[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYQKygRPxZ_o4wGjbJ1tiCJeT0vFO_31T755UZCwHQn4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2879,"Kapinallinen Lo Ta","Shi, Nai Ngan (ft. 1200-luvulla)",null,"2879-sni-nai-ngan-kapinallinen-lo-ta","2879__Sni_Nai_Ngan__Kapinallinen_Lo_Ta","Koomillinen kiinalainen seikkaiuromaani","romaani",[13,14],"seikkailu","huumori",[],"fi",1370,1912,22976,140481,false,72068,[24,25,26,27],"China -- History -- Song dynasty, 960-1279 -- Fiction","China -- Social life and customs -- 960-1644 -- Fiction","Heroes -- Fiction","Robbers and outlaws -- Fiction",[29,30,31],"Adventure","Humour","Novels","\"Kapinallinen Lo Ta: Koomillinen kiinalainen seikkailuromaani\" by Nai'an Shi is a comic novel written in the early 20th century. The story is set in a historical context that seems to revolve around the social and political turbulence of 12th century China, where the protagonist, Lo Ta, embarks on various misadventures. The narrative explores themes of rebellion, moral dilemmas, and the contrast between physical prowess and intellectual wit through Lo Ta's experiences, especially as he interacts with an array of intriguing characters.  The opening of the novel introduces us to Lo Ta, a captain in the city watch, who becomes embroiled in a conflict after defending a friend from the oppression of a ruthless local butcher, Tshing. Through a series of encounters, Lo Ta's bravery quickly escalates into chaos, ultimately leading to his unfortunate consequence of murder. Realizing the imminent danger, he flees from Wei Tshou, faced with the prospect of evading justice and seeking refuge elsewhere. As the story unfolds, Lo Ta's character is developed against a backdrop of humor and adventure, setting the stage for his transformation from a soldier to a monk as he grapples with the consequences of his deeds, all while intertwining with various other characters along the way. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Silvanto, Reino",264,"Mukaelma kiinalaisesta klassikkoromaanista Tarinoita virran varrelta. Seikkailuromaani seuraa väkivahvaa ja omapäistä Lo Taa, joka pakoilee virkavaltaa, ryhtyy munkiksi ja joutuu koomisiin tilanteisiin 1100-luvun Kiinassa.","Shi Nai Nganin 'Kapinallinen Lo Ta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2879. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAPINALLINEN LO TA\n\nKoomillinen kiinalainen seikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nSHI NAI NGAN\n\n\nSuomentanut\n\nReino Silvanto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nShi Nai Ngan.\nWei Tshou'ssa.\nLo Ta rupee munkiksi.\nLo Ta rikkoo munkkivalansa.\nLo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.\nLo Ta opettaa omalla tavallaan.\nLo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksis.\nLo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.\nLoppusananen: Lo Tan myöhemmistä vaiheista.\n\n\n\n\nShi Nai Ngan\n\n\nShi Nai Ngan on kiinalainen kirjailija, joka on kirjottanut laajan,\n70-lukuisen, koko joukon toista sataa eri juonta käsittävän\nhumoristisen romaanin nimeltä »Tarinoita virran varrelta». Niissä\ntekijä kuvaa aikansa rauhatonta elämää kotimaassaan 12:nnen vuosisadan\ntienoilla (meidän ajanlaskumme mukaan), jolloin Kiina kulki perikatoaan\nkohti joutuen sittemmin mongolien vallan alle. Joskin seikkailujen\npaljous tekee teoksen rakenteen hajanaiseksi, pitää esitys käänteineen\nja hullunkurisuuksineen lukijan vireillä antaen samalla jotakuinkin\nselvän kuvan silloisten kiinalaisten tavoista ja luonteista. Tämä\nensimäinen ja paras koomillinen kiinalainen romaani on kotimaassaan\ntullut mielikirjaksi.\n\nTähän mukaillen suomennettu osa ulottuu romaanin toisen luvun\nkeskivaiheilta kuudennen keskivaiheille käsittäen kohtia parista\nseuraavastakin, mikäli ne koskevat kertomuksen päähenkilöä. — Tekijästä\nitsestään ei jälkimaailma tunne muuta kuin nimen.\n\n\n\n\nWei Tshou'ssa.\n\n\n[Keisari Hui Tsung'in hallitessa (1101—25 j.Kr.) oli Kiinan väestö\npakotettu väkivallalla puolustautumaan hallituksen väkivaltaisuuksilta\nja sen lahjottujen virkamiesten vääryyksiltä. Näin ollen johtui kansa\npitämään ruumiillista voimaa ja hurjaa rohkeutta usein suuremmassa\narvossa kuin henkistä etevyyttä. Hallitukseen tyytymätöntä kapinoivaa\nväestöä kokoontui useihin paikkoihin, m.m. juuri Wei Tshou'n kaupunkiin\nluoteis-Kiinassa,]\n\nEräänä päivänä — se tapahtui keisari Hui Tsung'in aikana — saapui\nmuuan pakolainen Wei Tshou'n kaupunkiin etsimään vanhaa tuttavaansa,\njolta useita vuosia sitten oli saanut monta hyvää neuvoa nuijan\nkäyttämisessä. Hän poikkesi ohi mennessään teetarjoiluun virkistääkseen\nitseään ja kysyäkseen samalla tuota tuttavaansa. Palvelija pyysi häntä\nkääntymään erään pitkän ja rotevan miehen puoleen, joka samassa astui\nsisään.\n\nTulijan ryhti oli sotilaallinen, ja hänen yllään oli niinestä punottu\nhattu, tummanvihreä sotilasnuttu ja keltaiset jalkineet. Nenä oli\nsuora, poimut suupielissä muodostivat nelikulmion ja kankea, pikimusta\nparta lisäsi hänen sotaista olemustaan. Olipa hän lähes kahdeksan\njalkaa pitkä ja muuten hänen vartalonsa oli sopusuhtainen pituuteen.\n\nKun tämä teräksinen mies oli astunut teetarjoiluun, lisäsi palvelija\nkysyvälle:\n\n— Jos te etsitte miekka- ja nuijamestari Wang Tsun'ia, on paras kysyä\ntuolta sotapäälliköltä. Hän tietää varmaan.\n\nShi Tsun — se oli Wang Tsunia etsivän nimi — hypähti seisomaan, kumarsi\nsotapäällikölle ja kysyi:\n\n— Suokaa anteeksi, etteköhän joisi teetä kanssani?\n\nSotapäällikkö silmäili Shi Tsunia, joka oli melkein yhtä suuri ja\nvoimakas kuin hänkin, astui sitten lähemmäksi ja kumarsi vastaukseksi.\nHe istuutuivat ja Shi Tsun jatkoi:\n\n— Teidän nöyrä palvelijanne rohkenee kysyä teidän suku- ja\nristimänimeänne.\n\nTähän toinen vastasi:\n\n— Minä olen kapteeni kaupunginpäällikön vartioväessä, sukunimeni on Lo\nja ristimänimeni Ta. Entä teidän nimenne, hyvä ystäväni?\n\n— Minä olen syntynyt Hwa Jin Hienossa, — vastasi toinen, — ja\nnimeltäni Shi Tsun. Tiedättekö ehkä sattumalta, asuuko eräs entinen\nopettajani nimeltä Wang Tsun nykyään täällä? Hän oli aikanaan paras\nnuijataistelija itäisessä pääkaupungissa Hai Fungissa.\n\n— Hyvä veli, — vastasi Lo Ta, — ettekö te ole juuri se mies, jota\nkutsutaan nimeltä »yhdeksänjuovainen lohikäärme Shi»?\n\nShi Tsun kumarsi ja virkkoi:\n\n— Teidän nöyrin palvelijanne, minua kutsutaan sillä nimellä.\n\nKapteeni Lo vastasi iloisesti kumarrukseen ja lisäsi koiruuttaan:\n\n— Teidän muotonne vaikuttaa paremmin kuin nimenne! Minua ilahuttaa\nsuuresti saada tavata teidät. Te etsitte siis muuatta Wangia?\nTarkotatteko sitä, joka oli tekemisissä kenraali Ko'n kanssa?\n\n— Sama mies.\n\n— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan hänestä, veli hyvä, — puheli\nLo Ta, — mutta hän ei asu nykyään täällä. Hän on, mikäli muistan,\nenimmäkseen ollut meidän entisen kaupunginpäällikkömme seurassa Jen\nNgan Fu'ssa. Te olette siis se kuuluisa mestari Shi, jota niin usein\nolen kuullut ylistettävän! Lähtekäähän kanssani muualle maistamaan\njalompaa juomaa!\n\nNiin vei Lo Ta hänet teetarjoilusta, kääntyen vielä lähtiessään ympäri\nsanoen: »Kyllä minä maksan toiste kaikki», mihin palvelija vastasi:\n»Hyvä on, herra kapteeni.»\n\nHe olivat ennättäneet tuskin sadan askeleen päähän lähtöpaikasta, kun\nhuomasivat väkijoukon tungeskelevan kadulla jonkun huvittavan esineen\ntai näytelmän ympärillä. Shi Tsun arveli:\n\n— Emmekö katso ohi mennessämme, mitä siellä on?\n\nKun he olivat tunkeutuneet väkijoukon läpi, he näkivät miehen seisovan\nsen keskellä nuija kädessä ja hänen edessään maahan levitettynä\nkaikellaisia lääkepulloja nimikirjoituksineen.\n\nSe oli vanha nuijataistelija ja puoskari nimeltä Li Tshung, jolta\nShi Tsun oli saanut alkuopetuksensa. Hänen »taiteilijanimensä» oli\n»Tiikerinsurma».\n\nShi Tsun astui lähemmäksi, tervehti ja sanoi:\n\n— Opettajani, enpä ole nähnyt teitä pitkään aikaan.\n\n— Kuinka te olette tänne joutunut? — kysyi Li Tshung.\n\nMutta Lo Ta keskeytti heidän keskustelunsa sanoen Shi Tsunille:\n\n— Koska tämä herra on teidän entinen opettajanne, niin tulkoon mukaan,\nsilloinhan saamme kolmen kesken tyhjentää lasit.\n\nLi Tshung vastasi: — Ensin minun täytyy myydä rohdot, mutta sitten\nlähden mielelläni seuraanne, herra kapteeni.\n\nMutta Lo Ta selitti: — Piru teitä odottakoon! Jos tahdotte tehdä\nseuraa, niin lähtekää heti!\n\nLi Tshung epäsi yhä: — Tässä on minun jokapäiväinen leipäni\nkysymyksessä, ja sen tähden olen pakotettu viipymään. Mutta olkaa\nhyvä ja menkää edellä, minä tulen varmasti jälessä niin pian kuin\nmahdollista.\n\nMutta Lo Ta, jota viivytys suututti, jakeli töllistävälle väkijoukolle\niskuja ja puusteja huutaen.\n\n— Menkää hiiteen siitä!...\n\nIhmiset pakenivat joka suunnalle, eivätkä ajatelleetkaan enää ostaa\nrohtoja. Tämä ei tietenkään ollut Li Tshungin mieleen, mutta hän ei\nkuitenkaan uskaltanut ilmaista mielipahaansa, vaan virkkoi hymyillen:\n\n— Te näytte olevan kiivas herra!\n\nSen sanottuaan hän kokosi tavaransa ja he lähtivät kolmisin liikkeelle.\nMuutaman kadunkulmauksen kierrettyään he saapuivat kaupungin sillan\nalla sijaitsevaan juomalaan, jonka edustalla oli merkkinä pitkä masto\nlippuineen.\n\nHe laskeutuivat alas portaita pitkin, etsivät rauhaisan huoneen ja\nistuutuivat. Kapteeni asettui pöydän ylipäähän, Li Tshung vastapäätä\nhäntä ja Shi Tsun toiselle sivustalle. Juomalan palvelija tervehti\nkapteenia kuin vanhaa vierasta ainakin ja lisäsi:\n\n— Paljonko rommia käskette, herra kapteeni?\n\n— Aluksi puoli mittaa, — vastasi tämä. — Mutta me tahtoisimme myös\nsyödä vähäsen.\n\n— Mitä syötävää käskette tuomaan, herra kapteeni?\n\n— Älkää nyt siinä iankaikkisesti kysykö, — huusi Lo Ta, — vaan tuokaa,\nmitä on valmista. Nuo kapakan palvelijat eivät tosiaan osaa hetkeäkään\nkuonoansa kiinni pitää!\n\nPalvelija katosi nopeasti ja toi tuossa tuokiossa lämmintä rommia. Yhtä\npian tuli lihaa ynnä muuta haukattavaa.\n\nHe kävivät halukkaasti käsiksi ateriaan ja juttelivat sitten lasin\nääressä kaikellaisista ammattiasioista, nyrkkeilystä, ruumiinvoimista,\nmiekkailuviekkaudesta ynnä muusta sellaisesta. He olivat jo sekä\nkeskustelusta että juomasta lämmenneet aika lailla, kun yhtäkkiä\nkuulivat viereisestä huoneesta parkua. Lo Ta hypähti ylös ja iski\nsuurella nyrkillään niin lujasti pöytään, että lautaset ja lasit\nlattialle lensivät ja siellä ympäri kiiriskelivät.\n\nKun palvelija kuuli tämän rytäkän, hän syöksyi sisään, ja huomattuaan\nLo Tan suuttumuksen pani käsivartensa ristiin kysyen nöyrästi:\n\n— Teidän armonne, mitä suvaitsette käskeä? Sana vain ja tahtonne on\ntäyttyvä.\n\n— Vai mitäkö tahdon? — huusi Lo Ta. — Mitä se sellainen on, että sinä\ntuot viereiseen huoneeseen liikuttajia ja siten meitä häiritset?\n\n— Pyydän tuhannesti anteeksi, armolliset herrat, — vastasi palvelija.\n— Kuinka minä uskaltaisin tuoda ketään teitä häiritsemään? Siellä on\neräs vanha ukko tyttärensä kanssa, jotka maksusta laulavat ihmisille.\nHe eivät varmaankaan tienneet, että armolliset herrat ovat täällä, ja\nitkevät onnettomuutta, joka heitä on kohdannut.\n\n— Tämä herättää uteliaisuuteni, — sanoi kapteeni. — Mene tuomaan heidät\ntänne.\n\nPalvelija riensi ulos ja palasi kohta kaksi poloista mukanaan.\nTyttö, joka ensimmäisenä astui sisään, näytti olevan lähes\nkaksikymmentävuotias, ukko, jolla oli nuoraan punottuja puisia\nkalistimia kädessä, noin viiden- kuudenkymmenen ikäinen. Tyttö ei ollut\nkaunis, mutta hänen kasvojensa piirteissä oli jotakin viehättävää,\netenkin nyt, kun hän kyyneleitään kuivaten astui lähemmäksi ja tervehti\nseuraavilla sanoilla:\n\n— Minä toivotan teille kaikille kolmelle oikein paljon onnea!\n\nUkko tervehti samaan tapaan.\n\nSilloin kysyi Lo Ta:\n\n— Mistä te tulette ja mitä itkette?\n\n— Hyvä herra, — vastasi tyttö, — sitä ette saata arvatakaan. Olkaa hyvä\nja kuunnelkaa, mitä kerron. Olen syntynyt Hai Fung’issa. Vanhempieni\nkanssa tulin tänne tervehtimään muutamia sukulaisia, mutta nämä ovatkin\nmuuttaneet Nan King’iin. Majapaikassa äitini sairastui ja kuoli. Eipä\nollut meillä, isällä ja minulla, muuta neuvoa kuin etsiä elatuksemme\ntäältä. Mutta silloin eräs rikas mies nimeltä Tshing, joka on pitänyt\nminua hiukan silmällä, lähetti naittajan kysymään minulta, enkö\ntahtoisi suostua hänen toiseksi vaimokseen. [Kiinalaisella miehellä on\noikeus pitää useampia vaimoja, joista ensimäinen on kuitenkin hänen\nvarsinainen puolisonsa, toiset sivuvaimoja, jotka tavallisesti ovat\npalvelijan asemassa. Avioliitot solmitaan naittajan välityksellä.]\nTehtiin kolmentuhannen kashi-rihman (n. 1575 Smk:an) suuruinen sopimus.\n[Sulhanen suorittaa apelle morsiamesta määrätyn summan, jonka hän saa\ntakaisin, kun lähettää vaimon pois tämän entiseen kotiin. — Kash on\npienin Kiinan kuparirahoista (noin 1/5 penniä), jossa on reikä rihmaan\nripustamista varten.] Mutta rahoja ei koskaan maksettu, vaikka minä\nolin muuttanut miehen luo. Ei ollut vielä kolmea kuukautta umpeen\nkulunut, kun hänen ensimäinen vaimonsa, joka on kauhea ihminen, ajoi\nminut talosta. Vaatipa Tshing isältäni tuon sopimuksessa määrätyn\nrahasumman takaisin. Mutta isäni oli voimaton ja kykenemätön käymään\noikeutta niin rahakkaan ja vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Täytyi\nsiis keksiä ja koettaa keinoa koota rahoja, niin vaikeata kuin se\nolikin. Kaikeksi onneksi olin isältäni oppinut lauluja ja ajattelimme\nsuurimmassa hädässä laulaa sen majatalon vieraille, jonne olimme\njoutuneet, siten ansaitaksemme. Mutta majatalon isäntä alkoi kiskoa\nmeiltä yhä suurempaa vuokraa, niin että meille lopulta jäi rahaa\ntuskin jokapäiväiseen leipään. Mutta nyt viime päivinä on ollut niin\nvähän vieraita, että pelkäämme isännän tekevän meille pahaa, kun\nemme voi maksaa hänelle vuokraa. Isäni ja minä ajattelimme juuri\nepätoivoista tilaamme, ja kun meillä ei ole täällä ainoaakaan tuttavaa,\njonka puoleen voisimme apua pyytäen kääntyä, niin en voinut olla\nitkemättä. Minä en tiennyt, hyvä herra, että häiritsin teitä, ja pyydän\nnöyrimmästi anteeksi.\n\nLo Ta ajatteli hetken ja kysyi:\n\n— Mikä on nimenne ja missä majapaikassa asutte? Kuka on tuo Tshing ja\nmissä hän asuu?\n\nTytön isä vastasi:\n\n— Sukunimeni on Kin ja koska olin toinen järjestyksessä sisaruksista,\nsain ristimänimen Ji (= toinen). Tyttäreni nimi on Tsui Lien. Ja tuo\nherra Tshing on lihakauppias, joka on ottanut arvonimen »läntisen\nrajan suojelija». Mutta majatalo, jossa me asumme, sijaitsee lähellä\nkaupungin itäistä porttia.\n\n— Piru vieköön, — huudahti Lo Ta, — arvasinhan minä, että tuo\nTshing on juuri se sikakauppias! Sama mies avasi meidän nuoren\nkaupunginpäällikkömme suojeluksella kauppansa ja tällä lailla hän nyt\nkiusaa ihmisiä!\n\nSitten hän kääntyi naapuriensa puoleen sanoen:\n\n— Jääkää te molemmat toistaiseksi tänne. Minä menen vähäksi aikaa pois\nkurittaakseni sitä lurjusta ja opettaakseni häntä olemaan ihmisiksi.\n\nMutta Shi ja Li pidättivät häntä selittäen:\n\n— Hyvä ystävämme, rauhottukaa toki! Voittehan järjestää asian mielenne\nmukaan hätäilemättäkin.\n\nVaikka olikin vaikeata, niin saivat he hänet kuitenkin jäämään. Sitten\nkääntyi Lo Ta vanhuksen puoleen sanoen:\n\n— Tulkaapas tänne, vanha poika, niin annan teille sen verran, että\npääsette huomenna lähtemään Hai Fung'iin takaisin. Mitä siitä arvelette?\n\nIsä ja tytär selittivät, etteivät saattaneet toivoakaan mitään parempaa\nkuin päästä kotiin jälleen, ja jos hän vain sen ilon heille suo, niin\ntulevat he kunnioittamaan häntä toisena isänä. Mutta kuinka päästäisi\nmajatalon isäntä heitä lähtemään, kun Tshing on käskenyt häntä pitämään\nheistä tarkkaa vaaria?\n\nMutta Lo Ta virkkoi:\n\n— Kyllä minä pidän siitä huolen.\n\nSitten hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä viisi taelia [1 tael =\n37,57 gr hopeata] hopeata (noin 7 1/2 Smk) ja pani ne pöydälle. Sen\ntehtyään hän katsahti Shi Tsuniin ja virkkoi:\n\n— Minulla ei satu olemaan enempää rahaa myötä. Jos teillä on hopeata,\nniin lainatkaa minulle. Minä annan teille huomenna takaisin.\n\n— Takaisinmaksusta ei puhettakaan, hyvä ystäväni, — vastasi Shi Tsun ja\npani rahapussistaan kymmenen taelia pöydälle.\n\nNyt Lo Ta kääntyi Li Tshungin puoleen:\n\n— Kai tekin lainaatte minulle vähäsen?\n\nLi Tshung kopeloi laskujaan ja pani vihdoin kaksi taelia pöydälle. Lo\nTa katseli niitä, mutta kun se oli hänen mielestään kovin vähän, niin\nvirkkoi:\n\n— Te olette, Jumala paratkoon, köyhä kuin pakana.\n\nJa hän otti pöydältä viisitoista taelia ja ojensi ne Kin-vanhukselle\nsanoen:\n\n— Menkää nyt tyttärenne kanssa ja laittakaa itsenne matkakuntoon,\nkunnes minä huomenna tulen noutamaan teitä.\n\nVanha Kin ja hänen tyttärensä kiittivät sydämellisesti häntä ja\nlähtivät. Lo Ta antoi nuo kaksi taelia Li Tshungille takaisin ja he\nmaistelivat kolmisin vielä jonkun aikaa. Sitten he lähtivät nousemaan\nportaita ylös. Mutta Lo Ta kääntyi mennessään ympäri ja sanoi\npalvelijalle maksavansa huomenna.\n\nTämä vastasi:\n\n— Te olette aina tervetullut, herra kapteeni. Jota useammin suotte\nmeille sen kunnian, sitä parempi.\n\nKun nuo kolme olivat tulleet kadulle, he erosivat. Shi ja Li\nlähtivät majapaikkoihinsa ja Lo Ta kotiinsa, joka sijaitsi lähellä\nkaupunginpäällikön asuntoa. Mutta hän kuului olleen syömättä\nillallistaan ja menneen levolle mitä huonoimmalla tuulella, niin ettei\nedes isännöitsijänsä uskaltanut kysyä syytä siihen peläten sillä vain\npahentavansa asiaa.\n\nMutta vanha Kin palasi majapaikkaansa taskussaan viisitoista taelia,\nsillä välin kun tyttärensä meni kaupungin portille tilaamaan huomiseksi\najurin. Yhdessä he sitten laittoivat tavaransa matkakuntoon, maksoivat\nmajatalon isännälle asunnon ja ruuan, niin että kaikki oli selvillä\nseuraavaksi päiväksi.\n\nYö kului rauhallisesti, ja viidennen vartion aikana (k:lo 7—9 aamulla)\nnousivat vanha Kin ja hänen tyttärensä levolta, tekivät tulen,\nvalmistivat aamiaisen, söivät sen ja tekivät sitten lähtöä. Juuri\nsilloin, päivän valjetessa, saapui kapteeni Lo Ta majataloon ja huusi\nvartialle:\n\n— Missä täällä isä Kin asuu?\n\nVartia ilmotti Kinille kapteeni Lon tahtovan tavata häntä.\n\nKun vanha Kin kuuli tämän, hän avasi oven ja pyysi:\n\n— Herra kapteeni, olkaa hyvä ja käykää sisään hetkeksi istumaan.\n\nMutta Lo Ta selitti:\n\n— Miksikä istumaan? Jos tahdotte lähteä matkalle, niin lähtekää! Mitä\nte vielä odotatte?\n\nVanha Kin otti tavaransa ja tyttärensä, kiitti kapteenia ja kääntyi\nlähtemään. Mutta majatalon vartia pidätti hänet sanoen:\n\n— Isä Kin, mihin te nyt?\n\nSilloin kysyi Lo Ta vartialta:\n\n— Onko hän vielä velkaa taloon?\n\n— Ei, vastasi palvelija, — hän maksoi kyllä eilen illalla, mitä oli\nvelkaa. Mutta hän ei ole vielä maksanut herra Tshingille takaisin\ntyttärensä naimarahoja, joista meidän pitää vastata.\n\n— Minä maksan itse lihakauppiaalle, — sanoi Lo Ta, — ja te annatte\ntämän miehen nyt lähteä.\n\nMutta kun vartia yhä esteli, niin Lo Ta suuttui, kohotti raskaan\nkätensä ja sivalsi palvelijaa korvalle niin tuimasti, että tämän\nnenästä verta valahti, ja iski sitten vielä naamaan, että suusta lensi\nkaksi hammasta. Vartia kaatui maahan, mutta pääsi kohta jaloilleen ja\npakeni taloon turvaa etsien. Talon isäntä näki kohtauksen, mutta ei\nuskaltanut sekaantua asiaan.\n\nSillä välin riensi vanha Kin tyttärensä kanssa kaupungista. He löysivät\najurin, jonka olivat edellisenä iltana tilanneet, ja läksivät sillä\nmatkaan.\n\nMutta Lo Ta harkitsi, että heidät voitaisiin vielä tavottaa ja\npidättää, ja sentähden hän kääntyi takaisin majataloon ja istui siellä\nniin kauan, että tiesi vanhan Kinin ehtineen tarpeeksi etäälle. Sitten\nhän nousi ja läksi lihakauppias Tshingin luo.\n\nTämä oli jo avannut puotinsa ja levittänyt runsaasti tavaroitaan\nostajain katseltaviksi. Hän oli itse läsnä, istui maksupöydän takana\noveen katsoen palvelijoittensa puuhatessa hänen ympärillään ja myödessä\nostajille sianlihaa.\n\nSilloin astui Lo Ta ovelle ja huusi:\n\n— Sikakauppias Tshing, hoi!\n\nKun Tshing huomasi, että tuo epäkohtelias kauppatuttava oli kapteeni\nLo Ta, hän riensi esiin pöytänsä takaa ja käski palvelijan tuoda\nkapteenille tuolin pyydellen ja kumarrellen vähän väliä.\n\nLo Ta istuutui ja sanoi:\n\n— Tuon kaupunginpäälliköltä tilauksen: kymmenen naulaa sianlihaa,\nhienoksi hakattua ja ilman vähintäkään silavaa.\n\nLihakauppias käski palvelijansa mitä pikimmin etsiä parasta lihaa.\n\n— En tahdo, — ärähti Lo Ta, — että palvelijat kajoovat lihaan. Hakatkaa\nitse se hienoksi.\n\n— Kuten käskette, — vastasi Tshing, — palvelijanne tottelee.\n\nNäin sanoen hän astui liharuhmun luo, valitsi kymmenen naulaa puhdasta\nsianlihaa, hienonsi sen ja pyöritteli palloiksi.\n\nSillä välin oli majatalon vartia sitonut vaatteen päänsä ympäri ja\nrientänyt lihakauppias Tshingin luo ilmottamaan vanhan Kinin ja tämän\ntyttären lähdöstä. Mutta kun hän näki Lo Tan istuvan Tshingin puodissa,\nhän ei uskaltanut astua sisään, vaan asettui turvallisen matkan päähän\nräystään alle, mistä teki huomioitaan.\n\nKokonaisen tunnin oli Tshing valmistanut lihapalloja, ja kun ne nyt\nvihdoin olivat valmiit, hän kääri ne lotos-kukan lehteen ja virkkoi:\n\n— Herra kapteeni, minä lähetän palvelijan tuomaan tämän kotiin.\n\n— Miksi niin? — murahti Lo Ta. — Kyllä me vielä ehdimme!... Minä\ntarvitsen vielä kymmenen naulaa hienoksi hakattua silavaa ilman\nvähintäkään lihaa.\n\nLihakauppias rohkeni lausua arvelunsa, että liha oli luultavasti\npiirakoita varten. — Mutta, — jatkoi hän, — mihin te tarvitsette\nhienonnettua silavaa?\n\nLo Ta aukaisi silmänsä niin suuriksi kuin sai, katsoi tuimasti\nlihakauppiaaseen ja sanoi:\n\n— Niin kuuluu käsky, jonka nuori päällikkömme antoi. Pitääkö teidän\nsitä vielä harkita?\n\n— Ei suinkaan, — vastasi Tshing. — Te olette aivan oikeassa! Ainahan\nsilavaa tarvitaan. Minä hienonnan sitä heti.\n\nJa hän valitsi kymmenen naulaa silkkoisinta silavaa, hienonsi ja kääri\nsen, kuten lihankin.\n\nNäin oli kaksi tuntia kulunut ja aamiaisaika vallan ohi. Mutta\nmajatalon vartia seisoi yhä vaan ulkona ja hänen kanssaan joukko\nostajia, jotka eivät uskaltaneet käydä puotiin sisään.\n\nLihakauppias sanoi taas:\n\n— Sallikaa, herra kapteeni, minun lähettää palvelija tuomaan tavarat\nkaupunginpäällikön asuntoon.\n\nMutta Lo Ta vastasi:\n\n— Minä tarvitsen vielä kymmenen naulaa rustoa, hyvin hienoksi hakattua\nja ilman vähintäkään lihaa tai silavaa.\n\nTämän käskyn kuultuaan Tshing ei voinut olla hymähtämättä. Ja hän\nvirkkoi:\n\n— Te olette kaikesta päättäen tullut tänne minun aikaani tuhlaamaan.\n\nKun Lo Ta kuuli nämä sanat, hän huusi:\n\n— Sitä varten, tietysti!\n\nJa hän otti kaksi palloa hienonnettua lihaa ja viskasi ne maahan niin\ntuimasti, että koko puoti lihasiruilla pirskottui.\n\nNyt kiivastui lihakauppias Tshing niin ankarasti, että joka kohta hänen\nruumiistaan aina kiireestä kantapäähän hehkui hillittömän raivon tummaa\ntulta. Hän sieppasi jyrsityn luun ja temmelsi ympäri puodissansa.\n\nMutta Lo Ta oli jo ulkopuolella puotia.\n\nNaapurien ja ostajain joukko, joka ei uskaltanut hänelle sanaakaan\nsanoa, kasvoi hetki hetkeltä ohikulkijoista, jotka uteliaina\npysähtyivät katsomaan. Mutta majatalon vartia seisoi kauhistuneena\nsamalla paikalla räystään alla.\n\nNyt syöksyi Tshing puodista ulos lihakirves oikeassa kädessä ja vasen\nkohotettuna aikomuksessa tarttua Lo Tan. Mutta tämä painoi käden alas,\npyöräytti lihakauppiaan melkein ympäri ja kaatoi hänet yhdellä ainoalla\npotkauksella selälleen maahan. Astui sitten askelen lähemmäs, nosti\ntoisen jalkansa Tshingin rinnalle, tarttui toisella kädellä hänen\nkumpaankin käteensä ja tuijottaen tuimasti Tshingia kasvoihin sanoi:\n\n— Minä olen uskollisena soturina paIvellut vanhaa kaupunginpäällikköä\nJen Ngam'issa ja saanut palkinnoksi häneltä arvonimen \"läntisen rajan\nsuojelija\". Mutta mikä oikeus on sinulla sellaiseen arvonimeen sinä\nvaivainen mato ja naisten kiusaaja? Kuinka olet sinä uskaltanut niin\nraa'asti sortaa Tsui Lien parkaa?\n\nJa Lo Ta löi häntä nenään, niin että se vääntyi vinoksi, turposi ja\nalkoi vuotaa verta. Kun lihakauppiaasta oli mahdotonta nousta pystyyn\nja kun kirveskin oli pudonnut hänen kädestään, hän huudahti:\n\n— Piru vieköön, se oli oivasti osattu.\n\n— Konna! — huusi Lo Ta, — vai uskallat sinä vielä puhutella minua noin\nylimielisesti?\n\nJa hän löi lihakauppiasta toistamiseen, tällä kertaa yläpuolelle silmää.\n\nMuut pelkäsivät Lo Taa niin suuresti, etteivät uskaltaneet sekaantua\nasiaan, vaikka säälivätkin poloista lihakauppiasta.\n\nTämän täytyi pyytää armoa.\n\n— Suus kiinni! — ärjyi kapteeni — Jos olisit viimeiseen saakka pysynyt\nlujana, niin voisin antaa sinulle anteeksi, mutta koska vikiset, et ole\narmoa saava.\n\nJa hän löi kolmannen kerran häntä ohimoon. Mutta kun hän näki\nvastustajansa hievahtamatta ja hengittämättä makaavan maassa, hän luuli\ntämän teeskentelevän ja huusi:\n\n— Jos sinä, lurjus, tahdot tekeytyä kuolleeksi, annan minä sinulle\nvielä yhden sivalluksen!\n\nMutta lihakauppiaan kasvojen väri alkoi kalveta ja Lo Ta ajatteli\nitsekseen: »Hitto vieköön, minä kun luulin antavani tuolle pakanalle\nterveellisen opetuksen enkä saattanut aavistaakaan, että hän kolmesta\nkolauksesta kuolla kupsahtaisi. Saattavatpa ottaa minut kiinni ja\nviskata tyrmään. Paras lienee siis kiireimmän kautta korjata luunsa.\n\nHän kääntyi vielä kerran lihakauppiaan ruumiiseen päin ja sanoi:\n\n— Sinä tekeydyt hengettömäksi, jotta minä jättäisin sinut rauhaan,\nmutta kyllä minä vielä näytän sinulle...\n\nNäin itsekseen toista morkaten hän lähti tiehensä eikä yksikään\nTshingin naapureista tai palvelijoista uskaltanut häntä pidättää. Lo Ta\nriensi suoraa päätä kotiin, kokosi välttämättömimmät vaatteensa, varasi\nvähän rahaa kukkaroonsa, otti nuijan käteensä ja katosi eteläisen\nportin kautta kaupungista kuin savu liedestä.\n\nTshingin ystävät koettivat sill'aikaa saada tätä henkiin, mutta kaikki\nosottautui turhaksi. Ei ollut mahdollista, että tuo poloinen enää\ntekeytyisi kuolleeksi; hän oli todella kuollut, murhattu. Sitten he\nriensivät viranomaisten luo ilmottamaan tapahtumasta.\n\nHe tapasivat pormestarin raatihuoneessa, jossa tämä otti heidän\nilmotuksensa vastaan voimatta omalla vastuullaan antaa käskyä vangita\nLo Ta, koska tämä kuului kaupunginpäällikön vartiaväestöön. Pormestari\nastui kuitenkin heti kantotuoliinsa ja riensi kaupunginpäällikön\nvirastoon. Tavallisten puheillepääsytoimitusten jälkeen hän pääsi\nsisään ja esitti asian kaupunginpäällikölle, joka kauhistuneena sanoi:\n\n— Vaikka Lo Ta on vartioväestöni kunnollisimpia kapteeneja, en voi\nkieltää vetämästä asiaa oikeuden käsiteltäväksi. Hän palveli jo isääni,\njoka sitten siirsi hänet minun käytettäväkseni. Mutta koska hän näyttää\nolevan syypää murhaan, niin voitte vangita hänet, vetää oikeuteen, ja\njos hänet todistusten perusteella tuomitaan syylliseksi, jätän isäni\nratkaistavaksi, minkä rangaistuksen hän on saava. Isäni voisi muuten\nlähettää ajamaan häntä takaa siinä tapauksessa, jollei häntä kiinni\nsaada.\n\nPormestari lupasi seurata näitä neuvoja ja poistui. Saavuttuaan\ntakaisin virkahuoneeseensa hän ryhtyi heti kaikkiin toimenpiteisiin\nkapteenin kiinniottamiseksi. Poliisipäällikkö sai vangitsemiskäskyn\nja läksi liikkeelle mukanaan kaksikymmentä miestä. Nämä etsivät\njoka loukon La Tan käskynalaisessa kaupunginosassa, mutta eivät\nlöytäneet häntä, eivätpä edes jälkeäkään hänestä. Sitten he sulkivat\nhänen isännöitsijänsä vankityrmään ja etsivät pakolaista kaupungin\nympäristöstä aina penikulman taajuudelta. Sekin turhaan. He palasivat\nkaupunkiin ja vangitsivat vielä pari Lo Tan naapuria, jotka he\nyhdessä Lo Tan isännöitsijän kanssa veivät pormestarin tutkittaviksi.\nTämä määräsi pitämään heitä vielä vangittuina, tuomaan Tshing\nvainajan ystävät ja naapureja kuulusteltavaksi ja kutsumaan oikeuden\nviranomaiset kokoon, jotta asian käsittely voitaisiin lopullisesti\nalkaa.\n\nNäin kului päivä eikä murhaajaa saatu käsiin. Sitä seuraavana päivänä\nkäskettiin lähettämään kaikkialle kuulutuksia, joissa kuvattiin hänen\nmuotonsa ja luvattiin tuhat kashi-rihmaa sille, joka voisi jättää\nLo Tan oikeuden käsiin tai antaa edes sellaisia tietoja, että hänet\nniitten avulla saataisiin vangituksi.\n\n\n\n\nLo Ta rupee munkiksi.\n\n\nSillä välin oli Lo Ta paennut yli mäkien ja halki laaksojen kauaksi Wei\nTshoun kaupungista eikä hän hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin tiesi pari\nkolme »kreivikuntaa» jättäneensä taakseen.\n\nNälkäinen ei valikoi ruokia, ei paleltuva vaatteita eikä köyhä\nvaimoa naimisiin mennessään. Yhtä vähän harkitsee pakolainen, mitä\ntietä olisi riennettävä eteenpäin. Eikä Lo Ta, kiihottunut kun oli,\nvälittänyt vähääkään siitä, missä oli ja minne kulki. Siitä päivästä,\nkun oli lähtenyt pakoon, hän harhaili lähes kuukauden koditonna pitkin\nmaakuntia.\n\nEräänä päivänä hän saapui Jen Mun nimiseen kaupunkiin, joka ei ole\nkaukana Kiinan suuresta muurista, viivähtääkseen siellä jonkun aikaa\nseutua katsellen. Kaupunki oli jotakuinkin suuri; oli hevosia, vaunuja,\nkauppapuoteja ja tavaroita yllin kyllin, ja vaikka se oli vain\nhien-kaupunki, näytti se komeammalta useita fu- tai tshou-kaupunkeja.\n[Hien on piirikunnan pääkaupunki, fu ja tshou ovat suurempia\nkaupunkeja, joiden vallan alle kuuluu useampia piirikuntia.]\n\nKun kapteeni Lo Ta nyt verkalleen asteli kaupungin katuja pitkin,\nhän huomasi erään kadun kulmauksessa suuren joukon ihmisiä lukemassa\nseinään naulattua julistusta. Hän tunkeutui väkijoukon läpi lähemmäksi\njulistusta kuullakseen, mitä siinä seisoi, sillä hän ei osannut itse\nlukea.\n\n— Tämän kaupungin päämies, — luki eräs joukosta, — on saanut Wei\nTshousta seuraavan käskyn: »Kuulutettakoon paikkakunnalla heti, että\nWei Tshoun kaupunginpäällikön vartioväestön kapteeni nimeltä Lo Ta,\njoka on murhannut lihakauppias Tshingin mainitusta kaupungista,\non vangittava. Se, joka rikoksentekijän salassa pysymistä avustaa\ntai antaa hänelle yösijaa, katsotaan rikokseen osalliseksi ja\nkanssarikolliseksi, mutta se, joka hänet kiinni ottaa ja jättää\noikeuden käsiin tai antaa hänen olinpaikastaan ensimäiseksi tiedon\nviranomaisille, saa tuhat kashi-rihmaa palkinnoksi» j.n.e.\n\nLo Ta oli kuunnellut juuri tähän saakka, kun joku hänen takanaan\nkuiskasi: — »Hyvä veli, vai olette tekin täällä!?», tarttui häneen ja\nvei hänet väkijoukosta pois.\n\nKun Lo Ta kääntyi ympäri katsomaan, kuka häneen kävi käsiksi, hän\nhämmästyi aika lailla nähdessään edessänsä Kin-vanhuksen, jonka oli\ntavannut siellä Wei Tshoun juomalassa.\n\nVanhus johti hänet ensin syrjäiseen paikkaan ja sanoi sitten:\n\n— Hyväntekijäni, te olette kovin rohkea! Ettekö kuullut, että sille,\njoka teidät ottaa kiinni tai antaa ilmi, luvataan tuhat kashi-rihmaa?\nMiksi piti teidän mennä niin lähelle julistusta? Jollen minä kaikeksi\nonneksi olisi teitä huomannut, niin olisitte voinut joutua poliisin\nkäsiin. Teidän ikänne, muotonne ja pukunne on selitetty tarkoin\njulistuksessa.\n\n— En tahdo kieltää teiltä, — vastasi Lo Ta, — että minä teidän asianne\njohdosta menin sinä päivänä jolloin Wei Tshousta lähditte, lihakauppias\nTshingin luo' Me jouduimme riitaan ja minä lähetin hänet kolmella\niskulla tästä maailmasta. Sen tehtyäni minä tietysti karistin Wei\nTshoun tomut jaloistani. Ja noin kolme, neljäkymmentä päivää vaelsin\nsenjälkeen maita ja mantereita, kunnes vihdoin osuin tänne. Entä te?\nKuinka olette joutunut tänne! Tehän läksitte silloin Hai Fungiin?\n\n— Hyväntekijäni, — vastasi Kin, — kun olitte minut ja minun tyttäreni\nvapauttanut, nousimme ajopeleihin matkustaaksemme tosiaankin Hai\nFungiin. Mutta silloin juolahti mieleemme, että se roisto voisi\nlähettää ajamaan meitä takaa ja ottamaan kiinni ja meitä alkoi\nsentähden pelottaa, kun meillä ei enää ollut turvaa hyväntekijästämme.\nSiitä syystä läksimmekin toiseen suuntaan, pohjoiseen. Jonkun matkaa\najettuamme me sattumalta tapasimme erään vanhan tuttavan, joka palasi\nasioiltaan kaupungista, ja tämä toi meidät tänne. Eikä siinä kaikki.\nHän ei antanut itselleen rauhaa ennenkuin oli naittanut tyttäreni\nensimäiseksi vaimoksi erään rikkaan miehen, sihteeri Tshau'n pojalle.\nNyt on meidän varsin hyvä ollaksemme, mistä meidän on kiittäminen\nteidän oikeaan aikaan suomaanne apua, jalomielinen hyväntekijämme.\nTyttäreni on usein kertonut vanhalle sihteerille teidän hyväsydämisestä\nosanottavaisuudestanne. Tämä on suuri miekkailun ystävä ja hän on\nuseasti maininnut tahtovansa kernaasti kerran mitellä voimiansa teidän\nkanssanne. Mutta siihen meillä on ollut kovin vähän toiveita. Tulkaa,\nhyväntekijämme, pariksi tai kolmeksi päiväksi vieraaksemme, niin saamme\nneuvotella, miten olisi teidän asemaanne nähden meneteltävä.\n\nLo Ta lähti Kin-vanhuksen mukana sihteerin taloon. Kun he olivat\nsaapuneet perille, nosti vanhus sisäkäytävän oviverhon ja huusi:\n\n— Tyttäreni! Meidän hyväntekijämme on täällä!\n\nKun tyttö tämän kuuli, niin tuli hän esille yllään korea puku ja\nrunsaasti koristeita ja pyysi Lo Taa käymään sisälle. Sitten hän\nkumarsi kuusi kertaa tulijan edessä, ikäänkuin olisi jotakin jumalaa\nrukoillut, ja virkkoi:\n\n— Ilman teidän hyväntahtoista apuanne en minä nyt olisi täällä.\n\nJa hän pyysi tulijaa vielä kerta käymään sisään, nousemaan\nylikerrokseen ja istuutumaan.\n\n— Miksi nämä muodollisuudet... — väitti Lo Ta vastaan. — Lähdenpä\nmieluummin eteenpäin.\n\nMutta vanha Kin ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.\n\n— Koska nyt kerran olette vieraanamme, ette saa niin pian lähteä. — Ja\nhän otti Lo Tan matkamyssyn ja nuijan ja korjasi ne talteen. Sitten hän\nsai kapteenin nousemaan ylikertaan ja käski tytärtään pitämään seuraa\nvieraalle, sillä aikaa kun hän keittää riisiä.\n\n— Se on toki liikaa!... — huudahti Lo Ta. — Kai on sittenkin paras,\nettä minä sanon teille hyvästi.\n\n— Herra kapteeni, — vastasi vanha Kin — me emme saattaisi elämällämme\nmaksaa sitä palvelusta, jonka te meille osoititte! Miksi puhuttekaan\nmitättömästä vaivasta valmistaa teille vähän syötävää?\n\nJa tytär piti seuraa kapteenille ylikerroksessa, sillä välin kun\nisä kutsui palvelusväen kokoon ja jakeli sille määräyksiään. Toiset\nsaivat toimekseen tehdä tulen lieteen, toiset seurasivat vanhaa Kiniä\nkaupungille ostamaan tuoretta kalaa, lintua, hedelmiä y.m. Sitten\nvalmistettiin tulojuoma ja ateria. Pöytä katettiin kolmelle hengelle,\nkullekin kupponen ja syömäpuikot, sitten toi tyttö hopeisen maljakon\nja kaasi juomaa kupposiin, minkä jälkeen isä ja tytär heti tarttuivat\nkupposiin osottaakseen vieraalle jumalallista kunnioitustaan.\n\n— Mitä tämä polvistuminen merkitsee? — huusi Lo Ta. — Te tapatte minut\nsillä!\n\n— Hyväntekijämme, — vastasi vanhus, — minä kirjotin nimenne punaiselle\ntaululle, me olemme aamuisin ja iltasin suitsuttaneet pyhää savua sen\nedessä ja osottaneet sille jumalallista kunnioitusta. Mutta tänään on\nhyväntekijämme omassa personassaan meidän keskuudessamme. Miksi emme\nsiis saisi hänelle tehdä samoin?\n\n— Kautta kunniani, — virkkoi Lo Ta, — teidän nöyryytenne ja\nkiitollisuutenne menee yli kaikkien rajojen!\n\nKaikki kolme ryhtyivät nyt syömään ja hörppivät vähänväliä kupposistaan.\n\nTuli ilta.\n\nYhtäkkiä kuului ulkoa portailta melua, ja kun Lo Ta avasi akkunan\nkatsoakseen ulos, näki hän pari-, kolmekymmentä nuijalla asestettua\nmiestä, jotka huusivat:\n\n— Luovuttakaa se mies meille! Luovuttakaa se mies meille!\n\nRäyhääjäin joukossa oli vanhanpuoleinen mies hevosen selässä ja tämä\nkomensi heitä vaikenemaan:\n\n— Älkää rähiskö! Älkää rähiskö! Varas saattaa pujahtaa käsistänne!\n\nKun Lo Ta huomasi uhatun asemansa, sieppasi hän käteensä huonekalun ja\nriensi portaita alas. Mutta vanha Kin seurasi häntä ja viittilöiden\nkäsillään huusi hänelle:\n\n— Näitten miesten tähden ei teidän tarvitse kättänne nostaa!\n\nSitten Kin kiiruhti hevosen selässä istuvan miehen luo ja kuiskasi\nhänelle jotakin. Tämä alkoi nauraa ja antoi miehille käskyn poistua,\njota nämä heti seurasivatkin. Mutta itse hän astui alas hevosen selästä\nja tuli sisään.\n\nVanha Kin pyysi taas Lo Taa nousemaan ylikertaan. Mutta kun tuo uusi\ntulokas kapteenia katseli, lankesi hän heti polvilleen ja lausui:\n\n— Suokaa anteeksi, herra kapteeni, ja ottakaa vastaan minun erinomainen\nkunnioitukseni teitä kohtaan.\n\n— Kuka tämä herra on? — kysyi Lo Ta isä Kiniltä. — Minulla ei ole ollut\nkunniaa aikaisemmin tavata häntä. Miksi hän polvistuu edessäni?\n\n— Tämä herra, — vastasi Kin, — on tyttäreni appi, herra sihteeri Tshau.\nHän erehtyi ja luuli teitä toiseksi henkilöksi ja toi varalta muutamia\ntyömiehiä mukanaan. Mutta kun minä hänelle kerroin, kuka te olette,\nniin hän lähetti miehet matkoihinsa.\n\nHe nousivat ylikertaan ja Kin käski tuoda juotavaa ja ruokaa lisää.\nSihteeri osotti Lo Tan kunniasijalle, koska piti häntä sen arvoisena.\n\nMutta Lo Ta epäsi:\n\n— Minä en rohkene suostua esitykseenne.\n\nSihteeri pakotti kaikesta huolimatta Lo Tan istumaan kunniapaikalle,\nkoska he muuten eivät voisi osottaa hänelle kunnioitustaan, ja jatkoi:\n\n— Minä olen usein kuullut puhuttavan teidän urhoollisuudestanne ja nyt\nsuo taivas minulle armon nähdä teidät omassa personassanne. Pidän tätä\nelämäni suotuisimpana sattumana.\n\n— Minä olen vain sivistymätön mies, — sanoi Lo Ta, ja sitä paitsi\nsyypää murhaan. Mutta hyvä on, herra sihteeri, jollette karkota minua\ntalostanne, vaan ehkäpä tiedätte neuvoakin, mitä minun pitäisi tehdä.\n\nSihteeri iloitsi ja tiedusteli lihakauppiaan murhaa. Sitten kääntyi\nkeskustelu toisiin asioihin ja vähitellen he tietysti joutuivat\nmiekkailuun, koska tämä oli kummankin mieliharrastus.\n\nAika oli kulunut sydänyöhön, kun vihdoin käytiin levolle.\n\nSeuraavana aamuna sanoi sihteeri Tshau kapteenille:\n\n— Minä pelkään, ettei teillä tässä paikassa ole riittävää turvaa. Ehkä\nherra kapteeni sentähden tahtoisi jonkun aikaa asua minun maatalossani?\n\n— Onko se kaukanakin? — kysyi Lo Ta.\n\n— Kolmen (Kiinan) penikulman päässä, — vastasi toinen, — seudulla, jota\nnimitetään »seitsemäksi jalokiveksi».\n\n— Enhän minä sen parempaa voi toivoakaan, — arveli Lo Ta.\n\nSihteeri Tshau lähetti miehen noutamaan maatilaltaan parin hevosia,\njoilla he ajaisivat sinne, ja vielä ennen päivällistä sanoi Lo Ta\nhyvästi Kinille ja hänen tyttärelleen.\n\nKun he olivat saapuneet perille, vei sihteeri vieraansa taloon ja pyysi\nhäntä istumaan vierassijalle ulkokatoksen alle. Sitten isäntä käski\ntuoda juotavaa, teurastaa lampaan, ja valmistaa vierashuoneen illaksi.\nKestitystä jatkui seuraavanakin päivänä entiseen tapaan.\n\n— Herra sihteeri, — sanoi Lo Ta, — te olette liian vieraanvarainen ja\nystävällinen minua kohtaan. Minä en voi hyvyyttänne milloinkaan palkita.\n\n— Me olemme veljiä kaikki, — vastasi sihteeri, — kaikki, jotka asumme\nneljän meren välissä. [Vanhan kansantiedon mukaan oli Kiinan asema\nsellainen.] Miksi puhuttekaan sellaisen joutavan teon palkitsemisesta?\n\nNäin kului viikko. Kun he eräänä päivänä istuivat lukuhuoneessa\nkeskustellen kaikenlaisista asioista, saapui vanha Kin suurella\nkiireellä maataloon ja riennettyään suoraa päätä sihteerin ja kapteenin\nluo sanoi:\n\n— Olen hyvin pahoillani, että minun täytyy ilmottaa hyväntekijälleni\nikävä tieto. Kuten muistatte, erehtyi herra sihteeri silloin teidän\nsuhteenne ja otti varovaisuuden vuoksi työmiehiä mukaansa. Vaikka\nnämä heti poistuivatkin, kiihtyivät naapurimme ja ihmisten mieliin\njäi sittenkin epäluuloa. Nyt on viime yönä meidän läheisyydessämme\nnähty poliiseja, jotka ovat hyvin tarkasti tutkineet kaikki paikat.\nPelkäänpä, että he saattavat vielä tulla tännekin ja vangita meidän\nhyväntekijämme, jos saavat vihiä asiasta.\n\n— Koska asian laita on sellainen, — arveli Lo Ta, — pitänee tästä taas\ntarttua matkasauvaan.\n\nMutta sihteeri Tshau tuumi:\n\n— Jos minä pidätän kapteeni Lo Tan täällä näitten olosuhteitten\nvallitessa, niin pelkäänpä, että tästä voi syntyä yhteentörmäys, joka\nvoi raivostuttaa kapteenin. Toiselta puolen, jos minä annan vieraani\nlähteä talosta, niin täytyy minun hävetä sitä itsenikin edessä.\n\nJa hän jatkoi ääneen:\n\n— Minulla olisi ehdotus sijottaa teidät toiseen paikkaan, herra\nkapteeni, ja sen kautta tulisitte vaikka koko ikänne turvatuksi\npienimmältäkin vaaralta. Mutta en tiedä, liekö se mieleenne.\n\n— Koska minä, — vastasi Lo Ta, — olen kuoleman ansainnut, niin miksi\nvastustelisin, jos kerran voin löytää sellaisen paikan, missä saan\nrauhassa kallistaa pääni lepoon!\n\n— Siinä tapauksessa on ehdotukseni mitä soveliain teille, — selitti\nTshau. — Noin kymmenen penikulman päässä täältä on vuori nimeltä\n»Viiden taulun vuori» ja sen huipulla on Wan Shu Jen-luostari, jossa\nasuu noin kuusi-, seitsemänsataa munkkia. Tämän luostarin johtaja\nTshi Tshin on minun paraimpia ystäviäni. Jo isoisäni teki lahjotuksia\nluostarille ja minä olen sen suojelijoita. Joku aika sitten sain luvan\nhankkia sinne oppilaan, mutta tähän päivään saakka en ole tavannut\nluotettavaa henkilöä, jonka hyödyksi voisin täyttää aikomukseni.\nJos te, herra kapteeni, olette valmis lähtemään, suostun maksamaan\nkustannukset. Sanokaa siis minulle suoraan, tahdotteko ruveta munkiksi?\n\nLo Ta harkitsi itsekseen:\n\n— Koska minun nyt täytyy lähteä täältä, niin kenen luo voisin paeta?\nEnpä todellakaan tiedä muuta mahdollisuutta.\n\nJa hän vastasi Tshaun kysymykseen:\n\n— Koska te, herra sihteeri, olette niin ystävällinen, että teette\nminulle tällaisen tarjouksen, niin tahdon mielelläni ruveta munkiksi.\nMutta joka tapauksessa minun täytyy turvautua teidän johtoonne ja\nopastukseenne, sillä minä olen hyvin heikko sellaisissa asioissa.\n\nTällä tavoin se asia siis ratkaistiin ja seuraavana yönä varustettiin\nmatkaa varten kaikki tarpeelliset tavarat, kuten vaatteita ja rahaa\nsekä lahjoja luostarille.\n\nVarhain seuraavan päivän aamulla tuotiin kantotuolit esiin, joissa\nsihteeri Tshau ja kapteeni Lo Ta kannettiin Viidentaulunvuoren\nluostariin.\n\nKun he kello yhdeksän tienoissa saapuivat luostarivuoren juurelle,\nlähetettiin mies edeltäpäin ilmottamaan heidän tulostaan ja he\nseurasivat sitten verkalleen kantotuoleissaan hänen jälkeensä.\nLuostarin kyökkimestari ja lukkari olivat jo vastaanottamassa, kun he\nastuivat kantotuoleistaan, ja johtivat tulijat luostarin edustalla\nsijaitsevaan kesämajaan.\n\nKun luostarin johtaja, Tshi Tshin, oli saanut kuulla, keitä vieraat\nolivat, hän tuli apulaisensa ja palvelijainsa seuraamana lausumaan\nsihteeri Tshaun ja Lo Tan tervetulleiksi. Nämä molemmat kumarsivat\nhyvin syvään johtajalle, joka kysyi:\n\n— Meidän arvoisa suojelijamme ei varmaankaan saapune missään\nvähäpätöisessä asiassa niin kaukaa tänne luostariimme?\n\nSihteeri vastasi:\n\n— Ei suinkaan. Minulla olisi vain pienoinen asia, jolla pyytäisin saada\nvaivata teitä.\n\n— Olkaa hyvät ja käykää minun huoneeseeni, — pyysi johtaja Tshi Tshin,\n— niin saamme puhua asiasta ja juoda teetä.\n\nSihteeri Tshau astui ensimäisenä sisään ja Lo Ta seurasi häntä. He\nsaapuivat johtajan huoneeseen. Kun tämä pyysi sihteeriä istuutumaan\nkanssaan kunniapaikalle, etsi Lo Ta itselleen paikan, johon voisi\nistahtaa levähtämään, ja paneutui johtajan mietiskelypaikalle. Mutta\nsihteeri kutsui hänet heti luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Muistakaa, että tulette palvelemaan täällä munkkina. Te ette siis saa\nluostarin johtajan läsnäollessa istuutua.\n\n— Sitä minä en tiennyt, — vastasi Lo Ta anteeksipyytävästi ja asettui\nsihteerin viereen seisomaan. Ja hän antoi katseensa harhailla samaan\nsuuntaan kuin luostarin johtaja ja sihteeri apulaisen, lukkarin,\nkyökkimestarin, sairaanhoitajan, taloudenhoitajan ynnä muitten\nseistessä kahdessa rivissä luostarin johtajan ja hänen vieraansa edessä\nja vaihtaessa silmäyksiä keskenään.\n\nSillä välin oli sihteerin palvelija tuonut lahjoja sisältävän laatikon\nsisään, ja levitteli niitä nyt luostarin johtajan eteen, joka huudahti:\n\n— Mistä syystä näin paljon lahjoja? Olen vakuutettu, että me taaskin\nolemme aiheuttaneet teille hyvin paljon vaivaa.\n\n— Ne ovat vain vähäpätöisyyksiä, joista ei ansaitse kiittää, — sanoi\nsihteeri.\n\nMunkit ja palvelijat korjasivat nyt lahjat syrjään. Senjälkeen nousi\nsihteeri ja lausui:\n\n— Minä tahtoisin esittää luostarin johtajalle asian. Olen jo pitkän\naikaa aikonut hankkia tänne kustannuksellani alottelijan, jota varten\njo kaikki on ollut tähän saakka valmiina, mutta tätä ennen en ole\nonnistunut pääsemään tarkotukseni perille. Nyt tapasin sattumalta\ntämän sukulaiseni nimeltä Lo, joka sotilaana on alkanut elämänuransa.\nMutta tultuaan tuntemaan julkisen elämän raa'at tavat heräsi hänessä\nhalu vetäytyä siitä pois. Minä pyydän sentähden armollista johtajaa\nkirjottamaan hänet vähäpätöisen suojelukseni alaisena luostarin\nkirjoihin, jotta hän voisi ruveta munkiksi ja astua tämän pyhän\ntemppelin palvelukseen. Kaiken edesvastuun ja kaikki kustannukset otan\nosalleni. Pyydän toimittamaan asian mitä pikimmin.\n\nKun luostarinjohtaja oli kuullut tämän pyynnön, vastasi hän:\n\n— Minä pidän meidän talollemme kunniana vastaanottaa teidän\nehdotuksenne. Se tulee käymään helposti. Mutta täällä olisi teetä!\nOlkaa hyvä!\n\nKun tee oli juotu, kutsui johtaja apulaisensa neuvottelemaan Lo\nTan munkiksi rupeamisesta ja käski kyökkimestarin pitää huolta\nkasvisateriasta. Sen jälkeen neuvottelivat luostarin ylimmät\nvirkamiehet salaisesti keskenään ja tulivat siihen tulokseen, ettei\nLo Ta lainkaan näytä maailmaan kyllästyneeltä. Päinvastoin, hänen\nsilmissään oli uhmaa ja ylpeyttä. Ja he sanoivat sairaanhoitajalle:\n\n— Mene pitämään seuraa vieraille, jotta me saisimme vielä harkita asiaa.\n\nHoitaja nousi paikaltaan ja pyysi sihteeriä ja Lo Taa astumaan\nvierashuoneeseen. Mutta luostarin johtajan apulainen esitti sillä välin\nomasta ja toistenkin puolesta johtajalle, että tämä mies, joka nyt\ntahtoi ruveta munkiksi, näytti kovin väkivaltaiselta ihmiseltä. Hän\noli kopea ja katsannoltaan villin näköinen, ja he neuvoivat sentähden\nkaikissa tapauksissa kieltämään häneltä pääsyn, jottei luostari\nmyöhemmin joutuisi kärsimään hänen tähtensä.\n\n— Mutta hän on meidän suojelijamme, sihteeri Tshaun sukulainen,\n— virkkoi johtaja, — emmekä me voi suvaita, että hänen harras\naikomuksensa tulisi näin kevytmielisen arvelun tähden kumotuksi. Minä\nsanon teille kaikille, että voitte pelotta luopua epäilyksestänne.\nMutta odottakaa hetkinen, kunnes olen vielä harkinnut asiaa.\n\nNäin sanoen johtaja sytytti suitsutusastian, nousi\nmietiskelypaikalleen, nosti jalkansa ilmaan, luki rukouksen ja vaipui\nsitten jonkunmoiseen tiedottomuuteen, kunnes suitsuaminen oli sammunut.\nSenjälkeen hän tuli taas tajuihinsa ja sanoi munkeille:\n\n— Antakaa hänen ruveta munkiksi! Tämä mies on kuin tähti taivaalla.\nHänellä on rehellinen sydän, mutta vaikka hän nykyään onkin vaikeasti\njohdettavissa ja hänen mielenlaatunsa on itselleen epäsuotuisa, muuttuu\nhän vähitellen hartaaksi, ja hän on tekevä hyviä töitä. Kukaan teistä\nei tule saavuttamaan hänen suuruuttaan. Muistakaa minun sanani älkääkä\nmissään tapauksessa vastustako hänen pääsyään.\n\n— No niin, — sanoi apulainen, — jos kerran johtajamme ottaa hänet\nsuojelukseensa, niin emme me saata tehdä mitään muuta kuin noudattaa\njohtajamme mieltä. Me voisimme vain esittää vastaväitteitä, mutta koska\nhän ei ottaisi niitä kuuleviin korviinsa, olisi se turhaa.\n\nNyt kutsutti luostarin johtaja sihteerin ja muut läsnäolijat luokseen\naterialle. Senjälkeen kirjotti lukkari luettelon, ja kun sihteeri\nTshau oli suorittanut maksut, annettiin taloudenhoitajalle toimeksi\nmunkkipuvun hankkiminen. Seitsemässä päivässä piti kaiken olla\nsuoritettu. Vitkastelematta johtaja valitsi onnellisen päivän ja\nsuotuisan hetken juhlamenoja varten.\n\nKun oli juhlamenojen määrä tapahtua, soitettiin kelloja ja päristeltiin\nrumpuja, ja koko luostarin väestö kokoontui johtajansa käskystä\nlakihuoneeseen. Munkit, joita oli runsaasti puolisen tuhatta ja\njotka olivat puetut juhlakasukkoihinsa, asettuivat kahteen riviin\ntotuudenistuimen eteen. Sihteeri Tshau kantoi hopeaisen lahjansa esiin,\nasettui istuimen eteen osottaen sille jumalallista kunnioitusta ja\nilmotti pyyntönsä.\n\nSitten opasti eräs palvelija Lo Tan istuimen eteen. Apulainen käski\ntämän riisumaan päähineensä ja jakoi vihittävän tukan yhdeksään osaan,\njotka oli määrä leikata. Tuossa tuokiossa ajoi hiustenleikkaaja pään\nputipuhtaaksi ja kävi viiksiin ja poskipartaan käsiksi. Lo Ta siihen\ntyytymättömänä virkkoi:\n\n— Jättäkää toki edes vähäsen jälelle!\n\nTöin tuskin saattoivat munkit pidättää nauruaan. Luostarinjohtaja\nlausui istuimeltaan:\n\n— Olkoon suuri tai pieni, lyhyt tai pitkä, keritse kaikki, jottei\nkukaan saattaisi komeilla eikä kerskata.\n\nKun johtaja oli näin ilmaissut ajatuksensa, hän lisäsi vielä:\n\n— Aja kaikki puhtaaksi!\n\nPartaveitsi upposi Lo Tan partaan ja hetkessä muuttui hänen päänsä\nsileäksi kuin lanttu.\n\nSitten astui apulainen munkkikirje kädessä istuimen luo pyytäen uudelle\nalottelijalle munkkinimeä. Johtaja vastasi kahdella säkeellä:\n\n    \"Pilven peittämä tähti on kuin jalokivi kaivannossa;\n    Kautta Fo'n ikuisen lain olkoon Syvähenki hänen nimensä.\"\n\nNiin sai alottelija uuden nimensä, jonka luostarin kirjuri merkitsi\nmunkkikirjeeseen jättäen tämän sitten Lo Tan omiin käsiin. Kun kaikki\ntämä oli tapahtunut, puettiin Lo Tan ylle hänen uusi munkkipukunsa,\nlukkari talutti hänet lain istuimen eteen ja luostarinjohtaja laski\nkätensä hänen päälaelleen antaen Lo Tan tehdä seuraavan pyhän lupauksen:\n\nEnsiksi: Sinun täytyy olla Buddhalle kuuliainen.\n\nToiseksi: Sinun täytyy kunnioittaa johtajaasi ja veljiäsi.\n\nKolmanneksi: Sinun täytyy noudattaa veljeskunnan säädöksiä.\n\nNämä ovat ne kolme velvollisuutta ja sitoumusta, joiden lisäksi tuli\nseuraavat viisi kieltoa:\n\nEnsiksi: Sinä et saa tappaa.\n\nToiseksi: Sinä et saa varastaa.\n\nKolmanneksi: Sinä et saa tehdä alhaisia tekoja.\n\nNeljänneksi: Sinä et saa nauttia väkijuomia.\n\nViidenneksi: Sinä et saa valehdella.\n\nLo Talla eli — kuten hänen nimensä nyt kuului — Syvähengellä ei ollut\naavistustakaan näistä käskyistä, joita hän nyt sitoutui noudattamaan,\nja kun häneltä kysyttiin, voisiko hän pitää kaiken tämän pyhänä, hän\nvastasi hätäisesti:\n\n— Kyllä... tietysti... minun pitää vielä tuumia...\n\nLo Tan vastaus huvitti munkkeja taas aika lailla.\n\nJuhlamenojen päätyttyä kutsui sihteeri Tshau munkit luostarin\nruokasaliin ja antoi heille juhlapäivällisen — tietysti kasvisaterian —\nja kullekin pienen arvon mukaisen muistolahjan. Kyökkimestari kuljetti\nLo Taa ympäri, jotta tämä voisi osottaa veljilleen kunnioitusta, ja vei\nhänet sitten makuusuojaan, jossa oli alttarin ja Buddhan kuvan edessä\nrivittäin mietiskelytuoleja munkkeja varten. Eräälle näistä piti Lo Tan\nistua.\n\nYö kului rauhallisesti ja seuraavana aamuna sihteeri Tshau kääntyi\nvielä kerta ennen lähtöään luostarinjohtajan ja veljien puoleen sanoen:\n\n— Herra johtaja ja te veljet! Minä pyydän teitä pitämään silmällä\nSyvähenkeä, minun sukulaistani, joka on luonteeltaan jonkun\nverran uskalias ja äkkipikainen. Jos hän jossakin kohden rikkoo\nluostarin hyviä tapoja vastaan, tapahtukoon se sitten puheessa tai\nteossa, niin pyydän vielä teitä, huomioon ottaen minun mitättömän\nsuojelijaoikeuteni, suomaan hänelle anteeksi ja olemaan häntä kohtaan\nniin kärsivällinen kuin suinkin.\n\n— Herra sihteeri Tshau, — vastasi tähän luostarinjohtaja, — te voitte\ntämän asian tähden olla aivan rauhassa. Mitä opetukseen ja käytökseen\ntulee, olen minä itse opastava häntä, enkä minä epäile lainkaan, ettei\nhän vähitellen oppisi lukemaan pyhiä kirjoja, laulamaan hymnejä ja\nharrastamaan hengen viljelemistä.\n\n— Minä toivon, — lupasi Tshau, — että minulla vastedes tulee olemaan\ntilaisuus palkita teidän hyväntahtoisuutenne arvokkaalla tavalla.\n\nSitten hän kutsui Syvähengen syrjään erään hongan alle ja varotti häntä\nvielä hiljaa seuraavin sanoin:\n\n— Arvoisa veljeni, teidän ei pidä odottaa, että teitä täällä tullaan\npitämään yhtä suuressa maallisessa arvossa kuin mihin olette\ntottuneet. Teidän pitää olla kaikissa suhteissa hyvin huolellinen ja\nhillitä itsenne. Etenkin, älkää olko kiivas eikä ylimielinen. Jos te\ntämän suhteen erehtyisitte, täytyisi minun hävetä teidän tähtenne.\nSäilyttäkää oma arvonne. Kyllä minä lähetän tuontuostakin miehen\ntuomaan teille vaatteita.\n\nEhkä tarkotti herra Tshau paitsi vaatteita vielä muutakin, mutta\nnähtävästi ei hänen sopinut ilmaista ajatuksiaan selvemmin.\n\n— Minun vanha ystäväni, — virkkoi Lo Ta jotakuinkin harmistuneena, —\njollette olisi tuhlannut tähän ainoatakaan sanaa, olisin minä kaikessa\nitsestäni huolta pitänyt.\n\nSenjälkeen sanoi sihteeri Tshau hyvästi luostarinjohtajalle ja veljille\nja lähti kantotuolissaan kulkemaan mäkeä alas kotiinsa. Palvelijat\nkantoivat hänen perässään toista tyhjää kantotuolia ja laatikoita.\n\nKun Syvähenki oli nähnyt kotiin palaavan ystävänsä katoavan\nkaukaisuuteen, hän palasi luostariin, meni suoraa päätä makuusuojaan,\njota pidettiin kaikkein pyhimpänä paikkana, jossa munkit saattoivat\nvaipua itseään tutkiskelemaan ja jossa toimitettiin uhreja Buddhalle,\nheittyi vuoteelleen ja nukahti. Hänen vieressään oli kaksi munkkia\nvaipunut rukoukseen ja nämä koettivat herättää häntä sanoen:\n\n— Tuo ei käy päinsä! Jos todella tahdotte ruveta munkiksi, niin\nmiksette opettele vaipumaan mietiskelyihin?\n\n— Kun minä tahdon nukkua, — murahti Lo Ta, niin mitä se teille kuuluu?\n\nMutta kun munkit olivat vaihtaneet muutaman sanan unen horroksissa\nmakaavan Lo Tan kanssa, he näkivät turhaksi saada hänet hereille ja\njättivät rauhaan. Kuitenkin he seuraavana aamuna tahtoivat mennä\nluostarinjohtajan luo valittamaan tälle hänen sopimatonta käytöstään,\nmutta apulainen esteli heitä sanoen:\n\n— Selittihän johtaja meille, kuten muistatte, että hän tulee vielä\nsuorittamaan suuria tekoja eikä ole yksikään meistä tuleva hänen\nvertaisekseen. Johtaja suojelee häntä, siitä saatte olla varmat.\nParaiten teette, kun ette välitä hänestä.\n\nJa molemmat munkit saivat tyytyä siihen.\n\nKun Syvähenki huomasi, ettei kukaan enää hänen käytöstään moittinut,\nheittyi hän joka ilta vuoteelleen poikittain tai pitkinpäin, aivan\nmiten sattui ja millaisella tuulella osui olemaan, ja vaipui heti\nsikeään uneen. Nukkuessaan hän kuorsasi kuin olisi mylly käynyt, ja\nkun hän herättyään nousi levolta, niin toimitti tehtävänsä sellaisella\nmelulla, että sai kaikki huoneen asukkaat kiihdyksiin.\n\nMakuusuojan vartiat menivät nyt johtajalle valittamaan, että\nSyvähenki käyttäytyy mitä sopimattomimmalla tavalla ja että mille\nluostarille hyvänsä olisi mitä suurimmaksi häpeäksi antaa tavoiltaan ja\ntottumukseltaan niin kehnon miehen asua muuriensa suojassa.\n\n— Mieletöntä, — huudahti luostarinjohtaja, — ajatelkaa vain sitä, joka\nhänet tänne toi. Kyllä Syvähenki ajan kuluessa parantaa tapojaan.\n\nEikä uskaltanut kukaan vasta muistuttaa johtajalle hänestä. Ja niin\neleli Lo Ta omalla tavallaan edelleen antamatta luostarin neljän tai\nviiden kuukauden kuluessa yhtäkään päivää aivan rauhassa viettää.\n\n\n\n\nLo Ta rikkoo munkkivalansa.\n\n\nSyksy oli vähitellen lähennyt loppuaan.\n\nKun Lo Tan oli pitkän aikaa täytynyt pysyä verrattain rauhallisena\npaikallaan, niin valtasi hänet nyt sitä suurempi halu päästä liikkeelle.\n\nEräänä ihanana aamuna, kun luostaria ympäröivät korkeat puut\nojentelivat komeita, kirjavia lehtikruunujaan nousevaa aurinkoa\ntervehtien, Lo Ta heitti pitkän mustan kauhtanan ylleen, sitoi sen\nympäri vyötäisilleen tummanvihreän vyön, vaihtoi jalkineensa toisiin,\ntavallisiin ja läksi portista ulos alas kesämajaan. Tänne saavuttuaan\nhän istuutui lepotuoliin. Hetken aikaa mietittyään hän huudahti:\n\n— Mikä aasi minä olenkaan! Ryyppy ja palanen lihaa ovat aina olleet\nminun mieleeni enkä voinut minä ennen ilman niitä päivääkään elää.\nMutta siitä saakka, kun minusta munkki tehtiin, ovat he antaneet minun\nmelkein kuivettua. Tahtoisinpa tietää, miksei sihteeri Tshau ole\nlähettänyt minulle mitään koko tänä aikana. Minun kurkkuni on kuiva\nkuin urkupiippu ja mieleni on jännityksessä siitä, voinko tätä pitkää\nkieltäymystä läpäistä ilman pientä tuikkua.\n\nJuuri samalla hetkellä, kun Lo Ta virkistävää tuikkua ajatteli,\nhän näki miehen jonkun matkan päässä nousevan mäkeä ylös, olallaan\nseipääseen kiinnitettynä kaksi lekkeriä ja kupponen kädessään. Hän\nlauloi kulkiessaan:\n\n    Miss' vuoren alla tanner on,\n    siin' punas hurme hiekan;\n    mut sitä paikkaa myllertäin\n    löys' härkä maasta miekan.\n    Ja virran tumman partaalta\n    puhalsi tuores tuuli —\n    oh, miehensä on jättänyt\n    Ju kaunis, hymyhuuli, j.n.e.\n\nKun Lo Syvähenki näki miehen lekkereineen lähestyvän mäen rinnettä\npitkin, hän jäi kesämajaan istumaan ja odottamaan tulijaa. Ja tämä\ntulikin aivan kesämajaa kohti, laski kantamuksensa sen viereen ja\nhuoahti. Nyt kääntyi Lo Ta häneen puoleensa kysyen:\n\n— Kuuleppas sinä mies, mitä on sinulla lekkereissä?\n\n— Hyvää viinaa niissä on, — vastasi kysytty.\n\n— Mitä lekkerillinen maksaa? — kysyi Syvähenki.\n\n— Herra munkki, — vastasi toinen, — tahdotteko sillä sanoa, että\njoisitte sitä?\n\n— Mitä?... joisinko?...\n\n— Niin, tätä minun viinaani, — selitti mies. — Minä tuon sitä tänne\nvuorelle myydäkseni luostarin palvelusväelle. Se on minun toimeni.\nMutta luostarinjohtaja on antanut ankaran määräyksen, että jos myymme\nmunkeille pisaraakaan viinaa, niin meitä rangaistaan, me menetämme\nkaikki oikeutemme ja karkotetaanpa meidät luostarin läheisyydestäkin.\nMe olemme kauppamme tähden riippuvaisia luostarista ja asumme siksi sen\nläheisyydessä. Tästä syystä en uskalla millään ehdolla myydä teille\nviinaa.\n\n— Onko se totta? — kysyi Lo Ta. — Etkö sinä todellakaan aio antaa sitä\nminulle maksusta?\n\n— Vaikka tähän paikkaan minut tappaisitte, — sanoi mies, — niin en voi\nsitä sittenkään tehdä.\n\n— Minä en puhu tappamisesta, — väitti Lo Ta vastaan, — vaan kysyn,\nmyytkö minulle vai etkö?\n\nKun mies huomasi, että keskustelusta saattoi tulla täysi tosi, hän\nsieppasi lekkerinsä ja läksi pakoon. Mutta Lo Syvähenki ryntäsi hänen\njälkeensä, tarttui lekkereihin ja potkaisi kaupustelijan menemään kuin\nkerän maata pitkin. Sitten hän vei lekkerit kesämajaan, otti kupin,\navasi tulpan ja alkoi lipoa viinaa. Pian hän oli tyhjentänyt toisen\nlekkerin, minkä tehtyään hän huusi miehelle:\n\n— Kyllä minä tämän maksan, jos tulet huomenna luostariin!\n\nSillä välin oli viinakaupustelija toipunut tuimasta potkaisusta. Mutta\nkoska hän pelkäsi, että luostarinjohtaja voisi saada kuulla hänen\nteostaan ja rangaista, niin hän ei piitannut juodun viinan maksusta,\nvaan kaadettuaan puolet jälelle jääneestä viinasta tyhjään lekkeriin\nnosti molemmat olkapäälleen, otti kuppinsa ja läksi astumaan mäkeä alas.\n\nMitä Lo Syvähenkeen tulee, hän istui jonkun aikaa aivan rauhallisena\nkesämajassa. Mutta sitten alkoi viinan voima osottaa olemassaoloaan.\nHän hyppäsi pystyyn ja harppasi vähän matkaa jääden kuitenkin erään\nhongan alle istumaan. Mutta kauaa hän ei siinä istunut, sillä viina sai\nvähitellen hänet valtaansa.\n\nEnsin hän huitoi käsiään, veti ne sitten mustan kauhtanansa hihoista\nulos, nousi, sitoi kauhtanan rintansa ympäri, niin että ommeltu\nselkämys näkyi, ja läksi tällaisena astumaan mäkeä ylös. Tuijottaen\ntuimasti luostaria kohti hän reuhtoi kulkiessaan ruumistaan.\n\nPortinvartiat, joita oli kaksi, huomasivat jo kaukaa Lo Syvähengen\ntilan, noutivat bambuseipäänsä ja asettuivat porttiaukkoon sulkeakseen\nLo Taita tien.\n\n— Mies hoi, — huusi toinen heistä, — sinä tahdot olla Buddhan\noppilas ja tulet humalassa kotiin! Oletko sinä ollut aina noin\npyörällä päästäsi, kun et ole huomannut, mitä ruokahuoneen seinällä\nseisoo: »Munkki, joka on nauttinut väkeviä juomia ja rikkonut pyhän\nkieltäytymislupauksensa, rangaistaan neljälläkymmenellä raipaniskulla\nja karkotetaan luostarista». Ja: »Pottinvartia, joka päästää humalaisen\nluostariin, rangaistaan kymmenellä raipaniskulla.» Pidä siis varasi ja\npötki kiireimmän kautta tuosta mäkeä alas, niin me puolestamme annamme\nasian raueta siihen!\n\nLo Syvähenki, joka oli vielä liian vähän aikaa ollut munkkina, jotta\nolisi voinut sotaisen luonteensa hillitä, suuntasi sanomattoman\nylenkatseellisen silmäyksensä portinvartioihin ja alkoi sättiä heitä:\n\n— Te varkaat ja sekasikiöt, jos te vain seipäillänne minua lyötte, niin\nkyllä minä teitä kohta opetan!\n\nKun portinvartiat huomasivat, että asia alkoi kääntyä arveluttavaksi,\njuoksi toinen heistä ilmottamaan tästä lukkarille toisen jäädessä\nporttiin ja koettaessa seipäällä estää Lo Taa pääsemästä sisään. Mutta\ntämä viskasi seipään vartian kädestä, haristi sormensa ja livahutti\nvastustajalleen sellaisen korvatillikan, että tämä tupsahti suin maahan\neikä ehtinyt vielä ensi huumauksestakaan toipua, kun jo toinen isku\nlennätti hänet poikkiteloin porttiaukkoon. Voitettu huusi apua täyttä\nkitaa.\n\n— Riittäköön tämä täksi kerraksi, — arveli Lo Ta ja lähti huojuen ja\nhoippuen astumaan pihan yli.\n\nSillä välin ilmaantui lukkari, joka oli toiselta vartialta saanut\nhädästä tiedon ja huutanut palvelusväen puolelta parikymmentä miestä\navukseen, ja hyökkäsi seipäillä ja nuijilla varustetun joukkonsa\netunenässä Lo Syvähenkeä vastaan.\n\nKun Lo Ta äkkäsi tämän, hän huusi, tai oikeammin ärjäisi niin julmasti,\nettä tuntui jokaisesta kuin olisi ukkonen jyrähtänyt, ja lähestyi\nvaahdoten kuin korskea sotaratsu vastustajia.\n\nLukkari ja hänen väkensä eivät tienneet, että Lo Ta oli soturiksi\nkasvatettu, ja kun he nyt ensi kerta näkivät miehen hirvittävän muodon,\nhe pakenivat takaisin luostariin, sulkivat ovet lujasti jälkeensä ja\nrakensivat vielä barrikadin ulko-oven taa.\n\nLo Ta seurasi heitä portaita ylös, ja kun hän huomasi ulko-oven olevan\nlukitun, niin koetteli ensin nyrkkejään, mutta potkaisi sen sitten\npolvellaan auki. Näin joutuivat nuo parikymmentä pakolaista vangiksi\neivätkä tienneet miten nahkansa pelastaa. Lo Ta sieppasi nyt seipään\nerään vangiksi joutuneen kädestä ja ajoi kaikki ovesta ulos.\n\nSillä välin oli lukkari pujahtanut johtajan luo, ja kun tämä sai kuulla\ntapahtumasta, hän riensi neljän palvelijansa kanssa käytävään ja huusi:\n\n— Syvähenki, tuollainen ruokoton käytös on täällä kielletty!\n\nVaikka Lo Syvähenki oli jotakuinkin sekaisin päästään, hän tunsi\nkuitenkin johtajansa, heitti seipään kädestään ja sanoi osottaen\nportille päin:\n\n— Minä tulin maistaneeksi vähäsen viinaa, mutta en häirinnyt heitä\nlainkaan, mutta nämä alkoivat ensin minua ahdistaa ja lyödä.\n\n— Nyt täytyy teidän heti, — vastasi johtaja, — ainakin kunnioituksesta\nminua kohtaan, mennä nukkumaan ja huomenna puhumme asiasta enemmän.\n\n— Jollen minä kunnioittaisi teitä, herra johtaja, niin kyllä minä\nnujertaisin nuo kaljupäiset aasit viimeiseen mieheen, — mökötti Lo\nSyvähenki unohtaen päihtymyksissään, että hänenkin oma päänsä oli\nputipuhtaaksi ajeltu.\n\nJohtaja käski palvelijansa viedä hänet paikalleen, johon hän romahti\npitkälleen ja alkoi heti kuorsata.\n\nNyt kokoontuivat luostarin ylimmät virkamiehet ja munkit\njohtajan ympärille ja ilmaisivat olevansa Syvähengen enempää\nluostarissa-pitämistä vastaan.\n\n— Me vastustimme turhaan hänen ottamistaan luostariin, — sanoivat he.\n— Ja mitä siitä nyt seurasi? Kuinka saattaa luostari sietää tuota\nvillipetoa ja hänen tähtensä kääntää lait ja säädökset ylösalaisin?\n\n— Minä myönnän, — sanoi johtaja siihen, — että häntä nyt vielä on\nvaikea ohjata ja että hän useasti saattaa tuottaa mielipahaa, mutta\nmyöhemmin on hänen elämänsä varmaan kantava hyviä hedelmiä. Meidän\ntäytyy ottaa huomioon hänen sukulaisensa ja meidän suojelijamme, herra\nsihteeri Tshau ja olla Syvähengelle hyvänsuopia. Kyllä minä puhun\nhuomenna hänen itsensä kanssa tästä ja koetan saada hänet järkiinsä.\n\nMunkit nauroivat salaa tällaiselle puheelle ja kuiskailivat keskenään:\n\n— Millaisen narrin olemmekin valinneet johtajaksemme!\n\nSitten he painuivat yölevolle.\n\nSeuraavana aamuna lähetti johtaja palvelijansa luostarin makuusuojaan\nkutsumaan Syvähenkeä luokseen. Lo Ta ei ollut vielä noussut levolta\nja palvelija hämmästyi suuresti nukkuvan tilaa. Tuskin voisi sitä\nedes kaikkia yksityiskohtia myöten kuvatakaan. Vähitellen laittautui\nhän kuitenkin puoleksi hyväksyttävään kuntoon ja seurasi palvelijaa\njohtajan huoneeseen.\n\n— Syvähenki, — lausui tämä, — vaikka olettekin soturiksi kasvatettu,\nei teidän silti pidä unohtaa, että herra sihteeri Tshau, meidän\nsuojelijamme, on saanut teidät rupeamaan munkiksi ja että te olette\nminulle vannonut olevanne tappamatta, varastamatta, alhaisia tekoja\ntekemättä, väkeviä juomia nauttimatta ja valehtelematta. Nämä ovat\nne säädökset, joita koko veljeskuntamme noudattaa, ja etenkin se on\ntärkeä, joka kieltää nauttimasta väkijuomia! Kuinka te saatoitte\neilen kuitenkin niin kovin päihtyneenä palata luostariin, ahdistaa\nportinvartioita, särkeä oven ja ärjyä niin kamalasti, että munkit ja\npalvelijat kauhistuneina juoksivat mikä minnekin pitkin luostaria?\nKuinka te saatoitte tehdä itsenne syypääksi sellaiseen?\n\nSyvähenki lankesi povilleen ja sanoi nöyrästi:\n\n— En minä sellaista vastedes tee.\n\n— Kuinka te munkiksi ruvettuanne, — jatkoi johtaja, — uskallatte\nensiksikin rikkoa kieltäytymiskäskyn ja sitten vielä saattaa luostarin\nsellaiseen epäjärjestykseen? Jollei juuri herra sihteeri Tshau olisi\ntoimittanut teitä tänne ja maksanut ylläpitonne, niin minä ajaisin\nteidät täältä matkoihinne. Pitäkää varanne, ettette vasta osottau\nsyypääksi sellaiseen epäjärjestykseen.\n\nSyvähenki nousi ja painaen kömpelösti kämmentensä pohjat yhteen, lupasi:\n\n— En minä vastedes sellaista tee, en tee!\n\nJohtaja pidätti hänet vielä luonaan, tarjosi hänelle aamiaista ja\npuheli ystävällisesti hänen kanssaan antaen hyviä neuvoja. Sitten\nhän otti esiin uuden munkkipuvun ja parin uusia jalkineita, antoi ne\nSyvähengelle ja lähetti hänet palvelijansa mukana takaisin.\n\nTämän ensimäisen hurjan humalansa ja raivonsa jälkeen pysyi Lo\nSyvähenki kolme ehkäpä neljäkin kuukautta luostarissa kaipaamatta\nmuuhun maailmaan. Mutta eräänä päivänä maaliskuussa, kun ilmakin oli\njo yhä lämpimämmäksi muuttunut, hän meni luostarin ulkopuolelle. Hänen\nsiinä Viidentauluvuorta katsellessaan hän yhtäkkiä hytkähti ja käänsi\npäänsä. Tuuli oli tuonut muutamia eksyneitä ääniä hänen korvaansa\nalhaalta kylästä.\n\nHän meni sisälle makuusuojaansa, otti rahaa, pisti sen liivintaskuunsa\nja riensi hetken kuluttua mäkeä alas kylää kohti.\n\nKun hän oli astunut taiteellisen porttikaaren alitse, joka erotti\nluostarin alueen kylästä, tai oikeammin kauppalasta, avautui hänen\neteensä palanen tuota hyörivää maailmaa, jonka hän niin kauan sitten\noli hyljännyt. Siinä oli ahtaasti toinen toisensa vieressä liha-,\nvihannes-, väkijuoma-, piirakka- y.m. kauppoja.\n\n— Tosiaankin, — huudahti Lo Syvähenki itsekseen, — minä olen suuri\nnarri. Olisinpa aikaisemmin tiennyt tämän paikan, ei minun olisi\ntarvinnut siltä kaupustelijalta silloin viinaa vorota. Tännehän minä\nvoin tulla melkein milloin hyvänsä sitä ostamaan. Kuinka tavattoman\nhelteiseksi onkaan sää näinä viimeisinä päivinä muuttunut! Enköhän\nlöytäisi täältä jotakin syötävää?\n\nTässä keskeytti eräästä pajasta kuuluva taonta hänen ajatustensa\njuoksun; hän seisoi näet juuri erään pajan kohdalla, jonka\nylikerroksesta riippui ilmotus vuokrattavista huoneista. Lo Syvähenki\nastui pajaan ja huomattuaan siellä kolme seppää työssä kysyi:\n\n— Tahtoisin tietää, hyvä herra seppämestari, onko teillä hyvää, kovaa\nterästä varastossa?\n\nKun sepät näkivät Lo Tan, joka näytti vaaralliselta mieheltä, etenkin\nmitä tulee poskipäihin, vaikka olikin partansa ajeltu, niin he\npelkäsivät häntä jonkun verran. Mestari antoi vasaransa levätä ja\nvastasi:\n\n— Hyvä isä, olkaa hyvä ja istukaa. Mitä pitäisi minun teille valmistaa?\n\n— Valmistakaa minulle, — vastasi Lo Syvähenki, — matkasauva ja miekka.\nOnko teillä sitten terästä, parasta lajia?\n\n— On kyllä, minulla on oikein hyvää terästä: Siis matkasauva ja\nmiekka. Kuinka painavia saavat olla? Minä valmistan ne aivan teidän\nmääräystenne mukaan, hyvä isä.\n\n— Tahtoisin sata naulaa painavan matkasauvan, — arveli Lo Ta.\n\n— Se tulisi hiton painava, — virkkoi seppä hymähtäen. — Jos minä\nsellaisen teen, niin pelkäänpä, että ette sitä käyttää jaksaisi. Eipä\npainanut kuningas Kuan'inkaan sauva kuin kahdeksankymmentä yksi naulaa.\n\n— Enkö minä muka vedä vertoja kuningas Kuan'ille sitten? — kysyi Lo Ta\nhiukan suuttuneena. — Ihminen hänkin vain oli, luullakseni.\n\n\n— Eiköhän se tule tarpeeksi painava, jos laitan viidenkymmenen naulan\npainoisen, — arveli seppä.\n\n— No tehkää se sitten kuningas Kuan'in sauvan painoiseksi —\nkahdeksankymmentäyksi naulaa.\n\n— Hyvä isä, kyllä se siinä tapauksessa tulee olemaan ruman näköinen\neikä suinkaan käteväkään. Antakaa minun tehdä se kuudenkymmenenkahden\nnaulan painoiseksi. Sellainenkin olisi vielä kuin myllytukki. Mutta\njollette jaksaisi sitä heilutella, niin älkää sitten minua syyttäkö.\nJa mitä miekkaan tulee, niin kyllä minä ne tunnen. Teräs on oleva mitä\nparasta ja työhön ryhdyn heti.\n\n— Paljonko ne tulevat maksamaan?\n\n— Minä en pyydä liikoja. Alin hinta olkoon viisi taelia.\n\n— Hyvä on! Minä maksan niistä pyytämänne viisi taelia. Mutta tehkäähän\nse hyvin, niin lisään runsaan juomarahan.\n\nJa hän antoi viisi taelia sepälle, joka vielä vakuutti:\n\n— Kyllä minä ryhdyn heti työhön.\n\n— Ettekö huolisi viinaryypystä minun seurassani? — kysäisi Lo Ta.\n\nMutta seppä kielteli:\n\n— Isä hyvä, luvallanne en minä nyt tahtoisi tehdä teille seuraa.\nMinulla on paljon työtä.\n\nLo Syvähenki läksi pajasta, mutta tuskin hän lienee ollut siitä puolen\nsadan askeleen päässä, kun hän huomasi erään väkijuomakaupan ilmotuksen\nriippuvan vesikourussa. Hän huiskasi oviverhon syrjään, astui sisään ja\nistuutui. Sitten hän koputti pöytään ja huusi lujasti:\n\n— Tuokaa ryyppy!\n\n— Hyvä isä, pyydän anteeksi, — selitti kaupan isäntä, — mutta tämä\ntalo kuuluu luostarille, minun liikepääomani on myöskin sen, ja\nluostarinjohtaja on ilmottanut ottavansa lainatun pääoman heti\ntakaisin, jos minä myyn väkijuomia yhdellekään munkille. Älkää siis\npanko pahaksenne, että minun täytyy kieltäytyä.\n\n— Poiketkaahan toki kerran hänen ehdoistaan, — virkkoi Syvähenki, —\nja myykää minulle yksi ryyppy vain! Minä en hiisku kenellekään, että\nolette minulle mitään myynyt, niin siihenhän koko asia jää.\n\n— Minä en voi mitenkään menetellä vastoin hänen määräystään, — vastasi\nisäntä. — Menkää mieluummin johonkin toiseen puotiin ja juokaa siellä,\nja pyydän vielä kerta, suokaa tämä minulle anteeksi.\n\nLo Syvähenki nousi ja virkkoi:\n\n— Jos lähdenkin tästä jonnekin muualle, tuota ryyppyä etsimään,\nniin kyllä minä palatessani vielä tänne poikkean sanoakseni silloin\nviimeisen sanani.\n\nJa hän poistui puodista. Muutaman askelen päässä hän huomasi taas\nilmotuslipun erään toisen samanlaisen kaupan edessä, ja kun ei siinä\nminkäänlaista oviverhoa ollut, hän astui suoraa päätä sisään, istuutui\nja tiuskaisi:\n\n— Isäntä! Pian! Tuokaa minulle ryyppy!\n\n— Hyvä isä, — sanoi isäntä, — te ette näy tuntevan meidän\nolosuhteitamme. Luostarinjohtaja on antanut määräyksen, joka teidän\npitäisi tuntea ja kuitenkin, tulette nyt tänne saattamaan kauppamme\nvaaranalaiseksi.\n\nLo Syvähenki ei ollut lainkaan halukas lähtemään toista kertaa tyhjin\ntoimin ja ahdisteli pyynnöillään aika lailla kaupan isäntää. Mutta\nkun tämä pysyi järkähtämättömänä, niin hänen täytyi vihdoin nousta ja\nlähteä.\n\nPari kolme kertaa koetti hän vielä onneaan muissakin puodeissa, mutta\nyhtä huonolla menestyksellä. Ja hän tuumi:\n\n— Täytyypä keksiä keino millä pettää nuo lurjukset, muuten en saa\npisaraakaan maistaa.\n\nPitkänpuoleisen matkan päässä näistä puodeista kylän toisessa\npäässä oli mantelipuiden suojassa pieni talo, jonka katolla näkyi\nväkijuomakaupan merkki. Lo Syvähenki läksi sinne, ja kun hän pääsi\nselville siitä, että sielläkin myydään viinaa, hän astui sisään,\nistuutui ja nojaten väsyneesti ikkunalautaa vasten sanoi:\n\n— Isäntä, olkaa hyvä ja myykää matkustavalle munkille vähäsen viinaa.\n\nIsäntä katsoi häneen tutkivasti ja kysyi:\n\n— Mistä te tulette, herra munkki?\n\n— Minä olen pitkällä matkalla ja jouduin sattumalta tähän kylään.\n\n— Mutta jos te olette Viidentaulunvuoren luostarista, niin en minä\nsiinä tapauksessa uskalla teille mitään väkevää myydä.\n\n— Ei, en minä sieltä ole! Tuokaa nyt pian.\n\nIsäntä päätti Lo Tan muodosta ja puheesta, ettei hän ole paikkakunnan\nasukkaita, ja kysyi:\n\n— Paljonko haluatte sitten?\n\n— Älkää nyt siinä enää noin kovin tarkasti kysykö, vaan tuokaa iso\npullo, niin sittenhän riittää.\n\nLo Syvähenki joi siitä kymmenkunnan lasillista. Sitten hän kysyi:\n\n— Jos teillä on lihaa, niin tuokaa sitäkin.\n\n— Olisittepa tullut aikaisemmin, — vastasi isäntä, — niin olisi kyllä\nollut naudanlihaa, mutta nyt on kaikki lopussa.\n\nSamassa tunsi Syvähenki lihan hajua jostakin kauempaa, juoksi ulos ja\nnäki talon muurin luona suuressa kattilassa keitettävän koiran lihaa.\n\n— Mitä tämä on, — huusi Lo Ta puodin omistajalle, — täällä keitetään\nkoiranlihaa, eikä minulle puhuta siitä mitään?\n\n— Minä arvelin, että koska olette munkki, niin ette saa syödä\nkoiranlihaa ja sentähden en minä sitä ilmottanut.\n\n— Tässä on rahaa, — sanoi Lo Ta antaen isännälle hopeata. — Minä ostan\nteiltä puolet näistä koiranlihoista.\n\nIsäntä riensi jakamaan lihoja ja vei ne sisään asettaen Lo Tan eteen;\nhän toi myöskin kynsilaukkaa kastikkeeksi.\n\nNyt vasta tunsi Lo Syvähenki voivansa hyvin. Hän repi sormillaan lihaa\nirti luista, kastoi kynsilaukkaan ja pisti poskeensa. Kymmenkunta lasia\ntyhjensi hän vielä aterian aikana. Näyttipä siltä, kuin hän ei lainkaan\naikoisi lakata, niin suuri oli kauan ikävöity nautinto; rasva oikein\nvuoti hänen suupielistään ulos. Kaupan omistaja töllisti nälkäistä\nvierastaan pitkän aikaa ja huudahti vihdoin ihmeissään:\n\n— Eikö ala jo riittää, hyvä isä? Ettekö ole vieläkään saanut\ntarpeeksenne?\n\nSyvähenki katsahti häneen suurin silmin ja murahti:\n\n— En minä teidän rahoillanne syö eikä teillä ole siis oikeutta\npuhutella minua tuohon tapaan.\n\n— Paljonko sitten tahtoisitte vielä?\n\n— Tuokaa vielä pullollinen, — komensi Syvähenki ja toisen oli kuin\nolikin tuotava.\n\nLo Syvähenki tyhjensi senkin tuossa tuokiossa jättämättä tilkkaakaan\njälelle. Otti sitten kalutun koirankoiven, pisti sen poveensa ja lähti\nmatkoihinsa sanoen:\n\n— Kun satun toiste saamaan rahoja, niin pistäynpä tänne taasen. Mutta\nisäntä pelästyi aika lailla nähdessään Syvähengen kääntyvän suoraa\npäätä kohti Viidentaulunvuorta, jolla luostari oli.\n\nLuostarin kesämajan luo saavuttuaan Lo Syvähenki poikkesi siihen\nistumaan. Mutta kun viina taasen oli tehnyt tehtävänsä, hän hypähti\npystyyn ja höpisi itsekseen:\n\n— Onneksi en ole keneltäkään vielä kättä tai jalkaa taittanut. Mutta\nsiitä huolimatta tuntuu kuin olisin masennuksissa. Pitääpä vähäsen ajaa\nvoimia liikkeelle.\n\nJa seisoessaan kesämajan ovessa hän kääri kauhtanansa hihansuut kokoon\nja alkoi työntää nyrkkejään ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan,\nikäänkuin voimia kootakseen. Sattuipa hänen raskas ruumiinsa\ntätä tehdessään joten kuten horjahtamaan ja hän keikahti puista\nkattopylvästä vasten, joka riuskahtaen katkesi. Lo Ta säpsähti ja\nennätti kaikeksi onneksi hypähtää syrjään, ennenkuin koko toinen\npuolisko kesämajan kattoa luhistui romahtaen maahan.\n\nKun luostarin portinvartiat kuulivat tämän hirvittävän ryskeen, he\njuoksivat lähellä olevalle kummulle katsomaan, mitä oli tulossa. Sieltä\nasteli Lo Syvähenki hoipertaen mäkeä ylös.\n\n— Taivasten tekijä! — huusivat vartiat kuin yhdestä suusta, — sieltä\nmarssii tuo voimaihminen taas jättiläispöhnässä luostariin!\n\nSukkelasti he sulkivat portin, telkesivät sen visusti ja jäivät\nhenkeään pidättäen seisomaan sen taa kuullakseen ja nähdäkseen, mitä\ntapahtuman piti.\n\nKun Lo Ta oli saapunut portin eteen ja nähnyt sen suljetuksi, hän alkoi\nnyrkeillään sitä rummuttaa, jotta hänelle avattaisiin. Mutta eipä\nhaluttanut vartioita vähääkään täyttää tulijan toivomusta. Kun Lo Ta\nsiis oli jonkun aikaa jyskyttänyt porttia, hän kääntyi raivostuneena\netupihaan, jossa katseensa osui erääseen kivestä ja savesta tehtyyn\npatsaaseen. Tällaisia patsaita on buddhalaisissa rakennuksissa asetettu\nsisäänkäynnin vartioiksi sen kahden puolin. Lo Ta alkoi heti haukkua\npatsasta:\n\n— Te pönäkät jättiläispatsaat, miksette tule auttamaan minua, kun minä\nporttia jyskytän? Vai nostatteko ilettävät turpanne korkeutta kohti\npelottaaksenne minua? Se ei tule onnistumaan!\n\nJa hän syöksyi kuvapatsasta kohti, nykäisi muutamia patsasta ympäröiviä\npaaluja irti aivankuin olisi kitkenyt sipuleja maasta ja hypättyään\nkuvapatsaan jalustalle alkoi paalulla hakata kuvan jalkoja, että savea\nja soraa lensi alas.\n\nKun portin takana vaanivat vartiat tämän näkivät, he huusivat\nkauhistuneina ja riensivät johtajan luo ilmottamaan asiasta.\n\nSillä välin oli Lo Ta kääntänyt katseensa kuvasta vähän hengähtääkseen\nja äkkäsi nyt ympäri kääntyessään toisen kuvapatsaan toisella puolella\netupihaa. Hän raivostui taas ja ärjäsi:\n\n— Sinä lurjus seisot siellä ja naurat minulle!\n\nJa Lo Syvähenki ryntäsi suojusaidan yli toisen patsaan päälle ja iski\nsitä jalkoihin niin vimmatusti, että kuului ensin ritinää ja rätinää\nja sitten hirvittävä jyrähdys: Hänen ylhäisyytensä herra Porttivahti\nsuistui valtapaikaltaan ja makasi nyt häväistynä tomussa. Mutta Lo\nSyvähenki huitoi yhä aseillaan ja nauraa räkätti kuin mielipuoli.\n\nKun luostarinjohtaja sai kuulla, mitä ulkona oli tapahtunut, hän sanoi\nkäskevästi:\n\n— Älkää haastako riitaa hänen kanssaan, vaan täyttäkää velvollisuutenne.\n\nJohtajanapulainen, kyökkimestari, lukkari ja muut luostarin ylemmät\nvirkamiehet kokoontuivat johtajan huoneeseen kertomaan, että se\nvillipeto on tänään taas hurjassa humalassa, koska on hajottanut koko\ntoisen puolen kesämajaa ja kaatanut kuvapatsaan portin luota. Ja he\ntiedustelivat, mitä nyt pitäisi tehdä.\n\n— Minä luulen, — vastasi johtaja, — että itsepä maan keisarin täytyisi\nväistyä sellaisessa tilassa olevan ja niin väkevän soturin tieltä. Sitä\nsuuremmalla syyllä meidän! Jos hän on kuvapatsaan särkenyt, niin hänen\nsuosijansa korvaa sen uudella, ja jos hän on kesämajan hävittänyt,\nniin tuo suosija rakennuttaa sen uudelleen. Jättäkää hänet vain tänään\nrauhaan.\n\n— Mutta se kuvapatsas on portin suojelushenki, — sanoivat munkit. —\nKuinka me voisimme suvaita, että se särjetään?\n\n— Jos te viskaatte minulle tuollaisen kysymyksen, — intti johtaja, —\nniin vastaan siihen, että vaikka hän särkisi luostarin kallisarvoiset\nBuddha-kuvat, saatikka sitten portti patsaita, niin me emme voisi häntä\nestää. Kaikki, mitä nyt voimme tehdä, on antaa hänen olla rauhassa.\nEttekö nähneet, kuinka hän viime kerralla raivostui aivan vähäisen\nvastustuksen tähden?\n\nMunkit poistuivat ja arvelivat mennessään, että heidän johtajansa on\nsuuri raukka. Mutta portinvartioille he huusivat:\n\n— Vartiat, älkää millään muotoa avatko porttia, vaan pitäkää häntä\ntarkasti silmällä!\n\nMutta kun Lo Ta kuuli heidän huutonsa, hän ärjäsi portin takaa:\n\n— Jollette te kaljupäät heti avaa minulle, niin sytytän portin tuleen\nja poltan koko luostarin poroksi!\n\nMunkit pitivät viisaampana avata portin salvat, sillä muussa\ntapauksessa olisi Lo Ta varmaankin pannut uhkauksensa täytäntöön.\nPortinvartiat avasivat siis teljet ja irrottivat tynkipuomit aivan\nkuulumattomasti ja pakenivat sitten munkkien perään piiloutuakseen\nluostariin.\n\nLo Syvähenki ryntäsi nyt hurjaa vauhtia nyrkit pystyssä päin porttia,\njoka avautui heti niin helposti, että hän kaatui pitkälleen maahan.\nMutta hän nousi jaloilleen, löi kevyesti kädellä päähänsä ja läksi\nsuoraa päätä makuusuojaansa.\n\nMunkit istuivat sisällä syvään mietiskelyyn vaipuneina noudattaen pyhää\nvelvollisuuttaan, mutta kun Lo Ta kohotti oviverhoa ja astui sisään\nheidän riviensä väliin, valtasi suuri pelko heidät ja he painoivat\npäänsä alas.\n\nHän pääsi kuitenkin onnellisesti vuoteensa luo ja alkoi riisuutua. Hän\navasi vyönsä ja rupesi hellittelemään pukunsa sidenauhoja, mutta kun ne\neivät heti avautuneet, hän repi ne auki. Sitä tehdessään putosi koiran\nreisiluu hänen povestaan.\n\n— Haa, sepä mainiota! — huusi Lo Ta. — Minulla tuntuu juuri olevan aika\nnälkä!\n\nJa hän alkoi syödä. Mutta munkit peittivät häpeissään ja inhoissaan\nkasvonsa ja hänen lähimmät naapurinsa vetäytyivät vuoteillaan\nmahdollisimman kauaksi hänestä.\n\nLo Syvähenki kiskaisi palan lihaa koiran reidestä ja ojensi sen\nviereiselle munkille sanoen:\n\n— Pistä poskeesi!\n\nMutta munkki painoi kauhtanansa hihaa huuliaan vasten estääkseen\nlihapalaa sattumasta niihin. Kun Lo Ta sen huomasi, hän huusi:\n\n— Etkö tahdo syödä? Hä? Varroppas!\n\nJa hän sieppasi munkin kainaloonsa ja työnsi lihapalan väkisten hänen\nsuuhunsa. Eikä hän antanut toiselle aikaa sylkäistä palaa suustaan,\nvaan pakotti uhrinsa nielemään tuon vastenmielisen palan. Silloin\nryhtyivät toiset munkit auttamaan onnetonta toveriaan.\n\nMutta Syvähenki viskasi koirankoiven luotaan ja alkoi nyrkit pystyssä\nnasikoida virkaveljiensä kaljuja päitä. Koko makuusuoja joutui\nepäjärjestykseen ja kiihdyksiin. Munkit kokosivat vaatteensa ja\nhankkiutuivat lähtemään kokonaan talosta pois huolimatta apulaisen\nkehotuksista jäädä paikoilleen. Syvähenki raivosi niin kauan heidän\nkeskuudessaan, että kaikki olivat peräytyneet ulos etsiäkseen itselleen\nturvapaikan jostakin muualta.\n\nTällä kertaa eivät kyökkimestari ja lukkari enää kääntyneet\nluostarinjohtajan puoleen, vaan kutsuivat luostarin palvelusväen\nkokoon, luvultaan noin sata henkeä ja hyökkäsivät tämän talouskaluilla,\nseipäillä ja nuijilla asestetun joukon kanssa makuusuojaan. Syvähenki\noli juuri tulossa ulos, mutta kun hän äkkäsi vaarallisen asemansa,\nhän päästi hurjan sotahuudon ja peräytyi takaisin. Hänellä ei ollut\nminkäänlaista asetta ja sentähden hän kiireessä repäisi Buddha-kuvan\nedessä olevasta uhripöydästä kaksi jalkaa ja alkoi heti tehdä puhdasta\njälkeä. Ja totta puhuen, vaikka toiset olivatkin niin vahvasti\nvarustetut, olivat he kuitenkin iloisia, että saattoivat paeta tästä\nkahakasta heitettyään aseensa.\n\nMutta pihalle johtavaan käytävään he uskalsivat pysähtyä hetkeksi ja\npäättivät nyt hyökätä yhtaikaa käytävän kummaltakin puolelta Lo Tan\nkimppuun, kun tämä on menossa ulos. Mutta Syvähenki huomasi juonen.\nHänellä oli pöydänjalka kummassakin kädessään ja huitoi niitä yhä\nenemmän yltyneenä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse tehdäkseen\ntilaa ja karkottaakseen viholliset tieltään. Hän oli näin taistellen\nedennyt pihalle saakka, kun luostarinjohtaja yhtäkkiä ilmaantui\nkamppailevain näkyviin ja huusi kuuluvalla äänellä:\n\n— Syvähenki, heretkää!... Ja te munkit, antakaa hänen olla rauhassa!\n\nLuostariveljet, joista osa oli kamppailussa haavottunut, hillitsivät\nitsensä, ja kun Lo Ta huomasi, ettei kukaan häntä enää vastustanut, hän\nheitti pöydänjalat maahan ja sopersi:\n\n— Herra johtaja, minä alistun teidän tuomioonne.\n\nNyt alkoi Lo Ta vähitellen selvitä.\n\n— Syvähenki, — lausui johtaja, — jos te tulette elämään tällä tavalla\nedelleen, niin te sillä joudutatte minun kuolemaani. Kun te ensi kerta\nolitte humalassa ja aikaansaitte täällä yleisen epäjärjestyksen, minä\nilmotin siitä teidän sukulaisellenne, herra sihteeri Tshaulle, joka\nsen johdosta kirjotti anteeksipyyntökirjeen luostarin veljeskunnalle.\nTällä kertaa olette ollut paljon raivoisampi ja rikkonut paljon\npahemmin sopivaisuuden ja hyvän järjestyksen sääntöjä vastaan.\nTe olette särkenyt kesämajan ja porttipatsaan. Tämän kaiken voi\nteidän sukulaisenne korvata. Mutta te olette ahdistanut munkkeja\nja karkottanut heidät luostarista ulos; sellainen rikos on sangen\nvakavaa laatua. Tämä Wan Shu Buddhisatwalle pyhitetty tomppelimme\nViidentaulunvuorella on ollut levon, rauhan ja yksinäisyyden tyyssija,\njosta uhrisavu jo yli tuhannen vuotta on kohonnut taivasta kohti.\nKuinka voisimmekaan suvaita, että te sitä tällä tavalla häpäisette?\nTulkaa muutamaksi päiväksi minun suojaani, kunnes minä olen hankkinut\nteille toisen paikan.\n\nSyvähenki seurasi luostarinjohtajaa, sittenkun tämä oli käskenyt erään\nylemmän virkamiehen lepyttämään hartaustoimituksessaan häirittyjä\nmunkkeja ja johtamaan heitä paikoilleen makuusuojaansa ja auttamaan\nhaavotettuja ja ruhjottuja.\n\nSeuraavana päivänä piti luostarinjohtaja apulaisensa kanssa\nneuvottelun. He tahtoivat antaa Syvähengelle rahaa ja lähettää hänet\nmenemään, mutta pitivät kuitenkin parempana ilmottaa asiasta sihteeri\nTshaulle.\n\nJohtaja kirjotti siis kirjeen ja lähetti kaksi palvelijaansa viemään\nsitä herra Tshaulle hänen kesäasuntoonsa. Heidän oli määrä odottaa\nvastausta. Herra sihteeri luki kirjeen ja tuli neuvottomaksi, mutta\nkirjotti vastauksen luvaten korjata kesämajan ja hankkia uuden\nporttipatsaan ja sanoi yhtyvänsä arvoisan johtajan mielipiteeseen, että\nSyvähenki olisi lähetettävä jonnekin muualle, koska hän oli niin paljon\npahaa aikaansaanut.\n\nLuostarinjohtajan luettua vastauksen hän käski ensin palvelijansa\ntuoda mustan päällysviitan, parin kenkiä ja kymmenen taelia hopeata ja\nkutsutti sitten luokseen Syvähengen, jolle lausui:\n\n— Syvähenki, kun te ensi kerta tulitte humalassa kotiin, minä pidin\nsitä vain pahana sattumana. Nyt te olette tehnyt itsenne toisen\nkerran syypääksi tähän rikokseen, vieläpä paljon raskauttavammassa\nmuodossa, sillä te ette ole ainoastaan särkenyt pyhiä esineitä, vaan\nahdistanut ja solvaissut munkkeja personallisesti. Teidän menettelyänne\nei voida näin ollen enää kauempaa sietää tässä puhtauden ja rauhan\ntyyssijassa. Ottaen huomioon teidän suojelijanne mielipiteen minä annan\nteille kirjeen, joka on oleva teille suosituksena toiseen luostariin.\nSinne saatte nyt lähteä ja sinne asettua ja täyttyköön siellä teidän\nkohtalonne. Me emme voi missään tapauksessa pitää teitä kauempaa\nluonamme.\n\n— Pyhä päämieheni, — vastasi Syvähenki, — minne aiotte lähettää minut,\nteidän oppilaanne, jotta minä kutsumukseni täyttää voisin?\n\n— Minulla on nuorempi veli, — selitti johtaja, — joka nykyään on\n»Suuren saarnaajan» luostarin esimiehenä maan itäisessä pääkaupungissa.\nHänen nimensä on Tshi Tsing. Tämä kirje, jonka annan teille myötä,\non hänelle osotettu, ja hän hankkii kyllä teille paikan, jota voitte\nhoitaa loukkaamatta omaa luostarillista arvoanne.\n\nSyvähenki kumarsi johtajalle yhdeksän kertaa [hänen olisi pitänyt\nkumartaa vain kolme kertaa. Yhdeksänkertainen kumarrus osottaa\nsuurinta kunnioitusta ja saattaa tulla vain keisarin, jumalankuvain\ntai Konfusiuksen osaksi], otti yhden mytyn kainaloonsa, viskasi toisen\nselkäänsä ja kolmannen, jossa kirje oli, rinnalleen, sanoi jäähyväiset\nluostarin johtajalle ja veljeskunnalle ja läksi Viidentaulunvuorelta\nmuille maille.\n\n\n\n\nLo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.\n\n\nPaikka, johon Lo Syvähenki ensinnä suuntasi kulkunsa, oli pajan\nläheisyydessä oleva majatalo, jossa hän aikoi viipyä siksi, kun hänen\nsauvansa ja miekkansa valmistuisivat; sitten tulisi hän jatkamaan\nmatkaa. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että jokainen Viidentaulunvuoren\nmunkki iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään Syvähengen katoavan\nkaukaisuuteen ja että hänen suojelijansa, sihteeri Tshau lähimmässä\ntulevaisuudessa korvasi hänen aikaansaamansa vahingot.\n\nParissa kolmessa päivässä sai seppä sauvan ja miekan valmiiksi. Sauva\noli Lo Tan suureksi mielihyväksi kirjailtu väri- ja lakkamaalauksilla\nja seppä sai työpalkkansa lisäksi vähäsen hopeata. Sitten Syvähenki\notti myttynsä, kiinnitti miekan vyötäisilleen, tarttui sauvaansa,\nheitti jäähyväiset sepälle ja tämän sälleille ja läksi matkalleen.\nEmmekä me erehdy väittäessämme, että jokainen vastaantulija, joka häntä\nhiukankin tarkemmin tuli silmäilleeksi, ajatteli:\n\n— Tuossapa vasta tanakka munkki!\n\nPyhiinvaeltajamme kulki parin viikon ajan kohti maan itäistä\npääkaupunkia välttäen visusti kaikkia tien varrella olevia luostareita\nja viettäen yönsä majataloissa. Toisinaan hän poikkesi juomalaankin\nottaakseen ryypyn virkistykseksi.\n\nMutta eräänä päivänä, kun hän kulki tietään ihaillen ympäristönsä\nkauniita vuorimaisemia, yö yllätti hänet hänen huomaamattaan, ja hän\ntunsi, ettei hän enää jaksaisi lähimpään matkan varrella olevaan\nmajapaikkaan. Mikä neuvoksi yön pimeydessä, kun hän oli yksin vieraalla\nseudulla?\n\nHän oli kulkenut vielä noin kolme Kiinan penikulmaa eteenpäin, kun\nsaapui pienelle puiselle sillalle, josta näki punaista hohdetta jonkun\nmatkan päässä. Pian saattoi sakeassa puistikossa erottaa yksinäisen\ntalonpoikaistalon. Muuten ei näkynyt kuin loppumattomia harjanteita\ntoinen toistaan ylempänä.\n\n— Parasta on, — arveli Lo Syvähenki, — pyytää yösijaa tuosta\ntalonpoikaistalosta.\n\nJa hän kääntyi valoa kohti, riensi portaita ylös ja tuli pihalle,\njolla talon palvelusväki hyöri kuumeisesti juosten edes ja takaisin,\nikäänkuin olisi sillä ollut tavattoman tärkeä ja kiireinen asia\ntoimitettavana. Lo Ta jäi talon eteen seisomaan, nojasi sauvaansa ja\npuhutteli palvelusväkeä huutamalla, mutta kohteliaasti.\n\n— Munkki, mitä asiaa on teillä näin myöhäiseen aikaan tähän taloon? —\nkysyttiin häneltä.\n\n— Minä en jaksa enkä löydä enää lähimpään majapaikkaan, — selitti\nSyvähenki, — ja pyytäisin sentähden päästä yöksi teidän kunnioitettavan\nisäntänne taloon.\n\n— Meillä tulee ensi yönä kaikki olemaan epäjärjestyksessä emmekä siitä\nsyystä voi ottaa teitä luoksemme.\n\n— Voittehan kuitenkin antaa minun jossakin talon nurkassa levätä tämän\nyön jatkaakseni matkaani aamulla varhain.\n\n— Kunnioitettava isä, te teette hyvin viisaasti, jos kiireimmän kautta\nlaitatte itsenne täältä pois. Te ette kuitenkaan voisi jäädä tänne\njoutumatta alttiiksi häpeälliselle kuolemalle.\n\n— Mikä järjetön ajatus! Tehdä yösijastani niin suurenmoinen asia,\nikäänkuin minun pyyntöni sisältäisi kuolemalla rangaistavan rikoksen!\n\n— Lähtekää nyt suosiollisesti, sillä jos te tässä vielä jonkun aikaa\nviivyttelette, niin mahdollisesti teidät vangitaan.\n\nNämä sanat saivat Syvähengen sisun kiehahtamaan ja hän tiuskaisi:\n\n— Te puhutte kuin typerät moukat! Vai ettäkö minut vangittaisiin,\nvaikken ole sanallakaan antanut aihetta sellaiseen tekoon!\n\nNyt alkoivat muutamat haukkua häntä toisten koettaessa yhä hyvällä\npuheella saada häntä lähtemään. Mutta Syvähenki kohotti sauvansa ja\noli aikeessa antaa heille oikein tuntuvan vastauksen, kun eräs ukko\nriensi talosta ulos. Syvähenki huomasi hänet ja antoi kätensä painua\nalas. Tulija oli yli kuudenkymmenen vuoden ja hänen kädessään oli pitkä\nseiväs, joka ylettyi korkealle pään yli:\n\n— Mikä melu täällä on? — huusi ukko tullessaan.\n\n— Tämä munkki aikoo piestä meitä, — vastasi palvelusväki. — Syy ei ole\nsiis meidän.\n\n— Minä olen Viidentaulunvuoren luostariveljiä, — selitti Syvähenki, —\nja olen asioissa matkalla itäiseen pääkaupunkiin. Koska en tänään enää\nvoi ehtiä seuraavaan majataloon, oli aikomukseni pyytää yösijaa teidän\nkunnioitetusta talostanne. Mutta tuo roistojoukko vakuutti härnäillen,\nettä jollen lähde, niin minut täällä pistetään köysiin.\n\n— Jos te olette Viidentaulunvuoren munkkeja, — sanoi ukko, — niin olkaa\nhyvä ja käykää sisään.\n\nLo Syvähenki seurasi ukkoa sisään ja kun he olivat istuutuneet, virkkoi\nvanhus:\n\n— Pyhä veli, teidän ei pidä suuttua, sillä palvelusväkeni ei tiennyt,\nettä te olette tuosta buddhalaisten munkkien kuuluisasta turvapaikasta,\nja vaikka meidän talossamme ensi yönä tuleekin olemaan hyvin\nrauhatonta, tahdon kuitenkin koettaa auttaa teitä.\n\nLo Syvähenki nousi, nojautui matkasauvaansa, kiitti ukkoa ja sanoi:\n\n— Minä olen teille erittäin kiitollinen, te hyväntahtoinen ystäväni.\nSaanko luvan kysyä teidän kunnianarvoisaa sukunimeänne?\n\n— Sukunimeni on Liu, — vastasi ukko, — ja meidän taloamme sanotaan\nKirsikkamajaksi. Tästäpä syystä ovat ihmiset ruvenneet nimittämään\nminua Kirsikkamajan vaariksi. Mutta saanko luvan kysyä teidän\nmunkkinimeänne, pyhä veli?\n\n— Minun esimieheni nimi on Tshi Tshin (uskollinen sydän) ja oma nimeni\nLo Ta, mutta veljeskunnassa minua nimitetään Syvähengeksi.\n\n— Olkaa hyvä ja syökää vähäsen välipalaksi, pyhä veli, — pyysi vanha\nLiu, — mutta tuskinpa syötte lihaa, vai kuinka?\n\n— Minä en pidä sitä niin suurena asiana, jos syönkin lihaa ja juon\nväkeviä juomia, — arveli Syvähenki, — ja sanoakseni teille totuuden,\nminä en ole pahoin nirsu mitä viinaan tulee, olkoonpa se sitten\npuhdasta tai sekotettua, valkoista tai värikästä.\n\n— Jos kerran se on asian laita, — nauroi ukko Liu, — että te ette lihaa\nettekä ryyppyä viero, niin sallikaa minun käskeä valmistamaan teille\nsyötävää ja juotavaa. Palvelijat hoi, laittakaa oiva ateria ja runsaat\nryypyt pöytään!\n\nPalvelija kattoi pöydän tuossa tuokiossa, toi paahdettua naudanlihaa,\nkolmea, neljää lajia vihanneksia sekä parin syöntipuikkoja Lo Talle.\nTämä pani myttynsä syrjään ja asettui pöydän ääreen. Palvelija toi\nvielä kattilan voimakasta juotavaa ja juomakupin.\n\nSyvähenki ei suinkaan ujostellut eikä säästänyt, vaan tyhjensi\nkursailematta juomakattilan ja ruokalautaset muutamassa minuutissa,\nniin että ukko Liu vain itseksensä häntä ihmetteli. Sitten palvelija\ntoi riisiä, jonka Lo Ta söi yhtä nopeasti.\n\n— Minun täytyy pyytää teitä, — virkkoi nyt vanha Liu, — ensi yön\nnukkumaan eräässä sivurakennuksessa ja pysyä siellä ulos tulematta,\nvaikka kuulisittekin melua ja meteliä ulkoa.\n\n— Saanko kysyä, — uteli Lo Ta, — mitä teidän talossanne tulee ensi yönä\ntapahtumaan sitten?\n\n— Minä arvelen, että tuskinpa saattaa maailmasta eronneella miehellä,\nkuten teillä, olla mitään erikoista halua saada tietää se.\n\n— Mutta isäntä hyvä, miksi olette noin alakuloinen? — kysyi Lo\nSyvähenki. — Minä toivon, ettette ole loukkaantunut minun tulostani.\nMinä korvaan huomenna mielelläni, mitä olen velkaa yösijastani, enkä\ntahdo teitä sen kauempaa rasittaa.\n\n— Oo, ei suinkaan, pyhä veli! — huudahti vanhus. — Kuulkaahan, mitä\nsanon. Meillä on ollut tapana antaa vapaaehtoisesti munkeille lahjoja,\nemmekä me suinkaan kanna vihan kaunaakaan heitä kohtaan. Mutta ensi\nyönä joutuu tyttäreni naimisiin, ja tämä aiheuttaa levottomuuden.\n\n— Hahahaa! — nauroi Syvähenki. — Kun tyttäret tulevat täysi-ikäisiksi,\ntäytyy heidän päästä naimisiin. Se on, kuten te tiedätte, yksi noista\ntärkeistä suhdekäskyistä [kiinalaisten viisi suhdekäskyä ovat:\nruhtinaan ja alamaisen suhde, miehen ja vaimon suhde, vanhempain\nja lasten suhde, sisarusten suhde ja ystäväin suhde], inhimillisen\nluonnon suurimpia velvollisuuksia. Kuinka saattaa tämä tehdä mielenne\nalakuloiseksi?\n\n— Niin nähkääs, asian laita on se, että tuo uusi sukulaisuus on meille\nvastenmielinen.\n\n— Mikä mieletön mies te olettekaan! Jos kysymyksessä olevat\nsukulaispuolueet eivät voi sietää toisiaan, niin miksi Herran nimessä\nte suostutte sellaiseen avioliittoon sitten?!\n\n— Tyttäreni on ainoa lapseni, — selitti vanhus, — ja on nyt\nyhdeksäntoistavuotias. Meidän läheisyydessämme on vuori, jota sanotaan\nKirsikkavuoreksi. Tälle vuorelle asettui aivan äskettäin kaksi »suurta\nkuningasta», kuten he itseään nimittävät, ja heidän noin viisi-,\nkuusisataa miestään. Mutta todellisuudessa he ovat rosvoja, jotka\npilkkaavat keisaria ja hänen arvoaan. Toinen heistä tuli eräänä päivänä\nminun talooni kiskomaan suojelusveroa. Hän katseli tytärtäni, pani\nkaksikymmentä taelia ja käärön punaista silkkiä häälahjaksi pöydälle ja\nselitti tulevansa tänä iltana noutamaan tyttäreni vaimokseen. Me emme\nvoi tuota miestä vastustaa, vaan olemme pakotetut tottelemaan. Tämä on\nsyynä levottomuuteemme eikä meidän mielipahamme kohdistu vähimmässäkään\nmäärässä teitä kohtaan, kunnioitettava munkki.\n\n— Niinkö! — huusi Syvähenki. — Jos asian laita on se, niin tiedänpä\noivallisen keinon, millä saan hänet luopumaan aikomuksestaan ja\nhalustaan naida tyttärenne. Mitä te siitä muuten arvelette?\n\n— Hän on kuin itse paholainen, ja voi silmäänsä räpäyttämättä tappaa\njokaisen meistä. Mutta millä tavalla te aiotte saada hänet luopumaan\naikomuksestaan?\n\n— Minä olen Viiden taulun vuoren luostarissa oppinut erinomaisen\ntavan, jolla saa niin mainiosti toisen luopumaan aikeistaan, olkoonpa\nkysymyksessä vaikka kuka. Viekää tyttärenne jonnekin muualle ja antakaa\nminun odottaa ylkämiestä tyttärenne huoneessa, jotta saisin tilaisuuden\nosottaa hänelle vaikutusvaltaani. Luottakaa huoletta siihen, että hän\nluopuu aikeistaan!\n\n— Jos niin todellakin tulee tapahtumaan, niin te teette minulle\nsuuren palveluksen. Mutta muistakaa, kuinka tavattoman vaarallista on\nsilitellä tiikerin partaa.\n\n— Minun henkeni ei joudu lainkaan vaaranalaiseksi. Tehkää te vain,\nkuten sanoin.\n\n— Hyvä on, — huudahti vanha Liu. — Mikä onnellinen sattuma olikaan,\nettä buddhalainen munkki osui oikeaan aikaan minun talooni.\n\nMuutkin hämmästyivät aika lailla munkin lupausta.\n\n— Ehkä söisitte vielä vähäsen jotakin? — kysyi Liu-vaari.\n\n— Syömisestä en minä nyt niinkään välitä, — vastasi Syvähenki, — mutta\njos teillä on vielä samanlaista juotavaa, niin ottaisinpa kernaasti\nvielä muutaman kulauksen.\n\n— Kyllä, kyllä! Kuulkaa siellä, tuokaa pian paistettua haukea ja\näskeistä juotavaa.\n\nKun näitä oli tuotu, pyysi isäntä Syvähenkeä käyttämään hyväkseen ja\ntämä joikin vielä muutaman kupposen ja söi palasen haukea. Sitten Lo\nSyvähenki otti sauvansa ja kysyi Liu-vaarilta, oliko hän jo vienyt\ntyttärensä talteen.\n\n— Minä lähetin hänet täksi yöksi naapuriin, — vastan ukko.\n\n— Näyttäkää minut siis tyttärenne kamariin, — käski Syvähenki.\n\nVanhus opasti munkin kamarin ovelle ja sanoi:\n\n— Tässä on tyttäreni kamari.\n\n— Hyvä on. Nyt saatte kaikki muut mennä matkoihinne, — virkkoi\nSyvähenki lopuksi.\n\nUkko Liu poistui palvelijoineen päättämään hääjuhlan valmistuksia,\nsillä hän ei ollut aivan varma asian onnistumisesta ja jätti Syvähengen\nyksinään morsiuskamariin.\n\nEnsi työkseen kokosi tämä kaikki huonekalut yhteen nurkkaan\nlukuunottamatta yhtä tuolia, jonka jätti keskelle huonetta. Sitten hän\nsammutti tulen, asetti sauvansa tuolin viereen ja istuutui tuolille\nkärsivällisesti odottamaan ylkämiehen tuloa.\n\nKun hetki läheni, käski ukko Liu palvelijansa sytyttämään kaikki\nkynttilät, asettamaan pöydän kuistille, ripustamaan kukilla\nkoristettuja lyhtyjä sen yläpuolelle, tuomaan vadin lihaa sekä suuren\nkattilan väkevänpuoleista juomaa ja olemaan valmiina palvelemaan\nylkämiestä.\n\nKello oli kahdeksan tienossa, kun Kirsikkavuorelta päin alkoi kuulua\nkellojen ja rumpujen ääntä. Liu-vanhus kuuli tämän ja alkoi vapista,\npalvelijat astuivat ulos katsomaan mitä oli tulossa, ja näkivät\npuolisen sataa tulisoihtua, jotka valaisivat ympäristön, että oli\nvaloisaa kuin päivällä. Näkyipä sieltä nopeaan laukaten lähestyvän\njoukko ratsumiehiäkin. Liu käski avata portin ja astui itse ulos\nlausumaan vieraansa tervetulleeksi.\n\nRosvopäällikön edessä ja takana oli hänen omia asestettuja miehiään\nvartioina. Näiden yllä oli juhlapuvut, käsissä lippuja ja hatuissa\nkukkia. »Kuninkaan» edellä marssi kahdeksan miestä kullakin\nharsokankainen lyhty kädessä ja neljä muuta kantaen tyhjää kantotuolia,\njossa morsian aiottiin viedä uuteen kotiinsa. »Kuninkaalla» itsellään\noli keilamainen punainen turbaani päässä, harmaa kultaompeleinen viitta\nyllä, vyötäisillä kullattu vyö ja pitkävartiset ratsusaappaat jalassa.\nHän ajoi uljaalla, vaahtosuisella ratsulla.\n\nJuhlakulkueensa ympäröimänä saapui siis »suuri kuningas»\nKirsikkamajaan, ja kun hän astui ratsunsa selästä alas, niin hänen\njuhlajoukkonsa kohotti äänekkään onnentoivotushuudon. Liu-vanhus riensi\nomasta kädestään tarjoamaan tulomaljaa, jota täyttäessä hän ja kaikki\nhänen palvelijansa polvistuivat maahan rosvokuninkaan eteen. Mutta tämä\ntarttui ukon käteen, nosti hänet ylös ja sanoi:\n\n— Te olette minun appeni. Miksi polvistutte siis minun eteeni?\n\n— Älkää puhuko noin, — vastasi Liu, — minähän olen vaan suuren\nkuninkaan alamainen.\n\nRosvokuningas, joka nähtävästi oli jo kotonaan tyhjentänyt monet\nlähtömaljat, nauroi noille sanoille ja arveli:\n\n— Minä toivon, etten ole tuottava teille häpeätä tullessani vävyksenne.\n\nKun he astuivat kuistille, arveli hän:\n\n— Isäni, eipä olisi ollut syytä näin suuremmoiseen vastaanottoon.\n\nSitten rosvokuningas tyhjensi kolme maljaa ja huusi eräälle\nsaattomiehelleen, että hän kiinnittäisi ratsun puuhun. Ja kun hän\nsenjälkeen astui pylväskäytävään, päristi hänen saattojoukkonsa rumpuja\nja helisti soittimia.\n\n— Appi-isäni, — kysyi rosvokuningas, — missä on morsiameni?\n\n— Hän on sangen kaino, — vastasi Liu, — eikä uskaltanut tulla vastaan.\n\n— Hyvä on, — nauroi rosvokuningas. — Antakaahan minulle vielä\ntulojuomaanne, jotta saisin juoda meidän uuden sukulaisuutemme maljan.\n\nMutta pitäissään maljaa kädessään juolahti toinen ajatus hänen\nmieleensä ja hän virkkoi:\n\n— Mutta ehdinpä tyhjentää sukulaisuusmaljamme, kun olen nähnyt\nmorsiameni.\n\nNyt suuntautuivat vanhan Liun ajatukset tuskallisesti Syvähenkeen ja\nkaikesta sydämestään hän toivoi, että munkin salaperäisellä keinolla\nolisi toivottu seurauksensa.\n\n— Sallikaa minun opastaa teitä, — sanoi Liu ottaen kynttilän käteensä.\nJa hän johti vieraan tyttärensä kamariin, jonka ovea osottaen lisäsi:\n\n— Tässä. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, suuri kuningas.\n\nSitten Liu kääntyi ympäri ja epäillessään, ettei vaan häntä\npoistuessaan pidätettäisi, riensi hän ulos minkä ehti.\n\nKun rosvokuningas oven avattuaan huomasi, että tyttären kamarissa oli\npimeä kuin vankityrmässä, huusi hän:\n\n— Hitto vieköön, kuinka minun appeni on huolimaton isäntä, kun ei ole\nkäskenyt asettaa lyhtyä morsiamen kamariin, vaan antaa hänen istua\ntäällä pimeässä. Lähetänpä huomenna muutamia miehistöni tuomaan hänelle\nruukullisen hyvää paloöljyä.\n\nSyvähenki, joka istui keskellä pimeätä kamaria, kuuli kaiken tämän,\nmutta ei uskaltanut nauraa, vaan oli hiljaa kuin hiiri. Rosvokuningas\nhapuili eteenpäin puhuen puoliääneen:\n\n— Neitoseni, miksette tullut ulos tervehtimään minua? Eikö teitä\npelota, kun joudutte tänä yönä meidän leirimme haltiattareksi?\n\nJa haparoidessaan pimeässä edelleen hän kuiskaili yhä kärsimättömämmin:\nminun impeni, minun impeni!\n\nVihdoin sattui rosvokuninkaan käsi Syvähenkeen.\n\nTämä hypähti tuolilta pystyyn, kahmaisi rosvon syliinsä ja heitti hänet\npermannolle. Rosvo puolustautui ja pyrki ylös. Mutta Syvähenki iski\nhäntä nyrkillä päähän ja sanoi:\n\n— Tuosta saat, sinä ilkeä rosvo!\n\n— Taivas, — huusi rosvokuningas, — miksi lyötte aviomiestänne?!\n\n— Jotta hän paremmin oppisi vaimoaan muistamaan, — vastasi Syvähenki,\npainoi hänet alas ja löi ja rusikoi häntä. Rosvo huusi täyttä kurkkua\napua.\n\nKun vanha Liu toisessa päässä taloa kuuli tämän avunhuudon, hän kävi\npelosta aivan kalpeaksi.\n\n— Minä olen koko ajan luullut, — höpisi hän itsekseen, — että tuo\nmunkki tulisi jotenkin käyttämään järjenkeinoa eikä väkivaltaa\nsaadakseen rosvon luopumaan aikeestaan. Mutta mitä merkitsi tämä\navunhuuto? Ukko otti lyhdyn ja huusi hämmentyneenä rosvokuninkaan\nsaattojoukon koolle mennäkseen sen kanssa taloon katsomaan, mitä siellä\noikein tapahtui.\n\nJa todellakin! Siellä istui tuo kunnianarvoisa munkki kahareisin\npermannolla pitkällään olevan rosvokuninkaan selässä piesten tätä käsin\nja jaloin pahanpäiväisesti.\n\nKun vartioväen johtaja tämän huomasi, hän kutsui saattoväen\nvapauttamaan »kuningasta». Mutta kun Syvähenki näki saattoväen\nryntäävän sisään, hän jätti uhrinsa, sieppasi sauvansa ja alkoi niin\nhurjasti raivota saattojoukon keskellä, että kaikki hänen pelkästä\nnäkemisestään pötkivät pakoon.\n\nSilloin kuului vanha Liu huudahtavan:\n\n— Voi meitä poloisia, te olette syössyt meidät perikatoon! Te olette\nmeidät kaikki surmansuuhun ajanut!\n\nSillävälin karkasi rosvokuningas lattialta pystyyn ja suoraa päätä ulos\npihalle, löysi hevosensa ja hyppäsi nopeasti sen selkään. Mutta vaikka\nhän sitä vinhasti ruoskallaan iski, se ei lähtenyt paikaltaan, sillä\nrosvokuningas oli kiireessä unohtanut irroittaa sen puusta.\n\n— Sinä onneton, — huusi hän, — hevosenikin minua halveksii eikä liiku\npaikaltaan.\n\nVihdoin tarkemmin katsottuaan hän huomasi syyn, miksei hevonen\ntotellut, katkaisi marhaminnan ja ajoi täyttä laukkaa pois kiroten\nehtimän takaa vanhaa Liuta ja antaen viattoman hevosensa, joka nyt\nhurjaa vauhtia häntä leiriin kiidätti, tuntea hänen kostonhaluansa.\n\nVanha Liu valitteli nyt Syvähengelle:\n\n— Te olette syössyt taloni onnettomuuteen. Minä luulen, että te\nolisitte keskustellut hänen kanssaan ja sillä tavoin koettanut hänet\nsaada luopumaan aikeestaan, enkä epäillyt vähääkään, että te olisitte\nnäin häntä piessyt. Hän riensi varmaan takaisin leiriinsä kutsuakseen\nkaikki väkensä kokoon ja palatakseen meitä surmaamaan.\n\n— Ei hätää mitään, vanhus, — lohdutti Syvähenki, — minä olen ollut\nkaupunginpäällikön henkivartiaston päämiehenä, mutta jouduin munkiksi,\nkoska tulin tappaneeksi erään miehen. Minä en pelkää, vaikka kokonainen\nasestettu rykmentti hyökkäisi kimppuuni, saatikka sitten nuo\nkoirankuonolaiset! Jollette usko minua, niin koettakaahan vain kohottaa\ntätä sauvaa.\n\nTalonrengit jaksoivat töin tuskin nostaa Syvähengen sauvan ja arvelivat:\n\n— Piru vieköön, se vasta painaa!\n\nSitten tarttui Syvähenki vuorostaan siihen ja leikitteli sillä kuin\noljenkorrella.\n\n— Pyhä munkki, — huudahti Liu-vanhus, — älkää jättäkö meitä, sillä jos\nte meitä suojelette, niin me varmaan nahkamme pelastamme.\n\n— Minäkö jättäisin?! — murahti Syvähenki. — Siltä tieltä ette minua\ntapaa! Mieluummin tuperrun paikkaani!\n\n— Tuokaa vielä väkijuomaa tälle kunnioitettavalle munkille, — käski Liu\nja Syvähengen puoleen kääntyen hän lisäsi, — mutta teidän ei pidä juoda\nitseänne liian täyteen.\n\n— Jota enemmän minä juon, sitä vahvemmaksi tulen, — vastasi Syvähenki.\n\n— Se hyvä, riemastui Liu, — sillä minulla on runsaasti hyvää väkijuomaa\nja mainiota lihaa! Käyttäkää siis mielenne mukaan hyväksenne, arvoisa\nmunkki!\n\nSamaan aikaan istui toinen rosvokuningas leirissään ajatellen lähettää\njonkun tiedustelemaan, miten hänen virkaveljensä oli häähommissaan\nonnistunut, kun muutamat hääseurueen jäsenistä syöksyivät hengästyneinä\nleiriin huutaen: »Murhaajia! Murhaajia!»\n\n— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.\n\n— Meidän päällikkömme on revitty palasiksi! Mutta tuskin olivat he\nennättäneet ruveta selittämään tapahtumaa yksityiskohtaisesti, kun\ntuo päällikkö palasikin leiriin ilman turbaania ja aivan repaleisissa\nvaatteissa huutaen tuskallisesti:\n\n— Hyvä veli, pelasta minut!\n\n— Mikä sinut takaisin karkotti ja vielä tuollaisessa kunnossa?\n\n— Minä saavuin taloon ja astuin morsiuskamariin. Mutta tuo vanha\nveijari oli lähettänyt tyttärensä pois ja pannut hänen sijaansa suuren,\nvahvan munkin. Mitään pahaa aavistamatta hapuilin minä pimeässä\nkamarissa, kunnes tuo roisto tarttui minuun ja alkoi kuin itse piru\npiestä minua käsin ja jaloin. Kun hän sitten näki väkeni tulevan minua\nauttamaan, hän heitti minut ja ajoi muut rautasauvallaan tiehensä, ja\nsillä välin minä pelastin henkeni. Hyvä veli, minä toivon, että sinä\nkostat puolestani.\n\n— Jos niin surkeasti on laitasi, niin mene sisälle lepäämään. Minä\nsillä välin varustaudun matkaan sanoakseni tuolle munkille mielipiteeni.\n\nToinen rosvokuningas astui nyt vuorostaan hevosen selkään ja riensi\nkeihäs kädessä koko väkensä saattamana mäkeä alas. Pian kuultiin\nKirsikkamajassa hänen raivohuutonsa. Mutta kun Syvähengelle\nilmotettiin, että nyt he tulevat kostamaan, niin arveli hän vain:\n\n— Mainiota! Teidän ei tarvitse pelätä, vaan pistätte heidät köysiin\nsitä mukaan kun minä heitä nakkaan maahan. Sitten saatatte heidät\njättää viranomaisten käsiin ja vaatia palkkiota.\n\nJa Syvähenki viskasi kaapunsa pois, kääri alusvaatteensa ylös ja\npisti miekkansa vyöhön. Sen tehtyään hän meni kuistille ja heilutti\ntyytyväisenä sauvaansa.\n\nRosvopäällikkö saapui taloon täysissä varustuksissa tulisoihtujen\nympäröimänä ja huusi kovalla äänellä Syvähenkeä tarkottaen:\n\n— Missä se kaljupäinen aasi on? Tulkoon hän heti ulos mittelemään\nvoimia kanssani!\n\n— Sinä kaltoin kasvatettu sikiö, — huusi Syvähenki vimmastuneena, —\nopetanpa sinua nyt kerrankin, jotta vastedes minut muistaisit.\n\nJa huitoen sauvallaan päänsä yli hän syöksyi rosvokuningasta vastaan.\nTämä vältti iskun keihäällään ja huusi:\n\n— Kuuleppas, munkki! Sinun äänesi tuntuu tutulta. Mikä on nimesi?\n\n— Nimeni oli ennen Lo Ta, mutta sitten minä rupesin munkiksi, ja siitä\nsaakka kutsutaan minua Syvähengeksi.\n\n— Hahahaa! — nauroi rosvokuningas, astui alas hevosen selästä, heitti\nkeihäänsä syrjään, kumarsi ja sanoi:\n\n— Missä olette te kuljeskellut senjälkeen, kun viimeksi tapasimme!\nYmmärränpä nyt millaisen miehen käsiin asetoverini joutui.\n\n— Hän joutui täällä pahaan pulaan ja se olikin hänelle oikein, — sanoi\nLo Ta astuen askeleen taaksepäin ja laskien sauvansa maahan. Mutta\nkun hän tulisoihtujen valossa katseli rosvopäällikköä tarkemmin, hän\ntunsi hänet Li Tshung nimiseksi rohtokauppiaaksi ja puoskariksi, tuoksi\ntunnetuksi »Tiikerisurmaksi», jonka hän oli viimeksi nähnyt juomalassa\nWei Tshoun kaupungissa.\n\nLo Syvähenki vastasi nyt toisen kumarrukseen. Sitten he vaihtoivat\nkeskenään kohteliaita selityksiä, kunnes Syvähenki vihdoin pyysi rosvoa\nastumaan sisään keskustelemaan asiasta enemmän.\n\nKun vanha Liu huomasi tämän muutoksen, hän huudahti:\n\n— Mikä pohjaton onnettomuus! Tämä munkki kuuluu nähtävästi samaan\njoukkoon kuin nuo muut rosvot.\n\nKun nuo molemmat olivat taas istuutuneet, kuten kerran tuossa Wei\nTshoun juomalassa, huusi Syvähenki Liun luokseen. Mutta tämä pelkäsi\nniin kovasti, ettei mitenkään olisi uskaltanut lähemmäksi astua.\n\n— Älkää peljätkö, vanhus, — virkkoi Syvähenki, — tämä on vain eräs\ntoverini.\n\nTämä lisäsi Liu paran pelkoa sitäkin enemmän, mutta hän ei uskaltanut\nvastustaa, vaan astui luo ja istuutui heidän viereensä.\n\n— Nyt, kun te molemmat siinä edessäni istutte, — sanoi Syvähenki, —\nniin tahdonpa teille kertoa palasen elämääni.\n\nKun hän oli kertonut, hän jatkoi rosvopäällikköön päin kääntyen:\n\n— Minä en aavistanut vähääkään, että tulisin tapaamaan teidät täällä.\nEntä kuka oli tuo, jota minä niin kovasti pitelin? Ja mitä te täällä\nmuutoin teette?\n\n— Erottuani teistä ja Shi Tsunista siellä juomalan edessä, — kertoi Li\nTshung, — minä seuraavana päivänä kuulin, että te sen likakauppiaan\ntodella tapoitte. Minä etsin sitten Shi Tsunia, mutta kun en häntä\ntavannut, tunsin asemani teidän vangitsemiskuulutuksenne johdosta\nepävarmaksi ja pakenin. Kun minä sitten pitkän aikaa senjälkeen kuljin\ntämän vuoren ohi, hyökkäsi tuo mies, jota te niin pahoin pieksitte,\nminun kimppuuni aikeissa ryöstää minut. Minä pidin kuitenkin puoleni ja\nhän kutsui minut luokseen ja pyysi minua liittymään joukkoonsa tarjoten\nminulle sivupäällikkyyden. Häntä nimitetään »toiseksi päämieheksi»,\nTshou Jungiksi.\n\n— Hyvä! — selitti Syvähenki. — Koska nyt itse olette täällä, niin\npyydän teitä, ettei sanaakaan enää puhuttaisi Liun tyttären häistä.\nTämä on hänen ainoa lapsensa, ja jos hänet Liu vanhukselta otettaisiin,\njäisi ukko vanhoilla päivillään aivan yksin, ystävittä epätoivoon.\n\n— Tässä suhteessa ei tule olemaan mitään vaikeuksia, vakuutti Li\nTshung, — mutta ettekö palaisi kanssamme vuorelle tervehtimään meitä?\nJa ukko Liu lähtee ehkä samaan seuraan?\n\nKun vanha Liu tämän kuuli, hän riemastui suuresti ja riensi\ntoimittamaan kestitystä kummallekin vieraalle. Jokainen Li Tshungin\njoukkueesta sai niin paljon kuin jaksoi nauttia. Sitten toi Liu rahat\nja punaisen silkkikankaan, jotka morsiuslahjaksi oli annettu, käski\ntuoda kaksi kantotuolia esiin, toisen, suuremman Syvähenkeä varten ja\ntoisen pienemmän itseään varten, ja valitsi palvelijat, jotka saivat\ntehtäväkseen tuoda tavarat. Sitten he lähtivät liikkeelle Li Tshungin\nkanssa, joka nousi hevosensa selkään, Kirsikkavuoren rosvoleiriin,\njonne he aamun valjetessa saapuivat. He istuivat ylipäällikkö Li\nTshungin teltassa, kun tämä lähetti kutsumaan Tshou Tungia, tuota\ntoista rosvopäällikköä sinne. Kun Tshou Tung astui sisään ja näki\nmiehet, hän suuttui tuimasti ja sanoi:\n\n— Veli, mitä tämä on? Sen sijaan, että kostaisitte puolestani, te\ntuotte hänet tänne osottaen hänelle kunniapaikan teltassanne!\n\n— Veli, — kysyi toinen, — ettekö tunne tuota munkkia sitten?\n\n— Jos olisin hänet tuntenut, niin en kaiketi olisi joutunutkaan hänen\nkäsiinsä.\n\n— Tämä munkki tappoi kolmella nyrkiniskulla keisarin »läntisen rajan\nsuojelijan», kuten olen teille joskus kertonut.\n\nSilloin kävi Tshou Tung tukkaansa kiinni ja huudahti ihmetyksestä.\nSitten hän kumarsi Syvähengelle. Tämä vastasi kumarrukseen sanoen:\n\n— Minä toivon, ettette tunne itseänne loukatuksi, vaikka nousinkin\nteitä vastaan.\n\nSitten he istuutuivat kaikki paitsi vanha Liu, ja Syvähenki sanoi:\n\n— Herra Tshou ja te, hänen asetoverinsa, kuulkaa minua. Minä toivon\nteidän ottavan huomioonne, että Liu vanhuksella on vain yksi ainoa\ntytär. Tämän täytyy, niin kauan kuin isänsä elää, pitää hänestä huolta,\nja kun hän kuolee, haudata hänet ja toimittaa hänelle uhrilahjoja\nja pyhää savua. Jos te siis yhä aiotte voittaa hänen tyttärensä,\nniin saatatte te vanhan isän epätoivoiseksi. Hän ei voi tyttärensä\nnaimisiin suostua. Sentähden täytyy teidän nyt luvata olla tätä\nenää ajattelematta ja valita itsellenne joku toinen. Tässä ovat\nmorsiuslahjaksi annetut rahat ja silkkikangas. No mitä te nyt asiasta\narvelette?\n\n— Kaiketi, — vastasi Tshou Tung, — en minä tulevaisuudessa enää astu\nsiihen taloon.\n\n— Suuren päällikön täytyy pitää sanansa ja vastata kunniastansa,\ntietäkää se, — sanoi Syvähenki.\n\nJa rosvokuningas Tshou Tung katkaisi jousensa vannoen pitävänsä\nsanansa. Vanha Liu kiitti häntä syvään kumartaen, antoi morsiuslunnaat\ntakaisin ja läksi sitten kotiinsa.\n\n\n\n\nLo Ta opettaa omalla tavallaan.\n\n\nRosvot teurastivat nyt hevosia ja sikoja ja pitivät Syvähengen luonaan\npitkän aikaa juhlien häntä. He näyttivät hänelle myöskin leirinsä\nja sen ympäristön. Ja tämä Kirsikkavuori oli todellakin mainio\nväijyntäpaikka, sillä sen huippu oli metsän peittämä, jyrkänteet olivat\nlouhikkaita ja luoksepääsemättömiä ja ympäristö oli sakeaa metsää ja\nköynnöksiä monen peninkulman päähän. Leiriin johti yksi ainoa tie, joka\noli vahvasti vartioitu.\n\nKun Syvähenki oli muutaman päivän heidän luonaan viettänyt, hän huomasi\nheidän olevan halpamaisia ja ahneita ja halusi sentähden pois vuorelta.\nHe koettivat pidättää häntä, mutta turhaan.\n\n— Kuinka saattaisin minä, — sanoi hän, — kun olen kerran vetäytynyt\nmaailman menosta syrjään, ruveta ruohossa vaanimaan ohikulkijoita?\n\n— Siinä tapauksessa, — vastasivat rosvot, — vartokaa edes huomiseen\nsaakka, hyvä ystävämme. Me lähdemme alas ja mitä saaliiksi saamme, sen\nannamme teille lahjaksi.\n\nSeuraavana päivänä he pitivät hänelle suuren lähtöjuhlan ja toivat\nkaikki kulta- ja hopeatavaransa esiin. Samalla tuli tieto, että\nalhaalla vuoren juurella kulki kaksi kuormaa ohi vain kymmenen\nvartiomiestä mukana. Silloin hypähtivät rosvot pystyyn ja suurin osa\nheistä riensi jyrkännettä alas, joten vain pari kolme jäi jälelle\nSyvähenkeä palvelemaan. Lähtiessään huusivat he vielä:\n\n— Ystävämme, käyttäkää mielenne mukaan hyväksenne mitä tahdotte, kunnes\nme palaamme takaisin ja tuomme jotakin teille lahjaksi.\n\nKun he olivat poistuneet, tuumaili Syvähenki:\n\n— Vaikka noilla roistoilla on runsaasti kultaa ja hopeaa, lähtevät he\npois antamatta minulle siitä mitään ja ryöstävät mieluummin toisten\nomaisuutta — minulle lahjaksi. Tehdäkseen minulle mieliksi, täytyy\nheidän siis tehdä muille pahaa. Mutta minäpä hämmästytän heitä!\n\nHän huusi nuo muutamat jälellejääneet luokseen ja käski heidän tuoda\nväkijuomaa. Tyhjennettyään sitä muutaman kipposen, Syvähenki nutisti\nheidät maahan ja sitoi heidät heidän omiin vaatteihinsa. Sitten hän\navasi suuren vuotansa, heitti kaiken tarpeettoman siitä pois, sotki\nja rutisti jaloillaan kaikki esilletuodut kulta- ja hopea-astiat ja\nkääri ne vuotaan. Sen tehtyään hän otti muut myttynsä, miekkansa\nja sauvansa ja läksi leirin päinvastaiseen päähän. Täällä hän etsi\npolkua, jota pitkin voisi päästä pois. Mutta vuoren rinteet olivat joka\npuolelta niin jyrkät, ettei niitä pitkin voinut kulkea, ja hän ajatteli\nitsekseen:\n\n— Jos minä menen takaisin ja laskeudun sitä tietä vuorelta, niin joudun\nminä tekemisiin noitten poikien kanssa. Täytyypä siis koettaa liukua\ntästä ruohoa pitkin alas.\n\nHän sitoi myttynsä yhteen ja viskasi ne alas. Sitten hän lähetti\nmiekkansa ja sauvansa samaa tietä ja liukui vihdoin itse kyyryssä\nvuoren jyrkännettä alas tullen perille pyörien kuin pallo muutaman\nkerran ympäri. Ruoho suojasi häntä eikä hän loukkaantunut lainkaan,\nvaan nousi heti alas tultuaan pystyyn, sieppasi myttynsä, miekan ja\nsauvan ja marssi halki pitkän ruohon maantielle päin.\n\nSillävälin olivat rosvopäälliköt Li ja Tshou joukkoineen saapuneet\nlaaksoon, mutta näkivätkin kymmenen miehen sijasta kolmattakymmentä\nhyvinvarustettua matkustajaa. Näitä kohti ryntäsivät he nyt keihäät\nojossa huutaen:\n\n— Hei! matkustajat! Pysähtykää maksamaan tullia!\n\nMutta eräs matkustajista, jolla oli säilä kädessä, astui rohkeasti\nLita kohti ja he miekkailivat jonkun aikaa kummankaan voittamatta\nkunnes Tshou raivoissaan ryntäsi toverinsa avuksi. Samalla hyökkäsi\nkoko rosvojoukko hänen käskystään matkustajain kimppuun, valtasi ne,\ntappoi muutamia ja haavotti toisia. Ryöstettyään sen jälkeen kuormat he\npalasivat voitonriemuissaan vuorelle takaisin.\n\nMutta kun he saapuivat leiriin, he huomasivatkin, että jälelle jääneet\npari leiriläistä makasi sidottuina maassa ja että kaikki kulta- ja\nhopea-astiat olivat kadoksissa.\n\nTshou vapautti sidotut ja kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut ja missä\nSyvähenki on. Kuultuaan tarkemmin asiasta hän meni leirin toiseen\npäähän, katseli vuoren rinnettä alas ja huomasi ruohon eräältä kohtaa\nolevan laossa. Tästä oli Syvähenki liukunut alas.\n\n— Tuo kaljupäinen lurjus on vanha varas! Kukapa uskoisi, että joku\nuskaltaa heittäytyä tuohon rotkoon?! — ihmetteli Tshou.\n\n— Me ajamme häntä takaa ja otamme kiinni — sanoi Li, joka oli saapunut\npaikalle, — ja vaadimme häneltä hyvitystä tästä loukkauksesta.\n\n— Parempi on olla ajamatta! — harkitsi toinen. — Kun varas on kerran\nmennyt, niin me emme mahda sille enää mitään. Miksi ajaisimme häntä\ntakaa? Vaikkapa saavuttaisimmekin, saattaisi hän voittaa meidät\nja siten vain lisätä häpeätämme. Jääköön se silleen ja jakakaamme\nmieluummin, mitä juuri saaliiksi saimme.\n\n— Koska minä, — virkkoi Li, — olin oikeastaan syynä siihen, että\nSyvähenki joutui leiriimme, niin luovutan minä sinulle oman osani\nsaaliista.\n\n— Ei, ei! — väitti Tshou vastaan. — Me kaksi olemme asetovereja. Se ei\nsiis sovi meille.\n\nValtion asiakirjoista tiedämme, että nämä kaksi Kirsikkavuoren\n»kuningasta» jatkoivat entiseen tapaan ryöstämistä.\n\nLo Syvähenki oli sillä välin, hän oli näet varhain aamulla lähtenyt\nleiristä, kulkenut päivälliseen saakka noin viisitoista, ehkä\nparikymmentäkin Kiinan penikulmaa ja alkoi nyt vähitellen tuntea\nnälkää. Mutta kun hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisasuntoa, hän astui\nkiireesti eteenpäin katsellen etsivästi joka suuntaan. Vihdoin hän\nkuuli helähtävän äänen, ikäänkuin olisi tuulen hengähdys tuonut\nluostarin kellon soiton hänen kuuluviinsa, ja hän ajatteli itsekseen.\n\n— Jumalan kiitos, sielläpäin on varmaan joku luostari. Minä tunnen sen\nkellojen äänestä.\n\nEikä hänen tarvinnut kulkea varsin pitkää matkaa yleistä maantietä\npitkin, joka johti tämän vuorisen seudun halki, kun hän joutui\nhavumetsään johtavalle syrjätielle. Hän lähti kulkemaan tätä pitkin ja\nnäki jonkun aikaa astuttuaan puoleksi rappiolle joutuneen luostarin,\njonka pienet kellot soivat iloisesti tuulessa huojuvassa hongassa.\nUlkoportin päällä riippui suuri punainen lauta, jossa kultaisin, mutta\njo sangen vaalennein kirjaimin seisoi luostarin nimi. Kun hän oli\nkulkenut suunnilleen viisikymmentä askelta portista sisälle, hänen\noli kuljettava kivisillan yli ja niin hän joutui vanhan vieraskodin\nedustalle, jonka ovi ja muurit olivat luhistuneet kokoon.\n\n— Kuinka on tämä suuri luostari saattanut joutua näin rappiolle?\n— ihmetteli Syvähenki. Hän kääntyi rakennuksesta pois ja tuli\nluostarinjohtajan asunnon edustalle, jonka kivitys oli kyyhkysten\nlikaama ja oven esilukko hämähäkinverkon peittämä. Syvähenki löi\nsauvallaan maahan ja huusi:\n\n— Matkustava munkki tahtoo ruokaa!\n\nMutta niin kauvan ja kovin kuin hän huusikin, ei kuulunut muuta\nvastausta kuin kaiku.\n\nHän meni keittiöön ja ruokahuoneeseen. Siellä ei näkynyt kattilaa\ntulella; uuni oli hajalla. Ruokahuoneen suojelusjumalat seisoivat vain\nvanhalla paikallaan. Niitten eteen hän laski myttynsä ja läksi sitten\nsauva kädessä tarkemmin tutkimaan paikkaa.\n\nHän joutui pieneen mökkiin keittiön takana. Siellä istui lattialla\nmuutama vanha, kalpea ja laiha munkki.\n\n— Oletteko te munkit pois järjiltänne? — kysyi Lo Syvähenki. — Annatte\nminun juosta ympäri ja huutaa kurkkuni halki eikä viitsi yksikään\nteistä vastata!\n\n— Älkää puhuko niin lujasti, — virkkoivat munkit.\n\n— Minä olen matkustava munkki ja pyydän ruokaa. Mitä pahaa voisi siinä\nolla?\n\n— Me emme ole kolmeen päivään syöneet riisin jyvääkään, kuinka siis\nvoisimme teille ruokaa antaa?\n\n— Onhan teillä kaiketi ainakin jyviä tai vadillinen riisijauhoja! Minä\nolen Viidentaulunvuoren munkkeja.\n\n— Jos te kerran sieltä olette, olisi pyhä velvollisuutemme auttaa\nteitä. Mutta sitä emme mitenkään voi tehdä. Tämän luostarin munkit ovat\nkaikki lähteneet matkoihinsa eikä ole meillä jyvääkään varastossa.\n\n— Järjetöntä! Älkää sanokokaan, ettei näin laajassa luostarissa olisi\nminkäänlaista ruokaa varastossa.\n\n— Tämä on ollut, kuten te aivan oikein sanoitte, aikoinaan huomattava\nturvapaikka ja luostari. Mutta se on ollut. Täällä kävi usein\nmatkustavia veljiä, mutta senjälkeen kuin eräs jättiläismunkki\ntoverinsa kanssa tämän valtasi, joutui luostari rappiolle. Nämä kaksi\ntekivät täällä kaikenlaista pahaa. He ajoivat kaikki munkit pakosalle\npaitsi meitä vanhimpia. Me emme jaksaneet juosta ja sen tähden saimme\nluvan jäädä. Mutta meillä ei ole mitään syötävää, kuten näette.\n\n— Saatanko minä uskoa, että kaksi munkkia on tämän kaiken tehnyt teidän\nilmottamatta siitä viranomaisille?\n\n— Oo, kunnianarvoisa munkki, viranomaiset ovat kaukana, sangen kaukana\ntäältä eikä olisi poliisivoimakaan heidän hävitykselleen mitään\nmahtanut. Se hurja munkki ja hänen toverinsa harjottivat täällä\nkaikenmoista ilkityötä, murhasivat, ryöstivät ja polttivat. Nyt asuvat\nhe tuolla luostarinjohtajan rakennuksen takana.\n\n— Mikä on miesten nimi?\n\n— He käyttävät tietysti valenimiä. Se jättiläismunkki sanoo itseään\n»rautaiseksi Buddhaksi» ja hänen seuralaisensa nimi on »lentävä\nnoita». Munkinviittaa he käyttävät luonnollisesti valepukuna. Niin,\nhe ovat suorastaan sentapaisia rosvoja, jotka metsissä vaaniskelevat\nohikulkijoita.\n\nSyvähengen näin tutkiskellessa vanhoja munkkeja, osui ruuanhaju hänen\nnenäänsä. Hän läksi heti sauva kädessä etsinnälle ja löysikin savesta\ntehdyn tulisijan, jolla oli kattila tulella. Hän nosti kattilan kantta\nja näki riisijauhopuuron kiehuvan.\n\n— Mitä lurjuksia te munkit olettekaan! — sätti hän. Sanotte minulle,\nettä ette ole kolmeen päivään mitään syöneet, ja täällä kiehuu\npuuropata. Mitä se sellainen valehteleminen on?\n\nVanhat munkit voivottelivat, kun heidän riisipuuronsa löytyi, ja\nkorjasivat lautasensa pian pois. Mutta Lo Syvähenki tunsi nälkänsä\nkasvavan kovasti, etenkin nyt, kun oli löytynyt syötävää, ja koska hätä\nkeinon keksii, niin hän pyyhkäisi ruohotukolla tomun vanhalta pöydältä,\ntarttui kaksin käsin kattilaan ja tyhjensi sen pöydälle.\n\nKun nuo vanhat munkit näkivät, miten heidän puuronsa kävi, he tulivat\npöydän luo ottaakseen osansa. Mutta Syvähenki sysäsi heidät pois,\ntyönsipä toisia nurin ja ajoi toisia matkoihinsa. Senjälkeen hän alkoi\npuuron sakeampaa osaa mätkiä kämmenellään suuhunsa. Eipä ennättänyt hän\nseitsemää kertaa pistää kättään puuroon, kun nuo vanhat munkit taas\nhänet ympäröivät valittaen:\n\n— Totta totisesti, me emme ole kolmeen päivään syöneet mitään, ja kun\nmeidän nyt onnistui saada vähäsen riisiä puuroksi, niin te tulette ja\nviette senkin.\n\nKun Syvähenki poistui pöydän luota, hän kuuli jonkun laulavan ulkona,\nnosti sauvansa olalle ja riensi pihalle.\n\nLuostariin näkyi tulevan muuan mies, joka kantoi olkapäällään koria ja\nruukkua kiinnitettyinä kantopuun kumpaankin päähän. Korista pisti esiin\nkalan pyrstö ja sitäpaitsi näkyi siinä lotoskukan lehtiin käärittynä\nolevan muutakin ruokaa. Ruukussa oli väkijuomaa ja ruukun kantena\nlotoslehti. Mies lauloi tullessaan:\n\n    Sä olet yksin niinkuin minäkin,\n    ei sulla miestä, mull' ei vaimoa.\n    Jos hyväilyittä elät sinäkin,\n    mun elämäni vast' on kauhea.\n\nMunkit seurasivat Syvähenkeä ulos, osottivat laulavaa miestä ja\nkuiskasivat hänelle:\n\n— Tuo on se »lentävä noita».\n\nSyvähenki kohotti sauvansa ja seurasi miestä. Tämä ei huomannut\nsitä, vaan meni suoraa päätä luostarinjohtajan rakennuksen takana\nsijaitsevaan olinpaikkaansa.\n\nNyt näki Syvähenki kolmelle hengelle katetun sievän pöydän tuuhean\npuun varjossa. Tanakka, hartiakas munkki, jolla oli mustat, pitkät\nkulmakarvat, istui yläpäässä pöytää ja hänen vieressään nuori tyttö.\n\nSyvähenki astui hiljaa aivan lähelle ja pelotti heidät. Munkki hypähti\npystyyn ja sanoi:\n\n— Minä pyydän, kunnianarvoisa isä, olkaa hyvä ja istuutukaa kanssamme\naterioimaan.\n\nSyvähenki nosti sauvansa olalleen ja kysyi:\n\n— Miksi olette tämän luostarin hävittäneet?\n\n— Hyvä isä, — vastasi munkki, — pyydän teitä istuutumaan ja\nkuuntelemaan, mitä sanon.\n\n— Minä odotan pikaista vastausta, ymmärrättekö, — huusi Syvähenki\nkatsoen tuimasti.\n\n— Tämä luostari oli paraita näillä seuduilla, sillä sillä oli laajat\ntilukset ja se saattoi tarjota monen monelle munkille mitä mukavimman\nolon. Mutta luostarin munkkeja, joista näette vielä muutamia vanhoja\ntuolla käytävässä, syytettiin siitä, että he elivät ylellisesti ja\npitivät naisia luonaan eikä voinut johtajakaan pitää heitä kurissa.\nTekivätpä he vielä valituksen häntä vastaan ja saivat hänet pois\nvirastaan. Kun luostari senjälkeen oli vähitellen joutunut aivan\nrappiolle, munkit hajaantuivat mikä minnekin ja luostarin tilukset\nmyytiin. Sentähden minä tulin tänne ottaakseni luostarin haltuuni ja\nlaittaakseni sen taas kuntoon. Me olemme tässä juuri olleet hommassa\nkorjata vanha ulkoportti ja tehdä uudet katot muutamiin rakennuksiin.\n\n— Kuka on tämä nuori tyttö? — kysyi Syvähenki.\n\n— Hyvä isä, minä tahdon kertoa teille hänenkin tarinansa. Hän on erään\nrikkaan miehen tytär naapurikylästä. Hänen isänsä oli pitkän aikaa\nluostarin suosijoita. Mutta perhe joutui vararikkoon ja tyttö on nyt\nköyhä; hänen miehensä on sitäpaitsi sairas. Sentähden on hän, kuten\nnäette, tullut tänne hakemaan vähäsen riisiä, ja kunnioituksesta hänen\nisäänsä kohtaan minä pyysin häntä aterioimaan kanssamme. Älkää uskoko,\nhyvä isä, mitä nuo vanhat munkit teille sanovat!\n\nKun Syvähenki oli saanut kuulla tämän perinpohjaisen selvityksen, hän\nvirkkoi:\n\n— Vai ovat nuo vanhat munkit vetäneet minua nenästä? No, enpä aio\ntoista kertaa enää sellaista suvaita.\n\nSen sanottuaan hän nosti taas sauvansa olalle ja palasi\nkeittiörakennuksen takana olevaan mökkiin.\n\nMunkit seisoivat paraikaa pöydän ympärillä noukkien viimeisiä\nriisinjyväsiä. Syvähenki hyppäsi heidän keskelleen ja huusi:\n\n— Te itse olette tämän luostarin hävittäneet ja sitten kehtaatte vielä\nvalehdella minulle vasten naamaa!\n\n— Älkää uskoko heitä, — huusivat munkit kuin yhdestä suusta. — Kun he\nnäkivät teidän sauvanne ja miekkanne ja olivat itse aseitta, he eivät\nuskaltaneet haastaa riitaa kanssanne. Jollette usko meitä, niin menkää\nvielä kerta takaisin, ja saattepa nähdä, että he ottavat teidät nyt\ntoisin vastaan. Ja ajatelkaa toki, kunnianarvoisa veli, että he syövät\nlihaa ja juovat viinaa, kun meillä sitävastoin ei ole enää riisin\njyvääkään ja jouduimme vielä suurempaan hätään, kun te saatoitte syödä\nviimeisemme.\n\n— Siinä on järkeä, — ajatteli Lo Syvähenki itsekseen ja läksi toisen\npuolueen luo. Mutta ovi, joka vei sinne, oli suljettu ja teljetty ja\nhänen täytyi potkaista se auki.\n\nKun hän astui sisään, tuli »rautainen Buddha» häntä vastaan suuri\nmiekka kädessä. Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja ottelu alkoi. Kun\n»rautainen Buddha» oli kaksitoista tai neljätoista kertaa iskenyt\nmiekallaan, hänen täytyi jo peräytyä jaksamatta tuskin enää välttää\nSyvähengen lyöntejä. Silloin hiipi »lentävä noita» Lo Syvähengen taa\niskeäkseen väkipuukon hänen selkäänsä.\n\nSyvähenki kuuli kyllä hänen askeleensa ja näki hänen varjonsa, vaan ei\nuskaltanut heti kääntyä ympäri peläten salajuonta. Hän laski sentähden\nsauvansa maahan ja heitti itsensä sen varassa »rautaisen Buddhan»\nlyöntipiiriä ulommaksi karjaisten samalla niin kamalasti, että toiset\nsäpsähtäen vetäytyivät taaksepäin. Saatuaan näin selkänsä turvatuksi\nhän kääntyi kumpaakin vastaan ja taisteli kuolemaa halveksien pitkän\naikaa yksin kahta vastaan. Mutta ensiksikin Syvähenki taisteli\nnälkäisenä, toiseksi hän oli sinä päivänä kulkenut pitkän matkan\nja kolmanneksi oli yksin peräti vaikeata pitää hyvissä voimissakin\npuoliaan kahta sellaista sotakarhua vastaan. Hän laski sauvansa ja\npakeni.\n\nToiset kaksi seurasivat häntä ulkoportille saakka. Siellä Syvähenki\nkääntyi vielä kerta heitä vastaan ja piti vielä jonkun aikaa puoliaan,\nmutta sitten hänen täytyi taas paeta. Nyt eivät »rautainen Buddha» ja\n»lentävä noita» viitsineet enää ajaa häntä takaa, väsyneitä kun olivat,\nvaan istuutuivat kivisillan kaidepuulle.\n\nLo Syvähenki oli ennättänyt jo melko kauas, kun hän huomasi\nunohtaneensa myttynsä luostariin Buddhapatsaan eteen. Kiireessä hän ei\nollut niitä muistanut. Mutta kuinka hän voisi tulla rahatta toimeen\nmatkalla? Sitäpaitsi hänen oli kova nälkä ja hyvin toivottomalta näytti\npaluu takaisin ja uusi tappelu noitten lurjusten kanssa. Se olisi\nsuorastaan vaarallista!\n\nHänen näin arvellessaan, mitä nyt olisi tehtävä, painui tie tuuheaan\nhavumetsään:\n\n— Kuinka synkkä metsä! — ajatteli hän.\n\nSamassa näkyi tuntematon mies pistävän päänsä esiin puunrungon takaa ja\nviheltävän. Mies katsahti vain lyhyeen sieltä, löi kätensä yhteen ja\nkatosi.\n\nSyvähenki ajatteli:\n\n— Se on joku pakkoverottaja, joka vaanii ohikulkijoita, ja kun hän\nnäki, että minä olen vain munkki, hän löi käsiään yhteen, ikäänkuin\nsanoakseen: Ei ole sinusta mihinkään. Mutta minäpä näytän hänelle,\nettä kyllä on minussa vielä miehen vastus. Entä jos kiskoisin tuolta\nlurjukselta hänen vaatteensa ja moisin ne sitten saadakseni vähäsen\nsuuhun pantavaa?\n\nSyvähenki nosti sauvansa olkapäälle ja astui metsään:\n\n— Hoi, sinä metsäkukko! Astu esiin!\n\nMetsässä vaaniva mies nauroi ja puheli itsekseen:\n\n— Hän on loukkaantunut ja vaatii minua esille!\n\nJa hän sieppasi miekkansa ja hyppäsi esiin huutaen:\n\n— Nyt sinä kaljupää joudut surman suuhun! Mutta syytä itseäsi, en minä\nsinua tänne kutsunut!\n\n— Tahdonpa antaa sinulle jotakin, jotta minut muistaisit! — huusi\nSyvähenki ja hyökkäsi toista kohti.\n\nMies varustautui puolustamaan itseään miekallansa. Mutta tuskin hän oli\nkunnolla ehtinyt silmäillä Syvähenkeä, kun mieleensä juolahti ajatus,\nettä tuo näyttää tutulta. Ja hän kysyi:\n\n— Herkeä hetkeksi, munkki! Äänesi kuuluu tutulta. Mikä on nimesi?\n\n— Kyllä minä sen kohta sinulle sanon ja niin, että sinun pitää se\nmuistaman, — vastasi Syvähenki.\n\nNyt pikastui toinenkin ja ottelu alkoi. Mutta tuskin he olivat kymmentä\nkertaa iskeneet, kun metsävaanija arveli:\n\n— Tuopa vasta julma munkki! — Ja hetken kuluttua virkkoi hän taas: —\nHerkeä, pyhä veli edes silmänräpäykseksi, minulla on asiaa sinulle.\n\nMolemmat peräytyivät pari askelta ja mies sanoi asiansa.\n\n— Todellakin, minä tunnen teidät. Mikä on nimenne?\n\nKun mies kuuli nimen Lo Ta, hän heitti miekkansa maahan, kumarsi\nkohteliaasti ja sanoi:\n\n— Ehkä muistatte vielä erään Shi Tsunin?\n\n— Kautta kunniani, herra Shi siinä seisookin edessäni! — huusi Lo\nSyvähenki nauraen ja vastasi kumarrukseen. Sitten molemmat astuivat\nsyvemmälle metsään kertoakseen seikkailujaan.\n\nMyöskin Shi Tsun oli lihakauppiaan murhan johdosta paennut Wei Tshousta\npohjoiseen päin. Mutta kun hänen varansa vihdoin loppuivat, hän\npysähtyi tänne »katsomaan, miten päästä pälkähästä».\n\nKun Syvähenkikin oli kertonut omat seikkailunsa, virkkoi Shi Tsun:\n\n— Veli hyvä, jos teidän on nälkä, on minulla tarjota lihaa ja muutamia\npiirakoita. — Ja kaivettuaan ruoat esiin lisäsi: — Koska olette\nunohtanut myttynne luostariin, niin lähdemme yhdessä niitä hakemaan, ja\njos ne lurjukset eivät niitä hevillä hellitä, niin kyllä me teemme pian\nselvää.\n\n— Niin teemme, — lisäsi siihen Syvähenki kiirehtien syömistään. Sitten\nhe tarttuivat aseihinsa ja läksivät tuohon rappiolle joutuneeseen\nluostariin.\n\n»Rautainen Buddha» ja »lentävä noita» istuivat yhä vielä kivisillalla.\n\n— Ylös, roistot! — huusi Syvähenki heille. — Tällä kertaa ottaakin\nkovalle!\n\n— Vai syhyy teidän selkänne vielä, vaikka äsken jouduitte alakynteen? —\nvastasi siihen »rautainen Buddha» nauraen.\n\nSilloin nosti Syvähenki raivostuneena sauvansa ja syöksyi sillalle.\n»Rautainen Buddha» asettui paljastettu miekka kädessä ja otsa\nryppyisenä vastarintaan. Tällä kertaa piti Shi Tsun huolta siitä,\nettei »lentävä noita» voinut takaa päin hyökätä Syvähengen niskaan.\nSitäpaitsi hänen nälkänsä oli tyydytetty ja hän oli siis sekä\nparemmissa voimissa että hyvällä tuulella.\n\nTuima ottelu oli taas käymässä. Lo Syvähenki alkoi jo päästä\nvastustajastaan voitolle, kun »lentävä noita» yritti taas takaa päin\nhänen kimppuunsa. Mutta silloin hyppäsi Shi Tsun sillalle huutaen:\n\n— Äläppäs huolii Jätä hänet!\n\nJa Shi Tsun kävi tuon salakavalan »lentävän noidan» kimppuun. Nyt he\nolivat niinkuin pitikin, kaksi kahta vastaan. Syvähenki sai vähitellen\nvoiton ja työnsi »rautaisen Buddhan» vihdoin sillan kaidepuun yli.\n\nKun »lentävä noita» näki toverinsa putoovan, hän menetti rohkeutensa\nja yritti paeta. Mutta Shi Tsun seurasi häntä kintereillä, löi hänet\nmiekallaan maahan ja lävisti hänen ruumiinsa. Sillä välin oli Lo Ta\niskenyt sillan alle pudonnutta vielä niin rajusti, että tämä paikalla\nheitti henkensä. Niin olivat nuo kaksi rohkeata seikkailijaa kadonneet\nkuin unelma. Syvähenki ja Shi Tsun sitoivat heidän ruumiinsa yhteen ja\nheittivät jokeen.\n\nKun he sitten astuivat luostariin noutamaan myttyjä, he huomasivat,\nettä kaikki vanhat munkit olivat hirttäytyneet, nähtävästi peläten\n»rautaisen Buddhan» vihaa. He pistäytyivät myös luostarinjohtajan\naution asunnon taa ja näkivät tuon nuoren tytön syöksyneen kaivoon ja\nhukkuneen. Ei ainoatakaan elävää sielua näkynyt.\n\nYstävykset löysivät eräästä vaatekääröstä vähäsen hopeata, minkä Shi\nTsun otti huostaansa, sekä lihaa ynnä muuta ruokaa. He keittivät nämä\nja tyydyttivät nälkänsä tyystin. Sitten he laittoivat matkamyttynsä,\ntekivät muutamia risukimppuja ja sytyttivät aution, hävinneen luostarin\ntuleen. Kun tulenlieskat yhtenä suurena patsaana taivasta tavottelivat,\nhe läksivät pois.\n\nKoko yön he kulkivat yhdessä ja kun he seuraavan päivän aamuna\nsaapuivat erääseen kylään, he poikkesivat majataloon aamiaiselle.\n\n— Mitä te nyt oikein aiotte tehdä, — kysyi Syvähenki toveriltaan.\n\n— Lähden tästä Hua Jiniin ja astun kapinallisten joukkoon. Ties sitten,\nmitä kohtalo osakseni suo.\n\n— Niinhän se on, hyvä veli, — virkkoi Syvähenki ja kaivoi arvokkaan\nlautasen matkamytystään. — Ottakaa tämä, sillä saatte jonkun verran\neväitä itsellenne.\n\nKylä ei ollut vielä kovinkaan kaukana heidän takanaan, kun tiensä\nerosivat. Siinä he heittivät jäähyväiset toisilleen ja läksivät sitten\nkumpikin omalle taholleen.\n\n\n\n\nLo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksi.\n\n\nLähes kymmenen päivän kuluttua Lo Ta saapui pääkaupunkiin. Hän asteli\nväkirikkaan kaupungin katuja pitkin katsellen hartaasti ympärilleen ja\nkysellen myymälöistä »Suuren saarnaajan» luostaria.\n\nVihdoinkin hän löysi luostarin ja astui vierassuojaan. Eräs munkki\nilmotti hänen tulostaan luostarin sairaanhoitajalle, joka ilmaantui\npian vierassuojaan. Mutta kun tämä näki vieraan uljaan ryhdin,\nrautaisen sauvan ja miekan sekä nuo suuret matkamytyt, niin pelottipa\nhäntä aika lailla. Hän malttoi kuitenkin pian mielensä ja kysyi mistä\n»kunnioitettava veli» tulee. Syvähenki heitti sauvansa ja kantamuksensa\nmaahan, kumarsi, — johon toinen vastasi — ja selitti:\n\n— Minä tulen Viidentaulunvuoren luostarista ja tuon kirjeen\npäämieheltäni Tshi Tshinilta teidän luostarinne johtajalle, herra\nTsingille, pyynnöllä toimittaa minulle paikka.\n\n— Siinä tapauksessa, — sanoi sairaanhoitaja, — on paras, että menemme\nsuorastaan luostarinjohtajan asuntoon.\n\nKun he olivat saapuneet sinne, Lo Syvähenki avasi myttynsä, otti\nkirjeen esille ja piti sitä kädessä valmiina antaakseen sen\nluostarinjohtajalle. Nyt kysyi sairaanhoitaja ihmetellen:\n\n— Ettekö te, hyvä mies, tunne meidän tapojamme ja määräyksiämme.\nLuostarinjohtaja on tuossa tuokiossa täällä. Pankaa siis miekkanne\npois ja ottakaa esille seitsemän suitsutuspuikkoa voidaksenne osottaa\nluostarinjohtajalle kunniaa.\n\n— Miksette sitä ennemmin sanonut? — virkkoi Syvähenki, avasi taas\nmatkamyttynsä ja otti suitsutuspuikot. Mutta hän ei näkynyt tietävän,\nmitä niillä piti tehdä. Sairaanhoitaja auttoi häntä ja puki myös\npuhtaan munkinkauhtanan hänen ylleen.\n\nKun luostarin päämies astui sisään, sanoi sairaanhoitaja:\n\n— Tämä munkki on saapunut meille Viidentaulunvuoren luostarista,\nmukanaan kirje herra Tshinilta.\n\n— Vai niin. Enpä ole pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta\nveljestäni, — puhui luostarinjohtaja.\n\nSairaanhoitaja käski Syvähenkeä toimimaan ripeästi suitsutuspuikkoineen\nja osottamaan luostarin päämiehelle tälle kuuluvaa kunniaa. Mutta\nSyvähengellä ei ollut aavistustakaan, minne suitsutuslaite oli pantava\nja piti sitä sentähden lujasti kädessään. Sairaanhoitajan oli vaikea\npidättäytyä naurusta, kun hän sytytti Syvähengen suitsutuspuikot lieden\nluona palamaan ja vei hänet sitten johtajan eteen käskien kumartamaan\nkolme kertaa. Sen tehtyään Syvähenki antoi kirjeen.\n\nKun luostarinjohtaja oli lukenut kirjeen, jossa mainittiin syyt,\nmiksi Syvähenki oli munkiksi ruvennut ja miksi hänet lähetettiin pois\nViidentaulunvuoren luostarista sekä pyydettiin toimittamaan hänelle\npaikka, koska hän on »kantava hyviä hedelmiä», virkkoi johtaja:\n\n— Te olette tullut kaukaa. Menkää nyt munkkien makuusuojaan lepäämään\nmatkasta, niin sitten saatte syödä.\n\nSyvähenki kiitti johtajaa, sammutti suitsutustulet lieden luona, vaikka\nhänen olisi pitänyt jättää ne palamaan, otti myttynsä, miekkansa ja\nsauvansa ja seurasi opastaan huoneesta ulos.\n\nMutta johtaja kutsui luostarin virkailijat kokoon ja lausui:\n\n— Kuulkaahan kuinka järjetön minun vanhempi veljeni Tshi Tshin on.\nTämä munkki, joka tänään saapui luostariimme, on entinen sotaväen\nkapteeni, joka on tappanut miehen ja sentähden ruvennut munkiksi\nViidentaulunvuoren luostariin. Mutta pian senjälkeen hän pari kertaa\nrikkoi pahasti luostarin järjestystä vastaan ja kiihotti munkkejakin\nsopimattomalla käytöksellään, ja tästä syystä hänet sitten lähetettiin\nluostarista pois juuri meidän luoksemme. Minä puolestani en tahtoisi\nsuostua ottamaan häntä luoksemme, mutta minun veljeni pyytää niin\nhartaasti. Jos me hänen ottoonsa suostumme, niin hän luonnollisesti\ntulee rikkomaan meidänkin hyvää järjestystämme, kuten siellä teki. Mitä\nmeidän siis on tekeminen?\n\n— Todellakin, — sanoi sairaanhoitaja, — kun minä ensiksi näin sen\nmiehen, arvelin, ettei hän ainakaan ole munkin näköinen. Kuinka\nvoisimmekaan ottaa hänet luostariimme?\n\n— Sain äsken kuulla, — ilmotti kyökkimestari, — että luostarin\nvihannestarhaa ovat sotaväki ja kuljeskelevat pahantekijät hävittäneet\nja voronneet. Mikään tavallinen munkki ei voi sitä estää. Mutta emmekö\nlähetä tuota raavasta miestä vartioimaan vihannestarhaamme?\n\n— Teidän ehdotuksenne on hyvä, — sanoi johtaja ja kutsutti Lo\nSyvähengen sisään.\n\nTämän tultua luostarinjohtaja lausui:\n\n— Koska minun veljeni teidän tuomassa kirjeessänne pyytää\nhankkimaan teille paikan, niin olemme päättäneet uskoa luostarin\nvihannestarhan hoidon ja vartioimisen teidän huostaanne. Se sijaitsee\nportin ulkopuolella ja ulottuu yhtä kauaksi kuin temppelin muurit\nViidentaulunvuorella. Teidän tulee siis pitää silmällä puutarhureita ja\nhuolehtia siitä, että nämä joka päivä tuovat luostariin kymmenen koria\nvihanneksia. Mikä siitä jää yli, on teidän omaisuuttanne.\n\n— Minun päämieheni Tshin, — vastasi Lo Syvähenki, — lähetti minut\nteidän kunnianarvoisaan luostariinne, jotta minä täällä saisin munkin\npaikan. Mitenkä on ymmärrettävissä, että te panette minut vartioimaan\nvihannestarhaa, joka on ulkopuolella luostaria, sen sijaan että\ntekisitte minusta kyökkimestarin, lukkarin tai jonkun muun sellaisen\nvirkamiehen?\n\n— Hyvä mies, — selitti luostarinjohtaja, — te arvostelette asemaanne\nväärin. Te olette juuri tullut luostariin ettekä omaa vielä mitään\nansioita, joitten perusteella voisimme antaa teille etuoikeuksia.\nKuinka saatatte toivoakaan, että teistä heti tehtäisiin esim.\nkyökkimestari? Vihannestarhan hoito ja vartioiminen on sekin hyvin\ntärkeä tehtävä.\n\n— Mutta minä en vaan ota pitääkseni huolta vihannestarhasta, — tiuskasi\nSyvähenki. — Hitto vieköön, minä tahdon ainakin kyökkimestariksi!\n\n— Kuulkaahan toki, mitä sanon, — alkoi sairaanhoitaja. — Kuten\ntiedätte, on luostareissa eri talousosastoja, joista kullakin on oma\nesimiehensä. Minulle esimerkiksi kuuluu sairaiden hoito ja kaikki\nmikä on jossakin yhteydessä vieraan tulon ja lähdön kanssa. Mitä\ntulee luostarin johtajaan, hänen apulaiseensa ja muihin sellaisiin,\nniin nämä ovat korkeita virkoja, joita on vaikea saada. Lukkari ja\nkyökkimestari ovat vastuunalaiset heitä ylemmille virkamiehille\nluostarin varoista ja tiluksista. Mitenkä voitte siis heti vaatia näin\nvastuunalaista virkaa? Sitten on virkamiehiä, jotka pitävät huolta\neri rakennuksista. Se, jonka huostassa varastot ovat, on nimeltään\nvarastomestari, se, joka pitää silmällä temppelejä, on temppelinvartia,\nkäytävien ja teiden kunnossapito kuuluu tietarkastajalle, järjestys ja\npuhtaus kylpyhuoneissa on kylpymestarin asia, ja niin edelleen. Nämä\nviimeksimainitut virat ovat toisluokkaisia. Sitten on vielä sellaisia\nvirkamiehiä, jotka pitävät huolta jokapäiväisestä kulutuksesta, kuten\nhiilenhankkija, riisinhankkija, teenhankkija ja vihannestenhankkija,\njolle vihannestarhan hoito kuuluu. Viimeksi mainittu tehtävä on nyt\nuskottu teidän huostaanne. Tämä virka on tosin vaatimaton, mutta\nolettakaamme, että te hoidatte sitä yhden vuoden, niin sittenhän voitte\njo tulla nimitetyksi hiilenhankkijaksi. Kun sitten taas olette vuoden\najan hoitanut tätä virkaa, niin saatatte tulla kylpymestariksi, sitten\ntaas vuoden kuluttua lukkariksi, kyökkimestariksi j.n.e.\n\n— No siinä tapauksessa, — arveli Syvähenki, — olisi syytä ruveta\nvihannestarhan päämieheksi... Minä otan huomenna tuon viran haltuuni.\n\nKun luostarinjohtaja kuuli Syvähengen suostuvan vihannestarhan\nvartiaksi, hän kutsui hänet luokseen kestitykselle. Vihannestarhan\npienen vahtimajan seinään naulattiin ilmotus, että tarhan hoito tästä\nlähtien kuuluu Syvähengelle, joka seuraavana päivänä astuu virkaansa,\nja ettei maankulkijain ole lupa astua tarhaan ja ottaa sen hedelmiä.\nSeuraavana aamuna sai Syvähenki vastaanottaa lakituolissa istuvan\nluostarinjohtajan kädestä virkamääräyksensä ja hän muutti omaan\nasuntoonsa vihannestarhaan.\n\nNoin parin-, kolmenkymmenen joutilaan maankulkurin oli tapana\ntuontuostakin pistäytyä tarhaan vihanneksia ja hedelmiä varastamaan.\nKun nämä lukivat tuon ilmotuksen Syvähengen uudesta toimesta, he\nneuvottelivat, miten voisivat kukistaa tuon tulokkaan munkin ja saada\nhänet valtaansa.\n\nEräs heistä ehdotti, että he olevinaan tulisivat onnittelemaan häntä\nuuden viran johdosta, polvistuisivat sitten likahaudan luona häneen\neteensä, tarttuisivat yhtäkkiä häntä jalkoihin ja viskaisivat hautaan.\nTämä olisi aluksi hänelle aimo opetukseksi. Ehdotusta pidettiinkin\nmainiona.\n\nKun Lo Syvähenki oli laskenut sauvansa ja matkamyttynsä uuteen tupaansa\nja munkit, jotka häntä sinne saattoivat, palanneet esimiestensä mukana\ntakaisin luostariin, hän meni ulos majansa edustalle katselemaan miltä\nympäristö näyttää. Eipä kestänyt kauaa, kun ilmestyi maankulkureita,\njotka lahjoja tuoden tulivat häntä onnittelemaan. He jäivät nauraa\nkihittäen seisomaan jonkun matkan päähän ja ilmottivat äänekkäästi:\n\n— Kunnianarvoisa isä, kun me eilen saimme tietää, että teidät on\nnimitetty tämän vihannestarhan hoitajaksi, niin me naapurit päätimme\ntulla tervehtimään teitä ja tuomaan teille nöyrimmät onnentoivotuksemme.\n\nSyvähenki ei huomannut petosta, vaan astui aivan lähelle likahautaa\nottaakseen vastaan heitä ja pyytääkseen heitä astumaan sisään. Kaksi\nnoista maankulkureista, nimeltä Katurotta ja Ruohokäärme, erosi muista\nlähestyen Syvähenkeä ja polvistuivat maahan toivossa, että hän tulisi\nauttamaan heitä ylös, jolloin he tarttuivat hänen jalkoihinsa. Mutta\nSyvähengen mieleen juolahti epäilys, että noilla on paha nahassa, ja\nhän tuumi itsekseen: — Siinä on sitten omituista joukkoa! He eivät ole\nsitä eivätkä tätä. Aikovatkohan nuo lurjukset karata kiinni jalkoihini\nja viskata minut ehkä tuohon kuoppaan, koska noin kauan tuossa\nkontillaan könöttävät? Jos he tahtovat silittää tiikerin partaa, niin\nannanpa heidän tuta myöskin sen käpäliä.\n\nHän astui nyt lähelle noita kahta maankulkijaa, jotka ojensivat\nkätensä häntä kohti sanoen: »Teidän nöyrät palvelijanne ovat tulleet\nilmaisemaan teille kuuliaisuuttaan.» Mutta samassa tarttui toinen\nheistä Syvähengen oikeaan toinen vasempaan jalkaan. Ennenkuin he\nennättivät nostaa hänet ylös ja viskata kuoppaan, riuhtaisi Syvähenki\noikean jalkansa irti ja lennätti Ruohokäärmeen likahautaan. Ja kun\nKaturotta päästi vasemman jalan pötkiäkseen pakoon, hän sai sellaisen\npotkun, että lensi toverinsa perään.\n\nMuut maankulkijat ihan kangistuivat hämmästyksestä ja seisoivat mykkinä\nsuut selällään. Kun he sitten yrittivät pakoon, Lo Syvähenki huusi\nheitä jäämään:\n\n— Joka liikahtaa paikaltaan, sen käy samoin kuin noiden kahden!\n\nHe pelkäsivät hievahtaa paikaltaan ja katselivat vavisten noita kahta\nkapinoitsijatoveriaan, jotka nyt siellä liassa rypesivät. Kuoppa oli\nnäet suuri ja syvä ja täynnä perkeitä ja lokaa ja he olivat suistuneet\nsinne suin päin. Päästyään vihdoin jaloilleen ja toinnuttuaan ensi\nsäikähdyksestään he huusivat hartaasti pyytäen:\n\n— Kunnianarvoisa, pyhä isä, olkaa meille armollinen!\n\n— Tulkaa tänne, lurjukset, — tiuskaisi Syvähenki, — ja auttakaa noita\nkahta vaivaista tuolta kuopasta! Ja korjatkaa sitten luunne mitä\npikimmin!\n\nHe auttoivat molemmat onnettomat toverinsa kuopasta ja taluttivat\nheidät kurpitsa-aitauksen luo. Mutta kun he olivat niin likaiset, että\noli ilettävää lähestyä heitä, komensi Syvähenki nauraa hirnuen:\n\n— Mars, pässinpäät, tuohon vesilammikkoon peseytymään, ja kun te olette\npuhtaat, tahdon puhua kanssanne!\n\nKun nuo molemmat juonittelijat olivat lammikossa pesseet itsensä, he\nsaivat toisilta puhdasta vaatetta ylleen. Sitten käski Syvähenki:\n\n— Tulkaa nyt minun asuntooni, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on\nkerrottavaa puolustukseksenne.\n\nKun kaikki olivat koolla Syvähengen asunnossa, hän jatkoi:\n\n— Muistakaa, te lurjukset, ettette toista kertaa pidä minua narrinanne.\nMutta sanokaahan, keitä ja mistä te olette ja mikä sai teitä sellaiseen\nroskaiseen juoneen ryhtymään?\n\nKaikki maankuljeksijat lankesivat maahan hänen eteensä ja selittivät:\n\n— Me olemme tästä ympäristöstä ja elämme mistä sattuu. Tästä\nvihannestarhasta olemme tottuneet ottamaan hedelmiä, vaikka luostari\non kyllä koettanut estää meitä siitä lupaamalla meille palkintoja.\nMutta mikäs autti? Entä mistä te, kunnianarvoisa isä, olette kotoisin\nja mitenkä on luostarinjohtaja tavannut teidät? Eihän ole teitä ennen\nnäillä mailla näkynyt. Me vakuutamme tästä päivästä saakka olevamme\nteidän nöyriä palvelijoitanne.\n\nSyvähenki kertoi heille omista seikkailuistaan ja lisäsi sitten:\n\n— Minä ryntäisin vaikka sotajoukon läpi, miksi puhunkaan siis\nsellaisista raukoista kuin te!\n\n— Se on totta! Se on totta! — huusivat kaikki ja läksivät pois\nkiitettyään häntä ensin, että oli niin vähällä heidät vapaaksi laskenut.\n\nSeuraavana päivänä päättivät miehet ostaa ruokia ja juomia ja kestitä\nSyvähenkeä hänen omassa tuvassaan. Mutta kun he saapuivat hänen\nluokseen, Lo Syvähenki virkkoi:\n\n— Mitä joutavia! Se nyt oli aivan tarpeetonta, että te minun tähteni\nryhdyitte sellaisiin uhrauksiin!\n\n— Me pidämme sitä suurena onnena, kunnianarvoisa isä, että tapasimme\nhenkilön, joka meistäkin huolehtisi, — vastasivat he.\n\nLo Syvähenki oli siitä kovin iloissaan ja söi ja joi heidän kanssaan,\nettä tulivat hauskalle tuulelle. He mekastivat ja kertoivat\nseikkailujaan, paukahuttelivat käsillään ja naureskelivat. Hauskoja,\nhuolettomia poikia näyttivät olevan.\n\nYht'äkkiä kuului ulkoa pelto varisten äänekästä rääkkymistä ja kun he\nastuivat ulos puutarhaan, eräs työmiehistä osotti uuden variksenpesän\neräässä raidassa.\n\nJotkut ehdottivat, että pitää noutaa tikapuut ja ottaa pesä alas, mutta\nRuohokäärme lupasi kiivetä puuhun ja tuoda pesän ilman tikapuita.\n\nNyt silmäili Syvähenki puuta hetken aikaa, ikäänkuin olisi sitä\nkatseellaan mitannut, astui sitten puun luo ja heitti päällysviittansa\nyltään. Sen jälkeen hän kiersi oikean kätensä puun rungon ympäri aivan\nläheltä tyveä, otti vasemmalla kädellään ylempää kiinni, asettui\ntukevaan asentoon ja ponnistaen itsensä suoraksi repäisi yhdellä\ntempauksella puun juurineen päivineen maasta.\n\nKun tyhjäntoimittajat hänen ympärillään huutaen tahtoivat onnitella Lo\nSyvähenkeä tämän yliluonnollisen jättiläisteon johdosta, hän arveli\nrauhallisesti, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut:\n\n— Eihän tuossa mitään sen kummempaa. Huomenna saatte nähdä, että minä\nosaan aseitakin käyttää.\n\nSenjälkeen erosi tuo elämöivä seurue yöksi aikoen seuraavana aamuna\njälleen kokoontua.\n\nKun nuo maankuleksijat huomasivat, että Syvähenki oli taipuvainen\nhuvitteluun, he tulivat joka päivä hänen luokseen, ja kun he olivat\naikansa syöneet ja juoneet, esitti Syvähenki heille puutarhassa\nvoimatemppuja.\n\nEräänä päivänä hän oli kutsunut heidät kaikki luokseen ja kun he olivat\nkyllikseen mässänneet, lausui joku joukosta isännälle:\n\n— Mutta te ette olekaan vielä näyttänyt meille, mitenkä te tuota\nrautaista sauvaa käsittelette.\n\nSyvähenki otti esiin viisi jalkaa pitkän ja kuusikymmentä naulaa\npainavan sauvansa. Toiset hämmästyivät kovasti sen nähdessään ja\nsanoivat, että sillä, joka sitä käyttää, pitää olla puhvelihärän voima.\nMutta Syvähenki nosti sen vaivatta ylös ja viskasi kuin korren ilmaan\nja vaikka hän teki sillä vielä kaikellaisia muita temppuja, ei sen\npaino näyttänyt häntä lainkaan häiritsevän eikä väsyttävän.\n\n— Mainiota! — ärjyivät vetelehtijät.\n\n— Erinomaista! — huusi outo ääni tarhamuurin takaa. — Se oli loistava\nnäytös!\n\nKun Syvähenki kuuli huudon, hän katsoi muurin yli ja näki siellä\nsotilaspukuisen miehen viuhka kädessä. Hänen silmänsä olivat suuret ja\npyöreät, parta kuin pantterilla ja vartalonsa ainakin seitsemän jalkaa\npitkä; iältään hän saattoi olla lähes neljäkymmentävuotias.\n\n— Siinäpä vasta merkillinen munkki, — jatkoi sotilaspukujen mies. — Hän\nnäkyy totta tosiaan tietävän, kuinka aseita on käytettävä!\n\n— Hän mahtoi tehdä temppunsa taitavasti, — arvelivat maankuleksijat, —\nkoska sotaväen harjotusmestarikin noin ihmettelee.\n\n— Vai on hän harjotusmestari. Mikä on hänen nimensä sitten? — kysyi\nSyvähenki.\n\n— Liu Tshung. Hän palvelee keisarillisessa armeijassa, — vastattiin.\n\n— Olisipa hauskaa tutustua häneen.\n\nTämän kuultuaan Liu Tshung hyppäsi muurin yli, astui Lo Syvähengen luo\nja kysyi:\n\n— Hyvä isä, saanko kysyä mistä olette kotoisin ja mikä on nimenne?\n\nSyvähenki sanoi nimensä ja lisäsi:\n\n— Poikana kävin pääkaupungissa, jossa tulin tuntemaan teidän isänne,\nkapteeni Liun.\n\nLiu Tshung iloitsi sitäkin enemmän ja he solmivat heti läheisen\nystävyyden.\n\nMutta kun Liu Tshung kertoi, kuinka hän oli vaimonsa kanssa tullut\nSuuren saarnaajan luostariin ja nähdessään munkin vaikeat temput jäänyt\nihmettelemään, vaikka vaimonsa oli mennyt palvelijattarensa kanssa\nluostarin temppeliin, tuli viimeksimainittu juosten Liu Tshungin luo ja\nilmotti hätääntyneenä:\n\n— Tulkaa pian! Joku puhuttelee teidän rouvaanne temppelissä.\n\n— Mitä tämä on?! — huudahti Liu Tshung.\n\n— Kun rouva astui temppeliin, — selitti palvelijatar, — hän kohtasi\nmiehen, joka ensin ei ollut häntä huomaavinaankaan, mutta sitten ei\nantanut hänen liikkua rauhassa.\n\n— Suokaa anteeksi, minä hetkeksi... — sanoi harjotusmestari, joka jo\nriensi vaimonsa avuksi.\n\nSaavuttuaan temppeliin hän näki porraskaiteen luona joukon miehiä\nerilaisine soittokoneineen ja käytävän yläpäässä erään miehen, joka\nnäytti sulkevan rouva Liulta tien.\n\n— No mutta kuulkaahan nyt, — esteli nuori mies, — minulla olisi teille\nasiaa.\n\n— Kuinka te kehtaatte, — sanoi siihen nuori vaimo punastuen häpeästä\nja harmista, — loukata minua tällä lailla keskellä päivää ja vielä\ntällaisessa tilaisuudessa?\n\nSamassa riensi Liu Tshung nuoren miehen luo, tarttui häntä hartioihin\nja oli juuri aikeessa lyödä häntä, kun hän tunsi tuon nuoren miehen\nkenraali Kon ottopojaksi. Tämä kenraali nautti suurta suosiota\nkeisarin puolelta ja oli sitäpaitsi kovin väkivaltainen mies. Ja\nhänen ottopoikansa Ko Ja Nai oli kaltoin kasvatettu ja aivan piloille\nhemmoteltu eikä osannut muuta kuin elää huikentelevasti. Jokainen\npääkaupungin nainen oli siis vaarassa joutua hänen kanssaan tekemisiin.\n\nKun Liu Tshung tunsi tämän vastustajansa, hänen käsivartensa vaipuivat\nvoimattomina alas. Ko Ja Nai, joka ei ensin tiennyt, kuka tuo nainen\noli, kysyi Liu Tshungilta, mitä tämä tahtoi. Miehet, jotka olivat\nseisoneet porraskaiteen luona, tulivat siihen ja koettivat tyynnyttää\nLiu Tshungia selittäen, ettei Ko Ja Nai tiennyt, kuka nainen oli.\nVaikka Liu Tshung vapisi vihasta, hän antoi Ko Ja Nain kuitenkin\npoistua rauhassa.\n\nTämä oli tuskin ennättänyt nousta hevosensa selkään ja ajaa karahuttaa\npois, kun Lo Syvähenki sauva ojossa ryntäsi temppeliin ja hänen\nkintereillään joukko maankuleksijoita.\n\n— No minne nyt? — kysyi Liu Tshung.\n\n— Minä vaan olisin tarjonnut teille käsivarteni apua, jos se olisi\ntarpeen ollut, — vastasi Syvähenki.\n\nSe oli Ko Ja Nai, kenraali Kon ottopoika, — selitti Liu Tshung. — Hän\nkäyttäytyi sopimattomasti minun vaimoani kohtaan, kun ei tätä tuntenut.\nAioinpa piestä sen lurjuksen pahanpäiväiseksi, mutta sitten pidin\nkuitenkin kenraaliin nähden viisaampana antaa hänen ottopoikansa mennä\nrauhassa matkoihinsa.\n\n— Te pelkäätte kenraali Kota, — huomautti Lo Ta, — mutta minä en sitä\ntee. Kun minä sen vietävän ottopojan vasta tapaan, niin annanpa hänen\nselkäänsä satamalla sataa.\n\nKun Liu Tshung huomasi, että Lo Syvähenki oli hiukan tuulessa, hän\nmyönsi:\n\n— Aivan oikein, pyhä isä, aivan oikein! Minä totta puhuen annoin vetää\nitseäni nenästä, kun päästin sen vietävän menemään.\n\n— Niin, puheli Lo Ta, — jos te vastedes tarvitsette asetoveria, niin\nilmottakaa vaan minulle. Minä lähden kanssanne, minne ikänä tahdottekin\nenkä silloin turhia pelkää.\n\nJa nostaen sauvansa olkapäälle Lo Syvähenki marssi temppelistä\nmaankuleksijoineen.\n\n\n\n\nLo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.\n\n\nSenjälkeen Lo Syvähenki ja Liu Tshung tapasivat toisensa useammasti.\n\nMutta eräänä päivänä tehtiin Liu Tshungia vastaan väärä ilmianto\nja hänet tuomittiin ruoskittavaksi, häpeällisellä rikollisen\npoltinmerkillä leimattavaksi ja karkotettavaksi Tsang Tshouhun lähellä\nTien Tsinin kaupunkia. Tämä katala ilmianto oli kaikesta päättäen tehty\nKo Ja Nain alotteesta, joka kaikin tavoin koetti saada Liu Tshungin\nvaimoa valtaansa. Mutta Liu oli ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin\nja uskonut vaimonsa tämän isän huostaan, joka oli vaikutusvaltainen\nhenkilö ja saattoi siis suojella tytärtään. Aviopuolisoiden ero oli\ntuskallinen; he itkivät molemmat katkerasti.\n\nLiu Tshung sai rautaisen »kauluksen» ja häntä lähdettiin kahden miehen\nvartioimana viemään uuteen karkotuspaikkaansa. Vartiat, Tung ja Sii,\nsaivat päivää ennen lähtöä kutsun saapua erääseen ravintolaan, jossa\nheidän oli määrä tavata muuan herrasmies, joka — hän ei sanonut\nnimeään — näkyi olevan hallituksen virkamies. Tämä kestitsi vartioita\nja lupasi heille kymmenen taelia hopeata, jos he jossakin syrjäisessä\nseudussa toimittaisivat Liu Tshungin toiseen maailmaan. Miehet\nantoivatkin puhujan vaikuttaa mielipiteeseensä, kun he huomasivat tuon\nvirkamiehen saaneen tehtäväkseen kenraali Kon tahdon perille ajamisen,\nvakuuttivatpa he täyttävänsä tuon toivomuksen jossakin metsässä tien\nvarrella noin kolmen, neljän päivän matkan päässä Hai Fungista, josta\nhe nyt läksivät Liu Tshungia viemään.\n\nEnsimäisenä päivänä he katkaisivat kymmenen penikulmaa pitkän taipaleen\nja viettivät yön majatalossa, jossa heille — kuten laki tällaisissa\ntapauksissa määrää — annettiin ylläpito ilmaiseksi. Seuraavan päivän\naamuna lähdettiin jo varhain liikkeelle ja jota ylemmäksi päivä yleni\nsitä paahtavammin helotti aurinko. Alkoipa Liu Tshungin ruoskahaavoja,\njotka matkalle lähtiessä eivät olleet lainkaan rasittaneet, nyt\nkirveliä kovasti. Kolmantena matkapäivänä kävi hänen asemansa paljoon\nkävelemiseen ja »rautakaulukseen» tottumattomana yhä tukalammaksi ja\nmatka alkoi hänen tähtensä kulua hitaasti.\n\n— Astele nopeammin, sinä pässinpää, — huusi Sii, — sillä matkaa on\nvielä viisisataa penikulmaa ja jos me tällä tavalla kuljemme, niin emme\npääse ikinä perille.\n\n— Minua niin väsyttää vankeudessa-olon johdosta, joka heikonsi kovasti\nvoimiani. Sitäpaitsi ovat raipparangaistuksesta saamani haavat\nruvenneet tässä helteessä niin vihoittelemaan, että tuskin jaksan enää\npaikaltani liikkua.\n\n— Älä pane pahaksesi, — virkkoi Tung, toinen vartioista, — äläkä\npiittaa hänestä.\n\nTung oli taipuvainen säälimään Liu Tshungia ja vitkastelemaan murhaan\nnähden, mutta Sii pysyi armottomana ja järkähtämättömänä.\n\nKun he saman päivän iltana pysähtyivät yöksi majataloon, Liu\nTshung osti omalla rahallaan hyvää ruokaa ja juomaa tarjoten\nmatkakumppaneilleen. Hänen ystävyydenosotukseensa vastatakseen nämä\ntilasivat vielä enemmän väkevää juomaa ja pakottivat häntä juomaan,\nkunnes hän juopuneena lysähti raskaine »rautakauluksineen» lattialle.\n\nSillä välin Sii oli pistäytynyt ulos ja palasi nyt tuoden suuren\nvadillisen kiehuvan kuumaa vettä.\n\n— Herra harjotusmestari Liu Tshung, — sanoi hän, — ettekö pese\njalkojanne ennenkuin käytte levolle?\n\n— En missään tapauksessa!\n\n— Matkustaja ei saa käyttäytyä siivottomasti, — väitti Sii.\n\nLiu Tshung ei aavistanut mitään pahaa, vaan nosti jalkansa ylös ja Sii\nupotti ne kuumaan veteen.\n\nKuului parahdus ja Liu Tshung nosti jalkansa ilmaan; mutta ne olivat jo\npahasti palaneet.\n\n— Antakaa minun olla rauhassa, — huusi hän.\n\n— Kas vaan tuota! — hohotti Sii. — Luulisinpä, että minun pitäisi\nsaada olla rauhassa, että vangin pitäisi palvella vartiaansa eikä\npäinvastoin. Kaikesta huolimatta pelkään, etten voi olla mieliksenne,\nkoskei näinkään lämmin vesi vielä ole riittävän lämmintä!\n\nTähän tapaan kiusattiin ja pilkattiin Liu Tshungia pitkin iltaa\neikä hän mahtanut sille mitään, makasi vain nurkassaan ja kärsi\nrauhallisesti tuskat. Vihdoin molemmat vartiat pesivät jalkansa ja\nkävivät levolle.\n\nSeuraavana aamuna nousi Sii muita varemmin levolta ja valmisti\naamiaisen. Liu Tshung ei voinut syödä ensinkään ja näytti siltä kuin\nhän ei jaksaisi käydäkään. Sii sysäsi häntä kepillä kylkeen saadakseen\nhänet nousemaan makuulta ja Tung, josta sääli vankia kohtaan oli\nkadonnut, toi parin karkeita ruokosandaaleja, jotka varmaan tulisivat\naiheuttamaan kipua jalkapohjissa, ja pakotti Liu Tshungin vetämään ne\njalkaansa.\n\nHe läksivät varhain matkalle. Mutta ennenkuin he olivat edes\npenikulman täyteen kulkeneet, olivat Liu Tshungin jalat hiertyneet\nniin pahasti rikki, että alkoivat vuotaa verta, ja hänen täytyi\nlopulta voihkia tuskasta joka askeleella. Sii morkkasi häntä siitä\nja uhkasi sauvallansa. Mutta Liu Tshung vakuutteli, ettei se ollut\nuppiniskaisuutta, vaan että hänen oli suorastaan mahdoton kävellä\nnopeammin.\n\n— Tule, — virkkoi Tung tarttuen häntä käsivarteen, — minä autan sinua\neteenpäin.\n\nTällä tavalla kuljettiin sitten penikulma, jopa toistakin, kunnes\nhe tulivat synkkään villikasvuiseen metsään. Paikkaa sanottiin\nMetsäsianvuoreksi ja se oli kaikkein vaivalloisin ja rasittavin kohta\nkoko matkalla Hai Fungista Tsang Tshouhun.\n\nLiu Tshung pyysi nyt, että he pysähtyisivät hetkeksi metsään\nlevähtämään. Vartiat suostuivatkin, istahtivat maahan ja heittyivät\npian pitkälleen. Mutta he nousivat kohta taas jalkeille ja sanoivat\netteivät voi nukahtaa pelosta, että Liu Tshung karkaisi; heidän täytyi\nsiis sitoa hänet puuhun kiinni.\n\nLiu Tshung selitti olevansa rehellinen mies eikä milloinkaan\nelämässään vielä karanneensa. Mutta vartiat sitoivat kun sitoivatkin\nhänet kiinni. Kun se oli tehty, otti kumpainenkin sauvansa ja he\nilmottivat Liu Tshungille täyttävänsä vain kenraali Kon käskyn, jos\nnyt tappaisivat hänet tähän paikkaan ja veisivät hänen polttomerkkinsä\ntakaisin todistukseksi kuuliaisuudestaan. Voisivathan he lykätä teon\njonkun päivän tuonnemmaksi, mutta sehän pidentäisi vain turhaan\ntuota vaivalloista matkaa. He pyysivät siis, ettei Liu Tshung heille\nsuuttuisi, jos he nyt täyttäisivät kenraalin tahdon.\n\n— Tulevana vuonna tähän aikaan voisitte te sitten viettää vuosipäivää\nelämänne merkkitapauksen johdosta, — lopettivat he. — Me olemme tämän\njo keskenämme päättäneet, sillä meidän täytyy rientää takaisin.\n\nKun Liu Tshung tämän kuuli, hän rupesi itkemään ja sanoi:\n\n— Minä en ole koskaan käyttäytynyt vihamielisesti enkä kantanut vihan\nkaunaa teitä kumpaakaan kohtaan. Oi, ettekö voisi armahtaa minua?! Minä\nen unohtaisi sitä koskaan, en ikinä!\n\n— Tuo on joutavaa puhetta, — virkkoi Tung. — Me emme mahda sille mitään.\n\nSii nosti jo painavan sauvansa iskeäkseen sillä onnetonta päähän.\nTuossa tuokiossa olisi Liu Tshung jättänyt tämän maailman, ellei\nsamassa silmänräpäyksessä olisi tapahtunut jotakin odottamatonta.\n\nYhtäkkiä jyrähti nimittäin voimakas mörähuuto ukkosena puitten takaa\nja suuri rautainen sauva pisti esiin kohti kohotettua käsivartta\nlennättäen siitä aseen korkealle ylös ilmaan. Sitten syöksyi tanakka\nmunkkipukuinen mies päin vartioita huutaen:\n\n— Kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte, roistot!\n\nKun Liu Tshung nosti päänsä, hän tunsi tuon miehen Lo Syvähengeksi ja\nhuusi hilliten:\n\n— Odottakaa! Kuulkaa, mitä sanon!\n\nSyvähenki laski sauvansa maahan, mutta nuo kaksi vartiaa seisoivat kuin\nsalaman lyöminä paikallaan, kun Liu Tshung jatkoi:\n\n— Nämä molemmat miehet eivät ole syyllisiä. He toimivat kenraali Kon\nkäskyn mukaisesti. Jos te heidät tapatte, niin teette väärin.\n\nSyvähenki veti miekkansa esiin ja katkaisi sillä köydet, joilla Liu\nTshung oli sidottu, mursi sitten hänen »rautakauluksensa» auki ja\nviskasi sen pois alkaen kertoa:\n\n— Kun minä viimeksi olin teistä eronnut, minä pian sen jälkeen\nsain surukseni kuulla, että onnettomuus oli teitä kohdannut. Mutta\nminulla ei ollut tilaisuutta auttaa teitä. Kun sitten olin saanut\nkuulla teidän karkotustuomiostanne Tsang Tshouhun, riensin oikeuteen\nsaadakseni tarkemman tiedon kohtalostanne; minulle sanottiin, että\nte olette paraikaa vankeudessa. Sitten sain vihiä, milloin teidät\nlähetettiin vartioituna karkotuspaikkaanne, mutta kun pelkäsin, että\nnuo vartiat voisivat tehdä teille matkalla pahaa, päätin salaa seurata\njälessänne. Minä kuulin kyllä, että nämä lurjukset kiusasivat teitä\nviimeisessä yöpaikassanne ja aioin jo ryntää sisään tappaakseni nämä\nroistomaiset kiusaajanne, mutta toiset varottivat minua siitä sanoen\nsillä sellaisessa paikassa vain pilaavan asian. Ja niin päätin seurata\npitemmälle. Lahdin tänään jo teitä varemmin liikkeelle ja pysähdyin\ntähän vuoristoon vakuutettuna, että minä täällä vihdoinkin surmaan\nmolemmat pahanilkiset vartianne. He olivat juuri aikeessa murhata\nteidät! Parasta on, että käännän heidän julman aikeensa heidän itsensä\nsurmaksi!\n\n— Ei, ei! Tyytykää siihen, että olette pelastanut minut, älkääkä\npidelkö pahoin näitä miehiä!\n\n— Kuulkaa, te kaksi raukkaa! — sanoi Syvähenki lujasti. — Jollei tämä\nystäväni nyt puolustaisi teitä, niin kautta kunniani, minä survoisin\nteidät palasiksi. Ainoastaan hänen tähtensä minä suostun siihen, että\nte saatte palata täältä hengissä.\n\nLo Syvähenki kohotti sauvansa ja komensi:\n\n— Auttakaa ystävääni, jotta hän voisi seurata minua!\n\nVartiat tunsivat, että heidän oli kiittäminen Liu Tshungia elämästään,\nastuivat kuuliaisesti hänen luokseen ja alkoivat kantaa häntä samaa\ntietä pitkin eteenpäin Lo Syvähengen astellessa heidän edellään sauva\nkädessä.\n\nNäin kulkivat he noin neljä penikulmaa ja saapuivat tien varrella\nsijaitsevaan majataloon. Astuivat sisään, kävivät levähtämään ja\ntilasivat ruokaa ja juomaa; Liu Tshungille Syvähenki käski valmistamaan\nerikoisen hyvän aterian ja komensi vartiat häntä palvelemaan.\n\nHeidän siinä syötyään ja juotuaan ja hyvän tuulen päästyä vähitellen\nvaltaan vartiat vihdoin uskalsivat kysyä, minkä luostarin miehiä\nSyvähenki oli. Tämä nauroi ja virkkoi: ...\n\n— Mitä se teille kuuluu, roistot, missä minä asun? Vai kysyttekö siksi,\nettä voisitte kertoa kenraali Kolle? Mutta hän ei mahda minulle mitään.\nToiset pelätkööt häntä, minä en ainakaan. Jos minä sen paholaisen\ntapaisin, niin kyllä selkänsä pehmittäisin!\n\nVartiat eivät uskaltaneet enää suutaan avata.\n\nKun he sitten valmistautuivat jatkamaan matkaa, Liu Tshung kysyi Lo\nTalta, mihin tämä aikoi.\n\nLo Syvähenki vastasi:\n\n— Jos tapat jonkun, muista odottaa, siks' ett' on henki mennyt\nmenojaan. Mut' jos sa tahdot jonkun pelastaa, niin auta hänet varmaan\nasemaan.\n\n— Minä en siis voi jättää teitä, ennenkuin tiedän, että te todella\nterveenä olette saapunut Tsang Tshouhun, ei vankina, vaan vapaana.\nSillä Hai Fungiin palaamista ei kannata enää ajatellakaan.\n\nKun vartiat tämän kuulivat, he virkkoivat hiljaa toisilleen:\n\n— Nyt meidän kävi huonosti.\n\n— Niin. Mitä me nyt sanomme päälliköllemme kotona?\n\nMutta he eivät mahtaneet sille mitään; heidän täytyi tehdä mitä\nSyvähenki käski. Jos hän tahtoi käydä, he kävivät, jos tahtoi pysähtyä,\nhe pysähtyivät. Vaikka vartiat kohtelivat vapautettua vankiaan\nystävällisesti, niin hän morkkasi heitä, ja jos he niskottelivat,\nniin hän löi heitä. Yleensä, heidän täytyi matkalla käyttäytyä peräti\nrauhallisesti ja nöyrästi, jos mielivät välttää munkin suuttumista.\n\nHeti kun he saivat vuokratuksi rattaat, he sijottivat Liu Tshungin\nniihin ja kävivät itse jälessä. Iltaisin yövyttiin aikaisin,\naamuisin lähdettiin myöhään taipaleelle ja vartiain täytyi toimittaa\npalvelijalle kuuluvat tehtävät, nimittäin, tehdä tulta lieteen,\nkeittää, tarjoilla y.m.s.\n\nKun Sii ja Tung eräänä päivänä neuvottelivat, mitä he Hai Fungiin\npalattuaan tekisivät, sanoi edellinen:\n\n— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan eräästä munkista nimeltä\nSyvähenki, joka joku aika sitten sai haltuunsa Suuren saarnaajan\nluostarin vihannestarhan valvonnan, ja minusta tuntuu kuin tämä munkki\nolisi juuri tuo sama mies. Kun olemme vihdoinkin täältä takaisin\npalanneet, niin kerromme kaikki mitä on tapahtunut ja pitäkööt\nviranomaiset sitten huolta tuosta munkin vietävästä. Mutta meidän,\nsinun ja minun, täytyy senjälkeen pysytellä piilossa, kunnes asia on\nselvillä.\n\n— Luulenpa, että olet oikeassa, — myönsi toinen ja niin oli suunnitelma\nvalmis.\n\nKun he olivat lähes parikymmentä päivää kulkemistaan kulkeneet, ei\nTsang Tshou enää ollut kovinkaan kaukana. Majataloja ei ollut enää\nmatkan varrella kuin hyvin harvassa. Niinpä he kerrankin sellaisen\npuutteessa istuivat tuuhean puun varjoon. Siinä Lo Syvähenki ilmotti\nLiu Tshungille, että hänen nyt täytyy erota hänestä, mutta toivoo\njonkun ajan kuluttua jälleen tapaavansa ystävänsä.\n\n— Olkaa hyvä ja käykää Hai Fungiin palattuanne minun appi-isäni luona\nja kertokaa hänelle minun vaiheissani, — pyysi Liu Tshung. — Entä\nkuinka saan palkita teidän sanomattoman suuren hyväntahtoisuutenne?\n\nMutta Lo Syvähenki ei tahtonut kuulla palkitsemisesta puhuttavankaan.\nAuttaakseen Liu Tshungia vielä jonkun päivän eteenpäin hän antoi tälle\nkaksikymmentä taelia taskurahoiksi. Vartiat saivat häneltä myöskin pari\ntaelia sekä seuraavat sanat muistissa säilytettäväksi:\n\n— Muistakaa, te pahanilkiset, että minä olisin lyönyt päänne puhki,\njollei olisi tämä ystäväni puolustanut teitä. Häntä on teidän siis\nkiittäminen siitä, että vielä hengitätte. Mutta nyt te ette saa palata\ntakaisin, muuten voisitte ruveta halpamaisesti juonittelemaan minua\nvastaan...\n\n— Sellaista me emme ikänä voisi edes ajatellakaan, — vastasivat\nvartiat. — Ja tämäkin on kenraali Kon syy eikä suinkaan meidän.\n\nYhtäkkiä pyöritti Syvähenki sauvaansa pari kertaa ympäri ja iski sillä\nniin lujasti erään puun runkoon, että puu taittui ja romahti maahan.\n\n— Kautta Buddhan, noin käy teidän, jos te vähääkään yritätte juonitella\nminua vastaani — lisäsi hän osottaen maassa makaavaa puuta.\n\nSitten Lo Syvähenki kääntyi Liu Tshungin puoleen sanoen:\n\n— Ystäväni, voikaa hyvin ja onnea matkallenne! — Ja hän kääntyi ympäri\nja läksi astumaan kotiinsa.\n\nMolemmat vartiat seisoivat kuin patsaat paikallaan ja katsoa\ntuijottivat hämmästyneinä avosuin hänen jälkeensä.\n\n— Emmekö jatka matkaa? — ehdotti Liu Tshung.\n\n— Siinäpä vasta oli hurja munkki! — ihmettelivät vartiat. — Yhdellä\nsauvansa iskulla kaatoi tuollaisen puun!\n\n— Eihän se ole vielä mitään hänen töikseen, — selitti Liu Tshung. —\nOlisittepa esimerkiksi nähneet kuinka hän Suuren saarnaajan luostarissa\nkerran nykäisi puun juurineen maasta, että multa ilmaan pöllähti.\n\nMolemmat vartiat nyökäyttivät toisilleen päätään kuultuaan luostarin\nnimen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:\n\n— Sieltä oli se munkki siis kuitenkin.\n\n\n\n\nLoppusananen Lo Tan myöhemmistä vaiheista.\n\n\n[Tapausten kulku työntää nyt sankarimme syrjään. Se, mitä muitten\nasiain yhteydessä ja lomassa hänestä myöhemmin kerrotaan, on tähän\nkoottu lyhykäiseksi loppusanaseksi.]\n\nSyvähenki — eli Lo Ta — oli sillä välin palannut takaisin Hai Fungiin,\nSuuren saarnaajan luostariin. Mutta kuten saattoi odottaakin, hänen\nasemansa muuttui pian hyvin epävarmaksi, kun kerran tuli tunnetuksi,\nettä hän oli auttanut hirmuvaltaisen hallituksen uhrin vapaaksi.\nMutta ystäväinsä, noitten laiskottelevien maankulkijain kautta, hän\nsai viime hetkessä tiedon uhkaavasta vaarasta ja pakeni keskellä yötä\nsiinä rymäkässä, minkä sytyttämänsä rakennuksen palo herätti johtaen\nviranomaisten huomion toisaalle.\n\nHän pakeni pohjoiseen ja tapasi siellä jonkun ajan kuluttua Liu\nTshungin sekä useita muita vanhoja tuttaviaan, jotka olivat yhtyneet\nkapinaan hallitusta vastaan. Hän liittyi heti näihin ja saavutti\nvoimallaan ja jalomielisyydellään hyvän maineen kapinoitsijain\nkeskuudessa.\n\nNyt toteutui vähitellen luostarinjohtaja Tshi Tshinin ennustus\nSyvähengen »hyvistä töistä». Hän liittyi nimittäin siihen\nsankarijoukkoon, joka tuli tunnetuksi nimellä »Satakahdeksan» ja\njonka jäsenet olivat Lo Tan tavoin aikaisemmin monta kovaa kokeneet\nja monta vaarallista seikkailua suorittaneet. Tämä joukko asettui\nkapinallisten etupäähän Lo Liang-virran varsilla. Turhaan yrittivät\nhallituksen joukot saada haltuunsa heidän miehittämiään vuoria. He\npalauttivat monta seikkaa entiseen hyvään kuntoon, hyökkäsivät kaikkein\nlujimmin linnoitettuja kaupunkeja vastaan ja vapauttivat monen monta\nuhria sortajain hirmuvallasta. Näitten »sadankahdeksan» joukossa oli\nkolmekymmentakuusi ensi luokan tähteä, m.m. Lo Ta, Shi Tsun ja Liu\nTshung, sekä seitsemänkymmentäkaksi toisen luokan tähteä, joihin m.m.\nLi Tshing kuului.\n\nUseat kerrat Lo Ta oli menettää henkensä. Kerran antoi eräs vaimo,\njoka miehensä kanssa piti ravintolaa ja oli salaisessa yhteydessä\nmuutaman rosvojoukon kanssa, hänelle myrkkyä. Mutta silloin sattui\nravintoloitsija itse tulemaan kotiin. Kun tämä huomasi Lo Tan\nsankarillisen ryhdin ja muodon ja katseli hänen suurta rautaista\nsauvaansa ja mahtavaa miekkaansa, hän tunsi toverillista myötätuntoa\nLo Taa kohtaan ja pelasti hänet antamalla vastamyrkkyä. Useammin kuin\nkerran hän joutui vangiksi, kun hän jalon luonteensa innostamana koetti\nomin voiminsa vapauttaa jonkun ystävän linnoitetusta kaupungista tai\nvihollisen leiristä. Mutta milloin hänen personalliset voimansa eivät\nriittäneet ylivoimaisiin urotöihin, hänen asetoverinsa pitivät huolta\nsiitä, että apua tuli ajoissa. Katurosvoilemiseen Lo Ta ei kuitenkaan\nottanut koskaan osaa, vaikka useat hänen tovereistaan eivät siitä\npaljon välittäneet, jos ryöstivätkin.\n\nKun tataarit sitten jonkun ajan kuluttua nousivat maan herroiksi,\nhän olisi heidän hallitessaan saanut helposti korkean, hyvätuloisen\nviran jo senkin vuoksi, että oli syntyperältään lähempää sukua\ntataareille kuin kiinalaiselle rodulle. Mutta häntä ei miellyttänyr\nenää virkamiehenä olo, vaan nyt hän todellakin kaipasi rauhaa. Tästä\nsyystä hän uudisti tuttavuutensa Kirsikkamajan vanhan Liun kanssa,\njonka tyttären hän aikoinaan oli pelastanut rosvokuninkaan käsistä, ja\nnai nyt kaikkien asianomaisten suostumuksella tämän tytön. Hänen ei\ntarvinnut enää käyttää munkinpukua eikä hän koskaan ollutkaan tuntenut\nmieltymystä tähän säätyyn. Niinpä hän nyt siis heitti valepukunsa ja\nSyvähenki-nimensä ja valitsi niitten sijaan kelpo vaimon. Talonpoika\nLo astui talonpoika Liun sijaan, jonka hän myöskin saattoi hautaan.\nVoittipa Lo Ta — kukapa olisi sitä uskonut? — naapuriensa keskuudessa\nrauhallisen ja raittiin miehen maineen. Kun hänen vanhat ystävänsä\nuseita vuosia myöhemmin sattuivat tapaamaan hänet matkoilla tai kävivät\nhänen luonaan Kirsikkamajassa, hänen oli tapana heille kertoa, miten\ntämä tapahtui:\n\n— Pian senjälkeen kun olin asettunut tänne, minun täytyi asioitteni\ntähden tehdä matka läheisimpään kauppalaan. Silloisen tapani mukaan\nminä pistäydyin ravintolaan kohtaamaan tuttaviani ja join itseni\njuovuksiin. Kukkarossani sattui olemaan runsaasti rahaa ja olisipa\njoku saattanut varastaa ne minulta, jollei eräs hyvä ihminen, jonka\nnimeä en koskaan tullut tietämään, olisi ottanut niitä minulta talteen\nminun maatessani humalassa kyläravintolan lattialla. Hän vei rahat\nvaimolleni kotiini, kertoi hänelle missä ja millaisessa tilassa minä\nolin, punnitutti rahat, jotta nähtäisiin, ettei hän ollut pitänyt\nniistä mitään, ja läksi pois. Hänen lähdettyään riensi vaimoni, joka\non helmi kaikkien vaimojen joukossa, minun luokseni, niin kaukana\nkuin kyläravintola olikin. Kun vaimoni astui sisään, niin minä tunsin\nhänen suloisen äänensä, vaikka olinkin aika humalassa, ja hän alkoi\nhoitaa minua hellästi kuin lasta. Vähitellen minä siitä selvisin ja\nhalusin lähteä kotiin. Hän talutti minua kädestä eikä lausunut koko\nmatkalla moitteen sanaa, vaan jutteli kauniisti kanssani. Ja siitä\npäivästä saakka — lopetti Lo Ta riemuiten, — ei ole vaimoni koskaan\nvoinut sanoa, että olisin juovuksissa ollut. Ja vaikka siitä on jo\nkaksikymmentä vuotta kulunut, ei hän ole koskaan nähnyt minua edes\nhienossakaan hiprakassa. Minä kiitän tästä kyllä Buddhaa, mutta enemmän\nvielä kelpo vaimon rakkautta. Ennenkuin minä sen opin tietämään, olin\nnarri, vieläpä pahempaakin — murhamies. Taivas suokoon sen minulle\nanteeksi!\n\n\n\n"]