Eksyksissä präria-aavikolla
Charles Sealsfield (1793–1864)
Suomentaja: Davidsson, Fanny
Seikkailukertomus sijoittuu 1830-luvun Texasiin, jossa uudisasukas eksyy valtaville ruohotasangoille etsiessään itselleen hankkimaansa maa-aluetta. Teos kuvaa Texasin luontoa ja varhaista asutushistoriaa jännittävien vaiheiden kautta.
Charles Sealsfieldin 'Eksyksissä präria-aavikolla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2877. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
EKSYKSISSÄ PRÄRIA-AAVIKOLLA
Kirj.
Charles Sealsfield
Mailta ja meriltä 18
Toimittanut Teuvo Pakkala
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.
SISÄLLYS:
Eksyksissä präria-aavikolla.
Yö Brczwezmcislissä.
1. Matka Brczwezmcisliin.
2. Vanha Starostei.
3. Vartiosto.
4. Kuolontuska.
5. Päivänvalo.
EKSYKSISSÄ PRÄRIA-AAVIKOLLA
Oli vuosi 1832, Siihen aikaan Texas vielä tuskin nimeksikään oli asuttua. Laajoja maa-aloja oli viljelemättä. Hallitus toivot hartaasti Texasin asuttamista; sentähden se kaikella tavalla kannatti maahanmuuttoa. Mitättömästä hinnasta saattoi ken tahansa hankkia itselleen suuria maatiloja. Silloin päätin lähteä Texasiin ja asettua sinne asumaan. New-yorkilaiselta Texas-komppanialta sain- tuhannesta dollarista n.s. Texas-paperin, jonka mukaan minulla oli oikeus Texas-komppanian alueelta hakea itselleni maa-ala, joka suuruudeltaan oli kokonaista kymmenentuhatta auranalaa, ottaa se haltuuni ja asettua sinne asumaan, lyhyesti sanoen, käyttää omistajan kaikkia oikeuksia, sillä ehdolla kumminkin, etten valitessani nuo kymmenentuhatta auranalaa loukkaisi aikaisempia oikeuksia. Ystäväni kera, jolla oli »paperilla» saman verran maa-alaa, astuin laivaan purjehtiakseni tuohon luvattuun maahan.
Baltimoressa astuimme The Catcher nimiseen nopeakulkuiseen kuunariin ja tulimme kolmiviikkoisen onnellisen matkan jälkeen Galvestonbaihin.
Ääretön, sadan tai vielä useammankin mailin pituinen, yhtämittainen tasanko aukeni silmäimme eteen; tällä tasangolla ei ollut laisinkaan koho- eikä laakso-paikkoja, se kasvoi yltyleensä hennointa, hienointa ruohoa joka, jokaisen merituulen puuskan löyhyttelemänä aaltoili vapaasti, ilman että sitä puu tai kukkula, talo tai kartano häiritsi. Noin kymmenen tai kahdentoista mailin päässä pohjoisessa tai luoteisessa sukelsi esiin tumma kohta, joka, kuten myöhemmin huomasimme, olikin puuryhmä, mutta meistä näytti se saarelta. Näitä puuryhmiä, joita Texasin prärioilla on lukemattomia, kutsutaan täydellä syyllä saariksi, sillä ne ovatkin täsmälleen niitten kaltaisia.
Lahdelmaan laskee Rio de Brazos. Kolme päivää matkustimme sitä myöten ylöspäin aina Brazoriaan saakka.
Brazoria oli meidän tulomme aikana suuri kaupunki, Texasin oloihin nähden nimittäin — siellä oli yli kolmekymmentä taloa, joista kolme tiilikivestä, toiset hirsihökkeleitä.
Täällä sanottiin olevan meille välttämätöntä heti ostaa itsellemme mustangeja, joista kauneimpiakin voi saada aivan polkuhinnasta, ja sitten lähteä katsomaan ympäristöä. Seurasimme hyvää neuvoa ja hankimme mustangeja. Nämät ovat pieniä hevosia, jotka suurissa laumoissa kuljeksivat Texasin prärioita. Niitä pyydystetään suopungeilla ja kesytetään julmalla tavalla; kuusi tuumaa pitkillä kannuksilla varustettu ratsastaja ajaa, pantuaan niitten suuhun kauheat, hyvin raskaat kuolaimet, niillä tuimaa vauhtia siksi, kunnes ne uupuvat ja vaipuvat maahan. Sitten annetaan eläimelle neljännestunti hengähtämisen aikaa, jonka jälkeen ajetaan takaisin sama matka. Jos eläin ratsastuksessa uupuu, ajetaan se kelpaamattomana pois tai ammutaan; päinvastaisessa tapauksessa se hehkuvalla raudalla merkitään ja päästetään prärioille. Tämän jälkeen ei pyydystämisessä ole erityistä vaikeutta; hevosen hurjuus on kokonaan hävinnyt, mutta sensijaan on se tullut erittäin salakavalaksi ja ilkeäksi.
Mustangit ovat varmaankin ilkeimmät ja kavalimmat kaikista hevosroduista, mutta ainoastaan siihen nähden, että tahtovat tehdä isännälleen kepposia. Kohta hankittuani itselleni oman olin vähällä saada maksaa kalliita oppirahoja. Aikeessa tehdä tutkimusmatkan Bolivariin, piti meidän astua veneeseen mennäksemme Brazorin yli. Viimeistä edellimmäisenä veneeseen astuessani vedin huolettomasti mustangiani suitsista, kun äkkinäinen nykäys, ja huuto: Mind your beast! (Varokaa eläintänne) sai minut hypähtämään syrjään. Oli onni, etten ensin katsonut ympärilleni, sillä se olisi voinut maksaa henkeni. Mustangini oli nimittäin äkkiä juossut taaksepäin, hypännyt takajaloilleen ja heittäytynyt päälleni sellaisella vimmalla ja voimalla, että kaviot puhkaisivat veneen laidan. En koskaan elämässäni ole niin suurta raivoa nähnyt, kuin tämän elukan. Se irvisteli, sen silmät hehkuivat. Tosiaankin kuoleman vihaa — sen hirnunta oli paholaisen naurua. Seisoin hämmästyneenä. — Suopunki, jonka jäljessäni tuleva hyvin rauhallisesti oli heittänyt eläimen kaulaan, sai sen heti jälleen hartaan ja viattoman näköiseksi, että purskahdimme kaikki kovaan nauruun, vaikka olin tiukasti tuuminut ampua sen siihen paikkaan.
Saman hevoseni kera ja ystäväni saattamana tein useita retkeilyjä Bolivariin, Marion Columtiaan, Anahuaciin — nämät ovat kaupunkeja, joissa on kolme — kuusi — vieläpä kaksikymmentä taloa. Uutisasuntojakin kävimme katsomassa, aluksi vain sellaisia, joiden omistajien kanssa olimme hyvissä väleissä, myöhemmin jokaista, joka vain eteemme sattui. Niinpä ihan äsken kävimme tällaisella uutisasunnolla. Se oli mailin matkan syrjässä siitä tiestä, joka vie Harrisburgista San Felippe de Austiniin, ja kuului muutamalle Mister Nealille.
Isäntämme oli iloinen kentuckilainen ja oli joka suhteessa kunniaksi synnyinvaltiolleen. Vastaanottomme oli mahdollisimman kohteliasta. Kotoa tuomamme uutiset olivat ainoa palkinto meidän puoleltamme. Saavuimme sinne iltapäivällä, mutta aamuaurinko näki meidät vielä juttelemassa perheen keskuudessa. Tuskin olimme hetken levänneet, kun jo rakas isäntäväkemme meidät jälleen herätti. Kaksi- tai kolmisenkymmentä nautaeläintä oli pyydystettävä ja lähetettävä New Orleansin markkinoille. Tällainen metsästystapa on aina kovin jännittävää, harvoin vaarallista. Kahta kertaa ei meitä tarvittu pyytää, vaan hyppäsimme pystyyn, pukeuduimme, suurustimme ja nousimme mustangeimme selkään.
Olimme ratsastaneet neljä- viisi mailia, kun jo saavuimme nautojen luo, jotka kolmi- tai viisikymmenlukuisina osaksi söivät laitumella tai temmelsivät ruohossa; ovat kauniimpia nautoja, mitä koskaan olen nähnyt, kaikki pitkäjalkaisempia, paljon korkeampia, solakampia ja kauniimpia muodoltaan kuin meikäläiset naudat. Sarvetkin olivat pitempiä ja muistuttivat etempää katsottuna enemmän saksanhirven — kuin lehmän sarvia. Vaikka kesät talvet itsekseen harhailevat prärioilla, pysyy niiden rotu kuitenkin huonontumatta.
Meitä oli puolitusinaa ratsastajia, nimittäin Mister Neal, ystäväni, minä ja kolme neekeriä. Tehtävämme oli ajaa naudat kotiin, missä markkinoille määrätyt suopungilla pyydystetään ja lähetetään heti Brazoriaan. Ratsastin mustangini selässä. Ensimmäistä laumaa, jossa oli noin viisi- tai kuusikymmentä eläintä, olimme lähestyneet neljäsosan mailin päähän. Naudat pysyivät aivan levollisina. Nämät ympäröityämme koetimme tuulen nopeudella saavuttaa toisen lauman. Nämäkin pysyivät rauhassa. Täten ratsastimme yhä edelleen, ja kun viimeinen ja ulommaisin lauma oli takanamme, erkanimme toisistamme, ja suljettuamme kaikki laumat puoliympyrään ajoimme ne kotiin päin. Tähän asti oli mustangini käyttäytynyt mallikelpoisesti, reippaasti ja iloisesti juosten, näyttämättä mitään oikuistaan, mutta nyt — olimme tuskin kahdensadan askeleen päässä toisistamme — heräsi vanha vihollinen. Noin tuhannen askeleen päässä meistä kuljeksi nimittäin laitumella mustangeja, ja tuskin nähtyään nämät alkoi tämäkin tehdä hyppäyksiä ristiin rastiin, niin että, vaikkakaan en ole mikään tottumaton ratsastaja, olin vähällä suistua satulastani maahan. — Kuitenkin pysyttelin selässä. Mutta nyt, paha kyllä, en ollut, vastoin Mister Nealin neuvoa, pannut amerikalaisia kuolaimia mexikolaisten asemesta, ja olinpa vielä unohtanut suopunginkin, joka aina tähän saakka eläimen hillitsemisessä oli auttanut minua enemmän kuin kuolaimet, joita ilman ei mustangilla prärialla voi toimittaa mitään. Ratsastustaitoni ei tässä tainnut mitään; hurjan härän tavoin karahti se noin viisisataa askelta laumaan päin, mutta ennenkuin oli tullut sen luo, pysähtyi se äkkiä, ja heittäen takakoipensa odottamatta ilmaan, asetti päänsä etukoipien väliin, että lensin sen yli, ehtimättä edes uneksia tuollaista mahdollisuutta. Hypätä molemmin etukoivin ohjaksien päälle, repiä rikki marhaminta ja sitten hurjasti hirnuen karata lauman luo, se oli silmänräpäyksen teko tuolle hurjapäälle.
Raivoten nousin kyynärän korkuisesta ruohikosta. Lähinnä oleva naapurini, muuan neekeri, karautti avukseni, pyytäen, että antaisin eläimen toistaiseksi olla valloillaan, sanoen Anthony nimisen metsästäjän kyllä sen pian jälleen ottavan kiinni; kiukussani en kuullut mitään. Raivoten pyysin häntä laskeumaan selästä antaakseen minulle hevosensa. Turhaan kielsi tuo musta mies minua jumalan nimessä takaa-ajamasta eläintä, parempi antaa sen kaiken nimessä juosta: en halunnut kuunnella, hyppäsin hänen mustanginsa selkään, ruveten takaa-ajamaan pakolaista. Mister Neal itse oli sillävälin ajanut luo, huutaen täyttä kurkkua, että kautta taivaan jäisin, ettenkä tiedä, mitä aijon, kun ajan takaa prärialle karannutta mustangia, muistuttaen, etteivät Texaspräriat ole virginialaisia tai karoliinalaisia niittyjä. En ottanut enää mitään kuuleviin korviin, en tahtonut enää mitään kuulla; kepponen, jonka tuo peto minulle teki, vei kaiken mielenmalttini; hulluna ajoin täyttä laukkaa sen perään.
Mustangini oli juossut hevoslauman luo. Tultuani noin kolmensadan askeleen päähän, sain tilaisuuden laittaa kuntoon suopunkini, joka onneksi oli sidottu satulaani; mutta silloin hevoseni uudestaan karautti juoksuun. Minä perässä. Vähän väliä pysähtyen se taas jatkoi täyttä karkua; minä aina vain hurjistuneemmin perässä. Puolen mailin päässä pysähtyi se jälleen, mutta tultuani kolmen- tai kahdensadan askeleen etäisyydelle siitä, lähti se jälleen hurjasti vahingonilosta hirnuen eteenpäin. Kun ratsastin hitaasti, niin mustanginikin vähensi vauhtia; lisätessäni vauhtia teki se samoin. Ainakin kymmenkunta kertaa salli se minun tulla kahdensadan askeleen päähän; ja yhtä usein pötki se jälleen tiehensä. Lopulta rupesi tämä tuntumaan minusta hullulta, halusin kuitenkin vielä viimeisen kerran koettaa, saartaakseni silloin sen varmasti. Pakolaiseni pysähtyi n.s. saaren edustalle. Saaren halusin kiertää, hiipiäkseni puistikon läpi ja senjälkeen heittää sieltä suopungin mustangini päähän, joka söi ruohoa aivan sen reunamalla, tahi ajaa sen vähitellen asutukselle. Kun luulin erittäin nerokkaasti tehneeni suunnitelmani, ratsastin saaren ympäri, sitten tunkeusin sen läpi ja tulin siihen paikkaan, jossa varmasti luulin mustangini olevan; mutta vaikkakin olin lähestynyt reunamaa niin varovaisesti, kuin olisin ratsastanut kananmunilla, en enää nähnyt vähääkään jälkeä mustangistani. Nyt ratsastin kokonaan ulos saaresta — mustangini oli kadonnut. Kirosin sen synkimpään syvyyteen, kannustin hevostani ja ratsastin, niin ainakin luulin, takaisin jälleen uutisasutukselle.
Tätäkään minä en enää nähnyt, vieläpä mustangilaumat ja naudatkin olivat poissa, mutta tämä ei minua kuitenkaan huolestuttanut. Luulin nimittäin talosta nähneeni silmäini edessä olevan alan sekä saaren. Myöskin löysin kaikkialla niin paljon hevosen jälkiä ettei edes johtunut mieleenikään, että olisin eksyksissä. Niin ratsastin huolettomana edelleen.
Hetkisen ratsastin tällä tavoin. Vähitellen rupesi aika tuntumaan pitkältä, kelloni näytti yhtä — yhdeksän aikana oli lähdetty matkalle. — Siis olin neljä tuntia istunut satulassa, ja kun lasken puolitoistatuntia nautojen saartamiseen, jääpi kaksi ja puoli tuntia omaan, hurjaan metsästämiseeni. Ehkä olin voinut edetä uutisasutukselta kauemmaksi, kuin olin luullut. Nälkäkin alkoi kovin ahdistaa. Oli maaliskuun loppupuoli, selkeä ja raitis päivä, toukokuupäivämme Marylandissa. Aurinko loisti kultaisena taivaalla, vaikka aamu oli ollut raskas ja sumuinen, sitäpaitsi olimme saapuneet uutisasutukselle juuri päivää ennen, vieläpä iltapäivällä, ja heti tultuamme istuutuneet pöydän ääreen keskustellen koko illan ja yön, niin ettei ollut vähintäkään tilaisuutta tutustua kartanon asemaan. Nämät huomiot rupesivat minua nyt huolestuttamaan; vielä muistuivat mieleeni neekerin hartaat rukoukset sekä Mister Nealin huudot. Vielä ratsastin hetkisen, mutta ei näkynyt jälkeäkään laumasta, eikä uutisasutuksesta! Yhdellä tai parilla pyssynlaukauksella voisi kentuckilainen antaa minulle merkin! Pysähdyin, kuuntelin; ei ääntä — kaikki hiljaista yltympäriinsä — vieläpä linnutkin saaressa vaikenivat. Koko luonnolla oli päivällislepo. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi lainehtiva, aaltoileva ruohomeri siellä täällä olevine puuryhmineen, mutta ihmisolennosta ei jälkeäkään. Vihdoin luulin jotain keksineeni. Seuraava puuryhmikköhän oli sama, jota lähtiessämme matkalle niin kovin olin ihaillut; se oli kiertynyt kuten käärme, joka on hyökkäykseen valmis. Olin nähnyt sen oikealla, uutisasutukselta noin kuuden tai seitsemän mailin päässä — ei siis voinut olla erehdys, kun nyt näin sen vasemmalla. Selvästi huomasin sen, ajoin hetkisen, näinpä toisenkin niillä paikoin, missä talon piti olla; jatkoin väsymättä edelleen. — Pitkän aikaa olin siten jatkanut matkaani, pysähtyen, kuunnellen, kuulisinko vähintäkään ääntä — ei laukausta eikä huutoa. Ei kuulunut niin mitään. Niillä paikoin, josta lähdimme matkalle, oli ruoho tiheämpää, kukat harvemmassa. Präria, jonka läpi nyt ratsastin, muistutti enemmän kasvitarhaa — kukkaistarhaa, jossa vihreää tuskin oli nimeksikään. Mitä erillaisimpia punaisia, keltaisia, punasinisiä, sinisiä kukkaispenkereitä, joita en koskaan ollut nähnyt; miljoonia ihania präriaruusuja, tuberuusuja, dahlioita, astereita, jonka vertaisia kauneudessa ja rehevyydessä ei mikään kasvitarha maan päällä voi kasvattaa. Mustangini pääsi töin tuskin tunkeutumaan tämän kukkaismeren läpi. Hetkeksi hämmästyin tätä suuremmoista komeutta, joka etempää näytti kuin sateenkaari toisensa jälkeen olisi lakeuden yllä väräjänyt -— tämä tunne ei ollut ilon tunnetta, vaan sukua kiusalliselle tuskan tunteelle. Tunsin tämän tunteen pian saavan minut kokonaan valtoihinsa. Olin nimittäin jälleen ratsastanut saaren ohi, kun minulle noin parin mailin päässä avautui näky, niin ihmeellinen, että se voitti kaiken, mitä koskaan kaunista ja ihanaa näillä seuduin tai koko valtiossa olin nähnyt.
Vastaani loisti kiinteä, äärettömän suuri massa—kukkula, vuori kimaltelevasta, puhtaimmasta hopeasta. Aurinko oli juuri tullut esiin pilvien takaa, ja kun sen vinot säteet valaisivat tätä suuremmoista ihmettä, pysähdyin, tuijottaen hämmästyksestä, ja vaikka minulle olisi luvattu kaiken maailman aarteet, en olisi kyennyt selittämään tätä tosiaankin erinomaista näkyä. Väliin loisti se minusta kuin hopeinen kukkula tai kuin linna kattoharjoineen ja tornineen, väliin taas kuin jokin satumainen, salaperäinen jättiläisrakenne — aina kuitenkin puhtaana hopeana ja selittämättömänä prameudessaan. Mitä se oli? Eläissäni en sen kaltaista ollut nähnyt. Näky sai minut hämilleni, tulin ajatelleeksi, että jollei täällä kummittele, niin olen jossain noidutussa paikassa ja joku kummittelija — henki liioittelee kanssani; sillä siitä, että nyt tosiaankin olin eksyksissä, sekä joutunut kokonaan uusiin seutuihin, ei voinut olla epäilystäkään. Tämän kauhistuttavan tosiseikan mukana seurasi tulvanaan hirmuisia, synkkiä ajatuksia — kaikki, mitä olin kuullut puhuttavan eksyneistä ja kadonneista ihmisistä, loihti mielikuvitukseni esiin mitä kauheimpina kuvina, ne eivät olleet satuja, vaan tosiseikkoja, joita luotettavat ihmiset olivat minulle kertoneet, jotka olivat minua varoittaneet ilman seuraa tai kompassia prärialle menemästä; eivät kasvitkaan, joita täällä oli kuin kotonaan, koskaan tekisi niin. Seudun ollessa ilman kukkuloita ja vuoria, ei eksyneellä ole vähääkään tienviittoja; hän voi päiviä, vieläpä viikkojakin harhailla tällä niittymerellä ja saarilabyrintissa, ilman pelastuksen toiveita. Kesällä ja syksyllä tällaiset eksymiset ovat vähemmän vaarallisia, koska silloin saarilla on yltäkylläisesti herkullisimpia hedelmiä, jotka kumminkin suojelevat nälkäkuolemalta. Ihanimpia viinirypäleitä, luumuja ja persikoita on silloin runsaasti joka paikassa, mutta nyt oli kevät vasta joitakin päiviä sitten alkanut; — tapasin kaikkialla viiniköynnöksiä, persikoita ja luumuja, mutta minua varten olivat vielä tuskin lakanneet kukkimasta. Myös riistaa näin kiitävän ohitseni; mutta aseetonna olin keskellä maailman rikkainta maata todennäköisesti alttiina nälkäkuolemalle.
Tuon tuostakin lohdutin kuitenkin itseäni; vaaran todellisesta suuruudesta ei minulla vielä ollut mitään selvää käsitystä. Pidin mahdottomana, että olisin eksynyt niin lyhyessä ajassa sekä, etteivät Mister Neal tai neekerit olisi löytäneet jälkiäni. Kannustin mustangiani varmana siitä, että Mister Nealin talo hämärässä tulisi näkyviin ja sen valot loistaisivat tänne saakka. Joka hetki odotin kuulevani koirien haukuntaa, nautojen mylvintää ja lasten naurua. Tosiaan näinkin nyt edessäni talon, mielikuvituksessani näin selvästi valot ikkunoista; ratsastin nopeammin, mutta vihdoin tultuani sen luo, mitä taloksi olin luullut, huomasinkin sen saareksi. Ne mitä valoina pidin, olivat loistokuoriaisia, jotka saaren synkästä pimeydestä läjissä loistivat, ja joitten hohto joka suunnalta loisti nyt prärialla vallitsevassa hämärässä, väliin niin kirkkaana, että luulin ajelehtivani valomerellä. Ihmisen, jonka aistit eivät toimi tarpeeksi virkeästi, olisi sangen vaikea tulla toimeen tällaisessa ratsastamisessa kautta loppumattoman prärien kuumana maaliskuun yönä. Yläpuolellani tumman sininen taivaan kansi kirkkaasti tuikkivine tähtisarjoineen, allani miljoonien loistokuoriaisten luoma valomeri! — Tämä oli minulle aivan uusi, lumottu maailma. Jokaisen ruohon, kukan ja puun erotin erikseen, mutta jokaisesta ruohosta ja kukasta loisti yliluonnollinen taikavalo. Präriaruusu ja tuberuusu, dahlia ja asteri, gerania ja viiniköynnös rupesivat liikkumaan, häilymään, järjestyen piiritanssiin. Koko kukka- ja kasvimaailma rupesi ympärilläni tanssimaan. — Äkkiä kajahti kova ja kauan kestävä ääni tulimerestä. Pysähdyin, kuuntelin, tähystelin hämmästyneenä ympärilleni. Ei kuulunut enää mitään. Taas ratsastin edelleen. Toistamiseen sama ääni, tällä kertaa valittava. Taas pysähdyin, taas ajoin edelleen. Vielä sain kuulla kolmannen kerran valitushuudon, Se oli saarella yölauluaan laulavan whippo-orvillin ääni. Kun se neljännen kerran päästi valitushuutonsa leimuavassa yössä, vastasi siihen ylimielinen katydidi. O, kuinka riemuitsin kuullessani rakkaan Marylandini yölaulajan! Tässä silmänräpäyksessä oli rakas kotitaloni, neekerihökkelit ja kotiseudut elävänä edessäni. Kuulin kohinan Creek-joelta, joka virtasi neekerihökkelein ohi. Niin voimakas oli harhanäkö, joka minut valtasi, että kannustin mustangiani, vakuutettuna siitä, että kotitaloni oli edessäni. Saari, josta yölaulu oli kuulunut, olikin tässä taikavalossa niin erehdyttävästi sen metsäreunan kaltainen, joka ympäröi isäni taloa, että ratsastettuani hyvinkin puolisen tuntia, pysähdyin, hyppäsin maahan ja huusin Charon Tommyä. Charon Tommy oli lautturi. Creek-joki, joka juoksi isäni vainioitten läpi, oli syvä, ja ainoastaan muutamana kuukautena vuodessa mahdollinen ylitsepääsyyn. Charon Tommy oli minulta saanut klassillisen kasteensa. Huusin kerran — kaksi — kolme kertaa, neljä kertaa — eikä mikään Charon Tommy vastannut. Vasta useamman kerran turhaan huudettuani, heräsin täyteen tajuntaani.
Suloinen uni, tuskallinen herääminen. Kaikki oli minusta niin koleaa, niin poyristyttävää; tuntui kuin aivot olisivat sekaisin ja koko ruumis ylösalaisin. Aivan mahdottomana mihinkään harkitsemiseen, seisoin ja tuijotin siniseen tulimereen, en tiedä, kauanko. Vaistomaisesti tein vihdoin, mitä neliviikkoisella maassa olo-ajallani olin nähnyt muiden tekevän, kaivoin nimittäin taskuveitselläni kolon mustaan maahan, sekä tukittuani sinne suopungin pään, poljin kolon jälleen umpeen; heitettyäni silmukan mustangini kaulaan ja otettuani pois satulan ja suitset, annoin sen käydä laitumella, itse heittäytyen pitkäkseni ulkopuolelle sen piirin, jonka se kuljeskellessaan voi tehdä.
En kuitenkaan voinut nukkua, sillä useilta suunnilta kuului ulvontaa, jonka väliin tunsin olevan suden ja jaguarin — tosiaankin yömusiikkia, josta ei missään juuri pidetä; mutta tällä tulimerellä, tässä arvotuksellisessa taikamaailmassa kaikui tuo ulvonta niin hirmuiselta, että se meni luihin ja ytimiin; pelkäsin tulevani hulluksi. Hermoni olivat täydessä kapinassa, enkä tosiaankaan tiedä, miten olisi käynyt, ellen olisi onneksi muistanut, että minulla oli mukana sikaarikoteloni ja rulla Virginia dulzissimusta — korvaamaton aarre tässä silmänräpäyksessä; ne kyllä tulisivat tekemään synkän mielikuvitukseni jälleen iloisemmaksi.
Parista havannasta — minulla melkoisena polttajana oli tietenkin tulukset mukanani — lähti suloinen, hyvää tekevä savu ympärilleni, johon vihdoin nukahdin.
Päivä jo valkeni kun heräsin. Unen mukana olivat pahat ajatuksetkin hävinneet. Tunsin kovaa ruokahalua, mutta olin kuitenkin vielä reipas ja iloinen. Uusin toivein alotin ratsastamiseni jälleen.
Tulin useiden ihanien saarien, mitä kauniimpien pekanssi-, luumu- ja persikka-puusaarien ohi. Useita kävin katsomassa. Ja koska niissä ei koskaan ollut suuria pensaikkoja tai risukkoja, vaan aina mitä ihanin vihreä matto jalkojen alla, näyttivät ne minusta raikkailta ja puhtailta, että niissä käydessäni täytyi minun aina ihmetellen katsella ympärilleni. Minusta näytti aivan mahdottomalta, että vapaasti kehittynyt luonto voi pysyä niin uskomattoman puhtaana — vaistomaisestikin hain ympäriltäni sitä ihmistä; sitä taiteilijaa, joka sen olisi tehnyt, mutta en nähnyt kuin hirvilaumoja, jotka katsoivat minuun lapsellisin, uskollisin katsein, paeten vasta sitten, kun tulin aivan lähelle. Mitä olisinkaan maksanut tällä hetkellä yhdestä luodista ruutia, yhdestä unssista lyijyä ja kentuckilaisesta pyssystä! Eläinten näkeminen sai minut iloisemmalle tuulelle, antoi minulle jälleen voimaa matkan jatkamiseen, sekä ruumillisen että henkisen reippauden, joka oikein pakotti minua ajamaan takaa eläimiä. Mustangissanikin saattoi huomata samaa, se pyöriskeli, melkeinpä tanssiskeli kulkiessaan, hirnui reippaasti ja iloisesti aamuilmassa.
Siten ratsastin levollisena aina vain edelleen. Aamu kului, tuli keskipäivä, aurinko paistoi korkealla pilvettömällä taivaalla; ruokahalu alkoi minua voimakkaammin ahdistaa, ja pian oli minulla tosiaankin tulinen nälkä, joka kalvoi sisustaani. Tuo jäytäminen sisälmyksissäni, tuo syöväntapainen kalvaminen kiihottui pian tuskallisen kiusaavaksi tunteeksi. Tunsin voimani silminnähtävästi vähenevän, minut valtasi kauhea ellostus ja väsymys.
Joskin nälkä kiusasi, niin jano ahdisti vielä armottomammin. Tämä jano oli helvetillinen keksintö, sillä sitä ei voi kestää niin kauan kuin nälkää; väsymys katosi jälleen; tuollaisen kohtauksen jälkeen tuli aina hetki, jolloin tilani oli varsin siedettävä. Noina kolmenakymmenenä tuntina, jotka eivät minua ollenkaan olleet rasittaneet, olivat luonnosta voimakkaat hermoni enemmän jännityksissä kuin uuvuksissa; — mutta kuitenkin alkoi minulle selvitä etten uupumatta enää kauan voi kestää tuota uudistuvaa jännitystä; siihen viittasivat kaikki merkit. Luottamus ja maltti, jotka minua koko ajan olivat pitäneet voimissa, alkoivat hävitä, sen sijaan pelko ja hajamielisyys, loivat eteeni kaikenlaisia mielikuvia, jotka saivat järkeni sekaisin, niin että juopuneen tavoin riipuin mustangini seljässä. •— Tällaiset kohtaukset eivät kestäneet kauan aikaa; heräsin aina jälleen tuntoihini, kannustin hevostani ja jatkoin hyvää kyytiä eteenpäin. Mutta tuskallinen oli huomio, kauhea tietoisuus yksinäisyydestäni, joka tällaisten heräämisten jälkeen minut yllätti! Silloin nopeasti, ahneesti, puoleksi mieletönnä tuijotin ympärilleni — katselin melkein silmäni puhki, eikä kuitenkaan näkynyt mitään muuta kuin tuo ijankaikkinen valtameri saarineen!
Usein olin aivan epätoivon partaalla ja tuskani niin kauhea, että lapsen tavoin itkin ja rukoilin. Rukoilin nopeaan ja hartaasti; en koskaan eläissäni ollut niin sydämen pohjosta rukoillut. Kun rukouksen jälkeen nostin silmäni hänen puoleensa, joka kaikkiviisaudessaan niin hyvästi hallitsee tätä ihanaa maailmaa, tunsinkin luottamusta, selittämätöntä, lapsellista uskoa! Tuntui siltä kuin rukoukseni olisi kuultu. Rauhallisena katselin ympärilleni, varmana löytäväni, mitä etsin. — Täten katsellessani — ajatelkaa hämmästystäni ja ihastustani! — näinkin aivan lähellä, noin 10 askeleen päässä hevosen ja ratsumiehen askeleita. Nämä nähdessäni päästin ilohuudon. Voimani ja uskoni olivat yhdellä kertaa palanneet. Hyppäsin hevosen seljästä, juoksin maahan suutelemaan jälkiä, llonkyyneleitä vieri silmistäni poskilleni, kun iloisena päästin ohjakset löysälle ja ajoin täyttä vauhtia sieltä, ikäänkuin sydämeni lemmitty viittaisi kädellään matkani määräpaikasta. En koskaan ollut sallimusta kohtaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin tänä hetkenä. Ratsastaessani rukoilin ja rukoillessani näin jälleen Luojan suuruuden kuvastuvan hänen ihanista luomistaan! Edessäni oli se niin suuremmoisena, niin rauhallisena, niin valtameren laajuisena aaltoilevine ruohokenttineen, uivine saarineen, jotka tosiaankin iltapäivä-auringon kultaamina näyttivät liitelevän ja uivan, kun taas takana ja sivuilla aaltoilevat kukkaiskentät sulauttivat taivaan ja maan samaan pyhään loisteeseen. Tämän näköinen oli präria lännessä päin. Etelässä se ehkä oli vieläkin enemmän lumottua. Etäisimmät saariryhmät olivat ikäänkuin kulta- ja siniharson verhoomia. Ajottain saivat ne tumman pronssivärityksen, joka seuraavassa silmänräpäyksessä tuulen henkäyksestä leimahti kirkkaaseen väriloisteeseen. Tällaisessa tuulenhenkäyksessä tunkeutuivat auringon säteet voitonriemuisina taivaallisen harson läpi ja suuret puistikkojoukot näyttivät tulevan esiin ilmavirran mukana, tanssien tuon uskomattoman läpihohtavan ilmakehän läpi. Selittämätön taivaallinen näky! Edessäni kukkaismatto lukemattomine präriaruusuineen, tuberuusuineen ja mimosineen; mimosa, tuo herttainen, hento kasvi, joka tultuamme sen läheisyyteen, kohottaa vartensa ja lehtensä, ikäänkuin luoden katseensa teihin, mutta sitten heti vetäytyy kokoon, niin silminnähtävästi, että pysähdytte hämmästyen ja katsotte, ikäänkuin odottaen, että se teitä nuhtelisi, tuo harvinainen kasvi! Kun mustangini kaviot olivat koskemaisillaan siihen, oli se jo vetäytynyt syrjään. Jo viiden askeleen etäisyydellä näin minä sen nykähtelevän, katselevan minuun arasti, ujosti ja nuhtelevasti ja sitten säikähtäen vetäytyvän kokoon. Hevos- tai ihmisaskelten töminä johtuu kasviin sen pitkien, vaakasuorassa olevien juurien kautta, jotka, väristen, saavat varren ja lehdetkin vapisemaan. Tosiaankin harvinaista yhteisväräjämistä — pelkoa! Vasta kun jonkun matkaa on ratsastanut, kohottautuu se jälleen, mutta vavisten ja peläten, hennon immen tavoin, jota raaka käsi on koskettanut, hämmästyen ja punastuen antaa päänsä ja kätensä vaipua, kohottaen ne vasta sitten kun pahantekijä on poistunut.
Niin ratsastin hetkisen, kun äkkiä huomasin toiset jäljet. Ne kulkivat yhdensuuntaisesti minun seuraamien jälkien kanssa. — Jos olisi ollut mahdollista lisätä iloa, niin löytämäni jäljet olisivat sen aikaansaaneet; ne siis vain vahvistivat uskoani. Ratsastin niin nopeaan kuin mustangillani oli mahdollista kyynäränkorkuisessa ruohossa ja kukkaismeressä; vaikka olin jo tunnin, pari, kolmekin kiivaasti ratsastanut, en kuitenkaan nähnyt jälkeäkään ratsastajista. Lopullisestihan minun kuitenkin täytyisi ne tavata, sillä olinhan jäljillä — kunhan en niitä kadottaisi! Se oli suurin suruni, että minua sellainen onnettomuus kohtaisi. Kohdistaen kaikki henkiset voimani silmiini, ratsastin askel askeleelta. — Tunti kului — meni toinenkin — iltapäivä muuttui illaksi — jäljillä pysyin, se lohdutti minua. Voimani vähenivät nyt silminnähtävästi — olin huomattavasti väsyneempi, syöväntapainen kalvaminen tuli rajummaksi, suu tuntui mädänneeltä, mauttomalta; sisällinen vilu vaivasi, vatsa oli hervoton, jäsenet kankeita, veri virtasi kylmänä suonissa; — pyörtymyskohtaukset ilmaantuivat tiheämmin ja voimakkaammin; vasituista nälkää ja janoa nyt toisena iltapäivänä en ollut enää tuntenut, ainoastaan ankaraa voimain vähenemistä; tästä seurasi heikkous koko elimistössä ja aistimissa, ja tämä täytti minut uudella pelolla. Silmiäni samensi, korvani olivat kuin tukossa, suitset sormieni välissä tuntuivat kylmiltä ja raskailta, jäseneni olivat hyvin hellät ja arat, oli kuin yö olisi peittänyt koko olemukseni.
Kuitenkin ratsastin aina vain edelleen. Minun täytyi tietysti joskus keksiä joku keino päästäkseni täältä ulos, sillä präriankin täytyy joskus loppua. Tosiaan kyllä on koko etelä Texas präriata; mutta tällä prärialla on kuitenkin jokia, joitten partaalla täytyy kohdata uutisasutuksia; tarvitsi vain seurata tällaisen joen juoksua 5—6 mailia, niin kohtaisi varmaan taloja ja asutuksia. Kun ratsastin rauhassa edelleen tuontuostakin tarkastaen nähdäkseni ratsumiehiä, huomasin äkkiä kolmannet hevosjäljet, jotka myös olivat yhdensuuntaiset edellisten kanssa. Toivoni elpyi jälleen. En enää voinut erehtyä; kolmella ratsumiehellä täytyi olla joku määrätty päämäärä — mikä lie sitten, se oli yhdentekevää, kunhan se vie ihmisten ilmoille. Ihmisten luo! Ihmisten luo! huusin riemusta, kiihottaen mustangini vauhtia.
Aurinko laskeusi toisen kerran lännessä olevan saaren taa; — näillä eteläisillä leveysasteilla pian lähestyvä yö alkoi taas; — niistä kolmesta ratsastajasta ei ollut tietoakaan. Pelkäsin hämärässä kadottavani jäljet; sentähden yön tullessa pysähdyin erään saaren luo, sidoin suopunkini pään puunrunkoon, heitin silmukan hevosen kaulaan ja heittäysin itse ruohikkoon.
Tupakoida en enää voinut, sikaarit maistuivat yhtä vähän kuin dulzissimuskin; nukkuakaan en voinut. Tuli vihdoin uni, mutta tuontuostakin keskeyttivät sen kouristumiskohtaukset. — Ei ole mitään kauheampaa, kuin väsyneenä ja heikkona, nälkäisenä ja janoisena toivoo unta eikä sitä saa! On kuin kahdetkymmenet pihdit ja kidutusaseet raivoaisivat sisässäni. Hevosen seljässä ollessani olin vähemmän tuntematta tätä tuskaa, nyt se oli tosiaan kauheaa. Sen lisäksi kauheat kummitukset näyttäytyivät ympärilläni! — Tätä yötä en koskaan unhota.
Tuskin oli aamu ruvennut ruskottamaan, kun jo hapuilin pystyyn; kauan kesti ennenkuin sain mustangini valjastetuksi. Satula oli minusta tullut niin raskaaksi, että vaivalla sain sen nostetuksi hevosen selkään; tavallisesti heitin sen parilla sormella, nyt sain käyttää kaikki voimani. Vielä vaikeampaa oli vyön kiinnittäminen; vihdoin sain kuitenkin kaikki valmiiksi, nousin hevoseni selkään, ja seurasin jälkiä niin nopeasti, kuin oli mahdollista. Mustanginikin oli 48-tuntisesta ratsastamisesta kovin uupunut, onneksi minulle, sillä reippaana ja iloisena olisi se minut ensi käännähdyksessä heittänyt seljästään. Minun oli melkein mahdoton pysyä satulassa, vaistomaisesti riipuin hevoseni seljässä, joka ei enää näyttänyt välittävän kannuksista eikä suitsista.
Näin lienen ratsastanut 2 tai 3 tuntia, kun äkkiä kauhukseni huomasin kadottaneeni nuo kolme jälkeä. Katselin, tuijotin; kauhistumiseni oli äärimmillään, mutta jäljet jäivät kadoksiin. En vieläkään uskonut silmiäni. Katselin, koetin kerran vielä, ratsastin edestakaisin, katselin joka suunnalle, kokosin, kuten meillä on tapana sanoa, kaikki henkiset voimat näköaistimiini; — mutta jälkiä ei löytynyt. Ne johtivat siihen pisteeseen jossa pysähdyin, muttei etemmäs. Tähän saakka olivat ratsastajat siis tulleet eikä askeltakaan etemmäs. Täällä niitten oli täytynyt levähtää, sillä näin siinä paikassa ruohon poljetuksi. Katsellessani näin jotakin valkoista ruohostossa. Hyppäsin seljästä — otin sen maasta. Taivaan Jumala! Se oli paperi, johon virginia-dulzissimukseni oli käärittynä ja jonka viime yönä pois heitin! Olin samassa paikassa, jossa olin ollut yötä — olin siis ratsastanut omia jälkiäni, ratsastaen ympyrässä.
Olin mennyttä miestä, järkeni ei enää toiminut. Niin oli tuo kauhea huomio minut lannistanut, että epätoivossa heittäysin kuin pölkky mustangini viereen toivomatta mitään muuta kuin pikaisinta kuolemaa.
Kauanko makasin, en tiedä. Luultavasti kauankin; sillä herätessäni oli aurinko jo painunut läntisen taivaanrannan taa. Tilani oli kauhea. Niin kokonaan oli tuo kamala huomio voimani vienyt, että ponnistaen kaikki voimani töin tuskin pysyin hevoseni seljässä, jolle minä tahdottomana ja voimattomana kokonaan uskoin itseni. Tuli mitä tuli, kaikki oli minulle yhdentekevää. Suitset käärittynä käsien ympärille, pidin kaikin voimin kiinni satulasta ja harjasta, antaen hevosen mennä menojaan. Miksi en olisi voinut tätä ennen jo tehdä! Tosiaankaan en silloin olisi tässä äärimmäisessä hädässä, epäilemättä olisi hevosen vaisto johtanut jollekin asutukselle.
Sen vain muistan näistä kauheista hetkistä, että mustangini kerran hypähti ilmaan kääntyen kokonaan vastaiseen suuntaan ja sen niin rajusti, että suurimmalla vaivalla saatoin pysytellä satulassa; silloin pakottivat kaikki jäseneni niin armottomasti, että eläimen joka askel tuotti minulle sanomattomia tuskia, että monasti olin aikeessa hellittää käteni pudottaakseni itseni maahan. En tiedä, kuinka kauan näin olin roikkunut enkä sitä miten yön tullen tulin seljästä alas. Luultavasti on minun kiittäminen siitä suopunkiani, joka uskollisesti oli mukanani ajelehtinut. — Miten yöni vietin, tietänee taivas. Ajattelemiseen olin mahdoton, sillä sitä yrittäessäni, koski aivoihini sanomattomasti; ikäänkuin niitä pihdillä puristettaisiin. Kaikkia minussa pakotti, jäseniä ja koko elimistöä, sanalla sanoen koko ruumista. Käteni ja poskeni olivat laihtuneet, silmäni olivat syvällä kuopissaan; — kun tällaiseksi tunsin itseni, pääsi minulta järjetön, hullu nauru; — olin mielipuolisuuden partaalla. — Aamulla noustessani pääsin tuskin jaloilleni, niin oli nelipäiväinen ratsastus, rasitus, tuska ja epätoivo minut murtanut. Olin varma siitä, etten enää kestäisi viidettä päivää. Miten pääsin mustangini selkään, on vieläkin minulle arvoitus; luultavasti oli se väsyneenä pannut maata ja olin kai sillävälin asettunut satulaan, noussut ylös kohottaen minut samassa, muuten en voi sitä käsittää. Mutta ylös vain pääsin, kiitos suopunkini, jota vaistomaisesti hukkuneen tavoin en hetkeksikään hellittänyt. Nyt katosi kaikki silmäini edestä ja tuli hetki, jolloin en luullut enää olevani tämän maan päällä. Näin mitä ihanimman kaupungin, jota suuremmoisempaa ei nerokkaimmankaan maalarin mielikuvitus voi luoda, näin sen tornit, kupoolit ja pylväskäytävät, jotka ulottuivat aina tähtiin saakka; näinpä mitä kauniimman meren, joka veden asemasta oli juoksevaa kultaa ja hopeaa; huomasin vielä lisäksi ilmassa riippuvan puutarhan viehättävine kukkineen ja puineen ja ihanimpine hedelmineen; — mutta en enää voinut kurottaa käsiäni noihin haluttuihin hedelmiin, niin kipeät olivat jäseneni. Hevosen jokainen askel sai aikaan suunnattomia tuskia. Jokainen liike ja täristys oli tuskaksi. Sisälmykset polttivat kuin hehkuvat hiilet, sisässä repeli, kuin skorpiooni olisi siellä myllästänyt. Kitalaki ja kieli olivat kuivuneet, keuhkot kutistuneet, kädet ja jalat eivät enää tuntuneet olevan ruumiini osia, vaan minuun kiinnitettyjä kidutusaseita.
Sen vain hämärästi voin muistaa, että tunsin lyönnin päähäni, ympäri korvia — joko se oli lyönti tai ääni, sitä en voi sanoa; — se oli kuin töminä, jonka olin kuulevinani, tai röhinä, ehkä omani tai jonkin muun. — Järkeni ja tajuntani olivat melkein kokonaan poissa. Hämärästi tunsin liikkuvani oksien ja lehtien keskellä; sillä korvissani kaikui oksien narskumiset ja murtumiset; — pidin viimeisin voimin vielä kiinni jostakin — en vähintäkään tiedä satulasta, harjasta tai jostain muusta; — heitin irti, voimat pettivät — vaivuin.
Kuului pamaus kuin 25-naulaisen tykin laukaus, suhina, kohina, kuin Niagara putouksen — aivan kuin olisin pyörteessä joutumaisillani maan keskipisteeseen, joukko kauheita kummituksia hyökkäsi kaikkialta kimppuuni, ympäröivät minut, raivosivat ympärilläni! Ja musiikki kuin yläilmoista, loistavista valo-olennoista, ja silmäini eteen aukeneva Elysium!
Jälleen kiduttava pistos, joka kihisten ja hehkuen kurkussani poltti sisälmyksiäni, sai aikaan sen että tunsin olevani ilmitulessa. Oli kuin sammuva elonkipinä jälleen palaisi, keuhkolipukat aukenisivat, ja se kiertelisi kuumana jäsenissä ja suonissa, tunkeutuisi päähän ja silmiin. Silmät aukenivat.
Katson ympärilleni.
Makasin kapean, mutta syvän joen ruohoisella penkerellä. Vieressäni seisoi mustangini, jonka luona oli mies kädessään korsista punottu pullo. Enemmän en voinut huomata, olin liian heikko noustakseni. Sisälmyksissäni poltti helvetillinen tuli. Vaatteet, jotka märkinä takertuivat ruumiiseeni, olivat minulle tosi virkistykseksi.
»Missä olen?» — röhisin.
»Missäkö olette? Vieras? Missäkö olette? Jacinto-joen rannalla, ja että olette sen rannalla ettekä itse joessa, sitä en pidä teidän vikananne — D–n it! Sitä se ei ole! Olette sen rannalla — vaikkakaan ette ole aivan kuivilla.»
Katselin miestä, joka oli pelastajani. Hän oli minut vedestä maalle vetänyt; olin nimittäin pää edellä lentänyt mustangini kaulan yli kun tämä, raivoisana janosta, oli rantapenkeren yli juossut veteen. Ilman häntä olisin aivan varmasti hukkunut, kun joki vielä lisäksi oli niin syvä. Hän oli minut wiskyineen tainnoksista jälleen selville saanut...
En koskaan eläissäni ole unohtanut ratsastusmatkaani prärioitten kautta Jacintoon.
YÖ BRCZWEZMCISLISSÄ
Kirj.
Heinrich Zschokke
1. Matka Brczwezmcisliin.
En ollenkaan epäile vuonna 1796 olleen monta kauheaa yötä, varsinkin italialaisille ja saksalaisille. Se oli Napoleon Bonaparten ensimäinen voittovuosi ja Moreaun paluun aika. Silloin olin syntymäkaupunkini yliopistossa lopettanut akateemiset opintoni; olin molempien oikeuksien tohtori ja rohkenin tuomariksi toivottuna, ruveta selvittelemään kaikkien europalaisten keisarien ja kuninkaitten ja silloisen Ranskan tasavallan välistä oikeusjuttua.
Tulin siihen aikaan valituksi oikeuskomisariukseksi pieneen kaupunkiin uudessa Itä-Preussissa. Se oli minulle suuri kunnia. Toisella jalalla jo olla virassa, toisella vielä akateemisissa luentosaleissa, oli harvinainen onnenpotkaus. Siitä minun oli kiittäminen uuden Itä-Preussin valloittamista tai syntymistä ja Kosciuszkon häviötä. Kuningas vainajaa moititaan — me muut kristityt tulemme autuaiksi suurella vaivalla ja kerjäläiset luultavasti hyvin autuaiksi; sanotaan kuolemassa kaikkien olevan samankaltaisia, todistan sivumennen vastakohdan! — siis kuningasvainajaa moititaan siitä, että hän on tehnyt huutavan vääryyden ollessaan apuna itsenäisen kansan hävittämisessä; mutta ilman tätä pientä vääryyttä, minä en voisi sitä suureksi nimittää, jäisivät tuhannet preussilaiset ylioppilaat paikatta. Toisen kuolema on toisen elämä. Silli on valaskalan vatsaa varten, koko eläin- ja kasvikunta vieläpä kivikuntakin, ellei se ehkä ole liiaksi sulamatonta, on ihmisen vatsaa varten. Muuten on helppo todistaa, että tyttö, joka on kunniansa menettänyt ja kansa, joka on menettänyt itsenäisyytensä, ovat itse syypäät onnettomuuteensa. Joka kuolla voi, on voittamaton, ja juuri kuolema on suuren, mainehikkaan elämän tukipiste.
Sittenkun äiti oli minulle antanut paraimman siunauksensa, sekä liinavaatteita ja matkarahaa, lähdin matkalle loistavaa määrääni kohden uuteen Itä-Preussiin, josta nykyaikaiset maantieteilijät eivät mitään tiedä, vaikkakaan se ei ollut mikään taika- tai satumaa, joka syntyy ja häviää Oberonin viittauksesta. En tahdo vaivata lukijoitani pitkällä matkakertomuksella. Tasaista maata, tasaisia ihmisiä, huonoja kyytivaunuja, kömpelöitä kyytimiehiä, huonoja teitä, surkeita kulkuneuvoja, ja jokainen ylpeä sontatunkiostaan, kuin Persian Shahi valtaistuimestaan. Erinomaisimpia luonnon keksintöjä on se, että se jokaiselle olennolle on antanut oman alan, jossa se voi viehätyksellä oleskella. Kala nääntyy ilmassa ja puolalainen juutalainen loistavasti sisustetussa naisenhuoneessa.
Lyhyesti sanoen, tulin eräänä iltana ennen auringonlaskua iloiseen kaupunkipahaseen, jonka nimi kai oli Brczwezmcisl; iloinen kaupunki, vaikka talot olivat venäläisiä, mustia, kadut kivittämättömiä, epätasaisia, ja ihmiset likaisia. Mutta sysienpolttajakin voi tavallaan miellyttää yhtäpaljon kuin operettitanssijatar, jonka jalkojen liikkeelle asiantuntijat taputtavat käsiään.
Brczwezmcislin, virkakaupunkini, olin kuvitellut paljon kamalammaksi, ehkä juuri sentähden pidin siitä. Ensi kerran koettaessani lausua kaupungin nimen olin saada leukapielet sijoiltansa. Siitä lienee lähtenyt minun salainen pelkoni kaupunkia kohtaan. Nimellä on aina suuri vaikutus käsitykseemme kappaleista. Ja koska hyvä ja paha maailmassa vähemmän on itse kappaleissa kuin mielikuvituksessamme niistä, niin nimien jalostaminen on tosiaan elämän kaunistamista.
Pelkoni suurentumiseen uusinta preussilaista oikeustaitoni näyttämöä kohtaan ei vähimmin vaikuttanut sekään seikka, etten elämässäni vielä ollut syntymäkaupungistani käynyt etempänä, kuin mihin sen torninhuippu näkyi. Huolimatta siitä, että maantieteen oppikirjoista tiesin ihmissyöjien asuvan melkoisen kaukana, herätti kuitenkin yksinkertaista hämmästystäni se seikka, ettei minua matkalla pari kertaa lyöty kuoliaaksi sellaisessa seudussa ja sellaisena aikana, jolloin ei koira olisi haukkunut eikä kukko kiekunut äkkinäistä maanpallolta katoamistani. Tosiaankin ihmisten suosion voittaa antautumalla niitten mielivaltaan! Ihmisvihaajat ovat täydellisimmin, ahdasmielisimmin itsekkäitä; itsekkäisyys on sielullinen sairaus, joka tulee oleskelusta kauan samalla paikalla. Jotta itsekäs ihminen parantuisi, täytyy hänen matkustaa. Ilman muutos tekee yhtä hyvää sielulle kuin ruumiille.
Kun postivaunusta näin Brczwezmcislen ensi kerran, näytti se minusta etempää katsottuna tasangosta nousevalta likaläjältä; mutta eivät kai Berlini tai Parisi palaitseineen näytä uljaammilta sen silmissä, joka pilvissä matkustaa — ja sydämeni löi voimakkaasti. Tämä siis oli matkani määrä, julkisen elämänurani alku; ehkä myöskin loppu, jos vaan nuot Uusi-Itä-Preussissa muuttuneet puolalaiset, jotka olivat sortajiensa palkkasotureita, saisivat halun hakata minut maahan jossain kapinassa. — En tuntenut siellä muuta sielua, kuin erään minunaikuiseni yliopistotoverin, nimeltä Burkhardt, joka Brczwezmcislissä oli ylimmäisenä veronkantajana, mutta hänkin ollut vasta lyhyen aikaa. Hän tiesi tulostani; pyynnöstäni oli hän edeltäpäin vuokrannut minulle asunnon sekä järjestänyt vastaanottoani varten välttämättömimmät asiat. Tämä Burkhardt, josta en ennen ollenkaan ollut välittänyt, jonka kanssa en ollut missään tekemisessä ollut, ja jota äitini pyynnöstä olin välttänyt, koska hän ylioppilasajallaan oli tunnettu juomari, pelaaja ja tappelija, voitti kunnioitukseni ja ystävyyteni yhä enemmän, kuta lähemmäksi Brczwezmcisliä tulin. Vannoin hänelle rakkauttani ja uskollisuuttani kuolemaan saakka. Hänhän oli ainoa tuttavani vieraassa puolalaisessa kaupungissa; hän oli ikäänkuin haaksirikkoontunut, joka lautapalasella oli pelastunut aalloista autiolle saarelle.
Minä en ole ensinkään taikauskoinen; kuitenkaan en voi pidättäytyä silloin tällöin uskomasta enteisiin. Jos ei mitään ilmaannu, saan minä aikaan sen itse. Luulen tällaista tehtävän velttoudessa; se on peli, joka hetkeksi huvittaa. Siten päätin ottaa huomioon ensimäisen kaupungin torilla vastaantulevan henkilön. Päätin itsekseni, että nuori tyttö olisi hyvä, mies paha enne. Tuskin olin erillaisista ennemerkeistä valmis, kun jo näin torin edessäni ja sillä astui vastaani kuten näytti kaunisvartaloinen nuori brczwezmcislilainen tyttö. Mainiota! Olisin halunnut rikkiruhjoutunein jäsenin juosta ulos preussilaisesta postivaunustani ihaillakseni puolalaista kaunotarta. Katselin häntä tarkasti painaakseni mieleeni hänen piirteensä, ja puhdistin lornettini — olen nimittäin hiukan likinäköinen.
Kun lähestyimme toisiamme, huomasin kohta, että tämä brczwezmcisliläinen Venus oli kauhean ruma, hyvin laiha kuin keuhkotautinen, kuiva ja ilman rintoja. Naamakin oli litteä ilman nenää, joka luultavasti jostakin surullisesta onnettomuudesta oli hävinnyt. Olisin vannonut näkeväni kuolleen pään, ellen sattumalta hampaitten välissä olisi nähnyt riippuvan palasen lihaa. Tuskin uskoin silmiäni. Kun prillieni läpi lähemmin tarkastelin, näin selvästi, että tuo isänmaallinen puolalainen nainen näytti kieltänsä halveksimisen merkkinä. Nostin nopeasti hattuani ja kiitin nöyrimmästi kohteliaisuudesta. Esiintymiseni häntä kohtaan oli nähtävästi hänelle yhtä odottamatonta, kuin hänen minulle. Hän veti kielensä takaisin nauraen niin kohtuuttomasti, että hän oli kuolla yskimiskohtaukseen.
Tässä tuskallisessa tilassa tulin kaupunkiin. Vaunu pysähtyi postikonttorin edustalle. Oven yläpuolella olevan, vastamaalatun preussilaisen kotkan olivat nähtävästi isänmaalliset katupojat likatäplillä sotkeneet. Kuninkaallisen kotkan kynnet olivat kokonaan lian peittämät, joko sentähden että tuo kuuluisa petolintu tavallisesti tekee yhtäpaljon syntiä kynsillään kuin nokallaan, tai sentähden, että Puola tahtoo sillä näyttää, että Preussi Uus-Itä-Preussissa on saavuttanut yhtäpaljon, kuin kotkalla on kynsien välissä.
2. Vanha Starostei.
Herra postimestarilta kysyin mitä kohteliaimmin herra vuokrankantaja Burkhardtin asuntoa. Mies ei näkynyt hyvin kuulevan, koska ei vastannut. Kun hän heti sen jälkeen keskusteli postinkantajan kanssa, päätin hänen vaitiolostaan, että hän yli maailman tunnetulla postitoimiston epäkohteliaisuudella halusi todistaa, etten ollut missään muualla, kuin paraasti järjestetyssä postitoimistossa. Kuudennen kysymykseni jälkeen hän kiukkuisesti kysyi, mitä haluan. Kysyin seitsemännen kerran samaa ja tosiaankin hienoimmalla berliniläisellä tai leipzigiläisellä kohteliaisuudella.
»Vanhassa Starosteissa!» vastasi hän minulle kiukkuisesti.
»Anteeksi, jos kysyn, voisitteko sanoa, missä vanha Starostei on?»
»Minulla ei ole aikaa. Petteri, vie hänet sinne!»
Petteri saattoi minut. Postimestari, jolla ei ollut ensinkään aikaa, katseli, piippua polttaen, ikkunasta jälkeeni, luultavasti uteliaisuudesta, Kaiken synnynnäisen kohteliaisuuteni nimessä olin kuitenkin sydämen pohjasta suuttunut tuosta epähienosta kohtelusta. Puin nyrkkiäni takkini taskussa ajatellen: »Kärsivällisyyttä, herra postimestari, jos hän kerran joutuu oikeuden kynsiin, jonka kuninkaallisena komisariuksena minulla on kunnia olla, niin tulen kaikin tavoin pippuroimaan hänen lurjusmaisuuttansa! Herra postimestarin pitää elämänsä ajan ajatella oikeusjuontani.»
Petteri, tuo ryysyinen puolalainen, joka minua saattoi, ymmärsi ja puhui saksaa ainoastaan hyvin katkonaisesti. Keskusteluni hänen kanssaan oli niin sekaista ja kankeaa, etten eläissäni sitä unohda. Tuo keltanaamainen, terävänenäinen, musta ja pörrötukkainen poika katsoi minua julmasti.
»Rakas ystäväni», sanoin kahlatessamme hitaasti syvässä liassa, »voisitko sanoa, tunnetko herra Burkhardtin?»
»Vanha Starostei!» vastasi Petteri,
»Aivan oikein, paras ystäväni. Tiedäthän, että haluan herra veronkantajan luo?»
»Vanha Starostei!»
»Hyvä! Mutta mitä minun sitten pitää tehdä sinun vanhassa Starosteissasi?»
»Kuolla!»
»Hitto vieköön! Se ei johtunut mieleenikään!»
»Ihan kuolla! Kuolla!»
»Minkätähden? Mitä vastaan olen rikkonut?»
»Preussilainen! Ei puolalainen!»
»Olen preussilainen!»
»Tiedän hyvin!»
»Minkätähden sitten kuolla? Mitä tarkoitat sillä?»
»Sitä ja sitä ja sitä!» —
Poika heilutti kättänsä ikäänkuin hänellä olisi kourassa tikari. Sitten osotti sydäntänsä, ähki ja mulkoili kauheasti silmillään. Keskustelumme teki minulle pahaa. Sillä mielivikainen ei Petteri voinut olla, hän näytti minusta hyvin älykkäältä, eikä hulluja juuri pidetä postitoimiston palveluksessa.
»Ehkä emme ymmärrä toisiamme täydelleen, hyvä ystäväni», sain vihdoin lausutuksi. »Mitä tarkoitat tuolla kuolemisella?»
»Murhaamista!» sanoi hän katsoen minuun hurjan näköisenä.
»Mitä! Murhaa!»
»Kun tulee yö!»
»Yöllä! Ensi yönä! Oletteko täysijärkinen?»
»Olen puolalainen, en preussilainen!»
Pudistin päätäni ja vaikenin. Silminnähtävästi emme toisiamme ymmärtäneet! Mutta kuitenkin oli tuon uppiniskaisen pojan puheessa jotain kauhistuttavaa. Sillä Puolan vihan Saksaa, tai oikeastaan Preussia kohtaan, tunsin vallan hyvin. Se oli tuon tuostakin saanut aikaan onnettomuuksia. Varottaisikohan tuo poika minua? Tai josko tuo tyhmä tollo ylimielisyydessään ilmaisisi kaikkia preussilaisia kohtaavan murhayön? — kuljin ajatuksissani ja päätin kertoa keskustelumme ystävälle ja maanmiehelleni Burkhardtille, kun jo tulimme n.s. Starostein luo. Tämä oli vanha, korkea, kivinen rakennus rauhallisen ja syrjäisen kadun varrella. Jo ennen kun tulimme sinne, huomasin ohikulkevien heittävän arkoja, salavihkaisia katseita tuohon mustaan rakennukseen. Niin teki myös saattajani. Enää ei hän sanonut sanaakaan, vaan osoitti sormellaan talon ovea, jonka jälkeen hän lähti tiehensä jäähyväisiä sanomatta.
Tuloni ja vastaanottoni Brczwezmcislissä ei juuri ollut suloinen ja viehättävä. Ensimäiset henkilöt, jotka minua täällä tervehtivät, epäkohtelias tyttö torilla, hävytön, uus-itä-preussilainen postimestari ja siansaksaa puhuva, preussiläistynyt puolalainen olivat vieneet kokonaan haluni ja rakkauteni uuteen olinpaikkaani ja virkaani. Tunsin itseni onnelliseksi, kun vihdoinkin tapasin ihmisen, joka kerran jo hiukan on hengittänyt samaa ilmaa kuin minä. Tosi kyllä ei herra Burkhardt luonamme kotiseudullaan ollut hyvässä huudossa, mutta mikä ei muuttuisi ihmisessä olosuhteiden muuttuessa? Eikö mielentila ole muuta kuin ympäristön vaikutusta? Heikot tulevat tuskassa jättiläisiksi; ja raukat taistelussa sankareiksi; Herkules naisten joukossa pellavan kehrääjäksi. Veronkantajani oli tähän saakka kantanut kaikki kuninkaallensa, mutta itseään varten hänellä ei ollut mitään parempaa periaatetta; kuitenkin paljon parempi on hyväntuulinen juomari, kuin keuhkotautinen, nenätön luuranko kielineen; parempi kevytmielinen pelaaja kuin hävytön postimestari; parempi urhoollinen tappelija kuin tyytymätön puolalainen. Mainitsemani Burkhardtin paheet tulivat minun silmissäni hänelle hyveiksi; sillä — keskenämme sanottuna — voisi minun hellä, häveliäs ja arka luontoni, jota äitini aina kovin ylisti, täällä Puolassa ensi kapinassa tulla minulle häpeälliseksi turmioksi. On hyveitä, jotka synneiksi, ja syntejä, jotka hyveiksi voivat muuttua. Ei kaikki kaikkina aikoina ole samaa, huolimatta siitä, että se jää samaksi.
Astuessani tuon n:o 8 Starostein korkeasta ovesta, jouduin miettimään missä vanha rakas ystäväni oli löydettävissä. Talo oli suuri. Ruostuneitten ovensaranain vinkuminen kaikui kautta koko rakennuksen; kuitenkaan ei saapunut ketään katsomaan, kuka taloon tuli. Nousin reippaasti leveitä kiviportaita.
Huomatessani vasemmalla huoneen oven, kolkutin siihen. Ei kukaan vastannut ystävällisellä »sisään!» Koputin voimakkaammin. Kaikki on hiljaista. Kolkuttamisen kaiku vastasi toisesta ja kolmannesta kerroksesta. Tulin kärsimättömäksi. Halusin vihdoin sulkea syliini vanhan rakkaan ystäväni Burkhardtin. Aukaisin oven, astuin sisään ja näin keskellä huonetta ruumisarkun. Siinä makaava kuollut ei tosiaankaan voinut huutaa minulle ystävällistä »sisään» sanaa.
Olen luonnostani hyvin kohtelias eläviä kohtaan, mutta paljon enemmän sitä vielä kuolleita kohtaan. Mahdollisimman hiljaa vetäysin takaisin, kun huomasin äkkiä, että arkussa makaava ei ollut kukaan muu kuin veronkantaja Burkhardt, jolta kuolema nyt oli ottanut viimeisen maksunsa. Siinä lepäsi hän, huoletonna viinilaseista ja korteista, niin vakavana ja juhlallisena, että tuskin uskalsin ajatella hänen lempi-ilojaan. Hänen ilmeessään oli jotain ihmiseläimälle niin vierasta, ikäänkuin hän sen kanssa ei koskaan olisi ollut tekemisissä. Luulen, kun tuntematon, kaikkivaltias käsi kohottaa Tuonelan huntua ja ihmisen ulkonainen silmä sokaistuu ja sielullinen silmä tulee paljon näkeväksi, silloin ihmisen maallinen elämä näyttää pikkumaiselta ja kaikki muisto siitä kuolee.
Hämmästyneenä pujahdin kuolintuvasta jälleen pimeään yksinäiseen käytävään. Vasta nyt valtasi minut sellainen kuoleman kauhu, että tuskin saatoin ymmärtää rohkeuttani katsoa ruumista niin kauan kasvoihin. Samalla kauhistutti minua oma yksinäisyyteni. Seisoin siinä sata peninkulmaa rakkaasta isänmaasta, äitini talosta, kaupungissa, jonka nimeä en koskaan ollut kuullut, ennenkuin minut määrättiin sen oikeuskomisariukseksi. Ainoa tuttavani ja vastikään sydänystäväkseni ottamani oli sanan täydessä merkityksessä pötkinyt tiehensä jättäen minut yksin neuvotta ja lohdutuksetta. Kysymys oli siitä, mihin kallistaisin pääni? Missä on ruumis tilannut minulle asunnon?
Samassa vinkuivat talonoven saranat niin läpitunkevasti, että ääni melkein repi rikki kaikki hermoni. Kieron ja turhamaisen näköinen palvelijan pukuun puettu mies juoksi portaita ylös, katseli minua suu selällään ihmetellen ja lausui vihdoin sanan. Polveni vapisi. Halusin sydämestäni jutella miehen kanssa; mutta kauhuni oli tehnyt minut sanattomaksi. Sitäpaitsi en ennenkään ollut osannut sitä kieltä, mitä poika puhui; se oli nimittäin puolankieltä.
Kun hän näki minun vastaukseksi mitään merkkiä antamatta seisovan edessänsä ja kun hän oli kääntänyt sanansa saksankielelle, jota hän puhui yhtä sujuvasti kuin berliniläinen, sain voimaa, kerroin nimeni, säätyni, ammattini sekä kaikki seikkailut matkaltani tähän toivomaani kaupunkiin, jonka nimen lausuessani joka kerta olin tukehtua. Äkkiä tuli hän ystävälliseksi, nosti lakkiaan ja kertoi paljon asioita, kuten seuraavasta lyhykäisesti selviää.
Hänen, kertojan nimittäin, nimi oli Lebrecht; hän oli ollut herra veronkantajavainajan tulkki ja uskotuin palvelija aina eiliseen päivään saakka, jolloin taivas oli nähnyt hyväksi kutsua erinomaisen herra veronkantajan tästä ajallisuudesta paremmille sijoille. Tämä kutsumus oli tosiaankin vastoin vainajan toivomuksia, sillä hän olisi mieluummin jäänyt veronkantajanvirkaansa. Eilen pelatessaan puolalaisten aatelismiesten kanssa oli viinilasin ääressä herännyt vanha preussilainen ylpeys ja sarmatinen isänmaallisuus, ja oli syntynyt ankara sana- ja korvapuustisota, jolloin yksi sarmateista löi veitsellä herravainajaa kolmasti sydämeen, vaikka jo yksikin pistos olisi ollut kuolettava. Välttääkseen kaikkia uus-itä-preussilaisen oikeuden selkkauksia oli voittaja viime yönä paennut tietämättömiin Vainaja oli vähää ennen toiseen maailmaan lähtöään vuokrannut tulevalle oikeuskomisariolle, siis minulle, huoneen, ostanut kaikenlaisia taloustarpeita, vieläpä värvännyt saksalaisen kyokkipiian, joka heti oli valmis palvelukseen, niin että oli minusta siis huolta pidetty. Sivumennen huomautti kertoja Lebrecht puolalaisten olevan vannoutuneita vihollisia preussilaisille sekä sanoi minun pitävän tottua siihen pikkumaisuuteen, kuten sekin, mitä tyttö torilla vaitiolollaan oli ilmaissut. Hän kertoi Petterin olevan tyhmän houkkion, joka epäilemättä halusi minulle selittää herra veronkantajan kuoleman, mutta sanoja puuttuneen hänen sanavarastostaan; molemmin puolin oli täytynyt olla väärinkäsitystä: kuitenkin halusi kertoja neuvoa minua olemaan varuillani, koska puolalaiset olivat tosiaankin hiljaisessa raivossa. Lebrecht itse oli lujasti päättänyt onnettoman herransa haudattuansa heti hävitä kaupungista.
Näitä kertoessaan vei hän minut leveitä kiviportaita ylös, näyttääkseen minulle uuden asuntoni. Kautta suurien, korkeitten, autioitten huoneiden vei hän minut suureen saliin; siellä oli valmistettu vuode, jota verhosi tamastiset esiriput; vanha pöytä puoleksi kullattuine jalkoineen; puolisen tusinaa pölysiä tuoleja. Suunnattoman suuri kiemurakoristeilla ympäröity valepeili riippui seinällä, jota peittivät likaiset, kirjavat tapetit, joilla komeili vanhan testamentin ihanimpia tarinoita, puoleksi pilaantuneina, monin paikoin riippuen aivan ryysyinä. Kuningas Salomo valtaistuimellaan oli menettänyt päänsä ja »Susannan kylvyssä» olevan himokkaan vanhuksen rikokselliset kädet olivat mädänneet.
Tämä hävityksen kauhistus ei näyttänyt minusta ollenkaan kodikkaalta. Olisin mieluummin olinpaikakseni valinnut majatalon, — jospa olisin sen tehnyt. Mutta osaksi arkuudesta, osaksi näyttääkseni pelottomuutta kuoleman läheisyyttä kohtaan vaikenin. Sillä en epäillyt, ettei Lebrecht ja nähtävästi myöskin kokenut kyökkipiikani tulisi olemaan yöllä seuranani. Lebrecht sytytti kultajalkaisella pöydällä olevat kaksi kynttilää; alkoi jo hämärtää. Hän otti tehtäväkseen kylmän ruuan ja muitten tarpeitten hankkimisen illalliseksi, matkakirstuni tuomisen postikonttorista, sekä lupasi tuolle kokeneelle kyökkipiialle ilmoittaa tulostani sekä tehdä hänelle selkoa tehtävistä. Matkakirstu saapui, samaten illallinen. Mutta niinpian kuin Lebrecht minulta oli saanut juomarahat, toivotti hän minulle hyvää yötä ja lähti.
Ensin en käsittänyt hänen poistumistaan, niin nopeaan hän, pistettyään taskuunsa rahat, katosi. Kauhistuneena hyppäsin pystyyn juostakseni hänen jälkeensä pyytääkseni häntä jäämään luokseni. Mutta häpesin ja jäin. Pitikö minun tuon kurjan ihmisen antaa olla raukkamaisuuteni todistajana. En epäillyt, ettei hän tulisi olemaan yötä jossain murhatun herransa huoneessa. Mutta kuulin silloin talon portin saranain vinkumisen. Se koski luihini ja ytimiini. Kiiruhdin akkunaan ja näin pojan juoksevan kadun poikki, kuin jos häntä kuolema olisi takaa ajanut. Pian oli hän kadonnut pimeyteen. Olin yksin ruumiin kera vanhassa Starosteissa.
3. Vartiosto.
En usko henkiin; yöllä kumminkin pelkäsin niitä. Kuka voisi kaikellaista uskoa? Mutta helposti toivoo ja pelkää kaikellaista.
Kuolon hiljaisuus, vanhat, repaleiset tapetit suuressa salissa, salaperäisyys ja outous, uhkaava kuolema — puolalaisten kansallisviha — kaikki vaikutti lannistumisekseni. En voinut syödä, vaikka oli nälkä; en voinut nukkua, vaikka olinkin kovin väsynyt. Menin akkunan luo katsoakseni voisinko hätätilassa sen kautta paeta; pelkäsin nimittäin tässä suuressa rakennuksessa labyrinttimaisine käytävineen ja huoneineen eksyväni ennenkuin etehiseen ehtisin. Mutta voimakkaat rautatangot sulkivat tieni.
Silmänräpäyksessä oli kaikki Starosteissa vilkkaassa liikkeessä; kuulin ovien sulkeutuvan ja aukenevan, askelten töminää lähellä ja kaukaa, äänien kaikuvan sameasti. En käsitä, mistä tämä elämä ja liike niin äkkiä. Mutta juuri käsittämättömimmän ymmärtää aina pikimmin. Sisässäni ääni varotti minua sanoen: »Se koskee sinua! Tyhmä Petteri oli ilmaissut puolalaisten murhasuunnitelman — pelasta itsesi!» Kylmä väristys kävi kautta hermojeni. Näin kuinka nuo verenhimoiset keskenään päättivät murhaamistavasta. Kuulin heidän yhä lähenevän. Kuulin heidän jo olevan etehisessä, josta päästään saliin. Kuulin hiljaista kuiskaamista. Hyppäsin pystyyn, lukitsin oven, ja samassa silmänräpäyksessä koeteltiin ulkoapäin aukaista oveani. Uskalsin tuskin hengittää, etten hengitykselläni ilmaisisi itseäni. Kuiskauksista kuulin niiden olevan puolalaisia. Onnettomuudeksi olin heti oikeuskomisariukseksi nimittämisen jälkeen oppinut niin paljon puolankieltä, että käsitin puheen olevan verestä, kuolemasta ja preussilaisista. Polveni vapisi; kylmä hiki valui otsaltani. Vielä kerran koetettiin ulkoapäin avata oveni, mutta näytti siltä kuin pelättäisiin kolinaa. Kuulin ihmisten etenevän tai kokonaan hiipivän pois.
Olkoonpa niin, että puolalaiset olivat tätä tarkottaneet henkeäni tai ainoastaan rahojani kohtaan; olkoonpa niin, että halusivat tehdä tehtävänsä melutta tai uudistaa sitä toisella tavalla; päätin heti sammuttaa valon, etteivät kadulta voisi nähdä ja tuntea minut. Kuka olisi vannonut, ettei mies, minut huomattuaan ampuisi akkunan kautta?
Yö ei ole kenenkään ystävä, sillä ihminen on syntyisin pimeyden vihollinen, vieläpä lapsetkin, jotka eivät ole kuulleet henkinäyistä ja kummituksista, pelkäävät pimeässä jotakin, jota eivät tunne. Istuin hetkisen ikkunassa, yksin odottaen tulevaa kohtaloani tänä yönä, kun mielikuvituksessa näin kaikellaisia kauhistuttavia kuvia. Vihollinen tai onnettomuus, jonka näkee, ei ole puoleksikaan niin kauhea kuin se, jolle umpimähkää täytyy antautua, sitä tuntematta. Turhaan koetin itseäni huvittaa; turhaan päätin heittäytyä vuoteeseeni nukkuakseni. En mitään voinut sietää. Vuoteellani oli vastenmielinen murhan haju; huoneessa istuessani kauhistutti minua aika ajoittain jokin ratina, joka oli kuin jonkun elävän olennon aikaansaama. Enimmäkseen leijaili edessäni murhatun veronkantajan haamu. Hänen kylmät, kankeat kasvonpiirteensä olivat niin kauhistuttavan puhuvat, että olisin antanut kaiken omaisuuteni, jos olisin päässyt ulos tai hyvien ystävällisten ihmisten ilmoille.
Keskiyön hetki löi. Tornikellon jokainen lyönti vapisutti minua sisimpään saakka. Syytin itseäni taikauskoiseksi narriksi ja raukkamaiseksi jänikseksi, mutta syytökseni eivät parantaneet minua. Vihdoin, joko epätoivosta tai rohkeudesta, sillä tätä tilaa en enää voinut kestää, hyppäsin pystyyn, haparoin pimeän läpi ovelle, lukitsin sen auki ja päätin henkeni kaupallakin päästä ulos.
Ovi aukeni — taivas, mikä näky! Horjuin kauhusta takaperin; tuollaista vartiostoa en ollut odottanut.
4. Kuolontuska.
Pienellä pöydällä olevan vanhan lampun himmeässä valossa näin etehisen keskellä murhatun veronkantajan makaavan arkussa, kuten edellisenä iltana olin hänet nähnyt; tällä kertaa vielä selvemmät veripilkut paidassa, jotka ensikerralla olivat liinavaatteen peittämiä. Koetin hillitä itseäni, selittämällä itselleni sen vain olevan mielikuvituksen ilveilyä; kävin lähemmäksi. Mutta kun jalkani kalahti ruumisarkkuun kumisten ja ruumis näytti liikahtavan, kuin koettaisi se aukaista silmänsä, silloin katosi minulta kaikki ymmärrys. Kauhulla juoksin takaisin saliini ja heittäysin vuoteeseeni.
Sillävälin kuulin arkun luota äänekästä kolinaa. Täytyi melkein luulla veronkantajan nousseen kuolleista; sillä se oli ääni, joka syntyy, kun joku vaivaloisesti nousee. Kuulin kolean jymähdyksen. Näin kohta sen jälkeen murhatun olennon seisovan keskellä salini ovea, pitäen kiinni pihtipielestä, hitaasti häilyen saliin, horjuvan ja katoavan pimeyteen. Kun epäuskoni vielä kerran koetti tehdä valeeksi kaiken sen, mitä olin kuullut ja nähnyt, niin tuo kummitus tai kuollut, tai eläväksi jälleen tullut kumosi sen kauhistuttavalla tavalla. Sillä tämä asettui pitkinpituuttaan ja koko painollaan vuoteeseeni aivan ruumiini päälle, painaen kylmän selkänsä kasvojani vasten melkein tukahduttaen minut.
Tällä hetkellä en vielä käsitä, kuinka tuosta tilasta selvisin ehjin nahoin. Sillä kauhuani voi hyvin nimittää kuolemankauhuksi. Lienen maannut pitkän aikaa tajutonna. Sillä kun tuon hirmuisen taakan alla jälleen kuulin kellon lyövän ja luulin sen yhtä lyövän, — tuo toivomani kummitushetken loppupelotukseni silmänräpäys — silloin olikin kello jo kaksi.
Ajatelkaa kauheaa tilaani. Ympärilläni murhan tuoksua, ruumis päälläni hengittäen, lämmittäen, röhisten, kuin kuolisi se toistamiseen — minä itse puoleksi kangistunut, osaksi kauhusta ja voipumuksesta, osaksi tuosta raskaasta taakasta. Danten helvetin kurjuus on pieni seikka tähän tilaan verraten. Minulla ei ollut voimia vapautua tuosta ruumiista, joka päälläni halusi vielä toistamiseen kuolla; jos voimiakin olisi ollut, niin ehkäpä rohkeus siihen olisi puuttunut; olin varma siitä, että tuo onneton, joka kasvojensa ensimäisen verenvuodon jälkeen nähtävästi oli vain joutunut ankaraan tainnostilaan, pidetty kuolleena ja pantu ruumisarkkuun, nyt vasta oli todellisessa kuolinkamppailussa. Hän ei näkynyt tahtovan elää eikä kuolla. Ja tätä minun piti sietää itseni päällä! Minun piti siis olla veronkantajan kuolinpahnana!
Monta kertaa olisin ollut taipuvainen pitämään tuloani Brczwezmcisliin tilapäisenä pirullisena unena, jos hätäni koko suuruudessaan ei olisi ollut minulle niin selvä. Kuitenkin olisin saanut vakuutetuksi itselleni, että tämä kauhunyö kaikkine näkyineen oli unta eikä mitään muuta kuin unta, jollei uusi tapaus, tuntuvampi kuin mikään edellisistä, olisi todistanut minun täydellisesti olevan hereilläni.
5. Päivänvalo.
Oli nimittäin jo päivä — en voinut sitä oikein nähdä, sillä kuoleva ystäväni painoi hartioillaan silmäni umpeen — mutta huomasin sen kadulla vallitsevasta elämästä — silloin kuulin huoneessani ihmisaskelia ja ääniä. En ymmärtänyt puhetta, se oli puolankieltä. Mutta huomasin hyvin hommattavan ruumisarkun kanssa. »Epäilemättä», ajattelin, »hakevat ne kuollutta ja vapauttavat minut.» — Niin tapahtuikin, mutta minulle aavistamattomalla tavalla.
Muuan hakijoista löi nimittäin espanjalaisella putkella niin armottomasti kuollutta tai kuolevaa, että tämä äkkiä hypähti pystyyn seisoen vuoteessa suorin jaloin Myös minun vähäpätöisyyteeni oli espanjalaisen putken yltäkylläisyydestä niin moni sattunut, etten voinut olla huutamatta ja seisomatta pystyssä kuolleen takana. Tämä vanhapuolalainen ja uus-itä-preussilainen kuolleesta-herättämiskeino oli tosiaankin tepsivä — sitä vastaan ei voi mitään sanoa, sillä kokemus puhui äänekkäästi sen puolesta; mutta toiselta puolen oli se niin ankara, että mieluummin valitsisin kuoleman kuin elämän.
Kun päivän valossa katselin ympärille, oli huoneeni väkeä täynnä, enimmäkseen puolalaisia. Iskut olivat polisikomisariuksen antamat, jolle oli annettu vieraan ruumiin hautaaminen toimeksi. Veronkantaja makasi vielä kuolleena ruumisarkussa etehisessä, jonne humalaiset puolalaiset olivat hänet asettaneet, heille kun oli annettu toimeksi kantaa hänet entisen portinvartian tupaan. He olivat kuitenkin valinneet etehiseni portinvartijan tuvan asemesta ja jättäneet erään humalaisista tovereistaan ruumiin vartiaksi; siinä hän nähtävästi oli nukahtanut; mutta minun aikaansaamasta kolinasta herännyt ja vaistomaisesti tullut vuoteeseeni ja siinä selvinnyt viinahumalastaan.
Minua oli tämä jumalaton tapaus niin tärisyttänyt että sain tulisen kuumeen, jossa tilassa seitsemän viikon ajan uneksin tuon kauhean yön tapahtumia. Vielä nytkin — kiitos puolalaisen kapinan, en ole enää oikeuskomisariuksena Brczwezmcislissä — ajattelen kauhulla tuota uus-itä-preussilaista seikkailuani. Kuitenkin kerron sen mielelläni; monelle se voi olla huviksi, toisille opiksi, Ei pidä pelätä sitä, jota ei kuitenkaan usko.