[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5F9O-1ku7Y4cQQuqwPevZdJqjQlUOBpTuOZEJJYBGIE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2882,"Kertomuksia elävistä ja kuolleista","Reuter, Jonatan",1859,1947,"2882-reuter-jonatan-kertomuksia-elavista-ja-kuolleista","2882__Reuter_Jonatan__Kertomuksia_elävistä_ja_kuolleista",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1900,1902,19618,126038,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma saaristoaiheisia ja ihmisläheisiä kertomuksia kuvaa elämää ja kuolemaa rannikon karuissa olosuhteissa. Tekstit tarkastelevat merellistä luontoa, eläimiä ja ihmiskohtaloita havainnollisella ja kaihoisalla otteella.","Jonatan Reuterin 'Kertomuksia elävistä ja kuolleista' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2882. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA ELÄVISTÄ JA KUOLLEISTA\n\nKirj.\n\nJonatan Reuter\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nAnna Klutas\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nBoman & Karlsson,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nSisältö:\n\nHaahka.\nUniversaalilapioäes.\nErämaan kummitus.\nKaksi vanhusta.\nKevät.\nÄiti.\nPäiväkirjasta.\nMinuutin taiteilijana.\nGirolamo.\nHautarakennus.\nSavenvalaja Willberg'iläiset.\nEräs jumalanpalvelus.\n\n\n\n\nHaahka.\n\n\nLumi on kadonnut merenäären saarilta ja kareilta, ainoastaan muutamassa\nvarjoisassa kuilussa näkyy joitakuita sulautuvia, harmaita jäännöksiä.\nJäälohkareet musertuvat pala palalta yhä pienemmiksi, jauhautuvat\nvuoria ja kivisiä rantoja vasten sohjuksi, kevättä tekevän myrskyn\nmaininkien vyöryessä verkalleen eteenpäin ja asettuvat vihdoin\nlaajaksi, metallihohteiseksi pinnaksi. Haahkat, jotka kauvan ovat\nistuneet parvissa, ulkona jään syrjämillä, hajautuvat parittain\nmatalikolle, toinen valkean ja vihreän loistavana, toinen ruskeana,\nmolemmat komeita katsella, kun aurinko nousee aamulla ja lemmenleikki\nulkona, meren loistavalla pinnalla käy, äänin täynnä houkuttelua\nja kaihoa, hyppien laineilla ja loiskuttaen siivillään vettä, joka\nmuodostuen patsaiksi, kimaltelee kuin hopea.\n\nMutta kun leppäpensaat käyvät nupulle, ja yrttien ensimmäiset pienet\nlehdet kurkistavat auringonlämmittämistä vuorenhalkeamista, silloin\nherää ruskean haahkan äidinvaisto ja hän pyrkii ylös tasaiseksi\nhankautunutta vuorenrinnettä ja valmistaa itselleen myrskyn\nalaspainaman katajapensaan alle pesän korsista, jonka hän sisustaa\noman rintansa untuvilla. Aurinko paahtaa alas katajapensaan lomista\nja pesässä on lämmin ja hyvä olla ja vielä parempi olisi, jos hän\nolisi turvassa vihollisilta, joiden hän tietää vaanivan joka taholla.\nTuskallisesti kuuntelee hän jokaista vierasta ääntä vilkasten silmien\ntähystellessä yli kivien ja paasien jokaista suurta, ruskeaa hirviötä,\njoka kulkee merellä. Mutta kun varhaiset tyynet aamut koittavat,\nsilloin kuulee hän valkovihreän houkuttelun alhaalta paaden luota,\nsilloin herää lemmenkaipuu uudestaan ja sen voima on suuri ja hän\nlentää sen luo, joka odottaa välkkyvässä vedessä.\n\nEräänä päivänä kuulee ruskea, istuessaan haahkanuntuvissa lämpimästi\nja hyvin, räkättävän äänen ja kun hän kurkistaa katajapensaan alta\nnäkee hän harmaan- ja mustankirjavan kävelevän alhaalla rantaäyräällä,\nsen harmaan- ja mustankirjavan, joka syö kaikenmoista, eikä kammo\nedes mätää kalaa, joka on riidassa kaikkien kanssa, sekä pienten että\nsuurten ja joka tavallisesti voittaa sen vuoksi, että sillä on niin\nmonta metkua ja että sillä on niin ilkeä, vaajamainen nokka. Hän näkee\nharmaan- ja mustankirjavan kävelevän rannalla nyykyttäen päätään. No,\nnyt löytää se tuon kuolleen turskan, joka on ajelehtinut maalle ja\njosta valkeat ovat jo poistaneet kaiken syötäväksikelpaavan. Mutta\nharmaan- ja mustankirjava kääntelee luurankoa, halkaisee pääkallon\nja löytää sen sisältä jotakin, jonka se nautinnolla nielasee. Sitten\nlentää se muutamilla rumilla siivenlyönneillä ylös kivelle, röyhistää\nhöyheniään ja näyttää oikein tyytyväiseltä.\n\nMutta haahkaemo ei ole tyytyväinen. Tosin on hän hyvässä kätkössä\nkatajapensaan alla ja melkein kanervien ja harakanmarjavarsien\npeitossa, niin ettei hän pitäisi olla huomattavissa, mutta harmaan- ja\nmustankirjavan silmiltä ei voi sentään koskaan olla oikein turvassa.\nHän makaa liikkumattomana ja katselee tuon kömpelön linnun varjokuvaa,\njoka istuen kivellä, kuvastuu vasten kirkasta, vaaleaa vettä, joka\nloistaa aina taivaanrantaan asti, aina viimeiseen kohtaan asti, jossa\nvalkovihreät lepäävät yhdessä koossa.\n\nHui, nyt tuon ruskean äidinsydän oikein vavahti. Harmaan- ja\nmustankirjava lyö siivillään ja kääntää niin omituisesti silmiään,\naivan kun tietäisi se jotakin. Sitten ottaa se vauhtia, hyppää\nalas kiveltä, alkaa kävellä ja nyökätä ja suuntaa kulkunsa suoraan\nkanervikkoon, suoraan pesää kohti lyöden siellä täällä mustalla,\nlikaisella nokallaan alas halkeamaan. Haahka painautuu yhä syvemmälle\npesäänsä, kohentelee korsia ympärillään ja koittaa pysyä hiljaa.\nHarmaan- ja mustankirjava hyppii ja hyppii — on niin epätasaista ettei\nse voi kävellä kunnollisesti — ja tulee yhä lähemmäksi. Nyt ottaa se\npitkän hypyn ja laskeutuu alas katajapensaaseen, niin että se huojuu\nja makaaminen sen alla tuntuu oikein pöyristyttävältä. Yht'äkkiä\npäästää harmaan- ja mustankirjava kauhean melun, heittäytyy ylös\nilmaan ja lentää alinomaa huutaen, parasta vauhtiaan metsämaita kohti.\nSeuraavassa hetkessä näkee haahka maatessaan pesään painautuneena\nkuten jonkun kolmion muotoisen tumman suhistavan alas pilvistä ja\nsyöksyvän yksinäisen harmaan linnun kimppuun, sen harmaanlajisen,\njoka tavallisesti tulee vähän myöhemmin ja laulaa sumuisina päivinä\nniin että ilmassa heläjää. Haahkaemo värisee katsellessaan sitä,\nsillä hän tietää, ettei tuolla elävällä nuolella ole rahtuistakaan\narmahtavaisuutta, vaan kantaa saaliinsa kynsissään ja syö sen hyvällä\nruokahalulla jollakin etäisellä vuorella. Mutta joka tapauksessa on\nhän päässyt harmaan- ja mustankirjavasta, joka ei ollut ollenkaan\nhauska ja suuri, ruskea, kolmiomainen lentää harmaa kynsissään väkevin\nsiiveniskuin, eikä varmaankaan palaa niin varsin pian takaisin.\n\nKauan ei haahka täällä pesässä saa olla rauhassa. Hän kuulee melua,\naivan kuin vesi liikkuisi kiven ympäri rannassa, laineen tahdissa,\nnyt on hetken aikaa hiljaista, ja sitten kuulee hän töminää vuorelta\nja kahinaa pensaista ja hän ymmärtää nyt, että se on noita suuria\npitkäjalkaisia, jotka lähettävät vinkuvia kiviä salamalla, savulla\nja jytinällä, taikka noita suuria lyhytjalkaisia, joilla on paljon\nkahisevaa ympärillään ja jotka vilkkaasti käyvät edestakaisin kumartuen\nalas ja lyykistellen kivien ja pensaitten lomissa. Nyt kuulee hän melua\nihan vierestään, jokin koskettaa pensasta, hän tekee pelästyksissään\nliikkeen ja huomaa samassa, että hän on tullut keksityksi. Pari\nruskeita jalkoja ilman uimanahkaa näkyy pensaan etupuolella ja\nlähestyy levitetyin kynsin, ne tahtovat nähtävästi tarttua häneen.\nMutta juuri kun ne ovat iskemäisillään kiinni häneen, heittäytyy hän\nsyrjään, saa ilmaa siipeinsä alle ja syöksyy alas mereen. Hän ehtii\nkuulla ainoastaan huudon, toiselta taholta jyrinän ja vinkuvan äänen\nja räiskettä vedessä. Mutta paaden ulkopuolella ui hän edes ja taas\nsukeltaen ja lepattaen kunnes tuo pitkäjalkainen ja kahiseva katoavat\nja hän näkee suuren hirviön kantavan noita vaarallisia ryöväreitä\nheidän punaista pesäänsä kohti etäisessä metsämaassa.\n\nKun haahka taas uskaltaa palata pesäänsä ei siellä enää ole munia\nja untuvat ovat poissa, niin että kovat korret ja kivet pistäytyvät\nesiin kaikkialta. Silloin valtaa hänet suru, hän lentää kauas ja\netsii valkovihreän ja valittaa sille tuskansa, kunnes he uudestaan\nalkavat leikkinsä ja pesänrakennuspuuhansa, noukkien uusia untuvia\nmolempien rinnoista. Nyt voi sattua, että pesä saa olla rauhassa.\nMustan- ja harmaankirjava on näkynyt menneen etäälle, valkeat eivät\nole uskaltaneet tulla näin ylös maalle ja suuret pitkäjalkaiset\nja lyykistelevät kahisevaiset eivät ole ehtineet tulla, tai ovat\nunohtaneet paikan — niillä on varmaan ollut pidettävä huolta niin\nmonesta pesästä. Ja niin auttaa ruskea haahka jonakuna kauniina aamuna\nuntuvapukuiset vikisevät pienokaisensa alas merelle, opettaa niitä\nistumaan, juoksemaan ja uimaan, näyttää heille minkälaista ruoka on\nja mistä sitä on etsittävä ja kertoo missä ne lahdet ovat, joissa ne\nahnaat, pitkällään olevat asustavat, jotka elävät vedessä.\n\nUlkona, meren matalikoilla on elämä valoisaa, raittiina\nauringonnousuaikoina ja kun aamutuulahdukset alkavat, nousee perhe\nmaalle, tuulen suojassa olevalle niemekkeelle. Ilokseen katselee\nhaahkaemo kuinka pienokaiset kasvavat, kuinka siivet kasvavat, kuinka\nhalu lentää niillä tulee suuremmaksi, kuinka kaipuu meren ulapalle\nherää nuorten rinnoissa. Mutta kun ruskea hirviö lähenee, yksi niistä,\njotka kulettavat noita pitkäjalkaisia, silloin heittäytyy perhe mereen,\njuoksee yli laineenharjojen vaahdon pois toiselle matalikolle ja etsii\nitselleen toisen lepopaikan.\n\nEräänä päivänä ilmestyy näky, joka on uusi pienokaisille. Eräs hirviö\nsuuntaa kulkunsa suoraan parvea kohti, joka on suuruspuuhissa, savua\ntupruttava hirviö. Emo ei ole niin huolissaan, sillä senlaisia on hän\nnähnyt monta ja ne ovat sangen hyväluontoisia. Tämä näkyy kuitenkin\nlähenevän arveluttavasti ja yht'äkkiä välähtää sen sivusta. Vinkuu\nja rätisee ja hän näkee yhden pienokaisista kellahtavan selälleen ja\nräpyttävän siivillään. Hän rientää sinne päin, mutta huomaa, ettei voi\nauttaa. Hirviö lähenee yhä enemmän, silloin antaa hän merkin, että\nkaikkien tulee sukeltaa ja seuraavassa hetkessä on perhe kadonnut\nveden alle tullakseen etäänpänä taas pinnalle, kokoutuu ja lähtee\njuosten metsäsaaren salmea kohti. Silloin ottaa hirviö taas vauhtia,\nniin että vaahto käy sen rinnan ympärillä, mutta samalla kääntyy se\nsyrjittäin ja pysähtyy äkkiä ja siitä kuuluu huutoa huudon perään ja\nmelua. Haahkaparvi uskaltaa lakata juoksemasta ja luisuu hitaasti ja\ntyynesti ohi metsäsaaren uloimman kärjen. Samassa työntyy uusi hirviö\nmaalta, valkoinen, jolla on suuret valkeat siivet, jotka vievät sitä\neteenpäin kauhealla vauhdilla. Kun nuoli syöksyy se haahkaperheeseen\nja on yht'äkkiä keskellä sitä. Kaksi pitkäjalkaista seuraa hirviötä\nja toinen, se, joka seisoo lähempänä purstoa, huutaa ja pauhaa, mutta\ntoinen seisoo hiljaa ja lempeänä. Haahkaemon mielestä ei maksa vaivaa\njuosta, hän antaa sukeltamisen ja hajautumisen merkin, itse lentää se\ntuskissaan hirviön ympärillä, koittaen eksyttää sitä.\n\n\"Ammu tuhat tulimmaista, ammu!\" kuulee hän sen huutavan, jonka paikka\non hirviön purstopuolella. Mutta tuo lempeä ei tee mitään, hän vaan\nseisoo hiljaa aivan kuin olisi hänellä jokin ajatus mielessään tai\nhaaveileisi hän. Silloin nousi se ylös, joka huusi tuhat tulimmaista ja\nseuraavassa hetkessä välähtää hirviöstä. Ja vinkuva kivi on sattunut\nhäneen, siivet tuntuvat raskailta, vielä kerran huutaa hän kauas\npienokaisilleen viimeisen varoituksen, heittää pelokkaan katseen\nhirviöön, joka on aivan hänen vieressään ja sitten painaa hän hiljaa\npäänsä veteen sydänveren aaltoa punervaksi värjätessä.\n\n\n\n\nUniversaalilapioäes.\n\n\nPakpyölin Vigilius oli saanut periä autuaasti kuolleen isänsä ja tähän\nperintöön kuului, ei ainoastaan Pakpyölin talo ja ne lantit, jotka\nvanhus oli koonnut kirstun pohjalle, vaan myöskin erityisiä kunnallisia\narvokkaisuuksia ja luottamustoimia, jotka pitäjäläisten mielestä\nmukavasti sopi siirtää isältä pojalle. \"Siten selkii vähemmällä\nvaivalla ja sekaannuksella\", arvelivat he. Jos Vigilius todellakin\nkelpasi lautamieheksi ja kansakoulujohtokunnan jäseneksi, tämä\nasetettiin toiseen sijaan, ja sitäpaitsi oli vähän joka paikassa tultu\nhuomaamaan, että jos jokin asia on tehtävä, niin samalla myöskin oppii\nmiten on meneteltävä. Olihan esim. Kevätkentän Eemeli, joka ei koskaan\nollut nähnytkään muurauskauhaa; häthätää muurannut uuden uuninpiipun,\nkun vanha sortui alas 1890 vuoden myrskyssä — miksikäs ei siis myöskin\nVigilius sopisi lautamieheksi. \"Eihän kukaan ole syntynyt yhteen\nvirkaan enempää kuin toiseenkaan, mutta vähitellen sitä oppii!\"\n\nKun Vigilius siten oli saanut talon ja tavarat, rikkautta ja arvonimiä,\nrupesi hän myöskin pitämään itseään arvokkaana ja tärkeänä miehenä ja\nkoetti kaikin tavoin olla toisten esimerkkinä, varsinkin kyläläistensä.\nHän osti itselleen linjaalirattaat ja rotulehmiä ja sinkkisiä\nmaitoastioita, sillä sinkkiastioita käytetään aina meijereissä ja\nherraskartanoissa ja sellaisia on Joensuun patruunallakin. Mutta\nvielä ei Vigilius ollut uskaltanut hankkia itselleen uusimpia\nmaanviljelyskaluja, vaikka hän piti velvollisuutenaan niidenkin\nhankkimisessa näyttää kyläläisilleen hyvää esimerkkiä — täytyyhän\nseurata uuden ajan kaikkia muodissa olevia keksinnöltä. Muuten oli\nVigilius'een vaikuttanut niin mahtavasti nähdessään Joensuun renkien\nistuvan huolettomasti mukavilla istuimilla, poltellen kaikessa rauhassa\npiippuaan heinän kaatuessa kauniisiin, tasaisiin luokoihin siinä, missä\nhe ajoivat helisevillä koneillaan. Häntä oikein harmitti ajatellessaan\nsitä joka kerta kun heinäaika läheni ja hän oli pahoitettu katsomaan\nolivatko viikatteet kunnossa. Ja jos nuo koneet eivät olisi niin\njuonikkaita nostotankoineen ja koukkuineen, joita oli vaikea hoitaa\nja ymmärtää, niin totta varmaan olisi Vigilius jo aikoja sitten\nhankkinut itselleen sellaisen koneen. Mutta omistaa koneen ja sitten\njoutua sen kanssa pulaan, se ei käynyt laatuun lautamiehelle ja\njohtokunnanjäsenelle, jolla täytyi olla vähän enemmän tietoja päässä,\nkuin jollakin muulla.\n\nMutta kun Vigilius sanomalehdessä, jossa tavallisesti\nilmoitettiin kunnallisista asioista näki ilmoituksen uudesta\nuniversaalilapioäkeestä, joka on yksinkertainen, syvällä käypä,\nmusertaa turpeen pieniksi muruiksi ja tekee kyntämisen tarpeettomaksi,”\nsilloin ei hän voinut pidättäytyä, vaan lähti ylös Joensuun voudin luo,\njolle hän yhtäkkiä huomasi itsellään olevan asiaa.\n\nKun nuo kaksi miestä olivat istuneet vähän aikaa, poltellen piippujaan\nja keskustellen asiasta, sanoi Vigilius:\n\n\"Onko teidän patruuna jo ostanut itselleen tuollaisen uudenaikuisen\näkeen?\"\n\n\"Mitä äkeitä ne ovat? Kyllähän patruunalla täällä on sekä uusia että\nvanhoja.\"\n\n\"Ne ovat noita yksinkertaisia universaaliäkeitä, joista nyt on puhuttu\nsanomalehdissä.\"\n\n\"Ei meillä vielä ole sen lajisia, mutta kyllä kai ostetaan.\"\n\n\"Onko voudilla täällä sanomalehteä? Katsokaa nyt, kuinka siinä seisoo:\nyksinkertainen, tekee kyntämisen tarpeettomaksi.\n\n\"Hm. Kyllä minä olen viljellyt maata kolmekymmentä vuotta, mutta\nei se ole käynyt ilman auraa. Mutta tähän aikaan on niin, ettei\nyhtenä päivänä tiedetä mitä toisena voidaan tehdä. Kuten esim. tuo\nilmassapurjehtia Andréekin — herra nähköön, istua kotona tänään ja\nhuomenna lentää ilmaan. Kun voidaan tehdä sellaista, niin voitanee kai\nmyöskin keksiä sellainen kone, joka kyntää, äestää ja kylvää kaikki\nyht'aikaa.\"\n\n\"Niin,\" arveli Vigilius, \"kun ei enää tarvitseisi kyntää, olisi paljo\nvoitettu. Mutta mitä tarkoitetaan tuolla, että se on yksinkertainen.\nSitä on kai silloin helppo hoitaa?\"\n\n\"Helppo hoitaa, pikainen panna kuntoon ja muuten kaikin puolin\nlujarakenteinen.\"\n\n\"Niin, kyllä se olisi hankittava, se olisi niinkuin esikuvaksi meidän\npuoleisille, ja kyllä he siellä hämmästyisivät kun veisi sinne\nsellaisen laitoksen — ei tarvitseisi kyntää, ainoastaan äestää, ja\nkuitenkin muokkaisi se pellon hienoksi. Niin, kyllä torpparien silmät\nsuureneisivat.\"\n\n\"Hm, se on nyt sillä lailla, että se on vaan asiamies, joka ilmoittaa,\"\narveli vouti.\n\n\"Mutta ei suinkaan hän voi ruveta valehtelemaan sanomalehdessä.\nAjatelkaas, jos me valehtelisimme, kirjoittaissamme huutokaupoista,\nkouluasioista ja sellaisista.\"\n\n\"Ei, ei se sopisi.\"\n\nKun keskustelu oli loppunut istui Vigilius linjaalirattailleen ja lähti\nkotiinpäin, koko tien nauraen partaansa edeltäpäin — \"ei ollenkaan\nkyntää, ainoastaan äestää, ja sitten istua mukavasti korkealla\nistuimella ja poltella ja kuinka torpparit ja päivätyöläiset katselevat\nsilmät suurina!\"\n\nSeuraavalla kaupunginmatkalla tilattiin äes — 153 mk. — ja maksettiin\nedeltäpäin. Kun sitten päivätyöläiset kevätpuoleen puhuivat\nVigilius'elle kyntämisestä, heilutti lautamies vaan kättään ja sanoi:\n\n\"Kyntämisestä ei puhuta mitään. Kaikki tehdään uudella koneella, jonka\nolen tilannut parantaakseni maanviljelystäni ja säästääkseni voimia\njoita voidaan käyttää enemmän taloudellisella tavalla.\"\n\nTorpparit sanoivat vaan \"vain niin\" tälle oppineelle lauseparrelle ja\nmulkoilivat salaa toisilleen.\n\nMutta Vigilius sai odottaa ja odottaa kauan yli määräajan äestään. Itse\nnäytti hän vähän mietiskelevän sitä asiaa, ja päiväläiset, arvelivat,\nettä mahtaa se olla kumma kone, jolla on sellaiset ihmeelliset\nvoimat, että voi kylvää kuukautta myöhemmin, kun muut ihmiset. Sitten\nkirosi Vigilius vihdoin sydämessään asioitsiaa ja tapaa jolla tämä\nkehtasi kohdella lautamiestä. Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje ynnä\nrahtiseteli — kuusi kollia. Mitähän tuo nyt taas lienee? Äkeenhän hän\noli tilannut, eikä kollia. Kaikessa tapauksessa lähti hän asemalle\nlinjaalirattaillaan ja sai heti asemapäälliköltä kuulla, että äes oli\nsaapunut kuudessa kollissa. Niin, niin, nyt rupesi Vigilius ymmärtämään\n— kuudessa osassa, jotka tulevat yhdistettäviksi. Tuopa voi panna\npään pyörälle, ettei se tullut kokonaisena, vaan osissa — mokomia\nasiamiesverukkeita!\n\nSeuraavana päivänä olivat nuo kuusi kollia vedetyt kotiin: pitkä,\nharmaaksi maalattu väliaisa, itse kehys, istuin, terät ja kaksi\nlaatikollista pikkuosia. Torpparit ja rengit kokoontuivat uteliaina\nympäri, kun kaikki otettiin esille, ja kaikki päät neuvottelivat\nyhdessä kuinka eri osat pantaisi kokoon. Mutta kun ei päästy selville,\nsanoi Vigilius, joka vaan oli seisonut ja katsellut, ettei ole\nkiirettä, hän kyllä panee kokoon äkeen. Ja kun näytti sade olevan\ntulossa, antoi hän viedä kaikki liiteriin, jonka jälkeen hän meni\ntupaan ja antoi keittää itselleen kahvia. Kun tämä- oli juotu ja\npäiväläiset ja rengit lähetetyt kukin taholleen, sulkeutui Vigilius\nliiteriin uuden lapioäkeen kaikkien osien kanssa, joita hän nyt\nrupesi lähemmin tarkastelemaan ja sovittelemaan yhteen. Istuinta\nkatseltiin tarkkaan — siinä oli linjaalitkin — lapiot olivat\nkummallisesti taivutetut, hakoja pantiin kiinni ja mutteria väännettiin\nväkinauloille, mutta kuinka lieneekään, ei siitä sentään tullut äestä.\nSitten koetettiin toisella lailla, haat sovitettiin toisin tavoin,\nväkinaulat sijoitettiin toisiin paikkoihin ja Vigilius hikoili, mutta\nse ei mennyt kokoon. Päivä loppui ja lautamies päätti maata, ennen kun\nalettaisi uudestaan, ehkä se yön kuluessa selviytyisi. Mutta hän nukkui\nhuonosti ja näki pahoja unia ha'oista ja nosto-aisoista, jotka iskivät\nkaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja nipistelivät hänen nahkaansa,\nlapioista, jotka haavoittivat häntä, mutta vihdoin tuli kuitenkin\ntuskien perästä nautinto, nimittäin istua keinuten ja poltellen\nmukavalla istuimella, renkien seisoessa ihaillen ylt'ympäri.\n\nIhmeen varhain seuraavana aamuna oli Vigilius taas liiterissä. Päivän\nkuluessa antoi hän keittää itselleen väkevää kahvia kolme kertaa\nselvittääkseen aivojaan, mutta siitä ei sentään tullut mitään. Yöllä\nnipistelivät haat ja hohtimet häntä seitsemän kertaa enemmän kuin\nennen, lapiot pyörivät hänen päässään, olipa kuin olisi itse paholainen\nistunut ylhäällä äkeen istuimella ja ajanut lautamiesparan ruumiin yli.\n\nKun hän aamusella oli puistellut painajaisen ja noussut ylös, kivisti\nhänen päätään, eikä hän mennyt ollenkaan liiteriinsä. Mutta kun hän\noli käynyt ympäri vähän aikaa aamiaisen jälkeen ja miettinyt ja\nkatsellut sinne tänne, hiipi hän taas sisään takapuolelta, kokosi\nkaikki pikkuosat laatikkoihin, naulasi kannet kiinni ja lähti sitten\nystävänsä, Joensuun voudin luo ja kutsui hänet juomaan kahvipunssia\nheti iltapäivällä — \"niin voin minä samalla ottaa laatikoistaan esiin\nuuden lapioäkeen, vouti tahtoo varmaankin mielellään nähdä tuollaista\nuutta ihmettä.\"\n\nKahvipunssit juotiin ja mentiin liiteriin. Kaunista väliaisaa\nihailtiin, samoinkuin muitakin osia, laatikot aukaistiin ja vouti,\ninnostui heti niin, että hän rupesi järjestämään, vääntämään ja\nvasaroimaan ja ennen iltaa oli äes täydessä kunnossa ja vedettynä\npihalle.\n\n\"Kovin yksinkertainen ja muhkea kone tuo,\" sanoi Vigilius.\n\n\"Ei se hullumpi ole,\" vastasi vouti, joka ymmärsi vähän noita\nuudenaikaisia maanviljellyskoneita, ja niin ottivat he taas pari\nkahvipunssia.\n\n\"Mutta pitää äestä kotona pari päivää panematta, sitä kokoon ja\nmenemättä sillä ajamaan, vaikka on jo vähän niinkuin myöhäänlainen\najoaika!\"\n\n\"No sitä on nyt aina niin paljon tointa tuon lautamiesviran tähden ja\nkansakoulujohtokunta antaa myös työtä — mutta huomenna on minulla kai\naikaa ryhtyä toden teolla työhön.\"\n\nJa aamulla istui Vigilius ylpeänä kun kuningas korkealla heiluvalla\nistuimella poltellen \"sinisiä veljeksiä\" parhaasta piipustaan ja antoi\nkasvoinsa auringon paistaa häikäisevänä ja mahtavana alas päiväläisten,\ntorpparien ja naapurien yli, jotka olivat kokoontuneet katsomaan\ntuota kauan puhuttua universaalilapioäestä ja sen työtä. Ja Vigilius\nloisti ja paistoi siinä hyvässä tietoisuudessa, että hän osottautui\nkunnianimityksiensä arvoiseksi, hän oli uran uurtaja, kyläläisten\nesikuva ja hän oli niin hiton näpsällä tavalla saanut koneen kokoon\npaljastamatta itseään. \"Niin, nähkääs, eihän sitä olla pilan vuoksi\nlautamies.\"\n\nMutta sinä kesänä onnistui maanviljelys kuitenkin huonosti. Maa ei\ntullut ajoissa kuntoon ja seuraavana keväänä rupesi Vigilius jälleen\nkyntämään, ennen kun hän sai iloa heilutella lapioäkeellään.\n\nMutta vielä tänä päivänä ajattelee Vigilius tuota asioitsiaa, joka\nilmoitti sanomalehdessä, että universaaliäes tekee kyntämisen\ntarpeettomaksi ja hän on ruvennut ikäänkuin rahtusen epäilemään\npainettua sanaa.\n\n\n\n\nErämaan kummitus\n\n\nTorpan Fiina oli rakastanut merimiestä, joka pitkiltä matkoiltaan\nvierailla vesillä oli tullut kotipuoleen viettääkseen siellä kesää.\nKun talvi läheni, meni merimies matkoihinsa, ja Fiina istui yksinään\nvanhan, puolisokean isänsä ja monien ajatuksiensa kanssa maailman\nihmeellisestä menosta ylimalkaan ja mitä pian tulisi tapahtumaan hänen\nmaailmassaan. Hänen kuukausimääriä ajatellessaan ja ajatellessaan,\nistuissaan tuvassa, pilvenkorkuisten kuusien surullisesti suhistessa\nsynkässä pimeydessä ylt'ympäriinsä, muuttuivat hänen ajatuksensa yhä\npahemmaksi, ja kun pienokainen tuli maailmaan, tunkeutui paholainen\nFiinan äidinsydämeen ja pakotti hänen ompelemaan säkin, panemaan lapsen\nja kiven siihen, solmimaan siteen kiinni ja kantamaan tuon vaikeroivan\ntaakan salomaalle, missä on lampi, jonka mustaa vettä erämaan puut\npuolikuivine ja vääristyneine oksineen varjostavat. Hän ei tuntenut\npistostakaan sydämessään, kun säkki molskahti veteen ja katosi. Kun hän\nsitten katsoi ylös ja vähän tähystellen silmäili pitkin rantoja, olivat\nvanhat puut hänen mielestään pahan ja ilkeän kaltaisia osoittaissaan\npuolikuivilla oksillaan sinne ja tänne. Sitten tointui hän taas, nauraa\nräjähytti niille vasten silmiä ja lähti kotiinsa torppaan.\n\nMutta moneen vuoteen ei Fiinan tie vienyt salomaalle. Sillä kuinka\nuhkamielinen hänen sydämensä olikaan, oli lammen kuva, sellaisena, kun\nhän näki sen silloin kun säkki putosi veteen, syöpynyt hänen mieleensä\nerämaan koston uhkaukselle.\n\nKun puolisokea isävanhus oli kuollut, jätti Fiina torpan ja meni\npalvelemaan talonpoikaistaloon, jossa oli paljon askaroimista. Nuoret\nrengit katselivat vastatullutta ja arvelivat, että hän oli hiton korea\nkatsella, mutta muuten oli hän röyhkeä, tyly ja pahasuinen heidän\nmielestään. Ainoastaan muutamien kesävieraina olevien nuorten herrain\nkanssa antautui hän puheluihin ja hymyili heille ja syksyksi sanoi hän\nitsensä irti palvelluspaikastaan muuttaakseen kaupunkiin.\n\n\"Mitä sinä siellä teet?\" kysyi isäntä.\n\n\"Palvelen\", sanoi Fiina.\n\nMutta ennen kun syksy tuli, oli paljon ehtinyt muuttua toiseksi...\n\nFiina teki tavallisissa oloissa kotiaskareita, laittoi ruuan, lypsi\nja hääräeli navetassa. Mutta toisinaan, kun heinän korjuu oli\nkiireimmillään ja rukiinaikana, täytyi koko väen mennä niitylle ja\npellolle; silloin täytyi väliin yhden, väliin toisen, kuka vaan\nparhaiten ehti, hakea lehmät metsästä, silloin, kun ne eivät itse\nsaapuneet taikka kun kellokas oli eksynyt takametsän soihin ja\nroukkioihin.\n\nEräänä päivänä, jolloin oli ollut kiire ulkotöissä, rupesi puolen\npäivän aikana tuulemaan ja pilveilemään. Metsässä humisi ja ryskyi\nja työnä oli koota sisään toisen niitoksen kuivunutta heinää. Pilvet\nkulkivat mustina ja raskaina, mutta miten lieneekään, haihtuivat ne\ntaas pois ja illan suussa tuli ilma kauniimmaksi. Se joka oli ollut\nlehmiä hakemassa, ei ollut löytänyt niitä kaikkia. Kaksi eläimistä\nolivat metsän ryskeessä kadottaneet kuuluvistaan kellon kilahtavan\näänen, eronneet laumasta ja eksyneet. Niitä piti Fiinan lähteä\nhakemaan, hänen, joka oli enemmän ollut kotona ja vähemmän väsynyt.\nMutta katsokoon vaan, ettei itsekin eksyisi, oli isäntä sanonut. Mutta\nkuitenkin kävi hänelle juuri niin.\n\nEläimet olivat tänään olleet kaukana nummella, jossa siellä täällä,\nharjun notkelmissa kasvoi ruohoa. Sitten olivat ne luultavasti menneet\nalas suorapaikkoin juomaan. Sinne päin tuli Fiinan siis suunnata\nmatkansa, tuumi se, joka oli ajanut kellokkaan kotiin. Kun Fiina ehti\nnummelle, alkoi jo hämärtää.\n\n\"Tui kotiin, tui kotiin, tui tuii!\" kaikui halki metsän pitkin\nvenytetyin sävelin.\n\n\"Tui kotiin, tui kotiin!\"\n\nSitten seisahtui Fiina ja kuunteli henkeään pidätellen. Ei mitään\nvastausta kuulunut. Yhä edelleen kulki hän karjapolkuja pitkin, joita\nkävi ristiin, rastiin joka suuntaan, yhä edelleen suota kohden, kuten\nhän luuli, ja houkutteli houkuttelemistaan. Taivas oli yhä vielä\npilvien peitossa, mutta juuri siinä, mihin aurinko laski, oli kirkas\nkohta. Ja kun aurinko loisti tästä aukosta, levisi yhtäkkiä kuin\nveripunainen valovirta yli maailman. Se värjäsi metsät punaisiksi,\nvuoren typpyrät punaisiksi, honkien latvat kimaltelivat vihertävinä ja\npurppurankarvaisina ja rungot seisoivat kuin heleänpunaiset pylväät\nsadun lumotussa linnassa. Maa oli punainen, niin että Fiinan silmiä\nhäikäisi ja toisinaan loisti illan hohde puiden lomitse, kuin olisi\nkoko metsä ollut tulessa. Tässä värien taikaloisteessa kävi Fiinan\nmieli niin kummalliseksi ja kamalaksi, ettei hän enää eroittanut\npolkua polusta, vaan eksyi vihdoin kokonaan eikä huomannut muuta\nmerkkiä tiestä, kuin muutamia vanhoja jälkiä, jotka olivat täynnä\nmustanpunervaa vettä.\n\nKun hän oli käynyt tuon kostean pehmeäpohjaisen, ruskea-multaisen\nnotkon poikki, jossa kasvoi tiheässä pieniä puita ja pensaita, tuli hän\ntaas lujemmalle maalle, mielensä rauhoittui vähän ja hän huusi taas:\n\n\"Tui kotiin — tui tuii!\" Mutta ei yhtään mylvivää vastausta kuulunut.\n\nSilloin oli hänen mielestään paras kääntyä ympäri. Mutta nyt huomasi\nhän yhtäkkiä, ettei hän tietänyt missä oli. Ja sitten sammuttivat vielä\nlisäksi pilvet valon, niin että metsä äkkiä tuli melkein pimeäksi.\nFiina rupesi pelkäämään, hän saisi viettää kylmän yön villieläinten\nkeskellä ja kaiken, mitä erämaassa voi löytyä — ja mitä se on, sitä\nei edes tiedä, sillä yksi on nähnyt yhtä, toinen toista, kummallisia\nnelijalkaisia siivekkäitä eläimiä, harmaita velhoja, jotka olivat\nihmisten kaltaisia, mutta hiipivät hiljaa ohi, tyttöjä, jotka kävivät\npuolialastomina ja rallattivat kun hullut ihmiset, hiukset hajallaan,\nja tulikonnia, jotka menivät läpi veden ja valkean. Kun hän siten kulki\nja peljätti itseään moisilla ajatuksilla, tuli hän aukealle paikalle,\njossa oli muutamia vanhoja honkia hajallaan siellä täällä. Hän arveli\nvoisikohan se olla joku noista hiilipuiden kaatopaikoista, joita oli\ntakametsällä, jossa aikojen aikoina oli poltettu hiiliä ja myyty\nrautatehtaisiin. Juuri käydessään, narskahti hänen jalkainsa alla, se\noli hiilten jäännöksiä. Tämän seudun pitäisi olla tuttua, arveli hän.\nMutta kuinka hän etsikin, ei hän löytänyt tietä, jonka piti viemän\ntäältä kotiin päin. Vihdoin löysi hän tiheästä kuusimetsiköstä vanhan\nmiilunpolttajan majan ja hän päätti viettää mieluummin yönsä siellä\nkuin kulkea umpimähkään ympäri metsää. Se oli hataraseinäinen, ilman\novea ja sen tuohikatto oli puoleksi sortunut sisään, mutta siitä oli\nsentään vähän suojaa. Nurkassa oli läjä puolimädänneitä olkia.\n\nPilvipeite kajautui repeileviin hattaroihin taivaan rantaa kohti ja kuu\nnousi puiden takaa. Majan kaikki seinän raot irvistelivät, kuu kumotti\nkaton läpi ja oviaukko oli kuin suuri, valkoinen neliskulmainen läpi.\nOli rauhallista, mutta ei hiljaista. Kaikkialla kuului ääniä, joilla ei\ntuntenut olevan syytä, eikä alkua, jotka voivat olla ihmisten jalkojen\nnarinaa, mutta yhtä hyvin kyhmyisen, kuivan hongan tuntematonta kieltä,\nne voivat olla kehrääjälintujen äänten surinaa, mutta yhtä hyvin rukin\npyörinää, jota vanha noita pitää käynnissä, ne voivat olla lintujen\nsiiven suhinaa, mutta myöskin metsäkummitusten ja henkien kuiskeita.\n\nFiina istui majan oljilla ja tuijotti oviaukkoon. Hän oli kiihottanut\nmielensä mietteillään ja istui vaan ja odotti, että yö kuluisi. Silloin\nmuisti hän äkkiä, että metsässä oli useampia sysipoltto-alueita,\nja että yksi sellainen oli myöskin ihan lähellä sitä lampea, mihin\nhän aikoinaan oli heittänyt säkin jossa oli lapsi. Sinne asti ei\nhänen sentään olisi pitänyt ehtiä — se oli toisella suunnalla.\nAjatus lapsesta peljätti häntä kuitenkin vielä enemmän ja hän rupesi\nmiettimään katkismusta. \"Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun\nedessäni\" — ei, sitä ei hän toki ollut tehnyt. \"Ei sinun pidä turhaan\nlausuman Herras, sinun Jumalas nimeä.\" Niin, ei hän juuri niin\nrivosuinen oikeastaan ollut, mutta ehkä sentään joskus ajatuksissaan.\n\"Ei sinun pidä huorin tekemän\" — \"Ei sinun pidä tappaman.\" Voi, voi,\nvoi! Hän oli tehnyt ensinmainitun, mutta se ei liene niin vaarallista,\najatteli hän yksinkertaisuudessaan, mutta se toinen. Oi, voi, voi! Hän\npainoi käden sydäntään vasten — silloin tömisi yhtäkkiä maa oviaukon\nluona ja siinä seisoi musta kummitus kuun valossa — se oli paholainen\n— hän oli nähnyt sen kuvan viinalohikäärmeen päällä tuvassa, kotona\n— kaksi karvaista jalkaa, hontelo ruumis, suuret korvat ja sitten\nkartioilla nuo kauheat siivet tuntosarvineen — nyt tuli paholainen\nhakemaan häntä tuon säkin tähden — hän veti hameen kasvojensa yli —\nkuuli päristyksen, huusi kuin kuoleman tuskassa ja heittäytyi alas\npainaen päänsä olkiin. Kuinka kauan hän makasi, ei hän itsekään\ntiennyt, mutta kun hän tointui ja uskalsi katsoa ulos, oli paholainen\npoissa ja aamuruskon kajastus levisi puiden takana, jotka kuvastuivat\ntaivasta vasten vääntyneine, puolikuivine oksineen. Oliko hän siis\nkuitenkin tullut lammelle? Ne olivat samoja puita, joita kasvoi sen\njärven rannoilla, jonka pohjalla säkki oli.\n\nHui, kuinka se huusi! Taivaan Jumala armahda minua! Lapsi huutaa vielä,\nhuutaa, huutaa... kimeästi, vaikeroiden, se itkee, itkee. Taivaan\nJumala, armahda — se on vedenhaltia, joka tahtoo kostaa... se itkee,\nitkee — lamminhaltia, josta olen kuullut ihmisten puhuvan, kummitus,\npaholainen toisessa muodossa... Mutta päivä valkenee... hänen täytyy\nnyt uskaltaa lähteä pois... Herra Jumala, hänen täytyy lähteä... ryömii\nulos majasta ja nousee ylös, näkee lammen jyrkänteen alapuolella...\nja samalla kävi kuin ryöppyinen roiske yli kirkkaan, tyynen veden\npinnan ja kauhea haamu syöksyy eteenpäin pitkin vettä, voimakkain,\nläiskähtävin siiveniskuin. Alhaalta vedestä kuuluu helvetillinen\nmelu... pian saavuttaa hirviö hänet... mutta hän juoksee... niin, hän\njuoksee kuin henkensä edestä, muistaa kuitenkin vetää hiuspalmikot\nleukansa alle, ettei paholainen, joka ryntää hänen perässään, saa\nniistä kiinni takaapäin. Pensaissa rytisee ja rätisee monessa kohden...\nmutta hän juoksee hengen edestä. Sitten näkee hän harmaapukuisen miehen\nkävelevän puiden välissä... siis on hän kokonaan mennyttä... tuolla\ntulee itse metsäihminen häntä vastaan... Fiina huutaa kuin riivattu,\nkompastuu puunjuureen ja kaatuu ja jää makaamaan kasvot maata vasten ja\ntukiten käsillään korviaan.\n\nYstävällisin sanoin saa isäntä Fiinan taas virkoamaan ja vei hänet\nkotiin. Hänellä ei ollut enää mitään vastustusvoimaa, hän ei voinut\nsalata mitään, vaan kertoi kaikki, mitä oli nähnyt metsässä. Osa\nihmisistä uskoi mitä hän sanoi, puisteli ajattelevasti päätään ja\narveli, että sellaista on ennenkin nähty lammen puolella. Mutta\nylioppilas, joka oli kesävieraana, puhui oppineita sanoja hirven\nvarjokuvasta haarukkaisine sarvineen — ne olisivat muka olleet\npaholaisen siivet — kuikan valittavasta äänestä ja vaikeudesta saada\nilmaa siipiensä alle, lentäissään ylös. Voihan se tosin olla niinkin,\narvelivat ihmiset, mutta kun paholainen on irti, niin on se irti\nja ainahan siellä salomaalla on ollut kummituksia. Sen ovat vanhat\nsanoneet ja hehän sen parhaiten tietävät. Sitä paitsi, puhutaanhan\nkatkismuksessakin metsänhaltioista, vedenhaltioista, tontuista ja\nmuista senkaltaisista.\n\nSen yön jälkeen oli Fiinan luonto toisenlainen. Hän oli lempeämpi ja\nystävällisempi ja aivankuin voitettu mieleltään. Erämaan kummitus\noli rangaissut häntä. Toisinaan meni hän kirkkoonkin ja antautui\nkeskusteluihin uskovaisten joukon kanssa, joka teki työtä voittaakseen\nuusia sieluja oikeaan kotiin.\n\nMutta miten lieneekään, tuli kuitenkin tuo lapsijuttu ilmi...\nluultavasti oli hän jo metsässä puhunut siitä isännälle... siellä\npeljästyksissään. Toiset palvelijat rupesivat katselemaan häntä\nepäluulolla ja puhuivat peittelevin sanoin tapahtumasta. Mutta sitä\nei heidän olisi pitänyt tehdä. Fiinahan oli kärsinyt rangaistuksensa\n— Herra Jumala — olihan hän kärsinyt metsässä — ja olihan hän\nnöyryyttänyt ihmisten ja Jumalan edessä. Mitä sanomista oli siis\npiioilla ja rengeillä. Uhkamielisyys rupesi uudestaan nousemaan hänen\nsydämeensä ja hänen silmänsä muuttuivat ilkeän näköisiksi. Pian oli hän\nsamanlainen kuin ennenkin, ja kun hänen piti lähteä käräjiin lapsi- ja\nsäkki-jutun tähden, oli hän saanut kyllikseen kanssaihmisistään, juoksi\nalas kotiniemekkeelle ja heittäytyi salmeen.\n\n\n\n\n\n\nKaksi vanhusta.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSe tapahtui kerran harhaillessa merellä. Olin purjehtinut useita\npäiviä milloin penikulmien laajuisilla aukoilla, milloin kapeitten,\nhymyilevien salmien läpi, milloin punaisten merikallioitten lomissa.\nHuvini oli ollut uhmailla valkeita aaltoja, purjehtia huimaavaa vauhtia\npitkin tyyniä vesiä tuulen suojassa matalien vuorentöykämien välissä\nja kun kaunis, päilyilevä lahti houkutteli liian voimakkaasti, olin\nlaskenut ankkurin. Olin purjehtinut auringonpaisteessa ja sateessa,\npunertavassa hämärässä ja valkoisessa kuunvalossa ja nyt oli mielestäni\nhauskempi viettää yötä maalla, kuin kajutassa.\n\nKun siten ajelehdin erääseen salmeen, avautui äkkiä toiselle puolen\nviheriä niittyrantainen lahdelma jyrkkien vuorien välissä ja niityllä,\nvanhan lehmuksen alla oli punainen tupa. Porstuan keltaiset kaksoisovet\nolivat tosin suljetut, mutta savupiipusta nouseva sininen savu oli\nmerkkinä, että asukkaat olivat kotona. Suuntasin veneeni tuulen\nyläpuolelle ja hetkisen kuluttua laskin ankkurin.\n\nPurjeiden kokoaminen ja kaiken kuntoon paneminen yöksi vei vähän\naikaa ja kun olin saanut ne tehdyksi ja katselin rantaan päin, olivat\nkeltaiset ovet auki ja laituria kohden tuli vanhus, kumarainen ja\nkankea, mutta jonka ryhdissä kuitenkin oli jotakin, joka ilmaisi, että\nhän oli ollut merimies. Hän souti ruuhella ulos rannasta ja kysyi\ntulisinko maalle.\n\nJosko saisin yösijaa? Tietysti. Vielä ei hänen ollut tarvinnut kieltää\nkulkioilta ja purjehtioilta yön suojaa, vaikka ei kenties enää ole\npitkälti siihenkään aikaan. Sillä sekä hän että eukko olivat tulleet\nvanhoiksi ja melkein saamattomiksi. Ja kun eukolla ei enää ollut voimia\nkeittää useammalle henkilölle, eikä laittaa useampia vuoteita kuntoon,\nja kun hän itse, vanhus ei jaksanut hakata tavallista enemmän puita,\nsilloin täytyi varmaankin vastata kieltävästi — mutta siihen asti oli\naina jokainen rehellinen matkustaja tervetullut heille, samoin kuin\nhänkin oli nauttinut vieraanvaraisuutta monen luona eri maissa. Hän oli\nnimittäin purjehtinut ennen maailmassa.\n\nTuvassa istuu vanha mummo kangaspuissa. Sisään astuissamme hellitti hän\nluhat ja tuli minua vastaan melkein laahustavin askelin. Mutta katse,\njoka lasisilmien läpi minua kohtasi, oli ystävällinen ja miellyttävä.\nSaatuaan tietää, että jäisin yöksi, rupesi hän rauhallisesti ja hiljaa\npuuhailemaan ruuan kanssa sill’aikaa kun kissa silitteli selkäänsä\npolveani vasten ja vanhus itse kävi pöydän viereen istumaan.\n\nTuvassa vallitsi erinomainen hiljaisuus. Harvoin ovat loppuun kuluneen\ntyöpäivän viimeiset hetket minuun sellaista vaikutusta tehneet\nkun täällä näiden patriarkallisten, kunnia-arvoisten vanhusten\nkodissa, jossa he elävät hiljaa omassa maailmassaan, jonka he itse\novat raivanneet itselleen erämaasta. Niityn ja perunamaan ovat he\nmuokanneet kahden mäen väliseen suonotkoon, tuvan ja ulkohuoneet ovat\nhe rakentaneet, ja huonekalut oli ukko itse suurimmaksi osaksi tehnyt\ntaloutta alkaissaan, tai ollessaan kotona jonkun talven vaimonsa ja\npienokaisten luona. Ikkunaverhot, matot ja vaatteet oli vaimo kutonut\nja ommellut, ei ainoastaan ne joita nyt käytettiin, vaan kaikki nekin,\nmitä aikoinaan on tarvittu taloudessa niin hyvin puolivillaiset ja\npellavaiset kun pumpulisetkin. Kaikki elämänmuistot olivat heillä\nympärillään, paitsi lapset, jotka olivat lentäneet ulos pesästä ja\nkyntivät nyt vuorostaan laineita taikka raivasivat pelloksi uusia\nsuorotkoja. Oli niin ihmeen rauhaisaa. Vanhukset olivat työntäneet\nnahkakengät jaloistaan maton pätkälle oven viereen ja kävelivät ympäri\nkotitekoisissa tallukoissa — minusta tuntui, kun eivät he itse olisi\ntahtoneet saastuttaa pyhättöään meluamalla, vaikka ymmärsinkin, että\nsyynä oli lattian pesun hankaluus. Ainoa ääni, joka keskeytti hidasta\nkeskustelua, oli puiden räiskynä takassa ja ääni, joka syntyi siitä,\nkun jokin keittoastia otettiin alas seinältä.\n\nYlhäällä, katon-aluksen alla olivat pyssyt, joita nyt enää ei juuri\nkäytetty ja niiden vieressä joukko sinisiä paperikääröjä, joiden pian\nhuomasin olevan merikorttia. Nurkkahyllyllä oli suuri kompassi ja\npitkä tähystin — se oli ostettu Rostokista. Vanhus oli purjehtinut\nrippikouluajastaan alkaen, ensin laivapoikana ja kokkina ja\njungmannina, mutta sitten oli hän suorittanut tutkinnon ja kuljettanut\nprikiä ja kuunaria monena Herran vuotena Itämerellä ja sen lahdilla.\nSe oli vanhaan, hyvään aikaan. Nyt ei se enää kannattanut noiden\nhöyrylaivojen tähden. Hän oli tullut vanhaksi sopivaan aikaan, arveli\nhän.\n\nMutta vaikka hän oli tullut niin huonoksi, niin ei hän saanut kokonaan\nluopua merimieselämästään.\n\n\"Sillä vielä tänäkin tulevat ne tänne saadakseen minut luotsiksi\nmilloin Vaasaan, milloin Pietariin.\"\n\nUkko hymyili hieman, kenties jonkinlaisella tyytyväisyydellä.\n\n\"Ja parin päivän kuluttua lähden minä pojan kanssa — hän on\nneljänkymmenen vuotias — Loviisaan. Kauemmaksi itäänpäin en enää löydä.\nKun tulee vanhaksi, niin unohtaa yhden ja toisen meriviitan, eikä\nmuista kaikkia vuorenkärkiä.\"\n\n\"Eikö poikanne voi saada ketään nuorempaa kanssaan?\"\n\n\"Se on nyt siten, että sen täytyy ikäänkuin kulkea isältä pojalle.\nMeillä on monta merkitsemätöntä väylää, joiden läpi me kuljemme silloin\nkun muiden täytyy kulkea kiertotietä. Ne olen minä oppinut isältäni ja\nhän hänen isältään ammoisista ajoista alkaen ja minun tulee jättää ne\npojalleni perinnöksi ja oikeus pysyy oikeutena.\"\n\n\"Kuinka vanha te olette?\"\n\n\"Ainoastaan kahdeksankymmenen vuotias. Äiti on kahdenyhdeksättä ja hän\nhoitaa taloa minun poissaollessani.\"\n\n\"Mutta nuoret?\"\n\n\"Tyttö on naimisissa. Poika asuu tässä samalla maalla, vastaisella\npuolella. Hän on nyt ostanut jahdin.\"\n\n\"Keltalaitaisen jahdin,\" lisäsi eukko, joka oli ylpeä siitä, että se ei\nollut muiden jahtien kaltainen, \"ja oikein risteilijän, sillä sellaisia\neivät ole kaikki, kuten isä sanoo. Ja kun hän ansaitsee vähän, hankkii\nhän itselleen kaljaasin.\"\n\n\"Ehkä hän saa sen,\" arveli vanhus, \"kun meitä ei enää ole ja hän saa\nsen vähän, mitä meiltä jää jälelle.\"\n\n\"Mutta nyt täytyy meidän mennä lehmän luo, isä.\"\n\nHiljaa lähtivät nuo kaksi vanhusta sukkasillaan tuvan lattian poikki,\npistivät nahkakengät jalkaansa ja kävelivät hitain askelin porstuan\nläpi pitkin polkua niityn poikki navettaan, vaimo kantaen kahta kiulua\nja ukko perässä, ämpärillä vieden juoman lehmälle, molemmat kumaraisina\nja tasaisessa tahdissa, joka ilmaisi, että he jo monta vuotta ovat\nsuorittaneet tuon matkan yhdessä.\n\nKun maito oli kannettu sisään, menimme me kaksi miehen puolta\nhakkaamaan puita, s.o. vanhus katseli, kuinka hakkaaminen sujuisi\nminulta ja hakatessani kertoi hän, miten on meneteltävä, saadakseen\nkirveen pysymään varressaan. Hän tunsi kaikki kokemuksesta.\n\nKun tulimme tupaan, tuotiin uusia perunoita pöydälle ja tuoretta haukea\n— sillä vielä jaksoi vanhus laskea koukkuja — ja tuoretta voita, sillä\nvielä jaksettiin kirnuta, kun vuorotellen liikuteltiin mäntää.\n\nSitten saatettiin minut kammariin, jonka pian huomasin vanhusten\npitkän elämänsä aikana kokoaman omaisuuden ja merkillisyyksien\nsäilytyspaikaksi. Suuria höyhenpatjoja ja monta oivallista peitettä,\npari arkkua täynnä kangaskääröjä — \"niin, ne olen kaikki kutonut\nja kenties ehdin vielä vähän, ennen kun kuolen\" — joukko valmiita\nvaatteita, sekä miehen että vaimon, kummallisia lasikoristeita\nLyypekistä ja piippuja Kiielistä.\n\n\"Ne ovat kaikki sellaista, mitä lapset saavat kun me vanhat kuolemme.\nJotain pientä ovat he jo saaneetkin ja lastenlapset myös.\"\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, oli kahvi valmiina tuvan takalla ja\nmolemmat vanhukset istuivat auringon paisteessa vieretysten portaalla\nporstuan edessä, kädet helmassa, katsellen niittyä, josta ukko oli\nniittänyt vähän ruohoa, joka oli kasvanut toistamiseen. Luuvalo ei\nollut vaivannut niin pahoin aamulla.\n\nMyöhemmin päivällä lähtisi hän poikansa kanssa matkalle Loviisaan,\nneuvomaan tietä, jolla aikaa mummon tulisi pitää huolta, että heinät\ntulevat katon alle — sillä karjanruuasta tulee puute ensi talvena.\nSitten kutoo hän valmiiksi uuden kankaan, kun isä tulee kotiin — sillä\nsiitä tulee sarkaa hänelle hänen yhdeksänyhdeksättä syntymäpäiväkseen.\nJa se on parin viikon perästä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPari vuotta myöhemmin laskin minä vinhan vihurin kiidättämänä\nGuldkrona-selän poikki. Upea vihreä vesi kihisi ja kuohui keulan\nympäri. Olin tyytyväinen hyvään vauhtiin sillä lounaasta nousi pilvi ja\njo yöllä olin kuullut ukkosen käyvän sillä ilman suunnalla. Kello ei\nollut enempää kuin kuusi tai seitsemän aamulla, aurinko paistoi vielä\nja suurusajoissa olisin varmaankin noiden kahden vanhuksen luona — jos\nhe vielä elävät — ja siellä suojassa rajuilmalta.\n\nOhi vanhojen tuttujen niemien ja kivien kiiti alus saaristoon. Pilvi\noli jo korkealla, se oli hajautunut useampiin eri joukkioihin, joiden\nsyrjät olivat loistavan valkoisia, yksi ulottui aina keskitaivaalle\nasti. Mutta pian olen minäkin perillä. Tuolla näkyi jo punainen tupa ja\nsavu tuprusi uuninpiipusta. He elivät siis vielä, nuo vanhukset — vai\nolikohan mahdollisesti muita ihmisiä asettunut heidän sijaansa? Tuuli\nkävi suoraan lahteen. Minun täytyi purjehtia sen ohi ja luovailin ylös\npojan torpan kohdalla, joka sijaitsi puolen kilometriä itäänpäin ja\njonka minä myöskin tunsin ja jossa olen käynyt.\n\nLaskin ankkurin ja hinasin purjeen alas. Pilvet yläpuolellani olivat\nuhkaavia ja ukkonen kuului monelta taholta. Kajutan ikkunasta\nnäin, että ihmiset olivat ylhäällä rantaniityllä kokoamassa heinää\nkotilatoon, sillä satoi jo vähän.\n\nSilloin loisti äkkiä salama, jota silmänräpäyksessä seurasi kova ja\nlyhyt jyrinä. Se tuli niin odottamatta ja ilman lyhempiä enteitä,\nettä se vaikutti kauhistuttavasi. Heti sen jälkeen katsahdin minä\ntorppaan päin ja näin silloin pienen savupatsaan nousevan ladon katolta\nja naishenkilön seisovan vuorella ja viuhtovan käsillään kaikille\nsuunnille. Salama oli sytyttänyt ladon ja se oli saatava sammumaan,\nennenkuin liekit vinhassa tuulessa saavuttaisivat asuinrakennuksen ja\nmuut ympärillä olevat rakennukset. Minä otin veneämpärin ja soudin\nmaalle.\n\nIhmisiä tuli juosten pitkin polkuja kauempaa saarella sijaitsevista\ntorpista, mutta jo ennen kun minä astuin pois aluksesta puhkasi tuli\nkaton. Kun minä ehdin ladon luo vedellä täytetyn ämpärini kanssa, tuli\ntorpan vaimo vastaani äänekkäästi valittaen ja itkien. Töin tuskin oli\nhän saanut miehensä ja ainoan poikansa, viidentoista vuotiaan vedetyksi\nulos ladosta, jossa ukkonen oli heihin iskenyt. Nyt makasivat he\npitkällään vuorella, toisella sininen juopa ohimoilta alas kaulaan ja\ntoisella vaatteet palaneina. Saapuville tulleitten avulla kannettiin\nhe tupaan, jossa kolme säikähtynyttä lasta itki, nuorimman, joka oli\nainoastaan puolen vuorokauden vanha, huutaessa voimainsa takaa.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa auttaa heitä. Tuli oli sammutettava.\nPalokoukun ja parin pikon avulla vedettiin hirret alas ja sammutettiin\nsitä mukaa. Asuinrakennusta ja navettaa uhkaava vaara oli torjuttu.\n\nKun ihmiset vielä hääräilivät sammutuspuuhissa, lähdin minä\npolkua pitkin vanhusten tupaa kohden, joka oli tuulen yläpuolella\npalopaikasta. Tahdoin varovasti ilmoittaa vanhuksille tapahtumasta —\njos he vielä elävät ja jos he eivät vielä olleet saaneet tietää mitään.\n\nSisäänastuissani istui mummo kangaspuissa ja vanhus itse oli ottanut\nesille pitkän tähystimensä ja katseli lahdelle, missä vaahto vyöryi\nkuin savu.\n\n\"Mistä ihmeestä tulee herra tässä ilmassa — myrskyssä, ukkosessa ja\nsateessa?\"\n\nKerroin muutamalla sanalla matkastani.\n\n\"Nyt täytyy keittää kahvia, kun tuli näin harvinainen vieras,\" sanoi\nmummo ja sipsutti sukkasillaan muurin luo, samalla kun kissanpoikanen\nryömi ulos korista ja keikahutteli itseään lattialla.\n\n\"Äsken kävi oikein tavattoman kova ukkosen jyrinä. Oikein muuri rämisi.\"\n\n\"Niin, se rapisi aivankuin — kuinka sanoisinkaan\" — lisäsi mummo.\n\nPuhuisinkohan minä tuosta ukkosen iskusta. Huomasin, että olin\nottanut itselleni liian vaikean tehtävän, minä en uskaltanut lausua\nilmi sitä mitä tiesin. Eiköhän koskisi liian kovin vanhuksiin, ehkä\nhe kuolisivatkin, saatuaan tietää, että heidän ainoa poikansa ja\npojanpoikansa on ukkosessa saaneet surmansa. Toiselta puolen näyttäisi\nkummalliselta, kun minä istun siellä, enkä kerro mitään, kun toisista\ntorpista tullaan tuomaan tietoa. Minä istuin ja olin kovin tuskissani.\n\nUkko katseli lahdelle päin tähystimellään. \"Hongat kaatuvat Palomaan\nmetsässä,\" sanoi hän. \"Mutta kaiketi se taas pian tyyntyy, luulen, että\nse jo on laimentunut.\n\n\"Oikein seinät huojuu,\" arveli mummo, kun kattohirret ratisivat.\n\nMitä tulisi minun tehdä — melkein valtasi minut tuska istuissani.\nNiityn toiselta puolen näin miehen tulevan pitkin askelin. Laivuri\nsuuntasi tähystimen häneen.\n\nNyt täytyi minun puhua, tahdoinko tahi en.\n\n\"Salama, joka tuli tuon kovan tärähdyksen kanssa, iski varmaan alas!\"\n\nSilloin avautui yht'äkkiä ovi ja mies astui sisään nokisena ja märkänä.\n\n\"Herra Jesus\", alotti hän, mutta sitten näki hän minut — \"vai niin,\nherra on jo varmaankin kertonut kaikki.\"\n\nVanhukset tuijottivat mieheen ja kävivät puoli lattiaan häntä vastaan —\n\"Itäniemeläinen.\"\n\n\"Mutta mitä se sitten on?\"\n\nMiehen suusta tulvi virtanaan sanoja, vanhusten katsellessa vuoroin\nhäntä, vuoroin minua, kunnes he ymmärsivät, että se oli totta.\n\nHe ottivat lasisilmät pois ja katselivat toisiaan silmiin, menivät\nsitten käsikädessä vuoteen luo, ja istuivat sen laidalle.\n\n\"Hoh hoo!\" huokasivat molemmat.\n\n\"Kuinka on vaimon ja äsken syntyneen laita?\"\n\n\"Ei suinkaan heillä liene hätää. Siellä on kyllä niitä, jotka hoitavat\nheitä.\"\n\n\"Niinhän se on, että ihminen päättää, mutta Jumala säätää.\"\n\nSitten olivat he kauan aikaa vaiti ja hiljaisuuden kestäessä lähti\nItäniemeläinen tiehensä. Hän oli toimittanut asiansa ja tunsi itsensä\ntarpeettomaksi. Sellaiseksi tunsin minäkin itseni ja menin myös ulos.\nMyrsky oli tyyntymään päin ja ilma kirkastui.\n\nVähän ajan kuluttua näin minä molemmat vanhukset horjuvin askelin\nkävelevän navettaan päin, vielä kumaraisempina, kun viime kerralla\nnähdessäni heidät, mummo molempine kiuluineen ja ukko vieden juomaa\nämpärillä. Mutta käydessään asetti mummo kiulunsa alas ja pyyhkäsi\nesiliinalla silmiään ja ukko asetti varovaisesti lehmänjuoman alas ja\nteki saman liikkeen takin hiallaan. Sitten menivät he taas eteenpäin.\n\nIllalla ei puhuttu paljon. Vanhukset istuivat parhaastaan ja\nvaikenivat. Heidän tupansa tuntui minusta taas hiljaiselta pyhäköltä.\n\n\"Ja minä kun luulin näkeväni poikani kaljaasilaivurina ja hänen\npoikansa luotsina jollakin noista suurista laivoista,\" arveli vanhus.\n\n\"Nyt saamme ruveta myymään miesten sarkakääröjä, isä, kun ei enää ole\nmiehenpuoleisia perillisiä.\"\n\n\"Niin, ja taitaa olla paras, että sinä lopetat kankaasi ja alotat\nkutomaan naisten kankaita.\"\n\n\"Kyllä kai se niin on.\"\n\n\"Ja niin alkavat kai päivät mennä.\"\n\n\"Eikä niitä taida olla niin montaa enää.\"\n\nKun seuraavana aamuna purjehdin pois, tunsin minä, että näin vanhukset\nviimeisen kerran ja minä jätin paikan melkein hartaudella.\n\nHiljattain olen kuullut, että vanhukset ovat ottaneet itselleen\nkasvattipojan. He tarvitsivat vihdoin kuitenkin jonkun, joka hakkaa\nheidän puunsa ja perunamaan. Kenties tarvitsi ukko myöskin jonkun,\njolle saisi neuvoa tien rantoja pitkin.\n\n\n\n\n\n\nKevät\n\n\n\n\n1.\n\n\nTalvi on pohjoisen luonnon lepoaika. Hiljaisena ja kalpeana ja\njuhlallisena lepää maa, tummina seisovat metsät vuorten harjanteilla.\nValkea lumi peittää kivet ja aidat, mättäät ja kallionjyrkänteet, ja\nlevittää kaikkialle yhden ainoan eheän suuren tunnelman, kuin kellon\nkumina yli äärettömän avaruuden.\n\nTalvi on pimeä ja kylmä mutta kun pimeys ja pakkanen ovat kulkeneet\npolttopisteensä ohi ja pitkät auringonpaisteiset päivät kimaltelivat\nyli luonnon, ovat laaksot kiedotut siniseen siimekseen, auringon\nvalaisemat vuorenjyrkänteet kimaltelevat keltaisina lämpimän punaisina\ntaloineen, ja metsät ikäänkuin palavat keltaisen punervassa valossa. On\ntyyntä ja hiljaista ja kaikuu kuuluu laaksosta laaksoon, kun kulkuset\nkilisevät. Pohjoinen talvi osoittaa, mitä suurta, eheää ja komeaa se\nvoi saada aikaan.\n\nKun taivas iltasin alkaa käydä veripunaiseksi ja ilma sen yläpuolella\non vaalean viheriä ja läpikuultava, kun tähdet kimaltelevat kirkkaasti\nennen pimeän tuloa, silloin on talven valta voitettu, silloin on kevät\nlähellä. Eräänä päivänä alkaa ilmaantua juomuja ja pilvenhöytäleitä\ntaivaalla, tuulenpuuskat puhaltelevat avaruudessa, luonto muuttuu\nvärittömäksi, sataa lunta ja lumiräntää ja etelästä päin tulee\nkosteaa ilmaa ja sumua. Ihmiset pysytteleivät mielellään huoneissa,\nsillä ulkona tuntuu raa'alta ja kylmältä, vaikka onkin lämpimämpi\nkuin ennen. Mutta kun muutamana päivänä tuuli ja sade lakkaavat ja\nihmiset taas uskaltavat mennä ulos, niin kurkistavat mättäät, kivet ja\nmäet ulos lumipeitteistään, joka näyttää vettyneeltä ja harmaalta ja\npaljailla maantäplillä kihisee pieniä lintuja, mustia, punarintaisia,\nruskeita. Sitten tulee aurinko esiin pilvien lomista, jotka ovat\nkäyneet keveiksi ja valkeiksi ja silloin kuuluu äkkiä hamppuvarpusen\niloinen nauru koivusta ja kuuntelija tulee itse niin iloiseksi, että\nseisahtuu, katselee sinne ylös ja hymyilee. Rastaat lentävät pienissä\nparvissa, taikka parittain ja laskeutuvat lepän latvoille. Kummallisia,\nharmaanruskeita lintuja lentää ylös teiltä, joita myöten kuljemme,\nlintuja, joita emme koskaan ennen ole nähneet, ainoastaan kuulleet —\nsillä ne kummalliset linnut ovat leivosia.\n\nAurinko paistaa niin että kaupunkilaistenkin huoneet tulevat\nvaloisammiksi ja ilma on lämmin päivällä. Aurinko paistaa sisään\nikkunoista, niin että ensimmäiset ruusut puhkeavat ja tuoksuavat.\nVanhat kumaraiset mummot, jotka eivät ole tohtineet mennä ulos\ntalvella, kömpivät esiin piilopaikoistaan ja nauttivat säteilevästä\nauringonpaisteesta, taikka antavat taluttaa itsensä lämpimille\nkatukäytäville, missä vilisee lapsia ja lastenvaunuja. Päivänvarjot\ntulevat esiin ja kasvot niiden alla näyttävät iloisemmilta kuin ennen.\nRaskas mieliala on poissa ja ihmisistä tuntuu elämä valoisammalta.\n\nPuutarhoissa ja puistoissa käännetään lumi sulamaan ja kirsi poistetaan\nkrookkuslavoilta. Jos kaikkivoipa aurinko saa levittää säteensä noille\nhennoille iduille, nostavat ne sitten kyllä pian maasta keltaiset\npäänsä ja seisovat siinä avuttomina kuin pienet lapset, joita ihmiset\nystävällisesti katselevat. Puutarhaystävät rupeavat jo ajattelemaan\nistutuksiaan, mitä he kylvävät tähän ja mitä tähän istutetaan —\nkeväthaaveita. Mutta kun urheilijat tuntevat auringon lämmön selässään,\nheräävät kesäajatukset heti heissä ja he kävelevät venevalkamilleen\nja katselevat kuinka alukset ovat säilyneet talvella — retkeilythän\nalkavat taas pian — sill’aikaa kun rouvat kotona ottavat esiin vaaleita\nvaatteita, tarkastelevat ja sovittelevat ja katsovat ovatko ne käyneet\nliian ahtaiksi pienokaisille.\n\nYmpäristöillä ovat harakat nauraneet enemmän kuin tavallisesti\nja nauraneet ilosta ja sitten on niille tullut kiire rakentamaan\nsuuria pyöreitä risupesiään jonnekin tiheään nuoreen mäntymetsään.\nTeerensoitin kuuluu — mistä, sitä ei oikein tiedä — se voi olla\nlähellä, mutta yhtä hyvin voi se olla kaukanakin.\n\nLehmät ja lampaat lasketaan pihamaalle auringonpaisteeseen ja ovat\nniin tottumattomia voimakkaaseen valoon, etteivät oikein tiedä\nmihin ryhtyisivät. Vihdoin lähtevät ne nelistämään ympäri pihaa ja\npeljättävät kanat, jotka kaakottaen pakenevat joka suunnalle, samalla\nkun lapset, jotka seisovat portin sisäpuolella ja katselevat näytelmää\nsäkenöivin silmin, nauravat sydämen pohjasta vasikkain keikahduksille.\n\nKun luotsiukko aamulla menee ulos hakkaamaan puita, on hän kuulevinaan\ntuttuja ääniä ilmasta — ehkä etäällä olevien kurkien parkunaa, taikka\nkenties allien, jotka hakevat aukeaa paikkaa, tai kalalokkien kirkunaa.\n\nLuotsiukko noutaa tähystimen, menee ylös odotusvuorelle ja katselee\nympärilleen. Ei, ei näy sinistä juovaa, eikä railoa jäässä, hän oli\nvarmaan kuullut väärin — hän luuli ehkä vaan, että hänen olisi pitänyt\nkuulla jotakin. Mutta kaikessa tapauksessa saattaa olla varminta, että\nvähitellen ryhtyy asettamaan kuntoon ampumavehkeitään. — Sen saavat\npojat iltatyökseen tehdä.\n\nJos kävelee pitkin polkuja metsässä, pysähtyy ja kuuntelee, niin ei\nalussa kuule mitään. Mutta maltappas — siellä sorisee, porisee ja\nhuokaa — ne ovat puroja, jotka kaivautuvat eteenpäin lumipeitteen alla,\nsiellä hengittää, huokuu ja kuiskii itse lumessakin, sen hitaasti\npainuessa kokoon, kuusien latvoista tippuu kirkkaita pisaroita ja\npuolukanvarret karisevat noustessaan esiin honganrunkojen ympärillä\nsitä mukaa kuin lumi sulaa. Pikkulinnut eivät ole vielä uskaltaneet\nmennä metsään — niiden täytyy pysytellä teillä, ladoissa ja pihoilla\nlöytääkseen ravintoaan.\n\nKeväthuvilat ovat hiljaa ja uneksivat viimevuotisista kesämuistoistaan,\nehkäpä tulevista tapahtumistakin, mutta he tuntevat jo, että ovat\nihmisten ajatuksien esineinä.\n\nEnsimmäinen kevättunnelma väräjää luonnossa ja väräjää ihmisten\nsydämissä. Maa valmistautuu lumen alla tulemaan jälleen nuorekkaaksi,\nnuoret tunteet itävät ja iloitsevat ja kaihoavat kaikkien rinnoissa,\nihmiset puristavat toistensa käsiä lämpimämmin kuin ennen — kaikki tuon\nsiunatun kevään tähden!\n\n\n\n\n2.\n\n\nKielessämme löytyy tuskin sanaa, joka voi loihtia esiin niin vakaavaa\nnuoruuden, valon ja kevään tunnelmaa, kuin sana Toukokuu. Kun kuulee\nsen sanan, tai lukee siitä, alkavat tunteemme värähdellä, keväiset\najatukset heräävät ja eteemme nousee näkyjä nuoruutemme päiviltä.\nKuulemme säveliä avaruudesta, \"Tulles kaunis Toukokuu,\" jota lapsena\nlauloimme jollakin vihreällä niityllä, taikka \"Touon aika lähenee,\"\njoka kaikui riemuiten, samalla kun ympärillä näkyi valkolakkeja, pieniä\nkukkakimppuja ja iloisia kasvoja. Tämän kevät-tunnelman herättää\nsana Toukokuu, satakoonpa sitten ulkona, tai pyryttäköön, tai olkoon\nlämmintä ja vihreäistä. Kunhan vaan on Toukokuu!\n\nItse asiassa on Toukokuussa jotain erinomaisen runollista. Toukokuu\non kevään ilo ja kevään surumielisyys, kevään onni ja kevään lempeä,\nhento suru, pitkän hämärän ja puolivaloisan yön kuukausi, päivät uhkuen\nheräävää elämänhalua ja yöt kaihoavaa salaperäisyyttä. Toukokuu on\nse kuukausi, jolloin laulu kaikuu toivehikkaampana, jolloin ihmiset\ntekevät työtä ja laulavat, jolloin linnut laulavat ja rakentavat\npesiään, jolloin kaikki näyttää heräävän toimeliaisuuteen, riemuun ja\nonnenunelmiin, jolloin umput puhkeavat ja versovat kaikkialla.\n\nToukokuu on puutarhojen ja puistojen lumottu aika, jolloin joka päivä\non kuin uusi ihme, loihtii esiin uusia pronssinvärisiä silmikkoja ja\npieniä vihreitä lehtiä, uusia lauluja, uusia säveliä, uusia kukkia,\njolloin joka yö uinuu kalpenevien tähtien alla, taikka kuun alla,\njoka ei valaise, samalla kun rakennukset ja puut muodostavat kauniita\nvarjokuvia vasten pohjan vaaleaa taivasta.\n\nLäpi jokapäiväisimmän ja uudenaikaisemmankin kaupungin, kaupungin,\njolla ei ole sukuperää eikä muistoja, ei taruja eikä satuja, väräjää\ntiedottomasti kevättunnelma. Se kulkee sisään tulleista, syöksyy\nmereltä, se virtaa esiin ilman lämpimässä ja valuu valon mukana alas\nitse taivaasta.\n\nSatamajäät sulautuvat taikka murskautuvat sohjuksi, lippuja hinataan,\nvastamaalatut höyrylaivat alkavat liikkua ja purjealukset lemuavat\nkivihiilisavulle ja tervalle. Jonakuna kauniina päivänä on liike\nkäynnissä ja toimelias elämä alkaa satamassa. Rannikkolaisten veneet\nraivaavat itselleen tietä jäälohkareitten lomitse ja maaseuduilta\ntulvaa myyjiä, jotka tarjoilevat hentoa vihervää, sinivuokkoja ja\nvalkovuokkoja, joista leviää hienoin ja raittiin keväinen tuoksu.\nRantalaiturilla ja sen vieressä tapaamme muutamana aamuna kaupan joukon\naluksia, joiden laiteet loistavat tuoreesta puusta- ja kuparinauloista,\nja jotka herättävät ihmisissä kesäisiä ajatuksia kalastusmatkoista ja\nsouturetkeilyistä pyöreitten loistavien kallioitten lomissa taikka\nrantoja pitkin, joita riippakoivut varjostavat.\n\nSoitto kaikuu ulkoravintoloista ja torvet kimaltelevat auringossa.\nPikkulapset juoksentelevat punaisina, valkoisina taikka sinisinä\nja leikkivät hiekkaläjissä tynnyrinvanteilla, palloilla taikka\nilmarakkuloilla. Ne nauravat ja lörpöttelevät, taikka itkevät\nhillittömästi, kun ilmarakkula on karannut ja josta pian näkyy\nainoastaan pieni pilkku kaukana, kaukana — lähellä aurinkoa.\n\nNaiset pukeutuvat vaaleihin pukuihin, kalossit sysätään syrjään,\nja herrat etsivät kävelykeppejään ja kiiltäviä silinterihattujaan.\nValkoisia lakkeja, kultalyyryjä ja nuorisoa vilisee odottaen saada\nnäyttää maailmalle ylioppilaiden kaunista voitonmerkkiä.\n\nRuohokentät rupeavat kimaltelemaan hennossa vihreydessään, esplanaadien\npenkereillä aukeavat kukat auringonpaisteessa, pensaihin ilmestyy\npieniä lehtiä ja vesikioskien portit aukaistaan.\n\nMutta kun illalla lapset ovat viedyt huoneisiin, soitto tauvonnut\nja yö tullut, vallitsee kaduilla hiljainen ja omituinen tunnelma.\nOn yö, mutta ilma on kuitenkin valoisa, läpikuultava, luonto uinuu,\nmutta valvoo maatessaankin, kaikki lepää, mutta elää kuitenkin;\nkaikkialla on hiljaista ja kuitenkin on kaikkialla sointua ja säveltä.\nEi ole ainoatakaan ikkunaa, jonka uutimien takana ei uneksittaisi\nuusia unelmia, ei ole muuria, jonka sisäpuolella olisi ihminen,\njota ei kevään kaikkivalta olisi koskettanut. Haaveillaan töistä ja\nlaakeriseppeleistä, rakkaudesta ja valoisista kesäpäivistä, säihkyvistä\nsilmistä, joihin on katsottu, puolittain tehdyistä lemmentunnustuksista\nja lupauksista, kaikesta, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta joka\nvoi tapahtua, kaikellaisesta, josta ei oikein itsekään olla selvillä\nmitä se on... Seisoissamme ajatuksiimme vaipuneina näemme kulkijan\njossain kaukana, kuulemme hänen askeleittensa heikon kaiun haihtuvan\npois, hän katoo itsekin kuin usvahaamu, kaukaa kuuluu serenaadi, ja\nmilloin tahansa voi toinen kuulua aivan läheltä. Ei valoa, ei varjoa,\nainoastaan yksi ainoa, suuri unelma.\n\nKuka meistä ei joskus elämässään olisi seisonut uudenaikaisessa\nkaupungissa, ilman sukuperää ja muistoja, hurmautuneena ja tuntenut\npuolivaloisan toukokuun yön tuhatäänistä, melkein kuulumatonta elegiiaa!\n\n\n\n\n3.\n\n\nTaistelu talven jälkijoukon ja eteenpäin kiirehtivän kevään välillä\non vetäytynyt pohjoiseenpäin, jonnepäin talvi on peräytynyt\nluoksepääsemättömään napalinnoitukseensa. Lumiräntä, joka toisinaan\nvielä on näyttäytynyt, on muuttunut lämpimäksi sateeksi, tuulten\nvoima on laimentunut, pilvet hajautuvat ja aurinko levittää voittavan\nloisteensa, elähyttävän paisteensa, lemmekkään lämpönsä luonnon yli,\njoka hurmaantuneena nauttien, muistuttaa nuoren morsiamen kaihoa,\nautuuden ilme kuvastin kirkkaiden sisäjärvien ja lahtien sinisessä\nkatseessa.\n\nKoivulehdot, jotka ovat olleet punertavia ja pronssinkarvaisia,\nrupeavat nyt muuttumaan viheriäisiksi, leppien tahmeat umput paisuvat\nja pihlajien pitkät lehtien suojukset puhkeavat ja antavat tilaa\nmonihaaraisille untuvaisille lehdille kehittymiseen. Lehmus, vaahtera\nja haapa, kaikki saavat elon, mahla pulppuaa niissä, kaikki kiirehtivät\nelämään, kukkimaan ja kantamaan hedelmää lyhyessä kesässä.\n\nOi, kuinka tuolla metsän poluilla lemuaa, siellä tuntuu kuivuneiden\nlehtien, sammalen ja itse maankin lemu, jota tallaamme, ja loistavien\nvalkovuokkojen, jotka ovat tulleet esiin leppämullasta! Oi, mikä elämä\nja liverrys puiden oksissa, mikä kiire pehmeitä pesiä valmistuissa,\nja mitä lemmenkiistaa sitten vähä väliä! Käellä yksin ei ole aikaa\npesimiseen ja rakentamiseen, hän ei voi ajatella tulevaisuutta ja\nvastuksia pienien poikasten kanssa. Käkipariskunta lentää vaan läpi\nlehtojen koko kevään, yhdessä ainoassa lemmenhuumauksessa ja ehtii\ntuskin hakea ruokaansa.\n\nEläimet viedään taas laitumelle ja pelloilla kynnetään ja kylvetään\nja ahdistetaan tunkeilevia variksia, jotka tulevat syömään siementä.\nPäivät kestävät melkein kauvemmin, kuin voimat riittävät, ja työ\nsujuu hyvin. Miesten huudot kuuluvat vainioilta, naisten laulu kaikuu\ntuvista, joiden ovet ovat auki, ja illalla tulevat lehmät hitaasti\nkäyden kotiinpäin polkuja pitkin kilisevin kelloin ja kärsimättömästi\nja iloisesti mylvähdellen.\n\nSaaristoissa on vielä jäätiköltä jälellä jossain varjoisalla rannalla\nja puut ja vihreys ovat myöhästyneet. Mutta siellä on sentään\nsykkäilevää eloa. Kun jäälohkareet vielä uiskentelivat ympäri, tulivat\nhaahkat suurissa parvissa, näyttäen pilvenhattaroilta ja telkät,\nkoskelot, mustasorsat ja allit — kaikki ovat saapuneet. Haahkat\novat hajautuneet ja lepäävät parittain kallioilla ja leikkivät\nlemmenleikkiään tyyninä aamuina kimaltelevien vesipatsaiden keskellä,\nhaahkatelkkä viheriänä ja mustana ja komeana koreudessaan ja haahka\nruskeana, niin että sitä tuskin näkyy luodon ollessa takalistona.\n\nUsva lepää hienona ja valkoisena aamulla, mutta kun ensimmäinen heikko\nitätuulahdus on herännyt poistuu sumu suurien, kevyiden pumpulipilvien\nkaltaisina, joiden lomista loistaa sininen taivas. Silloin parveilevat\nmuuttavat allit ympäri pienissä joukkioissa hajautuneina koko\nrannikolle tuhansittain ja tuhansittain, silloin laulavat ne avaruuden\ntäyttävää lauluaan, niin että se kuuluu kuin kaukainen torventoitotus.\nIlma suhisee lintujen lennosta, vesiryöpyt kimaltelevat niiden\nheittäytyessä mereen, kaikkialla kuuluu laulua ja vihellystä ja\nlaukauksia pamahtaa näkymättömistä pyssyistä, jotka ovat piilossa\nkallioiden vedenpuoleisilla reunoilla, höyrylaivojen ja purjealusten\nristeillessä kulkuväylien tuhansissa mutkissa.\n\nNiin, kevät on voittanut, kaikkialla on eloa, elämää ja väriä,\nhöyryävässä maassa siitiniloa, kaikkein katseissa herännyttä riemua ja\nnautintoa koko luonnossa.\n\nNiin, nauttikaamme siis me kaupunkilaisihmisetkin valosta ja lämmöstä,\nsulkekaamme koulut ja tukahuttavat vuokrakasarmit ja etsikäämme\nkaikkein meidän äitiämme, luontoa, joka odottaa meitä valkovuokko-,\nkielo- ja tuomenkukkakinoksineen ja koivunlemuineen ja antaa terveyttä\nruumiillemme ja virkistystä kaupungin ahdasmielisyydessä ja melussa\nväsyneille aivoillemme.\n\nHelsingissä 1900.\n\n\n\n\nÄiti\n\n\nSiis olet sinä tullut, rakas poikani — kiitos, kiitos, että tahdoit\nvaivata itseäsi pitkällä matkalla. Varmaankaan ei ollut niin hauska\njättää elämää siellä, opinnoita, suuria kaupunkia, rikasta luontoa\nja mahtavia vuoria, tullaksesi tänne vähävaraiseen kotiisi näkemään\nvanhan äitisi kuolevan pois luotasi ja isäsi luota — kiitos tulemastasi\n— nyt olette te minulla molemmat vieressäni — elä itke, katsos, ei\nkoko maailman tiede voi pelastaa minua, sillä ääni sydämmessäni puhuu\ntyynesti ja varmasti, että kuolema lähenee — —\n\nMutta kerro minulle enemmän alpeille nousuistasi, enemmän niistä\njyrkistä huipuista, jotka ikuisen lumen peittäminä, kylpien\nauringonvalossa, kuten rohkeat aatteet ja ajatukset kokoutuvat ylös\navaruuteen. Se ei väsytä minua ja minä kuuntelen niin mielelläni.\nTiedätkö, minä tunnen itseni niin ihmeelliseksi, ei tunnu ollenkaan\nsiltä, kuin olisin lähellä pimeää hautaa, missä maallinen majani\nmuuttuu jälleen maaksi, vaan minä tunnen päinvastoin täydellistä\nsopusointua, tunnen itseni terveeksi sairaudessanikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä kysyt minulta katseellasi — et tahdo tehdä sitä suullisesti —\npelkäät, että puhun itseni väsyksiin. Minä vastaan sinulle, poikani,\nminä ymmärrän sanattomat kysymyksesi. Isä ei koskaan osaa selittää\nsinulle sitä — sinä olet liian vaitelias isä, sinä — —\n\nNiin, katsos, minä kasvoin kaukana maalla, kodissa, jota suuri\npuisto ympäröi, jossa kävelin ympäri haaveillen nuoruuden unelmia.\nLukemiseni, jonka vanha isäni minulle valitsi, johti unelmieni\ntiet turhamaisuuden kujilta suurten vainajien seuraan, henkieni,\njotka olivat olleet ihmiskunnan hyväntekijöitä ja luonnonkuvaukset\nherättivät mielikuvitukseni rikkaaseen elämään. Ajattelepas, minä,\nlapsi, minä istuin puutarhassa ja luin ja minä näin ihania maisemia\navautuvan eteeni, kukkivat omenapuut veivät minut seutuihin, jotka\nkeväisin ovat kukkien lumesta valkeita, suuret puut muuttuivat\nmahtaviksi seeteripuiksi, ja iltasin menin minä usein näköalavuorelle,\nnähdäkseni yhä laajemmalle. Silloin muodostui kaikki mitä näin,\nsisäisten toivomusteni mukaan. Näin välkkyviä meriä, joilla suuret\nhöyrylaivat liikkuivat, tehden kultaisia vakoja, kylät tulivat suuriksi\nkaupungeiksi loistavan valkoisine rakennuksineen, ja pilvijoukkiot\njotka ukkosilmoilla kokoutuivat yhteen, olivat alppia, joiden huiput\nkimaltelivat punaisina ilta-auringon valossa.\n\nKatsokaas, vanha äiti on vielä hieman runollinen. Nyt lepään hetkisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, ja sitten kasvoi minussa vähitellen suuri halu nähdä kaiken tämän\ntodellisuudessa, mitä olin haaveillut, saada ottaa tehokasta osaa\nvilkkaaseen elämään, nähdä meriä ja avaruuksia, ja mahtavia alppia —\npäästä pois tasaiselta maalta, niin, minun mielestäni rupesi melkein\nelämä kotona tuntumaan yksitoikkoiselta ja jokapäiväiseltä ja että\nkaunis puutarha oli huonosti hoidettu ja ruma.\n\nSitten tuli kevät, maa rupesi viheriöitsemään ja koivujen ja haapojen\nlatvat saivat pitkiä ripsuja, jotka loistivat, kuin pronssi. Vuokot\npuhkesivat, muuttolinnut palasivat ja illat tulivat lämpöisiksi.\nSilloin tuli isä — niin, hän oli nuori ja keikarimainen silloin —\nja sitten rupesi hän katselemaan minua ja minä häntä, vaikka en\ntahtonutkaan. Ei, minä en tahtonut, usein istuin minä ylhäällä\nnäköalavuorella vain herättääkseni eloon vanhoja unelmia alpeista ja\navaruuksista ja niiden avulla syrjäyttääkseni kaiken uuden. Mutta se ei\nauttanut. Tuo uusi tunkeutui ylitseni vastustamattomalla hurmauksella,\nsamalla kun surukseni näin vanhan, vanhat tunteeni — ei kuolevan —\nvaan syrjäytyvän. Ja niin laskin minä käteni isän käteen eräänä iltana\nkukkivan tuomen alla. Missä on kätesi nyt isä, ojenna se minulle taas —\nnäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt loppuivat pian unelmat korkeuksista ja avaruuksista — ne\nmuodostuivat toisenlaisiksi nyt. Laaksoon jäisin minä ja asuisin\nsiellä, ja sinne minä jäin ja siellä asuin — mutta se oli kukoistava\nja tuoksuava laakso, siellä kasvoi ruusuja ja kieloja ja linneat\npuhkesivat metsän hämäryydessä. Punaposkinen pienokainen kasvoi\nvieressämme laaksossa, samalla kun isä ja äiti näkivät vuosien\nhiljaa vierivän yksitellen, ja riemuiten huomasivat tunteitten ja\najatuksien heräävän pienokaisessa ja kuinka ne yhä enemmän ja enemmän\nkehittyivät. Pienokainen olit sinä, rakas poikani. Niin, laaksossa\nasui ihmeellinen onni kukkien joukossa, onni, jota ei nuori tyttö\nmilloinkaan täydellisesti voinut aavistaa maatessaan vanhan kotinsa\npuutarhasohvalla ja katsellessaan pilvenhuippujen loistoa. Niin, kiitos\nisä, että veit haaveilevan tytön elämän elävään todellisuuteen — kiitos!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi, antakaa minun vaan puhua nyt, kun kerran olen alkanut. Niin, minä\nkiitän molempia sydämellisesti kaikesta siitä onnesta, mikä on tullut\nosakseni, kaikesta mitä olette antaneet minulle. Olen tyytyväinen ja\nonnellinen vielä kuollessanikin — joka ei ollenkaan tunnu minusta\nvaikealta. Kuoleman kauhun asemasta, josta olen lukenut ja kuullut\npuhuttavan, on, kuten jo sanoin ihmeellinen sopusointu sydämessäni — ei\nmitään tuskia enää, ainoastaan väsymystä — ja sitten nuo ihmeen ihanat\nsoinnut — joiden syytä ja alkua en täydellisesti voi selvittää. — Mutta\nehkä sentään voinkin — se johtui juuri mieleeni, kun kohtasin katseesi,\nrakas poikani. Mutta minä kokoan vähän voimia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, se oli sinun kotiintulosi, joka saatti sopusointuisuuden\nsydämessäni ylimmilleen — se herätti täyteläisempään eloon tunteen,\njoka aikaisemmin piili siellä pohjalla — nyt on se paisunut\nilahuttamaan viimeisiä hetkiäni. Se on päässyt valtaan aina, kun olen\nlukenut rakkaita kirjeitäsi, poikani katsos, se on nuoruuden runous,\njoka on herännyt täyteen kukoistukseen, se on kaikkein näköalavuorella\nhaaveilemieni unelmain täyttymys, joka vaikuttaa tämän onnellisen\ntunteen kuoleman läheisyydessä. Katsos, lapseni, — niin, sinähän olet\nkaikessa tapauksessa minun lapseni, niin vanha kuin oletkin — katsos,\nsinä olet saavuttanut sen, josta minä haaveilin, sinä olet nähnyt\nvälkkyvät meret, suuret kaupungit ja pulppuavan elämän, sinä olet\ntutkinut tieteitten pesäpaikoissa, sinä olet katsellut äärettömiä\navaruuksia ja kiivennyt korkeille alpeille, jotka lumikoristuksessaan\nloistavat punaisina ilta-auringossa ja ikäänkuin mahtavat aatteet ja\najatukset pyrkivät avaruutta kohti — sinä olet nähnyt kaiken tämän\nja saavuttanut. Ja sittenhän on, kuin jos minä itse olisin tehnyt\nsen — nähkääs, tämä mahtoi sentään olla kaikkein nuoruuden unelmaini\nsisältö. — Niin poikani, vanha äitisi on elänyt useamman elämän, isän\nja sinun ja hän on ollut onnellinen teidän menestyksistänne, hänellä\non mielestään ollut osansa kaikesta, mitä te olette toimittaneet —\nja tämä tietoisuus, joka nyt on selvinnyt varmuudeksi, mahtaa olla\nse, joka hymnin lailla kaikuu minulle ja täyttää sydämeni elämän\ntäyteläisyydellä ja taittaa kuolemalta kärjen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\n\n\n\n\nPäiväkirjasta.\n\n\n\n\nToukokuun 3 päivä.\n\n\nSiitä on kulunut vuosi, ei kauvempaa. Kuinka tämä vuosi on tuntunut\npitkältä, ja kuinka paljon se on opettanut minulle!\n\nKuinka vanha hän nyt olisikaan? kun lasken. Niin, hän olisi nyt\nkolmenkymmenen vuotias, koska Signe on kuuden.\n\nMe olemme olleet tänään haudalla, Signe ja minä ja koristaneet sen\nkukilla. Kuinka onnellista, että lapsen suru sentään niin helposti\nhaihtuu! Signen mielestä ei elämä enää ole niin surullista ja\nerinomaista senvuoksi että hänen äitinsä on kuollut. Onnellinen ikä!\n\nJoskus vaan enää tapahtuu, että äidin muisto jälleen herää, ja silloin\nvoi Signen pienessä sydämessä syttyä kiihkeä kaiho sen perään, joka oli\nhänen paras apunsa ja hellä ystävänsä.\n\nKuluneena vuotena olen minä koettanut johonkin määrin korvata vainajaa.\nKuinka naurettavasti ja tuhmasti käyttäydyinkään ensi alussa! Oli\ntuhansia asioita, joita en osannut, joita minun täytyi vähitellen\noppia ja joita Signen täytyi minulle opettaa. Minä tunsin itseni ensin\nmelkein yhtä avuttomaksi, kun Robinson saarellaan, kaikkien noiden\npienien vaatteiden, kaikkien noiden ajatusten ja kaikkien lapsellisien\nkysymysten kanssa, joihin on niin vaikea vastata.\n\nMinä muistan esim. vielä aivan hyvin, kuinka minä muutama päivä jälkeen\nkuolemantapauksen osottauduin taitamattomaksi ja tuhmaksi. Minun oli\nonnistunut pukea Signen päälle noin jotensakin ilman muistutuksia hänen\npuoleltaan, ja kun hän oli valmis, oli hän mielestäni erinomaisen hyvin\npuettu. Sitten menimme me kahvipöytään.\n\n\"Saanko kaataa kahvin, isä, kyllä minä osaan?\"\n\nToden totta ei minulla ollut sydäntä kieltää, pidin kuitenkin käteni\nläheisyydessä sillä varalta, että apua olisi tarvittu. Pienet sormet\ntarttuivat toimekkaasti kahvikannun kädensijaan ja kuppi täyttyi\nvähitellen. Lopuksi rupesi pikku käsi vapisemaan ja kannu asetettiin\nalas pienellä läjähdyksellä.\n\n\"Se painoi, mutta kuppi täyttyi kuitenkin,\" sanoi Signe, kasvot\npunaisina ja riemuiten.\n\n\"Nyt kaadan minä sen sijaan sinulle.\"\n\n\"Mutta eihän Signellä ole tapana saada kahvia!\"\n\nSalatakseni nolouttani sanoin minä silloin, että hän sentään tänään\nsaisi puoli kuppia.\n\n\"Senkö vuoksi, että äiti on kuollut?\"\n\n\"Niin, sen vuoksi.\"\n\n\"Saanko minä aina tästedes kahvia?\"\n\n\"Et, ainoastaan joskus.\"\n\n\"Niin, eihän äiti sentään olekkaan kuollut hänhän on taivaassa. Voiko\nhän sieltä nähdä, kuinka me juomme kahvia?\"\n\n\"Ehkä\" — enhän tietänyt mitä minun piti vastata.\n\n\"Mutta kattohan on edessä.\"\n\n\"No sitten ei hän ehkä näekkään meitä.\"\n\n\"Jos hän näkisi, niin kyllä kai Signe hänen mielestään olisi oikein\ntaitava, kun voi kaataa kahvia isälle.\"\n\n\"Kyllä varmaan.\"\n\n\"Isä, ei Signe oikein ymmärrä tuota, että äiti on haudattu maahan ja\nsentään on taivaassa?\"\n\n\"Niin, tänään saa Signe myöskin leivoksen, ja sitten menemme me ulos\nkävelemään.\"\n\n\"Mihin, torilleko?\"\n\n\"Niin, torille.\"\n\nKaikeksi onneksi sain nuo pikku aivot työskentelemään toiseen suuntaan.\n\nSellaisia keskusteluja on meillä ollut usein, ja tavallisesti olen minä\njoutunut ymmälle. En käsitä, kuinka äidit selviytyvät sellaisesta.\n\nVuoden kuluessa olen minä kuitenkin tullut vähän enemmän huomaamaan,\nkuinka on meneteltävä, kun on kuusivuotias tytär hoidettavana ja\nkasvatettavana, taikka kenties on parempi sanoa, että Signe on tullut\nhuomaamaan, kuinka kuuden vuotiaan tytön tulee kasvattaa isäänsä.\n\nKaikessa tapauksessa on hän avuttomuudessaan kiintynyt minuun pienen\nsydämensä koko lämmöllä ja hellyydellä ja me kasvatamme yhä edelleen\ntoinen toistamme.\n\nMinkälaisia muutoksia yhdessä vuodessa!\n\n\n\n\nToukokuun 10 päivä.\n\n\nKuinka kauniita nämä kevätaamut ovat! Kevät onkin tullut aikaisin tänä\nvuonna lämpimineen ja saattanut maan viheriöitsemään. Kun aukaisen\nverannan oven, virtaa koko maailman auringonpaiste minua vastaan ja\nhöyryävä maanhaju tuntuu. Koivujen kaikkein pienimmät hiirenkorvat\nkimaltelevat kuin kulta ja hamppuvarpunen laulaa. Vanhassa lepässä\nviheltelee rastas laulua lemmenonnestaan. Minä otan työni ulos\nverannalle ja kirjoitan hetkisen pöytäkirjoihini, Signe makaa vielä.\nMutta työstä ei tahdo tulla mitään. Suloiset kevät-aamut ja pöytäkirjat\neivät varmaankaan kuulu yhteen.\n\nMinä menen Signen huoneeseen ja vedän uutimet syrjään ja annan auringon\npaistaa sisään ja istun hänen vuoteensa viereen.\n\nKuinka lämpimänä ja pehmeänä hän lepää pikku vuoteessaan valkoisena\nja hienona kuin joutsenenuntuvat! Kuinka kauniina ruusuinen pää lepää\ntyynyllä, keltaisten hiusten ympäröimänä. En tiedä, tekeekö sen kevät,\ntaikka mistä se tulee, mutta minä tunnen itseni melkein onnelliseksi,\nistuissani tuon makaavan pienokaisen käsi omassani, onnelliseksi,\nmuistojen kaihon sekaantuessa onneeni.\n\nSigne ei herää enkä minä herätä häntä. Minä nautin istuissani\ntäten hänen vuoteensa vieressä, vasta heräävä kevät ulkopuolella,\nlinnunlauluineen, joka kaikuu sisään ikkunasta ja loistavine\nauringonpaisteineen yli maailman.\n\nEnhän koskaan ole ollut runoilija, mutta minun mielestäni pitäisi\nsitä, mitä tunnen, voida pukea runomuotoon. Jos voisin runoilla,\nkirjoittaisin nyt runon, joka sisältäisi melkein seuraavaa:\n\n\"Herää pienokaiseni, herää, nouse vuoteen pehmeästä suojasta,\nlämpöisenä kuin linnunpoika ja valkoisena ja hienona kuin joutsenen\nuntuva.\"\n\n\"Herää pienokaiseni, herää, huuhtele valkeaa ruumistasi ja punaista\nposkeasi lähteen kirkkaalla vedellä.\"\n\n\"Pue itsesi valkeihin vaatteihin, niin kävelemme pitkin\nauringonpaisteista polkua tuoksuavan tuomen ja koivun alla, leivosten\nliverrellessä.\"\n\n\"Tahdon viedä sinut viheriälle niitylle, missä kielot kukkivat.\"\n\n\"Herää pienokaiseni, herää, sano hyvää huomenta visertelevän iloisesti,\nniin iloisesti, kuin hamppuvarpunen laulaa ikkunan ulkopuolella.\"\n\n\"Herää pienokaiseni, lämpöisenä ja hienona, niin menemme ulos kielojen\nkeskelle!\"\n\nJa sitten herää Signe, aukaisee silmänsä ja luo silmäripsiensä välistä\nminuun loistavan katseen.\n\n\n\n\nToukokuun 15 päivä.\n\n\nVuosi sitten luulin minä, että olisi aivan mahdotonta meille kahdelle,\nSignelle ja minulle, päästä läpi elämän yhdessä. Näytti, kuin olisi\npäälleni sälytetty vastuunalaisuus, jota en koskaan voisi täyttää.\n\nNyt se on joka tapauksessa muodostunut toisellaiseksi, ei siten, kuin\nolisi vastuunalaisuudentunne heikontunut, ei, päinvastoin, mutta minä\nolen rohkaissut luontoni ja uskon itse, että se onnistuu meille. Asia\non vaan se, että minä ennen ajattelin aivan liian paljon päiväkirjojani\nja liian vähän sitä, että elämä itse asiassa vaatii muutakin minulta.\nEnnen olivat nuo kirjoituspuuhat mielestäni elämäni varsinaisena\ntarkoituksena, s.o. tuo tunne oli juurtunut minuun, vaikka en tietänyt\nsiitä, minä en ollut koskaan ajatellutkaan asiaa. Signe on opettanut\nminulle toista, Signe on opettanut minulle, että pöytäkirjat ovat\nvaan elämisen välikappaleita, sivuasioita, jota vastoin elämä itse,\neläminen, on pääasia.\n\nKun olen nyt tullut huomaamaan tämän ja ajattelen, minkälainen\nminä ennen olen ollut, huomaan minä, että useat elinvuosistani\novat hutiloimalla kuluneet. Täällä olen minä istunut ja lukenut\npaperikimppuja ja kirjoittanut paperikimppuja ja koonnut rahoja,\nviettääkseni komeaa elämää, voidakseni elää mukana, kuten sanotaan,\nvaikkei vaimovainajani ollenkaan pitänyt sellaisesta suuresta\nseuraelämästä, eikä ottanut mielellään siihen osaa.\n\nPyörre oli tarttunut minuun ja minä olin alkanut pyöriä sen mukaan.\n\nNyt näen minä selvään kuinka vähän todellista riemua sellainen elämä\nsisältää, kuinka tyhjää tämä kaupungin remuava ilo on. Kaiken täytyy\ntulla sisältäpäin, onnen, ilon, elämisen taidon.\n\nSen olet sinä opettanut minulle, Signe! Kuinka iloinen olenkaan,\nsiitä surusta huolimatta, joka ei koskaan haihdu, kuinka onnellisia\nolemmekaan toistemme kanssa, ja kuinka vähän me todellisuudessa\ntarvitsemme tämän maailman hyvyydestä! Me iloitsemme voikukkasista\ntien vieressä, tuomenkukkien tuoksusta, lintujen laulusta ja auringon\nloisteesta järvellä, me iloitsemme ystävällisten ihmisten katseista\nja naurusta ja pienistä lavertelevista lapsista, joita tapaamme\nkävelyillämme puistoissa.\n\nNiin vähästä olemme me onnellisia, Signe sen vuoksi, että se kuuluu\nhänen ikäänsä ja minä sen vuoksi, että olen oppinut, kuinka paljo tässä\nvähässä on.\n\nMinä olen onnellinen ja iloinen Signen itsensä tähden. Kuinka paljon\nhän minulle onkaan, lapsellisuudessaan ja pienuudessaan. Mitä kaikkea\nonkaan hänessä ja mitä voi tulla tuosta pienestä siemenestä, kunhan se\nsaa kehittyä oikein sinisen taivaan ja auringon alla.\n\nNiin, minä luotan itseeni, minä uskon, että minä voin johtaa hänen\nmahdollisuutensa kehitykseen, minä ainakin teen mitä voin, se on oleva\nelämäni tarkoitus ja päämäärä — pöytäkirjain tästedes vaan ollessa\nsivuseikkana, välikappaleena.\n\n\n\n\nToukokuun 20 päivä.\n\n\nTänne tulee tätejä sekä isän että äidin puolelta puhumaan Signen\ntulevaisuudesta, hänen koulunkäynnistään — vaikka se onkin liian\naikaista vielä, voi ja tuleekin joka tapauksessa sitä ajatella, eihän\nkeskusteleminen vahingoita asiaa.\n\nNo niin, minä annan tätien keskustella. Itse olen enimmäkseen vaiti,\nkunnes suvaitsen ilmoittaa heille, että aion itse pitää koulua Signelle.\n\n\"Sinä koulua! Onpa nekin tuumia!\"\n\n\"Minä rupean pitämään ulkoilmakoulua.\"\n\n\"Mitä se on? Tuleeko hänen oppia lukemaan ulkona, tai mitä sinä\ntarkoitat?\"\n\n\"Lukemaan? Sitä ehtii myöhemminkin.\"\n\n\"Mutta siitä kai on alotettava! Niinhän on ollut kaikkina aikoina, niin\nkauvan kun muistamme.\"\n\n\"Ulkoilmakoulussa me enimmäkseen kävelemme, katselemme kasvia, kiviä ja\neläimiä, soutelemme järvellä, kaivamme maassa, tutkimme tähtitaivasta,\nkatselemme talonpoikain työtä ja niin edespäin.\"\n\n\"Siitä mahtaa tulla ihmeellinen koulu.\"\n\n\"Niin, ainakin huvittava. On aika kaivaa esiin unohtuneet tietoni,\nopiskella ja istuttaa Signeen rakkautta luontoon, vielä hänen ollessaan\npieni. Sitten kun aika tulee, annan minä jonkun teistä opettaa hänet\nlukemaan.\"\n\n\"Sinä näyt aikovan kasvattaa häntä jonkinlaiseksi ihmeeksi!\"\n\n\"Minä tahdon vaan välttää tavallisen koulun tasoittavaista vaikutusta,\ntahdon välttää sen kasvatusta.\"\n\n\"Sinä näyt olevan kehittymäisilläsi runoilijaksi.\"\n\n\"Ehkä.\"\n\nItse asiassa olen minä kyllä paljonkin ajatellut tuota kouluasiaa, ja\npäättänyt tehdä niinkuin ylläoleva keskustelu osoittaa. Minkätähden\nen tekisi niin? Voin niin hyvin ajatella, että lapsiin voi istuttaa\n— ei, se ei ole oikea sana — että lapsissa voi herättää rakkauden\nluontoon ja elämään antamalla heidän vähitellen nähdä yhtä toisen\nperään, puhua siitä, mitä on nähty, esittää erilaisia ominaisuuksia,\npuhutella maalaisia heidän töissään, katsella kyntämistä, kylvämistä\nja elonkorjuuta, työkaluja ja kotiteollisuutta, kalastusta y.m.\nTäytyyhän täten yksinkertaisesti ja helposti voida opettaa lapsille\nkasvioppia, eläintiedettä, uskontoa, matematiikkaa, vieläpä kieliäkin\n— edellyttäen, että itse osataan kaikkia noita aineita ja omataan\nopettamiskyky ja kyky johtaa keskustelua siten, että lapsen aivot sen\nkäsittävät ja valita oikea ikä yhdelle niinkuin toisellekin.\n\nKuusi, seitsemän vuotta! Siinä ijässähän se yleensä on liian varhaista.\nEnkä minäkään ehkä olisi puhunut aikomuksistani, elleivät tädit olisi\nkiusanneet minua.\n\nKuuden seitsemän vuoden ijässä voi sentään joka tapauksessa sirottaa\nruokaa pikkulinnuille, katsella kuinka kukat kehittyvät ja opetella\nkatselemaan, kuinka kaunista luonto on.\n\nMutta mitä hyödyttää puhua koulusta. Opetushan seuraa kaikkea muuta,\nsehän on vaan osa kasvatuksesta, eikä se riipu niin paljon siitä,\ntiedämmekö sen tai sen, pääasia on saada tunne kehittymään ja sydän\nlämpenemään.\n\nKuitenkin matkustamme me vielä tänään maalle ja katsomme, mitä voimme\ntehdä puutarhalle. Signe saa oman maapalasensa, jonka hän saa muokata\nja kylvää. Kun puhun tästä hänelle, tulee hänen katseensa kuin\nauringonpaisteeksi, pieniä pyyleviä käsiä taputetaan riemusta, ja me\nmenemme ulos käsi kädessä.\n\nUlkona laulaa linnut ja maa on täynnä elävää elämää. Miksi emme me\nkaksikin voisi elää, tarvitsematta silti olla runolijoita taikka\nihmeitä.\n\n\"Mitä sinä arvelet, Signe?\"\n\n\n\n\nToukokuun 25 päivä.\n\n\nTänään on palvelustyttö ollut kaupungissa asialla ja Signe on mennyt\nmukana.\n\nKun he palaavat, tulee Signe minun luokseni, sinne missä istun\npapereineni.\n\n\"Isä, Fiina sanoo, että jos Signellä ei olisi sinua, niin ei Signellä\nolisi ketään, jonka luona olla, sitten kun äiti on mennyt taivaaseen.\"\n\n\"No niin, mutta onhan Signellä tätejä.\"\n\n\"Signellä ei olisi kotia, missä asuisi, ei vuodetta missä makaisi, ei\nruokaa, eikä mitään.\"\n\n\"Onhan sinulla tätejä, jotka antaisivat sinulle kaiken tuon.\"\n\n\"Mistä sinä sitten saat kaikki sellaiset, isä?\"\n\n\"Minä ansaitsen työlläni.\"\n\n\"Eikö Signekin voi ansaita?\"\n\n\"Eikö sinulla ole kaikki hyvin nyt sitte?\"\n\n\"On, mutta jos isä menisi taivaaseen.\"\n\n\"Ei isä kuole, ennenkun Signe tulee suureksi.\"\n\n\"Menihän äitikin pois Signen luota.\"\n\n\"Äidin täytyi mennä, mutta isän ei täydy, isän täytyy olla täällä —\nmiten on sinun uuden nukenvaunusi laita, sopiiko se hyvin nukelle?\"\n\nMielessäni olen raivoissani koko palvelusväelle. He eivät näy olevan\nkasvattajia. Puhua sellaista lapsille!\n\nSigne menee hakemaan nukenvaunuaan ja tulee vetäen sitä perässään.\nÄkkiä jättää hän sen ja juoksee minun luokseni, kiipee syliini ja\npainaa koko pikku olentonsa minua vasten.\n\n\"Kuinka hyvä sinä olet, isä, annat Signelle uusia vaatteita, uudet\nkengät ja leikit kanssani kaikenmoista.\"\n\n\"No, nyt katselemme nukenvaunua.\"\n\nJos minä kuolisin — mitä tulisi silloin Signestä? Luontoni vastustaa\ntuota ajatusta. Minä en voi enää ajatella, että hän voisi elää ilman\nminua, yhtä vähän kuin minä ilman häntä.\n\nKöyhä ja surullinen olen minä, lohduttomana seisoin minä hautakummulla\nja itkin, mutta sinä, sinä pikkuruinen asetit pehmeän kätesi käteeni.\n\nSinä katsoit silmiini kuin lapsi katsoo, viattomuudella ja\nluottamuksella, ja sinä annoit minulle uuden onnen.\n\nMinä tahdon tehdä elämäsi iloiseksi ja valoisaksi kuin\nauringonpaisteinen sunnuntaiaamu, kun laineet loiskivat.\n\nKöyhä ja surullinen olin minä, mutta sinä asetit lapsenkätesi minun\nkäteeni ja annoit minulle uuden onnen.\n\n\n\n\nToukokuun 27 päivä.\n\n\nPikku Signe ei voi hyvin tänään. Näen, että hän on kalpea ja toisinaan\nhäntä viluttaa. Hän ei mene ulos, vaan istuu sisällä värilaatikoineen\nja nukkineen. Iltapäivällä saa hän pään kipua ja tahtoo itse mennä\nvuoteesen. Parin tunnin kuluttua herää hän taas ja on kuumeessa. Hän\nsanoo voivansa paremmin, mutta lääkäriä on jo haettu. Hän tulee, antaa\njotain pieniä määräyksiä yöksi, sanoo, rauhoittaakseen minua, että se\non vaan vähäpätöinen vilustuminen, joka pian menee ohi.\n\nMe juomme teetä illalliseksi ja minä istun Signen vuoteen vieressä\npidellen kuppia ja tukien hänen lämmintä päätään. Huomaan, että hänellä\non hieman kuumetta. Sitten sanoo hän hyvää yötä ja sulkee raukeat\nsilmänsä sekä on hetkisen kuluttua nukkunut.\n\nHänen unensa ei ole rauhallista, hän heitteleikse sinne tänne. Sitten\nkun olen kietonut peitteen hyvin hänen ympärilleen, istun minä\nkirjoituspöydän ääreen.\n\nMinä istun ja ajattelen, minkälaiseksi kesä muodostuu meille maalla,\nmitä me puhelemme kävelymatkoillamme, kuinka me alotamme tuon\nulkoilmakoulumme — ehkä kutsun minä jonkun toisen pienen tytön seuraksi\nkouluun — kuinka me rupeamme soutelemaan ja kalastelemaan. Näen meidät\nistumassa ulkona verannalla, kun matkustajahöyrylaivat kulkevat ohi,\njoku laivasta viittaa meille, ymmärtämättä, kuinka suloista meillä on\netäisessä kolkassamme.\n\nHaaveillessani unohdin minä melkein, että hän, joka tulee olemaan\nseuralaisenani, makaa vuoteessa ja on sairas.\n\nIstun hänen vuoteensa viereen. Hänen kätensä ovat lämpimät ja punaiset,\nposket kuumottavat, hän mutisee katkonaisia lauseita, hajanaisia\nsanoja. Kuume on nähtävästi kiihtynyt.\n\nTulen levottomaksi ja telefonoin lääkärille, joka rauhoittaen arvelee,\nettä lapset usein menettelevät näin, kun heillä on kuumetta. Ei sen\nvuoksi tarvitse olla levoton ja hän lupaa tulla varhain seuraavana\naamuna. Minä siirrän lepotuolin vuoteen viereen ja aion viettää yöni\nsiinä. Vaivun puoliuneen, josta vähinkin ääni minut herättää. Kuin\nunessa kuulen minä kellon lyövän määrätyt lyöntinsä, kuulen vaunujen\najavan ohitse ja näen lempeän kullankarvaisen kuun hitaasti kulkevan\ntaivaalla.\n\n\n\n\nToukokuun 28 päivä.\n\n\nLääkäri oli täällä, eikä sanonut juuri mitään. Täytyy odottaa,\narveli hän. Mutta minä olen levoton. Alan ymmärtää, että tauti\nvoi kääntyä vaarallisemmaksi. Ehkä muuttuu se tulirokoksi, jota\nliikkuu kaupungissa. Hän on ehkä saanut tartunnan kadulla, joltakin\nohikulkevalta henkilöltä. Kaupungissa, tässä hyvän ja huonon\nluonnottomassa yhtymäpaikassa on alttiina kaikelle. Kaupunki on\nsaituri, joka ei laske meitä kynsistään ennen kuin on imenyt meidät\nkuiviin ja köyhdyttänyt, kaupunki on ruumiillisten ja henkisten tautien\npesäpaikka, josta ei kukaan pääse ilman poltinmerkkiä. Kaupunki on\nantanut meille kuumeen, antanut Signelle kuumeen.\n\n\n\n\nToukokuun 29 päivä.\n\n\nOlen istunut nojatuolissa koko yön Signen käsi omassani. Kuume kiihtyy,\nSigne on kyllä vaarallisesti sairas. Lääkäri tuli aamulla. Hän antaa\nneuvoja ja määräyksiä.\n\n\n\n\nToukokuun 30 päivä.\n\n\nJoka päivä tulee hän yhä kalpeammaksi, hienot jäsenet käyvät laihoiksi\nja läpikuultaviksi, ja kuume ja vilunväreet puistuttavat tuota hentoa\nruumisraukkaa. Kuulen toisinaan, kuinka hän jonkinlaisessa huumauksessa\npuhuu äidistään ja minä tulen tuskalliseksi kuullessani sitä, kun\ntalossa vallitsee hiljaisuus yön aikana ja ikkunapuitteiden varjo\nlankeaa lattialle mustana ristinä. Mitä varten te olette, te lääkärit,\njos ette te voi ajaa tautia lasten ruumiista, mitä voitte te tehdä,\njos ette voi pitää lapsia ja nuoria ihmisiä elossa — sen verran\ntäytyy voida vaatia — vanhat kuolkoot, niiden täytyy kuolla luonnon\njärjestyksen mukaan, mutta nuorten tulee elää. Tehkää velvollisuutenne,\npelastakaa lapseni, taikka muuten kutsun minä teitä puoskaroitsijoiksi!\n\nLääkäri vaatii, että minun täytyy maata, että minä olen valvonut neljä\npäivää ja yötä yhtä mittaa, ja etten minä voi kestää kauvempaa. Minäkö\nen voisi kestää! Minä uhmailen sekä lääkäriä että kuolemaa, minä\ntiedän, että minä kestän ja että minä elän niin kauvan kuin lapsenikin\nelää. Jos Signe kuolee, silloin saatan minäkin kuolla.\n\n\n\n\nToukokuun 31 päivä.\n\n\nSe mistä nyt kirjoitan, tapahtui ylempänä mainittuna päivänä, vaikka\nminä vasta myöhemmin kirjoitin sen muistoon.\n\nLääkäri on mennyt ja on taas yö. Hän ei voinut tehdä mitään,\nhuojentaakseen pienokaisen tuskia, minä olen hermostunut ja melkein\nriitelin hänen kanssaan.\n\nIstun nojatuolissa Signen käsi omassani. Kuu kulkee hiljaa taivaan yli\nja ikkunapeitteitten ristin varjo lankee taas lattialle vuoteen päädyn\nluo. Se on kuoleman merkki, voi, voi, voi!\n\nSigne, rakastettuni, elä ole niin tuskissasi, minä olen tässä\nvieressäsi ja karkoitan kaiken pahan vuoteesi luota, kuolema ei saa\nvierailla kodissamme. Tule terveeksi pienokaiseni, se on isäsi, joka\npuhuu kanssasi, etkö tunne ääntäni, se olen minä, joka olen pukenut\nsinut, leikkinyt kanssasi, kietonut peitteen ympärillesi, ja joka en\nvoi elää ilman sinua; tule terveeksi, rakkaani, nouse ylös, nouse ylös,\nniin menemme me niitylle kielojen keskelle...\n\nSilloin näen minä etehisen oven äänettömästi aukenevan ja viikatemiehen\nastuvan sisään ja luurangon kylkiluitten kuvastuvan seinäpapereita\nvasten.\n\n\"Armahda!\"\n\nMutta ei, viikatemies ei vastaa, kulkee vaan hitaasti eteenpäin minua\nkohti.\n\n\"Katso toki, luurankomies, kuinka kaunis hän on, minkätähden hän ei saa\nelää? Anna hänen elää ja minun kuolla!\"\n\nMutta ei, viikatemiehellä ei ole tunteita, ei armahtavaisuutta — siis\nei ole minullakaan mitään armahtavaisuutta häntä kohtaan.\n\nVeri nousee minun päähäni, minä raivostun, juoksen ylös, syöksyn\nottamaan hyvän voimistelusauvani ja asetun uhkaavasti kuoleman tielle,\nseuraavana hetkenä isken minä ja kuulen viikatteen terän helähtäen\nputoavan lattialle pieniksi palasiksi; minä lyön vielä kerran ja\nluuranko horjuu, vielä isku ja toinenkin, tyhjä pääkallo musertuu, ja\nluurangon nikamat raukeevat ratisten yhteen läjään lattialle.\n\nMutta seuraavassa hetkessä ovat nikamat ja luut taas yhtyneet, viikate\nvälkkyy kokonaisena ja terävänä kuuvalossa, minä nostan, kooten kaikki\nvoimani, jälleen sauvani, mutta olen seuraavassa hetkessä voitettu ja\nmakaan alas painettuna sohvalla. Minä tunnen, kuinka sydämeni sykkii,\nminä tiedän, että silmäni tuijottavat, minä näen kalpeita kasvoja\nympärilläni, minä tunnen, että kuolema on muuttanut mielensä, se ottaa\nminun ja antaa Signen elää. Minä tunnen sanomatonta iloa saadessani\nkuolla Signen sijasta, hän saa elää, elää, kulkea eteenpäin tietänsä\nlemuavien koivujen alla niityllä...\n\nJa aivan kuin juopuneena räjähdin minä kaikuvaan nauruun, kunnes\nvihdoin näen kaiken katoavan silmistäni ja tunnen vaipuvani suureen\npimeyteen.\n\n\n\n\nKesäkuun 2 päivänä.\n\n\nKoko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen\nkaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.\n\nSinä olit niin hyvä, sinä pienokainen, lapsenviattomuudessasi ja sinä\nolit niin puhdas ja kirkas kuin aamukasteen kimalteleva kristalli.\n\nSinä olit niin suloinen, kuin kielojen katoava tuoksu ja valkoisen\nruusun lemu keväällä.\n\nKuin heleimmän viulun äänet, hieno ja hento, liian hieno ja hento\nviipyäksesi maailman tomussa.\n\nJa kuten kielojen, ruusujen tuoksu haihtuu suureen avaruuteen, jossa\nei niitä enää nähdä, eikä voida tuntea, ja kuten sävel kuolee, monien\nsilmien kyyneltyessä, niin kuolit sinäkin pois luotani keväällä ja\nlepäät nyt valkoisena valkoisessa kirstussasi.\n\nSuloinen olet sinä vieläkin loppumattomassa unessasi. Minä suutelen\nsinun rakkaita käsiäsi, jotka hellästi hyväilivät minun karkeaa kättäni.\n\nJää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni viimeinen ilo ja lepää\nsiunattuna pitkä yö.\n\nValkoisia kukkia istutan minä siihen maahan, joka on kätkevä sinun\nhennon lehtimajasi, ja kun satakielien sävelet kaikuvat pensaitten\nvarjossa, istun minä kukkulan koivun alla ja uneksin, että sinä olet\njälleen vieressäni.\n\nKoko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen\nkaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.\n\nJää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni riemu ja onni ja lepää\nsiunattuna pitkä yö.\n\n\n\n\nMinuutin taiteilijana.\n\n\nEräässä vanhassa talossa Piazza del Duomon läheisyydessä Firenzessä\noli porttikäytävä muutettu yksinkertaiseksi ravintolaksi, sellaiseksi,\njommoisia on sadottain siellä täällä pienien sivukatujen varsilla.\nHuoneusto oli pitkä ja kapea ja laajentui hieman pihan puolella. Pitkin\nmolempia pituusseiniä oli kuluneita puupenkkiä ja niiden vieressä\npöytä- ja tuoliriviä, samoin oli puusta.\n\nPaikan isäntää oli onnistanut hyvin pienessä liikkeessään. Vähää\nennen kun hän alotti sen, oli hän nainut, nuoren, kukoistavan\nlombardialaistytön, johon yksi ja toinen vieraista pian pikiintyi. Se\nmeni niin pitkälle, että yksi näistä, kun ei nuori vaimo ollenkaan\nosoittanut hänelle vastarakkautta, sisällä osteriassa ampui luodin\nläpi ohimonsa. Tämä tapaus varmensi liikkeen. Uusia vieraita tuli —\ntahtoivathan kaikki nähdä tuon viehättävän nuoren rouvan — ja osa\nniistä tuli jokapäiväisiksi vieraiksi, sittenkun olivat tulleet\nhuomaamaan, että emännän toimeliaat kädet tarjoilivat heille yhtä hyvin\nkuin nopeimpain viinurien, ehkäpä paremminkin — ja onhan naisen käsi\naina sentään naisen käsi, joskin sitä vaan saa edes katsella.\n\nVittorion osteriaan kokoutui siten suuri kävijäjoukko, joka viihtyi\nhyvin, eikä halunnut muualle. Tosin vanheni emäntä ja kadotti\nvetovoimansa, mutta sen sijaan piti hän paremmin silmällä keittäjää.\nKaikissa tapauksissa tiesi sentään jokainen, mitä joku vuosi sitten\noli tapahtunut, ilmassa oli vielä romantillisuutta ja romantillisuus\nhoukuttelee.\n\nJos astui osteriaan puolenpäivän seuduissa, täytti sen kirjava seura.\nPyylevällä papilla, suurine kauluksineen ja paljaine, pyöreine,\npäälakineen, oli määrätty paikkansa erään aliupseerin vieressä.\nHe olivat paikan ylhäisöä, kannattivat sen mainetta ja sen vuoksi\nsuosikin Vittorio heitä silminnähtävästi ja oli opettanut viinurinsa\nOtellonkin osoittamaan suurinta kohteliaisuutta ja säntillisyyttä heitä\nkohtaan. Alhaalla oven luona istui joukko italialaisia taiteilijoita\n— epävarmaa väkeä, joilla ei kaikin ajoin ollut penniäkään taskussaan\n— ylempänä, tarjoilupöydän läheisyydessä oli ylioppilailla pöytänsä\nja jälelle jääneet paikat täyttivät lystikkäät vuokra-ajurit\nsilinterihattuineen, jotka joskus olivat olleet mustat ja sileät, he\nolivat lyhyitä, punakoita miehiä, joiden pyöreitä vatsoja ympäröi lujat\nvaalearuutuiset liivit, ja työkansaa monen moista. Eräässä nurkassa oli\njoukolla pohjoismaisia taiteilijoita, tanskalaisilla, norjalaisilla,\nruotsalaisilla ja suomalaisilla, oma vakinainen pöytänsä — nekin\nhyvin suosittuja, sillä toisinaan tapahtui, että joku heistä oli\nsaanut taulun myydyksi kotimaassaan, ja silloin pantiin mahdollisesti\ntoimeen pienet kekkerit, yksinkertaiset tosin, mutta jotka tässä\npaikassa näyttivät koko suurenmoisilta — ajatelkaas, kaksi ruokalajia,\njälkiruokaa, hyvää viiniä, kahvia ja certosalikööriä à 30 sentissimoa\nlasi! Olihan se ainakin toista, kuin nuo ijankaikkiset makaroonit.\n\nVittorio ja Otello kävivät toisen vieraan luota toisen luo, lukien\nhuimaavalla nopeudella ruokalistan, jota käytännöllisistä syistä ei\nkoskaan kirjoitettu. Ensi mainittu ei ollut kirjoitusmies ja toisella\noli muuta tekemistä. Mutta tultuaan skandinaavialaisten luo, saivat\nhe hillitä kieltänsä. Sen tuli käydä hitaasti — muutenhan ei siitä\nymmärtänyt mitään — varsinkin kun ylioppilaat keskustelivat vilkkaasti\npöytänsä luona ja ajurit nauroivat niin että hiki juoksi. Sen täytyi\nkäydä hitaasti, että sitä voi seurata.\n\nMutta nyt tuli Otellon erityinen vieras. Se oli nuori, pitkäkasvuinen\nsolakka norjatar, jolla oli suuret, yhtaikaa haaveilevat ja iloiset\nsilmät, ja kiharat, vaaleat hiukset, jotka pörröisinä ympäröivät\nhänen päätään ja loistivat auringonpaisteessa kuin sädekehä. Kun\nhän astui sisään, kääntyivät ylioppilaiden päät, ja italialaiset\nmaalarit mutisivat jotakin Botticellin Prima verasta — hän saikin\nsitten kantaa sitä nimeä, eikä suinkaan hän siitä pahastunut, sillä\nBotticellin tyypit ovat kehuttuja kauneudestaan ja suloudestaan.\nVoidakseen nopeasti ja hyvin tarjoilla tuolle vaaleaveriselle\nnorjalaisnaiselle, unohti Otello usein sekä papin että alaupseerin,\nja jos hän sai hetkisen joutoaikaa, lepäsivät hänen katseensa syvällä\nihastuksella Prima verassa — hän oli nähtävästi hänen mielestään\njokin korkeampi olento, istuissaan toisten joukossa, keskustellen\nmuseoissakäynneistä, kotimaan oloista ja opinnoista. Mutta joka kerta\nkun Otello kuuli mainittavan Titzianon, Michel-Angelon, Donatellon,\ntaikka jonkun muun italialaisen mestarin nimeä loisti vilahdus hänen\nruskeissa silmissään. Hän oli ylpeä suurista, manalle menneistä\nmaamiehistään — viinuri Otello — ylpeä, kuuluessaan kansaan, joka\nsentään on mahtanut olla enemmän, kuin useimmat muut, koska tänne\non tultu maista ja valtakunnista, katselemaan niitä taideteoksia,\njoilla nämä ovat koristaneet ihanan maansa. Norjalaisnaisen ja tuon\nnäppärän viinurin välillä oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus,\njonkinlainen rakastelu, hän viihtyi parhaiten tässä ravintolassa, söi\nkaikki ateriansa siellä, opetteli leikkiä laskien ja nauraen vähän\nitaliankieltä, näytteli usein lapsellisella iloisuudella viinurille\nostoksiaan ja sai palkinnoksi monta hyvää ohjausta paikallisista\nasioista, puodeista, messuista ja sellaisista, jotka ulkomaalaiselle\novat arvaamattoman tärkeitä tietää — ja Otello, olihan tuo nimikin\noikein romantillinen!\n\nNyt alkoi yleinen liike skandinaavialaisten pöydässä. Matkalleko? —\nlähtisikö hän matkalle — Prima vera, joka jo oli ollut useita kuukausia\nFirenzessä — hän, jota jo oli opittu pitämään pysyväisen siirtolan\njäsenenä — matkalleko? Sepä vasta oli päähän pisto: lähteä pois Italian\nkeväästä! Niin, mutta kyllä hänen sentään joka tapauksessa täytyi, hän\noli saanut kirjeen — ei saaneet houkuttelut häntä muuttamaan mieltänsä,\nei kuvailut kukkivista mantelipuista ja akasioista ja lämpimistä\ntuoksuavista kuutamoöistä lauluineen ja satakielineen. Hän pysyi\nlujana päätöksessään ja se pantaisiin täytäntöön ehkä jo huomenna.\n\"Oi, signorina, signorina,\" sanoi Otello ja pudisti päätään, saatuaan\nkuulla, mistä oli kysymys, eikä juuri mitään muuta — \"signorina,\nsignorina!\"\n\nIllalla panisi siirtola joka tapauksessa toimeen jäähyväisjuhlan\nPrima veralle, ja siitä on tuleva juhla, jossa tulee olemaan\nkukkia ja väkevää viiniä. Otello oli väsymätön puuhatessaan ja\nvalmistaessaan. Hän oli ollut oikeissa juhlissa ennen muinoin,\nharjoittaissaan soitantoa, hän oli käynyt konservatorioissa, mutta\nhäntä oli kehoitettu jättämään kesken. Hän tiesi, kuinka piti olla,\njotta olisi hienoa — taitetut servietit, kukkavihko jokaisen katteen\nkohdalla, kapea kukkakiehkura pitkin pöytää, ja pari vanhanaikaisia\nhaarukkakynttiläjalkoja, jotka Vittorio oli perinyt isältään,\nylentämään kokonaisvaikutusta — ja syvällä Prima veran servietissä\nsuloinen, vastapuhjennut ruusu, — vaalea ja hento, kuin hän itsekin.\n\nIllalla esiintyivät pohjoismaalaiset täydessä juhlapuvussa s.o. he\nolivat panneet päälleen parasta mitä olivat voineet. Se, jolla ei\nollut mitään juhlavaatteita, oli ostanut itselleen ainakin suuren\nvalkoisen tai tulipunaisen kravatin ja kun Prima vera saapui vaalean\nsiniharmaassa samettileninkissään, otettiin hän vastaan kukkaissateella\nja kaunis ruusu, joka oli servietissä, putosi sieltä hänen syliinsä, ja\nsen kiinnitti hän rintaansa, antaen ihastuneelle Otellolle kiitollisen\nnyökkäyksen.\n\nSe oli hauska ilta. Emäntä oli oikein toden perään pitänyt silmällä\nkeittäjää — tarjottiin oivallista kalaa, mainioita liharuokia ja\nlegymeriä, vino rosso vecchiota, marsalaa, kahvia ja certosaa ja ilman\ntäytti neilikkain, ruusujen ja narsissien lemu, ja mielissä vallitsi\niloinen tunnelma, että kevään aika oli tullut haaveiluineen, uhkuvine\najatuksineen tulevaisuuden urotöistä ja aavistus siitä, että salaisuus,\njota kaikki odottivat, nyt julkaistaisiin loistavassa valossa —\nkaikkihan tahtoivat onnitella Prima veraa ja kaikki tahtoivat kantaa\nhäntä käsillään.\n\nNyt laulettaisiin pohjoismaalaisia lauluja, ensimäiseksi norjalaisia.\n\"Ja vi elskar\" täytti säveleillään huoneuston ja italialaiset, jotka\nistuivat pitkin seinänvieriä ja katselivat tätä kevään juhlaa,\nällistelivät uteliaina. Mutta silloin ei Prima vera enää voinut\npidättää itseään. Hän nousi ylös, hänen hoikka ja korkea vartalonsa\nsinisenharmaassa samettipuvussa näytti komealta vasten keltaista\nkukilla koristettua seinää, silmät säkenöivät ja kiharaiset hiukset\nloistivat kuin sädekehä. Hän nousi ja lausui tuon ratkaisevan sanan.\nNiin, totta oli, että hän oli kihloissa, nyt, kun tunturit ja vuonot\ntulivat esiin kotimaan sävelten siivillä, ei hän enää voinut säilyttää\nrakkainta salaisuuttaan, hän matkustaa Norjaan, jossa hänen sydämensä\nystävä on, jossa hän on rakentanut hänelle kodin vuonon rannalle,\ntunturin juurelle, jossa he eläisivät onnessa ja rakkaudessa, ja jonne\nhän veisi mukanaan kaikki muistot valoisasta Italiasta.\n\nSkandinaavilaiset joivat riemuiten Prima veran maljan ja äänekäs\neläköönhuuto kaikui huoneuston läpi. Sitten ilmoitettiin ilon aihe\nitalialaisillekin ja valtavassa onnittelulaulussa lausuivat he hänelle\nkunnioituksensa, tuntemattomat ylioppilaat, maalarit ja työmiehet,\nlopettaen laulunsa sirolla kumarruksella. Sitten joivat he kaikki\nhänen menestyksekseen, Vittorio joi hänen maljansa, emäntä joi hänen\nmaljansa ja Otello joi hänen maljansa. Mutta sill’aikaa kun eräs\nnoista innostuneista italialaisista ylioppilaista piti vilkkaan\npuheen pohjolan ja Norjan kunniaksi, katosi tuo ketterä Otello. Hänet\nlöydettiin sitten istumasta kadun käytävältä, katkerasti itkien, mutta\njätettiin rauhaan suruineen.\n\nNyt oli ilo noussut ylimmilleen. Skandinaavialaiset laulut kaikuivat\nvuorotellen itaalialaisten kanssa, kaikki muodostivat nyt yhden ainoan,\nsuuren seuran, jossa kaikki sanoivat jotakin ja kaikki ymmärsivät\ntoisiaan, puhuttiinpa sitten italiaa, ruotsia tai tanskaa. Vittorion\nkitarri otettiin esiin ääntä antamaan ja ilo oli ylimmillään.\n\nYhtäkkiä aukeni kadunpuoleinen ovi ja sisään tuli Otello, pyyhkäisten\npois viimeisen kyyneleen takin hiallaan. Pikaisin askelin ja loistavin\nsilmin astui hän seurueen luo, tarttui Vittorion kitariin ja hyppäsi\nylös tyhjälle pöydälle, otti äänen ja lauloi erään italialaisen\nkatuserenaadin äänellä joka väreili liikutuksesta. Italialaiset, jotka\nalussa tahtoivat saada tuon viinuriraukan vaikenemaan, vaikenivat pian\nja kuuntelivat melkein hartaudella laulua. Monta kertaa ennen olivat\nhe kuulleet tämän serenaadin, mutta koskaan ei sitä oltu laulettu\nsellaisella lämmöllä, innolla ja taiteellisuudella, kuin nyt, eikä tuo\nrenkutus koskaan ennen ollut houkutellut kyyneleitä kuulijainsa silmiin.\n\nKun Otello oli lopettanut ja astui alas laululavaltaan, riensi\nPrima vera esiin ja kiitti häntä suurella lämpimällä kyyneleellä ja\nkädenpuristuksella — silloin kumartui Otello äkkiä alas, ja painoi\nsuudelman valkoiselle, hienolle kädelle ja pujahti sitten kadulle,\njossa kuu valaisi vanhoja mustuneita taloja.\n\nKun seurue vähän sen jälkeen käveli Viale dei Colli'a pitkin, sen\ntuoksuavien pensaitten, vakavien sypressien ja kukkivien kastanjoitten\nja akasiain keskellä, missä satakielet lauloivat viidakoissa,\nValkosien, kuunvalaisemien huvilain ympärillä, ja jossa tulikärpäset\nkimaltelivat kuin kipunat, silloin oli kevät kaikkialla, kevään\nelämänhalu ja kevään surumielinen tunnelma, ei paljon sanoja, mutta\npaljon ajatuksia ja tunteita — eikä kukaan ajatellut pilkallista\najatusta viinuriraukasta, josta oli tullut taiteilija yhdeksi\nminuutiksi, vaikka konservatooriossa oli väitetty, että hän oli aivan\nmahdoton.\n\nMutta se seurasta, joka oli filosoofi, hän puhui vihdoin ja sanoi,\nettä tämä Otello on tulemaisillaan rikkaaksi mieheksi — hän oli\nhaudannut unelman, joka tosin alusta aikain oli ollut lapsellinen\nja mahdoton, hän oli verhonnut sen Firenzen valkeaan käärinliinaan,\nulkona katukäytävällä — ja kuta useampi hauta meillä on, joiden luona\nvoimme toisinaan viipyä, sitä vilkkaimpia olemme — se oli nyt hänen\nfilosofiaansa.\n\nSeuraavana aamuna olivat Skandinavialaiset rautatieasemalla ja\nkoristivat kukilla nuoren norjattaren, niin että hän koreudessaan\noli todellisen Prima veran kaltainen. Otellokin saapui, tuoden yhden\nainoan, suuren, vaalean ruusun, samallaisen, kuin se, jonka hän\nedellisenä päivänä oli pistänyt serviettiin.\n\nNiin matkusti Prima vera pohjoista kohti, peitettynä Firenzen kukilla\nhän nyökkäsi iloisesti päällään, niin kauan kuin häntä voi nähdä.\n\nMutta siellä on yhä vieläkin romantillisuutta ilmassa, tuossa pienessä\nosteriassa Piazza del Duomon läheisyydessä...\n\n\n\n\n\n\nGirolamo.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKeskiajan suuri mahtava Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Ylhäisiä\nvieraita oli saapunut ja otettiin loistavasti vastaan. Kadut olivat\nkaunistetut matoilla ja kukilla ja kirjavia verhoja ja lippuja riippui\nulos ikkunoista. Komea juhlakulkue kulki eteenpäin, kansan osittain\nriemuitessa, osittain katsellessa, sitä halukkain, kateellisin katsein.\nKullalla kirjaillut vaatteet ja aatelisten ja hovin loistavat puvut,\nmuodostivat hengellisen säädyn pukujen yhteydessä väririkkaan virran,\njonka vyöryävissä laineissa aseet kimaltelivat aurinkoa vasten ja\njoiden joukosta sieltä täältä pisti esiin papillinen päähine ja joissa\nmuhkea kunniakatos huojui kuin olisivat virran aallot kuljettaneet sitä\neteenpäin.\n\nFerrara oli koristettu juhlaa varten. Siellä oli riemua, melua ja\nlaulua, missä juhlasaatto kulki eteenpäin. Mutta kun tuo loistava\nkulkue kulki ohi Niccolon mahtavan talon, seisoi sen ikkunassa\nnuorukainen, ja katseli alas koreasti puetuista ihmisistä muodostettua,\neteenpäin kulkevaa virtaa ja tunsi siellä joukossa vanhempansakin.\nSyviin ajatuksiin vaipuneena hän siinä seisoi, katsellen kulkuetta\nsäihkyvin silmin ja yhteenpuristetuin huulin. Pian katoaa se —\najatteli hän — neliskulmaiseen torneillakoristettuun linnaan,\nsiellä hajautuisivat nämä ruhtinaat, korkeat herrat ja naiset\nsuuriin saleihin, missä pöydät seisoivat katettuina kallisarvoisilla\nitämaalaisilla porsliineilla, venetsialaisilla laseilla, harvinaisilla\nruokalajeilla ja Italian parhailla viineillä. Siellä nautittaisiin mitä\nparasta maa voi tarjota, siellä tyhjennettäisiin kultaisia pikaria ja\noppineet ja runoilijat puhuvat sievisteleviä, kauniita sanoja, siellä\novat aatelismiehet toinen toistaan kohteliaampia mitä ihanimmille\nnaisille sill'aikaa kun paksun lattian alle kiinnikahlehditut\nvangit nääntyvät janosta, kärsivät nälkää ja riutuvat taudissa ja\nsaastutetussa ilmassa.\n\nLiikkumattomana ja näihin ajatuksiin vaipuneena, seurasi Girolamo,\nseisoissaan ikkunassaan, katseellaan näitä ruhtinaita, joiden rikkaus\noli koottu rosvoamisilla ja ryöstöillä, näitä ruhtinaita, jotka\nhyörivät ja pyörivät ainoastaan elääkseen hekumassa ja näitä naisia,\njoiden katseet polttivat kuin tulensäteet ja näitä hengellisiä, joiden\nelämällä ja opilla usein ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.\n\nSeuraavassa hetkessä vavahti hän ja tuskan ilme levisi hänen\nkasvoilleen. Hänkin oli siellä, tyttönen, suloisin kaikista, hän,\njoka oli hänen mielestään puhtain ja korkein kaikista maallisista\nolennoista, joka oli hänestä kuin ilmestys toisesta maailmasta, kun hän\ntapasi käydä hänen vanhempainsa talossa ja lauloi luutun säestyksellä\näidille. Hänkin tulisi olemaan siellä ylhäällä, linnan saleissa,\njossa tämän maailman lahjoja tuodaan esiin, jossa ihmiset, unohtaen\njumalankuvan itsessään, antautuvat juhlan nautintoihin, hekumaan ja\nturhuuteen, upottaen kaikki vakavat ajatukset huumaavaan viiniin.\n\nVielä kauan sen jälkeen, kun kulkue oli kadonnut kadun käänteeseen ja\nmelu lakannut, viipyi Girolamo ikkunassaan, kunnes hän lähti pieneen,\npuutarhan puoleiseen huoneesensa. Hänen mielensä kuohui, hän tahtoi\netsiä lohdutusta suruunsa, mutta Thomas Aquina ei tänään voinut\nlohduttaa kaihoavaa, eikä raamattukaan. Silloin otti hän alas kitaran\nja soitteli sydämensä tunnelmaa, soitti Jumalan vihaa ja rangaistusta,\nkunnes innostus punasi hänen kalpeat kasvonsa ja suonet paisuivat\nohimoilla. Heittäen soittokoneen luotaan, tarttui hän kynään ja\nkirjoitti.\n\n\"Minä näen koko maailman nurin syöstynä ja toivottomuuteen vajonneena.\nHyve, kunnia ja hyvät tavat ja valkeuden sana poljetaan jalkoihin,\nmutta sitä kunnioitetaan, joka elää rosvoamisella ja ravitsee itseänsä\nlähimmäistensä verellä, joka ei kammo ryöstää naisia, joka himoo yhä\nenemmän kultaa, joka voittaa petoksen ja viekkauden kautta, eikä pelkää\nHerraa Kristusta.\"\n\nNiin kurjaa oli siis elämä tässä maailmassa, jossa kuitenkin on niin\npaljon kaunista. Taivashan hymyili kirkkaana ja sinisenä tuolla\nylhäällä, meri loisti ihmeellisillä väreillä, aurinko kultasi seudun,\npaistoi vainion vihreyteen, ruusut tuoksuivat pitkin puutarhan\nkäytäviä. Mutta kurjaa oli elämä, joka esiintyi kaikessa tässä\nkomeudessa, ylpeys ja petollisuus oli vallannut ihmisten sydämmet. Ja\nhän, joka oli Saronin liljan ja Damaskon ruusun kaltainen, siellä,\nmissä hän tavallisesti istuu puutarhan suihkulähteen luona, hänkin oli\nyhtynyt tähän, hänet oli saatu vedetyksi tähän elämään, elämään, jossa\nei huolittu huomispäivästä eikä sen koston hedelmistä. Hän, joka oli\nkasvanut Danten ja kukkien kaupungissa, hän, jonka perhe oli sortunut\nMediciläisten juonien uhriksi ja karkoitettu kotikaupungistaan, hän\notti osaa näihin turhuuden ja nautinnonhimon vallattomuuksiin? Hänetkin\noli houkuteltu viekkaudella ja petollisuudella, hänen kuuluisan nimensä\ntulisi loistaa siellä muiden muassa — nimen Strozzi.\n\n\"Oi Jumalani\", rukoili Girolamo, langeten polvilleen, \"Jumalani ole\nvalkeuteni minun teilläni, anna minulle voimaa taistella tätä maailmaa\nvastaan, vahvista minua, ettei perkele hyökkää hartioilleni, johdata\nnuorta henkeäni, että voisin olla hyödyksi jollekin, omaisilleni,\nsille, josta pidän enemmän kuin muista, että voisin antaa hänelle\noikean käsityksen kieltäymyksen hyveestä, sinun tutkimattomuudestasi,\nsinun anteeksiantavasta ja armollisesta rakkaudestasi, kuule\nsydämellinen rukoukseni, Jumala ja Isä, amen!\"\n\n\n\n\n2.\n\n\nIkkunastaan näki Girolamo naapuritalon puutarhan käytävineen ja\nistutuksineen, joita varjoisat kupukäytävät ympäröivät. Valkea\npitsihuntu riippuen yli tumman tukan ja valuen säkenöiville silmille,\nkäveli aatelisneiti kupukäytävien varjossa. Kirjailtu puku, jota hän\nkäytti suuressa juhlakulkueessa ja juhlassa, oli riisuttu ja hoikkaa\nvartaloa verhosi yksinkertainen, punainen puku, joka loisti joka\nkerta, kun aurinko sattui sen poimuihin. Siten käveli hän hitaasti,\nmutta kuitenkin joustavin askelin edes takaisin, kunnes hän astui\nulos varjosta, ja istui marmorilavitsalle suihkulähteen luona,\njonka ympärillä ruusupensaat seisoivat lemuavassa kukoistuksessaan,\nkimaltelevilla kastepisaroilla sirotettuna. Girolamolle näytti yhtäkkiä\navautuvan uusi maailma. Hänet valtasi kokonaan edessään oleva näky, hän\noli haaveillut ja aavistanut ja elänyt epämääräisen onnen tunnelmassa.\nMutta nyt oli selvyyden valo langennut hänen ylitsensä, nyt tunsi\nja tiesi hän, että tämän maailman elämässäkin, kuinka kurjalta se\ntoisinaan näyttikin, voi olla todellista ja, syvää riemua, joka on\nnautitsemisen arvoista ja koko hänen sielunsa muuttui Saronin valkoisen\nliljan ja Damaskon punaisen ruusun ylistyslauluksi. Veri nousi hänen\nposkiinsa, silmänsä säkenöivät ja hän tarttui soittimeensa. Seuraavassa\nhetkessä laski hän sen taas syrjään, hänen hetkensä oli tullut, Jumala\noli hänen kanssaan, se oli hänen tahtonsa, että niin tulisi tapahtua\nHänen kunniakseen.\n\nHetkisen kuluttua astui Girolamo puutarhaan, meni nopein askelin\nsuihkulähteen luo ja tervehti neitsyttä. Hänen äänensä, joka muuten oli\nniin kova ja karkea, oli nyt saanut pehmeän soinnun ja sanat, joita\nhänen tavallisesti oli vaikea löytää, seurasivat nyt helposti toistaan.\nHän puhui synnistä, kuolemasta ja kurjuudesta, mutta kuinka ihanaksi\nja pyhäksi elämä voi tulla, jota eletään Jumalassa, kuinka voidaan\npelastua sen synnistä ja petoksesta lemmekkäässä yhdyselämässä, joka\non suunnattu korkeinta päämäärää kohti, joka viittaa etäällä voiton\nijankaikkisella kruunulla.\n\nIhana neito, jonka posket olivat punastuneet, nousi ylös ja katsoi\nGirolamoon. Hänen kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet ja katse oli\nsuuttunut. Ylpein sanoin antoi hän Girolamon ymmärtää, ettei hän\naikonut viettää elämäänsä miettimällä ihmisten kurjuutta ja tutkimalla\nThomas Aquinan oppia. Ei, hän oli nuori, hän oli ihminen, jolla oli\ntoiset tavat, hän rakasti rattoisia juhlia, runoilijan puheita, laulua\nja torvien soittoa, hän tahtoi pitää loistavapukuisia palvelijoita ja\nhovipoikia... \"Ei, Girolamo, te ette ymmärrä minun sydämeni hurmaavaa\nhalua elää loistavasti vertaisten! joukossa — ja sitten tulee teidän\nmuistaa kuka te olette, ja että minä olen Strozzi!\"\n\nPää pystyssä meni hän pois kupukäytävään, jossa hänen punainen pukunsa\nkatosi patsaiden taakse, Girolamon seisoessa jälellä, pidellen kiinni\nmarmorisen vesialtaan laidasta kädellään, jolle vesi roiskui viilein\npisaroin.\n\nKun Girolamo käsitti, mitä oli tapahtunut, tunsi hän itsensä\nmasentuneeksi. Hetkessä oli kaikki rauennut, minkä hän\nmielikuvituksessaan oli rakentanut, tulevaisuuden ja onnen sijaan oli\navautunut kuilu, johon hän neuvottomana tuijotti. Kuinka oli tämä\nmahdollista, oliko siis kaikki tässä maailmassa petosta ja prameilua,\neikö ole ainoatakaan lumivalkeaa liljaa, jonka tuoksussa ei olisi\nmyrkkyä, eikö ruusua ilman pistävää okaa? Mikä solvaus häntä kohtaan,\nJumalaa kohtaan! Kuinka kaikki tämä voi olla mahdollista! Hänen\nisoisänsä oli tosin hovin kuuluisa lääkäri, ja hänen isänsä tunnettu\noppinut, mutta itse oli hän alhaissäätyinen Strozzin suvun jälkeläisen\nrinnalla. Niin oli neidon ajatukset vääristetty, ettei ihmiset ole\ntoinen toistensa vertaisia. Hänen rinnassaan raivosi myrsky, ei\nsitä kohtaan, jota hän oli rakastanut ja jota hän vieläkin rakasti,\nhuolimatta siitä häpeästä, jota hän oli saanut kärsiä, mutta maailman\npintapuolisuutta ja hulluutta vastaan, joka oli saastuttanut sen,\njonka hän oli luullut parhaimmaksi ja puhtaimmaksi, maailman komeutta\nja huvituksia vastaan, jotka eivät ole muuta, kuin tomua ja tuhkaa.\nMaahan tahtoo hän lyödä kaikki nuo ruhtinaat ja aatelismiehet, maahan\ntahtoo hän jaottaa kaikki heidän palatsinsa, heidän aarreaittansa\ntahtoo hän aukaista ja heittää kullat ja hopeat mereen. Hänen silmänsä\nsäihkyivät tulisesti vihasta kävellessään nopein askelin katuja pitkin\nja ulos kaupungin portista, sekä tasangon yli, pois, hän ei tiennyt\nitsekään mihin, mutta hän ei tahtonut enää nähdä tätä kaupunkia, joka\noli Sodoman ja Gomorran kaltainen ja kernaasti sai hukkua tuleen ja\ntulikiveen.\n\nGirolamo kulki ja kulki. Myrsky hänen rinnassaan ei asettunut. Tie\nkulki läpi lakeuden, jossa kyhmyiset piilipuut reunustivat virtoja ja\nkanavia. Etäällä näki hän metsän, kukkuloita ja vuoria. Sinne tahtoi\nhän kulkea, nousta ylös paljon korkeammalle tätä häpeällisyyttä,\nhalpamaisuutta ja sielunalhaisuutta, ylös vuoristoon ja koota sen\nvoimakkaan kansan ja kukistaa sen avulla nämä ylpeyden orjat ja\nvapauttaa kotiseutunsa tästä himojen hirmuvallasta. Niinkuin Moses\nastui alas Siinailta käskyntaulut kädessään, samoin kirjoittaisi\nhänkin lain näille kullan orjille, pakoiltaisi ne tulella ja miekalla,\nkiduttaisi, kuten he ovat kiduttaneet vankiaan, peljättäisi heitä\nverellä, kunnes he pyytäisivät armoa ja laupeutta.\n\nHänen näin käydessään tuli ilta ja kukkulain lomissa alkoi hämärtää.\nRaskaita pilviä nousi vuorentyppyräin takaa ja kuten Herran vastauksena\nGirolamon ajatuksiin leimahteli salamia etäällä ja ukkonen jyrisi\nuhkaavasti. Niin, hänellä oli Herra puolellaan, hän oli suuren kostajan\nvälikappale. Ferrara, Ferrara, Italia, Italia, sinun aikasi on tuleva,\nennenkuin tuuletkaan!\n\nGirolamo ei tietänyt oliko tie loppunut tai oliko hän poikennut siltä\nsyrjään, mutta hän kompastui kiviin ja turpeisiin ja luonto raivosi\nkauheana hänen ympärillään. Hän huomasi sen yhtäkkiä ja ajatus palasi\ntakasin kotia kohti, jossa isä ja äiti kenties olivat levottomia.\nPilvet peittivät taivaan, salamat leimuivat, niin että hän näki vesien\nkimaltelevan kaukana lakeudella ja ukkonen jyrisi. Girolamo tunsi,\nkuinka hän lyyhistyi kokoon. Jännitys, joka niin kauan oli ylläpitänyt\nhänen voimiaan herposi. Rajuilman raivon huumaamana, märkänä ja\nvoimattomana, tahtoi hän etsiä suojaa. Hän ei tietänyt, mihin hänen\ntulisi kääntyä, tässä tuntemattomassa erämaassa, ei mitään polkua\nnäkynyt, eikä ihmisasuntoa ja väsyneenä ja voimattomana horjui hän\neteenpäin puiden alla. Silloin vilahti äkkiä salaman valossa puiden\nlomasta rakennus. Tultuaan lähemmäksi, löysi hän luostarin ja luostarin\nkirkosta loisti valo. Vaivoin löysi hän oven, aukasi sen ja astui\nsisään.\n\nHän oli toisessa maailmassa. Täällä ei enää raivonnut myrsky,\ntäällä paloivat vahakynttilät kuorissa ja veljet lukivat messuja\nja rukoilivat. Täällä vallitsi hiljainen ja syvä rauha, nöyryys ja\nalttiiksiantavaisuus ja tämä uusi tunnelma tunkeutui vastustamattomasti\nväsyneen nuorukaisen sydämeen. Hän huomasi, että hän oli pöyhkeillyt\nJumalaa vastaan, Jumala oli tuomari, eikä hän. Hänen surunsa, kiukkunsa\nja vihansa haihtui palavaan katumukseen, hän vaipui polvilleen\nlattialle oven luo ja purskahti hillittömään itkuun, kunnes veljet\nottivat hänet huostaansa, lohduttivat häntä ja toimittivat hänet\nlepäämään.\n\nRuumiillisesti vahvistuneena ja katuvaisella sielulla lähti Girolamo\nlevättyään pari päivää veljien luona luostarissa, kotiinsa Ferraraan,\njossa vanhemmat olivat olleet suuressa tuskassa hänen tähtensä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nElämä Ferrarassa oli entisensä kaltaista. Juhla seurasi juhlaa,\ntanssia ja laulua ja melua kaikkialla. Girolamo istui aina kotona, kun\nvanhemmat lähtivät huvitilaisuuksiin, istui kamarissaan, miettien pyhiä\nkirjoituksia, ja rukoillen Jumalalta anteeksi syntiään, omaistensa\nsyntiä, ja niiden, joita hän rakasti, rukoili kotikaupunkinsa ja\nisänmaansa edestä. Toisinaan soitteli hän surumielisiä säveliä taikka\nkirjoitteli ihmiskunnan turmeluksesta. Mutta häntä, joka vielä,\nhuolimatta kaikesta, asui hänen sydämessään, ei hän nähnyt usein. Hän\noli ruvennut ottamaan osaa meluavaan elämään, häntä suosittiin ja\nihailtiin loistavissa saleissa. Ainoastaan joskus tapasi hän hänet\nkadulla, ja tervehti häntä nöyrästi ja kohteliaasti. Syvällä sydämessä\nsäilyi kuitenkin kärsimänsä loukkaus avonaisena haavana, ja tunne siitä\noli vaikea tukahuttaa jokapäiväisistä taisteluista ja rukouksista\nhuolimatta. Mutta kuta useammin hän kävi kirkoissa, kuta enemmän hän\nantautui uskonnollisiin tutkistelemuksiin, sitä mahdollisemmalta\nhänestä näytti saavuttaa voitto itsensä yli.\n\nRauhaa, jota hän tarvitsi ja etsi, ei hän kuitenkaan voinut löytää\ntäällä, näiden ihmisten keskuudessa, ei edes vaikka hän rakasti\nheitä, kuten hän piti vanhemmistaan, ei, hän pelkäsi nähdä tuota\nflorentiinilais-naista, joka oli niin ihana nähdä, että sydänhaavat\njokaisen jälleen näkemisen perästä uudelleen avautuivat, hän ei enää\ntahtonut olla niiden läheisyydessä, jotka olivat tahranneet hänen\npuhtaan henkensä maailmallisilla himoilla.\n\n\"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum\" olivat ne sanat, joihin\nhänen sielunkaihonsa sisältyi ja joita hän alati mietti. Niin, pois\ntäytyi hänen päästä täältä, pois loistavasta hovikaupungista paikkaan,\njossa Jumala on opettajana, elähyttäjänä ja ilahuttajana aamusta iltaan\nja illasta aamuun.\n\nEtsiessään näin sisällistä lepoa ja rauhaa, jotakin, joka voisi täyttää\nhänen sielunsa tyytyväisyydellä ja täydellisellä sopusoinnulla, muistui\nhänen mieleensä yhtäkkiä luostari, jossa hän oli löytänyt suojan\nrajuilmayönä ja sydämellisen katumuksen syvä tunnelma, jota hän siellä\noli kokenut. Se oli Jumalan sormi, joka oli vienyt hänet sinne, nyt\nhuomasi hän sen selvään, että korkeampi johdatus oli kuljettanut hänen\naskeliaan, nyt oli hän tehnyt päätöksensä. Hänet valtasi omituinen\ninnostus, hän näki taas vaikutusalan, jolle voisi antautua ja jonka\nkautta hän voisi vaikuttaa jotain maailmassa. Hän tahtoi tulla\nluostariveljeksi, hän tahtoi palvella toisia, niin, hän tahtoi tulla\nkaikkein halvimmaksi, kunhan hän vaan sai antautua kokonaan Jumalan\nasialle.\n\nSitten tapahtui taas, että Ferrara valmistautui juhlaa varten.\nGirolamon vanhemmat tekivät valmistuksiaan ja naapuritalossakin\nvarustauduttiin sitä varten. Aatelisneito käveli puutarhan ruusujen\njoukossa. Jalokivi kimalteli pitsihunnussa. Silloin otti Girolamo\nsoittimensa ja soitti mitä sydämensä tunteet pakoittivat häntä\nsoittamaan. Sävelet kaikuivat surumielisinä ja kaunotar puutarhassa\nseisahtui suihkulähteen luo kuuntelemaan. Kenties tunsi hän hieman\nsääliä hyljätyn surun tähden. Girolamon äiti astui poikansa luo\nkyyneleet silmissä:\n\n\"Girolamo, poikani, eikö äitisi voi lohduttaa sinua, minä kuulen että\nkärsit tuskaa, soittosihan kaikuu melkein kuin jäähyväissäveleet!\"\n\nHän taukosi hetkiseksi ja kumartui äitinsä käsien yli.\n\n\"Äiti,\" sanoi hän, \"kiitos äiti!\"\n\nSitten jatkoi hän, kunnes hän löysi sen rauhan, lujuuden ja voiman,\nmitä tarvitsi.\n\nKun juhlan mainingit seuraavana päivänä vyöryivät yli kaupungin,\nkulki yksinäinen vaeltaja kaupunginportista ulos ja suuntasi kulkunsa\nlakeuden yli Bolognaa kohti. Siellä, missä vanha piilipuu lehtokuja\nkääntyi ensimmäisten kukkulain väliin, kääntyi hän ja heitti\nsilmäyksensä takaisin yli virtojen leikkaaman viheriän lakeuden, joka\nvähitellen sulautui Adrian meren siniseen pintaan, sill'aikaa kun\nkaupunki, josta hän oli lähtenyt, näkyi etäältä kuin valkoinen rakennus\nja torniryhmä. Hetken aikaa oli suru pääsemäisillään voitolle, mutta\nheti taas sai lujuus hänessä vallan.\n\n\"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum,\" huusi hän äänekkäästi,\nkääntyi pois ja jatkoi reippaasti matkaansa.\n\nJonkun ajan kuluttua saapuu Girolamolta kirje vanhemmille:\n\nKorkeasti kunnioitetut vanhempani!\n\nMinä ymmärrän, että salainen lähtöni on syvästi surettanut Teitä,\nmutta tämä kirje on ilmaiseva Teille sieluntilani ja aikomukseni, että\nsaisitte lohdutusta ja tietäisitte, etten ole ottanut tätä askeletta\nlapsellisuudesta, niinkuin moni luulee.\n\nMinut on pakottanut menemään luostariin maailman ääretön kurjuus ja\nihmisten kehnous, vallattomuus, petos, ylpeys, jumalanpilkka, ja\nkiroukset. Niin, he ovat menneet niin pitkälle, ettei enää löydy\nainoatakaan rehellistä ihmistä. En voinut enää nähdä, kuinka Italian\nkansassa hyve tallattiin alas, paheitten riemuitessa, ja minä\nrukoilin Herraa osoittamaan minulle tien, jota vaeltaisin ja hän on\narmahtavaisuudessaan kuullut rukoukseni, niin kelvoton kun olenkin.\nJa nyt, rakkaat vanhemmat, elkää vihastuko, että minä salaa olen\npoistunut luotanne ja etsinyt itselleni turvapaikan luostarin pyhässä\nhiljaisuudessa, jonne Te ette koskaan olisi antanut minun mennä. Ei,\nTeidän tulisi iloita, että Jumala kaikkiviisaudessaan on ottanut\npoikanne halvaksi palvelijakseen ja opetuslapsekseen.\n\nJa ettekö pidä sitä suurena armona, että teillä on poika, joka kelpaa\nKristuksen sotamieheksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenkunta vuotta myöhemmin kulki mahtava liikutus läpi\npohjois-ltalian. Köyhä munkki oli esiintynyt ja saarnannut kääntymystä\nja parannusta, puhunut Herran rangaistustuomiosta salamoivalla\näänellä. Hänen äänensä oli innostuksen siivekkäällä voimalla\ntunkeutunut Firenzen kansan sydämiin, oli kukistanut Mediciläisten\nvallan ja horjuttanut Vatikaanin perustuksia. Munkki oli Girolamo\nSavonarola, joka innostuksen voimalla taisteli hengellisen uudistuksen\naamuvartiossa.\n\n\n\n\nHautarakennus.\n\n\nOli kerran mies, jolla oli tytär, joka oli hänen elämänsä ainoa ja\nsuuri ilo, sitten kun hänen vaimonsa oli kuollut. Pieni tyttö kasvoi\nisän väsymättömän huolenpidon alaisena. Hänen ajatuksensa liikkuivat\naina hänessä ja hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoi antaa hänelle kaikki,\nmitä ihminen voi antaa. Hän luki ja opiskeli ja koetti vähitellen\nvuodattaa pienokaisen heräävään maailmaan kaiken hyvän tunteen mitä\nhän opinnoillensa kautta oli voinut löytää. Hän tulisi, suuremmaksi\ntultuaan, saamaan opetusta etevimmiltä kyvyiltä useammilla aloilla,\nhänen tunteensa kehitettäisi niin hienoksi ja jaloksi, kun ylipäänsä\nvoi olla mahdollista. Hänen sydämensä tulisi olla hänellä johtona\nläpi elämän, sydämensä kehittyneellä etevämmyydellä vaikuttaisi hän\nkanssaihmisiinsä ja tulemalla hyvien ja ylevämielisten lasten äidiksi,\nvaikuttaisi hän ihmissuvun jalostamiseksi.\n\nKasvattaa pientä tyttöään tähän suuntaan, oli miehen ainoana päämääränä\nelämässä, tälle omisti hän parhaat ajatuksensa ja unelmissaan näki hän\ntyttärensä yhä enemmän lähestyvän tätä ihannettaan. Mutta voidakseen\npanna toimeen näitä aikomuksiaan, tarvitsi hän varoja ja hän teki\ntyötä, tullakseen rikkaaksi, ja hän tulikin äärettömän rikkaaksi\nmuutamassa vuodessa.\n\nHellän huolenpidon alaisena kehittyi tyttö vähitellen, kaikkia\nhänen hyviä ominaisuuksiaan suosittiin ja huonoja vastustettiin ja\npoistettiin. Hänen pienille lapsenkasvoilleen ilmestyi vähitellen ilme,\njossa kuvastui hänen versova, suloinen sisäinen olentonsa ja vaaleine\nkutreineen oli hän kuin Jumalan enkeli katsella.\n\nMutta se, joka ei armahda edes pieniä lapsia, vaan iskee sokeasti\niskunsa, lähestyi tyttöä ja asetti hänet kuolinvuoteen valkealle\nhurstille. Siinä makasi hän, suloisena vielä kuolemassakin, nyt oli\nhän tullut todelliseksi Jumalan enkeliksi. Kalpeana, köyhänä ja\nlohduttomana istui tuo rikas mies tyttärensä paarien ääressä. Kuollut\noli hän jonka eteen hän oli elänyt, kuollut oli hän, josta piti\ntulla nainen, jommoisia vaan harvat, ja äiti, jonka ei vertaista ja\njonka piti vaikuttaa ihmiskunnan jalostamiseksi, aate, jonka hän oli\nrakentanut mittaamattomassa rakkaudessaan pienokaiseen, oli rauennut.\n\nKalpeana ja murtuneena kulki hän päivästä päivään kirkkomaalle, peitti\nhaudan ruusuilla ja istui tuntikaudet suruunsa vaipuneena, kunnes hän\neräänä päivänä taas näytti muuttuneelta. Hänen väsyneihin silmiinsä oli\ntullut loistoa ja näkyi, että hänen ajatuksensa olivat saaneet toisen\nsuunnan, hän oli löytänyt jotakin, jota hän vielä aikoi toimittaa\nmaailmassa.\n\nHän tahtoi rakentaa hautarakennuksen rakastetun tyttärensä haudalle,\nhautarakennuksen, joka todistaisi nyt eläville ja tuleville\nsukupolville hänen rakkaudestaan, ilmaiseisi hänen elämänsä ainoan\npyrkimyksen, osoittaisi kohti ihmiskunnan täydellisyyttä ja vaikuttaisi\nsiten ylentävästi ja herättävästi ja palveleisi siten samalla myöskin\nhänen elämänsä suurta unelmaa.\n\nKokenut rakennustaiteilija tuotiin ja hänelle selvitettiin tämän\nhautarakennuksen tarkoitus. Se tulisi olemaan hautapatsas, mutta\nsamalla myöskin kehoitus ihmisille pyrkimään parhaimpaan ja korkeimpaan\nja osoittaa heille olemassaolon suurta aatetta. Sirolla, ylöspäin\nkohoutuvalla muodollaan, hienolla, lävistetyllä tornihuipullaan\nkehoittaisi rakennus ihmisiä katsomaan ylös valoa kohti, ylös\näärettömyyteen, ylös säteilevään, maailman elämää siunaavaan aurinkoon,\nylös jokapäiväisyyden pikkumaisuuksista ja kurjista taisteluista. Kun\novesta astui rakennukseen, osoittaisivat maalatut ikkunat ihmisten\nvaelluksen alhaisimmalta asteelta ylempiin asti, ihanat veistokuvat ja\nmaalaukset koristaisivat seiniä ja vaikeimmasta marmorista veistetty\nvainajan rintakuva muistuttaisi hänen kuolemattomasta muistostaan.\nRakennuksen sisustus antaisi siellä kävijälle tunnelman, joka kestäisi\nkoko ijän, tunnelman, joka kehoittaisi heitä elämään sen suuren aatteen\nhyväksi, jonka ilmaisijana tämä hautarakennus tulisi olemaan.\n\nMaalaria ja kuvanveistäjiä kutsuttiin ja rakennustaiteilijain kanssa\nneuvoteltiin ja vihdoin tuli tuo rikas ja kuitenkin niin köyhä mies\ntyydytetyksi. Kaikki taiteilijat olivat innostuneita asiaan, he\ntekisivät parhaansa, jotta hautarakennus voisi olla kehoituksena\nihmisille heidän pyrkiessään täydellisyyttä kohti.\n\nMutta kun kaupungin ja seudun asukkaat saivat kuulla tästä\nrakennuksesta, tästä suuremmoisesta muistopatsaasta pienen tytön\nhaudalle, tästä tuhlaavaisuudesta ja turhaan kulutetuista rahoista,\nvaikka oli tuhansia, jotka kärsivät nälkää ja janoa, nousi heissä suuri\nnurjamielisyys miestä kohtaan. Hän oli uhkamielinen, ylpeä mies, hän\ntahtoi näyttää, kuinka rikas hän oli, hän tahtoi ärsyttää nälkäisiä ja\nkurjia. Sellaista ei siedettäisi. Ei, täytyi puhua järkevästi tälle\nsuuruudenhullulle, täytyi uhata, ellei muu auttanut.\n\nJa niin kokoontui muutamana aamuna hänen asuntonsa ympärille ihmisiä\nmonenmoisia, virkamiehiä, joiden ajatukset olivat tottuneet kulkemaan\nyhtä ainoata määrättyä tietä päivän toisensa perään, käsityöläisiä ja\ntyömiehiä, joiden kaikin voimin täytyi taistella toimeentulonsa tähden,\nsotilaita, jotka luulivat itseään isänmaan parhaaksi ja ainoaksi\nturvaksi, yhdistyksiä lippuineen ja lukuisine jäsenineen, toimettomia\nnaisia ja ihmisiä, joiden ei koskaan ole tapana itse ajatella.\nJoukon läpi kulki kumea jupina; kaikki ei vielä ollut kunnossa,\nammattiyhdistysten suuri puhuja oli myöhästynyt. Mutta joka tapauksessa\nnäytti se melkein uhkaavalta.\n\nKun levottomuus jo rupesi käymään arveluttavaksi, syntyi yht'äkkiä\nkansajoukossa liikettä. Luultiin ensin, että suuri ammattipuhuja\noli saapunut, mutta hän se ei ollut. Se oli sama valkopäinen,\ntuuheapartainen kunnia-arvoisa vanhus, joka oli antanut kansalle\nhyvän neuvon uuden kirkon rakentamisen suhteen, jonka perustusta ei\nvielä oltu laskettu, hän, jonka puoleen kaikki kääntyivät, jolla oli\nlempeät silmät ja ystävällinen ääni, hän, joka tahtoi hyvää kaikille\nihmisille. Mistä hän, joka tuskin voi käydä, nyt niin yht'äkkiä oli\ntullut, ei ymmärretty, ei tiedetty edes missä hän asui ehkä jossain\nkaukana metsässä, — mutta hän oli tullut. Kokoontuneet antoivat tilaa\nja vaikeuksitta tuli vanhus aina rikkaan miehen portaille.\n\nVanhus kääntyi kansan puoleen ja sanoi vapisevalla äänellään:\n\n\"Sokaistut kanssaihmiset, katsokaa minua, minä olen vanha mies ja minä\nolen elänyt elämäni estämättä toisia heidän toimissaan ja uhkaamatta\nketään. Sokaistut kanssaihmiset...\"\n\n\"Hän tuhlaa rahoja, meidän kärsiessämme nälkää,\" huusivat muutamat.\n\n\"Hän on ylpeä, me emme muuta ymmärrä\", sanoivat virkamiehet.\n\n\"Hän voisi antaa rahansa kanuunoihin, suuremman sotajoukon\nvarustamiseksi, sanoivat sotilaspukuiset.\n\n\"Ei, lakkokassoihin!\n\n\"Tyttöhän oli hemmoiteltu lapsi, eikä edes vielä naimaikäinen,\nhuudahtivat toimettomat naiset.\n\n\"Soaistut kanssaihmiset\", toisti vanhus, tuntematta itseään voitetuksi,\n\"antakaa minun puhua. Te tiedätte, että minä olen vanha, minulla ei\nole virkaa, eikä sotilaspukua, enkä minä kuulu mihinkään yhdistykseen,\nenkä minä kulje ympäri puhuen tarpeettomasti toisista, minä elän ulkona\nmaalla luonnon antimista, minulla ei ole etuja eikä vahinkoa jos tämä\nmies\", — hän osoitti taloon päin — \"rakentaa hautarakennuksensa, mutta\nminä suon teille kaikille hyvää, sen te tiedätte.\"\n\n\"Niin, me tiedämme sen, me uskomme sen.\"\n\nSilloin nosti mies kätensä kansanjoukon yli ja huusi niin kovin kuin\nvoi:\n\n\"Rakastakaa lapsianne, kuten tämä mies, jota te tahdotte uhata, rakasti\nlastaan, rakastakaa jaloutta, kuten hänkin, ihailkaa kaikkea kaunista,\nkuten hänkin — ja te palvelette kanssaihmisiänne ja isänmaatanne\nenemmän kuin itse ymmärrättekään ja te tulette runollisemmiksi ja\niloisemmiksi kuin ennen!\"\n\nNäitä sanoja lausuttaissa oli rikas mies, joka oli kuullut kansan\njupinan, tullut ulos portaille. Silloin ojensi vanhus kätensä häntä\nkohti ja jatkoi:\n\n\"Katso, tämä kansa on tullut kiittämään sinua suuren aatteesi tähden,\nrakentaa hautarakennus tyttäresi haudalle, tämä kansa kunnioittaa\naatettasi, se tuntee, ettei se ehkä oikein käsitä sitä vielä, että\nse ihanuuden ja täydellisyyden kaipuu, joka rakennuksessasi ilmenee,\nkerran on tuleva sille esikuvaksi, kehoitukseksi ja onneksi, se tuntee\nsaavuttaneensa mielenylennystä, käydessään katsomassa sitä, se oppii\nsiitä pyrkimään kohti ihanuutta, kohti jaloutta, kohti korkeinta tämä\nkansa kiittää sinua!\"\n\nSamassa saapui ammattiyhdistysten puhuja ja aikoi ruveta lukemaan\nlauseparsiaan. Vanhuksen sanat olivat kuitenkin muuttaneet joukon\nmielipiteen ja puhuja pakotettiin vaikenemaan samalla kun ihmiset\nvähitellen hajautuivat. Hetkisen kuluttua oli vanhuskin kadonnut.\nViimeksi oli hän nähty kulkevan metsää kohti.\n\nMutta rikas mies meni sisään ja iloitsi sydämensä syvyydessä ja\najatteli taas elämänsä ainoaa päämäärää.\n\n\n\n\nSavenvalaja Willberg'iläiset.\n\n\nKaupunki, jossa Stefanus Willberg harjoitti savenvalajan ammattia, oli\nperin rauhallinen ja suloinen paikka, jossa ei ollut rauhaa häiritsevää\nsanomalehteä, eikä poliisiakaan. Yleisen rauhan ja turvallisuuden\nhäiriöitä tapahtuikin hyvin harvoin. Kun jotain varastettiin, ei\nvarkaasta tavallisesti saatu tietoa, ellei häntä yllätetty itse työssä.\nMarkkina-ajaksi palkattiin muutamia vankkoja miehiä, joiden takkeihin\nommeltiin laatta, jossa oli sana \"Kaupunginvartia\" ja jos pelättiin\njotain työmieskahakkaa rakennuksen alaisella olevalla rautatiellä,\nkomennettiin esille niin kutsuttu \"nahkurikaarti,\" joka oli muodostettu\ntusinasta vankkoja nahkurinsälliä, jotka olivat tottuneita pitelemään\nnahkoja.\n\nRautatie tulisi hävittämään tuon pienen kaupungin rauhallisuuden ja\nvanhanaikuisen hupaisuuden. Rautatie toi sinne uusia ihmisiä, joita\nelähytti uudenaikainen maailmankatsantokanta, joiden mielestä tämä\nporvarillinen rauhallisuus oli naurettavaa ja pikkukaupunkimaista.\nEi ensinkään sanomalehteä, ainoastaan \"kaupunginpalvelia!\"\nKaupunginpalvelia, joka soittaen kelloa kulki pitkin katuja, seisahtui\nsiellä täällä, sopivalla paikalla, lukien suurella mahtavuudella ja\nomituisella, aina samanlaisella äänenpainolla asiakirjansa: \"Kuulutus!\nTänään kello kymmenen aamupäivällä myydään julkisella vapaaehtoisella\nhuutokaupalla... Näillä uusilla ihmisillä ei ollut mitään taipumusta\nrunollisuuteen. Yhtä vähän kun he käsittivät tämän ilmoitustavan\nkäytännöllisyyttä ja yritteliäisyyttä, yhtä vähän mukautuivat he\nkuuntelemaan yövartioiden huutoja katujen kulmissa. Ajatelkaa, ettei\nhuomata mitään kaunista ja liikuttavaa tietoisuudessa, että koko yön\nsaa olla parin vartijan suojelemana, jotka laahustavin askelin käyden\nmäärättyjä teitään, siellä ja täällä laulavat säveleitään: 'Kello on\nlyönyt kaksitoista, varjele Jumala tulipalosta, valkean vaarasta'...\"\n\nEi, nämä rauhan häiritsijät eivät tästedes enää saisi kaiuttaa\nhuutojaan, he saivat vaan vääntää vähän vaiteliaita \"tarkastuskelloja\".\n\nRautatiestä tuli hävittävä voima. Kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja\ntuotiin kaupunkiin, niin että vanhimmat ja kunnia-arvoisimmat porvarit\ntulivat aivan pyöräpäisiksi. Rakennuksia ruvettiin maalaamaan korean\nkeltaisiksi ja valkoisiksi, sen sijaan kun ne ennen maalattiin\nkotitekoisella punavärillä, joka kesti muuttumattomana ihmisijän,\nvarsinkin jos se oli oikean värinkeittäjän keittämää, oikeassa padassa\nja tuolla noiden suurien punaisten kivien välissä, jossa sitä oli\nkeitettävä ja jossa ohikulkevat porvarit saivat katsella näytteitä. Ei,\nei sitä ennen ollut puhettakaan \"rakennusvärien\", \"ekonomiavärien\" ja\n\"värimultien\" ostamisesta.\n\nSekin oli rautatien vika, että kunnia-arvoisa Stefanus Willberg\ntuli vielä huonompaan asemaan vaimonsa suhteen kuin ennen, ja aivan\ntoiseen asemaan, mitä hänellä oikeastaan, vanhan tutkitun tavan\nmukaan ja lupauksien mukaan, jotka nuo kaksi kerran taivaan kuullen\nolivat tehneet, olisi pitänyt olla. Tosin oli Sefa rouva aina ollut\nnoita tuimaluontoisimpia, mutta mies, joka oli niin myöntyväinen ja\nhyväluontoinen ja niin tottumaton pitkiin puheisiin kuin Stefanus, tuli\nsentään toimeen sellaisen Xantippan kanssakin.\n\nAsia oli sellainen, että Sefa rouva, samalla kun hän oli\ntuimaluontoinen, oli myöskin luonnostaan taipuvainen naiselliseen\nturhamaisuuteen. Hän oli aina pitänyt koreista viheriäisistä\nsilkkihuiveista ja suurista karkaasseilla pyntätyistä myssyistä,\njoita kamelikurjen höyhenet ja loistavat nauharuusut koristivat.\nTämän turhamaisuuden oli hän nyt, kun kaikki tuo uudenaikaisuus tuli\nrautatierakennuksen mukana, vyöryen yli kaupungin, ulotuttanut myöskin\nheidän omistamaansa taloon. Sefa rouva rupesi arvelemaan, että ne\nkotitekoiset kattotiilet, joiden alla tornipääskyset niin mielellään\npesivät, näyttivät liian yksinkertaisilta ja että niiden sijaan pitäisi\npantaman levykatto, jonka voisi maalata \"ekonomivärillä,\" ja että tuon\nijankaikkisen punamaalin voisi peittää kunnollisella \"rakennusvärillä,\"\njosta nyt kaikki kaupungissa puhuvat.\n\nTästä turhamaisuudesta ei savenvalaja pitänyt. Hän kuului siihen\nlajiin, joka kunnioittaa isien perintöä, hän oli perinyt talon ja\nsavivalimon isältään ja hän pitäisi ne pyhinä. Ainoa muutos, minkä\nhän oli pannut toimeen oli, että hän oli repinyt vanhan turvekaton\nja pannut turpeiden sijaan itsetekemiään kattotiiliä. Ja ne olisivat\nnyt vanhoja ja kelvottomia! Ei, ei koskaan maailmassa, Sefaseni, se\nei tule tapahtumaan! Muuten oli tuo siunattu rautatie tuonut niin\npaljon rahaa paikkakunnalle, ettei nyt enää ostettu edes kunnollisia\nsaviastioita, vaan piti kaikki olla porsliinista, kaikki! Savenvalajan\ntoimi oli menossa alaspäin, ja pian saattaisi sekin tapahtua, että\nSefa saisi ruveta olemaan säästäväisempi kamelikurjenhöyheniensä ja\nkaularuusujensa kanssa.\n\nMutta sitä ei Stefanuksen olisi pitänyt sanoman Sefalleen. Hän ei\nollut tottunut vastaansanomisiin ja hän sanoi päättäväisesti ja kerran\nkaikkiaan, että hän oli oikeassa ja että hän, Stefanus Willberg oli\nniin kauan vanuttanut saveaan ja muovaillut ruukkujaan, että hän\nitse oli muuttunut ruukuksi, joka oli aivan tyhjä — \"näin tyhjä\" ja\nhän läjähytti Stefanusta päähän nyrkillään, joka oli luiseva, eikä\nsuinkaan pehmeintä lajia. Sitten kiinnitti hän katseensa häneen\nsellaisella voimalla, että Stefanus heti pujahti ulos huoneesta ja meni\nsavenvalimoonsa.\n\nNyt ei auttanut mitään, että Stefanus silloin tällöin toi Sefalleen\njonkun erittäin taidokkaasti valmistetun kivivadin hurjan koreasti\nkiillotetun hillopurkin, taikka jotain muuta sellaista. Sellaiset\nolivat kuitenkin aikaisemmin lauhduttaneet hänen mielensä lempeämmäksi\nniiden tekijää kohtaan. Ei, kun hän kerran toi hänelle sekä muodon\nettä koristuksien puolesta itsekeksimänsä kukkaruukun, asetti hän sen\npöydälle sellaisella vauhdilla, että se halkesi, jonka perästä hän\nhaukkui häntä silmät, korvat täyteen hänen huonon ammattitaitonsa\ntähden — hänen tekemänsä astiathan eivät kestäneet edes pöydälle\nasettamista — tämä oli syynä siihen, ettei hän ansainnut mitään, eikä\nhalu käyttää porsliinia, joka muuten olikin kaikin puolin oikeutettua\nuudenaikaisena ja ajan hengen mukaisena.\n\nOli myöskin ihmeellistä, kuinka Sefa rouva tunsi kaikki ja seurasi ajan\nhenkeä.\n\nTämä osottautui kerran, kun oli puhe noista kamelikurjen höyhenistä\nja hän sanoi, että \"hänellä ei ollut ainoastaan velvollisuuksia,\nhänellä oli myöskin oikeuksia\". Hän piti kodin kunnossa, se oli hänen\n\"sisäänpanonsa\" heidän yhteiselämässään. Siis oli hänellä oikeuksia —\nsitä ei Stefanus voinut kieltää. Sen asian tiesi hän, sillä insinöörin\nrouva oli hiljattain pitänyt sivistävän esitelmän, jossa \"kaikki\nne vääryydet, joita naiset vuosisatojen kuluessa olivat kärsineet\"\nesitettiin oikeassa valossaan. Stefanus tahtoi tosin saada sanotuksi,\nettei Sefa ollut eilispäivän lapsi, mutta ettei hän sentään ollut\nmahtanut kestää sortoa vuosisatoja. Tämä ei ollut valtioviisaasti tehty\nsavenvalajalta, hänen täytyi jättää kahvinjuontinsa kesken ja jättää\ntoisen puolen kupistaan jälelle, sekä kiireesti palata työhuoneeseensa,\njoka toistaiseksi oli hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä.\n\nMutta sinnekin ulottuivat pian Sefasen nyrkit ja kieli. Rauha muuttui\nsaduksi, ilo kuoli, tyytyväisen Stefanuksen hyvä luonto muuttui yhä\nhuonommaksi, hän muuttui synkkämieliseksi, ja Sefa selitti, että\nhänellä oli jotakin, joita kutsuttiin hermoiksi, ja että ne olivat\nepäkunnossa. Niin, hän oli todellakin kelvoton, aivan tyhjä, vanha,\nhalennut ruukku, jota hänen täällä täytyi laahata perässään.\n\nEttä Sefa jotenkin arastelemattomalla tavallaan pilkkasi häntä\nihmisenä, voi vielä jollain lailla mennä mukiin, mutta että hän pilkkaa\nhäntä savitaiteilijana, se alkaa mennä jo liian pitkälle. Olihan hän\noppinut ammatin isältään, kulkenut kisällinä läpi Tanskan ja Saksanmaan\nja saavuttanut sekä ammatti- että kielitaitoa — hänellä oli todistus\nsaksankielen taidosta — minkävuoksi siis toruu Sefa rouva, joka ei osaa\ntehdä edes yksinkertaisinta savikukkoa, ainoastaan särkeä, mitä hän\ntekee.\n\nVaikeata oli myöskin, että yksi ja toinen noista uutuuksien\nsaastuttamista porvareista puolittaisilla salaviittauksilla rupesi\nsoimaamaan häntä hänen arvottomasta käytöksestään Sefa rouvaa kohtaan,\njoka kuitenkin oli kuunnellut esitelmiä ja siis \"oli paljon hänen\nyläpuolellaan sivistykseen nähden,\" kun taas toiselta puolen hän\nläheisimpien ystäviensä mielestä oli pelkuri raukka, ja hekin olivat\nkylliksi hävyttömiä puhuakseen \"ruukusta\".\n\nMutta tuossa hermo-jutussa mahtoi sentään olla jotakin perää, ajatteli\nStefanus Willberg. Hän käsitti, että jokin paikka oli epäkunnossa ja\nettei parannuksesta ollut toivoa, ennenkun Sefa rouva oli muuttanut\nmieltänsä. Hän oli koettanut hyvällä, sekä hyvillä sanoilla, kauneilla\nruukuilla ja niin pitkälle kuin varat riittivät, höyhenillä ja\nnauhoilla, ja pahalla ei hän tahtonut yrittää. Se ei ollut hänen\nluonteensa mukaista. Hän huomasi kuitenkin, että hänen sisunsa vihdoin\nkuohuisi yli ja sen vuoksi pysyi hän niin paljon kuin mahdollista\ntyöhuoneessaan.\n\nEräänä iltana, auringonlaskun aikana, kun pariskunta paraikaa nautti\nillallistaan, tapahtui taas, että Sefa rouvan nyrkit tahtoivat\ntunnustella Stefanuksen pääkallon tyhjyyttä, arvellen, että olisi\nparempi, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa j.n.e.\nNyt sopii, ajatteli Stefanus, koettaa viimeistä keinoa Sefan\nlepyttämiseksi, hänen luonteensa muuttamiseksi, keinoa, jota hän oli\najatellut istuissaan työhuoneessaan.\n\n\"Ich werde bald todt sein\", sanoi hän, sillä juhlallisissa\ntilaisuuksissa puhui hän aina saksaa — \"gewesen\" lisäsi hän, äkkiä\nmuistaen, että tämä sana aina kuului hyvään saksalaiseen lauseeseen —\njonka jälkeen hän niin itkunsekaisesti kuin mahdollista sanoi Sefalle\nhyvästi, ilmoittaen, että hän aikoo, vaikka ilman myllynkiveä, mennä\nsuoraa päätä järveen, joka oli ikkunain alla, kadun toisella puolella.\nMutta Stefanus ihmetteli, kun Sefa rouva, sen sijaan, että olisi\nnäyttänyt katuvaiselta, arveli, että hän vaan menisi, ei se häntä\nliikuttanut, ei ensinkään.\n\nNo, ajatteli Stefanus, ja sitten hän meni. Ikkunastaan näki Sefa rouva,\njossa hän yhä vielä särpi olutjuustoaan, kuinka savenvalaja todellakin\nastui veteen, joka nousi hänelle yli polvien.\n\nNo, ajatteli Sefa, tyhjensi olutjuustomukin, joka oli porsliinista, ja\nlähti kadun yli rantaan..\n\nStefanus tuli jo iloiseksi ja hänen mieleensä välähti salaman\nnopeudella ajatus tulevasta sovinnosta. Hän aikoi melkein levittää\nkätensä ja syöksyä ylös järvestä syleilläkseen Sefaa, kun hän kuuli\nhänen tutun äänensä:\n\n\"Mene sinä vaan, mene sinä vaan, Stefanus!\"\n\nStefanus meni, vesi ulottui jo kainaloihin asti, hän kääntyi katsomaan,\noliko odotettavissa sääliväisyyttä, oliko kova luonto jo sulanut. Mutta\nei:\n\n\"Mene sinä vaan, niin pääsen sinusta kerran!\"\n\nStefanus meni vielä eteenpäin, hän tahtoi näyttää, että hänellä oli\ntotuus mielessä.\n\n\"Mene vaan, mene vaan, Stefanus!\"\n\nVesi ulottui kaulaan asti, hän seisahtui.\n\n\"Mene vaan, Stefanus, miksi pysähdyt!\"\n\nSilloin loppui savenvalajan kärsivällisyys, hän tunsi, että kaikki\nse, mitä hän niin kauan oli pidättänyt, nyt sai vallan, hän tuli\nkasvoiltaan punaiseksi, kuin vastamaalattu savikukonharja, otti\nvoimakkaita askelia rantaa kohti, niin hyvin kun voi syvässä vedessä,\nsyöksyi matalikon yli Sefan luo, joka rupesi näyttämään rauhattomalta\nja peljästyneeltä, sai yltään märän takin ja veteli sillä kaikin voimin\nhäntä, niin että koreat nauharuusut lensivät, ja Sefa itse seisoi\nmärkänä ja kurjana ja kalpeana kasvoiltaan. Ja niin sokea oli Stefanus\nvihassaan — hän joka ei koskaan ennen ollut ollut vihainen — ettei hän\nedes nähnyt että ihmisiä kokoontui, että insinöörin rouva seisoi siinä\nja huusi hänelle jotakin \"miesten vuosisatoja kestäneestä sorrosta\nnaisien yli,\" ja että sekä uudenaikaiset porvarit, että hänen ystävänsä\nolivat kokoontuneet. Vihdoin otti eräs poika, jonka mielestä hänenkin\nsopi sekaantua tuohon hauskaan leikkiin, kiinni tuosta likomärästä\ntakista, niin että se putosi Stefanuksen kädestä. Vasta sitten tointui\nhän, katseli ympärilleen, jäi seisomaan Sefansa eteen ja katsellen\nhäntä, kalpeni, ojensi kätensä vapisten häntä kohti, jonka jälkeen hän\notti hänet syliinsä ja kantoi hänet sisään pois vieraiden ihmisten\nnäkyvistä.\n\nKadulla syntyi sill’aikaa vilkas keskustelu insinöörin rouvan ja\nvanhanaikaisten naisten välillä, uudenaikaisuuksien saastuttamien\nporvarien ja savenvalajan vanhojen ystävien välillä ja pojat,\njota aina, on tarpeeksi kaikkialla pikkukaupungeissa, höystivät\npilkkasanoillaan sopivia kohtia, niin että kokonaisuudessaan näytti\nsiltä, kuin olisi meteli ollut tulossa, jonka hajoittamiseen pian\ntarvittaisiin \"nahkurikaarttia.\" Vasta kun pitkä kaupunginpalvelija\nnäkyi kujalla, hajautui joukko vähitellen ja rauha palasi.\n\nSanotaan, että Stefanus jonkun ajan kuluttua kutsuttiin\nraastuvanoikeuteen vastaamaan häiritsevästä vesikävelystään ja että\nkaupungin viisailla neuvosherroilla ei ollut mitään sanomista tämän\nvastauksen johdosta. Samoin kerrotaan, että seurakunnan pastori oli\nkauan aikaa kahden kesken puhutellut Stefanusta, mutta ettei tämäkään\nliikuttanut vähääkään savenvalajaa. Tuo hermohaitta oli poissa, Sefa\noli muuttunut mieleltään, hän ei enää koskaan puhunut sanaakaan\n\"ekenoomiväreistä\" eikä myssyistä ja savenvalaja Willberg vanutti ja\nkiillotti sydämensä halulla työhuoneessaan sekä etsi myyntipaikkoja\ntuotteilleen maaseudulla.\n\n\n\n\nEräs jumalanpalvelus.\n\n\nSunnuntai koittaa miljoonakaupungin tuhansien rakennusten ja katujen\nyli pilvisenä ja vihmoen hienoa sadetta, aivan kuin surussa. Ihmiset\nkulkevat ja kulkevat lakkaamatta, ajajat huutavat ja raitiovaunut\njyrisevät kuin viikon rasittavassa kilvoittelussa. Mutta kirkonkellojen\nääni kaikuu vilinään ja sekoittaa juhlasointunsa muihin ääniin ja\nantaa erityisen leiman pauhinalle. Ja missä olemmekin ja missä\nkuljemme, kuulemme kellojen mahtavan kaiun, sillä kirkkoja on\nkaikkialla miljoonakaupungin tuhansien talojen keskellä. Ihmiset,\njotka tulevat kulkien ahtaita sivukatuja pitkin ja kääntyvät\nkulmasta aukealle paikalle, kuulevat yhtäkkiä mahtavan, kehoittavan\nkellonlyönnin, katsovat ylös torniin, joka seisoo kunnioitusta\nherättävänä heidän edessään ylöspäin tavoittelevassa, lävillisessä,\nkevyessä gotilaistyylissään jonka ylimmät huiput ja ristit kohoavat\nusvaan — katselevat torniin ja antavat sitten taas katseensa vaipua\nalas taidokkaasti tehtyyn porttaliin, jonka ovesta messun sävelet\nsilloin tällöin kaikuvat ulos sumuun. Mutta messun sävelet vaikuttavat\nihmeellisellä voimalla ihmisiin, niin että he muuttavat kulkunsa\nsuunnan, ja ajatusten suunnan ja johtavat askeleensa porttaalia\nkohti ja katoavat sen äänettömästi sulkeutuvan oven taa — ilman että\nihmisvirta ulkopuolella siitä vähenee. Ihmiset ovat tehneet syntiä,\nheidän omat-tuntonsa soimaavat heitä ja tuon suuren rakennuksen holvien\nsisäpuolella löytävät he lohdutusta ja lunastusta.\n\nOlen ulkona kävelemässä, minäkin, sumussa ja sateessa, mutta minun\nvaelluksellani ei ole mitään päämäärää. Ja kun käännyn pois ahtaalta ja\npimeältä syrjäkadulta, kaikuu kellonsoitto vastaani. Kuten moni muu,\nmuutan minäkin askeleitteni suunnan ja ennen pitkää sulkeutuvat ovet\ntakanani kuin paksu, tiheä esirippu, joka estää kuulumasta vaunujen\nmelun, mutta ei parveilevien ihmisten sorinaa.\n\nTuntuu huojentavalta yht'äkkiä vapautua tuosta rasittavasta melusta,\nlohduttoman likaisten katujen näkemisestä ja vihmoavasta sateesta.\n\nKun olin tullut ovella olevan kerjäläisjoukon ohi ja käännän katseeni\nsinne päin, mihin kaikki muutkin ihmiset katselevat, kuoriin päin,\nolen sekunnissa saanut aivan toisen tunnelman, kuin mitä kaupungin\nulkopuoli voi tarjota. Huomasin heti lukuisat palavat kynttilät,\njotka seisovat matalammissa ja korkeammissa, raskaissa ja jykevissä\njaloissa niin että liekit leimuavat kiiluvina pyramiideina, joiden\ntakaa näkyy pyhiä maalauksia taikka veistokuvia. Yht'aikaa näkee silmä\nkaikki nuo suorat ja valkoiset kynttilät, jotka päättyvät keltaisiin\nliekkeihin, joiden valo ei voi poistaa korkeitten holvien hämäryyttä\nja salaperäisyyttä sivukappeleissa, joissa ihmiset makaavat kumarassa\nlattialla ja ylhäällä kuorissa, missä valkopukuiset papit kulkevat\nedestakaisin, polvistuvat kädet ristissä, mutisevat jotakin, jonka\nkaiku vielä enemmän mutisten toistaa, soittavat hopeakelloilla,\nheiluttavat suitsutusastiaa ja askaroivat pyhien astioiden ja kirjojen\nkanssa. Tämä kaikki liikuttaa ihmisten tunteita salaperäisyydellä,\nhe heittäytyvät polvilleen neitsytmarian pyhimysten kuvien eteen,\nsuutelevat niitä suojelevia lasia voimakkaan tunnelman valtaamina,\njoka kohoaa mitä enemmän katselee ympärilleen kaikkea tätä komeutta,\njoka tulee vielä lumoavammaksi kynttiläin ja moniväristen ikkunain\nepävarmassa valaistuksessa. Sitten kumartavat papit taas, hopeakellot\nsoivat ja sulavan puhtaina kaikuivat messun sävelet näkymättömästä\nkööristä, urkuin kuminan täyttäessä kirkon kaikki sopet vyöryvillä\nääniaalloillaan.\n\nTämän tunnelman valtaamana, samoin kuin oikeauskoiset katoolilaisetkin,\nnäen minä yht'äkkiä, kun ovi aukaistaan ja siitä leviää leveä\nvalovirta, valkoisen kolmion, jossa on musta neliskulmainen aukko,\njonka edessä näkyi muutamia olentoja valkoisissa poimukkaissa puvuissa.\nMinä menen lähemmäksi ja huomaan, että kolmio on ulkosivu eräästä\nmarmoripyramidista, joka on muistopatsaana erään arkkiherttuattaren\nhaudalla ja jonka korkokuvaa eräs hengetär kannattaa pyramiidin\noviaukon yläpuolella. Aukon tummaa pohjaa vastaan kulkee hyve nuoren\nnaisen muodossa, jota seuraa kaksi surevaa neitoa kantaen valkoisia\nkukkakiehkuroita. Toisella puolen tulee hitaasti hyväntekeväisyyden\nhaltijatar, taluttaen ontuvaa, sokeaa, sauvaansa nojautuvaa miestä ja\nhaudan sisäänkäytävän toisella puolella makaa sureva jalopeura, sekä\nsitä vasten nojaten enkeli, pidellen herttuallista kilpeä. Seisoissani\nja katsellessani sitä, katoavat kaikki yksityiskohdat, joihin vähän\naikaa sitten kiinnitin huomioni, minä en enää tiedä, että katselen\nherttuattaren hautaa, joka on rakennettu aikoja sitten — ei, minä\ntunnen ainoastaan, että ihminen on kuollut, ja lepää tuolla sisällä,\nkoristettuna ruusuilla ja vihreällä. Surren tulevat hänen vertaisensa,\njoita hän aikoinaan on vertaisinaan kohdellut, heittämään viimeisen\nsilmäyksen vainajaan hänen maatessaan valkoisena ja kylmänä ruusujen\nja kukkaisten keskellä ja nämä ihmiset, tulevat tänne, kantavat\notsillaan rakkauden aatelisleimaa ja surun kyyneleet vuotavat alas\nheidän poskiltaan — itse jalopeurakin makaa surun sortamana — messun\nsävelten kaikuessa ja täyttäessä temppeliholvin nurkat ja sopet tämän\nsurun säestyksellä Silläaikaa kun tämä valtaava hautajaissointu, jonka\nCanovan mestarikäsi ja tunteellinen sydän on muovaellut marmorista, saa\nihmisjoukon puhkeamaan liikutuksen nyyhkytyksiin.\n\nMutta ylhäällä kuorissa polvistuvat papit, hopeakellot kilisevät,\nvanhat, kuivuneet naiset suutelevat lasia, jotka suojelevat pyhiä kuvia\nja tekevät ristinmerkin, messun sävelten kirkkaina ja läpikuultavina,\nkuin lastenäänten, kaikuessa läpi leimuavien kynttiläliekkien ja\ntunkeutuessa pylväsrivien lomitse, jotka kannattavat huippuisia holvia.\n\nUlkona kaduilla kulkee elämä tavallista uraansa meluten ja pauhaten\nmiljoonakaupungin tuhansien talojen joukossa, korkeitten tornien\nkohottaissa taivasta kohti ihania gootilaistyyliin rakennettuja\nhuippujaan, jotka koristeineen ja risteineen katoavat sunnuntain\nsuruiseen sumunsekaiseen ilmaan.\n\n\n\n"]