Sinsallaa

SINSALLAA

Eteläpohjalaisia murrepakinoita

Kirj.

WAASAN JAAKKOO

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1950.

SISÄLLYSLUETTELO:

Kitupiikki Ei saara taloohin isäntää ollenkaan — »Tesantti» Opettajattaren porsas Huvilan höyhenparja Lakia pitääs muuttaa Kantakirjahevoonen Osuuskauppa Laihian faskistit Tukkimiesten mukavaa Keron Lilja Rautasorvari 14 — laskennos Jätkämiehen 50-vuotisjuhla Sallan emännät evakkomatkalla Kolome lehmää me sitte laitamma Säynäjoella Kettukauppoja Rotuelukka Salonruusu Pysokolookinen juttu Jurvan-velliä Mies ilman paitaa Jussin toinen akka Kansanhuollon tarkastaja Leskiemäntä Kyllä kohtalo voi olla kova Amerikasta Tervhyysiä Amerikkahan

KITUPIIKKI

Oottako kuullu yhren kitupiikin myllymatkaa?

Tämä ei ollu laihialaanen äijä, niinkun outo luulis. On niitä muallakin niin itaria äijänkänttyröötä, että koittaavat jos jollakin vippakonstilla pihistää, vaikka varaa hyvinkin olis, ettei vain tarvittis mitään maksaa »vaivoosta» eikä ihmisten vaivaamisesta. N'oon rehellisiä ihmisiä, ei n'oo kälmiä, mutta ne on niin tuhannen nuukia, jotta vain kiitoskaupoolla ja jollakin pelehtimisellä pitävät pennin nurkasta kiinni jottei tarvittis mitään antaa, eikä mitään »kuluusi» matkoos.

No niin lähti yks äijän käkkyrä Lapualle pitkästä matkaa, toisesta pitäjästä hevoosella ajaa nutuuttamhan vehnäsäkkiänsä, jauhattaaksensa sielä, kun kuulemma oman pitäjähen myllys otethan »liikaa frahtia», se on jauhatusmaksua, ja kun sielä kuulemma kivet puhaltaa niin paljo pölynä tuulikaappihin, jotta se mylläri saa suuruksen itikoollensa kokonansa ihmisten myllytavarasta, ja kuulemma vielä myykin kaunoja.

Evästä oli emäntä pannu joukkohon isoon piimäleilin, monta reikäleipää, pienen voiaskin ja paistanu oikeen fläskinpalankin, n'otta syömänpuoli oli omasta takaa kahren päivän reisulle. Heiniä hevooselle ja pieni kaurapussikin, mutta puolet kaatoo kumminkin takaasi laarihin se äijä, kun kattoo jotta: piisaahan tuokin. Meinas ottaa sen pläkkisangoonkin rekehensä juottosangooksi, mutta ajatteli sitten jotta: jos putuaas tai varaastethan. Ja saa kai sitä jostakin taloosta sankua laihnata. N'ottei se sitte ottanukkaa sitä.

Aamulla se lähti sitte kituuttamhan kuorminensa Lapualle ja iltapäivällä tuli myllylle. Mutta myllys oli niin paljo jauhattamista, jotta vaikka se kuinka koitti ylipuhua mylläriä jotta hänen pitääs pikimiten saara pussinsa käytetyksi, kun hän on niin pitkästä matkaa, niin viimmee mylläri lupas, kun se siinä inuu jotta

— No, jos mä ny sitten koittaasin saara ne yän päälle jauhetuksi.

— Mikäs taloo se tua tuas on, kun on niin komijannäköönen? — Passaaskahan mun ajaa hevoosen tuanne pihalle, kun näyttää olevan katosalusta yäksi. — Ja mahtaakahan siälä saara yösijaa köökis? — tierusteli se äijä.

Sille sanottihin jotta: olishan täälä majatalojakin ja vanha kevaripaikka, john'on talliakin hevoselle, mutta se tykkäs jotta

— En mä sellaasihin paikkoohin mee, maksaa niin paljo. — Mä meen kysymähän. Eikös se tehtaalija oo rikas ja mukava mies. — —

N'otta se sillä heti oli mieles, jotta jos pääsis ilman.

Ajoo pihaan, laittoo ilman muuta hevoosensa sinne katos-ala, tälläs loimenkin päälle, katteli ja viiraali hyvän horvin, otti sitte eväspussin käthensä ja lähti tupahan päin.

Tehtaalija oli kattellu konttuurinsa klasista jotta: mikäs äijänpaukura tuo on, joka nuan talooksi heti asettuu, kun ei se tuntenu sitä. Ja meni portahille vastahan.

— Tuata, tuota — rupes se ukkeli puhumahan ja seliittämhän jotta — Pitääs olla yötä, tuota, kun, hän saa kalunsa vasta huomenna myllystä jotta: — tuota, kun tualla hevoosellakin on niin hyvä suoja tuola katos-alustas, niin eikö mulle löytyysi jostakin nurkasta tilaa täältä taloosta? — Kyllä mä maksan kortteerista.

Ja oli niin nöyrän ja tyhmännäköönen kun suinkin, n'otta sitä tehtaalijaa, hyvännahkaanen ja leikkisä mies kun on, se huvitti. Ja sanoo jotta

— No kattothan nyt, eiköhän sitä jostakin vierahalle löyretä yäpuuta.

— Köökin pualelle minä vain meinasin, kyllähän mä siinä laattialla yhren yän — seliitti äijä, mutta tehtaalija sanoo jotta

— Ei suinkaan! Ei millään mokomin, en mä uskalla teitä köökkihin päästää, siel' on nuaria komeeta flikkoja.

— Vai friijoohin te heti mensittä — Vai sellaanen klippari-mies te ootta? — n'otta äijänkin silmät meni suloosehen sikkarahan ja suu levis levjähän mareehin.

— Ei, tulkaa tänne konttuurin puolelle, niin saatta maata soffalla yätä, ja olla omiis oloosnanna.

Sinne konttuurin puolelle se fööräs vierahansa eväspussiinensa.

Vähä ouroosnansa ukko oli, kun tuli niin fiinihin paikkahan, katteli ympärillensä ja pani pussinsa oviloukkohon.

— Ottakaa päältännä ja istukaa. — Olkaa kun kotonanna, ei tartte orjaalla, eikä kruusata mitään.

— Pitääs vähä syäräkki — tuumas ukko.

— No mitäs siinä! — sanoi tehtailija, ja korjas tuhkakupin ja vesikarafiinin pois ympyrääseltä pöyrältä soffan eres, jotta

— Täshän se sopii! —

— Mä hajen piimäleilin kans tualta reestä — tykkäs äijä. Ja haki kans. Ja rupes sitte mäihäämähän. — Jutteli siinä isännän kans yhtä ja toista jotta

— Kovin teirän on menny hyvin, kun on näin komja taloo ja paljo huonehia.

Ja mitähän siinä nupaji, n'otta tehtaalija jätti sen sinne konttuurihin ja sanoo jotta

— Jos meettä Lapuan raittia kattomhan, niin tulkaa takaasi ennen ilta-uutisia, me meemmä silloon nukkumhan.

— Jaa, jospa tuota meniskjn, kun on kerran tullu — tuumas äijä, n'otta kun s'oli sitte syäny, pyhkiny puukkoonsa polvehen, huitaassu murenat suupielestä, rykäässy lujaa, niin se nytkähytti housunsa ylemmäs, ja lähtikin kattelemhan Lapuan kaupunkia.

Kovasti oli muuttunu ja komistunu, sitte kun parikymmentä vuotta sitten oli sielä käyny. Suuria puarija ja klasia tullu...

Niin sattuukin, että sitä vastahan tuli pienes pöhnäs yks tuttu itikan ostaja, jolle s'oli monta elukkaa myyiny. Ja se oli niin rennolla päällä jotta ei muuta kun heti jotta

— Ota ryyppy! — Olipa mukava kun rookattihin.

— Mennähän johkin kaffilahan, kyllä minä maksan!

— No mitäs siinä sitte, jos sä maksat — sanoo ukko. — Saat'ei, persoo se äijä viinahan on, muttei itte malta koskaan ostaa. N'otta s'oli sille oikee mieluunen vahinko, kun se sen itikanostajan rookas.

Se tilas heti kaks pottua kaljaa ja salaa kaatoo viinaa sekahan, kun ei passariflikka nähny, n'otta se äijäkin tuli aikalailla pönttyrähän, ja pakkas laulelemahankin. Ja sill’olikin hyvä ääni ja komia nuotti n'ottei olisi luullukkaan. N'otta ne lopuksi ajettihin pois kaffilasta ja passariflikka oli kovasti häjynä niille.

Pihalla ne yhren nurkan takana nuristi viimmeesen tilkan potusta, ja kun muuta ei ollu, niin se äijä lähti kortteeripaikkahansa. Mutta kyllä se esti käyy kattomas hevoostansa ja pani heinätukun ethen.

Ja sitte se tunti, että sen pitääs tuota — — ja seisoo kauan aikaa ja vaikka se kuinka yritti keikistääkki, niin mitään ei tullu.

— Mikäs kumma nyt on tullu, kun ei tuu mitään ja kumminkin pitääs —

N'otta kun se aikansa seisoo, niin se lopuksi tykkäs jotta

— Olkohon sitte — ja lähti köökihin, josta tehtaalija sitte opasti sitä monen huonehen läpi sinne konttuurihin maata.

Niin se sanoo sille tehtaalijalle, jotta

— En mä tierä mikä mun on tullu, kun seisoon tuola pihalla jo kauan aikaa, eikä tullu vaikk'olis kuinka truuvvannu, n'otta s'oon oikee kamalaa ja pakottaa. Ei mulla tälläästä paikkaa ikinä ennen oo ollu, kun aivan umpi — — Oliskahan se tullu siitä itikanostajan viinasta — imehteli ukko

— Oikusulku! — nauroo tehtaalija. — Nyt on johros vika, mutta kai se pian perähän antaa. Mä tuan teille astian yäksi.

Ja niin jäi se äijä yksiksensä sinne konttuurihin pahkuloomahan ja manaamahan ykskorvaanen käresnänsä. —

Sitkiä äijä se mailmaa vastahan oli, ähkii ja huokii, koitti se hyppiäkkin, mutta poltteet tuli yhä kovemmiksi, n'otta lopuksi se rupes takomhan keskiyöllä seinähän jotta

— Tulkaa hyvät ihmiset auttamhan, mä halkeen!—

Ja voivootti oikohonsa. — Tehtaalija heräs ja juoksi hätähän jotta: hän soittaa lääkärin heti paikalla sinne, mutta se äijänvenkkura vattaansa pirellen ähkyy että

— Ei, eijei tohturia, s'oon niin tyyristä, ääh, eikö tääl’olsi paarmuuskaa, kyllähän ne tällaaset asiat osaa ja on halvempaa —

N'ottei se tehtaalija voinu kun nauraa sille äijälle, niin kamala paikka kun se olikin. Ja sanoo sitten jotta

— No, on täs aivan likillä synnytyslaitos, jos lährethän sinne sitte.

— Mä soitan auton.

— Ei, ei, ei, se on niin tyyristä — puhkuu ukko — eikö teillä oo kelkkaa, että vetääsittä mun sinne, kun ei oo pitkä matkakaa — —

Niin totisesti tehtaalija veti keskellä yötä kelkalla sen äijän synnytyslaitoksen oven ethen, mutta ennenkun se kerkes jyristää ne hereelle, niin eikös se äijänpätikkä sanonu vielä, jotta

— Orottakaas vähä, mä koitan esti vielä yrittää, jos se laukees — ettei tartte maksaa mitää — —

Mutta kun ei tullu, niin tehtaalija paukutti paarmuuskat pystyhyn ja seliitti mikä hätä äijällä on, että s'oon ummella, auttakaa ny.

Ja kun paarmuuskat unenpöpperös ja hiukset hassalla olivat kiukus ja käskivät mennä perikunnan pellolle pillittämhän, sen tehtaalijankin, jok'oli hyvänhyvyyttänsä lähteny auttamhan sitä äijää ja vetäny kelkalla.

N'otta lopuksi se äijä yhres kipparas istuu takasi kelkkahan, kun niin pakotti, ja sanoo hammasta purren jotta

— No, mennähän nyt sitte tohturille, kun ei se vain paljo ottaasi.

Ja niin piti sen tehtaalijan, vähis pukimis ja kylmäkin oli, vetää se äijä tohtorihin, jok'oli mökristyksis jotta

— Mikä hätänä, kun puolen yän aikhan tullahan heräättämhän.

No ne selittivät ja se äijä heti kysyy jotta

— Voi voi, onko tohturi kovin tyyris? — että jos ny vähä kumminkin yrittääs auttaa —

Niin auttoohan se, eikä suuri konsti ollukkaan, n'otta heti helppas, ja ukko, jok'oli pöhnäs vieläkin, ilostuu niin että pisti lauluksi jotta

Hilu hilu hilu, kun tuli vilu — — —

Ja laulookin niin komjasti, jotta Ylänkö sanoo jotta

12

— Kun te nuan pulskasti laulatta, niin min'en ota mitään maksua.

N'otta se lauloo vielä toisenkin värsyn, kun nuan hyvin meni, eikä maksanu mitään.

Mutta kun ne sitte takaasi lähtivät sinne kortteeripaikkahan, niin Liljamo sanoo jotta:

— Nyt sä saat vetää mua kelkalla!

Ja niin äijä vetikin.

Eikä kortteerikaan maksanu mitään n'otta se myllymatka kannatti hyvin.

EI SAARA TALOOHIN ISÄNTÄÄ OLLENKAA —

Oottako kuullu jotta niin se sitten käy, jotta isäntää ei saara lopuksi taloohin ollenkaa, kun äitee liikaa fankkaa ja rooraa ainuaa tytärtänsä? — Kun ollahan tyttären nuoruuren aikana niin rikkahia ja ylypeetä jotta kukaan ei kelpaa, eik'oo kyllin hyvä heirän tyttärellensä.

Niinkun Mäkitalooskin nyt on asiat, että kun isäntä kuoli toistakymmentä vuotta sitten, niin nyt ei oo kun momma ja se ainua tytär Justiina taloos. Ja se on jo siihen ikähän tullu, ettei se oo viittiny enää kymmenehen vuothen nuorisoseuralla hypätäkkää. Ompeluseuroos vai ja kulttuurijuhlis kulkenu, eikä nuosta eristys- ja valistusriennoostakaan oo sille ollu mitää apua. — N'ott' ei taloos oo nyt miehenkänääkään.

Ja nyt kun momma on tullu vanhaksi, se on ruvennu syyttämhän ja moittimhan Justiinaa, ettei se saa miestä ittellensä ollenkaan!

Niinkun se Justiinan syy olis ollu! — N'otta kyllä nua äireekki on kamaloota.

— Olisinhan mä saanu ja ottanukki sillon montakin miestä, mutta kun te olitta aina vastahan — on Justiina tiuskinu äirellensä takaasi, ollu kiukus ja itkiä pryyskyttänykki elämäänsä. — Mistä mä täs nyt enää miehen hairaasen —

— No sainhan mäkin! — on momma trossannu.

— Mutta millä lailla? Tehän tulitta tähän taloohin emännäksi ja me tulimma yhtaikaa — on Justiina metuloonu puolestansa.

— No yritä eres! — on äitee sanonu.

Kyllä Justiina on yrittänykki, ei sen puolesta, pyntänny ittiänsä ja koittanu punajuurella vähä salaasin puolin jo maalatakki poskia ja huuliansa, mutta kun on tullu jo vähä vanhaksi ja kypsynhen näkööseksi, niin ei se enää tahro oikeen käyrä se kikattelu ja poikamiesten vikitteleminen niin kuin nuorilta flikoolta, jokka nauraa ja irvistelöövät jotta

— Tätikin yrittää!

Äitee jumputtaa aina vai, että kyllä sun pitää Justiina yrittää, ja kun se on vähäki yrittäny, niin koko kylä huutaa ja praataa, ettei saa silmiänsä auki. Sellaasta se on Justiinan elämä ny ollu, jotta pakkaa jo hermostumhan.

Se pruukaa istua yliskamarinsa klasis lauantai-iltoona yli puolenyön ja kattua kun kylän nuoret tuloo hypyystä käret kaulalla jotta kuka mihkäki menöö friijohi — n'otta kyllä se hyvin tietää onko oman kylän kottia liikkeellä vai kaukempaasia matkas.

Täs joulun alla yhtenä sunnuntai-iltana, kun se taas vahtas kamaristansa tuas pualenyön jälkhen, niin se näki osuuskaupan erustalla sähkötolpan valos yhren pitkän komjan nuorenmiehen seisoskelevan yksistänsä, eikä ketää ollu enää liikkeellä.

— Kukahan tuo mahtaa olla? se rupes siikaroomahan. — Ei tuo tämänkylääsiä oo, nuan hyvä palttoo ja hattu pääs. — Seisoo vai ja katteloo, niinkun se johkin meinaas.

Silloo Justiina ajatteli jotta

— Minäpäs meen kattomhan, vieras mies tua on.

Ja kun mä toren sanon, niin sen moljahti mielehen jotta voihan se Kohtalo olla kummallinenkin kun hyvin sattuu jo munkin kohralleni. N'otta se puki ittensä pyhäverhoohin ja pani ketunnahaankin kaulahansa, kun se lähti kävelemhän osuuskaupan plassille kattomhan sitä miestä — saatei se pimiää eikä miestä pelkää.

Kun se tuli sen miehen kohralle, niin se kattoo sitä suoraa silmihin ja oli tyyriinnäkööne, kääntöö sitte silmänsä poispäi ja meinas jatkaa matkaansa, mutta se miäs nosti lakkiansa ja kysyy jotta:

— Anteeksi frouva! — M'oon myöhästyny viimmeesestä linjapiilistä, kun käyyn tuala sukulaasis Pahkaperällä, ja olis pitäny keriitä pussilla kotia. Tietääsittäkö te täällä mihnää talua, johna sais yösijaa kun täm' on aivan outua paikkakuntaa mulle. Lähtisin ensi aamupussilla sitte kotia.

Kun se oli rauhallinen ja komjan näköönen mies, niin Justiina kääntyy, kattoo ja kuunteli sitä. Se seliitti jotta

— Oon tuos tullessani jo käyny monen huushollin ovella, mutta kukaan ei oo auvaassu, niin että jos te frouva voisitta auttaa mua sisälle yöksi johkin paikkahan —

Niin Justiina tykkäs jotta: nyt, kuka sen tietää ja sanoo jotta

— En mää oo frouva, vaan neiti ja tuon taloon tytär, joka tualta näkyy. — Ikäväähän se on jäärä koko yöksi maantielle vierahalla paikkakunnalla, nythän on kylmäkin. No voinhan mä tarjota vaikka meillä yösijan teille, kun että mualta oo saanu — sanoo Justiina.

— No sepä hyvä — ilostuu mies — kun ainakin kymmenes taloos oon turhaan kulkenu ja lopuksi näin hyvin sattuu!

Ja niin ne lähtivät yhres Justiinan kotua kohri, mies kovasti puhellen ja pokkurooren.

Naisia sanotahan kananpäiksi, jotta ne on muka tyhmiä, mutta kyllä se on isoo vales, niinkun itte kukin kohrastansa tietää, jotta on niiren pääs muutakin kun hiuksia, kiharoota ja maronkineuloja. Justiinan pääskin välähteli ajatuksia kun revontulia jotta kuinka hän nyt järjestää makooksen ja trahtamentit, että sais friijarin siitä ittellensä.

Kun ne tuli porstuahan, niin Justiina knäppäs valon palamahan ja sanoo sille jotta

— Orottakaa täällä nyt sen aikaa, kun mä käyn kattomas tuvas mun vanhaa äiteäni, s'oon sairas jotta sillä pitää olla hoitajatar. Ei meillä muuta väkiä ookkaan, kun isä on kuallu. — Mä tuun sitte heti ja vien teirän yliskamarihin maata, saatta mun huoneheni. Kyllä mä tuun heti.

Ja niin livahti tupahan. — Äitee oli kuullu niiren puhetta porstuas ja oli noussu istumhan sängynlairalle, kun Justiina tuli sen työ ja sipaji sen korvahan jotta

— Hys hys, nyt mull' on miäs! — tuala portuas, oikee suuri ja komja onkin. Mä viän sen yliskamarihin.

— Hys hys — supaji mommakin. — Älä nyt päästä sitä! — ja oli niin tärinäs, että veti fällyt korvihin, kun sen teki niin mieli laulaa sitä Pasin laulua että: jopas meiränkin Mirri nyt hiiren sai, aijai hiiren sai, aijai hiiren sai — stula stiipeli staapeli pom pom pom!

Justiina tuli sitte takaasi porstuahan, oli jättäny ketun ja kappansa tuphan, n'otta s'oli oikee höllöösillänsä ja sanoo jotta

— No mennähän nyt sitte yliskamarihin. Tulkaa vai mun perässäni. Vintillä on pimeetä, ei tarvitte pelätä, mä otan kärestä kiinni että osaatta. Kamaris on kyllä valo.

No niin se hinas sitä miestä surenkuoppahansa, aukaasi oven ja väänti sähkönappulaa jotta välähti vain, että se miäs kerkes nährä jotta komjat sielä oli paikat ja yks sänky. Mutta sitte se flikka sanoo jotta

— Mikäs tuas valos on kun se palaa nuan hiljaa? ja väänti toisen kerran päinvastoon jotta se meni prilleehin ja sammuu. Ja vääntöö vielä sen kruuvvinkin väärähän, jottei tullu valua enää vaikka kuinka päi olis veivannu ja voivootti sitte jotta

— Voi voi mikä tämän nyt tuli, kun ei tuu valua ollenkaan!

Niin se mieskin yritti, eikä saanu ja rupes sitte kraappoomahan tikulla valkiaa.

Niin Justiina sanoo jotta

— No kyllähän me täällä näemme pimiän päähänkin, tulkaa tänne istumhan!

Haparootti sitä miestä ympärinsä, nauroo ja pyörii, lykkäs ja veti, n'otta

— Tänneppäi, istukaa tuohon — n'otta se mies kaatuu sänkyhyn ja löi päänsä karmihin n'otta kolahti ja silmis sätii.

— Voi voi — valitti Justiina — kun on niin pimiä, ottiko kipiää? ja yritti siloottaa sen päätä. —

Mutta itteksensä ajatteli jotta kyllä on unkkoo ja nuukkoo mies.

Ja kello oli jo 1/2 kolme.

Vaikka Justiina kuinka yritti tyyrätä sitä sänkyhyn ja kehootti jotta olla ny vai yötä, niin seprökööli vastahan ja kraapii tikkuja jotta

— Jokohan se pussi pian lähtöö? Pitääs kerittä kotia vaihtamhan verhoja ennen työhön menua. Pussi tuloo, n'otta parahaksi kerkiän kotona kaffit juara, mutta mitähän akka sanoo, kun en illalla tullukkaan, kun myöhästyyn —

— Mitäh? — kiljaasi Justiina — Oottako te akan mies? Ettäkä oo sitä ennen sanonu —

— Ettähän te oo kysynykkään — sanoo se miäs.

— Ja mä kun luulin — huuti Justiina.

— Ja mä kun pyyrin vain yösijaa taloos — sanoo se mies.

N'otta siitä vasta eri meteli nousi, kun mommakin tuli paitasillansa sinne korento käres ja huuti jotta

— Tuhannen rumaanen, meekkö sä täältä tiakkahas ennenkö mä kolahutan — n'otta onneksi se mies oli pukees ja pääsi alta pois.

Niin siinä käythin, ettei Mirri hiirtä saanukkaan.

Ja kaikkiin harmillisinta on se, jotta kylällä nähtihin, kun Mäkitaloosta luikkii aamulla mies, ja nyt puhutahan jotta

— Justiinallaki on friijari!

»TESANTTI»

Oottako kuullu, jotta nyt mä paljastan yhren sotasalaasuuren, jost' ei oo ennen uskaltanu puhua?

Siitä kun Ylistaron Mettäkyläs yhtenä yönä napattihin »tesantti» kiinni — jonka mainingit käy korkeena vieläkin!

Se oli sillon, kun jälkisota alkoo, syksyllä 1941, kun niitä tesanttia ruvettihin pelkäämähän ja joukolla jahtaamahan. Täällä meiränkin puoles kansa oli niin varpatullansa isänmaan puolesta, jotta kaikki kersakki päivisin kulki nenä taivasta kohre siikarooren käret nyrkis; mummat luuras öisin klasista salusiinin takaa ja paapat nukkuu koiranunta kuuholla korvin jotta: koska tipahtaa ja krahahtaa.

Ja tipahtihan niitä yön hiljaasuures monen taloon katosta rusakoota laattialle, että naskahti vain — ja väki pomppas fällyt korvis pystyhyn jotta

— Nyt tuli! — ja tormas pihalle ettimhän.

Kaikki miehet, jokka kynnelle kykeni, lähtivät sotahan, me paapat, akat ja kakarat jäimme kotia ja lupasimma jotta

— Kyllä kotirintama kestää ja että, kyllä me ne kurkooset, jokka taivahalta tippuu, ne tosentit elikkä mikkä tuhannen tesantit — kiinni nyppäämmä, vaikka kintuus vähä romatiisia oliskin.

Sitä asiaa se Nukalan-Kaappoo-faarikin sielä Hermanni Järves seliitti, kun se pitkästäaikaa oli tullu Härmästä asti sukulaasiansa kestihin sinne Ylistaron Mettäkylähän.

Sorasta puhuttihin ja Viitaharjun-Kaapoosta ja että paljo on miehiä lähteny taas Härmästä asialle. Kun kaikki kakarakki ja paimenpoijakki sinne sotahan nyt tukkii, ja karkaa, n'otta Pakankyläs on yhren emännän pitäny pöngätä viirentoista vuoren vanhan, ainuan poikansa jyvälaarihin, kantaa suuria kiviä kannelle ja pitää puarin avaanta aina hamhenplakkaris. Varilimpun, voiaskin, piimäleilin ja pualiskan juustua oli pannu sille haukattavaksi. Muttei poika kuulemma syä, itköö ja jyskyttää vain, jotta sotahan hän lähtöö.— Saa nährä, jos se laari kestää, — ettei tryskää koko jyväpuaria hajalle.

Kaikkia parasta mitä taloos oli, sille sukulaasmiehelle syätethin, kun nyt pitkästä aikaa oli tullu kattomhan. Fläskiä paistettihin ja kananmuniakin siinä oli suuri kruusifati kukkurapääs. Ja niin erinomaasta kryyrilimppua, jotta siitä se Kaappoo haverti puukoollansa vähä monta vahvaa viilua, pani paksulta voita päälle ja peukalolla levitti n'otta mahtuu suuhun eikä tartu partakarvoohin.

Saat' ei Kaappoo hätääle, se on jämtti miäs, kun se ru'aan äärehen istuu. Se syärä mäihäs siinä ja jutteli, n'otta ilta tuli, eikä taloon väki meinannu päästä maatakkaa. Mutta kyllä se kans söikin. Söi n'otta vattanahka naraji ja oli prunttikimpiä myäri täynnä. Sitte kun ei enää mahtunu, pyhiiskeli takin hialla suupiäliänsä ja tykkäs että

— Ei mun ny oikee lystää syärä, kun ei oo nälkä.

Ovisänkyhyn se pantihin maata. Mutta kyllä se faari söi ny sittekki liikaa. Kaapoon vatta oli kova ku simenttisäkki, n'otta henkiäkin pakkas ahristamhan. Kyljellänsä kipparas vai makas ja ähkyy. Ajatteli jotta: pruukaahan se perähänantaa — — Unta ei tullu, vaikka kaappikello löi jo yks toista, ja fiäteri pärräs kauan aikaa n'otta Kaappoo tuumas jotta, jos pitääs mennä pihanperälle.

Väki nukkuu ja pimiäkin oli. Kaappoo nousi hiljaa, veti saappahat ja penkiltä housut jalkahan, takin selkähän ja otti hattureuhkansakki päähän jottei palele. Aukaasi hiljaa tuvan oven ja porstuan haan n'ottei kukaa kuullu. Katteli ja kuukkaali pihalla pimiän päihin jotta mihnä se pikkukamari oikee on, kun tallinpii on tualla pualella, niin pitääshän sillä pualella olla tunkionranta —

Muttei se ollukkaa kun navetan pääty, ja sen takana se oli, n'otta Kaappoo mutaji itteksensä jotta

— Kamalaa, kun tualla lailla pykäävät, ettei osaa enää hyysikkähänkää vanha mies.

Niin, siinä toiskan kartanolla oli tytär käymäs kans tarhalla, ja se näki Hermannin pihalla yksinääsen miehen yösyrännä kurkistelemas — ja sitte livahtavan pikkukamariin. Ja pani oven hakahan. Selvästi kuuli.

Niin se flikka säikähti, juaksi tuphan ettei meinannu saara henkiä takaasi.

— Tesantti!!! — se huuti n'otta kaikki hyppäs sängystä ja piika-Liisa tuli kolinkolia ylisängystä, kun sen jalaat oli tarttunu fällynmutkahan jottei se saanu niitä irti. Meinas jalkansa katkaasta, mutta onneksi repes paita, n'ottei sen käyny kuinkaan. Taloon vanha faari hairas ojapiilun kirvesvinkasta oven-ottasta ja emäntä isoon kuparinapon vesiammeen lairalta jotta

— Tällä mä mollaan —

Mutta se tytär sanoo jotta

— Ei, ei — sill' on tietysti pyssy ja käsikranaattia, jotta ei me pärjää —

— Ollahan hiljaa, ettei se huomaa jotta s'oon havaattu. Mä soitan kyläpäällikölle, että se hälyyttää miehet ja tuloo tänne pyssyjen kans.

Ja niin se tytär soitti vahtipäällikölle ja aivan sen häntä vapaji. Puhuukin niin hiljaa jotta sen kyläpäällikön piti monta kertaa kysyä, jotta onko se totta, ja pysyykö se sielä Hermannin hyysikäs sen aikaa kun miehet tuloo.

Telefoonit pärräs, mutta valkiaa ei mihnää otettu. Ja pian oli toistakymmentä miestä ruoturintamas rivolverit, haulikot, pyssyt ja puukoot käres. Päällikkö huitoo molemmin käsin jotta

— Tuolle puole ja tuolle puole. Suoraa ethen päin, ja nurkan taa, piiritethän se, mä meen pihan kautta, jos ethen tuloo, niin präiskähtää heti! — Sitte kun ollahan ympärillä, mä komennan — — —

Miehet hiipii varpahillansa, niskat krykys, matalana kun hännättömät kissit n'otta syrän pompotti, ympäri tunkiota ja sihtasivat vaikk' olikin pimiää jottei tahtonu eroottaa ovia, mutta sinne päin. Sylen pääs navetan seinustalla, n'ottei se tesantti voi ampua ovesta, seisoo itte päällikkö, heilutti ilmas kättä jotta

— Hiljaa! — ja kuunteli.

Niin sieltä sisältä kuuluuki sellaasta hiljaasta sihinää ja käryä kun kruutilankaa ja tinamyytiä olis polttanu — — sähinää ja ähinää — n'otta sen päällikön nousi karvat pystyhyn. — Präsähti ja paukahti n'otta pyssymiesten polvet hetkahti. Yhren löi sääret aivan klinkkuhun jotta sen haulikko laukes ja kuti meni taivahalle.

— Uloos sieltä, — elikkä mä ammun päin! — komenti päällikkö niin kauhialla äänellä, jotta Kaappoo-faari säikähti holtittomaksi, ja löi vattan aivan kurnaalille —

— Älkää herrantähre ampuko mua — em mä pääse nyt tulemahankaa täältä — se huuti henkensä erestä.

— Uloos vai sieltä, ja heti paikalla! — ne huuti, mutta Kaappoo pelkäs ja vapaji, n'ottei se päässy ylhä nousemhankaa.

— Kaks sikunttia vai armonaikaa — huuti päällikkö. Nyt me ammumma vimmeeset varootuslaukaukset!

Ja ampuvat kaikista piipuusta taivahalle jotta Simpsiö täräji.

Kaappoo kauhistuu sitä jyrinää ja tuli aivan hoitlollona housut linkoos pyäriensä hyysikän ovesta alha, ja miehet hyökkäs sen niskahan ja kaluumista kiinni. Raahasivat sen kun variksen raaron taloon pihalle. Sellaanen melu ja tohina siinä oli, ja Kaappoo säikähröksis, ettei se saanu sanaa suustansa.

— Se ei vissihin ymmärräkkää suamia — sanoo jokin, n'otta päällikkö pani kaikkensa liikkeelle jotta

— Kappusivai, natpletsoo, rat ta ratta, krukom piekom mars!

Siitä se faari vielä enemmän peljästyy jotta nyt hän on joutunu tesanttien käsihin ja koitti härissänsä sanua jotta

— Niukun naukun paruskia. —

— Tesantti s'oon! — Hevoosta tänne! Pitäkää kiinni jottei se karkaa — huurettihin mutta onneksi pääsi Järven isäntä viimmee miesjoukon läpi hätähän. Sai toisesta säärestä kiinni, kinnas irvillä hampahin vastahan jotta

— Älkää viekö! — Eihän tämä oo ku Nukalan-Kaappoo, mun sukulaaseni, jok' on tullu meille kestihin.

N'otta miesten piti viimmee uskua ja päästää Kaappoo irti. Kunniamerkkiä ei tästä tesantista oo jaettu. On piretty vain omana tietoona.

OPETTAJATTAREN PORSAS.

Oottako kuullu, jotta suloosia ja söpöjä nuo ihmisen lapset, samoon kun kissin ja koiran pennut on pieninä, mutta tuhannen vaiva ja harmi kun ne suuremmaksi tuloo!

Esti niillä leikithän, niitä syötethän ja puretethan, pussatahan ja passathan, kun n'oon niin pieniä, kauniita, pehmoosia ja kovasti viisahiakin, mutta sitte ne rupiavat pissimhän, puremhan, repimähän ja rääkymhän n'ottei saa yötänsä nukutuksi. Oikee hermostuu niiren kans, eikä tierä mihkä ne panis ja kuinka irti pääsis.

Helposti kyllä ihastuthan ja otethan koiranpeniikoota, niinkun nyt täälä meilläki on oikee koiravimma, n'otta fiiniillä frouvilla pitää olla jos jonkillaanen karvatukku nuoran pääs jota ne kiskoo perässänsä n'otta koirariepu on tukehtua, kun se yrittää olla asialla telefoonitolpan juurella. Muoti on ny sellaanen.

Kyllä mäkin koirista tykkään, mutten tällaasesta muotikoiruuresta, kun niillä vain leikitellähän näyttelytavarana ja narusta peräs kiskotaan. Se on eläänrääkkäystä. Min'oon nähny monen koiraparaan silmistä surkian ilmeen, jotta

— Näin mua riepootethan — — —

Jos leikkiä tahtoo, niin paljo pareet olis ottaa sianporsas ittellensä. Se lysti on lyhyen aikaa. Ja iloonen ja puhras elään! Sill' on niin ruusunpunaanen noukkakin ja pienet sievät punaaset kengät jalaas, jotten oo rookannu Pariisin pulevartiilla niin nättiä maalattua filmitähtiä, puhumatakkaa näistä meirän omista verisuu-flikoosta, jokka kans maalaavat ittiänsä. Ja sitte sellaasella pienellä porsahalla on niin kaunis pieni häntäkierukka sielä toises pääs, johna flikoolla ei oo mitään, jolla ne vipoottaas, kun niiren on hyvä olla. Ei oo viuhkaa, eikä tupsua omasta takaa, ketunhännällä koittaavat narrata.

Porsahalla on niin siniset ja viisahat silmät, jota ei voi sanua kaikilla olevan. Niillä se katteloo ihmistä iloosesti silmihin, jotta onko tuo valmis leikkimhän, ennenkun se primpahuttaa ja lähtöö juoksemhan ympäri tupaa jotta: ota kiinni jos saat. — Se tykkää mahrottomasti kun sitä punkas pestähän ja korvan takaa kutitethan — niinkun ihminenkin.

Kun on taloos porsas, kissin poika ja koiran penikka, niin kun meill' oli ennen vanhaan Alahärmän Kotoluhras, niin empä tierä lystimpää joukkua ja leikkisempiä kavereita. Kissi poukkooli häntä pystys sivuuttaan jotta — Ettäkö pelkää mua? — porsahalle ja koiranpenikalle.

Porsas sanoo jotta

Noh! — ja lähti kissin perähän suoraa piika-Maijan jalkoohin n'otta se pyörii ympäri kun viipperö, hosuu häntiänsä ja kiljuu oikohonsa.

Koiran penikkakin koitti juosta ympärinsä niiren peräs, mutta sitä siristi n'otta se meni siippuloottaan sängynala kenkä-roukoosten joukkohon, eikä meinannu osata poiskaa sieltä. Ei se keriinny porsahan ja kissin kans kun vähä haukkua räkyttämhän. N'otta porsas niistä paras oli tyrjäämähän ja hauskin kapines.

Ei nämä herrasväen ja kaupunkilaasten kakarat tierä, eikä oo porsasta nähnehet kun postikortiis, eikä niiren kans leikkinhet.

Käy niinkun sen nuoren kaupunkilaasen kansakoulun opettajattaren, joka tuli opettajaksi Mettäkylän koululle. Ei se osannu paljo keittääkkään, mutta koitti kumminkin yksiksensä jotakin kokkaroora sielä koululla. Osti voita ja leipää, vähä kananmunia ja sai maitua hinkin joka päivä lähimmästä taloosta. Ikäväkin sill' oli sielä yksinänsä koululla, n'otta se pruukas tulla iltojansa istumhan sinne maitotaloon, jokk' olivakki hyviä ja ystävällisiä ihmisiä.

Niin sitte sielä saatihin porsahia. Emäntä oli istunu koko yön karsinas ja vahrannu, n'otta niit' oli aamulla 9 kappalesta. Pieniä ipanoota, jokka vikisi, tukkii ja pukkii pois toisiansa tutin suulta, vaikka niitä olis ollu nänninpäitä enempikin siinä.

Niitä se neiti opettajatar kulki kattomas joka päivä, kun n'oli niin pieniä ja mukavia.

Kun n'oli sitte kahren viikon vanhoja, niin emäntä toi kopalla viis kappalesta tupahan näyttääksensä sille neitille, kuinka ne on mukavia. Laittoo paistinpannuhun maitua laattialle niille, jottei ne kaara astiaansa, ja voi mikä syömisen tärinä siinä oli, kun kaikki oli päällänsä paistinpannus, pukkiivat pois toisiansa, vikisivät ja flotkottivat maitua silmiä myöre, n'ottei ykskään keriinny häntäänsä liputtaa.

Ja ku maito oli kaikki, niin nostivat noukkaansa, nuolivat kärsäänsä ja kattelivat jotta

— No noh, eikö enempää oo?

Ja kun enempää ei tullu, niin jo lähtivät juoksemhan ympäri tupaa, haistelivat ja pukkiivat sen neitin kenkunoota ja tukkiivat sen jalkoohin n'otta se pelkäs ja huuti jotta

— Ne tuloo mun päälleni, puroo mua!

Mutta emäntä nauroo vai katketaksensa jotta

— Ei ne pure, leikkii vain! — ja otti yhren porsahan ja tälläs sen neirin sylyhyn.

Se oli kun pikkuunen lapsi, tukkii päänsä sen opettajattaren kainalohon n'otta s'oli aivan ihmeissänsä, kun se porsas heti nukkuu — n'ottei se uskaltanu huiskahtaakkaa. Ainakin tiiman se istuu hiljaa ja hyssytteli vai sitä porsasta penkillä.

N'otta se oikee rakastuu siihen. Se oli niin nätti, pikkuunen, suloonen ja imhellinen porsas, jotta sille pantihin punaanen silkkinauha kaulan ympärille, ja joka päivä se käy sitä kattomas ja piti sylissänsä, n'otta emäntä lopuksi sanookin jotta

— Ottakaa se oikee omaksenna. Kyllähän se sielä koulun köökis menöö, ja meiltä saatta maitua porsahallekkin. Sehän olis teille oikee mukava hupulaanen!

N'otta se otti ja osti sen, ja vei kopas kotiansa koululle. Ja iloonen ja hauska vekkuli se porsas olikin, n'otta sen neirin piti monaasti keskellä tuntia käyrä kattomas sitä kamarisnansa, jotta kuinka se voi ja mitä se teköö sielä, kun ei oo äitejä kattomas perähän.

Se oli laittanu sille porsahalle pienen korin, pannu vanhan pairan ja sukkarauskoja ala, että sill' olis pehmoosta ja hyvä mammuskella sielä. Ja pani yhren villakaulahitten päälle aina kun se lähti tunnille. Mutta aina kun se tuli kattomhan, niin s'oli laattialla, ja pikkuunen märkä plätti, n'otta se koitti kovasti opettaa sitä sormi pystys jotta

— Ai, jai sinua veitikka, kun taas olet laittanut laattialle noin! Ei saa! Enkö minä ole sanonut, et saa olla tuhma, iso flikka, kas tuohon on mamma pannu syvän talterikin, laita siihen — — —

N'otta sill' oli kovasti heti äireen hommia, syöttää toisesta ja pyhkiä toisesta päästä. Ja pestä ja kammata sitä, n'otta siin' oli kovasti tekemistä. Mutta hauska se oli, kun ei ollu ketään näkemäs, kuinka se sitä pikkuustansa hellii ja pussaskin truuttuhun välistä.

Mutta aina kun ilta tuli ja se peitteli sen koppahan maata, niin se vikisi vain, eikä raakkules pysyny sängyssänsä. Tuli pois ja juoksi ympäri huonesta, jottei se mamma tahtonu saara kiinnikkää. Nill' oli joka ilta riitaa siitä maata panosta. Se neiti syötti sitä, n'otta s'oli täysi kun makkara. Se koitti laulaakki sille tuutulauluja, että se nukkuus, kraaputti selkää ja porsas pani silmänsä kiinni, mutta heti kun mamma meinas jättää sen, niin se hyppäs laattialle ja lähti juoksemhan.

Se oli jo kuunnellu ilta-rationkin porsas sylis, ja siinä se nukkuu, mutta kohta kun se vei sen koppahan, niin se taas lähti hyppyhyn, n'otta mamma viimmeen suuttuu, kun sitä ittiäki jo unetti, n'otta se haki porstuan varsiluurasta raipat ja hellästi piiskata rapsuttikin sitä pakaroolle jotta

— Mamman täytyy piiskata sua, kun et sinä ole kiltti ja rupea jo nukkumaan, etkä pysy omas sängyssäs.

En tierä jotta käsittikö se porsas sitä piiskaamista, vai oliko se vai sellaasta krapsuttamista, mutta niin itteppäinen lapsukaanen se oli, jotta äireen piti ottaa se vierehensä sänkyhyn. Ja kun se tälläs sen oikee pairan ala kainalokuoppahan, niin sitte vasta nukkuu. Ja se opettajatarkin sai nukkua. Kyllähän se vähä inisi ja pakkas jaloollansa kraapimhankin, ja yöllä piti antaa tuttipullosta maitua, niin se taas nukkui.

Mutta pahinta oli, että se vuoti ja pakkas haisemhankin, niin että siel' oli aamulla oikee korintuoksut niinkun paremmiskin perheis. Käy se salaa puorista ostamas vakstuukiakin vierehensä, niinkun pruukathan, mutta siin' oli niin paljo vaivaa sen vauvvan hoiros sillä neirillä, ja kuves aina märkänä, n'otta se rupes hermostumhan ja laihtumhan sen lemmikkinsä kans, kun ei se saanu nukutuksi, eikä se maannu mualla kun sen kainalos, n'otta se jo viikon perästä vei sen takaasin taloohin, niin söötti ja söpö kun se porsas olikin.

N'otta ei sitä nyt taas sillä lailla porsahan kans olla, vaikka hellä luonto onkin.

HUVILAN HÖYHENPARJA.

Oottako kuullu, jotta ny pääsiääsenä herra Plumpäri sen teki?

Sen, josta se oli frouvallensa monta kertaa puhunu, sanonu ja oikee riirellykki, jotta kesähuvilas pitää maata oljilla eikä höyhenpatjoolla. Sitä se oli tolkuttanu ja pyytäny jo toistakymmentä vuotta, mutta frouva ei suastunu, ei millää, hän tahtoo maata huvilas pehmoosella niinkun on tottunu kaupungiski.

— Mutta se on epätervehellistä! Tuloo niin fletkuksi ja laiskaksikin, niin että kyllä mä nyt tahron että ens kesänä sun pitää laittaa olkia polsteriihin, niinkun mun äiteeni aina piti meille poijille kun saares asuttihin kesällä. Ja se oli niin reipasta ja tervehellistä — pyyteli herra Plumpäri, hyvännahkaane ja kiltti mies, tietysti vähä lihavakin, mutta frouva ei ottanu kuulevihin korvihin, kun Plumpäri joulun jälkehen jo rupes puhumahan siitä, että ensi kesänä hän tahtoo maata huvilas oljilla ja reipastua.

— No älä nyt viitsi joka vuosi aina tuota samaa jankata — vanha mies, et sä enää reipastukkaa. Se on sulla vain luuloja, kun et keksi muuta marisemista — puheli frouva, yhtää käsittämätä miestänsä jolle se lapsuusvuosien muisto ja toive oli joka kevät käyny yhä polttavammaksi.

— Ja siksi toiseksi — koitti herra Plumpäri seliittää sitä asiaa frouvallensa, jotta — sielä meren saares on ilma aina niin kostiaa, että höyhenpatjat imevät märkyyttä höyheniin ja tyynyihin n'otta n'oon aina kosteita ja siitä m'oon saanu jo reumatismin alkua lonkkahani, mutta olkipatja on kuiva ja tervehellinen.

Sitä se herra Plumpäri oli nytkin hartahasti pyynny frouvaltansa, että se laittaas olkia polsterihin ny tänä kesänä kun huvilahan mennähän — — —

Frouva puhuu vain kukan siemenistä, uuresta lapiosta ja että perunamaahan nyt pitääs saara ostetuksi jokin kuorma lantaa. Ja että herra Plumpäri saa nyt pääsiääsenä mennä jo käymähän potkurilla saares, haravoora ja vähä siistiä sielä ja kattua onko kaikki paikoollansa.

— No lupaakko sitte, että mä saan olkia sänkyhyni? — koitti hra Plumpäri vielä ajaa sitä asiaansa.

— No ei! — Olkia meille ei laiteta! — suuttuu jo frouva niin lujaa, että hra Plumpäri sen käsitti, että se on aivan mahrotoon ihminen. Se meni synkäksi ja aivan puhumattomaksi.

Mutta kyllä se ajatteli, vaikkei mitään sanonu. Niinkun viisahat miehet pruukaavat tehrä, kun ei ne akkansa kans järkiä puhumalla pärjää. Eikä puhunu enää huvilalle menosta mitään.

Kerran unis se jahkaasi jotta:

— Höyhenparjalla en enää ensi kesänä sielä makaa! Se on vissiä se.

— Mitä sä nupiset? — kysyy frouva heti, mutta Plumpäri käänti vai kylkiä ja nukkuu lujaa. Eikä puhunu mitään.

Mutta se oli päätöksensä tehny. Jotta pääsiääsenä, kun hän lähtöö yksin sinne siivuamahan, ottaa evästä mukahan, pienen putelin, keittää ja kokkaroottoo sielä yksistänsä niinkun koulupoikana ennen, eikä äitee oo aina kintuulla kattomas ja komentamas. Paistaa tuhkas perunoota, syö sormista silakkaa ja saa pyyhkiä hyppyysiänsä housunpulttuhun.

N'otta se orotti pääsiäästä kun kuuta nousevaa, päästäksensä yksin saarehen.

Frouva laittoo hyvät evähät, itte se veti piaksusaappahat, puki pomppaturkin ja naapukan päähänsä, tulitikkuja ja tupakkaa, tälläs oikee sellaasen jäähokin kenkähänsä ja niin lähti potkurilla viillettämhän kauas meren saarehen, johna niiren huvila on.

Keli oli hyvä, mieli iloonen, mutta niin kova vastatuuli, että siinä vasta saikin ponkia ittensä monehen hikehen ja nälkäkin tuli n'otta näköä haittas, ennenkun oli perillä. Teki valkian tuvan takkahan, lämmitteli, haukkas voileipää ja lekotteli ihanasti. Otti sitte pikkuuset nokkaunetkin, ja voi hyvin.

Kulki ja katteli sitte sisällä ja ulkona. Kaikki oli paikoollansa niinkun ennenkin, puut paljahana, kivet paikoollansa, näköalat ja naapurisaaretkin tuas. Ja tualta häämööttää vanha majakka — — —

Haravootti ja siivoskeli vähinsä, lämmitti tupaa yäksi, koitteli sänkyä johka frouva oli kasannu kaikki kolme höyhenpolsteria päällekkäin jotta

— Terve vain höyhenpussit, kyllä mä teillä vielä nyt makaan, mutta s'oonkin viimmeenen kerta. Oon mä vain sellaanen poika jotta pois täältä teirän pitää ensi kesäksi, vaikka mamma sanoos mitä!

Sitte se laittoo sen juhlaruuan, jota se oli ajatellu joulusta asti. Teki aika prasun takanpesähän n'otta tuli paljo tuhkaa. Sinne porohon se pisti toistakymmentä kaunista perunaa kypsymhän, kattoo ettei ne pala ja kepillä käänteli tuhkaa päälle. Sill'oli suures puuaskis suolasilakoota ja piimähinkki joukos. Paistoo tikun nenäs — etukäthen yhren silakan n'otta se ruskettuu ja kärisi. Tälläs putelin siihen takkakivelle valmihiksi ja sitte lykkäs silakkaa ku plyijypännää pää erellä suuhunsa n'otta huulia poltti ja piti vähä ploosata päälle, ennenkun puraasi. Ja kyllä se maistuu, kun heitti perähän pienen »kyyttipoijan», ja päälle ähkääsi.

Ja kun peruna-hautulaaset oli sitte kypsiä, niin sitte se vasta aterian alkoo. Sormin vain siinä takkakivellä kraapia nokia ja porua vähä pois, rutistaa kuaren sisältä se keltaane muheva pärnävoi suuhunsa, haukata limppua ja hopiasilakkaa välihin ja sitte trönätä hinkistä piimää päälle. Onko sen parempaa ruokaa mailmas olemaskaan? Kun sormensa saa pyhkiä housuuhin ja hiansuulla hipaasta suuta. Istua yksistänsä valkian ääres, keittää kraakus vielä musta pikkuune kaffipannu ittellensä ja laittaa plöröt päälle — n'otta laulattamhan se panoo. Ei siinä mies muista enää koron, velan ei veronmaksujansa. On kun metoonpoika vai kumisevalla kankahalla, iloonen ja onnellinen. — Pois paha mailma jää — niinkun laulus laulethan.

No niin se herra Plumpärikin sielä tääräs ja nauttii itteksensä. Ja konttii lopuksi mammansa korkian höyhenpatjakasan päälle ja nukkui ihanasti kuin suarsanpoika emonsa untuvapesäs hoittollona, käret levjällä kuorssaten jotta nenä tärisi — aamuhun asti.

Ja tunti ittensä ilooseksi ja virkiäksi taas. Otti napanterit heti aamutuimahan, haukkas voileipiä, keitti kaffit ja voi hyvin.

Ja kun sen päälle vielä kaati hinkistä piimänloput, niin se oli kun aivan uusi mies, selvä ja varma asiastansa jotta

— Mamman höyhenillä en ensi kesänä täälä enää makaa!

Se otti vielä pitkän rohkaasuryypyn ja sitte se sen teki jota s'oli tuumannu. — Hairas ensimmääsen höyhenparjan, kantoo sen keskelle pihaa ja ratkaasi kun Aleksanteri Suuri sen Gortioonin solmun, kun ei se muualla eikä hyvällä ratkennu, puukoolla sivalti sen höyhenparjan keskeltä halki ja puristeli n'otta mailma oli sakia ja höyheniä täynnä, n'ottei sitä ittiä seasta näkyny. Niitä meni suuhun ja silmihin ja tuuli lennätti puut ja puskikot täytehen.

Se haki toisen parjan, puukoolla halki ja puristeli n'otta aurinko pimeni, henkiä salpas ja hiki nokkuu, kun se touhus jotta

— Kyllä mamma nyt teistä linnunkarvoosta kerrankin pääsöö.

Ja syljeskeli, kun aivan suuhun tukkii, eikä enää naapurisaariakaan eroottanu.

Ja saman tien sai mennä se kolmaskin höyhenparja, vaikk'ei se siinä höyhenmeres enää tahtonu tupahan osatakkaa.

Mutta parjankerrat se otti tarkasti talteen. Kääntöö ja taittoo ne koriasti kokohon ja pani nätisti sängyn pohjalle — että mamma saa sitte ensi kesänä panna niihin olkia.

Mutta kun se sitte istuu ja orotteli, klasista kattellen, jotta eikö tuuli jo pian vie niitä merelle, niin se kauhuksensa näkikin jotta koko heirän pikku saarensa on aivan valkoosenkirjava höyhenistä, kaikki marjapensahat, koivut ja isoot kuusekkin larvoja myöri oli höyhenis, maa valkoosna, saunankattokin aivan harmaana ja — hän ittekki yltä alta linnunkarvoos. Ja tupahankin oli tullu ovesta. Ja takan pesäskin niitä lenteli.

N'otta sille tuli vähä kiirus nyppiä niitä tuvasta ja ittestänsä pois. Se löi takkia, lakkia, turkkiansa portahilla seinähän. Ja silloo se vasta käsitti, että nyt taisiki tulla tehtyä sellaanen vikapisto, että kuinka tästä selvithän. Ei se nuasta höyhenistä, mutta, kun ne sokkas koko saaren. Hän luuli, että tuuli ne veis iloosesti mennessänsä, pruukaahan höyhenet lentää mutta nuahan tarttui nyt joka paikkahan kiinni.

Olihan niitä lentäny jäällekki ja leijaali vähä ilmaskin vielä, mutta kaikis puis vipaji ja oli täynnä kun pumpulitukkuja — n'otta silmät suurena hra Plumpäri katteli työnsä tuloksia.

Kauan se viipyi saarellansa ja kamalaa s'oli lähtiä kotiakkin potkimhan, kun hän meinas vain tyhjentää ne parjat ja nyt ne istuu puis ja pensais n'otta

— Mitä mamma sanoo, kun se tuloo ja näköö joka paikas höyheniä?

Mutta niin se päätti jotta hän ei puhu asiasta kotona mitään. Kerkiäähän sen melun kuulla sittenkin — jos ei tuuli vie höyheniä siihen mennes kun huvilaan muutethan.

Kotia tulles frouva nyppäs heti höyhenen herra Plumpärin seljästä jotta

— MistÄ täm'on?

— En mä vaan tierä, mistähän on tullu — koitti hra Plumpäri sanua.

Mutta kun se sitte illalla sänkykamaris riisuu, niin laattialle putooli sen liivistä ja housuusta niin paljo höyheniä, jotta vaikka se koitti niitä potkia salaa sängyn ala, niin frouva kumminkin näki ja siunas jotta

— Missä kummas sä oot rypeny?

— Tarttuu niistä sun höyhenpatjoostas — murisi hra Plumpäri. — Kun niistä tuloo aivan ympärinsä höyheniihin.

Niin että frouva ei tierä vielä mitään. — Mutta hra Plumpäri kuunteloo nyt tarkasti joka päivä säätieroitusta että mistä päin tuuloo. Ja toivoo hirmumyrskyjä.

LAKIA PITÄÄS MUUTTAA

Oottako kuullu jotta Härmän parantolan reklementtiä pitääs muuttaa? — Muutoon se jää pian kylmille, kun ei saara enää piikoja. Anteeksi vain, ja kaikella kunniootuksella, mä tarkootan sitä henkilökuntaa, joka varsinaasesti kaikki työt sairaalas teköö, — pesöö vaattehet, kuuraa ja lakaasoo laattiat, kuorii perunat, keittää ruuat ja tiskaa astiat — muuthan sielä kulkoo vai valkoone myssy pääs ja »hokaavat».

Niin että jos ei näiren varsinaasten työntekijäin elinehtoja oteta huomioon, että ne tekis iloosin mielin työnsä ja viihtyysivät — niin ne lähtöövät pois, saatei ne mitään valtion orjia oo. — Ja koko pykninki jää kylmille. Mitäs sitte sanotta?

Siälä on jo kauan ollut asiat sillä lailla, että piiat ei pysy taloos, ja uusia ei enää tahrota mistää saara, kun virkavalta, reklementit ja ohjesääntö on niin ankarat, että niitä pitää perähänkattojaan nourattaa parantolan työtätekevien tervestenkin ihmisten terveyrenhoitohon ja hyvinvointihin, vaikka n'oon tarkootettu potilahille — eikä nekään niistä parane eikä tykkää.

Ja vasten luontua on ne parakraafit niille terveille sairaanhoitajattarillekki, jok'on flikka-ihmisiä, kun virkavalta fankkaa niitä ja pitää ku Kakolan kuritushuonehes, jotta niistä raukoosta, jokka muutoon on niin nättiä ja hyväsyrämmisiä, valtio pakkovallalla, laihalla läskisoosilla, virsikirjalla ja huonolla palkalla yrittää vängällä tehrä tähän matoosehen maailmaan yksinääsiä — »ylijäämätyttöjä», eli vanhoja piikoja, jok'on naisen sielunelämälle kauhistus. Hulluksi siitä tuloo, ainaki möyryksi.

N'otta Lääkintöhallituksen Reinikaasen-Oskarin, jok'on viisas ja mukava mies, pitääs liittolaasten »Atlantin sopimuksen» perusartikloja, jokaasen ihmisen vapauttamisesta »esivallan sorrosta ja pelosta» soveltaa myös Suomen sairaanhoitajattariin, että valtion sairaaloiren ohjesääntöjä muutethan niin, että piijat viihtyys ja pysyys valtion palvelukses.

Yksinkertaasesti: sairaanhoitajattaret on vapautettava kaikis valtion sairaalois velvollisuuresta kattua perähän ja yökausia valvua ilman palkkaa, ylityönä, ettei piijoolla saa käyrä friijareita ja yökyöpeleitä. Kyllä hoitajattarilla on työtä omiskin asioos, ettei puhutaasi, jos joku sattuu joskus tulemahan vähä tervehtimähän. Niin kaikki heti pilveelöö. Eikä niitä apulääkäreitäkään kaikille riitä.

Härmän parantolan sairaanhoitajattaret ovat ikävää virkavelvollisuuttansa koittanehet tunnollisesti nourattaa ja kattua perähän, jotta piijat eivät saa päästää friijareitansa yön aikana huoneisiinsa, sängynlairalle istumhan. Ne on flikkoja vahrannu, nuhrellu ja ajanu poikia poiskin niiren kamarista, n'otta moni flikka on ottanu hynttyynsä ja lähteny saman tien. Ja taas on tohturin pitäny panna lehtehen ilmootus, että apua tarvitaas — —

Niin että se on aivan hullu se pykälä, joka kieltää ihmisoikeuret.

Täs joulun alla sielä sattui jo sellaanen rytäkkä kellarikerrokses, johna flikat makaa, että yks friijari, joka joutui klasista konttimhan ja lähtemhän paljain jaloon, kalsongit vai päällä ja housut kainalos, juoksemhan poliisien erellä lumes ja jäätiköllä, voi pian saara elämänikuusen taurin ja tuorahan tuperkkelina takaasi sinne.

Se piikaan omavaltaane friijoo oli käyny niin suureksi menny syksynä sielä Krouvin kankahalla, jotta heti kun ilta pimeni, niin solskeita Härmän friijaripoikia, joukos joitakin verentuomia paksuja pätiköötäkin, livahteli ja kuukkii männyltä männylle aina vai likemmäs parantolaa, ja orottivat, koska kynttylällä kellarikerroksen ikkunasta annethan merkki, että saa tulla.

Yläkertaan klasit piti olla pimeetä, mutta kaikki potilahat makas klasiilla kaula pitkällä tirskuttamas jotta

— Kah, kah, tuolta tulla luikkii taas yks friijari poika matalana ja häntä pitkänä — — —ja kah nyt livahti kellarinklasista sisälle kun kissi trokkelihin.

Ja sairaanhoitajattaret itki ja vääntelivät käsiänsä jotta

— Kyllä täm'on kauhiaa, kun me ei mahra niille enää mitään. Ja mennä pitää häsyyhin, kun täm'on valtion laitos ja laki määrää.

— Kuttuthan virkavalta apuhun ja otethan ne kiinni kaikki! — ehrootti se kaikista tomerin hoitajatar-ylijäämätyttö, jok'oli jo siihen ikhän tullu, jotta sen kintut narisi ja hätä tärisi jotta

— Tästä piikaan friijoosta pitää tehrä kertakaikkiastansa nyt täs taloos loppu, eihän täs saa muut enää nukutuksikaan, — ja meni ja soitti poliisille jotta

— Heti paikalla tänne kaks poliisia! Tänne on tunkeutunu klasista sisälle kamaloota karvaasia miehiä! — Ja nyt meemmä me hoitajat piikojen kellarikerroksehen, molempihin päihin koritooria seisomhan käret ja hamhet levjällä jottei ne flikkaan friijarit pääse karkaamahan. — Heti kun poliisit tuloo sapelien kans, niin käskekää ne seisua piikaan kerroksen ovien ulkopuoella ja huitaasta Simosen-sapelilla, ettei ne pääse karkuhun, kun me hoitajat ajamma ne sängystä ylhä ja tuomma niskasta pihalle.

Poliisit tuli, ja kun kuulivat asian, niin sylkivät sapelihinsa ja sanoovat jotta

— Kyllä me kalahutamma ja listimmä päitä!

Hoitajattaret menivät flikkaan koritoorihin, löivät nyrkiillä ovihin ja huutivat jotta

— Ylös ja uloos sieltä senkin ketalehet ja vähä äkkiä! — Poliisit on täälä.

Ja voi kauhistus mikä sipinä ja klapina sielä alkoo!

— Nousekko ylhä siitä Jussi, poliisit on täälä! — sähistihin ja flikat kimmos ovesta, hosuuvat ja potkii vat jalaalla jotta: — Lähre nopiaa siitä ennenku ne tuloo.

Ja niin friijarit nousivat pyörälle ja konttiivat klasista ulos niinkun olivat tullehekkin ilman pusua, kun oli niin kiirus ja katosivat männikköhön ennenkun poliisit huomasivat.

Sen yhren, joka nukkuu niin sikiästi, ettei saanu kenkiä eikä housuja jalkahansa, ne meinas saara kiinni, kun sen housun traksilat tarttuu puskikkohon n'ottei meinannu irti saarakkaa. Mutta sai kumminkin ja pääsi karkuhun, kun oli paljahin jaloon ja pareet juoksemhan ku se poliisi. Se on ennenkin voittanu sen poliisin oikee juoksukilpaaluus ja saanu palkinnon.

Niin että karkuhun ne peijakkahat pääsi kaikki, vaikka virkavalta kaikkensa yritti.

KANTAKIRJAHEVOONEN

Oottako kuullu, jotta kaks isäntää Kurikas istuu yhres kaffilas, joi rapakaljaa nenät yhres ja trossas juaksijahevoosistansa? Oikiastansa n'oli jo istunhet kauvan, monta tiimaa sielä, ja eikhän ne vähä lantrannehekki kun niiren kantakirjahevoosekki tulivat aina vain paremmiksi, jota kauemman ne istuuvat ja lantrasivat. Jos se ny on totta. Ihmiset puhuuvat niin paljo.

Toinen sanoo jotta

— Kaks on hyvää kantakirjatammaa munkin tallisnani sellaasta, jott' ei kärsi suuhun kattuakkaa. — Palkittu monella tiploomilla, ja palkintoja juossu lantta lauree. — Peräkamarin seinä on aivan täynnä, nott' ei oo nurkkapeilillekkää enää tilaa —

— Meirän kantakirjatamma on Eri-Aaronin alaa, jotta vattan alusta täynnä jalkoja. — Et totisesti kerkiääsi silmiäs räpytellä, niin tihiää ku se flikka juoksoo — trossas toinen ja piti pottua kurkusta toisella kärellä n'ottei osannu enää klasihin kaataakkaa, kun ei kattonu.

Niin sinne kaffilahan tuli pikkutakkisilla nuarenpuoloonen mies, mikhän oli, oikiastansa vähä epäällyttävännäkööne sälli ja istuu kans yhren pöyrän äärehen, tilas potin rapakaljaa kans, kun ei sill' ollu muutakaa tekemistä. Ja rupes kuuntelemhan niiren hevoosmiesten puheeta. Kun s'oli niin tuttuakin, niinkun se on meirän maakunnas, johna kaikki ny puhuu hyvistä hevoosista, eikä muusta puhukkaa.

Kun aikansa sitä kuunteli ja oli juuri Laihialta — vielä hevoostaloosta justhin tullukki, niin se tuumas esti vähä ja sekaantuu sitte niiren puheehin. Oli kuullu monehen kertahan jotta, Eri-Aaronin alaa se kantakirjatamma oli, se toinen. Ja yhtä kuuluusaa oli kuulemma isän puolelta. Niin se tykkäs niille isännille jotta

— No mutta m'oon justhin Laihialta sen taloon poika, tullu tänne ostamhan kantakirjatammaa, jotta jos se on Eri-Aaronin alaa, niin hyvin tunnen sen. N'otta: myykää se tamma mulle!

— Ook' sä Laihialta sen hevoostaloon poika, johna Eri-Aaroniakin plaarahan käyttää, ja hevoosen ostos? — kattovat isännät sen pikkutakkisen miehen päälle jotta: kuinka sä nuan oot matkas, ettei oo palttuakaan —

— Tuli niin kiirus ostamhan, vain päivääseltä käymähän, jottei paljo keriinnykkää — tuumas se poika.

Suuren taloon poika Laihialta, jonka isännäkkin hyvin tietivät, n'ottei siinä mitää, kun se oli kantakirjatamman ostos kerran.

— Mutta m'oon kuullu jotta se on vähä niuhu ja krupuri — sanoo se mies. — Jotta pitääs este vähä nährä, kuinka se tallis seisoo.

— No ei sitte yhtää! — sanoo se isäntä, jok' oli heti valmis myymähän sen toisen juoksijahevoosensa. Ja oli sitä asiaa jo ennen ajatellukki emännän kans jotta, jos hyvän hinnan saa, niin emäntä saa sitte sen turkin, jost' on isännän kans aina riitaa ollu. — Kun ei helsinkihinkään enää kelpaa hyviksi makkaravärkiiksi muuta kun kantakirjahevoosten parhaat varsat.

— N'otta nyt tärppäs, ja otan niin hyvän hinnan kun suinkin saan — tuumas se isäntä ja oli, niinkun se olis vähä seliinnykki heti, jotta se rupes oikee kehumhan hevoostansa. Pani hintaaki oikee ummessilmin, jotta sen toisen isännän piti sanua välihin sille poijalle jotta

— Oon siitä vähä tinkimisen varaakin.

— Ei sitä sikaa vain niin säkkipääs osteta — sanoo se poika, eikä välittäny hinnasta mitään. Saat' ei, oli se niin kirjansa lukenu sekin.

Mitähän siinä fläsäjivät vielä, niin että se hevoosen isäntä jo otti rinnuksista sitä poikaa kiinni ja sanoo jotta

— Se on niin halpa hinta jotta itkettää, ja krupuri s'ei oo ollenkaa, sen voi koko kylän väki toristaa vaikka heti mentääs kirjan päälle. Jotta sen ostajan piti se uskua.

Ja sitte lährettihin isännän tyä sitä hevoosta kattomhan, sillä ei se poika enää pannu hintaakaan vastahan. — Eikä se kaukana ollukkaa. Tallis käytihin eikä se krupuri eikä niuhu ollukkaa. Sen näki siitäki kun pilttuun seinis ei näky ny yhtää jälkiä ja jos kären pisti vattan ala. —

Ja vuahuuset oli hyvät.

Isäntä kerkes ennenku tallihin mentihin emännälle kuiskata jotta: nyt on tullu hevoosen ostaja, jotta laita vähä ruakaa ja juomista sill'aikaa, ku me tallis oomma. S'oon isoon taloon poika Laihialta. — Eikhän siitä kauppa tuu —

N'otta kun ne sitte tallista tulivat, niin n'oli lyönehet jo kättä päälle, ja hyvän hinnan oli luvannukki.

Emännällä oli ruoka valmis. N'otta ne söivät ja tääräsivät ku viimmeestä päivää ja isäntäväki oli hyvällä tuulella.

Isäntä sanoo sitte jotta

— Pitäähän mun harjakaasekki pitää niinku pruukathan, saat' ei se kantakirjatamma tästä taloosta niin lähre kun varpuunen ohran nenästä. Ja sanoo jotta mennähän sitten kaffilahan, kyllä mä pitaalaan —

Kun ei sillä isoontaloon poijalla Laihialta sattunu olemhan palttoja, ja kylmäki oli, niin emäntä antoo sille trenki-Iiskan pompan päälle, n'otta s'oli oikee komjan näkööne, kun ne lähtivät sinne kaffilahan harjakaasia juomahan.

Ja pömppäsiväkki eri lailla n'otta n'oli aika pöhnäs, kun meni niin myöhäänki, jotta isäntä haastoo sen hevosen ostajansa kotiansa yöksi.

Oikee kamarihin kahren lakanan välihin viethin yäksi se — lurjus. Kun aamulla kaffia joivat, niin sattuukin tulemhan yks hirttämätöön kauppias sinne isännän puheelle jotta

— Päivää, kuinka sä nyt täällä kaffilla oot, oman pitäjän mies, eikös sun pitäny olla vielä linnas?

Niin sen hevoosen ostajan löi aivan holtittomaksi jotta viimmee sai söpötetyksi jotta

— En m'oo sen laihialaasen isoontaloon poika — moon ollu siälä vain töis, ja tunnen sen Eri-Aaronin.

OSUUSKAUPPA

Oottako kuullu, jotta sattuuhan sitä erehryksiä ja väärinkäsityksiä, kun on kiirus ja kukin kovasti omis ajatuksisnansa.

Niinkun täs yhtenä päivänä. Mutiinin mummalle ja pastorille.

Mumma oli kuullu jotta kirkolle oli tullu hyvää flanellia ja lähti heti hyppäämähän jotta kerkiääs saalihinjaolle ennenkö loppuu.

Pastorikin oli kotiapäin menos polkupyörällä ja silläkin oli kiirus.

Rapaakin oli jo niin tiellä ja lipoosta, että mumman piaksut pakkas lipsahtelohon siinä tiensyrjä-poluulla, jotta saikin pitää kieltä keskellä suuta, ettei ojahan lennä. Ja kiiruskin oli jotta kerkiääs ennenkö muut viää kaikki.

N'otta mumma oli kovasti ajatuksisnansa — kun takaapäi tuloo se pastori pyörinensä vempulooren ja yrittää mumman sivuu niin likiltä, että pukkas siinä mummaa takaapäi kylkehen, n'otta sen piaksu lipsahti ja mumma lensi rähmällensä kurahan.

Ei se mumma nähny kuka pukkas, mutta kiukkuune kun on, niin suuttuu ja kiljaasi jotta

— Pirun pöllöö kun pukkii ihmisiä ojahan —

Vähältä piti ettei pastorikin kaatunu, mutta pääsi se ohi. Ja sanoo jotta

— Soh soh mumma, ei sitä tuolla lailla taivahasehen mennä —

Niin mumma jahkaasi jotta

— En mä taivahashe meekkää, mä meen osuuskauppahan.

LAIHIAN FASKISTIT

Oottako kuullu, jotta »Kansan Ääntä» on laihialaaset vetänehet törkiästi nenästä?

Se ei tierä mitään mitä siellä oikee on kutistu, salaasia miitinkejä piretty yösyrännä mustat kaaput yllä Jokiperän rämäkööllä ja Kuppaalan larvas. Rumishuonehen kellaris on Laihian Esikunta pitäny ny viimmeesen salaasen kokouksensa ja tehny resolutsijansa — eikä Valpon nuuskurit eikä eres Kansan Äänen pioneerit, vaikka niitä juoksi kun vihalaasia ympäri Laihiaa, saanehet mitään haravihinsa muuta kun Salaasen Toiminnan miesten järjestämän öksyttämis-valehia, ja 5 vanhaa ruostunutta patruunaa.

Komuja verettihin niin höplästä ja olivat pelkoosia, jotta ku entiset suojeluskuntalaaset oli salaasesti sopinehet peljättääksensä niitä, että fläiskiivät iltayöstä tallista tulles vähä tavallista lujempaa tallinoven kiinni, niin Kansan Äänen »pioneerien» löi housut klinkkuhun, eivätkä tohtineet enää iltapimees pihalle mennäkkää — »kun niin ympäri pitäjää paukkuu ja ammuttihin» — niinkun Heisinkin lehris kerrottihin.

Ja kun yks entinen pikku-Lotta oli saanu sen juonen kuulla äireltänsä, niin s'oli pannu isänsä suojeluskuntalakin päähänsä, meni yhrentoista aikana yällä pihalle ja paukutti hyysikän ovia niin tihiää ja lujaa jotta Kansan Äänen pääpioneeri oli ulvonu oikohonsa pyörän alla kolmijalkaane vellipannu pääs ja huutanu jotta

— Nyt ne ampuu konekiväärillä!

Kyllä se oli niin sotaasta ja kauhiaa aikaa Laihialla koko tämä syksy (1948), ettei Laihian »rauhaa ja eristystä» kannattava kansantemokraatillinen väki tohtinu siinä lyhkäästen ja pitkien aseetten kauhias sotaharjootukses mennä illan pimetes enää tarpehellensakkaa — niinkun Sylvi-Kyllikki Kilpi, jok' on laihialaanen, tiesi sen itkukurkus eruskunnan lavalta Suomen kansalle toristaa ja toreksi vannua. Syvän surunsa murheenmerkiksi se oli färjänny vielä uuremman kerran kiharansa sysimustaksi.

Kolmen päivän kuiva muona plakkaris oli Laihian tositemokraattien pitäny istua tuvassansa, ainuana ilona kiulu, n'otta s'oli torella kauhiaa aikaa niille. Ei s'ollu kumma, jos aatteenveljet teki eruskunnas kysymyksen jotta

— Tietääkö Hallitus, mitä moisketta Laihialla faskistit pitää? Ja meinaako hallitus mitää?

Niin ei Tasavallan Hallituskaa tienny mitään! — Koitti vai jotakin pullikoora, jottei sielä mitään —

Mutta nyt s'oon tullu julki! — Laihialaaset on julkaassu »deklaraation» ja pyytäävät sen toimittaa enimmin luetun sanomalehren kautta koko maailman tietohon.

Kuulkaa ja hämmästykää!

 Teklaratio

 »Koska Laihian kunta tulee julistautumaan itsenäiseksi tasavallaksi
 aivan lähitulevaisuudessa, niin on paikallaan jo antaa joitakin
 ennakkotietoja.

 Ensiksi ilmoitamme vakavasti, että emme tule kärsimään mitään
 asioihimme puuttumista Suomen valtion taholta.

 Rauhoitamme myös naapurimaita Jurvaa ja Vähääkyröä tiedolla, ettei
 Laihialla tule olemaan mitään imperialistisia pyrkimyksiä, eikä
 aluelaajennuksia minnekään suuntaan, ellei turvallisuuttamme uhata.

 Passi- ja viisumikysymykset järjestetään myöhemmin.

 Jurvan flikat voivat erelleenkin olla piikoina Laihialla tai tulla
 erityisellä työluvalla, joka otetaan käytäntöön v. 1949 alusta.

 Vähänkyrön pojilta, kun tulevat friijoohin Laihialle, vaaritaan
 molemminpuoliset varallisuustoristukset.

 Rahayksikkönä tulee olemaan toistaiseksi vielä Suomen markka, vain
 sillä lisäyksellä, että pennikin noteerataan jälleen.

 Vaakunakysymys on ollut alustavasti esillä. On jo toimeenpantu
 kilpailukin luonnoksista. Ensimmäisen palkinnon sai ehdotus,
 joka luultavasti tulee hyväksytyksi. Siinä on vihreä pohja tai
 tausta, jossa etualalla seisoo ori Eri-Aaroni. Jaloissa sillä on
 maihinnousukengät, suussa halaistu tulitikku ja hännän alla iso kasa
 markan lanttia.

 Julistautuessaan itsenäiseksi tasavallaksi on Laihia myös huomioinut
 puolustuskysymyksen. Hyökkäyssotaa emme koskaan tule aloittamaan.

 Laihian entinen suojeluskunta, nykyinen Puolustusvoimat, on tällä
 hetkellä tekijä, joka on otettava huomioon.

 Lentokoneemme ovat kaikki reaktiokäyttöisiä. Ensimmäisen tyyppikoneen
 valmisti ja möi Laihialle kuopiolainen teknikko Silvo Sokka. Kone
 lensi onnistuneesti Huimin kentälle — joten kuopiolaisten on sitä
 turha järvestä etsiä. Sitä sarjatyönä nyt rakentavat Laihian
 Konepuusepät.

 Atomipommi Laihialla on myöskin jo sivuuttanut kokeiluasteen.
 — Ensimmäinen kokeilu hiukan epäonnistui, se aiheutti Laihian
 ampumamajan tulipalon.

 Uraania eli urinia on myöskin omasta takaa. Rurolla sitä on
 lapionpisto suoraan maan pinnasta. — Atoomiasetta ajatellen Laihiasta
 voi muodostua terveellinen ja tarpeellinen vastapaino Lännen ja Irän
 välille, kun Laihia liittyy YK:hon.

 Toivomme kuitenkin vakaasti, että Laihia tulee astumaan maailman
 tietoisuuteen enempi sivistyksen ja valistuksen asein, joskin
 atoomipommi takakädessä tänä pahana aikana oman turvallisuutensa
 takia. Ensimmäinen yliopisto perustetaan Huimille. Oma postimerkki
 laitetaan. Siihen tulee sen hauen kuva, joka on nähty Kyläänpään
 koskessa.

 Laihia katsoo turvallisena ja toivorikkaana tulevaisuuteen.

 Esikunnan puolesta

 Toimeksi saanut Mac Cormak,

 insinööri, kapt. evp. Laihian Puolustusvoimien teknillisten joukkojen
 komentaja.

Mulla ei oo tähän mitään sanomista. Ihmettelen, vain, jottei Laihiaa jo saivarena hoksattu nitistää vaikka Kansan Ääni kaikkensa hosuu ja yritti niiren kapinavalmisteluja aijoos paljastaa, kun tuon ne nyt kaikes salaasuures ottivat ja tekivät, jotta julistautuuvat ittenääseksi tasavallaksi!

Mitä nyt sanoo Fakerholmi? — Tietääkö Hallitus — kun ei Kansan Äänikään tierä enää mitään —

TUKKIMIESTEN MUKAVAA

Oottako kuullu, jotta monta mutkaa ja miestä siinä tarvithan, ennenkun tukit on kaukana syränmailla kaarettu, jokivartehen veretty ja suurille sahoolle merenrantahan uitettu?

Siinä on vielä yks sellaanenkin temppu, jotta ne pitää jokirannoos mitata, ennenkun tukkipoijat lähtöö niitä uittamhan. Kattokaas siin'on monen yhtiön puita, ja monesta eri pitäjästä, jokka uitethan yhres ja menöövät matkalla sekaasinsa, n'otta jokisuulla sitten pirethän »erootus», jotta kukin saa omansa.

Näin kevääsin, kun hakkuut on päättynehet, ja ennen kun uitto alkaa, lähtöö eri puulaakien ns. mittamiehet porukalla merenrannasta jokivartta ylöskäsin tarkastamhan ja mittaamahan kukin yhtiönsä uittotavaraa. Ne on ammattimiehiä, vuoresta toisehen samoja miehiä, jotta ne hyvin tuntoovat toisensa; iloosta joukkua, jokka aikansa kuluksi tuppaavat tekemähän matkan varrella, kun yhres liikuthan ja asuthan, kaikellaasia keppoosia toisillensa. Astottaavat kaverinsa nappohon, niinkun sanothan, ja nauraa hirnuuvat kun hevooset, jos se onnistuu. N'otta siinä pitää olla silmät ympärinsä pääs, jos meinaa siinä sakis »kastumata» pärjätä.

Niinkun täs hiljan sattuu yhres pitäjäs Lestin ja Perhon jokilaaksos, kun mittamiehet oli liikkeellä.

Niitä tuli taas isoo joukko yhtehen tuttuhun taloohin, niinkuin kotiansa, saivat peräkamarin ja tuvan asunnoksensa ja emäntä laitteli ruokaa; kiljunpintaa, pernavoita, munia, maitua ja nisujauhopuurua, niinkun pruukathan, saat'ei sielä syränmailla mistää ruuasta oo puutesta, ei yhtiön miehillä ainakaan.

Makuupaikkoja vain oli vähän, n'otta kun kamaris oli vain kaks sivusta verettävää sänkyä, niin sinne mahtuu vai neljä miestä. Ja kun niitä oli kymmenkunta, niin muut sai maata tuvan puolella sikin sokin laattialla, mutta hätäkös siinä, kun oli lämmintä ja taloos uusi komja piika. Tosin siel' oli syytinkimuorikin, mutta niin vanha ja kuuroo, n'otta se oli vain.

Päivät ne huhkii mettis pinoja mittaamas ja ehtoopäivällä, kun n'oli syönehet, niin yks sanoo jotta

— Kylällä on tänä iltana tanssit, eikös lähretä poijat pelimannia kuulemhan ja vähä tämän kylän flikkoja kattelemhan, jos sattuus pääsemhän hiallekkin vielä —

Niin sielä oli niiren mittamiesten joukos yks sellaanenkin mies, jota ne kiusoottelivat »tätimieheksi», kun se aina pani kovasti vastahan, jottei hän tanssihin lähte, eikä katto toisten naisten päälle, kun omaa Maijaansa vain pussaa ja klappaa — ja kovasti motkotti niille toisille, jottei n'oo uskollisia mammallensa. Ja uhkas kirjoottaa ja ilmoottaa heti sen akalle jos vain jokin vilpistelöö, eikä tuu aikanansa kortteeripaikkahan maata.

Ja siitä se alkoo. Kaksi miestä meni pihalle ja ne sipisivät hyvän aikaa. Sitte ne tulivat tupahan ja toinen sanoo jotta

— Verethäs tikkua siitä kuka pääsöö kamarihin maata. Ne jokka saa pitkän tikun, ne saa mennä kamarin sänkyyhin.

Ja sitte se toinen meni nurkkahan, tälläs viis pitkää tikkua toisen kären sormien välihin ja neljä poikkinaasta tikkua toisen kären sormihin ja sanoo jotta

— Kattokaa! — Joka saa pitkän tikun pääsöö kamarin sänkyhyn.

Ja sotki ja sähläs käsillänsä notta yhtää ei tienny. Sitte se kulki vooron päähän kaverien tykönä jotta

— Verä!

Ittelle se purotti heti pitkän tikun pivon pohjahan ja tälläs niin, että tätimieskin sai pitkän. Ja muilla ei ollukkaan väliä, kun vai se tätimies saatihin kamarin sänkyhyn.

— No lähre ny kumminkin säkin eres kattomhan tanssihin kun sait niin hyvän makuupaikan. Eihän sun tanssia tarvitte, kyllä me tanssaamma ja nauratamma flikkoja — kehoottelivat toiset kaverit sitä tätimiestä kans lähtemhän. N'otta se viimmeen lähtikin.

— Mutta vain kattomhan — niinkun se sanoo — jottei mitään yltääsiä tapahru ja että te tuutta kaunihisti kotia. —

Niin ne lähti roikalla mittamiehet nuorisoseuratalolle, johna oli iltamat, monijatkoonen näytöskappales, hyvää runua pitkät pätkät ja yks kurssilla käyny mies »lausua» prätisti n'otta katto kohooli. Sitte tuli aika ryminä kun penkit pantihin kasahan ja alkoo tanssin jytinä, jota mentihin yhtenä puurona vai n'otta piaksut paukkuu. Tätimieskin sai varjella varpahiansa.

— Annas tikkuja! — Tanssi nyt säkin vähän! sanoo yks kaveri sille tätimiehelle, hikiä pyhkien tanssin välis. — Sytytti työmiehen, pisti laatikon plakkarihinsa ja lähti tas hakemhan uutta flikkaa.

Ja kun toren sanon, niin se tätimieskin innostuu lopuksi polkkaamahan n'ottei muistanu Maijaansa ollenkaan. Sattuukin niin parhultaane flikan-pätikkä pariksi ja hyvä tanssimhan, jottei se huomannu, kun yks toistensa perähän niistä mittamiehistä lähti kotiapäin. Sielä se tätimies polkata jyskytti tukka suorana sen flikkansa kans kauan yli puolen yön, ennenkun havaatti jotta ne toiset oli jo mennehet.

Ne oli tullehet jo paljon ennen kotia ja puhuuvat sille syytinkimuorille, joka tuvan penkillä vielä valvoo jotta se saa mennä kamarihin siihen toisehen sänkyhyn maata, kun s'oon niin vanha, kyllä yks mies makaa tuvan penkillä. Ja oikee käsikynkästä saattelivat sen mumman sänkyhyn ja peittelivät fällyyllä jotta s'oli kovasti kiitollinen niille.

Siel'ei ollu sähkövalua taloos. Ei muuta kun pikkuune öljylamppu kamaris posliinisen kissinkuvan vieres piirongin päällä, n'otta kun ne muurinottalta tuvas ja kamarin pöyrältä korjasivat tulitikkuloorat pois ja sammuttivat sen lampun, niin oli niin pimiä, että mitään ei nähny kun se tätimies sitte parin kolmen tunnin perästä tuli, ja kaikki jo nukkuu syväs unes. —

Se koitteli plakkarinsa, että sais valkiaa, mutta yks lurjus siltä oli jo vieny sen oman looran. Hapuuli pimiän päähän muurinottaltakin ja kamarin pöyrältä, mutta mihnää ei ollu. Ja hiljaaki se koitti olla, ettei toisia heräättäsi. Koittelemalla koperoi sänkyä, niin siinä toises jo makas kaks miestä, — mutta toisella puolella oli vain yks. N'otta se riisuu takin yltänsä, veti saappahat jalaasta, tälläs hiljaa sitten ittensä äärelle maata ja rupes nukkumhan.

Mutta aamulla eri meteli ja ilo nousi, kun ne toiset kaks sielä toises sängys heräs, sytyttivät hiljaa lampun palamahan, nottei se tätimies ja syytinkimuori kuule, käyvät tuvan puolella nostamas muukki ylhä ja isännän ja emännänkin kattomhan kamarihin, kuinka tätimies makaa syytinkimuorin kans nenät krutus vastatusten ja ploosaavat hartahasti. Mumma oli fällyjen sisällä kun paperitruutus, pää vain näkyy, tätimiehen käsi kaulalla.

— Joopas rookattihin tämä Maijan-kulta naurismaasta, jok'ei koskaa muita muka kattele —

N'otta mummaakin nauratti.

KERON LILJA

Oottako kuullu mettäkylän nuorten monellaasista vaivoosta ja vastuksista?

Kun pitääki asua yli kymmenen kilometrin pääs nuorisoseurataloosta, mettäs, kaukana toisista nuorista jottei tahro keriitä eikä päästä tanssimhan toisten joukkohon ollenkaan. N'otta aivan sinne mettittyy ja mätänöö. Pitääshän sitä päästä, kun on nuoruuren aika, ja sekin niin kovin lyhyt, toisten nuorten kans tanssimahan ja primputtelohon.

Niinkun Kauhajoellakin on sellaane Prutkunperä, en paremmin sano, josta on niin pitkä seurantaloolle, että lypsyltä ja saunalta ei tahro millää keriitä perille, kun vanhemmakkin fankkaa, että pitää salaa kävellen ja juoksemalla kulkia. Tuloo riemuhun niin hännille, että tuurit ei enää puki kun likimmät haukat on jo saanehet kiinni ja vienehet kaikki poijat, kakulakepikki.

Täs kun oli ne pyryt, lunta ja pakkaasekki yhtenä lauantai-iltana — pitikin justihin lauantaina olla sellaanen roskaane koiranilma! — oli Prutkunperän nuoret päättänehet, että nyt ne lähtöö joukolla seurantaloolle oikee tanssimhan, kun sielä oli ilmootettu sen kuuluusan Pelikaani-orkesterin soittavan ja että oli vai yks puhe. Ne laittoovat ittensä valmihiksi, oikee fiiniiksi ja että yhres sitte kaikki mennähän kun on niin pitkä ja kamala mettämatkaki välillä, niin on mukavampaa. Ja että yhres tullahan, paitti jos joku kiinni saa, niin sitä ei saa häiritä.

Niin Keron Lilja — ei se sen nimi oo — mutta se on jo kerran yrittäny sillä nimellä ja tositarkootuksella saara kirjeenvaihrolla »tosi ystävää» ittellensä. Se on monet syrämmen surut jo itkeny, mutta yrittää vielä kumminkin. Niin Keron Lilja sanoo, että hän lähtöö kans joukkohon niiren muiren Orvokkien, Kielojen ja Kaarinaan kans. Ja se laittookin ittensä fiiniksi, sellaaset korkiakorkooset puolikengät ja oikee nailonisukat jalkahan, jokka se oli saanu täriltänsä Amerikasta.

Niin illansuus, vähää ennen kun piti lähtiä, niin rupes pyryyttämhän, tuulemhan ja tulemhan luntakin jotta koko mailma oli sakiana ja yhtenä pyrynä. Mutta kun ne sinne tanssihin lähtyä olivat tehnehet koko viikon ja kaikki oli jo valmista, niin ne päättivät lähtiä kumminkin, vaikka sataas vanhoja ämmiä ja äkehiä piikkipuolet alha. Ja pukivat kaikellaasta renttaa ja äireen prässikaulahittia niskahan jotteivät palellu eikä verhat kastu.

Mutta kun Keron Liljalla oli korkiat kengät ja nailonsukat, niin se vasta pulahan joutuu jotta kuinkas hän, kun lunta tuloo ja kengät kastuu. — — —

Niin se viimmee hoksaskin jotta hän panoo ne fiinit kengät äiteensä nahkapussihin eli veskahan ja ottaa isänsä filttisaappahat jalkahan ettei palele. Ja vaihtaa sitten kun taloolle tullahan.

Ja kiirus oli jo, kun toiset niin höpötti. Ja sitte lährettihin siihen pyryhyn kymmenen kilometriä kävelemhän seurantaloolle. Ja oli vielä vastatuuli. Oli niin kylmäkin ja tuuli että huulet ja nenä pakkas jäätymähän, kun lunta tuli n'otta aiva silmät sokkas. Yhres joukos ne yritti ponkia ethenpäin, mutta jono aina vai piteni, niin jottei siinä ryöpys enää toistansa eroottanu. Keron Lilja jäi viimmeeteksi filttisaappahiensa kans, kun se ajoo välistä ojahankin, kun ei ethensä nähny ja ne isän isoot saappahat pakkas joskus eri haarallekki, kun n'oli niin suuret. Mutta sisulla se Keron Lilja ponnisteli vai ethenpäin. Ainakin kaks tiimaa siinä meni, niin että hiki tuli ja kiharat oikes, mutta pääsi se kans vainion laithan n'otta seurantaloo näkyy ja peli kuuluu, kun se samas muisti, että esti kengät vaihtaa. Niin silloo Se havaattikin jotta se kenkäveska oli jääny kotia muurinkoukkuhun!

Itku siltä pääsi. — Peli soi ja se käsitti ettei hän voi mennä sinne isänsä filttisaappahilla tanssimhan. Mitä se sanoo, sitä en viitti sanua, sihisi se, mutta niin sisukas oli, jotta se kääntyy ympäri ja lähti takaasi hakemhan kenkiänsä! Kiirus oli ja myötätuuli auttoo, n'ottei siltä menny jos puolitoista tuntia. Mutta takaasi tulles oli kova työ, ja taisi ne isän filttisaappahakkin harrata vastahan niin huuritoonta hyppäämistä, mutta kahren tiiman päästä se kerkes kumminkin takaasi seurantaloon pihalle aivan henkiänsä haukkojen. Vähä ploosas ja meni sitte puuliiverihin, vaihtoo ne fiinit tanssikengät ja nailonisukat jalkahansa, tukkii villasukkansa filttisaappahishi ja tälläs ne liiverinnurkkahan siksi aikaa. Pörrötti vähän hiuksiansa, huisuutti häntiänsä ja juaksi sitte sisälle, niin justhin ruvettihin pelaamaha lähtömarssia ja kaikki tormas oven täyreltä porstuahan vaatteetansa ottamhan.

N'otta nuan kolkkua se sitte voi ihmisen elämä olla, jotta vaikka kaikkensa yrittää, niin myöhästyy kumminkin.

Siinä ne kaikki porstuas vaattehiansa nykiivät ja pukkiivat ja kiirus oli kaikilla lähtiä.

Oli siinä yks toisenkyläänen poikaki, joka tiesi että se Keron Lilja oli taloontytär ja flikkaihminen. Ja kun sen poijan nenän erestä lähti se flikka, jota s'oli itte meinannu, niin se tuumas jottei hän nyt tingillä ainakaan ilman jää. Niin se pokkas sille Keron Liljalle niin että se flikka sen näki ja kuuli, kun se kysyy fiinisti jotta:

— Saisko lähtiä neitiä saattamhan, kun on näin kylmä ja paha ilmaki?

N'ottei se reisu turhaan menny Liljalta siltäkään! — Se hämmästyy ja ilostuu niin, että vaikka se muisti ne isänsä filttitossut, niin se ei juljennu sanua, että hänen pitääs ottaa ne mukahansa, kun jätti ne sinne vai ja lähti niillä korkiakorkkoosilla piikiillä ja paljahilla nailonisukilla sen poijan käsikynkäs kotiapäi trompimahan! — Senkin pössöö.

Lunta paasas aina vai jotta tiellä oli suuria triivuja ja pakkaanen yltyy yän päälle jotta puut paukkuu mettäs kun soras, lumi narskuu jaloos ja piti trompia toisin paikoon haaroja myöri lumes.

Väsyksis se Keron Lilja oli jo muutonkin, jotta vaikka se poika koitti käsikynkästä kuinka vetää perässänsä sivuuttaan, niin hiki sillekki tuli. Mutta kaikista pahinta oli Liljalle kun jalkoja paleli, n'otta turraksi aivan löi koko krupin, vaikka kuinka olis koittanu potkia ja nojata siihen poikahan. Kun se Keron Liljakin oli niin pössöö, ettei uskonu, vaikka sille oli sanottu, jotta nailonsukkia ei saa panna talvella jalkahansa vaikka kuinka mieli tekis. Sen tähren jotta nailonsukat ei oo mitään kangasainesta, vaan jotakin metallilankaa, joka pakkasella on kylmää kun rautalanka n'otta s'oon palelluttanu jo monen flikan sääret verislihalle. Sänkyhyn ja tohturin hoitohon on joutunu moneksi viikoksi ja nahka sääristä suurina fliisuna lähteny. Uskokaa ny nutipäät se!

No, ne mennä rämpii hiljoollensa mettätaivalta ja aina vai raskahemmaksi raahattavaksi se Keron Lilja sille poijalle tuli. Mutta se ponnisteli urhoollisesti. Lopuksi roikkuu Lilja ku hikinen hantuuki sen poijan kainalos ja sanoo jotta

— Mä en enää jaksa.

— Onko tästä vielä pitkä matka sun kotias, jos mä kantaasin sua — kysyy se poika, vaikk' ittekki oli jo kyllä väsyksis.

Niin se Keron Lilja, flikka parka, ei uskaltanu sanua, peloosta että se sen jättää ja kun sitä niin kauhiasti paleli, muuta kun jotta

— Ei tästä enää kovin pitkä oo —.

Niin se poika sanoo jotta:

— No mä kannan sun sitte lopun matkaa! — ja otti sen suolapussiksi ihan haararreisin ja käret kaulan ympäri selkähänsä, ja lähti retuuttamhan.

Keron Liljan sääret oli niin kylmät ja palelluksis n'otta n'oli aivan suorat ja oikooset sen poijan kainalos kun kivireen aisat, n'otta niistä oli hyvä kiinni pitää ja ne fiinit piikkikengät oli kun kasakan keihään kärjet hyökkäysasennos, jos jokin vastahan olis tullu.

Kyllä siinä se poika tunti hevooseksi ruvennehensa, mutta kun oli säkin selkähänsä ottanu, niin mikäs auttoo, kun se Keron Lilja uikutti niskas ja kinnas kurkuusta vielä niin lujaa jotta vai välistä aina haukkaamalla poika sai henkiänsä veretyksi, ettei tukehtunu. Se oli lopuksi niin kuitti se poikakin, jotta aivan se horjuu ja oli mennä tarakkansa alla läjähän, mutta mitä ei suomalaasella sisulla jaksettaasi!

Viimmee tultihin yhtehen tienhaarahan ja Keron Lilja kuiskas sen korvahan jotta

— Tuanne nuan, rakas, jos jaksat —

Niin, tupahan asti sisälle kantoo, mutta silloo kans voimat petti. n'otta siihen kuuppas Keron Lilja seljäs, eikä kumpikaa jaksanu ylhä nousta.

Siihen jäivät silmällensä makaamahan ja nukahtivat, jotta kun äitee aamulla viiren aikana nousi kaffia keittämhän, niin kyllä se imehteli. Ja sanooki jotta

— Eihän sitä nyt tuolla lailla!

RAUTASORVARI

Oottako kuullu, jotta s'oli sorvaris-mies, oikee rautasorvari, ja sill'oli hyvä paikka, johna s'oli ollu koko elämänsä ja sielä opin käynykki. — Hyvä palkka, eikä riirelly koskaa, tuumas vain jotta, riirelköhön muut, jos tahtoovat. Sellaane isoo ja romuluinen mies, ja väkevä kun karhu, jottei se viittiny kenenkään kans rähistä. Otti formusta kiinni yksinkin jos kaveri rupes kenkkuulemahan.

Niin s'oli elelly poikamiehenä, jotta se oli jo pitkältä yli kolmenkymmenen, ja rahaa sill'oli kyllä, n'otta pakkas pankkuakin tekemähän, vaikk'ei se niin kovin rahasta välittänytkään, kunhan oli vain n'otta hyvin toimehen tuloo. Ja niin se tykkäs jotta toisten pitääs kans elää, niinkun s'oli kotona äireeltänsä oppinu. Jotta täm on mun ja tua sun, eikä siihen tuu kenenkää mitään.

Se oli laihnannukki aluuksi vähä yhrelle ja toiselle, mutta kun niillä sattuu olemhan aina rahapula ja n'oli aina vain vailla eikä kukaan maksanu sille takaasi, ja se aina hoiti asiansa niin jottei se koskaan tarvinnukkaa, niin se lopetti sen homman ja tykkäs jotta tulkohon kukin omillansa toimehen. Kun pakkasivat haukkumhankin, kun omaansa takaasi pyyti.

Niin se eleli itteksensä parihuonehis poikamiehenä ostamiensa huonekalujen keskellä. Ei ne ny hääviä ollehet, kun oli tullu ostettua eri aikoona ja vähä eri tyyliäki, mutta kovasti se niistä tykkäs ja mukava niis oli istuskella ja kattella ihmisten elämää ja kuinka mailma pyörii. Söi mihnä rookas, lueskeli sanomalehtiäkin aikansa kuluksi ja otti ryypynkin sillon kun tykkäs. Rahaa oli aina, ettei sen puolesta. Ja polttaa sai Fennian paperossia, koska tykkäs. — N'ottei sen miehen elämästä puuttunu mitään muuta kun — akka.

Mä tunnin sen miehen hyvin, oltihin rippikoulukaveria, ja mä useen sanoonkin, jotta

— Mitä sä siinä yksin olla möllötät, joutaasit ottaa akan säkin.

Niin se vain nauraa tuhahti jotta

— Mitäs täs poikamies akalla teköö, saa nukkua rauhas. — Ja kun mä kattelen entisiä tuttuja kavereita, niin n'oon aina rahapulas ja huonosti syänehen näköösiä ja huonolla tuulella. Ja vähä lapsellisia, kun ne aina puhuuvat niistä lapsistansa, jokka jo saavat hampahia. — Eiväkkä koskaan saa ottaa ryyppyäkään, sillonkaan kun tarvittis. Yhrellä on aina naama klaapis, kun se työhön tuloo. Ja kun lukoo romaania niinku mä, niin niiren akka karkaa, jos on jonkin näkööne.

No, mä koitin puhua sille järkiä, jottei ne akakkaa aina niin hulluja oo! Ota sä vain akka ja rupia kolmannen luokan kansalaaseksi.

Siit'on ny vuosia jo. Mutta täs hiljan mä rookasin sen vanhan tutun sorvarin, ja se sanoo, jotta hänen pitää ny muuttaa toisehen kaupunkihin.

— Kuka niin sanoo? kysyyn mä.

— Akka — sanoo se. — Enkä mä viitti enää täällä ollakkaa.

Mä pyörittelin silmiäni ja kysyn jotta

— Onko sulla sitte akka?

— Oh! — sanoo — ja aivan hullu.

Mä en osannu sanua mitään, mutta se sanoo. Sanoo jotta:

— No ajattele nyt jotta siinä samas taloos johna mä asuun, niin siin'oli yks sellaane tresu huusholli, john'oli yks alle kahrenkymmenen vuoren flikka, joka rupes mua tervehtimhän ja tuli joskus meillekkin istuskelemhan ja juttelemhan. Oikee mukava ihmisen alku, laatuihminen, ja korjannäköönenkin oli. — Se tykkäs mun huonekaluustani jotta

— Voi ku mukavat lavittat ja hyvät istua. Nämäpä on oikee hyvät, mistä te ootta saanukkaa. Ja siitä se tykkäs, että m'oon rautasorvi ja tienaan hyvin n'otta on aina rahaa. Ja että m'oon vielä friski kun poikakukkoo, niinkun mus vikaa olis koskaa ollukkaa.

— Äiteemuarin silkki-pastinkin sille kerran piironginloorasta näytin. N'otta se rupes tulemhan meille useen. Ja sanoo, jotta kyllä hän keittääski, kun olis vähä eneet keittokaluja, jotta mä nauroon ja kysyyn jotta, mitä pitääs olla lisää, niin kyllä mä ostan.

— Ja mä ostin, n'otta se rupes tulohon meille useen keittämähän. Ja kuinka se nyt oli, niin mä rupesin vähä tykkäämähän, jotta taitaas olla mukava ihminen. Se rupes sitte tulemhan aina vain kesymmäksi ja oleelemhan meillä. Ja sen äiteekin rupes mua kehumahan. Ja isä, jok'oli aina pöhnäs ja rahantarpehes, rupes sanomhan, jotta m'oon reiru mies.

N'otta m'olin aivan pääsemättömis lopuksi. Ei siinä auttanu muu kun mennä kuulutuksille ja lopuksi naimisiin sen flikan kans. Ja heti se kans muutti meille. Ja nyt s'oon meillä aina. — Ja teköö mitä tahtoo, saaten mä viitti sen kans ruveta riitelemhän, joko sitte lyömhän, vaikka se rumaane tarvittis sitä aivan tullen mennen. Mutta kun s'oon nyt kerran mun akkani, niin en viitti. Ihmistenkää tähre.

Niinkun se ketään löis, kyllä mä sen tunnen, ei tee kissillekkään pahaa.

— No jos s'oon sellaanen, niin kyllä suskin on sitte jotakin vikaa — koitin mä sanua. — Saatei riita yksinpuolin kauvaa seiso. Sä et vai itte sitä hukaa.

— No, en osaa oikee sanua — tykkäs se rautasorvari, sillä se on vakava ja reiru mies, ja jämtinoloonen kaikis asioossansa. — Tairan olla vanhanaikaane, enkä näitä uurenaijan konstia oikee osaa. — Mutta tuhkapiston mä tein, kun akan otinkaan! — Nyt mull’ei enää oo rahaa koskaan! Mun on pitäny lopettaa tupakin polttokin, kun akka tarvittoo kaikki. Eikä ryypystä tietuakaan oo enää, vaikk'onkin rautasorvari, jonka pitääs tienata hyvin. — Joskus tuloo niin vänkäpäälle, jotta meen ja otan pienen ryypynkin murheeseen, mutta kyllä sitte on eri krateeri kotona, ku akka huutaa ja präiskää kun mettänpeto, jotta hän tarvittoo turkin, niinkun valurin frouvallakin on — Vaikka mä ostin sille menny vuonna kuukausipalkalla sellaasen vasikannahaan. Elikkä en mä, sillä se sen osti vähittäismaksulla yhrestä liikkehestä, vaikka munkin piti olla paikalla, kun se sen osti, kun mull’ei ollu rahaa. Ja oli, niinkun ei olisi saanukkaan.

— Ja ne mun huonekalunikaan ei kelpaa enää mihkään, kun Mäkisille on kuulemma hankittu uuret ja toisellaaset. — Mä oon koittanu sanua että kyllä nämä mulle kelpaa, ja on sullekki ennen kovasti kelvannu. En välitäkkää toisista, mä tykkään näistä ja näis on niin hyvä istuakki. Kun sellaasis uurenaikaasis, hoikkasäärisis on niin ohkaaset jalaakkin, jotta saa pian tikkuja takapuolehensa, jos niihin istuu.

— Ja mä rakastankin näitä, johka m'oon niin tottunu — oon koittanu sanua, seliitti mies. — Niin yhtenä iltana kun mä tuun työstä kotia, niin eikös tua akkapiru oo sahannu kaikki jalaat lavittoosta poikki ja sanoo sitte vain jotta

— Koita ny istua kun sä niin kovasti tykkäät!

Se tietää rumaanen, jotta mä meen aivan puhumattomaksi. En sano mitään, enkä käy parihin päivähän kotona syömäskään, vaikka silloo juuri sill'on ruoka aina valmista.

Illalla tuun kotia enkä puhu mitään. Niin kyllä se lirputtaa ja on hyvää pataa ja sitte — itköö. — Enkä mä saata nährä, että akka itköö, jotta viimmee mun pitää ruveta puhumahan ja lopuksi ostaa velkakaupalla uuret lavittat. — Ja jos vain lavittat, mutta kun viimmee sai mun kauppahan, niin haverti sieltä vielä piirongin ja sellaasen, jota se sanoo joksikin trymooksi eli miksikähän sanoo. Kuka siinä olis viittiny vastahan sanua, kun kauppias kuunteli päältä? — n'otta nyt m'oon siihenkin puorihin korvia myöri velaas. — Kaikki rahat on menny ja kläninkiä laittaa ja neulojan laskuja tuloo ettei tahro viittiä kotia tulla, kun ei tierä mitä sillä taas on.

— Mistä raakulehesta onkin kaikki tuan ja nuo konstit oppinu, — tuumas se sorvari. Kun koto on kyllä köyhä, äitee ja muut kersat kulkoo trasuus ja isä juora lillittelöö vain. Eikä sellaasesta fiineyrestä tietuakaan. Mä yritän tienata ja maksaa sen kun irti saan. Ja tietäähän se akka pennillensä mun tienistini, mitä mä viikos saan, ja hyvää palkkaa saankin, vaikka mä itte sanon, mutta enhän mä rahaksi repee, vaikka kuinka kiljuus ja muilla on. On verot ja muut uloosteot, mutta niistä se ei välitä mitään jotta: rahaa pitää olla vain. Ja vaikka mä koitan sille sanuakin, niin se ei välitä siitä mitään.

— Nyt s'oon saanu lapsenkin ja vaatii uutta turkkia, vaikkei oo vielä vanhaakaan maksettu. N'otta m'oon tulla hulluksi sen kans, kun sill'ei oo yhtää järkiä eikä rääpyä.

— Ja nyt se viimmeesen kölöntyön mulle teki, n'otten viitti enää tällä paikkakunnalla ollakkaan. Se makaa vain sängys lapsen kans ja haukkuu mua sieltä, kun kotia tuun, jotta hän vaatii turkit ittellensä. — Ja sen äitee on hoitamas ja samaa mieltä, jotta turkit, kun vanhoolla ei viitti pihalle mennä, kun toisilla frouvilla on nyt toisellaaset. Niinkun mulla täs ei olsi kyllä menoja!

— Niin kuule, että yhtenä iltana kun työstä kotia tulin se itkiä prätisteli jotta

— Jos en mä saa turkkia ja taas uusia huonekaluja, niin mä tapan itteni, ja juon lipiäkiviä. — Ja näytteli mulle limunaatipullua, johna seisoo päällä jotta — Lipiäkiviä.

— Mä sanoon sille, jotta juo rumaanen vain, että mä pääsen tästä köyhyyrestä ja susta, kyllä mä lapsen aina elätän. — Niin se sanoo jotta:

— Tänä yänä mä tapan itteni ja heilutteli sitä pullua. — Että hänellä on, ja ottaa siitä koska itte tahtoo. Ja vei sen sitten illanpäällä konttuurihin, johna sill'on muitaki pulloja.

— Niinkun mä makaan siinä laattialla yöllä, niin mä herään siihen, että se mun akkani ähkyy pimiän päähän sängys ja valittaa, jotta polttaa niin vattaa, jotta mä pomppasin heti pystyhyn ja väännin valkian jotta: mikä sen nyt on. Niin sillä on se lipiä kivipotti käres ja on siitä juonu — Niin mä ylhä ja tormootin hakemahan sen äitejä, jotta nyt se tappaa ittensä!

Ja sen äitee ajoo ylhä taloon muut akat ja ne törmää meille ja mä itte erellä jotta: mitä täs nyt tehrähän? —

Niin se mun akkani makaa siinä kahren lakanan välis oikee pitsikauluksis ja haukotteloo jotta

— Tuo mies on sitte hullu, kun ei anna mun eres yölläkää nukkua.

— Se sanoo että sä meinaat ittes ny lipiäkivellä tappaa!

— Lipiäkivellä — sanoo se mun akkani sängystä. — Kun tuas pullos on vain limonaaria lavittalla.

— N'otta kyllä se on aika epeli tua mun akkani, kun teki musta vielä valehtelijan! — En viitti enää ollakkaa täällä, kun oon korvia myöri velaas joka paikkahan ja nyt akat sanoo, jotta m'oon meinannu sen lipiäkivellä tappaa!

14 — LASKENNOS

Oottako kuullu, jotta joulu taas tuloo, koulut loppuu ja penskat saa joulutoristuksensa?

Sielä ne on lyseos ja yhteeskouluus kulkia juntannehet kansan kaiken kakarat taas pitkän syksyn, muka tieron jyviä noukkimas, että viisastuusivat, mutta kyllä se läksyjen luku ja oppiminen on ollu monelle niin työlästä ja vastahakoosta, että tukasta nykien on monen äireen pitäny auttaa pojanvekaraansa kirjan äärehen.

Kun kotona äitee koittaa jukittaa ja kysyä mitä sillä vintiöllä on huomenna läksynä, niin

— Ei oo muuta kun laulua ja piirustusta — joka päivä!

N'ottei tarvittisi lukia. — Ja mistäs äitee tietää, kun ei oo itte kerran koulua käyny, mitä niillä on ja mitä ne sielä koulus lukoo.

Kun nyt pian taas oppikoululaaset saa joulutoristukset, niin mä neuvonkin kaikkia äitejä, jotta kattokaa tarkasti kakaraanna joulutoristuksen numeroota, jottei ne narraa teitä. — On niiren joukos sellaasiakin junkkareita, että koittavaat pökkööttää yksinkertaasia vanhempiansa ihan seisahalle.

Täälä meirän maakunnas yhres keskikoulus menny talvena toi yks poijanvenkkura, jolle koulunkäynti oli kyllä mukavaa lorvaalua, mutta läksyjen luku pahempaa kun rusakanmyrkky, äireellensä joulutoristuksen, johna sill' oli »matematiikas» eli laskennos numero — 14.

Ja kehuu jotta

— Kukaa ei oo ollu niin hyvä räknäämähän kun mä!

N'otta äitee oli oikee iloone erinomaasesta poijastansa, ja lupas sille tehrä, heti kun lehmä poikii, oikee hyvän ja suuren juuston.

Ja kun äitee meni sitte porvarihin käymähän kaffia ja sokuria hakemahan, niin se osti samalla sille poijallensa lakristapussin. Kun puoris sattuu olemhan samalla kertaa lukkarin frouva, jonka flikka käy kans samaa yhteeskoulua, niin ei se emäntä malttanu olla sanomatta sille jotta:

— Meirän Miska on saanu räkningis kaikista korkiamman numeron koko koulus — 14!

Niin se lukkarin frouva haikaasi jotta

— Eihän sellaasta numerua ookkaa!

— Ompas vain meirän poijan toristukses 14.

Niin hantesmannikin nauroo jotta

— Ei kuulkaa emäntä koulutoristuksis oo ku 10:n numero korkein numero, jonka opettaja antaa. Kyllä se teirän Miska on sitä nyt parantanu. Neljän merkki s'oon tavallisin sellaasilla poijilla, mutta Miska on vissihin pistäny 1:n merkin itte lisää sen ethen. —

Emäntä lähti vähä vinkiää kotia, ei se puhunu mitään, puhisi vai. Kun se tuvan oven aukaasi, niin Miska huomas heti sen kattinnasta, että vaara on suuri, mutta luuli, että kyllä se ny vissihin ainakin jotakin sanoo, ennenkun päälle tuloo — että hän kerkiää vielä ovesta uloos. Mutta äitee ei sanonu mitää, pani puaripussinsa vain pöyrälle, ja heti faarttas tukkahan jotta

— Vai 14 sä oot saanu! — Mutta kyllä mä nyt annan sulle 15 vielä lisää!

Ja jee kun se riapootti sen ovensuuhun, takan vierehen, hairas varsiluuran, repääsi vain Miskalta housut jaloosta n'otta knapit piraji, ja luuranvarrella oikee pänttäs jotta

— 17 — 18 — 20 — ykskolmatta, vielä vähä, — koko kertomataulu — eikä vähennyslaskua ollenkaa.

Kyllä Miska koitti potkia ja krääkyä kaikkensa, mutta se ei auttanu, niinkun pruukathan ja asiahan kuuluus. Niin helläksi taputteli pieksämäjen kukkulat, että vähä toisella pakaralla koitti patapenkin kannella istua ja niiskuttaa.

Mutta vielä kamalampaa tuli. Joulupäivinä äitee ei antanu Miskallensa housuja ollenkaa, n'otta se ei päässy pihalle toisten joukkohon. Ylisängys roirin takana piti vain olla.

JÄTKÄMIEHEN 50-VUOTISJUHLA

Oottako kuullu, kuinka komjat 50-vuotissyntymäpäiväjuhlat piti täs hiljan Perhon syränmailla mettätyömies Jalmari Rajala?

Rajala ei oo mikään lentojätkä, vaan oman kylän miehiä, jämtti ja reiru mies, kova työmies, oikeen miesten mies, jota kaikki kunnioittaa. On oma tupa Mustanmaan kyläs järvenrannalla, korialla paikalla. Ja perusteellinen se kaikis hommissansa on.

Niinkun nykkin kun se ensi kerran täytti 50 vuotta. Se oli ajatellu sen etukäthen prisiis kuinka tehrähän ja tääräthän, jotta kaikkia pitää olla, eikä mitään puuttuman. Mutta lisäksi se oli ajatellu senkin, jotta hän on työmies, eikä sielä mitään fiinustella, mutta lystiä pitää olla, ruokaa ja juomaa kaikille senkun napa vetää, haitari ja hypyt päälle.

Se hastoo ystävät ja kylänmiehet akkoonensa juhlihin jotta

— Tervetulua sitte vai meille kaikki arkikamppeis niinkun ootta. — Se on meirän työnjuhlaa, kun pihka tuoksuu ja miehet haisee mehtältä, me metäksenpojat! Syörään läskiä, lyörään voita välihin ja lapikasta lattiaan, otetaan moukkuja ja tanssitaan että haitari halkiaa —

Se oli laskenu jotta 70 000 markkaa siihen tarvithan, pelimannit ja apu-akat kaikki.

Sen taloos on kolme huonesta, isoo pirtti eli tupa niinkun meirän puoles sanothan, ja kaks kamaria perällä. Toisehen kamarihin laitettihin pöyrälle trahteeri: kaffit ja nisut monellaasen kretan kans. Oli »häntä ihtiänsä», »kippurahäntää» ja jaloa konjamiiniä. Toises kamaris oli ruokapöytä kukkuralla savottamiesten herkkuja: keskellä pöytää seisoo yhres klimpis 5 kilua voita ja ympärillä monta fatia täynnä keitettyjä ja paistettuja suuria sianlihan kimpalehia, korkia kasa limppuja ja reikäleipiä — ettei muuta kuin repiä vain, vaikka kirvehellä.

Kaikki oli valmista, mutta yällä oli satanu lunta järvelle, jonka poikki sinne Rajalahan kuljethan, niin paljo, jotta piti auroottaa tie juhlaväen tulla. Ja senkin se teki niin perusteellisesti, jotta aukaasi kaks suoraa tietä noin sylen päähän toisistansa järven poikki: toinen tulo- ja toinen paluutieksi. Pystytti vastarannalle kaks taulua teitten päihin jotta: Tulo ja Paluu.

N'otta järjestys sill'oli kaikes. Tarkootus oli, jotta paluutie on yhtä suora, kun tulo, ettei tarvitte vemppuloora yöllä takaasi tulles.

Ja saunan se lämmitti sitä varte, jos joku sattuus väsähtämhän, niin »sielä on lämmintä ja lauhaa», ettei käy niin kun yhrelle osuustoiminta-flikalle tänä talvena Kokkolan juhlis, n'otta lopuksi mässähti hankehen istumhan ja palellutti ahterinsa niin poistilooltansa jottei se tierä vieläkää minkä päällä istuus.

No vierahia rupes sitte tulemhan tien täyreltä. Tuli isäntiä ja emäntiä, työnjohtajia ja tukinkaatajia, vanhempaa arvokasta väkiä kaikki; vähemmän vain nuorta väkiä. Ja kaks hyvää haitarin soittajaa n'otta tupa täythen, lähes sata henkiä. Tuttua väkiä, kotoosta kansaa kaikki arkitaminehis, niinkun isäntä ittekki pihkapusero yllä.

Kaffia annettihin, ryyppyjä tarjottiin ja haitarit huuti ja lirutteli kun juhannuksena. Ja isäntä sanoo jotta

— Olkaa niinkun ootta! — Kukin saa syörä, juora ja lantrata niinkun tykkää.

Ja kyllä ne söikin, nakkasivat naamahan n'ottei siinä nikoteltu. Lystiä oli ja vanhat mummakkin tanssivat n'otta nutturat keikkuu niskas kun västäräkin häntä.

Mutta oli sielä henkistäkin ohjelmaa, isännälle pirettihin puhet ja jokin oli laittanu oikeen komjan runonkin sille päivän kunniaksi.

Ruokaa piisas ja juomaa kans. Isäntä touhus ylimpänä juomanlaskijana ja kattoo, että kaikki sai ja tanssi käy. Sanoo jotta:

— Tanssikaa ny nuoret kylliksennä, ja pitäkää lystiä, mutta puolen yön jälkehen kello 12:lta teirän pitää lähtiä pois, kotia nukkumahan, että jaksatta aamulla töihin. Sitte vasta alkaa meirän juhlat, jokka oomma 50 vuotta täyttänehiä, ja jaksamma.

Ja oikias se oli siinäkin, jottei ne nuoret tierä määrää ja osaa juhlia. Kun tuli aika, jotta nuorten pitis lähtiä kotia, niin pari vähä potinkorkin päälle astunutta poikaa rupes krenaamahan jottei ne oo vielä pöhnäs, eikä lähre, n'otta sen isännän piti ottaa niitä nuorukaasia haivenista kiinni ja takua leviällä kämmenellä vähä järkiä niiren päähän takapään kautta. Se auttookin ja friskas niitä kovasti n'otta ne meni kiltisti nukkumhan. Toisia meni kotia, toisia saunan lauteelle, johna oli ihana maata oljis ja kuorssata käret ristis täysinääsen vattan päällä aamuhun asti.

Sitte kun vanhat ihmiset jäivät päinsä, juhlat vasta kattohon nousikin. Oli kun haitarikkin olis saanehet aivan uuren äänen, ne huuti ja nykiivät hyppelöhön jokaikisen ukon ja akan n'otta hiki nokkuu ja tukehtua olivat. Sellaane tärinä käy että multipenkit pölisi ja hiiret vinkuu henkensä erestä, että mailmanloppu on tullu.

Aina vähä huilattihin, syöthin välis ja vähä tropattihin taas, n'otta aamuhun asti se vanhaväki tanssia jyskytti. Ei tuntunu kihti eikä romotiisi kun vasta tuos yhreksän aijoos näistä Jalmarin syntymäpäiväjuhlista lährettiin sitä Paluu-tietä kotiappäin osoottelemhan. Kyllä siinä jonkun ukkelin kinttuja pakkas niin viskaamahan ja silmiä haristamhan jotta: onko tämä suoraa —

Lähtijääsiksi isäntä sanoo jotta

— Kiitoksia nyt paljo teille, kun tulitta. — Tulkaa sitte taas kun mä täytän 100 vuotta!

N'otta nämä Jalmari Rajalan 50-vuotis juhlat Perhos on kuuluusat ympäri koko Keski-Pohjanmaata. Ja perholaaset hartahasti toivovat ja orottavat jotta Jalmari elääs ja pias täyttääs 100 vuotta.

Lahjojakin ja rahaa, kun muuta ei ollu, sille kerättihin sinkkisankoo puolillensa, enempi kun fläskit ja viskit maksookaan. Mutta se onkin piretty ja tykätty mies.

SALLAN EMÄNNÄT EVAKKOMATKALLA

Oottako kuullu kuinka Sallan evakko-emäntien käythin Toholammilla, heti kun ne sinne tulivat?

Silloo soran aikana, kun Sallan syränmairenkin ihmisille yhtäkkiä tuli hatkanpotka ethen. Piti jättää kotonsa ja lähtiä hyppöölle. — Lehmät tuathin esti junilla Toholammille, ettei saksalaaset saanehet syörä niitä. Sitte vasta akat lypsinkiulu käres.

Toholammen kanta-asukkahat ja Kansanhuolto luulivat niitä Lapin lehmiä ensiksi porooksi, kun n'oli kaikki niin pieniä, aivan valkoosia nuppia, eikä niinkun muiren ihmisten lehmät kirjavia ja sarvipäitäkin, mutta kun nimismies sanoo jotta

— Ettäkö te näje jotta niill' on toises pääs pitkä häntä, lehmiä ne on, vaikka ne on tuan näköösiä.

Niin kaikki ihmiset sanoo jotta

— No ei nuota ny ainakaan meirän lehmään navettahan passaa tuora tuollaasia pikkuusia lehmänkuvia. Meirän lehmät on jalostettuja, ja koko soran aijan niitä on koitettu narrata lypsää flosottamhan viimmeestä piirtua myöri Kansanhuollon määrä. Ja ne onkin yrittänehet ja vain mölissehet, että mairon rajahintaa pitääs koroottaa. Jos meirän lehmät nyt näkis tuollaasia hakovasikoota tilkutettavan pualen litran pullohon, ja vaikka emäntä itte vielä lisääs puolella vettä meirän lehmään nähren, niin korpilakon ne tekis kun kommunistit, eikä viittisi enää yrittääkkää isänmaan puolesta. — Ei, ei niitä meirän lehmille saa näyttääkkää!

N'otta Kansanhuolto ymmärti sen ja päätti laittaa suuren aitooksen niille Sallan emäntien pikkuusille lehmille, kunnes emännät itte tuloo ja ottavat poronsa omahan hoitohon.

Niin laitettihin sitte suuri haka vainio niille ja ympärille pantihin monikertoohin kalvanoitua rautalankaa niin tihjähän, ettei ne pikkulehmät päässehet raoostakaan pois. Ja sitte pantihin ainakin seittämän sähköpatteria, niitä Olli-paimenia, täyres sähköpätingis päälle niihin rautalankoohin, n'otta ne Lapin pikkulehmät olivat aivan vatta pruuttana kun ne turvalla vähäkin yrittivät koittaa, jotta mitä kiiltäviä lankoja nuo on.

Ampumisihin, kranaattihin ja lentopommiihin nämäkin lapsukaasemme olivat sielä Lapin raukoolla rajoolla niin tottunhet, jotteivät viittinehet enää korvaansa lotkahuttaa, mutta tuollaasihin pirunkuriihin, en paremmin sano niiren evakkoraukkaan puolesta — että esti laitethan korjat kiiltävät kranssilangat niiren nenän korkeurelle, ja jos sitte ystävällisyyrestä isäntäväkiä kohtaan kulkeelle kotuansa joutunu raukka eres koittaa vähä haistaa niiren laitoksia, niin heti polttaa noukkansa ja tärähyttää, että tappi lentää, eikä mikään pysy sisällä, sekään vähä mitä evakolle annethan.

Ei nuo Lapin lehmät, mettän elävät voinehet käsittää tuollaasta kenkunpeliä, että täälä »lannanmaissa», muka sivistyneis olois ja sivistyneet ihmiset kehtaavat käyttää airasvärkkinä rautalankaa, joka heti potkaasoo ja polttaa turvattoman luomakunnan noukan.

Niin että ne Lapin lehmät olivat syvästi loukkaantunehia ja inuuvat emäntiensä perähän.

Kun Sallan emännät sitte viimeen tulivat ja rientivät syrän lämpöösinä lemmikkiensä luo, niin Kansanhuollon mies aukaasi niille veräjän laviaksi aitooksehen sisälle käyrä. Mikä ilo ja jälleennäkemisen riemu siinä olikaan!

Mutta kun niit' oli monta sataa pikkuusta lehmää, kaikki samankokoosia ja näköösiä, ja monta kymmentä samankokoosta ja näkööstä Sallan emäntääki, niin siinä tuli sellaane ilon mölinä ja sekaannuksen pulina, että kaikki sais toisensa, ja omansa, jotta sen porttivahrin, ainakin tiiman orotettuansa piti lähtiä vähä kotiansa syömähän ja asialle n'otta se koitti huutaa ja viittoolla niille jotta

— Tulkaa sitte tästä portista uloos, kun tuutta! — Mä paan sen ny kiinni, ottakaa sitte itte auki.

— Ja niin lähti. Mä luulen, että se mies jäi sitte yhtehen kaffilahan pottukaljan äärehen ja vähä »lantras», kun ei se sitte tullukkaa takaasi, vaikka se olis sen virkahan kuulunu. Ja taisi se ajatellakki jotta kyllähän ne akat osaa portista tulla ittekki uloos.

Mutta ne akat oli kans Lapista, johna ei oo aitoja. Ainakaan tuollaasia.

Kun ne oli saanu asiansa selville ja kukin taputtanu omaa rakasta lemmikkiänsä kaulalle, niin ne meinas lähtiä suoraa vain pois, niinkun Lapis pruukathan, airan ylitti kukin suunnallensa. Astoovat pieksulla rautalangan päälle, ja ne, jokka ottivat tolpasta kiinni, saivakki jo paljahan harukkansa airan yli, mutta ne jokka ottivat käsin kiinni langasta, ne tarttuu heti kiinni ku pikehen, huutivat ja kiljuuvat kun suret jängällä, kun poltti ja kärys sääret ja käret, nykii ja tukka nousi pystyhyn.

Koko Toholammin kirkonkylä lähti liikkeelle. — Se kaljamies viimmeesenä käret levjällä tulla touhootti sen kun sekaasilla silmillänsä tiellä pysyy.

Hätä olikin kauhia, kun Sallan emäntiä istuu haarareisin ympäri aitoosta kun variksia ja huutivat oikohonsa.

Häthän tullehet ihmiset nykiivät johrot pois ja sitä mukaa akkoja putos maahan, manas ja hiaroo palanehia reisiänsä, jok' oli kun verimakkarat paksuja ja mustia.

Kyllä muistaavat Sallan emännät evakkoreisunsa Toholammille.

KOLME LEHMÄÄ ME SITTE LAITAMMA

Oottako kuullu, jottei sitä »öittimistä» oo Pohjanmaalta vieläkään saatu häviämään, vaikka nuorison ittekasvatusta ja kurssitoimintaa on tääläkin niin harjooteltu?

Se istuu ihmisis lujas kun Myntän piki, ja vetää liki.

Yksityysyritteliääsyys ja vapaan valinnan kauppa rehoottaa rakkauren markkinoolla aina vain, eikä ittekasvatuksen pakotteet, nuorisoseuran piirikokousten päätökset, ei kansanhuollon rajoitukset, ei isän, äireen nuhteet ja opetukset, nupinat ja tankkaamiset auta. Yksiihin fällyyhin ne vain tukkii.

Laihialla se fälly-friijoo olikin ennen vanhaan niin kovaa, jotta friijaripoikien piti laittaa nahkatupet varpahishinsa jotteivät aivan karvoottomaksi fällyjä kraapinu.

Onhan se mailma ny siitä vähä muuttunukki sen jälkeen ku »Nevalan-Kaisa miniäksi viethin», mutta kyllä sitä vieläki pitää olla »vähä rötyä ja roskaa», ennenkö fällyt passaa. Poijilla on vienti kova, jos on flikoollakin omat konstinsa. Siinä pannahankin rikkaus ja rakkaus puntarihin, jotta kumpi enempi painaa. Ja sitte ollahan pökerryksis, kun isä tahtoo rikasta ja äitee tahtoo rakasta ja itte se pössöö tahtoo korjaa — niin kun laulus laulethan.

Ei oo hyvä niin, eikä näin, sillä mailma veisaa jotta: rikkaus haihtuu, rakkaus laihtuu — ja korjasta jää vai karhia korppu käthen.

Niin se ajatteli se Ylihärmän poikakin, joka pani ilmootuksen sanomalehtehen jotta: Hei hei nuoret ja nätit likat! Tääl' olis yks nuori ja iloonen pikkutaloon poika joka tositarkootuksella haluaas tutustua kirjeenvaihron avulla siistihin nuoreen työtäpelkäämättömään taloon tyttärehen, oman kodin emännäksi. Huom.: lesket ja haukatut älköön vaivatko itseään. Vastaus nimimerkille: »Kalliolle, kukkulalle.»

Ja sai 43 vastausta. —

Toiset oli punaases paperis. Toisis oli ruusun lehtiä ja hajusaipualla voireltu. Oli valokuviakin monta, suloosta mirrin naamaa — n'otta siinä olikin kattomista ja tuumaamista jotta minkä kans niistä rupiaa kirjoottamhan ja kokeelemhan.

Kun se koko talven sitte kirjootti ja kulki postis niin sitä rupes viemistämhän Fyrrykyrööhin päin. Sielä oli sellaanen flikka, joka osas panna pännällä niin mukavasti ja seliitellä asiansa niin jetsullensa, että kun ne aikansa kirjoottelivat ja ikävööttiväkki jo toisiansa, niin se Härmän poika kirjootti Fyrrykyrööhin jotta

— No mä tuun sitte junalla ensi lauantaina Tuavilan asemalle. Hommaa hevoone ja tuu hakemhan, kyllä mä maksan. Kai mä saan olla teillä yötä sitte — — — Mulla on harmaa hattu ja sininen simsetti kaulas, kyllä sä mun ja mä sun heti tunnen.

Viikkua ennen se ilmootti tulostansa jotta kyllä sillä flikalla oli hommaa laittaa kaikki kuntohon, sanua äireelle ja seliittää isälle, jotta s'oon isoon taloon poika Härmästä, ja että asia on puhuttu että se on selvää. — Se tuloo nyt — ja on yötä —

Ja sielä pikku huushollis kun siivonteko alkoo, pestihin ja kluututtihin n'otta klasit täräji. Ja kamari laitettihin kuntohon ja leivottihin, ja pestihin ja tryykättihin pitkäpaita n'otta se vasta oli tärinää. Ja sovittihin että pyhänä käyrähän kranniski vierahana näyttämäs sitä sulhaaspoikaa n'otta kaikki olis valmista yljän tulla.

Tytär puhuu hevoosen Toiskasta ja lähti pyhäputsus, parasta yllä, sitä sulhaaspoikaa vastaanottamhan lauantaina Tuovilan asemalle. Se flikka oli laittanu uuren punaasen höyhenenkin hattuhunsa jotta s'oli oikee komia. Ja niin jännitykses se oli, jotta suittet aivan vapaji sen käres kun se hoki ptruu ja soh aivan yhtä mittaa sille toiskan vanhalle salvialle, jottei se vanha mera tienny mitä s'olis oikee tehny, menny vai pysähtyny, kun aina nykii suittista ja hoki ptruu, n'otta se pirätteli sitte vähä usee, tuumas ja flosotti, ennenkun taas lähti. N'otta se morsiusflikka oli tuskas ja vaivas jottei se vai myöhästy junalta.

Mutta kerkes ne. Ja juna tuli. — Niin sieltä tulikin vaunusta sellaane pitkä komja poika kuin härmälääset järjestänsä ovakki kyröläästen napataattojen rinnalla, n'otta aivan sitä Fyrrykyröön flikkaa rupes heikottamhan ja otti hengen kiinni, kun se poika nosti komjasti, niinkun herrat, harmaata hattuansa ja sanoo jotta

— Jahas Aili, täs mä ny oon! Päivää nyt sitte — ja kovasti puristi sen kättä, n'ottei se flikka tahtonu saara sanaa suustansa, räpytti vai silmiänsä ja oli korvia myöri punaane, mutta ylen onnellinen. Se poika oli melkee liika komja senkin mielestä, jottei se tienny kuinka olisi ollu ja hohuuttanu.

Hoijakkahan ne sitte vieretysti istuuvat ja poika otti suittet jotta: kyllä mä ajan, ja pani toisen kätensä hellästi flikan ympäri, ettei se putua, kun mennähän niinkun se sanoo.

Sattuukin olohon korja ehtoopäivä ja ruottalaasia vain ympärillä n'ottei niistä tarvinnu mitään piitata, n'otta, niill' oli oikee mukava ajella ja kiahnata kun se poika oli niin villi, että rupes heti puristelemhan ja pussaamahan. — Matkaakin oli niin pitkältä jotta niistä tuli oikee rakkahat.

Poika ihastuu kovasti flikkahan, puhua pälpötti ja pussata truiskii n'ottei se flikka keriinny ollenkaan seliittämhän sille, niinkun se oli meinannu, jotta hän on vain sellaasesta pienestä töllistä kotoosi, jottei pirä säikähtää ja liikaa luulla, kun kotia tullahan.

N'otta kun ne sitte ajoo sen matalan torpan hiilokselle, ja friijarispoika katahti vähä ympärillensä, niin sen meni suu tukkuhun, ettei tahtonu saara nielemälläkään henkiänsä takaasi.

— Herrijee, mikä sun nyt tuli kuule — imehteli se flikka.

Ei siinä enää mikään auttanu, eikä pakohon päässy. Äitee oli portahilla vastas, jotta

‒ No tervetulua nyt taloohin. Vai tämä se Ailin sulhaanen nyt on, josta se on niin paljo puhunu. Tulkaa tuphan ny, kamaris jo kaffi orottaa. — Kyllä isä viää hevoosen toiskahan, jättäkää siihen vai —

N'otta henkiä haukkojen, totisena kun piimäleili naamasta ja kankiana jaloosta asteli se äsköönen iloonen sulhaasmies ovesta sisälle ja kamarihin. Oli ökkämyksis kun taivahasta puronnu nisuäijä, n'otta emännän piti oikee taittaa se istumhan lavittalle.

Kaffia kaarettihin ja käskettihin panna sulamahan ja ottaa monellaasta, mutta se poika oli niin pois tilooltansa jotta äitee viimmee pani kamarin oven kiinni ja sanoo Ailille jotta

— Koita ny sä virvoottaa se henkihin, kun se nuan puhumattomaksi meni.

Aili pani oikee valkoosen kaarin ethensä ja punaasen silkkinauhan päähänsä, hääräs ja viserti sille poijalle, otti sitä kaulastakin kiinni jotta

— Voi rakas kultani, mikä sun nyt tuli, kun sä tuolla lailla oot —

— No, kun mä luulin —

— Mitä sä luulit? — kysyy Aili, tukkii kaakunpalaa sen suuhun, istuu sen polvelle ja puristi niin hellästi ja lujaa kurkun ympäri, ettei se voinu luulla mitään.

Se käsitti jotta nyt hän on kiikis, ei muuta kun olla vain.

Iltakin tuli, emäntä laitteli ruokaa kamarin pöyrälle. Sänkykin petattihin niinkun pruukathan. N'otta mikäs siinä auttoo.

Sai se senverran luontuansakki takaasi, jotta käsivarrella sitte makootti Ailia ja sanoo että

— Sä kirjootit jotta kolme lehmää —

Niin Aili kuiskas jotta

— Joo, m'oon ajatellu että kolme lehmää ja kaks vasikkaa me sitten laitamma sinne omahan kotihin Kalliolle kukkulalle —

— Niin — huokaasi se sulhaanenki pitkähänsä, vähä nykii vielä ja rutisteli. — Sanoo sitte jotta: mua niin kovasti nukuttaa.

Tuvan puolelta oli kuorssoo kuulunu jo kauan n'otta lopuksi se flikkakin kääntyy ja rupes puhkumhan. Mutta friijaria ei nukuttanu, makas vai silmät auki ja pää sätii, että kuinka mä pääsisin pois täältä.

Se makas ja kuunteli yli puolen yön. Sielä taisi olla emännällä leipomus, kun taikina nii poksahteli yön hiljaasuures. Ja flikkakin makas kun kaljatynnyri, n'ottei se heränny, kun friijari veti pimiän päähän kengät jalkahansa, takin selkähän ja hattu käres varpatullansa hiipii tuvan ovesta pihalle. —

Ja lähti pyhkääsemhän niin paljo kun kintuusta lähti Tuovilan asemalle. Junan silmät kiiluu jo mettänrannas, mutta kerkes se justhin.

N'otta niin siinä käythin.

SÄYNÄJOELLA

Oottako kuullu kuinka flataasesti yhren järvikylän poijan täs hiljan käytihin Perä — ei kun Säynäjoella?

Mä tykkään, että peräseinäjokelaasten pitääs ottaa oikee viraallisesti nimeksensä se oikia vanha historiallinen nimensä Säynäjoki, kun se peräseinä on niin hassu nimi että sille älvistelöö kaikki. Ruottalaanen virkaherra ennen vanhaan ei osannu kirjoottaa puustavillansa suomalaasta sanaa säynä, niin siitä tuli vähä sinneppäi esti seyne ja sitte seinä-joki.

Säynäjoki elikkä se Peräseinäjoki on vauras ja vankka ittenäänen maanviljelyspitäjes, johna kasvaa ja kukkii kaikkia omastatakaa, flikkojakin niin pulskia ja pullioota, jotta monesta pitäjästä poikia käy sielä naurista vetämäs, elikkä akkaa ettimäs. Ja hyviä fatinaurihia saavakki.

Järvikylän poijat, nyt kun pärinät on nostettu ja pimiät tullehet, käyvät sielä oikee joukolla ja trusapäis joka lauantai ilta tanssimas ja sitte kopistoksilla. Kun seurantaloolta tullahan puolen yön jälkehen, niin siin' onkin sellaane kiirus, sähinä ja sihinä että oman pikapyöränsä löytää ja kerkiää sen omansa perähän, että huonojalkaasimmat pylliivät maantien ojihin ja saavat ettiä kenkunaansa tulitikulla monta tiimaa, jos löytääväkkää. Niinkun sen yhren flikan käythin, jotta jätti toisen kenkänsä sinne, kun poika jo meni hyväs matkaa, ja se flikka pelkäs jotta se friijari menöö pian toisille, jos hän ei oo paikalla ovia aukaasemas.

Puolen yön jälkehen sunnuntaita vastahan kopistellahankin Säynäjoen lakeuksilla flikkaan kamarihin niin että outo luulis sata palokärkiä kelopuuta hakkaavan.

Sattuuhan sielä erehryksiä pimiän päähän poijillekki, mutta harvoon niin flataasesti käyrähän, kun sille järvikylän poijalle, joka Viitalankylähän yritti täs menhellä viikolla. Sillä ei ollu oikee vasituusta paikkaa, mutta sen kaveri oli neuvonu jotta siinä yhres taloos, jonka päätyklasi on tiälle päi, on yks ruusu jo kauvan kauniisti kukoostanu jotta

— Mee vaikka sinne jos'es mualle kerkiä.

Jotta oli sillä jotakin kuusaa. — Kyllä se seuralla kans kovasti hyppeli ja koitti olla asialla, mutta tuurit ei pukkinu jotta sen piti käyrä useen pihalla ja ottaa pitkät pluiskut plakkaripotustansa jotta luonto nousis ja mailma kirkastuus. Niill' oli jo toisilla niin parinsa jotta poskifalssia silmät ummes menivät — ja ruumenooset jäljellä. Se poika tuli lopuksi niin pöhnähän, jottei se paljo nähnykkää. Sai jonkun takkupään vielä kynkkähänsä, koitti kiertää sitä ja klenkutella n'otta flikka lopuksi pökkäs sen menemähän ja juoksi nurkkahan toisten taa piilohon. Muttei se siitä perustanu. Oli rentua poikaa vain, toikkarootti siellä toisten joukos. Kun soitto loppuu ja kaikki ryntäs ovelle, niin silloo sille tuli kiirus jotta

— Älkää menkö flikat, mä tuun joukkohon — — —

Se yritti hamuta niitä kiinni, mutta sitä pökittihin ja pukittihin n'otta se pyörii kun viipperö. Ja ku se horjahti yhren flikan varpahille, niin flikka kiljaasi ja kimahutti sitä poskelle jotta silmis sätii. Se jäi kun tarhapöllöö seisomhan porstuahan, kun kaikki lähti, mutta se oli jo kotua lähties päättäny, jotta yäksi hän jää. Löyti se lopuksi pyöränsäkki sieltä pihalta ja pääsi maantielle taluttaan sitä. Mutta kun se yritti selkähän, ja kerran polkaasi, niin lenti niin naamallensa tiehen jotta klanssi nenästä pois, ja rapaa suuhun jottei toista kertaa yrittänykkää enää. Koitti vai taluttaa ja siinäkin oli täysi työ.

Sinne Viitalan kylähän päin se yritti. Ja kesti kauvan, jotta se pakkas jo aivan sammua. Mutta kun se viimmee hollille tuli, niin se näki jotta yhrestä klasista pihalla tuikki se toivon-tuli, johka hän meinaa. Yliskamarin klasista se olis pitäny näkyä, mutta se klasi oli niin korkialla ja pimiä oli, jottei se jaksanu kattua, jätti pyöränsä siihen vai maantien laitaan, ja mennä pökkäs pihan perälle sitä klasia kohre, josta valkia näkyy.

Se oli sikala, ja sielä se taloon tytär istuu ja vahtas isoja sikaa porsimhan. Oli laittanukki hyvän petin sille, pannu paljo pitkiä olkia ala jotta se imisä makas silmät ummes ja tykkäs kovasti olostansa.

Se juopunes friijaripoika kopisti ovhen — oli sillä sen verran järkiä, n'otta flikka meni kattomhan mikä sielä on, hämmästyy ja krääkääsi jotta

— Kuka te ootta ja mitä te tahrotta?

— Friijoohin mä meinaan, koitti se rääppöö sanua eikä tahtonu enää saara silmiänsä auki, niin liemenä oli että tuskin tolpillansa pysyy. Mutta sisälle se vain vänkäs, käret kokolla jotta tuota, tuota. Ja tuli sitä flikkaa kohri.

— Hyi, tuallaane rääpäles — kiljaasi se flikka ja pukkas sitä, notta se kaatuu pahnoolle sen sian vierehen. Yritti se siinä vähä prökööllä ja ylhä, muttei saanu enää silmiänsä auki, eikä sitte enää yrittänykkää. Mässähti siihen, kääntyy kyljellensä, oikaasi kätensä sian kaulalle, mitähän mutaji ja massutteli suutansa, niin sikakin ukaji jotta

— Noh noh — — —

Hyvin sopivat ja nukkuuvat. Siihen se jätti sen järvikylän poijan nukkumhan. Pani vielä hyvän sylyyksen pitkiä olkia sen poijan päälle jottei tuu vilu ja meni tuphan omhan sänkyhyn nukkumhan.

Aamulla sen järvikylän poijan kaveri tuli omasta paikastansa jo navetta-aikahan kotiapäin, niinkun pruukathan, Viitalan kylän kautta, niin se havaatti sen toverinsa polkupyörän siinä taloon kohras tiellä, ja tunti sen, jotta vieläkö se nukkuu!

Ja meni tuphan emännältä kysymhän. Niin emäntä sanoo jotta

— Joo, tuola siantiijus se nukkuu meirän isoonsian kans.

Yhres menivät sitte kattomhan ja sielä se nukkua pusketti käsi kaulalla sen sian vieres.

Ne nauroo niin jotta se poika heräs. Kyllä se hyppäs vähä äkkiää pystyhyn ja oli pöllöön näköönen. Emäntä haastoo tupahan kaffille, mutta kyllä se meni ja kraapii olkia seljästänsä.

Ei orottanu kaveriansakkaa, niskat krykys painoo kotiappäi. Ja luuloo nyt, ettei tiettääsi!

KETTUKAUPPOJA

Oottako kuullu, jotta ahneus pettää ja menöö viisaskin vipuhun?

Ei pirä olla niin turhan nuuka ja ahnes jotta aina yrittää ja pinnaa siitä viimmeestä markkaa, ei ainakaan kettukaupoos. Siinä saa pian pietin käthen ja tuloo tuhannenmooset manaamiset sitte lopuksi.

Niinkun tuola Järvikunnis johnakin Kurejoen perillä täs ny menny talvena, kun oli se oravan mettästysaika. Hyväs hinnashan ne ny oli oravannahaat ja mukavaa tienestiä ja hommaa pyssymiehille käyrä sunnuntaisin mettäs oravia purottelemas.

Siel' oli kaks hyvää mettästyskaveria Alvari ja Joeli, jokka kulkivat yhres mettällä niinkun pruukatahan. Mutta Joelilla oli oikee koirakin, jok' oli niin erinomaanen, että sen ansiosta Joeli pisti kaikki Alvarinkin ampumat oravat pussihinsa. Se seliitti jotta

— Jos ei Piski olsi haukkunu, niin et sä olsi voinu ampuakkaa sitä! — Sehän on selvää, jotta se on mun — ja pisti oravan pussihinsa, vaikka Alvari tykkäs jotta

— Ei tuota, eikös se kuulu mulle, kun mä itte sen ammuun omalla pyssyllä ja patruunalla, ja sä juoksit vasta sitte tänne, kun kuulit jotta mä ammuun —

— Mutta mun on koira, joka sen löyti, n'otta kyllä se mun on — seliitti Joeli, ja piti vain sen oravan. — Sä saat pitää ja ampua vain niitä oravia, jokka itte löyrät, kun ei sulla koiraa oo — — —

— Mutta se oli ainakin mun patruunani, jolla ammuun sen — penäs Alvari. — Maksa pois minulle se patruuna!

— Eei, mitäs ammuut mun oravaani, kyllä m'olsin sen itte ampunu — — —

N'otta niin otti ja ahnes se Joeli oli, jotta itte piti.

— Mitäs se sun koiras tuli siihen haukkumhan kun mä näin oravan? — jahkaasi Alvari. — Jos se vielä tuloo haukkumhan mun oraviani, niin mä ammun sen! —

N'otta niille tuli pieni riita, ja lähtivät eri tahoolle. Sai se Alvarikin jonkin oravan, vaikkei sillä koiraa ollukkaan, mutta Joeli sai kumminkin enemmän jotta sill' oli 40 oravan nahkaa kun mettästysaika loppuu. Mutta se olikin aina kyttäämäs n'ottei se kumma ollukkaa.

Ylösostajana toimii sielä Kalle, joka välitti nahkoja Seinäjoelle yhrelle tukkuostajalle.

Sille Kallelle Joeli sitte niitä oravannahkojansa kauppaski, mutta tinkii ja pinnas niin viimmeestä penniä, jotta Kalle oikee hermostuu ja maksoo vähä liikaakin, 80 markkaa kappalehesta.

Vaikka Joeli sai Kallelta kyllä viimmeesen hinnan nahoostansa, niin se epääli jotta Kalle kumminkin tienaa hänen kustannuksellansa, n'otta kun Alvarin sisar, se Maija, lähti sitte Seinäjoelle villoja vaihtamhan, niin se pyyti sitä Maijaa, että se käyys samalla kysymäs siltä tukkuostajalta, jolle Kalle niitä nahkoja välittää, jotta mitä se maksaa oravannahoosta.

Niin sillä Maijalla oli Seinäjoella niin paljo hyppäämistä, kun se rookas yhren tutun poijan sillä samalla reisulla, en tierä sitte oliko se sovittu — jottei se keriinnykkää käyrä kysymäs oravan hintoja, ja kun Alvari sitte kysyy jotta

— Mitä ne maksaa siellä? —

Niin Maija sanoo, niinkun asia olikin jottei hän tierä, kun unohti koko asian.

Niin sillon sen Alvarin piskahti mielehen jutku jotta: orotas Joeli, nytpä mä tervaankin sun noukkas, kun veit multa sen oravan, senkin kitupiikki.

— Valehrellahan sille, kun se tuloo kysymähän hintaa, jotta 130 markkaa kappales!

No Joeli tuli sitte kysymhän Maijalta jotta

— Mitä ne maksaa sielä Seinäjoella nahoosta?

Niin Maija sanoo mirrin naamalla jotta

— Sata kolmekymmentä markkaa sanoovat kappalehesta, jos n'oon hyviä.

— No ne oli sitte hyviä nuo mun nahkani, jokka mä, pirhana viekhön, myin tuolle Kallelle — 80 markkaa kappales — kraapii Joeli niskaansa. — No arvasinhan mä, että se pettää mua! — 50 markkaa kappalehesta tienaa —

Se jurnutti sitä Joelia niin, että se lopuksi meni Kallen työ ja vaatii sitä kauppaa purettavaksi, kun se oli pettäny sitä niin ruokottomasti. Melkeen puolet hinnasta, — n'otta se haukkuu Kallen oikee tuhannen joppariksi, että kehtaaki tuolla lailla pettää häntä rehellistä miestä ja hyvää kaveria, n'otta lopuksi ei auttanu Kallen muu kun antaa ne oravan nahaat takaasi Joelille.

Mutta 500 markkaa sen Joelin piti maksaa Kallelle kaupan rikkojaasta.

Joeli laski päässänsä, jotta voittaa hän kumminkin jonkun satasen siinä, kun vie ne Seinäjoelle.

Seuraavana päivänä lähti Joeli pussinsa kans Seinäjoelle sen tukkuostajan puheelle jotta

— Täs olis 40 oravan nahkaa ja hyviä, 150 markkaa kappales — sanoo Joeli.

Niin se miäs nauroo vai jotta

— 150 markkaa! — ja puhalti partoohinsa jotta

— Ooksä mies hullu? — Mistä sä luulet 150 markkaa oravan nahaasta saavas?

— No, mä pluutaan vähä — kierääli Joeli — olkohon ny sitte vaikka 140.

— Phyh! — pryyskytti se ostaja, jotta sylki suusta prisaji.

— No, olkohon nyt sitte sata kolmekymppiä, mutt' ei penniäkään alle — sanoo Joeli.

Niin se tukkumies sanoo jotta

— 70 markkaa on korkein hinta mitä oravasta nyt maksethan. — Sen saat jos tahrot — elikkä korjaa säkkis pois täältä —.

— No, en mä ny niin hullu oo, jotta seittämälläkympillä myisin, kun kotonakin maksethan 80 — suuttuu Joeli — ettei mua petetä.

Ja lähti pois kiukuusnansa. Junas vielä itteksensä manas jotta

— Seittämän kymppiä! — Maksoohan Kallekin 80.

Ja tuli pussiinensa kotia. Eikä puhunu kellekkää mitää.

Meni sitte taas Kallen puheelle jotta

— Saat ne nahaat nyt takaasi 80 markalla kappales, kun annat sen 500 takaasi, niin s'oon sillä sitte selvä.

Niin Kalle sanoo jotta ei hän enää kauppaa riko, eikä anna kahreksaakaan kymppiä, n'otta Joeli manas jo oikohonsa jotta

— Anna sitte seittemän kymppiä!

Muttei se antanu sitäkään.

— 65 markkaa saat, jos tahrot. — Jos vielä tingit, niin alenoo kuutehen kymppihin — sanoo Kalle.

Katkeraa se oli, mutta mikäs siinä auttoo. Ahneus petti. Kun oikee yritti viimmeestä penniä vongata, niin ei saanu sitäkään ja kulut päälle.

N'otta se tuli tyyrihiksi se Alvarin ampuma orava, vaikka koira olikin Joelin.

HASSU VAPPU

Oottako kuullu, jotta tänäpäivänä on taas hassu vappu?

Ja eilisiltana korkia merenkäynti.

Se on tua vapun vietto menny meilläki Suomes kaupunkipaikoos aivan poistilooltansa ja hassuksi metelöömiseksi jo vapun aatto-iltana, n'ottei iloosesta ja hauskasta vapusta oo enää sitte paljo mitään tietua, kun on kupariseppiä pää täynnä, rahat kaikki ja — janottaa vai turkaasesti. Ruottista tämäkin kulttuurin siunaus, että vappua vietethän etukäthen, on tullu.

Onhan se vappu iloonen merkkipäivä, kerran vuores. Se on kevään ja uuren kesäntulon ikääskun riemuportti, josta nyt suven sulohon ja kesän läm pymishin iloosesti astuthan. Vappu meillä Pohjolas vastaa etelämairen karnevaalimekastusta. Se on meillä nuorison ja nuorten juhlaa, valkolakkien ja laulajien iloa, kun »leivoset ilmas leikkiä lyö» ja mä tunnen kuin oikia laulaja ooooisin, ja siipispankat selkääni saaaisin.

Kyllähän nuorilla lystiä vappuna on, mutta sikäli kun ikää karttuu, niin vanhempi väki rupiaa jäämähän kotia niistä aatto-humuista ja viettävät vappua niinkun niiren ijälle ja arvolle sopii: käyvät vasta vappupäivänä vähä kaunokävelyllä mamman kans, maistelevat simaa ja tippaleipiä, syövät jossain ulkoravintolas päivällistä, moittivat nykyajan nuorisoa ja huvitteloovat korkeintain sillä kuinka jonkun kunniaarvoisan papan, jonka pitääs jo pysyä pois nuorten vappujuhlista, oli eileen illalla käyny.

Niinkun pari vuotta sitten insnööri Mettisen, jota Polyteekis sanottihin Mötiääseksi. S'oon kova laulumies, iloonen veikko, jonka perintötapoohin on aina kuulunu railakas vapun vietto ylioppilasaikojen tyylihin. Sen mamma on jo monena vuotena pannu vastahan jotta

— Ei mennä enää, me oomme jo niin vanhoja, ei me jaksa, eikä sovi enää nuorten joukkohon, minulla on reumatismia, ja on niin hassua katsoa, kun sinä vanha mies koitat pomppia nuorten joukos. — Annikkikin sulhasensa kans siellä tykkääs pahaa —

Mamma on pannu vastahan, mutta insinööri Mötiäänen on pitäny päänsä ja menny yksin.

— Kyllä minä tahron vappua viettää vielä tämän kerran, ennenkun täytän 60 vuotta — on ins. Mötiäänen riirelly mammansa kans. — Sitte en enää mee, n'otta olkohon tämä nyt mun viimmeenen iloonen ylioppilasvappuni.

Ja niin lähti pappa Mötiäänen vappuaattoa viettämhän Laulu-Veikkojen hotellijuhlaan, ylioppilaslakki paltoon taskus. Sai tilan nuorempien laulajaveikkojen pöyräs, söi ja lauloi, oli iloonen ja touhus kun nuoruutensa päivinä Alppilas. Käy se tanssaamaskin, eikä yhtää kintut narissehet. Sampan kaljaa huljutteli, huikkas ja hurras syrämmensä pohjasta, jotta

— Hei elämää, nyt on vappu! — ja löi vanhan ylioppilaslakkinsa kello 12 yöllä takaraivolle niinkun muukki poijat.

Oli pirennetty aika ja merenkäynti valtava, jottei enää mitään kuullu ja kaikki pyöri yhtenä puurona salis, niinkun ennen vanhaankin vappuna. Sai se siinä melus kerran pusunkin poskehensa ja jokin silootti sen kaljua päätä jotta

— Söötti pappa! — mutta siilloon oli insnööri Mötiäänen jo niin seilis, jotta se löi toisella kärellä tahtia ja huuti oikohonsa sitä vanhaa vappulaulua jotta

»Min hulda flickas ömma kyss vid vågornas bruus.»

Sitä se niin lauloo ja otti uurestansa, kun aina välihin tuli pitkä nikottelu ja hik — jotta toiset oli menny ja lamput sammutettu, eikä vahtimestarit tahtonehet saara sitä ollenkaa lähtemähän.

Se istuu vain silmät ummes, laulaa rääkäsi aina välihin ja keikkuu sinne tänne.

No sai ne sen viimmeen tampuurihin ja siell' oli jälellä vain yksi päällystakki.

Se kattoo toisella silmällä jotta

— Ei tua oo mun, se on musta —

— No musta täm' on — sanoo vahtimestarikin, joka kans oli käkenä.

— Ei tämä mee — koitti ins. Mötiäänen sanua — kun vahtimestari vain tukkii ja kinnas toista hiaa päälle, nykii ja veti seljästä, käänti Mötiääsen käsiä taakseppäin, n'otta s'oli tukehtua.

— On se teirän palttoo, ähkyy vahtimestari — kun se oli kerran viimmeenen — ja huuti toista tyyppiä auttamhan.

Niin ne tukkiivat vängällä herra Mötiääsen päälle sen ahtahan paltoon, jotta käret oli siirolla uloospäin kun seipähät, eikä se saanu itte lakkia päähänsä. Löivät sen hatun luttuhun sen päähän ja sivuuttaan lykkäsivät uloos hotellin ovesta karulle, kun ei se käret levjällä mahtunnu.

Tuas neljän aikana yöllä osootteli ins. Mötiäänen käret levjällä tyhjiä katuja pitki kotiansa, kun aurinko jo nauroo ja pikkulinnut lauloo ihanasti puis.

Ulko-ovellensa tuli, muttei saanu käsiänsä plakkarihin taittumhan, ett' olis saanu avaammen. Ei auttanu muuta kun istua porraskivelle orottamhan, eikä eres paperossia suuhunsa.

Mutta sitte tuli lehren kantajanainen, joll' oli avaan, tuos 5:n aikhan. Se aukaasi oven ja piti niin kauan auki, että insnööri pääsi sivuuttaan ovesta sisälle ja lupas että

— Kyllä mä muistan ja sitte maksan, kun saan käret plakkarihin, ja jottei puhua tästä mitään —

Kompurootti omahan kerroksehen ja kun oikee sivuuttaan kallisti, niin sai soittokellua väännetyksi jotta mamma viimme heräs ja tuli kattomhan jotta — Mitä kauheeta, sinäkö se oot, kuinka sä tuolla lailla, tuu nopeaa sisälle ettei ihmiset näje —

Mutteihän se niin vai käyny. Sen piti kääntyä viteehinsä kun lentokones, jotta siivet mahtuu ovesta, ja kyllä se mamma sen kuuletti jotta

— Kenenkä palttoo, ja tuolla lailla —

— No mä sanoon hotellis vahtimestarille, ettei se oo mun takkini, mutta se väitti vain ja tukkii sen mun ylleni.

Niin se mamma oli niin julma, jotta kun insnööri ei itse saanut sitä palttoja yltänsä, niin se sai maata laattialla seljällänsä ja käret levijällä aamuhun asti.

Niin että kyllä se nyt muistaa mamman varootukset ja sen viimmeesen Vapun viettonsa eikä lähre enää nuorten joukkohon riehumaan.

ROTUELUKKA

Oottako kuullu, jotta yhres pitäjähäs täälä meirän puales on tullu yhrelle rakastunehelle avioparille — elikkä uhkaa tulla! — avioero?

Niin rakastunehia kun ne oli. Se oli hantvärkkäri kun se sen karjalaas-eukon sai! — Oli se vähän vanha jo se poika, jottei se sitä muijaa meinannu oikee saarakkaa, mutta kun kaikkensa yritti ja kotkotuksensa kukerti, niin sai kun saikin sen viimmee. Sillä akalla oli kans kaikki konstit, n'otta sill'oli kovasti vientiä vaikk'oli jo akka-ihminen mutta vapaa avioliittohon.

Ja kyllä se hantvärkkäri sen passas! Piti kun kukkaa kämmenellä, jotta krannit ja toiset akat tykkäs jo pahaaki, kun tuolla lailla. — Tietäähän sen, kun hantvärkkärin akka! Hyvät syömiset eikä lapsiakaan vaivoona eikä monelle itikalle tillaamista laittaa eikä suurelle väjelle ruokaa — niinkun taloonemännillä, joill' on kaikki vaivoona. N'otta vihaksi pakkas pistämhän, kun sitä katteli — vaikk'ei mitää puhuttukaa.

— Kyll' on henua! — sanottihin, ja se merkitti paljo. — Kun vai kestääs —

Se oli aina niin fiinisti pujettu ja knääpsähteli pihalla ja maantielläkin, kun se puoris kulki, niinkun kaupunkilaaset. Ja niin se pakkas olla pujettunaki. Aina uuret pusurit ja pitkät ja lyhkääset hamhet ja sellaaset krullut pääs, jott'oikee hävetti, kun itte sai olla kuinka rookas, hiukset hassalla ja leipojes välistä kaffilusikkaki pääs.

Pruukas vain nauraa niin mukavasti ja sanua että

— »Miu mau mukkaa» pittää immeisen olla aina hyvi puettu!

N'otta kerran ei yks emäntä meirän pualesta malttanu olla sanomata jotta:

— Koskas ne tyät sitte tehrähän? —

Eikä se muuta sanonukkaa. Siinäkin oli kyllä. Jotta olis pitäny hoksata siitä.

Niin yhtenä päivänä sitte tuli kärmes siihen onnellishen vanhanpoijan huushollihin. — Se frouva löyti sen aviomiehensä päästä — täin! — Hyi! — Oikee sellaasen suuren mustaselkääsen rotuelukan jok'ei ollu sen frouvan hiuksista. Itte se oli vaaliaverinen, eikä ikinä sellaasta nähny. Se oli jostaki muusta naisesta saanu! Vishin jostakin mustalaasesta.

— Vissisti! — sanoo se frouva, ja oli niin kiukus ja vihanne sille miehellensä, jotta aiva se täräji. — Ja huuti jotta:

— Mistä s'oot sen saanu?! Sano heti paikalla, elikkä mä lähren koko taloosta —

Ja se häntvärkkäri oli yhtä imehissänsä jotta

— Mistä s'oon tullu! — Ei ikänä mus oo tuollaasia ollu! Eikä tuollaasia oo koko pitäjäs! Em mäkään tierä —

Se koitti kaikkensa. Tikulla se tappooki laattialla sen täin, jok'oli suuri kun rotulehmä, musta pitkä rantu vai seljäs, jotta mistähän oli tullu? — Eikä toisista naisista puhettakaa.

— Kyllähän sä sen itte tierät — sanoo se onnetoon häntvärkkäri — jott'enm'oo kenenkään toisen peräs juossu. Sua mä vaan rakastan. Se on ni-niin totta kun mä täs ja amen kirkos, jotta saat sen uskua. — En sunkaan mä ny hullu oo!

Niin se sen akka oli ku riivooksis, huuti ja tamppas jotta

— Sun se on! — Älä yhtää koitakkaa kieräällä. Sano heti paikalla, kenen kans s'oot ollu, joku mustanvärinen s'on. Vissihin jokin mustalaanen, näköö hän sen — Ja tuallasta m'oon rakastanu, joka salaa vetää muita. — Mutta nyt tuli ilmi, jotta sull'on muita! Ei sunkaa se oo ittestänsä tullu ja taivahasta puronnu? — Kuka s'oon, sano kohta! — Mä lähren tästä — huuti se vain ja tupes kamppeetansa kokuamahan.

Veti vielä tuukinkin pöyrältä! — Ja uuren kaffipannun, ja ne kuvaaset kaffikupit, jokka s'oli tuanu —

Oli ku hullu. — Ettii hamehiansa ja puserua, ja potkaasikin sitä hantvärkkäriä, niinkun se olis sen syy ollu. — Kun se ei tienny mitää, ja koitti aina välihin sanua.

Kun se ei muuta osannu.

Suuren pussin laittoo keskelle laattiaa ja siihen mättäs puolen päivää tavarootansa. Ja otti se vähä sen hantvärkkärinki tavaroota, ja sormuksen ja kellon piti, ja huuti ja soilus niin, että se hantvärkkäri sai hyppiä alta pois kun orava killerös.

Ja niin lähti ja paiskas oven kiinni. — Toisehen taloohin meni hynttyynensä ja puhuu sielä sitä asiaansa emännälle ainaki kaksi päivää yhtehen menohon.

Niin on nyt asiat. — Jotta n'oon eriillänsä sen yhren elukan takia, josta se hantvärkkärikään ei tierä mitään vaikka tapetaas.

SALONRUUSU

Oottako kuullu, sitä retuuttia, jotta »tositarkoituksella kans yks Salonruusu»?

Se oli yks kortti poika, vaikkei se ny oikeen oikeaa laia ollu. S'oli niitä hulivili körttilääsiä, notta sellasiaki on. — Paree niinki.

S'oli kans jo mieheksi tulemas, koska se oli ollu näis soriski ja housut rupes painamahan. Pikkutaloon poika, n'otta työväkiä oli omasta takaa, jonka tähre se itte tykönänsä tykkäs, jotta joutaa jo itte kattua etehensä. Ja sitä varte se lähti vähä kauemmas töihi yhteen taloohi.

Kaikin puolin hyvä mies. Se puski taloon töitäkin niinku miuli. Iltaasin ku se katteli pöyrän pääs' lehtiä, niin se rupes kattelemahan tuota jotta »Tositarkoituksella».

Kerran oli jotta »Salonruusu». Se ilmootti jotta tositarkootuksella se ettii kirjeenvaihtotoveria. Niin se rupes sitä tuumaamaan, eikä päässy irti jotta tositarkootuksella.

Kuinkahan oli, ja housutkin painoo, niin s'ei päässy siitä Salonruususta irti, jotta sitä asiaa se vaan itteksensä työs tuumaali. N'otta viimeen se otti ja kirjootti sille Salon ruusulle, ja osotes oli niiku siinä ilmootukses oli. Ja s'oli pari kilomeeteriä yhreltä asemalta, muttei viitti sanua jott'ei puhutaas.

Ja menikhän viikko, nii vastauspreivi tuliki kuvan kans. Ei se poika taloos siitä kellekään puhunu, katteli vaan itteksensä, jotta pulska flikka, eikä iälläkään pilattu.

Saihan se muitaki vastauksia, muttei ne miellyttäny.

Se kirjootti heti, jotta onko se lintu vai kala. Ja niitä kirjeetä rupes sitte tulemahan n'otta se kirjootti viimeen hiespäin, ja oli kun kiimamettoo, niiku pruukatha. Saat'ei s'oo leikinasia, niinkus itte tierättä, jotta pöllöö sitä on vähä itte kukin.

Niistä flikan kirjootuksista selvis jotta s'oon pikkunen taloo eli huusholli, ja vanhemmat vähä kamaloota ihmisiä, mutta kahta lehmää siinä piretään. Ja että sill’on sisar, jok'on hiljan naimishi menny ja asuu kotonansa vielä. Mutta että se flikka itte on yhreksäntoista ikäänen, kovin vaatimatoon, ja kaikkeheti talonpoijan työhön tottunu n'ottei se paljo elämältä pyyräkään. Ja kansakoulun käyny. Notta kun se poika itteksensä ajatteli sitä asiaa, niin se päätti salaa käyrä sitä kattomas, otti jonkin päivää työstänsä vapaaksi ja päätti käyrä Vaasas, kun se flikka kirjootti, että jos tuut niin tuo yks »Kippurahäntä» isälle tuliaasiks, niin ei se ainakaan pahaa tykkää. — Kun se poika ourosteli sinne menuansa.

Ja niin se sitte tekiki. Jotta käy esti Vaasas. Mutta tuumas sitte, jotta hän siltäki vähä yllättää sen flikan ja koko huushollin sinne tulollansa. — Että pääsöö karkaamaan, jos s'oon kovin nutuunen paikka. Saatei se mikään leikin asia oo.

No se tuli sitten junalla pyhäputsus sille asemalle, ja siinä oliki, kun se kyseli sellaasta huushollia, yks isäntä, joka oli apulantamiljartia viemäs hevoosellansa sinne päin. Niinkun se haastoo, että hänen kuormassa pääsöö, niin se poika lähti sen kans. Ja kun ne siinä puhelivat, niin selviski, jotta siinä vähäs matkaa asusti yks sen sotakaveri, jota se poika sanooki menevänsä kattoon. Ja että hän kyllä kävelöö sen matkaa. — N'otta oli vähä kierä se friiarispoika niinku huomaatta, kun vaan sotakaveria kattomaan. Sillä oli mieles se Salonruusu, vaikkei se sitä isännälle ruvennu puhumaan. Mutta kun sen Salonruusun huusholli oli mettänrannas vähäs matkaa, niin se poika tuumas, ettei ihmiste tartte kaikkia tietää.

Se lähti sitte kävellä pökkäämähän maantietä vähäs matkaa, ja näkiki sitte syrjätien sinne. Vähä ouroosnansa oli, niinku hyvin käsittää, seisoskeli ja vähä viiraali tiellä.

Niin se flikka sattuu kattomahan klasista ja heti tunti sen poijan, jotta tuos se nyt on ja tuloo meille päin. Salonruusu tormootti siitä paikasta pihalle ja juoksemahan sitä poikaa vastalle.

— Voi, voi, tuukko sä päivää ennen, kun meillon vielä kaikki niin siivuamata. Kun me orotimma vasta huomenna. Ja isäki on aivan työpukees ja porsaskin vielä tuvas.

— No, eihän siinä mitään, niin meilläki kotona ollaan arkioloos, jottei se mulle outua oo, enkä mä sellaasesta mitään perustakkaan, vaikka mä ny itte oon näin pyhäputsus. Notta kun se flikka niin kovasti tupahan veti, nii ei se poikakaan vastahan pannu, vaikka outua se oli mennä aivan vieraaseen paikkaan. Kyllä se vähä nutuunen huusholli oli, tykkäs se poika, jott' olis saanu olla vähä toisi. Mutta se flikka vaan liperteli siinä ja sanoo, jotta: Älä välitä, n'ottei se poikakaan oikeen täyrellä järjellä ollu.

Isäntä istuu siellä tuvas justihin klasipöyrän eres ja mitähän söi. Emäntä oli ruvennu takan eres sillä mustalla pannulla kaffia keittämhän notta nuttura heiluu, ku friiaria oli tulos. Ja sisar kaatoo justihin jotaki porsaalle, jok'oli tuvan nurkas karsinas, takkipannuun, vähä jotakin syömistä. Se vävy oli vielä mettäs.

Notta ku se friiaripoika tuphan tuli, niin oli se vähä niinkus itte hoksaatta, mutta rupeshan se sitte hiljooksensa menemähän, ku esti oli ilmat ja muut puhuttu. Ja se flikka käyny kamaris tanttua vaihtamas ja vähä peilihin kattomas, niinku pruukataha.

Kun isäntä oli syöny ja emäntä pöyrältä kaarillansa murenat pyyhkäässy, ja se poika sitte veti sen Kipparahännän isännälle vähä niinku tuliaasta, niin emäntä sanoo jotta

— Tuo on nyt aiva liikaa meirän äijälle, s'oon niin pahapäinen, kun se vähä maistaa —

Mutta isäntä hymyyli vaan, ja sanoo jotta — Mitä nuosta akkaan puheesta. Tairat olla mukava mies, kyllä mä nämä asiat käsitän, jotta sä tuut tuon meirän nuorimman flikan valahis, he he he...

Niin että rupes ne sopimahan oikeen mukavasti.

Flikka tälläs heille ittelle siihen pienehen kamarihin kaffikupit ja fleetupelliä, niinku kans pruukatahan.

Ja äijä sanoo emännälle, jotta

— Kaara tähän pöyrälle kaffia kuppihin vähä mullekin, että mä saan tehrä pienet plöröt.

Notta se friiarismies meni sen flikan kans sitte kamarihin, ja pani oven kiinni.

Notta ne kahvitteli niinku eriksensä, tuvan ja kamarin puolella. — Sillä pojalla oli oikeen mukavaa sen flikan kans.

Sitte tuli se toinenki vävy mettästä kotia, ja senki piti syörä, notta kun se äijä rupes siinä plöröjensä kans vähä olemahan kekkulis, niin se vävykin sitte otti. Ja kun se oli syöny, niin se äijä sanoo jotta

— Pitäähän sitä ny vähä täs talos hypelläki. — Ja otti sen vävyn huuliharpun ja rupes sillä kitkuttamaan. Hetken päästä se vävypoika hairas akkaansa hatruksista ja rupes menemähän polkkaa. Nott'ei se kärsiny se flikka kauaa sitä kuulla, ennenkun se hairas ja veti kans sitä friiarispoikaa kamarista tuvan puolelle hyppelemhän. — Notta siitä tuli oikee aikamoonen jytinä.

Ja kuinka olikaan, niin se vävy pukkas vahingos sitä äijää, joka kans pakkas joukkohon poukottelemaan, notta se kaatuu porsaan karsinaan ja löi päänsä niin siihen ylähyllyhy, johna oli porsaansalkkari jauhoneensa, notta sen äijän otti kipiää päähän ja porsas huuti kun pistetty, ku se salkkari putos äijän päähän ja äijä putos sen porsaan päälle, notta koko hyppely meni aiva plörinäksi. Siitä lähti tulla tappelu.

Niin se flikka veti kärestä sitä sulhaspoikaa kamarihin jotta:

— Älä välitä, s'oon aivan isän syytä, kun s'oon nuoan kamala.

Ja kun se poika koitti kattua ovelta vähä tuphan päin, niin äijä oli ketarat pystys porsaan ketäs, ja jauhot pääs.

Emäntä koetti kiskua sitä äijää pystyyn. N'otta oli se vähä kamalaa.

Ja sielä kamaris se poika kyllä kuuli, jotta tuvan puolella hasaattiin. Äijä yhtäkkiää sanoo, että

— Tuollaasta miestä minä en pelkää. Oon sen verran ollu Turkin soraski jotta yhtä miestä en pelkää —

N'otta kellon käyres jo kolmia, ja kun tuvasta aina vaan kuuluu, ja yltyykin se rähinä, niin ei se friiaripoika, jolla oli flikka sylys, eikä saanu unta silmäänsä, ja kun viimeen emäntä huuti jotta

— Ny sillä äijällä on puukkoo käres!

Niin se friiarikin tormas sieltä kamarista ja yhres sitte sen vävyn kans ottivat siltä äijältä sen puukoon ja viinapotin pois.

Ja emäntä lykkäs sen äijän ovisänkyhyn ja istuu päälle.

Notta siitä vävystä ja friiarista tuli kovasti hyviä ystäviä. Se vävy oliki jo aika pönttyräs, nottei se enää paljo tarvinnukkaa.

Niin ettei se friiarispoika, joka koitti siltäki olla niinku ihminen, ei saanu unenpalaa enää yöllä silmällänsä, vaikka se siellä kamaris kahren tyttären keskellä makas. Se toinen oli niin pöhnäs, jotta oli itte sinne tukkinu.

Ja oma kulta, se Salonruusu nukkuu ja kuorsas ku hevonen.

N'otta se poika pukkas sitä Salonruusua hiljaa kylkeen ja sanoo jotta

— Mun pitää käyrä vähä pihalla!

Eik oo sen perään nähty.

PYSOKOLOOKINEN JUTTU

Oottako kuullu, jotta ny mä kirjootan sellaasesta pysokolookisesta asiasta, jota en ittekkään ymmärrä? — Ihmettelen vain ihmisen takkuusta päätä, jotta sellaasta voi sattua.

Oli tietysti ukko ja akka, niinkun pruukathan. Siirtoväkiä täällä yhres pitäjähäs, yhres taloos koturina. Niil' oli lehmä ja yks lammas taloon navetas. Hiljaasia ja kunnon ihmisiä. Mutta sillä ukolla oli kovasti paha reumatismi, n'otta se piteli lonkkaansa, ähkyy ja manas jotta kaikkia vaivoja sitä ihmisellä pitääki olla. Se oli koittanu kaikki linimentit, hiarottanu, kupittanu, istunu kuumas vihalaaspesä-hautees, joka pruukaa auttaa. Eikä tohturikkaan voinehet mitään, n'otta se lopuksi päätti lähtiä luonnonparantajan, sen kuuluusan Fossin-Maijan hoitohon Lapualle.

Fossin-Maija o ny yhtä kuuluusa »noita» kun Klasi-Jussi ennen, ja sieltä sen Maijan sanotahan salaaset tietonsa ja taitonsa saanehenkin. Väkiä kulkoo sielä tiet mustana ja moni on apua saanukki, kun tohturien apu ei oo auttanu.

Ei se mikään »noita» oo, luonnonparantaja vain, joka käyttää omia konstiansa ja vanhoja Suomen kansan lääkitysaineita, viinaa, tervaa, tärpättiä, yrttiä ja mithän krapooksia on, voiteita ja vesiä. Ja uskua, niinkun kalevalaiset esi-isämmäkin, jokka kans lukivat maronlukujansa. Jotta: jos ei viina, terva ja sauna auta, niin sitte on huonosti asiat.

Tällääsiä Suomen kansan vanhan lääkitystairon tietäjiä ja taitajia koulun käynehet troppi-miehet, laki ja virkavalta, koittaa fankata, kieltää ja sakottaa, mutta kun ihmisparka ei oo apua saanu vaivoohinsa koulun käynehiltä lääkäriltä, niin monet hakoo kansanparantajilta — kun ei se paljo maksakkaa, ja — jos sattuus saamahan.

Ja moni on saanukkin, varsinkin ihottumiin, joille lääkärit ei oo voinu mitään. Ei luonnonparantaja suinkaan kaikis tauriis taira ja onnistu, muttei lääkäritkään. Lääkäriä on tietysti aina ensin käytettävä, ja niin ihmiset teköökin, mutta kun apua ei oo tullu, varsinkin kansanihmiset ja monaasti »sivistyneetkin» ihmiset kääntyvät kansanparantajan puoleen, sillä henkikulta on ainua ja kallis jokaaselle, kun se omalle kohralle sattuu.

Minä juttelen näinkin pitkältä näistä noiriksi haukutuusta kansanparantajista, sillä mä oon hiukan eri mieltä kuin »sivistyny mielipire». On sattunu paljonkin tapauksia, johna apua on saatu, niin että uskonsa kutakin auttakohon — ja jokaanen ottaa apua lopuksi mistä vain saa.

No sitä varte se ukko lähti Jurvastakin Lapualle, oikee kaks pullua viinaa följys, jotta siitä laitetaas sielä troppiviinaa romotiisia vastahan: Se Lapuan taitaja on siitä erinomaanen, jotta kun se voitehet laittaa viinahan, niin saa pullonsa kaksinkerroon takaasi. N'otta sillä Jurvan äijälläkin oli neljä pottua reumatismi-lääkitystä, kun se yöjunalla tuli takaasi Teuvan asemalle ja lähti sitte sinne kortteeritalohonsa Jurvas.

Ja määrä oli, jotta sillä voitehella pitää hierua koko kruppia ja ottaa sisällekki. N'otta kun se sitte pualiyän aikhan pääsi kotia kamarihinsa, niin se alkas heti huusamhan ittiänsä. Ja akka auttoo, hieroo ja ryyppäs kans potista aina silloo ku ukkokin, kun sillä akallaki oli vähä reumatismin alkua krupis. N'otta n'oli aika pönttyräs, kun ne aamupuolehen mässähtivät.

Ja nukkuuvat niin kauan aamulla n'otta lehmä ja lammas huutivat kurkku suorana, kun ei se akka tallukkaan navettahan puoli kuuren aikana niinkun emäntä, joka tillas lehmänsä, lypsi ja loi sonnan, niinkun pruukathan. Ja antoo heiniä ja juomista omalle karjallensa.

Se siirtoväen lehmä ja lammas kattoo pitkähän, kun toiset sai, eikä ne saanukkaan. Olivat oikeen kiukus, jotta mihnä se heirän akkansa on. N'otta kun emäntä sitte lähti ja pani navetan oven kiinni, niin lehmä rupes möyrästämhän ja lammas päkätti joukkohon niin paljo, ku jaksoo, n'otta s'oli oikee kauhiaa, kuinka ne huuti.

Taloon puolella oli jo syäty ja väki aikoja sitten lähteny tyähön, ja aina vain ne elukat sielä navetas huuti kurkut suarana.

Vasta yhyreksän aikana se akka heräs siihen huutohon, jotta pitää mennä kattomhan niitä itikoota. Ja lypsämhän sitä lehmää. Niin, niin oli tohelona ja viipperö, jottei meinannu lypsinsangoon kans navetan ovesta mahtua. Ja olis kaatunukki lehmän partehen, jos ei saanu kantturaansa hännästä kiinni, kun ei kattonu yhtää, kun astoo lipoosehen ja piaksu luiskahti. — Niin sekaasin oli siitä Fossin-Maijan inspirityksestä, jottei löytäny utarehiakaan, kun etujalkaan välistä haparootti, n'otta lehmäkin jo suuttuu, ja pukkas päällänsä, n'otta se akka plyssähti istahellensa partehen. Ja siinä se sitte näki ne utarehet, kun se kattua tollotti horvin aikaa. Ja jenkkas ittiänsä ethenpäin ja rupes lypsää tilkuttamahan.

Maitokin prisaji mihkä rookas, vaikka se koitti pitää hamestansa sangoon päällä, jotta siilaantus, eikä mensi roskia. Lehmäkin oli niin kiukus siitä nykimisestä jotta se koitti huirella hännällänsä sitä akkaa ympäri korvia. Ja lammas huuti aivan sinisen punaasena, kun sen oli niin nälkä ja jano.

— Pirä suus kiinni! — huuti akka ja aina välhin huitaasi kärellänsä sitä lammasta kohri, joka tukkii päätänsä ja yritti huutaa oikee sen korvahan.

— Tuki suus, rumaanen siinä, kun huurat jotta pääni halkee — —. Oo oo vait! — kiljuu akka.

Sitä enempi se lammas määkyy karsinas, turpa kattohon, n'otta korvia viilti.

Niin se akka suuttuu, kun lehmäkin potkaasi, ja ajatteli jotta kyllä mä sun rumaasen suus tukin, että piräkkin se kiinni.

Ja sillon se akka teki sen, jota min'en käsitä, jotta kuinka voikin ihmisen päähän pälkähtää sellaanen tuuma, kun se lähti siitä paikasta, meni tupahan ja leikkas polkupyörän sisäkummista tuas tuuman pituusen pätkän, tuli navettahan ja pani sen kummirenkahan lampahan kuonon ympäri jotta

— Eppä enää huurakkaan!

N'otta sen lampahan meni suu tukkuhun, eikä saanu paljo hengitetyksikään. — Kyllä s'oli sitte surkian näköönen kummirengas kuonon ympärillä.

Sitte se akka lypsää tuhras ja nauraa hihitteli lampahalle jotta

— Huura ny rumaanen! — Äikkis sulle!

Ei antanu heiniä, ei vettä sille, kun lähti. Eikä menny koko päivänä kattomhan.

Ja illalla kun sitte meni navettahan, niin se lammas oli kuollu.

JURVAN-VELLIÄ

Oottako kuullu, jotta niinkin sitä voi sattua kun Laihian isännille, kun ne lähti joukolla sukulaasta hautaamhan ja pitoruokia syömähän Jurvahan menny pyhänä.

Siel' oli samalla kylällä kahres taloos samana päivänä isoot maahanpanijaaset ja siihen toisehen taloohin oli haastettu sukulaasia oikee Laihialta asti. Ja kun sattuu olemahan pyhäpäivä eikä muitakaan menoja, niin kuus friskiä isäntää akuteeras auton ittellensä, räknäsivät paljoko se teköö miestä päälle ja tinkivät lujaa. Mutta kun safööri ei pluutannu kun puolet, niin ottivat vielä yhren puolikasvuusen poijanmälkin kaupanpäälliseksi mukahansa jotta

— Saapahan sitte eres tuokin syörä ittensä kerran täythen.

Ja niin lähtivät ajaa köryyttämhän sitä pitkää mettäväliä Jurvahan päin.

Passoottivat kumminkin niin jotta

— Mennähän vain suoraa hauralle, mitä me sinne surutaloohin, kun vasta hauralta tulles syörähänkin, n'otta keriithän ennen iltaa pois, ja kotiakki.

Ja niin ne tulivat Jurvan kirkolle juuri parahiksi, n'ottei trengänny kenkiänsä koputellakkaa kun umpehen luothin, ja sen toisen taloon saattoväki oli jo poislährös.

Niin kaukaasia sukulaasia olivat ja kaikki saattoväki niin paksusti pujettuja, jottei ne oikee tuntenehekkaa toisiansa, kun ei ollu kymmenihin vuosihin nähty. Mutta kaikki meni hyvin niinkun pruukathan, ja kylmä kun oli, niin kaikilla oli kovasti kiirus päästä pian takaasi surutaloohin. Toiset ajoo oikee täyttä lentuakin, kun on kantakirjahevoonen niin pitäähän sitä vähä näyttääkkin, tuota, ja kun ne on niin väättyriä menemähän, jotta siin' on täysi työ pirätelläki. Ja pareehan se on tulla takaasi, niin että kerkiää ensimmääsehen pöytähän, johna ne parhuuset istuu ja parhaat palat on —

Niin ne meinasivat ne Laihian vierahatkin, ja eikhän ne sitä autua oikiastansa sitä varten ottanehetkin, jotta ainakin kerkiäävät kirkolta esti surutaloohin ru'aalle.

Mutta nyt sattuukin niin riikkulehen raakkulehen häjysti, jotta sen auton pitikin ruveta kronklaamahan, juuri kun n'oli jo autos ja piti lähtiä ensimmääsinä — sillä Närvijoelle on pitkä matka kirkolta.

Safööri hikos ja veivas autua noukasta, prätkähti ja sylki — niin siihen toppas. Häjyn käryn vain perästä lykkäs. Ja taas veivas, ja vaihtoo kättä — niin ei mitään. Siinä piti nostaa moottorin peiliä, kattua sisälle, nykiä jostakin klaffista, kääntää kaasutinhanaa ja taas veivata.

N'otta ne isännät luuras autosta joka puolelle kun oravat klasista jotta

— Kaikki on jo aikaa menny — Viimmeeset tuola vainion larvas.

Kyllä safööri manas ja yritti, se on sanottava, mutta siihen oli tullu jokin feili, jotta lopuksi piti kaikkien nousta pois kattomhan ja auttamhan. Sille annettihin »ryyppykin» noukkahan ja monin miehin väännettihin, safööri meni sitte sisälle ja miehet lykkäs perästä. Aina välihin vähä aivasti jotta

— Nyt!

Niin, siihen jäi. — Jotta siinä rupes tulohon vilu, ja oikia nälkäkin jo hautajaasvierahille.

Toista tuntia ne napaloottivat, kun yhtäkkiä moottori frääsäs, päästi sellaasen jyrinän ja tärinän jotta koko auto hyppii ja safööri sai silmät ummes ja irvillä hampahin pitää ratista kiinni jottei se lennä ilmahan koko toosa. Mutta sai se sen tasaantumhan ja miehet sisälle, ja sitte se lähti paasoottamhan n'otta siinä tienmutkas, kun käännettihin, akat hyppii purkuhun haarukkaa myäri eikä kaikki pyörät ottanehet maahankaan —

Niin ajettihin Närvijokia kohri jotta hirvitti — ettei vai myöhästytä eikä kovin jalkoopäähän jouruta.

Mutta kukaan ei tienny mihnä se surutaloo on, muuta kun jotta Hautala sen taloon nimi on, n'otta kun kylälle tultihin, niin piti pirättää yks vasthantulova mies ja kysyä jotta

— Mihnä Hautala on?

Niin se mies räpytteli silmiä, tietäähän sen kun Laihian komeeta koko autokuorma, jotta

— Jaa, Hautalako — tuala s'oön sen auto tuala surutaloon pihalla — ja kovasti viisas sormella, mutta se oli safööri Hautalan auto, joka oli ollu kyytis saattoväkiä sielä toises taloos, eikä Hautalas itte.

N'otta kun ne Laihian isännät ajoovat komjaa sitten sen Hautalan taloon porraspäähän, niin ne tulivat väärähän taloohin. Siellä katteli isäntäväki kovasti pitkää, jotta ketäs miehiä nämä on, kun ei me tunnekkaa, mutteivät kumminkaan mitään sanonehet.

Syänti oli parahillansa, sellaane tuhina, tungos ja lusikan kalina oli käynnis, notta Laihian miehet vähä seisoskelivat ja kattelivat, jotta mihnähän isäntäväki, mutta kun ei ketään tullu ja kamaris näytti olevan tilaa, niin menivät sinne riisumhan päähänsä. Istuvat vähä piiputtelemhan, eiväkkä ollehet täkähällänsä. Ja nälkäkin kun rupes kuurnimhan, eikä kukaan hoksannu tulla syömähän käskemhän, niin viimmeen tulivat tuvan puolelle, nyäkkäälivät vähä sivullensa jotta

— Päivää, päivää, kylmä ilma —

Ja tukkiivat ittensä pöytähän ja lusikanvartehen kiinni. Sielä oli jo niin keriitty, että parhaat palat, monellaaset makkarat, rullasyltyt ja lihapullat oli menny ja kuuluusaa Jurvan pitoruokaa, »Jurvanvelliä» kannettihin suurilla fariilla pöythän. Sitä ne kipottelivat niin hapenesta suihinsa, jotta eivät ollenkaa havaannehet, kuinka isäntäväki ja kokit olivat kummissansa jotta

— Mitä miehiä nuo on, jokka tänne on tullu nuan omavaltaasesti vain, ja pyytämättä?

Ja söivät kun suret ja taitamattomat, kokottelivat vain vooron päästä kippojansa jotta

— Antakaas emännät lisää!

Eikä Jurvan piroos koskaan kukaa ota yhtä räättiä kahta kertaa. Sehän on aivan sopimatoonta, niinkun ei olsi rippikoulua käynykkään, n'otta kaikki kattoo pitkää ja rupes kuiskimhan jotta

— Ei nua oo jurvalaasia. — Mitähän ovat —

N'otta pitokokki lopuksi säikähti ja kutisi emännän korvahan jotta

— Siunakkohon! — Onkhan ne kansanhuollon tarkastajia, oikee komennuskunta tullu tänne kattomhan mitä me syämmä — n'otta se meni vähä äkkiä lakanasärmin taa ovensuuhun, plyssähti takkakivelle ja oli saara halvauksen.

Se sana lenti heti ympäri tupaa n'otta kaikki kat too suu auki jotta mikä tästä tuloo. Ja laihialaaset ne veteli velliä vai, n'otta s'oli oikee kauhiaa.

Mutta miesten puolella toises kamaris Närvijoen kauppamies sanoo, jotta

— Ei nua mitää kansanhuollon tarkastajia oo, n'oon sellaasia kraissuusia laihoja helsinkilääsiä poijanjolppia, jokka salkku kainalos kulkoovat pyytelemäs. — Nuohan on friskiä miehiä ja syävät kun hevoset. — Kunhan ei vain olsi niitä Valpon miehiä, jokka nyt tukkiivat nenänsä joka paikkahan — sanoo kauppias kranninsa korvahan hiljaa kutisten — n'otta kaikkien nousi karvat pystyhyn.

Akat pelkäs kansanhuoltua n'otta hännät tutisi, kun ne kantoo aina vain Jurvan-velliä Laihian miehille. Ja miehet kyräs kulmaansa alta jotta

— Vai niitä Valpon vasikootako nua nyt on? — jotta yhren friskin isännän jäi lusikka puolimoohin, kun se toisella silmällä mulkaasi vieruskaveriansa, Laihian miestä, jotta

— Veränkö jo! — — mutta sai onneksi luontonsa piretyksi n'otta heitki vellin suuhunsa. — Mutta korkialle kurkus sen Aatamin klumppu nouseskeli.

Kyllä siitä pian olis tullu uusi kansannousu, jos ei yks jurvalaane hestpyytäri lopuksi olsi ruvennu kattomhan ja tuntemhan yhtä Laihian miestä jotta

— Eikös tuo mies kuulu siihen »Eri-Aaronin» porukkahan, kun mä tammaa kuljetin sielä? — ja meni oikee kysymähän jotta

— Ook sä se?

Niin olihan se. — Ja mainittavia miehiä nua muutki.

N'otta kun sitte tuli puheeksi jotta

— Mikä kumma täs nyt oikee on, kun Jurvan-velliä vain syätethän, eikä tuora lihaa eikä kräämiä ollenkaa, vaikka me kuinka söisimme? — Niin selveshän se, jotta ne oli tullu väärähän surutaloohin.

— No voi sintta sentähre, mihnäs se meirän surutaloo sitte on? — haikaasivat Laihian miehet. — Sinnehän meirän pitää mennä.

Se oli hyväs matkaa, aivan toises pääs kylää, n'otta vaikka niille kovasti viisattihin ja neuvottihin, niin sivuu ajoovat n'otta Pirttikylän kirkolla käyvät kääntymäs, ja myöhästyvät sieltä oikiasta paikastakin niin, jotta piffit ja parhaat palat oli syöty ja Jurvan-velli pöyräs kun tulivat.

Mutta kyllä ne sitä vetivät kumminkin jotta prunttikimpiä myöri olivat täynnä ja vattat hui juu kun makopussit, kun kotia pääsivät, — ja kaapista suolaasta käyvät kollaamas, kun niin hiukaasi.

MIES ILMAN PAITAA

Oottako kuullu, jotta poliitikan kolinat käy korkialla jo Vimpeliskin, vaikkei vaaleista oo vielä tietuakaan?

Mutta tuloo ne kumminkin joskus. Ja sitä varte »uuret kasvot» on jo kovasti asialla. Muut ihmiset sielä Pyöriälläkirkolla antavat pium-paut politiikalle, mutta SKDL:n klapinasakki on kovasti touhus. Muutoonhan se kommuuna-temokratia kyllä menestyys, mutta kun on kaks kukkoja tunkiolla kiekumas, Jaska ja Toivo, ja molemmat petaavat ittiänsä eruskuntahan, niin siinä pakkaa nuotit ja laulut mennä sekaasinsa, kun ne puhumisen jalos kilvoittelus koittavat voittaa toinen toisensa. Ja vähä kraapia ja kynsiäkkin toistansa päänväkevyyres.

Jaska painaa paasilla, paasaa ummet ja lammet, sekaasinsa kollektenistia ja sosialisoimista. Ja huutaa lujaa.

Toivo pelaa fiinimmästi kvintin päällä. Se on niinkun vähä maltillisempi jotta: ei nyt taas koko mailmaa yhrellä kertaa ryskäytetä. Ja vähä suhrittaa Jaskaa ja koittaa korjata sen puheeta, nuan niinkun »huomauttamalla», ja rykimällä merkittävästi, että hän on niinkun teorias ja sen tialektiikan kannalta pitemmällä näis eristyksellisen tiktatuuri-temokratian opetusknopillisis näkökohris.

Ja sitä varte kun Jaskalla on paree ulosanti kun pää, se ahristuu monaasti suoraa lukemhan Kansan Äänestä sitä kokomailman vallankumousta, jotta sitä ittiäkin hirvittää — ja huutaa lujaa. — N'otta häviölle se pakkaa Toivo jäämähän sen Jaskan kans puheen piros.

Niin, mun näimäs pitiskin kertua, jotta sielä Vimpelis on nyt pykätty kyläläästen yhteesvoimilla uusi silta joen poikki, siihen koskenniskahan, johna ennen on ollu ylitte vain kaks pitkää hirttä, ja ollu niin hutera ja kamala ylikulku, jotta aina siitä on jokin tipahtanu koskehen.

Se on kyllä ollut puheena kauan aikaa, jotta siihen pitääs saara oikia silta, kun se on niin kapia ja talvisaikahan niin jäinen ja liukas, jotta kun isäntämiehet iltaasin paljolta tapaavat kulkia joen huonommalla puolella asioomas ja sitte yän päälle ja joskus aamupuolellakin yrittävät kompuroora kotia, niin ylön harvoon siit' on kastumata päässy. On jokin katkaassu koipensakki kosken kivihin. — Ja yks isäntä ei oo enää yrittänykkää hirttä myöri ylitte. Se piteli vain hirrestä kiinni ja kahlas aina vierestä jotta

— Putuan mä kumminkin! — Ja katkaasen pian koipeni.

Niin, ja täs menny syksynä meinas yks emäntä hukkua siinä. S'oli lähteny toiselta puolelta laihnaamahan fläskinpalaa, ja tuloo se klimppi kouras ja kieli tarkasti poskella sitä lipoosta hirttä pitkin jottei vai putua, kun oli koskes vettäkin niin paljon jotta aivan kohisi — niin yhtäkkiää piaksu lipsahti ja jes kun se emäntä krääkäsi, kun se moiskahti perä erellä, ketarat pystys koskehen. Ja sianlihapala lenti siippuloottaan erellä, n'otta se kiljaasi vielä kauhiamman kerran, ennenkun sen meni suu vettä täythen ja koski rupes viemähän ja pökkimähän kivihin n'otta s'oli aiva hirviää.

Mutta onneksi sattuu naapurin isäntä, jok'on Amerikat seilannu Lännen lokari ja suuri kenslemanni, klasista näkemähän, kun se emäntä kuuppii ja pyllyili koskes, niin se hyppäs kun Jesse Owens suoraa jääkylmähän koskehen sen emännän perähän, sai kiinni ja yritti haroja sitä fläskipalaakin, mutta se meni pyörien kosken kuohuihin.

Se emäntä oli niin pyörryksis ja sekaasinsa, jotta se hairas pelastajaansa niin lujaa kaulasta kiinni, ettei se meinannu päästää rannallakaan irki. Ja kylmä oli n'otta hampahat löi loukkua ja housunpultut rupes jäätymhän pystyhyn, n'otta isännän piti vähä joutua mennä kuivaamahan housujansa.

Ja emännän kans alavooninkiansa hoitamahan.

N'otta harmin paikka s'oon ollu, se tukkisilta.

Mutta nyt siihen on laitettu uusi oikia silta, jotta siitä pääsöö kastumata ylitte.

Kylälääset asettivat siltatoimikunnan, niin tietysti siihen tulivat Jaska ja Toivo kans. Pitäähän nämä hommamiehet ja uuret kasvot olla kovasti joka paikas. Mitäs siinä, yhteene asia, kaikki antoovat rahaa ja värkkipuita, että saarahan silta. Ja saatiinhan se, hyvä tulikin ilman mitään politiikkaa.

Niin kylälääset päättivät jotta pistethän iltamat päälle ja oikee vihiitähän tämä meirän uusi silta, niinkun pruukathan, jotta meitäkin mainitaas.

No siltatoimikunta hyyräs huonehen, lupa hankittihin, ohjelmaakin hommattihin ja Jaska ja Toivo olivat tohkehes.

Väkiä tuli tuvan täyreltä, kaikki oli tärkeetä ja totisennäköösiä niinkun tällaases arvokkahas isänmaallises juhlas pitääkin. Esti laulettihin yhteesesti Järviseurun laulu. Ja se meni hyvin. Sitte pitis tulla tervehryssanat.

Jaska astuu kankiana kun seiväs puhujan paikalle, rykääsi arvokkahasti ja arvoosa yleesö istuu käret ristis jotta: mitähän kaunista sieltä nyt tuloo?

Jaska rykääsi vielä toisen kerran, pyyti sitte lausua tervetulua ja rupes prätistämhän niin sakiaa ja vinkiää sosialisoimista — ja huuti n'otta vaikka arvoosa yleesö olikin vain tuttua oman kylänväkiä, niin tukka nousi pystyhyn ja henkiä pirättelivät, kun se paasas. Se sosialisoi kaikki tehtahat, pankit, sahat, rautatiet, telefoonilaitokset, porvarit ja vaskistit niin tuhannen takkuhun, yhtehen sylttypyttyhyn — eikä puhunu meirän sillasta yhtää mitään — n'otta se oli ittekki aivan kuitti ja tukehtua.

Ja sitte lopetti niin yhtäkkiää sen paasaamisensa jotta kaikki säikähtivät jotta mikä sen nyt tuli. Menikö sen kieli solmuhun, vai nielikö se sen?

N'otta hauran hiljaasuus vallitti juhlahuonehes, eikä kukaan huiskahtanukkaa. Jotakin mummaa peljätä se Jaskan hirviä sosialisoiminen niin että sitä itketti, kun ei viimeestä tuomiopasuunaakaa oo Vimpelin kirkos koskaa niin kauhiasti jyristetty.

Toivo ja kaikki muukkin Jaskan uskovaaset ja uuret kasvot kattelivat nenäruotojansa pitki laattianrakohon ja tykkäsivät jotta

— Mitäs se Jaska nyt tuolla lailla prätisti. Eihän se puhet niin ollu, kun siltailtamahan tämä on —

N'otta toisekki rupesivat kraapimhan päätänsä ja ohjelmatoimikunnan muut jäsenet ähkyyvät jotta

— Tua Jaska pilas nyt koko ohjelman n'otta tästä ei tuu enää mitää koko iltana. Tunnelma on ihan tunkiolla — Hapankaalin haju ilmas.

Sitte tuli toinen numero ohjelmas. Jäykistynehen ja tuusan totisen arvoosan yleesön ethen sipsutteli nuori nätti sinisilmä neitonen, joka somasti niiata nytkäytti ja loihe iloisesti lausumaan:

— Mies ilman paitaa!

Ja räpytti suloosesti silmiänsä.

Niin koko arvoosa yleesö, joka oli sitä Jaskan jyristämää sosialisoimista täynnä, heti käsitti ja päästi hörönaurun jotta

— No se on nyt sitten sitä Jaskaa! mies ilman paitaa, se on sosialisoitu mies! — Selvä!

Ja nauraa mekastivat niin, ettei sen flikan lausuntanumerosta tullu enää mitää.

N'otta se silta-iltama onnistuu lopuksikin kovasti hyvin. Niill' on vieläki lystiä Vimpelis sillä Jaskan sosialisoimisella jotta

— Joo. S'oon sitä paljo jotta: Mies on ilman paitaa!

JUSSIN TOINEN AKKA

Oottako kuullu, jotta nyt sen Jussin akka on taas karannu?

Kahreksannen kerran jo se pritakka ja rakas takkupää tuan teki. Eihän sillä niin olsi väliä jos tavallisen miehen ja ittellisen akka karkaas, hyvä vai kun menis, mutta kun on lehmät, sika, kanat ja porsaat hoirettavana, ja ruaanlaitto nualle kersoollekki, niin on se akkavärkki vai sellaanen tarveskalu miehen huushollis, jotta manaamahan ja hyppäämähän se miesparaan panoo. Ja tarvittoo sitä muutoonkin välistä. Jussiltakin se ensimmäänen akka kuoli, jok'olikin erinomaanen tyäihminen, puski töitä aamusta iltahan, ei kyläs hypäänny, eikä pussittanu eikä rahaa käivertäny aina uusihin verhoohin niinkun krannin akat, n'otta s'oli oikee kaiken puolesta aimoo ihminen. — Vaikka vikansahan sitä herraparakkohon on hyviskin ihmsis, että se avioliitto olisi kaikin puolesta — »onnellinen», niinkun sanothan. Se vai että tällä ei ollu oikee tuota ulosnäkyä. Oli vähän niinkun kirvehellä veistetty, isoo nenä, krouviluinen ja pakkas konahtelemahan, n'otta ei sitä tykkyrakkautta ollu heirän välis paljo alkuhunkaan, mutta toihan se tullessansa kaks lehmää, n'otta olihan sillä vähän niinkun sanomistakin, — mutta se likiveto puuttui.

Jotta kun Jussi sitte joutuu kattelemhan ittellensä uutta akkaa taloohin, niin se tuumas jotta hän ottaa ny vähä nuaremman ja korjemmankin, sellaasen lirusilmän, joll' olis vähä sitä niinkun puolehensa vetuakin, vähä elävääsemmän hupulaasen ja tarveskalun huushollihinsa.

Mutta leskimies kun oli ja pari niitä mukulaaki siitä entisestä taloos, niin ei siinä tahro olla oikee paljo puolta ja valittelemisenkaan varaa.

Se Jussi kun on vähä äkäpäinen ja hätääsenluontoone, ja lehmäkki tarvittivat kovasti akkaa, niin se iski silmänsä kirkonkylän kaffilas, johna se pruukas välistä käyrä pottukaljaa juomas, yhtehen passariflikkahan, joka knääpsähteli niin mukavasti sielä ja oli aina naurusuulla hänellekki.

Jussi rupes käymähän yhä usiammin rinnalla ottamas pottukaljaa, ja sitä enempi sitä vai rupes janottamhan. Eikä se flikka enää aivan hatiskakaa ollu, oli jo keski-ijäs, punaanen ja pyäriä poskiltansa kun tomaatti. Ja sanoo ymmärtävänsä taloonpoijankin elämää, kun on piikanakin taloos ollu. N'otta kilikilikellot rupes panohon kovasti Jussin korvis sinnepäin. — Jussi vähä tierusteli niinkun entisyyttäkin jotta, onko ollut muita ja kuulomahan muiltakin asioota, jotta onhan se vähä sellaanen monihyväänen ollu, mutta että sarvis ei oo lovia.

Niinkun Jussi sitte ajatteli ja se yhtänä iltana, ennenkun ovet suljettihin, eikä enää muita ollu, istahti Jussin polvelle ja otti kaulastakin kiinni, — niin Jussi tunti heti, jotta sisoh, nyt se oikia rakkaus flosahti hänehen niin, että tuasta flikasta hän ei ikänä pääse irti, kahmaasi kans sitä ympärinsä, rutisti n'otta silmät ummes ja pussata tuhras koko sen naaman. Niin eikös se perhanan takkapää, ruvennu kans kiakkaamahan ja potkimhan ja purrukki sitä Jussia poskehen.

N'otta se asia oli sitte selvä. Ja Jussi osti sormuksen, kellon ja fiinin kläninkikankahan, jonka se flikka hommas jostakin mustasta pörssistä. Ja niin ne meni yhtehen sitte jotta klapsahti. Eikä Peräkylän akat keriinnehet eres praataamahankaa, hohuuttivat vain. Se Maija oli iloonen ja mukava ihminen, jotta se pian tuli tutuksi muiren kylän akkojen kans ja kovasti hyvihin välihin.

Niin se arkipäiväänen elämisen jyrinä sitte Jussin huushollis alkoo taas. Maija oli kätevä työihminen, tillas ja hoiti karjaakin niin hyvin, että lehmät aivan ammuu perähän, porsahat poukkooli ilosta, kun Maijan näkivät, ja kukkokin kiekuu paljo komjemmin ja veti pitempähän kun ennen. Ja Jussi oikee komistuu ja tykkäs Maijastansa kun hullu pärnävoista. Ja Maijaki rupes jo vähä tykkäämäähän aluuksi — mutta ykstoikkooselta se sitte kumminkin rupes tuntumhan se taloon emännän yhtämittaanen hompsottaminen aamusta iltahan ilman palkkaa, aina sama naama eres ja takana. Ne kakarakkin oli vähä päässilmääsiä ja pakkasivat älvistelöhön, niin että sen muistuu mielehen se vapaa nuoruuren aika ja monta muuta paljo hauskempaa ja nuorempaaki friijaria n'otta niiren rupes menöhön sanat ristihin, kun se Jussi oli niin kova sen työn päälle aina käymähän. Ja rupes fankkaamahan, jottei saanu koskaa mihnää käyrä. Tuli mustasukkaaseksiki, jottei olisi saanu klasistakaa kattua ketä tiellä käy.

N'otta siitä se rakkaus sitte lopuksi pritkahti aiva eree poikki kun Jussi sanoo jotta

— Sä oot mun, ja sun pitää olla niin kun mä sanon!

Maijan lopuksi myrtyy ja mustuu niin mieli, että se yhtänä päivänä — karkas!

Kun Jussi tuli pellolta kotia, niin kakarat sanoo jotta

— Maija otti knyyryn kainalohonsa ja lähti — tuanne kirkolle päin meni.

Jussi hairas polkupyörän ja lähti tuhannen pekaa perähän. Sai Isoollanevalla kiinni, sivalti kynkästä kiinni jotta:

— Mitä sä oikee meinaat?

Niin Maija oli niin kataannuksis jotta huitaasi Jussia mosselollansa ympäri korvia jotta hattu vai lenti. Mutta mitäs Maija sille ränttäs, suurelle väkevälle miehelle. Jussi möksii Maijaansa vähä takapuolehen, nosti pyöränsarvihin istumhan ja kiikutti kun kissanpoijan takaasi kotiansa.

Kyllä se sitte koitti sitä niinkun hyvitellä, ja lirputellaki. Osti pusurikankahankin, mutta hetken päästä se taas — karkas.

— Ja nyt s'oon karaannu jo kahreksan kertaa, n'otta Jussi on aivan helisemäs sen kans. Kun se vielä tykkää ja rakastaa sitä! Ja aina vain sen Maijan karkaamiskonstit paranoo, jotta saas nährä koska se menöö sillisen kans, n'ottei Jussi enää sitä löyräkkää.

Kun se seittemännen kerran karkas, niin se lähti linjapiilillä, mutta Jussi havaattikin, hairas heti pirssiauton, ajoo linjapiilin kiinni, ja huuratti niin lujaa hätätorvia kun paarmuuskaa kyyris, jotta ohi piti päästää. Sitten kääntöö poikkipäin tiellä n'otta pussin piti pirättää, tormas sisälle ja huuti jotta

— Täällä on mun akkani, ja mä otan sen heti pois vaikka enkelien kärryyltä!

Eikä siinä mikään Maijan, eikä kenenkään muunkaa auttanu. Vei se sen, vaikka kuinka potkii ja räpisteli vastahan.

Mutta nyt kahreksatta karkureisuansa se Maija valmisteliki hyvin ja päätti lähtiä kimpsuunensa kerta kaikkiastansa siitä taloosta. Se hiljoollensa kokooli tavarootansa, vei knyytyjä naapuritalojen akkojen kätkööhin ja ne sopivat, että eivät sanallakaan tierä eikä kerro mitään sitte, kun hän katuaa, vaikka se Jussi niitä kuinka kovistelis ja taas makoolis, niinkun se aina niitä haukkuu ja syytti, kun Maija karkas jotta ne on kaikki yhres juones.

Maija oleeli monta viikkua kaikes rauhas ja rakkaures kotona, n'ottei Jussi hoksannu enää ollakkaan niin varpahillansa.

Niin, kun Jussi sitten yhtenä päivänä lähti jyväkuormalla myllylle, niin Maija maklakootti sille ja liverteli jotta:

— Tuu ny sitten pian takaasi, mun on niin ikävä! — oikee pettääksensä sitä.

Kun s'oli sitte menny, nii Maija puki ittensä oikee pyhäputsuhun, pani vanhan flikkahattunsakki päähän ja myttäs kaikki hynttyynsä kapsäkkihi, ja tilas pirssiauton jotta

— Paina nyt hyvä mies lusikka pohjahan, jottei se saa mua enää kiinni!

Ja ajoo sukulaastaloohin toistasataa kilometriä. Ja vannotti sitä miestä jottei se saa puhua eikä sanua mitää sille Jussille, vaikka se kuinka tutkaas.

Kun Jussi sitte iltapäivällä tuli kotia myllystä, niin se huuti jo pihalta tupahan jotta

— Laitas akka kaffit pöytähän!

Mutta ku se sitte tuli tupahan, niin ei Maijaa ollu mihnää, vaikka se ettii sängyn alustatki. Pöyrällä vai seisoo pläkkisankoo nisutaikinaa täynnä nousemas. Sit' oli tullu ylikin pöyrälle ja nokkunu lattiallekki suuri läjä.

— Mihnä Maija on — se kiljaasi ja kiros niin karmiaa että päretorret täräji. — Onko se ryökäles taas karaannu?

— Joo, Maija lähti taas! — selitti yks kersoosta varsanjalka nenäs.

Ja lehmät huuti kurkut suorana navetas ruokaa ja juomaa, siat vinkuu oikohonsa ja paiskiivat kärsällänsä ruuhta seinästä seinähän. Eikä kersakkaa ollehet saanehet syömistä sitte kun Maija lähti aamulla, jotta Jussi tuli aivan riivooksihinsa, repii hiuksiansa, hyppii täsäpökkää ja manas kun sen rakas akkapritakka taas karkas, tanan tana.

Jussin piti taas lähtiä taloosta taloohin ympäri kylää ettimhän ja kyselemhän jotta

— Oottako te nähny ja tierättäkö mitää mihkä päi se nyt taas lähti? — ja sanoo jotta — Kyllä te raakkulehet tierättä, mutt' että sano!

Se pyyti ja haukkuu, manas ja rukooliki akkoja jotta

— Lährettäkää ny sanaa sille, jotta se tulis takaasi kotia, en mä sille oo vihaane, kun lehmät sitä niin huutaa ja kaipaa ja porsahat itköö ja kuoloo, kun ei saa ruokaa, ja ikävä munkin on, kun mä sitä niin rakastan.

Ja sitte se käy sen luonnolle taas niin jotta se itki ja manas jotta

— Menköhön pehkana, senkin lunttu, en mä yhren akan perähän itke, saan mä muita ja parempiakin —

Sitä se Jussi kulki, itki ja mourus pari viikkua aamusta iltahan ympäri kylää, mutta krannin akat eivät vai muka tiennehet, eikä sanonehet mitää, naureskelivat vain jotta

— Mitäs siinä sitte itket ja ulvot lehmies ja sikaas tähre, ota toinen ja pareet akka kun kerran luulet saavas!

— Mutta kun mä niin tykkään justihin tuasta rumaasesta! — heltyy Jussi tunnustamhan syrämmensä laulun. — Kyllä mä olsin sille nyt niin hyvä jotta piirongin päällä istuttaasin ja nisua syöttääsin, kun se vai tulis kotia.

Lopuksi yhren naapuri-isännän heltyy syrän, ja se sanoo jotta hän näki kun se Maija lähti pirssiautolla.

Silloo lenti Jussi heti kun haukka sen pirssiauton niskahan, jotta mihkä sä sen veit? Ja niin lujaa pihisti jotta sen piti tunnustaa, jotta kauas sinne sen Maijan sukulaastaloohin vei. Jussi puhuu heti sille krannin isännälle ja pyyti että se lähtis hänen luusiksensa ja apumieheksi sitä Maijaa kotia hakemahan. Kyllä hän maksaa kaikki, kun vain saatasihin se rakas Maija tulemahan takaasi.

Linjapiilillä ne lähtivät sitte ja ottivat polkupyörät följyhynsä, kun maantieltä oli vielä ainakin viis virstaa sinne Maijan sukulaastaloohin.

Äijät ajaa kitkuttivat sitte peräkanaa kylätietä niskat kryhys, hikosivat ja hohuuttivat. Jussi ponkii erellä, ja sen vanha polkupyörä kitaji ja vinkuu niinkun olis sikaa pistetty, n'otta talojen kohras juoksi kaikki kakarat kattomhan. Muttei Jussi sitä vinkumista kuullu, s'oli vain niinkun se olis tullu sen omasta syrämmestä.

Kun ne akanhakijat sitte viimmee pääsivät likille sen Maijan karkutalua, niin tuli niitä vastahan tiellä sen taloon trenki, ja Jussi henkihapatuksis kysymähän jotta

— O — o — onko täälä näkyny sitä multa karannutta akkaa, Maijaa? —

Niin se trenki sanoo jotta

— Joo tuala s'on taloon navetas justin lehmiä lypsämäs.

Silloo Jussi hyppäs pyörän seljästä ja lähti lopun matkaa juosta paasoottamhan suoraa navettahan, ja Maijan kaulahan jotta

— Voi rakas Maija, tääläkö sä oot! — Lähre ny heti kuule kotia, kun kaikki me sielä lehmät, siat, kukkoo ja kanat — ja mä, oomma niin orottanu ja kauhiasti ikävööny sua, jotta tuu ny hyvä rakas mamma-kulta, muutoon me kuolemma, kun mistää ei tuu mitää!

Maija istuu lypsinkiulu polvien välis ja Jussi lankes heti käret ristis sen vierehen kontillensa ja rukooli, veret silmis, — n'otta se lehmäkin katteli pitkän aikaa sen ulinaa ja viimmee huitaasi hännällänsä Jussia ympäri korvia. Tykkäs vissihin sekin, jotteihän sitä nyt taas tualla lailla. Mutta ei Jussi sitä huomannu.

Niin hartahasti Jussi pyyti ja rukooli kaikkia rikkomuksiansa Maijalta anteeksi, ja lupas jottei hän enää koskaa oo häjy sille, — kun hän niin Maijaa rakastaa, jotta aivan se itki ja vänäji. — Lopuksi Maijakin heltyy, niin että ne itki ja frääsäs molemmat yhres.

Jussi meni niin liemeksi jotta se lupas maksaa Maijalle hyvän piianpalkan, ostaa sellaaset posliinipumpulat sen korvihin, uuren hatun, john' on punaanen isoo höyhen, ja uuret kenkunat ja ja — vaikka mitä — kun se vai tuloo takaasi ja rupiaa sen akaksi. N'otta Maija rupes selviämähän mökristyksistänsä, räpytti jo silmiäkin ja veti suutansa marihin.

— Enkä enää fankkaa sua! — vannoo Jussi. — Mä lähren vaikka hyppelemhänkin sun kans, kun vain tuut. — Lährethän kuule kestaalohon Helsinkihin! Käyrähän Korkiasaares, sielä on riikinkukkoja ja marakattia, kattellahan niitä — voi kuule ny rakas aina muistossa oleva Maija, lähre takaasi!

Se Helsingin reisu veti ja sulatti viimmeesenkin hallan Maijan syrämmestä. Maija otti Jussia kaulasta kiinni ja sanoo jotta

— No mä tuun sitte. —

— Lährethän heti Maija, mä tykkään niin susta! — huokas Jussi täynnä hartautta ja elon hurmaa, niinkun runoolijat sanoovat, vaikkei tämä mitään runua oo.

— Eihän me pääse kotia enää tänä iltana pussilla — sanoo Maija.

— Joo, mutta lährethän heti! — Mennähän kirkolle matkustajakotihin yöksi, ja aamulla sitte kotia — höpötti Jussi.

Ja niin kiirus sillä taas toisensa löytänehellä nuorella parilla oli, jotta härintuskin kerkes Maija kraappimahan kokohon kaikkia vaattehiansakkaa kapsäkkihin, kun jo lähtivät n'ottei Maija muistanu tärillensä hyvästiäkään sanua.

Jussikin oli niin tärinäs, jotta kun se tälläs sitä rakasta myttyänsä, sitä Maijaa, taas polkupyöränsä sarvihin istumhan, ja lähti ponkimahan, niin se huikkas vain perähänsä sille krannin isännälle jotta

— Tuu sä peräs, me meemmä yäksi kirkonkylän matkustajakotihin ja otamme eri huonehen sulle, kyllä ma maksan. Aamupussilla sitte lährethän kotiapäi, jos jaksethan. —

Ja niin Jussi ajoo kun poikakukkoo tyrniää ja lujaa saalistansa, sitä rakasta takkupäätänsä, jonka se taas oli saanu kiinni, kotiapäi. — Kyllä se sen polkupyörä kitaji ja vinkkuu, takaasitulleskin, mutta nyt se kiljuu ilosta!

Kaukana peräs tulla vemppulootti se krannin mies, yskien ja ähkyen, kun sill' oli hengenahristusta — eikä mihkää kiirusta.

KANSANHUOLLON TARKASTAJA

Oottako kuullu kuinka yhten kansanhuollon tarkastajan klookusti käythin?

S'oli täällä maalla yhres kyläs hiljakkoon. Sinne ilmesty jokin innokas »uusi naama», nuori kaupunkilaas poijan-nappula, oikee palkattu sitä varten, jotta kyllä hän lopettaa kaiken laittoman mustan pörssin voi- ja lihakaupan siinä kyläs ja panoo jopparit tiilenpäitä lukemahan.

— Ja sakkua n'otta korvat soittuu! — kehuu se poika sille vanhalle kauppiahalle, jonka työ se pääsi asumahan.

Se kauppias oli vanha, leikkisä mies, jota kovasti huvitti tuon virkaintoosen nuoren tarkastajan touhuaminen. Sanoo jotta:

— Ei taira tulla mitään, nuori mies, kyllä n'oon tämänkylääset ihmisekki kirjansa niin lukenehet, että ne sen konstin takaavat. Monelta nuuskarilta on täälä noukka niistetty.

— Saattapas nährä! — trossas se poika. — Mua ei petetä.

Ennenkun se vielä kerkes sinä päivänä liikkeelle lähtiäkkää, levitti kauppias tietua, että nyt on kylähän tullu kansanhuollon tarkastaja, joka meinaa tehrä yltääset kaikille.

Tarkastaja meni heti kansanhuollon toimistohon, esitti paperinsa ja oli kovasti prötevää. Kuljeskeli sitte kylällä, pasteeras maantiällä, ja katteli kaikkia ihmisiä silmä kovana. Pirättelikin akkoja, joilla vain oli koppa eli väsky käres jotta

— Mitäs teillä sielä kopas on? — n'otta akat kattoo rumaa sen päälle ja suuttuvat jotta

— Mitä se sulle kuuluu mitä mun pussisnani on!

— Onko sielä voita? — kysyy se poika, kun pöllöö ainakin, n'otta yks akka huitaasi sitä kassillansa ympärikorvia.

— Ei saa lyörä, m'oon tarkastaja — kiljaasi se poika.

Niin se tomera emäntä — huitaasi sitä toisen kerran pussillansa. Ja kun se tarkastaja rupes huutamahan poliisia apuhun, niin se emäntä nosti häntäänsä ja pyllisti jotta

— Tuas on sulle poliisi.

Käyy se mones taloos voita ostelemaskin, ja lihaakin s'olis tarvinnu vähä vanhalle äireellensä kaupunkikin, niin ne isännät ja emännät olivat niin hävyttömiä sille tarkastajalle, jotta ne ubkas sen salvaa, jos ei se heti lähre pihalle.

Yhtenä päivänä se päätti jotta hän menöö nyt tarkastamahan navetoota kuinka paljo niis on mustia lehmiä ja vasikoota. Kyllä hän näyttää mikä herra hän on.

N'otta se nyt oli aika perhana ja vaiva ihmisille, kun niiren piti hyppööttää lehmiänsä riiheen ja mettähän, näyttää paperia ja tämmätä, ettei niillä niin paljo oo koskaan ollukkaa. — Ja nuo kaks lehmää on evakkojen, eikä kuulu koko taloohin.

Sinä päivänä talutettihin taloosta taloohin lehmiä sonnin työ, n'otta tie mustana, aivan toisa toisa niitä kulki, n'otta siinä vasta touhua oli. Ja kansanhuollon paperit oli aivan sekaasinsa n'otta kukaan ei tienny kuinka paljo lehmiä oli, ja kenen ne oli.

Yhres taloos isäntä repii kusilaarin luukun navetas auki, kun se tarkastaja tuli sinne räknäämähän, ja pukkas vahingos sitä kylkehen, kun se seisoo siinä luukun lairalla jotta

— Älkää vai tuanne astuko! —

N'otta sinne moljahti ja krääkääsi kamalasti. Huutikin kun juna, jotta hän hukkuu sinne, vaikkei menny ku vyötärööhi asti. Ja ulettuu vielä, kun se pystyhyn nousi hyvin luukun reunasti käsin kiinni.

— Kyllä teirän ny noloosti käythin — päivitteli isäntä — kun nuan horjahritta jotta sinne putositta —

— Auttakaa ny mua ylhä täältä, ottakaa tuosta toisesta kärestä kiinni, että mä jaksan ponnistaa — pyyti se tarkastaja, joka oli aivan yltä alta ryötäs, silmäkki n'otta valkuaaset vain kiiluu.

Isäntä veti sitte toisesta kärestä, ja se ponnisti, niin justhin kun se sai toisen polvensa lakalle, niin isäntä päästi irti n'otta se purota präiskähti takaasi sinne laarihin, aivan seljuun meni n'ottei se löytäny enää lakkiansakkaa sielä pimees.

Kyllä se manas ja oli kiukus, mutta minkäs teki? — Isäntä otti navettakorennon, tälläs sen sinne luukkuhun pystyhyn jotta

— Koittakaas, herra tarkastaja, silpua ny tuota korentua myöri ylhä, että pääsisittä pois siältä —

Pääsihän se lopuksi omin voimin ylhä, ja oli niin vihaane jotta kun se ylhä pääsi, niin nosti sen korennon ja meinas jotta hän antaa sillä isäntää päin taulua, mutta kun se kattoo sitä friskiä miestä, niin isäntä sanoo jotta

— Antakaas nyt tuo korento mulle, mä vien sen tuonne nurkkahan johna se olikin.

Niin antoo se. Ja lähti sääriänsä potkiskellen, kun aivan flosaji joka puolelta — lakita päin käveleinhän.

Kun kauppamies kortteeripaikas kattoo ja kysyy jotta

— Kuinkas nyt on käyny? — niin mitään ei sanonu, manas vain, jotta kyllä hän kostaa.

Vaatteita piti sitte mones veres pestä, tuulettaa ja prässätä, ja siltäkin ne haisi. Kahtehen päivähän ei voinu pihalla käyräkkää. —

Mutta niin sinnikäs se poika oli, jotta hän ei lähre pois. Nyt hän vasta yrittääkin jotta panoo koko kylän linnahan. Kaks viikkua se hääräs ja koitti jos jollakin lailla saara jopparia kiinni, n'otta sen tuntivat kaikki ja tekivät sille kiusaa. Ei mistää saanu voikilua ostaa, vaikka s'olis maksanu mitä.

Yhtenä päivänä se oli muuttanu pukua ja saanu kauppamieheltä uuren hatun päähänsä, jottei sitä tunnetaasi. Se lähti osuuskauppahan, jotta hän tarkastaa kaikki jokka sinne menöö. Niin siinä maantiellä, kaupan eres seisoo yks nuorenpuoloonen mies, paltoonkaulus pystys ja lätkä silmillä. Ja sill'oli kenkälaatikko kainalos. Se kysyy siltä tarkastajalta jotta

— Päivää — Tairatta olla kans kaupungista voita hamtraamas, niinkun mäki. — Oottako saanu?

— En, en mä oo saanu. — Oottako te saanu?

— Joo, tualta mä sain yhrestä taloosta, kaupan takana, 5 00 mk kilo. Täss se onkin mulla laatikos —

— En mä saa, kun ne tuntoo mun kaikki täs kyläs — sanoo se tarkastaja. — Ettäkö te mensi ja hakisi mullekki pari kilua, kyllä mä maksan.

Ja ajatteli jotta: ahas, nytpä mä saankin tietää mistä myyrähän, ja samalla saan toristajankin tuosta miehestä. N'otta se pyyti kovasti sitä miestä hakemhan hänelle 2 kilua. Ja lupas 200 mk vielä hakupalkkaa.

No se mies suostuu. Sai 1 200 mk rahaa ja sanoo jotta

— Pitäkää te tätä mun pakettiani niin kauan, ja vahrakkaa tuota mun polkupyörääni sillä aikaa kun mä käyn hakemas. — Ja potkaasi yhtä polkupyörää, joka oli siinä osuuskaupan pyörätelinehes kiinni.

— Tätä pyörää näin — sanoo se mies. — Mä sain ostaa siihen aivan uuren takakummin, mutta 10 tonnia piti maksaa siitä. — Kattokaa, ettei sitä kukaan vie —

No se mies lähti sitte osuuskaupan pihan kautta sitä voita hakemahan ja se tarkastaja jäi sen kenkäpaketin kans siihen kaupan ethen vahtaamahan sen miehen pyörää, ettei sitä kukaan ota.

Seisoskeli siinä. Mutta sitten se tuumas jotta mihkä taloohin se mahtookaan mennä, kun se rupes viipymhän, ja rupes epäälemhänkin, ettei se vai petä häntä.

Ja niin se lähti sinne osuuskaupan taakse kattomhan, aukaasi sen kenkälaatikon, jotta onko sielä voita. Niin olihan sielä kilon paketti, oikee meijerivoita olikin, n'otta se rauhaantuu ja ajatteli jotta, jos se voin hakija karkaakin, niin onhan hänellä tämä voipaketti ja se pyörä. —

Ja sillon se muisti, ettei sitä vai vierä, ja lähti kiiruhusti sinne kaupan ethen kattomhan.

Niin justhin, kun se tuli sinne, niin samas tuli kaupasta yks mies ja hairas sitä pyörää sarvista ja meinas lähtiä. N'otta se tarkastaja juoksi vähä äkkiää sinne, ja tarras pyörästä kiinni jotta

— Ptruu — äläs ota sitä pyörää —

Mies kattoo ihmeissänsä sitä tarkastajaa jotta

— Mikäs mies sinä oot? Totta kai mä nyt oman pyöräni ottaa saan —

— Ei se oo teirän — huuti tarkastaja ja rupes nykimhän sitä pois.

— No ei se nyt ainakaan sun oo?

— Ei ookkaan, muttei se teiränkää oo — huuti se tarkastaja — nykii pyörää ittellensä ja pukkii pois sitä miestä, n'otta siinä tuli totinen tappelu.

Ihmisiä juoksi osuuskaupasta kattomahan ja sattuu siihen tulemahan oikee virkapukuune poliisikin, joka meni eroottamhan niitä, kun ne oli kun koirat toistensa niskas, n'otta se kenkäpakettikin oli puronnu siihen tielle.

— Kun tuo mies meinas ottaa tuon pyörän — seliitti se tarkastaja henkiänsä haukkojen.

— Se on mun pyöräni — huuti se toinen.

— Valehteloo, meinas varaastaa sen, — mutta mä sain kiinni — karjuu tarkastaja.

N'otta poliisi repii sen pyörän niiren käsistä jotta

— Kenenkä tämä oikeen on?

— Mun se on — huuti se mies. — Mikä hullu tua on, joka meinaa ryöstää mun pyöräni?

— Se on yhren toisen miehen, ja mä lupasin vahrata jottei sitä kukaa vie — selitti tarkastaja.

Niin se toinen mies veti lompsansa plakkarista, näytti elintarveskorttinsa, passikuvansa ja kun se aikansa kaivoo, niin se löyti nimismiehen toristuksen, johna oli sen pyörän rungon numerokin, n'otta se poliisi sanoo jotta

— Kyllä se teirän on! — Mutta mikäs mies te ootta, joka meinasitta ryöstää tämän pyörän — se kysyy siltä tarkastajalta.

Se seliitti jotta

— Täs oli yks mies, ja se meni vähä asialle ja mä lupasin kattua sen pyörän perähän. — Ja se viisas, jotta tuo on justhin sen pyörä.

Poliisi naurahti jotta

— Vai niin. Mihnäs se mies nyt on?

— En mä tierä, mihkä se meni — koitti tarkastaja sanua.

— Jaa jaa — höristeli poliisi. — Kyllä me ne sellaaset »tuntemattomat» miehet tierämmä. — Mitäs tuas teirän kenkäpaketis on? — sanoo poliisi ja kattoo. Vai voita, kilo voita, jahas —

— Ei se oo mun — sanoo tarkastaja. — Se on sen miehen —

— Jahas — sanoo poliisi. — Selvä on, trokari, joka meinas varaastaa pyöränkin — otti niskasta kiinni ja sanoo jotta

— Nyt lährethän nimismiehen puheelle.

Se tarkastaja pränkkäs vastahan ja seliitti jotta hän on kansanhuollon tarkastaja —

— Vai sekin sä vielä oot! — karjuu poliisi. — Se vielä puuttuu, oikee aika lurjus. — Mutta kyllä nyt mennähän.

Ja niin mentihin.

Faltesmannin konttuuris se näytti paperinsa, jotta tarkastaja hän on, ja seliitti asiansa, mutta kun sitä voinostajaa ei löyretty, eikä sitä uskottu ollehenkaan, niin faltesmanni antoo sille tämmin käräjihin mustan pörssin kaupasta ja toisen ihmisen pyörän ryöstöyrityksestä.

En tierä sitten kuinka sen käräjis käythin, mutta sen erän perähän ei sitä oo kylällä nähty.

LESKIEMÄNTÄ

Oottako kuullu sitä kamalaa kolinaa, jota yks leskiemäntä pitää poikansa kans, kun se friijoohin yrittää?

Pikku taloon emäntä se täälä meirän puoles on, niin turski ja tuikin ylypiä jotta

— Tieräkki poika, mistä sä oot, ettet piijoolle mee.

— Elikkä saat niin ympäri korvias, että imiääsen makoone suustas lähtööki — se emäntä on pannastanu sille poikamöllillensä, jok' on jo siihen ikähän tullu, jotta joka lauantai on liesus ja pakkaa flikkoohin kun sika valkiahan. — Kyllähän äitee sen käsittää ja ymmärtää, rahaakin antaa ja verhoja laittaa, komeeta jos komeeta, mutta sen se on sanonu jotta

— Kattele sä poika taloollisten tyttäriä, äläkä ittellisiä, piikatakuusta puhumata. — Haistele ennesku piikoohin meet harikkonappua, niin ei viikkohon janota —

Niin kova äitee se on rooraamahan jotta

— Piikaa meille ei tuora emännäksi, tieräkki se!

Ja poika tietää sen. Se on kyllä yrittäny taloon tyttärihin, mutta kun ei pääse, vaikk' on leviämmältäki liikkunu ja yrittäny. En tierä sitte mikhän vikana on. Se on vissihin sen luantoone vielä, jotta tykkää korjasta ja äkkimakoosesta. Alaurellaki oli piijan kans pirssiautolla ajanu, mutta ojahan kans kuuppasivat. — Äitee sai maksaa, mutta kyllä se kans sen ympärinsä kylvötti ja kuuletti ja lymmyytti poijan housut ja reimikengät, jottei se päässy hyppöölle kahtehen viikkohon ollekkaa. Työs vai piti kulkia, niska vääränä, ajaa eloja sellaasis riihi-remputtimis, jotta varphat piaksurajoosta luuras.

Sitä oikee hävettiki, ku siinä kylän porvarin pakaris, siinä krannis, oli niin komja flikka, punaposkinen, pyöriä pullukka ja heljä nauru. Niinkun ankkastukki, lämmin ja makoonen, sokuria päällä, jotta aivan sormihin tarttuu, jos käsin koitti. Sitä se poika siinä »piinaviikolla» ajatteli, kun s'oli kotoarestis ja housut äireen takana, jotta hän yrittää, vaikka äitee silmän veis.

Se fämmäs muarille vastahan, jotta eihän se leipurineiti mikää piika oo, niinkun ne muut kaffila-flikat ja tiskipiijat.

Mutta äitee sanoo jotta:

— Ei! — piika ku piika. Jos vain meet, niin mä tuun ja haen sun pois. Tierä se!

Kun se poika sai sitte housunsa takaasi ja meni seuralle tanssiinhan, niin sitä pakariflikkaa se tanssitti ja limunaatia juotti. Ja se olikin niin korja ja ymmyrkääsmuotoone, pehmoone ja lämmin kun paistettu pulla, n'otta kun ne poskifalssia meni, niin se poika pyöritteli vai ja hieroo ihanasti molempia poskiansa sen flikan naamahan, eikä nenää tuntunu ollenkaan. N'otta se oli sitte selvä ja puhuttu jotta se saa tulla.

Eikä muistanu äitejänsä ollenkaa.

Mutta sepä olikin asiallansa. Se karhia muori oli lähteny vahtihin. Epääli jotta jos se poika sinne porvarin piikakamarihin yrittää, niin

— Siitä ei tuu mitään! — Niin totta kun min'oon Justiina, ja seison täs — se vannoo ja tamppas jalkaa liiverin takana.

Ja aina välhin kurkkas nurkan takaa tielle, jotta jokohan ne tuloo. Mutt' oli niin pimiä, jottei se emäntä oikee nähny, kun ei sill' ollu klasisilmiäkää följys, ja sitä väkiä tuli välistä trusapäiskin. Ne meni ja hajaantuu, ja seisoskelivat tiellä jottei se ollu oikee vissi jotta olikhan se hänen ainua poikansa siinä sakis, joka porvarin pihalle kääntyy, kun niitä meni montaki paria sinne käsikaulalla porvarin pihatupaan, johna ne piijat makaa. Ovi paukkuu vai, eikä ne ottanehet valkiaakaa. Jotta siälä oli oikee joukkomakoos niillä flikoolla.

Sitte ei enää tullu, eikä emäntä tienny, jotta onko se sielä. Se orotti vielä hyvän aikaa, n'ott' oli aiva hiljaa, eikä mistää kuulunu mitään, pimiä oli ja kylmäki tuli.

Niin se viimmee jahkaasi jotta

— Selevä tulla pitää! — Pois mä otan omani, jos se sielä on! — ja niin lähti pihalle, koitti flikkaan pihatuvan ovia, jok' oli auki, ja astuu sisälle.

Sielä oli aivan pimiä, kun se ovelta karjaasi jotta

— Onko meirän Jussi täällä?!

Niin mitään ei kuulunu, kova kahina ja sipinä vai jotta voi voi —, kun se emäntä kaivoo plakkaristansa sähkölampun ja kattoo.

Niin siel' oli ainakin kymmenen pukkisänkyä ympärinsä, ja jokahittes pari, jokka vetivät täkkiä ja filttiä korvihinsa.

Emäntä kirmuseeras että

— Ookko sä Jussi täälä? — Lähre heti poikes! — Kuulek'sä, elikkä mä tuun sun korvihis, rumaane.

Mutta kukaa ei näyttäny naamaansa. — Niin emäntä meni ja rupes repimähän täkkiä niiren päästä. Ne potkii ja huutivat, kinnasivat vastahan ja krääkyyvät n'otta paljahat sääret ja pairanhännät vain prätkyyvät.

Se kauhia emäntä pauhas ja jylläs vai, n'otta lopuksi se yhrestä sängystä löyti sen poikansa aivan käret krinkulana sen pakariflikan kaulan ympärillä. Ja flikkaki kinnas molemmin käsin sitä poikaa niin lujaa ympärinsä jotta silmät ummes ja sinisenä naamasta. N'otta vaikka äitee repii ja retuutti poikaansa korvista ja pönskästäki veti, niin, niin olivat yhres klimpis, että irti ei saanu.

Se huuti ja metulootti, lyörä möksiiki sitä poikaansa jotta

— Nousekki siitä, ja tuuksä pois, kun tänne vai piikaan joukkohon pakkaat, senkin kiatana, vaikka m'oon sanonu sulle jotta pysy pois!

Mutta poika vai makas, kinnas silmät ummes flikastansa, eikä lähteny.

Niin äitee kiskoo lopuksi sen jaloosta kengät ja hairas lavittalta sen takin ja lakin ja sanoo monta kertaa jotta

— Jos et ny lähre, niin mä viän nämä, ekkä saa verhojas enää koskaa takaasi.

Siin' oli sellaane sota ja meteli, jotta koko taloon väki heräs ja porvari ittekki tuli kalsongit päällä kattomhan, mutta puolensa se emäntä piti.

Se repii ja nykii sitä poikaansa niin, ja huuti, jotta sen piti viimmee nousta ylhä, kun sen flikankin lopuksi väsyy käret kinnaamisesta niin, jotta sen raukan piti päästää saalihistansa irti.

Ja niin karhas se emäntä erellänsä sitä poikaa keskellä yötä sukkalavoolla, lakita ja takita päin kotia.

N'otta kovaa se on nuoren miehen elämä ja akanotto, kun on nuan kova ja armotoon äitee. — Ei oo sanottu jos se poikaparka enää akkaa saakaan.

KYLLÄ KOHTALO VOI OLLA KOVA

Oottako kuullu, jotta kyllä ihmisparaan kohtalo voi sitte olla kova?

Kun on koko elämänsä joutunu olemahan kamalan akan orjana ja passaripoikana, niin kiusattu ja kuranssattu, että viimmeen yrittää hirttää ittensä päästäksensä tästä kurjuuresta pois, niin ei saa sitäkään tehrä, kun annethan vielä hirsipuus selkähän.

Kyllähän sitä kirjootethan kaikellaasia romaania ja kertoomuksia muka ihmisten elämästä, muttei ne oo muuta kun himphampun lurituksia ja hölynpölyn hyrinää siihen verraten mitä me näjemmä tosielämäs jokapäivä ympärillämmä. Se ei ookkaa mitään kaunokirjallista »romaania», jota lujethan ja nautithan seljällänsä soffas, jotta saako ne toisensa, ja on niin kovasti jännittävää ja kaunista.

Ei, tosikertomukset elämästä alkaa vasta sitte, kun ne on saanehet toisensa. Ja siitä onkin oksat pois, niinkun suutarin joulukuusesta.

Ei nyt aina, mutta monaasti kumminkin ja välistä varsinkin, kun oikeen vikahan menöö se avioliiton umpisolmu. Niinkun tälläkin miesparaalla, josta nyt on puhet.

Itkettää muakin sivullista ihmistä, kun ajattelen, jotta ihminen sekin on, miehen puoleksi aivoottu ja kerran syntyny mailmahan.

Mettän lairas on pikkuunen mökki, vähä perunamaata, peltua ja kaks kantturaa navetas. Sielä ne asuu, isoo romuluinen akka, käret kovat ja kauhiat kun sontatalikot, kaula pitkä ja laiha, vinkuu ja vihloo kun siknaalitorvi. Luonto kun potkuri-hevoosella, niuhu ja krupuri. Hirviä kotityranni, akaksi aivan mahrotoon mööpeli.

Ja mies on laupias kun päivänpaistet, pieni, laiha torttikorva, silmät kun oravalla ympäri päätä, vauhka ja akan-ääni, ainaases pelvos ja vavistukses elää tuon trometaarin eres, johka hän avioliiton kahlehilla kytketty on, kuolemahan asti — joka yhä viipyy.

Kerran nuoruuressansa se jo luuli pääsevänsä kuoleman kautta tästä mailmasta pois, kun hänen aviosiippansa huitaasi häntä kerähkällä niin päähän, jotta meni tierottomaksi ja makas autuaitten esikartanois monta tiimaa, n'otta se hirviä akka haki viimmee tohturin kattomhan, mikä sen nyt on, kun se nuan makaa.

Tohturi syynäs ja koputteli erestä ja takaa. Ja sanoo sitte että

— Ei s'oo vielä kuollu.

— Vai niin! — huuti se akka. — Eikö se ookkaan kuollu, makaa vain —

Ja flinttas pläsihin, nosti rinnuksista ylhä, eikä se paljo painanukkaa sen käsis. — Tärähytti vielä perälautahan jotta

— Mitä sä siinä konstaalet! — Lährekkö heti hakemhan riskuja liiveristä jotta mä saan keittää kaffia tohturille —

Niin ettei se miesparka saanukkaa kuolla, vaikka se yritti ja olis ollu niin suloista uinahtaa pois. Piti vai lähtiä hakemhan riskuja.

Sellaasta se on ollu tuan miehen elämä jo yli kolmekymmentä vuotta, kuin kahlekoiran, eikä oo vieläkään päässy kuolemahan.

Se on luonu navetan, kantanu veren tupahan, mullannu perunamaan, hakannu puut, juossu asioolla ja käyny taloollisilla ansiotöis, kun ei akka oo kotona tarvinnu.

Se onkin ollu juhlaa ja ilonpäivää aina, kun se on päässy kotuansa pois, muiren ihmisten joukkohon. Ja saanu joskus maistaa ryypynkin toisten miesten pullosta. Saatei se ikinä oo saanu rahaa nostaa oikee omahan kätehen, akka on aina hakenu päiväpalkat isänniltä. N'otta millä se olis ostanu viinaa, jos ei toiset olsi hyvänhyvyyttänsä antanu sillekki maistaa tuota miehisten miesten tulijuomaa, karvasta ja makiaa, joka nostattaa luontua ja panoo häjyylemhänkin, ja luulemhan ittiänsä suuremmaksi ja väkevämmäksi kun onkaan.

Oikiastansa se kovasti himootti sitä, jotta hänkin kerran ryyppääs ittensä pönttyrähän ja niin väkeväksi mieheksi jotta tulis kotia ja antaas sitä kauhiaa akkaansa oikee isänkärestä selkähän. Löis ja pänttääs ympärinsä liemeksi, että sekin kerran sais huutaa ja krääkyä miehen kouris.

Sitä se salaa funteeras ja toivoo, että se aika vielä kerran tulis, että hän sais elämänsä kohlut sille peijakkahalle kostaa.

— Vaikka henki menis! — se äijä ähkii useen itteksensä, kun se riskuja ranttehella hakkas. Ja huitaasi lujaa, että kerralla suurikin oksa poikki.

— Jos häviääsin siinä tappelus, n'otta henki menis, niin pääsisinhän kumminkin pois tästä orjuuresta ja irti tuosta akasta. — Parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa. Ja orjuus pois, taikka menköhön henki! — n'otta s'oli oikee sotaasella päällä kun se sitä ajatteli.

Niin sitte yhtenä päivänä, täs kevättalvella, kun s'oli riskuja kokuamas mettäs, niin se yhtäkkiä löyti viinaprännin! Siel' oli kaks meijänkannua valmista pontikkaa liskujen alla piilos, pata viety pois ja ammees kumoollansa jotta

— Nyppä sattuu paikalle! — Nyt minä verän napahani kerrankin ja annan akalle sen suuren selkäsaunan, jotta tietääkin ketä s'oon koko elämänsä kiusannu!

Kaatoo meijärikannun kannen puolellensa pontikkaa ja istuu kannon nenähän maistelemhan. Hörppäs uurestansa, ähkääsi ja pyhkii suutansa jotta — Jo on tulista ja väkevää!

Ja sisu nousi, n'otta se koitteli aina vähän päästä käsivarsiansa jotta

— Jo on voimaa näis kouris! Kun mä sitä rumaasta huitaasen, niin kanttui menöö, kun kakluuni rojahtaa laattialle. Ja potkaasen puohon n'otta tietääkin ruoja — puhisi se pikkuune äijänkäppyrä, joka rupes tuntemahan ittensä jo pian elefantiksi voimiltansa. Kun se vielä muutamia kertoja kannesta hörppäs, niin jo poukahti pystyhyn, hypähteli ja kiljaasi hiukiasti jotta

— Nyt minä sille trometaarille näytän hööketin ja Kaanaanmaan turnissit!

Ja lähti prötevää pökkäämähän kotia, suuri seipähän puoliska olkapäällä, jotta kyllä hän antaa sille.

Kun pihalle tuli niin krääkääsi kauhiasti ja löi sillä seipähällä ovehen jotta klasit heläji. Nykääsi oven auki ja tormas seiväs pystys tupahan jotta

— Hih! — Nyt koitethan, kuka täälä komentaa! Niin se akka nousi lavittalta jotta

— Mitä sä oikee meinaat? — ja kattoo niin rumaa sen päälle, jotta sen äijän hyytyy veri ja tuuli meni housuuhin, kun se akka hairas sitä niskasta kiinni ja riapootti jotta

— Ookko sä sen tupakkikukkaro juonu ittes pöhnähän, häh? — n'otta siltä äijältä putos sisu ja seiväs, eikä painanu enää mitään sen akan kouris.

— Kyllä mä susta viinan höyryt liotan! — karjaasi akka, ja kulkaa, lähti luoman rantahan, navetan taa, roikottaan sitä miesparkaansa, kun kissi poikaansa niskasta, suoralla kätellä vei kun housuparia. Ja sinne huitaasi sen miehensä luomahan, huljutti ja virutti erestakaasi kun paitaansa vain, ja otti peijakas vielä kurikan ja paukutti perälautahan n'otta se mies poloonen huuti kun pistetty sika.

— Vai vielä häjyylemhän sä täs oikee meinaat, senkin napakaira ja vintilän tappi — kyllä mä ne luulot susta kurikootten — — kiljuu se akka ja hakkas sitä miesnappulaansa kun korppi kalasäkkiä.

N'otta s'oli aivan murtunu ja puhumatoon. Taisi siltä mennä jokin kylkiluukin poikki, raukalta.

N'otta kun se sitte irti pääsi sen akan käsistä, niin se meni tuvan ullakolle ja ettii sieltä hevoosvainajansa suittenperät ja asteli puuliiverihin. Sitoo nuoran yhtehen ortehen, hittoo hirttosilmukan ja nousi neliikan päälle. Pisti kaulansa silmukkahan, potkaasi neliikan aitansa pois ja rupes kiikkumhan niin kun pruukataan.

Niin eikös se perhanan akka tullu tuvasta lentään, varsiluuta sojos ja alkanu kylvöttämhän sitä miesparkaa kun se siinä hirres killuu ja yritti kuolla.

Niin nuoran katkaasi ja pois otti. Ja pläsitti niin sitä miesrukkaa n'otta se piti viroota ja ruveta taas hengittämhän.

— N'otta: varjele Luoja ihmisen lasta, tuollaasen orjaksi joutumasta, — kun ei saa eres kuollakkaa!

AMERIKASTA

Oottako kuullu, jotta Amerikas tehrähän erinomaasia leikkauksia?

Mutta välistä niillä voi olla kummalliset seuraukset. Niinkun yhrelle suomalaaselle käythin Mustan Karhun kaivannos, josta mullen kirjootti serkkupoika Misikaanista.

Siel' oli sattunu pieni räjährös n'otta yhreltä suomalaaselta mainarilta oli lentäny nenä aivan juuriansa myäri pois. Ja s'oli sitte vähä kamala nähtävä. N'otta puulaaki kustanti sen hyvähän hospitaalihin, john' oli kuuluusa kirurkitohturi. Ja se laittoo sille uuren nenän. Leikkas apinan takapuolesta passelin suuruusen lihanpalan, neuloo ja istutti sen kiinni. Laittoo röörikki ja oikee komjan ja hyvän nenän tekikin. — Mutta jotakin veren vikaa siihen kumminkin tuli, niinku sitten nähtihin.

Sen emäntä sai sitten pikkuusia ja se miäs orotti kovaa, jotta onko poika vai flikka. Poikaa se tietysti orotti.

Se oli kovasti jännitykses ja soitteli sairaalahan tohturille jotta:

— Onko jo tullu?

Ei ollu.

Monta kertaa kysyy ja hätääli, jotta eikö se ny jo oo tullu, n'otta ne sielä sairaalas oikee kyllästyyvät sen hopottamisehen.

Mutta viimmee sitte tohturi sanoo jotta

— Joo, kyllä s'oon nyt tullu.

— Ku-ku-kumpi se on, poika vai flikka?

Niin tohtori sanoo jotta

— Ei me tierä vielä kumpi se on.

— Ku-kuinka niin? — imehteli se isä.

— No kun heti, kun se tuli, niin se pääsi mun käsistäni irti ja kiipes pellinnööriä ylhä kakluunin päälle, ja sielä se nyt istuu ja kraapii takalistuansa, n'ottei me tieretä kumpi se on.

TERVHYYSIÄ AMERIKKAHAN

täältä vanhasta maasta kaikille missiille ja misteriille, sukulaasille ja tuttaville, kuin myös tuntemattomille, jokka niin kovasti paljo ootta lährettäny meille tänne Suomehen niitä Amerikan lahjapakettia!

Mutta kun vastakin lähretättä, niin pankaa preivi samahan pakettihin niiren tavaraan joukkohon ja seliittäkää tarkasti mitä hyvää se on, mikä on syötäväksi sopivaa, mikä muulla lailla pruukattavaksi erinomaasta, jottei tuu sekaannusta. Varmemmaksi vakuureksi pitääs oikee merkata joka purkin laitahan merkki jotta: »syötävää». Saat' ei me täälä vanhas maas oo kaikkia teirän Amerikan herkkuja ja purkkia ennen nähnehekkää, eikä tierä mitä ne on, kun ei me ymmärretä enkliskaa, niitä kirjoituksia purkkien ja pussien kyljes. Kun ei me tahrota saara niitä purkkia aukikaa. Siinä pitää olla hohtimet, tämmirauta ja vasara, jos auki saarahan ja pakkaa tulla käsihin haavoja, vaikk' on kintahakki käres.

Niinkun meirän Iitakin sai sieltä paketin, johna oli pikkuune hopiapaperipussi ja sen sisällä pieniä ruskioota niinkun jotakin linnun siemeniä — jottei se tienny mitä ne oli. Se maistoo ja purikin niitä, ja tuli siihen päätöksehen, että kyllä ne vissihin on kukan siemeniä. Ja panikin sitte muutamia kukkapurkkihin köökin klasille kasvamahan. Mutta kun niistä ei tullu mitään päälle juomaklasin allakaan, niin se tuli näyttämhän mulle sitä pussia jos mä saisin siitä selvää mitä siinä seisoo. Sanakirjan avulla sitte selvis, jotta ne pipanat oli jästin siemeniä. Ja hyvää olivakkil Mutta ei meillä Suomes sillä lailla jästiä myyrä, se on täälä yhres klimpis, ja ostethan tuas tuuman paloos. — Kyllä meillä jästiä nyt taas täälä Suomes on.

Mutta paljo kamalammin käytihin yhres huushollis tänä syksynä Helsingis. Niill' oli sukulaasia kans sielä Junaitissteitis, monta tätiä olikin, jokka tuan tuastakin lährettivät niille pakettia tulemahan: kaffia, rusinoota, kivisyrämmiä eli luumuja, riisiä, sokuria ynnä muuta hyvää.

Jaa mutta, tuas huikkaankin sinne rapakon taa, jotta sokuria täälä nyt taas saa pois tiehensä riittävästi, jotta siitä ei kannata postimaksua maksaa. Kaffikultaakin valtio ny täälä rahan puuttees myyrä ripottaa verokaffina, mutta se on niin riivatun tyyristä, ja huanoa, jottei sinne päinkään kun Teirän purkkikaffit.

No se perhe sielä Helsingis sai nyt sitte syksyllä sen Amerikan lahjapakettinsa yhreltä täriltä. — Se lahjapaketin saanti sieltä Amerikasta tänne Suomehen, on kuulkaa hyvät Amerikan serät ja tärit, niin iloonen ja mieluunen asia, jotta te että sielä tieräkkää, vaikka kuinka sitä seliittääs. — Kyllä mä tierän, jok' oon ollu siellä teirän työnä käymäs ja kattelemas, jotta vaivaa ja hyppäämistä siinä on kun te tuollaasen paketin laitatta ja saatta kokohon. Ja se napaloominen ja köyttäminen sitten, että se kestää, siinä on vetämistä ja kirmaamista n'otta sormista nahka lähtöö. Monet missikset neuloovat vielä kankahan paketin ympärille, jok'onkin paras konsti. Ja sitte pitää lähtiä kiikuttamhan ja roikottamhan sitä raskasta pakettia n'otta käret katketa monen karunkulman päähän n'otta vaivaa siinä on, mutta sanon vieläkin täältä kaikkien puolesta jotta kyllä se on niin iloosta jotta huutamhan ja hyppimhän se panoo kun postista tuloo ilmootus jotta — Amerikan paketti tuloo!

Vanhan faarin ja muorinkin menöö silmät ja suu suloosehen sikkarahan jotta

— No, voi sentähren, tulooko mullekki oikee Amerikan paketti! — Kukahan kumma mua muistaa?

Ja lähtöövät siitä paikasta vähä vikkelin jaloon postipaikkahan köpöttelemähän osooteskortti käres. Se Teirän sielä Amerikan paketin päälle naruhun kirjoottama osooteskortti on teirän omakätinen lämmin kärenpuristus saajalle täälä vanhas maas. Siihen samahan osooteskorttihin pitää täälä lahjan vastaan ottajan omikätisesti kuitata pakettinsa saaneheksi. Ja se kortti lähretethän sitte takaasi Amerikan postilaitokselle.

Niin, ne saivat sitte sen paketin täriltänsä Helsinkihin, aukaasivat sen kaikki nenät yhres pöyrän ympärillä, jotta mitä sielä on, olivat iloosia ja ihastelivat niitä kaikkia Amerikan herkkuja.

Mutta yhres parin litran vetooses peltipöntääs oli jotakin harmahtavaa ainesta eli niinku pulveria, jota ne eivät ymmärtänehet. Ne maistoovakki sitä hyppyysellä jotta mitä kummaa tämä mahtaa olla.

— Jotakin hyvää tietysti — ne tuumasivat jotta: — Eihän täti ny mitää roskaa ja putua sieltä meille voi lährettää.

— Oliskohan se kuurauspulveria? — hypisteli tytär sitä käsissänsä, haki kuparisen kaffipannun ja rupes villatukulla kuuraamahan. Mutta ei se ollu hyvää siihenkää, kun ei ruvennu kiiltämhän. Parempaa »vimiä» meillä täälä Suomes on!

Sitä tuumattihin ja tuumattihin, jotta mitä se on ja mitä sillä tehrähän.

— Tietysti sillä jotakin tehrähän, sehän on selvää, kun täti on kerran tuota meille koko purkin lährettäny. — Ei se ny ainakaa kuurauspulveria oo — tykkäs isä.

Ja kun ne ei tienny mitä se oli, elikkä mitä sillä olis tehny, niin ne kaatoo sen koko purkin likajohtohon. Ja päättivät jotta Amerikan tärille ei puhuta mitää, kiitethän vain kovasti lahjasta, jotta hyvää oli ja tuli kovasti tarvituksi.

Niinkun sitte kirjoottivatki ja kiittivät täti lahjasta.

Mutta jo viikon perästä tulikin täriltä Amerikasta kirje, johna se seliitti, että Maija-täti on ny täälä kuollu ja poltettu. Mä panin samas paketis sen tuhka-astian tulemhan sielä haurattavaksi, kun olisi tullu niin tyyrihiksi ja olis pitäny ilmoottaa sisällön viranomaasille, jos olis sen eriksensä lähettäne. Jotta hoitakaa te ny se asia sielä.

Mutta hauskempiakin asioota täältä sukulaasten kesken kuuluu. Sieltä teirän puolelta tuli tänä kesänä yks misteri kans Suomi-vieraalulle kotopuolehen, Kannukses käymähän, veljiänsä kattomhan.

Leskimies pitis olla ja paljo taaloja pokettipuukas.

Niin hyvänä pirettihin jotta sen silmä tarttuu veljen muijahan niin lujahan jottei se saanu sitä milhään irti. Mihkä päi se akka vai kääntyy ja meni, niin sen Amerikan misterin pää kääntyy ja silmä oli siinä akas kiinni kun noiruttu. Eikä kummakaa, se emäntä oli niin pyöriä ja punaposkinen kun mansikka ja helakka nauru, jottei se misteri ollu Amerikas uniskaan nähny niin kaunista.

Se misteri istuu ja tuijotti sitä veljensä ihanaa akkaa kolme viikkua suu auki eikä räpähyttänykkää silmää. N'otta se viimmee sanoo veljellensä jotta

— Myy mulle tua sun akkas!

— Paljokos maksat? — kysyy velii leikillänsä ja tuumas, jotta kyllähän nuata täälä Suomes saa.

— Miljoona markkaa! — tärähytti misteri heti ja löi moni-ooteri-puukansa pöytähän.

— Sama se ja kättä päälle! — hihkaasi Suomen velii.

Ja Eeva nauroo.

Misteri kirjootti tuhannen taalan shekkiä monta, eikä käsi yhtää vapissu. Otti kynkästä kiinni sitä komjaa akkaa ja heti lähti lentämällä takaasi Amerikkahan, jotta n'oon sielä jo.

Lykkyä tykö vain Suomen velii toivotti ja on tyytyvääne kauppahan. Se on maksanu täälä taloonvelkansa heti puhtahaksi, ostanu kantakirjaorhin ja sais vaikka kaks uutta akkaa — ilman erestä!

Ja jos totta puhutahan, niin se akka kuuluu olevan vähä niuhu ja krupuri.

Niin että: Helou mai frends ool finis contri-men, thänks änt griitinks tu juu, Krismas and häpi NjuuJiir! — Änt iff juu niid, vilkom tu ool kontri nixt sumer, kyllä täältä sekont-händ akkoja ja uusiakin saa, paljo halvemmallaki!

Juursveri truuli

Jaakkoo.