[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffN4PBRvjFuXNdg-Tt13_qy7_jVEqLzXUyEGi3CkTbQI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2883,"Uusi tulevaisuus","Lassinen, Emil",1861,1938,"2883-lassinen-emil-uusi-tulevaisuus","2883__Lassinen_Emil__Uusi_tulevaisuus","Kolme kertoelmaa","romaani",[],[],"fi",1908,null,18202,118224,false,72850,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Uusi tulevaisuus: Kolme kertoelmaa\" by Emil Lassinen is a collection of stories written in the early 20th century. The narrative centers on a character named Aape, who is introduced as he navigates his feelings and ambitions while interacting with a mysterious girl. The text explores themes of societal expectations, personal ambition, and emotional complexity through dialogue and character introspection.  The opening of the work introduces Aape, who hesitates to approach a girl on a train. As they engage in a conversation about their shared journey to a seminary, Aape presents himself as confident, though his self-assured façade is challenged by the girl's perspectives on uncertainty and social class. The exchange highlights Aape's internal struggles and desire for recognition, as well as the girl's vulnerability concerning her circumstances. Their interaction lays the groundwork for exploring their respective aspirations and the societal pressures they face, setting the tone for the unfolding narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],217,"Kolmen kertoelman kokoelma kuvaa suomalaista elämää ja yhteiskunnallisia muutoksia 1900-luvun alussa. Tarinoissa seurataan eri elämänpiireistä tulevia henkilöitä, kuten opettajaseminaariin matkaavia nuoria, joiden kautta tarkastellaan tulevaisuuden odotuksia ja uuden ajan alkua.","Emil Lassisen 'Uusi tulevaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2883.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSI TULEVAISUUS\n\nKolme kertoelmaa\n\n\nKirj.\n\nEMIL LASSINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.\n1908.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nUusi tulevaisuus\nTasainen maa\nSydäntarina\n\n\n\n\nUUSI TULEVAISUUS\n\n\nAape epäröi kauan. Hänen kyllä teki mieli mennä tervehtimään tyttöä,\nsillä hän oli melkein varma, että heidän molempien matka veti samaan,\nmutta toisaalta hän pelkäsi loukkaavansa sivistyneiden tapoja, ja siksi\nhän ponnisteli mielitekoaan vastaan. Vihdoin, kun jo oli taivallettu\nkaksi aseman väliä ja kun kolmas jo oli puolimenossaan, loppui hänen\nmalttinsa, hän astui vaunun toiseen päähän, jossa tyttö istui selin\nhäneen, teki kumarruksen ja kysyi, hienostelevaa ääntä tavoitellen.\n\n— Ollaanko menossa seminaariin?\n\nTytön suu vetäytyi hauskaan hymyyn, kohteliaassa kumarruksessa oli\njotakin kallellaan.\n\n— Ollaan, jos ei tie nouse pystyyn. Entä te?\n\n— Sama matka ja samat ehdot.\n\nSilmänräpäyksen ajaksi levisi Aapen kasvoille miettivä ilme, joka loi\nmiellyttävän leiman koko hänen henkilöönsä. Pitkähköt kasvot näyttivät\nmyötätuntoisilta, älykkäiden silmien tuijottaessa harhailevasti eteensä.\n\n— Miks'ette istu? virkkoi tyttö, jolta ei jäänyt huomaamatta ilmeen\nvaihdos.\n\nAape teki taasen mauttoman kumarruksen ja asettui istumaan vastapäätä\nolevalle tyhjälle penkille. Kumarrusta tehdessä hukkui miellyttävä\nilme hänen kasvoiltaan, sijaan tuli jotakin itsetietoista, joka ei\nvaikuttanut edullisesti. Tyttö oli kotvan vaiti. Hänen suurissa\nsilmissään kuvastui epätietoisuudesta johtunut painostus ja\nalakuloisuus. Aape vainusi mistä painostus johtui, mutta hän ei\ntahtonut siihen ensiksi koskettaa, hän vain katseli vaunun ikkunasta\nulos elokuun tummaan yöhön, kunnes tyttö alotti puhelun.\n\n— Tuntuu niin raskaalta ja kolkolta... en ole tämmöistä ennen\nkokenut... yllätti vasta äsken... asemalle saapuessani olin vielä\nreippaalla mielellä.\n\n— En oikein ymmärrä, teeskentelihe Aape lausumaan, katsoen tyttöä\nsilmiin sekä hymyillen itsetietoisesti. Suokaa anteeksi.\n\n— Niin, nähkääs, tämä räminä, sysäykset, eteenpäin kiitäminen,\npimeys tuolla ulkona, omat ajatukset, epätietoisuus... ja varsinkin\nepätietoisuus...\n\n— Painostavat teitä.\n\n— Niin, aivan niin. Ajatus pukee kaikki alakuloisuuden verhoon; on niin\nsanomattoman tuskallista.\n\n— Kun annatte vallan ajatuksille ja tunteille.\n\nHuomautus ei miellyttänyt tyttöä, joka muutenkin oli keksivinään Aapen\nkasvoilla liian itsetietoisen hymyn.\n\n— Te mahdatte olla hirmuisen etevä sekä varma onnistumisestanne.\n\nTytön ääni oli hieman halveksiva ja suuttunut.\n\n— Ehkä.\n\nAapen silmäys puhui enemmän kuin lyhyt sana. Itserakkauden ohessa\noli siinä jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, joka herätti tytössä\nehdottomasti kunnioitusta.\n\n— Minusta on liian lapsellista, kun tyttökoulun käynyt nainen pelkää\nseminaaritutkintoa ja on onneton sen vuoksi.\n\n— Minkä sille voi?\n\n— Toista on tämmöisen eläkemiehen pojan, joka on kasvanut korpikylässä\nja vasta kahdeksantoista vuotiaana alkaa kurkistella tiedon puuta.\nToista on, sanon ma.\n\nAape oikein huokui omaa etevyyttään ja varmuuttaan.\n\n— Soisinpa olevani teidän sijassanne, virkkoi tyttö, panematta mitään\nhuomiota Aapen mahdikkaille sanoille.\n\n— Minunko sijassani?\n\n— Niin, teidän sijassanne juuri. Oletteko ajatelleet minun osaani,\nonneani? Isäni kuoli häviönsä jälkeen, minulla ei ole auttajia eikä\nvarakkaita omaisia, kuten teillä. Meitä on neljä elämän kynsissä, äiti,\nminä ja kaksi siskoani. Oletteko ajatellut sitä? Mitä siinä merkitsee,\njos on käynytkin tyttökoulun?\n\nAape vaikeni.\n\n— Kaikki katselevat jonkinlaisella halveksimisella ja epäluulolla\nhävinneen maakauppiaan tytärtä ja koko joukkoa, jotka onnen\npäivinä elivät hienosti ja nyt kituvat puutteen kynsissä. Käy ehkä\nniin, että minua ei auta kukaan. Se minkä äiti ansaitsee pienellä\nleipuriliikkeellä kahden kilpailijan puristamana, hupenee heidän kolmen\nelantoon. Jos ajattelen vettä tai veden poikki rakennettua siltaa, aina\non yhtä valkeaa vastassa. Toisin hetkin en pidä suuresti lukua vaikka...\n\nKonduktöörin ilmaantuminen vaunuun häiritsi keskustelun. Hän ohjasi\nmuutaman sairaan näköisen vaimon istumaan Aapen rinnalle. Vaimo\nyski myötänään. Kun tytönkin rinnalle oli litistynyt istumaan joku\nmatkustaja, täytyi puhelun sammua. Sen verran toki Aape vielä sai\nkuulla entisen lisäksi, että jollei matkatoveri onnistu pääsemään\nsisäoppilaaksi, on hänen ehkä pakko palata kotiin saman tien.\n\nSydänyön vaiheissa muutettiin junasta laivaan. Asemalta laivarantaan\npiti ajaa kyytihevosella. Aape ja tyttö astelivat rattaiden jälessä,\nsillä tie oli kehnoa. Molemmat olivat vaiti. Ensimainitun rintaa\nsyyhytti miellyttävä tunne. Astella tummassa yössä tuntematonta tietä,\nrinnalla kouluutettu, hento tyttö, tuo kaikki vivahti enemmän unelta\nkuin todellisuudelta.\n\n— Junassa näytti yö niin tummalta, mutta se ei todellisuudessa ole\nhetikään niin tumma, virkkoi tyttö, kun he olivat astelleet pitkän\ntovin äänettöminä.\n\n— Lähempi tutustuminen muuttaa usein asian, kuului syvämielinen vastine.\n\n— Edellämme ajaa kyyti... on kai samallaista matkuetta kuin mekin...\nhi-hi-hi-hi-hiii... on aivan varmaan... hi-hi-hi-hi-hiii.\n\nAivan aiheetta paiskautui tyttö naurutuulelle, sanaporina, heläjävän\nnaurun säestämänä, kuului alituiseen Aapen korviin, milloin\nvilkkaammin, milloin hillitymmin.\n\n— Matkueita ajaa jälessämmekin, niitä ehkä lie jo laivakin täynnä,\nmutta jos käy ahtaaksi, lähtään me kaksin veneellä. Te soudatte, minä\npidän peräsintä. Osaattehan soutaa... hi-hi-hi-hi-hiii.\n\n— Osaan.\n\n— Ja kun nousee tuuli, pannaan purjeet. Minä olen tottunut purjehtija.\nSyntyisin meren rannalta, nähkääs... hi-hi-hi-hi-hiii.\n\nNauraen saapuivat he laivarantaan.\n\nAimo joukko seminaariin pyrkijöitä oli jo laivassa ja lisää yhä\nvirtasi. Pyrkijät saattoi helposti tuntea käytöksestä, niiden rohkeus\nja ryhti oli kateissa, mutta vanhat seminaarin oppilaat olivat\nhuolettoman näköisiä, ja heidän käytöstavassaan ja eleissään pilkisti\njo oman arvon tunne. Muuan pitkä miesoppilas, rillit nenällä ja yllä\nviitta, hymyili imelästi Aapelle, kun tämä kantoi kirstuaan laivaan.\nAape oli aina ajatellut herttuoita semmoiseen viittaan puettuina, ja\ntämä mielikuvitus loi pitkään miesoppilaaseenkin herttuamaisen udun.\nAape silmäili häntä kuin jotakin korkeampaa olentoa, vaikka imelä\nhymyily pistelikin kipeästi hänen itsetuntoonsa.\n\nIllan suussa saavuttiin seminaarikaupungin rantaan. Laivan laskiessa\nlaituriin kajahti ilmoille kvartettilaulu, pitkä miesoppilas kohotteli\nkomeasti lakkiaan laiturilla seisoville naisille, nenäliinat liehuivat,\nsydämmet sykkivät, silmäykset puhuivat lemmen kieltä.\n\nJa \"Sua tervehdin\" vyöryi voimakkaasti elokuun tyynessä illassa.\n\nAapeen, korpikylän poikaan, tuo kaikki vaikutti pyörryttävästi, vaikka\nhän näennäisesti pysyttelihe kylmänä. Hänen ihana unelmansa aivan\nkuin halaili häntä, ja unelman takana väikkyi kirkkaana tulevaisuuden\ntähtitaivas, johon oli kirjailtu onnea, kunniaa, nousua...\n\n— Mitäpä jos tavataan huomenna.\n\nLaivan laskiessa laituriin oli Aape kokonaan unhottanut matkatoverinsa;\nhän melkein hätkähti kuullessaan painostavan, alakuloisesti värähtävän\näänen.\n\n— Illalla, tarkoitan minä, sitte kun kohtalomme on ratkaistu.\n\n— Missä sitä sitte...?\n\n— Täällä, keskeytti alakuloinen ääni, kuuden jälestä.\n\nAape kumarsi hienostelevasti.\n\n— Minua kiusaavat pahat aavistukset; ajattelen vain paluuta.\n\n— Lapsellisuuksia.\n\nHuomissa saapuivat he laiturin seutuville, tyttö näki jo kauas, että\nAapen kasvojen ilme ei ollut hyvän valkea.\n\n— Kävikö huonosti?\n\n— Kävi ja ei käynyt. Jäin luokan alipäähän.\n\n— Tuo nyt ei merkitse mitään.\n\nTytön ääni oli alakuloinen, mutta hän taisteli suruaan vastaan ja koki\nnäyttää iloiselta.\n\n— Ehkä ei jonkun muun mielestä, mutta...\n\n— Minun kävi huonommin, jäin ulko-oppilaaksi.\n\n— Sepä se.\n\n— Tänä iltana pitää päättääkseni, lähdenkö paluumatkaan aamulla tai...\n\n— Kirjoittakaa toki ensin kotiinne.\n\n— Niin, ehkä se lie viisainta.\n\nTytön kasvoilla välähti riemun ilme, mutta sitä kesti vain\nsilmänräpäyksen. Tuokion äänettömyyden jälestä sanoi hän hyvästit ja\nlähti nousemaan rantatöyrännettä ylös kaupunkiin.\n\nKun Aape pari viikkoa sen jälestä asteli kammiotoverinsa kera kaupungin\nvaltakatua, tuli tyttö häntä vastaan. Aape nosti komeasti lakkiaan.\n\n— Kaunis tyttö, virkkoi toveri.\n\n— Miten kunkin maku on.\n\n— Mikä sen nimi on?\n\n— Sisko Valomäki... me ollaan samasta pitäjästä.\n\nKoko tarmollaan ja tahdonlujuudellaan iskihe Aape työhön. Toisaalta\nkannusti häntä kunnianhimo, joka oli ajanut hänet seminaariinkin,\ntoisaalta jyrkkä vakaumus, että hän oli luokan etevimpiä, ehkä\netevinkin, vaikka hän, ilman järkevää ja taitavaa johtoa haalittujen\npohjatietojen vuoksi, oli pudonnut ultimuksen riviin. Hän ei\npienimmässäkään voinut loistaa vanhoilla tiedoilla, syystä ettei hän\nvanhoja tietoja omannut muuta kuin nimeksi. Kaikki oli alotettava\nalusta, kaikki oli opittava alusta, sekä suoran viivan määritelmä että\nveden ja ilman aineosat.\n\nMyöhään illoin ja aamuin aikaisin loisti kynttilän valo siinä\nkammiossa, jossa Aape asui. Huoletonta, iloista puhelua ei kuulunut\njuuri milloinkaan, joskus vain lyhyt laulun säe, ja sitte taas äänetön\ntyö joko kirjan tai vihon ääressä. Huvittelemiset eivät tulleet\nkysymykseenkään. Naisoppilaat eivät tunteneet Aapea edes ulkonäöltä,\nmiesoppilasten joukossa ei hänellä ollut ketään kiinteämpää tuttavaa,\nhän oli ja eli vain itseään ja tulevaisuuttaan varten.\n\nLukukauden keskivaiheilla hän jo alkoi nousta huomioon. Uskonnon\nopettaja kysyi aina Aapelta syvällisemmän omintakeista käsitystä\nedellyttävät kysymykset, käsitöiden ja piirustuksen opettaja keksi\nhänen töissään silmäänpistävän etevyyden leiman ja historian\nopettajakin mieltyi Aapen säntilliseen ja miehekkääsen esitystapaan,\njonka jokainen lause oli selvä ja asiallinen. Lukukauden loppuun\nmennessä oli Aape voittanut suosijoikseen kaikki opettajat,\npaitsi luonnontieteiden lehtoria, joka oli voittamaton ja jäi\nsiksi. Epäsuosion tuuli alkoi pienestä. Joku tietämättömyys, joka\nkovakouraisesti paljasti, miten Aapen silmät olivat olleet suletut\nluonnon suurelle kirjalle ja miten hän, nokka pystyssä, kuten\nasianomaisen opettajan sanat kuuluivat, oli kulkenut omaa suuruuttaan\nja viisauttaan ihaillen, huomaamatta sitä suuruutta ja viisautta, joka\nkätkeytyy pieneen ja vähäpätöiseen, siitä lähti alkuun epäsuosio.\nLuonnontieteiden lehtori oli aina valmis ivantekoon, hänen katseensa\nedessä kutistui etevä oppilas omissa silmissäänkin tietolaihaksi.\n\nKuten odotettavissakin oli, kohosi Aape joulututkintojen jälestä luokan\nkeskivaiheille, vaikka luonnontieteiden lehtori olikin työntänyt\nhänelle alemman tyydyttävän numeron. Mutta vielä oli matka priimuksen\nrinnalle tai paraimmassa tapauksessa hänen sijalleen huikaisevan pitkä,\npaljo oli vielä ponnistelemisen varaa, paljo oli iltojen jatkoja ja\naamujen alkuja uhrattava työhön ennen kuin ylin sija oli voitettu.\n\nAape jatkoi alottamaansa tapaan, tehden herkeämättä työtä kirjojen,\nvihkojen ja piaanon ääressä, kaipaamatta huvituksia tai seuroja. Hän\nmuuttui kuivakkaaksi, mutta kalvakkuus kaunisti häntä, sillä se särki\nliian vahvan rahvasleiman hänen kasvojensa hipiästä ja loi sijaan\njotakin sivistyneemmän ja hienomman näköistä.\n\nAika ehti kevääsen, valkeni huvimatkapäivän aamu. Sisko Valomäkeä ei\nAape ollut kerinnyt muistelemaankaan, takertunut kun oli etukynnessä\nkaikkeen, mikä koski hänen omaa itseään. Yhteislauluharjoituksissa\nja raamatunselityksissä oli hän joskus etäämmältä nähnyt entisen\nmatkatoverinsa, mutta kun näkeminen ei herättänyt hänessä mitään\nlähentelemishalua, ja kun hän yleensä oli kuin kuollut kaikelle\njoutavalle huvittelemiselle, eivät he, elokuussa tapaamisen jälestä,\nolleet joutuneet vaihtamaan sanaakaan keskenään.\n\nHuvimatkalla he yllättivät. Aapen silmäillessä ympärilleen ja\nhankkiutuessa siirtymään jonnekin syrjempään, kuului äkkiä iloinen ääni\nhänen lähellään. Sisko seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle molemmat\nkätensä.\n\n— Hyvää päivää monesta ajasta.\n\n— Hyvää päivää.\n\n— Mennään jonnekin.\n\nHe astelivat metsänrantaan, astellessa esitti Sisko lähempää\ntuttavuutta.\n\n— Et ole liikkunut iki missään. Arvaan että olet lukenut ahkeraan.\n\n— Olen, se on totta.\n\n— Joko kohoat tänä keväänä priimukseksi?\n\n— Enpä luule.\n\n— Mutta tulevana keväänä?\n\n— Ainakin sitä seuraavana.\n\nAapen äänessä soi taasen se luja ja peräytymätön, joka jo kerran\nennenkin oli Siskossa herättänyt kunnioitusta.\n\n— Minun toiveeni painuvat yhä alaskäsin. Näes, äidin varat eivät\nmitenkään riitä, ja sitäpaitsi minä luulen...\n\nHän keskeytti äkkiä lauseensa ja alkoi kertoa joulunaikaisesta\nkotimatkastaan. Ei olisi ehkä muuten joutunut lähtemään, mutta sai\nmatkatoverin. Siten kulungit eivät kohonneet korkeammalle kuin mitä\nolisi kulunut täysihoitoon joulun ajalla.\n\nPiirihyppy oli sillä välin alkanut.\n\n— Minun tekee mieleni... etkö lähde mukaan?\n\nAape oli valmis.\n\n— Aavistan että tämä on viimeinen kerta tätä lajia lystiä, enkä\nainoastaan aavista, vaan tunnen.\n\nPiiriin saavuttuaan pyörivät he useita kertoja. Kun he vihdoin\nhellittivät, hyökkäsi pitkä seminaarin oppilas esiin ja vei Siskon\nhyppyyn. Aape keksi heti, että hakkaileminen oli kysymyksessä pojan\npuolelta. Muuten tämä oli jo aikoja sitten suistunut herttuallisesta\nkorkeudestaan melkein muiden tasalle. Viitatta näytti hän tavalliselta\nmeikäläiseltä eikä hän ollut vasta kuin toisluokkalainen. Mutta\nseminaarilaiskeikari hän oli, joka käytöksellään, puvullaan,\nrilleillään ja oletetuilla näyttelijälahjoillaan oli päässyt naisten\nerityiseen huomioon. Aapen mieleen muistui imelä hymy, joka oli\nleikkinyt pitkän suupielissä, kun hän elokuun yönä kantoi laivaan\nsinivihreätä kirstuaan. Kiusoittelemisen halu heräsi Aapessa, hän\nasettui kerta toisen jälestä pitkän tielle, ja hänen ilonsa vain\nyltyi, kun hän huomasi miten toden kannalta tämä otti kiusanteon ja\nmiten kipeästi tottuneesen kavaljeeriin koski, kun nimettömällä ja\nmaineettomalla meikäläisellä näytti olevan enemmän naisonnea kuin\nhänellä.\n\nKesken piirihyppyä ryhtyi joku ryhmä alottamaan sarkaa, taasen hyökkäsi\npitkä esiin, kohenteli rillejään, kumarsi sulavasti ja virkkoi:\n\n— Ehkä olen niin onnellinen, että saan...\n\n— Kiitos, olen jo ehtinyt luvata...\n\nAape oli purskahtaa nauruun, kun Sisko laati hätävalheen, vaikka ei\nainoakaan kasvojen ele sitä ilmaissut.\n\n— Tule, mennään.\n\nAapea ei tarvinnut kahdesti käskeä, hänen huvitteluhalunsa oli herännyt.\n\n— Miks’et lemmi Antti Kuhaa?\n\n— Mistä tiedät etten lemmi?\n\n— Näen silmilläni.\n\n— Jos erehdyt.\n\n— En erehdy. Ehken tuumaat että koulupojan lemmet ovat yhtä\nliikkuvaisia kuin taivaan pilvet.\n\nSeuraavana aamuna istui Aape jälleen kirjojen ääressä entisenä\ntyötoukkana ja entisenä korkealle pyrkijänä. Huvimatkamuistojen oli\npakko siirtyä unhotukseen muiden tärkeämpien tieltä, mutta aina kun\nhän sattui Antti Kuhan läheisyyteen, tunsi hän omituisen nautinnon\ntunteen koko olennossaan. Siinä oli sekaisin ylevämmyyttä, naurettavaa\nja narrimaista. Ensimainittu kohdistui häneen itseensä, naurettava ja\nnarrimainen jäi Antti Kuhan osaksi. Entisestä herttuasta ei ollut enää\nkuvaistakaan jälellä. Aape oli henkisesti kasvanut, ainakin omissa\nsilmissään, monta mittaa sitte elokuun yön, jolloin hän kantoi laivaan\nisävainajalta perittyä kirstuaan ja jolloin seminaari oppilaineen\nkaikkineen päilyi hänen taivaansa kirkkaimpana tähtenä. Ei toki\nsiten käsitettynä että tähti olisi menettänyt kirkkaudestaan, mutta\nkäsitettynä siten, että hän sen tähden valossa paremmin käsitti omaa\nitseään, kykyään, lahjojaan, mahdollisuuksiaan.\n\nLukuvuositodistuksia jaettaessa kohosi Aape kokonaisen rivin, ja siten\nhänen sijansa tuli olemaan etevien keskivaiheilla. Matka hänestä\nkeskukseen ja priimukseen oli yhtä pitkä.\n\nMaantieteen, äidinkielen ja voimistelun opettajat olivat jokainen\nkohottaneet numeronsa joko ylempään tai alempaan sangen tyydyttävään,\nluonnonhistoriassa oli vain entinen alempi tyydyttävä. Tuo\nkarvasteli Aapen luontoa siihen määrään, ettei hän tuntenut mitään\niloa kohoamisensa johdosta, mutta hänen käytöksessään kohoaminen\nkyllä pistihe näkyviin sekä siinä tavassa, jolla hän kohteli\nheikompilahjaisia tovereita. Viimemainittujen joukossa esiintyi\nhän kuin joku korkeasti oppinut ja kun hän tutkintopäivinä liikkui\nkaupungissa, oli hänen astuntansa ja koko henkilönsä niin ryhdikästä,\nettä vastaantulijat naiset katsoivat häneen jo huomattavammin.\n\nValkeni lomallelähtöpäivä, laiturilla oli jo aamuvarhain liikettä. Aape\nsaapui sinivihreine kirstuineen vasta viime tingassa laivaan, jonka\nkeula pian suuntautui etelää kohti halkomaan vilkkaasti lainehtivaa\njärven pintaa, köörin vyöryttäessä laiturilla: \"Taas lähdenkö myrskyjä\nkulkemahan\".\n\nMitään tunnelmia ei herännyt Aapen rinnassa, hän oli siksi lähellä\nomaa itseään ja kylmien laskelmiensa vallassa. Säveleiden vaimennuttua\nrupesi hän etsimään Siskoa. Kuten asianhaaroihin nähden sopi\nodottaakin, keksi hän tämän Antti Kuhan läheisyydessä. Viimemainittu\nhyräili jotakin lemmenlaulua, jossa alituiseen toistui: \"Oi jos oisit\nmun\". Hymyilevänä ja melkeinpä suurempana omaa itseään läheni Aape\nnoita kahta ja virkkoi iloisesti, mutta samalla myrkyllisesti:\n\n— Mistä nyt oikein tuulet käyvät?\n\n— Eivätköhän nuo lie entisillä suunnillaan, vastasi Sisko viattoman\nnäköisenä.\n\nAntti Kuha herkesi hyräilemästä, mutta hän tahtoi näyttäytyä\nrunolliselta ja tunteelliselta. Kuin omiin unelmiinsa vaipuneena\nhuoahti hän runollisella innostuksella:\n\n— Etelän mailta ne tulevat, siellä ne palmujen latvoja halailivat,\ntäällä pohjolassa ne kuusia ja koivuja kosiskelevat.\n\nNarri, oli Aape vähällä lausua.\n\nKun ei hän voinut sietää Antti Kuhaa, siirtyi hän keulaan, jossa\nasettui istumaan lastitavaroiden sekaan. Muutenkaan ei laivassa\nlöytynyt ainoatakaan tunnettua, jonka henkilö olisi kyennyt särkemään\nhänen suhdettaan omaan itseensä. Kaikki olivat tusinasieluja,\nkyvyttömiä, pontta ja tarmoa vailla, ja moni oikein huokui tuhmuutta ja\nlyhytnokkaisuutta.\n\n— Osaat olla melko häijy.\n\nSisko asettui istumaan jollekin laatikolle.\n\n— Johtunee kai siitä, kun en ole rakastunut.\n\nLyhyt vaitiolo.\n\n— Minä en enää palaa.\n\n— Niinkö? keskeytti Aape.\n\n— Niin, minä en kestä, näes. Kaikella on rajansa. Et usko mitä olen\nkokenut. Ennen vaikka lattianpesua kuin...\n\nSisko nauroi, mutta hänen äänessään kuului luja sointu.\n\n— Minun kävisi ikäväksi, jos pitäisi heittää kesken.\n\n— Uskon sen. Viihdyt seminaarissa kuin mehiläinen kukassa.\n\n— Sattuva vertaus. Juon tiedon hunajaa, juon itseni täyteläiseksi...\n\n— Ja sitte, keskeytti Sisko.\n\n— Sitte minusta tulee opettaja.\n\n— Ei suinkaan maamittari. Mutta entä sitte?\n\n— Sitte suoritan yliopistossa muutamia tutkintoja, kohoan...\n\n— Ja sitte?\n\n— Elä kysy enempää. Yksi tuhma voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta\nvastata.\n\n— Kohtelias vertailu.\n\nPuhelu siirtyi Siskon tulevaisuuteen. Jokseenkin suoranaisesti kertoi\ntyttö aikeistaan, vaikka ne eivät olleet toistaan varmempia. Jotakin\noli hänen yrittäminen. Opettaja-ala veti häntä enite, mutta oli hänellä\nmuitakin mielessä, vaan ne olivat kaikki epävarmoja, mielikuvitteluja,\ntyhjiä rakennelmia.\n\nVihdoin siirtyivät he peräkannelle toverien joukkoon. Koko laivamatkan\npiti Aape valloissaan Siskon. Imelä hymy, jota seminaarin hieno poika\noli hänelle kerran hymyillyt, piti maksaa korkojen kera.\n\nJunalle saavuttua ehdotti Aape, että he menisivät tupakkivaunuun.\n\n— Ethän sinä polta, huomautti Sisko.\n\n— Vaikka, mutta minä en siedä noita.\n\nAape katsoi halveksivasti Antti Kuhaa ja muutamia muita\nseminaarilaisia, jotka häärivät naisien lähettyvillä kuin hienot\nkavaljeerit konsanaan.\n\nYöllä saapuivat he pienelle, yksinäiselle asemalle. Aapea vastaan oli\nlähetetty hevonen, heidän sopi liukua yksissä kirkonkylään saakka,\njossa Siskon koti oli ja josta Aapelia vielä oli matkaa jälellä\npuolitoista penikulmaa.\n\n— Käyhän luonani kesän kuluessa, pyysi Sisko sydämellisesti, kun he\nolivat ehtineet kirkonkylään.\n\n— Kyllä käyn.\n\nHevonen lähti juoksemaan metsäkylää kohti.\n\nKun Aape elokuussa palasi seminaariin, oli hän ehomman ja hienomman\nnäköinen sekä kasvoiltaan että pukineiltaan, mutta yhä hän\nnoudatti entistä ankaraa elintapaa, jonka kaikkeutena oli työ ja\nvelvollisuuksien kunnollinen täyttäminen. Kuten ennenkin, paloi\nkynttilä hänen kammiossaan aamuvarhain ja iltahiljaan eikä siellä\nkuultu tyhjänpäiväisiä loruilemisia. Mutta toisella luokalla ollessaan\nAape jo joskus pistäytyi tuulettamaan itseään, ja hän pistäytyi\nsemmoisina aikoina, jolloin seminaarin tytöt olivat liikkeellä. Yksi\nja toinen tunsi hänet jo nimeltä, vaikka ei häntä oltu esitelty\nkenellekään, ja ne, jotka eivät tunteneet, utelivat toinen toisiltaan,\nken oli kaunisvartaloinen, kellahtavatukkainen poika, jonka puku oli\nmaukas ja käytöksen tyyli erilainen kuin muiden seminaarin poikien.\n\nEnnen syyslukukauden loppua oli Aape naisten suosioon nähden\nensimmäinen Antti Kuhan jälestä, vaikka hän yhä vielä pysyttelihe\nkätkössä, näyttäytyen vain harvoin kävelyillä.\n\nKeväällä sattui kaksi hauskaa tapausta: luonnontieteiden lehtori hankki\nmuuttoa seminaarista ja Antti Kuha jäi luokalle. Ensimainittu tapaus\nkoski läheisesti Aapeen. Asianomaisen lehtorin siirtyminen uuteen,\nsyksyllä toimintansa alottavaan seminaariin, merkitsi hänelle samaa\nkuin kohoominen priimuksena kolmannelta luokalta neljännelle. Neljä\nviisi toveria enää eroitti hänet ensimmäiseltä sijalta. Luonnonopin\nja luonnonhistorian arvonumerot, alempi tyydyttävä kummassakin,\njarruttivat hänet viidennelle sijalle, vaikka hänellä kaikissa muissa\noppiaineissa oli paraat arvonumerot.\n\nAntti Kuhan tapaukselle naurettiin sekä miesten että naisten puolella,\nja muita makeammin nauroi Aape, jonka silmissä entinen herttuamainen,\nkomea poika oli laskeutunut mitättömimpäin asteelle.\n\nKesälomalle palattuaan ei Aape enää tavannut Siskoa, koko perhe oli\njoulun edellä muuttanut paikkakunnalta, kun liike, kilpailun vuoksi,\noli yhä huonontunut. Siskon sanottiin hakeneen jonnekin yksityiseen\ntehtaankouluun opettajattareksi, mutta ei tiedetty minkämoisella\nmenestyksellä.\n\nKolmannella luokalla alkoi Aape nousta yhä enemmän huomioon,\nyhä suuremmaksi kasvoi niiden luku, jotka hänessä näkivät koko\nmiesseminaarin loiston. Hänen etevyydestään ruvettiin puhumaan yhä\näänekkäämmin. Häntä mainittiin ajattelijaksi ja runoilijaksi, oltiinpa\nkeksivinään taiteilijan vertakin hänen suonissaan. Viimemainitun\notaksumisen aiheutti hänen tekemänsä toaletti, jota reunusti kaksi\nkäsistään yhtynyttä Vellamon neitoa ja jonka alaosan muodosti kannelta\nsoittava Ahti.\n\nTaituriteos tuotti tekijälleen ylimmän arvonumeron käsitöissä.\n\nViimeisenä seminaarivuotena astui Aape esiin koko suuruudessaan, kaikki\nhänen uinuvat voimansa heräsivät äkkiä, kaikki loistavat ominaisuudet,\njoita työ ja velvollisuuksien täyttäminen olivat kahlehtineet,\nryntäsivät pinnalle ja näkyviin. Entinen ilta- ja aamuvirkku ja\nahkera kirjatoukka vaihtui johonkin toiseen henkilöön, joka aina oli\nhuomattavissa ja eli vain vasite näyttääkseen muille omaa suuruuttaan.\n\nTähän suuruuskäsitykseen luisumista edisti ympäristö ja hänen omat\nmonipuoliset taipumuksensa, joita hän hallitsi lujalla tahdollaan. Oli\nkysymyksessä urheilu tai pilakuvan piirtäminen, isänmaallisen puheen\npitäminen tai naisten nauratteleminen, aina oli Aape ensimmäinen, aina\nhän esiintyi tovereita pitempänä.\n\nJa mukana hän oli kaikessa, sekä seminaarimaailmassa että sen\nulkopuolla, mutta etenkin seminaarimaailmassa, jossa hän oli johtava\nhenkilö ja jossa sankat parvet häntä ihailivat etevänä toverina\nja maukkaana miehenä. Ei milloinkaan noussut mikään ääni häntä\nvastustamaan, minkä hän esitti ja lausui, oli paikalleen esitetty ja\nlausuttu ja saavutti aina hyväksymisen, olipa esitys miten kaukana\ntahansa kysymyksen ytimestä.\n\nEikä hänessä keksitty virhettä eikä puolikuntaista. Naisten\nparissa liukassanainen ja huvittava, toverien joukossa syvä- ja\nkorkea-aatteinen, joskus leikillinen ja purevakin, mutta aina\netevämpi kuin muut, aina päätä pitempi ja askelta ylempi, kuten muuan\nalaluokkalainen osavasti lausui.\n\nTämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen\nitseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja\nverrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o.\neteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän\nympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja\nkun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä\nmissä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka\nei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain\noli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen\nmielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin\nniin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista, ja\nmistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein aina\nyhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja pehmeään.\n\nAape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen\nhenkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt,\npäinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen.\nJo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko\nValomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän\nitselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.\n\nTätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän\nkehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin\nloppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella.\nHänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena\nsiitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli\nollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima,\nilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.\n\nHyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun\nhän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä\nkehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana,\njoka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään..\nja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen\nensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.\n\nEtevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun\noli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille\nja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat\nsanat: mutta entä sitte?\n\nTähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa\njatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen\npysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä\nmuuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.\n\nAina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen\njälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi\nkosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee\nihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin\njostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen\npojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään\npäähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys\ntieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.\n\nTuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat\nosaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He\nolivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän\nihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka\nsilmänräpäykseksi oli särkynyt.\n\nSeminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden\ntulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa oli muuan yksinkertainen ja\nvaatimattoman näköinen tyttö, joka pani puoli miesseminaaria tuleen.\nParaat ystävät riitaantuivat keskenään, kylmät kuumenivat, hitaat\nvilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille yhtä viehättävästi. Vasta\nkevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin kertoa hänen ruvenneen\nsuosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota luonteettomuutensa ja\nsilmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen kutsuttiin neiti\nHalliksi.\n\nMuutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä,\nosui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille,\nsaadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi\nkutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit\ntytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän\nlyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape\noli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa,\nja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle\nkursailemattomuudelleen.\n\nTästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön\nsilmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden\nerhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän\noli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta\nleikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään\nkerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma.\nVaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti\nhänen, ikilujasti.\n\nHe viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli\ntyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna\nja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän\nvälillään.\n\n— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin\npikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.\n\n— Mieleni pahoittui... kirkas kuvasi sameni.\n\n— Ei totuus samenna milloinkaan, se kirkastaa, valhe se on, joka\nsamentaa.\n\n— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on\njotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta\nkuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen\nvuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.\n\n— Enhän minä sinusta erittäin puhunut.\n\n— Puhuit yleensä kaikista naisista, sen pahempi.\n\n— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme\nitsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän\ntotta.\n\n— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka\novat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi\ntarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?\n\nAape vaikeni.\n\n— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja\nantautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin setänsä tahtoa, joka\nhäntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten mökin tyttöjä, väitti\nhän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?\n\n— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että te\nnaiset yleensä...\n\n— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy\non vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi\net sinä näe hyvää muissakaan.\n\nAape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun\nkäänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni\nhillitsemään itsensä.\n\nTätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai\nsillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin\nmanasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä\noli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän\ntoisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö\nloi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.\n\nJa niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä\nyhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan\nharmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei\nhelskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta\nhän jo vähin kaipasi joka päivä.\n\nTyttö oli hylännyt hänet.\n\nTämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle\nvaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa nousi vastustamaan koko\nkäsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta, että niin yksinkertainen\ntyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet, jolla oli naisihailijoita\njoka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia, sivistyneempiä...\n\nMutta sittekin, ken kykenee tutkimaan naissydämmen ja sen tuhannet\nsalaisuudet. Ken? Jos sittekin...\n\nAape valvoi melkein koko kevätyön, asettuen nukkumaan vasta sitte kun\nviisi kuusi arkkia sisältävä kirje oli valmis. Kirjeessä esitti hän\nitsensä ja kantansa taivaan ja maan valossa, väliin vuodattaen ylpeitä\nkyyneleitä, väliin riemuiten sekä ihaillen omaa selvänäköisyyttään ja\ntotuudentuntoaan.\n\nTähän kirjeesen ei saapunut vastinetta. Aape kirjoitti toisen ja\nkolmannen. Huomaamattaan luiskahti hän narriksi, kun rupesi suorastaan\nkerjäämään rakkautta. Viimeiseen kirjeesen vastasi Anna muutaman rivin,\nselittäen ettei sitä voi antaa, jota ei ole. Minulla ei ole rakkautta\nsinulle, kirjoitti hän. Se oli kaikki erhetystä, luuloa, hetken\nviehätystä. — — —\n\nRivit toivat tolkun Aapen päähän.\n\nKun hänen ja Annan välit eivät olleet voineet pysyä salassa, oli\nhänen pakko jollakin tavoin viedä toverit harhaan. Hän rupesi äkkiä\nhakkailemaan muuatta vastaavan luokan komeata tyttöä, jonka hän\ntiesi ihailijakseen. Se oli viisas keino, joka verhosi arvelujen\nsumuun kaikki, mitä oli tapahtunut. Yleensä otaksuttiin että Aape oli\nhylännyt Annan, joka ei ollutkaan kumma, sillä olivathan he täydelliset\nvastakohdat. Toinen yksinkertainen ja vaatimaton, toinen komea ja\npaljovaativainen sekä itseensä että muihin nähden.\n\nViimeiset päivät tuntuivat Aapesta kiusallisilta, hän odotti\nkärsimättömästi hetkeä, jolloin laiva vie hänet seminaarikaupungista ja\nAnnan läheisyydestä jonnekin kauas, jossa hän löytää unhotusta.\n\nSe päivä läheni yhä lähemmäksi.\n\nMutta sitä ennen piti hänen vielä loistaa yli seminaarimaailman. Hän\ntiesi että se oli kerta viimeinen, ja sen vuoksi tahtoi hän että\nloiste olisi niin täydellinen kuin suinkin. Koko viikon teki hän työtä\nvalmistaakseen ja oppiakseen ulkoa puheen, joka hänen tuli pitää\njohtajan luona erojaistilaisuudessa.\n\nPuhe alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa — —\n\n\u003Ctb>\n\nKaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo\nalkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta,\nsyystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon\nsekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen,\njotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka\nkanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa,\noli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein\nsivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta\ntoimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi\nkansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen\nkehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet\npurkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn\npäätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.\n\nHänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti\nsynnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään\ntietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan,\nmutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman\nkirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti\nheti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli\nkuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen\nollut tehtaan saarnaajana.\n\nSisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape\nkirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan\nvarma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä\ntodistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;\n\nElokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti\niloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen\neteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä\nasui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä\nvasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja\nsen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi\nmaalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko\nammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.\n\nKaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista.\nTulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa\nkodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen\njälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen\nsydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.\n\nKasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan,\nalkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului\nlähimpiin tehtäviin.\n\n— Milloin kerit lukemaan? kysyi Sisko, kun Aape kertoi\ntutkintoaikeistaan.\n\n— Nousen aamuin neljältä ylös, siinä se on koko salaisuus.\n\nTietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi\npiankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka\nesti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä\närsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon\nhänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa\nlukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he\nkutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän\nasteellaan olevaa ainakin.\n\nAjan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin.\nHuomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen\nmielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta\nistui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun.\nHän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä,\nmitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla\ntaholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina\ntyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne\nkavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä\nmilloin tarvittiin.\n\nTietojen pienuus alkoi sekin varastautua näkyviin. Sattui kerran\nompeluseurassa puheeksi joku Victor Hugon kirja.\n\n— Oletteko lukenut sitä? kysyi kunnanlääkärin rouva, kääntyen Aapeen\npäin.\n\nAape ei ollut eläissään kuullut mainittavankaan semmoista nimeä.\n\n— En muista. Oliko se pedagoogi?\n\nKysymys pilasi lopunkin; monet suut vetäytyivät hymyyn.\n\n— Se oli kirjailija... suuri nero. Eikö seminaarissa lueta\nkirjallisuushistoriaa?\n\n— Eihän sitä keritä kaikkeen niin lyhyessä ajassa, osasi Aape\nhuomauttaa.\n\n— Kyllä teidän pitää välttämättä tutustua Victor Hugohon.\n\n— Sen kirjoja ei ole vielä suomeksi, lausui Sisko, joka muiden\nhymyillessä oli katsonut lattiaan.\n\n— Luetaanhan seminaarissa ruotsia, jatkoi kunnanlääkärin rouva,\ntarkoittamatta mitenkään loukata Aapea.\n\n— Kyllähän sitä luetaan, mutta kun on mennessä ummikko...\n\n— Niin, se on lyhyt aika... neljä vuotta kaikkiaan... niin, niin...\n\nRouva ymmärsi peräytyä aikoinaan.\n\nSeminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen,\njoka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit\njokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa,\ntoisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden\nmonena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.\n\nEikä opita ruotsia — pahuus vieköön.\n\nHänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin\nhänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä hän voinut eikä tahtonut antaa\nanteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi selvästi tuntea, että hänen\nsuuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.\n\nJoskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta\nnekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta\nkeksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja\nsielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia\nkymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin\nseminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa\npiakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse\nasiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara\nmereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä\npitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen\ntietopiirin avartuessa...\n\nNyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos\nei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi,\njolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja,\nmahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri\nhänen ajatuksissaan taukoamatta... ja solahtaapa nurin aita, joka hänet\neroitti ympäristönsä säätyläisistä.\n\nLujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston\nprofessorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla.\nTutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä\nmuuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa\nvältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein\nhuomattiin hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui\nalalle, joka ei häntä huvittanut.\n\nKolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten,\nmutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet\naivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston\npoikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana\nhapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin\nkokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata\nvastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa\njyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään\nmuulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta\nväitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään.\nOpettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin,\nepäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli\nvetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.\n\n— Vaadin eroittamista, kuului vihdoin puristettu, vakuutukseton\nlausunto, jossa äänen ryhdittömyyskin jo ilmaisi horjumista.\n\n— Ohoo, äännähti Aape, luoden samalla opettajattareen niin halveksivan\nkatseen, että tämän kasvot tummenivat.\n\nPastorin esitys hyväksyttiin, rikoksen tehneelle määrättiin julkiset\nnuhteet johtokunnan ja oppilasten edessä sekä ankarimmat varoitukset\nvastaisen varalle.\n\nKun Aape seuraavana päivänä tapasi Siskon, lausui hän niin kylmän\nhyvän päivän, että viimemainitun kasvot lennähtivät tulipunaisiksi.\nJo matkan takaa käänsi hän katseensa toisaanne ja Siskon kohdalle\nsaavuttuaan ja ynähtäessään jotakin hyvän päivän tapaista, kohautti\nhän olkapäitään ja meni tietään eteenpäin komeana kuin nuori ruhtinas.\nHän tahtoi näyttää että hänelle riitti hänen oma itsensä ja ettei\nhänen elämänsä välttämättömiin ehtoihin kuulunut pokkuroiminen ja\nniskan taivuttaminen. Hän oli mies osaltaan siinä kuin joku muukin. Jos\nhäneltä yhtä puuttui, oli kahta sijassa: kykyä ja mahdollisuutta.\n\nHän tunsi vihaavansa kaikkia noita, jotka asemaan ja sivistykseen\nnähden olivat häntä hyöteliäämpiä, jotka hiotummalla esiintymisellään\naina kykenivät työntämään hänet varjoon. Hämäränä tunteena tämä\nviha heräsi hänessä jo alun alkaen. Asianomaiset olivat taitavasti\npidättäneet hänet sopivan matkan päässä itsestään, olivat melkein\nkaikissa tilaisuuksissa muistuttaneet hänelle, että on ero sivistyksen\nja sivistyksen välillä, ja lopuksi oli pastori käynyt käsiksi hänen\nopettaja-arvoonsa mitä arkaluontoisimmassa asiassa.\n\nAlistuminen ja mukautuminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään.\n\nAape oli siinä luulossa että hänen vihansa tekijöinä oli kärsitty\nnöyryytys sekä säätyläisten kohtelu, jossa tosiaankin ilmeni\nviimainen lämpö ja joka hänen luonteiselleen, kunnianhimoiselle\nseminaarisuuruudelle oli karvas kärsittävä. Hän ei käsittänyt että\nhänen oli pakko elää ulos itsestään jotakin, jonka peitteenä olivat\ntähän saakka olleet ohuet, pintapuoliset tiedot, luuloteltu etevyys ja\nkohoamisen toiveet.\n\nKärsimästään nöyryytyksestä sai hän pian täyden hyvityksen, sillä\nsamaisen huonokäytöksisen pojan vuoksi täytyi johtokunnan kokoontua\ntoisen kerran. Rikos oli tällä kertaa vieläkin raskaampi, ja\nsyytteen oli tehnyt johtokuntaa lähellä oleva henkilö, jonka pojan\nsyytteenalainen oli onnistunut kietomaan mukaansa rikokseen. Aapen\nkäytöksessä ilmeni omituinen nöyryys ja vaatimattomuus, kun hän astui\njohtokunnan kokoukseen, mutta pastori oli hermostuneen ja nolatun\nnäköinen.\n\nTodistetun rikoksen selvittäminen kaikkine seikkoineen ja\nasianhaaroineen ei kestänyt kauan.\n\n— Ehdotan julkista nuhdetta ja varoitusta.\n\nAapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet\nistuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta\noli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei\nnäyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja\nhän jatkoi entistä pisteliäämmin:\n\n— Sinä tietystikin kannatat minua.\n\nOpettajatar hymyili yhä, sanat eivät sattuneet häneen lainkaan.\n\n— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt\noikeudenmukaisesti, alottihe pastori.\n\n— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti,\nsamat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan virheeni, mutta\nparannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun viime\nkertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen tulee,\naivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime kerralla.\nJa tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde eikä\npälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja korkeamman\nmaailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin, vastasyihin ja...\n\n— Mihin syihin? keskeytti vuorostaan pastori.\n\n— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme\ntavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo\nnousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta\ntäynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme,\nmeidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja\nvuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.\n\nPastorin korvalehdet punertuivat, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun\nvastalauseeni.\n\nAape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli\nolevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.\n\nHän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että\nrangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja\nsäätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan\narmohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero\nkuin tuommoinen kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan\ntyydyttänyt. Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä,\ntarvitsematta surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole\njoutunut lukemaan jonkun Victor Hugon romaaneja.\n\nAinoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen\netääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin\nolevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä?\nOletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä,\njotta ei riitä aikaa?\n\nEi kukaan kysynyt eikä välittänyt.\n\nJa sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi\nkernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon\nkaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka\njaksaa säteillä joka suuntaan, mutta...\n\nTähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli,\nettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa,\nkatkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa\nja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen\nja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi\nhyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi.\nUhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt\nkunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen\nja syytöksineen eikä avannut silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden\nnäköaloja, joiden lumoon Aape oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.\n\nHän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen\ntahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt\ntaistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja\nihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja\nse vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän\nmuillekin.\n\nMutta merkitsevään asemaan piti hänen kohota.\n\n\u003Ctb>\n\nKun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden\nnaamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa\nnousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan\npalvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa\nkimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa\nsairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.\n\n— Enpä ole tullut tänne yksityisetujani valvomaan, vastasi hän.\n\nKokouksen meno oli ollut erikoislaatua. —\n\nTeeskennellyn vakavuuden ilme leikki Aapen kasvoilla kautta koko\nkeskusteluajan, ja hänen esiintymisessään kuulti jotakin kursailevaa\nja anteeksi pyytävää, joka herätti talonpoikien myötätunnon ja pani\nheidät mielenkiinnolla seuraamaan jokaista hänen lausumaansa sanaa.\nJo keskustelun aikana huomattiin selvästi, kenen puolelle vakaumukset\nalkoivat kallistua, äänestykseen ryhdyttäessä kannattivat isännät\nmelkein järjestään Aapea, kunnanlääkärin jäädessä musertavaan\nvähemmistöön.\n\nTapauksella oli vahaava merkitys. Kunnalliset uudistuspuuhat olivat\nsiihen saakka sujuneet melutta ja hälinättä eikä niiden vuoksi oltu\nkertaakaan kuumasti riidelty, sillä vastustus oli aina rajoittunut\nmutinaan, pahimmassa tapauksessa hiljaiseen kiroilemiseen. Mutta\nkireämpi aika näytti olevan tulossa. Tuntui kuin olisi vanha\nrauha äkkiä siirtynyt menneisyyden muistoihin, kun pitäjän\nkansakoulunopettaja ilmaantui vastustajien riviin.\n\nAsianomaisella taholla käsitettiin mitä se merkitsi ja mitä\ntulevaisuudelta saattoi odottaa, sillä Aapen luonnetta oltiin jo opittu\ntuntemaan ja ymmärrettiin, ettei hän tähdännyt enempää eikä vähempää\nkuin vallan ottamista omiin käsiinsä, joka merkitsi samaa kuin kohota\nkunnan tärkeimmäksi henkilöksi. Hänen ensikertais-esiintymisensä\ntapahtui suotuisimpana aikana. Kunnanlääkäri oli ollut virassaan vasta\nlyhyen ajan, koko kysymys sairaanhoitajattaren palkkaamisesta oli\nennenaikainen, se oli hätiköiden suunniteltu, ja kun ei sitä oltu ennen\nesittämistä mieskohtaisesti kenellekään selvitetty, johti se talonpojat\nsiihen käsitykseen, että jollei ajoissa tehdä pystyä, latovat herrat\ntalollisten niskoille mitä rasituksia tahansa.\n\nJa Aape esiintyi mestarillisesti, hän tuntui olevan yhtä luuta ja lihaa\ntalonpoikien kanssa, hän puhui arkailevasti ja kursailevasti ikään\nkuin varoen ettei röyhkeyden varjokaan lankeisi häneen ja ettei vain\nmitenkään näyttäisi siltä, että hän toivoi sanojaan varteen otettavan.\nHän ei olisi puuttunut koko kysymykseen, sillä itse puolestaan ei\nhän ollut myötä eikä vastaan, mutta kun hän oli vakuutettu, että\nkunnan syvissä kerroksissa oli paljo asian vastustajia, kannatti hän\nmielipiteiden vapaata julkilausumista, ettei tehtäisi päätöstä niiden\ntahtoa vastaan, joilla oikeastaan kysymyksen päättämisvalta oli.\n\nMestarillisen esiintymisensä jälestä kohosi hän tulevaisuuden mieheksi.\nPitäjäläisten huomio alkoi suuntautua häneen, hän työnnältihe\nnäkyviin tuolla ja täällä, ei milloinkaan omien pyyteiden vuoksi,\nvaan aina muiden etua valvomassa. Tänä murrosaikana huomattiin\nhänessä tapahtuneen kaksi silmäänpistävää muutosta, ja molemmat\nkoskivat ulkokuorta. Hän oli tähän saakka tavoitellut hienostelevaa\nesiintymistapaa sekä sulavia kumarruksia, nyttemmin rupesi hän\nkäyttäytymään vaatimattomasti ja mahdollisimman talonpoikamaisesti. Hän\npukeutui huolimattomasti, käytti harvoin kaulusta ja antoi tukkansa\nkasvaa pitkäksi. Säätyläisten seuroja hän vältti, mutta milloin hän\nyhätti heitä, oli hänen käytöksensä vapaata ja varmaa, ja siitä hohti\nselvästi ilmi, että hän oli mies, joka jotakin merkitsi.\n\nEnsimmäisen menestymisen ei hän antanut sokaista itseään. Kun joku\nkunnallinen kysymys kävi päivän polttavaksi ja vaati ratkaisua,\nlaski Aape ensin kaikki mahdollisuudet, asettuen vastarintaan, s o.\ntalonpoikien puolelle, vasta silloin, kun tiesi vastarinnan varmasti\nvoittavan. Väittelyissä ei hän tulistunut milloinkaan, hän puhui\nmatalasti ja arastellen, mutta hän vetosi aina niiden terveesen\njärkeen, joita asia enite koski ja joilla oli päättämisvalta.\n\nHänen luottamuksensa kasvoi nopeasti ja juuri siitä syystä, että hän\nosasi ottaa huomioon kaikki asianhaarat: sukulaisuudet, tuttavuudet,\nerilaiset varallisuuden tilat j.n.e.\n\nTalonpojat eivät lainkaan oivaltaneet, että Aape aina luovi sen niemen\nnenää kohti, johon mereltä käsin myötätuuli puhalsi.\n\nMieskohtaisien tuttavuuksien nojalla — hänen tuttavuuksiinsa pyrkivät\nkaikki, jotka kunnallisia kysymyksiä harrastivat — oli Aape useinkin\nselvillä päätöksen suunnasta jo aikoja ennen kuin kysymys otettiin\nesillekään. Kunnanlääkäri ja pastori lukivat ratkaisun jo hänen\nensimmäisistä lauseistaan, jotka tavallisesti kuuluivat: Minulla ei\nitse puolestani ole tähän mitään sanottavaa, mutta minä luulen että ne,\njoita asia enite koskee ja joilla on päättämisvalta...\n\nPäivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan\npäätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut.\nEräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta\npalatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli\nnotkea.\n\n— Milloin opettaja nai? Milloin?\n\n— Huomisen takaa. Ei ole parempaa tietoa.\n\n— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki\nkukkuu.\n\n— Sanokaa.\n\nMies mainitsi nimen, Aape äimistyi.\n\n— No, mitä? Eikö ole portti punainen?\n\n— On, on, mutta...\n\n— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos... tuttavia ollaan,\nnähkääs... rippikoulutovereita... mutta tarvitseeko minun vannoa, että\nhän sanoi...\n\n— Ei, ei, kyllä minä uskon.\n\n— No, jos ei Kesälinnan tytär kelpaa, minkä sille?\n\nMies nauroi, Aape oli vaiti.\n\n— Minkäpä kukaan kuvalleen, jos ei muoto kelpaa...\n\n— En minä senkään puolesta.\n\n— No, minkä puolesta sitte?\n\n— Minä vain muuten epäilen.\n\n— Etteikö huolita? Käyttäkää tarkemmin silmiänne.\n\nAape äimistyi yhä enemmän. Tuntui kuin olisi joku etäinen valo äkkiä\nsiintänyt hänen silmiinsä ja poistanut ensi hämmästyksen synnyttämät\nepäilykset. Kesälinnan isäntä oli monesti pyytänyt häntä käymään\nluokseen viemisille, mutta hän oli käsittänyt pyynnön pelkäksi\nkohteliaisuudeksi, vasite jo senkin vuoksi, kun Kesälinnasta ei kukaan\nkäynyt koulussa. Mutta jos kehoitukset tarkoittivatkin...\n\nJos, jos.\n\nAapen päätä huimasi.\n\nViikon loppupuolla tapasi hän jonkun kauppapuodin rapun edessä\nKesälinnan isännän.\n\n— Eikä opettaja kerkiä milloinkaan meille, virkkoi isäntä lämpöisesti.\nTullappa kerran, ehkä sitte eksyy toistekin.\n\nSunnuntaina lähti Aape käymään Kesälinnassa, jonne oli oikoteitä kolme\ntaivalta. Ensimmäinen katkottiin hevosella, toinen surmattiin jalan,\nkolmas kului loppuun airojen solahdellessa. Nämä kolme taivalta kulki\nAape sittemmin usein.\n\nPuolen vuoden kuluttua oli hän kihloissa pitäjän rikkaimman tytön\nkanssa.\n\nHän oli kunniansa ylimmällä huipulla.\n\nKesälinnaan käsittyi kolme yhdysviljelyksessä olevaa vankkaa taloa\nmelkein määrättömine metsineen, ja perillisiä oli vain kaksi, poika\nja tytär. Ensimainittu oli siskoaan nuorempi sekä Aapen innokas\nihailija, kuten isäkin. Isää ja poikaa pidettiin seudun kunnollisimpina\nmaanviljelijöinä, vaikka muuten vanhoillisuuteen taipuvina. Emäntä\noli hiljainen, uskonnollinen nainen, joka harvoin liikuskeli kodin\nulkopuolella. Tytär, Hilmi, ei ollut niitä, jotka ensi silmäyksellä\nnäyttävät kauniilta. Hän oli isän värinen, tummahko ja hieman\nraskasmielinen. Sisko oli häneen erityisemmin mieltynyt.\n\nKihlautuminen pitäjän ehkä rikkaimman tytön kanssa nostatti Aapea,\nvaikka hän yhä näytteli matalan roolia. Mutta toisin silmänräpäyksin\nei hän jaksanut hillitä itseään, sisimmät aatokset silloin\nlieskahtivat alastomina esiin, paljastaen hänet siksi, mikä hän vielä\ntodellisuudessa oli. Niinpä kerran kirkkoherran luona, kun nimismies\nvalitti tulojensa pienuutta ja niitä vaikeuksia, joita lasten\nkouluuttaminen pienipalkkaiselle virkamiehelle tuotti, heilautti Aape\nylpeästi päätään ja virkkoi:\n\n— Mitä se sitte kannattaakaan? Lopuksi pikku virka ja velkoja, jotta\nmaailma korvissa rutisee. Mutta hyvinvoipa talonpoika, se sanoo vaikka\nkuninkaalle: minä en sinusta piittaa, kuole, jollet elä.\n\n— Emme voi kaikin ruveta talonpojiksi, pikku virkamiehiä tarvitaan\nvälttämättä.\n\n— Pyh, jokainen on itseään lähinnä.\n\nSanojensa painoksi heilautti Aape ylpeästi päätään.\n\n\u003Ctb>\n\nVaromaton sana, joka aivan omavaltalsesti putkahti suusta ulos,\nsäikäytti pahanpäiväisesti lausujaa itseäänkin.\n\nSen lausuminen oli kohtalon leikkiä, sillä pastorin henkilö oli\ntykkänään keskusteltavan asian ulkopuolella. Kuten noitumuksen\nvalloissa oleva, unhotti Aape itsensä ja asemansa ja päästi sanoiksi\nsen, mitä hän vihan silmänräpäyksinä oli tuntenut pastoria kohtaan.\n\nJa lausuttua ei saanut enää takaisin. Hilmiin ei se näyttänyt ensin\nkoskevan, mutta tuokion kuluttua hänen kasvojensa ilme kylmettyi\nsilmin nähden. Hän näytti ajattelevan jotakin odottamatonta ja\näkkiarvaamatonta, ja ajattelemisen kera hän ikäänkuin liiti pois\njonnekin kaukaisuuksiin, luoden läheistöönsä välinpitämättömiä ja\nsekavatunteisia katseita.\n\nAapen valtasi kiusallinen raukkamaisuuden ja heikkouden tunne.\nAjatukset, mikäli niitä versoi aivoihin, eivät kelvanneet\nlausuttaviksi, ne löivät päänsä johonkin, joka mustasi ja likasi ne\nkelpaamattomiksi, vaikka ne itsessään olivat siistiä ja valkoisia.\nHänen täytyi olla vaiti. Kun hän vihdoinkin rohkeni katsoa Hilmin\nsilmiin, ei hän niissä keksinyt loukkaantumisen ilmettä, mutta jotakin\nsurullista kuvastui niissä. Se ei kuitenkaan sattunut ensi kertaa.\nJoskus muulloinkin oli Aape huomannut, että pikku surutar pyrki\npilkistämään Hilmin silmissä, mutta se pakeni piiloon jonkun lämpöisen\nja onnellisen ajatuksen tieltä.\n\nSen se teki nytkin. Raskasmielinen katse suli äkkiä sydämmelliseksi,\nkasvoihin ilmaantui lämmin ilme, katse kuvasti jälleen\nhäiriintymättömiä, hyväileviä tunnelmia.\n\nAape tunsi rauhoittuvansa.\n\nKynttiläkruunuhomman herättyä unhottui kiusallinen tapaus kokonaan.\nSen homman synty jäi salaisuuteen, ei kukaan tiennyt, mistä se oli\nlähtöisin ja ken sen takana vauhtia antoi, mutta kaikki olivat siihen\ninnostuneet. Se riensi nopeasti kuin tuuli pitäjän joka kulmakuntaan,\nherättäen osanottoon semmoisetkin, jotka eivät muuten maailman menoon\npuuttuneet.\n\nAape oli muita innokkain. Hänen toimestaan pantiin listat kiertämään\nkyliin, hänen apunaan oli kaikkialla paikallisharrastajia, jotka\ntarkoin seurasivat annettuja määräyksiä ja toimivat kaikin voimin asian\neduksi.\n\nTämän homman tautta lankesi Aapen henkilöön jonkinlainen uskonnollinen\nkehys, häntä ruvettiin pitämään vakavana ja ylevämielisenä miehenä,\nvaikka hän olikin vielä nuori. Moni isäntä, joka siihen saakka oli\nvaistomaisesti epäröinyt yhtyä nuoren opettajan kannattajaksi, voitti\nomat epäröimisensä ja liittyi hänen suosijajoukkoonsa, kun näki mitkä\nharrastukset häntä innostivat.\n\nMuutamassa viikossa oli koko homma pantu päätäntöön. Koko homma-aikana\nei Aape ollut joutunut käymään Kesälinnassa, mutta perittyään\npaikallisharrastajilta listat rahoineen, lähti hän uljasryhtisenä\ntapaamaan morsiantaan. Kuulutuksiinpano oli ollut jo jonkun aikaa\nlähenemässä ratkaisuaan. Kynttiläkruunuhommasta oli Aape salaa toivonut\nlisävauhtia kuulutuksiinpanolle, sillä hänen silmänsä olivat keksineet,\nettä kaikki lopullinen valta oli kuin olikin emännän käsissä, vaikka ei\nse kyliin eikä kirkkoteille kuulunut.\n\nSamainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli\ntuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan,\njossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän\npuutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan,\njotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi\nAape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä\ntälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki\nparaastaan yksin.\n\nEhti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä\näskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa,\nlausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen\nvarmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan\nlahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen\nkatosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset\nsärkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt\nomia sanojaan eikä omaa ääntään.\n\nSitte hän huomasi olevansa kaksin Hilmin kera.\n\n— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan\ntavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.\n\nAape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän\nHilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka\npani sulun hänen naurunsa eteen.\n\nKului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt\npakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka\nnykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.\n\nAape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen,\njolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän\nhetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua,\nrupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli\nvuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat\nhänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia,\nettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan.\nAapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui\nraskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin\npuhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän\npainokkaasti:\n\n— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi\nkynttiläkruunuhommaan?\n\nAape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa\nkatsetta.\n\n— Minusta olisi ollut parempi, jos et sinä olisi lainkaan puuttunut\nsiihen.\n\nAape tunsi raukistuvansa.\n\n— Se olisi ollut ainakin rehellistä.\n\nHilmin katse oli kyyneleinen.\n\n\u003Ctb>\n\nSyysyö, kuutamo.\n\nIsä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär\novat valveilla.\n\n— Minä en voi nukkua.\n\nTytär huoahtaa ja kääntyy kylelleen.\n\n— Onko sinulla mielihuolia?\n\n— On, äiti. Niin paljo...\n\n— Sano huolesi minulle, se huojentaa.\n\n— Tämä on tuonut huolet.\n\nTytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä\nolevalle pöydälle.\n\n— Tunnen toisin ja näen toisin kuin joku aika sitte.\n\nHetkisen äänettömyys.\n\n— On täytynyt etsiäkseni semmoista, jota en olisi suonut löytäväni.\n\n— Se ei ole ollut verkon reikä, luulen ma.\n\n— Ei.\n\nHetkisen äänettömyys.\n\n— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni\ntuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai\nmiten luulet sinä?\n\n— Minäkin luulen, että et voi.\n\n— Vai niin. Tuopa oli uutta.\n\nTyttären äänessä kuulosti iloinen sointu.\n\n— Huoleni kevenevät, kun me kaksin tunnemme ja näemme samoin.\n\nHetkisen hiljaisuus, äiti huoahtaa.\n\n— Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.\n\n— Ei ole.\n\nJa tytärkin huoahtaa.\n\n— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne,\njota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi\nnaamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton\nilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva\nedistämään minun pyyteitäni.\n\n— Sopiva, sopiva, varmensi äiti.\n\n— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna\nhänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan\nerityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.\n\nHiljaisuus...\n\n\u003Ctb>\n\nAape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin\nlähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan,\nsitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä\nlattiaa ja tuijotti eteensä.\n\nAivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät\nmuuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa\nhäntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen...\n\nMiten jumalattoman kurjaa ja...\n\nAape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas\nluonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään\nsuuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.\n\nKutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia\nohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa\nhänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun\ntämä asia ehtii unhottua.\n\nSaadaanpa nähdä.\n\nSiinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se\npäinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja\nsäätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan.\nAape tunsi koko henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui\nvastakkain heihin, hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ\nvain jotenkin koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko\noletettuja tai todellisia.\n\nHän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa\nnaarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset\nlepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin\npuolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan\nKesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.\n\nSenkin vietävä.\n\nAapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi\nraivoilemaan.\n\nIlman sen ratin leukoja...\n\nTaasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi\nlannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää\ntarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään\nkohti.\n\nEi se ole narri, joka narraa, vaan joka...\n\nAjatus katkesi kuin itsestään.\n\nHän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa.\nNiinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli\nladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.\n\nMiksi? Miksi?\n\n— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —\n\nAape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään\njoku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa, hänen\nsilmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien ja nuhdellen.\n\n— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti\najatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se\nsyntyikin.\n\nHän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.\n\nSe keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.\n\nMutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa\nkylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä\nei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä\nansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.\n\nJa unhotettu.\n\nOli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne\nja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään\ntapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien\nkatseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia\nsilmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä\nosannut säilyttää.\n\nTästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään\nihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän\näänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan:\nosasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.\n\nKun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi Aape kenenkään\nhuomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte suutuksissa\nitselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään, missä kohdin\nhän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta oli hänessä,\njoka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että hajaannuksen alla\nkyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat aina olleet\nkaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden isännöidessä ja\nkartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät. Kaiken keskiönä\noli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli aina olemaan,\nmutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi häneen säälien ja\nnuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka poltti ja kulutti\nhäntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin valkeampaa, joka oli\njyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja mieliteoista.\n\nHän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin\ntyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa\noli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi\nusein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja\nsärkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan,\nsillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt\nvuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut\ntahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut\nsärkynyt.\n\nTätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä,\nkun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet, ja hän uneksi taasen\nentisestä etevästä Aapesta ja oman voiman miehestä, jonka elämä ja\naskeleet olivat ja tulivat aina olemaan pelkkää nousua, menestystä...\n\nRistiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan,\nmiten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä\nrataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine\ntukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän\nnaurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli\nhänet hylännyt.\n\nHän oli kukistunut suuruus.\n\n\u003Ctb>\n\nAape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten.\nVirkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan\ntarttui.\n\nEräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti\nhänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen\noppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään\nkoulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja\nsiistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta,\nkuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin\nkautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa.\nViereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi\nselällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape\noli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen\nsilmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli\nnukkuvinaan.\n\nAapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.\n\nKului tuskallinen tuokio.\n\n— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli\nisä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.\n\n— Pieti, nukutko sinä?\n\nAape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman\nystävällinen.\n\nPoika hengitti raskaammin eikä vastannut mitään.\n\n— Nukutko sinä todellakin?\n\nAape astui kynnykselle, töin tuskin kykeni hän hillitsemään itsensä.\n\nMutta poika hengitti yhä raskaammin.\n\nAape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan,\nhänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.\n\n— Opettaja suo anteeksi, ei se ole oikein selvillä vielä.\n\nIsä päästi hätävalheen.\n\n— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että...\n\nAape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.\n\nJos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi\nväitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei\nrakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut\nvasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle\nei mikään ole pyhää.\n\nMutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki,\nriitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja\nsuosikkejaan, vihasi häntä.\n\nSiitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.\n\nKoko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen\nraivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä,\nmutta tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun\nhän kurkisti sen taakse, levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä\nnäköala, että hän värisi. Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka\neivät olleet hänen suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei\nse, mitä oppilaat hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat,\nollut koskenut häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että\ntunnon tarkkaa opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten\nkunnollinen oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys\nrepäsi suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan\nvaloon, että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa\nonnistunut opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä\nenempää itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta\ntai täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti,\nkun mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä\npontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta\nnyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän\nyksinäisellä, alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät\nhyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin\nsuuruusunelmansa.\n\n\u003Ctb>\n\nRoteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden\nvuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden\nkädestään pöydälle.\n\n— Mennään sanomaan vieraalle päivää.\n\nVitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö,\nvilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.\n\n— Mikä sinun nimesi on? kysyi Aape, kun tervehdys oli suoritettu.\n\n— Sano nimesi, sano, saat sokurin, kehoitteli isäntä.\n\n— Annu, kuului hiljaa.\n\nSokurin saatuaan kiirehti tyttö etäisimpään nurkkaan.\n\n— Käyhän istumaan.\n\nRotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen\nsuoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua\nsinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle\nhäntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.\n\n— Savimaatko ne sielläkin päin ovat valloilla?\n\n— Nepä tietenkin.\n\nTuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan,\nettä kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa\nAape palveli kansakoulunopettajana.\n\nTyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen\nja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin\niloisesti.\n\n— Miksi se aina hokee Austu, Austu.\n\n— Austu oli sen leikkitoveri.\n\nAape loi isäntään kysyvän katseen.\n\n— Annu ei ole minun lapseni, se on veljeni tyttärentytär.\n\nAvomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas\nkylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi\nmaailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se\nlangetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se\npani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti\nisälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun\nveljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin\nsiten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.\n\n— Jos ei täällä maailmassa kukaan paikkaa ja paranna...\n\n— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan\njotakin Austua kohti.\n\nSamassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle\nisännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti,\njonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.\n\nMoneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä\nkesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja\npuhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen\nsieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu\netevyys oli vankinaan huristellut.\n\nKylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun\ntoistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista\nraatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita\nrajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja\npäivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi\nsuureksi satasaariseksi seläksi.\n\nAape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa.\nHänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa\nmitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli\nkuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.\n\nKun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne\nvetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään\nmuonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen\nsilmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin\ntuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.\n\nToisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi,\nja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti\nsamalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa.\nEletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti\nhänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka\nantoi elämälle arvoa ja sisällystä. —\n\nElokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton\nkirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä\nhän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä\ntunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen\nedessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen\nsuhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite\nkuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin\ntoimensa koulun ulkopuolla.\n\nRattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut\nmatkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden\nkauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat\nerään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon\nparaikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:\n\n— Täällä on kansakoulu tarpeen... ovat niin sivistymättömiä.\n\nAape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen\nrinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä\nkaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti\nmoinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän\nsadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän\ntaipaleen kestäessä.\n\nPainostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa\ntapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin tirkisteli\nhäneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet sanaakaan\nkeskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta kuului.\n\n— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan\naskeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.\n\nAnni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen\ntaloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on,\noli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.\n\n— Ja hän liekin ainoa odottaja.\n\nAape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä\nkummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta;\nälykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli\nentinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.\n\nHe seisoivat tuokion äänettöminä, sitte Aape virkkoi hillityin äänin:\n\n— Minulla on pyyntö, tärkeä sekä rohkea.\n\nUteliaisuuden vilkas ele virehti opettajattaren kasvoille.\n\n— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli\nvielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole\naivan mitätön.\n\nOpettajattaren kasvojen eleet muuttuivat yhä uteliaammiksi.\n\n— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde\npois nykyisestä paikastasi.\n\nOpettajattaren posket tummenivat, hän katsoi kenkiensä kärkiin.\n\n— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti\njo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä\nepäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja\npyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.\n\nAape tarjosi kättään, hän ei tahtonut salata, että kaikki oli hänen\npuoleltaan anteeksipyyntiä menneistä. Opettajatar ei ojennettuun käteen\nheti tarttunut, sillä hän häiriytyi tuokioksi. Hänen oli vaikea uskoa,\nettä se mitä hän kuuli, oli totta. Mutta kun hän katsoi Aapeen, joka\nsurullisen ja kärsivän näköisenä seisoi hänen edessään, kohosi hänen\nkätensä.\n\n— Lupaatko luopua?\n\n— Lupaan.\n\nAapen surullisille kasvoille levisi tyydytyksen ilme.\n\n— Kiitän sinua, virkkoi hän rehellisen lämpöisesti.\n\nLukuvuoden alettua ei elämä tuntunut erinomaisemmalta kuin ennenkään,\nmutta syttyneet voimat tekivät yhä työtään, ja uusi tulevaisuus hiipi\nhuomaamatta yhä lähemmäksi. Elämä tuntui toisinaan, silloin kun vanhat\nmuistot eivät piinanneet mieltä, onnelliselta, ja sen hiljaiset,\nvaatimattomat värit lämmittivät ja ihastuttivat.\n\nSyksymmällä joutui avonaiseksi muuan seminaarin harjoituskoulun\nopettajanvirka. Aapen sydän riemahti, sillä suorittamillaan\ntutkinnoilla oli hän tähdännytkin semmoistakin tointa. Siinä oli palkka\nkorkeampi, helpompi työ ja näiden kahden edun lisäksi vielä kolmaskin:\nkaupunkilaisoloissa oli hyvä tilaisuus kehittyä sekä ammatillisesti\nettä yleissivistykseen nähden. Tämä seikka juuri oli painava. Tuntui\nmelkein siltä kuin olisivat elämän sumeat pilvet äkkiä painuneet\npakoon, paljastaen silmän nähdä entistä selkeätä ja sineätä taivasta,\nsitä, jota Aape oli tottunut niin mielellään katselemaan ja joka\nkuvasti häntä itseään niin kauniina ja miellyttävänä.\n\nMutta ensimmäisen huikaisun tyynnyttyä ja lauhduttua viileni mieli ja\nsen valtasi katumuksen ja häpeän tunne, kun hän oli taasen langennut\nentiseen helmasyntiinsä: itsensä ihailemiseen. Loistavan kuvan takana,\njonka hän kiusauksen yllättäessä oli laatinut, ammotti entinen, tuttu\ntyhjyys ja päämäärättömyys, ja samassa kaikki raukistui siihen määrään,\njotta hän saattoi itkeä omalle itselleen. Raukistumisen mentyä ohi\nnosti hän taasen päätään ja mittaili korskeasti sitä maailmaa, joka oli\nvain luotu häntä ja hänen onneaan varten.\n\nTätä taistelua kesti viikkomäärin. Vihdoin olivat voitetut kaikki\nlapsellisuudet ja raukkamaisuudet, joita elämän pikku vastoinkäymiset\nolivat Aapen ehjään luonteesen iskeneet, hän oli päättänyt panna\npaperinsa hakuun ja sanoa samassa hyvästit nykyiselle huomaamattomalle\nelämälleen.\n\nTaistelut olivat jo asettuneet, pariin kolmeen päivään ei hän ollut\nenää tuntenut häilyväisyyttä eikä äkkinäisiä mielentilan vaihdoksia.\n\nOn iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun\npikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa\nja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa\nniin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa\nvetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.\n\nKuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa.\nJyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat,\nkapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen\nkokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita\nviivoja.\n\nÄkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää\nhänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen\nsydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla\nolevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat\nvoimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!\n\nHetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat\nkipinät koko olennossaan.\n\n— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa,\nkuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.\n\nHän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se\nkasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana\nkoko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on\nleikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä\nja lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen\najatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta\nhän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.\n\nEdellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo\non tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on\nsyöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden\nkipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen\nvereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.\n\nSinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen\nkorvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli\nmurtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty.\nMutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon\nkaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan,\nheidän ystävänään, veljenään...\n\nMiten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän\nastuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin\nmielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.\n\nAape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen\ntulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa.\nNiiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto\nhänen työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi\npääseminen ja luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä\npyrkimään seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina\nohjanneet hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän\nollut koskaan tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa\nkuvastunut, syystä että hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen\npyyteensä, toiveensa, hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse\nsyrjään, taustaan. Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan\npojat ja tytöt. Nyt hän vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden,\nkäsitys puhkesi sanoiksi, jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui\ninnokkaasti:\n\n— Oi, jos voisin korren vetää ristiin heidän hyväkseen.\n\n\u003Ctb>\n\nSisko kuunteli ihastuksissaan.\n\n— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että\njos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se\nlaukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin,\nkuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään\nenkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen,\nja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini:\nsinne, sinne... Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut\nkahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren\nonnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut\nkuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin,\nettä jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja\nsitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni\njoku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati\nvain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.\n\n— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä\nmatkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.\n\n— Tosiaanko?\n\nAape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan\nasusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän\ntavatessaan junassa jo oli Siskon silmään pistänyt ja joka hänen koko\nolentoonsa loi miellyttävän leiman.\n\n— Milloin hakuaika päättyy?\n\n— Ensi viikolla.\n\n— Mutta jos sattuu käymään niin, ettet pääsekään.\n\nAape aivan tökertyi, kuten ainakin ihminen, joka äkkiä näkee tielleen\nnousevan odottamattoman esteen.\n\n— Se on mahdotonta.\n\n— Miksi?\n\nSiskon nauru rupesi harmittamaan Aapea.\n\n— Te naiset osaatte ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, nauroi\nhän sitte, kun harmin tunne ehti mennä ohi. Arvatenkin myöskin\nrakkausasioissa.\n\n— Niissäkin, vastasi Sisko kuivan hauskasti.\n\n— Kyllä minä olen varma, ettei ne minua sivuuta.\n\n— Maailmassa sattuu kummempiakin.\n\n— Hm.\n\n— Toisia aina hylätään, toisia hyväksytään. Näes, minä katson asiaa\nsiltä kannalta, että sinä nyt heti, kun olet parahiksi vasta löytynyt\nkoko mies, pakenet pois täältä.\n\nAape vaikeni.\n\nHakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se\nvihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa.\nHänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen\neikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja\nsamalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä alas ikäviin noroihin,\njoissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän oli kuin mikäkin särkynyt\nsielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä maailmalle ja kuitenkin\nitkee sen perään.\n\nHän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat\nunelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan\nhän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä\npäättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei\nhäikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko\nolento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.\n\nMiten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina?\nMaailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki\nhänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne\nkaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni,\nnouse.\n\nNiin menneet vuodet.\n\nMutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän,\njonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan\nja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne\noli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois\nitseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua,\nhuomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa\nvanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien\nnousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.\n\nJa Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei\nhän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin\näkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän\noli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin\nrehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan\nkeksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin\ntoivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape\ntunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän\nrakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää,\nnyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa.\nVaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.\n\n— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan.\nEnsi huomenna minä peruutan.\n\nMutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen\ntaistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi\nhän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän\ntaistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta,\njopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen\nkirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen,\nettä sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja\ntummenivat.\n\nNyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään.\nNöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus, joka varjon tavoin seurasi\nhäntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä hän ei todellisuudessa ollut,\nolivat hänen huomaamattaan taluttaneet hänet ulos jostakin, joka\nijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä samalla avanneet hänen silmänsä\nihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen elämäntehtävän suuruutta. Sadun\nhaltia oli suudellut häntä pikku kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja\nhavahduttanut hänet.\n\n\u003Ctb>\n\nElokuun ilta, kirkonkylä kylpee auringon hohteessa.\n\nPohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni\nmies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia,\netupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä\nmietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi.\nMolemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse,\nnousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien\nviljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.\n\n— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti\nsivulleen.\n\n— Naiset ovat aina hellätuntoisempia, arvelee Aape.\n\n— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan\npaikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.\n\n— Kun tottuu, kyllä menettelee.\n\n— Niinpä niinkin, kun tottuu, siinähän se asia onkin.\n\nPuhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee\ntuon tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta.\nSitte hän rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli\njo vähällä joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti\nhän naimatuumat, ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen\nyksinäiseksi.\n\n— Ei sitä vanhempana enää...\n\n— Ei.\n\n— Vaikka kyllä ne toiset...\n\nPieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka.\nAape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun\nkaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto\ntoisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi\nsekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä,\nvaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.\n\n— ... tullaan Kuninkaanmäelle, herätti pienen miehen ääni Aapen.\n\nKuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä,\nja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua\npysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista\npäätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen\nkasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen\nrinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.\n\n— So, annetaan mennä.\n\nAjettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa.\nAivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden\nvihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies\npunakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan\nvartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin\noisivat juuri sinä hetkenä Luojan käsistä lähteneet.\n\nSauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle\njotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä\nmaailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta\nhän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton,\nrikkinäinen narri.\n\nMasentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun\nhänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.\n\n— Niin, miten velimies jakseleekaan?\n\nTuo on kuin anteeksipyynti äskeisestä loukkaamattomuudesta.\n\nSe anteeksipyynti kartoittaa kauas kaikki masentavat muistot. Koko\ntunne-elämä nuortuu nauttimaan. Pieni mies, joka katovuoden vuoksi\nperäytyi naimahommistaan, alkaa vetää puoleensa Aapen huomion. Mies on\nhänen väkeään, sitä ehyttä joukkoa, jossa on luonteita ja luonteiden\ntuoreutta.\n\nKun pieni mies rupee kertomaan velimiehen voinnista, kuuntelee Aape\nmolemmin korvin. Sanat koskevat häneen. Tuntuu kuten ei olisikaan puhe\nyhdestä henkilöstä ja perheestä, vaan monesta, joiden kanssa hän on\nyhdistetty sielun ja veren siteillä ja joiden sitkeyden sekä taistelut\npuutetta vastaan hän tuntee yhtä tarkoin kuin oman elämänsä.\n\n— ... Ja se on velimies ikänsä ollut terve.\n\n— Terveys on hyvä lahja.\n\nTorppa on kadonnut näkyvistä, maantie lähtee loivenemaan vehmasta noroa\nkohti.\n\nMetsä humisee juhlallisesti.\n\n\n\n\nTASAINEN MAA.\n\n\nKeväinen päivä on ehtinyt puoliin. Se alkoi kirkkaudessa,' mutta pian\nkasvoi taivaalle ohutta kelmua, jotta toisin hetkin päivän säteet vain\nkuultivat keltaisena ja punakkana valostuksena, kykenemättä palamaan\ntäydellä, ominaisella voimallaan.\n\nAlhaalla ojaksimen takana panee aitaa Hiski, köyhän talon renki.\nPäivälliskutsua odottaen on hän jo pari kertaa silmäillyt harmaata,\nluuhistunutta rakennusta kohti, näkyisikö nuori vartalo liinaa\nliekuttamassa merkiksi, että ruoka odotti syöjäänsä, mutta mitään\nei näkynyt. Harmaja rakennus seisoo raukean ja väsyneen näköisenä\nnurmettuneella kalliolla, takanaan joku kapea peltotilkku ja kapea\nsyvänteen pohja, joka sen eroittaa metsästä, edessään melkein\nsilmänkantaman laveat vainiot, joiden rannoilta siintää naapurikylän\ntalot ja rakennukset.\n\nVasemmalla on kylä, jonka järven rantaa kiertää etäämpänä\nrautatielinja. Muudan talo, Ranta-Jussila, on muita komeampi.\nSe sijaitsee kahden puutarhan keskessä, se on keskikohdaltaan\nkaksikerroksinen ja muistuttaa enemmän hovia kuin talonpojan asuntoa.\nPellon sarat lähtevät suorassa linjassa puutarhan reunasta järveä\nkohti, mutta kylän muihin taloihin käsin on maantienpuoleinen puutarha,\njonka uljasrunkoiset, korkealle kohoavat vaahterat näkyvät jo kauas\nkulkijan silmään.\n\nHiski, köyhän talon renki, panee aitaa ja hyräilee. Hyräillessään\nsilmäilee hän kolmannen kerran väsynyttä rakennusta kohti. Ei näy\nketään tanhualla, mutta uuninpiipusta kohoaa harmaja, sakea savu.\n\n    Tyttö se katseli ikkunasta\n    pitkin pihlajapuutansa.\n\nJoku astelee pellon polkua, joka painuu alas niityille ja etäämpänä\nsiintävään naapurikylään, astelee joutuisasti, ja kun huomaa Hiskin,\nköyhän talon rengin aitaa panemassa, niin tekee pikku mutkan ojaksimen\ntaakse.\n\nTulija on Ranta-Jussilan emäntä.\n\n— Hyvää päivää, Hiski, tervehtii se iloisesti.\n\n— Hyvää päivää.\n\nHiski iskee rautaseipäällä maahan, iskee hurjasti. Hän tuntee\njotakin kummaa riemua. Emännän äänessä ja silmäyksessä huokuu\npeittelemättömästi jotakin hillittyä ja kytkettyä, puhutellessaan\nnuorta miestä, joka on harvinaisen solakka ja pulska.\n\n— Meidän isäntä käy yhä kivulloisemmaksi, on pakko ottaakseni\nrenkivouti ensi syksystä.\n\nEmäntä käy yhä lähemmäksi, yhä hurjemmin iskee Hiski rautaseipäällä\nmaahan. Hän näkee lihavat kasvot, tylleröisen vartalon, ja hänen kumma\nriemunsa kasvaa.\n\n— Vai niin.\n\n— Niin aivan, ei saa töitä muuten kuntoon.\n\nEi suinkaan, ei.\n\nEmäntä on tuokion vaiti, mutta hän ei saa silmiään irti pulskasta\nnuoresta miehestä.\n\nEtkö sinä tule meille renkivoudiksi?\n\nHiski tuntee veren ajautuvan ohimoihinsa, hänen kumma riemunsa kasvaa,\nja samalla aivan kuin polttaa hänen ajatuksiaan joku pelottava, väkevä,\nmutta silti ei hän saa evätyksi eikä myönnetyksi. Silmänräpäyksellisen\ntaistelun kestäessä nousee Eetin, köyhän talon tyttären kuva hänen\nsilmiinsä, hän on juuri lausumaisillaan jyrkän kieltonsa, mutta silloin\nemäntä virkkaa, alentaen äänensä melkein supatukseksi:\n\n— Ei se meidän isäntä enää kauan elä.\n\nNuo sanat pirstoivat salaman tavoin Hiskin vastustuskyvyn. Tytön\nkuva pakeni hänen silmistään, hän seisoi kuin lumottuna jonkun\npyörryttävän, silmiä häikäisevän mahdollisuuden edessä, joka näyttihe\nsitä houkuttelevammalta, mitä asiallisemmin ja järkevämmin siihen ehti\nperehtyä.\n\n— Mietihän, Hiski, lausui emäntä mesisuin ja tarjosi kättä\nhyvästellessä.\n\n— Sietää miettiä.\n\nEmännän mentyä muisti hän taasen silmäillä köyhää, harmaata taloa\nkohti, ja jopa keksivät hänen silmänsä jonkun hulmuttelemassa tanhualla\npunakirjavaa liinaa. Se oli Eeti, joka antoi merkin, että päivällinen\noli valmis.\n\nHiski lähti.\n\nKaksi iloista, harmaata silmää ja naurava suu kohtasi hänet portailla.\nHän oli ennen katsonut niihin mielellään, nyt hän oli niitä tuskin\nhuomaavinaankaan.\n\n— Tänään ollaan myöhäisiä, kävi kahvivieraita... mutta mikä sinun on?...\n\nHarmaissa silmissä kuvastui arka kummastus, suu vetäytyi vakavaksi.\n\n— Oletko suuttunut minulle?\n\n— Mistä minä olisin suuttunut?\n\nÄänessä värähti kärsimättömyys, mutta se jäi tytöltä huomaamatta.\nHänen silmiinsä nousi jälleen entinen ilon loiste, hän ei huomannut\nettä Hiski vaikeni koko syöntiajan, hänen pälpättäessään tärkeitä ja\njoutavia.\n\n— Hyvä, kun saadaan vahva aita Untipeltoa vastaan, jonka Ranta-Jussilan\nelukat ovat melkein joka kesä peitonneet puti puhtaaksi.\n\n— Elukanko syy? Kun ei ole aitaa pahaistakaan.\n\nHiskin äänessä ja kasvojen eleissä, vaikka hän koki näyttää nauravalta,\noli jotakin pilkallista ja halveksivaa, joka koski tyttöön.\n\n— Eihän toki, mutta onhan lupa puhua.\n\nEeti rupesi vakoilemaan pöydässäistujaa. Tämä ei kertaakaan katsonut\nhäneen. Toisin silmänräpäyksin sulivat kasvojen ilmeet pehmeiksi ja\nhymyileviksi, mutta äkkiä ne vaihtuivat johonkin tuskastuttavaan, joka\ntuokiossa saattoi koveta sydämmettömyyden ilmeeksi. Kauniit kasvot\nnäyttivät silloin vastenmielisiltä, niissä kuvastui jotakin alhaista ja\nrumentavaa, jota ei Eeti milloinkaan ennen ollut niissä keksinyt, ja\njoka vaikutti häneen tummentavasti.\n\nPäivällisen jälestä oli Hiskin tapana polttaa pesällinen tupakkia\nja polttamisen kera nauratella tyttöä, mutta tänään ei hän tehnyt\nkumpaakaan. Syötyään paiskasihe hän suoraan sänkyyn, nukkui tunnin\nraskaasti ja sitte haukotellen ja selkäänsä ojennellen asteli ovesta\nulos, edes vilkaisematta tuvan perille.\n\nEeti katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Jotakin oli tapahtunut. Hiski\nei ollut sama kuin aamiaisen jälestä lähtiessään Untipellon aitaa\npanemaan. Ei ollut...\n\nIloton kesä kului vitkaan. Eetin ja Hiskin väliin kasvoi kiusallinen\nsietämättömyys, joka toiselta puolen oli vaiston herättämää ja\njohtamaa epäilystä sekä salaista vakoilemista, toiselta puolen kylmää\nharkitsemista, asianhaarojen ja mahdollisuuksien punnitsemista.\n\nSattui sentään viikon kestävä katkelma. Joku häilyväisyyden tunne pääsi\nvaltaan rengissä, hän oli toisin hetkin yhtä valkea ja iloinen kuin\ntaloon tullessaankin. Mutta sitä kesti vain viikon. Eräänä elokuun\niltana oli hän jälleen kylmä ja nyreä. Eeti alkoi vainuta, että kaiken\ntakana piili jotakin ylen tärkeätä, jonka ratkaisu ei voinut olla kovin\nkaukana.\n\n— Sinä et enää näe lähellesi, virkkoi hän muutamana sunnuntai-aamuna\nHiskille, kun tämä silmää luomatta häneen meni ohitse.\n\n— Olisi ehkä parempi, kun ei näkisi minnekään, vastasi Hiski kuivan\njärkevästi.\n\nTämän jälestä eivät he enää vaihtaneet sanaa, joka olisi kosketellut\nentisiin toiveisiin. Pyhäinpäivästä muutti Hiski renkivoudiksi\nRanta-Jussilaan, jonka isäntä makasi kykenemättömänä vuoteellaan,\nvaikka järki olikin selvässä toiminnassaan.\n\nRenkivoutina-oloa kesti kolme vuotta, ja ne vuodet tuntuivat lyhyiltä\nkuin kesäinen yö. Ihmisten silmät eivät mitään keksineet, mutta isäntä,\njoka makasi kykenemättömänä vuoteellaan, aavisti kaikki. Se kutsutti\nkerran kamariinsa renkivoudin ja virkkoi kesken puhelua:\n\n— Katsohan minun silmiini.\n\nHiski yritti katsoa.\n\n— Katsohan oikein suoraan.\n\nHiski terästi luontoaan ja katsoi, mutta tunsi samalla, miten punaveren\nkuumat nousivat hänen poskiinsa. Isännän suu vetäytyi silloin\nomituiseen hymyyn, jossa kuvastui sääliä ja inhoa, ehkä sääliä enimmän.\n\nKolmen vuoden takaa kuoli isäntä, jättämättä lapsia jälkeensä. Leski\nja renkivouti menivät naimisiin. Ranta-Jussilan talo oli ensimainitun\nperintö, vainaja oli tullut vävyksi taloon, kuten renkivoutikin. Lesken\nei tarvinnut tehdä jakoa isännän sukulaisille muusta kuin irtaimesta.\n\nKaksivuotisen avioliitossa-olon jälestä syntyi Hiskille poika. Entinen\nrenki ja renkivouti eli silloin elämänsä onnellisinta aikakautta.\nHänen luontonsa oli vielä koskematon, hän ei ajatellut eikä muistellut\nmenneitä, mutta joskus hän aiheettomasti säpsähti. Silloin tuntui\nkuin olisi häntä rutistettu. Jotakin kertyi yhteen, se yhdistynyt\ntähtäsi kaiken voimansa häntä kohti, ja silloin koko maailma läikehti\nsilmänräpäyksen ajan.\n\nSitte syntyi vielä tyttö. Hiskin onnesta ei puuttunut enää mitään.\nKaksi vuotta sen jälestä valitti emäntä eräänä iltana päätään\nkivistävän. Yön kestäessä kehittyi kipu ankaraksi sairaudeksi, ja\nmuutaman päivän jälestä makasi Ranta-Jussilan emäntä hengen heikkona\nsairaana, jolla ei ollut toivoakaan pelastua kuoleman käsistä.\n\nHiski ei valittanut eikä parkunut, mutia se, joka joskus ennenkin oli\nmusertavissa aikeissa tähdännyt voimansa häntä kohti, järkytteli nyt\nhänen onneaan perustuksia myöten. Pelkkä kuoleman ajatuskin hyristytti.\nPaitsi kammottavaisuuttaan särki se lisäksi vakaumuksen, että eletty\non samalla unhotettu, varsinkin jos sitä unheesen painaa siisti ja\nhyödyllinen elämä, kuten häntä koskevassa oli laita.\n\nSairaana ollessaan alkoi emäntä puhella, että hän kaipasi pappia\nkäymään luonaan. Hiski, joka arvasi mitä oli kysymyksessä, taannutteli\nvarovasti sairaan pyyntöä, tuumaillen ja neuvoen, että olisi parempi\nsopia asioista suoraan Jumalan kanssa, kolmas ei siinä voinut olla\nmuuna kuin haittana ja esteenä.\n\nHiskin sanat rauhoittivat sairaan, mutta ankaran yön jälestä nousi\nkysymys jälleen esiin. Eikä sairas enää pyytänyt, hän käski ja komensi.\n\n— Pian matkaan, nyt heti.\n\nRauhoittavat sanat ja kehoitukset kahdenkeskisiin puheluihin Jumalan\nkanssa eivät enää auttaneet, oli pakko kiirehtiä hakemaan pappia. Sinä\npäivänä oli Hiski kuin itsensä hukannut. Hän tunsi halua paeta jonnekin\nmetsään, jossa hän olisi voinut ääneksi parkua rintansa tuskat,\nmutta toisaalta mieli hän olla lähettyvillä, päästäkseen varmuuteen,\nolivatko hänen luulonsa oikeutettuja. Kun nuori kirkkoherra oli tuokion\nviettänyt sairaan kanssa kahdenkesken, hiipi Hiski ovea kohti pahan\nomantunnon ajamana ja kuulosteli toisella korvallaan. Valittava ääni\npuhui heikosti, mutta selvin kuultavasti. Kuului sanoja semmoisia kuin\nJumalan armo, Jumalan rakkaus, Jumalan pelastava käsi j.n.e. Mutta\nsitte kuuli Hiski mainittavan omaa nimeään. Varpaisillaan hiipien\npoistui hän huoneesta, hän oli päässyt varmuuteen.\n\n— Pidä hevonen silattuna eläkä poistu minnekään, jotta olet\ntarvittaessa käsillä, puheli hän renkipojalle.\n\nSitte hän käveli kuin unissaan talliin ja paiskausi suulleen\nperäpilttuusen. Iltapuoleen saakka vietti hän siinä aikaansa\npiehtaroiden ja hiljaa voihkien tuskissaan ja nousi lähtemään\nvasta sitte, kun ilta-auringon säteet sattuivat tallin oveen ja\npuikkelehtivat kynnyksen aukon ylitse peräpilttuuta kohti. Tupaan\nmennessään tapasi hän palvelustytön, joka vasite hoiti emäntää.\n\n— Miten nyt on sairaan laita?\n\n— Se on rauhoittuneempi sitä myöten, kun kirkkoherra kävi, vastasi\ntyttö.\n\n— Vai on rauhoittuneempi. Näinköhän...?\n\nToivon pilkahdus, vaikka tuli äkkiä ja odottamatta, ei voinut\nkoskea mieleen valtavammin. Eikä herännyt halu mennä omin silmin\nnäkemään, mihin määrin palvelustytön sanat antoivat aihetta toivoa\ntuonen peräytymistä alottamastaan työstä. Kirkkoherran käynti oli\nnostattanut aviopuolisoiden väliin jotakin: heidän syyllisyytensä.\nUnheesen painunut nousi äkkiä silmien ja ajatuksien eteen, rynnäten\nhirmuisella polttavuudellaan asianomaista kohti. Ajatusten toiminta\nei kiintynyt mikinkään muuhun, se kiersi aina ja yhäti samaa ympyrää,\njonka keskipisteenä oli se, mikä maailman silmiltä oli salattu ja tähän\nsaakka unheesen hautaantunut.\n\nSovittamattomana se nyt jollakin tavoin särki miehen ja vaimon välin.\nSitä ei voinut millään hyvittää eikä lieventää kummankaan osalta.\nToinen oli syynä toisen rikokseen molemmin puolin. Tuokioittain\napea tunne kyllä lähti laukkaamaan kuoleman taudissa kamppailevaa\naviopuolisoa kohti, mutta singahti heti takaisin entistään\npolttavampana ja raatelevampana. Silloin rangaistuksen löyhkä oli\ntukehduttaa. Tuntui kuin olisi tuomion pilvi kääriytynyt koko\nRanta-Jussilan ympäri, tihkuttain tuskan henkeä sierainten nieltäväksi\n\nYön kuluessa huononi sairas. Puolisen edellä juoksi hoitajatyttö\nhengästyksissään Hiskin luo, joka ajoi heinäkonetta navetantakaisella\npellolla, ajatusten riehuessa yhtä polttavasti kuin edellisinäkin\npäivinä.\n\n— Emäntä vaatii puheilleen, joutukaa, joutukaa, huusi tyttö jo kaukaa.\n\nHiski irroitti hevoset koneen edestä, sitoi ne aitaan ja lähti\njuoksujalan tytön jälessä. Juostessa valtasi hänet omituinen pelko,\njoka tuota pikaa muuttui vastenmielisyydeksi. Apea tunne teki entisen\ntyönsä ja lähti laukkaamaan kuolevaa kohti, latoen suurimman syyn sen\nosalle, mutta sieltä se kimmahti pian takaisin, kuvastaen Hiskin eteen\nsäälin ja inhon sekaisen katseen sekä kaiuttaen hänen korviinsa sanat:\nkatsohan oikein suoraan.\n\nTuskan hikeä pyyhkien otsaltaan astui Hiski sairasvuoteen lähelle.\nKaksi silmää, joissa oli erinomainen loiste, katsoi häneen niin\ntuikeasti että hän melkein vapisi.\n\n— Miten sinä nyt voit? kysyi hän kääntyen vuoteesen käsin.\n\nSairas ei vastannut, mutta hänen katseensa tiukkeni yhä tuikeammaksi.\nJa sitte alkoi kuulua valittava äänijakso, jossa ei mitään sanoja\neroiltanut. Sairas oli menettänyt puhekykynsä sill'aikaa kun tyttö\njuoksi pellolle isäntää hakemaan. Sanojen sijaan kuului vaan valittava\nääni, joka väliin kiihtyi hillittömäksi, korvia repiväksi parunnaksi,\nväliin värähti hiljaiselta kyynelriemulta.\n\nTuskan hiki otsalla seisoi Hiski vuoteen ääressä, voimatta irroittaa\nkatsettaan kalman kalpeasta vaimostaan. Valittava ääni puhui hänelle\ntajuttavaa kieltä, vaikka tuoni olikin kielen voimat hervauttanut. Sekä\nhillitön, korvia repiviä parunta että kyynelriemu tarkoittivat häntä,\nainoastaan häntä. Kaikki oli häneen nähden ratkaisematta ja vasta kuin\nalulla. Hiski tunsi sen selvästi, kun tuikea katse lävisti häntä ja\nhillitön parunta repi hänen korviaan.\n\nPitkän ja monivärisen valitusjakson jälestä sulki sairas silmänsä ja\nvaipui tiedottomuuteen. Sitä tilaa kesti kolme vuorokautta, sitte tuoni\nteki päättäjäistyönsä —.\n\nHiski suri kuollutta. Apea tunne ei enää syntynyt.\n\nMielessä asusti niin valtava kaipuu ja lohduttomuus, että se ikäänkuin\npoltti kaiken muun, joka vain yrittikin lähennellä ja hiipiä\najatuksiin. Surun ja kaihon valossa näkyi moni pikku asia vallan\ntoisellaiselta kuin ennen. Kaikki keskittyi kiinteämmin vainajaan,\nkaikki muistutti hänestä ja valitti samalla hänen aikaista kuolemaansa.\n\nHänen haudalleen pystytti Hiski komean patsaan, yhtä komean kuin\nvainaja oli ensimmäiselle miehelleen pystyttänyt. Molemmat haudat\nsijaitsivat kirkkomaan reunassa tuuheiden puiden suojaamina. Siihen\nsilmäili Hiski itselleenkin viimeisen leposijan. Hänen hautansa sopi\nreunimmaiseksi, siten emännän tuli olemaan keskessä, heidän kahden\nvälillä. Asiasta oli ollut puhetta jo emännän eläessä.\n\n— Sinun paikkasi on siinä reunassa. Eikö niin? oli emäntä sanonut.\n\n— Niinpä tietysti, vastasi hän.\n\nSuru kesti aikansa, oli pakko tottua unhottamaan ja kiintyä\ntodellisuuteen. Mutta kesken unhotusta ja elämän todellisuuttakin\nsairasti Hiski silmin nähtävästi jonkinlaista levottomuuden tautia.\nHäntä ei näyttänyt mikään tyydyttävän. Missä vain oli myllertämisen\nvaraa, siihen iski hän kiinni, olipa se sitte pellon sivulla olevaa\nkivikkoa tai kuivaamatonta suota. Hän oli aina jalkeilla, aina\nvalveilla. Aikansa myilerrettyään maita, ryhtyi hän rakennuksien\nkimppuun. Riihet, tallit, navetat ja kaikki pahaiset ladotkin\nrakennettiin uudestaan, toisia siirrettiin uusille paikoille, eräitä\nsuurennettiin, eräiden rakennetta muodosteltiin, entiselleen ei jäänyt\nmikään.\n\n— Niinhän sinä pyörit kuin tuulispää, huomautti kerran Jopi, renkivouti.\n\nTämä oli Hiskin paras ystävä. Heidän ystävyytensä oli peruisin jo\nHiskin renkivuosien ajoilta. Jopi oli luonteeltaan filosoofi: s.o.\npyrkimätön. Hänen viisausohjeenaan oli, kunhan on millä elää aamusta\niltaan, ei muuta tarvita. Nojaten viisausohjeesensa nai hän nuorena.\nHiskin mennessä Ranta-Jussilaan renkivoudiksi oli Jopilla jo tuvallinen\nlapsia. Kun sitte Ranta-Jussilan isäntä kuoli ja kun jo kuiskailtiin\nhänen seuraajastaan, lausui Jopi kohdatessaan entisen toverin:\njos sinun hyvin käy, muista minua. Ja sitä lausuessa kiilsi Jopin\nsilmäkulmassa jotakin. Hullukin huomasi että kiilto merkitsi alastomia,\nnälkäisiä lapsia.\n\nHiski ei ystävän pyyntöä unhottanut, isännäksi kohottuaan teki hän\nJopista renkivoudin Ranta-Jussilaan ja pelasti hänen lapsensa nälästä\nja alastomuudesta —.\n\n— Pyörit kun tuulispää, sanon toistekin, jatkoi Jopi puhetta\nkiltinsävyisesti, kuten hänen tapansa oli. Minä sinun sijassasi\nostaisin varpaisiin saakka ulottuvat ketunnahkaturkit enkä tekisi muuta\nkun pyhinä ajeleisin kirkkoon kaksi orhitta edessäni ja hopeahelainen\npiippu hampaissani.\n\nHiski ei hymyillyt edes piloillaan.\n\nRakennustouhuista selvittyään rupesi hän ajamaan valistuksen aatetta.\nSuuri kylä oli ilman kansakoulua. Kouluiässä olevia lapsia oli paljo,\nmutta vain harvat käyttivät hyväkseen etäämpänä olevaa kirkonkylän\nkansakoulua; oma koulu oli siis kipeään tarpeesen. Isännät ensin\nvastustelivat Hiskin tuumia, mutta tarkemmin perehdyttyään niihin,\nrakennuslainaehtoihin y.m., suostuivat he. Oikeudellisien asianhaarojen\nvuoksi ei Hiski voinut, vaikka hänen mielensä paloi, lahjoittaa\nkoululle tonttimaata, mutta hän lahjoitti sen sijaan rahaa, jotta\ntonttimaa kuitenkin saatiin ilmaiseksi. Kivijalan ja ensimmäisien\nperustuksien laskemisesta saakka valvoi hän töiden suoritusta, jotta\nkaikki tuli tehdyksi huolellisesti. Omilla kustannuksillaan tasoitti\nhän koulun ympäristön, hankki sinne hedelmä- ja koristepuita, ja kun\nkoulu alkoi vaikutuksensa, oli Ranta-Jussilan isännällä tuhka tiheään\nasiaa käydä opettajaa tapaamassa ja tiedustelemassa, eikö koulun\nympäristöllä olevien viljelyksien vuoksi tarvitsisi ryhtyä tuohon ja\ntähän puuhaan.\n\nSatunnaisen asian vuoksi joutui hän kerran pistäytymään köyhäintaloon.\nMatkalla muisti hän että olikin hänen syntymäpäivänsä. Sitä ei oltu\nmilloinkaan vietetty erikoisemmin, Ranta-Jussilassa kun aina vältettiin\nkaikkea komeilemista ja ylellisyyttä. Köyhäintalon johtajan kanssa\npuhellessa sitte Hiskin käsi solahti povilakkariin, hän näytti\ntuokioksi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Joku mieleinen tunne kuvastui\nhänen vakaviin kasvoihinsa, joissa ei iloista hymyilyä oltu nähty sitte\nemännän kuoleman.\n\n— Muistinpa parahiksi, että tänään on syntymäpäiväni.\n\nHiski veti lompakostaan esiin setelin, hänen kasvojensa hymy elehti yhä\nvalkeammaksi.\n\n— Käyttäkää tämä hoitolaisten iloksi tänään.\n\nSe ei jäänyt ainoaksi kerraksi, köyhäintalossa vietettiin monasti\nvuoteen pikku juhlat Ranta-Jussilan lahjoittamilla seteleillä.\nViimemainitun nimi alkoi tulla tunnetuksi kaikkein puutteenalaisten\nkesken. Eikä aikaakaan, kun alkoi käydä niin, että jos tauti tappoi\nmökkiläisen lehmän tai kitutalon isänniltä puuttui panna siemen\npeltoon, niin molempien tie livisti Ranta-Jussilaan. Sieltä ei avutta\nlähtenyt kukaan. Oli puute sysien tai seppien syy, aina oli Hiski yhtä\nherkkä auttamaan. Ujoja hädänalaisia auttoi hän pyytämättä. Missä vain\npuute ja kurjuus hänen lähistössään tuli tiedoksi, ei hän saanut lepoa\nennenkuin hän joko välillisesti tai välittömästi, joko tuntemattomana\ntai julkisesti oli rientänyt apuun.\n\nHänellä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ranta-Jussilan maanviljelys\nja karjatalous oli mallikunnossa, mutta silti kerkesi isäntä olemaan\nmukana joka taholla missä vain toimintakykyistä järkimiestä kaivattiin.\nKunnallisia rientoja harrasti hän innokkaasti, usein valittiin hänet\nluottamustoimiin, mutta hyväntekeväisyys kuitenkin muodostui aikaa\nmyöten hänen elämänsä silmään pistävimmäksi ominaisuudeksi. Sitä hän\nharrasti eritoten, harrasti niin lämpöisesti että joskus näytti siltä,\nkuin olisi hän olettanut elettävän päivän ja torjuttavan puutteen viho\nviimeiseksi ja ettei hänellä huomenna enää olisi ollut tilaisuutta\nlievittää kärsivän puutetta.\n\nMutta ajan ratas pyöri ja pyöri, noin kaksikymmentä vuotta oli kulunut\nemännän kuolemasta. Hiskin tytär oli jo naitu ja Ranta-Jussilassakin\noli jo muutaman vuoden keikkunut talouden ohjissa nuori emäntä,\nhänen poikansa vaimo. Kun Hiski eräänä aamuna heräsi, tuntui\nhänen päänsä painavalta. Oli vielä varhainen, linnut visertivät\nriemukkaasti puutarhassa. Viserryksiä kuunnellessa rupesi häntä jälleen\nunettamaan; hänen ruumiinsakin tuntui kumman väsyneeltä ja painavalta.\nKiepsahdettuaan nukkumisen jälestä istumaan sängyn laidalle, silmäsi\nhän seinäkelloon. Se näytti kahdeksan.\n\nJo oli kummat, kun uni kerran veti häntä nenästä.\n\nHän koki pukeutua, mutta jalat kieltäytyivät tottelemasta. Vain\nsuurilla ponnistuksilla voi hän liikkua sen verran, että sai puetuksi\nylleen. Matta kun hän yritti kävellä, tuntui ruumis kiven painavalta,\nja samaan kummaan veti pääkin; oli vaikea tuntea kumpaakaan omaksi.\n\nHiskiä rupesi jälleen unettamaan, hän oli niin väki väsynyt.\n\nUnettamista kesti moniaita päiviä, Hiski oli valveilla vain jonkun\ntunnin, ja hän valitti myötänään ruumiinsa ja päänsä painavuutta.\nViikon kuluttua hän jo käveli tupaan, mutta jäi rahille istumaan,\njatkamatta kävelyään vainioille, kuten kamarista lähtiessään\noli hankkinut. lltapuolla poistui hän, silmäiltyään pari tuntia\nRanta-Jussilan peltoja, joista osa näkyi tuvan ikkunaan. Huomissa\nuudisti hän saman kävelyn, katseli ikkunasta samaan suuntaan, toisti\neiliset sanansa, että hänen ruumiinsa ja päänsä tuntui niin painavalta,\nja katosi sitte omaan asuntoonsa.\n\nTätä jatkui vuoden. Vaikka liikkuminen näytti kysyvän yhä suurempia\nponnistuksia, ilmaantui Hiski säännöllisesti joka päivä yhdentoista\ntienoissa peräikkunan ääreen. Jos poika tai miniä meni lähelle\npuhuttelemaan häntä, kuului ainainen valitus, että hänen päänsä ja\nruumiinsa tuntuivat niin ihmeen painavilta.\n\nMuuhun ei hänen huomionsa enää kiintynyt.\n\nEräänä päivänä ei hän sitte ilmaantunutkaan sijalleen ikkunanpieleen.\nMiniä muisti kaivata häntä.\n\n— Mitenkähän isän laita on? virkkoi hän miehelleen, joka tuli etsimään\njotakin heinäkoneen meisseliä. Menehän katsomaan.\n\nPoika meni isän kamariin. Kädet ristiin asetettuina rinnoille makasi\nisä sängyssä, mutta silmät olivat kirkkaammat ja tajuisemman näköiset\nkuin monesta aikaa ennen.\n\n— Mitenkä isän pään laita on tänään?\n\n— Terve, aivan terve.\n\nVastaus lausuttiin tunteellisella, vaikka heikolla äänellä.\n\n— Tahtooko isä tavata Elviä?\n\n— Tahdon.\n\n— Milloin?\n\n— Tänään. Minä sanon hyvästit teille kaikille.\n\nIllalla seisoi poika, tytär ja miniä Hiskin vuoteen ääressä. Tyyneyden\navulla kykeni viimemainittu vielä pysyttelemään istuvassa asennossa,\nvaikka voimat olivatkin jo aivan lopussa ja vaikka hänen joka jäsenensä\ntutisi ja vapisi. Kasvojen kauneudesta oli vieläkin heikko kuvastus\njälellä, huolimatta siitä että posket olivat painuneet syviin kuoppiin,\notsa oli surkastunut keltaiseksi ja valkoinen parran sänki peitti\nluiset leuat.\n\n— Käykää hakemaan Jopi tänne.\n\nPoika ja tytär katsoivat kysyvästi isäänsä, mutta tämä uudisti käskyn.\nKun vanha renkivouti, joka jo tutisi ja vapisi hänkin, oli saapunut\nkuolevan isäntänsä luo, virkkoi viimemainittu:\n\n— Olen kutsuttanut sinut, Jopi, todistajaksi kuulemaan minun viimeisen\ntahtoni, jonka toteuttajiksi määrään poikani ja tyttäreni. Kysymyksessä\nei ole kulta eikä maallinen hyvyys...\n\nSairaan ääni viehkeytyi, hänen jäsenensä herkesivät tutisemasta, hän\npuhui kauan, levähtäen tuokion, milloin voimat rupesivat pettämään,\nkunnes asia, joka oli hänen sydämmellään, oli selvitetty monine\nsivuseikkoineen.\n\nTytär itki ääneen, kun sairas vihdoin lopetti.\n\n— Miksi sillä lailla?\n\n— Miksi? Miksi? kuului pojan ja miniänkin suusta.\n\n— Teidän asianne ei ole kysyä, vaan totella.\n\n— Isä, isä, parkui tytär, sinä et ymmärrä mitä teet.\n\n— Lapsi, vastasi kuoleva, sulkien silmänsä tuokioksi sekä hymyillen\nmurtuneesti.\n\nKun hän jälleen katsoi ympärilleen, näki hän pelkkiä kyyneleisiä\nkasvoja. Ne eivät näyttäneet häntä liikuttavan. Kohdistaen poikaansa\nläpitunkevan katseen virkkoi kuoleva helähtelevällä äänellä sekä\nsuorentaen tutisevaa ruumistaan:\n\n— Vannotko täyttäväsi minun tahtoni?\n\n— Vannon.\n\nKuoleva sulki silmänsä ja näytti nukahtavan.\n\n— Nyt on minun hyvä olla, nyt en minä tarvitse enää mitään, supatteli\nhän hiljaa itsekseen, ja hänen kasvoiltaan oli kadonnut murtumuksen\nilme.\n\nYöllä hän kuoli. Väsyneen tavoin, joka on saanut kyllikseen\npäivän vaivoista, nukkui hän hiljaa ja kivutta, päästäen viime\nsilmänräpäyksessä vain pitkän huokauksentapaisen, merkiksi että henki\noli jättänyt tilapäisen asuntonsa.\n\nYlihuomissa hän jo saatettiin hautaan.\n\nSurusaatto ei ollut loistava. Vanha renkivouti ajoi ruumista,\njälessä seurasi poika emäntineen ja tytär miehineen sekä vainajan\nmerkinnän mukaan kantajiksi pyydetyt isännät. Kelloja ei soitettu\nsaattokulkueelle, sen oli kuoleva nimenomaan määrännyt.\n\nHauta oli rivihautoja, jommoisia käyttävät köyhät.\n\nJoukko köyhäintalon asukkaita, jotka jollakin tavoin olivat\nsaaneet tiedon Ranta-Jussilan isännän hautaamisesta, oli saapunut\nkutsumattomina vieraina tilaisuuteen. Ne parkuivat ääneen\nhyväntekijänsä kuolemaa. Jotkut asettuivat toimituksen kestäessä\npolvilleen rukoilemaan, toiset, tuskan väänteet kasvoillaan, hiljaa\nvalittivat ja peittivät käsillä silmänsä, ikäänkuin haudan ja kirstun\nnäkeminen olisi kauhistuttanut heitä.\n\nKun vanha kirkkoherra oli vihkinyt ruumiin maan omaksi, puhui hän\nvapisevin äänin särjetystä sydämmestä, jota ei Jumala milloinkaan\nhylkää.\n\nHaudan peittämiseen ottivat osaa köyhäintalon asukkaatkin. Käsillään\nkaapivat he soraa Ranta-Jussilan kirstun yli, hiljaa parkuen ja\nmutisten rukouksia.\n\nVierekkäin Ranta-Jussilan isännän kirstun kanssa oli toinenkin,\nkimröökillä mustaksi tuhrittu kirstu. Se oli edellisenä päivänä\nlaskettu hautaan ja oli vain osaksi peitetty.\n\n— Ken siinä makaa? kysyi renkivouti haudankaivajalta.\n\n— Joku Eeti-niminen työmiehen vaimo.\n\nMolemmat kirstut kätkeytyivät.\n\nRanta-Jussilan haudalle ei pystytetty mitään muistomerkkiä, siinä\nleviää vain tasainen maa, jonka yli katse liukuu pysähtymättä,\nlevähtämättä.\n\n\n\n\nSYDÄNTARINA.\n\n\nmonta, monta vuotta sitte eli muutamassa suurta puutavaraliikettä\nharjoittavassa rannikkokaupungissa vanha konttorinsiivoojatar.\nHänen nimensä oli ollut ennen pelkkä Jenny. Silloin oli hän nuori\nja punaposkinen, ja hänellä oli sulhokin, nuori merimies, mutta\nviimemainittu joutui aaltojen saaliiksi, ja kun vuodet vierivät,\nkuihtuivat ruusut Jennyn poskilta, ja sitte hänelle hommattiin omahinen\nasunto ja konttorinsiivoojattaren toimi. Ja häntä ruvettiin kutsumaan\n\"vanhaksi Jennyksi\". Asianomaisesta tuo oli yhdentekevä, hänen\nnuoruutensa oli kaikissa tapauksissa mennyttä, muistuttipa maailma\nsiitä tai ei.\n\nMutta vaikka nuoruus ja ruusut olivatkin menneet, oli vielä sentään\njälellä Manne, veljentyttären poika, jonka isä oli kirvesmies.\nKun lapsia oli paljo, pääsi Manne tädin hoitoon. Mitä poika oli\nhoitajalleen, ei ole helppo ihmiskielen sanoa. Nähkääs, kaikki se mikä\naikoinaan olisi kohdistunut soreaan merimieheen, kohdistui sittemmin\nveljenlyttären poikaan.\n\nManne alotti uransa juoksupoikana, yleni siitä konttorioppilaaksi,\nkunnes eräänä kauniina päivänä aivan kiltisti valtasi uran ylimmän\nsijan, joka merkitsi sitä, että hänestä tuli konsuli Hartin liikkeen\nensimmäinen kirjanpitäjä.\n\n\"Vanha Jenny\" selitti kohoomisen merkityksen hyvin havainnollisesti.\nLiikkeen pää oli konsuli itse, rahastonhoitaja oli hänen oikea kätensä,\nensimmäinen kirjanpitäjä hänen vasen kätensä. Se oli silmän huomattava\nkolmiyhteys. Ja pormestari ja kaupungin muut herrat toistivat\ntotilasiensa ääressä, mitä \"vanha Jenny\" oli lausunut, ja vakuuttivat\nettä sen älykkäämpää ja pätevämpää sukkeluutta ei oltu kaupungissa\nlausuttu sen perustamisajoista saakka.\n\nManne oli kiltti mies, aivan harvinaisen kiltti. Hän oli ehdottomasti\nraitis, hän ei suvainnut tupakoimista eikä liioin käynyt\nkauppiasklupissa skruuvaamassa, kuten muut ensimmäiset kirjanpitäjät\ntapasivat tehdä. Mutta olipa hän sitte suosittukin. Kaupungin kaikki\nhienot neitoset olivat hänen läheisiä tuttaviaan. Hän oli sinän-tuttu\nylhäällä ja alhaalla, tukkukauppiaan tyttärien ja leipurin myyjättären\nkanssa, kaikki suosivat häntä, kunnioittivat häntä ja luottivat häneen,\nerittäinkin ryyppyyn, sikaariin ja skruuviin nähden. Mutta kaikessa\noli joku hieno raja ja viiva, jonka yli ei milloinkaan astuttu.\nNeitoset olivat joka tilaisuudessa suosiollisia, kunnioittavaisia ja\nluottavaisia, mutta samalla saavuttamattoman etäisiä. Puhutellessaan\nja nauratellessaankin niitä tunsi Manne, miten hän aina vain etääntyi\nsiitä viivasta, jonka yli olisi ollut astuttava uljaasti joko\nvoittajana tai voitettuna.\n\nAjatuksissaan hän kyllä astui. Joka päivä, joka ilta ruhjoi ja\ntuhri hän sen kuvan, joka neitosilla oli hänestä. Tänään sommitteli\nhän itsensä kävelymatkaan tukkukauppiaan vanhimman tyttären kera,\nsaadakseen tilaisuuden haalean kuutamon valossa tunnustaa rakkautensa\nsille; huomenna sepitteli hän ajatuksissaan rakkauskirjettä\nkeskinäiselle, ylihuomenna vaipui hän ritarillisesti polvilleen\nnuorimman helmojen lähellä. Merimieslähetyksen ompeluiltoina syleili\nhän ahkeraan apteekkarin tytärtä, laskiaishuveissa kietoutui hänen\nkätensä hellästi pormestarin neidin uumien ympäri.\n\nMutta kaikki tuo tapahtui vain ajatuksissa. Kadulla kohdatessaan\njonkun mainittuja neitosia tervehti Manne kohteliaasti kuin prinssi,\nvaikka oli tervehdittävän kanssa lähempi tuttava. Pastorin Lea\nneitikään, jolla oli suurin ihmistuntijan maine kaupungissa ja jolla\nkaikissa kysymyksissä oli tavattoman ankarat mielipiteet, ei osannut\naavistaakaan, miten hurjasti Manne rekiretkellä suuteli häntä,\nrekitoveriaan, kaulaan, otsaan, huuliin...\n\nVuodet vierivät verkalleen, kuoli \"vanha Jenny\" ja Manne jäi kuin\nyksinäiseksi maailmaan. Poissa sekin ainoa, jonka kädet olivat\nhyväilevästi koskeneet. Manne häntä kaipasi ja kaipuunsa todisteeksi\npystytti hän kauniin hautakiven \"vanhan Jennyn\" haudalle.\n\nJa vuodet yhä vierivät. Eräänä toukokuun sunnuntai-iltana, jolloin\nvapaaehtoisen palokunnan torvisoittajat soittivat kaupungin puistossa\n\"Paimentytön kaihoja\" ja jolloin kaikki kaupunkilaiset olivat jalkeilla\nkirkasta kevätilmaa hengittämässä, oli asema tämmöinen: Manne istuu\nkuvastimen ääressä ja solmii rusettia kaulaansa. Sitä tehdessään\nhuomaa hän päälakensa käyneen keskeltä kaljuksi. Kalju paikka ei ole\npaljoa suurempi kuin piparikakku, mutta se välkkyy ja loistaa niin\nelämänhaluisesti ja toivorikkaasti.\n\n— Hyi, perhana, virkahtaa Manne, ja sylkäsee lattiaan tyhjän sylen.\n\nKaljupäisyyden alun lisäksi keksii hän kasvoissaan sepo selviä\nvanhettumisen merkkejä. Otsassa on kurttuja sekä poskissa ja leuan alla\npaikoin jotakin pehmeää ja roikkuvaa, jota pinteämmät paikat tuntuvat\nhyleksivän.\n\nHän oli muuttunut ulkonahkaan nähden niin paljon, että hänen oli vaikea\ntuntea omaa itseään. Ja maailmakin hänen ympärillään oli muuttunut.\nUudella pormestarilla — vanha oli kuollut — on vastaanottajaiset\nillalla. Manne ei ole sinän-tuttu uuden pormestarin neitien kanssa.\nEntisien kanssa hän oli kyllä, mutta ne ovat joutuneet naimisiin jo\nkauan sitte. Samoin pastorin Lea ja tukkukauppiaan tyttäret, paitsi\nkeskimäistä, joka hukkui sulhoineen purjehdusretkellä. Apteekkarin\ntytär oli jäänyt leskeksi. Kaikille oli jotakin tapahtunut, kaikki\nolivat saaneet tuomisia joko surun tai ilon haltijattarilta, mutta se,\njoka oli jäänyt osattomaksi ja unhotuksiin, oli Manne, konsuli Hartin\nensimmäinen kirjanpitäjä. Parin vuosikymmenen kuluessa ei hänelle ollut\nmitään tapahtunut, ei ripettäkään onnea tai onnettomuutta. Ei muuta\nkuin nuo iänikuiset kävelyretkien sommittelut ja niillä tapahtuneet\nkosinnat, rakkauskirjeiden sepittäniiset, suutelemiset otsaan, kaulaan,\nhuuliin, kaikki nuo hurjuudet, joista ei tiennyt kukaan muu kuin Manne\nitse.\n\n— Hyi, perhana.\n\nSidottuaan rusetin oikasihe Manne suoraksi. Maailma suututti häntä.\nKaikki tuntui makunsa menettäneeltä. Uuden pormestarin iltakutsut,\ntorvisoitto ja konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Mies melkein\nviidenkymmenen vanha eikä milloinkaan tekemisissä naisen kanssa, ei\npikku alussakaan.\n\n— Hyi, perhana.\n\nManne suuttuu yhä enemmän, hän tuntee hengessään että tämmöinen\njatko on mahdoton. Jotakin täytyy tapahtua pikapuoliin. Hän ei saata\niän päivän tyytyä pelkkiin kosintaretkien suunnittelemisiin ja\najatussuuteloihin.\n\nEipä saata. On pakko tapahtua jotakin uutta.\n\nUutta, uutta!\n\nOli omituista nähdä Manne, entinen konsuli Hartin ensimmäinen\nkirjanpitäjä, vanhojen merikarhujen seurassa, pitkävartinen piippu\nhampaissa ja muka kokeneen veitikan ilme kasvoilla.\n\nHänestä oli, näet, tullut laivanvarustaja, joka myi ruokavaroja\nlaivoihin. Ja se oli hänestä tullut pakolla. Hän ei enää voinut jatkaa\nentiseen tapaan. Hänen täytyi puhkaista ympäriltään rikki viattomuuden\nja kokemattomuuden näkinkenkäkuori, kuten hän itse lausui, sekä\npaiskautua maailman markkinamelskeesen, juomaan sen tarjoomat hunajat\nsekä myrkyt.\n\nJa hän paiskautui laivanvarustajaksi ensimmäisen poikkikadun kulmaan.\nSe oli epäilemättä liikkeelle varsin edullinen paikka, sillä satamasta\nkäsin, jollei kiertoteitä käytetty, oli melkein mahdoton päästä hänen\nliikkeensä ohi.\n\nLaivanvarustajana näytti hän viihtyvän mainiosti. Vanhat, kokeneet\nmerimiehet olivat hänen mieliväkeään sitä suuremmassa määrässä, kuta\nkursailemattomammin osasivat valehdella. Ja valehdella semmoisia\njuttuja, joissa nainen oli mukana luomassa onnea tai kyyneleitä.\n\nMerimiesten seurassa Manne aina potki rikki viattomuuden ja\nkokemattomuuden näkinkenkäkuoren ja astui esiin veitikkana ja\nmaailmanmiehenä, jolle pikku sydänleikki piirityksineen ja\nvalloituksineen oli jokapäiväinen asia. Hänen kalju päänsä ja\nkurttuiset kasvonsa loistivat silloin tyytyväisyydestä, hän puhalteli\nveikeästi savuja kuuntelijaa kohti ja merkkikohdissa iski hän silmää ja\nnapautteli piipunvarrella nenäänsä.\n\nTätä esiintymistä älköön kuitenkaan käsitettäkö siten, että Manne\nolisi siitä todella nauttinut. Ei toki. Mutta hän tahtoi koristella\nitseään, saavuttaakseen ihailua. Ne olivat, nuo valloitukset, hänen\nseura-avujaan, jotka kohottivat hänet ylemmäksi muita ja tekivät\nhänestä suuruuden merimiesten seuroissa.\n\nSydäntarinaansa, josta todellinen Manne eli ja josta hänen sydämmensä\nhumaltui onnen humalaan, ei hän ottanut huulilleen kuin peräti\nharvinaisissa tapauksissa. Jos oli kapteeni tai perämies nuori ja\nkihloissa, jos silmät ja hiukset olivat pohjoismaiset eli siniset ja\nvaaleat, saattoi tapahtua että Manne kertoi sydäntarinansa, kertoi sen\nihastuneesti kuin lemmensadun, jossa kaikki tapahtumat kirkastuvat\nlumoavan kultaudun valossa.\n\nMinä satuin kuulemaan tarinan parikin kertaa, toisella kerralla\nlämpenin enemmän kuin ensimmäisellä, tietystikin kertojan itsensä\nvuoksi. Meitä kuulijoita oli kolme, nuori norjalainen kapteeni\nrouvineen ja minä. Ensimainittu oli pitkä, harteva poika, rouva oli\nvilkas ja helakka. Huomasin että Mannen unelmat alkoivat elostua ja\nettä hän lämpenee kertomaan sydäntarinaansa.\n\nJa hän lämpenikin. Mutta ensin hän muokkasi mielet\nvastaanottokykyisiksi, kysyen ihastuneesti:\n\n— Oletteko kauan olleet naimisissa?\n\n— Pari kuukautta, nauroi kapteeni.\n\nTuo oli Mannesta erinomaista, se oli tunturimaista, satumaista. Viettää\nkuherruskuukaudet vyöryvillä aalloilla, nähdä illoin auringon vaipuvan\nmereen, näköpiirin rajaan, mitkä ruhtinaalliset kuherruskuukaudet!\nMyrsky soittaa häämarssia ja öisin tuikkivat tähdet — oli syyskesä —\ntanssivat morsiustyttöinä.\n\nSe oli kaikki erinomaista, tunturimaista.\n\nÄkkiä hän sitte tokasi rouvalle:\n\n— Olette tietysti onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen.\n\nVastine oli myöntävä.\n\nSamallainen kysymys kapteenille, samallainen vastine, sitte tuokion\näänettömyys.\n\n— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?\n\nVaikka kysymys lausuttiin kaihoisin äänin, pyrskähdimme me kolmin\nnauramaan. Mutta Manne ei ollut milläänkään, hän toisti kysymyksen\nvielä kahdesti, ensin rouvalle, sitte kapteenille.\n\n— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?\n\n— On.\n\n— Hauska on.\n\nMe taasen nauroimme, mutta Mannen kasvojen ilmeet värittyivät yhä\nkaihokkaammiksi.\n\n— Kerran minäkin olen ollut onnellinen.\n\n— Kertokaahan, iski rouva vilkkaasti, me naiset olemme uteliaita.\n\n— Siitä on kauan, kaikki tuntuu nyttemmin tarinalta, ihanalta tarinalta.\n\n— Arvaan jo, te rakastitte.\n\n— Rakastin, minä rakastin.\n\n— Olitte silloin nuori.\n\n— Kahdenkymmenen.\n\n— Entä hän?\n\n— Hän oli pari vuotta minua nuorempi.\n\n— Nimi?\n\n— Virgiinia.\n\n— Paul ja Virgiinia. Niinkö?\n\n— Tavallaan.\n\n— Siis surullinen tarina.\n\n— Surullinen.\n\nVilkkaanpuoleista puhelua seurasi hetkisen äänettömyys, mutta sitte\nhaikea ilme hukkui äkkiä Mannen kasvoilta, hänen silmiensä loiste\nkasvoi huomattavasti, ja hän muuttui nuorekkaan näköiseksi, ruvetessaan\nkertomaan olettamaansa sydäntarinaa, jonka hän pitkien vuosien\nyksinäisinä iltoina oli sepittänyt.\n\n— Minulta on monesti kysytty syytä, alotti hän leikkisästi, niiksi\nminä jäin naimattomaksi, tämmöiseksi hyljätyksi ja haalistuneeksi\nkaljaasiksi, jolla ei ole purjeita, satamaa, ankkuria, mutta siihen\nkysymykseen vastaan minä näin: mies voi ainoastaan kerran rakastua,\nai-no-as-taan ker-ran.\n\nKaksi viimeistä sanaa lausui Manne liikuttavan tunteellisesti. Kapteeni\nnäytti vakavalta, rouvan kasvoille levisi myötätunteinen ilme.\n\n— Ai-no-as-taan ker-ran, sanon minä, jatkoi Manne. Rakkaus on jotakin\nniin ehjää ja kokonaista, jotakin niin omaa itseään... sanoisinko että\nrakkaus on kuin telakalta vesille laskettu uuden uusi kolmimasto,\nsilloin kun se maalattuna ja uusin purjein ensi kerran kokee meren\nsyleilyn. Sanokaamme että se, mitä se silloin tuntee, ei uudistu enää\nikinä, syystä että se on mahdotonta.\n\n— Mahdotonta, toisti rouva, jonka ihastus ja myötätunne oli kohonnut.\n\n— Toiset satamat, toiset meren syleilyt eivät ole eivätkä voi olla\nsitä, mitä ensimmäinen oli.\n\n— Ei, ei, säesti rouva.\n\n— Minä olen juuri tuommoinen kolmimasto. Minä sain kokea meren\nensimmäisen syleilyn enkä voi sitä unhottaa.\n\n— Meri oli Virgiinia.\n\n— Meri oli Virgiinia, toisti Manne. Olette ehkä utelias kuulemaan,\nminkämoinen hän oli näköjään.\n\n— Olen hirmuisen utelias.\n\n— Hieman kaihoisa, mutta kuitenkin virkistävä, hieman unelmoiva ja\nraskasmielinen, mutta kuitenkin kevyt ja läpikuultava.\n\n— Niinkuin Välimeren vesi.\n\n— Niinkuin Välimeren vesi, toisti Manne. Vaaleahkot hiukset,\nsinisenharmaat silmät, oikein pohjoismaalaisen tytön perikuva.\n\n— Ja te rakastitte häntä.\n\n— Rakastin.\n\n— Ja hän rakasti teitä.\n\n— Rakasti.\n\nMannen kasvojen ilme oli poikamainen ja lystikäs. Siinä heijasti\nkaikki se onni, joka johtui siitä että hän rakasti Virgiiniaa, sitä\nVirgiiniaa, joka _rakasti häntä_. Siitä Virginiasta oli hän kautta\nelämänsä uneksinut, sitä hän oli ikävöinyt ja sen perään huolin\nhuokaillut, ja vihdoin hän oli sen löytänyt mielikuvituksiensa\nmaailmassa.\n\nJa kun hän sen kerran löysi, ei hän enää hellittänyt, hän toi sen\ntodelliseen elämään, istutti sen rannikkokaupungin asukkaiden joukkoon,\nantoi sille nimen, laati sekä ulkonäön että sisäiset ominaisuudet,\nsanalla sanoen, hän loi mielikuvastaan ihmisen, Virgiinian.\n\n— Mitä säätyä hän oli? kysyi rouva.\n\n— Hänen vanhempansa olivat kunniallisia pikku porvareita, isä\noli vakavamielinen, arvossa pidetty mies, äiti oli hiljainen ja\ntaloudellinen. Mutta onnettomuudeksi oli heillä sukulainen, joku\nkeski-ikäinen täti, joka kuului vallasluokkaan. Virgiinia olosteli\nusein hienon tätinsä luona, ja siellä hänet yhätti eräs tämän kaupungin\nsuurliikemiehen poika. Kutsun häntä Absaloniksi. Hänen isänsä oli\nrikas, suunnattoman rikas, hänellä oli ulkomaalainen luottamustoimi,\nja hänen talonsa fasaadi pyöreine kupuineen pistää kaikkien satamasta\nkäsin tulevien silmään.\n\nKuvaus oli niin tarkka ja asiallinen, että norjalainen kapteeni ja\nhänen rouvansa molemmin ymmärsivät tarkoitettavan konsuli Hartia, mutta\ntämän ainoa poika oli kuollut nuorena ylioppilaana ja molemmat tyttäret\nolivat joutuneet naimisiin jo niinä aikoina, kuin Manne kohosi konsuli\nHartin liikkeen ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi.\n\n— Absalon rakastui hurjasti Virgiiniaan, ja siitä tapahtumasta lähtien\ntummenee sydäntarinani, onnen ja autuuden sijaan saan kokea tuskaa ja\nsurua.\n\nKertojan ääni värittyi tuskalliseksi, värähdellen liikutuksesta sekä\nollen toisinaan tyrehtyä. Huomasin että hän kertoessaan eli tapaukset\nuudelleen, ties kuinka monennen kerran.\n\n— Kummanko puoleen vanhempien suosio kallistui?\n\n— Ei kummankaan, vanhemmat olivat puolueettomia, mutta täti liittoutui\najamaan Absalonin etuja. Ymmärtäähän tuon. Säätyläinen, hienosti\nsivistynyt, äidin puolelta jalosukuinen, nuorena kuulu kaunotar, sillä\noli omat näkökohtansa, ja luja tahto sillä oli kuin naisella konsanaan.\nMutta tässä toivottomuuden yössä nousi äkkiä kirkas aurinko, nousi\nkerran viimeisen, laskeutuakseen sitte iänikuisesti ja jättääkseen\njälkeensä vain surun, yömustan surun.\n\n— Mikä aurinko? kysyi rouva kiihkeästi.\n\n— Sitä ette osaa arvata, siitä olen varma. Yrittäkäähän sentään, jos\nmielenne tekee.\n\n— En huoli yrittää.\n\n— Me, Virgiinia ja minä, päätimme paeta.\n\n— Oh, se on vanha keino ja se on usein auttanut. Mutta minne?\n\n— Meren poikki Ruotsiin. Ryhdyin innolla puuhaamaan pakoa, onnemme\nsatama väikkyi alituiseen silmieni edessä. Kaikki toimeni myötäsivät.\nMinulla oli jo kirjanpitäjän paikka tiedossa, asuntokin oli vuokrattu\nja vierashuoneemme ikkuna oli merelle, kotimaahan päin. Pari\nvuorokautta vain enää kellonlyömään, jolloin meidän piti rientää\nsatamaan ja sitte...\n\nKertoja pysähtyi, hänen äänensä pyrki murtumaan.\n\n— On iltapäivä, istun konttorissa, mieleni on rauhaton, on kuin näkisin\naavistuksen peikkoja liitelevän pääni päällä. Avautuu konttorin ovi,\npieni tyttö, meidän salainen kirjeenkantajamme, ilmaantuu eteeni ja\nojentaa minulle pienen kirjelipun. Avaan sen ja luen: en voi tänään\nhyvin, siirto tuonnemmaksi välttämätön. Toivon kuitenkin että huono\nvointini menee pian ohi. Oma Virgiiniasi.\n\nKertoja etsi muistikirjastaan rypistyneen paperiliuskan ja näytti sitä.\nOlin nähnyt paperiliuskan kerran ennenkin. Mitään selkoa ei siitä enää\nvoinut saada, kun riveissä ei näkynyt muuta kuin yksityisiä kirjaimia\nja kirjaimen osia.\n\n— Rivit ovat Virgiinian viimeiset, sillä se ei mennytkään ohi,\npäinvastoin se rupesi pahenemaan. Hän kalpeni ja heikontui lyhyessä\najassa. Lääkäri, joka ei päässyt taudin laadusta selville, suositteli\nlopulta jotakin ulkomaalaista kylpylaitosta. Ulkomaan matka siitä\nsitte tulikin. Täti lähti Virgiinian kanssa. Minun toiveeni alkoivat\njälleen kasvaa. Luulin ilmaston ja iloisen seuraelämän tekevän\nVirgiiniasta entisen. Mutta kun vuosi vierähti eikä mitään viestiä\nkuulunut, alkoi tuntua kauhealta. Hänen uskollisuuttaan en epäillyt,\nmutta epäilin muita mahdollisuuksia. En kestänyt kauemmin kauheaa\nkidutusta, minun piti tavata Virgiinia elävänä tai kuolleena, ja minä\nlähdin matkaan. Ajoin suoraa päätä Wiesbadeniin, sieltä Nauheimiin\nja sitte järjestään kaikkiin Saksan kuuluimpiin kylpylaitoksiin,\nmutta Virgiiniasta ja hänen seuralaisestaan en vainunnut jälkeäkään.\nSaksasta ajauduin Norjaan ja Ruotsiin, tulos aina yhtä köyhä. Olin\njo nousemaisillani Tukholmassa laivaan, kun muistin, että Tanska oli\njäänyt etsimättä. Ajoin rautatietä etelään ja tulin Kööpenhaminaan.\nTanskan kylpylaitokset olivat pian nuuskitut, tyhjin käsin minä\nniistäkin lähdin. Lopulta kypsyi minussa päätös että Virgiinia oli joko\nSveitsissä tai Italiassa. Ranska ja ranskalainen kylpylaitos ei voinut\ntulla kysymykseenkään. Tädin sukujuuret lähtivät Itämeren maakuntien\nsaksalaisesta aatelista ja olivat siinä vieläkin kiinni useiden\njunkkerien tantta. Täti oli saksalaisten ihailija ja ranskalaisten\nhalveksija, luulen että hän kernaammin olisi kuollut itsekin kuin\nhakenut apua Ranskasta. Kysymyksessä oli todennäköisesti vain Sveitsi\nja Italia, ja sinne piti siis rientää minunkin. Mutta ensin oli pakko\nkäydäkseni kotona. Astuin laivaan Kööpenhaminassa sadatellen itseäni,\nkun en heti älynnyt suunnata matkaani ikuisen kaupungin maata kohti.\nYmmärrätte, hyvä rouva, minkämoisessa mielentilassa minä olin Itämertä\nhalkoessamme. Minusta laiva aivan kämpi, mateli, ryömi. Vihdoin\nsaavuimme Hankoon. Maihin noustessa keksin edelläni kaksi naishenkilöä.\nSydämmeni alkaa lyödä hurjasti. Minusta tuntuu kuin seisoisin korkealla\nharjanteella, jonka toisella puolen on kuolema ja kadotus, toisella\npuolen elämä ja taivas. Kumpi on minun osani? Kumpi? Nuo kaksi\nnaista olivat kuin olivatkin Virgiinia ja hänen tätinsä. Me olimme\nmatkustaneet samassa laivassa toisiamme näkemättä. Virgiinia nojaikse\ntätinsä käsivarteen, he astelevat vitkaan. Riennän tervehtimään, mutta\nen näekään entistä tyttöäni, entistä Virgiiniaa, näen vain hänen\nvarjonsa. Hän on kuoleman morsian. Hänen silmäyksensä on raukea ja\nharhaileva, hän puhuu vain kuiskaamalla. Ero kaikesta siitä, mikä oli\nhänelle kalleinta ja arvokkainta maailmassa, murti murretun. Puolen\nvuoden kuluttua makasi hän kylmänä. Elämän myrskyt olivat olleet liian\nankarat, jotta hän olisi voinut niitä kestää. Mutta uskollisena hän\npysyi, minun nimeni oli hänen huulillaan kuoleman silmänräpäyksenä.\n\nKertoja pyyhki silmästään kyyneleen, todellisen kyyneleen.\n\n— On minulla toinenkin muisto Virgiiniasta, virkkoi hän sitte hieman\nkirkkaammalla äänellä, ja otti esiin muistikirjansa lehtien välistä\npienen liitukynäpiirroksen. Piirros esitti Virgiiniaa. Silmäilimme\nrouvan kera sitä, ja me olimme molemmat ihastuneita, vaikka aivan eri\nperusteilla. Rouva ei aavistanutkaan, että koko sydäntarina oli eletty\nvain kertojan mielikuvituksissa, ja hän tarkasteli Virgiinian kuvaa\nomalta kannaltaan, minä taasen olin utelias näkemään, minkämoiseksi\nManne oli piirustanut sen olemattoman naisen, jonka hän, rakkauden\nkaipuun pakottamana, oli itselleen luonut. Joitakin huomattavuuksia\noli piirroksessa. Letti solui rinnalle oikean olkapään ylitse, nenä\noli terävä, mutta leuka oli pyöreä ja täyteläinen. Oikea silmä oli\nkitsaammin auki kuin vasen, se oli oikeastaan vain rohkeasti raollaan.\nTuo teki ensin häiritsevän vaikutuksen, mutta siihen tottui pian\nja sitte se rupesi miellyttämään. Raollaan oleva silmä loi koko\npiirrokseen hengen. Otsa oli huonosti onnistunut eikä piirroksessa\nyleensä ollut muita erikoisuuksia. Kaiken mitä Manne mieli saada esiin,\nkeskitti hän lettiin, leukaan ja rohkeasti raollaan olevaan silmään.\n\n— Vai tämmöinen, hoki rouva.\n\nMinä luulen ettei hän arvostellut Mannen piirtämiskykyä kovinkaan\nkorkealle.\n\n— Onhan se ihana muisto, lisäsi hän sitte ja tarjosi kuvan Mannelle.\n\nAsetellessaan kuvaa muistikirjansa lehtien väliin, kosketteli Manne\nsitä varovasti ja ilmeisen hellästi, mutta hänen kasvonsa hohtivat\njotakin arvokkaisuutta, joka vähin vivahti ylpeyteen.\n\nSen aiheutti oletettu naisen rakkaus.\n\n\n\n"]