[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fclhqU1CslKGOeMrdoNQkD0IDBiUgiFqfqVW7UDYc0Fs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2871,"Ukkonen uhkaa","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2871-karhumaki-urho-ukkonen-uhkaa","2871__Karhumäki_Urho__Ukkonen_uhkaa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1934,null,47233,310274,true,[],[],[],"Maalaistalon elämää kuvaava romaani sijoittuu painostavaan kesäpäivään, jona ukkonen uhkaa ja talon emäntä tekee kuolemaa. Teos tarkastelee talonväen ja palvelijoiden keskinäisiä suhteita sekä maaseudun sosiaalista hierarkiaa jännittyneen odotuksen ilmapiirissä.","Urho Karhumäen 'Ukkonen uhkaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2871.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","UKKONEN UHKAA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nVihtori, renkipoika on heti päivällisten jälkeen lähetetty hakemaan\nemännälle pappia. Hän lojuu rattaiden etuistuimella poikittain polvet\nkoukussa, hevonen saa astuskella harkintansa mukaan, jopa seisahtaa,\njos haluttaa. Vihtori on vihainen, sillä hän on valvonut viime yönä ja\nolisi maannut ruokatunnin mieluummin tallinylisillä heinissä kuin tässä\nauringon terällä kärpästen piikiteltävänä.\n\nHukkasen Nestori, päivätyöläinen, makaa mahallaan kuumimmalla\nkeskipihalla, potkaisee saappaansa kärjellä nurmea, mutta ei viitsi\nhälväistä niskastaan suppupaarmaa, joka on jo veressä kiinni ja imee\nhimokkaasti. Lautamies on manannut Nestoria laiskaksi mieheksi äsken\npihamaalla kärryjä rasvatessa. Se jurnuttaa mielessä yhä. Ja tuo\npaarman paholainen, milloinka sekin saanee tarpeekseen?\n\nTuvan tiskipöydällä loikoilee Helmi, punakka, reheväryntäinen\npiikatyttö. Jaatisen Miina on käskenyt tiskaamaan astioita ruokatunnin\naikana, että sitten kerkiäisi niitylle yhtä aikaa toisten kanssa.\nMokoma ruipelo, luulee kai jo hyväkin käskijä olevansa! Ja emäntä\naina ennenkin työaikoina astiat on pessyt, parempikin emäntä. Helmi\nei tiskaa, kiusallakaan ei nouse, makaa vain oikosenaan, vaikka\npöydänreuna pingoittaa täysinäistä mahaa.\n\nMutta itse Jaatisen Miina, emännän sijainen ja arvollinen, istuu\nvälikamarin keinutuolissa ja kutoo sukkaa, laskee silmiä, höpisee\nmuutakin puoliääneen, koska vähäiset ajatukset eivät ota pysyäkseen\nravistuneessa päässä. Oli se ihmeellinen Herran sallima! Pitipä joutua\nAnnankin sanaa juoksuttamaan, kerrankin oikeaan aikaan!\n\nSeinän takana puuhailee lautamies, talon isäntä, viisissäkymmenissä\noleva äijänjärkäle, latailee piippuaan, mutta pysähtyy pitkiksi ajoiksi\ntuijottamaan akkunantakaisia avaruuksia. Mitään ei näy, tuntuu sitä\nenemmän. Ukkosta lienee ilmassa ja maassa, pahaa painetta on, mitä\nmahtanee ollakaan. Ei edes tupakka ota kunnolla palaakseen.\n\nPienen piharakennuksen eteisessä istuu talon vanha vaari verkkolankaa\nkävylle puikuttaen. Hän on ollut sokeana jo lähes kaksikymmentä vuotta,\nmutta kuulee hyvin, muutamat sanovat, että hän näkeekin, ja usein\nhän itsekin huomaamattaan sanoo: Niinpä näkyy! Hän on kuullut, mitä\npihamaalla äsken on puuhattu. Ukkosilman paineen hän tuntee nykivinä\npistoksina sivuissaan ja silmissään.\n\nSitten on vielä emännän pikkuinen kahdeksanvuotias Yrjö-poika. Hän\netsiskelee halkoliiterin takaa sopivaa kaarnaa onkensa kohoksi. Kun\nväki lähtee niitylle, aikoo hän ongelle. Yrjö tahtoo tuoda sairaalle\näidille muutamia isoja paistiahvenia. Silmälammelta niitä ehkä saisi.\n\nTalossa ei ole enää muita paitsi sairas Helena-emäntä makuukamarissa.\nHän on sairastanut jo kolmatta viikkoa kuumetautia. Lääkäri on käynyt\ntutkimassa ja määrännyt lääkkeitä, joista ei ole tullut apua. Viime yön\nhän on houraillut sekaisena, aamupäivällä ollut jälleen tajuissaan ja\npyytänyt pappia.\n\nHuone on päivänpuoleinen ja ylettömän kuuma. Astioita viruu sängyn\nvieressä lattialla, pulloja on tuolilla. Kärpäsiä pörisee seinillä,\nkattokoukusta riippuva liimapaperi pirisee niitä mustanaan. Milloin se\nlienee muutettu?\n\nTällaiselta näyttää Niemelän talossa hellepäivän ruokatunnilla.\nOmaruokaiset päivätyöntekijät ja apumuijat ovat jääneet eväineen\nniittylatoon. Ukkosta on ilmassa.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSairas makaa jälleen tiedottomana, vain kuumeiset mielikuvat lentävät.\nNe syöksyvät ja hyrisevät, vesisykkyröinä järven syvyyksiin,\ntuuliväkkäröinä taivaan korkeuksiin.\n\nHän kulkee milloin missäkin, tällä kertaa jälleen keinuvassa\nsukkulakelkassa, joka nousee ja laskee, sukeltaa mäkiä alas, syöksyy\ntoisia ylös. Riemu riipoo sydäntä, pelko nykii olkapäitä. Monta kertaa\nhän ajattelee: Tämä on viimeistä menoa. Kaikkein jännittävimpiä\novat lyhyet kuoppamäet ja niiden takaiset äkkikäänteet. Hypähdetään\nilmaan, painutaan, pudotaan kuin kaivoon, mutta samassa hengenvedossa\nponnahdetaan koppipallona ylös. Käänteissä odottaisi joka hetki\nsyöksähdettävän metsään, jokeen tai suoraan seinäkallioon. Se on\nkauheaa kiertämistä, pyörryttävää, mutta kuitenkin niin ihanaa. Ja kun\njälleen rohkenee silmiään raottaa, niin ei ole mitään hätää. Lentävä\nvillikelkka syöksyy vain suoraa maantieviivaa eteenpäin, ylös ja alas.\n\nNuori naurava mies katsoo vieressä. Hän istuu vähän kumaraisena kuin\npikilangoilla ompeleva suutari tai suuri hiirtä kyttäilevä kissa. Kuka\nhän lieneekään? Ei mitään pelättävää, Niko hän vain on, nuoruuden\nystävä. Mutta onpa hänellä hurja hevonen.\n\nNyt hän tuijottaa taas kiinteästi eteensä, mutkaista tietä ehkä.\nKallioseinän lävitse hän varmaan näkee noilla silmillään, jotka\nhehkuvat kuin palavat hiilenpäät. On päästy taas suoralle, koska hän\nkääntää päätään ja nauraa. Suu avautuu rakoselleen. Sieltä välkähtää\nvalkoinen hammasrivi: lammaskatras, koivikkometsä, muuttolintujen\nrykelmä lahdella auringonpaisteessa.\n\nNäin he kiitävät tuulissa ja pilvissä, niin kaiketi, ellei silloin\ntällöin vilahtaisi sininen vesi, vihreä metsänharja tai ruskea\nmaantienselkä. Niko hiljentää vauhtia. Sukkulakelkka kääntyy ojasillan\nylitse metsätielle. Vähän aikaa vielä sytkymistä, hyppimistä, kunnes\nsekin lakkaa. Hetkisen perästä kuuluu vain käen kukahtelu.\n\nHe ovat pysähtyneet päivänpuoleisen mäen laitaan. Alhaalla uhoaa\nsuoräme, siellä on lampikin, vesi välkähtelee kuusen oksien lävitse.\nHän ei ehdi itse nousta. Väkevät kädet nostavat, pusertavat.\nKekälesilmät lähenevät, polttavat. Mutta lammen silmä näkee ja\nvaroittaa. He juoksevat alas suolle muuraimeen.\n\nHe eivät liiku kuin marjamiesten pitäisi, vaan harppovat rämettä\nkäsikkäin, naureskellen. Muuraimet nuokkuvat heiluvilla mättäillä\nmehevinä hilloina, suopursu tuoksuu. He poimivat kilvoitellen, syövät\nja heittelevät hettopäitten ylitse toisen suuhun tarkoittaen. Sattuu\nminne sattuu: nenään, korvalehteen, vain muutama sujahtaa pääskynä\naukosta sisään.\n\nNyt Nikolla on kourantäysi suuria muuraimia, jotakin kujetta kai\non mielessä, koska silmä välkähtää. Hän yrittänee väkisin syöttää.\nOttakoon kiinni, jos saa!\n\nHe hyppelevät peräkanaa mättäältä mättäälle, vilkkuen, läähättäen,\nensin mäkeä, sitten lampea kohti. Mänty lammen rannassa olkoon\nrauhoitettu paikka. Hän pomppii upottavia mättäitä ahdistajan edellä.\n\nMutta läähätys kuuluu yhä lähempää. Hän tuntee sen kuumina puuskauksina\nniskassaan. Jos vielä jaksaisi muutaman hyppäyksen, niin ei tavoittaisi.\n\nEi saanut kiinni, vaikka riipaisevan lähellä jo oli. Enempää\narvelematta he hyppäävät lampeen, mulskis, moiskis. Lieneekö tuo hyvä\nuimaan? Hyvä on, jos kiinni saa. Hän ui keskelle, siellä on syvää\nja voi sukeltaa, jos viimeinen hätä tulee. He ovat jo sukeltaneet.\nIhmeellistä, miten keveästi kulkee, eikä ahdista henkeä vähääkään.\nAurinko häämöttää kalpeana huoneen korkuisen vesiseinän lävitse. Edellä\nuiskentelee pieniä mustaeväisiä ahvenia, takana yksi kummallinen kala.\nTuntuu kuin se ajaisi takaa. Onko se mikään kala? Jos on haikala tai\nvalaskala, niin se nielee kitaansa. Kiirettä ahvenet, uidaan suoraan\npohjaan päin!\n\nMutta suuri, kala painuu samaa tietä. Ihmeekseen pakenija huomaa\ntakanaan toisenkin suuren pyrstön, joka meloo kiivaasti sinne tänne.\nMiten se noin lähellä ja tutuin liikkein? Sehän on kiinni minussa,\nminun oma pyrstöni! Milloin olen kalaksi muuttunut?\n\nHän ei ehdi sitä enempää miettiä, sillä ajava kala on ehtinyt\nlähemmäksi. Tuntuu kuin se jo hipaisisi pyrstöevän latvoja. Käänteissä\nsaattaa nähdä sen silmät, joista loistaa riemullisesti kiihottava\nvälke. Veri läikähtää niskasta pyrstöön, toivoisi, että se uisi\nnopeammin, sukeltaisi alle ja tönäisisi selkäevällään. Kuinka kala\ntällaisia osaa toivoa? Onko ehkä kutuaika, olenko maitikala vai\nmätikala? Ei, ei, pois, ei kala osaa, ei saa ajatella sellaisia.\n\nHe sukeltavat pohjaan päin yhä syvemmälle. Vesi pimenee ja kylmenee.\nAjaja ei ole jäänyt vähääkään, pysyttelee vain vanavedessä, niinkuin\npitäisi pyrstöstä kiinni. Pohjamuta on jo edessä. Kääntyäkö, vai\nkaivautuako sisään?\n\nEi ole aikaa miettiä. He työntyvät mustaan mujuun kahtena sätkivänä\nkiilana. He kaivautuvat yhä syvemmälle märkään mutaan. Kääntymisen\nvaraa ei ole, sillä takana sätkii tulppa, maitikala ja tulikekäle, joka\nei edes vesimudassa lakkaa hehkumasta.\n\nMutakerrokset kiintenevät, tuntuu jo tukehduttavan, mutta ajaja ei\nhellitä. Ei voi kääntyä enää katsomaan, minkä näköinen se on. Mutta\npakenija näkee sen lävitseen: silmät, hampaat ja suumalon. Onko\nahvenella hampaat? Tällä kuitenkin on, valkoinen hohtava rivi, takana\nvälkkyy pari kullan keltaista. Kultakruunuissako se kulkee? Merkillinen\nahven.\n\nKohta varmaan se puraisee pyrstön latvaan, koska niin odottavasti\nkutkuttaa. No, puraisisi jo! Ei, yhdellä tempauksella käännähdys ympäri\nja tunnustelua mudan lävitse huuliparit vastakkain. He nuuskivat kauan\nmustaa mujua. Se kirkastuu ja lämpenee. Kalaruumis, jopa pyrstökin\nlämpenee, liikkuu, sykähtelee.\n\nTämä on hassua, peräti luvatonta. Ei nyt ole kutuaika, eivät he ole\noikeita kaloja eikä kala osaa ajatella, tällaisia ei kuitenkaan.\n\nPois, pakoon! Syöksähdys sivuun, riipaisuja ylöspäin. On helpompaa\njo hengittää, ruumis liukuu keveämmin, vesikin jo huuhtelee selkää.\nMutta kultakruunuinen seuraa varjona vanavedessä. He kohoavat kahtena\nkiitävänä kuulana valon kajoa kohti keveämpiin vesikerrostumiin.\n\nSe on taas uinut kiinni, viiltelee vettä ja väläyttelee värejään.\nKiihkoisa kilpauinti alkaa jälleen. Hyppäisiköhän se perässä, jos\npoukahtaisi ilmaan? Päivä jo välkkyy sinertävän vesiakkunan lävitse ja\naurinko vetää punaisena tulipallona. Vielä syli, puoli, nyt hyppäys\nveden pinnassa.\n\nPitäisi kai pudota takaisin veteen? Kuitenkaan ei kuulu moiskausta.\nOlisipa somaa, ellei putoaisi lampeen enää ollenkaan. Miten keveältä\nuiminen nyt tuntuu. Sehän on leijaamista, suoraa kohoamista aurinkoon\npäin. Muita leijaajia kiitelee ympärillä, hopeaa ja kultaa välkähtelee\nniiden kupeista.\n\nEivät ne olekaan kaloja, siipisivuisia perhosia, mitä lienevät.\nEiväthän kalat voi ilmassa uida. Voinhan itsekin, ehkä en olekaan enää\nkala.\n\nSuuret kullankeltaiset perhonsiivet välkähtävät vähän ulompana. Siinäpä\nse, kultakruunukin jälleen. Riemu tempaisee altapäin kuin tuuli ja\nkohottaa kiitäjät ylemmäksi korkeuksiin. Ei ollenkaan tarvitse enää\nlentää, leijailee vain. Niin he kohoavat siivenkärjet toisiaan sipoen.\nUskaltaa katsellakin jo. Alhaalla vihertää metsä ja kukkaisa niitty,\nsinisenä, keltaisena.\n\nVauhdin liuku vetää, aurinko lienee lähempänä, ehkä sekin jo vetää.\nPysyisiköhän kultasiipinen mukana, jos suunta kävisi suoraan aurinkoon?\nMitäpä jos koettaisi, kuinka sitä muuten tietää.\n\nNiin he kohoavat jälleen. Maa on häipynyt näköpiiristä, taivas lienee\njo lähempänä. Kultasiipi ei ole jäänyt eikä tavoittanut. Miten käynee,\nennenkuin ollaan auringossa asti?\n\nJuovuttava tuulenpuuska puhaltaa perhot soikulapalhoiksi ja tempaa\nheidät valtoihinsa. Kahtena nuolena he etenevät valomerta pitkin.\nAjaja kiitänee hituisen nopeammin, se lähenee, lähenee. Ei löydy\npaikkaa, minne sen edellä piiloutuisi, vain valon säteilyä huimaavassa\nkorkeudessa.\n\nSe saavuttaa, jo koskettaa. He eivät ole enää ihmisiä, eivät\nkaloja eivätkä perhoja, vain kaksi suutelevaa elopisaraa avaruuden\näärettömässä valomeressä. Eivät he ole enää edes kaksi, vaan yksi. He\novat hehkuneet, sulaneet ja — rauenneet.\n\nHelena herää todellisuustajuun kuumeisena, väsyneenä. Hänen muistiinsa\nkertautuvat äskeiset, kertautuvat entiset. Näinkö yhä palan, niin\nunessa kuin elämässä, näinkö vielä kuolemassa? Parempi on naida kuin\npalaa. Olen nainut Ja kuitenkin palan. Mikä olen? Missä liikunkaan?\n\nTuttu huone, tuttu vuode. Satojen unettomien öiden sanattomat\ntodistajat. Astioita lattialla, lääkkeitä pöydällä ja kärpäspaperi\nkatossa mustanaan pirisevää tuskaa.\n\nJoku kuolee tästä talosta tänään tai huomenna, niin on unessa selvästi\nilmoitettu.\n\nSe on jo koko talonväelle ilmoitettu. Kuolevalle haetaan pappia. Onko\nvaari sairastunut ja tullut jo niin huonoksi?\n\nMitä! Kenelle pappia? Minulle sitä haetaan! Kuolenko tänään? Herra\narmahtakoon! Minäkö tänään tästä talosta kuolen?\n\n\n\n\n\n2.\n\n\nPitäisi nousta jo, Nestori tuntee sen ruumiissaan. Kohta äijä tulee ja\nnärisee. Saakeli, minkälaiseksi orjaksi ihmisen pentu on luotu tähän\nvaivaiseen maailmaan! Kärpäset pirraavat ja päivä pistää. Vieläpä tässä\nhyvääkin herkkua kuin tällaista makaamista, eikä sitäkään pidä saada\ntarpeekseen. Mitä enemmän tätä ajattelee, sitä enemmän se jurnuttaa. Ja\nvaikka ei ajattelisikaan, niin kuitenkin jurnuttaa.\n\nNiinkuin äskeinen kärryjen rasvaaminenkin. Mihin nyt semmoinen hoppu\nja kiire? Ja olisi kai sen yhden papin kyydinnyt rasvaamattomillakin\nrattailla, jos oli niin kiire. Tai olisi äijä itse rasvannut, eipä\nhän juuri heinätöissä selkäänsä katkaise. Päiväläinen se työnnetään\nruokatunnillakin joka paikkaan ja sillä välin puuro jäähtyy ja voisilmä\njuoksee huut’hemmettiin.\n\nVoisilmäkö, mitä sanoinkaan? Miten olematon silmä mihinkään juoksee?\nVoitako päiväläisen puuronsilmään? Ennemmin kai tämä naimaton para\njuoksettaisi omat herasilmänsä ulos kuopistaan. Emännän vaalissa\nvarmaankin tuli tänne, toiselle saivarennylkijälle. Älä nuolaise\nkesken aikojaan. Entinen ei ole vielä kuollut, eikä tiedä, tokko hevin\nkuoleekaan. Itse ikäsi puolesta joutaisit, ja muutenkin, marto luuska.\n\nNestorin pitäisi nousta edes sen verran, että väistäisi päivän\nkipeimmästä helotuksesta katveen puoleen, mutta kun ei saa irti\nmahaa eikä nokkaa. Niinkuin joku niskasta painaisi kuonoa siihen\nkaikenhajuisilla laskivesillä höystettyyn pihaketoon. Hän koettaa\nsaada ajatuksen juonesta kiinni, mitä tuumiskeli papista ja kärryjen\nrasvaamisesta, ei saa, päätä huiputtaa.\n\nHuiputtaa... huiputtaa niin, saakeli sitäkin, mitä mä sanoinkaan. Niin\nno, jokainen huiputtaa. Pappi huiputtaa ja lukkari huiputtaa. Ja akka,\njokainen akka huiputtaa niin paljon kuin osaa ja kerkiää, kuolee eikä\nkuole kuitenkaan, on se ennenkin nähty.\n\nTästä narusta vetäen Nestori saa esiin oman akkansa, josta ei aivan\nvähillä eroon pääsekään.\n\nSiinä se on minulla eläväinen, jumalanluoma. Missä nytkin lienee\njokirannassa pyykkiä lutraamassa ja laiskoille puulaakin miehille\nhäntäänsä lieruttamassa. Niitä pitääkin vetelehtiä niityn alla pitkin\nkesää, äijä äijän perään lontii ja lontii. Ja tästä sitten maksetaan\npuulaakin puolesta hyvät viikkorahat.\n\nTukkilaisten koiruuksia ajatellessaan käärmeentyy Nestori yhä enemmän.\n\nPuulaakin miehet ovat luvattomilla vesillä kalastaneet, siitä laulaa\nkoko kyläkunta. Tietää Nestori sen itsekin, ettei Kalle-poika, lähinnä\nvanhimmainen, ole hänen omansa, se on joen tuomaa, puulaakin peruja,\nkuka menee takaamaan, vaikka olisi koko puulaakin osuustoimintaa.\nSenvuoksi Nestori vihaa tätä saastaista sakkia, ei ole joelle lähtenyt\neikä milloinkaan lähde, pirulaisten joukkoon.\n\nTästä asiasta ei enää ole pahaa haittaa. Hän on keksinyt sellaisen\nvastamyrkyn, ettei russakka nouse sänkyyn. Kun sopivaan aikaan laskee,\nniin eivät vilkaisekaan, haistavat nuo haaskat toki senverran. Niinkuin\nvene vesilastissa, ei nouse kokka eikä keiku peräpuoli, kuinkas\ntällainen alus laiskalle varkaalle kelpaisi.\n\nNestoria naurattaa keksintönsä. Hän on saamaisillaan sen johdosta\nkutkuttavan ajatuksen päästä kiinni, mutta juuri sillä hetkellä pieni\neläväinen nipistää vatsanahkaa kuin naskalilla pistäisi. Hän kahmaisee\nkiivaasti paidanaukosta vyön alta ja saa sen kiinni.\n\nSe on vain keltiäinen, viheliäinen, niin pieni, että tuskin pysyy\npeukalon ja etusormen välissä. Mistä voimasta lykkää kuitenkin\nnoin tulenpolttavan myrkyn? Nestori ei heti jaksa keksiä, mitä\ntuolle pahuukselle tekisikään. Liian juhlallista olisi nousta sitä\nvoimatoimenpitein mestaamaan. Hän miettii, keksiipä vihdoin oikein\nhyvän keinon.\n\nHän pitää sitä edelleen hyppysissään ja syljeskelee rautamon leveälle\nlehdelle järven, jonka keskelle jää pieni saari. Sinne putosi\nsyntipukki, valtameren saarelle, niinkuin ennen muinoin pudotettiin\nmaailman suurin Anttiristus, se Napoleoni! Ruittaa vielä tulenpolttavaa\nmyrkkyäsi ristityn ihmisen mahanahkaan, saakelin saksanpukki! Miten\ntuollaisesta neulanpiikistä lähteekin niin paljon, sen ihmeen alta ei\nirti pääse. Ja kun vielä jää sätkivät kuoretkin.\n\nKeltiäinen aikoo kahlata ylitse. Turhaan räpistelet! Hän syljeskelee\nlisää, pienentää saarta. Ongi, mitä ongit, etpä kuitenkaan enää\nruiskauttele!\n\nSaatuaan elinkautisensa näin varmaan korjuun Nestori jälleen\nmietteissään juontuu omaan akkaansa, jolla hänen käsityksensä mukaan on\nenemmän tai vähemmän näitä samoja myrkkykeltiäisen ominaisuuksia.\n\nJa kengät tälle pitäisi pyhäksi puolipohjauttaa, kun kirkkoon mukamas.\nMitä kissat kirkossa, pois sieltä suntio koiratkin ajaa.\n\nHän sohii heinänkorrella napoleoniaan, joka urvakkaana jälleen\nmielittelee meren yli päästäkseen.\n\nMielellään kai Jänis-suutari akan kengät puolipohjaisi, korot korjaisi\nja naulatkin raspiaisi, hyvää maksua vastaan vielä pulituurilakkaa\nkupeisiin vetäisi, kyllä minä sen uskon. Mutta siitä ei tule asiaa,\nhyvä naaraskeltiäinen. Älä luule, että täällä ollaan niin huiputeltavia\nja peukalo ympäri kääräistäviä. Vai vielä puleerattavaksi! Entäpä ei\nkorjata ollenkaan, annetaan olla kupeet auki, varpaalliset puhki,\ntalvellakin.\n\nValtameri on pahasti kuivahtanut ja keltiäinen jälleen karkauspuuhissa.\nSuuri sylkymossaus putoaa heikolle puolelle.\n\nSittenpä on saakeli, ellet lakkaa nostelemasta koipiasi Kummalleko se\nlienee tarkoitettu? Kummallekin, akkaa hän ajattelee, mutta keltiäistä\nhoitelee siinä sivussa. Hän päättää itse korjata kengät, vanhasta\npieksun pohjasta lätkäyttää puolipohjat ja pikeämättömällä langalla\nkurnaisee kylkipaikan. Nosteleeko vielä sittenkin hameitaan, että\nkintut vilkahtelisivat.\n\nItsepäisesti pyöriskelevä keltiäinen on pahasti ymmällä viisaan\narvoituksensa edessä. Se yrittää nopeasti kipertyä selkäänsä härnäävään\nheinänkorteenkin, mutta saa sen johdosta toisella heinällä näpsäyksiä\nkuonoonsa. Helppoa kai sinun sieltä olisi nousta, Jaakopin tikapuita\ntaivaaseen! Olisit pitänyt myrkyt rakossasi, mikäpä olisikaan nyt\nheinäturpeessa makaillessasi!\n\nMutta Nestorilla itsellään ei totisesti olisi enää makailemisen varaa.\nJo pitäisi nousta, jos vain saisi mahansa irti, mutta kun ei saa, niin\nei saa. Puolustellakin tätä toki vielä saattaa.\n\nMenkööt omaruokaiset edellä, laiskemmin tekevät, aina. Entäs kärryjen\nrasvaus päivällisaikana? Siitäpä jälleen ajatusvarsat karkaavat kauaksi\nluvattomaan heinikkoon.\n\nKuinka emäntäkin sairastamaan, kuolemantautia keskellä parasta\nheinäaikaa? No sittenpä lautamiehen ei tarvitse hänelle enää kenkiä\npuolipohjauttaa, kerran vain kustantaa sänkyyn papit ja ripit. Ripit\nhän tarvinnee, tämäkin ihmisparka. Kenenkäpä nutussa ei pölyä liene,\njos päivää vasten ruvetaan kopistelemaan. Ikuinen rangaistus on\nedessäsi, emäntäparka, kiehuva valtameri ja Sant-Helena. Ellei pappi\nehdi hätiin ja pelasta sieluasi tulihelvetistä. Näpsä temppu ja vähästä\nriippuvainen, jos on, tiedä häntä?\n\nMihin se myrkynkipene nyt hävisi? Meri on ja saari, mutta napoleonia\nei näy missään. Selitys löytyy pian. Heinänkorsi on kaatunut\nvangitsevaisten vetten ylitse ja rangaistusvanki on hävinnyt\ntipotiehensä. Jopa myrkyt lykkäsi!\n\nJo vihdoin Nestorin itsensäkin pitäisi hävitä. Jos nousisi ja\nlähtisi vähin äänin kuin keltiäinen saareltaan, pääsisi vielä ehkä\nipoiltikseen. Ei pääse, koska miettii ja jahnaa saamatta itseään irti\nmaasta. Ovi käy ja lautamies astuu pihamaalle.\n\n— Aiotko pitää rokulia iltapäivän?\n\nHylky, miten häijysti sanoi! Nestoria korpeaa lautamiehen piikikkäät\nsanat, koko iltapäivänä hän ei saa niitä mielestään. Rokulia,\nkuka tässä on pitänyt rokulia? Olisi pitänyt kysäistä selvällä\nsuomenkielellä.\n\nOmaruokaiset ja apumuijat makailevat vielä ladolla.\n\n— Töihin, akat! Vai aiotteko pitää rokulia koko iltapäivän!\n\nJestas sitä ääntä. Se on hyvääkin pehtooria ollakseen, mokomakin...\nAkat pääsevät ulommaksi. Heillä on hauskaa suihkaistavaa niin yhdellä\nkuin toisella.\n\n\n\n\n3\n\n\nSairas on tyyntynyt, nukkunut hiukan ja herännyt jälleen. Hänellä\non nyt selvä hetki, miten pitkä tai lyhyt, sitä on vaikea ennakolta\ntietää. Se on kuin päivänsäde seinällä, saattaa säilyä, yhtä helposti\npeittyä, riippuen siitä lähestyykö pilvi vai onko kirkasta. Tätä ei\ntiedä sängystä katsoen.\n\nHänen pitäisi nyt selvänä hetkenään ennakolta keriä elämänsä sekaista\nlankavyyhtiä. Myöhäistä se sitten on, kun pappi tulee. Joko lienee\nmatkalla? Kun löytäisi oikean pään, ehkäpä lanka siitä vähitellen\nalkaisi juosta. Mitähän, jos yrittäisi alkupäästä, niin alkupäästä\ntodella tällaista vyyhtiä lienee alettavakin. Niinpä tehtaan vyyhditkin\ntavallisesti aloitetaan. Hän ei tiedä, onko elämänlangalla mitään\nyhteyttä tehtaan pumpulilangan kanssa, kuitenkin hän etsii nyt\nalkupäätä vyyhdin keskeltä, koska on saanut siitä ajatuksesta kiinni.\n\nHän ei pääse kuin kahdeksantoisvuotiaaseen saakka, jääköön loppu.\nHän on orpotyttö, äidin kuoleman jälkeen, vielä vuosia holhouksen\nalainen. Toisena holhoojana on oma isä, toisena Niemelän lautamies.\nHe keskustelevat keskenään holhokkinsa tulevaisuudesta ja päättävät\nyksimielisesti, että hänet on naitettava, ennenkuin joutuu lailliseen\nikään. Naittajaksi ryhtyy isä, ottajaakaan ei tarvitse toisesta\npitäjästä etsiä, siksi lupautuu holhoojasetä, Niemelän lautamies.\nAsia on päätetty, kuulutusta vajaa. Mutta tyttö ei halua. Etkö halua?\nSuureen taloon lautamiehen emännäksi!\n\nHelena ei voi kyllin vakuuttavasti selittää, ettei rakasta\nholhoojaansa, lautamiestä. Rakasta! Mitä höpiset? Luuletko, tyttöparka,\nettä tavallinen talonpoikainen ihminen kerkiää sellaisiin höperyyksiin?\nEnon viisas emäntäkin jo mokomalla päähänpistolla nauraa. — Keität,\nhoidat muut taloushommat ja synnytät lapsia, se on tehtäväsi Niemelän\nlautamiehen emäntänä. Jätä herraskaisille rakastelemisen narripelit!\nMaininta Haukimäen Nikosta, joka viime talvena on Amerikkaan lähtenyt,\npahentaa vain asiaa, mikä kypsyy hirvittävän nopeasti sen jälkeen, kun\nenon emäntä on tarttunut ohjaksiin. Tuskinpa kuulutus miehiltä olisi\nniin pian joutunutkaan.\n\nLieneekö hän ollut täydessä ymmärryksessä edes silloinkaan, kun asia\nlopullisesti lukkoon lyötiin. Käynti pappilassa Niemelän oriilla,\ntoinen käynti uudelleen kolmen viikon jälkeen, ovat jälkeenpäin\nmuistellen kuin unen näköä. Mutta Luotolan Helena on nyt se, mistä\nviime viikkoina on paljon puhuttu, Niemelän lautamiehen emäntä. Asia on\nmennyt täydelliseen umpisolmuun toisten toimittamana, melkeinpä niin,\nettei asianomainen itse ole sitä huomannutkaan.\n\nSydän jyskää, veri kiehuu. Kerinpuut alkavat hyristää, lanka kuumenee.\nHän pidättelee sitä, muuten täytyisi alkaa alusta, ja siihen ei hänellä\nole varaa.\n\nHelena on nyt uudessa paikassa taloustehtäviä hoitamassa, ei tyttärenä\neikä piikana, vaan emäntänä ja vaimona, joka ei aavista asemansa\nvelvoituksia. Vihkiminen ei ole antanut mitään lisävalaistusta, hän on\nsama pelokas ja kokematon tyttö tänään Niemelässä kuin eilen Luotolassa\ntietämättä vielä, mitä avioliitto tylyn, hillittömän ikämiehen vaimona\nkahdeksantoistavuotiaalle merkitsee. Se on orjuutta pahempaa, ruumiin\nraiskaus, sielun kuolema, hukkuvan toivoton hätähuuto syksyisellä\nulapalla, josta ääni ei kanna mihinkään rantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSairas kiihtyy eikä pysty enää hallitsemaan kerinpuitaan. Ne vilistävät\nviheltäen, lanka juoksee tikkujen ylitse. Se ei olekaan enää\npellavainen kudontalanka, vaan kuumasta ahjosta juokseva rautalanka,\ntulenkarvainen.\n\nSe hehkuu ja laajenee. Se on virta, joka nousee ja laskee, miten vain,\nminne vain. Nyt se on jo tulviva joki; punaista vettä hulveillaan.\nYlhäältä maantiesillan alta syöksyy tukkeja, massoja, suuria tiilikiviä\nja pitkiä rautanauloja. Kummallinen vesi, joka kaikkea kannattaa. Se on\nlähtenyt ehkä teurastushuoneesta ja juoksee Punaiseen mereen!\n\nSinne se katosi, putosi, koska ei enää mitään näy. Näkyypä,\nrannalle rakennetaan taloa. Rakentajat ovat tuttua väkeä: isä,\ntäti, holhoojasetä, pappikin mustatakkisena liperit kaulassa. Mitä\ntaloa te näin kovalla kiireellä rakennatte? Odota vähän aikaa, niin\nnäet! Hänelle naurahdellaan. Kukaan ei tahdo eikä jouda lähemmin\nselittelemään, touhuavat vain kovasti kirveineen ja naulausvasaroineen.\n\nHän ei haluaisi enää katsella heidän rakennustaan. Siitä nähtävästi\ntulee koirankoppi, markkinahäkki, jossa sutta tai karhua kuljetetaan.\nEhkä he ovat asettaneet sen alle vanhat kärrynpyörät. Hän kyyristyy\nkatsomaan. Sinä hetkenä monet tukevat kädet tarttuvat häneen ja\ntyöntävät hänet pienestä luukusta sisään. Enon emännän ilkamoiva ääni\nkuuluu: Kas niin, älä pyristelekään enää, luukku on lukossa! Toinen,\npapillinen ääni täydentää: Lisääntykää ja täyttäkää maa!\n\nKenelle he puhuivat? Hän katselee ympärilleen, mutta ei huomaa enää\nketään. Minutko he vangitsivat? Hän käväisee hätäisesti kaikki ovet ja\nluukut. Jokainen niistä on kiinni, edessä puomi, lukko tai salpa.\n\nMutta vieläkään ei hän tahdo käsittää, mitä tämä merkitsee. Olenko minä\nse peto, jota varten tätä häkkiä niin tulisella kiireellä rakennettiin?\nMitä pahaa olen tehnyt? Älä pyristele enää! Lisääntykää ja täyttäkää\nmaa! Kenelle se oli tarkoitettu?\n\nMeille kahdelle! Se rävähtää jostakin ylhäältä päin, ilkeästi pintaa\nkarmien kuin harakan nauru. Pienestä kattoluukusta irvistää karvainen\napinanpää. Vanki kyyristyy kauhistuen etäisimpään nurkkaan. Missä hän\naikaisemmin on nähnyt tuon ruman pään?\n\nTämä ei voi olla totta! Avatkaa luukku, päästäkää ulos! En tahdo, en\njaksa ruveta elämään häkkikopissa, apinan kanssa!\n\nEi kukaan kuule eikä vastaa. Apina pudottautuu alas, kiirehtimättä\nnaureskellen, karvaisia käpäliään hieroskellen. Se lähenee.\nHän pakenee. Se ajaa takaa pienessä häkissä nurkasta nurkkaan.\nEpätoivoisena hän helistelee moneen kertaan koeteltuja lukkoja ja\nluukkusalpoja, jos kuitenkin tapahtuisi pelastuksen ihme ja jokin\nniistä aukeaisi.\n\nMutta sitten hän muistaa kertomuksen jalopeurasta ja miehestä. Hän\npysähtyy ja kääntyy katsomaan petoa silmiin.\n\n— Älkää peloittako enää enempää, päästäkää minut pois! — Sinutko pois,\noletko hullu! — Vaikka hullukin, kunhan päästätte vain pois! Apina\nnauraa keltaisten hampaittensa takaa, mutta vanki jo kimpaantuu: — Minä\ntahdon päästä pois! Olen toki vapaa ihminen!\n\nApina nauraa niin karmivan ilkeästi kuin lasinpalasia jauhaisi vanhalla\nkahvimyllyllä.\n\n— Olet vapaa. Katso kattoon! Joko huomaat, miksi tätä laivaa\nnimitetään? — Avioliitto! — Aivan niin, lintuseni, selvillä\nlatinalaisilla puustaveilla. —Tämä on kauheata! En tahdo tätä, en\nmillään hinnalla, en, en... — Minäpä tahdon. Mitä varten sinut olisin\nottanut, ellen tahtoisi. — Oletteko peto! En rakasta teitä. — Se on\nsinun asiasi, mutta älä siitä koko maailmalle huuda. Nyt suuta poikki,\ntaikka...\n\nApina ajaa häntä jälleen häkin nurkasta nurkkaan leveä suu huohottaen,\nsilmissä verestävän himokas kiilto. Hän kompastuu, peto saavuttaa,\nrepii, raatelee. — Tappakaa kerrassaan! — Entä jos tapankin, ei kukaan\nperään kysy, jos taitavasti tapan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelena herää. Onko hän taas nukahtanut ja nähnyt pahaa unta? Missä\nlanka ja vyyhdinpuut? Tuolla, juoksee jälleen tasaisesti, vähän vain\ntäytyy pidättää. Hän on iloissaan, ettei sen syvemmin ja kauempaa\nnukahtanut. Entä uni? Ei se aivan näin tapahtunut, mutta eipä juuri\ntoisinkaan. Lautamies oli humalassa ja pahapäinen, lukkosi oven,\nuhkasi, raiskasi. Onneksi kaikki unessa meni niin nopeasti ohitse.\n\nHän tahtoisi nukahtaa vielä edelleen, jos sillä tavoin pääsisi pari\npahaa vuotta eteenpäin.\n\nKätilö ei tahdo näyttää lasta hänelle, niinkuin hän ei jo siitä\naavistaisi, ettei se ole tavallinen, hän on vaistoillut sitä jo\nmuutenkin. Kun kätilö monen vaatimisen jälkeen viimein tuo sen\nnäkyviin, ei siinä olekaan mitään uutta. Tuijottavat eläimen silmät,\nlättänenä, juuri tuon näköisenä hän on katsellut sitä monet kerrat\nunissaan, viallisena sammakkona, tuijottavana vasikan päänä, monena\nonnettomana oliona, lapsiraukkaansa.\n\nSe kuolee ensimmäisellä kuukaudellaan. Hän päättää, ettei tahdo enää\ntoista. Vastakeinot on keksittävä, millaiset tahansa. Painukoon elämä\nikuisiin syvyyksiin, vaikka ennemmin sammukoon, kerrassaan.\n\nMistäpä hän, nuori kokematon vaimoparka tietäisi, mitä monet viisaammat\ntietävät, mutta kun hän ankarasti pohtii ja ajattelee, niin hän omia\nteitään kulkien johtuu vaistonsa opastamana samaan. Hän pidättelee\nja ohjailee elinjuoksujaan, olkoon se syntiä tai mitä tahansa.\nVähitellen hän tulee niin taitavaksi, että ohjailee tuota hyökkäilevää\nväkivallan tekijääkin, keksii hänen heikoimmat kohtansa ja pelastautuu\nviekkaudella. Toisinaan kuitenkin peto pääsee irti, silloin ei auta\nmikään. Ainoana turvatienä on sisäinen vetäytyminen kuin simpukan pako.\nOnnistuminen antaa uutta voimaa ja intoa. Näin hän säilyy kuukaudesta\nkuukauteen, jopa vuodesta vuoteen.\n\nVäsyttää. Hän tahtoisi muutenkin jälleen nukahtaa. Miten käy kerimisen,\npääseekö hän eteenpäin enää ollenkaan? Levähdettävä kuitenkin on. Hän\nsulkee silmänsä hetkeksi vain.\n\nLanka juoksee näinkin, sepä omituista. Jos hän puristaisi, niin se\nkatkeaisi. Hän ei voi puristaa, eipä liioin voi avata silmiäänkään,\njuoskoon onnellaan.\n\nHän on tiedottomasti varautunut tätä tapahtumaa varten pitkän aikaa.\nVoimaa on latautunut sieluun, ruumiinkin herskyviin kudoksiin. Hän\nsuojaa ja pidättelee sitä taitavasti, ottaisi vain, ei antaisi\nmilloinkaan kuten saituri ahnehtiessaan. Mistä tämä elämänjano ja\nahneuden vimma? Jotakin on ilmoitettu, jollakin ihmeellisellä tavalla,\nmuulla tavoin hän ei osaa sitä itselleen selittää. Hän janoo kesää kuin\ntalvinen oras tai umppuun kätkeytynyt lehdensilmu.\n\nSe tulee, lämmin keskikesän iltapäivä. Hän on lähtenyt ostoksille\nLampisen kauppaan. Hänellä on hyvää aikaa, illallinen on valmis ja\niltalypsyyn pari tuntia. Hän astuskelee hiekkaista tietä avojaloin,\nvaatetus on puolinainen ja keveä, ei liinaa edes päässä.\n\nSisäinen olotila on melkeinpä yhtä kepeätuntuinen. Kevätpuoli on ollut\nerittäin lämmin ja suotuisa. Hän on muokannut tavallista suuremman\nkasvitarhamaan ja istuttanut sen kosteauhoiseen multaan kaalia, sipulia\nja hyötymansikoita. Koivupuistikkoakin hän on siivoillut, vispilöitä\ntehnyt, uinut joka päivä, ja leppoisasti hierovasta vedestä noustuaan\njälleen syleillyt aurinkoa avoimin käsivarsin. Sisäiseksi riemukseen\nhän on tullut toteamaan, miten paljon ihanuutta kesäinen luonto voi\ntarjota sellaisellekin ihmispoloiselle, joka parhaintaan on vajaa,\nhänellepä ehkä liiatenkin.\n\nNiinkuin nyt vielä tämäkin, ylimääräinen huvimatka. Hän kävelee\npyöränraidetta, joka on alemmaksi painunut, hypähtää sieltä vaihteeksi\nkeskitielle, missä jalkaterä uppoaa hauskasti lämpöiseen santaan.\nHän ei voi kauan kävellä siinäkään, sillä ojanpientareella kasvavia\npunavalkoisia kissankäpälän töppänöitä on mentävä kädestä ottaen\ntervehtimään. Muutamia meheviä mesimansikoitakin hän sillä käynnillään\nlöytää ojamättään kätköistä.\n\nVähäisellä notkomaalla on tuoreen nevailman tuntu. Kaksi rehevää\nmuuraimen hillaa on uskaltautunut ojan reunaan saakka ylvästellen,\navopäin. Saavat hengellään maksaa rohkeutensa. Ehkä se lienee muuraimen\nkannalta katsottuna varsin mieluisa matkan pää. Etäämpänä nevamättäillä\nvilkuttelee toisia. Hän on kahden vaiheella, eipä kuitenkaan viitsi\nlähteä nevaa harppimaan.\n\nMutta pienen kiehuvasilmäisen ojalähteen kiusausta ei kukaan jaksaisi\nvastustaa. Sen laidalla on käpristynyt tuohilippi. Kuinka moni kulkija\nsillä lieneekään jo janoansa sammuttanut. Yhtä moni tahi useampi on\njuonut ojanpohjalla käsiensä varassa maaten. Niinpä hänkin tällä kertaa\njuo.\n\nSe ei ole varsin helppoa, mutta sitä hauskempaa. Tuntuu kuin\nojanpohjalla virtaileva lähdevesi kutkuttaisi lämmintä ihoa, ehkäpä\nse hieman kosketteleekin varpaisiin ja polviin ja puseroavautumasta\nluvattomasti kurkisteleviin rintapäihin. Sisällä, suusta alkaen kulkee\ntoinen vesisuoni. Sen tie lienee vieläkin mutkallisempi. Monilla\ntahoilla tuntuu sen kylmältä vaikuttava sytkähtely.\n\nHän on juonut kyllikseen ja hyvän kulauksen vielä sen jälkeen. Jo\npitäisi nousta, mutta valkoisia hiekkakiteitä poreileva lähteenpohja\nvetää puoleensa väkevästi. Ne ovat kuin hopeakiteitä. Mistähän asti\nvesi niitä kiehittänee? Ja mistähän asti itse vesi tulee ja minne\nkatoaa? Mitä kauemmin lähdettä katselee, sitä ihmeellisemmältä se\nnäyttää. Se ei olekaan enää lähdesilmäke, vaan sykkivä elosilmä, joka\nkeittää elopuuroa välkkyvistä hopearyyneistä.\n\nVäristys lyö hänen lävitseen. Ehkä hän on juonut liian paljon kylmää\nvettä tai maannut liian kauan virtaavan vesisuonen kohdalla. Tai ehkäpä\nhän itse on hopeapisaroita kumpuileva elolähde.\n\nMitä noin hulluja kuvittelee. Hän hypähtää ylös maantielle ja jatkaa\nmatkaansa ripeästi. Näin hän aikoo yhteen menoon kauppapuotiin saakka,\nse on jo tuolla vähäisten mäkikukkuloiden takana. Hän menisikin jo\nvarmasti, ellei ensimmäisessä mäenrinteessä kasvaisi valkoapilaita.\nKoko penger tuoksuu valkoisenaan, kuin kukitettu sängynpeitto olisi\nheitetty siihen tuulettumaan. Hän heittäytyy viereen pitkälleen,\nnyhtäisee pari kukkaa nenään kuin lapsena ennen.\n\nTuuli suhisee haapapuissa, aurinko lämmittää, koko maailma tuoksuu\nkukkivalta valkoapilaalta. Läheisellä hakamaalla kilkahtelee\ntiukuääninen vasikankello, laakson takana mäkimaalla tillaa virkeä\npaimen, palokärki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän, kuuntelija ei ole enää Niemelän emäntä, jolla on yrmeä mies ja\npaljon taloushuolia, Luotolan nuori Helena hän on, keväällä ripille\npäässyt, huolia ei minkäänlaisia. Askel on kepeä, elämä hymyää kuin\nauringonterä. Hänellä ei ole paljon tehtäviä, juuri sen verran, että\nmieli virkeän pysyy. Hän käy karjassa, marjassa, kalassa miesten kanssa\nponttuunilautoilla saakka tukkilaisille voita ja viiliä myymässä.\n\nLaulellen hän soutelee suuren selän ylitse Kallioluodon kupeelle,\njossa on heidän vakinainen ankkuroimispaikkansa. Tukkipoikain laulu\njuoksee vastaan vihuriväreistä selkää pitkin. Muutamat sanovat heidän\nlaulelevan ruokottomuuksia. Helena ei ole sellaisia kuullut, hän voi\nrehellisesti vakuuttaa tätä äidilleen, tuttuja piirileikkilauluja vain:\nVäki tuli saaresta... Soutelin soutelin kultani kanssa... Ma istun\nvuoteen reunalla sinua muistellen...surunvoittoisesti kuin yksinäisen\nheinäsorsan siivellä aallonharjaa voidellen.\n\nHelena ei vilkaise taakseen, soutaa vain laulua kohden. Veneen\nperäkokka suuntautuu nuottakotaan, joka sadan vedon jälkeen on jälleen\npaljon pienempi. Ennenkuin hän ehtii lautoille saakka, näyttää siltä\nkuin harmaa torkkuva kissa kehräisi silmät rakosellaan rantakivellä.\n\nVene kolahtaa ensimmäisille tukkipuille. Neljä, kuusi, kymmenenkin\nkättä on veneen laitaan tarttumassa. He vetävät sen ponttuunisillalle\nlasteineen kaikkineen. Siinä on heillä nyt kauppapuoti, kauppias\nairoineen istuu tavaroittensa keskellä.\n\nKauppa käy tinkimättä, kaupantekiäisiäkin tarjotaan, ostajien puolelta,\nyksi uistinhaukea, toinen pajupilliä tai koreaksi kirjailtua keppiä.\nHän hyväilee heidän hevostaan tai tarkastelee majaa. Kerran hän keksii\npöydäksi käännetyn saavin pohjalta hajanaisen kuvakirjan, pelikortit,\ntietää hän jo niin paljon, kysäisee kuitenkin, kenenkä ne ovat ja mitä\nniiltä tehdään. Kukaan miehistä ei vastaa, naureskelevat vain.\n\nJokainen on saanut piimää ja voita. Kauppamiehen olisi jo aika lähteä.\nHän aikoo, mutta veneen kokkaketjussa on monta kättä kiinni. Minne\ntytöllä semmoinen kiire? Sen harvan kerran kun enkelin kuvan täällä\nnäemme. Tälläkään viikolla ei muut kuin Lomma-Ville, akkansa kerran\nunissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSoittajapoika hakee majasta hanurin ja näppäilee valssia: Hiljaa\njuuri kuin lammen laine... Sävelet etenevät vesivaapsiaisina järven\npintaa. Mutta sitten venyvät palkeet mahdottoman pitkälle, koko\nsoittimen sivu on kuin lainehtivaa järvenselkää. Soittajan sormet\ntapailevat näppäimiä. Sitten se remahtaa, rävähtää kuin kapallisen\nherneitä kaataisi seulaan. Nuori pitkä mies hypähtää luo, hän on\nsama mustasilmäinen, kähärätukkainen, joka kirjokepin antoi. Melkein\nsyliinsä nykäisten hän lennättää pienelle lavalle, missä hevonen\nkiertää puomipuuta.\n\nSe on Kattilamäen poikain polkkaa. Helena on ennenkin sitä jo\ntanssinut. Mutta ennen ei ole menty niin hurjasti kuin nyt. Lava\nhetkuu, poika notkuu. Hevonen katselee pyörein silmin, miehet\nnaurusuulla. Soitto kiihtyy, piiri pienentyy. Päätä huimaa, silmissä\nvälisee: sininen vesi, ruskeat saapasvarret, välkkyvät kellonperät ja\nsilmiä silmien jälkeen, miesten, hevosen, mutta ylempänä varsin lähellä\ntummina hehkuvat mustat silmät kähäräisen tukan alta.\n\nSoitto raukenee ja väkevä poika kantaa hänet veneeseen. Hän on sulkenut\nsilmänsä, päätä niin huimaa. Nyt vene liukuu järvelle. Soittaja\nvenyttää jälleen surumielistä valssiaan ja pojat vilkuttelevat.\nKähärätukkainen poika istuu airoissa, melkein alasti.\n\nHän soutaa väkevästi, veneen kokka kohahtelee, laidat rytkyvät.\nSoitto seuraa heitä, kovemmin, hiljaisemmin, tuulenvire ajaa sitä\nhankamyötäiseen. Hänen pitäisi moittia hullua poikaa, sellaista tekee\nja tuollaisena lähtee. Luuleeko hän, ettei Helena jaksaisi kotirantaan\nsoutaa. Ja mihin hän itse täällä joutuukaan alastomana, ei meidän vene\njouda tuuliajoille. Helenan pitäisi sanoa nämä ajatukset ääneen, koska\npoika ei muutoin näy ymmärtävän. Mutta hän ei tiedä, miten sanoisi ja\nmitä sitten sanoisi jos poika ryhtyisi vastaan väittelemään.\n\nParempi on, ettei sano mitään, se selviytyy itsestään. Poika nousee\nseisomaan ja ravistaa molemmista olkapäistä. Hyvästi! Tule vastakin\nmeille polkkaa tanssimaan!\n\nEnempää hän ei sanokaan, seisoo jo perätuhdolla ja mulskauttaa järveen.\nMatkaa lienee lähes kilometri. Jos tulisi suonenveto. Helena seisahtuu\nairot koholla, soutaako vai huopaa. Mikä suonenveto tuollaiselle ja\nmitähän lähtee. Kuitenkaan hän ei souda pitkään aikaan. Poika kääntyy,\nehtii nähdä, nauraa. Helena käännähtyy ja soutaa oikein kiukkuisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä hetkellä tapahtuu pieni seisahdus. Helena ei osaisi varmasti\nsanoa, onko hän unissaan vaiko valveilla, veneessä tai sängyssä,\ntai maantien laidan apilakukkaisella sänkypeitolla kaksi vihreää\nruohoneulaa nenästään ulos tuikkimassa.\n\nNiin varmaan, maantien laidassa hän makaa, koska on näin lämminkin ja\naurinko syleilee. Hämäryys katoaa ja uusi kuva kirkastuu.\n\nHän on valmistautunut odottamaan tämäntapaista. Onko hän ehkä\nsattumalta kuullut, että Haukimäen Niko on palannut Amerikasta ja\najelee nyt tulisella hyryhevosellaan pitkin maakunnan teitä? Kuka\nohjasi Nikon tälle hiljaiselle tieosalle tänä iltana, jolloin Helenalla\noli aikaa lähdesilmän tutkiskeluun, apilankukkien aivasteluun,\nkaikenlaiseen kuvitteluun? Ei sovi jäädä nyt arvoituksia pohtimaan,\nsillä lanka juoksee. Näin se tapahtuu.\n\nHelena loikoilee lämpimässä tienvierussa apilankukkien keskellä ja\nmuistelee tukkipoikia ja ponttuunipolkkaa. Hän on pitkän kesäisen\nkuukauden pidättäytynyt, jopa suorastaan taistellut hersyviä\nelinvoimiaan vastaan. Mutta usein ja erittäinkin tällä hetkellä hän\nkaipaa syvää purkautumista, sielu ja ruumis ikävöitsee elävän kevään\nkosketusta.\n\nNäin ikävöi myös ponttuunien poika, jota tyydyttämätön kaipuu ajaa\npaikasta paikkaan: Amerikkaan, jälleen kotimaahan ja nyt rauhattoman\nratsun selässä kotipaikkakunnan pitkiä hiljaisia teitä. Ulkonäköisesti\non kaikki ennallaan, kosket kohisevat, lautoilta kuuluu hanurin ääni,\njoku tyttö soutaa piimää pojille, mutta se ei ole Luotolan Helena.\nHän on jo vuosikausia ollut Niemelän lautamiehen emäntänä. Ihana\ntyttö tämän vanhan jässikän kieriteltävänä! Tuhannen pirua, mitä tämä\nminulle kuuluu? Miksi tulinkaan ja miksi en lähde? Jo huomenna lasken\nHankoniemeen, valtamerelle, New-Yorkiin!\n\nVeret kohahtelevat, pikitukka huiskii, mutta lähtö jää päivästä\npäivään, koska on vielä tehtävä näitä lyhyempiä pyräyksiä sinne ja\ntänne, ilman mitään päämäärää. Tänä iltana hän jälleen on ampaissut\nkotipihalta maantiemäkeen ja kylän pikkupojat ovat silmät napillaan\nseurailleet mustan pässin päkätystä ja tuimaa menoa. Sarvesta se vain\nsitä kiertää! Mitä enemmän kiertää, sitä kovemmin se päkättää ja menee!\n\nNiin pikkupoikien mielestä. Omasta mielestään Niko tänään on varsin\nrauhallinen, kaasusarvi on kierretty vain puolitiehen, tuollaista\nkeveää hölkkää, kuudenkymmenen kilometrin vauhtia. Tänään hän on\npäättänyt lopullisesti lähteä, sillä mikään ei täällä ole enää mitään,\npaitsi tämä tienauhojen mittaaminen, mutta siihen on mahdollisuus\nmyös Amerikassa, on parempikin tasaisilla asfalttiteillä, mitä\nvertaillakaan. Mieli on siinä vireessä, että jonakin kauniina päivänä\nhän saattaisi kääntää Niemelän portista sisään. Se olisi tyhmä teko,\njoka tapauksessa.\n\nMutta mistä ja miten hän taas tälle suoralinjaiselle erämaantielle\non ajautunut? Pari päivää siitä on vasta, kun viimeksi tätä mentiin.\nHänellä ei ole takkia eikä lakkia ja paidanrinnus on auki kaulasta\nlähes vyötäisiin. Korkeammilla paikoilla löyhäyttää kesätuuli palkeet\ntäyteen, notkoista uhoaa väkevästi räme. Muuraimet ovat parhaimmillaan,\nviikonpäivät hän on niillä herkutellut.\n\nKauempaa ei viivytä nevoilla enää. Mikä riivaajainen käänsikään taas\ntälle tielle. Hän aikoo kiertää hyrränsä hyppyvauhtiin, niin että\nNiemelän mäki ja kiviset portinpylväät vilahtavat yhtenä rykelmänä\nohitse. Mutta tuntuupa kuin joku taistelisi tätä hänen vakavaa\ntahtomistaan vastaan. Nyt se jo kiertää kaasuttajaa vasempaan enemmän\nkuin hän itse oikeaan, silinterilyönnit kuuluvat, vauhti kolmessa,\nneljässäkymmenessä, missä lieneekään.\n\nJa kylä, mäki, portinpylväät tuossa paikassa. Tämä ei käy laatuun. Hän\non juuri riipaisemaisillaan hyppysäväyksen, mutta silloin tulee pieni\nmäki ja tyttö metsän alta notkon takaa. Jospa tulisi, vaan kun odottaa,\nkohorintaisena, muuraimen mehevänä valkokukkaisella verka vaatteellaan,\nsiirottelee taivaan hahtuvaisia sormiseulojensa lävitse.\n\nPoika aavistelee enemmän kuin tuntee. Hanat tukkoon, jarrut kiinni.\nMikään voima ei saisi häntä tällä hetkellä matkaansa jatkamaan.\nKukaan tuskin pystyisi heitä enää muutenkaan pidättämään, ei ainakaan\nlautamies kihlakunnan oikeuden päätöksellä. Heillä ei ole puheltavaa,\ntuskin viittä sanaa. Eivät he mitään osaisikaan puhua, eikä ole aikaa.\nHe läikkyvät, juovat, juopuvat. Aurinko lämmittää, apilat tuoksuvat.\n\nNyt Helenan pitäisi lähteä kauppaan, kello on varmaan jo kohta kuusi.\nMitä kelloista, ennen iltaa ehditään vielä viiteen kauppaan!\n\nPoika hypähtää ylös, nostaa käsillään kuin karitsavuonaa, tuohon\nkummalliseen avokenkään. Silmänräpäystä myöhemmin he kiitävät soita\nja maita, pysähtyvät nevoilla muuraimia nyppäisemään, mäenrinteillä\nlähdevettä juomaan. Mikä on marja? Missä lähde? Miten poimii? Mistä\njuo? Jälleen kone hyrisee ja avokenkä kiikkuu. Maa keinuu, taivas\ntanssii. Aurinko suutelee puiden latvoja.\n\nHeidän kauppansa on kaukana, toisessa pitäjässä, monien\nkilometripylväiden takana: Vihtori Korhonen. Helena tuskin lienee\nsitä nimeä ennen kuullut. He saavat tavarat ja hyristävät takaisin.\nMontakaan minuuttia ei ole kulunut, kun he jälleen pysähtyvät\napilakukkaiselle kumpumäelle, jota aurinko yhä valaisee. Edemmäksi ei\nole varaa, eikä ole aikaa. Etkö lähde jo? Lähden, suoraan merelle!\n\nHän suuteli ja meni. Etenevä hyrinä vielä kuuluu, kun Helena raidetta\npitkin kuuntelee. Pian sekin lakkaa. Helena raastaa maata, syö apilaa.\nHänen sydämensä on pakahtumaisillaan ikävästä, ilosta, kaihosta,\nonnesta. Tahtoisiko hän sydämen kirjastaan repäistäväksi tämän\niltapäivän ihmeellisen, hirmuisen lehden? Ei elämän hinnalla, ei\nkuolemassa, ei iankaikkisuudessa.\n\nOnni suosii. Lautamies ei aavista mitään. Kukaan ei tiedä mitään. Heti\nensimmäisenä iltana hän on hävittänyt Vihtori Korhosen sokeri- ja\nkahvipussit, ihmeellisen lentomatkan ainoat näkyväiset tunnusmerkit.\nMutta päiviä ja viikkoja hän elää muistelmien hurmiossa, näkee totta\nunissaan, uneksii valveillaan.\n\nNiin kuluu viikkoja kuin ihmeen odotuksessa ja eräänä päivänä Helena\nvihdoin selvästi tuntee, mitä on odottanut. Elämä on syntynyt ja\nsykähtelee sydämen alla. Eikö hän pelkää ja kauhistu sitä, eikö tahdo\nhävittää sitä, niinkuin paperipusseja, joissa oli vieraan kauppiaan\nnimileima? Ei, tuhatkertaisesti ei. Jos joku toinen tahtoisi hävittää\nsen, olisi hänen tuhottava ensin sitä suojaava elämä.\n\nEhkä lautamies mielisi sen tuhota, tahtoisi varmasti, jos tietäisi.\nPysyköön erossa saastaisine käpälineen. Näin suoraan Helena ei\nsano, vaan voittaa miehen viekkaudella: Niin ovat jälleen asiat,\ntoivottavasti paremmin kuin ensi kerralla. Ymmärtää kai hän\njärkimies syyt ja seuraamukset. Se on rauhoitettava kokonaan.\nYmmärtämättömyydestä kai ne usein saavat alkunsa, monet vaivaiset\nja vajaakykyiset. Siitäköhän saavat, ehkä saavatkin? Ei tarvitse\nepäilläkään, eihän luonnossakaan tapahdu koskaan sellaista,\njälkisaastaamista.\n\nLautamiehellä on kyllä omat tietonsa ja uskonsa näistä asioista, mutta\nei hänellä ole mitään tätäkään vastaan, että emäntä uskoo, niinkuin\nsanoo uskovansa. Kasvattakoon rauhassa sikiönsä käsityksensä mukaan.\n\nNäin on päästy rauhan päiviin moniksi kuukausiksi. Se on parhainta,\nmitä lautamieheltä voi toivoa. Eräinä hetkinä tuntuu, niinkuin se\nlähentäisi heitä. Niinkuin lautamies itsekin olisi muuttunut, unohtaa\npäiväkausiksi äreän pilkallisuutensa, saattaapa pysähtyä sanomaan\nystävällisen sanankin, muutaman kerran on varoittanut liikoja\nrehkimästä. Halunnee tervettä poikalasta talonsa perijäksi. Sellaisina\nhetkinä Helenan tulee melkein sääli vanhaa miestä.\n\nVoihan lautamies omistaa lapsen omakseen. Jospa todella antaisikin\nsen hänelle uskottaen tai pyytäen? Oman lapseniko tuolle, vanhalle\nruokkoamattomalle... Siinä on jotakin hirvittävän vastenmielistä ja\ntympäisevää, niinkuin pyydystäisi vapaata lintua likaiseen häkkiin.\nOn vaarallista ajatella edes tällaisia. Nämä ovat rauhan viikkoja,\nhänen päiviään, ei yhtään risaista pilveä saa tulla rakkauden hedelmää\nkypsyttävän auringon eteen.\n\nKesä on mennyt, syksy tulee kuitenkin sumuisine päivineen ja pitkine\npimeineen. Kuukaudet vähenevät, ahdistavat ajatukset kiertävät\npienenevää piiriä. Asia tulee ennemmin tai myöhemmin ilmi, kuinka\nse voisi pysyä salassa? Hän koettaa etsiä vastaavia esimerkkejä\nympäristöstä, niitä löytyy parempienkin ihmisten parista. Saarimäen\nemäntää epäillään, tohtorin rouvasta juorutaan paljon ja Nestorin\nMarian mustasilmäinen on kaikkien irvileukojen hampaissa. Ihmiset\ntietävät tarkoin tämäntapaiset lankeemukset ja puhuvat niistä erittäin\nmielellään. Siinäpä se, kenenkä lankeemus on pysynyt salassa?\n\nTulee levoton ja tuskainen olo sen pikkuisen raukan puolesta, joka näin\nsaa kärsiä jo ennen syntymistään. Monta kertaa tekee mieli herättää\nnukkuva lautamies ja kertoa hänelle kaikki alusta alkaen, sekin, että\nsyyttäköön itseään, mitä on menetellyt kuin teuraseläimen kanssa. Sanat\novat valmiina, uhmakin jo esiin manattu, ei puutu muuta kuin pukkaus\nnukkuvan miehen kylkeen. Se olisi pieni tehtävä, mutta jää yöstä yöhön,\npäivästä päivään.\n\nPäivällä on jälleen helpompaa. Sumuisten öiden jälkeen tulee kirkkaita\npäiviä. Helena soutaa saareen tai tekee marjamatkoja korkeihin mäkiin.\nKiipeäminen on raskasta, mutta ponnistelu keventää sydäntä ja virkistää\nmieltä. Niinkuin pikkuiselle pitäisi näyttää, miten pystyy nousemaan\njyrkkää polkua, juoksemaankin, jos tarvitaan. Niin isäsikin tekisi, hän\nvasta juoksisi, hurahtaisi moottorillaan lintuna koko vuoren ylitse.\n\nKallion laelle päästyään he istahtavat kivelle ja katselevat maisemia.\nKeltaisen koivumetsän takana on maantie. Siellä ajoimme isäsi kanssa,\net osaa edes kuvitella, miten hirvittävää vauhtia pyyhkäisimme. Sinä\nolit silloin niin pikkuinen, mahdoitko olla edes olemassakaan? Olit\nkai, jossakin?\n\nMutta tuolla kaukana, tuon sinertävän järven takana sinua ei\nvarmaankaan vielä ollut. Arvaapa, mitä minä siellä tein? Mistä\npikkuinen sen arvaisi, että minut usein pantiin isällesi ja niille\ntoisille tukkipojille piimää soutamaan. Miten hauskaa meillä siellä\noli, sitä sinun ei tarvitse tietää, muutenkin olet jo liian paljon\nkuullut.\n\nSitten he silmiään siristäen katselevat vieläkin edemmäksi, sinne,\nmissä taivas juottautuu metsän etäiseen siintoon. Sen takana, kaukana\nmeriulapoiden takana kiertelee pikkuisen isä. He eivät voi katsoa\nkovin kauan, etäisyyden ikävä hiukaisee ja pyörryttää. Ja heidänhän\npitää poimia vielä marjoja, rinteessä on hyvä puolukkapaikka. Astia\ntäyttyy, jo on aika lähteä kotiin, mutta ennen sitä he vielä kerran\nkiipeävät kalliolle värikkäitä kumpuja ja taivaan siintoja ikävöivästi\nhyvästelemään.\n\nMyöhäissyksyllä on jälleen vaikeampaa. Sumu peittää seudut, pellot\nja tiet ovat rapaa tulvillaan. Se kulkeutuu miesten jalkineissa\nhuoneisiin, joita täytyy puhdistaa aamusta iltaan. Karjakkotyttö on\nuusi. Navetassa, joka paikassa emäntää tarvitaan.\n\nIltaisin väsyttää, aamuisinkin jo, sillä mielenmasennus valtaa, uni\nei tule, tai ei virkistä. Mitä tämä rehkiminen hyödyttää? Kerran se\nkuitenkin on edessä, tuomio ja tuho. Lautamies istuu käräjissä ja palaa\nkotiin lauantaisin. Kotikäräjiä ryhtynee pitämään jonakin lauantaina.\nEi milloinkaan tule sen parempaa tilaisuutta. Kohiseva metsä vetää,\nsumuinen järvi kutsuu. Kukaan ei tulisi kaipaamaan, ei tutkimaan eikä\ntuomitsemaan, paitsi Jumala, mutta hän tuomitsee joka tapauksessa.\n\nAjatuksissaan hän on jo usein matkalla sinne tai tänne, mutta ei\nmilloinkaan pääse perille saakka. Se toinen, jonka ehdottomasti\npitäisi seuralaiseksi lähteä, ei haluakaan lähteä pimeään metsään tai\nsumuiselle järvelle. Hän ei ole vielä nähnyt kaunista järveä eikä\nkeväistä metsää. Ei hän ole nähnyt edes keltaista metsää eikä järvien\ntakaisia sinisiintoja, niistä on vain kerrottu hänelle marjamatkoilla.\nKerta kaikkiaan hän ei halua sammumista, koska ei ole päässyt vielä\nkunnolla edes syttymään.\n\nNäin hän tenää vastaan ja hänen liittolaisekseen tulee toinen,\nsuurempi ja voimakkaampi, hujahtaa tuulissa ja pilvissä etäisten\nsiintojen takaa. Ensi kerran hän näkee heidät yhdessä navetan nurkassa\nheinäkasalla levähtäessään. Hän lienee torkahtanut ja sulkenut\nsilmänsä. He tulivat rinnakkain niityn puoleisesta akkunasta, niinkuin\npääskyparvi. Navetta pimenee, mutta sen peräseinä valkenee kuin\nelokuvissa. Se on poika, kaunis, tummatukkainen kuin isänsä, jota\nhän kuljettelee sormesta vetäen. Poika katselee, niinkuin jotakin\npiilossa olevaa etsien. Katselijan sydän pamppailee. Ketä hän etsii?\nPoika siristää silmiään, varjostaa niitä kädellään. Jo keksii, iloinen\nhäivähdys välähtää kasvoille. Tuolla, heinäkasassa makaa! Hän kallistuu\neteenpäin, niin innokkaasti hän jo vetää. Isä naurahtaa, nostaa pojan\nsyliinsä ja lähtee päättävästi, notkahtelevin askelin. Poika osoittaa\nsormellaan suuntaa.\n\nHe eivät pääse perille saakka, koska odottelija herää liian aikaisin,\nneljännesminuutti vain olisi enää tarvittu. Mutta uni on virkistänyt.\nHän nousee pirteänä toimiinsa. Poika se tulee olemaan, juuri sellainen,\nsolakka tummatukkainen. Jos tuhansien joukosta annettaisiin valita,\nniin hänet ottaisin.\n\nSe tulee Helenalle mielihaluksi. Iltahämärissä hän usein istahtaa\nnavetan heinäkasaan ja kutsuu rakkaitaan. He tulevat, milloin tulevat,\nkutsumatta mieluummin. Eivätkä he aina tule niinkuin ensi kerralla,\nhyrisevillä moottoreillakin he jo ajelevat. Harmillisinta on, etteivät\nhe milloinkaan pääse perille. Tie hajoaa, huone valkenee, tai tapahtuu\njotakin muuta, mikä sillä hetkellä ei ollenkaan olisi tarpeellista.\n\n\n\n\n4.\n\n\nLautamies on käväissyt ulkona, niitylle heinäväkeä katsomaan on\naikonut, mutta palannut kamariinsa jälleen. Kiusallinen on tämä päivä,\nei salamoi eikä sada, painostaa vain. Niin iankaikkisen pitkältäkin\ntuntuu, kuin yksinään raskasta nuottaa kiskoisi. Mitä siellä\nlieneekään, muikkuja vaiko sekakaloja? Jospa onkin vain aikamoinen\nkuusenkarahka.\n\nKaikkea sattuu kuin tämä emännän sairauskin, nuoren ihmisen keskellä\nkiireintä kesää. Mitä virkaa on lääkärilläkään, kun apua ei saa?\nOlisiko pitänyt ajoissa lähteä kaupungin lasarettiin? Jos kuolee vielä?\nKuolee kai, koska pappia haluaa. Lieneekö noihin peräämistä, hourivan\nhaluihin. Mitä tässä pappi ymmärtää. No, onhan se tapa ja kun on vielä\noma tahto. Tajuttoman tahto! On se paikka, jos kuolee kuitenkin.\nLääkäriä noutamaan poika olisi pitänyt lähettää, uudelleen.\n\nSiihen hän on päätynyt jo monta kertaa, monen piipullisen aikana.\nEipä se olekaan ihan pieni asia talossa, emännän kuoleminen. Sika,\nlypsylehmä, paras kantakirjatammakin olisi monin verroin joutilaampi.\nKuka sitten keittää ja kirnuaa? Kuka hautajaisetkaan valmistaa? No,\nsiihenkö taas saman veräjän suuhun.\n\nLautamies äsähtää ääneen, hälväisee kädelläänkin kuin kärpästä, jota ei\nsaa karkkoutumaan.\n\nNäin se on aina. Hyvän kalun oikean arvon huomaa vasta sen jälkeen,\nkun on sen kadottanut. Vertaapa tässäkin nyt näitä kahta tekijää, tätä\njoka menee. — Meneekö? Jos menee, niin menee, minkä minä sille mahdan.\nTätä joka menee, ja tätä joka ei menisi, jos vain jollakin pitimellä\nkiinni pysyisi. Mikä lääppänän johdattikaan tänne pahimpaan aikaan.\nAjatuksissaan lautamies juontuu vertailemaan noita kahta naisihmistä.\nToinen liikkuu keveästi, uhoamatta, tekee, joutuu, omin käsin mitä\nvain, mieluummin kuin taitamatonta ohjailee. Toinen vährii, tahrii,\nsotkee ruoat, tärvää kirnut, likaisia riepuja siirtelee nurkasta\nnurkkaan. Olisi olemista, jos tuollaisenkin kanssa joutuisi samalla\nteljolla soutelemaan.\n\nLautamies tuntee, ettei tällainen puntaroiminen tänä iltapäivänä ole\njuuri kaikkein soveliainta ajatusten askareeksi. Mitä ollenkaan tässä\nmietiskelemään, niityllekin pitäisi, lienevätkö päässeet vielä edes\ntyön alkuun? Pappi tulee, milloin tulee, tuokoot sanaa. Ja enhän minä\npappia tarvitse.\n\nKuitenkin tuntuu kuin ei voisi lähteä sairasta katsomatta, vaikka\nmitäpä hänelle, katsomallaan. Lautamies pistäytyy sentään pikipäin\nkamarissa. Sairas makaa silmät ummessa punoittavin poskin. Huone\non kuuma ja tunkkainen, kärpäsiä vilisee astiat mustanaan, katossa\nroikkuvassa liimanauhassa purisee niitä kerroksittain. Hän kiskaisee\nsen alas. Näljäinen liima tarttuu ilkeästi sormiin. Muistuu jälleen\nmieleen se toinen, löntys, joka on kaikkea touhuavinaan, mutta ei\npäiväkausiin kerkiä edes sairaan huonetta siivoamaan.\n\nHe tulevat välikamarin kynnyksellä vastakkain. Miina Jaatinen on hieman\nlikinäköinen, ei huomaa kärpäspaperia, enempää kuin ukkosen tuntua,\nmiehen vain huomaa ja muistaa asian, josta hänen on jo aikaisemmin\npitänyt puhua. Hän on juuri äskettäin taas ajatellut sitä ja on nyt\nvalmis juttuamaan.\n\n— Kuuleppas, Santeri, muistatko sinä vielä, kun yhdessä käytiin\nrippikoulua?\n\nLautamies murahtaa, aikoo jatkaa matkaansa, mutta rippikoulutoverin\nkäsi on ovenkahvassa ja tunteelliset muistot vuotavat edelleen kilpaa\nsilmien kanssa.\n\n— Etkö muista sitäkään, kun minä autoin sinua neljännen rukouksen\nselityksissä ja kirkkoherra sanoi että...\n\n— Mene hiiteen selityksinesi! Ja katsoisit hiukan sairaan huonetta,\nettei edes kärpäsiin nääntyisi viimeisillään menehtyvä ihminen.\n\nHän potkaisee oven auki ja menee vilkaisematta saman tien ulos,\npeltotielle näyttää painuvan. Miina Jaatinen ei käsitä, miksi hän\nniin tuiskahti. Olisiko ottanut itseensä siitä katkismuskappaleen\nmuistuttamisesta. Totta se oli, kirkkoherra sanoi, että tuolla tavalla\nse pitää luistaa, kuuntele nyt sinäkin Niemelän Santeri, miten\nkatkismusläksy on rippikoulussa osattava. Taisi olla vähän niin ja\nnäin koko miehen edespääsy. Ellei olisi ollut suuren talon poika,\nniin eipä tiedä, miten olisi käynytkään. Ja kuitenkin tämä rupeaa\ntuiskimaan ja ovia potkimaan, milloin toinen entisiä parhaimpia rupeaa\nmuistuttelemaan.\n\nMiina Jaatinen on mielessään hiukan vihainen lautamiehelle, ei kauempaa\naikaa kuitenkaan, mieshän se vain on Santerikin, jumalanluoma,\nmihinkäpä hän piirustuksistaan pääsee. Mitä hän sanoikaan emännän\nhuoneesta, etteikö muka ole siivottu. Käskinhän tytön lakaisemaan\nroskat, lieneekö unohtanut. Ja mitenkäpä siellä suurempiin pölyytyksiin\nennen kuolemaa, sitten kuitenkin täytyy lysolivedellä käväistä kaikki\nhuoneet.\n\nHän hiipii ovelle katsastamaan, vieläkö emäntä hengittää. Surkeaa\nolisi, ellei pappi ehtisikään. Hengittää toki vielä, selvästi kuuluu.\nSiinäpä taaskin näkyy, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan\nettä hän pahalta tieltänsä kääntyisi ja löytäisi pelastuksensa. Miina\nJaatinen käsittää, miten suuri armo se olisi tällekin syntiselle.\n\nHän hiipii sängyn viereen, keräilee astiat lattialta ja nostaa sairaan\npääpuoleen tuolin, mihin pappi voi istua. Uuden kärpäspaperin hän\nvoisi venyttää koukkuun, ellei kärpäspapereita tarvitsisi säästää\nhautajaisiin. Silloin kuitenkin täytyy ripustaa jokaiseen huoneeseen.\nPoistuessaan hän katsahtaa sairaaseen. Selvää menoa se on, kun nyt\nkuitenkin ritkuisi niin kauan, että kerkiäisi nauttimaan Herran\nehtoollisen.\n\nPiikalunttu on jättänyt astiat tiskaamatta tuvan pöydälle. Edestäänpä\nlöytää, ennenkuin menee lypsylle. Hän kokoaa kuitenkin ne pesupaljuun\nlikoamaan, sairaan astiat pitäisi panna erilleen, mutta ei kai hänessä\nliene mitään tarttuvia tauteja.\n\nMiina Jaatinen muistaa, että hänen on jo monta kertaa pitänyt käydä\nullakolla liina- ja pitovaatteita tarkastelemassa. Nytpä onkin mukavaa\naikaa, samalla voi katsastaa pöytäliinoja ja lakanoita hautajaispitoja\nvarten.\n\nHän nousee jyrkkiä portaita puolipimeälle ullakolle ja silmäilee\nympärilleen. Vaateorsia on useampia peräkkäin. Hän ei ole osannut\nkuvitella, että tässä talossa olisi näin paljon vaatetavaraa. Suurin\nosa siitä lienee talon vanhaa perua, mutta osa on viime vuosien\ntuotetta, sen näkee malleista. Liinakangastakin on pari pakkaa\neräällä orrella. Hän alkaa ajatella tulevasta emäntävainajasta yhä\nystävällisempään sävyyn. Noin sitä pitääkin laittaa, nuoren ihmisen,\ntällaisessa talossa, missä ei ole pellosta eikä pellavista puutetta.\nHän suunnittelee neljän täysinäisen taakse vielä viidennen vaateorren,\nmahtuu se siihen eikä häpeä entisiä. Miina Jaatisen aitassa on myös\nvaatetavaraa enemmän kuin luullaankaan.\n\nHän menee lähemmäksi ja tunnustelee käsin pellava kankaita, lakanoita\nja tyynyliinoja. Niihin on merkattu H.N., monessa näkyy olevan vielä\nH.L., moitteettomia kirjaimia, ei mitään erikoisia. Mutta yhtä koreita,\nkoreampiakin Miina Jaatinen itse on merkannut mallikirjan mukaan\nverkkokankaan lävitse. Hän nostelee lakanoita ja löytää niiden alta\npienempää vaatetavaraa, paitoja ja pyyhinliinoja.\n\nPaljon hän on laittanut itselleen uusia paitoja, ihan puoli tusinaa.\nYksi on tehty hienosta ostoliinasta, syvästi kaartuva aukko ja\nkauniisti pitsitelty. Kas tuollainenkin, kuin herrasnaisen paita. Onko\nmahtanut tarkoittaa, että se pitäisi pukea hänen ylleen viimeisen pesun\njälkeen.\n\nHän katselee ja hypistelee sen hienoja ompeluksia, saamatta pois sitä\nkäsistään. Monet kummalliset ajatukset kiertyvät mieleen. Se olisi\nsynti kerrassaan, jos tuollaista palttinaa matojen ruoaksi. Paras\npaita ruumiin päälle. Mikä järjetön tapa, mistä ihmiset senkin ovat\nsaaneet? Kuka tietää, onko se tämän vainajan oma tahto, Herran tahto\nei kuitenkaan. Että tahallaan tärveltäisiin hyvää tavaraa. Ei kukaan\nvilkaise sen koommin, kun kansi kiinni ruuvataan. Valkoisella sertingin\nkappaleella peittäisi rintapuolen, nätimpikin olisi kuin tuollaisessa\navorintaisessa morsiuspaidassa.\n\nMorsiuspaidassa! Se ajatus hytkäyttää, kutkuttaakin oudon somasti,\nniinkuin jokin muurahaisen poikanen soutelisi suonissa jäsenestä\njäseneen. Jospa emäntä onkin näpräillyt tämän morsiuspaidakseen? Hänkö,\nnaitu vaimo? Ei siinä mitään ihmeellistä. Syntisen ihmisen aivoitusten\npolku kulkee usein hyvinkin hämäriä teitä. Mikä tietää, mitä tätä\nkirjaillessaan on ehtinytkään kuvitella nuori verevä ihminen, joka\nmuutenkin on taipumuksiltaan aituriluontoinen.\n\nPikku muurahainen soutaa ja kutkuttaa, imee ja puraiseekin jo\nmuutamista paikoista, niinkuin kaivaisi jotakin esiin, mitä\nkaivaneekaan.\n\nJa siihen tulokseen Miina Jaatinen pitkän pohdinnan jälkeen tulee,\nettei emäntä ole tarkoittanut koreata paitaa ruumispaidakseen, ei\nainakaan silloin, kun hän on sitä merkkaillut. Muuta, paljon mukavampaa\nhän tällöin on ajatellut, siitä Miina Jaatinen saattaisi mennä valalle.\nNäitä miettiessään hän on kiskonut paidan orrelta toisten joukosta.\nSe ei olisi tuolta hänen silmäänsä pistänyt, ellei siinäkin olisi\ntarkoitusta. Enempää ajattelematta hän käärii paidan, litistää sen\npoveaan vasten ja kiiruhtaa alas. Näin ei tapahtuisi, ellei tässäkin\nolisi tarkoitusta takana, sillä eihän Miina Jaatinen ole mikään\nnäpistelijä tai varas, Herra varjelkoon.\n\n\n\n\n5.\n\n\nUntako se oli, Jumalan kiitos. Se on aikaisemmin tapahtunut. Oliko se\nsilloin totta?\n\nPoika oli kolmipäiväinen ja kätilö vielä talossa, mutta häntä tultiin\nhakemaan toiseen paikkaan. Helenasta tuntui turvattomalta sen jälkeen,\nheikottikin kovin, sillä verenvuoto synnytyksen jälkeen oli ollut\ntavallista runsaampi.\n\nHän on ruokkinut pojan, he lepäävät sängyssä rinnakkain. Hän on\nollut ensimmäisinä päivinä niin heikko, ettei ole saanut unta, nyt\nimettämisen jälkeen lienee hiukan nukahtanut.\n\nHän avaa silmänsä ja katselee ympärilleen. Lasta ei näy. Katse etsii\nja tapailee, vihdoin löytää, mutta jotakin niin kauheaa, että sydän\nseisahtaa ja henki salpautuu kurkkuun.\n\nMies seisoo muurin vieressä ja kiikuttaa lasta jaloista kuin punniten,\nriittääkö mitta tai paino. Ei tuo ihminen ole, vaan puettu apina,\nse hirmuinen peto, jonka häkkiin ja armoille hänet on elinikäiseksi\norjaksi vihitty. Lapsi vääntelehtii ja itkee, mutta Helena ei katso\nsiihen, tuijottaa vain rävähtämättä pedon silmiin, vaihtuuko niiden\nväri, onko mitään armoa odotettavissa?\n\nKuluu muutamia hirveitä hetkiä. Helenalla on se tunne, että jos hän\näännähtäisi, iskisi mies lapsen pään muuriin.\n\nLapsi nousee ja laskee, jo näyttää putoavan. Hän ei kestä enempää,\nhuone pimenee ja kaikki katoaa.\n\nKun hän vihdoin pitkien aikojen jälkeen herää, makaa lapsi jälleen\nhänen vieressään. Oliko äskeinen ehkä vain pahaa unta? Hän toivoisi\nniin, jopa uskookin, mutta peitto ei ole niinkuin hän muistaa sen\nlaittaneensa ja kapalovyö on purkautunut.\n\nKuitenkin, jos lautamies pienellä merkillä tai katseen häivähdyksellä\nauttaisi, muuttaisi Helena kammottavan näkynsä uneksi, hävittäisi\nolemattomiin. Sitä apua ei lähde, mies on äänetön ja kylmä,\nkysyy sanalla, käskee kahdella. Jos kamarista jotakin hakee, ei\nvahingossakaan vilkaise sänkyyn.\n\nKuusipäiväisenä hän nousee askareihin, koska apunainen on lähtenyt\npois. Mieleen johtuu, että hänet lienee lähetetty pois, itse ei vaimo\nole kiireistään mitään maininnut. Tekemättömät askaretyöt huutavat\njoka puolella, on noustava, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Päätä\nhuimaa, heikottaa, hiostuu vähästä, kylmenee nopeasti. Hän pääsee näin\nkuitenkin iltaan, mutta on tällöin niin väsynyt, ettei imettämisen\njälkeen jaksa lasta rinnoiltaan nostaa. Lantioissa pistää viiltävä\nkipu. Olisiko hän mahtanut vioittaa itsensä nosteluissa, joita päivän\nmittaan ei ole osannut välttää.\n\nHän nukahtaa hetkeksi ja herää. Mies katselee lattialla seisten, katsoo\nvielä tovin, astuu äänetönnä vuoteeseen ja runtelee hänen kipeän\nvihlovaa ruumistaan. Hän on ennenkin saman teon tehnyt, ei kuitenkaan\nnäin julmasti, tunteettomasti kuin teurastaen. Sanoja ei kuulu, mutta\nHelena saattaa lukea ne hänen vanhurskaassa vihassa leimahtelevista\nsilmistään: Portto, luuska! Jos olet muiden, niin olethan toki\nminunkin! Sattuiko? Pidä hyvänäsi!\n\nTällä hetkellä naisen sielu särkyy ja sen myrkky valuu vereen.\nHän tuntee olevansa kypsä raatelemaan ja murhaamaan hänkin, missä\nvain, minkälaisilla aseilla hyvänsä. Jos hänellä olisi käsissään se\nhelvetinkone, josta sanomalehdissä on kirjoitettu, heittäisi hän sen\nmuuriin, tuhoaisi koko talon ja suvun, silläkin uhalla, että hän itse\nlapsineen suistuisi samaan kadotukseen.\n\nPäivät kuluvat, myrkky laimentuu. Hän ei tuhoa taloa, ei surmaa\nsukua, eipä edes itseään eikä lastaan. Kuolema on ehkä mielijohteena\nviehättävä, mutta elämä on tuttu ja rakas. Tosin heillä tämän jälkeen\nei ole muuta yhteistä kuin ruoka ja makuuvaatteet, mutta parempi sekin\nkuin ei mitään. Lapsi on ristitty Yrjöksi ja lautamies on antanut\nmerkitä itsensä isäksi. He ovat sopineet asiasta kuin kaksi vierasta\nihmistä yhteisestä kumpaakin hyödyttävästä menetelmästä, ehdotkin\nlienee merkitty salaiseen pöytäkirjaan. Lautamies on luvannut jättää\nemäntänsä rauhaan, emäntä puolestaan lupailee hoidella tunnollisesti\nhänen talouttaan. Eikä mitään muuta.\n\nHän on ruumiillisestikin parantunut jo täydelleen ja uskoo omasta\npuolestansa voivansa täyttää ehdon, poikansa tähden. Lautamiestä taas\nei tarvitse epäilläkään. Hän on tunnoton ja raaka, mutta sanassaan\npysyväinen. Tämä heidän välipuheensa on monessa suhteessa kuin\ntavallinen palkollisen vuosisopimus. Ehkä se voitaisiin sanoa irtikin\nkummalta puolelta tahansa kahden viikon kuluessa. Helena ei tiedä,\nmitä lautamiehelle pitäisi tapahtua, että hän sen tekisi, mutta omasta\npuolestaan hän on asian ratkaissut. Jos pojan isä, se oikea isä\ntulisi hakemaan moottorilla tai ilman, olisivat he valmiit lähtemään\nmillä hetkellä tahansa. Salaisesti he toivovat tätä, puhelevatkin\nsiitä supatellen ruokatunneillaan. Tukkilaisia kulkee, moottoreitakin\nhurahtelee kesäistä maantietä pitkin, mutta ne eivät käänny taloon, tai\njos kääntyvätkin, niin kaipaavat vain juomavettä.\n\nKuluu vuosi, menee kaksi. Sopimus jatkuu, koska sitä ei ole sanottu\nirti kummaltakaan puolelta. Siihen on aikojen kuluessa ja haavojen\narpeutuessa tehty pieni lisäpykäläkin. He ovat jälleen silloin tällöin\nkuin mies ja vaimo, entiseen tapaan, muodollisesti vain. Miksi eivät\nolisi! Hän on tarjonnut ja valmistanut tuolle miehelle kaikenkaltaista\nmuutakin muonaa, lihasta, jauhoista ja perunoista. Itse asiassa hän ei\nliene huonompi tai parempi kuin moni muu mies, parempi ehkä, koska on\nomistanut omakseen vaimonsa lankeemuksen häpeän. Hän on todella pitänyt\ntämän lupauksensa kuin kunnian mies, oman kunnian vaiko vaimon häpeän\nvuoksi, sitä hän ei ole maininnut, koska on yleensä vähäpuheinen mies,\nnäihin asioihin nähden pitkän aikaa ollut sekä kuuro että mykkä.\n\nMutta se, mikä sisäisesti kerran on särkynyt, ei tule enää ehjäksi\nmuotosopimuksilla eikä niiden lisäpykälillä. Tarvittaisiin\nuhrisovitusta. Sitä ei löydy. Sydän pysyy tunteettoman kylmänä, elämä\nsykkii sisäänpäin.\n\nMutta aika-ajoin, kuukausittain tapahtuu jäitten lähtö. Sydänvirrat\nlämpenevät ja syöksähtävät ulospäin. Se on vain öinen unihetki ja\nuniretki, pitempi tai lyhyempi, karkaamisen kaipaus ja riutumisen\nriemu. Ja sitten jälleen heräämisen raukeus, tavallisimmin vasta aamun\nkoitossa, jolloin alkaa työorjan pitkä päivä ja ankarat askeleet.\nKuitenkin se on aina niin syntisen ihana ja autuas hetki.\n\nHän toivoo sitä. Hän kiittää siitä kuin hyvästäkin armolahjasta. Mitäpä\nhän ei olisi ehtinytkään jo tehdä, niin ajatuksissa, sanoissa kuin\ntöissä, tämä Niemelän lautamiehen syntinen vaimo.\n\nHän olisi varmaan jo epätoivoon sortunutkin, ellei hän salaisesti\nuneksisi. Eihän emännän raatamisella ahneen miehen talossa ole alkua\neikä loppua. Karja lisääntyy, mutta palvelijat vähentyvät. Palkatulla\npalvelijalla on edes yönsä ja vuotuinen vapaaviikkonsa, palkattomalla\norjalla ei milloinkaan ole niitäkään.\n\nKetä varten lautamies kokoaa? Itselleenkö, vanha mies? Toisen\npojalleko, jota sisimmässään vihaa, hullu mies. Toivooko hän vielä omaa\nlasta? Sitä ei tule ei milloinkaan. Eikö hän itse jo sitä tunne ja\nhuomaa, lautamies.\n\n\n\n\n6.\n\n\nYrjö, kahdeksanvuotias emännän poika, juosta viipeltää ruispellon\nreunaa pitkin iso vuolupuukko, kaarnanpala ja ongenvapa kädessään. Hän\nvilkuilee sivuilleen, huomasiko lähtöä kukaan, kumartuu ja pujahtaa\nsarkaojaan. Ketään tuskin lienee ollutkaan pihamaalla, paitsi ehkä\nMiina-täti, se heinäseiväs, joka ei mitään kuule, ja pienen tuvan\nrapulla vaari, joka ei näe eikä kuule. Toisinaan vaari sentään\nnäkee hyvin ja kuulee erittäin hyvin, riippuu siitä, millä päällä\nhän milloinkin sattuu olemaan. Tänään hän ei huomaa mitään, niin\nYrjö luulee, sillä hän on pistellyt vihaisesti verkkoa ja höpissyt\nitsekseen, se on aina varma merkki.\n\nTäällä ruispellon ojassa mutkan takana ei tarvitse pelätä enää ketään,\nvaikka huomaisivatkin, että on ottanut ison puukon seinästä ja vaikka\nhuudeltaisiinkin, niin ei tarvitse olla tietävinään. Kukaan ei osaa\nlähteä rukiista hakemaan. Jos osaisikin, niin ei osaa oikeasta ojasta.\nJos osaisi oikeasta ojastakin, niin vesivakoa pitkin ehtii juosta\ntakaisin ensimmäiseen ojaan tai eteenpäin kolmanteen ojaan. Niin ei\najaja saisi kiinni milloinkaan, ei ainakaan heinäseiväs, eikä Nestori,\neikä äijä. Eikä vaari, hän ei kuitenkaan, mutta hän on siksi viisas,\nettei koskaan lähdekään takaa ajamaan.\n\nYrjöä naurattaa, kun hän kuvittelee, miten ne turhaan juoksisivat ja\nhaukkuisivat. Melkeinpä hän toivoo, että tulisivat, olisi mukavaa\nkuunnella, miten äijä kiroilee tai seivästäti pihisee nenäänsä. Onkohan\nsen kuori kuivettunut, niinkuin Vihtorin tekemän pajupillin? Niin\nsille kävi ja sitten heti sointi lakkasi. Kun Yrjö enemmän sitä asiaa\najattelee, alkaa hänestä tuntua, niinkuin täti heinäseiväs olisi jonkun\nVihtorin tekemä pajupilli, joka on vähän soinutkin tuoreeltaan, mutta\nkurttuun kuivuttuaan ruvennut pihisemään.\n\nMutta nyt Yrjö on tullut pellonojaan rauhassa onkeaan valmistelemaan,\neikä välitä soimattomista pajupilleistä. Tässä on puukko ja kaarna,\ntuossa vapa ja pyöreä jauhosäkin lyijykiekko. Yrjö on sen vaihtanut\nKantolan Eemeliltä viidellä napilla, Eemeli on sen saanut äidiltään,\nkun heidän isänsä on täytynyt keväällä ostaa kauppiaalta jauhosäkki\neli »ryssäntohtori». Yrjön kotona ei ole tarvittu ryssäntohtoria\neikä oikeatakaan tohtoria, ennenkuin äiti tuli kipeäksi ja äijä\nkävi äreäksi. Vaarikin on käynyt äreäksi ja ruokaa tuli laittamaan\npajupilli. Se on hyvin ikävää ja sen perässä on tullut monta muuta\nikävää, joita kaikkia ei viitsi edes muistellakaan.\n\nVaari on sanonut, ettei äiti ennen parane, ennenkuin rupeaa syömään.\nYrjö aikoo lähteä onkimaan äidille muutamia suuria kaloja, koska äiti\npitää kovasti onkikaloista. Sitä varten on nyt tehtävä uusi hyvä onki.\nHänellä on täällä mukanaan kaikki välineet, vasaraa ja kirvespohjaa ei\nole, mutta lyijyn voi takoa litteäksi kahdella kivelläkin. Se on paras\ntehdä heti ensimmäiseksi.\n\nYrjö jättää muut laitteensa ojan pohjalle ja sukeltaa vesivakoon kuin\nkissa uuniin. Rukiinkorret kaartuvat katoksi, ja aurinko paistaa\nsiivilän lävitse, tuulta ei tunnu vähääkään.\n\nAlasinkiveä vain ei löydy eikä löydy vasaraakaan. Hän tunnustelee\nkäsin, jopa nenällään nuuskien kuin rotta. Jos sattuisi tulemaankin\nvastaan oikea emärotta. Peloittaa hiukan, koska puukkoa ei tullut\nmukaan. Mutta kyllä kai rotta väistäisi, kun mörähtäisi kuin sonni\ntai päkättäisi niinkuin iso pässi. Koiraa rotta ehkä kaikkein enimmän\npelkäisi. Hän päättää haukkua kuin koira, haukahteleekin jo muutamia\nkertoja, varoiksi ja harjoitukseksi.\n\nTulee välkeämpää, Yrjö näkee jo kauemmaksi eteensä. Vaon vieressä on\nmuutamia sinisiä ruiskukkia. Hän taittaa yhden niistä, haistaa ja\npistää sen napinläpeensä. Kiveä vain ei tule vastaan, kiusanpaikka\nkuitenkin. Yrjö harmittelee sitä, kuvittelee jo sellaisiakin,\nettä sitten kun hän itse tulee suureksi mieheksi ja joutuu uutta\npeltoa tekemään, niin hän jättää muutamia kiviä, että saa takoa\nongenpainoja... Mutta eiväthän suuret miehet tee ongenpainoja. No, on\nkai silloinkin pikkupoikia, Kantolan Eemeli ja Nestorin Reino ja...\n\nHän ei ehdi miettiä loppuun saakka; jos ehtisi, tulisi uusi pulma.\nMikä pellossa rapsahti? Hiiri se lienee ollut. Minne se katosi?\nEtsiskellessään sitä hän huomaa kiven. Sen alle hiiri on juossut. Jospa\nolikin niin kiltti hiiri, että tuli vartavasten neuvomaan kiveä, koska\nsitä ei muuten löytynyt.\n\nHän puhdistelee puhaltelemalla kivenpään mullasta puhtaaksi. Nyt se\non kuin pienemmän alasimen pää Marttisen pajassa. Jos vielä jostakin\nlöytäisi pienen nupukiven vasaraksi, voisi takoa melkein mitä tahansa.\nKiven kulman alta se löytyy. Siellä on kuin kananpesä. Kiviä voisi\nkaivaa esiin miten paljon tahansa. Hän etsii kurjenmunan kokoisen,\nsellaisen Nestori keväällä oli tuonut Hongiston suurelta suolta.\n\nNyt hän jo takoo kuin seppä, ei puuseppä, vaan rautaseppä, oikea\nKoskis-Taavetti, joka pyssyjäkin tekee. Mutta tällä kertaa Taavetti\ntekee vain sievän ja raskaan ongenpainon. Raskaanko painon? Jos tekee\nraskaan painon, ei se ole sievä paino. Jos taas tekee sievän, niin\nei se olekaan mikään paino. Hän nakuttelee lyijynpalaa ja miettii\ntätä kummallista asiaa. Lyijylehti pitenee ja levenee. Se on kuin\npajunlehti, sitten se on koivunlehti. Kun hän vielä vähän aikaa takoo,\non se kuin haavanlehti. Hän kääntää reunat kasaan, sitten se jälleen on\npajunlehti, koivunlehti...\n\nMutta ennenkuin se jälleen on haavanlehti, kirkastuu Yrjölle asia, mitä\nhän ankarasti on mietiskellyt. Koskis-Taavetti on sellainen Taavetti,\njoka tekee aina, mitä haluaa, muut tekevät, mitä osaavat. Nyt Taavetti\nhaluaa ongenpainoa, joka on sievä ja raskas. Hän tekee sellaisen\nongenpainon, selvä se.\n\nLyijypala on jo ohkainen kuin paperilehti, muodoltaan nyt kuin\nraidanlehti. Hän nakuttelee vielä vähän aikaa hiljaa, tuskin\nhiiri kiven alle ääntä kuulee. Mutta ei kai hän jouda koko päivää\nnakuttelemaan, monta muuta tehtävää vielä on, ennenkuin onki on valmis,\nmatosetkin ovat vielä etsimättä. Hän pistää lyijylehden suuhunsa, ettei\nse rypistyisi. Kurjenmunan hän pitää kourassaan siltä varalta, että\nmyyrä tai rotta tulisi vastaan. Kuonoonsa saisi.\n\nVesivako on nyt kuin uuninrööri. Hauska sitä on kontata. Mutta vielä\nhauskemmalta tuntuu, kun pääsee avonaiseen ojaan ja näkee auringon.\nKaikki välineet ovat taitella ja lisäksi munakivi. Nyt saisi tulla\nmyyrä tai kukko, vaikka sika tahi Rintalan suuri pässi.\n\nHän halkaisee kaarnanpalan ja vuoleskelee sen äijän kirkkosikarin\nmuotoiseksi, tyvipäähän hän kiertää kaulan, koska aikoo kiinnittää\nkohon siimaan solmulla. Se on hitaampi laittaa, mutta aina varmempi\nkuin juokseva koho. Sitten sidotaan siima ja koukku, siima kyynärän\nverran pitemmäksi kuin vapa, sitä saa kiertää tarpeen mukaan vavan\nkärkihaarukkaan.\n\nPäivä helottaa kuumasti, ojaankin. Pojan täytyy kaapaista usein\nhiestyvää naamaansa puseron hihaan. Silmiä kirveltää, ettei tahdo\nkoukun mutkaa erottaa. Saisi tulla taas seulanpohja auringon eteen.\nMistä nyt matosia löytänee? Saunan karsina on moneen kertaan pengottu,\nkarjapihan tunkionpohja on kovasti kuivunut. Mikä mahtaisi olla paras\nonkipaikka? Puron suusta saisi ehkä ahvenia. Kissankiveltä voisi\ntärpätä säynävä! Lahna kuitenkin olisi poikaa niittyrannalla tuulen\nalla. Mutta eihän nyt tuule, järvi on kuin talipata.\n\nMonia mietteitä risteilee kalamiehen mielessä hänen siimaa vavalle\nkiehittäessään. Etäinen ukkonen jymisee pitkään, hiljalleen. Poika\nsävähtää kuin piiskaniskun saaneena.\n\nSilmälammelle! Suuret ahvenet syövät ukkosen edellä!\n\n\n\n\n7.\n\n\nHelena heräytyy tuskaiseen todellisuuteen. Tämä on makuuhuone, tuossa\nakkuna, tuolla muuri, toinen pellinnuora poikki. Se on vaivannut silmää\nmonena päivänä. Nyt kuten ennenkin hän pysähtyy siihen, nostaa nuoran\npäätä ja solmiaa sitä pellinvarren silmukkaan. Kaksi solmua on paras\ntehdä, vaikka kolmekin. Kuitenkin se aina heltiää, se on kummallinen\npaikka.\n\nHänen katseensa siirtyy sieltä hiukan sivuun pyöreän venttiililuukun\nmustaviivaisiin ilmareikiin. Sekin on kiusoittavan puolinaisena, ei\nkiinni eikä auki, ei kai noista ollenkaan ilma vaihdu, leikkaa vain\nsilmää kuin kuusi käyrää puukonterää.\n\nHän jättää ne ja laskeutuu kaakelia pitkin alaspäin, hitaasti,\nkahta rakoa kärräten. Hän tietää, että viimeinen kappale pesäluukun\nyläpuolella on rumasti säröillyt pitkin ja poikin päin. Se on niin\nruma väriltäänkin, likaisen keltainen mustine savuviiruineen, niinkuin\nei milloinkaan olisi puhdistettu, vaikka aina kaikkein enimmän on\nhangattu, veitsijauheellakin kiilloitettu.\n\nHän tahtoisi vielä kauan viivähtää ruman kaakelitiilen mustissa\nrakoutumissa. Hän on niitä monta kertaa vaaterievulla pessyt ja\npyyhkiellyt. Se on huokunut lämpöä rikkonaisista rosoistaan, savua\nlämmittäessä, aina jonkinlaista elämän merkkiä. Jospa hän saisi tehdä\ntuohon uuniin vielä ensi talvenakin tulta, solmiella pellinnuoria,\nhankailla kaakelinrakoja. Hänestä tuntuu kuin muuri seisoisi\npohjattoman veden pinnalla. Kuinka se on mahdollista? Hän kannattelee\nsitä kaikin voimin. Jos hän hellittäisi, niin se painuisi heti pohjaan,\nja hän ei enää milloinkaan näkisi rikkinäistä kaakelimuuriaan.\n\nMutta muurin kannattaminen veden pinnalla ei ole helppoa hommaa. Hän\nnyökäyttää hyvästinsä ja hellittää karkuteille pyrkivän katseensa\nmuurista. Seinällä on öljyväripainokuva, joka esittää vanhaa\ntuulimyllyä. Se on siipirikko ja muutenkin ränstynyt, pahasti kärpästen\nlikaama. Hän koettaa kuvitella myllyn siihen kuntoon, että sillä\nvoisi jauhaa uutisrukiista puuronaineksia, mutta hän ei saa maassa\nretkottavaa neljättä siipeä paikoilleen, katse karkaa rauskan luota\npois ja ajatus sen mukana.\n\nToisella seinällä ei ole muuta näkyväistä kuin lämpömittari. Kuinkahan\nmonta astetta huoneessa lienee lämmintä? Tuollaisella mittarilla ei voi\nmitata ruumiin lämpöä. Miten paljon nyt lienee kuumetta? Hän riistäytyy\nirti siitäkin ja kulkee eteenpäin.\n\nPöytä ja pari tuolia, siihen hän joutui pienellä petoksella. Toista\nseinää olisi pitänyt kiertää. Miksikä lääkepullot tehtäneen tuollaisia\nkulmikkaita? Tuo isoin on varmaan neljänneslitran vetoinen? Siihen\nvoisi panna vattumehua...\n\nSilloin se pulpahtaa, se, mitä hän on jo kauan kiertänyt ja siirrellyt\nkuin ylenantamista. — Et hilloa enää vattuja etkä muuraimiakaan. Varaa\ntalosi, sillä kuolema lähestyy. Kerinneekö pappi ennen sitä?\n\n— Enkö sitä varten ole jo varautunut? Elämäni lankaa olen juoksettanut\nniin paljon kuin olen ennättänyt. — Ja kuitenkin olet jälleen samassa\npaikassa, mistä olet lähtenyt, ihmisparka. Omaa lankaasi sinun olisi\npitänyt keriä, ei Niemelän lautamiehen, tukkilaisten eikä muiden\nmaailman kulkiainten.\n\n— Mitenkä voin selvittää omaa vyyhteäni selvittämättä muitakin\nsiihen punoutuvia lankoja? — Etkö ole kertonut irtautuneesi niistä?\nLautamiehen kanssa sinulla ei moneen vuoteen ole ollut muuta kuin\nsopimuksenluontoinen vuosikauppa ja mitä tulee taas tukkimieheen tai\nmoottorimieheen, jonka kanssa vähintään kerran kuukaudessa vietät\nhurmahenkisen hullun kiimaöitä, niin...\n\n— Älä kiusaa eksynyttä lasta! Luotolan pikku Helena minä vain olen,\nyksinäni suuressa hirmuisessa metsässä. Aurinko on piiloutunut pilveen\nja kaikki polut ovat hävinneet olemattomiin. Olen juossut itseni\nnäännyksiin ja aina kuitenkin joudun tämän saman kannon juurelle.\n\nHän on eksymäisillään todella metsäänsä. Jospa hän pääsisikin sinne,\ntulisi helpompi olo. Taju selvenee, silmät avautuvat. Hän katsahtaa\nkattolamppuun.\n\nKärpäspaperi. Taivaan tähden, missä on kärpäspaperi! Se oli täynnä\nkituvia kärpäsiä. Kuka on sen korjannut? Minne se on viety?\n\nHävitetty! Tuleen viety! Kuka julmuri on heittänyt kärpäset\niankaikkiseen tuleen?\n\nHän on pikku tyttö, juoksee ja huutaa. Ei tuleen, ei, ei! Ei\nsaunanuuniin! Ei riihen uuniin! Ei kaskivalkeaan, kuulitteko!\n\nLapsen onneksi metsä avaa sylinsä ja ottaa hänet armoihinsa.\n\nHän on lähtenyt yksinään marjailemaan hevoshaan takaiseen isoon\nmetsään. On pitänyt pysytellä aidan varrella, mutta suuret punaiset\nmansikat ovat houkutelleet syvemmälle metsään. Aita on kadonnut ja\npurokin on kadonnut, aurinkoa ei näy, näkyy vain vihaisesti kiiruhtavia\npilviä.\n\nHelena juoksee, pysähtyy kuuntelemaan tuulen huminaa, itkee jo hiukan,\npyyhkii silmiään ja juoksee jälleen. Hän ei katso mihinkään, lukee\nsataan, moneen sataan ja yhä juoksee. Ettei vain menisi kokonaan kodin\nohitse, alkaa tuntua jo siltä. Mutta kun hän pysähtyy ja katsahtaa\nsivulleen, on siinä sama musta kanto, jonka juurella hän äsken istui ja\nitki. Täytyy uudelleen itkeä.\n\nMutta sitten hän nousee ja päättää kulkea kiertelemättä suoraan kotiin.\nKeväällä hän on ollut pikkukoulussa ja oppinut siellä ilmansuunnat:\npohjoinen ja etelä, itä ja länsi. Ne ovat kuin tikkuristi ja risti\nniistä tehtiinkin, kahdesta pitkästä kepistä keskelle koulun pihaa.\nSitten leikittiin hauskaa ilmansuuntaleikkiä. Helena oli etelä, Kivisen\nMikko pohjoinen, Laitalan Liisa itä ja Kantolan Hilkka länsi. Kukin\nsai juosta vuorollaan niin nopeasti kuin jaksoi, toiset nauroivat ja\nyllyttivät.\n\nSitä hauskaa leikkiä hän jälleen yrittää. Helena, suoraan etelään!\nHän lähtee ja juoksee kuin korennon selkää. Suorempaan ei pääsky\neikä kurkikaan osaa lentää. Olipa hauska, kun hän muisti tämän\nvanhan leikin. Kun hän juoksee niin kauan etelään, että ehtii lukea\nviiteensataan, silloin varmasti on kotipihalla. Varmuudeksi hän lukee\nkaksikymmentäviisi ylitse, avaa silmänsä ja näkee mustan kannon, jonka\njuurella...\n\nHän itkee nyt kauemmin, niin kauan, ettei kyyneleitäkään enää lähde.\nSitten asia kirkastuu, hänen olisi pitänyt juosta pohjoiseen, niinkuin\nKivisen Mikko. Opettajahan kertoi, että esivanhemmat kotimaata\nhakiessaan kulkivat pohjoiseen päin. Ehkäpä kaikki, jotka kotia\nhakevat, juoksevat aina pohjoiseen. Hän riipaisee suuhunsa muutaman\nmustikan ja aloittaa matkan pohjoiseen ja pitkän kulkemisen jälkeen\nlöytää kannon juurelta jälleen tämän uuden kotipaikan, joka alkaa käydä\njo hyvin tutuksi.\n\nOn ihmeteltävää, mistä kyyneleitäkään riittää niin paljon, että vielä\nitä ja länsi tulevat saamaan osansa. Tämän jälkeen hän ei jaksa enää\njuosta, vaan nyykertyy nääntyneenä kannon juurelle ja pyytää, että hyvä\nJumala lähettäisi siivellisen enkelinsä juoksemaan pikkuisen Helenan\nedellä, ettei hän ikuisesti häviäisi tähän hirmuiseen metsään ja äiti\nkotona kuolisi suruun ja ikävään.\n\n\n\n\n8.\n\n\nVihtori ei viitsi nousta hätyyttämään laiskaa ruunaa, joka kitsastelee\njokaista askelettaan. Tuskin se varsin pienestä hälväisystä olisikaan\ntietävinään, koska ei välitä kärpäsistä eikä edes suppupaarmoista.\nJos hakisi metsästä pihlajaisen kyntöpiiskan, saisikohan tuo koipensa\nraviin?\n\nVihtorin on tehnyt mieli koettaa tätä vanhaa keinoa, mutta toistaiseksi\nse on jäänyt. Piiskapihlajia ei ole lähellä tietä, puukko on unohtunut\ntupaan ja mitäpä tässä muutenkaan, toisten konia, toisten kiireiden\ntakia, kylläpä käskisi. Vihtori on laskeskellut, että hän illallisiin\nehtii takaisin laiskastikin venyen. Mitä pyhittäisikään aikaisemmin,\nniitylle vielä ajaisivat. Ja tottahan luuska paluumatkalla jo hiukan\npiristyy, eihän niin jumalaton mahtane olla, ettei pappia pelkäisi,\nvaikka ei paarmaa.\n\nToden tunnustaen Vihtori itse pelkää pappia. Siitä on vasta kolme\nvuotta, kun hän pääsi junkkarikoulusta, ja jos pappi vähänkään\nvanhojaan muistaa, niin muistaa hän kai Lehtisen akan poikaa.\nRippikouluaikoinaan ei Vihtori ollut juuri niitä heleimpiä kukkasia\nHerran yrttitarhassa, paremminkin vain sieltä piikkikarhiaisten\npuolelta, niinkuin koko sakki, sen puolesta. Mitähän vaivasi\nviikkokaupalla käskyillään ja pääkappaleillaan. Vaivasiko? Vaivasipa\nniinkin, piru vieköön.\n\nMutta vastapainoksi pojat vaivasivat rasitettuja päitään\nkaikenkaltaisilla kolttosilla, joissa Lehtisen akan poika loisti\nylinnä kuin Libanonin liljankukka. Näitä Vihtori nyt pappia noutamaan\najellessaan muistelee, ja suorastaan ihme olisi, ellei pappikin\nparhaimpia niistä muistaisi, ainakin sitä, kun arentaattorin vuohet\nilmestyivät kuokkavieraiksi Törmälän patruunan hautajaisiin. Vihtoria\nnaurattaa vieläkin se kepponen.\n\nKuin ihmeeksi on ruuna itsekseen ruvennut alamaassa juosta hölkkimään,\nkärryt ovat kai painaneet. Vihtori jättää rippikoulumuistot ja siirtyy\nnykypäivien aiheisiin.\n\nMinun kaiketi häntä pitää lähteä paluukyytiinkin, yötä vasten. Viime\nyökin jo meni rääviöön sen piian tyrnäleen takia. Asiaako? Mitä asiaa,\njoutavaa nahuamista vain. Mitäs, kun se on niin ollakseen kuin hyväkin\nliinakko. Sen ja senkin muka olisi saanut, Linjamäen Kustinkin, talon\npojan, mokoman tässä talon ja pojan! Vihtori nauraa ääneen. Ja minä\nmuka en vielä mitään ymmärräkään naisasioista enkä miesten asioista.\nÄlköön rehvastelko Haapalan ämmän pajurimulli, paremmillekin ja\nviisaammillekin on vahingon laaki lyönyt.\n\nKuitenkaan Vihtori ei saata olla ajattelematta tätä mehevää\ntytönpallukkaa kumman tavalla kiihottumatta. Hänen nauravista\nsilmistään, verevistä käsivarsistaan ja pampuloivista rinnoistaan\nkimmoaa ja kihoaa jotakin hauskasti kutkuttavaa, joka rattaillakin\nmuistellessa, päivänterän piikitellessä panee oikoilemaan käsivarsiaan\nja lipomaan huuliaan.\n\nVihtori muistelisi ehkä kauemminkin näitä kielelleen kihoavia asioita,\nellei tapahtuisi ulkoinen keskeytys. Mies on tarttunut hevosen\nohjaksiin kiinni.\n\n— Hei, poika! Nukuksissako ajelet. Annathan kyytiä minulle Salmen\ntienhaaraan saakka.\n\n— En minä ole Salmelle menossa.\n\n— Miksi et ole, kun menet vain.\n\n— Tulee mutkaa.\n\n— Mitä se haittaa, sinulle. Ja matkaahan se on mutkakin.\n\n— Niin, mutta kun minä olen pappia hakemassa.\n\n— Ole vain, en minä estä. Enkä minä ilmaiseksi pyydä. Maksua saat\nmajatalon taksan mukaan.\n\nKiusaus on suuri, tai vastusko lienee heikko. Vihtori ottaa miehen\nrattailleen. He lähtevät ajelemaan Salmen tienhaaran kautta, josta\nkirkolle tulee matkaa kuusi kilometriä enemmän, oikeastaan vain viisi,\nVihtori on yhden lisännyt, koska mies on saman verran vähentänyt\nväittäen neljäksi. Vihtori on aikonut kiristää kyytimaksun etukäteen,\njättää kuitenkin, koska miehen riitineistä saattaa päätellä, ettei\nhän ole ihan tavallinen sälli, metsänlukumiehiä mitä lienee. Ruuna\nhidastelee kuin tahallaan talon puolesta kenkuroisi luvattoman mutkan\nja ylimääräisen matkanlisäyksen vuoksi. Mies veistelee kompiaan\nlaiskasta hevosesta, niin että Vihtoria aivan harmittaa. Puhuisi sitten\nvasta, jos itsellään olisi edes tällainenkin. Kaduttaa ja kiukuttaa jo\nkoko joutavan mutkaaminen. Mokomalla häspyntärillä ruveta hevostaan\nhaukuttamaan. Luulee vielä, että tässä hyvinkin hänen pennosiensa\nvuoksi.\n\nKulku hidastuu, sillä Vihtori ei kiirehdi. Mies räpsii kädellään,\nmutta se on samaa kuin kärpäsiä löisi, ruuna ei lötkähdä, ei vilkaise.\nPääsevät he kuitenkin Salmen tienhaaraan, joskus. Kyydittävä\nkummastelee kovasti tätä, ihmettelee sitäkin, miten pääkään on kestänyt\nnäin kovaa vauhtia. Siihen kyytimies puolestaan vastaa, että kun\nihmisellä on oikein kova pää, niin kyllä se kestää, vauhtiakin.\n\nErotessa tulee maksusta kinaa. Kyydittävä suorittaisi maksun viiden\nkilometrin mukaan, mutta kyytimiehellepä ei kelpaakaan enää raha. Hän\nvakuuttelee, ettei ole pienen rahan puutetta. Jos vieras tahtoisi ostaa\njotakin muistoa läheisestä puodista, niin se olisi toinen asia, voisi\nhän odottaa sen ajan, ellei kovin kauan viipyisi.\n\nMies jo hieman kimpautuu, aikoo lyödä pennit kouraan, mutta muistaa\nsamassa, että puodissa muutoinkin on käytävä tupakkaa ja tulitikkuja\nostamassa, päättää tehdä pojan pirulaiselle nätin tepposen. No niin,\nmitäpä siinä, ostetaan miehelle muistoa. Odota hipenen aikaa!\n\nHän hypähtää puotiin ja ostaa murikan sokeria kekotopan suppeasta\npäästä.\n\n— Tässä olisi hieman imelää. Tällaista muistoa sinä kai tarkoitit?\n\n— Tätä juuri!\n\nKiusallakaan ei Vihtori ilmaise pettymystään. Se on kyydittävälle siksi\nsuuri pettymys, ettei hän oikein pysty sitä edes salaamaan, sytyttää\ntupakan ja letkauttaa lähtiessään:\n\n— Tekee mieleni heti koettaa, ehtisinkö kahteen vaiko kolmeen kertaan\njalkaisin viisi kilometriä samassa ajassa kuin äsken tuolla sinun\nhevosellasi.\n\nMutta Vihtorillakin on sana valmiina, harmittaa sokerimurikka jo niin\npaljon, tunnin viivytyskin, jonka lopullisista seuraamuksista ei ole\nvielä tietoa.\n\n— Koettakaa pois! Menköön samaan maksuun!\n\n\n\n\n9.\n\n\n\nKovaa kohinaa kuuluu, kuin kymmenen koskea syöksyisi vuorenrinnettä\neteenpäin. Metsä ryskyy, puita karsitaan, vahvat rungot katkeavat kuin\npäretikut. Multaa, kiviä, suuria puita juurakkoturpeineen lentelee\nilmassa. Ennen näkemätön pyörremyrsky, maanjäristys mikä lienee.\n\nHelena painautuu räsynä maahan, pitelee molemmin käsin kiinni joistakin\nyläpuolellaan olevista koukeroista. Puunjuuret, miten ne näin korkealla\nja koholla maasta? Vesi on kovertanut mullan niiden alta. Eihän tämä\nvain liene... Hirmuista, mahdotonta ajatella. Milloinkaan ei kukaan\nelävä ihminen ole pitänyt Hornankuilun kalliossa männynjuurista kiinni.\nJos on pitänyt, niin ei kauan ole ollut enää elävä ihminen.\n\nMutta miksi kädet puutuvat ja ruumis näin oudosti painaa? Sen tekee\nmyrsky, tuo kauhea tuulispää. Millainen jumalanilma tämä lieneekään,\njoka noin kiskoo männyt ja kannot, jopa kiinteät kivet. Kova tuulispää\nei sentään koskaan kovin kauan kestä. Kohta lakkaa, sitten heti nousen\nja juoksen kotiin.\n\nMikä tuolla ylhäällä? Vasikka puiden latvassa! Kuinka se katselee noin\nkauhuissaan, silmät ulkona, kynnet hajalla? Sehän juoksee, ui, lentää.\nVasikkako lentää? Jäkälänporoa potkaisee silmiini, minä seison, en\nmakaa. Ja jyrkkä kallioseinä kohoaa edessäni. Myrskypilvet kiitävät\npäälläni. Tämä on Hornankuilu, kuoleman rinne. Herra armahtakoon minua!\n\nHelena pusertaa männynjuuria kuin kouristustautinen, raapii varpaansa\nverille, puree hampaillaan kallion harmaata kiveä. Puita lentelee\ntaajemmin, jo kantoja, kiviä. Kalliorinteen mänty vavahtaa. Nyt se\nhuojuu, rysähtää, pyörii latva edellä. Ja kurja ihmisraukka sen mukana\npää edellä, riekaleet korvissa kuin vanha tuulen murtama sateensuoja.\n\nIlma ulvoo, tuuli vaikertaa. Avaruus on täynnä puita, eläviä\nluontokappaleita, hukkuvien sielujen surkeata voihkinaa. Ihmiset\nvaipuvat irtautuneiden puiden juurakoissa roikkuen, elollisia tai\nelottomia esineitä epätoivoisesti sylissään pusertaen. Tuossa mies\npitää peltosahran kurjesta kiinni, köysiaisat, luokki ja längetkin\nroikkuvat siinä mukana, hevonen vain on kadonnut. Pörrötukkainen poika\nvetää saapasta jalkaansa, pyörii kuin kiekko, potkii ja vetää. Mutta\nlaiha eukonkäppyrä sukeltaa suoraan pää edellä, heinäharava haarojen\nvälissä. Hän varmaan ehtii ennen muita.\n\nMinne ehtii? Hornankuiluun! Helvettiin! Tämä on viimeinen päivä. Tämä\non Herran päivä. Myrsky ulvoo. Tuuli vaikertaa. Tuhannet sielut tuskaa\nhuutavat. Herra armahtakoon meitä!\n\nHätäytyneen sielun vilpitön pyyntö kulkeutuu johtopaikkoihin ja tulee\nhuomioonotetuksi. Hän saa jättää pienet kerinpuunsa tässä tukalassa\nmajassa. Ruumis lepää, henki liitää, nopeammin kuin ajatus, synkkiin\nsyvyyksiin, äärettömyyden kirkkauksiin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nVaari istuu tupansa puoliavoimella rappuverannalla ja pistelee\nlahnaverkkoa. Niitä lienee talossa jo yli tarpeen, mutta mitäpä\nmuutakaan vanha sokea mies voisi tehdä, joutilaana ei osaa olla.\nVerannalla on tähän aikaan päivän katve, kuitenkin on siinä kovin\nhikevää ja kärpäset tuikkivat. Hän haistelee ukkosta ilmassa, onpa\nnäkevinään jo pilven lonkamaa järven takana. Hänellä on tunne, että se\non tarpeeksi leveäpohjainen rynnistääkseen iltapuolella järven yli,\nparin viikon ajan se onkin jo kiertänyt kahta puolta joka päivä.\n\nHän tunnustelee vaaksallaan verkon syvyyttä. Kaksi kalvokertaa olisi\nvielä kudottava, taitaisi yksikin riittää. Mahtaneeko tulla valmiiksi\nenää tämä verkko, niin oudosti niveleissä nykii tänään. Muorikin yöllä\nkäväisi ja kättä antoi, vaikka vuosikausiin ei ole enää kurkistamassa\nkäynyt. Joutaisinkin jo tästä ihmisten vastuksista, ei kukaan kaipaa\ntäällä, siellä edes muori... tiedä, tokko tosissaan hänkään?\n\nPappia se renkipoika taisi lähteä hakemaan. Eilispäivänä kävi tohtori.\nMahtanee olla emännänkin elämänöljyt sydämen tutkaimilla. Sitä se on\naina, milloin nämä herrat peräkanaa ajelevat kapsäkkeineen. Ettäkö\nkesken aikojaan olisi emännälleen tohtoria kustantanut. Tuota ihmettä\nei tapahdu tämän lautamiehen talossa.\n\nVaari nykäisee verkkolankansa poikki; tämäkin kumma tapahtuu enää\nharvoin, vain silloin, jolloin vaari ajattelee poikaansa, lautamiestä.\nHän tekee peukalosolmun, puraisee langan latvat, ja pian käpy jälleen\nnapsahtelee kalvosimen laitaan.\n\nKaikille pässeille täällä nuori nainen annetaankin lihdattavaksi,\nvuonaparka sylen mittaisessa köyden pätkässä mukiloitavaksi. Lymyä ja\nhiipistele tämän kurikan edessä sitten yöt päivät, vuodesta vuoteen,\nkunnes herrat tulevat kapsäkkeineen ja kuolema pelastaa. Niinkuin\ntätä kaikkea ei olisi arvattu ensi päivästä lähtien. Menee ja nai\nväkivalloin tyttärensä ikäisen tytön, tämä vanha nelikymmenvuotias\npukki. Laki pitäisi olla, kun ei ihmisillä itsellään ole sen enempää\ntuntoa eikä järjen tietoa. On kai se laki lautamiehellä, holhouslaki,\nHerra nähköön!\n\nKäpy napsaa. Vanha veri nuortuu ja liikkuu. Vaari näkee ritvannotkean\nneitsytvaimon edessään siltapalkeilla ja pihateillä, janoaa ikävöiden\nhänen läheisyyttään, äänen soittoa, sormien kosketusta. Eikö tulekaan\nenää katsomaan? Eikö milloinkaan? Eipä kaiketi, koska tohtori on käynyt\nja pappia odotetaan.\n\nMiksi ei vaarintupaan ohjata näitä herroja? Luullaan, ettei ukko mitään\nhuomaa, ei mitään tarvitsekaan, sokea ikäloppu. Minäkö tänne emännän\njälkeen yksinäni riutumaan?\n\nIkävä riipaisee sokean vanhuksen rintaa ja tuskallisesti väläyttelevä\nviilto lyö hiostuneiden hartioiden lävitse sydämeen asti. Hän pysähtyy\nkudonnassaan, hieroo otsaansa ja katsoo sielunsa seinämällä häilyvää\nkuvaa. Se etenee, keinuu, katoaa aittojen taakse. Sinne hävisi\nhämärään: neitsytvaimo, äänensoitto, sormien kosketus.\n\nVäkevä kaipuun ikävä väläyttää tutkaimina tunnustellen läpi ruumiin.\nUkkosta on ilmassa, punamöykkyinen pilvenlonka makaa jo järven takana.\nHän alkaa pistellä verkkoaan kuin se olisi urakkatyö, nämä kalvokerrat,\nkaksi tai ainakin yksi, tämä menoillaan oleva.\n\nKeveä juoksevien askelten ripse kuuluu pihatieltä. Yrjö on aikonutkin\npoiketa vaarin luo juttuamaan. Onki on kunnossa, matosetkin jo\nrasiassa, hän vain ei osaa ratkaista, minne lähtisi, järvelle vaiko\nlammelle. Lammelle tekee kovin mieli, jos uskaltaisi. Mitä vaarikin\nsanoo.\n\n— Mihin nyt, tuolla kiireellä?\n\n— Ongelle Silmälammelle.\n\n— Lammelleko, ukonilmalla?\n\n— Itse sanoitte, että äiti parantuisi, jos rupeaisi syömään.\n\n— Sinun onkimiasi kaloja. Voisithan koettaa.\n\nVaari tunnustelee kalamiehen välineitä, siimaa, vapaa, pitkulaista\nkaarnakohoa. Sitten hän tunnustelee itse miestäkin, pientä kättä,\nrintaa, paljaita polvia. Sisäinen näkö etsii ja hapuilee pyrkien\nmuotokuvaa muodostamaan. Vaari antaisi jäljellä olevasta vähäisestä\nelämästään kernaasti kuukauden, jos silmänräpäykseksi vain saisi\nnäkökuvan tästä pikku miehestä, joka tietämättään ja tahtomattaan on\nmonta vuotta kasannut ukkospilveä Niemelän talon taivaalle.\n\nHän koettelee pojan päätä, joka on sileä ja säännöllinen ilman kuhmuja\ntai kuoppia, viisas, pirteä lapsi. Eikö Niemelän talo kipeästi kaipaa\njuuri sellaista miestä kuin tästä lapsesta kasvaa? Mistä lienee\nluiskahtanut näin hyvä alkusiemen? Ja niinkuin tällä sitten olisi\nmerkitystä, mistä tuo tuli. Hakemalla hakien ja korkeasta maksusta\nhyvää siementä nykymaailman aikaan haetaan pelloille ja tammoille,\nellei löydy kunnon tavaraa omasta takaa, mutta lautamiehelle ei kelpaa.\nMinä vain, minäpä tietenkin ja minun oma siemeneni, vaikka mätävisvana\nvihityn vaivaksi ja tuskan turmioksi juoskoon.\n\nMietteissään vaari unohtaa pojan, jonka mieli palaa ongelle. Hän\nhaluaisi uudelleen tiedustaa, saako nyt mennä Silmälammelle, mutta\nei rohkene. Jos vaari kieltäisi eikä sitten kuitenkaan voisi olla\nmenemättä, tai jos käskisi ja ukkonen rupeaisi kovasti jyrisemään. Hän\nmiettii, voisiko tiedustaa sillä tavoin, ettei vaari osaisi kieltää\neikä käskeä. Hän luulee keksineensäkin jo sopivan muodon.\n\n— Tietääkö vaari, mistä nyt parhaiten saisi kaloja?\n\nVaarin sisäisissä näkemyksissä välähtää vuosikymmenien takainen\nkuva, tuntuupa kuin raunioituva ruumis muuttuisi jälleen liikkuvaksi\nlihaksi pieniin karkeakudontaisiin hurstihousuihin. Sellainen poika on\nvarautunut ennenkin ukkosilman edellä Silmälammelle kalaan, matoaski\ntoisessa, vapa toisessa kädessä muorilta lupaa kärkkyen. Pieni\nkoirankuje juolahtaa muistelevan vanhuksen mieleen, hän tahtoisi vielä\ntuokiohetken tepastelevaa pikkumiestä pidätellä.\n\n— Etköhän venerannasta mahtaisi saada narratuksi muutamia\nsärentinttiäisiä.\n\n— Tinttiäisiä? Äidillekö?\n\nSormenpäät vavahtavat, äänikin värähtelee. Vanhus näkee pimeissä\nsilmissään kalamiehen silmien kimalteet ja suun pahaa mieltä\npidättelevät kaarteet. Hän ei voi yritteliästä pikkumiestä enää\nkauempaa pidättää.\n\n— Oikein, poika. Kissalle kiiskit, sairaalle äidille täytyy miehen\nhankkia oikeita kaloja.\n\nUkkonen jymisee kerran etäisesti kuin sekin puolestaan alleviivaisi\ntotista asiaa. — Mene Silmälammelle! Sieltä saat tänään paistiahvenia,\njos ollenkaan saat. Hän tuntee, miten pieni käsi vapisee, jännityksestä\nvaiko pelosta. — Mitä mies ukkosesta! Eikä se lammen rannalla iske sen\nparemmin kuin muuallakaan, ellei ole iskeäkseen. Se on Jumalan voima ja\niskee, missä itse tahtoo.\n\nPoika lähtisi, vetää kättään, mutta vaari ei vieläkään hennoisi\npäästää. Hän sivelee selkää, rintaa kuin takin mittaa tahtoisi ottaa,\npuheleekin samalla, muuten poika livahtaisi.\n\n— Siellä on vettä syltä vahvalti heti rannassa ja jyrkällä\nkalliorannalla niin paljon, ettei pohjaa löydykään. Onkimiehen on\nkatsottava, mihin astuu ja seisottava tukevasti, missä seisoo. Jos\nmenee kaatuneille hongankeloille, niin varpaat on iskettävä kiinni\nkuin tikan kyntyset. Ei sovi mennä vesirajasta eteenpäin, siellä on\nlimaista, jalka liukastuu ja sitten ei tule risu kouraan.\n\n— Onko vaari ollut siellä ongella?\n\n— Olen monta kertaa, ensi kerran sinun kokoisenasi.\n\n— Ukonilmallakin?\n\n— Ukonilmallakin!\n\nEtäinen jyminä vahvistaa vakuuttelut todeksi. Vaari tunnustelee\nhaistaen ilmaa. Se nousee järven yli eikä sitä pidätä enää mikään. Hän\nei tahdo pidättää enempää miestäkään, jolla on miehevät mietteet. Hän\nsivelee poikaa vielä kerran päästä polviin ja hellittää kätensä.\n\n— Mene!\n\nPoika hypähtää parilla askeleella polulle. Oikea miehen alku siinä on,\noravanpoika se on. Ei niillä kyntysillä hongan kupeesta lampeen pudota.\n\nNiin mieluinen muistokuva vaarille kirkastuu emännän pojasta, joka\njuosta vilistää jo peltotiellä ja yhteen menoon veräjästä läpi. Nyt\nei näy enää muuta kuin alamäkeen painuva pää, niinkuin jäniksenpoika\nhyppelisi. Näkyykö se? Näkyypä hyvinkin, kun vaari hivuttelee otsaansa\nja tarkoin katselee.\n\nSitten ei näy enää mitään, kuuluu vain kohoavan ukkosen kolmas\nvaroitusmerkki.\n\n\n\n\n11.\n\n\nIhmeellinen maa. Auringon valo loistaa lehtien ja oksien, puun\nrunkojenkin lävitse. Pikkulintuset laulele vatja heinäsirkat\nsirittävät. Niitä ei näy, aurinkoakaan ei näy, vain sen kuulakka\nkirkkaus, joka kaiken läpäisee, mutta ei silmää häikäise. Helena on sen\nvalossa lukenut sormiensa luut ja varpaittensa nivelet, jopa varpaitten\nalla hiekassa kaivelevien muurahaisten jalkanivelet. Kangas, luu,\nnahka, mikään ei tätä ihmeellistä valoa pidätä.\n\nMiksi hän tähän tiepuoleen on jäänyt istumaan, sormiluitaan lukemaan,\nmuurahaisten niveliä tunnustelemaan? Kuka hän lieneekään? Onko matkalla\njonnekin? Helena hän on. Niemelän vaiko Luotolan? Jompikumpi, matkalla\nkirkkoon, arpajaisiin, sukulaisiin. Hauska on matkustaa kesäpäivänä\nnoin kaunista tietä.\n\nHän katselee sitä. Se on harvinaisen tasainen, ruohoreunainen, ei\nkuoppaa, ei yhtä kivenmukulaa näy, katsoipa kumpaan suuntaan tahansa.\nMutta lähdenpä jälleen kulkemaan. Parempi on joutua perille liian\naikaisin kuin liian myöhään.\n\nLukittu portti keskellä valtamaantietä! Lain mukaan ei tällaisia\nportteja saa valtateille rakentaa.\n\n— Niinkö arvelet, tyttöriepu! Tielle on ilmestynyt rapsahtamatta kookas\nharmaapartainen ukko liian leveine housuineen, viuhkamainen avainnippu\nkupeellaan roikkuen. Hän on luotettavan, jopa ystävällisen näköinen.\nHän lienee tämän portin vartija. Aivan oikein, avaimen ottaa ja portin\naukaisee. Pääsen heti jatkamaan matkaa.\n\n— Korean koltun olet ottanut yllesi, se on teidän tapanne, parhaanne\naina panette.\n\nHän kääntyy selin ja rapistelee avaimiaan.\n\n— No, etkö joudu? Portti aukeaa vasta sitten, kun olet riisuutunut!\n\n— Ei suinkaan minun tässä tarvitse riisuutua?\n\n— Tuokin on vanhaa virttä.\n\nUkko naurahtaa. Helena pelkää ja värisee. Missä kunnossa lienevät\nalusvaatteet, liivit, paita? Tuntuu oudon avonaiselta, niinkuin ei\npaitaa olisikaan. Tämä uusi leninki olisi kuitenkin paras verho.\n\n— Mutta setä kiltti...\n\n— Niin, niin, pikku piltti. Olen kuullut tuon värsyn tuhansia\nkertoja, loput osaan ulkoa, jos kuunnella tahdot. Nepit auki, yhdellä\nriipauksella vain. Ei haittaa, vaikka jokin heltiääkin. No, viivyttelet\nvielä. Mitä ripeämmin liikut, sitä nopeammin pääset.\n\n— Ette suinkaan tarkoita, että minun pitäisi tässä teidän nähtenne...\n\n— Voi, tyttöseni, mitä puhutkaan! Vanhus nauroi ymmärtäväisesti. —\nPrinsessat ovat riisuneet tässä korunsa ja kuningattaret purppuraiset\nvaatteensa. Ei yksikään sielu tähän päivään mennessä ole läpäissyt\ntästä portista helyissä eikä hepenissä.\n\nVanhus lienee salavihkaa auttanut Helenaa riisuutumisessa, koska hän\nhetkistä myöhemmin seisoo tiellä alastomana, käsillään rintojaan\npidellen, katse maahan luotuna.\n\n— Kas noin, kuin saunaan menossa. Sievästi se meiltä kävi.\n\n— Älkää katselko minua!\n\n— Minäkö sinua, hi-hi-hii, mitä luuletkaan. En minä ole enää niitä\nmiehiä, tuskin koskaan olen ollutkaan. Mutta nyt vikkelästi sisälle.\nOdota, että suljen portin, minulla on sinulle juteltavaa.\n\nTie jatkuu edelleen portin takaa, mutta se ei ole äskeinen tie, koko\nympäristökin on kuin uutta maanosaa, puut sinertäviä, vesi kultaisena\nkimmeltävää, se kai johtunee valon heijasteluista. Tiekin on loistelias\nkuin suuren sateenkaaren selkä. Ylhäällä mäellä leiskuaa taivasta kohti\nsinertävä valo. Sitä ihmetellen, ympäristöä kummastellen Helena on\nastellut portilta jo hyvän matkaa eteenpäin. Vanhus tavoittaa juosten.\n\n— Mihin sinulla tuommoinen hoppu. Luulenpa, että kerkiät täällä\nvähemmällä. Jos taas et kerkiä, niin et kerkiä, vaikka yötä päivää\npyyhkisit pää kolmantena jalkana.\n\nHe hiljentävät vauhtia. Helena mielii kuitenkin kiihkeästi ylhäällä\nvälkehtiviä valoja kohden. Matka lienee pitempi kuin näyttää. Hän\ntiedustaa sitä portinvartijalta.\n\n— Sitä on vaikea näin mäen alta arvata. Yhdelle se on pitkä, toiselle\nlyhyt. Joku on läpäissyt parissa viikossa, toiset ovat polkeneet\nsatoja, jopa tuhansia vuosia.\n\n— Pidätte pilkkananne minua. Ei kukaan ihminen tässä maailmassa niin\nkauan elä.\n\nVanhus astuu rinnalle ja sanoo hiljaa, melkeinpä kuiskaisten:\n\n— Tässä maailmassa elää jokainen sielu iankaikkisesti.\n\n— Iankaikkisesti!\n\n— Jaa'a!\n\nHe ovat pysähtyneet ja katsovat toisiaan silmiin. Helena tuijottaa\nsäikähtyneenä, kaikkea kysyvästi. Vanhus vastaa rauhoittaen,\nrohkaisevasti.\n\n— Sanokaa heti minulle, onko tämä taivas vaiko helvetti?\n\n— Mitä sinä sillä tiedolla tekisit?\n\n— Kiusaatte vielä. Onko mielestänne yhdentekevää olenko pelastettu vai\nkadotettu?\n\n— Puhut kuten tyhmät neitseet puhuvat. Kyseletkin kuin lapsi. Isä\nJumalan olisi tällä hetkellä kysymyksiisi mahdoton vastata, saatikka\nminun tietämättömän äijäpahan. Oletko kadotettu vai autuas, on seikka,\njoka kokonaan riippuu sinusta itsestäsi, sydämestäsi, tahdostasi ja\ntaipumuksistasi. Yhden asian vain voin sanoa sinulle, olen sanonutkin\njo: elät iankaikkisesti!\n\nVanhus kääntyy lähteäkseen, mutta palaa vielä.\n\n— Minun tehtävänäni ei ole neuvojen antaminen, mutta koska olet noin\nlapsellinen, haluan hiukan opastaa sinua. Tämä ensimmäinen viittaväli,\nportilta kukkulalle, on kaikille vaikein, voinpa ennustaa, että se\nsinullekin tulee olemaan monin verroin vaikeampi, kuin ennakolta osaat\nkuvitella. Se on edellisen elämäsi erheiden polku. Ne ovat upotetut\ntiekamaraan niin osaavasti, ettet huomaa niitä, mutta aina kun astut\njonkin erheesi päälle, pyörähtää se jalkasi alla kuin märkä kivi ja\nsitten otat liukua alamäkeen niin pitkälle, kuin rikkomuksesi voima\nriittää.\n\nHelena katsahtaa punehtuen olkansa yli. Vanhus arvaa hänen ajatuksensa\nja naurahtaa.\n\n— Niin, kyllä kai olisi ollut mukavaa, jos olisit voinut kääräistä\nriepumytyn istuintyynyksesi, mutta luulenpa, että Luojan lahjoittama\ntyynykin muutaman matkan kestää.\n\nHe kääntyvät yhtä aikaa ja alkavat astella. Vielä kerran kuitenkin\nvanhus pysäytetään.\n\n— Kun te olette noin kovin kiltti minulle, niin sanokaapa vielä,\nvoisinko millään tavoin karttaa erhekiviäni.\n\n— Sanoin jo äsken, että kovinpa sinulla on kiire. Kyllä varmasti sinä\nerheesi kiertäisit, jos ne olisivat kiiltäviä kissankuppeja. Ei,\nkyyhkyseni, niissä ei ole väriä eikä hajua. Vasta mäen alla, missä\nkivesi tapaat, on yllin kyllin molempia. Mutta nyt olen lörpötellyt\nliian kauan kanssasi. Me tapaamme vielä. Lähde, älä masennu!\n\nVanhus häviää, niinkuin oli ilmestynyt. Pamppailevin sydämin Helena\nkääntyy väreissä välkehtivälle tielle. Nousu ei tunnu raskaalta,\npäinvastoin ihanan kevyeltä. Hän ei kävele ajoraidetta, vaan\npiennarpolkua. Näin tuntuu turvallisemmalta, kun ruohokin on lähellä\nja vihertää. Kirkkaita kiviä kuin peilin kappaleita välkähtelee mäeltä\ntulvehtivan valon loisteessa. Erhekivet ovat värittömiä ja hajuttomia,\nniin sanoi vanhus.\n\nHän koettaa muistella, mitä laatua ne mahdollisesti olisivat. En ketään\nole tappanut, en keneltäkään varastanut... Mitä hän mainitsikaan:\nsatoja, jopa tuhansia vuosia. Tällaista tietä, näin lyhyttä matkaa.\nTaisipa olla aikamoinen vekkuli miehekseen koko äijä... En ole\nhimoinnut lähimmäiseni palkollisia enkä karjaa. En tietääkseni\ntahallani ole koskaan valehdellut...\n\nHelena ei voi käsittää, miten kuiva tasainen polku niin äkisti livetti.\nMutta hän ei jouda sitä enää ajattelemaankaan huristaessaan aika\nvauhtia alaspäin. Hän vaanii puuta, kiveä tai pensasta, mihin voisi\ntarttua ja pysäyttää vauhdin. Ei mitään löydy, on ihmeen autiota ja\ntasaista. Ei hän liene enää oikealla polullakaan.\n\nVauhti kiihtyy. Hän ei arvaa, mihin kauheaan kuiluun tämä lentoliuku\njohtaakaan. Hän pyörähtää vatsalleen, jarruttaa käsillään, jaloillaan\nja huutaa.\n\n— Mikä mölyapina sieltä tulee, tuommoisella metelillä ja pirskeellä?\n\nHelenan niskatukkaan tarrataan säälimättömästi. Hän pyörähtää ympäri\nrumasti kierähtäen. Liukuvauhti on toki pysähtynyt ja se on niin\nmieluisaa, että sen rinnalla kipunsa ja häpeänsä kernaasti unohtaa.\n\nMäessä on kierre ja kuoppa, edellinen lienee ollut alkuaan,\njälkimmäinen on nähtävästi myöhemmin muodostunut. Läheisessä metsikössä\nja pienellä niityllä loikoilee miehiä ja naisia innokkaasti jutustaen.\nHe eivät näytä peloittavilta. Senvuoksi Helena rohkenee antautua\npuheisiin sen miehen kanssa, joka hänet pysäytti.\n\n— Mikä kokous täällä metsässä on, kun noin paljon väkeä on koolla?\n\n— Jaa, mikäkö kokous! Mies nauraa niin leveästi, että tavallinen\nvellikauha mahtuisi leukojen väliin. — Koko maailman löperöiden ja\nlaiskimusten iankaikkinen konsulenttikokous. Sitä tässä vain suuresti\nihmettelen, mikä tuollaisenkin sielun simpaleen on meidän joukkoomme\nlennättänyt. Ai, tuossapa on erhekivesi, siitä se luetaan kuin\npyhäpäivän epistolasta.\n\nMies ei ole lihavimpia joukossa, mutta kuitenkin niin lylleröinen, että\nvaivoin jalkojaan levitellen sai kopatuksi maasta pienehkön nupukiven,\njoka omituisesti välkähteli.\n\nHän käänteli ja tarkasteli sitä.\n\n— Onpa todella kirjanpitäjällämme ollut työn puutetta. Mahdat olla\nHerramme kaikkein vähäisimpiä. Hän kiertää kiveä pehmeän peukalon ja\netusormen välissä ja lörpöttelee edelleen. — Ei täällä näy mitään\nriipustuksia. Rillit ja monokkelit minäkin tässä jo tarvitsisin. Lue\nitse tämä pikkuruikkuinen ansioluettelosi, itsepä olet siitä vaivankin\nnähnyt.\n\nHelena ottaa kiven, joka välkkyy ilkeästi silmiin pistäen, haiseekin\ntympäisevältä. Mies uudistaa pyyntönsä, Helena lukee:\n\n— Lörpötellyt juoruja toisten tyttöjen kanssa koulumatkoilla.\nValehdellut navetassa piika Marin kanssa ja uskotellut viipyneensä\ntöiden vuoksi. Laiskotellut veneen kokassa sopimattomia ajatellen,\nsiirretään kahdeksannelle osastolle merkittäväksi aistillisten erheiden\nkiveen.\n\nToisella puolen kiveä on samantapaista pienempää. Helena lukisi\nedelleen, mutta mies keskeyttää.\n\n— Ja tuollaisten rippusien vuoksi kannatti ruveta mäkeä liukumaan\nlaihankäppäröillä takamuksillaan. Katsohan noita seinätauluja tuolla\nniityn reunassa! Niissä riittää ainesta, vaikka muistopatsaita\nlohkottaisiin. Useimmille meille sellainen maan päällä on hakattukin,\nsillä täällä asuu ylipäänsä äveriästä väkeä.\n\nHelena ei ehdi vastaamaan, tuskin kaikkea kuuntelemaan, sillä saatuaan\nruhonsa erään tukevan erhekiven reunalle mies laskettelee kuin\nkonevoimalla käypä silppumylly.\n\n— Niinkuin jo sanoin, on täällä äveriästä väkeä, maailman komeimpia\nihmisiä. Vuosituhansien kuluessa tänne on seulottu kaikkien\naikakausien suurimmat laiskimukset nykypäivien lautamiehistä ja\ntittelitirehtööreistä hamaan Rooman ja Kreikan kuuluisimpiin\nlaiskottelijoihin saakka. Edustavimman ryhmän muodostavat eriarvoiset\nvaltion syöttiläät. Niitä on ollut kaikkina aikoina kaikkien sivistys-\nja pakanakansojenkin keskuudessa. Katsohan tarkemmin tuotakin\nkörilästä, tuota, joka tuolla alhaalla vesihaudan pohjalla istuen\nloiskuttelee kauhalla vettä napaansa. Sitä hän teki jo maailmassa\neläessään koko pyöreän ikänsä, kolmanneksen lukumiehenä, kolmanneksen\nvirkamiehenä ja lopun kolmanneksen eläkettä nauttien täysin palvelleena\nvirkamiehenä.\n\nEntä tuo aviopari, tuo mursupari, joka niityllä makaa. Heistä minä\nvoisin kertoa sinulle kokonaisen päivän. He pääsivät tulemaan yhtä\naikaa, niinkuin hyvästi muutamia onnestaa. Se oli komeata tuloa.\nMolemmat ojanpohjatkin he aurasivat tullessaan ja kun he pyllähtivät\ntuohon nurmelle, niin koko niitty hyllyi pitkän aikaa. He olivat\nmiljoonaperijöitä kumpikin, mistä johtui, että heidän tärkein,\nmilteipä ainoa elämäntehtävänsä maan päällä oli korkojen nostaminen\npuolivuosittain. Se kävi lopulta niin ylivoimaiseksi heille, että\nkumpainenkin kuoli sydänhalvaukseen samana päivänä, ja sanomalehdet\nkirjoittivat liikuttavan pitkiä palstoja hautaan asti kestäneestä\nuskollisuudesta. Noin he oleilevat nyt yhdessä täälläkin. He eivät\npääse liikkumaan niin paljoa, että joutuisivat eroon toisistaan,\neikä kukaan viitsi olla heidän seuranaan, koska he eivät osaa puhua\nmistään muusta kuin nostamattomista koroistaan ja leikkaamattomista\nosinkokupongeistaan.\n\nMies hengähti, Helena aikoi jotakin tiedustaa, mutta ei ennättänyt.\n\n— Jos luulet, että me kaikki olemme koronnostajia, niin erehdyt\nsuuresti. On täällä nahkasuutareitakin ja lukkareita on monen monta.\nMestarien mestari on eräs vaivaishoitolainen. Hän tuli eläessään niin\nlaiskaksi, ettei viitsinyt liikuttaa leukojaan ja sen vuoksi sitten\nnälkään kuolikin. Nykyään ei sellaista enää tapahdu, mutta siihen\naikaan ei tunnettu vielä pakkoruokintaa.\n\nMies oli liukunut liian lähelle kiven reunaa ja kierähti maahan.\nEnnenkuin hän köntyili jaloilleen, sai Helena sanan vuoron.\n\n— Te ette varmaan haluakaan pyrkiä täältä ylös. Eihän tuo mäki jyrkkä\nole.\n\n— Ei jyrkkä, muuten vain niin vietävän raskas. Kaikki keveämmät kyllä\nsitä pitkin luikkivat matkoihinsa, kuten sinäkin nähtävästi pian\nteet, mutta kuinka mursut luikkivat. Täällä on hyvä joukko raskaan\nsarjan painijoita, sekä miehiä että naisia, jotka pysyvät täällä\niankaikkisesta iankaikkiseen, ellei parihevosilla ylös vedätetä.\n\nSinä olet yksi niistä, ajattelee Helena, mutta puhelias mies heittää\nheti vastalauseen, niinkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa.\n\n— Minä en tänne enää pitkäksi aikaa jää. Voimistelen itseni hyvään\nkuntoon ja sitten pusken vauhdilla ylös, ykskaks.\n\nHän tekee hullunkurisia punnerrusliikkeitä kuin tuhojaan käärisi, aikoo\nehkä näyttää, miten liukkaasti lähtö tapahtuu, mutta Helena on kuullut\ntarpeekseen, nousee äänettömästi ja livahtaa tielle.\n\n— Kuule, kuule! Älä mene! Enhän ole kertonut sinulle vielä sanaakaan\nmeidän suunsoittajistamme.\n\n— Olen kuunnellut yhtä jo lähes tuntikauden.\n\n— Ei hyvä ystävä. Kuulisitpa meidän naisiamme, minä olen mykkä\nankanpoikanen heidän rinnallaan. Eräskin värjärin muori tuolla ladon\ntakana...\n\nHelena juoksee hyvää vauhtia mäkeen päin. Sinertävät valot läikehtivät\njälleen kiehtovina hänen silmissään.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHän on päässyt puolimäkeen eikä vielä ole ilmennyt vaikeuksia. Nousu\non loivaa, tuskin silmällä huomattavaa ja polku niin peilisileää, että\nmaitopullon voisi panna raidetta liukumaan. Siinä saattoi piillä ansa,\ntällaista oli ollut ensi kerrallakin. Helena pysähtyy harkitsemaan ja\nhänen mieleensä juolahtaa oiva tuuma. Erhekivet nähtävästi on upotettu\nhoukuttelevimmille paikoille sileän raiteen kohdalle tai käymäpolun\nhiekkaan. Yhtä hyvin hän saattaa kävellä ruohoisella välimaalla tai\ntasaista ketomaata ojan takana.\n\nSiitä paikalta hän pompauttaa hyppyaskeleella ojan ylitse, mutta\nliukastuu, horjahtaa ja silmänräpäystä myöhemmin laskettelee jälleen\npää edellä, todentotta kuin koululaisen maitopullo jäätynyttä\ntienraidetta pitkin. Se on liukasta menoa ja hetkeksi hänet valtaa\nlaskiaistunne, hetkeksi vain, hän muistaa jo, miten nopeasti täällä voi\nliukua alaspäin ja aavistelee pysähdyspaikan epämieluisia yllätyksiä.\n\nLiukuminen jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Taaskaan ei mitään\nkiinnekohtaa. Hän lienee jo vaipunut kauemman aikaa kuin ensi kerralla,\nmäki jyrkkenee ja alkaa painua sumuiseen laaksoon. Suurta tuhoa\naavisteleva pelko täyttää hänen mielensä.\n\nPysähdys ja hupsaus. Liukumatka on päättynyt yllättävän mieluisasti\nleppoisaan vesilammikkoon. Helena käyttää mainiota sattumaa hyväkseen,\nui ja peseytyy ja kiipeää sitten vihreänä niemekkeenä työntyvälle\nruohomättäälle.\n\nTämän leirikunnan asujaimet ovat pääasiallisesti naisia. He ovat\näärettömän kohteliaita, kumartelevat ja niiailevat, näyttävät\nriemuitsevan kovin uuden tulokkaan onnellisesta saapumisesta. Hänet\notetaan vastaan niin pitkin tervehdyspuhein, ettei niistä tahdo\nloppua tullakaan. Jokainen vakuuttelee, miten äärettömän iloiseksi ja\nonnelliseksi hän itsensä tuntee tämän suuren tapahtuman johdosta. Kun\narvoisa rouva noin yllättämällä tuli, vaikka on niin hienoa ja ylhäistä\nsyntyperää, niinkuin kaikesta näkyy.\n\nHelena koettaa saada äänensä kuuluviin vakuuttaakseen, ettei hän\nole mitään hienoa syntyperää, mutta kukaan ei ota tällaista puhetta\nkuuleviin korviin. Se on niin tavallista, tosisivistyneen ylhäistä\nvaatimattomuutta. Syntyperä tunnetaan jo hienosta kampauksesta!\nTodellisuudessa Helenan tukka on kuin vanha variksenpesä. Ja hyvin\nhoidetuista sormien kynsistä! Niissä on sentin mittaiset surureunukset.\nYksi on valmis vannomaan, että tulija on kaikkein ylhäisintä\nsukuaatelia, toinen arvelee perintöprinsessaksi, kolmas suorastaan\nkeisarinnaksi.\n\nSellaisena liverrys jatkuu, eikä Helena osaa tai ei ehdi sitä edes\nkeskeyttämään. Jokainen olisi valmis tekemään hänen puolestaan mitä\ntahansa, kukaan kuitenkaan ei tee mitään. Nokkelasti he väistyvät\nsyrjään, jos hän ajatteleekin avunpyyntöä. Tämä on teeskentelijöiden\nleiri, sitä ei hänen tarvitse enää kysyä ja kukapa siihen suoraan\nvastaisi, jos kysyisi.\n\nEnnenkuin Helena lähtee uudelleen mäelle yrittelemään, tahtoo hän\nkuitenkin katsastella ympärilleen. Oppaita tarjoutuu kymmenittäin.\nJokainen pyytää päästäkseen, mutta kun pitäisi lähteä, livahtavat\nkaikki sivuun. Helena onkin saanut jo tarpeekseen heistä ja\nteeskentelee olevansa levon tarpeessa. Näin hän vihdoin pääsee heistä\nkaikista rauhaan.\n\nMetsä on täynnä petollisia polkuja. Ne lähtevät suoraan, mutta\nensimmäisen pensaan takana kiertävät salaa oikeaan tai vasempaan, ja\nhetkisen käveltyään kulkija astuu äskeisellä paikallaan. Puut ovat\nonttoja, purosillat veden varassa ilman kannatusvasoja. Lystikkäintä\non, että kivetkin ovat vain harmaita kuoria. Jos sellaiselle istuu,\nputoaa kainalokaan myöten kuin pohjattomaan nojatuoliin.\n\nEnsimmäinen täysin luotettava kivi on eräs erhekivi, joka on pudonnut\ntai pudotettu erään petollisesti kiertelevän polun alku- eli\nloppupäähän. Se on kauppa-apulaisen Anna-Liisa Lemmittyisen erhekivi.\nSe on leveä kuin tilikirja ja täynnä merkintöjä. Neiti Lemmittyinen\non nuorena nukahtanut, mutta lyhyenä elinkautenaan hän sentään on\nehtinyt enemmän kuin moni pitkän elämänsä aikana. Merkinnöistä\nilmenee, että hän on mitä taitavimmalla tavalla huiputtanut sekä\nisäänsä että äitiänsä, kolmea opettajaansa ja viittä isäntäänsä.\nErikoisalana hänellä on ollut todistusten väärentäminen. Hän on osannut\nluonnehtia isäntiensä käsialan, kirjoitustyylin ja nimikirjoitukset\nniin taitavasti, että he kuukautta myöhemmin itsekin ovat uskoneet\nloistavien todistustensa merkintöihin ja pahoitelleet kovasti\najattelemattomuuttaan, että ovat voineet erottaa palveluksestaan tämän\nverrattoman Lemmittyisen.\n\nLeveätä Lemmittyisen kiveä seuraa hyvä joukko isompia ja pienempiä\nerhekiviä omistajannimineen, päivämäärineen ja syynselityksineen.\nHelenan huomio kiintyy moneenkin niistä, erikoisuutensa vuoksi\npitemmäksi aikaa parturimestari Viljami Sutisen ansioluetteloon. Hän on\nollut vihittynä yhtä aikaa viiden vaimon kanssa, kyennyt uskottamaan,\njopa tyydyttämäänkin monta vuotta kutakin heistä hankkimalla\npetollisella kaupalla herkkäuskoisilta myyjiltä osakkeet, kalustot\nvieläpä soittokoneet heille kullekin.\n\nMetsikön takaa kuuluu naurua ja kättentaputusta. Helena päättää ottaa\nselvää ilon aiheesta.\n\nTämä on nähtävästi siirtolan juhlapuisto. Kentän alareunassa on\npuhujankoroke, jonka ympärillä parveilee sadoittain ihmisiä. Helenan\njuhlapaikalle joutuessa sattuu juuri puhujan vaihdos, nainen laskeutuu\nalas, mies nousee ylös. Kuuntelijat paukuttavat innostuneina käsiään,\nmutta ne, jotka voivat piiloutua edessä olevan selän suojaan, nauravat\nja ilvehtivät. Mikä tuo narri luulee olevansa! Tuon kaskun minä olen\nlukenut viikkolehden aloittelijoiden osastosta! Niin minäkin, kymmenen\nkertaa paremmin kerrottuna!\n\nMutta kättenpaukutus jatkuu, nyt tälle uudelle elämäkerturille, joka\nei ole vähempää kuin erään kuninkaan uskollisin kamaripalvelija. Hyvä,\nhyvä! Minä olen palvellut yli kolmekymmentä vuotta nuhteettomasti\nsuurta hallitsijaani! Hyvä, hyvä! Aina parempaa! Välihuudahdukset\nhyppelevät kaikutoistoina metsän laidoissa. Sillä välin uskollinen\npalvelija keräilee leivisköitään.\n\n— Niin, kunnioitettavat kuulijani, hyvät naiset ja herrat! Minun\nherrallani oli tapana sanoa: Uskollinen sydän on kultaa kalliimpi.\nOlen palvellut korkeasti kunnioitettavaa kuningastani lähes elinikäni,\neikä kertaakaan hänellä ollut minun tähteni syytä epäillä mainitsemani\nlauseen paikkansapitävyyttä.\n\nEi suinkaan! Sen me uskomme! Hän sai sen elävästi kokea!\nVälihuudahtelut hukkuvat hyvähuutoihin ja kättentaputuksiin.\n\n— Kuvitelkaa, kunnioitettavat kuulijani! Herrani pöytähopeat olivat\nväärentämätöntä kultaa. Kuinka monta kertaa, kuinka monta sataakin\nkertaa minun kanssapalvelijani kuiskasivatkaan minun korvaani: Oi,\nImanuel, katso, eikö tämä ole synti, että meidän herramme syö ateriansa\ntällaisista ruoka-astioista ja yhä uudestaan minä sain vakuuttaa\nheille: Ei rakkaat veljeni, ei se ole synti, mutta se olisi synti,\njos meidän rakastetun herramme ja kuninkaamme todella pitäisi syödä\ntoisenkaltaisista astioista.\n\nHyvin tehty, sinä uskollinen palvelija! Sinä väärensit kullan hopeaksi\nja hopean messingiksi! Sinä verraton humpuukimestari!\n\n— Niin, rakkaat ystävät, niin Herra minua palvelusaikanani siunasi,\nettä kullakin minun kuudesta tyttärestäni oli hääpöydässään kultainen\nkalusto.\n\nHän ei voinut pitemmälle jatkaa, koska suosionosoitukset tukahduttivat\nhänen äänensä. Lopulta hän toki sai niin paljon hiljaisuutta, että\nsaattoi esittää kuvauksen herransa lahjoittamasta uskollisuusmitalista,\njonka toiselle puolelle oli kirjoitettu: Hyvin, sinä hyvä ja uskollinen\npalvelija... ja toiselle kuninkaan mielilause: Uskollinen sydän on\nkultaa kalliimpi. Valitettavasti tämä arvokas muistoesine muiden\nmuassa oli tämän valtakunnan portilla täytynyt luovuttaa tunnottoman\ntullivartijan haltuun, mikä armottomuus yhä vielä syvästi viilsi\nvanhan kuninkaanpalvelijan sydäntä ja herätti vastaavanlaatuisia omiin\nkokemuksiin perustuvia murheellisia mietteitä kuulijoiden sydämissä.\n\nUskollinen palvelija laskeutui puhujankorokkeelta alas valtavien\nsuosionosoitusten saattamana. Niiden kestäessä saattoivat kuulijat\npuhua melkein mitä tahansa. Kaikki muut puhuivatkin paitsi äskeinen\nesiintyjä, joka heristi kuuloaan saadakseen selville, mitä toiset\npuhuivat. Valitettavasti hän oli jo niin kuuro, ettei kuullut mitään,\nmutta hän osasi arvata likipitäen oikein, sillä kuninkaanpalveluksensa\nkultaisina aikoina hän oli tottunut aavistamaan, minkälaisia ajatuksia\nkätkeytyi taputtelevien pikku kätösten ja hurmaavimmankin hymyn taakse.\n\nEräät lähinnä olevat, jotka tunsivat Helenan, lausuivat toivomuksen,\nettä hän, siirtokunnan uusin tulokas, menisi nyt esittämään\nelämäkertansa. Helenalla kuitenkaan ei ollut tähän vähäisintäkään\nhalua. Salavihkaa hän pujahti heidän keskeltään pensaikkoon ja suuntasi\nmatkansa petollisten polkujen poikitse valomäkeä kohti.\n\nHän aikoi pyrkiä valtatielle, mutta loimuava valopilvi valaisi ja\nnäytti suuntaa metsässäkin yhtä hyvin. Voisi kaiketi hän kulkea\nmetsän halki, kuunvalosta vain ottaa vaarin. Eihän täällä liene niin\ntiheässä erhekiviäkään? Ja vaikkapa olisi, ja vaikka kompastuisikin,\nniin ei kuitenkaan ole alla puutonta ja kivetöntä liukurataa, jonka\nkummaltakaan puolelta ei löydä vesaa, mihin kiinni tarttuisi.\n\nMiten hän kuitenkin oli unohtanut tärkeimmän asiansa, erhekivensä\netsimisen. Putosikohan se ehkä lammikkoon? Mitä siihen mahtoi olla\nmerkittynä? Mitä teeskentelyn syntejä hän oli tehnyt? Hän muisteli\nelämäänsä, nuoruuttaan, lapsuuttaankin. Ei vain tule mieleen mitään,\nmikä sopisi tänne tilille. Hän ei ollut väärentänyt todistuksia, ei\npettänyt opettajiaan eikä vanhempiaan, puhumattakaan, että olisi\nkuparoinut kuninkaitten kultamaljoja. Mikäli hän näin muisteli, ei\nhän käytännössä milloinkaan ollut harjoittanut edes naisellisen\nteeskentelyn syntejä, ei koristellut liiallisesti pukujaan eikä\nmaalaillut huuliaan, paitsi parissa seuranäytelmässä, joissa oli\nollut mukana. Ja vieraatkin oli otettu aina luonnollisesti vastaan\nmakeilematta enempää edessä kuin takana.\n\nMetsä hämärtyi ja tiheni. Valoa ei näkynyt enää missään päin, mitä\nylemmäksi hän oli kulkevinaan, sitä alemmaksi hän tunsi joutuvansa.\nEikö maakin ollut jo aivan liejupohjaista, hyllyi ja upotti, rapainen\nvesi purisi varpaitten välistä. Olivatko petolliset polut johdattaneet\neksyksiin? Olisiko jäätävä harhailemaan tänne inhottavaan erämaahan?\n\nSe olisi vääryys. Erhekivi oli itse erehtynyt, tai oli jonkun toisen\nkivi viritetty aiheettomasti kompastuskiveksi hänen poluilleen.\n\nToki vihdoin vilahtelee metsässä valoa. Helena kiiruhtaa ottamaan\nkiinni sitä, vaikkapa jonkun teeskentelijän opastamana lähtöpaikalle\njoutuakseen, olisi sekin mieluisampaa kuin tänne jäänti, haisevalle\nrämeelle virumaan.\n\nValon aiheuttaja ei ole ihminen, ehkä se on vain kiiltomato tai\nvälkkyvä lasinkappale. Helena lähenee kuitenkin toivoen voivansa\nkäyttää sitä valaistusvälineenään. Se on erhekivi. Suuresti hämmästyen\nhän lukee nimikirjoituksen: Talonemäntä Helena Niemelä, o.s. Luotola,\nmuistiinpanot merkinnyt kuudennen osaston nuorempi kirjaaja H.N.\nMerkitty vain kaikkein oleellisimmat teeskentelyt, koska tämä ei ole\nhänen päätilinsä.\n\n1 §.\n\nSaanut uuden pumpulikoltun. Luullut olevansa kauniimpi kuin siskonsa\nja kylän muut pikkutytöt. Peilannut kauan aikaa edestä ja takaa.\nIltasiunauksessaan kiittänyt Jumalaa siitä hyvästä, mitä saanut oli.\n\n2 §.\n\nTeeskennellyt itkevänsä, kun opettaja puhui poispääseville oppilaille.\nTodellisuudessa ajatteli: Kas, että opettaja kehtaa tuota vanhaa\njuttuaan. Kaisu sai paremman keskiarvon. Opettaja teki vääryyttä,\nniinkuin aina on tehnyt, Kaisu oli huonompi kuin minä.\n\n3 §.\n\nMennyt iltamissa tyttöpiirin taakse ja vakuutellut toisille, ettei\nhalunnut tanssia, koska pelkäsi, ettei kukaan tulisi häntä noutamaan.\nIloinnut synnillisesti, kun Väisälän Vilho tulikin noutamaan eikä\nhuolinut Honkosen Siiristä, vaikka Siiri istui ensimmäisessä rivissä.\n\n4 §.\n\nVilpistellyt miehelleen lukemattomia kertoja. Puhunut usein toista kuin\non ajatellut, teeskennellyt koko avioliittoaikansa niinkuin nainen\nvain osaa. Yksi täysinäinen järjestäjä alkuperäisiä muistiinpanoja\nsiirretään kahdeksannen osaston kirjaajille, koska aiheittensa vuoksi\nlähemmin kuuluvat aviollisten erheiden tiliin.\n\nHelena Niemelä, o.s. Luotola, istahti masentuneena kiiltävälle\ntilikivelleen. Vai kahdeksannelle osastolle. Sinne oli viety\nlisämuistiinpanoja jo kahdesta eri paikasta, kuinka paljon niitä\nsiellä lieneekään? Täysinäinen järjestäjä. Mikä otus sekin lienee?\nEhkä se oli isomahainen neljällä jalalla kävelevä paperikori, johon\nkaikki kuudennen osaston pöytien alla olevat korit oli tyhjennetty\nkolmenkymmenen vuoden aikana.\n\nMitä avioliitto oli Helena Niemelälle tarjonnut kymmenen vuoden aikana?\nKärsimystä kärsimyksen jälkeen ja nyt taivaan tilikirjoihin siitä on\npalkinnoksi merkitty hevoskuorma syntiä, erhettä erheen jälkeen.\n\nTurhaa oli lähteä enää ollenkaan ylöspäin ponnistelemaan, helpompaa\nolisi istua tässä siksi, kunnes kuolisi. Mutta elämä kestää täällä\niankaikkisesti, niin vanha portinvartija sanoi. Muuta hän ei voinutkaan\nvarmuudella sanoa.\n\nHelena ei tahtonut kuitenkaan jäädä tälle erhekivellensä iankaikkisiksi\najoiksi istumaan, liian matalakin se oli, kahdeksannen osaston kivi\nolisi varmasti korkeampi, ehkäpä se oli käsi- ja selkätoppauksella\nvarustettu nahkatuoli. Hän nousi levähtäneenä, virkistynytkin hän oli\nmietteistään. Ilokseen ja ihmeekseen hän huomasi, että maa alkoi nousta\nja taivas loimahdella. Hän oli jälleen oikealla suunnalla.\n\nMutta kuinka hän niin oli voinut unohtaa teeskentelyerheensä?\nSellaista se juuri oli ollut, pientä peilaamista, kateutta ja itsensä\npettämistä lapsuusajoista alkaen. Avioliittokauden erheistä hän rohkeni\nkuitenkin lausua eriävän mielipiteensä. Järjestäjän kantamus erheitä\ntoisella puolella eikä mitään toisella. Suoritettiinko näiden herrojen\nkonttorissa punnitseminen talousvaa'alla, jossa oli vain yksi lautanen,\nerheitten puoli?\n\nHänen oli ehkä vaarallista ruveta mietiskelemään tällaisia asioita.\nOikea suunta oli jo häipymässä, onneksi hän huomasi sen ajoissa. Nyt\noli kiinnitettävä katse ja ajatus vain matkan päättämiseen. Hän ei\ntahtonut enää kolmatta kertaa epäonnistua. Miksi hän ollenkaan pyrkisi\nerhekivien viettävälle liukutielle? Viisainta yrittää metsän suojasta.\nJos vahtejakin on järjestetty, niin siellä eivät huomaa...\n\nHän ei ehdi ajatusta loppuun eikä itse huomaa, miten yllättävän\nnopeasti keikaus tapahtuu. Sen hän kuitenkin kerkiää keksimään, että\nerhekivi tällä kertaa ei ole maassa, vaan omassa päässä, salakavala\najatus vahtien pettämisestä ja metsän taitse hiipimisestä.\n\n\n\n\n13.\n\n\nHeinää on hajalla monta pitkää sarkaa, taivas pilveilee ja Nestori\ntouhuaa.\n\n— Hei, poika siellä haravan pukilla, tusina käpälöitä tamman mahan\nalle! Päivän minä tuommoista kampaa juoksettaisin ilman hevostakin!\nSeipäitä tänne, tänne, helvetissä! Missä silmät ovat, vai ovatko jo\nporoa täynnä! Akat saakelit! Kuka teidät on käskenyt piirileikkiin\nukkosen edellä! Kaksi saralleen! Hanko ja harava, sanon minä!\n\nHän pyyhkäisee hikeä, iskee kankea ja lyö seivästä, mutta kaiken touhun\nja kiireen keskellä vilkaisee usein taivaallekin, jossa jynkypilvet\nvaroituksista huolimatta kokoontuvat niityn ympärille piirileikkiin.\nOlisipa paikka, jos tärväisi kuivat heinät. Jos saisi voisulaa vähän\nenemmän akkojen jäseniin, niin tunnissa olisi selvänä. Kun kääpitään\nja lääpitään. Ja pyöritään ja pyllyillään. Mitähän Jumala silloin\najatteli, kun tuollaisenkin otuksen rakensi, niin hyvästä ainespuusta.\n\nAkat kähnivät Nestorin kiusalla, Helmi erittäinkin, virnuileva,\nlanteitaan hetkutteleva piian pahus. Jos Nestori voisi tehdä, niinkuin\nmieli tekee, niin mäkeen loikkaisi, hujakan kyntöpiiskan leikkaisi\nja paljaille kintuille sivaltaisi muutamia kertoja, ihme olisi,\nellei lakkaisi irvistelemästä. Niin vihainen Nestori on kujeilevalle\npiianpampulalle, vetelehtiville päiväläisakoillekin.\n\nVeräjäpuu kolahtaa metsän puolella, lautamies siellä taivuttaa\ntynnyriruhoaan, nytkö sekin harmaa vasta havahti? Heinäniput\nhuiskahtelevat nopeammin, Nestori vain ei ole huomaavinaan. Lautamies\nkävelee saroille, nostaa ja vetää perässään kahta vapaaksi jäänyttä\nheinäseivästä. Seipään tyvet rahisevat, vetäjäkin huohottelee\nkuuluvasti ääneen, mutta vieläkään ei Nestori näe mitään, iskee vain\nrautakankea maahan ja ähkäisee joka lyönnille.\n\n— Minä pelkään, ettei keritä kaikkea luokoa ennen sateen tuloa.\n\nLautamies pudottaa seipäät maahan, ottaa läheisen hangon ja alkaa\nkeräillä karhetta hyvin touhuissaan. Nestori on kuullut sanat, vaikka\nei ole ollut kuulevinaan. Vai pelkäät sinä... ettei keritä. Niinkuin\njotakin jo olisit itse tehnyt ja jotakin pystyisit tekemään. Nestori\nähkäisee, ennenkuin iskeekään, ja kun on iskenyt, niin kiroaa. Salainen\nmaakiven jukura on täräyttänyt hyppysiin ilkeästi. Hän lyö samaan\nreikään, kiusallakin röykyttää ja toivoo, että lautamies ärähtäisi,\nsaisi haltuunsa koko seivästämisen, jos luulee sen herkkua olevan.\n\nMutta lautamies on viisas eikä virka mitään, nostelee vain heinänippuja\nripeää kyytiä, toiset seuraavat esimerkkiä ja pitävät seivästysmiehellä\nturkasen kiirettä. Päiväläisakatkin heilahtelevat nyt helmat torvellaan\nja Nestorin mieli palaa jälleen piiskametsään, ei ole aikaa, ei kerkiä\nedes hikeään pyyhkäisemään.\n\nKohtuus vaatisi vaihtamaan miestä rautakangen varteen, mutta kukaan\nei vapaaehtoisesti tarjoudu ja Nestori itse on siksi käärmeentynyt,\nettei viitsi huomauttaa, rääsyille. Hän tietää, että parin saran\njälkeen tulee pehmeämpää suomaata, sitten on vara kostaa. Sitä ennen\non kuitenkin jyystettävä viisikymmentä reikää visaiseen saviketoon.\nAkat hosuvat kintuissa kuin hullut ampiaiset. Piian ilkimys repäisee\nhousuntakamustaa, joka on venähtänyt vyön alta. Nestori potkaisee,\ntyhjää ilmaa, koko akkaparvi räkättää ja kikattaa yhteen ääneen. Jos\nNestori tekisi, niinkuin mielisi, niin nostaisi kangen maasta ja\nkarjahtaisi. — Tukitteko kitanne, senkin...\n\nEi ole voiman varaa, eikä ole aikaa, mutta kohta on, jo painuu kanki\neri tavalla, neljällä, kolmellakin iskulla jutkahtaa reikää riittämiin\nasti. Nestori riemastuu, hypähtää karheelta karheelle, niistää nenänsä\nja nostelee housujaan.\n\n— Hei, akat, pilvi nousee! Pankaas toimeksi!\n\nKeto pehmenee kaksi-, jopa yksi-iskuiseksi. Seivästäjä ehtii edelle jo\nuudelle saralle ja heittelee sananvoimalla lankaantuvia laiskimuksia:\nOtsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi! Ettekö muista enää tätä\nkatkismuksen paikkaa? Akoille hän sen huutaa, mutta lautamiehelle\ntarkoittaa. Kovinpa jo hikoilee ja punoittaa, äijäpaha, pienen\ntyörupeaman jälkeen. Tällaista on työ, ettäs sen tiedätkin! Ei se\nherkkua ole. Jos olisi, niin herrat sen aikapäiviä olisivat meiltä\nvieneet?\n\nTätä ja monta muuta mieleen johtuvaa Nestori mielisi lautamiehelle\nheittää, ei vain saa oikean sanan päästä kiinni, ja lautamiehen onneksi\njoudutaan jo taas metsän puoleiseen päähän. Hän tökkää hankonsa\nseipääseen.\n\n— Kyllä te nyt jo nämä loput heinät ennen sadetta korjaatte, kun\npidätte kohtalaista kiirettä.\n\nLautamies ei jää kuuntelemaan vastauksia, vaan pujahtaa veräjästä ja\nhäviää jo metsän peittoon. Nestoria kiukuttaa niin tuo salakavala\nlähtö ja ärsyttävä hyvästijättö, ettei seiväs tahdo osautua valmiiseen\nreikään. — Kohtalaista kiirettä, senkin... Itse pitää laiskottelun\nkiirettä. Nyt jo nousee ja ähkii peltotiellä ja luulee paljonkin\ntehneensä. Niinkuin näitä ei olisi saatu ilman häntä, yhtä hyvin ja\nvielä paremminkin, jos nuo akat...\n\nMutta lautamiehen lähdettyä akat ovat lehmääntyneet siihen paikkaan,\nyksi seisoo, toinen nojaa, kolmas on heittänyt työaseen kokonaan ja\nraapii pohkeitaan, piika makaa heinäkarheella selällään. Nestorin\nkärsivällisyys loppuu kerrassaan. Hänkin heittää työaseensa saralle,\ntarttuu tyttöä sääriin ja työntää eteenpäin, mutta kun siitä ei tule\nmitään, niin alkaa vetää, kuin kottikärryjä. Heinänsänki rohisee ja\ntytön hameet suoltuvat korviin. Tyttö kirkuu, akat siunaavat. Mutta\nuhkaavat ukonpilvet ovat kerääntyneet jo koko seutukunnan ylitse\ntäyteen umpikehään.\n\nLautamies astuu hikevää metsätietä mäkeen päin. Harmittaa jo\nitseäänkin, kun kesken aikojaan tuli niityltä lähteneeksi. — Ei pappi\nvielä ole tullut ja vaikka olisi tullutkin, ei minulla ole asiaa\nhänelle. Onhan siellä Miina, pappien ystävä, rippikouluajoilta.\n\nHän ei tahdo kulkea eteenpäin, eikä niitylle kehtaa enää palata. Miksi\nhän ei voisi maata pienen hetken tässäkin, suojaisella aholämpärellä,\nkäveleepä tästä sitten minnepäin tahansa.\n\nHän heittäytyy pitkälleen ja mietiskelee mitä sattuu: vuodentuloa,\nheinäntekoa, syyskäräjiäkin, jotka jo lienee kuulutettu. Ajatukset\nvain eivät ota pysyäkseen näissä oikeissa asioissa, vaan luiskahtavat\nvarkain ylämäkeen: emäntään, kuolemaan, hautajaisiin. Missä poikakin\nmiilustanee, kun ei ole koko päivänä näkynyt? Ja ukonilma on\nnousemassa. No, tottahan rakonsa löytää, kukapa häntä paimentelemaan,\nsuurta pojan völkkiä.\n\nLautamies tahtoisi paimentaa kuitenkin ajatuksiaan, jotka pääsivät\nlivahtamaan peltoveräjästä sisään. Hän kiertää juosten eteen ja\nhätistelee niitä hakamaalle jälleen: heinätöihin, metsänlukemiseen,\npropsien hakkuuseen. Mitähän, jos ensi syksynä yrittäisi\nleveranssikaupalla, siitäpä saisi keskitalveksi omillekin hevosille ja\nmiehille vakinaista työmaata.\n\nMutta vasikat ovat päässeet peltoheinän makuun eivätkä tahdo enää\nhakamaalle. Mikä mokoman varitaudin nuoreen ihmiseen keskikesällä?\nSiellä viruu kuumassa kamarissa kärpästen lokattavana. Kuolemakin jo\nnurkissa kurkistelee.\n\nKun kurkistelee, niin kurkistelee, minkä minä sille mahdan! Lautamies\njättää sekä pellot että metsätanhuat vasikoitten haltuun ja ajelee\nitse pois mailta halmeilta, käräjille kerrassaan. Hän saa näkyviinsä\njo Muittarin keltaisen käräjätalon. Hevonen talliin ja turkit naulaan.\nTurkitko syyskäräjien aikaan? Olkoot talvikäräjät.\n\nTalvikäräjät ne todella ovatkin, asialliset on huudettu jo sisään.\nPaikoillaan ovat myös syyttäjä ja poliisi sekä vanginvartija, toisen\npitäjän arpinaamainen. Sieltäpä niitä aina tulee roskajuttuja,\nnäpistelijöitä ja omenan varkaita on koko pitäjän väki. Syytetty on\nhintelä poikanen, melkein lapsi vielä. Juovikas kruununtakki roikkuu\nhänen kapeilla hartioillaan kuin märkä nuttu syysaamuna variksen\nseipäässä. Kovin raskailta näyttävät raudatkin, joita hän vaivoin\nkannattelee.\n\nNuori tuomari tekee tavanmukaisia nimikuulustelujaan ja kirjuri\nriipustaa pöytäkirjaa. Syyttäjä astuu pari askelta ja esittää kanteen.\nPoika on varastanut Lehmijärvellä lukitusta aitasta reikäleivän ja\nlampaanlavan. Viikkoa myöhemmin hän on tehnyt toisen murron Mäkimaan\nKantolassa: taaskin lukitun oven takaa leipää ja voita. Syyttäjä vaatii\nlainmukaista rangaistusta kahdesta murrosta sekä toiskertaisesta\ntörkeästä varkaudesta.\n\nTuomari kuulustelee syytettyä ja vannottaa todistajat, pölsännäköisen\nrenkimiehen ja tyrevän piianpampun, jotka molemmat ovat tavanneet\nrikollisen itse teossa. Tuomari kysyy, onko syytetyllä mitään\npuolustuksekseen sanottavaa. Juovikas nuttu liikahtaa, raudat\nrämähtävät.\n\nYskätulppa on rykäistävä, ennenkuin heikko särähtelevä ääni pääsee\nesille.\n\n— Olen ollut... ollut työttömänä ja minulla oli...\n\n— Teillä oli?\n\n— Nälkä.\n\n— Eikö mitään muuta?\n\n— Ei.\n\nHän saa kuusi kuukautta ja kahden vuoden kansalaisluottamuksen\nmenetyksen, kumartaa ja yskäisee jälleen, niinkuin se äskeinen tulppa\nolisi pantava paikoilleen, ehkäpä olikin vuodatettu jo enemmän kuin\nolisi ollut varaa. Asianosaiset poistuvat, pojan raudat rämisevät.\n\nNäin oikeusilveilyn narripeli jatkuu vuodesta vuoteen, syksystä\nkevääseen, välikäräjistä vakinaisiin, ja katselija ei tiedä, itkeäkö\nvai nauraa. Kaikki käräjämiehet, todistavasta renginpölsästä lakikirjaa\ntutkivaan tuomariin saakka tekevät kerran viikossa suuremman\nvarkauden isäntäväeltään tai vaimoltaan, kunnalta tahi valtiolta,\nerotus on vain siinä, että he kähveltävät muotojen mukaisesti, niin\ntaitavasti, etteivät joudu tavatuiksi itse teosta. Vain tämä nälkäinen\nkeuhkotautinen raukka murtaa lukon talon piian tai renkimölsän nähden.\n\nLautamies muistelee jo puoliunissaan tätä tylsää näytelmää, jota hän\nMuittarin keltaisessa käräjätalossa on katsellut kohta kaksikymmentä\nvuotta. Kannattaisiko sitä enää katsellakaan muuta kuin viran puolesta\nja palkan vuoksi. Kuitenkin tämä joutava näkemys mielessä kangastelee,\nmilloin väsymys voittaa ja selvätajuinen järki hämääntyy, niinkuin\nnyt kun mies on rehkinyt heinäniityllä ja pitkin päivää mietiskellyt\nmonia asioita. Ilmakin painostaa, sillä väkevälatauksinen ukkosuhka on\npääsemässä taivaanlaelle ja vierii kohta seutukunnan ylitse. Lautamies\naikoo pian lähteä, hervahtuu kuitenkin hetkeksi ja nukahtaa.\n\nJälleen käräjätalo, suuri ja komea, akkunat korkeat, pitkä\ntuomarinpöytä punaisella veralla päällystettynä, kaikki asetelmat kuin\nkirkossa, odottaisi vain urkujen humisevan.\n\nMutta käräjäväen naamat ovat tuttuja: Välimaan lautamies ja Kallioniemi\nja Peltolan Kustaa ja varmasti myös hän itse, Niemelän Evertti.\nTuomarikin on tuttu, se viimekeväinen tärkeätuntuinen auskultantti\nkoin ruskettamine rotanhampaineen. Tuolla istuvat syyttäjä ja\nrovasti. Lienee ensimmäinen istuntopäivä, koska ukko itse on tullut\nkäräjäsaarnaa pitämään.\n\nAuskultantti leventelee kapeita hartioitaan. Hän ei nähtävästi\nollenkaan huomaa, että tuoli, jolla hän istuu, on liian suuri tai että\nhän itse on tässä talossa tuomariksi liian pieni. — Ensimmäisen jutun\nkäsittely alkaa. Asianomaiset käskettäköön sisään! Hän koettaa sanoa\nsen mahtipontisesti, mutta ääni häipyy korkeaan holvikattoon, kärpäsen\npomppiminen ristikkoakkunasta sensijaan kuuluu aivan selvästi.\n\nKirkonkylän lenkosäärinen konstaapeli-kohelo toimii sisäänhuutajana.\nHänellä on honottava ääni, nenän satularustinkien laita lienee niin ja\nnäin. Kuitenkin hän saa tarvittavat sanat irti, kun koko luukullaan\nlaskettaa: Talokas Evertti Niemelä vaimoansa Helenaa vastaan...\n\nEvertti Niemelä? Lautamies Niemelä penkillään hätkähtää\npahanpäiväisesti, mutta ei jouda sen kauempaa kiinnittämään huomiotaan\npoliisin outoon huutoon, koska kaksipuoliset ovet avautuvat ja kutsutut\nastuvat esiin, Niemelä itse ruskeassa sarkapuvussaan, ja Helena\nNiemelä... harmaaraidallisessa vanginpuvussa ja kahleissa, toden totta.\nNainen kahleissa, sikamaista. Lautamies Niemelä esittää mielessään\njyrkän vastalauseen, ei kuitenkaan ehdi enempää, sillä koko käräjäväen\nhuomio kiintyy alkavan jutun käsittelyyn.\n\nAuskultantti tiedustaa, mitä kantajalla on vastaajaa vastaan\nesitettävänään. Kantaja pöyhii tukkaansa ja rökäisee: Aviorikoksesta\nminä tätä, Helena Matintytärtä. Hän on minun vaimoni, mutta vihkimisen\njälkeen kuitenkin elänyt haureellisessa yhteydessä vieraan miehen\nkanssa. Vaadin petolliselle vaimolle ankarinta rangaistusta vanhan\nRuotsin lain mukaan.\n\nHelena vilkaisee syyttäjäänsä ja sitten tuomarinpöytään päin. Pelko ja\nkauhu kuvastuvat hänen hätäytyneestä katseestaan. Lautamies Niemelää\nsäälittää, melkeinpä suututtaakin tuon äijän elehtimiset. Vanhan\nRuotsin lain mukaan. Tietääkö mies edes, mitä vaatiikaan? Jos vanhan\nlain mukaan tuomitaan, niin tuo nainen mestataan ja teilataan. Miksi\nei tuomittaisi? Ovathan häpeällisesti raskaisiin rautoihinkin lyöneet\nvaimoparan.\n\nLautamies Niemelä tahtoisi saada äänensä kuuluviin hänkin, tahtoisi\nsanoa: So, Niemelä ja muutkin miehet! Eipä mennä mahdottomiin! Älkää\ntuomitko, ettei teitä tuomittaisi! Joka synnitön on, heittäköön ensiksi\nkiven! Osaisi siihen monellakin tavalla, jos saisi äänensä kuuluviin,\nmutta ei vain saa, vaikka poikkinenäinen konstaapelin honstoopeli saa.\nKuuntele vain valmista ja katsele sivusta.\n\nAjatella siinä myös ehtii, paljonkin. Mikä on tuo tuomari tuomitsemaan\nmestattavaksi ja teilattavaksi tätä naista? Mikä on Niemelän Evertti\nsyyttelemään tätä naista? Hän, Niemelän lautamies näkee penkilleen yhtä\nja toista, näkee paljonkin, vaikka ei osaa puhua. Kuka hiiviskeleekään\ntuolla huonomaineisen Lehtolan Sandran lukitsematonta lutin ovea kohti,\nhimon koukistamana pimeitä polkuja pitkin kuin kiimainen kolli. Ja nyt\nkillistelee tuossa syyttäjän paikalla kuin hyväkin fariseus. Häpeisit,\nhelvetissä!\n\nJa kuka oli sekään mies, joka törsäili markkinoiden aikaan kaupungin\nhotellissa kuin isokin herra. Viinaa ja naisia, oikein komeitakin\nnahkoja, maalattuja, paklattuja, rantakaupungeista saakka. Kuka\nmenettikään rahansa ja kunniansa? Kunniansa ja vielä terveytensäkin.\nEikö vuosikausia pitänyt ajella kaupungin salaisissa lääkäreissä tämän\nsiperialaisen nahkamyrkytyksen takia. Ellet häviä äijä siitä pöydän\nkulmalta, niin...\n\nMihinkäpä äijä siitä, könöttää vain ja lautamies Niemelä peilailee\nmyöhäisempien vuosien muistokuvia.\n\nKuka meni ja nai holhottinsa lain varjolla ja rahan voimalla kuin\nvuonan karsinasta? Kysyttiinkö tytöltä jotakin, vastasiko hän\nehkä jotakin? Vastasi varmaankin yhtä paljon kuin karitsa, jota\nniskavilloista kiikutetaan: Mää mää, tässä olen vuonaparka, tapa tai\nkeritse. Luulenpa, että olet tehnyt kykysi mukaan kumpaakin. Ja kun\nkaritsa on ulkoa päin hankkinut sinulle, mitä turmeltu veresi ei\nole kyennyt kypsentämään, niin siitä hyvästä sinä nyt lopullisesti\nmestaat lampaasi ja panet hänen runnellun ruumiinsa teilirattaassa\npaloiteltavaksi.\n\nLautamies Niemelä jo raivostuu, mielessään sanoisi mitä sanoisikaan,\ntekisi mitä tahansa, löisi, tappaisi kerrassaan nuo vangitun karitsan\ntappajat, ellei hän olisi tässä syrjästä katsojia, joka ei saa edes\nääntään kuuluviin. Narripelinäyttämöllä sitäpaitsi tapahtuu jotakin\nuutta, virallinen syyttäjä astuu esiin.\n\n— Virkani puolesta yhdyn aviomiehen kanteeseen, sitäkin suuremmalla\nsyyllä kun lautamies Niemelä tunnetaan täysin kunnialliseksi\nmieheksi, joka on joutunut antamaan tahrattoman nimensä kehnon naisen\nhäväistäväksi. Hänellä on oikeus vaatia täyttä hyvitystä, valtakunnan\nlaki, koko yhteiskunnallinen moraali vaativat sitä.\n\nRovasti on astunut syyttäjän rinnalle.\n\n— Jos sinun oikea kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se pois. Jos\nsinun silmäsi turmelee sinut, niin heitä se pois. Haureellinen\naviovaimo on kristillisen seurakunnan mätäpaise, Jumalan hengelle\nkauhistus. Seurakunnan ylipaimenena yhdyn aviomiehen ohella viralliseen\nsyyttäjään. Paha paise on puhkaistava, turmelus on hävitettävä,\nlopullisesti. Todistajat kutsutaan ja vannotetaan. Neiti Broman,\nvanhapiika katselee levottomasti ympärilleen. Näennäisesti hän on hyvin\nvastenmielinen kertomaan näin likaisista asioista, kauheata astuakin\nsiihen saastaisen syytetyn viereen, mutta kun korkea laki ja oikeus\nkäskee, niin täytyy tehdä.\n\nHän on istunut akkunansa alla ompelemassa ja nähnyt syytetyn\namerikkalaisen viettelijän moottorivaunussa. Etteikö ollut sama\nhenkilö? Ihan varmasti, siitä neiti Broman saattaisi mennä valalle\nmillä hetkellä tahansa. Hänelle huomautetaan, että on jo ollut valalla,\nkaikesta siitä mitä parhaillaan puhuu. — Herrajee, sanoo neiti. Ei hän\nsen jälkeen enää juuri muuta sanokaan, paitsi sitä, että vastaaja oli\nhehkunut kasvoiltaan ja ollut kovin... miten sitä kehtaisikaan sanoa...\nkovin himokkaan näköinen. Tätä lausuessaan neiti Broman katselee\nhäveliäästi alaspäin.\n\nToisena todistajana esiintyy neiti Kuusistoinen, joka on ollut\nsyytetylle kätilönapua antamassa. Kovissa tuskissa oli ollut tämä\nemäntä, houraillut Nikosta, jos mistä. Eihän siinä mitään tavatonta.\nHän on ollut kymmeniä tämäntapaisia raukkoja pelastamassa. Aina siinä\ntässä tapauksessa ilmenee katumus ja hätä.\n\nKolmantenakin todistajana esiintyy nainen, terhakka rouva Mäntynen.\nHän ei kainostele liikoja milloinkaan, nytpä ei varsinkaan, koska\non kysymys totuuden ilmi tulemisesta ja rikollisen rangaistukseen\nsaattamisesta. — Amerikkalaista ei tarvitse syyttää. Tämä nainen on\nlutka, eivätkö herrat sen vertaa huomaa? Hänen silmissäänhän palaa\nsuorastaan helvetillinen tuli, tuollaisilla naisilla on viettelijä joka\npensaan juurella. Mutta miksi ei lasta ole tuotu oikeuteen? Minä olisin\nnäyttänyt korkealle oikeudelle, ovatko ne Niemelän isännän silmät.\nMiten monta kertaa olenkaan miehelleni ihmetellyt, miten Niemelän\nisäntä saattoi erehtyä ottamaan tuommoisen —.\n\nTaas Niemelän lautamies sanoisi väliin jotakin, jos... mutta kun ei,\nniin ei, kuuntelee vain Mäntysen rouvan valmista, jota lähtee niin\ntaajasti, ettei siihen rakoon muuta mahtuisikaan kuin ehkä ärräpää tai\npari.\n\nTodistusten jälkeen kysytään syytetyltä, mitä hänellä on\npuolustuksekseen sanottavaa ja mitkä mahdolliset syyt hänet ovat\njohdattaneet näin törkeään aviorikokseen. Hän sanoo levollisesti kaksi\nlausetta: En ole tehnyt rikosta. Olen vain rakastanut sitä miestä, jota\nvieläkin rakastan. Käräjäyleisö on hämmästyksellä lyöty. Rakastanut ja\nyhä rakastaa toista miestä avioliittonsa ulkopuolella. Auttamattomasti\npaatunut rikollinen. Asianomaiset käsketään ulos.\n\nTuomio julistetaan.\n\nSuuren käräjäsalin perustuksia vapisuttaa voimakas järistys. Kirkkaat\nsalamat viiltävät ristiin rastiin. Ukkonen jylisee.\n\nKirjurin paperit huiskahtavat hajalle, hän luikkii karkuun. Tuomari\ntekisi saman tempun, koska nyt vasta tässä kirkkaassa valaistuksessa\nhuomaa tuolinsa liian suureksi, mutta salama iskee hänet pökerryksiin\nlautamiesten penkkiin. Neiti Broman on rääpsähtänyt keskilattialle,\nkätilöneiti Isotuvan herastuomarin syliin. Mutta rouva Mäntynen meloo\nkaksin kerroin suuressa paperikorissa, missä hänen vahvat pohkeensa\nnäyttävät entistäänkin vahvemmilta. Syytetty yksinään vain seisoo\nlattialla ja katselee sisäovelle, josta uusi tuomari kirjureineen astuu\nsaliin.\n\nHän on kookas, ylväsryhtinen, katseensa kipunoi kuin kiehuva rauta.\nNäkee heti, että tämän salin tuomarintuoli on tehty hänen mittojensa\nmukaan. Kirjurit ovat nuoria miehiä valkoisissa vaippatakeissaan. He\nottavat tuolinsa ja asettuvat kahden puolen päämiestään.\n\n— Tämän päivän ensimmäinen esiinhuuto!\n\nTuomarin miehekäs ääni kiirii salin seinästä seinään kuin kaikua\ntavoittaakseen. Päivystävä poliisikohlo on kylliksi tyhmä rientääkseen\nvastaamaan: Niemelän isäntä emäntäänsä vastaan aviorikosasiassa.\n\n— Käskekää syytetty esiin!\n\nKonstaapeli aikoo lähteä tyrkkimään vanginpukuista naista, mutta\ntällöin järähtää pöydän päästä:\n\n— Oletko tyhmempi kuin päältä näytät, astu itse esiin!\n\nKonstaapeli kampuroi pöydän eteen, yrittää tehdä kunniaa ja änkyttää:\nMinä olen esiinhuutaja, kruununmies, herra tuomari...\n\n— Kruununvaras, se tiedetään esittämättä! Katsotaan nyt kuitenkin,\nmiltä hänen ansioluettelonsa näyttää.\n\nSalama välähtää, ukkonen jyrähtää. Salin peräseinälle putoaa\nkorkeudesta suuri valkoinen taulu, johon kuvakielellä silmänräpäyksessä\nhahmottuu konstaapelin elämäkerta niin selväpiirteisenä, että kuka\ntahansa sen taitaisi siitä sanoiksikin lukea. Siellä mies hääräilee\nvirkalakkineen, lenkosäärineen, perii verokuitteja, kuittaa, mikäli\nmuistaa, hävittää viinatehtaita, ellei tarpeeksi makseta, ryyppää\ntehtailijan pullosta tai tuopista joka tapauksessa.\n\nYleinen syyttäjä nousee, rykäisee ja selittää.\n\n— Herra ylituomari! Minä olen aavistellut tällaista ja pitänyt miestä\nsilmällä. Tulen viipymättä erottamaan hänet toimestaan ja...\n\n— Mikä mies te olette? Miksi puhutte käskemättä?\n\n— Tä-tämän pi-piirin herra-herra kruununvouti.\n\n— Astukaa esiin! Hänen taulunsa esiin!\n\nLeimaus ja jyräys. Siinä silmänräpäyksessä on herra kruununvoudin\nkomea huvila ja sen sisäinen elämä valkoisissa kehyksissä. Virkahuone\non kuin huutokauppakamari. Pöydillä ja hyllyillä on korkeat pinkat\nverokuitteja, pakkohuutokaupparahoja ja pöytäkirjoja. Konttorissa\nisännöitsee rouva kruununvouti, pyörähtelee mahtavaeleisesti korkeassa\nruuvituolissa ja raaputtelee, minkä kerkiää. Herra kruununvouti istuu\ntoisen huoneen leposohvalla nauravainen naikkonen polvellaan ja\nraaputtelee toisella tavalla. Hän on lihavahko kaljupäinen mies ja\nnäyttää nuorta naista pidellessään niin hullunkuriselta, että lautamies\nnauraisi ääneen, jos voisi eikä tuomari näyttäisi niin juhlalliselta.\nKruununvouti häviää naisen taakse, niinkuin uppoaisi häneen. Naikkonen,\nhuone, koko huvila katoaa, tilalle ilmestyy loistavin hehkukirjaimin:\n_kaksimiljoonaa_ (2.000.000:—). Ylituomarin ääni jyrähtää:\n\n— Mustaan penkkiin niin isäntä kuin renki! Kohta heiluu ilmassa pitkä\nmusta penkki kuin näkymättömien käsien kannattamana. Sama salainen\nvoima nostaa poliisin ja kruununvoudin mustan penkin päähän, niskasta\nnostanee, koska kummankin kaula venähtää ja suu aukenee. Mutta penkille\njää peloittavan paljon tyhjää tilaa.\n\nOnnettomuudekseen on rouva Mäntynen vihdoin päässyt paperikorista\njaloilleen. Nähtävästi hän pulaillessaan ei ole huomannut, mitä salissa\non tapahtunut, katselee ihmettelevästi ympärilleen.\n\n— Kuka te olette?\n\n— Rouva Mäntynen, omaa sukua Heinämaa. Rouva hymyilee ja koettaa\nmuutenkin esitellä edustavasti väljähtyneitä muotojaan.\n\n— Mitä tekemistä teillä on täällä?\n\n— Olen todistamassa Niemelän emännän aviorikosjutussa, herra\npresidentti.\n\n— Tekö todistamassa, millä valtakirjalla?\n\n— On minulla puhdas papinkirja ja muitakin todistuksia, jos tarvitaan.\nMinä olen aina koettanut elää kunniallisesti...\n\n— Taulu esiin!\n\nJälleen leimahdus ja jylisevää jyrinää. Rouva Mäntysen kunniallinen\nelämä näkyy pian kaikessa alastomuudessaan. Vähintään kymmenen\nmiehen kanssa hän on ehtinyt olla täydellisesti naimisissa, vaikka\npapinkirjaan ei ole merkitty muuta kuin tämä nykyinen, tyhmä lahna,\npuolimädällä kastemadon hännällä pyydystetty.\n\n— Alas penkkiin!\n\nTaulu nousee, rouva painuu, myttynä mätkähtäen kruununvoudin kylkeen.\nKovin lähellepä meni, aivan liian tiivistä tulee, ilkeyttää jo sivusta\nkatsellessa.\n\nSeuraavaksi joutuu Välimaan lautamies, maakunnan kuulu hevosmies\nja kilpa-ajuri, niistä tapahtumista kuvataulukin kertoilee. Nyt\nselvenee sekin monta kertaa hämmästelty ihme, miten Pohjan-Pyry\njuoksi kilometrin ennenkuulumattomassa ennätysajassa, yhden ainoan\nkerran, sitten ei enää milloinkaan. Taulusta nähdään, miten Välimaa\nitse koeajon edellä raahaa raskasta kilometripylvästä satakunta syltä\nsisäänpäin. Hikeä pyyhkäistään, kiire on, koska ostaja, tukkukauppias,\nsaattaa tulla millä hetkellä tahansa. Ylituomarin suu vetäytyy hieman\nhymyyn. Ei mahtane olla herran valkoisimpia tämä tukkukauppiaskaan,\njoka hevosurheilua harrastaa vain liioilla rahoillaan maineen ja huvin\nvuoksi.\n\nMutta kaikkein lystikkäimmät kuvat nähdään Kallioniemen herastuomarin\ntaulussa. Hän on tunnetusti yritteliäs mies ja jättänyt jälkeä monella\nalalla. Kantakirjoja hän valmistelee kuin paras jalostusyhdistyksen\nsihteeri ja rotuvasikoita hän myy moneen maakuntaan, kaksikymmentäkin\nkappaletta samana vuonna samalta korkeatuottoiselta kantaeläimeltään.\nLoistavimmat kuvamerkinnät hänellä kuitenkin on kuudennen käskyn\nylitsekäymisten vihreiltä laitumilta. Hänen taulunsa alakulmassa\non uutuutena kiintoisa äänikuvakin, nähdään sekä kuullaan\nherastuomarin puhelinkeskustelu lähikaupungissa asuvan vaimoihmisen\nkanssa. Tämä vaatii sovitusta kerta kaikkiaan, kuukausittain tai\nvuosineljänneksittäin, miten herastuomarille vain sopii. Herastuomari\nkääntyilee ja kiemurtelee, näyttää siltä kuin hänelle ei sopisi\nollenkaan tämä asia, rohkeneepa vihdoin väittää aiheettomaksi koko\nvaatimusta.\n\nSilloin naisihminen langan päässä jo kimpaantuu. Vai sillä tavalla!\nVai niin helposti ne asiat unohdetaankin. Sitten varmaan minun täytyy\nlähettää postietuannilla emännälle nämä todistuskappaleet! Hän\nriiputtelee kädessään tärkeätä vaatekappaletta, jossa näkyy punaisella\nlangalla merkatut nimikirjaimet. Herastuomari hälväisee kädellään.\nÄlkää, luojan nimessä! Huomispäivänä tulen sovinnoille, kun muutenkin\ntulen kaupunkiin. Kuva häviää ja katselijoilta jää näkemättä kuinka\nmonta rotuvasikkaa lehmän täytyy vuosittain poikia tämän harmillisen\nvuotopaikan tukkeamiseksi. Taulu katoaa ja herastuomari nostetaan\nkörö-körö-penkkiin, niskasta vain kuin kissanpoikanen maitohuoneen\npöydältä.\n\nLautamies Niemelä näyttää jäävän viimeiseen päähän. Kiusallista on tämä\nvuoron odottaminen, mutta hän toivoo salaisesti, että vielä jossakin\nvälissä pääsee pujahtamaan ovelle. Turha toivo se lienee, tuomarin\nsilmät tutkivat ja valaisevat kuin salamanterät.\n\nAuskultantti on hyvin keveä mies, niin köykäinen, ettei hänen\ntaulunsakaan putoa alas, ennenkuin toinen kirjureista käy reunasta\nnykäisemässä. Jo varhaisimmilta kouluvuosiltaan hän on ollut mestari\nkaikenkaltaisissa kolttosissa. Hänellä on lunttalappua, tenttilippua\nkaikki kalvosimet, housunpellitkin pongollaan. Ostettujen tai\ntovereilta varastettujen niksien avulla hän on läpäissyt kaikki\ntuomarintutkintonsa löytämättä tähän päivään mennessä yhtään itsenäistä\najatusta omasta pääkopastaan. Mutta naamiaisiltojen humukekkereissä\non poika tutkinut omakätisesti yhtä jos toistakin ympyrää. Jospa ukko\nnäkisi tai morsian, joka odottaa. Hän näkee vain kirjeet, joissa\nvannotaan ikuista uskollisuutta monella eri tavalla.\n\nVoi kirkastuksen leimaus. Se tapahtuu nopeammin ja yllättävämmin kuin\nlautamies on osannut kuvitellakaan. Kuin ahraimella isketty kala\nnostetaan hänet punnituspaikalle, valo välähtää ja taulu kolahtaa\nnäkyviin. Mutta minkänäköisiä kuvia, siunaa ja varjele!\n\nMonta kymmentä kertaa on Niemelän lautamies elämäpahaisensa kuluessa\nehtinyt rikkoa kaikki Herran käskyt, eikä suinkaan vähimmän sitä, mistä\nmielestään vääryyttä kärsineenä on tullut hyvitystä vaatimaan. Jo\nvarhaisina nuoruusvuosinaan hän on rypenyt rapakoissa kuin syyhyinen\nsika. Onko hän maannut tuossa häpeällisessä lasaretissakin? Onpa\nvarmaan, koska noin selvä kuva on tauluun jäänyt.\n\nMutta onko hän tehnyt tuollaistakin? Vesikauhuisena koirana ajellut\nkaritsaista, joka ei löydä pensasta, mihin päänsä piilottaa. Ja sen\npalkaksi tämä on kärsinyt, raatanut kymmenen vuotta pakkotyössä kuin\npahin murhamies ja kuritushuonevanki. Mitä hän on murhannut? Minä\nhänet olen murhannut, raiskannut ruumiin, tappanut sielun, omin käsin\ntahtonut iskeä muurin kulmaan hänen todellisen rakkautensa ainoan\nhedelmän. Niemelän lautamies kääntyy tuomarinpöytään päin.\n\n— Herra ylituomari! Olen ansainnut kaiken, mitä haluatte minulle antaa\nja vielä hyvän joukon enemmänkin!\n\n— Olet rehellinen edes.\n\nHänet huiskautetaan auskultantin rinnalle, mutta yhä on penkin päätä\nvapaana. Rovasti nousee nurkastaan ja valittaa korkealla saarnaäänellä:\n\n— Voi surkeutta ja suurta suruani! Tässä minä nyt seison kuin hyypiä\nhävitetyssä kaupungissa, kuin Herran profeetta Israelin rauniolla. Oi,\nHerra, sinun puoleesi minä huudan...\n\n— Älä huuda! Et jää tänne yksiksesi! Ylituomari nyökäyttää päätään,\nrovastin elämäntaulu putoaa esiin, suuri paljon puhuva taulu,\nteeskennelty elämänasenne alusta loppuun. Saarnatuolissa: Rakkaat\nystäväni Herrassa! Koska olemme nyt tänne kokoontuneet. — Kuinka moni\nteistä onkaan unohtanut maksupäivänsä? Haudalla: Tämä rakas vainaja,\njoka niin odottamatta on temmattu keskuudestamme. — Mahdatteko tuoda\nvanhan lehmän? Aviovuoteessa: — Rakas puoliso, entistä syvempää\nkiintymystä tunnen sinuun. — Alatpa lihoa jo liiaksi.\n\nTaulua ei näytetty pitkää aikaa, kukapa enää olisi katsellutkaan,\nalhaalta penkistä oli vaikea kurkkia. Rovasti kohoutui, haparoi\nvastaan, nousi kuitenkin ja liihotteli penkin tyhjälle tyvelle.\n\nYlituomari nousi, vihan salamat leimahtelivat hänen silmistään ja ääni\njylisi voittaen ukkosen pauhun.\n\n— Kuulkaa, teeskentelijät, ryövärit, huorintekijät, murhamiehet!\nOmahyväisessä vanhurskaudessanne olette tulleet tänne teilaamaan\nturvatonta naista, ainoata joukossanne, joka on edes koettanut elää\nkorkeimman käskyni mukaan. En tahdo kauempaa katsella paheellisia\nryövärinnaamojanne. Ulos! Alas helvettiin koko penkkirivi!\n\nHäikäisevät salamat iskevät jälleen ristiin rastiin. Oikeussalin\nperustukset tärisevät, permanto liikahtelee, palkit rakoilevat.\nJo huojahtaa penkki, nousee, laskee. Yhdellä humauksella heidät\nkaadetaan suureen häkkivaakaan, jonka rautainen koukku riippuu missä\nriippuneekaan.\n\n— Herra ylituomari, armahtakaa meitä!\n\nSe on Niemelän vangitun emännän ääni, sellaisena kuin se on\nkauneimmillaan, kuin pyytäisi armoa tuhoon tuomitulle lapselleen.\nYlituomari vastaa. Koukussa kiikahteleva häkki venyy yhdeksi korvaksi.\n\n— Olenhan armahtanut jo sinut.\n\n— Herra ylituomari, armahtakaa meidät kaikki! Me kaikki olemme vain\nihmisiä. Eivät he ole huonompia kuin minä, sen jälkeen kun olemme näin\nriisutut. Armahtakaa heidät minun kanssani!\n\nHän katsoo rukoilevin silmin ylituomariin. Kirjurit katsovat odottaen,\nlattialuukkujen suut ovat puoliksi rakosellaan. Mutta koukussa\nheilahteleva häkki on pyöristynyt yhdeksi pyytäväksi silmäksi. Heidän\nkaikkien iankaikkinen kohtalonsa soutaa kahden silmäparin väliä,\nmuutaman hirvittävän silmänräpäyksen kuluttua se kimpoutuu puoleen tai\ntoiseen.\n\nYlituomarin katse lientyy, lientyy. Salamat eivät satu enää\ntimanttiveitsellä viiltäen, vaan pyöreinä pompahtaen akkunaruuduista,\npylväspilareista.\n\nYlituomari hymyää. Nainen hymyää. Hän ojentaa kahlitut kätensä.\nKäsiraudat välkähtävät kultaisiksi ranneketjuiksi, jalkakahleet\nhäikäiseviksi rintakäädyiksi. Puku on puhdasta purppuraa.\n\n\n\n\n14.\n\n\nSe on hurjaa menoa. Helena tuntee suorastaan lentävänsä koskettamatta\nmaahan tahi sen liukumaratoihin. Puiden latvat raastavat hänen\nruumistaan, oksat piiskaavat jalkoihin ja käsivarsiin, niin näpeästi,\nniin kipeästi, kuin notkea äidin käsivarsi ripsittelisi. Ei tee mieli\nvastaan pippuroida. Jos oksaa hälväisee, niin toinen oksa kaksin\nverroin näpsäisee. Hän uskoo itsensä tuiman kurittajan armoihin: —\nVie minne viet, tottahan jonnekin viet. — Lyödään siellä, piiskataan\ntäällä, kuoleteta ei kuitenkaan, niin vanha portinvartija vakuutteli.\n\nKun Helena tähän tyytymykseen ajatuksissaan pääsee, niin vauhti\nhiljenee, hetkisen kuluttua hän tuntee istuvansa sammalmättäällä\nmetsässä tuuhean kuusen alla. Hän loikoilee siinä puolimakuullaan\nrauhallisena pitkät ajat. Mihinkä hänellä on kiire, aikahan ei\nkuitenkaan lopu.\n\nHänen yksinäisyytensä ei jää niin pitkäaikaiseksi, kuin hän on ehtinyt\nkuvitella. Kaksi kulkijaa lähestyy metsätietä ääneen keskustellen. He\npysähtyvät, istuvat tiepuoleen. Helena saattaa suojatulle paikalleen\nhelposti kuulla heidän keskustelunsa.\n\n— Sikamaisen pitkäksi käy toimellisen miehen elämä tässä toimettomuuden\nhelvetissä, huokaisee toinen.\n\n— Mitä sinä vielä tiedät toimettomuudesta, hymähtää toinen. — Kunhan\nnorkoilet ensimmäistä tilaisuuttasi sata tai tuhat vuotta, puhu sitten\nvasta.\n\n— Mutta, hyvä veli, eikö koko valtakunnassa ole minkäänmoisia\nmahdollisuuksia?\n\n— Ehkäpä lienee, koeta keksiä.\n\n— Olen koettanut, turha vaiva. Mitä ruumiilta varastaa. Ei edes\ntekohampaita enää kenenkään suussa.\n\n— Tekohampaita, häpeä lurjus! Oletpa poropeukalo, ellet parempaa keksi.\n\n— Itse häpeisit, jos ansioni tietäisit. Istuin kahdeksan vuotta\nkymmenkertaisesta varkaudesta, vaikka tuskin sadasosakaan\npistokokeistani tuli ilmi.\n\n— Etkä kuitenkaan keksi, mitä varkaitten helvetissä saattaisit\nvarastaa. Aikamoinen poropeukalo ammattimieheksi.\n\n— Olen, jos niin haluat, vihjaa nyt kuitenkin.\n\nHe hiljentävät ääntään. Helena heristäytyy paremmin kuullakseen.\nVanhempi jatkaa.\n\n— Olet poropeukalo, kuten jo sanoin. Niin monta kertaa et olisi\njoutunut käpälälautaan, ellet olisi pyrkinyt kasaamaan roskaa.\nSellainen kamasaksa olit ja sama jano vaivaa sinua yhä. Naurettavan\nhimosi hiukaisemana et ole ehtinyt tutustua edes kuuluisimpien\nkansalaistemme mainetauluihin suuressa museohallissa. Jos sen tekisit,\nniin pienuutesi huomaisit. Kivennuoliainen, saastainen sontiainen olet\nheidän rinnallaan, äijäparka.\n\n— Tarkoitatko sodanaikaisia tavaranhankkijoita?\n\n— Tavaran, yhäkö vain tavaran, sinä porvarillinen pikkusielu. Niinkuin\nsillä periaatteessa olisi suurtakaan eroa, näpistitpä kympin tai\nkahmaisit kymmenen miljoonaa. Sivistyneistö, tarkoitan sivistyneet\nvarkaat, ei enää pitkään aikaan ole antanut minkäänmoista arvoa\nmammonankokoojille ja suurkapitalisteille. Heille ei pystytetä enää\nedes muistopatsaita, elleivät tee sitä jo itse eläessään tai nimenomaan\ntestamentissaan määrää. Tällaisia äijiä meillä on tuhansittain ja\nniille minä sanon morjensta milloin tahansa. Missä suhteessa he\nolisivat meitä nappivarkaita etevämmät, paitsi että ovat onnistuneet\nkahmaisemaan hiukan enemmän ja osanneet hoitaa jälkitilinsä niin hyvin,\netteivät ole joutuneet istumaan.\n\n— Jaa'a, kaveri. Siinäpä sitä taitoa kysytäänkin.\n\n— Pässinpäiltä! Jos tutkit ansioluetteloita täällä, niin havaitset,\nettä tämäntapaisia taulakalloja on joukossamme vain murto-osa, kaikkein\ntyhmimpien kansanluokkien keskuudesta lähteneitä. Päätekijät täällä\novat miehiä, jotka ovat panneet koko sivistyneen maailman kyntysillään\nkatua kyntämään.\n\n— Valehtelet.\n\n— Valetta kai järkipuhe on tyhmeliinille aina. Haluatko, että jatkan,\nvai lähdenkö kävelemään.\n\n— Veliveikkonen, miksi olet tuollainen ampiainen?\n\nHelenastakin olisi tuntunut ikävältä, jos vanhempi varas olisi jättänyt\nkesken juttunsa. Mutta tämä jatkoi varsinaisen ja varkainkuuntelijansa\nmielihyväksi.\n\n— Oletko huomannut suuren lehtipuiston pääkäytävällä leveäperäistä\nrouvasihmistä, joka purjehtii eteenpäin kuin valtamerilaiva?\n\n— Sitäkö, joka nostaa etusormensa oikealle poskelleen ja katsoo hyvin\ntuikeasti, milloin pysähtyy jotakin katsomaan?\n\n— Sama mööpeli! Hänen isänsä oli suuri kamasaksa, joka tupakalla ja\npaloviinalla ja ties millä helvetin konsteilla keinotteli itselleen\nsatojen miljoonien omaisuuden, mutta, vaari oli vain tavallinen\nhevosvaras, joka hirtettiin, ennenkuin ehti itse kuolla.\n\n— Eivätköhän hekin liene täällä?\n\n— Varmasti. Mutta tyttärestä meidän piti puhua. Hän kerkisi viidesti\nnaimisiinkin, tappoi jokaisen miehensä.\n\n— Oi, oi, mitä puhelet. Miksi ei häntä ole tiloitettu murhaajien\ntäysihoitolaan?\n\n— Ei, veliseni. Täällä järjestetään jokainen siihen joukko-osastoon,\njohon hän entisten saavutustensa perusteella on ansiokkain. Luulenpa\nkuitenkin, että tämän valtahöyryn passituksessa on kirjanpitäjille\ntullut pahanpuoleinen erehdys. Käsittääkseni hänellä murhamiehenä on\nollut vieläkin jalommat hengenlahjat, mutta tämä on herrojen asia, eikä\nmeidän ole terveellistä edes vastaan mukista.\n\n— Mitä tiedät tämän pösörouvan maan päällä eläessään sitten tehneen?\n\n— Oi, veljeni taulapää. Olisit ennemmin kysäissyt, mitä tiedän hänen\ntekemättä jättäneen? Hän huseerasi kaikkea, mitä vain amerikkalainen\nnaiseläväinen suurten rahojen kanssa osaa ja vielä paljon enemmänkin.\n\n— Kerro, hyvä mies.\n\n— Se on helpommin sanottu kuin tehty, koetan kuitenkin, koska sinun\nlukutaitosi laita lienee niin ja näin. Mainitsin jo, että hän tappoi\nviisi miestään myrkyllä tai litistämällä, miten milloinkin, mutta ei\nhän itse tällaisten vuoksi istunut sähkötuoliin, älä luulekaan. Hänen\npakaroissaan on sähköä muutenkin enemmän kuin tarpeeksi ja sitäpaitsi\nhamppunuora oli kutkuttanut vaarin leukapartaa jo liian pahasti.\n\nMutta viidennen miehensä jälkeen hän oli saanut tarpeekseen miehestä.\nHän alkoi näytellä surevaa leskeä ja laupiasta samarialaista\nja teki sen kerta kaikkiaan ennen kuulumattomalla tavalla. Hän\nkustansi lähetyssaarnaajia pakanamaihin, ei yhtä tai kahta, vaan\nniputtain. Kaikkiin maailman kolkkiin hän perusti suuria orpokoteja\nja langenneiden naisten hospitaaleja. Hänestä tuli maailman mainioin\nhyväntekijä. Merenalaiset sähkölangat lietsoivat kaapelinsa punaisiksi\nylistyshymniä soitellessaan ja tuhannet maailman valtalehdet\nkiiruhtivat koko sivun otsikoin kuvailemaan hänen pyllistyksiään, missä\nikinä hän liikkuikin. Kieltämättä hänessä olikin näkemyksen fasadia,\nnäppäsipä kuvan edestä tai takaa.\n\n— Suo anteeksi, että keskeytän taas, mutta minun heikon ymmärrykseni\nmukaan ei maailmassa nimitellä tällaista rouvaa varkaaksi.\n\n— Häh, kollo! Luuletko, että tätä sanottiin. Ei, kyllä hänestä\nluriteltiin niin kauniilla vuodatuksilla kuin hyvillä rahoilla palkatut\npapukaijat ja satakielet ikinä keksivät. Rouva Suurlahjoittaja!\nMadame Maailmanvalo! Orpojen Äiti! Heikkojen Hoiva! Ihmiskunnan Suuri\nHyväntekijä!\n\nSitten hänet valtasi matkustamisvimma. Hän seilasi meret ja mantereet\norpokodista hospitaaliin, ansarista ansariin kuin mikäkin taivaallisen\nyrttitarhan ylitarhuri. Ja totisesti, hänen hulmuavissa liepeissään\npuhalteli pohjatuuli. Jos jossakin oli liian lämmintä, niin kyllä\nrouvan saapuessa asteet alenivat. Hänen jäinen käärmeenkatseensa\nryöväsi vähäisenkin hymyn välkkeen osattoman orpolapsen silmästä,\njäähdytti viimeisenkin hymyn häippeen langenneen Maria Magdaleenan\nhaalistuneesta poskikuopasta. Murhaksi, sydämettömimmäksi\njoukkoteurastukseksi minä tällaista sanoisin, mutta kuten huomaamme,\novat taivaalliset kirjanpitäjät olleet tästä asiasta toista mieltä.\n\nEntä kun tämä madame Maailmanvalo orposielujen suureksi onneksi\nlopultakin ajoi miinaan, oli se varmasti näkemisen arvoinen näytelmä,\nse loppuseremonia nimittäin. Koko maailma lepäsi mustareunaisissa\nsuruharsoissa, niinkuin taivaan aurinko olisi pimentynyt. Mutta\ntuhannet ja kymmenet tuhannet huokailivat loppumattomien muistopuheiden\naikana: Kestä sieluni, kestä hiukan vielä! Kuoli hän piru jo kuitenkin!\nMutta nyt kun edelleen pakanoiden kirkoissa, orpokodeissa ja syntisten\nhospitaaleissa veisataan iankaikkisen pitkiä ylistysvirsiä hänen\nkuolemattoman hyväntekeväisyytensä hymistykseksi, tarkastelee hän, tämä\nryöväreitten ryöväri ja varkaitten suurmestari sillä olemattomalla\nvarsisilmällään, miten hävettävän saastainen sinun tai jonkun muun\nalastomaksi kuoraistun nappivarkaan raato sillä hetkellä sattuu\nolemaan. Kuule poikani, tätä minä sanoisin jonkinmoiseksi saavutukseksi.\n\n— Mutta en toki minä vieläkään ymmärrä, ketä hän on ryöstänyt tai mitä\nvarastanut.\n\n— Laputa helvettiin, mokoma pässinpää! Minä en viitsi seurustella enää\nkauempaa aasin kanssa.\n\n— Älä, veliveikkonen, jälleen suutu minun tyhmyyteni vuoksi. Kiilloitan\nkivesi ja varpaasi kynnet. En keskeytä enää milloinkaan, kunhan vain\nkerrot.\n\nHe kohentautuivat ylemmäksi istumaan ja vanhempi rauhoittui edelleen\nkaskuilemaan.\n\n— Sielujen varas hän oli, oikea suurhuijari, mutta mistäpä sinä\ntällaisia ymmärtäisit, kun ei sinulla sielua edes olekaan.\n\n— Niin, niin...\n\n— Niin, niin, mutisetko vastaan vielä? Tahdonpa kuitenkin omaksi\nhuvikseni kertoella sinulle miehestä, joka on vielä tästäkin\nyliveto. Sellaiset kuuluisuudet olisivat kunniaksi paremmallekin\nammattikunnalle. Olet ehkä huomannut sen komeanenäisen vanhan\nherrasmiehen, jolla on otsapläsi kuin valkopäisellä hevosella.\n\n—Tarkoitatko sitä tukevaa pässiä, joka hakkaa kämmentä käteen selkänsä\ntakana ja pukseeraa edestakaisin kuin päivystävä veturi.\n\n— Sitä samaa. Et olekaan aivan niin tyhjä kuin tyhmästä naamastasi\npäättäen saattaisi luulla. Tämä äkäinen puskuripässi on maailmassa\neläessään näytellyt hyvin suurta herraa. Hän oli kymmenien\nkunnialegionain ritari, nosteli Nobelin palkinnot, jos vaikka mitkä. Ja\nsuurissa juhlatilaisuuksissa, joihin vain kansainväliset kuuluisuudet\nsaivat kunniakutsun, hänen rintapielensä olivat niin plootuja täynnä,\nettä äijäpaha niiden painosta köntysilleen tahtoi kuukahtaa.\n\n— Siitä hänen etukumarainen asentonsa sitten lieneekin peräisin.\n\n— Ehkä, jollei siitä, että kaikesta maailman kunniasta ja hunööristä\nhuolimatta hänen sukunsa ei juontune kovinkaan kauaksi alkuperäisestä\napinapuusta.\n\n— No?\n\n— Hän oli apinoimistaiteen suurimpia mestareita. Hävyttömän pitkän\nelämänsä aikana hän on varastanut satojen, jopa tuhansien ihmiskunnan\nlahjakkaimpien nuorten miesten ja naisten henkisen pääoman ja apinoinut\nsen kunniansa kukkupäänä tyhmän maailman tuijoteltavaksi.\n\n— Älä suutu, mutta nyt en ymmärrä taas vähääkään.\n\n— En minäkään ymmärrä, vaikka olen älykkäämpi ja olen käynyt muutakin\nkuin kansakoulun. Apinamaakarimme on tutkija ja tiedemies. Hän oli\nkahmaissut monopoolikseen ihmisen aivotyötutkimukset. No toiminee\nkai monta muutakin veijaria tällä tuottoisalla alalla, mutta tämä on\nsikäli yliveto, että hän on saanut koko maailman uskomaan, että juuri\nhänen sanansa oli lopullinen ratkaisu, jonka jälkeen kenelläkään ei\nollut enää oikeutta sanoa kuin aamen ja vorlopsis. Kun hän tälle\ntuolille kerran pääsi, niin silloin se alkoi, lahdinteko. Hän hirtti\nja teilasi sekä nykyiset että ammoin eläneet, muutamalla raapaisulla\nvain kamppailevien sielujen kymmenvuotiset työt ja tuskantäyteiset\nelämäkerrat. Eräät hän perkasi keittiön rapulla kalalaudalla, toiset\nlahjakkaammat taas körötteli korkeimpiin kaakinpuihin kaiken kansan\nnaurettavaksi. Loppusummaksi tuli, ettei koko nykyisessä enempää kuin\naikaisemmassa maailmassa ollut elänyt eikä koskaan tulisi elämään\ntodellista luovaa neroa muuta kuin yksi ainoa, hän itse.\n\nTaas nuorempi keskeytti, sanoi, mitä Helena ajatteli.\n\n— En pääse siitä, että tämänkin pässin oikea paikka olisi murhamiesten\nparissa.\n\n— En minäkään pääse, mutta pomot kerta kaikkiaan ovat toista mieltä,\njoten varo kieltäsi. Muuten eivät tämän suurmiehemme suoranaiset\nvarkausansiotkaan liene aivan vähäiset. Katsos, samalla kun hän hirtti\nja teilasi, samalla hän myös ryösti ja varasti noiden onnettomien\nvaatteet, toisin sanoen heidän jo syntyneet tai keskoisiksi jääneet\naatteensa. Näin mestaripyövelit kautta aikojen ovat tehneet, siihen on\nheillä perintäoikeus ja totuttu tapa.\n\nTämä herra oli kuuluisa tiedemies. Lahjakkaimmat nuoret tutkijat\nmaailman kaikilta ääriltä virtailivat hänen jalkainsa juureen. Se oli\ntavoiteltava kunnia, josta sanomalehdissä mainittiin. Tietysti nuo\npyörrytetyt pöllöt availivat herkistyneet sydänkarsinansa hänelle,\nsuurelle mestarille, joka kylmästi riipaisi, mitä riipaisemista\nkullakin oli. Jos aurinko olisi ollut inhimillinen sydän ja hänen\ntavoiteltavissaan, olisi hän riipaissut senkin alas. Ja sitten\nhän kammioissaan hautoi tai haudotti poikasiksi nuo eri linnuilta\nvarastamansa munat, ja tämän tästä maailma sai ihmetellä hänen\nloistavia tutkijasaavutuksiaan. Mutta opetuslapsilta ei koskaan\nilmestynyt mitään erikoisempaa, ei löytynyt muuta neroa kuin tämä yksi,\nmestari itse.\n\n— Tännepä tuli lopulta kuitenkin.\n\n— Niin tuli, kuoli ja kuopattiin ennen kuulumattomilla\njuhlallisuuksilla. Tykit paukkuivat ja urut pauhasivat. Maailman\nkaikkien suurten kaupunkien keskuksissa pidettiin hänen kunniakseen\npuolen minuutin hiljainen hetki. Nyt on tälle verrattomalle tutkijalle\nja tiedemiehelle pystytetty muistopatsaita jo kolmeen maanosaan.\n\nMutta sillä välin mestarin henki liukui tänne tavallisten\npahantekijöiden iankaikkisiin urakkatöihin. Hänen veturimainen raatonsa\npuskee ja puskee. Kämmen iskee kämmeneen turpean lonkan takana, mutta\nleveäotsainen pässinpää etsii turhaan niitä ajatuksenituja, joita\nsiellä todellisuudessa ei koskaan ole ollutkaan.\n\nTuli hetken hiljaisuus. Tuuli vain vihelteli surunvoittoisesti\nvarkaitten puiston salaperäisten puiden latvoissa. Nuorempi miehistä\nponnahti jaloilleen.\n\n— No, nytpä minä sen keksin! Oiva ajatus, suurenmoinen kerrassaan.\nMinä kun olen kitunut janossa ja nälässä vuosikausia keksimättä noin\nyksinkertaista asiaa!\n\n— No, no?\n\n— Miksi en minä voisi tehdä kuin puskuri herra maailmassa. Lähden\nvarastamaan aatteita.\n\n— Sinä — aatteita! Voi kuolemattomia päiviäni!\n\nVanhempi purskahti niin pitkään hohonauruun, ettei tahtonut loppuun\npäästäkään.\n\n— Olenko mielestäsi niin taitamaton ammattimies?\n\n— Olet, ainakin aatteita varastamaan. Herra on sentään herra,\nhelvetissäkin. Jos tapahtuisi se ennen kuulumaton ihme, että sinä\njonkin aatteen pystyisit nappaamaan, niin missään tapauksessa et\npystyisi sitä säilyttämään tuossa aasinpäässäsi, jossa karkearouheiset\nsahajauhotkaan eivät ole säilyneet.\n\nHe nousivat ja etenivät keskenään rähisten. Helena tunsi taas\nitsensä kummallisen orvoksi ja pelokkaaksi. Hän oli ehtinyt äsken\nkuvitella jo sellaistakin, ettei hänellä ainakaan täällä varkaitten\nerhevaltakunnassa olisi mitään sovitettavaa. Nyt hän kuitenkin on omin\nkorvin kuullut, että kuuluisat tiedemiehet, orpokotien perustajat,\npakanoittenkin ystävät olivat joutuneet tänne vuosisataisiin\nsovitustehtäviin. Hänen, monin verroin syntisemmän ihmissielun oli\nvarmaan taas omahyväinen sokeus hämännyt, niinkuin edellisissäkin\nosastoissa. Hän ei nähnyt omia erheitään, ennenkuin ne vuorena nousivat\nvastaan.\n\nHän nousi ja alkoi harhailla sameassa metsässä. Ohdakkeet haavoittivat\nhänen jalkojaan, polttiaiset purivat haavoihin kirpeätä myrkkynestettä.\nSaivat polttaa, hän varmaan oli kaiken tämän tuskan monin kerroin\nansainnut.\n\nHän etsii ja etsii, ei vain löydä erhekiveään, joka jo hänen\nmielikuvituksessaan on ylitsepääsemätön muuri. Sen lohdun hän kuitenkin\nlöytää, että edes alkaa muistaa niitä erheitä, joiden vuoksi hän on\njoutunut tässä erämaassa rämpimään.\n\nSatoja, tuhansia kertoja hän on varastanut, kuka toisin sanookaan. Eikö\njo pikkutyttösenä varastanut äidin unta ja veren väkeä? Kuka loikoili,\noli nukkuvinaan, kun äiti kuori perunoita tai lakaisi tuvan lattiaa?\nKuka nuolaisi voileivät, viilikupit, sokeripalat? Ei kai hänellä\nollut äidin jalkojen verikohjuihin, ruumiin viottumiin ja vanhuuden\nvaalentumiin mitään osaa?\n\nHän painuu yhä syvemmälle metsään, kipeämmin haavoittaviin\npiikkipensastoihin. Kirvelevät muistot kirkastuvat yhä.\n\nNuoruuden aika? Mustaa lankaa pisteestä pisteeseen. Synnintekoa\nerheestä erheeseen. Kuka jättää iltaisin lehmät janoon varastaakseen\nitselleen huvitteluaikaa? Kuka silpoo kuoppamäen koivuja vastalehviksi,\njuhannusaattonakin, kesän juhlana säästääkseen nuorten jalkojen\nmuutamat juoksuaskeleet? Kenen vuoksi muori toruu ja vaari kiroilee?\nKenenkäpä muun kuin tyttären, Helenan, joka omin lupineen on ottanut\nheidän aironsa lukitsemattomasta kalaveneestä. Taaskin olisi ollut\nkahdensadan sylen juoksuvaiva rannasta pihaan. Vanhuksille se merkitsee\nhengenahdistusta, mielipahaa pitkäksi aikaa.\n\nHän on kompastunut maassa makaavaan puuhun, vajonnut sammakkorämeeseen,\njosta tuskin jaksaa enää noustakaan.\n\nJa mitä on tehnyt Niemelän Helena, monella tavalla ja monelle\nkatkeroitunut vihan pinnistyksessä pihisevä emäntäparka? Miten monta\nkertaa hän onkaan varastanut palvelusväeltään sunnuntaiaamun, viikon\nainoan lepopäivän pyhäisen rauhan, Nestorilta, usein kiukuttelevalta,\nmutta aina talon parasta tarkoittavalta päiväläiseltä ruokalevon\nraukaisevan mielihyvän, vanhalta Noppe-raukaltakin viattoman koiranunen\nvain äkäisesti rykäisemällä, huonekaluja tarpeettoman kovasti\nkolistelemalla tai tarkoituksellisesti huokailemalla.\n\nEntä lautamies, olkoonpa vastenmielinen, töykeäkin aviomies. Aviomies\nhän on kuitenkin ja sen suuren varkauden jälkeen on kai hänellä\noikeus millaiseen käyttäytymiseen tahansa? Ja mitä on tehnyt vaari,\ntuo miehekäs sokea mies, joka ennemmin aina kärsii kuin valittaa,\njanoa, nälkää tai muuta puutettaan. Satoja kertoja varmaankin ovat\nmonet pienet, avuttomalle miehelle kuitenkin suuriarvoiset palvelukset\nunohtuneet. Kuka ne olisi ollut velvollinen hänelle suorittamaan?\nEmäntäpä varmaan, mutta hänen on täytynyt lyödä velvollisuutensa\nlaimin, varastaa aikaa omiin sydänsuruihinsa, omille lapsilleen. Omille\nlapsilleenko? Olisiko Hilma-raukka syntynyt ja kuollut sennäköisenä,\njos äiti ensi hetkestä alkaen olisi varannut häntä varten sitä, mitä\njokainen äiti jokaista lastaan varten on velvollinen varaamaan?\n\nVäsynyt, masentunut sieluparka ei jaksa enää enempää. Hän tuntee\nvajoavansa liejuun, tuskin voinee enää kättään nostaa. Suuri vuoren\nkorkuinen erhekivi lienee päälle kaatumassa. Iankaikkiseen kadotukseen\nhän, sieluparka, varmaan on tuon itseensä imevän henkeä tukahuttavan\nliejumeren kautta vajoamassa? Iljettävät mutaeläimet, saastaiset\nsammakot ja verta imevät iilimadot ovat tarttuneet jo värisevään ihoon.\n\nHänen sielunsa valtaa pelko ja tuska. Hän rukoilee, voihkii, mutta\nkuitenkin yhä vajoaa kammottavaan kauheuteen. Epätoivoisella\nvimmalla hän jännittää ruumiinsa kaareksi, ponnahtaa kohoksi kuin\ntukehtumistuskissa kamppaileva kala, mutta ei pääse kovalle maaperälle,\nei veteenkään, vaan putoaa jälleen äskeiseen turman kuoppaan entistä\nsyvemmälle. Sen reunat murtuvat, pohja puhkeaa. Hän vajoaa, huuto\nhukkuu, keuhkot hajoavat. Ruumis, sielu, kaikki hajoavat, elämäntuntu\njo katoaa. Miten kiitollinen hän olisikaan, jos inhimillinen,\nhirvittävä kärsimyksen tuntemus jo iankaikkisesti katoaisi.\n\n\n\n\n15.\n\n\nUkkonen jyrähtää kovemmin. Yrjö kiiruhtaa juoksuaan. Ei hän ukkosen\ntakia, vaan muurahaisten, jotka yrittelevät kiukkuisesti jalkoihin. Jos\nyhtä pysähtyy näpsäisemään, niin kaksi kolmekin kiipeää sillä välin\ntoiseen jalkaan. Ei auta pysähtyä, täytyy juosta vain ja hieraista\njuoksussa kirpaisevaa kohtaa polun laitaan. Ukkostako mies pelkäisi?\nEi se lyö, ellei ole lyödäkseen, suolla kuitenkaan ei lyö. Eipäs\nvaariakaan lyönyt, kun vaari oli pieni poika ja juoksi ukkosilmalla\nongelle.\n\nKuitenkin Yrjö juoksee yhä kovempaa, nipistelevien muurahaisten takia.\nKun hän pääsee kuusikon lävitse, on vain yksi ylämäki ja yksi alamäki,\nsitten tulee suo. Yrjö on käynyt monta kertaa suolla saakka, karpaloita\npoimimassa ja luutavarpuja hakemassa Vihtorin kanssa. Suopursujakin\nYrjö on hakenut äidin maljakoihin helluntaiaattona.\n\nNe haisevat väkevältä, koko suo haisee, ei semmoiselta kuin navetassa\ntai tallissa tai sian karsinassa, eikä semmoiseltakaan kuin Moppe\nsateella, tai Nestorin takki, tai naisten likaiset vaatteet saunan\npenkillä. Ei, ei, ihan toisenlaiselta suo haisee, paljon väkevämmältä\nja paljon paremmalta. Yrjön tekisi mieli lääppäistä kasvoihinsa\nsuorapaa koko kourallinen.\n\nMutta Vihtorin naamaan Yrjö lääppäisi kaksi kourallista kaikkein\nhaisevinta rapaa, kun hän kaikkia Vihtorin kujeita muistelee, niin\nkolmekin kourallista, vaikka sitäkin, mitä on pyöreissä läjäpäissä\nlehmien takana. Vihtori on sanonut niinkin ilkeästi, ettei lautamies\nole Yrjön isä. Kun Yrjö näin jälkeen päin tätä muistelee, pistää\nse niin vihaksi, että mielellään painaisi Vihtorin naamaa vieläkin\npahempaan paikkaan, vaikka haisevaan lätäkköön navetan alapuolella,\nniskasta painaisi ja kysyisi, onko vai eikö ole. Ellei Vihtori olisi\nniin vahva. Mutta jos Helmi ja Nestori tulisivat auttamaan, niin sitten\nvoisi painaa.\n\nNäin Vihtoria kurittaen Yrjö on kiihtynyt juoksemaan ja päässyt samalla\nmuurahaisista eroon. Mutta ukkonen ei jää, vaan uhkailee perässä. Vaari\non sanonut, ettei ukkonen iske, ellei mene kuusen alle. Suolla ei ole\nollenkaan kuusia. Kuinka silloin voisikaan mennä kuusen alle?\n\nYrjö juoksee jo suopolkua pitkin, joka on painunut syväksi kuin oja.\nVetelämmille paikoille on kaadettu puita. Hän hypähtelee puulta puulle,\nmuutamat niistä painuvat ja lämmintä kuraa purskahtelee varpaitten\nvälistä. Ilmassa syöksähtelee sudenkorentoja. Ne ampaisevat kuin\njousipyssyn nuolet, seisahtavat äkisti paikoillaan tuijottamaan\nsirittävin siivin. Mokomatkin sirpukat, kun mitään eivät painakaan!\nYrjön tekee mieli sylkäistä niitä silmille, tai tarttua niskaan kiinni\nja ampua takaisin, sen hän tekisi, jos pyssy olisi mukana.\n\nLampea ei vielä näy. Se on niin pikkuinen, vain silmä suurella suolla.\nJospa ei löytyisi ollenkaan. Mihinkä se suolta olisi juossut. Hän lisää\nvauhtiaan kuin lampi kuitenkin olisi karkulainen, joka on juosten\ntavoitettava.\n\nMuuta keinoa ei ole, hän juoksee, lukee askeleitaan ja sudenkorentoja,\nyhä nopeammin juoksee. Näkyviä salamoita jo iskee ja ukkonen\njyrähtelee. Polkupuut ovat loppuneet eikä sudenkorentojakaan enää\nlentele vastaan. Mutta lampea vain ei näy ei kuulu, yhä täytyy lähteä\njuoksemaan. Silmissä kihelmöi kirpeleviä vesiherneitä.\n\nLopultakin se ilmestyy eteen, mustan sinertävä silmäke, kuin pyöreä\npeili olisi painettu suuren mättään sisään. Yrjö ei jouda pitkää aikaa\nihmettelemään, kiehittelee jo ongensiimaa ja syrjäsilmällä katsastelee,\nmihin asettuisi seisomaan. Tuossa on suuri veteen kaatunut mänty,\nsiitä vaari puhui. Hän päättää mennä puun latvalta ensiksi koettamaan.\nPuun pinta on niljainen ja alla päilyy musta vesi, minkä lävitse\npohjaa ei näy. Peloittaa, mutta kun varpaillaan kipertää kiinni, niin\nei putoa, eipä vaarikaan pudonnut. Hän etenee varovasti, varpaillaan\ntunnustellen. Jos uskaltaisi tuonne, viimeiseen oksasikermään saakka,\nsiitä olisi hyvä heittää. Mustaa vettä on kahden puolen, hirvittävältä\ntuntuu. Yrjö kuvittelee, menisikö vaari, jos olisi pikkupoika, tulee\nmyönteiseen päätökseen, ja menee hänkin, viimeisen avokohdan henkeä\npidätellen.\n\nSe on hyvä paikka, sillä jaloilla voi ottaa tukea kahdesta oksasta. Ne\nkaartuvat kuin häränsarvet, niihin voisi käsinkin tarttua kiinni, jos\nrupeaisi horjuttamaan.\n\nSiima huiskahtaa, koho pulpahtaa, pylppii muutaman kerran ja jää\nodottamaan yhtä tärkeätuntuisena kuin kalamies itse. Yrjö toivoo, että\nsaisi kaikki kalat samasta paikasta. Tässä olisi hauska vedellä.\n\nMutta kalat ovat kiusamielisiä, eivät tule, vaikka mies vartavasten\non tullut noutamaan. Ukkosilma sensijaan tulee, ryskeellä ja kodalla\npauhinalla. Yrjöstä tuntuu, kuin se ajaisi häntä takaa, sivaltelee jo\ntulisilla siimoillaan ja jyräyttelee, niin että vapa tärisee. Yhtään\nkalaa ei ole tullut, ei kertaakaan ole edes tärppäissyt. Mutta hän ei\nrohkene lähteä enää edes paikkaa vaihtamaan, säväyttäisi päähän vielä\ntulipiiskallaan tuossa avopaikalla, pudottaisi lampeen kuin rotan.\n\nHirveän peloittavalta alkaa tuntua jo tässäkin. Taivas on kuin suuri\nmusta tulipata, jonka pohja puhkeaa tämän tästä. Kuvittelee Yrjö\nsellaisiakin, että Jumala on lähtenyt ampumaan tauluun suuren männyn\nkokoisella pyssyllä, mutta taivaan pikkuinen poika, Jesus Kristus istuu\nnavetan sillankaiteella ja ampuilee pienellä jousipyssyllään. Kun ei\nvain ampuisi minua päähän!\n\nTaivaan poika on hyvä poika, niin äiti on monta kertaa vakuuttanut.\nHän ei ammu toista pikkuista poikaa, ellei erehdyksessä, mutta siitä\non varoitettava, ettei tulisi vahinkoja. Hän tarttuu oksasarveen\nkädellään, kääntää päänsä taivaalle päin ja huutaa: Kuule, hyvä Jesus\nKristus! Minä täällä olen, Niemelän Yrjö! Minä ongin äidille kaloja!\nÄlä ammu minua päähän!\n\nTaivaan poika ampuilee siitä huolimatta, mutta Yrjöä ei peloita enää\nvähääkään. Hän saattaa katsella tulinuolten rätkähtelyjä avoimin\nsilmin. Hyvä jousi on taivaanpojan pyssyssä. Eikö liene teräsvieteriä?\n\nKala ei vain syö. Punainen koho tököttää paikallaan, ei pulpahda\nedes, ellei vavalla nykäise. Kalat eivät uskalla nousta, kun yhtä\nmittaa ampuilee. Harmittaakin jo tuo turhan räiskiminen. Yrjö tarttuu\noksasarveen ja huutaa jälleen: Lopeta jo, taivaan poika, että kalat\nuskaltavat nousta syömään!\n\nKuuli varmasti, mutta ei silti lopeta. Ei Yrjökään lopettaisi, jos\nolisi taivaan pojan tilalla, ei sitä heti viitsi, toisen käskyllä.\nHiljensipä kuitenkin ja herneillä rupesi viskomaan. Vesipisaroita ne\nvain ovat, mutta Yrjö kuvittelee ne herneiksi, joita taivaan poika\nampuillessaan syö ja heittelee alas. Niistä tulee kauniita umpilukkoja.\nYrjö pudottelisi yhtä hyviä, parempiakin, jos noin korkealta pääsisi\nnakkaamaan.\n\nHän on pitkän aikaa tarkkaillut taivaan pojan umpilukkoja ja unohtanut\nkokonaan kohonsa, unohtaisi kai edelleen, ellei ahven vihdoin olisi\nherännyt ja tärpännyt kiinni. Eikä se olekaan mikään pikkuinen\nnalliainen, vaan lusikan mittainen kyrmyniska, oikea ukonilman vaari.\n\nSilmälammen syvyyksistä, se pystyy Niemelän pojan herättelemään,\nvaikka kaarnakohoa ei laisinkaan olisi hänen siimassaan. Kala painuu,\nvapa taipuu, jopa herää mies, katsoo hetken hämmästyneenä vapansa\nviipellyksiä. Unohtuu ukkonen, unohtuu taivaan poika, milloinkaan ennen\nei mokoma jullikka ole tarrannut miehen onkeen.\n\nAhven kiertää pientä piiriä, eikä mies ymmärrä, mitä tekisi, ei\nuskalla ryhtyä vakavasti nostamaankaan, horjahtaisi vielä itsekin\nlampeen, siellä sitten olisi samassa liemipurkissa iso kala ja pieni\nmies. Kuitenkin hän kiristää, koettelee sen voimia. Vahvassa on kuin\nmikä juupeli, paras väistellä ainakin yksi oksaväli rantaan päin. Hän\nperäytyy varovasti takaperin. Kala tulee perässä, on tultava, ei se\nvalaskala sentään mahtane olla, mutta tavallinen vaari se on kuitenkin,\nisompi kuin suolasilli, siitä Yrjö on aivan varma.\n\nMutta toiseen oksahaarukkaan peräydyttyään hän vetää sen esiin. Se\nnousee ja painuu, hakkaa pyrstöllään vettä, viime vaiheessa on vähillä\nnykäistä miehen veteen, mutta hän saa oksasta kiinni. Nyt se on kourien\nvälissä ja katsoo pyörein silmin pyytäjäänsä silmiin. Hänen täytyy\nperäytyä maalle saakka, koska veden kohdalla ei uskaltaisi sitä ryhtyä\nirroittamaankaan. Vielä rantaan päästyäänkin hän kulkee takaperin\nmuutaman askeleen ja katsoo jälleen silmiin. Olet minun!\n\nVarmaan ei kukaan pikku poika ole milloinkaan saanut ongelle näin\nsuurta ahventa, ei taivaan poikakaan. Hän näyttää sitä: Katsoppas!\nKyllä siellä oravia ammuskelet, ongippas tällaisia ahvenia! Taivaan\npoika väläyttelee vastaan, heittääpä herneitäänkin jo oikein\nroppakädellä. Lammen pinta pulisee kuin kiehuva pata. Puliskoot,\nkastukoot, mies ei siitä välitä, uusi mato onkeen ja uutta kalaa\nvetämään. Hän saa pian toisen, pienemmän, jonka uskaltaa irroittaa\nveden kohdalla ja heittää rantaan. Kolmas tulee samalla madolla. Se on\njälleen hyvän kokoinen ja täytyy juoksettaa rantaan.\n\nHän ei välittäisi, vaikka ei enää enempää saisikaan, saa toki vielä,\nneljännen ja viidennen. Ja sitten kuudennenkin, vielä suuremman kuin\nensimmäinen oli. Hän viipottaa sitä vedessä kuin lautamies oritta,\nohjaksissa. Jos olisi oikein pitkät ohjakset, niin antaisi kiertää koko\nlampea kuin vellipataa. Se on vahvempi voimiltaankin kuin ensimmäinen.\nHän muistaa, miten vähillä oli ollut tipahtaminen, eikä rupea ollenkaan\nnostamaan sitä veden kohdalla. Eikä sitten rantamättäälläkään vavalla,\nkoska se kerran mielellään ei nouse. Mutta siimasta nostaen nousee,\nnousee kuin ämpäri kaivosta.\n\nHän saa ahvenen mättäikköön, hyppää vatsallaan sen päälle. Pusero on jo\nläpimärkänä ja niskaan sataa. Antaa sataa!\n\nKoukku on temmeltäessä irtautunut siimasta ja hävinnyt. Varakoukutkin\novat pudonneet, tai olisivatko jääneet pellon ojaan? Harmin paikka. On\nkuitenkin kaksi isoa ahventa äidille paistikaloiksi, yksikin riittäisi,\nellei kahta olisi. Ja niiden lisäksi on vielä viisi pienempää. Eipä hän\njoutaisikaan enää kauempaa onkimaan, koska äiti odottaa.\n\nHän kiehii siiman, nuijii kalat ja taittaa vaivaiskoivun varvusta\nhaarukkaraksin. Taivaan poika ampuu yhä ja pudottelee vesiherneitään\njo niin taajaan, että koko lampi ja ilmakin on täynnä erottamatonta\npisaroiden pirinää.\n\nVaivoin hän löytää polun pään, tunnustelee oikeaksi ja alkaa juosta\nvilistää kovaa kyytiä kotiin päin.\n\n\n\n\n16.\n\n\nHelena tajuuntuu metsäpuron porinaan. Kamalatuntuinen vaipuminen on\nloppunut. Mitään pistelykipua ei enää tunnu, ehkäpä se aiheutui vain\nväsymyksestä ja pelosta. Ilma on jälleen keveää hengittää, jokin lintu\nlaulaa, valokajastus avartaa taivaan äärtä.\n\nHän astelee puron rantaan silmiään pesemään ja juo kädellään raikasta\nvettä. Hän tuntee jälleen selvästi, mikä on, ja missä on. Ehkäpä\ntämäkin taas lienee valheellinen harhanäky. Lohdullista on kuitenkin,\nettä elämä edes jatkuu.\n\nVirkistyttyään pesusta hän päättää lähteä etsiskelemään ihmisiä ja\nheidän leiripaikkaansa. Ehkäpä varkaat eivät olekaan niin mahdottomia,\nkuin hän aikaisemmin on kuvitellut. Sukkelia poikia olivat äskeiset,\nsekin aatteiden varas. Mutta Madame Maailmanvalkeutta hän ei kuitenkaan\nhaluaisi kahden kesken tavata, ennemmin sittenkin sen eteenpäin\npuskevan veturipässin. Olisi somaa hiipiä äijän takana ja pistää hänen\navonaiseen kouraansa pieni kivi tai karheasuomuinen kuusenkäpy.\n\nPuron rannasta nousee metsään kaksi polkua. Hän arpoo kolmella\nauringon kukalla, kumpaa lähtisi kulkemaan. Kaksi voittoa osuu\nsille, jota hän itsekin on ajatellut. Rastas väkättää vastaan, mutta\nsiitä hän ei välitä. Jos tämä polku johtaa varkaitten leirille, niin\nensimmäiseltä vastaantulijalta on kysyttävä tietä taulumuseoon. Sitä\nennen ei enää mitään kuvitteluja näistä asioista, sielläpähän näkyy.\nMiksi ei hän voisi unohtaa pieneksi hetkeksi koko asiaa ja nauttia\nvain kauniista aamusta. Hän nauttisi hyvin mielellään jo ruokaakin.\nKuinka kauan on mahtanut kulua viimeisestä ateriasta, kuukausi vai\nvuosiko ehkä? Kuitenkin hän muistaa selvästi sen: kaksi voileipää,\nporsliinimukillinen hapanta maitoa ja lautasellinen pohjaanpalanutta\nohrajauhovelliä. Variksenpelätintä muistuttava vaimoihminen kantoi\nniitä mustalla peltitarjottimella. Tämäkö oli viimeinen ateria? Jospa\nlöytäisi mustikoita tai muutaman ketunleivän tai suolaheiniä! Ajatus\ntuo veden suuhun. Kuinkahan kaikki toiset täällä elävät?\n\nHän miettisi tätä asiaa ehkä kauemminkin, ellei tutunomainen\ntervehdys maakiven takaa yllättäen pysäyttäisi niin jalkoja kuin\najatuksenjuoksuja. Vanha porttivahti seisoo tiellä.\n\n— Mistä ihmeestä te tänne olette joutunut?\n\n— Et kai ole pahoillasi, vaikka olenkin joutunut?\n\n— Iloissani olen suuresti.\n\n— Ilo siunaa elinvuosia ja nauru pidentää ikää, vaikka turha tässä\nvaltakunnassa senvuoksi on iloita, riittää meillä tätä herranlahjaa\nilmankin. Kuinka kilvoittelusi edistyy?\n\n— Kuten näette.\n\n— Aivan niin, mitä turhia kyselenkään, näenhän selvästi, että olet\nehtinyt jo tänne asti.\n\nKuitenkin Helena naisellisessa herkkämielisyydessään heti unohtaa\nvanhuksen mieltä ilahuttaneen pidättyväisyytensä ja aikoo perinpohjin\nryhtyä kertoilemaan, mitä merkillisiä vaiheita hän heidän viime\ntapaamisensa jälkeen on kokenut. Äijä keskeyttää hänet alkuunsa.\n\n— Kuule, olepa vaiti. — Hän kaivaa alimmaisten housujensa taskusta\npienen rasian, nappaa peukalollaan ja etusormellaan sieltä mustan\npippurin kokoisen pillerin, jonka tuikkaa Helenan huulien väliin. —\nNiele tämä mustikka! Se on sielullesi hyödyllisempää kuin menneiden\nvatkaaminen ja olemattomien lörpöttely.\n\nHelena imaisee kerran. Suloinen lämpöaalto läikähtää hänen ruumiinsa\nlävitse. Se ravitsee verisuonia, hieroo lihaksia, kutkuttelee\nhermojen päissä. Tuskin minuuttiakaan vielä lienee kulunut, kun hän\ntuntee syöneensä, juoneensa, jopa joulusaunassa kylpeneensä mitä\nvirkistyttävimmän nautinnon hurmassa.\n\n— Oi, kiitos, kultainen setä! Antakaa minulle koko tuo rasia!\n\n— Oh, etpä vähää pyydäkään! Ahneus on kaiken pahuuden juuri, jota\nmuutamat ovat himoinneet ja itsellensä paljon murhetta saattaneet.\nMissä säilyttäisitkään tämän?\n\n— Noin pienen rasian?\n\n— Muista, missä olet.\n\n— Varkaitten pakkotyölaitoksessa ilkialastomana, kyllä minä sen\nmuistan. Mutta tunteeko setä tuon verran naista, ettei voi kuvitella,\nettä minä yhden pillerirasian voisin kätkeä vaikka...\n\n— No, no, no!\n\n— Teidän oma syynne, mitä aina kiusaatte, vaikka... y-hy-hyy.\n\n— Poraatkin vielä. Niinkuin en minä teitä tuntisi, olenhan kohta\nseitsemänkymmentä vuotta ollut naimisissa. Sinä sitävastoin et tunne\ntämän siirtokunnan veijareita. Pillerirasian ne sinulta varastaisivat,\nvaikka kätkisit sen sielusi takimmaiseen sopukkaan.\n\n— Mutta millä minä sitten ravitsen itseäni, kun jälleen tulee väsymys\nja nälkä?\n\n— Kullakin päivällä olkoon murhe itsestään. Ellet elämässäsi siihen\nmukautunut, niin täällä saat tottua. Luuletko, että yksikään sielu\njaksaisi elää iankaikkisesti, jos hänet etukäteen lastattaisiin\nnautinnon ja yltäkylläisyyden pillerirasioilla koko matkan varaksi?\nKyllä vain hän nääntyisi tietoisuutensa yltäkylläisyyteen ennen pitkää.\n\n— Nääntyy kai sielu ilmankin, vielä ennemmin?\n\n— Nääntyy, mutta virkistyy jälleen saatuaan odottamatta huulilleen\nmesitipan tai pilleriherneen. Etköhän vain itsekin, koska alat käydä\nnoin kärsimättömäksi ja piikikkääksi kuten ihmiset yleensä, milloin\novat saaneet, mitä ovat kaivanneet.\n\nHelena helähtää nauruun.\n\n— Itsepä olette kärsimätön vanha ukonrahjus, joka seitsemänkymmentä\nvuotta olette elänyt tohvelin alla. Pitäkää nuuskarasianne, tiedänhän,\nettä ette kuitenkaan päästä minua nääntymään.\n\n— Enpä tiedä, vaikka päästäisinkin, hälläkkä. Luuletko, että meidän\ntorpassa on akkavalta?\n\n— En luule, koska tiedän sen. Se on teille hyvä ja terveellinen valta,\nälkää ollenkaan murisko. Mutta ennenkuin päästän teidät, saatte neuvoa\nminulle oikopolun taulumuseoon. Tahdon nähdä, onko pääseinä riittänyt\nerheitteni vuoraamiseen.\n\nVanhus hymähtää ja vetää takataskustaan vähäisen pahvitötterön.\n\n— Mitä tämmöisillä kaistaleilla suuria salihuoneita tapiseeraamaan.\nLöysin sen tuolta puun oksalta ja ajattelin, että kaikkeenpa tässä\nvanhoillaan joutuukin, huolimattoman tavaroita kokoilemaan.\n\nHän avaa kopertunutta paperia. Helena kurkistelee hänen olkapäänsä\nylitse jännittyneenä. Hämmästyksekseen hän huomaa, että se on hänen\nsyntiluettelonsa, joka lentomatkalla lienee takertunut puun oksaan.\nSiihen on pääpiirtein merkittynä niitä samoja erheitä, joita hän äsken\nepätoivoissaan on itsellään kuvitellut olevan. Mutta niitä ei ole\nmerkitty niin raskaiksi rikkomuksiksi kuin hän kuvitteli. Muutamien\nmerkintöjen jälkeen on tehty leikillisiä loppuhuomautuksia: Tämä on\ninhimillistä! Mikäpä nainen ei tällaista oikeutta itselleen varastaisi!\nEnkelikin tuossa olisi erehtynyt! Ja muuta sen tapaista, josta Helena\nsaattaa päätellä, etteivät enkelit ja taivaalliset konttoriapulaiset\nitsekään mahtane olla täysin vapaita inhimillisistä ja naisellisista\nvarkauserheistä.\n\n— Oletko lukenut jo sen?\n\n— Ylimalkaisesti, antakaa, että vien sen museoon.\n\n— Museoon! Eikö ja... Akalle vien pesänvirikkeiksi!\n\nHän riipaisee tötterön vihaisesti Helenan kädestä, kääräisee rullalle\nja työntää jälleen povitaskuunsa.\n\n— Ja nyt lähde laputtamaan siitä, että joskuskin perille pääsisit.\nJos jolloinkin selviät helpommalla, niin älä silti rintaasi röyhistä.\nLuulenpa, että joudut vielä sellaisenkin katiskan perään, jossa toden\nperästä huudat: Herra, auta minua! Mutta eipä ole niinkään varmaa,\nsatunko silloin olemaan kuulomatkan läheisyydessä.\n\nHelena aikoo avata suunsa pyytääkseen, ettei vanha setä toki leikistä\nsuuttuisi, avaakin jo, mutta äijästä ei näy enää jälkeäkään. Hän ei\nkuitenkaan senvuoksi kadota hyvää tuultaan. Äijähän oli kuin ihminen,\nvihastui, nauroi, laski leikkiä. Ja entä enkelit ja kirjanpitäjät?\nTämä on inhimillistä... Mikäpä nainen ei tuon verran... Tuskinpa\nkonttorineidit maallisissa tehtaissa ja pankeissa uskaltavat\ntilikirjojensa reunoihin tuonkaan vertaa? Jos itse Isä Jumala on samaa\nmaata, niin...\n\nKoko metsä rysähtää. Helena lysähtää polvilleen, mutta pompahtaa pian\nkoppina ylös ja alkaa lentää.\n\nHän on pudonnut suuren uroshirven selkään, joka mokomasta taakasta\nsäikähtyneenä ponnahtaa makuusijaltaan ja kiitää metsien halki sorkat\nsäkeniä kipunoiden.\n\nSe on hirvittävää menoa, suorastaan hengenvaarallista, mutta maahan\nheittäytyminen merkitsisi täydellistä hengenmenoa, ihmisten maailmassa.\nKun Helena vähitellen tottuu menoon, ei hän enää haluakaan pois. Tosin\nhänellä ei ole vähäisintäkään aavistusta, minne mennäänkään. Sen hän\nkuitenkin käsittää, ettei lähiaikoina samoille jäljille jouduta, niin\nhuimassa menossa ei ehditä aivan pieniä mutkia pyörähtelemään.\n\nHirven leveät monihaaraiset sarvet ovat niskaan päin tanassa. Helena\nsaattaa pidellä niistä täysin kourin kuin kyntäjä auran kurjesta.\nRinnan ja lantioitten alla hyllyy hieroskelevan lämpimästi hirven\npehmoinen talja. Missä ja milloin hän ennen on näin ratsastanut,\nkutkuttaen, keikuttaen? Piankin hän vanhalla tutulla tavalla sen\nmuistaisi, ellei hänen raisu ratsunsa siinä tuokiossa hypähtäisi\nkylmään vesihautaan, missä koko ruumis ja luvattomat mielikuvat saavat\nyllättävän ja sangen terveellisen suihkun.\n\nMutta uljasvoimainen ratsu ui kaula kaarevana joen ylitse, kimmahtaa\nyhdellä hyppäyksellä vastarannalle. Taas lennetään kiitovauhdilla\nkankaita ja soita.\n\nHelena alkaa sääliä raisua ratsuansa, joka osoittaa väsymyksen, mutta\nei taittumisen merkkejä. Tasaisemmilla paikoilla hän uskaltautuu jo\ntoisen käden varaan alkaen toisella hiljalleen rapsutella kaarevaa\nkaulaa tuuhean harjan alta. Hirvi rauhoittuu, hiljentää vauhtinsa\ntasaiseen raviin ja alkaa etsiskellä polkuja kangasmailta.\n\nHelena uskaltautuu ylemmäksi, istumaankin vihdoin. Minkä verrattoman\nratsun hän on saanutkaan itselleen. Nyt hän uskaltaa jo vapaasti\nsilmäillä ympärilleen. Hän on joutunut uusille, avarammille\nkukkuloille. Hänen mieleensä muistuu leiskuvien liekkien kukkula.\nMissäpäin se mahtanee ollakaan? Ehkä löytyy, milloin löytyy. Petoksella\nja salateitä hiiviskellen sitä kuitenkin on turha tavoittaa.\n\nPitkän ratsastusmatkansa kestäessä hän ei ole nähnyt vielä yhtä ainoaa\nihmistä. Lymyilevätkö he ehkä piilossa? Tai eikö ketään asu tässä\nkauniissa maassa? Sepä olisi ihmeellistä.\n\nKun hirvi erään kallion edessä kokonaan pysähtyy, rohkenee hän\nirroittaa molemmat kätensä sarvista ja oikaista puutunutta ruumistaan.\nSamalla hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin, ja silloin hänelle selvenee\näskeinen arvoitusasia. Tämän siirtokunnan sielut asuskelevat puissa.\nJokainen, vähänkin suurempi puu on latvapuoleltaan kuormitettu\nkahdella, kolmella, jopa viidellä kiipeilevällä ihmisellä. Korkeimpien\npuiden latvapuolella käy kova kahina vanhojen asukkien ja uusien\ntulokkaiden kesken. Jälkimmäiset tavallisesti näyttävät joutuvan\nhäviölle, sillä ylemmällä oksalla majaileva saattaa helposti potkaista\nalempaa nousevaa leuoille. Yllätyksiä sentään sattuu. Mutta milloin\nnäin käy, silloin saavat toiset pitää varansa. Alemmalta oksasikermältä\nylemmälle kohoutunut on kaikkein armottomin potkimaan, hän hosuu\nkaikilla raajoillaan.\n\nHelenan on hirven hiljalleenkin hölkötellessä vaikea päätellä, mikä\nerhekunta harrastelee näin omituisia asuintapoja. Ehkäpä he ovatkin\npuolikarvaisia apinoita? Sitäkään ei voi mennä varmasti päättelemään.\nKarvainen ihminen ja puolikarvainen apina, jotka tappelevat puussa,\novat ehkä hyvinkin samannäköisiä.\n\nMutta lopulta hän kuitenkin tulee siihen tulokseen, etteivät he ole\napinoita. He piirtelevät tai ovat piirtelevinään, milloin eivät\ntappele, purevat huuliaan ja kiroilevat äänekkäästi. Siihen ei varmaan\nyksikään apina pystyisi. Mutta kukaan heistä ei ehdi kiinnittämään\nhuomiotaan outoon ratsuun ja ratsastajaan, ja parempi onkin, heiltä\ntuskin olisi ollut hyvää odotettavissa.\n\nHirvi hölköttelee korkeampiin mäkiin. Puiden latvoissa käy yhä\nhillittömämpi tappelu. Voimakkaimmat polkevat säälimättä heikoimpia\njalkoihinsa. Onni onnettomille, ettei heidän voittajillaan ole\nrautakorkoisia saappaita jalassaan. Mikä erhekunta elelee tällä\ntavalla? Sillä kysymyksellä Helena jatkuvasti vaivaa päätään.\nRakennusmestareita? Maanmittareita? Sirkuskiipeilijöitä?\n\nKiipeilijöitä he ovat aivan varmasti. Mitä kauemmin Helena heidän\neleitään seurailee, sitä varmemmaksi hän olettamuksestaan tulee.\nKun joku pääsee mittaansa muita korkeammalle, rykii hän ääneen tai\nröyhistää rintaansa niin takakenoiseksi, että horjahtaa oksaltaan ja\ntipahtaa maahan saakka alempana olevien suureksi riemuksi. Kauan he\neivät jouda iloitsemaan, sillä kohta syntyy ankara kahakka siitä, kuka\nsaisi haltuunsa vapautuneen oksan.\n\nOnko maailmassa näin hirvittävän paljon kiipeilijöitä? Tämähän on\nvarmaan suurin siirtokunta koko laajassa tuonelan valtakunnassa.\n\nSe taisi olla tarttuva tauti, koska hirvikin näytti joutuneen\nkiipeilyhimon valtoihin, se pyrki kaikkein korkeimmille kukkuloille.\nHelenasta ei tämä ollut vastenmielistä, päinvastoin, ihminen kai\nhänkin oli. Alhaalla laaksoissa tuikkivat tuhannet tulet, suuria\nkyliä, kaupunkeja, mitä lienee ollutkaan. Mutta valtapaikkojen\ntavoittelu puiden latvoissa kävi entistä hurjemmaksi. Muutamat kaikkein\nkorkeimmissa haarukoissa huitovat tappelijat näyttivät tavattoman\ntutuilta. Helena oli monet naamat nähnyt aikaisemmin, sanomalehdissä\ntai kirjateoksissa. Ei kaiketi se ollut mahdollista? Hän muisti\nvarkaitten puheet, eikä epäillyt enää. Tämähän oli valtakunta, jossa\nmikä tahansa oli mahdollista. Hän uskoi näkemänsä. Ne olivat miehiä,\nnaisiakin, joista hänellä jo koulutyttönä oli ollut muistelemisen\nvaivaa.\n\nEräällä hyvin korkealla mäellä hirvi töksähti hajajaloilleen kuin\nseisova sahapukki. Helena olisi lennähtänyt nurin niskoin maahan, jos\nvauhti olisi ollut kovempi. Seisahtumiseen oli pätevä syy, mies huitoi\nedessä levitetyin käsivarsin. Hän oli pitkäraajainen komeanenäinen\nmies ja niin ylvään näköinen, peräti toista maata kuin tavalliset\noksakiipeilijät. Helenaa halutti hänen kanssaan puheisiinkin, koska hän\noli jo kauan ratsastanut ja sitäpaitsi hänen edessään seisoi todella\nkomea mies.\n\n— Kiitoksia teille, kun pysäytitte hevoseni. Nostakaa minut vielä\nmaahan, olkaa niin hyvä!\n\n— Nainen! Häviä pois!\n\nMiehen käsivarret valahtivat kuin halvaantuen, ja hänen kasvoissaan\nkuvastui kauhu. Hän ei jäänyt hetkeksikään odottamaan, että Helena\nolisi pudottautunut alas ja mahdollisesti juossut pois, vaan pyyhälsi\nitse jo täyttä ravia rinnettä alas niin hullunkurisesti pitkillä\nsäärillään harppoen ja käsivarsillaan vauhtia huitoen, että Helena,\njopa hirvikin hörähti hölönauruun.\n\nMutta ylempänä avokalliolla, siellä vasta nauru hölähti, niinkuin\nelefantti tai virtahepo olisi mahallaan maaten rötköttänyt. Helena\nputosi hirven selästä ja hirvi loikkasi metsään yhtä pitkin askelin\nkuin pysäyttäjänsä hetkistä aikaisemmin.\n\nMustaviiksinen, turpeahko, muuten erinomaisen ketterä mies laskeutui\nkalliolta alas ja nauraa hötkötteli yhä vieläkin kyyneleet silmissä.\n\n— Voi minun päiviäni! Voi minun Kaarlo-veljeäni! Jospa olisin tietänyt\nammoin, mitä tiedän nyt! Naisen olisin lähettänyt Narvaan ja puoli\ntusinaa Pultavaan! Tuollaisen ihanaisen kuin te jalo neiti tai rouva\ntai neitirouva, miten itse parhaiten suvaitsette.\n\nHän kumarsi joustavammin kuin hänen vartalonsa pyöreys näytti\nmyöntävän, pyräytteli tummia viiksiään, välkähteleviä silmiäänkin,\neloisa, ei laisinkaan peloittavan näköinen mies. Helenaa ei enää\npahoittanut se seikka, että hirvi oli pudottanut hänet tällä paikalla\ntiepuoleen.\n\nMies istahti läheiselle kivelle pyydettyään sirosti seuralaiseltaan\nanteeksi tätä milteipä välttämätöntä epäkohteliaisuuttaan.\n\n— Olen aina rakastanut kauniita naisia kuten kaikkia muitakin elämän\nmukavuuksia ja rakastan yhä edelleen pitkästä paaston piinauksesta\nhuolimatta. Olen usein Kaarlo-veljelleni sanonut: Mies, joka ei\nrakasta, ryyppää eikä kiroa, ei ole mies eikä mikään, olkoonpa\nhänellä sääret kuin afrikkalaisella kirahvilla ja nenä millainen\ntuulenhalkaisija tahansa.\n\nSe oli rotevaa puhetta, varsin sopimatonta naisen naurahdettavaksi,\nmutta Helena oli pitkästä ratsastusmatkastaan väsynyt ja mies teki\nreilun vaikutuksen. Hän nauroi pitkään ja pidättelemättä.\n\n— Saakeli soikoon! Onpa siitä jo yli kaksisataa vuotta, kun viimeksi\nolen kuullut noin heleää naisen naurua! Tulkaa vaimokseni, heti!\n\nMies poukahti hajasäärin Helenan eteen.\n\n— Älkää houriko!\n\n— Mitä kuulenkaan! Oletteko hullu! Ettekö ehkä tiedä, mikä mies minä\nolen!\n\n— Olkaa kuka tahansa, mutta menkää matkoihinne!\n\n— Kautta Venäjän kaikkien pyhimysten. Annatteko minulle rukkaset!\n\n— Korvapuustin saatte, ellette heti häviä!\n\n— Suurenmoinen nainen! Ellette ole inkerikko, olette varmaan\nsuomalainen. Minun toinen vaimoni, jonka minä korotin suuren\nvaltakuntani... Saakeli... Iskias... Piru vieköön!\n\nHän heittäytyi maahan, kieppui ja keikisteli kuin keinutuolin keikka,\njatkoi vihdoin, kun jaksoi ja kerkisi.\n\n— Se on lonkkaiskias, minun maallinen helvettini ja helvetillinen\nmaailmani. Sen minä sain siitä hyvästä, että menin inkerikon kanssa\nnaimisiin. Saatanallista sukukuntaa te olette... Imette miehestä voiman\nja ydinmehut niin tarkkaan, että... ä-hä-hä-häää! Mutta sittenkin yhä\nuudelleen minä menisin hänen kanssaan naimisiin ja yhä uudelleen minä\nhäntä muistelenkin, vaikka jokaikinen kerta saan palkinnoksi tämän\nhelvetillisen lonkkavaivani. Niin hurmaavan antoisia te suomensukuiset\nnaaraspaholaiset olette.\n\nHän ähki ja puhisi vielä pitkän aikaa, mutta ponnahti sitten yllättäen\njaloilleen kuin uunin pankolla lämminnyt heinäsirkka.\n\n— Minä tahdon teidät vaimokseni!\n\nHelenaa ei enää naurattanutkaan näin alkuvoimainen aloitekyky. Pian\ntoki selveni, ettei enää eletty siinä maailmassa, jossa naidaan ja\nhuoliaan. Suuri Pietari tahtoi kuitenkin pitää uudelle ihanaiselleen\nedes säädyllistä seuraa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän itse oli\njo perin juurin kyllästynyt ylhäisiin tuttavuuksiin: Kleopatraan,\nPompadouriin ja Elisabetiin, joilla yhdelläkään ei ollut enää muuta\ntarjottavaa kuin iankaikkisesti liekehtivät intohimonsa.\n\nPietari tarinoi erittäin eloisasti ja avomielisesti. Kauniissa\nympäristössä sitä oli aivan hupainen kuulla. Tämä laaja valtakunta\noli kunnianhimoisten vallantavoittelijoiden koe- ja kiistakenttä,\nkuten Helena osapuilleen oikein oli jo itsekin arvellut. Mikäli\ntsaari Pietari oli tietävinään, ei kukaan sen monimiljoonaisesta\nkilvoittelijaparvesta ollut vielä päässyt määränsä päähän. Jos\njoku oli pääsemäisillään, pitivät valppaimmat naapurit varansa ja\nkiskaisivat hänet hyvissä ajoin alas. Pietari itse ei todenperään\nollut edes yrittänytkään. Hän ehtisi vielä, ehtisi varmastikin. Mutta\nennen sitä hän tahtoi kiikaroida entisiä saavutuksiaan, eläessä oli\nollut niin kiire, ettei ollut joutanut jälkeensä vilkaisemaan. Hänen\njokapäiväisenä kukkoilutoverinaan oli se pitkäkoipinen aseveli,\nKaarlo-karoliini, joka oli hypähtänyt pysäyttämään rouvan ratsun, mutta\nloikkasikin itse heti käpälämäkeen nähtyään vilauksen rouva karoliinin\nkannuksista. Tavattoman kiltti ja kunnollinen poika, urhoollisista\nurhoollisin, mutta äärettömän vallanjanoinen. — Jos minä kuvittelen\nvalloittavani vaikka Gröönlannin tai pohjoisnavan, niin totta totisesti\nkohta hänenkin pitää olla siellä viikinginnokkineen sörkkimässä.\nOlisi muutoin hauska tietää, mitä meistä on puhuttu tai kirjoiteltu\njälkeenpäin. Onko rouva sattunut kuulemaan tai lukemaan?\n\nHelena kertoili kuulleensa. Historian lukeminen oli ollut hänen\nintohimonsa jo koulussa ja aikuisena oli tullut harrastaneeksi\ntämäntapaista kirjallisuutta enemmän kuin hänen säätyisellään oli ollut\nymmärtämyksen pohjaa. Se oli huvittanut ja lukiessa oli vähitellen\npohjaakin muodostunut. Se mitä herroista kerrottiin, ei ollut kaikkein\nkauneinta. He molemmat olivat valtakausinaan aiheuttaneet suuria\nkärsimyksiä kansoilleen ja erittäinkin meidän pienelle kansallemme.\n\nTsaari Pietari liikahti kärsimättömästi.\n\n— Kärsimyksiä ja yhä kärsimyksiä! Lorunlaulajia kaikki, piru heidät\nnielköön! Luuletteko, että minä itse jaksaisin elää tässä helvetin\nporstuassa, tässä vallanjanoisten ja himoissaan hiiltyneitten narttujen\nkarsinassa yhtä päivää, ellei minulla lakkaamatta olisi kärsimyksiä\nlonkkaiskiaksestani, kurkkua kuivaavasta janostani ja muista\ninhimillisistä himoistani.\n\nTsaari Pietari potkiskeli kiviä, että kipenet sinkoilivat. Helena\nihmetteli suuresti, millaiset varpaat hänellä mahtoi olla, ellei niissä\ntuollaisten iskujen jälkeen tuntunut kipua.\n\n— Ja mikä pyhä Venäjänmaa olisi ollut, olisi yhä vieläkin, ellen\nminä olisi miekallani piirtänyt ilmareikiä, puhkonut paiseita,\nlistinyt päitä, toisin sanoen huiskinut koko elämäni ajan kansalleni\nkärsimyksiä. Haiseva kutukuoppa, löyhkäävä mätäkaivo olisi koko maa,\nja nyt se olisi läpeensä jo niin mätä, ettei tavallisen miehen olisi\nterveellistä mennä sitä sörkkimään.\n\nHän potkaisi taas kiven, joka vonkaisi rinnettä kieriessään. Älkää,\nhyvä herra! piti Helenan sanoa, mutta ei ehtinyt, sillä tsaari sanoi\nennen.\n\n— Entä teidän maanne ja teidän kärsimyksenne! Ja teidän pikkuruikkuinen\nIso-vihanne, jonka jälkivihat te kaikki olette sälyttäneet minun\nniskoilleni. On kai se päivän selvä asia, että milloin tapetaan, niin\nsilloin tapetaan, totta jukoliste!\n\nHelenakin ajatteli noita aikoja, joista lukiessaan monta kertaa oli\nkiihtynyt, kiihtyi nytkin turpeata valtaherraa katsellessaan.\n\n— Oliko se tappamista! Tehän paistoitte vapisevat vanhukset,\nraiskasitte avuttomat naiset, seivästitte viattomat lapsetkin, senkin\nhäpeämättömät raakimukset ja arosudet!\n\nTsaari Pietari astui askelen, pysähtyi, kuunteli. Vahva ruumis\nvavahteli, silmät paloivat tulenlieskoina.\n\n— Oi nainen, ihanainen! Hurja vihassa, väkevä rakkaudessa! Pääset\nkeisarinnaksi, sinä olet kuin...\n\nHän sai äskeistä vaikeamman kohtauksen, piehtaroi maassa kuin ähkyinen\nhevonen, kieri ja kiroili. Helena katseli tunnottomana entisen valtiaan\ntuskaa, heltyi hiukan, astui askelen, mutta muisti esiäitejään ja\npysähtyi jälleen katsomaan. Oliko se tsaari Pietari? Ei, uljas kärsivä\nihmissielu siinä erheittensä piinassa vaikeroi. Kenen vuoksi? Hän ei\nepäröinyt enää, vaan riensi selkää hieromaan, lämmittämään ja käsillään\nhakkaamaan. Ja eipä aikaakaan, niin jälleen ponnahti jaloilleen tämä\nvanha väkevä tynnyrisirkka. Hän suuteli Helenaa kädelle.\n\n— Kiitos! Kuka lähetti teidät tähän helvettiin?\n\n— Tulin erheitäni etsimään.\n\n— Tekö? Täältä etsimään? Mitä tekemistä teillä on täällä\nvallanjanoisten saatanoiden... Suokaa anteeksi, en minä osaa naisten\nkanssa puhua. Mutta kuulkaa, jos teillä lienee erheitä, niin etsikää\nniitä muualta, Donin mailta tai omenapuiden alta Livadiasta.\n\nHän pysähtyi katsomaan. Silmien hehku kirkastui jälleen.\n\n— Menkää Herran nimessä tahi iskiakseni ja valtanaistemme kiusalla teen\nteistä Venäjän keisarinnan! Kas tässä ratsuni, jota Kaarlo-karoliini ei\npysty sahapukiksi loihtimaan. Hei juu! Tuulia tuu! Hellerei! Horna vei!\nTuulia, tuulia, hopsis!\n\nMetsä kohisi. Humahtava tuulispää tempaisi kuivat oksat ja Helenan\nniiden muassa.\n\n\n\n\n17.\n\n\nUllakolta palattuaan Miina Jaatinen heittäytyi välikamarin sänkyyn\nlepäilemään. Hän oli ollut jalkeilla aamuvarhaisesta, ja oli kai se\nkoskenut jäseniin tuokin, rappujen ravaaminen. Kas miten jyrkästi on\npantukaan nousemaan ullakon raput, joita emäntä joka päivä kulkee.\n\nEmäntä kulkee. Hauskasti kutittaen se ajatus pehmeällä petauksella\nlepäävää selkäpiitä pitkin kulkee. Emännän kulkemiset ovat toki\nmieluisampia ajateltavia kuin yksinäisen naimattoman ihmisen,\nparemmankaan. Miina Jaatinen antaa niiden nyt sängyllä lepäillessään\nhalunsa mukaisesti hyristellä. Kulkekoot missä ja miten hiljaa tahansa,\nkunhan liikkuvat, jos kokonaan pysähtyvät, niin hellakoukulla tai\nsormella hiukan törkkäisee.\n\nTässä hän nyt sitten lepäilee. Kuukausi takaperin ei olisi uskonut,\nvaikka kuka olisi vakuuttanut. Niin kuljettelee salliman sormi ihmisen\nelämänjuoksua. Että oikeinkohan pitää sitten... Hän tahtoisi pidätellä\nkuin häveten tai kainostellen näin liian rohkeata ajatuksen juoksua,\nmutta se on jo omin valloin pulpahtanut esiin ja leviää kuin metsäpuro\nkeväiselle niitylle... Vihkimisen kautta emännäksi asti, mitäpä\nsitä enää itsellään ujostelee. Se hivelee ja sivelee, höyhenellä ja\nvoisulalla kaikkea, kaikkein herkimpiäkin tuntumapaikkoja hivelee.\n\nMiina Jaatinen jättää sen sivelemään itsekseen, koska ei oikein kehtaa\nkatsellakaan. Avioliitossa lienee yhtä jos toista, johon säädyllisen\nikäneidon on hiiviskeltävä hiljalleen, jo ennakolta tunnustelujen\nteitä, ettei sitten henkihieveriin säikähtyisi. Hyvinhän tuntuvatkin\nhiiviskelevän ja kutkuttelevan ne ajatukset. Kutkutelkoot vain,\nkestänee kai tämän jo näinkin kauan lankeemuksilta säilynyt ikäihminen.\n\nKevätvirrat saavat rauhassa kieriskellä avoimen niityn mättäikköjä,\nsillä välin Miina Jaatinen itse katsastelee jotakin muuta, vaikkapa\ntätä sänkyäkin, jossa nyt päivälepoaan lepäilee. Se on tukeva, kahden\nmaattava sänky. Kahdenko maattava? Miten hassua kaikki tänään. Niinkuin\ntoinen puro olisi pulpahtanut niityn toisesta reunasta ja alkanut\nomasta laidastaan juotella tätä viheriöitseväksi tarkoitettua niittyä.\nMiina Jaatinen sulkee silmänsä, ettei näkisi noita leveän kaksoissängyn\nkoukerokoristeita, jotka kieppuvat ja kiertävät kuin... Mutta jo pitää\nolla hassu paikka!\n\nHän nousee istumaan ja päättää lähteä hakemaan sen hellakoukun. Etteikö\nnyt vanha vakainen ihminen enää muuta osaa ajatellakaan! Hän huomaa\nemännän valkoisen pitsipaidan, jonka on laskenut tuolille sängyn\nviereen, unohtaa muun jääden kaunista vaatekappaletta katselemaan. Se\non todella hienoa kangasta ja työtä, nuo pitsinypläyksetkin. Olisi\nsoma koettaa, miltä se tuntuisi päällä. Kukaan ei näe, miksi ei voisi\nkoettaa, pikipäin vain.\n\nKiusaus on liian suuri voitettavaksi. Miina Jaatinen tuskin huomaakaan,\nkun jo availee leninkinsä neppejä ja lukkoneuloja. Hän aikoo ensin\nvetäistä sen vain liivin ja paidan päälle, mutta sisäisesti kuihkiva\nhenki vihjaa: miksi et yhtä hyvin paljaan ihon päälle, kauanko tuota\nnyt liiviä ja paitaa kuoraisee, varsinkaan, kun liivistä on monta\nnappia poissa, paidassa niitä ei ole ollenkaan.\n\nPian se tapahtuu. Nyt hän seisoo jo sängyn vieressä valkoisessa\nmorsiuspaidassa. Se on ihanaa! Niinkuin rieskamaidossa uisi!\nHienokudontainen liinakangas laskeutuu lantiokuoppaan ja olkapäille,\nrinta-aukon verkkokeveä pitsireunus hipeltelee kutkuavia rintapäitä.\nMiina Jaatinen astuu lattialla muutamia askeleita, ihan kuin\ntanssiaskeleita. Hän ei ole milloinkaan tanssinut, mutta sitä saattaa\nkuvitella. Enkelikin astuisi, jos tässä paidassa seisoisi, eikä enkelin\ntanssi mahtane olla syntiä, valkoisessa morsiuspaidassa.\n\nJokohan se pitäisi riisua pois. Miksi niin pian riisuisin?\n\nEi kukaan tule pariin tuntiin, ja kuuleepa tässä, jos joku tuleekin.\n\nJa niin Miina Jaatinen taipuu toisenkin kiusauksen kohdatessa.\nHän heittäytyy selälleen kahden maattavaan sänkyyn valkoisessa\nmorsiuspaidassaan. Mutta hän ei katsele enää sängyn päälaudan\nsynnillisiä koukerokoristeita eikä ajattele mitään kutkuttelevan\nluvattomia. Ei, ei, ihan taivaallisia asioita hän siinä ajattelee ja\nenkelin puhtoisena lepäilee. Ja nukahtaa ennen pitkää.\n\nHarput ja pasuunat soivat. Suuria hääjuhlia vietetään taivaallisella\nheinäniityllä. Valkopaitaiset morsiamet hyppelevät suuren ylkäpiirin\nkeskellä: Taas on tytöt yksin, sun fraalia lei, sun fraalia lei...\n\nKaikkein ihanimmin laulaa ja keveimmin hyppelee Jaatisen Miina. Jestas,\nmiten ihana paitakin hänellä on. Sanokoonpa vielä joku, että Miina on\nvanhapiika, hamppulihta, jota ei kukaan korjaa. Korjaapas, kiusallakin\nkorjaa, ylkäpiirin paras poika omakseen ottaa, jos vain saa. Yhä\nheleämmin pasuunat soivat ja valkopukuiset neidot hyppelevät, että\nvarpaitten kärjet enää maahan hipovat, silloin tällöin.\n\nTuli vanha hyljätyksi, sun fraalia lei, sun fraalia lei! Ja pitäisi\nottaa uusi, sun fraalia lei, sun fraalia lei...\n\nMutta juuri kun he irroittavat kätensä ja aikovat pyrähtää ottamaan,\ntapahtuu outo keskeytys. Niitylle ylkä piirin taakse on ilmestynyt\nilkialaston nainen. Neidot katselevat häveliäinä maahan, niin myös\nMiina Jaatinen, mutta kun hän salavihkaa uudelleen katsoo naista, niin\nhän tuntee hänet Niemelän Helenaksi. Häneltä tuota saattoi odottaa.\nMutta millä ilveellä Niemelän emäntävainaja on tuonne päässyt? Nyt hän\nhuitoo käsillään ja puhuu.\n\n— Kuka on varastanut minun hääpaitani?\n\nHerra Jumala, mitä hän puhuukaan! Kuka tuollaisen ihmisen paitaa.\nAjakaa kiireesti hänet korpeen ja sulkekaa portti!\n\nEi kukaan kuuntele Miina Jaatisen ääntä, kaikki katselevat jo vain\nNiemelän Helenaa, ylkämiehet liiatenkin. Pasuunansoittajat ovat\nlakanneet puhaltamasta. Etsiskelyä, hälinää. Kuka onneton on varastanut\nNiemelän emännän hääpaidan? Tunteeko emäntä paitansa? Oliko siinä\nmitään merkkejä tai nimikirjaimia?\n\n— Oli siinä nimikirjaimet, semmoiset uudenaikaiset. Nyt vasta\nMiina Jaatinenkin ne muistaa ja asia kirkastuu hänelle kaikessa\nkamaluudessaan. Hänen yllään on Niemelän emännän pitsireunainen paita,\ntuossa rinnassa ovat kirjaimet H.N., kohta jokainen ne siitä erottaa.\nMinäkö paidan varkaudesta kiinni julkisella huvipaikalla? Se olisi\nvallan kamalaa!\n\nHän on varmaan jo hätäytyneen näköinen. Tuntuu kuin kaikki katselisivat\nhäneen, mutta ylkäin piirin takana seisoo alaston ruumis syyttävänä\ntuijottaen.\n\nRuumis, siinäpä se! Nyt hän saa oikean langan päästä kiinni. Kohta\nselviää kaikki ja hän on puhdas kuin pulmunen. Parasta selittää se\nheti, niin ruumis häviää, pasuunat alkavat soida ja oikea hääilo pääsee\nuudelleen jatkumaan. Miina Jaatinen ei ymmärrä, miten aloittaisi, mutta\njotakin on sanottava ja pian, muutoin alkaa kuulua levottomia.\n\n— Kuulkaa, hyvät häävieraat! Minun päälläni se on, tuon Niemelän\nemäntävainajan paita.\n\nAhaa, voro! Ottakaa kiinni se! Minä aavistelin sitä! Uhkaava ilkamoiva\nkehä kiristyy Miina Jaatisen ympärille. Kaikki ovat äänessä toinen\ntoistaan myrkyllisempinä. Hänen on vaikea saada ääntään kuuluviin.\n\n— Kuulkaa nyt kuitenkin, kun selitän!\n\nKohoksi hypähtäen hän kiljaisee sen. Väistävät hiukan, hiljenevätkin.\nNo, no, kuunnellaan nyt sitten! Onhan hauska kuulla, miten puolustelee,\nmitä valehtelee!\n\n— Minä en valehtele, sen saatte uskoa!\n\nSaa kai sen uskoa, kuka haluaa! Minä kuitenkaan en usko! Enkä minä!\nEnkä minä! Enkä minä!\n\n— Hiljaa! Antakaa hänen sanoa, mitä hänellä on sanottavaa!\n\nSe putoaa jostakin ylempää kuin ukkonen jyrähtäisi. Niitylle tulee syvä\nhiljaisuus. Valkopaitaiset morsiamet seisovat kuin haamut. Ylkämiehet\nkeihästelevät silmillään ja ruumis tuijottelee. Sitä on aivan kauhea\nkatsella. Ja missä mahtaa keihästellä se herra, joka on käskenyt\nkertomaan. Miina Jaatinen ei enää ollenkaan saisi ääntä irti, ellei hän\nniin hirmuisesti pelkäisi. Hän aloitti.\n\n— Kas, tämä asia tapahtui jo silloin, kun tuo Niemelän entinen emäntä\neli ja...\n\n— Elänhän minä vieläkin.\n\nEntinen emäntä heittää ne sanat ylkäpiirin takaa. Miina Jaatisesta\ntuntuu, niinkuin hän olisi saanut märästä tiskirasusta vasten suuta.\nHänen täytyy kuitenkin jatkaa, muuta valinnan varaa ei ole. Pitäisi\nsanoa ruumiille, että sinähän kuolit samana päivänä, mutta ei kai sen\nkanssa uskalla ruveta kiistelemään. Hän päättää kiertää sen kohdan ja\npuhua, niinkuin ei entistä emäntää olisi ollutkaan.\n\n— Se tapahtui yhtenä kesäpäivänä, jolloin minä en vielä ollut Niemelän\nemäntänä...\n\n— Niinkuin et ole vieläkään.\n\nNe sanat tulevat ylkäpiiristä. Santeri onneton on ne heittänyt ja\npilannut alkuunsa koko puolustuspuheen. Kaikki menee hämäräksi. Ilkeätä\nsupinaa ja naurun tirskauksia kuuluu joka puolelta. Miina Jaatinen ei\nsaa enää ääntä irti, eikä muista puheestaan yhtään sanaa. Ullakolta\nolisi pitänyt alkaa, mutta hänellä ei ole enää tietoa edes siitä, missä\npäin vinnin rappuset ovat. Tuskan hiki kohoaa pintaan ja Niemelän\nemännän paita tarttuu siihen kuin liisteriin. Ja herran ääni jyrähtää\ntuossa paikassa. Miina Jaatinen tuntee sen henkäyksen hartioissaan.\n\n— Soittakaa pasuunoilla! Tuomion hetki on tullut teille, varkaat ja\nvalehtelijat! Katsokaa, ettei hän karkaa!\n\nNiitty palaa tulimerenä. Taivas savuaa ja maailma hajoaa.\n\nUkkonen oli iskenyt juuri talon kohdalla, ja kun Miina Jaatinen\npöllämystyneenä siihen heräsi, luuli hän tuomiopäivän tulleen. Ruumiina\nkai hän nousikin kahden maattavasta arkusta. Santeri oli kömpinyt ehkä\nedelläpäin? Kirkas salama välähti uudelleen, akkunoita helisyttävä\njyräys täräytti hänet lattiaan istuimilleen, mutta kirkasti samalla\nhieman hänen sekaisia aivoituksiaan. Jumalanilma pään päällä! Herra\nIsä, mihin minä nyt pakenen!\n\nHän unohti vaatteensa ja paitansa ja emännän pitsipaidankin, joka\nainoana vaatekappaleena oli hänen yllään, miettien vain suuressa\nsieluntuskassa, mihin päänsä pistäisi. Pikkuinen luutakonttori ullakon\nrappujen alla! Onneksi se hänelle kirkastui, ennenkuin taivas uudelleen\nrepesi.\n\nHän juoksi eteiseen ja tunkeutui säilykekomeron vähäisestä luukusta\nsisään. Se oli pieni kuin laatikko ja siellä oli haisevia työvaatteita,\npesemätön yöastia, ties mitä kaikkea. Olipa nyt kuitenkin vielä Miina\nJaatinenkin siellä turvassa ja luukku oli kiinni.\n\n\n\n\n18.\n\n\nTuulispäältä se mukaan kiskaistessaan Helenasta tuntui, mutta tuskinpa\nminuuttiakaan lienee kuljettu, kun tuulenpyörre jo on muuttunut\nsuureksi heleäkuoriseksi kananmunaksi. Helena kelluu sen keskipalkoilla\nhyllyvänä keltuaisena.\n\nSe kulkee hirvittävää vauhtia, missä vain, pilvien halki, taivaan\nkannenkin lävitse. Sieltä se jälleen syöksyy alas syviin vesiin kuin\npalava taivaan kivi, tunkeutuu hiekkanummiin harmaakivisten vuortenkin\nlävitse. Eikä kuitenkaan rikkoudu, sihahtaa ja vavahtaa, tärisee ja\nkuumenee. Mutta kohta taas kiitää taivaitten avaruuksissa palavana\nnuolena. Ihmeellinen muna.\n\nEi se ole enää mikään muna, pitkulainen lasiseinäinen sukkula se on,\nuutukaisista uutukaisin ilmalaiva mikä lieneekään. Helena mukautuu\nhienon kulkuneuvon matkamieheksi. Ei mitään pelkoa tahi epäröimistä.\nTällaisella laivalla läpäisee kymmenen sylen vahvuiset terässeinät,\nmalmivuoret.\n\nTämä on ihmeellinen kulkuneuvo senkin vuoksi, ettei kuljettajaa näy\nmissään. Mikä liikuntavoiman antoi? Kuka ohjasi? Pietari Suuriko? Jos\nhän tällaisen ratsun omistaa, niin jopa onkin nimensä arvoinen.\n\nHelena ei ole ehtinyt eikä rohjennut silmäillä vielä ympärilleen. Hän\nhuomaa nyt vasta, miten mainio täältä on katsella, koko kulkuneuvo\non yhtä akkunaa. Se on sujahtanut jälleen veteen, kilometrejä syvään\nmereen, josta kotvan kuluttua kalliopohja karahtaa eteen. Jos kone nyt\npysähtyisi tai kokka särkyisi. Siinä olisi iankaikkinen hauta.\n\nMitä hän taas turhia kuvittelee. Varmaan Pietari Suuri takaa ratsunsa,\nniinkuin portinvartija puheensa. Vauhti tuntuu hiljenevän. Kokkapora\ntärisee kovasti. Onko jouduttu jo ehkä teräskallion keskelle?\nLasiseiniin mahtanee tulla pahoja naarmuja.\n\nHän sivuaa kädellään seinää muistamatta, että ulkopuolelta se\nnaarmuuntuu, jos naarmuuntuu. Onni kuitenkin, hänen sormensa ovat\nsattuneet seinänappulaan, lasilaiva sävähtää valoisaksi. Mikä ihanuus!\nTäällä on sähkövalokin! Tietysti, olisi se pitänyt arvata. Etukokan\nväkevät lyhtylamput ovat myös syttyneet ja syöksevät kirkasta valoa\nsatoja metrejä eteenpäin.\n\nHeijastelu on niin väkevää, että Helenan silmät sokeutuvat vähäksi\naikaa, mutta selviytyvät jälleen. Ihmeelliset näkemykset avautuvat\nvuoren sisässä joka puolella. Satuvuori se on. Se välkkyy nikkelinä ja\nkuparina, värisee hopeana, kultanakin. Eteenpäin tunkeutuvan lasilaivan\nkyljissä vaihtuvat väriviivat lakkaamatta kuun hopeisissa värinöissä,\nauringon kultaisissa virinöissä.\n\nKaikista ihmeellisintä kuitenkin on, että vuoren tuhansien sylien\nsyvyydessä elää ja työskentelee ihmisiäkin. He kaivavat, kuokkivat,\ntyöntävät kottikärryjä. Hiki valuu virtana heidän ihostaan, monet ovat\nnääntyneinä lysähtäneet kasaan, muutamat ovat kaatuessaan kiven kulmiin\ntai työaseisiinsa haavoittaneet ruumistaan.\n\nMutta kukaan jalkeilla olevista ei jouda haavoittuneita hoivaamaan. He\niskevät vuorta kuin mielipuolet. Siitä sinkoilee kipunoita, malmia,\nkuonaa. Eivät he ihmisiä ole, eikä tämä liene tavallinen vuori. Piruja\nhe ovat ja vuori on helvetin pohjavuori. Mitä ihmettä sen nääntyvät\npaholaiset noin ahnaasti kaivavat?\n\nVoimakas täräys vapisuttaa vuorta ja täräyttää lasilaivaa. Se pysähtyy,\npyörii, tärisee kuin taintunut kala. Valot himmentyvät. Näkyy savua ja\nkipunoita, kuuluu etäistä kauhunhuutoa, kuin kuolevan jättiläiseläimen\nulinaa.\n\nSadat mielipuolet miehet syöksyvät vuoren sisässä lasilaivaa kohti,\nkaatuilevat, kasautuvat röykkiöihin, kuokka iskee armotta niskaan,\npäähän. Paholaispäät iskevät hampain heikompaa kurkkuun: verinen\nsuu, veriset silmät. Ihmiseläinten kaamea huuto kiirii kuolettavan\nkaasumyrkyn edellä malmivuoressa sokkeloisiin käytäviin, joissa\ntuhannet miehet taistellen tai kauhusta jäykistyen kaameata tuhoaan\nodottavat.\n\nKone alkaa jälleen jyskyttää, lasilaiva kääntyy, niinkuin olisi nähnyt\ntarpeekseen. Kokkapora tärisee ja jyrsii vaikeammin kuin milloinkaan\nennen. Mitä on tämä kova metalli? Teräsmalmia... nikkeliä... hopeaa...\njyrsii poran kärki. Maailma tarvitsee hirvittävät määrät kaikkea\ntätä, mutta kaikkein enimmän se himoitsee kultaa... kultaa... kultaa.\nRaskasta, keltaista kultaa, maan uumenista, maailman kaikilta ääriltä.\nSe ainoastaan on yleispätevä voiman, arvon ja kunnian mitta. Kenellä on\nkultaa, hänellä on valtaa. Valta vain on voimaa ja kunniaa.\n\nLasisukkula vapautuu pehmeämpiin vuori- ja maakerrostumiin, pulpahtaa\nvesiin, sujahtaa ilmaan. Kuin häkistä vapautunut nuori kotka se\nlennättelee matkustajaansa sinne, tänne, kultaisen vasikkansa ympärillä\ntanssivan maailman laitaan ja keskeen.\n\nKultaa lasketaan, punnitaan, ahmitaan. Parhain ihmisvoima kytketään\nkullan orjuuteen, komeimmat temppelit, vahvimmat varustukset\nrakennetaan kullan varastomakasiineiksi. Kullan vuoksi työnnetään\ntuhannet tuhoon ja kuolemaan. Ympyriäisen kultasormuksen merkeissä\nloihditaan uutta elämää, työvoimaa kultaisen majesteetin ikuiseen\norjuuteen.\n\nEikö löydy yhtä ihmissielua, joka olisi vapaa tästä näännyttävästä\nasevelvollisuudesta? Hei laivani, tsaari Pietarin ihmeellinen\nratsu, ajaudu erämaihin! Olen saanut valtapaikoista ja kuhisevista\nkultakeskuksista jo tarpeekseni.\n\nTämä on jotakin. Jos täältä löydämme ihmisen, niin kullan orja se ei\nole kumminkaan. Tuollapa vilkuttaa pikkuinen valotuikku pienen talon\nikkunasta. Ihminen istuu pöydän päässä. Hiljaa, ettei se säikähdä!\nKone seisahtuu ja ilmaratsu laskeutuu kuin hiirihaukka tai leijaileva\nlepakko.\n\nMitä tekee vanha mies näin iltamyöhällä lampputuikkunsa valossa.\nSomaa nähdä. Vanha rahjus... Verestävin silmin tuhertaa, tuhertaa...\nPeukaloonsa sylkee... Rahojaan laskee... kahdeksan sataa... kaksi\ntuhatta... tuhatta... tuhatta... tpsho!... tuhatta... tuhatta! Mutisee\nhampaattomilla leuoillaan: Kun saan vielä... tuhatta, niin sitten on...\ntuhatta.\n\nKäänny pois! En tahdo kauempaa katsella tuota mätänevää raatoa. Äläpä\nniin kovaa, tuolla on toki isompi talo, pihalampussa palaa sähkövalo.\nNuoria miehiä korttipöydän ääressä, no parempaa sekin kuin kullan jano.\nPysähdy hetkeksi, kuunnellaan, mitä puhuvat.\n\n— Maata maalle! Milläs tuota pistät!\n\n— Kuninkaalla. Aina herra jätkän nostaa, hopsis!\n\n— Luuletko, että se raato vielä kauankin elää?\n\n— Äijäkö? Tiedä pirua!\n\n— Tarvittis vähän auttaa.\n\n— Niin tarvittis, kun ei joutuis kiinni!\n\n— Kunhan ruoja ei tekis testamentteja?\n\n— Rikki revitään, poltetaan!\n\nSama jano siis täälläkin. Pois, pois, etkö saa vauhtia siipiisi!\nMuutamassa silmänräpäyksessä päästään taas suureen maailmaan, niin\nsuureen, että lasisukkulaa itseäänkin hirvittää. Rautalaivoja\nja ilmalaivoja, tykkejä ja ruiskuja, pommeja ja myrkkyjä ovat\nsuuret piikkilanka-aidoilla suojatut varastot kukkuroillaan. Uusi\nmaailmansotako on jälleen kynnyksellä? Ei vielä, ei ainakaan kymmeneen\nvuoteen. Mikään maa ei ole tarpeeksi varustautunut eikä varakas\naloittaakseen sitä. Jos ikuinen rauha tulee, niin nämä varusteet toki\nmahtuvat vielä valtameren syvyyteen, vaikka sinne onkin upotettu\näärettömät määrät viljaa ja pumpulipaaleja. Ikuinen rauha! Sen tuloa ei\nlapsikaan usko. Jokainen uskoo vain, mitä näkee. Moolokki on, syö ja\nelää. Joka päivä vaatii uusia uhreja: ruokaa ja juomaa, kiitosuhreja ja\nveriuhreja, niitäpä erittäinkin, sillä se on hemmoteltu pedon vasikka.\n\nSelitteleekö joku taikalaivassa Helenalle näitä? Ei selittele,\nväläyttelee vain tämä laiva itse kiiltävistä lasipinnoistaan, väläyttää\npysähdyslaiturejakin ja pohjaluukun painonappeja. Haluatko takaisin\nMoolokin orjuuteen? En halua, etene pois!\n\nLaiva kääntyy jyrkästi ja liukuu suoraan maan sydäntä kohden, niinkuin\nmatkustajan toivomus olisi suuren Pietarin käden käsky.\n\nNo, et suinkaan ole niin kamala murhamoolokki, että lamaat suoraan\nsuureen väkijoukkoon. Mitä hirveyksiä tapahtuukaan, ellet nopeasti\nkäänny? Ei mitään hirveitä. Taikalaiva kääntyy näkymättömänä sievästi\nkapeaan hiekkakäytävään, jota reunustaa mustapukuinen ihmisjoukko.\n\nOn suuret hautajaiset. Koko laaja hautausmaa on ihmisiä mustanaan,\ntuhansia aidan ulkopuolella, toreilla ja harjanteilla. Maan hallitsija\nlienee kuollut.\n\nEi ole. Edessä on suunnaton joukkohauta, ja haudanpohja on mustanaan\narkkuja, monia kymmeniä, satoja. Lasilaiva liukuu hiljaa eteenpäin\naivan kuin sekin kummastelisi tai haluaisi pysähtyä kuuntelemaan\nkorkealle hiekkavallille joukkohaudan reunalle. Haudan ääreltä kuuluu\nkatkonaisia saarnaavia lauseita. Pappi puhuu:... Ystävät ... Ankara\nsuru... satoja perheitä... seurakuntaa... valtakuntaa... Parhaissa\nmiehuu... voimissaan on nämä isät... sulhot temmattu iankaikkisuuteen.\n\nTuuli kantaa papin ääntä, joka liikutuksestakin värähtelee. Helena\nei erota siitä enää yhtään selvää sanaa. Mutta valoa läpäisevän,\nulkoisille katselijoille näkymättömän lasin lävitse on kiintoisaa\nkatsellakin. Helena itsekin pyyhkäisisi kyyneleen nenäliinan kulmaan,\njos hänellä sellainen olisi käytettävänään. Pappi käännähtyy hiukan,\nkatkonaiset lauseet kuuluvat jälleen:\n\nTämä suuri koettelemuskin on... armo! Uskomme vahvistukseksi,\nkärsivällisyytemme koetinkiveksi se on ... asetettu. Valvokaa\nja rukoilkaa! Emme tietä... hetkeä! Herra opeta meitä, että me\nymmärtäväisiksi tulisimme!\n\nLaiva keikkuu korkeimman hiekkavallin harjalla tasapainoaan\ntavoitellen. Helenasta tuntuu, kuin se millä hetkellä tahansa saattaisi\nhorjahtaa hautaan, murskata arkut ja ruumiit. Hädissään hän lähtisi\npyrkimään jo peräkokkaan päin tarvittavan tasapainon aikaansaamiseksi,\nellei samassa muistaisi, että tämähän on tuonelan laiva, jolla ei\nmahtane olla mitään tekemistä ruumiiden tai niiden siunaajien jo\nkuolleiden tai vielä kuolemattomien multakokkareiden kanssa.\n\nLaiva kallistuu yhä hitaasti hautaan päin, ei kuitenkaan putoa reunalta\nalas, vaikka seisoo jo päällään. Punalakkisen tikan Helena on nähnyt\nnoin puun runkoa vastaan jännittyvän ja erään notkean voimistelijan\nmarkkinakojun heiluvilla sirkusrenkailla. Onko taikalaivalla ehkä sielu\nsisässään?\n\nMutta kaikkein ihmeellisintä sittenkin on, että myös hän itse seisoo\npäällään eikä veri virtaa päähän, päinvastoin se on hyvinkin kevyt\nja selkeä, sillä selvästi hän kuulee, miten torvisoittokunta soittaa\nsurumarssia ja sekakuoro laulaa: Mä että täältä erkanen, sen katson\nvoitokseni!\n\nHän on saanut jo tarpeekseen niin näkemisestä kuin kuuntelemisesta.\nArkkujen kansiruuvitkin tuijottelevat haudanpohjalta kuin sadat\nsurulliset silmät. Hän ravistaa pari kertaa tukevasti, että laiva\nirroittaisi kyntensä ja lähtisi eteenpäin. Se ei ole tietävinään, ei\nliene vielä näyttänyt hänelle tarpeeksi.\n\nSeiso iltaan saakka, jos huvittaa! Helena pyörähtää vikkelästi ympäri\nja seisoo hänkin jälleen, pää pystyssä. Hän saattaa katsella nyt\nperälyhdyn lävitse kuin kiikarin silmästä. Hautajaistoimituksessa\non ehditty jo seppeleiden laskuun. Niitä tulee hevoskuormittain.\nSuuri joukkohauta peittyy kuin rehukuormien alle. Orpoja\nlapsilaumoja, menehtyäkseen surevia vaimoparkoja on sääli katsella.\nHiekkapengermän takaa ilmestyy lakkaamatta murheellisia silmiä,\nkirkkaissa kyynelhelmissä kimaltelevia lasten silmiä, verestävän\nharmaita vanhusten silmiä, syviä äidin tai vaimon silmiä, joiden\nhetteet näyttävät tällä hetkellä avautuneen sydänverta kumpuaviksi\nlähdesilmäkkeiksi.\n\nJa yhä niitä riittää. Ihmisten aikamitoilla ottaen tätä on kestänyt\njo varmaan monta tuntia. Helenan omatkin silmät ovat jo monta kertaa\nkyyneltyneet, kuivuneet ja jälleen kyyneltyneet. Hänestä näyttää\neräinä hetkinä kuin taikalaivan tunteeton lasisilmäkin itkisi tätä\nsurkeutta. Ihmisjoukkojen hengittämää sumuhuurua on ehkä keräytynyt sen\nkirkkaaseen kupupintaan.\n\nVihdoin sukulaisten seppeleet loppuvat. Tulee hiljaisuus, joitakin\njärjestysohjeita vain kuiskaillaan. Sitten torvisoittokunta alkaa\nsoittaa juhlallista marssia. Tämän kestäessä haudan reunalle ilmestyy\nkaksi mustapyttyistä herraa valkoisin hansikkain. He kantavat välissään\nsuunnattoman suurta, punaisin tulpaanein koristettua seppelettä.\nToinen herroista heittää hattunsa, astuu lähemmäksi hautakumpua ja\navaa suunsa. Helena painaa korvansa lasiseinään ja herkistäytyy\nkuuntelemaan. Ihmeen selvästi hän nyt kaiken kuuleekin, tuskin\nmontakaan sanaa häipyy arvaamalla aavistettavaksi. Näin herra puhuu.\n\n— Minulle on tänä murheen päivänä teille, arvoisat herrat ja naiset ja\nteillekin, surevat sukulaiset, yksi iloinen uutinen... tuota, tarkoitan\ntietysti lohdullinenkin uutinen ilmoitettavana. Kaivosyhtiömme\nkorkeasti kunnioitettu varapresidentti on osoittanut meille sen\nkunnian, että omassa arvokkaassa persoonassaan on pitkien matkojen\ntakaa vaivautunut kohottamaan ainutlaatuisen surujuhlamme suurta\nloisteliaisuutta... tarkoitan tietenkin juhlallisuutta. Ystävällisesti\nhän on lupautunut itsekin lausumaan teille, arvoisat herrat ja\nnaiset, ja teille, surevat sukulaiset, muutaman sanan. Kaivosyhtiömme\npaikallisena edustajana pyydän luovuttaa puheenvuoron täten hänelle.\n\nHerrat kumartavat toisilleen ja vaihtavat vaivoin paikkaa\nahtaanpuoleisessa tilassa. Helena vetää silmänsä etusilmän\nkiikarilasiin.\n\n— Vanhemmat, puolisot ja lapset! Hyvät naiset ja herrat! Minun\nsydäntäni on syvästi liikuttanut tämä onneton tapaus, suuresti\nvalitettava tapaus, toistan sen vielä kerran. Mutta nämä ovat\nonnettomuuksia, jotka silloin tällöin kohtaavat milloin mitäkin\nmaata, milloin mitäkin kansaa ja kulloin kutakin kaivosyhtiötä.\nSuuria aineellisia arvoja ja tuhansia ihmishenkiä niissä joka vuosi\nmenetetään. Matemaattisella tarkkuudella voidaan nykyisin jo laskea,\nmiten paljon missäkin maassa vuosittain kaivosonnettomuuksissa\nmenetetään. Tämäkin meidän yhtiötämme ja tätä paikkakuntaa kohdannut\nsuuri vaurio kuuluu niihin. Meidän oli nyt vuoro maksaa tämä raskas\nvero ihmiskunnan kehityksen hyväksi.\n\n— Sanokaa kapitalismin hyväksi.\n\nKeskeytys kuuluu taempaa väkijoukosta, mutta kantautuu selvästi Helenan\nkorviin. Puhuja rykäisee ja alkaa puhua kimakammalla äänellä.\n\n— Kaivosyhtiömme johto on aina ja tässäkin tapauksessa ryhtynyt mitä\nankarimpiin varovaisuus- ja suojelutoimenpiteisiin. Tämä valitettava\ntapaus olisi sattunut... olisi sattunut...\n\n— Ei olisi sattunut, jos käytävät olisi pönkitetty aikoinaan.\n\n— Ja varakäytävät edes pidetty kuljettavassa kunnossa!\n\n— Eikä paukuteltu niin kovilla panoksilla!\n\n— Ettei helvetinkään seinät niitä kestäisi! Välihuudahdukset iskevät\nkuin äkäiset ampiaiset eri puolilta väkijoukkoa. Korkea herra pysähtyy\npuheessaan, mutta paikallinen edustaja punoittaa kiukusta, tuijottaa\nsinne, tuijottaa tänne kuin keihästääkseen hautausmaan kiviseinään\nuskalikot rauhanhäiritsijät. Poliisia huudetaan. Lienee saapunutkin,\nkoska väkijoukko hiljenee ja varapresidentti saattaa jatkaa puhettaan.\nHänen täytyy ottaa vauhtia viimeisen lauseensa takaa, tuskinpa sitä\nkukaan muutoin muistaisikaan.\n\n— Tämä valitettava onnettomuus olisi sattunut joka tapauksessa,\nniinkuin tämäkin äskeinen välihäiriö. Se on luonnollinen seuraus\nedellisestä.\n\n— Oikein puhuttu!\n\n— Niin se onkin!\n\n— Niin se aina tuleekin olemaan! Poliisi ei liene saanut todellisia\nhäiritsijöitä kiinni, tai lienee niitä ilmestynyt uusia.\nVarapresidentti jatkaa kertaamatta.\n\n— Ottaen huomioon nämä inhimillisesti valitettavat tosiasiat, on\ntehtaamme johto päättänyt lahjoittaa hädänalaisille perheille kerta\nkaikkiaan satatuhatta markkaa. Isättömiksi jääneitä lapsia varten\nolemme päättäneet perustaa orpokodin, jossa heistä kasvatetaan\nyhteiskunnalle hyödyllisiä kansalaisia.\n\nHelena muistaa, että orpokotien perustaminen oli madame Maailmanvalon\nyksinoikeus. On häpeämätöntä, että suuri kaivosyhtiö pyrkii\nturvattoman, jo kuolleen naisen kalavesille. Tämä ajatus jää Helenan\nmielessä keskeneräiseksi, niinkuin hautajaisvaiheiden jatkuva\nseuraaminen. Lasilaiva on vihdoinkin kyllästynyt kyntysillään\nseisomiseen, hyrähtää suuren hautausmaan pehmeiden hiekkakerrostumien\nlävitse ja poraa kohta maanalaisia kallioita, että pyrstöevä tärisee.\n\nHelena kurkottautuu katsomaan, mennäänkö jälleen jonkin kultakaivoksen\nlävitse, mutta ei näe enää välkkyvää vuorta, ei vettä eikä maata. Laiva\nviilettää keveästi läpäistävässä aineessa nopeammin kuin ajatus. Se on\nilmaa ohkaisempaa, auringon valoa keveämpää, jotakin utumaisen kirkasta\ntäyteainetta kahden taivaankappaleen välillä. Yhdessä silmänräpäyksessä\nhe ampaisevat tavattomia matkoja. Tällä menolla ehdittäneen viidessä\nminuutissa maasta aurinkoon.\n\nMutta nyt se kulkee jälleen maantietä pitkin. Onko sen alla pyörät, vai\nluistaako suksena, liikunnosta ei voi päätellä, pohjan lävitse ei näe,\nsiinä lienee jonkinlainen kumimatto. Ja porttikin on tiellä. Arvaakin\ntuon, ei tuonelan orhilta kuono katkea, vaikka rautaporttikin olisi.\n\nTuttu mies räväyttää portin auki. — Vai niin, vai huvimatkoilla on\nkäyty! Vanhus vilkauttaa kädellään. Helena vilauttaa vastaan.\n\nHuvimatka jatkuu kultaisen vasikan palvelijoitten siirtokunnassa. Ei\nHelena kuitenkaan olisi osannut ennakolta mielessään kuvitella, että\nheillä tuonelassakin olisi näin komeat asuinsijat. Sielläpä todella\nvälkähtelee kultaa ja hopeaa, maassa ja puissa.\n\nLasilaiva mataa jälleen, matkustaja tarkkailee ympärilleen. Teillä ja\nteiden varsilla kuljeskelee joukoittain kumaraisia miehiä ja naisia\nsilmissään oudosti janoava kiihko. Milloin joku huomaa edessään\ntavallista kirkkaammin kiiltävän kiven, syöksähtää hän suin päin sitä\ntavoittamaan, repii maata, raastaa kiveä kynsin hampain, multaisin,\nverisin ikenin kuin raivotautinen koira. Jos joku toinen sattuu\nsamanaikaisesti paikalle, niinkuin usein sattuukin, syöksähtää hän\narvelematta löytäjän kurkkuun. Kiiltävä kivi sinkoilee kädestä käteen,\notsasta otsaan. Niin kauan he tavallisesti takovat sillä toisiaan,\nkunnes molemmat makaavat maassa yhtenä verisenä myrisevänä keränä\nja kolmas kulkija ryöstää kiiltokiven joutuakseen kohta seuraavien\nvaaniskelijoiden mukiloitavaksi.\n\nMuutamat kuvittelevat näkevänsä kultaa puissakin. Heidän tavoittelunsa\non usein mitä naurettavinta. Helena kääntyy selällään maaten\ntarkkailemaan, miten vanhat lihavat miehet yrittävät kiivetä terhakasti\noksattomia puunrunkoja ylöspäin. He raapivat vatsansa ja varpaansa\nverille, halaavat puunrunkoa ja irvistelevät ankarasti pyöreä naamansa\nhikikarpaloita kiehuen. Mutta harvoin he pääsevät perille, väsyvät\nkesken aikojaan ja mätkähtelevät päänsä halki kiviin ja kantoihin. Jos\njoku ylivoimaisin ponnistuksin pääsee perille, saa hän käteensä vain\nauringon välkyttämän kuivan lehden. Tällöin hän kiroilee hirveästi\ntai porahtaa avoitkuun. Tämän jälkeen he tavallisesti tahtovat tappaa\nitsensä, mutta se ei käy näissä oloissa laatuun. Heillä ei ole hihnaa,\njohon voisi hirttäytyä, ja jos he yrittävät pudottautua pää edellä\nkiveen, saavat he seuraamukseksi vain komeita mustelmasarvia ja\nmonenmoista ruumiinkipua.\n\nKaikkein hullunkurisimmilta näyttävät ne kullanpalvojat, jotka\nköntysillään ryömien nuoleskelevat maakivennupuja. Kun aurinko paistaa\nniihin syrjittäin, luulevat he, että niissäkin on kultaa. Kivi ei\nliikahda. He eivät mahda sille mitään. Kun he eivät muutakaan voi,\nniin he alkavat nuoleskella sitä, niinkuin nauta nuolee suolakiveä.\nKieli käy verille, mutta he nuolevat vain, omaa vertansa, jatkuvasti\ntuntikausia, tätä juoksevaa kultaa, jota heidän sielunsa sammumatta\njanoo.\n\nLasilaiva kiertelee varovasti kivennuolijoiden välitse. Peräikkunasta\nnäkyy rukoileva ruumis, kiiluvat silmät ja vereslihalla kihoava\nkielenpää.\n\nTutun miehenkin Helena huomaa eräällä kivellä. Ali-Kankilan vakainen\nukko siinä istuu. Hän ei ryömi maakiviä nuolemassa eikä kiipeile puihin\nkuivia lehtiä tavoittelemaan. Eipä hän eläessäänkään kiipeillyt eikä\nryöminyt, vaan kasvatteli komeita hirsimetsiä, myyskenteli viljaa ja\nlueskeli paperirahoja lauantaisin kunnan säästöpankissa. Sitä hän\nnytkin tekee, ylen hartaana. Hänellä on polvillaan kolme pinkkaa\nerisuuruisia puunlehtiä. Hän järjestelee ne tasaisiksi kasoiksi\nkuin virsikirjan lehdet. Silmä muljahtaa, suu mutruilee, lienee kai\nhyvin ryppyisiä kaksikymmenmarkkasia: haaskat hoitelevatkin noin\nhuolimattomasti rahojaan. Jo on pinkka kunnossa jotenkuten, oikean\nkäden peukalo kivertyy, huulet imevät sylkeä. Sptho! Peukalo painuu\nlehtipinkan reunaan: kaksikymmentä... neljäkymmentä... kuusikymmentä...\nkahdeksankymmentä...\n\nLasilaiva kääntyy ja Kankilan ukko jää lukemaan rahojaan. Helenan\nhuomio kiintyy uusiin kulkijoihin. Tietä pitkin juoksee kaksi lihavaa\nlylleröä, peräkanaa samaa raidetta pitkin. He ovat ukko ja akka, ukolla\nmusta päähine, akka avopäin seiväs tukevasti kädessä. Äijä vilkuilee\ntaakseen leveän lystillisellä naamallaan, hampaaton suu rääkäisee apua.\nÄmmän lihavuuden rieska hyllyy, musta hiuspalmikko lätkää valtavan\nleveihin takamuksiin. Takaa katsoen hänen ruumiinsa näyttää siltä, kuin\nkaksi syötinsikaa olisi kohoutunut takajaloilleen ja alkanut juosta\nkäsi kädessä. Mutta seiväs on uhkaavasti vinossa.\n\nMissä ihmeessä Helena ennen on nähnyt tuon lystillisen parin\njuoksukilpasilla? Eipä ole nähnyt, vaan on kuullut. Naapuriseurakunnan\nkappalaiskepuli juutalaissyntyisen rouvansa kanssa kirkonmäkeä\nperäkanaa pyyhkäisemässä. Sama kuuluisa epeli, joka voisaatavia\nkantaessaan roikkasi sormellaan pytystä, maistoi ja pyyhki kiiltäviin\nhousuntakamuksensa: Mamma, onko pannussa vielä sumppia? Kuivikon\nisännällä on piimätöntä voita! Rouva kirjoitti saarnat, mutta äijä\nlauloi ne pöntöstä. Peräkanaa juostiin rahojen vuoksi, rouva olisi\npitänyt ne kaikki. Ja täällä he nyt yhä juoksevat. Voi, äijäpahaa!\n\nTällä hetkellä lasilaiva vavahtaa. Niinkuin se olisi elävä ratsu ja\nnäkisi edessään seitsenpäisen lohikäärmeen. Se tärähtelee, hypähtelee,\nlyö kokkaa kiveen, iskee perää kallioon, hyppelee kuin jalattomaksi\nammuttu jänis. Nyt se heilahti pystyyn... putoaa... putoaa... putoaa.\nValot sammuvat, mutta laiva yhä putoaa. Lienee jo jouduttu maan\netäisimpiin uumeniin, valtameren syvimpiin syvyyksiin, mutta yhä se\nvain putoaa.\n\nYht'äkkiä kone pysähtyy, liike lakkaa. Musta, hirvittävä hiljaisuus.\nOlenko lasiarkussa, upotettuna iankaikkisiin syvyyksiin?\n\nHelena makaa kiilana kokassa, kolminkertaisena riepumyttyränä. Hengitys\nsalpautuu, ilma on kokonaan kadonnut. Tukehdun! Menehdyn! Kuolen! Herra\nJumala! Anna minulle yksi haukkaus ilmaa!\n\nLaivan kokka vavahtaa. Elämä sykähtää. Ilmaa jo tuoksahtaa. Kurja\nlihamöhkäle kokan kärjessä venähtää vääntelehtiväksi kastemadoksi.\nLaiva vavahtaa toisen kerran, hypähtää sirkkana, ampuu ampiaisena\nylös. Vauhti vetää kiemurtavan matosykermän eläväksi siimaksi. Valot\nsylkähtävät palamaan. Ilma syöksähtää jäseniin. Terve, elämä! Miten\nihana sentään oletkaan iloinesi, kärsimyksinesi! Mistään ei löydy\nvertaistasi, ei ajassa eikä iankaikkisuudessa! Villivaljakkona mennään.\nKierretään ehkä kilpa-ajo rataa, jonka kääntöpisteinä ovat aurinko ja\nmuut avaruuden etäiset kiintotähdet. Mitään muotoja tai värejä ei saata\nerottaa, kaikki on välisevää, vilisevää huminaa vain. Kunhan liikkuu,\nhenki elää, vilisköön tai välisköön.\n\nRiemuissaan hän heittää kuperkeikan ja käännähtyy selällään maaten\nkuperasta kattopeilistä katselemaan. Hämmästyttävä yllätys. Hän jää\nsitä katselemaan, yhtenä rävähtämättömänä silmänä.\n\nKatossa juoksee kuvanauhaa, niin ihmeen selvää, ylen ihanaa. Siellä\nvälkkyvät niityt ja metsät, järvet ja kosket. Lapset leikkivät ja\nnaiset nauravat, pääskyt syöksyvät ja siipimuurahaiset survovat\nkellankajasteisena kesäiltana. Peltoa, niittyä, heinäseivästä ja\npuolituleentunutta tuulessa aaltoilevaa viljasarkaa näkyy silmän\nkantamattomiin.\n\nKanavia, rautateitä, kaupunkeja rakennetaan. Ja temppeleitä, tehtaita,\nmonikymmenkerroksisia palatseja. Kaikkea tätä tekevät kaksijalkaiset\nmuurahaiset.\n\nHe lentelevät ilmassa, syöksyvät vetten syvyyksiin, hipovat maapallonsa\nkumpaakin napaa, tutkistelevat sen sydämen sykähtelyjä. Tuskin mikään\non enää heille salattua, mikään ei ole mitään. Maaemon maitorieskaa\nhe pusertavat esiin lukemattomilla eri tavoilla, sokerina, suoloina,\nöljynä, tunturivuoren kokoisiksi pursuavina viljakumpuina. Valta ja\nvoima on heidän, elämä ja sen riemut ovat heidän, koko maa ja taivaskin\nlienee jo heidän. Heidän ei tarvitse lähteä enää onneaan etsimään, he\novat saavuttaneet sen, tai onni on saavuttanut heidät. Yltäkylläisyyden\nriemukehänä se ympäröi heidät kaikkialla.\n\nMitä näenkään! Nyt, kupera peililasi, heijastelet kieroja kuvia!\nItkeviä lapsia, kalpeita vaimoja, vihaisesti säihkyviä silmäteriä.\nSokeria suolataan, viljaa poltetaan, maitoa kaadetaan lokaviemäreihin!\nJa voita, meijerivoita, junalasteittain konerasvaksi rautatehtaisiin!\nMiksi eivät anna voileipää lapsille, jotka nääntyvät nälkään?\n\nVoi, mitä näen, tämä ei ole totta! Ihmiset, kansakunnatko keskenään\nnoin vihan vimmassa? Tappavatko toisiaan? Ei, vaan tuhoavat,\nteurastavat, raatelevat, murskaavat, sadointuhansin, miljoonittain!\nMaailma savuaa, ryskyy, vapisee, aurinko itkee myrkkypilvien takana.\nKauniit viljalakeudet palavat, myllertyvät mustiksi, vaipuvat nieleviin\nhautoihin. Korkeat tehtaanpiiput kaatuvat, uljaat kaupungit suistuvat\nsavuaviksi raunioiksi. Hautausmaatkin, vainajien pyhätöt, pirstoutuvat\nsylien syvyyteen ristinkappaleita, sääriluita, pääkalloja kiehuvaksi\nhornan kattilaksi. Koko kaunis maailma on muutamassa hetkessä muuttunut\ntulta suitsevaksi helvetiksi.\n\nHelena ei voi kauemmin enää katsella tätä kamalaa näytelmää. Hän\nkierähtää vatsalleen, näin on toki parempi, kun ei edes näe mitään.\nKihisee, kohisee, välähtelee, ajatukset kuitenkin näkevät kaiken.\n\nKoneen kokka jytkähtää kuin teräksiseen kallioon. Iskee, kierii,\nnakuttaa. Nakuttaa kuin mielipuolen ompelukone, kiertää, kaartaa, ei\npääse läpi.\n\nNyt se peräytyy vauhtia ottamaan, sähisee, murisee, päkättää kuin\närsytetty pässi. Jo pysähtyy, hyrisee paikallaan.\n\nHelena tulee kiinnittäneeksi huomionsa kokkaikkunaan. Edessä on\nmahdottoman suuri seinätaulu, johon tulta säihkyvillä kirkon\nkorkuisilla kirjaimilla on kirjoitettu: AHNEUS ON KAIKEN PAHUUDEN\nJUURI, JOTA MUUTAMAT OVAT HIMOINNEET JA ITSELLENSÄ PALJON MURHETTA\nSAATTANEET. SAMMUMATTOMASSA VALLAN JA KULLAN JANOSSAAN HE OVAT KAUNIIN\nMAAILMANSA HELVETIKSI VAIHTANEET.\n\nLasilaiva hyrähtää kovemmin, jo ampaisee. Helena tuntee jäävänsä\npaikalleen kuin lintu siivilleen, hiljalleen kelluen alaspäin keinumaan.\n\nLasilaiva kiitää tulinuolena rautaista taulua kohti, jymähtää\nalareunaan, poraa tulihyrränä, uppoaa, painuu läpi. Jäljelle jää vain\npyöreänä hehkuva tulisilmäke, kultapiste. Se on nähtävästi taulun\nkirjoittajalta unohtunut.\n\n\n\n\n19.\n\n\nVihtori ajelee kotiin päin yksinään. Pappi ei ollut kotona, oli juuri\nvähää ennen lähtenyt pitäjän toiselle laidalle. — Jos olisit tullut\npuolta tuntia aikaisemmin, sanoi sisäkköpiika. Sen viivytyksen teki\ntukkipomon takia tehty mutka, josta ainoana ansiona ja muistona\nVihtorilla on nuhrautunut sokerimurikka. Hän on pureskellut ja\nnuoleskellut sitä kuin lehmä suolakiveä. Se on pudonnut hänen\nkouristaan muutaman kerran likaisille kärrynlavoille ja kerran\nmaantiellekin. Ja on vetänyt puoleensa poroa kuin häkää. Hän on\nhuuhdellut sitä jo vesiojassakin, mutta ei se ole puhdistunut.\n\nMitä kotona sanotaan, kun ei pappia saatukaan? Voinee kai siihen\nvastata mitä tahansa. — Ei ollut kotona, ja kun ei ollut, niin ei\nollut, minkä minä sille mahdoin. Äijälle voisi tämän sanoa, valehdella\nmitä tahansa, mutta jos emäntä itse kysyy. Tuntuu kuin ei voisi sanoa\nsitäkään, ettei ollut kotona. On se paha paikka, jos viimeisiään\nveisaa, odottaa eikä saakaan.\n\nVihtori koettaa paaduttaa mieltään. Mikä tämä nyt on, yhden papin\nkäynti, ja mitä se merkitsee. Osaa kai tuota aikuinen ihminen kuolla\nilman rippiäkin, meidän emäntä varsinkin. Mahtaako hänellä niin kovin\npaljon olla syntiä? Puhutaanhan siitä pojan potkaisusta, mutta kerranko\nsellaista on tapahtunut. Jos minä olisin Isä Jumalan asemassa, niin\nsilmäni ummistaisin, nauraisin äijälle, mitähän lähtee nuorempiensa\nkanssa marjaan. Näin ja monella muulla tavalla hän todistelee papin\nripitykset kokonaan tarpeettomiksi tässä tapauksessa. Eikä se ole vielä\nkirkossa sanottu, tokko edes kuoleekaan, turhaa hömpsötystä on ehkä\nkoko puuha.\n\nKun Vihtori ajattelee omalta kannaltaan tätä asian käännettä, niin hän\ntulee vielä myönteisempiin tuloksiin. Tässä se pappi nyt könöttäisi ja\nminä saisin istua kapealla ja kovalla perälaudalla. Kyselisi, mitähän\nkyselisi, ja minun pitäisi varautua taidolla valehtelemaan. Ehkäpä\nmuistaisi kolttoset rippikouluviikoilta. Mitäpä niihinkään vastailisin.\nJa kukahan yöllä joutuisi takaisin kuskailemaan. Kukapa muu kuin\nVihtori-poika, siinä räävääntyisi yö, jo toinen yö. Saakelin tumppu!\n\nViimeiset sanat hän ajattelee ääneen Helmiä tarkoittaen. Hän ei voi\nolla pihahtamatta ajatellessaankin tuota pampulaa. Tällä kertaa piika\nei kuitenkaan kauan pysy näkösällä, emäntä pyrkii jälleen etualalle.\n\nSe on ollut hyvä emäntä, jos asian rehellisesti tunnustaa. Ruoka on\nollut kunnollista ja aina aikanaan pöydässä, kun vain äijältä on\nsyömärauhan saanut. Emäntä on silittänyt paidat, parsinut sukat,\nkaikesta pyytämättä huolehtinut. Ja nyt kun hän palkaksi pyytää pappia,\nkerran vain, ei miehen pidä saada sen vertaa aikoihin.\n\nVihtori on tämän asian vuoksi jo oikein vihainen itselleen ja\nerittäinkin sille pomolle, senkin mölperille, joka ei omilla\nkavioillaan muutamaa kilometriä kampuroinut, ja tuommoista sokeriakin\nvielä osti!\n\nHän kaivaa sen vihapäissään jälleen povitaskustaan ja koputtelee sillä\nkärrynpyörää. Se tahriutuu entistään likaisemmaksi. Tahriutukoon!\nJos tukkimies tulisi nyt tietä vastaan, niin Vihtori paiskaisi häntä\nmurikalla kalloon. Siinä, herra, leiviskäsi, kiitos lainasta! Hän ei\ntule, mutta Vihtorin viha nousee. Se kohdistuu nyt sokerimurikkaan,\nonhan se kuin sukua sille hampparille. Hän hyppää rattailta alas ojan\ntaakse ja heittelee sitä puiden runkoihin. Kaarnapälskäleet sinkoilevat\npuista, mutta murikka on kuin räjähtämättömistä aineksista valettu\ntykinkuula. Vihtori paiskelee sitä äkäpäissään kiveenkin. Kipunoita\nsinkoilee kivestä, ammus ei ole tietääkseenkään. Sen pintaan on\ntarttunut männyn pihkaa, kivenporoa ja jäkälän mähnää, se on saastainen\nkuin rupikonna, mutta pysyy yhä ehjänä.\n\nVihtorin tekisi mieli heittää se jo iankaikkiseen kadotukseen, johonkin\nsuoläpeen, mutta ei löydä tästä maastosta sopivaa läpeä, ja niin\nhän lopuksi tunkee sen harmin kappaleen vielä kerran povitaskuunsa\nvastaisia toimenpiteitä varten.\n\nRuuna on tällä välin lähtenyt astelemaan kotiin päin. Jättäisi hyväkäs\nperässään juoksemaan, se tässä enää puuttuisikin. Ei jätä, vaikka\nmieli ehkä tekee. Se on tarpeeksi laiska ilman piiskan kutkuttelua\njuoksuaskelta ottamaan, ja laiskuus on kallis lahja, kun sitä oikein\nosaa käyttää.\n\nJo taas hän köryyttelee nahkatoppauksellisella etuistuimella, eikä\npuutu muuta kuin pappia, Jumalan palvelijaa. Hevosta tavoittaessaan\nhänelle on tullut hiki ja muutenkin hän on siinä sieluntilassa, että\nsaattaisi sanoa ja ajatella mitä tahansa, ellei ukkonen jyrähtäisi\nilmaisten täten kyllin ymmärrettävästi, että onpa niitä muitakin Herran\npalvelijoita kuin Vihtori ja pappi.\n\nVihtori silmäisee taivaalle, jonne on kohoutunut jylhiä ukonmöykkyjä ja\nuusia nousee kuin hyvästä hiivataikinasta. Muutkaan näköalat eivät ole\ntällä hetkellä erikoisesti lohdullisia: taloton taival, kuusimetsäistä\nseutua, laiska ruuna. Jos ehtisi metsän lävitse, ennenkuin pahin ryöppy\nnousee. Jopahan tässä ehtii, kolme virstaa, tuommoisella kaakilla,\njoka vilkuilee jokaisen mäen alla, niinkuin haluaisi keskustella\ntaivaanmerkeistä ja tulevista tapahtumista.\n\nHän koettaa kuitenkin parastaan piiskantyngän ja ohjasperien avulla.\nAlamaissa ja tasaisilla päästään jonkinmoiseen juoksunhölkkään.\nMutta vastamaita on laiskalla hevosella yhtä paljon kuin tasaisia\nja alamaita yhteensä, ellei enemmänkin, ja kovaksi onneksi tulee\nvastaan vielä Möykynkorven vastamaa, joka on pitkä kuin nälkävuosi:\ntasainen kilometri tolpasta tolppaan. Tässä mäessä ukonpilvi tapaa\npapintavoittelijat.\n\nHeti ensimmäinen täräys on niin voimakas, että Vihtori katsoo\nviisaimmaksi pujottautua istuimien alle, sinne mahtuu mykkyräisenä\njuuri ja juuri. Ruuna on sen heti huomannut, mutta kun se ei näe\nedessään mitään istuinta, minkä alle pujahtaisi, päättää se ottaa\nvahingonkorvausta hidastelemalla, liian nopeaa kulku tähän saakka\non ollutkin. Ja jos kuoltava on, niin yhtä tuskattomasti se käynee\nmäen alla kuin mäen päällä. Eipä tiedä, ajatteleeko ruuna näin, mutta\nVihtori ainakin kuvittelee näin sen puolesta. Se lontii kuin märkä täi,\npysähtyy kokonaan, ellei karjaise, ja sitten jatkuu taas venymistä,\nehkä matamista, koska hiekka hiukan pyörän alla ratisee.\n\nMutta pilvien herra laskettelee täysillä susipanoksilla kuin hyvätkin\notukset olisivat kysymyksessä. Vihtori rohkaisee luontoaan jos millä\ntavoin. Harvoin kai ukkosen vuoksi kuolemantapauksia sattuu. Sattuu\nkuitenkin. Lehdissä on ollut tänäkin suvena mainintoja kymmenittäin.\nYhdessäkin paikassa löi emännän vellipatansa ääreen. Niin täräytti,\nettei sormi liikahtanut. Entäs sen pojan, joka polkupyörällä ajoi, ja\näijän avoimella heinäpellolla rautakanki olkapäällä.\n\nNo, onneksi tässä ei ole mitään rautakankea. Onpa kärrynakseli ja\npyöränvanteet. Ja nuo suuret kuuset kummallakin puolella. Ellei muuten\nlöydä ukkosilmalla kuolemaansa, niin kuusen alta löytää, sitähän\nteroitetaan jokaiselle koulupenskallekin. Mitenkä opettaja sanoikaan,\nettä se on vain tavallinen sähkön purkautumisilmiö. On se tavallinen!\nTulisi nyt hankailemaan kissannahalla ja näppäilemään peukalon\nkynteensä kipinöitä, senkin koipeliini, eiköhän vetäisi nenänpäätä\nvalkoiseksi.\n\nKova ilma yltyy. Mäkeen kohoutuva tieaukeama loiskii yhtenä\nvälkkymerenä ja salamoita seuraavat jyräykset tärisyttävät poikaparan\npäätä kovalla kärrynpohjalla. Siitä on leikki kaukana ja Vihtori alkaa\najatella ihan vakavissaan vakavista asioista. Vahinko vain, ettei tällä\nhetkellä tahdo muistaa mitään, varsinkaan sellaista, mistä jotakin\nhyötyä saattaisi toivoa. Lopulta hän toki saa kiinni Joonaksen ja\nvalaskalan. Kun Joonas heitettiin mereen ja valas oli nielaissut hänet,\nniin myrsky asettui ja laiva pelastui. Olisipa nytkin joku Joonas, niin\nnakattaisiin äijä maantielle. Ei ole muuta kuin yksi, Vihtori itse.\nOlisi voinut olla toinenkin. Mutta eihän pappia olisi voinut heittää\npedon kitaan.\n\nKuitenkin Vihtori jälleen hartaasti katuu, että tuli sen kulkijan\nhuiputuksille korvansa kallistaneeksi. Olisi pappi nyt matkassa, niin\nei olisi mitään hätää. Hän löytäisi oikeat ukkosen sanat. Täällä\nVihtori-poloinen vain liepeitten alla hiljaa yllyttelisi: Rukoile,\nherra pastori, messua, jalo mies, koska olet ammattimies! Kiepahtaa\nsiinä mieleen sellainenkin synnillinen sivuajatus, että jos salama\ntästä huolimatta iskisi, niin pappiin se varmasti ensinnä iskisi,\nkoska papin pää olisi kyynärää korkeammalla. Miten lienee tuon\nkonin pää? Jospa se keikuttaisi sitä edes ylöspäin yhtä paljon kuin\nalaspäin. Siinä sitä olisikin kalloa yhden salaman korvennettavaksi ja\nselkäruotoa pitkin voisi jatkaa.\n\nMutta jumalanilma on nyt ankaralla päällä. Se ei kärsi sivukiepauksia\neikä koninleikkiä edes oman päänahan pelastamiseksi. Salamat\nsinkoilevat yhä taajempaan, yhtenä kiehuvana helvetin ahjona on koko\nmäki ja olevainen maailma. Rukoukset eivät enää auta, varsinkaan kun\nei niitä muista. Vihtori turvautuu uhrilahjoihin. Hän muistaa kerran\npikkupoikana saaneensa langasta jäniksen, kun oli luvannut itsensä\nmetsän menninkäiselle. Heti seuraavana aamuna oli jussi killunut\ntaulunpyyhkeet pystyssä latovivussa. Se oli vetänyt miehen naaman\ntotiseksi, mutta onneksi oli kirkas kevätpäivä, ja hän oli tullut\najatelleeksi, ettei suinkaan pirulle antamaansa lupausta koskaan\ntarvinnut pitää, riitti sellaiselle veijarille, kun oli luvannutkin.\n\nNyt on peräti toinen juttu. On niin totiset paikat, että peloittaa\nuudelleen se kymmeniä kertoja naureskeltu jäniksen saanti, josta on\nkulunut jo toistakymmentä vuotta. Jospa äijä itse onkin lähtenet\nperimään vanhoja jänisvelkojaan, hänelle kai sopisi muutenkin tällaiset\nilotulitukset, paremmin kuin Jumalan ilmalle?\n\nMutta vanhaa seppää ei kannata ruveta suostuttelemaan, varsinkaan, kun\non jo kerran pettänyt. Toiselle Herralle Vihtori nyt uhraisi, kun vain\nkeksisi, mitä uhraisi, mutta ei keksi. Miten ihmisen tällä hetkellä\npitääkin olla niin saastaisen köyhä.\n\nHän kiemurtaa vaikeassa makuutilassaan ja tuntee sokerimurikan\npovitaskussaan. Ahaa! Mitä varten tuota imukiveä minun piinakseni\nolisi annettu, ellei siinä olisi jokin tarkoitus takana? Siinäpä se,\nukkosen uhrilahja! Hätäytyneenäkin Vihtori toki käsittää, ettei se\nkelpaa sellaisenaan. Nopeasti hän keräilee sen ympärille yhtä jos\ntoista valkoisinta vaateriepuaan. Nöyryys on köyhän kaunistus, sitä\non Vihtorille teroitettu koulussa ja kotona, eikä hän suinkaan ole\nsellainen taulapää, ettei hädän hetkellä parhaimpiaan muistaisi.\n\nHän lupaa hakata sokerin emännän morttelissa ja syödä sen viimeiseen\nripeneeseen saakka ohravellin tai vaikka sianlihasoosin kanssa, jos\nvain elävänä pääsee noita toimituksia käytäntöön panemaan.\n\nEi kelpaa. Ankara herra yltyy yhä vihassaan. Ja kaikeksi\nonnettomuudeksi kaakki pysähtyy ihan kokonaan, pahimpaan paikkaan\nmäen rinteessä, missä kahden puolen kasvaa kaikkein korkeimmat\nkuuset. Vihtori ei uskalla nostaa päätään katsoakseen, tietää hän sen\nilmankin. Ohjaksilla hosuen hän heikosti kuitenkin koettaa kiihottaa\nkonia käyntiin. Se kääntyy poikkiteloin, kaiketi siinä tarkoituksessa,\netteivät kärryt painaisi olkapäihin, sitten ei hievahdakaan.\n\nMutta Vihtorilla ei ole mukana muuta kuin sokerimurikka. Hän lupaa\nkotiin päästyään porata siihen reiän ja kiinnittää sen narusta aittansa\norteen killumaan. Joka kerta, kun hän palaisi Helmin aitasta, hän\nköntisi polvillaan oven luota keskilattialle ja nuolisi likaista\nmurikkaa ja koputtaisi päätäänkin siihen. Ja hän tekee varmasti,\nmitä on luvannut, vaikka ei pirulle tehnyt. Mutta eikö se ole tässä\ntapauksessa hänelle vain ansioksi luettava?\n\nEi ole. Lieskat sinkoilevat ja kärrynpohja tärisee. Mitäpä\nVihtori-parka enää muuta voi antaa. Ei ole kuin risaiset ryysyt yllä ja\nrapainen murikka sulaa niiden välissä. Synkkää on, peräti toivotonta.\nMutta sitten hän jälleen muistaa Helmin, jonka kanssa on tullut yhtä\njos toistakin pelehtäneeksi. Hän lupaa naida Helmin, kukkoilematta,\noikein rehellisesti ja lopullisesti, jos vain selvenee ehjin nahoin\nkotiin.\n\nSe uhri tehoaa. Niin Vihtori ainakin luulee. Salamat harvenevat,\njyräykset myöhästyvät ja heikkenevät. Seuraa rankkasade, joka\nkatkeamattomilla suihkusiimoilla valaa miestä ja hevosta. Hevonen ei\nviitsi korvaansa liikauttaa, eipä mieskään enempää kuin senverran,\nettei vesi pääse oikosenaan korvan sisään valumaan.\n\nImelä vesi valuu märkää ihoa pitkin. Valukoon! Vähemmän jää nuorassa\nnuoleskeltavaksi, jos sitä lupausta tarvinnee niin toden kannalta\nottaa, sillä ukkonen on häipynyt, jo, minne lieneekään. Ja sitäpaitsi\nVihtori aikoo täyttää viimeisen lupauksensa, sen, mistä apu lähti.\n\n\n\n\n20.\n\n\nHelena leijailee tuulen kannattelemana. Hän on käynyt höyhenen\nkeveäksi tai on selkäpuolelle kasvanut ilmarakko. Hän on monta kertaa\njo mielinyt tarkastella sitä, mutta milloin sitä on yrittänyt,\najatellutkin vain sinnepäin, on hän ollut kadottamaisillaan\ntasapainonsa. Hänestä tuntuu, kuin hän liitelisi etunojaisena ison\nvarpaan alla kierivän pallon pinnalla.\n\nLaskeutuu hän kuitenkin, ellei vain tuulemaan rupeaisi. Jo vihdoin\nhän liikkuu varvastuntumalla maassa. Hän on osautunut hauskalle\nkävelytielle, joka tulee metsästä ja menee metsään. Hän tahtoo lähteä\nastumaan sitä eteenpäin, mutta jalka ei nouse, liukastelee vain. Hän\nyrittää kovin, mutta kuukahtaa nenälleen. Monta ihmettä hän tässä\nvaltakunnassa on nähnyt, eipä ennen vielä tällaista kummaa. Hän\nmukautuu. Sopinee luistella, ellei kävelemällä pääse. Nuorena hän oli\nhyväkin luistelija, kipparanokkaisillaan. Hui, hai mentiin. Jäljelle\njäivät aikuiset pojatkin.\n\nTällä kertaa Helenalla ei ole mitään kipparanokkaisia, tavalliset\nviisipiikkiset vain, ja niitäkin on käyteltävä siihen tapaan kuin tämä\npeilisileä, kummallisesti kiertelevä liukurata vaatii.\n\nHän harjoittelee varovasti, tottuu potkimaan ja liukumaan, oikein\nhauskasti jo kiepauttelee somaa tietä eteen päin. Tie juoksuttaa\nkaarroksiaan puoleen ja toiseen. Mikä keijutonttujen luistinrata tämä\nlieneekään?\n\nTulee vihdoin eteen pitempi suora ja väljempi näköala. Helena pysähtyy\niloisesti yllättyneenä katsastelemaan. Tuttu maisema siellä jälleen\nnäkyy, kohoava mäkikumpu ja sen huipulla sinilieskoina loimuava valo.\nKummallinen valtakunta, meni minne tahansa, liikkui missä hyvänsä:\nvillihirven selässä, lasilaivan sisässä tai rullaluistimilla liukuen,\ntänne kuitenkin aina viimeksi osautuu. Mikä magneettinapa täällä\nvetääkään?\n\nSe seikka Helenaa hieman huolettaa, miten käynee, jos luistimilla\ntäytyy ryhtyä ylämäkeä kiipeämään, luiskahtelematta ne toki vielä\nliukuvat, vaikka rata onkin jo hieman vastamaavoittoista. Hän jatkaa\nmatkaansa enempää miettimättä ja tavoittelee etukumaraisempaa\nasentovarmuutta vastaisen varalle. Matka joutuu, valoloimu lähenee\nilahduttavan nopeasti.\n\nMetsässä kuhahtaa. Lintu, jänis, ehkä ihminen? Toinen luistelija\nvarmaan. Niinpä Helenasta jo tuntuu, kun hän ajattelee ja entisiään\nmuistelee. Enemmän tuntuu, mitä enemmän muistelee. Lämpöisenä\nvälähtymänä palautuu mieleen, miten Kaijan Jalmari kerran aivan samoin\nsyksyistä kierää liukuessa kuhahti Pitkäniemen kaislikon takaa ja\nsitten...\n\nHelena kompastuu, keikahtaa nurin ja alkaa kiihtyvällä vauhdilla\nliukua alaspäin. Tuntuu kuin luistimet olisi äkisti nykäisty jalkojen\nalta ja kiinnitetty vatsapuolelle tai kylkiin, mikä puoli milloinkin\nliukupintana sattuu olemaan. Hän lienee jo sivuuttanut luistelemansa\ntieosan, mutta vauhti vain kiihtyy. Tällä kertaa hän ei osaa olla\nlankeamisesta edes pahoillaan. Näin on käynyt jo monta kertaa. Ilmainen\nkyyti loppunee taaskin, kun sopiva aika tulee, joku tarttunee niskaan,\nvesilammikko tulee eteen tai tapahtuu pysähdys jollakin muulla tavalla.\n\nNyt vauhti ei enää kiihdy, hiljenee päinvastoin. Häntä kiskotaan\nkahteen suuntaan. Hän tuntee olevansa kala, jota järvestä nostetaan.\n\nOikein arvattu, likipitäen. Väkevät käsivarret kohottavat hänet ilmaan\nsuurella liippahaavilla, jonka varsi tutisee. Nostaja hujauttaa hänet\npensaikkoon.\n\n— Häh, sinäkö siellä! Taas olet osannut kiertää vastuksikseni!\n\n— Enhän ole kiertänyt pitkään aikaan. Mitä itse aina ryhdytte minua\npysäyttelemään.\n\n— Vai tuollaiset kiitokset saan palkakseni. Saatan kai sinut tästä\nvielä takaisinkin tipauttaa.\n\nNyt vasta Helena tuntee pyydystäjänsä ja kiiruhtaa peräyttelemään.\n\n— Älkää, rakas vanha ystäväni! Neuvokaa ennemmin, miten noin liukasta\npolkua voin kiivetä loimutulien kukkuloille. Kaaduin äsken ilman syytä.\n\n— Kyllä, karitsaiseni! Turhaan koetat minulle uskotella, että meillä\nkukaan kaatuu ilman syytä. Mitenkäkö perille pääset? Sen kernaasti\nsaatan sanoa sinulle. Ponnistele eteenpäin, mutta pidä vilkuimesi\nkurissa! Tämä on kiperä polku teille, naiseläväisille, jotka aina\nkipuatte ja lipuatte kuin kärppä peltoraunioissa. Mitä odottelet, lähde\njo!\n\n— Lähdenkin, kun ensin annatte minulle yhden pippurimustikan.\n\n— Pippurimustikka olet koko... Mene tiehesi, ei minulla ole marjarasiaa\nmatkassani.\n\nHelena nyökäyttää alistuvasti, portinvartija murahtaa, lientyy jo\nhiukan.\n\n— No, odota vähän! Hän vetää laajasta taskustaan vähäisen nuuskarasian\nja astuu Helenan luo. — Se, vedä tuosta henkeesi yksi siemaus!\n\nPölyn hieno pulveri hajuaa kiihottavasti. Helena vetää sitä nenäänsä.\nTuntuu kuin hunajatuoksuinen apilahenkäys hulvahtaisi koko ruumiin\nlävitse. Se norjentaa jäsenet ja herkistää aistimet. Hän tahtoisi\nhenkäistä vielä toisen kerran, mutta vanhus vetää vikkelästi rasian\nalas ja lyö kannen kiinni.\n\n— No, no, nyt etene, äläkä vilkuile. Muista mitä sanon!\n\nHän tietysti on hävinnyt siinä hetkessä, turha katsoakaan enää. Helena\nnousee ja alkaa luistella pitkin potkuin. Hän hokee ohjeita, että\nparemmin muistaisi: Etene! Älä vilkuile! Etene! Älä vilkuile! Vilkuile!\nÄlä...\n\nHöpsistä, päättömiä hokemaan. Miksi pitäisikään vilkuilla kaikkien\nrapsausten vuoksi. Oikeassa hän siinä on. Niin on jo maailmassa, jos\njossakin asiassa tahtoo päästä johonkin päämäärään, täytyy unohtaa\nkaikki muu ja suuntautua suoraan eteenpäin.\n\nMutta mitähän ihmeellistä elämän pulveria portinvartijalla on\nrasiassaan? Olisipa sellainen aski talonemännälläkin, niin kelpaisi\nelää. Ruokahuolet saisi jättää hevosille. Kolme kertaa päivässä\nhaistattaisi väellä, juoksettaisi hät'hätää, koko talkooväen nenien\neditse.\n\nRata on hereässä liukumakunnossa. Mikä siirtokunta täällä mahtanee\nharhailla, kun heille on rakennettu näin hyvät tiet... Kiperimpiä\npolkuja naiseläväisille. Leikkiä taisi laskettaa totisella naamallaan.\nEi ketään muita kulkijoita näy, lienenkö ensimmäinen vai viimeinen.\n\nJo joku tavoittaa. Nuori urheilupukuinen mies laskettaa kädet selän\ntakana hyvää vauhtia hänen ohitseen. Hän luistelee kauniisti ja\nhetkauttelee siroa ruumistaan sulavin kaartumin. Helena vaistoilee\nansaa. Se on ehkä houkutuslintu, jota ei pitäisi katsoa, ei\nkuunnella. Hän kääntää kasvonsa alaspäin. Näin hän ei kuitenkaan voi\npitkälti luistella. On kuin veri nousisi päähän. Siellä lienee vielä\nportinvartijan elonuuskan tuoksuja.\n\nHän katsahtaa ylöspäin suuntaa ottaakseen. Sinipukuinen poika\nhuojahtelee aivan lähellä. Jokin villi ääni kuiskii kumpaankin korvaan:\nOlet päässyt jo lähemmäksi! Ota kiinni tuo sorja poika! Hän ei muista\nkieltäytymisen käskyä, vaan lähtee tavoittamaan. Poika tuntee sen,\npotkii pitempään, notkuu syvempään. Samoin tekee Helena, oikein\npitkään, oikein syvään, niin syvään, että jälleen kompastuu ja kaatuu\npitkin pituuttaan.\n\nMutta seuraamuksia hän ei jouda nyt ajattelemaan, hän ajattelee vain\nsomaa poikaa ja koettaa kaatuessaan, alaspäin liukuessaankin pidättää\näskeistä näkökuvaa silmissään. Se ei säily kauan, sillä hän painuu\nnopeasti alaspäin. Olisipa sinipukuinen nyt edellä! Niin synnillisesti\nhän lankeemuksestaan huolimatta yhä kuvittelee. Ei ole ketään, vain\nloppumatonta liukurataa kuin kudinlankaa pumpulitehtaan rullapuissa.\n\nRata tuntuu käyvän jo kovaksi. Mutkapaikoissa hän lyö polviaan ja\nkyynärpäitään armottomasti jäätyneen tiekaukalon kolhiviin laitoihin.\nYhden tekevää, kiertyykö keräksi vai jarrutteleeko jaloillaan.\nParhaiten sittenkin säilyy kolhuilta laskettelemalla pää edellä\nmyötävirtaan. Minkälainen rupikaali hänen päänsä jo mahtaa ollakaan:\nsilmät umpeen muuratut, nenä kuin kolhittu peruna.\n\nHän on turtunut jo iskuja vastaan eikä viitsi edes ajatella, milloin\nmäki loppuu, ennemmin varmaan kuin iankaikkisuus. Hän painaa\nhämärtyvät silmänsä kokonaan kiinni, tilaa toivomusten konttorista\nmakuuvaunupiletin ja uskoo itsensä täydelleen kuljettajan huomaan. Niin\nhän nyt huristelee kaikelle turtuneena, tummat ikkunaverhot kiinni,\nkunnes vihdoin joutuu pysähdysasemalle. Radalla lienee jokin kimmoisa\nesine, joka pysäyttää koko junan. Tuntumus on hämmästyttävän tuttu.\nEllei ruumis olisi niin täynnä kipeitä mustelmia, olisi se ihastuttavan\nmieluisakin. Helenasta tuntuu niinkuin... hän ei tahdo sitä kieltää,\nvaikka uudelleen lähdettäisiin painumaan... kuin voimakas mies olisi\nottanut käsivarsilleen, joustavasti, kuitenkin tarpeeksi tukevasti,\nkuten ottaa henkilö, joka työnään on tottunut tämäntapaisia kappaleita\nkanniskelemaan.\n\n— Turkanen! Nuori nainenko olet? Lienetpä tavallinen lintu, koska\nkiinni joutumatta olet liukunut tänne saakka.\n\nMiehen ääni tuntuu Helenasta hyvin tutulta. Hän koettaa avata\nkiinnimuurautuneita silmiään, vuoroon kumpaakin. Yritykset onnistuvat\nheikosti, mutta vaaniva valosäde tunkeutuu sentään lävitse joistakin\nrakosista. Hän tuntee miehen ja syöksähtää häneen sylin kiinni.\n\n— Sinäkö se olet, Niko! Minä tunsin sinut!\n\n— Aivan oikein, tunsin kai minäkin sinut, Luotolan kaunis Helena, en\nkuitenkaan heti uskaltanut nimeäsi mainita.\n\n— Miksi et uskaltanut?\n\n— Katsos, hölömäisyyteni vuoksi minulle maailmassa eläessäni monta\nkertaa sattui hyvin vaikeasti selvitettäviä tilanteita, mutta puhumatta\nparas. Miten ihmeessä sinä olet näillä raiteilla liukunut tänne\nlämpimiin etelävaltoihin saakka, sitä en jaksa käsittää.\n\nHe istuvat tiepuoleen. Helena selittää ja sittenpä Niko jo käsittää.\nHän itse on ollut tämän ratayhtiön vakinaisena matkustajana jo\nviitisen vuotta ja tietää melkoisen hyvin sen monet metkut. Täällä,\nsivulla istuskellessa saattaa ajatella tai puhua mitä tahansa, mutta\nhenkäiseppä jotakin tuolla radalla. Se on kuin kolmesti tislattua\nvuoriöljyä kahdeksansylinteriselle moottorille. Vaunu imee ja vetää\nkuin itse paholainen kampiakselista pyörittäisi ja vaikka siinä sitten\njarrutat käsin tai jaloin tai millä pelillä tahansa, niin aina samat\nhurinat, kuten sen itse jo kyllin selvästi olet saanut tuntea.\n\n— Ketä varten tämä tällainen rata lienee rakennettu?\n\nNiko purskahtaa nauramaan.\n\n— Sinä olet sukkelin tyttö, mitä maailmassa olen tavannut. Etkö vielä\ntähän mennessä ole tuntenut ruumiissasi sitä?\n\nHe kohentautuvat ylemmäksi istumaan ja Helenakin jo nauraa. Arvannee\nkai hän osapuilleen, mutta ei sano enää välittävänsä, niistä eikä\nmistään. Hänelle riittää, kun he täällä näin yllättämällä ovat\nlöytäneet toisensa. Niko on isä, arvanneeko edes sitäkään. He ovat\nyhdennäköiset, isä ja poika. Siitä näkyy, miten vilpittömästi Helena\non rakastanut. Ja nyt hän on ikuisesti vapaa lautamiehestä. He voivat\nmennä keskenään naimisiin milloin tahansa. On kai täällä joku pappi,\njonka saisi vihkimään?\n\n— On pappeja, paavejakin jos tarvitaan.\n\nNiko hytkähtää uudelleen nauramaan. Ei se naurun asia olisi, mutta hän\nlienee väsyksissä. Sääliksi hänen käy tuo tyttöparka, joka näyttää\nolevan tosissaan. Naiset ovat tuollaisia, unohtavat kaiken rakkauden\nkimmassaan.\n\nKolhittunakin Helena on kaunis, kypsä ja täyteläinen. Mutta mitäpä Niko\nnäitä täällä katselemaan ja kuvittelemaan. Unohtaakseen kaipauksensa\nhän ryhtyy kaskuilemaan omista elämänvaiheistaan. Ehkäpä tyttöparka\nkuunnellessaan nukahtanee ja sitten kertoja livahtaa omille teilleen.\n\nNiko on suistunut tänne suoraa lentoa moottoreineen rautakaiteen ja\nkohisevan kosken lävitse. Vaivaton oli matka. Tyttö oli kelkassa\nsilloinkin, mutkaisella tiellä ajoivat liian kauan suoraan. Muutamia\nsekunnin murto-osia siihen aikaa vain tarvittiin, yksi humaus, yksi\nkumaus ja henki pois. Täällä vasta Niko heräsi, mutta tyttöä ei ollut\nenää kelkassa, eikä kelkkaakaan ole näkynyt sen koommin.\n\nNiko ei ole käynyt ollenkaan vielä muissa valtioissa, mitäpä haettavaa\nhänellä niistä olisi. Amerikassa on kaikki työ pitkälle erikoistettu,\ntehtaissa erittäinkin, ja niin jokainen amerikkalainen tuonelassakin\njoutuu työskentelemään sillä alalla, mikä hänen taipumuksilleen\nparhaiten soveltuu. Tämä on hänen erikoisalansa, siitä saattaa olla jo\nvallan vakuuttunut. Ellei hän hyrisevän elämänsä aikana ole ottanut\nyhteyttä vähintään viiteensataan naiseen, niin ei sitten yhteenkään.\n\nHelena nipistää Nikoa käsivarresta, mutta tämä ei ole tietääkseenkään.\n\nViimeisinä elinvuosina se on tullut hänelle sielun himoksi, ruumiin\nvaivaksi. Uutta pitää aina etsiskellä. Mutta eihän yhdestä naisesta\nkauankaan uutta löydä, sen hän on tullut monta kertaa kokemaan.\n\nTaas hän saa käsivarsinipistystä palkakseen, muuttaa hieman suuntaa ja\njatkaa edelleen.\n\nNiin ankarasti hän on touhunnut, aamusta iltaan, useamminkin illasta\naamuun, sillä hän työskenteli päivävuorolla tehtaassa. Siellä oli\nkiinteästi rajoitettu työpaikka, mutta työajan jälkeen oli vapaus sitä\nsuurempi. Hän pyydysteli kaikkialla: suurkaupungin kaduilla, maaseudun\nhiljaisemmilla teillä, suurissa kansanpuistoissa, joissa Amerikan\nmantereen harvinaisimmilla nelijalkaisilla oli rauhoitetut tyyssijat.\nKaksijalkaisilla tuskin lienee ollut, sillä hän ei ollut ainoa nahkojen\nmetsästäjä tässä suuripiirteisessä maanosassa.\n\n— Mistä sinä tuon eläimellisen vimman olet vereesi saanut?\n\n— Voi, rakas ystävä, jospa tietäisinkin. Luulen kuitenkin\npohjavaikuttimina olleen eräänlaisen ennätyshimon, joka maailmassa\nkaikkia ihmisiä kannustaa ponnistuksiin, kutakin alallaan. Viimeisinä\nelinvuosinani valtasi minut suoranainen pyydystämisvimma, lienen\naavistellut lyhyehköksi jäävän aikani. Minun vaunussani kiikkuivat sekä\npolakit että mulatit, mustat, jopa retliinitkin.\n\n— Mitä sinä tästä ajojahdistasi hyödyit?\n\n— Tuota samaa itseltäni aamuisin tiedustelin, soimasin, jopa\nhaukuskelin:\n\nVeljeni Nikoteemus Nikoteemuksen poika, oletko portinlyömä, vaiko täysi\nhullu! Etkö ole jo saanut tarpeeksesi tästä siirappi-imellyksestä?\nTuo alinomainen vaihtelu, etkö siihenkään jo kyllästy? Mitä tämä\npyhittää, rimpi kuin rimpi, lampi kuin lampi, väsynyt mato olet,\njokaisen rämpimisesi jälkeen. Näin paasasin aamuisin, kun herätyskello\nrämisi, sielu kapinoi ja ruumis parka rähmötti kuin viimeiseen tippaan\npuserrettu rasseliriepu.\n\n— Sinä päivänä et kuitenkaan lähtenyt.\n\n— Lähdinpä kuin lähdinkin. Illalla, kun hameenlieve taas jossakin\nkulmassa hauskasti vilahti tai tuuli tuoksautti nenääni tuttua hajua.\n\n— Ja nyt sen palkaksi olet liukunut täällä jo vuosikausia\nharhavilahtumien hännissä, voi poika parka!\n\n— Älä sure syntisen puolesta. Täällä on monta niin isoa herraa, etten\nminä maailmassa olisi kelvannut heidän kengänkärkiään kiilloittamaan,\nvähemmän ovat saaneet, syvemmälle vaipuneet.\n\n— Pääseekö tästä vielä syvemmälle?\n\n— Oi, tyttöseni, alkuaskelmiahan nämä vasta. Ensimmäisen ja toisen\nluokan keilaradat ovat tästä pannuhuoneeseen päin. Katsos, minulla,\nsinusta puhumattakaan, verenvietti kulkee vielä luonnon kaavailemissa\nsuuntauomissa, eikä ollut suinkaan minun syytäni, ettei useammalle\ntapahtunut, kuten sinulle tapahtui. Olen täällä harhaillessani ehtinyt\nnähdä yhtä jos toista, kalpenisit, jos parhaimpiani kertoisin. Tästä,\nlukemattomia mutkia alaspäin, seisoo vesilätäkön vieressä eräskin\nkeisarinna, pesee likaista housupyykkiä, vuosikymmenestä toiseen,\npesee ja pesee, mutta ei saa kaikkea selväksi. Siinä on nauhahousuja\nja nappihousuja: upseerien, husaarien, jos joidenkin murjaanien,\ntakamuksiltaan leveitä kuin torpanmaat. Sanovat, että hän on ehtinyt\npuhdistelemaan tusinoittain jo arabialaisten oriitten vuotia ja\nsiperialaisten paimenkoirien nahkoja.\n\n— Miksi niitäkin?\n\n— Ei kaikkea sanota, lapsille.\n\n— Olet kauhea mies valehtelemaan.\n\n— Olen kyllä, vaikka täällä ei valehteleminen vetele. Parhaimmatkin\nvalheet kalpenevat tosiasioiden rinnalla. Pyykkärikeisarinnan lätäköltä\nalaspäin touhuaa toinen valtanainen satulamaakarin töissä tai jotakin\nsinnepäin, en muista miksi maan päällä sellaista ammattilaista\nsanotaan, joka eläimiä täyttelee, ymmärrät, mitä tarkoitan. Tämä\nkeisarinna on täyttänyt elukkaansa jo kaksi tuhatta vuotta ja täyttänee\ntoiset kaksi, ennenkuin voinee tarjota edes tarkastettavaksi sitä.\n\n— Mikä sellainen taitotyö on?\n\n— Onpa tuo hyväkin, vain neidon rintojen täyttäminen. Tämä arvoisa\nrouva on mustasukkaisuuden kimmassa antanut repiä kamarineitsyeltään\nhänen kauneimmat rintakoristeensa, valtaa kun oli ja koiramaisen\nuskollisia pyöveleitä. Mutta palkaksi eukkopaha sai monituhatvuotisen\ntyömaan. Jopa paikasta meni rääpäisemäänkin, Luojan parhainta tekoa.\n\nNiko nousi. Helenakin nousi ja tarttui pidättävästi kaksin käsin hänen\nkäteensä.\n\n— Et suinkaan aio toista kertaa ainaiseksi jättää minua?\n\n— Hetkeksi vain, rakas ystäväni. Uskon, ettemme kumpainenkaan aivan\nlähipäivinä lähde kilvoittelukentältämme. Mitenkä laulettiinkaan\nennen vanhassa piirilaulussa: Me hetkeks' eroamme vain, mutt' jälleen\ntavataan ja sitten iloitaan.\n\n— En tahdo luopua sinusta, en enää, en vaikka... Helena pusertaa\nkiihkeämmin hänen kättään ja hyrähtää itkuun.\n\n— Sinäkö et luopuisi minusta kaiken sen jälkeen, mitä juuri olen\nkertonut. Tämmöinen haaska, joka...\n\n— Ole mikä tahansa. Olen niin sanomattoman monta kertaa sinua\nkaivannut, kaipauksessani hiutunut ja orpoudessani nääntynyt. Mikään\nvoima ei saa meitä enää erottaa... Ei saa... Ei saa. En luovu sinusta,\nen... en...\n\nItku keskeytyy jälleen. Niko katselee äänettömänä hänen värähtelevää\nruumistaan ja mustelmille kolhiutuneita jäseniään. Kaihoisa ikävä\nraatelee hänenkin monta kertaa kuiviin vuotanutta henkiruumistaan.\nHän tuntee olevansa tuohenkäppyrä, jota tuuli juuri juoksuttaa\nkoettelemusten kovalla raiteella.\n\n— Etkö huoli minusta?\n\n— Huolisinko? Ei, hyvä tyttö, täällä enää naida eikä huolla. Täällä\npaikkaillaan entisiä erheitä.\n\nNäillä sanoilla on Helena itse aikaisemmin ilmaissut esteellisyytensä\ntai ainakin aikonut sen ilmoittaa. Nyt on asia toinen. Hän ei tahdo\nhellittää, vaan inttää puolestaan.\n\n— Mutta sen jälkeen, kun olemme paikanneet ne.\n\n— Kylläpä käskisi sinun odottaa!\n\n— Iankaikkisuus on loppumaton, minä odotan. Niko ei vastaa tähän\nmitään, vaan puristaa sanattomana pitkän tuokion.\n\n— Sanoitko, että se on poika?\n\n— On, vilkas, kaunis, mustasilmäinen kuin sinä.\n\nHelenasta näyttää kuin Nikon silmäterät säihkyisivät ennallaan, hänen\nomissa teräkalvoissaan päilyy kostea kyynelkiilto. Niko kumartuu ja\nsuutelee hänen otsansa kipeitä mustelmia.\n\n— Sinä odotat minua tuolla. Jos tapaamme uudelleen, niin sitten en\nsinua jätä.\n\nHän irtautuu vastustamattomasti, vilkuttaa kädellään ja häviää kuin\nvarjo.\n\n\n\n\n21.\n\n\nKaikki heinät olisi saatu seipäälle, jos akat eivät olisi kesken\naikojaan väsähtäneet. Metsänpuoleinen sarka jäi kokonaan hajalle ja\nkahdesta viereisestä rippeet.\n\nMitä Nestori välittäisi lautamiehen heinistä, tämä rähjääminen häntä\nharmittaa. Se kuuluu ikäänkuin maailman menoon, jonkin paikan pitää\naina olla hiukan räpäskällään: veräjä auki tai aidassa rako, aisa\npoikki tai luokissa särö. Ja kymmenkunta karhetta heiniä jää sateen\nalle, kun ei mitenkään keritty ennen jumalanilmaa.\n\nAkat ovat lähteneet pötkimään ladolle. Nestori ei lähde, kiusallakaan\nei lähde, ennenkuin on lyönyt viimeisenkin seipään, akkojen harmiksi,\nukkosen uhaksi. Täräyttäköön tuohon, kuusiseen karankaan, siinä\nhäntä onkin piikkiä kerrakseen, jos napa edellä iskee. Nestori\ntuntee tuollaiset tuumingit tällä hetkellä varsin sopimattomiksi.\nEi taivaallinen ukkonen ole silakka eikä läskinpala, jota niin vain\nisketään tai isketetään mihin piikkiin tahansa. Mutta kun ihminen\non pahalla tuulella, niin pahojaan ajattelee, minkäs sille mahtaa.\nVetäisikö takaisin, katuisiko ehkä? Eihän miehen ajatus ole mikään\njärvelle heitetty uistimen lusikka, joka vedetään puhdistettavaksi\njokaisen ruohonykäyksen jälkeen; kun on mennyt, niin on mennyt. Tokkopa\nJumalakaan mahtanee olla mikään ampiainen, joka...\n\nSalama iskee ja kova jyräys tärähtää heti perässä. Rautakanki kimpoaa\nNestorin kädestä, suusta pääsee: oho, peijakas!\n\nHän säikähtää hieman, sitäkin kuinka se niin pääsikään, ääneen. Tuolla\nne jo peräkanaa pyyhkivät niityn takana, niin täräys kuin kirous, turha\nmenneitä on lähteä peräilemään.\n\n— Jumalaton, kun ei pelkää edes Herran ilmaa.\n\nPiian sanat säväyttävät ilkeästi. Nestori ei ole huomannut, että hän\non jäänyt tänne perään päin kuhkimaan, mokomakin, huutavaisen ääni\nkorvessa. Eikä hänellä näytä olevan kiirettä vieläkään, heinäkarheen\nrippeitä sörkkii ja sörkkii, olisi pistellyt ahkerammin aikoinaan,\nsenkin...\n\nJumalaton, ja hän itse tässä hyvinkin jumalinen, ei koko otuksessa\nmuuta kuin... Jos Nestori sanoisi ääneen, mitä taas ajattelee, niin ei\ntämäkään mahtaisi olla soveliainta Jumalan ilman edellä lausuttavaksi.\nMokoman naatikan takia tässä vielä lisää synninteepettejä. Nestori jo\naivan karjaisee, hälväisee kuin kesyä varista.\n\n— Lähde ladolle jo siitä toisten akkojen perässä!\n\nToisten akkojen! Helmiä ei mikään harmita enempää kuin tämä, ei edes\näskeinen kottikärrääminen. Hän miettii kostoa, luuleepa hyvänkin\njo keksineensä, heittelee heinänrippeitä, niinkuin ei olisi mitään\nkuullutkaan.\n\n— Seiso minun puolestani kuin Lootin hautapatsas, vaikka mätänisit\nsiihen paikkaan!\n\nNestori lyö rautakangen maahan ja lähtee ladolle, pientä kiirettäkin jo\npitäen, sillä viskoilee jo pisaroita. Eipä tyttökään jää sen kauemmaksi\naikaa seisoskelemaan, vaan lähtee miehen perässä hyvinkin näpsäkästi ja\nehtii puron poikkipuille sopivaan aikaan. Nestori tapailee kömpelösti\ntasapainoaan pyörivillä siltapuilla. Ei tarvita kuin pieni pyöräytys,\nmies horjahtaa puroon. Taas kirous, karkeasanaisesti molemmilla\nristimänimillä. Mutta rannalta kuuluu vain kimeä: herrajee! Ladolta\nkuuluu useampia siunauksia, sillä akat ovat kuulleet ruman ärräpään ja\nkauhistuneet hengessään, vähemmästäkin.\n\nNestori rämpii rannalle, housut ovat vyötäisiin asti märät, ilkeän\nrapaiset ja liistautuvat kiinni. Hangertelevat heinänroskat syhelmöivät\nihoa. Hän ei nähnyt tytön elehtimistä, mutta aavistelee pahaa. Mikä\nhörhiäinen hänet siihen olisi samaan aikaan lennättänyt? Ja eivät puut\npyöri, ellei pyöräytetä.\n\nVähillä pitää, ettei Nestori täräytä vielä kolmannen kerran ääneen\nmärin housuin ja lotisevin saappain ladolle lopsiessaan. Siellä\nodottelevat akat, ja piika touhuaa, nauraa ja toskentaa kuin hyvääkin\nasiaa. Kun aika mies ei pysy kahdella puulla! Näin se hoijaili, näin!\nNäin se rupesi uimaan ja...\n\n— Kitas kiinni!\n\nUkkonen iskee samaan liittoon. Akat siunaavat ja säntäävät päätäpahkaa\nNestorin perässä heinälatoon. Nestorista tuntuu, kuin hänet akkain\ntoimesta olisi muutettu luontokappaleeksi ja hän makaisi nyt\nrapakääreessä. Kutkuttaa, pistelee ja kiukuttaa tuhannen tavalla. Ja\nakat rälläävät.\n\nNyt niillä on Jumalan ilma hampaissaan. Ihminen on kuin ruoho\nkedolla! Juu, juu, niin on parempikin ihminen! Ei pitäisi röyhistellä\npoloisen! Ei pilkata eikä kiroilla! Ei koskaan tiedä, millä hetkellä\niankaikkisuuteen temmataan!\n\nNiinkuin Nestori ei arvaisi, mitä ja ketä he tällä luikurillaan\ntarkoittavat. Mutta kun ukkonen tärähtää, siunataan, äännetään,\nvetäydytään yhä pienempään kehään märän syntisäkin ympärille.\n\nUkonilma kiihtyy. Se tuntuu olevan aivan niityn kohdalla, salamat\nsinkoilevat tuliviilekkeinä ja ukkonen pudottelee heti perässä,\nettä taivaanpielet vavahtelevat. Yhä lähemmäksi akat kiertyvät, yhä\nkimakammin siunailevat. Ilma on tunkkaisen painostavaa ja haisee.\nHeinänhelpeet kutisevat märkää ihoa vasten, kuin tuhannen keltiäistä\ntunkisi myrkkypistimiään nahan läpi.\n\nNestori muistaa keltiäistään, joka karkasi rangaistussaarelta, muistaa\nakkaansa, joka on pettänyt hänet perin pohjin, muistaa monta muutakin,\nkaikkea, mikä ärsyttää. Ja sitten vielä ympärillä nuo siunailevat\nmätäperät ämmät. Mies niiden keskellä märkine ryysyineen kuin\nvirtsakaivoon pudonnut mullikka.\n\nHän paatuu, vaikka pitäisi nöyrtyä, toivoo, että nousisi vielä\nkovempi Jumalan ilma, oikein jumalaton ilma, joka panisi koko roskan\nsäpäleiksi. — Voi mies, mitä kuvittelet, mihin itse silloin joutuisit?\n— Mihin minä joutuisin! — Helvettiin! — Mikä hätä minulla siellä. —\nÄlä, älä. — Tämmöisen akkalauman kanssa. — Pane jo puuta veräjään. —\nTarvitaan kai sielläkin pehtoorimiestä, ei suinkaan isäntäpiru viitsi\nvaivautua heinäpellolle enempää kuin laiska lautamieskään!\n\nNäin hän kiistelee itsensä kanssa, vaikka Jumalan ilma on täydessä\nmahdissaan. Kun ottaa huomioon sihinät ja siunaukset, täräykset ja\nhuraukset, niin eipä juuri muuhun tulokseen pääse, kuin että menoa se\nnyt on, heijuu. Ei Nestori osaa vieläkään katua. Minkä ihminen Jumalan\nluomalle luonnollensa mahtaa, jos äkkikatumuksesta muutenkaan enää\napua lähtisi. On yksi asia kuitenkin, joka hänen mielestään on jo\nenemmän hyvä kuin paha, se äskeinen housujen kastaminen. Koivet toki\nkestävät muutaman minuutin kuivua, vaikka tulipunaiseen riihen uuniin\nnakattaisiin.\n\nEi tullutkaan mitään maailmanloppua, vain ankara sade, jota akat\nhajautuvat seinävierille katsastelemaan. Nyt ei enää kukaan muista\nJumalaansa ja rällämylly räpisee seinästä seinään.\n\nNestori on vajonnut syvälle heiniin, akat survoivat hänet kuoppaan\näsken hengenhädissään edestakaisin juoksennellessaan. Kutisee, ettei\ntahdo enää aikoihin tulla, mutta kiusallakaan ei Nestori viitsi nousta\nylös, vaan silmät siirollaan tähyillen ajattelee heinäkasassa vallan\nmahdottomia.\n\nJos minä olisin Herra Jumala! No, no! No, mikä ettei ajatella sovi.\nKukas voi pidättää miehen ajatuksen juoksun, koska hän ei itsekään sitä\nvoi. Jos minä olisin Herra Jumala, niin tuohon niittyyn löisin koko\nsukukunnan! Jollei mahtuisi tuohon niitylle, niin löisin uuden niityn\nviereen, puolen pitäjää yhdeksi niityksi.\n\nEntäs sitten? — Lyöty, kun lyöty! Kenelläkä siinä sanomista, jos olisin\nValtaherra.\n\nSade on lakannut. Nestori vääntyy ylös, naiset vetäytyvät ovelle\npudistellen heinänroskia hameistaan. Piika vilkaisee Nestoriin ja\nnauraa virnottaa. Nestori on jo aivan varma epäilyksistään. Jalat\nkutisevat kuin haudepadassa. Piika, eukko, koko sukukunta henkilöityy\nmiehen ärtyneissä silmissä yhdeksi keltiäiseksi, jonka hän löisi\nniittyyn, jos olisi Valtaherra.\n\n— Niin minä poika löisin. Mitäs siihen sanotte, häh!\n\n— Mitä nyt! Mitä, veikkoset!\n\nEivät akat mitään ymmärrä, kun eivät ole kirjoja lukeneet. Nestori on\ntutkinut mettiäistenkin elämää. Niinpäs ne lyödään mettiäismuoritkin.\n\n— Yhdellä laakilla, koko eliniäksenne!\n\nMitä akat näin suuresta viisaudesta tajuaisivat. Päivittelevät ja\nhulluttelevat. Joko ukkonen nyt löi hänen vähäisenkin järkihipenensä\nlyttyyn?\n\nHeinät ovat märkinä ja ilta on tullut Lieneekö emäntä vielä hengissä!\nLieneekö pappi jo tullut?\n\nIlma on raitis, taivaankupu jälleen kajea. Nestori voisi lähteä suoraan\nkotiinsa, niinkuin toisetkin päiväläiset, housujen vuoksi pitäisikin.\nKuitenkin hän lähtee talon kautta. Tuntuu kuin päivä muuten jäisi\nrumasti kesken.\n\n\n\n\n22.\n\n\nHelena ponnistelee päivästä päivään liukasta erhetietään. Väliin hän\npääsee pitkiä taipaleita, mutta usein lankeaa ja luisuu. Tämä erhepolku\non hänenkin erikoisalaansa, hän tuntee sen jo.\n\nHämmästyttävän tarkasti on salainen kirjanpitäjä merkinnyt hänen\npienimmätkin rikkomuksensa, hetken ajatusvälähtymät, päiväiset\nmielikuvat, öiset unikuvat, kaikenkaltaiset mieliharhat. Niistä ei\nnäytä loppua tulevankaan.\n\nHän on kapinoinut vastaan monta kertaa. Mitä tuollainen hiuksen\nhalkominen. Kuinka heikolta ihmiseltä voidaan vaatia enemmän kuin\nHerran enkeleiltä? Hän on odotellut rangaistuksia näistäkin,\nkapinoitsemisistaan. Niistä ei ole mitään kuulunut.\n\nEnimmät, milteipä kaikki syntinsä Helena on tehnyt Nikon kanssa.\nJos Niko olisi ollut yhtä uskollinen, olisivat he voineet taivaltaa\nrinnakkain kuin hevospari raskaan peltoäkeen edessä. Mutta Nikon olisi\npitänyt joutua niin monen äkeen eteen toiseksi vetäjäksi. Kuinka raskas\nkuorma poikaparalla mahtoi ollakaan. Eikä kuitenkaan masentunut,\nleikkiä vain puhui, uljas poika.\n\nMoottoriretkiensä vuoksi Helena monta kertaa joutuu epätoivoon.\nEllei hän uhallakin muistelisi Nikoa ja hänen lupauksiaan, jäisi hän\nmasentuneena nuutumaan siihen paikkaan, mihin ruumiillisesti runneltuna\nmykkyräkeränä on sattunut viskautumaan. Hänen tililleen on merkitty\nliikoja, niin tekee mieli väitellä. Lopuksi kuitenkin aina kirkastuu\nesiin tuttu erhe, eletty tai ajatuksissa kuviteltu.\n\nKompastuksen aiheet yllättävät tavallisesti takaapäin, salaa,\nkiehtovina houkutuksina. Käki kukahtaa, mehiläinen pörähtää, eipä\ntarvita muuta kuin päivänsäteen väläys sopivalta tuntumalta. Silloin\ntaas on valmista huviohjelma, tanssiaiset Kariluodon tukkilautalla,\nmaitokauppaa karjatarhan veräjällä tai tuo tuhannesti tuttu\nmoottoripyöräretki.\n\nHeti ensi lankeemuksillaan on Helena suistunut niin alas, ettei\npäämääräkukkulan valotuksesta tunnu edes heijastumaväläyksiä. Hänen\ntäytyy turvautua tiehen, tuohon jäiseen kolhivaan kaukaloon, joka\nmutkittelee yhtä mittaa. Sen varrella ei ole kilometripylväitä eikä\nviittaviisareita. Ehkä ne pystytetään vasta sen jälkeen, kun mutkat\non oiottu ja santa vedätetty. Eihän näin kehnoa tietä suuressa\nvaltakunnassa mahdettane käyttää iankaikkisesta iankaikkiseen.\n\nTämäntapaisista napinoista ei seuraa rangaistuksia, mutta henkäiseppä\nmuuta, jotakin, joka kuuluu erikoisalaasi, heti paikalla on luistinrata\navoinna ja tunnin kuluttua löydät itsesi kurikoituna alhaalta\nlaaksosta, kuopasta tai lätäköstä, jossa joku aikaisemmin liukunut\nammattitoveri hieroo mustelmiaan.\n\nHe voivat lohduttaa toisiaan vakuuttelemalla, että elämä kuitenkin\non iankaikkinen ja iankaikkisuus on loppumaton. Miten tylsältä tämä\nvakuuttelu tällaisina he räämyksen hetkinä jo tuntuukaan.\n\nToki viimein näyttää onni kääntyneen. Helena on kulkenut monta päivää\nuudessa maastossa, kohoavaa tietä. Hän on erottavinaan tuttua valon\nläikähtelyä ylhäältä päin. Jospa tätä onnea jatkuisi vielä viikon\npäivät!\n\nHän rukoilee ajatuksissaan. Voinee hyvä Jumala katsella sormiensa\nlävitse, jos hänellä yhä vielä sattuisi olemaan lankeemusta aiheuttavia\nerheitä. Onhan niiden vastineeksi monet pikkusynnit kompasteltu jo\nkymmeniin kertoihin. Pikkusynnit! Ajatteliko hän niin? Jännittyneenä\nhän odottelee, mutta mitään ei tapahdu. Jumala ei ole julma. Hän\non ottanut heikon luontokappaleen jo armoihinsa. Helena jatkaa\ntoiveikkaana matkaansa.\n\nMitähän tekisin odotellessani, jos Niko kauankin viipyy? Niko,\nvaarallinen mielikuva... Ei mitään tapahdu. Miksi hän ei saisi ajatella\nNikoa, jos takaa ajatuksensa, ettei synnillisesti ajattele? Ei kai\nhyvällä Jumalalla ole mitään itse Nikoa vastaan? Ellei Nikolla olisi\ntätä perintävikaa, olisi hän hyvinkin hyvä mies. Onhan hänellä niin\nkaunis ja viisas poikakin. Saammeko vieläkin lapsia ja mikähän meidän\nseuraava...\n\nHuumaava värähdys lyö hänen lävitseen. Hän alkaa kallistua taaksepäin,\nvaikka pidättelee kaikin voimin. Poika... vai tyttö... Niko! Hyvä\nJumala. En tahdo kaatua. En tahdo enää liukua en, en...\n\nTietysti hän kaatuu ja laskettelee hurjaa liukua koko iltapäivän.\nAurinko jo laskee, hämärä vaihtuu yöksi. Mutta yhä vain hänen suurin\nlankeemuksensa laskee. Hän itkee, huutaa, turtuu täydelleen ja päättää\nsammua lopullisesti, sormeaan ei liikauta, silmäänsä ei räpäytä,\ntapahtuipa mitä tahansa. Vielä liukuu, liukukoon! Loiskis! Tuota jo\nodottelinkin. Olisi edes hyvin rapaista vettä! Kyllä kai onkin, koska\nhaisee ja tuntuu vellimäiseltä. Hyvää yötä, Helena parka! Nyt nukutaan,\niankaikkisesti.\n\nMutta heikon sielun oma aloite ei tässä valtakunnassa onnistu, ei\nainakaan se, mitä kiukustuneena kuvittelee. Helenaa nykäistään\nolkapäästä, ennenkuin hän on ehtinyt silmäänsä ummistaa, jaloilleen\non noustava, viivyttelemättä. Nähtävästi hän ei ole varsin ihanan\nnäköinen, koska portinvartija murahtaa:\n\n— Ettet jo häpeä! Nuori nainen ja rapakossa rypee kuin emäsika!\n\n— En nouse... milloinkaan!...\n\n— Jaa, ettet nouse!\n\nSe lähti sillä painolla, että jatkon saattoi arvata. Helena kiepsahtaa\njaloilleen vikkelämmin, kuin niissä oloissa keneltäkään olisi saattanut\nodottaa. Hän alkaa peseytyä läheisen ojan virtaavassa vedessä. Äijä\njatkaa voimallisesti aloittamaansa rippisaarnaa.\n\n— Ensin kipuaa, koko elämänsä kipuaa kaikennäköisiin kutupaikkoihin.\nJa aina putoaa, räpylät hajalla kuin haulikolla ammuttu siipiorava.\nKäskinkö minä sinua kuralätäköissä rähmimään, vai mitä, häh?\n\n— Mitäs kun...\n\n— Suus kiinni! Pese korvasikin äläkä turise!\n\n— Mutta minä olen yrittänyt...\n\n— Olet kai siinä yrittänyt, jokaisen papukaijan perään, näkee sen\nnäistä maisemistakin. Tiedätkö, miten pitkä matka täältä on vuoren\nkukkuloille?\n\n— Mistä täällä mitään tietää, kun ette viitsi pystyttää edes\nkilometripylväitä tien varteen.\n\n— Jassoo! Vai pylväitä tälle mamselille pitäisi pystytellä! Että hän\nkiukuissansa iskisi tyhmän päänsä liisteri liiskaksi. Äläpä nuolaise!\n\n— Mutta minä menen vielä Nikon kanssa naimisiin!\n\n— Minkä Nikon?\n\n— Sen amerikkalaisen, joka...\n\n— Minun porttini yritti kaataa.\n\n— Jospa olisi kaatanutkin!\n\n— Jassoo! Vai niin!\n\nUkko kävelee ja luimistelee uhkaavan näköisenä. Helena ei nyt pelkää,\ntehköön mitä tahansa. Hän murjottaa vastaan silmäänsä räpäyttämättä.\nUkko pysähtyy ja kysyy kipakasti:\n\n— Tiedätkö, kuinka monen kanssa hänen pitäisi mennä naimisiin, jos\nkaikkien kanssa menisi, kenelle on luvannut?\n\n— Viidensadan, luulisin minä.\n\n— Ja sinä olisit ykkönen niiden viidensadan nollan perässä.\n\n— Edellä, luulisin.\n\n— Luulisit! En ollenkaan ihmettele, että löydän sinut savikuopasta\ntäältä. Joudu tänne! Ei minulla ole sinua varten päiväkaupalla aikaa,\non täällä parempaakin tehtävää.\n\nHän vetää housuntaskustaan merkillisen kojeen ja asettaa sen silmäänsä.\nHelena on aikaisemmin nähnyt vanhan kellosepän pientä kultakelloaan\nsellaisella tarkastelevan. Se lienee moninkertaisesti suurentava lasi,\njonka avulla nähdään pienimmätkin siruset. Pelokkaana, väkinäisesti hän\nlähestyy, on mentävä kuitenkin.\n\nUkko nykäisee hänet käsipuolesta lähemmäksi, kääntelee, katsastelee,\ntunnustelee peukalollaan ensin rintaa, sitten lantiokuoppaa,\nkauemmin sitä, mutisee ja murahtelee itsekseen. Hän lienee nähnyt jo\ntarpeekseen, koska kaivaa suurennuslasin silmäkuopastaan. Nyt hänellä\non kädessään pienet teräväkärkiset sakset, taas kääntelee, tunnustelee,\nmitä kauheaa aikoneekaan?\n\nEllei hän puristaisi käsivarresta kuin ruuviavaimella, niin Helena\nhypähtäisi karkuun. Nyt hän pistää saksenkärjen selkään, kipeä kahaus,\nniinkuin koko selkänahka olisi vedetty halki.\n\nNiin se onkin vedetty, yhdellä vedolla päälaelta ristiselkään. Hän\nriipoo nahan, kädet ja jalat tuppeen kuin keväisen pajun oksat.\nJaloissa ei tunnu enää kipeältä, niinkuin sukkaa riisuttaisiin. Nyt on\nnahka jo kokonaisena hänen kädessään, kuin tuulessa kuivuva kesäpuku.\n\n— Tuossa on mätäpesäkkeesi!\n\nHän osoittaa lantiokuopan kohdalla olevaa tummaa kohtaa, joka\nmuistuttaa mädäntynyttä kaalinlehteä. Hän leikkaa siihen soikean reiän,\ntervettä nahkaa myöten.\n\nKäännös, uusi kahaus ja uusi kuoriminen. Se ei tee enää kipeää,\nkutkuttelee vain. Tämän toisenkin pukupussin tuuli puhaltaa ilmaa\ntäyteen. Se on kummallinen, kuin villimmän näköinen, pinta ruskeampi,\nlantiot vahvat, rintapuoli kiinteän täyteläinen ja tukka paljon\nsakeampi. Tukka? Mitenkä on mahdollista, että kahteen nahkapussiin on\ntullut tukka? Mitenkä tämäkään, että tuossa seisoo jo kaksi nahkaani ja\npäällä tuntuu olevan kolmas... neljäs. Helena mykistyy ihmeen edessä ja\njää alistuvasti seurailemaan äijän puuhailuja.\n\nToiseenkin nahkaan tulee vielä lautasen kokoinen reikä. Sen reunoja\nnipsiessään äijä murahtelee ääneen: Tässä tavallisesti teillä on\npahanjuuri. Se on liian yleinen vika naiseläväisissä. Miksi eivät\nleikkaa pahaisena kuin umpisuolta. Ähs, miten sitkeää!... Lääkäreillä\nolisi aikaa ja paremmat värkit... Mutta mitäs ne tällaisia,\nporopeukalot. Yhden nahan näkevät, jos aina sitäkään, ja sitäkin\nsilpoessa tarvitaan jos kymmenetkin nylkypuukot, tulivärkit ja\ntuhatkynttiläiset valovehkeet.\n\nKolmas nahka näyttää olevan kuin metsäeläimen päältä, hylkeen, suuren\nilveksen, tai jostakin niiden väliltä. Helena voisi vannoa, ettei se\nikimaailmassa olekaan hänen nahkansa, ellei hartioille valahtaisi\ntuttu, entistäkin tuuheampi tukka. Toisena varmana tunnusmerkkinä on\nmätäpaikka lantion kohdalla. Se näyttää tosin jo terveemmältä ja hyvän\njoukon pienemmältä, leikkauspyörylä lienee tuskin enää kahviasetin\nkokoinen.\n\nMutta kuoriminen jatkuu tuttuun tapaan nahasta nahkaan. Niitä huojuu\ntuulessa jo kuinka monta? Yks... kaks... kuinka monta? Yks... kaks...\nhyvin monta. Eikö hän enää osaa laskea kahta pitemmälle? Ehkä hän ei\nosaa enää kunnollisesti puhuakaan. Hän tahtoo koettaa. Jättäkää minun\nnylkemiseni! hän ajattelee ja tahtoo huutaa, sanoja vain ei löydy,\nniinkuin ne olisivat juosseet piiloon päässä, jonkin hämärän sumuverhon\ntaakse. Lieneekö hän tullut mykäksi, ettei saa esiin enää minkäänmoista\nääntä. Hän tahtoo huutaa ääneen, mitä vain. Se pääsee jo, eläimellinen\nmöläys, jota hän itsekin säikähtää. Erilaisilla suun asenteilla se\nmuuttuu ulinaksi, vihellykseksi, valitukseksi. Hän tuntee olevansa\nmetsän peto, joka himokkaasti iskisi äijän kurkkuun. Vain pelko estää,\näijä kävelee pystyssä, hänen käpälissään välkähtelee kiiltävä esine.\n\nKuoriminen jatkuu. Hän ei itse kävelekään enää kahdella jalalla.\nRuumiin paino on asettunut sillä tavoin, että luonnostaan tekee mieli\nottaa tukea kaikkiin raajoihin, taju tapailee miten moneen, ajatus\nkäsittää vain kaksi tai kaikki, edessä tai takana, pystyssä tai\nmakuulla.\n\nMutta näkö, kuulo ja haju parantuvat kerta kerralta. Laakson takana\ntoisella mäellä on suuri puu. Hän näkee sen pyöreiden lehtien ruodit\nja sahalaitaiset hampaat. Hän kuuleekin jo lehtien lipinän tuulessa,\nja kun hän voimakkaammin vetää ilmaa sieraimiinsa, tuntee hän tuon\npuun erikoisen hajun. Se on lienteämpää kuin läheisen neulapuun haju,\njoka kiihottaa ja pistää vihaksi. Hän vetää henkeensä metsän erilaisia\nhajuja värähtelevin sieraimin ja raapaisee takakäpälillään sammalta.\n\nÄijä ratkoo totisena uusia kuoria kuivumaan, kuorii kuin sipulia. Hän\non kaivanut sarvisilmänkin jälleen silmäkuoppaansa ja tutkiskelee sillä\ntummaa kohtaa, jota hän paljain silmin tuskin enää erottaisikaan.\nHelena kyllä vielä selvästi sen näkee. Helenako? Jos oikea Helena\npääsisi nimittelemään tuota kuorittua jätettä, niin hän arvelisi sitä\nkalaksi, sammakoksi tai joksikin muuksi vesissä kutevaksi otukseksi.\n\nMutta äijä lienee vihdoin päässyt taatusti virheettömään nahkaan, ei\nkuori enää, tunnustelee vain. Sitten alkaa pukeminen. Kylläpä hän\nhuiskii. Mahtaneeko kaikkia mekkoja edes oikeinpäin, laskoksia tuntuu\ntulevan selkään ja muuannekin. Älkää kiskoko noin huolimattomasti,\ntekisi hänen mieli huutaa. Niin kovasti harmittaa, että käteen on\npuraistava. Äijä navauttaa palkaksi paljaalla kämmenellään takapuoleen.\n\nMekkoja on jäljellä enää neljä tai viisi, neljä vaiko viisi? Ei enää\nkuin kaksi... yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Voi, miten\nvaivatta ajatus jälleen juoksee, sumuverho selviää, sanatkin jo\njuoksevat.\n\n— Hei, hei, kuulkaa! Älkää kiskoko puseroa noin huolimattomasti minun\npäälleni!\n\n— Ähs, etkö päässyt harakastasi eroon!\n\n— Mutta näettehän, että takapuoli on edessäpäin, pitäisi tuon verran\nhuomata!\n\n— Takapuoli tai etupuoli, kunhan on jokin ehjä puoli. Äsken kurnutteli\nkuteva sammakko mätänevässä kyljessäsi.\n\n— Mitä sanoitte, sammakko-ko?\n\n— Ko-ko koko, niinkuin tuota et olisi itse nähnyt kiiluvilla sisiliskon\nsilmilläsi. Minähän sain kuoria sinut ytimeen saakka, ennenkuin löytyi\nvirheetöntä nahkaa. Sinä olet nähtävästi jo sammakkona turhan vuoksi\nkurnutellut elinmätiäsi. Siinä koko juttu, jonka päällä on turmeltunut\nsekä paita että nuttu. Voisin minä sanoa sen suoremmillakin sanoilla.\n\n— Mutta ettehän tietenkään tahtone väittää, että olisin elänyt\nsammakkonakin.\n\n— Häpeällisenä sammakkona, se korjaus on aiheellinen.\n\n— Minä olen elinikäni inhonnut sammakkoa.\n\n— Se on parhain todistus siitä, että itse olet ollut rivo sammakko.\nJokainen inhoaa kehnointa itsessään, varsinkin jos näkee sen toisessa\nkuoressa. Miltä muuten olosi nyt tuntuu, heikottaa ehkä vähän?\n\n— Vähän, ehkä se pian menee ohitse.\n\n— Menee.\n\nÄijä koppaa hyppäämällä hopealta välähtelevän lehden läheisestä puusta\nja pistää sen Helenan huulien väliin. Lehti on pieni, hieman tahmea.\nSiitä kihoaa kielenpäähän kirpeän makuista, ihmeellisen virkistävää\nnestettä. Äijä istahtaa kivelle ja puhelee hiljalleen:\n\n— Tämä on vakava asia, vaikka siitä ainaisesti leikkilastuja\nveistellään, teidän ihmisten kesken. Elämää ei ole luotu turhanpäiten\ntuhlattavaksi, mätälovia sellainen leikittely synnyttää paremmankin\nnahkaleilin kupeeseen, niinkuin se tässä on nähty, eipä kovinkaan kauan\nsitten.\n\nHän muljauttaa sivusilmäyksen kuulijaansa ja jatkaa:\n\n— Useissa tapauksissa on tekovikaa myös leilissä, kerranko minä siitä\nolen isännälle huomauttanut. Jos naaraalla...\n\n— So, so!\n\n— Älä keskeytä minua! Jos naaraalla on tuollaiset leveänpuoleiset\nhyvin heiluvaiset lonkaimet niinkuin sinulla, on se aina paha merkki.\nKoiraalla on vielä paremmat tuntomerkit, yhdeksässä tapauksessa\nkymmenestä saattaisin jo ulkonäön perusteella mennä asiasta valalle.\nKyttyräinen hartiapuoli on varma tunnusmerkki. Jos hänellä sen lisäksi\non vielä pitkät, pohkeiltaan notkuvaiset sääret, ei tarvitse epäillä\nvähääkään. Hän on niitä pukkipoikia, joita varten Luojamme olisi\npitänyt varata järven saari ja sata vuohen vuonaa. Juuri semmoinen on\nsinun Amerikan Kihosi ja vielä sitäkin etuisampi.\n\n— Hänen nimensä on Niko ja minä menen hänen kanssaan naimisiin!\n\n— Mene Herran nimessä! Sellaisten hännissä te juuri lennättekin kuin\nmitkä hullut!\n\n— Niin lennämme, jos lemmimme ja rakastamme.\n\n— Lemmitte ja rakastatte! Jospa olisitkin rakastanut ja pitänyt kiinni,\nei sinun tarvitsisi näissä notkoissa rämpiä, eikä minunkaan, sinun\ntähtesi.\n\n— Te ette tunne asioitani. Enhän minä voinut pitää hänestä kiinni.\n\n— Miksi et voinut?\n\n— Kun olin... jo toisen kanssa naimisissa.\n\n— Siinäpä se lehmämäisyytesi parhaimmin kuvastuukin. Naimisiin pitää\nmennä sen kanssa, josta pitää, niin minä ja muori teimme aikoinaan,\neikä meidän välillämme vielä kukaan ole päässyt kantturajalkaa\nheittämään.\n\n— Ette suinkaan tarkoita, että minun olisi pitänyt...\n\nÄijä nousee seisomaan, silmät leimahtelevat.\n\n— Olisi pitänyt, sitä juuri minä tarkoitan! Jos kerran avasit\nreikelilukkosi, niin olisit avannut koko ovesi. Niin sinun olisi\npitänyt, eikä jäädä mädättelemään hyviä nahkojasi sisältäpäin\ntirsuvilla tihkuvesillä. Pienempi synti tämä olisi ollut Herramme\nsilmien edessä, kuin mitä jälkeen päin tehnyt olet.\n\nTähän Helenalla ei ole mitään sanomista, ihmeissään tuskin mitään\nehtisikään. Äijä jatkaa.\n\n— Elämä ei kärsi teerenpeliä, ja aikansa se on silläkin, mutta\nihminen on hullu. Hän kuvittelee kestävänsä enemmän kuin kestää ja\nansaitsevansa enemmän kuin kaikki muut kaikkea hyvää, erittäinkin\ntätä. Niin hän nauttii ja naukkii julki tai salassa tai sekä julki\nettä salassa siihen saakka, kunnes elinnesteet ovat tirsuneet loppuun\nja jäljelle on jäänyt vain ruosteinen ruisku. Mutta sittenpä onkin jo\naika huutaa: Herra, oi Herra! Armahda meitä! Jos tuo haaska tarpeeksi\najoissa ehtii huutamaan, niin armahtaakin Hän, meidän Herramme. Hän on\nliian pitkämielinen. Mutta näin helpolla he eivät pääse iankaikkiseen\nElämänvaltakuntaan, tämän he uskovat vasta sitten, kun ovat olleet\nmuutaman vuoden tämän valtakunnan hätäaputöissä.\n\nHän pistää sakset taskuunsa.\n\n— Oikeinko rehellisesti haluaisit sen huipin kanssa naimisiin?\n\n— Niin me sovimme, meillä on jo lapsikin.\n\n— Johan puhut vallan...\n\n— Maan päällä, maan päällä!\n\n— Jassoo, no se muuttaa asiaa. Vahinko vain, että pojalla on niin\npaljon taivalta edessään. Hänen työpaikkansa on tästä kymmenen virstaa\npohjaan päin.\n\n— Kauanko hän sitä moottoripyörällään ajaa.\n\n— Hei, tuu, vai pitäisi minun hyryhykkyräkin hankkia täällä hänen\nkäytettäväkseen. No, katsotaan, mitä voidaan tehdä. Sanonpa kuitenkin\nsinulle... enkä viitsi sanoakaan.\n\n— Teidän täytyy sanoa!\n\n— Täytyy!\n\n— Täytyy niin, koska alkuun jo sanoitte!\n\n— Olet aika ampiainen. Ellei pojalla olisi niin raikuliluonto, niin en\nlupaisi yhtään mitään, enkä lupaa näinkään. Ymmärsitkö mitään?\n\n— Ymmärsin, paljon. Kiitoksia oikein paljon. Varmaan te autatte Nikoa,\nmilloin hänelle liian raskasta tulee, ja sitten me saamme toisemme.\n\n— Sehän on sinulla pääasia, mutta mene nyt jo!\n\nPuhdistettuna Helena lähtee jälleen ponnistelemaan. Vanha portinvartija\njää tällä kertaa katselemaan. Hän katsoo ja katsoo viimeiseen\nvilaukseen saakka, niinkuin isä katselee nuorinta tytärtään, joka\nkotiveräjältä lähtee tuntemattomaan maailmaan. Hänestä tuntuu, ettei\nhän tämän jälkeen tule tyttöään enää näillä silmillään näkemään.\n\n\n\n\n23.\n\n\nLautamies herää, ei salamoista eikä jyrinöistä, vaan pisaroista, jotka\nputoilevat raskaina rakeina suoraan hänen kasvoilleen. Hän kavahtaa\njaloilleen, pyyhkii kasvojaan ja kummastelee: paikkaanpa on tullut\nnukahtaneeksi, kuusipuiden läheisyyteen ukkosen edellä. Lienevätkö\nsaaneet heinät korjuuseen?\n\nHeinähäkki, lihavaaka, kaikkea pitää johtua nukkuvan mieleen. Ilkeästi\nhartioissa läväyttelee vieläkin, kun niitä näkemyksiä muistelee.\nOli siinä salia, ja oli tuomaria, elävän tavaran punnitusvaakaakin\nkerrakseen. Noinkohan alastomaksi täällä viimeisenä päivänä kynitään\nparhainkin lautamies, tuomari ja pappi?\n\nHän lähtee astelemaan kotiin päin. Salamat sivaltelevat tulisiimoina,\nsade piiskaa kasvoihin. Hän koettaa ajaa ajatuksensa arkisiin asioihin,\nalas niitylle. Lienevätkö saaneet kaikki heinät korjuuseen? Niityn\ntakalaidassa oli parilla saralla latoon ajettavaa luokoa. Mahtoiko\nheillä olla edes heinähäkkiä? Käräjähuoneessa oli, käsivarren\nvahvuisessa rautakoukussa heilahteli suuri...\n\nSaakelin häkki! Onko aikamies joku vauhko ämmä, selvänä päivänä!\n\nMutta päiväkin on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin selvä. Taivaan tuli\nlyö uhkaavana vapisevan maan ylitse. Hätäytyneet vesivirrat pakenevat\nlaaksoihin. Tavallinen ukonilma tämä vain! uskottelee lautamies\nitselleen, mutta ei vakuutu siitä. Painajaisunen tuomiopäivä ja raju\njumalanilma ovat sekaantuneet auttamattomasti langoistaan yhteen.\n\nHän joutuu peltoveräjälle pöllähtäen. Talon pitäisi siihen näkyä, ei\nvain näy muuta kuin laitapuolilta sivurakennuksia hämärinä häämeinä:\npaja, sauna, rauniolato. Kuudettakymmentä vuotta on lautamies katsellut\nNiemelän taloa kesällä ja talvella, kaikennäköisellä ilmalla, mutta\nmilloinkaan ennen hän ei ole nähnyt sitä tuon näköisenä, niinkuin paras\nosa olisi hävinnyt ja joutavat rippeet vain jääneet jäljelle.\n\nHän siristää silmiään, hieroo niitä, todistelee selvää järkiasiaa\nmonella tavoin, rajuilma sen vain tekee. Se ei kirkasta itse pääasiaa,\nvaan tekee sen entistäkin sumuisemmaksi. Talosta taistellaan. Varkaita,\nmurhamiehiä on siellä parhaillaan. Ne ryöstävät ja raastavat,\nvarastavat ja tappavat. Nyt ne tunnottomat sytyttävät jo koko talon\ntuleen! Rientäkää apuun, hyvät ihmiset!\n\nSalama vain löi juuri talon kohdalla. Usein se sytyttää tulipalonkin,\ntuskinpa kuitenkaan nyt tällä kertaa.\n\nMikä tietää, vaikka tälläkin kertaa? Pilvi on talon kohdalla, eikä\nsuinkaan siitä voimaa puutu. Hän nojaa veräjäpuuhun, katselee kuin\nodotellen. Eipä hänen kovin kauan tarvitsekaan odottaa. Se syöksähtää\ntaivaan laesta häikäisevän terävin tempauksin kuin maalitaulua hakeva\ntulimiekka, repäisee sumuverhon piilottelevan asuinrakennuksen päältä\nja iskee savupiipusta sisään. Seuraa maanperustuksia jyrisyttävä\ntäräys, koko talo on suitsuavana rauniokasana.\n\nHarhanäky. Vaikea on sanoa, mikä on totta, mikä harhaa. Talo häviää\njälleen pisarapiiskoina rätkivän pimeyden sisään. Hän kaivautuu\najatuksineen sumun lävitse, mutta rätkiminen ei lakkaa, pisarat vain\nmuuttuvat jäisiksi rakeiksi, jopa kipeästi iskeviksi lyijyhauleiksi.\nOnko pappi tullut? Eläneekö emäntä enää? Missä poika lienee? Häntä ei\nole näkynyt koko päivänä.\n\nUusi salama valaisee kartanomäkeä. Lautamies ei katsele sitä enää,\nvaan tempaisee pari veräjäpuuta ja kiiruhtaa kotiin päin juoksujalkaa.\nRuis on lakoontunut peltopengermän ylitse polulle kuin pyrkisi pakoon,\nvesi pulppuilee roskia ja multaa edellään työntäen pakoon, pakoon. Hän\nkiiruhtaa kulkuaan, potkaisee auki pahimpia sulkupaikkoja polkupurolla,\npaetkoon, ketkä pakenevat. Lautamiehellä itsellään alkaa vakiutua\nuhmatuntuinen päätös. Hänen, isännän, on noustava nyt taloonsa, vaikka\nukonilma tuliruuvina polkua pitkin vastaan tulisi.\n\nPuiston kohdalla, piha-aukon avautumassa näyttääkin jo siltä, kuin\nnäin tapahtuisi. Silmiä häikäisevä valopommi putoaa ankarasti\njämähtäen lyhtytolpan päähän. Lautamies pysähtyy hätkähtäen, odottaa\nlasikuvun helinää. Kuuluu vain raepisaroiden lyönti, kun ne iskevät\nakkunaruutuihin, pihalampun lasikupu riippuu edelleen rautaisen\nkäsivartensa varassa.\n\nPiha on tyhjä, pappi ei ole vielä tullut. Lautamies vilkaisee\nsattumalta pieneen rakennukseen päin, pysähtyy jälleen hätkähtäen. Ukko\nseisoo ulkorapulla avopäin, hajasäärin, sade hakkaa häntä kasvoihin.\nMitä se tahallaan itseään kastamaan? Hän kaartaa muutaman askelen\npiharakennukseen päin.\n\n— Menkää sisälle siitä!\n\nUkko ei ole kuulevinaan, tuijottaa vain suoraan jäsentään väräyttämättä\nkuin kivipatsas. Lautamiestä väräyttää kammo, sitten harmi, jopa\nsuuttumus. Hän astuu lähes portaiden eteen ja huutaa kovemmin.\n\n— Mitä te siinä räystäällä sateessa, hassu!\n\n— Hassu!\n\nKuvapatsas ei liikahda vieläkään haarajaloiltaan, mutta nauraa,\nnauraa, että pää tärisee. Salama iskee taas. Vesipisarat räiskivät ja\nhyppelevät kuin kiehumaraudan kipunat lumivalkoisena törröttävältä\nharjastukalta. Lautamies peräytyy kammahtaen muutaman askelen pihaan\npäin.\n\n— Menkää nyt sisälle, kuulitteko!\n\n— Mene itse! Mitä siinä seisot, metsissä harhailet kuin pahantekijä?\n\nLautamiehen pitäisi puolustaa itseään, sitä kai ukko odottaakin.\nMiksikä hän ei voisikin puhua, niitystä ja heinistä, mistä tahansa.\nMitä se hyödyttäisi, tuommoiselle miehelle. Se on kaksiteräinen\nmiekka, niinkuin jokainen miete ja ajatus tänään. Mikä tuo ukko on,\nsokea ruumis? Mikä lieneekään tuo mies, tulta tuiskiva ukkosenkuva,\ntuomarismies. Jälkimmäinen ajatuskuva voimistuu, peloittavaksi aivan.\nUkko tietää, mitä tietäneekään. Voi saattaa turman taloon tai estää\nsen. Hän pyytää maanitellen, äänensävy jo itseäkin ilkeyttää:\n\n— Mitä te turhan vuoksi itseänne kastelemaan, vanha mies, menkää toki\nsisään.\n\n— Mene itse!\n\nJos uskallat? Ukko ei sano sitä, vaan ajattelee. Sen näkee huulista\nja lasittuneista silmistä, harjastukkakin sitä huiskii vesipisaroiden\nräiskeessä. Lautamies karkaisee luontonsa, ei tässä vielä kuvia\nkumarreta. Hän astuu jälleen ne askelet, jotka heikkoudessaan on\nperäytynyt.\n\n— Onko talossa tapahtunut jotakin? Sanokaa!\n\n— On tapahtunut ja tapahtuu vasta! Herra ei jätä sitä rankaisematta,\njoka rikkoo Hänen käskynsä!\n\n— Mitä te huudatte, hullu! Vastatkaa, missä poika on? Miten emäntä\njaksaa!\n\nPatsas nauraa, pää tärisee, puuttuu vain tulisalamaa, että\nkiehumakipenetkin jälleen singahtelisivat. Ne kirpoavat sanoina suun\nkautta.\n\n— Oletko sinä ennen minulta kysynyt, missä poika on, ja miten emäntä\njaksaa! Etkö kymmenen vuotta ole ajanut häntä kuin ajetaan sutta,\nkertaakaan huokaisematta, missä on, miten jaksaa. Mistä sinulle nyt\ntämä säälinripene? Tuliko se itsesi vaiko ukkosen takia?\n\nLautamiehen tekisi mieli käydä syliksi, nykäistä jalat ukon alta ja\npaiskata hänet sänkyyn. Vuosikymmenet pimeydessä haudottuja pirujaan\non täynnä koko mies. Mutta mitä heti ei saa toimeksi, niin eipä saa\nsitten ollenkaan. Oikein hän sanoi, milloinka minä kymmenen vuoden\naikana ennen olenkaan huokaissut heidän vointinsa vuoksi, sen paremmin\nemännän kuin pojan? Ukko saa jo vaaratta roiskia lisää, jos haluttaa.\nHän tekeekin sen.\n\n— On Luojan ihme, ettet jo aikaisemmin ole onnistunut ajamaan häntä\nloppuun.\n\n— Niinhän puhutte kuin olisin murhaaja.\n\n— Niinkuin et olisi.\n\n— Mitä te tiedätte, ettehän mitään ole nähnyt.\n\nSalama iskee, ukon tukka huiskahtaa jälleen tuliharjan teränä.\n\n— Minäkö en olisi nähnyt! Pojan silmätkin, jos tietää tahdot! Se oli\noikein sinulle! Onni tälle talolle! Se on elävän Jumalan puumerkki,\njoka isketään opiksi ja varoitukseksi silloin tällöin.\n\nLautamies tuntee hattunsa takareunan hupsahtavan alas, vesi valuu\nniskaa pitkin selkään, suuhun kohoutuu kirpaisevaa suolavettä. Mitä\npitikään jäädä tähän sokean ukon suolattavaksi. Ei voi kiistää, ettei\nhän tekisi sitä kyllin taitavasti. Hän ei välitä enää sateesta eikä\nsalamoista, seisoo vain, koska ukkokin yhä seisoo, suolatkoon, kun\nsuolaa.\n\nMutta ukko lienee sanonut jo kyllikseen. Lautamiehen mieleen muistuu\njälleen emäntä ja poika. Hän tahtoo tietää, missä he ovat ja miten\nvoivat juuri tällä hetkellä. Hän toistaa äskeisen kysymyksensä samoilla\nsanoilla kuin kokeillakseen, minkälaisen kaiun ne tällä kertaa antavat.\n\n— Missä poika on? Miten emäntä jaksaa?\n\n— Ongelle lähti lammelle. Menisit häntä katsomaan. Ukko kääntyy\nhitaasti kuin kiskoisi jalkojaan savesta, nousee ylempänä olevat\nrappuaskelmat ja painuu tupaansa. Lautamies miettii, kumpaa katsomaan\nhän käski, ehkäpä kumpaakin. Niin hän asian ratkaisee, päättää noutaa\npojan, vasta yhdessä he menevät emäntää katsomaan.\n\nHän kääntyy ja kiiruhtaa lammelle viettävää polkua. Vesivirtoina\nryöppyää tämäkin rinne.\n\n\n\n\n24.\n\n\nHelena ponnistelee eteenpäin reiällisessä paidassaan, niin hänestä\naluksi tuntuu, mutta kun hän pysähtyy olkansa ylitse tarkastelemaan, ei\nhän näe reikää nahassaan. Se on somasti kuroutunut umpeen, jos mitään\nlienee ollutkaan. Vaaratta hän saattaa jo pyörähdellä ja taivutella\nruumistaan minne päin tahansa. Hän ei kaadu enää helposti, ja jos\nkaatuukin, ei rupea liukumaan. On kuin entinen liukas rata olisi nyt\nkokonaan uusittu, taitavasti sannoitettu.\n\nHän väsyy kuin ennen, masentuu ja pitkästyy loppumattoman matkan\ntekoon. Mutta aikansa levähdettyään hän jälleen virkistyy ja\nponnistelee taas eteenpäin. Elohopeapajuja välkähtelee tiepuolessa. Hän\nhypähtää ottamaan hopeisen lehden, istuu ja imeskelee sen suolaista\nihmeellisesti piristävää nestettä. Levähdyshetkinään hän ajattelee\nusein mennyttä elämäänsä, joka näkyy toisen värisenä kuin milloinkaan\naikaisemmin, kuin uudesta akkunasta kaikkea katselisi. Hänen asenteensa\nmieheen, lautamieheenkin, alkaa muuttua, sitä enemmän, mitä kauemmin\nhän heidän yhteiselämäänsä uuden ruudun lävitse tarkastelee.\n\nOli kieltämättä väärin, että he pakottivat nuoren tytön niin paljon\nvanhemman miehen kanssa naimisiin, eikä heidän luonteillaan mahtanut\nolla muitakaan onnellisen avioelämän edellytyksiä. Mutta lautamies\noli sentään monella tavalla miehekäs mies. Oliko hän milloinkaan\nkymmenen vuoden kuluessa päästänyt vieraan korvan kuultaviksi heidän\nsisäisiä ristiriitojaan? Ei, muuta tietä ne vuotivat. Ja poikaa hän oli\nkohdellut ja nimitellyt poikanaan; ellei heidän välilleen kuitenkaan\nmuodostunut isän ja pojan suhdetta, oli se eri asia. Eipä heidänkään\nvälilleen syntynyt oikeata aviopuolisosuhdetta, senkään jälkeen.\nVaimossa lienee ollut yhtä paljon syytä kuin miehessä, niinkuin\nyleensä, eihän syy ole toisen, milloin kaksi riitelee.\n\nKun Helena näin harkitsee, niin taas askel kevenee ja hän tuntee\nkulkevansa eteenpäin. Mieltä pahoittaa enimmän enää se seikka, miksi\nhän tuli lautamiehen luota niin sanaa sanomatta, sovittelematta\nlähteneeksi.\n\nAjattelee hän usein Nikoakin, yhä edelleen mieluummin kuin ketään\nmuuta. Tämäkin näkemys on muuttunut, ja senvuoksi hän aivan avoimesti\nja rohkeasti uskaltaa sekä katsella että ajatella. Niko ei ole hänen\nsilmissään enää sama kuin ennen, sisäisesti väristävä, kiihottava uros,\nvaan poika, pojan vanhempi veli, Yrjö itse muutamia vuosia vanhempana.\n\nMiksi he eivät voisi mennä keskenään naimisiin? Eihän lautamiehelläkään\nenää mitään vastaansanomista olisi? Helenan nykyisessä katsannossa\nnaiminen ei merkitse enää ollenkaan samaa kuin ennen. He olisivat vain\nkaksi ihmistä samalla tiellä. Nuoren, ripeän miehen rinnalla on aina\nturvallinen ja hauska kulkea. Niko kertoilisi näkemiään. Hän osaa\npuhua, liioittelee tosin ja puhuu usein sopimattomia, ei hän niitä sen\nenempää ajattele, eikä sellaisia tarvitsisi kuunnella.\n\nHelena muistaa, etteivät he voi mennä naimisiin, koska eivät tapaa\ntoisiaan ennenkuin kukkulan laella, ja siihen kulunee hyvin kauan\naikaa. Monia vastuksia on vielä Helenan tiellä ja Niko kuorittaneen\nmoneen kertaan. Mistä saakka lieneekään peräisin hänen niskakyhmynsä\nja säärijalkavuutensa? Ehkäpä pohjautuu lampisimpukan tai kiiskikauden\nkinaisilta vuosilta? Mutta kun hänet uudelleen puetaan, tulee hänestä\nparhain mies, mitä ajatella saattaa. Makua, suolaa, antoisaa kirpeyttä\nriittämiin on asti, niinkuin tuoreessa elohopeapajun lehdessä, jota hän\nparhaillaan pureskelee.\n\nLevähdyshetkinä palautuvat ajatukset Niemelän tanhuville yhä uudelleen.\nMissä poika lienee, mitä tehnee? Ikävä väläyttää puukonterällä. Niin\nvain piti jättää pieni poikansa ventovieraitten ihmisten käsiin. Jos\nlautamies olisi ehtinyt kypsyä oikeaksi isäksi, niin ei olisi hätää.\n\nLöytyy sentään lohdullinen puoli, näistäkin murheellisista\nmuisteloista. Siellä on vaari. He varmaan ovat yksissä niinkuin ennen,\nenemmän, koska pojan äiti on poissa. Hän muistelee heidän aikaisempia\nsuhteitaan. Koko elämänsä ajan on Yrjö ollut vaarin poika, erittäinkin\nsen jälkeen, kun oppi kävelemään ja puhetta ymmärtämään. Niin on ollut,\nmonet jokapäiväiset tapahtumat siitä puhuvat. Näin kaukaa muistellen ne\nherkistyvät kirkkaina peilikuvina muistoon, niin hereinä, että sormella\nkoskettaen tekee mieli sipaista. Täytyykin koskettaa, pyyhkäistä\nkyyneltä silmästään.\n\nKuka liekutteli kätkyttä pitkät päivät? Kuka sadat sadut ja tarinat\npikkumiehen korvaan kertoili ja supatteli? Entä, kun päästiin\nsuuremmiksi, housuihin ja vyömekkoon asti? Pellonpyöntäreille käkeä\nkukuttamaan tai mansikkaa maistamaan, venerantaan laineen lipinää\ntai heinäsorsan rankatusta kuuntelemaan ja ruispellon laitaan tähkää\nkädestä ottaen tervehtimään: Näkyy tulevan jyväisä vuosi! Näkyy, niin\nmonella tavalla heille kesä näkyy, silmissä, korvissa ja sormenpäissä.\n\nMiksi ei näkyisi? Kuka myöhemmin näki kaikkeen ja kaikkialle\nkerkiäväisen pikkumiehen retket, silloinkin, kun äidin näkevä silmä ei\nnähnyt mitään? Missä poika on? Joutuin hakemaan koko väki! Mihinkä?\nVielä kyselette! Vaaran paikkoihin, rantaan ja joen sillalle! Onko\nkukaan vasikkakoppelin katajikossa jo käynyt? Siellä niitä makaa ja\nmataa, käärmeitä kuumana päivänä.\n\nJuostaan ja huudellaan. Joen sillalta vihdoin löydetään. Poika makaa\nvatsallaan keskilankulla, kurkottelee piiskavapa kädessä, syvän veden\nyli vaappuen, varpaat jo siltapuilla kohoillen. Henkeä pidätellen\nhiivitään vyöhihnaan kiinni. Toisen kerran katajikosta löydetään\nviiruselkäinen kyy makkarakierukkana maassa leikkivän lapsen viereltä.\nKuka sanoikaan, ettei vaari näe, näkee vain kauemmaksi, syvemmälti kuin\nmuut.\n\nTämä on lohdun puoli; kohta jälleen äidin ajatus murheelliseksi\njuontuu. Vaari on vanha, saattaa nähdä viimeiset näkemyksensä milloin\ntahansa. Kipeä paikka, ellei pojalle jäisikään hoivaavaa henkeä.\nTuonelan matkamies siristää silmiään kirkastaakseen tältä varalta\njotakin lohduttavaa muistikuvaa. Ei vain tahdo löytyä sellaista; tylyä,\nyrmeätä on. Viikkokaupalla pidetään talvikäräjiä, pohjatuulen kylmä\npohotus ei lakkaa.\n\nHän tiivistää silmäluomensa vielä lähemmäksi toisiaan, työntää etsivää\nsädettä kuin kiilaa kahden möykkypilven rakoon. Isä ja poika? Lautamies\non vaarin poika! Eikö isä tavallisesti jätä perintöjä pojalleen, ellei\naikaisemmin niin kuolemansa jälkeen? Voisiko vaari niin talonsa jättää,\nettei hänen henkeään jäisi? Niinpä näkyy... niinpä näkyy! Hän jättää\nsilmänsä taloon.\n\nMöykky etenee, toinen ohenee. Aurinko kuvastelee jo ohentuvan verhon\ntakana. Pois, pois, alemmaksi, musta möykky! Kirkastuksen viiru, käy\nrohkeasti esiin vain!\n\nSilloin se tapahtui, kun hän poikaa sylissään kannatellen ui saareen,\nmissä moneksi tunniksi piiloutuivat heinäpeltoon. Minkätähden uivat ja\nmiksi piiloutuivat? He olivat päättäneet hävitä, tai tarkemmin sanoen\nhän vain oli päättänyt, heidän puolestaan. Sen oli pitänyt tapahtua\nkeskisalmen kohdalla venerannan ja saaren välillä, mutta kun piti\npainua, ei asiasta tullutkaan valmista, poika katseli luottavaisesti\nhäneen ja ojenteli käsiään saareen päin.\n\nHe jaksoivat sinne saakka, makailivat heinäpellon ojassa, aurinko\npaistoi ja sirkat sirittelivät. Monta tuntia he varmaan näin\nmakailivat, nukkuivatkin, ja heräsivät venerannan häliseviin ääniin.\nMitä, missä sanoit? Täällä emännän vaatteet! Ja tuossa pojan mekko!\n\nSilloin kuului jälleen lautamiehen ääni yli muiden: Köysiä ja\npalokeksi, kiireesti juoskaa! He nousivat ja kävelivät rantaan aikoen\nuiden palata. Hän huusi kieltäen: ei anna, virta muka painaa, tai\nsuonta alkaa vetää. Yksinään hän souti hakemaan, puki poikaa, kantoi\nrannasta kotiin.\n\nTämän enempää ei möykkypilvi painunut, päinvastoin alkoi kohoutua\ntakaisin. Juonitteli, tahallaan peloitteli! yrmötti toinen. Ihmisten\ntähden touhusi! kylmeni toinen. Niin jälleen koottiin pilviä ja\npohjatuulta jo ennen syksyä, jonne heinäkuusta ei kovin pitkälti\nolekaan aikaa.\n\nMutta tällä kertaa ei ole kysymys pohjatuulesta, vaan päivänsäteestä,\njoka kuitenkin elää. Jospa pojalla onkin jo oikea isä?\n\n\n\n\n25.\n\n\nValokukkula lähenee. Sen revontulten värilieskaiset loimut leimuavat\nrohkaisevasti iltaisin. Mutta loppumatkalla tie jyrkkenee ja käy hyvin\nvaikeakulkuiseksi. Väsyneenä Helena kapinoitsee: Loppuisi jo, liian\npitkä on, liian jyrkkä tuo mäki!\n\nKukkulan nähtävyyksistä hän on ehtinyt kuvitella paljon. Useimmiten\nhän on olevinaan koululainen, joka on matkalla suureen kuusijuhlaan.\nMäen korkeimmalla laella, joka on suuren pellon kokoinen hiukan\nkuperainen ruohokumpu, on mahdottoman suuri joulukuusi, tähdet ovat\nkynttilöinä, aurinko latvatähtenä, kuu on kuljeteltava valopallo,\njota lapset saavat pyörittää puolelta toiselle. Koululaisia rientää\nsadoittain, tuhansittain kuin muurahaisia kaikilta teiltä. Uudet mekot,\nuudet kengät tai ainakin puolipohjatut, hiuskammat välkkyvät kilpaa\nsilmäterien kanssa.\n\nVäsymyksen hetkinään Helena ei ajattele näin valoisasti. Sinne tulee\nliian paljon, jos kaikki pahatkin pääsevät; ei istumaan mahdu, ja jos\nmahtuukin, niin ei näe mitään. Vääryys siinä tapahtuu niille, jotka\nkoko lukuvuoden ovat ahkeroineet. Kilttien pikkutyttöjen pitäisi päästä\nsisään edes tuntia aikaisemmin. Luotolan Helena on eräs niitä, oikeuden\nmukaan hänen pitäisi olla sisällä jo. Hänellä olisi vielä monta\nmuutakin valitettavaa, vaikka ei hän ääneen ole niistä kenellekään\npuhunut. Hän on kyllästynyt hyppimään ja imeskelemään elohopeapajun\nlehtiä, joista tosin lähtee nälkä ja jano, mutta ei mitään muuta. Miksi\nei portinvartija voinut antaa piristyspillereitä tai virvoituksen\nnuuskarasiaa? Kiusantekoa se oli, rumaakin vanhan miehen tekemäksi.\n\nMutta polku jyrkkenee vain. Helena väsyy ja katkeroituu enemmän. Hän\nheittäytyy makailemaan pitkiksi ajoiksi yrittämättä eteenpäin. Koko\nvälkkyvien revontulten kukkula lienee petosta, valheellista virvatulta.\nNäytetään vain eikä koskaan anneta. En jaksa enempää, en tahdokaan\nenää. Kuka jaksaisi, kun aina matkaa pidennetään ja jyrkennetään mäkeä.\n\nNäihin mietteisiinsä hän nukkuu taas eräänä iltana lopen uupuneena\nja yrmeänä, kateellisena niille onnellisille, jotka ovat päässeet jo\nvihreän kummun suureen kuusijuhlaan, kateellisina niillekin, jotka\neivät ole päässeet, heillähän on yhtä hyvää kuin hänelläkin, eivätkä\nkuitenkaan ole niin paljoa ponnistelleet. Yö on kylmähkö, eikä hänellä\nole minkäänlaista peittoa. Hän vetäytyy käppyrään kuin koira, kierii\nhiukan alaspäin ja siitä tiensivuun, jossa on kuivuneita karhiaisia.\nUupuneena ollen hän ei herää pistoksista, tuntee kuitenkin tuskan,\nkääntelehtii ja saa yhä enemmän piikkejä käsiinsä ja jalkoihinsa,\nkaikkialle ruumiiseensa.\n\nAamulla viluissaan ja kurjan tilansa huomatessaan hän on todella\nonneton, itkee ja valittaa ääneen, olisi valmis kierimään alaspäin,\nyrittääkin jo sitä, mutta karhiaisen kuivat piikit raatelevat\ntuskallisesti. Hän tahtoisi kuolla, siihen paikkaan revontulten\nharhakukkulasta ja vihreän kummun kuusijuhlasta enää ollenkaan\nvälittämättä.\n\nÄäneen voihkiessaan hän ei kuule askelten kapsetta, ennenkuin kulkija\non ehtinyt hänen kohdalleen, pysähtyy ja kummastelee.\n\n— Ystäväni, kuinka olet päässyt näin pitkälle?\n\nHän sanoo sen hiljaisesti, milteipä kuiskaten. Mutta kummallisen\nsurunsävyiset sanat etenevät lävistävinä säteinä, vielä senkin jälkeen\nkun niiden sointiväreily on lakannut. Helena kiiruhtaa vastaamaan hänen\nsäälittelyynsä.\n\n— Eikö se teistäkin ole ihmeellistä?\n\n— On, ihme kerrassaan.\n\nJälleen kolme hiljaista sydämessä nykivää värähdystä, mutta Helena\nei kerkiä enää kaikuvärähtelyjä tunnustelemaan, sillä hän kiiruhtaa\nvieraalle kertoilemaan kovaa kohtaloaan ja pitkän vaivalloisen\nsovitusmatkansa raskaita vaiheita, joita hän on joutunut kokemaan\nvielä senkin jälkeen, jolloin jo on kaikki erheensä sovittanut. Ja nyt\nlopuksi hän on saanut kestettäväkseen tällaiset kärsimykset, kun jo\naikapäiviä olisi pitänyt olla perillä. Matkan mittauksessa on tullut\nsuuri virhe. Se on liian pitkä ja liian raskas, ehdottomasti. — Voi,\nlapsiparka!\n\nKulkija naurahtaa. Ääniväreily kaivautuu jälleen Helenan sieluun\nsanoista, naurustakin, säälien, jopa syyttäen, mutta samalla niin\nlohduttavasti lämmittäen. En suinkaan puhunut hänelle sopimattomia?\n\nHe istuvat tien laidalle vierekkäin. Kulkijan kädet sivuavat Helenan\njalkoja pitkin. Keveästi tunnustelemalla hän löytää haavoittuneet\nkohdat, nyppäisee piikin sieltä, okaan täältä ja jälleen sivelee\nhaavan kohtaa kevein liukuvin sormin, kuin tahtoisi juottaa pienet\nsuonirepeytymät ehjiksi ennalleen. Se koskee kipeästi, suloisesti,\nniinkuin kulkijan lähettämät herkät säteilyvirrat tuikkisivat sielläkin\nkipeää haavaa terveyttäen.\n\nKuka on tämä ihmeellinen matkamies? Onko hän ollenkaan mikään ihminen\ntai mies? Siitä on vaikea näkemällä mitään päätellä, koska hänen\nruumiinsa on verhottu keveästi poimuileviin harsoihin. Kädet ja kasvot\nvain selvästi näkyvät, nuo herkät, voidetta vuotavat sormet ja kasvot,\njoista säteilee lämpö ja valo.\n\nHelena ei rohkene puhua enää mitään. Hän on lapsiparka, raukka, joka\njuuri äsken on puhunut suuria tyhmyyksiä. Ainoa, mitä hän pyytäisi, jos\nrohkenisi, olisi se, ettei matkalainen jättäisi häntä yksin. Eivätköhän\nhe voisi kulkea yhdessä, koska kerran ovat yhteen sattuneet? Ei\nsuinkaan tämä mahtaisi olla liian rohkea toivomus?\n\nHelenan suureksi riemuksi matkamies itse ehdottaa tätä. Miten iloiseksi\nHelena tästä tuleekaan, siitäkin, ettei ehtinyt itse pyytää. Mutta\naivan varma hän ei ole, etteikö matkamiehen tarjous johtunut hänen\npyytämisestään. Hänen silmänsä ovat niin ihmeellisen tutkivaiset.\nNiillä nähnee pienen sielun liikahtelut kuin akkunaruudun lävitse.\n\nHe nousevat ja lähtevät astelemaan. Hämmästyksekseen Helena huomaa,\nettä matkatoverin käveleminen on paljon vaikeampaa kuin hänen omansa,\nhaavoittuneillakin jaloillaan. Takaapäin katsoen hänen liikehtimisensä\non hullunkurista koikkelehtimista, jota katsellessa on vaikea pidättää\nnauruaan. Onneksi on hänen katseensa tällöin suuntautuneena mäkeen päin.\n\nHelena olisi utelias tiedustamaan, mikä vaiva matkamiehen pakottaa noin\nkummallisesti koikkelehtimaan. Sattuma ehtii tälläkin kertaa hänen\navukseen. Tuulenpyörre syöksähtää alhaalta päin, heilauttaa matkamiehen\nsuojaverhoa paljastaen hetkeksi hirmuiset raateluhaavat hänen selässään\nja hartioissaan. Helena pysähtyy kiljahtaen. Matkamies kääntyy. Joko\njälleen okaanpiikkejä? Hän huomaa seuralaisensa kauhistuneen katseen,\nhuomaa syyn ja naurahtaa. Ikivanhoja okaanarpia ne vain!\n\nHänen täytyy kertoa tapaus tarkemmin tuolle uteliaalle lapsoselle. Se\non tehtävä hieman silitellen, pahimmista kohdista sokkosilmässä ylitse\nhypittäen. He istuvat, muutenkin jo tarvitsee levähtää.\n\n— Ne ovat muistoja niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin ihmisiä\nheitettiin petojen eteen.\n\n— Ihmisiäkö petojen eteen? Olitteko te yksi niitä?\n\n— No, jospa olinkin. Se ei ollut siihen aikaan harvinaista, vaan\nsuoranaista kansanhuvia suurissa maailman kaupungeissa. Kymmenet\ntuhannet innostuneet ihmiset näitä näytelmiä kerääntyivät katsomaan,\nsadoissa, jopa tuhansissa saatettiin laskea myös esiintyjien lukumäärät.\n\n— Kuinka silloiset pakanat saattoivat olla niin petomaisen julmia?\n\nKulkija naurahtaa.\n\n— Luulottelet liikoja tyttäreni. Eivät he olleet julmempia kuin\nmyöhemmin eläneet tai nykyisin elävät ihmiset. Ihminen on sama tänään\nkuin eilen, menettelytapojaan vain muuttaa, mutta pohjaluonteeltaan hän\nvuosituhansien kuluessa ei liene muuttunut hituistakaan paremmaksi tahi\npahemmaksi.\n\n— Nyt puhutte toista kuin ajattelette. On kaiketi eroa pakanoilla ja\nkristityillä. Jos te olisitte elänyt tuhat vuotta myöhemmin, ei teitä\nolisi heitetty petojen eteen.\n\n— Ei olisi heitetty, vaan sen sijaan palavaan pikikaukaloon tai\npiikkitynnyriin. Menettelytavat olivat tällä välin muuttuneet.\n\n— Minä tarkoitinkin oikeita kristittyjä, eikä paavilaisia.\n\n— Ai, luteerilaisia tai reformeerattuja, sitten sinun olisi pitänyt\nhyppyyttää minua tuhatviisisataa vuotta eteenpäin, jolloin minut ilman\nmuuta olisi nostettu polttoroviolle. Ja jos vaivautuisit nostamaan\nvielä viisisataa vuotta eteenpäin, vaimennettaisiin minut jollakin\nmuulla uudenaikaisella tavalla.\n\n— Mikä pahantekijä te sitten olettekaan, kun kaikki ihmiset kaikkina\naikakausina teitä niin kovasti vainoavat.\n\n— Ajattelija.\n\n— Mitä te ajattelette?\n\nMatkamies on vaipunut syviin mietteisiin, eikä Helena rohkene enää\ntyhmillä kysymyksillään hänen rauhaansa häiritä. He istuvat äänettöminä\nkäsi kädessä. Matkamies sivelee Helenan käsivartta tunnustelevaan\ntapaansa okaita etsien, elämänvoidetta juoksuttaen.\n\n— Mitäkö ajattelen? Hyvin usein sitäkin, miksi ihmiset niin\nerinomaisesti murehtivat elämän onnestaan ja tulevaisen elämänsä\nautuudesta. Luulenpa, että ihmiskunta olisi onnellisempi ajassa ja\nautuaampi iankaikkisuudessa, jos se vähemmän näistä murehtisi.\n\n— Kuinka niin?\n\nHelenan täytyi jälleen kysyä, vaikka ei aikonut enää vaivata. Matkamies\nvastaa tällä kertaa välittömästi, katsoo säteilevästi lämmittäen\nniinkuin hän vain yksin katsoo.\n\n— Katsos, onni ostetaan, ainakin kuvitellaan ostettavan uhrilahjoilla.\nIhminen on se kuin on. Harvanpa mieleen juolahtaa, että onni voitaisiin\nostaa, pitäisikin lunastaa itsensä uhraamisella. Ja niin työnnetään\ntuhannet ja yhä tuhannet heikot ja turvattomat polttouhreiksi,\nsovitusuhreiksi ja kiitosuhreiksi muutamien onnen vuoksi ja loppujen\nlopuksi ei tämä raskain uhrein ostettu onni ole edes sen pyydystäjille\nmikään todellinen autuus, vaan petollinen harhakuva, joka on herättänyt\nhänessä vain tyydyttämättömän himon.\n\nKulkija vaikenee jälleen, katselee nyt läikehtivillä silmillään\nkaukaisiin etäisyyksiin. Helena ei ole täysin ymmärtänyt hänen\npuhettaan, kuitenkin niin paljon, ettei hänen enää tarvitse kysellä.\nTuon matkamiehen onnenkuvitelmien vuoksi ei kenenkään toisen ole\ntarvinnut elämänonneaan uhrata.\n\nMutta raihnainen matkamies loistaa intoa hehkuvin kasvoin kuin juuri\nsyöksähtäisi arenalta vuosituhansien takaa.\n\n— Olisitpa nähnyt niitä joukkoja! Koeta kuvitella sitä hengenvoimaa\nja rohkeutta. Joukkojen laulu värisee vihurina suuren katsomon\nparvekkeilla, kohisee myrskynä luolakellareitten holvistoissa. Se\nirroittaa ja kohottaa meidän odotuksen ikävästä värisevät sielumme\nhiekka-arenan yläpuolelle kuin suureen palssamiöljyllä täytettyyn\nkylpyammeeseen. Innostuksemme tarttuu tuhansiin katselijoihin, vertamme\njanooviin jalopeuroihinkin. Mitä siinä silloin pienet okaanpistämät\ntuntuisivat! Heti tuoreeltaan niihin vuodatetaan hurmaavaa nardusöljyä.\n\nTaas mietteliäs, pitkähkö äänettömyys. Helena mielisi kuulla kaikesta\ntarkemmin ja katsoo pyytäen matkamiehen hehkuviin silmiin. Tämä ei ole\nhalukas enempään, lienee mielestään liikoja jo kertonut. Hän kiiruhtaa\njohdattamaan herkkää kuulijaansa uusiin mielikuviin kuin lasta\nhoukuttelevien teräsaseiden hyllyltä vaarattomien lelujen pariin.\n\n— Katso tuota hopeankarvaista lehteä, tuota, johon sormeni osoittaa!\n\nHelena siristää ja katsoo. Kaikki lehdet ovat hopean karvaisia, koska\naamukaste niissä välkähtelee. Sadoittain, tuhansittain säihkyviä\nlehtiä, minne ikinä hän vain katsookin.\n\n— Kas tätä, kun ei jo huomaa. Katso silmillä, älä simpukan helmillä.\n\nMatkamies on pauhaavinaan vihaisesti, mutta ei voi salata\nmielihyväänsä. Miten helposti lapsen johdatteleminen kävikään. Helena\nvarjostaa kädellään silmiään, etsii ja etsii, ei vain löydä. Matkamies\ntarttuu leikkisästi hänen niskaansa kiinni ja painaa päätä alemmaksi..\n\n— Sulje silmäsi ja siristä toista! Kuinkas kahdella tähdellä katselee,\ntoinen niistä aina toistaan hämää.\n\n— En näe muuta kuin hopeapajunlehtiä.\n\n— Matkamies ilostuu, kun Helena vihdoinkin huomaa.\n\n— Mitä muuta sinun olisi pitänyt nähdä. Katso miten ihana virinä niiden\npinnalla käy. Koko ilma väreilee hopean kirkkaita hunajahelmiäisiä.\nMilloin minun on nälkä, jano tai väsymys, katselen niitä. Vedän\nhenkeeni ja vereeni niiden taivaallista mannaa. Sitten taas kelpaa\nlähteä taivaltamaan.\n\nHelena tekee neuvon mukaan, sulkee ja siristää silmänsä ja näkee\nvähitellen yhä selvemmin elohunajapisaroina kihisevät pajun lehdet. Hän\nitse on pureskellut niitä mielin määrin, sylkäissyt vanhaa, nypännyt\nuutta. Matkamies on kuvitellut vain kaikkea tätä ja löytänyt siitä\nvirvoittavan tyytymyksen.\n\nHän ei saata olla ääneen ihmettelemättä sitä. Kuinka ihminen\nkuvitelmien pisaroilla voi tyydyttää nälkänsä ja janonsa. Matkamies\nselittää:\n\n— Se ei ole vaikeaa, kun ensin tottuu. Parhaimmat nautinnonhelmet ovat\naina tuollaisia, silmissäsi tanssivia hunajapisaroita. Ellet lähde\najamaan niitä takaa, tulevat ne itsestään luoksesi. Voit pyytääkin\nniitä tulemaan, vetää, kuin aurinko vetää sumua. Aluksi se ei onnistu,\nmutta kun kärsivällisesti yrittelet, niin sekin ihme vihdoin tapahtuu.\n\nPian Helenalle selviää, miksi matkamiehen on täytynyt tähän tottua.\nRaadellun ruumiinsa vuoksi hän ei voi tavoitella elohopealehtiään\nhypähtelemällä. Mutta tästä lähtien Helena tulee huolehtimaan,\netteivät lehdet hänen kättensä ulottuvilta puutu. Matkamies estelee ja\nvaroittelee: Älä pyri tukahduttamaan minua yltäkylläisyyden muonalla!\nSe on hengelleni vaarallista.\n\nPäivästä päivään he yhdessä ylöspäin nousevat. Matkamies rohkaisee ja\nlohduttaa Helenaa, joka tukee matkamiestä vaikeimmissa paikoissa ja\nväliin hypähtelee elohopeapajun lehtiä heidän virkistyksekseen. Yöt\nhe lepäilevät pieni kivi tai turvekohoutuma päänaluisinaan. Päivän\nmailleen hiipuessa matkamies kertoilee muistelmiaan monisatavuotisen\nmatkansa varrelta.\n\nYöhyttyset, pienet ja suuret polttiaiset piinaavat heitä aamuin illoin.\nPahimpina vaivan hetkinä Helena unohtaa karhiaishäpeänsä ja valittelee\nmatkamiehelle tätä uutta vaivaa. Matkamies hymyilee ja neuvoskelee.\n\n— Älä härnää niitä. Kun ne aikansa aterioitsevat, häviävät ne itsestään\nja sen jälkeen on tyytyväisyys molemminpuolinen.\n\nNäin hän itse menettelee, joskus väittelee, etteivät hyttyset välitä\ntällaisen vanhan konin verestä, lepäilevät vain siinä hänen peittoinaan.\n\nMutta yöpimeillä ei hyttynen ynise. Ikuisten revontulten kukkulalta\nsäihkyää sinilieskainen valo. He näkevät, jopa kuulevat sen kirkkaina\nlankoina suihkivat värilieskat. Helena on pyydellyt matkamiehen\nkertoilemaan tulevaisen juhlakentän ihanuuksista.\n\nMatkamies vilauttaa silmäänsä, väittelee, ettei muka mitään tiedä,\nvastahan tässä matkalla ollaan, molemmat yhtä aikaa. Helena ei usko\nnäitä, kyllä hän tietää, kieräilee vain. Mutta kerran kun Helena\ntapansa mukaan istuu hänen vierellään ja hieroskelee hänen reumaattisia\njalkojaan, alkaa hän itsekseen kertoilla hyvin etäisillä vertauksilla\nkiertäen kuten tavallinen tapansa on.\n\n— Oletko milloinkaan nähnyt suihkukaivoa, joka ylöspäin käännetystä\nputken päästä puhaltelee vettä korkeuteen?\n\nKumpulan herrasväen puutarhassa Helena muistaa nähneensä, kaupungin\npuistossa vielä komeammin suihkivana.\n\n— Kuvittele maailman suurimman vuoren korkeimmalle kukkulalle sellainen\navonainen putken pää, paljon laajempi vain, jättiläistynnyrin pää,\nviisikymmentä syltä läpimitaltaan.\n\nHelena ei pitkään aikaan voi kuvitella, miten näin leveä lammen pinta\nvoisi ruveta suihkuputkena pulppuamaan, mutta kun hän matkamiehen\nneuvon mukaan oikein siristää silmiään ja lisää vedenpainetta, niin\nvihdoin hän myöntää näkevänsä pulpahtelua laajan veden pinnalla.\nMatkamies alkaa.\n\n— Elämän suureen valtamereen korkealla kummulla on vuosituhansia\npohjasta päin työntynyt elävää vettä. Liikkuma-alat käyvät ahtaaksi,\nvesi kuohuu ja myllertää. Putken päätä kai vesi niin kiihkeästi\netsinee, mutta eihän tapin ulos vetäiseminen kuulu veden tehtäviin.\nSiksi sen on yhä noustava, niin kauan ja niin korkealle kuin\nvedensäätäjä määrää. Hänelläpä on tietyt merkkinsä, valkoiset\npiirtoviivat jyrkissä seinäkallioissa.\n\nVihdoin on joutunut täyttymyksen aika. Kiihkoisena kiertelevä\nelämänvesi nuolaisee jo viirumerkkien ylitse, tulvahtaa viljelijän\nniityille, riipaisee heinäladon, tempaisee tiesillan, monenmoista pahaa\ntekee vallattomana läikehtiessään.\n\nJo on aika! ajattelee säätäjä, tarttuu tappiin, nurjuttaa ja tempaisee.\nSuuri ympyräreikä muodostuu odottamattomalle paikalle, pohjaan, missä\npaine on kaikkein raskain. Hämmästyneet vedet ulvahtavat, syöksähtävät\nkiistan kilvassa suunnattoman putken kaikkinielevään kurimukseen.\nVesipaljoudet putoavat suoraan alaspäin, satoja metrejä, se on hurjaa\nmenoa, kuten arvaatkin. Jo mutkataan hiukan ylöspäin, mutta siitä\nvauhti vain kiihtyy, perässä pakkautuvat vedet painavat hurjasti.\nLaajan putken liitokset jo rusahtelevat, se kestää kuitenkin, koska on\nvartavasten tehty.\n\nMe riennämme kohisevan virran edellä, ajatuksen siivillä, kiire on.\nEhdimme aikaisemmin putken suuhun suurelle mäelle. Mutta ei meillä ole\naikaa istahtaa siihen näin lepäilemään. Nouskaamme jälleen siivillemme,\nsatojen metrien korkeuteen. Leijailkaamme kanahaukkoina suuren putken\nsuun yläpuolella.\n\nNäemme, miten se huojuu ja humisee, koko vuori tärisee. Nyt\nvaahtopäinen vesiryöppy syöksähtää kymmenien sylien korkeuteen,\npainetta näes, paljon enemmän kuin osaat kuvitellakaan. Talttuu se toki\nmeitä kanahaukkoja tavoittamatta ja kaartuu kauniisti joka puolelle.\nKohta on vuorenpää kuin kylpymiehen pää, jota saippuavedellä pestään.\nVaahtoava vesi kaatuu vuorenrinteitä pitkin, raastaa mullat mukaansa,\nkasvillisuudenkin jyrkimmiltä alkurinteiltä, mutta alempana laaksoissa\nse jo virvoittaa ja luo uutta elämää. Niityt alkavat viheriöidä,\nkuivuudesta nääntyneet puut jälleen kukoistaa.\n\nMutta suuren säiliöjärven tuhannet lähdesilmät kohisevat jatkuvasti\ntoimeliaisuuden riemuvirttä ja elävää siunausta luova vesi hajoaa maan\nkaikkiin ääriin. Se ei iäksi katoa, älä pelkää, pieni haukkaseni. Kun\nse on määrätyn aikansa laskenut, niin nousee se jälleen, elovoimana\nviljan tähkään, hunajametenä heinän latvaan. Ja niistä taas auringon\nsuutelemina sumupisaroina lähettäjänsä äärettömään syliin.\n\nHelena katselee kummastellen matkamiehen säihkyviä silmiä, kuuntelee\nhänen kummallisen kertomuksensa kaartuvaa juonta, eloveden väkevää\nryöpsähtelyä, ihmeellistä virvoituksen satua. Mitä yhteyttä\ntällä kaikella lienee revontulten ikuisen kaupungin läikehtivien\nsinilieskojen kanssa? Pyytämättä matkamies senkin hänelle selittää, kun\nyö pimenee ja hyttysten surina vaikenee.\n\n— Elämän Luoja on Elämänmeri. Hän kokoo ja jakaa virvoittavaiset\nvetensä maan kaikkiin ääriin yhtä hyvin roomalaisille kuin\nkreikkalaisille, paavilaisille kuin pakanoille. Kukin ottaa Hänen\nsiunauksensa vastaan, ottaa miten ottaa, miten hänen imujuurensa,\nlehtensä ja silmunsa ovat mukautuneet elämän vettä vastaanottamaan.\n\nLuoja vetää virvoituksensa takaisin, mistäpä hän muuten uudelleen\nsitä lähettäisi. Me pyrimme ja ponnistelemme Hänen yhteyteensä.\nHänen korkealla kangastelevaa elomertansa kohden sädeviiruina ja\nsumupisaroina maan kaikilta ääriltä, kukin omia teitämme ja omilla\nkeinoillamme.\n\nPitkä äänettömyys. Pimeys syvenee. Valokukkulan lieskaviirut sähisevät\nkuuluvasti.\n\n— Mutta miksi ihminen uskon tai uskottomuuden vuoksi heittää toisen\nihmisen polttoroviolle tahi jalopeurain eteen?\n\nHelena ei osaa siihen mitään sanoa. Tuskinpa matkamies kysymystään\nhänen vastattavakseen lienee tarkoittanutkaan.\n\n\n\n\n26.\n\n\nUkkonen jyrisee keskeytymättä. Miina Jaatinen pelkää kamalasti.\nHän istuu kaksinkerroin matalassa monelta haisevassa rojusäiliössä\nuskaltamatta jäsentään liikauttaa. Salamat viiltelevät välkkyvinä\npuukonterinä kivijalan ja lautaseinän rakoutumista, niinkuin\ntahtoisivat kaivaa kurjan kyyröttelijän elävänä paloiteltavakseen.\n\nMiina Jaatinen tuntee ja tunnustaa olevansa vaivainen mato. Tämä\nahtaus, tämä roju ja tämä haju, ne ovat kaikki juuri sitä, minkä hän\non moninkertaisesti ansainnut. Mutta kauhukseen hän tuntee tällä\nhetkellä, etteivät ne riitä, ankara Jumalan ilma varmaan etsii hänet\ntuliveitsiensä teriin. Jospa hän kurja syntisraukka osaisi olla, ettei\nhätäpäissään ilmaisisi itseään. Kuitenkin hän tämän tästä unohtaa\nvarovaisuutensa. Kun salama välähtää, niin hän kiljahtaa: Jessus\nsiunatkoon! Mitä siinä muuta voisi tehdä, koska tuliterä vihlaisee\nsielun irti. Onneksi hänen huudahduksensa tavallisimmin sattuvat\njyräysten kanssa yksiin.\n\nHän huomaa siinä sielunhädässä ja ruumiinahdistuksessa kovin\nhiostuvansakin, vaikka ei ole muuta kuin paljas paita yllä.\nPitsipaita... ruumiinpaita! Herra Jumala! Se on tullut omaansa\nvaatimaan, siitä nämä viillot ja tärinät. Paita polttaa sekä\npalelee, miten mistäkin ottaa. Mutta selkäpuolesta se on liimautunut\nihoon kiinni... ruumiinliimavedellä... siunatkoon! Miina Jaatinen\nkiskoo vapisevin kynsin, tärisevin hampain. Hän on jo valmis kääre\nhaudattavaksi, viskattavaksi minne tahansa. Huikea salama iskee taas\nsiihen liittoon. Hän kiljaisee ja pyörtyy.\n\nKun hän siitä hetken kuluttua virkoaa, huomaa hän kuitenkin istuvansa\nvielä haisevassa rojusäiliössä. Hän saa kohennetuksi asentoaan\nniin paljon, että saa helmat esiin ja siitä vähitellen koko\nkauheuden nylkemällä pois päältään jalkapuolesta päähän päin. Mutta\nhädissään touhutessaan hän tulee ahtaassa säiliössään liian paljon\nliikehtineeksi, repäisee paitaan reiän, käsivarteenkin pahanpäiväisen\nverta kihoovan naarmun.\n\nVähätpä sellaisista hengenhädässä, kuitenkin Miina Jaatinen ääneen\nsiunaa tätäkin sattumaa, myttyää kovan onnen paidan ja varovasti\ntakaperin työntyen lähtee kyyditsemään sitä ulos. Huikaiseva väläys,\nhirmuinen täräys sattuu juuri pahimpaan aikaan. Hän pyörtyisi jälleen,\nellei satuttaisi polveaan eteisen kynnyspuuhun. Hän kohoutuu seisomaan\nja heittää paitamytyn pihamaalle, näkee, miten se kierii rapaista\npolkua aittarakennukseen päin. Kauempaa aikaa hän ei jouda sitä\nkatselemaan, sillä kuoraistu ruumis on saatava turvasäilöön jälleen.\n\nYhä armoton ukonilma leimuaa ja jymisee, ylhäällä akkunoissa vinkuu\nja helisee. Miina Jaatinen pelkää, nyt hän vasta oikein pelkääkin\nalastoman sielunsa ja verta ja hikeä tihkuvan ruumisraukkansa puolesta.\nHän toistaa jokaisen läväyksen jälkeen turhaan Herran nimeä. Turhaanko?\nTurhaanpa tietenkin, koska hirmuinen ilma ei taukoa, tulipuukot eivät\nlakkaa viiltelemästä, paholaisen viulut vinkumasta.\n\nMitä se? Askeleita kuuluu! Joku tulee! Poika? Lautamies? Pappi tulee!\nJumalantähden, jospa se olisikin pappi!\n\nMiina Jaatinen ei tällä hädän hetkellä muista, ettei hän ole juuri\nparhaimmassa asussa pappia vastaanottamaan, eikä se asentokaan, missä\nhän on pakotettu ensimmäiset kumarruksensa tekemään, ole juuri ehkä\nkaikkein säädyllisimpiä, mutta hätä ei lue lakia. Ja kaikeksi onneksi\ntulija ei olekaan pappi, vaan mies, jota vastaan naisihmisen sopii\ntulla keskipäivälläkin minkälaisessa asussa ja asennossa tahansa, ei\nhän siitä pahene eikä parane, näkee ja ei näe.\n\nVaari on jättänyt tupansa ja lähtenyt tunnustelemaan pihan ylitse\nisoon asuinrakennukseen. Hän ei ole tehnyt tätä matkaa vuosikausiin,\nlisäksi ankara sade häiritsee hänen vaistoilujaan. Kuitenkin osautuu\nhän oikean-oven kädensijaan kotvan haparoituaan. Mutta Miina Jaatinen\non myös ehtinyt tällävälin jaloilleen ja huomaa kauhukseen, miten\ntuikeasti vaari katselee hänen neitseellistä alastomuuttaan.\n\n— Onneton ihminen! Menkää pois! Ette saa tulla tänne!\n\nHäveliäs neitsyt peräytyy tuvan ovelle päin, peittelee käsillään ja\ntorjuilee jaloillaan. Mutta vaari on nyt siinä mielentilassa, ettei\nhäntä pidätetä pienillä esteillä. Vanha Niemelän isännän verikin jo\nkiehahtaa, koska tuttu oksankyhmy tuikkaa kiihottavasti varpaan alla.\nYksikin veräjä olisi riittänyt, varomattomuudessaan tekaisee hätäytynyt\nvanhapiika vielä neljännen, jopa viidennen.\n\n— Älkää tulko! Minä olen alasti!\n\nVaari painuu vain kuin ukkospilvi vastatuuleen.\n\nMiina Jaatinen siunaa, kääntyy ja pakenee välikamarin sänkyyn\nvaateriepujensa suojaan. Vaari suuntautuu varmoin isännän askelin\nmakuukamariin, missä arvaa emännän sairasvuoteen sijaitsevan.\n\nOvella hän pysähtyy ja hätkähtää. Kuuma, lääkkeiden tuttujen ja outojen\nhajujen kyllästämä ilma lehahtaa vastaan. Hän vetää sitä henkeensä,\ntunnustelee otsallaan, sormillaankin. Sade rapisee akkunoihin, hän\nei kuule sairaan hengitystä, mutta tuntee jo sen, elävä naisen sielu\nsäteilee sängystä päin kalmatuntuisen ilman halki ja vetää häntä\nluokseen.\n\nHän lähtee astumaan, kaartaa pöytää, tuntee tuolin, astuu jälleen\nlyhyin varvastuntuisin askelin. Siinä on toinen tuoli, sängynjalka,\nsängynlaita, ei pienintäkään vahingon kolahdusta ole vielä sattunut,\nmutta kylläpä hän onkin katsonut ja katsonut, hiki on kihoutunut\notsalle karpalosilmäkkeiksi ja kädet vapisevat. Tunnusteltuaan, onko\ntuoli tyhjä, hän istuu, kumartuu ja kuuntelee.\n\nSairas hengittää, rinta nousee ja laskee. Vaari tuntee lämpimän\nhivelevät leyhkäykset ihollaan, käännähtyy hieman, painautuu lähemmäksi\nja jää sängynlaidasta tukea ottaen kasvoillaan katselemaan. Hän näkee\nelävästi ja elävinä vuosikausia suuresti kaipaamansa naisen kasvot,\nnäkeepä muodotkin jo, hiusten kaartaman kasvokehän, kohoilevan rinnan.\n\nHän tahtoisi nähdä kädetkin, mutta ensi katsomalla hän ei onnistu\nlöytämään niitä. Ovatkohan peiton alla, vaiko tyynyllä pään alla? Jos\nolisivat pään alla, ei hengitys noin kuuluisi, jos peiton alla, ei\nrinta noin kohoilisi. Missä ne ovat? Pian kai siitä selvän ottaisi, jos\nkäsin tunnustelisi, mutta hän ei halua nyt niin, täytyy ne muutoinkin\nlöytää.\n\nHän nojautuu kumpaankin käteensä, kuuntelee tarkemmin, painaa koko\nsielunsa näkövoiman kasvojen kautta katselemaan. Ja niin vähitellen\nalkaa kirkastuen hahmottua, olkapään kaartuma tuonne, toinen tyynyn\nlaitaa pitkin tänne. Hän näkee jo aivan selvästi, sormetkin ja\nsulavasti ohenevan käsivarren kaarteen.\n\nHehkuvalo lisääntyy hänen kasvoillaan.\n\nHän on jo niin varma asiastaan, että saattaisi näkevän kanssa\nväittelyihin ryhtyä: Tuossa noin, tuolla tavoin mutkallaan! Sormenpäät\ntuossa sormistani korttelin ja kaksi tuumaa, vaikkas tuumastikulla\nmittaisit!\n\nHän on levähtänyt ja lakannut vapisemasta. Akkunalasi ei enää rapise,\nukonilma lienee siirtynyt ohitse. Vaarista tuntuu hyvältä, että hän\nkuitenkin näin hyvissä ajoin tuli hyvästijätöille lähteneeksi. Kovin\ntasaisesti hän vielä hengittelee, kasvojen leyhkä on viehkeä ja\nlämmintuntuinen.\n\nMitä kauemmin vaari sitä katsoen tunnustelee, sitä lämmittävämmin\nse leyhkii, eiköhän veren punaa kokoo jo harmaan harjassängen alle,\nniin somasti poskipäitä nykii. Lämpö laajenee, syvenee, rinnassa\nja sydämessä saakka, jo tuntuu kuin keveällä palkeella puhaltaisi\nkipinäliekkiä sammuvaan hiileen.\n\nNuorentuva mies tuntee sydämen lyöntinsä voimistuvan, verenkäynnin\nvahvistuvan, näkemyksen keskus siirtyy läikkyen kasvoista sydämeen päin.\n\nNyt hän näkee jo miniänsä, ei ainoastaan kasvot ja kaulan, vaan\nmolemmat kädet, vartalon, jalatkin. Hänen rintansa kohoilee. Vaari\ntuntee sydämellään katselevansa häntä sydämeen. Tuon näköinenkö se on,\nnuoren naisen sielu! Kas, kun ennen en ole tullut sitä huomanneeksi!\nMutta minne se pyrkii? Näyttää kuin se olisi reunoistaan irti ja\nliekehtisi ylöspäin.\n\nSen lämmittävät virrat suuntautuvat vanhuksen sydämeen kuin mustaan\nhiileen. Onpa siinäkin vielä vähän eloa, koska tuntuu värittyvän\nja alkavan hehkua. Se on kipeää, mutta riemullista, tulikipunoita\nsinkoilee kasvoille ja käsivarsiin, sormenpäissä nykii kuin neuloilla\npistelisi.\n\nHän irroittaa kätensä sängyn laidasta, kuljettelee niitä hitaasti\nyhdistynein sormin käsivarsikaartuman muotoja tapaillen. Olkavarren\nkohdalla hän laskeutuu alas ja tarttuu kiinni. Ote sattuu hieman\nylemmäksi kuin hän on aavistellut, täyteläiseen olkapäähän. Se värähtää\nkuin nukkuessa yllätetty metsäneläin, rauhoittuu, nukkuu uudelleen.\nLämpimät sydänvirrat sykkivät sormituntuman alla jälleen eteenpäin.\n\nSairas on rauhoittunut täydelleen. Hänen paljas käsivartensa on lähes\nkahmalon täyteinen, puoliavoimena se liukuu hiljalleen kyynärpäähän\npäin. Siinä vaari voi pusertaa sormensa jo ristiin, koska ei tahdo\nluisua vielä eteenpäin. Ote tiivistyy, virrat pysähtyvät, mutta vain\nhetkeksi. Kun ne eivät pääse eteenpäin, työntyvät ne ihon pinnalle,\nsylkkien nuorta elovoimaansa vaarin kyhmyisiin sormiin, luiseviin\nkäsivarsiin saakka.\n\nVanha sydän tuntee nuoren elon, sammuva liekki herää hetkeksi leyhkeän\ntuulen tuntumalla. Milloinkaan ennen vaari ei ole nähnyt nuorta\nminiäänsä sellaisena kuin näkee nyt. Luojan ihmeellinen mestariteos,\nelämän ihanin antipala sylkkii sydänveriään hänen kasvojensa alla.\n\nMutta vanha sieni ei paljoa tarvitse, kauan enää ei kestäisikään.\nLeuka tärähtelee, polvet vapisevat, kahmalo-ote hipuu ranteeseen.\nHyvästijätöille hän vain on tullut. Hän vetää vasemman kätensä irti\nsängynlaidasta tukemaan. Sitten polvet eivät enää tärise, hätäilemättä,\nkaikessa rauhassa hän saattaa sanoa viimeiset hyvästit miniälleen.\n\nSuipot sirotuntuiset sormet lepäävät hänen kädessään, niinkuin eivät\ntahtoisikaan pois. Hän hypistelee niitä kutakin erikseen, sitten\nkaikkia yhdessä keveästi riipien kuin maitojyväistä viljantähkää.\nHyvästi! Hyvästi! Viimeisen kerran hyvästi! Kiitos, kiitos kaikesta,\ntyttäreni!\n\nHän päättää lähteä, tahtoisi jo nousta. Käsky käy, mutta jäsenet ovat\nkuuroja tai tottelevat miten tottelevat. Jalka ei liiku, käsi vain\nnousee kohottaen hervottomat sormet huulille, otsalle, silmienkin\ntyrehtyneitä valovirtoja keveästi tullen mennen sulkahöyhenellä\nsipaisemaan. Hyvästi, tyttäreni, hyvästi! Nyt kuitenkin minä lähden!\n\nSängyn laidasta tukien hän nousee varovasti, laskee käden rinnalle,\nastuu ja etenee, tuolia tapaillen, pöytää kaartaen. Ovi sattuu hieman\nvikaan, löytyy kädellä tapaillen. Kynnyspuun lovi osuu jo kuitenkin\noikeaan varvastuntumaan, tuvassa on tuttu palkki.\n\nSade on lakannut täydelleen ja ukkospilvet jo kauaksi häipyneet. Märkä\npiharuoho hipelöi somasti vaarin varpaita ja jalkapöytää. Ilma on\nkeveää hengittää. Siinä värähtelee apilan, maititähkän, puistopuiden\nlehtien tuoksua. Hän nostelee päätään, kääntyilee ja vetää syvään\nhenkeään. Hänestä tuntuu kuin joku keveästi kutkutellen mesikukan\nterällä sivelisi sielun pohjaan saakka. Heleä auringon terä lämmittää\nkasvoja, seestää näköäkin lännen puolella.\n\nMutta hyvästijätöille hän vain on lähtenyt. Verkon kalvokerta on\nvielä kesken. Hän kääntyy kuitenkin ennen lähtöään vielä toistamiseen\npäivän puoleen auringon ilmaa siemaisemaan, koska se niin suloisesti\nvalaisee ja lämmittää. Hän vetäisee useamman kerran, pidättelee ulos\nlaskiessaan, suuntautuu siitä vihdoin tupaansa kohti hitaasti astellen,\nlämpimän kostealla pihanurmella varpaitaan kylvettäen.\n\n\n\n\n27.\n\n\nEräänä aamuna Helena herää yksinään. Kulkija on jättänyt hänet.\nSuuri orpouden tunne ja kaihoisa ikävä täyttää hänen sydämensä. Hän\nkuuntelee ja katselee, tahtoisi lähteä takaa ajamaan, mutta kuinkapa\nhän sitäkään, mäkeä ei jaksa juosta, metsään ei uskalla poiketa, eikä\nmatkamiestä tavoittaen tapaisi.\n\nHän kokoaa voimansa ja mukautuu siihen, mikä edessä on, yksinään\nmatkaansa jatkamaan. Se on monta kertaa liian vaikeaa. Väsymys lyö,\nmasennus valtaa. Piikkiäiset raatelevat kipeämmin kuin matkamiehen\nseurassa, kiveä on vaikea kuvitella tyynyksi. Kuitenkin matka edistyy,\nei tunnu enää niin raskaaltakaan, kun ajatuksissaan on jaksanut\nponnistella mieltä ahdistavan ankeuden lävitse.\n\nVähitellen hän muuttuu ja mukautuu niin, ettei enää kammoksu pimeimpiä\nöitäkään. Valokukkulan tulet silloinkin ylähällä päin rohkaisevasti\nloimahtelevat. Pimeässä hiljaisessa yössä niiden sähinän parhaiten\nkuulee, kun maata pitkin herkistyy kuuntelemaan.\n\nNäinä hiljaisina yön hetkinä Helenasta alkaa tuntua, kuin ylhäinen\nvalo olisi se ihmeellinen elovetten virta, josta matkamies\nvertauskuvauksellisesti puhui. Hän muistelee muita valovirtoja, joita\naikaisemmin on nähnyt. Noin rautakin hehkuu ja sähisee, kun oikein\nkuumenee. Hän näkee itsensä pikku tyttönä pajan kynnyksellä. Seppä\ntakoo, rauta kipenöitsee. Seppä ei välitä niistä, lyö vain, vaikka\ntulipisarat paljaisiin käsivarsiin ja kasvoille hyppelevät. Pikku\ntytöstä näyttää kuin musta seppä haluaisi sähisevää valosaippuaa\nnaamansa kirkastamiseksi. Se kirkastuukin ihmeellisesti, loistaa ja\nhehkuu. Sepän naama ei ole enää musta ja peloittava kuin äsken.\n\nElämänvirta säteilee maata pitkin, senvuoksi matkamies väsyneenä maahan\nasettautui niin pitkin pituuttaan kuin vaivatuilla jäsenillään vain\npääsi. Helenakin asettuu pitkälleen tielle. Hän voi sen tehdä paljon\nparemmin kuin matkamies nivelestä niveleen, otsasta varpaaseen. Jos\nsataisi ja vesi virtaisi polkua, niin kiertää sen täytyisi. Itsepä olen\nseppä! Minä vasta oikea nokiseppä olenkin!\n\nSinisinä sihisevät valovirrat juoskaa lävitseni! Peskää! Iskekää!\n\nEipä aikaakaan, kun hän tunteekin jo, miten iho kipenöitsee. Kivi\non lämmin, maa sykähtelee, mieluisasti nykii, suloisesti pesee\nja virvoittaa. Jos pikku tyttö nyt pajan ovella katselisi, niin\najattelisi: Kas vain, miten mustan sepän kasvot valosaippuaa säihkyvät.\n\nHän kohottaa hieman otsaansa maasta ja siristelee silmillään polkua\npitkin. Iloinen ihme, hän näkeekin jo kaiken. Sinilieskainen valovirta\nvierii polkua pitkin elohopeana soljuen, kiehuvan raudan häikäisevät\npisarat muodostavat sateenkaarena sähisevän luokin. Se lähenee, jo\nlämmittää. Uskallanko maata paikoillani? Uskalsihan nokiseppäkin! Hän\nlitistäytyy lähemmäksi maata ja hytisee jännittävästä odotuksesta.\n\nTuli ja meni. Mikä ihmeellinen lävistys! Ruumiin ja veren, sielunkin\nihanatuntuinen väristys! Tietysti kaikki on ollut vain kuvitelmaa, hän\naavistaa sen, mutta siinäpä se iloisin ihme onkin. Jos kuvitelma jo on\ntätä, mitäpä sitten lieneekään itse todellisuus.\n\nNäin hehkuvista loimilangoista kiinni saatuaan Helena kutoo\nmonenvärisiä kauniita kankaita. Kudelangoiksi aina löytää kuun\nliinaista, auringon pellavaista, hämähäkkimuorin hiushienointa\nsilkkilankaa.\n\nEräänä yönä matkamies palaa takaisin kohokokkaisella veneellä\nsäkenöivää virran selkää laskettaen. Helena ei ymmärrä mitä hänen\npitäisi tällä hetkellä tehdä, tarttuako kokkarenkaaseen vai antaako\nliukua ohitse? Helposti se kävisi laatuun, kyyristyisi vain virran\npohjalle veneen alle.\n\nVirran hopeapyörylät hyppelevät, keveä vene lähenee nopeasti kokka\nkoholla juosten. Helena unohtuu hämmästyneenä katselemaan, ei ehdi enää\npiilottua, ei renkaaseen tarttua, jos ohitse menee.\n\nEi mene, sillä matkamies on huomannut hänet, tervehtii naurahtaen\nhopeapisaroita tippuvalla melallaan venettään pysäytellen. Hakemaan\ntäytyi lähteä! hän naurahtaa, jarruttaa melallaan välisevää vettä,\nkoska vene virran vetämänä pyrkii eteenpäin.\n\nHelena on pikkutyttö ja katselee suu avoimena seppää. Hän on matkamies,\neikä kuitenkaan ole matkamies! Hän on portinvartija, vaari tai Niko! On\nja ei ole? Hän ei ole yksikään niistä ja on jokainen niistä. Katselevan\npikkutytön päätä alkaa huimata tämä ihmeellinen arvoitus, säihkyvän\nvirran ja sen hopeapisaroiden helmeilevä kirkkauskin. Hän sulkee\nsilmänsä, mutta näkee säihkyvän virran, eteenpäin pyrkivän haapion,\ntutun tuntemattoman miehen, yhä selvemmin näkee hänet vain. Kuin\nleimahtava kupla kirkkauden keskellä arvoituksen pulma kuitenkin jo\nhänelle selviää. Ihmeellinen venemies on...\n\n— Viivyttelet siinä! Joudu jo!\n\nTuo taas oli portinvartija, ei epäilemistäkään. Kupla särkyy, niinkuin\nsyntyi. Portinvartija nykäisee voimakkaasti pari melavetoa taaksepäin,\nojentaa sitten melan leveän pään veneen laidan ylitse kuin hukkuvalle\nmehiläiselle pelastuksen apua tarjoten. Helena tarttuu kiinni ja\nhypähtää. Hänet nostetaan korkealta kaartaen veneen keskituhdolle\nkuivailemaan kastuneita siipiään. Nopeasti hän tuntee elpyvänsä,\nsillä aurinko lämmittää suloisesti. Vene juoksee keveästi keikkuen,\nvesi solisee ja puun lehdet välkähtelevät. Helena heittäytyy tuhdolle\nselälleen, avaa sylinsä, lämmittelee ja oikoilee kaikkia jäseniään.\n\nMutta sitten hän muistaa, ettei portinvartija muistanut kääntää\nvenettä, ja nyt he menevät tätä kyytiä virran vetäminä valokukkuloilta\nalas syvyyksiin päin.\n\n— Kuulkaa, pysäyttäkää! Kääntäkää vene!\n\nHänen hätäilyihinsä vastaa harmiton naurahdus, jonka lähettäjästä\nei saata erehtyä. Helena kohoutuu kuitenkin istumaan ja käännähtyy\nkatsomaan, miten matkamies äsken niin saattoi ilmehtiä, ettei häntä\nheti voinut tuntea.\n\nMatkamies hän todella oli, oli ja ei ollut, monta kertaa Helena\nvieläkin sitä epäröitsee, vaikka he jo pitkän aikaa ovat keveällä\naluksellaan ajelleet helkehtivää virran selkää, vaivalloista\nkorpivaellustaan ja ihmeellisiä iltakeskustelujaan muistellen.\n\nVene soljuu soutamatta, joskus matkamies vain suuntaa suoristaen\nmelallaan vetäisee. Virta on väljentynyt, ei ole kuitenkaan se liian\nleveä, vene sivuaa lehdikkorantoja, vuoroin kumpaakin. Laululinnut\nhelskyttelevät kukkivien pihlajien lehvistöissä, vedessä veneen laidan\nlähelläkin pulpahtaa kaareva vesilinnun kaula, auringon väripeilaukset\nvälkkyvät sen silmäkalvoissa.\n\nEikö jo vihdoin käännytä valokukkuloille päin. Tätä Helena on\nmielinyt jo monta kertaa matkamieheltä kysäistä, mutta ennenkuin hän\nsen sanoiksi saa, tapahtuu aina jotakin ihmeellistä nähtävää, joka\nhämää ajatuksen. Tarkemmin asiaa mietittyään on Helena tullut siihen\npäätökseen, ettei enää kysykään. Minkävuoksi heidän pitäisi kiirehtiä\nkukkulalle? Ei kai se edestä karkaa, eikähän iankaikkisuudessa aika\nlopu. Sääli olisi keskeyttää kaunista venematkaa, vieköön niin pitkälle\nkuin vie. Elohopeapajun oksia kaartuu virran ylitse. He voivat niitä\nhuulillaan nyppiä. Matkamies sen konstin keksii, hypähtelee, sieppaa\nsuuhunsa keveästi kuin penikkakoira. Mihin lienee joutunut hänen\nreumatisminsa ja raateluhaavansa?\n\nSitä Helena nyt kuitenkin kysäisisi häneltä, ellei taas tulisi ajatusta\nhämäävä havaintoeste.\n\nHe eivät kulje enää jokea, vaan ojaa, merkillistä kanavaa\nviheriöitsevien niittyjen lävitse. Siniset ja punaiset kellokukat\nkeinuvat vienossa tuulenhengessä. Lammikkopoukamissa soutelevat\nlumivalkoiset joutsenet, keveästi kaarevin kauloin, niinkuin\ntuulenhenki niitäkin kuljettaisi.\n\nMutta tuulenhenki käy vastaan ja vesi virtailee vastaan. Vene kulkee\nsittenkin, sen näkee niityn kukkasista. Hän kääntyy katsomaan, onko\nmatkamies todenteolla ryhtynyt melomaan.\n\nMatkamies on Niko, joka hymyilee ja nauraa, loistavin silmin, valkoisin\nhampain.\n\n— Mistä sinä tänne olet tullut?\n\n— Entä itse?\n\n— Portinvartija minut on nostanut, minä olen vapaamatkustaja.\n\n— Niin minäkin olen.\n\n— Mutta miten saat veneen vastavirtaan kulkemaan?\n\n— Moottorilla!\n\nJoutsenet vaihtuvat, vene etenee. Helena vetää syvään henkeään,\nyrttien tuoksu on ihanan huumaava. Hän kuuntelee moottorin ääntä,\nmutta ei kuule mitään. Ehkä lienee tällaisiakin moottoreja, jotka\ntoimivat äänettömästi. Oikeastaan Helenan tekisi mieli nousta kädestä\ntervehtimään, mutta koska Niko ei tahdo, niin eipä hänkään. Eikä hän\nole täysin varma siitäkään, onko hän Niko, enempää kuin matkamies oli\nmatkamies tai portinvartija...\n\nNiityllä vilahtaa kuin pieni poikanen juoksisi avopäin. Yrjö!\nPoimiskelee muuraimia! Eikä se ole enää äskeinen niittykään, vaan suo,\ntuttu, niin äärettömän tuttu, kun hän vain saisi sanan päästä kiinni.\nVene liukuu nyt vihreäruohoista lähdejuoksua pitkin, pohjapuu kihisee\nvain. Yrjöllä on jo suuri tuohisellinen muuraimia. Hän juoksee venettä\nkohti, lähenee, tavoittaa, jo tarjoaa.\n\n— Äiti ja isä! Minä tuon teille muuraimia!\n\nHän on Yrjö, ei epäilemistä. Hänen sanansa heittävät tuohisellisen\nmuuraimia suoraan sydämeen. Isä! Mitä hän mahtanee ajatella. Helena\nkääntyy katsomaan. Niko on hävinnyt, vaari istuu tuhdolla hänen\nvieressään ja pitää kahdella kädellä hänen kädestään. Helena vavahtaa\nhämmästyen, epämieluisastikin. Mistä hän, sokea vanhus nyt siihen\nosautui?\n\nSe menee kuitenkin pian ohitse; jos hän jotakin pahoittelee, niin vain\nsitä, että hetkenkään ajan tuli vaarin ilmestymisestä epämieluisasti\najatelleeksi. Vaari puhelee hänelle. Tahi oikeastaan, ei hän ääneen\npuhele, ajattelee vain, mutta hänen ajatuksensa on kuin öljyä, kasvien\nelinnestettä, se nousee lämpötuntuisena käsivartta pitkin, olkavarteen,\nsydämeen saakka ja kuiskii siellä, mitä vaari puhelee. Että näkeekö\nhän? Näkeepä hyvinkin, aina hän on nähnyt, vaikka sokeat ihmiset eivät\nsitä usko. Tästä me ajelemme noin, tuosta koivujen kolosta, tuosta\nraunioiden välitse. Minä tunnen nämä maat niinkuin omat sormeni, kun\nkohta kahdeksankymmentä vuotta olen asunut, omin käsin nuo rauniot\npeltokivistä rakentanutkin.\n\nJaa poikaako suret? Älä turhia murehdi! Poika on kohta miehen\nmittainen, Silmälammella jo yksinään kalassa kulkee. Eikä lautamies\nniitä kaikkein pahimpia, nyt varsinkaan, kun sinä tänne lähdit. Saatpa\nkuulla, niin ottaa ja pitää kuin oman poikansa. On se ennenkin nähty...\n\nJää sanomatta, mikä on nähty, sillä valokumpujen kukkula lähenee\nnopeasti. Valo lisääntyy, ilma kevenee. Mitä monivivahteisimmat\nvärilieskat säihkyvät kaikkialla. Ne suihkivat heitä vastaan ja\nviiruttelevat veneen laitoja. Valolanka juoksee, vyyhtinä, sinisinä,\npunaisina. Se suuntautuu kasvoihin ja rintaan, suloisesti nykien\nsäväyttelee läpi ruumiin.\n\nHänen vierellään veneen tuhdolla säteilee vaari, jospa lieneekään enää\nvaari? Helena ei uskalla katsoa häneen, niin ihmeellistä elämän voimaa\nvierustoverista hänen sieluunsa säteilee. Hän on... Hän on varmaan...\n\nJos Helena käsittämättömässä onnessaan jotakin rohkenisi kysäistä, niin\nhän kuiskaisisi:\n\n— Saanko istua ikuisesti tässä teidän vieressänne?\n\n\n\n\n28.\n\n\nLautamies ja poika perkaavat ahvenia pihamaalla. Vaari seurailee\ntupansa rapulla heidän puuhailujaan. He ovat juosseet hakemassa tuvan\npuolelta puukkoa, vatia ja kalalautaa. Lautamies opettaa poikaa, miten\niso ahven on siivottava ja puhkaistava. Suomun pärskytys häiritsee,\nettei vaari kaikkea kuule, mutta touhua ja juttuamista siinä on.\nLautamies puhuu harvalleen, pojan ääni kalisee heleämmin, väliin\nkuuluu hänen jalkojensa tepinää. Lienee juossut kaivolta uutta vettä\nnoutamassa.\n\nEnnen kalojen käsittelyyn ryhtymistään he ovat käyneet makuukamarissa\näitiä katsomassa. Hän on nukkunut vielä. He ovat avanneet akkunan ja\najaneet kärpäset ulos. Raitista ulkoilmaa on hulvahtanut sisään, mutta\näiti ei ole siitäkään herännyt, liikahdellut vain. Sillä välin äiti\nherännee, kun he perkaavat ja paistavat kalat. Hänellä lienee kovin\nnälkä, koska moneen päivään ei ole ottanut suuhunsa muuta kuin vettä ja\nlääkkeitä.\n\nNäin Yrjö arvelee. Lautamies on koettanut kädellään sairaan otsaa sekä\nvaltimoa ja huomannut niissä liian yllättäviä muutoksia, parempaan\npäin. Hiilikalojen nauttimisesta on hänellä jo omat arvelunsa, mutta\nmitäpä hän näistä pojalle juttuamaan. Kalat on perkattava joka\ntapauksessa. He voivat tehdä sen odottaessaan ja puhella muista\nasioista.\n\nJo suolta noustessaan he ovat keskustelleet kalastuksesta, hevosista,\njopa vesimyllystä, jonka kymmenen minuuttia aikaisemmin olisi voinut\npanna tiellä pyörimään. Poika on tehnyt näkemistään asioista teräviä\nhuomioita. Nytkö vasta hän tämän huomaa?\n\nOn monta muuta asiaa, jotka lautamies vasta tänä iltana tuntee\nhuomaavansa. Turhan vuoksi hän lienee vuosikymmenen ajan hoivaillut\nnärisevää pirunpoikaa sydämessään. Paljon huokeampaa, hupaisempaakin\nolisi ollut kanniskella ihmisen lasta kämmenellään. Siitä huvista\nolisi herahtanut monta muutakin hunajan mehua, jota ei tiputeta pahan\npalkkapaimenen juomakuppiin.\n\nMielikuvat, jo hyvinkin ilkeästi silmää pistelevät väriläiskät\njuoksevat hereästi siihen kalalaudalle kuin vaakalaudalle, kaikki\nsamaan punnuskuppiin. Tavaralautasella paperin päällä on hyvänkokoinen\nlihakinkku, mutta eipä se kuitenkaan jaksa painaa osoitinviisaria\noikeaan kohtaan, kohta ei alkuunkaan.\n\nMitä ukko puhuikaan lapsen naimisesta? Oikein ukko siinä suolasi,\nvaikka karkeanpuoleisilla rakeilla. Mikä pakko, mikä oikeus minulla\non ollut ajaa tämä vireä varsa raskaitten rahtikuormieni edessä\nloppuun? Järven hengessä, kesälaitumilla olisi ollut hänen osansa ja\nolinpaikkansa näihin saakka. Sinne hän ikävöi ja siellä viihtyi. Minäkö\nlainakirjastoissa raskaan päivätyönsä jälkeen häntä juoksettamaan? Eikö\nNiemelän isännällä ollut omasta takaa hyllynpaikkaa ja ostovaraa niin\npaljon kuin yksi emäntäihminen lukemaan ehtii? Tottapa ei ollut, koska\nei ollut.\n\nNo, oli kai siinä syynsä varsassa itsessäänkin. Hän vilkaisee poikaan.\nSyy ei näytä syylliseltä, ei sittenkään, vaikka tutkistelija asian\nalkujuonteille saakka kaivaen etsii. Entä tämä, jos puhkaisikin\nväärästä paikasta pintaan? Niin kai väkevämpi pohjalähde aina\npuhkaisee, jos sen avosilmäkettä yritetään tukota ojaturpeilla. Se\npuhkaisee, kenellä on voimaa, millä puhkaisee. Vain tyhjä tykkii\nkaivettuun kuoppaan, jos tykkii edes siihenkään.\n\nNäin, peräti kapinallisesti jo vanha vakainen lautamies mietiskelee\npärskyttäessään pikimustaa lampiahventa, jonka pisteleviä eväpiikkejä\nei koskaan osaa kyllin tarkasti varoa. Eipä hän enää tahdokaan niitä\nvaroa. Pistelkööt, kirpaiskoot! Hän on tarkka mies, rahantunteva,\nkylmästi harkitseva, pehmenneenäkin. Kuitenkin, jos ylituomari tällä\nhetkellä pihamaalle ilmestyisi eletyt vuodet köysikeränä kainalossaan,\npanisi hinnaksi Niemelän talon maineen mantuineen... Ja höpsistä\nkanssa! Perästä peluu on myöhäistä. Hän tulee katsahtaneeksi taas\npoikaan. No, parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan!\n\n— Nyt lähdemme yhdessä paistamaan näitä äidin ahvenia!\n\nHe lähtevät kaloineen ja kalisevine astioineen. Vaari on tarkkaavalla\nkorvallaan seuraillut heidän juttujaan, pistänyt silmän ja taas jäänyt\nkuuntelemaan. He puhuivat kuin isä ja poika, meidän talosta, meidän\nhevosista. Ja nyt he yhdessä lähtivät paistamaan äidin ahvenia.\n\nVaari alkaa kutoa kiivaammin. Hän onkin liiaksi aikaillut kalamiesten\njuttuja kuunnellessaan. Kalvokerta lienee vielä hyvän matkaa kesken.\nVoisi sormin tunnustella, minkä verran, mutta eipä hän teekään sitä,\nkutoo vain, joutuuhan se sieltä, viimeinenkin silmä, kun tarpeeksi\nkauan kutoo.\n\nUkkosen jälkeinen ilma on erinomaisen keveää hengittää, verenpainetta\nei tunnu, käsi hyppelee vikkelästi ja käpy puikkelehtii tuttua tietään\nkärppänä ylös, alas, kalvosinlasta helkähtelee somasti soiden.\n\nNiemelässä on taas isä ja poika! Vuosikymmeniin ei ole ollutkaan.\nPoika se pitää olla, perintötalossa! Hän tuntee itsensä iloiseksi,\njopa ylpeän omahyväiseksi siitä, että tuli ajaneeksi lautamiehen\nukkosen käsistä poikaa hakemaan. Tulikurikkata se tarvitsee, tuollainen\nvanha paatunut pukki. Mutta nyt, tämän jälkeen saattaa lautamiehestä\nvähitellen ryhtyä ajattelemaan kuin ihmisestä. Kun vaari napsii ja\nhelkyttelee eteenpäin, myöntyy hän jo enemmänkin: Saattaa ruveta\najattelemaan lautamiehestä kuin omasta pojasta, jolla on poika! Käpy\nhelskää, veri käy. Niskasuonissa saakka sydämen lyönnit tuntuvat\nlämmittävinä läikkyminä.\n\nVerkonsilmät loppuvat. Ei suinkaan vielä viimeinen? Hän sivuaa\nverkkoliinan laitaa kädellään. Selvä on, loppu kuin loppu. Pitkä\nhelpotuksen huokaus pääsee kuin voitolliselta urakkamieheltä konsanaan.\nHujahti niin, ettei hän huomannutkaan. Hän mittaa vaaksoin liinan\nkorkeutta. Syvyyttä on riittämiin saakka, aitaverkoksi lahnan kutuun.\n\nTaas välkähtää silmissä, hiukan kipeästi niskasuonissa, lienee\nvenähtänyt jollakin tavoin. Mitä mä sanoinkaan, että lahnankutuun? Hän\nnäkee jo, mitä sanoi.\n\nKevät on, jo katajikko pöllyää. Selkävesien suuret kutulahnat ovat\nlänsituulen ajamina osautuneet niityn alle. Lahden vesi on sekaisena,\nmolske kuuluu mäelle saakka. Miehet ovat aidanpanolla hakamailla,\nukkovaari vain yksinään kotona ja pikkuinen poika. He innoittelevat\njärvelle, innoittelevat aikansa ja lähtevätkin. He laskevat kaikki\nverkot, puron johteelta niityn aitaan. Aitaus onnistuu, verkot\nulottuvat risusta risuun. Koko lahnakarja on heidän kierroksessaan!\nKuinka monta hevoskuormaa niitä lieneekään! Ukko meloo venettä, haroo\nhaavilla, poika polskii järvessä lahnojen kanssa kilpaa. Molskuttaa\nsaa, kun vain ei kolistele veneen laitaan. Paljon pääsee karkuun,\nmutta saadaan niitä veneeseenkin, saunasaavi täyteen, pyykkikori lähes\npuolitiehen.\n\nPoika hyppelee paitasillaan, ukon suu mutruilee. Käki kukkuu, ilma\nväreilee.\n\nOlisinko kääntänyt pahasti niskaani äsken järvessä molskiessani.\nTykkii ja kuumentaa, ei lakkaa. Pitäisi hieroa, koettaa, vuotaako\nverta. Pitäisi, mitä pitäisi? Sukkelan sekaista on tänään, niinkuin ei\ntajuaisi mitä tahtoo ja mitä pitäisi tehdä.\n\nHän on juuri torkahtamaisillaan siihen, turruttavaan hämäryyteensä, kun\nyht'äkkiä leikkaa tyynen ilman halki ihmeellinen soiton helinä. Hän\nriipaisee itsensä tuoliltaan ja käännähtyy pihapuistoon päin.\n\nHerran ihme, miten lehtevän komeana rippikouluhaapa välisee hänen\ntäydesti näkevien silmiensä edessä! Hän itse on sen metsästä raahannut\nja istuttanut. Ja nyt se on tuollainen puu, päivän hämää, taivasta\nverhoaa!\n\nTuulenvire henkäisee toisen kerran. Haavan irtonaisten lehtisilmien\nvälitse värisee iltataivaan aurinko ja lännen purppurahohtoisa kulta.\nSe ei olekaan enää mikään haapa, vaan myrttikruunuissaan värisevä\nmorsian, joka on lähtenyt ylkäänsä vastaan.\n\nVaari hypähtää kohoksi istuimeltaan. Yhdellä riipaisulla hän tempaisee\nyltään risaiset ryysynsä, joista vuosikymmeniin ei ole ollut muuta kuin\nkantamisen vaivaa.\n\nKas noin, tuolla ovat! Tulenkin jo! Kultaisen koreanapa olet lähtenyt\nmatkaan, tyttöseni!\n\nNiin vaari lähti ja meni. Ryysyt lysähtivät tuolille, verkkokäpy jäi\nkoppuraiseen kouraan, silmät avoimiksi ja suu ihmetyksestä ammolleen.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\nHelena on herännyt ja katselee aurinkoa, joka akkunasta paistaa\nhuoneeseen. Hänellä ei ole enää kipua eikä kuumetta. Hän hengittelee\nraitista ilmaa lyhyeen, keveästi, on kaikin puolin keveätuntuinen kuin\nolisi lintu, keräilisi ilmaa siipiin ja höyheniin.\n\nOvi avautuu, veto käy. Lautamies ja Yrjö astuvat huoneeseen\nruokatarjotinta ja maitoastiaa kantaen. He asettavat ne hiljaa tuolille\nja jäävät sanattomina seisomaan sängyn viereen. Helenan katse on\npysähtynyt tuulimyllyn siivelle kuvataulussa kamarin seinällä. Hän on\nnäkevinään pääskysen siinä istumassa ja kuvittelee pysyykö se siinä\nnytkin vielä, kun huoneessa on vetoa. Se pysyy. Hän jättää varovasti\ntuulimyllyn ja kääntää katseensa tulijoihin. Hän hymyy, hyväilee lapsen\nkasvoja kostean kirkkain peilauksin kuin sivelisi voisulalla, hypähtää\nsiitä hetkeksi lautamiehen kasvoille ja sivelee leppoisasti pienen\naikaa niitäkin.\n\nLautamies silpii haarukan kärkeen hipenen verran ruoditonta kalaa ja\ntarjoaa sitä hänelle. Helenan täytyy hiukan maistaa, hänen tähtensä,\nvaikka yhtään ei ole nälkä. Sitten Yrjökin ottaa valkoisen kipenen\npienten sormiensa väliin ja tuo sen hänen huulilleen. Nyt on jälleen\nsängyssä vetoa. Todenteolla hän pyrkisi nousemaan, karkaisi taivaan\ntuuliin, ellei imeytyisi silmillään tiukasti poikansa kasvoihin kiinni.\nLautamies pistää haarukallaan valkoista kalalihaa Yrjön suuhun ja Yrjö\nvastavuoron sormillaan lautamiehen suuhun. Ja taas pääskynen lentäisi\npoutapilveen, ellei huoneessa olisi niin hupainen olla.\n\nMiina Jaatinen on tullut mannaryynivelliä tuomaan. Hänen tuloaan\nei huomaa yksikään heistä. Miina Jaatinen käsittää kaiken ja\njää lautasineen keskilattialle seisomaan. Hän on huolellisesti\nsuopasaippualla pessyt emännän kauniin morsiuspaidan ja kiinnittänyt\nsen kolmella pyykkipojalla koivun oksaan kuivumaan. Vielä tänä iltana\nhän ompelee naulan repeytymän ja silittää koko paidan kuumalla raudalla\noikein sievästi. — Ja anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin\nmekin velvollisillemme anteeksi annamme! huokaisee hän omasta ja\nkuolevan puolesta.\n\nKotvan kuluttua Vihtorikin tulee kamariin, koska ei ole lautamiestä\nmuualta löytänyt. Hän aikoo ryhtyä tekemään tiliä epäonnistuneesta\npapinhakumatkastaan, on miettinyt kaiken valmiiksi, avaa jo suunsa,\nmutta sulkee sen jälleen. Huoneessa piirtelee näkymätön käsi\npunaliidulla seiniin: Älä virka mitään, ellei nimenomaan kysytä!\nVihtori ottaa lakin päästään ja pysähtyy katselemaan.\n\nMutta Helmillä, joka juoksujalkaa on maitohuoneelta noussut, on suuri\nuutinen kerrottavanaan. Ukkonen on iskenyt karjatarhan suureen koivuun,\nkaatanut ja pirstonnut sen pieneksi tikanporoksi. Tuvasta hän ei ole\nlöytänyt yhtä ristinsielua, kenelle uutisestaan olisi kertonut ja\nsiinä innossaan tölmäisee hän nyt emännän kamariin saakka. Hän ei\nhuomaisi näkymättömän käden piirtämiä liitukirjoituksia, mutta hän\nhuomaa keskilattialla Vihtorin lippalakki kädessään. Se on juhlallista,\njotakin vallan tavatonta. Helmi hillitsee kielensä ja astuu Vihtorin\nrinnalle.\n\nViimeisenä ilmestyy huoneeseen Nestori, housut vielä tahmeina ja\ntakamuksiltaan pahasti heinän porossa. Nestorillakin olisi jymyuutinen\nkerrottavanaan, hänelläpä se vasta olisikin. Mutta Nestori on jo siksi\nvanha ja viisas mies, että tietää neuvomatta, miten kuolinvuoteen\nääreen on asennoitava, ei se ole mikään kaskujen kertomispaikka. Ei se\nkyllä mikään tavallinen kasku olisikaan, mitä Nestori vast'ikään on\nnähnyt, kuollut, sokea mies avosilmin auringon laskua katselemassa. No,\nehtivätpä näkemään sen ihmeen, itse kukin.\n\nEmäntä ei enää ehdi, sen Nestori heti huomaa. Emännän katse hakee\nkuin lyhdyn silmä, yhden kasvoilta toisen kasvoille, lopulta Nestorin\nsilmään. Mies tuntee sulavansa voisilmäksi tämän hehkutuksen edessä.\nEmäntä on aina ollut hyvä hänelle... työmiehelle... on niin... Ja\njollei tuollaisella sielun katsannolla päästä taivaan portista sisälle,\nniin... niin ei siitä sitten millään konstilla pääse!\n\nViimeisellä karaisullaan Nestori itse luulee pääsevänsä pahimman\nohitse, emännän katsekin jo lipuu pois päin, mutta juohtuu mieleen\nhautajaiset ja oma eukko, miten hereästi se emännän haudalla itkee\nja jälleen tulee miehiselle miehelle pehmeä olo. Mielessään hän\njo lähettää jonkun tytöistä viemään eukon kengät Jänis-suutarille\npuolipohjattavaksi ja käskee sanomaan, että suutari vetäisi\npulituurilakkaa kantapäihin, täytyy toki äidillä olla koreat kengät,\nkun hän lähtee hyvää emäntäänsä hautaamaan ja... Hän tyrskähtää\näänekkääseen itkuun eikä yritäkään, enää pidätellä, kun kuitenkaan ei\nmahda sille mitään.\n\nEipä se kaukaa käy Helmiltäkään, koska hänkin jo sen selvästi tuntee,\nmitä menettää, kun tämän emäntänsä menettää. Vihtorista tuntuu tyttö\nsievemmältä kuin milloinkaan ennen. Jos Helmi tahtoo, ei hän puolestaan\nhalua jäpistellä ukkosen pusertaman lupauksen edessä tuuman vertaa.\n\nJaatisen Miina seurailee lautamiehen ilmeitä. Niistä ei paljon ilmene,\nsen verran toki aina, että aikuinen naisihminen huonoillakin silmillä\nkatsoen asian ymmärtää. Lautamies tulee ajelemaan emännän haudalla\nvuodesta vuoteen. Murheellinen asia, se lohdullinen puoli siinä\nkuitenkin on, ettei hän sitten ota ketään muitakaan.\n\nEmännän silmät ovat kiertäneet kehäpiirin ja joutuneet jälleen\nomaan lapseen. Lämmin, kyynelkostea äidin katse sivelee silmät,\nsuutelee otsan, posket, ruskehtuneen kaulavarren. Poika pidättelee\nmiehuullisesti kyyneleitään. Äiti tuntee heltyvänsä, kevenevänsä\njälleen vuoteellaan kohoilevaksi. Hänen täytyy levähtää hetkinen. Hän\nriistäytyy senvuoksi irti, uskaltaa pitkän matkan, huoneen ylitse,\nja pääsee onnellisesti tuulimyllyn siivelle, jossa auringon purppura\nhehkuu.\n\nMiten se niin somasti tapahtui. Ei kukaan nähnyt, milloin hän akkunasta\nlensi. Hän itsekään ei sitä huomannut.\n\nIlma on raitis, ukkosen uhka ohi. Se on iskenyt voimansa alas maahan ja\ntyyntynyt lepoon. Taivaan laki on kuulakka, vaarin haapa nukkuu.\n\nMutta lukemattomat mesihelmet kihelmöivät sen tuhansilla lehdillä.\nElävän luomakunnan herkimmät elonnesteet nousevat jälleen korkeutta\nkohti metsissä, niityillä ja karjapihoilla. Auringon viimeiset\nheittosäteet värähtävät purppuroivan ruskopilven laella.\n\n\n\n"]