Meirän kukkoo

LAZARILLON KIRJAVAT VAIHEET

Romaani

Kirj.

DIEGO HURTADO DE MENDOZA

Espanjankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut

Valfrid Hedman

Kariston klassillinen kirjasto 49

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1933.

SISÄLLYS:

Johdanto Tekijän esipuhe

1. Lazarillo kertoo syntymästään ja kenen poika hän oli

2. Lazarillo joutuu sokeantaluttajaksi

3. Viininhimon kova rangaistus

4. Kujeellisuuden kilpailua

5. Lazarillo hyppäyttää sokeaansa häijysti

6. Lazarillo liittyy pappiin; millainen visukinttu tämä olisikaan

7. Vaeltava kattilanpaikkaaja tekee Lazarillolle suuren palveluksen

8. Lazarillo hiirenä

9. Lazarillo esittää käärmettä ja saa rangaistuksensa

10. Lazarillo rupeaa ritarin palvelukseen

11. Hyveellinen ateria

12. Lazarillon kova yö

13. Lazarillo ritarin muonittajana

14. Nälkä on paras särvin

15. Jumala lähettää heille huonona vuonna hopearahan

16. Hyödytöntä omaisuutta ja käyttämättömiä kykyjä

17. Velkojat riistävät Lazarillolta isännän

18. Lázaro joutuu armeliaisuusmunkin pariin ja sitten anekauppiaan

    palvelukseen

19. Lazarillo ylenee elämässä

20. Lazarillosta tulee sopuisa aviomies

JOHDANTO

Maailmankirjallisuudessa muodostui 1500-luvun loppupuolelta varsin runsaaksi haaraksi n.s. pikareskiromaani, veijarikirjallisuus (literatura picara). Tämän varhaisimpia näytteitä ja varsinainen perustava teos on kirjanen La vida de Lazarillo de Tormes (»Lazarillo Tormesilaisen elämäkerta»).

Siitä tunnetaan kolme vanhaa, samana vuonna (1554) eri kaupungeissa julkaistua painosta. Ne kaupungit, joissa teos ilmestyi, ovat Alcalá de Henares, Burgos ja Amberes. Ensimmäistä laitosta tai käsikirjoitusta, joka oli noiden julkaisujen perustana, ei tunneta, enempää kuin tiedetään tekijän nimeäkään. On turvauduttava etupäässä kahden ranskalaisen hispanofilin, A. Morel Fation ja R. Foulché-Delboscin, tutkimuksiin, jos tahtoo punnita kaikkia tämän mielenkiintoisen espanjalaisnovellin herättämiä kysymyksiä.

A. Morel-Fation teoksen tärkein osa on luku alkuperäisen Lazarillo de Tormesin tekijästä. Siinä ranskalainen kriitikko käsittelee henkilöitä, joiden kynästä lähteneeksi »Lazarilloa» on arveltu. José de Siguenza päättelee siksi 1605, ennen muita, huikentelevaa munkkia Juan de Ortegaa, joka oli sen voinut kyhätä Salamancassa opiskellessaan, ja käsityksensä tueksi hän esittää, että tekele tämän omakätisesti kirjoittamana tavattiin hänen luostarikammiostaan. Mutta vuonna 1607 belgialainen André Valère mainitsee Diego Hurtado de Mendozan »Lazarillon» tekijänä, ja vuotta myöhemmin eräs toinen belgialainen bibliofili André Schott lausuu Hispaniae Bibliothecassa Mendozasta: »Eius esse putatur satyricum illud ac ludicrum Lazarillo de Tormes, cum forte Salmanticae civili juri operam daret», täten siis hänkin viitaten otaksumaan, että Mendoza on tämän »lystikkään satiirin» luoja.

Kun vertaa yllämainittuja kahta otaksumaa, ei voi olla antamatta suurempaa arvoa jälkimäiselle, se kun on oppineen ammattimiehen esittämä eikä Siguenzan tavoin rajoittunut pelkkään satunnaiseen ja melkein haaveelliselta perusteelta näyttävään seikkaan, vaan ilmaisee monien aikalaisten kannattaman mielipiteen. Tämä ei nimittäin ollut Schottin keksintö, eikä myöskään voi sanoa, että se juuri olisi esiintynyt vasta seitsemännentoista vuosisadan alussa.

A. Morel-Fatio on kyllä hylännyt Diego Hurtado de Mendozan tekijämahdollisuuden ennen kaikkea siksi, että tämä oppinut ylimys ei muka saattanut kuvailla kansan alimpia luokkia (jotka sittenkään eivät niitä olleet) eli Lazarillon elämää niiden keskuudessa ja ettei hänellä siis voinut olla moista kirjailijavaistoa. Ranskalainen oppinut esittää meille Mendozan elämän tämän väitteensä tueksi. Mutta tällaisten elämäkerrallisten tietojen takia lopultakaan ei silti tarvitse kokonaan syrjäyttää päinvastaistakaan käsitystä.

Mendoza, joka oli syntynyt Granadassa v. 1503 ja kuoli Madridissa 1575, opiskeli Salamancan yliopistossa, ylimyksellisenä ylioppilaana kylläkin, mutta sittenkin vain ylioppilaana; sitten hän oleskeli Italiassa, käyden Bolognan, Paduan ja Rooman yliopistoissa ja joutuen siellä kosketuksiin sen ajan vaihtelevan, myrskyisen, jopa turmeltuneenkin elämän kanssa. Isänsä määräämänä kirkolliselle alalle jätti hän sen uran varsin pian. Kaarle V:n lähettiläänä hän kävi paavi Paavali III:n luona, jota hän kirjeissään keisarille karikoitsi, tehden pilaa hänen pyhyytensä salaisesta taudista. Hillittömän luonteensa vuoksi hänet teljettiin vankilaan ja ajettiin maanpakoon Granadaan hurskaan ja itsevaltaisen Filip II:n määräyksestä. Siellä hän antautui ankaraan työhön oppineiden teosten kirjoittamisessa, mutta silti hän kyhäsi keveämpiäkin tuotteita, jopa muutamia irstaita runojakin. Vaikkapa myönnämmekin, että Mendozan luonteen pohjasävy oli oppineen ja ylimyksen, täytyy todeta, että hän antautui oppineihin tutkimuksiinsa etupäässä kypsyneellä iällä joutoaikoinaan Granadassa ja että hän luonteeltaan oli vastahakoinen tulemaan tunnetuksi kirjailijana ja keveämpien teoksiensa julkaisijana.

Vailla merkitystä on väite, että hän mieluummin tahtoi olla ja todella oli oppinut mies, sillä eihän ole harvinaista, että kirjailijat kokonaan vaihtavat kirjallisen toimintansa suuntaa ja myöskin sovittavat tyylinsä uusiin tuotteisiinsa. Ja Mendozalle täytyi juuri hänen tutkimustensa vakavuuden olla hyvin oikeutettuna esteenä tunnustautumasta yleisölle »Lazarillon» kaltaisen kirjan tekijäksi. Toisella puolen ei puutu viittauksia, että kertomuksen kyhääjän täytyi olla oppinut mies: lukekaahan vain esipuhe, jonka juuri niistä, jotka eivät halua myöntää, että oppinut mies voisi kyhätä »Lazarillon» kaltaista kirjaa, täytyy näyttää jonkun toisen kynästä lähteneeltä. Kieltää Mendozalta yllämainitusta syystä kirjan tekijäkunnia olisi samaa kuin yrittää kieltää, että Boccaccio, joka latinaksi kirjoitti teoksen »Kuuluisista naisista» (De claris mulieribus) ja muita oppineita tuotteita kypsyneellä iällään, oli kansankielellä kyhättyjen »Decameronen» ja »Corbaccion» tekijä.

Voidaanko sitäpaitsi vakavasti väittää, ettei ylimys, patriisi, voisi kuvailla kansan syvimpien kerrosten elämää, kun ei ole siinä elänyt mukana?

Reatislisimmankaan kirjailijan ei ole pakko kokea teoksiensa henkilöiden seikkailuja. Mielikuvituksen jumalainen voima, joka saa meidät syvällisesti tuntemaan ulkopuolisen elämän ja kykenee sen alkuperäisenä esittämään, riittää korvaamaan välittömän kosketuksen tarpeen.

Joka tapauksessa, kun Mendozan ehdokkuus on tuntunut eri oletuksista mahdollisimmalta, on tullut tavaksi liittää hänen nimensä tähän ihmeellisen elinvoimaiseen kertoelmaan. [Tämän käännössarjan seuraavana numerona ilmestyvän »Ontuvan Paholaisen» suomentaja pitää johdannossaan Mendozan tekijäehdokkuutta kuitenkin kumottuna, samalla hänkin käsitellen »Lazarillon» edustaman kirjallisuudenhaaran ensikehitystä.]

R. Foulché-Delbosc on julkaissut uuden laitoksen »Lazarillon» pääpainoksesta, verraten sitä kolmen vuonna 1554 julkaistun kanssa, »joilla ei ole muuta yhteyttä keskenään kuin että kaikki kolme ovat laaditut saman aikaisemman laitoksen pohjalla». Hän on samalla pohtinut tämän novellin alkuperäisyyttä. Niinpä tavataan jo kolmannellatoista vuosisadalta Lazarillon ensi kokemuksiin viittaava ranskalainen ilveilyjuttu pojanvenkaleesta ja sokeasta ukosta, ja samoin voidaan »Lazarillosta» tehdä lukuisia vertauksia toisten teosten tapahtumiin ja henkilöihin. Niinpä johtuu »Lazarillon» aatelismiehestä mieleen don Furón de Juan Ruiz, ja samanlaisia yhtäläisyyksiä saattaisi mainita hyvinkin paljon. »Lazarillo» on tosielämän pohjalla laadittu, mutta voimakkaalla mielikuvituksella varustelun oppineen kyhäys. On siis helppoa sen tapauksissa ja henkilöissä tavata jotakin, mikä muistuttaa muiden espanjalaisten teosten välikohtauksia ja henkilöitä, koska tämän maan kirjallisuus, eritoten romaanikirjallisuus, on ollut etupäässä realistista, valiten kuvauksensa alhaisimmasta ja viheliäisimmästä elämästä, — ja sitähän suuntaa espanjalaiset taiteilijatkin ovat seuranneet ja yhä seuraavat. Riittää mainita aikalaistemme joukosta nimet Blasco Ibáñez, Pedro dc Répide ja kuuluisa maalari Zuloaga.

Ilmeisesti tämän mielenkiintoisen kertomuksen kyhääjä rakensi tarinansa yksinkertaiselle realistiselle pohjalle erilaisista veijariseikkailuista ja loi näitä kannattelemaan täysin yhtenäisen henkilön, joka esiintyy selväpiirteisenä yksilönä; Lázaro-poloisella on aivan oma taiteellisesti käsitelty henkilöllisyytensä, ja hän puhuu innoitettua ja syvällisiä kieltä — kieltä, joka pursuaa elämän uumenista ja hurmasi vihamielisimpiäkin aikalaisia ja on ollut hänen maineensa päätekijöitä.

»Lazarillo» on siis kirja, jonka juuret ovat elävässä elämässä, samalla kun se osoittaa yleismaailmallisen taiteen piirteitä. Heti suosioon tulleena se julkaistiin lukuisina painoksina, ja Filip II:n täytyi määrätä laadittavaksi korjattu — inkvisition maun mukaan karsittu — painos Espanjan hurskaita ihmisiä varten.

»Lazarillon» mentyä avioliittoon irstaan naisen kanssa kertomus äkkiä loppuu, kehittymättä lopulliseen päätökseen, ja epätietoiseksi jää, onko sillä ollut jatkoa vai eikö. Tällaisena usein esitetään espanjalaisen professorin H. Liman kirjoittama täydennys, jonka hän julkaisi vuonna 1652 Pariisissa maanpaossa ollessaan. Tätä »Lazarillon» vierasta jatkoa ei ole katsottu asianmukaiseksi ottaa suomennokseemme.

»Lazarillon» jälkeen alettiin veijariromaania kehitellä ensiksikin sen kotimaassa; mainitkaamme nimet Maleo Aleman, Queredo ja Espinel. Ranskassakin nousi lukuisia jäljittelijöitä, joista Scarron (Roman Comique, 1662) ja Le Sage ovat huomattavimmat. Viimemainitun Gil Blas edustaa veijariromaanin korkeinta tasoa. Myöskin Saksassa sai Lazarillo de Tormes pian seuraajia, kuten Michael Moscheroschin ja Christoffel von Grimmelshausenin klassilliset teokset. Englannissa sen edustavimpia nimiä ovat 18. vuosisadalta Smollet ja Fielding, seuraavalla sataluvulla kapteeni Marryat eräissä romaaneissaan, ja uudempi aika on tavantakaa palannut tähän kirjallisuudenhaaraan kaikissakin maissa.

Suomentaja.

TEKIJÄN ESIPUHE

Minusta tuntuu siltä, että näin merkillisten ja ehkei koskaan ennen kuultujen tai nähtyjen tapausten tulisi joulua monien tietoon eikä hautautua unhon yöhön. Sillä mahdollisesti joku niitä mielenkiinnolla lukeva löytäisi niissä jotakin mieluisia, ja nekin, jotka niihin vähemmän syventyisivät, toki jotakin huvittavaa. Sanoohan Plinius, ettei ole niin huonoa kirjaa, jossa ei olisi hyvääkin, varsinkin kun kaikkien maku ei ole samanlainen, vaan toinen ahmii nautinnokseen, minkä toinen hylkää. Samaten näemme toisten vähäksyvän asioita, joita toiset pitävät arvossa.

Tästä seuraa, ettei mitään saisi hävittää tai heittää tunkiolle (jollei se ole kovin inhoittavaa), vaan julkaistakoon se ennakkoluulottomasti kaikkien luettavaksi, jotta siitä ehkä voitaisiin jotakin hyötyä saada. Sillä jos ei niin meneteltäisi, vaivautuisivat perin harvat mitään kyhäilemään. He odottavat, että heidät palkittaisiin, ei pelkällä rahalla, vaan siten, että heidän teoksiaan luetaan ja kiitetään. Tästä asiasta sanoi Tullius: »Kunnia luo taiteet». Kuka luulee, että sotilas, joka ensimmäisenä nousee rynnäkkötikkaille, enimmin halveksii elämäänsä? Ei hän suinkaan sitä tee, vaan ylistyksen toivo saa hänet antautumaan vaaraan, ja samoin on taiteen ja kirjallisuudenkin laita. Tämä tai tuo hengenmies saarnaa hyvin ja harrastaa kaikesta sydämestään sielujen parasta; mutta kysykääpä häneltä, paneeko hän pahakseen, jos hänelle sanotaan: »Oi, kuinka ihmeellisesti te, arvoisa herra, puhuittekaan!» Muuan don Fulano käytteli peistään perin kömpelösti, mutta hän lahjoitti asetakin narrilleen, kun tämä ylisti hänen taitavia otteitaan. Olisiko hän sen tehnyt, jos miekkonen olisi puhunut totta? Ja kaikki käy samaan tapaan.

Minä tunnustan, etten ole lähimmäisiä pyhempi ja ellei minulle olisi vastenmielistä kuulla tätä koristelemattomaan tyyliin kirjoitettua vähäpätöisiä kirjastani luettavan ja siitä riemuitsevan kaikkien niiden, joita se jossakin määrin miellyttää tai viehättää, kun he siinä tapaavat niin monia onnenoikkuja, vaaroja ja vastoinkäymisiä kokeneen miehen. Pyydän teitä, arvoisat lukijat, ottamaan vastaan vähäisen palveluksen henkilön kädestä, joka olisi kirjoittanut mehevämmin ja tyylikkäämmin, jos hänen kykynsä vastaisi hänen toivomuksiaan. Ja suokoon lukija anteeksi, että kerron seikkaperäisesti, koska minä en halunnut aloittaa kertomusta keskellä, kuten niin monet muut tekevät, vaan alusta, jotta voisille täydellisesti tutustua sankariini ja samalla miettiä, kuinka vähän niillä, jotka ovat perineet uljaita kartanoita ja suuria rikkauksia, on siihen omaa ansiota, ja kuinka paljon enemmän ovat tehneet ne, joille onnetar ei ole sellaista hyvyyttä suonut, mutta jotka omin voimin ja omilla ponnistuksillaan ovat hankkineet itselleen menestystä ja purjehtineet onnen satamaan.

ENSIMMÄINEN LUKU

Lazarillo kertoo syntymästään ja kenen poika hän oli

Tietäköön arvoisa lukija ennen kaikkea, että nimeni on Lazarillo de Tormes ja että olen Thome Gonzalezin ja Antona Perezin poika, jotka olivat kotoisin Téjaresin kylästä Salamancan läheltä. Synnyin Tormesin joella, joten otin sen liikanimekseni, ja asia tapahtui seuraavalla tavalla: Isäni (jolle Jumala olkoon armollinen) toimi myllärinä vesimyllyssä, joka sijaitsi mainitun joen partaalla, ja hän oli hoitanut sitä virkaansa viisitoista vuotta. Ja kun äitini oli raskaana, niin eräänä yönä hänen aikansa tuli ja hän synnytti minut käynnillään myllyssä, joten voin todella sanoa syntyneeni virralla.

Kun sitten olin kahdeksanvuotias poika, syytettiin isääni joistakuista rikkomuksista jauhattajia kohtaan, koska hän oli kevennellyt myllyyn tuotuja viljasäkkejä, mistä syystä hänet vangittiin. Hän tunnusti kaikki ja kärsi sitten alistuvasti rangaistuksensa. Toivon Jumalan nimessä, että hän on taivaan kunniassa, koska evankeliumissa nimitetään vainottuja autuaiksi.

Siihen aikaan koottiin sotajoukko maureja vastaan, ja mukana oli isäni, joka oli karkoitettu kotiseudultaan yllämainitun vastoinkäymisensä vuoksi; hän otti osaa sotaan erään ritarin kuormarenkinä, muulinhoitajana; ja uskollisena palvelijana hän kaatui herransa kera. Äitiparkani, joka oli leski ja turvaton, päätti paeta hyvien ihmisten suojaan ollakseen yksi heistä, muutti kaupunkiin asumaan, vuokrasi pienoisen asunnon ja ryhtyi pitämään ruokapaikkaa ylioppilaille. Sitäpaitsi hän hoiti pesua eräille Magdalenan komendantin tallirengeille, joten hänelle usein sattui asiaa näiden majoituspaikalle. Siellä hän tutustui eläinten hoitajain joukosta erääseen maurilaiseen. Tämä mies saapui toisinaan meidän asuntoomme ja lähti sieltä vasta aamulla; joskus hän tuli ovellemme päivälläkin muka ostamaan munia ja astui sisälle huoneistoon. Aluksi hänen käyntinsä minua suututtivat, koska minä pelkäsin hänen väriään ja rumia eleitään; mutta kun huomasin, että hänen vierailujensa seurauksena muonamme parani, aloin hänestä pitää, hän kun aina toi tullessaan leipää, lihankimpaleita ja talvella polttopuita, jotta saimme lämmitellä.

Kun kestitystä ja seurustelua täten oli jonkun aikaa jatkunut, lahjoitti äitini minulle siron mustan pikkuveljen, jota minä liekuttelin ja hoivailin. Ja minä muistan, että kun musta isäpuoleni leikitteli pojun kanssa, tämä juoksi äitini ja minun luokseni, jotka olimme valkoiset, sillä hän pelkäsi sitä mustaa miestä, ja osoittaen sormellaan huudahti: »Äiti, katso kummitusta!» Silloin musta isä vastasi nauraen: »Sinä sekasikiö!» Minäkin, vaikka vielä olin pieni poika vain, panin merkille nuo pikkuveljeni sanat ja ajattelin itsekseni: — Kuinkahan paljon maailmassa lieneekään niitä, jotka moittivat toisia, kun eivät näe omaa itseään.

Kohtalomme oli määrännyt, että seurustelu Zaiden kanssa (se oli miehen nimi) tuli tallimestarin tietoon; ja kun mauria kuulusteltiin, niin ilmeni, että hän näpisti puolet elukoille varatuista ohrista ja sitäpaitsi oli varastellut leseitä, polttopuita, sukia, satulavöitä, loimia ja valjaita. Ja kun ei ollut muuta puhallettavaa, niin hän vei kengät hevosten jaloista. Kaikki ne hän käytti äitini hyväksi avustaakseen häntä pikkuveljeni elättämisessä. Älkäämme ihmetelkö papin tai munkin metkuja, edellinen kun kehveltää köyhiltä ja jälkimäinen luostaristaan avustaakseen pyhiä sisariaan ja jotakuta muuta, koskapa lempi voi sellaiseen yllyttää orjapoloisenkin. Ja kaikki, mitä tässä sanon, näytettiin toteen, vieläpä enemmänkin, sillä kun minä en hyvällä tunnustanut, niin kurituksen pelosta vastasin kaikkiin kysymyksiin ja ilmaisin, mitä tiesin, muutamiin hevosenkenkiin asti, jotka äitini käskystä olin käynyt sepälle myymässä. Onneton isäpuoleni piestiin raipoilla, ja äitiäni kiellettiin rangaistuksen uhalla enää saapumasta mainitun komendantin kartanoon tai päästämästä kurjaa Zaidea luokseen. Jottei heittäisi köyttä ämpärin mukana kaivoon, oli äitiparkani toteltava käskyä, ja välttääkseen vaaraa ja pahoja kieliä hän läksi palvelukseen niiden luo, jotka silloin pitivät Solanan majataloa, ja siellä hänen tuhansia vaikeuksia kärsien onnistui elättää pikkuveljeni, kunnes poika kykeni ominpäin kävelemään. Minä olin jo verraten varttunut nuorukainen, joka tein vieraille palveluksia noutamalla viiniä ja kynttilöitä ja käymällä yleensä kaikenlaisilla asioilla, joille minut lähetettiin.

TOINEN LUKU

Lazarillo joutuu sokeantaluttajaksi

Siihen aikaan sattui majataloon tulemaan sokea mies, ja kun hänestä näytti, että minä olisin sopiva hänen opastajakseen, pyysi hän minua äidiltäni. Tämä suositteli minua hänelle, sanoen, että olin kunnon miehen poika, jonka isä oli uskon puolesta kunniakkaasti kaatunut Gelvesin taistelussa; ja luottaen Jumalaan hän uskoi, etten minä osoittautuisi isääni huonommaksi, ja pyysi että mies kohtelisi minua hyvin ja pitäisi minusta hyvän huolen, koska olin orpo. Tämä sanoi niin tekevänsä ja ottavansa minut pojakseen eikä palkollisekseen. Ja niin minä aloin palvella ja opastaa uutta, vanhaa isäntääni. Oltuamme Salamancassa muutamia päiviä ei ansio näyttänyt isännästäni tyydyttävältä, minkävuoksi hän päätti lähteä sieltä. Ja ennen lähtöämme minä kävin tapaamassa äitiäni, ja meidän molempain itkiessä hän antoi minulle siunauksensa ja sanoi: »Poikani, minä tiedän, etten sinua enää koskaan näe; koeta olla kunnollinen, ja Jumala sinua ohjatkoon. Minä olen sinut synnyttänyt ja olen antanut sinut hyvän isännän hoiviin. Jääös hyvästi!»

Ja niin minä palasin isäntäni luo, joka minua odotteli. Me lähdimme Salamancasta, tullen sillalle, jonka päässä oli kivinen, häränmuotoinen eläin. Sokea käski minun mennä eläimen luo, ja sinne päästyäni hän sanoi: »Lázaro, paina korvasi sitä härkää vasten, niin kuulet suurta rymyä sen sisältä.» Yksinkertaisuudessani minä tein työtä käskettyä, uskoen, että se oli totta, ja kun hän huomasi minun pitävän päätäni kiveä vasten, kohotti hän kätensä ja tölmäsi ohimoni niin vimmatusti siihen pahuksen kivipatsaaseen, että kuhmua kivisteli kolme päivää, ja sanoi minulle: »Tomppeli, sinun pitää oppia, että sokean taluttajan tulee olla piruakin viisaampi»; ja hän nauroi ääneensä kepposelleen.

Minusta tuntui, että minä sillä hetkellä heräsin yksinkertaisuudesta, jossa poikana olin nukkunut. Tuumin itsekseni: — Totta se puhuikin; minun tulee pitää silmäni auki ja katsoa eteeni, koska olen yksinäinen, ja ajatella, kuinka voin parhaiten pitää puoliani.

Me aloimme taivalluksemme, ja muutamissa päivissä hän opetti minulle ammattimongerruksen. Ja kun hän näki minun olevan älykkään pojan, oli hän hyvin mielissään ja sanoi: »Kultaa ja hopeaa en voi sinulle antaa, mutta elämänohjeita paljonkin opettaa. Sillä kun Jumala minulle lahjoitti elämän ilman näköä, valaisi ja opetti hän minua elämisen taidossa.» Minua huvittaa kertoa sinulle, hyvä lukija, näitä lapsellisuuksia, osoittaakseni, kuinka hyveellistä on, että alhaiset kykenevät kohoamaan, ja kuinka häpeällistä on sallia itsensä vaipua, jos on ylempänä.

Palaten sitten kertomaan kunnon sokeastamme mainitsen arvoisalle lukijalle, että siitä asti, kun Jumala maailman loi, ei hän ole luonut ketään ovelampaa tai älykkäämpää. Ammatissaan hän oli nero; sadat rukoukset hän osasi ulkoa; tasaisella, rauhallisella ja sointuvalla äänellään hän sai rukoillessaan kirkon kajahtelemaan; hänen kasvoillaan oli nöyrä ja hurskas ilme, jonka hän hartaudessaan osasi itselleen erittäin taitavasti ottaa, elehtimättä, irvistelemättä tai muljottelematta, niinkuin muiden sokeiden on tapa. Sitäpaitsi oli hänellä tuhat muuta keinoa ja temppua rahojen haalimiseksi. Hän väitti tuntevansa rukouksia monia ja erilaisia tilanteita varten: hedelmättömille naisille samoinkuin, synnytystuskissa oleville hän tiesi avun, aviomiestensä hylkimille onnettomille vaimoille hän osasi palauttaa puolisoiden rakkauden. Hän ennusti äidiksi tuleville, saisivatko nämä pojan vai tytön. Lääkitystieteessä taas ei itse Galenos tiennyt puoliakaan siitä, mitä hän väitti tietävänsä, ollen eritoten taitava hammaskivuissa, pyörtymiskohtauksissa ja naistentaudeissa. Eipä tosiaan kukaan valittanut kärsivänsä mitään vaivaa hänen heti sanomattaan: »Tehkää tämä, tehkää luo, poimikaa tämä yrtti, ottakaa tuo juuri.» Niinpä kaikki juoksivatkin hänen perässään, varsinkin naiset, jotka uskoivat kaikki, mitä hän sanoi, ja näiltä hän ansaitsi enemmän kuukaudessa kuin sata muuta sokeaa vuodessa.

Mutta kuitenkin tahdon arvoisalle lukijalle sanoa, että kaikesta siitä huolimatta, mitä hän ansaitsi ja mitä hänellä jo ennen oli, en ole koskaan nähnyt niin ahnetta ja kitsasta ihmistä, sillä hän oli tappaa minut nälkään eikä suonut itselleenkään ihmiselle välttämättömiä tarpeita. Puhun totta sanoessani, että jollen viekkaudellani ja näppärillä käsilläni olisi osannut auttaa itseäni, olisin monestikin nääntynyt nälkään. Mutta kaikesta hänen viisaudestaan ja viekkaudestaan huolimatta minä puijasin häntä niin, että aina tai usein sain isoimmat ja parhaimmat palat. Sitä varten minä tein hänelle häijyjä kepposia, joista tässä kerron muutamia, vaikken kehtaa kaikkia mainita.

Hän kuljetti leipää ja kaikkia muita tavaroitaan palttinaisessa pussissa, jonka suun hän sulki rautaisella renkaalla ja etulukolla ja pannessaan sinne muonaansa ja sitä sieltä ottaessaan hän oli niin valpas ja tarkka, ettei kukaan maailmassa olisi voinut häneltä muruakaan siepata. Mutta minä otin sen pikkuviipaleen, jonka hän minulle antoi, hotkaisten sen yhtenä tai kahtena suupalana. Ja kun hän sitten oli sulkenut avaimellaan etulukon, ja luuli että minä puuhailin muissa asioissa, minä ratkoin hiukan ommelta säkin sivulta — neuloen reiän sitten jälleen kiinni — ja veroitin kitupiikin varastoa, ottaen sieltä mielin määrin parhaita paloja: leipää, kinkunkimpaleita ja makkaroita. Siten minä koetin mukavasti korvata itselleni sen, mitä ilkeä, sokea ukko minulta kielsi.

Kaikki, mitä saatoin rahana siepata ja varastaa, otin puolen blancan lantteina; ja kun häntä pyydettiin rukoilemaan ja hänelle annettiin koko blancoja, otin minä ne vastaan ja koska hän ei voinut menettelyäni nähdä, muuttuivat ne minun käsissäni nopeasti puoliksi. Minä sujahduttelin koko blancat talteeni, ja kun hän ojensi kätensä, sai hän vaihdossa sitä varten varaamiani roposia eli puolet todellisesta arvosta. Se sokea häijyläinen valitteli, tunnustellessaan ja havaitessaan, etteivät rahat olleet koko blancoja, ja sanoi: »Mitä hittoa tämä on? Siitä lähtien, kun sinä olet minun seurassani, ne antavat minulle vain puolia blancoja, vaikka ennen maksoivat usein koko blancan tai maravedinkin. Sinä olet varmaan minun onnettomuuteeni syypää.» Mutta hän lyhensi rukouksiaan enemmän kuin puolella, sillä hän oli käskenyt minun, sen lähtiessä, joka oli pyytänyt häntä rukoilemaan, nykäistä häntä myssyn huipusta. Minä tein niin; ja jonkun toisen saapuessa hän alkoi heti kirkua: »Käskekää rukoilla se ja se rukous», niinkuin niiden on tapa sanoa.

KOLMAS LUKU

Viininhimon kova rangaistus

Ruokaillessamme hänellä oli tapana laskea viereensä viiniruukkunen. Silloin minä hyvin vikkelästi tartuin siihen, siemaisten siitä pari salaista kulausta, ja panin sen jälleen paikoilleen. Mutta sitä ei kauan kestänyt, sillä juodessaan hän huomasi viiniä puuttuvan ja säilyttääkseen sen itselleen hän ei enää koskaan luopunut ruukustaan, vaan piti istuessaan sen korvasta kiinni. Magneetti ei kuitenkaan koskaan ole vetänyt niin puoleensa rautaa kuin viini kiehtoi minua, joten laitoin pillinpitkästä rukiinkorresta ja pistämällä sen ruukun suuhun ahmin viiniä täysin siemauksin. Mutta koska ukko oli kovin ovela ja tarkkakorvainen, hän luullakseni kuuli imemiseni; ja siitä pitäen hän muutti menettelyään, pani ruukun koipiensa väliin ja kätensä sen päälle ja sai siten juoda viininsä yksin.

Minä, joka olin niin viiniin menevä, olin tuhannessa tuskassa; ja kun näin, ettei oljenkorresta enää ollut mitään apua, keksin kaivaa ruukun pohjaan pienen reiän, jonka tukin varovaisesti ohuella vahaliuskasella. Ruokailuaikana minä sitten teeskennellen, että minua paleli, kömmin sokean häijyläisen koipien väliin muka lämmitelläkseni viheliäisellä tulellamme, ja kun ohut vahakerros sen lämmöstä suli, alkoi pieni lähteeni virrata suuhuni, jota pidin siinä asennossa, ettei ainuttakaan pisaraa mennyt hukkaan. Kun vanhusrukka aikoi juoda, ei ruukussa ollutkaan mitään. Hän säikähti, noitui ja manasi pirun viemään ruukun ja viinin, kun ei tiennyt mitä ajatella.

»Ettehän vain luule, setä, että minä sen teiltä juon», sanoin minä, »koskette päästä ruukkua kädestännekään?»

Hän käänteli ja tunnusteli astiaa niin kauan, että keksi reiän ja huomasi kepposen; mutta hän ei ollut havaitsevinaan mitään. Ja heti seuraavana päivänä, kun minä tavallisuuden mukaan aioin verottaa ruukkua aavistamatta, mitä turmaa sokea ilkimys minulle suunnitteli, tai että hän hommani kuuli, istahdin minä, niinkuin tapani oli, latkimaan makeita siemauksia, kasvot taivasta kohti käännettyinä ja silmät puoliummessa voidakseni paremmin nauttia ihanasta nesteestä. Ja nyt se vietävän ukko käsitti, että hänelle oli tullut tilaisuus minulle kostaa, ja kohotti molemmilla käsillään tuon suloisen, mutta minulle katkeraksi kalkiksi koituvan ruukun, pudottaen sen sitten vasten suutani, niin että Lazarillo-raukka, joka ei tiennyt olla varuillaan, kuten muulloin, vaan nautti iloisesti ja huoletonna, sai sellaisen mäsähdyksen, että hänestä tuntui kuin taivas kaikkine sisältöineen olisi suistunut hänen päähänsä. Isku oli niin ankara, että se löi minut tainnuksiin, ja ruukku niin iso, että sirpaleet tunkeutuivat kasvoihini runnellen niitä monista kohdin. Samalla murskautuivat minulta ne hampaat, jotka minulta yhä puuttuvat.

Siitä hetkestä asti minä kannoin kaunaa sokealle häijyläiselle, ja vaikka hän minua hyväili, kestitsi ja hoivaili, näin hyvin, että hän oli riemuinnut julmasta rangaistuksesta. Hän pesi viinillä ruhjevammat, jotka ruukunkappaleet olivat aiheuttaneet, ja sanoi hymyillen: »Mitä tuumit, Lazarillo? Se, mikä oli kipusi syynä, sinut nyt parantaa ja antaa sinulle terveyden takaisin.» Nämä ja muut sellaiset sukkeluudet viehättivät minua vähän.

Kun jo olin puoliksi toipunut kamalasta kolauksesta ja mustelmistani, tuumin että muutamilla tuollaisilla iskuilla sokea julmuri tekisi minusta lopun, ja päätin siis ehtiä ennen häntä ja päinvastoin karistaakin hänet niskoiltani. Mutta minä en tehnyt mitään heti, haluten valita aikani kostaakseni puolestani varmemmin ja nasevammin.

Vaikka olisinkin ollut kylliksi hyväsydäminen unohtaakseni menneisyyden ja kauhean ruukuniskun, niin myöhemmin kokemani huono kohtelu olisi varmasti virkistänyt muistiani. Hän kolhi minua syyttömästi päähän ja tukisteli. Ja jos joku kysyi, miksi hän minua niin pahoin piteli, kertoi hän tarinan ruukusta sanoen:

»Luuletteko, että tämä taluttaja poikani on viaton? Kuunnelkaa sitten, osaisiko itse paholainenkaan keksiä sellaista kepposta.»

Tehden ristinmerkin hänen kuuntelijansa huudahtivat: »Kah, ken olisi luullut moisen pienen pojun kykenevän sellaiseen ilkeyteen!» He nauroivat makeasti kujeelleni ja sanoivat: »Rangaiskaa häntä, rangaiskaa, niin Jumala teitä palkitsee!»

Jos he puhuivatkin sokealle, niin ei ainakaan kuurolle, sillä hän noudatti tarkoin heidän neuvojaan.

Minä puolestani kostin kuljettamalla häntä aina pahimpia teitä ja yritin tuottaa hänelle mahdollisimman paljon kiusaa ja vahinkoa. Jos tiellä oli kiviä, talutin hänet aina korkeimman yli, jos lokaa, niin syvimmän rapakon poikki. En siitä välittänyt, etten itsekään päässyt kuivin jaloin, sillä olisin puhkaissut kernaasti itseltäni silmän, puhkaistakseni kaksi häneltä, jolla ei ollut ainoatakaan.

Tästä syystä hän aina sauvansa päällä kolhi minua takaraivoon, johon tuli runsaasti kuhmuja, ja usein sain häneltä korvapuustin. Ja vaikka minä vannoin, etten sitä pahanilkisyydestä tehnyt, vaan siksi, etten löytänyt parempaa tietä, ei se minua mitään hyödyttänyt, eikä hän minua uskonut, sillä niin suuri oli sen veitikan äly ja ovela ymmärrys.

NELJÄS LUKU

Kujeellisuuden kilpailua

Jotta näkisitte, kuinka pitkälle ulottui tämän viekkaan sokean nerokkuus, kerron tapauksen monista minulle sattuneista, jossa hän mielestäni hyvin ilmaisi suuren älykkyytensä. Lähtiessämme Salamancasta sanoi hän syyksi, miksi tulimme Toledon maakuntaan, että ihmiset täällä olivat rikkaampia, joskaan eivät kovin anteliaita. Hän tuki menettelyään sananparrella: »Enemmän antaa kovasydäminen kuin se, jolla ei mitään ole.» Ja me samoilimme parhaiden kylien kautta; missä saimme hyvän vastaanoton ja antimia, siellä viivyimme, mutta muussa tapauksessa me kolmantena päivänä lähdimme kipin kapin tiehemme.

Tapahtui, että saapuessamme kylään nimeltä Almorox viininkorjuun aikaan muuan rypäleenkorjaaja antoi hänelle rypäletertun almuksi. Ja koska rypälevasuja usein pidellään huolimattomasti ja rypäleet siihen aikaan ovat kovin kypsiä, alkoivat marjat varista hänen pitäessään terttua kädessään. Jos sen taas olisi työntänyt pussiin, olisivat rypäleet pusertuneet hilloksi ja tärvelleet muut tavarat. Näin ollen hän, kun ei voinut terttua kuljettaa mukanaan, samoinkuin myöskin hyvittääkseen minua, joka sinä päivänä olin saanut paljon nuhteita ja iskuja, päätti panna toimeen pidot.

Istahdimme pellonpientareelle ja hän lausui: »Nyt minä tahdon olla sinua kohtaan antelias, syökäämme yhdessä tämä rypäleterttu, ja sinä saat osallesi yhtä paljon kuin minäkin. Me jaamme sen tällä tavoin: sinä poimit vuorostasi yhden ja sitten minä vuorostani yhden. Kunhan vain lupaat, ettet koskaan ota useampaa kuin yhden rypäleen kerrallaan, niin minä teen samoin, kunnes olemme pistelleet kaikki poskeemme, eikä silloin tapahdu mitään petosta eikä erehdystä.»

Täten sovittuamme me aloitimme ateriamme; mutta jo toisella otteella petturi muutti suunnitelmaansa ja alkoi ottaa kaksi kerrallaan arvellen, että minä varmaankin tein samoin. Nähdessäni, että hän rikkoi sopimuksen, minä en tyytynytkään käymään tasan hänen kanssaan, vaan menin edellekin; hänen ottaessaan kaksittain minä poimin kolmittain ja ahmin minkä kerkisin.

Kun terttu oli tyhjennetty piti hän vähän aikaa varpua kädessään ja sanoi päätään pudistaen: »Lazarillo, sinä olet minua pettänyt; minä vannon kautta Jumalan, että sinä olet syönyt rypäleet kolmittain.» — »En syönyt», väitin; »mutta miksi minua epäilette?» Silloin vastasi se ylen älykäs sokea: »Tiedätkö, mistä minä tajuan, että sinä olet syönyt kolmittain? Siitä, että minä söin kaksittain ja sinä kumminkin vaikenit.»

Minä nauroin itsekseni, ja vaikka olinkin nuori poika, panin merkille sokean ukon ovelan harkinnan.

Mutta jotten venyttäisi kertomusta liian pitkälle, jätän mainitsematta monet muut yhtä hauskat tapaukset, joita minulle tämän ensimmäisen isäntäni luona sattui, ja tyydyn vielä vain kertomaan yhden:

Olimme Escalonassa, sikäläisen herttuan kaupungissa, ja ukko antoi minulle paistettavakseni pätkän lihamakkaraa. Makkara oli jo puoliksi paistunut ja rasva räiskähteli, kun hän otti maravedin taskustaan ja lähetti minut ravintolaan ostamaan itselleen viiniä. Kun paholainen oli pannut syötin silmieni eteen ja kun — niinkuin sananlasku sanoo — tilaisuus tekee varkaan, niin viettelys voitti minutkin. Uunin viereen oli heitetty pieni, pitkulainen ja mätä nauris, joka varmaankin oli pataan pantavaksi kelpaamattomana hyljätty. Ja kun silloin ei saapuvilla ollut ketään muita kuin hän ja minä kahden ja kun minussa oli syntynyt oikea sudennälkä tuntiessani sieraimissani makkaran herkullisen hajun, jonka tiesin olevan kaikki, mitä siitä saisin nauttia, niin seurauksista välittämättä ja mitään pelkäämättä, kunhan vain sain tyydyttää ruokahaluni, minä sieppasin, sokean kaivaessa kolikkoa taskustaan, makkaran ja panin hyvin kerkeästi mainitun nauriin paistinvartaaseen, jonka isäntäni, annettuaan minulle rahan viiniin, otti käteensä; hän alkoi käännellä sitä valkeassa, paistaakseen kypsäksi sen, mikä ilman hänen apuaan oli kaapattu pois.

Minä menin viiniä ostamaan, jolla matkalla pistin häthätää makkaran poskeeni. Palatessani näin, kuinka sokeapahus piti lautasella palasiksi leikeltyä naurista, jota hän ei vielä ollut tuntenut, kun ei ollut siihen koskettanut kädellään.

Kun hän otti palan ja maistoi, luullen purevansa makkaranpalaa, huomasi hän sen olevan mätää naurista, kiivastui ja sanoi: »Mitä tämä on, Lazarillo?» — »Voi minua onnetonta», vastasin minä, »jos tahdotte minua taaskin syyttää! Enkö minä tule viiniä tuomasta? Joku on ollut täällä ja ilveilläkseen sen tehnyt.»

»Ei, ei», kiisti hän, »se ei ole mahdollista, kun en ole jättänyt paistinvarrasta kädestänikään».

Minä aloin vannoa ja vannoen valehdella, että olin syytön tähän kepposeen ja vaihtoon; mutta se ei minua mitään hyödyttänyt, sillä kirotun sokean oveluudelta ei mitään voinut salata. Hän nousi, tarttui minun päähäni ja alkoi nuuskia, ja kun hän tietysti tunsi hajun ateriastani, niin hän paremmin varmentuakseen totuudesta suuressa kiukussaan, pitäen minua kiinni käsillään, avasi oikealla kädellään suuni ja pisti sisään nenänsä, joka hänellä oli pitkä ja terävä ja sillä kertaa hänen kiukkunsa tähden vielä vaaksan verran pitentynyt; ja sen päällä hän kutitti kitalakeani. Siitä syystä ja suuren pelkoni vuoksi ja kun musta makkara ei näin lyhyessä ajassa ollut ehtinyt asettua vatsassani ja varsinkin, kun tuo jättiläisnenä melkein tukehdutti minut, kaikki nämä seikat yhdessä aiheuttivat, että tekoni ja ahmattimaisuuteni tulivat ilmi ja omaisuus palasi herralleen. Sillä ennenkuin sokea häijyläinen poisti kärsänsä suustani, tuntui vatsassani sellaista kuvotusta, että sekä hänen nenänsä että huonosti pureskeltu makkara äkillisellä röyhtäisyllä syöksähtivät samalla kertaa ulos suustani.

Oi, suuri Jumala, miksei minua silloin haudattu, kun jo kerran tunsin itseni kuolleeksi! Sokea ilkimys oli niin raivoissaan, että jolleivät ihmiset olisi rientäneet ryminään, luulen, että hän olisi rusikoinut sielun ruumiistani. He tempasivat minut hänen käsistään, jättäen ne täyteen niitä harvoja hiuskarvoja, joita minulla oli. Kasvoni olivat raapitut, niska melkein väännetty sijoiltaan ja kurkku kuin kärvennetty. Ja senhän minä hyvin ansaitsin, koska minulle pahuuteni tähden tapahtuivat nämä monet onnettomuudet.

Häijy sokea kertoi kaikille kerääntyville minun kommelluksistani, mainiten yhtä hyvin tämän kuin tuonkin, niinpä ruukkutarinan, jutun rypäletertusta, ja sitten tämän nykyisen tapauksen. Kaikki nauroivat niin äänekkäästi, että jokainen kadulla liikkuja astui sisälle katsomaan juhlaa. Mutta niin sukkelasti ja rattoisasti sokea kertoi minun tekoseni, että vaikka olinkin niin pahoin pideltynä ja itkeä kohotin, tuntui minusta, että olisin tehnyt väärin, jollen minäkin olisi hänen jutuilleen nauranut.

Mutta kaiken tämän ohessa vihloivat hänen ilkkumisensa sydäntäni enkä minä voinut suoda itselleni anteeksi raukkamaisuuttani, kun en ollut puraissut hänen nenäänsä poikki. Se oli niin hyvä tilaisuus kostaa hänelle; eikö hän itse ollut tullut puolitiehen ja eikö hänen nenänsä ollut kyllin kauan minun hallussani? Olisi vain tarvinnut purra hampaani yhteen, niin olisin katkaissut sen saaliikseni. Vatsani olisi sen kai pidättänyt paremmin kuin makkaran; ja jollen olisi vohkimaani oksentanut lattialle, olisin voinut kieltää syytöksen. Kunpa Jumala olisi suonut, että sen tekosen olisin tehnyt, niin hän ei ainakaan olisi voinut todistaa makkaranvarkautta.

Ravintolan emäntä ja läsnäolevat sovittivat meidät ja pesivät tuomallani viinillä kasvoni ja kurkkuni, minkä johdosta sokea häijyläinen naljaili sanoen: »Tosiaan tuo poika, kuluttaa minulta vuodessa enemmän viiniä huuhteluihin kuin mitä minä kahdessa juon. Vähintäänkin, Lazarillo, olet suuremmassa kiitollisuudenvelassa viinille kuin isällesi, sillä hän siitti sinut vain kerran, kun taas viini alituiseen antaa sinulle elämän.»

Ja heti hän ryhtyi kertomaan, kuinka monesti hän oli haavoittanut ja raadellut kasvoni ja sitten viinillä parantanut. »Minä sanon sinulle», virkkoi hän, »että jos joku ihminen maailmassa on viinin tuttu, niin olet sitä sinä». Ja ne, jotka minua pesivät, nauraa hohottivat hyvin huvitettuina, minun murjotellessani.

Mutta sokean ennustus ei osoittautunut valheelliseksi, ja siitä asti olen usein muistellut tuota miestä, jolla varmaan oli profeetallinen henki; ja minua surettavat hänelle tekemäni kolttoset, vaikkakin hän ne hyvin ansaitsi, kun ajattelen, kuinka tosiksi hänen sanansa viini veljeydestäni osoittautuivat, kuten myöhemmin saatte nähdä.

VIIDES LUKU

Lazarillo hyppäyttää sokeaansa häijysti

Sokean puolelta kärsimäni huonon kohtelun ja hänen häijyjen kokkapuheittensa vuoksi minä olin päättänyt hänet lopullisesti jättää, ja tämän viimeisen seikkailun jälkeen se päätös minussa yhä varmistui. Tapahtui niin, että jo seuraavana päivänä menimme kaupungille anomaan almuja, ja kun oli edellisenä yönä paljon satanut ja päivänkin satoi, pysytteli hän eräässä kirkon ovikäytävässä rukoilemassa, jotta emme kastuisi. Mutta kun ei sade yön lähestyessäkään tauonnut, sanoi sokea minulle: »Lazarillo, tämä sade on kovin pitkällistä ja yön tullen yhä yltyy vain. Lähtekäämme ajoissa majataloon.»

Sinne tullaksemme meidän oli mentävä puron yli, joka oli rankan sateen vuoksi paisunut. Minä sanoin hänelle: »Setä, puro virtaa kovin vuolaana ja leveänä, mutta minä näen, mistä voimme kastumatta päästä ylitse, sillä se kapenee tuolla paljon, joten voimme kuivina hypätä sen poikki.»

Neuvo tuntui hänestä hyvältä ja hän sanoi: »Oletpa varovainen, minkävuoksi sinua rakastankin; vie minut siihen paikkaan, missä puro kapenee, sillä nyt on talvi ja vesi tuntuu pahalta ja varsinkin jalkojen kastuminen on kiusallista.» Nähden tilaisuuden edessäni talutin hänet pois ovikäytävästä ja vein hänet suoraan vastapäätä kivipylvästä, joka tuki talon julkisivua, ja selitin: »Setä, tässä on puron kapein kohta.» Kun satoi rankasti ja miesrukka kastui ja kun meillä oli kiire päästä vedestä, jota lotisi päällemme, ja varsinkin kun Jumala sillä hetkellä sokaisi hänen järkensä antaakseen minulle tilaisuuden kostoon, uskoi hän minua ja sanoi: »Aseta minut hyvin kohdalle ja hyppää puron yli.» Minä asetin hänet aivan vastapäätä pilaria, hyppäsin hieman syrjemmälle, menin pilarin taakse ikäänkuin härän sarvia välttääkseni ja virkoin hänelle: »No, hypätkää nyt kaikin voimin, jotta pääsette ojan yli!» Ja tuskin olin sen sanonut, kun sokearukka, peräännyttyään askeleen ottaakseen vauhtia ryntäykseensä ja loikatakseen pitemmälle, hyppäsi vuohipukin tavoin ja kolhaisi päänsä pylvääseen, joka kumahti niin ankarasti kuin jos siihen olisi isketty isolla kurpitsipullolla, ja kaatui taaksepäin puolikuolleena ja pää haljenneena.

»Mitä! Kuinka haistoitte makkaran, ettekä haistanut pylvästä? Hei, hei!» huusin minä ja jätin hänet ihmisten haltuun, joita oli paljon rientänyt häntä auttamaan, ja livistin kaupungin porttia kohden ja läksin Torrijosiin ennenkuin yö yllätti. En koskaan saanut tietää, kuinka hänen kävi, enkä halunnutkaan tietää.

KUUDES LUKU

Lazarillo liittyy pappiin; millainen visukinttu tämä oli

Seuraavana päivänä, kun oloni siellä ei minusta tuntunut turvalliselta, menin kylään nimeltä Maqueda, jossa syntini johdattivat minut papin luo; ja kun häneltä kerjäsin almua, kysyi hän minulta, kykeninkö auttamaan messussa. Minä vastasin myöntävästi, niinkuin totta olikin, sillä niin pahasti kuin sokea lurjus oli minua pidellytkin, opetti hän minulle monta hyvää asiaa, ja yksi niistä oli tämä. Lopuksi pappi otti minut palvelukseensa. Vältin ukkosta ja minut kohtasi salama: sillä häneen verrattuna sokea oli Aleksanteri Suuri kaikkine itaruuksineenkin, joista olen kertonut. En sano muuta kuin että kaiken maailman kitsaus oli tässä papissa edustettuna. En tiedä, oliko se hänessä synnynnäistä vai oliko hän sen omaksunut papinkaavun mukana.

Hänellä oli vanha, avaimella suljettu arkku, ja avainta hän kuljetti nahkahihnalla takkiinsa ripustettuna. Ja kun uhrileipä tuotiin kirkosta, heitti hän sen kädellään heti sinne, lukiten jälleen arkun. Eikä koko talossa ollut mitään syötävää, niinkuin toki muissa; ei hormiin ripustettua silavan viipaletta, ei juustonpalaa jollakin pöydällä tai kaapissa, ei leivänkimpaletta vasussa, ei mitään ateriasta ylitsejäänyttä, ei edes silmien lumeeksi, ei edes mielikuvitusta hivelemään.

Hänellä oli ainoastaan sipulikimppu, lukittuna avaimella asunnon yliskamariin. Niistä minä sain muonakseni yhden joka neljäs päivä; ja kun minä pyysin avainta mennäkseni niitä ottamaan, niin muiden läsnäollessa hän hyvin arvokkaasti pisti kätensä povitaskuunsa, otti sieltä avaimen ja antoi sen minulle, sanoen: »Ota ja tuo se pian takaisin, äläkä antaudu ahmatiksi», ikäänkuin siellä olisivat olleet kaikki Valencian herkut. Eikä sanotussa huoneessa kuitenkaan, niinkuin jo mainitsin, ollut muuta kuin nuo kirotut sipulit naulasta riippumassa. Ne hän oli niin tarkkaan laskenut, että minun olisi käynyt huonosti, jos niistä olisin vohkinut yhdenkään liikaa. Lopuksi minä olin kuolemaisillani nälkään. Mutta vaikka hän oli minua kohtaan niin kitsas, kestitsi hän itseään sitä runsaammin. Viisi kyljystä hän tavallisesti söi päivälliseksi ja yhtä monta illalliseksi; tosin hän antoi minulle osan liemestä, mutta ei rippustakaan lihaa eikä leivänpalaakaan, joten minä en Jumala paratkoon koskaan saanut kyllikseni.

Lauantaisin syödään näillä seuduin oinaanpäitä, ja hän lähetti minut ostamaan pään, joka maksoi kolme maravedia. Sen minä keitin hänelle, ja hän söi silmät ja kielen, takaraivon ja aivot sekä kaiken lihan, mikä kallossa kiinni oli, ja pani sitten kaikki järsityt luut lautaselleni sanoen: »Ota, syö ja pidä juhlaa, koska sinä tässä maailmassa elät herkullisemmin kuin itse paavi.» — »Tehköön Jumala sinut yhtä onnelliseksi», ajattelin minä.

Oltuani kolme viikkoa hänen luonaan tulin niin heikoksi, että sääret eivät enää nälkiintynyttä kannatelleet. Näin selvästi vaeltavani hautaa kohti, jolleivät Jumala ja oveluuteni minua jotenkin auttaisi. Viekkauteni käyttämiseen ei minulla ollut tilaisuutta, kuten sokean raukan seurassa ollessani; ja jos jotakin teinkin, niin en voinut salata sitä häneltä, niinkuin entiseltä isännältäni, jolle Jumala suokoon anteeksi, jos hän siitä kolahduksesta kuoli. Sillä niin viisas ja viekas kuin hän olikin, ei hän tuon arvokkaan aistin puutteessa voinut kaikkea havaita; mutta kellään ei ollut niin teräviä silmiä kuin tällä toisella. Ollessamme messussa ei ainoakaan blanca pudonnut uhrimaljaan hänen sitä panematta merkille. Toisella silmällään hän katseli kansaa ja toisella minun käsiäni; hänen silmänsä tanssivat, ollen alati liikkeessä kuin elohopea. Hän laski tarkoin, kuinka monta blancaa uhrattiin, ja heti uhraamisen päätyttyä hän sieppasi maljan käsistäni ja pani sen alttarin alle. Ei minussa ollut mestaria puhaltamaan häneltä ainoatakaan kolikkoa koko aikana, jonka hänen luonansa elin tai oikeammin sanoen kiduin.

Kapakasta minä en koskaan tuonut hänelle ainoankaan blancan edestä viiniä, vaan sen vähän mikä hänelle sunnuntaiuhreissa annettiin, mittasi hän niin, että sitä riitti koko viikoksi, sitte kun hän oli pannut sen isoon kirstuunsa, ja salatakseen suurta kitsauttaan hän sanoi minulle: »Katso, nuorukainen, pappien tulee olla perin kohtuullisia muassa ja juomassa, minkä vuoksi minä en käyttäydykään niinkuin muut.» Mutta ilkimys valehteli kuin paholainen, sillä kun oltiin ruumiita tai morsiuspareja siunaamassa ja hän muiden kustannuksella aterioitsi häissä tai hautajaisissa, söi hän kuin susi ja joi kuin pesusieni.

Mitä sitten tulee hautajaisiin, niin suokoon Jumala anteeksi minulle, joka en koskaan sittemmin ole ollut ihmiskunnan vihollinen; mutta kun niissä tilaisuuksissa söimme hyvin ja minun oli nälkä, toivoin ja rukoilin Jumalaa, että hän joka päivä sallisi jonkun luoduistaan kuolla. Ja jakaessamme sakramenttia sairaille, varsinkin viimeistä voitelua, ja hengenmiehen käskiessä läsnäolevia rukoilemaan, en minä suinkaan ollut viimeinen hartaudessani, vaan rukoilin Herraa koko sydämestäni ja sielustani, ettei hän tekisi potilasta terveeksi, vaan korjaisi hänet pois tästä murheenlaaksosta. Ja jos joku heistä toipui, niin (suokoon Jumala minulle anteeksi) toivotin hänet tuhannesti pirun haltuun, mutta jos hän kuoli, lähetin hänen mukaansa yhtä monet siunaukset.

Koko sillä ajalla, jonka olin hänen luonaan, noin kuutena kuukautena, heitti näetten henkensä ainoastaan kaksikymmentä ihmistä, ja olen vallan varma, että minä heidät tapoin tai, paremmin sanoen, että he kuolivat minun pyynnöstäni. Sillä kun Herra näki, kuinka minä perin nälkiintyneenä riipuin elämän ja kuoleman välillä, niin hän kaiketikin suvaitsi heidät korjata pysyttääkseen minut hengissä. Mutta siitä ei minulle tuskissani ollut muuta apua kuin että hautajaispäivänä elvyttyäni tunsin niinä päivinä, joina ei haudattavia ollut, alituisen ja jokapäiväisen nälkäni entistä kamalammin. Niinpä en löytänyt lohtua muualta kuin kuoleman varjosta, ja kuolemaa, jota minä muille toivoin, tulin toisinaan toivoneeksi itsellenikin, enkä elämää. Mutta vaikka se oli aina äärelläni, ei se minua kuitenkaan korjannut.

Monesti tuumin lähteä tämän kitsaan isännän luota, mutta kahdesta syystä jätin sen tekemättä. Ensimmäinen oli, että en luottanut sääriini, peläten, etteivät ne pelkästä nälän aiheuttamasta heikkoudesta minua kantaisi; ja toiseksi mietin sanoen itsekseni: »Minulla on jo ollut kaksi isäntää; ensimmäinen oli minut näännyttämäisillään nälkään, ja jätettyäni hänet kohtasin toisen, joka jo on saattanut minut haudan partaalle. Jos siis jätän tämänkin ja joudun vielä pahemman kynsiin, niin mitä sitten on muuta kuin loppu edessä?» Senvuoksi minä en tohtinut lähteä tieheni, koska pidin uskonkappaleena, että kaikki asteet tuottaisivat minulle vain enemmän onnettomuutta. Jos vielä olisin joutunut astetta alemmaksi, niin Lázaro olisi ollut mennyttä miestä eikä hänen nimeään olisi enää tässä maailmassa mainittu.

Oli kolmaskin syy olla poistumatta papin palveluksesta niin pian. Hän oli jo opettanut minut lukemaan; nyt olin vähän aikaa saanut harjoitella kirjoitustaitoa, mutta en osannut sitä vielä siinä määrin kuin saatoin myöhemmällä tarvita. Mieleni teki saada häneltä toki sekin anti ennen kuin hänestä erkanisin. Kynä olikin minulle perin hyödyllinen sittemmin kuuluttajan ammatissa, josta tulee puhetta tuonnempana, — ottamattakaan lukuun, että minä en muutoin olisi voinut tyydytyksekseni ryhtyä lopulta kirjoittamaan muistelmianikaan.

SEITSEMÄS LUKU

Vaeltava kattilanpaikkaaja tekee Lazarillolle suuren palveluksen

Ollessani tässä ahdistuksessa, josta Herra jokaisen uskovaisen kristityn vapahtakoon, tietämättä mikä neuvoksi, kun näin luisuvani vain ojasta allikkoon, tapahtui sitten eräänä päivänä, kun viheliäinen, saita ja kehno isäntäni oli lähtenyt kotoa, että talon ovelle saapui kattilanpaikkaaja, jonka hahmossa luulen Jumalan sormen lähettäneen luokseni auttavan enkelin. Hän kysyi minulta, oliko mitään korjaustyötä. — Kylläpä teillä olisi minussa paljonkin korjattavaa, eikä se pieni urakka olisikaan, jos siihen kykenisitte, — sanoin hiljaa, niin ettei hän sitä kuullut.

Mutta kun ei ollut aikaa tuhlata turhiin puheisiin, niin minä taivaista valaistuna lausuin: »Setä, olen hukannut avaimen tähän arkkuun ja pelkään, että isäntäni minua sen vuoksi pieksee. Katsokaahan Jumalan tähden, olisiko teillä tuossa kimpussanne mitään tähän lukkoon sopivaa avainta, niin kyllä minä sen teille korvaan.» Enkelimäinen kattilanpaikkaaja otti isosta avainkimpustaan toisen toisensa perästä, koettaen niitä, ja minun avustaessani häntä heikoilla rukouksillani löysikin sellaisen. Ja pian näinkin, niinkuin on tapana sanoa, leipien muodossa Jumalan kasvot avatussa arkussa. Minä virkoin hänelle: »Minulla ei ole teille antaa rahaa avaimesta, mutta ottakaa tuolta maksu.» Hän otti kakun, joka hänestä näytti parhaalta, ja jättäen minulle avaimen lähti hyvin tyytyväisenä luotani.

Mutta minä en sillä hetkellä kajonnut mihinkään, jottei vajausta huomattaisi, enkä myöskään siksi, kun nähdessäni omistavani näin paljon hyvää tuumin, ettei nälkä enää tohtisi saapua vieraakseni.

Kurja isäntäni saapui ja Jumala soi, ettei hän huomannut uhrileipää, jonka enkeli oli ottanut. Ja seuraavana päivänä, kun hän lähti talosta, minä avasin leipäparatiisini ottaen käsiini ja hampaisiini sieltä yhden, eikä kestänyt kuin siunaaman aikaa ennenkuin olin sen hotkaissut näkymättömiin. Enkä minä suinkaan unohtanut arkkua auki; aloin lakaista huonetta hyvin hilpein mielin, tuumien, että tällä keinoin saatoin lieventää entistä surullista elämääni. Niinpä vietinkin riemuiten sen päivän ja toisenkin, mutta ei minulla koskaan ollut pysyväistä onnea, sillä jo kolmantena päivänä tämä lohtu loppui ja uusi vaiva alkoi, kun näin nälkääntappajani arkulla kääntelemässä leipiä kääntelemistään ja laskemassa niitä yhä uudestaan. Minä en ollut tietävinänikään ja hiljaisessa mielessäni rukoilin ja anoin hartaasti: — Pyhä Johannes, sokaise hänet!

Kun hän oli pitkän tovin sormillaan laskenut päiviä, virkkoi hän: »Jos tuo arkku ei olisi niin varmasti lukittu, sanoisin, että siitä on viety leipiäni; mutta tästä päivästä eteenpäin minä, vain sulkeakseni pois epäluulojen mahdollisuuden, aion pitää niistä tarkkaa laskua. Niitä on nyt jäljellä yhdeksän ja palanen päälle.»

— Yhdeksän onnettomuutta antakoon sinulle Jumala! — tuumin itsekseni. Hänen sanansa viilsivät minua kuin olisi metsästyskeihäällä pistetty, siltä minusta tuntui, ja vatsani alkoi naukua nälästä, jouduttuani entiselle ruokajärjestelmälle. Kun hän oli poistunut huoneistosta, avasin minä lohdutuksekseni arkun ja nähdessäni leivät aloin niitä palvoa, tohtimatta ottaa. Laskin ne nähdäkseni, oliko viheliäinen lurjus ehkä erehtynyt, mutta havaitsin hänen laskeneen liiankin oikein. Mitään muuta en voinut tehdä kuin antaa niille tuhat suudelmaa ja hellävaroen nuoleskella niistä hiukan jauhontomua, ja näin vietin sen päivän vähemmän riemullisesti kuin edellisen. Mutta kun nälkäni lisääntyi, sitäkin enemmin, kun vatsani oli mainittuina parina, kolmena päivänä tottunut suurempaan leipäannokseen, olin kuoleman kielissä enkä tuskissani muuta tehnyt kuin nähdessäni olevani yksinäni availin ja suljin arkkua ja katselin sieltä Jumalan kasvoja (niinkuin lapset sanovat).

KAHDEKSAS LUKU

Lazarillo hiirenä

Mutta se Jumala, joka auttaa ahdistettuja, näki minun pulani ja juolahdutti mieleeni vähäisen apuneuvon. Mietiskellen sanoin itselleni: — Tuo arkkurähjä on vanha, iso ja muutamista kohdin lahonnut, onpas siinä pieniä reikiäkin; voisi ajatella, että sinne on hiipinyt hiiriä leipää haaskaamaan. Ei sovi ottaa kokonaista, sillä häijyläinen, joka ei ole tyhmä, huomaisi sen heti. — Sitten aloin murennella jonkun verran kolmesta tai neljästä, minkä jälkeen söin muruset kuin olisivat ne olleet sokerileivoksia, ja siitä sainkin hiukan lohtua. Mutta kun hän tuli syömään ja avasi arkun, näki hän haaskauksen ja uskoi ilman epäilyä, että hiiret olivat siihen syypäät, koska minä olin perin osavasti matkinut niiden tavallista menettelyä. Hän katseli arkkua päästä toiseen, huomasi muutamia reikiä, arveli hiirten tulleen niistä sisälle ja huusi minua sanoen: »Lázaro, tulehan, tulehan katsomaan, mikä raiskaus on tänä yönä tehty meidän leivillemme!»

Minä olin kovin ihmettelevinäni ja kysyin häneltä, mikä oli hätänä. »Mikäkö hätänä!» virkkoi hän. »Hiiret kun eivät jätä mitään koskematta.»

Me istuuduimme aterialle, ja Jumala soi, että siinäkin suosi minua onni, sillä hän leikkasi minulle enemmän leipää kuin sen pikkuhiukkasen, jonka hän minulle tavallisesti antoi, raapien veitsellä pois kaikki syrjät, jotka luuli hiirten nakertamiksi, sanoen: »Syöhän sinä tuo, hiiri kun on perin puhdas eläin.»

Mutta samana päivänä, kun kätteni tai pikemminkin kynsieni työn tulokset olivat siten lisääntyneet, näin heti ruokailemasta päästyämme, vaikken minä ollut kelvoin aloittanutkaan, uudeksi hätkähdyksekseni hänen rientävän kiskomaan nauloja seinistä ja etsimään pieniä puunsälöjä, joilla hän tukki kaikki vanhan arkun reiät.

— Hyvä Jumala! — tuumin minä silloin. — Kuinka suureen vaivaan, kurjuuteen ja onnettomuuteen me vaimosta syntyneet olemmekaan määrätyt, ja kuinka vähän aikaa kestävät tämän tukalan elämämme riemut! Kah, minä jo luulin tällä kurjalla ja surkealla apukeinoilla voivani auttaa itseni ahdingosta ja olin hilpeä ja hyvällä tuulella; mutta sitä ei minun kova onneni suonut, vaan havahdutti tuon saidan isäntäni ja teki hänet tarkkaavaisemmaksi kuin hän muutoin olisi ollutkaan (vaikka eihän häijyläisiltä koskaan tarkkaavaisuutta puutu), ja nyt hän tukkimalla arkkurojun reiät sulki minun lohtuni oven ja avasi tuskieni portin.

Näin minä voivottelin sillä välin kun minun tarkka puuseppäni monilla nauloilla ja puunsälöillä päätti työnsä, sanoen: »Nyt täytyy teidän varastelevan hiiriherrasväen muuttaa majaa, sillä tästä talosta ette paljoa kostu.» Ja kun hän lähti kotoa, minä menin katsomaan hänen työtään ja havaitsin, ettei hän siihen viheliäiseen arkkurähjään ollut jättänyt ainoatakaan reikää, josta edes hyttynen olisi päässyt sisälle. Avasin arkun nyttemmin tarpeettomalla avaimellani, toivomatta siitä mitään hyötyväni, ja näin pari, kolme aloitettua leipää, jotka isäntäni oli luullut hiirten kalvamiksi, ja niistä toki murentelin hiukkasen, kosketellen niitä perin keveästi, taitavan miekkailijan lailla.

Kun hätä on niin hyvä opettaja, mietiskelin minä perin nälkiintyneenä aina yöt päivät keksiäkseni keinon pitääkseni yllä henkeäni, ja luulen, että niiden kurjien apuneuvojen löytämisessä nälkä minua valaisi, koskapa sanotaan, että se kartuttaa älyä, kun yltäkylläisyys sitä päinvastoin tylsyttää. Niin oli varmaankin minun laitani.

Sitten eräänä yönä valvoin näine mietteineni, tuumien, millä tavoin voisin käydä käsiksi arkun sisältöön; kuulin isäntäni nukkuvan, minkä osoitti hänen kuorsaamisensa ja jotkut äänekkäät pärskähdykset. Minä nousin hyvin hiljaa ja jo päivällä ajateltuani, mitä oli tehtävä, menin noutamaan talossa keksimäni vanhan veitsen kätköstään. Näin astuin arkkurähjän luo ja nähtyäni, kuinka ränstynyt se oli, kävin sen kimppuun veitsellä, jota käytin kairana. Ja kun vanha kirstupahanen, joka oli jo niin monet vuodet palvellut, osoittautui heikoksi ja vastustuskyvyttömäksi, perin hauraaksi ja toukansyömäksi, niin pian se antoi perään ja sai minun avullani kylkeensä aimo aukon. Sen tehtyäni avasin perin hiljaa tuon haavoitetun arkun ja menettelin leivän kanssa jo aikaisemmin kuvailemallani tavalla. Näin minä hiukan lohduteltuna suljin jälleen arkun ja palasin olkivuoteelleni, jolle asetuin hetkiseksi nukkumaan, vaikka sillä nälissäni lepäsin varsin huonosti. Eivätkäpä untani siihen aikaan suinkaan häirinneet mitkään Ranskan kuninkaan huolet.

Seuraavana päivänä herrani ja isäntäni, nähtyään tehdyn tuhon, niin hyvin leivänhaaskauksen kuin kaivamani reiänkin, alkoi manata hiiriä, sanoen: »Mitä tästä on ajateltava? Vielä koskaan ennen en ole havainnut hiiriä tässä talossa.» Ja epäilemättä hän puhui totta, sillä jos valtakunnassa oli asumusta, jonka ne jättivät rauhaan, täytyi sen olla juuri tämän, koska niillä ei ole tapana elustaa siellä, missä ei ole mitään syötävää.

Hän alkaa jälleen penkoa huoneistoa, kiskoa seinistä nauloja ja etsiä puunsiruja tukkiakseen reiät. Yön tultua ja hänen mentyään nukkumaan minä nousin heti jalkeille vehkeilleni, ja niin monta reikää kuin hän päivällä tukki avasin minä yöllä. Täten me puuhasimme kilvaten, niin että kylläkin olisi voinut sanoa: missä yksi ovi teljettiin, siellä toinen avattiin. Ihan me olimme kuin ottaneet urakalle Penelopen homman, sillä sen, mitä hän päivisin kutoi, minä öisin kiehitin, joten olisi paremminkin voinut puhua muinaisajan vanhoista panssareista kuin arkusta, siinä kun oli niin paljon paikkaliuskoja ja pieniä nauloja.

Kun hän näki, etteivät hänen hommansa mitään hyödyttäneet, sanoi hän: »Tuo arkku on niin runneltu, vanha ja haurasta puuta, että se ei voi vastustaa heikointakaan hiirtä; ja jos tätä jatkuu, niin se tärveltyy aivan pilalle. Ja mikä pahinta: jos hankin uuden, joudun halvimmastakin maksamaan kolme tai neljä realia. Parasta, mitä keksin ja mitä tähän asti ei vielä ole koeteltu, on varustaa se sisältäpäin niitä kirottuja hiiriä vastaan.»

Hän meni heti lainaamaan hiirenpyydyksen ja kerjäsi naapureilta juustonkuoriakin. Pyydys pantiin arkkuun, mikä oli minulle perin hyödyllistä; sillä vaikken minä leipäni kera kaivannut kastiketta tai särvintä, maistuivat minusta kuitenkin oivallisilta juustonkuoret, jotka kähvelsin hiirenloukusta, silti laiminlyömättä nakertaa vähän leivistäkin. Kun hän huomasi leivät jyrsityiksi ja juuston syödyksi, eikä hiiri, joka niitä oli nakerrellut, ollut mennyt ansaan, alkoi hän kirota ja noitua ja kysyi naapureilta, mitä se saattoi merkitä, että juusto oli siepattu pyydyksestä ja syöty eikä ansaan kuitenkaan ollut jäänyt mitään hiirtä. Naapurit vakuuttivat, ettei sitä tuhoa ollut voinut suorittaa hiiri, sillä kyllä se joskus olisi koipensa oikaissut.

YHDEKSÄS LUKU

Lazarillo esittää käärmettä ja saa rangaistuksensa

Muuan naapuri sanoi hänelle: »Muistan kuulleeni teidän asunnossanne edellisen kirkkoherran aikana tarhakäärmeen madelleen ulos ja sisälle, ja se varmaankin on syypää; se kun on pitkä elukka, voi se ottaa syötin, vaikkei joudukaan ansaan, sillä se ei ryömi kokonaan sisälle, vaan kääntyy sitten ja livistää tiehensä.»

Kaikista näytti tuo selitys oikealta ja järkytti suuresti isäntääni, joka ei sen erän perästä enää niin sikeästi nukkunut, ettei olisi havahtunut toukankin raksutuksesta, luullen käärmeen jyrsivän arkkua. Heti hän oli pystyssä, ja aina siitä asti, kun hän tuon selityksen oli kuullut, oli hänellä päänalusensa vieressä palikka varalla, jolla hän lyödä paukutti arkkuraukkaa peloittaakseen pois käärmeen. Sillä ryskeellä hän herätti naapurit, enkä minäkään saanut unta silmiini. Hän tuli penkomaan minun vuodeolkiani ja samalla käänteli minuakin arvellen, että matelija oli tullut minun luokseni kääriytyen olkiini tai mekkooni, koska hänelle oli sanottu, että näiden eläinten oli tapana öisin etsiä lämpöä lasten kehdoistakin, jopa niitä purrakin, saattaen pienokaiset vaaraan. Minä olin useimmiten nukkuvinani, ja aamulla hän sanoi minulle: »Etkö sinä, poika, tänä yönä mitään huomannut? Sillä käärme kävi täällä ja luulen sen ryömineen sinun vuoteellesikin, sillä ne ovat kovin kylmissään ja etsivät lämpöä.»

»Suokoon Jumala, ettei se vain minua pistä», vastasin minä, »sillä minä pelkään hirveästi käärmeitä».

Kun hän siis oli öisin niin valpas ja herkkäuninen, pitäen minua käärmeenä, ei käärme enää uskaltanut yöllä nakerrella eikä mennä arkun luo; mutta päivisin, kun hän oli kirkossa tai kylässä, minä tein tekosiani.

Kun hän näki tihutyöt ja sen vähän hyödyn, mitä hänellä varokeinoistaan oli, jyristeli hän öisin kuin kummitus, niinkuin sanottu. Minä pelkäsin, että hän tuolla valppaudellaan keksisi avaimen, jota minä säilytin olkieni alla, ja minusta tuntui varmemmalta pistää se yöksi suuhuni; sillä olinhan minä jo sokeaa ukkoa palvellessani käyttänyt sitä kukkarona, jossa minä pidin kaksitoista tai viisitoista maravedia pelkkinä puoliblancoina sen silti estämättä minua syömästä tai puhumasta. Enhän muulla tavoin olisi voinut pimittää ropoakaan siltä kirotulta sokealta, kun puvussani ei ollut saumaa tai laskostakaan, jota hän ei olisi mitä tarkimmin tutkinut. Senpä vuoksi minä pistin yöksi avaimen suuhuni ja nukuin rauhassa pelkäämättä, että velhomainen isäntäni sattuisi sen löytämään; mutta kun onnettomuus on tullakseen, ei se viivyttele.

Kohtaloni määräyksestä tai paremmin sanoen syntieni vuoksi tapahtui niin, että avain nukkuessani eräänä yönä osui avoimeen suuhuni siihen asentoon, että maatessani uloshengittämäni ilma suhisi onton avaimen putken läpi ja pahaksi onnekseni muistutti niin ilmeisesti käärmeen sihinää, että pystyyn hätkähtänyt isäntäni luuli sitä siksi.

Hän nousi hiljaa, otti kepakkonsa ja tuli tunnustellen ja kuunnellen muka käärmeen sihinää kohden minun luokseni perin varovaisesti, jolta ei kuuluisi mitään askeleita. Ja kun hän näki tulleensa vuoteeni ääreen, jolla minä lepäsin, arveli hän käärmeen madelleen pahnoihini etsiäkseen lämpöä. Hän kohotti palikan luullen käärmeen olevan alapuolella, antaakseen sille surmaniskun, ja kolahdutti kaikin voimin minua päähän niin tuimasti, että jäin runneltuna aivan tajuttomaksi. Koska hän kai huomasi mäsähdyksestä, että hän oli iskenyt raivokkaan iskunsa minuun, alkoi hän huutaa minulle suurella äänellä ja kutsua minua hereille. Mutta kun hän kosketti minua käsillään ja tunsi minusta virtaavan runsaan verimäärän, käsitti hän, mitä pahaa hän oli minulle tehnyt, ja riensi etsimään valoa. Saapuessaan soihtuineen hän yhä näki minun viruvan ja vaikertelevan avain edelleenkin suusta puoliksi ulkona kaiketikin samalla tavoin kuin se oli ollut vihellellessäni. Säikähtyneenä ja kummeksuen, mikä tuo avain saattoi olla, tarkasti käärmeentappaja sitä, vetäen sen kokonaan suustani, ja näki mikä se oli, sillä se ei muodoltaan laisinkaan eronnut hänen omastaan. Hän meni heti sitä koettamaan ja sillä tavoin hän totesi, mitä oli tapahtunut. Julma metsästäjä sanoi kaiketi: »Rotan ja käärineen, jotka minua ahdistivat ja söivät eväitäni, olen tavoittanut.»

Mitä seuraavina kolmena päivänä tapahtui, en omalla varmuudellani tiedä, koska minä vietin ne valaan vatsassa, toisin sanoen tajutonna; sen, minkä juuri kerroin, olen myöhemmin, vasta tointumiseni jälkeen, kuullut muilta, joille isäntäni kaikki laajaperäisesti jutteli. Kolmen päivän päästä minä palasin tajuihini ja näin makaavani olkivuoteellani, pää kauttaaltaan laastaroituna, öljyttynä ja voideltuna. Säikähtyneenä kysyin: »Mitä tämä on?» Julma pappi vastasi siihen: »Minä näetsen olen pyydystänyt ne hiiret ja käärmeet, jotka minulle tuottivat tuhoa.»

Sillä hetkellä astui sisälle vanha muija, joka manasi tauteja loihduillaan, ja hän ja naapurit alkoivat poistaa rääsyjä päästäni ja hoivata kepakon tuottamaa vammaa; kun he näkivät minun palanneen tajuihini, riemuitsivat he suuresti ja sanoivat: »Koska hän nyt on tointunut, suokoon Jumala, että hän siitä paranee.» Sitten he alkoivat kertoa surkeaa onnettomuuttani ja nauraakin sitä, ja minä poloinen itkeä jollottaa.

Nyt he antoivat minulle syötävää, koska olin nälästä nääntymäisilläni, ja suurella vaivalla heidän onnistui minut sikäli parantaa, että toisinaan saatoin näiden kahden viikon aikana nousta vuoteelta ja vaara oli ohi, vaikka olinkin nälkiintynyt ja vain puoliksi terve.

Heti seuraavana päivänä, kun olin päässyt jaloilleni, tarttui herrani ja isäntäni minua kädestä, työnsi minut ovesta ulos ja sanoi kadulle ehdittyäni: »Lázaro, tästä päivästä alkaen olet oma herrasi etkä enää minun palvelijani; etsi itsellesi toinen isäntä ja mene Jumalan haltuun. Sillä minä en halua seurassani niin nokkelaa palvelijaa, joka on sokean opastajana oppinut moiseksi velikullaksi.» Ja tehden ristinmerkin minun edessäni, ikäänkuin olisin ollut pirun riivaama, hän kääntyi palaamaan huoneeseensa ja lukitsi oven.

KYMMENES LUKU

Lazarillo rupeaa ritarin palvelukseen

Tällä tavoin minun oli pakko ponnistella suuressa heikkoudessanikin, ja vähitellen minä hyvien ihmisten avulla pääsin kuuluisaan Toledon kaupunkiin, jossa haavani Jumalan armosta kahden viikon kuluttua meni umpeen.

Niin kauan kuin olin ollut sairas, annettiin minulle aina almuja, mutta tervehdyttyäni kaikki sanoivat: »Sinä olet joutilas maankiertäjä; etsi itsellesi isäntä palvellaksesi häntä.» — Ja mistä minä sen löydän, — tuumin itsekseni, — jollei Jumala häntä luo tyhjästä niinkuin hän loi maailman? — Kiertäessäni näin ovelta ovelle varsin nälkäisenä, sillä ihmisrakkaus oli häipynyt taivaan pilviin, soi Jumala minun tavata aatelismiehen, joka käveli kadulla upeahkosti puettuna ja hyvin kammattuna, ryhdikkäin askelin ja ylväin ilmein.

Hän näki minut ja minä näin hänet, ja hän sanoi minulle: »Poika, etsitkö isäntää?» Minä vastasin: »Kyllä, hyvä herra.» — »Tule sitten minun mukaani», vastasi hän minulle; »onpa Jumala ollut sinulle armollinen johdattaessaan sinut minun luokseni; varmaankin olet tänään rukoillut hartaan rukouksen».

Minä seurasin häntä kiittäen Jumalaa siitä, mitä kuulin; ja asustaan ja ilmeestään päättäen hän oli juuri sellainen, jota tarvitsin.

Oli aamu tavatessani tämän kolmannen isäntäni, ja hän laahasi minua perässään suuren osan kaupunkia. Astuimme torien yli, joilla myytiin leipää ja muita ruokatarpeita, ja minä ajattelin ja toivoinkin, että hän täällä sälyttäisi minulle ostoksensa, koska oli juuri se hetki, jolloin on tapana hankkia ruokavaroja. Mutta hyvin ripeästi hän astui näiden tavaroiden ohi. — Ehkei hän näe täällä mieleistään, — ajattelin minä, — ja haluaa, että ostamme muualta. — Tällä tavoin astuimme eteenpäin, kunnes kello löi yksitoista; jolloin hän meni suureen kirkkoon ja minä hänen perässään.

Hyvin hartaasti hän kuunteli messua ja oli mukana muissa jumalanpalveluksen menoissa, kunnes kaikki päättyi ja kansa lähti ulos. Silloin mekin poistuimme kirkosta. Aloimme taas nopeasti astua erästä katua alaspäin; minä olin mitä hilpeimmällä mielellä siksi, ettemme olleet kannettaviksemme hankkineet mitään ruokatarpeita, ja ajattelin, että uusi isäntäni oli mies, joka osti niitä tukuttain, ja että ateria oli valmis ja sellainen, mitä halusin ja tarvitsinkin. Nyt kello lyödä kumautti yksi jälkeen puolenpäivän, ja me saavuimme talon eteen, mihin isäntäni ja minä pysähdyimme, ja riisuen viittansa ja heittäen sen vasemmalle käsivarrelleen veti hän avaimen taskustaan ja avasi oven.

Astuimme huoneistoon, jolla oli pimeä ja synkkä sisäänkäytävä, niin että se näkyi peloittavan sinne saapuvia, vaikka sisäpuolella oli pieni piha ja isohkoja kamareita. Kun me olimme astuneet sisälle, pani hän pois viittansa, ja hänen kysyttyään, olivatko käteni puhtaat, ravistimme sitä ja käänsimme sen laskoksiin, ja puhaltaen siellä olevan kivipenkin puhtaaksi hän laski sen sille. Sen tehtyään hän istui itse päälle ja kyseli minulta hyvin laajasti, mistä olin ja kuinka olin saapunut siihen kaupunkiin. Ja minä kerroin hänelle seikkaperäisemminkin kuin hän halusi, vaikka hetki minusta näytti sopivammalta, että hän olisi lähettänyt kattamaan pöydän ja keittämään lihaliemen kuin pitänyt tätä tiedustelua.

YHDESTOISTA LUKU

Hyveellinen ateria

Tyydytin hänen uteliaisuutensa parhaani mukaan, osaten valehdellen liioitella ansioni ja salata muut seikat, jotka eivät näyttäneet minulle edullisilta. Sen tehtyäni olimme hetkisen ääneti, ja pian huomasin pahaa aavistaen kellon jo olevan kaksi näkemättäni merkkiäkään ruokailuhommista enempää kuin ruumishuoneessa. Senjälkeen hän päätti lukita oven avaimella, eikä ylhäältä eikä alhaalta kuulunut ainoankaan ihmisen askeleita koko talossa. En ollut nähnyt muuta kuin tyhjät seinät, en tuolia, en jakkaraa, en penkkiä enkä pöytää, en edes sellaista arkkua kuin edellisessä paikassa. Sanalla sanoen, talo näytti loihditulta.

Näin odotellessamme hän sanoi minulle: »Oletkos sinä syönyt, poika?» — »En, hyvä herra», vastasin minä, »kun kello ei vielä ollut kahdeksaakaan tavatessani teidän armonne». — »Kun minä jo aamulla olin syönyt suurusta ja kun se minulle riittää, ilmoitan sinulle, etten ennen iltaa nauti mitään. Koeta sopeutua siihen niinkuin voit; sitten me syömme illallista.»

Arvoisa lukija voi uskoa, että minä sen kuullessani olin menemäisilläni tainnoksiin, en niin paljoa nälästä kuin tietoisuudesta, että onni oli minulle aivan ynseä. Näin esiintyivät minulle uudestaan vaivani, ja minä aloin itkeä vastoinkäymisiäni. Siinä muistui mieleeni jälleen mietelmäni, joka minulla oli ollut ajatellessani lähteä papin luota; silloinhan olin sanonut itselleni, että niin kurja ja saita kuin tämä olikin, saattaisin joutua pahemmallekin isännälle. Niinpä minä nyt itkin tukalaa menneisyyttäni ja näin kuoleman uhkaamassa. Siitä huolimatta minä, teeskennellen parhaani mukaan, sanoin hänelle: »Hyvä herra, minä olen nuorukainen, joka Jumalan kiitos en paljoa perusta syömisestä; siitä voin ylpeillä kaikkien muiden ikäisteni rinnalla, jotka ovat ahneempia ruualle, ja siksipä ovatkin minua tähän asti kaikki entiset isäntäni kiittäneet.»

»Se on hyveellistä», sanoi hän; »ja siksi minä rakastan sinua enemmän; sillä ylensyöminen on sikojen tapaista, mutta kohtuullisuutta noudattavat kaikki kunnon ihmiset».

— Kyllä minä sinut hyvin ymmärrän, — sanoin itsekseni; — kirottu olkoon se oppi, jonka mukaan nämä minun isäntäni näkevät hyveellisyyttä nälässä!

Lymysin sitten erään pilarin taakse ja otin povestani muutamia leivänpaloja, jotka minulla oli jäljellä armeliaitten ihmisten almuista. Kun hän sen näki, sanoi hän minulle: »Tulehan tänne, poika; mitä sinä syöt?» Minä menin hänen luokseen ja näytin hänelle leivän. Hän otti minulta parhaan ja suurimman niistä kolmesta palasta, jotka minulla oli, lausuen: »Totta totisesti, näyttää tuo hyvältä leivältä.» — »Niin onkin, armollinen herra», vastasin minä, »oivallista se on». — »Niin tosiaan», virkkoi hän: »mistä olet sen saanut? Onkohan se kotoisin puhtaista käsistä?» — »En sitä tiedä», sanoin hänelle, »mutta kyllä se silti minulle hyvältä maistuu». — »Suokoon Jumala, että se on», virkkoi isäntärukkani ja vieden kappaleen suuhunsa alkoi pureskella sitä yhtä hyvällä ruokahalulla kuin minä sitä toista kimpaletta.

»Erittäin maukasta se onkin totisesti», sanoi hän. Kun minä näin kummalta jalalta hän ontui, pidin kiirettä, arvellen, että hän lopetettuaan palasensa ennen minua ryhtyisi auttamaan minua siinä, mitä oli jäljellä. Näin me päätimme ateriamme melkein samaan aikaan.

Hän alkoi käsillään kerätä muutamia pienenpieniä muruja, jotka olivat varisseet hänen takkinsa helmaan. Sitten hän astui viereiseen pieneen kammioon ja toi jokseenkin vanhan, kolhitun ruukun. Juotuaan hän tarjosi sen minulle. Näyttääkseni pidättyväiseltä minä sanoin:

»Hyvä herra, minä en juo viiniä.» — »Vettähän se on», vastasi hän minulle, »kyllä sinä sitä voit juoda». Sitten minä otin ruukun ja join, vaikken paljoa, sillä minua ei jano vaivannut.

KAHDESTOISTA LUKU

Lazarillon kova yö

Näin kulutimme ajan iltaan asti, jutellen asioista, joita hän minulta kyseli, — niihin kysymyksiin vastasin niin hyvin kuin osasin. Sitten hän vei minut kammioon, jossa oli äsken mainittu vesiruukku, ja sanoi minulle: »Poika, seisohan siinä ja katsele, kuinka tätä vuodetta tehdään, jotta vastedes osaat sen laittaa.» Minä asetuin sen toiseen päähän ja hän toiseen, ja me laitoimme kurjan vuoteen, missä ei ollut paljoa puuhaa, sillä se oli penkki parin päälle levitetty kaislamatto, jolle oli pantu tahrainen matrassintapainen, vaikka siinä oli liian vähän villaa. Sitä me venytimme ja pöyhimme parhaamme mukaan, vaikkei kovasta voinut pehmeää saada. Kun se kirottu kapine pantiin kaislamaton päälle, tuntuivat kaikki kaislankorret lävitse, niin että se ihan näytti perin laihan sian kyljeltä. Lakana ei ollut moneen aikaan pesua nähnyt. Sille ohuelle vuoteelle levitettiin samanmoinen peite, jonka väriä minä en voinut arvata.

Tehtyämme vuoteen lausui hän minulle yön tullen: »Lazarillo, on jo myöhäinen, ja tästä torille on pitkä matka; sitäpaitsi liikkuu tässä kaupungissa öisin paljon rosvoja. Koettakaamme tulla toimeen, ja huomenna päivän tullen Jumala meitä armahtaa. Sillä yksinäni ollen minä en ole hankkinut varastoja, vaan olen näinä päivinä syönyt ulkona. Mutta tästä lähtien menettelemme toisella tavalla.»

»Hyvä herra», sanoin minä, »älköön teidän armonne olko huolissaan; kyllähän minä yhden yön ja tarpeen tullen useammankin syömättä kestän».

»Sillä tavoin sinä elät kauemmin ja terveempänä», vastasi hän minulle, »sillä niinkuin tänään jo sanoimme, ei ole maailmassa muuta, joka niin pitentää elämää kuin kohtuullisuus ruuassa».

— Jos asia niin on, — ajattelin minä itsekseni, — en kuole milloinkaan, koska aina olen pakosta sitä sääntöä noudattanut ja kurjuudessani kaiketi joudun noudattamaan koko ikäni.

Hän meni vuoteeseen, pantuaan housunsa ja nuttunsa päänalaiseksi, ja käski minun laskeutua jalkopäähän, minkä minä teinkin. Mutta kirottua oli se uni, jota siinä nukuin, sillä kaislankorret pistelivät äreästi ja kova matrassi likisti ulkonevia luitani, koska olin vaivoistani, kärsimyksistäni ja nälästä niin laihtunut. Ja kun sinä päivänä en ollut juuri mitään syönyt, kiusasi minua hurja nälkä, joka ei ole unen ystävä. Sadattelin tuhanteen kertaan itseäni ja kohtaloani (Jumala suokoon minulle anteeksi), ja kun en tohtinut kääntää kylkeänikään pelosta, että herättäisin herrani, rukoilin Jumalalta monet kerrat kuolemaa.

Aamun valjettua nousimme ja hän alkoi puhdistaa ja ravistella housujaan, nuttuaan, puseroaan ja viittaansa, missä minä olin hänelle apuna. Hän pukeutui hyvin hitaasti, pesi kätensä, kampasi tukkansa ja sitoi miekan vyölleen, sanoen sitä tehdessään: »Kunpa tietäisit, poika, mikä kapine tämä on! En sitä luovuttaisi kaikesta maailman kullasta; sellaista terää ei ole toista eikä Antonion valmistamien säilien joukossa ole tämän vertaa.» Ja hän veti sen tupesta, koetti sitä sormillaan ja sanoi: »Näetkö, minä voin tällä halkaista ilmassa leijuvan villanhahtuvan!» — Ja minä, — sanoin itsekseni, — hampaillani neljän naulan leivän, vaikkeivät ne olekaan terästä.

Hän pani sen jälleen tuppeen, sitten kun oli onnellisesti halkaissut jo muutenkin laihasta matrassista sieppaamansa villanhahtuvansa, ja rauhallisin askelin ja pää pystyssä, tehden kohteliaita kumarruksia ja hyvin sirosti siirtäen viittaansa vuorottain käsivarrelleen ja olalleen ja pitäen oikean kätensä puuskassa, tepsutti hän ovelle. Mutta ennenkuin hän astui ovesta ulos kääntyi hän vielä kerran ja sanoi: »Lázaro, katsohan talon perään sillä välin, kun minä menen messua kuulemaan, korjaa vuode ja mene noutamaan ruukkuun vettä joesta tuolta alhaalta, sulje ovi avaimella, jottei meiltä mitään varasteta, ja pane avain ovenpielen rakoon, jotta pääsen sisälle, jos tulen kotiin sillaikaa.» Näin sanoen hän lähti kadulle niin ylväin ilmein, että ken ei olisi häntä tuntenut, olisi luullut häntä varmasti Arcosin kreivin läheiseksi sukulaiseksi tai ainakin hänen kamariherrakseen.

— Kiitetty olkoon Herra, — ajattelin minä jäätyäni yksikseni, — joka lähettäessään taudin lähettää lääkkeenkin! Ken ei tavatessaan tämän minun herrani hänen korskeasta sävystään päätellen luulisi hänen nauttineen hyvän illallisen ja nukkuneen hyvässä sängyssä! Ja kun nyt on aamu, arvelevat kai hänen hyvin murkinoineen? Suuret ovat sinun salaisuutesi, oi Herra, joita sinä teet ja joista ihmiset eivät tiedä! Ketä ei pettäisi tuo ylväs ryhti ja mukiinmenevä viitta ja nuttu? Ken luulisi, että tuo hieno herra koko eilispäivänä ei nauttinut muuta kuin sen kerjätyn leivänpalan, jota hänen palvelijansa oli vuorokauden umpeensa kuljettanut povitaskussaan, jonka siisteyttä ei voi kehua? Ja kun hän tänään pesi kätensä ja kasvonsa, niin hän pyyheliinan puutteessa käytti taskunsa vuoria, mitä ei suinkaan kukaan aavistaisi! Oi, Herra, kuinka monta sellaista sinulla lieneekään maailmaan siroiteltuina, jotka kunniaksi nimittämänsä usvan vuoksi kärsivät enemmän kuin sinun tähtesi!

KOLMASTOISTA LUKU

Lazarillo ritarin muonittajana

Täten minä seisoin ovella, ihmetellen ja miettien näitä asioita, kunnes herrani ja isäntäni häipyi ahtaalle kadulle. Käännyin takaisin huoneistoon ja siunaaman ajassa tutkin sen läpikotaisin ullakolta kivijalkaan asti löytämättä yhtään mitään suuhunpantavaa. Korjasin kurjan vuoteen, otin ruukun ja lähdin joelle, mistä näin isäntäni eräässä hedelmäpuu tarhassa vilkkaasti haastelevan kahden hilkkapäisen naisen kanssa, kaikesta päättäen sellaisten, joita ei tältä seudulta puutu, — he pitävät tapanaan kesäaamuisin saapua joen partaalle vilvoittelemaan ja aamiaista kärkkymään, koska näille vilpoisille rannoille myöskin aina tulee paikan nuoria aatelismiehiä. Ja, kuten sanottu, hän puhui heille enemmän mairitteluja kuin mitä Ovidius on kirjoittanut. Mutta kun he kuulivat, kuinka herttaisesti hän haasteli, eivät he hävenneet pyytää häntä tarjoamaan heille ateriaa tavanmukaiseen hintaan. Kun hän kuitenkin tunsi kukkaronsa yhtä tyhjäksi kuin vatsansakin, hämmästyi hän niin kovin, että hänen kasvonsa aivan kaipailivat, ja alkoi hädissään soperrella ja esittää joutavia verukkeita.

Naiset, jotka varmaankin hyvin käsittivät hänen köykäisyytensä, jättivät hänet ja poistuivat. Minä, joka mutustelin artisokanlehtiä ja poimin pensaista marjoja, niillä yrittäen tuotapikaa hiukan tyydyttää nälkääni isäntäni näkemättä, käännyin ja palasin huoneistoon, aikoen ruveta sitä lakaisemaan, mitä se kyllä kaipasi, mutta en löytänyt luutaa. Mietiskelin, mitä tehdä, ja aioin odottaa isäntääni, kunnes päivä ehtisi puoleen. Ehkä hän tullessaan toisi mukanaan jotakin syödäksemme. Mutta toivoni oli turha.

Kun huomasin kellon olevan jo kaksi eikä isäntääni kuulunut ja nälkä vaivasi minua, suljin oven, panin avaimen määrättyyn paikkaan ja lähdin asioilleni. Hiljaisella ja ruikuttavalla äänellä, kädet ristissä rinnoillani ja viljellen runsaasti Jumalan nimeä, aloin kerjätä leipää ovilta ja paremmilta näyttävistä taloista. Ja kun minä olin tämän ammattitaidon jo imenyt äidin maidossa, tarkoitan sanoa sokean isäntäni palveluksessa, joka oli siinä mestari ja jonka käsistä olin lähtenyt täysin oppineena, niin vaikka eivät ihmiset täällä juuri olleet armeliaita ja vuodentulokin oli ollut heikonlainen, menettelin kuitenkin niin taitavasti, että ennenkuin kello oli neljä lyönyt oli minulla jo taskuissani monta naulaa leipää ja vielä kaksi naulaa hihoissani ja povessani. Käännyin palatakseni asuntoon, mutta astuessani makkarakojun ohi kerjäsin vielä siellä olevalta naiselta; hän antoi minulle lehmänsorkan ja jonkunverran keitettyjä suolia. Tultuani kotiin oli kunnon isäntäni siellä; hän oli kääntänyt kokoon viittansa, pannut sen talteen ja käveli pihalla. Astuessani sisälle hän tuli luokseni, ja luulin hänen aikovan torua minua myöhästymisestä; mutta Jumala soi parempaa.

Hän kysyi minulta, mistä tulin, ja minä sanoin hänelle: »Hyvä herra, kello kahteen asti olin täällä, mutta kun teidän armoanne ei kuulunut, lähdin kaupungille vetoamaan hyviin ihmisiin, ja he ovat antaneet minulle tämän, mitä näette.» Minä näytin hänelle leivän ja takkini liepeeseen käärimäni suolet, jolloin hänen naamansa kirkastui ja hän sanoi minulle: »Odotin sinua syömään, ja kun et sinä tullut, söin itse kaikki; mutta tuossa sinä menettelet kunnon ihmisen lailla, sillä pyytäminen on Jumalalle otollisempaa kuin varastaminen, ja auttakoon hän minuakin. Minä vain kehoitan sinua varovaisuuteen, jottei kukaan saa tietää sinun asuvan minun kanssani, koska se koskee minun kunniaani, vaikka kyllä luulenkin, että asia pysyy salassa, minä kun olen niin vähän tunnettu tässä kaupungissa, jonne ei minun olisi koskaan pitänyt tullakaan.»

»Siitä voitte olla huoleti, hyvä herra», vastasin minä. »Jos joku konna sitä minulta kysyy, niin kyllä minä sille sadun syötän!»

»Syöhän nyt, poikaparka; sillä jos Jumala sallii, elämme piankin huoleti. Sanonpa sinulle vielä, että siitä asti, kun tähän taloon muutin, ei mikään ole minulle menestynyt; täällä täytyy olla kirottu maaperä, jossa on onnettomia loihdittuja taloja, ja niiden asukkaita kohtaavat kaikki vastoinkäymiset. Tämän täytyy olla niitä taloja; mutta minä lupaan sinulle, etten kuukauden loputtua enää tänne jää, vaikka antaisivat tämän rähjän minulle omaksi.»

NELJÄSTOISTA LUKU

Nälkä on paras särvin

Minä istahdin penkinpäähän, ja jottei hän pitäisi minua ahmattina, en maininnut mitään illallisesta, vaan aloin ääneti pureskella saamiani suolia ja leipää. Katselin silmäkulmastani ritariraukkaa, joka ei kääntänyt silmiäänkään kaalinlehdestä, joka minulla oli samalla sekä pöytänä että pöytäliinana.

Rukoilen Jumalaa säälimään itseäni yhtä paljon kuin silloin säälin tuota miesparkaa. Minä tunsin hänen tuskansa kuin olisi se ollut omani ja kokemuksesta käsitin sen vielä kipeämmin. En tiennyt, tuliko minun kehoittaa häntä aterialle, kun hän oli sanonut syöneensä päivällistä; pelkäsin hänen pitävän kunnia-asianaan kieltäytyä. Mutta siitä huolimatta toivoin vilpittömästi, että olisin voinut pelastaa hänet pulasta, jossa näin hänen olevan, ja jakaa hänelle osan hyvyyttäni, sillä olihan minulla kyllä muonaa hänellekin. Jumala suvaitsi täyttää minun toivomukseni ja luullakseni myöskin hänen, sillä nähtyään minun alkaneen syödä hän lähti liikkeelle.

Pian me käsitimmekin toisemme. Hän käveli minua kohti ja sanoi minulle: »Lazarillo, en ole vielä ikinä nähnyt nuorukaista, joka syö noin sirosti kuin sinä; sitä katsellessaan ei kukaan voi olla tuntematta ruokahalua, olkoonpa hän kuinka nirso ja kylläinen tahansa.»

— Totisesti, — ajattelin minä, — sellaisella nälällä, joka sinua vaivaa, tulisi sinulle vesi suuhun virnalautasenkin edessä ja minun ruokailutapani näyttää sirolta.

Nähdessäni, että hän oli taipumassa toivomukseeni, tahdoin häntä puolestani auttaa ja sanoin hänelle: »Hyvä herra, kelpo työkalut tekevät miehestä mestarin. Tämä leipä on niin möyheätä ja maukasta ja tämä lehmänsorkka niin hyvin keitetty ja höystetty, että se antaisi ruokahalua kelle tahansa.» — »Mitä, lehmänsorkkako? huudahti hän. »Niin juuri, hyvä herra, lehmänsorkka», vastasin minä. »Ah, sitten», jatkoi hän, »voin sanoa sinulle, että sinulla on maailman paras suupala ja ettei fasaanikaan maistu minusta paremmalta».

»Maistakaahan sitten, hyvä herra, nähdäksenne millainen se on.» Minä annoin hänelle sorkan ja kolme, neljä palaa mitä valkeinta leipää; ja hän istuutui minun viereeni ja alkoi syödä ahmimalla, jyrsien jokaisen luunnikamankin paremmin kuin joku vinttikoira konsaan. »Oh», virkkoi hän, »mikä oivallinen makupala tämä olisikaan, jos olisi hiukan sipulikastiketta!» — Hm, — ajattelin minä itsekseni, — kylläpä sinulla on siihen parempaa kastiketta!

»Totisesti», virkkoi hän lopuksi, »täytyy minun tunnustaa, että söin sen sorkan niin hyvällä ruokahalulla kuin jos en olisi aterioinut koko päivänä!» Hän pyysi minulta vesiruukun, jonka havaitsin olevan aivan täynnä niinkuin olin sen purolta tuonut. Koska hän oli unohtanut juoda, voitte päätellä, oliko hän muistanut syödä. Juotuaan hän tarjosi ruukun minullekin, ja sitten menimme hyvin tyytyväisinä nukkumaan niinkuin edellisenä iltana.

Lyhyesti puhuen vietimme tällä tavoin kahdeksan tai kymmenen päivää. Isäntäraukkani ei koskaan laiminlyönyt aamuisin lähteä katujen ilmaa haistelemaan, astellen tyytyväisenä ja ylvään ryhdikkäästi, sillä välin kun hän jätti minut, Lazarillo-paran, huolehtimaan elatuksestamme.

Mietiskelin usein kovan kohtaloni oikkuja, se kun riuhtaistuaan minut kahden saidan isännän käsistä, joiden luona olin kuolla nälkään, oli parempaa etsiessäni osuttanut minut tapaamaan sellaisen joka, kaukana siitä, että olisi minua elättänyt, päinvastoin tarvitsi minun almujani. Siitä huolimatta minä pidin hänestä paljon ja säälin häntä nähdessäni, ettei hän muuta voinut. Usein kielsinkin itseltäni yhtä ja toista, voidakseni viedä hänelle kotiin jotakin syötävää.

Eräänä aamuna, kun miesparka noustuaan oli paitasillaan mennyt ulos huoneesta asioilleen, pengoin minä näetten asiasta varmistaakseni hänen päänaluseksi jättämiensä housujen ja nutun taskut löytämättä muuta kuin pienen, aivan litteän samettikukkaron, jossa ei ollut pennin pyörylää eikä merkkiäkään siitä, että siellä oli pitkään aikaan ollutkaan.

— Hän on köyhä ja kurja, — tuumin minä, — eikä kukaan voi antaa, mitä hänellä ei ole. Toisin oli ahneen papin ja sokean häijyläisen laita, jotka kiusasivat minua nälässä, vaikka Jumala heille kummallekin antoi yllin kyllin, tämän ansaitessa kättä suutelemalla ja tuon liukkaalla kielellään. Niitä pahuksia minulla oli syytä vihata, mutta ritariparkaa kohtaan on tunnettava vain sääliä.

Jumala tietää, että vielä tänään kohdatessani henkilöitä, joilla on tuo ylväs ja korskea ryhti, minä tunnen sääliä yhä kuvitellessani, että he elävät samanlaisessa kurjuudessa kuin herra ritarinikin.

Yksi ainoa seikka minua hänessä suututti: hänen typerä turhamaisuutensa. Olisin suonut hänen tuntevan itsensä paremmin ja ettei hän moisessa köyhyydessään olisi niin suurellisesti ylvästellyt. Mutta se näkyy olevan tällaisten henkilöiden parantumaton tauti, ja olisi turhaa yrittää siinä mitään lääkitsemistä. Sillä vaikkei heillä ole kolikkoakaan taskussaan, täytyy heidän korskean haihattelunsa jatkua. Auttakoon heitä Herra, jotteivät he siinä tilassa kuolisi.

VIIDESTOISTA LUKU

Jumala lähettää heille huonona vuonna hopearahan

Viettäessäni tätä kuvailemaani elämää vaati kova onneni, joka ei herjennyt minua vainoamasta, ettei tämäkään vaivalloinen ja häpeällinen olotila jatkunut. Sillä kun vuodentulo sillä seudulla oli ollut huono ja leipää oli niukalti, päätti maistraatti, että kaikki köyhät muukalaiset karkotettaisiin kaupungista uhalla, että ne jotka siellä vastedes vielä tavattaisiin, rangaistaisiin raipoilla.

Ja kun lakia sitten pantiin täytäntöön, näin neljän päivän kuluessa, kuinka vieraspaikkakuntalaisia kerjäläisiä vietiin jonoittain ruoskittaviksi, enkä sen koommin enää tohtinut lähteä almuja anomaan. Siitä käsittää, ken sen käsittää tahtoo, mikä puute vallitsi talossamme ja kuinka surullista ja hiljaista oli sen asukkaiden elämä. Niinpä sattui, että pariin, kolmeen päivään emme haukanneet palaakaan emmekä puhuneet yhtään sanaa. Minua elättivät jotkut puuvillankehrääjättäret, jotka naisparat valmistivat myöskin myssyjä ja asuivat naapuristossamme. Heidän kanssaan olin ollut hyvissä ja tuttavallisissa naapuruussuhteissa, ja he antoivat minulle vähäisistä varoistaan jonkun rippeen henkeni pitimiksi.

En säälinyt niin paljoa itseäni kuin poloista isäntääni, joka ei kahdeksaan päivään nauttinut siunattua suupalaa, ei ainakaan kotona, jossa ei ollut mitään syötävää; en tiedä, missä hän kävi ja mitä hän söi. Näin hänen tulevan puolenpäivän aikaan katua alaspäin, vatsa litteänä, ruumis laihana ja kuroittaen kaulaansa kuin puhdasrotuinen vinttikoira, niin että ihan pahaa teki. Hän seisahtui ovelle hammastikku huulillaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut mitään hampaittensa koloista kaivettavaa; mutta täytyihän hänen kunniansa vuoksi näyttää maailmalle ylvästä katsantoa.

Hän astui luokseni sanoen: »On kamalaa todeta, kuinka tämä elämä on tukalaa; niinkuin näet, on tämä talo synkkä, surullinen ja pimeä, mutta niin kauan kuin täällä olemme täytyy meidän sitä kärsiä; toivoisin, että kuukausi jo olisi lopussa muuttaaksemme täältä pois.»

Ollessamme tässä surullisessa tilassa ja nälkään nääntymässä en tiedä, mikä sattuma tai onnenpotkaus sujahdatti isäntärukkani käsiin realin, jonka omistajana hän tuli kotiin niin ylpeänä ja iloisena kuin olisi saanut Venetsian aarteet, ja hyvin hilpein ja hymyilevin kasvoin antoi hän sen minulle, sanoen: »Ota tuo, Lázaro, koska Jumala jo näkyy avaavan kätensä; mene torille ja osta leipää, viiniä ja lihaa. Nyt puhkaisemme silmän pirulta. Sitäpaitsi ilmoitan sinun iloksesi, että olen vuokrannut toisen asunnon ja että viivymme tässä onnettomassa ja viheliäisessä rähjässä ainoastaan kuukauden loppuun. Kirottu olkoon tämä kovan onnen talo ja se, joka siihen ensimmäisen tiilen muurasi. Niin totta kuin Jumala elää, en ole täällä asuessani maistanut tippaakaan viiniä, en nauttinut lihanpalaakaan enkä tuntenut mitään lohtua ja rauhaa, niin kurjalta täällä näyttää, niin synkältä ja surulliselta. Mene ja palaa ripeästi, niin tänään aterioitsemme kuin kreivit.»

Minä otin realin ja ruukun ja pannen jalat alleni aloin kiireesti nousta katua ylös, suunnaten askeleeni torille päin perin tyytyväisenä ja iloisena.

Mutta mitäpä se minua hyödytti, kun surullisen kohtaloni tähdissä oli kirjoitettuna, etten voi iloiten astua askeltakaan myötätuuleen? Niin oli nytkin: sillä rientäessäni katua ylöspäin, laskien mielessäni, millä tavoin parhaiten ja edullisimmin tuhlaisin realin, ja kiittäen hartaasti Jumalaa, joka oli suonut isäntäni saada rahaa, näin ruumissaaton vastassani tulemassa monien pappien ja ihmisjoukon kanssa katua alaspäin. Minä siirryin seinää vasten tehdäkseni heille tilaa, ja ruumiin ehdittyä ohitseni tuli heti ruumiskirstun jälkeen surupukuinen nainen, joka itki täyttä kurkkua ja valitti: »Aviomieheni ja herrani, mihin sinua minulta viejäänkään? Synkkään ja onnettomaan paikkaan, kaameaan ja pimeään asumukseen, jossa ei milloinkaan syödä eikä juoda!»

Sen kuullessani tummeni taivas ja musteni maailma silmissäni ja minä tuumin: — Voi minua onnetonta! Tuo kuollut tuodaan meidän taloomme.

Käännyin tieltäni ja tunkien väkijoukon läpi riensin katua alaspäin, juosten minkä jalkani kannattivat asuntoani kohden, johon sisälle ehdittyäni suljin kaikella kiireellä oven, kutsuen isäntääni avukseni ja tarttuen hänen käsivarteensa, jotta hän tulisi minun kanssani puolustamaan sisäänkäytävää. Hiukan kiihtyneenä ja arvellen, että oli kysymys jostakin muusta, tiedusti hän minulta: »Mikä on hätänä, poika? Miksi sinä noin parut? Mikä sinun on? Miksi sinä niin vimmatusti suljet oven?»

»Oi, hyvä herra», virkoin minä, »rientäkäähän tänne, sillä taloomme raahataan kuollutta!» — »Kuinka niin?» kysyi hän. — »Tuolla ylhäällä minä sen kohtasin, ja vainajan vaimo sanoi: ’Aviomieheni ja herrani, mihin sinua minulta viedään? Synkkään ja onnettomaan paikkaan, kaameaan ja pimeään asumukseen, jossa ei milloinkaan syödä eikä juoda!' Tänne, hyvä herra, sitä tuodaan.»

Kun isäntäni sen kuuli, ja vaikkei hänellä ollut aihetta juuri iloita, nauroi hän niin, että hän kotvan aikaan ei kyennyt saamaan sanaa suustansa. Nyttemmin minä olin työntänyt salvan oveen ja paremmaksi varmuudeksi nojasin olkapäätäni sitä vasten. Ihmiset menivät juuri ohitse vainajineen, ja minä ihmettelin suuresti, etteivät he yrittäneet tuoda sitä meille; ja koska kunnon isäntäni jo oli täyteläisempi naurusta kuin ruuasta, sanoi hän minulle:

»On kyllä totta, Lázaro, että lesken sanoista sinä saatoit päätellä niinkuin päättelit; mutta koskapa Jumala on kääntänyt asiat parempaan päin ja he menevät ohitse, niin avaa, avaa ja lähde ruokaa noutamaan.» — »Sallikaamme, hyvä herra, niiden ensin ehtiä ohitse katua pitkin», sanoin minä.

Vihdoin tuli isäntäni katuovelle ja avasi sen ja pakotti minut kadulle työntämällä (niinkuin kyllä oli tarviskin, kun olin niin säikähtynyt ja suunniltani) lähtemään liikkeelle. Mutta vaikka meillä sinä päivänä oli hyvä ateria, maistui se minusta perin huonolta, eikä väri palannut poskilleni kolmeen päivään; ja isäntäni nauroi makeasti joka kerta, kun hän muisteli yksinkertaisuuttani.

KUUDESTOISTA LUKU

Hyödytöntä omaisuutta ja käyttämättömiä kykyjä

Tällä tavoin minä elelin kolmannen ja köyhän isäntäni luona, tämän aatelismiehen luona, jonkun aikaa ja alati halusin tietää hänen tänne saapumisensa tarkoituksen ja miksi hän oli asettunut tälle seudulle. Sillä heti ensimmäisestä päivästä, kun asetuin hänen luokseen, tiesin hänen olevan muukalaisen, hänellä kun oli niin vähän tuttavia ja niin vähän seurustelua asukasten kanssa. Vihdoin täyttyi minun toivomukseni ja sain tietää, mitä halusin; sillä eräänä päivänä, kun olimme nauttineet hyvänlaisen aterian ja hän oli tyytyväinen, kertoi hän minulle elämäkertansa, sanoen olevansa Vanhasta Kastiliasta ja jättäneensä kotipaikkansa vain sen vuoksi, ettei hän ollut paljastanut päätänsä naapurilleen, korkealle aatelisherralle.

»Hyvä herra», sanoin minä, »jos hän oli se, joksi häntä mainitsette, ja teitä varakkaampi, niin ette olisi erehtynyt nostaessanne hänelle lakkianne ensimmäiseksi, koskapa sanotte hänenkin nostaneen lakkiansa».

»Se on totta, ja hän oli varakkaampi ja vastasi tervehdykseeni; mutta kun olin monet kerrat nostanut lakkiani ensimmäiseksi, ei olisi ollut sopimatonta hänenkin sitä joskus tehdä ja tarttua minua kädestä estääkseen eleeni.»

»Minä puolestani, hyvä herra», virkoin minä hänelle, »en siitä niin tarkkaa laskua pitäisi, varsinkaan ylempieni kanssa, joilla on enemmän kuin minulla».

»Sinä olet poikanen», vastasi hän, »etkä tunne kunnian vaatimuksia, joka nykyisin on kaikkien kunnon ihmisten tärkein omaisuus, sillä minä sanon sinulle, että vaikka olenkin ainoastaan kilvenkantaja, kuten näet, niin kautta Jumalan, jos kohtaisin kadulla vaikka kreivin, eikä hän minulle kohteliaasti nostaisi lakkiaan, kyllä sitten toisen kerran hänet tavatessani osaisin pujahtaa johonkin taloon muka asioille tai poiketa toiselle kadulle, jos sellainen sattuisi vastaan ennenkuin hän ehtisi kohdalleni. Aatelismiehellä ei ole mitään velvollisuuksia muita kuin Jumalaa ja kuningasta kohtaan, eikä kunnon miehen sovi tinkiä rahtuakaan henkilökohtaisesta arvostaan. Muistan, kuinka eräänä päivänä kotiseudullani nolasin erään virkamiehen ja halusin käydä häneen käsiksi, koska hän joka kerta tavatessaan sanoi minulle: ’Suojelkoon Jumala teidän armoanne.’ — 'Te, kurja herrasmies', sanoin minä hänelle, ’miksi ette ole säädyllisempi? Suojelkoon teitä Jumala! sanotte te minulle, ikäänkuin minä olisin kuka hyvänsä.' Siitä päivästä asti hän nosti minulle lakkiaan ja puhui niinkuin piti.»

»Eikö sitten ole säädyllistä tervehtiä toista henkilöä», kysyin minä, »toivottamalla hänelle Jumalan suojelusta?» — »Kah, sinä onnettomalla hetkellä syntynyt poika», sanoi hän, »alhaisille ihmisille haastetaan niin, mutta ylemmille, kuten minä, täytyy toki sanoa: 'Suutelen teidän armonne käsiä' tai vähintäänkin: 'Suutelen teidän käsiänne, hyvä herra', jos puhuteltukin on ritari. Niinpä en koskaan halunnut sietää tuota kotipuoleni miestä, joka minua sillä tavoin kohteli, enkä ikinä siedä, että kukaan maailmassa, joka on kuningasta alempana, minulle toivottaa: 'Jumala suojelkoon teitä!’»

— Minua raukkaa! — ajattelin itsekseni. — Kenen pariin olenkaan joutunut! Siksipä Herra sinusta niin vähän huolehtii, kun et salli sitä häneltä anottavankaan.

»Varsinkaan», jatkoi hän, »kun en ole niin köyhä, ettei minulla kotiseudullani olisi maa-alue, joka sopisi talontonteiksi. Kun talot sijaitsisivat kuudentoista penikulman [Espanjalainen penikulma = 6 1/2 kilometriä. Suom.] päässä syntymäseudultani, Valladolidin rinteillä, olisivat ne komeiksi ja hyvin rakennettuina enemmän kuin kahdensadan tuhannen maravedin arvoiset. Ja minulla on kyyhkyslakkakin, joka, jollei se olisi rappiolla, kuten nykyisin, tuottaisi kaksisataa kyyhkystä vuodessa. Puhumattakaan muusta, mistä kunniani kieltää minua kerskumasta.

— Saavuin tähän kaupunkiin toivoen saavani ansiota hyvässä talossa, mutta en ole siinä onnistunut otaksumieni mukaan. On keskinkertaisia, köyhänlaisia aatelisherroja, jotka haluaisivat minut tallimestarikseen, mutta heidän palvelemisensa on kovin vaivalloista, koska silloin naukuisi nälkä suolissa. Ja jos heiltä pyytää parempaa palkkaa, niin he, Jumala paratkoon, antavat eron ilman mitään muuta hyvitystä kuin mitä on hampaillaan järsinyt. Jos omatunto heitä kaivelee, heittävät he aherruksenne korvaukseksi korkeintaan jonkun käytetyn nutun tai kuluneen mekon. Mutta kun tapaa korkea-arvoisen herran, niin silloin loppuu kurjuus. Sillä eiköhän minulla ole kykyä palvella heitä heidän tyydytyksekseen?

— Jos minä sellaisen tapaisin, niin kautta Jumalan, minä olisin varmaankin hänen suuri suosikkinsa ja tekisin hänelle tuhat palvelusta; sillä minä osaisin valehdella hänelle yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja miellyttää häntä tuhansilla ihmeellisillä keinoilla; minä nauraisin kaikille hänen sukkeluuksilleen ja ylistäisin hänen tapojaan, vaikka ne eivät olisikaan maailman parhaat. Koskaan en sanoisi hänelle mitään epämiellyttävää, vaan päinvastoin häntä kovin imartelisin, palvellen häntä uutterasti sanoin ja teoin. Mutta en minä siitä piittaisi, mitä hänen tietämättään tapahtuisi, enkä tappaisi itseäni suorittamalla hyvin sellaiset hommat, joita hän ei näkisi. Ja minä ryhtyisin hänen kuullensa torumaan palvelijoita, jotta näkyisin pitävän hyvää huolta hänen eduistaan. Jos hän sattuisi nuhtelemaan jotakuta palvelijaa, niin koettaisin terävillä pistoksilla ärsyttää hänen vihansa, vaikka olisinkin puhuvinani syyllisen puolesta.

— Minä ylistäisin niitä, jotka ovat hänen suosiossaan, ja päinvastoin ivailisin häijysti muita. Minä panettelisin kotoisia ja vieraita; minä tutkisin ja hankkisin tietoja muiden ihmisten elämästä, jotta voisin sitten hänelle kertoa, ja tekisin kaikenlaista muuta huvittavaa, kuten nykyisin on tapana ylhäisten linnoissa; se kiinnostaa suuria herroja, nämä kun eivät siedä talossaan hyveellisiä ihmisiä, vaan päinvastoin inhoavat ja halveksivat niitä, kutsuen heitä tyhmiksi tyhjäntoimittajiksi, jotka eivät tunne maailmaa eivätkä osaa huvittaa herrojaan ja karkoittaa näiden haukotuksia. Näitä keinoja käyttävät nykyisin viekkaat liehakoitsijat, ja, kuten sinulle sanon, niitä minäkin käyttäisin. Mutta kova onneni ei suo minun löytää sellaista herraa.»

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Velkojat riistävät Lazarillolta isännän

Tällä tavoin isäntäni valitteli onnettomuuttaan, kuvaillen minulle kuntoaan. Mutta juuri kun hän oli parhaassa vireessä, astui ovesta sisälle mies ja vanha akka. Mies vaati asunnon vuokraa ja akka sängyn vuokraa; ja kun kahden kuukauden vuokrat laskettiin yhteen, kohosi summa suuremmaksi kuin hän olisi vuodessa saanut kokoon — se oli kaksitoista tai kolmetoista realia. Hän vastasi heille hyvin kohteliaasti, että hän lähtisi torille vaihtamaan kultarahan kahtia, ja pyysi heitä palaamaan illalla. Mutta isäntääni ei kuulunut takaisin. Kun he siis illalla palasivat ja varsin myöhään, sanoin minä, ettei hän vielä ollut tullut. Mutta kun yö saapui eikä isäntäni saapunut, pelkäsin minä jäädä yksinäni taloon ja menin naapurinaisten luo, kertoen heille tapauksen ja jääden sinne nukkumaan.

Aamulla velkojat palasivat tiedustelemaan isäntääni; mutta naiset vastasivat oveltaan: »Katsokaa, tuossa on hänen palveluspoikansa ja hänellä huoneiston avain.»

He kyselivät häntä minulta, ja minä sanoin heille, että en tiennyt, missä hän oli, ja ettei hän myöskään ollut palannut kotiin sen jälkeen kun hän oli mennyt vaihtamaan kultarahaa, ja että uskoinkin hänen livistäneen vaihtorahoineen sekä heiltä että minulta. Kun he sen minulta kuulivat, menivät he noutamaan poliisikomisaarin ja pöytäkirjurin; ja palattuaan pian heidän kanssaan ottivat he avaimen, ja kutsuivat minua sekä myöskin todistajia ja avasivat oven. Sitten he astuivat huoneistoon takavarikoidakseen isäntäni omaisuuden velkansa maksuksi.

He tutkivat huoneiston läpikotaisin, havaitsivat sen tyhjäksi, niinkuin olen kertonut ja sanoivat minulle: »Missä ovat sinun isäntäsi tavarat, hänen vaatekirstunsa, gobeliininsa ja talouskapineensa?» — »En minä sitä tiedä», vastasin. — »Epäilemättä», sanoivat he, »ovat ne tänä yönä poistetut ja viedyt johonkin toiseen paikkaan. Herra komisaari, käykäähän käsiksi tuohon poikaan, että se sanoo, missä ne ovat.»

Sitten tuli poliisikomisaari, tarttui minua takin kauluksesta ja sanoi: »Poika, sinut vangitaan, jollet ilmoita, missä ne sinun isäntäsi tavarat ovat.» Minua ei vielä ollut koskaan niin tuimasti ravistettu; vaikka usein olikin käyty kauluksesta kiinni, se oli tapahtunut lempeästi, jotta olisin näyttänyt tietä näkemättömälle. Niinpä minä kovin pelästyin ja puhjeten itkuun lapasin ilmoittaa, mitä minulta kysyttiin.

»Hyvä on», sanoivat he, »puhu sitten, mitä tiedät, äläkä pelkää». Pöytäkirjuri istahti kivipenkille laatiakseen luettelon ja kysyi sitten minulta, mitä hän omisti. »Hyvät herrat», vastasin minä, »isännälläni kuuluu omien sanojensa mukaan olevan erittäin hyvä tonttimaa talojen rakentamiseksi ja ränstynyt kyyhkyslakka». — »Hyvä on», sanoivat he; »olkoon se kuinka vähänarvoista hyvänsä, riittää se toki velkaan. Ja missä päin kaupunkia hänellä se on?» kysyivät he. — »Hänen kotiseudullaan», vastasin minä heille. — »Hyvä Jumala kylläpä meitä onnistaakin!» sanoivat he pilkallisesti. »Ja missä sitten on hänen kotipaikkansa?»

»Vanhassa Kastiliassa hän sen sanoi olevan», selitin minä heille. Poliisikomisaari ja kirjuri nauroivat makeasti, sanoen: »Jopa se riittää teidän saatavanne suoritukseksi, vaikkapa velka olisi isompikin!»

Naapurittaret, jotka olivat saapuvilla, sanoivat: »Hyvät herrat, tämä poika on viaton, hän on ollut vasta muutamia päiviä sen ritarin palveluksessa eikä tiedä hänestä enempää kuin herrat itse. Se poloinen raukka käy meidän kodissamme täällä, ja me annamme hänelle Jumalan tähden syömistä, minkä voimme, ja öisin hän kävi nukkumassa isäntänsä luona.»

Todettuaan minun viattomuuteni he jättivät minut rauhaan ja päästivät vapaaksi; ja poliisikomisaari ja kirjuri pyysivät mieheltä ja naiselta palkkaansa, mistä syntyi suuri riita ja meteli, nämä kun väittivät, etteivät he olleet velvolliset maksamaan, koskei talossa ollut mitään eikä ollut mitään takavarikoitu. Toiset taas sanoivat, että he olivat tänne tullakseen laiminlyöneet tärkeämmän tehtävän. Vihdoin monien väitösten ja kirkumisten jälkeen kuormittivat he paikalle saapuneelle poliisikonstaapelille akan vanhan peitteen, vaikkei siinä ollut paljoa kannettavaa. Sitten kaikki viisi lähtivät suurella melulla, riuhtoen peitettä itselleen, enkä tiedä, kuinka asia päättyi. Luulen, että vanha peitepahanen sai riittää maksuksi kaikille, sillä paljosta käytöstä heikoksi kuluneena se ei voinut kauan kestää heidän tempomisiaan, vaan kaiketikin hajosi heidän käsiinsä.

Kertomallani tavalla kolmas isäntärukkani jätti minut, ja minä sain jälleen kokea kovaa onneani, kaikki kun kääntyi minua vastaan, jopa siinä määrin että, palkollisten usein jättäessä isäntänsä, minut päinvastoin jätti isäntäni ja pakeni luotani.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Lázaro joulun armeliaisuusmunkin pariin ja sitten anekauppiaan palvelukseen

Minun oli etsittävä neljäs isäntä, ja hyvät naapurittaret osoittivat minut erään armeliaisuusmunkin luo, jota he nimittivät sukulaisekseen. Hän ei laisinkaan pitänyt saarnaamisesta ja kuorosta eikä luostarin ravinnosta, vaan liikkui aina ulkona kovin viehättyneenä maallisiin asioihin ja vierailuihin, joten luulen hänen kuluttaneen enemmän saappaita kuin koko luostari yhteensä. Hän minulle antoikin ensimmäiset saappaat, jotka eläissäni sotkin rikki, mutta eivät ne minulla kestäneet kuin kahdeksan päivää. Enkä minä voinut kauan kestää kilpajuoksua hänen kanssaan. Ja senvuoksi ja muistakin syistä, joita en tässä mainitse, minä jätin hänet.»

Viides isäntäni sattui olemaan anekauppias, ovelin, häikäilemättömin ja uutterin bullien laatija mitä koskaan olen nähnyt, toivon näkeväni tai mitä kukaan muukaan lienee nähnyt. Sillä hänellä oli mitä viekkaimmat metkut ja menettelytavat ja hän oli hommassaan perin kekseliäs. Saapuessaan kyliin, joissa hän mieli tarjota kaupaksi aneitaan, meni hän ensin kirkkoherrain tai heidän apulaistensa luo, antaen heille muutamia vähäarvoisia pikkulahjoja, kuten murcialaista salaattia, jos oli se vuodenaika, muutaman sitruunan tai appelsiinin, meloonin, pari persikkaa tai muuta sellaista, Näin hän teki heidät suopeiksi, jotta he suosivat hänen kauppaansa ja kutsuivat seurakuntalaisensa ostamaan hänen aneitaan.

Jo etukäteen hän oli hankkinut tiedot heidän pätevyydestään; jos sanottiin, että he ymmärsivät latinaa, ei hän hiiskunut sanaakaan sillä kielellä, jottei tekisi kommelluksia, vaan kertoi sievän ja hyvin pyöristetyn tarinan mitä liukkaimmalla espanjankielellä. Mutta jos hän tiesi, että sanotut hengenmiehet olivat niitä pappeja, jotka asetetaan virkaansa pikemmin rahan voimalla ja suosituksilla kuin oppinsa vuoksi, esiintyi hän heidän keskuudessaan pyhänä Tuomaksena ja haastoi kaksi tuntia latinaa tai ainakin oli sitä puhuvinaan, vaikka se olikin vain hänen omaa sotkuaan latinaisin päättein.

Milloin ihmiset eivät kernaasti ostaneet aneita, silloin hän häikäilemättä käytti kiertoteitä, vietellen ja keinotellen heidät ostamaan. Ja koska kaiken sen kertominen, mitä hänen näin tekevän, kävisi liian pitkäksi, juttelen vain erään perin ovelan ja katalan juonen todistaakseni hänen kykynsä.

Eräässä Toledon hiippakunnan kylässä hän oli saarnannut pari, kolme päivää ja tapansa mukaan kehuskellut aneitaan, mutta kukaan ei ollut niitä ostanut eikä minun nähdäkseni kellään ollut aikomustakaan ostaa. Anekauppias kiroili ja noitui. Ja mietiskellen, mitä tehdä, hän päätti kutsua kylän kokoon seuraavan päivän aamuna myydäkseen aneita. Ja sinä iltana tuomari ja hän ryhtyivät illallisen jälkeen pelaamaan. Siinä pelissä he joutuivat riitaan ja käyttivät häijyjä sanoja; isäntäni nimitti tuomaria varkaaksi, toinen taas häntä väärentäjäksi. Silloin herra anekauppias, minun isäntäni, otti keihään eteisestä, jossa he pelasivat; tuomari taas kävi kiinni miekkaansa, joka hänellä oli vyöllä.

Melusta ja meidän kaikkien huudoistamme hälyttyneet hotellinvieraat ja naapurit riensivät paikalle ja tulivat väliin, jolloin taistelijat yrittivät päästä heistä irti tappaakseen toisensa. Mutta kun suuren rähinän vuoksi saapui yhä enemmän väkeä ja talo oli ihmisiä täysi, näkivät he, etteivät he voineet käydä toistensa kimppuun aseilla, vaan sättivät toisiaan loukkaavilla sanoilla. Muun muassa nimitti tuomari isäntääni petkuttajaksi ja sanoi hänen tarjoavan valeaneita. Kun kyläläiset vihdoin näkivät, etteivät he voineet riitelijöitä rauhoittaa, päättivät he viedä tuomarin majatalosta toisaalle. Näin jäi isäntäni kovin vihaiseksi, ja sitten kun vieraat ja naapurit olivat kehoittaneet häntä tyyntymään ja menemään vuoteeseen, lähtivät he ja jättivät meidät kahden.

Aamun tullen isäntäni meni kirkkoon ja käski soittamalla ilmoittaa messun ja saarnan, myydäkseen aneitaan. Ja kylän kansa kerääntyi mutisten tullessaan aneista ja sanoen niitä väärennetyiksi, minkä itse tuomarikin heidän riidellessään oli paljastanut. Senpä vuoksi ei kukaan halunnut niitä ostaa, vaan he inhosivat sydämestään koko kauppiasta. Aneiden myyjä nousi saarnastuoliin, alkaen puhua ja kehoittaa ihmisiä olemaan laiminlyömättä tilaisuutta hankkia niin suurta armoa kuin pyhä bulla tuotti. Hänen ollessaan parhaassa vireessä astuu kirkonovesta sisälle tuomari, joka rukoiltuaan alkoi korkealla ja tyynellä äänellä järkevästi haastella:

»Hyvät ihmiset, kuulkaahan, mitä nyt aion teille puhua. Minä tulin tänne tuon lurjuksen vuoksi, joka teille saarnaa ja joka minua petti ja pyysi minua suosimaan hänen kauppaansa, jotta sitten jakaisimme voiton. Mutta nyt havaittuani, mitä vahinkoa se tekisi sielulleni ja teille, olen sitä katunut ja julistan teille selvästi, että hänen kehumansa aneet ovat vääriä. Älkää siis häntä uskoko älkääkä niitä ottako. Minä en ole välittömästi enkä välillisesti siinä mitenkään osallisena, vaan tästä lähin olen hänestä luopunut, tietäen, että hän itse on ne bullat laatinut. Ja jos hänet joskus tästä petoksesta rangaistaan, olkaa te minulle todistajina, että minä en ole hänen kanssaan samassa juonessa enkä anna hänelle apua, vaan paljastan hänet ja ilmoitan hänen pahuutensa.»

Sitten hän päätti puheensa. Muutamat kunnianarvoisat miehet, jotka olivat siellä saapuvilla, olivat aikoneet nousta ja heittää tuomarin ulos kirkosta pahennuksen ja hälinän välttämiseksi; mutta isäntäni ehkäisi heidät ja käski kaikkien pannan uhalla jättää hänet rauhaan ja sallia hänen sanoa kaikki, mitä hän halusi. Ja niin syntyikin hiljaisuus, jolla välin tuomari puhui kaikki, mitä olen kertonut. Hänen vaiettuaan isäntäni kysyi, halusiko hän vielä lisätä jotakin puheeseensa. Tuomari vastasi: »Olisihan minulla yllin kyllin sanottavaa teidän petollisuudestanne, mutta riittäköön täksi kertaa.»

Herra anekauppias lankesi polvilleen saarnastuoliin ja kohotettuaan kätensä ja katseensa taivasta kohti lausui: »Herra Jumala, jolle ei mikään ole salattua, vaan kaikki julkista, jolle ei mikään ole mahdotonta, vaan kaikki mahdollista, sinä tiedät totuuden ja kuinka syyttömästi minua herjataan. Mikäli asia minua koskee, annan minä hänelle anteeksi, jotta sinäkin, oi Herra, antaisit anteeksi minulle. Älä välitä hänestä, joka ei tiedä, mitä tekee ja sanoo. Mutta minä anon ja sinun vanhurskautesi tähden rukoilen, että et sivuuttaisi sinuun itseesi kohdistettua loukkausta, jottei kukaan täällä, joka ehkä aikoi ostaa näitä pyhiä aneita, tuon miehen valheellisia sanoja uskoen jättäisi sitä tekemättä. Ja koska siitä olisi niin suurta vahinkoa ihmisille, rukoilen sinua, Herra, että et pidättäisi tuomiotasi, vaan heti tekisit meille ihmeen, joka olkoon tällainen: Jos se, mitä tuo mies sanoi, on totta ja jos minä olen rikollinen ja petkuttaja, vajotkoon tämä saarnastuoli minun kanssani seitsemän syltä maan alle, älköönkä se enkä minä enää koskaan näyttäytykö. Mutta jos se, mitä minä puhun, on totta ja tuo paholaisen riivaama (estääkseen läsnäolijat hankkimasta itselleen niin suurta siunausta) valehtelee, saakoon hänkin rangaistuksen, jotta kaikki tietäisivät hänen kataluutensa.»

Tuskin oli hurskas isäntäni päättänyt puheensa, kun mustasieluinen tuomari kaatua romahti niin rajusti lattialle, että koko kirkko kaikui. Ja hän alkoi ulvoa, väännellä suutaan, sylkeä vaahtoa, irvistellä ja huitoa, iskien käsillään ja jaloillaan ja kieriskellen lattialla paikasta toiseen. Meteli ja ihmisten huudot olivat niin äänekkäät, että läsnäolijat eivät voineet kuulla toisiaan.

Jotkut säikähtyivät suunniltaan, ja muutamat sanoivat: »Herra häntä auttakoon ja armahtakoon!» Toiset sanoivat: »Hän saa ansaitun rangaistuksensa moisesta väärästä todistuksesta.» Vihdoin jotkut saapuvilla olevista menivät, nähdäkseni hyvin pelokkaasti, hänen luokseen ja tarttuivat häntä käsivarsista, joilla hän antoi hurjia iskuja ympärillä seisoville. Toiset kiskoivat häntä koivista, minkä jaksoivat, sillä ei mikään häijy muuli ole ikinä niin vimmatusti potkinut. He tepastelivat pitkän aikaa; enempi kuin viisitoista miestä oli hänen kimpussaan, ja kaikille hän antoi iskuja hartiavoimin; kaikki, jotka eivät olleet varuillaan, saivat häneltä kuonoonsa.

Kaiken aikaa arvoisa isäntäni oli polvillaan saarnastuolissa, kädet ja silmät kohotettuina taivasta kohti; ja niin hengessään ja haltioituneena hän oli, että kirkossa syntynyt itku, melu ja parkuminen eivät voineet herättää häntä hänen jumalaisesta mietiskelystään. Jotkut hyvät ihmiset menivät hänen luokseen ja havahduttivat hänet äänekkäillä huudoilla, rukoillen häntä armeliaasti auttamaan kuolevaa miesparkaa ja olemaan välittämättä menneistä ja hänen puheistaan, koskapa hän jo oli niistä saanut ansaitun rangaistuksen. Jos hän siis voi jotakin tehdä vapauttaakseen hänet vaarasta ja kärsimästään riivauksesta, pyysivät he häntä Jumalan rakkauden tähden sen tekemään, sillä näkiväthän he selvästi syyllisen rikollisuuden ja hänen oman totuutensa ja hyvyytensä, joten hänen pyynnöstään Herra kyllä lopettaisi koston ja rangaistuksen.

Ikäänkuin suloisesta unesta heränneenä katseli herra aneenmyyjä heitä, katseli rikollista ja kaikkia ympärillä olevia ja lausui hyvin levollisesti: »Hyvät ihmiset, teidän ei suinkaan olisi rukoiltava ihmisen puolesta, jonka suhteen Jumala on niin merkillisesti ilmaissut vihansa; mutta koska hän kieltää meitä pahaa pahalla kostamasta ja käskee antamaan loukkaukset anteeksi, voimme luottavaisesti pyytää häntä tekemään sen, mitä hän meille käskee, ja antakoon hänen pyhä majesteettinsa anteeksi tälle syntiselle, joka yritti panna esteitä uskon tielle. Rukoilkaamme kaikki häntä!»

Näin lausuen hän astui alas saarnastuolista ja kehoitti kaikkia hartaasti rukoilemaan Herraamme, jotta hän näkisi hyväksi antaa anteeksi tuolle syntiselle, palauttaa hänen terveytensä ja järkensä ja karkoittaa hänestä paholaisen, jonka taivaallinen majesteetti hänen suuren syntinsä tähden oli sallinut häneen mennä. Kaikki lankesivat polvilleen ja alkoivat pappien kanssa alttarin edessä matalalla äänellä veisata litaniaa. Hän itse tuli risti kädessä ja pirskoittaen siunattua vettä ja veisattuaan hänen ylitseen kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohti, niin että silmistä näkyi ainoastaan hiukan valkoista, ja alkoi pitää yhtä pitkää kuin harrastakin saarnaa, jolla hän hellytti kaiken kansan itkemään, niinkuin yleensä tapahtuu hartaassa kuuliakunnassa ahtisaarnojen aikana. Isäntäni rukoili Herraamme, ettei hän soisi syntisen kuolemaa, vaan elämää ja katumusta, ja että hän tahtoisi antaa tälle paholaisen riivaamalle kuoleman ja synnin lapselle anteeksi, suoda hänelle elämän ja terveyden, hänen katuakseen ja tunnustaakseen syntinsä.

Sen tehtyään hän käski tuoda bullan ja pani sen hänen päänsä päälle, ja heti alkoi syntinen tuomari vähitellen toipua ja tulla järkiinsä; ja kun hän oli täydellisesti saanut tajuntansa takaisin, heittäytyi hän pyhän miehen jalkojen juureen, anoi anteeksi ja tunnusti puhuneensa häijyt sanansa paholaisen suulla, koska se tahtoi vahingoittaa häntä ja ennen kaikkea estää sen suuren siunauksen, jonka aneet tuottaisivat ja mikä pimeyden ruhtinasta kovin kiukuttaisi.

Herra isäntäni antoi hänelle anteeksi, ja he syleilivät toisiaan. Ja sitten tuli niin kiire aneiden ostoon, että tuskin kukaan elävä sielu koko kylässä jäi ilman; aviomiehet ja -vaimot, pojat ja tyttäret, nuorukaiset ja neitoset riensivät niitä ottamaan. Uutinen tapahtumasta levisi naapurikyliin, ja kun me niihin saavuimme, ei tarvittu saarnaa eikä julistusta kirkossa, sillä ihmiset tulivat majataloon niitä hakemaan ikäänkuin olisivat ne olleet ilmaiseksi jaettuja päärynöitä. Täten meidän liikkuessamme kymmenessä tai kahdessatoista kylässä siellä ympäristöllä möi arvoisa isäntäni taaskin tuhatkunta anetta saarnaa pitämättä. Kaiken tämän nähdessäni minäkin tunnustin syntini tapahtumasta säikähtyneenä ja uskoen niinkuin monet muutkin, että aneet olivat oikeita.

Mutta nähdessäni isäntäni ja tuomarin naurun ja ilveilyn kaupan johdosta käsitin, että uuttera ja kekseliäs isäntäni oli antanut viimemainitulle ohjeet.

Sitten lähdimme aina Manchaan asti, ja siellä tapasimme toisia vielä vastahakoisempia ostamaan valmistettuja aneita, joten isäntäni ja hänen seuralaistensa puuhat olivat turhia. Ollessamme siellä kahdessa juhlassa ei myyty kolmeakymmentä anetta... Isäntäni näki suuren turmeluksen ja suuren menetyksensä, ja kun se ovela mies oli kovin kiihkeä siroittelemaan aneitaan, piti hän sinä päivänä suurmessun ja lopetettuaan saarnansa ja palattuaan alttarille hän otti mukanaan olevan ristin, joka ei ollut vaaksaa pitempi, ja alttarilla olevan hiiliastian (jonka hän oli tuonut lämmittääkseen käsiänsä, koska oli kovin kylmä), pani pannun messukirjan taakse kenenkään huomaamatta ja työnsi sitten mitään hiiskumatta ristin hiillokseen. Ja kun messu oli päättynyt ja siunaus lausuttu, otti hän ristin huolellisesti pieneen liinaan käärittynä oikeaan käteensä ja toiseen käteensä bullan ja laskeusi alttarin takimmaiselle askelmalle, missä ristiä suudeltiin, viitaten ihmisiä sitä palvomaan. Näin saapuivat ensimmäisinä tuomarit ja kaupungin vanhimmat yksitellen, niinkuin on tapana. Ensimmäiseksi tuli eräs vanha tuomari, ja vaikka munkki antoi hänen suudella ristiä hyvin hellävaroen, poltti suutelija kasvonsa ja väistyi kiireimmiten.

Sen nähtyään isäntäni sanoi hänelle hyvin hiljaa: »Herra tuomari, on tapahtunut ihme!» Samoin teki seitsemän tai kahdeksan muuta, ja kaikille hän sanoi hiljaa: »Hyvät herrat, ihme!»

Nähtyään, että palaneet kasvot riittivät ihmeen todistukseksi, ei hän enää halunnut antaa ristiä suudeltavaksi. Hän astui alas alttarin juurelle ja siellä hän puhui ihmeellisiä asioita, sanoen: »Sen vähäisen kristillisen rakkauden vuoksi, joka teillä on, on Jumala sallinut tapahtua tämän ihmeen, ja tämä risti olisi vietävä hänen hiippakuntansa pyhään pääkirkkoon; sillä näiden ihmisten penseyden vuoksi risti hehkui.»

Ihmisille tuli niin kiire aneiden ostamiseen, ettei riittänyt kaksi kirjuria, kaksi pappia ja kaksi lukkaria niistä pitämään luetteloa. Lähtiessään hän otti pyhän ristin hyvin kunnioittavasti, niinkuin oli syytäkin, sanoen, että hänen täytyi kehystää se kultaan. Täydellä syyllä paikan kirkkoneuvosto ja papisto rukoilivat häntä hartaasti, että hän jättäisi heille tämän pyhän ristin sinne tapahtuman muistoksi. Hän ei millään muotoa tahtonut siihen suostua, mutta lopulta hän heidän monista rukouksistaan ja pyynnöistään heltyi sen jättämään, jolloin he antoivat hänelle tilalle oman muinaisaikaisen hopearistinsä, joka heidän sanojensa mukaan saattoi painaa kolme tai neljä naulaa.

Näin me lähdimme iloisina hyvän vaihtokauppamme ja kaikenlaisen hyvän menestyksemme vuoksi. Kukaan ei yllämainittua seikkaa ollut nähnyt paitsi minä, sillä minä astuin alas alttarilta nähdäkseni, oliko mitään jäänyt pikareihin ja pannakseni sen talteen, kuten tapani oli, ja mennessäni ohi hän pani sormen suuhunsa ja antoi merkin, että olisin vaiti. Minä teinkin sen häntä totellakseni, vaikkakin tuon ihmeen nähtyäni sain tukituksi suuni vain pelosta ovelaa isäntääni kohtaan. Ja vaikka olinkin poikaviikari, koski tapahtuma minuun suuresti, ja minä sanoin itsekseni: — Kuinka monta kepposta tehnevätkään nämä petkuttajat viattoman ja tietämättömän kansan keskuudessa?

Vihdoin oltuani tämän viidennen isäntäni palveluksessa noin neljä kuukautta, joina näin paljon vaivaa (vaikka hän antoi minulle kyllin ruokaa pappien ja muiden kirkonmiesten kustannuksella kaikkialla, missä hän kävi saarnailemassa), lähdin minä hänen luotaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Lazarillo ylenee elämässä

Sen jälkeen minä jouduin erään kylttimaalarin palvelukseen jauhaakseni hänelle värejä, ja sielläkin kärsin paljon. Hän kiusasi minua nälällä eikä säästänyt iskujakaan, minkävuoksi päätin hänet yöllä jättää.

Koska olin jo siihen aikaan iso nuorukainen, niin astuttuani eräänä päivänä tuomiokirkkoon, missä minut tapasi eräs sen kappalaisista, otti tämä minut palvelukseensa. Hän antoi käytettäväkseni hyvän aasin, neljä ruukkua ja ruoskan, ja minä aloin myydä vettä kaupungilla. Tämä oli ensimmäinen porras, jonka nousin alkaakseni viettää hyvää elämää, sillä nyt minulla oli kylliksi suuhun pantavaa. Minä annoin joka päivä isännälleni ansioistani kolmekymmentä maravedia; sunnuntaiset ansiot sain pitää itse ja kaikki, mitä viikollakin kolmenkymmenen maravedin yli ansaitsin. Tämä toimi oli minulle niin edullinen, että ansaitsemiani rahoja tarkasti säästeltyäni kykenin neljän vuoden päästä pukeutumaan kunnollisesti ostamalla itselleni vanhoja vaatteita, nimittäin puoliliinaisen ihokkaan, hiukan kuluneen nutun ja nukkavierun viitan, vieläpä romukaupasta vanhan miekankin.

Kun nyt näin olevani säädyllisesti puettuna, pyysin isäntääni ottamaan takaisin aasinsa ja vesiruukkunsa, koska en enää halunnut olla vesikauppiaana, vaan pyrin korkeammalle. Isäntäni päästi minut vastahakoisesti palveluksestaan, jossa olin ollut yhtä hyödyllinen hänelle kuin itsellenikin, ja antoi minulle siunauksensa matkaan.

Lähdettyäni hänen luotansa astuin lakia kunnioittavana miehenä poliisikomisaarin palvelukseen, mutta en ollut kauan ollut siinä toimessa, kun huomasin, että se oli vaarallinen ammatti; niinpä eräänä yönä hyökkäsivät isäntäni ja minun kimppuun jotkut salakapakassa piilevät tappelupukarit, kivittäen meitä ja hätyyttäen meitä karahkoilla. Isäntääni he kaiketi peittosivat pahoin, mutta minua he eivät tavoittaneet. Silloin minä heti pötkin tieheni.

Ajatellen, että minun olisi kaikin mokomin saatava virka elääkseni huolettomasti ja ansaitakseni jotakin vanhojen päivien varalta, rukoilin Jumalaa minua valaisemaan ja johdattamaan menestykseen ja oikealle tielle; ja eräiden ystävieni ja minulle suosiollisten herrasmiesten avulla tulivatkin kaikki siihen asti kärsimäni vaivat ja ponnistukset palkituiksi, sillä minun onnistui saada kuninkaallinen virka, jollaiseen olin pyrkinytkin nähdessäni, että ainoastaan sellaisen hoitajat menestyvät. Siinä toimessa olen ja elän vielä tänä päivänä Jumalan ja teidän armonne palvelukseksi.

Tehtäväni on julkisesti kaduilla kuuluttaa viinejä, joita tässä kaupungissa myydään, huutokauppoja ja kadotettua tavaraa, sekä seurata niitä, joita oikeuden puolelta rangaistaan ja korkealla äänellä julistaa heidän rikoksensa, niinkuin hyvän kuuluttajan tulee.

Olen menestynyt niin hyvin ja suorittanut työni siinä määrin yleiseksi tyydytykseksi, että kaikki sen alaan kuuluvat asiat liikkuvat minun käsieni kautta. Jos jollakulla kaupungissa on viiniä tai muuta myytävänä, eikä Lázaro Tormesilainen kauppaa välitä, ei hän siitä odota saavansa mitään hyötyä.

KAHDESKYMMENES LUKU

Lazarillosta tulee sopuisa aviomies

Kun siihen aikaan San Salvadorin pääpappi, jonka viinejä minä kuulutin, totesi kykyni ja kunnollisen elämäni, päätti hän naittaa minulle erään palvelijattarensa; ja kun käsitin, että avioliitosta sellaisen henkilön kanssa koituisi minulle vain hyötyä ja suosiota, niin minä suostuin hänen ehdotukseensa ja nain tytön. Enkä ole tähän hetkeen asti sitä katunut; sillä, paitsi että hän on kunnon tyttö ja uuttera taloudenhoitajatar, nautin herrani, pääpapin, kaikkinaista suosiota ja apua. Vuosittain hän lahjoittaa silloin tällöin säkillisen vehnää, pääsiäiseksi lihaakin ja välistä uhrileipiä, joskus ruukullisen viiniä sekä minulle vanhoja, hylkäämiänsä vaatteita. Sitäpaitsi hän vuokrautti meille pienen asunnon pappilansa vieressä; melkein kaikkina sunnuntaina ja juhlapäivinä syömme hänen luonaan päivällistä.

Pahat kielet, joita ei koskaan ole puuttunut eikä vastedeskään puutu, eivät kylläkään jätä meitä rauhaan, vaan jaarittelevat jos jotakin hänen suhteistaan minun vaimooni, joka käy tekemässä hänen vuoteensa ja valmistamassa hänen ruokansa. Auttakoon heitä Jumala pysymään totuudessa ja olemaan parjaamatta lähimmäisiään (vaikka kyllähän yhteen aikaan hiukkasen epäilin ja vietin muutamia ikäviä hetkiä illallisen jälkeen odotellessani häntä joinakuina öinä aamumessuun asti tai kauemminkin, mutta piru sitä minulle muistutti tehdäkseen minut onnettomaksi ja saadakseen pauloihinsa); sillä vaimoni ei ainoastaan ole nainen, joka ei moisiin leikkeihin ryhdy, vaan herra isäntänikin on tehnyt minulle lupauksia, jotka hän myöskin täyttänee; ja eräänä päivänä hän puhui minulle suoraan ja seikkaperäisesti vaimoni läsnäollessa, sanoen:

»Hyvä Lazarillo, ken välittää pahojen kielien parjauksista, ei koskaan menesty. Minä sanon tämän, jotta et ihmettelisi kuullossasi jonkun kuiskailevan nähdessään vaimosi käyvän minun talossani ulos ja sisälle. Hänen käyntinsä ovat suureksi kunniaksi sinulle ja hänelle itselleen, sen minä sinulle vakuutan; älä siis kallista korvaasi juorupuheille, vaan sellaiselle, mikä on sinulle hyödyksi.»

»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoin, »minä olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Kyllähän jotkut ystäväni ovat minulle jotakin lörpötelleet ystävällisyydestänne vaimoani kohtaan; ovatpa vielä väittäneet, että hän on kolme kertaa synnyttänytkin ennenkuin joutui naimisiin minun kanssani, puhuakseni kaikella kunnioituksella teidän armonne asioista.»

Silloin vaimoni vannoi niin järisyttäviä valoja, että luulin koko talon vaipuvan maan alle meidän kanssamme. Sitten hän purskahti itkuun, syytäen tuhansia kirouksia sitä kohtaan, joka oli hänet minulle naittanut niin että olisin toivonut kuolleeni ennenkuin nuo sanat olivat suustani päässeet. Mutta sekä minä että herrani puhuimme ja tyynnyttelimme häntä, kunnes hän herkesi itkemästä minun vannottuani, etten enää ikinä hänelle siitä mitään mainitsisi ja että minua ilahdutti ja oli minulle mieluista nähdä hänen menevän ja tulevan yöllä tai päivällä, käyvän herrani luona millä hetkellä tahansa, koska olin vallan varma hänen hyveellisyydestään.

Näin päättyi asia kaikkien tyydytykseksi, ja kaikki kolme elimme sulassa sovinnossa. Tähän päivään asti ei kukaan ole milloinkaan kuullut meidän siitä asiasta haastelevan, eikä kukaan ole siitä minullekaan puhunut. Jos havaitsenkin jonkun haluavan vaimostani jotakin sanoa, tukin minä hänen suunsa lausumalla: »Kuulkaahan, jos olette minun ystäväni, älkää sanoko minulle mitään kiusoittavaa, sillä minä en pidä ystävänäni sitä, joka minulle tuottaa ikävyyksiä, varsinkin jos tahdotaan rikkoa välini vaimoni kanssa. Sillä häntä minä maailmassa kaikkein enimmin rakastan, rakastan enemmän kuin itseänikään, ja hänen kauttaan Jumala minulle osoittaa tuhatkertaisesti armoa ja laupeutta ja osoittaa enemmän kuin ansaitsen. Niinpä minä vannon pyhän ehtoollisleivän kautta, että hän on perin hyvä vaimo, jonka vertaa ei tavata Toledon porttien sisäpuolella; ken minulle muuta väittää, saa taistella minun kanssani, kunnes jompikumpi kellistyy.» Kukaan ei siis minulle mitään puhukaan ja minulla vallitsee rauha perheessäni.

Se tapahtui samana vuonna, kun voitokas keisarimme [Kaarle V v. 1538. Suom.] saapui tähän kuuluisaan Toledon kaupunkiin hovinsa kanssa, jolloin pantiin toimeen suuria pitoja ja juhlia, kuten arvoisa lukija varmaan on kuullut. Siihen aikaan minä elin menestyksessä ja kaiken hyvän onnen kukkulalla.