[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8XNcRFDwVhI35ljFHXwa-ZvVqnU-rtekVYjaUvfsn9k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2880,"Prässylttyä","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2880-vaasan-jaakkoo-prassylttya","2880__Vaasan_Jaakkoo__Prässylttyä","Eteläpohjalaisia murrepakinoita","novelli",[],[],"fi",1947,null,23333,132471,true,[],[],[],"Kokoelma eteläpohjalaisia murrepakinoita, joissa tarkastellaan humoristisesti paikallista elämänmenoa ja ihmistyyppejä. Tekstit on kirjoitettu vahvalla murteella ja ne käsittelevät arkisia sattumuksia, juhlia ja kyläyhteisön tapahtumia.","Vaasan Jaakoon 'Prässylttyä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2880.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PRÄSSYLTTYÄ\n\nEteläpohjalaisia murrepakinoita\n\n\nKirj.\n\nVAASAN JAAKKOO [Jaakko O. Ikola]\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1947.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nSaat'ei Santeri.\nAlatoopi.\nHuntterin-Jaska.\nLappajärven mettämiehet.\nPalikullan mäjellä juhlittiin.\nManja-frouva.\nLehmänostajat.\nMumma tukus.\nKakluunimuurari.\nHalkomotti.\nKarvarin unelma.\nSyntymäpäivä-lahja.\nMumma varkahis.\nKalkkuna.\nAmerikan paketti.\nHukkunehen lakki.\nKokomailman insnööri.\nInsnöörin frouvan viinat.\nViinan villitys.\nJuhlapuhet.\nKenkä katos.\nParta valkes.\nTarvittikos kaahia.\nVänkä-friijari.\nHiljaanen humalainen.\n\n\n\n\nSAAT' EI SANTERI.\n\n\n_Oottako kuullu_, jottei ne herraanherkut, niinkun hirvenlihakaan,\nkaikille passaa?\n\nEi ainakaan äkkispäätä selvälle miehelle napsujen ja rapakaljan kans.\nMyrkyn se lykkää ja suuren sekaannuksen koko kylähän. Niinkun Laffäärin\nMörrmarkis, ennenkun siitä Karijoen asema tehtiin.\n\nElikkä ei se ny oikiastansa sen Santerin syy ollu, kun sen emännän,\njoka niin hätääli, jotta kollasti koko kylän liikkeelle yäsyrännä oikee\nlyhtyjen ja keksien kans ettimhän rakasta äijänkänttyräänsä luomasta.\nSe kun säikähti niin ja löi vattan veteläksi, jottei jaksanu omin\nvoimin sänkyhynkään, jos ei tytär olsi auttanu, vaikka kovasti sitäkin\nheikotti. Eik ollu eres kamfärtti troppia kotona, jotta sitäkin piti\njuosta ja jyristää hakemas monesta huushollista. Ja kun se siinä häräs\nsitte koitti äireellensä sokurinpalan päälle nokottaa, niin käret\nvapaji n'otta enäät puolet fläsähti sen omille sormille, mutta kyllä\nse kans heti hyppyysensä vähä vikkelää nuoli, eikä äitee saanu paljo\nmitään, n'ott' aivan se voivootteli ja oli menoteillä.\n\nSanteri kyllä pärjäs ja tuli kotia kun kerkes, eikä siitä tuollaasta\nmeteliä olsi tarvinnu nostaa keskellä yötä, n'otta mones talops\nluultihin jo uuren liikekannallepanon tullehen. Kappas nyt asia, jos\nkaupungista tulles vähä viivästyy, mutta ne akat on sellaasia, vaikk'\nolis kuinka hyvä mies...\n\nEikä siinä mitään olsi ollukkaa, kyllä se olis suoraa asemalta kotia\ntullu, mutta sitä hirvenlihaa sitä ei Santerin vatta sierä.\n\nN'otta kun ne sieltä Kristiinasta krannin isännän kans sitte tulivat\nKarijoelle, niin oikiastansa Santeri ei koko matkalla ollu ottanu kun\npari ryyppyä, ja se toinenkin oli vain sellaanen pualiklunausta, ku\nsilmähän sylkis, saatei Santeri, raitis mies, koskaan paljo ota. N'otta\nsiit' ei tartte puhuakaan, niinkun emäntäkin hyvin itte tietää. — Mutta\nkranni oli vähä ottanu ja sill' oli pottukin följys, kun tultihin.\n\nJa sehän se rupes siitä hirvenlihasta toimittamhan ja trossas jotta\nse on sitte hyvää. Sanoo jotta kaffilan isäntä on saanu justhin aika\nkimpalehen hirvenlihaa ja haastoo jotta mennähän maistamhan.\n\nNiin että s'oli enempi nuan niinkun leikkispäältä kun Santeri lähti\njoukkohon, oikiastansa sitä vain vähä janotti. Ja pottikaljaa se vain\ntilaskin. Mutta kun sitä hirvenlihaa tuothin, ja se krannin isäntä sitä\npuukoolla repii ja niin kehuu, jotta:\n\n— Maista ny, Santeri, sinäkin tätä; et tierä, kuinka s'oon tykkyä\nja hyvää! — ja aina välihin holppas sitä pottikaljaa, niin viimmee\nSanterikin voitti luontonsa, ja otti krannin puukoon tutkamesta, kun\nse aina vai sitä taritti, aika vinkalehen sitä hirvenlihaa, vähä\nhyppyysisnänsä murteliki ja katteli, pisti sitte suuhunsa ja rupes\nmäihäämähän. Totisen näköönen tuffa oli, kauan pureskeli, harvaksensa\nmassutteli ja lopuuksi nielaasiki sen.\n\n— Mitäs tykkäät, mettän sarvipääkuninkahasta? kysyy krannin isäntä. —\nEikös ookki hyvää?\n\n— Tierä tuota sanua, rykääsi Santeri, pyhiiskeli truuttuansa ja\nkumaasi' kaljaklasin päälle — kun vattas tuntuu vähän vääntävän.\n\nEikä se sitte enempää sitä hirvenlihaa ottanukkaa, kaljaklasin vain\nsilloon tällöön hörppäs ja katteli päältä, kun krannin isäntä kaksin\nkäsin riipoo ja paasas sitä herkkua ja kehuu.\n\nN'otta kun s'oli täs syksyllä, ennen joulua, niiren suurten sateetten\naikana, kun joeskin nousi vesi toista syltä, ja ojiskin oli paljo\nvettä, niin tuas 8 aikhan illalla, kun Santeri lähti kotiapäin, niin\noli pihalla jo aivan pimiä. Ei kuutakaan näkyny, mutta sen verran\nkajasti, jotta hyvin tiellä pysyy.\n\nNiin kun s'oli hetke matkaa menny, koko päivän ollu liikkehellä ja\nkaupungis käyny, niin se tien vieres siinä Mattilan riihen kohralla\ntunti vähä tarvesta ja poikkes riihen keulan alla.\n\nOli niinkun pruukathan, totisen näköönen ja mitähän siinä tuumaali\npitkän aikaa silmät ummes ja puolinukuksis klenahrellen — kun yhtäkkiä\nsitä rupes nikottamhan, sitten kyölööttämhän ja vonkaasi sitten kerran\noikee vattan pohjasta n'otta käsillensä kuuppas ja oksenti ja pruuttas\nkaljat ja hirvenlihat sekaasinsa yän pimeytehen kun kohiseva koski.\nEikä kaikki meinannu tullakkaan, vaikka se kuinka yäkkäs, kiekkas ja\nkyökkäs n'otta sen löi lopuksi koko krupin aiva hervottomaksi, eikä\njaksanu enää mitään.\n\nSitä se hirvenliha teköö äkkinääselle!\n\nNiin oli voimatoon ja fletkooksis, mutta järki kumminkin tallella\njotta: hän ei ny jaksa kotia asti.\n\nNiin se ajatteli ja konttii riihen luuvvan-ala, ruumenoosihin maata ja\nvähä lepäämähän. Ja nukkuu kans heti kun tukki, kun on hyvä omatunto\nniinkun tällä Santerilla, eikä mihnää pahoolla jäljillä ollu, niinkun\nakat aina heti luuloo.\n\nSielä se Santeri nukkua pusketteli kun jumalan toppivilloos, kun sen\nemäntä kotona rupes hätäälemhän ja soitti aseman kaffilaan jotta:\n\n— Voi, onko Santeri — meirän isä sielä?\n\nNiin ne sanoo jotta:\n\n— Ei s'oon jo aikoja sitte lähteny. Se lähti tuas kahreksan aikana ja\nnyt on jo yli kymenen — —.\n\n— Herrinjee, mihkä s'oon joutunu, kun ei sit' oo kotia tullu —\nkauhistuu emäntä n'otta se plyssähti heti lavittalle ja painoo\nsyränalaansa molemmin käsin. Eikä meinannu saara henkiä veretyksi.\nN'otta sen piti heti mennä sänkyhyn ja Hikka ettimhän troppia ja\nhakemahan tätiä ja naapuri-akkoja apuhun. Yhres sitte soitettihin\nympäri kylää joka paikkahan, johna vai telefuuni oli jotta:\n\n— Onko Santeri sielä? — n'otta kun kaikis paikoos jo maattihin, toisis\nnukuttihinkin, niin isännät ja emännät hyppiivät paitaasillansa ja\npaljahin jaloon pystyhyn jotta:\n\n— Nyt on vissihin valkia irti ja koko kylä palaa, kun sentraalista\nkeskellä yötä soitehtan. Vai onko ny mopilisatio?\n\n— Haloo! — Teirän Santeriko? — Ei sit' oo täälä ollu, huurettihin.\n\n— Voi herra nähköhön, mihkä s'oon joutunu, kun s'oon kaffilasta lähteny\nmonta tiimaa sitte, eikä oo vieläkää tullu —. Oliskahan se puronnu\npimees jokehen, kun nyt on niin paisuntaa. Lähtekää hyvät ihmiset\napuhun ja ettimhän sitä. Ottakaa lyhty ja keksi joukkohon, kiljuttihin\nsieltä Santerin kotua.\n\nN'otta avuliahia kun ihmiset ovat, niin joka huushollista mies, ja\nparikin, lähti ettimhän n'otta lyhtyjä liikkui kun kiiltomatoja ympäri\npimiäs kyläs. Ja luoman töyrähillä seisoo miestä kun sarapistoa jokia\nkoolimas n'otta s'oli oikee kauhiaa, senkun siinä pimees ny näki.\n\nTytär kuljetti taloon omaa koiraakin maantiellä isännän jälkiä ettimäs,\nmutteihän se nukkoo mitään tienny eikä hoksannu.\n\nSielä ne keksimiehet haroo ja kärvistelivät monta tuntia, mutteihän ne\nmitään löytänehet. Ja lähtivät monet lopulta poiskin jotta:\n\n— Eihän täs pimees mitään näe, täytyy jättää aamuhun.\n\nViimmeeset olivat vielä keksiinensä jokirannas, kun Santeri sieltä\nruumenoosista heräs vilunpuristuksihin — eikä tienny härästä mitään.\nPuristeli vähä silppuja takinhännästänsä ja lähti kotiansa astelemhan.\nJa kun pimiä oli vielä, eikä pitkä matkakaa, niin ei sattunu ketään\nnäkemähän eikä rookaamahan.\n\nAukaasi oven, astoo sisälle ja oli imehisnänsä jotta:\n\n— Mitäs te täälä jo ylhällä ootta ja akkoja näin paljo meillä?\n\n— Voi herttinjee Santeri-kulta, tulithan sä kumminkin kotia — kiljaasi\nemäntä sängystä ja suoraa Santerin kaulahan jotta:\n\n— Kun aivan me luulimma, jotta sä oot hukkunu.\n\nN'otta oli siinä räpyttelemistä molemmin puolin ja koko kylän väelle.\n\n\n\n\nALATOOPIA.\n\n\n_Oottako kuullu_ minkä tulemuksen yks piikatakku sai aikahan täs\njoulunpyhinä Isoonlusikan kirkolla?\n\nNo se oli niin harmin paikka jott' oikee hypittää vieläki kun ajatteloo.\n\nSiel' oli yhres isoos ja komjas taloos justihin jouluna tulos emännän\n50-vuatispäivät. Ja n'oli isännän kans päättänehet laittaa oikee\nrasvaaset ja suuret emännän syntymäpäiväkalaasit. Ja kuttua väkiä\nlikiltä ja kaukaa tuvan täyreltä. Kaikkia oli ruokapuolta omastatakaa.\nLampahia ja vasikoota lahrattihin, leivottihin, keitettihin ja\npaistettihin kaks viikkua etukäthen oikee monen apu-akan ja sen oman\npiika-takun voimalla n'otta porstuan konttuuri oli kattua myöri täynnä\nsinsallaa, fleetupelliä, kranssia ja monellaasta pikkuleipää. Oli monta\nkorvesta valmista puurua, rullasylttyä, lampahanlapaa ja kräämiä oli\nsitte niin monellaasta jotten mä ymmärrä kaikkien päällekkää. Sit' oli\njuurihulikat täynnä ja herelmäsoppaakin, john' oli Amerikan fäskynöötä,\nisoo vanha leivuun puolellansa. Ja valmiiksi kuorituuta perunoota\nkaks kertakoppaa täynnä. Ja lihatiinut kukkurapäis, ja limppuja\nja värileipää jos kuinka paljo. N'otta monelle saralle ihmiselle.\nTietäähän sen, kun on punti taloo ja pulska emäntä.\n\nJa isäntä oli kans kovasti asialla. Se reissas itte ja päivämiestensä\nkans Seinäjoen ja Kasköön väliä, osti ja otti kaikki mitä rahalla sai,\nn'otta viinaakin oli ainakin viittä sorttia, Pihlajanmarjasta alkaen,\njaloviinoohin, rommihin ja marjamehuuhin asti. N'otta kaikkia pitis\nolla mitä syntinen suu halajaa.\n\nJa tupa ja kamarit oli siivottu, kuurattu, pesty ja kravattu\nsängynalustat ja foorilaurakki, karteekit ja tuukit tryykätty ja matot\npantu umpikantehen n'otta akat oli aivan poikki ja päänsekooksis, kun\nne niin hääräsivät puolehen yöhön joka ilta. Toiset eivät saattanehet\nenää syöräkkää, kun olivat niin väsyksis, sanoovat vai jotta: syörähän\nsitte — — ‒.\n\nN’otta sitte autun auttuna oli kaikki suurimmat työt tehty ja\napu-akat huilas kotonansa sen päivän, että sitte paremmin jaksaavat\npärinät keittää ja vähä muutakin, n'ottei emännällä ittellä ja sillä\npiika-takulla ollu kun alatoopin teko ja rusinavellin keitto, kaikki\nmuu oli vailmisna orottamas.\n\nNiin eikös pitänykki sattua, että kun emäntä itte keitteli suurella\nparalla sitä alatoopia, niin se käski sen piika-takun mennä\njyvämakasiinihin paloomahan parhultaasihin paloohin pehmoosia\nreikäleipiä, niin on sekin sitte tehtynä, jottei muuta kuin prikoolle\nlatua.\n\nNiin se piika-takku sielä makasiinis huomaskin, että isäntä\noli lymmyyttäny ne kaupunkimurunsa jyvälaarihin, elikkä ei ny\nlymmyyttänykkään, mutta pistäny kaulaa myöri ne potut ruislaarihin\nseisomhan, vissihinkin jotta pysyys kylmänä ja olisivat niinkun\nparemminkin virvootusjuomia, niinkun herroos pruukathan, ja onkin hyvä\nkonsti.\n\nNiin eikös se pehkana, en paremmin tuumaja sano, se piika-takku,\nrupia niitä isännän viinoja maistelemhan! Järjestänsä vai klunahutti\nkurkkuhunsa, maisteli ja irvisteli jotta:\n\n— Tuapas oli väkevää, hyi rumaasta! — Ja tämän mä tunnen ennestänsä,\ns'oon vain tavallista »kippurahäntää», mutta mitäs tuas potis on,\nkun en tuonkuvaasta oo ennen nähnykkää. — Tämähän onkin oikee hyvää\nvähä makoostakin — ja holppas toisen kerran, ja oikee pitkän pluiskun\nottikin, n'ottei sen leivänleikkoosta tahtonu tulla mitään.\n\nSielä se peijakas pengasteli isännän pullojen kans pari kolme tiimaa,\nn’otta rupes jo hämärtämhän — ja tuli aika pöhnähän. Lauleskeli vain\nlooran päällä ja heitteli leivänpaloja ympärinsä.\n\nEmäntä hakkas sitä alatoopia sielä tuvas n'otta hiki nokkuu ja häntä\nheilui, keitti ja poruutti ja isäntä sekootti pataa pitkällä piukarolla\nn'otta käret väsyy, ja aina välihin vaihto kättä jotta:\n\n— No eikö tämä nyt jo kelpaa?\n\nNiin silloo vasta emäntä hoksas jotta:\n\n— Mihnä se piika on? — Mee kattomhan, onko se sinne jyväpuarihin\nnukkunu vai mihnä se on. — Kyllä se on nyt jo valmista tuo alatoopi.\nSen pitää ny laittaa vai jähtymhän kylmähän paikkahan.\n\nIsäntä lähti pihalle ja huuteli portahilta sitä piikaa jotta:\n\n— Tuu tupahan sieltä emäntää auttamhan, kuuleksä — — — ja meni itte\nvähä tarhalle vilvoottelemhan, ja muutoonkin, kun s'oli monta tiimaa\nseissy takan eres ja oli niin vari.\n\nN'ottei se huamannu ja pimiäkin jo kun oli, kun se piika-takku tulla\nvempulootti sieltä jyväpuarista tuphan. Koitti se olla tyrniääkin,\nettei huamataasi jotta s'oon mötiääsen pesällä varkahis käyny, kun se\ntupahan tuli. Eikä emäntäkää esti havaannu, että siinä mitää vikaa\noli mutta kun se käski sen tuora sinkkisangon, jotta hän saa kaaraa\nalatoopin siihen, niin se piika-takku toi sen niin korkiaatte kokottaan\nja vielä heiluttelikin, jotta emäntä oikee oikaasi ittensä ja kattoo\nsuu auki jotta:\n\n— Mikä sua kuule oikee vaivaa? Ooksä höntti — vai ooksä pöhnäs, häh?\n\nNiin se flikanketales vain huitaasi toisella kätellä nenän erestänsä,\npuhalti ja vihelti jotta:\n\n— Haiturluulialei — em mä pöhnäs oo, mutta muuton on lysti olla n'otta\nmitä sais emännälle olla — — —?\n\n— No pöhnäs sä raakkules viekhön ookki, jahkaasi emäntä ja hairas sen\nsinkkisangoon sen kärestä ja rupes kaatamhan parasta alatoopia.\n\nNiin silloon tuli isäntäkin siihen ja sekin katto o pitkää sen piian\npäälle jotta:\n\n— Pöhnäs tua on, ja lujaa päällekkin!\n\nMutta se piika tamppas jalkaa laattiahan jotta:\n\n— Empäs oo! — ja jos oonkin, niin omapahan on asia, eikä teirän tuu\nsiihen mitään. Nyt onkin temokratia maas ja kansalla valta, jotta\npitäkää suunna kiinni, senkin vaskistit, kyllä mä tierän.\n\nN'otta ne kattoo oikee pitkää sen päälle.\n\nJa emäntä lopuuksi saa jotta:\n\n— Älä päräjä siinä! — Ota tuo alatoopisankoo ja vie se porstuahan\njäähtymhän.\n\nNiin se piika-takku hairas sen sangoon, oikee rennosti ottikin ja sanoo\njotta:\n\n— Sepä tietty ja tapahtuu!\n\nJa niin lähti. Paiskas vielä oven lujaa perällänsä kiinni, ja astuu\npimiähän porstuahan kun paattihin vain. Niin piaksu lipsahtiki ja\nkaatua roiskahti sangoon kans pitkin porstuaa n'otta alatoopi lainehtii\nympäri laattiaa.\n\nEmäntä kuuli sen, kiljaasi ja törmäs perähän kattomhan, niin se lenti\nsiinä lipooses alatoopis ketarat pystyhyn, aivan seljuun meni, ja löi\npäänsä ja selkänsä laattiahan niin kipiää, n'otta silmis mustuu, eikä\npäässy ylhä ollenkaan.\n\nMutta piika-perhana prökööli sielä pimiän päähän pystyhyn ja konttii\nneliinkontin ympärinsä, n'otta se puoliansa pukkas kumohon vielä\nemännän päivällä keittämän ja jähtymhän tuoman rusinavellisaavinkin\nsielä porstuas, n'otta n'oli yltä aita alatoopis ja rusinavellis.\n\nJa emäntä huuti henkensä erestä, kun ei se päässy omin voimin ylhä.\n\nIsäntä juaksi tuvasta auttamhan, lenti kans kanttui, kourat alatoopihin\nja rähmällensä rusinavellihin jotta:\n\n— Mitä täm'on?\n\nJa pimiää oli n'otta s'oli oikee kauhiaa, kun se emäntä niin huuti ja\nvalitti, eikä mitää nähny. Kopeloovat vai klotun keskellä ja lipoosta\noli joka puolella.\n\nSe piika-takku pääsi ensiksi ylhä ja pakohon, mutta kyllä se oli niin\nryätäs ja ympärinsä rusinavellis ja alatopis, käret sotkus ja naama\ntäynnä, n'otta pakkas rusinoota ja lihanklimppiä suuhunkin, kun se vähä\nenimpiä pyhkii — ja pöhnäs vielä kun kaija, kun se pihalle osootteli,\nja yäkytteli — — ‒.\n\nJa emännänkin oli nuttura hajonnu, jotta sill'oli alatoopia ja\nrusinoota hiukset täynnä, hamhenliirinki poikki, selkänsä ja päänsä\nlyöny niin lujaa laattiahan jotta aivan kantamalla piti isännän se\nsänkyhyn vierä. — Ja apua kylästä hakia.\n\nOli Luojan lykky ettei henki menny, sellanne mälli se oli, jottei pirä\npiika-takuulle alatoopisankua antaa.\n\nVasta myähään illalla sitte isäntä muisti, jotta mihkä se piika-takku\nnyt sitte taas on joutunu, kun ei sitä kuulu tuphan ollenkaan, vaikk'on\njo hamhenheiton aika. N'otta isännän piti lähtiä lopuuksi sitä\nkattelemhan.\n\nHuutelikin portahilta jotta\n\n— Mihnä sä oot? — Tuu tupahan jotta saa panna porstuan oven hakahan —.\n\nNiin ei mitään kuulunu, vaikka isäntä seisoo ja viiraali siinä, että\neikö se jostakin ilmesty.\n\nNiin lopuuksi se huomas siinä pihalla alatoopin ja rusinavellin jälkiä,\njokka veivät pihan perälle, Puu-Seehin. Ja lähti kattomhan.\n\nNiin eikös se istunu ja nukkunu sielä. Ja syvähän vetikin kuorsausta. —\nNaama soosis ja kiharat oikoosna.\n\nSinne olis paleltunu, jos ei se isäntä olsi kantanu sitä rääpälestä\ntupahan, ovisänkyhyn maata.\n\nSellaaset tulemukset se piika-takku teki, jotta emäntä ei voinukkaa\ntäyttää viittäkymmentä vuottansa.\n\nMutta huomenelta kans sai lähtiä se piika.\n\n\n\n\nHUNTTERIN-JASKA.\n\n\n_Oottako kuullu_ siitä _Lappajärven_ mettämiesten ketunjahrista?\n\nSielä Järviseurullahan ne onkin tämän puolen parhaat mettästysmaat.\nOn jäniksiä, mettälintuja ja kettuja vielä niinkun ennen vanhaan. Ja\npeltopyitäkin niin, että se mailmanmestari Huperikin Helsingistä käyy\njoka syksy viikon reisulla sielä ampumas. Sen kun präiskii vain, niin\npussit on pullolla joka päivä.\n\nMutta kyllä sielä on mettämiehiä omastakin takaa. Paras ja innokkain\njahrimies on Huntterin-Jaska, ammattimies, jok'on Amerikois ajanu\npreeriasusia, kaatanu puffelia ja jahrannu kaikkia petoeläämiä kirpusta\nelefanttihin asti. Kyllä se tietää ja taitaa; tuntoo mettänelävät ja\nniiden kuiheet, koirat ja pyssyt, ilmat ja jäljet, kun on elämänsä\nkoiraan kans mettäs vähränny n'otta siitä se Amerikois sen huntteri-\nelikkä mettästäjänimenkin on saanu. Talookin sill'on, mutta mettähän\nvai aina vetää ja koiraan kasvatus on niinkun pääasia, n'otta niitä se\nopettaa ja maksittaa muillekin.\n\nTohtorin koirakin sill'oli kouluutettavana kauan aikaa, kun sill’oli\ntyrä ja vattatauti. Se syätti ja puretti sitä jos jollakin lailla,\nhieroo priireseptillä ulkua ja sisältä. Mutta siinä koiras oli vissikin\njokin syntymävika, kun siitä lopuuksi tuli niin juoppoo koira, jotta\nse inuu vai pulituuria ja rupes nuoleskelemhan maalia pois kaikista\npetsatuusta mööpeliistä Jaskan kamaris.\n\nN'otta sen piti lopettaa se koira menny syksynä.\n\nEikä tohtori päässy jänisjahtihin ollenkaan, silloo juuri kun\nHuntteri-Jaska kehuu neljäs päiväs ampunehensa omilla koirillansa 104\njänistä. Sen koirat oli kiertänehet koko mettän ja karhannehet jänikset\nyhtehen paikkahan, jottei muuta kun präisköttää siihen molemmista\npiipuusta yhtä aikaa. Hevoosella oli hakenu pois koko kuoriman, jottei\ntarvitte siihen mettähän enää hyvähän aikahan mennäkkää.\n\nKyllähän ne Lappajärven muut mettämiehet vähä paljoksuuvat sen\nsaalista, mutta sellaanen huntingmanni se Jaska on, kun itte pääsöö\nsanomahan.\n\nKun se mennyt talvena tuli rankakuarmalla Itäkylästä kotia, niin kyllä\nsill’oli kiirus. S'oli sillä välillä nähny — 14 kettua n'otta se\njätti hevoosen seisomahan ja rankakuarman purkimata pihalle, juaksi\ntelefuunilla soittamhan kaikille mettästyskaveriillensa, papille,\npiirimiehelle ja osuusporvarille jotta:\n\n— Itäkylän mettis on kettuja jotta vilisöö! Mä tulin justhin sieltä\nja näin ainakin neljätoista pitkähäntää. Laittakaa ittennä kuntohon,\nhuomenaamulla varahin liikkeelle! — Kokoonnutaan siihen torppaan\nItäkylän lairas kello 5 aamulla, mä lähren heti takaasi sinne\njärjestämhän ajua ja otan kettukoirani _Penin_ mukahan. — Ottakaa\nevästä joukkoon, syärähän ensipala sielä torpas ja mä järjestän\naamukaffit ennen ajua. So long — jotta näkemiin! — Oikee suurajo!\n\nArvaa sen, että se sana sattui syrämmiin joka miehelle. Pappi on lyhyt\nmutta paksu, ja yhtä innokas kala- ja metsämies kun kova saarnamieskin.\nPiirimies on kans kova jahtimies, mutta sille on kasvanu niin suuri\nvatta, jottei se näje ojia eresnänsä eikä pääse enää kovin lujaa\njuoksemhankaan, kun se hengästyy ja rupiaa pirättelemähän. Osuusporvari\nsen sijahan on laihankälppä mies ja kans innokas mettämies, n'otta se\npääsis kyllä hyvin juoksemhan, mutta sille sattuu juuri silloon ajamaan\nkynttä varpaasta, n'otta sitä porotti kamalasti ja piti aristaa jottei\nvain pökkää jalkaansa mihkään. — Mutta kettujahtihin vain piti senkin\nlähtiä. Mihkäs mettämies luonnostansa pääsöö, lähtiä pitää oli sairas\neli kipiä, tuuli tai satoo, niin jahtihin!\n\nJa niin ne aamulla ani varahin ajoovat piirimiehen autolla pyssyt\nja pussit ja kukoonhöyhenet hatus Itäkylän torppahan, johna\nHuntterin-Jaska otti ne vastahan vaskisella siknaalitorvella\ntörähyttäen, niinkun Amerikois, ja lausui tervetulleheksi toivottaen\n»gud lukkia» (hyvää mettästysonnia) kaikille.\n\nKun oli vähä aamutuimaan haukattu, kaffit juotu ja Jaska seliitelly\nmaastua ja taktiikkaa, niin lährettihin liikkeelle.\n\nJaska päästi kettukoiransa Penin irti ja lähti vetämähän joukkua.\nPiirimies, pappi ja osuusporvari peräs, joka varoo ja kovasti aristeli\nvarvastansa. Kuljettiin ja kaarreltiin, kuunneltiin ja katteltiin.\nKukaan ei kuullu mitään, mutta sitte yhtäkkiää Jaska pysähti, nosti\nkären pystyhyn ja sanoo hiljaa jotta:\n\n— Hys hys! — ja otti sen vaskitorven, puhalti pitkän kiekuran ja\nhuikkas jotta: —\n\n— Hunts up! — ajo aikaa! Mä kuulin Penin haukkuvan!\n\nJa lähti juoksemhan. Eikä toiset kuullellet mitään, mutta lähtivät kans\nlunkuttelemahan Jaskan peräs, joka harppoo ku hirvi erellä.\n\nViimmeen nekin rupes kuulemhan jotakin koiran ulinaa silloon tällöön,\nkun ne tuli Röyskän kyrön laitahan. Niin eikös sielä kyrön toisella\nlairalla hyppinykkin jokin ruskia elukka mettän reunas! Ja Jaskan\nPeni hyppi kans sielä ja kans ulahteli. Se kettu kierteli puskikos ja\npoukotteli ojan pohjaa pitkin.\n\nNyt Jaska vasta tuli elementtihin ja näytti oikee rutiinia, niinku se\nsanoo. Se määräs papin vasemmalle, itte meni oikealle, pani piirimiehen\nmenemähän keskeltä suoraa ethenpäin. Ja osuusporvari kipiällä\nvarpahalla varmisti, ja sitte lährettihin ketjus ethenpäin.\n\nKettu hyppeli sielä eres, poukkooli ojas ylhä ja alha kovasti häntä\npystys, n'otta piirimies ja pappi rupesivat imehtelemhän ja epäälemhän\njotta:\n\n— Kovasti on ouron näköönen. Onkhan tua kettu ollenkaan?\n\n— No on se, kun Peni kerran ajaa, huuti Jaska, ja loukkaantuu kamalasti.\n\nKetulle näytti tulevan hätä kähten n'otta se juoksi vimmatusti ympäri\nkytyä häntä pystys.\n\nPiirimies puristeli päätänsä ja sanoo, jottei hän tuallaasta kettua oo\nennen nähny, joka juoksoo häntä pystys.\n\nMutta Jaska huuti vastahan jotta:\n\n— Kyllä min'oon Amerikas monaastikki nähny ja täälä Suomeskin, jotta\nkun ketulle tuloo hätä, niin se nostaa häntänsä pystyhyn jotta luultaas\nkoiraksi.\n\nToiset uskoo tätä vanhaa tekijää ja olivat tarkkana pyssy pätingis\nlaukaasemhan.\n\nSitte kettu näytti tulevan oikiaa suuntaa ja piirimies lähti\nhyppääjähän vastahan. Se juoksi ja justhin kun se nosti ja meinas\njuostessansa ampua, niin se astuukin ojahan, kun ei nähny, john'oli\nvettä vattahan asti, mutta niin sinnikäs oli, jotta rähmältänsä siitä\nojan pyörtänöltä ampuu ku vallihaurasta n'otta kytö oli harmaana savuna.\n\nKettu kiljahti, muutti suuntaa ja lähti painumhan mettähän ja Peni\nperäs.\n\nToiset veti piirimiehen vesiojasta ja kaikin ryntäsivät seuraamahan\nkettua. Se oli painunu mettän läpi suoraa Annan-Kallen talua kohre.\n\nToiset taas rupesivat epäälemhän sen ketun syntyperää, mutta Jaska vaan\njuostes hohuutti että:\n\n— Tämä se vasta oikee kettujen-kettu onkin, niinkun Amerikois, kun\npyrkii taloohin ihmisten ilmoille piiloon, kun sille oikee kova paikka\nethen tuloo!\n\nNiin ne tuli huohottaan peräjulkkaa juosten Annan-Kallen kartanolle\nPeni erellä ja heti ovia vastahan haukkuen hyppimhän.\n\nKun mettämiehet kerkesivät, aukaasivat oven ja astuuvat tupahan, niin\nse kettu —kamalasti irvisteli ja haukkuu karvat pystys pöyrän alta\nniitä tulijoota.\n\nEikä siinä sitte ollu muuta tekemistä ku kuivata praasun eres niitä\npiirimiehen housuja.\n\nSillä aikaa Peni ja se kettu söivät samasta kupista puurua ja pärinöötä.\n\nIstuuvat sitte hörös korvin huuliansa nuoleskellen ja kuuntelivat\nHuntterin-Jaskan juttuja, kuinka sielä Amerikois — — ‒.\n\n\n\n\nLAPPAJÄRVEN METTÄMIEHET.\n\n_Oottako kuullu_ jotta Lappajärven mettämiehet ovat taas ollehet oikee\njoukolla jahris?\n\nJänis-jahris tällä kertaa. Tapaninpäivänä, kun on hyvää aikaa. Nyt\noli matkas Itäkylän miehet, ilman Herroja ja Huntterin-Jaskaa, omin\nnokkinsa vain ja evähin. Vähäjoulunloppuja, »kippurahäntää» ja\n»järviseutua» potis. — Ja urheelumieles, rumihin virkistykseksi,\nniinkun pruukathan.\n\nSuuri rusakko-jänis oli ruvennu vistaamahan siinä Purolan talojen\npelloolla nyt joulun aikookin, poukottelemhan lystiksensä, istumhan\nja heiluttamhan pitkiä korviansa tuphan päin n'otta kakarat klasis\nimehtelivät ja huutivat jotta:\n\n— Voi tulkaa äitee kattomhan, kuinka tuala pellolla on kiva jänis!\nKattokaa, sen on huuli halki, suu käy ja höplöttää — — kattokaa, se\noikee nauraa ja korvat heiluu — huutivat lapset ja juoksivat kilvan\npihalle kattomahan.\n\nJa sitä se jänis vissikin orottikin, kun heti sitte lähti hyppäämähän\nsuurta kierrosta ja aina välihin paiskas takajalkansa niin korkialle\nettä aivan suorahan ja ylhä — n'otta lapset oli kuolla nauruhun.\n\nNiin kumma ja kurillinen jänis sinne oli ilmestynyt. Suuri ja\npitkäkoipinen, oikee sellaanen _rusakko_-jänis, jotta häntäkin, leviä\nkun piaksunpohja ja aivan pystys.\n\n— Siitä me saammakin jäniksenpaistin! hihkaasi Sulo-mettämies, — ei\ntuata fläskiäkään jaksa aina syärä — ja rupes hommaamahan suurta\njahtikänkiä kokohon.\n\nKyseli se Huntterin-Jaskaakin, niinkun johtamahan, mutta s'oli ollu\nkuulemma niin »kahvees», jottei siitä ollut lähtemähän. — Mutta kyllä\noli mettämiestä omaltakin kylältä.\n\nJa niin aamulla ani varhahin, Tapaninpäivän hämäris se ajo alkoo.\nMiehet otti pienet juoksunapsut aamutuimahan, että paremmin\njaksaasivat, ja koirat oli touhus, kun mentihin. Niin, en tierä sitte,\norottelikohan se jänis niitä sielä Purolan pelloolla, mutta sielä se\nvai istuu kaikes rauhas.\n\nJa kun se näki ne koirat, niin se nousi, oikee ylhä, takajaloollensa,\nkurkotti ja kattoo jotta:\n\n— Jahas, joko lährethän?\n\nJa sitte poukahutti ja lähti! Oikee sylen mittaasia hyppyjä ottikin ja\npotkii vielä korkiaalle perähän, härnätäksensä koiria jotta:\n\n— Ottakaa kiinni jos saatta!\n\nN'otta koirat meni aivan flaatiksi, eiväkkä meinannehet viittiä\nlähtiäkkää perähän. Mutta kun miehet husutti, niin lähtihän ne lopuksi\nkans pomppimahan jotta korvat lotkuu. Koittivat toistensa kimmalla\npetratakin vauhtia, kun ne meni Overmarkilla, Luomalas ja Röyskäs.\nMutta Lamminkoskella sai jänis vähä kauan orotella ennenkö ne tuli.\nN'otta s'oli sitte jo täyttä huutoa, ulinaa ja jahtia kun se jänis\nrupes tulemhan takaasi makuupaikoollensa Purolan pelloolle.\n\nIlta jo rupes hämärtämhän, ja niin kylmä ilma oli ja käyy kova viima,\nettä passis elikkä vahris koko päivän seissehiä jahti miehiä kovasti\nvilutti. Ja käret oli niin kontas, jotta härin tuskin saivat hampahilla\nkorkin potista irti ja vähä lämmitystä sisällensä. Muutoon n'oliskin\npaleltuun siihen paikkahan.\n\nToisia oli viluttanu niin kovasti, jotta niiren oli pitäny ottaa monta\nkertaa oikee pitkän pluiskun, n'otta virkeetä poikia olivat ja täyres\npätingis, kun haukku rupes tulemhan paikalle. Varsinkin se Sulo, jolla\noli hyvä mettästyskivääri.\n\nVain yhren napsin enää kerkes häthätää haukkaamahan, kun jänis tuli\npomppien siinä Purolan ja Alakuoppalan välisellä peltosaraalla, kun se\njo näki sen, ja sormella viisas toisille, jokkei enää mitää nähnehet,\nci pullon suutakaan, jotta:\n\n— Tuala, tuala se nyt poukotteloo — tuala _muuntaja_-kopin kohralla, ja\nrupes sortteeraamahan pyssyänsä.\n\nSielähän se jänis olikin, pellolla puolivälis suurta, korkiaa,\nrautapeltistä ja punaaseksi maalattua sähkö-muuntajatornia, kaikes\nrauhas pompotteli vai ja truiskii vielä lystiksensä 8:n merkin\nlänkkiäkin niinkun häkää vain — niitä koiria orotellessansa, jottei\nvilu tuu.\n\n— Nyt mä ammun, sanoo Sulo ja tälläs ittensä rähmällensä maata niin\nliki kun pääsi, jottei se jänis vai huomaa häntä. Ja sihtas yhrellä\nsilmällä ja kattoo sitte kahrella silmällä, jotta näkyykö.\n\nJa taas sihtas, niin jokin näppylä sielä näkyy, kun oikee matalaatti\nkattoo. Se tälläs kielen toisehen suupielellensä ja silmät niin\npienelle, niin pienelle raolle jotta se viimmee sanoo kaverille että:\n\n— Nyt on jyvällä, mutta kumpaa mä ammun, kun niit' on — _kaks_?\n\nNiin se toinen äijä sanoo, jotta\n\n— Pi-pi-pirä ke-keskellä — — —.\n\nJa silloo se Sulo tärähytti n'otta korvat tukkuhun ja mailma pimeni.\n\nJa nyt on pimees puoli Itäkylää vieläki Lappajärvellä, Tapaninpäivästä\naikaan.\n\nSe osas siihen sähkömuuntajahan, prisiis keskelle. N'otta läpi\nrautaseinän meni ja puhkaasi öljysäiliönkin, n'otta valot sammuu\n50:stä huushollista heti! Eik' oo vieläkää syttymähän saatu, kun ei\nVaasastakaan oo saatu uusia kamppehia.\n\nN'otta Ekyptin pimeyres sielä Itäkyläs nyt eletähän ja asutahan, ja\nisännät ja emännät on kiukus, kun ei näe reiruhun syäräkkää.\n\nPoliisi on käyny kyselemäs sitä Suloa, mutta s'oon lähtenyt\nRovaniemelle mettätöihin, niinkun ratios on kehootettu.\n\n\n\n\nPALIKULLAN MÄELLÄ JUHLITTIHIN.\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta »Kun joulu on, niin vanhakin se nuortuu kuin\nlapsi leikkimään. Ja koukkuselkä suortuu, niin kaik' on mielissään»?\n\nJoulu on olin ja menny, mutta Palikullanmäjellä pirettihin täs\nyhres taloon rempsiät joulunlopettajaaset koko kyläkunnan voimalla.\nTyrjäsivät ja riehuuvat — vanhat ihmiset! — kun kakarat syrämmensä\npohjasta.\n\nMistähän olivakkin sen iilin saanehet, mutta yhren aikataloon\nisäntäväki päätti pistää pystyhyn oikee ristikestit ja aika kalaassit\njoulun rääpijääsiksi. Ja haastoovat koko Palikullan mäjen ystävät ja\nkylänmiehet juhlimahan.\n\nEmäntä oli leiponu nisupullaa ja piparikakkua, oikeen voin ja munan\nkans, ja siirapilla vielä fleetupellit voirellu n'otta vesi suusta\nnokkuu, kun oli niin hyvin noussutta ja komiaa kattellakki. Ja isäntä\noli käyny kaupungis voita kaupalla ja samalla tuanu monta pottia\nmiestäväkevämpää, että päästähän vähä hyvälle tuulelle.\n\nOikiastansa ne oli saalannu vähä yhtehen koko kylän väki näitä juhlia\nvarte, akat tuanehet jauhoja, voita ja maitua. Yks Amerikan leski\noikiaa kaffia ja isännät pannehet niinku tasan ne juamiset. Naisväjelle\noli miehet ostanhet koko kopallisen punaasta limunaatia, n'ottei sielä\nknapiilla pelattu, vaikka muutoon nuukia ollahankin, tietäähän sen —\nlaihialaaset.\n\nSanon vieläkin, jotta mistähän raakkulehesta ne saivakki päähänsä\ntuollaaset juhlat rustata, vanhat ja vakavat ihmiset!\n\nTuvan pöyrälle oli fiinisti valkoone lakana pantu tuukiksi,\nkaffikupit tällätty rivihin, toises pääs miehille valmihiksi kaaretut\nryyppyklasit, ja toises pääs akoolle punasta limunaatia tasapääklasit\ntäynnä.\n\nN'otta s'oli oikee fiiniä ja juhlallista, kun vierahat rupes tulemahan\nillansuus, kun jo vähä hämärti ja oli saunas oltu lauantakiehtoona.\n\nIsäntä ja emäntä seisoovat keskilattialla, ottivat niinkun herroos\nainakin vierahia vastahan ja tyyräsivät klasipenkille istumhan.\n\nSanoovat kärestä pitään tervetulua kaikille ja, jotta:\n\n— Olkaa hyvä, pöytä on katettu! Isännille on tällä puolen vähä niinkun\nsuun avajaasiksi ja emännille limunaatia — n'otta akat kattoo oikee\npitkää, jotta:\n\n— Meillekkö vai limunaatia?! — vaikkei ne mitää sanonehekkaa. Mutta\nolivat kovasti nenät nyrpyllä ja ourooksisnansa, saatei niirenkään suu\ntuohesta ollu.\n\nMiehet kyllä ottivat sen tulijaasryypyn reirusti ja kruusaalemata\nnakkasivat kun saunan pesähän, mutta akkoja piti kovasti pyytää ja\npassata, niinkun niiren pyhä tapa on. Luimistelivat ja kattelivat\nlimunaatiklasiansa ja tykkäsivät jott'on kylmääkin. Olis pitäny\nniillekki olla vähä »lämmitystä».\n\n— Mihnähän se Kaisa viipyy, jahkuuvat ja nupisivat keskenänsä.\n\nKattokaas Kaisa ei meinannu päästä tulemahan ollenkaan, kun sen lammas\noli siinä lais jotta sen pitis saara kakkuja, justihin kun Kaisan piti\nlähtiä. N'otta n'oli oikee hermostuksis toiset akat, jotta jos ei se\ntuukkaa.\n\nMutta tuli se kumminkin ja jätti sen lamphan karsinahan jotta\nhoitakohon ittensä. Vähä myöhästyy, mutta oli sillä se möttö kainalos,\njota ne orotti.\n\nNimittäin isoo potti väkevää »kiljua», jota s'oli prykänny ja käyttäny\nkauan aikaa. Ja hyvää kiljua olikin!\n\nN'otta kun Kaisa lurahutti sitä akoolle limunaatiklasihin puolellensa,\nniin yhtää ei ollu enää kylmä. Silmät rupes lipajamhan ja suu mutimahan\nkun flikoolla ainakin, n'otta sielä nousi »mieliala», niinkun sanothan,\nvähä äkkiää ja korkialle. Tietäähän sen, kun ryypynvalahis tullahan,\neikä meinannu mitään saara.\n\nTuli heti niin lämmin ja mukava olla, jottei kestäny kauan, kun\nruvettihin laulamahan ja pantihin kramofooni soimahan. Ja vanhakki\nnuortuu n'otta pistettihin tanssiksi ja mentiin oikee vanhaalaija\nposkifalssia, välihin silmät ummes ja takakenos kun nuoruuren päivinä\nja juhannuksena, kun tuomi kukkii ja flikat haisi hyvältä. Ja sottiisia\nmennä jyskytettihin niin roikalla jotta klasit pullisteli ja koolit\nseinällä heiluu.\n\n— Hih! sanoo isäntä ja löi piaksusaapasta laattiahan jotta:\n\n— Tuus akka vanhaa polskaa!\n\nJa vei emäntäänsä niin kiperää ja vinkiää jotta aivan se huuti\noikohonsa, oli katketa ja sukat syltys ku irti pääsi. Sinne tänne\nhoippuu, ja olis kaatunukki, kun s'oli niin pyärryksis, mutta sai\nonneksi tantarista kiinni, kun se hojaantuu takkakivelle istumhan.\n\nVälillä mentihin piirileikkiä n'otta hippulat vinkuu ja laulettihin\njoululauluja jotta:\n\n    Nyt onkos tullu kesä\n    näin talven keskellä — —\n\nN'otta n'oli aivan villis. — Tanssiivat ja tyrjäsivät ku häjyt kakarat,\nvanhat ihmiset.\n\nKippurahännät kierti miehestä mieheen ja akat trönäs kiljua n'otta\nn'oli lopuuksi siinä lais, jotta ne tukkii aiva väkisin miesten sylhin\nistumhan ja kaulasta kiinni.\n\nSitten ne rupes sokkoosta leikkiinhän — vanhat ihmiset! Yhrelle\nisännälle sirottihin hantuuki silmille, vaikka s'oli niin pökkyräs\nettei se muutoonkaan nähäny mitään. Ja sitten sen piti ottaa joku\nkiinni ja koperoomalla tuntia kuka se on. N'otta se sitte voorostansa\non sokkoo.\n\nNo se seisoo käret haarolla, prökööli ja oli niin pöhnäs ja viipperö\nkun mettoo, n'otta se ei olsi saanu ketään kiinni, jos ei se\nKilju-Kaisa olsi kaatunu keskelle laattiaa, eikä päässy enää ylhä.\nN'otta se kaatuu sen päälle ja huuti jotta:\n\n— Ahah, saimpas kiinni. Kuka tämä on? — ja rupes koperoomahan\nympärinsä, yltä ja alta sitä Kaisaa n'otta aiva se krääkyy, potkii ja\noli tukehtua. Ja taisi siinä prätkyäkki vähä, kun se hamhet korvis niin\nyli verensä kiekkas ja ponnisteli sen alla, ennen ku se aivan oikes,\neikä jaksanu enää.\n\nLopuuksi ne koitti mennä vielä sitä uurenaikaasta kroikotesta,\njitterpukkiakin, mutta n'oli niin täynnä ku mötiääset n'otta jos\nvähäkin yritti nostaa toista tassua, niin heti plyssähti.\n\nMutta hauskaa niillä oli, ja niin ympärinsä tokkuras oli koko\nPalikullan mäki n'otta akatkin meni sekaasinsa, jotta kuinkahan\nkukin omansa saikaan, kun ne aamulypsyn aikana lähti kotiappäin\nosoottelemahan ja lauloovat jotta:\n\n    — Oi jospa ihmisellä\n    ois joulu ainainen.\n\n\n\n\nMANJA-FROUVA.\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta ihmisillä pakkaa olemahan toisten ihmisten\nelämähän ja asioohin, jokk' ei yhtää niille kuulu, niin paljo sanomista\nja takanapäi puhumista, jotta viimmee räjähtää.\n\nTäs on kullakin kyllä tekemistä omis asioossansa, kukin tällää ja\nkokkaroottoo omhan laihinsa, n'otta mitä siihen toisten tuloo? Toisilla\non mies-kankku, toisill' ei oo, mutta ne vouvvaa kukin laillansa,\nluontonsa ja varojensa mukhan. Mikä laittaa punaasen höyhenen\nmyssyhynsä ja orottaa jotta tärppääs. Mikä on kovasti muka kaino ja\narka maailman viettelyksiä vastahan, mutta hotaasoo vaikka rökkähän\nheti, kun vai hollille sattuu. Ja kun nuoruuren veripunaruusut poskilla\nrupiaa kalpenemhan, niin sutathan suuta punaaseksi jollakin mönjällä\nja ruvethan raarollisuuttansa peittämhän ja komeelemhan korjilla\nvaatteilla, n'otta voi tätä sukukuntaa ja mailman pahennusta. Ja ne\npahennukset kun kuitenkin tulevat, sillä mihinkäs ihminen luonnostansa\npääsöö. Niin etten mä moiti enkä tuomitte ketään, pois se ylpeys\nminusta, sanon vain, niinkun asia on.\n\nN'otta Lappajärvelläkin on yhrellä mäjellä eletty kaikes rauhas ja\nrakkaures kyläläästen ja naapurien kesken, hiljaasta arkielämää\nkotoisis askarehis. Turmelusta sinne ovat tuonehet vain ne monet sarat\nkesävierahat. Helsinkiä ja Vaasaa myören, kauhava- ja lapualaasista\npuhumata, jokka hyppäävät sielä kesäaikana työksensä viikonloppua\nviettämäs ja muka kalastamas, mutteivät tee muuta kuin ryyppiivät\nja kuuppiivat järvehen n'otta sokkaavat koko laajan ja kaunihin\nLappajärven veren — elikkä veen niinkun sielä kans sanothan.\n\nNe on justhin nua mualta tullehet kesävierahat ja herrastelijat,\njokk'on tuonehet iryllisen ja neitseellisen Lappajärven rannoolle\nnykyaijan turmeluksen, kevytmielisyyren, ryyppöön ja rannalla-makuun\nkirjavis uimapuvuis keskellä poutapäivää, heinaikanaki. Ja kaiken\nmuun pahuuren. N'otta vakavamielinen kanta-asujamisto tykkää kovasti\npahaa, kun se fiineyren ja herrastelun halu pakkaa tarttua paikkakunnan\nomihinki asukkaihin.\n\nNiinkun siihen yhtehen Maijahankin, jota nyt uustemokraattisesti\nsanothan fiinisti Manja-frouvaksi, vaikkei se mikää frouva ookkaa.\nSe kans menny kesänä makaali vain rintaliiveis ja punaasis pöksyys\nkaiket päivät rannalla pahruttaan ittiänsä erestä ja takaa. Ja möträs\nnaamallansa jotakin atteekinrasvaa jott' olis tullu pruuniksi ja\njotakin pottinokkoja, mitä rollapennaa, tuhrii silmihinsä jotta n'olis\noikee sätinehet ja sytyttänehet — kun imukaasumoottori — saatei se\nvielä mikää ikäloppu oo...\n\nN'otta naapuri akat ja miehekki kattoovat oikee pitkää sen kuiheeta ja\npakkasivat puhumankin, jotta se vähä ryypiskelöökin yksinääsyyres ja\nikävisnänsä.\n\nKyllä Manja-frouva sen huomas ja vähä kuulikin, muttei kesällä, kun\nvierahia vielä oli, sanonu mitään. Pani vain hampahan kolohon jotta\norottakaa, kyllä mä vielä näytän teille »tissiliivit».\n\nJa sielä mustan syrämmensä pohjas se on jomottanu sillä, hapannu ja\nmuijounu se kränä, n'otta yhtenä kaunihina, aurinkoosena syysaamuna\nse Manja-frouva sitte räjähti kun atoomipommi sielä Pikiinin saarella\nn'otta koko kylä oli hoittollona, ihmiset päästä sekaasin. Mutta\nlehmät märehtii vain kaikes rauhas, niinkun ne Pikiinin pukitkin, ja\nkattelivat suurilla lempeillä ruskeilla silmillänsä, kun kylän väki\njuoksi henkensä erestä toistensa peräs.\n\nEi tienny naapuritaloon isäntä-Jussi niitä sinä päivänä tuleman piti,\nkun se aamulla varahin meni kattomahan ja tervehin käsin kohentelemahan\ntiiliuuninsa valkiaa. Aukaasi vetoluukkuja uunin toiselta puolelta,\ntukkii vähä etupuolelta, jotta tasaasemmin lieska vetääs peränurkkahan,\nja lisäs ja kohenteli puoleksi-palanehia vanhoja laronseinähirsiä\npesähän. Tukkii halkioomia savipruukilla, saati se on tarkkaa työtä\ntiiliuunin poltto, että saa tasaasesti läpipalanusia tiiliä. — Tiilet\non nyt kovas hinnas n'otta se kannattaa hyvin.\n\nSitä se laskeskeli Jussi-isäntä piippunysäänsä poltellen, kivellä siinä\ntiili-uuninsa eres, kun siihen tuli kun paiskattuna se Manja-frouva\ntukka pörrös ja silmät sätien, ihan vain uimahousuus ja rintaliivit\nheiluen, jotta:\n\n— Mitä sä oot musta sanonu, senkin kanttura? Ja haukkuu yhtehen menohon\nJussi-isännän isän serän kummin kaimankin ja koko huushollin niin maan\ntasalle tyhmiksi tomppeliksi ja kamaliksi ihmisiksi — n'otta sylki\nsuusta piraji. Ja aivan se vinkuu. Heristeli nyrkkiä, ja kuopii maata\nku oris.\n\n— Älä älä, koitti Jussi-isäntä sanua, mutta se ei saanu suunvoorua.\n\nS'oli vissikin aamutuimahan vähä ottanu ja vahvistanu ittiänsä se\nManja-frouva, justhin tätä tilinteon päivää varte, kun s'oli niin\nkauhian hurjalla päällä, n'otta se lenti lopuksi kun takiaanen sen\nkrannin isännän niskahan. Tukkahan se akka tietysti yritti vanua,\nmuttei saanu kun lakin päästä, kun Jussi-isäntäkin jo suuttuu niin\nsilmittömästi, jotta hairas tulenkarvaasen tiiliskiven uuninsuusta ja\nmeinas sillä kärventää selvät seuroon- merkit Manjan istumasoffahan,\nmutta polttikin niin hyppyysensä, jotta Manja pääsi pakohon, kun se jäi\nmanaamahan ja sylkemhän käsihinsä.\n\nManja kääntyy vähäs matkaa ympäri, nauraa kräkötti ja äikitteli jotta:\n\n— Se oli sulle oikee, poltit kyntes, senkin karvanaama!\n\nMutta silloo Jussi lähti perähän n'otta tuvannurkat vihelti ja sauttiki\nkun sauttikin, vaikka kyllä se juoksi se Manja-frouvakin n'otta kiharat\nsuorana ja meijerit heiluu.\n\nJusthin porraspääs sai kiinni, ja ruotaasi n'otta pyllyllensä lenti.\ntakoo ja möksii oikee isän kärestä ympärinsä, käänti välillä ja hakkas\nkun korppi kalasäkkiä. Ja Manja-frouva huuti ja potkii n'otta s'oli\naivan lommoos ja sinisen punaasena joka paikasta.\n\nKuinkhan kauan oliskaan kurmoottanu sitä, mutta sen kihelti ja poltti\nniin käsiä, ja piti lähtiä kattomhan sitä tiiliuuniakin, jotta se jätti\nsen siihen, ja lähti.\n\nOlis ny luullu, että se Manja-frouva sen peseen päälle olis vähä\nrauhaantunu ja nuoleskellu huuliansa, mutta ei! Niin sinnis ja sisukas\noli, jotta vähä enempiä rapoja naamastansa pyhkääsi ja toisehen tupahan\ntruivas häjyylemhän, kun sill'oli hampahankolos sanomista senkin taloon\nemännälle. Joka kans oli kuulemma sanonu siitä jotakin. — Olikhan\nsanonu, en sitte tierä, mutta sinne se tormas.\n\nNo emäntä oli justhin puurua keittämäs isoolla paralla takanpesäs. Ja\nisoo valkia olikin, ja kuivia kuusihaikoja, n'otta ne paloo ja paukkua\nprätäji kun Turkin soras.\n\nTuan tuastakin paukahti ja isoja nokipaukkoja lenteli patahan jotta\nemännän piti klasisilmät pääs käsin nyppiä ja lusikalla koolia niitä\npois, eikä tahtonu keriitä pitkällä varsiakauhalla sekoottamhan\nollenkaan n'otta sill'oli täysi tyä, ettei se pala pohjahan — kun se\nraivopäinen uimapukuunen »vedenneito», se Manja-frouva, riipaasoo oven\nauki, ja suoraa emännän ethen takan äärhe kun ukonpysty, nyrkit sojos\njotta:\n\n— Jahas, täälä sä rumahinen ookkin, joka musta oot sellaasta puhunu — —\n—.\n\n— Minkälaasta mä oon puhunu? imehteli emäntä, eikä kerjenny muuta\nsanuakkaa, ennenku se jo lenti sen emännän niskahan, ja repimhän,\nn'otta siitä vasta kauhia rytäkkä tuli.\n\nEmäntä huitaasi sillä pitkävartisella puurokauhallansa sitä\nvastapläsiä, n'otta puurua silmät täythen, ja varsi, katkos, mutta\nyhtää ei väistäny sitäkään, kun päälle vain niinku vimmattu.\n\nSe Manja sai hyvin kiinni emännän pusurista, hamhesta ja liiringistä,\nrepii ja riapotti, mutta emäntä ei tahtonu saara mistää kiinni, kun ei\nsill'ollu paitaakaa ja vain paljahat käsivarret n'otta s'oli helisemäs\nsen hurjan Manjan kans.\n\nSiitä tuli sellaane juntturoominen, saati se on friski ihminen se\nemäntäkin, jotta lavittat poukkooli, isoopöytäkin kaatuu ja kaffikupit\nmeni kruusiksi laattialle. Sellannen jytinä tuvas käyy jotta vanha\nkaappikellokin seisahti ja jäi vai kattomhan, kuinka siinä käyrähän.\n\nEi siitä meinannu loppua tullakkaa, mutta sitte pääsi emäntä\nirti, hairas takanpesästä palavan kekälehen ja sillä kun huitaasi\nManja-frouvaa ristihin-rastihin muutaman kerran naamatauluhun, niin\njo tokeni, ja oli nähtävä. Nojes ja musta kun murjaani, n'otta silmän\nmunat kattoo kun kaffikupit naamasta, ja päätänsä piteli jotta:\n\n— Mun hiukset palaa! —\n\nNiin ruotuasi vielä toisen kerran sillä kekälehellä selkähän n'otta se\njuoksi silmiänsä varjellen pihalle.\n\nKotiansa meni ja huuti jotta:\n\n— Ne tappaa mun ja polttaa silmät päästä.\n\nJa että hän hakoo poliisit ja menöö tohtuurihi syynättäväksi, jotta\nonko hänes henkiä enää ollenkaan.\n\nJa eikös vain hetken päästä lähtenykki. Pani vain sellaasen ohkaasen\nkesätakin, miksikä »perperiksi» niitä sanot hän, uimapukunsa ja\nmusteloomiensa päälle, ja niin lähti noukka pystys niskojansa nakellen\nlääkärille.\n\nMaantiellä tuli sitä vastahan yks tuttu toisen kylän isäntä, joka\nkattoo suu auki jotta:\n\n— Kuinkas Manja-frouvan suloonen tauluvärkki nyt on nuan klaapiis ja\nmonenfärinen?\n\nNiin se sanoo jotta:\n\n— Kun meinasivat mun aiva tappaa! Jussi-isäntä löi tiiliskivellä ja\ntoiskan hassu akka huiteli palavalla kekälehellä ja yritti silmät\npolttaa, n'otta mä meen nyt lääkärintarkastuksehen ja oikeutehen, jotta\nkattothan tulooko musta ihmistä enää ollenkaan — — —.\n\nJa itkua truuvvas, mutta putii nyrkkiäkin kumminkin.\n\nNo se tuli tohtuurin työ eikä ollu paljo riisumistakaan. Tohtuuri\nkoputteli ja kuunteli ympärinsä, mutta yhtää ei ollu ruotua eikä\nkylkiluuta poikki. Jäsenet kaikki toimii ja suu käykun posetiivi,\nkimiää ja römiää, pikkukieli vai joskus falskas ja firras, mutta\nkuhmuja ja musteloomia niit' oli joka paikas yllä ja alla, joka\npuolella, ja ympärinsä. Ja jotakin naarmuja, rapaa ja vähä\npuuruakin korvis, mutta tohtori pesi ne pois ja pani puurisalvua\npäälle. Kirjootti se sille prisehrinkin jotta hakia atteekista\npreserveerannes-troppia ja valeriaanaa, ja määräs sitte jotta:\n\n— Nyt lepua ja rauhaa, 10 tippaa päiväs sisällisesti. Ja pitää heti\nmennä sänkyhyn, ja maata 2 viikkua seljällänsä ja ajatella vain\nkauniita asioota, jottetta te saa kramppia ja kuole. — Ei saa kiihtyä,\nse on vaarallista. Muistakaa se. — 100 markkaa.\n\nN'otta Manja-frouva oikee säikähti. Ja ajatteli vakavasti sitä asiaa\nkotiapäin tulles, jotta jos hän täs vielä oikeee kuolis, yhtäkkiä.\n\nMutta kun se tuli omalle mäjelle, suutarin mökin kohralla, niin se ei\nenää muistanukkaa mitä tohturi oli sanonu. Muisti vain jotta:\n\n— Tuos asuu se yskätautinen pikipeukalo, joka musta kans on puhunu! —\nja lähti siitä paikasta harppoo mahan sinne suutarin mökille. Mutta\nonneksi suutari näki klasista jotta: nyt se tuloo, hyppäs pystyhyn ja\nkerkes saara oven salpahan, jottei se Manja-frouva päässy sisälle.\n\nKlasin takaa vain heristi nyrkkiä ja tamppas jalkaa n'otta suutari veti\nhiljaa salusiinit kiinni, eikä tohtinu hengittääkkää.\n\nJos se oliskin saanu sen suutarin käsihinsä niin kyllä se olis sen\nrepiny monehen palahan. Se suutari kun on muutoonki niin laiha,\npelkoonen ja kraissuunen mies, ettei se oo eres akkaa saanu. N'otta sen\nse Manja-frouva olis kyllä tappelus voittanu. Kräätäriä kun ei kyläs\nookkaan.\n\nSe isäntä, joka Manja-frouvan tohtuurihin mennes tiellä rookas, kertoo\nkaikille ihmisille, kuinka se emäntä oli antanu selkähän ja päntänny\nmonenkirjavaaseksi sen Manja-frouvan naamataulun, jotta sen piti mennä\ntohtuurihin sitä plaastaroomahan.\n\nNiin kaikki sanoo, jotta:\n\n— No sehän oli oikee hyvä asia ja paras voiret sille! — Pitääs\nkyläkunnan puolesta oikee kiittää sitä.\n\nNiin ne ostivakki osuuskaupasta komjan klasisen jalkavaasin ja\nsiihen paljo kukkia, ja yks isäntä vei ne sille emännälle ja piti\noikeen kaunihin ja liikuttavan puheenkin urhoollisuuresta ja\nuhrautuvaisuuresta koko kylän puolesta. Ja että he kyllä maksaa sen\nkauhanvarrenkin.\n\nNyt on rauha maas sillä mäjellä, kun Manja-frouva makaa lääkärin\nmääräyksestä sängys, mutta se suutari on kumminkin koonnu naskalinsa,\nottanu lestapussinsa ja lähteny varovaasuuren vuoksi Itäpuolelle töihin.\n\n\n\n\nLEHMÄN OSTAJAT.\n\n\n_Oottako kuullu_ siitä _Vimpelin_ isäntään lehemänosto-reisusta?\n\nNo s'oli sillä lailla, jotta täs syksyllä kun riihet oli puitu ja maat\nkäännetty, niin suaverusten akat rupes sanomahan miehillensä, jotta\npitääs käyrä ostamas Alajärven puolelta hyvä lehmä taloohin. Ja että\nparas olis ostaa justhin poikinu, kun omat menöö umpehen ja tuloo\nolemhan puutosta pitkän aikaa lehmällisestä. Sitä ne akat jumputti niin\nkauan, jotta ne suoverukset päättivät ostaa yhtehöösesti lehmän ja\nlähtiä kattelemhan sitä yhres Alajärven puolelta. Saukoonperällä pitis\nolla hyvälypsyysiä lehmiä.\n\n— Valitkaa hyvä ja oikee suuri vastapoikinu — kehoottivat emännät,\nkun isännät sitte yhtenä päivänä heti eineheltä lähtivät patikoomahan\nAlajärvelle päin sitä lehmää ostamhan.\n\nMukavaakin se oli, vähä jalootella ja kattella ympärillensä. Se\noli melkeen niinkun hevooskaupalle lähtis, kun hyvää lehmää ettii,\nrahaa siinäkin nyt olla pitää poviplakkaritpullollansa. Ja sitte se\neresvastuu, jottei mitää littukauppoja tee, kun kerran on lähteny\nakkojen asialle.\n\nSe painoo niitä niin, kun lehmän ostajan pitää aina olla rempsiällä\ntuulella ja tinkiä hinnastakin, ettei aivan seisahallensa jymähytetä,\nn'otta ne päätti hakia atteekista vähä kylmyyren troppia ja\nnokankoputusta rohkaasuksi. Ja istuskelivat sitte Paavoolan kaffiloos\nja lantrasivat vähä »järviseutuakin» pottikaljahan, n’otta ne voi\noikeen hyvin, kun ne sitte lähtivät Saukoonperälle lehmiä kattelemahan.\n\nSaukoonperällä ei koskaa oo ollu puutesra niinsanotuusta »korpikuusen\nkyynelehistä», n'otta joka taloos, jonka navetas ne kulki lehmiä\nkattelemas, ne saivat vain pyyhkiä huuliansa jotta:\n\n— Kiitos, kiitos, kyllähän teillä hyviä lehmiä on, mutta meirän pitääs\nsaara justhin poikinehen ja oikee suuren — n'otta me käymmä näis\nnaapureis vielä vähä kattelemas.\n\nN'otta kyllä niillä oikiat lehmänostajan kuiheet ja metkut oli.\nSanoovat vielä jotta:\n\n— Ei sillä hinnalla väliä oo, kun vain saamma niin hyvän jotta emännät\nsielä kotona tykkää. — Sitä varte meitä on pantu oikee kaks miestä\nmatkahan, saatei, kattokaas, kun vimpelilääset ostaa, niin se pitääki\nolla hyvä ja oikee mainittava.\n\nSillä lailla ne kierti Saukonperää koko iltapäivän taloos ja torpis,\nn'otta polvet rupes notkahtelemhan ja silmät haristamhan, kun joka\npaikas hierottihin lehmäkauppaa ja kovasti kestittihin.\n\nNiin kovasti ne oli asialla jotta iltahämäris tulivat jo samahan\ntaloohin, johna kerran olivat jo ollehet. Niin olivat tuhkuris,\njotteivät itte hoksannehet, mutta emäntä siinä huushollis oliki\nhoksusta kotoosi ja aika klippari. Iski silmää miehellensä jotta: kyllä\nmä nämä ukkelit hoiran.\n\n— Olisko täälä vastapoikinutta lehmää taloos, kysyy ne suoverukset\nvooron perähän, — oikee suurta ja hyvää?\n\n— Jassoo lehmänostajiako te ootta, liverteli emäntä jotta — on meillä\nja oikee erinomaanen onki, toista sankua lypsää — — vierahat on hyvät\nja istuu tuonne pöyrän äärehen, mull’onkin täs kaffi valmista. Ja\neiköhän tuolla meirän isännällä oo vähä vierahanvaraaki potus.\n\nNo s'oli heti kaffipannu käres ja isäntä kaateli »sorretun voimaa»\nsekahan plöröksi sen kun kerkes n'otta siinä lopuksi laulettihinkin\njotta:\n\n    Lappajärvi se lainehtii\n    mutt' Lummukan järvi on jäässä.\n    Lummukan poijat ne likkaan lähtee\n    kissin nahka päässä!\n\nJa lopuksi vei emäntä ne Vimpelin lehmänostajat pimiähän navettahan,\nraapii tulitikulla valkiaa ja kehuu lehmiänsä n'otta katto kohooli.\n\nSuoverukset keikkuu ja kattoo jotta:\n\n— Jaa-ah — on siinä lehmiä.\n\n— Kattokaa ja koittakaa tuan utarehia, kyllä niistä maitua tuloo —\nviisoo emäntä ja kraappoo tikkuja.\n\nToinen koitti kopeloora pimiän päähän, mutta toinen suoverus tykkäs\njotta:\n\n— Tua toinen on _suureet_, ostetahan se.\n\nNiin emäntä sanoo jotta:\n\n— Sama se, kumman otatta, mutta se on 2 000 mk tyyriheet.\n\nNiin ne sanoo jotta:\n\n— No me otamma sen sitte, mutta me pluutaamma vähä.\n\nJa sitten mentihin tupahan harjakaaskaffille. Ja kun ne oikeen pluutas,\nniin emäntä purotti tuhannen markkaa, ja kaatoo aika-plöröt päälle.\n\nMutta sanoo sitte jotta:\n\n— Kun teill'on niin pitkä matka kuljettaa sitä kotia, niin minä meen\npanemhan jotakin vaatesta sen utarehien ympärille, ettei se vilustu ja\nsaa vikaa, kun on jo näin kylmä ilmaki.\n\nMeni navettahan, köytti vanhan loimirauskan sen mahan alle ja tukkii\ntukun heiniä välihin lämmikkeeksi. Talutti sitte porraspäähän\nkytkyvestä jotta:\n\n— Täs se ny on, älkää hyppyyttäkö, jottei se mee umpehen.\n\nJa niin suoverukset sitte lähtivät taluttamahan sitä lehmäänsä kotiapäi\nVimpelihin. Toinen piti kytkyvestä kiinni, toinen lykkäs perästä n'otta\nsiin'oli aika tyä, kun mailmakin pakkas kallistelemhan.\n\nMutta mentihin kumminkin, n'otta päästihin iltayöstä Hoiskoolle.\nSilloon olivat suoverukset jo niin kuittia poikia, jotta päättivät\npoiketa johkin taloohin ja jäärä yöksi.\n\nNiinkun jäiväkki ja pyytivät yösijaa navetas sille lehmällekki. Kun oli\ntuttu taloo, niin pyytivät emäntää vielä keittämhän heille kaffiakin,\nkun vähä viluttikin, että sais panna lämmitystä sekahan. Ja antaa\nisännällekki harjakaasia hyvästä lehmäkaupasta.\n\nNo emäntä keitti ja miehet rupes pörräämähän pöyrän pääs, niinkun\npruukathan.\n\nMutta sitte muistikin toinen suoveruksista jotta:\n\n— Kuulkaa emäntä, voi, se meirän uusi lehmä on justhin poikinu, n'otta\nsill'on aiva utarehet täynnä maitua ja jotta sen pitääs nyt yöksi\nlypsää... Ettäkö te emäntä käysi lypsämäs sitä, saatta pitää mairon —\nja ottakaa suuri raenta joukkohon, se lypsääki paljo —.\n\nNo emäntä lähti ja miehet jäi manaamahan maalaasliittua, kun 600\nmarkalla se taas kommunistien kans nosti puhrasta tuloa hehtaarilta\n— kun samas emäntä tormas tupahan aivan sinisenpunaasena kiulu käres\nn'otta heti lyömähän, ja huuti jotta:\n\n— Mitä te äijän-kuvat tonttuuletta? Pilkkanako te mua pirättä, kun\npaatta sonnimullikkaa lypsämähän —?\n\nN'otta siinä putos suoveruksilta kupit ja silmät päästä jotta:\n\n— Sonniko? —\n\n— Sonni karjaasi emäntä niin lujaa ja rumasti, että höyryt äijään\npäästä lähti vähä äkkiä ja olivat saara laakin.\n\nMenivät heti kolmin miehin kattomhan. Tuli se taloon isäntäkin\nnavettahan oikee lyhryn kans.\n\nN'otta kun ne oikee kyykkyyvät ja joka puolelta sihtasivat, niin täytyy\nsanua jotta:\n\n— Niin näyttää olevan!\n\nN'otta imes oli tapahtunu jotta:\n\n— Kuinka se nuan on, kun mä oikee omin kourin sielä navetas koittelin,\nniin utarehet sill'oli, kraapii toinen suoveri korvallistansa.\n\n— On siinä mulla kans totisesti lehmänostajat, kaks raavasta isäntää\nVimpelin kirkolta, jokk'ei eroota lehmää sonnimullikasta, pauhas\nemäntä, joka kans tuli sinne.\n\nEi ne suoverukset enää sitä sonni mullikkaa ajatellehet, ne ajatteliki\nVimpeliä ja sitä mitä akat kotona sanoo. Hiljaaseksi löi kaverukset ja\npyytivät, jottei siitä puhutaasi.\n\nUnta ei tahtonu silmihin tulla sinä yönä. Ja aamulla varahin lähtivät\ntalluttamhan mullikkaansa Hoiskoon tienristihin jotta:\n\n— Se myyrähän hinnalla millä hyvänsä, eihän me voi sonnimullikan kans\nkotia tulla.\n\nNiin sattuukin niin hyvin, että siin'oli yks itikanostaja, ja sille ny\nlykkäsivät sen heti pitkällä puulla jotta:\n\n— Vie hyvä mies, äläkä puhu kellekkää jotta halvalla oot saanu.\n\nJa niin päättivät jotta kotona ei sanota muuta kun, jotta ei löytyny\nettimälläkään vastapoikinutta lehmää.\n\nNiin tulivat sitte kotia aivan muina miehinä lehmänostoreissulta, mutta\nportahilla oli jo emännät vastas ja huutivat jotta:\n\n— Tänne on jo soitettu ja koko Vimpeli tietää.\n\n\n\n\nMUMMA TUKUS.\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta Laihialla on yks mökin muari menny niin\ntukkuhun, jottei oo tullu mitään monehen päivähän?\n\nNiin kovaksi on lyäny mumman vattan kun kivi n'otta kauhiat polttehet,\neikä mitään oo tullu, n'otta s oii oikee kauhiaa. Sitä hierottihin ja\nvanutettihinkin laattialla, ympärinsä pyäriteltihin, mutta ei! — Tukus\noli kun Turusen pyssy, vaikk' olis kuinka koputeltu erestä ja takaa,\nn'otta faarikin jo imehteli jotta:\n\n— Mitä sä oikeen oot syäny mumma, kun sä nuan umpitukkuhun oot menny,\nettei tohu käy enää ollenkaan. Ei sitä nyt pirä taas niin turhan nuuka\nja snura olla ettei malta tuota — — — tuota kipiäksi siitä tuloo...\n\nLopuksi oli mummalla niin kovat tuskat ja hätä jotta faarin piti lähtiä\nkylälle soittamhan telefuunilla terveyssisarta apuhun. Ja sielä onkin\nkovasti tarmokas ja taitava terveyssisar, joka panoo toimeksi, eikä\naikaale, n'otta sill'on työtä ja juaksemista aamusta iltahan ympäri\nkyliä auttamas kaikkia, jokka pakkaa rutajamahan. Umpitauti kun on\nruvennu marrastamhan ny laihialaasia n'otta se terveyssisarparka saa\njuosta trattiinensa ja lankiinensa aivan päänsekooksihin.\n\nNytkin oli monehen paikkahan pyyttö, kun se faari soitti jotta:\n\n— Olisko sisar hyvä ja tulis joutua meirän mökille, kun mumma on menny\nniin tukkuhun jotta se makaa aiva puhumatoonna jo monta päivää.\n\n— Mull'on niin kiirusta, kun monehen paikkahan pitääs juasta yht'aikaa,\njotta kyllä mä tuun heti kun kerkiän, huuti sisar toisesta päästä.\n\n— Tulkaa sitte joutua! kiljuu faari. — S'oon ollut niin kauan tukus\njotta se pian paukahtaa ja halakee — —.\n\n— No mä oon justhin sinnepäin tulos, poikkian vain siinä... Mikin\nhuushollis — —. Pankaa vai jo patahan vettä lämpiämähän, jotta s'oon\nvalmista, kun mä tuun. Mull'on monta paikkaa vielä käymätä ja kiirus\njotten mä joura kauan teillä olla — —.\n\nNo, faari lähti kotia, pani riskuja paran ala, ja rupes orottamhan.\nJa mumma kiekkas ja voihkii vattansa kans sängys n'otta fällyn karvat\npöläji.\n\nTerveyssisar siinä vähä syärä hotaasi kaapista kylmää puuronloppua,\nkun ei keittämhänkään kerkiä, kokos kalisevat kimpsunsa ja kampsunsa\npikkuusehen kapsäkkihi, kattoo vain hätääsesti peilistä jotta myssy on\nsuoras, ja niin lähti hompsottamhan sinne mökkiperälle.\n\nKäyy esti sielä Mikin mökis vaihtamas trasuja ja vähä karpuuli-vettä,\nja niin tohkehes oli jotta meni — väärähän mökkihin!\n\nOlikhan se luullu eli kuullu väärin, elikkä ei tienny paikkaa, kun\ntulla touhootti tupahan vain jotta:\n\n— Jahas, tääl' on vesi jo lämmintä —.\n\nEikä muuta kun heti parankripahan kiinni.\n\nSielä mökis istuu kans vanha faari klasipenkillä ja muarilla oli\njusthin puurovesi kiahumas, kun se terveyssisar tulla paiskootti\nsisälle jotta:\n\n— Menkää mumma sänkyhyn heti — mull'on kiirus — —.\n\nN'otta faari ja muari kattoovat suu auki, eikä käsittänhet mitään.\nFaarilta putos piippukin suusta.\n\n— No nopiaa nyt — hosuu se sisar ja rupes vetelemhän kapsäkistänsä\npitkiä kummiletkuja, trattia, krassia ja töttöröötä n'otta:\n\n— Kyllä se nyt pian aukee, mä annan perätruiskun mummalle — — —.\n\nMumma hätääntyy ja yritti sanua jotakin jotta:\n\n— Ä-ä-ä- tuata, en mä — —.\n\nJa faarikin räpytteli silmiänsä jotta:\n\n— E-e-ei tuan mumman mikään oo —.\n\nMutta se apusisar hosuu vain jotta:\n\n— Ei mull'oo aikaa, nopiaa ny mumma vai kanttui sänkyhyn.\n\nJa oli niin turski, ettei siinä mikään auttanu.\n\nOikee kynkästä pitään tyyräs mummaa sänkyhyn, n'ottei se tohtinu\nruveta virkavaltaa vastahan panemhankaan niinkun jokin vaskisti. Ja\najatteli jo, jotta jos tältä uurelta kansantemokratian hallitukselta\non nyt tullu se käsky, niinkun on kauan uhaattu, jotta se vaskinismi\non viimmeestä piirtua myäri Suomen kansasta hävitettävä — niin ei hän\nainakaan tahro panna vastahan. Niin kamalaa kun se onkin ja väärästä\npäästä kuumalla verellä kaltaten.\n\nKun faari katteli sitä hommaa, kun se sisar aina vai kaatoo kuumaa\nvettä trattihin, niin sen tuli kylmä rinki housuuhin jotta vissikin\nse teköö tuan hänellekki, niin se hiljaa nousi penkiltä ja hivutteli\nittensä toisassilmin ovensuuhun, klapsaasi pihalle — ja suoraa\npuuliiterikin riskuläjän taa piilohon. — Eikä tohtinu yskäästäkään,\nvahtas vai silmä kovana seinän raosta, koska se kauhia ihminen lähtöö\npois.\n\nJa ajatteli jotta, jo on aikookin eletty, kun tualla lailla tullahan\nja tehrähän vanhoolle ihmisille, jokka ei oo koskaa käynehet eres\näänestämäskään.\n\nNiin sisulle äijän käyy, jotta vannoo hiljaases mielesnänsä jotta:\n\n— Ikänä ei musta kommunistia tuu tuallasellakaan pelillä, vaikka kuinka\npruuttaasivat. — Mutta kuinkahan mumman käytihin? —- —\n\nKun faari tuli tuphan, niin mumma kuivaali häntäänsä prasun eres ja oli\nkiukus kun ampiaanen jotta:\n\n— En mä oo nuan hullua ja häpeemätööntä ihmistä ennen nähny, kun tuloo\nja sokkaa mun puuro-veteni.\n\nN'otta ei se konsti auttanu mummahankaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun se terveyssisar sitte tuli kierrokseltansa kotia niin telefuuni\nsoittuu taas jotta:\n\n— No ettäkö te tuu jo meille, kun vesi jäähtyy ja mumma on aivan kualla\n— — —.\n\nNiin se apusisar otti torven ja huuti jotta:\n\n— M'oon ollut jo teillä! — ja löi telefuunin kiinni, n'otta se oikia\nmuori taitaa olla tukus vieläkin.\n\n\n\n\nKAKLUUNI-MUURARI.\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta hyvä muurari pistääs kakluunin yhres yös?\n\nMä puhun kakluuni-muurarista, eikä sellaasista rapakourista, kun\nnämä nykyaijan muurarit, jokka latoovat vain tiiliseinää, eikä muuta\nosaakkaan. Ja vaatia vain palkkaa ja ryypätä nyrkit saves. Siin' onkin\nsuuri ero kattokaas tavallisella muurarilla ja kakluuni-muurarilla,\nelikkä muurimestarilla niinkun ennen vanhaan sanottihin, kun\ntehtihin klaseeratuusta kaakelista ja oikee posliinistakin\nherroos ja kaupunkipaikoos huonehen nurkkahan uunia. Nyt on tullu\nkeskuslämmityslaitoksia kivitaloohin kaupungeis ja maallakin\nkomjimpihin huushollikin, mutta paljo näköö vielä kauniita ja komeeta\nvanhojen muurimestarien muuraamia koristeellisia posliini-kaakeliuunia,\njokk'on oikee taireteoksia. Niis'on kauniita veistokuvia, lehti-\nja kukka-reunuksia, färillistä tai valkoosta posliinia, suuria\nja juhlallisia, n'otta ne vasta kaunistaavakki asuinhuonesta. Ja\ntaitavasti, tarkasti muurattuja. Monehen kertahan kiertäävät niis\nsisällä röörit, jotta ne vasta pitääväkkin ja kauan lämmittäävät\nhuonesta. Kyllä mä tierän, joka oon muurimestarin sukua, sen vanhan\nOrrmalmin Untamalasta.\n\nSitä varte mä puhunkin aina suurella kunniootuksella oikeesta\nmuurimestariista ja tykkään, että n'oon rapakouria nämä nykyaijan\nmuurarit, jokkei pysty lyömähän kun suaraa seinää, mutta järki\nsekaantuu heti, jos pyyrethän posliini-kakluunia muuraamahan. Tukkuhun\nse menöö ja vetää toistenkin savut kamarihin sisälle, jos nuata\ntavallisia muuraria hakoo uutta kakluunia muuraamahan, eli vanhaa hyvää\nuunia korjaamahan.\n\nSitä varte mä ihmettelinkin, kun mulle kerrottihin, jotta Kurikas\nolis yks kauhajokinen uunimuurari pistäny yhres yös pystyhyn hyvän\n_kakluunin_.\n\nMun nousi heti karvat vastahan, jotta ei sitä yhres yäs kaakeli-uunia\nmuurata, vaikk' olis minkälaane muurimestari hyvänsä. Kaakelimuuri\nonkin taireteos ja hyvältäkin mestarilta menöö siinä vähintänsä viikko,\nmutta kaks ja kolmekki ja enempikin, kun oikee hyvää tehrähän.\n\nSiinä pitää olla esti riitingit pääs ja tuumata, monta fiilaa,\nvinkelirauta ja klasisilmät pääs, muutoon siit' ei tuu yhtää mitää.\n\nKun jokaikisen kaakelinsyrjän pitää niin tarkasti fiilata, jotta yhtää\nei saa posliini pirskahtaa rikki. Ja sitte pitää kattua vatupassilla,\nettä kaakelit tuloo koko ympärys-varvi justhin tasakorkeeta. Ja\nsitte vasta ruvethan nitomahan rautalangalla ne kaakelit yhtehen.\nJotta se onkin vähä tarkkaa työtä, ei sitä tavalliset muurarit pysty\nyrittämhänkään, oikia vanhankansan muuri mestari siinä pitää olla.\n\nMutta tämä mailma on menny nyt niin nurinpäin, jotta vanhat, hyvät\nja kaunihit kaakeliuunit ei oo enää muoris, ja taitavat vanhat\nmuurimestarit ovat mennehet nurmen alle, jotta niit' on sellaasia\nmestareita enää harvas, jokka pystyy posliinimuurin tekemhän.\n\nJolla vain on vielä huonehesnansa tuollaane vanhan ajan kaunis\nposliinimuuri, älköön olko niin hullu, että hävittää sen pois, niinkun\npaljolta nyt tehrähän. Se on taireteos!\n\nKristiinan kaupungin hotellin suures ruokasalis on Kustaa III:n (1780)\naikaaset ja tyyliset kakluuni-uunit, joita kannattaa käyrä vaikka\nkaukaaki kattomas ja syörä hyvä päivällinen päälle.\n\nNiin että se ei voi olla mikää kaakeliuuni, jonka se Kauhajoen mestari\noli yhres yös Kurikas johonkin kauppapuorin nurkkahan täs syksyllä\nmuurannu. Siitä m'oon' vissi.\n\nMutta se voi hyvinkin olla sellaanen rautapellikuarinen kamarin uuni,\njota ymmärtämättömät ihmiset kans puhutteloovat — »kakluuniksi».\nSellaasen nyt kyllä tiiliskiviä ja pruukia täythen yhres yös lyä, jos\non uunimestarin vikaa ja saa vetämähänkin, niinkun tämä Kauhajoen mies,\nmuttei se kaikilta synny sekään. N'otta kyllä mä täyren tunnustuksen\nannan, jotta ammattimies se olla pitää, joka yhres yös sellaasen\npellimuurinkin pistää.\n\nMutta kätevä sill' oli hantlankarikin, eli apulaanen, niinkun oikeella\nmuurimestariilla pitääkin, ja aina onkin. Kattokaas muurimestarit,\nniinkun kaikki muukkin etevät ammattimiehet ja mestarit, ne on vähä\nvekkuli-miehiä. Kun ne sen työnsä taitavat, niin ne on kuria täynnä,\njuoksuttavat ja narraavat ihmisiä.\n\nKun ne päivällä repiivät sitä vanhaa muuria, niin sen mestarin sattuu\nsilmähän puorin ylimmällä hyllyllä vanhoja Paulikin kaffipakettia,\njokk' oli seisonehet puorin klasis näyte-pakkauksina, ja olivat\nsahajauhoja täynnä siltä varalta jos varaastetaas.\n\nNiin se sanoo apulaasellensa jotta:\n\n— Vies yks paketti tuonne maantielle, niin kattothan kuinka sen\nkäyrähän.\n\nJä se vei. — Yhres sitte klasista luurasivat, eikä kauan kestänykkää,\nkun tuli yks fiini frouva, yhtäkkiä pysähtyy ja kattoo silmät pitkällä\nsitä kaffipakettia. Sitte vilkaasi molemmin puolin, nappas ylhä, pisti\nkassihinsa, ja mennä kekkas kovasti noukka pystys niinku ei mitään.\n\nJa niitä kun nauratti.\n\n— Vies toinen, sanoo mestari.\n\nJa se vei.\n\nEi aikaakaan, kun tuli vanha mummu köpitnään nenä alhaalla ja oli\nastua sen päälle. Mumma pysähtyy ja kattoo, kattoo vielä alemmas jotta\nmikä siin' on, onko se kaffipaketti? Sitte kumartuu ja hiljaa otti sen\nkätehensä jotta: on tämä. Seisoo vielä hetken imehisnänsä. Ja sitte\npisti kainalohonsa ja lähti taapertamahan.\n\n— Vies kolmas, sanoo mestari.\n\nSen vei yks pikkupoika lennos, kun kyhkyynen tai vahalta nokkas. Ja\nkotia äireelle tukka suorana.\n\nKymmenen kaffi pakettia Kurikan tieltä löyttihin sinä iltana. Kaikki\nmeni, iloosia ja onnellisia oltihin.\n\nEikä puhuttu kellekään mitään, sittekkään vielä, kun ne kotona\navattihin — — —.\n\nAamuhämäris, tuas viiren aikana oli muuri valmis, niinkun mestari oli\nluvannukki, jotta puorinovet saa aukaasta tavallisehen aikahan. Roskat\nvain oli ympärillä, pruukia varissu ja tiileskiven paloja aika läjä.\n\n— Korjaa pois, sanoo mestari apulaasellensa, — jotta on aamulla\npuhrasta kun tuloovat.\n\nNiin se apulaanen otti suuren, uuren paperisäkin ja lapioo kaikki\nroskat sinne.\n\n— Siro säkinsuu korjasti kiinni ja kanna sekin maantielle, niin\npäästähän vähemmällä, kaikki on sitten selvää ja putsattua.\n\nSe teki, ja vei.\n\nEi kestäny kauan, kun klasista kattoovat, niin tuli yks isäntä\nhevoosella ajaan, pysähti ja heitti rekehensä kun hyvän omansa.\n\nNiin meni sekin.\n\n\n\n\nHALKO-MOTTI.\n\n\n_Oottako kuullu_ mikä meteli Ylistaros on yhrellä loukolla ollu yhrestä\nhalkomotista?\n\nSiellä mökkikylällä on monellaasta huushollia, on vanhojapiikoja,\neronnehia, leskiä, elävänleskiä, sotaleskiä, uurestansa naineita ja\nsellaasia, jokkei tierä enää ittekkää mitä ne on.\n\nYhres huushollis kovaa jöötä pitää tuiski vaimonpuali, joka viikot\nkäy työs toisella paikkakunnalla ja vain pyhääsin käy kotonansa\näitee-muoriansa prissaamas ja krupajuttamas n'otta sivullisten surku\ntuloo. Muori-paran pitääs tulla tyhjällä toimehen, ostaa ja hommata\nkaikellaasta, vaikk'ei rahaa olsikkaa. Ja »talourenhoitajaksi» vai\näitejänsä puhutteloo.\n\nMäkään en sekaantuusi tähän asiahan ollenkaa, mutta kun se\nfrouva-präiskä kehtaakin kuulemma tuon tuostakin vielä möksiä\nja pahoonpirellä omaa vanhaa äitejänsä, niin tulkhon julki tämä\ntosikertoomus elämästä.\n\nTäs keväällä joku viikko sitte se käski äiteensä hommata lähitaloosta\nyhren motin oikeeta halkoja polttopuiksi. Ja muari saikin sen äntihin,\njotta taloosta tuatihin oikee hevoosella kokonaanen motti hyviä\nkoivuhalkoja niiren mökille. Ja hinta oli 500 markkaa, mutta kun\nmuarilla ei ollu rahaa, niin se puhuu, jotta »frouva» maksaa, kun se\ntuloo.\n\nNiin kun ne haloot oli saatu ja se präiskä tuli taas pyhäksi kotia,\nniin eikös se ruvennukki äireellensä metuloomahan jotta:\n\n— Maksa itte puut, en mä niitä tarvitte! — n'otta sillä muari-paraalla\noli itku kurkus jotta:\n\n— Millä mä ne maksan, jos et sä rahaa anna — —. Ja sinähän käskit ne\ntilata.\n\n— Enkä maksa! präiskäs se kumma värkki vai.\n\nEikä maksanu, haukkuu vai, kun maanantaiaamuna lähti ja huitaasi oven\nperässänsä kiinni.\n\nN'otta sillä muariparaalla ei ollu muuta keinua kun lähtiä\nkaupitteloohon sitä halkomottia, että sais sen taloohin maksetuksi. No\nkyllä niitä ottajia ja ostajia tähän aikhan on, kun halkoja ei tahto\nenää Ylistaron nurkillakaan saara rahalla eikä millää, vaikka rukoolis\nkäret kyynäspäitä myöri ristis.\n\nNiin se muari tuumas, jotta parahite puita tarvittis sillä mäjellä yks\nsotaleski, joll'on kolme pientä lasta koitettavana, jottei se pääse\ntuvasta asiootansa hoitama hankaan. N'otta se meni sille tarjuamahan\nniitä halkoja. Ja se oli kovasti iloonen, kun halkoja sai ja maksoo sen\n500 muarille. Sivulliset auttoovat vielä niin, että oikee hevoosella ne\nhaloot tuathin sotalesken liiverihin.\n\nMutta appajee, kun se trometaari tuli taas sunnuntaina kotia ja\nhavaatti, jotta ne haloot oli viety pois, kun se suuttuu ja rupes\nmetelöömähän, jotta:\n\n— Mihkä n'oon viety?\n\nLöi ja riapootti muaria n'otta reisi musteloomihin. Pualipökerryksis se\nkoitti seliittää jotta:\n\n— No kun et sä maksanu niitä, niin mun piti myirä ne. — Tuanne\nsotaleskelle mä annoon.\n\nSiitä paikasta se präiskä juaksi sotalesken mökille jotta:\n\n— Vai sinä mun halkoni oot vieny! Ja kenenkä luvalla sä ne meirän\nliiveristä oot haettanu? — Laita että vielä poliisin paan niskahas\nvarkauresta ja oman kären otosta —.\n\n— En mä oo varastanu, ostanu oon kun äitees tuli myimähän, että sä et\noo niitä maksanu. Ja rahan oon antanu, n'otta n'oon nyt mun.\n\nMutta se huuti ja präiskäs vain n'otta lapset krääkyy oikohonsa, eikä\nse sotaleski päässy apua hakemhan mistää. Aivan se oli syärä sen. — Ja\nlopuuksi se ängällä jätti 500 markkaa rahaa pöyrälle niistä haloosta,\nn’otta hän vie omansa pois.\n\nN'ottei se sotaleski voinu sille mitää, kun se kamala ihminen rupes\nkelkalla kuljettamhan niitä halkoja sen liiveristä pois. Ja haukkuu\nja huutaa holotti vielä koko aijan. N'otta suu auki kattoovat ja\nsiunasivat muut akat, jotta on tua hävitööntä.\n\nMutta vei se ne haloot omalle mökillensä ja möksii vieläki äitejänsä\npäälle.\n\nSinne jäi sotaleski itkemhän mailman pahuutta, kakarat hamhenhännäs\nriippumas. Mutta niin tykkäs kylälääset jotta kyllä s'oli niin rumasti\ntehty jotta jokin krateeri pitää tuallekkin olla, ja menivät puhumhan\npoliisille jotta saako se nuan tehrä?\n\nJa seuraavana pyhänä oli joka mökis akat ja vanhatpiijat kaula pitkällä\nluuraamas, kun poliisi tuli polkupyörällä ajaan jotta:\n\n— Mihkä se tuloo ja menöö, kun se poliisi on poikamies ja vielä\nkomjakin — jotta tulooko se muutoon vain, vai onko se virkamatkalla.\n\nNiin kaikki näki jotta poliisi meni suoraa sen frouva-präiskän mökille\nja oli kovasti vihaasen näkööne. Kalikka vain lonkalla heiluu.\n\nNiin ei se frouva ollu vielä noussu sängystäkään, kun poliisi sanoo\nasiansa jotta:\n\n— Ne haloot pitää vierä takaasi sille sotaleskelle.\n\nSilloonkos se frouva pomppas pystyhyn sängystä kun ampiaanen jotta:\n\n— N'oon mun haloot ja sillä hyvä. Min' oon ne ostanu ja maksanu.\n\n— Ei, kyllä ne on ja kuuluu sille sotaleskelle, jolle muari on ne myyny\nja rahan saanu, sanoo poliisi. — Ne on vietävä takaasi!\n\n— Mutta mä oon ostanu ne siltä takaasi, ja rahan maksanu. Enkä vie.\nLakitupahan mä sen haastan, kirkuu se frouva.\n\nMutta poliisi sanoo karhialla äänellä ja puristi kalikkaa jotta:\n\n— Sä oot väärällä puolella! Oot käyttäny oman kären oikeutta, vängällä\nottanu ne puut siltä ja jättäny rahan, vaikkei se tahtonu, niin että\nsinä saat tästä sakkua ja tairat joutua linnahankin, n'otta parasta on\nnyt vain heti vierä puut takaasi, niin — pääset sillä.\n\nAivan se ämmä-präiskä kiukusta pihaji, mutta lupas sitte vierä ne\ntakaasi.\n\nNiin poliisi sanoo jotta:\n\n— Ja nyt heti ne on vietävä, eikä huomenna eikä viikon päästä — kun hän\nkerran on sitä varte tullu.\n\nEikä auttanu sen ylpiän ja vihaasen akkatakun muu kun ruveta\nhommaamahan keskellä pyhäpäivää niitä puita takaasi sinne sotaleskelle.\n\nSe yritti hevoosta monesta taloosta siirtämhän, mutta kukaan ei antanu.\nOli tullu kelirikkokin sillä välin n'ottei kelkalla enää kulkenu.\nViimmee se sai jostakin laihnaksi kottikärryt ja niillä se hiespäin\nkiikutti niitä halkoja takaasi sotaleskelle.\n\nJa poliisi ja kaikki akat kattoo päältä n'otta kyllä se kraapii ja\nmanootti vähä sainehesti.\n\n\n\n\nKARVARIN UNELMA.\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta suren s'oon koira vanhanakin? Jotta kohtaloas ja\n»tätä et voi estää» niinkun kortista kattojat sanovat.\n\nKyllä nuo vanhatpoijat kohtaavat elää mirrin naamalla, sanua ja kehua\njotta he eivät flikoosta pihtaa eikä perusta, mutta kyllä niillä\nraakkulehilla silti kumminkin on aina jotakin hajua ja krapaamista.\nVaikka ne on niin tuhannen kieriä, ethensäkattovaasia ja varovaasia.\n\nNiinkun se isoonkirkon karvarikin on vain parkkitynnyriänsä hoirellu ja\nnaureskellu jotta:\n\n— Täshän mull’on kyllä tekemistä, liottaa, kalkita ja kraapia ihmisten\nnahkoja piaksuvärkiiksi n'ott’on silmäkki karvoja täynnä ja haisookin\nniin, ettei musta flikat huolikkaa, vaikka panis kuinka prillantiiniä\npartoohinsa ja orikloonia päähänsä. — Kyllä mä oon kokottanu ja\nsylihini yrittäny, mutta karvarin kullaksi ei kukaan rupia. Nostelevat\nvain häntäänsä ja noukkaansa jotta:\n\n— Hyh hyh, kun haisoo — — —.\n\n— Niin surullista s'oon tämä karvarin ammatti, että akkaa ei saa\nolleskaan, eikä pärjää muuta kun viinan voimalla — s'oon ihmisille\nseliitelly kovaa kohtaluansa, miksi hän vähä ryyppäjää ja on vanhaksi\npoijaksi jääny.\n\nNiin että ne on ruvennu sitä uskomhan ja juaruämmäkki jättänehet\nsen aivan rauhaan, jottei siitä mitään oo eikä tuu. S'oon saanu\nryypiskellä, asua ja laulella aivan vapahasti, eikä akat oo enää\nmonehen vuotehen pitänehet sitä enää oikee miehenäkään.\n\nN'otta kun sen naapurikin sitte, siihen karstaamohon, tuli apulaaseksi\nyks nuori, hiljaasenoloonen, mutta poistiehensä nätti flikka, nii\nsiihen se vanhapoika-karvari iski silmänsä, vaikkei se mitään puhunu.\n\nKylän juoruämmät olivat suustansa niin kiinni toises pääs kylää —\nettä ne ei hoksannehekkaa, eikä tiennehet mitää, vaikka n'oli jo\nsalaasinpuolin tutustunehet ja friijannehet monta viikkua!\n\nSielä n'oli vanhanpoijan kamaris salusiinien takana istunhet yli\npualen yänkin välistä yhres, keitellehet kaffia ja laittanhet\nplöröjäkin sekaha. Ja oli niillä ollu oikee fiiniä ja tyyristä\nmesimarjalikööriäkin ja se kaveri oli laulanu aivan silmät ummes jotta:\n\n    — mesimarjani, pääskyni, pulmuni\n    mun,\n    sinä mun, minä sun — —\n\nJa että oma onni se yhtehen vei.\n\nN'otta sen flikan oli pitäny välistä panna oikee molemmat käret sen\nkarvarin suun päälle jotta:\n\n— Älä, älä verä niin lujaa, kuullahan pian.\n\nN'otta niill’oli oikee lystiä. Eikä akat tienny mitään!\n\nKyllä n'oli ittekki niin varovaasia, n'otta tätä salaasta peliä ja\nonnenautuutta olis kestäny vaikka Juhlaha asti, jos ei n'olisi yhtenä\npyhänä ryypänny ja rakastunu vähä liikaa.\n\nElikkä ei ne ny liikaa ollu ottanu, mutta sen verran vai, että kun oli\noikee sakia ja kova lumipyry, niin ne ajattelivat ettei heitä nähtääsi,\nvaikka ne lähtisivät yhres ajelemhan, ja käyysivät vaikka kirkolla\nelokuvis.\n\nSen verran tokkuras olivat.\n\nSillä karvarilla on komja viirestalvi salvia, kurikkalaane topattu\nlohna, hopiapislaisitolkka ja rahnikoorut suittenperät n'otta kyllä\nniillä vain kultansa kans mieli teköökin ajelohon. Jotta saa vähä\nnäyttää ja hihkaastakki jotta:\n\n    kun on liinukka varsa\n    ja nappularattahat\n    ja itte pirän suittista kiinni.\n\nEi sitä, kunon pulska flikka ja pienes pöhnäs, vanhapoikakaan voi\nvastustaa. Jotta lähti ne.\n\nKomjan roirin laittoo lohnan perähän ja loimivillaasihin fällyyhin se\nkullanmurunsa peitteli. Mutkalle tälläs fällynpään jottei sen pikku\njalkoja vai palele ja lairoolta tukkii niin tivihisti molemmin puolin\njottei meinannu itte vierehen mahtuakkaan. Ja suuret koirannahkaaset\nkintahat oli käres jotta s'oli oikee komjaa kattella, kun ne iltahämyys\nsitte lähtivät.\n\nMutta kulua s'ei pannu aisahan ollenkaan jottei tunnetaasi eikä\nkuultaasi.\n\nOli sen verran kuusalla kumminki.\n\nLunta pyryytti jotta mailma oli sakiana, ja suuria nietoksia lyäny\ntielle, n'otta lohna hyppeli, nousi ja putos kun meren aalloolla olis\najanu. Heitti ja välihin siristi, n'otta se flikka ihanasti kiljahteli\nja hapuuli sitä vanhaapoikaa kaulasta ja huuteli jotta:\n\n— Mä putuan!!\n\n— Pirä kiinni vai ja puserra lujaa! se vanhapoika huuti jotta: — Näekkö\nkuinka tämä huppa lentää, katto kun se juaksoo korjasti pää pystys.\n\n— Ihanaa! vikisi se flikkakin sen kaulas ja puserti lujaa.\n\nNiinkun troikalla vai, lumipyrys Mansuurian kukkuloolla — — ne\nlennättivät.\n\nNiin justhin, kun ne tuli lennättään ja pussasivat siinä Antilan\nahtees, niin siihen oli lyöny niin suuren lumikinoksen, jotta siihen\ntarttuuvat kiinni, reki kaatuu ja hevoostakin väänti n'otta sekin olis\nkaatunu, mutta se riuhtoo ja kiekkas n'otta rinnustin aukes ja lähti\nhäntä pystys hyppäämähän.\n\nSinne jäivät lumipurkuhun päällensä, eiväkkä meinannehet päästä\nfällyjen välistä irtikään.\n\nN'otta sellaane tulemus siinä tuli!\n\nHevooncn karkas ja flikk'oli ketarat pystys maantien ojas, eikä\nkäsilaukkua tahrottu löytää mistää.\n\nKyllähän se karvari vähä huuteli sen hevoosen perähän, mutta s'oli\nmenny. N'otta siin ei lopuksi auttanu muu kun lähtiä vetämhän sitä\nlohnaa kotiapäin, niin kamalaa kun s'olikin, mutteihän sitä sopinu\nsiihen tiellekkää jättää, hyviä ja tyyrihiä pälehiä.\n\nSilloo ne vasta siitä onnen hurmiosta selvesivät jotta:\n\n— Voi kamalaa, kuinka meirän nyt käythin!\n\nEi auttanu muu, kun sen vanhanpoijan piti ottaa aisoosta kiinni ja\nruveta vetämhän lohnaa kotiapäin. Ja kun oli niin paljo luntakin,\nniin itketti ja harmitti se sitä flikkaa, mutta koitti se kans lykätä\nperästä. Hiki juaksi karvarin ottalta kun se veti ja koitti laulaa\nlohruttaa jotta:\n\n    — Älä itke mun impeni kallis — —\n\nMutta pahempaa vielä tuli!\n\nPitikin tulla vastahan sellaases pyrys kylän kaikista pahin juaruakka,\noikia »kuuluttaja». Ja se kun löi kahta kättä reitehen jotta:\n\n— Mitä herttihallikkohon mä näjen? — Eikö se oo se meirän kylän\nkarvari, tua rutimuljus, tua ijankaikkinen vanhanpojan kekkana, rekiä\nvetämäs, ku hevoone aisoos — ja flikka peräs! — Kukas sä oikee oot? —\nJassoo, vai se karstaaja. Vai niin, jopa rookattihin! Ja tällääsellä\nilmalla — holotti se akka siinä, siunas ja huitoo kun tuulimylly.\n\nNo se flikka pyyti ja rukooli jotta:\n\n— Älkää ny vain puhuko tästä kellekkää jotta näin meirän on käyny.\nKyllä mä sitte karstaan teille ilmaaseksi villoja — —.\n\nJa se karvarikin sanoo jotta:\n\n— Pitäkää nyt suunna kiinni, niin knapis kerrankin, jottetta\npuhu kellekkää, ei yhrellekää sielulle, niin saatta tuora vaikka\nhärjänvuoran mulle parkittavaksi ilman lupaa, enkä maksuakaan ota.\n\nReiroo-luvat on nyt Kansanhuollosta lujas, niinku kaikki tietää, n'otta\nse akka oli kovin mielisnänsä ja vannoo, jotta:\n\n— No en kellekkään sano, en eres omalle äijälleni puhu mitään, en\nuniskaan! Oon mä vain sellaanen Taava, jotta osaan pitää suuni kiinni,\nvaikka tuomiolle vietääs. Luattakaa muhun! Niin on kun kiven takana —\nja oikee löi sen päälle vielä nyrkillä polvehensa, jotta:\n\n— S'oon sitten vissiä se kun amen kirkos.\n\nNiin lupas ja vannoo, lykkäs vielä hetkes matkaa sen flikan kans\nrekiäkin — mutta seuraavana päivänä, kun hevoonenkin tuli itteksensä\nLustilan kylältä kotia, niin sen tiesi jo pitäjän lukkari ja pappilaski\nsiitä puhuttihin.\n\nNi'että, niinkun laulus laulethan:\n\n    — ny s'oon tullu julki!\n\n\n\n\nSYNTYMÄPÄIVÄ-LAHJA.\n\n\n_Oottako kuullu_ kuinka iloosesti ja suurella lahjalla yllätettihin\ntäälä meirän puoles yks kansakoulunopettaja, josta kylälääset kovasti\ntykkäävät ja kunnioottavat, kun se täs keväällä täytti 50 vuotta?\n\nSe on hyvä opettaja jotta lapsekkin siitä tykkää. Mutta sitä paitti se\non hommanmiäs ja innokas maanviljelijä, jotta s'oon myllänny, kaivanu\nja kravannu koko koulumaansa niin viljelyksehen ja puatarhakukkamaaksi,\njotta s'oon kun Eerenin yrttitarha. Sill' on klasinen kasvihuoneskin,\njosta se pualikesäs jo söi ja möi hirviällä hinnalla suuria kypsiä\ntomaattia, kun toisten ei ollu vielä kukaskaan. Ja uusia perunoota\nse sai jo Vappuna. Ja varhaasperunasta se veti rahaa ku suokuokalla,\nn'ottei s'oo keriinny opettajanpalkkaansa ollenkaan nostamahan.\n\nNaureskeloo vain puheenjohtajalle jotta:\n\n— Kyllähän ne pennit kerkiää lapset sieltä joskus hakia. — Mutta\nniistähän sais apulantaa, elikkä vielä päreet, jos sais joltakin ostaa\noikee hyväksi palanutta karjanlantaa, elikkä tunkion pohjaa.\n\nSontaa se vain olis tarvinnu, eikä valtionapua. Sitä se kyseli ja\nhyppäs ympäri kylää pyytelemäs, mutta kukaan ei malttanu myirä, niin\nikävää kun se olikin.\n\nKyllä ne olis antanukkin, muttei passannu, kun joka nokares tarvittihin\nkipiästi itte, niin että maantieltä kiffeli’läkin moni isäntä korjas\nitte taltehen, jos hevooselle vahinko sattuu. Sillä nyt, kun ei\napulantoja oo saanu rahallakaan, on sonta torella maanviljelijän\nkultaa, jota ei meirän puoles oo nyt sota-aikana enää saanu Nellmannin\nkuvillakaan ostaa. Oikiastansa mistää ei oo nyt sota-aikana ollu niin\nsuurta puutesta kuin sonnasta.\n\nSe opettaja oli juuri laittanu flankuusta ittellensä sellaasen\nPaapelintorni-lavankin mansikanviljelystä varten, kun sill'on niin vähä\ntilaa, jotta pitää viljellä ylöspäin.\n\nSe on sellaanen flankuulle rakennettu neliiskulmaane porrastorni,\ntoista metriä korkia n'otta aurinko saa kiertää sitä ympärinsä, on\nhelppo kastella ja pitää puhtahana.\n\nNo sitä varte se oli pussittanu kantanu, sekoottanu ja laittanu multaa,\nmutta — voimaa puuttui maasta. Ei ollu sontaa, eikä mistää saanu.\n\nS'oli kuullu, jotta Vaasan kaupunki on kuarmakaupalla myyny vanhalta\nkaatopaikaltansa, eli »Raatopakalta» ympäristön maanviljelijöölle\ntunkionpohjaa, n'otta se pisti heti kuakan ja tyhjiä säkkiä suurehen\nkapsäkkihinsä ja ajoo junalla Vaasahankin sen soiman perähän. Mutta\ntoiset olivat jo keriinnehet kaupunkilasten kaatopaikan aikaa sitte\ntikuulla kaluta niin tyhjäksi ja puhtahaksi, jottei siell' ollu enää\nku paliahat kivet, ruostunutta pläkkipelliromua ja vanhoja märännysiä\nkenkärauskoja.\n\nNiitä se katteli kauan ja tuumaali, mutta puristeli sitte päätänsä ja\nlähti pois.\n\nJa tuskitteli, kun sill' oli justhin vielä se rähinä eres, jotta sen\npiti pian täyttää 50 vuattakin.\n\nYstävät ja kylänmiehet koittivat kautta rantaan urella ja neuvotella,\njotta mitä he sille piretylly opettajallensa nimipäivälahjaksi\nkeksiisivät. Niin siinä tulikin niille vasta tenkkapoo ethen, kun sillä\nopettajalla oli kaikkia ittellä.\n\n— Ostetaasko sille sellaane jalkalamppu, eli saataaskohan jostakin\nliikkehestä voilla ja fläskillä jonkillaane pöytäkalusto?\n\n— Ei se hopiaane kaffikalustokaan rahas niin kovasti tyyris olsi, ja\nniitä näyttää kaupoos olevan, mutta kun pitääs saara yhtä paljo sitä\n»vastikehopiaa», ja sitä ei kukaan omastansa anna. Ei yhtää katkennutta\nkaffilusikkaa. Pitääs räknätä ja rahas maksaa se puuttuva erootus\nromuhopia-krammoos ja paperimarkoos ja silloo nousoo krammat ja markat\nkattohon.\n\n— Mutta jos ostetaas Kuvaraamattu elikkä muita suuria kirjoja?\n\n— Ei ku puutarhakirjoja! ehrotti yksi.\n\n— Ei ku kattokruunu! ehrotti toinen.\n\n— Ei mutta jokin seinäryijy, sanoo lopuuksi yksi närväpää.\n\nNiit' olis saanu usiampiakin.\n\nYksi ja toinen ehrotti, että heiltä sais suuren ja komian ryijyn\nhalvallakin. Hän vois uhrautua ja myirä uuren ryijyn, jonka hänen\ntyttärensä on saanu lahjaksi — tai juuri itte valmistanu.\n\nSitä tuumattihin ja katteltihin, mutta jokin oli aina vastas, tykkäs\njotta se oli epäonnistunu ja sitä varte vai tahtoos päästä siitä\n— n'ottei siitäkään tullu mitään. —Yhreskin oli akka kun kuusi ja\nhevoosen kuva kun sahapukki.\n\nN'otta kun jokin isännistä sitte lopuuksi suorahan kysyy siltä\nopettajalta jotta:\n\n— Kuule, mitä sä ny toivoosit, tarvittisit ja tykkääsit, niin me\nkylälääset mielellämmä hommaasimma sulle syntymäpäivälahjaksi, kun ei\nme itte tierä eikä keksi.\n\n— Va skiit, se sanoo, kun s'oli ruattalaane. — En mä mitää tarvitte\nenkä toivo, mull'on kaikkia ittellä, jalkalamppuja vintilläki,\nposliinikuppia ja kippoja liikaaki, seinät täynnä teirän ryijyjä,\nhopialusikoota on ja kaffipannukin omasta takaa — — —. Em mä mitää\ntarvitte, tulkaa vai kaffille koko kylänväki sitte sinä päivänä. —\nEikä tartte kukkiakaan tuora, saatta päinvastoon vierä, jos huvittaa\nkotiakki. — — ‒ N'otta s'oon aiva turhaa, älkää vilttikö touhuta. —\nMutta kuule Kustaa, mistä mä saisin _sontaa_ tuohon mansikkalavahani?\nkysyy opettaja lopuuksi siltä mieheltä ja otti oikee rintaknapista\nkiinni jotta:\n\n— Ekkö sä ny toresta tierä, kuka myis mulle pari kuormaa, kun\nvälttämätä pitääs saara.\n\nEikä se tienny, vaikka kuinka tuumootteli. N'otta n'oli kylän isännät\naivan ymmällä, mitä ne sille lahjaksi keksisivät.\n\nSiihen se kyläläästen yhteeslahjan hommaaminen sitte plyssähti, jotta\nantakohon ja keksiköhön kukin niinkun tykkää.\n\nSe opettajan juhlapäivä sitte tuli, ja kerääntyyhän sinne nöyrille yhtä\nja toista, kaikellaasta kapistusta, lahjakorttia ja kukkiakin, vaikkei\nolsi tarvittukaan, n'otta s'oli kovasti juhlallista ja opettaja iloonen\nja kiitollinen kylälääsillensä.\n\nVieraillakin kerääntyy huonehet täytehen. Tuli prouvaasti,\nfaltesmannikin ja koko pitäjehen herrasväki n'otta n'oli oikee suuret\nkalaassit, eikä mitään puuttunu, oikiaa kaffiaoli, paksua kretaa ja\nmonellaasta pikkuleipää. Prouvaasti, ja muukkin puhuu päivänsankarille.\nSähkösanomat luettihin ja laulettihin. Katteltihin lahjoja ja sitte\nlopuuksi luettihin lahjakortit.\n\nNiis oli kaikellaasta, kunnes viimmeeses kortis oli kaikista suurin ja\narvokkain yllätys:\n\n    Kuorma sontaa kotiin ajettuna\n\n    N. N.\n\nSe oli torellisen ystävän uhrilahja koko kylän puolesta piretylle\nopettajalle Suomes keväällä 1946, kun sontaa ei saanu rahallakaan.\n\n\n\n\nMUMMA VARKAHIS.\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta välistä rookathan maittilaknekasta sellaanenkin\nkärpänen, ettei luuliskaan?\n\nMä kyllä varootin tänäkin syksynä, kun pimiät tuli ja omenat kypsyy,\njottei pirä mennä toisen kryytimaahan omenia varaastamhan, vaikka ne\nkuinka punoottaa ja mieli tekis, sillä pian paukahtaa! Omenapuiren ja\nmarjapuskien omistajat ovat nyt niin kovasti faskistisella kannalla\npuirensa puolesta, panoovat naruja, kaivaavat kuoppia, rakentaavat\njuoksuhautoja ja piikkilankaesteetä, miinoottavat ja ampuuvat\nplötkäpyssyyllä kintuulle, jos joku vahingoskaan sattuu heitän\nkapitalistisille marjamaillensa erehrykseskään astumhan.\n\nErehrykset kuka ymmärtää? sanotahan jo sanaskin. — Ja erehryksiä tuloo\nkumminkin, ihmisen luonto kun on sellaanen.\n\nNiinkun Orismalaskin oli yhres taloos monta puuta ja niis suuria,\npunaasia omenoota. Niitä kattelivat ohikulkijat sivusilmällä tosin,\nmutta sylki kielellä ja makia mieles. Ja taloon väki klasista vahtas\nkans aamusta iltahan, ettei niitä vai vietääsi.\n\nJota enempi illat pimeni, sitä enempi nuoria ja naruja sirottihin\nristinrastihin polven korkeurelle puutarhan puihin. Ja monenkaltaasia\nkuluja, peltruja ja lehmänkelloja niihin kilisemhän ja kalkattamhan —\nmutta aina siltäkin vain katos yön pimeyres suuria, komeeta omenia.\nVaikka kuinka vahrittihia, niin jokin näkymätöön olento sielä käy\napuharvennuksella.\n\nKilisi ja kalisi joskus, ja narut oli poikki, mutta aina se varaas\nkerkes kumminkin katuamahan.\n\nEi se paljo vieny, 5—6 omenaa niinä öinä, kun kulki, mutta kun se\nriivatun kraappakynsi vei aina suurimmat ja kauniimmat, n’otta se rupes\nkäymähän oikeen taloon väen sisulle, se sellaanen peli. Välistä isäntä\nja poijat lymmyyttivät ittensä koko yöksi tikkelperipuskihin, jotta he\nottavat sen kiinni. Mutta silloon sitä ei tullu ja miehet oli väsyksis\nja fletkooksis koko päivän n'ottei ne jaksanehet työhön mennäkkää.\n\nYhtenä pimiänä yönä miehet oli taas vahris, että nyt ne vissisti tuloo,\nkun ei oo monehen päivähän ollu. Ne makas ja kyttäs marjapuskaan alla\nkorvat kuuholla, niin tuas puolen yön aikhan, kun oli niin pimiä,\njottei kättänsä nähny, ja tuuli kovasti, ne yhtäkkiää kuulivat, että\nlehmänkello kalahti. — Ne hyppäs pystyhyn ja lähtivät käret levjällä\nhaparoomahan sitä kiinni, ja tramppasivat naruuhin jalkansa n'otta\nkaikki kulut ja kellot kilaji ja kalaji n'otta n'oli hulluksi tulla,\nkun kaatuulivat ja truiskiivat puskasta puskahan pimiän päähän ja\nhuutivat ja manasivat silmät ummes.\n\nViimmeen ne saivat toisiansa hatruksista kiinni, kamppasivat, löivät\nja rytyyttivät toisiansa omenapuita vastahan n'otta sieltä rapisi\nsatamalla omenia niiren niskahan, ennenkö ne hoksasivat jotta:\n\n— Säkö se olikkin Jussi, mä kun luulin, jotta se varaas — — ‒.\n\nJa vaikka ne sitte oli hiljaa ja kuinka hörös korvilla kuuntelivat,\nniin mitään ei kuulunu. Aamulla vai oli monta marjapensasta aivan lutus\nja riipin raapin. Ja ainakin kaksi kappaa omenia maas. Eikä ne tienny\neres, oliko se varaas yöllä käynykkää vai ei, vai oliko niiren korvat\nvalehrellehet. — Mutta pahaa jälkiä oli puutarhas tullu.\n\nJa sitte seuraavana yönä käyy taas se varaas!\n\nSilloon isäntä sanoo, jok'oli ollu soras, jotta:\n\n— Ja nyt laitaakin pottumaahani sellaasen miina-latinkin, jotta\nvarmasti kuuluu, ja antaa sellaasen tällin, ett'on ketarat pystys — — ‒.\n\nSe laittoo keskelle polkua sen omenapuun ala poikkipuolin kahren\nlautan välihin suuren kruutipussin ja piikin knallihin n'otta kun\nastuu päälle, niin heti paukahtaa n'ott'on töppööset ilmas vaikk' olis\nminkälaane mies. Ja niin suuren lieskan vielä lyö n'otta valkaasoo koko\npuutarhan, vaikk' olis kuinka pimiä.\n\nTarkasti laittookin ja kuivilla lehrillä peitti sen niin, että yhtää\nei sivullinen voinu päivälläkään huomata, että siinä olis muuta ku\nroskakasa. Ja varootti sitten kaikkia, jotta ei saa mennä sinne, eikä\npuhua kellekkää ettei se leviä kyläläästen tietohon.\n\nOtettihin pois ne narukkin ja lehmänkellot. Ja koira pantihin liekahan\npihalle, jottei se pääse sinne tramppaamahan ja lennä taivahashe.\n\nJa sitte orotettihin niin ettei nukkumisestakaan tähtonu tulla mitään\njotta:\n\n— Koska pomahtaa?!\n\nMeni yö, meni toinenkin, mutta kolmantena yönä, kun jo aamu sarasti,\njyrähti ja tärähti niin, että emäntäkin lenti sängystä hartialle ja\nperäklasi päärystä tuli helisten tupahan. — Ja välähti kun salasmaa\nolis lyöny n'otta puutarha oli valkoonen ku päivällä.\n\nIsäntä oli heti pystys ja Jussi purotti ittensä korkoosesta ku kärppä,\nja ryntäsivät pihalle n'otta isäntä härintuskin kerkes hairata eres\nporstuasta korentua — ja puutarhaan.\n\nNiin siellä seisoo, kulukaa, yhrellä jalaalla toinen jalka pystys ja\nilman kenkää — naapuritaloon yli 70-vuotias _syytinkimuori_, aivan\nkliitunkalpiana käret rintaa vastahan painettuna, suu auki — eikä\nhengittänykkää, kauhun jäykistämättä kun Lootin vaimo, se sualapattas.\n\nEi silmä räpähtäny, ei saanu sanaa suustansa, ei päätä käännetyksi,\naivan oli jäykkä kun puupökkelö.\n\nJa kumma oli, ettei se kaatunukkaa, kun yhrellä jalaalla vai seisoo,\nkun sankaripattas jalka pystys. — N'otta taloon väkiäkin hirvitti, niin\ntuttu, kun muori olikin.\n\nSitte se yhtäkkiää lyhistyy, kaatuu ja meni aivan tierottomaksi ja\nsilmät väärinpuolin pääs, n'otta niiren piti laittaa hevoonen aisoohin\nja vierä se muori kotia, sen omalle mökille.\n\nSe oli sellaanen paukaus ja ällistys koko kylälle — että siitä ei oo\npuhuttu mitään, imehrelty vain.\n\nViikon muori makas kovasti huonona, ei pysyny mikään sisällä, kyöläs\nvain ja pyärrytti.\n\nMutta kun taloosta sitten lähretettihin se mumman taivahalle lentäny\ntoinen piaksu ja sen sisälle oli pantu 5 koriaa omenaa, niin mumma on\nny parantunu ja voi taas kovasti hyvin.\n\n\n\n\nKALKKUNA.\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta tuala syntisellä Seinäjoella siälä tapahtuu\nvaikka mitä?\n\nEi vai, että joltakin köyhältä tyämieheltä, joka sattuu mässähtämhän\njohkin puskikkohon, vierähän housut jalaasta ja parisataatuhatta rahaa\nliivintaskusta, vaan oikeellekkin ihmisille sattuu sellaasia klohnuja\nja tulemuksia, että kaikki tohtuurit ja piirihullukkin on pyllyllänsä.\n\nNo ajatelkaa ny ittekki, jotta sinne Piirisairaalahan hommattihin\ntäs kesällä, niinkun omavaraasuustalouren lisäämiseksi jostakin\nEtelä-Suomesta kalkkunapari, ukko- ja akkakalkkuna. Tietysti siinä\ntarkootukses, että ne munisivat ja täyttääsivät maan.\n\nJa jotta mammakalkku pääsis alkuhun, niin nikkari verstaas sorvas\nmalliksi puusta komjan pesämunan, maalas sen keltaaseksi ja kylkehen\npieniä kalkkuna-enkelin kuvia n'otta s'oli oikeen nätti. Ja sen päällä\nse kalkku-mamma istuu pari tuntia joka päivä kovasti tärkiän näköösenä.\n\nNiin tuata, ei kaikki seränpoijat tieräkkää, eik'oo nähnykkään mikä\nse kalkkuna on. No, s'oon lintu, isokokoonen kun mettoo ja hoirethan\nniinkun kanoja ja ankkoja, munitethan ja suuria munia tekööväkkin,\nmurra varsinaasesti niitä syätethän ja hoirethan teuraslintuuna, josta\nsaarahan suuria, komeeta lintupaistia herroolle juhlapäivällisiksi.\nTietäähän sen, että herroolla on kaikellaasia kotkotuksia, kun\nsensijahan oikia eteläpohjalaanen isäntämies ei ilikiä panna suuhunsa\nkananraatuakaan. Tunkiolle ne meillä paiskathan sitte kun kana on\nlopettanu munimisen.\n\nEn tierä sitte kenenkä hommaa ne kalkkunat sielä Piirisairaalas olivat,\neikä monikaan niistä tienny, mutta sairaalan sikalan hoitaja sai ne\nhoitohonsa. Se piti niitä sikalan ullakolla, kun siell' oli hyvää\ntilaa. Kantoo vettä, ruokaa ja kaikellaasta silppua niille, n'otta ne\nhyvin kotiutuuvat ja viihtyyvät sielä. Ja rupesivat lihoomahankin.\nEiväkkä mitään ääntä ittestänsä pitänehet, kun ei se kuulu niiren\ntapoohinkaan. Mitä ny ukko-kalkkuna iltaasin vähä akallensa sanoo, kun\nse lenti nukkumaorrelle jotta:\n\n— Klunk klunk — — —.\n\nN'ottei siitä Seinäjoen kalkkunaherrasväestä kuulunu eikä tienny tuskin\nmuut kun se hoitaja, ja omistaja, kukahan sitte olikaan. S'oli vähä\nniinkun salaasenpualista asiaa.\n\nKunnes nyt sitte täs yhtenä päivänä se Vihtahousu elikkä itte\nVanha-Erkki, jok' on kaiken pahuuren, käsittämättömien koirankurien\nja keppoosten tekijä, hoksas ne kalkkunat sielä sikalan vintillä\nja sairaalan nuhteettoman autonkuljettajan, sotki ja säkläs\nne niin yhtehen, että se Häntä-Heikki vieläki makiasti nauraa\naikaansaannoksellensa.\n\nKun autonkuljettaja oli juuri tuanu vaununsa pihalle vajasta siinä\nsikalan vieres, niin moottori jollakin lailla krenas, jotta sen piti\nsitä prätköttää ja monehen laihin rukata, n'otta siin' oli kova tärinä\nja pörinä — niin justhin kun se kruuviavaan käres oli kaasuttajan\nkimpus, niin sieltä sikalan vintiltä lenti se kalkkuna-kukkoo ku\npaiskattu raivoosnansa siitä autonpörinästä siivet levjällä sen\nkuljettajan niskaan, molemmin kynsin kraapimhan ja päälle kun onnetoon.\nN'otta se kuljettaja säikähti ja luuli koko riihirarin tullehen\npäällensä. Se huhtoo ummessilmin henkensä erestä sillä kruuviavaamella,\nettä sais silmänsä auki, n'otta se lintu putos sen seljästä maahan ja\nlähti lentää räpöttämhän vaunun ympäri.\n\n— Mettoo! kiljaasi kuljettaja ja lähti kruuviavaan pystys perähän.\nSiinä mentihinkin vinkiää peräkanaa ja auto huuti aaloppi auki. Sai se\nmöksäästyksi sitä petua pari kertaa päähän ja siipispankkoohin, n'otta\nse viimmeen ahristuu auton alle pakohon, frääsäs ja kuapii maata n'otta\nsilmät sokkas. Mutta nitisti se sinne sen kumminkin lopuuksi. N'otta\nkun se sen sieltä sitte veti, niin:\n\n— Aika rötkäles olikin! tykkäs se autonkuljettaja iloosena hikiä\npyyhkien. — Sain komian lintupaistin mäkin kerran! Mistä tua peto mun\nniskallani lenti? — Vissihin Törnävän mettästä.\n\nN'otta s'oli kovasti iloonen, ku nuan mukavasti sattuu. — Vei kotiansa\nja sanoo emännällensä jotta:\n\n— Plokkaa ny tämä ja laita meille illalla pienet kalaassit, mä\nkuttun näitä laitoksen virkaalijoota ja muitakin herroja oikee\njuhlapäivällisille, kun sain sattumalta näin komian metoon.\n\nNo emäntä ihasteli ja tytärkin, jok' on kouluja käyny, imehteli jotta:\n\n— Kamala pää tällä metoolla, kun ei oo karvoja ollenkaan kaulalla ja\nnuan pitkät ja klottuuset heltat — — — n'otta se kuljettajakin kattoo\npitkää jotta:\n\n— Soon vissi hin sitä lajia, jokin korpimettoo, ja taisi siltä\nsiinä rytäkäs mennä höyhenekki päästä, mutta suuri ja komia s'oon\nkropiltansa, jotta harvoon näköö.\n\nJa niin ne plokkas sen, heitti pään tunkiolle, soosit, syltit ja\nmonellaaset vihannekset ympärille jotta s'oli oikee juhlapöytä illalla,\nkun vierahat sitte tuli ja rupesivat tääräämähän napsien kans niinku\npruukathan.\n\nJa isäntä kehuu jotta:\n\n— Joo, mä vain kruuviavaamella huitaasin — kippis!\n\nN'otta n'oli oikeen onnistunehet ja ilooset syömingit aamupuolehen\nasti, laulujen kans. Kaikki laitoksen herrat ja virkaalijat, jokka\npääsivät näihin mettoo-juhlihin, olivat kovasti tyytyvääsiä ja iloosia,\nn'otta seuraavana aamuna oli niskaväärä nosta ja vähä pilvinen sää.\n\nEikä se autonkuljettaja ollu saanu aamulla vasta kun toisen pultun\njalkoohinsa, kun ovelle jo kopurettihin lujaa ja sikalan hoitaja seisoo\nsiellä silmät pystys jotta:\n\n— Oottako te syäny meirän kalkkunan?\n\n— Minkä tuhannen kalkkunan? kysyy se kuljettaja. — Metoon me syäny\noomma, eikä mitää kalkuttimia — ja veti oikee kiukus toisenkin pultun\njalkoohinsa.\n\n— Ny se on karonnu, ja sen te ootta syäny, änkkäs se hoitaja vain.\n— Mitä mä ny teen ja sanon kun se uros on pois ja akka-kalkkuna vai\nvintillä ukajaa. — Kuule, se on maksanu — 8 000 markkaa se kalkkuna!\n\n— Metto se oli, joka mun niskallani lenti, älä koitakkaa veikistellä.\nKyllähän mä nyt metoon tunnen — — —.\n\n— Mihnäs on sen pää? tutkas hoitaja, — jotta: pää tänne, niin kattothan!\n\nMentihin tunkiolle ja sieltä löytyy se pää jotta:\n\n— Kattokaa nyt itte, ettei täin' oo mikään metoon pää, aivan karvootoon\nja näin monenfärinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSielä ne sitte seisoo, kalkkunan pää käres tunkiolla ja imehtelivät.\n\n\n\n\nAMERIKAN PAKETTI.\n\n\n_Oottako kuullu_ siitä Amerikan paketista Himangalla?\n\nNo niistähän tääläpäin nyt jokahinen unta näköö, orottaa ja karehtii,\nkun toiset saa montakin pakettia, eikä toiset saa yhtäkää, vaikka\nkuinka istuus ja inuus. Se suloonen kaffinhaju sattuu naapurin nenähän,\nja panoo kaffihampahan haikiasti jomottamhan. Pahkuloorahan jotta:\n\n— Mikä kumma siinä on, kun ei Manta kirjoota eikä lähretä mitään,\nvaikka m'oomma niin monta preiviä pannu menemhän Tuluuttihin — jotta\njoutaas se nyt panna eres yhren paunan kaffipussin meillekkin — — ‒.\n\nAmerikan pakettia orotti Himangallakin yks isäntä viikkokaupalla n'otta\nse näki siitä jo untakin jotta:\n\n— Vissisti nyt pian tuloo! — S'oli oikee suuri ja raskas paketti,\njonka Manta pani tulemahan ja sanoo vielä jotta haasta sitte kaikki\nsukulaaset ja tuttavat kaffille, kun saat sen. — On siinä tupakkiakin\noikee suuri purkki, Prins Alperttia onkin, jotta saatta sitte käryyttää\npäälle.\n\nSellaasen unen näki ja pii niin vissi ja tohkehes, jotta kaikkia\nkrannia kuttuu sitten kaffille, kun se Amerikan paketti tuloo.\n\nJa emäntäänsä se käski jotta:\n\n— Rupia jo leipomhan pullaa ja pikkuleipää kans, kyllä se nyt pian\ntuloo.\n\nJa lapset juaksi ympäri kylää yhrellä jalaalla riemusta konkaten jotta:\n\n— Meille tuloo ii ii, Amerikan paketti kans! Oikee suuri tulookin,\nkaffiakin koko säkki! Sitte me juorahan kaffia aamusta iltahan, iihaha\n—. Äitee laittaa jo nisutaikinaa — — —.\n\nN'otta koko kylä tiesi sen ja orotti.\n\nSitä orotettihin niin hartahasti ja kyseltihin joka päivä postista,\njotta isäntä oli aivan pistoksis, eikä saanu aikaansa enää kulumhan\nmuuta kun haulikon heitti selkähän ja lähti kyttäämähän sorssia\nPauhankariin, johna niitä tänä syksynä olikin paljo.\n\nAika lailla hyvin se saikin n'otta lahjootteli niitä toises kyläs\nasuvalle sisarellensakki, joka kyllästyy sorssapaistihin niin, että se\nlopuuksi sanoo veljellensä jotta:\n\n— Ampuusit joskus vähä muitakin lintuja, eikä aina nuata sorssia!\nM'oomma syäny nyt niin paljo sorssia, että yökyttää. Jotakin\nmettälintua ja parempaa — — —.\n\nNiin sen isännän mielehen livahti heti jutku jotta:\n\n— No kyllä mä ammun, ja saamas pitää!\n\nJa aika vekkuli kun on, niin ampuu seuraavana päivänä — _harakan_!\nLaittoo siitä komian paketin ja lähretti flikkansa viemähän sisarelle\njotta:\n\n— Isä lähretti tärille korjan linnun!\n\nKun täti sitte pärvöötti sen kovasti köytetyn paketin, niin monen\nkymmenen sanomalehren sisältä tuli viimmee se harakanraato, n'otta täti\nhaukkoo ilmaa, ja koko taloonväki ja kakarat ympärillä pryyskytti ja\nolivat naurusta katketa.\n\nKyllä sitä tätiä kaiveli se harakanraato, mutta nauroo sekin lopuuksi\nja sanoo vai jotta:\n\n— Mhyy-yh, orotas junkkari, kyllä mä tämän sulle vielä maksan.\n\nJa kyllä sillä isännällä ja koko kylällä oli lystiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitä Amerikan pakettia ei vai kuulunu.\n\nPiparkakut ja nisupullat oli valmihina, pakkasivat kuivumhan ja\nkulumahankin, kun aina joku knaappas emännän kaapista.\n\n— Kyllä se nyt pian tuloo — vakuutteli isäntä vain joka päivä ja\nsoitteli postikonttuurihin.\n\nNiin se sisar keksiikin, jotta hän laittaa sille veljellensä\nAmerikan paketin. Puhuu postifröökynälle ja yhres juones ne sen\nsitte värkkäsivät. Komjan paketin laittoovakkin. Painoo yli kymmenen\nkilua. Köyttivät ja neuloovat valkoosen hantuukin sisälle ja vanhasta\nAmerikan paketista liimasivat osootes- ja postimerkit päälle, n'otta\ns'oli justhin kun oikia Amerikan paketti. Nimen vain muuttivat, ja\npostifröökynät kirjoottivat ja lährettivät ilmootuskortin sille\nisännälle, joka hihkaasi heti jotta:\n\n— Ny s'oon tullu! — Sanoonhan mä jotta tuloo!\n\n— Laita nyt akka pöytä koriaksi ja kaikki kakarat käskemhän tätiä ja\nkrannin väkiä — oikialle kaffille! — Mä lähren kirkolle hakemhan sitä\npakettia oikee hevoosella, touhus isäntä, ettei meinannu lakkiansa\nmuistaa, kun s'oli niin tärinäs, kun lähti.\n\nSiitä tulikin hoppu saara kaikki valmihiksi. Tupaa pestihin ja\nsiivottihin jotta ovet paukkuu. Keskelle laattiaa veretthin isoo pöytä,\nlakana päälle ruukiksi ja oikee kukkiakin pöyrälle. Hiespäin pestihin\nkaffikuppia ja kylästä lainattihin lisää, juostihin ja häärättihin\nn'otta akkaväellä oli pusurit märkänä ja hiukset hassalla.\n\nTaloon vanha suuri kuparipannu keitettihin oikeen tuhaas ja lipiäs\nn'ottase väläji kun hopia sisältä ja kuurattihin päältäkin n'otta se\nloisti ku Naantalin aurinko.\n\n— Aiva puhtahasehen vetehen se Amerikan kaffi nyt keitethän, trossas\nemäntä, kun vierahia rupes jo tule inhan oven täyreltä.\n\nKaikki oli valmista, nisut pöyrällä, suuri maitokannu täynnä paksua\nkretaa, valkia hellan piisis ja se isoo kaffipannu täynnä purkista\nvettä porisi jo tulella, kun isäntä tuli hyppööttään täyttä lentua\npostikonttuurista, hevoonen aivan vahrus ja ittelläkin hiki hatus jotta:\n\n— No, päivää! Nyt se tuli! — Täs se nyt on! — Ja raskaskin on jotta\nkyllä täälä ainakin kymmenen paunaa kaffia on, hohuutti isäntä se\nAmerikan paketti kaksin käsin sylys kun pikkuvauva.\n\n— Siirtäkää akat nuata kuppia tuas pöyrällä vähä kauemmas, mä aukaasen\nsen heti täs, jotta kaikki saa nährä mitä hyvää tääl’on.\n\nJa kiirus sill'oli, ja kaikki tukkii noukkinensa sen ympärille n'otta\npöyt'oli kaatua — paitti Pikku-Kalle, joka passas päälle ja puhalti\nsalaa, n'ottei äitee havaannukkaa, isoon fleetupellin palan ja kaks\npiparikakkua.\n\nIsäntä otti puukoon, katkoo narut paketin ympäriltä, rupes käärimähän\nauki — eikä kukaan hengittänykkään, kun oli niin jännittävää.\n\nEsti tuli neliskanttinen raskas pienempi paketti, kans paperikin\nkääritty ja nööritetty, jotta:\n\n— Onkhan tämä sellaane peltipurkkikaffipaksi, kun ne Amerikas käyttää\n— — — ainakin 5 kilua painaa! tuumiskeli isäntä se raskas klimppi\nkouras ja rupes kuorimahan paperia sen ympäriltä — niin siell’ olikin\ntiiliskivi!!\n\nVielä nokinenkin, n'otta vissikin jostakin riihenkiukaasta otettu.\n\nKyllä se kattoo pitkähän ja kamalasti. — Eikä kukaan sanonu mitään,\nniin olivat ymmällä.\n\nSitte otti isäntä toisen samallaasen paketin siitä Amerikan\npaffilootikosta, tunnusteli ja heilutteli sitä ja kopsahuttikin\npöyrännurkkahan jotta:\n\n— Toinen tiiliskivi, totta vie!\n\nNiinkun olikin.\n\nSilloon isäntä jo sanoo jotta\n\n— Mitä kummaa täm'on? — Onkohan tämä postis tullattu, varaastettu\nja pantu tiilikiviä tilalle? — Vai oliskohan New Yorkis Fincon\nlähetysliikkehes heti fuskattu?!\n\nEikä kukaan osannu sanua mitään, suut auki vai tollottivat ja vesipannu\nrupes kuahumaan piisin kannelle.\n\n— Mutta sielähän on vielä yksi paketti pohjalla — näki jokin.\n\nNiinkuun olikin. — Mutta s'oli toisellaane, pienempi ja pehmooseet.\nKans koriasti paperis ja sirottu oikee punaasella silkkirihmalla.\n\nIsäntä otti sen varovasti, tunnusteli ja punnitti käresnänsä jotta:\n\n— Mitäs täs mahtaa olla?\n\nJa kun se viimmee sai sen kuorituksi, niin sille tuli käthen — se\n_harakanraato_!\n\nJonka se hyvin tunti.\n\nSen venyy esti naama kun komuuti, sitte sen lokshahti leuka ku luukku.\n\nSe haukkoo ilmaa kauan aikaa, kääntöö sitte kankiaa kaulaansa, kunnes\nsattuu silmä siihen rakkaasehen sisarellensa, joka — istuu patapenkillä\nja nauroo n'otta vesi silmistä nokkuu.\n\n— Vooroon vierahaisilla velii! se huikkas.\n\nJa silloo rupes frääsäämähän esti kakarat ja sitte kaikki\nkaffivierahat, oikee vattanpohjasta nytkyttivät n'otta klasit\npullisteli.\n\nTotisen ja tuiman näköönen se isäntä esti oli, mutta kun sisar sitte\nkäsilaukustansa otti puolenkilon pussin Ruottin kaffia, antoo emännälle\nja sanoo jotta:\n\n— Keitethän nyt oikee pystykaffit koko joukolle, kun mä näin hyvin\nonnistuun syöttämhän sille takaasin tuon harakan, jonka se mulle\nlähretti.\n\nNiin nauroo se isäntäkin lopuuksi — n'otta hauskat »kahviaiset» siitä\ntuli.\n\n\n\n\nHUKKUNEHEN LAKKI.\n\n\n_Oottako kuullu_ siitä hukkunehesta miehestä Jääskänjoella?\n\nSiel'on yhrellä leskiemännällä vinttikamaris rippikoulun käyny ja ny\nsiihen ikähän tullu tytär, jotta sill'on plynssitakki, silkkisukat,\nkalossit, siniset silmät ja kiharat pääs, niin että sielä on ruvennu\nyön aikhan vistaamahan friijaris-poika naapurikylästä — oikee pitkä\nroikales onkin!\n\nEmänt' ei oikee tykkää tuosta, on se sitä sen verran nähny ja kuullu.\nJa ajatteloo takiansa työnteon puolesta, jottei siit' oikee isännän\nhousuuhi oo, tuollaasesta pitkästä hontelosta, mutta kun tytär itkiä\npinnaa ja sanoo jotta hän tykkää siitä, niin mitäs tämän aijan\nnuorisolle mahtaa, huokaa emäntä, niinku mones muuskin huushollis, kun\nkakarat tuloo raavahaksi ja päässilmääsiksi kesken kaiken ja aivan\nennenaikoja.\n\nN'otta vastahan se on pannu, valvonu myöhään öisin ja koittanu vahrata,\nettei se yäkyöpeli pääsisi sinne hänen maitokonttuurihinsa fiilipunkkia\nnuoleskelemhan. Ne friijarit kun on sellaasia, jotta maittilat vain\npakkaavat päältä latkimhan, eikä pohjapiimästä huolisi kukaan.\n\nPoijan-koltiaasekki kyläs olivat kärmehissänsä tualle toiskylääselle\nfriijarille, joka iltayöstä kuukkii mettän lairas, orotteli laron\ntakana ja puolen yön tienoos vasta uskalti tulla Soukkasillalle, johna\nse sitte seisoo ja volkisteli ympärillensä kun telefuunitolppa, jotta:\n\n— Jokhan se emäntä nukkuu?\n\nJa orotteli siinä vain sovittua merkkiä, että koska se lampputuikku\nTiltun kamaris syttyy?\n\nSitte vasta lähti harppoomahan taloohin päin, ovi aukes hiljaa, ja\nklapsahti. Eikä ullakon portahakkaa paljo narissehet, kun se plaasi\nottaa kengät jaloosta ja sukkalavoolla sitte sipisten ja henkiä\npirätellen hiipivät vintille Tiltun kamarihin.\n\nJa aamukin oli monaasti valjennu, jotta emäntä kolisteli kovasti\nmeijerikannuja ja oli pahalla päällä. Ja Tiltu oli niin unella ja\nfletkooksis jotta aiva sitä piti pukkia ruokapöyräskin jotta:\n\n— Syä nyt siinä, äläkä nuoku!\n\nSe pisti niin kylän poika-vekaraan sisulle, jotta ne päättivät tehrä\nsille tinkiä ja aika keppooset. Esti ne meinas laittaa piikkilankaa ja\nvaijerin tien poikki Soukkasillalle, mutta sitte ne huomaskin, jotta\nsiinä voi telata jokkin oman kylän ihmisekki ittensä ja pyöränkumminsa\npuhki, n’otta ne ei sitä niin laittanehekkaan.\n\nKun se friijari oli niin kauhian pitkäkaulaanen kurkeloonen, niin yks\npoika keksii, jotta pannahan rautalanka tien poikki seivästen nenähän\nniin korkialle, jottei se muihin yletä, ku vai sitä friijaripoikaa\nkaulahan — nauroovat poijat ja laittoovat kans rautalangan tien poikki\nilmahan. Itte kulkivat alta, mittaalivat ja sormenpäillä koittivat\njotta:\n\n— Nyt pitääs olla paula justhin oikialla hollilla, kaulan kohralla, kun\nse mettoo tuloo — —.\n\nS'oli justhin nyt näillä flossakoolla, kun lumi meni, pimiä tuli ja\nrapaa oli puolisäärehen n'otta pyörällä ei pysyny tiellä eikä pystys —\nmutta tuli se friijari kumminkin käymäjalaas, niinku poikamälkit olivat\narvannehekki. Mutta niin myöhään tuli, jotta poijat aikansa oroteltua\nlopuksi lähtivät nukkumhan, eiväkkä nähnehet itte ollenkaan kuinka\nsiinä käythin.\n\nYö oli pimiä kun korannoki, sataa tihuutti ja saappahat kuras se\ntulla fläiskötti keskitietä, jottei ojahan putua, niin justhin kun se\npääsi Soukkasillalle, se näki valkiantuikun loistavan Tikun kamarista\nja meinas lisätä vauhtia, niin samas löi se rautalanka sitä niin\nnenänruotohon ja vastapläsiä, ja lakin päästä, n'otta se lenti ku kapu\nseljällensä tielle.\n\nSe säikähti ja peljästyy kauhiasti, kun pimiä oli, eikä mitään nähny,\njotta jokin häntä löi, ja rupes huuthon apua, hapuuli veistäkin\nkupheltansa ja hyppäs vähä äkkiää pystyhyn. Ja kun puukkua ei ollu,\nniin se karjuu vai kamalasti ja hosuu molemmin käsin ummes silmin\nympärinsä — ja lähti hyppäämähän henkensä erestä talua kohri.\n\nSinne jäi sen lakki.\n\nTuli kun paiskattu portahille, takoo molemmin käsin porstuan ovehen, ja\nhuuti jotta:\n\n— Auaaskaa, auttakaa, mua on lyäty ja meinattu ryöstää — — —.\n\nN'otta s'oli kauhiaa, ja kyläskin kuultihin.\n\nNiin kova hätä sill'oli, jotta vaikka Tiltu tuli kolinkolia vintiltä,\nniin emäntä kerkes ennen paljahin jaloon kivijalkapairasnansa\nhairaamahan porstuan oven auki, kun se friijari tormas kauhuusnansa\npimiähän porstuahan käret levjällä ja lenti sen emännän kaulahan jotta:\n\n— Voi, rakas Tiltu, mua on lyäty ja lakki viety — — —.\n\n— Em'oo mikään Tiltu, jahkaasi emäntä — jok' oli kaatua, että — Tuas\ns'oon Tiltu! — ja pukkas Tiltulle, joka pusertikin lujaa.\n\nAivan se friijari vapaji ja sääret löi länkkiä, kun s'oli niin\npeljästyksis jotta emäntä sanookin jotta:\n\n— No ei ne ryövärit ainakaan tänne tuu! — ja pani porstuan oven\nklinkkuhun.\n\nKovasti se poika seliitti ja silootteli nenäänsä, jost'oli menny aiva\nklanssi pois ja tullu kraapooksiakin jotta:\n\n— Kun olis ollu eres puukkoo följys, niin m'olsin lyöny. Mutta kun\npimees nuan kavalasti hyökättihin, ettei mitään keriinnykkään — — —.\n\nTiltu toi koolilla vettä, jotta se sai pestä ravat naamasta ja käsistä\nja kammata vähä tukkaansakki, kun jakooskin oli aivan sekaasinsa.\n\nTiltu vei sen kamarihinsa sitte, puhalteli, taputteli ja lohrutteli\nettä:\n\n— Hyvä kun ei henki menny!\n\nMutta aamulla, sitte kun sen friijarin piti hämäris pois lähtiä, niin\nsill'ei ollukkaa lakkia! — Ja ilman lakkia ei passannu lähtiä kylälle\nja kotia olleskaan.\n\nNiin Tiltu muisti ja haki ullakolta Otto-enoonsa vanhan lakin, jolla\nse ennen vanhaan oli kulkenu Seittuulla friijoos. S'oli komja ja\npeili kiilti kun poliisin lakki, kun se poika sitte lähti kalppimahan\nkotiappäin.\n\nNo jos se nyt olis eres siihen loppunu, mutta kun kylän akat sitte\naamulla toivat maitoastioota tienhaarahan ja tapansa mukahan rupesivat\npraatamahan jotta:\n\n— Mithän se oli, kun yällä niin kauhiasti huurettihin apua?\n\nNiin muuta ne ei keriinny sanuakkaa, kun yks akka havaatti ja kiljaasi\njotta:\n\n— Voi kauhiaa, kattakaa ku tuala tuloo Järpin siltaa kohti miehen lakki\nkelluen tulvaveres — — —.\n\n— Sus siunakkohon! sanoo muukkin akat syränalustansa pirellen että:\n\n— Jokin on hukkunu!\n\n— Lakki vain näkyy enää — ja siunasivat jotta:\n\n— Onkhan tuan lakin alla kuallu mies?\n\nN'otta aiva niiren nousi tukka pystyhyn.\n\nMutta kun lakki tuli sitte likemmä, niin ne näkivät, jottei sen alla\nmiestä ollukkaan. Ja yks akka haroo sen seipähällä kiinni ja toinen\nakka huokaasi jotta:\n\n— Päässy kuollut voorostansa — n'otta kaikki tuherti itkuhun.\n\n— Kuka raukka se mahtaa olla, joka nuan huonon lopun on saanu? — Kyllä\nsiitä nyt pitää mennä ilmoottamhan poliisille.\n\n— Voi olla vaikka rikoskin, kuka sen tietää, tuumas yks tomera akka,\notti sen märjän lakin ja painoo viivana polkupyörällä poliisin\npuheelle, jok'ei niin aamutuimahan ollu keriinny vielä eres\nvirkahousuuhinsa astua jotta:\n\n— Meirän kyläs on tapettu mies! — Ja kruppi paiskattu jokehen! Kattokaa\ntäs on! — ja viisas sitä lakkia, n'otta poliisi hieroo unenrääppiä\nsilmistänsä ja sanoo jotta:\n\n— Mikä mies, lakkihan tuo on —?\n\n— Niin, mutta kruppi on paiskattu jokhen ja mies on puronnu pois,\ntohisi se akka ja höpötti jotta:\n\n— Joutua nyt vain, heti paikalla tutkimhan, jottei asia vanhene. —\nSiel' oli Soukkasillalla mennyt yönä huurettu kauhiasti apua ja aamulla\nnähty mies, joll'oli kiiltävä lakin pelli.\n\nMuttei se poliisi niin vain lähteny. Se haukotteli ja kismitteli niin\nsainehesti, jotta sen akan pisti oikee vihaksi.\n\n— No tulooko siitä lähröstä mitää? karjaasi se akka viimmeen niin\nkiukus sille poliisille, jotta meinas motata sitä sillä märjällä\nlakilla ympäri korvia.\n\nJa rupes haukkumhan virkakuntaa, jotta silloon harvon, kun hänkin\npoliisia tarvittis, niin millään ei saa liikkeelle, vaikka ihmisiä\ntapetaasihin kuinka paljo.\n\n— Mikhän myssy mahtaa olla? arveli poliisi vai, joka paljo on joutunu\nturhaan juoksemhan akkaan asioolla.\n\nN'otta se akka lähti lopuuksi kiukuusnansa lakki kouras sen tien\ntakaasi kotiappäin motkottaan.\n\nMutta sillä välillä tuli Tiltu polkupyörällä kans rapakos rämpien sitä\nvastahan. Tiltu oli lähteny hakemhan siltä friijariltansa, niin kun\nsovittu oli, sitä Otto-enoonsa laihna-lakkia takaasi.\n\nJa kun se näki sen friijarinsa lakin sen akan käsis, niin se toppas\nheti jotta:\n\n— Mikäs lakki tuo on, ja mistä sä oot sen saanu?\n\n— Täm'on hukkunehen lakki! Me otimma sen joesta tänä aamuna, seliitti\nse akka, ja pyhkii hikiä naamastansa, kun oli niin huono tie jotta aiva\nkuralla.\n\n— Ei s'oo mikää kuollehen lakki! S'oon mun! sanoo Tiltu ja meinas\nhairata sen sen kärestä, mutta se nykääsiki pois, eikä antanukkaa.\n\n— Sun! tuhahti akka. — Ekkö sä näje jotta s'oon märkä vieläkin? —\nJonkin hukkunehen lakki se on. Ja mä oon ilmoottanu poliisille, jotta\nse tuloo tutkimhan — —.\n\n— Mun se on! — Antakaa pois vain! väitti Tiltu, vaikkei sen passannu\nmuuta sanua eikä seliittää, jotta s'oon sen friijarin myssy.\n\nSiinä tuliki sellaane fläsinä ja niin totinen tutina n'otta n'oli\nlopuuksi ympärinsä ravas molemmat.\n\nMutta niin sinnikäs se Tiltu vain oli, että otti kun ottikin siltä\nakalta sen friijarinsa lakin pois.\n\nN'otta kyllä niistä nyt pari tuloo.\n\n\n\n\nKOKO MAILMAN INSNÖÖRI.\n\n\n_Oottako kuullu_ mikä kelmi nyt reissaa ja riehuu Keski-Pohjanmaalla?\n\nSe on syäny juustot ja lampaanlavat monesta taloosta, friijannu\ntaloon tyttäriä, itkettäny yhtä viatoonta kansakoulun opettajatarta,\nkaatanu puita ihmisten mettistä pitkät linjat ja lentäny sitten\nlipettihin, niin kun se »kammayökköö», joka tänä kesänä söi täälä\nEtelä-Pohjanmaallakin yhres yös monta naurismaata aivan putsplankiksi.\n\nNäin se alkoo:\n\nYhtenä päivänä viime viikolla ilmestyy Kälviälle Hillin talojen\npihamaille nuorehko herrasmies, joll'oli salkku kainalos, seisoskeli ja\nkatteli kaikkihin ilmansuuntihin, otti paperin salkustansa, taivasteli\nylhä ja alha ja rupes sitte jotakin kraapustelemahan kirjoohinsa,\nn'otta suuri hiljaasuus tuli koko kylähän ja kaikki naamat klasiihin\nkattelemhan ja imehtelemhän henki kurkus jotta:\n\n— Mikä herra tuo on, ja mitä se oikee meinaa?\n\nSitte se salkkuherra asteli Tikkasen isännän puheelle, joka justhin oli\npellollansa kynnöllä, ja sanoo:\n\n— Päivää! — Min'oon insnööri ja oon ottamas maita ylhä. Viivyn tällä\nkylällä jonkunpäivää. Saisko teiltä asunnon ja ylöspiron siksi aikaa?\n\nIsäntä haukkoo ilmaa, että nyt taisi tulla »maanluovutus» taloohin,\nkraapii päätänsä, mutta lähti kumminkin sen insnöörin kans tupahan\nemännän puheelle, jotta pitää kai sen ottaa vaivooksensa.\n\nArmas Lehteläksi sanoo se insnööri nimensä ja olovansa Ruskon pitäjästä\nkotoosin.\n\nSille insnöörilie tyhjättihin asunnoksi taloon ainua kamari, petattihin\noikee kahren lakanan välihin, annettihin Amerikan kaffitkin ja pöytähän\npantihin parasta mit' oli, n'otta se ottaas vähä huomiohon taloonkin\nmaat ja heikonlaasen vuorentulon. Niinkun tällääsis pölästyksis\npruukathan.\n\nKovasti se kyseli isännältä kaikellaasta ja merkitti papereihinsa ylös.\nJa sanoo jotta:\n\n— Työt alkaa huomenna, aamusta varahin. Pitää käyrä kattelemas linjoja\nja tierustella hakkuumiehiä. Jos emäntä laittaas vähä voitaleipää,\njonkin kananmunan ja toopin maitua einespalaksi kello 8. Mä lähren\nsitte heti kentälle.\n\nJa sitte se haukootteli ja sanoo jotta hän menöö heti nukkumhan, että\njaksaa sitte aamulla varahin ylös.\n\nSe menikin heti maata ja taloon väki koitti olla niin hiljaa jotta\naivan viittoolemalla ja sipisten puhuuvat, ettei häirittääsi sen\ninsnöörin unta.\n\nJa heti aamulla kun s'oli syöny sen einespalan ja kaikki 5 kananmunaa\nja juonu koko toopin maitua, se lähti salkku kainalos uloos.\n\nEmäntä kysyy jotta:\n\n— Mihkä aikhan mä Herra insnöörille sitte päivällisen laitan?\n\nNiin se sanoo jotta:\n\n— Kello 5, prisiis, mutta 15 minuuttia minä tapaan aina myöhästyä.\n\nOikeen sanoo vielä: näkemiin! — niin fiinisti se peijakkahan insnööri,\nn'otta emänt' ei osannu sanua mitään, niisti vai esiliinan nurkkahan\nnenäänsä.\n\nJa niin se lähti salkku kainalos, käännellen päätänsä joka puolelle.\n\nEmäntä kokkas ja hääräs päivällistä n'otta isännänkin piti olla\nperunoota kuorimas, ja aina oli puut kaikki ja niin märkiä, jotta\nisäntä lopuuksi kiukuspääs sahas ja pienisti hellanpesähän takareen\nmolemmat värkkipuutkin, jokka sen isävainaa jo oli pannu liiverin\norsille kuivamahan. N'otta päivällinen oli sitte valmisna, kun\nseinäkello löi 5.\n\nJa 6.\n\nJa — 8! — N'otta pärinäfati, jota oli hyppöötetty, että ne pysyys\nlämpöösinä, hellanuunin ja pöyrän väliä, olivat paistunehet aivan\nruskeeksi nahkapaistikooksi, n'otta emänt' oli tulla hulluksi.\n\nEikä sitä insinööriä tullu ollenkaan, vaikka kuinka orotettihin.\n\nKun sitte mentihin kattomhan sen kamarikin, niin sielt' oli karonnu\nkipsinen kissinkuva piirongin päältä, yks takki ja isännän tyyris\namerikkalaanen täytekynä, ja mitähän kaikkia olikaan kähveltäny, n'otta\ns'oli selvä roisto ja kelmi koko mies.\n\nAsiasta ilmootettihin heti poliisille ja soitettihin\ninsnööri-piirikonttuurihin, eikä ne tiennehet mitää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt justhin tilifuneerattihin mulle Kannuksesta jotta se sama saamari\non pannu sekaasin sieläkin yhren kyläkunnan.\n\nTuntuu olevan samallaanen puliveivari kun se »kokomailman miniä», joka\ntäälä Etelä-Pohjanmaalla parikymmentä vuotta sitte pani »Amerikan\nterveisillä» Ylistaron Koskenmäjen kaikki huushollit nurin narin.\n\nNyt on siis Keski-Pohjanmaalle ilmestyny samallaanen »kokomailman\ninsnööri» — jotta silmät auki kaikis pitäjehis.\n\nSielä Kannukses sillä insnöörillä oli kans salkku kovasti täynnä\nkarttoja ja papereita. Linjoja sieläkin piti kovasti mettihin aukaasta.\nMutta lisäksi se oli ruvennu nyt ottamahan — »maa-näytteitä», elikkä\nmultaa pussihin.\n\nKylän isännät kattelivat silmät tapilla sen insnöörin maan kraapimista,\nkun se otti multaa suuhunsakkin, maisteli sitä ja sylki sitte jotta:\n\n— Kovasti on alunapitoosta, kalkkia tarvitaas. — Uusi punnitus ja\nkartootus ny tuloo. Ja linjoja on käytävä uurestansa. Täälä tuloo paljo\nulko- ja sisätöitä. Pitääs saara hyvä työhuones ja ruokapaikka jostakin\ntaloosta.\n\nNo kyläkunnan isännät lähtivät asialle ja niin hommattihin sitte\ninsnöörille yhtehen taloohin kortteeri- ja ruokapaikka. Taloon tyttären\npiti luovuttaa insnöörille oman kamarinsa. Sinne verettihin isoo pöytä\nsen karttapiirustuksille ja oikee höyhenpolsterit ja monet lakanat\nsänkyhyn. Lupas pitää koko kylän puolta tulevas uures maanjaos n'otta\nsille petattihin ja sitä syötettihin koko kylän voimalla.\n\nJa miehiä se tarvitti paljo töihin. Otti urakkapalkalla ja lupas niin\npaljo jotta »kansantemokraaritkin» olivat suu auki ja pyllyllänsä.\n\nKun kaikki nämä seliitykset oli esti annettu, asunto ja ruokapuoli\njärjestetty, urakkamiesten kans palkoosta sovittu, niin työt\nalootettihin sitte heti riuskasti »kentällä». Linjoja verettihin ja\nkaatomiehet heiluu hiespäin isäntien säästämis ikivanhoos mettis,\nn'otta isäntiä itketti, mutta mitäs mahtoo nyt, kun uuret tuulet ja\nkasvot on vallan päällä ja tyyräämäs. — Maanäytteitä otettihin, luotiin\npussihin, pureskeltihin, keitettihinkin ja pantihin pulloohinkin\nlikuamahan.\n\nInsnööri hikos ja hääräs aamusta iltahan n'otta paaluja, linjoja\nja viittaseipäitä oli kaikilla pelloilla, mettis ja vasikkahaas.\nIllat insnööri aherti paperiensa kans kamarisnansa ja huiteli uusia\nsuunnitelmia n'otta katto kohooli. Ruokaa ja kaffia kannettihin sille\nsinne kamarihin, jok'oli niin täynnä tupakinsavua ja suunnitelmia\njottei se esti havaannukkaa, kuinka nätisti ne flikat oli pujettu,\njokka sitä insnööriä passasivat, ja kuinka niiren posket punotti ja\nsilmät oli sinisiä, jotta jotakin piirustuksia niilläkin oli heti\nmieles, kun s'oli poikamies ja vielä insnööri.\n\nMutta sitte se havaatti ja rupes tekemähän vain — tupatöitä. Taloos\noli kyllä komia tytär, mutta niitä rupes tulohon naapureistakin iltaa\nistumhan ja juttelemhan sen insnöörin kans — vaikkei olsi tarvinnukkaa,\nn'otta siinä pakkas menöhön kylän tyttärien nenät nyrpylle ja silmät\nristihin, kun ne katteli toisiansa. Joku rupes kuittaamahan hiuksiansa\njo kamalan korkiaksi puskikoksi aivan ylöspäin. Joku punas huuliansa,\njoku veti oikee kiriälle liirinkinsä vyöllä jott' olis hoikka ku\nampiaane.\n\nN'ottei se insnööri tienny mihkä kukkapurkkihin s'olis lentäny. Mutta\nsitte tuli sen kylän kaino kansakoulun opettajatarkin areenalle ja\nhaastoo sitä kaffille ja urkuharmoonilla pelaamahan koululle illalla,\nkun s'oon niin yksin sielä.\n\nJa se naula veti.\n\nN'otta se insnööri ei keriinny monehen päivähän ollenkaan johtamahan\nlinjatöitä; miehet vain kaatoo puita jotta mettät ryskii. Se teki\nkaiket iltapäivät vain tupatöitä sielä kansakoululla, n'otta\nhärintuskin kerkes ruokataloos syömäskää käyrä. Ja loppuviikolla ei\ninsnööriä enää mualta saatu käsihinkään, kun sieltä koululta.\n\nKun työmiehet toivat niskavääränä maanäytteitä pussilla koululle, niin\ninsnööri viittas vain kintahalla jotta:\n\n— Viekää sinne taloohin, mun kamarihini.\n\nN'otta niitä maanäytteitä oli kamari jo puolillansa. — Sielä koululla\nne vain keitteli kaffetta, opettajatar laitteli pullaa ja kaakkuja\noikee kräämin kans, lauloovat ja soittelivat päät yhres urkuharmoonia —\n— — aa, aamutuimaan asti.\n\nKoko viikko lyötihin keppiä maahan, verettihin linjoja, otettihin\nmaanäytteitä ja räknättihin hyviä urakoita, niin perjantaiaamuna\ninsnööri sanoo jotta:\n\n— Hyvin on mennyi — Nyt sitte vielä otethan loppuleiri tällä viikolla:\nurakka on 2 kilometriä linjaa kahres päiväs siitä mettänrajasta\nsuoraa Peräkorven loukolle, niin mä nostan urakkaa teille vielä 100\nprosenttia, jos saatta auki ja puhtahaksi koko sen 2 kilometrin\nlinjan! — Nyt on tullu maanäytteitä niin paljo, että mä hajen\nasemalta tilaamani puulaatikot, joilla mä lähretän näytteet oikee\nmaanviljelyskemiallisesti tutkittavaksi Helsinkihin.\n\nJa opettajattarelle se sanoo jotta hänen pitää nyt lähtiä\npiiri-insnöörin konttuurihin paperien ja piirustusten kans saamahan\nlisäohjeita töiren jatkamista varten.\n\n— So long! sanoi vain ja heilutti hattuansa.\n\n— Tuu sitte pian takaasi, nyyhkytti se opettajatar, jonka silmät loisti\nkaihoisina kuin aamutähret.\n\nJa sillä tiellä se nyt on se Kokomailman insnööri: työmiehet orottaa\nniitä urakkapalkkojansa, isännät kraapiivat päitänsä ja manaavat\nmettänhaaskootansa, ja se opettajatar itkiä köllöttelöö urkuharmooninsa\nääres yhrellä sormella jotta:\n\n    voi minun lintuni\n    voi oma kultani\n    kun et tule jo — —\n\n\n\n\nINSNÖÖRIN FROUVAN VIINAT.\n\n\n_Oottako kuullu_ kuka kraappakynsi ne insnöörin frouvan viinat vei\nsiitä porraspäästä?\n\nKun kaikki oli valmihiksi tuukattu, oikee eläviä kukkiakin pöyrällä ja\nkoko pitäjehen herraskaaset oli kuttuttu ja istunhet jo pöytähän, ja\nsillin pala; oli kaffelin nenis jottei muuta kun napsit vain, niinkun\nherroos pruukathan, niin emäntäfrouva sanoo jotta:\n\n— Orottakaa vähä, hyvät naiset ja herrat, minä vein napsi-pullot\npihalle portaitten viereen lumihankehen jäähtymhän, että akvaviitta on\nparhaan kylmää ja raikasta. — Hetkinen vain!\n\nJa tuli takaasin aivan pleikinä, käret pystys kun lentohon lährös,\nhohuuttaan jotta:\n\n— Herranjcstas missä ne pullot on? — Kun sinne mä ne panin,\nparaatirappusten vierehen lumehen, kolme pulloa — ja nyt ne on pois! —\n— —\n\nJa kattoo suu auki, n'otta toisekki haukkoo ilmaa ja insnööri-herra\nitte oli saara laakin n'otta nyt ei tuu syämisestä mitää.\n\nTietäähän sen, kun kaikki pitäjän herrat ja frouvat on koolla, aiva\nsitä varten lauantai-iltana, jotta ny syärähän ja tääräthänkin fiinisti\noikee Pohjanmaan kautta, että kun ruokaryypyt vierähän herrasväjen\nnenän erestä, niin s'oon kun olis hairattu housut pois koko sakilta\nn'otta taloon frouvaa oikee itketti.\n\nKun se oli niin hommannu ja hamstrannu lohta, mathennmätiä ja oikee\nsilliäkin kyyttipoijaksi Vaasasta asti, ja napsipullot oli viety!\n\nN'otta s'olis pyärtynykki, jos ei konitohtori saanu kiinni ja tyyränny\nseslongille istuinhan.\n\nAkronoomikin hämmästyy niin, että se melaasi sillinpalansa väärähän\nkurkkuhun, oli tukehtua ja päkätti vain, vaikka sen frouva kuinka\nkoitti takua sitä selkähän, että se menis alas. Muttei menny, n'otta\ntohtuurin piti antaa sille masaassia ja hierua kurkunpäätä vähä kauan\nennenkö lohkes. Tietäähän sen, kurkkuhun se herroolla silli tarttuu\nilman viinaa.\n\n— Nuan mullekkin on käyny — sanoo horsmestari, — kun kerran pitis syärä\nsilliä ilman napsia. Enkä toista kertaa yritäkkää — —.\n\n— No enhän mä sitä meinannukkaa syärä, kivahti akronoomi, — kun\nvahingos pistin suuhuni, etten havaannukkaa — — —.\n\nJa nikotteli vielä kauan aikaa.\n\n— Mutta mihkä ne pullot jukelin tähre on joutunu? jahkaasi\nisäntäinsnöörikin, kun sen järki rupes vähä leikkaamahan. — Jos sä\nne porraspäähän panit lumihankehen jähtymhän, niin kukas ne olis\nvoina napata sieltä, kun kuistin ottas palaa sähkölamppu, eikä ketään\nkulkijaamia oo näkyny.\n\n— No, siihen mä ne panin, sanoo frouva. — Mennähän kattomhan.\n\nKaikki lähti — niin ei ollu kun kolme potunreikää lumes, vaikk'olis\nkuinka katteltu. — Ja yhret jäljet, jokka tuli tuvan takaa seinuuviertä\nkiertään kun kissi varpahillansa porraspäähän, n'otta:\n\n— Selvä! — Jokin peijakas on ne vieny! Mutta kuka?\n\n— Kun minä tulin tänne, sanoo ihmistohtuuri, — niin näin jo kaukaa\nmaantiellä tulevan vastahan Rinta-Pröysköön Antti-faarin taas\nruinaamahan multa pirtu-reseptiä, ja silloon mä livahrin atteekin\nmakasiinin taa piilohon, n'otta se mennä köpötteli sivuu. Kun se on\naina vaatimas hieroma-voiretta. — N'ottei se ny ainakaan se oo voinu\nolla. Eikä se tänne pihalle asti näkisikkää pulloja.\n\n— Jaa mutta kun mä tulin, sanoo kansanhuollon johtaja — niin ketään\nei tullu vastahan eikä näkyny, mutta tuas luoman mutkas jäällä oli\njoitakin poikaasia luistelemas, mutt' oli jo niin hämärä, jotten mä\noikeen nähny enkä tuntenu niitä. — Oliskohan ne, senkin keltiääset — —.\n\nJa siihen päätinkihin ne tulivat, jotta niin turmeltunutta on tämä\nnykyaijan nuoriso ja päässilmäästä, jotta vievät viinakki läpikäsien\nherrasväjen nenän erästä. Eiväkkä vanhemmat puhu mitää.\n\nN'otta:\n\n\n— Mitäs nyt tehrähän? päivitteli emäntäfrouva, — kun ei voira alkaa\nsyämähän ollenkaa ja perunat jähtyy, n'otta s'oli oikee kauhiaa\najatellakkin.\n\nN'otta kun ne oikee ajattelivat, niin lopuuksi piti soittaa osuuskaupan\njohtajalle ja pyytää jotta se laihnaas eres yhren pullon omistansa,\nettä ne pääsis alkuhun.\n\nMutta se sanoo jotta sill'ei oo ku yks limunaatipullollinen »sorretun\nvoimaa» — — —.\n\n— Kenenkä keittämää? kysyy isäntä.\n\nSe sanoo sen nimen niin hiljaa, etten oikee kuullu, mutta isäntä sanoo\nheti jotta:\n\n— Jahas, no se onkin sitte parempaa kun valtion viina, oikiaa\ngeneeveriä, se sopii, lähretä poika joutua tuomahan.\n\n— Ja mee sä lämmittämhän perunoota sill'aikaa kun me jährytämmä sitä\nlumes ja vahtaamma ettei enää varaasteta, sanoo insnööri frouvallensa.\n— Ja tohtori soittaa pianolla silläaikaa, ettei naisten tuu ikävä.\n\nPoika tuli juosten sen potun kans; insnööri puristi ja haisti sitten\nsitä, sitä pottua, niin — hyvää oli!\n\n— Haistappas sinäkin, se sanoo konitohtorille, — ihan kuin\nhollantilaasta ehta sheneeveriä, vähä vihertävää ja savulta tuoksuvaa —\n—.\n\nJa se veti sitä hajua kun salvia noukkahansa n'otta sieraimet täräji ja\nsanoo jotta:\n\n— Jaa-ah, hianua oh! — Ja haisoo niin riiheltä ja kytösavulta.\n\n— Kattothas ny, tulooko ne kärpät vieläkin meirän evähille, sanoo se\ninsnööri, — ja tälläs sen pullon lumehen jähtymhän samahan paikkahan,\nja menivät porstuan pimentohon vahtaamahan.\n\n— Niskat mä väännän nurin, jos vai kiinni saan, se vannoo.\n\nVahtasivat niin kauan, kun perunat oli taas lämmitetty, mutta ketään ei\ntullu. N'otta ne saattoovat istua sitte pöytähän ja alkaa.\n\nNiinkun, kaikki oli taas valmista ja sillä akronoomillaki oli uusi\nsillin pala kaffelin noukas, ja emäntä-frouva eli kaatanu sellaasihin\nkorkiajalkaasihin ohkaasihin ja pitkihin, niin pienihin pikareihin\nn'ottei niihin menny kun pikkuruikkuunen finkerporillinen sitä ainesta,\nniin se insnööri-isäntä kilahutti veittellä talterikin laithan, rykääsi\nja sanoo jotta:\n\n— Hyvät naiset ja herrat, saanko frouvani ja itteni puolesta lausua:\ntervetuloa, lasi _sheneeveriä_! Nyt voimme alkaa, huolimatta\nsattuneesta intermetsosta — — —.\n\nN'otta taisi niillä olla oikee jotakin ulkolaasta mettojakin pöyräs\nja muita herrasväjen herkkuja, sillä klasit kilisi ja kalisi aamuhun\nasti. — Mutta kun ei mua eikä muitakaan sivullisia ollu kuttuttu näihin\nkalaassihin, niin en tierä tarkemmin kertua.\n\nMutta fiiniä ja hauskaa oli ollu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe napsipottujen varkaus on harmittanu sitä insnööriä niin, jotta s'oon\nlaittanu vähä monta viinapottia pihalle taloonsa ympärille muka kans\njähtymhän, aiva sitä varte, jotta ne poijan koltiaaset vieläki käysivät\nvaraastamas, ja kun maistaasivat, niin kyllä vissisti truiskuttaasivat\nmolemmista päistä.\n\nMutteivät lurjukset oo tullehet!\n\n\n\n\nVIINAN VILLITYS.\n\n\nOottako kuullu jotta nyt vasta mä voin kertua siitä viinanvillityksestä\nja salapoltosta, joka Ähtärinkin peräkulmilla on saanu niin suuren\nvallan, että yks on heittäny henkensä.\n\nKaukana sielä mettäperillä, nevojen ja kurkeloosten takamailla, likillä\nTöysän rajoja, elelöö pieni nurkkakunta omaa elämäänsä, niin kaukana ja\nunohrettuna kansanhuollosta, jotta niiren raukkojen pitää tulla kaikes\nominensa toimeen, keittää viinansakki itte.\n\nSalapolttajat sanoovat jotta Alkon pitääs nyt friskisti ja nopiaa\nkoroottaa viinanhintojansa, sillä syömäviljan osto ja käyttö\nsalapolttoon ei enää kannata ollenkaan. Kun taloolliset vaativat\nmäskijyvistä nyt 5 ja 8000 markkaaki hehrosta. Siihen vielä vetopalkka\nja poliisit, jokk'on joka paikas vaivoona.\n\nNiin että sielä Ähtärin Pontikkaperälläkin n'oon kovasti tyytymättömiä,\nkun vähät leipäviljansa pitää käyttää juomisehen. N'otta siinä voi\ntulla kaikellaasia muitakin vahinkoja ja onnettomuuksia köyhille\nihmisille.\n\nNiinkun täs menny kesänä, kun yhtenä kauniina iltana orotettihin lehmiä\nkotia mettästä, eikä niitä ruvennu kuulumhan, vaikk' oli jo kovasti\nmyöhä ja emännät orotti lypsinkiulut kouras ja kakarat kipon kans kieli\npitkällä lämmintä-maitua.\n\n— Mihnä kummas ne kantturat on? jahkuuvat akat, ja naapuri-mökinkin\näitee tuli siunaamahan jotta:\n\n— Ei meiränkään Kirjukee oo vielä tullut. Mihkä kumminkin jee n'oon\njoutunhet? — Yhreshän ne pruukaa mettäs kulkia. Ja niin siivosti kun\nn'oon aina iltaasin kotia tullehet. Oliskahan ne öksynehet, vai tullu\njokin vahinko...?\n\nNiin että lopuuksi piti sen toisen mökin miehen lähtiä niitä ettimhän\nmettästä. — Niill'on yhteesenä almänninkinä elikkä karjanvallina niin\nlevjäätte töysäläästen mettiä ja luhtia, että se mies sai juosta\nhiespäin monta tiimaa, huhuulla ja huurella aivan kurkkunsa kuivaksi\nja verislihalle niiren lehmien peräs, ennenkun se tuli yhren puskikon\ntyö ja näki. — Niit' oli kolme. Kaks sen omaa kantturaa ja naapurin yks\nlehmä.\n\nJa, kulkaa, mitä kummia se näki! — Kun kaks makas aivan laineellansa\nsääret oikoosna ethenpäin, pää kallellansa mättähällä, silmät\nkillillä ja kieli poskella, ja niin hyvällä tuulella jotta iloosesti\nmölähtelivät vain, kun näkivät tutun miehen tulevan. Ja kellurilehmä,\nKirjukee, istuu kun kissi takkakivellä, perä maas ja jalaat oikoosna\neres ku pukki pystys, ja niin pöhnäs, jottei silmät kääntyny eikä sanaa\nsuusta saanu. Ravisteli vain suurta lehmän kehuansa ja kattua toljotti\nethensä, kun sille oli tullu vahinkokin ala n'otta s'oli oikee surkiaa\nkattella.\n\nJee kun se mies suuttuu, oli vihaanen, ja otti suuren karahkan jotta:\n\n— Kyllä mä teille näytän senkin lurjukset! — Kotia siitä, ja vähä\näkkiää nyt!\n\nMutta siitä ei tullukkaan mitään, sillä lehmät olivat löytänhet mettäs\nviinaprännin, litkinehet lipooset vellit ja makooset mäskit mahaansa ja\nolivat pöhnäs kun mötiääset, jottei ne päässehct ylhäkkää, vaikka ne\nyritti, mutta kun tolpat ei kantanehet.\n\nIsäntä punnas ja nosteli niitä erestä ja takaa, mutta kun ne välistä\njaloollensa pääsivät, niin heti rupesivat kiljumhan ja hyppiä\nprimputtelemhan — n'otta taas menivät kanttui, sääret hajos ja\nturvallensa kellelelei.\n\nN'otta siinä vasta olikin sillä isännällä työtä ja tuskaa, kuinka\nne kotia sais. Se löi niitä karahkalla, haki yhrestä kroopistakin\nhatullansa vettä, kaatoo niiren päähän ja yritti virvoottaa, että ne\npysyys pystys ja jaksaas kävellä.\n\nMutta heti kun ne vähä virkistyyvät, niin ne tuli aivan villiksi,\nrupesivat hyppimhän ja tanssiinhan ja mölisivät niin monella äänellä,\njotta ne koittivat ikääskun laulaakkin, niinkun juopoot ainakin.\n\nN'otta aurinko jo rupes nousemhan, kun isäntä tuli huutaan ja hoilaten\nniiren juopuneiden lehmien kans viimee aamupuolella kotia. Ja oli niin\nkiukus ja väsyny, jotta se vai ähkyy ja puhkuu.\n\n— Tuas ne karvakorvat nyt on, sanoo. — Ovat hävittänhet rumaaset mun\nprännini ja syänehet mäskin suihinsa.\n\nN'otta emäntäkin kattoo oikee rumaa niiren päälle. Ja kyllä ne\nlehmäkkin olivat surkian näköösiä ja häpesivät lujaa.\n\nN'oli niin krapulas, n'otta kun emäntä sitte yritti lypsää, niin ei\ntullu mitää. Ei yhtä mairon tilkkaa, ei vaikk' olis sylkeny ja nykiny\nkuinka. Ei häntäänsä viittinhet huiskahuttaa, makuulle vai löivät\nittensä. Niin olivat krapulas ja kipeetä, ähkyyvät ja puhalsivat erestä\nja takaa.\n\nEiväkkä noussehet koko päivänä ylhä. Eikä syönehekkää mitää. Eiväkkä\njaksanehet nosta juomahankaan, jotta s'oli oikee kauhiaa, jos ne\nkuolisivat.\n\nKyllä sen näki jotta ne katkerasti katuuvat ja häpesivät sitä\njuomakalaassiansa, niinkuin muutkin juopoot, ettei ikään, eikä koskaan\nenää.\n\nMutta s'oli myöhäästä. N'oli viinalla polttanehet sisuskalunsa niin,\njotta se Kirjukee, jok'oli ollu pahiten pöhnäs, oikaasi lopuuksi\nkoipensa ja kuoli.\n\nMutta kyllä isäntä sen sitte vähä vinkiää kans heti tappoo, ettei lihat\npahennu, ja varootukseksi niille kahrelle toiselle torttikorvalle,\njotteivät toista kertaa enää mee hänen viinaprännillensä juopottelemhan.\n\nKun suoletkin oli niin viinan perstuttamat, että käsis hajosivat\nn'ottei saatu tehryksi verimakkarootakaan.\n\nNe toiset kaksi lopuuksi selves siitä fyllystä, mutta kyllä n'oli\nkipeetä ja nuuruuvat niin kauan, että monehen viikkohon ei saatu maitua\nollenkaan.\n\nOikiastansa ne olis pitäny tämmätä juopumuksesta ja vahingonteosta\nkäräjihin, mutta kun olivat oman taloon väkiä, niin eihän sitä ny\nviittitty, eikä oikee passannukkaan.\n\n\n\n\nJUHLAPUHET.\n\n\n_Oottako kuullu_ sitä juhlapuhetta, jonka sanotahan Viipurin läänin\nruottalaasen Herra Gubernaattorin pitänehen n. 50 vuotta sitten\nSimpeleen maamiesseuran karjanäyttelys?\n\nSe on niin mainio, ja tuttu tuulahrus mennehiltä vuosilta, että joutaa\ntulla muistohon merkityksi. — Siis:\n\n»Arvoissat Juhlavierat, Härat ja Naisset!\n\nKoska me nyt olla tulla fiira teme maanviljelysneyttely, teme ensmene\nkärtta, teme Simppulla, niin mine takto teme ensmene kärtta lausu\nteme Simppulla folk, teme kanssa ja teme bonde oikkein tärvetulla\n— välkomna. Ok sitten mine takto kiitte meide suuri Looja, ette\nHen on antta meille yks oikkein kaunis peive att fiira teme\nmaanviljelysneyttely, ja me takto olla teele Loojan suure katto alla —\n— i det gröna. Ja teele on oikkein paljo kanssa, folk, ja mine takto\nkiitte teme bonde ja teme kanssa, att se ole yks oikkein fiini kanssa!\n\nOo, sine Simppulla kanssa, sine bruukka sinun maanviljelys ja hoitta\nsinun peltto sen maanviljelysapparaattin kanssa. Sinun peltto kasva\nsinulle ja sinu eukolle, hustru, sekä lapset se leippä. Ja sine söö\nse leippe hiken kanssa sinun otsa peelle kuin siine pyhessä sanassa\nprändätän. O, sine Simppulla kanssa, sine on kuin Paavo från Sarijervi\n— såsom Runeberg skriver i den kände dikten. Sine olla yks oikkein\nfiini kanssa!\n\nSine kasvatta möös sinun kreatur, se karja, ja se karja olla sekä lehme\nette vetohevonen, ja viele se lammas ja kana. Jos sine syöttä hyvin\nsinun kreatur, niin sine saa paljo maitto — men akta att sine ei juo\nse maitu ja kasvatta sen piimen kanssa suuri mahha, vaan sine tekke se\nuusi apparaatin kanssa sen voitta — separeras! — ja sine saa paljon\nrahha — mycky riktigt.\n\nJa sine hoitta se lammas ette sine saa se kangas, ja sine ei tarvis\nosta se huus handelsmanni. Sinun frouva ja döttrar olla oikkein aakkere\nfolk ja tekke oikkein paljo töö. Men akta sine bonde, att sine tekke\nse töö aina oikkein aikkan. Ja kofta tulla se heineaikka — börjar\nhöbärgningen. Sine måste sikta se taivas peelle att tulla kaunis peive,\nja silloin sine ei saa makka se öö, vaan tekke sine töö ja sinulla olla\noikke paljo hyve heine — höö. Ja sine näkke talven aikkan, kun sinun\nlehme lypsyttä ja sinun hevonen rouskutta se höö. — Mycky riktigt!\n\nOk, seen loppuks mine takto viele kiitte teme kanssa, teme maanviljelys\nja teme kreatur, att se olla yks oikkein hyve kanssa, hyve maanviljelys\noch länsman. Ok sitten mine vill jakka några, priissi både på\nmaanviljelys och kreatur.\n\nSe ensmene priissi — första pris — mine antta tili isentte Honkkanen\natt henelle on yks oikkein hyve peltto, kun kasva ruis — den bästa ruis.\n\nSe toinen priissi — andra pris — mine antta handlanden kauppamjes\nKirppu — va faan, heter han Loppun? — att hen on te me neyttelyn tuonut\nse uusi apparaatti, se separatorn.\n\nOch sen djuren! — Se ens mene priissi mine antta te me emente Pöllänen,\nkun hen on yks oikkein hyve lehme, jokka on anttanu oikkein palju\nmaitu. Hänelle mine antta teme guldmedaljong och teme kunniakirja.\nKantta se rintta peell. — Varsågo och hålla vacker min!\n\nSen andra priissi mine antta isente Tereväine, kun hen olla yks oikkein\nfiini ori. Oo, minkkelaine jälkki se jette, mine tietä, kun mine olla\nse varssa.\n\nJa se kolmas priissi mine antta leski Amaalia Mekkeräinen, kun se on\nniin hyve sika. Henele mine antta teme bronsmedaljong ja teme komia\nkirja. Kantta rintta peell! — Varsågo och vacker min!\n\nJa den loppuks mine takto kiitte teme Simppulla kanssa, ette se olla\nyks oikkein fiini kanssa. Ja me huuda nyt teme Simppulla maanviljelys\nkolmikärttane älkön, älkön, älkön!\n\nJa lopuksi me laula se Hära Soomi!»\n\n\n\n\nKENKÄ KATOS.\n\n\n_Oottako kuullu_ saako se akka sielä Kurikas ne kengät jouluksi,\nniinkun suutari lupas?\n\nNo, kun sielä oli häät täs äsköön, niinkun joka paikas nyt häitä\npirethän, syörähän ja kalasseerathan komjemmin kun ennen rauhan\naikahan. Ja hypellähänkin kun viimmeestä päivää. Ruokaa on kaikesta\nlaista, kräämit ja sokurikaakut ja Amerikan paketista saarahan oikiat\nkaffikkin, n'otta kaikkia on ja kaikille annethan n'otta hei elämää ja\nnuorelle parille onnia vain! — Niinkun Kaanain häis, jotta jos loppuu,\nniin jatkethan.\n\nSellaasia jymy-häitä täälä meirän puales nyt pirethän tuhkatihiään, ja\nhääväkiä kuttuthan monia satoja n'ottei kaikki tupahan mahrukkaan. Ja\nsyörähän niin mälyttömästi, niinkun sielä Kurikan häiskin jotta yks\näijä oli sanonu jotta:\n\n— Suu kyllä vetääs ja vattahankin mahtuus, mutta rentut ei kestä,\nverhat repee, n'otta kiitoksia vain, ei tällä kertaa enempää.\n\nSeurantaloolla ne Kurikan komjat häät pirettihin sunnuntaipäivänä, ja\nhypeltihin n'otta klasit pullisteli aamupuolehen asti. Eikä ruoka eikä\ntrahteeri loppunu, mutta kyllä kans oli akkakaarttia ollu työs koko\nviikon. Ja kaikki kehuu jotta kokki oli ollu aivan erinomaanen. Niin\nhyvää lanttulooraakaan ei kuulemma oo saatu koskaa eikä mihnää ku sielä.\n\nJa jäikin kaikesta laista vielä niin paljo, jotta morsiustaloon\nemäntä haastoo maanantaina kotiansa kaikki passarit, pärinänkuarijat,\nhantlankarit, kenkkärit, sukulaaset ja lähimmät naapurit rääpijääsille\nn'otta tupa oli täynnä. Ja tuli sinne vähä kuakkavierahiakin\nnorkoolemhan, ja nekin sai napansa täythen. Niin rentua oli, jotta\nniistä häistä puhutahan vielä kauan.\n\nKun kaikki oli saanu mitä annettihin ja olivat viimmeesikki jo pois\nlährös, niin oven suus vähä vielä viiraalelivat, kun enämmän kamarista\ntuli niin hyvä kaffinhaju, niin emäntä sanoo pääkokille ja niille\npassariillekki jotta:\n\n— Älkää ny vielä menkö, mul' olis teirän kans vähän sopimista — — —\n\n— Mitäs sopimista meill' olis, eihän täs oo riireltykään, naureskeli\nja teetteli se pääkokki, eikä ne toisekkaa akat lähtenehet, vaikka\npitelivät ovenkrivasta mennäksensä, kun se oikian kaffin haju niin\nkututti noukas.\n\n— Ei, mutta tuota maksusta mä meinasin sopia teirän kans, seliitti\nse emäntä. Ja oikee sen piti, kulkaa, käsipuolesta traahata niitä\nkamarihin, johka niitä niin kovasti viemisti. Kattokaas akkaan luonto\nkun on sellaanen, jotta niitä pitää niin kovasti kruusata ja pyyrellä.\n\nEmäntä olikin sinne kamarihin laittanu vielä komjan kaffipöyrän,\ntuaresta fletupelliä, kranssia, pikkuleipää ja kaakun puoliskoota oli\nsuuret läjät, niin vahvaa maittilaaki oli jotta lusikalla piti knekasta\nkuopia ja niin jumalattoman suuri kaffipannu, purkista Amerikan kaffia,\njotta se hajukin jo pyörrytti.\n\nN'otta oli siinä akoolla lenheettiä, mutta kyllä ne trönäsiväkki.\n\nNiin eikös siihen riemuhun tullu yks vieraski kylän akka, aivan muille\nasioolle. Kun sen taloon kotovävy on hyvä suutari ja sitä ammattia\npitää, niin se akka tuli pyythön, jotta se tekis sille kengät. Ja sillä\nakalla oli ittellä piaksuvärkit kainalos. Ja kiirus oli, jotta pitääs\nsaara jouluksi, kun ainuat on jaloos ja niin rauskat.\n\nNiin se suutari oli kelvos mies ja tykkäs, että jos hän ne nyt sitte\nlaittaas. Ja rupes ottohon jalaanmittaa.\n\nSe akka riisuu toisen kengän jalaastansa, en tierä sitte kummanko,\nmutta musta on Heikkilän suutari pruukannu aina ottaa vasimesta\njalaasta, niin että eikhän s'ollu vasen jalka.\n\nNiin justhin kun se paperin päällä piti jalkaansa ja suutari\ntimpermannin pännällä piirti kieli poskella tarkasti jalaan ympäri\nviivaa, niin emäntä tuli kamarista ja haastoo sitä akkaaki kaffeelle\nsinne kamarihin jotta:\n\n— Tulla ny joutua ottamhan, ennenkö loppuu.\n\nNiin s'oli sille akalle niin mieluusta jotta siitä paikasta nousi\nja lähti. Eikä muistanu, eikä keriinny ottaa eikä panna sitä toista\nkenkää jalkahansa eres, kun toises jalaas kenkä ja toises vain sukka\nja siitäkin isoo varvas pihalla, tormootti sinne kamarihin kaffille,\njottei vai lopu.\n\nJa kyllä se puhalti ja veti, oikee huulet pitkällä ja silmät ummes imi,\nja toisella kärellä paasas nisua perähän.\n\nJa monta kuppia, n'ottei sill' ollu kiirustakaa pois.\n\nKun sitte lopuuksi eivät enää jaksanehet trönätä, ja olivat niin\ntäynnä, jotta aiva kankeeta kun nisuäijät ja enkelinkuvat, ja kurkkua\nmyöri huljuu kaffi vattas, n'otta vai nieleskelemällä pysyy, niin\nrupesivat viimmee lähtemhän.\n\nJa se vieras akkakin tuli tupahan ja rupes kattelemhan kenkäänsä, niin\n— sit' ei ollukkaan.\n\n— Mihkä jutinan tähre se mun toinen kenkäni on joutunu? — Tuohonhan mä\nsen jätin, imehteli silmät pyöriääsenä.\n\n— Mihkäs se on joutunu? kummasteli suutarikin. — Kun nua akat täs on\nsiivonnu ja sössänny jotta kaikki paikat on sekaasinsa, n'otten mä\ntierä mihkä lestakkaan on viety. Mutta sen piaksukaaven mä ainakin\npanin tuonne seinäkaappiin, jotta kyllä se on tallella.\n\n— En m'oo joukaa nähny, sanoo piikakin ja heiluu varsiluuran kans kun\nviimmeestä päivää.\n\nN'otta siinä tulikin koko taloonväelle vasta katteleminen, jotta mihkä\nsen akan toinen kenkä on karonnu.\n\nSitä ettittihin joka paikasta, kaappien ja pöytien alta, klasipenkistä,\noviloukosta ja tunkioltakin jos s'olis joutunu putujen kans pihalle.\n\nNiin mistää ei löytyny, n'otta s'oli oikee imes ja kumma paikka, mihkä\ns'oli karonnu.\n\n— Kun mistää ei löyretty!\n\n— Mitä mä nyt teen? siunas se akka kenkä toises ja vai sukka toises\njalaas ja isoovarvas pihalla.\n\nN'otta lopuuksi sen piti lähtiä klenkkuen ylhä alha kotiansa.\n\nMutta kyllä suutari lupas, jotta hän laittaa sille uuret kengät\njouluksi.\n\nN’otta saa nährä saako se?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen kengän oli lymmyyttäny yksi kurillinen akka. Sen mun pitää sanua,\nettei vai suutaria epäältäsi.\n\n\n\n\nPARTA VALKES!\n\n\n_Oottako kuullu_ mikä mara vanhojapoikia rattastaa, kun kaikki käy aina\nvastakarvahan?\n\nKivestää kivestämästä päästyäki. Akat sanoo, jotta Puumalan\nvanhaapoikaa kivesti vielä 20 vuotta hauraskin.\n\nLehtimäjellä on ny yhtä vanhaapoikaa kivestäny niin, jotta sen partakin\non aivan valjennu.\n\nS'oli ruvennu meinaamahan yhtä koriaa flikan-pullukkaa, joka osas olla\nsillen kovasti mielinkielin — kyllähän ne, flikat osaa — kun vaan\ntahtoovat.\n\nSe vanhapoika, jollei ollu pikkurahan puutesta, syötti ja juotti sitä\nflikkaa, osti kretonkitantun, ja kun talvi pakkas päällen, niin se osti\nvielä oikee vasikkaturkinkin, n'ottei näyttääsi kovin lehtimäkelääseltä.\n\nJa flikka viserti, oli kovasti hyvää pataa, kurnutti ja kehräs kun\nkissi, n'otta poijan ei tahtonu kypsät kärpääset suus pysyä.\n\nJa kun se vanhapoika piti pientä lihakauppaa, niin se flikka tuli\nyhtenä aamuna ja sanoo jotta:\n\n— Anna ny mullen vähä makkaraa evähäksi, mä lähren täs vähä reisuhun.\n\nNiin antoohan se vanhapoika sille aika krinkulan makkaraa kaulahan, ja\nflikka puki päällensä sen ostaman vasikkaturkin ja — arvakkaa, mitä se\nsitte teki?\n\nLähti peijakas toisen poijan kans kihloollen!\n\nSe oli sille vanhallepoijallen sellaanen isku, n'otta mailma sumeni.\nHampahat narskuu kiukusta, kun se käveli laattialla erestakaasi ja\ntoisatoisa, ähkyy ja saratti.\n\nMutta mikäs siinä auttoo? — Mik' oli menny, s'oli menny.\n\n— Olis eres viinapotti! se jahkuu itteksensä, — jotta sais uittaa näitä\nharmin karpaloota vähä kurkunkoskesta alas.\n\nMutta ku ei ollu viinaakaa, ei koko kyläkunnas.\n\nOli toki kaljaa — sitä se ryyppii suruhunsa.\n\nNiin se muistiki yhren asian, jotta myrkkyähän se viina on, niinkun\non kaffit ja teet ja muut huumausaineet. Matojahan sillä viinallakin\najetahan maksan päältä!\n\n— Mitä, jos kerran ottaas sellaasen fyllyn ja täystuhon, n'ottei\nmurheen kurkooset enää sisuksia kalva, se tuumas.\n\nJa niin se, kuulkaa, haki lutehia varte ostamansa DDT-pakerin eli\n»_Täystuho_» jauhetpurkin ja sekootti sitä kaljahan.\n\nPani silmät kiinni, sanoo ajöö, ja ryyppäs.\n\nEikä aikaakaan, kun sen olo tuntuu jo paremmalta ja se _lisäs_ vielä\nklasihin sitä täysteho-myrkkyä ja tuli niin ympäris päihinsä, n'ottei\nse petollinen flikka ollu enää yhtää minkään väärtti sen silmis!!\n\nNiin meni pari viikkua, se ryyppäs pottikaljaa ja haukkas\nrusakanmyrkkyä välihin, n'otta se vanhapoika oli yhtämittaa pienes\npöhnäs ilman viinan tilkkaa. Lauleskeli vain ja tykkäs jotta:\n\n— Kissin pissit koko flikasta.\n\nMutta mikä kamala seuraus ja rangaastus siitä tulikaan: muutaman viikon\npäästä sen vanhanpoijan parta alkoo _valjeta_!\n\nTuli valkooseksi kun kliitu!\n\nN'otta s'oon nyt kun joulupukki!\n\nKoko Lehtimäki on kummissansa.\n\nIttekkin se imehtelöö, mutta tykkää jotta:\n\n— Komiammaksi vain tuli!\n\n\n\n\nTARVITTIKOS KAAHIA?\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta aina sattuu ja tapahtuu jotta, mistä kummasta\nnuata tuallaasia juttuja piisaakin?\n\nNiinkun Kurikas ny repsahti kaks jalasjärveläästä liikenaista jotta\ntoinen sai pitkän potkun puohonsa ja toiselta repes housut ja tikkuja\ntakapuolehen.\n\nEi sit'oo ennen tiettykään millä asioolla ne kaks Jalasjärven neitiä\nlinjapiilillä aivan työksensä reissaavat Jalasjärven ja Kurikan\nväliä erestakaasi, kolmen kannun maitohinkit käsilaukus niinkun\nmaitua hakemas ainakin. Kirkon-ristin ja aseman väliä ovat sitte vain\npasteeraallehet, kaffiloos istuskellehet ja asioonehet. Mutta niin\nsalaa, jottei Orhaanenkaan oo tienny mitään. — Ovat myyskennellehet\nviinaa ja pontikkaa peijakkahat, ja tienannehet lujaa n'otta niill'oli\nmuffit, plynssikapat ja ketunkarvoja ympärinsä.\n\nOstajia kyllä piisas, vähä silmää vai vilkuttivat ja käyvät takapihalla\nasioomas. Ja ottivat pikkuusen pluiskun ittekin n'otta n'oli aina\nhyvällä tuulella kun Kurikkahan lähtivät.\n\nSitä peliä n'oli pitänehet syksystä asti, mutta nyt repsahti. Eikä\nnykkään oikiastansa viinan tähre, vaikka ne vähä tuiteris olivakki,\nkun rakkauren tähre, sillä rakkaus se on joka jyllää ja sokkaa\nviinakaupakki.\n\nNe oli jo niin ävertynhet, jotta ne ottivat yhtiöporukkahansa ja\nhupulaaseksensa yhren avioliittohon vapaan siirtolaas-miehen, jok'oli\naiva sitä varten silunaamaanen ja liukas poika, jotta kyllä mie — — —.\n\nMutta ne rakastuuki siihen molemmat, n'otta heti ensi reisulla tuli\nriita, sillä: ei pyyssä kahren jakoa, niinkun sanas sanotahan. — Ei\n'siin'oo paljo yhrellekkää, sillä pyy on pikkuunen lintu.\n\nNiin olivat sen poijan ympärillä, kehräsivät, kikattelivat ja\nkäsivarsista riippuuvat molemmin puolin, että kaupastakaan ei tahtonu\ntulla mitään, kun kumpikaan ei olsi tahtonu jättää saalistansa toiselle,\njotta se vie kaikki.\n\nErestakaasi aseman plassille vai kuljeskelivat n'otta viina-silmät\nnurkan takaa kaulat pitkällä luurasivat ja kärellä viittoovat jotta:\n\n— Tänne, tännepäin flikat tuokaa — — —.\n\n— Mee sä! pukkiivat flikat toisiansa ja riitelivät, kun kumpikaa ei\nolsi malttanu jättää sen poijan kynkkää, n'otta sen piti oikee koveta\nja sanua jotta:\n\n— Nyt on sun vooros! — ja pukata menemähän jotta kauppa käy. — Nopiaa\ntulivat heti takaasi ja puristivat lujaa.\n\nViimmeesen tilkan ne nutistivat itte suihinsa kioskin takana ja menivät\nsitten kolmisin kaffilahan saamahan lämmintä korvikesta päälle n'otta\nniiren rakkaus nousi oikee kiehumapisteehin asti.\n\nSielä ne jylläs ja tyrjäs sen poijan kans, yrittivät kumpikin istua\nväkisin sen sylyhyn ja pukkiivat toisiansa pois, n'otta pöytäkin kaatuu\nja klasit meni pitkin laattiaa, ja emäntä tuli oikee haukkumhan, kun\ntualla lailla kollastaavat ja särköövät kuppiakin.\n\n— Kyll' mie maksan, koitti se poika sanua ja suhrittaa niitä\n»tyttölöitänsä», jokk'oli aivan villis.\n\nEikä enää villiskää, ne oli jo oikee täyres tores, jotta kumman se\nheistä on.\n\nSe pienempi, se matalajalkaasempi, oli oikee kiukus, kun ei se tahtonu\npäästä likikää, kun se suureet aina heti pukkas pois jotta:\n\n— Älä tuu tänne, ei se susta tykkää — ja itte vai havertamhan kaulasta\nkiinni n'otta se poika koitti kiemurrella ja käännellä päätänsä pois,\nmutta sai se kumminkin viimmee sitä pussata tuhratuksi leukaan — n'otta\nse toinen flikka meni aivan mustankipiäksi jotta:\n\n— Minä kans!\n\nJa truivas joukkohon huulet pitkällä n'otta niille tuli oikee tappelu\nja pöyrät poukkooli.\n\nEmäntä tuli hätähän luuran kans ja poika koitti eroottaa jotta:\n\n— Elekää hyvät immiset ja rakkaat yhtiökumppalit riielkö, kah annanhan\nmie pusui teill ilmankii — — männään pihalle ennenkö polliisi tulloo,\nja vie meijät kaikki.\n\nN'otta sai se ne rakkaurenkipijät tyttönsä lopuuksi kaffilasta pihalle\nja koitti lohruttaa ja sovitella.\n\nMutta se pienempi, jok'oli jääny huonommalle puolelle, kyräs ja\nkattella luimisteli, n'otta se yhtäkkiää hairas hatun sen poijan päästä\nja heitti airan ja ruusupuskien ylitte kauas kaffilan puutarhaan.\n\nJa sitte juoksemhan.\n\nN'otta poika jäi hölmistynehenä kattomhan kun pukki kalliolle.\n\n— Voi voi, älä välitä, koitti se toinen flikka sanua. — Kyllä mä hajen\nsun lakkis.\n\nMutta kun se toinen flikka-rumaanen vielä hollin päästä älvisteli,\nnäytti kieltänsä ja vielä irvistelikin, niin poika suuttuu ja lähti\nperähän, n'otta siinä tulikin vähä kovat paikat. Peräkanaa menivät\nn'otta hirvitti ja Velsan-Franssi kattoo päältä, kun ne kierti yhtä\nhyysikkää n'otta sinitti.\n\nJa sitä Franssiakin se meno oikee viemisti, kun se poika oli saara ja\nsaara sen flikan kiinni. Ja viimmee pääsi niin liki jotta tärähytti\npitkän potkun sen puohon n'otta se lenti silmällensä lumihankhen ja jäi\nsiihen makaamahan kun mytty, eikä puhunu mitään, puuskutti vain.\n\nNiin silloon rupes kuulumhan kauhia huuto aivan toiselta taholta. Se\ntoinen flikka, joka jäi sinne kaffilan erustalle sitä lakkia hakemahan,\nse huuti.\n\nSiin'oli kortkia piikkipäinen säleaita puutarhan ympärillä ja se\nmeinas kaahia vai nätymmiten siitä ylitte, nuan pikimmältä vain.\nTälläs kenkunan noukkansa poikkipianan päälle airan rakhon ja tarkasti\npiti molemmin käsin airanharjasta kiinni, nosti toista jalkaa ylitte,\ntietäähän sen flikkaihminen ja silkkipöksyt, kieli tarkasti keskellä\nsuuta, niin justihin kun se pääsi kahrenreisin, niin varvas lipsahti\nja se räpsähti istumaan airan päälle kun pellovaasliko — ja huuti ku\ntavarajuna. N'otta Kurikan inspehtuuri ryntäs punaanen lakki väärinpäin\nkonttuurista platformulle jotta:\n\n— Mikä juna nyt tuloo, kun ei oo aikatauluskaan?\n\nNiin siinä käythin, jottei sanua saata, istukhon ja krääkyköhön mun\npuolestani sielä vaikka tuomiopäivähän asti — tarvittikos kaahia!\n\n\n\n\nVÄNKÄ-FRIIJARI.\n\n\n_Oottako kuullu_ jottei sitä pirä vängällä friijoohin yrittää, kun ei\nkerran huolita ja sanothan jotta: pysy pois!\n\nPitää silloon uskua, eikä tukkia vai ittiänsä joukkohon kun sika\nvalkiahan. Muutoon käy niinkun Säynäjoella yhren Aatamin, jotta\nflikat antoo selkähän ja kraapiivat kun kissit sen ainuan pyhänaaman\nkriipooksia niin ristihin rastihin n'ottei viittiny monehen viikkohon\nihmisten ilmoolle tullakkaan.\n\nKyllä ne on flikat, ja nuoret lesketkin, niin mirrinnäköösiä, suloosia\nja hempeetä kattella, jottei luulisi niiren pienis pehmoosis tassuus\nkynsiä olevankaan. Mutta annas kun silootteloo vähä vastakarvahan,\nniin jo kuulekkin kummakses Mattilan muorin korvia vihlovan sihinän ja\nkauhian kimiän karjunnan, jolta se paappa-vainaata komenti ja prissas\nelämänsä, jotta se tuli lopuuksi aiva höperöksi eikä tohtinu puhua\nmitään.\n\nSama ääni ja krinaassi nuas Eevan tyttäris on säilyny polvesta\npolvehen, jotta kun takkupaikka tuloo, niin ne sihisöö, sylköö ja\nkraapii kun vihaaset kissit — n'ottei pirä poijat mennä liki, jos ei\ntykätä, revityn nahaan siinä saa.\n\nSiel’oli Säynäjoella menny kesänä yhtenä kaunihina lauantai-iltana\npantu tanssit pystyhyn lavalla ja nuorta väkiä tullu likiltä ja kaukaa\nkarkeloomahan, surisemahan ja survomhan kun hyttyysparvi ainakin\nkesääsenä elokuun iltana ennen auringonlaskua.\n\nPeli soi haikiasti, flikkaan puukengät kopaji tahris kun klupu\nriihellä, ja poskilla paloo ne tulipunaruusut, kun perä pitkällä\nmentihin poskifalssia. Voi ihanaa nuoruuren aikaa ja kesääsen illan\nlemmentaikaa, n'otta sinne oli tullu kattomhan ja vähä tanssimahankin\nkaks nuorta leski-neitiäkin osuuskaupan haaraliikkehestä. Pulskia ja\niloosia flikkoja, n'otta kiinni veti heti ja vientiä oli kun Konttelin\nmuorin kirnulla.\n\nSe Aatamiksi sanottu nuorimies oli tullu siinä mieles jotta friijoolle\nnyt vaikka aamu tulis, ja sitä varte hommannu vähä mötiääsen makoosta\npottuhunkin, nuan niinkun rohkaasuksi ja puheenkuljetukseksi. Se rupes\nsillä silmällä kattelemhan sitä toista leski-neitiä, sitä lyhempää ja\nlevjempää, joka naurookin niin korjasti jotta: tuotapa mä tanssitankin\noikee toren päältä, ja iskutan kärellä jotta mitä se meinaas ‒ ‒ ‒\n\nJa haki heti hottihin ja vei niinkun enkeliä ja kukkapurkkia\nkämmenellä, silmät ummes ympärinsä, n'otta se leski-neitikin sanoo\njotta:\n\n— Ihanaa!\n\nJa se oli paljo sanottu, n'otta Aatami tanssas hiespäin ja haki aina\nuurestansa — jotta: selvä on!\n\nPaussin aikana käyy Aatami aina vähä nurkan takana ittiänsä troppaamas,\nsitä viimmeestä sanaa varte jotta: saako tulla?\n\nNiin kun se oli niin kovasti tohkees ja hyvä tanssiinhan, niin se\nleski-neiti nauroo vain sen nykimiselle ja sanoo jotta:\n\n— No saa nyt sitte nährä kun lährethän.\n\nNiin se Aatami otti sen toresta jotta s'oon nyt sillä selvä jotta:\nhialle! — Ja vei n'otta hippulat vinkuu ja viemisti.\n\nJa lähti taas ryypylle.\n\nMutta ne leski-neitit tykkäs sitte yhtäkkiää jotta:\n\n— Kyllä nyt piisaa jo! — Lährethän kuule ny joutua pois, ettei se tuu\nvai meirän joukkohon.\n\nJa niin ottivat flikat pikapyöränsä ja lähtivät painelemhan joutua\nkotiappäi.\n\nMutta Aatami huomaskin sen jotta nyt ne lähti, haki kiiruusti pyöränsä\nja selkä vääränä perähän huutaan jotta:\n\n— Älkää flikat jättäkö! — Mä tuun kans!\n\nN'otta siitä tuli kauhia kilpa-ajo. Flikat painoo henkensä erestä\nerellä n'otta pusurit prätkyy ja polvet vapaji. Ja Aatami ponkii\nirvillä hampahin peräs. Ja sauttoo kun sauttookin aina vai flikkoja,\nvaikka ne kuinka ähkyy ja yritti, niin aina vain likemmä tuli jotta\npian kroukkaa kiinni — — —.\n\nJa justhin siinä Pastoon sillalle tulles se pääsi vierehen ja hairas\npyöränsarvesta kiinni jotta:\n\n— Mihkä te meettä? — n'otta ne kaatuu yhtehen rypäjähän kaikki.\n\nMutta onneksi siinä ei käy ny paljo kuinkaan niiren flikkaan. Aatamilta\nvain katkes kettinki pyörästä, muttei se sitä heti huomannu, kun se oli\nsen oman flikkansa käsikynkäs heti kiinni hopottamas jotta:\n\n— Olikos se puhet sellaanen? — Kun lupasit tulla — ja lähret karkuhun!\n\nNiin silloon sen Mattilan muorin ääni kuului jotta:\n\n— Tuollaanen tarhapöllöö! — Älä luulekkaa että sä ikänä meille tuut! —\nEn oo sulle luvannukkaa —.\n\nJa kulkaa, kun otti ja kimahutti sitä Aatamia niin vikevää poskelle\njotta se meni kanttui maantien ojahan pyllyllensä.\n\nJa sitte taas pyörien päälle molemmat, ja altapois n'otta sinitti.\n\nMutta pian s'oli Aatamikin pystys, hyppäs pyörän selkähän ja rupes\npolkemhan, niin — tyhjää pyörii, vemppuuli vain, kun ei ollukkaa\nkettinkiä vetämäs. S'oli menny eree poikki, n'otta Aatami manas\nkatkerasti, kun flikat aina vain meni.\n\nMutta niin väättyri oli se poikaki, jottei se kauaa haikaallu, otti\nja paiskas pyöränsä sillan luiskahan ja lähti juosten perähän kun\nmettäkoira korvat lotkuen.\n\nNiin mentihin taas, flikat erellä tukka suorana ja se vänkä-friijari\nperäs fläisköttään n'otta maantie pölisi.\n\nEi ollukkaan flikoolla enää pitkä matka kotia, sinne kauppahan, n'otta\njuuri parahiksi kerkesivät pihaan, aivan tukehruksis, ja porstuanoven\nkiinni n'otta siunakkohon — kun se friijari-poika tuli kans puarin\nethen täyttä travia tryykäten.\n\nFlikat kuunteli höröskorvin porstuas, jotta tulooko se ovia repimähän,\nmuttei kuulunu mitää muuta kun vähä krahinaa toiselta puolelta.\n\nNiin että kun ne sitte olivat ettinhet köökin avaanta molemmin\npussistansa ja plarannehet kumpikin tavaransa monhen kertahan\nerestakaasin, nästyykit, kirjeet, lankarullat, finkerporit, puuteri\ntoosat, knapit, purut ja poikaneulat, ja viimmeen löytänehet sen\navaamen, aukaasivat oven ja astuuvat sisälle, niin se mies-poika ja\nvänkä-friijari — seisoo sielä keskellä köökin pöytää jotta:\n\n— Täälä mä nyt oon!\n\nKöökin klasi oli jääny auki, ja siitä se truiskas suoraan sisälle. —\nEikä muuta kun hyppäs alha ja suaraa sen flikkansa kaulahan, n'ottei se\nkeriinny krääkäästäkää. Ja puserti lujaa.\n\nNiin silloon taas Mattilan-muorin luonto heräs, ja jee kun se kiljuu,\nhuuti ja potkii, löi ja kraapii kun kissi kaikin kynsin n'otta veri\njuoksi sen poijan naamasta ja piti päästää irti se häkkyrä.\n\nNiin se toinen flikka-ihminen, vaikkei se ollu sen kans tanssinukkaa,\nlöi takaapäi hellapuulla päähän, ja se oma heila tarttuu rinnuksista\nkiinni, lykkäsivät ja rytyyttivät sitä poikaa n'otta pöyrät kumohon\nja lavittat poukkooli, ja tiesikin se Tanieli tullehensa leijonien\nluolahan. — Mutta nämä olikin naarasleijonia, jotta ne repii ja purivat\nsurkuamata sitä poikaparkaa, eikä sellaasia kilttiä leijonia, jokka\nolisivat nuoleskellehet Tanielin haavoja.\n\nN'olis jauhanehet sen friijari-paraan pianaikaa prässyltyksi, jos ei\nihmisiä keriinny hätähä ja auttanu pois.\n\n— Ei sitä tuolla lailla friijoohin mennä, koittivat apuun tullehet\nsanua.\n\n— Mutta kun se lupas! ähkyy se päntätty ja kraavittu friijari vain,\nverta naamastansa pyhkien.\n\n\n\n\nHILJAANEN HUMALAANEN.\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta Hra Plumpäri on ruvennu ryypiskelemhän? — Ei nyt\npahasti, mutta aina silloon tällöön. Ja se on paha vika se.\n\nS'oon kuulemma sellaanen »hiljaanen juoppoo», joka raittiuskannalta\non kaikkein pahinta ja vaarallisinta. —Niit’ on, kulkaas, juoppojakin\nmonta eri sorttia. On rapajuoppoja, tuurijuoppoja, kaappijuoppoja,\nsalajuoppoja, himojuoppoja ja kurjuuren huippu — juoppohulluja, joill'\non siniset posket ja punaanen nenä. — Jos satutte rookaamahan.\n\nMutta sitte on vielä se yks sortti viinamäjen viljelijöötä, ne\n»hiljaaset juopot», joista kieltolaiskin puhutahan, eli »humalaaset\npöffäälijät».\n\nNe ne, juuri on raittiuskannalta niinkun sanottu, myös niin kutsuttuja\n»lahjakkaita juoppoja», jokka eivät tee pahaa eikä häiritte ketään,\nhihittäävät vain pikkuhiljaa itteksensä — ja muille. Ne on niin\nkiusallisia ja naurettavia, että raittiuren valvojakkin on helisemäs,\nkun ne koittaa niitä nuhrella.\n\nMä rookasin täs yhtenä päivänä Hra Plumpärin ihastuttavan frouvan,\npunaposkisen ja touhukkaan Lillin, joka ei tienny olisko se itkeny vai\nnauranu, kun se uskoo mulle sen salasuuren, jotta:\n\n— Hra Plumpäri on ruvennu ryyppäämähän ja tuloo silloon tällöön täyres\nseilis kotia — ei nyt useen, mutta kun sill' on yhtiökokous tai muita\njuhlia, johna sen pitää olla. — Ei niin, että se poliisin käsihin\njoutuus, riitelis eli tappelis, hiljaa varpahillansa kotia tulookin,\netten mä kuulisi, eikä ketään häirittisi, mutta niin pöhnäs on kun\nkaappikello, juorus Lilli-frouva mulle.\n\n— Vai niin! haikaasin mäkin. — Sen mä kyllä muistan ja vanhasta tierän,\njotta Hra Plumpäri on intelligentti ja lahjakas naukun purija, mutta\nettä siitä on nyt tullu ja kehittyny sellaanen »hiljaanen humalaanen»,\nelikkä Alkon mötiäänen, sitä mä ihmettelen ja epäälen, koitin nauraa ja\npuollustaa vanhaa kaveriani. — Sattuuhan sitä — — ‒.\n\nMutta Lilli kun posmitti jotta:\n\n— Sill' oli täs menhellä viikolla taaskin johtokunnan kokous ja\nviraalliset päivälliset, niinkun se aina sanoo, n'otten mä enää\nuskokkaan, ei n'oo muuta ku ryyppäjääsiä, niinkun nyt pruukathan niin\nosuustoiminnas kun yksityyses yritteliääsyyreskin, pauhas Lilli jotta:\n\n— Kun se sitte yhren aikana yöllä tuli kotia, niin s'oli päissänsä\nkuin Ellun kana, mutta niin hiljaa tuli ja varpahillansa asteli,\nsukkalavoolla henkiä pirätellen salin läpi huoneeseensa — etten mä\nkuullukkaa. — Kenkänsä s'oli riisunu jo karulla ja pannu porraskivelle,\nmutta onneksi ei varaastettu, kun mä sitte huomasin ja hajin ne pois.\n\n— Sielä kamarisnansa se väänti hiljaa sähkön palamahan ja istuu\npöytänsä äärehen. Olis vissihin nukkunu siihen, mutta kun s'oli\nsukkalavoollansa, niin se yhtäkkiä aivasti, ja — silloo mä heräsin ja\narvasin jotta nyt s'oon tullu!\n\n— Kuulin kun se sielä hiljaa itteksensä nupaji jotta: — tyst tyst, ja\nkoitti nästyykillä tukkia suutansa. Mutta taas präiskähti, ja sitte se\nkoitti hiljaa rykiä, niinkun ei mitää jotta:\n\n— Ääh, äh, öh höh — — —.\n\n— No mä kuuntelin oven takana, kertoo Lilli, kun se krapisteli sielä\njotakin paperia, piteli suutansa ja koitti olla hiljaa, etten mä\nkuulisi.\n\n— Sitte oli kauan aikaa hiljaasta. — Ja hetken päästä kuuluu syvä\nhuokaus ja hiljaasta kuorsoota.\n\n— Ja silloo mä koputin ovhen ja astuun sisälle, mutta samas kans se\nheräs, nosti päätänsä ja koitti hymyyllä jotta:\n\n— Mamma-kulta, mä tulin juuri! — ja koitti kattella mua suurilla\nharmailla silmillä — vaikka sill' on siniset! hikkaasi Lilli, — ja mä\nnäjin, ettei se mua eroottanukkaan. — Niin unella oli ja käkenä.\n\n— Tuu heti maata siitä! karjaasin.\n\n— Ky kyllä mamma, mä vain luen vähä näitä lehtiä, kun en päivällä\nkonttuuris keriinny, se sanoo ja otti kankein käsin sanomalehren. — Se\noli »Kansan Ääni» ja se sanoo, että se niin kovasti friskaa ja huvittaa\nhäntä. — Käänteli ja plaraali sitä. Sihtas sitte oikee likiltä ja sanoo\njotta:\n\n— Mitä tuos on?\n\n— Ja oli kovasti lukevinansa, kunnes mä sanoon jotta:\n\n— Sehän on sulla väärin päin!\n\n— Mitäh? — Kah niin on, mutta täshän kaikki onkin väärinpäin, koitti se\nhymyyllä suloosesti ja sanua jotta: sehän on se sama. — Mä täs vielä\nvähä istun ja luen.\n\nSiin oli vishyvesipullo ja klasi pöyrällä ja mä seisoon vain ja\nkattoon sen perähän.— Niin se rykääsi ja otti pullon ja oli kovasti\nkaatavinansa klasihin, vaikk'ei sieltä mitää tallukkaa, kun oli korkki\npäällä. Mutta se kaatoo vain, otti klasin käthensä ja oli kovasti\njuovinansa. Ja ähkääsi päälle jotta\n\n— Mua niin kauhiasti janottaa — — ääh, kun se oli hyvää!\n\n— Ja sen päälle se silmät ummes huakaasi jotta:\n\n— Orota nyt mamma-kulta vielä vähä, mä poltan vain yhren paperossin, ja\ntuun heti sitte maata.\n\n— Mä en puhunu mitään, se oli niin hassun näkööstä, sanoi Lilli —\nkattelin vain päältä. Istua toljotti siinä, käänteli päätänsä ja koitti\nolla arvokkahan näkööne, eikä jaksanu kun vähä silloon tällöön raoottaa\ntoista silmäänsä.\n\n— Yks savu vielä mamma-kulta, hik, sitte mä tuun, hik, heti maata — — —.\n\nTällääli kyynäspäitänsä pöyrälle ja aina flenahti, nosti sitten\netusormen ja pitkän sormen pystyhyn, osootteli niitä suun ethen,\nniinkun siin' olis ollu paperossi. Ja veti sitte hartahasti huulet\ntruutulla muka savuja, ja puhalti välikin noukka pystys kattohon. —\nNuokkuu, ja torkkuu sinne tänne silmät väärin puolin pääs, n'otta\nlopuuksi mä suutuun ja sanoon jotta:\n\n— No nyt Hra Plumpäri lährethän! — Nyt s'oot istunu, lukenu ja\npoltellu, jotta piisaa! Mars mars matkahan vain!\n\n— Ja niin mä vein sen käsikynkästä sänkyhyn. Ei yhtää vastahan pannu,\neikä vastannu mitään, vaikka mä kuinka prätäjin sille, harmitteli\nLilli. — Nukkui vai suloosesti kun porsas aamuhun asti. Eikä sitte ollu\naamulla tietääksensä. — Hymyyli vain ja sanoo jotta:\n\n— Kyllä sun pitää saara Lilli-rakas — uusi hattu!\n\n\n\n"]