[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNHGDocMAgcHDRPFNvD8KCNtwuQp5bp6OyUV2dr0yOBw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2873,"Lazarillon kirjavat vaiheet","Mendoza, Diego Hurtado de",1503,1575,"2873-vaasan-jaakkoo-meiran-kukkoo","2873__Vaasan_Jaakkoo__Meirän_kukkoo",null,"romaani",[],[],"fi",1554,1933,16498,104535,true,[],[],[],"Espanjalaisen pikareskiromaanin perusteos kertoo nuoren Lazarillon elämästä ja selviytymisestä 1500-luvun ankarissa oloissa. Lazarillo palvelee useita eri isäntiä, kuten sokeaa kerjäläistä ja kitsasta pappia, ja joutuu turvautumaan oveluuteen selvitäkseen nälästä.","Diego Hurtado de Mendozan 'Lazarillon kirjavat vaiheet' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2873. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LAZARILLON KIRJAVAT VAIHEET\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nDIEGO HURTADO DE MENDOZA\n\n\nEspanjankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\nKariston klassillinen kirjasto 49\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto\nTekijän esipuhe\n 1. Lazarillo kertoo syntymästään ja kenen poika hän oli\n 2. Lazarillo joutuu sokeantaluttajaksi\n 3. Viininhimon kova rangaistus\n 4. Kujeellisuuden kilpailua\n 5. Lazarillo hyppäyttää sokeaansa häijysti\n 6. Lazarillo liittyy pappiin; millainen visukinttu tämä olisikaan\n 7. Vaeltava kattilanpaikkaaja tekee Lazarillolle suuren palveluksen\n 8. Lazarillo hiirenä\n 9. Lazarillo esittää käärmettä ja saa rangaistuksensa\n10. Lazarillo rupeaa ritarin palvelukseen\n11. Hyveellinen ateria\n12. Lazarillon kova yö\n13. Lazarillo ritarin muonittajana\n14. Nälkä on paras särvin\n15. Jumala lähettää heille huonona vuonna hopearahan\n16. Hyödytöntä omaisuutta ja käyttämättömiä kykyjä\n17. Velkojat riistävät Lazarillolta isännän\n18. Lázaro joutuu armeliaisuusmunkin pariin ja sitten anekauppiaan\n    palvelukseen\n19. Lazarillo ylenee elämässä\n20. Lazarillosta tulee sopuisa aviomies\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nMaailmankirjallisuudessa muodostui 1500-luvun loppupuolelta varsin\nrunsaaksi haaraksi n.s. pikareskiromaani, veijarikirjallisuus\n(literatura picara). Tämän varhaisimpia näytteitä ja varsinainen\nperustava teos on kirjanen _La vida de Lazarillo de Tormes_ (»Lazarillo\nTormesilaisen elämäkerta»).\n\nSiitä tunnetaan kolme vanhaa, samana vuonna (1554) eri kaupungeissa\njulkaistua painosta. Ne kaupungit, joissa teos ilmestyi, ovat Alcalá de\nHenares, Burgos ja Amberes. Ensimmäistä laitosta tai käsikirjoitusta,\njoka oli noiden julkaisujen perustana, ei tunneta, enempää kuin\ntiedetään tekijän nimeäkään. On turvauduttava etupäässä kahden\nranskalaisen hispanofilin, _A. Morel Fation_ ja _R. Foulché-Delboscin_,\ntutkimuksiin, jos tahtoo punnita kaikkia tämän mielenkiintoisen\nespanjalaisnovellin herättämiä kysymyksiä.\n\nA. Morel-Fation teoksen tärkein osa on luku alkuperäisen _Lazarillo\nde Tormesin_ tekijästä. Siinä ranskalainen kriitikko käsittelee\nhenkilöitä, joiden kynästä lähteneeksi »Lazarilloa» on arveltu. José de\nSiguenza päättelee siksi 1605, ennen muita, huikentelevaa munkkia Juan\nde Ortegaa, joka oli sen voinut kyhätä Salamancassa opiskellessaan,\nja käsityksensä tueksi hän esittää, että tekele tämän omakätisesti\nkirjoittamana tavattiin hänen luostarikammiostaan. Mutta vuonna\n1607 belgialainen André Valère mainitsee Diego Hurtado de Mendozan\n»Lazarillon» tekijänä, ja vuotta myöhemmin eräs toinen belgialainen\nbibliofili André Schott lausuu _Hispaniae Bibliothecassa Mendozasta:\n»Eius esse putatur satyricum illud ac ludicrum Lazarillo de Tormes,\ncum forte Salmanticae civili juri operam daret»_, täten siis hänkin\nviitaten otaksumaan, että Mendoza on tämän »lystikkään satiirin» luoja.\n\nKun vertaa yllämainittuja kahta otaksumaa, ei voi olla antamatta\nsuurempaa arvoa jälkimäiselle, se kun on oppineen ammattimiehen\nesittämä eikä Siguenzan tavoin rajoittunut pelkkään satunnaiseen ja\nmelkein haaveelliselta perusteelta näyttävään seikkaan, vaan ilmaisee\nmonien aikalaisten kannattaman mielipiteen. Tämä ei nimittäin ollut\nSchottin keksintö, eikä myöskään voi sanoa, että se juuri olisi\nesiintynyt vasta seitsemännentoista vuosisadan alussa.\n\nA. Morel-Fatio on kyllä hylännyt Diego Hurtado de Mendozan\ntekijämahdollisuuden ennen kaikkea siksi, että tämä oppinut ylimys ei\nmuka saattanut kuvailla kansan alimpia luokkia (jotka sittenkään eivät\nniitä olleet) eli Lazarillon elämää niiden keskuudessa ja ettei hänellä\nsiis voinut olla moista kirjailijavaistoa. Ranskalainen oppinut esittää\nmeille Mendozan elämän tämän väitteensä tueksi. Mutta tällaisten\nelämäkerrallisten tietojen takia lopultakaan ei silti tarvitse kokonaan\nsyrjäyttää päinvastaistakaan käsitystä.\n\nMendoza, joka oli syntynyt Granadassa v. 1503 ja kuoli Madridissa\n1575, opiskeli Salamancan yliopistossa, ylimyksellisenä ylioppilaana\nkylläkin, mutta sittenkin vain ylioppilaana; sitten hän oleskeli\nItaliassa, käyden Bolognan, Paduan ja Rooman yliopistoissa ja\njoutuen siellä kosketuksiin sen ajan vaihtelevan, myrskyisen, jopa\nturmeltuneenkin elämän kanssa. Isänsä määräämänä kirkolliselle alalle\njätti hän sen uran varsin pian. Kaarle V:n lähettiläänä hän kävi paavi\nPaavali III:n luona, jota hän kirjeissään keisarille karikoitsi, tehden\npilaa hänen pyhyytensä salaisesta taudista. Hillittömän luonteensa\nvuoksi hänet teljettiin vankilaan ja ajettiin maanpakoon Granadaan\nhurskaan ja itsevaltaisen Filip II:n määräyksestä. Siellä hän antautui\nankaraan työhön oppineiden teosten kirjoittamisessa, mutta silti hän\nkyhäsi keveämpiäkin tuotteita, jopa muutamia irstaita runojakin.\nVaikkapa myönnämmekin, että Mendozan luonteen pohjasävy oli oppineen ja\nylimyksen, täytyy todeta, että hän antautui oppineihin tutkimuksiinsa\netupäässä kypsyneellä iällä joutoaikoinaan Granadassa ja että hän\nluonteeltaan oli vastahakoinen tulemaan tunnetuksi kirjailijana ja\nkeveämpien teoksiensa julkaisijana.\n\nVailla merkitystä on väite, että hän mieluummin tahtoi olla ja todella\noli oppinut mies, sillä eihän ole harvinaista, että kirjailijat\nkokonaan vaihtavat kirjallisen toimintansa suuntaa ja myöskin\nsovittavat tyylinsä uusiin tuotteisiinsa. Ja Mendozalle täytyi juuri\nhänen tutkimustensa vakavuuden olla hyvin oikeutettuna esteenä\ntunnustautumasta yleisölle »Lazarillon» kaltaisen kirjan tekijäksi.\nToisella puolen ei puutu viittauksia, että kertomuksen kyhääjän täytyi\nolla oppinut mies: lukekaahan vain esipuhe, jonka juuri niistä, jotka\neivät halua myöntää, että oppinut mies voisi kyhätä »Lazarillon»\nkaltaista kirjaa, täytyy näyttää jonkun toisen kynästä lähteneeltä.\nKieltää Mendozalta yllämainitusta syystä kirjan tekijäkunnia olisi\nsamaa kuin yrittää kieltää, että Boccaccio, joka latinaksi kirjoitti\nteoksen »Kuuluisista naisista» (De claris mulieribus) ja muita\noppineita tuotteita kypsyneellä iällään, oli kansankielellä kyhättyjen\n»Decameronen» ja »Corbaccion» tekijä.\n\nVoidaanko sitäpaitsi vakavasti väittää, ettei ylimys, patriisi, voisi\nkuvailla kansan syvimpien kerrosten elämää, kun ei ole siinä elänyt\nmukana?\n\nReatislisimmankaan kirjailijan ei ole pakko kokea teoksiensa\nhenkilöiden seikkailuja. Mielikuvituksen jumalainen voima, joka saa\nmeidät syvällisesti tuntemaan ulkopuolisen elämän ja kykenee sen\nalkuperäisenä esittämään, riittää korvaamaan välittömän kosketuksen\ntarpeen.\n\nJoka tapauksessa, kun Mendozan ehdokkuus on tuntunut eri oletuksista\nmahdollisimmalta, on tullut tavaksi liittää hänen nimensä tähän\nihmeellisen elinvoimaiseen kertoelmaan. [Tämän käännössarjan seuraavana\nnumerona ilmestyvän »Ontuvan Paholaisen» suomentaja pitää johdannossaan\nMendozan tekijäehdokkuutta kuitenkin kumottuna, samalla hänkin\nkäsitellen »Lazarillon» edustaman kirjallisuudenhaaran ensikehitystä.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nR. Foulché-Delbosc on julkaissut uuden laitoksen »Lazarillon»\npääpainoksesta, verraten sitä kolmen vuonna 1554 julkaistun kanssa,\n»joilla ei ole muuta yhteyttä keskenään kuin että kaikki kolme ovat\nlaaditut saman aikaisemman laitoksen pohjalla». Hän on samalla pohtinut\ntämän novellin alkuperäisyyttä. Niinpä tavataan jo kolmannellatoista\nvuosisadalta Lazarillon ensi kokemuksiin viittaava ranskalainen\nilveilyjuttu pojanvenkaleesta ja sokeasta ukosta, ja samoin voidaan\n»Lazarillosta» tehdä lukuisia vertauksia toisten teosten tapahtumiin\nja henkilöihin. Niinpä johtuu »Lazarillon» aatelismiehestä mieleen don\nFurón de Juan Ruiz, ja samanlaisia yhtäläisyyksiä saattaisi mainita\nhyvinkin paljon. »Lazarillo» on tosielämän pohjalla laadittu, mutta\nvoimakkaalla mielikuvituksella varustelun oppineen kyhäys. On siis\nhelppoa sen tapauksissa ja henkilöissä tavata jotakin, mikä muistuttaa\nmuiden espanjalaisten teosten välikohtauksia ja henkilöitä, koska tämän\nmaan kirjallisuus, eritoten romaanikirjallisuus, on ollut etupäässä\nrealistista, valiten kuvauksensa alhaisimmasta ja viheliäisimmästä\nelämästä, — ja sitähän suuntaa espanjalaiset taiteilijatkin ovat\nseuranneet ja yhä seuraavat. Riittää mainita aikalaistemme joukosta\nnimet Blasco Ibáñez, Pedro dc Répide ja kuuluisa maalari Zuloaga.\n\nIlmeisesti tämän mielenkiintoisen kertomuksen kyhääjä rakensi\ntarinansa yksinkertaiselle realistiselle pohjalle erilaisista\nveijariseikkailuista ja loi näitä kannattelemaan täysin yhtenäisen\nhenkilön, joka esiintyy selväpiirteisenä yksilönä; Lázaro-poloisella\non aivan oma taiteellisesti käsitelty henkilöllisyytensä, ja hän\npuhuu innoitettua ja syvällisiä kieltä — kieltä, joka pursuaa elämän\nuumenista ja hurmasi vihamielisimpiäkin aikalaisia ja on ollut hänen\nmaineensa päätekijöitä.\n\n»Lazarillo» on siis kirja, jonka juuret ovat elävässä elämässä, samalla\nkun se osoittaa yleismaailmallisen taiteen piirteitä. Heti suosioon\ntulleena se julkaistiin lukuisina painoksina, ja Filip II:n täytyi\nmäärätä laadittavaksi korjattu — inkvisition maun mukaan karsittu —\npainos Espanjan hurskaita ihmisiä varten.\n\n»Lazarillon» mentyä avioliittoon irstaan naisen kanssa kertomus\näkkiä loppuu, kehittymättä lopulliseen päätökseen, ja epätietoiseksi\njää, onko sillä ollut jatkoa vai eikö. Tällaisena usein esitetään\nespanjalaisen professorin H. Liman kirjoittama täydennys, jonka hän\njulkaisi vuonna 1652 Pariisissa maanpaossa ollessaan. Tätä »Lazarillon»\nvierasta jatkoa ei ole katsottu asianmukaiseksi ottaa suomennokseemme.\n\n»Lazarillon» jälkeen alettiin veijariromaania kehitellä ensiksikin\nsen kotimaassa; mainitkaamme nimet Maleo Aleman, Queredo ja Espinel.\nRanskassakin nousi lukuisia jäljittelijöitä, joista Scarron (_Roman\nComique_, 1662) ja Le Sage ovat huomattavimmat. Viimemainitun _Gil\nBlas_ edustaa veijariromaanin korkeinta tasoa. Myöskin Saksassa sai\n_Lazarillo de Tormes_ pian seuraajia, kuten Michael Moscheroschin ja\nChristoffel von Grimmelshausenin klassilliset teokset. Englannissa\nsen edustavimpia nimiä ovat 18. vuosisadalta Smollet ja Fielding,\nseuraavalla sataluvulla kapteeni Marryat eräissä romaaneissaan, ja\nuudempi aika on tavantakaa palannut tähän kirjallisuudenhaaraan\nkaikissakin maissa.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nTEKIJÄN ESIPUHE\n\n\nMinusta tuntuu siltä, että näin merkillisten ja ehkei koskaan ennen\nkuultujen tai nähtyjen tapausten tulisi joulua monien tietoon eikä\nhautautua unhon yöhön. Sillä mahdollisesti joku niitä mielenkiinnolla\nlukeva löytäisi niissä jotakin mieluisia, ja nekin, jotka niihin\nvähemmän syventyisivät, toki jotakin huvittavaa. Sanoohan Plinius,\nettei ole niin huonoa kirjaa, jossa ei olisi hyvääkin, varsinkin kun\nkaikkien maku ei ole samanlainen, vaan toinen ahmii nautinnokseen,\nminkä toinen hylkää. Samaten näemme toisten vähäksyvän asioita, joita\ntoiset pitävät arvossa.\n\nTästä seuraa, ettei mitään saisi hävittää tai heittää tunkiolle (jollei\nse ole kovin inhoittavaa), vaan julkaistakoon se ennakkoluulottomasti\nkaikkien luettavaksi, jotta siitä ehkä voitaisiin jotakin hyötyä saada.\nSillä jos ei niin meneteltäisi, vaivautuisivat perin harvat mitään\nkyhäilemään. He odottavat, että heidät palkittaisiin, ei pelkällä\nrahalla, vaan siten, että heidän teoksiaan luetaan ja kiitetään.\nTästä asiasta sanoi Tullius: »Kunnia luo taiteet». Kuka luulee, että\nsotilas, joka ensimmäisenä nousee rynnäkkötikkaille, enimmin halveksii\nelämäänsä? Ei hän suinkaan sitä tee, vaan ylistyksen toivo saa hänet\nantautumaan vaaraan, ja samoin on taiteen ja kirjallisuudenkin laita.\nTämä tai tuo hengenmies saarnaa hyvin ja harrastaa kaikesta sydämestään\nsielujen parasta; mutta kysykääpä häneltä, paneeko hän pahakseen,\njos hänelle sanotaan: »Oi, kuinka ihmeellisesti te, arvoisa herra,\npuhuittekaan!» Muuan don Fulano käytteli peistään perin kömpelösti,\nmutta hän lahjoitti asetakin narrilleen, kun tämä ylisti hänen taitavia\notteitaan. Olisiko hän sen tehnyt, jos miekkonen olisi puhunut totta?\nJa kaikki käy samaan tapaan.\n\nMinä tunnustan, etten ole lähimmäisiä pyhempi ja ellei minulle olisi\nvastenmielistä kuulla tätä koristelemattomaan tyyliin kirjoitettua\nvähäpätöisiä kirjastani luettavan ja siitä riemuitsevan kaikkien\nniiden, joita se jossakin määrin miellyttää tai viehättää, kun he siinä\ntapaavat niin monia onnenoikkuja, vaaroja ja vastoinkäymisiä kokeneen\nmiehen. Pyydän teitä, arvoisat lukijat, ottamaan vastaan vähäisen\npalveluksen henkilön kädestä, joka olisi kirjoittanut mehevämmin ja\ntyylikkäämmin, jos hänen kykynsä vastaisi hänen toivomuksiaan. Ja\nsuokoon lukija anteeksi, että kerron seikkaperäisesti, koska minä en\nhalunnut aloittaa kertomusta keskellä, kuten niin monet muut tekevät,\nvaan alusta, jotta voisille täydellisesti tutustua sankariini ja\nsamalla miettiä, kuinka vähän niillä, jotka ovat perineet uljaita\nkartanoita ja suuria rikkauksia, on siihen omaa ansiota, ja kuinka\npaljon enemmän ovat tehneet ne, joille onnetar ei ole sellaista\nhyvyyttä suonut, mutta jotka omin voimin ja omilla ponnistuksillaan\novat hankkineet itselleen menestystä ja purjehtineet onnen satamaan.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nLazarillo kertoo syntymästään ja kenen poika hän oli\n\n\nTietäköön arvoisa lukija ennen kaikkea, että nimeni on Lazarillo de\nTormes ja että olen Thome Gonzalezin ja Antona Perezin poika, jotka\nolivat kotoisin Téjaresin kylästä Salamancan läheltä. Synnyin Tormesin\njoella, joten otin sen liikanimekseni, ja asia tapahtui seuraavalla\ntavalla: Isäni (jolle Jumala olkoon armollinen) toimi myllärinä\nvesimyllyssä, joka sijaitsi mainitun joen partaalla, ja hän oli\nhoitanut sitä virkaansa viisitoista vuotta. Ja kun äitini oli raskaana,\nniin eräänä yönä hänen aikansa tuli ja hän synnytti minut käynnillään\nmyllyssä, joten voin todella sanoa syntyneeni virralla.\n\nKun sitten olin kahdeksanvuotias poika, syytettiin isääni joistakuista\nrikkomuksista jauhattajia kohtaan, koska hän oli kevennellyt myllyyn\ntuotuja viljasäkkejä, mistä syystä hänet vangittiin. Hän tunnusti\nkaikki ja kärsi sitten alistuvasti rangaistuksensa. Toivon Jumalan\nnimessä, että hän on taivaan kunniassa, koska evankeliumissa nimitetään\nvainottuja autuaiksi.\n\nSiihen aikaan koottiin sotajoukko maureja vastaan, ja mukana\noli isäni, joka oli karkoitettu kotiseudultaan yllämainitun\nvastoinkäymisensä vuoksi; hän otti osaa sotaan erään ritarin\nkuormarenkinä, muulinhoitajana; ja uskollisena palvelijana hän kaatui\nherransa kera. Äitiparkani, joka oli leski ja turvaton, päätti paeta\nhyvien ihmisten suojaan ollakseen yksi heistä, muutti kaupunkiin\nasumaan, vuokrasi pienoisen asunnon ja ryhtyi pitämään ruokapaikkaa\nylioppilaille. Sitäpaitsi hän hoiti pesua eräille Magdalenan\nkomendantin tallirengeille, joten hänelle usein sattui asiaa näiden\nmajoituspaikalle. Siellä hän tutustui eläinten hoitajain joukosta\nerääseen maurilaiseen. Tämä mies saapui toisinaan meidän asuntoomme ja\nlähti sieltä vasta aamulla; joskus hän tuli ovellemme päivälläkin muka\nostamaan munia ja astui sisälle huoneistoon. Aluksi hänen käyntinsä\nminua suututtivat, koska minä pelkäsin hänen väriään ja rumia eleitään;\nmutta kun huomasin, että hänen vierailujensa seurauksena muonamme\nparani, aloin hänestä pitää, hän kun aina toi tullessaan leipää,\nlihankimpaleita ja talvella polttopuita, jotta saimme lämmitellä.\n\nKun kestitystä ja seurustelua täten oli jonkun aikaa jatkunut,\nlahjoitti äitini minulle siron mustan pikkuveljen, jota minä\nliekuttelin ja hoivailin. Ja minä muistan, että kun musta isäpuoleni\nleikitteli pojun kanssa, tämä juoksi äitini ja minun luokseni, jotka\nolimme valkoiset, sillä hän pelkäsi sitä mustaa miestä, ja osoittaen\nsormellaan huudahti: »Äiti, katso kummitusta!» Silloin musta isä\nvastasi nauraen: »Sinä sekasikiö!» Minäkin, vaikka vielä olin pieni\npoika vain, panin merkille nuo pikkuveljeni sanat ja ajattelin\nitsekseni: — Kuinkahan paljon maailmassa lieneekään niitä, jotka\nmoittivat toisia, kun eivät näe omaa itseään.\n\nKohtalomme oli määrännyt, että seurustelu Zaiden kanssa (se oli\nmiehen nimi) tuli tallimestarin tietoon; ja kun mauria kuulusteltiin,\nniin ilmeni, että hän näpisti puolet elukoille varatuista ohrista ja\nsitäpaitsi oli varastellut leseitä, polttopuita, sukia, satulavöitä,\nloimia ja valjaita. Ja kun ei ollut muuta puhallettavaa, niin hän\nvei kengät hevosten jaloista. Kaikki ne hän käytti äitini hyväksi\navustaakseen häntä pikkuveljeni elättämisessä. Älkäämme ihmetelkö papin\ntai munkin metkuja, edellinen kun kehveltää köyhiltä ja jälkimäinen\nluostaristaan avustaakseen pyhiä sisariaan ja jotakuta muuta, koskapa\nlempi voi sellaiseen yllyttää orjapoloisenkin. Ja kaikki, mitä tässä\nsanon, näytettiin toteen, vieläpä enemmänkin, sillä kun minä en hyvällä\ntunnustanut, niin kurituksen pelosta vastasin kaikkiin kysymyksiin ja\nilmaisin, mitä tiesin, muutamiin hevosenkenkiin asti, jotka äitini\nkäskystä olin käynyt sepälle myymässä. Onneton isäpuoleni piestiin\nraipoilla, ja äitiäni kiellettiin rangaistuksen uhalla enää saapumasta\nmainitun komendantin kartanoon tai päästämästä kurjaa Zaidea luokseen.\nJottei heittäisi köyttä ämpärin mukana kaivoon, oli äitiparkani\ntoteltava käskyä, ja välttääkseen vaaraa ja pahoja kieliä hän läksi\npalvelukseen niiden luo, jotka silloin pitivät Solanan majataloa, ja\nsiellä hänen tuhansia vaikeuksia kärsien onnistui elättää pikkuveljeni,\nkunnes poika kykeni ominpäin kävelemään. Minä olin jo verraten\nvarttunut nuorukainen, joka tein vieraille palveluksia noutamalla\nviiniä ja kynttilöitä ja käymällä yleensä kaikenlaisilla asioilla,\njoille minut lähetettiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nLazarillo joutuu sokeantaluttajaksi\n\n\nSiihen aikaan sattui majataloon tulemaan sokea mies, ja kun hänestä\nnäytti, että minä olisin sopiva hänen opastajakseen, pyysi hän minua\näidiltäni. Tämä suositteli minua hänelle, sanoen, että olin kunnon\nmiehen poika, jonka isä oli uskon puolesta kunniakkaasti kaatunut\nGelvesin taistelussa; ja luottaen Jumalaan hän uskoi, etten minä\nosoittautuisi isääni huonommaksi, ja pyysi että mies kohtelisi minua\nhyvin ja pitäisi minusta hyvän huolen, koska olin orpo. Tämä sanoi\nniin tekevänsä ja ottavansa minut pojakseen eikä palkollisekseen.\nJa niin minä aloin palvella ja opastaa uutta, vanhaa isäntääni.\nOltuamme Salamancassa muutamia päiviä ei ansio näyttänyt isännästäni\ntyydyttävältä, minkävuoksi hän päätti lähteä sieltä. Ja ennen lähtöämme\nminä kävin tapaamassa äitiäni, ja meidän molempain itkiessä hän antoi\nminulle siunauksensa ja sanoi: »Poikani, minä tiedän, etten sinua enää\nkoskaan näe; koeta olla kunnollinen, ja Jumala sinua ohjatkoon. Minä\nolen sinut synnyttänyt ja olen antanut sinut hyvän isännän hoiviin.\nJääös hyvästi!»\n\nJa niin minä palasin isäntäni luo, joka minua odotteli. Me lähdimme\nSalamancasta, tullen sillalle, jonka päässä oli kivinen, häränmuotoinen\neläin. Sokea käski minun mennä eläimen luo, ja sinne päästyäni hän\nsanoi: »Lázaro, paina korvasi sitä härkää vasten, niin kuulet suurta\nrymyä sen sisältä.» Yksinkertaisuudessani minä tein työtä käskettyä,\nuskoen, että se oli totta, ja kun hän huomasi minun pitävän päätäni\nkiveä vasten, kohotti hän kätensä ja tölmäsi ohimoni niin vimmatusti\nsiihen pahuksen kivipatsaaseen, että kuhmua kivisteli kolme päivää, ja\nsanoi minulle: »Tomppeli, sinun pitää oppia, että sokean taluttajan\ntulee olla piruakin viisaampi»; ja hän nauroi ääneensä kepposelleen.\n\nMinusta tuntui, että minä sillä hetkellä heräsin yksinkertaisuudesta,\njossa poikana olin nukkunut. Tuumin itsekseni: — Totta se puhuikin;\nminun tulee pitää silmäni auki ja katsoa eteeni, koska olen yksinäinen,\nja ajatella, kuinka voin parhaiten pitää puoliani.\n\nMe aloimme taivalluksemme, ja muutamissa päivissä hän opetti minulle\nammattimongerruksen. Ja kun hän näki minun olevan älykkään pojan,\noli hän hyvin mielissään ja sanoi: »Kultaa ja hopeaa en voi sinulle\nantaa, mutta elämänohjeita paljonkin opettaa. Sillä kun Jumala\nminulle lahjoitti elämän ilman näköä, valaisi ja opetti hän minua\nelämisen taidossa.» Minua huvittaa kertoa sinulle, hyvä lukija, näitä\nlapsellisuuksia, osoittaakseni, kuinka hyveellistä on, että alhaiset\nkykenevät kohoamaan, ja kuinka häpeällistä on sallia itsensä vaipua,\njos on ylempänä.\n\nPalaten sitten kertomaan kunnon sokeastamme mainitsen arvoisalle\nlukijalle, että siitä asti, kun Jumala maailman loi, ei hän ole\nluonut ketään ovelampaa tai älykkäämpää. Ammatissaan hän oli nero;\nsadat rukoukset hän osasi ulkoa; tasaisella, rauhallisella ja\nsointuvalla äänellään hän sai rukoillessaan kirkon kajahtelemaan;\nhänen kasvoillaan oli nöyrä ja hurskas ilme, jonka hän hartaudessaan\nosasi itselleen erittäin taitavasti ottaa, elehtimättä, irvistelemättä\ntai muljottelematta, niinkuin muiden sokeiden on tapa. Sitäpaitsi\noli hänellä tuhat muuta keinoa ja temppua rahojen haalimiseksi. Hän\nväitti tuntevansa rukouksia monia ja erilaisia tilanteita varten:\nhedelmättömille naisille samoinkuin, synnytystuskissa oleville hän\ntiesi avun, aviomiestensä hylkimille onnettomille vaimoille hän osasi\npalauttaa puolisoiden rakkauden. Hän ennusti äidiksi tuleville,\nsaisivatko nämä pojan vai tytön. Lääkitystieteessä taas ei itse Galenos\ntiennyt puoliakaan siitä, mitä hän väitti tietävänsä, ollen eritoten\ntaitava hammaskivuissa, pyörtymiskohtauksissa ja naistentaudeissa.\nEipä tosiaan kukaan valittanut kärsivänsä mitään vaivaa hänen heti\nsanomattaan: »Tehkää tämä, tehkää luo, poimikaa tämä yrtti, ottakaa tuo\njuuri.» Niinpä kaikki juoksivatkin hänen perässään, varsinkin naiset,\njotka uskoivat kaikki, mitä hän sanoi, ja näiltä hän ansaitsi enemmän\nkuukaudessa kuin sata muuta sokeaa vuodessa.\n\nMutta kuitenkin tahdon arvoisalle lukijalle sanoa, että kaikesta siitä\nhuolimatta, mitä hän ansaitsi ja mitä hänellä jo ennen oli, en ole\nkoskaan nähnyt niin ahnetta ja kitsasta ihmistä, sillä hän oli tappaa\nminut nälkään eikä suonut itselleenkään ihmiselle välttämättömiä\ntarpeita. Puhun totta sanoessani, että jollen viekkaudellani ja\nnäppärillä käsilläni olisi osannut auttaa itseäni, olisin monestikin\nnääntynyt nälkään. Mutta kaikesta hänen viisaudestaan ja viekkaudestaan\nhuolimatta minä puijasin häntä niin, että aina tai usein sain isoimmat\nja parhaimmat palat. Sitä varten minä tein hänelle häijyjä kepposia,\njoista tässä kerron muutamia, vaikken kehtaa kaikkia mainita.\n\nHän kuljetti leipää ja kaikkia muita tavaroitaan palttinaisessa\npussissa, jonka suun hän sulki rautaisella renkaalla ja etulukolla\nja pannessaan sinne muonaansa ja sitä sieltä ottaessaan hän oli\nniin valpas ja tarkka, ettei kukaan maailmassa olisi voinut häneltä\nmuruakaan siepata. Mutta minä otin sen pikkuviipaleen, jonka hän\nminulle antoi, hotkaisten sen yhtenä tai kahtena suupalana. Ja kun hän\nsitten oli sulkenut avaimellaan etulukon, ja luuli että minä puuhailin\nmuissa asioissa, minä ratkoin hiukan ommelta säkin sivulta — neuloen\nreiän sitten jälleen kiinni — ja veroitin kitupiikin varastoa, ottaen\nsieltä mielin määrin parhaita paloja: leipää, kinkunkimpaleita ja\nmakkaroita. Siten minä koetin mukavasti korvata itselleni sen, mitä\nilkeä, sokea ukko minulta kielsi.\n\nKaikki, mitä saatoin rahana siepata ja varastaa, otin puolen\nblancan lantteina; ja kun häntä pyydettiin rukoilemaan ja hänelle\nannettiin koko blancoja, otin minä ne vastaan ja koska hän ei\nvoinut menettelyäni nähdä, muuttuivat ne minun käsissäni nopeasti\npuoliksi. Minä sujahduttelin koko blancat talteeni, ja kun hän ojensi\nkätensä, sai hän vaihdossa sitä varten varaamiani roposia eli puolet\ntodellisesta arvosta. Se sokea häijyläinen valitteli, tunnustellessaan\nja havaitessaan, etteivät rahat olleet koko blancoja, ja sanoi: »Mitä\nhittoa tämä on? Siitä lähtien, kun sinä olet minun seurassani, ne\nantavat minulle vain puolia blancoja, vaikka ennen maksoivat usein\nkoko blancan tai maravedinkin. Sinä olet varmaan minun onnettomuuteeni\nsyypää.» Mutta hän lyhensi rukouksiaan enemmän kuin puolella, sillä hän\noli käskenyt minun, sen lähtiessä, joka oli pyytänyt häntä rukoilemaan,\nnykäistä häntä myssyn huipusta. Minä tein niin; ja jonkun toisen\nsaapuessa hän alkoi heti kirkua: »Käskekää rukoilla se ja se rukous»,\nniinkuin niiden on tapa sanoa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nViininhimon kova rangaistus\n\n\nRuokaillessamme hänellä oli tapana laskea viereensä viiniruukkunen.\nSilloin minä hyvin vikkelästi tartuin siihen, siemaisten siitä pari\nsalaista kulausta, ja panin sen jälleen paikoilleen. Mutta sitä ei\nkauan kestänyt, sillä juodessaan hän huomasi viiniä puuttuvan ja\nsäilyttääkseen sen itselleen hän ei enää koskaan luopunut ruukustaan,\nvaan piti istuessaan sen korvasta kiinni. Magneetti ei kuitenkaan\nkoskaan ole vetänyt niin puoleensa rautaa kuin viini kiehtoi minua,\njoten laitoin pillinpitkästä rukiinkorresta ja pistämällä sen ruukun\nsuuhun ahmin viiniä täysin siemauksin. Mutta koska ukko oli kovin ovela\nja tarkkakorvainen, hän luullakseni kuuli imemiseni; ja siitä pitäen\nhän muutti menettelyään, pani ruukun koipiensa väliin ja kätensä sen\npäälle ja sai siten juoda viininsä yksin.\n\nMinä, joka olin niin viiniin menevä, olin tuhannessa tuskassa; ja kun\nnäin, ettei oljenkorresta enää ollut mitään apua, keksin kaivaa ruukun\npohjaan pienen reiän, jonka tukin varovaisesti ohuella vahaliuskasella.\nRuokailuaikana minä sitten teeskennellen, että minua paleli, kömmin\nsokean häijyläisen koipien väliin muka lämmitelläkseni viheliäisellä\ntulellamme, ja kun ohut vahakerros sen lämmöstä suli, alkoi pieni\nlähteeni virrata suuhuni, jota pidin siinä asennossa, ettei ainuttakaan\npisaraa mennyt hukkaan. Kun vanhusrukka aikoi juoda, ei ruukussa\nollutkaan mitään. Hän säikähti, noitui ja manasi pirun viemään ruukun\nja viinin, kun ei tiennyt mitä ajatella.\n\n»Ettehän vain luule, setä, että minä sen teiltä juon», sanoin minä,\n»koskette päästä ruukkua kädestännekään?»\n\nHän käänteli ja tunnusteli astiaa niin kauan, että keksi reiän ja\nhuomasi kepposen; mutta hän ei ollut havaitsevinaan mitään. Ja heti\nseuraavana päivänä, kun minä tavallisuuden mukaan aioin verottaa\nruukkua aavistamatta, mitä turmaa sokea ilkimys minulle suunnitteli,\ntai että hän hommani kuuli, istahdin minä, niinkuin tapani oli,\nlatkimaan makeita siemauksia, kasvot taivasta kohti käännettyinä ja\nsilmät puoliummessa voidakseni paremmin nauttia ihanasta nesteestä. Ja\nnyt se vietävän ukko käsitti, että hänelle oli tullut tilaisuus minulle\nkostaa, ja kohotti molemmilla käsillään tuon suloisen, mutta minulle\nkatkeraksi kalkiksi koituvan ruukun, pudottaen sen sitten vasten\nsuutani, niin että Lazarillo-raukka, joka ei tiennyt olla varuillaan,\nkuten muulloin, vaan nautti iloisesti ja huoletonna, sai sellaisen\nmäsähdyksen, että hänestä tuntui kuin taivas kaikkine sisältöineen\nolisi suistunut hänen päähänsä. Isku oli niin ankara, että se löi minut\ntainnuksiin, ja ruukku niin iso, että sirpaleet tunkeutuivat kasvoihini\nrunnellen niitä monista kohdin. Samalla murskautuivat minulta ne\nhampaat, jotka minulta yhä puuttuvat.\n\nSiitä hetkestä asti minä kannoin kaunaa sokealle häijyläiselle, ja\nvaikka hän minua hyväili, kestitsi ja hoivaili, näin hyvin, että hän\noli riemuinnut julmasta rangaistuksesta. Hän pesi viinillä ruhjevammat,\njotka ruukunkappaleet olivat aiheuttaneet, ja sanoi hymyillen: »Mitä\ntuumit, Lazarillo? Se, mikä oli kipusi syynä, sinut nyt parantaa ja\nantaa sinulle terveyden takaisin.» Nämä ja muut sellaiset sukkeluudet\nviehättivät minua vähän.\n\nKun jo olin puoliksi toipunut kamalasta kolauksesta ja mustelmistani,\ntuumin että muutamilla tuollaisilla iskuilla sokea julmuri tekisi\nminusta lopun, ja päätin siis ehtiä ennen häntä ja päinvastoin\nkaristaakin hänet niskoiltani. Mutta minä en tehnyt mitään heti,\nhaluten valita aikani kostaakseni puolestani varmemmin ja nasevammin.\n\nVaikka olisinkin ollut kylliksi hyväsydäminen unohtaakseni menneisyyden\nja kauhean ruukuniskun, niin myöhemmin kokemani huono kohtelu olisi\nvarmasti virkistänyt muistiani. Hän kolhi minua syyttömästi päähän\nja tukisteli. Ja jos joku kysyi, miksi hän minua niin pahoin piteli,\nkertoi hän tarinan ruukusta sanoen:\n\n»Luuletteko, että tämä taluttaja poikani on viaton? Kuunnelkaa sitten,\nosaisiko itse paholainenkaan keksiä sellaista kepposta.»\n\nTehden ristinmerkin hänen kuuntelijansa huudahtivat: »Kah, ken\nolisi luullut moisen pienen pojun kykenevän sellaiseen ilkeyteen!»\nHe nauroivat makeasti kujeelleni ja sanoivat: »Rangaiskaa häntä,\nrangaiskaa, niin Jumala teitä palkitsee!»\n\nJos he puhuivatkin sokealle, niin ei ainakaan kuurolle, sillä hän\nnoudatti tarkoin heidän neuvojaan.\n\nMinä puolestani kostin kuljettamalla häntä aina pahimpia teitä ja\nyritin tuottaa hänelle mahdollisimman paljon kiusaa ja vahinkoa. Jos\ntiellä oli kiviä, talutin hänet aina korkeimman yli, jos lokaa, niin\nsyvimmän rapakon poikki. En siitä välittänyt, etten itsekään päässyt\nkuivin jaloin, sillä olisin puhkaissut kernaasti itseltäni silmän,\npuhkaistakseni kaksi häneltä, jolla ei ollut ainoatakaan.\n\nTästä syystä hän aina sauvansa päällä kolhi minua takaraivoon, johon\ntuli runsaasti kuhmuja, ja usein sain häneltä korvapuustin. Ja vaikka\nminä vannoin, etten sitä pahanilkisyydestä tehnyt, vaan siksi, etten\nlöytänyt parempaa tietä, ei se minua mitään hyödyttänyt, eikä hän minua\nuskonut, sillä niin suuri oli sen veitikan äly ja ovela ymmärrys.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKujeellisuuden kilpailua\n\n\nJotta näkisitte, kuinka pitkälle ulottui tämän viekkaan sokean\nnerokkuus, kerron tapauksen monista minulle sattuneista, jossa hän\nmielestäni hyvin ilmaisi suuren älykkyytensä. Lähtiessämme Salamancasta\nsanoi hän syyksi, miksi tulimme Toledon maakuntaan, että ihmiset\ntäällä olivat rikkaampia, joskaan eivät kovin anteliaita. Hän tuki\nmenettelyään sananparrella: »Enemmän antaa kovasydäminen kuin se,\njolla ei mitään ole.» Ja me samoilimme parhaiden kylien kautta; missä\nsaimme hyvän vastaanoton ja antimia, siellä viivyimme, mutta muussa\ntapauksessa me kolmantena päivänä lähdimme kipin kapin tiehemme.\n\nTapahtui, että saapuessamme kylään nimeltä Almorox viininkorjuun aikaan\nmuuan rypäleenkorjaaja antoi hänelle rypäletertun almuksi. Ja koska\nrypälevasuja usein pidellään huolimattomasti ja rypäleet siihen aikaan\novat kovin kypsiä, alkoivat marjat varista hänen pitäessään terttua\nkädessään. Jos sen taas olisi työntänyt pussiin, olisivat rypäleet\npusertuneet hilloksi ja tärvelleet muut tavarat. Näin ollen hän, kun\nei voinut terttua kuljettaa mukanaan, samoinkuin myöskin hyvittääkseen\nminua, joka sinä päivänä olin saanut paljon nuhteita ja iskuja, päätti\npanna toimeen pidot.\n\nIstahdimme pellonpientareelle ja hän lausui: »Nyt minä tahdon olla\nsinua kohtaan antelias, syökäämme yhdessä tämä rypäleterttu, ja sinä\nsaat osallesi yhtä paljon kuin minäkin. Me jaamme sen tällä tavoin:\nsinä poimit vuorostasi yhden ja sitten minä vuorostani yhden. Kunhan\nvain lupaat, ettet koskaan ota useampaa kuin yhden rypäleen kerrallaan,\nniin minä teen samoin, kunnes olemme pistelleet kaikki poskeemme, eikä\nsilloin tapahdu mitään petosta eikä erehdystä.»\n\nTäten sovittuamme me aloitimme ateriamme; mutta jo toisella otteella\npetturi muutti suunnitelmaansa ja alkoi ottaa kaksi kerrallaan\narvellen, että minä varmaankin tein samoin. Nähdessäni, että hän rikkoi\nsopimuksen, minä en tyytynytkään käymään tasan hänen kanssaan, vaan\nmenin edellekin; hänen ottaessaan kaksittain minä poimin kolmittain ja\nahmin minkä kerkisin.\n\nKun terttu oli tyhjennetty piti hän vähän aikaa varpua kädessään ja\nsanoi päätään pudistaen: »Lazarillo, sinä olet minua pettänyt; minä\nvannon kautta Jumalan, että sinä olet syönyt rypäleet kolmittain.» —\n»En syönyt», väitin; »mutta miksi minua epäilette?» Silloin vastasi\nse ylen älykäs sokea: »Tiedätkö, mistä minä tajuan, että sinä olet\nsyönyt kolmittain? Siitä, että minä söin kaksittain ja sinä kumminkin\nvaikenit.»\n\nMinä nauroin itsekseni, ja vaikka olinkin nuori poika, panin merkille\nsokean ukon ovelan harkinnan.\n\nMutta jotten venyttäisi kertomusta liian pitkälle, jätän mainitsematta\nmonet muut yhtä hauskat tapaukset, joita minulle tämän ensimmäisen\nisäntäni luona sattui, ja tyydyn vielä vain kertomaan yhden:\n\nOlimme Escalonassa, sikäläisen herttuan kaupungissa, ja ukko antoi\nminulle paistettavakseni pätkän lihamakkaraa. Makkara oli jo puoliksi\npaistunut ja rasva räiskähteli, kun hän otti maravedin taskustaan ja\nlähetti minut ravintolaan ostamaan itselleen viiniä. Kun paholainen\noli pannut syötin silmieni eteen ja kun — niinkuin sananlasku sanoo\n— tilaisuus tekee varkaan, niin viettelys voitti minutkin. Uunin\nviereen oli heitetty pieni, pitkulainen ja mätä nauris, joka varmaankin\noli pataan pantavaksi kelpaamattomana hyljätty. Ja kun silloin ei\nsaapuvilla ollut ketään muita kuin hän ja minä kahden ja kun minussa\noli syntynyt oikea sudennälkä tuntiessani sieraimissani makkaran\nherkullisen hajun, jonka tiesin olevan kaikki, mitä siitä saisin\nnauttia, niin seurauksista välittämättä ja mitään pelkäämättä, kunhan\nvain sain tyydyttää ruokahaluni, minä sieppasin, sokean kaivaessa\nkolikkoa taskustaan, makkaran ja panin hyvin kerkeästi mainitun nauriin\npaistinvartaaseen, jonka isäntäni, annettuaan minulle rahan viiniin,\notti käteensä; hän alkoi käännellä sitä valkeassa, paistaakseen\nkypsäksi sen, mikä ilman hänen apuaan oli kaapattu pois.\n\nMinä menin viiniä ostamaan, jolla matkalla pistin häthätää makkaran\nposkeeni. Palatessani näin, kuinka sokeapahus piti lautasella palasiksi\nleikeltyä naurista, jota hän ei vielä ollut tuntenut, kun ei ollut\nsiihen koskettanut kädellään.\n\nKun hän otti palan ja maistoi, luullen purevansa makkaranpalaa, huomasi\nhän sen olevan mätää naurista, kiivastui ja sanoi: »Mitä tämä on,\nLazarillo?» — »Voi minua onnetonta», vastasin minä, »jos tahdotte minua\ntaaskin syyttää! Enkö minä tule viiniä tuomasta? Joku on ollut täällä\nja ilveilläkseen sen tehnyt.»\n\n»Ei, ei», kiisti hän, »se ei ole mahdollista, kun en ole jättänyt\npaistinvarrasta kädestänikään».\n\nMinä aloin vannoa ja vannoen valehdella, että olin syytön tähän\nkepposeen ja vaihtoon; mutta se ei minua mitään hyödyttänyt, sillä\nkirotun sokean oveluudelta ei mitään voinut salata. Hän nousi, tarttui\nminun päähäni ja alkoi nuuskia, ja kun hän tietysti tunsi hajun\nateriastani, niin hän paremmin varmentuakseen totuudesta suuressa\nkiukussaan, pitäen minua kiinni käsillään, avasi oikealla kädellään\nsuuni ja pisti sisään nenänsä, joka hänellä oli pitkä ja terävä ja\nsillä kertaa hänen kiukkunsa tähden vielä vaaksan verran pitentynyt;\nja sen päällä hän kutitti kitalakeani. Siitä syystä ja suuren pelkoni\nvuoksi ja kun musta makkara ei näin lyhyessä ajassa ollut ehtinyt\nasettua vatsassani ja varsinkin, kun tuo jättiläisnenä melkein\ntukehdutti minut, kaikki nämä seikat yhdessä aiheuttivat, että tekoni\nja ahmattimaisuuteni tulivat ilmi ja omaisuus palasi herralleen. Sillä\nennenkuin sokea häijyläinen poisti kärsänsä suustani, tuntui vatsassani\nsellaista kuvotusta, että sekä hänen nenänsä että huonosti pureskeltu\nmakkara äkillisellä röyhtäisyllä syöksähtivät samalla kertaa ulos\nsuustani.\n\nOi, suuri Jumala, miksei minua silloin haudattu, kun jo kerran tunsin\nitseni kuolleeksi! Sokea ilkimys oli niin raivoissaan, että jolleivät\nihmiset olisi rientäneet ryminään, luulen, että hän olisi rusikoinut\nsielun ruumiistani. He tempasivat minut hänen käsistään, jättäen\nne täyteen niitä harvoja hiuskarvoja, joita minulla oli. Kasvoni\nolivat raapitut, niska melkein väännetty sijoiltaan ja kurkku kuin\nkärvennetty. Ja senhän minä hyvin ansaitsin, koska minulle pahuuteni\ntähden tapahtuivat nämä monet onnettomuudet.\n\nHäijy sokea kertoi kaikille kerääntyville minun kommelluksistani,\nmainiten yhtä hyvin tämän kuin tuonkin, niinpä ruukkutarinan, jutun\nrypäletertusta, ja sitten tämän nykyisen tapauksen. Kaikki nauroivat\nniin äänekkäästi, että jokainen kadulla liikkuja astui sisälle\nkatsomaan juhlaa. Mutta niin sukkelasti ja rattoisasti sokea kertoi\nminun tekoseni, että vaikka olinkin niin pahoin pideltynä ja itkeä\nkohotin, tuntui minusta, että olisin tehnyt väärin, jollen minäkin\nolisi hänen jutuilleen nauranut.\n\nMutta kaiken tämän ohessa vihloivat hänen ilkkumisensa sydäntäni enkä\nminä voinut suoda itselleni anteeksi raukkamaisuuttani, kun en ollut\npuraissut hänen nenäänsä poikki. Se oli niin hyvä tilaisuus kostaa\nhänelle; eikö hän itse ollut tullut puolitiehen ja eikö hänen nenänsä\nollut kyllin kauan minun hallussani? Olisi vain tarvinnut purra\nhampaani yhteen, niin olisin katkaissut sen saaliikseni. Vatsani olisi\nsen kai pidättänyt paremmin kuin makkaran; ja jollen olisi vohkimaani\noksentanut lattialle, olisin voinut kieltää syytöksen. Kunpa Jumala\nolisi suonut, että sen tekosen olisin tehnyt, niin hän ei ainakaan\nolisi voinut todistaa makkaranvarkautta.\n\nRavintolan emäntä ja läsnäolevat sovittivat meidät ja pesivät\ntuomallani viinillä kasvoni ja kurkkuni, minkä johdosta sokea\nhäijyläinen naljaili sanoen: »Tosiaan tuo poika, kuluttaa minulta\nvuodessa enemmän viiniä huuhteluihin kuin mitä minä kahdessa juon.\nVähintäänkin, Lazarillo, olet suuremmassa kiitollisuudenvelassa\nviinille kuin isällesi, sillä hän siitti sinut vain kerran, kun taas\nviini alituiseen antaa sinulle elämän.»\n\nJa heti hän ryhtyi kertomaan, kuinka monesti hän oli haavoittanut ja\nraadellut kasvoni ja sitten viinillä parantanut. »Minä sanon sinulle»,\nvirkkoi hän, »että jos joku ihminen maailmassa on viinin tuttu, niin\nolet sitä sinä». Ja ne, jotka minua pesivät, nauraa hohottivat hyvin\nhuvitettuina, minun murjotellessani.\n\nMutta sokean ennustus ei osoittautunut valheelliseksi, ja siitä asti\nolen usein muistellut tuota miestä, jolla varmaan oli profeetallinen\nhenki; ja minua surettavat hänelle tekemäni kolttoset, vaikkakin hän\nne hyvin ansaitsi, kun ajattelen, kuinka tosiksi hänen sanansa viini\nveljeydestäni osoittautuivat, kuten myöhemmin saatte nähdä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nLazarillo hyppäyttää sokeaansa häijysti\n\n\nSokean puolelta kärsimäni huonon kohtelun ja hänen häijyjen\nkokkapuheittensa vuoksi minä olin päättänyt hänet lopullisesti jättää,\nja tämän viimeisen seikkailun jälkeen se päätös minussa yhä varmistui.\nTapahtui niin, että jo seuraavana päivänä menimme kaupungille anomaan\nalmuja, ja kun oli edellisenä yönä paljon satanut ja päivänkin satoi,\npysytteli hän eräässä kirkon ovikäytävässä rukoilemassa, jotta emme\nkastuisi. Mutta kun ei sade yön lähestyessäkään tauonnut, sanoi sokea\nminulle: »Lazarillo, tämä sade on kovin pitkällistä ja yön tullen yhä\nyltyy vain. Lähtekäämme ajoissa majataloon.»\n\nSinne tullaksemme meidän oli mentävä puron yli, joka oli rankan sateen\nvuoksi paisunut. Minä sanoin hänelle: »Setä, puro virtaa kovin vuolaana\nja leveänä, mutta minä näen, mistä voimme kastumatta päästä ylitse,\nsillä se kapenee tuolla paljon, joten voimme kuivina hypätä sen poikki.»\n\nNeuvo tuntui hänestä hyvältä ja hän sanoi: »Oletpa varovainen,\nminkävuoksi sinua rakastankin; vie minut siihen paikkaan, missä puro\nkapenee, sillä nyt on talvi ja vesi tuntuu pahalta ja varsinkin\njalkojen kastuminen on kiusallista.» Nähden tilaisuuden edessäni\ntalutin hänet pois ovikäytävästä ja vein hänet suoraan vastapäätä\nkivipylvästä, joka tuki talon julkisivua, ja selitin: »Setä, tässä on\npuron kapein kohta.» Kun satoi rankasti ja miesrukka kastui ja kun\nmeillä oli kiire päästä vedestä, jota lotisi päällemme, ja varsinkin\nkun Jumala sillä hetkellä sokaisi hänen järkensä antaakseen minulle\ntilaisuuden kostoon, uskoi hän minua ja sanoi: »Aseta minut hyvin\nkohdalle ja hyppää puron yli.» Minä asetin hänet aivan vastapäätä\npilaria, hyppäsin hieman syrjemmälle, menin pilarin taakse ikäänkuin\nhärän sarvia välttääkseni ja virkoin hänelle: »No, hypätkää nyt kaikin\nvoimin, jotta pääsette ojan yli!» Ja tuskin olin sen sanonut, kun\nsokearukka, peräännyttyään askeleen ottaakseen vauhtia ryntäykseensä ja\nloikatakseen pitemmälle, hyppäsi vuohipukin tavoin ja kolhaisi päänsä\npylvääseen, joka kumahti niin ankarasti kuin jos siihen olisi isketty\nisolla kurpitsipullolla, ja kaatui taaksepäin puolikuolleena ja pää\nhaljenneena.\n\n»Mitä! Kuinka haistoitte makkaran, ettekä haistanut pylvästä? Hei,\nhei!» huusin minä ja jätin hänet ihmisten haltuun, joita oli paljon\nrientänyt häntä auttamaan, ja livistin kaupungin porttia kohden ja\nläksin Torrijosiin ennenkuin yö yllätti. En koskaan saanut tietää,\nkuinka hänen kävi, enkä halunnutkaan tietää.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nLazarillo liittyy pappiin; millainen visukinttu tämä oli\n\n\nSeuraavana päivänä, kun oloni siellä ei minusta tuntunut turvalliselta,\nmenin kylään nimeltä Maqueda, jossa syntini johdattivat minut papin\nluo; ja kun häneltä kerjäsin almua, kysyi hän minulta, kykeninkö\nauttamaan messussa. Minä vastasin myöntävästi, niinkuin totta olikin,\nsillä niin pahasti kuin sokea lurjus oli minua pidellytkin, opetti\nhän minulle monta hyvää asiaa, ja yksi niistä oli tämä. Lopuksi\npappi otti minut palvelukseensa. Vältin ukkosta ja minut kohtasi\nsalama: sillä häneen verrattuna sokea oli Aleksanteri Suuri kaikkine\nitaruuksineenkin, joista olen kertonut. En sano muuta kuin että kaiken\nmaailman kitsaus oli tässä papissa edustettuna. En tiedä, oliko se\nhänessä synnynnäistä vai oliko hän sen omaksunut papinkaavun mukana.\n\nHänellä oli vanha, avaimella suljettu arkku, ja avainta hän kuljetti\nnahkahihnalla takkiinsa ripustettuna. Ja kun uhrileipä tuotiin\nkirkosta, heitti hän sen kädellään heti sinne, lukiten jälleen arkun.\nEikä koko talossa ollut mitään syötävää, niinkuin toki muissa; ei\nhormiin ripustettua silavan viipaletta, ei juustonpalaa jollakin\npöydällä tai kaapissa, ei leivänkimpaletta vasussa, ei mitään ateriasta\nylitsejäänyttä, ei edes silmien lumeeksi, ei edes mielikuvitusta\nhivelemään.\n\nHänellä oli ainoastaan sipulikimppu, lukittuna avaimella asunnon\nyliskamariin. Niistä minä sain muonakseni yhden joka neljäs päivä;\nja kun minä pyysin avainta mennäkseni niitä ottamaan, niin muiden\nläsnäollessa hän hyvin arvokkaasti pisti kätensä povitaskuunsa,\notti sieltä avaimen ja antoi sen minulle, sanoen: »Ota ja tuo se\npian takaisin, äläkä antaudu ahmatiksi», ikäänkuin siellä olisivat\nolleet kaikki Valencian herkut. Eikä sanotussa huoneessa kuitenkaan,\nniinkuin jo mainitsin, ollut muuta kuin nuo kirotut sipulit naulasta\nriippumassa. Ne hän oli niin tarkkaan laskenut, että minun olisi\nkäynyt huonosti, jos niistä olisin vohkinut yhdenkään liikaa. Lopuksi\nminä olin kuolemaisillani nälkään. Mutta vaikka hän oli minua kohtaan\nniin kitsas, kestitsi hän itseään sitä runsaammin. Viisi kyljystä\nhän tavallisesti söi päivälliseksi ja yhtä monta illalliseksi;\ntosin hän antoi minulle osan liemestä, mutta ei rippustakaan lihaa\neikä leivänpalaakaan, joten minä en Jumala paratkoon koskaan saanut\nkyllikseni.\n\nLauantaisin syödään näillä seuduin oinaanpäitä, ja hän lähetti minut\nostamaan pään, joka maksoi kolme maravedia. Sen minä keitin hänelle, ja\nhän söi silmät ja kielen, takaraivon ja aivot sekä kaiken lihan, mikä\nkallossa kiinni oli, ja pani sitten kaikki järsityt luut lautaselleni\nsanoen: »Ota, syö ja pidä juhlaa, koska sinä tässä maailmassa elät\nherkullisemmin kuin itse paavi.» — »Tehköön Jumala sinut yhtä\nonnelliseksi», ajattelin minä.\n\nOltuani kolme viikkoa hänen luonaan tulin niin heikoksi, että sääret\neivät enää nälkiintynyttä kannatelleet. Näin selvästi vaeltavani\nhautaa kohti, jolleivät Jumala ja oveluuteni minua jotenkin auttaisi.\nViekkauteni käyttämiseen ei minulla ollut tilaisuutta, kuten sokean\nraukan seurassa ollessani; ja jos jotakin teinkin, niin en voinut\nsalata sitä häneltä, niinkuin entiseltä isännältäni, jolle Jumala\nsuokoon anteeksi, jos hän siitä kolahduksesta kuoli. Sillä niin viisas\nja viekas kuin hän olikin, ei hän tuon arvokkaan aistin puutteessa\nvoinut kaikkea havaita; mutta kellään ei ollut niin teräviä silmiä\nkuin tällä toisella. Ollessamme messussa ei ainoakaan blanca pudonnut\nuhrimaljaan hänen sitä panematta merkille. Toisella silmällään hän\nkatseli kansaa ja toisella minun käsiäni; hänen silmänsä tanssivat,\nollen alati liikkeessä kuin elohopea. Hän laski tarkoin, kuinka\nmonta blancaa uhrattiin, ja heti uhraamisen päätyttyä hän sieppasi\nmaljan käsistäni ja pani sen alttarin alle. Ei minussa ollut mestaria\npuhaltamaan häneltä ainoatakaan kolikkoa koko aikana, jonka hänen\nluonansa elin tai oikeammin sanoen kiduin.\n\nKapakasta minä en koskaan tuonut hänelle ainoankaan blancan edestä\nviiniä, vaan sen vähän mikä hänelle sunnuntaiuhreissa annettiin,\nmittasi hän niin, että sitä riitti koko viikoksi, sitte kun hän\noli pannut sen isoon kirstuunsa, ja salatakseen suurta kitsauttaan\nhän sanoi minulle: »Katso, nuorukainen, pappien tulee olla perin\nkohtuullisia muassa ja juomassa, minkä vuoksi minä en käyttäydykään\nniinkuin muut.» Mutta ilkimys valehteli kuin paholainen, sillä\nkun oltiin ruumiita tai morsiuspareja siunaamassa ja hän muiden\nkustannuksella aterioitsi häissä tai hautajaisissa, söi hän kuin susi\nja joi kuin pesusieni.\n\nMitä sitten tulee hautajaisiin, niin suokoon Jumala anteeksi minulle,\njoka en koskaan sittemmin ole ollut ihmiskunnan vihollinen; mutta\nkun niissä tilaisuuksissa söimme hyvin ja minun oli nälkä, toivoin\nja rukoilin Jumalaa, että hän joka päivä sallisi jonkun luoduistaan\nkuolla. Ja jakaessamme sakramenttia sairaille, varsinkin viimeistä\nvoitelua, ja hengenmiehen käskiessä läsnäolevia rukoilemaan, en minä\nsuinkaan ollut viimeinen hartaudessani, vaan rukoilin Herraa koko\nsydämestäni ja sielustani, ettei hän tekisi potilasta terveeksi, vaan\nkorjaisi hänet pois tästä murheenlaaksosta. Ja jos joku heistä toipui,\nniin (suokoon Jumala minulle anteeksi) toivotin hänet tuhannesti\npirun haltuun, mutta jos hän kuoli, lähetin hänen mukaansa yhtä monet\nsiunaukset.\n\nKoko sillä ajalla, jonka olin hänen luonaan, noin kuutena kuukautena,\nheitti näetten henkensä ainoastaan kaksikymmentä ihmistä, ja olen\nvallan varma, että minä heidät tapoin tai, paremmin sanoen, että he\nkuolivat minun pyynnöstäni. Sillä kun Herra näki, kuinka minä perin\nnälkiintyneenä riipuin elämän ja kuoleman välillä, niin hän kaiketikin\nsuvaitsi heidät korjata pysyttääkseen minut hengissä. Mutta siitä\nei minulle tuskissani ollut muuta apua kuin että hautajaispäivänä\nelvyttyäni tunsin niinä päivinä, joina ei haudattavia ollut, alituisen\nja jokapäiväisen nälkäni entistä kamalammin. Niinpä en löytänyt lohtua\nmuualta kuin kuoleman varjosta, ja kuolemaa, jota minä muille toivoin,\ntulin toisinaan toivoneeksi itsellenikin, enkä elämää. Mutta vaikka se\noli aina äärelläni, ei se minua kuitenkaan korjannut.\n\nMonesti tuumin lähteä tämän kitsaan isännän luota, mutta kahdesta\nsyystä jätin sen tekemättä. Ensimmäinen oli, että en luottanut\nsääriini, peläten, etteivät ne pelkästä nälän aiheuttamasta\nheikkoudesta minua kantaisi; ja toiseksi mietin sanoen itsekseni:\n»Minulla on jo ollut kaksi isäntää; ensimmäinen oli minut\nnäännyttämäisillään nälkään, ja jätettyäni hänet kohtasin toisen,\njoka jo on saattanut minut haudan partaalle. Jos siis jätän tämänkin\nja joudun vielä pahemman kynsiin, niin mitä sitten on muuta kuin\nloppu edessä?» Senvuoksi minä en tohtinut lähteä tieheni, koska pidin\nuskonkappaleena, että kaikki asteet tuottaisivat minulle vain enemmän\nonnettomuutta. Jos vielä olisin joutunut astetta alemmaksi, niin\nLázaro olisi ollut mennyttä miestä eikä hänen nimeään olisi enää tässä\nmaailmassa mainittu.\n\nOli kolmaskin syy olla poistumatta papin palveluksesta niin pian.\nHän oli jo opettanut minut lukemaan; nyt olin vähän aikaa saanut\nharjoitella kirjoitustaitoa, mutta en osannut sitä vielä siinä määrin\nkuin saatoin myöhemmällä tarvita. Mieleni teki saada häneltä toki\nsekin anti ennen kuin hänestä erkanisin. Kynä olikin minulle perin\nhyödyllinen sittemmin kuuluttajan ammatissa, josta tulee puhetta\ntuonnempana, — ottamattakaan lukuun, että minä en muutoin olisi voinut\ntyydytyksekseni ryhtyä lopulta kirjoittamaan muistelmianikaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nVaeltava kattilanpaikkaaja tekee Lazarillolle suuren palveluksen\n\n\nOllessani tässä ahdistuksessa, josta Herra jokaisen uskovaisen\nkristityn vapahtakoon, tietämättä mikä neuvoksi, kun näin luisuvani\nvain ojasta allikkoon, tapahtui sitten eräänä päivänä, kun viheliäinen,\nsaita ja kehno isäntäni oli lähtenyt kotoa, että talon ovelle\nsaapui kattilanpaikkaaja, jonka hahmossa luulen Jumalan sormen\nlähettäneen luokseni auttavan enkelin. Hän kysyi minulta, oliko mitään\nkorjaustyötä. — Kylläpä teillä olisi minussa paljonkin korjattavaa,\neikä se pieni urakka olisikaan, jos siihen kykenisitte, — sanoin\nhiljaa, niin ettei hän sitä kuullut.\n\nMutta kun ei ollut aikaa tuhlata turhiin puheisiin, niin minä taivaista\nvalaistuna lausuin: »Setä, olen hukannut avaimen tähän arkkuun ja\npelkään, että isäntäni minua sen vuoksi pieksee. Katsokaahan Jumalan\ntähden, olisiko teillä tuossa kimpussanne mitään tähän lukkoon\nsopivaa avainta, niin kyllä minä sen teille korvaan.» Enkelimäinen\nkattilanpaikkaaja otti isosta avainkimpustaan toisen toisensa perästä,\nkoettaen niitä, ja minun avustaessani häntä heikoilla rukouksillani\nlöysikin sellaisen. Ja pian näinkin, niinkuin on tapana sanoa, leipien\nmuodossa Jumalan kasvot avatussa arkussa. Minä virkoin hänelle:\n»Minulla ei ole teille antaa rahaa avaimesta, mutta ottakaa tuolta\nmaksu.» Hän otti kakun, joka hänestä näytti parhaalta, ja jättäen\nminulle avaimen lähti hyvin tyytyväisenä luotani.\n\nMutta minä en sillä hetkellä kajonnut mihinkään, jottei vajausta\nhuomattaisi, enkä myöskään siksi, kun nähdessäni omistavani näin paljon\nhyvää tuumin, ettei nälkä enää tohtisi saapua vieraakseni.\n\nKurja isäntäni saapui ja Jumala soi, ettei hän huomannut uhrileipää,\njonka enkeli oli ottanut. Ja seuraavana päivänä, kun hän lähti talosta,\nminä avasin leipäparatiisini ottaen käsiini ja hampaisiini sieltä\nyhden, eikä kestänyt kuin siunaaman aikaa ennenkuin olin sen hotkaissut\nnäkymättömiin. Enkä minä suinkaan unohtanut arkkua auki; aloin lakaista\nhuonetta hyvin hilpein mielin, tuumien, että tällä keinoin saatoin\nlieventää entistä surullista elämääni. Niinpä vietinkin riemuiten sen\npäivän ja toisenkin, mutta ei minulla koskaan ollut pysyväistä onnea,\nsillä jo kolmantena päivänä tämä lohtu loppui ja uusi vaiva alkoi, kun\nnäin nälkääntappajani arkulla kääntelemässä leipiä kääntelemistään\nja laskemassa niitä yhä uudestaan. Minä en ollut tietävinänikään ja\nhiljaisessa mielessäni rukoilin ja anoin hartaasti: — Pyhä Johannes,\nsokaise hänet!\n\nKun hän oli pitkän tovin sormillaan laskenut päiviä, virkkoi hän: »Jos\ntuo arkku ei olisi niin varmasti lukittu, sanoisin, että siitä on viety\nleipiäni; mutta tästä päivästä eteenpäin minä, vain sulkeakseni pois\nepäluulojen mahdollisuuden, aion pitää niistä tarkkaa laskua. Niitä on\nnyt jäljellä yhdeksän ja palanen päälle.»\n\n— Yhdeksän onnettomuutta antakoon sinulle Jumala! — tuumin itsekseni.\nHänen sanansa viilsivät minua kuin olisi metsästyskeihäällä pistetty,\nsiltä minusta tuntui, ja vatsani alkoi naukua nälästä, jouduttuani\nentiselle ruokajärjestelmälle. Kun hän oli poistunut huoneistosta,\navasin minä lohdutuksekseni arkun ja nähdessäni leivät aloin niitä\npalvoa, tohtimatta ottaa. Laskin ne nähdäkseni, oliko viheliäinen\nlurjus ehkä erehtynyt, mutta havaitsin hänen laskeneen liiankin oikein.\nMitään muuta en voinut tehdä kuin antaa niille tuhat suudelmaa ja\nhellävaroen nuoleskella niistä hiukan jauhontomua, ja näin vietin\nsen päivän vähemmän riemullisesti kuin edellisen. Mutta kun nälkäni\nlisääntyi, sitäkin enemmin, kun vatsani oli mainittuina parina, kolmena\npäivänä tottunut suurempaan leipäannokseen, olin kuoleman kielissä\nenkä tuskissani muuta tehnyt kuin nähdessäni olevani yksinäni availin\nja suljin arkkua ja katselin sieltä Jumalan kasvoja (niinkuin lapset\nsanovat).\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nLazarillo hiirenä\n\n\nMutta se Jumala, joka auttaa ahdistettuja, näki minun pulani ja\njuolahdutti mieleeni vähäisen apuneuvon. Mietiskellen sanoin itselleni:\n— Tuo arkkurähjä on vanha, iso ja muutamista kohdin lahonnut, onpas\nsiinä pieniä reikiäkin; voisi ajatella, että sinne on hiipinyt hiiriä\nleipää haaskaamaan. Ei sovi ottaa kokonaista, sillä häijyläinen, joka\nei ole tyhmä, huomaisi sen heti. — Sitten aloin murennella jonkun\nverran kolmesta tai neljästä, minkä jälkeen söin muruset kuin olisivat\nne olleet sokerileivoksia, ja siitä sainkin hiukan lohtua. Mutta kun\nhän tuli syömään ja avasi arkun, näki hän haaskauksen ja uskoi ilman\nepäilyä, että hiiret olivat siihen syypäät, koska minä olin perin\nosavasti matkinut niiden tavallista menettelyä. Hän katseli arkkua\npäästä toiseen, huomasi muutamia reikiä, arveli hiirten tulleen niistä\nsisälle ja huusi minua sanoen: »Lázaro, tulehan, tulehan katsomaan,\nmikä raiskaus on tänä yönä tehty meidän leivillemme!»\n\nMinä olin kovin ihmettelevinäni ja kysyin häneltä, mikä oli hätänä.\n»Mikäkö hätänä!» virkkoi hän. »Hiiret kun eivät jätä mitään koskematta.»\n\nMe istuuduimme aterialle, ja Jumala soi, että siinäkin suosi\nminua onni, sillä hän leikkasi minulle enemmän leipää kuin sen\npikkuhiukkasen, jonka hän minulle tavallisesti antoi, raapien veitsellä\npois kaikki syrjät, jotka luuli hiirten nakertamiksi, sanoen: »Syöhän\nsinä tuo, hiiri kun on perin puhdas eläin.»\n\nMutta samana päivänä, kun kätteni tai pikemminkin kynsieni työn\ntulokset olivat siten lisääntyneet, näin heti ruokailemasta päästyämme,\nvaikken minä ollut kelvoin aloittanutkaan, uudeksi hätkähdyksekseni\nhänen rientävän kiskomaan nauloja seinistä ja etsimään pieniä\npuunsälöjä, joilla hän tukki kaikki vanhan arkun reiät.\n\n— Hyvä Jumala! — tuumin minä silloin. — Kuinka suureen vaivaan,\nkurjuuteen ja onnettomuuteen me vaimosta syntyneet olemmekaan määrätyt,\nja kuinka vähän aikaa kestävät tämän tukalan elämämme riemut! Kah,\nminä jo luulin tällä kurjalla ja surkealla apukeinoilla voivani auttaa\nitseni ahdingosta ja olin hilpeä ja hyvällä tuulella; mutta sitä ei\nminun kova onneni suonut, vaan havahdutti tuon saidan isäntäni ja teki\nhänet tarkkaavaisemmaksi kuin hän muutoin olisi ollutkaan (vaikka eihän\nhäijyläisiltä koskaan tarkkaavaisuutta puutu), ja nyt hän tukkimalla\narkkurojun reiät sulki minun lohtuni oven ja avasi tuskieni portin.\n\nNäin minä voivottelin sillä välin kun minun tarkka puuseppäni monilla\nnauloilla ja puunsälöillä päätti työnsä, sanoen: »Nyt täytyy teidän\nvarastelevan hiiriherrasväen muuttaa majaa, sillä tästä talosta ette\npaljoa kostu.» Ja kun hän lähti kotoa, minä menin katsomaan hänen\ntyötään ja havaitsin, ettei hän siihen viheliäiseen arkkurähjään ollut\njättänyt ainoatakaan reikää, josta edes hyttynen olisi päässyt sisälle.\nAvasin arkun nyttemmin tarpeettomalla avaimellani, toivomatta siitä\nmitään hyötyväni, ja näin pari, kolme aloitettua leipää, jotka isäntäni\noli luullut hiirten kalvamiksi, ja niistä toki murentelin hiukkasen,\nkosketellen niitä perin keveästi, taitavan miekkailijan lailla.\n\nKun hätä on niin hyvä opettaja, mietiskelin minä perin nälkiintyneenä\naina yöt päivät keksiäkseni keinon pitääkseni yllä henkeäni, ja luulen,\nettä niiden kurjien apuneuvojen löytämisessä nälkä minua valaisi,\nkoskapa sanotaan, että se kartuttaa älyä, kun yltäkylläisyys sitä\npäinvastoin tylsyttää. Niin oli varmaankin minun laitani.\n\nSitten eräänä yönä valvoin näine mietteineni, tuumien, millä tavoin\nvoisin käydä käsiksi arkun sisältöön; kuulin isäntäni nukkuvan, minkä\nosoitti hänen kuorsaamisensa ja jotkut äänekkäät pärskähdykset. Minä\nnousin hyvin hiljaa ja jo päivällä ajateltuani, mitä oli tehtävä,\nmenin noutamaan talossa keksimäni vanhan veitsen kätköstään. Näin\nastuin arkkurähjän luo ja nähtyäni, kuinka ränstynyt se oli, kävin sen\nkimppuun veitsellä, jota käytin kairana. Ja kun vanha kirstupahanen,\njoka oli jo niin monet vuodet palvellut, osoittautui heikoksi ja\nvastustuskyvyttömäksi, perin hauraaksi ja toukansyömäksi, niin pian se\nantoi perään ja sai minun avullani kylkeensä aimo aukon. Sen tehtyäni\navasin perin hiljaa tuon haavoitetun arkun ja menettelin leivän kanssa\njo aikaisemmin kuvailemallani tavalla. Näin minä hiukan lohduteltuna\nsuljin jälleen arkun ja palasin olkivuoteelleni, jolle asetuin\nhetkiseksi nukkumaan, vaikka sillä nälissäni lepäsin varsin huonosti.\nEivätkäpä untani siihen aikaan suinkaan häirinneet mitkään Ranskan\nkuninkaan huolet.\n\nSeuraavana päivänä herrani ja isäntäni, nähtyään tehdyn tuhon, niin\nhyvin leivänhaaskauksen kuin kaivamani reiänkin, alkoi manata hiiriä,\nsanoen: »Mitä tästä on ajateltava? Vielä koskaan ennen en ole havainnut\nhiiriä tässä talossa.» Ja epäilemättä hän puhui totta, sillä jos\nvaltakunnassa oli asumusta, jonka ne jättivät rauhaan, täytyi sen olla\njuuri tämän, koska niillä ei ole tapana elustaa siellä, missä ei ole\nmitään syötävää.\n\nHän alkaa jälleen penkoa huoneistoa, kiskoa seinistä nauloja ja etsiä\npuunsiruja tukkiakseen reiät. Yön tultua ja hänen mentyään nukkumaan\nminä nousin heti jalkeille vehkeilleni, ja niin monta reikää kuin hän\npäivällä tukki avasin minä yöllä. Täten me puuhasimme kilvaten, niin\nettä kylläkin olisi voinut sanoa: missä yksi ovi teljettiin, siellä\ntoinen avattiin. Ihan me olimme kuin ottaneet urakalle Penelopen\nhomman, sillä sen, mitä hän päivisin kutoi, minä öisin kiehitin, joten\nolisi paremminkin voinut puhua muinaisajan vanhoista panssareista kuin\narkusta, siinä kun oli niin paljon paikkaliuskoja ja pieniä nauloja.\n\nKun hän näki, etteivät hänen hommansa mitään hyödyttäneet, sanoi hän:\n»Tuo arkku on niin runneltu, vanha ja haurasta puuta, että se ei voi\nvastustaa heikointakaan hiirtä; ja jos tätä jatkuu, niin se tärveltyy\naivan pilalle. Ja mikä pahinta: jos hankin uuden, joudun halvimmastakin\nmaksamaan kolme tai neljä realia. Parasta, mitä keksin ja mitä tähän\nasti ei vielä ole koeteltu, on varustaa se sisältäpäin niitä kirottuja\nhiiriä vastaan.»\n\nHän meni heti lainaamaan hiirenpyydyksen ja kerjäsi naapureilta\njuustonkuoriakin. Pyydys pantiin arkkuun, mikä oli minulle perin\nhyödyllistä; sillä vaikken minä leipäni kera kaivannut kastiketta tai\nsärvintä, maistuivat minusta kuitenkin oivallisilta juustonkuoret,\njotka kähvelsin hiirenloukusta, silti laiminlyömättä nakertaa vähän\nleivistäkin. Kun hän huomasi leivät jyrsityiksi ja juuston syödyksi,\neikä hiiri, joka niitä oli nakerrellut, ollut mennyt ansaan, alkoi hän\nkirota ja noitua ja kysyi naapureilta, mitä se saattoi merkitä, että\njuusto oli siepattu pyydyksestä ja syöty eikä ansaan kuitenkaan ollut\njäänyt mitään hiirtä. Naapurit vakuuttivat, ettei sitä tuhoa ollut\nvoinut suorittaa hiiri, sillä kyllä se joskus olisi koipensa oikaissut.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nLazarillo esittää käärmettä ja saa rangaistuksensa\n\n\nMuuan naapuri sanoi hänelle: »Muistan kuulleeni teidän asunnossanne\nedellisen kirkkoherran aikana tarhakäärmeen madelleen ulos ja sisälle,\nja se varmaankin on syypää; se kun on pitkä elukka, voi se ottaa\nsyötin, vaikkei joudukaan ansaan, sillä se ei ryömi kokonaan sisälle,\nvaan kääntyy sitten ja livistää tiehensä.»\n\nKaikista näytti tuo selitys oikealta ja järkytti suuresti isäntääni,\njoka ei sen erän perästä enää niin sikeästi nukkunut, ettei olisi\nhavahtunut toukankin raksutuksesta, luullen käärmeen jyrsivän arkkua.\nHeti hän oli pystyssä, ja aina siitä asti, kun hän tuon selityksen\noli kuullut, oli hänellä päänalusensa vieressä palikka varalla, jolla\nhän lyödä paukutti arkkuraukkaa peloittaakseen pois käärmeen. Sillä\nryskeellä hän herätti naapurit, enkä minäkään saanut unta silmiini.\nHän tuli penkomaan minun vuodeolkiani ja samalla käänteli minuakin\narvellen, että matelija oli tullut minun luokseni kääriytyen olkiini\ntai mekkooni, koska hänelle oli sanottu, että näiden eläinten oli\ntapana öisin etsiä lämpöä lasten kehdoistakin, jopa niitä purrakin,\nsaattaen pienokaiset vaaraan. Minä olin useimmiten nukkuvinani,\nja aamulla hän sanoi minulle: »Etkö sinä, poika, tänä yönä mitään\nhuomannut? Sillä käärme kävi täällä ja luulen sen ryömineen sinun\nvuoteellesikin, sillä ne ovat kovin kylmissään ja etsivät lämpöä.»\n\n»Suokoon Jumala, ettei se vain minua pistä», vastasin minä, »sillä minä\npelkään hirveästi käärmeitä».\n\nKun hän siis oli öisin niin valpas ja herkkäuninen, pitäen minua\nkäärmeenä, ei käärme enää uskaltanut yöllä nakerrella eikä mennä arkun\nluo; mutta päivisin, kun hän oli kirkossa tai kylässä, minä tein\ntekosiani.\n\nKun hän näki tihutyöt ja sen vähän hyödyn, mitä hänellä varokeinoistaan\noli, jyristeli hän öisin kuin kummitus, niinkuin sanottu. Minä\npelkäsin, että hän tuolla valppaudellaan keksisi avaimen, jota minä\nsäilytin olkieni alla, ja minusta tuntui varmemmalta pistää se yöksi\nsuuhuni; sillä olinhan minä jo sokeaa ukkoa palvellessani käyttänyt\nsitä kukkarona, jossa minä pidin kaksitoista tai viisitoista maravedia\npelkkinä puoliblancoina sen silti estämättä minua syömästä tai\npuhumasta. Enhän muulla tavoin olisi voinut pimittää ropoakaan siltä\nkirotulta sokealta, kun puvussani ei ollut saumaa tai laskostakaan,\njota hän ei olisi mitä tarkimmin tutkinut. Senpä vuoksi minä pistin\nyöksi avaimen suuhuni ja nukuin rauhassa pelkäämättä, että velhomainen\nisäntäni sattuisi sen löytämään; mutta kun onnettomuus on tullakseen,\nei se viivyttele.\n\nKohtaloni määräyksestä tai paremmin sanoen syntieni vuoksi tapahtui\nniin, että avain nukkuessani eräänä yönä osui avoimeen suuhuni siihen\nasentoon, että maatessani uloshengittämäni ilma suhisi onton avaimen\nputken läpi ja pahaksi onnekseni muistutti niin ilmeisesti käärmeen\nsihinää, että pystyyn hätkähtänyt isäntäni luuli sitä siksi.\n\nHän nousi hiljaa, otti kepakkonsa ja tuli tunnustellen ja kuunnellen\nmuka käärmeen sihinää kohden minun luokseni perin varovaisesti, jolta\nei kuuluisi mitään askeleita. Ja kun hän näki tulleensa vuoteeni\nääreen, jolla minä lepäsin, arveli hän käärmeen madelleen pahnoihini\netsiäkseen lämpöä. Hän kohotti palikan luullen käärmeen olevan\nalapuolella, antaakseen sille surmaniskun, ja kolahdutti kaikin voimin\nminua päähän niin tuimasti, että jäin runneltuna aivan tajuttomaksi.\nKoska hän kai huomasi mäsähdyksestä, että hän oli iskenyt raivokkaan\niskunsa minuun, alkoi hän huutaa minulle suurella äänellä ja kutsua\nminua hereille. Mutta kun hän kosketti minua käsillään ja tunsi minusta\nvirtaavan runsaan verimäärän, käsitti hän, mitä pahaa hän oli minulle\ntehnyt, ja riensi etsimään valoa. Saapuessaan soihtuineen hän yhä\nnäki minun viruvan ja vaikertelevan avain edelleenkin suusta puoliksi\nulkona kaiketikin samalla tavoin kuin se oli ollut vihellellessäni.\nSäikähtyneenä ja kummeksuen, mikä tuo avain saattoi olla, tarkasti\nkäärmeentappaja sitä, vetäen sen kokonaan suustani, ja näki mikä se\noli, sillä se ei muodoltaan laisinkaan eronnut hänen omastaan. Hän meni\nheti sitä koettamaan ja sillä tavoin hän totesi, mitä oli tapahtunut.\nJulma metsästäjä sanoi kaiketi: »Rotan ja käärineen, jotka minua\nahdistivat ja söivät eväitäni, olen tavoittanut.»\n\nMitä seuraavina kolmena päivänä tapahtui, en omalla varmuudellani\ntiedä, koska minä vietin ne valaan vatsassa, toisin sanoen tajutonna;\nsen, minkä juuri kerroin, olen myöhemmin, vasta tointumiseni jälkeen,\nkuullut muilta, joille isäntäni kaikki laajaperäisesti jutteli. Kolmen\npäivän päästä minä palasin tajuihini ja näin makaavani olkivuoteellani,\npää kauttaaltaan laastaroituna, öljyttynä ja voideltuna. Säikähtyneenä\nkysyin: »Mitä tämä on?» Julma pappi vastasi siihen: »Minä näetsen olen\npyydystänyt ne hiiret ja käärmeet, jotka minulle tuottivat tuhoa.»\n\nSillä hetkellä astui sisälle vanha muija, joka manasi tauteja\nloihduillaan, ja hän ja naapurit alkoivat poistaa rääsyjä päästäni\nja hoivata kepakon tuottamaa vammaa; kun he näkivät minun palanneen\ntajuihini, riemuitsivat he suuresti ja sanoivat: »Koska hän nyt on\ntointunut, suokoon Jumala, että hän siitä paranee.» Sitten he alkoivat\nkertoa surkeaa onnettomuuttani ja nauraakin sitä, ja minä poloinen\nitkeä jollottaa.\n\nNyt he antoivat minulle syötävää, koska olin nälästä nääntymäisilläni,\nja suurella vaivalla heidän onnistui minut sikäli parantaa, että\ntoisinaan saatoin näiden kahden viikon aikana nousta vuoteelta ja vaara\noli ohi, vaikka olinkin nälkiintynyt ja vain puoliksi terve.\n\nHeti seuraavana päivänä, kun olin päässyt jaloilleni, tarttui herrani\nja isäntäni minua kädestä, työnsi minut ovesta ulos ja sanoi kadulle\nehdittyäni: »Lázaro, tästä päivästä alkaen olet oma herrasi etkä\nenää minun palvelijani; etsi itsellesi toinen isäntä ja mene Jumalan\nhaltuun. Sillä minä en halua seurassani niin nokkelaa palvelijaa,\njoka on sokean opastajana oppinut moiseksi velikullaksi.» Ja tehden\nristinmerkin minun edessäni, ikäänkuin olisin ollut pirun riivaama, hän\nkääntyi palaamaan huoneeseensa ja lukitsi oven.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nLazarillo rupeaa ritarin palvelukseen\n\n\nTällä tavoin minun oli pakko ponnistella suuressa heikkoudessanikin,\nja vähitellen minä hyvien ihmisten avulla pääsin kuuluisaan Toledon\nkaupunkiin, jossa haavani Jumalan armosta kahden viikon kuluttua meni\numpeen.\n\nNiin kauan kuin olin ollut sairas, annettiin minulle aina almuja, mutta\ntervehdyttyäni kaikki sanoivat: »Sinä olet joutilas maankiertäjä; etsi\nitsellesi isäntä palvellaksesi häntä.» — Ja mistä minä sen löydän,\n— tuumin itsekseni, — jollei Jumala häntä luo tyhjästä niinkuin hän\nloi maailman? — Kiertäessäni näin ovelta ovelle varsin nälkäisenä,\nsillä ihmisrakkaus oli häipynyt taivaan pilviin, soi Jumala minun\ntavata aatelismiehen, joka käveli kadulla upeahkosti puettuna ja hyvin\nkammattuna, ryhdikkäin askelin ja ylväin ilmein.\n\nHän näki minut ja minä näin hänet, ja hän sanoi minulle: »Poika,\netsitkö isäntää?» Minä vastasin: »Kyllä, hyvä herra.» — »Tule sitten\nminun mukaani», vastasi hän minulle; »onpa Jumala ollut sinulle\narmollinen johdattaessaan sinut minun luokseni; varmaankin olet tänään\nrukoillut hartaan rukouksen».\n\nMinä seurasin häntä kiittäen Jumalaa siitä, mitä kuulin; ja asustaan ja\nilmeestään päättäen hän oli juuri sellainen, jota tarvitsin.\n\nOli aamu tavatessani tämän kolmannen isäntäni, ja hän laahasi minua\nperässään suuren osan kaupunkia. Astuimme torien yli, joilla myytiin\nleipää ja muita ruokatarpeita, ja minä ajattelin ja toivoinkin, että\nhän täällä sälyttäisi minulle ostoksensa, koska oli juuri se hetki,\njolloin on tapana hankkia ruokavaroja. Mutta hyvin ripeästi hän astui\nnäiden tavaroiden ohi. — Ehkei hän näe täällä mieleistään, — ajattelin\nminä, — ja haluaa, että ostamme muualta. — Tällä tavoin astuimme\neteenpäin, kunnes kello löi yksitoista; jolloin hän meni suureen\nkirkkoon ja minä hänen perässään.\n\nHyvin hartaasti hän kuunteli messua ja oli mukana muissa\njumalanpalveluksen menoissa, kunnes kaikki päättyi ja kansa lähti ulos.\nSilloin mekin poistuimme kirkosta. Aloimme taas nopeasti astua erästä\nkatua alaspäin; minä olin mitä hilpeimmällä mielellä siksi, ettemme\nolleet kannettaviksemme hankkineet mitään ruokatarpeita, ja ajattelin,\nettä uusi isäntäni oli mies, joka osti niitä tukuttain, ja että ateria\noli valmis ja sellainen, mitä halusin ja tarvitsinkin. Nyt kello lyödä\nkumautti yksi jälkeen puolenpäivän, ja me saavuimme talon eteen, mihin\nisäntäni ja minä pysähdyimme, ja riisuen viittansa ja heittäen sen\nvasemmalle käsivarrelleen veti hän avaimen taskustaan ja avasi oven.\n\nAstuimme huoneistoon, jolla oli pimeä ja synkkä sisäänkäytävä, niin\nettä se näkyi peloittavan sinne saapuvia, vaikka sisäpuolella oli\npieni piha ja isohkoja kamareita. Kun me olimme astuneet sisälle,\npani hän pois viittansa, ja hänen kysyttyään, olivatko käteni\npuhtaat, ravistimme sitä ja käänsimme sen laskoksiin, ja puhaltaen\nsiellä olevan kivipenkin puhtaaksi hän laski sen sille. Sen tehtyään\nhän istui itse päälle ja kyseli minulta hyvin laajasti, mistä olin\nja kuinka olin saapunut siihen kaupunkiin. Ja minä kerroin hänelle\nseikkaperäisemminkin kuin hän halusi, vaikka hetki minusta näytti\nsopivammalta, että hän olisi lähettänyt kattamaan pöydän ja keittämään\nlihaliemen kuin pitänyt tätä tiedustelua.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nHyveellinen ateria\n\n\nTyydytin hänen uteliaisuutensa parhaani mukaan, osaten valehdellen\nliioitella ansioni ja salata muut seikat, jotka eivät näyttäneet\nminulle edullisilta. Sen tehtyäni olimme hetkisen ääneti, ja pian\nhuomasin pahaa aavistaen kellon jo olevan kaksi näkemättäni merkkiäkään\nruokailuhommista enempää kuin ruumishuoneessa. Senjälkeen hän päätti\nlukita oven avaimella, eikä ylhäältä eikä alhaalta kuulunut ainoankaan\nihmisen askeleita koko talossa. En ollut nähnyt muuta kuin tyhjät\nseinät, en tuolia, en jakkaraa, en penkkiä enkä pöytää, en edes\nsellaista arkkua kuin edellisessä paikassa. Sanalla sanoen, talo näytti\nloihditulta.\n\nNäin odotellessamme hän sanoi minulle: »Oletkos sinä syönyt, poika?»\n— »En, hyvä herra», vastasin minä, »kun kello ei vielä ollut\nkahdeksaakaan tavatessani teidän armonne». — »Kun minä jo aamulla olin\nsyönyt suurusta ja kun se minulle riittää, ilmoitan sinulle, etten\nennen iltaa nauti mitään. Koeta sopeutua siihen niinkuin voit; sitten\nme syömme illallista.»\n\nArvoisa lukija voi uskoa, että minä sen kuullessani olin menemäisilläni\ntainnoksiin, en niin paljoa nälästä kuin tietoisuudesta, että onni\noli minulle aivan ynseä. Näin esiintyivät minulle uudestaan vaivani,\nja minä aloin itkeä vastoinkäymisiäni. Siinä muistui mieleeni jälleen\nmietelmäni, joka minulla oli ollut ajatellessani lähteä papin luota;\nsilloinhan olin sanonut itselleni, että niin kurja ja saita kuin\ntämä olikin, saattaisin joutua pahemmallekin isännälle. Niinpä minä\nnyt itkin tukalaa menneisyyttäni ja näin kuoleman uhkaamassa. Siitä\nhuolimatta minä, teeskennellen parhaani mukaan, sanoin hänelle: »Hyvä\nherra, minä olen nuorukainen, joka Jumalan kiitos en paljoa perusta\nsyömisestä; siitä voin ylpeillä kaikkien muiden ikäisteni rinnalla,\njotka ovat ahneempia ruualle, ja siksipä ovatkin minua tähän asti\nkaikki entiset isäntäni kiittäneet.»\n\n»Se on hyveellistä», sanoi hän; »ja siksi minä rakastan sinua enemmän;\nsillä ylensyöminen on sikojen tapaista, mutta kohtuullisuutta\nnoudattavat kaikki kunnon ihmiset».\n\n— Kyllä minä sinut hyvin ymmärrän, — sanoin itsekseni; — kirottu olkoon\nse oppi, jonka mukaan nämä minun isäntäni näkevät hyveellisyyttä\nnälässä!\n\nLymysin sitten erään pilarin taakse ja otin povestani muutamia\nleivänpaloja, jotka minulla oli jäljellä armeliaitten ihmisten\nalmuista. Kun hän sen näki, sanoi hän minulle: »Tulehan tänne, poika;\nmitä sinä syöt?» Minä menin hänen luokseen ja näytin hänelle leivän.\nHän otti minulta parhaan ja suurimman niistä kolmesta palasta, jotka\nminulla oli, lausuen: »Totta totisesti, näyttää tuo hyvältä leivältä.»\n— »Niin onkin, armollinen herra», vastasin minä, »oivallista se on».\n— »Niin tosiaan», virkkoi hän: »mistä olet sen saanut? Onkohan se\nkotoisin puhtaista käsistä?» — »En sitä tiedä», sanoin hänelle, »mutta\nkyllä se silti minulle hyvältä maistuu». — »Suokoon Jumala, että\nse on», virkkoi isäntärukkani ja vieden kappaleen suuhunsa alkoi\npureskella sitä yhtä hyvällä ruokahalulla kuin minä sitä toista\nkimpaletta.\n\n»Erittäin maukasta se onkin totisesti», sanoi hän. Kun minä näin\nkummalta jalalta hän ontui, pidin kiirettä, arvellen, että hän\nlopetettuaan palasensa ennen minua ryhtyisi auttamaan minua siinä, mitä\noli jäljellä. Näin me päätimme ateriamme melkein samaan aikaan.\n\nHän alkoi käsillään kerätä muutamia pienenpieniä muruja, jotka olivat\nvarisseet hänen takkinsa helmaan. Sitten hän astui viereiseen pieneen\nkammioon ja toi jokseenkin vanhan, kolhitun ruukun. Juotuaan hän\ntarjosi sen minulle. Näyttääkseni pidättyväiseltä minä sanoin:\n\n»Hyvä herra, minä en juo viiniä.» — »Vettähän se on», vastasi hän\nminulle, »kyllä sinä sitä voit juoda». Sitten minä otin ruukun ja join,\nvaikken paljoa, sillä minua ei jano vaivannut.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nLazarillon kova yö\n\nNäin kulutimme ajan iltaan asti, jutellen asioista, joita hän minulta\nkyseli, — niihin kysymyksiin vastasin niin hyvin kuin osasin. Sitten\nhän vei minut kammioon, jossa oli äsken mainittu vesiruukku, ja sanoi\nminulle: »Poika, seisohan siinä ja katsele, kuinka tätä vuodetta\ntehdään, jotta vastedes osaat sen laittaa.» Minä asetuin sen toiseen\npäähän ja hän toiseen, ja me laitoimme kurjan vuoteen, missä ei ollut\npaljoa puuhaa, sillä se oli penkki parin päälle levitetty kaislamatto,\njolle oli pantu tahrainen matrassintapainen, vaikka siinä oli liian\nvähän villaa. Sitä me venytimme ja pöyhimme parhaamme mukaan, vaikkei\nkovasta voinut pehmeää saada. Kun se kirottu kapine pantiin kaislamaton\npäälle, tuntuivat kaikki kaislankorret lävitse, niin että se ihan\nnäytti perin laihan sian kyljeltä. Lakana ei ollut moneen aikaan pesua\nnähnyt. Sille ohuelle vuoteelle levitettiin samanmoinen peite, jonka\nväriä minä en voinut arvata.\n\nTehtyämme vuoteen lausui hän minulle yön tullen: »Lazarillo, on jo\nmyöhäinen, ja tästä torille on pitkä matka; sitäpaitsi liikkuu tässä\nkaupungissa öisin paljon rosvoja. Koettakaamme tulla toimeen, ja\nhuomenna päivän tullen Jumala meitä armahtaa. Sillä yksinäni ollen minä\nen ole hankkinut varastoja, vaan olen näinä päivinä syönyt ulkona.\nMutta tästä lähtien menettelemme toisella tavalla.»\n\n»Hyvä herra», sanoin minä, »älköön teidän armonne olko huolissaan;\nkyllähän minä yhden yön ja tarpeen tullen useammankin syömättä kestän».\n\n»Sillä tavoin sinä elät kauemmin ja terveempänä», vastasi hän minulle,\n»sillä niinkuin tänään jo sanoimme, ei ole maailmassa muuta, joka niin\npitentää elämää kuin kohtuullisuus ruuassa».\n\n— Jos asia niin on, — ajattelin minä itsekseni, — en kuole milloinkaan,\nkoska aina olen pakosta sitä sääntöä noudattanut ja kurjuudessani\nkaiketi joudun noudattamaan koko ikäni.\n\nHän meni vuoteeseen, pantuaan housunsa ja nuttunsa päänalaiseksi, ja\nkäski minun laskeutua jalkopäähän, minkä minä teinkin. Mutta kirottua\noli se uni, jota siinä nukuin, sillä kaislankorret pistelivät äreästi\nja kova matrassi likisti ulkonevia luitani, koska olin vaivoistani,\nkärsimyksistäni ja nälästä niin laihtunut. Ja kun sinä päivänä en\nollut juuri mitään syönyt, kiusasi minua hurja nälkä, joka ei ole unen\nystävä. Sadattelin tuhanteen kertaan itseäni ja kohtaloani (Jumala\nsuokoon minulle anteeksi), ja kun en tohtinut kääntää kylkeänikään\npelosta, että herättäisin herrani, rukoilin Jumalalta monet kerrat\nkuolemaa.\n\nAamun valjettua nousimme ja hän alkoi puhdistaa ja ravistella\nhousujaan, nuttuaan, puseroaan ja viittaansa, missä minä olin hänelle\napuna. Hän pukeutui hyvin hitaasti, pesi kätensä, kampasi tukkansa\nja sitoi miekan vyölleen, sanoen sitä tehdessään: »Kunpa tietäisit,\npoika, mikä kapine tämä on! En sitä luovuttaisi kaikesta maailman\nkullasta; sellaista terää ei ole toista eikä Antonion valmistamien\nsäilien joukossa ole tämän vertaa.» Ja hän veti sen tupesta, koetti\nsitä sormillaan ja sanoi: »Näetkö, minä voin tällä halkaista ilmassa\nleijuvan villanhahtuvan!» — Ja minä, — sanoin itsekseni, — hampaillani\nneljän naulan leivän, vaikkeivät ne olekaan terästä.\n\nHän pani sen jälleen tuppeen, sitten kun oli onnellisesti halkaissut\njo muutenkin laihasta matrassista sieppaamansa villanhahtuvansa, ja\nrauhallisin askelin ja pää pystyssä, tehden kohteliaita kumarruksia\nja hyvin sirosti siirtäen viittaansa vuorottain käsivarrelleen ja\nolalleen ja pitäen oikean kätensä puuskassa, tepsutti hän ovelle. Mutta\nennenkuin hän astui ovesta ulos kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:\n»Lázaro, katsohan talon perään sillä välin, kun minä menen messua\nkuulemaan, korjaa vuode ja mene noutamaan ruukkuun vettä joesta tuolta\nalhaalta, sulje ovi avaimella, jottei meiltä mitään varasteta, ja\npane avain ovenpielen rakoon, jotta pääsen sisälle, jos tulen kotiin\nsillaikaa.» Näin sanoen hän lähti kadulle niin ylväin ilmein, että ken\nei olisi häntä tuntenut, olisi luullut häntä varmasti Arcosin kreivin\nläheiseksi sukulaiseksi tai ainakin hänen kamariherrakseen.\n\n— Kiitetty olkoon Herra, — ajattelin minä jäätyäni yksikseni, — joka\nlähettäessään taudin lähettää lääkkeenkin! Ken ei tavatessaan tämän\nminun herrani hänen korskeasta sävystään päätellen luulisi hänen\nnauttineen hyvän illallisen ja nukkuneen hyvässä sängyssä! Ja kun nyt\non aamu, arvelevat kai hänen hyvin murkinoineen? Suuret ovat sinun\nsalaisuutesi, oi Herra, joita sinä teet ja joista ihmiset eivät tiedä!\nKetä ei pettäisi tuo ylväs ryhti ja mukiinmenevä viitta ja nuttu? Ken\nluulisi, että tuo hieno herra koko eilispäivänä ei nauttinut muuta\nkuin sen kerjätyn leivänpalan, jota hänen palvelijansa oli vuorokauden\numpeensa kuljettanut povitaskussaan, jonka siisteyttä ei voi kehua?\nJa kun hän tänään pesi kätensä ja kasvonsa, niin hän pyyheliinan\npuutteessa käytti taskunsa vuoria, mitä ei suinkaan kukaan aavistaisi!\nOi, Herra, kuinka monta sellaista sinulla lieneekään maailmaan\nsiroiteltuina, jotka kunniaksi nimittämänsä usvan vuoksi kärsivät\nenemmän kuin sinun tähtesi!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nLazarillo ritarin muonittajana\n\n\nTäten minä seisoin ovella, ihmetellen ja miettien näitä asioita,\nkunnes herrani ja isäntäni häipyi ahtaalle kadulle. Käännyin takaisin\nhuoneistoon ja siunaaman ajassa tutkin sen läpikotaisin ullakolta\nkivijalkaan asti löytämättä yhtään mitään suuhunpantavaa. Korjasin\nkurjan vuoteen, otin ruukun ja lähdin joelle, mistä näin isäntäni\neräässä hedelmäpuu tarhassa vilkkaasti haastelevan kahden hilkkapäisen\nnaisen kanssa, kaikesta päättäen sellaisten, joita ei tältä seudulta\npuutu, — he pitävät tapanaan kesäaamuisin saapua joen partaalle\nvilvoittelemaan ja aamiaista kärkkymään, koska näille vilpoisille\nrannoille myöskin aina tulee paikan nuoria aatelismiehiä. Ja, kuten\nsanottu, hän puhui heille enemmän mairitteluja kuin mitä Ovidius\non kirjoittanut. Mutta kun he kuulivat, kuinka herttaisesti hän\nhaasteli, eivät he hävenneet pyytää häntä tarjoamaan heille ateriaa\ntavanmukaiseen hintaan. Kun hän kuitenkin tunsi kukkaronsa yhtä\ntyhjäksi kuin vatsansakin, hämmästyi hän niin kovin, että hänen\nkasvonsa aivan kaipailivat, ja alkoi hädissään soperrella ja esittää\njoutavia verukkeita.\n\nNaiset, jotka varmaankin hyvin käsittivät hänen köykäisyytensä,\njättivät hänet ja poistuivat. Minä, joka mutustelin artisokanlehtiä ja\npoimin pensaista marjoja, niillä yrittäen tuotapikaa hiukan tyydyttää\nnälkääni isäntäni näkemättä, käännyin ja palasin huoneistoon, aikoen\nruveta sitä lakaisemaan, mitä se kyllä kaipasi, mutta en löytänyt\nluutaa. Mietiskelin, mitä tehdä, ja aioin odottaa isäntääni, kunnes\npäivä ehtisi puoleen. Ehkä hän tullessaan toisi mukanaan jotakin\nsyödäksemme. Mutta toivoni oli turha.\n\nKun huomasin kellon olevan jo kaksi eikä isäntääni kuulunut ja\nnälkä vaivasi minua, suljin oven, panin avaimen määrättyyn paikkaan\nja lähdin asioilleni. Hiljaisella ja ruikuttavalla äänellä, kädet\nristissä rinnoillani ja viljellen runsaasti Jumalan nimeä, aloin\nkerjätä leipää ovilta ja paremmilta näyttävistä taloista. Ja kun minä\nolin tämän ammattitaidon jo imenyt äidin maidossa, tarkoitan sanoa\nsokean isäntäni palveluksessa, joka oli siinä mestari ja jonka käsistä\nolin lähtenyt täysin oppineena, niin vaikka eivät ihmiset täällä\njuuri olleet armeliaita ja vuodentulokin oli ollut heikonlainen,\nmenettelin kuitenkin niin taitavasti, että ennenkuin kello oli neljä\nlyönyt oli minulla jo taskuissani monta naulaa leipää ja vielä kaksi\nnaulaa hihoissani ja povessani. Käännyin palatakseni asuntoon, mutta\nastuessani makkarakojun ohi kerjäsin vielä siellä olevalta naiselta;\nhän antoi minulle lehmänsorkan ja jonkunverran keitettyjä suolia.\nTultuani kotiin oli kunnon isäntäni siellä; hän oli kääntänyt kokoon\nviittansa, pannut sen talteen ja käveli pihalla. Astuessani sisälle hän\ntuli luokseni, ja luulin hänen aikovan torua minua myöhästymisestä;\nmutta Jumala soi parempaa.\n\nHän kysyi minulta, mistä tulin, ja minä sanoin hänelle: »Hyvä herra,\nkello kahteen asti olin täällä, mutta kun teidän armoanne ei kuulunut,\nlähdin kaupungille vetoamaan hyviin ihmisiin, ja he ovat antaneet\nminulle tämän, mitä näette.» Minä näytin hänelle leivän ja takkini\nliepeeseen käärimäni suolet, jolloin hänen naamansa kirkastui ja hän\nsanoi minulle: »Odotin sinua syömään, ja kun et sinä tullut, söin\nitse kaikki; mutta tuossa sinä menettelet kunnon ihmisen lailla,\nsillä pyytäminen on Jumalalle otollisempaa kuin varastaminen, ja\nauttakoon hän minuakin. Minä vain kehoitan sinua varovaisuuteen,\njottei kukaan saa tietää sinun asuvan minun kanssani, koska se koskee\nminun kunniaani, vaikka kyllä luulenkin, että asia pysyy salassa, minä\nkun olen niin vähän tunnettu tässä kaupungissa, jonne ei minun olisi\nkoskaan pitänyt tullakaan.»\n\n»Siitä voitte olla huoleti, hyvä herra», vastasin minä. »Jos joku konna\nsitä minulta kysyy, niin kyllä minä sille sadun syötän!»\n\n»Syöhän nyt, poikaparka; sillä jos Jumala sallii, elämme piankin\nhuoleti. Sanonpa sinulle vielä, että siitä asti, kun tähän taloon\nmuutin, ei mikään ole minulle menestynyt; täällä täytyy olla kirottu\nmaaperä, jossa on onnettomia loihdittuja taloja, ja niiden asukkaita\nkohtaavat kaikki vastoinkäymiset. Tämän täytyy olla niitä taloja; mutta\nminä lupaan sinulle, etten kuukauden loputtua enää tänne jää, vaikka\nantaisivat tämän rähjän minulle omaksi.»\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nNälkä on paras särvin\n\n\nMinä istahdin penkinpäähän, ja jottei hän pitäisi minua ahmattina, en\nmaininnut mitään illallisesta, vaan aloin ääneti pureskella saamiani\nsuolia ja leipää. Katselin silmäkulmastani ritariraukkaa, joka ei\nkääntänyt silmiäänkään kaalinlehdestä, joka minulla oli samalla sekä\npöytänä että pöytäliinana.\n\nRukoilen Jumalaa säälimään itseäni yhtä paljon kuin silloin säälin\ntuota miesparkaa. Minä tunsin hänen tuskansa kuin olisi se ollut omani\nja kokemuksesta käsitin sen vielä kipeämmin. En tiennyt, tuliko minun\nkehoittaa häntä aterialle, kun hän oli sanonut syöneensä päivällistä;\npelkäsin hänen pitävän kunnia-asianaan kieltäytyä. Mutta siitä\nhuolimatta toivoin vilpittömästi, että olisin voinut pelastaa hänet\npulasta, jossa näin hänen olevan, ja jakaa hänelle osan hyvyyttäni,\nsillä olihan minulla kyllä muonaa hänellekin. Jumala suvaitsi täyttää\nminun toivomukseni ja luullakseni myöskin hänen, sillä nähtyään minun\nalkaneen syödä hän lähti liikkeelle.\n\nPian me käsitimmekin toisemme. Hän käveli minua kohti ja sanoi minulle:\n»Lazarillo, en ole vielä ikinä nähnyt nuorukaista, joka syö noin\nsirosti kuin sinä; sitä katsellessaan ei kukaan voi olla tuntematta\nruokahalua, olkoonpa hän kuinka nirso ja kylläinen tahansa.»\n\n— Totisesti, — ajattelin minä, — sellaisella nälällä, joka sinua\nvaivaa, tulisi sinulle vesi suuhun virnalautasenkin edessä ja minun\nruokailutapani näyttää sirolta.\n\nNähdessäni, että hän oli taipumassa toivomukseeni, tahdoin häntä\npuolestani auttaa ja sanoin hänelle: »Hyvä herra, kelpo työkalut\ntekevät miehestä mestarin. Tämä leipä on niin möyheätä ja maukasta ja\ntämä lehmänsorkka niin hyvin keitetty ja höystetty, että se antaisi\nruokahalua kelle tahansa.» — »Mitä, lehmänsorkkako? huudahti hän. »Niin\njuuri, hyvä herra, lehmänsorkka», vastasin minä. »Ah, sitten», jatkoi\nhän, »voin sanoa sinulle, että sinulla on maailman paras suupala ja\nettei fasaanikaan maistu minusta paremmalta».\n\n»Maistakaahan sitten, hyvä herra, nähdäksenne millainen se on.» Minä\nannoin hänelle sorkan ja kolme, neljä palaa mitä valkeinta leipää; ja\nhän istuutui minun viereeni ja alkoi syödä ahmimalla, jyrsien jokaisen\nluunnikamankin paremmin kuin joku vinttikoira konsaan. »Oh», virkkoi\nhän, »mikä oivallinen makupala tämä olisikaan, jos olisi hiukan\nsipulikastiketta!» — Hm, — ajattelin minä itsekseni, — kylläpä sinulla\non siihen parempaa kastiketta!\n\n»Totisesti», virkkoi hän lopuksi, »täytyy minun tunnustaa, että söin\nsen sorkan niin hyvällä ruokahalulla kuin jos en olisi aterioinut koko\npäivänä!» Hän pyysi minulta vesiruukun, jonka havaitsin olevan aivan\ntäynnä niinkuin olin sen purolta tuonut. Koska hän oli unohtanut juoda,\nvoitte päätellä, oliko hän muistanut syödä. Juotuaan hän tarjosi ruukun\nminullekin, ja sitten menimme hyvin tyytyväisinä nukkumaan niinkuin\nedellisenä iltana.\n\nLyhyesti puhuen vietimme tällä tavoin kahdeksan tai kymmenen päivää.\nIsäntäraukkani ei koskaan laiminlyönyt aamuisin lähteä katujen ilmaa\nhaistelemaan, astellen tyytyväisenä ja ylvään ryhdikkäästi, sillä välin\nkun hän jätti minut, Lazarillo-paran, huolehtimaan elatuksestamme.\n\nMietiskelin usein kovan kohtaloni oikkuja, se kun riuhtaistuaan minut\nkahden saidan isännän käsistä, joiden luona olin kuolla nälkään, oli\nparempaa etsiessäni osuttanut minut tapaamaan sellaisen joka, kaukana\nsiitä, että olisi minua elättänyt, päinvastoin tarvitsi minun almujani.\nSiitä huolimatta minä pidin hänestä paljon ja säälin häntä nähdessäni,\nettei hän muuta voinut. Usein kielsinkin itseltäni yhtä ja toista,\nvoidakseni viedä hänelle kotiin jotakin syötävää.\n\nEräänä aamuna, kun miesparka noustuaan oli paitasillaan mennyt ulos\nhuoneesta asioilleen, pengoin minä näetten asiasta varmistaakseni hänen\npäänaluseksi jättämiensä housujen ja nutun taskut löytämättä muuta kuin\npienen, aivan litteän samettikukkaron, jossa ei ollut pennin pyörylää\neikä merkkiäkään siitä, että siellä oli pitkään aikaan ollutkaan.\n\n— Hän on köyhä ja kurja, — tuumin minä, — eikä kukaan voi antaa, mitä\nhänellä ei ole. Toisin oli ahneen papin ja sokean häijyläisen laita,\njotka kiusasivat minua nälässä, vaikka Jumala heille kummallekin antoi\nyllin kyllin, tämän ansaitessa kättä suutelemalla ja tuon liukkaalla\nkielellään. Niitä pahuksia minulla oli syytä vihata, mutta ritariparkaa\nkohtaan on tunnettava vain sääliä.\n\nJumala tietää, että vielä tänään kohdatessani henkilöitä, joilla on tuo\nylväs ja korskea ryhti, minä tunnen sääliä yhä kuvitellessani, että he\nelävät samanlaisessa kurjuudessa kuin herra ritarinikin.\n\nYksi ainoa seikka minua hänessä suututti: hänen typerä\nturhamaisuutensa. Olisin suonut hänen tuntevan itsensä paremmin ja\nettei hän moisessa köyhyydessään olisi niin suurellisesti ylvästellyt.\nMutta se näkyy olevan tällaisten henkilöiden parantumaton tauti, ja\nolisi turhaa yrittää siinä mitään lääkitsemistä. Sillä vaikkei heillä\nole kolikkoakaan taskussaan, täytyy heidän korskean haihattelunsa\njatkua. Auttakoon heitä Herra, jotteivät he siinä tilassa kuolisi.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nJumala lähettää heille huonona vuonna hopearahan\n\n\nViettäessäni tätä kuvailemaani elämää vaati kova onneni, joka ei\nherjennyt minua vainoamasta, ettei tämäkään vaivalloinen ja häpeällinen\nolotila jatkunut. Sillä kun vuodentulo sillä seudulla oli ollut\nhuono ja leipää oli niukalti, päätti maistraatti, että kaikki köyhät\nmuukalaiset karkotettaisiin kaupungista uhalla, että ne jotka siellä\nvastedes vielä tavattaisiin, rangaistaisiin raipoilla.\n\nJa kun lakia sitten pantiin täytäntöön, näin neljän päivän kuluessa,\nkuinka vieraspaikkakuntalaisia kerjäläisiä vietiin jonoittain\nruoskittaviksi, enkä sen koommin enää tohtinut lähteä almuja anomaan.\nSiitä käsittää, ken sen käsittää tahtoo, mikä puute vallitsi talossamme\nja kuinka surullista ja hiljaista oli sen asukkaiden elämä. Niinpä\nsattui, että pariin, kolmeen päivään emme haukanneet palaakaan emmekä\npuhuneet yhtään sanaa. Minua elättivät jotkut puuvillankehrääjättäret,\njotka naisparat valmistivat myöskin myssyjä ja asuivat\nnaapuristossamme. Heidän kanssaan olin ollut hyvissä ja tuttavallisissa\nnaapuruussuhteissa, ja he antoivat minulle vähäisistä varoistaan jonkun\nrippeen henkeni pitimiksi.\n\nEn säälinyt niin paljoa itseäni kuin poloista isäntääni, joka ei\nkahdeksaan päivään nauttinut siunattua suupalaa, ei ainakaan kotona,\njossa ei ollut mitään syötävää; en tiedä, missä hän kävi ja mitä\nhän söi. Näin hänen tulevan puolenpäivän aikaan katua alaspäin,\nvatsa litteänä, ruumis laihana ja kuroittaen kaulaansa kuin\npuhdasrotuinen vinttikoira, niin että ihan pahaa teki. Hän seisahtui\novelle hammastikku huulillaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut mitään\nhampaittensa koloista kaivettavaa; mutta täytyihän hänen kunniansa\nvuoksi näyttää maailmalle ylvästä katsantoa.\n\nHän astui luokseni sanoen: »On kamalaa todeta, kuinka tämä elämä on\ntukalaa; niinkuin näet, on tämä talo synkkä, surullinen ja pimeä, mutta\nniin kauan kuin täällä olemme täytyy meidän sitä kärsiä; toivoisin,\nettä kuukausi jo olisi lopussa muuttaaksemme täältä pois.»\n\nOllessamme tässä surullisessa tilassa ja nälkään nääntymässä en\ntiedä, mikä sattuma tai onnenpotkaus sujahdatti isäntärukkani käsiin\nrealin, jonka omistajana hän tuli kotiin niin ylpeänä ja iloisena\nkuin olisi saanut Venetsian aarteet, ja hyvin hilpein ja hymyilevin\nkasvoin antoi hän sen minulle, sanoen: »Ota tuo, Lázaro, koska Jumala\njo näkyy avaavan kätensä; mene torille ja osta leipää, viiniä ja\nlihaa. Nyt puhkaisemme silmän pirulta. Sitäpaitsi ilmoitan sinun\niloksesi, että olen vuokrannut toisen asunnon ja että viivymme tässä\nonnettomassa ja viheliäisessä rähjässä ainoastaan kuukauden loppuun.\nKirottu olkoon tämä kovan onnen talo ja se, joka siihen ensimmäisen\ntiilen muurasi. Niin totta kuin Jumala elää, en ole täällä asuessani\nmaistanut tippaakaan viiniä, en nauttinut lihanpalaakaan enkä tuntenut\nmitään lohtua ja rauhaa, niin kurjalta täällä näyttää, niin synkältä ja\nsurulliselta. Mene ja palaa ripeästi, niin tänään aterioitsemme kuin\nkreivit.»\n\nMinä otin realin ja ruukun ja pannen jalat alleni aloin kiireesti\nnousta katua ylös, suunnaten askeleeni torille päin perin tyytyväisenä\nja iloisena.\n\nMutta mitäpä se minua hyödytti, kun surullisen kohtaloni tähdissä oli\nkirjoitettuna, etten voi iloiten astua askeltakaan myötätuuleen? Niin\noli nytkin: sillä rientäessäni katua ylöspäin, laskien mielessäni,\nmillä tavoin parhaiten ja edullisimmin tuhlaisin realin, ja kiittäen\nhartaasti Jumalaa, joka oli suonut isäntäni saada rahaa, näin\nruumissaaton vastassani tulemassa monien pappien ja ihmisjoukon kanssa\nkatua alaspäin. Minä siirryin seinää vasten tehdäkseni heille tilaa, ja\nruumiin ehdittyä ohitseni tuli heti ruumiskirstun jälkeen surupukuinen\nnainen, joka itki täyttä kurkkua ja valitti: »Aviomieheni ja herrani,\nmihin sinua minulta viejäänkään? Synkkään ja onnettomaan paikkaan,\nkaameaan ja pimeään asumukseen, jossa ei milloinkaan syödä eikä juoda!»\n\nSen kuullessani tummeni taivas ja musteni maailma silmissäni ja minä\ntuumin: — Voi minua onnetonta! Tuo kuollut tuodaan meidän taloomme.\n\nKäännyin tieltäni ja tunkien väkijoukon läpi riensin katua alaspäin,\njuosten minkä jalkani kannattivat asuntoani kohden, johon sisälle\nehdittyäni suljin kaikella kiireellä oven, kutsuen isäntääni avukseni\nja tarttuen hänen käsivarteensa, jotta hän tulisi minun kanssani\npuolustamaan sisäänkäytävää. Hiukan kiihtyneenä ja arvellen, että oli\nkysymys jostakin muusta, tiedusti hän minulta: »Mikä on hätänä, poika?\nMiksi sinä noin parut? Mikä sinun on? Miksi sinä niin vimmatusti suljet\noven?»\n\n»Oi, hyvä herra», virkoin minä, »rientäkäähän tänne, sillä taloomme\nraahataan kuollutta!» — »Kuinka niin?» kysyi hän. — »Tuolla ylhäällä\nminä sen kohtasin, ja vainajan vaimo sanoi: ’Aviomieheni ja herrani,\nmihin sinua minulta viedään? Synkkään ja onnettomaan paikkaan, kaameaan\nja pimeään asumukseen, jossa ei milloinkaan syödä eikä juoda!' Tänne,\nhyvä herra, sitä tuodaan.»\n\nKun isäntäni sen kuuli, ja vaikkei hänellä ollut aihetta juuri iloita,\nnauroi hän niin, että hän kotvan aikaan ei kyennyt saamaan sanaa\nsuustansa. Nyttemmin minä olin työntänyt salvan oveen ja paremmaksi\nvarmuudeksi nojasin olkapäätäni sitä vasten. Ihmiset menivät juuri\nohitse vainajineen, ja minä ihmettelin suuresti, etteivät he yrittäneet\ntuoda sitä meille; ja koska kunnon isäntäni jo oli täyteläisempi\nnaurusta kuin ruuasta, sanoi hän minulle:\n\n»On kyllä totta, Lázaro, että lesken sanoista sinä saatoit päätellä\nniinkuin päättelit; mutta koskapa Jumala on kääntänyt asiat parempaan\npäin ja he menevät ohitse, niin avaa, avaa ja lähde ruokaa noutamaan.»\n— »Sallikaamme, hyvä herra, niiden ensin ehtiä ohitse katua pitkin»,\nsanoin minä.\n\nVihdoin tuli isäntäni katuovelle ja avasi sen ja pakotti minut kadulle\ntyöntämällä (niinkuin kyllä oli tarviskin, kun olin niin säikähtynyt\nja suunniltani) lähtemään liikkeelle. Mutta vaikka meillä sinä päivänä\noli hyvä ateria, maistui se minusta perin huonolta, eikä väri palannut\nposkilleni kolmeen päivään; ja isäntäni nauroi makeasti joka kerta, kun\nhän muisteli yksinkertaisuuttani.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nHyödytöntä omaisuutta ja käyttämättömiä kykyjä\n\nTällä tavoin minä elelin kolmannen ja köyhän isäntäni luona, tämän\naatelismiehen luona, jonkun aikaa ja alati halusin tietää hänen tänne\nsaapumisensa tarkoituksen ja miksi hän oli asettunut tälle seudulle.\nSillä heti ensimmäisestä päivästä, kun asetuin hänen luokseen,\ntiesin hänen olevan muukalaisen, hänellä kun oli niin vähän tuttavia\nja niin vähän seurustelua asukasten kanssa. Vihdoin täyttyi minun\ntoivomukseni ja sain tietää, mitä halusin; sillä eräänä päivänä, kun\nolimme nauttineet hyvänlaisen aterian ja hän oli tyytyväinen, kertoi\nhän minulle elämäkertansa, sanoen olevansa Vanhasta Kastiliasta ja\njättäneensä kotipaikkansa vain sen vuoksi, ettei hän ollut paljastanut\npäätänsä naapurilleen, korkealle aatelisherralle.\n\n»Hyvä herra», sanoin minä, »jos hän oli se, joksi häntä mainitsette,\nja teitä varakkaampi, niin ette olisi erehtynyt nostaessanne hänelle\nlakkianne ensimmäiseksi, koskapa sanotte hänenkin nostaneen lakkiansa».\n\n»Se on totta, ja hän oli varakkaampi ja vastasi tervehdykseeni; mutta\nkun olin monet kerrat nostanut lakkiani ensimmäiseksi, ei olisi ollut\nsopimatonta hänenkin sitä joskus tehdä ja tarttua minua kädestä\nestääkseen eleeni.»\n\n»Minä puolestani, hyvä herra», virkoin minä hänelle, »en siitä niin\ntarkkaa laskua pitäisi, varsinkaan ylempieni kanssa, joilla on enemmän\nkuin minulla».\n\n»Sinä olet poikanen», vastasi hän, »etkä tunne kunnian vaatimuksia,\njoka nykyisin on kaikkien kunnon ihmisten tärkein omaisuus, sillä minä\nsanon sinulle, että vaikka olenkin ainoastaan kilvenkantaja, kuten\nnäet, niin kautta Jumalan, jos kohtaisin kadulla vaikka kreivin, eikä\nhän minulle kohteliaasti nostaisi lakkiaan, kyllä sitten toisen kerran\nhänet tavatessani osaisin pujahtaa johonkin taloon muka asioille tai\npoiketa toiselle kadulle, jos sellainen sattuisi vastaan ennenkuin hän\nehtisi kohdalleni. Aatelismiehellä ei ole mitään velvollisuuksia muita\nkuin Jumalaa ja kuningasta kohtaan, eikä kunnon miehen sovi tinkiä\nrahtuakaan henkilökohtaisesta arvostaan. Muistan, kuinka eräänä päivänä\nkotiseudullani nolasin erään virkamiehen ja halusin käydä häneen\nkäsiksi, koska hän joka kerta tavatessaan sanoi minulle: ’Suojelkoon\nJumala teidän armoanne.’ — 'Te, kurja herrasmies', sanoin minä hänelle,\n’miksi ette ole säädyllisempi? Suojelkoon teitä Jumala! sanotte te\nminulle, ikäänkuin minä olisin kuka hyvänsä.' Siitä päivästä asti hän\nnosti minulle lakkiaan ja puhui niinkuin piti.»\n\n»Eikö sitten ole säädyllistä tervehtiä toista henkilöä», kysyin minä,\n»toivottamalla hänelle Jumalan suojelusta?» — »Kah, sinä onnettomalla\nhetkellä syntynyt poika», sanoi hän, »alhaisille ihmisille haastetaan\nniin, mutta ylemmille, kuten minä, täytyy toki sanoa: 'Suutelen teidän\narmonne käsiä' tai vähintäänkin: 'Suutelen teidän käsiänne, hyvä\nherra', jos puhuteltukin on ritari. Niinpä en koskaan halunnut sietää\ntuota kotipuoleni miestä, joka minua sillä tavoin kohteli, enkä ikinä\nsiedä, että kukaan maailmassa, joka on kuningasta alempana, minulle\ntoivottaa: 'Jumala suojelkoon teitä!’»\n\n— Minua raukkaa! — ajattelin itsekseni. — Kenen pariin olenkaan\njoutunut! Siksipä Herra sinusta niin vähän huolehtii, kun et salli sitä\nhäneltä anottavankaan.\n\n»Varsinkaan», jatkoi hän, »kun en ole niin köyhä, ettei minulla\nkotiseudullani olisi maa-alue, joka sopisi talontonteiksi. Kun talot\nsijaitsisivat kuudentoista penikulman [Espanjalainen penikulma = 6 1/2\nkilometriä. Suom.] päässä syntymäseudultani, Valladolidin rinteillä,\nolisivat ne komeiksi ja hyvin rakennettuina enemmän kuin kahdensadan\ntuhannen maravedin arvoiset. Ja minulla on kyyhkyslakkakin, joka,\njollei se olisi rappiolla, kuten nykyisin, tuottaisi kaksisataa\nkyyhkystä vuodessa. Puhumattakaan muusta, mistä kunniani kieltää minua\nkerskumasta.\n\n— Saavuin tähän kaupunkiin toivoen saavani ansiota hyvässä talossa,\nmutta en ole siinä onnistunut otaksumieni mukaan. On keskinkertaisia,\nköyhänlaisia aatelisherroja, jotka haluaisivat minut tallimestarikseen,\nmutta heidän palvelemisensa on kovin vaivalloista, koska silloin\nnaukuisi nälkä suolissa. Ja jos heiltä pyytää parempaa palkkaa, niin\nhe, Jumala paratkoon, antavat eron ilman mitään muuta hyvitystä kuin\nmitä on hampaillaan järsinyt. Jos omatunto heitä kaivelee, heittävät\nhe aherruksenne korvaukseksi korkeintaan jonkun käytetyn nutun tai\nkuluneen mekon. Mutta kun tapaa korkea-arvoisen herran, niin silloin\nloppuu kurjuus. Sillä eiköhän minulla ole kykyä palvella heitä heidän\ntyydytyksekseen?\n\n— Jos minä sellaisen tapaisin, niin kautta Jumalan, minä olisin\nvarmaankin hänen suuri suosikkinsa ja tekisin hänelle tuhat palvelusta;\nsillä minä osaisin valehdella hänelle yhtä hyvin kuin joku toinenkin\nja miellyttää häntä tuhansilla ihmeellisillä keinoilla; minä nauraisin\nkaikille hänen sukkeluuksilleen ja ylistäisin hänen tapojaan, vaikka\nne eivät olisikaan maailman parhaat. Koskaan en sanoisi hänelle mitään\nepämiellyttävää, vaan päinvastoin häntä kovin imartelisin, palvellen\nhäntä uutterasti sanoin ja teoin. Mutta en minä siitä piittaisi, mitä\nhänen tietämättään tapahtuisi, enkä tappaisi itseäni suorittamalla\nhyvin sellaiset hommat, joita hän ei näkisi. Ja minä ryhtyisin hänen\nkuullensa torumaan palvelijoita, jotta näkyisin pitävän hyvää huolta\nhänen eduistaan. Jos hän sattuisi nuhtelemaan jotakuta palvelijaa,\nniin koettaisin terävillä pistoksilla ärsyttää hänen vihansa, vaikka\nolisinkin puhuvinani syyllisen puolesta.\n\n— Minä ylistäisin niitä, jotka ovat hänen suosiossaan, ja päinvastoin\nivailisin häijysti muita. Minä panettelisin kotoisia ja vieraita; minä\ntutkisin ja hankkisin tietoja muiden ihmisten elämästä, jotta voisin\nsitten hänelle kertoa, ja tekisin kaikenlaista muuta huvittavaa,\nkuten nykyisin on tapana ylhäisten linnoissa; se kiinnostaa suuria\nherroja, nämä kun eivät siedä talossaan hyveellisiä ihmisiä, vaan\npäinvastoin inhoavat ja halveksivat niitä, kutsuen heitä tyhmiksi\ntyhjäntoimittajiksi, jotka eivät tunne maailmaa eivätkä osaa huvittaa\nherrojaan ja karkoittaa näiden haukotuksia. Näitä keinoja käyttävät\nnykyisin viekkaat liehakoitsijat, ja, kuten sinulle sanon, niitä\nminäkin käyttäisin. Mutta kova onneni ei suo minun löytää sellaista\nherraa.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nVelkojat riistävät Lazarillolta isännän\n\n\nTällä tavoin isäntäni valitteli onnettomuuttaan, kuvaillen minulle\nkuntoaan. Mutta juuri kun hän oli parhaassa vireessä, astui ovesta\nsisälle mies ja vanha akka. Mies vaati asunnon vuokraa ja akka\nsängyn vuokraa; ja kun kahden kuukauden vuokrat laskettiin yhteen,\nkohosi summa suuremmaksi kuin hän olisi vuodessa saanut kokoon — se\noli kaksitoista tai kolmetoista realia. Hän vastasi heille hyvin\nkohteliaasti, että hän lähtisi torille vaihtamaan kultarahan kahtia, ja\npyysi heitä palaamaan illalla. Mutta isäntääni ei kuulunut takaisin.\nKun he siis illalla palasivat ja varsin myöhään, sanoin minä, ettei\nhän vielä ollut tullut. Mutta kun yö saapui eikä isäntäni saapunut,\npelkäsin minä jäädä yksinäni taloon ja menin naapurinaisten luo,\nkertoen heille tapauksen ja jääden sinne nukkumaan.\n\nAamulla velkojat palasivat tiedustelemaan isäntääni; mutta naiset\nvastasivat oveltaan: »Katsokaa, tuossa on hänen palveluspoikansa ja\nhänellä huoneiston avain.»\n\nHe kyselivät häntä minulta, ja minä sanoin heille, että en tiennyt,\nmissä hän oli, ja ettei hän myöskään ollut palannut kotiin sen\njälkeen kun hän oli mennyt vaihtamaan kultarahaa, ja että uskoinkin\nhänen livistäneen vaihtorahoineen sekä heiltä että minulta. Kun he\nsen minulta kuulivat, menivät he noutamaan poliisikomisaarin ja\npöytäkirjurin; ja palattuaan pian heidän kanssaan ottivat he avaimen,\nja kutsuivat minua sekä myöskin todistajia ja avasivat oven. Sitten he\nastuivat huoneistoon takavarikoidakseen isäntäni omaisuuden velkansa\nmaksuksi.\n\nHe tutkivat huoneiston läpikotaisin, havaitsivat sen tyhjäksi, niinkuin\nolen kertonut ja sanoivat minulle: »Missä ovat sinun isäntäsi tavarat,\nhänen vaatekirstunsa, gobeliininsa ja talouskapineensa?» — »En minä\nsitä tiedä», vastasin. — »Epäilemättä», sanoivat he, »ovat ne tänä\nyönä poistetut ja viedyt johonkin toiseen paikkaan. Herra komisaari,\nkäykäähän käsiksi tuohon poikaan, että se sanoo, missä ne ovat.»\n\nSitten tuli poliisikomisaari, tarttui minua takin kauluksesta ja sanoi:\n»Poika, sinut vangitaan, jollet ilmoita, missä ne sinun isäntäsi\ntavarat ovat.» Minua ei vielä ollut koskaan niin tuimasti ravistettu;\nvaikka usein olikin käyty kauluksesta kiinni, se oli tapahtunut\nlempeästi, jotta olisin näyttänyt tietä näkemättömälle. Niinpä minä\nkovin pelästyin ja puhjeten itkuun lapasin ilmoittaa, mitä minulta\nkysyttiin.\n\n»Hyvä on», sanoivat he, »puhu sitten, mitä tiedät, äläkä pelkää».\nPöytäkirjuri istahti kivipenkille laatiakseen luettelon ja kysyi sitten\nminulta, mitä hän omisti. »Hyvät herrat», vastasin minä, »isännälläni\nkuuluu omien sanojensa mukaan olevan erittäin hyvä tonttimaa talojen\nrakentamiseksi ja ränstynyt kyyhkyslakka». — »Hyvä on», sanoivat he;\n»olkoon se kuinka vähänarvoista hyvänsä, riittää se toki velkaan.\nJa missä päin kaupunkia hänellä se on?» kysyivät he. — »Hänen\nkotiseudullaan», vastasin minä heille. — »Hyvä Jumala kylläpä meitä\nonnistaakin!» sanoivat he pilkallisesti. »Ja missä sitten on hänen\nkotipaikkansa?»\n\n»Vanhassa Kastiliassa hän sen sanoi olevan», selitin minä heille.\nPoliisikomisaari ja kirjuri nauroivat makeasti, sanoen: »Jopa se\nriittää teidän saatavanne suoritukseksi, vaikkapa velka olisi\nisompikin!»\n\nNaapurittaret, jotka olivat saapuvilla, sanoivat: »Hyvät herrat,\ntämä poika on viaton, hän on ollut vasta muutamia päiviä sen ritarin\npalveluksessa eikä tiedä hänestä enempää kuin herrat itse. Se poloinen\nraukka käy meidän kodissamme täällä, ja me annamme hänelle Jumalan\ntähden syömistä, minkä voimme, ja öisin hän kävi nukkumassa isäntänsä\nluona.»\n\nTodettuaan minun viattomuuteni he jättivät minut rauhaan ja päästivät\nvapaaksi; ja poliisikomisaari ja kirjuri pyysivät mieheltä ja naiselta\npalkkaansa, mistä syntyi suuri riita ja meteli, nämä kun väittivät,\netteivät he olleet velvolliset maksamaan, koskei talossa ollut mitään\neikä ollut mitään takavarikoitu. Toiset taas sanoivat, että he olivat\ntänne tullakseen laiminlyöneet tärkeämmän tehtävän. Vihdoin monien\nväitösten ja kirkumisten jälkeen kuormittivat he paikalle saapuneelle\npoliisikonstaapelille akan vanhan peitteen, vaikkei siinä ollut paljoa\nkannettavaa. Sitten kaikki viisi lähtivät suurella melulla, riuhtoen\npeitettä itselleen, enkä tiedä, kuinka asia päättyi. Luulen, että vanha\npeitepahanen sai riittää maksuksi kaikille, sillä paljosta käytöstä\nheikoksi kuluneena se ei voinut kauan kestää heidän tempomisiaan, vaan\nkaiketikin hajosi heidän käsiinsä.\n\nKertomallani tavalla kolmas isäntärukkani jätti minut, ja minä sain\njälleen kokea kovaa onneani, kaikki kun kääntyi minua vastaan, jopa\nsiinä määrin että, palkollisten usein jättäessä isäntänsä, minut\npäinvastoin jätti isäntäni ja pakeni luotani.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nLázaro joulun armeliaisuusmunkin pariin ja sitten anekauppiaan\npalvelukseen\n\n\nMinun oli etsittävä neljäs isäntä, ja hyvät naapurittaret osoittivat\nminut erään armeliaisuusmunkin luo, jota he nimittivät sukulaisekseen.\nHän ei laisinkaan pitänyt saarnaamisesta ja kuorosta eikä luostarin\nravinnosta, vaan liikkui aina ulkona kovin viehättyneenä maallisiin\nasioihin ja vierailuihin, joten luulen hänen kuluttaneen enemmän\nsaappaita kuin koko luostari yhteensä. Hän minulle antoikin ensimmäiset\nsaappaat, jotka eläissäni sotkin rikki, mutta eivät ne minulla\nkestäneet kuin kahdeksan päivää. Enkä minä voinut kauan kestää\nkilpajuoksua hänen kanssaan. Ja senvuoksi ja muistakin syistä, joita en\ntässä mainitse, minä jätin hänet.»\n\nViides isäntäni sattui olemaan anekauppias, ovelin, häikäilemättömin ja\nuutterin bullien laatija mitä koskaan olen nähnyt, toivon näkeväni tai\nmitä kukaan muukaan lienee nähnyt. Sillä hänellä oli mitä viekkaimmat\nmetkut ja menettelytavat ja hän oli hommassaan perin kekseliäs.\nSaapuessaan kyliin, joissa hän mieli tarjota kaupaksi aneitaan, meni\nhän ensin kirkkoherrain tai heidän apulaistensa luo, antaen heille\nmuutamia vähäarvoisia pikkulahjoja, kuten murcialaista salaattia, jos\noli se vuodenaika, muutaman sitruunan tai appelsiinin, meloonin, pari\npersikkaa tai muuta sellaista, Näin hän teki heidät suopeiksi, jotta\nhe suosivat hänen kauppaansa ja kutsuivat seurakuntalaisensa ostamaan\nhänen aneitaan.\n\nJo etukäteen hän oli hankkinut tiedot heidän pätevyydestään; jos\nsanottiin, että he ymmärsivät latinaa, ei hän hiiskunut sanaakaan sillä\nkielellä, jottei tekisi kommelluksia, vaan kertoi sievän ja hyvin\npyöristetyn tarinan mitä liukkaimmalla espanjankielellä. Mutta jos hän\ntiesi, että sanotut hengenmiehet olivat niitä pappeja, jotka asetetaan\nvirkaansa pikemmin rahan voimalla ja suosituksilla kuin oppinsa vuoksi,\nesiintyi hän heidän keskuudessaan pyhänä Tuomaksena ja haastoi kaksi\ntuntia latinaa tai ainakin oli sitä puhuvinaan, vaikka se olikin vain\nhänen omaa sotkuaan latinaisin päättein.\n\nMilloin ihmiset eivät kernaasti ostaneet aneita, silloin hän\nhäikäilemättä käytti kiertoteitä, vietellen ja keinotellen heidät\nostamaan. Ja koska kaiken sen kertominen, mitä hänen näin tekevän,\nkävisi liian pitkäksi, juttelen vain erään perin ovelan ja katalan\njuonen todistaakseni hänen kykynsä.\n\nEräässä Toledon hiippakunnan kylässä hän oli saarnannut pari, kolme\npäivää ja tapansa mukaan kehuskellut aneitaan, mutta kukaan ei ollut\nniitä ostanut eikä minun nähdäkseni kellään ollut aikomustakaan ostaa.\nAnekauppias kiroili ja noitui. Ja mietiskellen, mitä tehdä, hän päätti\nkutsua kylän kokoon seuraavan päivän aamuna myydäkseen aneita. Ja sinä\niltana tuomari ja hän ryhtyivät illallisen jälkeen pelaamaan. Siinä\npelissä he joutuivat riitaan ja käyttivät häijyjä sanoja; isäntäni\nnimitti tuomaria varkaaksi, toinen taas häntä väärentäjäksi. Silloin\nherra anekauppias, minun isäntäni, otti keihään eteisestä, jossa he\npelasivat; tuomari taas kävi kiinni miekkaansa, joka hänellä oli vyöllä.\n\nMelusta ja meidän kaikkien huudoistamme hälyttyneet hotellinvieraat\nja naapurit riensivät paikalle ja tulivat väliin, jolloin taistelijat\nyrittivät päästä heistä irti tappaakseen toisensa. Mutta kun suuren\nrähinän vuoksi saapui yhä enemmän väkeä ja talo oli ihmisiä täysi,\nnäkivät he, etteivät he voineet käydä toistensa kimppuun aseilla,\nvaan sättivät toisiaan loukkaavilla sanoilla. Muun muassa nimitti\ntuomari isäntääni petkuttajaksi ja sanoi hänen tarjoavan valeaneita.\nKun kyläläiset vihdoin näkivät, etteivät he voineet riitelijöitä\nrauhoittaa, päättivät he viedä tuomarin majatalosta toisaalle. Näin jäi\nisäntäni kovin vihaiseksi, ja sitten kun vieraat ja naapurit olivat\nkehoittaneet häntä tyyntymään ja menemään vuoteeseen, lähtivät he ja\njättivät meidät kahden.\n\nAamun tullen isäntäni meni kirkkoon ja käski soittamalla ilmoittaa\nmessun ja saarnan, myydäkseen aneitaan. Ja kylän kansa kerääntyi\nmutisten tullessaan aneista ja sanoen niitä väärennetyiksi, minkä itse\ntuomarikin heidän riidellessään oli paljastanut. Senpä vuoksi ei kukaan\nhalunnut niitä ostaa, vaan he inhosivat sydämestään koko kauppiasta.\nAneiden myyjä nousi saarnastuoliin, alkaen puhua ja kehoittaa ihmisiä\nolemaan laiminlyömättä tilaisuutta hankkia niin suurta armoa kuin pyhä\nbulla tuotti. Hänen ollessaan parhaassa vireessä astuu kirkonovesta\nsisälle tuomari, joka rukoiltuaan alkoi korkealla ja tyynellä äänellä\njärkevästi haastella:\n\n»Hyvät ihmiset, kuulkaahan, mitä nyt aion teille puhua. Minä tulin\ntänne tuon lurjuksen vuoksi, joka teille saarnaa ja joka minua petti ja\npyysi minua suosimaan hänen kauppaansa, jotta sitten jakaisimme voiton.\nMutta nyt havaittuani, mitä vahinkoa se tekisi sielulleni ja teille,\nolen sitä katunut ja julistan teille selvästi, että hänen kehumansa\naneet ovat vääriä. Älkää siis häntä uskoko älkääkä niitä ottako. Minä\nen ole välittömästi enkä välillisesti siinä mitenkään osallisena,\nvaan tästä lähin olen hänestä luopunut, tietäen, että hän itse on ne\nbullat laatinut. Ja jos hänet joskus tästä petoksesta rangaistaan,\nolkaa te minulle todistajina, että minä en ole hänen kanssaan samassa\njuonessa enkä anna hänelle apua, vaan paljastan hänet ja ilmoitan hänen\npahuutensa.»\n\nSitten hän päätti puheensa. Muutamat kunnianarvoisat miehet, jotka\nolivat siellä saapuvilla, olivat aikoneet nousta ja heittää tuomarin\nulos kirkosta pahennuksen ja hälinän välttämiseksi; mutta isäntäni\nehkäisi heidät ja käski kaikkien pannan uhalla jättää hänet rauhaan\nja sallia hänen sanoa kaikki, mitä hän halusi. Ja niin syntyikin\nhiljaisuus, jolla välin tuomari puhui kaikki, mitä olen kertonut.\nHänen vaiettuaan isäntäni kysyi, halusiko hän vielä lisätä jotakin\npuheeseensa. Tuomari vastasi: »Olisihan minulla yllin kyllin sanottavaa\nteidän petollisuudestanne, mutta riittäköön täksi kertaa.»\n\nHerra anekauppias lankesi polvilleen saarnastuoliin ja kohotettuaan\nkätensä ja katseensa taivasta kohti lausui: »Herra Jumala, jolle\nei mikään ole salattua, vaan kaikki julkista, jolle ei mikään ole\nmahdotonta, vaan kaikki mahdollista, sinä tiedät totuuden ja kuinka\nsyyttömästi minua herjataan. Mikäli asia minua koskee, annan minä\nhänelle anteeksi, jotta sinäkin, oi Herra, antaisit anteeksi minulle.\nÄlä välitä hänestä, joka ei tiedä, mitä tekee ja sanoo. Mutta minä\nanon ja sinun vanhurskautesi tähden rukoilen, että et sivuuttaisi\nsinuun itseesi kohdistettua loukkausta, jottei kukaan täällä, joka ehkä\naikoi ostaa näitä pyhiä aneita, tuon miehen valheellisia sanoja uskoen\njättäisi sitä tekemättä. Ja koska siitä olisi niin suurta vahinkoa\nihmisille, rukoilen sinua, Herra, että et pidättäisi tuomiotasi,\nvaan heti tekisit meille ihmeen, joka olkoon tällainen: Jos se, mitä\ntuo mies sanoi, on totta ja jos minä olen rikollinen ja petkuttaja,\nvajotkoon tämä saarnastuoli minun kanssani seitsemän syltä maan alle,\nälköönkä se enkä minä enää koskaan näyttäytykö. Mutta jos se, mitä minä\npuhun, on totta ja tuo paholaisen riivaama (estääkseen läsnäolijat\nhankkimasta itselleen niin suurta siunausta) valehtelee, saakoon hänkin\nrangaistuksen, jotta kaikki tietäisivät hänen kataluutensa.»\n\nTuskin oli hurskas isäntäni päättänyt puheensa, kun mustasieluinen\ntuomari kaatua romahti niin rajusti lattialle, että koko kirkko kaikui.\nJa hän alkoi ulvoa, väännellä suutaan, sylkeä vaahtoa, irvistellä\nja huitoa, iskien käsillään ja jaloillaan ja kieriskellen lattialla\npaikasta toiseen. Meteli ja ihmisten huudot olivat niin äänekkäät, että\nläsnäolijat eivät voineet kuulla toisiaan.\n\nJotkut säikähtyivät suunniltaan, ja muutamat sanoivat: »Herra häntä\nauttakoon ja armahtakoon!» Toiset sanoivat: »Hän saa ansaitun\nrangaistuksensa moisesta väärästä todistuksesta.» Vihdoin jotkut\nsaapuvilla olevista menivät, nähdäkseni hyvin pelokkaasti, hänen\nluokseen ja tarttuivat häntä käsivarsista, joilla hän antoi hurjia\niskuja ympärillä seisoville. Toiset kiskoivat häntä koivista, minkä\njaksoivat, sillä ei mikään häijy muuli ole ikinä niin vimmatusti\npotkinut. He tepastelivat pitkän aikaa; enempi kuin viisitoista miestä\noli hänen kimpussaan, ja kaikille hän antoi iskuja hartiavoimin;\nkaikki, jotka eivät olleet varuillaan, saivat häneltä kuonoonsa.\n\nKaiken aikaa arvoisa isäntäni oli polvillaan saarnastuolissa,\nkädet ja silmät kohotettuina taivasta kohti; ja niin hengessään ja\nhaltioituneena hän oli, että kirkossa syntynyt itku, melu ja parkuminen\neivät voineet herättää häntä hänen jumalaisesta mietiskelystään. Jotkut\nhyvät ihmiset menivät hänen luokseen ja havahduttivat hänet äänekkäillä\nhuudoilla, rukoillen häntä armeliaasti auttamaan kuolevaa miesparkaa ja\nolemaan välittämättä menneistä ja hänen puheistaan, koskapa hän jo oli\nniistä saanut ansaitun rangaistuksen. Jos hän siis voi jotakin tehdä\nvapauttaakseen hänet vaarasta ja kärsimästään riivauksesta, pyysivät\nhe häntä Jumalan rakkauden tähden sen tekemään, sillä näkiväthän\nhe selvästi syyllisen rikollisuuden ja hänen oman totuutensa ja\nhyvyytensä, joten hänen pyynnöstään Herra kyllä lopettaisi koston ja\nrangaistuksen.\n\nIkäänkuin suloisesta unesta heränneenä katseli herra aneenmyyjä\nheitä, katseli rikollista ja kaikkia ympärillä olevia ja lausui hyvin\nlevollisesti: »Hyvät ihmiset, teidän ei suinkaan olisi rukoiltava\nihmisen puolesta, jonka suhteen Jumala on niin merkillisesti ilmaissut\nvihansa; mutta koska hän kieltää meitä pahaa pahalla kostamasta ja\nkäskee antamaan loukkaukset anteeksi, voimme luottavaisesti pyytää\nhäntä tekemään sen, mitä hän meille käskee, ja antakoon hänen pyhä\nmajesteettinsa anteeksi tälle syntiselle, joka yritti panna esteitä\nuskon tielle. Rukoilkaamme kaikki häntä!»\n\nNäin lausuen hän astui alas saarnastuolista ja kehoitti kaikkia\nhartaasti rukoilemaan Herraamme, jotta hän näkisi hyväksi antaa\nanteeksi tuolle syntiselle, palauttaa hänen terveytensä ja järkensä ja\nkarkoittaa hänestä paholaisen, jonka taivaallinen majesteetti hänen\nsuuren syntinsä tähden oli sallinut häneen mennä. Kaikki lankesivat\npolvilleen ja alkoivat pappien kanssa alttarin edessä matalalla äänellä\nveisata litaniaa. Hän itse tuli risti kädessä ja pirskoittaen siunattua\nvettä ja veisattuaan hänen ylitseen kohotti kätensä ja silmänsä\ntaivasta kohti, niin että silmistä näkyi ainoastaan hiukan valkoista,\nja alkoi pitää yhtä pitkää kuin harrastakin saarnaa, jolla hän\nhellytti kaiken kansan itkemään, niinkuin yleensä tapahtuu hartaassa\nkuuliakunnassa ahtisaarnojen aikana. Isäntäni rukoili Herraamme, ettei\nhän soisi syntisen kuolemaa, vaan elämää ja katumusta, ja että hän\ntahtoisi antaa tälle paholaisen riivaamalle kuoleman ja synnin lapselle\nanteeksi, suoda hänelle elämän ja terveyden, hänen katuakseen ja\ntunnustaakseen syntinsä.\n\nSen tehtyään hän käski tuoda bullan ja pani sen hänen päänsä päälle, ja\nheti alkoi syntinen tuomari vähitellen toipua ja tulla järkiinsä; ja\nkun hän oli täydellisesti saanut tajuntansa takaisin, heittäytyi hän\npyhän miehen jalkojen juureen, anoi anteeksi ja tunnusti puhuneensa\nhäijyt sanansa paholaisen suulla, koska se tahtoi vahingoittaa häntä ja\nennen kaikkea estää sen suuren siunauksen, jonka aneet tuottaisivat ja\nmikä pimeyden ruhtinasta kovin kiukuttaisi.\n\nHerra isäntäni antoi hänelle anteeksi, ja he syleilivät toisiaan. Ja\nsitten tuli niin kiire aneiden ostoon, että tuskin kukaan elävä sielu\nkoko kylässä jäi ilman; aviomiehet ja -vaimot, pojat ja tyttäret,\nnuorukaiset ja neitoset riensivät niitä ottamaan. Uutinen tapahtumasta\nlevisi naapurikyliin, ja kun me niihin saavuimme, ei tarvittu saarnaa\neikä julistusta kirkossa, sillä ihmiset tulivat majataloon niitä\nhakemaan ikäänkuin olisivat ne olleet ilmaiseksi jaettuja päärynöitä.\nTäten meidän liikkuessamme kymmenessä tai kahdessatoista kylässä\nsiellä ympäristöllä möi arvoisa isäntäni taaskin tuhatkunta anetta\nsaarnaa pitämättä. Kaiken tämän nähdessäni minäkin tunnustin syntini\ntapahtumasta säikähtyneenä ja uskoen niinkuin monet muutkin, että aneet\nolivat oikeita.\n\nMutta nähdessäni isäntäni ja tuomarin naurun ja ilveilyn kaupan\njohdosta käsitin, että uuttera ja kekseliäs isäntäni oli antanut\nviimemainitulle ohjeet.\n\nSitten lähdimme aina Manchaan asti, ja siellä tapasimme toisia vielä\nvastahakoisempia ostamaan valmistettuja aneita, joten isäntäni ja\nhänen seuralaistensa puuhat olivat turhia. Ollessamme siellä kahdessa\njuhlassa ei myyty kolmeakymmentä anetta... Isäntäni näki suuren\nturmeluksen ja suuren menetyksensä, ja kun se ovela mies oli kovin\nkiihkeä siroittelemaan aneitaan, piti hän sinä päivänä suurmessun ja\nlopetettuaan saarnansa ja palattuaan alttarille hän otti mukanaan\nolevan ristin, joka ei ollut vaaksaa pitempi, ja alttarilla olevan\nhiiliastian (jonka hän oli tuonut lämmittääkseen käsiänsä, koska oli\nkovin kylmä), pani pannun messukirjan taakse kenenkään huomaamatta ja\ntyönsi sitten mitään hiiskumatta ristin hiillokseen. Ja kun messu oli\npäättynyt ja siunaus lausuttu, otti hän ristin huolellisesti pieneen\nliinaan käärittynä oikeaan käteensä ja toiseen käteensä bullan ja\nlaskeusi alttarin takimmaiselle askelmalle, missä ristiä suudeltiin,\nviitaten ihmisiä sitä palvomaan. Näin saapuivat ensimmäisinä tuomarit\nja kaupungin vanhimmat yksitellen, niinkuin on tapana. Ensimmäiseksi\ntuli eräs vanha tuomari, ja vaikka munkki antoi hänen suudella ristiä\nhyvin hellävaroen, poltti suutelija kasvonsa ja väistyi kiireimmiten.\n\nSen nähtyään isäntäni sanoi hänelle hyvin hiljaa: »Herra tuomari,\non tapahtunut ihme!» Samoin teki seitsemän tai kahdeksan muuta, ja\nkaikille hän sanoi hiljaa: »Hyvät herrat, ihme!»\n\nNähtyään, että palaneet kasvot riittivät ihmeen todistukseksi, ei hän\nenää halunnut antaa ristiä suudeltavaksi. Hän astui alas alttarin\njuurelle ja siellä hän puhui ihmeellisiä asioita, sanoen: »Sen vähäisen\nkristillisen rakkauden vuoksi, joka teillä on, on Jumala sallinut\ntapahtua tämän ihmeen, ja tämä risti olisi vietävä hänen hiippakuntansa\npyhään pääkirkkoon; sillä näiden ihmisten penseyden vuoksi risti\nhehkui.»\n\nIhmisille tuli niin kiire aneiden ostamiseen, ettei riittänyt kaksi\nkirjuria, kaksi pappia ja kaksi lukkaria niistä pitämään luetteloa.\nLähtiessään hän otti pyhän ristin hyvin kunnioittavasti, niinkuin oli\nsyytäkin, sanoen, että hänen täytyi kehystää se kultaan. Täydellä\nsyyllä paikan kirkkoneuvosto ja papisto rukoilivat häntä hartaasti,\nettä hän jättäisi heille tämän pyhän ristin sinne tapahtuman muistoksi.\nHän ei millään muotoa tahtonut siihen suostua, mutta lopulta hän heidän\nmonista rukouksistaan ja pyynnöistään heltyi sen jättämään, jolloin\nhe antoivat hänelle tilalle oman muinaisaikaisen hopearistinsä, joka\nheidän sanojensa mukaan saattoi painaa kolme tai neljä naulaa.\n\nNäin me lähdimme iloisina hyvän vaihtokauppamme ja kaikenlaisen hyvän\nmenestyksemme vuoksi. Kukaan ei yllämainittua seikkaa ollut nähnyt\npaitsi minä, sillä minä astuin alas alttarilta nähdäkseni, oliko mitään\njäänyt pikareihin ja pannakseni sen talteen, kuten tapani oli, ja\nmennessäni ohi hän pani sormen suuhunsa ja antoi merkin, että olisin\nvaiti. Minä teinkin sen häntä totellakseni, vaikkakin tuon ihmeen\nnähtyäni sain tukituksi suuni vain pelosta ovelaa isäntääni kohtaan. Ja\nvaikka olinkin poikaviikari, koski tapahtuma minuun suuresti, ja minä\nsanoin itsekseni: — Kuinka monta kepposta tehnevätkään nämä petkuttajat\nviattoman ja tietämättömän kansan keskuudessa?\n\nVihdoin oltuani tämän viidennen isäntäni palveluksessa noin neljä\nkuukautta, joina näin paljon vaivaa (vaikka hän antoi minulle kyllin\nruokaa pappien ja muiden kirkonmiesten kustannuksella kaikkialla, missä\nhän kävi saarnailemassa), lähdin minä hänen luotaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nLazarillo ylenee elämässä\n\n\nSen jälkeen minä jouduin erään kylttimaalarin palvelukseen jauhaakseni\nhänelle värejä, ja sielläkin kärsin paljon. Hän kiusasi minua nälällä\neikä säästänyt iskujakaan, minkävuoksi päätin hänet yöllä jättää.\n\nKoska olin jo siihen aikaan iso nuorukainen, niin astuttuani eräänä\npäivänä tuomiokirkkoon, missä minut tapasi eräs sen kappalaisista,\notti tämä minut palvelukseensa. Hän antoi käytettäväkseni hyvän aasin,\nneljä ruukkua ja ruoskan, ja minä aloin myydä vettä kaupungilla. Tämä\noli ensimmäinen porras, jonka nousin alkaakseni viettää hyvää elämää,\nsillä nyt minulla oli kylliksi suuhun pantavaa. Minä annoin joka\npäivä isännälleni ansioistani kolmekymmentä maravedia; sunnuntaiset\nansiot sain pitää itse ja kaikki, mitä viikollakin kolmenkymmenen\nmaravedin yli ansaitsin. Tämä toimi oli minulle niin edullinen, että\nansaitsemiani rahoja tarkasti säästeltyäni kykenin neljän vuoden päästä\npukeutumaan kunnollisesti ostamalla itselleni vanhoja vaatteita,\nnimittäin puoliliinaisen ihokkaan, hiukan kuluneen nutun ja nukkavierun\nviitan, vieläpä romukaupasta vanhan miekankin.\n\nKun nyt näin olevani säädyllisesti puettuna, pyysin isäntääni\nottamaan takaisin aasinsa ja vesiruukkunsa, koska en enää halunnut\nolla vesikauppiaana, vaan pyrin korkeammalle. Isäntäni päästi minut\nvastahakoisesti palveluksestaan, jossa olin ollut yhtä hyödyllinen\nhänelle kuin itsellenikin, ja antoi minulle siunauksensa matkaan.\n\nLähdettyäni hänen luotansa astuin lakia kunnioittavana miehenä\npoliisikomisaarin palvelukseen, mutta en ollut kauan ollut siinä\ntoimessa, kun huomasin, että se oli vaarallinen ammatti; niinpä eräänä\nyönä hyökkäsivät isäntäni ja minun kimppuun jotkut salakapakassa\npiilevät tappelupukarit, kivittäen meitä ja hätyyttäen meitä\nkarahkoilla. Isäntääni he kaiketi peittosivat pahoin, mutta minua he\neivät tavoittaneet. Silloin minä heti pötkin tieheni.\n\nAjatellen, että minun olisi kaikin mokomin saatava virka elääkseni\nhuolettomasti ja ansaitakseni jotakin vanhojen päivien varalta,\nrukoilin Jumalaa minua valaisemaan ja johdattamaan menestykseen\nja oikealle tielle; ja eräiden ystävieni ja minulle suosiollisten\nherrasmiesten avulla tulivatkin kaikki siihen asti kärsimäni vaivat ja\nponnistukset palkituiksi, sillä minun onnistui saada kuninkaallinen\nvirka, jollaiseen olin pyrkinytkin nähdessäni, että ainoastaan\nsellaisen hoitajat menestyvät. Siinä toimessa olen ja elän vielä tänä\npäivänä Jumalan ja teidän armonne palvelukseksi.\n\nTehtäväni on julkisesti kaduilla kuuluttaa viinejä, joita tässä\nkaupungissa myydään, huutokauppoja ja kadotettua tavaraa, sekä seurata\nniitä, joita oikeuden puolelta rangaistaan ja korkealla äänellä\njulistaa heidän rikoksensa, niinkuin hyvän kuuluttajan tulee.\n\nOlen menestynyt niin hyvin ja suorittanut työni siinä määrin yleiseksi\ntyydytykseksi, että kaikki sen alaan kuuluvat asiat liikkuvat minun\nkäsieni kautta. Jos jollakulla kaupungissa on viiniä tai muuta\nmyytävänä, eikä Lázaro Tormesilainen kauppaa välitä, ei hän siitä odota\nsaavansa mitään hyötyä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nLazarillosta tulee sopuisa aviomies\n\n\nKun siihen aikaan San Salvadorin pääpappi, jonka viinejä minä kuulutin,\ntotesi kykyni ja kunnollisen elämäni, päätti hän naittaa minulle\nerään palvelijattarensa; ja kun käsitin, että avioliitosta sellaisen\nhenkilön kanssa koituisi minulle vain hyötyä ja suosiota, niin minä\nsuostuin hänen ehdotukseensa ja nain tytön. Enkä ole tähän hetkeen\nasti sitä katunut; sillä, paitsi että hän on kunnon tyttö ja uuttera\ntaloudenhoitajatar, nautin herrani, pääpapin, kaikkinaista suosiota\nja apua. Vuosittain hän lahjoittaa silloin tällöin säkillisen vehnää,\npääsiäiseksi lihaakin ja välistä uhrileipiä, joskus ruukullisen viiniä\nsekä minulle vanhoja, hylkäämiänsä vaatteita. Sitäpaitsi hän vuokrautti\nmeille pienen asunnon pappilansa vieressä; melkein kaikkina sunnuntaina\nja juhlapäivinä syömme hänen luonaan päivällistä.\n\nPahat kielet, joita ei koskaan ole puuttunut eikä vastedeskään puutu,\neivät kylläkään jätä meitä rauhaan, vaan jaarittelevat jos jotakin\nhänen suhteistaan minun vaimooni, joka käy tekemässä hänen vuoteensa\nja valmistamassa hänen ruokansa. Auttakoon heitä Jumala pysymään\ntotuudessa ja olemaan parjaamatta lähimmäisiään (vaikka kyllähän\nyhteen aikaan hiukkasen epäilin ja vietin muutamia ikäviä hetkiä\nillallisen jälkeen odotellessani häntä joinakuina öinä aamumessuun\nasti tai kauemminkin, mutta piru sitä minulle muistutti tehdäkseen\nminut onnettomaksi ja saadakseen pauloihinsa); sillä vaimoni ei\nainoastaan ole nainen, joka ei moisiin leikkeihin ryhdy, vaan herra\nisäntänikin on tehnyt minulle lupauksia, jotka hän myöskin täyttänee;\nja eräänä päivänä hän puhui minulle suoraan ja seikkaperäisesti vaimoni\nläsnäollessa, sanoen:\n\n»Hyvä Lazarillo, ken välittää pahojen kielien parjauksista, ei koskaan\nmenesty. Minä sanon tämän, jotta et ihmettelisi kuullossasi jonkun\nkuiskailevan nähdessään vaimosi käyvän minun talossani ulos ja sisälle.\nHänen käyntinsä ovat suureksi kunniaksi sinulle ja hänelle itselleen,\nsen minä sinulle vakuutan; älä siis kallista korvaasi juorupuheille,\nvaan sellaiselle, mikä on sinulle hyödyksi.»\n\n»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoin, »minä olen teille suuressa\nkiitollisuudenvelassa. Kyllähän jotkut ystäväni ovat minulle jotakin\nlörpötelleet ystävällisyydestänne vaimoani kohtaan; ovatpa vielä\nväittäneet, että hän on kolme kertaa synnyttänytkin ennenkuin joutui\nnaimisiin minun kanssani, puhuakseni kaikella kunnioituksella teidän\narmonne asioista.»\n\nSilloin vaimoni vannoi niin järisyttäviä valoja, että luulin koko talon\nvaipuvan maan alle meidän kanssamme. Sitten hän purskahti itkuun,\nsyytäen tuhansia kirouksia sitä kohtaan, joka oli hänet minulle\nnaittanut niin että olisin toivonut kuolleeni ennenkuin nuo sanat\nolivat suustani päässeet. Mutta sekä minä että herrani puhuimme ja\ntyynnyttelimme häntä, kunnes hän herkesi itkemästä minun vannottuani,\netten enää ikinä hänelle siitä mitään mainitsisi ja että minua\nilahdutti ja oli minulle mieluista nähdä hänen menevän ja tulevan yöllä\ntai päivällä, käyvän herrani luona millä hetkellä tahansa, koska olin\nvallan varma hänen hyveellisyydestään.\n\nNäin päättyi asia kaikkien tyydytykseksi, ja kaikki kolme elimme\nsulassa sovinnossa. Tähän päivään asti ei kukaan ole milloinkaan\nkuullut meidän siitä asiasta haastelevan, eikä kukaan ole siitä\nminullekaan puhunut. Jos havaitsenkin jonkun haluavan vaimostani\njotakin sanoa, tukin minä hänen suunsa lausumalla: »Kuulkaahan, jos\nolette minun ystäväni, älkää sanoko minulle mitään kiusoittavaa,\nsillä minä en pidä ystävänäni sitä, joka minulle tuottaa ikävyyksiä,\nvarsinkin jos tahdotaan rikkoa välini vaimoni kanssa. Sillä häntä\nminä maailmassa kaikkein enimmin rakastan, rakastan enemmän kuin\nitseänikään, ja hänen kauttaan Jumala minulle osoittaa tuhatkertaisesti\narmoa ja laupeutta ja osoittaa enemmän kuin ansaitsen. Niinpä minä\nvannon pyhän ehtoollisleivän kautta, että hän on perin hyvä vaimo,\njonka vertaa ei tavata Toledon porttien sisäpuolella; ken minulle muuta\nväittää, saa taistella minun kanssani, kunnes jompikumpi kellistyy.»\nKukaan ei siis minulle mitään puhukaan ja minulla vallitsee rauha\nperheessäni.\n\nSe tapahtui samana vuonna, kun voitokas keisarimme [Kaarle V v. 1538.\nSuom.] saapui tähän kuuluisaan Toledon kaupunkiin hovinsa kanssa,\njolloin pantiin toimeen suuria pitoja ja juhlia, kuten arvoisa lukija\nvarmaan on kuullut. Siihen aikaan minä elin menestyksessä ja kaiken\nhyvän onnen kukkulalla.\n\n\n\n"]