[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk5i6zUAr7rOvZQbJrfBIzERVourfhNumdTkvqj-eaZM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},288,"Oulua soutamassa","Pakkala, Teuvo",1862,1925,"288-pakkala-teuvo-oulua-soutamassa","288__Pakkala_Teuvo__Oulua_soutamassa",null,"romaani",[],[],"fi",1885,21154,128045,false,14570,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Oulua soutamassa\" by Teuvo Pakkala is a novel written in the early 20th century. The story likely revolves around a group of men and women engaged in the trade of tar and their journey across the waters of Oulu. Central characters include Jussi, a young man with dreams and aspirations, and Katri, his romantic interest, as well as Erkki, who appears to be focused on a business endeavor.  The opening of the novel introduces readers to the main characters as they discuss the fluctuations in tar pricing and their plans for transporting a load to Oulu. Through their conversations, the setting is established along a tranquil lake, with details about the environment and their preparations for the journey. The chapter also highlights their camaraderie and daily lives, setting the stage for the events that will unfold during their travels. As they undertake this journey, the interplay of natural elements and the dynamics of relationships begin to take shape, promising a rich exploration of character development alongside the broader themes of trade and survival. (This is an automatically generated summary.)",[],293,"Realistinen kuvaus tervansoutajien matkasta Oulujoen koskia pitkin kohti Oulun tervamarkkinoita. Talonpoika Erkin, hänen morsiamensa ja rengin matkantekoon liittyy keskinäisiä ristiriitoja. Teos kertoo tarkasti 1800-luvun lopun tervakaupasta ja jokivarren asukkaiden arjesta.","Teuvo Pakkalan 'Oulua soutamassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 288.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OULUA SOUTAMASSA\n\nKirj.\n\nTeuvo Pakkala\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1921.\n\n\n\n\n\n\n\"Kaksikymmentä kuuluu tynnyriltä nykyään maksettavan -- kirkolla tiesivät\nkertoa mennä sunnuntaina.\"\n\n\"Niinhän ne hokevat. Kohtuhinnoissahan se tätä nykyä olisi terva. Muuan\nlasti on minullakin menneenkesäisiä tervoja ja tuumailin kulettaa ne\nyhtä aikaa täänkesäisten kanssa, vaan en malta nyt vuottaa. Vasta viime\nperjantaina pantiin hauta paloon. Kun siitä on tervat Oulussa, niin\nsilloin tuskin saa enää paistikkaan hintaakaan. Senpä tähden arvelin,\njotta panen tuon yhden lastin menemään hyvän hinnan aikana. Ruttoon ne\nporvarit laskevat hinnan, lupsauttavat.\"\n\n\"Väleen se hinta happanee, kun vain alkaa viljemmalta sinne tervaa\nvalua.\"\n\n\"Ei ole sitä mahtia enää tervan hinnassa kuin oli tässä takavuosina. --\nPaneppas tästä piippuusi.\"\n\n\"Kiitoksia. -- Viisinkolmatta markoinhan tuota silloin kuulutaan\nmaksetun.\"\n\n\"No niin tehtiin. Sillä hinnalla kelpasi kuletella tervaa.\"\n\n\"Jo vain. Kunpa olisi nykyään kaksikymmentäkään pysyvänä hintana, niin\njohan tuota tyytyisi siihenkin, vaan kun se lupsakehtaa kahdentoista ja\nyhdenkintoista markan korvilla, niin kovin on se rumaa.\"\n\n\"On niin.\"\n\n\"Onko miten monta tynnyriä teillä lastissa?\"\n\n\"Kaksikolmatta se kantaa meidän uusin vene.\"\n\n\"Se niin -- Minä kuletin kaikki tervani Ouluun viime kesänä. Eikähän\nnoita paljo ollutkaan.\"\n\n\"Mitenkäs sinulla nyt hauta joutuu?\"\n\n\"Se tänään tulee olleeksi viikon palossa, viime sunnuntai-iltana\nsytytettiin.\"\n\n\"Hyvähän se olikin ilma viime sunnuntaina, tyyni sää.\"\n\n\"Oli, näin oli tälleen kuin tänäänkin. Ja hyviä säitä nyt on ollut koko\nviikon.\"\n\n\"Kauniita säitä kerrassaan, lämpimiä ja tyyniä. Viime perjantaina\nrupesi hieman puhaltelemaan auringon laskulla, kun oli juuri saatu\nhauta sytytetyksi, mutta siitä se kuitenkin helpotti ja tyyntyi.\"\n\n\"Siellä se on haudalla kaikki rahvas?\"\n\n\"Siellä. Ei tässä kotosalla ole kuin karjakko, renki Jussi ja meitä\nkaksi vanhaa: ruoti-ämmä ja minä. -- Jussi oli eilen lastin panossa Erkin\nkanssa ja lähtee Ouluun, niin taitaa nyt lepäillä. Erkki on hakemassa\nmorsiantaan.\"\n\n\"Olisi minulla vähän asiaakin ollut, mahtaisiko Erkki ottaa\ntoimiakseen? On näet minulla hyvät piipunvarren luut ja niihin pitäisi\nsaada Kajaanista tahi Oulusta uusi letka. -- Tuommoiset luut.\"\n\n\"Ka, minkäpä tähden hän ei ottaisi semmoista asiaa. Kyllä minä toimitan\nErkille, ja eiköpähän itsekin mahtane kohta tulla, jo ennen puolisia\nläksi.\"\n\n\"Eipä ole hänestä vuottaa, pitää jo lähteä kotipuoltakin katselemaan.\"\n\n\"Eihän niihin kiire näin sunnuntaipäivänä.\"\n\n\"Kiirettä ei kyllä, mutta sitähän sitä pitäisi pelätä ettei kiirettä\ntulisi.\"\n\n\"Niinpä niinkin.\"\n\nNaapurin isäntä pisti kättä, lausui jäähyväiset ja käski Rantalan\nisäntää käymään talossa jaarikoimassa, tämä taas käski vierastaan\nmuistamaan jälkiään. Yhdessä astuttiin siitä pihalle ja haasteltiin\nvielä muutama sana. Mutta sitten läksi naapurin isäntä astumaan\nruispellonpientaretta kotiinsa, toinen tepasteli rantaan tervalastia\nkatsomaan. Eihän sillä veneellä mitään hätää tyynellä, eikä ollut\nsiihen vettäkään isosti tullut. Isäntä silmäsi järvelle.\n\n\"Eipä näy vielä tulevaksi\", tuumaili hän. Katseli taivaalle. Ei näkynyt\nyhtään pilveä, ei pienintäkään tuulenkynttä.\n\n\"Miten kauan pysynee tyynenä\", arveli hän ja läksi astumaan taloon.\n\nPirttiin tultuaan isäntä otti vaskipuitteiset silmälasinsa akkunan\nkeskipuusta ja vanhan \"Biblian\" nurkasta hyllyltä ja asettui pöydän\ntaakse istumaan.\n\nPenkillä uunin luona istui ruoti-ämmä, käsi poskella, nyökytti\nruumistaan ja hartaudella seurasi hänen ajatuksensa isännän lukua.\n\nPirtin etehisessä nukkui renki Jussi. Lattialla hän lepäsi leili\npäänalustana, kuorsasi ja puhkaili. Sikeästi miesparka nukkui.\nVäsyttääkin se, kun päiväkauden ja yötä lisäksi telmii lastin panossa.\n\nYhtä vaatimattomalla vuoteella lepäsi Mustikin Jussin pään pohjukassa.\nSikeästi nukkui sekin ja näki unta, vinkui ja murisi, nykäsytti\nkäpälöitään, olipa väliin laukata kuoputtavinaankin. Hyvä siinä oli\nkärpäsillä oleskella ja rohkeina ne hääräsivätkin. Mustin korvassa,\nnenällä, Jussin otsalla, poskilla ja suupielissä ne pyrisivät\nalituiseen, hypellen ja juosten paikasta toiseen ja pureskellen palan\nsieltä toisen täältä. Musti unimielissäänkin pyristeli korviaan, samoin\nkuin Jussi rypisti otsaansa, nyki suupieliään ja liikautteli päätään,\nvaan eipä siitä apua kärpäsille. Hypähtivät ne vähän lentoon, mutta\npian uudelleen laskeutuivat samoille paikoin.\n\nLuhdista astui karjakko, Anna Mari, pirttiin ja oli unisen näköinen.\nHän seisahtui keskelle pirtin lattiaa silmät tiirallaan ja rahmusteli\npäätään korvallisilta päälaelle, siirsi haransa niskaan palmikon alle,\nja sieltä sitte rahmusteli, aina vähän väliin haukotellen.\n\n\"Onko siihen vielä mitä pantavaa tuohon eväsarkkuun vai saapiko sen\nviedä aittaan? Ihanhan tuo varistuu tuossa\", lausui Anna Mari, katsoa\ntiirottaen arkkua ovenpielessä.\n\nKun vanha isäntä sai loppuun lukunsa, painoi hän kirjan kiinni ja\nkielekkeet nastoihinsa ja ripusti vaskipuitteiset silmälasinsa naulaan\nikkunan keskipuussa.\n\n\"Saat sinä viedä sen\", virkkoi hän sitte. \"Eipä häneen lie enää\nerinäisiä panemisia.\"\n\nIsäntä itsekin astui Anna Marin jälessä aittaan. Kaatoi nassakasta\nputeliin eväsviinaa ja pani sen arkkuun. Pihalla seisoi hän hetkisen ja\nkatseli järvelle.\n\n\"Eipä näy vain vielä tulevaksi\", virkkoi hän.\n\nKatseli sitten taivaalle ja ajatteli että kyllä se taitaa tyynenä\nkestää vielä viikommaltakin.\n\n\"Oulunjärvellä saavat panna höyryn jälkeen\", lausui hän puoliääneen ja\nastui pirttiin.\n\nJo heräili siitä Jussikin. Nousi istualleen, haukotteli ja venytteli,\nkapsahti sitten seisaalleen ja läksi astumaan rantaan veneen luo.\n\n\"Eipä ole vettä paljoa, liekö isäntä käynyt.\" Jussi viskasi sen mikä\nsiinä oli ja istahti veneen perään, pani tupakaksi ja siinä pannessaan\ntarkasteli melaa ja vaulua, että olivathan ne toki tarpeellisessa\nkunnossa. Kyllä ne olivat. -- Erkki se oli vaulun tehnyt, mutta näytti se\nolevan luja, ja melakin oli uusi, vasta toista kertaa käytännössä.\nJussi sai jo piippuunsa tulen ja johtui muistelemaan ensimäistä\noulumatkaansa. Pieni poika oli hän silloin ja isänsä kanssa kulki. --\nOntojoen koskia kun laskettiin, niin isänsä viiletti ja hän istui\nperässä isänsä tykönä. Isä selitti hänelle siinä laskiessaan, miten\nmissäkin korvassa piti laskea, ja hän pani tarkasti mieleensä, jotta\nOulusta palattuaan osasi Partalan Katrille selittää miten Ontojoen\nkoskissa piti laskea... Katrille toi hän ouluntulijaisia, kaksi\nrinkeliä... Silloin oli hänen isänsä talollisena ja Partalan\nnaapurina... Katrin kanssa he aina yhdessä oleilivat...\n\nJussilta oli sammunut piippu. Hän sytytti uudelleen ja silmäsi\njärvelle, mutta ei siellä mitään näkynyt -- tiiroja vaan lenteli,\nviiplotteli selällä. Jussi tarttui melanpyyryyn, väänteli ja käänteli\nmelaa. --\n\n\"Ontojoen koskissa\" -- ajatteli hän -- \"sitä taaskin saa kääntää\nkahmasuttaa ja lyödä loiskautella... Mitähän tuo Katri, kun minä lasken\nOntojoen kosket... Jos ei olisi näin kevättulvan aika yhä, niin minä\nKallioisessa sujahuttaisin sitä selkäväylää ... eiköhän Katrilta siinä\nsydäntä purisi!\"\n\nJussi kopisteli piippunsa ja astui veneestä maalle ja loi silmäyksen\njärven selälle, josta näkyi vene tulevaksi.\n\n\"Jo tulevat\", virkkoi hän ja läksi astumaan taloon ja mennessään\nhyräili:\n\n    eipä olis tarvinnut\n    sen pojan syntyä,\n    joka rakkahimman ystävän\n    minulta valtasi.\n\n\"Näkyvät jo tulevan\", virkkoi hän pirtissä vanhalle isännälle, joka\ntaaskin oli Raamatussa käsinä.\n\nJussi kävi pöydän taakse ja otti seinältä puikosta kellonsa. Se oli\n\"pintelikello\". Hän katseli sitä sisästä ja päältä. Kauan aikaa oli hän\nhalunnut silinterikelloa. Oulussahan nyt sopisi vaihtaa. Kun hän pani\nkellonsa takaisin puikkoon seinälle, arveli hän itsekseen:\n\n\"Etköhän siinä viimeistä yötäsi nappase! Oulusta palattua pannaan\nsiihen silinteri riksuttamaan.\"\n\nOvi aukeni ja pirttiin töpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä\nvääntäysi Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön\ntynkä, mytty kainalossa. Se oli Katri Haverinen Partalan talosta,\njärven selän takaa, Erkin morsian.\n\n\"Hyvää iltaa!\" toivotti Katri.\n\n\"Jumala antakoon!\"\n\nVanha isäntä painoi kirjan kiinni ja nosti sen nurkkaan hyllylle,\nvaskipuitteiset silmälasinsa pani hän naulaan akkunan keskipuuhun ja\nkävi pistämään kättä Katrille.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi isäntä.\n\nEipä se Katri mitään liikoja tiennyt.\n\n\"Käy istumaan, Katri\", kehoitti Erkki.\n\nKatri kävi pistämään kättä Jussillekin.\n\n\"Terve! Mitä kuuluu?\" kysyi Jussikin.\n\n\"Eipä mitään liikoja.\"\n\nAamulla ani varhain olivat oulumiehet lähdön puuhassa, isompia puuhia\neihän niitä enää ollutkaan, sillä kaikki oli jo valmiiksi hankittu.\nEipä muuta enää kuin eväät, purje, kirves, vitsakimppu, rompsi ja\nsauvomet veneeseen, niin ala työntyä matkalle.\n\nMatkalaiset pistivät kättä isännälle ja lausuivat jäähyväiset, isäntä\ntoivotti onnea matkalle ja tervennä palaamaan. Veneesen käytiin, Erkki\nperään viilettäjäksi ja kun oli saatu vene käännetyksi matkan mukaan,\nasettuivat Katri ja Jussi keulaan soutomiehiksi.\n\nNiin sitä nyt lähdettiin matkalle. Milloin ollaan perillä, milloin\ntaaskin kotona ja minkälaisten vaiheitten perästä? Eihän sitä vielä\ntiedä. Tyhjänpäiväistä olisi ruveta sitä ajattelemaankaan. Hyvästi jos\nsattuu, niin eihän siinä paljo aikaa mene, koko matkalla kaksi viikkoa\ntäältä Ontoselän ranteilta. Vaan jos huonosti sattuu, niin menee siinä\nkolmekin viikkoa ja vieläkin enemmän. --\n\nAurinko nousi juuri. Sen punertava laita näkyi metsän yli järven takaa.\nKoko järven selkä oli rasvatyven. Ilmassa ei tuntunut vähintäkään\ntuulen henkeä. Linnut olivat alkaneet viserryksensä, joka vilkastui\nvilkastumistaan.\n\nVeneessä työskenneltiin äänettöminä, ei luotuista sanaa vaihdettu.\n\nErkki viiletti ja huopasi. Hänestä tuntui niin somalta Ouluun\nlähtiessään. Kun Katri oli hänen mukanaan, sentähdenhän se Erkistä\ntuntui niin oudolta ja mukavalta. Hän vilkasi aina pikimältään matkan\nsuuntaa ja sitten katseli Katria.\n\nKerran oli Katri jo käynyt Oulussa ja silloin isänsä kanssa. Somalta\nhänestä oli silloinkin tuntunut ja mukavalta, vaan ei sentään niinkuin\nnyt, Erkin kanssa lähtiessään. Hymyhuulin hän soutaa liputteli siellä\nkeulassa.\n\nJussi souteli Katrin vieressä ja tähysteli taivaalle tuulen kynsiä. Hän\npäätti niistä, että siitä vielä purkautuu tuulemaan ja perintakaista\ntuuleekin. Joskus hän silmäsi heiluvaa kellon häntää liivillänsä.\nSilloin hän ajatteli, että tullessa se silinteri taskussa riksuttelee.\n\nSoutaa liputeltu oli jo melkoinen taival. Aurinko oli jo kohonnut\nkorkealle ja Jussin kello alotti kuudetta tuntia. Järvi oli yhä tyynenä\neikä tuulen henkeä tuntunut ilmassa.\n\nMutta jopahan, kun oli vielä soudettu eräitä virstoja, alkoi\ntuulenhenki käydä. Väretäpliä ilmestyi siellä täällä yli ulapan\nedessäkin päin. Niistä näkyi, että tuulenhenki oli takaa. Väretäplät\nlaajenivat ja lisääntyivät ja pian ei ollut järven tyvenestä pinnasta\njälellä kuin pitkiä kielekkeitä saarten ja nienten nenissä. Jussi\nkatsasteli vielä. Mutta kun tuuli alkoi yhä viretä, heitti hän aironsa\nKatrille ja rupesi purjeen laitantaan.\n\n\"Sata saarta Ontosessa, tuhat nientä Lentuassa, sanotaan. Mutta eiköhän\nnuo Ontosen saaret ja niemet lähde jäämään!\" tuumaili Jussi, kun näki\ntuulen yhä virkeneväksi.\n\n\"Taitaa ruveta ravakastikin tuulemaan\", arveli Erkki.\n\n\"Hih! Tuulihan tuota ennen sulan veden aikana!\" hihkasi Jussi, kun\nsaatuaan purjeen laitetuksi vihuripuuska pullisti purjetta ja tempasi\nvenettä kiitämään.\n\n\"No, antaapa hänen nyt pyyhkiä!\" lausui Erkki lakaten huopaamasta.\n\nKatrikin heitti soutamasta, pani röijyn päälleen, huivin päähänsä ja\nkatsoa tiirotti purjeen liepeen alatse, että mitä siellä Erkki hommaa.\nErkki käski Jussia viilettämään, jotta hän pääsisi Katrin kanssa\nsyömään.\n\nErkki ja Katri söivät siellä keulassa ja olo yksissä eväissä tuntui\nheistä niin mukavalta.\n\n\"Kun olisi purjetuulta koko matkan ja vielä palatessakin\", arveli Katri\npuheen aluksi.\n\n\"Eihän sitä sitten olisi muuta kuin lekittää\", tuumaili Erkki siihen.\n\n\"Tässä kun viime kesänä\", puuttui Jussi puheeseen, \"vietiin tervoja,\nniin läksi meidän matkaan Vaalasta muuan ylioppilas, vai maisteri\nmikähän lie ollut -- valkea lakki tuolla oli ja tähti otsassa. Sillä oli\nkertoa maailman ihmeitä kosolta ja jos jonkinlaisia. Niinpä hän kertoi,\nettä merillä -- siellä Amerikan äärillä -- tuulee toisissa kohdin yhänne\npäin, ihan ijankaikkisesti, ja toisessa kohdin taas vastapäin. Ihan\nyhtä pohkaa vain kuuluu tuulla tuhuuttavan. Soma olisi kun Luoja olisi\nluonut tännekin mokoman mallin, jotta toista puolta jokea ja järveä\ntuulisi toisaanne päin ja toista taas toisaanne päin.\"\n\n\"Olisihan se tervamiehen mieleen\", arveli Erkki, \"Mutta jokohan siellä\nAmerikassakaan silleen puhaltelee.\"\n\n\"Ka, mitä lie, mutta niin se valkolakki tarinoi. Johan minäkin epäilin\nhänelle, että mahtaakohan, mutta hän ihan tolkussa vakuutti. Ja kuulin\nminä pappilan maisterinkin kerran samaa selittävän rengeille.\"\n\n\"No, se pappilan maisteri se oli aika mestari kertomaan semmoisia\nkummia, ettei ne mahdu järkimiehen päähän. -- Pidähän Jussi vähän ylemmä.\nAnna mennä tuosta tukkilautan päitse, -- tukkilautan ja saaren välistä.\nSilleen. -- Se pappilan maisteri kerrankin tarinoi, että tämä maailma\nlentää neljä penikulmaa sekunnissa.\"\n\n\"Kovinhan se sitten menikin mahdottomiin koko maisteri puheissaan\",\narveli Jussi.\n\n\"Johan se päätäkin huimaisi semmoinen kiiätys\", tuumaili Katrikin.\n\n\"Menisihän täällä maailmassa pyllylleen kaikki semmoisessa hujakassa\",\narveli Erkki. \"Pian taitaisi pappilan pytinkikin järveen solahtaa.\"\n\n\"Tuiskonenhan siinä pian mahtaisi tulla\", aprikoi Jussikin.\n\nNiin siinä kuvailtiin seurauksia maan kulusta ja tehtiin vastaväitteitä\nmuihinkin pappilan maisterin ihmejutteloihin.\n\n\"No menehän Jussi syömään, minä viiletän sen aikaa\", arveli Erkki.\n\"Siinä on pullossa viinaa, kun halunnet ottaa ruokaryypyn.\"\n\n\"Ankkurin vei!\" kuului tukkilaisten huuto.\n\n\"Mutta eiköhän olisi parasta laskea päivän puolitse saarta?\" kysyi\nJussi. \"Minä luulen, että kun ne saavat tuon varpin kelatuksi, niin\nsoutavat uuden saareen, petäjään. Silloin ei enää päästä saaren ja\nlautan välistä. Ne näkyvät pyrkivän saaren suojaan tuulelta.\n\n\"Kyllä me kerkiämme siihen heidän ohitsensa.\" Erkki viiletti vain samaa\nsuuntaa ja katseli tukkilautalla tukkilaisten puuhaa.\n\nKatrikin siirtyi perään Erkin luo. Hänkin katseli lautalle. Siellä\nmiehet liikkuivat mikä missäkin puuhassa. Jotkut kiersivät kelaa,\ntoiset selvittelivät köysiä, äskeiset ankkurinviejät soutelivat\ntakaisin lautalle. Soman näköistä se oli heidän toimensa.\n\nSiitä ei ollut kovin iso aika, kun tukkilaiset lauttoineen olivat\nkulkeneet Partalan ohitse. Olivatpa käyneet talossakin voin ja särpimen\nhaussa. Aika velikultia ne olivat. Ilvehtivät ja nauroivat tyttärille.\nMuuan niistä oli ollut pulska ja reipas poika Katrinkin mielestä. Vaan\nei ollut talollinen, niinkuin Erkki; loismies, mikä lie ollut...\nSemmoiselle ei kannata mennä ... eikähän niihin tukkilaisiin ole\nluottamista... Erkkiin saa luottaa.\n\n\"Jopahan soutavat köyttä saareen\", tuumaili Jussi.\n\nVene oli jo sillä välimatkalla, jotta tuuli ei olisi enää vetänyt\nkiertämään lauttaa ja vielä vähemmän saarta päivän puolitse. Erkki ei\ntiennyt mitä tehdä. Viiletti kuitenkin yhä samaa suuntaa.\n\n\"Elä tänne laske!\" huudettiin lautalta.\n\nSinne se vene yhä kiiti.\n\n\"No voi toljaketta!\" kuului sieltä huutoja.\n\n\"Mikähän visapää liekään! Etkö älyä, ettei tätä tietä pääse?\"\n\n\"On mies aika tolvana: ei vieläkään usko, laskee tohottaa vain!\"\n\nErkki oli aivan hämmentynyt. Mutta Jussi kilpasi perään ja laski\npurjeen. Nyt oltiinkin jo aivan lautan luona ja vene kiiti vauhtiaan\nkohti pontutta. Veneen keulan olisi käynyt kurjasti, jollei muuan\ntukkilainen voimallisesti olisi ottanut venettä vastaan ja ohjannut\npitkin pontutta. Se oli juuri se Katrin pulska ja reima poika, joka\nesti veneen pahki äiskähtämästä.\n\n\"Aha, minun henttuanipa siinä Ouluun viedään!\" lausui tukkilainen.\n\n\"No, tuon tytön kanssa se kuhertelikin, kun ei älynnyt mistä se hotu\nvetää\", arveli muuan tukkilainen. --\n\n\"Oletpa tosiaankin moukka mieheksesi, kun pyrit sitä tietä, mitä et\npääse!\"\n\n\"Etkö nähnyt että köysi siinä oli edessä?\"\n\n\"Ka näinhän minä, mutta luulin, että siitä kerkiäisi...\", jämästeli\nErkki vastaukseksi.\n\n\"Ihan hupelo se on koko mies\", lausui taas muuan tukkilainen, ja toiset\nnauroivat.\n\nErkki parka oli hölmeissään ja tukkilaiset yhä jatkoivat ivaansa.\n\nMutta Jussi nousi lautalle ja tervehti sitä pulskaa poikaa. Tämä oli\nJussin tuttavia ja lisäksi kaimamiehiä, -- sukujansa Piipponen. He\nolivat olleet erään vuoden renkinä samassa talossa kirkonkylässä.\n\n\"Ouluun menossa\", tuumaili tukkilainen Jussille.\n\n\"Sinnepäinhän se matka pitäisi\", vastasi Jussi.\n\n\"Renkinäkö vai kasakkanako?\"\n\n\"Renkimieshän minä nykyään olen. Minä olen tuolla Rantalassa.\"\n\n\"Tää on Rantalan miehiä?\"\n\n\"Niin on. Talon poika. Tää tyttö on --\"\n\n\"Sen minä kyllä tunnen; se on Partalasta. Kävimme sieltä voin ja\nsärpimen haussa, niin näin tään siellä.\"\n\n\"Eikö me lähdetä, Jussi?\" kysäsi Erkki, vaikka hän ei tiennyt, mistä\nsitä nyt pääsisi, kun lautta oli toisella puolen, saari toisella ja\nköysi niiden välissä veneen edessä.\n\n\"Elä nyt lähde minnekkään saikkaroimaan!\" virkkoi joku tukkilainen.\n\n\"Vuotahan\", jatkoi Jussi Piipponen toverinsa puhetta, \"jotta tää lautta\nkääntyy, niin pääsette menemään ihan hyvästi, ei tarvitse muuta kuin\npurjeenne nostatte ja alatte sojottaa. Väleen tää tästä kääntyy.\"\n\nErkki katseli, että miten se on. Älysikin hän vihdoin, että kun lautta\npyörähtää alle tuulen saaren suojaan, niin heidän veneensä tulee siinä\nselän puolelle. Erkki rupesi Katrillekin selittämään tätä menoa, vaan\ntukkilaiset olivat jo kerenneet vallata puhevuoron.\n\n\"Siinähän olisi meille emäntä.\"\n\n\"Etköhän jääkin meille, tyttö, emännäksi?\"\n\n\"Jääpi se Matlena.\"\n\n\"Matlena\", toisti Katri ja nauraa hihitti.\n\n\"No mikäs sinun nimesi on?\"\n\nKatri ei vastannut, nauraa hihitti, ja katsoi Erkkiä ja sitten kainosti\nsilmäpuolellaan tukkilaisia.\n\n\"Toroteija\", arveli taas joku tukkilainen leikillään.\n\n\"Ei sillä niin herrasnimeä ole\", tuumaili joku kolmas. \"Leena-Kaisa sen\nnimi on.\"\n\n\"Katri sen nimi on\", lausui Jussi Piipponen, joka hieroi kellonkauppaa\nkaimansa kanssa.\n\n\"No, eikös siipeen sattunut!\" sanoi Leena-Kaisa -nimen keksiä. \"Kaisa\nkuin Kaisa.\"\n\n\"Kyllä Katri minuun suostuu. Suostuthan?\"\n\n\"Kuka sinusta huolisi! Mutta minun kanssa se Katri lyö ryysyt yhteen.\nSotkamon pappi meidät vihkii vitsasormuksella, kultasormus laitetaan\nsitten jälestäpäin. Eikö niin Katri?\"\n\nTukkilaiset jatkoivat leikintekoa Katrin kanssa ja Erkki sai vain\nkuunnella kun morsiantaan puhuteltiin.\n\nMutta Jussit ne katselivat sillä välin toistensa kelloja. Tukkilaisella\noli patentliivari ja meidän Jussi katseli sitä oikein mielihyvällä.\n\n\"No, eikö vaihdeta?\" kysyi tukkilainen.\n\n\"Ka, saisihan tuota joskus vaihtaakin\", vastasi Jussi naurusuin. \"Tää\nsinun kellosi on jo vanhanpuo...\"\n\n\"Vanhako? Vuosikauden on minulla ollut, ja jolta sen vaihetin oli itse\nostanut kellosepältä. Ja näethän, ettei se mikään vanha ole.\"\n\n\"Liekö hänessä kaikki värkitkään?\"\n\n\"No oletko hökelö? Mihinkä siitä olisi mikään päässyt, kun sitä ei ole\nkuin kerran puhdistettu?\"\n\n\"No niin, saattaahan siinä olla kyllä täydet värkit.\" Ja Jussi katseli\nyhä pyöritellen kelloa ja mieli teki. Hän painoi sen korvalleen.\nRaksutteli se oikein komeasti. Ja Jussin rupesi aina enemmän sitä mieli\ntekemään.\n\n\"Vaihdetaan pois!\" kehotteli tukkilainen.\n\n\"Paljopa taitaisit tahtoa päällisiäkin\", arveli Jussi.\n\nKaimamies kuiskasi Jussin korvaan.\n\n\"Tuumitaanhan sitten paluumatkalla, pitää jo lähteä taipaleelle\", sanoi\nJussi ja pisti kättä kaimamiehelleen.\n\nLautta olikin jo kääntynyt, jotta hyvin pääsi lähtemään. Purje ylös\nvain, niin ala taas purjetuulta lekittää.\n\nErkki oli vähän noloissaan ja häpeissään. -- Kun ei saanut totelluksi\nJussin neuvoa... Ivasivat juuttaat kovasti... \"Oletpa moukka\nmieheksesi\"... Ne ovat semmoisia irvihampaita nuo tukkilaiset...\n\nKatri muisteli sitä pulskaa poikaa. -- Se oli pulskin niistä kaikista...\nAnturasaappaat, joissa oli punaista nahkaa pitkältä varren suussa,\nkultasormus oli oikean käden pikkusormessa, kultanastat oli korvissa...\nReima mies ... ja siivompi kuin ne muut... \"Minun henttuanipa siinä\nOuluun viedään...\" Katria rupesi naurattamaan. --\n\n\"Aika irvihampaita ne ovat nuo tukkilaiset\", lausui Erkki Katrille, kun\nnäki hänen nauravan.\n\nJussi muisti patentliivaria. -- Siinä se nyt olisi ollut... Mutta kuka\nsitä niin äkiksestä... Taisi olla vain vaihetuskelloja... Kerran\npuhdistettu. Kaikkea muuta! Lie rassailtu hyväksikin... Sitten niin\npaljo välejä äyväsi: viisitoista. Siihen kun vähän lisää, niin saa\nuuden ja hyvän silinterin...\n\nTuuli oli yhä virennyt. Vilauksella mentiin muitten tukkilauttain ohi,\njotka jo olivat päässeet saaren suojaan. Eikä ollut kuin sujahuttaa\nKatermaan, Ontojoen niskaan. Talossa ei joudettu nyt käymään\nKatermassa, vaikka useinhan siinä käydään. Ei ollut aikaa nyt hyvän\npurjetuulen aikana. Laskumiestäkään varten ei tarvitse maalle laskea,\nsillä Jussi laskee itse kosket. Mikäs niitä on Jussin laskea, kun on\nmonet kerrat kulkenut ja parina kesänä ollut tukinlaskussakin samalla\njoella. Purje laskettiin vain joen niskassa, masto kaadettiin ja\ntyönnyttiin suorastaan koskille.\n\nSuituahan se on melkein pahin laskea, vaan hyvästipä tuo meni siitäkin.\nViimeisessä koskessa, Kallioisessa, käy kova hyöky-aalto selkäväylällä,\nvaan Jussi osasi laskea rantaväylää, mikä on saaren pohjois-puolella.\nSitä laskiessa pitää varoa, ettei virta pääse kantamaan venettä saaren\nnenään karille. Veden käynti on kova saarta kohti. Niskaan tullessa\npitää jo puoltaa oikeaan ja sitten panna vene leikkaamaan poikki\nvirran, keula kerrassaan kohti rantaa. Mutta sitten taas, kun saa\nvirran leikatuksi, pitää arvata oikeassa ajassa ja voimakkaalla kädellä\nkääntää törmälle. Rantasillan kuvetta saa nyt vain antaa mennä\nlojottaa, alaliepeessä puoltaa selemmäksi. -- Osasihan Jussi hyvästi\nsenkin laskea. Eipä hätää enää mitään. Purje ylös ja myötävirtaan ja\npurjetuulta vilistämään. Pianpa solahetaan taas selkävesille, Sotkamon\nselille höllöttelemään.\n\nVinhasti vene kiiti Kiimasen ulapalla. Saaret ja niemet jäivät jälkeen\nkunnes katosivat näkyvistä, uudet ilmestyivät ja ne nieli sama kohtalo.\nSalmet jälessä ummistuivat, uudet edessä aukenivat, kunnes nekin\nvuorostaan ummistuivat jälelle jääneinä. Ja venemiehillä ei muuta\ntyönään kuin katsella sitä menoa. Monta kertaa olisivat saaneet airolla\nvetäistä, monta hikihelmeä olisi norahtanut ennenkuin olisivat olleet\ntäälläkään asti tyyntä tahi laitatuulta soutaessaan. Huolettomina\nistuttiin veneessä, Jussi perässä viilettämässä, Erkki ja Katri\nkeulassa. Matka joutui ja kului aikakin. --\n\nPäivällisen syötyä viiletti Erkki vuorostaan ja Jussi pani nukkumaan\nkeulateljolle. Olihan varhain oltu taipaleella, niin että ei ollut\nliiaksi lainkaan jos nyt ummisti silmiään levätäkseen.\n\nKatri istui Erkin luona perässä. Mukavalta tuntui heistä matka, yhtä\nmukavalta, vaikka ei enää niin somalta ja oudolta kuin alussa. Tuottipa\nhauskuutta heidän mielelleen, kun alkoi näkyä muitakin purjeveneitä,\noulumiehiä. Niitä jo näkyi edellä ja jälessä.\n\nMuuan vene oli aivan lähellä heidän jälessään. Se oli lähtenyt eräästä\ntalosta tämän selän rannalla.\n\nVeneestä kuului heleä laulu, laulu laulunsa perästä.\n\n    \"Minä tyttö, siivo tyttö\n    siivon nimen kannan,\n    enkä minä joka pojan\n    halatakaan anna.\n\n    Ei oo ruusu kauniimpi\n    kuin tyttö Pohjolassa,\n    eikä muuta tarvita,\n    kun niin on maailmassa.\"\n\nTuokion kuluttua helähti sieltä taas uusi laulu:\n\n    \"Tuosta se nyt kulkee poikain polku\n    poikki pellon naapuriin;\n    naapurissa nätti tyttö,\n    hiipaseeko sydäntäs?\n    punasukka, pumpulisukka,\n    hiipaseeko sydäntäs?\"\n\nKatri katseli sinne, ajatellen että onkohan sielläkin ylkämies ja\nmorsian. -- Keulalla istui kyllä miespuolinen henkilö, vaan perään ei\nsopinut näkemään, purje esti.\n\nEhkä istuu sielläkin morsian, laulelemassa rakastetulleen. -- Iloiselta\nvain kuulusti. --\n\nSotkamon kirkko saatiin näkyviin, ja korkea uljas Vuokatin harjanne,\njoka oli jo etempääkin näkynyt ja pistäytynyt aina vähän väliä esiin\nmuitten vaarojen takaa, näytti nyt kohoavan ihan tuossa lähellä. Matkaa\noli sinne nytkin kosolta, penikulma ehkä, vaan suuruutensa tautta\nnäytti se niin läheiseltä. Järven selkä oli jo soukennut ja supistui\nsupistumistaan kunnes se sulkeutui kapeaksi Tenetin virraksi.\n\n\"Jussi!\" huusi Erkki. \"Nousepas laskemaan purjetta, kohta ollaan\nTikkalanniemen sillassa.\"\n\nJussi nousi, tuppasi unimielissään kätensä molempiin liivintaskuihin ja\nkopeloi vielä povitaskuakin: \"...eihän ... niin, untahan se ... äh...\"\nJussi heräsi siinä makeassa uskossa, että hänellä oli taskut täynnä --\npatentliivareita.\n\n\"Ota vastaan purje, niin minä täältä lasken\", tuumi Erkki.\n\nJussi rahmusteli päätään korvallisilta ja lakin alta, kävi sitten\npurjetta laskemaan ja kaatoi maston.\n\n\"Olisihan sitä hiukan asiaa Tikkalanniemeen\", virkkoi Jussi.\n\n\"No, lasketaan törmään. Eihän tuossa viikkoa viivy\", arveli Erkki ja\nsillan alatse päästyä käännälti rantaan.\n\nTikkalanniemen piialle, Susannalle, oli Jussilla kirje, pienoinen mytty\nja paljon terveisiä Anna-Marilta, Susannan sisarelta. Susanna oli\nJussin vanha tuttava, hän kun oli piikana Partalassa samana vuonna kuin\nJussi siellä oli renkinä, vuotta pari ajassa taaksepäin. Tuttaviahan\nolivat siis Susannalle Katri ja Erkkikin.\n\nSusanna, joka muutenkin oli iloinen sielu, tavatessaan tuttaviaan\nkotipitäjästä ja niin hyviä tuttavia, ei ollut vähän verran iloissaan.\nHän nyt hyöri ja pyöri ja kyseli enemmän kuin kolme suuta kerkesi\nvastata. Jussilta hän enin kyseli ja Jussi se olikin hänen varsinainen\nilonsa esine.\n\n\"Eihän tuo lie niin kiire, ettei kahvia kerkiä?\" kysäsi Susanna ja\nlaitteli pannua tulelle.\n\nMatkalaiset kyllä koettivat empiä kahvinkeitosta, vaan Susanna vain\nlaati ja arveli, että eihän se nyt mikä kiire semmoinen ole, ettei\nkahvia joutaisi vuottamaan.\n\n\"Eikähän sitä oulumatkalla niin useasti ole tarjolla\", virkkoi hän ja\npuuhaili. Pian hän pyöräyttikin kahvin puhellessaan ja kysellessään. Ja\noikein kermakahvit hän laittoi ja vielä hommasi emännältä korputkin.\nJopa leivälliset kahvit se Susanna puuhasi.\n\n\"No, Rantalassa sinä, Jussi, olet ollut sitte myötyriään, kun\nPartalasta läksit?\" kysyi Susanna.\n\n\"Siinä minä olen oleksinut.\"\n\n\"Etkö sinä puuhannut mökkiä itsellesi?\"\n\n\"Lie tuo ennen ollut hieno aikomus sinnepäin.\"\n\n\"Rantalaan se saadaan kohta miniä?\" -- kääntyi Susanna kysymyksillään\nErkkiin.\n\n\"Ka, tarpeenhan tuo onkin, kun ei ole emäntää talossa\", vastasi Erkki.\n\n\"No, joko sinä Jussi olet mökin puuhasta kokonaan luopunut?\" kyseli\nSusanna taaskin Jussilta.\n\n\"Mitäpä hänestä enää...\"\n\n\"Enää! Mies parhaassa ijässään.\"\n\n\"Ka, vaan näkyyhän tuo aika kuluvan toisenkin palveluksessa.\"\n\n\"Ottakaahan kahvia!\" -- kehoitti Susanna.\n\n\"Kiitoksia. -- Eihän sitä nyt olisi tarvinnut...\"\n\n\"No, Erkki. -- Ja Katri. -- Ota Jussi kahvia. -- Ota korppuakin. -- No,\nmitä ne pojat Partalassa nyt raataa?\"\n\n\"Tervahaudalla ne ovat\", vastasi Katri.\n\n\"No, miltä se Katrista morsianna tuntuu?\"\n\n\"Ka, miltä tuo tuntunee\", vastasi Katri, kainosti nauraen.\n\n\"Eikös se Jussi vielä ole löytänyt mielitiettyä?\" kysyi Susanna\nJussilta arasti ja hieno puna nousi hänen poskilleen.\n\n\"Mitäpäs se renkimies...\" Jussi näytti hyvin rauhattomalta.\n\nKotvanen oltiin nyt ääneti.\n\n\"Ottakaa lisää kahvia\", kehoitti Susanna.\n\n\"Johan se nyt olisi välttänyt\", arveli Erkki.\n\n\"Ottakaa vain.\"\n\n\"Vaan itselle...\" arveli yhä Erkki.\n\n\"Kyllä sieltä minullekin yltää. -- Ottakaa vain. -- Ottaisitko, Jussi,\ntuodaksesi minulle Oulusta sievän karttuunihuivin?\" kysyi Susanna.\n\"Minä annan rahat.\"\n\n\"Kyllä kai se sieltä tulee, mutta eihän sitä rahaa osaa ottaa vielä,\nkun ei tiedä hintaakaan ja sattuuko mieluinenkaan\", arveli Jussi.\n\n\"Mieluinenhan se kyllä sattuu, mutta maksan sitten palatessasi, kun\nniin halunnet.\"\n\nKiitokset lausuttiin sitten Susannalle ja heitettiin hyvästit. Susanna\nsaattoi rantaan matkalaisia ja toivotti onnea matkalle. Vielä hänellä\noli yhtä ja toista kyselemistä matkalaisilta heidän lähtiessäänkin. Ja\nkun he olivat jo menossa vähän matkan päässä, kyseli hän vielä. Sitten\nhän pyörähti ja läksi kävellä lipsimään taloon.\n\n\"Soma immeinen tuo Susanna\", tuumaili Erkki.\n\n\"Hyvinhän se on puhelias\", arveli Jussi, \"eipä outo osaisi luulla häntä\nAnna-Marin sisareksi\".\n\n\"Kyllä se Anna-Marikin osaa haastella kun vain mieluinen poika sattuu\nhaasteltavaksi\", virkkoi Erkki.\n\n\"Tämä Jussihan se oli Susannan suosikki, kun olivat meillä\", tuumi\nKatri leikillä ja todella.\n\n\"Jussihan se oli\", toisti Jussi melkein nyrehtyneenä.\n\n\"Itsehän tuo Susanna kiitti sinua minulle\", arveli Katri.\n\n\"Niinhän se teki\", oli Jussin vastaus.\n\n\"Niinhän sitä puhuttiin ihan, että teistä pariskunta tulee\", jatkoi\nErkkikin leikintekoa.\n\n\"Puheltiin\", vastasi Jussi.\n\n\"Saattoi olla puheessa perääkin.\"\n\n\"Saattoi olla.\"\n\n\"Senpätähden Susanna kyselikin mökinpuuhistasi.\"\n\n\"Niinpä niin.\"\n\nEivätpä osanneet enää jatkaa leikintekoaan Jussin kanssa, vaan täytyi\nheidän siihen lopettaa ja alettiin puhella muista asioista, minkä\nmistäkin.\n\nSelkävettä taas laskettiin, Nuasselkää. Tuuli oli vireä ja vaahtopäässä\nkävi aallot. Edellä ja jälessä pilkotti valkoisia purjeita, toisia\noulumiehiä.\n\nKatri paneusi maata keulateljolle ja sinne kellistyi Erkkikin Katrin\nviereen.\n\nJussi oli viilettämässä. Purjeen liepeen alta silmäsi hän matkan\nsuuntaa ja loi väliin katseen teljolla makaavaan Erkkiin ja Katriin.\nHän muisti miten he, Katri ja hän, kerran pieninä paitaressuina marjaan\nmennessä eksyivät. Kauan kuleksittuaan ja väsyttyään istahtivat\nmuutaman suuren kiven juurelle. Katri itki ja itki hänkin, ja siihen\nmolemmat nukahtivat ja vierekkäin he nukkuivat kun etsijät löysivät.\n\n\"Yhden talon asukkaita noista tulee, kun metsäkin heidät tuolleen\nkätkee\", Katrin, isä sanoi.\n\nJa niinhän ne myötäänsä hokivat muutkin, että kyllä se Jussi tuon\nKatrin vielä naipi... Paljonhan sitä yhdessä västättiinkin...\n\nJussi hommasi tupakkia piippuun ja lauleskeli itsekseen hiljaista\nhyräilyä.\n\nVene kiiti nopeaan. Tikkalanniemi oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä.\nJälessäpäin olivat Vuokatti ja Naapurinvaara. Lähellä ne yhä näyttivät\nolevan, vaan niille oli laskeutunut sinertävä harso. Edessäpäin\nsiintävät saaret ja niemekkeet taas selvenivät selvenemistään. Ne\nsaavutettiin, sivuutettiin ja jäivät jälelle. Siellä ne sitten taas\nsiintivät jälessä tahi kokonaan katosivat näkyvistä. --\n\nJussi lauleli perässä yksinäisyyttään, köyhyyttään, toivotonta\nrakkauttaan.\n\nKeulateljolla makasivat Erkki ja Katri.\n\nErkki oli olevinaan jo Oulussa. Tervahoville hän laski. Tuuli oli\nvastainen, vaan purjeessa sitä laskettiin ja hän viiletti. --\nToppilansalmen poikki tervahovin yläpuolelle oli kiinnitetty vahva\nköysi ja sen alapuolella oli pystyssä olevia tukkeja, joitten nenissä\ntukkilaisia seisoi. Jussi käski kääntää venettä, vaan se ei kääntynyt.\n\"Laske purje!\" -- Hän laski, vaan se nousi jälleen itsestään... \"Veneesi\nsärkyy!\" huusivat tukkilaiset, vaan herrat, joita oli salmen möljät\nmustanaan, nauroivat täyttä kurkkua ja kimakimmin nauroi sen porvarin\npuukhollari, jolle he tervojaan veivät. Tulla puksutti höyrykin ja\nlaski kohti Erkin venettä ja vihelsi. Erkkiä pelotti, jotta hiki päästä\nvalui. Katri tarttui häntä kaulaan ja hän tarttui Katria\nvyötäryksiin...\n\nKatri oli olevinaan tukkilautalla. -- Suuri purje nostettiin ja kun se\noli nostettu, huusivat tukkilaiset: \"ankkurin vei!\" ja kohta lähti\nlautta menemään kovaa vauhtia. Erkki viiletti. Se komea poika seisoi\nkelalla. Hänellä oli hirveän punaiset saapasvarret. Oikean käden\npikkusormi oli sormuksia täynnä ja korvissa kimalteli kultanastat. \"Elä\nlaske\", tiuskasi Erkille se komea poika, vaan Katrille hän nauroi.\nErkki ei saanut pysähtymään. Lautta töykkäsi saareen ja tukit alkoivat\nhajota. Komea poika hyppäsi kelalta, Katria pelotti ja hän jo oli\nputoomassa tukilta. Hän tarttui komeaa poikaa kaulaan ja se tarttui\nhäntä vyötäryksiin...\n\n\"Taisinpa laskea liian likeltä tuota saarta\", tuumaili Jussi; \"siinä\npistää matala niemeke tänne selälle väki pitkälle. Ehkä siitä tällä\nvedellä vielä pääs... jopahan lempsatti kurnasi!\"\n\nVene karahti matalaan, vaan ei tarttunut kuitenkaan. Jysähtihän vain\nsiksi, jotta Erkki ja Katri heräsivät.\n\n\"Eihän -- sitä -- vielä -- olla...\" hätäili Erkki ja silmäili\nympärilleen. Niin, ei sitä vielä oltu Oulussa, eikä näkynyt mitään\nköyttä, tukkilaisia, herroja, puukhollaria eikä höyryä puksuttamassa,\neikä ollut mitään hätää.\n\n\"Aurinko niin helteisesti paahtanut, että hiki oikein noussut\", virkkoi\nErkki ja pyyhki hihalla hikeä otsastaan.\n\nKatrikin kavahtaessaan töllisteli. Selkesi hänellekin, ettei hän\nollutkaan missään tukkilautalla, vaan Erkin veneessä, eikä se ollut\nmikään tukkilainen, jota hän kaulasta puristi -- (hyi, kaikkea häntä\nnäkee!) -- vaan hänen oma Erkkinsä.\n\nKaikki hyvin siis.\n\n\"Eikö sitä jo olla kohta Petäisen niskassa?\" arveli Erkki,\nhaukoteltuaan kylliksi ja selvittyään unesta.\n\n\"Eihän tästä pitkältä ole enää, mikä lie parin tunnin matka\", vastasi\nJussi ja katsoi kelloansa. -- \"Nyt on jo kaksikymmentä minuuttia\nyhdeksättä.\"\n\n\"Eipä ehditty Kajaaniin tälle vuorokaudelle. Se ei lähde laskumies enää\nkoskille\", arveli Erkki.\n\n\"Eihän se yöllä. Vaan ei meitä hidasta sen enempää jos ollaankin yötä\nPetäisen niskassa\", arveli Jussi. \"Aamulla ehditään hyvästi Kajaaniin\nsiihen kun kanavista pääsee.\"\n\nPetäisen kosken niskasta ei ollutkaan pitkälti taivalta Kajaaniin: pari\nlyhyttä kosken korvaa ja virtavettä jonkun verran, pari virstaa ehkä\nyleensä.\n\n\"On kulettu hyvästi tämän päivän osalle\", arveli Erkki, päästessä\nPetäisen niskaan, jonne muitakin lasteja oli pysähtynyt. \"Sattui\ntuommoinen hyvä purjetuuli.\"\n\n\"Meidän onnella\", virkkoi Katri.\n\n\"Ainahan se väliin onnensiipi raapasee oulumiestäkin!\" arveli Jussi. --\n\nPaljon oli kerääntynyt veneitä aamuun Petäisen niskaan, kymmenkunta\nvenettä. Työtä oli laskumiehelle. Vaan säästi se hänen vaivojaan, kun\noli semmoisia, jotka uskalsivat jälestä laskea.\n\nKun ensimäistä venettä lähdettiin laskemaan, teki Jussilla kovasti\nmieli lähteä jälestä. Vaan eipä viitsinyt Erkille esittää. Jos Erkki\nolisi sanonut, että laskehan Jussi, niin kyllähän sitten.\n\nEihän sitä nyt jären kumma olisi toisen jälessä laskea tuommoisia\nkoskia, onhan noita pahempiakin laskettu... Tietäähän tuon, miten\nnäissä on laskettava. Petäisessä on pahin paikka ensimäinen korva,\njonka muuan kivi tekee lähellä rantasiltaa. Siinä pitäisi varoa sitä\nkiveä ja samalla, ettei pääsisi hylkäämään selkä-aalloille. Kuurnassa\npitää laskea enemmän vasenta puolta, saaren puolta, siellä siinä se\nvaltavesi kulkee. Sipisen virtaan tullessa pitäisi karttaa karia, joka\non vasemmalla. Antaa mennä vain virranselkää ja siinä vähän varoo,\nettei niemen niskaan kanna -- liekö tuo kovin paha siihen kantamaankaan.\nSittenhän sitä ei olisi enää muuta kuin kanavan suussa. Siinä pitää\nvaroa, ettei Koivukoskeen ala niellä ja ettei kiville sorru rannan\npuolella.\n\n\"Olisihan tuo soma laskea kerran nääkin kosket\", ajatteli lopuksi\nJussi, istuessaan törmällä ja katsellessaan koskelle.\n\n\"Mistä se tää mies on?\" kysyi joku Jussilta, seisahduttuaan hänen\nluokseen.\n\n\"Olenpahan Kuhmosta. -- Mistä sinä olet?\" kysyi Jussi takaisin.\n\n\"Sotkamosta minä olen\", vastasi tämä ja istuutui siihen lähelle.\n\n\"Talon miehiä?\"\n\n\"Ei itsellinen. Kasakkana olen. -- Minkäslainen kello?\"\n\n\"Onpahan tuossa -- pintelikello vain\", vastasi Jussi.\n\n\"Minulla on silinteri -- tuommoinen -- viidellä kivellä käypä.\"\n\n\"Valehtelee taas Kusti!\" sanoi joku syrjäinen.\n\n\"Vaan Kustipa ei valehtelekaan\", vastasi Kusti tolkussa ja näytti\nsormellaan Jussille 5 numeroa kapselissa. Jussi ei sitä katsonut, vaan\nkääntyi näkemään, että kuka se puhui selän takana. Katrin kanssa oli\nsiinä nuori tytär ja hän se haasteli.\n\n\"Jos tunnet, Liisa, numeroita, niin katso eikö ole tuossa viitonen. --\nIhan taiten käy tämä viidellä kivellä\", oli Kusti tolkussa kellonsa\npuolesta.\n\n\"Sinun kellosi ei käy muulloin kuin sinä itsekin käyt\", virkki Liisa ja\niski silmää Katrille.\n\n\"Eikö käy?\" oli Kusti yhä kellonsa puolesta. \"Tää on käynyt...\"\n\n\"Ikänsä ja viisi päivää\", jatkoi Liisa.\n\n\"Mene...\" tokasi Kusti.\n\nLiisa läksikin nauraen ja löi Katria kylkeen: \"tule!\" Yhdessä astuivat\nhe sitten miesjoukkoon, mikä istui ylempänä törmällä. Siellä istui\nLiisan isä ja Katrin sulhanenkin tuumimassa asioita, minkä mitäkin.\n\n\"Pysyyköhän tuo tyynenä koko päivän vai ruvenneeko tuulemaan niinkuin\neilenkin ennen einettä?\" arveli joku ja kaikki katselivat taivaalle.\n\n\"Eipä osaa sanoa, mitä ruvennee tekemään.\"\n\n\"Höyryn jälkeen saa heittäytyä, jollei perintakaiseksi rupea.\"\n\n\"Seitsemän aikanahan se höyry lähtee ja siihen tuota kerkiääkin nähdä\nminkälaiseksi ilma heittäikse.\"\n\n\"Näkyy tulevan laskumieskin. Kenenkä vene se on korvassa?\"\n\nLäksivät siitä ne miehet, joitten veneellä oli vuoro saada laskumies.\nMutta Erkki meni Jussin luo kysymään, että uskaltaisiko se Jussi laskea\njälestä.\n\n\"Onhan noita pahempiakin laskettu ja omin nokkinsa\", tuumaili Jussi\nvastaukseksi. \"Onhan ne Ontojoen kosket...\"\n\n\"Eihän nää ole toki niitten veroisia\", arveli Erkkikin.\n\n\"Eihän tuossa maata alemmaksi mene, osaahan tuota toisen jälessä\nviilettää -- lasken kun laskenkin.\"\n\nJussi jo seisoi valmiina veneen perässä. Koetteli melaa, että oliko se\nhyvästi, väänteli ja käänteli sitä. Oli se hyvästi. Silmäsi koskelle.\n\n\"Eihän tuossa nyt kovin ohrasesti voine käydä toisen jälestä\nlaskeissa\", ajatteli hän ja taas pyöräytteli ja väänteli melaa, että\nolihan se ainakin kelvollisesti. Oli se.\n\nLähdettiin. Virta nieli ahnaasti venettä koskeen ja Jussi asettausi\nhyvin tanakaksi. Oltiin nyt jo koskella ja jäpäkästi ponnisteli Jussi\nmelassa.\n\n\"Siinä se nyt oli Petäinen\", tuumi Jussi kosken alla ja katseli\ntaakseen.\n\n\"Sievästihän se tultiin\", virkkoi Katri.\n\n\"Mikäs se on tullessa toisen jälessä.\" Niin Jussi arveli, mutta\najatteli, että tuon jo laskee itsekseenkin.\n\nKun kerta päästiin Kuurnan niskaan, niin siinä ei ollut kuin pisaus\nsitä tullessa ja se oli viimeinen koski.\n\n\"Tuon nyt laskee melkein ummessa silminkin. Niinhän tuo on lyhyt ja\nsuora kuin myllyn kuja\", sanoi Erkki.\n\n\"Eihän se pituudeltaan pilassa ole eikä polviltaankaan\", arveli Jussi.\n\n\"Tuossa oli paha nousta silloin kuin isän kanssa käytiin\", lausui Katri\nSipisenvirtaa mentäessä ja viittasi niemeen, jonka nenitse virta kulki\nja teki väkevän korvan.\n\n\"Siinä se temppu pelaa, sen niskaan päästessä\", arveli Jussi.\n\n\"Sinnepähän jäävät kaikki kovat paikat paluun varalle\", virkkoi Erkki.\n\nSievästi oli päästy yläkanavaan, Koivukosken luona. Alakanavaan,\nÄmmäkosken luona, on kulkea sileätä virtaa vain. Mutta siinäkin pitää\nolla tarkka laskeissaan, jottei sorru kostevedelle Kyynärpääniemen\nalla, eikä alakanavan suussa päästä Ämmäkoskeen nielemään.\n\nKun alakanavasta on päästy, niin eipä ole nyt koskia vähälle aikaa.\nSeitsemättä peninkulmaa on näet taas järvimatkaa, Oulujärveä. Uljaat,\navarat ulapat, Paita-, Ärjän- ja Niskanselät ovat nyt samottavina.\n\nIlma oli tyyni ja kaunis. Äijät odottelivat höyryä lähteväksi. Sen\njälessä aikoivat he ajaa pitkän järvitaipaleen.\n\n\"Jos tuosta nyt eräitä markkoja meneekin, niin herrastellenpa pääseekin\nja joutuisaan eikä tarvitse soutaa kituuttaa saaresta saareen ja\nniemestä niemeen ja viipyä päivittäin järvellä.\" Niin arvelivat ukot\nsiinä odotellessaan höyryä.\n\nNo, terveeksi jääkäät!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn Paltaselän ja aukean Ärjäselän välisenä Toukansalmi ja sen oikealla\nrannalla on pieni hiekkarantainen lahdenkaartama, Neuvosenhiekaksi\nsanottu, ja sen äärellä Neuvosenniemen talo. Siinä oli oulumiehiä\nsääpitoa pitämässä. Vieretysten könötti lahden kaarelmassa tervalasteja\nvitsaköydestään kiinni jossakin vaajassa rannalla. Oli siinä niitä aika\nrivi johokkaita, ja siinä oli kiantalaista, hyrynsalmelaista,\nristijärveläistä, melalahtelaista, varislahtelaista -- mene tiedä\nkaikkia!\n\nToukansalmea kohti kiinnitti höyryvenekin kulkuaan, taistellen\nvastatuulta ja aaltoja vastaan. Sen jälessä tulivat oulumiehemmekin, ja\nhätä ei ollut heillä kaukana. Köytensä natisivat pahasti, saattoivat\nmilloin tahansa katketa ja veneet joutua tuuliajolle; veneet raskivat\naaltojen paiskoessa niitä yhteen. Toisilta halkeili varppeet, toisilta\nmusertui kokka tahi hajoili perä, harva taisi pysyä jotakin vammaa\nsaamatta. Äijät koettelivat suojella lastejaan parhaansa mukaan. Vilske\nja huuto siinä kävi, aika meka.\n\nKuta lähemmäksi Toukansalmea päästiin, sitä laimeammaksi kävi tuuli\nmaan suojassa, ja sepä olikin hätäytyneitten oulumiehien avun toivoa\nelättävä tieto. Toukansalmea odotti jokainen kuin rauhansatamaa. Ja kun\nsinne vihdoin viimein pääsivätkin, niin hyvillä mielin erosivat höyryn\njälestä ja laskivat veneensä Neuvosenhiekkaan, sinne entisten lisäksi.\n\nTuuli kävi aavan Ärjänselän perukalta. Vimmatusti syöksyi se tietänsä,\ntahtoen temmata kaikki mukaansa. Se pyyhki vedenpintaa ja ajeli\naaltoja, yllyttäen niitä vastarantojen valloitukseen. Vaahtopäisinä\nkähisten ryntäsivätkin nämä, tuulen aina vain kiihottaessa kohti\nrantoja. Sitä ärhäkämmiksi ja pelottavammiksi ne kävivät, kuta likemmä\nrantaa pääsivät. Jos saivat ryöstetyksi jostakin tukin, hirren, veneen,\ntynnyrin tahi muuta semmoista, kulettivat mukanaan, viskatakseen sillä\nkohtisattuvaa vastustajaansa. Menestyksensä oli toisissa paikoin huono,\ntoisissa paikoin saivat ne tyydytystä rajulle vihalleen. Missä oli\nkivikko, kallio- tahi muutoin lujamaaperäinen ranta, siinä ne turhaan\nmylläköivät. Ryntäyksensä aina torjuttiin: vaahtoa ja vettä pirskui\nkorkealla ilmaan ja kauas maalle ja aalto oli särkynyt ja palasi\nmasentuneena ryömien pitkin rannan pohjaa. Toisia tuli jälessä, ne\neivät huolineet katsoa edellisensä tappiota, vaan ryntäsivät yhtä\nhurjina rannalle. Sama kohtalo saavutti heidätkin: vaahto ja vesi\npirskui korkealla ilmaan ja ryntääjä masentui. Turha oli taistelonsa\nnäitä rantoja vastaan, vaan taisteltiin yhä vain uupumattomalla\ninnolla. -- Missä oli rantana hiekkatörmä, siellä oli niillä menestystä.\nKun ne hyökkäsivät törmää vastaan, niin saivat lohkaistuksi\nhiekkamöhkäleen toisensa perästä. Sitä tehden maanpinta, kun alusta oli\nkäynyt ontoksi ja heikoksi, lohkesi ja vieri alas. Puineen, pensaineen,\nkivineen, kantoineen, aitoineen, laihoineen -- mitä tahansa siinä sattui\nolemaan -- vieri se aaltojen saaliiksi.\n\nTohisten tunki tuuli metsään ja pakotti puita nöyrästi taivuttamaan\nlatvojaan rangaistukseksi, kun estivät sitä täydellä voimalla\nkulkemasta lähellä maanpintaa. Maasta olisi sen ollut hupainen temmata\nroskaa, multaa, vanhoja lehtiä ja muuta keveätä irtonaista tavaraa,\njoita olisi sitten saanut ilmassa pyöritellä. Eräille vanhoille\nhongille ja monelle nuoremmallekin puulle, jotka olivat päätänsä\npitempiä muita tahi olivat juurensa huonosti maahan tunkeneet, antoi se\nsemmoisen tupsauksen, jotta ne ryskyen kaatuivat maahan, jollei\nsattunut tielle joku jykevämpi toveri, jonka varaan saivat jäädä\nnojaamaan.\n\nPelloilla se tempasi multaa ja kiersi sen korkeaksi pyöriväksi\npatsaaksi, jota kuletteli sitten pitkin peltoa. Ryntäsi vonkuen pellon\naitaa vasten, kaataaksensa sen. Koetteli vielä pajan, riihen, läävän ja\nasuinrakennusten kattoja irti kiskaista. Jos onnistui, kiidätti sen\nsitten tuota tuonnemmaksi. Viiririukua pudisteli vihoissaan, jotta\nviiri rämisi liehtoessaan sinne tänne ja päätäysi välistä pyöriä\nräklättämään juuri kuin olisi tuullut joka taholta. Pirtin nurkassa\npiti se aika tohinan ja jokaisessa raossa ja lävessä vonkui ja vinkui.\nEtehiseenkin tulla puuskautti ja sysäsi syrjällään olevan korvon,\nmaitopytyn tai sangon pyöriä hyrräämään pitkin etehisen siltaa ja\nlöytäessään tyhjän kontin tahi vasun tupsautteli niitä paikasta\ntoiseen.\n\nIhmisiäkin, jotka liikkuivat ulkoilmassa, se kiusotteli. Jos he\nastuivat vastaan, tahtoi se pysäyttää siihen paikkaan, jotta töin\ntuskin pääsivät eteenpäin. Jos taas menivät myötä, työnsi se selästä,\nettei tarvinnut muuta kuin jalkojaan nostella, niin pääsivät\njuoksujalassa eteenpäin. Miesten takinliepeet se pani lepajamaan ja\nkoetti hattua päästä temmata. Naisten hameita pullisteli se ja\nhatuutteli, jotta räpse kuului.\n\nNeuvosenniemen pirtti oli täynnä miestä, sääpitolaisia. Rähinä siinä\nkävi semmoisessa miesjoukossa. Puheltiin yleisesti ja yksityisesti.\nVäliin lausueli vain yksi mies, vaan toisin vuoroin pakisi joka suu\nyhtäaikaa, jottei kukaan kuunnellut. Sittenpä saattoi syntyä hetkiseksi\näänettömyyttäkin, vaan hetipä rupesi pari kolme suuta taas yhtaikaa\nturajamaan. Yhtä asiaa ei pitkään hankailtu ja sopi siinä juoksemaan\nmontakin asiaa rinnakkain, jotta ehdittiin puhella jos jostakin. Siinä\nse aika kuluikin jaarikoidessa.\n\nPäivä oli jo kulunut puoleen. Arkku arkun perästä aukesi ja suu ja\ntoinen ja sitä tehden useampi alkoi käydä. Jokainen oli pian\nsyöntipuuhassa arkkunsa ääressä. Syödessä puheltiin niin paljon kuin\nsyönniltä saatiin aikaa. Muutamat olivat hiljaisempia, jotta puhelivat\nmatalalla äänellä toverinsa kanssa, toiset rupattivat yhtäläiseen\nlujasti kaikkien kuultavaksi, vaan olipa vielä niinkin sukkelia\nsuunsoittajia, jotta joutivat rinnan pitämään yleistä ja yksityistä\nkeskustelua.\n\nAjan kuluessa suu toisensa perästä heitti käymästä, arkku arkun jälestä\nlupsahti kiinni, piippu ja toinen alkoi röyhytä ja hetkisen perästä\nmies, toinen, kolmas ja niin edelleen kaatui ja keskustelu sen mukaan\nhiljeni. Muutamia miehiä vain jäi valveelle veneistä huolta pitämään.\n\nErkkikin syötyään vääntäysi nukkumaan. Mutta Katri kuleksi Liisan\nkanssa ulkokausteella joutessansa. Eivät he kuitenkaan viitsineet kauan\nsiellä oleksia, kun näet tuuli niin jotta hameihinsa tahtoivat\ntakertua. Suojaan heillä tuli asia ennen pitkää.\n\nPirtin etehiseen tultua pystyi Katrin silmään keltainen ovi etehisen\ntoisella puolen.\n\n\"Tupakoon se tuolla?\" viittasi Katri Liisalle.\n\n\"Tupa kai\", arveli Liisa.\n\nKatri ei siihen heittänyt, läksi katsomaan. Hän raotti ovea ja kurkisti\nsisään. Siitä hän rohkaistui enemmän ja kävi sisään. Tuvassa ei ollut\nketään, vaan ovi oli auki kamariin, josta kuului raksutus. Katri hiipi\nedelleen ja Liisakin tuli katsomaan, että minne se Katri menee.\n\nKatri teki hyvän päivän tyttärelle kamarissa -- se oli talon tytär,\nReeta.\n\nReeta vastasi hyvän päivän ja kysyi kuulumisia.\n\n\"Eipä kuulu. -- -- Tuoko se nyt on se masiina?\" virkkoi Katri ja\nlähestyi varovasti Reetan ompelukonetta.\n\n\"Tämähän se on\", vastasi Reeta ja rupesi ompelemaan.\n\n\"On aika rallatuskoje\", arveli Katri. \"Niin pistää kiperään, ettei\nsilmä erota. -- Ei mahtane tulla hyvää jälkeä.\"\n\nReeta näytti ompelusta ja näytteli sitten tarkemmin konettaankin ja\nselitti. Katri ihmetteli lakkaamatta.\n\nOli sitä nyt Katrilla ihmettelemistä ja niin se häneltä aika kului.\n\nJussi syötyään kävi rantaan. Viskasi veden veneestä ja katsahti olisiko\nsillä ja muilla veneillä mitään vaaraa ja istui sitten rannalle ja pani\npiippuun.\n\nIlma myräköi. Ärjä kuohui valkeassa vaahdossa. Rannalle ryntäsivät\naallot, synnyttivät jyrisevän äänen, aivan kuin olisi ukkonen käynyt\netäällä. Metsä tohisi. Väliin kuului kova jyräys, kun joku puu kaatui\ntahi maanpinnan möhkäle vieri järveen.\n\n\"No, on nyt myräkkä!\" kuuli Jussi äänen selkänsä takaa.\n\nJussi katsahti taakseen. Kusti siellä tuli ja hän istahti Jussin\nviereen.\n\n\"Paljoko sinun kellosi on?\" kysyi Kusti.\n\nJussi katsoi ja sanoi.\n\n\"Se on kuusi minuuttia jälessä Oulun kelloista\", virkkoi Kusti.\n\n\"Onko sinun kellosi sitten Oulun kellojen kanssa yhdessä?\" kysyi Jussi.\n\n\"On. Tämä käy ihan yksissä Oulun horisontin kanssa. Tiedäthän sinä\",\nalkoi Kusti selittää, \"siellä Oulussa sen tornihökkelin, mikä on siellä\nsaaressa, siinä sillan päässä?...\"\n\n\"Joo, joo.\"\n\n\"-- siitähän tuota mennään sivukin ja sen sillan alatse palatessa -- niin\nsen valkean tornitörräkkeen, tiedäthän?\"\n\n\"Joo, joo.\"\n\n\"No, siinä nostetaan kahdentoista aikaan semmoinen pallonmöhkäle riu'un\nnokkaan.\"\n\n\"Yhy.\"\n\n\"Niin, tässä mennä kesänä -- se oli alkukesästä -- kun kävin\nsiellä, panin kelloni sen mukaan. Talvella käytiin sitten siellä\nkilpamarkkinoissa. Minä ajattelin mennessäni, että annahan näkyä, onko\ntuo kelloni jaksanut seurata. No, ihan täsmälleen se oli pysynyt yksissä,\nei puolen minuutin eroa, ei vähääkään. Ja se ei ole perätöntä puhetta.\nKunhan olisi sattunut Tervolan renkipoika olemaan tässä, kyllä se\ntodistaisi. Hän seisoi ihan vieressä talvella kun katsottiin palloon!\"\n\nTäytyihän nyt Jussin uskoa.\n\nSitten Kusti kertoi ja selitti Jussille, miten hänen silinterinsä ei\nmaksa hänelle mitään. Vaihtokaupoissa oli hän näet niin voittanut.\nHänellä oli ollut huono \"engelsmanni\", pahanpäiväinen mukura, ilman\nniitä rämppäkelloja. Sillä hän oli alkanut vaihtokauppansa. Tarkan\nselon antoi hän siitä, minkä sorttisen kellon hän tällä mukurallaan oli\nvaihtanut ja keltä vaihtanut, paljonko välejä antanut, minkä sitten\nvaihtanut sillä, minkä taas tällä, keltä, paljonko välejä antanut tai\nsaanut, kaikki tarkoin aina nykyiseen silinteriinsä. \"Ja tämä on pätevä\nja tarkka\", virkkoi Kusti lopulta. --\n\n\"Katsohan tuonne selälle\", osotti Jussi.\n\n\"No, nyt on ihme! Eikö vain siellä ole purjevene tulossa. Paholainen\nitse kai siellä laskee!\"\n\n\"Pääsisihän se lentämälläkin, mitäs sen sitten purjehtia tarvitsisi.\"\n\n\"Hulluja nuo lie sitten täydelleen!\"\n\n\"Mitä lienevät, vaan tulossa ne ovat!\"\n\n\"Eiköhän siellä miehillä housut lotaja, jos heillä vähääkään järkeä\nlie. Katso, kun ei kun välistä vilahtaa purjetta aallon sisästä! Voi\npolosia!\"\n\n\"Ne eivät olekaan Nauku-Maijan poikia\", arveli Jussi.\n\n\"Saapa nähdä, pääseekö tuo onnella\", virkkoi Kusti.\n\n\"Onneksi on toki tuo purje pieni ja rääsyinen\", selitti Jussi.\n\n\"Kyllä on miehillä sydän kivestä ja sekin tervattu!\"\n\n\"Kiireesti tulee!\"\n\n\"Ihan kuin lentämällä!\"\n\n\"Eihän noilla enää olisi pitkä matka.\"\n\n\"Ei olisi, vaan yhä julmemmalta vain alkaa näyttää. Katsohan kun keula\nnousee tojottamaan kohti taivasta ja läiskähtää sitten alas -- tuelleen.\"\n\n\"Molemmat miehet näkyvät olevan perässä. Toinen viilettää ja toinen\nviskaa vettä ihan yhtäläiseen.\"\n\n\"Siinä on leikki kaukana!\"\n\n\"On niitä hurjia, kun tuommoiseen Jumalan ilmaan lähtevät.\"\n\n\"Katsohan, kun vene puikkelehtaa aallolta aallolle.\"\n\n\"Jo kaatuu...!\"\n\n\"Ei se vielä, vaikka tänne näyttää.\"\n\n\"Kunhan se pääsisi tänne lähemmäksi, niin eihän sillä sitten mitään\nhätää olisi mantereen suojassa.\"\n\n\"Voi hyvänen aika, minkälaista vohkaa se tulee: äsken tuolla kaukana\npilkoitti ja nyt jo tuossa rantaan pääsemässä.\"\n\nAika vinhakkaa vene laski kohti rantaa. Ponnistella sai mies melassa,\npitäessään venettä oikeassa suunnassa, josta se pyrki pyörähtämään\nhyppiessään aallon seljältä toiselle kovan tuulen työntäessä.\nPonnistella sai vesimieskin, sillä aallot yhtäläiseen ropsivat laidan\nyli. Ei siinä oltu leikkimässä, ihan oli tinka työ!\n\n\"No pääsihän kuin paasikin onnellisesti. Ei sillä mikä hätänä enää ole\nnäin lähellä, mantereen suojassa\", tuumi Kusti.\n\n\"Eihän sillä\", arveli Jussi, \"enää ole juuri kovin suurta hätää ... nyt\nse ... jopahan...!\"\n\nVene oli kumossa ja juuri rantaan pääsemässä.\n\nJussi ja Kusti kilpasivat pieneen veneeseen ja joutuivat kaatuneitten\navuksi. Miehet nostettiin veneeseen, koottiin tavarat, jotka kelluivat\nveden pinnalla aaltojen selässä, ja kaatunut vene kuletettiin rantaan.\n\n\"No, eipä sinne tainnut jäädä muuta kuin suolasäkki\", arveli toinen\nkaatuneen veneen miehistä, katsellessaan pelastettuja tavaroita.\n\n\"Ja minulta hattu\", arveli toinen katsellessaan hänkin tavaroita ja\nsiristellessään vettä hihoistaan.\n\n\"Jos ei vain nää olisi sattuneet joutumaan niin pian apuun\", arveli\ntaas toinen, tarkoittaen Jussia ja Kustia, \"olisi voinut käydä\nhullummastikin\".\n\n\"Miksi ette laskeneet ennemmin purjetta? Johan sen olisi saanut?\" kysyi\nJussi.\n\n\"No, minä juuri rupesin, vaan oli jo kumossa ennenkuin kerkesin tarttua\nköyteenkään\", vastasi toinen miehistä.\n\n\"Ei se näkynyt pitkään arvelevan kaatumistaan, ihan se pyllähti äkkiä\",\narveli Kusti.\n\n\"No, se tuli semmoinen tuulen puuska ja rumpsautti kumoon ihan yhteen\nsanaan\", arveli taas toinen miehistä, tyhjentäen vettä saappaistaan.\n\"Se tässä rantaan kääntyessään tuuli hankasen puolelta.\"\n\n\"Mistä ne on nää miehet?\" kysyi Jussi.\n\n\"Kiannaltahan sitä oltaisiin.\"\n\nTaloon lähdettiin siitä heti kun oli saatu vene vedetyksi maalle ja\nvenekaluja kootuiksi rannalle. Pirtissä pantiin kuivamaan kaikki mikä\noli kuivattavaa, ja kaikkihan sitä olikin. Rahat leviteltiin varovasti,\ntaskukellot pyhittiin tarkkaan, kontti ja eväsarkku aukaistiin ja\ntavarat nostettiin pois. Arkkuun ei ollutkaan toki vettä viljalti\nkerennyt mennä. Riisiryynipussin kylki oli vähän kostunut ja joku\nkorppu, kartuusitupakat vähän nurkasta, samoin punakantinen\nkatkismuskin toisesta kannen laidasta, vaan muu kaikki oli\nvahingoittumatonta. Kontissa oli vesi tehnyt enemmän vahinkoa.\nLeipäkullan -- joka pidettiin nyt kontissa kun ouluntuliaiset olivat\nvallanneet arkun -- oli se vellonut näökkääksi ja samaan maskiin\nsekoittanut ne pari sikuripötkyä, jotka, tilan ahtauden tähden arkussa,\nolivat saaneet sijansa kontin pohjalla samoin kuin russakkapulverikin.\n\n\"Kyllä se tuolla selällä antoi kyytiä. Voi pahuus, kun se kiiätti\",\ntuumaili toinen tulijoista, viskatessaan orrelle takkinsa, josta vesi\nalkoi lattialle tippua.\n\n\"No, se vei semmoista hamppua, jotta sydäntä mieli viiltelemään\",\nlisäsi toinen, levitellessään tupakoitaan ikkunalaudalle\nauringonpaisteeseen kuivamaan.\n\n\"Mistä ne nää miehet tulevat?\" kysyi eräs, joka nouseskeli nukkumasta.\n\n\"Oulusta\", vastasivat tulijat.\n\n\"Eihän sitä kehnokaan tämmöisellä säällä kule\", arveli edellinen,\npistäen piippuun.\n\n\"Kuka se täällä Oulusta kulkee?\" virkkoi taas muuan, joka myöskin\nheräili unestaan ja oli saanut puheesta sen verran selvää, että\nkeskustelu oli jostakin erinomaisemmasta.\n\n\"Päivää!\" toivottivat tulijat herääjälle. He olivat tuttavia, samasta\npitäjästä.\n\n\"Terve! Terveisiä Oulusta.\"\n\n\"No, pahuusko teidät on tänne viskannut? Vai onko siellä ilma jo\nlaantunut? -- Eihän se mitä! Vielä tuolla tohajaa nurkissa, jotta luulee\nseinäin menevän.\"\n\n\"Purjetuultahan me olemme tänne höllötelleet\", vastasivat tulijat.\n\n\"Vieläkö!\" arveli edellinen, kaivellen piippuaan.\n\n\"Täällä olisi kaupungin tupakoita, kasakkarettinkiä, vaan taitavat\nolla vielä kosteita. Ehkä ne sentään jo palaisivat. Pankaahan täältä\nkaupungin tupakkaa!\" tarjottelivat tulijat tuttavalleen.\n\n\"Kiitoksia\", lausui tämä tupakan pantuaan. \"Mitenkä te oikein olette\ntulleet?\"\n\nTulijat kertoivat matkansa ja sattumansa.\n\n\n\"Ei sattunut pahemmastikaan\", arveli tuttava.\n\n\"Eihän se toki käynyt sen nolommasti. -- Esa, tulkaahan kaupungin\nviinoille!\" käskivät tulijat tuttavaansa.\n\n\"Oikein kaupungin viinoilleko tässä pääsi...?\" arveli Esa,\nlähestyessään arkkua.\n\n\"Ottakaa pois!\" kehotettiin.\n\nEsa tarttui pikariin ja ryyppäsi.\n\n\"Kiitoksia.\"\n\n\"Ottakaa pohjaan!\"\n\n\"Kiitoksia.\"\n\nEsa vetäysi takaisin ja puhalsi ensin ja sitten pyyhki etusormenselkään\nmutruilevaa suutaan.\n\n\"Tulkaahan tekin ottamaan\", käskivät he auttajiansa.\n\nKusti meni heti ja vetäsi poskeensa ryypyn katkeamatta. \"Kiitoksia\"\ntuli ihan vääristymättömästä suusta. Eikä Kusti puhallellut, suutaan\npyyhiskellyt eikä mutruillut.\n\n\"Tulkaapa tekin ottamaan.\"\n\n\"Johan sitä nyt kaikille oulumiehille...\" arveli Jussi, vaan otti\nkuitenkin.\n\n\"Eihän sitä toki kaikille vielä tule\", arvelivat Oulusta palaajat, ja\nkun olivat itse ryypyn ottaneet, panivat tulpan pullolle ja rupesivat\nsyömään.\n\nVaan mies toisensa jälkeen nousi istualleen ja siitä vänkäysi\nseisovalle jalalle. Joku alkoi heti puuhailla tupakaksi, ja\nvirkkuluontoinen mies jos oikein sattui ja puhelias, tarttui heti\nmuitten puheeseen. Mutta toinen kun oli päässyt seisaalleen, kulki\npenkin luo, vääntäysi istumaan ja haukotteli ja venytteli surkean\nnäköisenä.\n\nOli sitä syönti-aikana puhelemistakin. Nuo rohkeat Oulusta palaajat ne\nantoivat aihetta. Kyseltiin tulijoilta, ja ihmeteltiin ja ihmeteltiin.\nSitten ruvettiin kertomaan eräistä, jotka niinikään olivat\njumalattomassa ilmassa uskaltaneet liikkeelle. Kuta muinaisemmassa\najassa tapaus kerrottiin tapahtuneeksi, sitä uljaampi se oli. Jokainen\nsuu, joka tapauksen oli kertonut, oli siihen lisännyt kaunistukseksi ja\nniin se kasvoi ja varttui, jotta nykyaikana tapahtuneeksi se olisi\nliian komea ja suuri. Jokainen kuitenkin uskoi, sillä olihan se\nmahdollista entiseen aikaan.\n\nMuuan melalahtelainen kertoi Antinlahdessakin olleen tässä takavuosina\nisännän, joka oli ollut mainittava oulussakävijä. Julman vankka mies ja\nsydämetön. Itse oli aina laskenut Oulujoen kosket...\n\nPaljonhan niitä on nytkin, jotka laskevat itse kaikki kosket --\nkiantalaiset, hurjat, joka mies...\n\nKyllähän niitä on. Semmoiset, jotka ikänsä ja aikansa rymyävät\nkoskivesillä, nehän ne kyllä. Mutta järvikulussa se samainen isäntä oli\nollut mato. Kun vain lie ollut purjetuuli, niin hän kuului laskeneen,\ntuuli sitten kuin kovasti tahansa. Sitä kummaa ei kuulu nähdyn, jotta\nhän olisi tuulen takana ollessa sääpitoa pitänyt. Päänsä vaan aina oli\nkuitenkin pelastanut eikä äyrin vahinkoakaan koskaan saanut. Yhden\nkerran oli omaan rantaan pääsemäisillään tuuli tupsauttanut veneen\nkumoon. Mutta ei sattunut hänellä silloin olemaan suoloja eikä jauhoja.\nSukka, johon oli sitonut potaatin siemenet, mitkä oli Oulusta saanut,\npainui järven pohjaan, mutta sukeltamalla saatiin sekin ylös. -- Niin\nhän aina vain laski ja onnella laskikin.\n\n\"Onhan ne entiseen aikaan olleet uljaita, uljaampia kuin nykyajan\nkansa, ja lie heillä ollut omia konstejaankin\", arveli joku.\n\n\"Olihan sillä vanhalla kansalla sitä sanan mahtia...\"\n\n\"Liekö se avittanut, vaan kun ovat olleet voimakkaampaa ja uljaampaa\nväkeä, se tuo lie syynä.\"\n\n\"Mutta mitä hän niillä potaatin siemenillä teki?\"\n\n\"Ka kylvi, ja siitä se levisi potaatinviljelys tämän järven rannoille.\"\n\n\"Vai hän se ensinnä?\"\n\n\"Hän, ja siitä se levisi...\"\n\nSiitäpä johtui nyt uusi puheaine. Potaatin viljelyksestä, mistä se on\nalkujaan ja miten se on kulkeutunut Suomeen ja kunkin kotipitäjään, nyt\npuheltiin. Jussi tiesi kertoa potaateita kasvatetuksi Amerikassa ja\nsieltä tulleen Englantiin. Siellä Englannissa muuan herra, joka niitä\nensinnä kylvi, oli syksyllä pitänyt suuret kestit, ilosta kun oli\nsaanut potaatinsiemeniä. Kesteissä oli ruuaksi potaattejakin. Mutta kun\nherrat rupesivat niitä syömään, niin irvolleenpa suunsa vääntyi. Talon\nherra, ollen äkkinäinen, oli keittänytkin potaatin nuppuja.\n\n\"No, herroilta jäi syönti sikseen?\"\n\n\"Paljon voin ja sokerin uhalla koettivat nieleskellä niitä.\"\n\n\"Liekö tuo totta?\" arveli Erkki.\n\n\"En tiedä, se meidän papin poikahan se haasteli tuota erään kerran.\"\n\n\"Minkätähden se ei saattaisi olla totta, erehtyyhän ne herratkin sen\nverran\", arveltiin yleiseen. --\n\n\"Kuka se niin rikas?\" kysyi kovalla äänellä joku, joka oli ottanut osaa\nkeskusteluun potaatin viljelyksestä, mutta puuttui nyt muuhun\npuheeseen, jota oli kuunnellut toisella korvalla.\n\n\"Meidän entinen herrastuomari.\"\n\n\"On meidänkin pitäjässä muuan rikas, ja onkin oikein uhma rikas\",\narveli joku kiantalainen.\n\n\"Niin, Jörön ukko\", jatkoi toinen kiantalainen. \"Sillä niitä on rahoja.\nEipä hänellä muuta ole työnäkään kuin muutella niitä kuopasta\nkuoppaan.\"\n\n\"Kuopassako hän niitä pitelee?\"\n\n\"Kuopissahan ne vanhat miehet niitä pitelevät, petäjikössä puitten\njuurilla ja kivien alla. Sitten niitä muuttelevat aina uusiin kuoppiin,\njottei keksittäisi heidän kätköjään. Näin minä kerran kun se Jörön ukko\ntuli metsästä ja kantoi rahojaan kotia. Oli vanha saapasrähjä, joka oli\nhänellä täynnä rahoja. Siinä oli homehtunutta hopeaa kosolta. Kuinka\nmonta saappaan täyttä liekään hänellä.\"\n\n\"Mistä hän niin oli koonnut?\"\n\n\"En tiedä mistä hän lie keräillyt. Silloin entiseen aikaan terva oli\nkorkeissa hinnoissa ja silloin nuo kuuluu eloakin kuletelleen\nmyötäväksi, niin lie sen aikuisia saaliita.\"\n\n\"Siunaupi sitä eräille sitä rahanroskaa.\"\n\n-- \"Tuon Paltamon rovastinhan ne kehuvat olevan äveriään. Sillä on\nsuuret tulot.\"\n\n\"Liekö nuo kovinkaan.\"\n\n\"Saattaa olla suuret tulot, mutta Paltamon rovasti on vain mökkiläinen\nLimingan rovastin suhteen!\" Niin arveli muuan vanha liminkalainen, joka\noli nyt renkinä Hyrynsalmella. \"Limingan rovastilla on enemmän tuloja\nkuin senaattorilla.\"\n\n\"Niinkö se on suuri pitäjäs?\"\n\n\"Niin. Se oli Viikkosanomissa, että Limingan rovastilla on enemmän\ntuloja kuin senaattorilla.\"\n\n\"Kelpaa sen elellä!\"\n\n\"Vaan taitaisipa saada panna Paltamon ja Limingan rovastin\nkymmenvuotiset tulot yhteen, eikä sittenkään tulisi niin paljon kovaa\nkokoon, jotta vastaisi Pärpuumin rahoja.\"\n\n\"Hyvinkin saisi. Liivinsä taskussahan jo Pärpuumi toki semmoisen summan\npitää. -- Saisi panna Oulun kuvernöörinkin tulot lisäksi, eikä sittenkään\nriittäisi.\"\n\n\"On sitä sillä miehellä holetta.\"\n\n\"Entäpä Kanteliinilla?\"\n\n\"No, ei se ole köyhä poika hänkään.\"\n\n\"Kumpi heistä lie rikkaampi?\"\n\n\"Kukapa hänet tiennee -- vaan köyhiä ei ole kumpikaan.\"\n\n\"Ne ne ovat Oulun kaupungin rikkaimpia porvareita.\"\n\n\"Ja Älliini eli Nelmanni -- mikä se on -- rahallinen talo on\nsekin.\" -- --\n\nNiin sitä syödessä siinä puheltiin ja puhellessa jouduttiin asiasta\ntoiseen. -- Vaan mies ja toinen taas pisti puukkonsa tuppeen, ryyppäsi\nvielä kerran piimää, pyyhki käsiselällä suutaan, siirtyi arkun äärestä\nja alkoi hommata tupakkaa piippuun. Piippuja aina useampia alkoi\nröyhytä ja arkun kansia lopsahteli kiinni.\n\nUlkona pauhasi myrsky, telmi ja ryski. Kolme vuorokautta tuuli yhtä\npohkaa. Puolipäivän ja sydänyön aikaan se vähän laantui, vaan ei niin\npaljoa, että olisi kyetty liikkeelle. Ei auttanut oulumiehillä muu kuin\nodottaa ja odottaessaan syödä ja nukkua. Neljäs vuorokausi oli\nkulumassa. Puolipäivän aikana purkausi tuulemaan niin rajusti, jotta\neipä koko aikaan niin. Sitte se heitti. Se oli ainoastaan lyhyt\npuuskaus, viimeinen hyökkäys, jonka jälkeen se masentui, ja siitä se\nlaantui laantumistaan. Heti puolipäivän jälkeen oli jo melkoisesti\ntyyntynyt. Viiri harvasteeseen vain kääntelihe ja kääntyessään\nvingahti. Metsäkin oli lakannut tohisemasta ja puunlatvat vitkalleen\nvain huojuivat. Vaahtopäiset aallot Ärjällä kävivät harvemmiksi ja\njyminä taukosi vähitellen.\n\nJa nyt päivällisen syötyään matkalaiset eivät panneetkaan enää maata.\nHe kuleksivat ulkona, tähystelivät taivaalle ja järvelle ja jokainen\narveli, että kyllä se siitä yöksi tyyntyy kerrassaan.\n\nMutta jo kotvasta ennen iltasta kävikin ilma ihan tyyneksi. Ärjä oli\nasettunut. Loikka, mikä suurilla selillä käy vielä kauan myrskyn\njälkeen, vieri tyynenä ja rauhallisena ja synnytti rannoilla hiljaisen\nloiskeen. Oulumiehet hommautuivat taipaleelle. Arkut ja muut kampsut\nkannettiin veneisiin, ja sitten matkalle. Melske nyt kävi rannassa ja\nporske veneitä työnnettäessä väljälle vedelle ja käännettäessä matkan\nmukaan. Vakavasti kulki joka vene tietänsä, ja oli sitä tiessä\nleveyttä ja pituuttakin oli. Ärjä levisi laajuudessaan: siintävissä\nolivat rannat edessäpäin ja vasemmalla, jopa muutamassa kohdin\nnäkymättömissäkin. Uljas ulappa. Suurellinen ja kaunis rauhallisen\ntyynenä, uhkea ja pelottavan mahtava -- nimensä kaltainen -- rauhatonna,\naallokkaana.\n\nKohtapa Neuvosenniemestä lähtien on Arjan pohjoisena äärenä sileä,\nkallioinen ranta, Härkörannaksi sanottu, kulkijain pelokki, niin\ntukkilaisten kuin tervamiestenkin. Yhtenään vain sileää kalliorantaa,\nei saarta yhtään edustalla, jotta tuuli ja aalto pääsee aina ulapan\näärimmäisestä lahdelmasta esteettömästi ja täydellä voimalla ryntäämään\nrantaan saakka. Mihin siinä suojansa ottaa myrskyn syntyessä? -- Monet\ntukkilautat ovat siihen hajonneet, vaan useita veneitäkin on se ranta\njo niellyt ahnaasen kitaansa.\n\nPitkin Härkörannan kuvetta kulki matkue vitkalleen ja vakavasti. Pitkä\nliuta siinä nyt oli tervaveneitä. Enimmäkseen ne kulki jälekkäin,\nvaikka väliin oli pari ja kolmekin rinnakkain, kunnes niistä joku\njoutui edelle ja niistä kahdesta taas toinen sortui jälkimäiseksi. Tämä\nei tapahtunut minkään kilvotuksen takia, vaan muutoin nyt siinä\nsoudellessa sattui silleen.\n\nNiin suuressa joukossa kun kuletaan, niin aina siinä puhellaankin\njotakin -- jollei vaan ole vastatuuli soudettavana, sillä silloinhan sitä\nei jouda työltään rupattelemaan. Lähellä kulkevain venekuntain kanssa\ntavallisesti haasteltiin, vaan tuon tuostakin hihkastiin sana ja kaksi\nja väliin pitemmältäkin johonkin ulommaiseenkin veneeseen. Heläyttipä\njoku \"poika huoleton, nuori ja naimaton\" iloisen laulunkin, laski sen\nilmoille jotta raikui. Kaiku rannoilta kertoi laulun, yhtä uskollisesti\nkuin muunkin puheen ja airojen loiskeen sekä hankasten kitinän. Vaan\nmatkan eestyessä erkanivat veneet enemmän toisistaan, jotta matkue\nmuodostui pitkäksi jonoksi. Haastelu kävi hiljaiseksi ja harvemmaksi,\ntyö jatkui yhä uutteruudella ja hartaudella. Kustin ääni vain enää\nkuului kaikkialle ja hän se vielä tuontuostakin heläytti laulun,\nmilloin rakkaudenlaulun, milloin sotalaulun.\n\n    \"Vilu on niin vihava\n    rakkaus on lämmin,\n    milloin lienee kullan kämmen\n    korvan alla lämmin.\"\n\nSemmoisen hän lauloi ja sitten taas:\n\n    \"Kaakkuri, kaakkuri katolla laulaa,\n    kuohuva koski se aalloilla pauhaa;\n    elä ole kultani ylpeä,\n    sillä nuoruuden aika on hempeä.\"\n\nVaan sitten hän laulaa lasketteli pitemmän sotalaulun, hoilasi, jotta\nraikui järven rannat:\n\n    \"Kesäkuulla lämpimällä, iltapäivällä ihanalla,\n          rituraturaa.\n\n    Alkoi sota ankara, josta ma tahdon laulella,\n          rituraturaa.\n\n    Engelsmanni ylpiä, tahtoi meitä hylkiä,\n          rituraturaa.\"\n\nVaikeni vihdoin Kustikin ilon pidännästä eikäpä nyt kuulunut enää muuta\nkuin airojen loiske ja hankasten kitinä. Kotvanen oli jo soudeltu ja\ntaivalta tehty melkoisesti, toista penikulmaa. Aurinkokin oli kerennyt\njo laskulleen. Hohtavina rusottivat pilvet taivaan rannalla ja järven\nselälle syntyi pitkä rusottava juova, joka kiemuroi tuhansina mutkina\ntyynen loikan käydessä.\n\nMutta ei ollut päässyt aurinko täydelleen mailleen, ennenkun alkoi\npieni väre-aalto käydä loikan selässä. Näytti rupeavan tuulemaan --\npilveenhän tuo aurinko laskikin. Jokainen silmäili rauhattomin katsein\nväreen käyntiä ja tarkasteli pilviä taivaalla.\n\n\"Kyllähän se siitä taas heittäikse tuulemaan\", arveli kukin mielessään.\n\nKun oli päästy lähelle Kuoston saarta, kävi ilmanhenki tuntuvaksi ja se\noli hankavastainen. Pian vireni se ja alkoi tuulla semmoisella\nvoimalla, jotta sounti kävi raskaaksi. Silloinpa suuntasivat veneet\nkulkunsa saarta kohti ja sen suojarannalle täytyikin heidän pysähtyä.\nKovin ankara ei tuuli ollut, vaan ei sitä jaksanut soutaa. Siellä se\nnyt taas tuli sääpidon pitäminen uudelleen. Eipä muukaan auttanut ja\ntyytyä siihen täytyi.\n\nSaaressa ei ollut pahastakaan asuntoa, ei kalasaunaakaan, senpätähden\nukot alkoivat kiireimmän kautta hommata nuotioita. Ei lämmin luita\nriko, varsinkin kun viileinä ja tuulisina kevätkesän öinä asuksii\ntyötönnä ilman avarassa tuvassa. -- Kauan ei viipynytkään ennenkuin kaksi\nuljasta rakovalkeaa oli palossa.\n\nIllallisen syötyä asettuivat ukot honkavalkean ympärille istumaan,\ntupakoimaan ja juttelemaan odotellessaan tyyntä. Ja yhä sitä juttua\nkesti, kesti köytenään. Tokihan sitä kesti semmoisessa miesjoukossa,\njosta useimmat olivat tehneet kymmeniä oulumatkoja. Yhtä ja toistahan\nsitä on saanut matkoilla nähdä. --\n\n\"Missä sitä niin?\"\n\n\"Siinä se oli kauppatorin laidassa semmoinen vaatteesta kyhätty huone,\njossa ne kujeilivat.\"\n\n\"Niin pöytääkö kannatteli nenällään?\"\n\n\"Ihan. Molemmin käsin nosti jaloista pöydän koholle päänsä korkuiselle,\nasetteli sitten yhden jalan nenälleen ja siinä se sitten pöytä lekkui\nihan käsin pitelemättä.\"\n\n\"Olin minäkin kerran siellä maneesissa -- vai miksi ne sanoo\nkaupunginpäässä sitä pitkää rakennusta, jossa ennen oli sotamiehet.\nSiellä sitä näki jos jonkinlaista peliä. Siellä näet oli ihmistä ja\nhevosta, jotka tekivät semmoisia kujeita, jotta ne nyt vasta oli. Ihan\nihmeitä siellä näki. Muuankin niistä konstin näyttäjistä kun lähättäysi\nilmaan, niin liki kattoa kävi ja kaksi kertaa heitti tullessaan\nkuperkeikkaa ja sitten kiepsahutti seisaalleen maahan, käpälilleen kuin\nkissa.\"\n\n\"Onpas se ollut!\"\n\n\"Ja siellä nyt näyteltiin -- osaa niitä nyt kertoa! Eihän niitä uskokaan,\nkun ei lie nähnyt.\"\n\n\"Kävin minäkin kerran siinä maneesissa, vaan siellä silloin pelattiin\noikeata tiatteria.\"\n\n\"Minkälaista se oli?\"\n\n\"Siinä kuvailtiin suutarin pojan naimaan lähtöä.\"\n\n\"Katsohan! Kaikkia ne kummittelevat.\"\n\n\"Siinä se poika läksi naimaan muutamasta talosta. Mutta kun tuli sinne,\nniin siellä jo sen tytön häitä vietettiinkin.\"\n\n\"Tyttö oli jo keretty toiselle antaa?\"\n\n\"Toinen jo oli korjannut tytön. Siitäpä kovin sydäntyi suutarin poika,\nsuuttui, jotta rakensi toran ja tappelun, särki ikkunat, kaatoi pöydät\nja piti aika mekaa.\"\n\n\"No, mikä siitä?\"\n\n\"Mikäpä kuin nolona ja vahvalla pelolla kotia marssimaan.\"\n\n\"Tietääpä tuon!\"\n\n\"Mutta ne häät, ne nyt oli niin kuvailtu, ihan kuin häät ainakin.\nSiellä syötiin ja tanssittiin ja viululla soitettiin. Ja suutarin koti\noli kuin konsanaan, suutaripöytineen ja muine kaluineen; kaikki metsät\nja koko ajatus ihan kuin elävä.\"\n\n\"No, on sitä jotakin. Mistä ne silleen keksivätkin semmoista?\"\n\n\"Niitä on kirjoja, painetuita kirjoja oikein. Olen minä tämänkin\nlukenut kirjasta. Meidän papin pojalla on semmoinen kirja.\"\n\n\"Nummisuutarit oli sen nimi.\" Jussi se niin sanoi ja hän sitten\ntarkemmin kertoikin. Se joka oli nähnyt näyteltävän sanoi aina, että\nniin se oli kuin Jussi kertoi.\n\n\"Vaan tiatteriako vai mitä meininkiä lie ollut, jota ne pitivät tässä\nyhtenä kesänä siinä Kirkkotorilla?\" arveli Erkki, kun Jussi oli\nlopettanut kertomuksensa. \"Siinä oli summaton joukko rahvasta. Ensin\nsoitettiin ja sitten muuan herra siellä keskellä toria alkoi saarnata\npomiloida, mitä lie saarnannut, en ymmärtänyt koko kieltä. Hänen\nvieressään oli suuri tötterö, vaatetötterö, eli niinkuin suuren suuri\nrinuliini. Se rinuliini sitten sen herran saarnatessa valahti alas ja\nsen sisästä muljahti korkean kiven päässä oleva ihmisen pää, vaskinen\nvai mitä ainetta lie ollut. Ja sitten ne herrat huusivat, jotta se\nvasta mölä oli. Laulettiin ja saarnailtiin siinä vielä ja sitten se\nihmisjoukko hälveni ja siihen se jäi se ihmisen pää ja siinä se näkyy\nvieläkin olevan.\"\n\n\"Ei se tiatteria ollut\", selitti Jussi. \"Muistopatsasta ne ovat\nvihkineet. Se on muistopatsas, mikä on siinä torilla.\"\n\n\"Mitähän lie sitten ollut. En minä saanut hänestä eloa enkä ymmärrystä\nkoko menosta\", tuumi Erkki.\n\nSilleen jatkui keskustelu muisteloista oulumatkoilta. Vaan moni oli jo\nvaipunut pitkälleen honkavalkean ääreen, nukahtanut piippu suuhun, ja\nyhä useampia vaipui. Puoliyön tultua ei enää kuulunut puhelua: uni oli\nvallannut miesjoukon. Aaltojen kuohunta kuului vastarannalta, yörastaan\nliverrys humajavasta metsästä, hiljainen loiske veneitten luota, ja\npalavan nuotion luota kuului kuorsaus, vaan myöskin hiljainen laulun\nhyminä.\n\nLiisa valvoi vielä, istui makaavan Katrin vieressä, neuloi sukkaa ja\nlauleli hyräili:\n\n    \"On virran vierevän rannalla\n    minulla mielipaikka;\n    somasti metsä huokuvi,\n    kova on virran valta.\n\n    Mä kerran kera kultani\n    siell' istuin leikitellen;\n    kannolla kuusen katkaistun\n    puhuimme kuiskutellen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta kun Oulujoki on leveänä virtana alkanut niellä Oulujärven vesiä,\npolvistuu oikeanpuoleinen ranta ja polvekkeesen syntyy laaja pyörre ja\nsen taakse pitkä tyyni lahti. Pyörteellä on sopiva satama\nhöyryvenheille, oulumiehille ja lankkulautoille.\n\nTällä kertaa oli Pyörre melko tyhjänä ja liike siellä hiljaista.\nMuutamia lankkulauttoja ja pari kolme lankkulastia, jotka tekivät\nlähtöään koskille. Olihan nyt vielä niin alkukesä ja pitkälliset\nvastatuulethan nyt pidättivät ylhäältä tulijoita.\n\nViikkokausi on vierryt siitä, kun jätimme matkalaisemme Kuostonsaareen\nsääpitoa pitämään, eikä heitä vielä ole Pyörteellä näkynyt.\nOikisuunnassa olisivat jo aikoja sitten olleet ja menneet -- niin,\noikisuunnassa jo palaileisivat Oulusta.\n\nKaunis oli nyt sää ja tyynenä lepäsi Niskaselkä. Kaukana selällä laski\nhöyry-alus, näytti vain pieneltä mustalta pilkulta, josta korkeana\npatsaana kehosi savu ja kaatui ilmaan pitkäksi juovaksi.\n\nJälessään oli höyryllä kaksi lankkulotjaa, jotka tyhmän näköisinä\nseurasivat nenästävetäjäänsä, vaan lotjien jälessä johotti tervaveneitä\nkahdessa pitkässä rivissä. Siellä ne olivat meidän matkalaisemmekin.\nVirran niskaan päästyä hylkäytyivät veneet höyryn jälestä omin nokkinsa\nPyörteelle laskeakseen. Peräkkäin soluivat ne virtaan ja toinen\ntoisensa jälestä pyörähtivät Pyörteelle. Kuta tottuneempi mies melassa,\nsitä sievemmin pyörähti venekin Pyörteelle, vaan äkkinäisen käsissä\nsorti sitä virta kauas alas tahi joutui se virran jamaan, josta oli\nvaikea soutaa kiskoa pyörrevedelle.\n\nPyörteelle päästyä ryhtyivät ukot kiireimmittäin varustelemaan\nveneitänsä rapeilla ja hatuilla, sillä oli päivää vielä siksi jälellä,\njotta hyvästi kerkesi Niskakoskelle, vaikka menihän sitä\nvarustellessakin kotvaselta aikaa, vaan sittenkin...\n\nKaikki oli varusteltu mikä oli varusteltavanakin: räpeet sidottu\nlaidoille, hatut keulaan ja vaulu melassa voideltu. Laskumiehet\nlaittausivat veneisiin. Nimismies seisoi rannalla, merkitsi jotakin\nkirjoihinsa -- veneitten ja tervatynnyrien luvun -- ja katseli, jotta\nkävihän kaikki järjestyksessään, sitte läksi astumaan kädet selän\ntakana ja kepillä napsi kinttujaan. Vene toisensa jälestä kääntyi,\ntyöntyi virtaan ja virran selkää kulki johotti kohti Niskakosken suuta.\n\nJo etäältä näkee kosken hyrskyä, näkee vaahtopäisten aaltojen käpryt\nhyppiä puikkelehtavan, aallon nukkain vaan pistäyvän ylös, ikäänkuin ne\nvilkaseisivat, että missä asti ne tulevat. Täällä tullaan, tullaan\ntasaisesti vaan aikalaista vauhtia puskiessa vikevän virran, jolle on\nairot vielä apuna ja laskumiehen huoparinkin. Laskumies istuu perässä,\nhuopailee, tupakoipi ja puhelee venemiesten kanssa, silmää matkan\nsuuntaa ja ohjailee venettä selkävedelle. Kosken kohina jo kuuluu ja\nhyöky näkyy isommasti. Vikevämmäksi käy virta ja vene kiihtyy\nkulussaan. Kosken kohina muuttuu pauhuksi, koventuvaksi pauhuksi ja\nkorkealle syöksyvien aaltojen taistelu näkyy täydessä uljuudessaan.\nLaskumies lakkaa huopaamasta, vetäsee vielä muutamia henkisavuja ja\nkopistelee piippunsa. Vinhakasti rientää vene kohti ankaraa kuohua,\nkiitää nyt kuin taisteluhalusta kiihtynyt. Laskumies silmäilee\nkoskelle, silmäilee tyynesti ja valmistaikse asentoon.\n\nVirta nielee ahnaasti venettä -- keula laskeupi -- huh! -- Aallot\nkuohuvat kahta puolta, nuoleksivat veneen kylkiä ja käpryistä vettä\nriipsahtelee laidan yli. Suuri aalto ropsauttaa veneen keulaa vasten,\nvaan siitä ei mitään -- vene kiitää, kiitää kuin myrsky, kuin vimmastunut\nmyrsky, halkoo hurjistuneet aallot ja laskeutuu voittajana, vammattomana\ntyyneen virtaan. -- Siinä se oli korva, pöläys vaan.\n\nSielläpä on nyt toinen vene vuorostaan. Hei, kun aallot jakelevat sille\niskujaan. Ne töykkivät sitä kokkaan, ropsivat kylkiin ja roiskuu vesi\nvaahdossaan korkealle ilmaan. Äkkiä aalto hyökkää kohti keulaa,\nkohottaa sen harteillaan korkealle ilmaan, luiskahtaa kumarruksissaan\nveneen pohjaa perään ja kohottaa sitä vuorostaan korkeuksiin ja syöksyy\nsilloin keula syvyyteen aallon pohjaan, jottei näy kuin perää\nhiukkasen. Sieltä se taaskin ilmestyy ja kiitää huolimatta kuohujen\nryntäyksistä aallosta aaltoon. Ja pian on sekin murtautunut ankaran\nvastustajansa läpi ja kulkee tyyntä virtaa.\n\nVirta kulettelee venettä ja soutaja lisää vauhtia. Jo näkyy kuohu\nuudesta korvasta, aallot hyppiä puikelehtavat. Kohinaa kuuluu, kuuluu\npauhua jälestä ja edestä. Vene rientää, yltyy menossaan. Tuossa on\nkarille sortunut lautta, -- se näyttää nousevan ylöspäin karineen\nkaikkineen ja talot ja metsät, koko manner näyttää vain tuosta\nvilistävän. Tuossa sauvoo muuan vene rantaa pitkin. Kovasti ukot\ntyöskentelevät, kiivaasti he menevätkin, vaan menevät rannan kanssa\nrinnakkain, noin menevät -- tuonne -- tuonne -- ja meitä lähestyy kuohu.\nNäyttää kuin vedenkalvossa uisi joku veden hirviö, itse Ikiturso\nmylleröisi veden pinnan... Se ryntää eteenpäin...\n\nLaskumies nousee seisaalleen, soutaja lakkaa soutamasta ja nostaa\nteljon syrjälleen ja vene laskeutuu kuohujen syliin. Siellä se jo\nkiitää -- käänteleikse -- sujahtelee -- ruskaa. -- Vettä roiskuu. --\nPauhaa jymisten kuohuvat kivien kihot... Laskeupi pauhun ääni, pienenee\naallot...\n\nTaas pauhaa koski jälessäpäin ja suvanto on edessä. Soutomies tarttuu\nairoihin, laskumies istahtaa.\n\n\"Nythän se tulee Siitari, kovin korva\", tuumi Jussi soutaessaan.\n\n\"Siitarihan se on seuraava\", arveli laskumies ja laitteli tupakkaa\npiippuun.\n\n\"Humu kuuluu Siitarista! niinhän ne tukkipojat aina huutelevat.\"\n\n\"Onhan se heillä sananpartenaan. -- Taitavat olla tukkilaiset juuri\nSiitarissa häntää ajamassa\", arveli laskumies. --\n\nVene kulki ja matka joutui. Jo kuului kohina. Virta kävi vikevämmäksi\nja joutusammin aina lähestyi kohiseva koski. Laskumies vetäsi vielä\nmuutamia henkisavuja, kopisteli sitten piippunsa, nosti pois\nhuoparimet, jotka olivat poikkiteloin veneen laidoilla hänen\nistuimenaan, katsasti melaa ja vaulua, sitten silmäili eteensä\nkoskelle.\n\n\"Heitä sounti!\"\n\nKosken kidassa taas oltiin, kuohujen seassa vilistettiin. Vene\nsujahteli luokkana ja rusahteli aaltojen rynnätessä. Vaan vakavana ja\ntyynenä seisoi laskumies perässä, teki levollisia, voimakkaita\nliikkeitä käännellessään venettä jykevällä melalla. -- Nyt hän kääntää\nveneen poikki virrasta ja laskee tuota suurta kiveä kohti, jonka alla\nvesi kuohuu kohisevana, vaahtoavana kihona... Menee, menee sen kiven\nselkään vene, eihän se miten kerkiä... Eipä se mennytkään. -- Niin, hän\nlaski sen kihon alapuolelta, ihan sen kulmitse, kiertääksensä siten\ntuota pienessä vaahtopää-aallossa kihisevää matalaa, joka jäi tuonne\ntoiselle rannalle. Nyt hän laskee sillan kuvetta niin liki, niin liki,\nettä eiköhän se ... jo käänsi -- vaan kääntää nyt poikki virran noihin\nsuuriin aaltoihin... Suts! vettä roiskahti veneeseen ja nyt mennään\nhyökyaallokon kuvetta toisella puolen. On korkeita aaltoja, vaahtopää\nkäpryjä! Ei niitä vene kestäisi. Niitä se karttoikin laskemalla tuolla\nylempänä, missä aallot olivat pienemmät, poikki aallokon. -- Taas\nkäänsi hän veneen poikki virtaan ja laskee toiselle rannalle, tuota\nkallioniemekettä kohti... Siihen se tärskähtää ... ihan nyt... Niin,\nnyt se pyörähti vene pitkin virtaa ja kulkee taas selkävettä ja ohi\ntuon suuren kiven, mikä on keskellä koskea.\n\nTuossapa on muuan suuri tukkiruuhka tukkipoikineen. Mistä ... mistä\nsitä nyt mennään?... Laskee ihan ruuhkaa kohti... Sen selkäänhän se nyt\nrusahtaa... No siihen vain laskee ihan kopiksi... Kyllä kai hän näkee,\nettä siinä on ruuhka... Kaksipa siinä onkin, näemmä, molemmin puolin\nväylää.\n\n-- Siitä se vene luikasi kapeasta raosta molempain ruuhkien välitse ja\ntukkilaiset huusivat ja heiluttivat lakkiaan. Siitarista oli päästy.\nLaskumies silmäsi vähän ajan perästä taakseen. Siellä tulla tohotti\ntoinen vene juuri alaliepeessä.\n\n\"Jokohan se meidän seuralainen joutui tuhon tielle?\" arveli laskumies.\n\"Ei se ollut tuo vene alkujaan meidän jälessä\", tuumaili hän\nvenemiehille.\n\nMuutkin katsoivat sinne.\n\n\"Sehän oli se vene, jossa Liisa oli\", arveli Katri. \"Ei se tämä\nlaskumies meidän jälestä, se oli toinen. Kyllä se on laskenut hukan\nsuuhun\", virkkoi laskumies.\n\nAina vain pujahti vene veneeltään näkyviin koskelta, vaan kaivattua\nvenettä ei näkynyt. Katseltiin ja katseltiin, niin ei.\n\nMutta jo taas oltiin uuden korvan niskassa ja syöksyttiin kuohuun.\nSiellä suuri kivi, täällä kuohuva kiho, siellä kihisevä matala, täällä\nhyökyaallokko oli kartettavana. Milloin laskettiin poikki virran,\nmilloin suuren kihon kulmitse, väliin sillan kuvetta, väliin kohti\nkalliota, nyt keskikoskeen, nyt toista ja taas toista rantaa. Aina vain\nuutta ja uutta suuntaa on ohjattava veneen kiireinen kulku.\n\nSievään sekin korva tultiin ja vene suisti tyyntä virtaa -- uusiin\nkuohuihin. Kolme korvaa näet oli vielä jälellä. Viimeinen korva vielä\nkysyy laskumiehen malttia, rohkeutta, voimaa ja taitoa yhden verran\nkuin äkeä Siitarikin. Siinä rynkäävät aallot hurjina, siinä on kareja\npiiloutunut sinne tänne, väliin sulkeneet tien kapean kapeaksi. Vaan\nikäänkuin taikavoimalla pujottelee perämies taitavasti kiitävän,\nraskaan veneen kaikkien surmaa uhkaavien vaarojen välitse salattua\ntietä.\n\nNyt se oli koski loppunut ja vene kulki tasaista kulkua, vaan vinhasti,\nikäänkuin se vielä olisi ollut kiihtyneenä taistelusta. Mutta rantaan,\nkohti korkeaa törmää kääntää nyt laskumies veneen. Hän on työnsä\ntehnyt, virkansa täyttänyt täksi kertaa. Vene veneensä jälkeen laski\nrantaan ja eväsarkut alkoivat veneissä aukeilla, viinapullot kallistua\nlaskumiesten suulle ja saipa sitten lähtöä jumalanviljakin matkamiesten\narkuista laskumiesten niitä maistellessa.\n\nKaikki muut olivat tulleet paitsi se vene, jossa Liisa oli, ja sen\nveneen kohtalosta sitä nyt puheltiin siinä laskumiesten syödessä.\nSiitarissa oli aallokko täyttänyt veneen ja rantaan pyrkiessä oli se\nsärkynytkin.\n\nLaskumiesten syötyä ja palkkansa saatua läksivät laskumiehet astumaan\npolkua kotiinsa ja matkamiehet jatkamaan kulkuaan, soutelemaan\nvirtavettä.\n\nJälelle se oli nyt jäänyt mahtava Niskakoski, kohina vain kuului vielä\nvähän matkaa, vaan taukosi sekin pian. Sinne jäivät äkeät kuohut\njatkamaan yöt päivät, kesät talvet, aina -- aina kestävää, huimaavan\nuljasta leikkiään -- jäivät paluun varalle! Liukkaasti ja helpolla oli\nlivahettu penikulma, vaan tullessa? -- Silloin oli toinen tinka!\n\nSitä ei nyt kuitenkaan joudeta ajattelemaan, Ouluun päin on nyt matka\nja sinnepäin ajatuksetkin. Niin pian kuin mahdollista haluttiin päästä\nOuluun, kun oli oltu jo niin pitkään taipaleella. Päätettiin kulkea\nyhtämittaa yötä pitkin Pyhäkosken niskaan. Ahmasen ja Utasen koskethan\nsiinä oli välillä, pitkät ne eivät olleet, mutta äkeät kuitenkin\nkoskikseen. No, niistä ei estettä, sillä oli joukossa miehiä, jotka\nosasivat ne laskea etukynnessä ja toiset saattoivat sitten jälestä\nlaskea.\n\nSuurena ryhmänä kulki matkue virtavaa jokea, airot loiski, hankaset\npiukki, haastelu kävi ja raikui ilmoille laulukin silloin tällöin.\n\n\"Herrat tulevat tähän veneeseen\", lausui muuan laskumies kahdelle\nherralle, joista toinen oli pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja lihava.\n\"Nämät herrat haluaisivat huvikseen laskea Pyhää, meneehän ne tässä\nveneessä?\" kysyi hän Erkiltä.\n\n\"Meneehän tässä\", arveli Erkki.\n\n\"Me lähdimme, että laskia koskia\", virkkoi toinen herra, lyhyt ja\nlihava.\n\n\"Saapihan tässä\", arveli Erkki ja Jussi levitti purjeen keskiveneelle,\njohon herrat saivat asettua istumaan.\n\n\"Sitt nu ner här\", lausui lyhyt ja lihava herra toverilleen,\navitettuaan hänet veneeseen.\n\n\"Nee\", vastasi pitkä ja laiha herra ja istahti ja hänen viereensä\nasettui toinenkin.\n\nTyönnyttiin taipaleelle. Pujahettiin Sotkakoskesta Sotkajärvelle, jota\noli soudettava neljännespenikulma kosken niskaan. Siinä se meni\njärvimatka, sen vertainen, puhellessa laskumiehen kanssa.\n\n\"Kuuluuhan ne Niskakoskella täyttäneen muutaman veneen\", lausui\nlaskumies.\n\n\"Täyttihän se\", tuumi Jussi.\n\n\"Mitenhän lie niin sattunut?\" Erkki arveli.\n\n\"Sattuuhan se joskus niinkin\", oli laskumiehen tuuma. \"Paljon onkin nyt\nvettä koskissa. Mutta se sama laskumies, joka nyt siellä veneen tuhosi,\nmennä kesänäkin rymyytteli tavallisenkin veden aikana. Ja tuon\ntuostakinhan tuo kuuluu särkeneen.\"\n\n\"Mitenkään hän niin on kelvoton? Eikö osanne vai mikä hänellä?\"\n\n\"Pitäisi kai hänen osatakin, monta monituista kesää kun on ollut\nlaskumiehenä, ja johan sitä pitää osata laskumieheksi ruvetessaan,\neihän siihen taitamattomia oteta.\"\n\n\"Niinhän tuon luulisi.\"\n\n\"Mutta sitä pitää olla huolella tässäkin virassa, ei sitä saa torkkua\nmela kainalossa.\"\n\n\"Niinpä vainenkin.\"\n\n\"Siitä samasta laskumiehestähän ne kertovat -- vaan se tietysti on\nleikkipuhetta -- että hän kerran muutamaa korvaa tullessa oli\nnukkunut...\"\n\n\"Silleen!\"\n\n\"Venemiehet havauttaneet ja tuumanneet, että ettehän te tiedä mistä se\nmenee, kun on silmänne ummessa...\"\n\n\"No niin!\"\n\n\"Vaan ukkopa oli katsahtanut ja vihaisesti ärjäissyt: 'kyllähän minä\nkuulen mistä se menee'!\"\n\n\"Näethän, korvakuulolla laski\", nauroi Jussi.\n\n\"Eihän sitä toki nukkua saa kosken laskussa\", virkkoi Erkki.\n\n\"Oletteko kauvankin ollut laskumiehenä?\" oli Jussin kysymys.\n\n\"Johan sitä taitaa tulla puolentoistakymmentä vuotta.\"\n\n\"Onhan sitä siinäkin\", arveltiin.\n\n\"Ei ole tainnut sattua vahinkoakaan laskiessa?\" kysyi Erkki.\n\n\"Ei ole sattunut tähän asti, vaan eihän sitä tiedä milloin saattaa\nraapaista onnettomuuskin. Ei se vahinko tule kello kaulassa\", tuumaili\nlaskumies.\n\n\"Pyhän pauhu kuuluu\", tuumi Jussi.\n\n\"Kuuluu. -- Herrat, nouskaahan nyt katsomaan Pyhää\", huusi laskumies\nherroille.\n\nHerrat olivat unen helmoissa. Pitkä ja laiha herra nukkui veneen laidan\nja tervatynnyrein välisessä kolossa ja Jussi oli asettanut kontin\ntueksi hänen retkottavalle päälleen. Lyhyt ja lihava herra nukkui\nkeskellä venettä hyvinkin mukavasti. \"Ketä ne ovat nämä herrat?\" kysyi\nErkki. \"Sieltä kuuluvat Oulusta olevan, Ruuperi tää lyhyt herra, tuon\npitkän nimeä en muistakaan. Varta vasten lähteneet tänne Oulusta\nsaadakseen Pyhää laskea\", selitti laskumies. \"Se niin.\"\n\n\"Jo tullaan Pyhälle\", uudisti laskumies huutoaan. Ei vastausta.\n\n\"Taitaa olla makeampaa uni\", arveli laskumies ja niin jätettiin nyt\nherrat rauhaan ja laskettiin koskeen.\n\nVinhakasti syöksyy taaskin vene kuohuissa ja samaa kiirettä kulkua\ntekee se lopulleen kaksi penikulmaa. Uusia näköaloja, uusia luonnon\ntauluja ilmestyy yhä, vaan niitä saa kuitenkin ihailla ainoastaan\nhetkisen, sillä väleen kulkevat ne ohi ja katoavat näkymättömiin.\n\nTuossa on viistoranta, sievää lehtoa, jossa siellä täällä\nkaunislehväinen kuusi pistäytyy yli muitten. Vihanta maa pilkoittaa\ntässä lehdon laidassa valkeapintaisten koivujen välistä, näkyy se\npaikoin tuolta etempääkin. Tuolla metsän sisässä, ihan lähellä suurta\nkuusta on sammalpeitteinen louhi, jolla istuu pieni paimenpoika kontti\nharteillaan ja tuohitorvi kädessään.\n\n\"Terve poika! -- Törähytähän torveesi!\" Poika nostaa torven suulleen ja\nnyt raikuu lehto pojan soitannasta. Siitä se lehdosta lähtee ääni,\nkulkee, kulkee, maiskahtaa pahki johonkin vaaran kylkeen ja heittäikse\ntakaisin, vaikka hiljaisempanakin. Vaan poika laskee kulkemaan yhä\nuusia ääniä, jotta raikuu ilma kaikkialla. -- Sinne jäi poika\nsoittelemaan ja kuuluu vielä torven ääni, vaan vaipuu sekin, vaipuu --\ntuolta etäältä, etäältä se kuuluu, -- nyt enää vienosti, hyvin vienosti\nja pian lakkaakin -- ei yllä se enää tänne.\n\nTuollapa on talo. Vihantana paistavat pellot, ja muuatta kylvötöntä\npeltoa ollaan kyntämässä. Mies kulkee könöttää aatran jälessä ja\nhaastelee hevoselleen, milloin muistuttaen sitä likemmäksi vakoa,\nmilloin kehoitellen ahkeruuteen. Rannalla pienoisen veneen vieressä\nseisoo pari naista, vesikorvo edessään ja toisella korento olalla. He\nkatselevat veneitten menoa. Eihän siinä ole kauaksi katselemista, pian\non se pujahtanut jonkun mutkan taa. Niin se mutka mutkaltaan menee ja\naina muuttuu matkassa uusi näköala.\n\nNyt ovat rannat jyrkkärinteisiä ja korkeita. Tuolla ylhäällä on\npienoinen mökki. Mökin lapset juoksentelevat leikissään rinteen\nliepeellä. Jos sattuisi vierimään jyrkännettä alas! -- Kaikki seisahtuvat\nhe katsomaan tänne alas. Suuremmalla pojalla on karvalakki päässä ja\njalassa repaleiset housut, riippuen yhden kannattimen varassa. Toisella\npuolella seisoo tytär avorinnoin ja puoleksi paljain käsivarsin\nkatselee käsi otsalla. Keskimäisenä on pieni poika paitasillaan, pienin\nhän on ja alastomin, vaan pönäkin on hänen asentonsa: jalat hajallaan\nja kädet selän takana. Vaan sinne he jäivät, katosivat näkymättömiin\nkorkealla asemallaan ja jatkoivat kai leikintäänsä jyrkänteen äyräällä,\nsurman suun edessä. Tuossa pistäytyy rannasta pieni padontynkä\nsiivilöimään koskea puhtaammaksi kaloista. Ei ole patoraukka uskaltanut\netemmäksi muutamia kyynäriä rannasta. Viisainta onkin pitää nenänsä\nulompana kuohusta, muutoin saattaisi käydä huonosti. Onpa ukonrahjus\npadon selässä, kokemassa pyydyksiään. Katselee ukkokin veneen menoa,\nvaikka on kai hän jo montakin nähnyt menneeksi. \"Terveeksi jää!\"\n\"Tervennä menkää!\"\n\n\"Siinä oli vanha laskumies. Se äijä on ijässään toisenkin veneen\nsolahuttanut tästä koskesta. Ikä vain pilasi miehen\", selitteli\nlaskumies.\n\nTuossa on palanen vanhaa hajonnutta rantasiltaa, tuo kivilatomus pitkin\nrantaa. Tuon tuostakin näkyy pitkin keko Pyhän vartta sillan jäännöstä,\nmissä pitemmältä, missä lyhemmältä. Ne muistuttavat ohikulkeville\noulumiehille heidän esi-isiensä kestäväisyyttä ja sitkeyttä. Ne ovat\nmerkkinä, että ennen aikaan sauvoivat ja vetivät veneensä ylös Pyhä\nkoskestakin -- nyt ne kuletetaan maitse hevosella.\n\n\"No työpaikka on ollut tässä entiseen aikaan kun tätäkin koskea on\nsauvottu ja noustu ihan ikäänkuin muitakin\", arveli Erkki, katseltuaan\nrantasillan hajonnutta katkelmaa.\n\n\"On siinä ukot puhkineet jos puskeneetkin\", arveli laskumies.\n\n\"Monta hikipisaraa se on Pyhä niellyt\", lausui Jussi. \"Kun tuli tämä\nhevoskyydillä kuletus tästä Pyhän kohdalta, niin moni ukko yhä edelleen\noli sauvonut ja vetänyt veneensä entistä jälkeä, ennenkuin rupesi\nmaksamaan paria kolmea markkaa kuletuspalkkaa, maantielle muka\nviskomaan rahoja. -- Niinkin on itsepintaista ihmistä, näetsen, ja\nvanhaan tapaan kiintynyttä, jotta ei kun mennä jatuuttaa vain entistä\nuulaa, eikä osaa ajatella, jotta uusi tapa voi ehkä olla helpompi.\"\nNiin se laskumies haasteli laskiessaan.\n\n\"Vaan eipä taitaisi enää olla sitä miestä, joka palkankaan edestä\nläksisi vetämään ja sauvomaan Pyhää\", arveli Erkki.\n\n\"Kyllähän niitä palkan edestä aina olisi lähtijöitä\", tuumi Jussi.\n\n\"No, palkaksihan se tulisi, mikä pitää vedätyspalkkaa maksaa\", arveli\nErkki.\n\n\"Palkaksi! Yhtä verran tulisi siitä palkasta ansioksi kuin sinulle\ntervanruukusta -- sulaa tappiota\", tuumi Jussi. \"Lopulleen kaksi\npenikulmaa palavaa koskea venettä nostaessa, meneehän siinä aikaakin\nkolme kertaa sen edestä mitä vetopalkka maitse maksaa. Aikaa ja ruokaa\nja vaivoja kuluisi siinä monetkin kerrat päälle palkasta.\"\n\n-- \"Onpa siinä vene saanut rusauksen\", tuumi Erkki ja viittasi rannalla\nolevaa veneen puoliskoa.\n\n\"Siihen laski mennä kesänä kallioon. Toinen mies hukkuikin\", vastasi\nlaskumies.\n\n\"Itselaskijoitako ne olivat?\"\n\n\"Itsehän ne tohottivat.\" --\n\n\"Ihme etteivät nuo lehmät vieri alas tuolta\", virkkoi Katri, \"ihan\nmaleksivat jyrkänteen äyrästä. Eiköhän niistä koskaan jokukaan tipahda\nkoskeen.\"\n\n\"Noistako lehmistä? -- Eipä ole koskaan kuulunut\", virkkoi laskumies.\n\n\"Katsella maurottivat ihan kuin niityn aitauksesta eikä mistään\nmuualta. On siellä hevonenkin, tamma varsoineen. Varsa kun terhottaa\npää pystyssä ja katselee alas, emä ei jouda jyrsinnältään.\" --\n\nTuossa on korkean rinteen peitteenä synkkä korpi, sekaisin kookasta,\nkeltakylkistä petäjää ja korkealatvaista ukkokuusta lupottavine\nlehvineen, joissa riippua haapsottaa pitkä vaalahtava naava.\nHaamoittaapa siellä täällä ijäkäs ja jykevä honka kaljuna ja harmaana\npinnaltaan. Haamoittaessaan siellä keskellä voipia, vihantia puita on\nse ikäänkuin muistuttaakseen: kerran sinutkin tavottaa elinvoimia\nkuluttava vanhuus! --\n\nNyt kohoavat korkeat, äkkijyrkät kallioseinät molemmin puolin. Matala\npetäjänäreikkö kallioilla lisää seinäin korkeutta. Kapeana juovana\nnäkyy taivas, se on kattona tässä kalliokäytävässä, jonka lattiana on\npalava koski. Jylhän ihanaa!\n\nVaan laskeutuvat jälleen maat, ja muuttuvat loiviksi joen rannat.\nTuossa on vanha kasken pohja, sitä pitkin juosta kikittää lammaskarja,\nja kasken takana kohoaa yltä yleensä kanervapeitteinen korkea kumpu,\nsiellä taloja, mökkejä asukkaineen, peltoineen, niittyineen ilmestyy\ntaaskin kosken varrelle, mutta erilaista näkee niissä kuin edellisissä,\njotakin uutta katsottavaa, joka lisää hupaisuutta ja ihastusta... Pian\nkatoavat ne ja aina muuttuu uusi maisema, muuttuu uusi näköala -- niin,\npitkin pituuttaan tarjoaa Pyhäkoski alinomaista vaihtelua, tarjoaa\nuutta ja yhä uutta.\n\nPällisissä, Pyhäkosken kovimmassa korvassa, löi aallon käpry veneeseen,\nvaloi lyhyttä ja lihavaa herraa päästä taskuihin saakka.\n\n\"Hva' ä' det för skoj\", karjasi lyhyt ja lihava herra, kavahtaen\nistumaan ja katseli ympärilleen. -- \"Jaha -- voi sun ... missä sitä?...\njoko sitä ollaan koskella?\"\n\n\"Johan sitä on aikoja oltu\", vastasi Jussi, sillä laskumieheltä ei\njoutaneet nyt korvat eikä suu mihinkään, ne olivat lukossa: koskessa\noli tarkka kohta, jota laskiessa kaikki huomio piti olla koolla.\n\n\"Pyhä ... koskella?\" kysyi herra.\n\n\"Niin, Pyhäkoskellahan sitä ollaan, juuri Pällissä, kovimmassa\nkorvassa\", selitti Jussi.\n\n\"Jaha. -- Hickell stig upp!\" herätteli herra toveriaan.\n\n\"Ne...\" oli pitkän ja laihan herran lyhyt vastaus.\n\n\"Hör du!\"\n\n\"Ne...\"\n\n\"Nouse katsomaan ... Pyhäkoskea.\"\n\n\"Tulevana ... kesänä.\"\n\n\"Tulevana kesänä!\" nauroi Katri.\n\nPitkä ja laiha herra ei noussut. Lyhyt ja lihava herra heitti\nherättelemästä ja rupesi itse silmäilemään ympärilleen tahi oikeammin\neteensä, sillä huomattuaan Katrin tirkisteli vain häntä yhdellä\nsilmällä, tirkisteli ja vähän väliin hymyili. Katria nauratti ja\nkainostutti ja hän piti huivin nurkkaa suunsa edessä, katsahteli\nErkkiin ja silmäpuolella herraan.\n\n\"Mistää työ ootta?\" kysyi herra Erkiltä, koettaen käyttää ylimaan\nmurretta muka venemiesten mieliksi.\n\n\"Tuolta ollaan Kuhmosta\", vastasi Jussi.\n\n\"Kuhmossahan syödään petäjän kuorta?\" arveli herra.\n\n\"Täytyyhän sitä välistä sitäkin syödä\", vastasi Jussi.\n\n\"Ja kumminkin ovat tytöt noin punaposkisia\", ja herra katsoi Katriin.\n\n\"Tytöt syövät lepän kuorta, sen vuoksi ne ovat punaposkisia\", tuumaili\nlaskumies.\n\n\"Taidat olla tämän morsian?\" Herra viittasi Jussia. \"Olette yhtä\npulskia molemmat.\"\n\n\"Hihi hihi\", pirahti Katri nauramaan ja peitti huivinnurkalla suutaan,\nkatsoi Erkkiin ja sitten silmäpuolellaan herraan.\n\n\"Kyllä ne ovat nuo... Kuhmon neitsyet... Ettekö rupeaisi ... minun\nrouvakseni...?\"\n\n\"Hihi hihi hihi.\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Miksei ... hihi hihi.\"\n\n\"Ei tarvitsisikaan ... huh! ... pahuus!...\"\n\n\"Ne ... hva fan!...\" murisi pitkä ja laiha herra, kohoillessaan\nistumaan. Aalto läikähti yli laidan Hickellille niskaan.\n\n\"Mikä ... äh!...\" ähki Hickell pää vähän nuupollaan ja silmäkullat\nraollaan. Vesi tippui hatun liepeestä, nenän päästä ja tukasta.\n\nLopulleen oli juossut jo Pyhä, asettunut oli kuohu, aallot pitivät vain\npientä kisaa ja vähän vaahdossa pisahtelivat vielä muutamia kertoja\nennenkuin laskeutuivat tyynessä lepäävän lammen suvantoon.\n\nViimeinen mutka oli tultu, rauhallisissa vesissä soudeltiin. Tyynenä\nlepäsi joki jyrkkien rantatörmäinsä sylissä ja välkkyi auringon\npaisteessa. Pääskysiä lenteli ja liverteli. Toisia lenteli suhkasi\nalhaalla, veden pintaa piuailivat kallistellen ja mutkia tehden. Toisia\nlenteli korkealla ilmassa, siintävissä viiplotteli. Ainapa kuitenkin\nvilisi niitä törmäin rinteillä, pesiensä äärilläkin, riitti näet niitä\njoka paikkaan. Pitkin jokivartta ja etäämpää vaarojen rinteiltä näkyi\nihmisasuntoja, siistejä taloja vihantine laihoineen. Näkyi tuolla\nkorkean metsän luona Herran huone ja tornista kuuluu kellojen kumajava\nääni. Kansaa oli liikkeessä siellä täällä ja enin osa näyttää liikkuvan\nkirkolle -- oli Herran päivä nyt. -- Kaksi viikkoa ovat oulumiehet olleet\nmatkalla. No ei ole iso taival enää jälellä menomatkasta, illaksi\nkerkiää tästä virtavaa jokea Merikosken niskaan ja siitä pian livahtaa\nOuluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnpa Oulussa Aleksanterinkintori, rantatori kaupungin eteläisessä\nosassa, vaikka narikkatoriksi on käytäntö muuttanut sen ylhäisen nimen.\n\nNarikkarantaan laski maanantai-aamuna useampia korkealla törröttäviä\ntervaveneitä. Ne tulivat Toppilansalmesta, jonne olivat purkaneet\nlastinsa. Rannasta nosteltiin veneestä kaljut, tynnyrein alla olleet\nrangat, joita akat kilvan riensivät ostamaan, ja alettiin ratkoa\nveneestä räpeitä, hattuja ja varppeita. Kun ne oli irti saatu, pantiin\nne veneen pohjalle, mutta melan ja muut venekalut hommasi kukin\nporvarinsa makasiiniin säilyyn. Makasiiniin pantiin tyhjä\npiimäleilikin, vaan eväsarkku ja kontti kannettiin kaksin miehin\nsauvomessa ja viinanassakat kulkeusivat kainalossa.\n\n\"Ota Katri sinä tämä nassakka, kun ei näy olevan sinulla mitään\nkantamista.\"\n\nKatri otti viinanassakan Erkiltä. \"Menee se toinenkin\", arveli hän.\n\n\"Kulkeehan tuo minullakin\", tuumi Jussi. Vaan Erkki sanoi Jussille:\n\"anna hänen kantaa!\" Jussikin sitten ajatteli, että jos se nassakka\npainaa kelloa liivin taskussa. -- \"Otahan sitten\", virkkoi Jussi.\n\nKatri otti toisenkin viinanassakan ja toinen toisessa toinen toisessa\nkainalossa astui hän Erkin ja Jussin jälessä, vikelsi. Pärpuumiin sitä\nmentiin. Molemmille puolilleen katseli Katri ja kääntelihe astuessaan,\nolihan sitä katselemista. Missä kummempaa mielestään oli, pysähtyi hän\nvähäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten taas juosta hilkutteli Erkin\nja Jussin jälestä, ja nassakat kainaloissa kumisivat. Käännyttiin juuri\nnurkasta toiselle kadulle, niin tuli muutamasta portista tytär hevon\nselässä, semmoinen kummitus, jotta se pysäytti Katrin siihen paikkaan.\nKatri katseli, katseli ja katseli niin kauan kuin näki ja kun hän ei\nenää nähnyt, kääntyi hän ihmetellen mielessään taas juoksemaan Erkin ja\nJussin jälestä, vaan niitä ei näkynytkään enää. Joka taholle koetteli\nhän katsella, sinnekin mistä oli tultu, ei vain näy, vähät kai ne\nsiellä olisi. Vaan portilla, josta se ratsastaja oli tullut, huomasi\nhän, Erkkiä ja Jussia katsellessaan, hyvin korean esineen, kuvataulun.\nIhmekalu se oli Katrin mielestä, ja siirtyi hän sitä katselemaan\nlähempää. Keskellä katua hän seisoi nassakat molemmissa kainaloissa ja\nkatseli kuvaa portilla.\n\n\"Mikä pökelö se sinä olet, joka seisoa toljotat keskellä katua leveänä\nkuin seitsemän leivän uuni?\" karjasi hänelle muuan hevosella ajaja.\n\nKatri siirtyi laidemmaksi katua vähän nolona, ajatteli ajajasta, että\nmikähän se sekin oli, ja katseli ympärilleen, että eikö sitä Erkkiä ja\nJussia näy. Ja kun ei näkynyt, kääntyi hän katselemaan taas sitä kuvaa\nportilla. Pistäysi hän vihdoin portista sisään, että mitähän siellä\nkartanolla mahtaa olla. Onpahan yhtä ja toista, vaan ei mitään suuren\nsuurta kummaa.\n\n\"Mitäs tyttö katselee?\" kysyi muuan naisihminen astuessaan poikki\nkartanon. Katri ei tiennyt mitä sanoa, oli kauan aikaa ääneti, mutta\nvihdoin vastoin tahtoaan virkkoi:\n\n\"Onko se Erkki ja Jussi täällä?\"\n\n\"Ei täällä mitään Erkkiä eikä Jussia ole\", vastasi nainen.\n\nKatri läksi kävelemään takaisin portille ja portista kadulle. Katseli\neikö Erkkiä näkyisi, vaan kun ei näkynyt, katseli taas sitä kuvaa\nportilla.\n\n\"Mitä se siellä töllistelee -- Katri!\"\n\nKatri kääntyi katsomaan, että mistä se ääni tuli. Toiselta puolen\nkatua, juuri vastapäätä olevan talon portilla seisoi Erkki.\n\n\"Etkö älyä tulla!\" virkkoi Erkki.\n\nKatri meni Erkin luo hyvillä mielin.\n\n\"Kun jää koko päiväksi töllistelemään\", lausui Erkki, astuen edellä\npirttiin.\n\nKatri laski nassakat kainalostaan arkun viereen, katseli pirttiä, istui\nsitten penkille ja rupesi kertomaan näkemiään. Vaan Erkki aina sanoi\nettä eihän tuo nyt ollut maailman kummaa, näkee sitä kummempaakin. --\n\nNythän sitä on joutavaa aikaa, vasta tiistaina kun pääsee räkyyseen.\nPienimmät ostokset saattaa nyt ostaa joutessaan, mikäli eväsrahat\nyltää. Eipähän ole sitten lähdön aikana enää kaikki haussa, ja kylliksi\nsitä on puuhaa lähdön aikana sittenkin. Suolat ja jauhot saa porvarista\nja ne ehtii sitten lähtiessä ottaa. Siihen suuntaan Erkki ja Jussi\ntuumivat ja päättivät istuessaan pirtissä ja tupakoidessaan. Katri\nlosahutti yltään matkahameen ja otti kontista mytystä toisen, viheriän\nhameen, muuttipa anturakengätkin pitkävartisten pieksujen sijaan.\n\nJa niin sitä lähdettiin kaupungille. Erkki ja Jussi sinisissä housuissa\nja mustassa liivissä, josta näkyivät punaiset puseron hihat. Katrilla\noli anturakengät ja kirkkohame, vaan se oli monelle monituiselle\nmutkalle ja poimulle kurtistunut matkalla.\n\nAstuttiin katuja, Erkki edellä, sitten Jussi ja kappaleen jälellä astui\nKatri, joka tuon tuostakin pysähteli katsomaan ja juosta hilkkasi\nsitten likemmäksi. Niin astuttiin ja käytiin puodista puotiin\nkyselemässä, mitä se ja sekin maksaisi, ja tinkailtiin ja tinkailtiin\nja läksivät sitten aina puodista arvellen, että eiköhän tuota saisi\nmuualta helpommalla.\n\nKäydä känttyröi issikka ja Erkki arveli, että olisi tuo kerran hupanen\najaa vieteriniekka-kärryissä, nelipyöräisissä rillakkeissa.\n\n\"Paljonko tahdot poika, kun ajat päästäpäähän katua?\" kysyi hän.\n\n\"Markanhan se maksaa noin isäntämiehiltä\", vastasi issikka.\n\n\"Ole tyhjää...!\"\n\n\"Paljonko isäntä antaa?\"\n\n\"Paljonko tahdot tästä kirkolle?\" kysyi Erkki.\n\n\"Seitsemänkymmentäviisi penniä.\"\n\n\"Eihän toki...\"\n\n\"Paljonko sitten?\"\n\n\"Paljonko tahdot tuohon nurkkaan?\"\n\n\"Puoli markkaa.\"\n\n\"Voi pakanaa, kun on kallis\", arveli Erkki.\n\n\"Paljonko isäntä antaa?\" kysyi issikka.\n\n\"Kymmenen penniä hengestä.\"\n\n\"Ei saa kolmea kulettaa, vaan kolmekymmentä penniä kahdesta hengestä.\"\n\n\"Ei...\"\n\n\"Viisikolmatta penniä\", helpoitti issikka.\n\nErkki katseli Katriin, joka oli jo kerennyt heidän luokseen, ja sanoi:\n\"ajetaanko lystiä, oikein herraspelissä?\"\n\nKatri ei vastannut mitään, hymyili vain.\n\n\"Viisikolmatta penniä, eihän tuo nyt vie ei puuhun ei pajuun sen\nvertanen. -- Lähtekää pois isäntä!\" houkutteli issikka.\n\nErkki aukasi kukkaronsa, haki viisikolmatta pennisen, antoi issikalle\nja istui kärryihin.\n\n\"Tule pois Katri, eihän tuo nyt suurta koloa tee yksi suutarinmarkka.\"\n\nNaurusuin astui Katri sinne Erkin viereen ja issikka läksi ajamaan ja\najoi hölkötteli seuraavaan nurkkaan, ja siihen Erkin ja Katrin\nlystinajo loppui.\n\n\"Ei sitä tuota hyvää paljolta saa\", arveli Erkki Jussille, kun tämä oli\nsaapunut heidän luokseen.\n\n\"Eihän toki\", arveli Jussi ja matkaa taas jatkettiin, puodista puotiin\nkyselemässä hintoja. Puolisen aikana läksivät kortteeriinsa; heillä oli\nmuutamia ostoksia tehtynä ja lähes kaikki kaupungin kauppamiehet oli\nkäyty.\n\nJussi oli jo kaikki ostellut, mitä hänellä oli ostettavaa, vaan eihän\nsitä paljoa ollutkaan, muitten asioita eräitä. \"Uni-kirja\" Anna\nMarille, naapurin renki Matille kaksi kyynärää pikanellia,\nTikkalanniemen piika Susannalle karttuunihuivi, ja sitten hän vielä oli\nostanut savipiipun, jonka aikoi viedä ruoti-ämmälle oulutuliaisia.\n\nErkki ei ollut saanut ostetuksi kuin pari tötteröä sikuria, Katrille\noli hän ostanut \"Laulun siitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin\nedustalla...\" ja pienen ympyriäisen peilin, sinkkipeltipuitteisen,\nnivelniekka peilin. Paljon oli ostamatta vielä, oli kahvia, sokuria,\nnisujauhoja pieni pussi, riisiryyniä muuan naula, mannaryyniä,\nkasakkarettinkiä, lankapuntti, höylänterää pari, rullatupakkaa, aapinen\nja katkismus Partalan pienelle pojalle, joita hän oli jo kysellytkin,\nvaan etsi yhä mistä saisi helpommalla. Apteekissa oli hänellä niinikään\nvielä asioita, rohtoja oli sieltä saatava, hokmannia, tiilmannia,\nkultakretaa, kreetajunia, tulivuorivettä, yhdeksänmiehen voimaa,\nsaakelinpojankorvanvoidetta, sydämenläklätysroppia ja kalanmaksaöljyä.\nOli sitä asiaa vielä ja niitten muistissa pito, sehän se vaivaksi käy.\n\n\"Pitäähän se Katrille ... no puolisten syötyä...\" ajatteli lopuksi\nErkki.\n\nPuolisten syötyä lähdettiin taas kävelemään ostoksille. Kävellessä\ntultiin kultasepän luo, niin Erkki sanoi Katrille: \"tulehan tänne\nKatri\". Molemmat sitten menivät puotiin ja Jussi odotti ulkona.\nKotvasen kuluttua tulivat he takaisin ja Erkki sanoi: \"käydään toisessa\nsepässä, jos oisivat helpompia\". Astuttiin ja etsiskeltiin toista\nkultaseppää. \"Käydäänpäs tässä\", virkkoi Erkki kun oli keksitty toinen\nkultaseppä. Katri meni Erkin jälestä sisään, vaan Jussi odotteli.\nKotvasen kuluttua tulivat he, Erkki edellä ja sanoi: \"mennään ostamaan\nsieltä ensimäisestä\".\n\nJa niin läksi Erkki ja Katri astumaan samoja jälkiään. Vaan Jussi erosi\nErkistä ja Katrista omille teilleen, läksi astumaan toisanne päin.\nKiiltävä sormus oli Katrin vasemman käden nimettömässä kun hän Erkin\njälestä tuli kultasepän puodista, mistä olivat jo kerran ennen käyneet\nkysymässä sormuksen hintaa. Hyvillään oli Katri, hänestä tuntui niin\nsomalta ja oudolta, jottei hän tiennyt missä hän kätensä pitäisi. Häntä\nkainostuttikin vähän pitää sormusta, arveli jotta kaikkihan ne\nkatsovat. Sentähden piti hän kättänsä röijyn alla ja vähän väliin\npysähtyi katsomaan, että olihan se sormus sormessa. Erkki haasteli\nKatrille astuessaan edellä, vaan ei joutanut Katri siellä jälessä\nkuuntelemaan, ajatteli muuta ja hommasi muuta, se sormushan se vei koko\nhuomion. Kerranpa kysyi Erkki ja kun ei kuulunut Katrilta vastausta,\nkääntyi hän katsomaan. Katri seisoi kaukana jälessä.\n\n\"Mitä sinä seisoskelet siellä?\" huusi Erkki ja Katri lopetti\nsormuksensa katselon ja läksi juosta kipittämään Erkin luo. \"Kun\nkuhnailee kuin mikähän!...\" lausui Erkki ja läksi taas astumaan edellä.\nVaan kun vähän matkaa oli astuttu, kysyi Erkki Katrilta: \"oletko\nkoskaan ajanut höyryllä?\"\n\n\"En ole\", vastasi Katri jälestä.\n\nAstuttiin nyt höyrylaivarantaan ja Erkki antoi Katrille kaksikymmentä\npenniä, joilla hän pääsi pienessä höyryveneessä Toppilansalmeen ja\nsieltä takaisin. Itse hän ei raahtinut lähteä, ja tuumi: \"Saahan tuota\najaa huomenna kun pitää mennä räkyyseen.\" Katri läksi yksinään ja\nErkki odotti sen aikaa, -- tuntikauden -- rannassa. Ja kun Katri tuli\nlystinajosta, lähdettiin kortteeripaikkaan. Kallistuivat molemmat\npirtin penkille aikansa kuluksi vähän nukahtaakseen. Pian Erkki\nnukkuikin, vaan Katri ei saanut unta, hänestä tuntui niin somalta\nsiellä vasemman käden nimettömässä, niin somalta jotta vähän väliin\nsitä piti katsoa, että mikä siellä, tahi että olihan se ainakin sormus.\nJuuri katseli Katri sormusta sisäpuolelta, että monenko karaatin, kun\nrupesi soitto kuulumaan kartanolta. Katri läksi katsomaan ja kuulemaan.\nJa kun hän meni portaille, niin se soittajaherra nosti lakkia, jotta\nhän ajatteli että pitäisikö sitä mennä pistämään kättä. Vaan eipä nuo\nporvarin piiatkaan menneet ... seisoivat vain. Ja se herra soitti,\noikein koreata väänsi. Vähän väliin nosti lakkiaan Katrille ja nauroi.\nViimein kun oli vähän aikaa soittanut läksi pois. Vaan ei hennonnut\nKatri siihen heittää, läksi jälestä, kun näki muitakin menevän. Ja\nkartanosta kartanoon seurasi Katri.\n\nJussi oli kuleksinut katuloita huvikseen, suotta aikojaan. Aina hän\najatteli, että nyt se Katrin sormessa sormus kiiltää. Pysähtyi hän\nkellosepän ikkunan eteen ja katseli kelloja, mutta ajatuksissaan näki\nhän Katrin ja sormuksen hänen vasemman kätensä nimettömässä.\n\n\"Hei, prastui, koppasivai.\"\n\nJussi katsoi, kuka se oli. Kusti.\n\n\"Kelloja katselet? -- Vaan kuule, täällä olisi minulla vähän lilliä. --\nTulehan tänne\", tuumi Kusti ja meni edellä portin taakse.\n\n\"Tämmöistä ainetta ei ole ryypännyt muut kuin minä ja yksi kuppari\nHelsingissä ja sinä nyt!\" kehui Kusti pullonsa sisustaa.\n\n\"Mitä se on sitten?\"\n\n\"Maista vielä -- anna mennä, ei se tapa --. Ryyppää vielä --! Kun ei niin\nei. -- Lähdetäänpä nyt katsomaan missä se torni on, se horisontti --\nmuistathan, josta puheltiin.\"\n\n\"Joo.\"\n\n\"No lähdetään.\"\n\nLäksivät he astumaan ja Kusti piteli Jussia kaulasta. Tultuaan tornin\nluo istuivat he törmälle tällä puolen jokea.\n\n\"Tuossa se on se horisontti\", viittasi Kusti tornia. \"Sen jälkeen se\nminun kelloni käypi.\" Kusti katsoi kelloaan. Sitten siinä törmällä\nistuttiin ja ryypättiin ja Kusti kehui kelloaan. Ruvettiin hankaamaan\nvaihtokauppaa ja tulikin vihdoin kaupat. Kusti lupasi pitää harjakaiset\nja siinä aikeessa lähdettiin narikkaan, missä sai kahvia. Astuttiin,\nKustilla käsi Jussin kaulassa ja Jussi lauloi:\n\n    \"Kukapa se senkin rakkauden,\n    kukapa se senkin rakkauden\n    raukenevan luuli,\n    raukenevan luuli.\n\n    Joka oli paljon kuumempi,\n    joka oli paljon kuumempi\n    kuin pakarituvan uuni,\n    kuin pakarituvan uuni.\"\n\n\"Mitä pitää isännille?\" liverteli muuan narikkaeukko Kustille ja\nJussille.\n\n\"Tuuka puut laaka maat\", virkkoi Kusti eukolle.\n\n\"Vaskate vara?\" pani eukkokin ainoansa liikkeelle.\n\n\"Vaskate vara -- kommer, kommer kouriin se on: vanhalla veneellä, herre\nkuut loon su seiver se on: ei se kaadu vaikka se heiluu\", lasketteli\nJussi.\n\n\"Anna kahvia eukko\", käski Kusti.\n\n\"Täältä isännät saavat kahvia\", virkkoi toinen eukko, \"tulkaa tänne\nistumaan\".\n\n\"Rinttantilkuta, ranttantalkuta...\"\n\n\"Isännätpä iloisia ovat.\"\n\n\"In tulsi jupilo, nyt on meillä iso ilo!\" kiljahti Jussi.\n\n\"Tässä on kahvia, ottakaa isännät!\"\n\n\"Toi isännät, toi emännät, toipa nuo muorit. Niin kahviako. Mä kiittää\nsitä emäntää mahdan, joka pöydät täyteen ahtaa...\" lasketteli Jussi.\n\n\"Hei, Jussi, pane konjakkia kahviin ja kierrä poskeesi, väljähtymästä\",\nkehotteli Kusti.\n\n\"Juu, lahotarjuu... Herrat ne aina sanoo, että tervamies juopi niin\npaljon, vaan tervamies kun ryypynkin ryyppää, niin sitä jo moititaan.\"\n\n\"No, ryyppää, Jussi\", kehotteli Kusti.\n\n\"Juu...\"\n\n\"Pohjaan!\"\n\n\"Toisella kerralla -- Tuppi -- Matin mökki merralla. -- Kuulkaa emäntä,\nvai rouvako te ootte...\"\n\n\"En ole rouva enkä emäntä, kun ei ole minulla herraa eikä isäntää\",\nselitti eukko.\n\n\"Tyttö-ihmisiä sitten?\" kysyi Jussi.\n\n\"Tyttö-ihmisiä.\"\n\n\"Nouse lempi liehumahan, kunnia kupahumahan yli kuuen kirkkokunnan, yli\nkappelin kaheksan! Ei sitten sinä ikänä, jos ei tänä kesänä nouse\nnoppo, seiso seppo... Vai saako teille lempeä nostaa?\" kysyi Jussi.\n\n\"Mieleenhän se oisi.\"\n\n\"Lisää kahvia\", käski Kusti.\n\n    \"Kaks oli meitä poikaista,\n    hurraamme pois, hurraa,\n    ja me laulamme Oulun tansseista,\n    sun konlivatu riijatu rallallei!\n\n\"Elä mölää, Jussi\", kielteli Kusti.\n\n\"Olkaa siivolla, isäntä\", rauhoitteli eukko.\n\n\"Siivolla sikijät, Jussi kanss'! -- Vaan:\n\n    Hämeenlinnan markkinoilta\n    löysin uuden pillin,\n    heijuu viikuvalla\n    löysin uuden pillin.\n\n    Jolla minä nättejä likkoja\n    kammariini soitin,\n    heijuu viikuvalla\n    kammariini soitin.\"\n\n\"Eläkä huutele\", kielsi yhä Kusti\n\n\"Ryypätään sitten! Vielä hilkkasee putelin pohjassa. Minä otan\nviimeisen tilkan, sen siunauksen kulauksen.\"\n\n\"Elkää ryypätkö enää, isäntä\", kieltelivät narikkaeukot, joita jo oli\nuseampia keräytynyt siihen ympärille.\n\n\"Täst' saat suuparkain, kosk' vielä mukaan läksit, saat sinä sitten\njanoo nälkää nähdä, kun minusta aika jättyy\", virkkoi Jussi ja\nryyppäsi.\n\n\"Ha' han petaalt?\" kämäytti kysyä muuan narikkaeukko toiselta, joka oli\nkahvin antanut.\n\n\"Näi\", oli tämän lyhyt vastaus.\n\n\"Maksakaa kahvit\", alkoivat eukot Jussille.\n\n    \"Maksettu jaksettu tanssit jo tosin\n    ja oluet oisi jo ostettu,\n    haihtunut kuihtunut kukkaron kuplu...\"\n\n\"Maksa mies kahvit, eläkä reuhaa siinä!\" toruivat eukot.\n\n\"Minä reuhaan ja pauhaan, pauhaan ja saarnaan, ja kuulkaat hartaasti,\nsillä teroitan mieleenne yhden tärkeän asianhaaran. Sakkolassa ja\nSakkolan pappilassa ja sen kattilassa on aina kaalia, on aina kaalia...\n\n\"Maksatteko kahvinne?\" tiuskivat eukot kaikki ympärillä.\n\n\"Lupaanhan minä... Minä kissa katin poika lupaan ja vannon, että kaikki\nhiiret ja rotat hengiltä pois otetaan...\" Jussi istuutui penkille, pää\nretkallaan. Kusti jo nukkui.\n\n\"Herra jesta, siihen ne nyt humaltuvat, eikä saa maksua kahvista\",\npäivitteli eukko.\n\n\"Kuule, maksa kahvit!\" karjui muuan eukko Jussille ja ryökkyytti häntä\nolkapäistä. \"Pekka vai mikä sinä olet!\"\n\n\"Pietari Pekan poika varasti vangilta voita, meni saksan saunaan, pani\nsäkin naulaan, voi suli säkkiin...\" tolkutti Jussi.\n\n\"Käsketään poliisi, jos et maksa.\"\n\nEi ääntäkään.\n\n\"Mene sinä tuolta nurkasta katsomaan eikö näkyisi poliisia, mene\nKatri\", toimitti akka tyttöään.\n\n\"Katri kaivoon putosi, toinen päältä katsomaan...\" mutisi Jussi,\ntointui ja kavahti pystöön. \"Kusti hoi, lähdetään...\"\n\n\"Ei ollenkaan, ennenkuin on maksettu\", eukot tiuskivat.\n\n\"Mokomat retkaleet, kun tulevat muka juomaan, eikä sitten makseta\",\nhuusi se eukko, joka oli kahvia antanut.\n\n\"Niin, sanokaa... Mokomia tervahanhia...\" alkoi eukkojen suut laulaa.\nVaan Jussi lauloi:\n\n    \"Henttuni heitti mun, heittäköön vaan,\n    en minä tuota surre,\n    hei, etkö sä luule tämmöisen pojan\n    uutta henttua saavan!\"\n\nNiin hän lauloi ja lauloi jotta tori raikui.\n\n\"Huutele vain, kohtapa nuo poliisitkin tulevat!\"\n\n\"Poliisit -- sanokaa niille, että minä olen kuningas Herodes ja heidän\npitää kumartaman maahan ja rukoileman minua.\"\n\n\"Kyllä kai, saathan nähdä kohta, kuka se rukoilee.\"\n\n\"Kusti!\" huusi Jussi.\n\nKusti heräsi ja rupesi laulaa hyräilemään:\n\n    \"Lähdenpä riihtä ripsumaan.\n    Heijupa heijun heijuu.\n\n    Kaurariihtä kapsimaan.\n    Heijupa heijun heijuu.\n\n    Onkos miehet kotona?\n    Heijupa heijun heijuu...\"\n\n\"Maksakaa kahvinne\", piukasi joku eukko Kustille.\n\n\"Joo, joo, vörloot\", virkkoi Kusti ja alkoi kaivaa rahaa kukkarostaan,\nhyräillen:\n\n    \"Paljonko niitä tarvitaan?\n    Heijupa heijun heijuu.\"\n\nVaan Jussi istui taas penkillä ja pää retkotti rintaa vasten, silmät\npuoli ummessa.\n\n\"Mikä se täällä on?\" kysyi poliisi tultuaan paikalle.\n\n\"Tuohan tässä elämöipi\", sanoivat eukot ja osottivat Jussia. \"Sehän\ntässä huutaa ja laulaa.\"\n\n    \"Vaan enhän minä sillä laula,\n    että heleä on ääni,\n    vaan tuotahan minä laulelen\n    tuon henttuni ikävääni...\"\n\nlauloi Jussi istuessaan.\n\n\"Mikä mies sinä olet?\" kysyi poliisi Jussilta.\n\n\"Minä olen kuningas Herodes. -- Jos sinä olet yksi herra ja yksi kuningas\nmurjaanin maalta, niin lankee minun eteeni polvillesi ja rukoile\nminua\", lausueli Jussi, yhä istua nyköttäen pää rintaa vasten.\n\n\"Vai niin!\" sanoi poliisi. \"Viedäänpä kuningas Herodes palatsiinsa.\"\nPoliisi tarttui Jussia harteisiin ja kohotti seisalleen.\n\n\"Pois moukat taikinasta, sanoi Riitu russakoita!\" lausui Jussi, karisti\npoliisin harteistaan, läksi astua hoipertelemaan, huudellen Kustia.\nVaan Kusti oli löytänyt kinttunsa, nähdessään poliisin tulevan, ja niin\njäi Jussi yksin. Poliisi oli puhaltanut pilliinsä ja koetti uudelleen\ntarttua Jussiin kiinni.\n\n\"Mene matkaasi ... en huoli sinusta...\" sopersi Jussi ja astua\nhynttäili, hoipaten puolelta toiselle katuvierellä ja toisinaan sortui\nkeskikadullekin, väliin riensi juoksujalassa eteenpäin, väliin ei\npäässyt askeltakaan. Niin hän horjuvasti teki taivaltaan, pää notkotti\nrintaa vasten. Ja puheli hän Katrista ja sormuksesta, silinteristä ja\nkaikesta sekaisin, nauroi väliin, väliin itki.\n\nPoliisi kuleksi jälessä ja vasta kun toinen tuli, uskalsi käydä\nkäsiksi. Käsikynkkään tarttuivat he Jussia ja alkoivat kulettaa\nretuuttaa häntä \"rauhan satamaan\".\n\nJussi puheli: \"Kuulkaa -- Kusti ... vaan kuka se on toinen?\"\n\n\"Matti\", vastasi poliisi.\n\n-- \"Matti... Partalan Matti... Kuulehan Matti, että jos -- minä --\nolenkin -- köyhä ja kurja -- niin olisin minä elättänyt Katrin...\"\n\nSamassa kulki Katri vastaan posetiivin jälessä. Hän pysähtyi katsomaan\nkun Jussia vietiin ja ihmetteli että minne sitä vietiin, vaan sitten\nhän läksi taas juosta hilkkasemaan posetiivin jälkeen kohti narikkaa.\n\nJussi yhä kertoili poliiseille Katrista ja itsestään, kulkea\nretuuttaessaan heidän käsikynkässään.\n\n\"Isäni kun kuoli, niin jäin minä ihan yksin -- äitini oli jo aikoja\nkuollut -- ja talo vietiin maineen mantuineen -- minä tulin syöttöpojaksi\nPartalaan ja olin sitten renkinä, vaan olenko minä silti huonompi?\"\nJussi oli ääneti vähän aikaa ja virkkoi taas tointuneella äänellä:\n\"Kehno itkua vääntää, vaan mies se tupakan panee!\" ja sitten hän rupesi\niloissaan laulamaan:\n\n    \"Kun sinä lienet yksinäinen\n    niinkuin linnunpoika...\"\n\n\"So, puita veräjään!\" virkkoi toinen poliisi ja painoi kätensä Jussin\nsuulle. Mutta silloinpa Jussi tempasi itsensä irti poliiseista ja\nkatsella tuijotti heihin vihaisesti. Tekivät poliisit ryntäyksen\nsaadakseen kiinni hänet, vaan huiskautti Jussi käsiään ja pois\nkarisivat järjestyksen valvojat ja apua rupesivat viheltämään. Samassa\nilmestyi Liisa Jussin viereen ja kysyi poliiseilta, mihin he häntä\nveivät.\n\n\"Kortteeriin se herra viedään\", arvelivat poliisit.\n\n\"Tässähän sen kortteeri on\", viittasi Liisa Pärpuumia. \"Lähde pois\nkortteeriisi\", virkkoi Liisa Jussille ja otti häntä kädestä kiinni.\nYhdessä lähtivät he astumaan, Liisa puhellen lempeästi, mutta Jussi\nastui äänetönnä ja allapäin.\n\n\"Odota hetkinen\", huusi Liisa muutamalle aliupseerille, joka oli hänen\nkumppalinaan ja jäi puhelemaan hämmästyneitten poliisein kanssa. \"Minä\ntulen kohta\", lisäsi hän ja katosi Jussin kanssa Pärpuumin portista.\n\n\"Laitin hänet nukkumaan ja otin rahakukkaronkin talteeni. Ei tiedä kuka\nsattuu pistäytymään pirttiin, kun ei ole ketään siellä. Erkkikin oli\nlähtenyt kaupungille\", lausueli Liisa, palattuaan toverinsa luo.\n\n\"Minnekäpäin sitä nyt lähdetään?\" kysyi aliupseeri.\n\n\"Lähdetään narikkarantaan katsomaan eikö isä jo olisi tullut Toppilan\nsalmesta, johan sen lastin pitäisi olla purettuna\", virkkoi Liisa.\n\nNiin läksivät astumaan kohti narikkaa ja lähemmäksi tullessaan kuulivat\nsieltä posetiivin soittoa.\n\nSiellä se posetiivi nyt soi ja siellä Katrikin seisoi lähellä ja\nkuunteli hartaasti, jotta tuskinpa hän muisti enää sormusta sormessaan.\nTunsipa hän kovan nykäyksen röijynsä liepeessä. Hän katsoi, että kuka\nse nyhtää.\n\n\"Terve!\" ja Katri tuipasi Liisalle kättä, ja kysyi että milloin se\nLiisa oli tullut.\n\n\"Tänä päivänä\", vastasi Liisa. \"Isä on vielä Toppilan salmessa, lastia\npurkamassa. -- Pärpuumissa majatalomme.\"\n\n\"Sotaherra tuossa\", kuiskasi Katri ja viittasi aliupseeria, eikä hän\nollut joutanut kuuntelemaan Liisan puhetta.\n\nLiisa selitti, että se on heidän pitäjän poikia.\n\n\"No, tunteeko se sinut?\" kysyi Katri ihmeissään, niin ihmeissään, jotta\nposetiivi kaikkine kummineen unehtui häneltä.\n\n\"Kun on naapurista ihan, niin eikö tuntisi -- tuttavahan toki\", arveli\nLiisa ja olisi hänellä vielä ollut lisää, vaan mitäpä hänestä.\n\n\"Eipä tuolla näy rannassa isääsi\", virkkoi aliupseeri Liisalle.\n\nSekös ihmetytti Katria, että se sotaherra puhui. Eihän se nyt kumma\nole, jotta ihminen puhuu, vaan tuntui se niin somalta Katrista, kun se\nupseeri haasteli.\n\n\"Lähdetään kävelemään\", sanoi aliupseeri Liisalle.\n\nKatrista tuntui niin somalta kun se sotaherra niin sanoessaan pani\nkätensä Liisan olkapäälle ja sitten pani kätensä selkänsä taakse, jossa\ntoinenkin oli. Somasti se kultanauha paistoi hihansuissa ja\nkaulustassa, somalta se näytti. Katri kuiskasi Liisalle: \"ei suinkaan\nse ole Sotkamosta?\" Ihmetytti se niin Katria.\n\n\"Tule!\" nykäsi Liisa Katria, lähtiessään kävelemään.\n\nAstuivat he nyt kolmikannassa, aliupseeri ja Liisa puhellen, Katri\nihmetellen. Ja kun Liisa oikein makeasti nauroi puhellessaan ja tarttui\nsotaherraa käsivarteen ja katsoi silmiin nauraen ja sotaherra taas\nLiisaa hymyillen, niin silloin se hytkäytti Katrin sydäntä, se tuntui\nniin somalta, jotta se vasta tuntui.\n\nHe suuntasivat kulkunsa Heinätorille, missä oli karuselli. Jo etäälle\nkuului posetiivin ja rummun ääni. Alkoi Katri kysellä, jotta mikä se.\nAliupseeri selitti mistä soitto kuului. Ja kuta lähemmäksi tulivat\nHeinätoria, sitä suuremmaksi paisui Katrin uteliaisuus.\n\nSoitto kuului jo selvästi, kimakasti piukui posetiivi ja poukahteli\nkumiseva rumpu. Väkeä seisoi yhdessä koossa ja heidän keskellään pyöri\nvaatekattoinen karuselli.\n\nLähestyivät he sitä, aliupseeri ja Liisa puhellen keskenään, Katri\ntöllistellen loppumattomasti ja suu kolmantena silmänä. Vaan kun he\ntulivat ihan äärelle seisomaan, katseli Katri aivan kuin suurinta\nkummaa. Ihmisiä mennä vilisti ympäri mikä istuen reessä, mikä hevosen\nselässä, mikä jalopeuran, kiiti ympäri vilisten vain ja kova soitto\nkävi, ja somaa se oli Katrista, oikein ihmettä.\n\nSoitettiin aisakelloa ja koje hiljensi pyörintäänsä ja viimein pysähtyi\nja lakkasi silloin mahtava soittokin. Entiset tulivat pois ja uusia\nihmisiä meni sijaan karuselliin. Nousipa siellä Kustikin muutaman\nhevosen selkään. Hän taputteli hevostaan, otti ohjakset käsiinsä ja\nalkoi laulaa:\n\n    \"Översti se ajoi hevosill' ja vaunuill',\n    vaan ratsumies se ratsasti.\n    Sun prillati pratipra.\"\n\nKun kaikki paikat olivat täyttyneet, soi kello, karuselli alkoi pyöriä,\nrumpu ja posetiivi soida ja Kusti lauloi kiitäessään ympäri:\n\n    \"Rumpu se lyö ja rumpu se käy\n    ja miekan terät ne värisee.\"\n\nNo, oli se taas Katrista kummaa ja unehtunut oli häneltä sotaherra.\nHäntä nauratti kun Kusti mennä kiiätti ympäriinsä, vilisten vain.\n\nKun laitos taaskin pysähtyi, osti aliupseeri kaksi lippua, toisen antoi\nLiisalle ja toisen Katrille, jotta saivat mennä ajelemaan kerran.\n\nTytöt lähtivätkin ja Katri istua kämäytti ensin hevosen selkään, kuten\nKustikin oli viime kerralla, vaan kun hän näki Liisan istuvan reessä,\nmeni hänkin sinne Liisan viereen rekeen.\n\nLäksi nyt koje pyörimään ja nauratti Liisaa ja Katri nauroi ääneen ja\npiti huivinnurkkaa suullaan. Nauroi se aliupseerikin katsoessaan heitä.\n\nVaan Kusti seisoi aliupseerin vieressä ja silmäili ja silmäili häntä.\nLähestyi askeleen lähemmäksi ja silmäsi sitten aliupseeria päästä\njalkoihin. Aina vähän ajan perästä lähestyi askeleen ja katseli,\nsilmäsi tarkasti ja suu hymyssä.\n\n\"Meidän pitäjän miehiä\", lausui hän vihdoin puoliääneen ja säikähti,\nkun aliupseeri kääntyi häntä katsomaan.\n\n\"Kettu-Kustihan se on, terve!\" lausui aliupseeri, pisti kättä ja\nhipasutti lakkinsa laitaa.\n\n\"Ka, tunteehan vielä\", lausui Kusti ja pani lakin päähänsä ja säikäys\nmuuttui hyväksi mieleksi.\n\n\"Upseerina?\" kysyi Kusti.\n\n\"Niin, aliupseeri.\"\n\n\"Niin, no kuitenkin. -- Panisiko pahakseen jos tarjoaisin vähän ... on\nhyvää lilliä minulla. -- Jos niinkuin passaisi, niin tuolla olisi\nhyvä...\"\n\n\"Ei, kiitoksia!\" virkkoi aliupseeri.\n\n\"Vai ei\", tuumi Kusti. \"Eikö sitä siinä komennossa ruukata?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Yhy. -- Minkälainen kello?\" kysyi Kusti rohkeampana.\n\nAliupseeri näytti ja sanoi, että hän on saanut sen hyvästä ammunnasta\npalkinnoksi.\n\nKusti katseli ja kuunteli ja virkkoi viimein: \"hyvä kello\". Näytti\nsitten omaansa lausuessaan: \"tämä on vain pintelikello, mutta tarkka,\nniin tarkka, että ennen se aurinko erehtyy.\" Ja sitten Kusti selitti,\nettä se oli pahanpäiväinen silinteri, jolla hän oli tään vaihtanut ja\nsaanut hyvät välit.\n\nHoijakka oli pysähtynyt, Liisa ja Katri tulleet alas.\n\n\"Kiitoksia, Heikki!\" lausui Liisa nauraen ja rupesi nyplimään\naliupseerin vyösolkea.\n\nKatri ajatteli myös kiittää, vaan eipä ilennyt, kainostutti niin häntä\nse aliupseeri. Pitihän sitä kuitenkin kiittää, kun Liisakin kiitti,\nvaan kun se niin ujostutti. Silmäsi ja silmäsi Katri aliupseeria ja\naliupseeri katsoi häntä. Viimein niiasi Katri ja lausui: \"kiitoksia!\"\nja kääntyi heti toisaalle katsomaan.\n\nLähdettiin kävelemään taas, Heikki ja Liisa puhellen ja nauraen\nkeskenään, Katri muistellen hoijakassa-ajoaan. Tulipa sotamiehiä\nvastaan. Katri nyt katsoi ja odotti, että mitenkä nyt. Sotamiehet\nnostivat kätensä lakkiin ja kulkivat sivu, aliupseeri hipasutti\nkädellään lakkiaan. Se oli Katrista somaa. Vaan vähän matkaa käveltyä\nasteli toinen sotaherra vastaan. Sillä ei ollut samanlainen puku kuin\ntällä, vaan sotaherraksi päätti Katri itse mielessään senkin. Heikki\npysähtyi ja nosti kätensä lakin reunaan.\n\n\"Hyvää päivää, Korhonen!\"\n\n\"Jumala antakoon, herra eversti!\"\n\n\"Ovatko nämät molemmat teidän morsiamianne!\" kysyi eversti naurusuin.\n\n\"Ei, herra eversti\", vastasi Heikki, vaan Liisa hieman punastui ja\nKatri purskahti ääneen nauramaan ja peitti huivin nurkalla suutaan.\n\n\"No, jompikumpi kai niistä on?\" kysyi eversti.\n\nAliupseeri vain hymyili.\n\n\"Vai niin, ette tahdo sanoa\", virkkoi naurusuin eversti ja läksi\nastumaan ja toisetkin jatkoivat matkaansa, Heikki ja Liisa puhellen\nhyvin innokkaasti everstistä.\n\n\"Tuossa ne ovat\", virkkoi Katri vähän matkaa kun oli astuttu.\n\n\"Kutka?\" kysyi Liisa.\n\n\"Ne herrat, jotka tulivat meidän veneessämme Pyhää alas\", vastasi\nKatri. Ja kun herrat tulivat lähelle, pysähtyi Katri ja niiata\nkiepsautti ja oli käsi valmiina, että jos niinkuin käteltäisiin. Vaan\neivät herrat pysähtyneet kättelemään.\n\nAliupseeri saattoi naisensa Pärpuumin portille ja tytöt kipittivät\nPärpuumin pirttiin. Siellä nukkui Jussi penkillä, raskaasti jotta\nkuorsasi. Liisan isä venemiehineen oli jo tullut; iltasta nauttivat\njuuri arkullaan. Erkki ei ollut kotona. Vaan pianpa hänkin astui\npirttiin, päässään uusi leipälakki, jossa sinisiä ja valkeita tupsuja\nkelkkarehti ponnasta lipun kohdalla. Oli hänellä uusi letkavarsi\npiippukin ja se oli kuin kello: koppa liivintaskussa ja suuluu\npujotettu napinläpeen, jotta punainen letka oli alaspäin kaarella.\n\nIltasen syötyä laitettiin nukkumaan pirtin lattialle ja tuumittiin\nsiinä lyhyeltä ennen nukuntaa päivän tapauksista. Katrin suu rupesi\nhyvinkin laulamaan, vaan Erkki aina sanoi, jos Katri mitä ihmettä\nkertoi, että eihän tuo niin maailman kumma ole, ja että näkee sitä\nkummempaakin. Vaikeni jokainen lopulla ja vaipui uneen ja nyt kuului\nhiljainen kuorsaus Pärpuumin avarassa tuvassa.\n\nAamulla, ennen einettä läksivät ukot Toppilan salmeen räkyyseen ja\nsieltä tultuaan kiireimmän kautta hommasivat asioitaan päästäksensä jo\nillalla paluumatkaa alkuun panemaan. Yhteen matkaan koetettiin\nlaittautua, sillä olihan rattosampi kulkea yksissä.\n\nHyvin oli Liisankin isä joudutellut asioitaan, ja Liisahan niitä\nenimmäksi osaksi toimittelikin hänen räkyyssä olonsa aikana, jotta\npuolisten jälkeen ei hänellä enää muuta ollut toimittamatta kuin langat\nvärjäriltä ja rätinki porvarista.\n\nOlihan se Erkkikin saanut yhtä ja toista ostetuksi, vaan ei kaikkia\nkuitenkaan, hän kun aina koetti mistä saisi huokeimmalla. Ja oli\nhänelläkin niinikään rätinki saamatta.\n\n\"Jos tuota nyt tässä vuottaissaan ottaisi jonkun ryypyn\" -- arveli Erkki\nja otti eväsarkustaan punssiputelin, minkä hän eilen oli ostanut.\nKaivoi hän arkusta pikarinkin ja kaatoi siihen itselleen. Vaan toiseksi\nkaatoi hän Katrille.\n\n\"Tule Jussi ottamaan\", tarjosi Jussillekin.\n\n\"Enkä\", vastasi Jussi ja oli lynkäpäisillään polviensa varassa\nistuessaan penkillä, etäällä muista.\n\n\"Tule, ota!\"\n\n\"Enkä.\"\n\n\"Ei tää ole kuin punssia.\"\n\n\"Ka, olkoon.\"\n\nErkki ryyppäsi itse puolet ja toisen puolen antoi Katrille, ja kun hän\noli saanut tulpan pullolle ja pannut sen ja pikarin arkkuun, laati hän\ntupakkia uuteen letkavarsipiippuunsa ja poltteli hyvin tyytyväisenä.\nVaan pianpa piti hänen kopistaa piippunsa, kun tultiin käskemään\nrätinkiin.\n\nPuhelivat sillä aikaa tytöt pirtissä. Katri kerroskeli näkemiänsä\nihmeitä, näytti sormustaan ja peiliä ja antoi Liisan lukea sen \"Laulun\nsiitä hirveästä kalasta, joka nähtiin Marsellin edustalla\".\n\n\"Eikö ole soma laulu?\" kysyi Katri hyvillään.\n\n\"En osaa kehua\", arveli Liisa ja näytti kirjan, jonka Heikki oli eilen\nostanut hänelle.\n\n\"Miksi tätä sanotaan?\" kysyi Katri.\n\n\"Vänrikki Stoolin Tarinat on sen kirjan nimi ja siinä on runoja...\"\n\n\"Onko ne hengellisiä, vai onko ne rakkauden lauluja?\" kysyi Katri.\n\n\"Eivät ole semmoisia, ovat runokertoelmia vanhoista sotasankareista\",\nvastasi Liisa, rupesi lukemaan ääneen ja luki ensin \"Sven Tuuvasta\",\nsitten \"Kuormarengistä\" ja \"Sandelsista\".\n\nJussi istui lynkäpäisillään polviensa varassa, mietti ja muisteli\neilistä päivää, minkä muisti siitä. Miten hän kotia oli tullut, ei hän\nmuistanut, mutta aamulla herättyään sai hän Liisalta rahakukkaronsa ja\nmiten se oli Liisalle joutunut, ei hän voinut käsittää. Muisti hän\nvaihtaneensa Kustin kanssa kelloja tornin luona ja olikin se silinteri\nnyt hänellä taskussa. Vaan ei se raksutellut niinkuin pintelikello...\nMiten lie sitten ajantietäjä pätevä... Se oli kyllä se entinen kello...\nJussi muisteli ikävänkaipauksella entistä kelloaan. \"Jos oisi purkaa\nkaupat, vaan eihän sitä kehtaa jänestää...\" Niin hän ajatteli ja häntä\nkadutti vaihtokauppansa. Ja ajatteli hän, että ovat kaikki Katrit ja\nLiisat ja muut nähneet hänen olleen humalassa, ja se häntä hävetti\nniin, niin että se vasta hävetti.\n\nVaan tulivat rätingistä isännät ja alettiin hommailla poislähtöä\nkerkeimmän kautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNarikkarannassa kävi meka ja melu. Siellä ukot veneissään pitivät\n\"lähtöpeliä\", jossa ei kaikki samaa soittaneet! Joku istui arkkunsa\nluona ja järjesteli oulutuomisiaan ja kun sai järjestetyksi, lupsautti\narkun lukkoon, pujotti avaimennauhan kaulaansa, itse avaimen pisti\nliivin taskuun ja rupesi muuta hommaamaan. Eräs luki rahojansa ja\nluettuaan pani ne nahkalompakkoon, jonka kääri huolellisesti kokoon,\nsitaisi nuoralla kiinni ja pani lompakon arkkuun. Vaan lukipa hän\neväsrahat kukkarossaan, laski paljoko oli rahoja mennyt, ja saatuaan\nselville kiinnitti kukkaron, pisti sen liivin povitaskuun ja sitoi\nvielä taskun nauhanpalalla. Muuan katseli vasta kellosepästä ostamaansa\nkelloa, katseli ja kuunteli, muuan koetteli uutta ympyriäistä peiliään,\nkatseli siihen, katseli itseään sieltä peilistä, ja kun oli kyllikseen\nkatsellut itseään, käänsi peilin umpeen ja katseli sitä päältäpäin,\npyöritteli, käänteli ja katseli. Ken seisoi keskellä venettä ja katseli\nympärilleen toisten toimintoa, pureskellessaan suun täydeltä\nnisuleipää, ken istui veneen perässä, ryyppäsi pullostaan ja huutaa\nhihkasi. Näytteli toinen toiselleen ylvästellen herrastupakoitaan,\npaperossia, toinenpa vastasi vilauttamalla porvarista saatua sikaria.\nMuutamia asteli vielä kaupungilta, kenellä nisuleipä, kenellä\nviinanassakka, kenellä sarkapakka, kenellä oli kädessä leipä ja sen\npäällä muutamia sillejä, kenellä kaksi leipää ja voita välissä, kenellä\nlakki kädessä ja siinä korppuja ja kenellä mitäkin. Ja kävi siinä hurma\nrannassa, niinkuin käypi puhelevassa väkijoukossa, aika meka.\n\nRannassa oli jo Erkkikin Katrineen. Jussi oli vielä jossakin asialla.\nErkki odotteli istuen perässä, poltteli uudella letkavarsipiipullaan ja\nkatseli uutta lakkiaan. Katseli koreita tupsuja otsalla ja ihaili\npunaista vuoria. Sitten hän pani lakin päähänsä ja kysyi Katrilta:\n\n\"Onko tämä komea lakki?\"\n\n\"Onpahan tuossa\", vastasi Katri.\n\n\"Onko se Katri sinulla nyt lysti, kuu on sormuskin, oikein\nkultasormus? -- Kyllä niillä muilla tytöillä on vesi suussa, kun\nnäkevät.\"\n\n\"Vieläkö mitä!\" virkkoi Katri, vaikka itsekin mielessään ajatteli, että\nkyllä ne tytöt mieliteolla katselevat. \"Johan se nyt sormuksen tähden\nvesi suuhun tulisi.\"\n\n\"Ei nyt vesi juuri tule, vaan käy niiden vähän sydämelle nähdessään.\"\n\n\"Pöhö! Saavathan ne sormuksen milloin haluavat!\"\n\n\"Saavat kun on antajia.\"\n\n\"Antajista ei puutetta! -- Jo tulee Jussi\", katkaisi Katri puhettaan.\n\n\"Jussi se sanoi, että minä en tervanpoltolla saa rahaa, vaan annahan\nkun sanon. Viidettä sataa läksi nytkin -- eiköhän Jussin korvat hörösty\",\ntuumi Erkki.\n\nJussi tuli, hän oli ollut toimittamassa loput asiat, jotka Erkiltä\njäivät toimittamatta.\n\n\"Sinä sanoit, Jussi, Pyhäkoskella tullessa, että minä en saa rahoja\ntervastani, vaan siinä sinä katalasti valehtelit\", lausueli Erkki.\n\nJussi katseli vähän hämillään Erkkiä, vaan pian hän huomasi, että Erkki\noli hyvällä puhelutuulella -- porvarin ryyppyjen ja sikarien\nvaikutuksesta. Ääneti oli Jussi ja lateli tavarat arkkuun, pani sinne\nkirjankin, jonka hän itselleen oli ostanut, ja vei arkun avaimen\nErkille.\n\n-- \"Etten saa rahoja. -- Elä Jussi koskaan puhele niin, sillä viidettä\nsataa markkaa läksi nytkin. -- Semmoista summaa sinä et ole eläissäsi\nnähnytkään... Vai hä?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Viidettä sataa markkaa ... ja puolet otin, toisen puolen jätin\nsinne... Kysyi se itse Pärpuumi konttoristiltä, että onko se tämä sen\nRantalan isännän poika, sen Juho Erkki Huotarisen?... On kai, sanoi\nristi, ja minä sanoin, että on se. -- Ryypyt ja sikarit ne läksi ja se\nsotkamolainenkin sai siinä sivussa. -- Vaan elä Jussi vasta sano, etten\nminä saa rahaa tervoillani. Minä saan, ja minun ne ovat, vaikka\njakeleisin harakoille ja seipäille ... ja piisaakin niitä jakaa...\nMutta sinulla Jussi on aina kateus minua kohti ja viha, sinä luulet\nolevasi isoviisas... Muut eivät tiedä muka mitään... Aina sinun pitää\nmatkitella muitten puheita... 'Ei se ollut tiatteria'... Miksei se\nollut... Jos vaikka lähdetään katsomaan Kirkkotorille, niin on siellä\nse miehenpää... Vaan sinä se olet olevinasi viisaampi... Harailet\nkirjoja ... hölyn pölyä höystyt ... et viittä sataa markkaa ole\nnähnytkään...\"\n\n\"Jo tulee Pärpuumin puukhollari\", lausui Jussi puoliääneen ja läksi\nhakemaan makasiinista sauvomia ja airoja. Puukhollaria sitä oli\nodotettu avaamaan makasiinia ja antamaan sieltä venekalut ja\njauhokulin.\n\n\"Mitä sinä purajat Jussille? Eihän se mitä ole sinulle tehnyt\", tuumi\nKatri, Jussin ollessa makasiinilla.\n\n\"Eihän se ... on olevinaan niin viisas, tietävinään kaikki maailman\nasiat... Että Amerikassa tuulee edestakaisin ijankaikkisesti ... senkin\nvalehteli Jussi...\"\n\n\"Elä höpsi!\" virkkoi Katri.\n\nJussi toi sauvomet ja airot veneeseen. \"Tyhmän näköinen on mies\nhumalassa, ihan kelvoton\", ajatteli hän, siinä puuhatessaan lähtöä ja\nErkin pajattaessa yhä viidestä sadasta markasta. \"Noin ikään se\nisänikin kerran ylpeili saaliistaan, vaan mitä niistä oli hyötyä koko\nrahoista. Meni tervat ja tukkimetsät porvarin hyväksi, meni sinne maat\nja mannut. Konkurssin kun teki porvari, niin sinne ne isän saaliit\nhaihtuivat, ihan pennittömiin. Liekö hänessä suoraa peliä pidetty,\nhyvähän näet on peijata tyhmää talonpojan moukkaa, eihän se miten älyä\nkaikkia niitä vinkeitä. Monelta muulta talonpojalta ne on tervat ja\ntukkimetsät menneet niinikään vain ihan itse edestään. -- Sinne se on\nherrain haltuun mennyt minunkin perintöni ... sinne sitä mahtuu ja\nmenee!\" \"Elä enää hupata siinä!\" virkkoi Jussi nyt Erkille,\n\"laittautaan matkaan\".\n\nKuletettiin vene makasiinin luo, josta tuotiin muut venekalut veneeseen\nja vieritettiin jauhokulikin.\n\nNythän sitä heillä ei ollut muuta kuin lähteä paluumatkalle. Joutuivat\nmuutkin matkaan, kun kunkin porvarin puukhollari oli tullut antamaan\nvenekalut ja suoloja tahi jauhoja, mitä kukin tahtoi. Vene veneeltään\nläksi. Ja hälveni hurina sen mukaan kuin ranta tyhjeni. Kajahti vain\nenää silloin tällöin laulun sävel tahi kiljahdus, minkä joku iloinen\npoika laski ilmoille. Ken vielä oli rannassa, koetti joutua jottei\njäisi kovin jälelle muista. Vihdoin oli koko ranta tyhjänä pitkistä\nveneistä ja iloisista, meluavista tervamiehistä. Jokainen vene oli jo\nmenossa, soutaa lipotti kosken alle.\n\nNyt ne alkavat nousuvaivat ja on ne vaivoja. Monta hikipisaraa tipahtaa\nennenkuin on kaikki kosket noustu; monta kertaa vetäessään venettä\näkeissä korvissa saa puhkien ja ähkien ryömiä ponnistella rantasiltaa\ntoinen käsi kolmantena jalkana. Monta kertaa saa olla ketteränä\nsauvoessaan venettä väkevissä virrankorvissa. Saapipa kerrankin\nteroittaa sauvointansa ja kerrankin nostaa ja pistää sitä, ennenkuin\nsen saa viskata kotirannalle. Ja kerran ja toisenkin saa airolla\nvetästä, ennenkuin vene jyrähtää tutuille teloilleen.\n\nEipä joutanut Erkkikään enää puhelemaan, lie nuo porvarin viinat jo\nhaihtuneet. Äänetönnä sauvoi hän keulassa ja, vetopaikoissa Jussin ja\nKatrin vetäessä, rompsasi sauvoimella, oikeata rompsia kun ei vielä\ntarvittu.\n\nMerikoskesta päästyä sauvoivat nyt palaavat oulumiehet joen oikeaa\nrantaa pitkänä veneraitana. Ja vilske kävi siinä. Heilahti sauvointa\nkymmenittäin ja huojui sauvojaa saman verran, notkistaessaan ja\noikoessaan vartaloaan. Vilisi punaisia paidan hihoja käsien noustessa\nja laskiessa. Sauvoimien taaja porske kuului, kun keltainen venesarja\nja siinä sinihousuinen ja punapartainen miesrivi siirtyi pitkin\njoenrantaa, ja kuului tuon tuostakin naurua ja kovempaa ääntä ja joskus\nkiljahdustakin ja vieläpä joku katkonainen laulukin.\n\nNiin se matkue teki taivaltaan, työnnellen veneitään vasten virtaa ja\nkierrellen joen rannan mutkia. Siellä joukossa oli Erkin venekin ja\nErkki sauvoi keulassa, Jussi, tottuneempi kun oli, sauvoi perässä, vaan\nkeskellä työnteli Katri, työnteli avopäin.\n\n\"Sauvo yhtä aikaa, Katri\", muistutti usein Jussi ja virkkoi se Erkkikin\nväliin, kun Katri kolautti sauvoimensa yhteen: \"mitä se siinä\nsaikkaroipi!\"\n\nLiisa sauvoi isänsä veneessä. Voimakkaasti hän työnteli, kauniisti\ntaipui pitkä sorja vartalonsa ja puikki sauvoin kädessään kuin\ntottuneella ainakin.\n\n\"Onpa se reima tyttö\", arveli Erkki Liisasta ja samoin muutkin olivat\nmiettineet.\n\nKun oli sauvottu iltaa jo myöhäseen, käännettiin veneet törmään jonkun\ntalon rantaan ja siinä yövyttiin. Aamulla taas auringon nousulla oli\nvenejono luikertelemassa pitkin virtavan joen rantaa. Eihän se niin\nvinhakasti matka joutunut kuin alas tullessa, vaan katkesipa tuo taival\nnytkin. Ei ollut näet vielä aurinko laskullaankaan kun ukot saapuivat\nSyväyksen rantaan, noin neljän penikulman matkaa Oulusta. Tästä\nannetaan veneille hevoskyytiä kolme neljännestä penikulmaa maantietä,\nkierretään siten Pyhäkoskea, ja kyytiä saivatkin veneet nyt heti,\nodottamatta kauan. Hevosien saavuttua nousi körötti vene veneeltään\njoesta rattaiden selässä ja läksi kulkea jonottamaan pitkin maantietä,\nja miehet astua tassimaan jälestä. Vaan saatua veneet taas vesivaraan\nrupesivat ukot iltaruualleen ja levolleen, aurinkokin oli jo mailleen\nmenossa.\n\nKaksi vuorokautta oli Oulusta lähdöstä juuri, sillä torstaipäivä\noli nyt kulunut illalleen, kun matkamiehet saapuivat Niskakosken\nalle. Siinä sitä nyt oli puskemista sitä noustessa. Olihan sitä\nSotkakoskessa, Utasessa ja Ahmasessa jo saanut vetää kinnata, vaan mitä\nne ovat Niskakosken suhteen! Ainahan sitä autetaan toisiaan\ntinkapaikoissa näin joukossa kun kuletaan, vaan parempihan olisi avutta\npäästä, ei näet hidastaisi siten muita eikä itseään.\n\nKukin laitteli ja varusteli venettään, kiinnitti rompsin ja tarkasteli,\noliko köysi kestävä ja vaulu. Sitten alkoi vene toisensa jälestä lähteä\ntaistelemaan Niskakosken väkevää virtaa vastaan, -- nyt vasten, silloin\nmyöten. Köysi yli olan astui mies pitkin sillan reunaa kovasti\netunojassa ja astui rompsimieskin ohjaillen ja työntäen venettä\nrompsillaan. Lujalla se piti miestä korvassa aina. Taas niskassa, missä\ntuli sauvonta, piti ketterästi hypätä veneeseen, tarttua sauvoimeen ja\nestää venettä pääsemästä takaisin. Tosi tinka on koskessa noustessa jos\nlaskiessakin.\n\nJussi ja Katri olivat vetämässä ja Erkki rompsissa. Matalana oli Jussi\näkeimmissä korvissa, avopäin pinnisti hän. Monta kertaa jonkun kiven\ntekemä korva pysäytti veneen siihen paikkaan. Silloinpa Jussi oli\ntanakkana toinen jalka suorana kivensyrjää vasten, toinen jalka\nnotkistettuna eteen ja luottamassa sekin kivensyrjään ja ruumis\nvaakasuorassa sillan kanssa. Niin hän jämötti siinä vähän aikaa. Vaan\nsitten tempasutti hän ruumiinsa eteenpäin notkistetun jalan voimalla ja\nläksi vene liikkeelle, läksi vauhdilla ja useinpa silloin kapsahti\nKatri pitkälleen sillalle. Niin se kohosi Erkin vene aina korvan\nniskaan. Vaan ainapa läksi Jussi, oman veneen saatua, katsomaan, että\njos kuka apua tarvitsisi, ja useampaa hän auttoikin. Auttoi hän kerran\nLiisankin isän venettä muutamassa äkeässä korvassa. Oli se toinen mies\nnuori ja heikko poikanen, joka ei jaksanut vahvasti vetää, vaan Liisa\nsen sijaan kiskoi tuimasti, ja hän se itse olikin köyden päässä.\n\nIhmettelivät miehet Liisan reippautta ja reipas tyttö se Liisa olikin,\noikein reima. Vaan vasta Siitarinkorvaa noustessaan he reimautta\nnäkivät. Siellä näet kuohuissa juoksi lankkuvene, mies istui keulan\npuolella ja vaimo oli melassa! Siellä se vene kiiti ja hyppi\nvallattomasti kuohujen sylissä, vaan vaaratta kulki se uraa vaimon\nohjauksella.\n\n\"Onpa kunnon eukko\", arvelivat miehet.\n\n\"Tuo mies laskee kosket kylkiluulla\", arveli joku veitikka ja\nnaurettiin siinä, vaan kaikkihan oli reippaan vaimon ylistykseksi.\n\n\"No kaikkia sitä näkee\", arveli yhä joku ihmetellen, vaan oli niitä,\njotka olivat sen kumman jo ennen nähneet, ja kertoi heistä joku kerran\nnähneensä kaksi venettä koskessa menossa, joissa molemmissa oli eukot\nlaskemassa. Sieltä Niskakosken varrelta ne molemmat kuuluivat olevan\nkotoisin ja soutavan lankkuja miestensä kanssa. Kaikki kosket laskevat\neukot Ouluun asti.\n\n\"Ne ämmät eivät olekaan mitä tahansa!\" --\n\nAamusella päivän noustessa oli Pyörteellä liikettä. Yön seutuna oli\nkokoutunut alasmenijöitä suuri joukko. Jo illalla auringon laskulla,\nkun Oulusta palaajat tulivat Pyörteelle, oli siellä kymmenkunta\nvenettä, vaan nyt oli luku monissa kymmenissä. Yöllä puhalteli ylätuuli\nja se kokoeli Oulujärvellä tulijat selvästi Pyörteelle.\n\nTokihan siinä Pyörteellä nyt ääntä oli ja puuhaa. Toiset puuhasivat\nveneitten varustelemisessa koskille, toiset istuivat hiljaisesti\nveneissään ja tupakoivat, katsellessaan muitten hyörintää. Muutamat,\njoilla oli tuttavia Oulusta palaavien joukossa, istuivat heidän\nveneissään maistelemassa kaupunginviinoja ja tupakoita ja kuuntelemassa\nOulun uutisia: tervan hintaa, tavarain kalleutta, vedenpaljoutta\nkoskissa j.n.e. Törmällä kuleksi ja istuksi kosolta miehiä joutilaina,\nken hankaillen kellokauppaa, ken lakinvaihtoa, ken takin, ken\nsaappaitten huikkausta. Syntyi väliin suurempia joukkoja, ja silloin\nkuului siitä suuri ääni ja rämähteli naurun remakka.\n\nKusti oli pitämässä kellotarkastusta parin miehen kanssa ja kehui\nheille kelloaan, kehui minkä jaksoi ja aina suuremmalla innolla\njos huomasi uskomuksen vivahduksia kuulijoissaan. Kertoi hän\nkellokauppahistoriansakin ensimäisestä kellosta tähän viimeiseen: \"ja\ntämä on niin tarkka ettei horisontti tarkempi\", oli loppulause\nkertomuksessa. Oli kokoontunut Kustille suuri kuulijakunta ja yhä hän\njatkoi esitelmäänsä \"tästä kellosta\".\n\n\"Se karusellin isäntä olisi ostanut minulta tään kellon, hän kun\ntarvitsisi ihan tarkan kellon\", jatkoi Kusti.\n\n\"Minkä karusellin?\" kysyi joku.\n\n\"Onpahan siellä Heinätorilla uusmuotinen hoijakka, ulkomaalainen\nhoijakka, Kamlakaarlepyystä, joka on kuulemma siellä Amurin maassa,\nSuomenniemen takana missä lie. -- Niin se isäntä...\"\n\n\"Hoijakka -- olihan hoijakka markkina-aikoina siinä Liljeplumminkin\nkartanolla\", arveli joku joukosta.\n\n\"Niin hoijakka -- nähtiinhän tuo sekin. Ilmanaikainen rämppä! Vaan tämä\non uutta muotia, ihan toista sorttia. Tässä on kunnon hevoset ja\nkerupiimit. Pyöriessä soipi pasuunat ja harppuunat. -- Se isäntä siinä\nolisi ostanut minulta tämän kellon, kun näet se pitää ihan määrälleen\npysäyttää, niin tarvitsee tarkkaa kelloa. Mutta minä sanoin, että kun\nnyt kerran on saanut tarkan kellon, niin pitää hänet. -- Ja olisi minulta\nvaihtanut muuan upseerikin, joka oli sotaväen kanssa siellä karusellin\nluona.\"\n\n\"No mitä ne sotamiehet siellä tekivät?\" kysyi joku taas.\n\n\"No, ne siellä olivat, että -- jos -- joku mikä tahansa sattuisi, niin\nkai ... enkä tullut kysyneeksi siltä upseerilta, mitä varten he\novat...\"\n\n\"Tunsiko se sinut se upseeri?\"\n\n\"Tunsi. -- Sanoi sotamiehille, huusi lujasti: 'sirin-kasarinkasairua\nsaleetup!' Silloin sotamiehet nostivat kätensä lakkiin -- tälleen näin.\nMutta se upseeri tuli minun luokseni ja sanoi: Kustihan se on? -- Niin\non, herra upseeri, sanoin minä ja silloin sitä käteltiin. Sitten hän\ntahtoi katsoa minun kelloani ja kärtti vaihtamaan. Sanoi sotakomennossa\ntarvittavan tarkkaa kelloa. Jos sekunninkaan myöhästyy, niin ei hyvä\nkuulu seuraavan, niin näet pitää ajalleen sattua. -- Viidellätoista\nkivellä käypi ronomeetan...\n\n\"Mitä se Kusti taas valehtelee?\" lausui Liisa, joka Katrin kanssa oli\ntullut miesjoukkoon.\n\n\"Vai valehtelee\", lausui Kusti vakavana, vaikka hymy oli suupielissä ja\nvärehti yli huulien, tuikuttipa silmistäkin.\n\n\"Elkää uskoko miehet, valehtelee se\", vakuutti Liisa naurusuin.\n\n\"Eläkä siinä viisaampiasi neuvo, kuin korppi harakoita\", virkkoi Kusti\nnauraen hänkin.\n\n\"Onko tää tyttö sinun morsiamesi?\" kysyi joku.\n\n\"Ei ole, enkä huolikaan\", virkkoi Kusti.\n\n\"Ei ole kaupankaan\", oli Liisan leikillinen puhe.\n\n\"Etkä sinä ketään saakaan\", arveli Kusti.\n\n\"En saakaan, sillä maasta ei kelpaa eikä taivaasta anneta\", vastasi\ntaas Liisa.\n\n\"Onhan tää sievä poika\", arveli joku Liisalle Kustia.\n\n\"Onpahan tuossa, on kuin kesken ristiltä siepattu\", oli taas Liisan\nvastaus.\n\n\"Toista suu puhuu, toista mieli ajattelee\", lausui Kusti, katsellessaan\nmuutaman miehen kelloa. \"Kyllä sinä minut ottaisit...\"\n\n\"En vaikka oltaisiin vain kahden maailmassa ja tervakoppa kolmantena\",\nkatkasi Liisa Kustin puheen ja läksi kävelemään, lopettaen pilan Kustin\nkanssa.\n\n\"Kovia sanoja\", arveltiin leikillä.\n\n\"No, rakkaudesta kaikki vaikka silmä menköön\", tuumi Kusti, antoi\nmiehelle kellonsa ja läksi kävelemään. Hajosi siitä nyt muukin joukko,\nkuka kunnekin.\n\nVaan kaupunginviinat olivat jo alkaneet vaikutuksensa ja sama juttu\neväsviinoista, sillä nekin olivat käytännössä ajankuluksi. Hurina oli\nnoussut nousemistaan ja ukkojen leuat liikkuivat nyt kiivaasti ja suut\npauhasivat. Kuului karjahdusta sieltä täältä ja kovalla äänellä kehui\njoku lakkiaan, toinen takkiaan, joku rahojensa paljoutta, maita ja\nmantujaan.\n\nMutta tulipa rannalle nimismieskin. Keppi kädessä, toinen käsi housuin\ntaskussa ja tähtiotsalakki päässä asteli hän rantaa ja loi\nvirkasilmäyksen puoleen ja toiseen. Missä ei melu ottanut hiljetäkseen,\nsiihen hän astui ja laski kieltonsa pönäkällä äänellä.\n\nPianpa alkoi vene toisensa jälkeen solua koskelle ja toistakymmentähän\nniitä pääsi menemään heti yhdessä poksussa. Toistapa tuli, aina vaan\nvähän ajan perästä pyörähti veneitä Pyörteelle, milloin enemmän milloin\nvähemmän. Oli nyt nimismiehellä kirjoittelemista ja silmäilemistä\nainakin aluksi.\n\nLäksivät palaajatkin taipaleen tekoon. Sauvoivat virran niskaan ja\nsitten soutaa lipittelemään taas Oulujärven laajoja selkiä. Oli sitä\nsoutelemista nyt. Oli ylätuulikin, ei kova mikään, vaan aina se\nkiinnitti sekin, jottei pitkiä taipaleita jaksanut yhteen menoon\nsoutaa. Hiljakseen kulettiin, syötiin ja levättiin. Lauantaina\niltamalla tulivat höyryn jälessä Kajaaniin. Sievästi päästiin niin\nOulujärvi ja oli se iso asia kulussa.\n\nHöyryn perästä erottuaan soutelivat ukot veneensä alakanavan suuhun, ja\nmies veneeltä läksi hakemaan kanavalippua kaupungista, toiset\nodottelivat sen aikaa, katsellen huvikseen Ämmää ja kanavaa, monestihan\nne on jo nähnyt, vaan katseleehan noita kuitenkin, kun ovat tuossa\nsilmien edessä.\n\nPauhaa siinä kovasti Ämmä, pitää ijankaikkista toraansa. Verrattomalla\njyrinällä syöksyy vesi leveän kallion kielekkeeltä syltiä syvyyteen ja\nkiehuu sitten suurella kuplulla putouksen alla, ruskahtavanvaaleana\nvaahdosta ja poreista. Nousee korkealle hieno pisarasade, johon päivän\npaistaessa syntyy monia sateenkaaria kosken kauniiksi koristukseksi.\n\nSiellä seisoivat miehet kanavalla ja katselivat, kun muuan lasti juuri\ntuli yläkanavalta. Se liukui kiivaasti virrassa. Jo tuli sillan alatse\nmaan puolelta ensimäistä sillanarkun väliä, laski ihan rantasillan\nkuvetta aivan likeltä. Nyt ei enää hätää Ämmään joutumisesta kun on\nsulkusillan sisäpuolella. On valmiina kanavassa auki ensimäinen portti\nja kun vene on perillä, ei muuta kuin kiinni yläportti ja läpi auki\nalaportista. Vesi vähenee vähenemistään, vene laskeupi ja yhä laskeupi\nkuinka syvälle ja pilkistävät sieltä ylös venemiehet. Alaportti nyt\nauki ja vene ala mennä, jälellä on Ämmä. Niin viekkaasti kierretään\njulma vihollinen.\n\nTulee taas toinen vene vuorollaan. Ei laske niin liki rantasiltaa,\npelkää sitä, mutta -- nyt sen on Ämmä saanut valtoihinsa! Hirveätä! --\nMies melassa katselee -- katselee. Turhaan hän pelastuksen väylää etsii.\n-- Suunnittaa hän kuitenkin sinne, missä syvintä arvelee olevan: kääntää\nveneen juoksemaan kohti keskiputousta. Huutaa ja viittoo toiselle\nmiehelle. Mitä hän huutaa, ei kuulu tänne pauhulta. Vaan perään juoksee\ntoinenkin mies ja sieltä molemmat katselevat matkan mukaan. Vene\nkiiruhtaa putouksen niskaan. -- Hei, vaipui keula, perä nousi, vilahti\nmelakin ilmassa, miehet lensivät rinnakkain kauas putouksen alle ja\npuhkesi virran pinta heidän altaan ja sinne he muljahtivat\nnäkymättömiin. Hetken perästä ilmausi toinen ja pian toinenkin paineen\nveden pintaan ja koettivat pyrkiä avuksi rientävää venettä kohti.\nMuljahdellut oli jo tynnyreitäkin veden kalvoon ja kulkivat ne virtaa\npitkin. Niinikään ajelehtivat veneen keulapuolisko ja hajonneen perän\nkappaleet, kiiti melakin ja näytti pyrkivän etukynteen. -- Vaan kaikki\nsaatiin kootuksi.\n\n\"Joko ne ovat muut aikoja lähteneet?\" kysyi Erkki, tullessaan\nkaupungilta asioiltaan, joita hän oli toimitellut sillä aikaa kun Jussi\nKatrin kanssa kuletti veneen kanavista.\n\n\"Jo voivat olla koskien niskassa!\" arveli Jussi.\n\n\"Kun pääsisi yhtä nopeasti täältä kotiin kuin päästiin kotoa tänne\",\narveli Katri, kun lähdettiin sauvomaan.\n\n\"Ei pääse nyt\", tuumi Erkki. \"Ei ole kun harvoin semmoista\npurjetuulta. -- Ei tiedä kuinka kauan vielä voi viipyä, vaikka eihän\ntästä enää mahdottomia olisi.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi viikko oli keikahtanut yli puolivälinsä, torstaipäivä oli iltaansa\nlähellä, kun Erkin vene pyrki Tikkalanniemeen. Hitaasti lähestyi talo,\nvaan lähestyi viimeinkin.\n\n\"Pitäähän sitä käydä tässä talossakin!\" tuumi Erkki ja laski rantaan.\n\n\"Niin, Susannalle se huivi\", lausui Katri.\n\nIloisena otti Susanna tuttaviaan vastaan, oikein herttaisesti. Kysyi\nkuulumisia ja olihan sitä taas kysymistä.\n\n\"Venettäkö se jäi Jussi laatimaan?\" kysyi hän kun ei häntä alkanut\nnäkyä.\n\n\"Eipä taida Jussi enää venettä laatia\", virkkoi Erkki vakavasti. \"Jussi\nhukkui.\"\n\n\"Hukkui... Missä?...\"\n\n\"Sipisen virrassahan...\"\n\n\"Miten se siinä...\"\n\n\"Kukapa hänet oikein tiennee. Minä näet sauvoin keulassa, jotta en\nnähnyt koko tapausta, eikä se Katrikaan...\"\n\n\"Kyllähän minä näin silmäpuolellani, että jotakin vilahti juuri kun\nvene heilahti\", arveli Katri, \"vaan en minä älynnyt katsoa sen\ntarkempaan\".\n\n\"Tottapa se, kun hän kovasti työnsi virrassa -- joka on niin juuttaan\nilkeä nousta -- luiskahti sauvoin ja hän suistui suinpäin virtaan. Onhan\nniin sattunut usein\", selitti Erkki.\n\n\"No, Jussia ei näkynyt sen enempää?\"\n\n\"Ei. Minä kummastelin, jotta mitä se Jussi tekee, kun minulta ryösti\nkeulaa selälle ihan iltikseen ja pyörähtikin viimein virran mukaan.\nMinä silloin vähän kirosinkin ja katsahdin perään, niin mies poissa, ei\nnäkynyt ei kuulunut. Enpä osannut ajatella aluksi mitään.\"\n\n\"No, haettiinko sitä sitten?\"\n\n\"Hetihän minä kaupunkiin ja ruvettiin etsimään, etsittiin se ilta ja\nseuraava päivä, eikä vain löytynyt.\"\n\n\"Sinne meni mies parhaassa ijässään.\"\n\n\"Menomatkalla sanoikin Jussi, että siinä se Sipisessä temppu pelaa,\nennenkun on sen noussut\", lausui Katri.\n\n\"Niinkö sanoi?\" kysyi Susanna.\n\n\"Niinhän se taisi sanoakin\", tuumi Erkkikin.\n\n\"Ei tiedä, missä se surma milloinkin piilee\", huokaili Susanna.\n\nErkki antoi huivin, jonka Jussi oli ostanut, ja teki poislähtöä.\nKielteli Susanna kahville, sillä nyt hän vasta muisti, mutta\nmatkamiehet eivät joutaneet odottamaan. Rantaan saattoi Susanna\nmatkalaisia ja istuutui kivelle katsomaan heidän lähtöään -- toisilla\ntunteilla kuin menomatkalla. Ja kun vene katosi näkyvistä, purkausi\nhäneltä itku. Suri Susanna entistä palveluskumppaniaan.\n\nTenetinvirrasta olivat matkamiehet jo nousseet ja soutelivat\nselkävettä. Tyyni oli ilta ja kaunis, aurinko mailleen menossa.\nHitaasti halkeili vene sileätä veden pintaa, Katrin soutaa viehkastessa\nja Erkin huovatessa. Äänettöminä työskentelivät, ei ollut puhelemista.\n\nErkki ajatteli, että mitenkähän siitä Ontojoesta pääsee, Katrista kun\nei ole rompsiin eikä kelpo vetäjäksikään. -- Mistä sen miehen saa sitten\nJussin sijaan. Niin vähällä rahvaalla ei tule toimeen, ja teki se Jussi\nkahden tavallisen miehen lailla, teki näet itse uuraasti ja huolehti\nmuittenkin teoista. Liian hyvä mies meni siinä manalle. Ei sitä tiedä,\nmilloin se kenenkin vuoro tulee. Ei tiedä, ei. -- Jo kai ne mahtaa olla\nOntojoella tukkilaiset, jos heistä jonkun saisi.\n\nKatri silmäili järven rannoille, katseli että missähän se Liisan koti\nmahtoi olla. Näiltä paikoin se oli vene ilmaantunut heidän jälkeensä. --\nOnkohan se tuo talo? Siitä lähtee soutamaan nuottaveneet. Kuuluu\nääntäkin, puhelua niistä ja taitaapa olla siellä Liisakin, niin\nkuulostaa äänestä -- Liisa se on, joka nyt laulaa.\n\nLaulu kuuluikin nuottaveneistä ja kaiku kertoi ympäri järven rantoja\nlaulun.\n\n    \"Jos mä näkisin oman kullan\n    kavahtaisin kaulaan.\n    Palavalla sydämellä,\n    niinkuin tuli taulaan.\"\n\n\"Anna minä nyt tulen soutamaan\", virkkoi Erkki ja vaihdettiin sijoja.\n\nMonta kertaa he vielä saivatkin vaihtaa, ennenkun olivat\nOntojoellakaan. Lauvantai-iltana näet vasta tulivat joen alle juuri kun\ntukkilaisten huuto \"kello soi!\" levisi pitkin jokivartta, kulki mies\nmieheltä ja raikui metsä sen kulkiessa.\n\n    \"Tukkipoika se lautallansa,\n    se on hyvin sorja.\n    Hei juu ma laulan vaan,\n    se on hyvin sorja!\n\n    Eipä hänen tarvitse olla\n    talonpojan orja.\n    Heijuu ma laulan vaan,\n    talonpojan orja.\"\n\nSiten lauleli muuan mies astellessaan pölkkykoukku olalla jokivartta\npitkin. Laulaja oli juuri itse Kettu-Kusti. Tänne tukkijoukkoon se oli\njo kerennyt. Ja hänestäpä maksua vastaan läksi apua koskille. Niskaan\npäästiin kunnon päällisesti ja päästiin jo vähän jälkeen maatapanon.\nSiellä se nyt oli hyvä tilaisuus Erkillä kysellä olisiko halullista\nkasakaksi.\n\nSunnuntaina puolen päivän seudussa, kun Jussi Piipponen oli saanut\nsaatavansa tukkipäälliköltä, lähdettiin taas taipaleelle. Niin, Jussi\nPiipponen, se Katrin komia poika, oli ruvennut kasakaksi ja halusipa\nhän ruveta rengiksikin. -- Olipa nyt Katrista soma istua hänen viereensä\nsoutamaan, oikeinpa teki mieli naurattamaan. Puhellen siinä soudeltiin,\nja nauraenkin. Oli Jussi näet semmoinen leikinlaskija, oikein iloinen.\n\nKaunis oli päiväkin, niin oli juuri kuin heidän lähtiessään kotoa:\ntyyni, rasvatyyni, ja lämmin. Niemien ja saarten rannoilla lentää\nluikotteli rantasipejä voivotellen sekä lentäessään että istuessaan\nkiven selässä tahi kannon nenässä. Hyppiä ripsautteli västäräkkikin\nrannan kivillä ja äännellen: tili, tili. Metsistä kuului lintujen\nvilkas viserrys ja etäältä helähti käen kukunta. Jo tuntui Erkistä ja\nKatrista paikka tuttavalta, vaikka eivät he sitä joutaneet\najattelemaan -- varsinkaan Katri Jussin vieressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaisuus vallitsi Rantalassa tänään. Ei ollut kotona muuta rahvasta\nkuin isäntä ja ruoti-ämmä, kirkolle olivat lähteneet muut, paitsi Anna\nMari, joka oli nukkumassa luhdissaan. Isäntä luki pöydän takana. Edellä\npuolisten oli luettu päivän evankeliumi, veisattu virsi ja luettu\nRaamattuakin, vaan nyt luki isäntä virsikirjasta \"kotona olevaisten\nrukousta matkalle menneiden edestä\". Ja ruoti-ämmä otti osaa\nhartahasti, käsi poskella, ja ruumis nyökkäsi.\n\n\"Hyvää iltaa!\" toivotti naapurin isäntä, astuessaan pirttiin.\n\n\"Jumala antakoon!\" vastattiin ja isäntä luki lukunsa loppuun. Vaan\nlopetettuaan painoi isäntä virsikirjan kiinni, ripusti vaskipuitteiset\nsilmälasinsa naulaan akkunan keskipuussa ja kävi antamaan kättä\nnaapurille, toivottaen tervennä tulemaan.\n\n\"Kuuluuko mitä?\"\n\n\"Eipä kuulukaan. -- Eivät oulumiehet ole tulleet?\"\n\n\"Ei vain, vaikka neljä viikkoa tulevat olleeksi matkalla. Mikä lie\nheidät saavuttanut?\"\n\n\"Kirkolla kuuluu puhutun, jotta Ämmään on laskenut vene ja yksi mies\nhukkunut.\"\n\n\"Mutta olisi kai siitä jo tullut tarkka tieto, jos se Erkki olisi\nollut.\"\n\n\"No, niin luulisi. -- Se on Erkki ensi kertaa Oulussa omin päinsä?\"\n\n\"Niin on, vaan onhan hän jo kulkenut minun kanssani monet kerrat ja\nonhan Jussi tottunut kulkija! -- Mitäs se Musti siellä räiskää? --\nTaitavat tulla kirkolta.\"\n\n\"Ei nämä kirkkomiehiä, -- vaan kuka tuo on? -- Ei se tämän kylän miehiä\nole\", tuumi naapurin isäntä ikkunasta rantaanpäin katsellessaan.\n\n\"Kirkonkylästä se on tuo mies\", arveli isäntä, tultuansa katsomaan\nhänkin. \"Kyllä ne ovat meidän oulumiehiämme, koska kantavat arkkua\ntupaan. -- Tuollahan tuo tulee Katrikin. -- Erkki on jälessä kantamassa\narkkua. -- Missä Jussi... Missä Jussi ... liekö veneelle jäänyt...\"\n\nSiinä ne tulivatkin nyt oulumiehet. Jussi Piipponen ja Erkki, kantaen\narkkua sauvomessa ja konttia, Katri viinanassakoita kainalossaan. Musti\nhääräsi heidän ympärillään, hyppi Erkkiä ja Katria vasten, huiski\nhäntäänsä, murisi ja haukkui korvat luimussa. Juoksipa väliin Piipposen\nJussinkin sivulla, nuuski häntä; vainusteli tarkkaan, vaan häntä ei\nhuiskannut, riippui suorana, nenä vain vähän käpertyneenä. Ei ollut hän\ntuttava Mustille.\n\nPirttiin tultuaan tekivät matkamiehet hyvän illan, pistivät kättä ja\nkertoivat terveiset Oulusta. Kotona olijat kysyivät kuulumisia, vaan\neipä ne tulijat tienneet \"mitään liikoja\". Kerrottiin lyhyesti\nmatkanvaiheet. Jussin hukunta oli isoin asia ja siitä sitä puheltiin\npitkään. Ja mainittiin Jussista yhtä ja toista hyvää. Hiljaiseksi ja\nuutteraksi häntä kukin kiitti. --\n\nPuheltuaan ja tupakoituaan otti Erkki liivinsä taskusta arkun avaimen,\nvetäsi arkun penkin luo ja alkoi katsella mitä siellä arkussa oli.\n\n\"Tuossa on teidän piippuvartenne\", tarjosi Erkki naapurille, otettuaan\narkusta punaletka-piipunvarren. \"Tuossa on ... mikähän lie tuokin\nkirja\", virkkoi Erkki ja pani pöydälle Jussin ostaman Vänrikki Stoolin\nTarinat, jota kaikki alkoivat katsella ja tavaella. \"Ahkera lukumies se\noli Jussi\", tuumittiin.\n\n\"Tuossa -- missä se on Anna Mari?\" katseli Erkki Unikirja kädessä.\n\nSamassa tulikin Anna Mari, kynsien korvallistaan ja silmät tiirollaan.\nSeisoi niin keskellä lattiaa, vaan kun huomasi siellä vieraan pojan ...\noli kuin toinen ihminen.\n\n\"Tuossa on Unikirjasi!\"\n\nAnna Mari otti sen ja kilpasi luhtiin, josta vähän ajan perästä\nilmestyi uudessa hameessaan ja punarantuisessa villahuivissaan.\n\n\"Tuossa on savipiippu ämmälle, Jussi osti sen teille oulutulijaisiksi\",\nvirkkoi Erkki ja antoi ämmälle savipiipun.\n\nTavarat kun oli otettu arkusta ja katseltu niitä ja kyselty hintoja,\nkeskusteltiin muista oulunasioista. Olihan sitä kertomista ja kuunteli\nne hartaasti muut paitse ruoti-ämmä, joka ajatteli ja muisteli Jussia.\nVaan pian ne muutkin aina sortuivat Jussia ajattelemaan ja muistelemaan\nja silloin sitä alettiin puhella hänestä.\n\n\"Muistan sen Jussin pienestä pahasesta\", kertoeli ruoti-ämmä. \"Hyvin\nvilkas poika oli paitaressuna isänsä kodissa. Toimetonna ja työtönnä ei\nkoskaan, aina oli jossakin hommassa, milloin muka veisteli\nkirvesvartta, milloin rekeä ja milloin mitäkin todempaa kalua. Vaan\njoutui poikaparka hänkin kurjuuden kouriin. Isänsä kuoli ja maat ja\nmannut vietiin, kälmättiin. Poika, mistä hän älysi huoltaa asioitaan,\njoutui joutavan jälille. -- Hm. -- Onni yksillä, kesä kaikilla.\"\nRuoti-ämmä laati tupakkaa savipiippuun ja jatkoi: \"Muistan miten ketterä\nhän oli tullessaan ensi kertaa Oulusta, tuommoinen pieni nasta vielä\nsilloin. Niin oli kuin aika mies konsanaan. Niinessä oli kaksi\nvesirinkeliä, jotka hän sanoi antavansa Katrille ouluntulijaisia. Katrin\nkanssa nää olivatkin hyviä tovereita, yhtäläiseen yhdessä asuksivat.\nKerran eksyivätkin ja toista vuorokautta olivat kateissa. Muutaman\nsuuren kiven luota sitten löydettiin, missä maata kyyröttivät kuin\nlinnun pojat.\"\n\nRuoti-ämmä sytytti piippunsa.\n\nPiipponen etsi sijaa kellollensa -- Jussin entiselle pintelikellolle,\njonka hän oli vaihtanut Kettu-Kustilta. \"Tuossapa tuo on kuin tehty\nsija\", tuumi hän pannessaan puikkoon seinälle, jossa se kello ennenkin\noli ollut. \"Siinäpä nappase.\"\n\n\"Ei olisi uskonut, että Jussi kun läksi, läksi viimeistä kertaa Oulua\nsoutamaan\", arveli ruoti-ämmä ja kyyneliä vieri rypystä ryppyyn hänen\nposkillaan.\n\n\n\n"]