Prässylttyä

PRÄSSYLTTYÄ

Eteläpohjalaisia murrepakinoita

Kirj.

VAASAN JAAKKOO [Jaakko O. Ikola]

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1947.

SISÄLLYSLUETTELO:

Saat'ei Santeri. Alatoopi. Huntterin-Jaska. Lappajärven mettämiehet. Palikullan mäjellä juhlittiin. Manja-frouva. Lehmänostajat. Mumma tukus. Kakluunimuurari. Halkomotti. Karvarin unelma. Syntymäpäivä-lahja. Mumma varkahis. Kalkkuna. Amerikan paketti. Hukkunehen lakki. Kokomailman insnööri. Insnöörin frouvan viinat. Viinan villitys. Juhlapuhet. Kenkä katos. Parta valkes. Tarvittikos kaahia. Vänkä-friijari. Hiljaanen humalainen.

SAAT' EI SANTERI.

Oottako kuullu, jottei ne herraanherkut, niinkun hirvenlihakaan, kaikille passaa?

Ei ainakaan äkkispäätä selvälle miehelle napsujen ja rapakaljan kans. Myrkyn se lykkää ja suuren sekaannuksen koko kylähän. Niinkun Laffäärin Mörrmarkis, ennenkun siitä Karijoen asema tehtiin.

Elikkä ei se ny oikiastansa sen Santerin syy ollu, kun sen emännän, joka niin hätääli, jotta kollasti koko kylän liikkeelle yäsyrännä oikee lyhtyjen ja keksien kans ettimhän rakasta äijänkänttyräänsä luomasta. Se kun säikähti niin ja löi vattan veteläksi, jottei jaksanu omin voimin sänkyhynkään, jos ei tytär olsi auttanu, vaikka kovasti sitäkin heikotti. Eik ollu eres kamfärtti troppia kotona, jotta sitäkin piti juosta ja jyristää hakemas monesta huushollista. Ja kun se siinä häräs sitte koitti äireellensä sokurinpalan päälle nokottaa, niin käret vapaji n'otta enäät puolet fläsähti sen omille sormille, mutta kyllä se kans heti hyppyysensä vähä vikkelää nuoli, eikä äitee saanu paljo mitään, n'ott' aivan se voivootteli ja oli menoteillä.

Santeri kyllä pärjäs ja tuli kotia kun kerkes, eikä siitä tuollaasta meteliä olsi tarvinnu nostaa keskellä yötä, n'otta mones talops luultihin jo uuren liikekannallepanon tullehen. Kappas nyt asia, jos kaupungista tulles vähä viivästyy, mutta ne akat on sellaasia, vaikk' olis kuinka hyvä mies...

Eikä siinä mitään olsi ollukkaa, kyllä se olis suoraa asemalta kotia tullu, mutta sitä hirvenlihaa sitä ei Santerin vatta sierä.

N'otta kun ne sieltä Kristiinasta krannin isännän kans sitte tulivat Karijoelle, niin oikiastansa Santeri ei koko matkalla ollu ottanu kun pari ryyppyä, ja se toinenkin oli vain sellaanen pualiklunausta, ku silmähän sylkis, saatei Santeri, raitis mies, koskaan paljo ota. N'otta siit' ei tartte puhuakaan, niinkun emäntäkin hyvin itte tietää. — Mutta kranni oli vähä ottanu ja sill' oli pottukin följys, kun tultihin.

Ja sehän se rupes siitä hirvenlihasta toimittamhan ja trossas jotta se on sitte hyvää. Sanoo jotta kaffilan isäntä on saanu justhin aika kimpalehen hirvenlihaa ja haastoo jotta mennähän maistamhan.

Niin että s'oli enempi nuan niinkun leikkispäältä kun Santeri lähti joukkohon, oikiastansa sitä vain vähä janotti. Ja pottikaljaa se vain tilaskin. Mutta kun sitä hirvenlihaa tuothin, ja se krannin isäntä sitä puukoolla repii ja niin kehuu, jotta:

— Maista ny, Santeri, sinäkin tätä; et tierä, kuinka s'oon tykkyä ja hyvää! — ja aina välihin holppas sitä pottikaljaa, niin viimmee Santerikin voitti luontonsa, ja otti krannin puukoon tutkamesta, kun se aina vai sitä taritti, aika vinkalehen sitä hirvenlihaa, vähä hyppyysisnänsä murteliki ja katteli, pisti sitte suuhunsa ja rupes mäihäämähän. Totisen näköönen tuffa oli, kauan pureskeli, harvaksensa massutteli ja lopuuksi nielaasiki sen.

— Mitäs tykkäät, mettän sarvipääkuninkahasta? kysyy krannin isäntä. — Eikös ookki hyvää?

— Tierä tuota sanua, rykääsi Santeri, pyhiiskeli truuttuansa ja kumaasi' kaljaklasin päälle — kun vattas tuntuu vähän vääntävän.

Eikä se sitte enempää sitä hirvenlihaa ottanukkaa, kaljaklasin vain silloon tällöön hörppäs ja katteli päältä, kun krannin isäntä kaksin käsin riipoo ja paasas sitä herkkua ja kehuu.

N'otta kun s'oli täs syksyllä, ennen joulua, niiren suurten sateetten aikana, kun joeskin nousi vesi toista syltä, ja ojiskin oli paljo vettä, niin tuas 8 aikhan illalla, kun Santeri lähti kotiapäin, niin oli pihalla jo aivan pimiä. Ei kuutakaan näkyny, mutta sen verran kajasti, jotta hyvin tiellä pysyy.

Niin kun s'oli hetke matkaa menny, koko päivän ollu liikkehellä ja kaupungis käyny, niin se tien vieres siinä Mattilan riihen kohralla tunti vähä tarvesta ja poikkes riihen keulan alla.

Oli niinkun pruukathan, totisen näköönen ja mitähän siinä tuumaali pitkän aikaa silmät ummes ja puolinukuksis klenahrellen — kun yhtäkkiä sitä rupes nikottamhan, sitten kyölööttämhän ja vonkaasi sitten kerran oikee vattan pohjasta n'otta käsillensä kuuppas ja oksenti ja pruuttas kaljat ja hirvenlihat sekaasinsa yän pimeytehen kun kohiseva koski. Eikä kaikki meinannu tullakkaan, vaikka se kuinka yäkkäs, kiekkas ja kyökkäs n'otta sen löi lopuksi koko krupin aiva hervottomaksi, eikä jaksanu enää mitään.

Sitä se hirvenliha teköö äkkinääselle!

Niin oli voimatoon ja fletkooksis, mutta järki kumminkin tallella jotta: hän ei ny jaksa kotia asti.

Niin se ajatteli ja konttii riihen luuvvan-ala, ruumenoosihin maata ja vähä lepäämähän. Ja nukkuu kans heti kun tukki, kun on hyvä omatunto niinkun tällä Santerilla, eikä mihnää pahoolla jäljillä ollu, niinkun akat aina heti luuloo.

Sielä se Santeri nukkua pusketteli kun jumalan toppivilloos, kun sen emäntä kotona rupes hätäälemhän ja soitti aseman kaffilaan jotta:

— Voi, onko Santeri — meirän isä sielä?

Niin ne sanoo jotta:

— Ei s'oon jo aikoja sitte lähteny. Se lähti tuas kahreksan aikana ja nyt on jo yli kymenen — —.

— Herrinjee, mihkä s'oon joutunu, kun ei sit' oo kotia tullu — kauhistuu emäntä n'otta se plyssähti heti lavittalle ja painoo syränalaansa molemmin käsin. Eikä meinannu saara henkiä veretyksi. N'otta sen piti heti mennä sänkyhyn ja Hikka ettimhän troppia ja hakemahan tätiä ja naapuri-akkoja apuhun. Yhres sitte soitettihin ympäri kylää joka paikkahan, johna vai telefuuni oli jotta:

— Onko Santeri sielä? — n'otta kun kaikis paikoos jo maattihin, toisis nukuttihinkin, niin isännät ja emännät hyppiivät paitaasillansa ja paljahin jaloon pystyhyn jotta:

— Nyt on vissihin valkia irti ja koko kylä palaa, kun sentraalista keskellä yötä soitehtan. Vai onko ny mopilisatio?

— Haloo! — Teirän Santeriko? — Ei sit' oo täälä ollu, huurettihin.

— Voi herra nähköhön, mihkä s'oon joutunu, kun s'oon kaffilasta lähteny monta tiimaa sitte, eikä oo vieläkää tullu —. Oliskahan se puronnu pimees jokehen, kun nyt on niin paisuntaa. Lähtekää hyvät ihmiset apuhun ja ettimhän sitä. Ottakaa lyhty ja keksi joukkohon, kiljuttihin sieltä Santerin kotua.

N'otta avuliahia kun ihmiset ovat, niin joka huushollista mies, ja parikin, lähti ettimhän n'otta lyhtyjä liikkui kun kiiltomatoja ympäri pimiäs kyläs. Ja luoman töyrähillä seisoo miestä kun sarapistoa jokia koolimas n'otta s'oli oikee kauhiaa, senkun siinä pimees ny näki.

Tytär kuljetti taloon omaa koiraakin maantiellä isännän jälkiä ettimäs, mutteihän se nukkoo mitään tienny eikä hoksannu.

Sielä ne keksimiehet haroo ja kärvistelivät monta tuntia, mutteihän ne mitään löytänehet. Ja lähtivät monet lopulta poiskin jotta:

— Eihän täs pimees mitään näe, täytyy jättää aamuhun.

Viimmeeset olivat vielä keksiinensä jokirannas, kun Santeri sieltä ruumenoosista heräs vilunpuristuksihin — eikä tienny härästä mitään. Puristeli vähä silppuja takinhännästänsä ja lähti kotiansa astelemhan. Ja kun pimiä oli vielä, eikä pitkä matkakaa, niin ei sattunu ketään näkemähän eikä rookaamahan.

Aukaasi oven, astoo sisälle ja oli imehisnänsä jotta:

— Mitäs te täälä jo ylhällä ootta ja akkoja näin paljo meillä?

— Voi herttinjee Santeri-kulta, tulithan sä kumminkin kotia — kiljaasi emäntä sängystä ja suoraa Santerin kaulahan jotta:

— Kun aivan me luulimma, jotta sä oot hukkunu.

N'otta oli siinä räpyttelemistä molemmin puolin ja koko kylän väelle.

ALATOOPIA.

Oottako kuullu minkä tulemuksen yks piikatakku sai aikahan täs joulunpyhinä Isoonlusikan kirkolla?

No se oli niin harmin paikka jott' oikee hypittää vieläki kun ajatteloo.

Siel' oli yhres isoos ja komjas taloos justihin jouluna tulos emännän 50-vuatispäivät. Ja n'oli isännän kans päättänehet laittaa oikee rasvaaset ja suuret emännän syntymäpäiväkalaasit. Ja kuttua väkiä likiltä ja kaukaa tuvan täyreltä. Kaikkia oli ruokapuolta omastatakaa. Lampahia ja vasikoota lahrattihin, leivottihin, keitettihin ja paistettihin kaks viikkua etukäthen oikee monen apu-akan ja sen oman piika-takun voimalla n'otta porstuan konttuuri oli kattua myöri täynnä sinsallaa, fleetupelliä, kranssia ja monellaasta pikkuleipää. Oli monta korvesta valmista puurua, rullasylttyä, lampahanlapaa ja kräämiä oli sitte niin monellaasta jotten mä ymmärrä kaikkien päällekkää. Sit' oli juurihulikat täynnä ja herelmäsoppaakin, john' oli Amerikan fäskynöötä, isoo vanha leivuun puolellansa. Ja valmiiksi kuorituuta perunoota kaks kertakoppaa täynnä. Ja lihatiinut kukkurapäis, ja limppuja ja värileipää jos kuinka paljo. N'otta monelle saralle ihmiselle. Tietäähän sen, kun on punti taloo ja pulska emäntä.

Ja isäntä oli kans kovasti asialla. Se reissas itte ja päivämiestensä kans Seinäjoen ja Kasköön väliä, osti ja otti kaikki mitä rahalla sai, n'otta viinaakin oli ainakin viittä sorttia, Pihlajanmarjasta alkaen, jaloviinoohin, rommihin ja marjamehuuhin asti. N'otta kaikkia pitis olla mitä syntinen suu halajaa.

Ja tupa ja kamarit oli siivottu, kuurattu, pesty ja kravattu sängynalustat ja foorilaurakki, karteekit ja tuukit tryykätty ja matot pantu umpikantehen n'otta akat oli aivan poikki ja päänsekooksis, kun ne niin hääräsivät puolehen yöhön joka ilta. Toiset eivät saattanehet enää syöräkkää, kun olivat niin väsyksis, sanoovat vai jotta: syörähän sitte — — ‒.

N’otta sitte autun auttuna oli kaikki suurimmat työt tehty ja apu-akat huilas kotonansa sen päivän, että sitte paremmin jaksaavat pärinät keittää ja vähä muutakin, n'ottei emännällä ittellä ja sillä piika-takulla ollu kun alatoopin teko ja rusinavellin keitto, kaikki muu oli vailmisna orottamas.

Niin eikös pitänykki sattua, että kun emäntä itte keitteli suurella paralla sitä alatoopia, niin se käski sen piika-takun mennä jyvämakasiinihin paloomahan parhultaasihin paloohin pehmoosia reikäleipiä, niin on sekin sitte tehtynä, jottei muuta kuin prikoolle latua.

Niin se piika-takku sielä makasiinis huomaskin, että isäntä oli lymmyyttäny ne kaupunkimurunsa jyvälaarihin, elikkä ei ny lymmyyttänykkään, mutta pistäny kaulaa myöri ne potut ruislaarihin seisomhan, vissihinkin jotta pysyys kylmänä ja olisivat niinkun paremminkin virvootusjuomia, niinkun herroos pruukathan, ja onkin hyvä konsti.

Niin eikös se pehkana, en paremmin tuumaja sano, se piika-takku, rupia niitä isännän viinoja maistelemhan! Järjestänsä vai klunahutti kurkkuhunsa, maisteli ja irvisteli jotta:

— Tuapas oli väkevää, hyi rumaasta! — Ja tämän mä tunnen ennestänsä, s'oon vain tavallista »kippurahäntää», mutta mitäs tuas potis on, kun en tuonkuvaasta oo ennen nähnykkää. — Tämähän onkin oikee hyvää vähä makoostakin — ja holppas toisen kerran, ja oikee pitkän pluiskun ottikin, n'ottei sen leivänleikkoosta tahtonu tulla mitään.

Sielä se peijakas pengasteli isännän pullojen kans pari kolme tiimaa, n’otta rupes jo hämärtämhän — ja tuli aika pöhnähän. Lauleskeli vain looran päällä ja heitteli leivänpaloja ympärinsä.

Emäntä hakkas sitä alatoopia sielä tuvas n'otta hiki nokkuu ja häntä heilui, keitti ja poruutti ja isäntä sekootti pataa pitkällä piukarolla n'otta käret väsyy, ja aina välihin vaihto kättä jotta:

— No eikö tämä nyt jo kelpaa?

Niin silloo vasta emäntä hoksas jotta:

— Mihnä se piika on? — Mee kattomhan, onko se sinne jyväpuarihin nukkunu vai mihnä se on. — Kyllä se on nyt jo valmista tuo alatoopi. Sen pitää ny laittaa vai jähtymhän kylmähän paikkahan.

Isäntä lähti pihalle ja huuteli portahilta sitä piikaa jotta:

— Tuu tupahan sieltä emäntää auttamhan, kuuleksä — — — ja meni itte vähä tarhalle vilvoottelemhan, ja muutoonkin, kun s'oli monta tiimaa seissy takan eres ja oli niin vari.

N'ottei se huamannu ja pimiäkin jo kun oli, kun se piika-takku tulla vempulootti sieltä jyväpuarista tuphan. Koitti se olla tyrniääkin, ettei huamataasi jotta s'oon mötiääsen pesällä varkahis käyny, kun se tupahan tuli. Eikä emäntäkää esti havaannu, että siinä mitää vikaa oli mutta kun se käski sen tuora sinkkisangon, jotta hän saa kaaraa alatoopin siihen, niin se piika-takku toi sen niin korkiaatte kokottaan ja vielä heiluttelikin, jotta emäntä oikee oikaasi ittensä ja kattoo suu auki jotta:

— Mikä sua kuule oikee vaivaa? Ooksä höntti — vai ooksä pöhnäs, häh?

Niin se flikanketales vain huitaasi toisella kätellä nenän erestänsä, puhalti ja vihelti jotta:

— Haiturluulialei — em mä pöhnäs oo, mutta muuton on lysti olla n'otta mitä sais emännälle olla — — —?

— No pöhnäs sä raakkules viekhön ookki, jahkaasi emäntä ja hairas sen sinkkisangoon sen kärestä ja rupes kaatamhan parasta alatoopia.

Niin silloon tuli isäntäkin siihen ja sekin katto o pitkää sen piian päälle jotta:

— Pöhnäs tua on, ja lujaa päällekkin!

Mutta se piika tamppas jalkaa laattiahan jotta:

— Empäs oo! — ja jos oonkin, niin omapahan on asia, eikä teirän tuu siihen mitään. Nyt onkin temokratia maas ja kansalla valta, jotta pitäkää suunna kiinni, senkin vaskistit, kyllä mä tierän.

N'otta ne kattoo oikee pitkää sen päälle.

Ja emäntä lopuuksi saa jotta:

— Älä päräjä siinä! — Ota tuo alatoopisankoo ja vie se porstuahan jäähtymhän.

Niin se piika-takku hairas sen sangoon, oikee rennosti ottikin ja sanoo jotta:

— Sepä tietty ja tapahtuu!

Ja niin lähti. Paiskas vielä oven lujaa perällänsä kiinni, ja astuu pimiähän porstuahan kun paattihin vain. Niin piaksu lipsahtiki ja kaatua roiskahti sangoon kans pitkin porstuaa n'otta alatoopi lainehtii ympäri laattiaa.

Emäntä kuuli sen, kiljaasi ja törmäs perähän kattomhan, niin se lenti siinä lipooses alatoopis ketarat pystyhyn, aivan seljuun meni, ja löi päänsä ja selkänsä laattiahan niin kipiää, n'otta silmis mustuu, eikä päässy ylhä ollenkaan.

Mutta piika-perhana prökööli sielä pimiän päähän pystyhyn ja konttii neliinkontin ympärinsä, n'otta se puoliansa pukkas kumohon vielä emännän päivällä keittämän ja jähtymhän tuoman rusinavellisaavinkin sielä porstuas, n'otta n'oli yltä aita alatoopis ja rusinavellis.

Ja emäntä huuti henkensä erestä, kun ei se päässy omin voimin ylhä.

Isäntä juaksi tuvasta auttamhan, lenti kans kanttui, kourat alatoopihin ja rähmällensä rusinavellihin jotta:

— Mitä täm'on?

Ja pimiää oli n'otta s'oli oikee kauhiaa, kun se emäntä niin huuti ja valitti, eikä mitää nähny. Kopeloovat vai klotun keskellä ja lipoosta oli joka puolella.

Se piika-takku pääsi ensiksi ylhä ja pakohon, mutta kyllä se oli niin ryätäs ja ympärinsä rusinavellis ja alatopis, käret sotkus ja naama täynnä, n'otta pakkas rusinoota ja lihanklimppiä suuhunkin, kun se vähä enimpiä pyhkii — ja pöhnäs vielä kun kaija, kun se pihalle osootteli, ja yäkytteli — — ‒.

Ja emännänkin oli nuttura hajonnu, jotta sill'oli alatoopia ja rusinoota hiukset täynnä, hamhenliirinki poikki, selkänsä ja päänsä lyöny niin lujaa laattiahan jotta aivan kantamalla piti isännän se sänkyhyn vierä. — Ja apua kylästä hakia.

Oli Luojan lykky ettei henki menny, sellanne mälli se oli, jottei pirä piika-takuulle alatoopisankua antaa.

Vasta myähään illalla sitte isäntä muisti, jotta mihkä se piika-takku nyt sitte taas on joutunu, kun ei sitä kuulu tuphan ollenkaan, vaikk'on jo hamhenheiton aika. N'otta isännän piti lähtiä lopuuksi sitä kattelemhan.

Huutelikin portahilta jotta

— Mihnä sä oot? — Tuu tupahan jotta saa panna porstuan oven hakahan —.

Niin ei mitään kuulunu, vaikka isäntä seisoo ja viiraali siinä, että eikö se jostakin ilmesty.

Niin lopuuksi se huomas siinä pihalla alatoopin ja rusinavellin jälkiä, jokka veivät pihan perälle, Puu-Seehin. Ja lähti kattomhan.

Niin eikös se istunu ja nukkunu sielä. Ja syvähän vetikin kuorsausta. — Naama soosis ja kiharat oikoosna.

Sinne olis paleltunu, jos ei se isäntä olsi kantanu sitä rääpälestä tupahan, ovisänkyhyn maata.

Sellaaset tulemukset se piika-takku teki, jotta emäntä ei voinukkaa täyttää viittäkymmentä vuottansa.

Mutta huomenelta kans sai lähtiä se piika.

HUNTTERIN-JASKA.

Oottako kuullu siitä Lappajärven mettämiesten ketunjahrista?

Sielä Järviseurullahan ne onkin tämän puolen parhaat mettästysmaat. On jäniksiä, mettälintuja ja kettuja vielä niinkun ennen vanhaan. Ja peltopyitäkin niin, että se mailmanmestari Huperikin Helsingistä käyy joka syksy viikon reisulla sielä ampumas. Sen kun präiskii vain, niin pussit on pullolla joka päivä.

Mutta kyllä sielä on mettämiehiä omastakin takaa. Paras ja innokkain jahrimies on Huntterin-Jaska, ammattimies, jok'on Amerikois ajanu preeriasusia, kaatanu puffelia ja jahrannu kaikkia petoeläämiä kirpusta elefanttihin asti. Kyllä se tietää ja taitaa; tuntoo mettänelävät ja niiden kuiheet, koirat ja pyssyt, ilmat ja jäljet, kun on elämänsä koiraan kans mettäs vähränny n'otta siitä se Amerikois sen huntteri- elikkä mettästäjänimenkin on saanu. Talookin sill'on, mutta mettähän vai aina vetää ja koiraan kasvatus on niinkun pääasia, n'otta niitä se opettaa ja maksittaa muillekin.

Tohtorin koirakin sill'oli kouluutettavana kauan aikaa, kun sill’oli tyrä ja vattatauti. Se syätti ja puretti sitä jos jollakin lailla, hieroo priireseptillä ulkua ja sisältä. Mutta siinä koiras oli vissikin jokin syntymävika, kun siitä lopuuksi tuli niin juoppoo koira, jotta se inuu vai pulituuria ja rupes nuoleskelemhan maalia pois kaikista petsatuusta mööpeliistä Jaskan kamaris.

N'otta sen piti lopettaa se koira menny syksynä.

Eikä tohtori päässy jänisjahtihin ollenkaan, silloo juuri kun Huntteri-Jaska kehuu neljäs päiväs ampunehensa omilla koirillansa 104 jänistä. Sen koirat oli kiertänehet koko mettän ja karhannehet jänikset yhtehen paikkahan, jottei muuta kun präisköttää siihen molemmista piipuusta yhtä aikaa. Hevoosella oli hakenu pois koko kuoriman, jottei tarvitte siihen mettähän enää hyvähän aikahan mennäkkää.

Kyllähän ne Lappajärven muut mettämiehet vähä paljoksuuvat sen saalista, mutta sellaanen huntingmanni se Jaska on, kun itte pääsöö sanomahan.

Kun se mennyt talvena tuli rankakuarmalla Itäkylästä kotia, niin kyllä sill’oli kiirus. S'oli sillä välillä nähny — 14 kettua n'otta se jätti hevoosen seisomahan ja rankakuarman purkimata pihalle, juaksi telefuunilla soittamhan kaikille mettästyskaveriillensa, papille, piirimiehelle ja osuusporvarille jotta:

— Itäkylän mettis on kettuja jotta vilisöö! Mä tulin justhin sieltä ja näin ainakin neljätoista pitkähäntää. Laittakaa ittennä kuntohon, huomenaamulla varahin liikkeelle! — Kokoonnutaan siihen torppaan Itäkylän lairas kello 5 aamulla, mä lähren heti takaasi sinne järjestämhän ajua ja otan kettukoirani Penin mukahan. — Ottakaa evästä joukkoon, syärähän ensipala sielä torpas ja mä järjestän aamukaffit ennen ajua. So long — jotta näkemiin! — Oikee suurajo!

Arvaa sen, että se sana sattui syrämmiin joka miehelle. Pappi on lyhyt mutta paksu, ja yhtä innokas kala- ja metsämies kun kova saarnamieskin. Piirimies on kans kova jahtimies, mutta sille on kasvanu niin suuri vatta, jottei se näje ojia eresnänsä eikä pääse enää kovin lujaa juoksemhankaan, kun se hengästyy ja rupiaa pirättelemähän. Osuusporvari sen sijahan on laihankälppä mies ja kans innokas mettämies, n'otta se pääsis kyllä hyvin juoksemhan, mutta sille sattuu juuri silloon ajamaan kynttä varpaasta, n'otta sitä porotti kamalasti ja piti aristaa jottei vain pökkää jalkaansa mihkään. — Mutta kettujahtihin vain piti senkin lähtiä. Mihkäs mettämies luonnostansa pääsöö, lähtiä pitää oli sairas eli kipiä, tuuli tai satoo, niin jahtihin!

Ja niin ne aamulla ani varahin ajoovat piirimiehen autolla pyssyt ja pussit ja kukoonhöyhenet hatus Itäkylän torppahan, johna Huntterin-Jaska otti ne vastahan vaskisella siknaalitorvella törähyttäen, niinkun Amerikois, ja lausui tervetulleheksi toivottaen »gud lukkia» (hyvää mettästysonnia) kaikille.

Kun oli vähä aamutuimaan haukattu, kaffit juotu ja Jaska seliitelly maastua ja taktiikkaa, niin lährettihin liikkeelle.

Jaska päästi kettukoiransa Penin irti ja lähti vetämähän joukkua. Piirimies, pappi ja osuusporvari peräs, joka varoo ja kovasti aristeli varvastansa. Kuljettiin ja kaarreltiin, kuunneltiin ja katteltiin. Kukaan ei kuullu mitään, mutta sitte yhtäkkiää Jaska pysähti, nosti kären pystyhyn ja sanoo hiljaa jotta:

— Hys hys! — ja otti sen vaskitorven, puhalti pitkän kiekuran ja huikkas jotta: —

— Hunts up! — ajo aikaa! Mä kuulin Penin haukkuvan!

Ja lähti juoksemhan. Eikä toiset kuullellet mitään, mutta lähtivät kans lunkuttelemahan Jaskan peräs, joka harppoo ku hirvi erellä.

Viimmeen nekin rupes kuulemhan jotakin koiran ulinaa silloon tällöön, kun ne tuli Röyskän kyrön laitahan. Niin eikös sielä kyrön toisella lairalla hyppinykkin jokin ruskia elukka mettän reunas! Ja Jaskan Peni hyppi kans sielä ja kans ulahteli. Se kettu kierteli puskikos ja poukotteli ojan pohjaa pitkin.

Nyt Jaska vasta tuli elementtihin ja näytti oikee rutiinia, niinku se sanoo. Se määräs papin vasemmalle, itte meni oikealle, pani piirimiehen menemähän keskeltä suoraa ethenpäin. Ja osuusporvari kipiällä varpahalla varmisti, ja sitte lährettihin ketjus ethenpäin.

Kettu hyppeli sielä eres, poukkooli ojas ylhä ja alha kovasti häntä pystys, n'otta piirimies ja pappi rupesivat imehtelemhän ja epäälemhän jotta:

— Kovasti on ouron näköönen. Onkhan tua kettu ollenkaan?

— No on se, kun Peni kerran ajaa, huuti Jaska, ja loukkaantuu kamalasti.

Ketulle näytti tulevan hätä kähten n'otta se juoksi vimmatusti ympäri kytyä häntä pystys.

Piirimies puristeli päätänsä ja sanoo, jottei hän tuallaasta kettua oo ennen nähny, joka juoksoo häntä pystys.

Mutta Jaska huuti vastahan jotta:

— Kyllä min'oon Amerikas monaastikki nähny ja täälä Suomeskin, jotta kun ketulle tuloo hätä, niin se nostaa häntänsä pystyhyn jotta luultaas koiraksi.

Toiset uskoo tätä vanhaa tekijää ja olivat tarkkana pyssy pätingis laukaasemhan.

Sitte kettu näytti tulevan oikiaa suuntaa ja piirimies lähti hyppääjähän vastahan. Se juoksi ja justhin kun se nosti ja meinas juostessansa ampua, niin se astuukin ojahan, kun ei nähny, john'oli vettä vattahan asti, mutta niin sinnikäs oli, jotta rähmältänsä siitä ojan pyörtänöltä ampuu ku vallihaurasta n'otta kytö oli harmaana savuna.

Kettu kiljahti, muutti suuntaa ja lähti painumhan mettähän ja Peni peräs.

Toiset veti piirimiehen vesiojasta ja kaikin ryntäsivät seuraamahan kettua. Se oli painunu mettän läpi suoraa Annan-Kallen talua kohre.

Toiset taas rupesivat epäälemhän sen ketun syntyperää, mutta Jaska vaan juostes hohuutti että:

— Tämä se vasta oikee kettujen-kettu onkin, niinkun Amerikois, kun pyrkii taloohin ihmisten ilmoille piiloon, kun sille oikee kova paikka ethen tuloo!

Niin ne tuli huohottaan peräjulkkaa juosten Annan-Kallen kartanolle Peni erellä ja heti ovia vastahan haukkuen hyppimhän.

Kun mettämiehet kerkesivät, aukaasivat oven ja astuuvat tupahan, niin se kettu —kamalasti irvisteli ja haukkuu karvat pystys pöyrän alta niitä tulijoota.

Eikä siinä sitte ollu muuta tekemistä ku kuivata praasun eres niitä piirimiehen housuja.

Sillä aikaa Peni ja se kettu söivät samasta kupista puurua ja pärinöötä.

Istuuvat sitte hörös korvin huuliansa nuoleskellen ja kuuntelivat Huntterin-Jaskan juttuja, kuinka sielä Amerikois — — ‒.

LAPPAJÄRVEN METTÄMIEHET.

Oottako kuullu jotta Lappajärven mettämiehet ovat taas ollehet oikee joukolla jahris?

Jänis-jahris tällä kertaa. Tapaninpäivänä, kun on hyvää aikaa. Nyt oli matkas Itäkylän miehet, ilman Herroja ja Huntterin-Jaskaa, omin nokkinsa vain ja evähin. Vähäjoulunloppuja, »kippurahäntää» ja »järviseutua» potis. — Ja urheelumieles, rumihin virkistykseksi, niinkun pruukathan.

Suuri rusakko-jänis oli ruvennu vistaamahan siinä Purolan talojen pelloolla nyt joulun aikookin, poukottelemhan lystiksensä, istumhan ja heiluttamhan pitkiä korviansa tuphan päin n'otta kakarat klasis imehtelivät ja huutivat jotta:

— Voi tulkaa äitee kattomhan, kuinka tuala pellolla on kiva jänis! Kattokaa, sen on huuli halki, suu käy ja höplöttää — — kattokaa, se oikee nauraa ja korvat heiluu — huutivat lapset ja juoksivat kilvan pihalle kattomahan.

Ja sitä se jänis vissikin orottikin, kun heti sitte lähti hyppäämähän suurta kierrosta ja aina välihin paiskas takajalkansa niin korkialle että aivan suorahan ja ylhä — n'otta lapset oli kuolla nauruhun.

Niin kumma ja kurillinen jänis sinne oli ilmestynyt. Suuri ja pitkäkoipinen, oikee sellaanen rusakko-jänis, jotta häntäkin, leviä kun piaksunpohja ja aivan pystys.

— Siitä me saammakin jäniksenpaistin! hihkaasi Sulo-mettämies, — ei tuata fläskiäkään jaksa aina syärä — ja rupes hommaamahan suurta jahtikänkiä kokohon.

Kyseli se Huntterin-Jaskaakin, niinkun johtamahan, mutta s'oli ollu kuulemma niin »kahvees», jottei siitä ollut lähtemähän. — Mutta kyllä oli mettämiestä omaltakin kylältä.

Ja niin aamulla ani varhahin, Tapaninpäivän hämäris se ajo alkoo. Miehet otti pienet juoksunapsut aamutuimahan, että paremmin jaksaasivat, ja koirat oli touhus, kun mentihin. Niin, en tierä sitte, orottelikohan se jänis niitä sielä Purolan pelloolla, mutta sielä se vai istuu kaikes rauhas.

Ja kun se näki ne koirat, niin se nousi, oikee ylhä, takajaloollensa, kurkotti ja kattoo jotta:

— Jahas, joko lährethän?

Ja sitte poukahutti ja lähti! Oikee sylen mittaasia hyppyjä ottikin ja potkii vielä korkiaalle perähän, härnätäksensä koiria jotta:

— Ottakaa kiinni jos saatta!

N'otta koirat meni aivan flaatiksi, eiväkkä meinannehet viittiä lähtiäkkää perähän. Mutta kun miehet husutti, niin lähtihän ne lopuksi kans pomppimahan jotta korvat lotkuu. Koittivat toistensa kimmalla petratakin vauhtia, kun ne meni Overmarkilla, Luomalas ja Röyskäs. Mutta Lamminkoskella sai jänis vähä kauan orotella ennenkö ne tuli. N'otta s'oli sitte jo täyttä huutoa, ulinaa ja jahtia kun se jänis rupes tulemhan takaasi makuupaikoollensa Purolan pelloolle.

Ilta jo rupes hämärtämhän, ja niin kylmä ilma oli ja käyy kova viima, että passis elikkä vahris koko päivän seissehiä jahti miehiä kovasti vilutti. Ja käret oli niin kontas, jotta härin tuskin saivat hampahilla korkin potista irti ja vähä lämmitystä sisällensä. Muutoon n'oliskin paleltuun siihen paikkahan.

Toisia oli viluttanu niin kovasti, jotta niiren oli pitäny ottaa monta kertaa oikee pitkän pluiskun, n'otta virkeetä poikia olivat ja täyres pätingis, kun haukku rupes tulemhan paikalle. Varsinkin se Sulo, jolla oli hyvä mettästyskivääri.

Vain yhren napsin enää kerkes häthätää haukkaamahan, kun jänis tuli pomppien siinä Purolan ja Alakuoppalan välisellä peltosaraalla, kun se jo näki sen, ja sormella viisas toisille, jokkei enää mitää nähnehet, ci pullon suutakaan, jotta:

— Tuala, tuala se nyt poukotteloo — tuala muuntaja-kopin kohralla, ja rupes sortteeraamahan pyssyänsä.

Sielähän se jänis olikin, pellolla puolivälis suurta, korkiaa, rautapeltistä ja punaaseksi maalattua sähkö-muuntajatornia, kaikes rauhas pompotteli vai ja truiskii vielä lystiksensä 8:n merkin länkkiäkin niinkun häkää vain — niitä koiria orotellessansa, jottei vilu tuu.

— Nyt mä ammun, sanoo Sulo ja tälläs ittensä rähmällensä maata niin liki kun pääsi, jottei se jänis vai huomaa häntä. Ja sihtas yhrellä silmällä ja kattoo sitte kahrella silmällä, jotta näkyykö.

Ja taas sihtas, niin jokin näppylä sielä näkyy, kun oikee matalaatti kattoo. Se tälläs kielen toisehen suupielellensä ja silmät niin pienelle, niin pienelle raolle jotta se viimmee sanoo kaverille että:

— Nyt on jyvällä, mutta kumpaa mä ammun, kun niit' on — kaks?

Niin se toinen äijä sanoo, jotta

— Pi-pi-pirä ke-keskellä — — —.

Ja silloo se Sulo tärähytti n'otta korvat tukkuhun ja mailma pimeni.

Ja nyt on pimees puoli Itäkylää vieläki Lappajärvellä, Tapaninpäivästä aikaan.

Se osas siihen sähkömuuntajahan, prisiis keskelle. N'otta läpi rautaseinän meni ja puhkaasi öljysäiliönkin, n'otta valot sammuu 50:stä huushollista heti! Eik' oo vieläkää syttymähän saatu, kun ei Vaasastakaan oo saatu uusia kamppehia.

N'otta Ekyptin pimeyres sielä Itäkyläs nyt eletähän ja asutahan, ja isännät ja emännät on kiukus, kun ei näe reiruhun syäräkkää.

Poliisi on käyny kyselemäs sitä Suloa, mutta s'oon lähtenyt Rovaniemelle mettätöihin, niinkun ratios on kehootettu.

PALIKULLAN MÄELLÄ JUHLITTIHIN.

Oottako kuullu jotta »Kun joulu on, niin vanhakin se nuortuu kuin lapsi leikkimään. Ja koukkuselkä suortuu, niin kaik' on mielissään»?

Joulu on olin ja menny, mutta Palikullanmäjellä pirettihin täs yhres taloon rempsiät joulunlopettajaaset koko kyläkunnan voimalla. Tyrjäsivät ja riehuuvat — vanhat ihmiset! — kun kakarat syrämmensä pohjasta.

Mistähän olivakkin sen iilin saanehet, mutta yhren aikataloon isäntäväki päätti pistää pystyhyn oikee ristikestit ja aika kalaassit joulun rääpijääsiksi. Ja haastoovat koko Palikullan mäjen ystävät ja kylänmiehet juhlimahan.

Emäntä oli leiponu nisupullaa ja piparikakkua, oikeen voin ja munan kans, ja siirapilla vielä fleetupellit voirellu n'otta vesi suusta nokkuu, kun oli niin hyvin noussutta ja komiaa kattellakki. Ja isäntä oli käyny kaupungis voita kaupalla ja samalla tuanu monta pottia miestäväkevämpää, että päästähän vähä hyvälle tuulelle.

Oikiastansa ne oli saalannu vähä yhtehen koko kylän väki näitä juhlia varte, akat tuanehet jauhoja, voita ja maitua. Yks Amerikan leski oikiaa kaffia ja isännät pannehet niinku tasan ne juamiset. Naisväjelle oli miehet ostanhet koko kopallisen punaasta limunaatia, n'ottei sielä knapiilla pelattu, vaikka muutoon nuukia ollahankin, tietäähän sen — laihialaaset.

Sanon vieläkin, jotta mistähän raakkulehesta ne saivakki päähänsä tuollaaset juhlat rustata, vanhat ja vakavat ihmiset!

Tuvan pöyrälle oli fiinisti valkoone lakana pantu tuukiksi, kaffikupit tällätty rivihin, toises pääs miehille valmihiksi kaaretut ryyppyklasit, ja toises pääs akoolle punasta limunaatia tasapääklasit täynnä.

N'otta s'oli oikee fiiniä ja juhlallista, kun vierahat rupes tulemahan illansuus, kun jo vähä hämärti ja oli saunas oltu lauantakiehtoona.

Isäntä ja emäntä seisoovat keskilattialla, ottivat niinkun herroos ainakin vierahia vastahan ja tyyräsivät klasipenkille istumhan.

Sanoovat kärestä pitään tervetulua kaikille ja, jotta:

— Olkaa hyvä, pöytä on katettu! Isännille on tällä puolen vähä niinkun suun avajaasiksi ja emännille limunaatia — n'otta akat kattoo oikee pitkää, jotta:

— Meillekkö vai limunaatia?! — vaikkei ne mitää sanonehekkaa. Mutta olivat kovasti nenät nyrpyllä ja ourooksisnansa, saatei niirenkään suu tuohesta ollu.

Miehet kyllä ottivat sen tulijaasryypyn reirusti ja kruusaalemata nakkasivat kun saunan pesähän, mutta akkoja piti kovasti pyytää ja passata, niinkun niiren pyhä tapa on. Luimistelivat ja kattelivat limunaatiklasiansa ja tykkäsivät jott'on kylmääkin. Olis pitäny niillekki olla vähä »lämmitystä».

— Mihnähän se Kaisa viipyy, jahkuuvat ja nupisivat keskenänsä.

Kattokaas Kaisa ei meinannu päästä tulemahan ollenkaan, kun sen lammas oli siinä lais jotta sen pitis saara kakkuja, justihin kun Kaisan piti lähtiä. N'otta n'oli oikee hermostuksis toiset akat, jotta jos ei se tuukkaa.

Mutta tuli se kumminkin ja jätti sen lamphan karsinahan jotta hoitakohon ittensä. Vähä myöhästyy, mutta oli sillä se möttö kainalos, jota ne orotti.

Nimittäin isoo potti väkevää »kiljua», jota s'oli prykänny ja käyttäny kauan aikaa. Ja hyvää kiljua olikin!

N'otta kun Kaisa lurahutti sitä akoolle limunaatiklasihin puolellensa, niin yhtää ei ollu enää kylmä. Silmät rupes lipajamhan ja suu mutimahan kun flikoolla ainakin, n'otta sielä nousi »mieliala», niinkun sanothan, vähä äkkiää ja korkialle. Tietäähän sen, kun ryypynvalahis tullahan, eikä meinannu mitään saara.

Tuli heti niin lämmin ja mukava olla, jottei kestäny kauan, kun ruvettihin laulamahan ja pantihin kramofooni soimahan. Ja vanhakki nuortuu n'otta pistettihin tanssiksi ja mentiin oikee vanhaalaija poskifalssia, välihin silmät ummes ja takakenos kun nuoruuren päivinä ja juhannuksena, kun tuomi kukkii ja flikat haisi hyvältä. Ja sottiisia mennä jyskytettihin niin roikalla jotta klasit pullisteli ja koolit seinällä heiluu.

— Hih! sanoo isäntä ja löi piaksusaapasta laattiahan jotta:

— Tuus akka vanhaa polskaa!

Ja vei emäntäänsä niin kiperää ja vinkiää jotta aivan se huuti oikohonsa, oli katketa ja sukat syltys ku irti pääsi. Sinne tänne hoippuu, ja olis kaatunukki, kun s'oli niin pyärryksis, mutta sai onneksi tantarista kiinni, kun se hojaantuu takkakivelle istumhan.

Välillä mentihin piirileikkiä n'otta hippulat vinkuu ja laulettihin joululauluja jotta:

    Nyt onkos tullu kesä
    näin talven keskellä — —

N'otta n'oli aivan villis. — Tanssiivat ja tyrjäsivät ku häjyt kakarat, vanhat ihmiset.

Kippurahännät kierti miehestä mieheen ja akat trönäs kiljua n'otta n'oli lopuuksi siinä lais, jotta ne tukkii aiva väkisin miesten sylhin istumhan ja kaulasta kiinni.

Sitten ne rupes sokkoosta leikkiinhän — vanhat ihmiset! Yhrelle isännälle sirottihin hantuuki silmille, vaikka s'oli niin pökkyräs ettei se muutoonkaan nähäny mitään. Ja sitten sen piti ottaa joku kiinni ja koperoomalla tuntia kuka se on. N'otta se sitte voorostansa on sokkoo.

No se seisoo käret haarolla, prökööli ja oli niin pöhnäs ja viipperö kun mettoo, n'otta se ei olsi saanu ketään kiinni, jos ei se Kilju-Kaisa olsi kaatunu keskelle laattiaa, eikä päässy enää ylhä. N'otta se kaatuu sen päälle ja huuti jotta:

— Ahah, saimpas kiinni. Kuka tämä on? — ja rupes koperoomahan ympärinsä, yltä ja alta sitä Kaisaa n'otta aiva se krääkyy, potkii ja oli tukehtua. Ja taisi siinä prätkyäkki vähä, kun se hamhet korvis niin yli verensä kiekkas ja ponnisteli sen alla, ennen ku se aivan oikes, eikä jaksanu enää.

Lopuuksi ne koitti mennä vielä sitä uurenaikaasta kroikotesta, jitterpukkiakin, mutta n'oli niin täynnä ku mötiääset n'otta jos vähäkin yritti nostaa toista tassua, niin heti plyssähti.

Mutta hauskaa niillä oli, ja niin ympärinsä tokkuras oli koko Palikullan mäki n'otta akatkin meni sekaasinsa, jotta kuinkahan kukin omansa saikaan, kun ne aamulypsyn aikana lähti kotiappäin osoottelemahan ja lauloovat jotta:

    — Oi jospa ihmisellä
    ois joulu ainainen.

MANJA-FROUVA.

Oottako kuullu jotta ihmisillä pakkaa olemahan toisten ihmisten elämähän ja asioohin, jokk' ei yhtää niille kuulu, niin paljo sanomista ja takanapäi puhumista, jotta viimmee räjähtää.

Täs on kullakin kyllä tekemistä omis asioossansa, kukin tällää ja kokkaroottoo omhan laihinsa, n'otta mitä siihen toisten tuloo? Toisilla on mies-kankku, toisill' ei oo, mutta ne vouvvaa kukin laillansa, luontonsa ja varojensa mukhan. Mikä laittaa punaasen höyhenen myssyhynsä ja orottaa jotta tärppääs. Mikä on kovasti muka kaino ja arka maailman viettelyksiä vastahan, mutta hotaasoo vaikka rökkähän heti, kun vai hollille sattuu. Ja kun nuoruuren veripunaruusut poskilla rupiaa kalpenemhan, niin sutathan suuta punaaseksi jollakin mönjällä ja ruvethan raarollisuuttansa peittämhän ja komeelemhan korjilla vaatteilla, n'otta voi tätä sukukuntaa ja mailman pahennusta. Ja ne pahennukset kun kuitenkin tulevat, sillä mihinkäs ihminen luonnostansa pääsöö. Niin etten mä moiti enkä tuomitte ketään, pois se ylpeys minusta, sanon vain, niinkun asia on.

N'otta Lappajärvelläkin on yhrellä mäjellä eletty kaikes rauhas ja rakkaures kyläläästen ja naapurien kesken, hiljaasta arkielämää kotoisis askarehis. Turmelusta sinne ovat tuonehet vain ne monet sarat kesävierahat. Helsinkiä ja Vaasaa myören, kauhava- ja lapualaasista puhumata, jokka hyppäävät sielä kesäaikana työksensä viikonloppua viettämäs ja muka kalastamas, mutteivät tee muuta kuin ryyppiivät ja kuuppiivat järvehen n'otta sokkaavat koko laajan ja kaunihin Lappajärven veren — elikkä veen niinkun sielä kans sanothan.

Ne on justhin nua mualta tullehet kesävierahat ja herrastelijat, jokk'on tuonehet iryllisen ja neitseellisen Lappajärven rannoolle nykyaijan turmeluksen, kevytmielisyyren, ryyppöön ja rannalla-makuun kirjavis uimapuvuis keskellä poutapäivää, heinaikanaki. Ja kaiken muun pahuuren. N'otta vakavamielinen kanta-asujamisto tykkää kovasti pahaa, kun se fiineyren ja herrastelun halu pakkaa tarttua paikkakunnan omihinki asukkaihin.

Niinkun siihen yhtehen Maijahankin, jota nyt uustemokraattisesti sanothan fiinisti Manja-frouvaksi, vaikkei se mikää frouva ookkaa. Se kans menny kesänä makaali vain rintaliiveis ja punaasis pöksyys kaiket päivät rannalla pahruttaan ittiänsä erestä ja takaa. Ja möträs naamallansa jotakin atteekinrasvaa jott' olis tullu pruuniksi ja jotakin pottinokkoja, mitä rollapennaa, tuhrii silmihinsä jotta n'olis oikee sätinehet ja sytyttänehet — kun imukaasumoottori — saatei se vielä mikää ikäloppu oo...

N'otta naapuri akat ja miehekki kattoovat oikee pitkää sen kuiheeta ja pakkasivat puhumankin, jotta se vähä ryypiskelöökin yksinääsyyres ja ikävisnänsä.

Kyllä Manja-frouva sen huomas ja vähä kuulikin, muttei kesällä, kun vierahia vielä oli, sanonu mitään. Pani vain hampahan kolohon jotta orottakaa, kyllä mä vielä näytän teille »tissiliivit».

Ja sielä mustan syrämmensä pohjas se on jomottanu sillä, hapannu ja muijounu se kränä, n'otta yhtenä kaunihina, aurinkoosena syysaamuna se Manja-frouva sitte räjähti kun atoomipommi sielä Pikiinin saarella n'otta koko kylä oli hoittollona, ihmiset päästä sekaasin. Mutta lehmät märehtii vain kaikes rauhas, niinkun ne Pikiinin pukitkin, ja kattelivat suurilla lempeillä ruskeilla silmillänsä, kun kylän väki juoksi henkensä erestä toistensa peräs.

Ei tienny naapuritaloon isäntä-Jussi niitä sinä päivänä tuleman piti, kun se aamulla varahin meni kattomahan ja tervehin käsin kohentelemahan tiiliuuninsa valkiaa. Aukaasi vetoluukkuja uunin toiselta puolelta, tukkii vähä etupuolelta, jotta tasaasemmin lieska vetääs peränurkkahan, ja lisäs ja kohenteli puoleksi-palanehia vanhoja laronseinähirsiä pesähän. Tukkii halkioomia savipruukilla, saati se on tarkkaa työtä tiiliuunin poltto, että saa tasaasesti läpipalanusia tiiliä. — Tiilet on nyt kovas hinnas n'otta se kannattaa hyvin.

Sitä se laskeskeli Jussi-isäntä piippunysäänsä poltellen, kivellä siinä tiili-uuninsa eres, kun siihen tuli kun paiskattuna se Manja-frouva tukka pörrös ja silmät sätien, ihan vain uimahousuus ja rintaliivit heiluen, jotta:

— Mitä sä oot musta sanonu, senkin kanttura? Ja haukkuu yhtehen menohon Jussi-isännän isän serän kummin kaimankin ja koko huushollin niin maan tasalle tyhmiksi tomppeliksi ja kamaliksi ihmisiksi — n'otta sylki suusta piraji. Ja aivan se vinkuu. Heristeli nyrkkiä, ja kuopii maata ku oris.

— Älä älä, koitti Jussi-isäntä sanua, mutta se ei saanu suunvoorua.

S'oli vissikin aamutuimahan vähä ottanu ja vahvistanu ittiänsä se Manja-frouva, justhin tätä tilinteon päivää varte, kun s'oli niin kauhian hurjalla päällä, n'otta se lenti lopuksi kun takiaanen sen krannin isännän niskahan. Tukkahan se akka tietysti yritti vanua, muttei saanu kun lakin päästä, kun Jussi-isäntäkin jo suuttuu niin silmittömästi, jotta hairas tulenkarvaasen tiiliskiven uuninsuusta ja meinas sillä kärventää selvät seuroon- merkit Manjan istumasoffahan, mutta polttikin niin hyppyysensä, jotta Manja pääsi pakohon, kun se jäi manaamahan ja sylkemhän käsihinsä.

Manja kääntyy vähäs matkaa ympäri, nauraa kräkötti ja äikitteli jotta:

— Se oli sulle oikee, poltit kyntes, senkin karvanaama!

Mutta silloo Jussi lähti perähän n'otta tuvannurkat vihelti ja sauttiki kun sauttikin, vaikka kyllä se juoksi se Manja-frouvakin n'otta kiharat suorana ja meijerit heiluu.

Justhin porraspääs sai kiinni, ja ruotaasi n'otta pyllyllensä lenti. takoo ja möksii oikee isän kärestä ympärinsä, käänti välillä ja hakkas kun korppi kalasäkkiä. Ja Manja-frouva huuti ja potkii n'otta s'oli aivan lommoos ja sinisen punaasena joka paikasta.

Kuinkhan kauan oliskaan kurmoottanu sitä, mutta sen kihelti ja poltti niin käsiä, ja piti lähtiä kattomhan sitä tiiliuuniakin, jotta se jätti sen siihen, ja lähti.

Olis ny luullu, että se Manja-frouva sen peseen päälle olis vähä rauhaantunu ja nuoleskellu huuliansa, mutta ei! Niin sinnis ja sisukas oli, jotta vähä enempiä rapoja naamastansa pyhkääsi ja toisehen tupahan truivas häjyylemhän, kun sill'oli hampahankolos sanomista senkin taloon emännälle. Joka kans oli kuulemma sanonu siitä jotakin. — Olikhan sanonu, en sitte tierä, mutta sinne se tormas.

No emäntä oli justhin puurua keittämäs isoolla paralla takanpesäs. Ja isoo valkia olikin, ja kuivia kuusihaikoja, n'otta ne paloo ja paukkua prätäji kun Turkin soras.

Tuan tuastakin paukahti ja isoja nokipaukkoja lenteli patahan jotta emännän piti klasisilmät pääs käsin nyppiä ja lusikalla koolia niitä pois, eikä tahtonu keriitä pitkällä varsiakauhalla sekoottamhan ollenkaan n'otta sill'oli täysi tyä, ettei se pala pohjahan — kun se raivopäinen uimapukuunen »vedenneito», se Manja-frouva, riipaasoo oven auki, ja suoraa emännän ethen takan äärhe kun ukonpysty, nyrkit sojos jotta:

— Jahas, täälä sä rumahinen ookkin, joka musta oot sellaasta puhunu — — —.

— Minkälaasta mä oon puhunu? imehteli emäntä, eikä kerjenny muuta sanuakkaa, ennenku se jo lenti sen emännän niskahan, ja repimhän, n'otta siitä vasta kauhia rytäkkä tuli.

Emäntä huitaasi sillä pitkävartisella puurokauhallansa sitä vastapläsiä, n'otta puurua silmät täythen, ja varsi, katkos, mutta yhtää ei väistäny sitäkään, kun päälle vain niinku vimmattu.

Se Manja sai hyvin kiinni emännän pusurista, hamhesta ja liiringistä, repii ja riapotti, mutta emäntä ei tahtonu saara mistää kiinni, kun ei sill'ollu paitaakaa ja vain paljahat käsivarret n'otta s'oli helisemäs sen hurjan Manjan kans.

Siitä tuli sellaane juntturoominen, saati se on friski ihminen se emäntäkin, jotta lavittat poukkooli, isoopöytäkin kaatuu ja kaffikupit meni kruusiksi laattialle. Sellannen jytinä tuvas käyy jotta vanha kaappikellokin seisahti ja jäi vai kattomhan, kuinka siinä käyrähän.

Ei siitä meinannu loppua tullakkaa, mutta sitte pääsi emäntä irti, hairas takanpesästä palavan kekälehen ja sillä kun huitaasi Manja-frouvaa ristihin-rastihin muutaman kerran naamatauluhun, niin jo tokeni, ja oli nähtävä. Nojes ja musta kun murjaani, n'otta silmän munat kattoo kun kaffikupit naamasta, ja päätänsä piteli jotta:

— Mun hiukset palaa! —

Niin ruotuasi vielä toisen kerran sillä kekälehellä selkähän n'otta se juoksi silmiänsä varjellen pihalle.

Kotiansa meni ja huuti jotta:

— Ne tappaa mun ja polttaa silmät päästä.

Ja että hän hakoo poliisit ja menöö tohtuurihi syynättäväksi, jotta onko hänes henkiä enää ollenkaan.

Ja eikös vain hetken päästä lähtenykki. Pani vain sellaasen ohkaasen kesätakin, miksikä »perperiksi» niitä sanot hän, uimapukunsa ja musteloomiensa päälle, ja niin lähti noukka pystys niskojansa nakellen lääkärille.

Maantiellä tuli sitä vastahan yks tuttu toisen kylän isäntä, joka kattoo suu auki jotta:

— Kuinkas Manja-frouvan suloonen tauluvärkki nyt on nuan klaapiis ja monenfärinen?

Niin se sanoo jotta:

— Kun meinasivat mun aiva tappaa! Jussi-isäntä löi tiiliskivellä ja toiskan hassu akka huiteli palavalla kekälehellä ja yritti silmät polttaa, n'otta mä meen nyt lääkärintarkastuksehen ja oikeutehen, jotta kattothan tulooko musta ihmistä enää ollenkaan — — —.

Ja itkua truuvvas, mutta putii nyrkkiäkin kumminkin.

No se tuli tohtuurin työ eikä ollu paljo riisumistakaan. Tohtuuri koputteli ja kuunteli ympärinsä, mutta yhtää ei ollu ruotua eikä kylkiluuta poikki. Jäsenet kaikki toimii ja suu käykun posetiivi, kimiää ja römiää, pikkukieli vai joskus falskas ja firras, mutta kuhmuja ja musteloomia niit' oli joka paikas yllä ja alla, joka puolella, ja ympärinsä. Ja jotakin naarmuja, rapaa ja vähä puuruakin korvis, mutta tohtori pesi ne pois ja pani puurisalvua päälle. Kirjootti se sille prisehrinkin jotta hakia atteekista preserveerannes-troppia ja valeriaanaa, ja määräs sitte jotta:

— Nyt lepua ja rauhaa, 10 tippaa päiväs sisällisesti. Ja pitää heti mennä sänkyhyn, ja maata 2 viikkua seljällänsä ja ajatella vain kauniita asioota, jottetta te saa kramppia ja kuole. — Ei saa kiihtyä, se on vaarallista. Muistakaa se. — 100 markkaa.

N'otta Manja-frouva oikee säikähti. Ja ajatteli vakavasti sitä asiaa kotiapäin tulles, jotta jos hän täs vielä oikeee kuolis, yhtäkkiä.

Mutta kun se tuli omalle mäjelle, suutarin mökin kohralla, niin se ei enää muistanukkaa mitä tohturi oli sanonu. Muisti vain jotta:

— Tuos asuu se yskätautinen pikipeukalo, joka musta kans on puhunu! — ja lähti siitä paikasta harppoo mahan sinne suutarin mökille. Mutta onneksi suutari näki klasista jotta: nyt se tuloo, hyppäs pystyhyn ja kerkes saara oven salpahan, jottei se Manja-frouva päässy sisälle.

Klasin takaa vain heristi nyrkkiä ja tamppas jalkaa n'otta suutari veti hiljaa salusiinit kiinni, eikä tohtinu hengittääkkää.

Jos se oliskin saanu sen suutarin käsihinsä niin kyllä se olis sen repiny monehen palahan. Se suutari kun on muutoonki niin laiha, pelkoonen ja kraissuunen mies, ettei se oo eres akkaa saanu. N'otta sen se Manja-frouva olis kyllä tappelus voittanu. Kräätäriä kun ei kyläs ookkaan.

Se isäntä, joka Manja-frouvan tohtuurihin mennes tiellä rookas, kertoo kaikille ihmisille, kuinka se emäntä oli antanu selkähän ja päntänny monenkirjavaaseksi sen Manja-frouvan naamataulun, jotta sen piti mennä tohtuurihin sitä plaastaroomahan.

Niin kaikki sanoo, jotta:

— No sehän oli oikee hyvä asia ja paras voiret sille! — Pitääs kyläkunnan puolesta oikee kiittää sitä.

Niin ne ostivakki osuuskaupasta komjan klasisen jalkavaasin ja siihen paljo kukkia, ja yks isäntä vei ne sille emännälle ja piti oikeen kaunihin ja liikuttavan puheenkin urhoollisuuresta ja uhrautuvaisuuresta koko kylän puolesta. Ja että he kyllä maksaa sen kauhanvarrenkin.

Nyt on rauha maas sillä mäjellä, kun Manja-frouva makaa lääkärin määräyksestä sängys, mutta se suutari on kumminkin koonnu naskalinsa, ottanu lestapussinsa ja lähteny varovaasuuren vuoksi Itäpuolelle töihin.

LEHMÄN OSTAJAT.

Oottako kuullu siitä Vimpelin isäntään lehemänosto-reisusta?

No s'oli sillä lailla, jotta täs syksyllä kun riihet oli puitu ja maat käännetty, niin suaverusten akat rupes sanomahan miehillensä, jotta pitääs käyrä ostamas Alajärven puolelta hyvä lehmä taloohin. Ja että paras olis ostaa justhin poikinu, kun omat menöö umpehen ja tuloo olemhan puutosta pitkän aikaa lehmällisestä. Sitä ne akat jumputti niin kauan, jotta ne suoverukset päättivät ostaa yhtehöösesti lehmän ja lähtiä kattelemhan sitä yhres Alajärven puolelta. Saukoonperällä pitis olla hyvälypsyysiä lehmiä.

— Valitkaa hyvä ja oikee suuri vastapoikinu — kehoottivat emännät, kun isännät sitte yhtenä päivänä heti eineheltä lähtivät patikoomahan Alajärvelle päin sitä lehmää ostamhan.

Mukavaakin se oli, vähä jalootella ja kattella ympärillensä. Se oli melkeen niinkun hevooskaupalle lähtis, kun hyvää lehmää ettii, rahaa siinäkin nyt olla pitää poviplakkaritpullollansa. Ja sitte se eresvastuu, jottei mitää littukauppoja tee, kun kerran on lähteny akkojen asialle.

Se painoo niitä niin, kun lehmän ostajan pitää aina olla rempsiällä tuulella ja tinkiä hinnastakin, ettei aivan seisahallensa jymähytetä, n'otta ne päätti hakia atteekista vähä kylmyyren troppia ja nokankoputusta rohkaasuksi. Ja istuskelivat sitte Paavoolan kaffiloos ja lantrasivat vähä »järviseutuakin» pottikaljahan, n’otta ne voi oikeen hyvin, kun ne sitte lähtivät Saukoonperälle lehmiä kattelemahan.

Saukoonperällä ei koskaa oo ollu puutesra niinsanotuusta »korpikuusen kyynelehistä», n'otta joka taloos, jonka navetas ne kulki lehmiä kattelemas, ne saivat vain pyyhkiä huuliansa jotta:

— Kiitos, kiitos, kyllähän teillä hyviä lehmiä on, mutta meirän pitääs saara justhin poikinehen ja oikee suuren — n'otta me käymmä näis naapureis vielä vähä kattelemas.

N'otta kyllä niillä oikiat lehmänostajan kuiheet ja metkut oli. Sanoovat vielä jotta:

— Ei sillä hinnalla väliä oo, kun vain saamma niin hyvän jotta emännät sielä kotona tykkää. — Sitä varte meitä on pantu oikee kaks miestä matkahan, saatei, kattokaas, kun vimpelilääset ostaa, niin se pitääki olla hyvä ja oikee mainittava.

Sillä lailla ne kierti Saukonperää koko iltapäivän taloos ja torpis, n'otta polvet rupes notkahtelemhan ja silmät haristamhan, kun joka paikas hierottihin lehmäkauppaa ja kovasti kestittihin.

Niin kovasti ne oli asialla jotta iltahämäris tulivat jo samahan taloohin, johna kerran olivat jo ollehet. Niin olivat tuhkuris, jotteivät itte hoksannehet, mutta emäntä siinä huushollis oliki hoksusta kotoosi ja aika klippari. Iski silmää miehellensä jotta: kyllä mä nämä ukkelit hoiran.

— Olisko täälä vastapoikinutta lehmää taloos, kysyy ne suoverukset vooron perähän, — oikee suurta ja hyvää?

— Jassoo lehmänostajiako te ootta, liverteli emäntä jotta — on meillä ja oikee erinomaanen onki, toista sankua lypsää — — vierahat on hyvät ja istuu tuonne pöyrän äärehen, mull’onkin täs kaffi valmista. Ja eiköhän tuolla meirän isännällä oo vähä vierahanvaraaki potus.

No s'oli heti kaffipannu käres ja isäntä kaateli »sorretun voimaa» sekahan plöröksi sen kun kerkes n'otta siinä lopuksi laulettihinkin jotta:

    Lappajärvi se lainehtii
    mutt' Lummukan järvi on jäässä.
    Lummukan poijat ne likkaan lähtee
    kissin nahka päässä!

Ja lopuksi vei emäntä ne Vimpelin lehmänostajat pimiähän navettahan, raapii tulitikulla valkiaa ja kehuu lehmiänsä n'otta katto kohooli.

Suoverukset keikkuu ja kattoo jotta:

— Jaa-ah — on siinä lehmiä.

— Kattokaa ja koittakaa tuan utarehia, kyllä niistä maitua tuloo — viisoo emäntä ja kraappoo tikkuja.

Toinen koitti kopeloora pimiän päähän, mutta toinen suoverus tykkäs jotta:

— Tua toinen on suureet, ostetahan se.

Niin emäntä sanoo jotta:

— Sama se, kumman otatta, mutta se on 2 000 mk tyyriheet.

Niin ne sanoo jotta:

— No me otamma sen sitte, mutta me pluutaamma vähä.

Ja sitten mentihin tupahan harjakaaskaffille. Ja kun ne oikeen pluutas, niin emäntä purotti tuhannen markkaa, ja kaatoo aika-plöröt päälle.

Mutta sanoo sitte jotta:

— Kun teill'on niin pitkä matka kuljettaa sitä kotia, niin minä meen panemhan jotakin vaatesta sen utarehien ympärille, ettei se vilustu ja saa vikaa, kun on jo näin kylmä ilmaki.

Meni navettahan, köytti vanhan loimirauskan sen mahan alle ja tukkii tukun heiniä välihin lämmikkeeksi. Talutti sitte porraspäähän kytkyvestä jotta:

— Täs se ny on, älkää hyppyyttäkö, jottei se mee umpehen.

Ja niin suoverukset sitte lähtivät taluttamahan sitä lehmäänsä kotiapäi Vimpelihin. Toinen piti kytkyvestä kiinni, toinen lykkäs perästä n'otta siin'oli aika tyä, kun mailmakin pakkas kallistelemhan.

Mutta mentihin kumminkin, n'otta päästihin iltayöstä Hoiskoolle. Silloon olivat suoverukset jo niin kuittia poikia, jotta päättivät poiketa johkin taloohin ja jäärä yöksi.

Niinkun jäiväkki ja pyytivät yösijaa navetas sille lehmällekki. Kun oli tuttu taloo, niin pyytivät emäntää vielä keittämhän heille kaffiakin, kun vähä viluttikin, että sais panna lämmitystä sekahan. Ja antaa isännällekki harjakaasia hyvästä lehmäkaupasta.

No emäntä keitti ja miehet rupes pörräämähän pöyrän pääs, niinkun pruukathan.

Mutta sitte muistikin toinen suoveruksista jotta:

— Kuulkaa emäntä, voi, se meirän uusi lehmä on justhin poikinu, n'otta sill'on aiva utarehet täynnä maitua ja jotta sen pitääs nyt yöksi lypsää... Ettäkö te emäntä käysi lypsämäs sitä, saatta pitää mairon — ja ottakaa suuri raenta joukkohon, se lypsääki paljo —.

No emäntä lähti ja miehet jäi manaamahan maalaasliittua, kun 600 markalla se taas kommunistien kans nosti puhrasta tuloa hehtaarilta — kun samas emäntä tormas tupahan aivan sinisenpunaasena kiulu käres n'otta heti lyömähän, ja huuti jotta:

— Mitä te äijän-kuvat tonttuuletta? Pilkkanako te mua pirättä, kun paatta sonnimullikkaa lypsämähän —?

N'otta siinä putos suoveruksilta kupit ja silmät päästä jotta:

— Sonniko? —

— Sonni karjaasi emäntä niin lujaa ja rumasti, että höyryt äijään päästä lähti vähä äkkiä ja olivat saara laakin.

Menivät heti kolmin miehin kattomhan. Tuli se taloon isäntäkin navettahan oikee lyhryn kans.

N'otta kun ne oikee kyykkyyvät ja joka puolelta sihtasivat, niin täytyy sanua jotta:

— Niin näyttää olevan!

N'otta imes oli tapahtunu jotta:

— Kuinka se nuan on, kun mä oikee omin kourin sielä navetas koittelin, niin utarehet sill'oli, kraapii toinen suoveri korvallistansa.

— On siinä mulla kans totisesti lehmänostajat, kaks raavasta isäntää Vimpelin kirkolta, jokk'ei eroota lehmää sonnimullikasta, pauhas emäntä, joka kans tuli sinne.

Ei ne suoverukset enää sitä sonni mullikkaa ajatellehet, ne ajatteliki Vimpeliä ja sitä mitä akat kotona sanoo. Hiljaaseksi löi kaverukset ja pyytivät, jottei siitä puhutaasi.

Unta ei tahtonu silmihin tulla sinä yönä. Ja aamulla varahin lähtivät talluttamhan mullikkaansa Hoiskoon tienristihin jotta:

— Se myyrähän hinnalla millä hyvänsä, eihän me voi sonnimullikan kans kotia tulla.

Niin sattuukin niin hyvin, että siin'oli yks itikanostaja, ja sille ny lykkäsivät sen heti pitkällä puulla jotta:

— Vie hyvä mies, äläkä puhu kellekkää jotta halvalla oot saanu.

Ja niin päättivät jotta kotona ei sanota muuta kun, jotta ei löytyny ettimälläkään vastapoikinutta lehmää.

Niin tulivat sitte kotia aivan muina miehinä lehmänostoreissulta, mutta portahilla oli jo emännät vastas ja huutivat jotta:

— Tänne on jo soitettu ja koko Vimpeli tietää.

MUMMA TUKUS.

Oottako kuullu jotta Laihialla on yks mökin muari menny niin tukkuhun, jottei oo tullu mitään monehen päivähän?

Niin kovaksi on lyäny mumman vattan kun kivi n'otta kauhiat polttehet, eikä mitään oo tullu, n'otta s oii oikee kauhiaa. Sitä hierottihin ja vanutettihinkin laattialla, ympärinsä pyäriteltihin, mutta ei! — Tukus oli kun Turusen pyssy, vaikk' olis kuinka koputeltu erestä ja takaa, n'otta faarikin jo imehteli jotta:

— Mitä sä oikeen oot syäny mumma, kun sä nuan umpitukkuhun oot menny, ettei tohu käy enää ollenkaan. Ei sitä nyt pirä taas niin turhan nuuka ja snura olla ettei malta tuota — — — tuota kipiäksi siitä tuloo...

Lopuksi oli mummalla niin kovat tuskat ja hätä jotta faarin piti lähtiä kylälle soittamhan telefuunilla terveyssisarta apuhun. Ja sielä onkin kovasti tarmokas ja taitava terveyssisar, joka panoo toimeksi, eikä aikaale, n'otta sill'on työtä ja juaksemista aamusta iltahan ympäri kyliä auttamas kaikkia, jokka pakkaa rutajamahan. Umpitauti kun on ruvennu marrastamhan ny laihialaasia n'otta se terveyssisarparka saa juosta trattiinensa ja lankiinensa aivan päänsekooksihin.

Nytkin oli monehen paikkahan pyyttö, kun se faari soitti jotta:

— Olisko sisar hyvä ja tulis joutua meirän mökille, kun mumma on menny niin tukkuhun jotta se makaa aiva puhumatoonna jo monta päivää.

— Mull'on niin kiirusta, kun monehen paikkahan pitääs juasta yht'aikaa, jotta kyllä mä tuun heti kun kerkiän, huuti sisar toisesta päästä.

— Tulkaa sitte joutua! kiljuu faari. — S'oon ollut niin kauan tukus jotta se pian paukahtaa ja halakee — —.

— No mä oon justhin sinnepäin tulos, poikkian vain siinä... Mikin huushollis — —. Pankaa vai jo patahan vettä lämpiämähän, jotta s'oon valmista, kun mä tuun. Mull'on monta paikkaa vielä käymätä ja kiirus jotten mä joura kauan teillä olla — —.

No, faari lähti kotia, pani riskuja paran ala, ja rupes orottamhan. Ja mumma kiekkas ja voihkii vattansa kans sängys n'otta fällyn karvat pöläji.

Terveyssisar siinä vähä syärä hotaasi kaapista kylmää puuronloppua, kun ei keittämhänkään kerkiä, kokos kalisevat kimpsunsa ja kampsunsa pikkuusehen kapsäkkihi, kattoo vain hätääsesti peilistä jotta myssy on suoras, ja niin lähti hompsottamhan sinne mökkiperälle.

Käyy esti sielä Mikin mökis vaihtamas trasuja ja vähä karpuuli-vettä, ja niin tohkehes oli jotta meni — väärähän mökkihin!

Olikhan se luullu eli kuullu väärin, elikkä ei tienny paikkaa, kun tulla touhootti tupahan vain jotta:

— Jahas, tääl' on vesi jo lämmintä —.

Eikä muuta kun heti parankripahan kiinni.

Sielä mökis istuu kans vanha faari klasipenkillä ja muarilla oli justhin puurovesi kiahumas, kun se terveyssisar tulla paiskootti sisälle jotta:

— Menkää mumma sänkyhyn heti — mull'on kiirus — —.

N'otta faari ja muari kattoovat suu auki, eikä käsittänhet mitään. Faarilta putos piippukin suusta.

— No nopiaa nyt — hosuu se sisar ja rupes vetelemhän kapsäkistänsä pitkiä kummiletkuja, trattia, krassia ja töttöröötä n'otta:

— Kyllä se nyt pian aukee, mä annan perätruiskun mummalle — — —.

Mumma hätääntyy ja yritti sanua jotakin jotta:

— Ä-ä-ä- tuata, en mä — —.

Ja faarikin räpytteli silmiänsä jotta:

— E-e-ei tuan mumman mikään oo —.

Mutta se apusisar hosuu vain jotta:

— Ei mull'oo aikaa, nopiaa ny mumma vai kanttui sänkyhyn.

Ja oli niin turski, ettei siinä mikään auttanu.

Oikee kynkästä pitään tyyräs mummaa sänkyhyn, n'ottei se tohtinu ruveta virkavaltaa vastahan panemhankaan niinkun jokin vaskisti. Ja ajatteli jo, jotta jos tältä uurelta kansantemokratian hallitukselta on nyt tullu se käsky, niinkun on kauan uhaattu, jotta se vaskinismi on viimmeestä piirtua myäri Suomen kansasta hävitettävä — niin ei hän ainakaan tahro panna vastahan. Niin kamalaa kun se onkin ja väärästä päästä kuumalla verellä kaltaten.

Kun faari katteli sitä hommaa, kun se sisar aina vai kaatoo kuumaa vettä trattihin, niin sen tuli kylmä rinki housuuhin jotta vissikin se teköö tuan hänellekki, niin se hiljaa nousi penkiltä ja hivutteli ittensä toisassilmin ovensuuhun, klapsaasi pihalle — ja suoraa puuliiterikin riskuläjän taa piilohon. — Eikä tohtinu yskäästäkään, vahtas vai silmä kovana seinän raosta, koska se kauhia ihminen lähtöö pois.

Ja ajatteli jotta, jo on aikookin eletty, kun tualla lailla tullahan ja tehrähän vanhoolle ihmisille, jokka ei oo koskaa käynehet eres äänestämäskään.

Niin sisulle äijän käyy, jotta vannoo hiljaases mielesnänsä jotta:

— Ikänä ei musta kommunistia tuu tuallasellakaan pelillä, vaikka kuinka pruuttaasivat. — Mutta kuinkahan mumman käytihin? —- —

Kun faari tuli tuphan, niin mumma kuivaali häntäänsä prasun eres ja oli kiukus kun ampiaanen jotta:

— En mä oo nuan hullua ja häpeemätööntä ihmistä ennen nähny, kun tuloo ja sokkaa mun puuro-veteni.

N'otta ei se konsti auttanu mummahankaan.

Kun se terveyssisar sitte tuli kierrokseltansa kotia niin telefuuni soittuu taas jotta:

— No ettäkö te tuu jo meille, kun vesi jäähtyy ja mumma on aivan kualla — — —.

Niin se apusisar otti torven ja huuti jotta:

— M'oon ollut jo teillä! — ja löi telefuunin kiinni, n'otta se oikia muori taitaa olla tukus vieläkin.

KAKLUUNI-MUURARI.

Oottako kuullu, jotta hyvä muurari pistääs kakluunin yhres yös?

Mä puhun kakluuni-muurarista, eikä sellaasista rapakourista, kun nämä nykyaijan muurarit, jokka latoovat vain tiiliseinää, eikä muuta osaakkaan. Ja vaatia vain palkkaa ja ryypätä nyrkit saves. Siin' onkin suuri ero kattokaas tavallisella muurarilla ja kakluuni-muurarilla, elikkä muurimestarilla niinkun ennen vanhaan sanottihin, kun tehtihin klaseeratuusta kaakelista ja oikee posliinistakin herroos ja kaupunkipaikoos huonehen nurkkahan uunia. Nyt on tullu keskuslämmityslaitoksia kivitaloohin kaupungeis ja maallakin komjimpihin huushollikin, mutta paljo näköö vielä kauniita ja komeeta vanhojen muurimestarien muuraamia koristeellisia posliini-kaakeliuunia, jokk'on oikee taireteoksia. Niis'on kauniita veistokuvia, lehti- ja kukka-reunuksia, färillistä tai valkoosta posliinia, suuria ja juhlallisia, n'otta ne vasta kaunistaavakki asuinhuonesta. Ja taitavasti, tarkasti muurattuja. Monehen kertahan kiertäävät niis sisällä röörit, jotta ne vasta pitääväkkin ja kauan lämmittäävät huonesta. Kyllä mä tierän, joka oon muurimestarin sukua, sen vanhan Orrmalmin Untamalasta.

Sitä varte mä puhunkin aina suurella kunniootuksella oikeesta muurimestariista ja tykkään, että n'oon rapakouria nämä nykyaijan muurarit, jokkei pysty lyömähän kun suaraa seinää, mutta järki sekaantuu heti, jos pyyrethän posliini-kakluunia muuraamahan. Tukkuhun se menöö ja vetää toistenkin savut kamarihin sisälle, jos nuata tavallisia muuraria hakoo uutta kakluunia muuraamahan, eli vanhaa hyvää uunia korjaamahan.

Sitä varte mä ihmettelinkin, kun mulle kerrottihin, jotta Kurikas olis yks kauhajokinen uunimuurari pistäny yhres yös pystyhyn hyvän kakluunin.

Mun nousi heti karvat vastahan, jotta ei sitä yhres yäs kaakeli-uunia muurata, vaikk' olis minkälaane muurimestari hyvänsä. Kaakelimuuri onkin taireteos ja hyvältäkin mestarilta menöö siinä vähintänsä viikko, mutta kaks ja kolmekki ja enempikin, kun oikee hyvää tehrähän.

Siinä pitää olla esti riitingit pääs ja tuumata, monta fiilaa, vinkelirauta ja klasisilmät pääs, muutoon siit' ei tuu yhtää mitää.

Kun jokaikisen kaakelinsyrjän pitää niin tarkasti fiilata, jotta yhtää ei saa posliini pirskahtaa rikki. Ja sitte pitää kattua vatupassilla, että kaakelit tuloo koko ympärys-varvi justhin tasakorkeeta. Ja sitte vasta ruvethan nitomahan rautalangalla ne kaakelit yhtehen. Jotta se onkin vähä tarkkaa työtä, ei sitä tavalliset muurarit pysty yrittämhänkään, oikia vanhankansan muuri mestari siinä pitää olla.

Mutta tämä mailma on menny nyt niin nurinpäin, jotta vanhat, hyvät ja kaunihit kaakeliuunit ei oo enää muoris, ja taitavat vanhat muurimestarit ovat mennehet nurmen alle, jotta niit' on sellaasia mestareita enää harvas, jokka pystyy posliinimuurin tekemhän.

Jolla vain on vielä huonehesnansa tuollaane vanhan ajan kaunis posliinimuuri, älköön olko niin hullu, että hävittää sen pois, niinkun paljolta nyt tehrähän. Se on taireteos!

Kristiinan kaupungin hotellin suures ruokasalis on Kustaa III:n (1780) aikaaset ja tyyliset kakluuni-uunit, joita kannattaa käyrä vaikka kaukaaki kattomas ja syörä hyvä päivällinen päälle.

Niin että se ei voi olla mikää kaakeliuuni, jonka se Kauhajoen mestari oli yhres yös Kurikas johonkin kauppapuorin nurkkahan täs syksyllä muurannu. Siitä m'oon' vissi.

Mutta se voi hyvinkin olla sellaanen rautapellikuarinen kamarin uuni, jota ymmärtämättömät ihmiset kans puhutteloovat — »kakluuniksi». Sellaasen nyt kyllä tiiliskiviä ja pruukia täythen yhres yös lyä, jos on uunimestarin vikaa ja saa vetämähänkin, niinkun tämä Kauhajoen mies, muttei se kaikilta synny sekään. N'otta kyllä mä täyren tunnustuksen annan, jotta ammattimies se olla pitää, joka yhres yös sellaasen pellimuurinkin pistää.

Mutta kätevä sill' oli hantlankarikin, eli apulaanen, niinkun oikeella muurimestariilla pitääkin, ja aina onkin. Kattokaas muurimestarit, niinkun kaikki muukkin etevät ammattimiehet ja mestarit, ne on vähä vekkuli-miehiä. Kun ne sen työnsä taitavat, niin ne on kuria täynnä, juoksuttavat ja narraavat ihmisiä.

Kun ne päivällä repiivät sitä vanhaa muuria, niin sen mestarin sattuu silmähän puorin ylimmällä hyllyllä vanhoja Paulikin kaffipakettia, jokk' oli seisonehet puorin klasis näyte-pakkauksina, ja olivat sahajauhoja täynnä siltä varalta jos varaastetaas.

Niin se sanoo apulaasellensa jotta:

— Vies yks paketti tuonne maantielle, niin kattothan kuinka sen käyrähän.

Jä se vei. — Yhres sitte klasista luurasivat, eikä kauan kestänykkää, kun tuli yks fiini frouva, yhtäkkiä pysähtyy ja kattoo silmät pitkällä sitä kaffipakettia. Sitte vilkaasi molemmin puolin, nappas ylhä, pisti kassihinsa, ja mennä kekkas kovasti noukka pystys niinku ei mitään.

Ja niitä kun nauratti.

— Vies toinen, sanoo mestari.

Ja se vei.

Ei aikaakaan, kun tuli vanha mummu köpitnään nenä alhaalla ja oli astua sen päälle. Mumma pysähtyy ja kattoo, kattoo vielä alemmas jotta mikä siin' on, onko se kaffipaketti? Sitte kumartuu ja hiljaa otti sen kätehensä jotta: on tämä. Seisoo vielä hetken imehisnänsä. Ja sitte pisti kainalohonsa ja lähti taapertamahan.

— Vies kolmas, sanoo mestari.

Sen vei yks pikkupoika lennos, kun kyhkyynen tai vahalta nokkas. Ja kotia äireelle tukka suorana.

Kymmenen kaffi pakettia Kurikan tieltä löyttihin sinä iltana. Kaikki meni, iloosia ja onnellisia oltihin.

Eikä puhuttu kellekään mitään, sittekkään vielä, kun ne kotona avattihin — — —.

Aamuhämäris, tuas viiren aikana oli muuri valmis, niinkun mestari oli luvannukki, jotta puorinovet saa aukaasta tavallisehen aikahan. Roskat vain oli ympärillä, pruukia varissu ja tiileskiven paloja aika läjä.

— Korjaa pois, sanoo mestari apulaasellensa, — jotta on aamulla puhrasta kun tuloovat.

Niin se apulaanen otti suuren, uuren paperisäkin ja lapioo kaikki roskat sinne.

— Siro säkinsuu korjasti kiinni ja kanna sekin maantielle, niin päästähän vähemmällä, kaikki on sitten selvää ja putsattua.

Se teki, ja vei.

Ei kestäny kauan, kun klasista kattoovat, niin tuli yks isäntä hevoosella ajaan, pysähti ja heitti rekehensä kun hyvän omansa.

Niin meni sekin.

HALKO-MOTTI.

Oottako kuullu mikä meteli Ylistaros on yhrellä loukolla ollu yhrestä halkomotista?

Siellä mökkikylällä on monellaasta huushollia, on vanhojapiikoja, eronnehia, leskiä, elävänleskiä, sotaleskiä, uurestansa naineita ja sellaasia, jokkei tierä enää ittekkää mitä ne on.

Yhres huushollis kovaa jöötä pitää tuiski vaimonpuali, joka viikot käy työs toisella paikkakunnalla ja vain pyhääsin käy kotonansa äitee-muoriansa prissaamas ja krupajuttamas n'otta sivullisten surku tuloo. Muori-paran pitääs tulla tyhjällä toimehen, ostaa ja hommata kaikellaasta, vaikk'ei rahaa olsikkaa. Ja »talourenhoitajaksi» vai äitejänsä puhutteloo.

Mäkään en sekaantuusi tähän asiahan ollenkaa, mutta kun se frouva-präiskä kehtaakin kuulemma tuon tuostakin vielä möksiä ja pahoonpirellä omaa vanhaa äitejänsä, niin tulkhon julki tämä tosikertoomus elämästä.

Täs keväällä joku viikko sitte se käski äiteensä hommata lähitaloosta yhren motin oikeeta halkoja polttopuiksi. Ja muari saikin sen äntihin, jotta taloosta tuatihin oikee hevoosella kokonaanen motti hyviä koivuhalkoja niiren mökille. Ja hinta oli 500 markkaa, mutta kun muarilla ei ollu rahaa, niin se puhuu, jotta »frouva» maksaa, kun se tuloo.

Niin kun ne haloot oli saatu ja se präiskä tuli taas pyhäksi kotia, niin eikös se ruvennukki äireellensä metuloomahan jotta:

— Maksa itte puut, en mä niitä tarvitte! — n'otta sillä muari-paraalla oli itku kurkus jotta:

— Millä mä ne maksan, jos et sä rahaa anna — —. Ja sinähän käskit ne tilata.

— Enkä maksa! präiskäs se kumma värkki vai.

Eikä maksanu, haukkuu vai, kun maanantaiaamuna lähti ja huitaasi oven perässänsä kiinni.

N'otta sillä muariparaalla ei ollu muuta keinua kun lähtiä kaupitteloohon sitä halkomottia, että sais sen taloohin maksetuksi. No kyllä niitä ottajia ja ostajia tähän aikhan on, kun halkoja ei tahto enää Ylistaron nurkillakaan saara rahalla eikä millää, vaikka rukoolis käret kyynäspäitä myöri ristis.

Niin se muari tuumas, jotta parahite puita tarvittis sillä mäjellä yks sotaleski, joll'on kolme pientä lasta koitettavana, jottei se pääse tuvasta asiootansa hoitama hankaan. N'otta se meni sille tarjuamahan niitä halkoja. Ja se oli kovasti iloonen, kun halkoja sai ja maksoo sen 500 muarille. Sivulliset auttoovat vielä niin, että oikee hevoosella ne haloot tuathin sotalesken liiverihin.

Mutta appajee, kun se trometaari tuli taas sunnuntaina kotia ja havaatti, jotta ne haloot oli viety pois, kun se suuttuu ja rupes metelöömähän, jotta:

— Mihkä n'oon viety?

Löi ja riapootti muaria n'otta reisi musteloomihin. Pualipökerryksis se koitti seliittää jotta:

— No kun et sä maksanu niitä, niin mun piti myirä ne. — Tuanne sotaleskelle mä annoon.

Siitä paikasta se präiskä juaksi sotalesken mökille jotta:

— Vai sinä mun halkoni oot vieny! Ja kenenkä luvalla sä ne meirän liiveristä oot haettanu? — Laita että vielä poliisin paan niskahas varkauresta ja oman kären otosta —.

— En mä oo varastanu, ostanu oon kun äitees tuli myimähän, että sä et oo niitä maksanu. Ja rahan oon antanu, n'otta n'oon nyt mun.

Mutta se huuti ja präiskäs vain n'otta lapset krääkyy oikohonsa, eikä se sotaleski päässy apua hakemhan mistää. Aivan se oli syärä sen. — Ja lopuuksi se ängällä jätti 500 markkaa rahaa pöyrälle niistä haloosta, n’otta hän vie omansa pois.

N'ottei se sotaleski voinu sille mitää, kun se kamala ihminen rupes kelkalla kuljettamhan niitä halkoja sen liiveristä pois. Ja haukkuu ja huutaa holotti vielä koko aijan. N'otta suu auki kattoovat ja siunasivat muut akat, jotta on tua hävitööntä.

Mutta vei se ne haloot omalle mökillensä ja möksii vieläki äitejänsä päälle.

Sinne jäi sotaleski itkemhän mailman pahuutta, kakarat hamhenhännäs riippumas. Mutta niin tykkäs kylälääset jotta kyllä s'oli niin rumasti tehty jotta jokin krateeri pitää tuallekkin olla, ja menivät puhumhan poliisille jotta saako se nuan tehrä?

Ja seuraavana pyhänä oli joka mökis akat ja vanhatpiijat kaula pitkällä luuraamas, kun poliisi tuli polkupyörällä ajaan jotta:

— Mihkä se tuloo ja menöö, kun se poliisi on poikamies ja vielä komjakin — jotta tulooko se muutoon vain, vai onko se virkamatkalla.

Niin kaikki näki jotta poliisi meni suoraa sen frouva-präiskän mökille ja oli kovasti vihaasen näkööne. Kalikka vain lonkalla heiluu.

Niin ei se frouva ollu vielä noussu sängystäkään, kun poliisi sanoo asiansa jotta:

— Ne haloot pitää vierä takaasi sille sotaleskelle.

Silloonkos se frouva pomppas pystyhyn sängystä kun ampiaanen jotta:

— N'oon mun haloot ja sillä hyvä. Min' oon ne ostanu ja maksanu.

— Ei, kyllä ne on ja kuuluu sille sotaleskelle, jolle muari on ne myyny ja rahan saanu, sanoo poliisi. — Ne on vietävä takaasi!

— Mutta mä oon ostanu ne siltä takaasi, ja rahan maksanu. Enkä vie. Lakitupahan mä sen haastan, kirkuu se frouva.

Mutta poliisi sanoo karhialla äänellä ja puristi kalikkaa jotta:

— Sä oot väärällä puolella! Oot käyttäny oman kären oikeutta, vängällä ottanu ne puut siltä ja jättäny rahan, vaikkei se tahtonu, niin että sinä saat tästä sakkua ja tairat joutua linnahankin, n'otta parasta on nyt vain heti vierä puut takaasi, niin — pääset sillä.

Aivan se ämmä-präiskä kiukusta pihaji, mutta lupas sitte vierä ne takaasi.

Niin poliisi sanoo jotta:

— Ja nyt heti ne on vietävä, eikä huomenna eikä viikon päästä — kun hän kerran on sitä varte tullu.

Eikä auttanu sen ylpiän ja vihaasen akkatakun muu kun ruveta hommaamahan keskellä pyhäpäivää niitä puita takaasi sinne sotaleskelle.

Se yritti hevoosta monesta taloosta siirtämhän, mutta kukaan ei antanu. Oli tullu kelirikkokin sillä välin n'ottei kelkalla enää kulkenu. Viimmee se sai jostakin laihnaksi kottikärryt ja niillä se hiespäin kiikutti niitä halkoja takaasi sotaleskelle.

Ja poliisi ja kaikki akat kattoo päältä n'otta kyllä se kraapii ja manootti vähä sainehesti.

KARVARIN UNELMA.

Oottako kuullu jotta suren s'oon koira vanhanakin? Jotta kohtaloas ja »tätä et voi estää» niinkun kortista kattojat sanovat.

Kyllä nuo vanhatpoijat kohtaavat elää mirrin naamalla, sanua ja kehua jotta he eivät flikoosta pihtaa eikä perusta, mutta kyllä niillä raakkulehilla silti kumminkin on aina jotakin hajua ja krapaamista. Vaikka ne on niin tuhannen kieriä, ethensäkattovaasia ja varovaasia.

Niinkun se isoonkirkon karvarikin on vain parkkitynnyriänsä hoirellu ja naureskellu jotta:

— Täshän mull’on kyllä tekemistä, liottaa, kalkita ja kraapia ihmisten nahkoja piaksuvärkiiksi n'ott’on silmäkki karvoja täynnä ja haisookin niin, ettei musta flikat huolikkaa, vaikka panis kuinka prillantiiniä partoohinsa ja orikloonia päähänsä. — Kyllä mä oon kokottanu ja sylihini yrittäny, mutta karvarin kullaksi ei kukaan rupia. Nostelevat vain häntäänsä ja noukkaansa jotta:

— Hyh hyh, kun haisoo — — —.

— Niin surullista s'oon tämä karvarin ammatti, että akkaa ei saa olleskaan, eikä pärjää muuta kun viinan voimalla — s'oon ihmisille seliitelly kovaa kohtaluansa, miksi hän vähä ryyppäjää ja on vanhaksi poijaksi jääny.

Niin että ne on ruvennu sitä uskomhan ja juaruämmäkki jättänehet sen aivan rauhaan, jottei siitä mitään oo eikä tuu. S'oon saanu ryypiskellä, asua ja laulella aivan vapahasti, eikä akat oo enää monehen vuotehen pitänehet sitä enää oikee miehenäkään.

N'otta kun sen naapurikin sitte, siihen karstaamohon, tuli apulaaseksi yks nuori, hiljaasenoloonen, mutta poistiehensä nätti flikka, nii siihen se vanhapoika-karvari iski silmänsä, vaikkei se mitään puhunu.

Kylän juoruämmät olivat suustansa niin kiinni toises pääs kylää — että ne ei hoksannehekkaa, eikä tiennehet mitää, vaikka n'oli jo salaasinpuolin tutustunehet ja friijannehet monta viikkua!

Sielä n'oli vanhanpoijan kamaris salusiinien takana istunhet yli pualen yänkin välistä yhres, keitellehet kaffia ja laittanhet plöröjäkin sekaha. Ja oli niillä ollu oikee fiiniä ja tyyristä mesimarjalikööriäkin ja se kaveri oli laulanu aivan silmät ummes jotta:

    — mesimarjani, pääskyni, pulmuni
    mun,
    sinä mun, minä sun — —

Ja että oma onni se yhtehen vei.

N'otta sen flikan oli pitäny välistä panna oikee molemmat käret sen karvarin suun päälle jotta:

— Älä, älä verä niin lujaa, kuullahan pian.

N'otta niill’oli oikee lystiä. Eikä akat tienny mitään!

Kyllä n'oli ittekki niin varovaasia, n'otta tätä salaasta peliä ja onnenautuutta olis kestäny vaikka Juhlaha asti, jos ei n'olisi yhtenä pyhänä ryypänny ja rakastunu vähä liikaa.

Elikkä ei ne ny liikaa ollu ottanu, mutta sen verran vai, että kun oli oikee sakia ja kova lumipyry, niin ne ajattelivat ettei heitä nähtääsi, vaikka ne lähtisivät yhres ajelemhan, ja käyysivät vaikka kirkolla elokuvis.

Sen verran tokkuras olivat.

Sillä karvarilla on komja viirestalvi salvia, kurikkalaane topattu lohna, hopiapislaisitolkka ja rahnikoorut suittenperät n'otta kyllä niillä vain kultansa kans mieli teköökin ajelohon. Jotta saa vähä näyttää ja hihkaastakki jotta:

    kun on liinukka varsa
    ja nappularattahat
    ja itte pirän suittista kiinni.

Ei sitä, kunon pulska flikka ja pienes pöhnäs, vanhapoikakaan voi vastustaa. Jotta lähti ne.

Komjan roirin laittoo lohnan perähän ja loimivillaasihin fällyyhin se kullanmurunsa peitteli. Mutkalle tälläs fällynpään jottei sen pikku jalkoja vai palele ja lairoolta tukkii niin tivihisti molemmin puolin jottei meinannu itte vierehen mahtuakkaan. Ja suuret koirannahkaaset kintahat oli käres jotta s'oli oikee komjaa kattella, kun ne iltahämyys sitte lähtivät.

Mutta kulua s'ei pannu aisahan ollenkaan jottei tunnetaasi eikä kuultaasi.

Oli sen verran kuusalla kumminki.

Lunta pyryytti jotta mailma oli sakiana, ja suuria nietoksia lyäny tielle, n'otta lohna hyppeli, nousi ja putos kun meren aalloolla olis ajanu. Heitti ja välihin siristi, n'otta se flikka ihanasti kiljahteli ja hapuuli sitä vanhaapoikaa kaulasta ja huuteli jotta:

— Mä putuan!!

— Pirä kiinni vai ja puserra lujaa! se vanhapoika huuti jotta: — Näekkö kuinka tämä huppa lentää, katto kun se juaksoo korjasti pää pystys.

— Ihanaa! vikisi se flikkakin sen kaulas ja puserti lujaa.

Niinkun troikalla vai, lumipyrys Mansuurian kukkuloolla — — ne lennättivät.

Niin justhin, kun ne tuli lennättään ja pussasivat siinä Antilan ahtees, niin siihen oli lyöny niin suuren lumikinoksen, jotta siihen tarttuuvat kiinni, reki kaatuu ja hevoostakin väänti n'otta sekin olis kaatunu, mutta se riuhtoo ja kiekkas n'otta rinnustin aukes ja lähti häntä pystys hyppäämähän.

Sinne jäivät lumipurkuhun päällensä, eiväkkä meinannehet päästä fällyjen välistä irtikään.

N'otta sellaane tulemus siinä tuli!

Hevooncn karkas ja flikk'oli ketarat pystys maantien ojas, eikä käsilaukkua tahrottu löytää mistää.

Kyllähän se karvari vähä huuteli sen hevoosen perähän, mutta s'oli menny. N'otta siin ei lopuksi auttanu muu kun lähtiä vetämhän sitä lohnaa kotiapäin, niin kamalaa kun s'olikin, mutteihän sitä sopinu siihen tiellekkää jättää, hyviä ja tyyrihiä pälehiä.

Silloo ne vasta siitä onnen hurmiosta selvesivät jotta:

— Voi kamalaa, kuinka meirän nyt käythin!

Ei auttanu muu, kun sen vanhanpoijan piti ottaa aisoosta kiinni ja ruveta vetämhän lohnaa kotiapäin. Ja kun oli niin paljo luntakin, niin itketti ja harmitti se sitä flikkaa, mutta koitti se kans lykätä perästä. Hiki juaksi karvarin ottalta kun se veti ja koitti laulaa lohruttaa jotta:

    — Älä itke mun impeni kallis — —

Mutta pahempaa vielä tuli!

Pitikin tulla vastahan sellaases pyrys kylän kaikista pahin juaruakka, oikia »kuuluttaja». Ja se kun löi kahta kättä reitehen jotta:

— Mitä herttihallikkohon mä näjen? — Eikö se oo se meirän kylän karvari, tua rutimuljus, tua ijankaikkinen vanhanpojan kekkana, rekiä vetämäs, ku hevoone aisoos — ja flikka peräs! — Kukas sä oikee oot? — Jassoo, vai se karstaaja. Vai niin, jopa rookattihin! Ja tällääsellä ilmalla — holotti se akka siinä, siunas ja huitoo kun tuulimylly.

No se flikka pyyti ja rukooli jotta:

— Älkää ny vain puhuko tästä kellekkää jotta näin meirän on käyny. Kyllä mä sitte karstaan teille ilmaaseksi villoja — —.

Ja se karvarikin sanoo jotta:

— Pitäkää nyt suunna kiinni, niin knapis kerrankin, jottetta puhu kellekkää, ei yhrellekää sielulle, niin saatta tuora vaikka härjänvuoran mulle parkittavaksi ilman lupaa, enkä maksuakaan ota.

Reiroo-luvat on nyt Kansanhuollosta lujas, niinku kaikki tietää, n'otta se akka oli kovin mielisnänsä ja vannoo, jotta:

— No en kellekkään sano, en eres omalle äijälleni puhu mitään, en uniskaan! Oon mä vain sellaanen Taava, jotta osaan pitää suuni kiinni, vaikka tuomiolle vietääs. Luattakaa muhun! Niin on kun kiven takana — ja oikee löi sen päälle vielä nyrkillä polvehensa, jotta:

— S'oon sitten vissiä se kun amen kirkos.

Niin lupas ja vannoo, lykkäs vielä hetkes matkaa sen flikan kans rekiäkin — mutta seuraavana päivänä, kun hevoonenkin tuli itteksensä Lustilan kylältä kotia, niin sen tiesi jo pitäjän lukkari ja pappilaski siitä puhuttihin.

Ni'että, niinkun laulus laulethan:

    — ny s'oon tullu julki!

SYNTYMÄPÄIVÄ-LAHJA.

Oottako kuullu kuinka iloosesti ja suurella lahjalla yllätettihin täälä meirän puoles yks kansakoulunopettaja, josta kylälääset kovasti tykkäävät ja kunnioottavat, kun se täs keväällä täytti 50 vuotta?

Se on hyvä opettaja jotta lapsekkin siitä tykkää. Mutta sitä paitti se on hommanmiäs ja innokas maanviljelijä, jotta s'oon myllänny, kaivanu ja kravannu koko koulumaansa niin viljelyksehen ja puatarhakukkamaaksi, jotta s'oon kun Eerenin yrttitarha. Sill' on klasinen kasvihuoneskin, josta se pualikesäs jo söi ja möi hirviällä hinnalla suuria kypsiä tomaattia, kun toisten ei ollu vielä kukaskaan. Ja uusia perunoota se sai jo Vappuna. Ja varhaasperunasta se veti rahaa ku suokuokalla, n'ottei s'oo keriinny opettajanpalkkaansa ollenkaan nostamahan.

Naureskeloo vain puheenjohtajalle jotta:

— Kyllähän ne pennit kerkiää lapset sieltä joskus hakia. — Mutta niistähän sais apulantaa, elikkä vielä päreet, jos sais joltakin ostaa oikee hyväksi palanutta karjanlantaa, elikkä tunkion pohjaa.

Sontaa se vain olis tarvinnu, eikä valtionapua. Sitä se kyseli ja hyppäs ympäri kylää pyytelemäs, mutta kukaan ei malttanu myirä, niin ikävää kun se olikin.

Kyllä ne olis antanukkin, muttei passannu, kun joka nokares tarvittihin kipiästi itte, niin että maantieltä kiffeli’läkin moni isäntä korjas itte taltehen, jos hevooselle vahinko sattuu. Sillä nyt, kun ei apulantoja oo saanu rahallakaan, on sonta torella maanviljelijän kultaa, jota ei meirän puoles oo nyt sota-aikana enää saanu Nellmannin kuvillakaan ostaa. Oikiastansa mistää ei oo nyt sota-aikana ollu niin suurta puutesta kuin sonnasta.

Se opettaja oli juuri laittanu flankuusta ittellensä sellaasen Paapelintorni-lavankin mansikanviljelystä varten, kun sill'on niin vähä tilaa, jotta pitää viljellä ylöspäin.

Se on sellaanen flankuulle rakennettu neliiskulmaane porrastorni, toista metriä korkia n'otta aurinko saa kiertää sitä ympärinsä, on helppo kastella ja pitää puhtahana.

No sitä varte se oli pussittanu kantanu, sekoottanu ja laittanu multaa, mutta — voimaa puuttui maasta. Ei ollu sontaa, eikä mistää saanu.

S'oli kuullu, jotta Vaasan kaupunki on kuarmakaupalla myyny vanhalta kaatopaikaltansa, eli »Raatopakalta» ympäristön maanviljelijöölle tunkionpohjaa, n'otta se pisti heti kuakan ja tyhjiä säkkiä suurehen kapsäkkihinsä ja ajoo junalla Vaasahankin sen soiman perähän. Mutta toiset olivat jo keriinnehet kaupunkilasten kaatopaikan aikaa sitte tikuulla kaluta niin tyhjäksi ja puhtahaksi, jottei siell' ollu enää ku paliahat kivet, ruostunutta pläkkipelliromua ja vanhoja märännysiä kenkärauskoja.

Niitä se katteli kauan ja tuumaali, mutta puristeli sitte päätänsä ja lähti pois.

Ja tuskitteli, kun sill' oli justhin vielä se rähinä eres, jotta sen piti pian täyttää 50 vuattakin.

Ystävät ja kylänmiehet koittivat kautta rantaan urella ja neuvotella, jotta mitä he sille piretylly opettajallensa nimipäivälahjaksi keksiisivät. Niin siinä tulikin niille vasta tenkkapoo ethen, kun sillä opettajalla oli kaikkia ittellä.

— Ostetaasko sille sellaane jalkalamppu, eli saataaskohan jostakin liikkehestä voilla ja fläskillä jonkillaane pöytäkalusto?

— Ei se hopiaane kaffikalustokaan rahas niin kovasti tyyris olsi, ja niitä näyttää kaupoos olevan, mutta kun pitääs saara yhtä paljo sitä »vastikehopiaa», ja sitä ei kukaan omastansa anna. Ei yhtää katkennutta kaffilusikkaa. Pitääs räknätä ja rahas maksaa se puuttuva erootus romuhopia-krammoos ja paperimarkoos ja silloo nousoo krammat ja markat kattohon.

— Mutta jos ostetaas Kuvaraamattu elikkä muita suuria kirjoja?

— Ei ku puutarhakirjoja! ehrotti yksi.

— Ei ku kattokruunu! ehrotti toinen.

— Ei mutta jokin seinäryijy, sanoo lopuuksi yksi närväpää.

Niit' olis saanu usiampiakin.

Yksi ja toinen ehrotti, että heiltä sais suuren ja komian ryijyn halvallakin. Hän vois uhrautua ja myirä uuren ryijyn, jonka hänen tyttärensä on saanu lahjaksi — tai juuri itte valmistanu.

Sitä tuumattihin ja katteltihin, mutta jokin oli aina vastas, tykkäs jotta se oli epäonnistunu ja sitä varte vai tahtoos päästä siitä — n'ottei siitäkään tullu mitään. —Yhreskin oli akka kun kuusi ja hevoosen kuva kun sahapukki.

N'otta kun jokin isännistä sitte lopuuksi suorahan kysyy siltä opettajalta jotta:

— Kuule, mitä sä ny toivoosit, tarvittisit ja tykkääsit, niin me kylälääset mielellämmä hommaasimma sulle syntymäpäivälahjaksi, kun ei me itte tierä eikä keksi.

— Va skiit, se sanoo, kun s'oli ruattalaane. — En mä mitää tarvitte enkä toivo, mull'on kaikkia ittellä, jalkalamppuja vintilläki, posliinikuppia ja kippoja liikaaki, seinät täynnä teirän ryijyjä, hopialusikoota on ja kaffipannukin omasta takaa — — —. Em mä mitää tarvitte, tulkaa vai kaffille koko kylänväki sitte sinä päivänä. — Eikä tartte kukkiakaan tuora, saatta päinvastoon vierä, jos huvittaa kotiakki. — — ‒ N'otta s'oon aiva turhaa, älkää vilttikö touhuta. — Mutta kuule Kustaa, mistä mä saisin sontaa tuohon mansikkalavahani? kysyy opettaja lopuuksi siltä mieheltä ja otti oikee rintaknapista kiinni jotta:

— Ekkö sä ny toresta tierä, kuka myis mulle pari kuormaa, kun välttämätä pitääs saara.

Eikä se tienny, vaikka kuinka tuumootteli. N'otta n'oli kylän isännät aivan ymmällä, mitä ne sille lahjaksi keksisivät.

Siihen se kyläläästen yhteeslahjan hommaaminen sitte plyssähti, jotta antakohon ja keksiköhön kukin niinkun tykkää.

Se opettajan juhlapäivä sitte tuli, ja kerääntyyhän sinne nöyrille yhtä ja toista, kaikellaasta kapistusta, lahjakorttia ja kukkiakin, vaikkei olsi tarvittukaan, n'otta s'oli kovasti juhlallista ja opettaja iloonen ja kiitollinen kylälääsillensä.

Vieraillakin kerääntyy huonehet täytehen. Tuli prouvaasti, faltesmannikin ja koko pitäjehen herrasväki n'otta n'oli oikee suuret kalaassit, eikä mitään puuttunu, oikiaa kaffiaoli, paksua kretaa ja monellaasta pikkuleipää. Prouvaasti, ja muukkin puhuu päivänsankarille. Sähkösanomat luettihin ja laulettihin. Katteltihin lahjoja ja sitte lopuuksi luettihin lahjakortit.

Niis oli kaikellaasta, kunnes viimmeeses kortis oli kaikista suurin ja arvokkain yllätys:

    Kuorma sontaa kotiin ajettuna

    N. N.

Se oli torellisen ystävän uhrilahja koko kylän puolesta piretylle opettajalle Suomes keväällä 1946, kun sontaa ei saanu rahallakaan.

MUMMA VARKAHIS.

Oottako kuullu jotta välistä rookathan maittilaknekasta sellaanenkin kärpänen, ettei luuliskaan?

Mä kyllä varootin tänäkin syksynä, kun pimiät tuli ja omenat kypsyy, jottei pirä mennä toisen kryytimaahan omenia varaastamhan, vaikka ne kuinka punoottaa ja mieli tekis, sillä pian paukahtaa! Omenapuiren ja marjapuskien omistajat ovat nyt niin kovasti faskistisella kannalla puirensa puolesta, panoovat naruja, kaivaavat kuoppia, rakentaavat juoksuhautoja ja piikkilankaesteetä, miinoottavat ja ampuuvat plötkäpyssyyllä kintuulle, jos joku vahingoskaan sattuu heitän kapitalistisille marjamaillensa erehrykseskään astumhan.

Erehrykset kuka ymmärtää? sanotahan jo sanaskin. — Ja erehryksiä tuloo kumminkin, ihmisen luonto kun on sellaanen.

Niinkun Orismalaskin oli yhres taloos monta puuta ja niis suuria, punaasia omenoota. Niitä kattelivat ohikulkijat sivusilmällä tosin, mutta sylki kielellä ja makia mieles. Ja taloon väki klasista vahtas kans aamusta iltahan, ettei niitä vai vietääsi.

Jota enempi illat pimeni, sitä enempi nuoria ja naruja sirottihin ristinrastihin polven korkeurelle puutarhan puihin. Ja monenkaltaasia kuluja, peltruja ja lehmänkelloja niihin kilisemhän ja kalkattamhan — mutta aina siltäkin vain katos yön pimeyres suuria, komeeta omenia. Vaikka kuinka vahrittihia, niin jokin näkymätöön olento sielä käy apuharvennuksella.

Kilisi ja kalisi joskus, ja narut oli poikki, mutta aina se varaas kerkes kumminkin katuamahan.

Ei se paljo vieny, 5—6 omenaa niinä öinä, kun kulki, mutta kun se riivatun kraappakynsi vei aina suurimmat ja kauniimmat, n’otta se rupes käymähän oikeen taloon väen sisulle, se sellaanen peli. Välistä isäntä ja poijat lymmyyttivät ittensä koko yöksi tikkelperipuskihin, jotta he ottavat sen kiinni. Mutta silloon sitä ei tullu ja miehet oli väsyksis ja fletkooksis koko päivän n'ottei ne jaksanehet työhön mennäkkää.

Yhtenä pimiänä yönä miehet oli taas vahris, että nyt ne vissisti tuloo, kun ei oo monehen päivähän ollu. Ne makas ja kyttäs marjapuskaan alla korvat kuuholla, niin tuas puolen yön aikhan, kun oli niin pimiä, jottei kättänsä nähny, ja tuuli kovasti, ne yhtäkkiää kuulivat, että lehmänkello kalahti. — Ne hyppäs pystyhyn ja lähtivät käret levjällä haparoomahan sitä kiinni, ja tramppasivat naruuhin jalkansa n'otta kaikki kulut ja kellot kilaji ja kalaji n'otta n'oli hulluksi tulla, kun kaatuulivat ja truiskiivat puskasta puskahan pimiän päähän ja huutivat ja manasivat silmät ummes.

Viimmeen ne saivat toisiansa hatruksista kiinni, kamppasivat, löivät ja rytyyttivät toisiansa omenapuita vastahan n'otta sieltä rapisi satamalla omenia niiren niskahan, ennenkö ne hoksasivat jotta:

— Säkö se olikkin Jussi, mä kun luulin, jotta se varaas — — ‒.

Ja vaikka ne sitte oli hiljaa ja kuinka hörös korvilla kuuntelivat, niin mitään ei kuulunu. Aamulla vai oli monta marjapensasta aivan lutus ja riipin raapin. Ja ainakin kaksi kappaa omenia maas. Eikä ne tienny eres, oliko se varaas yöllä käynykkää vai ei, vai oliko niiren korvat valehrellehet. — Mutta pahaa jälkiä oli puutarhas tullu.

Ja sitte seuraavana yönä käyy taas se varaas!

Silloon isäntä sanoo, jok'oli ollu soras, jotta:

— Ja nyt laitaakin pottumaahani sellaasen miina-latinkin, jotta varmasti kuuluu, ja antaa sellaasen tällin, ett'on ketarat pystys — — ‒.

Se laittoo keskelle polkua sen omenapuun ala poikkipuolin kahren lautan välihin suuren kruutipussin ja piikin knallihin n'otta kun astuu päälle, niin heti paukahtaa n'ott'on töppööset ilmas vaikk' olis minkälaane mies. Ja niin suuren lieskan vielä lyö n'otta valkaasoo koko puutarhan, vaikk' olis kuinka pimiä.

Tarkasti laittookin ja kuivilla lehrillä peitti sen niin, että yhtää ei sivullinen voinu päivälläkään huomata, että siinä olis muuta ku roskakasa. Ja varootti sitten kaikkia, jotta ei saa mennä sinne, eikä puhua kellekkää ettei se leviä kyläläästen tietohon.

Otettihin pois ne narukkin ja lehmänkellot. Ja koira pantihin liekahan pihalle, jottei se pääse sinne tramppaamahan ja lennä taivahashe.

Ja sitte orotettihin niin ettei nukkumisestakaan tähtonu tulla mitään jotta:

— Koska pomahtaa?!

Meni yö, meni toinenkin, mutta kolmantena yönä, kun jo aamu sarasti, jyrähti ja tärähti niin, että emäntäkin lenti sängystä hartialle ja peräklasi päärystä tuli helisten tupahan. — Ja välähti kun salasmaa olis lyöny n'otta puutarha oli valkoonen ku päivällä.

Isäntä oli heti pystys ja Jussi purotti ittensä korkoosesta ku kärppä, ja ryntäsivät pihalle n'otta isäntä härintuskin kerkes hairata eres porstuasta korentua — ja puutarhaan.

Niin siellä seisoo, kulukaa, yhrellä jalaalla toinen jalka pystys ja ilman kenkää — naapuritaloon yli 70-vuotias syytinkimuori, aivan kliitunkalpiana käret rintaa vastahan painettuna, suu auki — eikä hengittänykkää, kauhun jäykistämättä kun Lootin vaimo, se sualapattas.

Ei silmä räpähtäny, ei saanu sanaa suustansa, ei päätä käännetyksi, aivan oli jäykkä kun puupökkelö.

Ja kumma oli, ettei se kaatunukkaa, kun yhrellä jalaalla vai seisoo, kun sankaripattas jalka pystys. — N'otta taloon väkiäkin hirvitti, niin tuttu, kun muori olikin.

Sitte se yhtäkkiää lyhistyy, kaatuu ja meni aivan tierottomaksi ja silmät väärinpuolin pääs, n'otta niiren piti laittaa hevoonen aisoohin ja vierä se muori kotia, sen omalle mökille.

Se oli sellaanen paukaus ja ällistys koko kylälle — että siitä ei oo puhuttu mitään, imehrelty vain.

Viikon muori makas kovasti huonona, ei pysyny mikään sisällä, kyöläs vain ja pyärrytti.

Mutta kun taloosta sitten lähretettihin se mumman taivahalle lentäny toinen piaksu ja sen sisälle oli pantu 5 koriaa omenaa, niin mumma on ny parantunu ja voi taas kovasti hyvin.

KALKKUNA.

Oottako kuullu jotta tuala syntisellä Seinäjoella siälä tapahtuu vaikka mitä?

Ei vai, että joltakin köyhältä tyämieheltä, joka sattuu mässähtämhän johkin puskikkohon, vierähän housut jalaasta ja parisataatuhatta rahaa liivintaskusta, vaan oikeellekkin ihmisille sattuu sellaasia klohnuja ja tulemuksia, että kaikki tohtuurit ja piirihullukkin on pyllyllänsä.

No ajatelkaa ny ittekki, jotta sinne Piirisairaalahan hommattihin täs kesällä, niinkun omavaraasuustalouren lisäämiseksi jostakin Etelä-Suomesta kalkkunapari, ukko- ja akkakalkkuna. Tietysti siinä tarkootukses, että ne munisivat ja täyttääsivät maan.

Ja jotta mammakalkku pääsis alkuhun, niin nikkari verstaas sorvas malliksi puusta komjan pesämunan, maalas sen keltaaseksi ja kylkehen pieniä kalkkuna-enkelin kuvia n'otta s'oli oikeen nätti. Ja sen päällä se kalkku-mamma istuu pari tuntia joka päivä kovasti tärkiän näköösenä.

Niin tuata, ei kaikki seränpoijat tieräkkää, eik'oo nähnykkään mikä se kalkkuna on. No, s'oon lintu, isokokoonen kun mettoo ja hoirethan niinkun kanoja ja ankkoja, munitethan ja suuria munia tekööväkkin, murra varsinaasesti niitä syätethän ja hoirethan teuraslintuuna, josta saarahan suuria, komeeta lintupaistia herroolle juhlapäivällisiksi. Tietäähän sen, että herroolla on kaikellaasia kotkotuksia, kun sensijahan oikia eteläpohjalaanen isäntämies ei ilikiä panna suuhunsa kananraatuakaan. Tunkiolle ne meillä paiskathan sitte kun kana on lopettanu munimisen.

En tierä sitte kenenkä hommaa ne kalkkunat sielä Piirisairaalas olivat, eikä monikaan niistä tienny, mutta sairaalan sikalan hoitaja sai ne hoitohonsa. Se piti niitä sikalan ullakolla, kun siell' oli hyvää tilaa. Kantoo vettä, ruokaa ja kaikellaasta silppua niille, n'otta ne hyvin kotiutuuvat ja viihtyyvät sielä. Ja rupesivat lihoomahankin. Eiväkkä mitään ääntä ittestänsä pitänehet, kun ei se kuulu niiren tapoohinkaan. Mitä ny ukko-kalkkuna iltaasin vähä akallensa sanoo, kun se lenti nukkumaorrelle jotta:

— Klunk klunk — — —.

N'ottei siitä Seinäjoen kalkkunaherrasväestä kuulunu eikä tienny tuskin muut kun se hoitaja, ja omistaja, kukahan sitte olikaan. S'oli vähä niinkun salaasenpualista asiaa.

Kunnes nyt sitte täs yhtenä päivänä se Vihtahousu elikkä itte Vanha-Erkki, jok' on kaiken pahuuren, käsittämättömien koirankurien ja keppoosten tekijä, hoksas ne kalkkunat sielä sikalan vintillä ja sairaalan nuhteettoman autonkuljettajan, sotki ja säkläs ne niin yhtehen, että se Häntä-Heikki vieläki makiasti nauraa aikaansaannoksellensa.

Kun autonkuljettaja oli juuri tuanu vaununsa pihalle vajasta siinä sikalan vieres, niin moottori jollakin lailla krenas, jotta sen piti sitä prätköttää ja monehen laihin rukata, n'otta siin' oli kova tärinä ja pörinä — niin justhin kun se kruuviavaan käres oli kaasuttajan kimpus, niin sieltä sikalan vintiltä lenti se kalkkuna-kukkoo ku paiskattu raivoosnansa siitä autonpörinästä siivet levjällä sen kuljettajan niskaan, molemmin kynsin kraapimhan ja päälle kun onnetoon. N'otta se kuljettaja säikähti ja luuli koko riihirarin tullehen päällensä. Se huhtoo ummessilmin henkensä erestä sillä kruuviavaamella, että sais silmänsä auki, n'otta se lintu putos sen seljästä maahan ja lähti lentää räpöttämhän vaunun ympäri.

— Mettoo! kiljaasi kuljettaja ja lähti kruuviavaan pystys perähän. Siinä mentihinkin vinkiää peräkanaa ja auto huuti aaloppi auki. Sai se möksäästyksi sitä petua pari kertaa päähän ja siipispankkoohin, n'otta se viimmeen ahristuu auton alle pakohon, frääsäs ja kuapii maata n'otta silmät sokkas. Mutta nitisti se sinne sen kumminkin lopuuksi. N'otta kun se sen sieltä sitte veti, niin:

— Aika rötkäles olikin! tykkäs se autonkuljettaja iloosena hikiä pyyhkien. — Sain komian lintupaistin mäkin kerran! Mistä tua peto mun niskallani lenti? — Vissihin Törnävän mettästä.

N'otta s'oli kovasti iloonen, ku nuan mukavasti sattuu. — Vei kotiansa ja sanoo emännällensä jotta:

— Plokkaa ny tämä ja laita meille illalla pienet kalaassit, mä kuttun näitä laitoksen virkaalijoota ja muitakin herroja oikee juhlapäivällisille, kun sain sattumalta näin komian metoon.

No emäntä ihasteli ja tytärkin, jok' on kouluja käyny, imehteli jotta:

— Kamala pää tällä metoolla, kun ei oo karvoja ollenkaan kaulalla ja nuan pitkät ja klottuuset heltat — — — n'otta se kuljettajakin kattoo pitkää jotta:

— Soon vissi hin sitä lajia, jokin korpimettoo, ja taisi siltä siinä rytäkäs mennä höyhenekki päästä, mutta suuri ja komia s'oon kropiltansa, jotta harvoon näköö.

Ja niin ne plokkas sen, heitti pään tunkiolle, soosit, syltit ja monellaaset vihannekset ympärille jotta s'oli oikee juhlapöytä illalla, kun vierahat sitte tuli ja rupesivat tääräämähän napsien kans niinku pruukathan.

Ja isäntä kehuu jotta:

— Joo, mä vain kruuviavaamella huitaasin — kippis!

N'otta n'oli oikeen onnistunehet ja ilooset syömingit aamupuolehen asti, laulujen kans. Kaikki laitoksen herrat ja virkaalijat, jokka pääsivät näihin mettoo-juhlihin, olivat kovasti tyytyvääsiä ja iloosia, n'otta seuraavana aamuna oli niskaväärä nosta ja vähä pilvinen sää.

Eikä se autonkuljettaja ollu saanu aamulla vasta kun toisen pultun jalkoohinsa, kun ovelle jo kopurettihin lujaa ja sikalan hoitaja seisoo siellä silmät pystys jotta:

— Oottako te syäny meirän kalkkunan?

— Minkä tuhannen kalkkunan? kysyy se kuljettaja. — Metoon me syäny oomma, eikä mitää kalkuttimia — ja veti oikee kiukus toisenkin pultun jalkoohinsa.

— Ny se on karonnu, ja sen te ootta syäny, änkkäs se hoitaja vain. — Mitä mä ny teen ja sanon kun se uros on pois ja akka-kalkkuna vai vintillä ukajaa. — Kuule, se on maksanu — 8 000 markkaa se kalkkuna!

— Metto se oli, joka mun niskallani lenti, älä koitakkaa veikistellä. Kyllähän mä nyt metoon tunnen — — —.

— Mihnäs on sen pää? tutkas hoitaja, — jotta: pää tänne, niin kattothan!

Mentihin tunkiolle ja sieltä löytyy se pää jotta:

— Kattokaa nyt itte, ettei täin' oo mikään metoon pää, aivan karvootoon ja näin monenfärinen.

Sielä ne sitte seisoo, kalkkunan pää käres tunkiolla ja imehtelivät.

AMERIKAN PAKETTI.

Oottako kuullu siitä Amerikan paketista Himangalla?

No niistähän tääläpäin nyt jokahinen unta näköö, orottaa ja karehtii, kun toiset saa montakin pakettia, eikä toiset saa yhtäkää, vaikka kuinka istuus ja inuus. Se suloonen kaffinhaju sattuu naapurin nenähän, ja panoo kaffihampahan haikiasti jomottamhan. Pahkuloorahan jotta:

— Mikä kumma siinä on, kun ei Manta kirjoota eikä lähretä mitään, vaikka m'oomma niin monta preiviä pannu menemhän Tuluuttihin — jotta joutaas se nyt panna eres yhren paunan kaffipussin meillekkin — — ‒.

Amerikan pakettia orotti Himangallakin yks isäntä viikkokaupalla n'otta se näki siitä jo untakin jotta:

— Vissisti nyt pian tuloo! — S'oli oikee suuri ja raskas paketti, jonka Manta pani tulemahan ja sanoo vielä jotta haasta sitte kaikki sukulaaset ja tuttavat kaffille, kun saat sen. — On siinä tupakkiakin oikee suuri purkki, Prins Alperttia onkin, jotta saatta sitte käryyttää päälle.

Sellaasen unen näki ja pii niin vissi ja tohkehes, jotta kaikkia krannia kuttuu sitten kaffille, kun se Amerikan paketti tuloo.

Ja emäntäänsä se käski jotta:

— Rupia jo leipomhan pullaa ja pikkuleipää kans, kyllä se nyt pian tuloo.

Ja lapset juaksi ympäri kylää yhrellä jalaalla riemusta konkaten jotta:

— Meille tuloo ii ii, Amerikan paketti kans! Oikee suuri tulookin, kaffiakin koko säkki! Sitte me juorahan kaffia aamusta iltahan, iihaha —. Äitee laittaa jo nisutaikinaa — — —.

N'otta koko kylä tiesi sen ja orotti.

Sitä orotettihin niin hartahasti ja kyseltihin joka päivä postista, jotta isäntä oli aivan pistoksis, eikä saanu aikaansa enää kulumhan muuta kun haulikon heitti selkähän ja lähti kyttäämähän sorssia Pauhankariin, johna niitä tänä syksynä olikin paljo.

Aika lailla hyvin se saikin n'otta lahjootteli niitä toises kyläs asuvalle sisarellensakki, joka kyllästyy sorssapaistihin niin, että se lopuuksi sanoo veljellensä jotta:

— Ampuusit joskus vähä muitakin lintuja, eikä aina nuata sorssia! M'oomma syäny nyt niin paljo sorssia, että yökyttää. Jotakin mettälintua ja parempaa — — —.

Niin sen isännän mielehen livahti heti jutku jotta:

— No kyllä mä ammun, ja saamas pitää!

Ja aika vekkuli kun on, niin ampuu seuraavana päivänä — harakan! Laittoo siitä komian paketin ja lähretti flikkansa viemähän sisarelle jotta:

— Isä lähretti tärille korjan linnun!

Kun täti sitte pärvöötti sen kovasti köytetyn paketin, niin monen kymmenen sanomalehren sisältä tuli viimmee se harakanraato, n'otta täti haukkoo ilmaa, ja koko taloonväki ja kakarat ympärillä pryyskytti ja olivat naurusta katketa.

Kyllä sitä tätiä kaiveli se harakanraato, mutta nauroo sekin lopuuksi ja sanoo vai jotta:

— Mhyy-yh, orotas junkkari, kyllä mä tämän sulle vielä maksan.

Ja kyllä sillä isännällä ja koko kylällä oli lystiä.

Mutta sitä Amerikan pakettia ei vai kuulunu.

Piparkakut ja nisupullat oli valmihina, pakkasivat kuivumhan ja kulumahankin, kun aina joku knaappas emännän kaapista.

— Kyllä se nyt pian tuloo — vakuutteli isäntä vain joka päivä ja soitteli postikonttuurihin.

Niin se sisar keksiikin, jotta hän laittaa sille veljellensä Amerikan paketin. Puhuu postifröökynälle ja yhres juones ne sen sitte värkkäsivät. Komjan paketin laittoovakkin. Painoo yli kymmenen kilua. Köyttivät ja neuloovat valkoosen hantuukin sisälle ja vanhasta Amerikan paketista liimasivat osootes- ja postimerkit päälle, n'otta s'oli justhin kun oikia Amerikan paketti. Nimen vain muuttivat, ja postifröökynät kirjoottivat ja lährettivät ilmootuskortin sille isännälle, joka hihkaasi heti jotta:

— Ny s'oon tullu! — Sanoonhan mä jotta tuloo!

— Laita nyt akka pöytä koriaksi ja kaikki kakarat käskemhän tätiä ja krannin väkiä — oikialle kaffille! — Mä lähren kirkolle hakemhan sitä pakettia oikee hevoosella, touhus isäntä, ettei meinannu lakkiansa muistaa, kun s'oli niin tärinäs, kun lähti.

Siitä tulikin hoppu saara kaikki valmihiksi. Tupaa pestihin ja siivottihin jotta ovet paukkuu. Keskelle laattiaa veretthin isoo pöytä, lakana päälle ruukiksi ja oikee kukkiakin pöyrälle. Hiespäin pestihin kaffikuppia ja kylästä lainattihin lisää, juostihin ja häärättihin n'otta akkaväellä oli pusurit märkänä ja hiukset hassalla.

Taloon vanha suuri kuparipannu keitettihin oikeen tuhaas ja lipiäs n'ottase väläji kun hopia sisältä ja kuurattihin päältäkin n'otta se loisti ku Naantalin aurinko.

— Aiva puhtahasehen vetehen se Amerikan kaffi nyt keitethän, trossas emäntä, kun vierahia rupes jo tule inhan oven täyreltä.

Kaikki oli valmista, nisut pöyrällä, suuri maitokannu täynnä paksua kretaa, valkia hellan piisis ja se isoo kaffipannu täynnä purkista vettä porisi jo tulella, kun isäntä tuli hyppööttään täyttä lentua postikonttuurista, hevoonen aivan vahrus ja ittelläkin hiki hatus jotta:

— No, päivää! Nyt se tuli! — Täs se nyt on! — Ja raskaskin on jotta kyllä täälä ainakin kymmenen paunaa kaffia on, hohuutti isäntä se Amerikan paketti kaksin käsin sylys kun pikkuvauva.

— Siirtäkää akat nuata kuppia tuas pöyrällä vähä kauemmas, mä aukaasen sen heti täs, jotta kaikki saa nährä mitä hyvää tääl’on.

Ja kiirus sill'oli, ja kaikki tukkii noukkinensa sen ympärille n'otta pöyt'oli kaatua — paitti Pikku-Kalle, joka passas päälle ja puhalti salaa, n'ottei äitee havaannukkaa, isoon fleetupellin palan ja kaks piparikakkua.

Isäntä otti puukoon, katkoo narut paketin ympäriltä, rupes käärimähän auki — eikä kukaan hengittänykkään, kun oli niin jännittävää.

Esti tuli neliskanttinen raskas pienempi paketti, kans paperikin kääritty ja nööritetty, jotta:

— Onkhan tämä sellaane peltipurkkikaffipaksi, kun ne Amerikas käyttää — — — ainakin 5 kilua painaa! tuumiskeli isäntä se raskas klimppi kouras ja rupes kuorimahan paperia sen ympäriltä — niin siell’ olikin tiiliskivi!!

Vielä nokinenkin, n'otta vissikin jostakin riihenkiukaasta otettu.

Kyllä se kattoo pitkähän ja kamalasti. — Eikä kukaan sanonu mitään, niin olivat ymmällä.

Sitte otti isäntä toisen samallaasen paketin siitä Amerikan paffilootikosta, tunnusteli ja heilutteli sitä ja kopsahuttikin pöyrännurkkahan jotta:

— Toinen tiiliskivi, totta vie!

Niinkun olikin.

Silloon isäntä jo sanoo jotta

— Mitä kummaa täm'on? — Onkohan tämä postis tullattu, varaastettu ja pantu tiilikiviä tilalle? — Vai oliskohan New Yorkis Fincon lähetysliikkehes heti fuskattu?!

Eikä kukaan osannu sanua mitään, suut auki vai tollottivat ja vesipannu rupes kuahumaan piisin kannelle.

— Mutta sielähän on vielä yksi paketti pohjalla — näki jokin.

Niinkuun olikin. — Mutta s'oli toisellaane, pienempi ja pehmooseet. Kans koriasti paperis ja sirottu oikee punaasella silkkirihmalla.

Isäntä otti sen varovasti, tunnusteli ja punnitti käresnänsä jotta:

— Mitäs täs mahtaa olla?

Ja kun se viimmee sai sen kuorituksi, niin sille tuli käthen — se harakanraato!

Jonka se hyvin tunti.

Sen venyy esti naama kun komuuti, sitte sen lokshahti leuka ku luukku.

Se haukkoo ilmaa kauan aikaa, kääntöö sitte kankiaa kaulaansa, kunnes sattuu silmä siihen rakkaasehen sisarellensa, joka — istuu patapenkillä ja nauroo n'otta vesi silmistä nokkuu.

— Vooroon vierahaisilla velii! se huikkas.

Ja silloo rupes frääsäämähän esti kakarat ja sitte kaikki kaffivierahat, oikee vattanpohjasta nytkyttivät n'otta klasit pullisteli.

Totisen ja tuiman näköönen se isäntä esti oli, mutta kun sisar sitte käsilaukustansa otti puolenkilon pussin Ruottin kaffia, antoo emännälle ja sanoo jotta:

— Keitethän nyt oikee pystykaffit koko joukolle, kun mä näin hyvin onnistuun syöttämhän sille takaasin tuon harakan, jonka se mulle lähretti.

Niin nauroo se isäntäkin lopuuksi — n'otta hauskat »kahviaiset» siitä tuli.

HUKKUNEHEN LAKKI.

Oottako kuullu siitä hukkunehesta miehestä Jääskänjoella?

Siel'on yhrellä leskiemännällä vinttikamaris rippikoulun käyny ja ny siihen ikähän tullu tytär, jotta sill'on plynssitakki, silkkisukat, kalossit, siniset silmät ja kiharat pääs, niin että sielä on ruvennu yön aikhan vistaamahan friijaris-poika naapurikylästä — oikee pitkä roikales onkin!

Emänt' ei oikee tykkää tuosta, on se sitä sen verran nähny ja kuullu. Ja ajatteloo takiansa työnteon puolesta, jottei siit' oikee isännän housuuhi oo, tuollaasesta pitkästä hontelosta, mutta kun tytär itkiä pinnaa ja sanoo jotta hän tykkää siitä, niin mitäs tämän aijan nuorisolle mahtaa, huokaa emäntä, niinku mones muuskin huushollis, kun kakarat tuloo raavahaksi ja päässilmääsiksi kesken kaiken ja aivan ennenaikoja.

N'otta vastahan se on pannu, valvonu myöhään öisin ja koittanu vahrata, ettei se yäkyöpeli pääsisi sinne hänen maitokonttuurihinsa fiilipunkkia nuoleskelemhan. Ne friijarit kun on sellaasia, jotta maittilat vain pakkaavat päältä latkimhan, eikä pohjapiimästä huolisi kukaan.

Poijan-koltiaasekki kyläs olivat kärmehissänsä tualle toiskylääselle friijarille, joka iltayöstä kuukkii mettän lairas, orotteli laron takana ja puolen yön tienoos vasta uskalti tulla Soukkasillalle, johna se sitte seisoo ja volkisteli ympärillensä kun telefuunitolppa, jotta:

— Jokhan se emäntä nukkuu?

Ja orotteli siinä vain sovittua merkkiä, että koska se lampputuikku Tiltun kamaris syttyy?

Sitte vasta lähti harppoomahan taloohin päin, ovi aukes hiljaa, ja klapsahti. Eikä ullakon portahakkaa paljo narissehet, kun se plaasi ottaa kengät jaloosta ja sukkalavoolla sitte sipisten ja henkiä pirätellen hiipivät vintille Tiltun kamarihin.

Ja aamukin oli monaasti valjennu, jotta emäntä kolisteli kovasti meijerikannuja ja oli pahalla päällä. Ja Tiltu oli niin unella ja fletkooksis jotta aiva sitä piti pukkia ruokapöyräskin jotta:

— Syä nyt siinä, äläkä nuoku!

Se pisti niin kylän poika-vekaraan sisulle, jotta ne päättivät tehrä sille tinkiä ja aika keppooset. Esti ne meinas laittaa piikkilankaa ja vaijerin tien poikki Soukkasillalle, mutta sitte ne huomaskin, jotta siinä voi telata jokkin oman kylän ihmisekki ittensä ja pyöränkumminsa puhki, n’otta ne ei sitä niin laittanehekkaan.

Kun se friijari oli niin kauhian pitkäkaulaanen kurkeloonen, niin yks poika keksii, jotta pannahan rautalanka tien poikki seivästen nenähän niin korkialle, jottei se muihin yletä, ku vai sitä friijaripoikaa kaulahan — nauroovat poijat ja laittoovat kans rautalangan tien poikki ilmahan. Itte kulkivat alta, mittaalivat ja sormenpäillä koittivat jotta:

— Nyt pitääs olla paula justhin oikialla hollilla, kaulan kohralla, kun se mettoo tuloo — —.

S'oli justhin nyt näillä flossakoolla, kun lumi meni, pimiä tuli ja rapaa oli puolisäärehen n'otta pyörällä ei pysyny tiellä eikä pystys — mutta tuli se friijari kumminkin käymäjalaas, niinku poikamälkit olivat arvannehekki. Mutta niin myöhään tuli, jotta poijat aikansa oroteltua lopuksi lähtivät nukkumhan, eiväkkä nähnehet itte ollenkaan kuinka siinä käythin.

Yö oli pimiä kun korannoki, sataa tihuutti ja saappahat kuras se tulla fläiskötti keskitietä, jottei ojahan putua, niin justhin kun se pääsi Soukkasillalle, se näki valkiantuikun loistavan Tikun kamarista ja meinas lisätä vauhtia, niin samas löi se rautalanka sitä niin nenänruotohon ja vastapläsiä, ja lakin päästä, n'otta se lenti ku kapu seljällensä tielle.

Se säikähti ja peljästyy kauhiasti, kun pimiä oli, eikä mitään nähny, jotta jokin häntä löi, ja rupes huuthon apua, hapuuli veistäkin kupheltansa ja hyppäs vähä äkkiää pystyhyn. Ja kun puukkua ei ollu, niin se karjuu vai kamalasti ja hosuu molemmin käsin ummes silmin ympärinsä — ja lähti hyppäämähän henkensä erestä talua kohri.

Sinne jäi sen lakki.

Tuli kun paiskattu portahille, takoo molemmin käsin porstuan ovehen, ja huuti jotta:

— Auaaskaa, auttakaa, mua on lyäty ja meinattu ryöstää — — —.

N'otta s'oli kauhiaa, ja kyläskin kuultihin.

Niin kova hätä sill'oli, jotta vaikka Tiltu tuli kolinkolia vintiltä, niin emäntä kerkes ennen paljahin jaloon kivijalkapairasnansa hairaamahan porstuan oven auki, kun se friijari tormas kauhuusnansa pimiähän porstuahan käret levjällä ja lenti sen emännän kaulahan jotta:

— Voi, rakas Tiltu, mua on lyäty ja lakki viety — — —.

— Em'oo mikään Tiltu, jahkaasi emäntä — jok' oli kaatua, että — Tuas s'oon Tiltu! — ja pukkas Tiltulle, joka pusertikin lujaa.

Aivan se friijari vapaji ja sääret löi länkkiä, kun s'oli niin peljästyksis jotta emäntä sanookin jotta:

— No ei ne ryövärit ainakaan tänne tuu! — ja pani porstuan oven klinkkuhun.

Kovasti se poika seliitti ja silootteli nenäänsä, jost'oli menny aiva klanssi pois ja tullu kraapooksiakin jotta:

— Kun olis ollu eres puukkoo följys, niin m'olsin lyöny. Mutta kun pimees nuan kavalasti hyökättihin, ettei mitään keriinnykkään — — —.

Tiltu toi koolilla vettä, jotta se sai pestä ravat naamasta ja käsistä ja kammata vähä tukkaansakki, kun jakooskin oli aivan sekaasinsa.

Tiltu vei sen kamarihinsa sitte, puhalteli, taputteli ja lohrutteli että:

— Hyvä kun ei henki menny!

Mutta aamulla, sitte kun sen friijarin piti hämäris pois lähtiä, niin sill'ei ollukkaa lakkia! — Ja ilman lakkia ei passannu lähtiä kylälle ja kotia olleskaan.

Niin Tiltu muisti ja haki ullakolta Otto-enoonsa vanhan lakin, jolla se ennen vanhaan oli kulkenu Seittuulla friijoos. S'oli komja ja peili kiilti kun poliisin lakki, kun se poika sitte lähti kalppimahan kotiappäin.

No jos se nyt olis eres siihen loppunu, mutta kun kylän akat sitte aamulla toivat maitoastioota tienhaarahan ja tapansa mukahan rupesivat praatamahan jotta:

— Mithän se oli, kun yällä niin kauhiasti huurettihin apua?

Niin muuta ne ei keriinny sanuakkaa, kun yks akka havaatti ja kiljaasi jotta:

— Voi kauhiaa, kattakaa ku tuala tuloo Järpin siltaa kohti miehen lakki kelluen tulvaveres — — —.

— Sus siunakkohon! sanoo muukkin akat syränalustansa pirellen että:

— Jokin on hukkunu!

— Lakki vain näkyy enää — ja siunasivat jotta:

— Onkhan tuan lakin alla kuallu mies?

N'otta aiva niiren nousi tukka pystyhyn.

Mutta kun lakki tuli sitte likemmä, niin ne näkivät, jottei sen alla miestä ollukkaan. Ja yks akka haroo sen seipähällä kiinni ja toinen akka huokaasi jotta:

— Päässy kuollut voorostansa — n'otta kaikki tuherti itkuhun.

— Kuka raukka se mahtaa olla, joka nuan huonon lopun on saanu? — Kyllä siitä nyt pitää mennä ilmoottamhan poliisille.

— Voi olla vaikka rikoskin, kuka sen tietää, tuumas yks tomera akka, otti sen märjän lakin ja painoo viivana polkupyörällä poliisin puheelle, jok'ei niin aamutuimahan ollu keriinny vielä eres virkahousuuhinsa astua jotta:

— Meirän kyläs on tapettu mies! — Ja kruppi paiskattu jokehen! Kattokaa täs on! — ja viisas sitä lakkia, n'otta poliisi hieroo unenrääppiä silmistänsä ja sanoo jotta:

— Mikä mies, lakkihan tuo on —?

— Niin, mutta kruppi on paiskattu jokhen ja mies on puronnu pois, tohisi se akka ja höpötti jotta:

— Joutua nyt vain, heti paikalla tutkimhan, jottei asia vanhene. — Siel' oli Soukkasillalla mennyt yönä huurettu kauhiasti apua ja aamulla nähty mies, joll'oli kiiltävä lakin pelli.

Muttei se poliisi niin vain lähteny. Se haukotteli ja kismitteli niin sainehesti, jotta sen akan pisti oikee vihaksi.

— No tulooko siitä lähröstä mitää? karjaasi se akka viimmeen niin kiukus sille poliisille, jotta meinas motata sitä sillä märjällä lakilla ympäri korvia.

Ja rupes haukkumhan virkakuntaa, jotta silloon harvon, kun hänkin poliisia tarvittis, niin millään ei saa liikkeelle, vaikka ihmisiä tapetaasihin kuinka paljo.

— Mikhän myssy mahtaa olla? arveli poliisi vai, joka paljo on joutunu turhaan juoksemhan akkaan asioolla.

N'otta se akka lähti lopuuksi kiukuusnansa lakki kouras sen tien takaasi kotiappäin motkottaan.

Mutta sillä välillä tuli Tiltu polkupyörällä kans rapakos rämpien sitä vastahan. Tiltu oli lähteny hakemhan siltä friijariltansa, niin kun sovittu oli, sitä Otto-enoonsa laihna-lakkia takaasi.

Ja kun se näki sen friijarinsa lakin sen akan käsis, niin se toppas heti jotta:

— Mikäs lakki tuo on, ja mistä sä oot sen saanu?

— Täm'on hukkunehen lakki! Me otimma sen joesta tänä aamuna, seliitti se akka, ja pyhkii hikiä naamastansa, kun oli niin huono tie jotta aiva kuralla.

— Ei s'oo mikää kuollehen lakki! S'oon mun! sanoo Tiltu ja meinas hairata sen sen kärestä, mutta se nykääsiki pois, eikä antanukkaa.

— Sun! tuhahti akka. — Ekkö sä näje jotta s'oon märkä vieläkin? — Jonkin hukkunehen lakki se on. Ja mä oon ilmoottanu poliisille, jotta se tuloo tutkimhan — —.

— Mun se on! — Antakaa pois vain! väitti Tiltu, vaikkei sen passannu muuta sanua eikä seliittää, jotta s'oon sen friijarin myssy.

Siinä tuliki sellaane fläsinä ja niin totinen tutina n'otta n'oli lopuuksi ympärinsä ravas molemmat.

Mutta niin sinnikäs se Tiltu vain oli, että otti kun ottikin siltä akalta sen friijarinsa lakin pois.

N'otta kyllä niistä nyt pari tuloo.

KOKO MAILMAN INSNÖÖRI.

Oottako kuullu mikä kelmi nyt reissaa ja riehuu Keski-Pohjanmaalla?

Se on syäny juustot ja lampaanlavat monesta taloosta, friijannu taloon tyttäriä, itkettäny yhtä viatoonta kansakoulun opettajatarta, kaatanu puita ihmisten mettistä pitkät linjat ja lentäny sitten lipettihin, niin kun se »kammayökköö», joka tänä kesänä söi täälä Etelä-Pohjanmaallakin yhres yös monta naurismaata aivan putsplankiksi.

Näin se alkoo:

Yhtenä päivänä viime viikolla ilmestyy Kälviälle Hillin talojen pihamaille nuorehko herrasmies, joll'oli salkku kainalos, seisoskeli ja katteli kaikkihin ilmansuuntihin, otti paperin salkustansa, taivasteli ylhä ja alha ja rupes sitte jotakin kraapustelemahan kirjoohinsa, n'otta suuri hiljaasuus tuli koko kylähän ja kaikki naamat klasiihin kattelemhan ja imehtelemhän henki kurkus jotta:

— Mikä herra tuo on, ja mitä se oikee meinaa?

Sitte se salkkuherra asteli Tikkasen isännän puheelle, joka justhin oli pellollansa kynnöllä, ja sanoo:

— Päivää! — Min'oon insnööri ja oon ottamas maita ylhä. Viivyn tällä kylällä jonkunpäivää. Saisko teiltä asunnon ja ylöspiron siksi aikaa?

Isäntä haukkoo ilmaa, että nyt taisi tulla »maanluovutus» taloohin, kraapii päätänsä, mutta lähti kumminkin sen insnöörin kans tupahan emännän puheelle, jotta pitää kai sen ottaa vaivooksensa.

Armas Lehteläksi sanoo se insnööri nimensä ja olovansa Ruskon pitäjästä kotoosin.

Sille insnöörilie tyhjättihin asunnoksi taloon ainua kamari, petattihin oikee kahren lakanan välihin, annettihin Amerikan kaffitkin ja pöytähän pantihin parasta mit' oli, n'otta se ottaas vähä huomiohon taloonkin maat ja heikonlaasen vuorentulon. Niinkun tällääsis pölästyksis pruukathan.

Kovasti se kyseli isännältä kaikellaasta ja merkitti papereihinsa ylös. Ja sanoo jotta:

— Työt alkaa huomenna, aamusta varahin. Pitää käyrä kattelemas linjoja ja tierustella hakkuumiehiä. Jos emäntä laittaas vähä voitaleipää, jonkin kananmunan ja toopin maitua einespalaksi kello 8. Mä lähren sitte heti kentälle.

Ja sitte se haukootteli ja sanoo jotta hän menöö heti nukkumhan, että jaksaa sitte aamulla varahin ylös.

Se menikin heti maata ja taloon väki koitti olla niin hiljaa jotta aivan viittoolemalla ja sipisten puhuuvat, ettei häirittääsi sen insnöörin unta.

Ja heti aamulla kun s'oli syöny sen einespalan ja kaikki 5 kananmunaa ja juonu koko toopin maitua, se lähti salkku kainalos uloos.

Emäntä kysyy jotta:

— Mihkä aikhan mä Herra insnöörille sitte päivällisen laitan?

Niin se sanoo jotta:

— Kello 5, prisiis, mutta 15 minuuttia minä tapaan aina myöhästyä.

Oikeen sanoo vielä: näkemiin! — niin fiinisti se peijakkahan insnööri, n'otta emänt' ei osannu sanua mitään, niisti vai esiliinan nurkkahan nenäänsä.

Ja niin se lähti salkku kainalos, käännellen päätänsä joka puolelle.

Emäntä kokkas ja hääräs päivällistä n'otta isännänkin piti olla perunoota kuorimas, ja aina oli puut kaikki ja niin märkiä, jotta isäntä lopuuksi kiukuspääs sahas ja pienisti hellanpesähän takareen molemmat värkkipuutkin, jokka sen isävainaa jo oli pannu liiverin orsille kuivamahan. N'otta päivällinen oli sitte valmisna, kun seinäkello löi 5.

Ja 6.

Ja — 8! — N'otta pärinäfati, jota oli hyppöötetty, että ne pysyys lämpöösinä, hellanuunin ja pöyrän väliä, olivat paistunehet aivan ruskeeksi nahkapaistikooksi, n'otta emänt' oli tulla hulluksi.

Eikä sitä insinööriä tullu ollenkaan, vaikka kuinka orotettihin.

Kun sitte mentihin kattomhan sen kamarikin, niin sielt' oli karonnu kipsinen kissinkuva piirongin päältä, yks takki ja isännän tyyris amerikkalaanen täytekynä, ja mitähän kaikkia olikaan kähveltäny, n'otta s'oli selvä roisto ja kelmi koko mies.

Asiasta ilmootettihin heti poliisille ja soitettihin insnööri-piirikonttuurihin, eikä ne tiennehet mitää.

Nyt justhin tilifuneerattihin mulle Kannuksesta jotta se sama saamari on pannu sekaasin sieläkin yhren kyläkunnan.

Tuntuu olevan samallaanen puliveivari kun se »kokomailman miniä», joka täälä Etelä-Pohjanmaalla parikymmentä vuotta sitte pani »Amerikan terveisillä» Ylistaron Koskenmäjen kaikki huushollit nurin narin.

Nyt on siis Keski-Pohjanmaalle ilmestyny samallaanen »kokomailman insnööri» — jotta silmät auki kaikis pitäjehis.

Sielä Kannukses sillä insnöörillä oli kans salkku kovasti täynnä karttoja ja papereita. Linjoja sieläkin piti kovasti mettihin aukaasta. Mutta lisäksi se oli ruvennu nyt ottamahan — »maa-näytteitä», elikkä multaa pussihin.

Kylän isännät kattelivat silmät tapilla sen insnöörin maan kraapimista, kun se otti multaa suuhunsakkin, maisteli sitä ja sylki sitte jotta:

— Kovasti on alunapitoosta, kalkkia tarvitaas. — Uusi punnitus ja kartootus ny tuloo. Ja linjoja on käytävä uurestansa. Täälä tuloo paljo ulko- ja sisätöitä. Pitääs saara hyvä työhuones ja ruokapaikka jostakin taloosta.

No kyläkunnan isännät lähtivät asialle ja niin hommattihin sitte insnöörille yhtehen taloohin kortteeri- ja ruokapaikka. Taloon tyttären piti luovuttaa insnöörille oman kamarinsa. Sinne verettihin isoo pöytä sen karttapiirustuksille ja oikee höyhenpolsterit ja monet lakanat sänkyhyn. Lupas pitää koko kylän puolta tulevas uures maanjaos n'otta sille petattihin ja sitä syötettihin koko kylän voimalla.

Ja miehiä se tarvitti paljo töihin. Otti urakkapalkalla ja lupas niin paljo jotta »kansantemokraaritkin» olivat suu auki ja pyllyllänsä.

Kun kaikki nämä seliitykset oli esti annettu, asunto ja ruokapuoli järjestetty, urakkamiesten kans palkoosta sovittu, niin työt alootettihin sitte heti riuskasti »kentällä». Linjoja verettihin ja kaatomiehet heiluu hiespäin isäntien säästämis ikivanhoos mettis, n'otta isäntiä itketti, mutta mitäs mahtoo nyt, kun uuret tuulet ja kasvot on vallan päällä ja tyyräämäs. — Maanäytteitä otettihin, luotiin pussihin, pureskeltihin, keitettihinkin ja pantihin pulloohinkin likuamahan.

Insnööri hikos ja hääräs aamusta iltahan n'otta paaluja, linjoja ja viittaseipäitä oli kaikilla pelloilla, mettis ja vasikkahaas. Illat insnööri aherti paperiensa kans kamarisnansa ja huiteli uusia suunnitelmia n'otta katto kohooli. Ruokaa ja kaffia kannettihin sille sinne kamarihin, jok'oli niin täynnä tupakinsavua ja suunnitelmia jottei se esti havaannukkaa, kuinka nätisti ne flikat oli pujettu, jokka sitä insnööriä passasivat, ja kuinka niiren posket punotti ja silmät oli sinisiä, jotta jotakin piirustuksia niilläkin oli heti mieles, kun s'oli poikamies ja vielä insnööri.

Mutta sitte se havaatti ja rupes tekemähän vain — tupatöitä. Taloos oli kyllä komia tytär, mutta niitä rupes tulohon naapureistakin iltaa istumhan ja juttelemhan sen insnöörin kans — vaikkei olsi tarvinnukkaa, n'otta siinä pakkas menöhön kylän tyttärien nenät nyrpylle ja silmät ristihin, kun ne katteli toisiansa. Joku rupes kuittaamahan hiuksiansa jo kamalan korkiaksi puskikoksi aivan ylöspäin. Joku punas huuliansa, joku veti oikee kiriälle liirinkinsä vyöllä jott' olis hoikka ku ampiaane.

N'ottei se insnööri tienny mihkä kukkapurkkihin s'olis lentäny. Mutta sitte tuli sen kylän kaino kansakoulun opettajatarkin areenalle ja haastoo sitä kaffille ja urkuharmoonilla pelaamahan koululle illalla, kun s'oon niin yksin sielä.

Ja se naula veti.

N'otta se insnööri ei keriinny monehen päivähän ollenkaan johtamahan linjatöitä; miehet vain kaatoo puita jotta mettät ryskii. Se teki kaiket iltapäivät vain tupatöitä sielä kansakoululla, n'otta härintuskin kerkes ruokataloos syömäskää käyrä. Ja loppuviikolla ei insnööriä enää mualta saatu käsihinkään, kun sieltä koululta.

Kun työmiehet toivat niskavääränä maanäytteitä pussilla koululle, niin insnööri viittas vain kintahalla jotta:

— Viekää sinne taloohin, mun kamarihini.

N'otta niitä maanäytteitä oli kamari jo puolillansa. — Sielä koululla ne vain keitteli kaffetta, opettajatar laitteli pullaa ja kaakkuja oikee kräämin kans, lauloovat ja soittelivat päät yhres urkuharmoonia — — — aa, aamutuimaan asti.

Koko viikko lyötihin keppiä maahan, verettihin linjoja, otettihin maanäytteitä ja räknättihin hyviä urakoita, niin perjantaiaamuna insnööri sanoo jotta:

— Hyvin on mennyi — Nyt sitte vielä otethan loppuleiri tällä viikolla: urakka on 2 kilometriä linjaa kahres päiväs siitä mettänrajasta suoraa Peräkorven loukolle, niin mä nostan urakkaa teille vielä 100 prosenttia, jos saatta auki ja puhtahaksi koko sen 2 kilometrin linjan! — Nyt on tullu maanäytteitä niin paljo, että mä hajen asemalta tilaamani puulaatikot, joilla mä lähretän näytteet oikee maanviljelyskemiallisesti tutkittavaksi Helsinkihin.

Ja opettajattarelle se sanoo jotta hänen pitää nyt lähtiä piiri-insnöörin konttuurihin paperien ja piirustusten kans saamahan lisäohjeita töiren jatkamista varten.

— So long! sanoi vain ja heilutti hattuansa.

— Tuu sitte pian takaasi, nyyhkytti se opettajatar, jonka silmät loisti kaihoisina kuin aamutähret.

Ja sillä tiellä se nyt on se Kokomailman insnööri: työmiehet orottaa niitä urakkapalkkojansa, isännät kraapiivat päitänsä ja manaavat mettänhaaskootansa, ja se opettajatar itkiä köllöttelöö urkuharmooninsa ääres yhrellä sormella jotta:

    voi minun lintuni
    voi oma kultani
    kun et tule jo — —

INSNÖÖRIN FROUVAN VIINAT.

Oottako kuullu kuka kraappakynsi ne insnöörin frouvan viinat vei siitä porraspäästä?

Kun kaikki oli valmihiksi tuukattu, oikee eläviä kukkiakin pöyrällä ja koko pitäjehen herraskaaset oli kuttuttu ja istunhet jo pöytähän, ja sillin pala; oli kaffelin nenis jottei muuta kun napsit vain, niinkun herroos pruukathan, niin emäntäfrouva sanoo jotta:

— Orottakaa vähä, hyvät naiset ja herrat, minä vein napsi-pullot pihalle portaitten viereen lumihankehen jäähtymhän, että akvaviitta on parhaan kylmää ja raikasta. — Hetkinen vain!

Ja tuli takaasin aivan pleikinä, käret pystys kun lentohon lährös, hohuuttaan jotta:

— Herranjcstas missä ne pullot on? — Kun sinne mä ne panin, paraatirappusten vierehen lumehen, kolme pulloa — ja nyt ne on pois! — — —

Ja kattoo suu auki, n'otta toisekki haukkoo ilmaa ja insnööri-herra itte oli saara laakin n'otta nyt ei tuu syämisestä mitää.

Tietäähän sen, kun kaikki pitäjän herrat ja frouvat on koolla, aiva sitä varten lauantai-iltana, jotta ny syärähän ja tääräthänkin fiinisti oikee Pohjanmaan kautta, että kun ruokaryypyt vierähän herrasväjen nenän erestä, niin s'oon kun olis hairattu housut pois koko sakilta n'otta taloon frouvaa oikee itketti.

Kun se oli niin hommannu ja hamstrannu lohta, mathennmätiä ja oikee silliäkin kyyttipoijaksi Vaasasta asti, ja napsipullot oli viety!

N'otta s'olis pyärtynykki, jos ei konitohtori saanu kiinni ja tyyränny seslongille istuinhan.

Akronoomikin hämmästyy niin, että se melaasi sillinpalansa väärähän kurkkuhun, oli tukehtua ja päkätti vain, vaikka sen frouva kuinka koitti takua sitä selkähän, että se menis alas. Muttei menny, n'otta tohtuurin piti antaa sille masaassia ja hierua kurkunpäätä vähä kauan ennenkö lohkes. Tietäähän sen, kurkkuhun se herroolla silli tarttuu ilman viinaa.

— Nuan mullekkin on käyny — sanoo horsmestari, — kun kerran pitis syärä silliä ilman napsia. Enkä toista kertaa yritäkkää — —.

— No enhän mä sitä meinannukkaa syärä, kivahti akronoomi, — kun vahingos pistin suuhuni, etten havaannukkaa — — —.

Ja nikotteli vielä kauan aikaa.

— Mutta mihkä ne pullot jukelin tähre on joutunu? jahkaasi isäntäinsnöörikin, kun sen järki rupes vähä leikkaamahan. — Jos sä ne porraspäähän panit lumihankehen jähtymhän, niin kukas ne olis voina napata sieltä, kun kuistin ottas palaa sähkölamppu, eikä ketään kulkijaamia oo näkyny.

— No, siihen mä ne panin, sanoo frouva. — Mennähän kattomhan.

Kaikki lähti — niin ei ollu kun kolme potunreikää lumes, vaikk'olis kuinka katteltu. — Ja yhret jäljet, jokka tuli tuvan takaa seinuuviertä kiertään kun kissi varpahillansa porraspäähän, n'otta:

— Selvä! — Jokin peijakas on ne vieny! Mutta kuka?

— Kun minä tulin tänne, sanoo ihmistohtuuri, — niin näin jo kaukaa maantiellä tulevan vastahan Rinta-Pröysköön Antti-faarin taas ruinaamahan multa pirtu-reseptiä, ja silloon mä livahrin atteekin makasiinin taa piilohon, n'otta se mennä köpötteli sivuu. Kun se on aina vaatimas hieroma-voiretta. — N'ottei se ny ainakaan se oo voinu olla. Eikä se tänne pihalle asti näkisikkää pulloja.

— Jaa mutta kun mä tulin, sanoo kansanhuollon johtaja — niin ketään ei tullu vastahan eikä näkyny, mutta tuas luoman mutkas jäällä oli joitakin poikaasia luistelemas, mutt' oli jo niin hämärä, jotten mä oikeen nähny enkä tuntenu niitä. — Oliskohan ne, senkin keltiääset — —.

Ja siihen päätinkihin ne tulivat, jotta niin turmeltunutta on tämä nykyaijan nuoriso ja päässilmäästä, jotta vievät viinakki läpikäsien herrasväjen nenän erästä. Eiväkkä vanhemmat puhu mitää.

N'otta:

— Mitäs nyt tehrähän? päivitteli emäntäfrouva, — kun ei voira alkaa syämähän ollenkaa ja perunat jähtyy, n'otta s'oli oikee kauhiaa ajatellakkin.

N'otta kun ne oikee ajattelivat, niin lopuuksi piti soittaa osuuskaupan johtajalle ja pyytää jotta se laihnaas eres yhren pullon omistansa, että ne pääsis alkuhun.

Mutta se sanoo jotta sill'ei oo ku yks limunaatipullollinen »sorretun voimaa» — — —.

— Kenenkä keittämää? kysyy isäntä.

Se sanoo sen nimen niin hiljaa, etten oikee kuullu, mutta isäntä sanoo heti jotta:

— Jahas, no se onkin sitte parempaa kun valtion viina, oikiaa geneeveriä, se sopii, lähretä poika joutua tuomahan.

— Ja mee sä lämmittämhän perunoota sill'aikaa kun me jährytämmä sitä lumes ja vahtaamma ettei enää varaasteta, sanoo insnööri frouvallensa. — Ja tohtori soittaa pianolla silläaikaa, ettei naisten tuu ikävä.

Poika tuli juosten sen potun kans; insnööri puristi ja haisti sitten sitä, sitä pottua, niin — hyvää oli!

— Haistappas sinäkin, se sanoo konitohtorille, — ihan kuin hollantilaasta ehta sheneeveriä, vähä vihertävää ja savulta tuoksuvaa — —.

Ja se veti sitä hajua kun salvia noukkahansa n'otta sieraimet täräji ja sanoo jotta:

— Jaa-ah, hianua oh! — Ja haisoo niin riiheltä ja kytösavulta.

— Kattothas ny, tulooko ne kärpät vieläkin meirän evähille, sanoo se insnööri, — ja tälläs sen pullon lumehen jähtymhän samahan paikkahan, ja menivät porstuan pimentohon vahtaamahan.

— Niskat mä väännän nurin, jos vai kiinni saan, se vannoo.

Vahtasivat niin kauan, kun perunat oli taas lämmitetty, mutta ketään ei tullu. N'otta ne saattoovat istua sitte pöytähän ja alkaa.

Niinkun, kaikki oli taas valmista ja sillä akronoomillaki oli uusi sillin pala kaffelin noukas, ja emäntä-frouva eli kaatanu sellaasihin korkiajalkaasihin ohkaasihin ja pitkihin, niin pienihin pikareihin n'ottei niihin menny kun pikkuruikkuunen finkerporillinen sitä ainesta, niin se insnööri-isäntä kilahutti veittellä talterikin laithan, rykääsi ja sanoo jotta:

— Hyvät naiset ja herrat, saanko frouvani ja itteni puolesta lausua: tervetuloa, lasi sheneeveriä! Nyt voimme alkaa, huolimatta sattuneesta intermetsosta — — —.

N'otta taisi niillä olla oikee jotakin ulkolaasta mettojakin pöyräs ja muita herrasväjen herkkuja, sillä klasit kilisi ja kalisi aamuhun asti. — Mutta kun ei mua eikä muitakaan sivullisia ollu kuttuttu näihin kalaassihin, niin en tierä tarkemmin kertua.

Mutta fiiniä ja hauskaa oli ollu.

Se napsipottujen varkaus on harmittanu sitä insnööriä niin, jotta s'oon laittanu vähä monta viinapottia pihalle taloonsa ympärille muka kans jähtymhän, aiva sitä varte, jotta ne poijan koltiaaset vieläki käysivät varaastamas, ja kun maistaasivat, niin kyllä vissisti truiskuttaasivat molemmista päistä.

Mutteivät lurjukset oo tullehet!

VIINAN VILLITYS.

Oottako kuullu jotta nyt vasta mä voin kertua siitä viinanvillityksestä ja salapoltosta, joka Ähtärinkin peräkulmilla on saanu niin suuren vallan, että yks on heittäny henkensä.

Kaukana sielä mettäperillä, nevojen ja kurkeloosten takamailla, likillä Töysän rajoja, elelöö pieni nurkkakunta omaa elämäänsä, niin kaukana ja unohrettuna kansanhuollosta, jotta niiren raukkojen pitää tulla kaikes ominensa toimeen, keittää viinansakki itte.

Salapolttajat sanoovat jotta Alkon pitääs nyt friskisti ja nopiaa koroottaa viinanhintojansa, sillä syömäviljan osto ja käyttö salapolttoon ei enää kannata ollenkaan. Kun taloolliset vaativat mäskijyvistä nyt 5 ja 8000 markkaaki hehrosta. Siihen vielä vetopalkka ja poliisit, jokk'on joka paikas vaivoona.

Niin että sielä Ähtärin Pontikkaperälläkin n'oon kovasti tyytymättömiä, kun vähät leipäviljansa pitää käyttää juomisehen. N'otta siinä voi tulla kaikellaasia muitakin vahinkoja ja onnettomuuksia köyhille ihmisille.

Niinkun täs menny kesänä, kun yhtenä kauniina iltana orotettihin lehmiä kotia mettästä, eikä niitä ruvennu kuulumhan, vaikk' oli jo kovasti myöhä ja emännät orotti lypsinkiulut kouras ja kakarat kipon kans kieli pitkällä lämmintä-maitua.

— Mihnä kummas ne kantturat on? jahkuuvat akat, ja naapuri-mökinkin äitee tuli siunaamahan jotta:

— Ei meiränkään Kirjukee oo vielä tullut. Mihkä kumminkin jee n'oon joutunhet? — Yhreshän ne pruukaa mettäs kulkia. Ja niin siivosti kun n'oon aina iltaasin kotia tullehet. Oliskahan ne öksynehet, vai tullu jokin vahinko...?

Niin että lopuuksi piti sen toisen mökin miehen lähtiä niitä ettimhän mettästä. — Niill'on yhteesenä almänninkinä elikkä karjanvallina niin levjäätte töysäläästen mettiä ja luhtia, että se mies sai juosta hiespäin monta tiimaa, huhuulla ja huurella aivan kurkkunsa kuivaksi ja verislihalle niiren lehmien peräs, ennenkun se tuli yhren puskikon työ ja näki. — Niit' oli kolme. Kaks sen omaa kantturaa ja naapurin yks lehmä.

Ja, kulkaa, mitä kummia se näki! — Kun kaks makas aivan laineellansa sääret oikoosna ethenpäin, pää kallellansa mättähällä, silmät killillä ja kieli poskella, ja niin hyvällä tuulella jotta iloosesti mölähtelivät vain, kun näkivät tutun miehen tulevan. Ja kellurilehmä, Kirjukee, istuu kun kissi takkakivellä, perä maas ja jalaat oikoosna eres ku pukki pystys, ja niin pöhnäs, jottei silmät kääntyny eikä sanaa suusta saanu. Ravisteli vain suurta lehmän kehuansa ja kattua toljotti ethensä, kun sille oli tullu vahinkokin ala n'otta s'oli oikee surkiaa kattella.

Jee kun se mies suuttuu, oli vihaanen, ja otti suuren karahkan jotta:

— Kyllä mä teille näytän senkin lurjukset! — Kotia siitä, ja vähä äkkiää nyt!

Mutta siitä ei tullukkaan mitään, sillä lehmät olivat löytänhet mettäs viinaprännin, litkinehet lipooset vellit ja makooset mäskit mahaansa ja olivat pöhnäs kun mötiääset, jottei ne päässehct ylhäkkää, vaikka ne yritti, mutta kun tolpat ei kantanehet.

Isäntä punnas ja nosteli niitä erestä ja takaa, mutta kun ne välistä jaloollensa pääsivät, niin heti rupesivat kiljumhan ja hyppiä primputtelemhan — n'otta taas menivät kanttui, sääret hajos ja turvallensa kellelelei.

N'otta siinä vasta olikin sillä isännällä työtä ja tuskaa, kuinka ne kotia sais. Se löi niitä karahkalla, haki yhrestä kroopistakin hatullansa vettä, kaatoo niiren päähän ja yritti virvoottaa, että ne pysyys pystys ja jaksaas kävellä.

Mutta heti kun ne vähä virkistyyvät, niin ne tuli aivan villiksi, rupesivat hyppimhän ja tanssiinhan ja mölisivät niin monella äänellä, jotta ne koittivat ikääskun laulaakkin, niinkun juopoot ainakin.

N'otta aurinko jo rupes nousemhan, kun isäntä tuli huutaan ja hoilaten niiren juopuneiden lehmien kans viimee aamupuolella kotia. Ja oli niin kiukus ja väsyny, jotta se vai ähkyy ja puhkuu.

— Tuas ne karvakorvat nyt on, sanoo. — Ovat hävittänhet rumaaset mun prännini ja syänehet mäskin suihinsa.

N'otta emäntäkin kattoo oikee rumaa niiren päälle. Ja kyllä ne lehmäkkin olivat surkian näköösiä ja häpesivät lujaa.

N'oli niin krapulas, n'otta kun emäntä sitte yritti lypsää, niin ei tullu mitää. Ei yhtä mairon tilkkaa, ei vaikk' olis sylkeny ja nykiny kuinka. Ei häntäänsä viittinhet huiskahuttaa, makuulle vai löivät ittensä. Niin olivat krapulas ja kipeetä, ähkyyvät ja puhalsivat erestä ja takaa.

Eiväkkä noussehet koko päivänä ylhä. Eikä syönehekkää mitää. Eiväkkä jaksanehet nosta juomahankaan, jotta s'oli oikee kauhiaa, jos ne kuolisivat.

Kyllä sen näki jotta ne katkerasti katuuvat ja häpesivät sitä juomakalaassiansa, niinkuin muutkin juopoot, ettei ikään, eikä koskaan enää.

Mutta s'oli myöhäästä. N'oli viinalla polttanehet sisuskalunsa niin, jotta se Kirjukee, jok'oli ollu pahiten pöhnäs, oikaasi lopuuksi koipensa ja kuoli.

Mutta kyllä isäntä sen sitte vähä vinkiää kans heti tappoo, ettei lihat pahennu, ja varootukseksi niille kahrelle toiselle torttikorvalle, jotteivät toista kertaa enää mee hänen viinaprännillensä juopottelemhan.

Kun suoletkin oli niin viinan perstuttamat, että käsis hajosivat n'ottei saatu tehryksi verimakkarootakaan.

Ne toiset kaksi lopuuksi selves siitä fyllystä, mutta kyllä n'oli kipeetä ja nuuruuvat niin kauan, että monehen viikkohon ei saatu maitua ollenkaan.

Oikiastansa ne olis pitäny tämmätä juopumuksesta ja vahingonteosta käräjihin, mutta kun olivat oman taloon väkiä, niin eihän sitä ny viittitty, eikä oikee passannukkaan.

JUHLAPUHET.

Oottako kuullu sitä juhlapuhetta, jonka sanotahan Viipurin läänin ruottalaasen Herra Gubernaattorin pitänehen n. 50 vuotta sitten Simpeleen maamiesseuran karjanäyttelys?

Se on niin mainio, ja tuttu tuulahrus mennehiltä vuosilta, että joutaa tulla muistohon merkityksi. — Siis:

»Arvoissat Juhlavierat, Härat ja Naisset!

Koska me nyt olla tulla fiira teme maanviljelysneyttely, teme ensmene kärtta, teme Simppulla, niin mine takto teme ensmene kärtta lausu teme Simppulla folk, teme kanssa ja teme bonde oikkein tärvetulla — välkomna. Ok sitten mine takto kiitte meide suuri Looja, ette Hen on antta meille yks oikkein kaunis peive att fiira teme maanviljelysneyttely, ja me takto olla teele Loojan suure katto alla — — i det gröna. Ja teele on oikkein paljo kanssa, folk, ja mine takto kiitte teme bonde ja teme kanssa, att se ole yks oikkein fiini kanssa!

Oo, sine Simppulla kanssa, sine bruukka sinun maanviljelys ja hoitta sinun peltto sen maanviljelysapparaattin kanssa. Sinun peltto kasva sinulle ja sinu eukolle, hustru, sekä lapset se leippä. Ja sine söö se leippe hiken kanssa sinun otsa peelle kuin siine pyhessä sanassa prändätän. O, sine Simppulla kanssa, sine on kuin Paavo från Sarijervi — såsom Runeberg skriver i den kände dikten. Sine olla yks oikkein fiini kanssa!

Sine kasvatta möös sinun kreatur, se karja, ja se karja olla sekä lehme ette vetohevonen, ja viele se lammas ja kana. Jos sine syöttä hyvin sinun kreatur, niin sine saa paljo maitto — men akta att sine ei juo se maitu ja kasvatta sen piimen kanssa suuri mahha, vaan sine tekke se uusi apparaatin kanssa sen voitta — separeras! — ja sine saa paljon rahha — mycky riktigt.

Ja sine hoitta se lammas ette sine saa se kangas, ja sine ei tarvis osta se huus handelsmanni. Sinun frouva ja döttrar olla oikkein aakkere folk ja tekke oikkein paljo töö. Men akta sine bonde, att sine tekke se töö aina oikkein aikkan. Ja kofta tulla se heineaikka — börjar höbärgningen. Sine måste sikta se taivas peelle att tulla kaunis peive, ja silloin sine ei saa makka se öö, vaan tekke sine töö ja sinulla olla oikke paljo hyve heine — höö. Ja sine näkke talven aikkan, kun sinun lehme lypsyttä ja sinun hevonen rouskutta se höö. — Mycky riktigt!

Ok, seen loppuks mine takto viele kiitte teme kanssa, teme maanviljelys ja teme kreatur, att se olla yks oikkein hyve kanssa, hyve maanviljelys och länsman. Ok sitten mine vill jakka några, priissi både på maanviljelys och kreatur.

Se ensmene priissi — första pris — mine antta tili isentte Honkkanen att henelle on yks oikkein hyve peltto, kun kasva ruis — den bästa ruis.

Se toinen priissi — andra pris — mine antta handlanden kauppamjes Kirppu — va faan, heter han Loppun? — att hen on te me neyttelyn tuonut se uusi apparaatti, se separatorn.

Och sen djuren! — Se ens mene priissi mine antta te me emente Pöllänen, kun hen on yks oikkein hyve lehme, jokka on anttanu oikkein palju maitu. Hänelle mine antta teme guldmedaljong och teme kunniakirja. Kantta se rintta peell. — Varsågo och hålla vacker min!

Sen andra priissi mine antta isente Tereväine, kun hen olla yks oikkein fiini ori. Oo, minkkelaine jälkki se jette, mine tietä, kun mine olla se varssa.

Ja se kolmas priissi mine antta leski Amaalia Mekkeräinen, kun se on niin hyve sika. Henele mine antta teme bronsmedaljong ja teme komia kirja. Kantta rintta peell! — Varsågo och vacker min!

Ja den loppuks mine takto kiitte teme Simppulla kanssa, ette se olla yks oikkein fiini kanssa. Ja me huuda nyt teme Simppulla maanviljelys kolmikärttane älkön, älkön, älkön!

Ja lopuksi me laula se Hära Soomi!»

KENKÄ KATOS.

Oottako kuullu saako se akka sielä Kurikas ne kengät jouluksi, niinkun suutari lupas?

No, kun sielä oli häät täs äsköön, niinkun joka paikas nyt häitä pirethän, syörähän ja kalasseerathan komjemmin kun ennen rauhan aikahan. Ja hypellähänkin kun viimmeestä päivää. Ruokaa on kaikesta laista, kräämit ja sokurikaakut ja Amerikan paketista saarahan oikiat kaffikkin, n'otta kaikkia on ja kaikille annethan n'otta hei elämää ja nuorelle parille onnia vain! — Niinkun Kaanain häis, jotta jos loppuu, niin jatkethan.

Sellaasia jymy-häitä täälä meirän puales nyt pirethän tuhkatihiään, ja hääväkiä kuttuthan monia satoja n'ottei kaikki tupahan mahrukkaan. Ja syörähän niin mälyttömästi, niinkun sielä Kurikan häiskin jotta yks äijä oli sanonu jotta:

— Suu kyllä vetääs ja vattahankin mahtuus, mutta rentut ei kestä, verhat repee, n'otta kiitoksia vain, ei tällä kertaa enempää.

Seurantaloolla ne Kurikan komjat häät pirettihin sunnuntaipäivänä, ja hypeltihin n'otta klasit pullisteli aamupuolehen asti. Eikä ruoka eikä trahteeri loppunu, mutta kyllä kans oli akkakaarttia ollu työs koko viikon. Ja kaikki kehuu jotta kokki oli ollu aivan erinomaanen. Niin hyvää lanttulooraakaan ei kuulemma oo saatu koskaa eikä mihnää ku sielä.

Ja jäikin kaikesta laista vielä niin paljo, jotta morsiustaloon emäntä haastoo maanantaina kotiansa kaikki passarit, pärinänkuarijat, hantlankarit, kenkkärit, sukulaaset ja lähimmät naapurit rääpijääsille n'otta tupa oli täynnä. Ja tuli sinne vähä kuakkavierahiakin norkoolemhan, ja nekin sai napansa täythen. Niin rentua oli, jotta niistä häistä puhutahan vielä kauan.

Kun kaikki oli saanu mitä annettihin ja olivat viimmeesikki jo pois lährös, niin oven suus vähä vielä viiraalelivat, kun enämmän kamarista tuli niin hyvä kaffinhaju, niin emäntä sanoo pääkokille ja niille passariillekki jotta:

— Älkää ny vielä menkö, mul' olis teirän kans vähän sopimista — — —

— Mitäs sopimista meill' olis, eihän täs oo riireltykään, naureskeli ja teetteli se pääkokki, eikä ne toisekkaa akat lähtenehet, vaikka pitelivät ovenkrivasta mennäksensä, kun se oikian kaffin haju niin kututti noukas.

— Ei, mutta tuota maksusta mä meinasin sopia teirän kans, seliitti se emäntä. Ja oikee sen piti, kulkaa, käsipuolesta traahata niitä kamarihin, johka niitä niin kovasti viemisti. Kattokaas akkaan luonto kun on sellaanen, jotta niitä pitää niin kovasti kruusata ja pyyrellä.

Emäntä olikin sinne kamarihin laittanu vielä komjan kaffipöyrän, tuaresta fletupelliä, kranssia, pikkuleipää ja kaakun puoliskoota oli suuret läjät, niin vahvaa maittilaaki oli jotta lusikalla piti knekasta kuopia ja niin jumalattoman suuri kaffipannu, purkista Amerikan kaffia, jotta se hajukin jo pyörrytti.

N'otta oli siinä akoolla lenheettiä, mutta kyllä ne trönäsiväkki.

Niin eikös siihen riemuhun tullu yks vieraski kylän akka, aivan muille asioolle. Kun sen taloon kotovävy on hyvä suutari ja sitä ammattia pitää, niin se akka tuli pyythön, jotta se tekis sille kengät. Ja sillä akalla oli ittellä piaksuvärkit kainalos. Ja kiirus oli, jotta pitääs saara jouluksi, kun ainuat on jaloos ja niin rauskat.

Niin se suutari oli kelvos mies ja tykkäs, että jos hän ne nyt sitte laittaas. Ja rupes ottohon jalaanmittaa.

Se akka riisuu toisen kengän jalaastansa, en tierä sitte kummanko, mutta musta on Heikkilän suutari pruukannu aina ottaa vasimesta jalaasta, niin että eikhän s'ollu vasen jalka.

Niin justhin kun se paperin päällä piti jalkaansa ja suutari timpermannin pännällä piirti kieli poskella tarkasti jalaan ympäri viivaa, niin emäntä tuli kamarista ja haastoo sitä akkaaki kaffeelle sinne kamarihin jotta:

— Tulla ny joutua ottamhan, ennenkö loppuu.

Niin s'oli sille akalle niin mieluusta jotta siitä paikasta nousi ja lähti. Eikä muistanu, eikä keriinny ottaa eikä panna sitä toista kenkää jalkahansa eres, kun toises jalaas kenkä ja toises vain sukka ja siitäkin isoo varvas pihalla, tormootti sinne kamarihin kaffille, jottei vai lopu.

Ja kyllä se puhalti ja veti, oikee huulet pitkällä ja silmät ummes imi, ja toisella kärellä paasas nisua perähän.

Ja monta kuppia, n'ottei sill' ollu kiirustakaa pois.

Kun sitte lopuuksi eivät enää jaksanehet trönätä, ja olivat niin täynnä, jotta aiva kankeeta kun nisuäijät ja enkelinkuvat, ja kurkkua myöri huljuu kaffi vattas, n'otta vai nieleskelemällä pysyy, niin rupesivat viimmee lähtemhän.

Ja se vieras akkakin tuli tupahan ja rupes kattelemhan kenkäänsä, niin — sit' ei ollukkaan.

— Mihkä jutinan tähre se mun toinen kenkäni on joutunu? — Tuohonhan mä sen jätin, imehteli silmät pyöriääsenä.

— Mihkäs se on joutunu? kummasteli suutarikin. — Kun nua akat täs on siivonnu ja sössänny jotta kaikki paikat on sekaasinsa, n'otten mä tierä mihkä lestakkaan on viety. Mutta sen piaksukaaven mä ainakin panin tuonne seinäkaappiin, jotta kyllä se on tallella.

— En m'oo joukaa nähny, sanoo piikakin ja heiluu varsiluuran kans kun viimmeestä päivää.

N'otta siinä tulikin koko taloonväelle vasta katteleminen, jotta mihkä sen akan toinen kenkä on karonnu.

Sitä ettittihin joka paikasta, kaappien ja pöytien alta, klasipenkistä, oviloukosta ja tunkioltakin jos s'olis joutunu putujen kans pihalle.

Niin mistää ei löytyny, n'otta s'oli oikee imes ja kumma paikka, mihkä s'oli karonnu.

— Kun mistää ei löyretty!

— Mitä mä nyt teen? siunas se akka kenkä toises ja vai sukka toises jalaas ja isoovarvas pihalla.

N'otta lopuuksi sen piti lähtiä klenkkuen ylhä alha kotiansa.

Mutta kyllä suutari lupas, jotta hän laittaa sille uuret kengät jouluksi.

N’otta saa nährä saako se?

Sen kengän oli lymmyyttäny yksi kurillinen akka. Sen mun pitää sanua, ettei vai suutaria epäältäsi.

PARTA VALKES!

Oottako kuullu mikä mara vanhojapoikia rattastaa, kun kaikki käy aina vastakarvahan?

Kivestää kivestämästä päästyäki. Akat sanoo, jotta Puumalan vanhaapoikaa kivesti vielä 20 vuotta hauraskin.

Lehtimäjellä on ny yhtä vanhaapoikaa kivestäny niin, jotta sen partakin on aivan valjennu.

S'oli ruvennu meinaamahan yhtä koriaa flikan-pullukkaa, joka osas olla sillen kovasti mielinkielin — kyllähän ne, flikat osaa — kun vaan tahtoovat.

Se vanhapoika, jollei ollu pikkurahan puutesta, syötti ja juotti sitä flikkaa, osti kretonkitantun, ja kun talvi pakkas päällen, niin se osti vielä oikee vasikkaturkinkin, n'ottei näyttääsi kovin lehtimäkelääseltä.

Ja flikka viserti, oli kovasti hyvää pataa, kurnutti ja kehräs kun kissi, n'otta poijan ei tahtonu kypsät kärpääset suus pysyä.

Ja kun se vanhapoika piti pientä lihakauppaa, niin se flikka tuli yhtenä aamuna ja sanoo jotta:

— Anna ny mullen vähä makkaraa evähäksi, mä lähren täs vähä reisuhun.

Niin antoohan se vanhapoika sille aika krinkulan makkaraa kaulahan, ja flikka puki päällensä sen ostaman vasikkaturkin ja — arvakkaa, mitä se sitte teki?

Lähti peijakas toisen poijan kans kihloollen!

Se oli sille vanhallepoijallen sellaanen isku, n'otta mailma sumeni. Hampahat narskuu kiukusta, kun se käveli laattialla erestakaasi ja toisatoisa, ähkyy ja saratti.

Mutta mikäs siinä auttoo? — Mik' oli menny, s'oli menny.

— Olis eres viinapotti! se jahkuu itteksensä, — jotta sais uittaa näitä harmin karpaloota vähä kurkunkoskesta alas.

Mutta ku ei ollu viinaakaa, ei koko kyläkunnas.

Oli toki kaljaa — sitä se ryyppii suruhunsa.

Niin se muistiki yhren asian, jotta myrkkyähän se viina on, niinkun on kaffit ja teet ja muut huumausaineet. Matojahan sillä viinallakin ajetahan maksan päältä!

— Mitä, jos kerran ottaas sellaasen fyllyn ja täystuhon, n'ottei murheen kurkooset enää sisuksia kalva, se tuumas.

Ja niin se, kuulkaa, haki lutehia varte ostamansa DDT-pakerin eli »Täystuho» jauhetpurkin ja sekootti sitä kaljahan.

Pani silmät kiinni, sanoo ajöö, ja ryyppäs.

Eikä aikaakaan, kun sen olo tuntuu jo paremmalta ja se lisäs vielä klasihin sitä täysteho-myrkkyä ja tuli niin ympäris päihinsä, n'ottei se petollinen flikka ollu enää yhtää minkään väärtti sen silmis!!

Niin meni pari viikkua, se ryyppäs pottikaljaa ja haukkas rusakanmyrkkyä välihin, n'otta se vanhapoika oli yhtämittaa pienes pöhnäs ilman viinan tilkkaa. Lauleskeli vain ja tykkäs jotta:

— Kissin pissit koko flikasta.

Mutta mikä kamala seuraus ja rangaastus siitä tulikaan: muutaman viikon päästä sen vanhanpoijan parta alkoo valjeta!

Tuli valkooseksi kun kliitu!

N'otta s'oon nyt kun joulupukki!

Koko Lehtimäki on kummissansa.

Ittekkin se imehtelöö, mutta tykkää jotta:

— Komiammaksi vain tuli!

TARVITTIKOS KAAHIA?

Oottako kuullu jotta aina sattuu ja tapahtuu jotta, mistä kummasta nuata tuallaasia juttuja piisaakin?

Niinkun Kurikas ny repsahti kaks jalasjärveläästä liikenaista jotta toinen sai pitkän potkun puohonsa ja toiselta repes housut ja tikkuja takapuolehen.

Ei sit'oo ennen tiettykään millä asioolla ne kaks Jalasjärven neitiä linjapiilillä aivan työksensä reissaavat Jalasjärven ja Kurikan väliä erestakaasi, kolmen kannun maitohinkit käsilaukus niinkun maitua hakemas ainakin. Kirkon-ristin ja aseman väliä ovat sitte vain pasteeraallehet, kaffiloos istuskellehet ja asioonehet. Mutta niin salaa, jottei Orhaanenkaan oo tienny mitään. — Ovat myyskennellehet viinaa ja pontikkaa peijakkahat, ja tienannehet lujaa n'otta niill'oli muffit, plynssikapat ja ketunkarvoja ympärinsä.

Ostajia kyllä piisas, vähä silmää vai vilkuttivat ja käyvät takapihalla asioomas. Ja ottivat pikkuusen pluiskun ittekin n'otta n'oli aina hyvällä tuulella kun Kurikkahan lähtivät.

Sitä peliä n'oli pitänehet syksystä asti, mutta nyt repsahti. Eikä nykkään oikiastansa viinan tähre, vaikka ne vähä tuiteris olivakki, kun rakkauren tähre, sillä rakkaus se on joka jyllää ja sokkaa viinakaupakki.

Ne oli jo niin ävertynhet, jotta ne ottivat yhtiöporukkahansa ja hupulaaseksensa yhren avioliittohon vapaan siirtolaas-miehen, jok'oli aiva sitä varten silunaamaanen ja liukas poika, jotta kyllä mie — — —.

Mutta ne rakastuuki siihen molemmat, n'otta heti ensi reisulla tuli riita, sillä: ei pyyssä kahren jakoa, niinkun sanas sanotahan. — Ei 'siin'oo paljo yhrellekkää, sillä pyy on pikkuunen lintu.

Niin olivat sen poijan ympärillä, kehräsivät, kikattelivat ja käsivarsista riippuuvat molemmin puolin, että kaupastakaan ei tahtonu tulla mitään, kun kumpikaan ei olsi tahtonu jättää saalistansa toiselle, jotta se vie kaikki.

Erestakaasi aseman plassille vai kuljeskelivat n'otta viina-silmät nurkan takaa kaulat pitkällä luurasivat ja kärellä viittoovat jotta:

— Tänne, tännepäin flikat tuokaa — — —.

— Mee sä! pukkiivat flikat toisiansa ja riitelivät, kun kumpikaa ei olsi malttanu jättää sen poijan kynkkää, n'otta sen piti oikee koveta ja sanua jotta:

— Nyt on sun vooros! — ja pukata menemähän jotta kauppa käy. — Nopiaa tulivat heti takaasi ja puristivat lujaa.

Viimmeesen tilkan ne nutistivat itte suihinsa kioskin takana ja menivät sitten kolmisin kaffilahan saamahan lämmintä korvikesta päälle n'otta niiren rakkaus nousi oikee kiehumapisteehin asti.

Sielä ne jylläs ja tyrjäs sen poijan kans, yrittivät kumpikin istua väkisin sen sylyhyn ja pukkiivat toisiansa pois, n'otta pöytäkin kaatuu ja klasit meni pitkin laattiaa, ja emäntä tuli oikee haukkumhan, kun tualla lailla kollastaavat ja särköövät kuppiakin.

— Kyll' mie maksan, koitti se poika sanua ja suhrittaa niitä »tyttölöitänsä», jokk'oli aivan villis.

Eikä enää villiskää, ne oli jo oikee täyres tores, jotta kumman se heistä on.

Se pienempi, se matalajalkaasempi, oli oikee kiukus, kun ei se tahtonu päästä likikää, kun se suureet aina heti pukkas pois jotta:

— Älä tuu tänne, ei se susta tykkää — ja itte vai havertamhan kaulasta kiinni n'otta se poika koitti kiemurrella ja käännellä päätänsä pois, mutta sai se kumminkin viimmee sitä pussata tuhratuksi leukaan — n'otta se toinen flikka meni aivan mustankipiäksi jotta:

— Minä kans!

Ja truivas joukkohon huulet pitkällä n'otta niille tuli oikee tappelu ja pöyrät poukkooli.

Emäntä tuli hätähän luuran kans ja poika koitti eroottaa jotta:

— Elekää hyvät immiset ja rakkaat yhtiökumppalit riielkö, kah annanhan mie pusui teill ilmankii — — männään pihalle ennenkö polliisi tulloo, ja vie meijät kaikki.

N'otta sai se ne rakkaurenkipijät tyttönsä lopuuksi kaffilasta pihalle ja koitti lohruttaa ja sovitella.

Mutta se pienempi, jok'oli jääny huonommalle puolelle, kyräs ja kattella luimisteli, n'otta se yhtäkkiää hairas hatun sen poijan päästä ja heitti airan ja ruusupuskien ylitte kauas kaffilan puutarhaan.

Ja sitte juoksemhan.

N'otta poika jäi hölmistynehenä kattomhan kun pukki kalliolle.

— Voi voi, älä välitä, koitti se toinen flikka sanua. — Kyllä mä hajen sun lakkis.

Mutta kun se toinen flikka-rumaanen vielä hollin päästä älvisteli, näytti kieltänsä ja vielä irvistelikin, niin poika suuttuu ja lähti perähän, n'otta siinä tulikin vähä kovat paikat. Peräkanaa menivät n'otta hirvitti ja Velsan-Franssi kattoo päältä, kun ne kierti yhtä hyysikkää n'otta sinitti.

Ja sitä Franssiakin se meno oikee viemisti, kun se poika oli saara ja saara sen flikan kiinni. Ja viimmee pääsi niin liki jotta tärähytti pitkän potkun sen puohon n'otta se lenti silmällensä lumihankhen ja jäi siihen makaamahan kun mytty, eikä puhunu mitään, puuskutti vain.

Niin silloon rupes kuulumhan kauhia huuto aivan toiselta taholta. Se toinen flikka, joka jäi sinne kaffilan erustalle sitä lakkia hakemahan, se huuti.

Siin'oli kortkia piikkipäinen säleaita puutarhan ympärillä ja se meinas kaahia vai nätymmiten siitä ylitte, nuan pikimmältä vain. Tälläs kenkunan noukkansa poikkipianan päälle airan rakhon ja tarkasti piti molemmin käsin airanharjasta kiinni, nosti toista jalkaa ylitte, tietäähän sen flikkaihminen ja silkkipöksyt, kieli tarkasti keskellä suuta, niin justihin kun se pääsi kahrenreisin, niin varvas lipsahti ja se räpsähti istumaan airan päälle kun pellovaasliko — ja huuti ku tavarajuna. N'otta Kurikan inspehtuuri ryntäs punaanen lakki väärinpäin konttuurista platformulle jotta:

— Mikä juna nyt tuloo, kun ei oo aikatauluskaan?

Niin siinä käythin, jottei sanua saata, istukhon ja krääkyköhön mun puolestani sielä vaikka tuomiopäivähän asti — tarvittikos kaahia!

VÄNKÄ-FRIIJARI.

Oottako kuullu jottei sitä pirä vängällä friijoohin yrittää, kun ei kerran huolita ja sanothan jotta: pysy pois!

Pitää silloon uskua, eikä tukkia vai ittiänsä joukkohon kun sika valkiahan. Muutoon käy niinkun Säynäjoella yhren Aatamin, jotta flikat antoo selkähän ja kraapiivat kun kissit sen ainuan pyhänaaman kriipooksia niin ristihin rastihin n'ottei viittiny monehen viikkohon ihmisten ilmoolle tullakkaan.

Kyllä ne on flikat, ja nuoret lesketkin, niin mirrinnäköösiä, suloosia ja hempeetä kattella, jottei luulisi niiren pienis pehmoosis tassuus kynsiä olevankaan. Mutta annas kun silootteloo vähä vastakarvahan, niin jo kuulekkin kummakses Mattilan muorin korvia vihlovan sihinän ja kauhian kimiän karjunnan, jolta se paappa-vainaata komenti ja prissas elämänsä, jotta se tuli lopuuksi aiva höperöksi eikä tohtinu puhua mitään.

Sama ääni ja krinaassi nuas Eevan tyttäris on säilyny polvesta polvehen, jotta kun takkupaikka tuloo, niin ne sihisöö, sylköö ja kraapii kun vihaaset kissit — n'ottei pirä poijat mennä liki, jos ei tykätä, revityn nahaan siinä saa.

Siel’oli Säynäjoella menny kesänä yhtenä kaunihina lauantai-iltana pantu tanssit pystyhyn lavalla ja nuorta väkiä tullu likiltä ja kaukaa karkeloomahan, surisemahan ja survomhan kun hyttyysparvi ainakin kesääsenä elokuun iltana ennen auringonlaskua.

Peli soi haikiasti, flikkaan puukengät kopaji tahris kun klupu riihellä, ja poskilla paloo ne tulipunaruusut, kun perä pitkällä mentihin poskifalssia. Voi ihanaa nuoruuren aikaa ja kesääsen illan lemmentaikaa, n'otta sinne oli tullu kattomhan ja vähä tanssimahankin kaks nuorta leski-neitiäkin osuuskaupan haaraliikkehestä. Pulskia ja iloosia flikkoja, n'otta kiinni veti heti ja vientiä oli kun Konttelin muorin kirnulla.

Se Aatamiksi sanottu nuorimies oli tullu siinä mieles jotta friijoolle nyt vaikka aamu tulis, ja sitä varte hommannu vähä mötiääsen makoosta pottuhunkin, nuan niinkun rohkaasuksi ja puheenkuljetukseksi. Se rupes sillä silmällä kattelemhan sitä toista leski-neitiä, sitä lyhempää ja levjempää, joka naurookin niin korjasti jotta: tuotapa mä tanssitankin oikee toren päältä, ja iskutan kärellä jotta mitä se meinaas ‒ ‒ ‒

Ja haki heti hottihin ja vei niinkun enkeliä ja kukkapurkkia kämmenellä, silmät ummes ympärinsä, n'otta se leski-neitikin sanoo jotta:

— Ihanaa!

Ja se oli paljo sanottu, n'otta Aatami tanssas hiespäin ja haki aina uurestansa — jotta: selvä on!

Paussin aikana käyy Aatami aina vähä nurkan takana ittiänsä troppaamas, sitä viimmeestä sanaa varte jotta: saako tulla?

Niin kun se oli niin kovasti tohkees ja hyvä tanssiinhan, niin se leski-neiti nauroo vain sen nykimiselle ja sanoo jotta:

— No saa nyt sitte nährä kun lährethän.

Niin se Aatami otti sen toresta jotta s'oon nyt sillä selvä jotta: hialle! — Ja vei n'otta hippulat vinkuu ja viemisti.

Ja lähti taas ryypylle.

Mutta ne leski-neitit tykkäs sitte yhtäkkiää jotta:

— Kyllä nyt piisaa jo! — Lährethän kuule ny joutua pois, ettei se tuu vai meirän joukkohon.

Ja niin ottivat flikat pikapyöränsä ja lähtivät painelemhan joutua kotiappäi.

Mutta Aatami huomaskin sen jotta nyt ne lähti, haki kiiruusti pyöränsä ja selkä vääränä perähän huutaan jotta:

— Älkää flikat jättäkö! — Mä tuun kans!

N'otta siitä tuli kauhia kilpa-ajo. Flikat painoo henkensä erestä erellä n'otta pusurit prätkyy ja polvet vapaji. Ja Aatami ponkii irvillä hampahin peräs. Ja sauttoo kun sauttookin aina vai flikkoja, vaikka ne kuinka ähkyy ja yritti, niin aina vain likemmä tuli jotta pian kroukkaa kiinni — — —.

Ja justhin siinä Pastoon sillalle tulles se pääsi vierehen ja hairas pyöränsarvesta kiinni jotta:

— Mihkä te meettä? — n'otta ne kaatuu yhtehen rypäjähän kaikki.

Mutta onneksi siinä ei käy ny paljo kuinkaan niiren flikkaan. Aatamilta vain katkes kettinki pyörästä, muttei se sitä heti huomannu, kun se oli sen oman flikkansa käsikynkäs heti kiinni hopottamas jotta:

— Olikos se puhet sellaanen? — Kun lupasit tulla — ja lähret karkuhun!

Niin silloon sen Mattilan muorin ääni kuului jotta:

— Tuollaanen tarhapöllöö! — Älä luulekkaa että sä ikänä meille tuut! — En oo sulle luvannukkaa —.

Ja kulkaa, kun otti ja kimahutti sitä Aatamia niin vikevää poskelle jotta se meni kanttui maantien ojahan pyllyllensä.

Ja sitte taas pyörien päälle molemmat, ja altapois n'otta sinitti.

Mutta pian s'oli Aatamikin pystys, hyppäs pyörän selkähän ja rupes polkemhan, niin — tyhjää pyörii, vemppuuli vain, kun ei ollukkaa kettinkiä vetämäs. S'oli menny eree poikki, n'otta Aatami manas katkerasti, kun flikat aina vain meni.

Mutta niin väättyri oli se poikaki, jottei se kauaa haikaallu, otti ja paiskas pyöränsä sillan luiskahan ja lähti juosten perähän kun mettäkoira korvat lotkuen.

Niin mentihin taas, flikat erellä tukka suorana ja se vänkä-friijari peräs fläisköttään n'otta maantie pölisi.

Ei ollukkaan flikoolla enää pitkä matka kotia, sinne kauppahan, n'otta juuri parahiksi kerkesivät pihaan, aivan tukehruksis, ja porstuanoven kiinni n'otta siunakkohon — kun se friijari-poika tuli kans puarin ethen täyttä travia tryykäten.

Flikat kuunteli höröskorvin porstuas, jotta tulooko se ovia repimähän, muttei kuulunu mitää muuta kun vähä krahinaa toiselta puolelta.

Niin että kun ne sitte olivat ettinhet köökin avaanta molemmin pussistansa ja plarannehet kumpikin tavaransa monhen kertahan erestakaasin, nästyykit, kirjeet, lankarullat, finkerporit, puuteri toosat, knapit, purut ja poikaneulat, ja viimmeen löytänehet sen avaamen, aukaasivat oven ja astuuvat sisälle, niin se mies-poika ja vänkä-friijari — seisoo sielä keskellä köökin pöytää jotta:

— Täälä mä nyt oon!

Köökin klasi oli jääny auki, ja siitä se truiskas suoraan sisälle. — Eikä muuta kun hyppäs alha ja suaraa sen flikkansa kaulahan, n'ottei se keriinny krääkäästäkää. Ja puserti lujaa.

Niin silloon taas Mattilan-muorin luonto heräs, ja jee kun se kiljuu, huuti ja potkii, löi ja kraapii kun kissi kaikin kynsin n'otta veri juoksi sen poijan naamasta ja piti päästää irti se häkkyrä.

Niin se toinen flikka-ihminen, vaikkei se ollu sen kans tanssinukkaa, löi takaapäi hellapuulla päähän, ja se oma heila tarttuu rinnuksista kiinni, lykkäsivät ja rytyyttivät sitä poikaa n'otta pöyrät kumohon ja lavittat poukkooli, ja tiesikin se Tanieli tullehensa leijonien luolahan. — Mutta nämä olikin naarasleijonia, jotta ne repii ja purivat surkuamata sitä poikaparkaa, eikä sellaasia kilttiä leijonia, jokka olisivat nuoleskellehet Tanielin haavoja.

N'olis jauhanehet sen friijari-paraan pianaikaa prässyltyksi, jos ei ihmisiä keriinny hätähä ja auttanu pois.

— Ei sitä tuolla lailla friijoohin mennä, koittivat apuun tullehet sanua.

— Mutta kun se lupas! ähkyy se päntätty ja kraavittu friijari vain, verta naamastansa pyhkien.

HILJAANEN HUMALAANEN.

Oottako kuullu jotta Hra Plumpäri on ruvennu ryypiskelemhän? — Ei nyt pahasti, mutta aina silloon tällöön. Ja se on paha vika se.

S'oon kuulemma sellaanen »hiljaanen juoppoo», joka raittiuskannalta on kaikkein pahinta ja vaarallisinta. —Niit’ on, kulkaas, juoppojakin monta eri sorttia. On rapajuoppoja, tuurijuoppoja, kaappijuoppoja, salajuoppoja, himojuoppoja ja kurjuuren huippu — juoppohulluja, joill' on siniset posket ja punaanen nenä. — Jos satutte rookaamahan.

Mutta sitte on vielä se yks sortti viinamäjen viljelijöötä, ne »hiljaaset juopot», joista kieltolaiskin puhutahan, eli »humalaaset pöffäälijät».

Ne ne, juuri on raittiuskannalta niinkun sanottu, myös niin kutsuttuja »lahjakkaita juoppoja», jokka eivät tee pahaa eikä häiritte ketään, hihittäävät vain pikkuhiljaa itteksensä — ja muille. Ne on niin kiusallisia ja naurettavia, että raittiuren valvojakkin on helisemäs, kun ne koittaa niitä nuhrella.

Mä rookasin täs yhtenä päivänä Hra Plumpärin ihastuttavan frouvan, punaposkisen ja touhukkaan Lillin, joka ei tienny olisko se itkeny vai nauranu, kun se uskoo mulle sen salasuuren, jotta:

— Hra Plumpäri on ruvennu ryyppäämähän ja tuloo silloon tällöön täyres seilis kotia — ei nyt useen, mutta kun sill' on yhtiökokous tai muita juhlia, johna sen pitää olla. — Ei niin, että se poliisin käsihin joutuus, riitelis eli tappelis, hiljaa varpahillansa kotia tulookin, etten mä kuulisi, eikä ketään häirittisi, mutta niin pöhnäs on kun kaappikello, juorus Lilli-frouva mulle.

— Vai niin! haikaasin mäkin. — Sen mä kyllä muistan ja vanhasta tierän, jotta Hra Plumpäri on intelligentti ja lahjakas naukun purija, mutta että siitä on nyt tullu ja kehittyny sellaanen »hiljaanen humalaanen», elikkä Alkon mötiäänen, sitä mä ihmettelen ja epäälen, koitin nauraa ja puollustaa vanhaa kaveriani. — Sattuuhan sitä — — ‒.

Mutta Lilli kun posmitti jotta:

— Sill' oli täs menhellä viikolla taaskin johtokunnan kokous ja viraalliset päivälliset, niinkun se aina sanoo, n'otten mä enää uskokkaan, ei n'oo muuta ku ryyppäjääsiä, niinkun nyt pruukathan niin osuustoiminnas kun yksityyses yritteliääsyyreskin, pauhas Lilli jotta:

— Kun se sitte yhren aikana yöllä tuli kotia, niin s'oli päissänsä kuin Ellun kana, mutta niin hiljaa tuli ja varpahillansa asteli, sukkalavoolla henkiä pirätellen salin läpi huoneeseensa — etten mä kuullukkaa. — Kenkänsä s'oli riisunu jo karulla ja pannu porraskivelle, mutta onneksi ei varaastettu, kun mä sitte huomasin ja hajin ne pois.

— Sielä kamarisnansa se väänti hiljaa sähkön palamahan ja istuu pöytänsä äärehen. Olis vissihin nukkunu siihen, mutta kun s'oli sukkalavoollansa, niin se yhtäkkiä aivasti, ja — silloo mä heräsin ja arvasin jotta nyt s'oon tullu!

— Kuulin kun se sielä hiljaa itteksensä nupaji jotta: — tyst tyst, ja koitti nästyykillä tukkia suutansa. Mutta taas präiskähti, ja sitte se koitti hiljaa rykiä, niinkun ei mitää jotta:

— Ääh, äh, öh höh — — —.

— No mä kuuntelin oven takana, kertoo Lilli, kun se krapisteli sielä jotakin paperia, piteli suutansa ja koitti olla hiljaa, etten mä kuulisi.

— Sitte oli kauan aikaa hiljaasta. — Ja hetken päästä kuuluu syvä huokaus ja hiljaasta kuorsoota.

— Ja silloo mä koputin ovhen ja astuun sisälle, mutta samas kans se heräs, nosti päätänsä ja koitti hymyyllä jotta:

— Mamma-kulta, mä tulin juuri! — ja koitti kattella mua suurilla harmailla silmillä — vaikka sill' on siniset! hikkaasi Lilli, — ja mä näjin, ettei se mua eroottanukkaan. — Niin unella oli ja käkenä.

— Tuu heti maata siitä! karjaasin.

— Ky kyllä mamma, mä vain luen vähä näitä lehtiä, kun en päivällä konttuuris keriinny, se sanoo ja otti kankein käsin sanomalehren. — Se oli »Kansan Ääni» ja se sanoo, että se niin kovasti friskaa ja huvittaa häntä. — Käänteli ja plaraali sitä. Sihtas sitte oikee likiltä ja sanoo jotta:

— Mitä tuos on?

— Ja oli kovasti lukevinansa, kunnes mä sanoon jotta:

— Sehän on sulla väärin päin!

— Mitäh? — Kah niin on, mutta täshän kaikki onkin väärinpäin, koitti se hymyyllä suloosesti ja sanua jotta: sehän on se sama. — Mä täs vielä vähä istun ja luen.

Siin oli vishyvesipullo ja klasi pöyrällä ja mä seisoon vain ja kattoon sen perähän.— Niin se rykääsi ja otti pullon ja oli kovasti kaatavinansa klasihin, vaikk'ei sieltä mitää tallukkaa, kun oli korkki päällä. Mutta se kaatoo vain, otti klasin käthensä ja oli kovasti juovinansa. Ja ähkääsi päälle jotta

— Mua niin kauhiasti janottaa — — ääh, kun se oli hyvää!

— Ja sen päälle se silmät ummes huakaasi jotta:

— Orota nyt mamma-kulta vielä vähä, mä poltan vain yhren paperossin, ja tuun heti sitte maata.

— Mä en puhunu mitään, se oli niin hassun näkööstä, sanoi Lilli — kattelin vain päältä. Istua toljotti siinä, käänteli päätänsä ja koitti olla arvokkahan näkööne, eikä jaksanu kun vähä silloon tällöön raoottaa toista silmäänsä.

— Yks savu vielä mamma-kulta, hik, sitte mä tuun, hik, heti maata — — —.

Tällääli kyynäspäitänsä pöyrälle ja aina flenahti, nosti sitten etusormen ja pitkän sormen pystyhyn, osootteli niitä suun ethen, niinkun siin' olis ollu paperossi. Ja veti sitte hartahasti huulet truutulla muka savuja, ja puhalti välikin noukka pystys kattohon. — Nuokkuu, ja torkkuu sinne tänne silmät väärin puolin pääs, n'otta lopuuksi mä suutuun ja sanoon jotta:

— No nyt Hra Plumpäri lährethän! — Nyt s'oot istunu, lukenu ja poltellu, jotta piisaa! Mars mars matkahan vain!

— Ja niin mä vein sen käsikynkästä sänkyhyn. Ei yhtää vastahan pannu, eikä vastannu mitään, vaikka mä kuinka prätäjin sille, harmitteli Lilli. — Nukkui vai suloosesti kun porsas aamuhun asti. Eikä sitte ollu aamulla tietääksensä. — Hymyyli vain ja sanoo jotta:

— Kyllä sun pitää saara Lilli-rakas — uusi hattu!