[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW6zG5jQOhYhWrk2HwDETbF3AMQwMH1IcBP5TINE-ArQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2878,"Mailta ja vesiltä","Böök, A. Th.",1858,1943,"2878-book-a-th-mailta-ja-vesilta","2878__Böök_A._Th.__Mailta_ja_vesiltä",null,"novelli",[14],"seikkailu",[],"fi",1926,21957,148519,false,72012,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Adventure","Short Stories","\"Mailta ja vesiltä\" by A. Th. Böök is a collection of hunting stories written in the early 20th century. The text delves into the life, experiences, and reflections of passionate hunters in the Finnish wilderness, centering on the characters' vivid interactions with nature and the challenges they face in the hunt. Through various narratives, the reader encounters the deep connection between the hunters, their dogs, and the surrounding landscape.  At the start of the book, the narrative introduces the character Kalle K., a seasoned hunter who speaks fondly of an old miller named Kustaa Flinkman, known as \"Töyryn mylläri.\" Kalle is eager to learn from the miller, who is rumored to possess a wealth of knowledge about hunting. Despite initial challenges in arranging a meeting, the author captures the anticipation and curiosity of seeking wisdom from the experienced hunter. Upon finally meeting Kustaa, who defies his age with lively vigor, he shares tales of his long career in hunting, recounting stories of various game, his techniques, and the evolving landscape of both the forest and its wildlife. (This is an automatically generated summary.)",[],254,"Kokoelma eräaiheisia kertomuksia ja kuvauksia, jotka sijoittuvat suomalaiseen luontoon, kuten Hämeen salomaille ja Pohjanmaan rantamille. Teksteissä seurataan metsästys- ja kalastusretkiä sekä kohdataan omaperäisiä kansantyyppejä.","A. Th. Böökin 'Mailta ja vesiltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2878. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAILTA JA VESILTÄ\n\nKirj.\n\nA. Th. Böök\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nTöyryn mylläri.\nMetsoja ampumassa.\nPomppe — valiokoira.\nUkkossade.\nHieta-ampiainen metsästäjänä.\nVähän metsästäjäkavereista.\nFelis domestica.\nMyöhäissyksyinen eräretki Hämeen salomaille.\n\"Vanha isäntä\".\nRetkeilyjä Pohjanmaan lakeuksilla ja rantamailla.\nMuuan metsästysretki Päijänteen saariin.\nOnnistunut kalastusretki Lummeneeseen.\nTalviyön elämää Pohjolassa.\nKetun urotyö.\nKasvikunnan etuvartijat.\nVillit eläimet kotieläiminä.\nLoppusanat — tällä kertaa.\n\n\n\n\n\nTÖYRYN MYLLÄRI.\n\n\nMuuan kokenut metsästäjä, Kalle K., Rengon \"paakari\", kertoi minulle\nensimmäisen kerran Töyryn mylläristä. Hän kertoi miehen olevan yhden\nnoita paljon kokeneita, hauskoja, oikeaverisiä vanhanajan tyyppejä,\njoita tapaa enää niin aniharvoin ja joita \"paakari\" tiesi minun\nihailevan.\n\n\"Siinä löytäisit miehiäsi\", sanoi hän, \"koeta kaikin mokomin päästä\nukon pariin.\"\n\nUteliaisuuteni oli herätetty ja suuri oli haluni päästä Töyryn mylläriä\nhaastattelemaan, mikä ei ollut helppo asia, kun hän asui erämaassa\nRengon rajamailla.\n\nSovittiin siis, että \"paakari\" koettaisi saada ukolle sanan, että hän\nkävisi luonani, jos sattuisi tulemaan kaupunkiin, mikä muuten tapahtuu\nmonien vuosien kuluttua.\n\nKului siten puolisen vuotta ilman, että kuului mitään \"paakarista\"\nenemmän kuin mylläristäkään.\n\nKärsivällisyyteni oli täydelleen loppunut.\n\nPäätin näin ollen hakea ukon omilta mailtansa. Soitin ja pyysin\n\"paakaria\" naapuritalon puhelimeen.\n\n\"Jaha — onks' se Kalle - kuules senkin pumppernikkeli, missä se sun\nmylläris on? — Matkalla kaupunkiin, mitä hemmetissä, sehän mainiota —\npelastit nahkas'!\"\n\nNiin tosiaankin, \"paakari\" ilmoitti minulle, että mylläri juuri oli\nkäynyt hänen luonansa matkalla kaupunkiin.\n\nJoka uskoo henkimaailmaan ja sielujen väliseen yhteyteen, olisi tässä\ntapauksessa saanut hyvän todistuksen. Juuri kun sinä päivänä ajattelin\nmylläriä oikein vahvasti, lähtee hän matkalle ajaen suoraan kotiini\npäin!\n\nKun tiesin myllärin saapuvan päivälliseksi, menin torille, jossa\nsuureksi mielihyväkseni oli myytävänä ihania Mallasveden muikkuja.\nOstin niitä \"puoli leiviskää\" vanhaa metsäsankaria varten ja niiden\nlisäksi ihmisen pään kokoisen lantun. Kun vaimoni vielä ehdotti\nriisiryynipuuroa sen lisäksi, olin varustautunut ottamaan vastaan\nkuuluisan \"Töyryn myllärin\".\n\nJa hän tuli kuin tulikin.\n\nKun koulusta saavuin kotiin, oli Töyryn mylläri meillä. Olin mielessäni\nkuvitellut hänet, jonka tiesin olevan 80:lla, vanhaksi ränstyneeksi\nukkorahjukseksi, jolta olisi vaikea saada mitään varmoja tietoja.\n\nMutta eteeni astuikin mies joustavin, miltei nuorekkain askelin ja\nniin täysin elinvoimaisena, että häntä olisi luullut vuosikymmeniä\nnuoremmaksi. Ainoastaan rypyt kasvoissa todistivat 75 vuotta, jonka hän\nkyllä tiesi itse, vaikka, kun oli kysymys syntymävuodesta ja päivästä,\nvastasi, että sitä \"ei voi tarkanpäälle tietää\"! —\n\nKustaa Flinkmanilla — Töyryn myllärillä — on pitkä ja ansiokas\nmetsästäjäura takanaan.\n\nVähä-Korpilan torpassa, jossa isä Topias Flinkman oli torpparina, näki\nKustaa ensimmäisen kerran armaan salomaansa kirkkaan päivän.\n\nKysymykseeni, mistä mylläri oli saanut metsästäjäverensä — oliko isä\nmetsämies? — vastasi hän heti:\n\n\"Ei laisinkaan; äidin — Maija-Stiinan — puolelta se on minuun tullut.\nEnoni — Aatami, 'Palikaisten läänistä' — oli suuri metsästäjä ja\nhäneltä sain kovan halun.\"\n\nNiinkuin muutkin ammattimetsästäjämme, alkoi F. metsästysuransa\nsatimilla ja loukuilla. Hän käytti \"jänispauloja\", neljäpuisia\nloukkuja, kuusisia vipuansoja. Vipuansasta sai hän ensimmäisen nuoren\nilveksensäkin.\n\nJäniksistä syötiin vain takaosa, ja nahka myytiin 30 kopeekasta\nhattumaakareille Hämeenlinnassa. Loukut viritettiin jo \"erell'\nMikkeliä\".\n\nVanhan metsästäjän silmät oikein kiilsivät hänen kertoessaan retkistään\nja riistan runsaudesta siihen aikaan. Lähellä olevan Ruokosuon\ntienoilla eleli usein \"terriparvi\", jossa oli 300 teertä. Kuvilta hän\non kerran ampunut 68 teertä yhtenä viikkona. Kerran hän oli saanut\nsamasta loukusta 2 teertä, joista toinen oli siivestään kiinni.\n\nKysymykseeni, oliko riista hänen paikkakunnallaan vähentynyt, vastasi\nukko: \"niin kovin, että tulee vissiin maailman loppu!\"\n\nTöyryn myllärin ensimmäinen ase oli kaaripyssy, jolla hän pikkupoikana\nampui \"mettiäisiä karjassa käydessään\".\n\nSitten hän sai yksipiippuisen linttulukkoisen luodikon, jossa ruuti\nsytytettiin taulalla. Huonoksi moitti lukkoa, joka \"purahutti ruutia\nvasten naamaa\". Hänen metsästystoverinaan oli silloin Iso-Korpilan\nRoopertti.\n\nPaitsi ansoja rupesi myllärimme jo aikaisin käyttämään koiraa, jolla\nhän ampui lintuja, jäniksiä, näätiä, oravia ja sittemmin ilveksiä y.m.\njalompaa riistaa.\n\nKysymykseeni, mitä rotua hänen ensimmäinen hyväksi kehuttu koiransa\noli, vastasi hän hymyillen: \"se oli enon plotkakorva, ranssikaula,\njolla kerran yhtenä päivänä ammuin 14 oravaa.\"\n\nVäitti muuten, että kyllä hyvän koiran saa mistä hyvänsä, kun vain\nmerkit tuntee.\n\nKun samassa yksi ajokoiristani tuli huoneeseeni, avasi mylläri heti\nsen suun ja tutki sitä tarkasti. Hyvä on \"piski\", sanoi sitten\ntyytyväisenä. Mistä sen huomaatte? Siitä, että sillä on \"musta kita\",\nvirkkoi ukko salaperäisesti. Sanoi heti syntymisen jälkeen hävittävänsä\nkaikki ne pennut, joilla ei ollut mustaa kitaa!\n\nMitä Töyryn myllärin metsästykseen tulee, niin on hän pääasiallisesti\nkohdistanut pyyntinsä kettuihin ja ilveksiin.\n\n207 kettua hän eläissänsä on passittanut autuaammille metsämaille,\npääasiallisesti raudoilla, mutta myöskin haaskalta y.m. Oikean\nmetsästäjän tavoin hän halveksii myrkkyjä, eikä ole sillä tähän saakka\ntappanut vielä yhtään kettua. Haaskalta ampumisen suhteen on mylläri\ntehnyt sen huomion, ettei kettu koskaan tule suoraan haaskaa kohti,\nvaan hiipii pitkin ometan seinää, josta haaskan kohdalla menee suoraan\nsille.\n\nRaudat sanoi ukko asettavansa sileään paikkaan, 2 tuumaa syvälle,\nmieluimmin viholaispesän päälle. Rautoja asettaessa laahaa hän\njäljissään voissa paistettua kissaa, johon on pantu kynsilaukkaa sekaan.\n\nKuta aukeammalle paikalle raudat asetetaan, sitä parempi: \"ei mene\nmettäss'\". Raudat on kovasti \"kuurattava\" ja voideltava voilla, joka on\nkeitetty katajanmarjojen kera. Mylläri kertoi, että hänen kokemuksensa\nmukaan kettu melkein aina on ollut kuolleena raudoissa.\n\nKun kysymys oli ketuista, kertoi hän saaneensa yhden mustankin, joka\nkuitenkin oli \"pikkanen ja lyhytkarvainen\".\n\nKysyessäni, mikä oli syynä siihen, että ketut karttavat muutamia\nhevoshaaskoja kovasti, sanoi hän sen riippuvan siitä, oliko hevonen\nsyntynyt \"hyvällä ajalla\" sekä milloin ja millä tavalla se oli tapettu.\n\"Meitill’ on kanss' syntymäss' määrätty, millä tavalla kuoleman pitää.\"\n\nIlveksiä Flinkman on saanut 69 kpl. ja niistä loukuilla vain yhden,\nkaikki muut koirilla. Useimmat olivat hänen koiransa tappaneet siten,\nettä toinen ahdisti edestä ja toinen \"kurkkumies\" karkasi takajalkojen\nvälistä ilveksen kimppuun.\n\nHän kertoi muuten parhaitten koirainsa ajossa haukkuneen hyvin vähän.\n\"Ei puhuneet mitään juur'\", ajaessaan ilveksiä, jotka juoksevat siten,\nettä vanhat tekevät 3, nuoremmat aina 7 \"loikkoomista\" ja niiden\nvälillä \"ravia\". Jäljistä voi niinmuodoin päättää ajettavan ilveksen\niän.\n\nMakuupaikakseen valitsee ilves ensi sijassa jonkin kiven, jonka päällä\nse makaa. Jos se on syönyt jäniksen, makaa se aivan siinä vieressä.\nJänis onkin myllärin kokemuksen mukaan se ruoka, jota ilves enimmin\nsyö. Syö se kuitenkin myös pimeässä paljon teeriä.\n\nHän sanoi ilveksen valitsevan pesäpaikakseen mieluimmin jonkin vanhan\n\"mehtsijan\" pesän. Ja erottipa — niinkuin muutkin metsästäjät kolme\nlajia ilveksiä, nimittäin kissa- (mustapilkullinen), susi- (pilkuton)\nja kettuilveksen.\n\nEn voinut olla kysymättä ukon mielipidettä jäniksen puputtamisesta,\njohon hän vastasi: \"Se ei ole totta, että jänis puputtaa, vaan ääni on\npienen tarhapöllön.\"\n\nMyöskin karhuja ja susia haaskoilta on ukko kaatanut, vaikka tosin\nvähemmässä määrässä.\n\nNoista metsästyksistään hän jutteli paljon hauskaa:\n\nEräänä kauniina kuutamoyönä joulun jälkeen oli ukko siten pihatossa\n(navetassa) susia vaanimassa. Ja näkipä hän silloin, kuinka viisi sutta\nläheni haaskaa. Joukossa oli kuitenkin yksi iso poika, joka näkyi\nvaroittaneen muita, sillä eivät ne sinä yönä tulleetkaan lähemmäksi,\nvaan katosivat \"mehtään\". Seuraavana yönä oli miehemme taas paikallaan.\nEipä aikaakaan, niin jo kuuluu pellolta rapinaa, ja lävestä näkee hän\nsusien lähenevän. Varovasti hän siirtyy oven kohdalle, mutta liekö\nheinät ratisseet, koskapa pedot lähtevät pakoon, muut paitsi \"iso\npoika\", joka rohkeasti menee haaskan luokse ja alkaa syödä. Sykkivin\nsydämin mylläri silloin, niinkuin sanansa kuuluivat, \"pliittasi sitä\ntakapuoleen\", jolloin susi, selvästi haavoitettuna, läksi hiljalleen\nmenemään.\n\nKun hänen pyssynsä oli yksipiippuinen, ei ollut muuta neuvoa kuin\ntarttua ometan nurkassa olevaan talikkoon ja lähteä sitten hankea\npitkin juosten ajamaan sutta takaa.\n\nLähelle tultua ähkii tuo mahdottoman suuri susi kovasti, nousee\nkahdelle jalalle ja koettaa purra mylläriä päähän. Äkkiä takaperin\nvetäytyen Flinkman väistää hyökkäyksen ja saa tilaisuuden lyödä sutta\ntalikolla kolme kertaa päähän, niin että se sortui hangelle.\n\nEsimerkkinä suden suuruudesta mainitsee ukko, että se kun oli pirtin\nkattoparrussa kiinni, oli sen häntä permannolla.\n\nSiihen aikaan eivät sudennahat olleet korkeassa hinnassa, koska nahasta\nsai sen harvinaiseen suuruuteen nähden vain 18 markkaa — muista\nmaksettiin silloin vain 13 markkaa.\n\nKerran veivät sudet Flinkmanilta hyvän koiran aivan hänen nähtensä\ntuvan edustalta. Susia oli kaksi, joista toinen oli tullut koiraa\nvastaan. Koira silloin heittäytyi selälleen aivan kuin suuren koiran\neteen. Samassa hyökkäsi toinen susi sivulta ja tarttui koiraan, jonka\nsitten välissään kuljettaen veivät yhdessä mukanaan, huolimatta siitä,\nettä mylläri \"pamautti kovia mälliä riihipihalta avaruuteen\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ukko kahvia juotuamme oli sangen hauskasta häränsarvisesta ja\nvisapohjaisesta, omatekoisesta nuuskarasiastaan pistänyt aimo annoksen\nnuuskaa nokkaansa, jatkoi hän kertomuksiaan karhunjahdeistaan.\n\nNuuskan, jonka hän pistää suuhunsa, kun on haaskan vieressä vaanimassa\nja jolloin ei polttaminen käy päinsä, valmistaa myllärimme oman\nkeksintönsä mukaan itse seuraavalla tavalla: 1/4 kg mahorkkaa,\nkeitettyä kahvinporoa ja kupillinen kahvia pannaan \"pottuun\", joka\nsitten pistetään uuniin, jossa se saa olla kaksi viikkoa kuumassa, ja\nniin on hyvä nuuska valmis!\n\nPalataksemme karhunjahtiin mainittakoon niistäkin muutamia tapahtumia.\n\nKerran keväällä, helluntaina, oli Mutulan maalla Rengossa tapettu erään\näijän huono hevonen. Seuraavana yönä tultiin Flinkmanille ilmoittamaan,\nettä karhu oli ollut syömässä hevosta ja raastanut raadon mukanaan.\nF. meni heti paikalle ja huomasi, että karhu oli vienyt hevosen\nkankaan yli metsään. Jälkiä voitiin seurata niiden oksien, sammalien\ny.m. mukaan, joita hevosen kaviot olivat, karhun raatoa raastaessa,\ntaittaneet ja repineet maasta. Metsästä löydettiin haaska, jonka karhu\noli vast'ikään jättänyt myllärin ja hänen seuralaistensa lähestyessä.\n\nTuota pikaa laitettiin lava lähellä olevaan suureen mäntyyn, oksia\nkasattiin ja katajia poistettiin \"väylältä\". F. antoi nyt miehille\nkäskyn poistua ja \"veisata ja laulaa\" kotiin saakka eksyttääkseen siten\nkarhua.\n\nTuskin tuntia myöhemmin F. ampui karhun, joka sai oikein \"mukavan\nmällin\" ja painoi 19 leiviskää.\n\nKerran hän haavoitti karhua, joka juuri oli haaskalle menossa.\n\"Täydellä höyryllä\" seurasi myllärimme ampumaansa pakenevaa karhua,\njoka äristen ja väliin kuperkeikkaa heittäen pakeni pensaiden ja\nrisujen läpi metsäniittyä kohden.\n\nOlisi se kai mennyt matkoihinsa, ellei karhun tiellä olisi onneksi\nsattunut olemaan joki, jonka keskelle se hyppäsi yrittäessään sen yli.\nKiivettyään joen toiselle rannalle se nousi ruumistaan heiluttaen\nkahdelle jalalle joen toisella rannalla seisovaa mylläriä vastaan,\njolloin tämä sai tilaisuuden ampua toisen laukauksen.\n\nSen jälkeen se kiipesi vielä lähellä olevaan kuuseen, josta se vasta\nrojahti kuolleena maahan.\n\nKerran, siihen aikaan, kun rakennettiin tietä Hämeenlinnasta\n\"Liettaan\", oli Flinkman ollut koko yön kovassa \"pänningissä\". Uuden\ntien läheisyydessä oli kaksi karhua käynyt kaurapellossa. F., joka oli\nmaantien teossa, oli laittanut itselleen heti kaurapellon aidan taakse\nlymypaikan. Ensimmäisenä yönä tienraivaajat pelottivat karhut pakoon.\nToisena yönä ne tulivat taas kaurapellolle, mutta silloin oli niin\npimeä, ettei nähnyt edes ampua. Selvästi kuuli F. karhun \"tassujen\"\nrapinaa ja kuinka pedot söivät \"päitä\", kaatoivat kykkiä ja kuljettivat\nkuhilaita käpälissään aidan taakse, kunnes vihdoin aamupuolella yötä\npoistuivat. Kovin harmillista oli ukosta silloin ollut. \"Olisipa\nminulla vain silloin ollut kissan silmät\", lisäsi hän.\n\nMyöskin näätiä, mäyriä y.m. on F. ampunut koirilla, joista hän\nparhaimmiksi kehui Mustia ja erästä suurta, ruskeata, Turkki-nimistä\nkoiraa, jonka hän oli saanut Ihamäen kartanosta. Turkki oli ollut kova\nilvesten tappaja.\n\nNäädän ukko sanoi menevän niin nopeasti puissa, ettei tahtonut perässä\npäästä — koirilla seuratessa. Jos näätä on mennyt oravan pesään, huomaa\nsen siitä, että maahan on tippunut paljon roskaa, kun näätä pesään\ntunkiessaan laajentaa sitä.\n\n\"Meht'sikoja\" hän pyytää myöskin koirilla.\n\nMäyrä kokoo, sanoo hän, talviruuaksi heiniä ja sieniä. Yhdestä pesästä\noli hän ottanut 2 leiviskää heiniä.\n\nSaukkoja hän on pyydystänyt paljon koirilla kautta Satakunnan. Saukosta\nmainitsee F., että se saattaa mennä katiskaankin kaloja pyytämään,\nmutta löytää sieltä kuitenkin taitavasti ulos. Hän väitti, että saukko\nsyö hauista pään, ravuista hännän.\n\nPaitsi tuhansittain kanalintuja on hän tappanut paljon haukkoja (m.m.\nkolme kotkaa). Ja joutsenkin — jouluaattona ammuttu — on joutunut\nmyllärin saaliiksi.\n\nEn voi nyt tilanpuutteen takiakaan kertoa hänen sangen vilkkaasta\nkuvauksestaan metson ja teeren soitimista, joista jälkimmäinen alkaa,\n\"kun se rastas rupee puhumaan, joka puhuu niin monta kieltä, että\noikein naurattaa\".\n\nTosiurheilijana on Flinkman myöskin innokas kalastaja ja on sellaisena\ntehnyt paljon havaintoja.\n\nKysymykseeni, onko hän huomannut, että kuun vaihdokset vaikuttavat\nkalojen syömishaluun, vastasi ukko: \"ei suinkaan, se rupeaa nielemään,\nkun se lakkaa kutemasta ja sen se tekee aina kaksi viikkoa ja on\ntaas sitten vuorotellen kaksi viikkoa ilman.\" Tämän hän sanoi olevan\nyhteydessä hampaiden kanssa, \"joita se ajaa joka kuukausi\".\n\nNiinkuin muutkin luonnonihmiset on Töyryn mylläri jossakin määrin\ntaikauskoinen. Hän kertoi noidutuista linnuista ja metsolan\n\"mekkomiehistä\", jotka ilmestyvät kannon muodossa metsästäjille\nsalomailla. \"En pelkää ruumista\", sanoi hän, \"mutta ei saa silti\npilkata — se tuottaa onnettomuutta.\"\n\nMyöskin taiteilijan taipumuksia on myllärissämme, sillä hän on\nmetsästyksen ohessa ollut koko kulman \"pillinsoittaja\", joka\nklarinetillaan on riemastuttanut monta sukupolvea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun sitten vieraamme sai päivällispöydässämme kunniasijan, tuntui\nmeistä kuin hän — hienotunteinen ja herttainen kun oli — olisi jo kauan\nollut perheemme vanha, hyvä ystävä.\n\n\n\n\nMETSOJA AMPUMASSA.\n\n\nMakaan suloisen hervottomassa tilassa sängyssäni ja vain vähitellen\ntulen tajuntaan. Kuulen puoleksi unissani vanhoja, tuttuja, kolkuttavia\nääniä lähellä olevasta riihestä, jossa parhaillaan puidaan. Itsekseni\nihmettelen, miten monta hauskaa muistoa menneistä retkistä ja\ntapauksista voi liittyä muutamaan tuommoiseen ääneen. Sellaiset\nsatunnaiset vaikuttimet herättävät meissä usein kaipuun tunteita\nentisiin parempiin aikoihin ja vanhat muistot vierivät ohitsemme\npitkänä sarjana, suloisena, lämpöisenä, hienona kuin löyly, ja me\nvaivumme niihin. — — —\n\nNyt jo vanha kaappikello lyö kolme ja minä kavahdan ylös lämpöisestä\nsängystäni. Tuskin olen silmäni aukaissut, kun jo Pyyti, haukkuva\nlintukoirani on vuoteeni vieressä ja ilmoittaa ystävällisellä\nkädennuolennalla ja innokkaalla hännän heiluttamisella, että jo olisi\naika lähteä metsään. Keittiössä on jo vaimoni täydessä työssä, niin\nettä saan jo lasillisen teetä; ja kun sen päälle vielä pistän poskeeni\nparisen voileipää, olen valmis lähtemään. Tahtoisin suositella kaikille\nmetsästäjille, jotka eivät käytä sitä tapaa, tuollaista pikkuista\nsuurusta ennen lähtöä, tapahtukoon se kuinka aikaisin hyvänsä, sillä\nsiitä on se hyöty, että sitten voi olla syömättä vaikka koko päivän,\njos niin vaaditaan. Kun Pyydin kanssa lähdettiin, niin harvoin sitä\npalattiinkaan ennenkuin iltahämärässä.\n\nAamu oli ihana ja ennusti kaunista päivää.\n\nSumu peitti sakeana vaippana Päijänteeseen päin luisuvat niityt ja\npienet pellot kaukaiseen lahteen saakka, näyttäen aavalta mereltä,\njosta yksityiset puut, latojen katot ja kunnaat kohosivat saarien ja\nluotojen tavoin. Ilman täytti nenänkalvoa makeasti kutittava usva,\nkuivuvien heinien, äsken leikattujen perunanvarsien ja riihen tuoksu.\nVästäräkkikin oli jo liikkeessä ja lensi sirosti ja keikailevasti\nkaartaen ometan katolta karjapihalle, jossa lehmä toisensa jälkeen\nnousi, oikoi kangistuneita jäseniänsä ja jäi töllistelemään meitä\nmatalan karjapihan aidan yli.\n\nMutta ennenkuin lähdemme matkalle, pyydän lukijan luvalla saada esittää\nPyydin, nelijalkaisen toverini monista kamppailuista. Nyt se vapisi\ninnostuksesta ja häntä heilui. Olenkin monta kertaa ajatellut, että\nkuinkahan monta eri tunnetta se voikaan ilmaista hännällään: vihaa,\nrakkautta, intoa, pelkoa, kauhistusta ja ties' mitä! Pyyti oli aito\npohjalainen pystykorva ja oli aikoinansa paras koira, minkä olen\nomistanut. Sanoin \"oli\", sillä se on nyt jo vanha, harmaaotsainen\nja kankeajalkainen raajarikko, jonka ennen juhlallisen tuuhea\nkippurahäntäkin on nyt käynyt kapeaksi kuin vanhan levän letti.\nKuulonsa on se nyt jo kokonaan kadottanut ja näkökin on huono. Jos\ntahdot huutaa sitä luoksesi, niin ei ole muuta keinoa kuin polkea\nlattiaa, ja kun se silloin kavahtaa ylös, viitata sormella sitä\nluokseen.\n\nPyydin äidin omisti ainakin aikoinaan kuuluisa Lovikan Eetu\nRovaniemeltä, joka lienee hyvin tuttu entisen \"Sporten\"-lehden\nlukijoille nimimerkki H.R.S:n hauskoista kirjeistä Ylitorniolta.\nKerrotaan äidistä, että se haukkui metsoa ja teeriä, vaikeni jos tapasi\npyitä ja jäi seisaallensa lymyilevän metsäkanan eteen. Kun sain Pyydin,\noli se, vaikka olikin vain parin vuoden vanha, jo kahdesti vaihtanut\nomistajaa. Ensimmäinen hylkäsi sen, koska se muka oli liiaksi arka, ja\ntoinen piti sitä \"jokamiehen koirana\". Mutta kuinka olikaan, ei Pyyti\nensimmäisestä päivästä alkaen jättänyt kotiansa ilman syytä, vaan\npysyi uskollisesti kotona kaupungeissakin ja esiintyi aina todellisena\nsuojelijana lapsia kohtaan, joiden paras ystävä ja vartija se oli.\n\nAinoastaan silloin, kun juuri olin palannut jostakin jänisjahdista,\njossa Pyyti ei saanut olla mukana, se ynsein katsein tarkasteli usein\njonkin pöydän tahi sohvan alta kauan pienimpiäkin liikkeitäni hyvin\nsurkean naurettavan näköisenä. Sen ajatuksenjuoksu sanoi silloin\nselvästi: \"Kuka peeveli käski sinun mennä jänisjahtiin ja miksen\nminä saanut olla mukana?\" Pyyti ei muuten pitänyt nelijalkaisesta\nseurasta metsässä. Yhden ainoan kerran jätti se minut metsään, kun\nolimme professori B:n kanssa yhdessä linnustamassa ja silloin Pyyti\njoutuikin tappeluun B:n Jaakon kanssa. Pyyti suuttui ja lähti suoraa\ntietä kotiin. Sorsajahdissa se oli yhtä mainio kuin metsässäkin ja toi\nempimättä ammutun linnun vedestä, ellei venettä ollut saatavana.\n\nMutta palatkaamme matkaamme. Läksimme siis tallustelemaan lähellä\nolevan Kissajärven rantaan ja sinne mennessä tein matkasuunnitelmani.\nPäätin soutaa Kissajärven yli ja sieltä nousta sille ylängölle, joka\nulottuu aina Harmoisten kylään saakka ja joka etelässä muodostaa laajan\nPäijänteeseen pistävän niemen, mikä päättyy jyrkkään Keulamäen kärkeen.\n\nEhei! Pyyti veneeseen perämieheksi ja sitten pienen Kissajärven tyyntä\npintaa halkomaan. Kajaanilaisen uistimeni heitin veteen, koska hauit\nsyövät parhaiten sumun hälvetessä. Mutta tällä kertaa eivät Kissajärven\nukot olleet syömisen halussa, vaikka pienet hauit jo kuuluivat\nmolskivan kortteiden, vesiapilain ja palpakkojen keskellä. Lähellä\nolevasta pienestä Unnasjärven suolammikosta, jossa ruutanat elustavat,\nkuului ohrasorsan mahtava \"kääk, kä, kä, kä, kä\" ja harjulta Kissalan\ntalon yläpuolelta laulurastaan raikkaat aamusävelet. Pyyti istui\nperätuhdolla korvat terävinä kuin \"uuden kuun sarvet\" ja vilkkaasti\ntähystellen kaikkiin eri suuntiin sierainten ollessa alituisessa\nliikkeessä. Kyllä siinä koirassa, jos missään, oli \"oikeata verta\".\n\nKissajärven rannalta maa kohoaa vähitellen, kunnes se vihdoin\nmuuttuu verraten tasaiseksi, havupuuta kasvavaksi ylängöksi, jossa\non tavattavissa pienempiä soita ja rämeitä. Itse porrasmaalla, joka\nosaksi on vanhaa kaskimaata, kasvaa enimmäkseen sekametsää ja siellä\non myös ahoja, vetisiä suonotkoja ja tiheän, kaskiperäisen lehtimetsän\nympäröimiä pieniä kallionkeuloja. — Siellä olin usein ennen tavannut\nmetsoja, mutta tällä kertaa ei Pyyti löytänyt mitään siltä taipalelta.\nEn kuitenkaan ollut kulkenut kauan, ennenkuin jo ylhäältä ylängön\nlaidasta, jossa tiesin olevan tavallisen ison suon, kuulin Pyydin\nhaukkuvan. Metsot oleskelevat tähän vuodenaikaan (elokuussa) mielellään\nsoiden rannoilla, joilla kasvaa mustikoita. Sykkivin sydämin rupesin\npyrkimään ampumamatkalle. Hiipiessä on suurin varovaisuus tarpeen\nja siinähän onkin metsästämisen paras viehätys. Jo kaukaa erotin\näänekkään \"kok, kok\", jolla tuo kanalintujemme pulskin edustaja\nilmoittaa kummastuksensa ja tyytymättömyytensä häirityksi tuloonsa\nrauhallisessa kotielämässään salomaan hiljaisuudessa. Tiheän lepikön\nlävitse pääsin verraten helposti kuperan kalliokolkan kylkeen, jonka\ntoisella puolella alkoi suo ja jossa Pyyti kuului jo haukkuvan. Kallio\noli melkein paljas, niin että ainoastaan siellä täällä kasvoi kuihtunut\nmännynkuivanen tai käpertynyt, punamarjainen pihlajapahanen. Jonkin\nmetrin pääsin vielä pitkin kallion kuvetta, mutta sitten en enää sen\nedemmäksi. Samassa näin jo kuitenkin Pyydinkin, joka istui selin minuun\npäin ja haukkua lasketteli muuatta mäntyryhmää kohden aina väliin\ntähystellen ympärillensä. Erinomaisen tarkalla aistillaan se huomasi\nminut pian, kun makailin vatsallani ränsistyneen pihlajan takana, ja\npyörähti heti mäntyjen toiselle puolelle, niinkuin hyvän pystykorvan\ntulee tehdäkin. Seurasin terävän kuonon suuntaa ja tarkastin suurinta\nmäntyä. Olen tehnyt sen huomion, että metso, erittäinkin koiras,\nvalitsee istumasijaksi mieluimmin suurimman ja mutkaoksaisimman hongan,\nmikä kasvaa lähellä. Ampumaväli oli jotensakin pitkä, mutta muuta\nneuvoa ei ollut, ja kun samassa näin suuren koirasmetson riippuvine\nsiipineen, pyrstö pystyssä istuvan oksalla, tähtäsin pitkin kalliota ja\nluottaen vasempaan ahtaaksi näverrettyyn pyssynpiippuuni ammuin ja —\nhurraa, suurella rotinalla romahti metso melkein Pyydin suuhun.\n\nRipustettuani metson metsälaukkuni sivuun läksin samoamaan pitkin\nsuon laitoja kiemurtelevia karjapolkuja ja jouduin sitten itse\nhavumetsään. Olen aina ollut synkkien havumetsien ihailija, sillä ne\ntarjoavat paljon viehätystä lämpöisine, pehmeine väreineen, joissa\nilmakin on happirikasta ja mitä terveellisintä. Sieltä en kuitenkaan\nsaanut liikkeelle mitään eikä metsän hiljaista aamuhartautta häirinnyt\nmuu kuin sieltä täältä kauas kuuluva palokärjen pärrytys onttojen\nkelohonkien kylkeen. Kello läheni jo kahdeksaa, kun olin kulkenut\nkoko ylänkömaan halki ja saapunut sen toiseen laitaan, jossa ylänkö\nviettää Harmoisten laaksomaahan, joka taas vähitellen loivenee aina\nPäijänteeseen saakka.\n\nEn enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän\nlaidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää\nrasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa —\ntästä tulee toinen leikki.\n\nTahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin\npuolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan\nminua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen\nlentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa\nhavumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän\nja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa\npainunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin\njo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä\nkuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut\nliikkeelle. \"Kyllä Pyyti itsensä hoitaa\", ajattelin itsekseni ja\nkapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta,\nkun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että\nainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja\nammuin sen lentoon lähtiessään.\n\nMetsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin\nkolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen\noksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi\nennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin\netten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme\nja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi.\n\nVihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen\ntoisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko\nhuomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni.\n\nEdessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset,\nkeltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa\nvastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi\nrannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon\nautioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine\nvinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat\nmuurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu\nmaan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä\nsilmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen\nlaivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana\n\"murkinan\" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — —\n\nOlin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon.\nSiellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä\naikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat\nkatosivat silmieni edestä — ja nukuin.\n\nIltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran\ntorppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen,\njossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan\nsaakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei\nollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin\nkuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan\npäästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui\nahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan\nmökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan\nhaukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen\nminun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen\nkerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa\nkorvenperkaajan äänekästä \"tpuu liki, tpuu liki\", jolla hän käski\nvanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään.\n\nSaatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan\nampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin,\nmutta ne lensivät pois koko saaresta.\n\nMutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis\nlähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan\nLummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului\npaimenen raikas \"hoi kotio\" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen\nmyllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan\nkajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini,\nruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja\nluoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää\nmonilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä,\nkun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta.\n\n\n\n\nPOMPPE — VALIOKOIRA.\n\n\nPomppe ei ollut mikään rotukoira nykyajan käsityksen mukaan. Turhaan\netsit sen sukutaulua kreivi Hamiltonin 84 koirarodun luettelosta. Ei\nse siis, niin reipas poika kuin olikin, olisi tullut kysymykseenkään\npalkinnon saajana jossakin koiranäyttelyssä. Eikähän niitä näyttelyitä\nsiihen aikaan vielä ollutkaan.\n\nEn voi olla nauramatta ajatellessani, minkä naaman sinä leikkisä\nvelikulta olisit saanut, jos sinut olisi viety niin \"hienoon\" paikkaan\nkuin koiranäyttelyyn. Entäs musiikki ja yhteislaulu siellä? — mitä sinä\nniistä — sinä, joka et koskaan voinut olla ulvomatta kuullessasi vain\nposteljoonin aisakellonkin kaukaa kajahtelevan tai kun säännöllisesti\nkuusi kertaa päivässä säestit mitä kummallisimmilla sävelillä\nvanhan \"vellikellon\" tuttuja ääniä. Olisit totta maar' laulanut\nkoirasydämesi pohjasta niinkuin ainoastaan sydänmaalainen voi sen tehdä\nmarkkinatuulella ollessaan. Olisit laulanut kummastuksesta, ikävästä ja\nennen kaikkea harmista olla kytkettynä lehmien tavoin, millaiseen sinä\net koskaan ollut tottunut.\n\nEivät sopineet sinulle näyttelyt ja orjuus; vapaana elit sinä\nvaihtelevaa koiraelämääsi ja vapaana nukahdit vihdoin vanhana,\ntuoksuvan sireenipensaan alle, vanhan ruokakellon soittaessa\nsielukellojasi. —\n\nJa semmoisena muistan sinut — muistan sitä paremmin, koska lukemattomat\nmuistot nuoruuden ajalta ovat sinuun yhdistyneet.\n\nPompen syntymäpaikka oli Padasjoella Vierun ruukilla ja emon omisti\nkunnallisneuvos F., tehtaan omistaja.\n\nEi isä, yhtä vähän kuin emokaan, ollut rotukoira. Edellinen lienee\nollut jokin \"kuunhaukkuja\" Padasjoelta Vierun ruukilta, jälkimmäinen\ntaas \"makkarakoira\" Helsingistä.\n\nVanhat helsinkiläiset muistanevat ne kaksi suurta harmaankirjavaa\nkoiraa, joita 80-luvulla, vaunun eteen valjastettuina käytettiin\nviemään tehtailija Kniefin makkaroita halukkaille ostajille\nkaupungissa. Näistä makkarakoirista polveutui Pomppe. Lienee niissä\nollut \"parempaa verta\", koska jälkeläiset olivat niin pulskia.\n\"Kauniita poikia\", sanoi Kalamatti, kun sammakoita mertaansa sai!\n\nMuistan kuin eilisen päivän, kuinka Pomppe vaunuilla ajaen tuotiin\nvanhaan kotiin.\n\nIstuin itse kuskipenkillä ja vaunuissa äitini ja nuorin sisareni,\njoiden sylissä se vuorotellen makasi.\n\nSe oli silloin melkein mustan makkaran muotoinen, suurisuinen,\nryppynaamainen, pullea ja kaljuvatsainen, lyhythäntäinen,\npaksujalkainen, lanttulaatikolta tuoksuva \"räkänenä\".\n\nPuolimatkassa pysähdyttiin noutamaan maitoa tienviereisestä torpasta,\nse kun rupesi surkeasti vinkumaan. Ei se ollut silloin vielä se mahtava\nbassolaulaja, joka sittemmin säesti Sorsaniemen Iitan vellikelloa niin\nuutterasti, tai se trubaduuri, joka pyytäessä, pää kallellaan ja huulet\nsuljettuina suupielistään työnsi mitä kummallisimpia säveliä.\n\nJa niin kasvoi Pomppe suureksi ja siitä kehittyi se aina hyvällä\ntuulella oleva veitikka, joka oli kuin perheen jäsen.\n\nPomppe-herra oli sangen kaunis, vankkarakenteinen ja suhteellinen\nkoira. Jos sattuu käteesi Brehmin Kuuluisa teos \"Eläinten elämästä\",\nI osa, niin löydät sieltä kuvan \"vesikoirasta\", joka sangen paljon\nmuistuttaa Pomppea. Kooltaan melkein Newfoundlandin koiran suuruinen,\nväriltään pikimusta, silkinhienoine, pitkänpuoleisine karvapeitteineen;\nse esiintyi siis aina juhlapuvussa, mustiin housuihin ja mustaan\ntakkiin pukeutuneena, ainoastaan rintaa peitti lumivalkoinen\n\"simpsetti\". Tuuhea häntä oli tällä pojalla miltei enemmän kuin muilla\nkoirilla sen sielunelämän ilmaisijana. \"Häntänsä pohjasta\" Pomppe\nnauroi siten monta kertaa omille kepposilleen tai tervehti ystäviänsä\niloisilla hännänheilutuksilla ikäänkuin jo kaukaa huutaen: \"Terve,\nterve ihmiset!\" Sorsajahdissa, joissa se oli kerrassaan mainio, se\nantoi metsästäjille innokkaita merkkejä korkealle yli kaisliston\nkohoavalla juhlallisella hännällään, että — \"voi suutari, täällähän\nniitä sorsia on viime yönä liikkunut!\"\n\nMutta Pomppe Makkaranpoika ei ollut ainoastaan ruumiillisesti kaunis,\nse oli myöskin muuten hyvin miellyttävä — oikein koira-aatelia.\n\nSen parhaimmat ominaisuudet olivat uskollisuus ja ymmärtäväisyys meidän\nperhettämme kohtaan. Jos joku meistä olisi ollut vaikka kuinkakin kauan\nkotoa poissa, tunsi se hänet kuitenkin heti ja ilmaisi ilonsa hurjalla\nvauhdilla kierrellen tulokasta hännän nopeasti liikkuessa. Silloin\nsattui usein, että se hyppäsi monta kertaa pelkästä poikamaisuudesta\nerään vanhan, ankaran näköisen, pitkäviiksisen \"Turre\"-nimisen\nvillakoiran yli, joka oli pakahtua harmista, muttei uskaltanut asettua\nvastarintaan, vaan murisi vain pahasti partaansa.\n\nMuuten olivat Pompen mielipiteet näissä kohden sangen itsenäisiä. Oli\nihmisiä, joita se ei koskaan voinut kärsiä, vaikkeivät he olleet mitään\npahaa sille tehneet. Jos joku ei sitä suosinut, tunsi se sen heti\nitsessään.\n\nKun nuorin sisareni, johon Pomppe oli lämpimästi kiintynyt ja jonka\nkodissa se vanhana raajarikkona vietti viimeiset päivänsä, meni\nnaimisiin, ei Pomppe koskaan voinut kärsiä talon herraa, sillä hän\nsuosi vain omia rotukoiriansa. Oikein liikuttavaa oli nähdä, kuinka se\niäkkäänä, harmaanaamaisena, kankeajalkaisena ja vanhuudesta tutisevana\nuskollisesti sisartani seuratessaan loi hänen mieheensä pitkän,\nsurullisen synkän, mutta vielä pistävän Othellon katseen, joka selvästi\nsanoi: kyllä sinä nyt koirinesi puuhailet ja vehkeilet, mutta toista\noli ennen — ei sinua riivattua silloin tarvittu! —\n\nKun me nuorina ylioppilaina palasimme \"joulukalaaseista\" usein vasta\naamuyöllä ja sitten nukuttiin tavallista kauemmin, piti Pomppekin\nsäännöllisesti velvollisuutenaan loikoilla yhtä kauan. Mutta jos\nsilloin aukaisi vaikka kuinkakin vähän silmänsä, töllistelivät niihin\nPompen kiiltävät silmät sepposen selällään selvästi itsekseen manaten:\n\"Eivätköhän ne junkkarit jo nouse siinä.\"\n\nMuuten oli Pomppe itsekin sangen mielellään mukana tällaisissa\nkekkereissä ja koetti päästä pujahtamaan seuraan. Ei tarvittu muuta\nkuin että saappaat vietiin kyökkiin \"lankattaviksi\", tahi reet\nvedettiin liiteristä ja Pomppe kuuli kulkusten ääntä, niin se läksi jo\nkaikessa hiljaisuudessa puolen kilometrin päässä olevan riihen taakse\nkurkistamaan ja odottamaan lähtöä.\n\nKun sitten tanssit alkoivat ja kuta hilpeämpi mielentila siellä\nvallitsi, sitä vekkulimaisemmalla tuulella oli Pomppekin. Silloin\nsattui usein, että se äkkiarvaamatta syöksyi karkeloon ja sai aikaan\nsuureksi ilokseen monenlaiset kepposet, niinkuin vetämällä hienoja\nneitejä hameesta, sieppaamalla jonkin hansikkaan suuhunsa ja sitten\nnuolen nopeudella hyökäten pihalle, jossa hansikas nopeasti kaivettiin\nlumeen tai multaan, tai seurasi se sitten kiellosta huolimatta\ntarjotinta.\n\nPöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa.\nEllei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin\nsilmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään\ntepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle\nhuomauttaen, että: \"Muista, velikulta, minuakin!\"\n\nMutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se\nruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia,\nvastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne\nvaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa\nhänen mielestään.\n\nTästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa\npidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut\nmukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista\nominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella\nPomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän\ntietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan\nkanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta\njo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa\nhevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä\nei milloinkaan saatu luopumaan.\n\nMerkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se\naina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs \"intohimo\", joka\nniin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa\nkrokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se\nseurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle,\nnäkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää.\nTämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten\nottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään\nvasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä\nhännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla.\n\nYhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin\nkepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi\nkorkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä,\nvahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen\nneitien ja keikarien niskaan.\n\nMolemmat nämä hyvät \"sedät\" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten\nlevänneet \"makasiininmäen\" povessa, mutta tuoreessa muistissa\novat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla\ntoimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa\nkuin rotukoira ainakin.\n\n\n\n\nUKKOSSADE.\n\n\nHeinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu,\njoka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan\nihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly.\n\nRasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä\npäivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja\nvienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat\nlehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian\nkylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla,\npunertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen\nleiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat\nkilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä\nkukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen\nkaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on\nparhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle\npuolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina\nnousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja\nviheriäisten vainiomerten takaa.\n\nJo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen\nvastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire\nkäsissä, sillä he tietävät, ettei \"Herran voima\" vitkastele. Latoon,\nlatoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin,\ntulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat\npienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi\npeittävät silmänsä ja korvansa.\n\nTurha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee\nyhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin\n\"myyrän\".\n\nLuonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä,\nliikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle\nkaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin\nheinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä.\nAinoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen\nkaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet\nsen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi.\n\nSalamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke\nkuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet\npikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti.\nPieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle.\n\nMutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus.\nEnnen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet\nkauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari\nsyleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan\nsyntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja\nkoivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä,\nmatelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon\nsuloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — —\n\nNyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen\navaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle\nauringon laskua ihailemaan.\n\nPolku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven\nsiintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse.\n\nKatsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva\niloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia\nhentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään\nsukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta,\nmutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa,\nharsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin\nvivahteita.\n\nNe lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti\nräpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle\n— vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja\nruumis alaspäin kaartuneena.\n\nEipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet\nhuomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset\nsanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi.\n\nSuurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan\njonkin tunnin, korkeintaan päivän.\n\nHäiden vietto — elämän onnen korkein potenssi — tansseineen,\nleikkeineen, muutamia nopeasti kuluvia ajan hetkiä ja sitten hiljainen\nkuolema nurmikolla.\n\nMutta niin hauras ja avuton eläin kuin päiväkorento onkin, on se\nkuitenkin osannut ennenaikaista kuolemaansa pitää huolta sukunsa\nylläpidosta munimalla veteen, jossa toukka elää aivan toisenlaisissa\noloissa kuin itse korento.\n\nOlemme mykkinä kuokkavieraina ihailleet kaunista pienoiskuvaa koivujen\nvälissä järven rannalla.\n\nOlemme iloiset siitä, että vielä on edes yksi rauhallinen paikka,\njoskin tosin vain pienten valtakunnassa, tässä muuten rauhattomassa\nmaailmassa. Mutta suuresti erehdymme. Taistelua on täälläkin. Kun\nhäidenvietto on parhaillaan, lähenee järven puolelta suurella\nnopeudella hämmästyttävästi pienen kääpiöilmalaivan näköinen hirviö.\nSillä on tummempi keskiosa ja ulospäiset vaakasuorat siivet, ja vieläpä\nkuuluu matkan päästä voimakas surina — aivan kuin ilmalaivasta. Se\ntulee nopeasti, pysähtyy, tekee äkkinäisiä mutkia sinne tänne ja ryntää\nvihdoin äkkiä tanssivien surviaisten joukkoon, tarttuen yhteen niistä\nvoimakkaalla pihdintapaisella alahuulellaan. Saaliineen lentää se\nsitten suristen lähellä olevan koivun sadepisaroista kimaltelevalle\nlehdelle, jossa se etujaloillaan pitäen kiinni paloittaa poloisen\nleuoillaan.\n\nEnnen pitkää ilmestyy paikalle toinen sudenkorento, kolmas, neljäs — ja\nmurhenäytelmä uudistuu.\n\nIhailtuamme korennon ruumiin komeita, helmiäisen tavoin sateenkaaren\nväreissä hohtavia siipiä, lähdemme taas matkalle.\n\nKulkiessamme hakamaan polkuja hyppää tuontuostakin pitkäkoipinen\nsammakko edellämme. Kun niiden iho helposti kuivaa kuivassa ja ne\nosaksi juovat ja hengittävät ihon kautta, on miesparkojen viikkokausia\nollut pakko oleskella ahtaissa, kosteissa lymypaikoissaan. Toipa\nukkossade niillekin ilon päivät, kuten polulla ryömiville lukuisille\netanoillekin.\n\nHakamaasta painuu polku järven rannalla olevaan suohon, kulkien sen\nyli risaisena porrastienä. Keskellä suota kiertelee suolammesta tuleva\nhidasjuoksuinen joki, jonka yli pääsee yksinkertaista tukkisiltaa\npitkin.\n\nVäkevä, miltei päätä huimaava sammalen, suopursun, juolukan ja\nvaivaiskoivun lemu lehahtaa sateen jälkeen suosta vastaamme.\nLukemattomat sääsket leikkivät iloisia leikkejään lämpöisten ja\nkosteiden sammalmättäiden yllä, joilla kihokki karvaisilla, limaisilla\nlehdillään uhkaa niitä alituisesti turmiolla.\n\nPysähdymme hetkeksi sillalle.\n\nMikä komea vesikasvullisuus keskellä tuota hapanta, vetistä erämaata —\nmuinaisen kirkasvetisen järven mutaista perintöä!\n\nJokileiniköt, lumpeet ja suovehkat kilpailevat komeudessa tuolla\nsuojoen hiljaisessa uomassa, ja katkaistun korren päässä istuu\ntaivaanvärinen sinikorento, pitkä, kapea, peräsimenä toimiva takaruumis\nmiltei pystysuorassa asennossa.\n\nSuon reunasta kohoaa polku nyt sateen jälkeen voimakkaasti pihkalle\ntuoksuvan havumetsän kautta vuoren laelle, josta aukeaa eteemme laaja,\nkauneudessaan koko maapallolla ainoalaatuinen suomalainen järvimaisema\nlukemattomine saarineen ja siintävine selkineen.\n\n\n\n\nHIETA-AMPIAINEN METSÄSTÄJÄNÄ.\n\n\nJos lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä istuu hiekkakuopan\nääressä mäen rinteellä, missä hiekka pilkottaa lämpimästi esiin ruskean\nkauniin kanervikon tahi kuivien varpukasvien välitse pieninä läikkinä,\ntahi vain hiekkaisen tien vierustalla, niin usein huomaa miltei\nnäkymätöntä liikettä sen kellertävällä pinnalla. Sen aiheuttaa keveästi\nkuin hieno tuulahdus hiekalle istuutuva hieta-ampiainen. Lentäessä\non sitä miltei mahdoton silmillään erottaa ja seurata; vasta maassa\nistuessa sen väri antaa vaaleammalle maan pinnalle hienon, punertavan\nvärityksen.\n\nTätä nopeata ja keveätä, hienorakenteista olijaa luulisi yhtä\nvaarattomaksi kuin lentävää untuvaa ja kuitenkin se kuuluu niihin\nhyönteisiin, joita saksalaiset kutsuvat Grab- tahi Mordwespeniksi. Grab\n(hauta) ja Mord (murha), mitä julmia ominaisuuksia nuo sanat tuovatkaan\nesille tästä näennäisesti viattomasta liitäjästä! — Ja kuitenkin — yhtä\nvarmaan kuin myrkyllinen käärme tappaa Intiassa iskullaan rotevimmankin\nihmisen tahi kääpiöneekeri surmaa Afrikassa jättiläiskokoisen\nvirtahevosen pienellä myrkytetyllä nuolellaan, yhtä varmaan on jokainen\nmonta kertaa suurempi ja voimakkaampi perhostoukka, jonka se suurilla,\ntarkoilla verkkosilmillään jo kaukaa äkkää, ehdottomasti turmion oma\nja vieläpä elävänä salaperäisen hautauksenkin alainen. — Tästä pienen\npäiväkummun suojassa, missä nummien kanervat ja hattupäiset puolukat\nmuodostavat metsän, ja punasinikukkaiset ajuruohot tiheän pensaikon,\ntapahtuvasta surkeasta murhenäytelmästä tuonnempana enemmän. —\n\nNyt kyseessä oleva hyönteinen on tunnettu tavallisen hieta-ampiaisen\ntahi hietapistiäisen nimellä ja kuuluu petoampiaisten tahi\nkaivajapistiäisten ryhmään. Sen tieteellinen sukunimi on komealta\nkaikuva Ammophila.\n\nHieta-ampiaisen — tämän sala-ampujan ja vivisektionistin\n(elävältäleikkaajan) vilkkaassa metsästäjäelämässä on niin paljon\nihmeellistä, että ken on vaivautunut sitä seuraamaan, ei sitä hevin\nunohda.\n\nYhä vilkastuva taistelu olemassaolosta luonnossa pakottaa eläimiä\nturvaamaan toimeentulonsa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Samassa\nsuhteessa niiden ruumiskin on varsin erilainen — oleskelupaikan mukaan\nmuodostunut.\n\nJa äärimmäisenä on kaiken elimellisen elämän lopputarkoituksena suvun\nylläpitäminen.\n\nHieta-ampiaista on verrattava salakavalaan murhaajaan, mutta\nlieventävänä asianhaarana on oikeuden nimessä mainittava, että koko sen\nelämä ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet tarkoittavat \"rakkauden\ntyötä\" — sikiöiden toimeentuloa.\n\nSe kokoaa nimittäin itseään suurempia toukkia — tavallisesti perhosten\ntoukkia — joita se ei tapa, vaan lamauttaa sikiöilleen ravinnoksi.\nJa tällaiseen tehtävään on sen ruumis miltei kaikkine osineen aivan\nerikoisen sopiva. Niinpä on sen ruumis jo kokonaisuudessaankin aivan\nainutlaatuinen ja omituinen.\n\nPää on suhteellisesti hyvin kehittynyt ja kannattaa suuret verkkosilmät\nja verraten pitkät tuntosarvet. Pään etupuoli on kova ja liittyy\nliikkuvasti keskiruumiiseen. Leuat ovat hyvin voimakkaat. Keskiruumis\non oudon näköinen, lyhyt, tanakka, takareunaltaan tylppä ja\nleveäkantainen, melkein kuin poikki lyöty. Takaruumis aivan erikoinen\nsekin. Liittyen keskiruumiin leveään kantaan pitkällä ja ohuella\nsekä sangen liikkuvalla varrella, on se pitkä ja liereä sekä terävän\nsukkulan muotoinen. Jalat ovat pitkät niinkuin hämähäkillä ja päättyvät\nvoimakkaisiin kynsiin. Siivet ovat sangen liikkuvaiset, ohuet,\nsuhteellisesti kapeat lenninsiivet.\n\nKokonaisuudessaan tekee eläin sangen keveän, siron ja liikkuvan\nvaikutuksen — sanoisinko hämähäkin ja lentomuurahaisen välimuodon\ntapaisen.\n\nKapeapiirteisenä kuin noidannuoli ja äänettömänä kuin pöllö liitää\nhieta-ampiainen nopeasti ja sirosti kaartaen pitkin maata, tutkien\nsuurilla silmillään tarkasti sen vaihtelevaa pintaa.\n\nSeuraavassa kerron eräästä kohtauksesta hieta-ampiaisen elämässä\nsemmoisena kuin seurasin sen vaiheita omilla silmilläni mitä\nsuurimmalla mielenkiinnolla.\n\nMaasto: sileä polku, vieressä rehevä ruohikko, etempänä hietainen\nkunnas.\n\nIlmasuhteet: aurinkoinen kesäpäivä.\n\nPolun poikki riensi ruohikon houkuttelemana suurehko, lihava ja\nkalju perhostoukka, kiirehtien vaarallisen avonaisen paikan yli\nmahdollisimman nopeasti. Voimakkaat iholihakset panivat pitkän\nruumiin nopeaan, aaltomaiseen liikkeeseen ja monet jalat survoivat\nja jarruttivat maata hurjasti. Maantiellä liikkuvien pikkuolioiden\nsilmissä lie toukka muistuttanut metsien ja vuorien läpi kaartavaa\ntavarajunaa. Tiellä auringon helteessä oleskelevat pikkueläimet —\nkovakuoriaiset, punkit ja kärpäset — pakenivat nopeasti oudon näköistä\n\"junaa\". Edempänä kulki, veturina suuntaa määräten, sarveisaineinen,\nsuuri pää lyhyine tuntosarvineen, voimakkaine leukoineen, huulineen ja\nrihmoineen. Yksityiset muurahaiset tarkastivat levottomina kummitusta\nsorakivien lomitse, mutta eivät uskaltaneet käydä käsiksi. Pitkä mies\nhallitsi vielä tilannetta täydellisesti sivuhyökkäyksiltä.\n\nMutta tilanne muuttui ennen pitkää.\n\nLuonnon pienet, nopeakulkuiset ja rohkeat sotailmalaivat — nuolihaukat\nja sudenkorennot — ovat olleet tuhoa tuottamassa paljon aikaisemmin\nkuin saksalaiset ja ranskalaiset! Ja ylhäältähän pitkän miehenkin sopi\nodottaa hyökkäystä kapeanokkaisten hyönteissyöjälintujen muodossa;\nmutta eihän sentapaista nyt missään sentään näkynyt.\n\nNäkymätön ja aivan aavistamaton, mutta varma tuho oli kuitenkin\nlähempänä kuin koskaan ennen.\n\nAivankuin punertava virvatuli olisi nopeasti ja äänetönnä liitänyt\npolkua pitkin. Se kääntyi äkkiä toukkaa kohti, pysähtyi sen\nyläpuolelle, teki pari pientä kaarta ilmassa molemmin puolin,\nselvästi arvostellen saaliin suuruutta ja hyökkäyksen onnistumisen\nmahdollisuutta. Kokemuksesta tiesi se, mikä suunnaton voima on toukalla\niholihaksissaan. Tarkastus lienee ollut suotuisa, koska se taas\npalasi toukan päälle ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi nuolen\nnopeudella ylhäältä toukan kimppuun.\n\nSilmieni edessä tapahtui hurja kamppailu, joka oli verrattava siihen,\nkun puussa väijyvä ahma hyppää poron tahi notkea pitkäruumiinen kärppä\njäniksen selkään, ratsastaen siinä, kunnes onneton saalis sortuu\nkaulavaltimot poikkipurtuina verenvuotoon ja vähitellen heittää\nhenkensä.\n\nKeskellä polkua syntyi julma rymäkkä. Toukka kierteli ja kaarteli\nrajusti miltei hyppien jos mihinkin suuntaan ja iholihakset toimivat\nvoimakkaasti ravistaaksensa vihollisen päältään. Turhat olivat\nkuitenkin kaikki yritykset. Hieta-ampiainen sai lujan otteen leuoillaan\npään puolella selästä eikä hellittänyt, vaikka sitä toukan kierrellessä\nviskeltiin sinne tänne. Pitkillä jaloillaan se jarrutti molemmin\npuolin ja siivet liikkuivat nopeasti tasapainon ylläpitämiseksi.\nPitkä, notkea takaruumis kierteli ja liukui kuin käärme toukan ruumiin\nsivuja ja liikkeestä päättäen teki se nopean pistoksen. Toukan selässä\nistuen se pisti sitten useampia kertoja takaruumiin päässä olevalla\nmyrkkypistimellä toukan vatsan alle. Seuraus oli silmiinpistävä. Jo\nensimmäisen iskun sattuessa toukan takaruumis herpaantui ja painui\nalas kuin kuollut kastemato. Viimeisen pistoksen jälkeen se makasi jo\nkoko pituuttaan polulla liikkumattomana kuin kuollut. Hieta-ampiainen\nei ollut hetkeksikään hellittänyt otettaan ja istui nyt kiinni\npitäen hajareisin toukan selässä. Hurjaa ottelua seurasi täydellinen\nlepotila. Toukka oli täydellisesti lamaantunut, vaikkei kuollut, ja\nhieta-ampiainen nautti voittajan rauhaa.\n\nLamaantuminen riippui siitä, että toukan päähermoston muodosti\nvatsapuolella oleva pitkä hermojänne, joka useassa paikassa\npaisui solmuksi. Kukin solmu oli keskustana määrätyn ruumiinosan\nliikuntahermoille. Kuta useampaan solmuun myrkkyä valettiin, sitä\nsuurempi osa ruumiista siis lamaantui solmujen herpaantumisen kautta.\n— Toukka eli, mutta kadotti liikuntakykynsä. Se näkyi siis vaikuttavan\nsamaan tapaan kuin vaarallinen curare-myrkky!\n\nMutta tilanne metsäpolulla muuttui äkkiä. Hieta-ampiainen oli hankkinut\nvoimia uusiin ponnistuksiin. Raskain työ oli jäljellä — saaliin\nraastaminen \"hautausmaalle\" hietakunnaalle, ja välillä oli nurmikko.\n\nPontevasti se ryhtyi työhönsä tunkeutuaksensa kääpiöaarniometsän\nlävitse. Paljon oli esteitä, voikukan ja ratamon maata pitkin kasvavat\nlehdet olivat vastuksena. Nurmiheinän korsipilariston läpi oli\ntungettava. Pulikoiden, lastujen ja kivien yli oli raastettava raskasta\nkuormaa, jonka lyhyet tynkkäjalat ja koukkuiset kynnet jarruttivat\nvastaan. Matkaa oli kokonaista 10 m!\n\nHieta-ampiainen ponnisti urhoollisesti. Ensimmäisiä otteita \"niskasta\"\nei se hetkeksikään hellittänyt. Silloin tällöin se lepäsi hetken,\nistuen mukavasti saaliinsa pehmeän ruumiin päällä. Kun pitkä toukka\nkuljettaessa viskattiin sinne tänne, olivat pitkät jalat ja pitkä\nnotkea takaruumis erinomaisia tasapainon ylläpitäjiä. Alituisesti\nviimemainittua heitettiinkin molemmin puolin aina sen mukaan, mitä\ntasapaino vaati. Ja niin saavuttiin vihdoin hietatöyräälle. En\ntullut katsoneeksi kelloa, mutta kyllä sitä menoa kesti koko kauan.\nSuurimmalla mielenkiinnolla seurasin nyt edelleen hietamiehen hommia.\n\nTultuaan hiekkamaalle rupesi se raastamaan toukkaa rinnettä ylöspäin\nnoin metrin verran, jolloin se pysähtyi ja päästi sen ensimmäisen\nkerran irti. Pienien kivien ja hiekan peittämällä alueella en huomannut\nnyt mitään erikoista.\n\nHieta-ampiainen ei kuitenkaan ollut toimetonna kauan, vaan rupesi\ntoukan lähettyvillä leuoillaan hajoittamaan yhdestä paikasta kiviä,\npikkulastuja y.m. ja heitti ne kiireesti ympärilleen. Ja niin aukeni\nedessäni verraten iso aukko, johon kaivaja katosi. Tarkoitus oli\nselvästi tutkia, uhkaisiko jokin vaara ennen kaivetusta haudasta.\nTutkimus lienee ollut suotuisa, koska se ennen pitkää palasi ja rupesi\nnyt sille ominaisella, sanoisinko hermostuneella kiireellä vetämään\ntoukkaa aukosta sisään.\n\nTunneli oli siksi laajaksi kaivettu, että toukka helposti mahtui\nsiihen. Ennen pitkää se katosi maan alle, ja lyhyen ajan kuluttua\npalasi hieta-ampiainen sieltä ilman toukkaa. Aukko peitettiin\npikkukivillä y.m. niin taidokkaasti, ettei aukkoa voinut mitenkään\nerottaa ympäristöstä. Hieta-ampiainen itse katosi lentäen näkymättömiin.\n\nEsimerkkinä siitä, kuinka erinomaisen tarkasti n.k. suojelevaa\nyhdennäköisyysaatetta oli noudatettu, mainittakoon, että kun minun\nviimeiseksi piti tutkia toukan hautaa tarkemmin, en enää löytänyt\naukkoa vaikka kykkysillä istuen aivan läheltä seurasin ampiaisen\naskartelua.\n\nKaiken tämän ihmeellisen toiminnan tarkoituksena luonnollisesti oli,\nettä perhostoukka lamautettuna, mutta ei kuolleena säilyisi tuoreena,\nkunnes munasta kehittynyt hieta-ampiaisen oma toukka käyttäisi sitä\nhyödyksensä.\n\n\n\n\nVÄHÄN METSÄSTÄJÄKAVEREISTA.\n\n\nMetsästäjäkaverit muodostavat aivan erikoislajin ihmisiä, niin\nväitetään. Niillä on monta niin luonteenomaista tunnusmerkkiä, että ne\nhelposti voi erottaa tavallisista ihmisistä. —\n\nLinné jakoi ihmissuvun kahteen osaan: viisas ihminen (Homo sapiens) ja\nmetsäihminen (Homo silvestris). Nyt on kysymys siitä, mihin luokkaan\nnämä kaverit kuuluvat: ovatko he H. sapiens vai H. silvestris (viisaan\nmuunnos). Toisten mielestä metsästäjäkaverit ehdottomasti ovat vähän\nmolempia. Sitä mieltä ovat poikkeuksetta kaverien rouvat. He sanovat,\nettä kaikilla metsäihmisillä — niin heidän omillaan kuin muidenkin — on\nsamat tunnusmerkit: aivan äkkiä aamupuhteessa leimahtava, sanomattoman\nkiihkeä halu ja kiire metsään. Ja silloin joutuu koko koti mullin\nmallin. Rouvat, lapset, rengit, piiat, morsiamet, sedät, tädit —\nvieläpä anopitkin heräävät tahi herätetään ja hälytetään liikkeelle.\nSitten seuraa hakemiset: kaapit, laatikot, alustat — kaikki mahdolliset\nja mahdottomat kolhitaan.\n\nMissä ihmeessä on minun reppuni? Kellä se viimeiseksi on ollut? Onko\nTilta nähnyt sitä suurempaa reppua jossakin? — Jaha, tuopas se tänne ja\npian!\n\nPeijakas nyt muistan — torvenihan on Petterssonilla lainassa —\nvoi juupeli — Ville, nouse äkkiä ja koeta keittiön kautta päästä\nPetterssonille, sano, että tulit nyt noutamaan sitä torvea. Mars, mars,\nälä nuku matkalla!\n\nHalloo, muistakaa, ettei koiria saa päästää ulos! — ‒ Onkos kukaan\nnähnyt urheilukaupasta juuri tullutta laatikkoa, joka oli täynnä\npatrooneja — patrooneja, no panoksia — voi kauhea, kuinka te olette\ntyhmiä — pieniä, raskaita, messinkipohjaisia paperitykkejä — eikö ole\ntullut — se vielä tarvittaisiin — no onneks' kiitos, kiitos!\n\nNyt ne jo soittavat — halloo — kyllä aivan pian — meidän hevosellamme\nRevonsärkälle ja sieltä painutaan Teerikalliota kohti aina Miettisen\nbommipaikalle saakka, josta taas painutaan oikealle — tulemme samoille\nahoille, missä viime vuonna oli niin kauhean paljon papanoita — no niin\n— kyllä! — Terve! —\n\nKuules, mamma, nyt muistan: merimiespaitani tuli aivan veriseksi\nselästä viime jahdissa; voisitkohan saada sen pestyksi, lähdetään vasta\ntunnin perästä, ja sitten pyytäisin vielä, että paikkaisit housuni\ntakapuolesta; ne kun repeytyivät pahasti kulkiessamme Kiri Mooseksen\npiikkiaidan yli.\n\nHalloo! — Menkää hitossa sanomaan, että Jaakko valjastaa Pikun —\nanteeksi, puhuin vain tässä välillä muuanne — (tulen sinun kauttasi) —\non valjaissa — terve taas! —\n\nEtkö ehdi — hm — viikkojako ennen olisi ilmoitettava? — tulimme\nistuneeksi Pekan kanssa niin kauan eilen tätä retkeä suunniteltaessa.\nNo niin, mitäs siihen sitten voi, mutta laitas nyt vähän sapuskaa, sitä\nhienoa näkkileipää, pyynpaistipaloja ja kurkkua, nahkiaisia ja muutamia\npiirakoita; eikö ole — niin, no — ‒ ‒\n\nMutta onkos mulla paperosseja; ei jukulist' riitä. Elsa, hoi Elsa,\njuokse äkkiä ja koeta saada takatietä Wilenin puodista 5 askia\npaperosseja.\n\nJa kun sitten kaikki on kunnossa, sanovat rouvat, niin metsäihminen\nlähtee matkalle. Metsä kutsuu. Ei mitkään maailman esteet voi häntä\nenää pidättää, ei rajuilma eikä se seikka, että Kukkoset ovat aikoneet\ntulla ensimmäiselle vierailulle, tahi tohtorin suuret päivälliset tahi\nmaailman ihmeellisin filmi — ‒ niin, ei mikään!\n\nLähdetään nyt — tulee varmaan vielä ihana ilma, kun lakkaa satamasta\n— muista soittaa Kukkosille ja tohtorille, että olen estetty,\njos Peltonen tulee, niin anna se paperi, joka on keskimmäisen\npöytälaatikkoni vasemmassa takakulmassa — en nyt muista muuta tällä\nkertaa — hyvästi — (kaukaa portin kohdalta) tulen hyvään aikaan\npäivälliselle kotia (lupaus, jota metsäihminen muuten ei koskaan vielä\nole täyttänyt).\n\nYhteinen ominaisuus kaikilla kavereilla on, että he ovat\nmuodonvaihdoksen alaiset. He eivät muuta väriänsä talveksi niinkuin\njänis, metsäkana ja kärppä; mutta heidän koko olemuksensa on niin\nsanoakseni henkisen muodonvaihdoksen alainen vapaaseen luontoon\npäästyään. Hänellä on kaksi aivan erilaista hahmoa. Näe hänet\ntuomarina, kohteliaana, tarjoavana kauppiaana, tuimana, murisevana\nopettajana, miettivänä, tutkistelevana lääkärinä, \"pakkaavana\"\npankintirehtöörinä, suoraselkäisenä yli-ihmisenä luutnanttina tahi\nmuuna, niin olet nähnyt kaverin yleisen niin sanoakseni virallisen\nhahmon. Mutta näe sama mies metsässä, kun maa on huurteinen, ihana,\nraitis ilma tuoksuu vastaan havumetsästä, teerien kuherrusta kuuluu\nkaikkialta harjanteilta, tilhien vihellystä pihlajista ja haukku\nkajahtaa komeasti rinteiltä, järvien takaa ja takamailta, silloin on\nmies täydellisesti muuttunut — virallinen ihminen on kadonnut — kaveri\non nyt vain kaveri täynnä elämäniloa, ruumiillista hyvinvointia ja\nveljeystunnetta toisiin kavereihin. Nyt näet miehen toisen ja — usein\nkyllä — paremman hahmon. Ja se virkistynyt olemus pysyy sitten jonkin\npäivän senkin jälkeen, kun metsästäjätoverit ovat eronneet toisistansa,\nja tuottaa hyvinvointia, kuten se muutos, jonka hyvästä kiukaasta\ntuleva saunan löyly vaikuttaa ruumiillisesti. Mutta pian astuu taas\nvirallinen ihminen, kukin omalla tavallaan, arkipäivän näyttämölle. —\n\nOnpa kavereilla muitakin ominaisuuksia, joista mainittakoon muutamia.\n\nNe ovat m.m. hyvin musikaalista väkeä ja erikoisesti he harrastavat\nmetsässä mitä kummallisimpia, puristettuja säveliä, pinnistävää\ntorvensoittoa, jänisräikän räminää y.m. jazzin tapaista; illalla\ntaas yöpaikoilla rekilauluja, gramofooneja, hanuria ja ennen kaikkea\nsuunsoittoa. Varsinkin viimeinen on tärkeä, vaikkakin sen aiheet\nsupistuvat yhteen ainoaan: _Canis familiaris_. —\n\nNiin, koira on kaverille kaikki kaikessa. Tuntikausia kestää siitä\npuhelua ja jokainen kehuu omaansa. Se tutkistellaan ruumiillisesti\nkuonosta hamaan hännän päähän saakka ja henkisesti määritellään\nsen älyä, arvostelukykyä, ryhtiä, tyhmyyttä, taitoa, ahkeruutta,\nälyttömyyttä, aistittomuutta, laiskuutta; aina kuinka sattuu,\nloppumattomiin saakka. — Sanotaan, että jos korvat soivat, niin meistä\npuhutaan, jos tämä pitää paikkansa, niin kyllä vain piskiparkojen\nkorvia kilkuttanee pahanpäiväisesti yöt päivät.\n\nSanoin, että kaveri harrastaa laulua. Niinpä niin, yöpaikassa reki-,\nsotilas- ja kansanlauluja.\n\nMutta ne eivät toki ollenkaan kelpaa metsässä. Sitä varten on\njokaisella kaverilla omat, hänelle yksinomaiset sävelensä. Yhteisenä\ntunnusmerkkinä on kaikilla näillä sävelillä se, että ne ovat\nkiinankieliset, yksitavuiset ja sangen voimakkaat. Tavallisilla\nnuoteilla niitä ei voi merkitä. Liitän näytteeksi muutamia metsäihmisen\nlauluja metsässä.\n\nJos metsämies on tenori: hei, ei, ei, ei, ei, kiihtyvässä tahdissa\n(paussi), hei, hei, hei, ei, ei, ei, ei, ei ‒ ‒\n\nToinen tenori: pui, pui, pui, puijaa (paussi) puija, puija, puijaa,\npuijaa (korko viimeisellä).\n\nI basso: opp, opp, opp, opplaa (paussi), hae, hae, hoppa, hoppa,\nhoppaaa — - — hae, hae — —\n\nII basso: busch, busch, buschaa (paussi,) buscha (paussi), missä kissa,\nmissä kissa (paussi), brrr...\n\nMitä suunsoittamiseen tulee, niin osaavat sitä miltei kaikki kaverit.\nSe on niinkuin veressä. Ei kuitenkaan pidä ihmetellä, jos he joskus\nnäkevät koirien tahi riistan asiat — varsinkin matemaattiset —\nmonistettuina — se riippuu vain pulppuavasta innosta. Tunnin osat\nmuuttuvat kokonaisiksi tunneiksi, kokonaiset tunnit moneksi tunniksi!\nKavereista on tässä kohden monenlaisia kaskuja. Kerronpa yhden.\nEräällä vanhalla kaverilla oli pari ajokoiraa ja luonnollisesti sai\nnarttu joskus penikoita. \"Kaveeratessa\" oli hänellä tapana innossaan\nlisätä niiden lukua kiihtyvässä nopeudessa. Istuin kerran ja kuuntelin\ntoisella korvallani, kun hän \"tulkitsi\" eräälle vieraalle metsästäjälle\nkoiristaan. Illan kuluessa kasvoi niiden luku yhtä mittaa ja viimein\nmakaamaan mennessämme hän vakuutti voimalla ja ponnella omistavansa\nniitä 18 kappaletta! Toinen kuunteli hartaudella.\n\nVielä komeampi on seuraava juttu, jonka todenperäisyyttä en kuitenkaan\nvoi taata. Oli muuan vanha \"sunnuntaimetsästäjä\" — niin minulle\nkerrottiin — joka oli kova \"pummaamaan\" ja siis aina tuli kotiin —\nellei jotakin saanut ostaa — reppu tyhjänä, josta sitten kaverit pahoin\nlaskivat leikkiä. Mutta miehemme ei ollut luonnostansa hätäytyvä.\nHän hankki täytetyn jäniksen pään ja koivet ja metsästä tullessa ne\nsidottiin niin, että ne pistivät esille laukusta, jolloin yöpaita ja\nsukat muodostivat ison jäniksen ruumiin! Konstit ovat monenlaiset — vai\nmitä?\n\nMetsästäjät ovat muuten aika innokkaita leikinlaskijoita. Tuskinpa\nniiden kanssa kilpailevat merimiehet tahi taisteluharjoituksissa olevat\nsuojeluskuntalaisetkaan. Pilapuheet ovat muuten melkein aina laadultaan\nharmittomia — muita loukkaamattomia, varsinkin kun niiden aiheina\ntavallisesti ovat kaverit ja niiden yhteishenki hän on suurenmoinen.\n\nTällaisesta pilasta muuan esimerkki kaverityyppineen. Olimme\njänismatkalla viisi miestä, pormestari, raatimies, pankinjohtaja,\nsaksalainen värjärimestari ja tämän kirjoittaja.\n\nJohtaja ja mestari olivat pieniä, laihoja ja kuivia miehiä, me muut\nsuhteellisesti hyvinvoipia kavereita.\n\nJohtaja oli nopsa ja vikkelä metsästäjä, joka hääri ja pyöri metsässä\nkuin orava — ihmisenä äkkipikainen ja kiukkuinen, mutta hyvä toveri\nja \"maisterivekselien\" ottajille erittäin suopea. Kun haukku alkoi\nja jokainen riensi ampumapaikoille, niin vaikka olisi kuinkakin\nkiirehtinyt, niin oli \"Pyy\" tavallisesti ehtinyt sinne jo ennen.\nKutsuimme häntä \"Pyyksi\", koska hänen erikoisharrastuksensa oli pyyn\nmetsästys. Hän kulkikin aina pyypilli huulien välissä ja nokka pystyssä\npuihin päin.\n\nTotuuden nimessä mainittakoon, että en kuitenkaan nähnyt hänen\nkertaakaan ampuvan pyytä, mutta edellä mainittujen ominaisuuksien\ntakia oli hänellä melkein aina jänis repussa. Pyyn ampumisessa puuttui\nhäneltä maltti aivan kokonaan.\n\nRaatimies oli kaveri tuota rauhallista tyyppiä, edellisen vastakohta.\nUlkomuodoltaan hyvinvoipa, luonnoltaan flegmaattinen ja varustuksiltaan\noman mamman lellipoika. Eväspussi ja kaikenlainen vaatetus\nensiluokkainen. Repussa tavallisesti jänis, jonka sai rauhallisuutensa\navulla, siinäkin \"Pyyn\" vastakohta. Raatimies oli verraton Bellmanin\nlaulaja, niinkuin hänen \"habituksensakin\" oli hyvin paljon Bellmania.\nLaulajana ja pikkuvitsarina, jolloin rauhallisista kasvoista vekkuli\ntirkisti vain silmäkulmista, oli hän hyvin suosittu kaveri.\n\nMestari oli tullut Saksasta verkatehtaan värjääjämestarina ja\ninnostunut Suomeen. Pieni ja tumma saksalainen tyyppi, joka todella\nnautti leikkipuheista. Puhui hyvin saksansekaista ruotsia ja jonkin\nsuomalaisenkin sanan pisti väliin. Hänellä oli hieno saksalainen\n\"Jagdflinte\" ja muut tamineet, muttei koskaan ennen ollut metsästänyt.\nTuli kiinnostuksesta. Seuraus oli siitä, ettei hän koskaan saanut\n\"jänikse\" — niinkuin hän sanoi — nähdäkään. Ei ihmeellistä, jos hän\nvalitti, että \"jänikse är schvårt zu schiessen\". Koetettiin järjestää\nniin, että hän saisi ampua, mutta tuloksetta. Ei ollut hänellä\nvähänkään käsitystä, mihin asettua, eikä hän vilkkaana miehenä jäänyt\nyksin pitemmäksi aikaa seisomaan siinä, mihin oli asetettu. Muuten\nkunnon mies ja hyvä toveri, jonka sodan alettua oli pakko palata\nSaksaan, jossa kuoli.\n\nNeljäs oli pormestari. Erinomainen kaverityyppi laatuaan hänkin.\nToverina aivan erinomainen, laajoissa metsästäjäpiireissä tunnettu ja\npidetty, paikkakunnan paras \"vitsari\". Olen varma siitäkin, että jos\nVeli Giovannilla olisi kaikki hänen \"vitsinsä\", ei hänen tarvitsisi\nvaivata päätään moneen vuoteen. Jo metsäinen ulkomuotokin oli\nerikoinen. Sotilaallisen suoraselkäinen, pyöreä ja lihavahkoruumiinen,\npyöreät, punertavat kasvot, joissa pysty harmaa tukka, pienet vaaleat\nsilmät täynnä eloa ja veitikkamaisuutta ja hyvin hoidetut pystyt,\nharmaat viikset — sellainen oli tuomarimme. Kun hän käytti pientä\nsaksalaista metsästäjän huopahattua välttämättömille höyhenineen,\nsaksalaista metsälaukkua riippuvine verkkoineen ja viheriällä\nreunuslettua metsästäjätakkia eläinkuvilla koristettuine nappeineen,\nmuistutti hän kerrassaan jotakin vanhaa saksalaista \"Oberförsteriä\",\njoka olisi metsässä voinut opastaa vaikka itse Villeä! —\n\nMetsästäjänä kuului hän, kuinka sanoisin, jonkinlaiseen\n\"seurustelukaveri\"-tyyppiin. Lämpimänä eläinystävänä oli hän kernaasti\nmukana ei niin paljon ampumisen kuin seuran vuoksi. Yksinään hän ei\njuuri koskaan lähtenyt maille, mutta aina seurassa, ja sellaisessa hän\noli aivan harvinaisen hauska ja suosittu. Jos \"Pyy\" alinomaa kierteli\nja raatimies marssi täynnä äänetöntä malttia, niin pormestari pysytteli\nuskollisesti miltei aina ylösottopaikalla. Seuraus oli siitä, että hän\njoskus sai jäniksen, mutta useimmiten oli verkko tyhjä. Mutta siitä\nhän ei ollut millänsäkään. — Tässä kohden on huomioon otettava, että\nmuutamia metsästäjiä vaivaa n.k. ampuma-ahneus. Elleivät saa saalista,\nniin suuttuvat he, marisevat itsekseen ja miltei raivostuvat, pilaten\nsiten oman ja muidenkin ilon. Ne eivät ole kavereita eikä heitä\nkaipaisi, vaikka jäisivätkin pois seurasta.\n\nOlen tuonut esille nämä miehet esittääkseni muutamia kaverityyppejä.\nEhkä huomaatte nähneenne sen tapaisia muuallakin — eikö niin?\n\nMutta palaan pilajuttuuni.\n\nTapaus oli seuraava.\n\nPormestari tuumi, että eiköhän voisi edes joskus järjestää asiat niin,\nettä värjäri saisi edes kerran hienolla tulilukollaan jyräytellä.\nSanoi, hymyili itsekseen ja katosi metsään.\n\nHaukku alkoi samassa ja painui kauaksi. Samassa tuli pormestarikin\ntakaisin ja sanoi värjärille: \"Kun menet tätä polkua pitkin, niin\ntulee aivan lähellä veräjä vastaan, asetu sen tälle puolelle, siinä on\nhyvä passipaikka, jossa saat 'gewiss jänikse schiessen'. Muista olla\nvarovainen ja pidä erikoisesti veräjää silmällä; jänis voi tulla sen\nkautta, ehkä jo on tulossa; paras kiirehtiä.\"\n\nSaksalainen katosi silmät ja korvat pystyssä. Haukku eteni\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nEmme vielä ehtineet hajaantua, kun veräjän puolelta kuului kovaa pyssyn\njyrinää ja jytinää ja jos joitakin kummallisia ääniä.\n\nLähdimme heti sinne päin ja veräjällä seisoi mestari tuiman näköisenä.\n\n\"Pfui, pälkäne, schweinerei\", sanoi ja nosti korvista katajapensaan\ntakaa avatun jäniksen, jota kolme tikkua oli tukemassa.\n\nNyt kuului asiaan, että miehemme oli erittäin innostunut kotimaansa\nFliegende Blätterin lukija. Pormestari selitti nyt, että olimme vain\njärjestäneet pienen Fl. Bl.-kohtauksen Suomen pohjalla. Tuima katse\nheltyy, muuttuu nauruksi, johon kaikki yhdymme. Oikea kaveri! —\n\n\n\n\nFELIS DOMESTICA.\n\n\nHakamaa on alkukesällä parhaimmillaan. Kaikkialla on nuorten\nkoivunlehtien aistimia ja mieltäkin hivelevää tuoksua. Notkopaikoissa\non taas imelän äreä saniaisten haju. Ahopaikoilla puolukat muodostavat\nvaaleanpunaisine kukkamykeröineen ja kiiltävine tummanviheriäisine\nlehtineen kauniita aloja muistuttaen suomalaisaiheisia ryijyjä. Tuolla\ntaas kanervikot, hiekkapohjalla kasvavat, antavat hakamaalle hienon,\npunertavan värityksen ja maassa pesiville linnuille erinomaisia\nsuojapaikkoja.\n\nNiin, ja sinne tiheään kanervikkoon olikin naarasteeri kaivanut\nyksinkertaisen pesäkuoppansa. Sinne se painuu hautovana näkymättömiin,\njolloin ruskean- ja valkeankirjava värikin on erinomainen suojelusväri.\nJa kun sen joskus täytyy jättää pesänsä syömishommissaan, jatkavat\nruskeat ja täpläiset munat ja niiden alla oleva harva heinäpatja\nmainiosti suojelevaa yhdennäköisyyttä. Sitä ei huomaa helposti maata\npitkin vaanien liitävä keltasilmäinen kanahaukka tahi teräväaistinen\nkarjapolkua pitkin liikuskeleva kettu.\n\nJa kun aika on, tulevat pienet, untuvapeitteiset, keltaisenharmaat\npoikaset esille munista ja seuraavat emoa kanervikkoon. Pysyäksensä\nyhdessä antavat ne hienolla visertävällä äänellä tietoa itsestään.\nHakamaan vaihteleva luonto tarjoo niille riittävästi suojaa ja ravintoa\n— lehtiä, siemeniä, hyönteisiä y.m. Turvalliselta tuntuu elämä emon\nerinomaisessa hoidossa! — Niin luulisi ja kuitenkin — — ‒\n\nTuleepa kanervikon läpi kulkevaa polkua pitkin muuan harmaa,\nmustaraitainen, notkearuumiinen kuljeksija.\n\nSe etenee rauhallisesti, mutta äänettömästi ja varovasti. Joka askel on\nikäänkuin edeltäkäsin harkittu ja punnittu. Nyt se pysähtyy kuin maahan\nnaulattuna. Kanervikosta on kuulunut hienoa vitinää.\n\nKaikki sen aistimet ovat äärimmilleen jännitetyt. Hännänpääkin tekee\nkiemurtelevia, intohimoisia, käärmeentapaisia liikkeitä. Alaleuka\nvapisee suonen vedon tapaisesti ja kurkusta puristuu heikko,\nverenhimoinen, rumasti naukuva ääni. Kaikissa pikkuasioissakin\nihmeellisen suhteellinen, siro ja notkea ruumis liikkuessa ikäänkuin\nkelluu käpälän alaisten pehmeiden ja joustavien polkuanturain nojassa.\nKäynti on näin ollen aivan äänetöntä, kun se kiertää ääntä kohti\nkanervikossa. Ei kuulu pienimmänkään oksan risahdusta. — Voimakkaassa\nja sirossa notkeudessa on se verenhimoisen petoeläimen perikuva —\nkääpiöleijonan tahi raitaisen tiikerin pienoiskuva. Askel askelelta,\nmutta armotta, varmasti ja aavistamattomana kuin kuolema se lähenee\nonnetonta saalistaan. Ja niin se vihdoin saapuu \"ampumamatkalle\".\n— Kääpiöpensaiden oksien välitse se äkkää pientä, epämääräistä\nliikehtimistä.\n\nSe painuu nyt maahan kaikki lihakset kokoonvedettyinä\nponnahdusasentoon. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä seuraa\nraju hyppäys. Voimakkaat takaraajojen lihakset lennättävät ruumiin\nmiltei nuolen nopeudella ja se sukeltaa kanervikkoon, niin että hieta\ntupruaa. Ensimmäinen, lähimpänä oleva rastaan kokoinen teerenpoikanen\non auttamattomasti surman oma terävien ja käyrien kynsien pihdissä.\nHelposti kantaen saaliinsa lyhyissä voimakkaissa leuoissaan, se\nmuutamilla pitkillä hyppäyksillä palaa polulle.\n\nSeuraa sitten näytelmän julmin osa.\n\nPolkua reunustaa entisen kaskenpolttajan pieni kasa kuivia puunrunkoja.\nSen viereen se vie teerenpoikasen, jonka pienissä, mustissa silmissä\nkuvastuu täydellisen avuttomuuden ja suurimman tuskan ilme ja — päästää\nsen irti! Iloisesti yrittää raukka paeta lentäen, mutta on samassa taas\npyydystettynä kynsien välissä, ollaksensa taas seuraavana hetkenä vapaa.\n\nMärkänä ja pörröisenä se nyt ryömii ja koettaa pelastautua puunrunkojen\nalle. Turha on kuitenkin yritys, sillä kissa seuraa tarkalla kuulollaan\nkasan päällä liikuskellen sen pienimpiäkin liikkeitä. Useasti se\npitkällä käpälällään vetää poikasen esille, asettaa sen eteensä ja\nhypnotisoi avuttoman terävällä katseellaan.\n\nTätä julmaa leikkiä jatkuu sitten, kunnes leikkikalu on niin nääntynyt,\nettei siitä ole enää iloa.\n\nVoimakkaasti iskien pitkät, terävät kulmahampaansa saaliiseensa se\nvihdoin nopeasti tappaa sen, musertaen rintakehän, keuhkot ja sydämen.\n\nSamantapainen murhenäytelmä uudistuu sitten päivä päivältä.\n\nOlen nähnyt tämänkaltaisen tapauksen rajoitetulla hakamaalla. Parin\nviikon kuluttua oli teerenpoikueesta, jossa oli yhdeksän yksilöä,\nainoastaan kaksi jäljellä.\n\nOn sanottu, että kissa on tyhmä eläin verrattuna koiraan. Mutta\ntoiselta puolen, kun on kyseessä verenhimo ja elävän saaliin\npyydystäminen, on se koiraa paljon ylivoimaisempi. Sen kekseliäisyys\nja viekkaus ovat silloin kerrassaan ihmeellisiä. Mainittakoon tässä\nmuutamia tapauksia.\n\nTalossa on korkea rakennus. Räystään alla ole van ja ulos pistävän\nkattohirren päälle oli paarmalintu rakentanut pesänsä. Siinä\npiipottavat poikaset.\n\nAlhaalla pihalla on talon kissa huomannut sen ja leukojaan rapsauttaen\nja naukahtaen se tarkkaa kauan ja terävästi poikasten eleitä.\n\nSelvästi sen aivot työskentelevät, miten päästä poikasten kimppuun?\nUlkoapäin on sileitä lautoja pitkin pääsy mahdoton ja vintille johtaa\npesästä vain pieni aukko lautojen välitse. —\n\nSittenpä se äkkiä pitkillä harppauksilla hyppää rakennuksen ovea kohti\nja — katoaa. Kaikesta huomaa, että se on keksinyt jonkin tavan, jolla\nsaisi linnunpoikaset pyydystetyksi.\n\nOdotan jännityksellä, mitä seuraaman piti. Eipä aikaakaan, niin jo\nnäkyy vinttiin johtavasta aukosta pitkä kissan eturaaja pistävän esiin.\nSe venyy ihmeteltävän pitkäksi ja haparoitsee tukkia pitkin. Vihdoin\nse tavoittaa pesän, josta se samassa tempaa yhden poikasista, joka\nromahtaen putoo korkeasta paikastaan eteeni nurmelle. Käpälä katoo\nsisäpuolelle.\n\nMontakaan minuuttia ei ole sen jälkeen kulunut, kun kissa tulee\nnopeasti samaa tietä takaisin, ottaa edestäni puoleksi kuolleen linnun\nsuuhunsa ja loikkii tiehensä.\n\nKuten huomaa, oli tässä kysymyksessä perinpohjainen harkinta, monta\njohtopäätöstä ja ripeä ja järjestelmällinen toimeenpaneminen.\n\nKissa ylipäänsä välttää vettä. Jos se sattuu astumaan lätäkköön\ntahi vetiseen mutaan, potkia lipsuttaa se kuin mikäkin tanssijatar\nkoivillaan eri suuntiin. Siinä luonnollisesti tulee ilmi myöskin sen\nharvinaisen pitkälle kehittynyt puhtauden- ja siisteydentunne. Se\nei kuitenkaan estä sitä käyttämästä eri tapauksissa hyväkseen veden\nantimia, kun saaliin pyydystäminen on kyseessä.\n\nMinulla on tiedossani tapaus, jolloin kissa pyydysti ahkerasti\nsorsia vedestä -! Maasto oli ruokoinen ja kaislainen, matalahko\ntorpan kotiranta, jossa sorsat elelivät kernaasti. Suurilla kivillä\ntuntikausia väijyen pyydysti torpan musta kissa sorsanpoikasia veteen\nhyppimällä. Verinäytelmä kanervikossa uudistui siellä, joskin toisessa\nmuodossa!\n\nMutta kissa on myöskin kalastaja. Muuan huvilanomistaja kertoi minulle,\nettä hänen Mikkonsa oli oppinut huvilan matalalla hiekkarannalla\npyydystämään pieniä ahvenia.\n\nKuten tunnettua, valitsevat eri kalalajit tarkasti kutupaikkansa.\nVarsinkin salakka on siinä kohden hyvin — sanoisinko vanhoillinen.\n\nHuvilani rannassa Päijänteellä on — luultavasti ikivanhoista ajoista\nsaakka — salakkain kutupaikka. Sinne ne tulevat pikkukiviselle rannalle\nkutemaan vaikkapa veneiden väliin; nousten aivan matalalle veden rajaan\nsaakka. Yhtä säännöllisesti kuin näille kutupaikoille silloin saapuu\nahvenia, koskeloita ja hevosjuotikkaita, ilmestyy sinne kulkukissoja.\nKissat pyydystävät salakoita väijymällä pienillä rantasärkillä, joista\nne äkkiä karkaavat kutevien kalojen kimppuun ja sieppaavat niistä\njonkin kynsillään.\n\nTällaiset kulkukissat ovat muuten — kuten useimmat kotikissatkin — mitä\nvahingollisimmat. Asetan ne siinä suhteessa kana- ja varpushaukan,\nhuuhkaimen ja korpin rinnalle.\n\nJokainen, joka on kotinsa lähettyvillä koettanut saada nauttia siitä\npuhtaasta ilosta, minkä pikkulinnut tuottavat, tuntee sen hyvin. Ja\njuuri tällaisia lintujen rauhoitettuja pesimispaikkoja ne ihmeellisellä\nvaistollaan hakevatkin. Kun ne tavallisesti liikkuvat öisin samoillen\npitkiä matkoja, olemme usein voimattomat torjumaan niiden tuhotöitä.\n\nKaikki maassa ja pensaissa (kerttuset) sekä huoneiden nurkissa,\npinoissa j.n.e. olevat pesät ne hävittävät ennen pitkää.\nPesimispöntötkin ovat niiden hävityksen esineinä. Väijyen niiden\nkatolla tahi roikkuen aukosta tahi sen alla olevasta istuinpaikasta\nryöstävät kissat nekin.\n\nJokaisen eläinystävän velvollisuus on — jo naapurienkin tähden — olla\npitämättä kissaa talossaan.\n\n\n\n\nMYÖHÄISSYKSYINEN ERÄRETKI HÄMEEN SALOMAILLE.\n\n\nSain kuin sainkin koulutuntini järjestetyksi muille viideksi päiväksi,\nkuitenkin vain siten, että siihen vuodenaikaan — marraskuun alussa —\nsattui kaksi keisarillista lupapäivää lähelle toisiaan — olihan ryssien\najoista sentään jotakin iloa!\n\nOlin päättänyt lähteä kotikaupungistani Hämeenlinnasta Lahden kautta\nVerhon kartanon ihanille metsästysmaille.\n\nMatkavarustuksiini kuului kolme erinomaisen luonnollista teerinkuvaa,\nkiikari, sukkapari sekä vähän alusvaatteita, sadetakki, uistin, joukko\nhaulikon panoksia ja ennen kaikkea S.K.K:n koiranäyttelyssä palkinnon\nsaanut Karma-koirani.\n\nAikaisin aamulla, pilkkopimeässä, lähti laivamme Vesijärveltä\npohjoiseen tiukasti kilpaillen erään toisen, kirkkaasti valaistun\nlaivan kanssa. Pimeä oli vielä Padasjoen laivasillalle saapuessamme.\nAinoastaan silloin tällöin ilmaisi selältä tuleva hieno tulenvälkähdys\n— joku matkustaja siellä sytytti savukkeensa — syysaamun hämärässä\nuinailevan laivasillan paikkaa, kunnes äkkiä, kuten taikasauvalla,\nlaivan valonheittäjä kirkkaalla valollaan valaisi elävän kuvaelman\nisäntineen, emäntineen, ukkoineen ja akkoineen, koppineen, hevosineen\nja rattaineen, aitaukseen makasiinin takana kiinnitettyine viimeiselle\nmatkalleen lähtevine lehmineen.\n\nJo matkan päästä näin, että Verhon kartanon hyvästä hevosenhoidosta\nkunniapalkinnon saanut tallimies Artturi oli vastassa Pomoineen.\n\nKarma oli haltioissaan, hyppeli ja haukkui kuin riivattu, etten ollut\nsaada rattaille nostetuksi.\n\nNopeasti sujui maamatka hyvällä Pomolla kartanoon.\n\nIsäntä ajettiin liikkeelle, ja kun kahvit oli juotu, tärkeimmät\nkaupungin uutiset kerrottu, vei meidät Pomo, jota Artturi minun\npyynnöstäni ei ollut riisunut, hyvää vauhtia Harilan ulkotaloon, jossa\ntiesin olevan erinomaisia jänismaita.\n\nMatkalla otettiin kuitenkin \"vanhan Lienan\" tuvasta tienhaarasta\nmuuan ajokoira, jonka penikkana olin luovuttanut eräälle silloiselle\nPadasjoella asuvalle metsästystoverilleni.\n\nIlo oli kuten Karmakin, jonka penikka se oli, erinomainen ajokoira, ja\nyhdessä ne muodostivat koppelin, joka pani harjut ja laaksot, selät ja\njärventakaiset metsät kajahtamaan, metsänkulkijan sydämen nopeammin\nsykkimään.\n\nAamu oli ihana, kirkas ja raikas. Ohut lumikerros peitti syksyiset\nrumuudet. Papuhaasialta rääkkyen lentävä närhi ja hieno, miellyttävä\nriihen haju ilmaisivat talojen läheisyyttä. Pieni Konnunkoski lauloi\nlumivalkealta vuoteeltaan pehmeitä, tummia säveleitään rattaan pyörien\nkaihomielisen rätinän säestämänä.\n\nItse tunsin keuhkoissa ja ruumiinpienimmissäkin sopukoissa sitä\nselittämätöntä hyvinvointia, jota luonnonystävä tuntee päästessään\nkaupungin touhuista hetkeksi luonnon pyhäkköön. Niin, ne ovat nuo\ntunnelmat ihmiselämän juhlahetkiä, jotka sitten hienoina utukuvina\njäävät muistojen maailmaan ikuisiksi ajoiksi...\n\nMaa oli vielä vahvassa huurteessa, kun Harilan hakamailla päästin\nkoirat irti.\n\nEnnen pitkää oli haku käynnissä.\n\nJänis oli ahomaalla aamuyönä herkutellut syöden rölliä ja nataa,\njyrsinyt ahon yli vievän karjapolun vieressä kasvavaa karjan\nlannoittamaa rehevää nurmikkoa.\n\nHaku oli ensiluokkaista, kuten ainakin. Hännät liikkuivat voimakkaasti\nja tasaisesti, niin että hallanviemät, kuivat sananjalat kahisivat ja\nlämmön viimeiset jätteet, kesänsiniset kellokukat hurjasti heiluivat.\n\nAhon vieressä olevan pienehkön suon reunassa saivat koirat jäniksen\nliikkeelle, kohottaen samalla voimakkaan haukun.\n\nEi milloinkaan kaiu haukku niin kuuluvana kuin syksyn aamutunnelmassa.\n\nJänis painui matalaharjanteiselle, kylätien ja karjapolkujen\nristeilemälle Maakesken kylän takamaille. Teki komean kierroksen, mutta\npalasi takaisin ahomaalle, jossa joutui selkäreppuuni.\n\nSyötyäni Nakkilan nahkiaisilla katetun voileivän sekä vastakeitetyn\nmaksapalan — erinomaista reppuruokaa — painuin Kallioisten torppaa\nkohti.\n\nKoirat saivat sitten uuden jäniksen liikkeelle torpan läheisyydessä\nolevan harjun rotkossa, josta se läksi kiertämään harjun molempia\nlappeita, pysyen yksinomaan metsässä. Loppui senkin poloisen elämä\nkarjapolulla harjun alareunassa. —\n\nKun syksyinen aurinko jo rupesi koristamaan takamaan honkia\nkultasivellyksillään, oli aika lähteä kotiin päin, varsinkin kun\nteerikukko Niemistönmäen visakoivuisella valtakummulla vielä oli\nlaittamatta.\n\nSoudatin itseni torpasta kartanonpuoleiselle Niemistön maalle, jossa\npaikkasin erään sala-ampujan kokkopahan seuraavan aamun varaksi.\n\nSaavuin kartanoon juuri, kun vanha Liena juhlallisesti ilmoitti, että\nsauna oli valmis. \"Lehtuor olis hyvä ja tulis oitis!\" lisäsi.\n\nJaa, kyllähän tässä maailmassa on paljon hyvää, mutta kysyn: mikä vetää\nvertoja sille nautinnolle, jonka kaupunkilainen tuntee päästessään\nöisen laivamatkan ja sitä seuranneen kokopäiväisen metsäsamoilun\njälkeen oikeaan hämäläiseen maalaissaunaan?\n\nJo aamuhämärissä läksin seuraavana päivänä sala-ampujan kokolle,\nollakseni asemissa teerien puihin noustessa.\n\nKauan sain kuitenkin — kuulo- ja näköaistit korkeimmilleen\njännitettyinä — odottaa. Teeriä ei vain tullut; niinpä ei\nkuherrustakaan mistään päin kuulunut. Arvasin heti, että parvi\nei ollut sinä päivänä Niemistön maalla. Mainita tulee kuitenkin,\nettä yksitoikkoisuutta katkaisi tähän vuodenaikaan harvinainen\npunarintasatakieli ja talitiaiset, jotka iloisesti kellivät ja häärivät\nkokon ympärillä.\n\nOlin jo päättänyt kavuta alas kokosta, kun äkkiä kuului kokotus ja\nsiipien suhina aivan läheltä, ja iso teerikukko istua suhahti läheiseen\nkoivuun. Tuskin oli pamahtanut ja ruudin savu vähän hälvennyt, kun\ntulee toinen samaa tietä ja joutuu saman kohtalon alaiseksi. Vähän\najan kuluttua kuuluukin jo ajajan kuivia puolukan varsia ja kanervia\ntallaavien anturain rapinaa. Ajajani, aito metsämies muuten, kertoi,\nettä teerit olivat olleet hyvin kaukana Saksalan puolella ja että\npääparvi oli lentänyt poispäin ajajan pään yli. Ainoastaan muutama\nyksilö oli totellut ja suurella vaivalla saatu \"kyörätyksi\" kokkoa\nkohti.\n\nKun päivä oli valjennut, huomasin, ettei kokkopaikka ollut oikein\nvalittu: se oli liian avonainen ja liian matalapuinen, käyrää koivikkoa\nkasvava ylämaa. Näköala oli kuitenkin mitä ihanin yli Päijänteen\naavojen selkien.\n\nRiensimme nyt rantaan, sillä aikomukseni oli vielä samana päivänä käydä\nsuuren Virmailan saaren itäpuolella olevilla pienemmillä saarilla,\njoissa tavallisesti oli jäniksiä ja joihin oli noin tunnin soutumatka\nyli suuren selän.\n\nHiljaisina, autioina lepäsivät nyt syksyisessä komeudessaan Kirkkoselän\naavat, sittenkun tiirat ja lokit olivat jättäneet kesäiset asuntonsa\nja siirtyneet etelään paremmille apajille. Ei edes \"kakarien\"\nsurunvoittoista, valittavaa huutoa kuulunut mistään. Kaukana lännessä\nkimaltelivat Inkilän lahden pohjukasta nyt asumattoman huvilani,\nKerttusalon, ikkunat syysauringon keltaisessa valossa, tuoden terveiset\nkesäisistä elämyksistä, hauskoilta pyynti- ja kalaretkiltä.\n\nIlo ja riemu oli siirtynyt vesien alakerroksiin — olihan nyt siikojen\nja muikkujen valta-aika...\n\nEnsimmäisessä saaressa — Papinsaaressa, johon päästin koirat, ei\nollut jänistä, vaikka jäniksen \"pommeja\" olikin runsaasti. Aloin jo\naavistaa pahinta, sillä yhtä tyhjä oli myös noin kahden kilometrin\npituinen Hietasaari. Viimein päästin koirat noin niinkuin leikin vuoksi\nedellisten välillä ja likellä olevaan Tupasaareen, jossa tavallisesti\nei ollut jäniksiä. Olin siitä nytkin niin varma, ettemme menneet\nmaallekaan, vaan istuimme veneessä, pyssy veneen tuhdoilla ja rupesimme\neväitämme syömään ensimmäisen kerran sinä päivänä.\n\nTupasaaren etelä- ja keskiosa on tiheätä havumetsää kasvavaa sileätä\nhiekkarantaista tasankoa, jotavastoin pohjoinen osa on korkeakallioista\nja lohkareista, jyrkkärantaista ylänköä.\n\nTuskin olivat koirat painautuneet tiheään havukkoon, kun jo kuului\nraju haukunta ja iso kettu tulla tupsahti metsästä ja sivuutettuansa\nveneen kokan noin metrin päästä, katosi ennen pitkää näkyvistä, juosten\nsileätä hiekkarantaa.\n\nNyt selvisi minulle, mikä oli kaiken elämän saarilta tuhonnut.\n\nRiensin sille paikalle, missä vuoret saaren pohjoisosassa laskeutuvat\ntasaista maata kohti. Haukku kuului kiertävän saarta, ja sitten näin\nketun heleän keltaisena korkealla vuorella, aivan äkkijyrkänteen\npartaalla, somasti hyppivän kiveltä kivelle, paadelta paadelle,\nnopeasti läheten.\n\nNäky on hurmaavan kaunis, iso Tehinselkä taustana. Oikeinpa säälintunne\nvaltaa mielen, kun täytyy äkkiä lopettaa kaikki tuo notkeus, kaikki tuo\nelämänilo ja -halu.\n\nSiinä se nyt makaa kyljellään hienolla valkoisella hiekalla. Poissa on\nlihasten kiinteä notkeus, ainaiseksi sammunut on pienten kiiltävien\nsilmien pistävän terävä katse. Mutta kun ajattelen tyhjiä, elottomia\nsaaria ja kaikkia niitä kauheita surunäytelmiä, jotka täällä varsinkin\nlintujen pesimisaikana ovat tapahtuneet, jää hautauslaulu \"integer\nvitae, scelerisque purus\" laulamatta!\n\nÄänetön, hiljainen pimeys vallitsee selillä ja hivelee ruumista\nsametinhienona takaisin soutaessamme. Ainoat elonmerkit ovat airojen\npehmeät kosketukset veteen ja kaukaa pikkukotien ikkunoista kirkkaasti\ntuikkivat valotervehdykset.— — —\n\nKolmannen ja samalla tällä kertaa viimeisen erämatkani alotin taas\nkokossa istuen.\n\nMetsästysalueeni oli nyt aivan toisella suunnalla, Verhon kartanon ja\nEvon kruununpuiston välisellä edelliseen kuuluvalla laajalla takamaalla.\n\nMetsänriistaa oli tällä alueella, joka oli havumetsää kasvavaa,\ntasaista järvi- ja suorikasta nummimaata, ennen sangen runsaasti.\n\"Lönnin kulma\" oli kuuluisa linnuistaan ja sittemmin hirvikannastaan.\n\nKokko, jonka olimme aamuyönä pystyttäneet, sijaitsi takamaalle johtavan\nsyväraiteisen metsätien vieressä, suuren vasta viljellyn Kukkarosuon\nja erään pienen metsäjärven, Kukkarojärven, välisellä niemekkeellä.\nPaikan olin, kuten sitten huomasin, hyvin valinnut, sillä teerit\nolivat aikaisemmin syksyllä tottuneet pitämään Kukkarosuon kykkiä\njokapäiväisenä laitumenaan. Kiertäen suot ja lähellä olevat järvet ajoi\najajani havumetsässä olevat teerit miltei yksitellen kokolle. Sain\nniitä aamupuhteessa kuusi kappaletta.\n\nSaatuani koirat, jotka ajajani jo edellisenä iltana oli vienyt erääseen\nlähellä olevaan torppaan, päästin ne heti ja rupesin painumaan\npuistontapaista nummimaata pitkin kauemmaksi takamaalle, suurta\nTarusjärveä kohti.\n\nVähän matkaa kuljettuani kuului koirien haukuntaa ja kauas yli salomaan\nkantava omituinen, komea, puhaltava ammuminen suon reunalta erään\nmatalan harjun takaa. Nousin nopeasti kummulle ja sieltä sain nähdä\nnäyn, joka ei koskaan mielestäni haihdu. Siinä seisoi harvinaisen suuri\nja komeasarvinen, miltei musta, hohtavan valkeakoipinen uroshirvi ja\nvieressä tiukasti sen kupeeseen painautuneena naarashirvi. Molemmat\nkääntyivät samassa kiintonaisessa asennossa, koiraksen vähän väliä\näänekkäästi ryhkiessä, haukkuviin koiriin päin.\n\nSyysauringon kylmänheleässä, hienon suonsavun verhoamassa kauniissa\nvalossa, huurteinen maa taustana, oli näky kerrassaan suurenmoinen.\n\nTällaisia tilaisuuksia ei luonnon ystävälle usein tarjota ja ne\npainuvat hänen mieleensä ja muistiinsa kuin kallisarvoisen timantin\nuurteet sileäksi hiotulle lasipinnalle. —\n\nHuusin koirat pois, ja hirvet jäivät paikalleen omaan valtakuntaansa\nkorven helmaan yhä toisiinsa painautuneina.\n\nHirvet kuuluivat siihen suureen kantajoukkoon, joka siihen aikaan\nasusti Verhon takamailla. Nyt on hirvi siellä harvinaisuus, kaikki\novat ne, nuo eläinkuntamme komeimmat edustajat, vuoroonsa kaatuneet\nvaanivien salametsästäjien luotien lävistäminä.\n\nKuljettuani eteenpäin noin kilometrin matkan saivat koirat liikkeelle\nketun. Näin sen vilahdukselta, kun se hyppäsi vanhan aidan yli. Haukku\npainui kauaksi ja ennen pitkää kuulumattomiin Anttoisten ylänköä kohti.\n\nItse etenin yhä kauemmaksi, koska haukku oli edentynyt matkani suuntaan.\n\nPienestä Takajärvestä ammuin seurastaan myöhästyneen allin.\n\nMutta minulle oli suotu onni tällä harvinaisen vaiherikkaalla\nerämatkallani ihailla vieläkin erästä mieltä kiinnittävää näkyä.\nSaavuttuani Tarusjärven rannalle näin keskellä järveä neljä joutsenta\nrauhassa uiskentelemassa. Minulla on ollut tilaisuus oleskellessani\nUudessa Kaarlepyyssä syksyisin meren ulapalla nähdä suuria\njoutsenparvia ja kuulla niiden kaihomielisiä torven ääntä muistuttavia\npitkiä säveliä. Mutta missään ei niiden hohtavan valkoinen, kevyt,\nkelluva, siro muoto ole tehnyt niin ihanaa vaikutusta kuin täällä\nHämeen helmassa, tumma sisämaan hongikko taustana.\n\nPäivä oli jo pitkälle kulunut, kun koirat palasivat. Kettu oli kaikesta\npäättäen mennyt koloon. Päätin näin ollen lähteä paluumatkalle\nkuitenkin toista tietä. Kuljettuani noin kilometrin matkan saivat\nkoirat liikkeelle jäniksen, joka minun onnistui kahden kierroksen\njälkeen saada reppuuni.\n\nKun jänis oli ammuttu, huusin koiria, ja Karma tulikin, mutta Iloa ei\nvain näkynyt. Huusin ja puhalsin torveen kuin riivattu, mutta Iloa ei\ntullut sittenkään.\n\nEnnen ampumapaikaltani lähtöäni tein kuitenkin pienen kierroksen sen\nympäri, ja tuskin olin montakaan metriä kulkenut, kun erään tiheän\nkuusen alimpien oksien alta kuului rapinaa, ja kun kurkistin oksien\nvälistä, näin siellä Ilon pienenä ympyriäisenä pallona rauhallisesti\nmakaavan, heilauttaen minulle ystävällisesti hännänpäätä tervehdykseksi!\n\nKovin oli uupunut.\n\nKuulin sittemmin, että Ilo oli päiväkauden juuri ennen tuloani ajanut\nkettua Mainiemen harjulla, joten sillä oli neljäs päivä menossa.\n\nMaantien vieressä likellä Heinäjoen torppaa saivat koirat vielä\nliikkeelle jäniksen, jota en kuitenkaan saanut. Tein maantiellä pahan\n\"pummin\"! —\n\nHeinäjoen emännällä oli sattumalta kahvipannu tulella, niin että tulin\nvarsin sopivaan aikaan. Sieltä sain myös kyytihevosen kartanoon, jonne\ntulin iltahämärässä.\n\nJa niin tuo myöhäissyksyinen eräretkeni salomaille oli päättynyt.\n\nTulos ei ollut suuri, mutta sehän oli vain sivuseikka. Pääasia oli,\nettä taas olin saanut todeta Hämeen luonnon voivan myöhäisellä\nsyksylläkin luonnonystävälle ja salomaan vaeltajalle tarjota mitä\nihanimpia vaikutelmia ja mitä suurinta, puhtainta nautintoa.\n\n\n\n\n\"VANHA ISÄNTÄ\".\n\n\nJokainen teistä tuntenee jonkun vanhan isännän?\n\nSana \"vanha\" tietää, että on kyseessä vanha ei ainoastaan ikään\nnähden, vaan ennen kaikkea kotitalossaan vanha. Vanhan ajan kansalla\noli \"papaksi\" jääminen taloon aivan yleistä; — nyt ei tuo tapa enää\nole niin tavallinen. Sota-ajan isäntien kesken se on mahdotonta\n— nehän tulevat ja menevät ja suhtautuvat taloon kuin ilves\njäniksenottopaikkaan.\n\nNiin, taatot ne muodostavat aivan erikoisen, korkeasti arvovaltaisen\nkansanluokan.\n\nNykyjään, kun kaikki maailman ihmiset, joilla on jotakin yhteistä,\nliittyvät yhteen kuin kurki ja suo ja pitävät vain kokouksiaan, niin\nolisi toivottavaa, että myöskin \"papat\" pitäisivät kokouksen. Varmaan\npyytäisin päästä siihen mukaan sivulta katsojana ja pyytäisinpä vielä\nLampénin Ernstinkin. Kyllä vain meille niin vanhoille kuin nuorillekin\nolisi siellä nähtävää ja opittavaa. Kokousajaksi olisi varattava\nvähintäin viikko, sillä ei keskustelua ja vilkkaita esityksiä ainakaan\ntulisi puuttumaan!\n\nVaarit ovat hauskoja, puheliaita ja usein leikillisiä, mukavia poikia.\nNe ovat paikkakunnan eläviä sanakirjoja. Kysy jotakin, mikä koskee\npaikkakunnan viimeisen puolivuosisadan historiaa, niin saat sen\nvarmasti tietää. Samassa talossa usein koko pitkän elämänsä viettäneenä\nja erinomaisine muistineen hän tietää kyläkuntansa ja paikkakuntansa\nkaikki merkillisimmät tapahtumat.\n\nHän voi kertoa sinulle kirkkoherroista ja nimismiehistä, talojen\nvaiheista, eri juhlien vietoista, pahoista ja hyvistä hengistä,\nmurhista ja rosvoista, raipparangaistuksesta ja viinanpoltosta,\nnälkävuosista, kalastuksesta ja metsästyksestä y.m. loppumattomiin.\n\nKun vanha isäntä huomaa, että pidämme suuressa arvossa niitä tietoja\nentisistä ajoista, joita häneltä koetamme houkutella esiin, innostuu\nhän kertomaan näitä rakkaita muistojaan oikein porvoon mitalla ja\nsaamme hänestä hyvän ystävän. Sieltä tulee kuin Konkkalan kaivosta.\nKun tällaista vanhaa poikaa haastatellaan, on kuitenkin kaksi seikkaa\nmuistettava: ne ovat ensinnäkin iso pannullinen tulisen kuumaa kahvia\n(ennen muinoin pieni \"puolkuppi\") ja mahdollisimman pitkä ja komea\nsikari sekä pääkysymykset jo etukäteen paperille merkittyinä. Niiden\nympärillä sitten kysymykset kiertävät ja kaartavat kuin vanha kettu\nepäillyn myrkkysyötin ympärillä. Kun 75- 80-vuotiaan suutaltat ovat\njo kuluneet loppuun eikä siis mikään estä sanatulvaa, tulee sitä niin\npaljon ja niin nopein kääntein, että on arvan mahdotonta merkitä\nmuistiin kaikkea, mitä tahtoisi. Jos muisti pettääkin tahi synnynnäinen\nleikillisyys houkuttelee laskettelemaan vähän liikoja, niin voi\nkuitenkin pelastaa sangen arvokkaita sivistyshistoriallisia y.m.\ntietoja joutumasta perikatoon.\n\nTekijällä on ollut onni saada tällainen vanha isäntä lähimmäksi\nmonivuotiseksi kesänaapurikseen ja hyväksi ystäväkseen. Sain häneltä\nniin paljon tietoja, että kirjoitin suurimmaksi osaksi niitä käyttäen\nkokonaisen kotiseutukirjan.\n\nEsaias eli eläkkeellä kotitalossaan, jossa hän oli ollut isäntänä\nparhaimman elämänsä ajan. Suku on paikkakunnalla vanhoista ajoista niin\njuurtunut, että hänen sukulaisiaan oli monessa talossa siinä osassa\npitäjää. Kun nykyisenä isäntänä talossa oli hänen vanhin poikansa,\nvietti hän siellä rauhallisia vanhuuden päiviä.\n\nTuollaisella eläkevaarilla on muuten aivan erikoisasema talossa. Hän\nviettää siellä, talon vanhan, keltasilmäisen kissan tavoin aivan\nitsenäistä, talon huolista ja hommista vapaata elämää. Niin, kissalla\non todella aivan oma erikoisasemansa talossa muihin kotieläimiin\nverrattuna. Koira seuraa ihmistä, liittyy häneen ja on hänestä aivan\ntäydellisesti riippuvainen, nöyrä alamainen. Kissa liittyy taloon,\nmutta viettää siellä aivan itsenäistä elämää antaen palttua ihmisten\nhommille. Siellä se liikkuu, tulee ja menee — oman päänsä mukaan.\n\nNiin vanha isäntäkin. Hän asuu omassa tuvassaan, auttaa talonväkeä vain\nsilloin, kun voimat antavat myöten tahi muuten on halua, pitää omaa\n\"talouttansa\" omain tapainsa mukaan ja tekee kaikenlaista pikkuhommaa\ntalon hyväksi. Hän rakastaa ja lellittelee lastenlapsiaan, jotka\npuolestaan tavallisesti lämpimästi rakastavat ystäväänsä vaaria — mutta\nosaa niille joskus rähistäkin. Hän polttaa omaa viljelemäänsä tupakkaa\nvanhalla äkkiväärällään, käy kirkossa, kalastaa rysillä kutuaikana ja\nmyöhemmin onkii.\n\nEsaiaksella ei ollut lastenlapsia. Hänen parhaat ystävänsä olivat talon\nkissa, lihava kankeajalkainen tiistikoira ja palvelijan pikkunen,\nhento, keltatukkainen ja sinisilmäinen Elle-tyttö.\n\nEsaias oli melkein joka päivä ongella. Meidänkin lahdessamme kuului\nusein hänen äänekäs rykimisensä, niin että saaret ja metsät kajahtivat.\nMutta kun hän lähti liikkeelle, ei paljon kaloja saanut. Saaliinsa\nhän antoi kissalle, ja Halli, joka uskollisesti istui pöydän vieressä\nlyhyen, väräjävän kippurahännän varassa, sai ruokapöydän antimia ja\nEllelle hän keitti voimakasta kahvia monta kertaa päivässä.\n\nKun hän onkimatkoillaan poikkesi iloksemme meille, ei koskaan puuttunut\npuhelunaihetta. Ja kun Esaias oli aivan ensiluokkainen leikinlaskija,\nkuunteli hänen hauskoja, paikkakunnan murteella esitettyjä\nkertomuksiaan vaikka kuinka kauan.\n\nPaitsi edellämainittuja suosikkeja oli Esaiaksen hartaan huolenpidon\nalaisena vielä neljäskin, hänen omenapuutarhansa. Puut hän oli itse\nistuttanut siemenistä, kasvattanut ja lannoittanut, ja nyt ne olivat\nhänen ilonsa, kun olivat täynnä omenoita. Mutta tuottivatpa ne joskus\nhuoliakin, kun \"aidan takaiset\" yöllä ahdistivat.\n\nSilloin tuli isäntä lainaamaan \"amisjoonia\" ja aikoi vanhan\ntulilukkonsa rämähdyksellä peloittaa yöllä kaikki \"pirun purlakat\" ja\n\"omenakasakat\" pois.\n\nKun hän kävi meillä tahi meiltä tultiin taloon, jakeli hän aina\nsanoilla \"takka praa\" omenoita tuliaisiksi. Esaiaksen merkkipäiviä oli,\nkun hän läksi omenoita myymään kirkonkylän syysmarkkinoille.\n\nUlkonäöstään ei hän arkipäivinä paljon välittänyt. Tavallisesti liikkui\nhän pitkässä, kuluneessa, paikatussa, mekon tapaisessa takissa vanha\nhihna vyönä ja vanha huopahattu alaskäännetyin reunoin päässä.\n\nTodella liikuttavan näyn tarjosivat Esaias ja Elle, kun käsi kädessä\ntulivat mäkeä alas huvilaan. Toinen oli vanha, ränstynyt, kovin ontuen\nja raskaasti nojaten paksuun, kiiltäväksi kuluneeseen, mukulaiseen\nkatajakeppiin, toinen pikkuinen, kalpea ja hento lapsi. — Myöhäistalvi\nja varhaiskevät ihmeellisessä sopusoinnussa!\n\nSeuraavassa esitän muutamia niitä tietoja, jotka Esaias antoi\npaikkakunnan murteella minulle kokemuksensa nojalla:\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuikku kutee elell’ miesten päivää. \"Luukkaast' verkot vetien\" sanotaan.\n\nSiika: \"Simost' siika siipiins' lähtie.\" Se kutee muuten \"lailas\nveless\". Juhannuksena se menee syvimpiin vesiin ja lähtee sieltä Simona\nliikkeelle.\n\nKuore kutee \"kun sammakko korraa.\" Kuoreesta sanotaan muuten, että\n\"kuore ja pukki haisee yhlelle samalle\".\n\nSärki kutee, kun leppä on hiiren korvalla.\n\nAhven kutee \"siin' haukien kans' yhless'\".\n\nSalakka kutee kolmasti, kesäkuun alkupuolella, kun suopursu kukkii, 8\nviikkoa sen jälkeen, kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena ja heinäkuun\nkeskipaikkeilla.\n\nLahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka.\nNiiden nimitykset ovat tähkälahna (ruis tähkällä), hedelmälahna (ruis\nhedelmöi) ja valkenemislahna (ruis valkenee heinäkuulla).\n\nSäynävä nousee Eerikin päivän tienoilla jokiin.\n\nMade kutee helmikuussa, mutta \"Heikin päivästä rysät vetien\".\n\nKiiski: \"kiiski kutee joka kalan kanss'\".\n\nAnkerias nousee hernemaihin, joissa se syö hernekasvien kukkia. Tosi\ntarinana kertoi ukko, että ankerias Virmailassa meni kerran saavin alle\nja \"teki poikaset\"!\n\nHauki kutee \"kahlen puolen vapunpäivää\".\n\n\"Kirshauit\" ovat pieniä eivätkä kude, vaan nousevat muuten rannoille\nlämmittelemään.\n\nOnkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina-\n(kaakko) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin, jos\npahlaimella lyö veteen. Kala silloin \"meinaa, että siell' on toisia\nsyömäss' ja menee sinne kanss'!\" \"On kuni kuhtu kaloille\". \"Uimamiehen\nkantapään takana on jäävelist' kaloja.\" Madoista ovat \"savimadot\"\nparhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka on löydetty savimaasta.\n\nKun kysyin ukko Esaiakselta, oliko taikoja kalastukselle, vastasi hän\nheti: \"ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas\".\n\nTeeri soi jäällä enimmiten silloin, kun \"ei sille peäse rejell',\nsuksill' eikä milleän\". Taistelu on mitä ankarin. \"Ai jäävel' kun jäi\nhöyheniä, siin' ol' höyheniä, ett' olis' saanu' korvatyynyn. Erotaan\npois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni.\"\n\nYhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin\nkuherruksesta (ne kuhertavat syksyllä ja keväällä). \"Niin kauan\nmehtäss' soi, kun haavan leht' rapisien rupie.\" Sointipaikakseen\nvalitsee se \"satoja vuosia\" saman seudun. Kallioinen, itäpuoleen\nkaatava, kuivashonkaa kasvava maa on sille mieluisinta.\n\nSoinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti:\n\nEnsin se yhden aikaan naputtaa ja sitten kuuluu \"kehnäämistä eli\nsuhistamista ikäänkuin pyssynpiippua veittell' hierois'\". Kun se\nlakkaa, nousee se männynlatvaan ja röhkii kuin sika tahi kolittaa\nkieltään, että kuuluu puolen kilometrin päähän.\n\nSoidessa mehtäksellä on pää pystyssä ja pyrstö levittäin pystyssä.\nSe lyö siipiään mahan alle yhteen niin kovaa, että kuuluu kopsahdus.\nLenteleepä se \"vihaisena\" ristiin rastiin, että siivet \"romahtelevat\"\nniin kovasti, jotta luulis' puita taitettavan tahi hongan oksia poikki\nväännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa \"polkeminen\" tapahtuu.\n\nSointi alkaa, \"kun hank' kantaan rupie\" ja jatkuu huhtikuun. Samalla\nsointipaikalla on tavallisesti 6 tai 7 nuorta koirasta.\n\nUsein metsämies \"tek' tulet\" jo illalla sointipaikan lähettyvillä\nollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkan lailla\nsointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.\n\n\n\n\nRETKEILYJÄ POHJANMAAN LAKEUKSILLA JA RANTAMAILLA.\n\n\nKun äreä vihuri puskee tyyntä järven selkää, sivelee se sen pinnalle\nikäänkuin keveällä siveltimen vedolla tummia, nopeasti eteenpäin\nkiitäviä, kiemurtelevia ja vihdoin äkkiä eri suuntiin hajoavia juovia.\n\nJos on tummat pilvet yläpuolella, näyttävät nuo juovat synkän mustilta;\njos taas kesäauringon helteiset säteet kohtaavat niitä, loistavat\nsinertäväntummaa pintaa vastaan pikkulaineitten vaahtopäät hopean\nhohtoisina.\n\nNiin seuraavat toisiansa tummat pintahattarat ja valkoiset vaahtopäät,\ntoinen toisensa perästä kadotaksensa ennen pitkää ainiaaksi.\n\nKun tuuli tyyntyy illalla, vyöryvät lämpimät ja tasoitetut mainingit\nrantakiville, laulaen hiljaisia vespervirsiään päivän hyrskyjen\ntauottua.\n\nJa niin on ihmiselämäkin elämyksineen ja tapahtumineen. Nekin\nheijastuvat kaukaa tummina, synkkinä varjoina tahi loistavat kirkkaina,\niloisesti kohoavina vaahtopäinä, kadotaksensa taas sitten elämän\nlevottoman meren hyökyihin.\n\nMutta jäävät onneksi tällöinkin hienot mainingit ehtoohetkien iloksi.\n\nTällaisia hajanaisia muistojen maininkeja ovat nekin kuvaukset, joita\nesitän seuraavassa Pohjanlahden lakeilta rantamailta.\n\nHoidin silloin, muutamia vuosikymmeniä sitten, lehtorin virkaa\nUuden-Kaarlepyyn seminaarissa. Viran entisen haltijan kuoltua oli\nkiireimmiten lähdettävä määräpaikalle joulukuun alussa. Ensimmäinen\nvaikutelma tästä pienestä rantakaupungista ei ollut edullinen. Kun\nKovjoelta hevosella ajaen hämärissä tulin kaupunkiin, teki se huonosti\nvalaistuna kolean vaikutuksen. Sairaita oli kaupungissa paljon, sillä\nse vuosi oli ensimmäisiä ja kaikkein pahimpia influenssavuosia.\n\nSain huoneen kaupungin seurahuoneella, joka siihen aikaan kuitenkin\noli tavallisen — tosin puhtaan - majatalon tapainen ja jossa ruoka\noli hyvää. Majatalossa oli aluksi hiljaista, mutta myöhemmin kylläkin\nvilkasta. Sinne tuli nimittäin salin pöytien ympärille kaupungin\nherroja, jotka viettivät iltansa korttia pelaten tahi — niinkuin siihen\naikaan oli tapana — totilasinsa ääressä. Liityin seuraan ja ennen\npitkää olin tuttu \"puolen kaupungin\" kanssa pormestarista, kaupungin\nlääkäristä ja tullinhoitajasta aina lukkariin saakka.\n\nEn tiedä, miten kaupungissa nykyjään eletään, mutta senaikuiset\nporvarit olivat varsinkin vieraille sangen ystävällisiä. He ottivat\nvastaan kuin vanhan tutun ainakin ja ensi-illan tuttavista tuli\nsittemmin minun hartaimpia ystäviäni. Suuri osa heistä on nyt siirtynyt\n\"paremmille maille\".\n\nKun vieras tuli kaupunkiin, kysyttiin häneltä tavallisesti kolme\nseikkaa: pelasiko skruuvia, oliko metsästäjä ja miten oli laulun laita?\n\nSuurena \"sivistyksen puutteena\" pidettiin, kun en harrastanut tuota\nensimmäistä, mutta kun lauloin toista tenoria, jota kaupungissa ei\nollut, vaan täytyi \"lainata\" Kokkolasta, otettiin minut heti armoihin.\n\nMitä metsästykseen tulee, olin nuori ja innostunut ja Uuden-Kaarlepyyn\nseudut olivat siihen aikaan, mitä metsästysmaihin tulee, oikeita\nautuaitten metsästysmaita. — Entisillä meren pohjasta muodostuneilla\nlaajoilla kytömailla oli jäniksillä erinomaisia laidunmaita ja\nentiset saaret, joita ruotsalainen väestö vieläkin kutsuu \"holmeiksi\"\n— saariksi — tarjosivat tavallisesti havumetsää kasvavina niille\nerinomaisia suojapaikkoja.\n\nYstäväni, silloisen mallikoulun johtajan, nykyisen pankinjohtaja S—n\nkanssa muodostimme pian metsästäjäyhtymän ja vuokrasimme likim. 40\ntalon maat. Eivätpä olleet vuokrat siihen aikaan kalliit, tavallisesti\nmarkka taloa kohti. Varsinkin olivat meidän metsästysmaamme\nerinomaisia Kovjoesta itäänpäin, Körran-nimisellä paikkakunnalla, noin\nkolmisenkymmentä km kaupungista Purmon pitäjässä. Kytömaan saarissa\nvilisi riistaa, varsinkin jäniksiä. Kun meillä molemmilla oli sama\nviikon päivä vapaa, teimme Körraniin monta erinomaisen hauskaa retkeä,\njos kohta matka sinne olikin hankala. Varsinkin myöhäissyksyllä, kun\njänikset olivat valkoiset ja tekivät laajoja kierroksia saaresta\nsaareen, oli hauska seurata niiden kulkua. Tätä saarimuodostusta\nkäyttivät muuten sala-ampujat usein hyväksensä. Kun jänikset\nolivat valkoiset ja maa lumeton, ampuivat he niitä kytösaarista\nmakuupaikoilta. Kun viimeisen kerran ennen paikkakunnalta muuttoani\nmetsästin noilla mailla, ammuin ison, lihavan ketun, mutta jäniksiä\ntuskin saimme nimeksikään. Kettu oli sitä ennen muuten suhteellisesti\nharvinainen siellä. Mistä jänisten väheneminen riippui, voimme kyllä\narvata.\n\nOhimennen mainittakoon, että harvinaisen suuruutensa takia vieläkin\nsäilytän tämän Körranin ensimmäisen suurketun pääkallon kokoelmissani.\n\nRuotsalainen maalaisväestö suhtautui muuten meihin — minuunkin\nsuomalaisena — sangen ystävällisesti. Palvelijat olivat muuten monessa\ntalossa suomalaisia, nuoret kun joukoittain muuttivat Amerikkaan.\n\nPaitsi edellä mainittuja maita, oli meillä niitä myöskin eteläpuolella\nkaupunkia m.m. Jepuan — siis suomalaisen asutuksen — rajamailla. Siinä\ntalossa, jossa meidän päämajamme oli, puhui isäntä ruotsia, emäntä\nsuomea, lapset molempia kieliä. Lapset puhuivat isän kanssa ruotsia,\näidin kanssa suomea, keskenänsä molempia.\n\nIsäntä ja emäntä puhuttelivat toisiaan omalla kielellään.\n\nPaitsi meidän yhtymäämme oli kaupungissa toinen, johon kuului noin\nviitisen miestä. Yhdessä me hallitsimme ja vallitsimme koko tuon\nerinomaisen riista-alueen. Vuoroin kutsuttiin ainakin kerran syksyisin\nkaikki omille maille yhteiselle retkelle ja kun laulajaerämiehetkin\nsiihen yhtyivät, kaikui neliäänisesti laulu heleän kirkkaana kytömaan\nlakeuksilla tahi saariston selillä:\n\n    Kuulkaa veikkoset kun kaikuu,\n    torvi rotkoissa jo raikuu!\n    Samotkaamme salohon,\n    kun saalis saatu on, halloo!\n    Se jaettakohon, halloo, halloo!\n\nErikoisesti on muistissani muuan myöhäissyksyinen retki kaukaiseen\nPietarsaaressa päin olevaan suureen saareen.\n\nRetki tehtiin hyvin myöhään syksyllä, koska vasta silloin oli sieltä\nviety kesää olleet lampaat, joita emme tahtoneet häiritä. Kun päivä\noli lyhyt ja matka pitkä, lähdettiin kahdella kalastajapurjeveneellä\njo aikaisin pilkkosen pimeässä ja sumuisessa ilmassa luovailemaan\npohjoiseen päin. Vedet olivat täällä erinomaisen luotoiset ja\nvaaralliset. Niitä tuntematon olisi ennen pitkää tuhoutunut\nlukemattomiin kareihin. Vaikka peräsimissä olivatkin veneiden\nomistajat, kaksi ammattikalastajaa, jotka aivan ihmeteltävällä taidolla\nohjasivat veneensä luotojen välitse pimeässä, ajoi toinen kotimatkalla\npahasti karille. Tuho oli todella hyvin lähellä.\n\nPäivän valjetessa näimme vielä iloksemme noin 70 lintua käsittävän\njoutsenparven eräällä selällä. Myöskin alleja näimme jonkin verran sekä\nyksinäisiä pilkkasiipiä. Tunnelma oli muuten myöhäissyksyinen.\n\nOli täysi päivä, kun saavuimme perille saaren sileään poukamaan.\nTarkoituksemme oli metsästää saarissa, kalastajien taas kokea\nlähettyvillä olevat siikaverkkonsa. Ennen pitkää kaikui haukku eri\nosissa laajaa manterentapaista saarta. Kun olin ampunut jäniksen,\nriitti se puolestani ja kun en ylipäänsä koskaan ole harrastanut\ntämänkaltaisia saarimetsästyksiä — kun niissä tapahtuu usein\njoukkotappoja — seurasin kalastajien hommia. He saivatkin erinomaisen\nkomeita siikoja pyydys-tavalla, joka oli minulle tuntematon.\n\nKun he ilmoittivat menevänsä kokemaan \"koukkujaan\" (ruots. krokar)\nihmettelin kovasti, että siikoja siihen aikaan sai koukkukalastuksella.\nAsia selvisi kuitenkin pian, kun he selittivät minulle, mitä \"krokilla\"\nymmärretään. Kalastustapa on verkolla pyydystämistä ja nimitys riippuu\nverkkojen laskemistavasta. Ne lasketaan nimittäin siten, että aina\nkaksi verkkoa on yhdessä. Toinen suora verkko lasketaan rannasta ja\non johtoverkkona ja sen pään ympäri asetetaan toinen pyydysverkko\nmunuamaisesti muodostaen melkein kuin katiskan pesän.\n\nOlen muuten sisävesistössä sittemmin käyttänyt tätä tapaa lahnan ynnä\nmuunkin kalan pyydystämistä varten hyvällä menestyksellä. Verkkojen\npäät kiinnitetään tällöin pohjaan pistettyihin seipäisiin.\n\nMutta lyhyt päivä kului nopeasti ja rupesi jo hämärtämään, kun seurue\noli taas koossa. Ennen lähtöä syötiin päivällinen, jossa aivan\nerinomaisena herkkuna oli kalastajien taidokkaasti tulella paistamaa,\nvasta saatua siikaa.\n\nPaitsi siikaa, oli nälkäisten merenkulkijain juhla-ateriassa toinenkin\nherkku, joka pikkukaupunkiin nähden oli aivan erikoislaatuinen,\nnimittäin tuoreita hiilillä paistettuja nahkiaisia.\n\nSanoin, että kaupunkiin tullessa teki se kolean vaikutuksen. Tämä\nvaikutin katosi kuitenkin pian jo talven tultua. Pienet, moniväriset\npuutalot ja puistot koivuineen, pihlajineen antoivat sille erinomaisen\nidyllisen ulkomuodon. Mutta ennen kaikkea antoi tälle ylen hiljaiselle\nTopeliuksen ja Mathesiuksen kaupungille ikäänkuin elävämmän hengen ja\nerikoisen leiman miltei sen läpi kulkeva Lapuan joen leveä, jos kohta\nmatala ja kivinen koski.\n\nJos koski, kuten sanoin, antoi kaupungin ulkomuodolle erikoisen\nleiman, niin se myös myöhäissyksyllä antoi kaupungin keittiöille, jos\nei leimaa, niin aivan erikoisen lemun — koko kaupunki tuoksui silloin\nhiilillä paistetuilta nahkiaisilta! —\n\nKun ne siihen aikaan elävinä maksoivat vain 2-3 p. kappale, söi\nkoko kaupunki nahkiaisia, joita pajumerroilla myrskyisinä syysöinä\npyydystettiin koskesta. Joka ainoalla erämiehellä tuli olla näitä\nherkullisia \"antilooppeja\" sapuskana repussaan! Ja niin oli nytkin. —\n\nMutta palatakseni retkeemme, oli jo aika lähteä kotimatkalle. Ilma\noli muuttunut kylmemmäksi ja kirkastui. Siiat ja jänikset-luvultaan\ntoistakymmentä — vietiin veneisiin.\n\nKirkas syksyinen täysikuu loi pitkiä, kimaltelevia, kultaisia siltoja,\njotka likeltä alkaen ulottuivat kauaksi näkymättömiin, saarien lomitse\nnäkyville Merenkurkun laajoille ulapoille. Primus-keittiö sytytettiin\nja laulu toisensa perästä kajahti, kunnes äkkiä kuului kova romahdus ja\nolimme karilla.\n\nTilanne oli aika lailla vaarallinen ja vei paljon aikaa, niin että\nvasta puoliyön aikana palasimme satamaan.\n\nMatka oli kaikessa tapauksessa ollut erinomaisen vaiherikas ja\nmielenkiintoinen.\n\nHeti sen jälkeen teki talvi tuloaan — retki oli tehty viime tingassa.\n\nUuden-Kaarlepyyn tienoot olivat muuten siihen aikaan erinomaisen\nkalarikkaita. Saarien ja luotojen rantavedet, matalat ja ruohikkoiset\nlahtien poukamat ja Lapuan joen tuoma noin 7 km merelle päin pistävä\nvedenalainen mutavalli olivat hyviä kalojen kutu- ja syömäpaikkoja.\nKeväällä kutuaikana toivat kaupungin lukuisat kalastajat kalaa niin\npaljon kaupaksi, että niiden hinta aleni varsin vähiin. Kun kerran\nlukuvuoden loputtua matkustimme Hämeeseen, saimme mukaamme juuri\ntorilta ostetun lihavan merilohen, joka painoi 17 kg ja maksoi 20:\n— markkaa! — Mutavallilla harjoitettiin muuten keväisin jään lähdön\njälkeen hauskaa kalastusta ongella. Sen tapaista en ole missään muualla\nhuomannut. Meriahvenet nousivat suurissa parvissa edellä mainitulle\nmatalikolle kutemaan ja söivät silloin, varsinkin jos oli kova ja\nkylmä pohjoinen tuuli, heti auringonnousun jälkeen sangen halukkaasti\nkastematoa. — Turkit yllä vedimme siten S:n kanssa komeita ahvenia\n\"ämpärittäin\" tuulessa ja pakkasessa. Joskus oli meidän lähettyvillämme\nseitsemänkin venekuntaa onkijoita.\n\nKun on kysymys kalastuksesta, en voi olla kertomatta eräästä\nmeriretkestä, joka oli vähällä päättyä onnettomasti.\n\nKevät tuli sinä vuonna hyvin aikaisin, niin että jo vapunpäivänä olivat\nkoivut hiirenkorvalla ja ilma oli hikevän helteinen kuin sydänkesänä.\n\nPäätimme helluntaiksi S:n kanssa lähteä kalaan hänen huvilalleen, joka\nsijaitsi kaukana ulkosaaristossa \"Kotaskärissä\" likellä Merenkurkun\nulappaa.\n\nLäksimme lauantai-aamuna pienellä S:n purjeveneellä matkalle ja\ntarkoitus oli palata sunnuntai-iltana takaisin. Ilma oli kuuma\nja kesäinen. Paitsi meitä oli mukana rouva S. ja heidän vanha\npalvelijansa. Ensimmäinen pitempi purjehdusmatka lämpimässä,\ntuoksuvassa kevätilmassa oli mitä ihanin. Nautimme olemassaolosta\ntäysin siemauksin. Ja niin saavuimme perille huvilaan. Täkyverkko\nlaskettiin heti lähellä olevaan kaislistoon. —\n\nMutta kevätilma on petollinen. Emme olleet kauan olleet huvilassa, kun\nilma äkkiä muuttui. Lämpömittari aleni suunnattomasti — alle 0 asteen\n— ja nousi jäätävän kylmä ja raju lumimyrsky. Mistään kalastuksesta\nei voinut tulla kysymystäkään. Merenkurkku oli kuin kuohuva kattila\nja suunnattomat vaahtopilvet nousivat ilmoille luotojen ja saarien\nrannoilta. Kesähuvilassa oli kylmä kuin talvella. Palelimme kovin ja\nvarsinkin oli minun paha olla, kun olin kesätamineissa. Eihän tällaista\ntakatalvea voinut aavistaakaan, kun toukokuu oli ollut niin harvinaisen\nlämmin. Varsinkin olivat yöt kauheat, kun oli maattava vinttikamarissa,\njossa ei ollut tulisijaa. Hampaat kalisivat kuin konekivääri.\n\nSunnuntaina kiihtyi myrsky yhä rajummaksi. Emme voineet ajatellakaan\npaluuta silloin, niinkuin oli aikomus ollut. Maanantaina iltapäivällä\npäätimme kylmän tähden ja eväiden puutteessa pakostakin lähteä\npaluumatkalle myrskyn yhä raivotessa.\n\nVaivoin saatiin ennen sitä täkyverkko nostetuksi. Se oli kuitenkin\nniin täynnä kutukiiskiä, että se täytyi jättää — niin uusi verkko kuin\nolikin — saareen lokkien hyväksi! Kalojen poistaminen olisi ollut tuiki\nmahdoton.\n\nPaluumatka pienessä purjeveneessä oli vaarallisimpia retkiä, mitä\neläessäni olen tehnyt. Laineiden vaahtopäät löivät alituisesti pienen\naluksen ylitse niin, että vettä oli alituisesti ajettava voimien\ntakaa veneestä. Usein katosi perää pitävä toverini hyrskyjen taakse\nnäkymättömiin.\n\nMinun edessäni istui kauhun valtaamana vanha palvelija, joka kuului\nniihin onnettomiin, jotka aina veneessä ollessaan istuvat kuin\ntulivuoren partaalla. Joka kerta, kun laineet löivät aluksen yli,\nkarkasi hän kaikilla voimillaan käsivarteeni kiinni. Eivät auttaneet\nhyvät eikä pahat sanat! Kauan jäljestäpäin oli käsivarressani mustelmia\nhänen otteestaan!\n\nHurjaa vauhtia mentiin eteenpäin päämaston kaartuessa kuin jousi.\nVaikein kohta, viimeinen selkä oli vielä jäljellä. Istuimme kovassa\njännityksessä äänettöminä eikä puhelu muutenkaan olisi kuulunut kokasta\nperään, niin raju oli meren pauhina. Kiidämme viimeiselle selälle,\njonka takaa jo satama näkyy. Myrsky puskee täällä vielä rajummin\nja masto taipuu kuin luokki. Ja niin kuuluu äkkiä ankara rojahdus,\nmasto taittuu ja kaatuu purjeineen vinosti laidan yli mereen. Tuho\noli tullut. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin, että olimme siksi\nlikellä satamaa, että meidät oli huomattu ja tultiin apuun. Henki oli\npelastettu.\n\nEsimerkkinä myrskyn kaameudesta mainittakoon, että satamassa oli kaiken\naikaa ollut muuan iso Pietarin ja Tornion väliä kulkeva höyryalus\nuskaltamatta myrskyn ja veden alenemisen takia jatkaa matkaansa. Sepä\nolikin meille onneksi, sillä siitä meille apu tuli.\n\nLäpimärkinä ja viluisina saavuimme vihdoin kotiin.\n\nMuita seurauksia ei minulla ollut tästä niin hyvillä enteillä\nalkaneesta ja niin surkeasti päättyneestä kalastusretkestä kuin se,\nettä sain muutamia päiviä maata liikkumattomana vuoteessani kovien\nselkä- ja hartiapistoksien takia.\n\nOli miten oli, mutta yksi mielenkiintoinen elämys oli taas kuitenkin\neletty! — — —\n\nLintutieteellisessä suhteessa ovat Uuden Kaarlepyyn seudut erittäin\nmielenkiintoiset.\n\nKun Pohjanlahti Merenkurkun kohdalla ikäänkuin pusertuu kokoon\nlaajentuakseen sen molemmin puolin, seuraa siitä, että merta seuraavien\nmuuttolintujenkin reitit täällä lähenevät toisiaan. Jos auringon\nnoustessa keväällä muuttoaikana liikuskeli pitkin Lapuanjoen suusta\nmerelle päin pistävän, noin 7 km pitkän niemen lakeilla rannoilla, oli\ntilaisuus nähdä sangen runsaasti muuttolintuja, varsinkin kahlaajia.\n\nErittäin hauskat olivat mustan ja valkoisen kirjavat,\nheleänpunakoipiset rantaharakat, kurmitsat, sirriäiset y.m. Ja vähän\nväliä lensi pään yli hanhiparvia ja joutsenia.\n\nVarsin runsaasti näki joutsenparvia myöhään syksyllä. Ne viipyivät\nsilloin matkalla etelään viikkojakin matalien lahtien mutaisissa\npohjukoissa.\n\nElettiin marraskuun ensimmäisten kovien pakkasten aikaa. Yö oli kirkas,\nkylmän raitis ja täysikuu käsissä. Tiesin, että matkajoutsenia eleli\njuuri niihin aikoihin joen suupuolella. Kun matka oli pitkä, läksin\nsille aikaisin ennen päivän nousua.\n\nHiljainen, pehmeä kosken pauhina lauloi kehtolaulunsa nukkuvalle\npikkukaupungille. Prinsessa ruusunen nukkui lumivalkoisessa kehdossaan\nTopeliuksen ylhäissukuisen keisarikukon pitäessä vahtia korkealla\nvanhan, puisen kirkontornin huipulla. Täydellinen hiljaisuus! Missä\nherättävä ritari?\n\nJopa saapuu, mutta hieman toisessa muodossa kuin sadun hieno prinssi.\nÖinen hiljaisuus särkyy melkein räjähtäen. Kuuluu räikeä, rosoinen\nääni, jotta pienet puutarhat värähtelevät: \"klockan är tre slagen\"\n(kello on lyönyt kolme), viimeinen tavu hyvin pitkä ja korotettu.\n\nSiihen aikaan valvoivat yövahdit uskollisesti kautta yön huolehtien\nsiitä, että arvoisat porvarit saivat nukkua yönsä rauhassa. Sattuuhan\nsitä joskus rauhallisimmissakin yhteiskunnissa öiseen aikaan pieniä\nkahakoita, tulipalon alkuja t.m.s. Niin, ja sitäpaitsi saivat herrat\ntulta hollantilaisiin sikareihinsa palatessaan yöllä kortti-illoiltaan!\n\nMuistan, että kun ensimmäisen yön nukuin kaupungin majatalossa, heräsin\nmonesti säpsähtäen noihin kummallisiin huutoihin ihmetellen, mitä ne\noikeastaan olivat, oliko kyseessä tulipalo vai tappeluko?\n\nMutta kun niihin tottui, oli noissa pimeästä tulevissa öisissä\nhuudoissa jotakin menneiden aikojen hiljaista rauhaa ja turvallisuutta.\nOli kuin olisivat huutaneet: nukkukaa rauhassa; täällä sitä\nvartioidaan! Hereillä ollaan! —\n\nSivuutan kaupungin vanhanaikuisen, hauskan puukirkon. Sen heleästi\nkuutamon valaisema korkea torni risteineen kuvastuu selvästi rusottavaa\ntaivasta vasten lohduttavana ihmisten ylhäisen varjelijan vertauskuvana.\n\nMenen isoa siltaa pitkin kosken yli, jossa lukemattomat pyörteet ja\nvaahtopäät pyörivät ja kiertelevät kivien sileitä kylkiä kuuvalon\nsatumaisessa valaistuksessa.\n\nPainun metsään. Kova rapina katkaisee äänettömyyden, kun metsäpolun\nvesilätäköiden öinen paperijää murtuu pieksujen alla. Olen kulkenut\nnoin puolet matkastani, meren rannalle on siis vielä noin 3-4 km.\nSilloin kuuluu ensimmäinen pitkänpuoleinen, kaihomielinen ja soinnukas,\npaimentorven tapainen ääni kaukaa mereltä päin. Miten ihmeellisen\nkauniisti se liittyykään hiljaiseen varhaisaamun tunnelmaan tumman\nkuusimetsän varjossa. Jo kuuluu toinen, kolmaskin, kokonainen pieni\nsalaperäisten yöhaltijain torviorkesteri.\n\nNiin, sellainen se on luonnossa runoilijan ylistämä joutsenen laulu! —\n\nKuta lähemmäksi merta tulen, sitä kauemmin kaikuvat nuo ihmeelliset\njäähyväisvirret Pohjolan kesälle. Jo pilkoittaa meri tummien\npuunrunkojen välitse. Näkyy ruohikkoinen, matala lahti ja siinä\nliikkuvia varjokuvia. Eteeni aukeaa pajukkoa kasvava luonnonniitty.\nPäivä alkaa sarastaa. Ryömin pensaiden suojassa lähemmäksi. Siinä ne\nnyt ovat — parvi joutsenia! Näky on valtava. Toiset ottavat pitkillä\nkauloillaan mutaa pohjasta, toiset heiluttavat lumivalkoisia,\nkomeita siipiään ja pyrstöään. Nuoret, harmaat linnut katoavat\nsuojelusväreillään somasti hohtavanvalkoisten vanhempien joukkoon.\nKaikki näyttävät jonkin valoilmiön takia ihmeen suurilta ja kelluvat\nkeveästi kuin hienon hienot valkoiset pumpulitukot tyynellä\nvedenpinnalla. Nousen vihdoin pajupensaan takaa näkyviin. Arat linnut\näkkäävät vaaran heti ja lähtevät lentoon.\n\nHäikäisevän valkoisina hohtavat juuri nousevan syysauringon\npunertavissa valosäteissä lentävien lintujen arvokkaan hitaasti ja\nnotkeasti taipuvat, pitkät siivet.\n\nOlen taas lyhyenä syysaamuna saanut nauttia elämyksestä, joka ei\nkoskaan tule katoamaan muistojen pyhäköstä.\n\n\n\n\nMUUAN METSÄSTYSRETKI PÄIJÄNTEEN SAARIIN.\n\n\nPari vuosikymmentä sitten teki talvi tuloaan harvinaisen myöhään —\nvasta iloisten joulupyhien jälkeen.\n\nSen sijaan, että tavallisina vuosina ajetaan joulusaarnaa kuulemaan\nhelkkyvällä kelillä, kulkusten ihanasti kajahdellessa huurteisessa\nmetsässä, saatiin sinä vuonna lasketella huimaavaa vauhtia ja usein\nhengen uhalla rattailla Hämeen jäisiä, liukkaita mäkiä.\n\nNiille, jotka niinkuin postiljoonit, kansakoulujen tarkastajat y.m.\novat pakotetut paljon liikkumaan maanteillä, on tämä vuodenaika\nepäilemättä vuoden vaivalloisimpia, mutta niin ei ole metsästäjille.\n\nKevään jänikset, jotka ovat kotitorpan oraiden ja kivisten viljamaiden\nkustannuksella syöneet itsensä lihaviksi, ovat silloin jo täydelleen\nitsenäiset ja tuntevat paikkakunnan maantieteen pienimpiin sopukkoihin\nsaakka. Elinvoimaisina tekevät ne näin ollen ajossa laajoja\nkierroksia, milloin nousten ylös harjuille, milloin taas heittäytyen\nalas laaksoihin. Huristen käy tie yli kaskien, kautta sammaltuneen\nkuusimetsän ja vetisten niittyjen, niin että vesi tuiskuaa kauniin\nvalkoisen talviturkin ympärillä.\n\nPaljon virkeätä elämää tarjoo tosiaankin tuollainen myöhäissyksyn\nmaisema niille, jotka tahtovat ja voivat sitä tajuta.\n\nMeistä viidestä veljeksestä samoili kolme sinä syksynä Hämeen salomaita.\n\nJäniskartta oli täyteen piirretty — todisteena siitä, että jäniskausi\nläheni loppuaan.\n\nTuollaisella kartalla, joka graafillisesti osoittaa kaadetun\nmetsänriistan levenemistä metsästysalueella, on suuri merkityksensä\nei ainoastaan hauskana metsästyshistoriallisena asiakirjana, vaan\nmetsästyshoidollisessakin suhteessa. Kartta suurennettiin pitäjän\nkartasta ja siihen merkittiin eri merkeillä likimääräinen paikka, missä\notus oli ammuttu. Kokonaisuudessaan täydensi se metsästyspäiväkirjaa\nollen sen liitteenä.\n\nJos kartalla seuraamme Päijännettä sen eteläpäästä noin 40 km\npohjoiseen, näemme pienimmilläkin kartoilla joukon saaria siinä,\nmissä Päijänne on leveimmillään. Luonnossa muodostavat ne kokonaisen\nsaariston, jossa saarien luku nousee satoihin. Tähän osaan Päijännettä,\nTehinselkään, laskee lännestä päin 10 km:n pituinen järvi Lummene.\n\nLummene on, kuten jo koulupenkillä maantietotunnilla olemme oppineet,\nmaamme merkillisimpiä järviä.\n\nSe sijaitsee nimittäin selänteellä, joten sillä on vedenlasku kahtaalle\npäin. Selänne ei muodosta siellä, yhtä vähän kuin selänteet muuallakaan\nSuomessa, yhtenäistä harjua, vaan jakaantuu koivu- tahi sekametsää\nkasvaviin mäkiin ja kukkuloihin, joita yhtenäiset metsät, hakamaat,\nkasket, niityt ja laajat suot erottavat toisistaan.\n\nLakeiden suonotkojen syvimmissä kohdissa on siellä täällä tummavetinen,\npieni sisäjärvi, jonka rannat ovat soiset ja liejupohjaiset. Niissä\nviettävät hidasluontoiset ahvenet ja arat kuikat rauhallista\nkotielämäänsä.\n\nSuorannat ja kuusia kasvavat \"suosaaret\" ovat varsinkin lämpöisellä\nvuodenajalla raittiin viileytensä ja mehevien mustikkainsa tähden\nerittäin suosittuja olinpaikkoja teerin- ja metsonpoikueille.\nNiiden turviin vetäytyy jokin \"jussikin\" valmistaakseen itselleen\nyksinkertaisen makuupaikkansa ja elääksensä sillä niukalla\nsaraheinällä, minkä suoniitty kasvattaa järven rannalla.\n\nEdempänä soissa pursujen, juolukkain, vaivaiskoivujen ja\nsurkastuneitten mäntypahasten keskellä viihtyvät metsäkanat parhaiten\npalokärkien ja hyttysten seurassa.\n\nVetisillä niittymailla marssivat teatteriaskelin pitkäkoipiset kurjet\npontevasti deklamoiden: \"Oi, oi, Maija-Liisa\"!\n\nParhaimmat niin hyvin lintu- kuin jänismaat ovat kuitenkin ylempänä\nolevat kuivemmat metsä-, niitty- ja kaskirikkaat maat. Tämä koskee\nvarsinkin Lummeneen lähiseutua, joka luonnonihanuudessa kilpailee\nkauneimpien seutujen kanssa Suomessa.\n\nRikki muserretut harjut muodostavat järvessä luotoja, kareja ja\nsekametsää kasvavia saaria, joiden kauniissa rantavesissä Lummeneen\nkasvullisuudelle omituinen pieni sievä Nymphaea fennica kukkii\nkaikkialla Lobelian, Potamogetonin, Sparganiumin ja Polygonumin kanssa.\nRannat ovat kiviset, mutta missä suot — entiset lahdelmat — ulottuvat\nrantaan, siinä rehoittavat Menyanthes, Calla ja Eqvisetum.\n\nSorsia ei ole niin paljon kuin voisi otaksua; kuitenkin muodostavat\nlukuisat telkät, koskelot ja kuikat sekä ohrasorsat ja haapanat kauniin\nkorkokuvan peilikirkkaalle vedenpinnalle, kun laskeva aurinko valaisee\nLummeneen selkiä.\n\nKun veljeni ja minä vuosikymmeniä sitten rupesimme metsästämään näillä\nseuduilla, oli siellä metsänriistaa sangen runsaasti. Alhon kartanoa\nympäröivät laajat hakamaat, joissa kasvaa vanhaa sammalpeitteistä\nkoivikkoa, ja jossa kesäiseen aikaan suuret räkätti- ja\nkoivurastasyhteiskunnat sekä lukuisat laulajat asuskelivat ja pesivät.\nNiin oli siihen aikaan. Nyt ovat teeriparvet suuresti harventuneet.\nSyynä siihen on etupäässä ollut säälimätön pyydystäminen.\n\nVielä 1870-luvulla oli kuvilla ampuminen tällä paikkakunnalla melkein\ntuntematon ja tuskin voimme aavistaa, kun siellä saatoimme tämän,\naikoinaan kyllä sopivan metsästystavan käytäntöön, että se väärin\nkäytettynä muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen tulisi olemaan yksi niitä\nvälikeinoja, joilla m.m. nykyjään ollaan hävittämäisillään teerin suku\npaikoittain sangen vähiin.\n\nTehtyäni tämän suuren \"kierroksen\" kertomukseni \"makuusijasta\" tahdon\npalata \"ylösottopaikkaan\" — kertomukseen eräästä jänisjahdista\nmuutamissa Päijänteen saarissa.\n\nOlimme päättäneet ennen talven tuloa lähteä tälle kauan suunnitellulle\nretkelle. Tämä tapahtui kuitenkin pitkän tuumimisen jälkeen, koska\nsaaret olivat keskellä Päijänteen suurinta, 40 km leveätä selkää.\nSiihen nähden, että vuodenaika oli kulunut jo niin pitkälle, olisi\nvoinut nimittäin matka tuonne, jos sattui myrsky nousemaan, tulla\nkylläkin vaaralliseksi.\n\nKaikki höyrylaivat olivat jo aikoja sitten menneet talviteloilleen\nja kalastajat vetäytyneet pois seliltä, kun muikut olivat loppuun\nkuteneet. Oli siis luultavaa, että selät odottivat tyhjinä ja autioina\nmyöhästyneen talven tuloa.\n\nPäijänteen rantaan oli Alholta 6 km; oli siis oltava aikaisin ylhäällä.\nKun aamuyöllä lähtöpäivänä menin ulos portaille saadakseni selville,\nmitä Tapio lupasi päivän varaksi, oli ensimmäinen, minkä tunsin, tuo\nihana, sangen luonteenomainen ensimmäisen lumen tuoksu. Luulen monen\nmetsästäjän tehneen sen huomion, että lumella on eri vuodenaikoina\nerilainen tuoksunsa, varsinkin keväällä hyvin tuntuva.\n\nKaikkialla oli muuten pilkkosen pimeä, paitsi renkien tuvassa, jonka\navonaisesta uunista suuri takkavalkea heitti kodikkaan, kirkkaan\nvalokielen kauas lumelle. Rengit ja torpparit nikkaroivat siellä\npuhdetöissä.\n\nTallissa kuulin hevosten raappivan pilttuunsa lattiaa ja porstuan\nkaapissa, missä sokerivarat säilytettiin, nakersi yksinäinen hiiri\nsuurella innolla aikaista suurustaan.\n\nTuskin olin palannut takaisin n.k. herrain huoneeseen, kun jo sen\nviereisessä pienessä huoneessa nousi elämä ja meteli, jota voisi\nverrata intiaanien sotatansseihin. Meidän kolme ajokoiraamme Kaino,\nTiiro ja Freja syöksyivät nimittäin minua vastaan, mitä vilkkaimmin\nilon ilmauksin ja tulisin metsästysinnoin.\n\nTämä \"troika\" oli paras, minkä koskaan olimme omistaneet, n.k.\nAlhon rotua, joka sittemmin kuoli sukupuuttoon, riippuen useimmista\nonnettomista sattumista, kuten susien ja penikkataudin vaikutuksesta.\nKoirat olivat syyskauden taistelujen jälkeen harjoitettuja ja\nerinomaisessa kunnossa. En ole sen koommin omistanut ulkomuotoon ja\nkelpaavaisuuteen nähden niin mainiota koiraa kuin Kaino — tuskinpa\nsellaisella metsästänytkään.\n\nSuuri oli siis vahinko, kun susi muutamia vuosia sen jälkeen otti\nKainon aivan keittiön porstuasta, purren samalla kertaa Tiiron\nristiluun niin, että se tuli metsästykseen kelpaamattomaksi. Turhaan\nseurasivat miehet tulisoihduilla Kainon surkeita avunhuutoja pitkät\nmatkat, se jäi sille tielleen ainiaaksi.\n\nSiihen aikaan ei tullut kysymykseen pitää koiria koiratarhoissa — ne\nolivat ystäviä ja tovereita, jotka jakoivat kanssamme niin hyvän kuin\npahankin. Kolme syvää kuoppaa vanhanaikuisessa, nahkapeitteisessä\nsohvassa osoitti koirien makuusijoja.\n\nPäivä ei ollut vielä valjennut, kun nousimme leveihin kääseihin. Moni\nystävämme oli saapunut lähtöämme katsomaan. Tuossa oli Sorsaniemen\nKalle, joka asui Lummeneen melkein kauneimmalla niemellä, tuossa\nSillanpään Matti, joka voutimme Antin kanssa jakoi kunnian olla\npitäjän väkevimpiä miehiä ja joka pidoissa käydessämme oli meillä\nvakinaisena ajajana, tuossa taas Aatami Mieltyö, joka tunsi Lummeneen\nahvenenpoikien elämäntavat nipasta nippaan ja oli sen vuoksi seudun\nparas onkija — ja vielä lopuksi Multamäen Kalle, joka elätti itsensä\nvalmistaen ruumisarkkuja, ristejä ja pyssyjä sekä — loihtien. Multamäki\noli viimeinen, jonka olen kuullut loihtimalla koettavan parantaa\nlehmää, joka oli taittanut jalkansa. Multamäki oli myös erinomaisen\ntarkka ampuja.\n\nLähdettiin siis matkalle. Meitä ympäröi nyt kaikkialla hiljainen,\npehmoinen pimeys. Ei ääntäkään, joka olisi häirinnyt myöhäissyksyn\nhiljaisuutta — paitsi sitä omituista ratinaa, joka syntyy, kun pyörät\nleikkaavat pehmeätä, lumensekaista soraa.\n\nKuljettiin sitten Pippurinsillan yli, jossa me pikkupoikina päivät\npitkät olimme onkineet salakoita ja särkiä ahvenruohojen ja\nlumpeenkukkien välistä. Saavuttuamme Harmoisten myllylle, jossa Lummene\npurkaa vetensä Päijänteeseen, rupesi päivä valkenemaan. Mustana ja\njylhänä kohosi ensimmäisen lumen valkoisten puitten välistä Lummeneen\nmuutenkin tumma vesi pitkin sammaltuneen myllytorven laitoja.\n\nKosken kaihoa herättävä humina ja myllykivien kumea jytinä olivat\nainoat elonmerkit luonnossa.\n\nTiedustelimme heti venettä, mutta meille ilmoitettiin, ettei myllärin\nvene ollut kotona eikä siis saatavissa.\n\nMitä oli tehtävä? — Luopuminen kauan suunnitellusta retkestämme ei\nollut meille mieluista, ja lyhyen keskustelun jälkeen päätimme lähteä\npitkälle matkallemme pienemmällä veneellä, joka oli sekä vanha että\nvuotava.\n\nJätettyämme Miehoniemen lahden oli edessämme iso Tehinselkä kaikessa\nloistossaan. Kaukana Jutinsalon puolella katosi maa taivaanrannan\ntaakse. Koko ulappa oli aivan tyhjänä ja autiona; sen suurisuiset\nasujaimet, lokitkin, olivat jättäneet kesäiset pesimispaikkansa kalojen\nvetäydyttyä syvälle. Lehtisaarten yli kohosi aurinko syyskeltaisena ja\nviluisena yöllisten, siekaleiksi revittyjen lumipilvien alta. Jos selkä\nolikin autio, niin nousevan auringon kalpeassa valossa alkoi sen sijaan\nmolemmilta puolin kuulua teerien raikasta kuherrusta, elähyttäen niin\nhyvin meitä kuin koiriakin, jotka nostivat korvansa pystyyn kuullessaan\ntutun äänen.\n\nPitkän ja vaivalloisen soudun jälkeen saavuimme vihdoin suuremman\nsaaren, Ison-Lehtisen rannalle. Jokainen, joka on harjoittanut\nmetsästystä, tietää hyvin, kuinka hauskaa on tuollaisen matkan takaa\npäästä maalle ja niillä mielenkiinnolla odottaa haukunnan alkamista.\nSellaisissa tilaisuuksissa tuntee parhaiten, kuinka ihanaa on olo\nvapaassa luonnossa. Jokainen hermo on silloin omituisen ihanassa\nvärähdystilassa, joka antaa metsästykselle sen parhaimman viehätyksen.\n\nLukuisat \"käyntikortit\" ilmaisivat heti meille, että saaressa oli\njäniksiä. Koska myöhäis-syyspäivä on kovin lyhyt ja yöpyminen saarella\nsiihen vuoden aikaan mahdotonta, irroitettiin viluiset koirat heti.\nTuossa tuokiossa ne katosivat vetiseen pensastoon. Mannermaan lumen\nasemesta oli täällä satanut vettä.\n\nTuskin olimme saaneet lammasnahkaiset turkit päältämme, niin Freja\nalkoi jo soiton korkealla, innokkaalla, miltei vinkuvalla \"ai ai ai, ai\nai ai—\"\n\nMäen töyrään toiselta puolelta kuului heti Tiiro yhtyvän siihen\nmatalalla, karkealla bassollaan \"aha ha jänis\", \"aha ha jänis\" — — —\neikä monta sekuntia ollut kulunut, kun jo näihin kahteen liittyi tenori\nKaino, urhein niistä kaikista; \"ehei hei hei, ehei hei hei\". \"Ai ai ha\njänis, ehei\" — — — edelleen kävi loistavasti.\n\nKoska saari on vähintäin 2 km pituinen, oli jäniksillä tilaisuus tehdä\nkierroksensa kokonaisuudessaan. Ampuminen oli sen sijaan vaikeata,\nkoska varsinaisia \"passipaikkoja\" ei ollut. Mutta koska koirat\nsittemmin ajoivat eri jäniksiä, ammuimme kuitenkin 6 jänistä kolmessa\ntunnissa.\n\nAjon kestäessä ihailin Kainon erinomaista vainua. Muuan jänis ui\nnimittäin, saattaaksensa koirat pois jäljiltä, pienen lahden poikki.\nKaino, joka seurasi jälkiä, ei epäillyt mennä samaa tietä jääkylmään\nveteen. Uiden se seurasi jälkiä, haistaen jälkiä kaislikosta ja\nvesikasveista täydellä haukunnalla eksymättä.\n\nKello 2 kahlittiin koirat ja syötiin muutamia voileipiä. Pari lasia\nviiniä niiden ohessa virkisti ruumista.\n\nKello 1/2 3 päästettiin koirat eräälle lähellä olevalle pienemmälle,\nkorkealle, kallioiselle saarelle. Saaren korkeimmalla laella olimme\nveljeni ja minä tilaisuudessa kenties ainoan kerran elämässämme\nnäkemään 3 jänistä samalla kertaa juoksevan ylös kanervikosta, mistä ne\nolivat hakeneet suojaa märistä pensaista.\n\nKello 4:ään mennessä olimme ampuneet 4 jänistä. Kun nyt olimme ampuneet\nkylliksi, oli kiireimmiten lähdettävä paluumatkalle.\n\nSe oli erittäin vaivalloinen, sillä olimme läpimärät ja ilma oli käynyt\nkovin koleaksi.\n\nTurkista ei ollut paljon apua, kun jalat olivat läpimärät ja niitä\ntäytyi pitää jääkylmässä vedessä vuotavassa veneessä. Meitä vilutti\npakanasti enkä luule koskaan palelleeni niin \"kapitaalisesti\" kuin\nsillä venematkalla. Jokainen odotti kiihkeästi vuoroaan päästäkseen\nairoille. Vielä pahempi olo oli koirilla, jotka läpiväsyneinä ja\n\"happamina\" koettivat ottaa mitä kummallisimpia asentoja saadakseen\nedes jonkin osan ruumiistaan kuivalle.\n\nKun vihdoin saavuimme Miehoniemen lahteen, oli se kokonaan jäätynyt,\nmikä tietysti hidastutti matkaamme. Matka oli siis viimeisessä tingassa\ntehty. Koirat ryömivät suurella ihastuksella lämpimiin heiniin kärryn\nistuimen taakse ja hyvällä vauhdilla ajettiin kotiin, sillä tiet olivat\nnyt kovat, pakkanen oli yltynyt, ja \"metsästyshevonen\" Aliina oli\nhyvällä juoksutuulella.\n\nKauan on tämä hauska ja laatujaan omituinen metsästysretki pysynyt\nmielessäni menneiden aikojen hauskojen muistojen sarjassa.\n\n\n\n\nONNISTUNUT KALASTUSRETKI LUMMENEESEEN.\n\n\nOli kuutamoyö — tuollainen ihana elokuunkuutamo, joka saattaa\nrakastuneiden \"syrämmet\" pamppailemaan, mutta joka ihmeen hurmaavalla\ntavalla vaikuttaa myöskin metsästäjiin ja ennen kaikkea luonnon\nihailijoihin hamaan pikkuvarpaaseen saakka.\n\nIstuimme huvilani verannalla, veljeni ja minä, pienen \"tyytinkin\"\nääressä, joka — suokaa anteeksi, hyvät vesipojat — maistui sangen\nhyvältä. Mutta se ei ollut meidän syymme; olenhan monta kertaa\npäättänyt, ettei se saisi maistua hyvältä, mutta nähkääs — se vanha\nAatami, se vanha Aatami — mitä sille taitaa!\n\nEdessämme on aivan verannan edustalla laaja Hornion selkä lukuisine\nsaarineen. Sanottakoon nurkkaisänmaallisuudeksi, mutta minä ihailen\nPäijänteen suuria selkiä. Niissä on jotakin mahtavaa, meren tapaista.\nSamalla verannalla on myrskyn pauhatessa istunut miehiä, jotka ovat\nikänsä viettäneet kesänsä saaristossa, ja he ovat sanoneet, että\nyleisvaikutus on merentapaista, eikö siinä ole todistuksia kylliksi —\nvai mitä?\n\nAivan rannasta edessämme alkaa kuun keltainen tie, jakaantuen\nlukemattomiin, joka silmänräpäys muotonsa muuttaviin ja toisiinsa\npujahtaviin kultaisiin kiemuroihin, jatkuen hohtavana siltana\nTuomassaarten poikki aina Lammassaaren kärkeen saakka.\n\nJohtui mieleemme siinä istuessamme erään halvatun ukon sanat, kun\nhän viimeisen kerran kävi Kerttusalossa, ja tällä samalla verannalla\nistuen osoitti kuun hehkuvaa, kiemurtelevaa siltaa ja lausui kiiltävin\nsilmin: \"kas tuolla tanssivat ja leijailevat Päijänteen aaltojen\nylitse kuolleitten henget hohtavissa puvuissaan, niin että kultaiset\nkuvastukset niistä vedessä kiertelevät!\" Niin — ukko kuoli pian sen\njälkeen — ehkä hänenkin henkensä tuossa nyt leijaili muiden kanssa —\nkukapa ne kaikki niin tarkoin tietää. — — —\n\nVeljeni — taiteilija — oli täynnä ihastusta ja niin olin minäkin,\nvaikka olen nähnyt saman näyn vuosi vuodelta ja sitä ihaillut.\n\nOmituista kyllä, se tunne, jonka kirkas kuutamoyö herättää kaikissa\nihmisissä — kaikissa sanon — niin ehken tässä täytyy elimineerata\nkaikkein \"pahimmat\" kulttuuri-ihmiset — johdattaa mieleen menneet\najat ja tapahtumat. Niin heräsi meissäkin melkein samaan aikaan\najatus, että olisi ollut lähdettävä uistinretkelle Lummeneeseen, sen\nrannalla, suurien riippakoivujen alla sijaitsi lapsuuden kotimme, johon\nlukemattomat, näkymättömät, hienon hienot muistojen juurilangat vielä\ntänä päivänä päättyvät.\n\nVeljeni toi ensin esille ajatuksensa ja minä olin heti valmis.\n\nOli suuret tulvavuodet ja puutarhamme oli kokonaan järvenä, josta\nsyksyllä kasatut ruokamultaläjät kohosivat kuin saarina. Nämä olivat\nmainion mukavia täkyjen onkimapaikkoja. Kaloja oli monenlaisten\ntoukkien ja matojen houkuttelemina \"puutarhassa\" runsaasti ja\nlapset olivat juuri viinimarjapensaitten alta, pionien vierestä ja\npiparjuurimaasta saaneet kauniita säynävänpoikasia, jotka kokemuksen\nmukaan ovat sangen hyviä täkyjä. Kaikki oli siis kuin nuoltu ja\njuotettu; päätimme seuraavana aamuna kohdata toisemme Padasjoen\nlaivasillalla jatkaaksemme matkaamme Aallotar-laivalla Näpinsiltaan,\njosta oli muutaman kilometrin matka Lummeneeseen.\n\nNeljän ajoissa seuraavana aamuna saavuin laivasillalle. Verraten\nvinha etelätuuli puhalsi nyt ja punertavat, hyvää vauhtia pohjoiseen\npäin syöksyvät hajalliset pilvet näyttivät uhkaavilta. Veljeni oli\nsen vuoksi jättänyt siveltimensä ja palettinsa kotiin niinkuin minä\nuskollisen seuraajani — kameran. Hän saapui viime tingassa ollen kahden\nvaiheilla, lähteäkö matkalle vai ei.\n\nSillalla oli silloinen \"satamamestari\", syntyisin asikkalalainen,\nensimmäisiä, joita tapasin, ja välillämme syntyi seuraava keskustelu:\n\n\"Mihinkäs maister' nyt menie kalaan?\"\n\n\"Lummeneeseen.\"\n\n\"Ei siell' nyt mitien saa, nähkäis maister', nyt on niin paha ilma,\nja sitten nähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis\nmaister', minulle yks' sielt' päin oleva; ei ne, nähkäis, monien\nviikkuon enien o' ollu' uistint' soutamass'.\"\n\nAhaa, ajattelin itsekseni, \"ei hätie mitie\", sehän mainiota, tulemme\naika neitseellisiin vesiin ja myrsky — niin sehän paras kaikesta onkin.\nVaikka oma kiitos haisee silakalta, en voi kieltää, että olen yhden\nja toisen hauin saanut uistimella, koska kerttusalolaisilta ei puutu\ntuoretta kalaa juuri koskaan.\n\nYksi hyvän saaliin saamisen salaisuuksia on epäilemättä se seikka,\nettei pelkää huonoa säätä.\n\nOikein harmittaa, kun näkee uistimen soutamisen jalossa urheilussa\nvielä \"vihreiden\", tavallisesti kaupunkilaisarvojen tai -tarten\nlähtevän kalaan vain silloin, kun on tyyni ja kirkas — s.o. kaikista\nepäedullisin ilma. Parhaimmat tulokset olen saanut, semminkin\npienemmistä järvistä, kun olen lähtenyt vesille oikein \"koiran ilmaan\",\nvinhaan mutta lämpimään tuuleen ja rankkasateeseen. Silloin vesi on\nsekaista eikä siimaa näy, ja pikkukalat ovat helpoimmin pyydettävissä;\nja mitä haukipoikia on vain läheisyydessä, ovat ne tällöin täydessä\ntyössä, sillä ruokahalu on silloin mainio.\n\nAallottaren sievässä, mutta ahtaassa ruokasalissa laivankannella\nsuunnittelimme sitten matkaamme. Tuuli oli nyt yltynyt myrskyksi\nja myötätuulessa \"kiiti laiva täysin purjein\" kuin \"meidän Janne\"\nainakin. Sivuutimme riippakoivuisen Kellosalmen ja runollisen kauniin\nPirttisalon ja niin saavuimme Näpin siltaan, josta jalkapatikassa\npainelimme Lummeneen rannalle Harmoisten kylän luona. — Ensimmäisiä\ntehtäviämme rantaan päästyä oli tiedustella eräältä kalastajaukolta,\nolivatko Lummeneen pojat syömähaluiset. Sain nytkin saman vastauksen,\nettei oltu viikkokausiin vesillä oltu, koska syövät vain alkukesänä —\nminulle kokemuksesta sangen mieluisa vastaus siis!\n\nKului sitten jokin aika ennenkuin saimme veneitä, matosia, tilapäisiä\ntäkyongen pahlaimia j.n.e. Päätimme lähteä eri veneillä niin, että\nveljeni ja hänen poikansa menivät yhdellä, minä toisella.\n\nVeneet olivat pieniä, matalia ja epämukavia niin että ainoastaan kelan\nkäyttäminen oli mahdollinen rajussa myrskyssä.\n\nOlimme unhottaneet ottaa matosia mukaamme kotoa, mutta niitä saimme\nkuitenkin tuulisesta, sopimattomasta ilmasta huolimatta sangen\nmukavasti.\n\nEdellämainittu ukko oli nimittäin kesken pientä pihaansa laittanut\nmatosia varten noin kuutiometrin suuruisen multakasan, jossa kerrassaan\nvilisi mitä parhaimpia onkimatosia.\n\nJa niin sitä lähdettiin kello 10 ajoissa. Tultuamme pienestä\nHarmoistenkaivo-nimisestä järvestä Lummeneeseen Jakaran selälle\nsuuntasimme matkamme etelään päin, soutaen yksi kummallakin puolella\nselkää. Tuuli oli vastainen ja raju, niin että saimme ponnistella\nkaikin voimin päästäksemme eteenpäin. Kello 12 yhdyimme Pukkisaaren\nvastaisella niemellä.\n\n\"Halloo — saitteko mitään?\"\n\n\"Ei, saaperi, niin hituistakaan.\"\n\n\"En minäkään, ei ne jäniksen papanat nyt syö.\"\n\n\"Ruvetaanko suurukselle?\"\n\n\"Ruvetaan vaan.\"\n\nLaskimme maalle ja vaivalla löysimme siksi suojatun paikan, että saimme\nteeveden keitetyksi.\n\nKello 1 lähdimme taas ponnistelemaan sivutuulella Alhon selkää pitkin\nPippurinsillalle päin.\n\nTuskin olin päässyt matkalle, kun jo tarttui ensimmäinen hauki, parin\nkilon painoinen. Säynävät näkyivät maistuvan, eikä niitä Lummeneessa\nmuuten olekaan. Hauki oli otettava ylös haavitta, sillä niitä emme\nviitsineet kuljettaa mukanamme emmekä saaneet Harmoisistakaan lainata.\nKun siihen on tottunut, käy se sangen mukavasti kaappaamalla kiinni\nkalan niskaan kiduskansien takaa.\n\nTuskin olin saanut uistimen veteen, niin jo iski siihen toinen jotenkin\nsaman kokoinen, rynnäten nuolen nopeudella pohjasta ylöspäin.\n\nUusi säynävä — ja tuskin olin saanut siiman ulos, niin oli jo kolmas ja\notteista päättäen suuri hauki tulossa. Sen kanssa reistailin aika kauan\nennenkuin sain sen ilman haavia veneeseen; se painoi 10 vanhaa naulaa.\nJa niin sitä jatkui — hauki hauin perästä. Myrsky oli nyt pahimmillaan\nja veden pinta yhtenä vaahtona. En ole pitkänä kalastusaikanani vielä\nsellaista saantia nähnyt. Tuli muiden muassa yksi Lummeneessa hyvin\nharvinaisia vanhoja herroja, joka painoi 18 naulaa. Mutta siinä olikin\ntyötä kovassa tuulessa saada se ylös ilman asetta. Pistin viimein\nmolemmat käteni sen pään alle ja kallistaen venettä nostin sen pään\nveden rajassa olevalle laidalle, jolloin se tavallansa itse keikahti\nveneeseen.\n\nNiitä olisi saanut vaikka kuinka paljon, jos olisi jaksanut soutaa ja\nelleivät täkyni olisi loppuneet.\n\nTäytyi siis keskellä tätä sanomattoman hauskaa urheilua ruveta ongelle.\n\nOlin silloin tällöin taistelujen väliaikoina luonut silmäyksen järven\ntoiselle puolelle ja liikkeistä päättäen olivat sielläkin täydessä\ntouhussa.\n\nEnnen minua olivat hekin asettuneet ongelle.\n\nKun olimme suurella vaivalla saaneet vain muutamia särkiä, lähdimme\ntaas kukin omalle suunnallemme yhtyäksemme Sorolan talossa yöksi.\n\nVeljeni souti Matosalmen kautta Kalalahtea kohden, ja pian sieltäpäin\nalkoi kuulua pyssyn paukkinaa, hän kun oli joutunut sorsaparvien\nkimppuun ja jättänyt siksi aikaa hauit oman onnensa nojaan.\n\nAuringon laskettua saavuimme molemmat venekunnat Sorolaan. Veljelläni\noli 7 haukea, minulla 12.\n\nSeuraavana päivänä olimme aikaisin liikkeessä, vaikka tuuli oli yhtä\nraju.\n\nEri teitä palasimme sitten Harmoisiin päivän kuluessa.\n\nVeljeni souti suuren Salon saaren ympäri ja tuli 4 aikaan i.p. tuiki\nväsyneenä perille. Minä saavuin hiukan aikaisemmin samanlaisessa\ntilassa. Ihmeellistä kyllä, eivät kalat enää olleet ollenkaan halukkaat\nsyömään. Veljeni oli saanut 2, minä sain 3, joten yhteinen saaliimme\noli 24 haukea.\n\nKyytihevosella ajaen saavuimme sitten puoliyön aikana kotiin.\n\nMonta kertaa olen sittemmin käynyt Lummeneessa, mutta en koskaan siellä\nenkä muuallakaan ole sellaista leikkiä nähnyt — olen joskus sinne\ntehnyt aivan \"hukkareisujakin\".\n\n\n\n\nTALVIYÖN ELÄMÄÄ POHJOLASSA.\n\n\nLumirikas talvi oli ylimmillään. Kuin vehnäjauhot ison talon\nhinkaloissa peittää vahva lumikerros maan ja sen syksyisen roudan\nepätasaisuudet. Katajapensaat ovat sokkosilla pistäen esiin päänsä\nsinisine marjasilmineen kinoksista ja valkopäisten, harmaarintaisten\npystykivien takaa. Kuuset seisovat suorina, vakavina ja jaloina\nvalkoisissa pukimissaan. Oksakinoksien alta tuoksuu vastaamme\nviheriätä, kesäistä lämpöä. Hakamaiden sirot, huurteiset koivumetsät\nympäröivät alempana olevia kuusinäreikköjä kuin hienon hienot untuvat\nsuurta haahkatelkän pesää. Sinertävän vihreän, talvisen taivaan\nrastaanrintapilvien hattaroissa komea sinooberi ja heleä kromikeltainen\nsulautuvat toisiinsa. Ja kukkuloilta nähtyinä loistavat talot\ntulipunaisina kuin heltat valkoisen rotukanan päässä.\n\nNiin, sieltähän ne kodikkaina, ystävällisinä ja lämpiminä pilkoittavat\nvastaamme nuo kylmän Pohjolan lämminveriset sydämet — Suomen kodit!\n\nKalpeana ja valotonna sukeltaa talviaurinko untuvamereen. Heikot\ntalvivalon liekit leimuavat iltaruskona viimeisen kerran. Päivän\niloiset, lyyrilliset sävelet muuttuvat pian tummaksi, öiseksi\nelegiaksi. Musta on taas Pohjolan haltijana — vähäksi aikaa.\nTäydellinen hiljaisuus vallitsee. On yö.\n\nNaristen kääntää kolmisulkainen, kapearuumiinen, torpan poikien\nrikkiampuma viirikukko pitkän nokkansa pohjoiseen päin.\n\nRastaanrintapilvet ovat kadonneet. Tähti toisensa jälkeen tulee\nnäkyviin ja tirkistää maata yhä kiiluvilla silmillään. Pohjolan äreä\nmestari Pakkanen kiristää maata yhä tulisemmin jäisillä kourillaan.\nJärvet vonkuvat ja murisevat kuin kaukainen ukkonen yhä paksunevien\njääkahleittensa alla. Säristen ja puhisten työntää maahan väkisin\ntunkeutuva routa pitkiä halkeamia, häiriten maamyyrien rauhallista,\nunista talvielämää. Teeret ja peltopyyt kaivavat yhä syvempiä\ntunneleita. Metsot ja pyyt hakevat yöksi metsän tiheimpiä kuusia.\n\nOn kuin juhlallinen, vakava hiljaisuus ennen taistelua.\n\nEnnen pitkää kuuluvatkin jo ensimmäiset pamaukset. Pakkasen tykit\novat toimessa yön ylväässä hiljaisuudessa. Paukkuvat puut ja seinät,\npaukkuu maa. — Öisen elegian vaimentajan hillitsemiä, hienon hienoja\nviulunsäveliä rikkovat vaskirumpujen komeat paukahdukset!\n\nRikkovat? — Eipä niinkään! Nehän kaikki kuuluvat yhteen!\n\nJa me, Pohjolan asukkaat, emmekö ihailisi tuota meille, ja vain meille\nyksinomaista, ihanaa, joskin samalla kaihomielistä talviyön luonnon\nsinfoniaa, varsinkin, jos suurta konserttisaliamme valaisee ihanat\nrevontulet tai kirkas kuutamo, jolloin huurteiset koivumetsämme ovat\nkerrassaan hurmaavan kauniita.\n\nOlen nähnyt metsiä Saksassa, Sveitsissä, Italiassa, mutta en missään\nniin kauniita kuin Suomen huurteiset koivikot - olkootpa ne sitten\nkultaisen päivän, välähtelevien revontulten tai kirkkaan kuun\nvalaisemia.\n\nMutta loppuu yö. Elämä ei seiso paikallaan. Päivä seuraa yötä — valo\npimeätä. Päivän edelläkävijän, aamusarastuksen keltaiset kromatofoorit\ntekevät heikkoon valoonsa nähden parastaan. On vielä hämärää. Äkkiä\nkuuluu navetasta raikas kiekunta. Tuopa kuin tervehdyksen kesästä ja\nlämmöstä. Kiitos, uljas poika! — Sinäpä sen ensiksi huusit: terve\nkultainen päivä!\n\nHarmaa haamu liikkuu aamuhämärässä asuintuvasta kotaa kohti. Vanha\nmummohan se jo siellä kulkee, tuo nuoren päivän vanha, uskollinen\nseuralainen nyt niinkuin aina ennenkin. Terve sinulle, kodin hyvä\nhaltija! Terve kodin päivätyön ja elämän uskollinen etuvartija! Olet\naina valveilla, kun muut vielä nukkuvat parasta aamu-untaan — terve!\n\nKaikuvasti narisevat ja kopisevat talviaamun hiljaisuudessa ja\nkiljuvassa pakkasessa raskaat, lukemattomista tervaamisista kovat ja\nalta raudoitetut, pitkävartiset saappaat. — Eikö ole mummolla parempia?\n— Olisihan, mutta jäivät perintönä vaarilta nämä, ja ovat niin\nlämpöiset — muistojenkin lämpimyyttä — ja vaarin kujanpäässä kuutamolla\nampuman, parhaimman jäniksen nahkalla vuoratut.\n\nJo kuuluu navetastakin liikehtimistä. Ne ovat aikaisia senkin eläjät\n— tarvitsevat suuruksensa — huutavat nälkäiset vatsat. Niin, siksihän\nmummo. —\n\nPian tunnet jo tuohen hajua ja näet vanhuksen kyykistyneenä padan\nvieressä. Ensimmäisten liekkien valossa näet puhtaat, kalpeat kasvot,\njoita sameista silmistä tuleva sydämen lämpö kirkastaa kunniakehänä.\nKasvot eivät enää ole sileät, vaan on niihin vuosien kuluessa tullut\nryppy rypyn viereen, nuo kuoleman polut, jotka kukin hetki hetkeltä\nvievät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin mummon ei ainoastaan kasvot, vaan\nkoko ruumis on oleva kirkastunut.\n\nIkäänkuin tervehdyksenä päivälle virtaa kodan oviraosta pitkä,\nheleänvalkoinen juova ulos pimeyteen.\n\nIlmestyy torpan pihalle toinenkin valoilmiö, joka virvatulen tavoin\netenee tallia kohti. Kuuluu aisojen kolinaa, kulkusten kilinää ja\nreen kannasten vihlovaa kirkumista. — Miesten on aikaisin lähdettävä\ntakamaille halkometsään, ehtiäksensä hyvään aikaan takaisin\npäivälliselle. Heitä seuraa Halli iloisesti pomppien ja haukahdellen:\npeijakas, kun on lystiä hevosten kanssa kilpailla, kunhan vain ei olisi\nniin monta paikkaa tien varrella tutkittavana!\n\nMutta onpa niitä talossa ja sen lähettyvillä muitakin eläjiä kuin\nkotiväki ja kotieläimet.\n\nRiihten ylimmän hirren päällä on räystään alla pieni, pyöreä\npallo, jonka keltaisesta sivusta loistaa komea, musta juova. Se on\npakkastiainen, joka laskeutuu varpailleen ja vetäen päänsä höyhenten\nsuojaan on ympäröinyt itsensä lämpöisellä ilmakehällä. Kun päivä\nsarastaa, lentää se suoraan kodan etualalla olevalle tunkiokasalle,\njossa ruuanjätteet tarjoavat sille hyvän aterian. Sinnepä se sitten\nusein päivänkin kuluessa palajaa retkiltään, joilla se tapansa mukaan\ntutkii tarkasti torpan kaikki komeat omenapuut.\n\nJa kun mirri lähtee ensimmäiselle metsästysretkelleen riihten alle,\nkuuluu sieltä kaikuva \"kirrik\" ja lentoon pyrähtää parvi peltokanoja,\njoiden hienon hienot, harmaat, ruosteenkeltaiset ja ruskeat värit\nloistavat niin komeasti.\n\nKun vielä mustankirjavassa puvussaan prameileva harakka on ilmestynyt\nnavetan katolle, varpusparvi tallin edustalle ja punarintainen\npunatulkku — talvimaisemamme ihanin koristus — pihlajaan, onkin\ntalvinen aurinko jo näkyvissä.\n\nUusi päivä, joskin lyhyt, on alkanut.\n\n\n\n\nKETUN UROTYÖ.\n\n\nSe kertomus, josta seuraavassa aion puhua, ei ole mikään \"laivurijuttu\".\n\nSe on syntynyt yhtä vähän laivan kajuutassa kuin pirtissä \"äkkiväärien\"\nääressä miesten puhdetöitä tehdessä.\n\nEi sitä Kala-Matti keksinyt tuntikausia pohjaongella selkäluodolla\nistuessaan tahi Sysi-Jaakko \"nurkantakaisten\" innokas tupruttaja,\nvaan se on tosi tapaus, jonka minulle kertoi muuan Niemistön maalla\nasuja, jonka sanaa minulla ei ole vähänkään syytä epäillä. Kertomuksen\ntodenmukaisuuden otan siis omalle vastuulleni.\n\nNiemistön maa on Padasjoella ja on laadultansa oikein \"Mikkojen\"\nluvattu maa, kuten sanotaan. — Ja kyllä niitä junkkareita siellä onkin\noikein \"Porvoon mitalla\".\n\nOnhan niitä tosin vähän harvennettukin — mutta yksi vihalainen ei\nmätästä rakenna.\n\nSeutu, jonka korkein kohta on sangen kivistä ja kallioista,\nliikamaista, visakoivua kasvavaa hylkymaata, sijaitsee kahden ison\nkartanon, ison kylän ja Päijänteen välillä.\n\nKaikki edut siis Mikkolan talon varaksi: hyvät lymy- ja pesäpaikat sekä\nlaajalti ympäri moninaista metsästysmaata.\n\nKun kartanoissa lanta ajetaan pelloille tahi tehdään syysteurastukset,\nsilloinpa Mikkolan väkikin on liikkeessä ja pitää iloista elämää kylän\nvariksien kanssa.\n\nKylän rakennuksista ne eivät silloin paljon välitä eivätkä pelkää\nkartanon suurta \"Jaakkoakaan\" juuri ollenkaan. Ovathan ne tottuneet\nvanhasta vaarista alkaen pitkin vuotta kuulemaan Jaakon mahtavaa mutta\nvaaratonta haukuntaa öisin. Ja niin ovatkin sen seudun ketut tulleet\nkuuluisiksi rohkeudestansa ja tottuneet \"noukkimaan\" kartanossa asuvan\nHilma-tädin kanat toisen toisensa perästä.\n\nHaikeaksi surukseen sai täti nähdä, kuinka Helmit, Pärlat, Fannyt ja\nmuut lemmikit saivat rottien, hiirien, päästäisten, siansuolien ja muun\n\"paholaisen rosollin\" kanssa ottaa osaa nälkäisten kettulaisten vatsain\ntarpeen tyydyttämiseen.\n\nMutta ei siinäkään kyllin; saivatpa karitsatkin heittää viattoman\nhenkensä samaa tarkoitusta varten. Tuskin olivat pikku vuonat syntyneet\nja kankeilla, paksuilla jaloillaan hyppien ruvenneet nauttimaan\nkesäilmasta, niin jo oli kettu kuin paholainen niiden kurkussa ja\nvei ne emon silmien edestä, vähät välittäen sen etukäpälien turhasta\nrummuttamisesta.\n\nOlivatpa ne peevelit kerran aikoneet tappaa muutaman kuukauden\nvanhan porsaankin, jonka surkeat hätähuudot kuitenkin pelastivat sen\njoutumasta Mikkolan isännän juhannuskinkuksi!\n\n\"Sellaisia 'kommervenkkiä' ne meillä vuosittain panevat toimeen, ne\nperhanan torakot\" — lisäsi torppari.\n\n\"Eikö teillä ole koiraa, joka ne kyöräilisi pois?\"\n\n\"No, onhan meillä tuo Musti-pahanen, mutta sekin tuli niin lihavaksi ja\nlaiskaksi sitten kuin — ‒ ettei tahdo viitsiä. Näyttää melkein siltä\nkuin olisivat senkin 'vietävät' vain paremmin kotiutuneet, sittenkun\nsaivat niin läheisen sukulaisen taloon ja parrassaan eli paremmin\nhännällään nauravat meikäläisten huolille.\"\n\nKun muutamia vuosia sitten kävin siellä, onnistuin muiden kettujen\nohessa saamaan tapetuksi yhden oikein vanhan herran — oikein torpparien\n\"lemmikin\". Olin näet siellä olevia metsästysmaitani luvattomista\njäniksen ansoista perkaamassa, kun jäljissäni tuli erään \"patruunan\"\nomistama \"puolivillainen\" jäniskoira Halli. Se sai kuin saikin tiheästä\nkuusinäreiköstä liikkeelle siellä talvikortteeria pitävän hankipojan ja\npaukutteli juuri, kierteinen häntä tutisevassa liikkeessä — vastajälkiä\ntäyttä kurkkua, kun eteeni ilmestyi kartanon halkotiellä kummallinen\nolento ihailemaan Hallin kauheata haukuntaa. Se oli pystykorvainen kuin\nkettu, mutta häntä lyhyt ja sangen tuuhea sekä aivan pystysuorassa\nasennossa.\n\nEnnenkuin sain selkoa, mikä elukka se oikeastaan olikaan, katosi se\nmuutamien sekuntien kuluttua kuusimetsään.\n\nJäljistä näin sittemmin, että se oli kettu ja vieläpä isokin.\n\nPalasin kotiin ja seuraavana päivänä kaatui sama herra parin metrin\npäässä siitä paikasta, missä edellisenä päivänä olin sen nähnyt.\n\nMerkillisintä oli, että sen häntä, joka oli selvästi jo sen pentuna\nollessa katkennut syystä tahi toisesta, oli aivan lyhyt, mutta sangen\ntuuhea. Ja se rustinki antoi ketulle, omituisessa liikkeessä kun oli,\ntuon koomillisen ulkonäön.\n\nMuuten ei ole ihmeellistä, että sellaiset vapautta rakastavat\nmieronkiertäjät kuin ketut viihtyvät Niemistön maalla. Sieltä on\nnimittäin sangen laaja ja kaunis näköala.\n\nEtelässä ovat Verhon kartanon laajat viljelysmaat ja niiden keskellä\nkartano. Näköalan taustana on Liimanpohjan lahti, jonka takana kohoaa\nMaakesken kangas. Idässä näkyy Päijänteen selkiä aina Kirjoisiin ja\nKelveneeseen saakka ja pohjoisessa on sakea metsä, jonka takaa Saksalan\nruokakellot kajahtavat kaukaa, ollen ketuillakin hyvänä merkkinä siitä,\nmilloin iltaisin niityt ja vainiot tyhjentyvät ihmisistä ja heidän\nmetsästyksensä alkaa.\n\nJuuri tänne oli vanha narttu rakentanut pesänsä lähelle torppaa.\n\nKuinka olikaan, oli muuan torppari päättänyt kostaa tälle\n\"korvenperkaajalle\" kaikki sen ilkityöt ja sai kun saikin pesäpaikan\nselville, mikä ei ollutkaan vaikeata keksiä sinne vuosien kuluessa\nkasaantuneitten monenlaisten ja monenkarvaisten ruuanjätteiden takia.\n\nPitkäaikaisen hakemisen jälkeen määräsi hän poikasten makuusijankin\nja sai ne, kun raukat vielä olivat pieniä, eräänä kauniina\nkevätkesäpäivänä kiinni jok'ikisen, kun ne vaaraa aavistamatta\nloikoilivat auringon helteessä pesän suun edustalla.\n\nPoikaset pantiin koppaan — ja sitten lähdettiin muutaman kilometrin\npäässä olevaa kotia kohden marssimaan. Torpassa peitettiin koppa,\nsidottiin lujasti loimella ja vietiin navettaan. Varmuuden vuoksi\nlukittiin vielä navetan ovi yöksi.\n\nTyytyväisenä torppari pani sinä iltana maata, kun hänen kostonsa\noli onnistunut, ja hyvät palkinnot oli saatavana ketunpoikasten\ntappamisesta.\n\nMutta torpparimme oli nuolaissut ennenkuin tipahti. Hän ei voinut\naavistaakaan, että revon kuuluisa viekkaus olisi kehittynyt niin\npitkälle. Sillä kun aamulla tultiin noutamaan pentuja, olivat kaikki\npoissa, vaikka ovi oli lukossa. Siis Kettulan rouva oli tehnyt\nsankarityön, jonka vertaista ei mikään eläin ole kyennyt tekemään.\nMiten se oli tapahtunut, selvisi sittemmin, kun asiaa lähemmin\ntutkittiin.\n\nSamana päivänä, jolloin torppari oli tehnyt Kettulassa tuhojaan, oli\nemä palannut auringon laskiessa kotia laahaten muassaan kuovin, jonka\nse tavalla tai toisella oli pyydystänyt kartanon alla olevan vetisen\nniityn viidakosta.\n\nIlta oli kaunis, ja jos kettu olisi valppaalla silmällään voinut\nnauttia luonnon kauneudesta, niin olisi se voinut sinäkin iltana tehdä\nsitä runsaasti. Saksalan puolelta olisi se kuullut metsäkanan räikeätä\nääntä Suotajärven torpan lähettyvillä olevan lammikon rannalla. Verhon\npuolelta taas vilkasta kevätillan elämää niityllä. Päijänteen rannalla:\nsieltä heinätavin rääkyntää, täältä kuovin huutoa ja etempää selältä\nkaakon surkeata parkumista. Ja kaikkialta ympäristöstä rakastuneitten\nsammakkojen intohimoista kurnuttamista.\n\nMutta nyt oli leikki kaukana. Missä olivat lapset? — Missä vanhempien\ntoiveet? Missä tulevat kanojen noukkijat? — Missä peltopyiden\nsieppaajat? Missä viekkauden perijät — missä Niemistönmaan haltijat?\n\nPoissa olivat kaikki! Ei muuta kuin lähteä hakemaan — ehkei ole kaikki\nvielä hukassa? Ahaa! Tuntuu hieno, jos ei vieno ketunlapsen haju.\nMistä? — Tuolta päin!\n\nOikein, torpparin koppa on kulkiessa tarttunut oksaan siellä, lehteen\ntäällä ja ketun haju on voimakas. Sitä täytyy seurata!\n\nKyllä lie äiti parkaa kauhistuttanut, kun ensi kertaa elämässä\ntäytyi seurata ihmisen — verivihollisen — jälkiä, jotka vielä veivät\nsuorastaan torppaan!\n\nOtaksutaan, että emäkettu jälkiä seuraten ja torppaan saavuttua oli\nsaanut poikasten paikan selville niiden hienosta vonkumisesta.\n\nKun asiaa myöhemmin tutkittiin, huomattiin, että kettu oli suurella\nvaivalla kaivanut pohjahirsien alitse käytävän lattian alle. Tämä\nkaivaminen oli sitä suurempi urotyö, kun se oli tapahtunut ainoalta\npuolelta, josta semmoinen oli mahdollinen, nimittäin karjapihan\npuolelta, siis kaikkien siellä yötä viettävien lehmien silmien edessä.\nKun ajattelee, kuinka lehmät vihaavat ketunkarvaista eläintä, voi\narvata, kuinka suuren sankarityön emäkettu sinä yönä teki ja kuinka\nsuurta ponnistusta tämä hengenvaarallinen yritys siltä kysyi.\n\nSitä todistaa sekin seikka, että torpan vanha muori oli yöllä monta\nkertaa herännyt siihen pahaan metakkaan, jota lehmät pitivät pitkin\nyötä. Olihan muori aikonut pari kertaa mennä katsomaankin, mutta ei\ntullut mennyksi, kun luuli \"elävien\" niitä vain ahdistelevan!\n\nKun käytävä oli kaivettu pohjahirren alitse, oli uusi vastus tullut\nponnistelevan eteen. Pitkin seinää on nimittäin laudoista tehty\nkäytävä, josta lehmät ruokitaan. Kynsin hampain oli sekin ollut\nmurrettava ennenkuin navettaan päästiin.\n\nKun laudat onnettomuudeksi — tahi onneksi — olivat osaksi lahonneita,\noli sekin yritys onnistunut.\n\nNäin navettaan päästyä, jolloin poikasten vinkuminen oli ollut emän\nAriadnen-lankana, seurasi viimeinen tehtävä, loimen rikki repiminen\nhampaiden ja käpälien avulla.\n\nTätä näin raivaamaansa tietä pitkin oli kettu sitten henkensä uhalla\nkuljettanut poikasensa suussaan lehmien välitse toisen toisensa jälkeen\nkultaiseen vapauteen. Mihin se ne vei, sitä ei tiedetä, sillä vanha\nkoti oli luonnollisesti ainiaaksi hyljätty.\n\nSemmoinen oli Niemistön ketun merkillinen urotyö.\n\n\n\n\nKASVIKUNNAN ETUVARTIJAT.\n\n\nSyksyn etuvartiojoukkue oli saapunut tuoden muassaan kirkkaita,\nraittiita aamuhetkiä, sumuisia selkiä, huurretta, riihentuoksua ja\npunoittavia puolukoita. Kesän lämmin vihreä oli vähitellen vaihtunut\nsyksyn raittiimpiin, hienoihin, loistaviin väreihin, lehtikeltaiseen ja\nlehtipunaiseen — luonnon viimeiset tuliset jäähyväiset kesälle! —\n\nMissä sekametsä kuvastuu kimmeltävään ranta-aallokkoon, siellä ovat\nvärit erikoisen kauniit. Niin — epäilemättä kilpailevat hakamaamme\ntähän vuodenaikaan — sanoisimmeko kevätsyksyllä — amerikkalaisten\nlehtimetsien, mangnoliain ja vaahterain valtakunnan kanssa, jos kohta\neivät saavuta niiden valtavaa väririkkautta.\n\nKorkkisoluja on muodostunut varren ja lehtien välille estäen kaiken\nravintonesteiden kulun. Vanhat lehdet, kesän kauneimmat koristeet,\non tuomittu kuolemaan muutettuaan värinsä. Yksitellen putoavat ne\nsulavalla liikkeellä maahan, heleän kullankeltaiset vaahteranlehdet\netunenässä. Niitä seuraavat sitten punaisina hehkuvat pihlajanlehdet,\nkeltaiset koivunlehdet ja niin edelleen toinen toisensa perästä — valon\nvärilämpimät kyynelet pimeän voittokulkueen lähestyessä.\n\nEnnen pitkää seisovat lehtipuut paljaine, joustavine oksineen\nvalmiina vastaan ottamaan syysmyrskyjen musertavaa syleilyä. Suorina,\nvalkoisina marmoripilareina kohoavat niiden joukossa koivut, alustanaan\npudonneitten lehtien muodostama itämaisin värein loistava pehmeä matto.\n\nSuursyksy pimeänä, myrskyineen, sateineen on alkanut kulkunsa yli\nmaiden, vesien. —\n\nKuolemaa seuraa kuitenkin aina elämä!\n\nKuolleet lehdet muuttuvat syyskosteuden vaikutuksesta ihanaksi\nruokamullaksi. Kaiken katoavaisuus ei pidä enää paikkaansa — mullasta\nkohoaa keväällä uutta kasvillisuutta. Kuolleet lehdet ovat eläneet\naikansa kesän ihanana kauneutena, ne ovat suorittaneet tehtävänsä,\njolla on ollut mitä suurin merkitys.\n\nNehän ne ovat muuttaneet ravintoaineet siihen muotoon, että kasvit\nvoivat käyttää niitä hyväksensä; nehän antavat Pohjolan maisemille\ntuon erikoisen leimansa; ne antavat pikkulinnuille sopivia pesimis- ja\nolinpaikkoja; suuremmille eläimille suojaa polttavaa aurinkoa vastaan,\npuhumattakaan niiden hyödystä ravintona. Ne tasoittavat ilmaston\npitäen yllä kasvien menestymiselle tarpeellista kosteutta. Lahonneet\nlehdet ovat hakamaiden kasviston parasta ravintoa, tehden nuo maat\nkotieläimille soveliaiksi laidunmaiksi. Puutarhuri valmistaa niistä\nparhaimman multansa.\n\nVeteen liuenneet ravintosuolat, joita kasvit ottavat juuriensa avulla\nmaasta, eivät ole siinä muodossa, että kasvit ilman muuta voisivat\nkäyttää niitä hyväkseen. Ne johdetaan sen vuoksi lehtiin, joissa samoin\nkuin ilmasta otetusta hiilihaposta ja vedestä muodostuu lehtivihreän\navulla kasveille sopivaa rakennusainetta.\n\nMaassa on kuitenkin suuri joukko ravintoaineita, joita korkeimmat\nkasvit eivät ollenkaan tahi vain hyvin hitaasti voivat ottaa itseensä.\nNe tarvitsevat näin ollen apulaisia, ravintoaineiden kuljettajia.\n\nTuo tärkeä tehtävä on uskottu alempien kasvien ryhmälle ja niistä\nlähinnä sienille. Sienien luokkaan kuuluu suuri joukko erilaisia\nkasveja pahamaineisista mikroskoopillisista jakosienistä (bakteerit)\naina suuriin, komeisiin helttasieniin saakka. Kiinnitämme huomiota\ntällä kertaa vain jälkimmäisiin.\n\nKun sienillä ei ole lehtivihreätä, voivat ne ottaa maasta vain\nvalmiiksi valmistettuja ravintoaineita lahonneista kasvi- ja\neläinjätteistä. Yhtä nopeasti kuin ne lämpiminä, kosteina syysöinä\nkasvavat, yhtä upeasti ne kuolevat ja mätänevät, tullen siten\nsuorastaan kasvikunnan käytettäviksi. Lyhyen elämänsä ja nopean\nkuolemansa kautta ne tuottavat korkeammille kasveille monta tärkeää\nravintoainetta, jotka olisivat jääneet iäksi käyttämättöminä maahan.\n\nSienien parhaimpia olinpaikkoja ovat tiheät sekametsät, joissa suuret\nlehtimäärät mätänevät varjostavien puiden alla. Mutta tavataan niitä\nvähin muuallakin: hakamaissa, havumetsien sisämailla, peltojen\naukeilla, keskellä piikkistä ruissänkeä tahi reunustavat ne pihoja,\nteitä ja polkuja.\n\nNe ovat syksyn kukkia, jotka lehtisadon jälkeen antavat kolealle\nkuolleelle syysmaisemalle elämää ja väritystä. Niinkuin moniväriset\nkukat kesällä koristavat viheriäistä ruohikkoa, niin sienet syksyllä\nlumoavat silmää kauniisti loistavin keltaisin, punaisin ja valkoisin\nvärein. Nämä värit esiintyvät — kuten vuokot ja primulat keväällä —\nsitä voimakkaammin syksyistä keltaista tai ruskeata maata vasten. Minkä\nvaikutuksen tekeekään heleänpunainen kärpässieni, vaaleat jäkälät,\nkellanruskeat sammalet tai tummanvihreät puolukanvarret taustanaan.\n\nJa sammalia, samoinkuin jäkäliäkin, on kaikkialla. Ne ovat kasvikunnan\nesitaistelijoita nekin. Niitä näkee kivillä ja kallioilla, ne kiipeävät\nylös puihin tahi alas kosteimpiin soihin, niitä kasvaa tropiikin\nkuumimmista erämaista aina napamerien jääkylmiin tuntureihin saakka —\npaikoilla, joilla mitkään muut kasvit eivät voisi tulla toimeen.\n\nJäkälät syövyttävät hienoilla juurihapsillaan kovimman kiven pintaa\nja kokoavat itseensä sitä tomua, jota tuuli tuo muassaan. Kaikkialla\nmuodostavat ne ohuen multakerroksen, jotta uudet tulokkaat — korkeammat\nkasvit — löytävät valmiiksi katetun pöydän. Jäkälien ja sammalten\nhienoimmat latvat muodostavat porojen pääravinnon ja tekevät siten\npohjoisten kansojen elämän heidän karuissa maissaan mahdolliseksi.\n\nMeille, vanhoille ja nuorille, tarjoovat ne kuitenkin suurimman\nnautinnon väreillään, jotka ovat yhtä kauniit kesällä kuin\nsyksylläkin. Tarkastapa veneretkilläsi järvelle päin kallistuvaa,\nsammalten peittämää kalliota. Mitkä ihanat värit! — Keltaista,\nruskeata, viheriätä! Minkä vaikutuksen tekeekään tuossa kauniissa,\nluonnon itsensä muovailemassa taulussa pienet kallion halkeamassa\nkasvavat punamarjaiset pihlajat, tummanvihreät sianpuola-alueet tai\nheleänpunainen kärpässieni!\n\nUlompana vainiolla seisovat ukonsienet korkeina, suorina, kauniina kuin\näsken maalatut huvihuoneet, joiden alla moni pikkueliö hakee turvaa\nsyksyisiltä sateilta.\n\nTummille, kasvittomille maille kuusimetsässä antavat tulisesti\nloistavat haarukkasienet ja tuohikattoiset punikkitatit uutta elämää.\nVieläpä kovaksi survotut pihamaat ja tienreunuksetkin saavat vaihtelua\nniillä kasvavien, hauskasti pyöristyneiden maamunien kautta.\n\nJa kaikki tuo ihanuus kuuluu alaspoljettuun pintakasvullisuuteen,\nkasvikunnan etuvartijoihin.\n\n\n\n\nVILLIT ELÄIMET KOTIELÄIMINÄ.\n\n\nMeillä on joskus tilaisuus nähdä, miten villit eläimet voivat tulla\ntoimeen silloinkin, kun ne pakosta tahi vapaaehtoisesti tulevat\neläneeksi tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa. On selvä, että\nniiden suhde ympäristöön ja ihmiseenkin, ravinnon laatuun y.m. nähden\ntällöin tulee olemaan tavallisesta hyvinkin erilainen.\n\nSeuraavassa kerron parista tuollaisesta tapauksesta, jotka ovat koko\nlailla mielenkiintoiset.\n\nKauniilla paikalla Päijänteen rannalla asuu muuan palstatilallinen\nomalla palstallaan ja omassa kodissaan. Pikkutalo sijaitsee aivan\nlähellä rantaa, josta on laaja näköala yli ison selän saarineen ja\nluotoineen. Lyhyttä heinää kasvava pihanurmikko erottaa rakennukset\nrannasta. Hiekkaranta on sileätä ja matalaa, niin että tyynellä säällä\nsen pinta miltei näkymättömästi liittyy veden laajaan kalvoon. Vain\ntuulen käydessä aaltojen milloin hiljainen loiskina, milloin äreämpi\npauhina viitoittaa vuodenaikojen mukaan vesirajan suuntaa.\n\nEdempänä muodostaa laaja komea kaislikko tuulen käydessä värikkään,\nsirosti kaartuvan ja lainehtivan alakehyksen järvimaisemalle. Ylhäällä\non kehyksenä rajaton taivas, vasemmalla rannikolla seitsemän metsäistä\nnientä, joista kyläkunta sattuvasti on saanut nimen Seittenpää, ja\noikealla pienenpieni Urjainkoski pärehöylineen. Siellä talon pikkutytöt\nkeväisin kansakoulun loputtua vuoroonsa reippaasti ottavat vastaan ne\nmiljoonat kattopäreet, jotka vuosittain pikkukosken keväisellä voimalla\nvalmistuvat höylässä.\n\nHieno rantanurmikko olisi aivan erinomainen leikkipaikka, ellei sitä\nniin usein pilaisi \"pahojen\" tukkipomojen monenlaiset \"roskat\".\nSiellähän makaavat pehmeällä kuolinvuoteellaan nyljettyinä,\nsilvottuina, typistettyinä nuo takamaan komeat, naavapartaiset\npilvenpiirtäjät. Siellä ovat hongat, joiden jättiläisoksilla ennen\nkotkat, nuo metsän suurlinnut, elivät. Sinne ovat kaatuneet metsien\nvihreähuntuiset, valkopukuiset, nyt alastomat koivut ja taivaan valoa\nja puhtautta tavoittavat kuuset.\n\nVesirajan lähellä on kirkasvetinen lähde, jonka suojaksi tulvavettä ja\nvaluvaa hiekkaa vastaan on rakennettu puinen arkku. Sieltä talon väki\nsaa juomavetensä.\n\nSattuipa sitten joku talon tyttäristä, palstatalon Anna, saamaan kiinni\nnoin korttelin pituisen hauin.\n\nHauin pojan kiinniottamiseen käytti hän erästä tapaa, joka lie\njokaiselle kalastaja-alulle tunnettu. Tämä tapa riippuu hauin\nelämäntavoista. — Se on, kuten tunnettua, erittäin raatelevainen\nkala. Samoin kuin kameleontti voi tuntikausia istua samassa paikassa\nodottaen, että sattumalta jokin kärpänen tulisi \"ampumamatkan\" päähän,\njolloin se \"ampuu\" pitkällä, limaisella kielellään, samoin haukikin voi\nolla saalista väijyen tuntikausia samassa paikassa. Siitä se sitten\nnuolen nopeudella karkaa saaliinsa kimppuun. Tästä seisontapaikasta ei\nse muuten kernaasti lähde liikkeelle.\n\nTätä hyväksi käyttäen ei tarvita muuta kuin \"piikkiheinästä\" (sarasta)\ntehty ansa eli silmukka, joka hiljalleen viedään pään kautta kalan\nruumiin ympäri ja sitten äkkiä kiskaistaan kala ylös.\n\nPikkupoikana niitä sillä tavalla pyydystettiin paljon. Kuului kuitenkin\nasiaan, että hauki loihdittiin liikkumattomaksi vihellyskonsertilla.\n\nTällöin se luottaa aivan erinomaiseen, vihertävään, poikkiviivaiseen ja\ntäplikkääseen suojelusväriinsä, joka vaihtelee veden värin mukaan.\n\nNo niin, Annan raitainen, pitkäkuonoinen haukipoju päästettiin siis\nnyt juhlallisesti kotilähteeseen. Siellä se sitten eli ja ruokittiin\nkotieläimenä kokonaista viisi vuotta. Kuudentena sattui, että vesi\nPäijänteessä oli niin korkealla, että se nousi lähteen arkun yli ja\npitkäkuono karkasi väljemmille vesille. Se oli silloin lihava ja\nhyvinvoipa ja noin kyynärän pituinen.\n\nRavintoonsa nähden oli elättihauki koko lailla kaikkiruokainen. Lapset\nsyöttivät sille m.m. kaloja, kastematoja, kaikenlaisia toukkia, leipää,\nvieläpä marjojakin, joita se hyvällä halulla ahmi.\n\nTämän yhteydessä mainittakoon, että hauki pyydystää paitsi kaloja,\nsorsanpoikasia, pienempiä nisäkkäitä ja matelijoita. Erikoista herkkua\nnäyttävät sille olevan lihavareidelliset sammakot.\n\nHankkiakseen hauille vähän vaihtelua avattiin lähteen kanteen aukko,\njoka johti pienemmälle tulvavesialueelle sen ulkopuolella. Siellä se\nloikoili pitkät ajat auringon paisteessa. Omituista kyllä, se oppi\ntuntemaan kotiväkensä niin hyvin, ettei se niitä pelännyt, mutta\njos outo läheni lammikkoa, pakeni se nuolen nopeudella aukon kautta\nturvalliseen lähteeseensä. —\n\nToinen tapaus koskee aivan toisenlaista villiä eläintä, varpushaukkaa.\n\nVarpushaukka on kuten tunnettu sangen yleinen ja laajalti levinnyt,\nrohkea ja vahingollinen haukka, joka on kaikkien pienempien lintujen\nkauhu ja rohkeasti ahdistaa suurempiakin lintuja kuten peltokanoja,\nkyyhkysiä, nuoria teeriä y.m.\n\nSaaliinsa se yllättää äkkiä ja pyydystää viekkaasti hyökkäämällä sen\nkimppuun jonkin suojan, kuten pensaan, pinon, aidan tahi kiven takaa.\n\nVarsinaisesta olinpaikastaan tiheästä sekametsästä viljelyksien\nlähettyvillä tekee tämä liikkuva lintu pitkiä ryöstömatkoja taloihin,\nkyliin vieläpä kaupunkeihinkin. Olen nähnyt sen Hämeenlinnassa\npihoilla, pensasaitojen suojassa, pyydystävän varpusia keskellä päivää.\n\nSen rohkeus hakee todella vertojaan. Muistan erään tapauksen, jonka\nsain itse nähdä hovineuvos Valdénin riistarikkailla mailla Janakkalassa.\n\nPeltopyyn jahdissa karkasi silloin, monesta ampumisesta huolimatta,\nvarpushaukka metsästäjän silmien edessä vasta ammutun peltokanan\nkimppuun. Että metsästäjä toisella laukauksella tappoi ryöstäjän, oli\nselvä. Kahdesti olen nähnyt, miten varpushaukka kaikella voimallaan\non syössyt turkkuriliikkeen akkunaa vastaan yrittäen siepata akkunan\nsisäpuolella olevaa täytettyä metsäpyytä.\n\nA.E. Brehm kertoo, että Uralissa, Persiassa ja Intiassa opetetaan\nvarpushaukkaa ja käytetään metsästykseen samoin kuin keskiajan ritarit\nkäyttivät tunturi- ja poutahaukkaa.\n\nSuurin osa varpushaukoistamme muuttaa pois talveksi seuraten siis\nmuuttolintuja. Jokunen, tavallisesti vanhempi lintu, jää kuitenkin\ntänne talveksikin. Sellainen oli nyt kyseessä oleva Saksalan\nvarpushaukka.\n\nKartanossa oli, kuten usein on tavallista suuremmilla viljelysalueilla,\nrunsaasti varpusia, jotka tuottivat puutarhoissa suurta vahinkoa.\n\nEipä pesienkään hävittäminen auttanut.\n\nKevään tullessa huomasi kartanon omistaja ihmeekseen, että varpusparvet\nolivat talven kuluessa vähentyneet mitättömän pieniksi.\n\nMikä ne oli hävittänyt? — Asia sai piankin selityksensä.\n\nMuuan varpushaukka oli koko talveksi asettunut kartanoon ja oli siellä\nkaikesta päättäen elänyt miltei yksinomaan varpusen paistilla. Sinnehän\nne kirsikkavarkaat menivät!\n\nKeväällä tämä kotieläin tuli niin rohkeaksi, että se tunkeutui\nkanalaan, jossa luonnollisesti syntyi kauhea kahakka ja kaakatus.\nSattui sen kanalan hoitaja onneksi kuulemaan ja riensi avuksi tappaen\nvarkaan sangolla.\n\nTalvehtija oli muuten sangen älykkäästi huolehtinut siitä, että sen\nolo yli pitkän ja kylmän talven tuli niin mukavaksi kuin mahdollista.\nSe oli siten varustanut itselleen talveksi aivan erikoisen suojapaikan\nerään alustan suojaan. Kun samassa alustassa säilytettiin erityisiä\nkanojen talviruokia, kävivät varpuset ahkerasti siellä.\n\nHaukalla oli siis sekä hyvä suojapaikka kylmyyttä vastaan, että\npäivittäin katettu ruokapöytä edessään.\n\n\n\n\nLOPPUSANAT — TÄLLÄ KERTAA.\n\n\nKun nyt julkaisen nämä muutamat pikkumuistelmani elämäni tien varsilta,\nteen sen siinä toivomuksessa, että nykyajan ankarat arvostelijat\nhyväntahtoisesti katselisivat niitä hiukan sormien välitse ja\nmuodostaisivat arvostelunsa sen mukaan.\n\nNämä ovat aivan vaatimattomia kertomuksia sellaisista retkistä ja\nelämyksistä ulkona luonnossa, jotka ovat olleet minulle päivän\ntapauksia kiinnostavammat ja joihin tutustuminen ehken tuottaisi iloa\nmuillekin.\n\nOsa niitä on ollut eri aikakauskirjoissa, varsinkin Suomen\nUrheilulehdessä, jonka metsästys- ja kalastusosastoa aikoinaan\ntoimitin. Ne on silloin kirjoitettu nuoruuden innolla ja urheilijan\nhengessä.\n\nOn selvä, että vanhempana usein näkee tapahtumat toisessa valossa ja\nsuojeleva puoli astuu yhä enemmän näyttämön etualalle.\n\nEn kuulu kuitenkaan niiden joukkoon, jotka täydellisesti tuomitsevat\nn.k. urheilumetsästyksen. Silloin olisi metsänriistan hoito ja\njärkiperäinen harventaminen kokonaisuudessaan jätettävä harvojen\nammattimetsästäjien ja kaikenlaisten huolimattomien huviampujien ja\nvastuuttomien tuliluikun heiluttajien käsiin.\n\nSellainen asiain järjestely ei olisi eläinystävällisessä enempää kuin\nmuussakaan suhteessa asialle eduksi.\n\nOlen urheilumetsästäjien — niinkuin joskus varsinaisten\nammattimetsästäjienkin — joukossa tavannut lämpimiä eläinystäviä.\nTämä seikka on erittäin suuriarvoinen, kun on kyseessä hyödyllisen\nmetsänriistan säilyttäminen ja lisääminen. Sensijaan jälkimmäisten\nsuureen joukkoon kuuluu henkilöitä, jotka eivät kunnioita lakeja ja\nasetuksia ja joilta täydellisesti puuttuu vastuuntunnetta, mikäli asia\nkoskee elävän riistan kohtelua.\n\nUrheilumetsästäjää sitoo siveellisesti seurojen jäsenten välinen\nyhteishenki, huviampujaa — ei mikään!\n\nMutta olkoon nyt metsästäjä mikä hyvänsä, niin mielestäni on kuitenkin\nehdottomasti vaadittava, että hänellä, hankittuaan itselleen hyvän\nampumataidon, on täydellinen vastuuntunne riistan kohteluun ja lukuun\nnähden.\n\nOlen kaikenlaisten joukkotappojen jyrkkä vastustaja.\n\nMutta kun ketut ovat ruvenneet tekemään lopun ympäristön kanaloista,\nlähellä pesivät, yöllä vaanivat huuhkaimet ja kaikkialla väijyvät\nvarpus- ja kanahaukat sekä pesien armottomat ryöstäjät korpit\ny.m. uhkaavat heikompaa eläinkuntaa pikkulinnuista metsoon ja\nkaritsaan saakka täydellisellä tuholla, tahi rusakkojänikset\naikovat tehdä lopun vaivalla ja kustannuksilla perustetuista\nhedelmäpuuistutuksista, silloin on urheilumetsästäjien tahi\njärjestettyjen metsästyshoitoyhdistysten aika ja velvollisuus puuttua\nasiaan tasapainon ylläpitämiseksi.\n\nEi sitä kukaan muu kuitenkaan tee!\n\nJa miksi en edelliseen vielä lisäisi, että pienituloisen taloudessa\non usein hyvien ja ravitsevien ruoka-aineiden saapuminen maksutta\nkeittiöön terveydellisessäkin suhteessa hyvin tervetullut! — Eihän\nniitä kuitenkaan muuten saisi! —\n\nAstukoon muuten se ruumiin karaiseminen, jonka laaja samoilu ja ne\nmonenlaiset vaikuttimet, joita ihana luontomme tarjoo erämiehille, ensi\nsijaan ja välttämätön tappaminen vasta toiseen! —\n\n\n\n"]