnon ja yltäkylläisyyden pillerirasioilla koko matkan varaksi? Kyllä vain hän nääntyisi tietoisuutensa yltäkylläisyyteen ennen pitkää.
— Nääntyy kai sielu ilmankin, vielä ennemmin?
— Nääntyy, mutta virkistyy jälleen saatuaan odottamatta huulilleen mesitipan tai pilleriherneen. Etköhän vain itsekin, koska alat käydä noin kärsimättömäksi ja piikikkääksi kuten ihmiset yleensä, milloin ovat saaneet, mitä ovat kaivanneet.
Helena helähtää nauruun.
— Itsepä olette kärsimätön vanha ukonrahjus, joka seitsemänkymmentä vuotta olette elänyt tohvelin alla. Pitäkää nuuskarasianne, tiedänhän, että ette kuitenkaan päästä minua nääntymään.
— Enpä tiedä, vaikka päästäisinkin, hälläkkä. Luuletko, että meidän torpassa on akkavalta?
— En luule, koska tiedän sen. Se on teille hyvä ja terveellinen valta, älkää ollenkaan murisko. Mutta ennenkuin päästän teidät, saatte neuvoa minulle oikopolun taulumuseoon. Tahdon nähdä, onko pääseinä riittänyt erheitteni vuoraamiseen.
Vanhus hymähtää ja vetää takataskustaan vähäisen pahvitötterön.
— Mitä tämmöisillä kaistaleilla suuria salihuoneita tapiseeraamaan. Löysin sen tuolta puun oksalta ja ajattelin, että kaikkeenpa tässä vanhoillaan joutuukin, huolimattoman tavaroita kokoilemaan.
Hän avaa kopertunutta paperia. Helena kurkistelee hänen olkapäänsä ylitse jännittyneenä. Hämmästyksekseen hän huomaa, että se on hänen syntiluettelonsa, joka lentomatkalla lienee takertunut puun oksaan. Siihen on pääpiirtein merkittynä niitä samoja erheitä, joita hän äsken epätoivoissaan on itsellään kuvitellut olevan. Mutta niitä ei ole merkitty niin raskaiksi rikkomuksiksi kuin hän kuvitteli. Muutamien merkintöjen jälkeen on tehty leikillisiä loppuhuomautuksia: Tämä on inhimillistä! Mikäpä nainen ei tällaista oikeutta itselleen varastaisi! Enkelikin tuossa olisi erehtynyt! Ja muuta sen tapaista, josta Helena saattaa päätellä, etteivät enkelit ja taivaalliset konttoriapulaiset itsekään mahtane olla täysin vapaita inhimillisistä ja naisellisista varkauserheistä.
— Oletko lukenut jo sen?
— Ylimalkaisesti, antakaa, että vien sen museoon.
— Museoon! Eikö ja... Akalle vien pesänvirikkeiksi!
Hän riipaisee tötterön vihaisesti Helenan kädestä, kääräisee rullalle ja työntää jälleen povitaskuunsa.
— Ja nyt lähde laputtamaan siitä, että joskuskin perille pääsisit. Jos jolloinkin selviät helpommalla, niin älä silti rintaasi röyhistä. Luulenpa, että joudut vielä sellaisenkin katiskan perään, jossa toden perästä huudat: Herra, auta minua! Mutta eipä ole niinkään varmaa, satunko silloin olemaan kuulomatkan läheisyydessä.
Helena aikoo avata suunsa pyytääkseen, ettei vanha setä toki leikistä suuttuisi, avaakin jo, mutta äijästä ei näy enää jälkeäkään. Hän ei kuitenkaan senvuoksi kadota hyvää tuultaan. Äijähän oli kuin ihminen, vihastui, nauroi, laski leikkiä. Ja entä enkelit ja kirjanpitäjät? Tämä on inhimillistä... Mikäpä nainen ei tuon verran... Tuskinpa konttorineidit maallisissa tehtaissa ja pankeissa uskaltavat tilikirjojensa reunoihin tuonkaan vertaa? Jos itse Isä Jumala on samaa maata, niin...
Koko metsä rysähtää. Helena lysähtää polvilleen, mutta pompahtaa pian koppina ylös ja alkaa lentää.
Hän on pudonnut suuren uroshirven selkään, joka mokomasta taakasta säikähtyneenä ponnahtaa makuusijaltaan ja kiitää metsien halki sorkat säkeniä kipunoiden.
Se on hirvittävää menoa, suorastaan hengenvaarallista, mutta maahan heittäytyminen merkitsisi täydellistä hengenmenoa, ihmisten maailmassa. Kun Helena vähitellen tottuu menoon, ei hän enää haluakaan pois. Tosin hänellä ei ole vähäisintäkään aavistusta, minne mennäänkään. Sen hän kuitenkin käsittää, ettei lähiaikoina samoille jäljille jouduta, niin huimassa menossa ei ehditä aivan pieniä mutkia pyörähtelemään.
Hirven leveät monihaaraiset sarvet ovat niskaan päin tanassa. Helena saattaa pidellä niistä täysin kourin kuin kyntäjä auran kurjesta. Rinnan ja lantioitten alla hyllyy hieroskelevan lämpimästi hirven pehmoinen talja. Missä ja milloin hän ennen on näin ratsastanut, kutkuttaen, keikuttaen? Piankin hän vanhalla tutulla tavalla sen muistaisi, ellei hänen raisu ratsunsa siinä tuokiossa hypähtäisi kylmään vesihautaan, missä koko ruumis ja luvattomat mielikuvat saavat yllättävän ja sangen terveellisen suihkun.
Mutta uljasvoimainen ratsu ui kaula kaarevana joen ylitse, kimmahtaa yhdellä hyppäyksellä vastarannalle. Taas lennetään kiitovauhdilla kankaita ja soita.
Helena alkaa sääliä raisua ratsuansa, joka osoittaa väsymyksen, mutta ei taittumisen merkkejä. Tasaisemmilla paikoilla hän uskaltautuu jo toisen käden varaan alkaen toisella hiljalleen rapsutella kaarevaa kaulaa tuuhean harjan alta. Hirvi rauhoittuu, hiljentää vauhtinsa tasaiseen raviin ja alkaa etsiskellä polkuja kangasmailta.
Helena uskaltautuu ylemmäksi, istumaankin vihdoin. Minkä verrattoman ratsun hän on saanutkaan itselleen. Nyt hän uskaltaa jo vapaasti silmäillä ympärilleen. Hän on joutunut uusille, avarammille kukkuloille. Hänen mieleensä muistuu leiskuvien liekkien kukkula. Missäpäin se mahtanee ollakaan? Ehkä löytyy, milloin löytyy. Petoksella ja salateitä hiiviskellen sitä kuitenkin on turha tavoittaa.
Pitkän ratsastusmatkansa kestäessä hän ei ole nähnyt vielä yhtä ainoaa ihmistä. Lymyilevätkö he ehkä piilossa? Tai eikö ketään asu tässä kauniissa maassa? Sepä olisi ihmeellistä.
Kun hirvi erään kallion edessä kokonaan pysähtyy, rohkenee hän irroittaa molemmat kätensä sarvista ja oikaista puutunutta ruumistaan. Samalla hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin, ja silloin hänelle selvenee äskeinen arvoitusasia. Tämän siirtokunnan sielut asuskelevat puissa. Jokainen, vähänkin suurempi puu on latvapuoleltaan kuormitettu kahdella, kolmella, jopa viidellä kiipeilevällä ihmisellä. Korkeimpien puiden latvapuolella käy kova kahina vanhojen asukkien ja uusien tulokkaiden kesken. Jälkimmäiset tavallisesti näyttävät joutuvan häviölle, sillä ylemmällä oksalla majaileva saattaa helposti potkaista alempaa nousevaa leuoille. Yllätyksiä sentään sattuu. Mutta milloin näin käy, silloin saavat toiset pitää varansa. Alemmalta oksasikermältä ylemmälle kohoutunut on kaikkein armottomin potkimaan, hän hosuu kaikilla raajoillaan.
Helenan on hirven hiljalleenkin hölkötellessä vaikea päätellä, mikä erhekunta harrastelee näin omituisia asuintapoja. Ehkäpä he ovatkin puolikarvaisia apinoita? Sitäkään ei voi mennä varmasti päättelemään. Karvainen ihminen ja puolikarvainen apina, jotka tappelevat puussa, ovat ehkä hyvinkin samannäköisiä.
Mutta lopulta hän kuitenkin tulee siihen tulokseen, etteivät he ole apinoita. He piirtelevät tai ovat piirtelevinään, milloin eivät tappele, purevat huuliaan ja kiroilevat äänekkäästi. Siihen ei varmaan yksikään apina pystyisi. Mutta kukaan heistä ei ehdi kiinnittämään huomiotaan outoon ratsuun ja ratsastajaan, ja parempi onkin, heiltä tuskin olisi ollut hyvää odotettavissa.
Hirvi hölköttelee korkeampiin mäkiin. Puiden latvoissa käy yhä hillittömämpi tappelu. Voimakkaimmat polkevat säälimättä heikoimpia jalkoihinsa. Onni onnettomille, ettei heidän voittajillaan ole rautakorkoisia saappaita jalassaan. Mikä erhekunta elelee tällä tavalla? Sillä kysymyksellä Helena jatkuvasti vaivaa päätään. Rakennusmestareita? Maanmittareita? Sirkuskiipeilijöitä?
Kiipeilijöitä he ovat aivan varmasti. Mitä kauemmin Helena heidän eleitään seurailee, sitä varmemmaksi hän olettamuksestaan tulee. Kun joku pääsee mittaansa muita korkeammalle, rykii hän ääneen tai röyhistää rintaansa niin takakenoiseksi, että horjahtaa oksaltaan ja tipahtaa maahan saakka alempana olevien suureksi riemuksi. Kauan he eivät jouda iloitsemaan, sillä kohta syntyy ankara kahakka siitä, kuka saisi haltuunsa vapautuneen oksan.
Onko maailmassa näin hirvittävän paljon kiipeilijöitä? Tämähän on varmaan suurin siirtokunta koko laajassa tuonelan valtakunnassa.
Se taisi olla tarttuva tauti, koska hirvikin näytti joutuneen kiipeilyhimon valtoihin, se pyrki kaikkein korkeimmille kukkuloille. Helenasta ei tämä ollut vastenmielistä, päinvastoin, ihminen kai hänkin oli. Alhaalla laaksoissa tuikkivat tuhannet tulet, suuria kyliä, kaupunkeja, mitä lienee ollutkaan. Mutta valtapaikkojen tavoittelu puiden latvoissa kävi entistä hurjemmaksi. Muutamat kaikkein korkeimmissa haarukoissa huitovat tappelijat näyttivät tavattoman tutuilta. Helena oli monet naamat nähnyt aikaisemmin, sanomalehdissä tai kirjateoksissa. Ei kaiketi se ollut mahdollista? Hän muisti varkaitten puheet, eikä epäillyt enää. Tämähän oli valtakunta, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Hän uskoi näkemänsä. Ne olivat miehiä, naisiakin, joista hänellä jo koulutyttönä oli ollut muistelemisen vaivaa.
Eräällä hyvin korkealla mäellä hirvi töksähti hajajaloilleen kuin seisova sahapukki. Helena olisi lennähtänyt nurin niskoin maahan, jos vauhti olisi ollut kovempi. Seisahtumiseen oli pätevä syy, mies huitoi edessä levitetyin käsivarsin. Hän oli pitkäraajainen komeanenäinen mies ja niin ylvään näköinen, peräti toista maata kuin tavalliset oksakiipeilijät. Helenaa halutti hänen kanssaan puheisiinkin, koska hän oli jo kauan ratsastanut ja sitäpaitsi hänen edessään seisoi todella komea mies.
— Kiitoksia teille, kun pysäytitte hevoseni. Nostakaa minut vielä maahan, olkaa niin hyvä!
— Nainen! Häviä pois!
Miehen käsivarret valahtivat kuin halvaantuen, ja hänen kasvoissaan kuvastui kauhu. Hän ei jäänyt hetkeksikään odottamaan, että Helena olisi pudottautunut alas ja mahdollisesti juossut pois, vaan pyyhälsi itse jo täyttä ravia rinnettä alas niin hullunkurisesti pitkillä säärillään harppoen ja käsivarsillaan vauhtia huitoen, että Helena, jopa hirvikin hörähti hölönauruun.
Mutta ylempänä avokalliolla, siellä vasta nauru hölähti, niinkuin elefantti tai virtahepo olisi mahallaan maaten rötköttänyt. Helena putosi hirven selästä ja hirvi loikkasi metsään yhtä pitkin askelin kuin pysäyttäjänsä hetkistä aikaisemmin.
Mustaviiksinen, turpeahko, muuten erinomaisen ketterä mies laskeutui kalliolta alas ja nauraa hötkötteli yhä vieläkin kyyneleet silmissä.
— Voi minun päiviäni! Voi minun Kaarlo-veljeäni! Jospa olisin tietänyt ammoin, mitä tiedän nyt! Naisen olisin lähettänyt Narvaan ja puoli tusinaa Pultavaan! Tuollaisen ihanaisen kuin te jalo neiti tai rouva tai neitirouva, miten itse parhaiten suvaitsette.
Hän kumarsi joustavammin kuin hänen vartalonsa pyöreys näytti myöntävän, pyräytteli tummia viiksiään, välkähteleviä silmiäänkin, eloisa, ei laisinkaan peloittavan näköinen mies. Helenaa ei enää pahoittanut se seikka, että hirvi oli pudottanut hänet tällä paikalla tiepuoleen.
Mies istahti läheiselle kivelle pyydettyään sirosti seuralaiseltaan anteeksi tätä milteipä välttämätöntä epäkohteliaisuuttaan.
— Olen aina rakastanut kauniita naisia kuten kaikkia muitakin elämän mukavuuksia ja rakastan yhä edelleen pitkästä paaston piinauksesta huolimatta. Olen usein Kaarlo-veljelleni sanonut: Mies, joka ei rakasta, ryyppää eikä kiroa, ei ole mies eikä mikään, olkoonpa hänellä sääret kuin afrikkalaisella kirahvilla ja nenä millainen tuulenhalkaisija tahansa.
Se oli rotevaa puhetta, varsin sopimatonta naisen naurahdettavaksi, mutta Helena oli pitkästä ratsastusmatkastaan väsynyt ja mies teki reilun vaikutuksen. Hän nauroi pitkään ja pidättelemättä.
— Saakeli soikoon! Onpa siitä jo yli kaksisataa vuotta, kun viimeksi olen kuullut noin heleää naisen naurua! Tulkaa vaimokseni, heti!
Mies poukahti hajasäärin Helenan eteen.
— Älkää houriko!
— Mitä kuulenkaan! Oletteko hullu! Ettekö ehkä tiedä, mikä mies minä olen!
— Olkaa kuka tahansa, mutta menkää matkoihinne!
— Kautta Venäjän kaikkien pyhimysten. Annatteko minulle rukkaset!
— Korvapuustin saatte, ellette heti häviä!
— Suurenmoinen nainen! Ellette ole inkerikko, olette varmaan suomalainen. Minun toinen vaimoni, jonka minä korotin suuren valtakuntani... Saakeli... Iskias... Piru vieköön!
Hän heittäytyi maahan, kieppui ja keikisteli kuin keinutuolin keikka, jatkoi vihdoin, kun jaksoi ja kerkisi.
— Se on lonkkaiskias, minun maallinen helvettini ja helvetillinen maailmani. Sen minä sain siitä hyvästä, että menin inkerikon kanssa naimisiin. Saatanallista sukukuntaa te olette... Imette miehestä voiman ja ydinmehut niin tarkkaan, että... ä-hä-hä-häää! Mutta sittenkin yhä uudelleen minä menisin hänen kanssaan naimisiin ja yhä uudelleen minä häntä muistelenkin, vaikka jokaikinen kerta saan palkinnoksi tämän helvetillisen lonkkavaivani. Niin hurmaavan antoisia te suomensukuiset naaraspaholaiset olette.
Hän ähki ja puhisi vielä pitkän aikaa, mutta ponnahti sitten yllättäen jaloilleen kuin uunin pankolla lämminnyt heinäsirkka.
— Minä tahdon teidät vaimokseni!
Helenaa ei enää naurattanutkaan näin alkuvoimainen aloitekyky. Pian toki selveni, ettei enää eletty siinä maailmassa, jossa naidaan ja huoliaan. Suuri Pietari tahtoi kuitenkin pitää uudelle ihanaiselleen edes säädyllistä seuraa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän itse oli jo perin juurin kyllästynyt ylhäisiin tuttavuuksiin: Kleopatraan, Pompadouriin ja Elisabetiin, joilla yhdelläkään ei ollut enää muuta tarjottavaa kuin iankaikkisesti liekehtivät intohimonsa.
Pietari tarinoi erittäin eloisasti ja avomielisesti. Kauniissa ympäristössä sitä oli aivan hupainen kuulla. Tämä laaja valtakunta oli kunnianhimoisten vallantavoittelijoiden koe- ja kiistakenttä, kuten Helena osapuilleen oikein oli jo itsekin arvellut. Mikäli tsaari Pietari oli tietävinään, ei kukaan sen monimiljoonaisesta kilvoittelijaparvesta ollut vielä päässyt määränsä päähän. Jos joku oli pääsemäisillään, pitivät valppaimmat naapurit varansa ja kiskaisivat hänet hyvissä ajoin alas. Pietari itse ei todenperään ollut edes yrittänytkään. Hän ehtisi vielä, ehtisi varmastikin. Mutta ennen sitä hän tahtoi kiikaroida entisiä saavutuksiaan, eläessä oli ollut niin kiire, ettei ollut joutanut jälkeensä vilkaisemaan. Hänen jokapäiväisenä kukkoilutoverinaan oli se pitkäkoipinen aseveli, Kaarlo-karoliini, joka oli hypähtänyt pysäyttämään rouvan ratsun, mutta loikkasikin itse heti käpälämäkeen nähtyään vilauksen rouva karoliinin kannuksista. Tavattoman kiltti ja kunnollinen poika, urhoollisista urhoollisin, mutta äärettömän vallanjanoinen. — Jos minä kuvittelen valloittavani vaikka Gröönlannin tai pohjoisnavan, niin totta totisesti kohta hänenkin pitää olla siellä viikinginnokkineen sörkkimässä. Olisi muutoin hauska tietää, mitä meistä on puhuttu tai kirjoiteltu jälkeenpäin. Onko rouva sattunut kuulemaan tai lukemaan?
Helena kertoili kuulleensa. Historian lukeminen oli ollut hänen intohimonsa jo koulussa ja aikuisena oli tullut harrastaneeksi tämäntapaista kirjallisuutta enemmän kuin hänen säätyisellään oli ollut ymmärtämyksen pohjaa. Se oli huvittanut ja lukiessa oli vähitellen pohjaakin muodostunut. Se mitä herroista kerrottiin, ei ollut kaikkein kauneinta. He molemmat olivat valtakausinaan aiheuttaneet suuria kärsimyksiä kansoilleen ja erittäinkin meidän pienelle kansallemme.
Tsaari Pietari liikahti kärsimättömästi.
— Kärsimyksiä ja yhä kärsimyksiä! Lorunlaulajia kaikki, piru heidät nielköön! Luuletteko, että minä itse jaksaisin elää tässä helvetin porstuassa, tässä vallanjanoisten ja himoissaan hiiltyneitten narttujen karsinassa yhtä päivää, ellei minulla lakkaamatta olisi kärsimyksiä lonkkaiskiaksestani, kurkkua kuivaavasta janostani ja muista inhimillisistä himoistani.
Tsaari Pietari potkiskeli kiviä, että kipenet sinkoilivat. Helena ihmetteli suuresti, millaiset varpaat hänellä mahtoi olla, ellei niissä tuollaisten iskujen jälkeen tuntunut kipua.
— Ja mikä pyhä Venäjänmaa olisi ollut, olisi yhä vieläkin, ellen minä olisi miekallani piirtänyt ilmareikiä, puhkonut paiseita, listinyt päitä, toisin sanoen huiskinut koko elämäni ajan kansalleni kärsimyksiä. Haiseva kutukuoppa, löyhkäävä mätäkaivo olisi koko maa, ja nyt se olisi läpeensä jo niin mätä, ettei tavallisen miehen olisi terveellistä mennä sitä sörkkimään.
Hän potkaisi taas kiven, joka vonkaisi rinnettä kieriessään. Älkää, hyvä herra! piti Helenan sanoa, mutta ei ehtinyt, sillä tsaari sanoi ennen.
— Entä teidän maanne ja teidän kärsimyksenne! Ja teidän pikkuruikkuinen Iso-vihanne, jonka jälkivihat te kaikki olette sälyttäneet minun niskoilleni. On kai se päivän selvä asia, että milloin tapetaan, niin silloin tapetaan, totta jukoliste!
Helenakin ajatteli noita aikoja, joista lukiessaan monta kertaa oli kiihtynyt, kiihtyi nytkin turpeata valtaherraa katsellessaan.
— Oliko se tappamista! Tehän paistoitte vapisevat vanhukset, raiskasitte avuttomat naiset, seivästitte viattomat lapsetkin, senkin häpeämättömät raakimukset ja arosudet!
Tsaari Pietari astui askelen, pysähtyi, kuunteli. Vahva ruumis vavahteli, silmät paloivat tulenlieskoina.
— Oi nainen, ihanainen! Hurja vihassa, väkevä rakkaudessa! Pääset keisarinnaksi, sinä olet kuin...
Hän sai äskeistä vaikeamman kohtauksen, piehtaroi maassa kuin ähkyinen hevonen, kieri ja kiroili. Helena katseli tunnottomana entisen valtiaan tuskaa, heltyi hiukan, astui askelen, mutta muisti esiäitejään ja pysähtyi jälleen katsomaan. Oliko se tsaari Pietari? Ei, uljas kärsivä ihmissielu siinä erheittensä piinassa vaikeroi. Kenen vuoksi? Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi selkää hieromaan, lämmittämään ja käsillään hakkaamaan. Ja eipä aikaakaan, niin jälleen ponnahti jaloilleen tämä vanha väkevä tynnyrisirkka. Hän suuteli Helenaa kädelle.
— Kiitos! Kuka lähetti teidät tähän helvettiin?
— Tulin erheitäni etsimään.
— Tekö? Täältä etsimään? Mitä tekemistä teillä on täällä vallanjanoisten saatanoiden... Suokaa anteeksi, en minä osaa naisten kanssa puhua. Mutta kuulkaa, jos teillä lienee erheitä, niin etsikää niitä muualta, Donin mailta tai omenapuiden alta Livadiasta.
Hän pysähtyi katsomaan. Silmien hehku kirkastui jälleen.
— Menkää Herran nimessä tahi iskiakseni ja valtanaistemme kiusalla teen teistä Venäjän keisarinnan! Kas tässä ratsuni, jota Kaarlo-karoliini ei pysty sahapukiksi loihtimaan. Hei juu! Tuulia tuu! Hellerei! Horna vei! Tuulia, tuulia, hopsis!
Metsä kohisi. Humahtava tuulispää tempaisi kuivat oksat ja Helenan niiden muassa.
17.
Ullakolta palattuaan Miina Jaatinen heittäytyi välikamarin sänkyyn lepäilemään. Hän oli ollut jalkeilla aamuvarhaisesta, ja oli kai se koskenut jäseniin tuokin, rappujen ravaaminen. Kas miten jyrkästi on pantukaan nousemaan ullakon raput, joita emäntä joka päivä kulkee.
Emäntä kulkee. Hauskasti kutittaen se ajatus pehmeällä petauksella lepäävää selkäpiitä pitkin kulkee. Emännän kulkemiset ovat toki mieluisampia ajateltavia kuin yksinäisen naimattoman ihmisen, paremmankaan. Miina Jaatinen antaa niiden nyt sängyllä lepäillessään halunsa mukaisesti hyristellä. Kulkekoot missä ja miten hiljaa tahansa, kunhan liikkuvat, jos kokonaan pysähtyvät, niin hellakoukulla tai sormella hiukan törkkäisee.
Tässä hän nyt sitten lepäilee. Kuukausi takaperin ei olisi uskonut, vaikka kuka olisi vakuuttanut. Niin kuljettelee salliman sormi ihmisen elämänjuoksua. Että oikeinkohan pitää sitten... Hän tahtoisi pidätellä kuin häveten tai kainostellen näin liian rohkeata ajatuksen juoksua, mutta se on jo omin valloin pulpahtanut esiin ja leviää kuin metsäpuro keväiselle niitylle... Vihkimisen kautta emännäksi asti, mitäpä sitä enää itsellään ujostelee. Se hivelee ja sivelee, höyhenellä ja voisulalla kaikkea, kaikkein herkimpiäkin tuntumapaikkoja hivelee.
Miina Jaatinen jättää sen sivelemään itsekseen, koska ei oikein kehtaa katsellakaan. Avioliitossa lienee yhtä jos toista, johon säädyllisen ikäneidon on hiiviskeltävä hiljalleen, jo ennakolta tunnustelujen teitä, ettei sitten henkihieveriin säikähtyisi. Hyvinhän tuntuvatkin hiiviskelevän ja kutkuttelevan ne ajatukset. Kutkutelkoot vain, kestänee kai tämän jo näinkin kauan lankeemuksilta säilynyt ikäihminen.
Kevätvirrat saavat rauhassa kieriskellä avoimen niityn mättäikköjä, sillä välin Miina Jaatinen itse katsastelee jotakin muuta, vaikkapa tätä sänkyäkin, jossa nyt päivälepoaan lepäilee. Se on tukeva, kahden maattava sänky. Kahdenko maattava? Miten hassua kaikki tänään. Niinkuin toinen puro olisi pulpahtanut niityn toisesta reunasta ja alkanut omasta laidastaan juotella tätä viheriöitseväksi tarkoitettua niittyä. Miina Jaatinen sulkee silmänsä, ettei näkisi noita leveän kaksoissängyn koukerokoristeita, jotka kieppuvat ja kiertävät kuin... Mutta jo pitää olla hassu paikka!
Hän nousee istumaan ja päättää lähteä hakemaan sen hellakoukun. Etteikö nyt vanha vakainen ihminen enää muuta osaa ajatellakaan! Hän huomaa emännän valkoisen pitsipaidan, jonka on laskenut tuolille sängyn viereen, unohtaa muun jääden kaunista vaatekappaletta katselemaan. Se on todella hienoa kangasta ja työtä, nuo pitsinypläyksetkin. Olisi soma koettaa, miltä se tuntuisi päällä. Kukaan ei näe, miksi ei voisi koettaa, pikipäin vain.
Kiusaus on liian suuri voitettavaksi. Miina Jaatinen tuskin huomaakaan, kun jo availee leninkinsä neppejä ja lukkoneuloja. Hän aikoo ensin vetäistä sen vain liivin ja paidan päälle, mutta sisäisesti kuihkiva henki vihjaa: miksi et yhtä hyvin paljaan ihon päälle, kauanko tuota nyt liiviä ja paitaa kuoraisee, varsinkaan, kun liivistä on monta nappia poissa, paidassa niitä ei ole ollenkaan.
Pian se tapahtuu. Nyt hän seisoo jo sängyn vieressä valkoisessa morsiuspaidassa. Se on ihanaa! Niinkuin rieskamaidossa uisi! Hienokudontainen liinakangas laskeutuu lantiokuoppaan ja olkapäille, rinta-aukon verkkokeveä pitsireunus hipeltelee kutkuavia rintapäitä. Miina Jaatinen astuu lattialla muutamia askeleita, ihan kuin tanssiaskeleita. Hän ei ole milloinkaan tanssinut, mutta sitä saattaa kuvitella. Enkelikin astuisi, jos tässä paidassa seisoisi, eikä enkelin tanssi mahtane olla syntiä, valkoisessa morsiuspaidassa.
Jokohan se pitäisi riisua pois. Miksi niin pian riisuisin?
Ei kukaan tule pariin tuntiin, ja kuuleepa tässä, jos joku tuleekin.
Ja niin Miina Jaatinen taipuu toisenkin kiusauksen kohdatessa. Hän heittäytyy selälleen kahden maattavaan sänkyyn valkoisessa morsiuspaidassaan. Mutta hän ei katsele enää sängyn päälaudan synnillisiä koukerokoristeita eikä ajattele mitään kutkuttelevan luvattomia. Ei, ei, ihan taivaallisia asioita hän siinä ajattelee ja enkelin puhtoisena lepäilee. Ja nukahtaa ennen pitkää.
Harput ja pasuunat soivat. Suuria hääjuhlia vietetään taivaallisella heinäniityllä. Valkopaitaiset morsiamet hyppelevät suuren ylkäpiirin keskellä: Taas on tytöt yksin, sun fraalia lei, sun fraalia lei...
Kaikkein ihanimmin laulaa ja keveimmin hyppelee Jaatisen Miina. Jestas, miten ihana paitakin hänellä on. Sanokoonpa vielä joku, että Miina on vanhapiika, hamppulihta, jota ei kukaan korjaa. Korjaapas, kiusallakin korjaa, ylkäpiirin paras poika omakseen ottaa, jos vain saa. Yhä heleämmin pasuunat soivat ja valkopukuiset neidot hyppelevät, että varpaitten kärjet enää maahan hipovat, silloin tällöin.
Tuli vanha hyljätyksi, sun fraalia lei, sun fraalia lei! Ja pitäisi ottaa uusi, sun fraalia lei, sun fraalia lei...
Mutta juuri kun he irroittavat kätensä ja aikovat pyrähtää ottamaan, tapahtuu outo keskeytys. Niitylle ylkä piirin taakse on ilmestynyt ilkialaston nainen. Neidot katselevat häveliäinä maahan, niin myös Miina Jaatinen, mutta kun hän salavihkaa uudelleen katsoo naista, niin hän tuntee hänet Niemelän Helenaksi. Häneltä tuota saattoi odottaa. Mutta millä ilveellä Niemelän emäntävainaja on tuonne päässyt? Nyt hän huitoo käsillään ja puhuu.
— Kuka on varastanut minun hääpaitani?
Herra Jumala, mitä hän puhuukaan! Kuka tuollaisen ihmisen paitaa. Ajakaa kiireesti hänet korpeen ja sulkekaa portti!
Ei kukaan kuuntele Miina Jaatisen ääntä, kaikki katselevat jo vain Niemelän Helenaa, ylkämiehet liiatenkin. Pasuunansoittajat ovat lakanneet puhaltamasta. Etsiskelyä, hälinää. Kuka onneton on varastanut Niemelän emännän hääpaidan? Tunteeko emäntä paitansa? Oliko siinä mitään merkkejä tai nimikirjaimia?
— Oli siinä nimikirjaimet, semmoiset uudenaikaiset. Nyt vasta Miina Jaatinenkin ne muistaa ja asia kirkastuu hänelle kaikessa kamaluudessaan. Hänen yllään on Niemelän emännän pitsireunainen paita, tuossa rinnassa ovat kirjaimet H.N., kohta jokainen ne siitä erottaa. Minäkö paidan varkaudesta kiinni julkisella huvipaikalla? Se olisi vallan kamalaa!
Hän on varmaan jo hätäytyneen näköinen. Tuntuu kuin kaikki katselisivat häneen, mutta ylkäin piirin takana seisoo alaston ruumis syyttävänä tuijottaen.
Ruumis, siinäpä se! Nyt hän saa oikean langan päästä kiinni. Kohta selviää kaikki ja hän on puhdas kuin pulmunen. Parasta selittää se heti, niin ruumis häviää, pasuunat alkavat soida ja oikea hääilo pääsee uudelleen jatkumaan. Miina Jaatinen ei ymmärrä, miten aloittaisi, mutta jotakin on sanottava ja pian, muutoin alkaa kuulua levottomia.
— Kuulkaa, hyvät häävieraat! Minun päälläni se on, tuon Niemelän emäntävainajan paita.
Ahaa, voro! Ottakaa kiinni se! Minä aavistelin sitä! Uhkaava ilkamoiva kehä kiristyy Miina Jaatisen ympärille. Kaikki ovat äänessä toinen toistaan myrkyllisempinä. Hänen on vaikea saada ääntään kuuluviin.
— Kuulkaa nyt kuitenkin, kun selitän!
Kohoksi hypähtäen hän kiljaisee sen. Väistävät hiukan, hiljenevätkin. No, no, kuunnellaan nyt sitten! Onhan hauska kuulla, miten puolustelee, mitä valehtelee!
— Minä en valehtele, sen saatte uskoa!
Saa kai sen uskoa, kuka haluaa! Minä kuitenkaan en usko! Enkä minä! Enkä minä! Enkä minä!
— Hiljaa! Antakaa hänen sanoa, mitä hänellä on sanottavaa!
Se putoaa jostakin ylempää kuin ukkonen jyrähtäisi. Niitylle tulee syvä hiljaisuus. Valkopaitaiset morsiamet seisovat kuin haamut. Ylkämiehet keihästelevät silmillään ja ruumis tuijottelee. Sitä on aivan kauhea katsella. Ja missä mahtaa keihästellä se herra, joka on käskenyt kertomaan. Miina Jaatinen ei enää ollenkaan saisi ääntä irti, ellei hän niin hirmuisesti pelkäisi. Hän aloitti.
— Kas, tämä asia tapahtui jo silloin, kun tuo Niemelän entinen emäntä eli ja...
— Elänhän minä vieläkin.
Entinen emäntä heittää ne sanat ylkäpiirin takaa. Miina Jaatisesta tuntuu, niinkuin hän olisi saanut märästä tiskirasusta vasten suuta. Hänen täytyy kuitenkin jatkaa, muuta valinnan varaa ei ole. Pitäisi sanoa ruumiille, että sinähän kuolit samana päivänä, mutta ei kai sen kanssa uskalla ruveta kiistelemään. Hän päättää kiertää sen kohdan ja puhua, niinkuin ei entistä emäntää olisi ollutkaan.
— Se tapahtui yhtenä kesäpäivänä, jolloin minä en vielä ollut Niemelän emäntänä...
— Niinkuin et ole vieläkään.
Ne sanat tulevat ylkäpiiristä. Santeri onneton on ne heittänyt ja pilannut alkuunsa koko puolustuspuheen. Kaikki menee hämäräksi. Ilkeätä supinaa ja naurun tirskauksia kuuluu joka puolelta. Miina Jaatinen ei saa enää ääntä irti, eikä muista puheestaan yhtään sanaa. Ullakolta olisi pitänyt alkaa, mutta hänellä ei ole enää tietoa edes siitä, missä päin vinnin rappuset ovat. Tuskan hiki kohoaa pintaan ja Niemelän emännän paita tarttuu siihen kuin liisteriin. Ja herran ääni jyrähtää tuossa paikassa. Miina Jaatinen tuntee sen henkäyksen hartioissaan.
— Soittakaa pasuunoilla! Tuomion hetki on tullut teille, varkaat ja valehtelijat! Katsokaa, ettei hän karkaa!
Niitty palaa tulimerenä. Taivas savuaa ja maailma hajoaa.
Ukkonen oli iskenyt juuri talon kohdalla, ja kun Miina Jaatinen pöllämystyneenä siihen heräsi, luuli hän tuomiopäivän tulleen. Ruumiina kai hän nousikin kahden maattavasta arkusta. Santeri oli kömpinyt ehkä edelläpäin? Kirkas salama välähti uudelleen, akkunoita helisyttävä jyräys täräytti hänet lattiaan istuimilleen, mutta kirkasti samalla hieman hänen sekaisia aivoituksiaan. Jumalanilma pään päällä! Herra Isä, mihin minä nyt pakenen!
Hän unohti vaatteensa ja paitansa ja emännän pitsipaidankin, joka ainoana vaatekappaleena oli hänen yllään, miettien vain suuressa sieluntuskassa, mihin päänsä pistäisi. Pikkuinen luutakonttori ullakon rappujen alla! Onneksi se hänelle kirkastui, ennenkuin taivas uudelleen repesi.
Hän juoksi eteiseen ja tunkeutui säilykekomeron vähäisestä luukusta sisään. Se oli pieni kuin laatikko ja siellä oli haisevia työvaatteita, pesemätön yöastia, ties mitä kaikkea. Olipa nyt kuitenkin vielä Miina Jaatinenkin siellä turvassa ja luukku oli kiinni.
18.
Tuulispäältä se mukaan kiskaistessaan Helenasta tuntui, mutta tuskinpa minuuttiakaan lienee kuljettu, kun tuulenpyörre jo on muuttunut suureksi heleäkuoriseksi kananmunaksi. Helena kelluu sen keskipalkoilla hyllyvänä keltuaisena.
Se kulkee hirvittävää vauhtia, missä vain, pilvien halki, taivaan kannenkin lävitse. Sieltä se jälleen syöksyy alas syviin vesiin kuin palava taivaan kivi, tunkeutuu hiekkanummiin harmaakivisten vuortenkin lävitse. Eikä kuitenkaan rikkoudu, sihahtaa ja vavahtaa, tärisee ja kuumenee. Mutta kohta taas kiitää taivaitten avaruuksissa palavana nuolena. Ihmeellinen muna.
Ei se ole enää mikään muna, pitkulainen lasiseinäinen sukkula se on, uutukaisista uutukaisin ilmalaiva mikä lieneekään. Helena mukautuu hienon kulkuneuvon matkamieheksi. Ei mitään pelkoa tahi epäröimistä. Tällaisella laivalla läpäisee kymmenen sylen vahvuiset terässeinät, malmivuoret.
Tämä on ihmeellinen kulkuneuvo senkin vuoksi, ettei kuljettajaa näy missään. Mikä liikuntavoiman antoi? Kuka ohjasi? Pietari Suuriko? Jos hän tällaisen ratsun omistaa, niin jopa onkin nimensä arvoinen.
Helena ei ole ehtinyt eikä rohjennut silmäillä vielä ympärilleen. Hän huomaa nyt vasta, miten mainio täältä on katsella, koko kulkuneuvo on yhtä akkunaa. Se on sujahtanut jälleen veteen, kilometrejä syvään mereen, josta kotvan kuluttua kalliopohja karahtaa eteen. Jos kone nyt pysähtyisi tai kokka särkyisi. Siinä olisi iankaikkinen hauta.
Mitä hän taas turhia kuvittelee. Varmaan Pietari Suuri takaa ratsunsa, niinkuin portinvartija puheensa. Vauhti tuntuu hiljenevän. Kokkapora tärisee kovasti. Onko jouduttu jo ehkä teräskallion keskelle? Lasiseiniin mahtanee tulla pahoja naarmuja.
Hän sivuaa kädellään seinää muistamatta, että ulkopuolelta se naarmuuntuu, jos naarmuuntuu. Onni kuitenkin, hänen sormensa ovat sattuneet seinänappulaan, lasilaiva sävähtää valoisaksi. Mikä ihanuus! Täällä on sähkövalokin! Tietysti, olisi se pitänyt arvata. Etukokan väkevät lyhtylamput ovat myös syttyneet ja syöksevät kirkasta valoa satoja metrejä eteenpäin.
Heijastelu on niin väkevää, että Helenan silmät sokeutuvat vähäksi aikaa, mutta selviytyvät jälleen. Ihmeelliset näkemykset avautuvat vuoren sisässä joka puolella. Satuvuori se on. Se välkkyy nikkelinä ja kuparina, värisee hopeana, kultanakin. Eteenpäin tunkeutuvan lasilaivan kyljissä vaihtuvat väriviivat lakkaamatta kuun hopeisissa värinöissä, auringon kultaisissa virinöissä.
Kaikista ihmeellisintä kuitenkin on, että vuoren tuhansien sylien syvyydessä elää ja työskentelee ihmisiäkin. He kaivavat, kuokkivat, työntävät kottikärryjä. Hiki valuu virtana heidän ihostaan, monet ovat nääntyneinä lysähtäneet kasaan, muutamat ovat kaatuessaan kiven kulmiin tai työaseisiinsa haavoittaneet ruumistaan.
Mutta kukaan jalkeilla olevista ei jouda haavoittuneita hoivaamaan. He iskevät vuorta kuin mielipuolet. Siitä sinkoilee kipunoita, malmia, kuonaa. Eivät he ihmisiä ole, eikä tämä liene tavallinen vuori. Piruja he ovat ja vuori on helvetin pohjavuori. Mitä ihmettä sen nääntyvät paholaiset noin ahnaasti kaivavat?
Voimakas täräys vapisuttaa vuorta ja täräyttää lasilaivaa. Se pysähtyy, pyörii, tärisee kuin taintunut kala. Valot himmentyvät. Näkyy savua ja kipunoita, kuuluu etäistä kauhunhuutoa, kuin kuolevan jättiläiseläimen ulinaa.
Sadat mielipuolet miehet syöksyvät vuoren sisässä lasilaivaa kohti, kaatuilevat, kasautuvat röykkiöihin, kuokka iskee armotta niskaan, päähän. Paholaispäät iskevät hampain heikompaa kurkkuun: verinen suu, veriset silmät. Ihmiseläinten kaamea huuto kiirii kuolettavan kaasumyrkyn edellä malmivuoressa sokkeloisiin käytäviin, joissa tuhannet miehet taistellen tai kauhusta jäykistyen kaameata tuhoaan odottavat.
Kone alkaa jälleen jyskyttää, lasilaiva kääntyy, niinkuin olisi nähnyt tarpeekseen. Kokkapora tärisee ja jyrsii vaikeammin kuin milloinkaan ennen. Mitä on tämä kova metalli? Teräsmalmia... nikkeliä... hopeaa... jyrsii poran kärki. Maailma tarvitsee hirvittävät määrät kaikkea tätä, mutta kaikkein enimmän se himoitsee kultaa... kultaa... kultaa. Raskasta, keltaista kultaa, maan uumenista, maailman kaikilta ääriltä. Se ainoastaan on yleispätevä voiman, arvon ja kunnian mitta. Kenellä on kultaa, hänellä on valtaa. Valta vain on voimaa ja kunniaa.
Lasisukkula vapautuu pehmeämpiin vuori- ja maakerrostumiin, pulpahtaa vesiin, sujahtaa ilmaan. Kuin häkistä vapautunut nuori kotka se lennättelee matkustajaansa sinne, tänne, kultaisen vasikkansa ympärillä tanssivan maailman laitaan ja keskeen.
Kultaa lasketaan, punnitaan, ahmitaan. Parhain ihmisvoima kytketään kullan orjuuteen, komeimmat temppelit, vahvimmat varustukset rakennetaan kullan varastomakasiineiksi. Kullan vuoksi työnnetään tuhannet tuhoon ja kuolemaan. Ympyriäisen kultasormuksen merkeissä loihditaan uutta elämää, työvoimaa kultaisen majesteetin ikuiseen orjuuteen.
Eikö löydy yhtä ihmissielua, joka olisi vapaa tästä näännyttävästä asevelvollisuudesta? Hei laivani, tsaari Pietarin ihmeellinen ratsu, ajaudu erämaihin! Olen saanut valtapaikoista ja kuhisevista kultakeskuksista jo tarpeekseni.
Tämä on jotakin. Jos täältä löydämme ihmisen, niin kullan orja se ei ole kumminkaan. Tuollapa vilkuttaa pikkuinen valotuikku pienen talon ikkunasta. Ihminen istuu pöydän päässä. Hiljaa, ettei se säikähdä! Kone seisahtuu ja ilmaratsu laskeutuu kuin hiirihaukka tai leijaileva lepakko.
Mitä tekee vanha mies näin iltamyöhällä lampputuikkunsa valossa. Somaa nähdä. Vanha rahjus... Verestävin silmin tuhertaa, tuhertaa... Peukaloonsa sylkee... Rahojaan laskee... kahdeksan sataa... kaksi tuhatta... tuhatta... tuhatta... tpsho!... tuhatta... tuhatta! Mutisee hampaattomilla leuoillaan: Kun saan vielä... tuhatta, niin sitten on... tuhatta.
Käänny pois! En tahdo kauempaa katsella tuota mätänevää raatoa. Äläpä niin kovaa, tuolla on toki isompi talo, pihalampussa palaa sähkövalo. Nuoria miehiä korttipöydän ääressä, no parempaa sekin kuin kullan jano. Pysähdy hetkeksi, kuunnellaan, mitä puhuvat.
— Maata maalle! Milläs tuota pistät!
— Kuninkaalla. Aina herra jätkän nostaa, hopsis!
— Luuletko, että se raato vielä kauankin elää?
— Äijäkö? Tiedä pirua!
— Tarvittis vähän auttaa.
— Niin tarvittis, kun ei joutuis kiinni!
— Kunhan ruoja ei tekis testamentteja?
— Rikki revitään, poltetaan!
Sama jano siis täälläkin. Pois, pois, etkö saa vauhtia siipiisi! Muutamassa silmänräpäyksessä päästään taas suureen maailmaan, niin suureen, että lasisukkulaa itseäänkin hirvittää. Rautalaivoja ja ilmalaivoja, tykkejä ja ruiskuja, pommeja ja myrkkyjä ovat suuret piikkilanka-aidoilla suojatut varastot kukkuroillaan. Uusi maailmansotako on jälleen kynnyksellä? Ei vielä, ei ainakaan kymmeneen vuoteen. Mikään maa ei ole tarpeeksi varustautunut eikä varakas aloittaakseen sitä. Jos ikuinen rauha tulee, niin nämä varusteet toki mahtuvat vielä valtameren syvyyteen, vaikka sinne onkin upotettu äärettömät määrät viljaa ja pumpulipaaleja. Ikuinen rauha! Sen tuloa ei lapsikaan usko. Jokainen uskoo vain, mitä näkee. Moolokki on, syö ja elää. Joka päivä vaatii uusia uhreja: ruokaa ja juomaa, kiitosuhreja ja veriuhreja, niitäpä erittäinkin, sillä se on hemmoteltu pedon vasikka.
Selitteleekö joku taikalaivassa Helenalle näitä? Ei selittele, väläyttelee vain tämä laiva itse kiiltävistä lasipinnoistaan, väläyttää pysähdyslaiturejakin ja pohjaluukun painonappeja. Haluatko takaisin Moolokin orjuuteen? En halua, etene pois!
Laiva kääntyy jyrkästi ja liukuu suoraan maan sydäntä kohden, niinkuin matkustajan toivomus olisi suuren Pietarin käden käsky.
No, et suinkaan ole niin kamala murhamoolokki, että lamaat suoraan suureen väkijoukkoon. Mitä hirveyksiä tapahtuukaan, ellet nopeasti käänny? Ei mitään hirveitä. Taikalaiva kääntyy näkymättömänä sievästi kapeaan hiekkakäytävään, jota reunustaa mustapukuinen ihmisjoukko.
On suuret hautajaiset. Koko laaja hautausmaa on ihmisiä mustanaan, tuhansia aidan ulkopuolella, toreilla ja harjanteilla. Maan hallitsija lienee kuollut.
Ei ole. Edessä on suunnaton joukkohauta, ja haudanpohja on mustanaan arkkuja, monia kymmeniä, satoja. Lasilaiva liukuu hiljaa eteenpäin aivan kuin sekin kummastelisi tai haluaisi pysähtyä kuuntelemaan korkealle hiekkavallille joukkohaudan reunalle. Haudan ääreltä kuuluu katkonaisia saarnaavia lauseita. Pappi puhuu:... Ystävät ... Ankara suru... satoja perheitä... seurakuntaa... valtakuntaa... Parhaissa miehuu... voimissaan on nämä isät... sulhot temmattu iankaikkisuuteen.
Tuuli kantaa papin ääntä, joka liikutuksestakin värähtelee. Helena ei erota siitä enää yhtään selvää sanaa. Mutta valoa läpäisevän, ulkoisille katselijoille näkymättömän lasin lävitse on kiintoisaa katsellakin. Helena itsekin pyyhkäisisi kyyneleen nenäliinan kulmaan, jos hänellä sellainen olisi käytettävänään. Pappi käännähtyy hiukan, katkonaiset lauseet kuuluvat jälleen:
Tämä suuri koettelemuskin on... armo! Uskomme vahvistukseksi, kärsivällisyytemme koetinkiveksi se on ... asetettu. Valvokaa ja rukoilkaa! Emme tietä... hetkeä! Herra opeta meitä, että me ymmärtäväisiksi tulisimme!
Laiva keikkuu korkeimman hiekkavallin harjalla tasapainoaan tavoitellen. Helenasta tuntuu, kuin se millä hetkellä tahansa saattaisi horjahtaa hautaan, murskata arkut ja ruumiit. Hädissään hän lähtisi pyrkimään jo peräkokkaan päin tarvittavan tasapainon aikaansaamiseksi, ellei samassa muistaisi, että tämähän on tuonelan laiva, jolla ei mahtane olla mitään tekemistä ruumiiden tai niiden siunaajien jo kuolleiden tai vielä kuolemattomien multakokkareiden kanssa.
Laiva kallistuu yhä hitaasti hautaan päin, ei kuitenkaan putoa reunalta alas, vaikka seisoo jo päällään. Punalakkisen tikan Helena on nähnyt noin puun runkoa vastaan jännittyvän ja erään notkean voimistelijan markkinakojun heiluvilla sirkusrenkailla. Onko taikalaivalla ehkä sielu sisässään?
Mutta kaikkein ihmeellisintä sittenkin on, että myös hän itse seisoo päällään eikä veri virtaa päähän, päinvastoin se on hyvinkin kevyt ja selkeä, sillä selvästi hän kuulee, miten torvisoittokunta soittaa surumarssia ja sekakuoro laulaa: Mä että täältä erkanen, sen katson voitokseni!
Hän on saanut jo tarpeekseen niin näkemisestä kuin kuuntelemisesta. Arkkujen kansiruuvitkin tuijottelevat haudanpohjalta kuin sadat surulliset silmät. Hän ravistaa pari kertaa tukevasti, että laiva irroittaisi kyntensä ja lähtisi eteenpäin. Se ei ole tietävinään, ei liene vielä näyttänyt hänelle tarpeeksi.
Seiso iltaan saakka, jos huvittaa! Helena pyörähtää vikkelästi ympäri ja seisoo hänkin jälleen, pää pystyssä. Hän saattaa katsella nyt perälyhdyn lävitse kuin kiikarin silmästä. Hautajaistoimituksessa on ehditty jo seppeleiden laskuun. Niitä tulee hevoskuormittain. Suuri joukkohauta peittyy kuin rehukuormien alle. Orpoja lapsilaumoja, menehtyäkseen surevia vaimoparkoja on sääli katsella. Hiekkapengermän takaa ilmestyy lakkaamatta murheellisia silmiä, kirkkaissa kyynelhelmissä kimaltelevia lasten silmiä, verestävän harmaita vanhusten silmiä, syviä äidin tai vaimon silmiä, joiden hetteet näyttävät tällä hetkellä avautuneen sydänverta kumpuaviksi lähdesilmäkkeiksi.
Ja yhä niitä riittää. Ihmisten aikamitoilla ottaen tätä on kestänyt jo varmaan monta tuntia. Helenan omatkin silmät ovat jo monta kertaa kyyneltyneet, kuivuneet ja jälleen kyyneltyneet. Hänestä näyttää eräinä hetkinä kuin taikalaivan tunteeton lasisilmäkin itkisi tätä surkeutta. Ihmisjoukkojen hengittämää sumuhuurua on ehkä keräytynyt sen kirkkaaseen kupupintaan.
Vihdoin sukulaisten seppeleet loppuvat. Tulee hiljaisuus, joitakin järjestysohjeita vain kuiskaillaan. Sitten torvisoittokunta alkaa soittaa juhlallista marssia. Tämän kestäessä haudan reunalle ilmestyy kaksi mustapyttyistä herraa valkoisin hansikkain. He kantavat välissään suunnattoman suurta, punaisin tulpaanein koristettua seppelettä. Toinen herroista heittää hattunsa, astuu lähemmäksi hautakumpua ja avaa suunsa. Helena painaa korvansa lasiseinään ja herkistäytyy kuuntelemaan. Ihmeen selvästi hän nyt kaiken kuuleekin, tuskin montakaan sanaa häipyy arvaamalla aavistettavaksi. Näin herra puhuu.
— Minulle on tänä murheen päivänä teille, arvoisat herrat ja naiset ja teillekin, surevat sukulaiset, yksi iloinen uutinen... tuota, tarkoitan tietysti lohdullinenkin uutinen ilmoitettavana. Kaivosyhtiömme korkeasti kunnioitettu varapresidentti on osoittanut meille sen kunnian, että omassa arvokkaassa persoonassaan on pitkien matkojen takaa vaivautunut kohottamaan ainutlaatuisen surujuhlamme suurta loisteliaisuutta... tarkoitan tietenkin juhlallisuutta. Ystävällisesti hän on lupautunut itsekin lausumaan teille, arvoisat herrat ja naiset, ja teille, surevat sukulaiset, muutaman sanan. Kaivosyhtiömme paikallisena edustajana pyydän luovuttaa puheenvuoron täten hänelle.
Herrat kumartavat toisilleen ja vaihtavat vaivoin paikkaa ahtaanpuoleisessa tilassa. Helena vetää silmänsä etusilmän kiikarilasiin.
— Vanhemmat, puolisot ja lapset! Hyvät naiset ja herrat! Minun sydäntäni on syvästi liikuttanut tämä onneton tapaus, suuresti valitettava tapaus, toistan sen vielä kerran. Mutta nämä ovat onnettomuuksia, jotka silloin tällöin kohtaavat milloin mitäkin maata, milloin mitäkin kansaa ja kulloin kutakin kaivosyhtiötä. Suuria aineellisia arvoja ja tuhansia ihmishenkiä niissä joka vuosi menetetään. Matemaattisella tarkkuudella voidaan nykyisin jo laskea, miten paljon missäkin maassa vuosittain kaivosonnettomuuksissa menetetään. Tämäkin meidän yhtiötämme ja tätä paikkakuntaa kohdannut suuri vaurio kuuluu niihin. Meidän oli nyt vuoro maksaa tämä raskas vero ihmiskunnan kehityksen hyväksi.
— Sanokaa kapitalismin hyväksi.
Keskeytys kuuluu taempaa väkijoukosta, mutta kantautuu selvästi Helenan korviin. Puhuja rykäisee ja alkaa puhua kimakammalla äänellä.
— Kaivosyhtiömme johto on aina ja tässäkin tapauksessa ryhtynyt mitä ankarimpiin varovaisuus- ja suojelutoimenpiteisiin. Tämä valitettava tapaus olisi sattunut... olisi sattunut...
— Ei olisi sattunut, jos käytävät olisi pönkitetty aikoinaan.
— Ja varakäytävät edes pidetty kuljettavassa kunnossa!
— Eikä paukuteltu niin kovilla panoksilla!
— Ettei helvetinkään seinät niitä kestäisi! Välihuudahdukset iskevät kuin äkäiset ampiaiset eri puolilta väkijoukkoa. Korkea herra pysähtyy puheessaan, mutta paikallinen edustaja punoittaa kiukusta, tuijottaa sinne, tuijottaa tänne kuin keihästääkseen hautausmaan kiviseinään uskalikot rauhanhäiritsijät. Poliisia huudetaan. Lienee saapunutkin, koska väkijoukko hiljenee ja varapresidentti saattaa jatkaa puhettaan. Hänen täytyy ottaa vauhtia viimeisen lauseensa takaa, tuskinpa sitä kukaan muutoin muistaisikaan.
— Tämä valitettava onnettomuus olisi sattunut joka tapauksessa, niinkuin tämäkin äskeinen välihäiriö. Se on luonnollinen seuraus edellisestä.
— Oikein puhuttu!
— Niin se onkin!
— Niin se aina tuleekin olemaan! Poliisi ei liene saanut todellisia häiritsijöitä kiinni, tai lienee niitä ilmestynyt uusia. Varapresidentti jatkaa kertaamatta.
— Ottaen huomioon nämä inhimillisesti valitettavat tosiasiat, on tehtaamme johto päättänyt lahjoittaa hädänalaisille perheille kerta kaikkiaan satatuhatta markkaa. Isättömiksi jääneitä lapsia varten olemme päättäneet perustaa orpokodin, jossa heistä kasvatetaan yhteiskunnalle hyödyllisiä kansalaisia.
Helena muistaa, että orpokotien perustaminen oli madame Maailmanvalon yksinoikeus. On häpeämätöntä, että suuri kaivosyhtiö pyrkii turvattoman, jo kuolleen naisen kalavesille. Tämä ajatus jää Helenan mielessä keskeneräiseksi, niinkuin hautajaisvaiheiden jatkuva seuraaminen. Lasilaiva on vihdoinkin kyllästynyt kyntysillään seisomiseen, hyrähtää suuren hautausmaan pehmeiden hiekkakerrostumien lävitse ja poraa kohta maanalaisia kallioita, että pyrstöevä tärisee.
Helena kurkottautuu katsomaan, mennäänkö jälleen jonkin kultakaivoksen lävitse, mutta ei näe enää välkkyvää vuorta, ei vettä eikä maata. Laiva viilettää keveästi läpäistävässä aineessa nopeammin kuin ajatus. Se on ilmaa ohkaisempaa, auringon valoa keveämpää, jotakin utumaisen kirkasta täyteainetta kahden taivaankappaleen välillä. Yhdessä silmänräpäyksessä he ampaisevat tavattomia matkoja. Tällä menolla ehdittäneen viidessä minuutissa maasta aurinkoon.
Mutta nyt se kulkee jälleen maantietä pitkin. Onko sen alla pyörät, vai luistaako suksena, liikunnosta ei voi päätellä, pohjan lävitse ei näe, siinä lienee jonkinlainen kumimatto. Ja porttikin on tiellä. Arvaakin tuon, ei tuonelan orhilta kuono katkea, vaikka rautaporttikin olisi.
Tuttu mies räväyttää portin auki. — Vai niin, vai huvimatkoilla on käyty! Vanhus vilkauttaa kädellään. Helena vilauttaa vastaan.
Huvimatka jatkuu kultaisen vasikan palvelijoitten siirtokunnassa. Ei Helena kuitenkaan olisi osannut ennakolta mielessään kuvitella, että heillä tuonelassakin olisi näin komeat asuinsijat. Sielläpä todella välkähtelee kultaa ja hopeaa, maassa ja puissa.
Lasilaiva mataa jälleen, matkustaja tarkkailee ympärilleen. Teillä ja teiden varsilla kuljeskelee joukoittain kumaraisia miehiä ja naisia silmissään oudosti janoava kiihko. Milloin joku huomaa edessään tavallista kirkkaammin kiiltävän kiven, syöksähtää hän suin päin sitä tavoittamaan, repii maata, raastaa kiveä kynsin hampain, multaisin, verisin ikenin kuin raivotautinen koira. Jos joku toinen sattuu samanaikaisesti paikalle, niinkuin usein sattuukin, syöksähtää hän arvelematta löytäjän kurkkuun. Kiiltävä kivi sinkoilee kädestä käteen, otsasta otsaan. Niin kauan he tavallisesti takovat sillä toisiaan, kunnes molemmat makaavat maassa yhtenä verisenä myrisevänä keränä ja kolmas kulkija ryöstää kiiltokiven joutuakseen kohta seuraavien vaaniskelijoiden mukiloitavaksi.
Muutamat kuvittelevat näkevänsä kultaa puissakin. Heidän tavoittelunsa on usein mitä naurettavinta. Helena kääntyy selällään maaten tarkkailemaan, miten vanhat lihavat miehet yrittävät kiivetä terhakasti oksattomia puunrunkoja ylöspäin. He raapivat vatsansa ja varpaansa verille, halaavat puunrunkoa ja irvistelevät ankarasti pyöreä naamansa hikikarpaloita kiehuen. Mutta harvoin he pääsevät perille, väsyvät kesken aikojaan ja mätkähtelevät päänsä halki kiviin ja kantoihin. Jos joku ylivoimaisin ponnistuksin pääsee perille, saa hän käteensä vain auringon välkyttämän kuivan lehden. Tällöin hän kiroilee hirveästi tai porahtaa avoitkuun. Tämän jälkeen he tavallisesti tahtovat tappaa itsensä, mutta se ei käy näissä oloissa laatuun. Heillä ei ole hihnaa, johon voisi hirttäytyä, ja jos he yrittävät pudottautua pää edellä kiveen, saavat he seuraamukseksi vain komeita mustelmasarvia ja monenmoista ruumiinkipua.
Kaikkein hullunkurisimmilta näyttävät ne kullanpalvojat, jotka köntysillään ryömien nuoleskelevat maakivennupuja. Kun aurinko paistaa niihin syrjittäin, luulevat he, että niissäkin on kultaa. Kivi ei liikahda. He eivät mahda sille mitään. Kun he eivät muutakaan voi, niin he alkavat nuoleskella sitä, niinkuin nauta nuolee suolakiveä. Kieli käy verille, mutta he nuolevat vain, omaa vertansa, jatkuvasti tuntikausia, tätä juoksevaa kultaa, jota heidän sielunsa sammumatta janoo.
Lasilaiva kiertelee varovasti kivennuolijoiden välitse. Peräikkunasta näkyy rukoileva ruumis, kiiluvat silmät ja vereslihalla kihoava kielenpää.
Tutun miehenkin Helena huomaa eräällä kivellä. Ali-Kankilan vakainen ukko siinä istuu. Hän ei ryömi maakiviä nuolemassa eikä kiipeile puihin kuivia lehtiä tavoittelemaan. Eipä hän eläessäänkään kiipeillyt eikä ryöminyt, vaan kasvatteli komeita hirsimetsiä, myyskenteli viljaa ja lueskeli paperirahoja lauantaisin kunnan säästöpankissa. Sitä hän nytkin tekee, ylen hartaana. Hänellä on polvillaan kolme pinkkaa erisuuruisia puunlehtiä. Hän järjestelee ne tasaisiksi kasoiksi kuin virsikirjan lehdet. Silmä muljahtaa, suu mutruilee, lienee kai hyvin ryppyisiä kaksikymmenmarkkasia: haaskat hoitelevatkin noin huolimattomasti rahojaan. Jo on pinkka kunnossa jotenkuten, oikean käden peukalo kivertyy, huulet imevät sylkeä. Sptho! Peukalo painuu lehtipinkan reunaan: kaksikymmentä... neljäkymmentä... kuusikymmentä... kahdeksankymmentä...
Lasilaiva kääntyy ja Kankilan ukko jää lukemaan rahojaan. Helenan huomio kiintyy uusiin kulkijoihin. Tietä pitkin juoksee kaksi lihavaa lylleröä, peräkanaa samaa raidetta pitkin. He ovat ukko ja akka, ukolla musta päähine, akka avopäin seiväs tukevasti kädessä. Äijä vilkuilee taakseen leveän lystillisellä naamallaan, hampaaton suu rääkäisee apua. Ämmän lihavuuden rieska hyllyy, musta hiuspalmikko lätkää valtavan leveihin takamuksiin. Takaa katsoen hänen ruumiinsa näyttää siltä, kuin kaksi syötinsikaa olisi kohoutunut takajaloilleen ja alkanut juosta käsi kädessä. Mutta seiväs on uhkaavasti vinossa.
Missä ihmeessä Helena ennen on nähnyt tuon lystillisen parin juoksukilpasilla? Eipä ole nähnyt, vaan on kuullut. Naapuriseurakunnan kappalaiskepuli juutalaissyntyisen rouvansa kanssa kirkonmäkeä peräkanaa pyyhkäisemässä. Sama kuuluisa epeli, joka voisaatavia kantaessaan roikkasi sormellaan pytystä, maistoi ja pyyhki kiiltäviin housuntakamuksensa: Mamma, onko pannussa vielä sumppia? Kuivikon isännällä on piimätöntä voita! Rouva kirjoitti saarnat, mutta äijä lauloi ne pöntöstä. Peräkanaa juostiin rahojen vuoksi, rouva olisi pitänyt ne kaikki. Ja täällä he nyt yhä juoksevat. Voi, äijäpahaa!
Tällä hetkellä lasilaiva vavahtaa. Niinkuin se olisi elävä ratsu ja näkisi edessään seitsenpäisen lohikäärmeen. Se tärähtelee, hypähtelee, lyö kokkaa kiveen, iskee perää kallioon, hyppelee kuin jalattomaksi ammuttu jänis. Nyt se heilahti pystyyn... putoaa... putoaa... putoaa. Valot sammuvat, mutta laiva yhä putoaa. Lienee jo jouduttu maan etäisimpiin uumeniin, valtameren syvimpiin syvyyksiin, mutta yhä se vain putoaa.
Yht'äkkiä kone pysähtyy, liike lakkaa. Musta, hirvittävä hiljaisuus. Olenko lasiarkussa, upotettuna iankaikkisiin syvyyksiin?
Helena makaa kiilana kokassa, kolminkertaisena riepumyttyränä. Hengitys salpautuu, ilma on kokonaan kadonnut. Tukehdun! Menehdyn! Kuolen! Herra Jumala! Anna minulle yksi haukkaus ilmaa!
Laivan kokka vavahtaa. Elämä sykähtää. Ilmaa jo tuoksahtaa. Kurja lihamöhkäle kokan kärjessä venähtää vääntelehtiväksi kastemadoksi. Laiva vavahtaa toisen kerran, hypähtää sirkkana, ampuu ampiaisena ylös. Vauhti vetää kiemurtavan matosykermän eläväksi siimaksi. Valot sylkähtävät palamaan. Ilma syöksähtää jäseniin. Terve, elämä! Miten ihana sentään oletkaan iloinesi, kärsimyksinesi! Mistään ei löydy vertaistasi, ei ajassa eikä iankaikkisuudessa! Villivaljakkona mennään. Kierretään ehkä kilpa-ajo rataa, jonka kääntöpisteinä ovat aurinko ja muut avaruuden etäiset kiintotähdet. Mitään muotoja tai värejä ei saata erottaa, kaikki on välisevää, vilisevää huminaa vain. Kunhan liikkuu, henki elää, vilisköön tai välisköön.
Riemuissaan hän heittää kuperkeikan ja käännähtyy selällään maaten kuperasta kattopeilistä katselemaan. Hämmästyttävä yllätys. Hän jää sitä katselemaan, yhtenä rävähtämättömänä silmänä.
Katossa juoksee kuvanauhaa, niin ihmeen selvää, ylen ihanaa. Siellä välkkyvät niityt ja metsät, järvet ja kosket. Lapset leikkivät ja naiset nauravat, pääskyt syöksyvät ja siipimuurahaiset survovat kellankajasteisena kesäiltana. Peltoa, niittyä, heinäseivästä ja puolituleentunutta tuulessa aaltoilevaa viljasarkaa näkyy silmän kantamattomiin.
Kanavia, rautateitä, kaupunkeja rakennetaan. Ja temppeleitä, tehtaita, monikymmenkerroksisia palatseja. Kaikkea tätä tekevät kaksijalkaiset muurahaiset.
He lentelevät ilmassa, syöksyvät vetten syvyyksiin, hipovat maapallonsa kumpaakin napaa, tutkistelevat sen sydämen sykähtelyjä. Tuskin mikään on enää heille salattua, mikään ei ole mitään. Maaemon maitorieskaa he pusertavat esiin lukemattomilla eri tavoilla, sokerina, suoloina, öljynä, tunturivuoren kokoisiksi pursuavina viljakumpuina. Valta ja voima on heidän, elämä ja sen riemut ovat heidän, koko maa ja taivaskin lienee jo heidän. Heidän ei tarvitse lähteä enää onneaan etsimään, he ovat saavuttaneet sen, tai onni on saavuttanut heidät. Yltäkylläisyyden riemukehänä se ympäröi heidät kaikkialla.
Mitä näenkään! Nyt, kupera peililasi, heijastelet kieroja kuvia! Itkeviä lapsia, kalpeita vaimoja, vihaisesti säihkyviä silmäteriä. Sokeria suolataan, viljaa poltetaan, maitoa kaadetaan lokaviemäreihin! Ja voita, meijerivoita, junalasteittain konerasvaksi rautatehtaisiin! Miksi eivät anna voileipää lapsille, jotka nääntyvät nälkään?
Voi, mitä näen, tämä ei ole totta! Ihmiset, kansakunnatko keskenään noin vihan vimmassa? Tappavatko toisiaan? Ei, vaan tuhoavat, teurastavat, raatelevat, murskaavat, sadointuhansin, miljoonittain! Maailma savuaa, ryskyy, vapisee, aurinko itkee myrkkypilvien takana. Kauniit viljalakeudet palavat, myllertyvät mustiksi, vaipuvat nieleviin hautoihin. Korkeat tehtaanpiiput kaatuvat, uljaat kaupungit suistuvat savuaviksi raunioiksi. Hautausmaatkin, vainajien pyhätöt, pirstoutuvat sylien syvyyteen ristinkappaleita, sääriluita, pääkalloja kiehuvaksi hornan kattilaksi. Koko kaunis maailma on muutamassa hetkessä muuttunut tulta suitsevaksi helvetiksi.
Helena ei voi kauemmin enää katsella tätä kamalaa näytelmää. Hän kierähtää vatsalleen, näin on toki parempi, kun ei edes näe mitään. Kihisee, kohisee, välähtelee, ajatukset kuitenkin näkevät kaiken.
Koneen kokka jytkähtää kuin teräksiseen kallioon. Iskee, kierii, nakuttaa. Nakuttaa kuin mielipuolen ompelukone, kiertää, kaartaa, ei pääse läpi.
Nyt se peräytyy vauhtia ottamaan, sähisee, murisee, päkättää kuin ärsytetty pässi. Jo pysähtyy, hyrisee paikallaan.
Helena tulee kiinnittäneeksi huomionsa kokkaikkunaan. Edessä on mahdottoman suuri seinätaulu, johon tulta säihkyvillä kirkon korkuisilla kirjaimilla on kirjoitettu: AHNEUS ON KAIKEN PAHUUDEN JUURI, JOTA MUUTAMAT OVAT HIMOINNEET JA ITSELLENSÄ PALJON MURHETTA SAATTANEET. SAMMUMATTOMASSA VALLAN JA KULLAN JANOSSAAN HE OVAT KAUNIIN MAAILMANSA HELVETIKSI VAIHTANEET.
Lasilaiva hyrähtää kovemmin, jo ampaisee. Helena tuntee jäävänsä paikalleen kuin lintu siivilleen, hiljalleen kelluen alaspäin keinumaan.
Lasilaiva kiitää tulinuolena rautaista taulua kohti, jymähtää alareunaan, poraa tulihyrränä, uppoaa, painuu läpi. Jäljelle jää vain pyöreänä hehkuva tulisilmäke, kultapiste. Se on nähtävästi taulun kirjoittajalta unohtunut.
19.
Vihtori ajelee kotiin päin yksinään. Pappi ei ollut kotona, oli juuri vähää ennen lähtenyt pitäjän toiselle laidalle. — Jos olisit tullut puolta tuntia aikaisemmin, sanoi sisäkköpiika. Sen viivytyksen teki tukkipomon takia tehty mutka, josta ainoana ansiona ja muistona Vihtorilla on nuhrautunut sokerimurikka. Hän on pureskellut ja nuoleskellut sitä kuin lehmä suolakiveä. Se on pudonnut hänen kouristaan muutaman kerran likaisille kärrynlavoille ja kerran maantiellekin. Ja on vetänyt puoleensa poroa kuin häkää. Hän on huuhdellut sitä jo vesiojassakin, mutta ei se ole puhdistunut.
Mitä kotona sanotaan, kun ei pappia saatukaan? Voinee kai siihen vastata mitä tahansa. — Ei ollut kotona, ja kun ei ollut, niin ei ollut, minkä minä sille mahdoin. Äijälle voisi tämän sanoa, valehdella mitä tahansa, mutta jos emäntä itse kysyy. Tuntuu kuin ei voisi sanoa sitäkään, ettei ollut kotona. On se paha paikka, jos viimeisiään veisaa, odottaa eikä saakaan.
Vihtori koettaa paaduttaa mieltään. Mikä tämä nyt on, yhden papin käynti, ja mitä se merkitsee. Osaa kai tuota aikuinen ihminen kuolla ilman rippiäkin, meidän emäntä varsinkin. Mahtaako hänellä niin kovin paljon olla syntiä? Puhutaanhan siitä pojan potkaisusta, mutta kerranko sellaista on tapahtunut. Jos minä olisin Isä Jumalan asemassa, niin silmäni ummistaisin, nauraisin äijälle, mitähän lähtee nuorempiensa kanssa marjaan. Näin ja monella muulla tavalla hän todistelee papin ripitykset kokonaan tarpeettomiksi tässä tapauksessa. Eikä se ole vielä kirkossa sanottu, tokko edes kuoleekaan, turhaa hömpsötystä on ehkä koko puuha.
Kun Vihtori ajattelee omalta kannaltaan tätä asian käännettä, niin hän tulee vielä myönteisempiin tuloksiin. Tässä se pappi nyt könöttäisi ja minä saisin istua kapealla ja kovalla perälaudalla. Kyselisi, mitähän kyselisi, ja minun pitäisi varautua taidolla valehtelemaan. Ehkäpä muistaisi kolttoset rippikouluviikoilta. Mitäpä niihinkään vastailisin. Ja kukahan yöllä joutuisi takaisin kuskailemaan. Kukapa muu kuin Vihtori-poika, siinä räävääntyisi yö, jo toinen yö. Saakelin tumppu!
Viimeiset sanat hän ajattelee ääneen Helmiä tarkoittaen. Hän ei voi olla pihahtamatta ajatellessaankin tuota pampulaa. Tällä kertaa piika ei kuitenkaan kauan pysy näkösällä, emäntä pyrkii jälleen etualalle.
Se on ollut hyvä emäntä, jos asian rehellisesti tunnustaa. Ruoka on ollut kunnollista ja aina aikanaan pöydässä, kun vain äijältä on syömärauhan saanut. Emäntä on silittänyt paidat, parsinut sukat, kaikesta pyytämättä huolehtinut. Ja nyt kun hän palkaksi pyytää pappia, kerran vain, ei miehen pidä saada sen vertaa aikoihin.
Vihtori on tämän asian vuoksi jo oikein vihainen itselleen ja erittäinkin sille pomolle, senkin mölperille, joka ei omilla kavioillaan muutamaa kilometriä kampuroinut, ja tuommoista sokeriakin vielä osti!
Hän kaivaa sen vihapäissään jälleen povitaskustaan ja koputtelee sillä kärrynpyörää. Se tahriutuu entistään likaisemmaksi. Tahriutukoon! Jos tukkimies tulisi nyt tietä vastaan, niin Vihtori paiskaisi häntä murikalla kalloon. Siinä, herra, leiviskäsi, kiitos lainasta! Hän ei tule, mutta Vihtorin viha nousee. Se kohdistuu nyt sokerimurikkaan, onhan se kuin sukua sille hampparille. Hän hyppää rattailta alas ojan taakse ja heittelee sitä puiden runkoihin. Kaarnapälskäleet sinkoilevat puista, mutta murikka on kuin räjähtämättömistä aineksista valettu tykinkuula. Vihtori paiskelee sitä äkäpäissään kiveenkin. Kipunoita sinkoilee kivestä, ammus ei ole tietääkseenkään. Sen pintaan on tarttunut männyn pihkaa, kivenporoa ja jäkälän mähnää, se on saastainen kuin rupikonna, mutta pysyy yhä ehjänä.
Vihtorin tekisi mieli heittää se jo iankaikkiseen kadotukseen, johonkin suoläpeen, mutta ei löydä tästä maastosta sopivaa läpeä, ja niin hän lopuksi tunkee sen harmin kappaleen vielä kerran povitaskuunsa vastaisia toimenpiteitä varten.
Ruuna on tällä välin lähtenyt astelemaan kotiin päin. Jättäisi hyväkäs perässään juoksemaan, se tässä enää puuttuisikin. Ei jätä, vaikka mieli ehkä tekee. Se on tarpeeksi laiska ilman piiskan kutkuttelua juoksuaskelta ottamaan, ja laiskuus on kallis lahja, kun sitä oikein osaa käyttää.
Jo taas hän köryyttelee nahkatoppauksellisella etuistuimella, eikä puutu muuta kuin pappia, Jumalan palvelijaa. Hevosta tavoittaessaan hänelle on tullut hiki ja muutenkin hän on siinä sieluntilassa, että saattaisi sanoa ja ajatella mitä tahansa, ellei ukkonen jyrähtäisi ilmaisten täten kyllin ymmärrettävästi, että onpa niitä muitakin Herran palvelijoita kuin Vihtori ja pappi.
Vihtori silmäisee taivaalle, jonne on kohoutunut jylhiä ukonmöykkyjä ja uusia nousee kuin hyvästä hiivataikinasta. Muutkaan näköalat eivät ole tällä hetkellä erikoisesti lohdullisia: taloton taival, kuusimetsäistä seutua, laiska ruuna. Jos ehtisi metsän lävitse, ennenkuin pahin ryöppy nousee. Jopahan tässä ehtii, kolme virstaa, tuommoisella kaakilla, joka vilkuilee jokaisen mäen alla, niinkuin haluaisi keskustella taivaanmerkeistä ja tulevista tapahtumista.
Hän koettaa kuitenkin parastaan piiskantyngän ja ohjasperien avulla. Alamaissa ja tasaisilla päästään jonkinmoiseen juoksunhölkkään. Mutta vastamaita on laiskalla hevosella yhtä paljon kuin tasaisia ja alamaita yhteensä, ellei enemmänkin, ja kovaksi onneksi tulee vastaan vielä Möykynkorven vastamaa, joka on pitkä kuin nälkävuosi: tasainen kilometri tolpasta tolppaan. Tässä mäessä ukonpilvi tapaa papintavoittelijat.
Heti ensimmäinen täräys on niin voimakas, että Vihtori katsoo viisaimmaksi pujottautua istuimien alle, sinne mahtuu mykkyräisenä juuri ja juuri. Ruuna on sen heti huomannut, mutta kun se ei näe edessään mitään istuinta, minkä alle pujahtaisi, päättää se ottaa vahingonkorvausta hidastelemalla, liian nopeaa kulku tähän saakka on ollutkin. Ja jos kuoltava on, niin yhtä tuskattomasti se käynee mäen alla kuin mäen päällä. Eipä tiedä, ajatteleeko ruuna näin, mutta Vihtori ainakin kuvittelee näin sen puolesta. Se lontii kuin märkä täi, pysähtyy kokonaan, ellei karjaise, ja sitten jatkuu taas venymistä, ehkä matamista, koska hiekka hiukan pyörän alla ratisee.
Mutta pilvien herra laskettelee täysillä susipanoksilla kuin hyvätkin otukset olisivat kysymyksessä. Vihtori rohkaisee luontoaan jos millä tavoin. Harvoin kai ukkosen vuoksi kuolemantapauksia sattuu. Sattuu kuitenkin. Lehdissä on ollut tänäkin suvena mainintoja kymmenittäin. Yhdessäkin paikassa löi emännän vellipatansa ääreen. Niin täräytti, ettei sormi liikahtanut. Entäs sen pojan, joka polkupyörällä ajoi, ja äijän avoimella heinäpellolla rautakanki olkapäällä.
No, onneksi tässä ei ole mitään rautakankea. Onpa kärrynakseli ja pyöränvanteet. Ja nuo suuret kuuset kummallakin puolella. Ellei muuten löydä ukkosilmalla kuolemaansa, niin kuusen alta löytää, sitähän teroitetaan jokaiselle koulupenskallekin. Mitenkä opettaja sanoikaan, että se on vain tavallinen sähkön purkautumisilmiö. On se tavallinen! Tulisi nyt hankailemaan kissannahalla ja näppäilemään peukalon kynteensä kipinöitä, senkin koipeliini, eiköhän vetäisi nenänpäätä valkoiseksi.
Kova ilma yltyy. Mäkeen kohoutuva tieaukeama loiskii yhtenä välkkymerenä ja salamoita seuraavat jyräykset tärisyttävät poikaparan päätä kovalla kärrynpohjalla. Siitä on leikki kaukana ja Vihtori alkaa ajatella ihan vakavissaan vakavista asioista. Vahinko vain, ettei tällä hetkellä tahdo muistaa mitään, varsinkaan sellaista, mistä jotakin hyötyä saattaisi toivoa. Lopulta hän toki saa kiinni Joonaksen ja valaskalan. Kun Joonas heitettiin mereen ja valas oli nielaissut hänet, niin myrsky asettui ja laiva pelastui. Olisipa nytkin joku Joonas, niin nakattaisiin äijä maantielle. Ei ole muuta kuin yksi, Vihtori itse. Olisi voinut olla toinenkin. Mutta eihän pappia olisi voinut heittää pedon kitaan.
Kuitenkin Vihtori jälleen hartaasti katuu, että tuli sen kulkijan huiputuksille korvansa kallistaneeksi. Olisi pappi nyt matkassa, niin ei olisi mitään hätää. Hän löytäisi oikeat ukkosen sanat. Täällä Vihtori-poloinen vain liepeitten alla hiljaa yllyttelisi: Rukoile, herra pastori, messua, jalo mies, koska olet ammattimies! Kiepahtaa siinä mieleen sellainenkin synnillinen sivuajatus, että jos salama tästä huolimatta iskisi, niin pappiin se varmasti ensinnä iskisi, koska papin pää olisi kyynärää korkeammalla. Miten lienee tuon konin pää? Jospa se keikuttaisi sitä edes ylöspäin yhtä paljon kuin alaspäin. Siinä sitä olisikin kalloa yhden salaman korvennettavaksi ja selkäruotoa pitkin voisi jatkaa.
Mutta jumalanilma on nyt ankaralla päällä. Se ei kärsi sivukiepauksia eikä koninleikkiä edes oman päänahan pelastamiseksi. Salamat sinkoilevat yhä taajempaan, yhtenä kiehuvana helvetin ahjona on koko mäki ja olevainen maailma. Rukoukset eivät enää auta, varsinkaan kun ei niitä muista. Vihtori turvautuu uhrilahjoihin. Hän muistaa kerran pikkupoikana saaneensa langasta jäniksen, kun oli luvannut itsensä metsän menninkäiselle. Heti seuraavana aamuna oli jussi killunut taulunpyyhkeet pystyssä latovivussa. Se oli vetänyt miehen naaman totiseksi, mutta onneksi oli kirkas kevätpäivä, ja hän oli tullut ajatelleeksi, ettei suinkaan pirulle antamaansa lupausta koskaan tarvinnut pitää, riitti sellaiselle veijarille, kun oli luvannutkin.
Nyt on peräti toinen juttu. On niin totiset paikat, että peloittaa uudelleen se kymmeniä kertoja naureskeltu jäniksen saanti, josta on kulunut jo toistakymmentä vuotta. Jospa äijä itse onkin lähtenet perimään vanhoja jänisvelkojaan, hänelle kai sopisi muutenkin tällaiset ilotulitukset, paremmin kuin Jumalan ilmalle?
Mutta vanhaa seppää ei kannata ruveta suostuttelemaan, varsinkaan, kun on jo kerran pettänyt. Toiselle Herralle Vihtori nyt uhraisi, kun vain keksisi, mitä uhraisi, mutta ei keksi. Miten ihmisen tällä hetkellä pitääkin olla niin saastaisen köyhä.
Hän kiemurtaa vaikeassa makuutilassaan ja tuntee sokerimurikan povitaskussaan. Ahaa! Mitä varten tuota imukiveä minun piinakseni olisi annettu, ellei siinä olisi jokin tarkoitus takana? Siinäpä se, ukkosen uhrilahja! Hätäytyneenäkin Vihtori toki käsittää, ettei se kelpaa sellaisenaan. Nopeasti hän keräilee sen ympärille yhtä jos toista valkoisinta vaateriepuaan. Nöyryys on köyhän kaunistus, sitä on Vihtorille teroitettu koulussa ja kotona, eikä hän suinkaan ole sellainen taulapää, ettei hädän hetkellä parhaimpiaan muistaisi.
Hän lupaa hakata sokerin emännän morttelissa ja syödä sen viimeiseen ripeneeseen saakka ohravellin tai vaikka sianlihasoosin kanssa, jos vain elävänä pääsee noita toimituksia käytäntöön panemaan.
Ei kelpaa. Ankara herra yltyy yhä vihassaan. Ja kaikeksi onnettomuudeksi kaakki pysähtyy ihan kokonaan, pahimpaan paikkaan mäen rinteessä, missä kahden puolen kasvaa kaikkein korkeimmat kuuset. Vihtori ei uskalla nostaa päätään katsoakseen, tietää hän sen ilmankin. Ohjaksilla hosuen hän heikosti kuitenkin koettaa kiihottaa konia käyntiin. Se kääntyy poikkiteloin, kaiketi siinä tarkoituksessa, etteivät kärryt painaisi olkapäihin, sitten ei hievahdakaan.
Mutta Vihtorilla ei ole mukana muuta kuin sokerimurikka. Hän lupaa kotiin päästyään porata siihen reiän ja kiinnittää sen narusta aittansa orteen killumaan. Joka kerta, kun hän palaisi Helmin aitasta, hän köntisi polvillaan oven luota keskilattialle ja nuolisi likaista murikkaa ja koputtaisi päätäänkin siihen. Ja hän tekee varmasti, mitä on luvannut, vaikka ei pirulle tehnyt. Mutta eikö se ole tässä tapauksessa hänelle vain ansioksi luettava?
Ei ole. Lieskat sinkoilevat ja kärrynpohja tärisee. Mitäpä Vihtori-parka enää muuta voi antaa. Ei ole kuin risaiset ryysyt yllä ja rapainen murikka sulaa niiden välissä. Synkkää on, peräti toivotonta. Mutta sitten hän jälleen muistaa Helmin, jonka kanssa on tullut yhtä jos toistakin pelehtäneeksi. Hän lupaa naida Helmin, kukkoilematta, oikein rehellisesti ja lopullisesti, jos vain selvenee ehjin nahoin kotiin.
Se uhri tehoaa. Niin Vihtori ainakin luulee. Salamat harvenevat, jyräykset myöhästyvät ja heikkenevät. Seuraa rankkasade, joka katkeamattomilla suihkusiimoilla valaa miestä ja hevosta. Hevonen ei viitsi korvaansa liikauttaa, eipä mieskään enempää kuin senverran, ettei vesi pääse oikosenaan korvan sisään valumaan.
Imelä vesi valuu märkää ihoa pitkin. Valukoon! Vähemmän jää nuorassa nuoleskeltavaksi, jos sitä lupausta tarvinnee niin toden kannalta ottaa, sillä ukkonen on häipynyt, jo, minne lieneekään. Ja sitäpaitsi Vihtori aikoo täyttää viimeisen lupauksensa, sen, mistä apu lähti.
20.
Helena leijailee tuulen kannattelemana. Hän on käynyt höyhenen keveäksi tai on selkäpuolelle kasvanut ilmarakko. Hän on monta kertaa jo mielinyt tarkastella sitä, mutta milloin sitä on yrittänyt, ajatellutkin vain sinnepäin, on hän ollut kadottamaisillaan tasapainonsa. Hänestä tuntuu, kuin hän liitelisi etunojaisena ison varpaan alla kierivän pallon pinnalla.
Laskeutuu hän kuitenkin, ellei vain tuulemaan rupeaisi. Jo vihdoin hän liikkuu varvastuntumalla maassa. Hän on osautunut hauskalle kävelytielle, joka tulee metsästä ja menee metsään. Hän tahtoo lähteä astumaan sitä eteenpäin, mutta jalka ei nouse, liukastelee vain. Hän yrittää kovin, mutta kuukahtaa nenälleen. Monta ihmettä hän tässä valtakunnassa on nähnyt, eipä ennen vielä tällaista kummaa. Hän mukautuu. Sopinee luistella, ellei kävelemällä pääse. Nuorena hän oli hyväkin luistelija, kipparanokkaisillaan. Hui, hai mentiin. Jäljelle jäivät aikuiset pojatkin.
Tällä kertaa Helenalla ei ole mitään kipparanokkaisia, tavalliset viisipiikkiset vain, ja niitäkin on käyteltävä siihen tapaan kuin tämä peilisileä, kummallisesti kiertelevä liukurata vaatii.
Hän harjoittelee varovasti, tottuu potkimaan ja liukumaan, oikein hauskasti jo kiepauttelee somaa tietä eteen päin. Tie juoksuttaa kaarroksiaan puoleen ja toiseen. Mikä keijutonttujen luistinrata tämä lieneekään?
Tulee vihdoin eteen pitempi suora ja väljempi näköala. Helena pysähtyy iloisesti yllättyneenä katsastelemaan. Tuttu maisema siellä jälleen näkyy, kohoava mäkikumpu ja sen huipulla sinilieskoina loimuava valo. Kummallinen valtakunta, meni minne tahansa, liikkui missä hyvänsä: villihirven selässä, lasilaivan sisässä tai rullaluistimilla liukuen, tänne kuitenkin aina viimeksi osautuu. Mikä magneettinapa täällä vetääkään?
Se seikka Helenaa hieman huolettaa, miten käynee, jos luistimilla täytyy ryhtyä ylämäkeä kiipeämään, luiskahtelematta ne toki vielä liukuvat, vaikka rata onkin jo hieman vastamaavoittoista. Hän jatkaa matkaansa enempää miettimättä ja tavoittelee etukumaraisempaa asentovarmuutta vastaisen varalle. Matka joutuu, valoloimu lähenee ilahduttavan nopeasti.
Metsässä kuhahtaa. Lintu, jänis, ehkä ihminen? Toinen luistelija varmaan. Niinpä Helenasta jo tuntuu, kun hän ajattelee ja entisiään muistelee. Enemmän tuntuu, mitä enemmän muistelee. Lämpöisenä välähtymänä palautuu mieleen, miten Kaijan Jalmari kerran aivan samoin syksyistä kierää liukuessa kuhahti Pitkäniemen kaislikon takaa ja sitten...
Helena kompastuu, keikahtaa nurin ja alkaa kiihtyvällä vauhdilla liukua alaspäin. Tuntuu kuin luistimet olisi äkisti nykäisty jalkojen alta ja kiinnitetty vatsapuolelle tai kylkiin, mikä puoli milloinkin liukupintana sattuu olemaan. Hän lienee jo sivuuttanut luistelemansa tieosan, mutta vauhti vain kiihtyy. Tällä kertaa hän ei osaa olla lankeamisesta edes pahoillaan. Näin on käynyt jo monta kertaa. Ilmainen kyyti loppunee taaskin, kun sopiva aika tulee, joku tarttunee niskaan, vesilammikko tulee eteen tai tapahtuu pysähdys jollakin muulla tavalla.
Nyt vauhti ei enää kiihdy, hiljenee päinvastoin. Häntä kiskotaan kahteen suuntaan. Hän tuntee olevansa kala, jota järvestä nostetaan.
Oikein arvattu, likipitäen. Väkevät käsivarret kohottavat hänet ilmaan suurella liippahaavilla, jonka varsi tutisee. Nostaja hujauttaa hänet pensaikkoon.
— Häh, sinäkö siellä! Taas olet osannut kiertää vastuksikseni!
— Enhän ole kiertänyt pitkään aikaan. Mitä itse aina ryhdytte minua pysäyttelemään.
— Vai tuollaiset kiitokset saan palkakseni. Saatan kai sinut tästä vielä takaisinkin tipauttaa.
Nyt vasta Helena tuntee pyydystäjänsä ja kiiruhtaa peräyttelemään.
— Älkää, rakas vanha ystäväni! Neuvokaa ennemmin, miten noin liukasta polkua voin kiivetä loimutulien kukkuloille. Kaaduin äsken ilman syytä.
— Kyllä, karitsaiseni! Turhaan koetat minulle uskotella, että meillä kukaan kaatuu ilman syytä. Mitenkäkö perille pääset? Sen kernaasti saatan sanoa sinulle. Ponnistele eteenpäin, mutta pidä vilkuimesi kurissa! Tämä on kiperä polku teille, naiseläväisille, jotka aina kipuatte ja lipuatte kuin kärppä peltoraunioissa. Mitä odottelet, lähde jo!
— Lähdenkin, kun ensin annatte minulle yhden pippurimustikan.
— Pippurimustikka olet koko... Mene tiehesi, ei minulla ole marjarasiaa matkassani.
Helena nyökäyttää alistuvasti, portinvartija murahtaa, lientyy jo hiukan.
— No, odota vähän! Hän vetää laajasta taskustaan vähäisen nuuskarasian ja astuu Helenan luo. — Se, vedä tuosta henkeesi yksi siemaus!
Pölyn hieno pulveri hajuaa kiihottavasti. Helena vetää sitä nenäänsä. Tuntuu kuin hunajatuoksuinen apilahenkäys hulvahtaisi koko ruumiin lävitse. Se norjentaa jäsenet ja herkistää aistimet. Hän tahtoisi henkäistä vielä toisen kerran, mutta vanhus vetää vikkelästi rasian alas ja lyö kannen kiinni.
— No, no, nyt etene, äläkä vilkuile. Muista mitä sanon!
Hän tietysti on hävinnyt siinä hetkessä, turha katsoakaan enää. Helena nousee ja alkaa luistella pitkin potkuin. Hän hokee ohjeita, että paremmin muistaisi: Etene! Älä vilkuile! Etene! Älä vilkuile! Vilkuile! Älä...
Höpsistä, päättömiä hokemaan. Miksi pitäisikään vilkuilla kaikkien rapsausten vuoksi. Oikeassa hän siinä on. Niin on jo maailmassa, jos jossakin asiassa tahtoo päästä johonkin päämäärään, täytyy unohtaa kaikki muu ja suuntautua suoraan eteenpäin.
Mutta mitähän ihmeellistä elämän pulveria portinvartijalla on rasiassaan? Olisipa sellainen aski talonemännälläkin, niin kelpaisi elää. Ruokahuolet saisi jättää hevosille. Kolme kertaa päivässä haistattaisi väellä, juoksettaisi hät'hätää, koko talkooväen nenien editse.
Rata on hereässä liukumakunnossa. Mikä siirtokunta täällä mahtanee harhailla, kun heille on rakennettu näin hyvät tiet... Kiperimpiä polkuja naiseläväisille. Leikkiä taisi laskettaa totisella naamallaan. Ei ketään muita kulkijoita näy, lienenkö ensimmäinen vai viimeinen.
Jo joku tavoittaa. Nuori urheilupukuinen mies laskettaa kädet selän takana hyvää vauhtia hänen ohitseen. Hän luistelee kauniisti ja hetkauttelee siroa ruumistaan sulavin kaartumin. Helena vaistoilee ansaa. Se on ehkä houkutuslintu, jota ei pitäisi katsoa, ei kuunnella. Hän kääntää kasvonsa alaspäin. Näin hän ei kuitenkaan voi pitkälti luistella. On kuin veri nousisi päähän. Siellä lienee vielä portinvartijan elonuuskan tuoksuja.
Hän katsahtaa ylöspäin suuntaa ottaakseen. Sinipukuinen poika huojahtelee aivan lähellä. Jokin villi ääni kuiskii kumpaankin korvaan: Olet päässyt jo lähemmäksi! Ota kiinni tuo sorja poika! Hän ei muista kieltäytymisen käskyä, vaan lähtee tavoittamaan. Poika tuntee sen, potkii pitempään, notkuu syvempään. Samoin tekee Helena, oikein pitkään, oikein syvään, niin syvään, että jälleen kompastuu ja kaatuu pitkin pituuttaan.
Mutta seuraamuksia hän ei jouda nyt ajattelemaan, hän ajattelee vain somaa poikaa ja koettaa kaatuessaan, alaspäin liukuessaankin pidättää äskeistä näkökuvaa silmissään. Se ei säily kauan, sillä hän painuu nopeasti alaspäin. Olisipa sinipukuinen nyt edellä! Niin synnillisesti hän lankeemuksestaan huolimatta yhä kuvittelee. Ei ole ketään, vain loppumatonta liukurataa kuin kudinlankaa pumpulitehtaan rullapuissa.
Rata tuntuu käyvän jo kovaksi. Mutkapaikoissa hän lyö polviaan ja kyynärpäitään armottomasti jäätyneen tiekaukalon kolhiviin laitoihin. Yhden tekevää, kiertyykö keräksi vai jarrutteleeko jaloillaan. Parhaiten sittenkin säilyy kolhuilta laskettelemalla pää edellä myötävirtaan. Minkälainen rupikaali hänen päänsä jo mahtaa ollakaan: silmät umpeen muuratut, nenä kuin kolhittu peruna.
Hän on turtunut jo iskuja vastaan eikä viitsi edes ajatella, milloin mäki loppuu, ennemmin varmaan kuin iankaikkisuus. Hän painaa hämärtyvät silmänsä kokonaan kiinni, tilaa toivomusten konttorista makuuvaunupiletin ja uskoo itsensä täydelleen kuljettajan huomaan. Niin hän nyt huristelee kaikelle turtuneena, tummat ikkunaverhot kiinni, kunnes vihdoin joutuu pysähdysasemalle. Radalla lienee jokin kimmoisa esine, joka pysäyttää koko junan. Tuntumus on hämmästyttävän tuttu. Ellei ruumis olisi niin täynnä kipeitä mustelmia, olisi se ihastuttavan mieluisakin. Helenasta tuntuu niinkuin... hän ei tahdo sitä kieltää, vaikka uudelleen lähdettäisiin painumaan... kuin voimakas mies olisi ottanut käsivarsilleen, joustavasti, kuitenkin tarpeeksi tukevasti, kuten ottaa henkilö, joka työnään on tottunut tämäntapaisia kappaleita kanniskelemaan.
— Turkanen! Nuori nainenko olet? Lienetpä tavallinen lintu, koska kiinni joutumatta olet liukunut tänne saakka.
Miehen ääni tuntuu Helenasta hyvin tutulta. Hän koettaa avata kiinnimuurautuneita silmiään, vuoroon kumpaakin. Yritykset onnistuvat heikosti, mutta vaaniva valosäde tunkeutuu sentään lävitse joistakin rakosista. Hän tuntee miehen ja syöksähtää häneen sylin kiinni.
— Sinäkö se olet, Niko! Minä tunsin sinut!
— Aivan oikein, tunsin kai minäkin sinut, Luotolan kaunis Helena, en kuitenkaan heti uskaltanut nimeäsi mainita.
— Miksi et uskaltanut?
— Katsos, hölömäisyyteni vuoksi minulle maailmassa eläessäni monta kertaa sattui hyvin vaikeasti selvitettäviä tilanteita, mutta puhumatta paras. Miten ihmeessä sinä olet näillä raiteilla liukunut tänne lämpimiin etelävaltoihin saakka, sitä en jaksa käsittää.
He istuvat tiepuoleen. Helena selittää ja sittenpä Niko jo käsittää. Hän itse on ollut tämän ratayhtiön vakinaisena matkustajana jo viitisen vuotta ja tietää melkoisen hyvin sen monet metkut. Täällä, sivulla istuskellessa saattaa ajatella tai puhua mitä tahansa, mutta henkäiseppä jotakin tuolla radalla. Se on kuin kolmesti tislattua vuoriöljyä kahdeksansylinteriselle moottorille. Vaunu imee ja vetää kuin itse paholainen kampiakselista pyörittäisi ja vaikka siinä sitten jarrutat käsin tai jaloin tai millä pelillä tahansa, niin aina samat hurinat, kuten sen itse jo kyllin selvästi olet saanut tuntea.
— Ketä varten tämä tällainen rata lienee rakennettu?
Niko purskahtaa nauramaan.
— Sinä olet sukkelin tyttö, mitä maailmassa olen tavannut. Etkö vielä tähän mennessä ole tuntenut ruumiissasi sitä?
He kohentautuvat ylemmäksi istumaan ja Helenakin jo nauraa. Arvannee kai hän osapuilleen, mutta ei sano enää välittävänsä, niistä eikä mistään. Hänelle riittää, kun he täällä näin yllättämällä ovat löytäneet toisensa. Niko on isä, arvanneeko edes sitäkään. He ovat yhdennäköiset, isä ja poika. Siitä näkyy, miten vilpittömästi Helena on rakastanut. Ja nyt hän on ikuisesti vapaa lautamiehestä. He voivat mennä keskenään naimisiin milloin tahansa. On kai täällä joku pappi, jonka saisi vihkimään?
— On pappeja, paavejakin jos tarvitaan.
Niko hytkähtää uudelleen nauramaan. Ei se naurun asia olisi, mutta hän lienee väsyksissä. Sääliksi hänen käy tuo tyttöparka, joka näyttää olevan tosissaan. Naiset ovat tuollaisia, unohtavat kaiken rakkauden kimmassaan.
Kolhittunakin Helena on kaunis, kypsä ja täyteläinen. Mutta mitäpä Niko näitä täällä katselemaan ja kuvittelemaan. Unohtaakseen kaipauksensa hän ryhtyy kaskuilemaan omista elämänvaiheistaan. Ehkäpä tyttöparka kuunnellessaan nukahtanee ja sitten kertoja livahtaa omille teilleen.
Niko on suistunut tänne suoraa lentoa moottoreineen rautakaiteen ja kohisevan kosken lävitse. Vaivaton oli matka. Tyttö oli kelkassa silloinkin, mutkaisella tiellä ajoivat liian kauan suoraan. Muutamia sekunnin murto-osia siihen aikaa vain tarvittiin, yksi humaus, yksi kumaus ja henki pois. Täällä vasta Niko heräsi, mutta tyttöä ei ollut enää kelkassa, eikä kelkkaakaan ole näkynyt sen koommin.
Niko ei ole käynyt ollenkaan vielä muissa valtioissa, mitäpä haettavaa hänellä niistä olisi. Amerikassa on kaikki työ pitkälle erikoistettu, tehtaissa erittäinkin, ja niin jokainen amerikkalainen tuonelassakin joutuu työskentelemään sillä alalla, mikä hänen taipumuksilleen parhaiten soveltuu. Tämä on hänen erikoisalansa, siitä saattaa olla jo vallan vakuuttunut. Ellei hän hyrisevän elämänsä aikana ole ottanut yhteyttä vähintään viiteensataan naiseen, niin ei sitten yhteenkään.
Helena nipistää Nikoa käsivarresta, mutta tämä ei ole tietääkseenkään.
Viimeisinä elinvuosina se on tullut hänelle sielun himoksi, ruumiin vaivaksi. Uutta pitää aina etsiskellä. Mutta eihän yhdestä naisesta kauankaan uutta löydä, sen hän on tullut monta kertaa kokemaan.
Taas hän saa käsivarsinipistystä palkakseen, muuttaa hieman suuntaa ja jatkaa edelleen.
Niin ankarasti hän on touhunnut, aamusta iltaan, useamminkin illasta aamuun, sillä hän työskenteli päivävuorolla tehtaassa. Siellä oli kiinteästi rajoitettu työpaikka, mutta työajan jälkeen oli vapaus sitä suurempi. Hän pyydysteli kaikkialla: suurkaupungin kaduilla, maaseudun hiljaisemmilla teillä, suurissa kansanpuistoissa, joissa Amerikan mantereen harvinaisimmilla nelijalkaisilla oli rauhoitetut tyyssijat. Kaksijalkaisilla tuskin lienee ollut, sillä hän ei ollut ainoa nahkojen metsästäjä tässä suuripiirteisessä maanosassa.
— Mistä sinä tuon eläimellisen vimman olet vereesi saanut?
— Voi, rakas ystävä, jospa tietäisinkin. Luulen kuitenkin pohjavaikuttimina olleen eräänlaisen ennätyshimon, joka maailmassa kaikkia ihmisiä kannustaa ponnistuksiin, kutakin alallaan. Viimeisinä elinvuosinani valtasi minut suoranainen pyydystämisvimma, lienen aavistellut lyhyehköksi jäävän aikani. Minun vaunussani kiikkuivat sekä polakit että mulatit, mustat, jopa retliinitkin.
— Mitä sinä tästä ajojahdistasi hyödyit?
— Tuota samaa itseltäni aamuisin tiedustelin, soimasin, jopa haukuskelin:
Veljeni Nikoteemus Nikoteemuksen poika, oletko portinlyömä, vaiko täysi hullu! Etkö ole jo saanut tarpeeksesi tästä siirappi-imellyksestä? Tuo alinomainen vaihtelu, etkö siihenkään jo kyllästy? Mitä tämä pyhittää, rimpi kuin rimpi, lampi kuin lampi, väsynyt mato olet, jokaisen rämpimisesi jälkeen. Näin paasasin aamuisin, kun herätyskello rämisi, sielu kapinoi ja ruumis parka rähmötti kuin viimeiseen tippaan puserrettu rasseliriepu.
— Sinä päivänä et kuitenkaan lähtenyt.
— Lähdinpä kuin lähdinkin. Illalla, kun hameenlieve taas jossakin kulmassa hauskasti vilahti tai tuuli tuoksautti nenääni tuttua hajua.
— Ja nyt sen palkaksi olet liukunut täällä jo vuosikausia harhavilahtumien hännissä, voi poika parka!
— Älä sure syntisen puolesta. Täällä on monta niin isoa herraa, etten minä maailmassa olisi kelvannut heidän kengänkärkiään kiilloittamaan, vähemmän ovat saaneet, syvemmälle vaipuneet.
— Pääseekö tästä vielä syvemmälle?
— Oi, tyttöseni, alkuaskelmiahan nämä vasta. Ensimmäisen ja toisen luokan keilaradat ovat tästä pannuhuoneeseen päin. Katsos, minulla, sinusta puhumattakaan, verenvietti kulkee vielä luonnon kaavailemissa suuntauomissa, eikä ollut suinkaan minun syytäni, ettei useammalle tapahtunut, kuten sinulle tapahtui. Olen täällä harhaillessani ehtinyt nähdä yhtä jos toista, kalpenisit, jos parhaimpiani kertoisin. Tästä, lukemattomia mutkia alaspäin, seisoo vesilätäkön vieressä eräskin keisarinna, pesee likaista housupyykkiä, vuosikymmenestä toiseen, pesee ja pesee, mutta ei saa kaikkea selväksi. Siinä on nauhahousuja ja nappihousuja: upseerien, husaarien, jos joidenkin murjaanien, takamuksiltaan leveitä kuin torpanmaat. Sanovat, että hän on ehtinyt puhdistelemaan tusinoittain jo arabialaisten oriitten vuotia ja siperialaisten paimenkoirien nahkoja.
— Miksi niitäkin?
— Ei kaikkea sanota, lapsille.
— Olet kauhea mies valehtelemaan.
— Olen kyllä, vaikka täällä ei valehteleminen vetele. Parhaimmatkin valheet kalpenevat tosiasioiden rinnalla. Pyykkärikeisarinnan lätäköltä alaspäin touhuaa toinen valtanainen satulamaakarin töissä tai jotakin sinnepäin, en muista miksi maan päällä sellaista ammattilaista sanotaan, joka eläimiä täyttelee, ymmärrät, mitä tarkoitan. Tämä keisarinna on täyttänyt elukkaansa jo kaksi tuhatta vuotta ja täyttänee toiset kaksi, ennenkuin voinee tarjota edes tarkastettavaksi sitä.
— Mikä sellainen taitotyö on?
— Onpa tuo hyväkin, vain neidon rintojen täyttäminen. Tämä arvoisa rouva on mustasukkaisuuden kimmassa antanut repiä kamarineitsyeltään hänen kauneimmat rintakoristeensa, valtaa kun oli ja koiramaisen uskollisia pyöveleitä. Mutta palkaksi eukkopaha sai monituhatvuotisen työmaan. Jopa paikasta meni rääpäisemäänkin, Luojan parhainta tekoa.
Niko nousi. Helenakin nousi ja tarttui pidättävästi kaksin käsin hänen käteensä.
— Et suinkaan aio toista kertaa ainaiseksi jättää minua?
— Hetkeksi vain, rakas ystäväni. Uskon, ettemme kumpainenkaan aivan lähipäivinä lähde kilvoittelukentältämme. Mitenkä laulettiinkaan ennen vanhassa piirilaulussa: Me hetkeks' eroamme vain, mutt' jälleen tavataan ja sitten iloitaan.
— En tahdo luopua sinusta, en enää, en vaikka... Helena pusertaa kiihkeämmin hänen kättään ja hyrähtää itkuun.
— Sinäkö et luopuisi minusta kaiken sen jälkeen, mitä juuri olen kertonut. Tämmöinen haaska, joka...
— Ole mikä tahansa. Olen niin sanomattoman monta kertaa sinua kaivannut, kaipauksessani hiutunut ja orpoudessani nääntynyt. Mikään voima ei saa meitä enää erottaa... Ei saa... Ei saa. En luovu sinusta, en... en...
Itku keskeytyy jälleen. Niko katselee äänettömänä hänen värähtelevää ruumistaan ja mustelmille kolhiutuneita jäseniään. Kaihoisa ikävä raatelee hänenkin monta kertaa kuiviin vuotanutta henkiruumistaan. Hän tuntee olevansa tuohenkäppyrä, jota tuuli juuri juoksuttaa koettelemusten kovalla raiteella.
— Etkö huoli minusta?
— Huolisinko? Ei, hyvä tyttö, täällä enää naida eikä huolla. Täällä paikkaillaan entisiä erheitä.
Näillä sanoilla on Helena itse aikaisemmin ilmaissut esteellisyytensä tai ainakin aikonut sen ilmoittaa. Nyt on asia toinen. Hän ei tahdo hellittää, vaan inttää puolestaan.
— Mutta sen jälkeen, kun olemme paikanneet ne.
— Kylläpä käskisi sinun odottaa!
— Iankaikkisuus on loppumaton, minä odotan. Niko ei vastaa tähän mitään, vaan puristaa sanattomana pitkän tuokion.
— Sanoitko, että se on poika?
— On, vilkas, kaunis, mustasilmäinen kuin sinä.
Helenasta näyttää kuin Nikon silmäterät säihkyisivät ennallaan, hänen omissa teräkalvoissaan päilyy kostea kyynelkiilto. Niko kumartuu ja suutelee hänen otsansa kipeitä mustelmia.
— Sinä odotat minua tuolla. Jos tapaamme uudelleen, niin sitten en sinua jätä.
Hän irtautuu vastustamattomasti, vilkuttaa kädellään ja häviää kuin varjo.
21.
Kaikki heinät olisi saatu seipäälle, jos akat eivät olisi kesken aikojaan väsähtäneet. Metsänpuoleinen sarka jäi kokonaan hajalle ja kahdesta viereisestä rippeet.
Mitä Nestori välittäisi lautamiehen heinistä, tämä rähjääminen häntä harmittaa. Se kuuluu ikäänkuin maailman menoon, jonkin paikan pitää aina olla hiukan räpäskällään: veräjä auki tai aidassa rako, aisa poikki tai luokissa särö. Ja kymmenkunta karhetta heiniä jää sateen alle, kun ei mitenkään keritty ennen jumalanilmaa.
Akat ovat lähteneet pötkimään ladolle. Nestori ei lähde, kiusallakaan ei lähde, ennenkuin on lyönyt viimeisenkin seipään, akkojen harmiksi, ukkosen uhaksi. Täräyttäköön tuohon, kuusiseen karankaan, siinä häntä onkin piikkiä kerrakseen, jos napa edellä iskee. Nestori tuntee tuollaiset tuumingit tällä hetkellä varsin sopimattomiksi. Ei taivaallinen ukkonen ole silakka eikä läskinpala, jota niin vain isketään tai isketetään mihin piikkiin tahansa. Mutta kun ihminen on pahalla tuulella, niin pahojaan ajattelee, minkäs sille mahtaa. Vetäisikö takaisin, katuisiko ehkä? Eihän miehen ajatus ole mikään järvelle heitetty uistimen lusikka, joka vedetään puhdistettavaksi jokaisen ruohonykäyksen jälkeen; kun on mennyt, niin on mennyt. Tokkopa Jumalakaan mahtanee olla mikään ampiainen, joka...
Salama iskee ja kova jyräys tärähtää heti perässä. Rautakanki kimpoaa Nestorin kädestä, suusta pääsee: oho, peijakas!
Hän säikähtää hieman, sitäkin kuinka se niin pääsikään, ääneen. Tuolla ne jo peräkanaa pyyhkivät niityn takana, niin täräys kuin kirous, turha menneitä on lähteä peräilemään.
— Jumalaton, kun ei pelkää edes Herran ilmaa.
Piian sanat säväyttävät ilkeästi. Nestori ei ole huomannut, että hän on jäänyt tänne perään päin kuhkimaan, mokomakin, huutavaisen ääni korvessa. Eikä hänellä näytä olevan kiirettä vieläkään, heinäkarheen rippeitä sörkkii ja sörkkii, olisi pistellyt ahkerammin aikoinaan, senkin...
Jumalaton, ja hän itse tässä hyvinkin jumalinen, ei koko otuksessa muuta kuin... Jos Nestori sanoisi ääneen, mitä taas ajattelee, niin ei tämäkään mahtaisi olla soveliainta Jumalan ilman edellä lausuttavaksi. Mokoman naatikan takia tässä vielä lisää synninteepettejä. Nestori jo aivan karjaisee, hälväisee kuin kesyä varista.
— Lähde ladolle jo siitä toisten akkojen perässä!
Toisten akkojen! Helmiä ei mikään harmita enempää kuin tämä, ei edes äskeinen kottikärrääminen. Hän miettii kostoa, luuleepa hyvänkin jo keksineensä, heittelee heinänrippeitä, niinkuin ei olisi mitään kuullutkaan.
— Seiso minun puolestani kuin Lootin hautapatsas, vaikka mätänisit siihen paikkaan!
Nestori lyö rautakangen maahan ja lähtee ladolle, pientä kiirettäkin jo pitäen, sillä viskoilee jo pisaroita. Eipä tyttökään jää sen kauemmaksi aikaa seisoskelemaan, vaan lähtee miehen perässä hyvinkin näpsäkästi ja ehtii puron poikkipuille sopivaan aikaan. Nestori tapailee kömpelösti tasapainoaan pyörivillä siltapuilla. Ei tarvita kuin pieni pyöräytys, mies horjahtaa puroon. Taas kirous, karkeasanaisesti molemmilla ristimänimillä. Mutta rannalta kuuluu vain kimeä: herrajee! Ladolta kuuluu useampia siunauksia, sillä akat ovat kuulleet ruman ärräpään ja kauhistuneet hengessään, vähemmästäkin.
Nestori rämpii rannalle, housut ovat vyötäisiin asti märät, ilkeän rapaiset ja liistautuvat kiinni. Hangertelevat heinänroskat syhelmöivät ihoa. Hän ei nähnyt tytön elehtimistä, mutta aavistelee pahaa. Mikä hörhiäinen hänet siihen olisi samaan aikaan lennättänyt? Ja eivät puut pyöri, ellei pyöräytetä.
Vähillä pitää, ettei Nestori täräytä vielä kolmannen kerran ääneen märin housuin ja lotisevin saappain ladolle lopsiessaan. Siellä odottelevat akat, ja piika touhuaa, nauraa ja toskentaa kuin hyvääkin asiaa. Kun aika mies ei pysy kahdella puulla! Näin se hoijaili, näin! Näin se rupesi uimaan ja...
— Kitas kiinni!
Ukkonen iskee samaan liittoon. Akat siunaavat ja säntäävät päätäpahkaa Nestorin perässä heinälatoon. Nestorista tuntuu, kuin hänet akkain toimesta olisi muutettu luontokappaleeksi ja hän makaisi nyt rapakääreessä. Kutkuttaa, pistelee ja kiukuttaa tuhannen tavalla. Ja akat rälläävät.
Nyt niillä on Jumalan ilma hampaissaan. Ihminen on kuin ruoho kedolla! Juu, juu, niin on parempikin ihminen! Ei pitäisi röyhistellä poloisen! Ei pilkata eikä kiroilla! Ei koskaan tiedä, millä hetkellä iankaikkisuuteen temmataan!
Niinkuin Nestori ei arvaisi, mitä ja ketä he tällä luikurillaan tarkoittavat. Mutta kun ukkonen tärähtää, siunataan, äännetään, vetäydytään yhä pienempään kehään märän syntisäkin ympärille.
Ukonilma kiihtyy. Se tuntuu olevan aivan niityn kohdalla, salamat sinkoilevat tuliviilekkeinä ja ukkonen pudottelee heti perässä, että taivaanpielet vavahtelevat. Yhä lähemmäksi akat kiertyvät, yhä kimakammin siunailevat. Ilma on tunkkaisen painostavaa ja haisee. Heinänhelpeet kutisevat märkää ihoa vasten, kuin tuhannen keltiäistä tunkisi myrkkypistimiään nahan läpi.
Nestori muistaa keltiäistään, joka karkasi rangaistussaarelta, muistaa akkaansa, joka on pettänyt hänet perin pohjin, muistaa monta muutakin, kaikkea, mikä ärsyttää. Ja sitten vielä ympärillä nuo siunailevat mätäperät ämmät. Mies niiden keskellä märkine ryysyineen kuin virtsakaivoon pudonnut mullikka.
Hän paatuu, vaikka pitäisi nöyrtyä, toivoo, että nousisi vielä kovempi Jumalan ilma, oikein jumalaton ilma, joka panisi koko roskan säpäleiksi. — Voi mies, mitä kuvittelet, mihin itse silloin joutuisit? — Mihin minä joutuisin! — Helvettiin! — Mikä hätä minulla siellä. — Älä, älä. — Tämmöisen akkalauman kanssa. — Pane jo puuta veräjään. — Tarvitaan kai sielläkin pehtoorimiestä, ei suinkaan isäntäpiru viitsi vaivautua heinäpellolle enempää kuin laiska lautamieskään!
Näin hän kiistelee itsensä kanssa, vaikka Jumalan ilma on täydessä mahdissaan. Kun ottaa huomioon sihinät ja siunaukset, täräykset ja huraukset, niin eipä juuri muuhun tulokseen pääse, kuin että menoa se nyt on, heijuu. Ei Nestori osaa vieläkään katua. Minkä ihminen Jumalan luomalle luonnollensa mahtaa, jos äkkikatumuksesta muutenkaan enää apua lähtisi. On yksi asia kuitenkin, joka hänen mielestään on jo enemmän hyvä kuin paha, se äskeinen housujen kastaminen. Koivet toki kestävät muutaman minuutin kuivua, vaikka tulipunaiseen riihen uuniin nakattaisiin.
Ei tullutkaan mitään maailmanloppua, vain ankara sade, jota akat hajautuvat seinävierille katsastelemaan. Nyt ei enää kukaan muista Jumalaansa ja rällämylly räpisee seinästä seinään.
Nestori on vajonnut syvälle heiniin, akat survoivat hänet kuoppaan äsken hengenhädissään edestakaisin juoksennellessaan. Kutisee, ettei tahdo enää aikoihin tulla, mutta kiusallakaan ei Nestori viitsi nousta ylös, vaan silmät siirollaan tähyillen ajattelee heinäkasassa vallan mahdottomia.
Jos minä olisin Herra Jumala! No, no! No, mikä ettei ajatella sovi. Kukas voi pidättää miehen ajatuksen juoksun, koska hän ei itsekään sitä voi. Jos minä olisin Herra Jumala, niin tuohon niittyyn löisin koko sukukunnan! Jollei mahtuisi tuohon niitylle, niin löisin uuden niityn viereen, puolen pitäjää yhdeksi niityksi.
Entäs sitten? — Lyöty, kun lyöty! Kenelläkä siinä sanomista, jos olisin Valtaherra.
Sade on lakannut. Nestori vääntyy ylös, naiset vetäytyvät ovelle pudistellen heinänroskia hameistaan. Piika vilkaisee Nestoriin ja nauraa virnottaa. Nestori on jo aivan varma epäilyksistään. Jalat kutisevat kuin haudepadassa. Piika, eukko, koko sukukunta henkilöityy miehen ärtyneissä silmissä yhdeksi keltiäiseksi, jonka hän löisi niittyyn, jos olisi Valtaherra.
— Niin minä poika löisin. Mitäs siihen sanotte, häh!
— Mitä nyt! Mitä, veikkoset!
Eivät akat mitään ymmärrä, kun eivät ole kirjoja lukeneet. Nestori on tutkinut mettiäistenkin elämää. Niinpäs ne lyödään mettiäismuoritkin.
— Yhdellä laakilla, koko eliniäksenne!
Mitä akat näin suuresta viisaudesta tajuaisivat. Päivittelevät ja hulluttelevat. Joko ukkonen nyt löi hänen vähäisenkin järkihipenensä lyttyyn?
Heinät ovat märkinä ja ilta on tullut Lieneekö emäntä vielä hengissä! Lieneekö pappi jo tullut?
Ilma on raitis, taivaankupu jälleen kajea. Nestori voisi lähteä suoraan kotiinsa, niinkuin toisetkin päiväläiset, housujen vuoksi pitäisikin. Kuitenkin hän lähtee talon kautta. Tuntuu kuin päivä muuten jäisi rumasti kesken.
22.
Helena ponnistelee päivästä päivään liukasta erhetietään. Väliin hän pääsee pitkiä taipaleita, mutta usein lankeaa ja luisuu. Tämä erhepolku on hänenkin erikoisalaansa, hän tuntee sen jo.
Hämmästyttävän tarkasti on salainen kirjanpitäjä merkinnyt hänen pienimmätkin rikkomuksensa, hetken ajatusvälähtymät, päiväiset mielikuvat, öiset unikuvat, kaikenkaltaiset mieliharhat. Niistä ei näytä loppua tulevankaan.
Hän on kapinoinut vastaan monta kertaa. Mitä tuollainen hiuksen halkominen. Kuinka heikolta ihmiseltä voidaan vaatia enemmän kuin Herran enkeleiltä? Hän on odotellut rangaistuksia näistäkin, kapinoitsemisistaan. Niistä ei ole mitään kuulunut.
Enimmät, milteipä kaikki syntinsä Helena on tehnyt Nikon kanssa. Jos Niko olisi ollut yhtä uskollinen, olisivat he voineet taivaltaa rinnakkain kuin hevospari raskaan peltoäkeen edessä. Mutta Nikon olisi pitänyt joutua niin monen äkeen eteen toiseksi vetäjäksi. Kuinka raskas kuorma poikaparalla mahtoi ollakaan. Eikä kuitenkaan masentunut, leikkiä vain puhui, uljas poika.
Moottoriretkiensä vuoksi Helena monta kertaa joutuu epätoivoon. Ellei hän uhallakin muistelisi Nikoa ja hänen lupauksiaan, jäisi hän masentuneena nuutumaan siihen paikkaan, mihin ruumiillisesti runneltuna mykkyräkeränä on sattunut viskautumaan. Hänen tililleen on merkitty liikoja, niin tekee mieli väitellä. Lopuksi kuitenkin aina kirkastuu esiin tuttu erhe, eletty tai ajatuksissa kuviteltu.
Kompastuksen aiheet yllättävät tavallisesti takaapäin, salaa, kiehtovina houkutuksina. Käki kukahtaa, mehiläinen pörähtää, eipä tarvita muuta kuin päivänsäteen väläys sopivalta tuntumalta. Silloin taas on valmista huviohjelma, tanssiaiset Kariluodon tukkilautalla, maitokauppaa karjatarhan veräjällä tai tuo tuhannesti tuttu moottoripyöräretki.
Heti ensi lankeemuksillaan on Helena suistunut niin alas, ettei päämääräkukkulan valotuksesta tunnu edes heijastumaväläyksiä. Hänen täytyy turvautua tiehen, tuohon jäiseen kolhivaan kaukaloon, joka mutkittelee yhtä mittaa. Sen varrella ei ole kilometripylväitä eikä viittaviisareita. Ehkä ne pystytetään vasta sen jälkeen, kun mutkat on oiottu ja santa vedätetty. Eihän näin kehnoa tietä suuressa valtakunnassa mahdettane käyttää iankaikkisesta iankaikkiseen.
Tämäntapaisista napinoista ei seuraa rangaistuksia, mutta henkäiseppä muuta, jotakin, joka kuuluu erikoisalaasi, heti paikalla on luistinrata avoinna ja tunnin kuluttua löydät itsesi kurikoituna alhaalta laaksosta, kuopasta tai lätäköstä, jossa joku aikaisemmin liukunut ammattitoveri hieroo mustelmiaan.
He voivat lohduttaa toisiaan vakuuttelemalla, että elämä kuitenkin on iankaikkinen ja iankaikkisuus on loppumaton. Miten tylsältä tämä vakuuttelu tällaisina he räämyksen hetkinä jo tuntuukaan.
Toki viimein näyttää onni kääntyneen. Helena on kulkenut monta päivää uudessa maastossa, kohoavaa tietä. Hän on erottavinaan tuttua valon läikähtelyä ylhäältä päin. Jospa tätä onnea jatkuisi vielä viikon päivät!
Hän rukoilee ajatuksissaan. Voinee hyvä Jumala katsella sormiensa lävitse, jos hänellä yhä vielä sattuisi olemaan lankeemusta aiheuttavia erheitä. Onhan niiden vastineeksi monet pikkusynnit kompasteltu jo kymmeniin kertoihin. Pikkusynnit! Ajatteliko hän niin? Jännittyneenä hän odottelee, mutta mitään ei tapahdu. Jumala ei ole julma. Hän on ottanut heikon luontokappaleen jo armoihinsa. Helena jatkaa toiveikkaana matkaansa.
Mitähän tekisin odotellessani, jos Niko kauankin viipyy? Niko, vaarallinen mielikuva... Ei mitään tapahdu. Miksi hän ei saisi ajatella Nikoa, jos takaa ajatuksensa, ettei synnillisesti ajattele? Ei kai hyvällä Jumalalla ole mitään itse Nikoa vastaan? Ellei Nikolla olisi tätä perintävikaa, olisi hän hyvinkin hyvä mies. Onhan hänellä niin kaunis ja viisas poikakin. Saammeko vieläkin lapsia ja mikähän meidän seuraava...
Huumaava värähdys lyö hänen lävitseen. Hän alkaa kallistua taaksepäin, vaikka pidättelee kaikin voimin. Poika... vai tyttö... Niko! Hyvä Jumala. En tahdo kaatua. En tahdo enää liukua en, en...
Tietysti hän kaatuu ja laskettelee hurjaa liukua koko iltapäivän. Aurinko jo laskee, hämärä vaihtuu yöksi. Mutta yhä vain hänen suurin lankeemuksensa laskee. Hän itkee, huutaa, turtuu täydelleen ja päättää sammua lopullisesti, sormeaan ei liikauta, silmäänsä ei räpäytä, tapahtuipa mitä tahansa. Vielä liukuu, liukukoon! Loiskis! Tuota jo odottelinkin. Olisi edes hyvin rapaista vettä! Kyllä kai onkin, koska haisee ja tuntuu vellimäiseltä. Hyvää yötä, Helena parka! Nyt nukutaan, iankaikkisesti.
Mutta heikon sielun oma aloite ei tässä valtakunnassa onnistu, ei ainakaan se, mitä kiukustuneena kuvittelee. Helenaa nykäistään olkapäästä, ennenkuin hän on ehtinyt silmäänsä ummistaa, jaloilleen on noustava, viivyttelemättä. Nähtävästi hän ei ole varsin ihanan näköinen, koska portinvartija murahtaa:
— Ettet jo häpeä! Nuori nainen ja rapakossa rypee kuin emäsika!
— En nouse... milloinkaan!...
— Jaa, ettet nouse!
Se lähti sillä painolla, että jatkon saattoi arvata. Helena kiepsahtaa jaloilleen vikkelämmin, kuin niissä oloissa keneltäkään olisi saattanut odottaa. Hän alkaa peseytyä läheisen ojan virtaavassa vedessä. Äijä jatkaa voimallisesti aloittamaansa rippisaarnaa.
— Ensin kipuaa, koko elämänsä kipuaa kaikennäköisiin kutupaikkoihin. Ja aina putoaa, räpylät hajalla kuin haulikolla ammuttu siipiorava. Käskinkö minä sinua kuralätäköissä rähmimään, vai mitä, häh?
— Mitäs kun...
— Suus kiinni! Pese korvasikin äläkä turise!
— Mutta minä olen yrittänyt...
— Olet kai siinä yrittänyt, jokaisen papukaijan perään, näkee sen näistä maisemistakin. Tiedätkö, miten pitkä matka täältä on vuoren kukkuloille?
— Mistä täällä mitään tietää, kun ette viitsi pystyttää edes kilometripylväitä tien varteen.
— Jassoo! Vai pylväitä tälle mamselille pitäisi pystytellä! Että hän kiukuissansa iskisi tyhmän päänsä liisteri liiskaksi. Äläpä nuolaise!
— Mutta minä menen vielä Nikon kanssa naimisiin!
— Minkä Nikon?
— Sen amerikkalaisen, joka...
— Minun porttini yritti kaataa.
— Jospa olisi kaatanutkin!
— Jassoo! Vai niin!
Ukko kävelee ja luimistelee uhkaavan näköisenä. Helena ei nyt pelkää, tehköön mitä tahansa. Hän murjottaa vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Ukko pysähtyy ja kysyy kipakasti:
— Tiedätkö, kuinka monen kanssa hänen pitäisi mennä naimisiin, jos kaikkien kanssa menisi, kenelle on luvannut?
— Viidensadan, luulisin minä.
— Ja sinä olisit ykkönen niiden viidensadan nollan perässä.
— Edellä, luulisin.
— Luulisit! En ollenkaan ihmettele, että löydän sinut savikuopasta täältä. Joudu tänne! Ei minulla ole sinua varten päiväkaupalla aikaa, on täällä parempaakin tehtävää.
Hän vetää housuntaskustaan merkillisen kojeen ja asettaa sen silmäänsä. Helena on aikaisemmin nähnyt vanhan kellosepän pientä kultakelloaan sellaisella tarkastelevan. Se lienee moninkertaisesti suurentava lasi, jonka avulla nähdään pienimmätkin siruset. Pelokkaana, väkinäisesti hän lähestyy, on mentävä kuitenkin.
Ukko nykäisee hänet käsipuolesta lähemmäksi, kääntelee, katsastelee, tunnustelee peukalollaan ensin rintaa, sitten lantiokuoppaa, kauemmin sitä, mutisee ja murahtelee itsekseen. Hän lienee nähnyt jo tarpeekseen, koska kaivaa suurennuslasin silmäkuopastaan. Nyt hänellä on kädessään pienet teräväkärkiset sakset, taas kääntelee, tunnustelee, mitä kauheaa aikoneekaan?
Ellei hän puristaisi käsivarresta kuin ruuviavaimella, niin Helena hypähtäisi karkuun. Nyt hän pistää saksenkärjen selkään, kipeä kahaus, niinkuin koko selkänahka olisi vedetty halki.
Niin se onkin vedetty, yhdellä vedolla päälaelta ristiselkään. Hän riipoo nahan, kädet ja jalat tuppeen kuin keväisen pajun oksat. Jaloissa ei tunnu enää kipeältä, niinkuin sukkaa riisuttaisiin. Nyt on nahka jo kokonaisena hänen kädessään, kuin tuulessa kuivuva kesäpuku.
— Tuossa on mätäpesäkkeesi!
Hän osoittaa lantiokuopan kohdalla olevaa tummaa kohtaa, joka muistuttaa mädäntynyttä kaalinlehteä. Hän leikkaa siihen soikean reiän, tervettä nahkaa myöten.
Käännös, uusi kahaus ja uusi kuoriminen. Se ei tee enää kipeää, kutkuttelee vain. Tämän toisenkin pukupussin tuuli puhaltaa ilmaa täyteen. Se on kummallinen, kuin villimmän näköinen, pinta ruskeampi, lantiot vahvat, rintapuoli kiinteän täyteläinen ja tukka paljon sakeampi. Tukka? Mitenkä on mahdollista, että kahteen nahkapussiin on tullut tukka? Mitenkä tämäkään, että tuossa seisoo jo kaksi nahkaani ja päällä tuntuu olevan kolmas... neljäs. Helena mykistyy ihmeen edessä ja jää alistuvasti seurailemaan äijän puuhailuja.
Toiseenkin nahkaan tulee vielä lautasen kokoinen reikä. Sen reunoja nipsiessään äijä murahtelee ääneen: Tässä tavallisesti teillä on pahanjuuri. Se on liian yleinen vika naiseläväisissä. Miksi eivät leikkaa pahaisena kuin umpisuolta. Ähs, miten sitkeää!... Lääkäreillä olisi aikaa ja paremmat värkit... Mutta mitäs ne tällaisia, poropeukalot. Yhden nahan näkevät, jos aina sitäkään, ja sitäkin silpoessa tarvitaan jos kymmenetkin nylkypuukot, tulivärkit ja tuhatkynttiläiset valovehkeet.
Kolmas nahka näyttää olevan kuin metsäeläimen päältä, hylkeen, suuren ilveksen, tai jostakin niiden väliltä. Helena voisi vannoa, ettei se ikimaailmassa olekaan hänen nahkansa, ellei hartioille valahtaisi tuttu, entistäkin tuuheampi tukka. Toisena varmana tunnusmerkkinä on mätäpaikka lantion kohdalla. Se näyttää tosin jo terveemmältä ja hyvän joukon pienemmältä, leikkauspyörylä lienee tuskin enää kahviasetin kokoinen.
Mutta kuoriminen jatkuu tuttuun tapaan nahasta nahkaan. Niitä huojuu tuulessa jo kuinka monta? Yks... kaks... kuinka monta? Yks... kaks... hyvin monta. Eikö hän enää osaa laskea kahta pitemmälle? Ehkä hän ei osaa enää kunnollisesti puhuakaan. Hän tahtoo koettaa. Jättäkää minun nylkemiseni! hän ajattelee ja tahtoo huutaa, sanoja vain ei löydy, niinkuin ne olisivat juosseet piiloon päässä, jonkin hämärän sumuverhon taakse. Lieneekö hän tullut mykäksi, ettei saa esiin enää minkäänmoista ääntä. Hän tahtoo huutaa ääneen, mitä vain. Se pääsee jo, eläimellinen möläys, jota hän itsekin säikähtää. Erilaisilla suun asenteilla se muuttuu ulinaksi, vihellykseksi, valitukseksi. Hän tuntee olevansa metsän peto, joka himokkaasti iskisi äijän kurkkuun. Vain pelko estää, äijä kävelee pystyssä, hänen käpälissään välkähtelee kiiltävä esine.
Kuoriminen jatkuu. Hän ei itse kävelekään enää kahdella jalalla. Ruumiin paino on asettunut sillä tavoin, että luonnostaan tekee mieli ottaa tukea kaikkiin raajoihin, taju tapailee miten moneen, ajatus käsittää vain kaksi tai kaikki, edessä tai takana, pystyssä tai makuulla.
Mutta näkö, kuulo ja haju parantuvat kerta kerralta. Laakson takana toisella mäellä on suuri puu. Hän näkee sen pyöreiden lehtien ruodit ja sahalaitaiset hampaat. Hän kuuleekin jo lehtien lipinän tuulessa, ja kun hän voimakkaammin vetää ilmaa sieraimiinsa, tuntee hän tuon puun erikoisen hajun. Se on lienteämpää kuin läheisen neulapuun haju, joka kiihottaa ja pistää vihaksi. Hän vetää henkeensä metsän erilaisia hajuja värähtelevin sieraimin ja raapaisee takakäpälillään sammalta.
Äijä ratkoo totisena uusia kuoria kuivumaan, kuorii kuin sipulia. Hän on kaivanut sarvisilmänkin jälleen silmäkuoppaansa ja tutkiskelee sillä tummaa kohtaa, jota hän paljain silmin tuskin enää erottaisikaan. Helena kyllä vielä selvästi sen näkee. Helenako? Jos oikea Helena pääsisi nimittelemään tuota kuorittua jätettä, niin hän arvelisi sitä kalaksi, sammakoksi tai joksikin muuksi vesissä kutevaksi otukseksi.
Mutta äijä lienee vihdoin päässyt taatusti virheettömään nahkaan, ei kuori enää, tunnustelee vain. Sitten alkaa pukeminen. Kylläpä hän huiskii. Mahtaneeko kaikkia mekkoja edes oikeinpäin, laskoksia tuntuu tulevan selkään ja muuannekin. Älkää kiskoko noin huolimattomasti, tekisi hänen mieli huutaa. Niin kovasti harmittaa, että käteen on puraistava. Äijä navauttaa palkaksi paljaalla kämmenellään takapuoleen.
Mekkoja on jäljellä enää neljä tai viisi, neljä vaiko viisi? Ei enää kuin kaksi... yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Voi, miten vaivatta ajatus jälleen juoksee, sumuverho selviää, sanatkin jo juoksevat.
— Hei, hei, kuulkaa! Älkää kiskoko puseroa noin huolimattomasti minun päälleni!
— Ähs, etkö päässyt harakastasi eroon!
— Mutta näettehän, että takapuoli on edessäpäin, pitäisi tuon verran huomata!
— Takapuoli tai etupuoli, kunhan on jokin ehjä puoli. Äsken kurnutteli kuteva sammakko mätänevässä kyljessäsi.
— Mitä sanoitte, sammakko-ko?
— Ko-ko koko, niinkuin tuota et olisi itse nähnyt kiiluvilla sisiliskon silmilläsi. Minähän sain kuoria sinut ytimeen saakka, ennenkuin löytyi virheetöntä nahkaa. Sinä olet nähtävästi jo sammakkona turhan vuoksi kurnutellut elinmätiäsi. Siinä koko juttu, jonka päällä on turmeltunut sekä paita että nuttu. Voisin minä sanoa sen suoremmillakin sanoilla.
— Mutta ettehän tietenkään tahtone väittää, että olisin elänyt sammakkonakin.
— Häpeällisenä sammakkona, se korjaus on aiheellinen.
— Minä olen elinikäni inhonnut sammakkoa.
— Se on parhain todistus siitä, että itse olet ollut rivo sammakko. Jokainen inhoaa kehnointa itsessään, varsinkin jos näkee sen toisessa kuoressa. Miltä muuten olosi nyt tuntuu, heikottaa ehkä vähän?
— Vähän, ehkä se pian menee ohitse.
— Menee.
Äijä koppaa hyppäämällä hopealta välähtelevän lehden läheisestä puusta ja pistää sen Helenan huulien väliin. Lehti on pieni, hieman tahmea. Siitä kihoaa kielenpäähän kirpeän makuista, ihmeellisen virkistävää nestettä. Äijä istahtaa kivelle ja puhelee hiljalleen:
— Tämä on vakava asia, vaikka siitä ainaisesti leikkilastuja veistellään, teidän ihmisten kesken. Elämää ei ole luotu turhanpäiten tuhlattavaksi, mätälovia sellainen leikittely synnyttää paremmankin nahkaleilin kupeeseen, niinkuin se tässä on nähty, eipä kovinkaan kauan sitten.
Hän muljauttaa sivusilmäyksen kuulijaansa ja jatkaa:
— Useissa tapauksissa on tekovikaa myös leilissä, kerranko minä siitä olen isännälle huomauttanut. Jos naaraalla...
— So, so!
— Älä keskeytä minua! Jos naaraalla on tuollaiset leveänpuoleiset hyvin heiluvaiset lonkaimet niinkuin sinulla, on se aina paha merkki. Koiraalla on vielä paremmat tuntomerkit, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä saattaisin jo ulkonäön perusteella mennä asiasta valalle. Kyttyräinen hartiapuoli on varma tunnusmerkki. Jos hänellä sen lisäksi on vielä pitkät, pohkeiltaan notkuvaiset sääret, ei tarvitse epäillä vähääkään. Hän on niitä pukkipoikia, joita varten Luojamme olisi pitänyt varata järven saari ja sata vuohen vuonaa. Juuri semmoinen on sinun Amerikan Kihosi ja vielä sitäkin etuisampi.
— Hänen nimensä on Niko ja minä menen hänen kanssaan naimisiin!
— Mene Herran nimessä! Sellaisten hännissä te juuri lennättekin kuin mitkä hullut!
— Niin lennämme, jos lemmimme ja rakastamme.
— Lemmitte ja rakastatte! Jospa olisitkin rakastanut ja pitänyt kiinni, ei sinun tarvitsisi näissä notkoissa rämpiä, eikä minunkaan, sinun tähtesi.
— Te ette tunne asioitani. Enhän minä voinut pitää hänestä kiinni.
— Miksi et voinut?
— Kun olin... jo toisen kanssa naimisissa.
— Siinäpä se lehmämäisyytesi parhaimmin kuvastuukin. Naimisiin pitää mennä sen kanssa, josta pitää, niin minä ja muori teimme aikoinaan, eikä meidän välillämme vielä kukaan ole päässyt kantturajalkaa heittämään.
— Ette suinkaan tarkoita, että minun olisi pitänyt...
Äijä nousee seisomaan, silmät leimahtelevat.
— Olisi pitänyt, sitä juuri minä tarkoitan! Jos kerran avasit reikelilukkosi, niin olisit avannut koko ovesi. Niin sinun olisi pitänyt, eikä jäädä mädättelemään hyviä nahkojasi sisältäpäin tirsuvilla tihkuvesillä. Pienempi synti tämä olisi ollut Herramme silmien edessä, kuin mitä jälkeen päin tehnyt olet.
Tähän Helenalla ei ole mitään sanomista, ihmeissään tuskin mitään ehtisikään. Äijä jatkaa.
— Elämä ei kärsi teerenpeliä, ja aikansa se on silläkin, mutta ihminen on hullu. Hän kuvittelee kestävänsä enemmän kuin kestää ja ansaitsevansa enemmän kuin kaikki muut kaikkea hyvää, erittäinkin tätä. Niin hän nauttii ja naukkii julki tai salassa tai sekä julki että salassa siihen saakka, kunnes elinnesteet ovat tirsuneet loppuun ja jäljelle on jäänyt vain ruosteinen ruisku. Mutta sittenpä onkin jo aika huutaa: Herra, oi Herra! Armahda meitä! Jos tuo haaska tarpeeksi ajoissa ehtii huutamaan, niin armahtaakin Hän, meidän Herramme. Hän on liian pitkämielinen. Mutta näin helpolla he eivät pääse iankaikkiseen Elämänvaltakuntaan, tämän he uskovat vasta sitten, kun ovat olleet muutaman vuoden tämän valtakunnan hätäaputöissä.
Hän pistää sakset taskuunsa.
— Oikeinko rehellisesti haluaisit sen huipin kanssa naimisiin?
— Niin me sovimme, meillä on jo lapsikin.
— Johan puhut vallan...
— Maan päällä, maan päällä!
— Jassoo, no se muuttaa asiaa. Vahinko vain, että pojalla on niin paljon taivalta edessään. Hänen työpaikkansa on tästä kymmenen virstaa pohjaan päin.
— Kauanko hän sitä moottoripyörällään ajaa.
— Hei, tuu, vai pitäisi minun hyryhykkyräkin hankkia täällä hänen käytettäväkseen. No, katsotaan, mitä voidaan tehdä. Sanonpa kuitenkin sinulle... enkä viitsi sanoakaan.
— Teidän täytyy sanoa!
— Täytyy!
— Täytyy niin, koska alkuun jo sanoitte!
— Olet aika ampiainen. Ellei pojalla olisi niin raikuliluonto, niin en lupaisi yhtään mitään, enkä lupaa näinkään. Ymmärsitkö mitään?
— Ymmärsin, paljon. Kiitoksia oikein paljon. Varmaan te autatte Nikoa, milloin hänelle liian raskasta tulee, ja sitten me saamme toisemme.
— Sehän on sinulla pääasia, mutta mene nyt jo!
Puhdistettuna Helena lähtee jälleen ponnistelemaan. Vanha portinvartija jää tällä kertaa katselemaan. Hän katsoo ja katsoo viimeiseen vilaukseen saakka, niinkuin isä katselee nuorinta tytärtään, joka kotiveräjältä lähtee tuntemattomaan maailmaan. Hänestä tuntuu, ettei hän tämän jälkeen tule tyttöään enää näillä silmillään näkemään.
23.
Lautamies herää, ei salamoista eikä jyrinöistä, vaan pisaroista, jotka putoilevat raskaina rakeina suoraan hänen kasvoilleen. Hän kavahtaa jaloilleen, pyyhkii kasvojaan ja kummastelee: paikkaanpa on tullut nukahtaneeksi, kuusipuiden läheisyyteen ukkosen edellä. Lienevätkö saaneet heinät korjuuseen?
Heinähäkki, lihavaaka, kaikkea pitää johtua nukkuvan mieleen. Ilkeästi hartioissa läväyttelee vieläkin, kun niitä näkemyksiä muistelee. Oli siinä salia, ja oli tuomaria, elävän tavaran punnitusvaakaakin kerrakseen. Noinkohan alastomaksi täällä viimeisenä päivänä kynitään parhainkin lautamies, tuomari ja pappi?
Hän lähtee astelemaan kotiin päin. Salamat sivaltelevat tulisiimoina, sade piiskaa kasvoihin. Hän koettaa ajaa ajatuksensa arkisiin asioihin, alas niitylle. Lienevätkö saaneet kaikki heinät korjuuseen? Niityn takalaidassa oli parilla saralla latoon ajettavaa luokoa. Mahtoiko heillä olla edes heinähäkkiä? Käräjähuoneessa oli, käsivarren vahvuisessa rautakoukussa heilahteli suuri...
Saakelin häkki! Onko aikamies joku vauhko ämmä, selvänä päivänä!
Mutta päiväkin on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin selvä. Taivaan tuli lyö uhkaavana vapisevan maan ylitse. Hätäytyneet vesivirrat pakenevat laaksoihin. Tavallinen ukonilma tämä vain! uskottelee lautamies itselleen, mutta ei vakuutu siitä. Painajaisunen tuomiopäivä ja raju jumalanilma ovat sekaantuneet auttamattomasti langoistaan yhteen.
Hän joutuu peltoveräjälle pöllähtäen. Talon pitäisi siihen näkyä, ei vain näy muuta kuin laitapuolilta sivurakennuksia hämärinä häämeinä: paja, sauna, rauniolato. Kuudettakymmentä vuotta on lautamies katsellut Niemelän taloa kesällä ja talvella, kaikennäköisellä ilmalla, mutta milloinkaan ennen hän ei ole nähnyt sitä tuon näköisenä, niinkuin paras osa olisi hävinnyt ja joutavat rippeet vain jääneet jäljelle.
Hän siristää silmiään, hieroo niitä, todistelee selvää järkiasiaa monella tavoin, rajuilma sen vain tekee. Se ei kirkasta itse pääasiaa, vaan tekee sen entistäkin sumuisemmaksi. Talosta taistellaan. Varkaita, murhamiehiä on siellä parhaillaan. Ne ryöstävät ja raastavat, varastavat ja tappavat. Nyt ne tunnottomat sytyttävät jo koko talon tuleen! Rientäkää apuun, hyvät ihmiset!
Salama vain löi juuri talon kohdalla. Usein se sytyttää tulipalonkin, tuskinpa kuitenkaan nyt tällä kertaa.
Mikä tietää, vaikka tälläkin kertaa? Pilvi on talon kohdalla, eikä suinkaan siitä voimaa puutu. Hän nojaa veräjäpuuhun, katselee kuin odotellen. Eipä hänen kovin kauan tarvitsekaan odottaa. Se syöksähtää taivaan laesta häikäisevän terävin tempauksin kuin maalitaulua hakeva tulimiekka, repäisee sumuverhon piilottelevan asuinrakennuksen päältä ja iskee savupiipusta sisään. Seuraa maanperustuksia jyrisyttävä täräys, koko talo on suitsuavana rauniokasana.
Harhanäky. Vaikea on sanoa, mikä on totta, mikä harhaa. Talo häviää jälleen pisarapiiskoina rätkivän pimeyden sisään. Hän kaivautuu ajatuksineen sumun lävitse, mutta rätkiminen ei lakkaa, pisarat vain muuttuvat jäisiksi rakeiksi, jopa kipeästi iskeviksi lyijyhauleiksi. Onko pappi tullut? Eläneekö emäntä enää? Missä poika lienee? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä.
Uusi salama valaisee kartanomäkeä. Lautamies ei katsele sitä enää, vaan tempaisee pari veräjäpuuta ja kiiruhtaa kotiin päin juoksujalkaa. Ruis on lakoontunut peltopengermän ylitse polulle kuin pyrkisi pakoon, vesi pulppuilee roskia ja multaa edellään työntäen pakoon, pakoon. Hän kiiruhtaa kulkuaan, potkaisee auki pahimpia sulkupaikkoja polkupurolla, paetkoon, ketkä pakenevat. Lautamiehellä itsellään alkaa vakiutua uhmatuntuinen päätös. Hänen, isännän, on noustava nyt taloonsa, vaikka ukonilma tuliruuvina polkua pitkin vastaan tulisi.
Puiston kohdalla, piha-aukon avautumassa näyttääkin jo siltä, kuin näin tapahtuisi. Silmiä häikäisevä valopommi putoaa ankarasti jämähtäen lyhtytolpan päähän. Lautamies pysähtyy hätkähtäen, odottaa lasikuvun helinää. Kuuluu vain raepisaroiden lyönti, kun ne iskevät akkunaruutuihin, pihalampun lasikupu riippuu edelleen rautaisen käsivartensa varassa.
Piha on tyhjä, pappi ei ole vielä tullut. Lautamies vilkaisee sattumalta pieneen rakennukseen päin, pysähtyy jälleen hätkähtäen. Ukko seisoo ulkorapulla avopäin, hajasäärin, sade hakkaa häntä kasvoihin. Mitä se tahallaan itseään kastamaan? Hän kaartaa muutaman askelen piharakennukseen päin.
— Menkää sisälle siitä!
Ukko ei ole kuulevinaan, tuijottaa vain suoraan jäsentään väräyttämättä kuin kivipatsas. Lautamiestä väräyttää kammo, sitten harmi, jopa suuttumus. Hän astuu lähes portaiden eteen ja huutaa kovemmin.
— Mitä te siinä räystäällä sateessa, hassu!
— Hassu!
Kuvapatsas ei liikahda vieläkään haarajaloiltaan, mutta nauraa, nauraa, että pää tärisee. Salama iskee taas. Vesipisarat räiskivät ja hyppelevät kuin kiehumaraudan kipunat lumivalkoisena törröttävältä harjastukalta. Lautamies peräytyy kammahtaen muutaman askelen pihaan päin.
— Menkää nyt sisälle, kuulitteko!
— Mene itse! Mitä siinä seisot, metsissä harhailet kuin pahantekijä?
Lautamiehen pitäisi puolustaa itseään, sitä kai ukko odottaakin. Miksikä hän ei voisikin puhua, niitystä ja heinistä, mistä tahansa. Mitä se hyödyttäisi, tuommoiselle miehelle. Se on kaksiteräinen miekka, niinkuin jokainen miete ja ajatus tänään. Mikä tuo ukko on, sokea ruumis? Mikä lieneekään tuo mies, tulta tuiskiva ukkosenkuva, tuomarismies. Jälkimmäinen ajatuskuva voimistuu, peloittavaksi aivan. Ukko tietää, mitä tietäneekään. Voi saattaa turman taloon tai estää sen. Hän pyytää maanitellen, äänensävy jo itseäkin ilkeyttää:
— Mitä te turhan vuoksi itseänne kastelemaan, vanha mies, menkää toki sisään.
— Mene itse!
Jos uskallat? Ukko ei sano sitä, vaan ajattelee. Sen näkee huulista ja lasittuneista silmistä, harjastukkakin sitä huiskii vesipisaroiden räiskeessä. Lautamies karkaisee luontonsa, ei tässä vielä kuvia kumarreta. Hän astuu jälleen ne askelet, jotka heikkoudessaan on peräytynyt.
— Onko talossa tapahtunut jotakin? Sanokaa!
— On tapahtunut ja tapahtuu vasta! Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka rikkoo Hänen käskynsä!
— Mitä te huudatte, hullu! Vastatkaa, missä poika on? Miten emäntä jaksaa!
Patsas nauraa, pää tärisee, puuttuu vain tulisalamaa, että kiehumakipenetkin jälleen singahtelisivat. Ne kirpoavat sanoina suun kautta.
— Oletko sinä ennen minulta kysynyt, missä poika on, ja miten emäntä jaksaa! Etkö kymmenen vuotta ole ajanut häntä kuin ajetaan sutta, kertaakaan huokaisematta, missä on, miten jaksaa. Mistä sinulle nyt tämä säälinripene? Tuliko se itsesi vaiko ukkosen takia?
Lautamiehen tekisi mieli käydä syliksi, nykäistä jalat ukon alta ja paiskata hänet sänkyyn. Vuosikymmenet pimeydessä haudottuja pirujaan on täynnä koko mies. Mutta mitä heti ei saa toimeksi, niin eipä saa sitten ollenkaan. Oikein hän sanoi, milloinka minä kymmenen vuoden aikana ennen olenkaan huokaissut heidän vointinsa vuoksi, sen paremmin emännän kuin pojan? Ukko saa jo vaaratta roiskia lisää, jos haluttaa. Hän tekeekin sen.
— On Luojan ihme, ettet jo aikaisemmin ole onnistunut ajamaan häntä loppuun.
— Niinhän puhutte kuin olisin murhaaja.
— Niinkuin et olisi.
— Mitä te tiedätte, ettehän mitään ole nähnyt.
Salama iskee, ukon tukka huiskahtaa jälleen tuliharjan teränä.
— Minäkö en olisi nähnyt! Pojan silmätkin, jos tietää tahdot! Se oli oikein sinulle! Onni tälle talolle! Se on elävän Jumalan puumerkki, joka isketään opiksi ja varoitukseksi silloin tällöin.
Lautamies tuntee hattunsa takareunan hupsahtavan alas, vesi valuu niskaa pitkin selkään, suuhun kohoutuu kirpaisevaa suolavettä. Mitä pitikään jäädä tähän sokean ukon suolattavaksi. Ei voi kiistää, ettei hän tekisi sitä kyllin taitavasti. Hän ei välitä enää sateesta eikä salamoista, seisoo vain, koska ukkokin yhä seisoo, suolatkoon, kun suolaa.
Mutta ukko lienee sanonut jo kyllikseen. Lautamiehen mieleen muistuu jälleen emäntä ja poika. Hän tahtoo tietää, missä he ovat ja miten voivat juuri tällä hetkellä. Hän toistaa äskeisen kysymyksensä samoilla sanoilla kuin kokeillakseen, minkälaisen kaiun ne tällä kertaa antavat.
— Missä poika on? Miten emäntä jaksaa?
— Ongelle lähti lammelle. Menisit häntä katsomaan. Ukko kääntyy hitaasti kuin kiskoisi jalkojaan savesta, nousee ylempänä olevat rappuaskelmat ja painuu tupaansa. Lautamies miettii, kumpaa katsomaan hän käski, ehkäpä kumpaakin. Niin hän asian ratkaisee, päättää noutaa pojan, vasta yhdessä he menevät emäntää katsomaan.
Hän kääntyy ja kiiruhtaa lammelle viettävää polkua. Vesivirtoina ryöppyää tämäkin rinne.
24.
Helena ponnistelee eteenpäin reiällisessä paidassaan, niin hänestä aluksi tuntuu, mutta kun hän pysähtyy olkansa ylitse tarkastelemaan, ei hän näe reikää nahassaan. Se on somasti kuroutunut umpeen, jos mitään lienee ollutkaan. Vaaratta hän saattaa jo pyörähdellä ja taivutella ruumistaan minne päin tahansa. Hän ei kaadu enää helposti, ja jos kaatuukin, ei rupea liukumaan. On kuin entinen liukas rata olisi nyt kokonaan uusittu, taitavasti sannoitettu.
Hän väsyy kuin ennen, masentuu ja pitkästyy loppumattoman matkan tekoon. Mutta aikansa levähdettyään hän jälleen virkistyy ja ponnistelee taas eteenpäin. Elohopeapajuja välkähtelee tiepuolessa. Hän hypähtää ottamaan hopeisen lehden, istuu ja imeskelee sen suolaista ihmeellisesti piristävää nestettä. Levähdyshetkinään hän ajattelee usein mennyttä elämäänsä, joka näkyy toisen värisenä kuin milloinkaan aikaisemmin, kuin uudesta akkunasta kaikkea katselisi. Hänen asenteensa mieheen, lautamieheenkin, alkaa muuttua, sitä enemmän, mitä kauemmin hän heidän yhteiselämäänsä uuden ruudun lävitse tarkastelee.
Oli kieltämättä väärin, että he pakottivat nuoren tytön niin paljon vanhemman miehen kanssa naimisiin, eikä heidän luonteillaan mahtanut olla muitakaan onnellisen avioelämän edellytyksiä. Mutta lautamies oli sentään monella tavalla miehekäs mies. Oliko hän milloinkaan kymmenen vuoden kuluessa päästänyt vieraan korvan kuultaviksi heidän sisäisiä ristiriitojaan? Ei, muuta tietä ne vuotivat. Ja poikaa hän oli kohdellut ja nimitellyt poikanaan; ellei heidän välilleen kuitenkaan muodostunut isän ja pojan suhdetta, oli se eri asia. Eipä heidänkään välilleen syntynyt oikeata aviopuolisosuhdetta, senkään jälkeen. Vaimossa lienee ollut yhtä paljon syytä kuin miehessä, niinkuin yleensä, eihän syy ole toisen, milloin kaksi riitelee.
Kun Helena näin harkitsee, niin taas askel kevenee ja hän tuntee kulkevansa eteenpäin. Mieltä pahoittaa enimmän enää se seikka, miksi hän tuli lautamiehen luota niin sanaa sanomatta, sovittelematta lähteneeksi.
Ajattelee hän usein Nikoakin, yhä edelleen mieluummin kuin ketään muuta. Tämäkin näkemys on muuttunut, ja senvuoksi hän aivan avoimesti ja rohkeasti uskaltaa sekä katsella että ajatella. Niko ei ole hänen silmissään enää sama kuin ennen, sisäisesti väristävä, kiihottava uros, vaan poika, pojan vanhempi veli, Yrjö itse muutamia vuosia vanhempana.
Miksi he eivät voisi mennä keskenään naimisiin? Eihän lautamiehelläkään enää mitään vastaansanomista olisi? Helenan nykyisessä katsannossa naiminen ei merkitse enää ollenkaan samaa kuin ennen. He olisivat vain kaksi ihmistä samalla tiellä. Nuoren, ripeän miehen rinnalla on aina turvallinen ja hauska kulkea. Niko kertoilisi näkemiään. Hän osaa puhua, liioittelee tosin ja puhuu usein sopimattomia, ei hän niitä sen enempää ajattele, eikä sellaisia tarvitsisi kuunnella.
Helena muistaa, etteivät he voi mennä naimisiin, koska eivät tapaa toisiaan ennenkuin kukkulan laella, ja siihen kulunee hyvin kauan aikaa. Monia vastuksia on vielä Helenan tiellä ja Niko kuorittaneen moneen kertaan. Mistä saakka lieneekään peräisin hänen niskakyhmynsä ja säärijalkavuutensa? Ehkäpä pohjautuu lampisimpukan tai kiiskikauden kinaisilta vuosilta? Mutta kun hänet uudelleen puetaan, tulee hänestä parhain mies, mitä ajatella saattaa. Makua, suolaa, antoisaa kirpeyttä riittämiin on asti, niinkuin tuoreessa elohopeapajun lehdessä, jota hän parhaillaan pureskelee.
Levähdyshetkinä palautuvat ajatukset Niemelän tanhuville yhä uudelleen. Missä poika lienee, mitä tehnee? Ikävä väläyttää puukonterällä. Niin vain piti jättää pieni poikansa ventovieraitten ihmisten käsiin. Jos lautamies olisi ehtinyt kypsyä oikeaksi isäksi, niin ei olisi hätää.
Löytyy sentään lohdullinen puoli, näistäkin murheellisista muisteloista. Siellä on vaari. He varmaan ovat yksissä niinkuin ennen, enemmän, koska pojan äiti on poissa. Hän muistelee heidän aikaisempia suhteitaan. Koko elämänsä ajan on Yrjö ollut vaarin poika, erittäinkin sen jälkeen, kun oppi kävelemään ja puhetta ymmärtämään. Niin on ollut, monet jokapäiväiset tapahtumat siitä puhuvat. Näin kaukaa muistellen ne herkistyvät kirkkaina peilikuvina muistoon, niin hereinä, että sormella koskettaen tekee mieli sipaista. Täytyykin koskettaa, pyyhkäistä kyyneltä silmästään.
Kuka liekutteli kätkyttä pitkät päivät? Kuka sadat sadut ja tarinat pikkumiehen korvaan kertoili ja supatteli? Entä, kun päästiin suuremmiksi, housuihin ja vyömekkoon asti? Pellonpyöntäreille käkeä kukuttamaan tai mansikkaa maistamaan, venerantaan laineen lipinää tai heinäsorsan rankatusta kuuntelemaan ja ruispellon laitaan tähkää kädestä ottaen tervehtimään: Näkyy tulevan jyväisä vuosi! Näkyy, niin monella tavalla heille kesä näkyy, silmissä, korvissa ja sormenpäissä.
Miksi ei näkyisi? Kuka myöhemmin näki kaikkeen ja kaikkialle kerkiäväisen pikkumiehen retket, silloinkin, kun äidin näkevä silmä ei nähnyt mitään? Missä poika on? Joutuin hakemaan koko väki! Mihinkä? Vielä kyselette! Vaaran paikkoihin, rantaan ja joen sillalle! Onko kukaan vasikkakoppelin katajikossa jo käynyt? Siellä niitä makaa ja mataa, käärmeitä kuumana päivänä.
Juostaan ja huudellaan. Joen sillalta vihdoin löydetään. Poika makaa vatsallaan keskilankulla, kurkottelee piiskavapa kädessä, syvän veden yli vaappuen, varpaat jo siltapuilla kohoillen. Henkeä pidätellen hiivitään vyöhihnaan kiinni. Toisen kerran katajikosta löydetään viiruselkäinen kyy makkarakierukkana maassa leikkivän lapsen viereltä. Kuka sanoikaan, ettei vaari näe, näkee vain kauemmaksi, syvemmälti kuin muut.
Tämä on lohdun puoli; kohta jälleen äidin ajatus murheelliseksi juontuu. Vaari on vanha, saattaa nähdä viimeiset näkemyksensä milloin tahansa. Kipeä paikka, ellei pojalle jäisikään hoivaavaa henkeä. Tuonelan matkamies siristää silmiään kirkastaakseen tältä varalta jotakin lohduttavaa muistikuvaa. Ei vain tahdo löytyä sellaista; tylyä, yrmeätä on. Viikkokaupalla pidetään talvikäräjiä, pohjatuulen kylmä pohotus ei lakkaa.
Hän tiivistää silmäluomensa vielä lähemmäksi toisiaan, työntää etsivää sädettä kuin kiilaa kahden möykkypilven rakoon. Isä ja poika? Lautamies on vaarin poika! Eikö isä tavallisesti jätä perintöjä pojalleen, ellei aikaisemmin niin kuolemansa jälkeen? Voisiko vaari niin talonsa jättää, ettei hänen henkeään jäisi? Niinpä näkyy... niinpä näkyy! Hän jättää silmänsä taloon.
Möykky etenee, toinen ohenee. Aurinko kuvastelee jo ohentuvan verhon takana. Pois, pois, alemmaksi, musta möykky! Kirkastuksen viiru, käy rohkeasti esiin vain!
Silloin se tapahtui, kun hän poikaa sylissään kannatellen ui saareen, missä moneksi tunniksi piiloutuivat heinäpeltoon. Minkätähden uivat ja miksi piiloutuivat? He olivat päättäneet hävitä, tai tarkemmin sanoen hän vain oli päättänyt, heidän puolestaan. Sen oli pitänyt tapahtua keskisalmen kohdalla venerannan ja saaren välillä, mutta kun piti painua, ei asiasta tullutkaan valmista, poika katseli luottavaisesti häneen ja ojenteli käsiään saareen päin.
He jaksoivat sinne saakka, makailivat heinäpellon ojassa, aurinko paistoi ja sirkat sirittelivät. Monta tuntia he varmaan näin makailivat, nukkuivatkin, ja heräsivät venerannan häliseviin ääniin. Mitä, missä sanoit? Täällä emännän vaatteet! Ja tuossa pojan mekko!
Silloin kuului jälleen lautamiehen ääni yli muiden: Köysiä ja palokeksi, kiireesti juoskaa! He nousivat ja kävelivät rantaan aikoen uiden palata. Hän huusi kieltäen: ei anna, virta muka painaa, tai suonta alkaa vetää. Yksinään hän souti hakemaan, puki poikaa, kantoi rannasta kotiin.
Tämän enempää ei möykkypilvi painunut, päinvastoin alkoi kohoutua takaisin. Juonitteli, tahallaan peloitteli! yrmötti toinen. Ihmisten tähden touhusi! kylmeni toinen. Niin jälleen koottiin pilviä ja pohjatuulta jo ennen syksyä, jonne heinäkuusta ei kovin pitkälti olekaan aikaa.
Mutta tällä kertaa ei ole kysymys pohjatuulesta, vaan päivänsäteestä, joka kuitenkin elää. Jospa pojalla onkin jo oikea isä?
25.
Valokukkula lähenee. Sen revontulten värilieskaiset loimut leimuavat rohkaisevasti iltaisin. Mutta loppumatkalla tie jyrkkenee ja käy hyvin vaikeakulkuiseksi. Väsyneenä Helena kapinoitsee: Loppuisi jo, liian pitkä on, liian jyrkkä tuo mäki!
Kukkulan nähtävyyksistä hän on ehtinyt kuvitella paljon. Useimmiten hän on olevinaan koululainen, joka on matkalla suureen kuusijuhlaan. Mäen korkeimmalla laella, joka on suuren pellon kokoinen hiukan kuperainen ruohokumpu, on mahdottoman suuri joulukuusi, tähdet ovat kynttilöinä, aurinko latvatähtenä, kuu on kuljeteltava valopallo, jota lapset saavat pyörittää puolelta toiselle. Koululaisia rientää sadoittain, tuhansittain kuin muurahaisia kaikilta teiltä. Uudet mekot, uudet kengät tai ainakin puolipohjatut, hiuskammat välkkyvät kilpaa silmäterien kanssa.
Väsymyksen hetkinään Helena ei ajattele näin valoisasti. Sinne tulee liian paljon, jos kaikki pahatkin pääsevät; ei istumaan mahdu, ja jos mahtuukin, niin ei näe mitään. Vääryys siinä tapahtuu niille, jotka koko lukuvuoden ovat ahkeroineet. Kilttien pikkutyttöjen pitäisi päästä sisään edes tuntia aikaisemmin. Luotolan Helena on eräs niitä, oikeuden mukaan hänen pitäisi olla sisällä jo. Hänellä olisi vielä monta muutakin valitettavaa, vaikka ei hän ääneen ole niistä kenellekään puhunut. Hän on kyllästynyt hyppimään ja imeskelemään elohopeapajun lehtiä, joista tosin lähtee nälkä ja jano, mutta ei mitään muuta. Miksi ei portinvartija voinut antaa piristyspillereitä tai virvoituksen nuuskarasiaa? Kiusantekoa se oli, rumaakin vanhan miehen tekemäksi.
Mutta polku jyrkkenee vain. Helena väsyy ja katkeroituu enemmän. Hän heittäytyy makailemaan pitkiksi ajoiksi yrittämättä eteenpäin. Koko välkkyvien revontulten kukkula lienee petosta, valheellista virvatulta. Näytetään vain eikä koskaan anneta. En jaksa enempää, en tahdokaan enää. Kuka jaksaisi, kun aina matkaa pidennetään ja jyrkennetään mäkeä.
Näihin mietteisiinsä hän nukkuu taas eräänä iltana lopen uupuneena ja yrmeänä, kateellisena niille onnellisille, jotka ovat päässeet jo vihreän kummun suureen kuusijuhlaan, kateellisina niillekin, jotka eivät ole päässeet, heillähän on yhtä hyvää kuin hänelläkin, eivätkä kuitenkaan ole niin paljoa ponnistelleet. Yö on kylmähkö, eikä hänellä ole minkäänlaista peittoa. Hän vetäytyy käppyrään kuin koira, kierii hiukan alaspäin ja siitä tiensivuun, jossa on kuivuneita karhiaisia. Uupuneena ollen hän ei herää pistoksista, tuntee kuitenkin tuskan, kääntelehtii ja saa yhä enemmän piikkejä käsiinsä ja jalkoihinsa, kaikkialle ruumiiseensa.
Aamulla viluissaan ja kurjan tilansa huomatessaan hän on todella onneton, itkee ja valittaa ääneen, olisi valmis kierimään alaspäin, yrittääkin jo sitä, mutta karhiaisen kuivat piikit raatelevat tuskallisesti. Hän tahtoisi kuolla, siihen paikkaan revontulten harhakukkulasta ja vihreän kummun kuusijuhlasta enää ollenkaan välittämättä.
Ääneen voihkiessaan hän ei kuule askelten kapsetta, ennenkuin kulkija on ehtinyt hänen kohdalleen, pysähtyy ja kummastelee.
— Ystäväni, kuinka olet päässyt näin pitkälle?
Hän sanoo sen hiljaisesti, milteipä kuiskaten. Mutta kummallisen surunsävyiset sanat etenevät lävistävinä säteinä, vielä senkin jälkeen kun niiden sointiväreily on lakannut. Helena kiiruhtaa vastaamaan hänen säälittelyynsä.
— Eikö se teistäkin ole ihmeellistä?
— On, ihme kerrassaan.
Jälleen kolme hiljaista sydämessä nykivää värähdystä, mutta Helena ei kerkiä enää kaikuvärähtelyjä tunnustelemaan, sillä hän kiiruhtaa vieraalle kertoilemaan kovaa kohtaloaan ja pitkän vaivalloisen sovitusmatkansa raskaita vaiheita, joita hän on joutunut kokemaan vielä senkin jälkeen, jolloin jo on kaikki erheensä sovittanut. Ja nyt lopuksi hän on saanut kestettäväkseen tällaiset kärsimykset, kun jo aikapäiviä olisi pitänyt olla perillä. Matkan mittauksessa on tullut suuri virhe. Se on liian pitkä ja liian raskas, ehdottomasti. — Voi, lapsiparka!
Kulkija naurahtaa. Ääniväreily kaivautuu jälleen Helenan sieluun sanoista, naurustakin, säälien, jopa syyttäen, mutta samalla niin lohduttavasti lämmittäen. En suinkaan puhunut hänelle sopimattomia?
He istuvat tien laidalle vierekkäin. Kulkijan kädet sivuavat Helenan jalkoja pitkin. Keveästi tunnustelemalla hän löytää haavoittuneet kohdat, nyppäisee piikin sieltä, okaan täältä ja jälleen sivelee haavan kohtaa kevein liukuvin sormin, kuin tahtoisi juottaa pienet suonirepeytymät ehjiksi ennalleen. Se koskee kipeästi, suloisesti, niinkuin kulkijan lähettämät herkät säteilyvirrat tuikkisivat sielläkin kipeää haavaa terveyttäen.
Kuka on tämä ihmeellinen matkamies? Onko hän ollenkaan mikään ihminen tai mies? Siitä on vaikea näkemällä mitään päätellä, koska hänen ruumiinsa on verhottu keveästi poimuileviin harsoihin. Kädet ja kasvot vain selvästi näkyvät, nuo herkät, voidetta vuotavat sormet ja kasvot, joista säteilee lämpö ja valo.
Helena ei rohkene puhua enää mitään. Hän on lapsiparka, raukka, joka juuri äsken on puhunut suuria tyhmyyksiä. Ainoa, mitä hän pyytäisi, jos rohkenisi, olisi se, ettei matkalainen jättäisi häntä yksin. Eivätköhän he voisi kulkea yhdessä, koska kerran ovat yhteen sattuneet? Ei suinkaan tämä mahtaisi olla liian rohkea toivomus?
Helenan suureksi riemuksi matkamies itse ehdottaa tätä. Miten iloiseksi Helena tästä tuleekaan, siitäkin, ettei ehtinyt itse pyytää. Mutta aivan varma hän ei ole, etteikö matkamiehen tarjous johtunut hänen pyytämisestään. Hänen silmänsä ovat niin ihmeellisen tutkivaiset. Niillä nähnee pienen sielun liikahtelut kuin akkunaruudun lävitse.
He nousevat ja lähtevät astelemaan. Hämmästyksekseen Helena huomaa, että matkatoverin käveleminen on paljon vaikeampaa kuin hänen omansa, haavoittuneillakin jaloillaan. Takaapäin katsoen hänen liikehtimisensä on hullunkurista koikkelehtimista, jota katsellessa on vaikea pidättää nauruaan. Onneksi on hänen katseensa tällöin suuntautuneena mäkeen päin.
Helena olisi utelias tiedustamaan, mikä vaiva matkamiehen pakottaa noin kummallisesti koikkelehtimaan. Sattuma ehtii tälläkin kertaa hänen avukseen. Tuulenpyörre syöksähtää alhaalta päin, heilauttaa matkamiehen suojaverhoa paljastaen hetkeksi hirmuiset raateluhaavat hänen selässään ja hartioissaan. Helena pysähtyy kiljahtaen. Matkamies kääntyy. Joko jälleen okaanpiikkejä? Hän huomaa seuralaisensa kauhistuneen katseen, huomaa syyn ja naurahtaa. Ikivanhoja okaanarpia ne vain!
Hänen täytyy kertoa tapaus tarkemmin tuolle uteliaalle lapsoselle. Se on tehtävä hieman silitellen, pahimmista kohdista sokkosilmässä ylitse hypittäen. He istuvat, muutenkin jo tarvitsee levähtää.
— Ne ovat muistoja niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin ihmisiä heitettiin petojen eteen.
— Ihmisiäkö petojen eteen? Olitteko te yksi niitä?
— No, jospa olinkin. Se ei ollut siihen aikaan harvinaista, vaan suoranaista kansanhuvia suurissa maailman kaupungeissa. Kymmenet tuhannet innostuneet ihmiset näitä näytelmiä kerääntyivät katsomaan, sadoissa, jopa tuhansissa saatettiin laskea myös esiintyjien lukumäärät.
— Kuinka silloiset pakanat saattoivat olla niin petomaisen julmia?
Kulkija naurahtaa.
— Luulottelet liikoja tyttäreni. Eivät he olleet julmempia kuin myöhemmin eläneet tai nykyisin elävät ihmiset. Ihminen on sama tänään kuin eilen, menettelytapojaan vain muuttaa, mutta pohjaluonteeltaan hän vuosituhansien kuluessa ei liene muuttunut hituistakaan paremmaksi tahi pahemmaksi.
— Nyt puhutte toista kuin ajattelette. On kaiketi eroa pakanoilla ja kristityillä. Jos te olisitte elänyt tuhat vuotta myöhemmin, ei teitä olisi heitetty petojen eteen.
— Ei olisi heitetty, vaan sen sijaan palavaan pikikaukaloon tai piikkitynnyriin. Menettelytavat olivat tällä välin muuttuneet.
— Minä tarkoitinkin oikeita kristittyjä, eikä paavilaisia.
— Ai, luteerilaisia tai reformeerattuja, sitten sinun olisi pitänyt hyppyyttää minua tuhatviisisataa vuotta eteenpäin, jolloin minut ilman muuta olisi nostettu polttoroviolle. Ja jos vaivautuisit nostamaan vielä viisisataa vuotta eteenpäin, vaimennettaisiin minut jollakin muulla uudenaikaisella tavalla.
— Mikä pahantekijä te sitten olettekaan, kun kaikki ihmiset kaikkina aikakausina teitä niin kovasti vainoavat.
— Ajattelija.
— Mitä te ajattelette?
Matkamies on vaipunut syviin mietteisiin, eikä Helena rohkene enää tyhmillä kysymyksillään hänen rauhaansa häiritä. He istuvat äänettöminä käsi kädessä. Matkamies sivelee Helenan käsivartta tunnustelevaan tapaansa okaita etsien, elämänvoidetta juoksuttaen.
— Mitäkö ajattelen? Hyvin usein sitäkin, miksi ihmiset niin erinomaisesti murehtivat elämän onnestaan ja tulevaisen elämänsä autuudesta. Luulenpa, että ihmiskunta olisi onnellisempi ajassa ja autuaampi iankaikkisuudessa, jos se vähemmän näistä murehtisi.
— Kuinka niin?
Helenan täytyi jälleen kysyä, vaikka ei aikonut enää vaivata. Matkamies vastaa tällä kertaa välittömästi, katsoo säteilevästi lämmittäen niinkuin hän vain yksin katsoo.
— Katsos, onni ostetaan, ainakin kuvitellaan ostettavan uhrilahjoilla. Ihminen on se kuin on. Harvanpa mieleen juolahtaa, että onni voitaisiin ostaa, pitäisikin lunastaa itsensä uhraamisella. Ja niin työnnetään tuhannet ja yhä tuhannet heikot ja turvattomat polttouhreiksi, sovitusuhreiksi ja kiitosuhreiksi muutamien onnen vuoksi ja loppujen lopuksi ei tämä raskain uhrein ostettu onni ole edes sen pyydystäjille mikään todellinen autuus, vaan petollinen harhakuva, joka on herättänyt hänessä vain tyydyttämättömän himon.
Kulkija vaikenee jälleen, katselee nyt läikehtivillä silmillään kaukaisiin etäisyyksiin. Helena ei ole täysin ymmärtänyt hänen puhettaan, kuitenkin niin paljon, ettei hänen enää tarvitse kysellä. Tuon matkamiehen onnenkuvitelmien vuoksi ei kenenkään toisen ole tarvinnut elämänonneaan uhrata.
Mutta raihnainen matkamies loistaa intoa hehkuvin kasvoin kuin juuri syöksähtäisi arenalta vuosituhansien takaa.
— Olisitpa nähnyt niitä joukkoja! Koeta kuvitella sitä hengenvoimaa ja rohkeutta. Joukkojen laulu värisee vihurina suuren katsomon parvekkeilla, kohisee myrskynä luolakellareitten holvistoissa. Se irroittaa ja kohottaa meidän odotuksen ikävästä värisevät sielumme hiekka-arenan yläpuolelle kuin suureen palssamiöljyllä täytettyyn kylpyammeeseen. Innostuksemme tarttuu tuhansiin katselijoihin, vertamme janooviin jalopeuroihinkin. Mitä siinä silloin pienet okaanpistämät tuntuisivat! Heti tuoreeltaan niihin vuodatetaan hurmaavaa nardusöljyä.
Taas mietteliäs, pitkähkö äänettömyys. Helena mielisi kuulla kaikesta tarkemmin ja katsoo pyytäen matkamiehen hehkuviin silmiin. Tämä ei ole halukas enempään, lienee mielestään liikoja jo kertonut. Hän kiiruhtaa johdattamaan herkkää kuulijaansa uusiin mielikuviin kuin lasta houkuttelevien teräsaseiden hyllyltä vaarattomien lelujen pariin.
— Katso tuota hopeankarvaista lehteä, tuota, johon sormeni osoittaa!
Helena siristää ja katsoo. Kaikki lehdet ovat hopean karvaisia, koska aamukaste niissä välkähtelee. Sadoittain, tuhansittain säihkyviä lehtiä, minne ikinä hän vain katsookin.
— Kas tätä, kun ei jo huomaa. Katso silmillä, älä simpukan helmillä.
Matkamies on pauhaavinaan vihaisesti, mutta ei voi salata mielihyväänsä. Miten helposti lapsen johdatteleminen kävikään. Helena varjostaa kädellään silmiään, etsii ja etsii, ei vain löydä. Matkamies tarttuu leikkisästi hänen niskaansa kiinni ja painaa päätä alemmaksi..
— Sulje silmäsi ja siristä toista! Kuinkas kahdella tähdellä katselee, toinen niistä aina toistaan hämää.
— En näe muuta kuin hopeapajunlehtiä.
— Matkamies ilostuu, kun Helena vihdoinkin huomaa.
— Mitä muuta sinun olisi pitänyt nähdä. Katso miten ihana virinä niiden pinnalla käy. Koko ilma väreilee hopean kirkkaita hunajahelmiäisiä. Milloin minun on nälkä, jano tai väsymys, katselen niitä. Vedän henkeeni ja vereeni niiden taivaallista mannaa. Sitten taas kelpaa lähteä taivaltamaan.
Helena tekee neuvon mukaan, sulkee ja siristää silmänsä ja näkee vähitellen yhä selvemmin elohunajapisaroina kihisevät pajun lehdet. Hän itse on pureskellut niitä mielin määrin, sylkäissyt vanhaa, nypännyt uutta. Matkamies on kuvitellut vain kaikkea tätä ja löytänyt siitä virvoittavan tyytymyksen.
Hän ei saata olla ääneen ihmettelemättä sitä. Kuinka ihminen kuvitelmien pisaroilla voi tyydyttää nälkänsä ja janonsa. Matkamies selittää:
— Se ei ole vaikeaa, kun ensin tottuu. Parhaimmat nautinnonhelmet ovat aina tuollaisia, silmissäsi tanssivia hunajapisaroita. Ellet lähde ajamaan niitä takaa, tulevat ne itsestään luoksesi. Voit pyytääkin niitä tulemaan, vetää, kuin aurinko vetää sumua. Aluksi se ei onnistu, mutta kun kärsivällisesti yrittelet, niin sekin ihme vihdoin tapahtuu.
Pian Helenalle selviää, miksi matkamiehen on täytynyt tähän tottua. Raadellun ruumiinsa vuoksi hän ei voi tavoitella elohopealehtiään hypähtelemällä. Mutta tästä lähtien Helena tulee huolehtimaan, etteivät lehdet hänen kättensä ulottuvilta puutu. Matkamies estelee ja varoittelee: Älä pyri tukahduttamaan minua yltäkylläisyyden muonalla! Se on hengelleni vaarallista.
Päivästä päivään he yhdessä ylöspäin nousevat. Matkamies rohkaisee ja lohduttaa Helenaa, joka tukee matkamiestä vaikeimmissa paikoissa ja väliin hypähtelee elohopeapajun lehtiä heidän virkistyksekseen. Yöt he lepäilevät pieni kivi tai turvekohoutuma päänaluisinaan. Päivän mailleen hiipuessa matkamies kertoilee muistelmiaan monisatavuotisen matkansa varrelta.
Yöhyttyset, pienet ja suuret polttiaiset piinaavat heitä aamuin illoin. Pahimpina vaivan hetkinä Helena unohtaa karhiaishäpeänsä ja valittelee matkamiehelle tätä uutta vaivaa. Matkamies hymyilee ja neuvoskelee.
— Älä härnää niitä. Kun ne aikansa aterioitsevat, häviävät ne itsestään ja sen jälkeen on tyytyväisyys molemminpuolinen.
Näin hän itse menettelee, joskus väittelee, etteivät hyttyset välitä tällaisen vanhan konin verestä, lepäilevät vain siinä hänen peittoinaan.
Mutta yöpimeillä ei hyttynen ynise. Ikuisten revontulten kukkulalta säihkyää sinilieskainen valo. He näkevät, jopa kuulevat sen kirkkaina lankoina suihkivat värilieskat. Helena on pyydellyt matkamiehen kertoilemaan tulevaisen juhlakentän ihanuuksista.
Matkamies vilauttaa silmäänsä, väittelee, ettei muka mitään tiedä, vastahan tässä matkalla ollaan, molemmat yhtä aikaa. Helena ei usko näitä, kyllä hän tietää, kieräilee vain. Mutta kerran kun Helena tapansa mukaan istuu hänen vierellään ja hieroskelee hänen reumaattisia jalkojaan, alkaa hän itsekseen kertoilla hyvin etäisillä vertauksilla kiertäen kuten tavallinen tapansa on.
— Oletko milloinkaan nähnyt suihkukaivoa, joka ylöspäin käännetystä putken päästä puhaltelee vettä korkeuteen?
Kumpulan herrasväen puutarhassa Helena muistaa nähneensä, kaupungin puistossa vielä komeammin suihkivana.
— Kuvittele maailman suurimman vuoren korkeimmalle kukkulalle sellainen avonainen putken pää, paljon laajempi vain, jättiläistynnyrin pää, viisikymmentä syltä läpimitaltaan.
Helena ei pitkään aikaan voi kuvitella, miten näin leveä lammen pinta voisi ruveta suihkuputkena pulppuamaan, mutta kun hän matkamiehen neuvon mukaan oikein siristää silmiään ja lisää vedenpainetta, niin vihdoin hän myöntää näkevänsä pulpahtelua laajan veden pinnalla. Matkamies alkaa.
— Elämän suureen valtamereen korkealla kummulla on vuosituhansia pohjasta päin työntynyt elävää vettä. Liikkuma-alat käyvät ahtaaksi, vesi kuohuu ja myllertää. Putken päätä kai vesi niin kiihkeästi etsinee, mutta eihän tapin ulos vetäiseminen kuulu veden tehtäviin. Siksi sen on yhä noustava, niin kauan ja niin korkealle kuin vedensäätäjä määrää. Hänelläpä on tietyt merkkinsä, valkoiset piirtoviivat jyrkissä seinäkallioissa.
Vihdoin on joutunut täyttymyksen aika. Kiihkoisena kiertelevä elämänvesi nuolaisee jo viirumerkkien ylitse, tulvahtaa viljelijän niityille, riipaisee heinäladon, tempaisee tiesillan, monenmoista pahaa tekee vallattomana läikehtiessään.
Jo on aika! ajattelee säätäjä, tarttuu tappiin, nurjuttaa ja tempaisee. Suuri ympyräreikä muodostuu odottamattomalle paikalle, pohjaan, missä paine on kaikkein raskain. Hämmästyneet vedet ulvahtavat, syöksähtävät kiistan kilvassa suunnattoman putken kaikkinielevään kurimukseen. Vesipaljoudet putoavat suoraan alaspäin, satoja metrejä, se on hurjaa menoa, kuten arvaatkin. Jo mutkataan hiukan ylöspäin, mutta siitä vauhti vain kiihtyy, perässä pakkautuvat vedet painavat hurjasti. Laajan putken liitokset jo rusahtelevat, se kestää kuitenkin, koska on vartavasten tehty.
Me riennämme kohisevan virran edellä, ajatuksen siivillä, kiire on. Ehdimme aikaisemmin putken suuhun suurelle mäelle. Mutta ei meillä ole aikaa istahtaa siihen näin lepäilemään. Nouskaamme jälleen siivillemme, satojen metrien korkeuteen. Leijailkaamme kanahaukkoina suuren putken suun yläpuolella.
Näemme, miten se huojuu ja humisee, koko vuori tärisee. Nyt vaahtopäinen vesiryöppy syöksähtää kymmenien sylien korkeuteen, painetta näes, paljon enemmän kuin osaat kuvitellakaan. Talttuu se toki meitä kanahaukkoja tavoittamatta ja kaartuu kauniisti joka puolelle. Kohta on vuorenpää kuin kylpymiehen pää, jota saippuavedellä pestään. Vaahtoava vesi kaatuu vuorenrinteitä pitkin, raastaa mullat mukaansa, kasvillisuudenkin jyrkimmiltä alkurinteiltä, mutta alempana laaksoissa se jo virvoittaa ja luo uutta elämää. Niityt alkavat viheriöidä, kuivuudesta nääntyneet puut jälleen kukoistaa.
Mutta suuren säiliöjärven tuhannet lähdesilmät kohisevat jatkuvasti toimeliaisuuden riemuvirttä ja elävää siunausta luova vesi hajoaa maan kaikkiin ääriin. Se ei iäksi katoa, älä pelkää, pieni haukkaseni. Kun se on määrätyn aikansa laskenut, niin nousee se jälleen, elovoimana viljan tähkään, hunajametenä heinän latvaan. Ja niistä taas auringon suutelemina sumupisaroina lähettäjänsä äärettömään syliin.
Helena katselee kummastellen matkamiehen säihkyviä silmiä, kuuntelee hänen kummallisen kertomuksensa kaartuvaa juonta, eloveden väkevää ryöpsähtelyä, ihmeellistä virvoituksen satua. Mitä yhteyttä tällä kaikella lienee revontulten ikuisen kaupungin läikehtivien sinilieskojen kanssa? Pyytämättä matkamies senkin hänelle selittää, kun yö pimenee ja hyttysten surina vaikenee.
— Elämän Luoja on Elämänmeri. Hän kokoo ja jakaa virvoittavaiset vetensä maan kaikkiin ääriin yhtä hyvin roomalaisille kuin kreikkalaisille, paavilaisille kuin pakanoille. Kukin ottaa Hänen siunauksensa vastaan, ottaa miten ottaa, miten hänen imujuurensa, lehtensä ja silmunsa ovat mukautuneet elämän vettä vastaanottamaan.
Luoja vetää virvoituksensa takaisin, mistäpä hän muuten uudelleen sitä lähettäisi. Me pyrimme ja ponnistelemme Hänen yhteyteensä. Hänen korkealla kangastelevaa elomertansa kohden sädeviiruina ja sumupisaroina maan kaikilta ääriltä, kukin omia teitämme ja omilla keinoillamme.
Pitkä äänettömyys. Pimeys syvenee. Valokukkulan lieskaviirut sähisevät kuuluvasti.
— Mutta miksi ihminen uskon tai uskottomuuden vuoksi heittää toisen ihmisen polttoroviolle tahi jalopeurain eteen?
Helena ei osaa siihen mitään sanoa. Tuskinpa matkamies kysymystään hänen vastattavakseen lienee tarkoittanutkaan.
26.
Ukkonen jyrisee keskeytymättä. Miina Jaatinen pelkää kamalasti. Hän istuu kaksinkerroin matalassa monelta haisevassa rojusäiliössä uskaltamatta jäsentään liikauttaa. Salamat viiltelevät välkkyvinä puukonterinä kivijalan ja lautaseinän rakoutumista, niinkuin tahtoisivat kaivaa kurjan kyyröttelijän elävänä paloiteltavakseen.
Miina Jaatinen tuntee ja tunnustaa olevansa vaivainen mato. Tämä ahtaus, tämä roju ja tämä haju, ne ovat kaikki juuri sitä, minkä hän on moninkertaisesti ansainnut. Mutta kauhukseen hän tuntee tällä hetkellä, etteivät ne riitä, ankara Jumalan ilma varmaan etsii hänet tuliveitsiensä teriin. Jospa hän kurja syntisraukka osaisi olla, ettei hätäpäissään ilmaisisi itseään. Kuitenkin hän tämän tästä unohtaa varovaisuutensa. Kun salama välähtää, niin hän kiljahtaa: Jessus siunatkoon! Mitä siinä muuta voisi tehdä, koska tuliterä vihlaisee sielun irti. Onneksi hänen huudahduksensa tavallisimmin sattuvat jyräysten kanssa yksiin.
Hän huomaa siinä sielunhädässä ja ruumiinahdistuksessa kovin hiostuvansakin, vaikka ei ole muuta kuin paljas paita yllä. Pitsipaita... ruumiinpaita! Herra Jumala! Se on tullut omaansa vaatimaan, siitä nämä viillot ja tärinät. Paita polttaa sekä palelee, miten mistäkin ottaa. Mutta selkäpuolesta se on liimautunut ihoon kiinni... ruumiinliimavedellä... siunatkoon! Miina Jaatinen kiskoo vapisevin kynsin, tärisevin hampain. Hän on jo valmis kääre haudattavaksi, viskattavaksi minne tahansa. Huikea salama iskee taas siihen liittoon. Hän kiljaisee ja pyörtyy.
Kun hän siitä hetken kuluttua virkoaa, huomaa hän kuitenkin istuvansa vielä haisevassa rojusäiliössä. Hän saa kohennetuksi asentoaan niin paljon, että saa helmat esiin ja siitä vähitellen koko kauheuden nylkemällä pois päältään jalkapuolesta päähän päin. Mutta hädissään touhutessaan hän tulee ahtaassa säiliössään liian paljon liikehtineeksi, repäisee paitaan reiän, käsivarteenkin pahanpäiväisen verta kihoovan naarmun.
Vähätpä sellaisista hengenhädässä, kuitenkin Miina Jaatinen ääneen siunaa tätäkin sattumaa, myttyää kovan onnen paidan ja varovasti takaperin työntyen lähtee kyyditsemään sitä ulos. Huikaiseva väläys, hirmuinen täräys sattuu juuri pahimpaan aikaan. Hän pyörtyisi jälleen, ellei satuttaisi polveaan eteisen kynnyspuuhun. Hän kohoutuu seisomaan ja heittää paitamytyn pihamaalle, näkee, miten se kierii rapaista polkua aittarakennukseen päin. Kauempaa aikaa hän ei jouda sitä katselemaan, sillä kuoraistu ruumis on saatava turvasäilöön jälleen.
Yhä armoton ukonilma leimuaa ja jymisee, ylhäällä akkunoissa vinkuu ja helisee. Miina Jaatinen pelkää, nyt hän vasta oikein pelkääkin alastoman sielunsa ja verta ja hikeä tihkuvan ruumisraukkansa puolesta. Hän toistaa jokaisen läväyksen jälkeen turhaan Herran nimeä. Turhaanko? Turhaanpa tietenkin, koska hirmuinen ilma ei taukoa, tulipuukot eivät lakkaa viiltelemästä, paholaisen viulut vinkumasta.
Mitä se? Askeleita kuuluu! Joku tulee! Poika? Lautamies? Pappi tulee! Jumalantähden, jospa se olisikin pappi!
Miina Jaatinen ei tällä hädän hetkellä muista, ettei hän ole juuri parhaimmassa asussa pappia vastaanottamaan, eikä se asentokaan, missä hän on pakotettu ensimmäiset kumarruksensa tekemään, ole juuri ehkä kaikkein säädyllisimpiä, mutta hätä ei lue lakia. Ja kaikeksi onneksi tulija ei olekaan pappi, vaan mies, jota vastaan naisihmisen sopii tulla keskipäivälläkin minkälaisessa asussa ja asennossa tahansa, ei hän siitä pahene eikä parane, näkee ja ei näe.
Vaari on jättänyt tupansa ja lähtenyt tunnustelemaan pihan ylitse isoon asuinrakennukseen. Hän ei ole tehnyt tätä matkaa vuosikausiin, lisäksi ankara sade häiritsee hänen vaistoilujaan. Kuitenkin osautuu hän oikean-oven kädensijaan kotvan haparoituaan. Mutta Miina Jaatinen on myös ehtinyt tällävälin jaloilleen ja huomaa kauhukseen, miten tuikeasti vaari katselee hänen neitseellistä alastomuuttaan.
— Onneton ihminen! Menkää pois! Ette saa tulla tänne!
Häveliäs neitsyt peräytyy tuvan ovelle päin, peittelee käsillään ja torjuilee jaloillaan. Mutta vaari on nyt siinä mielentilassa, ettei häntä pidätetä pienillä esteillä. Vanha Niemelän isännän verikin jo kiehahtaa, koska tuttu oksankyhmy tuikkaa kiihottavasti varpaan alla. Yksikin veräjä olisi riittänyt, varomattomuudessaan tekaisee hätäytynyt vanhapiika vielä neljännen, jopa viidennen.
— Älkää tulko! Minä olen alasti!
Vaari painuu vain kuin ukkospilvi vastatuuleen.
Miina Jaatinen siunaa, kääntyy ja pakenee välikamarin sänkyyn vaateriepujensa suojaan. Vaari suuntautuu varmoin isännän askelin makuukamariin, missä arvaa emännän sairasvuoteen sijaitsevan.
Ovella hän pysähtyy ja hätkähtää. Kuuma, lääkkeiden tuttujen ja outojen hajujen kyllästämä ilma lehahtaa vastaan. Hän vetää sitä henkeensä, tunnustelee otsallaan, sormillaankin. Sade rapisee akkunoihin, hän ei kuule sairaan hengitystä, mutta tuntee jo sen, elävä naisen sielu säteilee sängystä päin kalmatuntuisen ilman halki ja vetää häntä luokseen.
Hän lähtee astumaan, kaartaa pöytää, tuntee tuolin, astuu jälleen lyhyin varvastuntuisin askelin. Siinä on toinen tuoli, sängynjalka, sängynlaita, ei pienintäkään vahingon kolahdusta ole vielä sattunut, mutta kylläpä hän onkin katsonut ja katsonut, hiki on kihoutunut otsalle karpalosilmäkkeiksi ja kädet vapisevat. Tunnusteltuaan, onko tuoli tyhjä, hän istuu, kumartuu ja kuuntelee.
Sairas hengittää, rinta nousee ja laskee. Vaari tuntee lämpimän hivelevät leyhkäykset ihollaan, käännähtyy hieman, painautuu lähemmäksi ja jää sängynlaidasta tukea ottaen kasvoillaan katselemaan. Hän näkee elävästi ja elävinä vuosikausia suuresti kaipaamansa naisen kasvot, näkeepä muodotkin jo, hiusten kaartaman kasvokehän, kohoilevan rinnan.
Hän tahtoisi nähdä kädetkin, mutta ensi katsomalla hän ei onnistu löytämään niitä. Ovatkohan peiton alla, vaiko tyynyllä pään alla? Jos olisivat pään alla, ei hengitys noin kuuluisi, jos peiton alla, ei rinta noin kohoilisi. Missä ne ovat? Pian kai siitä selvän ottaisi, jos käsin tunnustelisi, mutta hän ei halua nyt niin, täytyy ne muutoinkin löytää.
Hän nojautuu kumpaankin käteensä, kuuntelee tarkemmin, painaa koko sielunsa näkövoiman kasvojen kautta katselemaan. Ja niin vähitellen alkaa kirkastuen hahmottua, olkapään kaartuma tuonne, toinen tyynyn laitaa pitkin tänne. Hän näkee jo aivan selvästi, sormetkin ja sulavasti ohenevan käsivarren kaarteen.
Hehkuvalo lisääntyy hänen kasvoillaan.
Hän on jo niin varma asiastaan, että saattaisi näkevän kanssa väittelyihin ryhtyä: Tuossa noin, tuolla tavoin mutkallaan! Sormenpäät tuossa sormistani korttelin ja kaksi tuumaa, vaikkas tuumastikulla mittaisit!
Hän on levähtänyt ja lakannut vapisemasta. Akkunalasi ei enää rapise, ukonilma lienee siirtynyt ohitse. Vaarista tuntuu hyvältä, että hän kuitenkin näin hyvissä ajoin tuli hyvästijätöille lähteneeksi. Kovin tasaisesti hän vielä hengittelee, kasvojen leyhkä on viehkeä ja lämmintuntuinen.
Mitä kauemmin vaari sitä katsoen tunnustelee, sitä lämmittävämmin se leyhkii, eiköhän veren punaa kokoo jo harmaan harjassängen alle, niin somasti poskipäitä nykii. Lämpö laajenee, syvenee, rinnassa ja sydämessä saakka, jo tuntuu kuin keveällä palkeella puhaltaisi kipinäliekkiä sammuvaan hiileen.
Nuorentuva mies tuntee sydämen lyöntinsä voimistuvan, verenkäynnin vahvistuvan, näkemyksen keskus siirtyy läikkyen kasvoista sydämeen päin.
Nyt hän näkee jo miniänsä, ei ainoastaan kasvot ja kaulan, vaan molemmat kädet, vartalon, jalatkin. Hänen rintansa kohoilee. Vaari tuntee sydämellään katselevansa häntä sydämeen. Tuon näköinenkö se on, nuoren naisen sielu! Kas, kun ennen en ole tullut sitä huomanneeksi! Mutta minne se pyrkii? Näyttää kuin se olisi reunoistaan irti ja liekehtisi ylöspäin.
Sen lämmittävät virrat suuntautuvat vanhuksen sydämeen kuin mustaan hiileen. Onpa siinäkin vielä vähän eloa, koska tuntuu värittyvän ja alkavan hehkua. Se on kipeää, mutta riemullista, tulikipunoita sinkoilee kasvoille ja käsivarsiin, sormenpäissä nykii kuin neuloilla pistelisi.
Hän irroittaa kätensä sängyn laidasta, kuljettelee niitä hitaasti yhdistynein sormin käsivarsikaartuman muotoja tapaillen. Olkavarren kohdalla hän laskeutuu alas ja tarttuu kiinni. Ote sattuu hieman ylemmäksi kuin hän on aavistellut, täyteläiseen olkapäähän. Se värähtää kuin nukkuessa yllätetty metsäneläin, rauhoittuu, nukkuu uudelleen. Lämpimät sydänvirrat sykkivät sormituntuman alla jälleen eteenpäin.
Sairas on rauhoittunut täydelleen. Hänen paljas käsivartensa on lähes kahmalon täyteinen, puoliavoimena se liukuu hiljalleen kyynärpäähän päin. Siinä vaari voi pusertaa sormensa jo ristiin, koska ei tahdo luisua vielä eteenpäin. Ote tiivistyy, virrat pysähtyvät, mutta vain hetkeksi. Kun ne eivät pääse eteenpäin, työntyvät ne ihon pinnalle, sylkkien nuorta elovoimaansa vaarin kyhmyisiin sormiin, luiseviin käsivarsiin saakka.
Vanha sydän tuntee nuoren elon, sammuva liekki herää hetkeksi leyhkeän tuulen tuntumalla. Milloinkaan ennen vaari ei ole nähnyt nuorta miniäänsä sellaisena kuin näkee nyt. Luojan ihmeellinen mestariteos, elämän ihanin antipala sylkkii sydänveriään hänen kasvojensa alla.
Mutta vanha sieni ei paljoa tarvitse, kauan enää ei kestäisikään. Leuka tärähtelee, polvet vapisevat, kahmalo-ote hipuu ranteeseen. Hyvästijätöille hän vain on tullut. Hän vetää vasemman kätensä irti sängynlaidasta tukemaan. Sitten polvet eivät enää tärise, hätäilemättä, kaikessa rauhassa hän saattaa sanoa viimeiset hyvästit miniälleen.
Suipot sirotuntuiset sormet lepäävät hänen kädessään, niinkuin eivät tahtoisikaan pois. Hän hypistelee niitä kutakin erikseen, sitten kaikkia yhdessä keveästi riipien kuin maitojyväistä viljantähkää. Hyvästi! Hyvästi! Viimeisen kerran hyvästi! Kiitos, kiitos kaikesta, tyttäreni!
Hän päättää lähteä, tahtoisi jo nousta. Käsky käy, mutta jäsenet ovat kuuroja tai tottelevat miten tottelevat. Jalka ei liiku, käsi vain nousee kohottaen hervottomat sormet huulille, otsalle, silmienkin tyrehtyneitä valovirtoja keveästi tullen mennen sulkahöyhenellä sipaisemaan. Hyvästi, tyttäreni, hyvästi! Nyt kuitenkin minä lähden!
Sängyn laidasta tukien hän nousee varovasti, laskee käden rinnalle, astuu ja etenee, tuolia tapaillen, pöytää kaartaen. Ovi sattuu hieman vikaan, löytyy kädellä tapaillen. Kynnyspuun lovi osuu jo kuitenkin oikeaan varvastuntumaan, tuvassa on tuttu palkki.
Sade on lakannut täydelleen ja ukkospilvet jo kauaksi häipyneet. Märkä piharuoho hipelöi somasti vaarin varpaita ja jalkapöytää. Ilma on keveää hengittää. Siinä värähtelee apilan, maititähkän, puistopuiden lehtien tuoksua. Hän nostelee päätään, kääntyilee ja vetää syvään henkeään. Hänestä tuntuu kuin joku keveästi kutkutellen mesikukan terällä sivelisi sielun pohjaan saakka. Heleä auringon terä lämmittää kasvoja, seestää näköäkin lännen puolella.
Mutta hyvästijätöille hän vain on lähtenyt. Verkon kalvokerta on vielä kesken. Hän kääntyy kuitenkin ennen lähtöään vielä toistamiseen päivän puoleen auringon ilmaa siemaisemaan, koska se niin suloisesti valaisee ja lämmittää. Hän vetäisee useamman kerran, pidättelee ulos laskiessaan, suuntautuu siitä vihdoin tupaansa kohti hitaasti astellen, lämpimän kostealla pihanurmella varpaitaan kylvettäen.
27.
Eräänä aamuna Helena herää yksinään. Kulkija on jättänyt hänet. Suuri orpouden tunne ja kaihoisa ikävä täyttää hänen sydämensä. Hän kuuntelee ja katselee, tahtoisi lähteä takaa ajamaan, mutta kuinkapa hän sitäkään, mäkeä ei jaksa juosta, metsään ei uskalla poiketa, eikä matkamiestä tavoittaen tapaisi.
Hän kokoaa voimansa ja mukautuu siihen, mikä edessä on, yksinään matkaansa jatkamaan. Se on monta kertaa liian vaikeaa. Väsymys lyö, masennus valtaa. Piikkiäiset raatelevat kipeämmin kuin matkamiehen seurassa, kiveä on vaikea kuvitella tyynyksi. Kuitenkin matka edistyy, ei tunnu enää niin raskaaltakaan, kun ajatuksissaan on jaksanut ponnistella mieltä ahdistavan ankeuden lävitse.
Vähitellen hän muuttuu ja mukautuu niin, ettei enää kammoksu pimeimpiä öitäkään. Valokukkulan tulet silloinkin ylähällä päin rohkaisevasti loimahtelevat. Pimeässä hiljaisessa yössä niiden sähinän parhaiten kuulee, kun maata pitkin herkistyy kuuntelemaan.
Näinä hiljaisina yön hetkinä Helenasta alkaa tuntua, kuin ylhäinen valo olisi se ihmeellinen elovetten virta, josta matkamies vertauskuvauksellisesti puhui. Hän muistelee muita valovirtoja, joita aikaisemmin on nähnyt. Noin rautakin hehkuu ja sähisee, kun oikein kuumenee. Hän näkee itsensä pikku tyttönä pajan kynnyksellä. Seppä takoo, rauta kipenöitsee. Seppä ei välitä niistä, lyö vain, vaikka tulipisarat paljaisiin käsivarsiin ja kasvoille hyppelevät. Pikku tytöstä näyttää kuin musta seppä haluaisi sähisevää valosaippuaa naamansa kirkastamiseksi. Se kirkastuukin ihmeellisesti, loistaa ja hehkuu. Sepän naama ei ole enää musta ja peloittava kuin äsken.
Elämänvirta säteilee maata pitkin, senvuoksi matkamies väsyneenä maahan asettautui niin pitkin pituuttaan kuin vaivatuilla jäsenillään vain pääsi. Helenakin asettuu pitkälleen tielle. Hän voi sen tehdä paljon paremmin kuin matkamies nivelestä niveleen, otsasta varpaaseen. Jos sataisi ja vesi virtaisi polkua, niin kiertää sen täytyisi. Itsepä olen seppä! Minä vasta oikea nokiseppä olenkin!
Sinisinä sihisevät valovirrat juoskaa lävitseni! Peskää! Iskekää!
Eipä aikaakaan, kun hän tunteekin jo, miten iho kipenöitsee. Kivi on lämmin, maa sykähtelee, mieluisasti nykii, suloisesti pesee ja virvoittaa. Jos pikku tyttö nyt pajan ovella katselisi, niin ajattelisi: Kas vain, miten mustan sepän kasvot valosaippuaa säihkyvät.
Hän kohottaa hieman otsaansa maasta ja siristelee silmillään polkua pitkin. Iloinen ihme, hän näkeekin jo kaiken. Sinilieskainen valovirta vierii polkua pitkin elohopeana soljuen, kiehuvan raudan häikäisevät pisarat muodostavat sateenkaarena sähisevän luokin. Se lähenee, jo lämmittää. Uskallanko maata paikoillani? Uskalsihan nokiseppäkin! Hän litistäytyy lähemmäksi maata ja hytisee jännittävästä odotuksesta.
Tuli ja meni. Mikä ihmeellinen lävistys! Ruumiin ja veren, sielunkin ihanatuntuinen väristys! Tietysti kaikki on ollut vain kuvitelmaa, hän aavistaa sen, mutta siinäpä se iloisin ihme onkin. Jos kuvitelma jo on tätä, mitäpä sitten lieneekään itse todellisuus.
Näin hehkuvista loimilangoista kiinni saatuaan Helena kutoo monenvärisiä kauniita kankaita. Kudelangoiksi aina löytää kuun liinaista, auringon pellavaista, hämähäkkimuorin hiushienointa silkkilankaa.
Eräänä yönä matkamies palaa takaisin kohokokkaisella veneellä säkenöivää virran selkää laskettaen. Helena ei ymmärrä mitä hänen pitäisi tällä hetkellä tehdä, tarttuako kokkarenkaaseen vai antaako liukua ohitse? Helposti se kävisi laatuun, kyyristyisi vain virran pohjalle veneen alle.
Virran hopeapyörylät hyppelevät, keveä vene lähenee nopeasti kokka koholla juosten. Helena unohtuu hämmästyneenä katselemaan, ei ehdi enää piilottua, ei renkaaseen tarttua, jos ohitse menee.
Ei mene, sillä matkamies on huomannut hänet, tervehtii naurahtaen hopeapisaroita tippuvalla melallaan venettään pysäytellen. Hakemaan täytyi lähteä! hän naurahtaa, jarruttaa melallaan välisevää vettä, koska vene virran vetämänä pyrkii eteenpäin.
Helena on pikkutyttö ja katselee suu avoimena seppää. Hän on matkamies, eikä kuitenkaan ole matkamies! Hän on portinvartija, vaari tai Niko! On ja ei ole? Hän ei ole yksikään niistä ja on jokainen niistä. Katselevan pikkutytön päätä alkaa huimata tämä ihmeellinen arvoitus, säihkyvän virran ja sen hopeapisaroiden helmeilevä kirkkauskin. Hän sulkee silmänsä, mutta näkee säihkyvän virran, eteenpäin pyrkivän haapion, tutun tuntemattoman miehen, yhä selvemmin näkee hänet vain. Kuin leimahtava kupla kirkkauden keskellä arvoituksen pulma kuitenkin jo hänelle selviää. Ihmeellinen venemies on...
— Viivyttelet siinä! Joudu jo!
Tuo taas oli portinvartija, ei epäilemistäkään. Kupla särkyy, niinkuin syntyi. Portinvartija nykäisee voimakkaasti pari melavetoa taaksepäin, ojentaa sitten melan leveän pään veneen laidan ylitse kuin hukkuvalle mehiläiselle pelastuksen apua tarjoten. Helena tarttuu kiinni ja hypähtää. Hänet nostetaan korkealta kaartaen veneen keskituhdolle kuivailemaan kastuneita siipiään. Nopeasti hän tuntee elpyvänsä, sillä aurinko lämmittää suloisesti. Vene juoksee keveästi keikkuen, vesi solisee ja puun lehdet välkähtelevät. Helena heittäytyy tuhdolle selälleen, avaa sylinsä, lämmittelee ja oikoilee kaikkia jäseniään.
Mutta sitten hän muistaa, ettei portinvartija muistanut kääntää venettä, ja nyt he menevät tätä kyytiä virran vetäminä valokukkuloilta alas syvyyksiin päin.
— Kuulkaa, pysäyttäkää! Kääntäkää vene!
Hänen hätäilyihinsä vastaa harmiton naurahdus, jonka lähettäjästä ei saata erehtyä. Helena kohoutuu kuitenkin istumaan ja käännähtyy katsomaan, miten matkamies äsken niin saattoi ilmehtiä, ettei häntä heti voinut tuntea.
Matkamies hän todella oli, oli ja ei ollut, monta kertaa Helena vieläkin sitä epäröitsee, vaikka he jo pitkän aikaa ovat keveällä aluksellaan ajelleet helkehtivää virran selkää, vaivalloista korpivaellustaan ja ihmeellisiä iltakeskustelujaan muistellen.
Vene soljuu soutamatta, joskus matkamies vain suuntaa suoristaen melallaan vetäisee. Virta on väljentynyt, ei ole kuitenkaan se liian leveä, vene sivuaa lehdikkorantoja, vuoroin kumpaakin. Laululinnut helskyttelevät kukkivien pihlajien lehvistöissä, vedessä veneen laidan lähelläkin pulpahtaa kaareva vesilinnun kaula, auringon väripeilaukset välkkyvät sen silmäkalvoissa.
Eikö jo vihdoin käännytä valokukkuloille päin. Tätä Helena on mielinyt jo monta kertaa matkamieheltä kysäistä, mutta ennenkuin hän sen sanoiksi saa, tapahtuu aina jotakin ihmeellistä nähtävää, joka hämää ajatuksen. Tarkemmin asiaa mietittyään on Helena tullut siihen päätökseen, ettei enää kysykään. Minkävuoksi heidän pitäisi kiirehtiä kukkulalle? Ei kai se edestä karkaa, eikähän iankaikkisuudessa aika lopu. Sääli olisi keskeyttää kaunista venematkaa, vieköön niin pitkälle kuin vie. Elohopeapajun oksia kaartuu virran ylitse. He voivat niitä huulillaan nyppiä. Matkamies sen konstin keksii, hypähtelee, sieppaa suuhunsa keveästi kuin penikkakoira. Mihin lienee joutunut hänen reumatisminsa ja raateluhaavansa?
Sitä Helena nyt kuitenkin kysäisisi häneltä, ellei taas tulisi ajatusta hämäävä havaintoeste.
He eivät kulje enää jokea, vaan ojaa, merkillistä kanavaa viheriöitsevien niittyjen lävitse. Siniset ja punaiset kellokukat keinuvat vienossa tuulenhengessä. Lammikkopoukamissa soutelevat lumivalkoiset joutsenet, keveästi kaarevin kauloin, niinkuin tuulenhenki niitäkin kuljettaisi.
Mutta tuulenhenki käy vastaan ja vesi virtailee vastaan. Vene kulkee sittenkin, sen näkee niityn kukkasista. Hän kääntyy katsomaan, onko matkamies todenteolla ryhtynyt melomaan.
Matkamies on Niko, joka hymyilee ja nauraa, loistavin silmin, valkoisin hampain.
— Mistä sinä tänne olet tullut?
— Entä itse?
— Portinvartija minut on nostanut, minä olen vapaamatkustaja.
— Niin minäkin olen.
— Mutta miten saat veneen vastavirtaan kulkemaan?
— Moottorilla!
Joutsenet vaihtuvat, vene etenee. Helena vetää syvään henkeään, yrttien tuoksu on ihanan huumaava. Hän kuuntelee moottorin ääntä, mutta ei kuule mitään. Ehkä lienee tällaisiakin moottoreja, jotka toimivat äänettömästi. Oikeastaan Helenan tekisi mieli nousta kädestä tervehtimään, mutta koska Niko ei tahdo, niin eipä hänkään. Eikä hän ole täysin varma siitäkään, onko hän Niko, enempää kuin matkamies oli matkamies tai portinvartija...
Niityllä vilahtaa kuin pieni poikanen juoksisi avopäin. Yrjö! Poimiskelee muuraimia! Eikä se ole enää äskeinen niittykään, vaan suo, tuttu, niin äärettömän tuttu, kun hän vain saisi sanan päästä kiinni. Vene liukuu nyt vihreäruohoista lähdejuoksua pitkin, pohjapuu kihisee vain. Yrjöllä on jo suuri tuohisellinen muuraimia. Hän juoksee venettä kohti, lähenee, tavoittaa, jo tarjoaa.
— Äiti ja isä! Minä tuon teille muuraimia!
Hän on Yrjö, ei epäilemistä. Hänen sanansa heittävät tuohisellisen muuraimia suoraan sydämeen. Isä! Mitä hän mahtanee ajatella. Helena kääntyy katsomaan. Niko on hävinnyt, vaari istuu tuhdolla hänen vieressään ja pitää kahdella kädellä hänen kädestään. Helena vavahtaa hämmästyen, epämieluisastikin. Mistä hän, sokea vanhus nyt siihen osautui?
Se menee kuitenkin pian ohitse; jos hän jotakin pahoittelee, niin vain sitä, että hetkenkään ajan tuli vaarin ilmestymisestä epämieluisasti ajatelleeksi. Vaari puhelee hänelle. Tahi oikeastaan, ei hän ääneen puhele, ajattelee vain, mutta hänen ajatuksensa on kuin öljyä, kasvien elinnestettä, se nousee lämpötuntuisena käsivartta pitkin, olkavarteen, sydämeen saakka ja kuiskii siellä, mitä vaari puhelee. Että näkeekö hän? Näkeepä hyvinkin, aina hän on nähnyt, vaikka sokeat ihmiset eivät sitä usko. Tästä me ajelemme noin, tuosta koivujen kolosta, tuosta raunioiden välitse. Minä tunnen nämä maat niinkuin omat sormeni, kun kohta kahdeksankymmentä vuotta olen asunut, omin käsin nuo rauniot peltokivistä rakentanutkin.
Jaa poikaako suret? Älä turhia murehdi! Poika on kohta miehen mittainen, Silmälammella jo yksinään kalassa kulkee. Eikä lautamies niitä kaikkein pahimpia, nyt varsinkaan, kun sinä tänne lähdit. Saatpa kuulla, niin ottaa ja pitää kuin oman poikansa. On se ennenkin nähty...
Jää sanomatta, mikä on nähty, sillä valokumpujen kukkula lähenee nopeasti. Valo lisääntyy, ilma kevenee. Mitä monivivahteisimmat värilieskat säihkyvät kaikkialla. Ne suihkivat heitä vastaan ja viiruttelevat veneen laitoja. Valolanka juoksee, vyyhtinä, sinisinä, punaisina. Se suuntautuu kasvoihin ja rintaan, suloisesti nykien säväyttelee läpi ruumiin.
Hänen vierellään veneen tuhdolla säteilee vaari, jospa lieneekään enää vaari? Helena ei uskalla katsoa häneen, niin ihmeellistä elämän voimaa vierustoverista hänen sieluunsa säteilee. Hän on... Hän on varmaan...
Jos Helena käsittämättömässä onnessaan jotakin rohkenisi kysäistä, niin hän kuiskaisisi:
— Saanko istua ikuisesti tässä teidän vieressänne?
28.
Lautamies ja poika perkaavat ahvenia pihamaalla. Vaari seurailee tupansa rapulla heidän puuhailujaan. He ovat juosseet hakemassa tuvan puolelta puukkoa, vatia ja kalalautaa. Lautamies opettaa poikaa, miten iso ahven on siivottava ja puhkaistava. Suomun pärskytys häiritsee, ettei vaari kaikkea kuule, mutta touhua ja juttuamista siinä on. Lautamies puhuu harvalleen, pojan ääni kalisee heleämmin, väliin kuuluu hänen jalkojensa tepinää. Lienee juossut kaivolta uutta vettä noutamassa.
Ennen kalojen käsittelyyn ryhtymistään he ovat käyneet makuukamarissa äitiä katsomassa. Hän on nukkunut vielä. He ovat avanneet akkunan ja ajaneet kärpäset ulos. Raitista ulkoilmaa on hulvahtanut sisään, mutta äiti ei ole siitäkään herännyt, liikahdellut vain. Sillä välin äiti herännee, kun he perkaavat ja paistavat kalat. Hänellä lienee kovin nälkä, koska moneen päivään ei ole ottanut suuhunsa muuta kuin vettä ja lääkkeitä.
Näin Yrjö arvelee. Lautamies on koettanut kädellään sairaan otsaa sekä valtimoa ja huomannut niissä liian yllättäviä muutoksia, parempaan päin. Hiilikalojen nauttimisesta on hänellä jo omat arvelunsa, mutta mitäpä hän näistä pojalle juttuamaan. Kalat on perkattava joka tapauksessa. He voivat tehdä sen odottaessaan ja puhella muista asioista.
Jo suolta noustessaan he ovat keskustelleet kalastuksesta, hevosista, jopa vesimyllystä, jonka kymmenen minuuttia aikaisemmin olisi voinut panna tiellä pyörimään. Poika on tehnyt näkemistään asioista teräviä huomioita. Nytkö vasta hän tämän huomaa?
On monta muuta asiaa, jotka lautamies vasta tänä iltana tuntee huomaavansa. Turhan vuoksi hän lienee vuosikymmenen ajan hoivaillut närisevää pirunpoikaa sydämessään. Paljon huokeampaa, hupaisempaakin olisi ollut kanniskella ihmisen lasta kämmenellään. Siitä huvista olisi herahtanut monta muutakin hunajan mehua, jota ei tiputeta pahan palkkapaimenen juomakuppiin.
Mielikuvat, jo hyvinkin ilkeästi silmää pistelevät väriläiskät juoksevat hereästi siihen kalalaudalle kuin vaakalaudalle, kaikki samaan punnuskuppiin. Tavaralautasella paperin päällä on hyvänkokoinen lihakinkku, mutta eipä se kuitenkaan jaksa painaa osoitinviisaria oikeaan kohtaan, kohta ei alkuunkaan.
Mitä ukko puhuikaan lapsen naimisesta? Oikein ukko siinä suolasi, vaikka karkeanpuoleisilla rakeilla. Mikä pakko, mikä oikeus minulla on ollut ajaa tämä vireä varsa raskaitten rahtikuormieni edessä loppuun? Järven hengessä, kesälaitumilla olisi ollut hänen osansa ja olinpaikkansa näihin saakka. Sinne hän ikävöi ja siellä viihtyi. Minäkö lainakirjastoissa raskaan päivätyönsä jälkeen häntä juoksettamaan? Eikö Niemelän isännällä ollut omasta takaa hyllynpaikkaa ja ostovaraa niin paljon kuin yksi emäntäihminen lukemaan ehtii? Tottapa ei ollut, koska ei ollut.
No, oli kai siinä syynsä varsassa itsessäänkin. Hän vilkaisee poikaan. Syy ei näytä syylliseltä, ei sittenkään, vaikka tutkistelija asian alkujuonteille saakka kaivaen etsii. Entä tämä, jos puhkaisikin väärästä paikasta pintaan? Niin kai väkevämpi pohjalähde aina puhkaisee, jos sen avosilmäkettä yritetään tukota ojaturpeilla. Se puhkaisee, kenellä on voimaa, millä puhkaisee. Vain tyhjä tykkii kaivettuun kuoppaan, jos tykkii edes siihenkään.
Näin, peräti kapinallisesti jo vanha vakainen lautamies mietiskelee pärskyttäessään pikimustaa lampiahventa, jonka pisteleviä eväpiikkejä ei koskaan osaa kyllin tarkasti varoa. Eipä hän enää tahdokaan niitä varoa. Pistelkööt, kirpaiskoot! Hän on tarkka mies, rahantunteva, kylmästi harkitseva, pehmenneenäkin. Kuitenkin, jos ylituomari tällä hetkellä pihamaalle ilmestyisi eletyt vuodet köysikeränä kainalossaan, panisi hinnaksi Niemelän talon maineen mantuineen... Ja höpsistä kanssa! Perästä peluu on myöhäistä. Hän tulee katsahtaneeksi taas poikaan. No, parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan!
— Nyt lähdemme yhdessä paistamaan näitä äidin ahvenia!
He lähtevät kaloineen ja kalisevine astioineen. Vaari on tarkkaavalla korvallaan seuraillut heidän juttujaan, pistänyt silmän ja taas jäänyt kuuntelemaan. He puhuivat kuin isä ja poika, meidän talosta, meidän hevosista. Ja nyt he yhdessä lähtivät paistamaan äidin ahvenia.
Vaari alkaa kutoa kiivaammin. Hän onkin liiaksi aikaillut kalamiesten juttuja kuunnellessaan. Kalvokerta lienee vielä hyvän matkaa kesken. Voisi sormin tunnustella, minkä verran, mutta eipä hän teekään sitä, kutoo vain, joutuuhan se sieltä, viimeinenkin silmä, kun tarpeeksi kauan kutoo.
Ukkosen jälkeinen ilma on erinomaisen keveää hengittää, verenpainetta ei tunnu, käsi hyppelee vikkelästi ja käpy puikkelehtii tuttua tietään kärppänä ylös, alas, kalvosinlasta helkähtelee somasti soiden.
Niemelässä on taas isä ja poika! Vuosikymmeniin ei ole ollutkaan. Poika se pitää olla, perintötalossa! Hän tuntee itsensä iloiseksi, jopa ylpeän omahyväiseksi siitä, että tuli ajaneeksi lautamiehen ukkosen käsistä poikaa hakemaan. Tulikurikkata se tarvitsee, tuollainen vanha paatunut pukki. Mutta nyt, tämän jälkeen saattaa lautamiehestä vähitellen ryhtyä ajattelemaan kuin ihmisestä. Kun vaari napsii ja helkyttelee eteenpäin, myöntyy hän jo enemmänkin: Saattaa ruveta ajattelemaan lautamiehestä kuin omasta pojasta, jolla on poika! Käpy helskää, veri käy. Niskasuonissa saakka sydämen lyönnit tuntuvat lämmittävinä läikkyminä.
Verkonsilmät loppuvat. Ei suinkaan vielä viimeinen? Hän sivuaa verkkoliinan laitaa kädellään. Selvä on, loppu kuin loppu. Pitkä helpotuksen huokaus pääsee kuin voitolliselta urakkamieheltä konsanaan. Hujahti niin, ettei hän huomannutkaan. Hän mittaa vaaksoin liinan korkeutta. Syvyyttä on riittämiin saakka, aitaverkoksi lahnan kutuun.
Taas välkähtää silmissä, hiukan kipeästi niskasuonissa, lienee venähtänyt jollakin tavoin. Mitä mä sanoinkaan, että lahnankutuun? Hän näkee jo, mitä sanoi.
Kevät on, jo katajikko pöllyää. Selkävesien suuret kutulahnat ovat länsituulen ajamina osautuneet niityn alle. Lahden vesi on sekaisena, molske kuuluu mäelle saakka. Miehet ovat aidanpanolla hakamailla, ukkovaari vain yksinään kotona ja pikkuinen poika. He innoittelevat järvelle, innoittelevat aikansa ja lähtevätkin. He laskevat kaikki verkot, puron johteelta niityn aitaan. Aitaus onnistuu, verkot ulottuvat risusta risuun. Koko lahnakarja on heidän kierroksessaan! Kuinka monta hevoskuormaa niitä lieneekään! Ukko meloo venettä, haroo haavilla, poika polskii järvessä lahnojen kanssa kilpaa. Molskuttaa saa, kun vain ei kolistele veneen laitaan. Paljon pääsee karkuun, mutta saadaan niitä veneeseenkin, saunasaavi täyteen, pyykkikori lähes puolitiehen.
Poika hyppelee paitasillaan, ukon suu mutruilee. Käki kukkuu, ilma väreilee.
Olisinko kääntänyt pahasti niskaani äsken järvessä molskiessani. Tykkii ja kuumentaa, ei lakkaa. Pitäisi hieroa, koettaa, vuotaako verta. Pitäisi, mitä pitäisi? Sukkelan sekaista on tänään, niinkuin ei tajuaisi mitä tahtoo ja mitä pitäisi tehdä.
Hän on juuri torkahtamaisillaan siihen, turruttavaan hämäryyteensä, kun yht'äkkiä leikkaa tyynen ilman halki ihmeellinen soiton helinä. Hän riipaisee itsensä tuoliltaan ja käännähtyy pihapuistoon päin.
Herran ihme, miten lehtevän komeana rippikouluhaapa välisee hänen täydesti näkevien silmiensä edessä! Hän itse on sen metsästä raahannut ja istuttanut. Ja nyt se on tuollainen puu, päivän hämää, taivasta verhoaa!
Tuulenvire henkäisee toisen kerran. Haavan irtonaisten lehtisilmien välitse värisee iltataivaan aurinko ja lännen purppurahohtoisa kulta. Se ei olekaan enää mikään haapa, vaan myrttikruunuissaan värisevä morsian, joka on lähtenyt ylkäänsä vastaan.
Vaari hypähtää kohoksi istuimeltaan. Yhdellä riipaisulla hän tempaisee yltään risaiset ryysynsä, joista vuosikymmeniin ei ole ollut muuta kuin kantamisen vaivaa.
Kas noin, tuolla ovat! Tulenkin jo! Kultaisen koreanapa olet lähtenyt matkaan, tyttöseni!
Niin vaari lähti ja meni. Ryysyt lysähtivät tuolille, verkkokäpy jäi koppuraiseen kouraan, silmät avoimiksi ja suu ihmetyksestä ammolleen.
III.
Helena on herännyt ja katselee aurinkoa, joka akkunasta paistaa huoneeseen. Hänellä ei ole enää kipua eikä kuumetta. Hän hengittelee raitista ilmaa lyhyeen, keveästi, on kaikin puolin keveätuntuinen kuin olisi lintu, keräilisi ilmaa siipiin ja höyheniin.
Ovi avautuu, veto käy. Lautamies ja Yrjö astuvat huoneeseen ruokatarjotinta ja maitoastiaa kantaen. He asettavat ne hiljaa tuolille ja jäävät sanattomina seisomaan sängyn viereen. Helenan katse on pysähtynyt tuulimyllyn siivelle kuvataulussa kamarin seinällä. Hän on näkevinään pääskysen siinä istumassa ja kuvittelee pysyykö se siinä nytkin vielä, kun huoneessa on vetoa. Se pysyy. Hän jättää varovasti tuulimyllyn ja kääntää katseensa tulijoihin. Hän hymyy, hyväilee lapsen kasvoja kostean kirkkain peilauksin kuin sivelisi voisulalla, hypähtää siitä hetkeksi lautamiehen kasvoille ja sivelee leppoisasti pienen aikaa niitäkin.
Lautamies silpii haarukan kärkeen hipenen verran ruoditonta kalaa ja tarjoaa sitä hänelle. Helenan täytyy hiukan maistaa, hänen tähtensä, vaikka yhtään ei ole nälkä. Sitten Yrjökin ottaa valkoisen kipenen pienten sormiensa väliin ja tuo sen hänen huulilleen. Nyt on jälleen sängyssä vetoa. Todenteolla hän pyrkisi nousemaan, karkaisi taivaan tuuliin, ellei imeytyisi silmillään tiukasti poikansa kasvoihin kiinni. Lautamies pistää haarukallaan valkoista kalalihaa Yrjön suuhun ja Yrjö vastavuoron sormillaan lautamiehen suuhun. Ja taas pääskynen lentäisi poutapilveen, ellei huoneessa olisi niin hupainen olla.
Miina Jaatinen on tullut mannaryynivelliä tuomaan. Hänen tuloaan ei huomaa yksikään heistä. Miina Jaatinen käsittää kaiken ja jää lautasineen keskilattialle seisomaan. Hän on huolellisesti suopasaippualla pessyt emännän kauniin morsiuspaidan ja kiinnittänyt sen kolmella pyykkipojalla koivun oksaan kuivumaan. Vielä tänä iltana hän ompelee naulan repeytymän ja silittää koko paidan kuumalla raudalla oikein sievästi. — Ja anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin mekin velvollisillemme anteeksi annamme! huokaisee hän omasta ja kuolevan puolesta.
Kotvan kuluttua Vihtorikin tulee kamariin, koska ei ole lautamiestä muualta löytänyt. Hän aikoo ryhtyä tekemään tiliä epäonnistuneesta papinhakumatkastaan, on miettinyt kaiken valmiiksi, avaa jo suunsa, mutta sulkee sen jälleen. Huoneessa piirtelee näkymätön käsi punaliidulla seiniin: Älä virka mitään, ellei nimenomaan kysytä! Vihtori ottaa lakin päästään ja pysähtyy katselemaan.
Mutta Helmillä, joka juoksujalkaa on maitohuoneelta noussut, on suuri uutinen kerrottavanaan. Ukkonen on iskenyt karjatarhan suureen koivuun, kaatanut ja pirstonnut sen pieneksi tikanporoksi. Tuvasta hän ei ole löytänyt yhtä ristinsielua, kenelle uutisestaan olisi kertonut ja siinä innossaan tölmäisee hän nyt emännän kamariin saakka. Hän ei huomaisi näkymättömän käden piirtämiä liitukirjoituksia, mutta hän huomaa keskilattialla Vihtorin lippalakki kädessään. Se on juhlallista, jotakin vallan tavatonta. Helmi hillitsee kielensä ja astuu Vihtorin rinnalle.
Viimeisenä ilmestyy huoneeseen Nestori, housut vielä tahmeina ja takamuksiltaan pahasti heinän porossa. Nestorillakin olisi jymyuutinen kerrottavanaan, hänelläpä se vasta olisikin. Mutta Nestori on jo siksi vanha ja viisas mies, että tietää neuvomatta, miten kuolinvuoteen ääreen on asennoitava, ei se ole mikään kaskujen kertomispaikka. Ei se kyllä mikään tavallinen kasku olisikaan, mitä Nestori vast'ikään on nähnyt, kuollut, sokea mies avosilmin auringon laskua katselemassa. No, ehtivätpä näkemään sen ihmeen, itse kukin.
Emäntä ei enää ehdi, sen Nestori heti huomaa. Emännän katse hakee kuin lyhdyn silmä, yhden kasvoilta toisen kasvoille, lopulta Nestorin silmään. Mies tuntee sulavansa voisilmäksi tämän hehkutuksen edessä. Emäntä on aina ollut hyvä hänelle... työmiehelle... on niin... Ja jollei tuollaisella sielun katsannolla päästä taivaan portista sisälle, niin... niin ei siitä sitten millään konstilla pääse!
Viimeisellä karaisullaan Nestori itse luulee pääsevänsä pahimman ohitse, emännän katsekin jo lipuu pois päin, mutta juohtuu mieleen hautajaiset ja oma eukko, miten hereästi se emännän haudalla itkee ja jälleen tulee miehiselle miehelle pehmeä olo. Mielessään hän jo lähettää jonkun tytöistä viemään eukon kengät Jänis-suutarille puolipohjattavaksi ja käskee sanomaan, että suutari vetäisi pulituurilakkaa kantapäihin, täytyy toki äidillä olla koreat kengät, kun hän lähtee hyvää emäntäänsä hautaamaan ja... Hän tyrskähtää äänekkääseen itkuun eikä yritäkään, enää pidätellä, kun kuitenkaan ei mahda sille mitään.
Eipä se kaukaa käy Helmiltäkään, koska hänkin jo sen selvästi tuntee, mitä menettää, kun tämän emäntänsä menettää. Vihtorista tuntuu tyttö sievemmältä kuin milloinkaan ennen. Jos Helmi tahtoo, ei hän puolestaan halua jäpistellä ukkosen pusertaman lupauksen edessä tuuman vertaa.
Jaatisen Miina seurailee lautamiehen ilmeitä. Niistä ei paljon ilmene, sen verran toki aina, että aikuinen naisihminen huonoillakin silmillä katsoen asian ymmärtää. Lautamies tulee ajelemaan emännän haudalla vuodesta vuoteen. Murheellinen asia, se lohdullinen puoli siinä kuitenkin on, ettei hän sitten ota ketään muitakaan.
Emännän silmät ovat kiertäneet kehäpiirin ja joutuneet jälleen omaan lapseen. Lämmin, kyynelkostea äidin katse sivelee silmät, suutelee otsan, posket, ruskehtuneen kaulavarren. Poika pidättelee miehuullisesti kyyneleitään. Äiti tuntee heltyvänsä, kevenevänsä jälleen vuoteellaan kohoilevaksi. Hänen täytyy levähtää hetkinen. Hän riistäytyy senvuoksi irti, uskaltaa pitkän matkan, huoneen ylitse, ja pääsee onnellisesti tuulimyllyn siivelle, jossa auringon purppura hehkuu.
Miten se niin somasti tapahtui. Ei kukaan nähnyt, milloin hän akkunasta lensi. Hän itsekään ei sitä huomannut.
Ilma on raitis, ukkosen uhka ohi. Se on iskenyt voimansa alas maahan ja tyyntynyt lepoon. Taivaan laki on kuulakka, vaarin haapa nukkuu.
Mutta lukemattomat mesihelmet kihelmöivät sen tuhansilla lehdillä. Elävän luomakunnan herkimmät elonnesteet nousevat jälleen korkeutta kohti metsissä, niityillä ja karjapihoilla. Auringon viimeiset heittosäteet värähtävät purppuroivan ruskopilven laella.