[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNlz1wfjEURTj0sh2vwKGyWyqSES8GtK8lQWj6vYA5is":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2877,"Eksyksissä präria-aavikolla","Sealsfield, Charles",1793,1864,"2877-sealsfield-charles-eksyksissa-praria-aavikolla","2877__Sealsfield_Charles__Eksyksissä_präria-aavikolla",null,"romaani",[],[],"fi",1841,1911,8168,55897,false,52554,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Eksyksissä\" by Gustaf af Geijerstam is a novel written in the early 20th century. The story delves into the complexities of human fate and the connections people have with one another, particularly through the lens of a central character, Ivar Lyth, who navigates his troubled life and relationships in a socially divided world. The narrative explores deep themes of existence, loneliness, and the struggle for identity.  At the start of the novel, the reader is introduced to Ivar Lyth, a lonely man who feels disconnected from the world around him. As he walks through a city shrouded in fog, he contemplates the enigmatic nature of human lives and the silent connections that link strangers. The narrative captures his reflections on his struggles, loneliness, and the haunting presence of his troubled family history. The opening establishes a poignant tone that sets the stage for a deeper exploration of Lyth's character and his turbulent inner world. The reader witnesses Lyth's connection to a mysterious woman, foreshadowing a significant relationship that may shape his life amidst the backdrop of societal challenges. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Davidsson, Fanny",242,"Seikkailukertomus sijoittuu 1830-luvun Texasiin, jossa uudisasukas eksyy valtaville ruohotasangoille etsiessään itselleen hankkimaansa maa-aluetta. Teos kuvaa Texasin luontoa ja varhaista asutushistoriaa jännittävien vaiheiden kautta.","Charles Sealsfieldin 'Eksyksissä präria-aavikolla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2877. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","EKSYKSISSÄ PRÄRIA-AAVIKOLLA\n\nKirj.\n\nCharles Sealsfield\n\n\nMailta ja meriltä 18\n\nToimittanut Teuvo Pakkala\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEksyksissä präria-aavikolla.\n\nYö Brczwezmcislissä.\n\n 1. Matka Brczwezmcisliin.\n 2. Vanha Starostei.\n 3. Vartiosto.\n 4. Kuolontuska.\n 5. Päivänvalo.\n\n\n\n\n\n\nEKSYKSISSÄ PRÄRIA-AAVIKOLLA\n\n\n\n\nOli vuosi 1832, Siihen aikaan Texas vielä tuskin nimeksikään oli\nasuttua. Laajoja maa-aloja oli viljelemättä. Hallitus toivot\nhartaasti Texasin asuttamista; sentähden se kaikella tavalla kannatti\nmaahanmuuttoa. Mitättömästä hinnasta saattoi ken tahansa hankkia\nitselleen suuria maatiloja. Silloin päätin lähteä Texasiin ja asettua\nsinne asumaan. New-yorkilaiselta Texas-komppanialta sain- tuhannesta\ndollarista n.s. Texas-paperin, jonka mukaan minulla oli oikeus\nTexas-komppanian alueelta hakea itselleni maa-ala, joka suuruudeltaan\noli kokonaista kymmenentuhatta auranalaa, ottaa se haltuuni ja asettua\nsinne asumaan, lyhyesti sanoen, käyttää omistajan kaikkia oikeuksia,\nsillä ehdolla kumminkin, etten valitessani nuo kymmenentuhatta\nauranalaa loukkaisi aikaisempia oikeuksia. Ystäväni kera, jolla oli\n»paperilla» saman verran maa-alaa, astuin laivaan purjehtiakseni tuohon\nluvattuun maahan.\n\nBaltimoressa astuimme The Catcher nimiseen nopeakulkuiseen kuunariin ja\ntulimme kolmiviikkoisen onnellisen matkan jälkeen Galvestonbaihin.\n\nÄäretön, sadan tai vielä useammankin mailin pituinen, yhtämittainen\ntasanko aukeni silmäimme eteen; tällä tasangolla ei ollut laisinkaan\nkoho- eikä laakso-paikkoja, se kasvoi yltyleensä hennointa,\nhienointa ruohoa joka, jokaisen merituulen puuskan löyhyttelemänä\naaltoili vapaasti, ilman että sitä puu tai kukkula, talo tai kartano\nhäiritsi. Noin kymmenen tai kahdentoista mailin päässä pohjoisessa\ntai luoteisessa sukelsi esiin tumma kohta, joka, kuten myöhemmin\nhuomasimme, olikin puuryhmä, mutta meistä näytti se saarelta. Näitä\npuuryhmiä, joita Texasin prärioilla on lukemattomia, kutsutaan täydellä\nsyyllä saariksi, sillä ne ovatkin täsmälleen niitten kaltaisia.\n\nLahdelmaan laskee Rio de Brazos. Kolme päivää matkustimme sitä myöten\nylöspäin aina Brazoriaan saakka.\n\nBrazoria oli meidän tulomme aikana suuri kaupunki, Texasin oloihin\nnähden nimittäin — siellä oli yli kolmekymmentä taloa, joista kolme\ntiilikivestä, toiset hirsihökkeleitä.\n\nTäällä sanottiin olevan meille välttämätöntä heti ostaa itsellemme\nmustangeja, joista kauneimpiakin voi saada aivan polkuhinnasta, ja\nsitten lähteä katsomaan ympäristöä. Seurasimme hyvää neuvoa ja hankimme\nmustangeja. Nämät ovat pieniä hevosia, jotka suurissa laumoissa\nkuljeksivat Texasin prärioita. Niitä pyydystetään suopungeilla ja\nkesytetään julmalla tavalla; kuusi tuumaa pitkillä kannuksilla\nvarustettu ratsastaja ajaa, pantuaan niitten suuhun kauheat, hyvin\nraskaat kuolaimet, niillä tuimaa vauhtia siksi, kunnes ne uupuvat ja\nvaipuvat maahan. Sitten annetaan eläimelle neljännestunti hengähtämisen\naikaa, jonka jälkeen ajetaan takaisin sama matka. Jos eläin\nratsastuksessa uupuu, ajetaan se kelpaamattomana pois tai ammutaan;\npäinvastaisessa tapauksessa se hehkuvalla raudalla merkitään ja\npäästetään prärioille. Tämän jälkeen ei pyydystämisessä ole erityistä\nvaikeutta; hevosen hurjuus on kokonaan hävinnyt, mutta sensijaan on se\ntullut erittäin salakavalaksi ja ilkeäksi.\n\nMustangit ovat varmaankin ilkeimmät ja kavalimmat kaikista\nhevosroduista, mutta ainoastaan siihen nähden, että tahtovat tehdä\nisännälleen kepposia. Kohta hankittuani itselleni oman olin vähällä\nsaada maksaa kalliita oppirahoja. Aikeessa tehdä tutkimusmatkan\nBolivariin, piti meidän astua veneeseen mennäksemme Brazorin yli.\nViimeistä edellimmäisenä veneeseen astuessani vedin huolettomasti\nmustangiani suitsista, kun äkkinäinen nykäys, ja huuto: Mind your\nbeast! (Varokaa eläintänne) sai minut hypähtämään syrjään. Oli onni,\netten ensin katsonut ympärilleni, sillä se olisi voinut maksaa\nhenkeni. Mustangini oli nimittäin äkkiä juossut taaksepäin, hypännyt\ntakajaloilleen ja heittäytynyt päälleni sellaisella vimmalla ja\nvoimalla, että kaviot puhkaisivat veneen laidan. En koskaan elämässäni\nole niin suurta raivoa nähnyt, kuin tämän elukan. Se irvisteli,\nsen silmät hehkuivat. Tosiaankin kuoleman vihaa — sen hirnunta oli\npaholaisen naurua. Seisoin hämmästyneenä. — Suopunki, jonka jäljessäni\ntuleva hyvin rauhallisesti oli heittänyt eläimen kaulaan, sai sen heti\njälleen hartaan ja viattoman näköiseksi, että purskahdimme kaikki\nkovaan nauruun, vaikka olin tiukasti tuuminut ampua sen siihen paikkaan.\n\nSaman hevoseni kera ja ystäväni saattamana tein useita retkeilyjä\nBolivariin, Marion Columtiaan, Anahuaciin — nämät ovat kaupunkeja,\njoissa on kolme — kuusi — vieläpä kaksikymmentä taloa. Uutisasuntojakin\nkävimme katsomassa, aluksi vain sellaisia, joiden omistajien kanssa\nolimme hyvissä väleissä, myöhemmin jokaista, joka vain eteemme sattui.\nNiinpä ihan äsken kävimme tällaisella uutisasunnolla. Se oli mailin\nmatkan syrjässä siitä tiestä, joka vie Harrisburgista San Felippe de\nAustiniin, ja kuului muutamalle Mister Nealille.\n\nIsäntämme oli iloinen kentuckilainen ja oli joka suhteessa kunniaksi\nsynnyinvaltiolleen. Vastaanottomme oli mahdollisimman kohteliasta.\nKotoa tuomamme uutiset olivat ainoa palkinto meidän puoleltamme.\nSaavuimme sinne iltapäivällä, mutta aamuaurinko näki meidät vielä\njuttelemassa perheen keskuudessa. Tuskin olimme hetken levänneet,\nkun jo rakas isäntäväkemme meidät jälleen herätti. Kaksi- tai\nkolmisenkymmentä nautaeläintä oli pyydystettävä ja lähetettävä\nNew Orleansin markkinoille. Tällainen metsästystapa on aina kovin\njännittävää, harvoin vaarallista. Kahta kertaa ei meitä tarvittu\npyytää, vaan hyppäsimme pystyyn, pukeuduimme, suurustimme ja nousimme\nmustangeimme selkään.\n\nOlimme ratsastaneet neljä- viisi mailia, kun jo saavuimme nautojen\nluo, jotka kolmi- tai viisikymmenlukuisina osaksi söivät laitumella\ntai temmelsivät ruohossa; ovat kauniimpia nautoja, mitä koskaan olen\nnähnyt, kaikki pitkäjalkaisempia, paljon korkeampia, solakampia ja\nkauniimpia muodoltaan kuin meikäläiset naudat. Sarvetkin olivat\npitempiä ja muistuttivat etempää katsottuna enemmän saksanhirven — kuin\nlehmän sarvia. Vaikka kesät talvet itsekseen harhailevat prärioilla,\npysyy niiden rotu kuitenkin huonontumatta.\n\nMeitä oli puolitusinaa ratsastajia, nimittäin Mister Neal, ystäväni,\nminä ja kolme neekeriä. Tehtävämme oli ajaa naudat kotiin, missä\nmarkkinoille määrätyt suopungilla pyydystetään ja lähetetään heti\nBrazoriaan. Ratsastin mustangini selässä. Ensimmäistä laumaa, jossa oli\nnoin viisi- tai kuusikymmentä eläintä, olimme lähestyneet neljäsosan\nmailin päähän. Naudat pysyivät aivan levollisina. Nämät ympäröityämme\nkoetimme tuulen nopeudella saavuttaa toisen lauman. Nämäkin pysyivät\nrauhassa. Täten ratsastimme yhä edelleen, ja kun viimeinen ja\nulommaisin lauma oli takanamme, erkanimme toisistamme, ja suljettuamme\nkaikki laumat puoliympyrään ajoimme ne kotiin päin. Tähän asti oli\nmustangini käyttäytynyt mallikelpoisesti, reippaasti ja iloisesti\njuosten, näyttämättä mitään oikuistaan, mutta nyt — olimme tuskin\nkahdensadan askeleen päässä toisistamme — heräsi vanha vihollinen.\nNoin tuhannen askeleen päässä meistä kuljeksi nimittäin laitumella\nmustangeja, ja tuskin nähtyään nämät alkoi tämäkin tehdä hyppäyksiä\nristiin rastiin, niin että, vaikkakaan en ole mikään tottumaton\nratsastaja, olin vähällä suistua satulastani maahan. — Kuitenkin\npysyttelin selässä. Mutta nyt, paha kyllä, en ollut, vastoin Mister\nNealin neuvoa, pannut amerikalaisia kuolaimia mexikolaisten asemesta,\nja olinpa vielä unohtanut suopunginkin, joka aina tähän saakka eläimen\nhillitsemisessä oli auttanut minua enemmän kuin kuolaimet, joita ilman\nei mustangilla prärialla voi toimittaa mitään. Ratsastustaitoni ei\ntässä tainnut mitään; hurjan härän tavoin karahti se noin viisisataa\naskelta laumaan päin, mutta ennenkuin oli tullut sen luo, pysähtyi\nse äkkiä, ja heittäen takakoipensa odottamatta ilmaan, asetti päänsä\netukoipien väliin, että lensin sen yli, ehtimättä edes uneksia\ntuollaista mahdollisuutta. Hypätä molemmin etukoivin ohjaksien päälle,\nrepiä rikki marhaminta ja sitten hurjasti hirnuen karata lauman luo, se\noli silmänräpäyksen teko tuolle hurjapäälle.\n\nRaivoten nousin kyynärän korkuisesta ruohikosta. Lähinnä oleva\nnaapurini, muuan neekeri, karautti avukseni, pyytäen, että antaisin\neläimen toistaiseksi olla valloillaan, sanoen Anthony nimisen\nmetsästäjän kyllä sen pian jälleen ottavan kiinni; kiukussani en\nkuullut mitään. Raivoten pyysin häntä laskeumaan selästä antaakseen\nminulle hevosensa. Turhaan kielsi tuo musta mies minua jumalan nimessä\ntakaa-ajamasta eläintä, parempi antaa sen kaiken nimessä juosta:\nen halunnut kuunnella, hyppäsin hänen mustanginsa selkään, ruveten\ntakaa-ajamaan pakolaista. Mister Neal itse oli sillävälin ajanut luo,\nhuutaen täyttä kurkkua, että kautta taivaan jäisin, ettenkä tiedä, mitä\naijon, kun ajan takaa prärialle karannutta mustangia, muistuttaen,\netteivät Texaspräriat ole virginialaisia tai karoliinalaisia\nniittyjä. En ottanut enää mitään kuuleviin korviin, en tahtonut enää\nmitään kuulla; kepponen, jonka tuo peto minulle teki, vei kaiken\nmielenmalttini; hulluna ajoin täyttä laukkaa sen perään.\n\nMustangini oli juossut hevoslauman luo. Tultuani noin kolmensadan\naskeleen päähän, sain tilaisuuden laittaa kuntoon suopunkini, joka\nonneksi oli sidottu satulaani; mutta silloin hevoseni uudestaan\nkarautti juoksuun. Minä perässä. Vähän väliä pysähtyen se taas jatkoi\ntäyttä karkua; minä aina vain hurjistuneemmin perässä. Puolen mailin\npäässä pysähtyi se jälleen, mutta tultuani kolmen- tai kahdensadan\naskeleen etäisyydelle siitä, lähti se jälleen hurjasti vahingonilosta\nhirnuen eteenpäin. Kun ratsastin hitaasti, niin mustanginikin vähensi\nvauhtia; lisätessäni vauhtia teki se samoin. Ainakin kymmenkunta\nkertaa salli se minun tulla kahdensadan askeleen päähän; ja yhtä\nusein pötki se jälleen tiehensä. Lopulta rupesi tämä tuntumaan\nminusta hullulta, halusin kuitenkin vielä viimeisen kerran koettaa,\nsaartaakseni silloin sen varmasti. Pakolaiseni pysähtyi n.s. saaren\nedustalle. Saaren halusin kiertää, hiipiäkseni puistikon läpi ja\nsenjälkeen heittää sieltä suopungin mustangini päähän, joka söi ruohoa\naivan sen reunamalla, tahi ajaa sen vähitellen asutukselle. Kun luulin\nerittäin nerokkaasti tehneeni suunnitelmani, ratsastin saaren ympäri,\nsitten tunkeusin sen läpi ja tulin siihen paikkaan, jossa varmasti\nluulin mustangini olevan; mutta vaikkakin olin lähestynyt reunamaa\nniin varovaisesti, kuin olisin ratsastanut kananmunilla, en enää\nnähnyt vähääkään jälkeä mustangistani. Nyt ratsastin kokonaan ulos\nsaaresta — mustangini oli kadonnut. Kirosin sen synkimpään syvyyteen,\nkannustin hevostani ja ratsastin, niin ainakin luulin, takaisin jälleen\nuutisasutukselle.\n\nTätäkään minä en enää nähnyt, vieläpä mustangilaumat ja naudatkin\nolivat poissa, mutta tämä ei minua kuitenkaan huolestuttanut.\nLuulin nimittäin talosta nähneeni silmäini edessä olevan alan sekä\nsaaren. Myöskin löysin kaikkialla niin paljon hevosen jälkiä ettei\nedes johtunut mieleenikään, että olisin eksyksissä. Niin ratsastin\nhuolettomana edelleen.\n\nHetkisen ratsastin tällä tavoin. Vähitellen rupesi aika tuntumaan\npitkältä, kelloni näytti yhtä — yhdeksän aikana oli lähdetty\nmatkalle. — Siis olin neljä tuntia istunut satulassa, ja kun lasken\npuolitoistatuntia nautojen saartamiseen, jääpi kaksi ja puoli\ntuntia omaan, hurjaan metsästämiseeni. Ehkä olin voinut edetä\nuutisasutukselta kauemmaksi, kuin olin luullut. Nälkäkin alkoi\nkovin ahdistaa. Oli maaliskuun loppupuoli, selkeä ja raitis päivä,\ntoukokuupäivämme Marylandissa. Aurinko loisti kultaisena taivaalla,\nvaikka aamu oli ollut raskas ja sumuinen, sitäpaitsi olimme saapuneet\nuutisasutukselle juuri päivää ennen, vieläpä iltapäivällä, ja heti\ntultuamme istuutuneet pöydän ääreen keskustellen koko illan ja yön,\nniin ettei ollut vähintäkään tilaisuutta tutustua kartanon asemaan.\nNämät huomiot rupesivat minua nyt huolestuttamaan; vielä muistuivat\nmieleeni neekerin hartaat rukoukset sekä Mister Nealin huudot.\nVielä ratsastin hetkisen, mutta ei näkynyt jälkeäkään laumasta,\neikä uutisasutuksesta! Yhdellä tai parilla pyssynlaukauksella voisi\nkentuckilainen antaa minulle merkin! Pysähdyin, kuuntelin; ei ääntä\n— kaikki hiljaista yltympäriinsä — vieläpä linnutkin saaressa\nvaikenivat. Koko luonnolla oli päivällislepo. Niin pitkälle kuin silmä\nkantoi, näkyi lainehtiva, aaltoileva ruohomeri siellä täällä olevine\npuuryhmineen, mutta ihmisolennosta ei jälkeäkään. Vihdoin luulin\njotain keksineeni. Seuraava puuryhmikköhän oli sama, jota lähtiessämme\nmatkalle niin kovin olin ihaillut; se oli kiertynyt kuten käärme, joka\non hyökkäykseen valmis. Olin nähnyt sen oikealla, uutisasutukselta\nnoin kuuden tai seitsemän mailin päässä — ei siis voinut olla erehdys,\nkun nyt näin sen vasemmalla. Selvästi huomasin sen, ajoin hetkisen,\nnäinpä toisenkin niillä paikoin, missä talon piti olla; jatkoin\nväsymättä edelleen. — Pitkän aikaa olin siten jatkanut matkaani,\npysähtyen, kuunnellen, kuulisinko vähintäkään ääntä — ei laukausta\neikä huutoa. Ei kuulunut niin mitään. Niillä paikoin, josta lähdimme\nmatkalle, oli ruoho tiheämpää, kukat harvemmassa. Präria, jonka läpi\nnyt ratsastin, muistutti enemmän kasvitarhaa — kukkaistarhaa, jossa\nvihreää tuskin oli nimeksikään. Mitä erillaisimpia punaisia, keltaisia,\npunasinisiä, sinisiä kukkaispenkereitä, joita en koskaan ollut nähnyt;\nmiljoonia ihania präriaruusuja, tuberuusuja, dahlioita, astereita,\njonka vertaisia kauneudessa ja rehevyydessä ei mikään kasvitarha maan\npäällä voi kasvattaa. Mustangini pääsi töin tuskin tunkeutumaan tämän\nkukkaismeren läpi. Hetkeksi hämmästyin tätä suuremmoista komeutta,\njoka etempää näytti kuin sateenkaari toisensa jälkeen olisi lakeuden\nyllä väräjänyt -— tämä tunne ei ollut ilon tunnetta, vaan sukua\nkiusalliselle tuskan tunteelle. Tunsin tämän tunteen pian saavan minut\nkokonaan valtoihinsa. Olin nimittäin jälleen ratsastanut saaren ohi,\nkun minulle noin parin mailin päässä avautui näky, niin ihmeellinen,\nettä se voitti kaiken, mitä koskaan kaunista ja ihanaa näillä seuduin\ntai koko valtiossa olin nähnyt.\n\nVastaani loisti kiinteä, äärettömän suuri massa—kukkula, vuori\nkimaltelevasta, puhtaimmasta hopeasta. Aurinko oli juuri tullut esiin\npilvien takaa, ja kun sen vinot säteet valaisivat tätä suuremmoista\nihmettä, pysähdyin, tuijottaen hämmästyksestä, ja vaikka minulle\nolisi luvattu kaiken maailman aarteet, en olisi kyennyt selittämään\ntätä tosiaankin erinomaista näkyä. Väliin loisti se minusta kuin\nhopeinen kukkula tai kuin linna kattoharjoineen ja tornineen, väliin\ntaas kuin jokin satumainen, salaperäinen jättiläisrakenne — aina\nkuitenkin puhtaana hopeana ja selittämättömänä prameudessaan. Mitä\nse oli? Eläissäni en sen kaltaista ollut nähnyt. Näky sai minut\nhämilleni, tulin ajatelleeksi, että jollei täällä kummittele, niin olen\njossain noidutussa paikassa ja joku kummittelija — henki liioittelee\nkanssani; sillä siitä, että nyt tosiaankin olin eksyksissä, sekä\njoutunut kokonaan uusiin seutuihin, ei voinut olla epäilystäkään.\nTämän kauhistuttavan tosiseikan mukana seurasi tulvanaan hirmuisia,\nsynkkiä ajatuksia — kaikki, mitä olin kuullut puhuttavan eksyneistä ja\nkadonneista ihmisistä, loihti mielikuvitukseni esiin mitä kauheimpina\nkuvina, ne eivät olleet satuja, vaan tosiseikkoja, joita luotettavat\nihmiset olivat minulle kertoneet, jotka olivat minua varoittaneet\nilman seuraa tai kompassia prärialle menemästä; eivät kasvitkaan,\njoita täällä oli kuin kotonaan, koskaan tekisi niin. Seudun ollessa\nilman kukkuloita ja vuoria, ei eksyneellä ole vähääkään tienviittoja;\nhän voi päiviä, vieläpä viikkojakin harhailla tällä niittymerellä ja\nsaarilabyrintissa, ilman pelastuksen toiveita. Kesällä ja syksyllä\ntällaiset eksymiset ovat vähemmän vaarallisia, koska silloin saarilla\non yltäkylläisesti herkullisimpia hedelmiä, jotka kumminkin suojelevat\nnälkäkuolemalta. Ihanimpia viinirypäleitä, luumuja ja persikoita on\nsilloin runsaasti joka paikassa, mutta nyt oli kevät vasta joitakin\npäiviä sitten alkanut; — tapasin kaikkialla viiniköynnöksiä, persikoita\nja luumuja, mutta minua varten olivat vielä tuskin lakanneet\nkukkimasta. Myös riistaa näin kiitävän ohitseni; mutta aseetonna\nolin keskellä maailman rikkainta maata todennäköisesti alttiina\nnälkäkuolemalle.\n\nTuon tuostakin lohdutin kuitenkin itseäni; vaaran todellisesta\nsuuruudesta ei minulla vielä ollut mitään selvää käsitystä. Pidin\nmahdottomana, että olisin eksynyt niin lyhyessä ajassa sekä, etteivät\nMister Neal tai neekerit olisi löytäneet jälkiäni. Kannustin\nmustangiani varmana siitä, että Mister Nealin talo hämärässä tulisi\nnäkyviin ja sen valot loistaisivat tänne saakka. Joka hetki odotin\nkuulevani koirien haukuntaa, nautojen mylvintää ja lasten naurua.\nTosiaan näinkin nyt edessäni talon, mielikuvituksessani näin selvästi\nvalot ikkunoista; ratsastin nopeammin, mutta vihdoin tultuani sen\nluo, mitä taloksi olin luullut, huomasinkin sen saareksi. Ne mitä\nvaloina pidin, olivat loistokuoriaisia, jotka saaren synkästä\npimeydestä läjissä loistivat, ja joitten hohto joka suunnalta loisti\nnyt prärialla vallitsevassa hämärässä, väliin niin kirkkaana, että\nluulin ajelehtivani valomerellä. Ihmisen, jonka aistit eivät toimi\ntarpeeksi virkeästi, olisi sangen vaikea tulla toimeen tällaisessa\nratsastamisessa kautta loppumattoman prärien kuumana maaliskuun yönä.\nYläpuolellani tumman sininen taivaan kansi kirkkaasti tuikkivine\ntähtisarjoineen, allani miljoonien loistokuoriaisten luoma valomeri! —\nTämä oli minulle aivan uusi, lumottu maailma. Jokaisen ruohon, kukan\nja puun erotin erikseen, mutta jokaisesta ruohosta ja kukasta loisti\nyliluonnollinen taikavalo. Präriaruusu ja tuberuusu, dahlia ja asteri,\ngerania ja viiniköynnös rupesivat liikkumaan, häilymään, järjestyen\npiiritanssiin. Koko kukka- ja kasvimaailma rupesi ympärilläni\ntanssimaan. — Äkkiä kajahti kova ja kauan kestävä ääni tulimerestä.\nPysähdyin, kuuntelin, tähystelin hämmästyneenä ympärilleni. Ei kuulunut\nenää mitään. Taas ratsastin edelleen. Toistamiseen sama ääni, tällä\nkertaa valittava. Taas pysähdyin, taas ajoin edelleen. Vielä sain\nkuulla kolmannen kerran valitushuudon, Se oli saarella yölauluaan\nlaulavan whippo-orvillin ääni. Kun se neljännen kerran päästi\nvalitushuutonsa leimuavassa yössä, vastasi siihen ylimielinen katydidi.\nO, kuinka riemuitsin kuullessani rakkaan Marylandini yölaulajan!\nTässä silmänräpäyksessä oli rakas kotitaloni, neekerihökkelit ja\nkotiseudut elävänä edessäni. Kuulin kohinan Creek-joelta, joka virtasi\nneekerihökkelein ohi. Niin voimakas oli harhanäkö, joka minut valtasi,\nettä kannustin mustangiani, vakuutettuna siitä, että kotitaloni oli\nedessäni. Saari, josta yölaulu oli kuulunut, olikin tässä taikavalossa\nniin erehdyttävästi sen metsäreunan kaltainen, joka ympäröi isäni\ntaloa, että ratsastettuani hyvinkin puolisen tuntia, pysähdyin,\nhyppäsin maahan ja huusin Charon Tommyä. Charon Tommy oli lautturi.\nCreek-joki, joka juoksi isäni vainioitten läpi, oli syvä, ja ainoastaan\nmuutamana kuukautena vuodessa mahdollinen ylitsepääsyyn. Charon Tommy\noli minulta saanut klassillisen kasteensa. Huusin kerran — kaksi —\nkolme kertaa, neljä kertaa — eikä mikään Charon Tommy vastannut. Vasta\nuseamman kerran turhaan huudettuani, heräsin täyteen tajuntaani.\n\nSuloinen uni, tuskallinen herääminen. Kaikki oli minusta niin koleaa,\nniin poyristyttävää; tuntui kuin aivot olisivat sekaisin ja koko ruumis\nylösalaisin. Aivan mahdottomana mihinkään harkitsemiseen, seisoin ja\ntuijotin siniseen tulimereen, en tiedä, kauanko. Vaistomaisesti tein\nvihdoin, mitä neliviikkoisella maassa olo-ajallani olin nähnyt muiden\ntekevän, kaivoin nimittäin taskuveitselläni kolon mustaan maahan,\nsekä tukittuani sinne suopungin pään, poljin kolon jälleen umpeen;\nheitettyäni silmukan mustangini kaulaan ja otettuani pois satulan ja\nsuitset, annoin sen käydä laitumella, itse heittäytyen pitkäkseni\nulkopuolelle sen piirin, jonka se kuljeskellessaan voi tehdä.\n\nEn kuitenkaan voinut nukkua, sillä useilta suunnilta kuului ulvontaa,\njonka väliin tunsin olevan suden ja jaguarin — tosiaankin yömusiikkia,\njosta ei missään juuri pidetä; mutta tällä tulimerellä, tässä\narvotuksellisessa taikamaailmassa kaikui tuo ulvonta niin hirmuiselta,\nettä se meni luihin ja ytimiin; pelkäsin tulevani hulluksi. Hermoni\nolivat täydessä kapinassa, enkä tosiaankaan tiedä, miten olisi käynyt,\nellen olisi onneksi muistanut, että minulla oli mukana sikaarikoteloni\nja rulla Virginia dulzissimusta — korvaamaton aarre tässä\nsilmänräpäyksessä; ne kyllä tulisivat tekemään synkän mielikuvitukseni\njälleen iloisemmaksi.\n\nParista havannasta — minulla melkoisena polttajana oli tietenkin\ntulukset mukanani — lähti suloinen, hyvää tekevä savu ympärilleni,\njohon vihdoin nukahdin.\n\nPäivä jo valkeni kun heräsin. Unen mukana olivat pahat ajatuksetkin\nhävinneet. Tunsin kovaa ruokahalua, mutta olin kuitenkin vielä reipas\nja iloinen. Uusin toivein alotin ratsastamiseni jälleen.\n\nTulin useiden ihanien saarien, mitä kauniimpien pekanssi-, luumu- ja\npersikka-puusaarien ohi. Useita kävin katsomassa. Ja koska niissä\nei koskaan ollut suuria pensaikkoja tai risukkoja, vaan aina mitä\nihanin vihreä matto jalkojen alla, näyttivät ne minusta raikkailta\nja puhtailta, että niissä käydessäni täytyi minun aina ihmetellen\nkatsella ympärilleni. Minusta näytti aivan mahdottomalta, että\nvapaasti kehittynyt luonto voi pysyä niin uskomattoman puhtaana —\nvaistomaisestikin hain ympäriltäni sitä ihmistä; sitä taiteilijaa, joka\nsen olisi tehnyt, mutta en nähnyt kuin hirvilaumoja, jotka katsoivat\nminuun lapsellisin, uskollisin katsein, paeten vasta sitten, kun tulin\naivan lähelle. Mitä olisinkaan maksanut tällä hetkellä yhdestä luodista\nruutia, yhdestä unssista lyijyä ja kentuckilaisesta pyssystä! Eläinten\nnäkeminen sai minut iloisemmalle tuulelle, antoi minulle jälleen voimaa\nmatkan jatkamiseen, sekä ruumillisen että henkisen reippauden, joka\noikein pakotti minua ajamaan takaa eläimiä. Mustangissanikin saattoi\nhuomata samaa, se pyöriskeli, melkeinpä tanssiskeli kulkiessaan, hirnui\nreippaasti ja iloisesti aamuilmassa.\n\nSiten ratsastin levollisena aina vain edelleen. Aamu kului, tuli\nkeskipäivä, aurinko paistoi korkealla pilvettömällä taivaalla;\nruokahalu alkoi minua voimakkaammin ahdistaa, ja pian oli minulla\ntosiaankin tulinen nälkä, joka kalvoi sisustaani. Tuo jäytäminen\nsisälmyksissäni, tuo syöväntapainen kalvaminen kiihottui pian\ntuskallisen kiusaavaksi tunteeksi. Tunsin voimani silminnähtävästi\nvähenevän, minut valtasi kauhea ellostus ja väsymys.\n\nJoskin nälkä kiusasi, niin jano ahdisti vielä armottomammin. Tämä jano\noli helvetillinen keksintö, sillä sitä ei voi kestää niin kauan kuin\nnälkää; väsymys katosi jälleen; tuollaisen kohtauksen jälkeen tuli aina\nhetki, jolloin tilani oli varsin siedettävä. Noina kolmenakymmenenä\ntuntina, jotka eivät minua ollenkaan olleet rasittaneet, olivat\nluonnosta voimakkaat hermoni enemmän jännityksissä kuin uuvuksissa; —\nmutta kuitenkin alkoi minulle selvitä etten uupumatta enää kauan voi\nkestää tuota uudistuvaa jännitystä; siihen viittasivat kaikki merkit.\nLuottamus ja maltti, jotka minua koko ajan olivat pitäneet voimissa,\nalkoivat hävitä, sen sijaan pelko ja hajamielisyys, loivat eteeni\nkaikenlaisia mielikuvia, jotka saivat järkeni sekaisin, niin että\njuopuneen tavoin riipuin mustangini seljässä. •— Tällaiset kohtaukset\neivät kestäneet kauan aikaa; heräsin aina jälleen tuntoihini, kannustin\nhevostani ja jatkoin hyvää kyytiä eteenpäin. Mutta tuskallinen\noli huomio, kauhea tietoisuus yksinäisyydestäni, joka tällaisten\nheräämisten jälkeen minut yllätti! Silloin nopeasti, ahneesti, puoleksi\nmieletönnä tuijotin ympärilleni — katselin melkein silmäni puhki,\neikä kuitenkaan näkynyt mitään muuta kuin tuo ijankaikkinen valtameri\nsaarineen!\n\nUsein olin aivan epätoivon partaalla ja tuskani niin kauhea, että\nlapsen tavoin itkin ja rukoilin. Rukoilin nopeaan ja hartaasti; en\nkoskaan eläissäni ollut niin sydämen pohjosta rukoillut. Kun rukouksen\njälkeen nostin silmäni hänen puoleensa, joka kaikkiviisaudessaan\nniin hyvästi hallitsee tätä ihanaa maailmaa, tunsinkin luottamusta,\nselittämätöntä, lapsellista uskoa! Tuntui siltä kuin rukoukseni\nolisi kuultu. Rauhallisena katselin ympärilleni, varmana löytäväni,\nmitä etsin. — Täten katsellessani — ajatelkaa hämmästystäni ja\nihastustani! — näinkin aivan lähellä, noin 10 askeleen päässä\nhevosen ja ratsumiehen askeleita. Nämä nähdessäni päästin ilohuudon.\nVoimani ja uskoni olivat yhdellä kertaa palanneet. Hyppäsin hevosen\nseljästä, juoksin maahan suutelemaan jälkiä, llonkyyneleitä vieri\nsilmistäni poskilleni, kun iloisena päästin ohjakset löysälle ja\najoin täyttä vauhtia sieltä, ikäänkuin sydämeni lemmitty viittaisi\nkädellään matkani määräpaikasta. En koskaan ollut sallimusta kohtaan\ntuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin tänä hetkenä. Ratsastaessani\nrukoilin ja rukoillessani näin jälleen Luojan suuruuden kuvastuvan\nhänen ihanista luomistaan! Edessäni oli se niin suuremmoisena, niin\nrauhallisena, niin valtameren laajuisena aaltoilevine ruohokenttineen,\nuivine saarineen, jotka tosiaankin iltapäivä-auringon kultaamina\nnäyttivät liitelevän ja uivan, kun taas takana ja sivuilla aaltoilevat\nkukkaiskentät sulauttivat taivaan ja maan samaan pyhään loisteeseen.\nTämän näköinen oli präria lännessä päin. Etelässä se ehkä oli vieläkin\nenemmän lumottua. Etäisimmät saariryhmät olivat ikäänkuin kulta- ja\nsiniharson verhoomia. Ajottain saivat ne tumman pronssivärityksen,\njoka seuraavassa silmänräpäyksessä tuulen henkäyksestä leimahti\nkirkkaaseen väriloisteeseen. Tällaisessa tuulenhenkäyksessä\ntunkeutuivat auringon säteet voitonriemuisina taivaallisen harson\nläpi ja suuret puistikkojoukot näyttivät tulevan esiin ilmavirran\nmukana, tanssien tuon uskomattoman läpihohtavan ilmakehän läpi.\nSelittämätön taivaallinen näky! Edessäni kukkaismatto lukemattomine\npräriaruusuineen, tuberuusuineen ja mimosineen; mimosa, tuo herttainen,\nhento kasvi, joka tultuamme sen läheisyyteen, kohottaa vartensa ja\nlehtensä, ikäänkuin luoden katseensa teihin, mutta sitten heti vetäytyy\nkokoon, niin silminnähtävästi, että pysähdytte hämmästyen ja katsotte,\nikäänkuin odottaen, että se teitä nuhtelisi, tuo harvinainen kasvi! Kun\nmustangini kaviot olivat koskemaisillaan siihen, oli se jo vetäytynyt\nsyrjään. Jo viiden askeleen etäisyydellä näin minä sen nykähtelevän,\nkatselevan minuun arasti, ujosti ja nuhtelevasti ja sitten säikähtäen\nvetäytyvän kokoon. Hevos- tai ihmisaskelten töminä johtuu kasviin\nsen pitkien, vaakasuorassa olevien juurien kautta, jotka, väristen,\nsaavat varren ja lehdetkin vapisemaan. Tosiaankin harvinaista\nyhteisväräjämistä — pelkoa! Vasta kun jonkun matkaa on ratsastanut,\nkohottautuu se jälleen, mutta vavisten ja peläten, hennon immen tavoin,\njota raaka käsi on koskettanut, hämmästyen ja punastuen antaa päänsä ja\nkätensä vaipua, kohottaen ne vasta sitten kun pahantekijä on poistunut.\n\nNiin ratsastin hetkisen, kun äkkiä huomasin toiset jäljet. Ne\nkulkivat yhdensuuntaisesti minun seuraamien jälkien kanssa. — Jos\nolisi ollut mahdollista lisätä iloa, niin löytämäni jäljet olisivat\nsen aikaansaaneet; ne siis vain vahvistivat uskoani. Ratsastin niin\nnopeaan kuin mustangillani oli mahdollista kyynäränkorkuisessa\nruohossa ja kukkaismeressä; vaikka olin jo tunnin, pari, kolmekin\nkiivaasti ratsastanut, en kuitenkaan nähnyt jälkeäkään ratsastajista.\nLopullisestihan minun kuitenkin täytyisi ne tavata, sillä olinhan\njäljillä — kunhan en niitä kadottaisi! Se oli suurin suruni, että\nminua sellainen onnettomuus kohtaisi. Kohdistaen kaikki henkiset\nvoimani silmiini, ratsastin askel askeleelta. — Tunti kului — meni\ntoinenkin — iltapäivä muuttui illaksi — jäljillä pysyin, se lohdutti\nminua. Voimani vähenivät nyt silminnähtävästi — olin huomattavasti\nväsyneempi, syöväntapainen kalvaminen tuli rajummaksi, suu tuntui\nmädänneeltä, mauttomalta; sisällinen vilu vaivasi, vatsa oli hervoton,\njäsenet kankeita, veri virtasi kylmänä suonissa; — pyörtymyskohtaukset\nilmaantuivat tiheämmin ja voimakkaammin; vasituista nälkää ja janoa nyt\ntoisena iltapäivänä en ollut enää tuntenut, ainoastaan ankaraa voimain\nvähenemistä; tästä seurasi heikkous koko elimistössä ja aistimissa, ja\ntämä täytti minut uudella pelolla. Silmiäni samensi, korvani olivat\nkuin tukossa, suitset sormieni välissä tuntuivat kylmiltä ja raskailta,\njäseneni olivat hyvin hellät ja arat, oli kuin yö olisi peittänyt koko\nolemukseni.\n\nKuitenkin ratsastin aina vain edelleen. Minun täytyi tietysti joskus\nkeksiä joku keino päästäkseni täältä ulos, sillä präriankin täytyy\njoskus loppua. Tosiaan kyllä on koko etelä Texas präriata; mutta\ntällä prärialla on kuitenkin jokia, joitten partaalla täytyy kohdata\nuutisasutuksia; tarvitsi vain seurata tällaisen joen juoksua 5—6\nmailia, niin kohtaisi varmaan taloja ja asutuksia. Kun ratsastin\nrauhassa edelleen tuontuostakin tarkastaen nähdäkseni ratsumiehiä,\nhuomasin äkkiä kolmannet hevosjäljet, jotka myös olivat yhdensuuntaiset\nedellisten kanssa. Toivoni elpyi jälleen. En enää voinut erehtyä;\nkolmella ratsumiehellä täytyi olla joku määrätty päämäärä — mikä lie\nsitten, se oli yhdentekevää, kunhan se vie ihmisten ilmoille. Ihmisten\nluo! Ihmisten luo! huusin riemusta, kiihottaen mustangini vauhtia.\n\nAurinko laskeusi toisen kerran lännessä olevan saaren taa; — näillä\neteläisillä leveysasteilla pian lähestyvä yö alkoi taas; — niistä\nkolmesta ratsastajasta ei ollut tietoakaan. Pelkäsin hämärässä\nkadottavani jäljet; sentähden yön tullessa pysähdyin erään saaren luo,\nsidoin suopunkini pään puunrunkoon, heitin silmukan hevosen kaulaan ja\nheittäysin itse ruohikkoon.\n\nTupakoida en enää voinut, sikaarit maistuivat yhtä vähän kuin\ndulzissimuskin; nukkuakaan en voinut. Tuli vihdoin uni, mutta\ntuontuostakin keskeyttivät sen kouristumiskohtaukset. — Ei ole mitään\nkauheampaa, kuin väsyneenä ja heikkona, nälkäisenä ja janoisena toivoo\nunta eikä sitä saa! On kuin kahdetkymmenet pihdit ja kidutusaseet\nraivoaisivat sisässäni. Hevosen seljässä ollessani olin vähemmän\ntuntematta tätä tuskaa, nyt se oli tosiaan kauheaa. Sen lisäksi kauheat\nkummitukset näyttäytyivät ympärilläni! — Tätä yötä en koskaan unhota.\n\nTuskin oli aamu ruvennut ruskottamaan, kun jo hapuilin pystyyn; kauan\nkesti ennenkuin sain mustangini valjastetuksi. Satula oli minusta\ntullut niin raskaaksi, että vaivalla sain sen nostetuksi hevosen\nselkään; tavallisesti heitin sen parilla sormella, nyt sain käyttää\nkaikki voimani. Vielä vaikeampaa oli vyön kiinnittäminen; vihdoin sain\nkuitenkin kaikki valmiiksi, nousin hevoseni selkään, ja seurasin jälkiä\nniin nopeasti, kuin oli mahdollista. Mustanginikin oli 48-tuntisesta\nratsastamisesta kovin uupunut, onneksi minulle, sillä reippaana ja\niloisena olisi se minut ensi käännähdyksessä heittänyt seljästään.\nMinun oli melkein mahdoton pysyä satulassa, vaistomaisesti riipuin\nhevoseni seljässä, joka ei enää näyttänyt välittävän kannuksista eikä\nsuitsista.\n\nNäin lienen ratsastanut 2 tai 3 tuntia, kun äkkiä kauhukseni huomasin\nkadottaneeni nuo kolme jälkeä. Katselin, tuijotin; kauhistumiseni oli\näärimmillään, mutta jäljet jäivät kadoksiin. En vieläkään uskonut\nsilmiäni. Katselin, koetin kerran vielä, ratsastin edestakaisin,\nkatselin joka suunnalle, kokosin, kuten meillä on tapana sanoa,\nkaikki henkiset voimat näköaistimiini; — mutta jälkiä ei löytynyt.\nNe johtivat siihen pisteeseen jossa pysähdyin, muttei etemmäs. Tähän\nsaakka olivat ratsastajat siis tulleet eikä askeltakaan etemmäs.\nTäällä niitten oli täytynyt levähtää, sillä näin siinä paikassa\nruohon poljetuksi. Katsellessani näin jotakin valkoista ruohostossa.\nHyppäsin seljästä — otin sen maasta. Taivaan Jumala! Se oli paperi,\njohon virginia-dulzissimukseni oli käärittynä ja jonka viime yönä\npois heitin! Olin samassa paikassa, jossa olin ollut yötä — olin siis\nratsastanut omia jälkiäni, ratsastaen ympyrässä.\n\nOlin mennyttä miestä, järkeni ei enää toiminut. Niin oli tuo kauhea\nhuomio minut lannistanut, että epätoivossa heittäysin kuin pölkky\nmustangini viereen toivomatta mitään muuta kuin pikaisinta kuolemaa.\n\nKauanko makasin, en tiedä. Luultavasti kauankin; sillä herätessäni oli\naurinko jo painunut läntisen taivaanrannan taa. Tilani oli kauhea. Niin\nkokonaan oli tuo kamala huomio voimani vienyt, että ponnistaen kaikki\nvoimani töin tuskin pysyin hevoseni seljässä, jolle minä tahdottomana\nja voimattomana kokonaan uskoin itseni. Tuli mitä tuli, kaikki oli\nminulle yhdentekevää. Suitset käärittynä käsien ympärille, pidin kaikin\nvoimin kiinni satulasta ja harjasta, antaen hevosen mennä menojaan.\nMiksi en olisi voinut tätä ennen jo tehdä! Tosiaankaan en silloin olisi\ntässä äärimmäisessä hädässä, epäilemättä olisi hevosen vaisto johtanut\njollekin asutukselle.\n\nSen vain muistan näistä kauheista hetkistä, että mustangini kerran\nhypähti ilmaan kääntyen kokonaan vastaiseen suuntaan ja sen niin\nrajusti, että suurimmalla vaivalla saatoin pysytellä satulassa;\nsilloin pakottivat kaikki jäseneni niin armottomasti, että eläimen\njoka askel tuotti minulle sanomattomia tuskia, että monasti olin\naikeessa hellittää käteni pudottaakseni itseni maahan. En tiedä,\nkuinka kauan näin olin roikkunut enkä sitä miten yön tullen tulin\nseljästä alas. Luultavasti on minun kiittäminen siitä suopunkiani, joka\nuskollisesti oli mukanani ajelehtinut. — Miten yöni vietin, tietänee\ntaivas. Ajattelemiseen olin mahdoton, sillä sitä yrittäessäni, koski\naivoihini sanomattomasti; ikäänkuin niitä pihdillä puristettaisiin.\nKaikkia minussa pakotti, jäseniä ja koko elimistöä, sanalla sanoen\nkoko ruumista. Käteni ja poskeni olivat laihtuneet, silmäni olivat\nsyvällä kuopissaan; — kun tällaiseksi tunsin itseni, pääsi minulta\njärjetön, hullu nauru; — olin mielipuolisuuden partaalla. — Aamulla\nnoustessani pääsin tuskin jaloilleni, niin oli nelipäiväinen ratsastus,\nrasitus, tuska ja epätoivo minut murtanut. Olin varma siitä, etten enää\nkestäisi viidettä päivää. Miten pääsin mustangini selkään, on vieläkin\nminulle arvoitus; luultavasti oli se väsyneenä pannut maata ja olin kai\nsillävälin asettunut satulaan, noussut ylös kohottaen minut samassa,\nmuuten en voi sitä käsittää. Mutta ylös vain pääsin, kiitos suopunkini,\njota vaistomaisesti hukkuneen tavoin en hetkeksikään hellittänyt.\nNyt katosi kaikki silmäini edestä ja tuli hetki, jolloin en luullut\nenää olevani tämän maan päällä. Näin mitä ihanimman kaupungin, jota\nsuuremmoisempaa ei nerokkaimmankaan maalarin mielikuvitus voi luoda,\nnäin sen tornit, kupoolit ja pylväskäytävät, jotka ulottuivat aina\ntähtiin saakka; näinpä mitä kauniimman meren, joka veden asemasta\noli juoksevaa kultaa ja hopeaa; huomasin vielä lisäksi ilmassa\nriippuvan puutarhan viehättävine kukkineen ja puineen ja ihanimpine\nhedelmineen; — mutta en enää voinut kurottaa käsiäni noihin haluttuihin\nhedelmiin, niin kipeät olivat jäseneni. Hevosen jokainen askel sai\naikaan suunnattomia tuskia. Jokainen liike ja täristys oli tuskaksi.\nSisälmykset polttivat kuin hehkuvat hiilet, sisässä repeli, kuin\nskorpiooni olisi siellä myllästänyt. Kitalaki ja kieli olivat\nkuivuneet, keuhkot kutistuneet, kädet ja jalat eivät enää tuntuneet\nolevan ruumiini osia, vaan minuun kiinnitettyjä kidutusaseita.\n\nSen vain hämärästi voin muistaa, että tunsin lyönnin päähäni, ympäri\nkorvia — joko se oli lyönti tai ääni, sitä en voi sanoa; — se oli kuin\ntöminä, jonka olin kuulevinani, tai röhinä, ehkä omani tai jonkin\nmuun. — Järkeni ja tajuntani olivat melkein kokonaan poissa. Hämärästi\ntunsin liikkuvani oksien ja lehtien keskellä; sillä korvissani kaikui\noksien narskumiset ja murtumiset; — pidin viimeisin voimin vielä kiinni\njostakin — en vähintäkään tiedä satulasta, harjasta tai jostain muusta;\n— heitin irti, voimat pettivät — vaivuin.\n\nKuului pamaus kuin 25-naulaisen tykin laukaus, suhina, kohina, kuin\nNiagara putouksen — aivan kuin olisin pyörteessä joutumaisillani maan\nkeskipisteeseen, joukko kauheita kummituksia hyökkäsi kaikkialta\nkimppuuni, ympäröivät minut, raivosivat ympärilläni! Ja musiikki kuin\nyläilmoista, loistavista valo-olennoista, ja silmäini eteen aukeneva\nElysium!\n\nJälleen kiduttava pistos, joka kihisten ja hehkuen kurkussani poltti\nsisälmyksiäni, sai aikaan sen että tunsin olevani ilmitulessa. Oli\nkuin sammuva elonkipinä jälleen palaisi, keuhkolipukat aukenisivat,\nja se kiertelisi kuumana jäsenissä ja suonissa, tunkeutuisi päähän ja\nsilmiin. Silmät aukenivat.\n\nKatson ympärilleni.\n\nMakasin kapean, mutta syvän joen ruohoisella penkerellä. Vieressäni\nseisoi mustangini, jonka luona oli mies kädessään korsista punottu\npullo. Enemmän en voinut huomata, olin liian heikko noustakseni.\nSisälmyksissäni poltti helvetillinen tuli. Vaatteet, jotka märkinä\ntakertuivat ruumiiseeni, olivat minulle tosi virkistykseksi.\n\n»Missä olen?» — röhisin.\n\n»Missäkö olette? Vieras? Missäkö olette? Jacinto-joen rannalla, ja että\nolette sen rannalla ettekä itse joessa, sitä en pidä teidän vikananne\n— D--n it! Sitä se ei ole! Olette sen rannalla — vaikkakaan ette ole\naivan kuivilla.»\n\nKatselin miestä, joka oli pelastajani. Hän oli minut vedestä maalle\nvetänyt; olin nimittäin pää edellä lentänyt mustangini kaulan yli kun\ntämä, raivoisana janosta, oli rantapenkeren yli juossut veteen. Ilman\nhäntä olisin aivan varmasti hukkunut, kun joki vielä lisäksi oli niin\nsyvä. Hän oli minut wiskyineen tainnoksista jälleen selville saanut...\n\nEn koskaan eläissäni ole unohtanut ratsastusmatkaani prärioitten kautta\nJacintoon.\n\n\n\n\n\n\nYÖ BRCZWEZMCISLISSÄ\n\nKirj.\n\nHeinrich Zschokke\n\n\n\n\n1. Matka Brczwezmcisliin.\n\n\nEn ollenkaan epäile vuonna 1796 olleen monta kauheaa yötä, varsinkin\nitalialaisille ja saksalaisille. Se oli Napoleon Bonaparten ensimäinen\nvoittovuosi ja Moreaun paluun aika. Silloin olin syntymäkaupunkini\nyliopistossa lopettanut akateemiset opintoni; olin molempien oikeuksien\ntohtori ja rohkenin tuomariksi toivottuna, ruveta selvittelemään\nkaikkien europalaisten keisarien ja kuninkaitten ja silloisen Ranskan\ntasavallan välistä oikeusjuttua.\n\nTulin siihen aikaan valituksi oikeuskomisariukseksi pieneen kaupunkiin\nuudessa Itä-Preussissa. Se oli minulle suuri kunnia. Toisella jalalla\njo olla virassa, toisella vielä akateemisissa luentosaleissa,\noli harvinainen onnenpotkaus. Siitä minun oli kiittäminen uuden\nItä-Preussin valloittamista tai syntymistä ja Kosciuszkon häviötä.\nKuningas vainajaa moititaan — me muut kristityt tulemme autuaiksi\nsuurella vaivalla ja kerjäläiset luultavasti hyvin autuaiksi; sanotaan\nkuolemassa kaikkien olevan samankaltaisia, todistan sivumennen\nvastakohdan! — siis kuningasvainajaa moititaan siitä, että hän\non tehnyt huutavan vääryyden ollessaan apuna itsenäisen kansan\nhävittämisessä; mutta ilman tätä pientä vääryyttä, minä en voisi\nsitä suureksi nimittää, jäisivät tuhannet preussilaiset ylioppilaat\npaikatta. Toisen kuolema on toisen elämä. Silli on valaskalan vatsaa\nvarten, koko eläin- ja kasvikunta vieläpä kivikuntakin, ellei se ehkä\nole liiaksi sulamatonta, on ihmisen vatsaa varten. Muuten on helppo\ntodistaa, että tyttö, joka on kunniansa menettänyt ja kansa, joka on\nmenettänyt itsenäisyytensä, ovat itse syypäät onnettomuuteensa. Joka\nkuolla voi, on voittamaton, ja juuri kuolema on suuren, mainehikkaan\nelämän tukipiste.\n\nSittenkun äiti oli minulle antanut paraimman siunauksensa, sekä\nliinavaatteita ja matkarahaa, lähdin matkalle loistavaa määrääni\nkohden uuteen Itä-Preussiin, josta nykyaikaiset maantieteilijät eivät\nmitään tiedä, vaikkakaan se ei ollut mikään taika- tai satumaa, joka\nsyntyy ja häviää Oberonin viittauksesta. En tahdo vaivata lukijoitani\npitkällä matkakertomuksella. Tasaista maata, tasaisia ihmisiä,\nhuonoja kyytivaunuja, kömpelöitä kyytimiehiä, huonoja teitä, surkeita\nkulkuneuvoja, ja jokainen ylpeä sontatunkiostaan, kuin Persian Shahi\nvaltaistuimestaan. Erinomaisimpia luonnon keksintöjä on se, että se\njokaiselle olennolle on antanut oman alan, jossa se voi viehätyksellä\noleskella. Kala nääntyy ilmassa ja puolalainen juutalainen loistavasti\nsisustetussa naisenhuoneessa.\n\nLyhyesti sanoen, tulin eräänä iltana ennen auringonlaskua iloiseen\nkaupunkipahaseen, jonka nimi kai oli Brczwezmcisl; iloinen kaupunki,\nvaikka talot olivat venäläisiä, mustia, kadut kivittämättömiä,\nepätasaisia, ja ihmiset likaisia. Mutta sysienpolttajakin voi tavallaan\nmiellyttää yhtäpaljon kuin operettitanssijatar, jonka jalkojen\nliikkeelle asiantuntijat taputtavat käsiään.\n\nBrczwezmcislin, virkakaupunkini, olin kuvitellut paljon kamalammaksi,\nehkä juuri sentähden pidin siitä. Ensi kerran koettaessani lausua\nkaupungin nimen olin saada leukapielet sijoiltansa. Siitä lienee\nlähtenyt minun salainen pelkoni kaupunkia kohtaan. Nimellä on aina\nsuuri vaikutus käsitykseemme kappaleista. Ja koska hyvä ja paha\nmaailmassa vähemmän on itse kappaleissa kuin mielikuvituksessamme\nniistä, niin nimien jalostaminen on tosiaan elämän kaunistamista.\n\nPelkoni suurentumiseen uusinta preussilaista oikeustaitoni näyttämöä\nkohtaan ei vähimmin vaikuttanut sekään seikka, etten elämässäni vielä\nollut syntymäkaupungistani käynyt etempänä, kuin mihin sen torninhuippu\nnäkyi. Huolimatta siitä, että maantieteen oppikirjoista tiesin\nihmissyöjien asuvan melkoisen kaukana, herätti kuitenkin yksinkertaista\nhämmästystäni se seikka, ettei minua matkalla pari kertaa lyöty\nkuoliaaksi sellaisessa seudussa ja sellaisena aikana, jolloin ei\nkoira olisi haukkunut eikä kukko kiekunut äkkinäistä maanpallolta\nkatoamistani. Tosiaankin ihmisten suosion voittaa antautumalla niitten\nmielivaltaan! Ihmisvihaajat ovat täydellisimmin, ahdasmielisimmin\nitsekkäitä; itsekkäisyys on sielullinen sairaus, joka tulee oleskelusta\nkauan samalla paikalla. Jotta itsekäs ihminen parantuisi, täytyy hänen\nmatkustaa. Ilman muutos tekee yhtä hyvää sielulle kuin ruumiille.\n\nKun postivaunusta näin Brczwezmcislen ensi kerran, näytti se minusta\netempää katsottuna tasangosta nousevalta likaläjältä; mutta eivät\nkai Berlini tai Parisi palaitseineen näytä uljaammilta sen silmissä,\njoka pilvissä matkustaa — ja sydämeni löi voimakkaasti. Tämä siis oli\nmatkani määrä, julkisen elämänurani alku; ehkä myöskin loppu, jos\nvaan nuot Uusi-Itä-Preussissa muuttuneet puolalaiset, jotka olivat\nsortajiensa palkkasotureita, saisivat halun hakata minut maahan jossain\nkapinassa. — En tuntenut siellä muuta sielua, kuin erään minunaikuiseni\nyliopistotoverin, nimeltä Burkhardt, joka Brczwezmcislissä oli\nylimmäisenä veronkantajana, mutta hänkin ollut vasta lyhyen aikaa. Hän\ntiesi tulostani; pyynnöstäni oli hän edeltäpäin vuokrannut minulle\nasunnon sekä järjestänyt vastaanottoani varten välttämättömimmät asiat.\nTämä Burkhardt, josta en ennen ollenkaan ollut välittänyt, jonka\nkanssa en ollut missään tekemisessä ollut, ja jota äitini pyynnöstä\nolin välttänyt, koska hän ylioppilasajallaan oli tunnettu juomari,\npelaaja ja tappelija, voitti kunnioitukseni ja ystävyyteni yhä enemmän,\nkuta lähemmäksi Brczwezmcisliä tulin. Vannoin hänelle rakkauttani ja\nuskollisuuttani kuolemaan saakka. Hänhän oli ainoa tuttavani vieraassa\npuolalaisessa kaupungissa; hän oli ikäänkuin haaksirikkoontunut, joka\nlautapalasella oli pelastunut aalloista autiolle saarelle.\n\nMinä en ole ensinkään taikauskoinen; kuitenkaan en voi pidättäytyä\nsilloin tällöin uskomasta enteisiin. Jos ei mitään ilmaannu, saan\nminä aikaan sen itse. Luulen tällaista tehtävän velttoudessa; se on\npeli, joka hetkeksi huvittaa. Siten päätin ottaa huomioon ensimäisen\nkaupungin torilla vastaantulevan henkilön. Päätin itsekseni, että\nnuori tyttö olisi hyvä, mies paha enne. Tuskin olin erillaisista\nennemerkeistä valmis, kun jo näin torin edessäni ja sillä astui\nvastaani kuten näytti kaunisvartaloinen nuori brczwezmcislilainen\ntyttö. Mainiota! Olisin halunnut rikkiruhjoutunein jäsenin juosta ulos\npreussilaisesta postivaunustani ihaillakseni puolalaista kaunotarta.\nKatselin häntä tarkasti painaakseni mieleeni hänen piirteensä, ja\npuhdistin lornettini — olen nimittäin hiukan likinäköinen.\n\nKun lähestyimme toisiamme, huomasin kohta, että tämä\nbrczwezmcisliläinen Venus oli kauhean ruma, hyvin laiha kuin\nkeuhkotautinen, kuiva ja ilman rintoja. Naamakin oli litteä ilman\nnenää, joka luultavasti jostakin surullisesta onnettomuudesta oli\nhävinnyt. Olisin vannonut näkeväni kuolleen pään, ellen sattumalta\nhampaitten välissä olisi nähnyt riippuvan palasen lihaa. Tuskin\nuskoin silmiäni. Kun prillieni läpi lähemmin tarkastelin, näin\nselvästi, että tuo isänmaallinen puolalainen nainen näytti kieltänsä\nhalveksimisen merkkinä. Nostin nopeasti hattuani ja kiitin nöyrimmästi\nkohteliaisuudesta. Esiintymiseni häntä kohtaan oli nähtävästi hänelle\nyhtä odottamatonta, kuin hänen minulle. Hän veti kielensä takaisin\nnauraen niin kohtuuttomasti, että hän oli kuolla yskimiskohtaukseen.\n\nTässä tuskallisessa tilassa tulin kaupunkiin. Vaunu pysähtyi\npostikonttorin edustalle. Oven yläpuolella olevan, vastamaalatun\npreussilaisen kotkan olivat nähtävästi isänmaalliset katupojat\nlikatäplillä sotkeneet. Kuninkaallisen kotkan kynnet olivat kokonaan\nlian peittämät, joko sentähden että tuo kuuluisa petolintu tavallisesti\ntekee yhtäpaljon syntiä kynsillään kuin nokallaan, tai sentähden,\nettä Puola tahtoo sillä näyttää, että Preussi Uus-Itä-Preussissa on\nsaavuttanut yhtäpaljon, kuin kotkalla on kynsien välissä.\n\n\n\n\n2. Vanha Starostei.\n\n\nHerra postimestarilta kysyin mitä kohteliaimmin herra vuokrankantaja\nBurkhardtin asuntoa. Mies ei näkynyt hyvin kuulevan, koska ei\nvastannut. Kun hän heti sen jälkeen keskusteli postinkantajan\nkanssa, päätin hänen vaitiolostaan, että hän yli maailman tunnetulla\npostitoimiston epäkohteliaisuudella halusi todistaa, etten ollut\nmissään muualla, kuin paraasti järjestetyssä postitoimistossa.\nKuudennen kysymykseni jälkeen hän kiukkuisesti kysyi, mitä haluan.\nKysyin seitsemännen kerran samaa ja tosiaankin hienoimmalla\nberliniläisellä tai leipzigiläisellä kohteliaisuudella.\n\n»Vanhassa Starosteissa!» vastasi hän minulle kiukkuisesti.\n\n»Anteeksi, jos kysyn, voisitteko sanoa, missä vanha Starostei on?»\n\n»Minulla ei ole aikaa. Petteri, vie hänet sinne!»\n\nPetteri saattoi minut. Postimestari, jolla ei ollut ensinkään\naikaa, katseli, piippua polttaen, ikkunasta jälkeeni, luultavasti\nuteliaisuudesta, Kaiken synnynnäisen kohteliaisuuteni nimessä olin\nkuitenkin sydämen pohjasta suuttunut tuosta epähienosta kohtelusta.\nPuin nyrkkiäni takkini taskussa ajatellen: »Kärsivällisyyttä,\nherra postimestari, jos hän kerran joutuu oikeuden kynsiin, jonka\nkuninkaallisena komisariuksena minulla on kunnia olla, niin\ntulen kaikin tavoin pippuroimaan hänen lurjusmaisuuttansa! Herra\npostimestarin pitää elämänsä ajan ajatella oikeusjuontani.»\n\nPetteri, tuo ryysyinen puolalainen, joka minua saattoi, ymmärsi ja\npuhui saksaa ainoastaan hyvin katkonaisesti. Keskusteluni hänen\nkanssaan oli niin sekaista ja kankeaa, etten eläissäni sitä unohda. Tuo\nkeltanaamainen, terävänenäinen, musta ja pörrötukkainen poika katsoi\nminua julmasti.\n\n»Rakas ystäväni», sanoin kahlatessamme hitaasti syvässä liassa,\n»voisitko sanoa, tunnetko herra Burkhardtin?»\n\n»Vanha Starostei!» vastasi Petteri,\n\n»Aivan oikein, paras ystäväni. Tiedäthän, että haluan herra\nveronkantajan luo?»\n\n»Vanha Starostei!»\n\n»Hyvä! Mutta mitä minun sitten pitää tehdä sinun vanhassa\nStarosteissasi?»\n\n»Kuolla!»\n\n»Hitto vieköön! Se ei johtunut mieleenikään!»\n\n»Ihan kuolla! Kuolla!»\n\n»Minkätähden? Mitä vastaan olen rikkonut?»\n\n»Preussilainen! Ei puolalainen!»\n\n»Olen preussilainen!»\n\n»Tiedän hyvin!»\n\n»Minkätähden sitten kuolla? Mitä tarkoitat sillä?»\n\n»Sitä ja sitä ja sitä!» —\n\nPoika heilutti kättänsä ikäänkuin hänellä olisi kourassa tikari.\nSitten osotti sydäntänsä, ähki ja mulkoili kauheasti silmillään.\nKeskustelumme teki minulle pahaa. Sillä mielivikainen ei Petteri voinut\nolla, hän näytti minusta hyvin älykkäältä, eikä hulluja juuri pidetä\npostitoimiston palveluksessa.\n\n»Ehkä emme ymmärrä toisiamme täydelleen, hyvä ystäväni», sain vihdoin\nlausutuksi. »Mitä tarkoitat tuolla kuolemisella?»\n\n»Murhaamista!» sanoi hän katsoen minuun hurjan näköisenä.\n\n»Mitä! Murhaa!»\n\n»Kun tulee yö!»\n\n»Yöllä! Ensi yönä! Oletteko täysijärkinen?»\n\n»Olen puolalainen, en preussilainen!»\n\nPudistin päätäni ja vaikenin. Silminnähtävästi emme toisiamme\nymmärtäneet! Mutta kuitenkin oli tuon uppiniskaisen pojan puheessa\njotain kauhistuttavaa. Sillä Puolan vihan Saksaa, tai oikeastaan\nPreussia kohtaan, tunsin vallan hyvin. Se oli tuon tuostakin saanut\naikaan onnettomuuksia. Varottaisikohan tuo poika minua? Tai josko\ntuo tyhmä tollo ylimielisyydessään ilmaisisi kaikkia preussilaisia\nkohtaavan murhayön? — kuljin ajatuksissani ja päätin kertoa\nkeskustelumme ystävälle ja maanmiehelleni Burkhardtille, kun jo\ntulimme n.s. Starostein luo. Tämä oli vanha, korkea, kivinen rakennus\nrauhallisen ja syrjäisen kadun varrella. Jo ennen kun tulimme sinne,\nhuomasin ohikulkevien heittävän arkoja, salavihkaisia katseita tuohon\nmustaan rakennukseen. Niin teki myös saattajani. Enää ei hän sanonut\nsanaakaan, vaan osoitti sormellaan talon ovea, jonka jälkeen hän lähti\ntiehensä jäähyväisiä sanomatta.\n\nTuloni ja vastaanottoni Brczwezmcislissä ei juuri ollut suloinen ja\nviehättävä. Ensimäiset henkilöt, jotka minua täällä tervehtivät,\nepäkohtelias tyttö torilla, hävytön, uus-itä-preussilainen postimestari\nja siansaksaa puhuva, preussiläistynyt puolalainen olivat vieneet\nkokonaan haluni ja rakkauteni uuteen olinpaikkaani ja virkaani. Tunsin\nitseni onnelliseksi, kun vihdoinkin tapasin ihmisen, joka kerran jo\nhiukan on hengittänyt samaa ilmaa kuin minä. Tosi kyllä ei herra\nBurkhardt luonamme kotiseudullaan ollut hyvässä huudossa, mutta mikä ei\nmuuttuisi ihmisessä olosuhteiden muuttuessa? Eikö mielentila ole muuta\nkuin ympäristön vaikutusta? Heikot tulevat tuskassa jättiläisiksi; ja\nraukat taistelussa sankareiksi; Herkules naisten joukossa pellavan\nkehrääjäksi. Veronkantajani oli tähän saakka kantanut kaikki\nkuninkaallensa, mutta itseään varten hänellä ei ollut mitään parempaa\nperiaatetta; kuitenkin paljon parempi on hyväntuulinen juomari, kuin\nkeuhkotautinen, nenätön luuranko kielineen; parempi kevytmielinen\npelaaja kuin hävytön postimestari; parempi urhoollinen tappelija kuin\ntyytymätön puolalainen. Mainitsemani Burkhardtin paheet tulivat minun\nsilmissäni hänelle hyveiksi; sillä — keskenämme sanottuna — voisi\nminun hellä, häveliäs ja arka luontoni, jota äitini aina kovin ylisti,\ntäällä Puolassa ensi kapinassa tulla minulle häpeälliseksi turmioksi.\nOn hyveitä, jotka synneiksi, ja syntejä, jotka hyveiksi voivat muuttua.\nEi kaikki kaikkina aikoina ole samaa, huolimatta siitä, että se jää\nsamaksi.\n\nAstuessani tuon n:o 8 Starostein korkeasta ovesta, jouduin miettimään\nmissä vanha rakas ystäväni oli löydettävissä. Talo oli suuri.\nRuostuneitten ovensaranain vinkuminen kaikui kautta koko rakennuksen;\nkuitenkaan ei saapunut ketään katsomaan, kuka taloon tuli. Nousin\nreippaasti leveitä kiviportaita.\n\nHuomatessani vasemmalla huoneen oven, kolkutin siihen. Ei kukaan\nvastannut ystävällisellä »sisään!» Koputin voimakkaammin. Kaikki\non hiljaista. Kolkuttamisen kaiku vastasi toisesta ja kolmannesta\nkerroksesta. Tulin kärsimättömäksi. Halusin vihdoin sulkea syliini\nvanhan rakkaan ystäväni Burkhardtin. Aukaisin oven, astuin sisään\nja näin keskellä huonetta ruumisarkun. Siinä makaava kuollut ei\ntosiaankaan voinut huutaa minulle ystävällistä »sisään» sanaa.\n\nOlen luonnostani hyvin kohtelias eläviä kohtaan, mutta paljon enemmän\nsitä vielä kuolleita kohtaan. Mahdollisimman hiljaa vetäysin takaisin,\nkun huomasin äkkiä, että arkussa makaava ei ollut kukaan muu kuin\nveronkantaja Burkhardt, jolta kuolema nyt oli ottanut viimeisen\nmaksunsa. Siinä lepäsi hän, huoletonna viinilaseista ja korteista,\nniin vakavana ja juhlallisena, että tuskin uskalsin ajatella hänen\nlempi-ilojaan. Hänen ilmeessään oli jotain ihmiseläimälle niin\nvierasta, ikäänkuin hän sen kanssa ei koskaan olisi ollut tekemisissä.\nLuulen, kun tuntematon, kaikkivaltias käsi kohottaa Tuonelan huntua ja\nihmisen ulkonainen silmä sokaistuu ja sielullinen silmä tulee paljon\nnäkeväksi, silloin ihmisen maallinen elämä näyttää pikkumaiselta ja\nkaikki muisto siitä kuolee.\n\nHämmästyneenä pujahdin kuolintuvasta jälleen pimeään yksinäiseen\nkäytävään. Vasta nyt valtasi minut sellainen kuoleman kauhu, että\ntuskin saatoin ymmärtää rohkeuttani katsoa ruumista niin kauan\nkasvoihin. Samalla kauhistutti minua oma yksinäisyyteni. Seisoin siinä\nsata peninkulmaa rakkaasta isänmaasta, äitini talosta, kaupungissa,\njonka nimeä en koskaan ollut kuullut, ennenkuin minut määrättiin sen\noikeuskomisariukseksi. Ainoa tuttavani ja vastikään sydänystäväkseni\nottamani oli sanan täydessä merkityksessä pötkinyt tiehensä jättäen\nminut yksin neuvotta ja lohdutuksetta. Kysymys oli siitä, mihin\nkallistaisin pääni? Missä on ruumis tilannut minulle asunnon?\n\nSamassa vinkuivat talonoven saranat niin läpitunkevasti, että ääni\nmelkein repi rikki kaikki hermoni. Kieron ja turhamaisen näköinen\npalvelijan pukuun puettu mies juoksi portaita ylös, katseli minua suu\nselällään ihmetellen ja lausui vihdoin sanan. Polveni vapisi. Halusin\nsydämestäni jutella miehen kanssa; mutta kauhuni oli tehnyt minut\nsanattomaksi. Sitäpaitsi en ennenkään ollut osannut sitä kieltä, mitä\npoika puhui; se oli nimittäin puolankieltä.\n\nKun hän näki minun vastaukseksi mitään merkkiä antamatta seisovan\nedessänsä ja kun hän oli kääntänyt sanansa saksankielelle, jota hän\npuhui yhtä sujuvasti kuin berliniläinen, sain voimaa, kerroin nimeni,\nsäätyni, ammattini sekä kaikki seikkailut matkaltani tähän toivomaani\nkaupunkiin, jonka nimen lausuessani joka kerta olin tukehtua. Äkkiä\ntuli hän ystävälliseksi, nosti lakkiaan ja kertoi paljon asioita, kuten\nseuraavasta lyhykäisesti selviää.\n\nHänen, kertojan nimittäin, nimi oli Lebrecht; hän oli ollut herra\nveronkantajavainajan tulkki ja uskotuin palvelija aina eiliseen\npäivään saakka, jolloin taivas oli nähnyt hyväksi kutsua erinomaisen\nherra veronkantajan tästä ajallisuudesta paremmille sijoille. Tämä\nkutsumus oli tosiaankin vastoin vainajan toivomuksia, sillä hän\nolisi mieluummin jäänyt veronkantajanvirkaansa. Eilen pelatessaan\npuolalaisten aatelismiesten kanssa oli viinilasin ääressä herännyt\nvanha preussilainen ylpeys ja sarmatinen isänmaallisuus, ja oli\nsyntynyt ankara sana- ja korvapuustisota, jolloin yksi sarmateista löi\nveitsellä herravainajaa kolmasti sydämeen, vaikka jo yksikin pistos\nolisi ollut kuolettava. Välttääkseen kaikkia uus-itä-preussilaisen\noikeuden selkkauksia oli voittaja viime yönä paennut tietämättömiin\nVainaja oli vähää ennen toiseen maailmaan lähtöään vuokrannut tulevalle\noikeuskomisariolle, siis minulle, huoneen, ostanut kaikenlaisia\ntaloustarpeita, vieläpä värvännyt saksalaisen kyokkipiian, joka heti\noli valmis palvelukseen, niin että oli minusta siis huolta pidetty.\nSivumennen huomautti kertoja Lebrecht puolalaisten olevan vannoutuneita\nvihollisia preussilaisille sekä sanoi minun pitävän tottua siihen\npikkumaisuuteen, kuten sekin, mitä tyttö torilla vaitiolollaan oli\nilmaissut. Hän kertoi Petterin olevan tyhmän houkkion, joka epäilemättä\nhalusi minulle selittää herra veronkantajan kuoleman, mutta sanoja\npuuttuneen hänen sanavarastostaan; molemmin puolin oli täytynyt\nolla väärinkäsitystä: kuitenkin halusi kertoja neuvoa minua olemaan\nvaruillani, koska puolalaiset olivat tosiaankin hiljaisessa raivossa.\nLebrecht itse oli lujasti päättänyt onnettoman herransa haudattuansa\nheti hävitä kaupungista.\n\nNäitä kertoessaan vei hän minut leveitä kiviportaita ylös, näyttääkseen\nminulle uuden asuntoni. Kautta suurien, korkeitten, autioitten\nhuoneiden vei hän minut suureen saliin; siellä oli valmistettu vuode,\njota verhosi tamastiset esiriput; vanha pöytä puoleksi kullattuine\njalkoineen; puolisen tusinaa pölysiä tuoleja. Suunnattoman suuri\nkiemurakoristeilla ympäröity valepeili riippui seinällä, jota peittivät\nlikaiset, kirjavat tapetit, joilla komeili vanhan testamentin ihanimpia\ntarinoita, puoleksi pilaantuneina, monin paikoin riippuen aivan\nryysyinä. Kuningas Salomo valtaistuimellaan oli menettänyt päänsä ja\n»Susannan kylvyssä» olevan himokkaan vanhuksen rikokselliset kädet\nolivat mädänneet.\n\nTämä hävityksen kauhistus ei näyttänyt minusta ollenkaan kodikkaalta.\nOlisin mieluummin olinpaikakseni valinnut majatalon, — jospa olisin\nsen tehnyt. Mutta osaksi arkuudesta, osaksi näyttääkseni pelottomuutta\nkuoleman läheisyyttä kohtaan vaikenin. Sillä en epäillyt, ettei\nLebrecht ja nähtävästi myöskin kokenut kyökkipiikani tulisi olemaan\nyöllä seuranani. Lebrecht sytytti kultajalkaisella pöydällä olevat\nkaksi kynttilää; alkoi jo hämärtää. Hän otti tehtäväkseen kylmän ruuan\nja muitten tarpeitten hankkimisen illalliseksi, matkakirstuni tuomisen\npostikonttorista, sekä lupasi tuolle kokeneelle kyökkipiialle ilmoittaa\ntulostani sekä tehdä hänelle selkoa tehtävistä. Matkakirstu saapui,\nsamaten illallinen. Mutta niinpian kuin Lebrecht minulta oli saanut\njuomarahat, toivotti hän minulle hyvää yötä ja lähti.\n\nEnsin en käsittänyt hänen poistumistaan, niin nopeaan hän, pistettyään\ntaskuunsa rahat, katosi. Kauhistuneena hyppäsin pystyyn juostakseni\nhänen jälkeensä pyytääkseni häntä jäämään luokseni. Mutta häpesin ja\njäin. Pitikö minun tuon kurjan ihmisen antaa olla raukkamaisuuteni\ntodistajana. En epäillyt, ettei hän tulisi olemaan yötä jossain\nmurhatun herransa huoneessa. Mutta kuulin silloin talon portin saranain\nvinkumisen. Se koski luihini ja ytimiini. Kiiruhdin akkunaan ja näin\npojan juoksevan kadun poikki, kuin jos häntä kuolema olisi takaa\najanut. Pian oli hän kadonnut pimeyteen. Olin yksin ruumiin kera\nvanhassa Starosteissa.\n\n\n\n\n3. Vartiosto.\n\n\nEn usko henkiin; yöllä kumminkin pelkäsin niitä. Kuka voisi\nkaikellaista uskoa? Mutta helposti toivoo ja pelkää kaikellaista.\n\nKuolon hiljaisuus, vanhat, repaleiset tapetit suuressa salissa,\nsalaperäisyys ja outous, uhkaava kuolema — puolalaisten kansallisviha\n— kaikki vaikutti lannistumisekseni. En voinut syödä, vaikka oli\nnälkä; en voinut nukkua, vaikka olinkin kovin väsynyt. Menin akkunan\nluo katsoakseni voisinko hätätilassa sen kautta paeta; pelkäsin\nnimittäin tässä suuressa rakennuksessa labyrinttimaisine käytävineen\nja huoneineen eksyväni ennenkuin etehiseen ehtisin. Mutta voimakkaat\nrautatangot sulkivat tieni.\n\nSilmänräpäyksessä oli kaikki Starosteissa vilkkaassa liikkeessä;\nkuulin ovien sulkeutuvan ja aukenevan, askelten töminää lähellä\nja kaukaa, äänien kaikuvan sameasti. En käsitä, mistä tämä elämä\nja liike niin äkkiä. Mutta juuri käsittämättömimmän ymmärtää aina\npikimmin. Sisässäni ääni varotti minua sanoen: »Se koskee sinua!\nTyhmä Petteri oli ilmaissut puolalaisten murhasuunnitelman — pelasta\nitsesi!» Kylmä väristys kävi kautta hermojeni. Näin kuinka nuo\nverenhimoiset keskenään päättivät murhaamistavasta. Kuulin heidän yhä\nlähenevän. Kuulin heidän jo olevan etehisessä, josta päästään saliin.\nKuulin hiljaista kuiskaamista. Hyppäsin pystyyn, lukitsin oven, ja\nsamassa silmänräpäyksessä koeteltiin ulkoapäin aukaista oveani.\nUskalsin tuskin hengittää, etten hengitykselläni ilmaisisi itseäni.\nKuiskauksista kuulin niiden olevan puolalaisia. Onnettomuudeksi olin\nheti oikeuskomisariukseksi nimittämisen jälkeen oppinut niin paljon\npuolankieltä, että käsitin puheen olevan verestä, kuolemasta ja\npreussilaisista. Polveni vapisi; kylmä hiki valui otsaltani. Vielä\nkerran koetettiin ulkoapäin avata oveni, mutta näytti siltä kuin\npelättäisiin kolinaa. Kuulin ihmisten etenevän tai kokonaan hiipivän\npois.\n\nOlkoonpa niin, että puolalaiset olivat tätä tarkottaneet henkeäni\ntai ainoastaan rahojani kohtaan; olkoonpa niin, että halusivat tehdä\ntehtävänsä melutta tai uudistaa sitä toisella tavalla; päätin heti\nsammuttaa valon, etteivät kadulta voisi nähdä ja tuntea minut. Kuka\nolisi vannonut, ettei mies, minut huomattuaan ampuisi akkunan kautta?\n\nYö ei ole kenenkään ystävä, sillä ihminen on syntyisin pimeyden\nvihollinen, vieläpä lapsetkin, jotka eivät ole kuulleet henkinäyistä\nja kummituksista, pelkäävät pimeässä jotakin, jota eivät tunne. Istuin\nhetkisen ikkunassa, yksin odottaen tulevaa kohtaloani tänä yönä, kun\nmielikuvituksessa näin kaikellaisia kauhistuttavia kuvia. Vihollinen\ntai onnettomuus, jonka näkee, ei ole puoleksikaan niin kauhea kuin\nse, jolle umpimähkää täytyy antautua, sitä tuntematta. Turhaan koetin\nitseäni huvittaa; turhaan päätin heittäytyä vuoteeseeni nukkuakseni.\nEn mitään voinut sietää. Vuoteellani oli vastenmielinen murhan\nhaju; huoneessa istuessani kauhistutti minua aika ajoittain jokin\nratina, joka oli kuin jonkun elävän olennon aikaansaama. Enimmäkseen\nleijaili edessäni murhatun veronkantajan haamu. Hänen kylmät, kankeat\nkasvonpiirteensä olivat niin kauhistuttavan puhuvat, että olisin\nantanut kaiken omaisuuteni, jos olisin päässyt ulos tai hyvien\nystävällisten ihmisten ilmoille.\n\nKeskiyön hetki löi. Tornikellon jokainen lyönti vapisutti minua\nsisimpään saakka. Syytin itseäni taikauskoiseksi narriksi ja\nraukkamaiseksi jänikseksi, mutta syytökseni eivät parantaneet minua.\nVihdoin, joko epätoivosta tai rohkeudesta, sillä tätä tilaa en enää\nvoinut kestää, hyppäsin pystyyn, haparoin pimeän läpi ovelle, lukitsin\nsen auki ja päätin henkeni kaupallakin päästä ulos.\n\nOvi aukeni — taivas, mikä näky! Horjuin kauhusta takaperin; tuollaista\nvartiostoa en ollut odottanut.\n\n\n\n\n4. Kuolontuska.\n\n\nPienellä pöydällä olevan vanhan lampun himmeässä valossa näin etehisen\nkeskellä murhatun veronkantajan makaavan arkussa, kuten edellisenä\niltana olin hänet nähnyt; tällä kertaa vielä selvemmät veripilkut\npaidassa, jotka ensikerralla olivat liinavaatteen peittämiä. Koetin\nhillitä itseäni, selittämällä itselleni sen vain olevan mielikuvituksen\nilveilyä; kävin lähemmäksi. Mutta kun jalkani kalahti ruumisarkkuun\nkumisten ja ruumis näytti liikahtavan, kuin koettaisi se aukaista\nsilmänsä, silloin katosi minulta kaikki ymmärrys. Kauhulla juoksin\ntakaisin saliini ja heittäysin vuoteeseeni.\n\nSillävälin kuulin arkun luota äänekästä kolinaa. Täytyi melkein luulla\nveronkantajan nousseen kuolleista; sillä se oli ääni, joka syntyy, kun\njoku vaivaloisesti nousee. Kuulin kolean jymähdyksen. Näin kohta sen\njälkeen murhatun olennon seisovan keskellä salini ovea, pitäen kiinni\npihtipielestä, hitaasti häilyen saliin, horjuvan ja katoavan pimeyteen.\nKun epäuskoni vielä kerran koetti tehdä valeeksi kaiken sen, mitä\nolin kuullut ja nähnyt, niin tuo kummitus tai kuollut, tai eläväksi\njälleen tullut kumosi sen kauhistuttavalla tavalla. Sillä tämä asettui\npitkinpituuttaan ja koko painollaan vuoteeseeni aivan ruumiini päälle,\npainaen kylmän selkänsä kasvojani vasten melkein tukahduttaen minut.\n\nTällä hetkellä en vielä käsitä, kuinka tuosta tilasta selvisin ehjin\nnahoin. Sillä kauhuani voi hyvin nimittää kuolemankauhuksi. Lienen\nmaannut pitkän aikaa tajutonna. Sillä kun tuon hirmuisen taakan alla\njälleen kuulin kellon lyövän ja luulin sen yhtä lyövän, — tuo toivomani\nkummitushetken loppupelotukseni silmänräpäys — silloin olikin kello jo\nkaksi.\n\nAjatelkaa kauheaa tilaani. Ympärilläni murhan tuoksua, ruumis päälläni\nhengittäen, lämmittäen, röhisten, kuin kuolisi se toistamiseen —\nminä itse puoleksi kangistunut, osaksi kauhusta ja voipumuksesta,\nosaksi tuosta raskaasta taakasta. Danten helvetin kurjuus on pieni\nseikka tähän tilaan verraten. Minulla ei ollut voimia vapautua tuosta\nruumiista, joka päälläni halusi vielä toistamiseen kuolla; jos\nvoimiakin olisi ollut, niin ehkäpä rohkeus siihen olisi puuttunut; olin\nvarma siitä, että tuo onneton, joka kasvojensa ensimäisen verenvuodon\njälkeen nähtävästi oli vain joutunut ankaraan tainnostilaan, pidetty\nkuolleena ja pantu ruumisarkkuun, nyt vasta oli todellisessa\nkuolinkamppailussa. Hän ei näkynyt tahtovan elää eikä kuolla. Ja tätä\nminun piti sietää itseni päällä! Minun piti siis olla veronkantajan\nkuolinpahnana!\n\nMonta kertaa olisin ollut taipuvainen pitämään tuloani Brczwezmcisliin\ntilapäisenä pirullisena unena, jos hätäni koko suuruudessaan ei\nolisi ollut minulle niin selvä. Kuitenkin olisin saanut vakuutetuksi\nitselleni, että tämä kauhunyö kaikkine näkyineen oli unta eikä\nmitään muuta kuin unta, jollei uusi tapaus, tuntuvampi kuin mikään\nedellisistä, olisi todistanut minun täydellisesti olevan hereilläni.\n\n\n\n\n5. Päivänvalo.\n\n\nOli nimittäin jo päivä — en voinut sitä oikein nähdä, sillä kuoleva\nystäväni painoi hartioillaan silmäni umpeen — mutta huomasin\nsen kadulla vallitsevasta elämästä — silloin kuulin huoneessani\nihmisaskelia ja ääniä. En ymmärtänyt puhetta, se oli puolankieltä.\nMutta huomasin hyvin hommattavan ruumisarkun kanssa. »Epäilemättä»,\najattelin, »hakevat ne kuollutta ja vapauttavat minut.» — Niin\ntapahtuikin, mutta minulle aavistamattomalla tavalla.\n\nMuuan hakijoista löi nimittäin espanjalaisella putkella niin\narmottomasti kuollutta tai kuolevaa, että tämä äkkiä hypähti pystyyn\nseisoen vuoteessa suorin jaloin Myös minun vähäpätöisyyteeni oli\nespanjalaisen putken yltäkylläisyydestä niin moni sattunut, etten\nvoinut olla huutamatta ja seisomatta pystyssä kuolleen takana. Tämä\nvanhapuolalainen ja uus-itä-preussilainen kuolleesta-herättämiskeino\noli tosiaankin tepsivä — sitä vastaan ei voi mitään sanoa, sillä\nkokemus puhui äänekkäästi sen puolesta; mutta toiselta puolen oli se\nniin ankara, että mieluummin valitsisin kuoleman kuin elämän.\n\nKun päivän valossa katselin ympärille, oli huoneeni väkeä täynnä,\nenimmäkseen puolalaisia. Iskut olivat polisikomisariuksen antamat,\njolle oli annettu vieraan ruumiin hautaaminen toimeksi. Veronkantaja\nmakasi vielä kuolleena ruumisarkussa etehisessä, jonne humalaiset\npuolalaiset olivat hänet asettaneet, heille kun oli annettu toimeksi\nkantaa hänet entisen portinvartian tupaan. He olivat kuitenkin\nvalinneet etehiseni portinvartijan tuvan asemesta ja jättäneet erään\nhumalaisista tovereistaan ruumiin vartiaksi; siinä hän nähtävästi\noli nukahtanut; mutta minun aikaansaamasta kolinasta herännyt ja\nvaistomaisesti tullut vuoteeseeni ja siinä selvinnyt viinahumalastaan.\n\nMinua oli tämä jumalaton tapaus niin tärisyttänyt että sain tulisen\nkuumeen, jossa tilassa seitsemän viikon ajan uneksin tuon kauhean\nyön tapahtumia. Vielä nytkin — kiitos puolalaisen kapinan, en ole\nenää oikeuskomisariuksena Brczwezmcislissä — ajattelen kauhulla tuota\nuus-itä-preussilaista seikkailuani. Kuitenkin kerron sen mielelläni;\nmonelle se voi olla huviksi, toisille opiksi, Ei pidä pelätä sitä, jota\nei kuitenkaan usko.\n\n\n\n"]