[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiB6HwTeTu6voglvz42kWpJLC0ZZOzULjuioRRQ8lHJ0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2884,"Sinsallaa","Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola, Jaakko O.)",1887,1951,"2884-vaasan-jaakkoo-sinsallaa","2884__Vaasan_Jaakkoo__Sinsallaa","Eteläpohjalaisia murrepakinoita","novelli",[],[],"fi",1950,null,29958,165312,true,[],[],[],"Kokoelma eteläpohjalaisia murrepakinoita, joissa tarkastellaan elämänmenoa ja ihmisluonnon erikoisuuksia humoristisella ja lupsakalla otteella. Teksteissä kuvataan paikallisia persoonia, kaskuja, arkisia sattumuksia sekä pohjalaista jäyhyyttä ja itaruutta. Kirjoitukset on laadittu murteella, joka antaa tarinoille omanlaisensa sävyn.","Vaasan Jaakoon 'Sinsallaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2884.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SINSALLAA\n\nEteläpohjalaisia murrepakinoita\n\n\nKirj.\n\nWAASAN JAAKKOO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1950.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nKitupiikki\nEi saara taloohin isäntää ollenkaan —\n»Tesantti»\nOpettajattaren porsas\nHuvilan höyhenparja\nLakia pitääs muuttaa\nKantakirjahevoonen\nOsuuskauppa\nLaihian faskistit\nTukkimiesten mukavaa\nKeron Lilja\nRautasorvari\n14 — laskennos\nJätkämiehen 50-vuotisjuhla\nSallan emännät evakkomatkalla\nKolome lehmää me sitte laitamma\nSäynäjoella\nKettukauppoja\nRotuelukka\nSalonruusu\nPysokolookinen juttu\nJurvan-velliä\nMies ilman paitaa\nJussin toinen akka\nKansanhuollon tarkastaja\nLeskiemäntä\nKyllä kohtalo voi olla kova\nAmerikasta\nTervhyysiä Amerikkahan\n\n\n\n\nKITUPIIKKI\n\n\n_Oottako kuullu_ yhren kitupiikin myllymatkaa?\n\nTämä ei ollu laihialaanen äijä, niinkun outo luulis. On niitä\nmuallakin niin itaria äijänkänttyröötä, että koittaavat jos jollakin\nvippakonstilla pihistää, vaikka varaa hyvinkin olis, ettei vain\ntarvittis mitään maksaa »vaivoosta» eikä ihmisten vaivaamisesta. N'oon\nrehellisiä ihmisiä, ei n'oo kälmiä, mutta ne on niin tuhannen nuukia,\njotta vain kiitoskaupoolla ja jollakin pelehtimisellä pitävät pennin\nnurkasta kiinni jottei tarvittis mitään antaa, eikä mitään »kuluusi»\nmatkoos.\n\nNo niin lähti yks äijän käkkyrä Lapualle pitkästä matkaa, toisesta\npitäjästä hevoosella ajaa nutuuttamhan vehnäsäkkiänsä, jauhattaaksensa\nsielä, kun kuulemma oman pitäjähen myllys otethan »liikaa frahtia»,\nse on jauhatusmaksua, ja kun sielä kuulemma kivet puhaltaa niin paljo\npölynä tuulikaappihin, jotta se mylläri saa suuruksen itikoollensa\nkokonansa ihmisten myllytavarasta, ja kuulemma vielä myykin kaunoja.\n\nEvästä oli emäntä pannu joukkohon isoon piimäleilin, monta reikäleipää,\npienen voiaskin ja paistanu oikeen fläskinpalankin, n'otta syömänpuoli\noli omasta takaa kahren päivän reisulle. Heiniä hevooselle ja pieni\nkaurapussikin, mutta puolet kaatoo kumminkin takaasi laarihin se äijä,\nkun kattoo jotta: piisaahan tuokin. Meinas ottaa sen pläkkisangoonkin\nrekehensä juottosangooksi, mutta ajatteli sitten jotta: jos putuaas\ntai varaastethan. Ja saa kai sitä jostakin taloosta sankua laihnata.\nN'ottei se sitte ottanukkaa sitä.\n\nAamulla se lähti sitte kituuttamhan kuorminensa Lapualle ja\niltapäivällä tuli myllylle. Mutta myllys oli niin paljo jauhattamista,\njotta vaikka se kuinka koitti ylipuhua mylläriä jotta hänen pitääs\npikimiten saara pussinsa käytetyksi, kun hän on niin pitkästä matkaa,\nniin viimmee mylläri lupas, kun se siinä inuu jotta\n\n— No, jos mä ny sitten koittaasin saara ne yän päälle jauhetuksi.\n\n— Mikäs taloo se tua tuas on, kun on niin komijannäköönen? —\nPassaaskahan mun ajaa hevoosen tuanne pihalle, kun näyttää olevan\nkatosalusta yäksi. — Ja mahtaakahan siälä saara yösijaa köökis? —\ntierusteli se äijä.\n\nSille sanottihin jotta: olishan täälä majatalojakin ja vanha\nkevaripaikka, john'on talliakin hevoselle, mutta se tykkäs jotta\n\n— En mä sellaasihin paikkoohin mee, maksaa niin paljo. — Mä meen\nkysymähän. Eikös se tehtaalija oo rikas ja mukava mies. — —\n\nN'otta se sillä heti oli mieles, jotta jos pääsis ilman.\n\nAjoo pihaan, laittoo ilman muuta hevoosensa sinne katos-ala, tälläs\nloimenkin päälle, katteli ja viiraali hyvän horvin, otti sitte\neväspussin käthensä ja lähti tupahan päin.\n\nTehtaalija oli kattellu konttuurinsa klasista jotta: mikäs äijänpaukura\ntuo on, joka nuan talooksi heti asettuu, kun ei se tuntenu sitä. Ja\nmeni portahille vastahan.\n\n— Tuata, tuota — rupes se ukkeli puhumahan ja seliittämhän jotta —\nPitääs olla yötä, tuota, kun, hän saa kalunsa vasta huomenna myllystä\njotta: — tuota, kun tualla hevoosellakin on niin hyvä suoja tuola\nkatos-alustas, niin eikö mulle löytyysi jostakin nurkasta tilaa täältä\ntaloosta? — Kyllä mä maksan kortteerista.\n\nJa oli niin nöyrän ja tyhmännäköönen kun suinkin, n'otta sitä\ntehtaalijaa, hyvännahkaanen ja leikkisä mies kun on, se huvitti. Ja\nsanoo jotta\n\n— No kattothan nyt, eiköhän sitä jostakin vierahalle löyretä yäpuuta.\n\n— Köökin pualelle minä vain meinasin, kyllähän mä siinä laattialla\nyhren yän — seliitti äijä, mutta tehtaalija sanoo jotta\n\n— Ei suinkaan! Ei millään mokomin, en mä uskalla teitä köökkihin\npäästää, siel' on nuaria komeeta flikkoja.\n\n— Vai friijoohin te heti mensittä — Vai sellaanen klippari-mies te\nootta? — n'otta äijänkin silmät meni suloosehen sikkarahan ja suu levis\nlevjähän mareehin.\n\n— Ei, tulkaa tänne konttuurin puolelle, niin saatta maata soffalla\nyätä, ja olla omiis oloosnanna.\n\nSinne konttuurin puolelle se fööräs vierahansa eväspussiinensa.\n\nVähä ouroosnansa ukko oli, kun tuli niin fiinihin paikkahan, katteli\nympärillensä ja pani pussinsa oviloukkohon.\n\n— Ottakaa päältännä ja istukaa. — Olkaa kun kotonanna, ei tartte\norjaalla, eikä kruusata mitään.\n\n— Pitääs vähä syäräkki — tuumas ukko.\n\n— No mitäs siinä! — sanoi tehtailija, ja korjas tuhkakupin ja\nvesikarafiinin pois ympyrääseltä pöyrältä soffan eres, jotta\n\n— Täshän se sopii! —\n\n— Mä hajen piimäleilin kans tualta reestä — tykkäs äijä. Ja haki kans.\nJa rupes sitte mäihäämähän. — Jutteli siinä isännän kans yhtä ja toista\njotta\n\n— Kovin teirän on menny hyvin, kun on näin komja taloo ja paljo\nhuonehia.\n\nJa mitähän siinä nupaji, n'otta tehtaalija jätti sen sinne konttuurihin\nja sanoo jotta\n\n— Jos meettä Lapuan raittia kattomhan, niin tulkaa takaasi ennen\nilta-uutisia, me meemmä silloon nukkumhan.\n\n— Jaa, jospa tuota meniskjn, kun on kerran tullu\n— tuumas äijä, n'otta kun s'oli sitte syäny, pyhkiny puukkoonsa\npolvehen, huitaassu murenat suupielestä, rykäässy lujaa, niin se\nnytkähytti housunsa ylemmäs, ja lähtikin kattelemhan Lapuan kaupunkia.\n\nKovasti oli muuttunu ja komistunu, sitte kun parikymmentä vuotta sitten\noli sielä käyny. Suuria puarija ja klasia tullu...\n\nNiin sattuukin, että sitä vastahan tuli pienes pöhnäs yks tuttu itikan\nostaja, jolle s'oli monta elukkaa myyiny. Ja se oli niin rennolla\npäällä jotta ei muuta kun heti jotta\n\n— Ota ryyppy! — Olipa mukava kun rookattihin.\n\n— Mennähän johkin kaffilahan, kyllä minä maksan!\n\n— No mitäs siinä sitte, jos sä maksat — sanoo ukko. — Saat'ei, persoo\nse äijä viinahan on, muttei itte malta koskaan ostaa. N'otta s'oli\nsille oikee mieluunen vahinko, kun se sen itikanostajan rookas.\n\nSe tilas heti kaks pottua kaljaa ja salaa kaatoo viinaa sekahan, kun\nei passariflikka nähny, n'otta se äijäkin tuli aikalailla pönttyrähän,\nja pakkas laulelemahankin. Ja sill’olikin hyvä ääni ja komia nuotti\nn'ottei olisi luullukkaan. N'otta ne lopuksi ajettihin pois kaffilasta\nja passariflikka oli kovasti häjynä niille.\n\nPihalla ne yhren nurkan takana nuristi viimmeesen tilkan potusta, ja\nkun muuta ei ollu, niin se äijä lähti kortteeripaikkahansa. Mutta kyllä\nse esti käyy kattomas hevoostansa ja pani heinätukun ethen.\n\nJa sitte se tunti, että sen pitääs tuota — — ja seisoo kauan aikaa ja\nvaikka se kuinka yritti keikistääkki, niin mitään ei tullu.\n\n— Mikäs kumma nyt on tullu, kun ei tuu mitään ja kumminkin pitääs —\n\nN'otta kun se aikansa seisoo, niin se lopuksi tykkäs jotta\n\n— Olkohon sitte — ja lähti köökihin, josta tehtaalija sitte opasti sitä\nmonen huonehen läpi sinne konttuurihin maata.\n\nNiin se sanoo sille tehtaalijalle, jotta\n\n— En mä tierä mikä mun on tullu, kun seisoon tuola pihalla jo kauan\naikaa, eikä tullu vaikk'olis kuinka truuvvannu, n'otta s'oon oikee\nkamalaa ja pakottaa. Ei mulla tälläästä paikkaa ikinä ennen oo ollu,\nkun aivan umpi — — Oliskahan se tullu siitä itikanostajan viinasta —\nimehteli ukko\n\n— Oikusulku! — nauroo tehtaalija. — Nyt on johros vika, mutta kai se\npian perähän antaa. Mä tuan teille astian yäksi.\n\nJa niin jäi se äijä yksiksensä sinne konttuurihin pahkuloomahan ja\nmanaamahan ykskorvaanen käresnänsä. —\n\nSitkiä äijä se mailmaa vastahan oli, ähkii ja huokii, koitti se\nhyppiäkkin, mutta poltteet tuli yhä kovemmiksi, n'otta lopuksi se rupes\ntakomhan keskiyöllä seinähän jotta\n\n— Tulkaa hyvät ihmiset auttamhan, mä halkeen!—\n\nJa voivootti oikohonsa. — Tehtaalija heräs ja juoksi hätähän jotta: hän\nsoittaa lääkärin heti paikalla sinne, mutta se äijänvenkkura vattaansa\npirellen ähkyy että\n\n— Ei, eijei tohturia, s'oon niin tyyristä, ääh, eikö tääl’olsi\npaarmuuskaa, kyllähän ne tällaaset asiat osaa ja on halvempaa —\n\nN'ottei se tehtaalija voinu kun nauraa sille äijälle, niin kamala\npaikka kun se olikin. Ja sanoo sitten jotta\n\n— No, on täs aivan likillä synnytyslaitos, jos lährethän sinne sitte.\n\n— Mä soitan auton.\n\n— Ei, ei, ei, se on niin tyyristä — puhkuu ukko — eikö teillä oo\nkelkkaa, että vetääsittä mun sinne, kun ei oo pitkä matkakaa — —\n\nNiin totisesti tehtaalija veti keskellä yötä kelkalla sen äijän\nsynnytyslaitoksen oven ethen, mutta ennenkun se kerkes jyristää ne\nhereelle, niin eikös se äijänpätikkä sanonu vielä, jotta\n\n— Orottakaas vähä, mä koitan esti vielä yrittää, jos se laukees — ettei\ntartte maksaa mitää — —\n\nMutta kun ei tullu, niin tehtaalija paukutti paarmuuskat pystyhyn ja\nseliitti mikä hätä äijällä on, että s'oon ummella, auttakaa ny.\n\nJa kun paarmuuskat unenpöpperös ja hiukset hassalla olivat kiukus ja\nkäskivät mennä perikunnan pellolle pillittämhän, sen tehtaalijankin,\njok'oli hyvänhyvyyttänsä lähteny auttamhan sitä äijää ja vetäny\nkelkalla.\n\nN'otta lopuksi se äijä yhres kipparas istuu takasi kelkkahan, kun niin\npakotti, ja sanoo hammasta purren jotta\n\n— No, mennähän nyt sitte tohturille, kun ei se vain paljo ottaasi.\n\nJa niin piti sen tehtaalijan, vähis pukimis ja kylmäkin oli, vetää se\näijä tohtorihin, jok'oli mökristyksis jotta\n\n— Mikä hätänä, kun puolen yän aikhan tullahan heräättämhän.\n\nNo ne selittivät ja se äijä heti kysyy jotta\n\n— Voi voi, onko tohturi kovin tyyris? — että jos ny vähä kumminkin\nyrittääs auttaa —\n\nNiin auttoohan se, eikä suuri konsti ollukkaan, n'otta heti helppas, ja\nukko, jok'oli pöhnäs vieläkin, ilostuu niin että pisti lauluksi jotta\n\nHilu hilu hilu, kun tuli vilu — — —\n\nJa laulookin niin komjasti, jotta Ylänkö sanoo jotta\n\n12\n\n— Kun te nuan pulskasti laulatta, niin min'en ota mitään maksua.\n\nN'otta se lauloo vielä toisenkin värsyn, kun nuan hyvin meni, eikä\nmaksanu mitään.\n\nMutta kun ne sitte takaasi lähtivät sinne kortteeripaikkahan, niin\nLiljamo sanoo jotta:\n\n— Nyt sä saat vetää mua kelkalla!\n\nJa niin äijä vetikin.\n\nEikä kortteerikaan maksanu mitään n'otta se myllymatka kannatti hyvin.\n\n\n\n\nEI SAARA TALOOHIN ISÄNTÄÄ OLLENKAA —\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta niin se sitten käy, jotta isäntää ei saara\nlopuksi taloohin ollenkaa, kun äitee liikaa fankkaa ja rooraa ainuaa\ntytärtänsä? — Kun ollahan tyttären nuoruuren aikana niin rikkahia\nja ylypeetä jotta kukaan ei kelpaa, eik'oo kyllin hyvä heirän\ntyttärellensä.\n\nNiinkun Mäkitalooskin nyt on asiat, että kun isäntä kuoli\ntoistakymmentä vuotta sitten, niin nyt ei oo kun momma ja se ainua\ntytär Justiina taloos. Ja se on jo siihen ikähän tullu, ettei se\noo viittiny enää kymmenehen vuothen nuorisoseuralla hypätäkkää.\nOmpeluseuroos vai ja kulttuurijuhlis kulkenu, eikä nuosta eristys- ja\nvalistusriennoostakaan oo sille ollu mitää apua. — N'ott' ei taloos oo\nnyt miehenkänääkään.\n\nJa nyt kun momma on tullu vanhaksi, se on ruvennu syyttämhän ja\nmoittimhan Justiinaa, ettei se saa miestä ittellensä ollenkaan!\n\nNiinkun se Justiinan syy olis ollu! — N'otta kyllä nua äireekki on\nkamaloota.\n\n— Olisinhan mä saanu ja ottanukki sillon montakin miestä, mutta kun te\nolitta aina vastahan — on Justiina tiuskinu äirellensä takaasi, ollu\nkiukus ja itkiä pryyskyttänykki elämäänsä. — Mistä mä täs nyt enää\nmiehen hairaasen —\n\n— No sainhan mäkin! — on momma trossannu.\n\n— Mutta millä lailla? Tehän tulitta tähän taloohin emännäksi ja me\ntulimma yhtaikaa — on Justiina metuloonu puolestansa.\n\n— No yritä eres! — on äitee sanonu.\n\nKyllä Justiina on yrittänykki, ei sen puolesta, pyntänny ittiänsä ja\nkoittanu punajuurella vähä salaasin puolin jo maalatakki poskia ja\nhuuliansa, mutta kun on tullu jo vähä vanhaksi ja kypsynhen näkööseksi,\nniin ei se enää tahro oikeen käyrä se kikattelu ja poikamiesten\nvikitteleminen niin kuin nuorilta flikoolta, jokka nauraa ja\nirvistelöövät jotta\n\n— _Tätikin_ yrittää!\n\nÄitee jumputtaa aina vai, että kyllä sun pitää Justiina yrittää, ja\nkun se on vähäki yrittäny, niin koko kylä huutaa ja praataa, ettei saa\nsilmiänsä auki. Sellaasta se on Justiinan elämä ny ollu, jotta pakkaa\njo hermostumhan.\n\nSe pruukaa istua yliskamarinsa klasis lauantai-iltoona yli puolenyön\nja kattua kun kylän nuoret tuloo hypyystä käret kaulalla jotta kuka\nmihkäki menöö friijohi — n'otta kyllä se hyvin tietää onko oman kylän\nkottia liikkeellä vai kaukempaasia matkas.\n\nTäs joulun alla yhtenä sunnuntai-iltana, kun se taas vahtas\nkamaristansa tuas pualenyön jälkhen, niin se näki osuuskaupan erustalla\nsähkötolpan valos yhren pitkän komjan nuorenmiehen seisoskelevan\nyksistänsä, eikä ketää ollu enää liikkeellä.\n\n— Kukahan tuo mahtaa olla? se rupes siikaroomahan. — Ei tuo\ntämänkylääsiä oo, nuan hyvä palttoo ja hattu pääs. — Seisoo vai ja\nkatteloo, niinkun se johkin meinaas.\n\nSilloo Justiina ajatteli jotta\n\n— Minäpäs meen kattomhan, vieras mies tua on.\n\nJa kun mä toren sanon, niin sen moljahti mielehen jotta voihan se\nKohtalo olla kummallinenkin kun hyvin sattuu jo munkin kohralleni.\nN'otta se puki ittensä pyhäverhoohin ja pani ketunnahaankin kaulahansa,\nkun se lähti kävelemhän osuuskaupan plassille kattomhan sitä miestä —\nsaatei se pimiää eikä miestä pelkää.\n\nKun se tuli sen miehen kohralle, niin se kattoo sitä suoraa silmihin\nja oli tyyriinnäkööne, kääntöö sitte silmänsä poispäi ja meinas jatkaa\nmatkaansa, mutta se miäs nosti lakkiansa ja kysyy jotta:\n\n— Anteeksi frouva! — M'oon myöhästyny viimmeesestä linjapiilistä, kun\nkäyyn tuala sukulaasis Pahkaperällä, ja olis pitäny keriitä pussilla\nkotia. Tietääsittäkö te täällä mihnää talua, johna sais yösijaa kun\ntäm' on aivan outua paikkakuntaa mulle. Lähtisin ensi aamupussilla\nsitte kotia.\n\nKun se oli rauhallinen ja komjan näköönen mies, niin Justiina kääntyy,\nkattoo ja kuunteli sitä. Se seliitti jotta\n\n— Oon tuos tullessani jo käyny monen huushollin ovella, mutta kukaan ei\noo auvaassu, niin että jos te frouva voisitta auttaa mua sisälle yöksi\njohkin paikkahan —\n\nNiin Justiina tykkäs jotta: _nyt_, kuka sen tietää ja sanoo jotta\n\n— En mää oo frouva, vaan neiti ja tuon taloon tytär, joka tualta\nnäkyy. — Ikäväähän se on jäärä koko yöksi maantielle vierahalla\npaikkakunnalla, nythän on kylmäkin. No voinhan mä tarjota vaikka meillä\nyösijan teille, kun että mualta oo saanu — sanoo Justiina.\n\n— No sepä hyvä — ilostuu mies — kun ainakin kymmenes taloos oon turhaan\nkulkenu ja lopuksi näin hyvin sattuu!\n\nJa niin ne lähtivät yhres Justiinan kotua kohri, mies kovasti puhellen\nja pokkurooren.\n\nNaisia sanotahan kananpäiksi, jotta ne on muka tyhmiä, mutta kyllä\nse on isoo vales, niinkun itte kukin kohrastansa tietää, jotta on\nniiren pääs muutakin kun hiuksia, kiharoota ja maronkineuloja.\nJustiinan pääskin välähteli ajatuksia kun revontulia jotta kuinka hän\nnyt järjestää makooksen ja trahtamentit, että sais friijarin siitä\nittellensä.\n\nKun ne tuli porstuahan, niin Justiina knäppäs valon palamahan ja sanoo\nsille jotta\n\n— Orottakaa täällä nyt sen aikaa, kun mä käyn kattomas tuvas mun vanhaa\näiteäni, s'oon sairas jotta sillä pitää olla hoitajatar. Ei meillä\nmuuta väkiä ookkaan, kun isä on kuallu. — Mä tuun sitte heti ja vien\nteirän yliskamarihin maata, saatta mun huoneheni. Kyllä mä tuun heti.\n\nJa niin livahti tupahan. — Äitee oli kuullu niiren puhetta porstuas ja\noli noussu istumhan sängynlairalle, kun Justiina tuli sen työ ja sipaji\nsen korvahan jotta\n\n— Hys hys, nyt mull' on _miäs_! — tuala portuas, oikee suuri ja komja\nonkin. Mä viän sen yliskamarihin.\n\n— Hys hys — supaji mommakin. — Älä nyt päästä sitä! — ja oli niin\ntärinäs, että veti fällyt korvihin, kun sen teki niin mieli laulaa sitä\nPasin laulua että: jopas meiränkin Mirri nyt hiiren sai, aijai hiiren\nsai, aijai hiiren sai — stula stiipeli staapeli pom pom pom!\n\nJustiina tuli sitte takaasi porstuahan, oli jättäny ketun ja kappansa\ntuphan, n'otta s'oli oikee höllöösillänsä ja sanoo jotta\n\n— No mennähän nyt sitte yliskamarihin. Tulkaa vai mun perässäni.\nVintillä on pimeetä, ei tarvitte pelätä, mä otan kärestä kiinni että\nosaatta. Kamaris on kyllä valo.\n\nNo niin se hinas sitä miestä surenkuoppahansa, aukaasi oven ja väänti\nsähkönappulaa jotta välähti vain, että se miäs kerkes nährä jotta\nkomjat sielä oli paikat ja yks sänky. Mutta sitte se flikka sanoo jotta\n\n— Mikäs tuas valos on kun se palaa nuan hiljaa? ja väänti toisen kerran\npäinvastoon jotta se meni prilleehin ja sammuu. Ja vääntöö vielä sen\nkruuvvinkin väärähän, jottei tullu valua enää vaikka kuinka päi olis\nveivannu ja voivootti sitte jotta\n\n— Voi voi mikä tämän nyt tuli, kun ei tuu valua ollenkaan!\n\nNiin se mieskin yritti, eikä saanu ja rupes sitte kraappoomahan tikulla\nvalkiaa.\n\nNiin Justiina sanoo jotta\n\n— No kyllähän me täällä näemme pimiän päähänkin, tulkaa tänne istumhan!\n\nHaparootti sitä miestä ympärinsä, nauroo ja pyörii, lykkäs ja veti,\nn'otta\n\n— Tänneppäi, istukaa tuohon — n'otta se mies kaatuu sänkyhyn ja löi\npäänsä karmihin n'otta kolahti ja silmis sätii.\n\n— Voi voi — valitti Justiina — kun on niin pimiä, ottiko kipiää? ja\nyritti siloottaa sen päätä. —\n\nMutta itteksensä ajatteli jotta kyllä on unkkoo ja nuukkoo mies.\n\nJa kello oli jo 1/2 kolme.\n\nVaikka Justiina kuinka yritti tyyrätä sitä sänkyhyn ja kehootti jotta\nolla ny vai yötä, niin seprökööli vastahan ja kraapii tikkuja jotta\n\n— Jokohan se pussi pian lähtöö? Pitääs kerittä kotia vaihtamhan verhoja\nennen työhön menua. Pussi tuloo, n'otta parahaksi kerkiän kotona\nkaffit juara, mutta mitähän akka sanoo, kun en illalla tullukkaan, kun\nmyöhästyyn —\n\n— Mitäh? — kiljaasi Justiina — Oottako te akan mies? Ettäkä oo sitä\nennen sanonu —\n\n— Ettähän te oo kysynykkään — sanoo se miäs.\n\n— Ja mä kun luulin — huuti Justiina.\n\n— Ja mä kun pyyrin vain yösijaa taloos — sanoo se mies.\n\nN'otta siitä vasta eri meteli nousi, kun mommakin tuli paitasillansa\nsinne korento käres ja huuti jotta\n\n— Tuhannen rumaanen, meekkö sä täältä tiakkahas ennenkö mä kolahutan —\nn'otta onneksi se mies oli pukees ja pääsi alta pois.\n\nNiin siinä käythin, ettei Mirri hiirtä saanukkaan.\n\nJa kaikkiin harmillisinta on se, jotta kylällä nähtihin, kun\nMäkitaloosta luikkii aamulla mies, ja nyt puhutahan jotta\n\n— Justiinallaki on friijari!\n\n\n\n\n»TESANTTI»\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta nyt mä paljastan yhren sotasalaasuuren, jost'\nei oo ennen uskaltanu puhua?\n\nSiitä kun Ylistaron Mettäkyläs yhtenä yönä napattihin »tesantti» kiinni\n— jonka mainingit käy korkeena vieläkin!\n\nSe oli sillon, kun jälkisota alkoo, syksyllä 1941, kun niitä tesanttia\nruvettihin pelkäämähän ja joukolla jahtaamahan. Täällä meiränkin puoles\nkansa oli niin varpatullansa isänmaan puolesta, jotta kaikki kersakki\npäivisin kulki nenä taivasta kohre siikarooren käret nyrkis; mummat\nluuras öisin klasista salusiinin takaa ja paapat nukkuu koiranunta\nkuuholla korvin jotta: koska tipahtaa ja krahahtaa.\n\nJa tipahtihan niitä yön hiljaasuures monen taloon katosta rusakoota\nlaattialle, että naskahti vain — ja väki pomppas fällyt korvis pystyhyn\njotta\n\n— Nyt tuli! — ja tormas pihalle ettimhän.\n\nKaikki miehet, jokka kynnelle kykeni, lähtivät sotahan, me paapat, akat\nja kakarat jäimme kotia ja lupasimma jotta\n\n— Kyllä kotirintama kestää ja että, kyllä me ne kurkooset, jokka\ntaivahalta tippuu, ne tosentit elikkä mikkä tuhannen tesantit — kiinni\nnyppäämmä, vaikka kintuus vähä romatiisia oliskin.\n\nSitä asiaa se Nukalan-Kaappoo-faarikin sielä Hermanni Järves seliitti,\nkun se pitkästäaikaa oli tullu Härmästä asti sukulaasiansa kestihin\nsinne Ylistaron Mettäkylähän.\n\nSorasta puhuttihin ja Viitaharjun-Kaapoosta ja että paljo on miehiä\nlähteny taas Härmästä asialle. Kun kaikki kakarakki ja paimenpoijakki\nsinne sotahan nyt tukkii, ja karkaa, n'otta Pakankyläs on yhren\nemännän pitäny pöngätä viirentoista vuoren vanhan, ainuan poikansa\njyvälaarihin, kantaa suuria kiviä kannelle ja pitää puarin avaanta\naina hamhenplakkaris. Varilimpun, voiaskin, piimäleilin ja pualiskan\njuustua oli pannu sille haukattavaksi. Muttei poika kuulemma syä, itköö\nja jyskyttää vain, jotta sotahan hän lähtöö.— Saa nährä, jos se laari\nkestää, — ettei tryskää koko jyväpuaria hajalle.\n\nKaikkia parasta mitä taloos oli, sille sukulaasmiehelle syätethin,\nkun nyt pitkästä aikaa oli tullu kattomhan. Fläskiä paistettihin\nja kananmuniakin siinä oli suuri kruusifati kukkurapääs. Ja niin\nerinomaasta kryyrilimppua, jotta siitä se Kaappoo haverti puukoollansa\nvähä monta vahvaa viilua, pani paksulta voita päälle ja peukalolla\nlevitti n'otta mahtuu suuhun eikä tartu partakarvoohin.\n\n\nSaat' ei Kaappoo hätääle, se on jämtti miäs, kun se ru'aan äärehen\nistuu. Se syärä mäihäs siinä ja jutteli, n'otta ilta tuli, eikä taloon\nväki meinannu päästä maatakkaa. Mutta kyllä se kans söikin. Söi n'otta\nvattanahka naraji ja oli prunttikimpiä myäri täynnä. Sitte kun ei enää\nmahtunu, pyhiiskeli takin hialla suupiäliänsä ja tykkäs että\n\n— Ei mun ny oikee lystää syärä, kun ei oo nälkä.\n\nOvisänkyhyn se pantihin maata. Mutta kyllä se faari söi ny sittekki\nliikaa. Kaapoon vatta oli kova ku simenttisäkki, n'otta henkiäkin\npakkas ahristamhan. Kyljellänsä kipparas vai makas ja ähkyy. Ajatteli\njotta: pruukaahan se perähänantaa — — Unta ei tullu, vaikka kaappikello\nlöi jo yks toista, ja fiäteri pärräs kauan aikaa n'otta Kaappoo tuumas\njotta, jos pitääs mennä pihanperälle.\n\nVäki nukkuu ja pimiäkin oli. Kaappoo nousi hiljaa, veti saappahat ja\npenkiltä housut jalkahan, takin selkähän ja otti hattureuhkansakki\npäähän jottei palele. Aukaasi hiljaa tuvan oven ja porstuan haan\nn'ottei kukaa kuullu. Katteli ja kuukkaali pihalla pimiän päihin jotta\nmihnä se pikkukamari oikee on, kun tallinpii on tualla pualella, niin\npitääshän sillä pualella olla tunkionranta —\n\nMuttei se ollukkaa kun navetan pääty, ja sen takana se oli, n'otta\nKaappoo mutaji itteksensä jotta\n\n— Kamalaa, kun tualla lailla pykäävät, ettei osaa enää hyysikkähänkää\nvanha mies.\n\nNiin, siinä toiskan kartanolla oli tytär käymäs kans tarhalla, ja se\nnäki Hermannin pihalla yksinääsen miehen yösyrännä kurkistelemas — ja\nsitte livahtavan pikkukamariin. Ja pani oven hakahan. Selvästi kuuli.\n\nNiin se flikka säikähti, juaksi tuphan ettei meinannu saara henkiä\ntakaasi.\n\n— Tesantti!!! — se huuti n'otta kaikki hyppäs sängystä ja piika-Liisa\ntuli kolinkolia ylisängystä, kun sen jalaat oli tarttunu fällynmutkahan\njottei se saanu niitä irti. Meinas jalkansa katkaasta, mutta onneksi\nrepes paita, n'ottei sen käyny kuinkaan. Taloon vanha faari hairas\nojapiilun kirvesvinkasta oven-ottasta ja emäntä isoon kuparinapon\nvesiammeen lairalta jotta\n\n— Tällä mä mollaan —\n\nMutta se tytär sanoo jotta\n\n— Ei, ei — sill' on tietysti pyssy ja käsikranaattia, jotta ei me\npärjää —\n\n— Ollahan hiljaa, ettei se huomaa jotta s'oon havaattu. Mä soitan\nkyläpäällikölle, että se hälyyttää miehet ja tuloo tänne pyssyjen kans.\n\nJa niin se tytär soitti vahtipäällikölle ja aivan sen häntä vapaji.\nPuhuukin niin hiljaa jotta sen kyläpäällikön piti monta kertaa kysyä,\njotta onko se totta, ja pysyykö se sielä Hermannin hyysikäs sen aikaa\nkun miehet tuloo.\n\nTelefoonit pärräs, mutta valkiaa ei mihnää otettu. Ja pian oli\ntoistakymmentä miestä ruoturintamas rivolverit, haulikot, pyssyt ja\npuukoot käres. Päällikkö huitoo molemmin käsin jotta\n\n— Tuolle puole ja tuolle puole. Suoraa ethen päin, ja nurkan taa,\npiiritethän se, mä meen pihan kautta, jos ethen tuloo, niin präiskähtää\nheti! — Sitte kun ollahan ympärillä, mä komennan — — —\n\nMiehet hiipii varpahillansa, niskat krykys, matalana kun hännättömät\nkissit n'otta syrän pompotti, ympäri tunkiota ja sihtasivat vaikk'\nolikin pimiää jottei tahtonu eroottaa ovia, mutta sinne päin. Sylen\npääs navetan seinustalla, n'ottei se tesantti voi ampua ovesta, seisoo\nitte päällikkö, heilutti ilmas kättä jotta\n\n— Hiljaa! — ja kuunteli.\n\nNiin sieltä sisältä kuuluuki sellaasta hiljaasta sihinää ja käryä kun\nkruutilankaa ja tinamyytiä olis polttanu — — sähinää ja ähinää — n'otta\nsen päällikön nousi karvat pystyhyn. — Präsähti ja paukahti n'otta\npyssymiesten polvet hetkahti. Yhren löi sääret aivan klinkkuhun jotta\nsen haulikko laukes ja kuti meni taivahalle.\n\n— Uloos sieltä, — elikkä mä ammun päin! — komenti päällikkö niin\nkauhialla äänellä, jotta Kaappoo-faari säikähti holtittomaksi, ja löi\nvattan aivan kurnaalille —\n\n— Älkää herrantähre ampuko mua — em mä pääse nyt tulemahankaa täältä —\nse huuti henkensä erestä.\n\n— Uloos vai sieltä, ja heti paikalla! — ne huuti, mutta Kaappoo pelkäs\nja vapaji, n'ottei se päässy ylhä nousemhankaa.\n\n— Kaks sikunttia vai armonaikaa — huuti päällikkö. Nyt me ammumma\nvimmeeset varootuslaukaukset!\n\nJa ampuvat kaikista piipuusta taivahalle jotta Simpsiö täräji.\n\nKaappoo kauhistuu sitä jyrinää ja tuli aivan hoitlollona housut linkoos\npyäriensä hyysikän ovesta alha, ja miehet hyökkäs sen niskahan ja\nkaluumista kiinni. Raahasivat sen kun variksen raaron taloon pihalle.\nSellaanen melu ja tohina siinä oli, ja Kaappoo säikähröksis, ettei se\nsaanu sanaa suustansa.\n\n— Se ei vissihin ymmärräkkää suamia — sanoo jokin, n'otta päällikkö\npani kaikkensa liikkeelle jotta\n\n— Kappusivai, natpletsoo, rat ta ratta, krukom piekom mars!\n\nSiitä se faari vielä enemmän peljästyy jotta nyt hän on joutunu\ntesanttien käsihin ja koitti härissänsä sanua jotta\n\n— Niukun naukun paruskia. —\n\n— Tesantti s'oon! — Hevoosta tänne! Pitäkää kiinni jottei se karkaa —\nhuurettihin mutta onneksi pääsi Järven isäntä viimmee miesjoukon läpi\nhätähän. Sai toisesta säärestä kiinni, kinnas irvillä hampahin vastahan\njotta\n\n— Älkää viekö! — Eihän tämä oo ku Nukalan-Kaappoo, mun sukulaaseni,\njok' on tullu meille kestihin.\n\nN'otta miesten piti viimmee uskua ja päästää Kaappoo irti.\nKunniamerkkiä ei tästä tesantista oo jaettu. On piretty vain omana\ntietoona.\n\n\n\n\nOPETTAJATTAREN PORSAS.\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta suloosia ja söpöjä nuo ihmisen lapset, samoon\nkun kissin ja koiran pennut on pieninä, mutta tuhannen vaiva ja harmi\nkun ne suuremmaksi tuloo!\n\nEsti niillä leikithän, niitä syötethän ja puretethan, pussatahan ja\npassathan, kun n'oon niin pieniä, kauniita, pehmoosia ja kovasti\nviisahiakin, mutta sitte ne rupiavat pissimhän, puremhan, repimähän ja\nrääkymhän n'ottei saa yötänsä nukutuksi. Oikee hermostuu niiren kans,\neikä tierä mihkä ne panis ja kuinka irti pääsis.\n\nHelposti kyllä ihastuthan ja otethan koiranpeniikoota, niinkun nyt\ntäälä meilläki on oikee koiravimma, n'otta fiiniillä frouvilla\npitää olla jos jonkillaanen karvatukku nuoran pääs jota ne kiskoo\nperässänsä n'otta koirariepu on tukehtua, kun se yrittää olla asialla\ntelefoonitolpan juurella. Muoti on ny sellaanen.\n\nKyllä mäkin koirista tykkään, mutten tällaasesta muotikoiruuresta, kun\nniillä vain leikitellähän näyttelytavarana ja narusta peräs kiskotaan.\nSe on eläänrääkkäystä. Min'oon nähny monen koiraparaan silmistä surkian\nilmeen, jotta\n\n— Näin mua riepootethan — — —\n\nJos leikkiä tahtoo, niin paljo pareet olis ottaa sianporsas ittellensä.\nSe lysti on lyhyen aikaa. Ja iloonen ja puhras elään! Sill' on niin\nruusunpunaanen noukkakin ja pienet sievät punaaset kengät jalaas,\njotten oo rookannu Pariisin pulevartiilla niin nättiä maalattua\nfilmitähtiä, puhumatakkaa näistä meirän omista verisuu-flikoosta, jokka\nkans maalaavat ittiänsä. Ja sitte sellaasella pienellä porsahalla on\nniin kaunis pieni häntäkierukka sielä toises pääs, johna flikoolla ei\noo mitään, jolla ne vipoottaas, kun niiren on hyvä olla. Ei oo viuhkaa,\neikä tupsua omasta takaa, ketunhännällä koittaavat narrata.\n\nPorsahalla on niin siniset ja viisahat silmät, jota ei voi sanua\nkaikilla olevan. Niillä se katteloo ihmistä iloosesti silmihin,\njotta onko tuo valmis leikkimhän, ennenkun se primpahuttaa ja lähtöö\njuoksemhan ympäri tupaa jotta: ota kiinni jos saat. — Se tykkää\nmahrottomasti kun sitä punkas pestähän ja korvan takaa kutitethan —\nniinkun ihminenkin.\n\nKun on taloos porsas, kissin poika ja koiran penikka, niin kun meill'\noli ennen vanhaan Alahärmän Kotoluhras, niin empä tierä lystimpää\njoukkua ja leikkisempiä kavereita. Kissi poukkooli häntä pystys\nsivuuttaan jotta — Ettäkö pelkää mua? — porsahalle ja koiranpenikalle.\n\nPorsas sanoo jotta\n\nNoh! — ja lähti kissin perähän suoraa piika-Maijan jalkoohin n'otta se\npyörii ympäri kun viipperö, hosuu häntiänsä ja kiljuu oikohonsa.\n\nKoiran penikkakin koitti juosta ympärinsä niiren peräs, mutta sitä\nsiristi n'otta se meni siippuloottaan sängynala kenkä-roukoosten\njoukkohon, eikä meinannu osata poiskaa sieltä. Ei se keriinny porsahan\nja kissin kans kun vähä haukkua räkyttämhän. N'otta porsas niistä paras\noli tyrjäämähän ja hauskin kapines.\n\nEi nämä herrasväen ja kaupunkilaasten kakarat tierä, eikä oo porsasta\nnähnehet kun postikortiis, eikä niiren kans leikkinhet.\n\nKäy niinkun sen nuoren kaupunkilaasen kansakoulun opettajattaren, joka\ntuli opettajaksi Mettäkylän koululle. Ei se osannu paljo keittääkkään,\nmutta koitti kumminkin yksiksensä jotakin kokkaroora sielä koululla.\nOsti voita ja leipää, vähä kananmunia ja sai maitua hinkin joka päivä\nlähimmästä taloosta. Ikäväkin sill' oli sielä yksinänsä koululla,\nn'otta se pruukas tulla iltojansa istumhan sinne maitotaloon, jokk'\nolivakki hyviä ja ystävällisiä ihmisiä.\n\nNiin sitte sielä saatihin porsahia. Emäntä oli istunu koko yön karsinas\nja vahrannu, n'otta niit' oli aamulla 9 kappalesta. Pieniä ipanoota,\njokka vikisi, tukkii ja pukkii pois toisiansa tutin suulta, vaikka\nniitä olis ollu nänninpäitä enempikin siinä.\n\nNiitä se neiti opettajatar kulki kattomas joka päivä, kun n'oli niin\npieniä ja mukavia.\n\nKun n'oli sitte kahren viikon vanhoja, niin emäntä toi kopalla\nviis kappalesta tupahan näyttääksensä sille neitille, kuinka ne on\nmukavia. Laittoo paistinpannuhun maitua laattialle niille, jottei ne\nkaara astiaansa, ja voi mikä syömisen tärinä siinä oli, kun kaikki\noli päällänsä paistinpannus, pukkiivat pois toisiansa, vikisivät ja\nflotkottivat maitua silmiä myöre, n'ottei ykskään keriinny häntäänsä\nliputtaa.\n\nJa ku maito oli kaikki, niin nostivat noukkaansa, nuolivat kärsäänsä ja\nkattelivat jotta\n\n— No noh, eikö enempää oo?\n\nJa kun enempää ei tullu, niin jo lähtivät juoksemhan ympäri tupaa,\nhaistelivat ja pukkiivat sen neitin kenkunoota ja tukkiivat sen\njalkoohin n'otta se pelkäs ja huuti jotta\n\n— Ne tuloo mun päälleni, puroo mua!\n\nMutta emäntä nauroo vai katketaksensa jotta\n\n— Ei ne pure, leikkii vain! — ja otti yhren porsahan ja tälläs sen\nneirin sylyhyn.\n\nSe oli kun pikkuunen lapsi, tukkii päänsä sen opettajattaren kainalohon\nn'otta s'oli aivan ihmeissänsä, kun se porsas heti nukkuu — n'ottei se\nuskaltanu huiskahtaakkaa. Ainakin tiiman se istuu hiljaa ja hyssytteli\nvai sitä porsasta penkillä.\n\nN'otta se oikee rakastuu siihen. Se oli niin nätti, pikkuunen, suloonen\nja imhellinen porsas, jotta sille pantihin punaanen silkkinauha kaulan\nympärille, ja joka päivä se käy sitä kattomas ja piti sylissänsä,\nn'otta emäntä lopuksi sanookin jotta\n\n— Ottakaa se oikee omaksenna. Kyllähän se sielä koulun köökis menöö,\nja meiltä saatta maitua porsahallekkin. Sehän olis teille oikee mukava\nhupulaanen!\n\nN'otta se otti ja osti sen, ja vei kopas kotiansa koululle. Ja iloonen\nja hauska vekkuli se porsas olikin, n'otta sen neirin piti monaasti\nkeskellä tuntia käyrä kattomas sitä kamarisnansa, jotta kuinka se voi\nja mitä se teköö sielä, kun ei oo äitejä kattomas perähän.\n\nSe oli laittanu sille porsahalle pienen korin, pannu vanhan pairan ja\nsukkarauskoja ala, että sill' olis pehmoosta ja hyvä mammuskella sielä.\nJa pani yhren villakaulahitten päälle aina kun se lähti tunnille. Mutta\naina kun se tuli kattomhan, niin s'oli laattialla, ja pikkuunen märkä\nplätti, n'otta se koitti kovasti opettaa sitä sormi pystys jotta\n\n— Ai, jai sinua veitikka, kun taas olet laittanut laattialle noin! Ei\nsaa! Enkö minä ole sanonut, et saa olla tuhma, iso flikka, kas tuohon\non mamma pannu syvän talterikin, laita siihen — — —\n\nN'otta sill' oli kovasti heti äireen hommia, syöttää toisesta ja pyhkiä\ntoisesta päästä. Ja pestä ja kammata sitä, n'otta siin' oli kovasti\ntekemistä. Mutta hauska se oli, kun ei ollu ketään näkemäs, kuinka se\nsitä pikkuustansa hellii ja pussaskin truuttuhun välistä.\n\nMutta aina kun ilta tuli ja se peitteli sen koppahan maata, niin se\nvikisi vain, eikä raakkules pysyny sängyssänsä. Tuli pois ja juoksi\nympäri huonesta, jottei se mamma tahtonu saara kiinnikkää. Nill' oli\njoka ilta riitaa siitä maata panosta. Se neiti syötti sitä, n'otta\ns'oli täysi kun makkara. Se koitti laulaakki sille tuutulauluja, että\nse nukkuus, kraaputti selkää ja porsas pani silmänsä kiinni, mutta\nheti kun mamma meinas jättää sen, niin se hyppäs laattialle ja lähti\njuoksemhan.\n\nSe oli jo kuunnellu ilta-rationkin porsas sylis, ja siinä se nukkuu,\nmutta kohta kun se vei sen koppahan, niin se taas lähti hyppyhyn,\nn'otta mamma viimmeen suuttuu, kun sitä ittiäki jo unetti, n'otta se\nhaki porstuan varsiluurasta raipat ja hellästi piiskata rapsuttikin\nsitä pakaroolle jotta\n\n— Mamman täytyy piiskata sua, kun et sinä ole kiltti ja rupea jo\nnukkumaan, etkä pysy omas sängyssäs.\n\nEn tierä jotta käsittikö se porsas sitä piiskaamista, vai oliko se\nvai sellaasta krapsuttamista, mutta niin itteppäinen lapsukaanen se\noli, jotta äireen piti ottaa se vierehensä sänkyhyn. Ja kun se tälläs\nsen oikee pairan ala kainalokuoppahan, niin sitte vasta nukkuu. Ja se\nopettajatarkin sai nukkua. Kyllähän se vähä inisi ja pakkas jaloollansa\nkraapimhankin, ja yöllä piti antaa tuttipullosta maitua, niin se taas\nnukkui.\n\nMutta pahinta oli, että se vuoti ja pakkas haisemhankin, niin että\nsiel' oli aamulla oikee korintuoksut niinkun paremmiskin perheis. Käy\nse salaa puorista ostamas vakstuukiakin vierehensä, niinkun pruukathan,\nmutta siin' oli niin paljo vaivaa sen vauvvan hoiros sillä neirillä,\nja kuves aina märkänä, n'otta se rupes hermostumhan ja laihtumhan sen\nlemmikkinsä kans, kun ei se saanu nukutuksi, eikä se maannu mualla kun\nsen kainalos, n'otta se jo viikon perästä vei sen takaasin taloohin,\nniin söötti ja söpö kun se porsas olikin.\n\nN'otta ei sitä nyt taas sillä lailla porsahan kans olla, vaikka hellä\nluonto onkin.\n\n\n\n\nHUVILAN HÖYHENPARJA.\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta ny pääsiääsenä herra Plumpäri sen teki?\n\nSen, josta se oli frouvallensa monta kertaa puhunu, sanonu ja\noikee riirellykki, jotta kesähuvilas pitää maata oljilla eikä\nhöyhenpatjoolla. Sitä se oli tolkuttanu ja pyytäny jo toistakymmentä\nvuotta, mutta frouva ei suastunu, ei millää, hän tahtoo maata huvilas\npehmoosella niinkun on tottunu kaupungiski.\n\n— Mutta se on epätervehellistä! Tuloo niin fletkuksi ja laiskaksikin,\nniin että kyllä mä nyt tahron että ens kesänä sun pitää laittaa olkia\npolsteriihin, niinkun mun äiteeni aina piti meille poijille kun saares\nasuttihin kesällä. Ja se oli niin reipasta ja tervehellistä — pyyteli\nherra Plumpäri, hyvännahkaane ja kiltti mies, tietysti vähä lihavakin,\nmutta frouva ei ottanu kuulevihin korvihin, kun Plumpäri joulun\njälkehen jo rupes puhumahan siitä, että ensi kesänä hän tahtoo maata\nhuvilas oljilla ja reipastua.\n\n— No älä nyt viitsi joka vuosi aina tuota samaa jankata — vanha mies,\net sä enää reipastukkaa. Se on sulla vain luuloja, kun et keksi muuta\nmarisemista — puheli frouva, yhtää käsittämätä miestänsä jolle se\nlapsuusvuosien muisto ja toive oli joka kevät käyny yhä polttavammaksi.\n\n— Ja siksi toiseksi — koitti herra Plumpäri seliittää sitä asiaa\nfrouvallensa, jotta — sielä meren saares on ilma aina niin kostiaa,\nettä höyhenpatjat imevät märkyyttä höyheniin ja tyynyihin n'otta n'oon\naina kosteita ja siitä m'oon saanu jo reumatismin alkua lonkkahani,\nmutta olkipatja on kuiva ja tervehellinen.\n\nSitä se herra Plumpäri oli nytkin hartahasti pyynny frouvaltansa, että\nse laittaas olkia polsterihin ny tänä kesänä kun huvilahan mennähän\n— — —\n\nFrouva puhuu vain kukan siemenistä, uuresta lapiosta ja että\nperunamaahan nyt pitääs saara ostetuksi jokin kuorma lantaa. Ja että\nherra Plumpäri saa nyt pääsiääsenä mennä jo käymähän potkurilla saares,\nharavoora ja vähä siistiä sielä ja kattua onko kaikki paikoollansa.\n\n— No lupaakko sitte, että mä saan olkia sänkyhyni? — koitti hra\nPlumpäri vielä ajaa sitä asiaansa.\n\n— No ei! — Olkia meille ei laiteta! — suuttuu jo frouva niin lujaa,\nettä hra Plumpäri sen käsitti, että se on aivan mahrotoon ihminen. Se\nmeni synkäksi ja aivan puhumattomaksi.\n\nMutta kyllä se ajatteli, vaikkei mitään sanonu. Niinkun viisahat miehet\npruukaavat tehrä, kun ei ne akkansa kans järkiä puhumalla pärjää. Eikä\npuhunu enää huvilalle menosta mitään.\n\nKerran unis se jahkaasi jotta:\n\n— Höyhenparjalla en enää ensi kesänä sielä makaa! Se on vissiä se.\n\n— Mitä sä nupiset? — kysyy frouva heti, mutta Plumpäri käänti vai\nkylkiä ja nukkuu lujaa. Eikä puhunu mitään.\n\nMutta se oli päätöksensä tehny. Jotta pääsiääsenä, kun hän lähtöö yksin\nsinne siivuamahan, ottaa evästä mukahan, pienen putelin, keittää ja\nkokkaroottoo sielä yksistänsä niinkun koulupoikana ennen, eikä äitee oo\naina kintuulla kattomas ja komentamas. Paistaa tuhkas perunoota, syö\nsormista silakkaa ja saa pyyhkiä hyppyysiänsä housunpulttuhun.\n\nN'otta se orotti pääsiäästä kun kuuta nousevaa, päästäksensä yksin\nsaarehen.\n\nFrouva laittoo hyvät evähät, itte se veti piaksusaappahat, puki\npomppaturkin ja naapukan päähänsä, tulitikkuja ja tupakkaa, tälläs\noikee sellaasen jäähokin kenkähänsä ja niin lähti potkurilla\nviillettämhän kauas meren saarehen, johna niiren huvila on.\n\nKeli oli hyvä, mieli iloonen, mutta niin kova vastatuuli, että siinä\nvasta saikin ponkia ittensä monehen hikehen ja nälkäkin tuli n'otta\nnäköä haittas, ennenkun oli perillä. Teki valkian tuvan takkahan,\nlämmitteli, haukkas voileipää ja lekotteli ihanasti. Otti sitte\npikkuuset nokkaunetkin, ja voi hyvin.\n\nKulki ja katteli sitte sisällä ja ulkona. Kaikki oli paikoollansa\nniinkun ennenkin, puut paljahana, kivet paikoollansa, näköalat ja\nnaapurisaaretkin tuas. Ja tualta häämööttää vanha majakka — — —\n\nHaravootti ja siivoskeli vähinsä, lämmitti tupaa yäksi, koitteli sänkyä\njohka frouva oli kasannu kaikki kolme höyhenpolsteria päällekkäin jotta\n\n— Terve vain höyhenpussit, kyllä mä teillä vielä nyt makaan, mutta\ns'oonkin viimmeenen kerta. Oon mä vain sellaanen poika jotta pois\ntäältä teirän pitää ensi kesäksi, vaikka mamma sanoos mitä!\n\nSitte se laittoo sen juhlaruuan, jota se oli ajatellu joulusta asti.\nTeki aika prasun takanpesähän n'otta tuli paljo tuhkaa. Sinne porohon\nse pisti toistakymmentä kaunista perunaa kypsymhän, kattoo ettei ne\npala ja kepillä käänteli tuhkaa päälle. Sill'oli suures puuaskis\nsuolasilakoota ja piimähinkki joukos. Paistoo tikun nenäs — etukäthen\nyhren silakan n'otta se ruskettuu ja kärisi. Tälläs putelin siihen\ntakkakivelle valmihiksi ja sitte lykkäs silakkaa ku plyijypännää pää\nerellä suuhunsa n'otta huulia poltti ja piti vähä ploosata päälle,\nennenkun puraasi. Ja kyllä se maistuu, kun heitti perähän pienen\n»kyyttipoijan», ja päälle ähkääsi.\n\nJa kun peruna-hautulaaset oli sitte kypsiä, niin sitte se vasta aterian\nalkoo. Sormin vain siinä takkakivellä kraapia nokia ja porua vähä pois,\nrutistaa kuaren sisältä se keltaane muheva pärnävoi suuhunsa, haukata\nlimppua ja hopiasilakkaa välihin ja sitte trönätä hinkistä piimää\npäälle. Onko sen parempaa ruokaa mailmas olemaskaan? Kun sormensa saa\npyhkiä housuuhin ja hiansuulla hipaasta suuta. Istua yksistänsä valkian\nääres, keittää kraakus vielä musta pikkuune kaffipannu ittellensä ja\nlaittaa plöröt päälle — n'otta laulattamhan se panoo. Ei siinä mies\nmuista enää koron, velan ei veronmaksujansa. On kun metoonpoika vai\nkumisevalla kankahalla, iloonen ja onnellinen. — Pois paha mailma jää —\nniinkun laulus laulethan.\n\nNo niin se herra Plumpärikin sielä tääräs ja nauttii itteksensä. Ja\nkonttii lopuksi mammansa korkian höyhenpatjakasan päälle ja nukkui\nihanasti kuin suarsanpoika emonsa untuvapesäs hoittollona, käret\nlevjällä kuorssaten jotta nenä tärisi — aamuhun asti.\n\nJa tunti ittensä ilooseksi ja virkiäksi taas. Otti napanterit heti\naamutuimahan, haukkas voileipiä, keitti kaffit ja voi hyvin.\n\nJa kun sen päälle vielä kaati hinkistä piimänloput, niin se oli kun\naivan uusi mies, selvä ja varma asiastansa jotta\n\n— Mamman höyhenillä en ensi kesänä täälä enää makaa!\n\nSe otti vielä pitkän rohkaasuryypyn ja sitte se sen teki jota s'oli\ntuumannu. — Hairas ensimmääsen höyhenparjan, kantoo sen keskelle pihaa\nja ratkaasi kun Aleksanteri Suuri sen Gortioonin solmun, kun ei se\nmuualla eikä hyvällä ratkennu, _puukoolla_ sivalti sen höyhenparjan\nkeskeltä halki ja puristeli n'otta mailma oli sakia ja höyheniä täynnä,\nn'ottei sitä ittiä seasta näkyny. Niitä meni suuhun ja silmihin ja\ntuuli lennätti puut ja puskikot täytehen.\n\nSe haki toisen parjan, puukoolla halki ja puristeli n'otta aurinko\npimeni, henkiä salpas ja hiki nokkuu, kun se touhus jotta\n\n— Kyllä mamma nyt teistä linnunkarvoosta kerrankin pääsöö.\n\nJa syljeskeli, kun aivan suuhun tukkii, eikä enää naapurisaariakaan\neroottanu.\n\nJa saman tien sai mennä se kolmaskin höyhenparja, vaikk'ei se siinä\nhöyhenmeres enää tahtonu tupahan osatakkaa.\n\nMutta parjankerrat se otti tarkasti talteen. Kääntöö ja taittoo ne\nkoriasti kokohon ja pani nätisti sängyn pohjalle — että mamma saa sitte\nensi kesänä panna niihin olkia.\n\nMutta kun se sitte istuu ja orotteli, klasista kattellen, jotta eikö\ntuuli jo pian vie niitä merelle, niin se kauhuksensa näkikin jotta koko\nheirän pikku saarensa on aivan valkoosenkirjava höyhenistä, kaikki\nmarjapensahat, koivut ja isoot kuusekkin larvoja myöri oli höyhenis,\nmaa valkoosna, saunankattokin aivan harmaana ja — hän ittekki yltä alta\nlinnunkarvoos. Ja tupahankin oli tullu ovesta. Ja takan pesäskin niitä\nlenteli.\n\nN'otta sille tuli vähä kiirus nyppiä niitä tuvasta ja ittestänsä pois.\nSe löi takkia, lakkia, turkkiansa portahilla seinähän. Ja silloo se\nvasta käsitti, että nyt taisiki tulla tehtyä sellaanen vikapisto, että\nkuinka tästä selvithän. Ei se nuasta höyhenistä, mutta, kun ne sokkas\nkoko saaren. Hän luuli, että tuuli ne veis iloosesti mennessänsä,\npruukaahan höyhenet lentää mutta nuahan tarttui nyt joka paikkahan\nkiinni.\n\nOlihan niitä lentäny jäällekki ja leijaali vähä ilmaskin vielä, mutta\nkaikis puis vipaji ja oli täynnä kun pumpulitukkuja — n'otta silmät\nsuurena hra Plumpäri katteli työnsä tuloksia.\n\nKauan se viipyi saarellansa ja kamalaa s'oli lähtiä kotiakkin\npotkimhan, kun hän meinas vain tyhjentää ne parjat ja nyt ne istuu puis\nja pensais n'otta\n\n— Mitä mamma sanoo, kun se tuloo ja näköö joka paikas höyheniä?\n\nMutta niin se päätti jotta hän ei puhu asiasta kotona mitään.\nKerkiäähän sen melun kuulla sittenkin — jos ei tuuli vie höyheniä\nsiihen mennes kun huvilaan muutethan.\n\nKotia tulles frouva nyppäs heti höyhenen herra Plumpärin seljästä jotta\n\n— MistÄ täm'on?\n\n— En mä vaan tierä, mistähän on tullu — koitti hra Plumpäri sanua.\n\nMutta kun se sitte illalla sänkykamaris riisuu, niin laattialle putooli\nsen liivistä ja housuusta niin paljo höyheniä, jotta vaikka se koitti\nniitä potkia salaa sängyn ala, niin frouva kumminkin näki ja siunas\njotta\n\n— Missä kummas sä oot rypeny?\n\n— Tarttuu niistä sun höyhenpatjoostas — murisi hra Plumpäri. — Kun\nniistä tuloo aivan ympärinsä höyheniihin.\n\nNiin että frouva ei tierä vielä mitään. — Mutta hra Plumpäri kuunteloo\nnyt tarkasti joka päivä säätieroitusta että mistä päin tuuloo. Ja\ntoivoo hirmumyrskyjä.\n\n\n\n\nLAKIA PITÄÄS MUUTTAA\n\n\n_Oottako kuullu_ jotta Härmän parantolan reklementtiä pitääs muuttaa? —\nMuutoon se jää pian kylmille, kun ei saara enää piikoja. Anteeksi vain,\nja kaikella kunniootuksella, mä tarkootan sitä henkilökuntaa, joka\nvarsinaasesti kaikki työt sairaalas teköö, — pesöö vaattehet, kuuraa\nja lakaasoo laattiat, kuorii perunat, keittää ruuat ja tiskaa astiat —\nmuuthan sielä kulkoo vai valkoone myssy pääs ja »hokaavat».\n\nNiin että jos ei näiren varsinaasten työntekijäin elinehtoja oteta\nhuomioon, että ne tekis iloosin mielin työnsä ja viihtyysivät — niin ne\nlähtöövät pois, saatei ne mitään valtion orjia oo. — Ja koko pykninki\njää kylmille. Mitäs sitte sanotta?\n\nSiälä on jo kauan ollut asiat sillä lailla, että piiat ei pysy taloos,\nja uusia ei enää tahrota mistää saara, kun virkavalta, reklementit ja\nohjesääntö on niin ankarat, että niitä pitää perähänkattojaan nourattaa\nparantolan työtätekevien _tervestenkin_ ihmisten terveyrenhoitohon ja\nhyvinvointihin, vaikka n'oon tarkootettu _potilahille_ — eikä nekään\nniistä parane eikä tykkää.\n\nJa vasten luontua on ne parakraafit niille terveille\nsairaanhoitajattarillekki, jok'on flikka-ihmisiä, kun virkavalta\nfankkaa niitä ja pitää ku Kakolan kuritushuonehes, jotta niistä\nraukoosta, jokka muutoon on niin nättiä ja hyväsyrämmisiä, valtio\npakkovallalla, laihalla läskisoosilla, virsikirjalla ja huonolla\npalkalla yrittää vängällä tehrä tähän matoosehen maailmaan yksinääsiä —\n»_ylijäämätyttöjä_», eli vanhoja piikoja, jok'on naisen sielunelämälle\nkauhistus. Hulluksi siitä tuloo, ainaki möyryksi.\n\nN'otta Lääkintöhallituksen Reinikaasen-Oskarin, jok'on viisas ja mukava\nmies, pitääs liittolaasten »Atlantin sopimuksen» perusartikloja,\njokaasen ihmisen vapauttamisesta »esivallan sorrosta ja pelosta»\nsoveltaa myös Suomen sairaanhoitajattariin, että valtion sairaaloiren\nohjesääntöjä muutethan niin, että piijat viihtyys ja pysyys valtion\npalvelukses.\n\nYksinkertaasesti: sairaanhoitajattaret on vapautettava kaikis valtion\nsairaalois velvollisuuresta kattua perähän ja yökausia valvua\nilman palkkaa, ylityönä, ettei piijoolla saa käyrä friijareita ja\nyökyöpeleitä. Kyllä hoitajattarilla on työtä omiskin asioos, ettei\npuhutaasi, jos joku sattuu joskus tulemahan vähä tervehtimähän. Niin\nkaikki heti pilveelöö. Eikä niitä apulääkäreitäkään kaikille riitä.\n\nHärmän parantolan sairaanhoitajattaret ovat ikävää\nvirkavelvollisuuttansa koittanehet tunnollisesti nourattaa ja kattua\nperähän, jotta piijat eivät saa päästää friijareitansa yön aikana\nhuoneisiinsa, sängynlairalle istumhan. Ne on flikkoja vahrannu,\nnuhrellu ja ajanu poikia poiskin niiren kamarista, n'otta moni flikka\non ottanu hynttyynsä ja lähteny saman tien. Ja taas on tohturin pitäny\npanna lehtehen ilmootus, että apua tarvitaas — —\n\nNiin että se on aivan hullu se pykälä, joka kieltää ihmisoikeuret.\n\nTäs joulun alla sielä sattui jo sellaanen rytäkkä kellarikerrokses,\njohna flikat makaa, että yks friijari, joka joutui klasista konttimhan\nja lähtemhän paljain jaloon, kalsongit vai päällä ja housut kainalos,\njuoksemhan poliisien erellä lumes ja jäätiköllä, voi pian saara\nelämänikuusen taurin ja tuorahan tuperkkelina takaasi sinne.\n\nSe piikaan omavaltaane friijoo oli käyny niin suureksi menny\nsyksynä sielä Krouvin kankahalla, jotta heti kun ilta pimeni, niin\nsolskeita Härmän friijaripoikia, joukos joitakin verentuomia paksuja\npätiköötäkin, livahteli ja kuukkii männyltä männylle aina vai likemmäs\nparantolaa, ja orottivat, koska kynttylällä kellarikerroksen ikkunasta\nannethan merkki, että saa tulla.\n\nYläkertaan klasit piti olla pimeetä, mutta kaikki potilahat makas\nklasiilla kaula pitkällä tirskuttamas jotta\n\n— Kah, kah, tuolta tulla luikkii taas yks friijari poika matalana ja\nhäntä pitkänä — — —ja kah nyt livahti kellarinklasista sisälle kun\nkissi trokkelihin.\n\nJa sairaanhoitajattaret itki ja vääntelivät käsiänsä jotta\n\n— Kyllä täm'on kauhiaa, kun me ei mahra niille enää mitään. Ja mennä\npitää häsyyhin, kun täm'on valtion laitos ja laki määrää.\n\n— Kuttuthan virkavalta apuhun ja otethan ne kiinni kaikki! — ehrootti\nse kaikista tomerin hoitajatar-ylijäämätyttö, jok'oli jo siihen ikhän\ntullu, jotta sen kintut narisi ja hätä tärisi jotta\n\n— Tästä piikaan friijoosta pitää tehrä kertakaikkiastansa nyt täs\ntaloos loppu, eihän täs saa muut enää nukutuksikaan, — ja meni ja\nsoitti poliisille jotta\n\n— Heti paikalla tänne kaks poliisia! Tänne on tunkeutunu klasista\nsisälle kamaloota karvaasia miehiä! — Ja nyt meemmä me hoitajat\npiikojen kellarikerroksehen, molempihin päihin koritooria\nseisomhan käret ja hamhet levjällä jottei ne flikkaan friijarit\npääse karkaamahan. — Heti kun poliisit tuloo sapelien kans, niin\nkäskekää ne seisua piikaan kerroksen ovien ulkopuoella ja huitaasta\nSimosen-sapelilla, ettei ne pääse karkuhun, kun me hoitajat ajamma ne\nsängystä ylhä ja tuomma niskasta pihalle.\n\nPoliisit tuli, ja kun kuulivat asian, niin sylkivät sapelihinsa ja\nsanoovat jotta\n\n— Kyllä me kalahutamma ja listimmä päitä!\n\nHoitajattaret menivät flikkaan koritoorihin, löivät nyrkiillä ovihin ja\nhuutivat jotta\n\n— Ylös ja uloos sieltä senkin ketalehet ja vähä äkkiä! — Poliisit on\ntäälä.\n\nJa voi kauhistus mikä sipinä ja klapina sielä alkoo!\n\n— Nousekko ylhä siitä Jussi, poliisit on täälä! — sähistihin ja flikat\nkimmos ovesta, hosuuvat ja potkii vat jalaalla jotta: — Lähre nopiaa\nsiitä ennenku ne tuloo.\n\nJa niin friijarit nousivat pyörälle ja konttiivat klasista ulos niinkun\nolivat tullehekkin ilman pusua, kun oli niin kiirus ja katosivat\nmännikköhön ennenkun poliisit huomasivat.\n\nSen yhren, joka nukkuu niin sikiästi, ettei saanu kenkiä eikä housuja\njalkahansa, ne meinas saara kiinni, kun sen housun traksilat tarttuu\npuskikkohon n'ottei meinannu irti saarakkaa. Mutta sai kumminkin ja\npääsi karkuhun, kun oli paljahin jaloon ja pareet juoksemhan ku se\npoliisi. Se on ennenkin voittanu sen poliisin oikee juoksukilpaaluus ja\nsaanu palkinnon.\n\nNiin että karkuhun ne peijakkahat pääsi kaikki, vaikka virkavalta\nkaikkensa yritti.\n\n\n\n\nKANTAKIRJAHEVOONEN\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta kaks isäntää Kurikas istuu yhres kaffilas, joi\nrapakaljaa nenät yhres ja trossas juaksijahevoosistansa? Oikiastansa\nn'oli jo istunhet kauvan, monta tiimaa sielä, ja eikhän ne vähä\nlantrannehekki kun niiren kantakirjahevoosekki tulivat aina vain\nparemmiksi, jota kauemman ne istuuvat ja lantrasivat. Jos se ny on\ntotta. Ihmiset puhuuvat niin paljo.\n\nToinen sanoo jotta\n\n— Kaks on hyvää kantakirjatammaa munkin tallisnani sellaasta, jott' ei\nkärsi suuhun kattuakkaa. — Palkittu monella tiploomilla, ja palkintoja\njuossu lantta lauree. — Peräkamarin seinä on aivan täynnä, nott' ei oo\nnurkkapeilillekkää enää tilaa —\n\n— Meirän kantakirjatamma on Eri-Aaronin alaa, jotta vattan alusta\ntäynnä jalkoja. — Et totisesti kerkiääsi silmiäs räpytellä, niin tihiää\nku se flikka juoksoo — trossas toinen ja piti pottua kurkusta toisella\nkärellä n'ottei osannu enää klasihin kaataakkaa, kun ei kattonu.\n\nNiin sinne kaffilahan tuli pikkutakkisilla nuarenpuoloonen mies, mikhän\noli, oikiastansa vähä epäällyttävännäkööne sälli ja istuu kans yhren\npöyrän äärehen, tilas potin rapakaljaa kans, kun ei sill' ollu muutakaa\ntekemistä. Ja rupes kuuntelemhan niiren hevoosmiesten puheeta. Kun\ns'oli niin tuttuakin, niinkun se on meirän maakunnas, johna kaikki ny\npuhuu hyvistä hevoosista, eikä muusta puhukkaa.\n\nKun aikansa sitä kuunteli ja oli juuri Laihialta — vielä hevoostaloosta\njusthin tullukki, niin se tuumas esti vähä ja sekaantuu sitte niiren\npuheehin. Oli kuullu monehen kertahan jotta, Eri-Aaronin alaa se\nkantakirjatamma oli, se toinen. Ja yhtä kuuluusaa oli kuulemma isän\npuolelta. Niin se tykkäs niille isännille jotta\n\n— No mutta m'oon justhin Laihialta sen taloon poika, tullu tänne\nostamhan kantakirjatammaa, jotta jos se on Eri-Aaronin alaa, niin hyvin\ntunnen sen. N'otta: myykää se tamma mulle!\n\n— Ook' sä Laihialta sen hevoostaloon poika, johna Eri-Aaroniakin\nplaarahan käyttää, ja hevoosen ostos? — kattovat isännät sen\npikkutakkisen miehen päälle jotta: kuinka sä nuan oot matkas, ettei oo\npalttuakaan —\n\n— Tuli niin kiirus ostamhan, vain päivääseltä käymähän, jottei paljo\nkeriinnykkää — tuumas se poika.\n\nSuuren taloon poika Laihialta, jonka isännäkkin hyvin tietivät, n'ottei\nsiinä mitää, kun se oli kantakirjatamman ostos kerran.\n\n— Mutta m'oon kuullu jotta se on vähä niuhu ja krupuri — sanoo se mies.\n— Jotta pitääs este vähä nährä, kuinka se tallis seisoo.\n\n— No ei sitte yhtää! — sanoo se isäntä, jok' oli heti valmis\nmyymähän sen toisen juoksijahevoosensa. Ja oli sitä asiaa jo ennen\najatellukki emännän kans jotta, jos hyvän hinnan saa, niin emäntä\nsaa sitte sen turkin, jost' on isännän kans aina riitaa ollu. — Kun\nei helsinkihinkään enää kelpaa hyviksi makkaravärkiiksi muuta kun\nkantakirjahevoosten parhaat varsat.\n\n— N'otta nyt tärppäs, ja otan niin hyvän hinnan kun suinkin saan —\ntuumas se isäntä ja oli, niinkun se olis vähä seliinnykki heti, jotta\nse rupes oikee kehumhan hevoostansa. Pani hintaaki oikee ummessilmin,\njotta sen toisen isännän piti sanua välihin sille poijalle jotta\n\n— _Oon_ siitä vähä tinkimisen varaakin.\n\n— Ei sitä sikaa vain niin säkkipääs osteta — sanoo se poika, eikä\nvälittäny hinnasta mitään. Saat' ei, oli se niin kirjansa lukenu sekin.\n\nMitähän siinä fläsäjivät vielä, niin että se hevoosen isäntä jo otti\nrinnuksista sitä poikaa kiinni ja sanoo jotta\n\n— Se on niin halpa hinta jotta itkettää, ja krupuri s'ei oo ollenkaa,\nsen voi koko kylän väki toristaa vaikka heti mentääs kirjan päälle.\nJotta sen ostajan piti se uskua.\n\nJa sitte lährettihin isännän tyä sitä hevoosta kattomhan, sillä ei\nse poika enää pannu hintaakaan vastahan. — Eikä se kaukana ollukkaa.\nTallis käytihin eikä se krupuri eikä niuhu ollukkaa. Sen näki siitäki\nkun pilttuun seinis ei näky ny yhtää jälkiä ja jos kären pisti vattan\nala. —\n\nJa vuahuuset oli hyvät.\n\nIsäntä kerkes ennenku tallihin mentihin emännälle kuiskata jotta:\nnyt on tullu hevoosen ostaja, jotta laita vähä ruakaa ja juomista\nsill'aikaa, ku me tallis oomma. S'oon isoon taloon poika Laihialta. —\nEikhän siitä kauppa tuu —\n\nN'otta kun ne sitte tallista tulivat, niin n'oli lyönehet jo kättä\npäälle, ja hyvän hinnan oli luvannukki.\n\nEmännällä oli ruoka valmis. N'otta ne söivät ja tääräsivät ku\nviimmeestä päivää ja isäntäväki oli hyvällä tuulella.\n\nIsäntä sanoo sitte jotta\n\n— Pitäähän mun harjakaasekki pitää niinku pruukathan, saat' ei se\nkantakirjatamma tästä taloosta niin lähre kun varpuunen ohran nenästä.\nJa sanoo jotta mennähän sitten kaffilahan, kyllä mä pitaalaan —\n\nKun ei sillä isoontaloon poijalla Laihialta sattunu olemhan palttoja,\nja kylmäki oli, niin emäntä antoo sille trenki-Iiskan pompan päälle,\nn'otta s'oli oikee komjan näkööne, kun ne lähtivät sinne kaffilahan\nharjakaasia juomahan.\n\nJa pömppäsiväkki eri lailla n'otta n'oli aika pöhnäs, kun meni niin\nmyöhäänki, jotta isäntä haastoo sen hevosen ostajansa kotiansa yöksi.\n\nOikee kamarihin kahren lakanan välihin viethin yäksi se — lurjus.\nKun aamulla kaffia joivat, niin sattuukin tulemhan yks hirttämätöön\nkauppias sinne isännän puheelle jotta\n\n— Päivää, kuinka sä nyt täällä kaffilla oot, oman pitäjän mies, eikös\nsun pitäny olla vielä linnas?\n\nNiin sen hevoosen ostajan löi aivan holtittomaksi jotta viimmee sai\nsöpötetyksi jotta\n\n— En m'oo sen laihialaasen isoontaloon poika — moon ollu siälä vain\ntöis, ja tunnen sen Eri-Aaronin.\n\n\n\n\nOSUUSKAUPPA\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta sattuuhan sitä erehryksiä ja väärinkäsityksiä,\nkun on kiirus ja kukin kovasti omis ajatuksisnansa.\n\nNiinkun täs yhtenä päivänä. Mutiinin mummalle ja pastorille.\n\nMumma oli kuullu jotta kirkolle oli tullu hyvää flanellia ja lähti heti\nhyppäämähän jotta kerkiääs saalihinjaolle ennenkö loppuu.\n\nPastorikin oli kotiapäin menos polkupyörällä ja silläkin oli kiirus.\n\nRapaakin oli jo niin tiellä ja lipoosta, että mumman piaksut pakkas\nlipsahtelohon siinä tiensyrjä-poluulla, jotta saikin pitää kieltä\nkeskellä suuta, ettei ojahan lennä. Ja kiiruskin oli jotta kerkiääs\nennenkö muut viää kaikki.\n\nN'otta mumma oli kovasti ajatuksisnansa — kun takaapäi tuloo se pastori\npyörinensä vempulooren ja yrittää mumman sivuu niin likiltä, että\npukkas siinä mummaa takaapäi kylkehen, n'otta sen piaksu lipsahti ja\nmumma lensi rähmällensä kurahan.\n\nEi se mumma nähny kuka pukkas, mutta kiukkuune kun on, niin suuttuu ja\nkiljaasi jotta\n\n— Pirun pöllöö kun pukkii ihmisiä ojahan —\n\nVähältä piti ettei pastorikin kaatunu, mutta pääsi se ohi. Ja sanoo\njotta\n\n— Soh soh mumma, ei sitä tuolla lailla taivahasehen mennä —\n\nNiin mumma jahkaasi jotta\n\n— En mä taivahashe meekkää, mä meen osuuskauppahan.\n\n\n\n\nLAIHIAN FASKISTIT\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta »Kansan Ääntä» on laihialaaset vetänehet\ntörkiästi nenästä?\n\nSe ei tierä mitään mitä siellä oikee on kutistu, salaasia miitinkejä\npiretty yösyrännä mustat kaaput yllä Jokiperän rämäkööllä ja\nKuppaalan larvas. Rumishuonehen kellaris on Laihian Esikunta pitäny\nny viimmeesen salaasen kokouksensa ja tehny _resolutsijansa_ — eikä\nValpon nuuskurit eikä eres Kansan Äänen pioneerit, vaikka niitä juoksi\nkun vihalaasia ympäri Laihiaa, saanehet mitään haravihinsa muuta kun\nSalaasen Toiminnan miesten järjestämän öksyttämis-valehia, ja 5 vanhaa\nruostunutta patruunaa.\n\nKomuja verettihin niin höplästä ja olivat pelkoosia, jotta ku\nentiset suojeluskuntalaaset oli salaasesti sopinehet peljättääksensä\nniitä, että fläiskiivät iltayöstä tallista tulles vähä tavallista\nlujempaa tallinoven kiinni, niin Kansan Äänen »pioneerien» löi housut\nklinkkuhun, eivätkä tohtineet enää iltapimees pihalle mennäkkää — »kun\nniin ympäri pitäjää paukkuu ja ammuttihin» — niinkun Heisinkin lehris\nkerrottihin.\n\nJa kun yks entinen pikku-Lotta oli saanu sen juonen kuulla äireltänsä,\nniin s'oli pannu isänsä suojeluskuntalakin päähänsä, meni yhrentoista\naikana yällä pihalle ja paukutti hyysikän ovia niin tihiää ja lujaa\njotta Kansan Äänen pääpioneeri oli ulvonu oikohonsa pyörän alla\nkolmijalkaane vellipannu pääs ja huutanu jotta\n\n— Nyt ne ampuu konekiväärillä!\n\nKyllä se oli niin sotaasta ja kauhiaa aikaa Laihialla koko tämä\nsyksy (1948), ettei Laihian »rauhaa ja eristystä» kannattava\nkansantemokraatillinen väki tohtinu siinä lyhkäästen ja pitkien\naseetten kauhias sotaharjootukses mennä illan pimetes enää\ntarpehellensakkaa — niinkun Sylvi-Kyllikki Kilpi, jok' on laihialaanen,\ntiesi sen itkukurkus eruskunnan lavalta Suomen kansalle toristaa ja\ntoreksi vannua. Syvän surunsa murheenmerkiksi se oli färjänny vielä\nuuremman kerran kiharansa sysimustaksi.\n\nKolmen päivän kuiva muona plakkaris oli Laihian tositemokraattien\npitäny istua tuvassansa, ainuana ilona kiulu, n'otta s'oli torella\nkauhiaa aikaa niille. Ei s'ollu kumma, jos aatteenveljet teki\neruskunnas kysymyksen jotta\n\n— Tietääkö Hallitus, mitä moisketta Laihialla faskistit pitää? Ja\nmeinaako hallitus mitää?\n\nNiin ei Tasavallan Hallituskaa tienny mitään! — Koitti vai jotakin\npullikoora, jottei sielä mitään —\n\nMutta nyt s'oon tullu julki! — Laihialaaset on julkaassu\n»_deklaraation_» ja pyytäävät sen toimittaa enimmin luetun sanomalehren\nkautta koko maailman tietohon.\n\nKuulkaa ja hämmästykää!\n\n Teklaratio\n\n »Koska Laihian kunta tulee julistautumaan _itsenäiseksi_ tasavallaksi\n aivan lähitulevaisuudessa, niin on paikallaan jo antaa joitakin\n ennakkotietoja.\n\n Ensiksi ilmoitamme vakavasti, että emme tule kärsimään mitään\n asioihimme puuttumista Suomen valtion taholta.\n\n Rauhoitamme myös naapurimaita Jurvaa ja Vähääkyröä tiedolla, ettei\n Laihialla tule olemaan mitään imperialistisia pyrkimyksiä, eikä\n aluelaajennuksia minnekään suuntaan, ellei turvallisuuttamme uhata.\n\n Passi- ja viisumikysymykset järjestetään myöhemmin.\n\n Jurvan flikat voivat erelleenkin olla piikoina Laihialla tai tulla\n erityisellä työluvalla, joka otetaan käytäntöön v. 1949 alusta.\n\n Vähänkyrön pojilta, kun tulevat friijoohin Laihialle, vaaritaan\n molemminpuoliset varallisuustoristukset.\n\n Rahayksikkönä tulee olemaan toistaiseksi vielä Suomen markka, vain\n sillä lisäyksellä, että pennikin noteerataan jälleen.\n\n Vaakunakysymys on ollut alustavasti esillä. On jo toimeenpantu\n kilpailukin luonnoksista. Ensimmäisen palkinnon sai ehdotus,\n joka luultavasti tulee hyväksytyksi. Siinä on vihreä pohja tai\n tausta, jossa etualalla seisoo ori Eri-Aaroni. Jaloissa sillä on\n maihinnousukengät, suussa halaistu tulitikku ja hännän alla iso kasa\n markan lanttia.\n\n Julistautuessaan itsenäiseksi tasavallaksi on Laihia myös huomioinut\n puolustuskysymyksen. Hyökkäyssotaa emme koskaan tule aloittamaan.\n\n Laihian entinen suojeluskunta, nykyinen Puolustusvoimat, on tällä\n hetkellä tekijä, joka on otettava huomioon.\n\n Lentokoneemme ovat kaikki reaktiokäyttöisiä. Ensimmäisen tyyppikoneen\n valmisti ja möi Laihialle kuopiolainen teknikko Silvo Sokka. Kone\n lensi onnistuneesti Huimin kentälle — joten kuopiolaisten on sitä\n turha järvestä etsiä. Sitä sarjatyönä nyt rakentavat Laihian\n Konepuusepät.\n\n Atomipommi Laihialla on myöskin jo sivuuttanut kokeiluasteen.\n — Ensimmäinen kokeilu hiukan epäonnistui, se aiheutti Laihian\n ampumamajan tulipalon.\n\n Uraania eli urinia on myöskin omasta takaa. Rurolla sitä on\n lapionpisto suoraan maan pinnasta. — Atoomiasetta ajatellen Laihiasta\n voi muodostua terveellinen ja tarpeellinen vastapaino Lännen ja Irän\n välille, kun Laihia liittyy YK:hon.\n\n Toivomme kuitenkin vakaasti, että Laihia tulee astumaan maailman\n tietoisuuteen enempi sivistyksen ja valistuksen asein, joskin\n atoomipommi takakädessä tänä pahana aikana oman turvallisuutensa\n takia. Ensimmäinen yliopisto perustetaan Huimille. Oma postimerkki\n laitetaan. Siihen tulee sen hauen kuva, joka on nähty Kyläänpään\n koskessa.\n\n Laihia katsoo turvallisena ja toivorikkaana tulevaisuuteen.\n\n Esikunnan puolesta\n\n Toimeksi saanut _Mac Cormak_,\n\n insinööri, kapt. evp. Laihian Puolustusvoimien teknillisten joukkojen\n komentaja.\n\nMulla ei oo tähän mitään sanomista. Ihmettelen, vain, jottei Laihiaa\njo saivarena hoksattu nitistää vaikka Kansan Ääni kaikkensa hosuu\nja yritti niiren kapinavalmisteluja aijoos paljastaa, kun tuon ne\nnyt kaikes salaasuures ottivat ja tekivät, jotta julistautuuvat\nittenääseksi tasavallaksi!\n\nMitä nyt sanoo Fakerholmi? — Tietääkö Hallitus — kun ei Kansan Äänikään\ntierä enää mitään —\n\n\n\n\nTUKKIMIESTEN MUKAVAA\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta monta mutkaa ja miestä siinä tarvithan,\nennenkun tukit on kaukana syränmailla kaarettu, jokivartehen veretty ja\nsuurille sahoolle merenrantahan uitettu?\n\nSiinä on vielä yks sellaanenkin temppu, jotta ne pitää jokirannoos\nmitata, ennenkun tukkipoijat lähtöö niitä uittamhan. Kattokaas siin'on\nmonen yhtiön puita, ja monesta eri pitäjästä, jokka uitethan yhres\nja menöövät matkalla sekaasinsa, n'otta jokisuulla sitten pirethän\n»erootus», jotta kukin saa omansa.\n\nNäin kevääsin, kun hakkuut on päättynehet, ja ennen kun uitto alkaa,\nlähtöö eri puulaakien ns. mittamiehet porukalla merenrannasta\njokivartta ylöskäsin tarkastamhan ja mittaamahan kukin yhtiönsä\nuittotavaraa. Ne on ammattimiehiä, vuoresta toisehen samoja miehiä,\njotta ne hyvin tuntoovat toisensa; iloosta joukkua, jokka aikansa\nkuluksi tuppaavat tekemähän matkan varrella, kun yhres liikuthan ja\nasuthan, kaikellaasia keppoosia toisillensa. Astottaavat kaverinsa\nnappohon, niinkun sanothan, ja nauraa hirnuuvat kun hevooset, jos se\nonnistuu. N'otta siinä pitää olla silmät ympärinsä pääs, jos meinaa\nsiinä sakis »kastumata» pärjätä.\n\nNiinkun täs hiljan sattuu yhres pitäjäs _Lestin_ ja _Perhon_\njokilaaksos, kun mittamiehet oli liikkeellä.\n\nNiitä tuli taas isoo joukko yhtehen tuttuhun taloohin, niinkuin\nkotiansa, saivat peräkamarin ja tuvan asunnoksensa ja emäntä laitteli\nruokaa; kiljunpintaa, pernavoita, munia, maitua ja nisujauhopuurua,\nniinkun pruukathan, saat'ei sielä syränmailla mistää ruuasta oo\npuutesta, ei yhtiön miehillä ainakaan.\n\nMakuupaikkoja vain oli vähän, n'otta kun kamaris oli vain kaks sivusta\nverettävää sänkyä, niin sinne mahtuu vai neljä miestä. Ja kun niitä oli\nkymmenkunta, niin muut sai maata tuvan puolella sikin sokin laattialla,\nmutta hätäkös siinä, kun oli lämmintä ja taloos uusi komja piika. Tosin\nsiel' oli syytinkimuorikin, mutta niin vanha ja kuuroo, n'otta se oli\nvain.\n\nPäivät ne huhkii mettis pinoja mittaamas ja ehtoopäivällä, kun n'oli\nsyönehet, niin yks sanoo jotta\n\n— Kylällä on tänä iltana tanssit, eikös lähretä poijat pelimannia\nkuulemhan ja vähä tämän kylän flikkoja kattelemhan, jos sattuus\npääsemhän hiallekkin vielä —\n\nNiin sielä oli niiren mittamiesten joukos yks sellaanenkin mies, jota\nne kiusoottelivat »_tätimieheksi_», kun se aina pani kovasti vastahan,\njottei hän tanssihin lähte, eikä katto toisten naisten päälle, kun omaa\nMaijaansa vain pussaa ja klappaa — ja kovasti motkotti niille toisille,\njottei n'oo uskollisia mammallensa. Ja uhkas kirjoottaa ja ilmoottaa\nheti sen akalle jos vain jokin vilpistelöö, eikä tuu aikanansa\nkortteeripaikkahan maata.\n\nJa siitä se alkoo. Kaksi miestä meni pihalle ja ne sipisivät hyvän\naikaa. Sitte ne tulivat tupahan ja toinen sanoo jotta\n\n— Verethäs tikkua siitä kuka pääsöö kamarihin maata. Ne jokka saa\npitkän tikun, ne saa mennä kamarin sänkyyhin.\n\nJa sitte se toinen meni nurkkahan, tälläs viis pitkää tikkua toisen\nkären sormien välihin ja neljä poikkinaasta tikkua toisen kären\nsormihin ja sanoo jotta\n\n— Kattokaa! — Joka saa pitkän tikun pääsöö kamarin sänkyhyn.\n\nJa sotki ja sähläs käsillänsä notta yhtää ei tienny. Sitte se kulki\nvooron päähän kaverien tykönä jotta\n\n— Verä!\n\nIttelle se purotti heti pitkän tikun pivon pohjahan ja tälläs niin,\nettä tätimieskin sai pitkän. Ja muilla ei ollukkaan väliä, kun vai se\ntätimies saatihin kamarin sänkyhyn.\n\n— No lähre ny kumminkin säkin eres kattomhan tanssihin kun sait niin\nhyvän makuupaikan. Eihän sun tanssia tarvitte, kyllä me tanssaamma ja\nnauratamma flikkoja — kehoottelivat toiset kaverit sitä tätimiestä kans\nlähtemhän. N'otta se viimmeen lähtikin.\n\n— Mutta vain kattomhan — niinkun se sanoo — jottei mitään yltääsiä\ntapahru ja että te tuutta kaunihisti kotia. —\n\nNiin ne lähti roikalla mittamiehet nuorisoseuratalolle, johna oli\niltamat, monijatkoonen näytöskappales, hyvää runua pitkät pätkät ja yks\nkurssilla käyny mies »lausua» prätisti n'otta katto kohooli. Sitte tuli\naika ryminä kun penkit pantihin kasahan ja alkoo tanssin jytinä, jota\nmentihin yhtenä puurona vai n'otta piaksut paukkuu. Tätimieskin sai\nvarjella varpahiansa.\n\n— Annas tikkuja! — Tanssi nyt säkin vähän! sanoo yks kaveri sille\ntätimiehelle, hikiä pyhkien tanssin välis. — Sytytti työmiehen, pisti\nlaatikon plakkarihinsa ja lähti tas hakemhan uutta flikkaa.\n\nJa kun toren sanon, niin se tätimieskin innostuu lopuksi polkkaamahan\nn'ottei muistanu Maijaansa ollenkaan. Sattuukin niin parhultaane\nflikan-pätikkä pariksi ja hyvä tanssimhan, jottei se huomannu, kun\nyks toistensa perähän niistä mittamiehistä lähti kotiapäin. Sielä se\ntätimies polkata jyskytti tukka suorana sen flikkansa kans kauan yli\npuolen yön, ennenkun havaatti jotta ne toiset oli jo mennehet.\n\nNe oli tullehet jo paljon ennen kotia ja puhuuvat sille\nsyytinkimuorille, joka tuvan penkillä vielä valvoo jotta se saa mennä\nkamarihin siihen toisehen sänkyhyn maata, kun s'oon niin vanha, kyllä\nyks mies makaa tuvan penkillä. Ja oikee käsikynkästä saattelivat\nsen mumman sänkyhyn ja peittelivät fällyyllä jotta s'oli kovasti\nkiitollinen niille.\n\nSiel'ei ollu sähkövalua taloos. Ei muuta kun pikkuune öljylamppu\nkamaris posliinisen kissinkuvan vieres piirongin päällä, n'otta kun ne\nmuurinottalta tuvas ja kamarin pöyrältä korjasivat tulitikkuloorat pois\nja sammuttivat sen lampun, niin oli niin pimiä, että mitään ei nähny\nkun se tätimies sitte parin kolmen tunnin perästä tuli, ja kaikki jo\nnukkuu syväs unes. —\n\nSe koitteli plakkarinsa, että sais valkiaa, mutta yks lurjus siltä oli\njo vieny sen oman looran. Hapuuli pimiän päähän muurinottaltakin ja\nkamarin pöyrältä, mutta mihnää ei ollu. Ja hiljaaki se koitti olla,\nettei toisia heräättäsi. Koittelemalla koperoi sänkyä, niin siinä\ntoises jo makas kaks miestä, — mutta toisella puolella oli vain yks.\nN'otta se riisuu takin yltänsä, veti saappahat jalaasta, tälläs hiljaa\nsitten ittensä äärelle maata ja rupes nukkumhan.\n\nMutta aamulla eri meteli ja ilo nousi, kun ne toiset kaks sielä toises\nsängys heräs, sytyttivät hiljaa lampun palamahan, nottei se tätimies\nja syytinkimuori kuule, käyvät tuvan puolella nostamas muukki ylhä\nja isännän ja emännänkin kattomhan kamarihin, kuinka tätimies makaa\nsyytinkimuorin kans nenät krutus vastatusten ja ploosaavat hartahasti.\nMumma oli fällyjen sisällä kun paperitruutus, pää vain näkyy,\ntätimiehen käsi kaulalla.\n\n— Joopas rookattihin tämä Maijan-kulta naurismaasta, jok'ei koskaa\nmuita muka kattele —\n\nN'otta mummaakin nauratti.\n\n\n\n\nKERON LILJA\n\n\n_Oottako kuullu_ mettäkylän nuorten monellaasista vaivoosta ja\nvastuksista?\n\nKun pitääki asua yli kymmenen kilometrin pääs nuorisoseurataloosta,\nmettäs, kaukana toisista nuorista jottei tahro keriitä eikä päästä\ntanssimhan toisten joukkohon ollenkaan. N'otta aivan sinne mettittyy ja\nmätänöö. Pitääshän sitä päästä, kun on nuoruuren aika, ja sekin niin\nkovin lyhyt, toisten nuorten kans tanssimahan ja primputtelohon.\n\nNiinkun Kauhajoellakin on sellaane Prutkunperä, en paremmin sano, josta\non niin pitkä seurantaloolle, että lypsyltä ja saunalta ei tahro millää\nkeriitä perille, kun vanhemmakkin fankkaa, että pitää salaa kävellen\nja juoksemalla kulkia. Tuloo riemuhun niin hännille, että tuurit ei\nenää puki kun likimmät haukat on jo saanehet kiinni ja vienehet kaikki\npoijat, kakulakepikki.\n\nTäs kun oli ne pyryt, lunta ja pakkaasekki yhtenä lauantai-iltana\n— pitikin justihin lauantaina olla sellaanen roskaane koiranilma!\n— oli Prutkunperän nuoret päättänehet, että nyt ne lähtöö joukolla\nseurantaloolle oikee tanssimhan, kun sielä oli ilmootettu sen kuuluusan\nPelikaani-orkesterin soittavan ja että oli vai yks puhe. Ne laittoovat\nittensä valmihiksi, oikee fiiniiksi ja että yhres sitte kaikki mennähän\nkun on niin pitkä ja kamala mettämatkaki välillä, niin on mukavampaa.\nJa että yhres tullahan, paitti jos joku kiinni saa, niin sitä ei saa\nhäiritä.\n\nNiin Keron Lilja — ei se sen nimi oo — mutta se on jo kerran yrittäny\nsillä nimellä ja tositarkootuksella saara kirjeenvaihrolla »tosi\nystävää» ittellensä. Se on monet syrämmen surut jo itkeny, mutta\nyrittää vielä kumminkin. Niin Keron Lilja sanoo, että hän lähtöö kans\njoukkohon niiren muiren Orvokkien, Kielojen ja Kaarinaan kans. Ja se\nlaittookin ittensä fiiniksi, sellaaset korkiakorkooset puolikengät ja\noikee nailonisukat jalkahan, jokka se oli saanu täriltänsä Amerikasta.\n\nNiin illansuus, vähää ennen kun piti lähtiä, niin rupes pyryyttämhän,\ntuulemhan ja tulemhan luntakin jotta koko mailma oli sakiana ja yhtenä\npyrynä. Mutta kun ne sinne tanssihin lähtyä olivat tehnehet koko\nviikon ja kaikki oli jo valmista, niin ne päättivät lähtiä kumminkin,\nvaikka sataas vanhoja ämmiä ja äkehiä piikkipuolet alha. Ja pukivat\nkaikellaasta renttaa ja äireen prässikaulahittia niskahan jotteivät\npalellu eikä verhat kastu.\n\nMutta kun Keron Liljalla oli korkiat kengät ja nailonsukat, niin se\nvasta pulahan joutuu jotta kuinkas hän, kun lunta tuloo ja kengät\nkastuu. — — —\n\nNiin se viimmee hoksaskin jotta hän panoo ne fiinit kengät äiteensä\nnahkapussihin eli veskahan ja ottaa isänsä filttisaappahat jalkahan\nettei palele. Ja vaihtaa sitten kun taloolle tullahan.\n\nJa kiirus oli jo, kun toiset niin höpötti. Ja sitte lährettihin siihen\npyryhyn kymmenen kilometriä kävelemhän seurantaloolle. Ja oli vielä\nvastatuuli. Oli niin kylmäkin ja tuuli että huulet ja nenä pakkas\njäätymähän, kun lunta tuli n'otta aiva silmät sokkas. Yhres joukos\nne yritti ponkia ethenpäin, mutta jono aina vai piteni, niin jottei\nsiinä ryöpys enää toistansa eroottanu. Keron Lilja jäi viimmeeteksi\nfilttisaappahiensa kans, kun se ajoo välistä ojahankin, kun ei ethensä\nnähny ja ne isän isoot saappahat pakkas joskus eri haarallekki,\nkun n'oli niin suuret. Mutta sisulla se Keron Lilja ponnisteli vai\nethenpäin. Ainakin kaks tiimaa siinä meni, niin että hiki tuli ja\nkiharat oikes, mutta pääsi se kans vainion laithan n'otta seurantaloo\nnäkyy ja peli kuuluu, kun se samas muisti, että esti kengät vaihtaa.\nNiin silloo Se havaattikin jotta se kenkäveska oli jääny kotia\nmuurinkoukkuhun!\n\nItku siltä pääsi. — Peli soi ja se käsitti ettei hän voi mennä sinne\nisänsä filttisaappahilla tanssimhan. Mitä se sanoo, sitä en viitti\nsanua, sihisi se, mutta niin sisukas oli, jotta se kääntyy ympäri ja\nlähti takaasi hakemhan kenkiänsä! Kiirus oli ja myötätuuli auttoo,\nn'ottei siltä menny jos puolitoista tuntia. Mutta takaasi tulles\noli kova työ, ja taisi ne isän filttisaappahakkin harrata vastahan\nniin huuritoonta hyppäämistä, mutta kahren tiiman päästä se kerkes\nkumminkin takaasi seurantaloon pihalle aivan henkiänsä haukkojen. Vähä\nploosas ja meni sitte puuliiverihin, vaihtoo ne fiinit tanssikengät\nja nailonisukat jalkahansa, tukkii villasukkansa filttisaappahishi ja\ntälläs ne liiverinnurkkahan siksi aikaa. Pörrötti vähän hiuksiansa,\nhuisuutti häntiänsä ja juaksi sitte sisälle, niin justhin ruvettihin\npelaamaha lähtömarssia ja kaikki tormas oven täyreltä porstuahan\nvaatteetansa ottamhan.\n\nN'otta nuan kolkkua se sitte voi ihmisen elämä olla, jotta vaikka\nkaikkensa yrittää, niin myöhästyy kumminkin.\n\nSiinä ne kaikki porstuas vaattehiansa nykiivät ja pukkiivat ja kiirus\noli kaikilla lähtiä.\n\nOli siinä yks toisenkyläänen poikaki, joka tiesi että se Keron Lilja\noli taloontytär ja flikkaihminen. Ja kun sen poijan nenän erestä lähti\nse flikka, jota s'oli itte meinannu, niin se tuumas jottei hän nyt\ntingillä ainakaan ilman jää. Niin se pokkas sille Keron Liljalle niin\nettä se flikka sen näki ja kuuli, kun se kysyy fiinisti jotta:\n\n— Saisko lähtiä neitiä saattamhan, kun on näin kylmä ja paha ilmaki?\n\nN'ottei se reisu turhaan menny Liljalta siltäkään! — Se hämmästyy ja\nilostuu niin, että vaikka se muisti ne isänsä filttitossut, niin se\nei juljennu sanua, että hänen pitääs ottaa ne mukahansa, kun jätti ne\nsinne vai ja lähti niillä korkiakorkkoosilla piikiillä ja paljahilla\nnailonisukilla sen poijan käsikynkäs kotiapäi trompimahan! — Senkin\npössöö.\n\nLunta paasas aina vai jotta tiellä oli suuria triivuja ja pakkaanen\nyltyy yän päälle jotta puut paukkuu mettäs kun soras, lumi narskuu\njaloos ja piti trompia toisin paikoon haaroja myöri lumes.\n\nVäsyksis se Keron Lilja oli jo muutonkin, jotta vaikka se poika koitti\nkäsikynkästä kuinka vetää perässänsä sivuuttaan, niin hiki sillekki\ntuli. Mutta kaikista pahinta oli Liljalle kun jalkoja paleli, n'otta\nturraksi aivan löi koko krupin, vaikka kuinka olis koittanu potkia\nja nojata siihen poikahan. Kun se Keron Liljakin oli niin pössöö,\nettei uskonu, vaikka sille oli sanottu, jotta nailonsukkia ei saa\npanna talvella jalkahansa vaikka kuinka mieli tekis. Sen tähren jotta\nnailonsukat ei oo mitään kangasainesta, vaan jotakin metallilankaa,\njoka pakkasella on kylmää kun rautalanka n'otta s'oon palelluttanu jo\nmonen flikan sääret verislihalle. Sänkyhyn ja tohturin hoitohon on\njoutunu moneksi viikoksi ja nahka sääristä suurina fliisuna lähteny.\nUskokaa ny nutipäät se!\n\nNo, ne mennä rämpii hiljoollensa mettätaivalta ja aina vai\nraskahemmaksi raahattavaksi se Keron Lilja sille poijalle tuli. Mutta\nse ponnisteli urhoollisesti. Lopuksi roikkuu Lilja ku hikinen hantuuki\nsen poijan kainalos ja sanoo jotta\n\n— Mä en enää jaksa.\n\n— Onko tästä vielä pitkä matka sun kotias, jos mä kantaasin sua — kysyy\nse poika, vaikk' ittekki oli jo kyllä väsyksis.\n\nNiin se Keron Lilja, flikka parka, ei uskaltanu sanua, peloosta että se\nsen jättää ja kun sitä niin kauhiasti paleli, muuta kun jotta\n\n— Ei tästä enää kovin pitkä oo —.\n\nNiin se poika sanoo jotta:\n\n— No mä kannan sun sitte lopun matkaa! — ja otti sen suolapussiksi ihan\nhaararreisin ja käret kaulan ympäri selkähänsä, ja lähti retuuttamhan.\n\nKeron Liljan sääret oli niin kylmät ja palelluksis n'otta n'oli aivan\nsuorat ja oikooset sen poijan kainalos kun kivireen aisat, n'otta\nniistä oli hyvä kiinni pitää ja ne fiinit piikkikengät oli kun kasakan\nkeihään kärjet hyökkäysasennos, jos jokin vastahan olis tullu.\n\nKyllä siinä se poika tunti hevooseksi ruvennehensa, mutta kun oli\nsäkin selkähänsä ottanu, niin mikäs auttoo, kun se Keron Lilja uikutti\nniskas ja kinnas kurkuusta vielä niin lujaa jotta vai välistä aina\nhaukkaamalla poika sai henkiänsä veretyksi, ettei tukehtunu. Se\noli lopuksi niin kuitti se poikakin, jotta aivan se horjuu ja oli\nmennä tarakkansa alla läjähän, mutta mitä ei suomalaasella sisulla\njaksettaasi!\n\nViimmee tultihin yhtehen tienhaarahan ja Keron Lilja kuiskas sen\nkorvahan jotta\n\n— Tuanne nuan, rakas, jos jaksat —\n\nNiin, tupahan asti sisälle kantoo, mutta silloo kans voimat petti.\nn'otta siihen kuuppas Keron Lilja seljäs, eikä kumpikaa jaksanu ylhä\nnousta.\n\nSiihen jäivät silmällensä makaamahan ja nukahtivat, jotta kun äitee\naamulla viiren aikana nousi kaffia keittämhän, niin kyllä se imehteli.\nJa sanooki jotta\n\n— Eihän sitä nyt tuolla lailla!\n\n\n\n\nRAUTASORVARI\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta s'oli sorvaris-mies, oikee rautasorvari, ja\nsill'oli hyvä paikka, johna s'oli ollu koko elämänsä ja sielä opin\nkäynykki. — Hyvä palkka, eikä riirelly koskaa, tuumas vain jotta,\nriirelköhön muut, jos tahtoovat. Sellaane isoo ja romuluinen mies,\nja väkevä kun karhu, jottei se viittiny kenenkään kans rähistä. Otti\nformusta kiinni yksinkin jos kaveri rupes kenkkuulemahan.\n\nNiin s'oli elelly poikamiehenä, jotta se oli jo pitkältä yli\nkolmenkymmenen, ja rahaa sill'oli kyllä, n'otta pakkas pankkuakin\ntekemähän, vaikk'ei se niin kovin rahasta välittänytkään, kunhan oli\nvain n'otta hyvin toimehen tuloo. Ja niin se tykkäs jotta toisten\npitääs kans elää, niinkun s'oli kotona äireeltänsä oppinu. Jotta täm on\nmun ja tua sun, eikä siihen tuu kenenkää mitään.\n\nSe oli laihnannukki aluuksi vähä yhrelle ja toiselle, mutta kun niillä\nsattuu olemhan aina rahapula ja n'oli aina vain vailla eikä kukaan\nmaksanu sille takaasi, ja se aina hoiti asiansa niin jottei se koskaan\ntarvinnukkaa, niin se lopetti sen homman ja tykkäs jotta tulkohon kukin\nomillansa toimehen. Kun pakkasivat haukkumhankin, kun omaansa takaasi\npyyti.\n\nNiin se eleli itteksensä parihuonehis poikamiehenä ostamiensa\nhuonekalujen keskellä. Ei ne ny hääviä ollehet, kun oli tullu ostettua\neri aikoona ja vähä eri tyyliäki, mutta kovasti se niistä tykkäs ja\nmukava niis oli istuskella ja kattella ihmisten elämää ja kuinka mailma\npyörii. Söi mihnä rookas, lueskeli sanomalehtiäkin aikansa kuluksi ja\notti ryypynkin sillon kun tykkäs. Rahaa oli aina, ettei sen puolesta.\nJa polttaa sai Fennian paperossia, koska tykkäs. — N'ottei sen miehen\nelämästä puuttunu mitään muuta kun — akka.\n\nMä tunnin sen miehen hyvin, oltihin rippikoulukaveria, ja mä useen\nsanoonkin, jotta\n\n— Mitä sä siinä yksin olla möllötät, joutaasit ottaa akan säkin.\n\nNiin se vain nauraa tuhahti jotta\n\n— Mitäs täs poikamies akalla teköö, saa nukkua rauhas. — Ja kun mä\nkattelen entisiä tuttuja kavereita, niin n'oon aina rahapulas ja\nhuonosti syänehen näköösiä ja huonolla tuulella. Ja vähä lapsellisia,\nkun ne aina puhuuvat niistä lapsistansa, jokka jo saavat hampahia.\n— Eiväkkä koskaan saa ottaa ryyppyäkään, sillonkaan kun tarvittis.\nYhrellä on aina naama klaapis, kun se työhön tuloo. Ja kun lukoo\nromaania niinku mä, niin niiren akka karkaa, jos on jonkin näkööne.\n\nNo, mä koitin puhua sille järkiä, jottei ne akakkaa aina niin hulluja\noo! Ota sä vain akka ja rupia kolmannen luokan kansalaaseksi.\n\nSiit'on ny vuosia jo. Mutta täs hiljan mä rookasin sen vanhan\ntutun sorvarin, ja se sanoo, jotta hänen pitää ny muuttaa toisehen\nkaupunkihin.\n\n— Kuka niin sanoo? kysyyn mä.\n\n— Akka — sanoo se. — Enkä mä viitti enää täällä ollakkaa.\n\nMä pyörittelin silmiäni ja kysyn jotta\n\n— Onko sulla sitte akka?\n\n— Oh! — sanoo — ja aivan hullu.\n\nMä en osannu sanua mitään, mutta se sanoo. Sanoo jotta:\n\n— No ajattele nyt jotta siinä samas taloos johna mä asuun, niin\nsiin'oli yks sellaane tresu huusholli, john'oli yks alle kahrenkymmenen\nvuoren flikka, joka rupes mua tervehtimhän ja tuli joskus meillekkin\nistuskelemhan ja juttelemhan. Oikee mukava ihmisen alku, laatuihminen,\nja korjannäköönenkin oli. — Se tykkäs mun huonekaluustani jotta\n\n— Voi ku mukavat lavittat ja hyvät istua. Nämäpä on oikee hyvät,\nmistä te ootta saanukkaa. Ja siitä se tykkäs, että m'oon rautasorvi\nja tienaan hyvin n'otta on aina rahaa. Ja että m'oon vielä friski kun\npoikakukkoo, niinkun mus vikaa olis koskaa ollukkaa.\n\n— Äiteemuarin silkki-pastinkin sille kerran piironginloorasta näytin.\nN'otta se rupes tulemhan meille useen. Ja sanoo, jotta kyllä hän\nkeittääski, kun olis vähä eneet keittokaluja, jotta mä nauroon ja\nkysyyn jotta, mitä pitääs olla lisää, niin kyllä mä ostan.\n\n— Ja mä ostin, n'otta se rupes tulohon meille useen keittämähän. Ja\nkuinka se nyt oli, niin mä rupesin vähä tykkäämähän, jotta taitaas\nolla mukava ihminen. Se rupes sitte tulemhan aina vain kesymmäksi ja\noleelemhan meillä. Ja sen äiteekin rupes mua kehumahan. Ja isä, jok'oli\naina pöhnäs ja rahantarpehes, rupes sanomhan, jotta m'oon reiru mies.\n\nN'otta m'olin aivan pääsemättömis lopuksi. Ei siinä auttanu muu kun\nmennä kuulutuksille ja lopuksi naimisiin sen flikan kans. Ja heti se\nkans muutti meille. Ja nyt s'oon meillä aina. — Ja teköö mitä tahtoo,\nsaaten mä viitti sen kans ruveta riitelemhän, joko sitte lyömhän,\nvaikka se rumaane tarvittis sitä aivan tullen mennen. Mutta kun s'oon\nnyt kerran mun akkani, niin en viitti. Ihmistenkää tähre.\n\nNiinkun se ketään löis, kyllä mä sen tunnen, ei tee kissillekkään pahaa.\n\n— No jos s'oon sellaanen, niin kyllä suskin on sitte jotakin vikaa —\nkoitin mä sanua. — Saatei riita yksinpuolin kauvaa seiso. Sä et vai\nitte sitä hukaa.\n\n— No, en osaa oikee sanua — tykkäs se rautasorvari, sillä se on\nvakava ja reiru mies, ja jämtinoloonen kaikis asioossansa. — Tairan\nolla vanhanaikaane, enkä näitä uurenaijan konstia oikee osaa. — Mutta\ntuhkapiston mä tein, kun akan otinkaan! — Nyt mull’ei enää oo rahaa\nkoskaan! Mun on pitäny lopettaa tupakin polttokin, kun akka tarvittoo\nkaikki. Eikä ryypystä tietuakaan oo enää, vaikk'onkin rautasorvari,\njonka pitääs tienata hyvin. — Joskus tuloo niin vänkäpäälle, jotta meen\nja otan pienen ryypynkin murheeseen, mutta kyllä sitte on eri krateeri\nkotona, ku akka huutaa ja präiskää kun mettänpeto, jotta hän tarvittoo\nturkin, niinkun valurin frouvallakin on — Vaikka mä ostin sille menny\nvuonna kuukausipalkalla sellaasen vasikannahaan. Elikkä en mä, sillä se\nsen osti vähittäismaksulla yhrestä liikkehestä, vaikka munkin piti olla\npaikalla, kun se sen osti, kun mull’ei ollu rahaa. Ja oli, niinkun ei\nolisi saanukkaan.\n\n— Ja ne mun huonekalunikaan ei kelpaa enää mihkään, kun Mäkisille on\nkuulemma hankittu uuret ja toisellaaset. — Mä oon koittanu sanua että\nkyllä nämä mulle kelpaa, ja on sullekki ennen kovasti kelvannu. En\nvälitäkkää toisista, mä tykkään näistä ja näis on niin hyvä istuakki.\nKun sellaasis uurenaikaasis, hoikkasäärisis on niin ohkaaset jalaakkin,\njotta saa pian tikkuja takapuolehensa, jos niihin istuu.\n\n— Ja mä rakastankin näitä, johka m'oon niin tottunu — oon koittanu\nsanua, seliitti mies. — Niin yhtenä iltana kun mä tuun työstä kotia,\nniin eikös tua akkapiru oo sahannu kaikki jalaat lavittoosta poikki ja\nsanoo sitte vain jotta\n\n— Koita ny istua kun sä niin kovasti tykkäät!\n\nSe tietää rumaanen, jotta mä meen aivan puhumattomaksi. En sano mitään,\nenkä käy parihin päivähän kotona syömäskään, vaikka silloo juuri\nsill'on ruoka aina valmista.\n\nIllalla tuun kotia enkä puhu mitään. Niin kyllä se lirputtaa ja on\nhyvää pataa ja sitte — itköö. — Enkä mä saata nährä, että akka itköö,\njotta viimmee mun pitää ruveta puhumahan ja lopuksi ostaa velkakaupalla\nuuret lavittat. — Ja jos vain lavittat, mutta kun viimmee sai mun\nkauppahan, niin haverti sieltä vielä piirongin ja sellaasen, jota se\nsanoo joksikin trymooksi eli miksikähän sanoo. Kuka siinä olis viittiny\nvastahan sanua, kun kauppias kuunteli päältä? — n'otta nyt m'oon\nsiihenkin puorihin korvia myöri velaas. — Kaikki rahat on menny ja\nkläninkiä laittaa ja neulojan laskuja tuloo ettei tahro viittiä kotia\ntulla, kun ei tierä mitä sillä taas on.\n\n— Mistä raakulehesta onkin kaikki tuan ja nuo konstit oppinu, — tuumas\nse sorvari. Kun koto on kyllä köyhä, äitee ja muut kersat kulkoo\ntrasuus ja isä juora lillittelöö vain. Eikä sellaasesta fiineyrestä\ntietuakaan. Mä yritän tienata ja maksaa sen kun irti saan. Ja tietäähän\nse akka pennillensä mun tienistini, mitä mä viikos saan, ja hyvää\npalkkaa saankin, vaikka mä itte sanon, mutta enhän mä rahaksi repee,\nvaikka kuinka kiljuus ja muilla on. On verot ja muut uloosteot, mutta\nniistä se ei välitä mitään jotta: rahaa pitää olla vain. Ja vaikka mä\nkoitan sille sanuakin, niin se ei välitä siitä mitään.\n\n— Nyt s'oon saanu lapsenkin ja vaatii uutta turkkia, vaikkei oo vielä\nvanhaakaan maksettu. N'otta m'oon tulla hulluksi sen kans, kun sill'ei\noo yhtää järkiä eikä rääpyä.\n\n— Ja nyt se viimmeesen kölöntyön mulle teki, n'otten viitti enää tällä\npaikkakunnalla ollakkaan. Se makaa vain sängys lapsen kans ja haukkuu\nmua sieltä, kun kotia tuun, jotta hän vaatii turkit ittellensä. — Ja\nsen äitee on hoitamas ja samaa mieltä, jotta turkit, kun vanhoolla\nei viitti pihalle mennä, kun toisilla frouvilla on nyt toisellaaset.\nNiinkun mulla täs ei olsi kyllä menoja!\n\n— Niin kuule, että yhtenä iltana kun työstä kotia tulin se itkiä\nprätisteli jotta\n\n— Jos en mä saa turkkia ja taas uusia huonekaluja, niin mä tapan\nitteni, ja juon lipiäkiviä. — Ja näytteli mulle limunaatipullua, johna\nseisoo päällä jotta — Lipiäkiviä.\n\n— Mä sanoon sille, jotta juo rumaanen vain, että mä pääsen tästä\nköyhyyrestä ja susta, kyllä mä lapsen aina elätän. — Niin se sanoo\njotta:\n\n— Tänä yänä mä tapan itteni ja heilutteli sitä pullua. — Että hänellä\non, ja ottaa siitä koska itte tahtoo. Ja vei sen sitten illanpäällä\nkonttuurihin, johna sill'on muitaki pulloja.\n\n— Niinkun mä makaan siinä laattialla yöllä, niin mä herään siihen, että\nse mun akkani ähkyy pimiän päähän sängys ja valittaa, jotta polttaa\nniin vattaa, jotta mä pomppasin heti pystyhyn ja väännin valkian jotta:\nmikä sen nyt on. Niin sillä on se lipiä kivipotti käres ja on siitä\njuonu — Niin mä ylhä ja tormootin hakemahan sen äitejä, jotta nyt se\ntappaa ittensä!\n\nJa sen äitee ajoo ylhä taloon muut akat ja ne törmää meille ja mä itte\nerellä jotta: mitä täs nyt tehrähän? —\n\nNiin se mun akkani makaa siinä kahren lakanan välis oikee\npitsikauluksis ja haukotteloo jotta\n\n— Tuo mies on sitte hullu, kun ei anna mun eres yölläkää nukkua.\n\n— Se sanoo että sä meinaat ittes ny lipiäkivellä tappaa!\n\n— Lipiäkivellä — sanoo se mun akkani sängystä. — Kun tuas pullos on\nvain limonaaria lavittalla.\n\n— N'otta kyllä se on aika epeli tua mun akkani, kun teki musta vielä\nvalehtelijan! — En viitti enää ollakkaa täällä, kun oon korvia myöri\nvelaas joka paikkahan ja nyt akat sanoo, jotta m'oon meinannu sen\nlipiäkivellä tappaa!\n\n\n\n\n14 — LASKENNOS\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta joulu taas tuloo, koulut loppuu ja penskat saa\njoulutoristuksensa?\n\nSielä ne on lyseos ja yhteeskouluus kulkia juntannehet kansan kaiken\nkakarat taas pitkän syksyn, muka tieron jyviä noukkimas, että\nviisastuusivat, mutta kyllä se läksyjen luku ja oppiminen on ollu\nmonelle niin työlästä ja vastahakoosta, että tukasta nykien on monen\näireen pitäny auttaa pojanvekaraansa kirjan äärehen.\n\nKun kotona äitee koittaa jukittaa ja kysyä mitä sillä vintiöllä on\nhuomenna läksynä, niin\n\n— Ei oo muuta kun laulua ja piirustusta — joka päivä!\n\nN'ottei tarvittisi lukia. — Ja mistäs äitee tietää, kun ei oo itte\nkerran koulua käyny, mitä niillä on ja mitä ne sielä koulus lukoo.\n\nKun nyt pian taas oppikoululaaset saa joulutoristukset, niin mä\nneuvonkin kaikkia äitejä, jotta kattokaa tarkasti kakaraanna\njoulutoristuksen numeroota, jottei ne narraa teitä. — On niiren joukos\nsellaasiakin junkkareita, että koittavaat pökkööttää yksinkertaasia\nvanhempiansa ihan seisahalle.\n\nTäälä meirän maakunnas yhres keskikoulus menny talvena toi yks\npoijanvenkkura, jolle koulunkäynti oli kyllä mukavaa lorvaalua, mutta\nläksyjen luku pahempaa kun rusakanmyrkky, äireellensä joulutoristuksen,\njohna sill' oli »matematiikas» eli laskennos numero — 14.\n\nJa kehuu jotta\n\n— Kukaa ei oo ollu niin hyvä räknäämähän kun mä!\n\nN'otta äitee oli oikee iloone erinomaasesta poijastansa, ja lupas sille\ntehrä, heti kun lehmä poikii, oikee hyvän ja suuren juuston.\n\nJa kun äitee meni sitte porvarihin käymähän kaffia ja sokuria\nhakemahan, niin se osti samalla sille poijallensa lakristapussin. Kun\npuoris sattuu olemhan samalla kertaa lukkarin frouva, jonka flikka käy\nkans samaa yhteeskoulua, niin ei se emäntä malttanu olla sanomatta\nsille jotta:\n\n— Meirän Miska on saanu räkningis kaikista korkiamman numeron koko\nkoulus — 14!\n\nNiin se lukkarin frouva haikaasi jotta\n\n— Eihän sellaasta numerua ookkaa!\n\n— Ompas vain meirän poijan toristukses 14.\n\nNiin hantesmannikin nauroo jotta\n\n— Ei kuulkaa emäntä koulutoristuksis oo ku 10:n numero korkein numero,\njonka opettaja antaa. Kyllä se teirän Miska on sitä nyt parantanu.\nNeljän merkki s'oon tavallisin sellaasilla poijilla, mutta Miska on\nvissihin pistäny 1:n merkin itte lisää sen ethen. —\n\nEmäntä lähti vähä vinkiää kotia, ei se puhunu mitään, puhisi vai. Kun\nse tuvan oven aukaasi, niin Miska huomas heti sen kattinnasta, että\nvaara on suuri, mutta luuli, että kyllä se ny vissihin ainakin jotakin\nsanoo, ennenkun päälle tuloo — että hän kerkiää vielä ovesta uloos.\nMutta äitee ei sanonu mitää, pani puaripussinsa vain pöyrälle, ja heti\nfaarttas tukkahan jotta\n\n— Vai 14 sä oot saanu! — Mutta kyllä mä nyt annan sulle 15 vielä lisää!\n\nJa jee kun se riapootti sen ovensuuhun, takan vierehen, hairas\nvarsiluuran, repääsi vain Miskalta housut jaloosta n'otta knapit\npiraji, ja luuranvarrella oikee pänttäs jotta\n\n— 17 — 18 — 20 — ykskolmatta, vielä vähä, — koko kertomataulu — eikä\nvähennyslaskua ollenkaa.\n\nKyllä Miska koitti potkia ja krääkyä kaikkensa, mutta se ei auttanu,\nniinkun pruukathan ja asiahan kuuluus. Niin helläksi taputteli\npieksämäjen kukkulat, että vähä toisella pakaralla koitti patapenkin\nkannella istua ja niiskuttaa.\n\nMutta vielä kamalampaa tuli. Joulupäivinä äitee ei antanu Miskallensa\nhousuja ollenkaa, n'otta se ei päässy pihalle toisten joukkohon.\nYlisängys roirin takana piti vain olla.\n\n\n\n\nJÄTKÄMIEHEN 50-VUOTISJUHLA\n\n\n_Oottako kuullu_, kuinka komjat 50-vuotissyntymäpäiväjuhlat piti täs\nhiljan Perhon syränmailla mettätyömies Jalmari Rajala?\n\nRajala ei oo mikään lentojätkä, vaan oman kylän miehiä, jämtti ja reiru\nmies, kova työmies, oikeen miesten mies, jota kaikki kunnioittaa.\nOn oma tupa Mustanmaan kyläs järvenrannalla, korialla paikalla. Ja\nperusteellinen se kaikis hommissansa on.\n\nNiinkun nykkin kun se ensi kerran täytti 50 vuotta. Se oli ajatellu sen\netukäthen prisiis kuinka tehrähän ja tääräthän, jotta kaikkia pitää\nolla, eikä mitään puuttuman. Mutta lisäksi se oli ajatellu senkin,\njotta hän on työmies, eikä sielä mitään fiinustella, mutta lystiä pitää\nolla, ruokaa ja juomaa kaikille senkun napa vetää, haitari ja hypyt\npäälle.\n\nSe hastoo ystävät ja kylänmiehet akkoonensa juhlihin jotta\n\n— Tervetulua sitte vai meille kaikki arkikamppeis niinkun ootta. — Se\non meirän työnjuhlaa, kun pihka tuoksuu ja miehet haisee mehtältä,\nme metäksenpojat! Syörään läskiä, lyörään voita välihin ja lapikasta\nlattiaan, otetaan moukkuja ja tanssitaan että haitari halkiaa —\n\nSe oli laskenu jotta 70 000 markkaa siihen tarvithan, pelimannit ja\napu-akat kaikki.\n\nSen taloos on kolme huonesta, isoo pirtti eli tupa niinkun meirän\npuoles sanothan, ja kaks kamaria perällä. Toisehen kamarihin\nlaitettihin pöyrälle trahteeri: kaffit ja nisut monellaasen kretan\nkans. Oli »häntä ihtiänsä», »kippurahäntää» ja jaloa konjamiiniä.\nToises kamaris oli ruokapöytä kukkuralla savottamiesten herkkuja:\nkeskellä pöytää seisoo yhres klimpis 5 kilua voita ja ympärillä monta\nfatia täynnä keitettyjä ja paistettuja suuria sianlihan kimpalehia,\nkorkia kasa limppuja ja reikäleipiä — ettei muuta kuin repiä vain,\nvaikka kirvehellä.\n\nKaikki oli valmista, mutta yällä oli satanu lunta järvelle, jonka\npoikki sinne Rajalahan kuljethan, niin paljo, jotta piti auroottaa tie\njuhlaväen tulla. Ja senkin se teki niin perusteellisesti, jotta aukaasi\nkaks suoraa tietä noin sylen päähän toisistansa järven poikki: toinen\ntulo- ja toinen paluutieksi. Pystytti vastarannalle kaks taulua teitten\npäihin jotta: Tulo ja Paluu.\n\nN'otta järjestys sill'oli kaikes. Tarkootus oli, jotta paluutie on yhtä\nsuora, kun tulo, ettei tarvitte vemppuloora yöllä takaasi tulles.\n\nJa saunan se lämmitti sitä varte, jos joku sattuus väsähtämhän,\nniin »sielä on lämmintä ja lauhaa», ettei käy niin kun yhrelle\nosuustoiminta-flikalle tänä talvena Kokkolan juhlis, n'otta lopuksi\nmässähti hankehen istumhan ja palellutti ahterinsa niin poistilooltansa\njottei se tierä vieläkää minkä päällä istuus.\n\nNo vierahia rupes sitte tulemhan tien täyreltä. Tuli isäntiä ja\nemäntiä, työnjohtajia ja tukinkaatajia, vanhempaa arvokasta väkiä\nkaikki; vähemmän vain nuorta väkiä. Ja kaks hyvää haitarin soittajaa\nn'otta tupa täythen, lähes sata henkiä. Tuttua väkiä, kotoosta kansaa\nkaikki arkitaminehis, niinkun isäntä ittekki pihkapusero yllä.\n\nKaffia annettihin, ryyppyjä tarjottiin ja haitarit huuti ja lirutteli\nkun juhannuksena. Ja isäntä sanoo jotta\n\n— Olkaa niinkun ootta! — Kukin saa syörä, juora ja lantrata niinkun\ntykkää.\n\nJa kyllä ne söikin, nakkasivat naamahan n'ottei siinä nikoteltu. Lystiä\noli ja vanhat mummakkin tanssivat n'otta nutturat keikkuu niskas kun\nvästäräkin häntä.\n\nMutta oli sielä henkistäkin ohjelmaa, isännälle pirettihin puhet ja\njokin oli laittanu oikeen komjan runonkin sille päivän kunniaksi.\n\nRuokaa piisas ja juomaa kans. Isäntä touhus ylimpänä juomanlaskijana ja\nkattoo, että kaikki sai ja tanssi käy. Sanoo jotta:\n\n— Tanssikaa ny nuoret kylliksennä, ja pitäkää lystiä, mutta puolen yön\njälkehen kello 12:lta teirän pitää lähtiä pois, kotia nukkumahan, että\njaksatta aamulla töihin. Sitte vasta alkaa _meirän_ juhlat, jokka oomma\n50 vuotta täyttänehiä, ja jaksamma.\n\nJa oikias se oli siinäkin, jottei ne nuoret tierä määrää ja osaa\njuhlia. Kun tuli aika, jotta nuorten pitis lähtiä kotia, niin pari\nvähä potinkorkin päälle astunutta poikaa rupes krenaamahan jottei\nne oo vielä pöhnäs, eikä lähre, n'otta sen isännän piti ottaa niitä\nnuorukaasia haivenista kiinni ja takua leviällä kämmenellä vähä järkiä\nniiren päähän takapään kautta. Se auttookin ja friskas niitä kovasti\nn'otta ne meni kiltisti nukkumhan. Toisia meni kotia, toisia saunan\nlauteelle, johna oli ihana maata oljis ja kuorssata käret ristis\ntäysinääsen vattan päällä aamuhun asti.\n\nSitte kun vanhat ihmiset jäivät päinsä, juhlat vasta kattohon nousikin.\nOli kun haitarikkin olis saanehet aivan uuren äänen, ne huuti ja\nnykiivät hyppelöhön jokaikisen ukon ja akan n'otta hiki nokkuu ja\ntukehtua olivat. Sellaane tärinä käy että multipenkit pölisi ja hiiret\nvinkuu henkensä erestä, että mailmanloppu on tullu.\n\nAina vähä huilattihin, syöthin välis ja vähä tropattihin taas,\nn'otta aamuhun asti se vanhaväki tanssia jyskytti. Ei tuntunu kihti\neikä romotiisi kun vasta tuos yhreksän aijoos näistä Jalmarin\nsyntymäpäiväjuhlista lährettiin sitä _Paluu_-tietä kotiappäin\nosoottelemhan. Kyllä siinä jonkun ukkelin kinttuja pakkas niin\nviskaamahan ja silmiä haristamhan jotta: onko tämä suoraa —\n\nLähtijääsiksi isäntä sanoo jotta\n\n— Kiitoksia nyt paljo teille, kun tulitta. — Tulkaa sitte taas kun mä\ntäytän 100 vuotta!\n\nN'otta nämä Jalmari Rajalan 50-vuotis juhlat Perhos on kuuluusat ympäri\nkoko Keski-Pohjanmaata. Ja perholaaset hartahasti toivovat ja orottavat\njotta Jalmari elääs ja pias täyttääs 100 vuotta.\n\nLahjojakin ja rahaa, kun muuta ei ollu, sille kerättihin sinkkisankoo\npuolillensa, enempi kun fläskit ja viskit maksookaan. Mutta se onkin\npiretty ja tykätty mies.\n\n\n\n\nSALLAN EMÄNNÄT EVAKKOMATKALLA\n\n\n_Oottako kuullu_ kuinka Sallan evakko-emäntien käythin Toholammilla,\nheti kun ne sinne tulivat?\n\nSilloo soran aikana, kun Sallan syränmairenkin ihmisille yhtäkkiä tuli\nhatkanpotka ethen. Piti jättää kotonsa ja lähtiä hyppöölle. — Lehmät\ntuathin esti junilla Toholammille, ettei saksalaaset saanehet syörä\nniitä. Sitte vasta akat lypsinkiulu käres.\n\nToholammen kanta-asukkahat ja Kansanhuolto luulivat niitä Lapin lehmiä\nensiksi porooksi, kun n'oli kaikki niin pieniä, aivan valkoosia nuppia,\neikä niinkun muiren ihmisten lehmät kirjavia ja sarvipäitäkin, mutta\nkun nimismies sanoo jotta\n\n— Ettäkö te näje jotta niill' on toises pääs pitkä häntä, lehmiä ne on,\nvaikka ne on tuan näköösiä.\n\nNiin kaikki ihmiset sanoo jotta\n\n— No ei nuota ny ainakaan meirän lehmään navettahan passaa tuora\ntuollaasia pikkuusia lehmänkuvia. Meirän lehmät on jalostettuja,\nja koko soran aijan niitä on koitettu narrata lypsää flosottamhan\nviimmeestä piirtua myöri Kansanhuollon määrä. Ja ne onkin yrittänehet\nja vain mölissehet, että mairon rajahintaa pitääs koroottaa. Jos meirän\nlehmät nyt näkis tuollaasia hakovasikoota tilkutettavan pualen litran\npullohon, ja vaikka emäntä itte vielä lisääs puolella vettä meirän\nlehmään nähren, niin korpilakon ne tekis kun kommunistit, eikä viittisi\nenää yrittääkkää isänmaan puolesta. — Ei, ei niitä meirän lehmille saa\nnäyttääkkää!\n\nN'otta Kansanhuolto ymmärti sen ja päätti laittaa suuren aitooksen\nniille Sallan emäntien pikkuusille lehmille, kunnes emännät itte tuloo\nja ottavat poronsa omahan hoitohon.\n\nNiin laitettihin sitte suuri haka vainio niille ja ympärille pantihin\nmonikertoohin kalvanoitua rautalankaa niin tihjähän, ettei ne\npikkulehmät päässehet raoostakaan pois. Ja sitte pantihin ainakin\nseittämän sähköpatteria, niitä Olli-paimenia, täyres sähköpätingis\npäälle niihin rautalankoohin, n'otta ne Lapin pikkulehmät olivat aivan\nvatta pruuttana kun ne turvalla vähäkin yrittivät koittaa, jotta mitä\nkiiltäviä lankoja nuo on.\n\nAmpumisihin, kranaattihin ja lentopommiihin nämäkin lapsukaasemme\nolivat sielä Lapin raukoolla rajoolla niin tottunhet, jotteivät\nviittinehet enää korvaansa lotkahuttaa, mutta tuollaasihin\npirunkuriihin, en paremmin sano niiren evakkoraukkaan puolesta — että\nesti laitethan korjat kiiltävät kranssilangat niiren nenän korkeurelle,\nja jos sitte ystävällisyyrestä isäntäväkiä kohtaan kulkeelle kotuansa\njoutunu raukka eres koittaa vähä haistaa niiren laitoksia, niin heti\npolttaa noukkansa ja tärähyttää, että tappi lentää, eikä mikään pysy\nsisällä, sekään vähä mitä evakolle annethan.\n\nEi nuo Lapin lehmät, mettän elävät voinehet käsittää tuollaasta\nkenkunpeliä, että täälä »lannanmaissa», muka sivistyneis olois ja\nsivistyneet ihmiset kehtaavat käyttää airasvärkkinä _rautalankaa_, joka\nheti potkaasoo ja polttaa turvattoman luomakunnan noukan.\n\nNiin että ne Lapin lehmät olivat syvästi loukkaantunehia ja inuuvat\nemäntiensä perähän.\n\nKun Sallan emännät sitte viimeen tulivat ja rientivät syrän lämpöösinä\nlemmikkiensä luo, niin Kansanhuollon mies aukaasi niille veräjän\nlaviaksi aitooksehen sisälle käyrä. Mikä ilo ja jälleennäkemisen riemu\nsiinä olikaan!\n\nMutta kun niit' oli monta sataa pikkuusta lehmää, kaikki samankokoosia\nja näköösiä, ja monta kymmentä samankokoosta ja näkööstä Sallan\nemäntääki, niin siinä tuli sellaane ilon mölinä ja sekaannuksen pulina,\nettä kaikki sais toisensa, ja omansa, jotta sen porttivahrin, ainakin\ntiiman orotettuansa piti lähtiä vähä kotiansa syömähän ja asialle\nn'otta se koitti huutaa ja viittoolla niille jotta\n\n— Tulkaa sitte tästä portista uloos, kun tuutta! — Mä paan sen ny\nkiinni, ottakaa sitte itte auki.\n\n— Ja niin lähti. Mä luulen, että se mies jäi sitte yhtehen kaffilahan\npottukaljan äärehen ja vähä »lantras», kun ei se sitte tullukkaa\ntakaasi, vaikka se olis sen virkahan kuulunu. Ja taisi se ajatellakki\njotta kyllähän ne akat osaa portista tulla ittekki uloos.\n\nMutta ne akat oli kans Lapista, johna ei oo aitoja. Ainakaan tuollaasia.\n\nKun ne oli saanu asiansa selville ja kukin taputtanu omaa rakasta\nlemmikkiänsä kaulalle, niin ne meinas lähtiä suoraa vain pois, niinkun\nLapis pruukathan, airan ylitti kukin suunnallensa. Astoovat pieksulla\nrautalangan päälle, ja ne, jokka ottivat tolpasta kiinni, saivakki jo\npaljahan harukkansa airan yli, mutta ne jokka ottivat käsin kiinni\nlangasta, ne tarttuu heti kiinni ku pikehen, huutivat ja kiljuuvat kun\nsuret jängällä, kun poltti ja kärys sääret ja käret, nykii ja tukka\nnousi pystyhyn.\n\nKoko Toholammin kirkonkylä lähti liikkeelle. — Se kaljamies viimmeesenä\nkäret levjällä tulla touhootti sen kun sekaasilla silmillänsä tiellä\npysyy.\n\nHätä olikin kauhia, kun Sallan emäntiä istuu haarareisin ympäri\naitoosta kun variksia ja huutivat oikohonsa.\n\nHäthän tullehet ihmiset nykiivät johrot pois ja sitä mukaa akkoja putos\nmaahan, manas ja hiaroo palanehia reisiänsä, jok' oli kun verimakkarat\npaksuja ja mustia.\n\nKyllä muistaavat Sallan emännät evakkoreisunsa Toholammille.\n\n\n\n\nKOLME LEHMÄÄ ME SITTE LAITAMMA\n\n\n_Oottako kuullu_, jottei sitä »öittimistä» oo Pohjanmaalta vieläkään\nsaatu häviämään, vaikka nuorison ittekasvatusta ja kurssitoimintaa on\ntääläkin niin harjooteltu?\n\nSe istuu ihmisis lujas kun Myntän piki, ja vetää liki.\n\nYksityysyritteliääsyys ja vapaan valinnan kauppa rehoottaa rakkauren\nmarkkinoolla aina vain, eikä ittekasvatuksen pakotteet, nuorisoseuran\npiirikokousten päätökset, ei kansanhuollon rajoitukset, ei isän, äireen\nnuhteet ja opetukset, nupinat ja tankkaamiset auta. Yksiihin fällyyhin\nne vain tukkii.\n\nLaihialla se fälly-friijoo olikin ennen vanhaan niin kovaa, jotta\nfriijaripoikien piti laittaa nahkatupet varpahishinsa jotteivät aivan\nkarvoottomaksi fällyjä kraapinu.\n\nOnhan se mailma ny siitä vähä muuttunukki sen jälkeen ku »Nevalan-Kaisa\nminiäksi viethin», mutta kyllä sitä vieläki pitää olla »vähä rötyä\nja roskaa», ennenkö fällyt passaa. Poijilla on vienti kova, jos on\nflikoollakin omat konstinsa. Siinä pannahankin rikkaus ja rakkaus\npuntarihin, jotta kumpi enempi painaa. Ja sitte ollahan pökerryksis,\nkun isä tahtoo rikasta ja äitee tahtoo rakasta ja itte se pössöö tahtoo\nkorjaa — niin kun laulus laulethan.\n\nEi oo hyvä niin, eikä näin, sillä mailma veisaa jotta: rikkaus haihtuu,\nrakkaus laihtuu — ja korjasta jää vai karhia korppu käthen.\n\nNiin se ajatteli se Ylihärmän poikakin, joka pani ilmootuksen\nsanomalehtehen jotta: Hei hei nuoret ja nätit likat! Tääl' olis yks\nnuori ja iloonen pikkutaloon poika joka tositarkootuksella haluaas\ntutustua kirjeenvaihron avulla siistihin nuoreen työtäpelkäämättömään\ntaloon tyttärehen, oman kodin emännäksi. Huom.: lesket ja haukatut\nälköön vaivatko itseään. Vastaus nimimerkille: »Kalliolle, kukkulalle.»\n\nJa sai 43 vastausta. —\n\nToiset oli punaases paperis. Toisis oli ruusun lehtiä ja hajusaipualla\nvoireltu. Oli valokuviakin monta, suloosta mirrin naamaa — n'otta\nsiinä olikin kattomista ja tuumaamista jotta minkä kans niistä rupiaa\nkirjoottamhan ja kokeelemhan.\n\nKun se koko talven sitte kirjootti ja kulki postis niin sitä rupes\nviemistämhän Fyrrykyrööhin päin. Sielä oli sellaanen flikka, joka osas\npanna pännällä niin mukavasti ja seliitellä asiansa niin jetsullensa,\nettä kun ne aikansa kirjoottelivat ja ikävööttiväkki jo toisiansa, niin\nse Härmän poika kirjootti Fyrrykyrööhin jotta\n\n— No mä tuun sitte junalla ensi lauantaina Tuavilan asemalle. Hommaa\nhevoone ja tuu hakemhan, kyllä mä maksan. Kai mä saan olla teillä yötä\nsitte — — — Mulla on harmaa hattu ja sininen simsetti kaulas, kyllä sä\nmun ja mä sun heti tunnen.\n\nViikkua ennen se ilmootti tulostansa jotta kyllä sillä flikalla oli\nhommaa laittaa kaikki kuntohon, sanua äireelle ja seliittää isälle,\njotta s'oon isoon taloon poika Härmästä, ja että asia on puhuttu että\nse on selvää. — Se tuloo nyt — ja on yötä —\n\nJa sielä pikku huushollis kun siivonteko alkoo, pestihin ja\nkluututtihin n'otta klasit täräji. Ja kamari laitettihin kuntohon ja\nleivottihin, ja pestihin ja tryykättihin pitkäpaita n'otta se vasta\noli tärinää. Ja sovittihin että pyhänä käyrähän kranniski vierahana\nnäyttämäs sitä sulhaaspoikaa n'otta kaikki olis valmista yljän tulla.\n\nTytär puhuu hevoosen Toiskasta ja lähti pyhäputsus, parasta yllä, sitä\nsulhaaspoikaa vastaanottamhan lauantaina Tuovilan asemalle. Se flikka\noli laittanu uuren punaasen höyhenenkin hattuhunsa jotta s'oli oikee\nkomia. Ja niin jännitykses se oli, jotta suittet aivan vapaji sen käres\nkun se hoki ptruu ja soh aivan yhtä mittaa sille toiskan vanhalle\nsalvialle, jottei se vanha mera tienny mitä s'olis oikee tehny, menny\nvai pysähtyny, kun aina nykii suittista ja hoki ptruu, n'otta se\npirätteli sitte vähä usee, tuumas ja flosotti, ennenkun taas lähti.\nN'otta se morsiusflikka oli tuskas ja vaivas jottei se vai myöhästy\njunalta.\n\nMutta kerkes ne. Ja juna tuli. — Niin sieltä tulikin vaunusta sellaane\npitkä komja poika kuin härmälääset järjestänsä ovakki kyröläästen\nnapataattojen rinnalla, n'otta aivan sitä Fyrrykyröön flikkaa rupes\nheikottamhan ja otti hengen kiinni, kun se poika nosti komjasti,\nniinkun herrat, harmaata hattuansa ja sanoo jotta\n\n— Jahas Aili, täs mä ny oon! Päivää nyt sitte — ja kovasti puristi sen\nkättä, n'ottei se flikka tahtonu saara sanaa suustansa, räpytti vai\nsilmiänsä ja oli korvia myöri punaane, mutta ylen onnellinen. Se poika\noli melkee liika komja senkin mielestä, jottei se tienny kuinka olisi\nollu ja hohuuttanu.\n\nHoijakkahan ne sitte vieretysti istuuvat ja poika otti suittet jotta:\nkyllä mä ajan, ja pani toisen kätensä hellästi flikan ympäri, ettei se\nputua, kun mennähän niinkun se sanoo.\n\nSattuukin olohon korja ehtoopäivä ja ruottalaasia vain ympärillä\nn'ottei niistä tarvinnu mitään piitata, n'otta, niill' oli oikee\nmukava ajella ja kiahnata kun se poika oli niin villi, että rupes heti\npuristelemhan ja pussaamahan. — Matkaakin oli niin pitkältä jotta\nniistä tuli oikee rakkahat.\n\nPoika ihastuu kovasti flikkahan, puhua pälpötti ja pussata truiskii\nn'ottei se flikka keriinny ollenkaan seliittämhän sille, niinkun se\noli meinannu, jotta hän on vain sellaasesta pienestä töllistä kotoosi,\njottei pirä säikähtää ja liikaa luulla, kun kotia tullahan.\n\nN'otta kun ne sitte ajoo sen matalan torpan hiilokselle, ja\nfriijarispoika katahti vähä ympärillensä, niin sen meni suu tukkuhun,\nettei tahtonu saara nielemälläkään henkiänsä takaasi.\n\n— Herrijee, mikä sun nyt tuli kuule — imehteli se flikka.\n\nEi siinä enää mikään auttanu, eikä pakohon päässy. Äitee oli portahilla\nvastas, jotta\n\n‒ No tervetulua nyt taloohin. Vai tämä se Ailin sulhaanen nyt on, josta\nse on niin paljo puhunu. Tulkaa tuphan ny, kamaris jo kaffi orottaa. —\nKyllä isä viää hevoosen toiskahan, jättäkää siihen vai —\n\nN'otta henkiä haukkojen, totisena kun piimäleili naamasta ja kankiana\njaloosta asteli se äsköönen iloonen sulhaasmies ovesta sisälle ja\nkamarihin. Oli ökkämyksis kun taivahasta puronnu nisuäijä, n'otta\nemännän piti oikee taittaa se istumhan lavittalle.\n\nKaffia kaarettihin ja käskettihin panna sulamahan ja ottaa monellaasta,\nmutta se poika oli niin pois tilooltansa jotta äitee viimmee pani\nkamarin oven kiinni ja sanoo Ailille jotta\n\n— Koita ny sä virvoottaa se henkihin, kun se nuan puhumattomaksi meni.\n\nAili pani oikee valkoosen kaarin ethensä ja punaasen silkkinauhan\npäähänsä, hääräs ja viserti sille poijalle, otti sitä kaulastakin\nkiinni jotta\n\n— Voi rakas kultani, mikä sun nyt tuli, kun sä tuolla lailla oot —\n\n— No, kun mä luulin —\n\n— Mitä sä luulit? — kysyy Aili, tukkii kaakunpalaa sen suuhun, istuu\nsen polvelle ja puristi niin hellästi ja lujaa kurkun ympäri, ettei se\nvoinu luulla mitään.\n\nSe käsitti jotta nyt hän on kiikis, ei muuta kun olla vain.\n\nIltakin tuli, emäntä laitteli ruokaa kamarin pöyrälle. Sänkykin\npetattihin niinkun pruukathan. N'otta mikäs siinä auttoo.\n\nSai se senverran luontuansakki takaasi, jotta käsivarrella sitte\nmakootti Ailia ja sanoo että\n\n— Sä kirjootit jotta _kolme lehmää_ —\n\nNiin Aili kuiskas jotta\n\n— Joo, m'oon ajatellu että kolme lehmää ja kaks vasikkaa me sitten\nlaitamma sinne omahan kotihin Kalliolle kukkulalle —\n\n— Niin — huokaasi se sulhaanenki pitkähänsä, vähä nykii vielä ja\nrutisteli. — Sanoo sitte jotta: mua niin kovasti nukuttaa.\n\nTuvan puolelta oli kuorssoo kuulunu jo kauan n'otta lopuksi se\nflikkakin kääntyy ja rupes puhkumhan. Mutta friijaria ei nukuttanu,\nmakas vai silmät auki ja pää sätii, että kuinka mä pääsisin pois täältä.\n\nSe makas ja kuunteli yli puolen yön. Sielä taisi olla emännällä\nleipomus, kun taikina nii poksahteli yön hiljaasuures. Ja flikkakin\nmakas kun kaljatynnyri, n'ottei se heränny, kun friijari veti pimiän\npäähän kengät jalkahansa, takin selkähän ja hattu käres varpatullansa\nhiipii tuvan ovesta pihalle. —\n\nJa lähti pyhkääsemhän niin paljo kun kintuusta lähti Tuovilan asemalle.\nJunan silmät kiiluu jo mettänrannas, mutta kerkes se justhin.\n\nN'otta niin siinä käythin.\n\n\n\n\nSÄYNÄJOELLA\n\n_Oottako kuullu_ kuinka flataasesti yhren järvikylän poijan täs hiljan\nkäytihin Perä — ei kun _Säynäjoella_?\n\nMä tykkään, että peräseinäjokelaasten pitääs ottaa oikee viraallisesti\nnimeksensä se oikia vanha historiallinen nimensä Säynäjoki, kun se\nperäseinä on niin hassu nimi että sille älvistelöö kaikki. Ruottalaanen\nvirkaherra ennen vanhaan ei osannu kirjoottaa puustavillansa\nsuomalaasta sanaa säynä, niin siitä tuli vähä sinneppäi esti seyne ja\nsitte seinä-joki.\n\nSäynäjoki elikkä se Peräseinäjoki on vauras ja vankka ittenäänen\nmaanviljelyspitäjes, johna kasvaa ja kukkii kaikkia omastatakaa,\nflikkojakin niin pulskia ja pullioota, jotta monesta pitäjästä poikia\nkäy sielä naurista vetämäs, elikkä akkaa ettimäs. Ja hyviä fatinaurihia\nsaavakki.\n\nJärvikylän poijat, nyt kun pärinät on nostettu ja pimiät tullehet,\nkäyvät sielä oikee joukolla ja trusapäis joka lauantai ilta\ntanssimas ja sitte kopistoksilla. Kun seurantaloolta tullahan puolen\nyön jälkehen, niin siin' onkin sellaane kiirus, sähinä ja sihinä\nettä oman pikapyöränsä löytää ja kerkiää sen omansa perähän, että\nhuonojalkaasimmat pylliivät maantien ojihin ja saavat ettiä kenkunaansa\ntulitikulla monta tiimaa, jos löytääväkkää. Niinkun sen yhren flikan\nkäythin, jotta jätti toisen kenkänsä sinne, kun poika jo meni hyväs\nmatkaa, ja se flikka pelkäs jotta se friijari menöö pian toisille, jos\nhän ei oo paikalla ovia aukaasemas.\n\nPuolen yön jälkehen sunnuntaita vastahan kopistellahankin Säynäjoen\nlakeuksilla flikkaan kamarihin niin että outo luulis sata palokärkiä\nkelopuuta hakkaavan.\n\nSattuuhan sielä erehryksiä pimiän päähän poijillekki, mutta harvoon\nniin flataasesti käyrähän, kun sille järvikylän poijalle, joka\nViitalankylähän yritti täs menhellä viikolla. Sillä ei ollu oikee\nvasituusta paikkaa, mutta sen kaveri oli neuvonu jotta siinä yhres\ntaloos, jonka päätyklasi on tiälle päi, on yks ruusu jo kauvan\nkauniisti kukoostanu jotta\n\n— Mee vaikka sinne jos'es mualle kerkiä.\n\nJotta oli sillä jotakin kuusaa. — Kyllä se seuralla kans kovasti\nhyppeli ja koitti olla asialla, mutta tuurit ei pukkinu jotta sen piti\nkäyrä useen pihalla ja ottaa pitkät pluiskut plakkaripotustansa jotta\nluonto nousis ja mailma kirkastuus. Niill' oli jo toisilla niin parinsa\njotta poskifalssia silmät ummes menivät — ja ruumenooset jäljellä.\nSe poika tuli lopuksi niin pöhnähän, jottei se paljo nähnykkää. Sai\njonkun takkupään vielä kynkkähänsä, koitti kiertää sitä ja klenkutella\nn'otta flikka lopuksi pökkäs sen menemähän ja juoksi nurkkahan toisten\ntaa piilohon. Muttei se siitä perustanu. Oli rentua poikaa vain,\ntoikkarootti siellä toisten joukos. Kun soitto loppuu ja kaikki ryntäs\novelle, niin silloo sille tuli kiirus jotta\n\n— Älkää menkö flikat, mä tuun joukkohon — — —\n\nSe yritti hamuta niitä kiinni, mutta sitä pökittihin ja pukittihin\nn'otta se pyörii kun viipperö. Ja ku se horjahti yhren flikan\nvarpahille, niin flikka kiljaasi ja kimahutti sitä poskelle jotta\nsilmis sätii. Se jäi kun tarhapöllöö seisomhan porstuahan, kun kaikki\nlähti, mutta se oli jo kotua lähties päättäny, jotta yäksi hän jää.\nLöyti se lopuksi pyöränsäkki sieltä pihalta ja pääsi maantielle\ntaluttaan sitä. Mutta kun se yritti selkähän, ja kerran polkaasi, niin\nlenti niin naamallensa tiehen jotta klanssi nenästä pois, ja rapaa\nsuuhun jottei toista kertaa yrittänykkää enää. Koitti vai taluttaa ja\nsiinäkin oli täysi työ.\n\nSinne Viitalan kylähän päin se yritti. Ja kesti kauvan, jotta se pakkas\njo aivan sammua. Mutta kun se viimmee hollille tuli, niin se näki jotta\nyhrestä klasista pihalla tuikki se toivon-tuli, johka hän meinaa.\nYliskamarin klasista se olis pitäny näkyä, mutta se klasi oli niin\nkorkialla ja pimiä oli, jottei se jaksanu kattua, jätti pyöränsä siihen\nvai maantien laitaan, ja mennä pökkäs pihan perälle sitä klasia kohre,\njosta valkia näkyy.\n\nSe oli sikala, ja sielä se taloon tytär istuu ja vahtas isoja sikaa\nporsimhan. Oli laittanukki hyvän petin sille, pannu paljo pitkiä olkia\nala jotta se imisä makas silmät ummes ja tykkäs kovasti olostansa.\n\nSe juopunes friijaripoika kopisti ovhen — oli sillä sen verran järkiä,\nn'otta flikka meni kattomhan mikä sielä on, hämmästyy ja krääkääsi jotta\n\n— Kuka te ootta ja mitä te tahrotta?\n\n— Friijoohin mä meinaan, koitti se rääppöö sanua eikä tahtonu enää\nsaara silmiänsä auki, niin liemenä oli että tuskin tolpillansa pysyy.\nMutta sisälle se vain vänkäs, käret kokolla jotta tuota, tuota. Ja tuli\nsitä flikkaa kohri.\n\n— Hyi, tuallaane rääpäles — kiljaasi se flikka ja pukkas sitä, notta se\nkaatuu pahnoolle sen sian vierehen. Yritti se siinä vähä prökööllä ja\nylhä, muttei saanu enää silmiänsä auki, eikä sitte enää yrittänykkää.\nMässähti siihen, kääntyy kyljellensä, oikaasi kätensä sian kaulalle,\nmitähän mutaji ja massutteli suutansa, niin sikakin ukaji jotta\n\n— Noh noh — — —\n\nHyvin sopivat ja nukkuuvat. Siihen se jätti sen järvikylän poijan\nnukkumhan. Pani vielä hyvän sylyyksen pitkiä olkia sen poijan päälle\njottei tuu vilu ja meni tuphan omhan sänkyhyn nukkumhan.\n\nAamulla sen järvikylän poijan kaveri tuli omasta paikastansa jo\nnavetta-aikahan kotiapäin, niinkun pruukathan, Viitalan kylän kautta,\nniin se havaatti sen toverinsa polkupyörän siinä taloon kohras tiellä,\nja tunti sen, jotta vieläkö se nukkuu!\n\nJa meni tuphan emännältä kysymhän. Niin emäntä sanoo jotta\n\n— Joo, tuola siantiijus se nukkuu meirän isoonsian kans.\n\nYhres menivät sitte kattomhan ja sielä se nukkua pusketti käsi kaulalla\nsen sian vieres.\n\nNe nauroo niin jotta se poika heräs. Kyllä se hyppäs vähä äkkiää\npystyhyn ja oli pöllöön näköönen. Emäntä haastoo tupahan kaffille,\nmutta kyllä se meni ja kraapii olkia seljästänsä.\n\nEi orottanu kaveriansakkaa, niskat krykys painoo kotiappäi. Ja luuloo\nnyt, ettei tiettääsi!\n\n\n\n\nKETTUKAUPPOJA\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta ahneus pettää ja menöö viisaskin vipuhun?\n\nEi pirä olla niin turhan nuuka ja ahnes jotta aina yrittää ja pinnaa\nsiitä viimmeestä markkaa, ei ainakaan kettukaupoos. Siinä saa pian\npietin käthen ja tuloo tuhannenmooset manaamiset sitte lopuksi.\n\nNiinkun tuola Järvikunnis johnakin Kurejoen perillä täs ny menny\ntalvena, kun oli se oravan mettästysaika. Hyväs hinnashan ne ny oli\noravannahaat ja mukavaa tienestiä ja hommaa pyssymiehille käyrä\nsunnuntaisin mettäs oravia purottelemas.\n\nSiel' oli kaks hyvää mettästyskaveria Alvari ja Joeli, jokka kulkivat\nyhres mettällä niinkun pruukatahan. Mutta Joelilla oli oikee koirakin,\njok' oli niin erinomaanen, että sen ansiosta Joeli pisti kaikki\nAlvarinkin ampumat oravat pussihinsa. Se seliitti jotta\n\n— Jos ei Piski olsi haukkunu, niin et sä olsi voinu ampuakkaa sitä! —\nSehän on selvää, jotta se on mun — ja pisti oravan pussihinsa, vaikka\nAlvari tykkäs jotta\n\n— Ei tuota, eikös se kuulu mulle, kun mä itte sen ammuun omalla\npyssyllä ja patruunalla, ja sä juoksit vasta sitte tänne, kun kuulit\njotta mä ammuun —\n\n— Mutta mun on koira, joka sen löyti, n'otta kyllä se mun on — seliitti\nJoeli, ja piti vain sen oravan. — Sä saat pitää ja ampua vain niitä\noravia, jokka itte löyrät, kun ei sulla koiraa oo — — —\n\n— Mutta se oli ainakin mun patruunani, jolla ammuun sen — penäs Alvari.\n— Maksa pois minulle se patruuna!\n\n— Eei, mitäs ammuut mun oravaani, kyllä m'olsin sen itte ampunu — — —\n\nN'otta niin otti ja ahnes se Joeli oli, jotta itte piti.\n\n— Mitäs se sun koiras tuli siihen haukkumhan kun mä näin oravan? —\njahkaasi Alvari. — Jos se vielä tuloo haukkumhan mun oraviani, niin mä\nammun sen! —\n\nN'otta niille tuli pieni riita, ja lähtivät eri tahoolle. Sai se\nAlvarikin jonkin oravan, vaikkei sillä koiraa ollukkaan, mutta\nJoeli sai kumminkin enemmän jotta sill' oli 40 oravan nahkaa kun\nmettästysaika loppuu. Mutta se olikin aina kyttäämäs n'ottei se kumma\nollukkaa.\n\nYlösostajana toimii sielä Kalle, joka välitti nahkoja Seinäjoelle\nyhrelle tukkuostajalle.\n\nSille Kallelle Joeli sitte niitä oravannahkojansa kauppaski, mutta\ntinkii ja pinnas niin viimmeestä penniä, jotta Kalle oikee hermostuu ja\nmaksoo vähä liikaakin, 80 markkaa kappalehesta.\n\nVaikka Joeli sai Kallelta kyllä viimmeesen hinnan nahoostansa, niin\nse epääli jotta Kalle kumminkin tienaa hänen kustannuksellansa,\nn'otta kun Alvarin sisar, se Maija, lähti sitte Seinäjoelle villoja\nvaihtamhan, niin se pyyti sitä Maijaa, että se käyys samalla kysymäs\nsiltä tukkuostajalta, jolle Kalle niitä nahkoja välittää, jotta mitä se\nmaksaa oravannahoosta.\n\nNiin sillä Maijalla oli Seinäjoella niin paljo hyppäämistä, kun se\nrookas yhren tutun poijan sillä samalla reisulla, en tierä sitte oliko\nse sovittu — jottei se keriinnykkää käyrä kysymäs oravan hintoja, ja\nkun Alvari sitte kysyy jotta\n\n— Mitä ne maksaa siellä? —\n\nNiin Maija sanoo, niinkun asia olikin jottei hän tierä, kun unohti koko\nasian.\n\nNiin sillon sen Alvarin piskahti mielehen jutku jotta: orotas Joeli,\nnytpä mä tervaankin sun noukkas, kun veit multa sen oravan, senkin\nkitupiikki.\n\n— Valehrellahan sille, kun se tuloo kysymähän hintaa, jotta 130 markkaa\nkappales!\n\nNo Joeli tuli sitte kysymhän Maijalta jotta\n\n— Mitä ne maksaa sielä Seinäjoella nahoosta?\n\nNiin Maija sanoo mirrin naamalla jotta\n\n— Sata kolmekymmentä markkaa sanoovat kappalehesta, jos n'oon hyviä.\n\n— No ne oli sitte hyviä nuo mun nahkani, jokka mä, pirhana viekhön,\nmyin tuolle Kallelle — 80 markkaa kappales — kraapii Joeli niskaansa. —\nNo arvasinhan mä, että se pettää mua! — 50 markkaa kappalehesta tienaa —\n\nSe jurnutti sitä Joelia niin, että se lopuksi meni Kallen työ ja vaatii\nsitä kauppaa purettavaksi, kun se oli pettäny sitä niin ruokottomasti.\nMelkeen puolet hinnasta, — n'otta se haukkuu Kallen oikee tuhannen\njoppariksi, että kehtaaki tuolla lailla pettää häntä rehellistä miestä\nja hyvää kaveria, n'otta lopuksi ei auttanu Kallen muu kun antaa ne\noravan nahaat takaasi Joelille.\n\nMutta 500 markkaa sen Joelin piti maksaa Kallelle kaupan rikkojaasta.\n\nJoeli laski päässänsä, jotta voittaa hän kumminkin jonkun satasen\nsiinä, kun vie ne Seinäjoelle.\n\nSeuraavana päivänä lähti Joeli pussinsa kans Seinäjoelle sen\ntukkuostajan puheelle jotta\n\n— Täs olis 40 oravan nahkaa ja hyviä, 150 markkaa kappales — sanoo\nJoeli.\n\nNiin se miäs nauroo vai jotta\n\n— 150 markkaa! — ja puhalti partoohinsa jotta\n\n— Ooksä mies hullu? — Mistä sä luulet 150 markkaa oravan nahaasta\nsaavas?\n\n— No, mä pluutaan vähä — kierääli Joeli — olkohon ny sitte vaikka 140.\n\n— Phyh! — pryyskytti se ostaja, jotta sylki suusta prisaji.\n\n— No, olkohon nyt sitte sata kolmekymppiä, mutt' ei penniäkään alle —\nsanoo Joeli.\n\nNiin se tukkumies sanoo jotta\n\n— 70 markkaa on korkein hinta mitä oravasta nyt maksethan. — Sen saat\njos tahrot — elikkä korjaa säkkis pois täältä —.\n\n— No, en mä ny niin hullu oo, jotta seittämälläkympillä myisin, kun\nkotonakin maksethan 80 — suuttuu Joeli — ettei mua petetä.\n\nJa lähti pois kiukuusnansa. Junas vielä itteksensä manas jotta\n\n— Seittämän kymppiä! — Maksoohan Kallekin 80.\n\nJa tuli pussiinensa kotia. Eikä puhunu kellekkää mitää.\n\nMeni sitte taas Kallen puheelle jotta\n\n— Saat ne nahaat nyt takaasi 80 markalla kappales, kun annat sen 500\ntakaasi, niin s'oon sillä sitte selvä.\n\nNiin Kalle sanoo jotta ei hän enää kauppaa riko, eikä anna\nkahreksaakaan kymppiä, n'otta Joeli manas jo oikohonsa jotta\n\n— Anna sitte seittemän kymppiä!\n\nMuttei se antanu sitäkään.\n\n— 65 markkaa saat, jos tahrot. — Jos vielä tingit, niin alenoo kuutehen\nkymppihin — sanoo Kalle.\n\nKatkeraa se oli, mutta mikäs siinä auttoo. Ahneus petti. Kun oikee\nyritti viimmeestä penniä vongata, niin ei saanu sitäkään ja kulut\npäälle.\n\nN'otta se tuli tyyrihiksi se Alvarin ampuma orava, vaikka koira olikin\nJoelin.\n\n\n\n\nHASSU VAPPU\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta tänäpäivänä on taas hassu vappu?\n\nJa eilisiltana korkia merenkäynti.\n\nSe on tua vapun vietto menny meilläki Suomes kaupunkipaikoos aivan\npoistilooltansa ja hassuksi metelöömiseksi jo vapun aatto-iltana,\nn'ottei iloosesta ja hauskasta vapusta oo enää sitte paljo mitään\ntietua, kun on kupariseppiä pää täynnä, rahat kaikki ja — janottaa\nvai turkaasesti. Ruottista tämäkin kulttuurin siunaus, että vappua\nvietethän etukäthen, on tullu.\n\nOnhan se vappu iloonen merkkipäivä, kerran vuores. Se on kevään ja\nuuren kesäntulon ikääskun riemuportti, josta nyt suven sulohon ja\nkesän läm pymishin iloosesti astuthan. Vappu meillä Pohjolas vastaa\netelämairen karnevaalimekastusta. Se on meillä nuorison ja nuorten\njuhlaa, valkolakkien ja laulajien iloa, kun »leivoset ilmas leikkiä\nlyö» ja mä tunnen kuin oikia laulaja ooooisin, ja siipispankat selkääni\nsaaaisin.\n\nKyllähän nuorilla lystiä vappuna on, mutta sikäli kun ikää karttuu,\nniin vanhempi väki rupiaa jäämähän kotia niistä aatto-humuista ja\nviettävät vappua niinkun niiren ijälle ja arvolle sopii: käyvät vasta\nvappupäivänä vähä kaunokävelyllä mamman kans, maistelevat simaa ja\ntippaleipiä, syövät jossain ulkoravintolas päivällistä, moittivat\nnykyajan nuorisoa ja huvitteloovat korkeintain sillä kuinka jonkun\nkunniaarvoisan papan, jonka pitääs jo pysyä pois nuorten vappujuhlista,\noli eileen illalla käyny.\n\nNiinkun pari vuotta sitten insnööri Mettisen, jota Polyteekis\nsanottihin Mötiääseksi. S'oon kova laulumies, iloonen veikko, jonka\nperintötapoohin on aina kuulunu railakas vapun vietto ylioppilasaikojen\ntyylihin. Sen mamma on jo monena vuotena pannu vastahan jotta\n\n— Ei mennä enää, me oomme jo niin vanhoja, ei me jaksa, eikä sovi\nenää nuorten joukkohon, minulla on reumatismia, ja on niin hassua\nkatsoa, kun sinä vanha mies koitat pomppia nuorten joukos. — Annikkikin\nsulhasensa kans siellä tykkääs pahaa —\n\nMamma on pannu vastahan, mutta insinööri Mötiäänen on pitäny päänsä ja\nmenny yksin.\n\n— Kyllä minä tahron vappua viettää vielä tämän kerran, ennenkun täytän\n60 vuotta — on ins. Mötiäänen riirelly mammansa kans. — Sitte en enää\nmee, n'otta olkohon tämä nyt mun viimmeenen iloonen ylioppilasvappuni.\n\nJa niin lähti pappa Mötiäänen vappuaattoa viettämhän Laulu-Veikkojen\nhotellijuhlaan, ylioppilaslakki paltoon taskus. Sai tilan nuorempien\nlaulajaveikkojen pöyräs, söi ja lauloi, oli iloonen ja touhus kun\nnuoruutensa päivinä Alppilas. Käy se tanssaamaskin, eikä yhtää kintut\nnarissehet. Sampan kaljaa huljutteli, huikkas ja hurras syrämmensä\npohjasta, jotta\n\n— Hei elämää, nyt on vappu! — ja löi vanhan ylioppilaslakkinsa kello 12\nyöllä takaraivolle niinkun muukki poijat.\n\nOli pirennetty aika ja merenkäynti valtava, jottei enää mitään kuullu\nja kaikki pyöri yhtenä puurona salis, niinkun ennen vanhaankin vappuna.\nSai se siinä melus kerran pusunkin poskehensa ja jokin silootti sen\nkaljua päätä jotta\n\n— Söötti pappa! — mutta siilloon oli insnööri Mötiäänen jo niin seilis,\njotta se löi toisella kärellä tahtia ja huuti oikohonsa sitä vanhaa\nvappulaulua jotta\n\n»Min hulda flickas ömma kyss vid vågornas bruus.»\n\nSitä se niin lauloo ja otti uurestansa, kun aina välihin tuli pitkä\nnikottelu ja hik — jotta toiset oli menny ja lamput sammutettu, eikä\nvahtimestarit tahtonehet saara sitä ollenkaa lähtemähän.\n\nSe istuu vain silmät ummes, laulaa rääkäsi aina välihin ja keikkuu\nsinne tänne.\n\nNo sai ne sen viimmeen tampuurihin ja siell' oli jälellä vain yksi\npäällystakki.\n\nSe kattoo toisella silmällä jotta\n\n— Ei tua oo mun, se on musta —\n\n— No musta täm' on — sanoo vahtimestarikin, joka kans oli käkenä.\n\n— Ei tämä mee — koitti ins. Mötiäänen sanua — kun vahtimestari vain\ntukkii ja kinnas toista hiaa päälle, nykii ja veti seljästä, käänti\nMötiääsen käsiä taakseppäin, n'otta s'oli tukehtua.\n\n— On se teirän palttoo, ähkyy vahtimestari — kun se oli kerran\nviimmeenen — ja huuti toista tyyppiä auttamhan.\n\nNiin ne tukkiivat vängällä herra Mötiääsen päälle sen ahtahan paltoon,\njotta käret oli siirolla uloospäin kun seipähät, eikä se saanu itte\nlakkia päähänsä. Löivät sen hatun luttuhun sen päähän ja sivuuttaan\nlykkäsivät uloos hotellin ovesta karulle, kun ei se käret levjällä\nmahtunnu.\n\nTuas neljän aikana yöllä osootteli ins. Mötiäänen käret levjällä tyhjiä\nkatuja pitki kotiansa, kun aurinko jo nauroo ja pikkulinnut lauloo\nihanasti puis.\n\nUlko-ovellensa tuli, muttei saanu käsiänsä plakkarihin taittumhan,\nett' olis saanu avaammen. Ei auttanu muuta kun istua porraskivelle\norottamhan, eikä eres paperossia suuhunsa.\n\nMutta sitte tuli lehren kantajanainen, joll' oli avaan, tuos 5:n\naikhan. Se aukaasi oven ja piti niin kauan auki, että insnööri pääsi\nsivuuttaan ovesta sisälle ja lupas että\n\n— Kyllä mä muistan ja sitte maksan, kun saan käret plakkarihin, ja\njottei puhua tästä mitään —\n\nKompurootti omahan kerroksehen ja kun oikee sivuuttaan kallisti, niin\nsai soittokellua väännetyksi jotta mamma viimme heräs ja tuli kattomhan\njotta — Mitä kauheeta, sinäkö se oot, kuinka sä tuolla lailla, tuu\nnopeaa sisälle ettei ihmiset näje —\n\nMutteihän se niin vai käyny. Sen piti kääntyä viteehinsä kun\nlentokones, jotta siivet mahtuu ovesta, ja kyllä se mamma sen kuuletti\njotta\n\n— Kenenkä palttoo, ja tuolla lailla —\n\n— No mä sanoon hotellis vahtimestarille, ettei se oo mun takkini, mutta\nse väitti vain ja tukkii sen mun ylleni.\n\nNiin se mamma oli niin julma, jotta kun insnööri ei itse saanut sitä\npalttoja yltänsä, niin se sai maata laattialla seljällänsä ja käret\nlevijällä aamuhun asti.\n\nNiin että kyllä se nyt muistaa mamman varootukset ja sen viimmeesen\nVapun viettonsa eikä lähre enää nuorten joukkohon riehumaan.\n\n\n\n\nROTUELUKKA\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta yhres pitäjähäs täälä meirän puales on tullu\nyhrelle rakastunehelle avioparille — elikkä uhkaa tulla! — avioero?\n\nNiin rakastunehia kun ne oli. Se oli hantvärkkäri kun se sen\nkarjalaas-eukon sai! — Oli se vähän vanha jo se poika, jottei se\nsitä muijaa meinannu oikee saarakkaa, mutta kun kaikkensa yritti ja\nkotkotuksensa kukerti, niin sai kun saikin sen viimmee. Sillä akalla\noli kans kaikki konstit, n'otta sill'oli kovasti vientiä vaikk'oli jo\nakka-ihminen mutta vapaa avioliittohon.\n\nJa kyllä se hantvärkkäri sen passas! Piti kun kukkaa kämmenellä,\njotta krannit ja toiset akat tykkäs jo pahaaki, kun tuolla lailla. —\nTietäähän sen, kun hantvärkkärin akka! Hyvät syömiset eikä lapsiakaan\nvaivoona eikä monelle itikalle tillaamista laittaa eikä suurelle\nväjelle ruokaa — niinkun taloonemännillä, joill' on kaikki vaivoona.\nN'otta vihaksi pakkas pistämhän, kun sitä katteli — vaikk'ei mitää\npuhuttukaa.\n\n— Kyll' on henua! — sanottihin, ja se merkitti paljo. — Kun vai kestääs\n—\n\nSe oli aina niin fiinisti pujettu ja knääpsähteli pihalla ja\nmaantielläkin, kun se puoris kulki, niinkun kaupunkilaaset. Ja niin\nse pakkas olla pujettunaki. Aina uuret pusurit ja pitkät ja lyhkääset\nhamhet ja sellaaset krullut pääs, jott'oikee hävetti, kun itte sai olla\nkuinka rookas, hiukset hassalla ja leipojes välistä kaffilusikkaki pääs.\n\nPruukas vain nauraa niin mukavasti ja sanua että\n\n— »Miu mau mukkaa» pittää immeisen olla aina hyvi puettu!\n\nN'otta kerran ei yks emäntä meirän pualesta malttanu olla sanomata\njotta:\n\n— Koskas ne tyät sitte tehrähän? —\n\nEikä se muuta sanonukkaa. Siinäkin oli kyllä. Jotta olis pitäny hoksata\nsiitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin yhtenä päivänä sitte tuli kärmes siihen onnellishen vanhanpoijan\nhuushollihin. — Se frouva löyti sen aviomiehensä päästä — täin! — Hyi!\n— Oikee sellaasen suuren mustaselkääsen rotuelukan jok'ei ollu sen\nfrouvan hiuksista. Itte se oli vaaliaverinen, eikä ikinä sellaasta\nnähny. Se oli jostaki muusta _naisesta_ saanu! Vishin jostakin\nmustalaasesta.\n\n— Vissisti! — sanoo se frouva, ja oli niin kiukus ja vihanne sille\nmiehellensä, jotta aiva se täräji. — Ja huuti jotta:\n\n— Mistä s'oot sen saanu?! Sano heti paikalla, elikkä mä lähren koko\ntaloosta —\n\nJa se häntvärkkäri oli yhtä imehissänsä jotta\n\n— Mistä s'oon tullu! — Ei ikänä mus oo tuollaasia ollu! Eikä tuollaasia\noo koko pitäjäs! Em mäkään tierä —\n\nSe koitti kaikkensa. Tikulla se tappooki laattialla sen täin, jok'oli\nsuuri kun rotulehmä, musta pitkä rantu vai seljäs, jotta mistähän oli\ntullu? — Eikä toisista naisista puhettakaa.\n\n— Kyllähän sä sen itte tierät — sanoo se onnetoon häntvärkkäri —\njott'enm'oo kenenkään toisen peräs juossu. Sua mä vaan rakastan. Se on\nni-niin totta kun mä täs ja amen kirkos, jotta saat sen uskua. — En\nsunkaan mä ny hullu oo!\n\nNiin se sen akka oli ku riivooksis, huuti ja tamppas jotta\n\n— Sun se on! — Älä yhtää koitakkaa kieräällä. Sano heti paikalla, kenen\nkans s'oot ollu, joku mustanvärinen s'on. Vissihin jokin mustalaanen,\nnäköö hän sen — Ja tuallasta m'oon rakastanu, joka salaa vetää muita.\n— Mutta nyt tuli ilmi, jotta sull'on muita! Ei sunkaa se oo ittestänsä\ntullu ja taivahasta puronnu? — Kuka s'oon, sano kohta! — Mä lähren\ntästä — huuti se vain ja tupes kamppeetansa kokuamahan.\n\nVeti vielä tuukinkin pöyrältä! — Ja uuren kaffipannun, ja ne kuvaaset\nkaffikupit, jokka s'oli tuanu —\n\nOli ku hullu. — Ettii hamehiansa ja puserua, ja potkaasikin sitä\nhantvärkkäriä, niinkun se olis sen syy ollu. — Kun se ei tienny mitää,\nja koitti aina välihin sanua.\n\nKun se ei muuta osannu.\n\nSuuren pussin laittoo keskelle laattiaa ja siihen mättäs puolen päivää\ntavarootansa. Ja otti se vähä sen hantvärkkärinki tavaroota, ja\nsormuksen ja kellon piti, ja huuti ja soilus niin, että se hantvärkkäri\nsai hyppiä alta pois kun orava killerös.\n\nJa niin lähti ja paiskas oven kiinni. — Toisehen taloohin meni\nhynttyynensä ja puhuu sielä sitä asiaansa emännälle ainaki kaksi päivää\nyhtehen menohon.\n\nNiin on nyt asiat. — Jotta n'oon eriillänsä sen yhren elukan takia,\njosta se hantvärkkärikään ei tierä mitään vaikka tapetaas.\n\n\n\n\nSALONRUUSU\n\n\n_Oottako kuullu_, sitä retuuttia, jotta »tositarkoituksella kans yks\nSalonruusu»?\n\nSe oli yks kortti poika, vaikkei se ny oikeen oikeaa laia ollu. S'oli\nniitä hulivili körttilääsiä, notta sellasiaki on. — Paree niinki.\n\nS'oli kans jo mieheksi tulemas, koska se oli ollu näis soriski ja\nhousut rupes painamahan. Pikkutaloon poika, n'otta työväkiä oli omasta\ntakaa, jonka tähre se itte tykönänsä tykkäs, jotta joutaa jo itte\nkattua etehensä. Ja sitä varte se lähti vähä kauemmas töihi yhteen\ntaloohi.\n\nKaikin puolin hyvä mies. Se puski taloon töitäkin niinku miuli.\nIltaasin ku se katteli pöyrän pääs' lehtiä, niin se rupes kattelemahan\ntuota jotta »Tositarkoituksella».\n\nKerran oli jotta »Salonruusu». Se ilmootti jotta tositarkootuksella se\nettii kirjeenvaihtotoveria. Niin se rupes sitä tuumaamaan, eikä päässy\nirti jotta tositarkootuksella.\n\nKuinkahan oli, ja housutkin painoo, niin s'ei päässy siitä\nSalonruususta irti, jotta sitä asiaa se vaan itteksensä työs tuumaali.\nN'otta viimeen se otti ja kirjootti sille Salon ruusulle, ja osotes\noli niiku siinä ilmootukses oli. Ja s'oli pari kilomeeteriä yhreltä\nasemalta, muttei viitti sanua jott'ei puhutaas.\n\nJa menikhän viikko, nii vastauspreivi tuliki kuvan kans. Ei se poika\ntaloos siitä kellekään puhunu, katteli vaan itteksensä, jotta pulska\nflikka, eikä iälläkään pilattu.\n\nSaihan se muitaki vastauksia, muttei ne miellyttäny.\n\nSe kirjootti heti, jotta onko se lintu vai kala. Ja niitä kirjeetä\nrupes sitte tulemahan n'otta se kirjootti viimeen hiespäin, ja oli kun\nkiimamettoo, niiku pruukatha. Saat'ei s'oo leikinasia, niinkus itte\ntierättä, jotta pöllöö sitä on vähä itte kukin.\n\nNiistä flikan kirjootuksista selvis jotta s'oon pikkunen taloo eli\nhuusholli, ja vanhemmat vähä kamaloota ihmisiä, mutta kahta lehmää\nsiinä piretään. Ja että sill’on sisar, jok'on hiljan naimishi menny\nja asuu kotonansa vielä. Mutta että se flikka itte on yhreksäntoista\nikäänen, kovin vaatimatoon, ja kaikkeheti talonpoijan työhön tottunu\nn'ottei se paljo elämältä pyyräkään. Ja kansakoulun käyny. Notta kun se\npoika itteksensä ajatteli sitä asiaa, niin se päätti salaa käyrä sitä\nkattomas, otti jonkin päivää työstänsä vapaaksi ja päätti käyrä Vaasas,\nkun se flikka kirjootti, että jos tuut niin tuo yks »Kippurahäntä»\nisälle tuliaasiks, niin ei se ainakaan pahaa tykkää. — Kun se poika\nourosteli sinne menuansa.\n\nJa niin se sitte tekiki. Jotta käy esti Vaasas. Mutta tuumas sitte,\njotta hän siltäki vähä yllättää sen flikan ja koko huushollin sinne\ntulollansa. — Että pääsöö karkaamaan, jos s'oon kovin nutuunen paikka.\nSaatei se mikään leikin asia oo.\n\nNo se tuli sitten junalla pyhäputsus sille asemalle, ja siinä\noliki, kun se kyseli sellaasta huushollia, yks isäntä, joka oli\napulantamiljartia viemäs hevoosellansa sinne päin. Niinkun se haastoo,\nettä hänen kuormassa pääsöö, niin se poika lähti sen kans. Ja kun ne\nsiinä puhelivat, niin selviski, jotta siinä vähäs matkaa asusti yks\nsen sotakaveri, jota se poika sanooki menevänsä kattoon. Ja että hän\nkyllä kävelöö sen matkaa. — N'otta oli vähä kierä se friiarispoika\nniinku huomaatta, kun vaan sotakaveria kattomaan. Sillä oli mieles se\nSalonruusu, vaikkei se sitä isännälle ruvennu puhumaan. Mutta kun sen\nSalonruusun huusholli oli mettänrannas vähäs matkaa, niin se poika\ntuumas, ettei ihmiste tartte kaikkia tietää.\n\nSe lähti sitte kävellä pökkäämähän maantietä vähäs matkaa, ja näkiki\nsitte syrjätien sinne. Vähä ouroosnansa oli, niinku hyvin käsittää,\nseisoskeli ja vähä viiraali tiellä.\n\nNiin se flikka sattuu kattomahan klasista ja heti tunti sen poijan,\njotta tuos se nyt on ja tuloo meille päin. Salonruusu tormootti siitä\npaikasta pihalle ja juoksemahan sitä poikaa vastalle.\n\n— Voi, voi, tuukko sä päivää ennen, kun meillon vielä kaikki niin\nsiivuamata. Kun me orotimma vasta huomenna. Ja isäki on aivan työpukees\nja porsaskin vielä tuvas.\n\n— No, eihän siinä mitään, niin meilläki kotona ollaan arkioloos, jottei\nse mulle outua oo, enkä mä sellaasesta mitään perustakkaan, vaikka mä\nny itte oon näin pyhäputsus. Notta kun se flikka niin kovasti tupahan\nveti, nii ei se poikakaan vastahan pannu, vaikka outua se oli mennä\naivan vieraaseen paikkaan. Kyllä se vähä nutuunen huusholli oli,\ntykkäs se poika, jott' olis saanu olla vähä toisi. Mutta se flikka\nvaan liperteli siinä ja sanoo, jotta: Älä välitä, n'ottei se poikakaan\noikeen täyrellä järjellä ollu.\n\nIsäntä istuu siellä tuvas justihin klasipöyrän eres ja mitähän söi.\nEmäntä oli ruvennu takan eres sillä mustalla pannulla kaffia keittämhän\nnotta nuttura heiluu, ku friiaria oli tulos. Ja sisar kaatoo justihin\njotaki porsaalle, jok'oli tuvan nurkas karsinas, takkipannuun, vähä\njotakin syömistä. Se vävy oli vielä mettäs.\n\nNotta ku se friiaripoika tuphan tuli, niin oli se vähä niinkus itte\nhoksaatta, mutta rupeshan se sitte hiljooksensa menemähän, ku esti oli\nilmat ja muut puhuttu. Ja se flikka käyny kamaris tanttua vaihtamas ja\nvähä peilihin kattomas, niinku pruukataha.\n\nKun isäntä oli syöny ja emäntä pöyrältä kaarillansa murenat pyyhkäässy,\nja se poika sitte veti sen Kipparahännän isännälle vähä niinku\ntuliaasta, niin emäntä sanoo jotta\n\n— Tuo on nyt aiva liikaa meirän äijälle, s'oon niin pahapäinen, kun se\nvähä maistaa —\n\nMutta isäntä hymyyli vaan, ja sanoo jotta — Mitä nuosta akkaan\npuheesta. Tairat olla mukava mies, kyllä mä nämä asiat käsitän, jotta\nsä tuut tuon meirän nuorimman flikan valahis, he he he...\n\nNiin että rupes ne sopimahan oikeen mukavasti.\n\nFlikka tälläs heille ittelle siihen pienehen kamarihin kaffikupit ja\nfleetupelliä, niinku kans pruukatahan.\n\nJa äijä sanoo emännälle, jotta\n\n— Kaara tähän pöyrälle kaffia kuppihin vähä mullekin, että mä saan\ntehrä pienet plöröt.\n\nNotta se friiarismies meni sen flikan kans sitte kamarihin, ja pani\noven kiinni.\n\nNotta ne kahvitteli niinku eriksensä, tuvan ja kamarin puolella. —\nSillä pojalla oli oikeen mukavaa sen flikan kans.\n\nSitte tuli se toinenki vävy mettästä kotia, ja senki piti syörä, notta\nkun se äijä rupes siinä plöröjensä kans vähä olemahan kekkulis, niin se\nvävykin sitte otti. Ja kun se oli syöny, niin se äijä sanoo jotta\n\n— Pitäähän sitä ny vähä täs talos hypelläki. — Ja otti sen vävyn\nhuuliharpun ja rupes sillä kitkuttamaan. Hetken päästä se vävypoika\nhairas akkaansa hatruksista ja rupes menemähän polkkaa. Nott'ei se\nkärsiny se flikka kauaa sitä kuulla, ennenkun se hairas ja veti kans\nsitä friiarispoikaa kamarista tuvan puolelle hyppelemhän. — Notta siitä\ntuli oikee aikamoonen jytinä.\n\nJa kuinka olikaan, niin se vävy pukkas vahingos sitä äijää, joka kans\npakkas joukkohon poukottelemaan, notta se kaatuu porsaan karsinaan\nja löi päänsä niin siihen ylähyllyhy, johna oli porsaansalkkari\njauhoneensa, notta sen äijän otti kipiää päähän ja porsas huuti kun\npistetty, ku se salkkari putos äijän päähän ja äijä putos sen porsaan\npäälle, notta koko hyppely meni aiva plörinäksi. Siitä lähti tulla\ntappelu.\n\nNiin se flikka veti kärestä sitä sulhaspoikaa kamarihin jotta:\n\n— Älä välitä, s'oon aivan isän syytä, kun s'oon nuoan kamala.\n\nJa kun se poika koitti kattua ovelta vähä tuphan päin, niin äijä oli\nketarat pystys porsaan ketäs, ja jauhot pääs.\n\nEmäntä koetti kiskua sitä äijää pystyyn. N'otta oli se vähä kamalaa.\n\nJa sielä kamaris se poika kyllä kuuli, jotta tuvan puolella hasaattiin.\nÄijä yhtäkkiää sanoo, että\n\n— Tuollaasta miestä minä en pelkää. Oon sen verran ollu Turkin soraski\njotta yhtä miestä en pelkää —\n\nN'otta kellon käyres jo kolmia, ja kun tuvasta aina vaan kuuluu, ja\nyltyykin se rähinä, niin ei se friiaripoika, jolla oli flikka sylys,\neikä saanu unta silmäänsä, ja kun viimeen emäntä huuti jotta\n\n— Ny sillä äijällä on puukkoo käres!\n\nNiin se friiarikin tormas sieltä kamarista ja yhres sitte sen vävyn\nkans ottivat siltä äijältä sen puukoon ja viinapotin pois.\n\nJa emäntä lykkäs sen äijän ovisänkyhyn ja istuu päälle.\n\nNotta siitä vävystä ja friiarista tuli kovasti hyviä ystäviä. Se vävy\noliki jo aika pönttyräs, nottei se enää paljo tarvinnukkaa.\n\nNiin ettei se friiarispoika, joka koitti siltäki olla niinku ihminen,\nei saanu unenpalaa enää yöllä silmällänsä, vaikka se siellä kamaris\nkahren tyttären keskellä makas. Se toinen oli niin pöhnäs, jotta oli\nitte sinne tukkinu.\n\nJa oma kulta, se Salonruusu nukkuu ja kuorsas ku hevonen.\n\nN'otta se poika pukkas sitä Salonruusua hiljaa kylkeen ja sanoo jotta\n\n— Mun pitää käyrä vähä pihalla!\n\nEik oo sen perään nähty.\n\n\n\n\nPYSOKOLOOKINEN JUTTU\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta ny mä kirjootan sellaasesta pysokolookisesta\nasiasta, jota en ittekkään ymmärrä? — Ihmettelen vain ihmisen takkuusta\npäätä, jotta sellaasta voi sattua.\n\nOli tietysti ukko ja akka, niinkun pruukathan. Siirtoväkiä täällä yhres\npitäjähäs, yhres taloos koturina. Niil' oli lehmä ja yks lammas taloon\nnavetas. Hiljaasia ja kunnon ihmisiä. Mutta sillä ukolla oli kovasti\npaha reumatismi, n'otta se piteli lonkkaansa, ähkyy ja manas jotta\nkaikkia vaivoja sitä ihmisellä pitääki olla. Se oli koittanu kaikki\nlinimentit, hiarottanu, kupittanu, istunu kuumas vihalaaspesä-hautees,\njoka pruukaa auttaa. Eikä tohturikkaan voinehet mitään, n'otta se\nlopuksi päätti lähtiä luonnonparantajan, sen kuuluusan Fossin-Maijan\nhoitohon Lapualle.\n\nFossin-Maija o ny yhtä kuuluusa »noita» kun Klasi-Jussi ennen, ja\nsieltä sen Maijan sanotahan salaaset tietonsa ja taitonsa saanehenkin.\nVäkiä kulkoo sielä tiet mustana ja moni on apua saanukki, kun tohturien\napu ei oo auttanu.\n\nEi se mikään »noita» oo, luonnonparantaja vain, joka käyttää omia\nkonstiansa ja vanhoja Suomen kansan lääkitysaineita, viinaa, tervaa,\ntärpättiä, yrttiä ja mithän krapooksia on, voiteita ja vesiä. Ja uskua,\nniinkun kalevalaiset esi-isämmäkin, jokka kans lukivat maronlukujansa.\nJotta: jos ei viina, terva ja sauna auta, niin sitte on huonosti asiat.\n\nTällääsiä Suomen kansan vanhan lääkitystairon tietäjiä ja taitajia\nkoulun käynehet troppi-miehet, laki ja virkavalta, koittaa fankata,\nkieltää ja sakottaa, mutta kun ihmisparka ei oo apua saanu vaivoohinsa\nkoulun käynehiltä lääkäriltä, niin monet hakoo kansanparantajilta — kun\nei se paljo maksakkaa, ja — jos sattuus saamahan.\n\nJa moni on saanukkin, varsinkin ihottumiin, joille lääkärit ei oo\nvoinu mitään. Ei luonnonparantaja suinkaan kaikis tauriis taira\nja onnistu, muttei lääkäritkään. Lääkäriä on tietysti aina ensin\nkäytettävä, ja niin ihmiset teköökin, mutta kun apua ei oo tullu,\nvarsinkin kansanihmiset ja monaasti »sivistyneetkin» ihmiset kääntyvät\nkansanparantajan puoleen, sillä henkikulta on ainua ja kallis\njokaaselle, kun se omalle kohralle sattuu.\n\nMinä juttelen näinkin pitkältä näistä noiriksi haukutuusta\nkansanparantajista, sillä mä oon hiukan eri mieltä kuin »sivistyny\nmielipire». On sattunu paljonkin tapauksia, johna apua on saatu, niin\nettä uskonsa kutakin auttakohon — ja jokaanen ottaa apua lopuksi mistä\nvain saa.\n\nNo sitä varte se ukko lähti Jurvastakin Lapualle, oikee kaks pullua\nviinaa följys, jotta siitä laitetaas sielä troppiviinaa romotiisia\nvastahan: Se Lapuan taitaja on siitä erinomaanen, jotta kun se\nvoitehet laittaa viinahan, niin saa pullonsa kaksinkerroon takaasi.\nN'otta sillä Jurvan äijälläkin oli neljä pottua reumatismi-lääkitystä,\nkun se yöjunalla tuli takaasi Teuvan asemalle ja lähti sitte sinne\nkortteeritalohonsa Jurvas.\n\nJa määrä oli, jotta sillä voitehella pitää hierua koko kruppia ja\nottaa sisällekki. N'otta kun se sitte pualiyän aikhan pääsi kotia\nkamarihinsa, niin se alkas heti huusamhan ittiänsä. Ja akka auttoo,\nhieroo ja ryyppäs kans potista aina silloo ku ukkokin, kun sillä\nakallaki oli vähä reumatismin alkua krupis. N'otta n'oli aika\npönttyräs, kun ne aamupuolehen mässähtivät.\n\nJa nukkuuvat niin kauan aamulla n'otta lehmä ja lammas huutivat kurkku\nsuorana, kun ei se akka tallukkaan navettahan puoli kuuren aikana\nniinkun emäntä, joka tillas lehmänsä, lypsi ja loi sonnan, niinkun\npruukathan. Ja antoo heiniä ja juomista omalle karjallensa.\n\nSe siirtoväen lehmä ja lammas kattoo pitkähän, kun toiset sai, eikä ne\nsaanukkaan. Olivat oikeen kiukus, jotta mihnä se heirän akkansa on.\nN'otta kun emäntä sitte lähti ja pani navetan oven kiinni, niin lehmä\nrupes möyrästämhän ja lammas päkätti joukkohon niin paljo, ku jaksoo,\nn'otta s'oli oikee kauhiaa, kuinka ne huuti.\n\nTaloon puolella oli jo syäty ja väki aikoja sitten lähteny tyähön, ja\naina vain ne elukat sielä navetas huuti kurkut suarana.\n\nVasta yhyreksän aikana se akka heräs siihen huutohon, jotta pitää mennä\nkattomhan niitä itikoota. Ja lypsämhän sitä lehmää. Niin, niin oli\ntohelona ja viipperö, jottei meinannu lypsinsangoon kans navetan ovesta\nmahtua. Ja olis kaatunukki lehmän partehen, jos ei saanu kantturaansa\nhännästä kiinni, kun ei kattonu yhtää, kun astoo lipoosehen ja piaksu\nluiskahti. — Niin sekaasin oli siitä Fossin-Maijan inspirityksestä,\njottei löytäny utarehiakaan, kun etujalkaan välistä haparootti, n'otta\nlehmäkin jo suuttuu, ja pukkas päällänsä, n'otta se akka plyssähti\nistahellensa partehen. Ja siinä se sitte näki ne utarehet, kun se\nkattua tollotti horvin aikaa. Ja jenkkas ittiänsä ethenpäin ja rupes\nlypsää tilkuttamahan.\n\nMaitokin prisaji mihkä rookas, vaikka se koitti pitää hamestansa\nsangoon päällä, jotta siilaantus, eikä mensi roskia. Lehmäkin oli niin\nkiukus siitä nykimisestä jotta se koitti huirella hännällänsä sitä\nakkaa ympäri korvia. Ja lammas huuti aivan sinisen punaasena, kun sen\noli niin nälkä ja jano.\n\n— Pirä suus kiinni! — huuti akka ja aina välhin huitaasi kärellänsä\nsitä lammasta kohri, joka tukkii päätänsä ja yritti huutaa oikee sen\nkorvahan.\n\n— Tuki suus, rumaanen siinä, kun huurat jotta pääni halkee — —. Oo oo\nvait! — kiljuu akka.\n\nSitä enempi se lammas määkyy karsinas, turpa kattohon, n'otta korvia\nviilti.\n\nNiin se akka suuttuu, kun lehmäkin potkaasi, ja ajatteli jotta kyllä mä\nsun rumaasen suus tukin, että piräkkin se kiinni.\n\nJa sillon se akka teki sen, jota min'en käsitä, jotta kuinka voikin\nihmisen päähän pälkähtää sellaanen tuuma, kun se lähti siitä paikasta,\nmeni tupahan ja leikkas polkupyörän sisäkummista tuas tuuman pituusen\npätkän, tuli navettahan ja pani sen kummirenkahan lampahan kuonon\nympäri jotta\n\n— Eppä enää huurakkaan!\n\nN'otta sen lampahan meni suu tukkuhun, eikä saanu paljo\nhengitetyksikään. — Kyllä s'oli sitte surkian näköönen kummirengas\nkuonon ympärillä.\n\nSitte se akka lypsää tuhras ja nauraa hihitteli lampahalle jotta\n\n— Huura ny rumaanen! — Äikkis sulle!\n\nEi antanu heiniä, ei vettä sille, kun lähti. Eikä menny koko päivänä\nkattomhan.\n\nJa illalla kun sitte meni navettahan, niin se lammas oli kuollu.\n\n\n\n\nJURVAN-VELLIÄ\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta niinkin sitä voi sattua kun Laihian isännille,\nkun ne lähti joukolla sukulaasta hautaamhan ja pitoruokia syömähän\nJurvahan menny pyhänä.\n\nSiel' oli samalla kylällä kahres taloos samana päivänä isoot\nmaahanpanijaaset ja siihen toisehen taloohin oli haastettu sukulaasia\noikee Laihialta asti. Ja kun sattuu olemahan pyhäpäivä eikä muitakaan\nmenoja, niin kuus friskiä isäntää akuteeras auton ittellensä,\nräknäsivät paljoko se teköö miestä päälle ja tinkivät lujaa. Mutta\nkun safööri ei pluutannu kun puolet, niin ottivat vielä yhren\npuolikasvuusen poijanmälkin kaupanpäälliseksi mukahansa jotta\n\n— Saapahan sitte eres tuokin syörä ittensä kerran täythen.\n\nJa niin lähtivät ajaa köryyttämhän sitä pitkää mettäväliä Jurvahan päin.\n\nPassoottivat kumminkin niin jotta\n\n— Mennähän vain suoraa hauralle, mitä me sinne surutaloohin, kun vasta\nhauralta tulles syörähänkin, n'otta keriithän ennen iltaa pois, ja\nkotiakki.\n\nJa niin ne tulivat Jurvan kirkolle juuri parahiksi, n'ottei trengänny\nkenkiänsä koputellakkaa kun umpehen luothin, ja sen toisen taloon\nsaattoväki oli jo poislährös.\n\nNiin kaukaasia sukulaasia olivat ja kaikki saattoväki niin paksusti\npujettuja, jottei ne oikee tuntenehekkaa toisiansa, kun ei ollu\nkymmenihin vuosihin nähty. Mutta kaikki meni hyvin niinkun pruukathan,\nja kylmä kun oli, niin kaikilla oli kovasti kiirus päästä pian\ntakaasi surutaloohin. Toiset ajoo oikee täyttä lentuakin, kun on\nkantakirjahevoonen niin pitäähän sitä vähä näyttääkkin, tuota, ja kun\nne on niin väättyriä menemähän, jotta siin' on täysi työ pirätelläki.\nJa pareehan se on tulla takaasi, niin että kerkiää ensimmääsehen\npöytähän, johna ne parhuuset istuu ja parhaat palat on —\n\nNiin ne meinasivat ne Laihian vierahatkin, ja eikhän ne sitä autua\noikiastansa sitä varten ottanehetkin, jotta ainakin kerkiäävät kirkolta\nesti surutaloohin ru'aalle.\n\nMutta nyt sattuukin niin riikkulehen raakkulehen häjysti, jotta sen\nauton pitikin ruveta kronklaamahan, juuri kun n'oli jo autos ja piti\nlähtiä ensimmääsinä — sillä Närvijoelle on pitkä matka kirkolta.\n\nSafööri hikos ja veivas autua noukasta, prätkähti ja sylki — niin\nsiihen toppas. Häjyn käryn vain perästä lykkäs. Ja taas veivas, ja\nvaihtoo kättä — niin ei mitään. Siinä piti nostaa moottorin peiliä,\nkattua sisälle, nykiä jostakin klaffista, kääntää kaasutinhanaa ja taas\nveivata.\n\nN'otta ne isännät luuras autosta joka puolelle kun oravat klasista jotta\n\n— Kaikki on jo aikaa menny — Viimmeeset tuola vainion larvas.\n\nKyllä safööri manas ja yritti, se on sanottava, mutta siihen oli\ntullu jokin feili, jotta lopuksi piti kaikkien nousta pois kattomhan\nja auttamhan. Sille annettihin »ryyppykin» noukkahan ja monin miehin\nväännettihin, safööri meni sitte sisälle ja miehet lykkäs perästä. Aina\nvälihin vähä aivasti jotta\n\n— Nyt!\n\nNiin, siihen jäi. — Jotta siinä rupes tulohon vilu, ja oikia nälkäkin\njo hautajaasvierahille.\n\nToista tuntia ne napaloottivat, kun yhtäkkiä moottori frääsäs, päästi\nsellaasen jyrinän ja tärinän jotta koko auto hyppii ja safööri sai\nsilmät ummes ja irvillä hampahin pitää ratista kiinni jottei se lennä\nilmahan koko toosa. Mutta sai se sen tasaantumhan ja miehet sisälle, ja\nsitte se lähti paasoottamhan n'otta siinä tienmutkas, kun käännettihin,\nakat hyppii purkuhun haarukkaa myäri eikä kaikki pyörät ottanehet\nmaahankaan —\n\nNiin ajettihin Närvijokia kohri jotta hirvitti — ettei vai myöhästytä\neikä kovin jalkoopäähän jouruta.\n\nMutta kukaan ei tienny mihnä se surutaloo on, muuta kun jotta Hautala\nsen taloon nimi on, n'otta kun kylälle tultihin, niin piti pirättää yks\nvasthantulova mies ja kysyä jotta\n\n— Mihnä Hautala on?\n\nNiin se mies räpytteli silmiä, tietäähän sen kun Laihian komeeta koko\nautokuorma, jotta\n\n— Jaa, Hautalako — tuala s'oön sen auto tuala surutaloon pihalla — ja\nkovasti viisas sormella, mutta se oli safööri Hautalan auto, joka oli\nollu kyytis saattoväkiä sielä _toises_ taloos, eikä Hautalas itte.\n\nN'otta kun ne Laihian isännät ajoovat komjaa sitten sen Hautalan\ntaloon porraspäähän, niin ne tulivat väärähän taloohin. Siellä katteli\nisäntäväki kovasti pitkää, jotta ketäs miehiä nämä on, kun ei me\ntunnekkaa, mutteivät kumminkaan mitään sanonehet.\n\nSyänti oli parahillansa, sellaane tuhina, tungos ja lusikan kalina\noli käynnis, notta Laihian miehet vähä seisoskelivat ja kattelivat,\njotta mihnähän isäntäväki, mutta kun ei ketään tullu ja kamaris\nnäytti olevan tilaa, niin menivät sinne riisumhan päähänsä. Istuvat\nvähä piiputtelemhan, eiväkkä ollehet täkähällänsä. Ja nälkäkin kun\nrupes kuurnimhan, eikä kukaan hoksannu tulla syömähän käskemhän, niin\nviimmeen tulivat tuvan puolelle, nyäkkäälivät vähä sivullensa jotta\n\n— Päivää, päivää, kylmä ilma —\n\nJa tukkiivat ittensä pöytähän ja lusikanvartehen kiinni. Sielä oli jo\nniin keriitty, että parhaat palat, monellaaset makkarat, rullasyltyt\nja lihapullat oli menny ja kuuluusaa Jurvan pitoruokaa, »Jurvanvelliä»\nkannettihin suurilla fariilla pöythän. Sitä ne kipottelivat niin\nhapenesta suihinsa, jotta eivät ollenkaa havaannehet, kuinka isäntäväki\nja kokit olivat kummissansa jotta\n\n— Mitä miehiä nuo on, jokka tänne on tullu nuan omavaltaasesti vain, ja\npyytämättä?\n\nJa söivät kun suret ja taitamattomat, kokottelivat vain vooron päästä\nkippojansa jotta\n\n— Antakaas emännät lisää!\n\nEikä Jurvan piroos koskaan kukaa ota yhtä räättiä kahta kertaa. Sehän\non aivan sopimatoonta, niinkun ei olsi rippikoulua käynykkään, n'otta\nkaikki kattoo pitkää ja rupes kuiskimhan jotta\n\n— Ei nua oo jurvalaasia. — Mitähän ovat —\n\nN'otta pitokokki lopuksi säikähti ja kutisi emännän korvahan jotta\n\n— Siunakkohon! — Onkhan ne kansanhuollon tarkastajia, oikee\nkomennuskunta tullu tänne kattomhan mitä me syämmä — n'otta se meni\nvähä äkkiä lakanasärmin taa ovensuuhun, plyssähti takkakivelle ja oli\nsaara halvauksen.\n\nSe sana lenti heti ympäri tupaa n'otta kaikki kat too suu auki jotta\nmikä tästä tuloo. Ja laihialaaset ne veteli velliä vai, n'otta s'oli\noikee kauhiaa.\n\nMutta miesten puolella toises kamaris Närvijoen kauppamies sanoo, jotta\n\n— Ei nua mitää kansanhuollon tarkastajia oo, n'oon sellaasia\nkraissuusia laihoja helsinkilääsiä poijanjolppia, jokka salkku kainalos\nkulkoovat pyytelemäs. — Nuohan on friskiä miehiä ja syävät kun hevoset.\n— Kunhan ei vain olsi niitä _Valpon_ miehiä, jokka nyt tukkiivat\nnenänsä joka paikkahan — sanoo kauppias kranninsa korvahan hiljaa\nkutisten — n'otta kaikkien nousi karvat pystyhyn.\n\nAkat pelkäs kansanhuoltua n'otta hännät tutisi, kun ne kantoo aina vain\nJurvan-velliä Laihian miehille. Ja miehet kyräs kulmaansa alta jotta\n\n— Vai niitä Valpon vasikootako nua nyt on? — jotta yhren friskin\nisännän jäi lusikka puolimoohin, kun se toisella silmällä mulkaasi\nvieruskaveriansa, Laihian miestä, jotta\n\n— Veränkö jo! — — mutta sai onneksi luontonsa piretyksi n'otta\nheitki vellin suuhunsa. — Mutta korkialle kurkus sen Aatamin klumppu\nnouseskeli.\n\nKyllä siitä pian olis tullu uusi kansannousu, jos ei yks jurvalaane\nhestpyytäri lopuksi olsi ruvennu kattomhan ja tuntemhan yhtä Laihian\nmiestä jotta\n\n— Eikös tuo mies kuulu siihen »Eri-Aaronin» porukkahan, kun mä tammaa\nkuljetin sielä? — ja meni oikee kysymähän jotta\n\n— Ook sä se?\n\nNiin olihan se. — Ja mainittavia miehiä nua muutki.\n\nN'otta kun sitte tuli puheeksi jotta\n\n— Mikä kumma täs nyt oikee on, kun Jurvan-velliä vain syätethän, eikä\ntuora lihaa eikä kräämiä ollenkaa, vaikka me kuinka söisimme? — Niin\nselveshän se, jotta ne oli tullu väärähän surutaloohin.\n\n— No voi sintta sentähre, mihnäs se meirän surutaloo sitte on? —\nhaikaasivat Laihian miehet. — Sinnehän meirän pitää mennä.\n\nSe oli hyväs matkaa, aivan toises pääs kylää, n'otta vaikka niille\nkovasti viisattihin ja neuvottihin, niin sivuu ajoovat n'otta\nPirttikylän kirkolla käyvät kääntymäs, ja myöhästyvät sieltä oikiasta\npaikastakin niin, jotta piffit ja parhaat palat oli syöty ja\nJurvan-velli pöyräs kun tulivat.\n\nMutta kyllä ne sitä vetivät kumminkin jotta prunttikimpiä myöri olivat\ntäynnä ja vattat hui juu kun makopussit, kun kotia pääsivät, — ja\nkaapista suolaasta käyvät kollaamas, kun niin hiukaasi.\n\n\n\n\nMIES ILMAN PAITAA\n\n_Oottako kuullu_, jotta poliitikan kolinat käy korkialla jo\nVimpeliskin, vaikkei vaaleista oo vielä tietuakaan?\n\nMutta tuloo ne kumminkin joskus. Ja sitä varte »uuret kasvot» on jo\nkovasti asialla. Muut ihmiset sielä Pyöriälläkirkolla antavat pium-paut\npolitiikalle, mutta SKDL:n klapinasakki on kovasti touhus. Muutoonhan\nse kommuuna-temokratia kyllä menestyys, mutta kun on kaks kukkoja\ntunkiolla kiekumas, Jaska ja Toivo, ja molemmat petaavat ittiänsä\neruskuntahan, niin siinä pakkaa nuotit ja laulut mennä sekaasinsa, kun\nne puhumisen jalos kilvoittelus koittavat voittaa toinen toisensa. Ja\nvähä kraapia ja kynsiäkkin toistansa päänväkevyyres.\n\nJaska painaa paasilla, paasaa ummet ja lammet, sekaasinsa\nkollektenistia ja sosialisoimista. Ja huutaa lujaa.\n\nToivo pelaa fiinimmästi kvintin päällä. Se on niinkun vähä\nmaltillisempi jotta: ei nyt taas koko mailmaa yhrellä kertaa\nryskäytetä. Ja vähä suhrittaa Jaskaa ja koittaa korjata sen puheeta,\nnuan niinkun »huomauttamalla», ja rykimällä merkittävästi, että hän\non niinkun teorias ja sen tialektiikan kannalta pitemmällä näis\neristyksellisen tiktatuuri-temokratian opetusknopillisis näkökohris.\n\nJa sitä varte kun Jaskalla on paree ulosanti kun pää, se ahristuu\nmonaasti suoraa lukemhan Kansan Äänestä sitä kokomailman\nvallankumousta, jotta sitä ittiäkin hirvittää — ja huutaa lujaa. —\nN'otta häviölle se pakkaa Toivo jäämähän sen Jaskan kans puheen piros.\n\nNiin, mun näimäs pitiskin kertua, jotta sielä Vimpelis on nyt\npykätty kyläläästen yhteesvoimilla uusi silta joen poikki, siihen\nkoskenniskahan, johna ennen on ollu ylitte vain kaks pitkää hirttä,\nja ollu niin hutera ja kamala ylikulku, jotta aina siitä on jokin\ntipahtanu koskehen.\n\nSe on kyllä ollut puheena kauan aikaa, jotta siihen pitääs saara\noikia silta, kun se on niin kapia ja talvisaikahan niin jäinen ja\nliukas, jotta kun isäntämiehet iltaasin paljolta tapaavat kulkia\njoen huonommalla puolella asioomas ja sitte yän päälle ja joskus\naamupuolellakin yrittävät kompuroora kotia, niin ylön harvoon siit' on\nkastumata päässy. On jokin katkaassu koipensakki kosken kivihin. — Ja\nyks isäntä ei oo enää yrittänykkää hirttä myöri ylitte. Se piteli vain\nhirrestä kiinni ja kahlas aina vierestä jotta\n\n— Putuan mä kumminkin! — Ja katkaasen pian koipeni.\n\nNiin, ja täs menny syksynä meinas yks emäntä hukkua siinä. S'oli\nlähteny toiselta puolelta laihnaamahan fläskinpalaa, ja tuloo se\nklimppi kouras ja kieli tarkasti poskella sitä lipoosta hirttä pitkin\njottei vai putua, kun oli koskes vettäkin niin paljon jotta aivan\nkohisi — niin yhtäkkiää piaksu lipsahti ja jes kun se emäntä krääkäsi,\nkun se moiskahti perä erellä, ketarat pystys koskehen. Ja sianlihapala\nlenti siippuloottaan erellä, n'otta se kiljaasi vielä kauhiamman\nkerran, ennenkun sen meni suu vettä täythen ja koski rupes viemähän ja\npökkimähän kivihin n'otta s'oli aiva hirviää.\n\nMutta onneksi sattuu naapurin isäntä, jok'on Amerikat seilannu Lännen\nlokari ja suuri kenslemanni, klasista näkemähän, kun se emäntä kuuppii\nja pyllyili koskes, niin se hyppäs kun Jesse Owens suoraa jääkylmähän\nkoskehen sen emännän perähän, sai kiinni ja yritti haroja sitä\nfläskipalaakin, mutta se meni pyörien kosken kuohuihin.\n\nSe emäntä oli niin pyörryksis ja sekaasinsa, jotta se hairas\npelastajaansa niin lujaa kaulasta kiinni, ettei se meinannu päästää\nrannallakaan irki. Ja kylmä oli n'otta hampahat löi loukkua ja\nhousunpultut rupes jäätymhän pystyhyn, n'otta isännän piti vähä joutua\nmennä kuivaamahan housujansa.\n\nJa emännän kans alavooninkiansa hoitamahan.\n\nN'otta harmin paikka s'oon ollu, se tukkisilta.\n\nMutta nyt siihen on laitettu uusi oikia silta, jotta siitä pääsöö\nkastumata ylitte.\n\nKylälääset asettivat siltatoimikunnan, niin tietysti siihen tulivat\nJaska ja Toivo kans. Pitäähän nämä hommamiehet ja uuret kasvot olla\nkovasti joka paikas. Mitäs siinä, yhteene asia, kaikki antoovat rahaa\nja värkkipuita, että saarahan silta. Ja saatiinhan se, hyvä tulikin\nilman mitään politiikkaa.\n\nNiin kylälääset päättivät jotta pistethän iltamat päälle ja oikee\nvihiitähän tämä meirän uusi silta, niinkun pruukathan, jotta meitäkin\nmainitaas.\n\nNo siltatoimikunta hyyräs huonehen, lupa hankittihin, ohjelmaakin\nhommattihin ja Jaska ja Toivo olivat tohkehes.\n\nVäkiä tuli tuvan täyreltä, kaikki oli tärkeetä ja totisennäköösiä\nniinkun tällaases arvokkahas isänmaallises juhlas pitääkin. Esti\nlaulettihin yhteesesti Järviseurun laulu. Ja se meni hyvin. Sitte pitis\ntulla tervehryssanat.\n\nJaska astuu kankiana kun seiväs puhujan paikalle, rykääsi arvokkahasti\nja arvoosa yleesö istuu käret ristis jotta: mitähän kaunista sieltä nyt\ntuloo?\n\nJaska rykääsi vielä toisen kerran, pyyti sitte lausua tervetulua\nja rupes prätistämhän niin sakiaa ja vinkiää sosialisoimista —\nja huuti n'otta vaikka arvoosa yleesö olikin vain tuttua oman\nkylänväkiä, niin tukka nousi pystyhyn ja henkiä pirättelivät, kun\nse paasas. Se sosialisoi kaikki tehtahat, pankit, sahat, rautatiet,\ntelefoonilaitokset, porvarit ja vaskistit niin tuhannen takkuhun,\nyhtehen sylttypyttyhyn — eikä puhunu meirän sillasta yhtää mitään —\nn'otta se oli ittekki aivan kuitti ja tukehtua.\n\nJa sitte lopetti niin yhtäkkiää sen paasaamisensa jotta kaikki\nsäikähtivät jotta mikä sen nyt tuli. Menikö sen kieli solmuhun, vai\nnielikö se sen?\n\nN'otta hauran hiljaasuus vallitti juhlahuonehes, eikä kukaan\nhuiskahtanukkaa. Jotakin mummaa peljätä se Jaskan hirviä\nsosialisoiminen niin että sitä itketti, kun ei viimeestä\ntuomiopasuunaakaa oo Vimpelin kirkos koskaa niin kauhiasti jyristetty.\n\nToivo ja kaikki muukkin Jaskan uskovaaset ja uuret kasvot kattelivat\nnenäruotojansa pitki laattianrakohon ja tykkäsivät jotta\n\n— Mitäs se Jaska nyt tuolla lailla prätisti. Eihän se puhet niin ollu,\nkun siltailtamahan tämä on —\n\nN'otta toisekki rupesivat kraapimhan päätänsä ja ohjelmatoimikunnan\nmuut jäsenet ähkyyvät jotta\n\n— Tua Jaska pilas nyt koko ohjelman n'otta tästä ei tuu enää mitää koko\niltana. Tunnelma on ihan tunkiolla — Hapankaalin haju ilmas.\n\nSitte tuli toinen numero ohjelmas. Jäykistynehen ja tuusan totisen\narvoosan yleesön ethen sipsutteli nuori nätti sinisilmä neitonen, joka\nsomasti niiata nytkäytti ja loihe iloisesti lausumaan:\n\n— _Mies ilman paitaa!_\n\nJa räpytti suloosesti silmiänsä.\n\nNiin koko arvoosa yleesö, joka oli sitä Jaskan jyristämää\nsosialisoimista täynnä, heti käsitti ja päästi hörönaurun jotta\n\n— No se on nyt sitten sitä Jaskaa! mies ilman paitaa, se on\nsosialisoitu mies! — Selvä!\n\nJa nauraa mekastivat niin, ettei sen flikan lausuntanumerosta tullu\nenää mitää.\n\nN'otta se silta-iltama onnistuu lopuksikin kovasti hyvin. Niill' on\nvieläki lystiä Vimpelis sillä Jaskan sosialisoimisella jotta\n\n— Joo. S'oon sitä paljo jotta: Mies on ilman paitaa!\n\n\n\n\nJUSSIN TOINEN AKKA\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta nyt sen Jussin akka on taas karannu?\n\nKahreksannen kerran jo se pritakka ja rakas takkupää tuan teki.\nEihän sillä niin olsi väliä jos tavallisen miehen ja ittellisen akka\nkarkaas, hyvä vai kun menis, mutta kun on lehmät, sika, kanat ja\nporsaat hoirettavana, ja ruaanlaitto nualle kersoollekki, niin on se\nakkavärkki vai sellaanen tarveskalu miehen huushollis, jotta manaamahan\nja hyppäämähän se miesparaan panoo. Ja tarvittoo sitä muutoonkin\nvälistä. Jussiltakin se ensimmäänen akka kuoli, jok'olikin erinomaanen\ntyäihminen, puski töitä aamusta iltahan, ei kyläs hypäänny, eikä\npussittanu eikä rahaa käivertäny aina uusihin verhoohin niinkun krannin\nakat, n'otta s'oli oikee kaiken puolesta aimoo ihminen. — Vaikka\nvikansahan sitä herraparakkohon on hyviskin ihmsis, että se avioliitto\nolisi kaikin puolesta — »onnellinen», niinkun sanothan. Se vai että\ntällä ei ollu oikee tuota ulosnäkyä. Oli vähän niinkun kirvehellä\nveistetty, isoo nenä, krouviluinen ja pakkas konahtelemahan, n'otta\nei sitä tykkyrakkautta ollu heirän välis paljo alkuhunkaan, mutta\ntoihan se tullessansa kaks lehmää, n'otta olihan sillä vähän niinkun\nsanomistakin, — mutta se likiveto puuttui.\n\nJotta kun Jussi sitte joutuu kattelemhan ittellensä uutta akkaa\ntaloohin, niin se tuumas jotta hän ottaa ny vähä nuaremman ja\nkorjemmankin, sellaasen lirusilmän, joll' olis vähä sitä niinkun\npuolehensa vetuakin, vähä elävääsemmän hupulaasen ja tarveskalun\nhuushollihinsa.\n\nMutta leskimies kun oli ja pari niitä mukulaaki siitä entisestä taloos,\nniin ei siinä tahro olla oikee paljo puolta ja valittelemisenkaan varaa.\n\nSe Jussi kun on vähä äkäpäinen ja hätääsenluontoone, ja lehmäkki\ntarvittivat kovasti akkaa, niin se iski silmänsä kirkonkylän\nkaffilas, johna se pruukas välistä käyrä pottukaljaa juomas, yhtehen\npassariflikkahan, joka knääpsähteli niin mukavasti sielä ja oli aina\nnaurusuulla hänellekki.\n\nJussi rupes käymähän yhä usiammin rinnalla ottamas pottukaljaa, ja sitä\nenempi sitä vai rupes janottamhan. Eikä se flikka enää aivan hatiskakaa\nollu, oli jo keski-ijäs, punaanen ja pyäriä poskiltansa kun tomaatti.\nJa sanoo ymmärtävänsä taloonpoijankin elämää, kun on piikanakin taloos\nollu. N'otta kilikilikellot rupes panohon kovasti Jussin korvis\nsinnepäin. — Jussi vähä tierusteli niinkun entisyyttäkin jotta, onko\nollut muita ja kuulomahan muiltakin asioota, jotta onhan se vähä\nsellaanen monihyväänen ollu, mutta että sarvis ei oo lovia.\n\nNiinkun Jussi sitte ajatteli ja se yhtänä iltana, ennenkun ovet\nsuljettihin, eikä enää muita ollu, istahti Jussin polvelle ja otti\nkaulastakin kiinni, — niin Jussi tunti heti, jotta sisoh, nyt se oikia\nrakkaus flosahti hänehen niin, että tuasta flikasta hän ei ikänä\npääse irti, kahmaasi kans sitä ympärinsä, rutisti n'otta silmät ummes\nja pussata tuhras koko sen naaman. Niin eikös se perhanan takkapää,\nruvennu kans kiakkaamahan ja potkimhan ja purrukki sitä Jussia poskehen.\n\nN'otta se asia oli sitte selvä. Ja Jussi osti sormuksen, kellon ja\nfiinin kläninkikankahan, jonka se flikka hommas jostakin mustasta\npörssistä. Ja niin ne meni yhtehen sitte jotta klapsahti. Eikä\nPeräkylän akat keriinnehet eres praataamahankaa, hohuuttivat vain. Se\nMaija oli iloonen ja mukava ihminen, jotta se pian tuli tutuksi muiren\nkylän akkojen kans ja kovasti hyvihin välihin.\n\nNiin se arkipäiväänen elämisen jyrinä sitte Jussin huushollis alkoo\ntaas. Maija oli kätevä työihminen, tillas ja hoiti karjaakin niin\nhyvin, että lehmät aivan ammuu perähän, porsahat poukkooli ilosta,\nkun Maijan näkivät, ja kukkokin kiekuu paljo komjemmin ja veti\npitempähän kun ennen. Ja Jussi oikee komistuu ja tykkäs Maijastansa\nkun hullu pärnävoista. Ja Maijaki rupes jo vähä tykkäämäähän aluuksi\n— mutta ykstoikkooselta se sitte kumminkin rupes tuntumhan se taloon\nemännän yhtämittaanen hompsottaminen aamusta iltahan ilman palkkaa,\naina sama naama eres ja takana. Ne kakarakkin oli vähä päässilmääsiä\nja pakkasivat älvistelöhön, niin että sen muistuu mielehen se vapaa\nnuoruuren aika ja monta muuta paljo hauskempaa ja nuorempaaki friijaria\nn'otta niiren rupes menöhön sanat ristihin, kun se Jussi oli niin\nkova sen työn päälle aina käymähän. Ja rupes fankkaamahan, jottei\nsaanu koskaa mihnää käyrä. Tuli mustasukkaaseksiki, jottei olisi saanu\nklasistakaa kattua ketä tiellä käy.\n\nN'otta siitä se rakkaus sitte lopuksi pritkahti aiva eree poikki kun\nJussi sanoo jotta\n\n— Sä oot _mun_, ja _sun_ pitää olla niin kun mä sanon!\n\nMaijan lopuksi myrtyy ja mustuu niin mieli, että se yhtänä päivänä —\nkarkas!\n\nKun Jussi tuli pellolta kotia, niin kakarat sanoo jotta\n\n— Maija otti knyyryn kainalohonsa ja lähti — tuanne kirkolle päin meni.\n\nJussi hairas polkupyörän ja lähti tuhannen pekaa perähän. Sai\nIsoollanevalla kiinni, sivalti kynkästä kiinni jotta:\n\n— Mitä sä oikee meinaat?\n\nNiin Maija oli niin kataannuksis jotta huitaasi Jussia mosselollansa\nympäri korvia jotta hattu vai lenti. Mutta mitäs Maija sille ränttäs,\nsuurelle väkevälle miehelle. Jussi möksii Maijaansa vähä takapuolehen,\nnosti pyöränsarvihin istumhan ja kiikutti kun kissanpoijan takaasi\nkotiansa.\n\nKyllä se sitte koitti sitä niinkun hyvitellä, ja lirputellaki. Osti\npusurikankahankin, mutta hetken päästä se taas — karkas.\n\n— Ja nyt s'oon karaannu jo _kahreksan_ kertaa, n'otta Jussi on aivan\nhelisemäs sen kans. Kun se vielä tykkää ja rakastaa sitä! Ja aina vain\nsen Maijan karkaamiskonstit paranoo, jotta saas nährä koska se menöö\nsillisen kans, n'ottei Jussi enää sitä löyräkkää.\n\nKun se seittemännen kerran karkas, niin se lähti linjapiilillä, mutta\nJussi havaattikin, hairas heti pirssiauton, ajoo linjapiilin kiinni, ja\nhuuratti niin lujaa hätätorvia kun paarmuuskaa kyyris, jotta ohi piti\npäästää. Sitten kääntöö poikkipäin tiellä n'otta pussin piti pirättää,\ntormas sisälle ja huuti jotta\n\n— Täällä on mun akkani, ja mä otan sen heti pois vaikka enkelien\nkärryyltä!\n\nEikä siinä mikään Maijan, eikä kenenkään muunkaa auttanu. Vei se sen,\nvaikka kuinka potkii ja räpisteli vastahan.\n\nMutta nyt kahreksatta karkureisuansa se Maija valmisteliki hyvin ja\npäätti lähtiä kimpsuunensa kerta kaikkiastansa siitä taloosta. Se\nhiljoollensa kokooli tavarootansa, vei knyytyjä naapuritalojen akkojen\nkätkööhin ja ne sopivat, että eivät sanallakaan tierä eikä kerro mitään\nsitte, kun hän katuaa, vaikka se Jussi niitä kuinka kovistelis ja taas\nmakoolis, niinkun se aina niitä haukkuu ja syytti, kun Maija karkas\njotta ne on kaikki yhres juones.\n\nMaija oleeli monta viikkua kaikes rauhas ja rakkaures kotona, n'ottei\nJussi hoksannu enää ollakkaan niin varpahillansa.\n\nNiin, kun Jussi sitten yhtenä päivänä lähti jyväkuormalla myllylle,\nniin Maija maklakootti sille ja liverteli jotta:\n\n— Tuu ny sitten pian takaasi, mun on niin ikävä! — oikee pettääksensä\nsitä.\n\nKun s'oli sitte menny, nii Maija puki ittensä oikee pyhäputsuhun, pani\nvanhan flikkahattunsakki päähän ja myttäs kaikki hynttyynsä kapsäkkihi,\nja tilas pirssiauton jotta\n\n— Paina nyt hyvä mies lusikka pohjahan, jottei se saa mua enää kiinni!\n\nJa ajoo sukulaastaloohin toistasataa kilometriä. Ja vannotti sitä\nmiestä jottei se saa puhua eikä sanua mitää sille Jussille, vaikka se\nkuinka tutkaas.\n\nKun Jussi sitte iltapäivällä tuli kotia myllystä, niin se huuti jo\npihalta tupahan jotta\n\n— Laitas akka kaffit pöytähän!\n\nMutta ku se sitte tuli tupahan, niin ei Maijaa ollu mihnää, vaikka se\nettii sängyn alustatki. Pöyrällä vai seisoo pläkkisankoo nisutaikinaa\ntäynnä nousemas. Sit' oli tullu ylikin pöyrälle ja nokkunu lattiallekki\nsuuri läjä.\n\n— Mihnä Maija on — se kiljaasi ja kiros niin karmiaa että päretorret\ntäräji. — Onko se ryökäles taas karaannu?\n\n— Joo, Maija lähti taas! — selitti yks kersoosta varsanjalka nenäs.\n\nJa lehmät huuti kurkut suorana navetas ruokaa ja juomaa, siat vinkuu\noikohonsa ja paiskiivat kärsällänsä ruuhta seinästä seinähän. Eikä\nkersakkaa ollehet saanehet syömistä sitte kun Maija lähti aamulla,\njotta Jussi tuli aivan riivooksihinsa, repii hiuksiansa, hyppii\ntäsäpökkää ja manas kun sen rakas akkapritakka taas karkas, tanan tana.\n\nJussin piti taas lähtiä taloosta taloohin ympäri kylää ettimhän ja\nkyselemhän jotta\n\n— Oottako te nähny ja tierättäkö mitää mihkä päi se nyt taas lähti? —\nja sanoo jotta — Kyllä te raakkulehet tierättä, mutt' että sano!\n\nSe pyyti ja haukkuu, manas ja rukooliki akkoja jotta\n\n— Lährettäkää ny sanaa sille, jotta se tulis takaasi kotia, en mä sille\noo vihaane, kun lehmät sitä niin huutaa ja kaipaa ja porsahat itköö\nja kuoloo, kun ei saa ruokaa, ja ikävä munkin on, kun mä sitä niin\nrakastan.\n\nJa sitte se käy sen luonnolle taas niin jotta se itki ja manas jotta\n\n— Menköhön pehkana, senkin lunttu, en mä yhren akan perähän itke, saan\nmä muita ja parempiakin —\n\nSitä se Jussi kulki, itki ja mourus pari viikkua aamusta iltahan ympäri\nkylää, mutta krannin akat eivät vai muka tiennehet, eikä sanonehet\nmitää, naureskelivat vain jotta\n\n— Mitäs siinä sitte itket ja ulvot lehmies ja sikaas tähre, ota toinen\nja pareet akka kun kerran luulet saavas!\n\n— Mutta kun mä niin _tykkään_ justihin tuasta rumaasesta! — heltyy\nJussi tunnustamhan syrämmensä laulun. — Kyllä mä olsin sille nyt niin\nhyvä jotta piirongin päällä istuttaasin ja nisua syöttääsin, kun se vai\ntulis kotia.\n\nLopuksi yhren naapuri-isännän heltyy syrän, ja se sanoo jotta hän näki\nkun se Maija lähti pirssiautolla.\n\nSilloo lenti Jussi heti kun haukka sen pirssiauton niskahan, jotta\nmihkä sä sen veit? Ja niin lujaa pihisti jotta sen piti tunnustaa,\njotta kauas sinne sen Maijan sukulaastaloohin vei. Jussi puhuu heti\nsille krannin isännälle ja pyyti että se lähtis hänen luusiksensa ja\napumieheksi sitä Maijaa kotia hakemahan. Kyllä hän maksaa kaikki, kun\nvain saatasihin se rakas Maija tulemahan takaasi.\n\nLinjapiilillä ne lähtivät sitte ja ottivat polkupyörät följyhynsä, kun\nmaantieltä oli vielä ainakin viis virstaa sinne Maijan sukulaastaloohin.\n\nÄijät ajaa kitkuttivat sitte peräkanaa kylätietä niskat kryhys,\nhikosivat ja hohuuttivat. Jussi ponkii erellä, ja sen vanha polkupyörä\nkitaji ja vinkuu niinkun olis sikaa pistetty, n'otta talojen kohras\njuoksi kaikki kakarat kattomhan. Muttei Jussi sitä vinkumista kuullu,\ns'oli vain niinkun se olis tullu sen omasta syrämmestä.\n\nKun ne akanhakijat sitte viimmee pääsivät likille sen Maijan\nkarkutalua, niin tuli niitä vastahan tiellä sen taloon trenki, ja Jussi\nhenkihapatuksis kysymähän jotta\n\n— O — o — onko täälä näkyny sitä multa karannutta akkaa, Maijaa? —\n\nNiin se trenki sanoo jotta\n\n— Joo tuala s'on taloon navetas justin lehmiä lypsämäs.\n\nSilloo Jussi hyppäs pyörän seljästä ja lähti lopun matkaa juosta\npaasoottamhan suoraa navettahan, ja Maijan kaulahan jotta\n\n— Voi rakas Maija, tääläkö sä oot! — Lähre ny heti kuule kotia,\nkun kaikki me sielä lehmät, siat, kukkoo ja kanat — ja mä, oomma\nniin orottanu ja kauhiasti ikävööny sua, jotta tuu ny hyvä rakas\nmamma-kulta, muutoon me kuolemma, kun mistää ei tuu mitää!\n\nMaija istuu lypsinkiulu polvien välis ja Jussi lankes heti käret ristis\nsen vierehen kontillensa ja rukooli, veret silmis, — n'otta se lehmäkin\nkatteli pitkän aikaa sen ulinaa ja viimmee huitaasi hännällänsä Jussia\nympäri korvia. Tykkäs vissihin sekin, jotteihän sitä nyt taas tualla\nlailla. Mutta ei Jussi sitä huomannu.\n\nNiin hartahasti Jussi pyyti ja rukooli kaikkia rikkomuksiansa Maijalta\nanteeksi, ja lupas jottei hän enää koskaa oo häjy sille, — kun hän niin\nMaijaa rakastaa, jotta aivan se itki ja vänäji. — Lopuksi Maijakin\nheltyy, niin että ne itki ja frääsäs molemmat yhres.\n\nJussi meni niin liemeksi jotta se lupas maksaa Maijalle hyvän\npiianpalkan, ostaa sellaaset posliinipumpulat sen korvihin, uuren\nhatun, john' on punaanen isoo höyhen, ja uuret kenkunat ja ja — vaikka\nmitä — kun se vai tuloo takaasi ja rupiaa sen akaksi. N'otta Maija\nrupes selviämähän mökristyksistänsä, räpytti jo silmiäkin ja veti\nsuutansa marihin.\n\n— Enkä enää fankkaa sua! — vannoo Jussi. — Mä lähren vaikka\nhyppelemhänkin sun kans, kun vain tuut. — Lährethän kuule kestaalohon\nHelsinkihin! Käyrähän Korkiasaares, sielä on riikinkukkoja ja\nmarakattia, kattellahan niitä — voi kuule ny rakas aina muistossa oleva\nMaija, lähre takaasi!\n\nSe Helsingin reisu veti ja sulatti viimmeesenkin hallan Maijan\nsyrämmestä. Maija otti Jussia kaulasta kiinni ja sanoo jotta\n\n— No mä tuun sitte. —\n\n— Lährethän heti Maija, mä tykkään niin susta! — huokas Jussi täynnä\nhartautta ja elon hurmaa, niinkun runoolijat sanoovat, vaikkei tämä\nmitään runua oo.\n\n— Eihän me pääse kotia enää tänä iltana pussilla — sanoo Maija.\n\n— Joo, mutta lährethän heti! — Mennähän kirkolle matkustajakotihin\nyöksi, ja aamulla sitte kotia — höpötti Jussi.\n\nJa niin kiirus sillä taas toisensa löytänehellä nuorella parilla\noli, jotta härintuskin kerkes Maija kraappimahan kokohon kaikkia\nvaattehiansakkaa kapsäkkihin, kun jo lähtivät n'ottei Maija muistanu\ntärillensä hyvästiäkään sanua.\n\nJussikin oli niin tärinäs, jotta kun se tälläs sitä rakasta myttyänsä,\nsitä Maijaa, taas polkupyöränsä sarvihin istumhan, ja lähti ponkimahan,\nniin se huikkas vain perähänsä sille krannin isännälle jotta\n\n— Tuu sä peräs, me meemmä yäksi kirkonkylän matkustajakotihin ja otamme\neri huonehen sulle, kyllä ma maksan. Aamupussilla sitte lährethän\nkotiapäi, jos jaksethan. —\n\nJa niin Jussi ajoo kun poikakukkoo tyrniää ja lujaa saalistansa, sitä\nrakasta takkupäätänsä, jonka se taas oli saanu kiinni, kotiapäi. —\nKyllä se sen polkupyörä kitaji ja vinkkuu, takaasitulleskin, mutta nyt\nse kiljuu ilosta!\n\nKaukana peräs tulla vemppulootti se krannin mies, yskien ja ähkyen, kun\nsill' oli hengenahristusta — eikä mihkää kiirusta.\n\n\n\n\nKANSANHUOLLON TARKASTAJA\n\n\n_Oottako kuullu_ kuinka yhten kansanhuollon tarkastajan klookusti\nkäythin?\n\nS'oli täällä maalla yhres kyläs hiljakkoon. Sinne ilmesty jokin innokas\n»uusi naama», nuori kaupunkilaas poijan-nappula, oikee palkattu sitä\nvarten, jotta kyllä hän lopettaa kaiken laittoman mustan pörssin voi-\nja lihakaupan siinä kyläs ja panoo jopparit tiilenpäitä lukemahan.\n\n— Ja sakkua n'otta korvat soittuu! — kehuu se poika sille vanhalle\nkauppiahalle, jonka työ se pääsi asumahan.\n\nSe kauppias oli vanha, leikkisä mies, jota kovasti huvitti tuon\nvirkaintoosen nuoren tarkastajan touhuaminen. Sanoo jotta:\n\n— Ei taira tulla mitään, nuori mies, kyllä n'oon tämänkylääset\nihmisekki kirjansa niin lukenehet, että ne sen konstin takaavat.\nMonelta nuuskarilta on täälä noukka niistetty.\n\n— Saattapas nährä! — trossas se poika. — Mua ei petetä.\n\nEnnenkun se vielä kerkes sinä päivänä liikkeelle lähtiäkkää, levitti\nkauppias tietua, että nyt on kylähän tullu kansanhuollon tarkastaja,\njoka meinaa tehrä yltääset kaikille.\n\nTarkastaja meni heti kansanhuollon toimistohon, esitti paperinsa ja oli\nkovasti prötevää. Kuljeskeli sitte kylällä, pasteeras maantiällä, ja\nkatteli kaikkia ihmisiä silmä kovana. Pirättelikin akkoja, joilla vain\noli koppa eli väsky käres jotta\n\n— Mitäs teillä sielä kopas on? — n'otta akat kattoo rumaa sen päälle ja\nsuuttuvat jotta\n\n— Mitä se sulle kuuluu mitä mun pussisnani on!\n\n— Onko sielä voita? — kysyy se poika, kun pöllöö ainakin, n'otta yks\nakka huitaasi sitä kassillansa ympärikorvia.\n\n— Ei saa lyörä, m'oon tarkastaja — kiljaasi se poika.\n\nNiin se tomera emäntä — huitaasi sitä toisen kerran pussillansa. Ja kun\nse tarkastaja rupes huutamahan poliisia apuhun, niin se emäntä nosti\nhäntäänsä ja pyllisti jotta\n\n— Tuas on sulle poliisi.\n\nKäyy se mones taloos voita ostelemaskin, ja lihaakin s'olis tarvinnu\nvähä vanhalle äireellensä kaupunkikin, niin ne isännät ja emännät\nolivat niin hävyttömiä sille tarkastajalle, jotta ne ubkas sen salvaa,\njos ei se heti lähre pihalle.\n\nYhtenä päivänä se päätti jotta hän menöö nyt tarkastamahan navetoota\nkuinka paljo niis on mustia lehmiä ja vasikoota. Kyllä hän näyttää mikä\nherra hän on.\n\nN'otta se nyt oli aika perhana ja vaiva ihmisille, kun niiren piti\nhyppööttää lehmiänsä riiheen ja mettähän, näyttää paperia ja tämmätä,\nettei niillä niin paljo oo koskaan ollukkaa. — Ja nuo kaks lehmää on\nevakkojen, eikä kuulu koko taloohin.\n\nSinä päivänä talutettihin taloosta taloohin lehmiä sonnin työ, n'otta\ntie mustana, aivan toisa toisa niitä kulki, n'otta siinä vasta touhua\noli. Ja kansanhuollon paperit oli aivan sekaasinsa n'otta kukaan ei\ntienny kuinka paljo lehmiä oli, ja kenen ne oli.\n\nYhres taloos isäntä repii kusilaarin luukun navetas auki, kun se\ntarkastaja tuli sinne räknäämähän, ja pukkas vahingos sitä kylkehen,\nkun se seisoo siinä luukun lairalla jotta\n\n— Älkää vai tuanne astuko! —\n\nN'otta sinne moljahti ja krääkääsi kamalasti. Huutikin kun juna, jotta\nhän hukkuu sinne, vaikkei menny ku vyötärööhi asti. Ja ulettuu vielä,\nkun se pystyhyn nousi hyvin luukun reunasti käsin kiinni.\n\n— Kyllä teirän ny noloosti käythin — päivitteli isäntä — kun nuan\nhorjahritta jotta sinne putositta —\n\n— Auttakaa ny mua ylhä täältä, ottakaa tuosta toisesta kärestä kiinni,\nettä mä jaksan ponnistaa — pyyti se tarkastaja, joka oli aivan yltä\nalta ryötäs, silmäkki n'otta valkuaaset vain kiiluu.\n\nIsäntä veti sitte toisesta kärestä, ja se ponnisti, niin justhin kun\nse sai toisen polvensa lakalle, niin isäntä päästi irti n'otta se\npurota präiskähti takaasi sinne laarihin, aivan seljuun meni n'ottei se\nlöytäny enää lakkiansakkaa sielä pimees.\n\nKyllä se manas ja oli kiukus, mutta minkäs teki? — Isäntä otti\nnavettakorennon, tälläs sen sinne luukkuhun pystyhyn jotta\n\n— Koittakaas, herra tarkastaja, silpua ny tuota korentua myöri ylhä,\nettä pääsisittä pois siältä —\n\nPääsihän se lopuksi omin voimin ylhä, ja oli niin vihaane jotta kun se\nylhä pääsi, niin nosti sen korennon ja meinas jotta hän antaa sillä\nisäntää päin taulua, mutta kun se kattoo sitä friskiä miestä, niin\nisäntä sanoo jotta\n\n— Antakaas nyt tuo korento mulle, mä vien sen tuonne nurkkahan johna se\nolikin.\n\nNiin antoo se. Ja lähti sääriänsä potkiskellen, kun aivan flosaji joka\npuolelta — lakita päin käveleinhän.\n\nKun kauppamies kortteeripaikas kattoo ja kysyy jotta\n\n— Kuinkas nyt on käyny? — niin mitään ei sanonu, manas vain, jotta\nkyllä hän kostaa.\n\nVaatteita piti sitte mones veres pestä, tuulettaa ja prässätä, ja\nsiltäkin ne haisi. Kahtehen päivähän ei voinu pihalla käyräkkää. —\n\nMutta niin sinnikäs se poika oli, jotta hän ei lähre pois. Nyt hän\nvasta yrittääkin jotta panoo koko kylän linnahan. Kaks viikkua se\nhääräs ja koitti jos jollakin lailla saara jopparia kiinni, n'otta\nsen tuntivat kaikki ja tekivät sille kiusaa. Ei mistää saanu voikilua\nostaa, vaikka s'olis maksanu mitä.\n\nYhtenä päivänä se oli muuttanu pukua ja saanu kauppamieheltä uuren\nhatun päähänsä, jottei sitä tunnetaasi. Se lähti osuuskauppahan,\njotta hän tarkastaa kaikki jokka sinne menöö. Niin siinä maantiellä,\nkaupan eres seisoo yks nuorenpuoloonen mies, paltoonkaulus pystys ja\nlätkä silmillä. Ja sill'oli kenkälaatikko kainalos. Se kysyy siltä\ntarkastajalta jotta\n\n— Päivää — Tairatta olla kans kaupungista voita hamtraamas, niinkun\nmäki. — Oottako saanu?\n\n— En, en mä oo saanu. — Oottako te saanu?\n\n— Joo, tualta mä sain yhrestä taloosta, kaupan takana, 5 00 mk kilo.\nTäss se onkin mulla laatikos —\n\n— En mä saa, kun ne tuntoo mun kaikki täs kyläs — sanoo se tarkastaja.\n— Ettäkö te mensi ja hakisi mullekki pari kilua, kyllä mä maksan.\n\nJa ajatteli jotta: ahas, nytpä mä saankin tietää mistä myyrähän, ja\nsamalla saan toristajankin tuosta miehestä. N'otta se pyyti kovasti\nsitä miestä hakemhan hänelle 2 kilua. Ja lupas 200 mk vielä hakupalkkaa.\n\nNo se mies suostuu. Sai 1 200 mk rahaa ja sanoo jotta\n\n— Pitäkää te tätä mun pakettiani niin kauan, ja vahrakkaa tuota mun\npolkupyörääni sillä aikaa kun mä käyn hakemas. — Ja potkaasi yhtä\npolkupyörää, joka oli siinä osuuskaupan pyörätelinehes kiinni.\n\n— Tätä pyörää näin — sanoo se mies. — Mä sain ostaa siihen aivan uuren\ntakakummin, mutta 10 tonnia piti maksaa siitä. — Kattokaa, ettei sitä\nkukaan vie —\n\nNo se mies lähti sitte osuuskaupan pihan kautta sitä voita hakemahan ja\nse tarkastaja jäi sen kenkäpaketin kans siihen kaupan ethen vahtaamahan\nsen miehen pyörää, ettei sitä kukaan ota.\n\nSeisoskeli siinä. Mutta sitten se tuumas jotta mihkä taloohin se\nmahtookaan mennä, kun se rupes viipymhän, ja rupes epäälemhänkin, ettei\nse vai petä häntä.\n\nJa niin se lähti sinne osuuskaupan taakse kattomhan, aukaasi sen\nkenkälaatikon, jotta onko sielä voita. Niin olihan sielä kilon paketti,\noikee meijerivoita olikin, n'otta se rauhaantuu ja ajatteli jotta, jos\nse voin hakija karkaakin, niin onhan hänellä tämä voipaketti ja se\npyörä. —\n\nJa sillon se muisti, ettei sitä vai vierä, ja lähti kiiruhusti sinne\nkaupan ethen kattomhan.\n\nNiin justhin, kun se tuli sinne, niin samas tuli kaupasta yks mies ja\nhairas sitä pyörää sarvista ja meinas lähtiä. N'otta se tarkastaja\njuoksi vähä äkkiää sinne, ja tarras pyörästä kiinni jotta\n\n— Ptruu — äläs ota sitä pyörää —\n\nMies kattoo ihmeissänsä sitä tarkastajaa jotta\n\n— Mikäs mies sinä oot? Totta kai mä nyt oman pyöräni ottaa saan —\n\n— Ei se oo teirän — huuti tarkastaja ja rupes nykimhän sitä pois.\n\n— No ei se nyt ainakaan sun oo?\n\n— Ei ookkaan, muttei se teiränkää oo — huuti se tarkastaja — nykii\npyörää ittellensä ja pukkii pois sitä miestä, n'otta siinä tuli totinen\ntappelu.\n\nIhmisiä juoksi osuuskaupasta kattomahan ja sattuu siihen tulemahan\noikee virkapukuune poliisikin, joka meni eroottamhan niitä, kun ne oli\nkun koirat toistensa niskas, n'otta se kenkäpakettikin oli puronnu\nsiihen tielle.\n\n— Kun tuo mies meinas ottaa tuon pyörän — seliitti se tarkastaja\nhenkiänsä haukkojen.\n\n— Se on mun pyöräni — huuti se toinen.\n\n— Valehteloo, meinas varaastaa sen, — mutta mä sain kiinni — karjuu\ntarkastaja.\n\nN'otta poliisi repii sen pyörän niiren käsistä jotta\n\n— Kenenkä tämä oikeen on?\n\n— Mun se on — huuti se mies. — Mikä hullu tua on, joka meinaa ryöstää\nmun pyöräni?\n\n— Se on yhren toisen miehen, ja mä lupasin vahrata jottei sitä kukaa\nvie — selitti tarkastaja.\n\nNiin se toinen mies veti lompsansa plakkarista, näytti\nelintarveskorttinsa, passikuvansa ja kun se aikansa kaivoo, niin se\nlöyti nimismiehen toristuksen, johna oli sen pyörän rungon numerokin,\nn'otta se poliisi sanoo jotta\n\n— Kyllä se teirän on! — Mutta mikäs mies te ootta, joka meinasitta\nryöstää tämän pyörän — se kysyy siltä tarkastajalta.\n\nSe seliitti jotta\n\n— Täs oli yks mies, ja se meni vähä asialle ja mä lupasin kattua sen\npyörän perähän. — Ja se viisas, jotta tuo on justhin sen pyörä.\n\nPoliisi naurahti jotta\n\n— Vai niin. Mihnäs se mies nyt on?\n\n— En mä tierä, mihkä se meni — koitti tarkastaja sanua.\n\n— Jaa jaa — höristeli poliisi. — Kyllä me ne sellaaset »tuntemattomat»\nmiehet tierämmä. — Mitäs tuas teirän kenkäpaketis on? — sanoo poliisi\nja kattoo. Vai voita, kilo voita, jahas —\n\n— Ei se oo mun — sanoo tarkastaja. — Se on sen miehen —\n\n— Jahas — sanoo poliisi. — Selvä on, trokari, joka meinas varaastaa\npyöränkin — otti niskasta kiinni ja sanoo jotta\n\n— Nyt lährethän nimismiehen puheelle.\n\nSe tarkastaja pränkkäs vastahan ja seliitti jotta hän on kansanhuollon\ntarkastaja —\n\n— Vai sekin sä vielä oot! — karjuu poliisi. — Se vielä puuttuu, oikee\naika lurjus. — Mutta kyllä nyt mennähän.\n\nJa niin mentihin.\n\nFaltesmannin konttuuris se näytti paperinsa, jotta tarkastaja hän on,\nja seliitti asiansa, mutta kun sitä voinostajaa ei löyretty, eikä sitä\nuskottu ollehenkaan, niin faltesmanni antoo sille tämmin käräjihin\nmustan pörssin kaupasta ja toisen ihmisen pyörän ryöstöyrityksestä.\n\nEn tierä sitten kuinka sen käräjis käythin, mutta sen erän perähän ei\nsitä oo kylällä nähty.\n\n\n\n\nLESKIEMÄNTÄ\n\n\n_Oottako kuullu_ sitä kamalaa kolinaa, jota yks leskiemäntä pitää\npoikansa kans, kun se friijoohin yrittää?\n\nPikku taloon emäntä se täälä meirän puoles on, niin turski ja tuikin\nylypiä jotta\n\n— Tieräkki poika, mistä sä oot, ettet piijoolle mee.\n\n— Elikkä saat niin ympäri korvias, että imiääsen makoone suustas\nlähtööki — se emäntä on pannastanu sille poikamöllillensä, jok' on jo\nsiihen ikähän tullu, jotta joka lauantai on liesus ja pakkaa flikkoohin\nkun sika valkiahan. — Kyllähän äitee sen käsittää ja ymmärtää, rahaakin\nantaa ja verhoja laittaa, komeeta jos komeeta, mutta sen se on sanonu\njotta\n\n— Kattele sä poika taloollisten tyttäriä, äläkä ittellisiä,\npiikatakuusta puhumata. — Haistele ennesku piikoohin meet\nharikkonappua, niin ei viikkohon janota —\n\nNiin kova äitee se on rooraamahan jotta\n\n— Piikaa meille ei tuora emännäksi, tieräkki se!\n\nJa poika tietää sen. Se on kyllä yrittäny taloon tyttärihin, mutta kun\nei pääse, vaikk' on leviämmältäki liikkunu ja yrittäny. En tierä sitte\nmikhän vikana on. Se on vissihin sen luantoone vielä, jotta tykkää\nkorjasta ja äkkimakoosesta. Alaurellaki oli piijan kans pirssiautolla\najanu, mutta ojahan kans kuuppasivat. — Äitee sai maksaa, mutta\nkyllä se kans sen ympärinsä kylvötti ja kuuletti ja lymmyytti poijan\nhousut ja reimikengät, jottei se päässy hyppöölle kahtehen viikkohon\nollekkaa. Työs vai piti kulkia, niska vääränä, ajaa eloja sellaasis\nriihi-remputtimis, jotta varphat piaksurajoosta luuras.\n\nSitä oikee hävettiki, ku siinä kylän porvarin pakaris, siinä krannis,\noli niin komja flikka, punaposkinen, pyöriä pullukka ja heljä nauru.\nNiinkun ankkastukki, lämmin ja makoonen, sokuria päällä, jotta aivan\nsormihin tarttuu, jos käsin koitti. Sitä se poika siinä »piinaviikolla»\najatteli, kun s'oli kotoarestis ja housut äireen takana, jotta hän\nyrittää, vaikka äitee silmän veis.\n\nSe fämmäs muarille vastahan, jotta eihän se leipurineiti mikää piika\noo, niinkun ne muut kaffila-flikat ja tiskipiijat.\n\nMutta äitee sanoo jotta:\n\n— Ei! — piika ku piika. Jos vain meet, niin mä tuun ja haen sun pois.\nTierä se!\n\nKun se poika sai sitte housunsa takaasi ja meni seuralle tanssiinhan,\nniin sitä pakariflikkaa se tanssitti ja limunaatia juotti. Ja se olikin\nniin korja ja ymmyrkääsmuotoone, pehmoone ja lämmin kun paistettu\npulla, n'otta kun ne poskifalssia meni, niin se poika pyöritteli vai\nja hieroo ihanasti molempia poskiansa sen flikan naamahan, eikä nenää\ntuntunu ollenkaan. N'otta se oli sitte selvä ja puhuttu jotta se saa\ntulla.\n\nEikä muistanu äitejänsä ollenkaa.\n\nMutta sepä olikin asiallansa. Se karhia muori oli lähteny vahtihin.\nEpääli jotta jos se poika sinne porvarin piikakamarihin yrittää, niin\n\n— Siitä ei tuu mitään! — Niin totta kun min'oon Justiina, ja seison täs\n— se vannoo ja tamppas jalkaa liiverin takana.\n\nJa aina välhin kurkkas nurkan takaa tielle, jotta jokohan ne tuloo.\nMutt' oli niin pimiä, jottei se emäntä oikee nähny, kun ei sill' ollu\nklasisilmiäkää följys, ja sitä väkiä tuli välistä trusapäiskin. Ne meni\nja hajaantuu, ja seisoskelivat tiellä jottei se ollu oikee vissi jotta\nolikhan se hänen ainua poikansa siinä sakis, joka porvarin pihalle\nkääntyy, kun niitä meni montaki paria sinne käsikaulalla porvarin\npihatupaan, johna ne piijat makaa. Ovi paukkuu vai, eikä ne ottanehet\nvalkiaakaa. Jotta siälä oli oikee joukkomakoos niillä flikoolla.\n\nSitte ei enää tullu, eikä emäntä tienny, jotta onko se sielä. Se orotti\nvielä hyvän aikaa, n'ott' oli aiva hiljaa, eikä mistää kuulunu mitään,\npimiä oli ja kylmäki tuli.\n\nNiin se viimmee jahkaasi jotta\n\n— Selevä tulla pitää! — Pois mä otan omani, jos se sielä on! — ja niin\nlähti pihalle, koitti flikkaan pihatuvan ovia, jok' oli auki, ja astuu\nsisälle.\n\nSielä oli aivan pimiä, kun se ovelta karjaasi jotta\n\n— Onko meirän Jussi täällä?!\n\nNiin mitään ei kuulunu, kova kahina ja sipinä vai jotta voi voi —, kun\nse emäntä kaivoo plakkaristansa sähkölampun ja kattoo.\n\nNiin siel' oli ainakin kymmenen pukkisänkyä ympärinsä, ja jokahittes\npari, jokka vetivät täkkiä ja filttiä korvihinsa.\n\nEmäntä kirmuseeras että\n\n— Ookko sä Jussi täälä? — Lähre heti poikes! — Kuulek'sä, elikkä mä\ntuun sun korvihis, rumaane.\n\nMutta kukaa ei näyttäny naamaansa. — Niin emäntä meni ja rupes\nrepimähän täkkiä niiren päästä. Ne potkii ja huutivat, kinnasivat\nvastahan ja krääkyyvät n'otta paljahat sääret ja pairanhännät vain\nprätkyyvät.\n\nSe kauhia emäntä pauhas ja jylläs vai, n'otta lopuksi se yhrestä\nsängystä löyti sen poikansa aivan käret krinkulana sen pakariflikan\nkaulan ympärillä. Ja flikkaki kinnas molemmin käsin sitä poikaa niin\nlujaa ympärinsä jotta silmät ummes ja sinisenä naamasta. N'otta vaikka\näitee repii ja retuutti poikaansa korvista ja pönskästäki veti, niin,\nniin olivat yhres klimpis, että irti ei saanu.\n\nSe huuti ja metulootti, lyörä möksiiki sitä poikaansa jotta\n\n— Nousekki siitä, ja tuuksä pois, kun tänne vai piikaan joukkohon\npakkaat, senkin kiatana, vaikka m'oon sanonu sulle jotta pysy pois!\n\nMutta poika vai makas, kinnas silmät ummes flikastansa, eikä lähteny.\n\nNiin äitee kiskoo lopuksi sen jaloosta kengät ja hairas lavittalta sen\ntakin ja lakin ja sanoo monta kertaa jotta\n\n— Jos et ny lähre, niin mä viän nämä, ekkä saa verhojas enää koskaa\ntakaasi.\n\nSiin' oli sellaane sota ja meteli, jotta koko taloon väki heräs ja\nporvari ittekki tuli kalsongit päällä kattomhan, mutta puolensa se\nemäntä piti.\n\nSe repii ja nykii sitä poikaansa niin, ja huuti, jotta sen piti viimmee\nnousta ylhä, kun sen flikankin lopuksi väsyy käret kinnaamisesta niin,\njotta sen raukan piti päästää saalihistansa irti.\n\nJa niin karhas se emäntä erellänsä sitä poikaa keskellä yötä\nsukkalavoolla, lakita ja takita päin kotia.\n\nN'otta kovaa se on nuoren miehen elämä ja akanotto, kun on nuan kova ja\narmotoon äitee. — Ei oo sanottu jos se poikaparka enää akkaa saakaan.\n\n\n\n\nKYLLÄ KOHTALO VOI OLLA KOVA\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta kyllä ihmisparaan kohtalo voi sitte olla kova?\n\nKun on koko elämänsä joutunu olemahan kamalan akan orjana ja\npassaripoikana, niin kiusattu ja kuranssattu, että viimmeen yrittää\nhirttää ittensä päästäksensä tästä kurjuuresta pois, niin ei saa\nsitäkään tehrä, kun annethan vielä hirsipuus selkähän.\n\nKyllähän sitä kirjootethan kaikellaasia romaania ja kertoomuksia muka\nihmisten elämästä, muttei ne oo muuta kun himphampun lurituksia ja\nhölynpölyn hyrinää siihen verraten mitä me näjemmä tosielämäs jokapäivä\nympärillämmä. Se ei ookkaa mitään kaunokirjallista »romaania», jota\nlujethan ja nautithan seljällänsä soffas, jotta saako ne toisensa, ja\non niin kovasti jännittävää ja kaunista.\n\nEi, tosikertomukset elämästä alkaa vasta sitte, kun ne on saanehet\ntoisensa. Ja siitä onkin oksat pois, niinkun suutarin joulukuusesta.\n\nEi nyt aina, mutta monaasti kumminkin ja välistä varsinkin, kun oikeen\nvikahan menöö se avioliiton umpisolmu. Niinkun tälläkin miesparaalla,\njosta nyt on puhet.\n\nItkettää muakin sivullista ihmistä, kun ajattelen, jotta ihminen sekin\non, miehen puoleksi aivoottu ja kerran syntyny mailmahan.\n\nMettän lairas on pikkuunen mökki, vähä perunamaata, peltua ja kaks\nkantturaa navetas. Sielä ne asuu, isoo romuluinen akka, käret kovat ja\nkauhiat kun sontatalikot, kaula pitkä ja laiha, vinkuu ja vihloo kun\nsiknaalitorvi. Luonto kun potkuri-hevoosella, niuhu ja krupuri. Hirviä\nkotityranni, akaksi aivan mahrotoon mööpeli.\n\nJa mies on laupias kun päivänpaistet, pieni, laiha torttikorva, silmät\nkun oravalla ympäri päätä, vauhka ja akan-ääni, ainaases pelvos ja\nvavistukses elää tuon trometaarin eres, johka hän avioliiton kahlehilla\nkytketty on, kuolemahan asti — joka yhä viipyy.\n\nKerran nuoruuressansa se jo luuli pääsevänsä kuoleman kautta tästä\nmailmasta pois, kun hänen aviosiippansa huitaasi häntä kerähkällä niin\npäähän, jotta meni tierottomaksi ja makas autuaitten esikartanois monta\ntiimaa, n'otta se hirviä akka haki viimmee tohturin kattomhan, mikä sen\nnyt on, kun se nuan makaa.\n\nTohturi syynäs ja koputteli erestä ja takaa. Ja sanoo sitte että\n\n— Ei s'oo vielä kuollu.\n\n— Vai niin! — huuti se akka. — Eikö se ookkaan kuollu, makaa vain —\n\nJa flinttas pläsihin, nosti rinnuksista ylhä, eikä se paljo painanukkaa\nsen käsis. — Tärähytti vielä perälautahan jotta\n\n— Mitä sä siinä konstaalet! — Lährekkö heti hakemhan riskuja liiveristä\njotta mä saan keittää kaffia tohturille —\n\nNiin ettei se miesparka saanukkaa kuolla, vaikka se yritti ja olis ollu\nniin suloista uinahtaa pois. Piti vai lähtiä hakemhan riskuja.\n\nSellaasta se on ollu tuan miehen elämä jo yli kolmekymmentä vuotta,\nkuin kahlekoiran, eikä oo vieläkään päässy kuolemahan.\n\nSe on luonu navetan, kantanu veren tupahan, mullannu perunamaan,\nhakannu puut, juossu asioolla ja käyny taloollisilla ansiotöis, kun ei\nakka oo kotona tarvinnu.\n\nSe onkin ollu juhlaa ja ilonpäivää aina, kun se on päässy kotuansa\npois, muiren ihmisten joukkohon. Ja saanu joskus maistaa ryypynkin\ntoisten miesten pullosta. Saatei se ikinä oo saanu rahaa nostaa oikee\nomahan kätehen, akka on aina hakenu päiväpalkat isänniltä. N'otta millä\nse olis ostanu viinaa, jos ei toiset olsi hyvänhyvyyttänsä antanu\nsillekki maistaa tuota miehisten miesten tulijuomaa, karvasta ja\nmakiaa, joka nostattaa luontua ja panoo häjyylemhänkin, ja luulemhan\nittiänsä suuremmaksi ja väkevämmäksi kun onkaan.\n\nOikiastansa se kovasti himootti sitä, jotta hänkin kerran ryyppääs\nittensä pönttyrähän ja niin väkeväksi mieheksi jotta tulis kotia ja\nantaas sitä kauhiaa akkaansa oikee isänkärestä selkähän. Löis ja\npänttääs ympärinsä liemeksi, että sekin kerran sais huutaa ja krääkyä\nmiehen kouris.\n\nSitä se salaa funteeras ja toivoo, että se aika vielä kerran tulis,\nettä hän sais elämänsä kohlut sille peijakkahalle kostaa.\n\n— Vaikka henki menis! — se äijä ähkii useen itteksensä, kun se riskuja\nranttehella hakkas. Ja huitaasi lujaa, että kerralla suurikin oksa\npoikki.\n\n— Jos häviääsin siinä tappelus, n'otta henki menis, niin pääsisinhän\nkumminkin pois tästä orjuuresta ja irti tuosta akasta. — Parempi orjan\nelämää on kuolo hirsipuussa. Ja orjuus pois, taikka menköhön henki! —\nn'otta s'oli oikee sotaasella päällä kun se sitä ajatteli.\n\nNiin sitte yhtenä päivänä, täs kevättalvella, kun s'oli riskuja\nkokuamas mettäs, niin se yhtäkkiä löyti viinaprännin! Siel' oli kaks\nmeijänkannua valmista pontikkaa liskujen alla piilos, pata viety pois\nja ammees kumoollansa jotta\n\n— Nyppä sattuu paikalle! — Nyt minä verän napahani kerrankin ja annan\nakalle sen suuren selkäsaunan, jotta tietääkin ketä s'oon koko elämänsä\nkiusannu!\n\nKaatoo meijärikannun kannen puolellensa pontikkaa ja istuu kannon\nnenähän maistelemhan. Hörppäs uurestansa, ähkääsi ja pyhkii suutansa\njotta — Jo on tulista ja väkevää!\n\nJa sisu nousi, n'otta se koitteli aina vähän päästä käsivarsiansa jotta\n\n— Jo on voimaa näis kouris! Kun mä sitä rumaasta huitaasen, niin\nkanttui menöö, kun kakluuni rojahtaa laattialle. Ja potkaasen puohon\nn'otta tietääkin ruoja — puhisi se pikkuune äijänkäppyrä, joka rupes\ntuntemahan ittensä jo pian elefantiksi voimiltansa. Kun se vielä\nmuutamia kertoja kannesta hörppäs, niin jo poukahti pystyhyn, hypähteli\nja kiljaasi hiukiasti jotta\n\n— Nyt minä sille trometaarille näytän hööketin ja Kaanaanmaan turnissit!\n\nJa lähti prötevää pökkäämähän kotia, suuri seipähän puoliska\nolkapäällä, jotta kyllä hän antaa sille.\n\nKun pihalle tuli niin krääkääsi kauhiasti ja löi sillä seipähällä\novehen jotta klasit heläji. Nykääsi oven auki ja tormas seiväs pystys\ntupahan jotta\n\n— Hih! — Nyt koitethan, kuka täälä komentaa! Niin se akka nousi\nlavittalta jotta\n\n— Mitä sä oikee meinaat? — ja kattoo niin rumaa sen päälle, jotta sen\näijän hyytyy veri ja tuuli meni housuuhin, kun se akka hairas sitä\nniskasta kiinni ja riapootti jotta\n\n— Ookko sä sen tupakkikukkaro juonu ittes pöhnähän, häh? — n'otta siltä\näijältä putos sisu ja seiväs, eikä painanu enää mitään sen akan kouris.\n\n— Kyllä mä susta viinan höyryt liotan! — karjaasi akka, ja kulkaa,\nlähti luoman rantahan, navetan taa, roikottaan sitä miesparkaansa, kun\nkissi poikaansa niskasta, suoralla kätellä vei kun housuparia. Ja sinne\nhuitaasi sen miehensä luomahan, huljutti ja virutti erestakaasi kun\npaitaansa vain, ja otti peijakas vielä kurikan ja paukutti perälautahan\nn'otta se mies poloonen huuti kun pistetty sika.\n\n— Vai vielä häjyylemhän sä täs oikee meinaat, senkin napakaira ja\nvintilän tappi — kyllä mä ne luulot susta kurikootten — — kiljuu se\nakka ja hakkas sitä miesnappulaansa kun korppi kalasäkkiä.\n\nN'otta s'oli aivan murtunu ja puhumatoon. Taisi siltä mennä jokin\nkylkiluukin poikki, raukalta.\n\nN'otta kun se sitte irti pääsi sen akan käsistä, niin se meni tuvan\nullakolle ja ettii sieltä hevoosvainajansa suittenperät ja asteli\npuuliiverihin. Sitoo nuoran yhtehen ortehen, hittoo hirttosilmukan ja\nnousi neliikan päälle. Pisti kaulansa silmukkahan, potkaasi neliikan\naitansa pois ja rupes kiikkumhan niin kun pruukataan.\n\nNiin eikös se perhanan akka tullu tuvasta lentään, varsiluuta sojos\nja alkanu kylvöttämhän sitä miesparkaa kun se siinä hirres killuu ja\nyritti kuolla.\n\nNiin nuoran katkaasi ja pois otti. Ja pläsitti niin sitä miesrukkaa\nn'otta se piti viroota ja ruveta taas hengittämhän.\n\n— N'otta: varjele Luoja ihmisen lasta, tuollaasen orjaksi joutumasta, —\nkun ei saa eres kuollakkaa!\n\n\n\n\nAMERIKASTA\n\n\n_Oottako kuullu_, jotta Amerikas tehrähän erinomaasia leikkauksia?\n\nMutta välistä niillä voi olla kummalliset seuraukset. Niinkun yhrelle\nsuomalaaselle käythin Mustan Karhun kaivannos, josta mullen kirjootti\nserkkupoika Misikaanista.\n\nSiel' oli sattunu pieni räjährös n'otta yhreltä suomalaaselta\nmainarilta oli lentäny nenä aivan juuriansa myäri pois. Ja s'oli\nsitte vähä kamala nähtävä. N'otta puulaaki kustanti sen hyvähän\nhospitaalihin, john' oli kuuluusa kirurkitohturi. Ja se laittoo sille\nuuren nenän. Leikkas apinan takapuolesta passelin suuruusen lihanpalan,\nneuloo ja istutti sen kiinni. Laittoo röörikki ja oikee komjan ja hyvän\nnenän tekikin. — Mutta jotakin veren vikaa siihen kumminkin tuli,\nniinku sitten nähtihin.\n\nSen emäntä sai sitten pikkuusia ja se miäs orotti kovaa, jotta onko\npoika vai flikka. Poikaa se tietysti orotti.\n\nSe oli kovasti jännitykses ja soitteli sairaalahan tohturille jotta:\n\n— Onko jo tullu?\n\nEi ollu.\n\nMonta kertaa kysyy ja hätääli, jotta eikö se ny jo oo tullu, n'otta ne\nsielä sairaalas oikee kyllästyyvät sen hopottamisehen.\n\nMutta viimmee sitte tohturi sanoo jotta\n\n— Joo, kyllä s'oon nyt tullu.\n\n— Ku-ku-kumpi se on, poika vai flikka?\n\nNiin tohtori sanoo jotta\n\n— Ei me tierä vielä kumpi se on.\n\n— Ku-kuinka niin? — imehteli se isä.\n\n— No kun heti, kun se tuli, niin se pääsi mun käsistäni irti ja kiipes\npellinnööriä ylhä kakluunin päälle, ja sielä se nyt istuu ja kraapii\ntakalistuansa, n'ottei me tieretä kumpi se on.\n\n\n\n\nTERVHYYSIÄ AMERIKKAHAN\n\n\ntäältä vanhasta maasta kaikille missiille ja misteriille, sukulaasille\nja tuttaville, kuin myös tuntemattomille, jokka niin kovasti paljo\nootta lährettäny meille tänne Suomehen niitä Amerikan lahjapakettia!\n\nMutta kun vastakin lähretättä, niin pankaa preivi samahan pakettihin\nniiren tavaraan joukkohon ja seliittäkää tarkasti mitä hyvää se\non, mikä on syötäväksi sopivaa, mikä muulla lailla pruukattavaksi\nerinomaasta, jottei tuu sekaannusta. Varmemmaksi vakuureksi pitääs\noikee merkata joka purkin laitahan merkki jotta: »syötävää». Saat'\nei me täälä vanhas maas oo kaikkia teirän Amerikan herkkuja ja\npurkkia ennen nähnehekkää, eikä tierä mitä ne on, kun ei me ymmärretä\nenkliskaa, niitä kirjoituksia purkkien ja pussien kyljes. Kun ei\nme tahrota saara niitä purkkia aukikaa. Siinä pitää olla hohtimet,\ntämmirauta ja vasara, jos auki saarahan ja pakkaa tulla käsihin\nhaavoja, vaikk' on kintahakki käres.\n\nNiinkun meirän Iitakin sai sieltä paketin, johna oli pikkuune\nhopiapaperipussi ja sen sisällä pieniä ruskioota niinkun jotakin linnun\nsiemeniä — jottei se tienny mitä ne oli. Se maistoo ja purikin niitä,\nja tuli siihen päätöksehen, että kyllä ne vissihin on kukan siemeniä.\nJa panikin sitte muutamia kukkapurkkihin köökin klasille kasvamahan.\nMutta kun niistä ei tullu mitään päälle juomaklasin allakaan, niin se\ntuli näyttämhän mulle sitä pussia jos mä saisin siitä selvää mitä siinä\nseisoo. Sanakirjan avulla sitte selvis, jotta ne pipanat oli jästin\nsiemeniä. Ja hyvää olivakkil Mutta ei meillä Suomes sillä lailla jästiä\nmyyrä, se on täälä yhres klimpis, ja ostethan tuas tuuman paloos. —\nKyllä meillä jästiä nyt taas täälä Suomes on.\n\nMutta paljo kamalammin käytihin yhres huushollis tänä syksynä\nHelsingis. Niill' oli sukulaasia kans sielä Junaitissteitis, monta\ntätiä olikin, jokka tuan tuastakin lährettivät niille pakettia\ntulemahan: kaffia, rusinoota, kivisyrämmiä eli luumuja, riisiä, sokuria\nynnä muuta hyvää.\n\nJaa mutta, tuas huikkaankin sinne rapakon taa, jotta sokuria täälä nyt\ntaas saa pois tiehensä riittävästi, jotta siitä ei kannata postimaksua\nmaksaa. Kaffikultaakin valtio ny täälä rahan puuttees myyrä ripottaa\nverokaffina, mutta se on niin riivatun tyyristä, ja huanoa, jottei\nsinne päinkään kun Teirän purkkikaffit.\n\nNo se perhe sielä Helsingis sai nyt sitte syksyllä sen Amerikan\nlahjapakettinsa yhreltä täriltä. — Se lahjapaketin saanti sieltä\nAmerikasta tänne Suomehen, on kuulkaa hyvät Amerikan serät ja tärit,\nniin iloonen ja mieluunen asia, jotta te että sielä tieräkkää, vaikka\nkuinka sitä seliittääs. — Kyllä mä tierän, jok' oon ollu siellä teirän\ntyönä käymäs ja kattelemas, jotta _vaivaa_ ja hyppäämistä siinä on kun\nte tuollaasen paketin laitatta ja saatta kokohon. Ja se napaloominen ja\nköyttäminen sitten, että se kestää, siinä on vetämistä ja kirmaamista\nn'otta sormista nahka lähtöö. Monet missikset neuloovat vielä kankahan\npaketin ympärille, jok'onkin paras konsti. Ja sitte pitää lähtiä\nkiikuttamhan ja roikottamhan sitä raskasta pakettia n'otta käret\nkatketa monen karunkulman päähän n'otta vaivaa siinä on, mutta sanon\nvieläkin täältä kaikkien puolesta jotta kyllä se on niin iloosta jotta\nhuutamhan ja hyppimhän se panoo kun postista tuloo ilmootus jotta —\nAmerikan paketti tuloo!\n\nVanhan faarin ja muorinkin menöö silmät ja suu suloosehen sikkarahan\njotta\n\n— No, voi sentähren, tulooko mullekki oikee Amerikan paketti! — Kukahan\nkumma mua muistaa?\n\nJa lähtöövät siitä paikasta vähä vikkelin jaloon postipaikkahan\nköpöttelemähän osooteskortti käres. Se Teirän sielä Amerikan paketin\npäälle naruhun kirjoottama osooteskortti on teirän omakätinen\nlämmin kärenpuristus saajalle täälä vanhas maas. Siihen samahan\nosooteskorttihin pitää täälä lahjan vastaan ottajan omikätisesti\nkuitata pakettinsa saaneheksi. Ja se kortti lähretethän sitte takaasi\nAmerikan postilaitokselle.\n\nNiin, ne saivat sitte sen paketin täriltänsä Helsinkihin, aukaasivat\nsen kaikki nenät yhres pöyrän ympärillä, jotta mitä sielä on, olivat\niloosia ja ihastelivat niitä kaikkia Amerikan herkkuja.\n\nMutta yhres parin litran vetooses peltipöntääs oli jotakin harmahtavaa\nainesta eli niinku pulveria, jota ne eivät ymmärtänehet. Ne\nmaistoovakki sitä hyppyysellä jotta mitä kummaa tämä mahtaa olla.\n\n— Jotakin hyvää tietysti — ne tuumasivat jotta: — Eihän täti ny mitää\nroskaa ja putua sieltä meille voi lährettää.\n\n— Oliskohan se kuurauspulveria? — hypisteli tytär sitä käsissänsä,\nhaki kuparisen kaffipannun ja rupes villatukulla kuuraamahan. Mutta ei\nse ollu hyvää siihenkää, kun ei ruvennu kiiltämhän. Parempaa »vimiä»\nmeillä täälä Suomes on!\n\nSitä tuumattihin ja tuumattihin, jotta mitä se on ja mitä sillä\ntehrähän.\n\n— Tietysti sillä jotakin tehrähän, sehän on selvää, kun täti on kerran\ntuota meille koko purkin lährettäny. — Ei se ny ainakaa kuurauspulveria\noo — tykkäs isä.\n\nJa kun ne ei tienny mitä se oli, elikkä mitä sillä olis tehny, niin\nne kaatoo sen koko purkin likajohtohon. Ja päättivät jotta Amerikan\ntärille ei puhuta mitää, kiitethän vain kovasti lahjasta, jotta hyvää\noli ja tuli kovasti tarvituksi.\n\nNiinkun sitte kirjoottivatki ja kiittivät täti lahjasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jo viikon perästä tulikin täriltä Amerikasta kirje, johna se\nseliitti, että Maija-täti on ny täälä kuollu ja poltettu. Mä panin\nsamas paketis sen tuhka-astian tulemhan sielä haurattavaksi, kun olisi\ntullu niin tyyrihiksi ja olis pitäny ilmoottaa sisällön viranomaasille,\njos olis sen eriksensä lähettäne. Jotta hoitakaa te ny se asia sielä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hauskempiakin asioota täältä sukulaasten kesken kuuluu. Sieltä\nteirän puolelta tuli tänä kesänä yks misteri kans Suomi-vieraalulle\nkotopuolehen, Kannukses käymähän, veljiänsä kattomhan.\n\nLeskimies pitis olla ja paljo taaloja pokettipuukas.\n\nNiin hyvänä pirettihin jotta sen silmä tarttuu veljen muijahan niin\nlujahan jottei se saanu sitä milhään irti. Mihkä päi se akka vai\nkääntyy ja meni, niin sen Amerikan misterin pää kääntyy ja silmä oli\nsiinä akas kiinni kun noiruttu. Eikä kummakaa, se emäntä oli niin\npyöriä ja punaposkinen kun mansikka ja helakka nauru, jottei se misteri\nollu Amerikas uniskaan nähny niin kaunista.\n\nSe misteri istuu ja tuijotti sitä veljensä ihanaa akkaa kolme viikkua\nsuu auki eikä räpähyttänykkää silmää. N'otta se viimmee sanoo\nveljellensä jotta\n\n— Myy mulle tua sun akkas!\n\n— Paljokos maksat? — kysyy velii leikillänsä ja tuumas, jotta kyllähän\nnuata täälä Suomes saa.\n\n— _Miljoona_ markkaa! — tärähytti misteri heti ja löi\nmoni-ooteri-puukansa pöytähän.\n\n— Sama se ja kättä päälle! — hihkaasi Suomen velii.\n\nJa Eeva nauroo.\n\nMisteri kirjootti tuhannen taalan shekkiä monta, eikä käsi yhtää\nvapissu. Otti kynkästä kiinni sitä komjaa akkaa ja heti lähti\nlentämällä takaasi Amerikkahan, jotta n'oon sielä jo.\n\nLykkyä tykö vain Suomen velii toivotti ja on tyytyvääne kauppahan. Se\non maksanu täälä taloonvelkansa heti puhtahaksi, ostanu kantakirjaorhin\nja sais vaikka kaks uutta akkaa — ilman erestä!\n\nJa jos totta puhutahan, niin se akka kuuluu olevan vähä niuhu ja\nkrupuri.\n\nNiin että: Helou mai frends ool finis contri-men, thänks änt griitinks\ntu juu, Krismas and häpi NjuuJiir! — Änt iff juu niid, vilkom tu ool\nkontri nixt sumer, kyllä täältä sekont-händ akkoja ja _uusiakin_ saa,\npaljo halvemmallaki!\n\nJuursveri truuli\n\n_Jaakkoo_.\n\n\n\n"]