[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f71ZoWXL0zT2upFOvj3lDPuHVz50aVrcQbMicgyMg6LU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2885,"Aseeton kaksintaistelu","Seltzer, Charles Alden",1875,1942,"2885-seltzer-charles-alden-aseeton-kaksintaistelu","2885__Seltzer_Charles_Alden__Aseeton_kaksintaistelu","Romaani Suuresta Lännestä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1922,1926,49931,322966,false,72136,[24,25],"Western stories","Women -- West (U.S.) -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Aseeton kaksintaistelu: Romaani Suuresta Lännestä\" by Charles Alden Seltzer is a novel written in the early 20th century. The story centers around Josephine Hamilton, a young woman traveling through the Wild West, where she encounters a group of cowboys and becomes embroiled in a dramatic confrontation when she learns of a planned lynching. The narrative dives into themes of justice, morality, and the cultural clash between the law and the harsh realities of frontier life.  At the start of the novel, Josephine is on a train journey, feeling a mix of excitement and apprehension as she witnesses the desolate landscape outside her window. During a stop, she overhears conversations about a lynching and becomes increasingly troubled by the thought of imminent violence against a man accused of horse theft. As she steps off the train, driven by a blend of curiosity and concern, she finds herself amidst a gathering crowd of onlookers and cowboys, where she quickly realizes that her moral beliefs are at odds with the rough justice methods of the local men. The opening sets the stage for her internal conflict and the unfolding drama of life in the Wild West, hinting at her determination to challenge the crowd and protect the accused man. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Kesäniemi, Paavo",234,"Vauhdikas lännenseikkailu kertoo Josephine Hamiltonista, joka matkustaa New Yorkista villiin länteen ystävänsä luokse. Karulla rajaseudulla hän joutuu keskelle vaarallisia tilanteita ja kohtaa lainsuojattomia, mikä haastaa hänen käsityksensä oikeudenmukaisuudesta ja moraalista.","Charles Alden Seltzerin 'Aseeton kaksintaistelu' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2885. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","ASEETON KAKSINTAISTELU\n\nRomaani Suuresta Lännestä\n\n\nKirj.\n\nCHARLES ALDEN SELTZER\n\n\nSuomentanut\n\nP. K. [Paavo Kesäniemi]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nHuolimatta innostaan päästä kolmipäiväisen matkansa päähän, lauhtui\nJosephine Hamiltonin mieli jonkinverran siitä rauhasta, minkä junan\npysähtyminen aikaansai. Syvä äänettömyys muistutti miltei avaruuden\nhiljaisuutta ja kohtaloonsa alistuen vaipui Josephine peittojen ja\npielusten nojaan, jotka avulias junapalvelija oli hänelle varannut.\n\nHieman sotaisen katseen loi hän kuitenkin osastonsa akkunasta. Ulkona\nnäkyi tummanruskea, kuolleennäköinen seutu, tasainen ja synkkä erämaa,\npuuton ja autio. Niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat, ei\nnäkynyt taivaanrantaa ensinkään. Hänestä tuntui kuin sellainenkin olisi\npitänyt näkyä jossakin, ja hän koetti tunkea katseensa vaakasuoraan\netäisyyteen säilyttääkseen aivojensa tasapainon. Mutta aivan\nhuomattavan lähellä näytti tummanruskea maa yhtyvän kuparinkarvaiseen\ntaivaaseen muodostaen harson tapaisen autereen. Tarkatessaan vakaana\noutoa luonnonilmiötä, huomasi hän, että harson muodostivat kiiltävät\nhiutaleet, jotka hiljalleen leijailivat maan ja taivaan välillä —\ntomua, ajatteli hän, runottoman käytännöllisesti.\n\nJa kuitenkin loistivat hänen silmänsä ihastuksesta, sillä näky oli\nmajesteetillisen kaunis. New Yorkista lähdettyään ei hän ollut nähnyt\nmitään siihen verrattavaa. Hän painoi kasvonsa ruutua vasten ja katseli\ninnokkaana ilmiötä.\n\nVähän myöhemmin kaikui hänen korviinsa yksityisiä, kaukaisia ääniä,\njotka suljettujen ovien läpi kuuluivat vaimennettuina — askeleita,\nihmisääniä, vasaran kumahtelua metallia vastaan, koneesta tulevan\nhöyryn pihinää ja ovien pauketta.\n\nMutta hän ihaili yhä harsoverhoa. Hän huomasi, että sen värit hitaasti\nvaihtuivat. Kullanväriset soihdut loimusivat kilpaa kimallelevien\nläikkien kanssa nousten ja laskien, suurentuen ja pienentyen\nkeskeymättömässä liikkeessä ja värit olivat niin sopusointuisia ja\nherkullisia, että ne olisivat kelvanneet parhaimman taiteilijamestarin\nkankaalle kiinnitettäviksi. Hän ei huomannut katselleensa sitä\nkylliksi, ennenkuin hän näki erään häpeämättömän näköisen miehen\nröyhkeästi katselevan häntä radan viereltä aivan hänen akkunansa alla.\nKostonhimoisena veti hän uutimen akkunan eteen ja harmin tuli leimahti\nhänen silmissään.\n\nOllen kahdenvaiheella kutsuako junapalvelijan luokseen,\ntiedustellakseen pysähtymisen syytä, seisoi hän hetkistä myöhemmin\nkehystetyn peilin ääressä ja järjesteli muutamia vallattomia kiharoita\ntummanruskeassa, runsaassa tukassaan, jota hänen naisystävänsä Idän\nyliopistossa aina olivat kadehtineet.\n\nPeilistä kuvastuivat hämmästyttävän sievät kasvot. Leuka saattoi ehkä\nnäyttää hieman pelottavalta sille, joka ei kyllin kauan ollut häntä\ntarkannut huomatakseen hänen somat huulensa, joissa piili ilmeinen,\nankaran siveellisyyden vartioima leikillisyys. Hänen jättämänsä\nvaikutus oli pikemmin henkistä kuin ruumiillista laatua.\n\nVaikka hän epäilemättä oli tietoinen viehättäväisyydestään, ei hänen\nkirkkaissa, ilmeikkäissä silmissään ollut rahtuakaan turhamaisuutta\nhänen katsoessaan kuvaansa peilissä. Näytti siltä, kuin hän ei olisi\nantanut yksinomaan ruumiillisen kauneuden pettää itseään. Hänen\nharkitsevat silmänsä tunkivat syvälle, ikäänkuin etsien sielua, joka\nhenkevöittää ruumiin.\n\nHetken perästä kääntyi hän taas akkunaan. Häpeemättömän näköinen mies\noli mennyt. Hän nosti uutimen ja katseli taas moniväristä verhoa, joka\nnäytti riippuvan junan ja kaukaisen taivaanrannan välillä.\n\nHän näki matkustajien kulkevan ohi akkunan — miehiä ja naisia. He\nolivat menossa junan takaosaan päin. Muutamat juttelivat ja nauroivat,\nmutta hän huomasi, että kaikki olivat kiihtyneitä. Eräs mies, joka\nkiirehti akkunan ohi, otti kaulastaan valkoisen tärkkikauluksen. Hän\ntyönsi sen taskuunsa ja pyyhki hikeä kasvoiltaan jo ennestään kostealla\nnenäliinalla.\n\nMiehen näkeminen herätti Josephinessä tietoisuuden siitä, että hänen\nosastonsa oli hyvin kuuma. Hän avasi parhaaksi oven kohdatakseen\nkahden miehen katseet, heidän kiiruhtaessaan käytävää pitkin puhuen\nja nauraen. Heidän silmistään näki, että he olivat poikamaisesti\nhuvitettuja siitä asiasta, joka hoputti heitä rientämään.\n\"Lehmäpaimenia\", kuuli hän toisen heistä sanovan heidän sivuuttaessaan\nhänen osastonsa oven. Hänestä tuntui kuin mies olisi kohdistanut\nsanansa hänelle jonkinlaisena personattomana huomautuksena, että hän\noli keksinyt jotakin, joka saattoi kiinnittää hänenkin mieltään.\n\nOliko sitten lehmäpaimen hänestä mielenkiintoinen. Tuskin. Hän otaksui\nluonnollisesti näkevänsä paljonkin lehmäpaimenia, tultuaan matkansa\npäämäärään, Betty Lawsonin karjatalolle, joka Bettyn kirjeistä\nsaadun vaikutelman mukaan sijaitsi jossakin Willetin takana olevissa\nkoskemattomissa erämaissa. Mutta mitään mielenkiintoa hän tuskin oli\nhuomannut —\n\n\"Ethän luule, että he todella aikovat hirttää hänet?\" kuuli hän\näskeisen äänen kysyvän käytävällä. \"Se ei näytä —\"\n\nOven sulkeminen tukahdutti lopun äänestä, mutta miehen sanojen merkitys\nkiusasi Josephineä siinä määrin, että hän asettui ovelleen jäykän\nnäköisenä kuulostamaan.\n\nHetkeksi jäi hän siihen seisomaan, hämmästyneenä, epätietoisena,\nmielessään toistaen kuulemiaan sanoja \"lehmäpaimenet\" ja \"hirttää.\"\nNe tuntuivat hänestä vakuuttavilta, sillä sanat olivat jollakin\ntavalla yhteydessä keskenään ja hän muisti, että Bettyn kirjeessä\nkerran oli viitattu lynkkaukseen, vaikkei hän varsinaisesti voinut\npalauttaa mieleensä, miksi hän sen oli maininnut. Joka tapauksessa oli\nkirjeen lukeminen aiheuttanut hänessä jonkinlaisen loukkaantumisen\ntunteen, vaikka hän jo ennenkin oli tiennyt, että sellaisia asioita\nkuin lynkkaus, tapahtui Lännessä. Ero oli siinä, että tiedon tullessa\nsuoraan Bettyltä, sanat näyttivät saavan läheisemmän ja samalla\nsurullisemman sävyn, kuin miltä ne tuntuivat sanomalehtien lyhyissä\nsähkösanomissa.\n\nTuntui uskomattomalta, että sellaista saattoi tapahtua Amerikassa, että\nsellainen tapahtuma voi sattua juuri nyt, aivan hänen lähettyvillään.\nJa kuitenkin, ajatellessaan sen seudun julmaa ulkonäköä, jonka läpi\nhänen junansa oli kulkenut viime päivät, ja kun hän muisteli niitä\nsuunnattomia taipaleita, jotka jäivät kaupunkien välille, toinen\ntoisensa perässä, ja itse kaupunkien tyhjänpäiväistä asua, tuntui\nhänestä olevan ilmeistä, että paljon sellaista saattoi näillä mailla\ntapahtua, josta yleensä tunnustettu laki ei voinut tietää mitään.\n\nHän huomasi, että syntyi uusi hiljaisuus, mutta se oli syvempi ja\njollakin tavalla juhlallisempi kuin äskeinen, muutamia minuutteja\nsitten junan pysähtymisestä aiheutunut. Hiljaisuus vaunussa näytti\ntulleen merkillisenä enteenä, aivan kuin se, joka käy uhkaavan ja\nodotetun onnettomuuden edellä. Ja nyt hän tiesi mitä matkustajien\nkiiruhtaminen junan peräpuoleen merkitsi.\n\nHän pani päähänsä Bettyn käytettäväksi suositteleman huopahatun,\npukeutui kepeään matkatakkiinsa, paiskasi osaston oven kiinni ja\nkiiruhti vaunun rappuja alas.\n\nNäytti siltä kuin hän olisi ollut viimeinen junasta poistuja, sillä\nhänen perässään ei tullut ketään ja kaikkinielevä hiljaisuus korosti\nhänen liikkeittensä kuulumista hänen astuessaan vaunusta rataviereen.\n\nHänet valtasi outo kiihko, joka pohjautui pelonsekaiseen uteliaisuuteen\nja vastenmielisyyteen tulla todistajaksi tapahtumaan, joka tulisi\njulkisuuteen, mutta hän kiiruhti junan takaosaa kohti, jonne hän näki\nmuittenkin matkustajien kokoontuvan.\n\nEi kukaan näyttänyt huomaavan häntä, kun hän yhtyi muuhun joukkoon ja\nhän livahti sopivaan väliin ja tunki eteenpäin kunnes oli tilaisuudessa\nnäkemään, mikä oli saanut matkustajien mielenkiinnon heräämään.\n\nSiinä oli monta mielenkiintoista esinettä. Seitsemän kappaletta,\nollaksemme tarkkoja. Noista seitsemästä oli kuusi lehmäpaimenia. Siitä\nei saattanut olla epäilystä. Sillä vaikkei Josephine koskaan ollut\nnähnyt lehmäpaimenta, tunsi hän, ettei hän voinut erehtyä.\n\nHe olivat ryhmässä rautatien vieressä olevalla pienellä kentällä, noin\npari, kolmekymmentä jalkaa viimeisestä vaunusta ja oli selvää, että\nhe olivat olleet siinä jo ennen junan pysähtymistä, sillä Josephine\nhuomasi lähellä nuotion hiipuvan hiilloksen, josta vielä savu laiskasti\ntuprusi. Siellä täällä, hajallaan, oli satuloita ja peittoja. Vähän\nmatkan päässä oli useita hevosia, jotka söivät vihreänruskeaa nurmea.\n\nJosephinelle olivat satulat, peitot ja hevoset merkityksettömiä\nseikkoja. Hän näki ne, mutta hänen mielenkiintonsa oli kokonaan ja\nlopullisesti keskittynyt lehmäpaimeniin, sillä heistä piti tulla\npäähenkilöt siinä murhenäytelmässä, jonka hän hengessään oli nähnyt\nsinä silmänräpäyksenä, jona hän oli kuullut noitten kahden miehen\nkeskustelun junasillalla.\n\nHän tarkasti heitä innokkaasti, kiihkeästi, paheksui heitä yhtä paljon\nkutakin, selvästi osoittaen vastustavansa heitä ja halveksijansa heitä\naivan yli hyveellisyyden määräysten.\n\nEräs aivan lähellä häntä seisova nainen puheli kookkaalle miehelle,\njoka oli puettu ruskeaan, pehmeään takkiin, matkalakkiin, ryppyisiin\nhousuihin sekä tohveleihin ja jolla oli lihavat, sileät kasvot ja\npilkalliset, itsekylläiset silmät ja jonka huulet hyväilivät paksua\nsikaria.\n\n\"Eivätkös he ole runollisen näköisiä?\", huomautti nainen.\n\n\"Hm, hm\", röhki mies epäillen. \"Saa nähdä — ehkäpä. Riippuu\nasianhaaroista.\"\n\nJosephine ei kuunnellut hänen selvityksiään \"asianhaaroista.\" Hänen\nmielestään lehmäpaimenet näyttivät kertakaikkiaan roistomaisilta.\nHän ei voinut ajatella, että runollisuus saattoi viihtyä pistoolien\nmustien naamioitten takana eikä niitten matalalla riippuvissa\nkoteloissa, ei hän myöskään voinut kuvitella, että heidän rohkeitten,\nhäikäilemättömien kasvojensa taakse saattaisi kätkeytyä sitä, johon\nmiestä puhutteleva nainen viittasi.\n\nSillä Josephinen valtasi ennakkoluulo. Miehen vaununkäytävässä lausumat\nsanat \"luuletko heidän todella hirttävän hänet\" olivat etukäteen\nluoneet mielikuvan, joka oli täydessä ristiriidassa niitten opetusten\nkanssa, joihin hänet koko elämänsä aikana oli totutettu — mielipiteitä,\njotka jyrkästi paheksuivat kansanjoukon harjoittamaa väkivaltaa. Ja\njokainen teloitustapaus, joka ei ollut lain mukaan toimitettu, oli\nnäinollen vääjäämättömästi laiton teko.\n\nJosephine oli vakuutettu siitä, että nyt kyseessä oleva hirttäminen\noli laiton. Hän ei epäillyt, että hirttäminen tapahtuisi, sillä sillä\naikaa kun tuo suuri ruskeatakkinen mies puhui, olivat hänen silmänsä\nlöytäneet todennäköisen uhrin.\n\nTämä istui pienellä kummulla lehmäpaimenten takana. Hän oli lakitta ja\ntakitta. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen otsassaan oli\nhaava, josta vuotanut veri oli hyytynyt. Hänen likaiset kasvonsa ja\npitkä parransänkensä tekivät hänestä roiston näköisen. Hänen kätensä\nolivat sidotut selän taakse ja vaikka hän irvisteli häijynilmeisesti\nmatkustajajoukon kyselyihin, tunsi Josephine häntä kohtaan todellista\nja syvää myötätuntoa. Hän oli varma siitä, ettei vanki voinut olla yli\nkahdenkymmenen — viisikolmatta korkeintaan. Varmaankaan ei vanhempi. Ja\nkuitenkin odottaa tuossa sellaista loppua! Ja ehkä aivan viattomana!\nKeitä ne miehet olivat, jotka rohkenivat tuomita hänet — tuomita\nsivuuttamalla lailliset muodot?\n\nHän oli katsellut lehmäpaimenia kokonaisuutena. Nyt, kiivastuttuaan,\nalkoi hän tutkia heitä yksitellen, mutta niin pahansuovasti että se\nsulki häneltä kaiken mahdollisuuden edullisen vaikutuksen saamiseen\nheistä.\n\nNeljää heistä selvästi ja kieltämättä harmitti ja vaivasi matkustajien\ntoimeenpanema kysely. Viimemainitut osoittivat selvästi erikoista\nmielenkiintoa asiaan, seikka, joka tosin sanattomasti, merkitsi\nsitä, että lehmäpaimenet heidän mielestään olivat harvinaisuuksia;\njotka he rinnastivat intiaanien, korkeitten vuorien, erämaitten,\nkalkkarokäärmeitten, sarviniekkojen kilpikonnien, skorpionien ja\nmuitten seudulla tapaamiensa nähtävyyksien kanssa ja joita myöhemmin\nmuistelivat ja vetivät esille merkillisinä erikoisuuksina.\n\nNuo neljä koettivat peittää harmistumistaan. He kohtelivat\nkokoontuneita matkustajia huonosti salatulla paheksunnalla ja\npilkallisin hymyin, joka kuitenkin oli niin heikkoa, että suuttumus\nselvästi kuulsi sen alta.\n\nJosephine arvasi pian, että nuo neljä saattoi jättää huomioonottamatta,\nhuolimatta heidän rohkeasta ilmeestään, ahavoittuneista kasvoistaan\nja heidän huomattavan suorasta katseestaan — ja heidän suurista\npistooleistaan. Paitsi ympäristöä, joka oli toinen, olivat he vain\nsamanlaisia nuoria miehiä, jotka palkkaa vastaan olivat lainanneet\nruumiinsa toisen palvelukseen, kuin Idänkin miehet, kuten maataloudessa\nesimerkiksi rengit. He tekivät sen, mihin heidät käskettiin.\n\nJosephine ei tarvinnut pitkää aikaa löytääkseen lehmäpaimenten joukosta\njohtavan sielun, miehen, jolla oli ne ominaisuudet, jotka itsestään\nnostavat hänet johtajan asemaan.\n\nHän istui litteällä kivellä vähän matkaa muista. Hän nojasi hieman\neteenpäin, kyynärpäät polvia vasten ja kädet ristissä. Hän oli\ntyöntänyt suuren huopahattunsa takaraivolle ja tarkatessaan matkustajia\nhämmentymättömin, lujin katsein, kiilsi hänen silmistään hyväntahtoinen\nleikki, johon sekaantui hieman halveksumisen sekaista ilkamoimista.\n\nHän oli pitkä, saappaat jalassa ja pistooli vyöllä. Saappaat olivat\npölyiset ja niitten pehmeät kärjet kuluneet. Housut, jotka verhosivat\nhänen pitkiä sääriään, olivat kuluneet ja kärventyneet. Hänen harmaassa\nvillapaidassaan oli pitkät hihat ja ne olivat napitetut tiukasti\nranteen ympäri. Kaulan seutu paidassa oli avara ja sitä korvasi sininen\nkaulahuivi.\n\nMutta se ei ollut miehen ulkonäkö, joka herätti Josephinen huomiota,\nvaikka hänen harmitellen täytyi myöntää, että hän oli kaunis.\n\nSe oli jotakin muuta tuossa miehessä — jokin erikoinen turvallisuuden\nja rauhallisuuden tunne, joka säteili hänestä ja joka kuului kokonaan\nhänen olentoonsa, aivan kuin hän olisi ollut tietoinen voimasta,\nkäskyvallasta, jota hän saattoi osoittaa omaavansa silloin kuin halusi.\n\nSellainen oli Josephinen ensi vaikutelma hänestä. Ja se pysyi kunnes\nmies, katsellessaan matkustajia mies mieheltä, siristi silmiään\nhieman ja niistä loisti veitikkamainen vakavuus. Silloin Josephine\noli vakuutettu siitä, että tuon voiman ja käskyvallan takana piili\nhäijynilkinen pirullisuus.\n\nJosephine vihasi häntä. Miehen hitaan katseen pysähtyessä hetkiseksi\nhäneen, jäykistyi hän ja rypisti silmäkulmiaan. Jos mies lienee\nhuomannut sitä, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Katse solui hitaasti\neteenpäin muihin matkustajiin kohdistuakseen.\n\n\"Siinä miehessä on luonnetta\", kuuli Josephine ruskeatakkisen, kookkaan\nmiehen kuiskaavan vieressään olevalle naiselle. \"Voit selvästi\nnähdä, että nuo muut tuntevat itsensä hieman levottomiksi meidän\nkeskeyttäessämme heidän aikeensa, mutta tuo mies ei ole millänsäkään.\nSe poika on yhtä rauhallinen ja syvämietteinen kuin ennenkin. Pyhä\nYrjö! En tahtoisi olla hänen tiellään!\"\n\nJosephine tunsi äkkiä syvästi halveksivansa tuota kookasta miestä, joka\nei sen paremmin osannut arvostella edes oman sukupuolensa edustajaa.\nEikö tuo kookas mies huomannut, että toinen oli vain verenhimoinen\npaholainen, joka tuossa iloitsi ja mahtaili tilaisuudesta, jossa\nsaattoi näyttää voimaansa onnettomaan kurjimukseen nähden, jonka hän ja\nhänen toverinsa olivat aikeissa hirttää.\n\nSiinä seisoi paljon matkustajia. He olivat asettuneet puoliympyrään\nvaunusta alkaen radan yli menevää polkua pitkin siten, että aivan\nlehmäpaimenten ryhmän kohdalle muodostui säännötön, mutta selvästi\nhuomattava mutka — varovaisuutta tai ehkä pelkkä sattuma.\n\nOli kuuma. Poroksi kuivunut polku aivan hehkui tukahuttavia\nilma-aaltoja ja useimmat matkustajat pyyhkivät hikeä kasvoiltaan\nnenäliinoillaan.\n\nJosephine ei huomannut kuumuutta. Kylmä raivo oli vallannut hänet,\nsuuttumus, joka kokonaan kuoletti ruumiillisen pahantunteen,\nsuuttumus siitä, että hän näki matkustaja-joukon tylsästi alistuvan\nhirmutapahtumaan, joka oli aivan ovella ja jota varmastikaan ei\nviivytettäisi toteuttamasta heti junan lähdettyä. Paikalla oli ainakin\nsata miehistä matkustajaa eikä yhdelläkään näyttänyt olevan rohkeutta\nkäydä tapausten kulkua muuttamaan.\n\nHän siirtyi hieman eteenpäin tietoisena siitä, että niin pian kuin hän\npuhuisi, tulisi hän kaiken keskipisteeksi, kuten puhuja lavalla. Hän\noli myös varma siitä, että hän joutuisi arvostelun esineeksi, ehkäpä\npilkankin. Mutta hän oli sittenkin päättänyt sekaantua asiaan.\n\nMutta ollessaan juuri avaamaisillaan suunsa, kuuli hän äänen puhuvan:\n\n\"Meidän tulemme on sammunut, arvoisat naiset ja herrat. Toivon, että\nhuomaatte, että emme olleet odottaneet seuraa aamiaiseksemme, muussa\ntapauksessa olisimme antaneet sen savuta edelleen. Muutenkin on\nruokavarastomme verrattain pieni. Te näytätte kaikki kovin nälkäisiltä!\nEikö junassa enää ehkä kuljetetakaan ruokaa?\"\n\nSe oli hieno puhe. Matkustajilla oli nälkä — seikkailun nälkä,\nkaiken sellaisen nälkä, mikä vain pystyi keskeyttämään matkustamisen\nväsyttävää yksitoikkoisuutta. Ja heidän kasvoillaan kuvastuikin\nkiitollisuus hetken oudosta jännittävyydestä ja miehen ystävällisestä\näänensävystä, jonka heidän häpeämättömän uteliaisuutensa vuoksi olisi\nodottanut olevan tuiman ja raa'an.\n\nNiin, puhuja oli sama mies, joka istui litteällä kivellä,\nlehmäpaimenten johtaja. Hänen äänensä oli ollut matala ja\narvoituksellisen vakava ja siihen oli sekaantunut pilkallisen naurun\nsävy. Ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina.\n\n\"Enkös sanonut sinulle!\" kuiskasi ruskeatakkinen, kookas mies. \"Tuo\npoika on terävä. Hänellä on aivot pääkopassa.\"\n\nKookas mies vastasi äskeiseen puheeseen. Toiset matkustajat ilmaisivat\nmikä milläkin tavalla ilonsa lehmäpaimenen puheen johdosta, yksi\nnaureskeli, toinen kuiskutteli jotakin ja kolmas nyökäytti hyväksyvästi\npäätään. Mutta ruskeatakkinen kääntyi suoraan lehmäpaimenen puoleen.\n\n\"Junissa ei tarjota sellaista ruokaa, kuin meillä tässä on tarjolla.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi toinen, nauraen leveästi ja työntäen lakkinsa vielä\nenemmän takaraivolle niin, että kiiltävän musta tukan tupsu tuli\nnäkyviin, \"poikia ei oikein maita ruoka nyt juuri, olkoon se sitten\nsaatua tai ostettua. Muutamat heistä saattaisivat tulla suorastaan\nmyrkyllisiksi, he kun ovat sitä mieltä, että näin suuren, nälkäisen\njoukon läsnäolo heitä jossakin määrin häiritsee.\"\n\n\"Se ratkaisee asian\", naurahti kookas mies. \"Asia on selvä. Omasta\npuolestani pyydän anteeksi.\"\n\n\"Tervetuloa vain\", sanoi toinen ystävällisesti. Hän katsoi muihin\nmatkustajiin siristäen kiiluvia silmiään, ja hieno hymy karehti hänen\nhuulillaan, kun hän huomasi, että matkustajajoukko työntäen toisiaan\nrupesi valmistamaan peräytymistään.\n\nMutta vaikka Josephine oli tietoinen siitä, mitä lehmäpaimenen sanojen\nalla piili hänen kehoittaessaan matkustajia kiinnittämään huomiotaan\nvähemmän henkilökohtaisiin asioihin, ei hänellä ollut vähintäkään\naikomusta peräytyä — ainakaan ei ennemmin kuin oli tehnyt edes\nyrityksen pelastaa mustatukkaisen miehen takana istuvan kurjimuksen\nhengen.\n\nHän astui esiin tungoksesta ja huomasi heti, että kaikkien matkustajien\nhuomio kääntyi kokonaan häneen, ja samalla myös mustatukkaisen\nlehmäpaimenen tutkivan vakava silmäys.\n\n\"Mitä aiotte tehdä tuolle miehelle?\" kysyi Josephine viitaten vankiin,\njoka pilkallisesti nosti ylähuultaan kuullessaan kysymyksen.\n\n\"Arvatenkin tarkoitatte Les Artwellia?\" sanoi mustatukkainen mies\nhitaasti. \"Sekö se toikin teidät kaikki tähän ympärillemme? No niin.\nOlette siis arvanneet asian. Me aiomme hirttää hänet.\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nMustatukkaisen miehen ääni oli lempeä. Mutta Josephinestä tuntui, kuin\nolisi tuo lempeys ollut vain pinnallista, ja että sanojen alta uhkui\nraudankova taipumattomuus, joka ei luvannut paljoakaan toiveita hänen\nvälitysyrityksensä onnistumiselle.\n\nMutta sensijaan, että olisi hämmästynyt, tunsi Josephine outoa\ntaistelunhalua ja katkeraa suuttumusta, joka oli kokonaan\nhenkilökohtaista ja jolla ei ollut mitään tekemistä hänen aatteittensa\nkanssa, kaikkein vähimmän sen aatteen kanssa, joka alunperin oli saanut\nhänet sekaantumaan asiaan.\n\nJosephine oli täydelleen unohtanut, että hän oli ryhtynyt estämään\nhirttämistä sen vuoksi, että se oli omavaltaista ja laitonta. Hän oli\nnyt vain intohimoisen harmistunut siitä taipumattomuuden sävystä,\nminkä hän oli ollut huomaavinaan mustatukkaisen miehen äänessä. Hän\ntahtoi saada hänet taipumaan! Häntä halutti astua hänen ohitseen ja\nvapauttaa vanki. Hän halusi näyttää hänelle, ettei hän voinut noudattaa\nmielihalujaan, vaikk'ei lain voima tuntunutkaan satojen mailien päässä!\n\nMutta hän ei kuitenkaan antautunut noitten villien, alkuperäisten\nmielihalujensa valtaan. Ja hän tiesi mikä peloittava vaikutus\nmustatukkaisen miehen silmissä oli. Jollakin erikoisella tavalla nuo\nsilmät jäähdyttivät häntä, kehoittivat häntä olemaan tutkimatta tuon\npinnallisen ystävällisyyden alla olevaa tekstiä. Hän tunsi, että jos\nhän yrittäisi noita alkuperäisiä mielessään pohtimia keinoja, joutuisi\nhän varmasti tappiolle. Ja häviötä hän ei olisi voinut kestää koko\nmatkustajajoukon silmien edessä.\n\nHän näki jotakin muutakin mustatukkaisen miehen silmissä — rehellistä,\nrohkeaa ihailua. Lisäksi näytti tuo ihailu puhuvan. Se näytti sanovan,\nettä Josephine oli erittäin rohkea nuori nainen, joka ei pelännyt astua\njoukosta esiin asettuaksensa vankia puolustamaan. Toisilla ei ollut\nsitä rohkeutta!\n\nMutta tuossa ihailussa oli myöskin ivaa. Hänen rohkeutensa oli raukeava\nturhaksi. Huolimatta hänen hyvästä tarkoituksestaan sekaantuessaan\nasiaan, olisi kuitenkin parasta, että hän painautuisi junaan ja menisi\nmatkoihinsa.\n\nHän näki sen selvästi mustatukkaisen miehen silmistä. Mutta hänpä\nei aikonutkaan mennä! Mustatukkainen ei saisi kerskua teräsmäisellä\nystävällisyydellään. Eikä saisi myöskään hänen ihailunsa häntä\nluopumaan päätöksestään pelastaa ihmiselämä. Hän ei sallisi hänen tehdä\nmurhenäytelmästä huvinäytelmää!\n\nHänen huomionsa miehen teräsluonteesta oli varoittanut häntä käyttämään\nkaiken älynsä hänen kukistamisekseen. Hän ei voinut toivoa voittavansa\nhäntä iskemällä suoraan asiaan. Se tuottaisi hänelle varman tappion ja\nnöyryytyksen.\n\n\"Mitä tuo mies on tehnyt?\"\n\nHän puhui tyynesti. Hän riemuitsi itsehillinnästään, hän onnitteli\nitseään siitä, ettei ollut ryhtynyt puhumaan niin kauan kuin hän oli\nkiihkonsa vallassa.\n\n\"Hän varasti hevosen, madame.\"\n\n\"Ja te aiotte hirttää hänet sen vuoksi?\"\n\n\"Se on tarkoitus.\"\n\n\"Kenen tarkoitus?\"\n\n\"Minun tietysti, madame, meidän kaikkien. Me tapasimme hänet hevosen\nkimpussa.\"\n\n\"Tarkoitatte, että tapasitte hänet itse teossa?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Kuka sen lain on laatinut?\"\n\n\"Enpä tiedä, että sitä kukaan olisi laatinut. Luulen, että se on\njohtunut tavasta. Emme voi kaikki matkustaa junissa ja näillä mailla\nsattuu usein, että ihmisen henki riippuu siitä, onko hänellä hevonen,\nvai ei. Tämä on liian suuri maa jalkaisin astuttavaksi.\"\n\n\"Mutta onhan muita hevosia. Eihän tämä mies niitä kaikkia ole\nvarastanut.\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys. Hän varasti yhden ja hän joutui kiinni\nratsastaessaan sillä.\"\n\n\"Milloin saitte hänet kiinni?\"\n\n\"Viime yönä.\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Pari mailia pohjoisempana.\"\n\n\"Miksi toitte hänet tänne?\"\n\n\"Nämä seudut kärsivät vähän puitten puutetta, madame. Ajattelimme\nkäyttää lennätinpylvästä tarkoitukseen.\"\n\nJosephineä kauhistutti. Hän tunsi vavistuksen käyvän ympärillään\nseisovien läpi. Matkustajat olivat hänen puhuessaan tunkeutuneet aivan\nhänen lähelleen. Tuntiessaan tuon yhtenäisen mielenliikutuksen, joka\nnäytti aiheutuvan siitä peloittavasta kuvasta, jonka mustatukkaisen\nmiehen sanat herättivät heidän mielikuvituksessaan, huomasi Josephine,\nettä matkustajat olivat kokonaan piirittäneet mustatukkaisen miehen\nja hänet, että kaikkien kaulat kurkottivat häneen ja että noitten\nkurkottavien kaulojen omistajat näyttivät kiihkeästi odottavan\nlisää mielipiteitten vaihtoa. Ehkäpä heidän kaikkien mielessä oli\nhalu vastustaa hirttämisaietta ja he täten tahtoivat osoittamallaan\nmielenkiinnolla palkita häntä teosta, johon heiltä itseltään oli\npuuttunut rohkeutta.\n\n\"Miksi ette vie häntä lähimpään kaupunkiin ja jätä häntä viranomaisten\nhaltuun?\" kysyi Josephine.\n\nHän huomasi, että nuo neljä hämmästyneen näköistä karjapaimenta olivat\nyhtyneet häntä ja mustatukkaista miestä ympäröivään joukkoon, että\nheidän levottomuutensa oli heistä kadonnut ja että hekin näyttivät\nhuvitettuina seuraavan keskustelun kulkua. Näytti siltä kuin he\nolisivat olleet hyvillään siitä, ettei heitä enää huomattu, vaan että\nmustatukkainen mies sai kantaa koko vastuun tapahtumain kulusta.\n\nHe ilmeisesti nauttivat tilanteesta. Heidän rohkeapiirteiset,\nvaskenkarvaiset kasvonsa ilmaisivat vilkasta hyväksymistä, ja heidän\ntoisilleen antamat merkit olivat selvästi ymmärrettäviä.\n\n\"Laskaria lähempänä ei ole mitään tuomioistuinta\", sanoi mustatukkainen\nmies. \"Se on Willetin tuollapuolen ja siitä on liian paljon touhua.\nSitäpaitsi saattaisivat he sotkea asian siellä ja hän pääsisi koko\njutusta, joten meille jäisi vain nauru vaivan palkaksi.\"\n\n\"Vaivan! Mutta eihän teillä ole oikeutta hirttää häntä!\"\n\n\"Minä luulen, että te olette vielä keltanokka näillä seuduilla,\nmadame. Les Artwell on hevosvaras. Meillä on oma tapamme käsitellä\nhevosvarkaita. Se ehkä poikkeaa teidän tavastanne, älkäämme väitelkö\nsiitä. Mutta teidän ei pidä tulla tänne siinä mielessä, että käännätte\ntämän seudun tapoja omienne mukaisiksi. Täkäläinen yhteiskunta on jo\njotenkin vanha eivätkä sen asukkaat ole kysyneet teidän neuvojanne.\"\n\nJosephinen posket kalpenivat raivosta. Mustatukkainen mies huomasi\npilkallisen halveksunnan hänen silmissään ja hänen omat silmänsä\nvälähtivät lujaa, huvitettua suvaitsevaisuutta — ilme, jolla hän\nvarmaankin olisi vastustanut liian uteliaan lapsen itsepäisyyttä.\n\nSilloin käänsi äkkiä ruskeatakkinen, kookas mies huomion muuanne ja\nmustatukkaisen miehen katse väistyi Josephinestä.\n\nRuskeatakkinen mies puhui. Josephine ei kuullut häntä, sillä kuiskaus\nhänen olkansa takana sai hänen huomionsa kääntymään siihen suuntaan.\n\n\"Pöyhistelyä, vai mitä arvelette!\" sanoi ääni.\n\nJosephine hätkähti ja aikoi kääntyä ääntä kohti.\n\n\"Älkää kääntykö\", sanoi ääni, \"hän huomaisi sen. Olen hänen alaisensa\npäällysmies. Te olette oikeassa, hänen täytyy laskea Artwell vapaaksi.\nHän on syytön. Hänellä oli myyntilupa hevoselle, mutta hän oli\npudottanut sen. Jos luulette, että voisimme saada Artwellin junaan,\nniin voisin ehkä katkaista hänen siteensä.\"\n\nJosephine käänsi päätään ja katsoi miestä silmiin. Hän oli sama, joka\noli pysytellyt erillään muista lehmäpaimenista ja oli seisonut selin\nmatkustajiin, muitten tovereittensa ollessa heidän katseensa esineinä.\nKahdesti oli Josephine, yhdyttyään joukkoon, nähnyt hänet sivulta ja\nhuomannut hänen huulensa ivan hymyssä.\n\nHänen ivansa ei siis ollut koskenut häntä, vaan mustatukkaista miestä.\n\nOmatekoinen \"alipäällysmies\" oli tumma, kaunis mies. Hänen mustat\nsilmänsä olivat kenties hieman liian lähentelevän ystävälliset,\nedellyttäessään Josephineä hyvinkin valmiiksi liittoutumaan yhteiseen\nyritykseen vangin vapauttamiseksi. Hänen käytöksensä oli myös hieman\nliiaksi suosiotatavoitteleva ja ääni liioitellun pehmeä. Siitä\nhuolimatta suostui Josephine heti hänen odottamattomaan ehdotukseensa.\n\n\"Jos voitte saada hänet junaan, niin pidän hänestä sitten huolen.\"\n\nHänet valtasi kostonhimoinen voiton tunne. Hän vetäytyi taaksepäin\njoukosta, ruskeatakkisen miehen jatkaessa puhettaan.\n\nMuutamat matkustajista katsahtivat häneen hänen peräytyessään, sangen\nmoni osaaottavasti, ikäänkuin auttaakseen häntä kantamaan tappionsa\nhelpommin, toiset taas pilkallisesti nauraen. Mutta melkein heti\nkohdistivat he taas huomionsa ruskeatakkisen mieheen.\n\nIlmeisesti ei lehmäpaimenten johtaja huomannut Josephinen poistumista.\nHän puhui yhä ruskeatakkisen miehen kanssa ja neljä muuta\nlehmäpaimenta, jotka olivat sekaantuneet katsojien joukkoon kuuntelivat\nja irvistelivät heikentymättömällä mielenkiinnolla.\n\nJosephine käveli hitaasti junan viimeisen vaunun luo. Noustuaan\nalimmalle astimelle, täytyi hänen kurottautua sivulle nähdäkseen\npaimenryhmän ja matkustajat, sillä he seisoivat sen vaunun etuosan\nkohdalla, joka oli hänen vaununsa edessä. Viimeisen vaunun ja osan\nedellisistäkin täytyi kulkea ryhmän sivu junan lähtiessä länteen.\n\nJosephine näki alipäällysmiehen astuskelevan näköjään\nvälinpitämättömänä vankia kohti. Hän huomasi, että mies puhutteli\nvankia ikäänkuin sivumennen ja kun hän näki veitsen välähtävän, tunsi\nhän, että vangin kädet olivat vapaat.\n\nUlkonaisesti ei Josephinestä vähääkään näkynyt, että hän oli yhtynyt\nsalaliittoon pelastaakseen lähimmäisensä hengen. Hänen huulensa olivat\nhieman yhteen puristetut ja hänen poskensa tavallista kalpeammat\nja hänen kätensä vapisivat hiukan pitäessään kiinni vaunusillan\nrautakaiteesta.\n\nHän huokasi syvään. Samassa kuului pitkä vihellys, jota seurasi\nterävää pihinää, ja hän tiesi että ne olivat ensi oireet junan\nliikkeellelähtöön. Hän ei ollut kuullut mikä oli ollut syynä junan\npysähtymiseen, mutta vasaran paukkeesta päättäen oli hän otaksunut\npienemmän vaurion tapahtuneen. Olkoonpa syy mikä hyvänsä, nyt oli juna\nvalmis jatkamaan matkaansa.\n\nHän näki joukon hajaantuvan. Matkustajat kiiruhtivat vasemmalle\nja oikealle, kukin vaunulleen junan kärsimättömien vihellysten\npakottamina. Hän kuuli junailijan äänen, kun tämä kehoitti matkustajia\nkiiruhtamaan. Muutamat heistä juoksivat hänen ohitseen viimeiseen\nvaunuun, mutta hän jäi seisomaan rapulle, päättäen vakaasti pysyä\npaikallaan.\n\nToiset matkustajista näyttivät tuntevan hänet ja hymyilivät hänelle\nihailevasti. Useimmat naispuoliset matkustajat eivät olleet niin\narmeliaita.\n\nMutta Josephine oli liian kiihdyksissä huomatakseen ihmisten\nkasvonilmeitä. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun he kaikki olivat\npäässeet hänen ohitseen, sillä hän saattoi nähdä, että lehmäpaimenet\neivät olleet huomanneet vangin vapauttamista eikä myöskään sitä, että\ntämä valmistautui juoksemaan junaan. Alipäällysmies seisoi lähellä\npaimenten johtajaa.\n\nLehmäpaimenet seisoivat Josephineen päin katsellen junan menoa. Nuo\nneljä rohkeakasvoista miestä juttelivat ja nauroivat keskenään. Heidän\njohtajansa oli taas asettunut kivelleen ja katsoi miettiväisenä maahan.\n\nTaas vihelsi veturi, tuntui nytkähtelyä ja puskemista ja juna oli\nliikkeessä.\n\nJosephine veti pahaa aavistaen pitkän värisevän henkäyksen. Käyttäisikö\nvanki tilaisuutta hyväkseen? Ampuisivatko lehmäpaimenet?\n\nVastaus tuli melkein silmänräpäyksessä. Juna oli juuri menossa\npaimenryhmän ohi, kun hän näki vangin ryntäävän eteenpäin, livahtavan\npaimenten ohi ja hyppäävän hänen luokseen.\n\nKun vanki pääsi hänen ohitseen, käänsi Josephine selkänsä\nlehmäpaimeniin päin suojellakseen häntä. Lehmäpaimenet eivät uskaltaisi\nampua _häntä!_\n\nHän vilkaisi syrjäsilmällä heihin ja näki, että he olivat liikkeellä.\nAlipäällysmies oli arvatenkin kömpelösti koettanut joutua johtajan\ntieltä, kun tämä oli huomannut vangin karkauksen, sillä molemmat olivat\nkaatuneet ja johtaja oli juuri pääsemässä ylös kun Josephinen katse\nosui häneen. Vanki oli turvassa vaunun sisällä.\n\nJosephinen noustessa vaunusillalle juoksi johtaja jättimäisin askelin\nhevoselleen.\n\nHän tunsi kostonhimoista iloa nähdessään johtajan harppaavan pitkillä\nsäärillään.\n\n\"Hänellä täytyisi olla seitsemän peninkulman saappaat saavuttaakseen\nmeitä enää\", huomasi hän sanovansa. Sillä junan vauhti kiihtyi nopeasti\nja lehmäpaimenet olivat jo jääneet kauaksi.\n\nSitten kuuli hän melua takanaan. Käännyttyään ympäri näki hän vangin\njättiläismäisen neekeripalvelijan lujien kourien pitelemänä.\n\n\"Älä ensinkään rimpuile siinä\", sanoi junapalvelija. \"Paikalla junasta\npois! Sinä olet hevosvaras, jonka nuo pojat olivat ottaneet kiinni.\nEllet lähde hyvällä, niin isken nyrkilläni silmäsi sisään.\"\n\n\"Palvelija!\"\n\nJosephine oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kuiskasi kiihkoisesti:\n\n\"Minä maksan hänen matkansa.\"\n\n\"Hyvä on, miss\", sanoi junapalvelija, \"haen junailijan tänne.\"\n\nJunapalvelijan poistuessa täytyi hänen tunkeutua matkustajajoukon\nläpi hieman kovakouraisesti. Siinä seisoi myös ruskeatakkinen mies\nnaureskellen. Josephine kuuli hänen huomautuksensa jollekin lähellä\nseisovalle.\n\n\"Tuolla nuorella naisella näyttää olevan rohkeutta panna vakaumuksensa\nkäytäntöön.\"\n\nHuomautus ei ollut millään tavalla erikoinen, mutta Josephine punastui\nhämillään, vaikka hänen leukansa näyttäkin sillä hetkellä tavallista\npeloittavammalta. Ainakinhan hänellä oli rohkeutta pelastaa viattoman\nihmisen henki!\n\nHetkistä myöhemmin kalpeni hän tuntuvasti, sillä hän kuuli junan\nkolinan vaimentamaa kavionkapsetta ja katsahtaessaan taaksepäin näki\nhän ratsun kiitävän radan varrella.\n\nRatsastaja oli mustatukkainen mies. Hän istui mustan hevosen selässä,\njoka nelisti levottomuutta herättävää vauhtia junaa kohti. Hevonen oli\njalojäseninen, voimakas kimo.\n\nSen silmät loistivat villiä tulta ja peloittava tarmo huokui sen\nvaltavista lihaksista, kun ne väristen poimuilivat kiiltävän\nkarvapeiton alla. Josephinestä näytti eläin jättiläiseltä. Se oli se\nkesyttämätön välikappale, jonka kohtalo oli lähettänyt hänen jälkeensä\nsärkeäkseen hänen yrityksensä pelastaa kauniin periaatteen turmiosta.\nSellaisen vaikutuksen sai hän siitä ja jotakin samanlaista tunsi hän\nnähdessään ratsastajan.\n\nMustatukkainen mies oli komea nähtävyys. Hän ratsasti sellaisella\ntahdolla kuin olisi hän ollut yhtä hevosen kanssa. Ja hän oli niin\nlähellä, että Josephine saattoi nähdä hänen silmänsä. Hän voi päättää\nniitten ilmeestä, että mies oli päättänyt voittaa.\n\nMutta samaa oli Josephine päättänyt. Miehen oli täytynyt huomata\ntaisteluhaasteen hänen silmissään ja lujan päättäväisyyden hänen\nkäytöksessään, sillä hänen huulillaan karehti heikko, iloton hymy.\nHän oli nyt muutaman jalan päässä vaunusillasta ja hän heitti toisen\njalkansa satulan yli valmistautuen hyppäykseen. Hän piti lujasti\nohjaksia toisessa kädessään, toisen ojentuessa ikäänkuin ottamaan\nvaunun käsiraudasta kiinni.\n\nJosephine väistyi sinnepäin, johon ratsastajan käden ilmeisesti täytyi\ntarttua. Kahdesti koetti hän ojentaa kättään tarttuakseen käsirautaan,\nmutta kummallakin kerralla Josephine potkaisi niitä. Ensi kerralla\nhänen kengänkärkensä sattui rautaan, mutta toisella tunsi hän, että\nkengän nahka raapaisi lujaan puristunutta nyrkkiä.\n\nRatsastaja ei enää yrittänyt tavoittaa rautaa, sitte hevonen kompasteli\nja jäi jälkeen. Sen outo tie oli epätasainen, täynnä äkkinäisiä\nsyvennyksiä ja vaarallinen, sillä kuiva, tasainen maa oli loppunut ja\njatkui myllerrettynä kuin kyntöpelto.\n\nKimo hiljensi vauhtiaan vaistomaisesti. Vähitellen kasvoi hevosen ja\njunan välinen matka, kunnes, myöntäen hävinneensä, ratsastaja käänsi\nhevosensa. Hän kääntyi takaisin satulaansa, veti lakin päästään ja\nheilauttaen sitä alaspäin kumarsi ivallisesti Josephinelle.\n\nJosephine seisoi vaunusillalla kunnes hevonen ja mies häipyivät\npieneksi pisteeksi. Hän hymyili voitonriemuisesti, ja lähti vaunun\nkeskiosaan, niissä hän tapasi junailijan ja Artwellin. Hän maksoi\nArtwellin matkalipun Laskariin, tuolle puolen Willetiä.\n\nSitten meni hän, matkustajien katseitten seuraamana omaan osastoonsa\nturvallisessa tietoisuudessa siitä, että oikeus oli saavuttanut\nvoittonsa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nJosephinen mielessä liikkuivat vain etäisyydet.\n\nLawsonin karjatalolla oleskelunsa toisen viikon alussa oli hän vielä\nyhtä syvän ihmetyksen vallassa kuin tulonsa seuraavana aamuna, jolloin\nhänellä ensi kerran oli tilaisuus tarkastaa sitä uutta maailmaa, johon\nhän oli tullut.\n\nKun hän tänä aamuna istui pielukseen nojaten kiikkutuolissa Lawsonin\nkarjatalon suurella ja varjoisalla alakuistilla, oli hän vakuutettu\nsiitä, että etäisyyksiä ei voinut käsittää katselemalla niitä\nPullman-vaunun akkunasta. Ei riittänyt vain kulkeminen etäisyyksien\nläpi niin ja niin monen mailin tuntinopeudella, vaan täytyi niitten\noikein antaa niellä itsensä kokonaan.\n\nHän tunsi itsensä etäisyyksien nielemäksi sikäli kuin nielemisellä\nsaattoi ymmärtää täydelleen saarroksissa olemista.\n\nHän mietti \"atoomin\" eri merkityksiä, ihmetellen voisiko hän valita\nyhden, joka oikein tulkitsisi hänen suhteellista vähäpätöisyyttään\nsiinä jättimäisessä viileydessä, joka levisi kirkkaan, pilvettömän ja\nhymyilevän taivaan alla.\n\nMutta joka tapauksessa oli hän tunteva atoomi, sillä vielä viikonkin\nkuluttua oli pelko se tunne, joka oli hänessä vallitsevin.\n\nSe oli pelkän valtavuuden pelkoa. Luoja oli käsitellyt maailmaansa\nrunsain, tuhlailevin käsin. Oli aivan kuin Hän olisi rajattomilla\nvälimatkoillaan antanut esineille jättimäiset mittasuhteet. Hän oli\nmyös tälle osalle maata antanut sellaiset lujuutta uhkuvat piirteet,\nettä ne näyttivät kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja vielä,\nikäänkuin Luoja olisi tiennyt rakentavansa erinomaisen taitavasti, oli\nHän pannut ilmalle ihmeellisen kuulakkuuden, joka lyhensi suunnattomat\nvälimatkat niin, että silmä saattoi käsittää Hänen työnsä suuruuden.\n\nEtelässä kohotti vuorijono terävät huippunsa, rauhallista, sinertävää\ntaivasta kohti. Vuoret näyttivät läheisiltä, vaikka Betty Lawson oli\nkertonut hänelle, että niitten juurelle oli vähintäin kolmekymmentä\n‘mailia. Josephine oli epäillyt hänen sanojaan, kunnes hänen huomionsa\noli kiintynyt välillä olevaan maahan. Ja silloin huomasi hän, että\nvuoriston ja karjatalon välillä oli ainakin puoli tusinaa eri metsiä —\njoitten puita hän oli pitänyt pensaina, kunnes Betty oli juhlallisen\nvakavana kertonut hänelle, että muutamat niistä olivat satojen vuosien\nikäisiä poppelimetsiä — ja rajaton, määrä laaksoja, syvänteitä ja\nkuiluja sekä kukkuloita ja niiden välissä sangen laajoja tasankoja,\njoilla karjalauma saattoi syödä viikkomääriä. Myöskin näytti Betty\nhänelle kapeita auringon valossa hopealle hohtavia vöitä, joitten\nhän vakuutti olevan suuria jokia ja puroja. Ja vielä epätasaisia\nnyppylöitä, joita Josephine oli luullut suuriksi kallionlohkareiksi,\nmutta joitten Betty oli sanonut olevan paljasrinteisiä vuoria, jotka\nkohosivat hämmästyttävään korkeuteen.\n\nOli kuin olisi katsellut karttaa, jota jokin mestarimaalaaja oli\nkoristanut, karttaa, jonka kaukaisinta reunaa oli hieman kallistettu,\njotta se tekisi ylängön vaikutuksen.\n\nHän ei saanut tätä vaikutelmaa ainoastaan etelään katsoessaan. Se oli\nsama itään, länteen ja pohjoiseen. Hän oli suunnattoman, lautasen\ntapaisen ympyrän keskellä, jonka halkaisija oli kuusikymmentä mailia\npitkä. Neitseellinen erämaa, sellaisena kuin se Luojan kädestä oli\nlähtenyt, levisi maili maililta hiljaisena, uinuvana, salaperäisenä ja\nkauniina, mutta tuhoa ennustavana uhkaavassa karuudessaan sille, joka\nei sen salaisuuksia tuntenut.\n\nHän oli varma siitä, että sillä oli salaisuutensa. Hän tunsi sen\nseudun hiljaisuudessa. Niitä toivat kuiskivat tuulenhenkäykset, jotka\nilmestyivät salaperäisiltä asuinsijoiltaan ja puhalsivat säännöllisesti\nvasten hänen kasvojaan salviaruohon kirpeän tuoksun kyllästyttäminä.\n\nBetty Lawson oli tullut häntä vastaan Willetiin ja he olivat saapuneet\nkarjatalolle myöhään illalla. Outo tie, jota Betty oli vienyt häntä,\noli hänen ajatuksensa mukaan ollut syynä siihen mielen alakuloisuuteen,\njota hän oli tuntenut, vaikka ei ollut näyttänyt sitä Bettylle.\nAjaessaan karjatalolle sinä iltana oli hän tuntenut astuvansa peikkojen\nvaltakuntaan, jossa vaarat, näkymättöminä ja kammottavina väijyivät\njoka taholla. Hänestä tuntui kuin hän suistuisi tyhjyyteen.\n\nAamu ei ollut kartoittanut illan vaikutelmaa. Luonto näytti odottavan,\nse piti ilkamoiden salaisuutensa itsellään. Ilmassa oli eriskummallinen\nhiljaisuus, hautova, uhkaava äänettömyys, joka sai hänestä tuntumaan\nkuin kaikki näkymättömät ja uhkaavat voimat odottaisivat vain aikaansa,\nodottaisivat kunnes hän varmasti olisi niiden vallassa, ennenkuin ne\nilmaisisivat itsensä.\n\nYksin karjataloakin näytti tuo uhkaava, uinaileva hiljaisuus\nympäröivän. Kaikki äänet, sikäli kuin niitä kuuli, kuulostivat\nteräviltä, repiviltä ja järkyttäviltä. Kun joku liikkui\npäärakennuksessa, kuului ääni selvästi ulkopuolelle. Jos joku puhui,\nsai ääni sellaisen kaiun, että hän hätkähti sitä. Jos hevonen hirnahti\npuolen mailin päässä laitumella, kuului se aivan kuin lähimmän nurkan\ntakaa.\n\nBetty ja kiinalainen kokki olivat ainoat, jotka hänen kanssaan asuivat\npäärakennuksessa. Mr Lawson ja Bettyn äiti olivat matkustaneet Itään\nkesänviettoon. Mrs Lawsonin terveys vaati näyttämön vaihdosta.\n\nJosephine oli nähnyt paljonkin lehmäpaimenia. Asumukset ja\nruokailuhuoneet sijaitsivat jonkun matkaa päärakennuksesta. Ne olivat\nryhmässä pienellä tasaisella kentällä lähellä suurta aitausta,\njoka sulki sisäänsä osan pientä ja matalaa puroa. Ja Josephine oli\nhuomannut, että rakennusten lähistöllä aina liikkui lehmäpaimenia.\n\nMutta kertaakaan ei hän ollut ollut kyllin lähellä heitä, voidakseen\npäättää millaista väkeä he oikeastaan olivat. Hän otaksui, että\nhe olivat samanlaisia kuin ne, jotka hän oli nähnyt silloin kun\nhän pelasti hevosvarkaan ja hän vakuutti itselleen, ettei hän\nvälittänytkään päästä heitä lähemmä.\n\nHän näki heidän ratsastavan kotiin, riisuvan hevosensa ja laskevan ne\naitaukseen. Hän näki heidän pesevän kasvonsa tinaisessa pesuastiassa,\njoka oli ruokailuhuoneen ulkoseinällä. Hän kuuli heidän äänensä\nsoinnun, kuuli naurua ja joskus kirouksia. Hän ihmetteli tiesivätkö\nhe, että heidän kirouksensa saattoivat kuulua ja päätteli nopeasti,\nettä jos he olivat samaa lajia kuin ne, jotka hän oli nähnyt matkallaan\nWilletiin, niin eivät ne siitä välittä.\n\nHän ei ollut puhunut Bettylle mitään elämyksistään mustatukkaisen\nmiehen kanssa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa Bettylle\nnäyttelemäänsä osaa, joka järkyttäisi hänen ystävänsä ennestään saaman\nvaikutuksen hänen tyynestä itsensähillinnästään, jota Betty niin\nsuuressa määrin oli ihaillut. Myöskin pelkäsi hän, että Bettyn kerkeä\nhuomiokyky keksisi hänen edesottamisessaan vähemmän sankarillista\naatteen ajamista, kuin luonnollisen ihmisen vaistomaista halua saada\najetuksi oma tahtonsa läpi. Bettyllä oli rauhallisen tutkiva silmä ja\nhänellä oli tapana puhua asiansa siinä määrin suoraan, että se usein\nteki Josephinen levottomaksi.\n\nSadan viidenkymmenen mailin ajon kestäessä Willetiin ei Josephine\nollut nähnyt vapauttamaansa vankia. Hän ei ollut välittänyt puhutella\nhäntä, sillä tämä ei vähimmässäkään määrässä ollut kiinnittänyt hänen\nmieltään, paitsi siinä, että tyttö tahtoi estää mustatukkaisen miehen\nhirttämästä häntä.\n\nMutta tänä aamuna ajatteli Josephine häntä ja tuota mustatukkaista\nmiestä — miltä viimemainittu oli näyttänyt istuessaan tuona\npäivänä kivellään, silmäillen tarkalla, varmalla ja ivallisella\nkatseellaan matkustajia. Hän oli sinä päivänä tuntenut tuon miehen\ntaistelunhaluisen luonteen, hänen taipumattomuutensa, hänen kylmän,\ntyynen itsetuntonsa. Hän oli näyttänyt niin varmalta itsestään, hän oli\nniin täydelleen unohtanut sen tosiasian, että muillakin kuin hänellä\nitsellään saattoi olla vakaumuksia ja päättäväisyyttä, yhtä varmaa ja\nlujaa kuin hänenkin. Siinä syy miksi Josephine häntä vihasi.\n\nHän katseli mietteissään pohjoiseen, mielessään juna, lehmäpaimenet\nja mustatukkainen mies, kun hän huomasi jonkun läheisyydessään ja\nkatsahtaessaan taakseen, näki Betty Lawsonin aivan vieressään. Hän oli\nsiinä määrin syventynyt muistoihin, ettei hän ensinkään ollut huomannut\nBettyn tuloa. Hän punastui huomatessaan kuinka paljon aikaa hän oli\ntuhlannut mustatukkaisen miehen muistelemiseen.\n\n\"Yhä vain seisot katselemassa näköaloja, Jo. Sinä näyt tekevän sitä\naika paljon. Ellen tuntisi sinua niin hyvin, luulisinpä, että odotat\njotakin tulevaksi!\"\n\nBettyn ääni soi hieman kiusoittelevalta. Mutta hänen kirkkaissa\nruskeissa silmissään kuvastui huolestumista ja miettiväisyyttä. Täytyi\nhaudata ajatuksensa syvälle, jottei Bettyn tutkiva katse niitä keksisi.\n\nBetty oli elämänhaluinen tyttö. Elämän ilmiöt kiinnittivät syvästi\nhänen mieltään. Hänen päänsä asento ja voimakkaat hartiansa uhkuivat\neloa, intoa, suoruutta ja terveyttä.\n\n\"Sinä olet istunut liian paljon sisällä tänne tultuasi, Jo\", sanoi\nhän, katsoen tutkivasti ystäväänsä. \"Sinä olet katsellut tätä maata\nliian paljon akkunasta, mutta et kylliksi satulasta. Nyt sinä lähdet\nratsastamaan kanssani.\"\n\n\"En ole eläessäni ratsastanut!\" selitti Josephine.\n\n\"Sinun on sitten alettava nyt. Olen antanut erään miehistä satuloida\nChesterfieldin sinua varten. Se on siivoluontoinen eläin. Se ei\nole tehnyt pukin hyppyjä sen koommin kuin se pääsi Noakin arkista.\nSe pitää naisista ja eritotenkin Idästä tulleista. Se on pitävä\nsinusta tavallista enemmän, sillä se on pian huomaava sinussa samaa\nsynnynnäistä lempeyttä, jota siinä itsessäänkin on. Tule pois, Jo!\"\nhoukutteli hän.\n\nJosephine nousi hieman epävarmana, Bettyn raikkaan leikillisyyden\ntaivuttamana. Hänelle ei jäänytkään tilaisuutta epäröimiseen, sillä\nniinpian kuin hän nousi jaloilleen, otti Betty häntä hartioista,\npyöräytti hänet ympäri ja työnsi seurusteluhuoneen avonaisesta ovesta\nsisään.\n\n\"Pane huonoimmat vaatteet yllesi\", nauroi Betty. \"Nyt ei ratsastetakaan\njokipuistossa, tiedä se, ja jos tapaamme jonkun, niin on se sattuma\ntai ihme. Joudu nyt vaan. Me ratsastamme Mrs Whitmanin luo. Sinne on\nainoastaan kymmenen mailia. Mrs Whitman on toipilas.\"\n\n\"Minä luulin, ettei täällä olisi ketään muita — — —\"\n\n\"Sinä luulit varmaankin, että me elämme yksinämme paratiisin laaksossa.\nEipä niinkään. Täällähän on Ben Whitman, joka on kerrassaan filosoofi\ntavallaan, ja Satan Lattimer, suuri raakalainen, jonka nimi sopii\nhänelle kuin kinnas käteen, sekä puolen tusinaa muita sakilaisia, jotka\novat asettuneet tänne viime vuoden aikana. He — nimittäin sakilaiset, —\nasustavat alangon laidassa ja he eivät merkitse mitään paitsi silloin\nkun meiltä häviää karjaa.\"\n\n\"Satan Lattimer!\" sanoi Josephine, pysähtyen oven luo ja katsoen\ntutkivasti Bettyä kasvoihin. \"Nimi viittaa — —\"\n\n\"Se kuvaa häntä täydellisesti\", sanoi Betty, vetäen huuliaan\ntiukemmalle. \"Hän on paholainen. Kaikki paha mitä tässä laaksossa\ntapahtuu, on suunniteltu hänen kattonsa, alla. Hän on kaunis,\nhirvittävän synkän kaunis. Hän on säälimätön, hymyilevä paholainen.\nJos hän olisi elänyt parisataa vuotta aikaisemmin olisi hän varmasti\nollut merirosvo. Mutta hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä.\nHän eroaa muista miehistä kokonaan, hänessä on hallitsijaa. Se on,\nhän hallitsee kaikkia muita miehiä, paitsi Ben Whitmania ja 'Teräs'\nBrannonia, isän karjatalon esimiestä. Hänen todellinen nimensä ei ole\n'Teräs' vaan Neal. Häntä ovat ruvenneet kutsumaan 'Teräkseksi' koska\nhän muistuttaa sitä metallia siiloin kun jokin asettuu hänen tielleen.\nMuitakin miehiä tässä osassa maata on. Isäni ja karjatalouteen kuuluvat\nmiehet sekä muita miehiä Willetissa päin.\n\n\"Kukaan niistä ei kuitenkaan ole mitään erikoista, paitsi ehkä\nisä, mutta hänkään ei ole enää niin nuori kuin hän kerran oli. Ben\nWhitman, Satan Lattimer ja Teräs Brannon ovat tämän puolen todelliset\nvoimamiehet. Sinä olet tunteva sen heti kun heidät näet. Niissä on\njotakin, Satan Lattimerissäkin, joka panee huomaamaan, että he ovat\nmuista poikkeavia. Luulen, että se riippuu perinnöllisyydestä ja\nkasvatuksesta. Tuntee, että he ovat isänsä poikia, suorassa linjassa\nilman mitään sivuhyppäyksiä tai haarautumisia. En tiedä tarkalleen\nmitä tarkoitankaan, mutta olen aina tuntenut kuin Whitman, Lattimer\nja Brannon olisivat sellaisten isien poikia, jotka ovat pystyneet\njohonkin. Ajattelen että Whitmanin esi-isät ovat olleet metsästäjiä\nja ansanlaatijoita, yksinäisyydessä eläneitä miehiä, jotka tottuivat\najattelemaan syvästi, rauhassa koko maailmalta.\n\n\"Lattimerin esi-isät olivat arvatenkin merirosvoja tai onnestaan\nkerskuvia herrasmiehiä, kun taas Teräs Brannon on Boonien sukua.\n\n\"Mutta he ovat todellisia miehiä yhtäkaikki, kauniita, karaistuneita,\nterästä ja tulta. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikkakin tiedän,\nettei hän hetkeäkään epäröisi ryöstää naista vuoristoihin, jos hänelle\nvain tarjoutuisi tilaisuus siihen.\"\n\n\"Mutta Betty!\" sanoi Josephine ankarasti.\n\n\"Sinä olet Idästä, Jo\", tuli hymytön vastaus. \"Me puhumme täällä asiat\nhalki, ilman mitään verukkeita.\" Hänen käytöksensä muuttui ja hän puhui\nkuin isäntä talossa.\n\n\"Tule nyt. Laita itsesi valmiiksi. Me tuhlaamme täällä vain aikaa.\"\nJosephine oli rakastanut Bettyä juuri hänen suorasukaisuutensa vuoksi,\njota monet hänen koulutyttöystävistään olivat olleet paheksuvinaan.\n\nHän ja Betty olivat olleet hyvin läheisiä ystäviä.\n\nJosephine oli pitänyt Bettyä voimakkaasti, melkein sotilaallisen\nankarasti siveellisenä, vaikkei hänessä silti ollut mitään turhan\nkainoa. Hän oli rehellinen ja suora puheissaan ja töissään eikä\nhalunnut, että miehet juoksivat hänen jäljessään sekä oikaisi kyllin\nselvin sanoin niitä, jotka siinä suhteessa rikkoivat. Kun aika\ntuli, tahtoi hän itse tehdä valintansa, ehkäpä ilmoittaakin siitä\nasianomaiselle. Huolimatta näistä hieman tavattomista luonteen\nominaisuuksistaan, oli hän hellä ja ystävällinen ja oli hänessä\nnaisellisuutta ja syvää todellista intohimoa hämmästyttävässä määrässä.\nJosephine oli paljon ihmetellyt häntä ja nyt nousi hänessä aavistus,\nettä se, mitä hän oli pitänyt sotaisena vastahakoisuutena Bettyssä,\nolikin ollut vain naamio, jonka taakse hänen oli täytynyt asettua\npitääkseen niitä sivistymättömiä miehiä loitolla, joitten parissa hän\noli pahoitettu elämään.\n\nJosephinen valmistelut ratsastusretkeä varten olivat varsin\nyksinkertaiset, sillä hän seurasi Bettyn neuvoa ja pukeutui\nyksinkertaiseen puseroon ja hameeseen ja painoi runsastukkaiseen\npäähänsä saman huopahatun, joka hänellä junamatkallakin oli ollut. Hän\npysähtyi hetkeksi tutkivasti peilin eteen. Huopahattu peitti hänen\nhiuksensa kokonaan niin että hän peilissä näki poikamaisen, miltei\nveitikkamaisen olennon.\n\nSitten meni hän kuistille vievää ovea kohti. Hän oli miltei perillä\nkun hän näki ratsumiehen aivan aitauksen vieressä. Ratsastaja istui\npoikkipäin satulassa heilutellen pitkiä sääriään. Hänen käsivartensa\nolivat ristissä rinnalla ja hän hymyili Bettylle, joka seisoi lähellä\nhäntä.\n\nSiinä oli Josephinen vihaama mustatukkainen mies.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nJosephinen ensimmäinen ajatus oli lähteä pakoon. Hän tunsi\nhätääntyvänsä, häpeevänsä. Miten hän voitti pakoajatuksensa, ei hän\nitsekään tiennyt. Ehkäpä Bettyn ääni pidätti häntä, sillä se kuului\nhyvin selvästi:\n\n\"Ja sinä päästit hänet karkuun, oh Brannon\", kuuli hän Bettyn sanovan.\n\nBettyn äänessä oli pettymystä, se kuulosti miltei vihaiselta.\n\nMutta Josephine kuuli vain hänen sanojensa merkityksen. Ne ilmaisivat\nselvästi kaksi hämmästyttävää asiaa: että mustatukkainen mies oli\n\"Teräs\" Brannon sekä että Betty oli tiennyt, että hän oli ajanut takaa\nLes Artwelliä, hevosvarasta.\n\n\"Artwell saa olla hyvin kiitollinen siitä, että tuo tyttö oli junassa\",\nsanoi Brannon.\n\nHänen äänensä oli kuivan leikkisä, ja vaikka Josephine ei voinutkaan\nnähdä hänen kasvojaan, tunsi hän kuinka miehen huulet vetäytyivät\nomituiseen, hienoon hymyynsä, jonka hän useamman kuin yhden kerran oli\nnähnyt hänen istuessaan kivellään ja katsellessaan matkustajia, jotka\nolivat ympäröineet hänet.\n\n\"Hän on kettu, kerrassaan\", jatkoi Brannon kuivaan tapaansa \"ja hänellä\non järkeä. Ja minä lisäisin siihen, että hän on sangen kaunis, ellei se\nmahdollisesti aiheuttaisi luulemaan, että annoin sen kaiken vaikuttaa\nitseeni. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Hän oli väitellyt\nkanssani Artwellin vapauttamisesta ja minun piti juuri vakuuttaa\nhänelle, ettei hän tiennyt mitä hän puhui, kun hän livahti näyttämöltä\nja kun juna lähti jatkamaan matkaansa, oli Artwell kadonnut näkyvistäni.\n\n\"Joku oli katkaissut Artwellin siteet — arvatenkin tuo tyttö, niin\nainakin luulen. Joka tapauksessa Artwell ei ollut siinä missä hänen\npiti olla. Olin varma siitä, että hän oli hypännyt junaan, joten\nratsastin sen perässä. Tyttö seisoi vaunun sillalla ja oli viimeiseen\nasti päättänyt estää minua saavuttamasta sitä. Hän potki käsiäni kun\nkoetin ottaa kaiteesta kiinni ja saikin niistä irti hieman parkkia.\n\n\"En jatkanut takaa-ajoa pitemmälle, sillä maaperä alkoi käydä\nvaikeaksi. Pelkäsin että hevoseni taittaisi jalkansa, ja sitä en\ntoivoisi, vaikka olisi kyseessä tusina hevosvarkaita.\"\n\n\"Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli\"? kysyi Betty.\n\n\"No, ei kait muu kuin päästää vapauteen vankimme\", nauroi Brannon\nilottomasti. \"Hän puhui jotakin laista — nähtävästi ajatteli\nhän, ettei meillä ollut oikeutta hirttää Artwelliä. Minä katsoin\nhänet teräväpäiseksi naiseksi, joka on kehittänyt sangen pitkälle\nperiaatteitaan — nimittäin periaatetta ottaa sen mitä haluaa.\"\n\n\"Missä se tapahtui, Brannon?\"\n\n\"Noin sataviisikymmentä mailia Willetistä itään. Olimme ajaneet\nArtwelliä takaa kolme päivää ja saimme hänet kiinni pari mailia\nrautatien pohjoispuolella. Aioimme käyttää lennätinpylvästä\nhyväksemme, mutta emme tahtoneet lähettää Artwelliä korkeuksiin\nvalmistautumattomana. Hän näytti tarvitsevan sangen paljon valmistelua.\nAnnoimme hänelle aikaa ja leiriydyimme rautatien varteen sekä asetimme\nvahdin. Luulenpa, että meidän olisi pitänyt pitää hieman kiireempää,\nmutta sinähän tiedät kuinka asia on.\"\n\n\"Niin\", Bettyn ääni oli matala. Josephine luuli huomaavansa siinä\njonkinlaista helpotusta ja oli sanomattoman kiitollinen. Näytti siltä\nkuin olisi Betty, huolimatta ensi sanoissaan ilmenneestä pettymyksestä\nollut iloinen siitä, että Artwell oli päässyt livistämään.\n\nJosephinen kasvot punoittivat häpeästä ja hämmingistä — häpeästä sen\nvuoksi, että hän niin kauan oli jäänyt kuuntelemaan keskustelua, johon\nhänellä ei ollut mitähän oikeutta, ja hämmennyksestä sen vuoksi että\nhän tiesi, että hauen heti täytyi ilmaista itsensä.\n\nMikään muu menettely ei olisi sopinut Bettyn kaltaiseen nähden.\nJa mitä kauemmin hän viivyttelisi, sitä syvemmäksi kasvaisi hänen\nsyyllisyydentuntonsa.\n\nTarvittiin harvinaista rohkeutta vapaaehtoisesti lyöttäytyä\nmustatukkaisen miehen seuraan tällä hetkellä. Useimmat naiset\nolisivat viivytelleet ja keksineet jonkin syyn jättääkseen vaikean\nhetken toiseen tilaisuuteen. Mutta Josephine teki päätöksensä\nsilmänräpäyksessä. Huulet varmasti yhteenpuristuneina, silmät loistaen\npäättäväisyyttä ja leuka kulmikkaana, joka saattoi tehdä niin\npeloittavan vaikutuksen, ilmestyi hän oveen suoraryhtisenä ja uhmaavana.\n\nBrannon näki hänet ensin, sillä Betty katsoi muualle. Josephine\noli odottanut, että hän olisi huudahtanut voimakkaasti tai ainakin\nnäyttänyt joitakin merkkejä hämmästyksestä tai levottomuudesta.\n\nMutta mitään sellaista ei näkynyt. Ulkonaisesti ei Brannonissa voinut\nhuomata mitään mielenliikutusta. Ei ainoakaan lihas värähtänyt eikä\nväri hänen kasvoillaan vähintäkään vaihtunut. Ja hänen silmissään,\njotka jo ensi tapaamisessa olivat olleet niin lujat, oli nyt niin syvä\nkatse, ettei Josephine ensinkään pystynyt sitä käsittämään.\n\nYhdestä seikasta pääsi hän kuitenkin heti selville, katsoessaan\nBrannonia, nimittäin siitä, ettei tämä aikonut tuntea häntä tai ettei\nhän ainakaan ilmaisisi tuttavuuttaan Bettylle.\n\nBetty, joka tunsi Brannonin paremmin kuin tämä aavistikaan, oli\nhuomannut muutoksen hänen olennossaan. Hän oli koko ajan pitänyt häntä\nsilmällä ja hän oli heti käsittänyt sen, mikä Josephinestä näytti niin\narvoitukselliselta. Hän tiesi että jokin huvitti Brannonia.\n\nHän kääntyi ja näki Josephinen, huomasi hänen kalpeutensa ja leukansa\nkulmikkuuden. Hän huomasi myös sotaisan ilmeen Josephinen silmissä.\n\nMutta hän salasi huomionsa hymyyn ja kumarrukseen.\n\n\"Jo\", sanoi hän, \"tahdon esittää sinut Mr Neal Brannonille, meidän\nkarjatalomme esimiehelle.\"\n\n\"Minä tapasin Mr Brannonin muutama päivä sitten\", sanoi Josephine\nvarmalla äänellä. \"Ja ellen erehdy, kertoi hän juuri siitä sinulle.\nEstin hirttämisaikeen, joka ei olisi ollut lainmukainen, ainakaan minun\nmielipiteeni mukaan.\"\n\n\"Jo! Ethän tarkoittane — — —.\"\n\n\"Aivan varmasti\", keskeytti Josephine hänet töykeästi. \"Minä olen se\ntyttö, joka puolustaa erästä aatetta — nimittäin aatetta ottaa sen mitä\nkukin haluaa.\" Hän katsoi suoraan Brannonia silmiin.\n\n\"Siunatkoon\" huudahti Betty, \"mitä ihmettä, en osannut ajatellakaan —\n—\" Hän vaikeni ja katsoi vuoroon Brannoniin ja vuoroon Josephineen.\n\nBrannonin silmissä näki hän huumorin välähtävän, kun taas Josephinen\nsilmissä näkyi raivon selvät merkit. Silmänräpäyksessä asettui hän\nvieraansa puolelle.\n\n\"Brannon\", sanoi hän vakavana, \"ole hyvä ja toimita asia, josta äsken\noli kysymys!\"\n\nBrannon kumarsi, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti pois. Hän oli jo\nkarja-aitauksen luona kun Betty kääntyi ystävänsä puoleen.\n\n\"Kerro minulle siitä, Jo\", kehoitteli hän ystävällisesti.\n\n\"Niin\", sanoi hän sitten, kun Josephine oli kertonut tarinansa, \"sen\ntäytyi tietenkin tuntua sinusta julmalta ja raakamaiselta, enkä\nymmärrä muuta kuin että olit vallan oikeassa ryhtyessäsi estämään\nsitä. Luultavasti olisin tehnyt samalla tavalla, jos olisin sattunut\nolemaan paikalla. Mutta Brannon sanoi sinulle totuuden. Laki lakina\non näillä seuduilla vain pilaa. Laista ei täällä kannata puhuakaan.\nSitä laiminlyödään aina kun se vain ei ole vahingoksi. Mies, joka\nvarastaa hevosen, tietää varsin hyvin, mikä kohtalo häntä odottaa,\njos hän joutuu kiinni. Hän kärsii tavan vakiinnuttaman rangaistuksen.\nSe ei ole murha tavallisessa merkityksessä, koska sen täkäläinen\nlakikirja sallii. Brannon ei katsonut asiaa samoilla silmillä kuin\nsinä, vaikkakin hän epäilemättä aavisti mitä tunteita se sinussa\nherätti. Ja mahdollisesti hän lisäksi ärsytti sinua nauramalla sinulle\nhiljaisuudessa, kuten hänen tapansa on. Brannon on todellinen mies, Jo.\"\n\nHän tuuppasi Josephineä vakuuttavasti kylkeen ja taputti häntä sitten\npunoittavalle poskelle.\n\n\"Älä rohkenekaan olla pahoillasi siitä\", varoitti hän. \"Olen iloinen,\nettä asia sai sellaisen käänteen. En ollut käskenyt Brannonia\nhirttämään Artwellia, vaikkakin tiesin, että Brannon varmasti aikoi\nsaada hänet käsiinsä. Ja jos ensinkään tunsin mitään mielenliikutusta\nArtwellin kohtaloon nähden, niin oli se tylsää alistumista niihin\ntapoihin, joilla tällä seudulla sellaiset asiat suoritetaan. Mutta\nminä olen oikein iloinen. Jo, todellakin iloinen siitä, että pelastit\nArtwellin. Pääasia on, että hän on paikkakunnalta hävinnyt, sillä\nsitä me toivoimme. En usko, että hän enää on vaivaava meitä. Lyön\nvaikka vetoa, että Brannon on samaa mieltä. Istu nyt kiikkutuoliin,\nkunnes olen hakenut hevoset tänne. Emme anna sellaisten pikkuasioitten\nturmella ratsastusretkeämme.\"\n\nMyöhemmin, istuessaan Chesterfieldin vakavassa, luotettavassa\nsatulassa, Bettyn saattamana, joka taas ratsasti virmalla raudikolla,\ntunsi Josephine olevansa suuresti hämmästynyt ystävänsä hellävaraisesta\nBrannonin arvostelusta.\n\nBettyn mielipiteet tuntuivat hänestä sangen venyviltä, varsinkin siinä,\nettä hän saattoi arvostella suosiollisesti Satan Lattimeria aivan\nsamoilla perusteilla kuin Brannoniakin.\n\nMolemmat, oli hän sanonut, olivat todellisia miehiä. Ja samassa hengen\nvedossa oli hän maalannut kuvan, joka oli mitä elävin vastalause\nsanomalleen, varsinkin mitä Lattimeriin tuli.\n\n\"Raakalainen\" oli yksi niistä maininnoista, jotka hän oli kankaalleen\nkiinnittänyt kuvatessaan hänen luonnettaan. \"Hän on paholainen\", oli\nhän lisännyt siihen. Ja sitten seurasi \"Hän on kaunis, pelottavan,\nsynkän kaunis... häikäilemätön, hymyilevä piru... olisi voinut olla\nmerirosvo.\"\n\nJa sitten \"Hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä ... hän pystyy\nhallitsemaan. He ovat kaikki todellisia miehiä\" (täten oli hän vetänyt\nWhitmanin ja Brannonin samaan joukkoon), \"komeita miehiä, voimaa ja\ntarmoa uhkuvia, tulta ja terästä. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin,\nvaikka hän ei epäröisi ryöstää ja viedä naista vuoristoon.\"\n\nJosephine ei oikein tiennyt ymmärsikö hän lopultakaan Bettyä\nensinkään. Täytyikö hänen otaksua, että Bettyn ihanteet olivat täysin\nristiriidassa koko sivistyneen maailman omaksumien ihanteitten kanssa,\nihanteitten, jotka aika oli osoittanut kestäviksi ja jotka johtivat\nkoko inhimillisen elämän kulkua. Vai pitikö hänen uskoa, että Betty,\nhuolimatta luettelemistaan Lattimerin vähemmän ihailtavista luonteen\npuolista, oli havainnut hänessä ominaisuuksia, jotka oikeuttivat hänet\nvaatimaan itselleen \"todellisen miehen\" nimen.\n\nEntä Brannon sitten? Bettyn mukaan oli hänkin \"todellinen mies.\" Oliko\nhän samanlainen kuin Lattimer? Ja oliko Betty jättänyt mainitsematta\nhänen miellyttäviä tapojaan vain sen vuoksi, että hän oli hänen isänsä\nkarjatalon esimies?\n\nVai oliko ehkä Brannon toisenlainen? Josephine ei sitä uskonut. Hän\noli vakuutettu siitä, että Brannonin pelottavan tyynen, teräksen\nkaltaisen ulkokuoren alla piilotteli monenlaisia hurjia ja paheellisia\nmielitekoja, jotka vain odottivat aikaansa päästäkseen puhkeamaan ilmi.\n\nSenkö vuoksi Josephine oli niin utelias noihin miehiin nähden,\nsenkövuoksi hänen mielensä tällä hetkellä valtasi halu jäädä Bettyn\nkarjataloon, nähdäkseen kuinka Brannon paljastaisi itsensä ja\nnäyttäytyisi siksi villi-ihmiseksi, jollaiseksi hän tiesi hänet?\n\n\"Betty\", sanoi hän hetken kuluttua, tämän vaiettua ja kun hevoset\nastuivat käyden korkeassa sacaton ruohossa laajan alanteen pohjassa,\n\"kuinka vanha Brannon on?\"\n\n\"Kaksikymmentä seitsemän vuotta\", vastasi Betty. Pitkien silmäripsiensä\nalta katsoi hän Josephineen ja hänen huulensa puristuivat omituisesti,\naivan kuin hän olisi koettanut tukahuttaa jotakin levotonta ajatusta.\n\n\"Hän näyttää vanhemmalta\", huomautti Josephine hetken vaitiolon perästä.\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi Betty tyynenä, heittäen nopean silmäyksen\nystäväänsä.\n\n\"Luulen, että ilma ja aurinko ovat saaneet hänet niin ruskeaksi ja\nraa'an näköiseksi ja kova elämä kait on tehnyt hänen silmänsä niin\njärkkymättömän lujiksi. Minä vihaan häntä, Betty.\"\n\n\"Ohhoh\" vastasi Betty ylimalkaisesti.\n\nJosephine ei huomannut ivallista hymyä hänen huulillaan.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nJosephine oli Whitmanin mökistä tuonut vaikutelman, joka kiusasi häntä\nöin ja päivin seuraavan kahden viikon ajan — sen nimittäin, että seudun\nkaruus vain lisäsi Mrs Whitmanin hentoutta.\n\nMrs Whitman oli Ben Whitmanin äiti, yhden niistä kolmesta, joita\nBetty oli ylistänyt ensimmäisinä päivinä hänen tulonsa jälkeen\nLawsonin karjatalolle. Hän oli hento, murhemielinen nainen, joka\nkantoi sairautensa stoalaisella tyyneydellä. Kahteen vuoteen hän ei\nollut astunut jalallaan Whitmanin karjatalon seinien sisäpuolelta ja\nhänen tervetulon toivotuksensa Josephinelle oli ollut liikuttavan\nsydämellinen, samoin kuin hänen pyyntönsäkin, että hän uudistaisi\nkäyntinsä \"hyvin pian.\"\n\nJosephine oli luvannut tulla, mutta käynti oli lykkääntynyt yhä\nkun Betty Lawsonilla oli paljon työtä, liian paljon joutaakseen\n\"vetelehtimään\", kuten hän suoraan oli Josephinelle sanonut ja\nJosephine ei taas halunnut lähteä yksin matkaan.\n\nSillä Josephinen sydämeen oli hiipinyt uusi seudun kammo. Hän pelkäsi\nsitä julmaa voimaa, joka näytti ympäröivän hänet kaikkialla hänen\nliikkuessaan ja joka tuntui painostavan häntä jonkunlaisena oman\nheikkouden ja arvottomuuden tuntona.\n\nVarsin omituista oli, että kun hän yritti selitellä tuota tunnetta\nei hän tiennyt mistä aloittaa. Sillä hän tunsi, että kaikki minkä\nhän näki, kiusasi häntä julmalla raa’alla voimallaan. Karja, jonka\nhän näki, oli suurta, jäntevälihaksista, hurjasilmäistä ja ärtyisää,\nja saattoi juosta yhtä kovaa kuin hevonen. Hevoset olivat sitkeitä,\npörrökarvaisia, pahasisuisia petoja, jotka näkyivät iankaikkisesti\nvastustavan kaikkia hillitsemisyrityksiä. Miehet, joita hän oli\nnähnyt, olivat hiljaisia, tuiman näköisiä, itsetyytyväisiä, ja\nnäyttivät täysin vastaavan seudun karuutta. Ahavoittuneine kasvoineen\nja rauhallisine, vakaville silmineen näyttivät he pronssipatsailta\njoltakin esihistorialliselta ajalta. Ja joka miehellä oli kuolettava\nase vyöllään eikä hän epäillyt että he joka hetki olivat valmiit sitä\nkäyttämään.\n\nMyrkyttävä elämä, joka täten oli joutunut Josephinen huomion esineeksi,\noli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla, ettei hän tohtinut tehdä\nkävelymatkojakaan mihinkään. Iljettäviä eläimiä, jotka matelivat,\nvääntelehtivät ja hyppelivät, oli tämäntästä sattunut hänen tielleen\naivan odottamatta.\n\nMatkallaan Whitmanin karjatalolle oli Betty näyttänyt hänelle muutamia\nseudun piileskeleviä asukkaita. Timanttiselkäinen kalkkarokäärme oli\nkiertynyt kokoon mesquitopensaan varjoon, skorpiooni taas erään kallion\nsuojaan ja sarviniekka kilpikonna, harmaana, jäykkänä, kauhistuttavana\noli silmiään räpäyttämättä katsellut hevosia, häpeämättömästi ja\nvihamielisesti.\n\nJosephineä puistatti hänen seisoessaan tänä aamuna karjatalon alemmalla\nkuistilla, katsellen tomupilveä, joka tasaisesti kulki laakson suuntaa\npohjoiseen. Pilven edessä kulkivat Lawsonin vankkurit ja niissä istui\nBetty Lawson ja eräs lehmäpaimen.\n\nBetty oli matkalla Willetiin hankkimaan erilaisia tarveaineita.\n\nJosephine oli kieltäytynyt lähtemästä matkaan sen vaivaloisuuden\nvuoksi. Sillä hänestä tuntui kuumuus, tomu, ja itse matkustaminen\nniin alkuperäisellä ajoneuvolla perin vastenmieliseltä. Ja Willet oli\nhänestä tuntunut mahdottomalta heti ensi silmäyksellä, hänen astuessaan\njunasta sen rappeutuneelle asemalle.\n\nMutta Bettyn lähdettyä vallitsi koko karjatalolla raskas yksinäisyyden\ntunne ja Josephine katui jo ettei ollut lähtenyt ystävänsä mukaan. Hän\nkatseli vankkurien etenemistä katumuksen sekainen pelko mielessään ja\nmitä kauemmaksi ne häipyivät, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen\nolisi pitänyt seurata Bettyä. Bettyn turvallinen läsnäolo oli aina\nvaikuttanut sen, että nuo uhkaavat ja lymyilevät vaarat näyttivät\npienemmiltä ja epäoleellisilta ja Bettyn lähdettyä näytti vaaran\nlähestyminen olevan käännetyssä suhteessa hänen matkansa etenemiseen.\n\nMutta Josephine ei ollut mikään pelkuri, vaikkakin hymy, jonka hän\ntarjosi ympäristölleen, oli hieman kankea ja iloton. Pelkäämänsä vaarat\nmahtoivat sittenkin olla suuresti liioiteltuja, koskapa Bettykin niistä\noli läpäissyt.\n\nHän hymyili jo iloisemmin. Talosta saattoi hän kuulla Chongin,\nkiinalaisen palvelijan kalistelevan kattiloitaan ja pannujaan. Ääni\nrohkaisi häntä, se käänsi hänen ajatuksensa pois satujen maailmasta\nja kuvitelluista vaaroista. Chong oli ainoa ihminen, joka Bettyn\nvanhempien lähdettyä Itään oli elänyt hänen kanssaan karjatalon\npäärakennuksessa muutamia viikkoja ennen Josephinen tuloa. Ja\nilmeisesti ei Bettyllä ollut aseita.\n\nMutta sittenkin tunsi Josephine omituista rauhattomuutta, joka oli\nmelkein enteellistä. Hän oli peloittavan yksin, omituisen alakuloinen.\nJa kuitenkin tiesi hän että Chong varmasti oli talossa ja että Brannon\noli pienessä tupasessa — esimiehen tuvassa — joka oli noin sadan jalan\npäässä olevalla tasaisella paikalla, suoraan länteen siitä, missä hän\nseisoi, ja selvästi näkyvissä.\n\nBrannon asui yksin esimiehen tuvassa — Betty oli sen kertonut\nJosephinelle — ja oli nyt siellä, sillä noin viisi minuuttia sitten oli\nhän akkunasta nähnyt hänen menevän sinne.\n\nJa hän oli varma siitä, ettei Brannon ollut mennyt ulos, sillä — hän\nmyönsi sen punastuen — hän oli pitänyt silmällä ovea.\n\nHän tiesi, että miesten asumukset olivat tyhjät, sillä aamiaispöydässä\noli Betty kertonut, että koko miehistö oli päivän nousussa lähtenyt\nmuutamaksi päiväksi arolle, etelään, etsiäkseen vasikoita ja muuta\nkarjaa, joka mahdollisesti oli merkitsemättä.\n\nBetty ei ollut maininnut mitään siitä, että Brannon jäisi taloon.\nJosephine selitti asian siten, että jokin tehtävä oli viivyttänyt hänen\nlähtöään. Hän ihmetteli, tiesiköhän Betty, ettei Brannon ollut lähtenyt\nmuitten miesten mukana.\n\nNäissä mietteissään osui hänen katseensa miesten asumuksiin. Niitä\noli kaksi, rakennettuina vierekkäin noin viidenkymmenen jalan päässä\nmatalasta joesta, jonka karja-aitaus sulki osaksi sisäänsä. Matala,\nsäännötön rakennus, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, oli\naivan asumusten ääressä. Kaikki kolme rakennusta olivat vajaan kahden\nsadan jalan päässä päärakennuksesta.\n\nKaksi kertaa oli hän jo aikaisemmin katsellut asuntorakennuksiin päin\neikä ollut huomannut siellä mitään liikettä. Mutta nyt katsoessaan\nsinne, näki hän miehen tulevan nurkan takaa, katsovan hetkisen häneen\nja sitten istuutuvan mukavasti asumusten seinustalla olevalle penkille.\n\nMies oli ilmeisesti ontunut aivan kuin hänen jalkansa tai reitensä\nolisi ollut loukkaantunut. Ilman ihmeellinen kuulakkuus vaikutti, että\nhänen kasvonsa selvästi näkyivät päärakennukseen saakka ja Josephine\ntunsi hänet samaksi tummaksi mieheksi, joka oli kuiskannut hänelle\ntuona päivänä radan varrella, samaksi mieheksi, joka oli auttanut häntä\nLes Artwellin vapauttamisessa.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nVasta tuon tumman miehen nähtyään Josephine totesi, että ainakin\nosa siitä epämääräisestä pelosta, joka häntä oli: kiusannut Bettyn\nlähdettyä, oli johtanut siitä tietoisuudesta, ettei Brannon ollut\nmennyt muitten miesten mukana arolle. Mutta nyt hän tiesi, että\nhänen vaistomaisesti tuntemansa epäluottamus Brannonia kohtaan\nja mahdollisesti hänen vihansa häntä kohtaan oli aiheuttanut sen\nalakuloisuuden, joka hänet oli vallannut. Muulla tavalla hän ei voinut\nselittää sitä helpotuksen tunnetta, jota hän tunsi huomattuaan ettei\nBrannon ollut ainoa mies karjatalolla.\n\nHän ei vähääkään luottanut Bettyn jotenkin liioiteltuihin Brannonin\nylistyksiin. Hänen ei ollut koskaan ollut tapana hyväksyä ketään\ntuttavakseen tai ystäväkseen niin horjuvilla perusteilla eikä hänellä\nollut aikomus tehdä sitä nytkään. Hän tahtoi itse valita ystävänsä\nomien arvosteluperusteittensa mukaan.\n\nTosin hänellä oli ennakkoluulonsa, se täytyi ottaa huomioon, mutta hän\noli vakuutettu siitä, että huolimatta siitä epäedullisesta kuvasta,\njonka hän Brannonista oli rautatien vierellä saanut, hän ei sittenkään\nolisi hänestä pitänyt. Hän oli varma siitä, ettei hän koskaan pitäisi\nhänestä eikä luottaisi häneen, sillä hän ei pitänyt miehistä, joilla\noli levottomuutta herättävä tapa nähdä toisen läpi.\n\nAlusta alkaen olivat Brannonin silmät loukanneet häntä. Ne olivat\nniin lujat ja teräksiset, niin ärsyttävän rauhalliset, niin selvästi\nilkamoivat sinensä syvyydessä, että ne olivat hänessä nostattaneet\nvoimakkaan vastustushalun. Hän oli varma siitä, että niihin kätkeytyi\nsamoja villejä ja häikäilemättömiä mielitekoja, joita Betty oli\nhiljaisuudessa hänellekin omistanut, verratessaan häntä Satan\nLattimeriin — seuraavassa henkäyksessä selittäessään, ettei Lattimer\nhäikäilisi \"ryöstää naista vuoristoon.\"\n\nTumma mies oli tehnyt häneen edullisemman vaikutuksen. Ennen kaikkea\ntuntui mies inhimillisemmältä. Siellä, rautatien varrella oli hän\nkuiskatessaan Josephinelle osoittautunut intohimoiseksi, mikä kuitenkin\noli anteeksi annettavaa, sillä olihan Brannonilla aikomus hirttää\nviaton mies. Sitäpaitsi oli Brannon hänelle vastenmielinen ja se seikka\nnäytti olevan omiaan liittämään hänet Josephineen.\n\nJoka tapauksessa, jos hänen kerran oli luotettava aina-uskottavaan\nvaistoonsa, niin täytyi turvautua tummaan mieheen? Ei hän suinkaan\naikonut heittäytyä varsin ystävälliseksi tummaa miestäkään kohtaan,\nmutta häntä vaivasi eräänlainen uteliaisuus, joka vaati tyydytystä. Ja\nniin hän arvelematta antautui mielijohteensa valtaan, astui kuistilta\nalas ja lähti käymään väenasuntoa kohti.\n\nTumma mies nousi seisomaan hänen lähestyessään. Hänen liikkeensä\nolivat kömpelöt, mutta Josephinen mielestä hän toimitti kumarruksensa\nmelkoisella soreudella, varsinkin huomioonottamalla hänen kipeän\njalkansa, joka oli paksussa siteessä ja joka ilmeisesti kieltäytyi\nkannattamasta hänen ruumiinpainoaan.\n\nHänen silmissään oli myös kunnioittava sävy ja hänen äänensä oli\nimartelevan nöyrä ja ystävällinen.\n\n\"Tekö se olettekin, ma'am\", sanoi hän. \"Minä luulin, että olitte mennyt\nBetty Lawsonin kanssa.\"\n\n\"Ettekö siis nähnyt minun seisovan kuistilla?\" kysyi Josephine, sillä\nhän oli varma siitä, että mies oli nähnyt hänet.\n\n\"Vasta minuutti sitten\", hymyili hän. \"Tottahan toki. Mutta siihen\nsaakka luulin, että olitte mennyt Bettyn kanssa. En nähnyt hänen\nlähtevän, vaikka tiesinkin, että hänen piti matkustaa. Olen oleskellut\nväen asunnossa hoitamassa jalkaani.\"\n\n\"Miten se loukkaantui?\"\n\n\"Nyrjähti hevosta lassotessani tänä aamuna. En luule, että se on poikki\n— vääntyi vain pahasti, jotenka en voinut seurata muita miehiä. Pahaksi\nonneksi.\"\n\n\"Oletteko kuullut mitään Artwellista?\" kysyi Josephine varovasti.\n\nMies nauroi leveästi. \"Jo vain, Less on turvassa. Hän pyysi minua\nkiittämään teitä. Te teitte hänelle hyvän työn, ma'am. Artwell ei\nole koskaan varastanut hevosta keneltäkään!\" Hän katsoi Josephilleen\ntuikeasti, kysyvästi. \"Ettehän ole kertonut Brannonille, että minä\nkatkaisin Artwellin siteet?\"\n\n\"Enhän toki\"! selitti Josephine.\n\n\"Se on oikein\", sanoi mies, silmät loistaen tyytyväisyyttä.\n\"Jos Brannon saisi tietää sen, niin tekisi hän elämäni vähemmän\nmiellyttäväksi.\"\n\n\"En kerro sitä hänelle koskaan.\"\n\n\"Aa, ette pidä hänestä?\" sanoi mies hieman intohimoisesti. \"Niin, on\npaljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä. Hän on hieman liian pirteä.\"\n\nJosephine ei halunnut jatkaa keskustelua Brannonista. Hän puhui\nkarja-aitauksesta, hevosista, seudusta ja siitä pelon tunteesta, jonka\nniiden näkeminen hänelle aiheutti.\n\nMies katseli häntä uteliaasti ja ilmeisesti hieman hämmästyneenä,\nvaikka selvästi huvitettuna siitä että Josephine sanoi pelkäävänsä\nympäristönsä valtavuutta ja voimaa.\n\n\"Älkää jutelko minulle sellaisia\", nauroi mies. \"Se on minulle jotakin\naivan uutta. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi vuoria,\nsyvänteitä, puita ja tasankoja tai muuta sellaista. Eikös siellä idän\npuolella sellaisia näe?\"\n\nLuonnollisesti Josephine tästä huomasi, että häneltä puuttui\nmielikuvitusta. Hän tunsi pientä pettymystä, mutta hän lohdutti itseään\nsillä, että oli kuullut ihmisten kummastelevan suuria kaupunkeja,\nvaikka hän itse oli niin tottunut niitten ihmeisiin, etteivät ne enää\nherättäneet hänessä mitään ihmetystä.\n\n\"Lähetän Chongin hoitamaan jalkaanne\", sanoi hän ja kääntyi lähteäkseen.\n\n\"Joutavia, sitä ette tee\", sanoi hän nopeasti. \"Siitä ei maksa vaivaa\nolla levoton.\"\n\n\"Denver on loukkaantunut pahemminkin, miss Hamilton\" kuului hidas,\nhieman pilkallinen ääni lähinnä päärakennusta olevan nurkan takaa.\n\nJosephine kääntyi ympäri ja näki jäykistyen Brannonin.\n\nHän seisoi väen asunnon nurkalla hajasäärin, käsivarret ristissä\nrinnalla ja oikean käden sormet hypistelivät leukaa.\n\nJosephine oli nähnyt hänet samassa asennossa sinä päivänä kun\nhän pelasti Artwellin, juuri ennen kuin hän oli huomannut tämän\npaon, seisoessaan miehineen odottamassa junan lähtöä. Asento\noli luonteenomainen hänen tyyneen ilkamoivaan ja itsetietoiseen\nsuhtautumiseensa nähden, kanssaihmisiinsä.\n\nHän oli ilmeisesti kuunnellut heidän keskusteluaan. Ah, kuinka\nJosephine vihasi häntä!\n\n\"Luonnollisesti te ette välitä Mr Denverin jalasta vähääkään!\" sanoi\nhän, silmät säihkyen halveksuntaa. \"Mies, joka kuuntelee salaa, on\nliian itsekäs tehdäkseen mitään onnettomien hyväksi.\"\n\n\"Mr Denver ei ole onneton, Miss Hamilton\", sanoi Brannon, korostaen\nleveästi \"mister\" sanaa. \"Hieman pahoinvoipa ehkä. Sattui nyrjäyttämään\njalkansa, juuri nyt kun olisi pitänyt olla auttamassa poikia raskaassa\nja likaisessa työssä merkittäessä karjaa avonaisella arolla.\"\n\n\"Näyttää siltä, kuin Mr Denver ei olisi ainoa mies, joka pakoilee\nraskasta, likaista työtä\", sanoi Josephine kerkeästi.\n\n\"Niinhän se on. Voihan olla, että jäin pitämään Denverille seuraa hänen\nyksinäisyydessään.\"\n\nJosephinen pilkka ei ilmeisestikään tehonnut Brannoniin. Ja jos\nhän tunsikin sen, niin oli se liian syvällä näyttäytyäkseen. Hänen\nsilmäyksensä Denveriin oli oudon tyhjä, ikäänkuin lyhytnäköisen. Oli\naivan kuin ei hän olisi miestä nähnytkään.\n\nDenverin huomasi Josephine istuvan jännittyneenä, joka lihas\nvärähtelevänä. Hänen huulensa olivat nyrpällään ja hänen tummat\nsilmänsä olivat kivenkovat ja raivosta kiiluvat.\n\nMutta se oli raivoa, jota Denver koetti voimainsa takaa tukahuttaa.\nJosephinesta näytti kuin mies olisi tiennyt, että hänen täytyi hillitä\nsitä, sillä hän pelkäsi näyttää sitä.\n\nMyöskin huomasi Josephine, että Brannon salassa nautti Denverin\nponnistuksesta hillitä itsensä. Hän oli myös epämääräisesti tietoinen\nsiitä, että hänen silmiensä edessä oli käynnissä jonkinlainen taistelu,\njotakin salassa olevaa, joka suoritettiin alkuperäisten, hirvittävien\nvoimien kesken.\n\nSamoin kuin tuona Artwellin vapauttamispäivänä, näytti Brannon nytkin\nolevan hallitseva voima. Hän oli yhtä varma kyvystään käskeä, yhtä\nvarma hallitsemaan joka tilannetta, mikä hänen kohdalleen sattui.\nJosephine tunsi taas tuon raudankovan taipumattomuuden, ja kammottava\ntyyneys, jonka alle hän sen kätki, ärsytti häntä kuten aikaisemminkin.\nHän päätti pistää Brannonia niin syvälle, että tämän täytyi paljastaa\nitsensä jollakin tavalla.\n\n\"Tietääkö Betty Lawson, että te laiminlyötte velvollisuutenne?\" kysyi\nhän.\n\n\"En tiedä mitä Betty ajattelee tällä haavaa\", vastasi Brannon.\n\n\"Oh, minä otaksun, että tämä on eräs tapa huomauttaa minulle, että se\nmitä te teette, ei ole minun asiani?\"\n\n\"Käskikö Betty sanomaan, että minun on tehtävä teille tiliä töistäni?\"\nkysyi Brannon, katse tiukkana, kohdatessaan Josephinen.\n\nJosephine naurahti pilkallisesti, turhaan yrittäen vaimentaa raivoaan,\njoka hänen suonissaan kihisi. Hän tiesi hävinneensä. Jollakin tavalla\nhän sai sen kummallisen vaikutelman, että hänen sanansa muistuttivat\nrakeitten rapinaa peltikattoa vasten. Ne saivat aikaan aika rätinän,\nmutta niillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusta metalliin.\n\nMutta hänen onnistui näyttää vihansa silmillään ja se tuotti hänelle\njonkinverran lohdutusta. Ja hän oli varma siitä, että hänen käytöksensä\nosoittama halveksuminen, kun hän kääntyi ja lähti hänen luotaan, täytyi\nsaada miehen huomaamaan, kuinka vähäpätöinen atoomi hän sittenkin oli\ntytön mielestä.\n\nTämä usko pysyi lujana siksi, kunnes hän pääsi kuistille ja sieltä\nkatsoi taakseen.\n\nBrannon seisoi häneen päin; hän oli ilmeisesti seurannut häntä\nkatseellaan. Josephine saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa ja näki,\nettä hän hymyili.\n\nJosephine meni taloon, oleskeluhuoneeseen, ja pysähtyi siihen. Hänen\nkasvonsa punoittivat raivosta, jonka hän tiesi johtuvan siitä, että\nhän oli Brannonissa tavannut miehen jonka tahto oli lujempi kuin hänen\nomansa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nJosephine vietti lopun päivää suuressa seurusteluhuoneessa, miettien\nyhteenottoaan Brannonin kanssa. Hän oli liian vihainen voidakseen\nlukea hyllyllä olevia kirjoja, joitten kannet viekoittelevina\npaistoivat hänen silmiinsä. Hän oli liian ärtynyt voidakseen neuloa\ntai uudistaa toisen hattunsa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka\npienillä laitteilla olisi tullut entistä viehättävämmäksi. Sellaiset\npienet ilot ja tehtävät näyttivät aivan vähäpätöisiltä aamun\ntapahtumiin verrattuina. Elämä, suuri, elävä ja alkuperäinen elämä oli\nmieltäkiinnittävämpi.\n\nHänen kasvonsa hehkuivat vielä kun hän, syötyään päivällisensä,\nvinosilmäisen Chongin tarjoillessa, palasi seurusteluhuoneeseen ja\nseisoi hetkisen lännenpuoleisen akkunan ääressä katsellen ulos.\n\nDenveriä ja Brannonia ei näkynyt missään.\n\nJosephine valitsi itselleen kirjan ja meni kuistille, jossa hän\nistuutui keinutuoliin ja koetti lukea, saadakseen Brannonin\najatuksistaan.\n\nKirja oli ikävä, mielenkiinnoton. Hän paiskasi sen kiinni että\npaukahti. Hänen otsansa oli sileä ja huulet luonnollisessa asennossaan\nkun hän istui katsellen pohjoista lakeutta, joka kohosi hänen katseensa\nsuuntaan ja jolla loisti vihreitä täpliä, harmaitten ja tasaisten\nsaviläikkien vastakohtana.\n\nHän aikoi voittaa Brannonin. Hän tahtoi näyttää hänelle, ettei häntä\npeloittanut hänen mestaroiva itsetietoisuutensa, hänen harkittu\nvälinpitämättömyytensä toisten toivomuksista ja haluista, hänen\nmielettömät koskemattoman valtiutensa vaatimukset eikä hänen naurettava\nitseluottamuksensa. Hän aikoi opettaa hänelle, että hän ei voinut —.\n\nSiinä hänen ajatuksensa menettivät yhtenäisyytensä. Vihreänruskea aro\nmuuttui sekavaksi, hämäräksi järveksi. Josephine itki.\n\nHieman myöhemmin hän hautoi silmiään märällä pyyheliinalla ja puri\nhuultaan suutuksissaan, vaikka hänen yhä suonenvedontapaisesti\nnytkähtelevät olkapäänsä selvästi todistivat hänen mielenliikutuksensa\nankaruutta.\n\nHänen vihansa Brannonia kohtaan oli tullut katkeraksi, hurjaksi ja\nsen voima aiheutti hänelle kostonhimoista iloa, sillä itkunsa aikana\noli hän kerran ollut myöntämäisillään, että hän tunsi itsensä niin\nviheliäiseksi siitä syystä, että hän piti Brannonista, huolimatta\nvälinpitämättömyydestään häntä kohtaan.\n\nIltapäivä oli lopussa, kun hän nousi ja meni sisään.\n\nChong oli illallisen valmistuspuuhissa ja hymyili hänelle kohteliaasti\nkun hän astui keittiöön.\n\n\"Tuntu ikevelle!\" mongersi hän. \"Missy Lawson pite suuri ääni.\"\n\nJosephinellä oli ikävä, paljon ikävämpi, kuin hän tahtoi myöntääkään.\nHän meni huoneeseensa, ja kun hän palasi oli Chong jo kattanut pöydän.\n\nKun hän oli lopettanut ateriansa, oli maailma pimennyt ja kuistilta\nkatsoen näytti suunnaton alanko kääriytyneen synkkiin varjoihin.\n\nHämärä jatkui viimeiseen saakka. Vaipuvan auringon viimeisetkin säteet\nkatosivat korkeilta vuoren huipuilta taivaanrannalla ja silloin vaipui\nalanko äkkiä tumman verhon taakse ja Josephine saattoi vain hämärästi\nerottaa esimiehen ja väen asunnon ääriviivat.\n\nHän meni seurusteluhuoneeseen ja sytytti lampun.\n\nPuolta tuntia myöhemmin, kun ei hän kuullut mitään ääntä keittiöstä\nja otaksuen, että Chong oli mennyt levolle, nousi hän ja meni ovelle\nmielessään pelonsekainen aavistus, että joku hiiviskeli talon\nympärille. Hän aikoi sulkea oven ja tarttui jo ripaan, kun hän kuuli\nkumeaa, raskasta töminää.\n\nKahden vaiheilla, valmiina pakenemaan, jäi hän kuuntelemaan. Ääni tuli\nlähemmäksi, selvemmäksi. Hevonen — täyttä neliä.\n\nHän veti helpotuksen huokauksen, huomattuaan, että hänen hermonsa\nolivat vain olleet liian jännittyneinä. Lähestyvä hevonen ehkä merkitsi\nvain sitä, että jokin talon miehistä oli ratsastanut kotiin, tuodakseen\njonkin tiedon Brannonille, joka oli jäänyt kotiin \"Denverin seuraksi.\"\n\nHänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn sitä ajatellessaan,\nmutta se katosi taas kun hän kuuli kavion kapseen aivan kuistin\nnurkalla ja äänen, joka kantautui hänen korviinsa pimeyden tyhjyydestä.\n\n\"Halloo! Onko joku pojista siellä?\"\n\n\"Mitä — ei — on. Nimittäin Denver ja Brannon.\"\n\n\"Hyvä\"! Ääni kuulosti tyytyväiseltä ja kaikui korkeana ja syvän\nmiehekkäänä. Josephinen silmät olivat jo tottuneet pimeyteen ja hän\nsaattoi erottaa hevosen ja miehen hämärät ääriviivat.\n\n\"Se vapauttaa minut enemmästä\", kuului ääni taas. \"Minulla on omat\nasiani toimitettavana ja minulla on helvetinmoinen kiire. Kävin\nLaskarissa. Palatessani poikkesin Ben Whitmanin luona. Hänen äitinsä\non sairas, lienee saanut jonkin kohtauksen tai muuta semmoista, Ben\npyysi minua ratsastamaan Willetiin hakemaan lääkäriä. Sanoin meneväni\nsinne, ellei täällä olisi ketään, jonka voisi lähettää. Siinä kaikki.\nLuulenpa, että olen toimittanut asiani.\"\n\n\"Odottakaa!\"\n\nÄkillisen kiihtymyksensä vallassa oli Josephine astunut kuistille ja\noli jo puolitiessä miehen luo lausuessaan komentavan sanansa.\n\n\"Puhukaa nopeasti!\" huusi mies kärsimättömänä.\n\n\"Onko Mrs Whitman hyvin sairas?\"\n\n\"Hän on sairas, ma'am, se on kaikki, mitä tiedän. Katsoin häntä ja hän\noli aika kuumeessa. Kärsi kovasti. Parasta antaa Denverin tai Brannonin\nhoitaa asia. Näkemiin, ma'am.\"\n\nKuului taas kavioitten kuminaa, hämärä olento syöksyi yön pimentoon ja\nhevosmies oli häipynyt näkyvistä.\n\nHetkisen seisoi Josephine liikkumattomana kuistilla, avuttoman\nepäröivänä ja syvästi kiihtyneenä.\n\nBrannonin täytyi luonnollisesti lähteä, sillä Denveristä ei ollut\nkolmenkymmenen viiden mailin taipaleelle kipeine jalkoineen.\n\nHän otaksui, että Brannon oli tuvassaan. Hän tirkisti pimeyteen ja\nnäki kapean valojuovan lankeavan toisesta akkunasta. Arvatenkaan ei\nBrannon ollut kuullut ratsumiehen tuloa ja niin vastenmieliseltä kuin\nse hänestä tuntuikin arveli hän, että hänen oli mentävä hänen tupaansa\nja ilmoitettava hänelle, mitä oli tapahtunut.\n\nHän oli jo kuistin reunalla, kun hän huomasi, että jokin olento\nliikuskeli vähän matkan päässä pimeydessä.\n\n\"Brannon?\" sanoi hän terävästi.\n\n\"Se olen minä, ma'am, Denver\", kuului ääni matalana ja liukkaana.\n\"Kuulin hevosen tulevan ja miehen puhuvan. Näin hänen nelistävän pois.\nArvaan, että hänellä oli kiire johonkin, vai?\"\n\n\"Asia koskee Mrs Whitmania, hän on hyvin sairas. Äskeinen mies kertoi,\nettä Ben Whitman oli pyytänyt häntä poikkeamaan täällä saadakseen\njonkun lähtemään Willetiin lääkäriä hakemaan. Arvaan, että teidän\njalkanne —\"\n\n\"Se on aika huonossa kunnossa, ma'am ja sitä pakottaa. Olen aikalailla\npahoillani, mutta jos —\"\n\n\"Hakekaa Brannon sitten tänne, olkaa hyvä. Mutta kiiruhtakaa! Naisparka\nsaattaa kuolla.\"\n\n\"Brannon on täällä\", tuli pimeydestä jonkin matkan takaa. \"Mikä on\nhätänä? Kuka tekee kuolemaa?\"\n\n\"Mrs Whitman. Eräs mies ratsasti tästä ohi pari minuuttia sitten. Mrs\nWhitman tarvitsee lääkärin apua.\"\n\nBrannon tuli esille pimeydestä, nousi kuistin reunalle ja seisoi niin,\nettä heikko valon kajastus avonaisesta ovesta sattui häneen.\n\nJosephine värisi omituisesti hänet nähdessään. Oli aivan kuin viileä,\ntyyni yön henkäys olisi laskeutunut hänen ylleen vaimentaen hänen\nkiihtyneisyyttään ja viihdyttäen hänen väriseviä hermojaan. Hän tiesi,\nettä se oli tuon miehen sisäinen voima, joka otti hänet valtaansa,\njoka veti häntä puoleensa ja joka piti häntä vallassaan, tuo jäntevä,\nelävä, vastustamaton voima, jota hän alusta pitäen oli tuntenut hänen\nläheisyydessään.\n\nHän vihasi miestä senvuoksi, että tällä oli tuo voima hallita, vallita\njoka tilanne ilman ponnistusta, luonnollisesti, ikäänkuin ei muuta\nmahdollisuutta olisi olemassakaan. Hän vihasi häntä sen vuoksi, että\nmies tiesi tarkalleen kuinka hän koetti taistella tuota vetovoimaa\nvastaan ja hän vihasi häntä juuri sen vuoksi, niin katkerasti, että\nhän sielussaan myönsi, että miehen oli onnistunut tehdä itsensä\nmielenkiintoiseksi hänelle.\n\nNyt aikoi hän hallita, sillä hän oli päättänyt näyttää miehelle,\nettei hän hyväksynyt hänen julkeuttaan, jolla hän niin tyynesti vaati\nitselleen voiman ja käskijävallan käyttöä.\n\nDenver oli ontunut omia teitään kuistille. Hän seisoi nyt lähellä\nBrannonia, samassa valopiirissä. Hän oli ääneti ja hänen kasvonsa\nolivat ilmeettömät, mutta hänen mustat silmänsä olivat varuillaan\nja hänen katseensa liukui Josephinesta Brannoniin ja hänen ohitseen\nseurusteluhuoneeseen. Hänen jalkansa oli yhä siteessä.\n\n\"Brannon, minä tahdon, että ratsastatte Willetiin lääkäriä hakemaan!\"\n\nJosephinen ääni oli kylmä ja käskevä ja hän tiesi, että siinä soi\nhitunen kostonhaluakin.\n\nHän huomasi myös kuoleman hiljaisuuden, joka seurasi hänen sanojaan.\nSillä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikaan näki hän Brannonin\nsilmissä jonkinlaista kiihtymistä. Hän näki niissä nuppineulan verran\nivallista naurua ja hän näki hänen huulensa vetäytyvän ikäänkuin\nsydämettömään iloon.\n\nIlme oli niin lyhytaikainen ja ovela, että ennen kuin Josephine sai sen\nselväksi tajussaan vastaista harkintaa varten, oli se jo kadonnut ja\nBrannon katseli häntä tyynenä, tarkkaavana.\n\n\"Luulen, että ette ymmärrä minua, Brannon\", sanoi Josephine kylmästi.\n\"Mrs Whitman on hyvin sairas ja tarvitsee lääkäriä heti. Sillä aikaa\nkuin seisotte siinä mitään tekemättä saattaa hän kuolla.\"\n\n\"Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, miss Hamilton\", sanoi Brannon.\n\"Mutta tahdon huomauttaa teille, että minä olen vielä käskijänä\nTriangle L:ssä. Yksi esimies riittää karjataloa kohti. Denver menköön\nlääkäriä hakemaan ja samalla voi hän paikkauttaa jalkansakin siellä.\"\n\nJosephine tunsi ensin syvää häpeää ja nöyryytystä. Isku, hämmästys\nja se uskomaton tosiasia, että Brannon oli uskaltanut sanoa hänelle\nsellaista, kauhistutti häntä, saattoi hänet sielulliseen sekasortoon.\nMutta sitten seurasi niin voimakas raivoisan vihan ja suuttumuksen\nhyökyaalto, että se toi hänet aivan Brannonin eteen, niin lähelle,\nettä vain muutama tuuma oli heidän välillään kun hän puhui ja hänen\nleimuavat, pilkalliset silmänsä olivat sanomattoman ylenkatseelliset.\n\n\"En usko, että käsitätte, kuinka äärettömästi minä vihaan teitä,\nBrannon\", sanoi hän tyynesti, huolimatta intohimojen myrskystä, joka\nhänessä riehui. \"Minä tahdon että tiedätte sen. Minä tahdon, että\ntiedätte valinneeni teidät lähtemään lääkäriä hakemaan senvuoksi, etten\ntahtonut jäädä teidän kanssanne kahden taloon. Minä vihaan teitä,\nhalveksin teitä, enkä luota teihin vähääkään! Ja jos Denver menee\nlääkäriä hakemaan, niin minä lähden hänen kanssaan.\"\n\nBrannonin rauhallinen silmä ei värähtänyt. Josephine näki hienon\nhymyn viivähtävän hetkisen hänen huulillaan ja näki hänen katseensa\nsyventyvän ilmeeksi, jota hän ei vähääkään osannut ymmärtää. Sitten\nsanoi Brannon lyhyesti:\n\n\"Taitaa riittää kerrakseen.\" Sitten hän kääntyi, astui kuistilta ja\nkatosi pimeään, hevosaitaukselle päin.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nDenver ei puhunut mitään Brannonin lähdettyä. Hän kääntyi ja katsoi\nBrannonia, kunnes tämä katosi näkyvistä. Sitten hän ontui kuistin\naitauksen nurkalle ja istuutui, nojaten mukavasti pylvääseen.\n\nJosephine ei liikahtanut. Hän seisoi siinä, mihin Brannon oli hänet\njättänyt, jäykistyneenä, yhä raivokkaana, mutta tuntien häijyä\ntyydytystä siitä tietoisuudesta, että oli sanonut Brannonille juuri\nsen, mitä hänestä ajatteli.\n\nHän ei liikahtanut pitkään aikaan, vaikka koetti pinnistää silmiään\nnähdäkseen Brannonin ratsastavan pois. Mutta läpäisemätön pimeyden\nverho esti Brannonia näkymästä.\n\nVaientaakseen yhä ristiriitaisina mylleröiviä tunteitaan, meni\nJosephine kuistin kauimpaan päähän, jonne hän jäi joksikin aikaa\ntuijottamaan pimeyteen. Hänen tunteensa olivat merkillinen sekoitus\nnöyryytystä, raivoa ja pahaa mieltä.\n\nHän näki yhä Brannonin kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet, hänen\nseistessään kuistilla. Hän koetti selittää tuota outoa hymyä, joka oli\nilmestynyt hänen huulilleen kun hän oli ilmaissut hänelle todelliset\ntunteensa ja hän koetti selittää tuota ovelaa ilmettä, joka oli\nkuvastunut hänen katseessaan.\n\nJosephine oli vakuutettu siitä, että Brannon ei ollut uskonut häntä,\nkun hän sanoi vihaavansa häntä, sillä sen saattoi nähdä hänen hymystään\nja silmistään.\n\nEikä hän edes ollut näyttänyt vihaiselta tai loukkaantuneelta. Hän\noli näyttänyt huvitetulta. Siinä se oli. Mutta hänen ilonsa oli\nollut julmaa, aivan kuin hänellä olisi ollut tieto jostakin, joka\nhämmästyttäisi Josephineä sanomattomasti, jos hän tahtoisi puhua\nsuunsa puhtaaksi, tieto jostakin salaisesta, salaperäisestä, joko\nmurheellisesta tai uhkaavasta.\n\nHän seisoi kauan kuistin itäpäässä. Hän ei itsekään tiennyt kuinka\nkauan. Mutta sitten hän hätkähti siitä tietoisuudesta, että hän oli\nkokonaan syventynyt katsomaan Brannonin kuvaa sielussaan. Suunnattoman\nalangon itäisen laidan yli oli noussut kellertävä täysikuu ja hän\nikäänkuin kylpi sen runsaassa, loistavassa ja pehmeässä loisteessa.\n\nKuistinkin valaisi hopeinen hohde. Kauaksi laaksoa pitkin Willetiin\npäin ulottui hopeinen virta, kulkien mäet ja harjanteet ja hyväillen\nalankoja himmeällä loisteellaan.\n\nHän ei ihmetellyt, ettei voinut nähdä Brannonia, sillä hänhän oli\nseisonut kuistilla ainakin puoli tuntia ja sillä aikaa oli Brannon jo\nratsastanut monta mailia.\n\nMutta sittenkin haki hän häntä silmillään pohjoispuoliselta rinteeltä\nja hän huokasi kuuluvasti kun hän ei nähnyt häntä.\n\nBrannonin tupa näkyi nyt selvästi ja siihen akkunaan, josta hän\näskeisen hevosmiehen lähdettyä oli huomannut valojuovan virtaavan,\nkuvastui nyt hänen takanaan taivaanrannalla vaeltava kultainen keträ.\n\nDenverin näki hän tyydytyksekseen yhä istuvan kuistin nurkassa, jonne\nhän Brannonin lähdettyä oli mennyt. Oli ilmeistä, että Denver aikoi\npysytellä kartanon läheisyydessä siksi, kunnes Brannon palaisi.\n\nHän puhutteli Denveriä tultuaan seurusteluhuoneen ovelle ja kysyi\nhäneltä, oliko hän nähnyt Brannonia.\n\n\"En\", vastasi Denver hitaasti. \"Luulen, että hän sai niellä asian.\"\nSanoilla \"niellä asian\" tarkoitti hän varmaankin, että Brannon ratsasti\nnopeasti. Josephine tuumi kuinka pitkä aika hyvältä ratsastajalta —\nesimerkiksi Brannonilta saattoi mennä Willetiin ja hän ajatteli miten\nBen Whitman pystyisi hoitamaan äitiään, kunnes lääkäri saapuisi.\nKolmekymmentä viisi mailia. Se merkitsi seitsemänkymmentä mailia\nyhteensä. Se merkitsi myös sitä, että Mrs Whitman saisi kärsiä vielä\nmonta tuntia.\n\nAstuttuaan huoneeseen, jäi hän vielä muutamiksi minuuteiksi\nseisomaan keskipöydän ääreen ja ajatteli Mrs Whitmania, hänen\nkalpeita, surunvoittoisia kasvojaan ja hänen suuria silmiään, jotka\nkaunopuheisesti ilmaisivat kärsimystä ja samalla sankarillista\nkärsivällisyyttä.\n\nHän katseli huoneen mukavia tuoleja. Ne seisoivat siinä niin\nviekoittelevina, mutta katsoessaan niitä, huomasi hän että velvollisuus\nkutsui häntä. Whitmanien talolle oli kymmenen mailia ja tie oli\ntottumattomalle ratsastajalle vaikea, mutta hän ei ollut seisonut\npöydän ääressä montakaan minuuttia, kun hän huomasi päättäneensä lähteä\nmrs Whitmanin luo.\n\nDenver tunsi tien ja häneen saattoi luottaa. Hän kääntyi ja aikoi mennä\novelle pyytämään Denveriä satuloimaan hevosia.\n\nDenver seisoi ovella.\n\nHän seisoi toisella jalallaan, nojaten kipeää jalkaansa kepeästi\nkynnystä vasten. Hänen kätensä olivat ojennetut ovenpieliä vasten ja\nsormet olivat hajallaan siten, että Josephine joutui ihmettelemään\nhänen käsiensä suuruutta.\n\nDenverissa oli tapahtunut muutos. Väen asunnolla samana päivänä\noli hänen käytöksensä ollut kunnioittava ja nöyrä. Nyt näytti hän\nuteliaan rohkealta ja tuttavalliselta. Hänen asentonsakin ilmaisi\nhäpeämättömyyttä. Hänen suunsa oli veltossa, eriskummallisessa ja\nylimielisessä hymyssä ja hänen silmänsä olivat kovat kuin akaatti ja\nniissä paloi sellainen intohimo, jota Josephine ei vielä koskaan ollut\nnähnyt kenenkään miehen silmissä.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nJosephinestä oli Denver kuin toinen ihminen. Hän oli tällä hetkellä\nniitten näkymättömien vaarojen ruumiillistuma, jotka häntä olivat\nuhanneet aina Lawsonin karjatalolla olonsa ensi hetkistä asti. Hän oli\nvaara itse, jonka hänen harhaileva mielikuvituksensa oli kehittänyt.\nHän oli sen lupauksen täyttymys, jonka aava aroseutu oli antanut. Hänen\nsilmissään kuvastui seudun julmuus ja hänen käytöksessään oli maan\nkaru, raaka voima.\n\nNyt hän käsitti, että hän oli erehtynyt kieltäessään Brannnonia\nlähettämästä Denveriä Willetiin. Brannon oli sittenkin se mies, johon\nhän todellisuudessa luotti, vaikka hän oli antanut tyhmän ennakkoluulon\njohtaa itseään. Hän tiesi myös nyt, että Brannon oli ollut tietoinen\nsiitä, että Josephine oli tekemäisillään erehdyksen. Se oli ollut se\nsalainen tieto, jonka hän oli hänen silmissään nähnyt, miehen seisoessa\nkuistilla. Brannon tiesi mitä lajia miestä Denver oli ja hän oli\ntahtonut ilmoittaa tietonsa hänelle. Sen vuoksi oli hän Josephinea\nnuhdellut, sen vuoksi oli hän häntä loukannut kylmästi toteamalla,\nettei karjatalo tarvinnut enempää kuin yhden esimiehen.\n\nTullessaan tästä vakuutetuksi, tunsi Josephine polviensa heikkenevän ja\nhetkisen oli hän vähällä menettää kaikki voimansa.\n\nDenverin oli täytynyt huomata joitakin epäilyksen ja pelon merkkejä\nhänessä, sillä kun Josephine katsoi häntä hitaasti laajenevilla\nsilmillään ja kasvot kalpeina, näki hän, että Denver nauroi ilkeästi.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän. \"Ajattelin tässä, että te tuskin käsititte,\nmitä Brannon tarkoitti. Ette kai tullut ajatelleeksikaan sitä, vai?\nTe kohtelitte häntä kuin koiraa. Se on naisten tapa. Heillä ei ole\npaljoakaan järkeä, ja sen vuoksi miesten on niin helppo saada heidät\nvaltaansa. Jos te aiotte jatkaa minun kanssani samaan tapaan, niin minä\nsyön teidät elävältä! Ymmärrättekö?\"\n\nJosephine ei ollut hänestä kuin muutaman jalan päässä ja kun hän\nnäki hänen lähestyvän, oli hän varma siitä, ettei mies, huolimatta\nuhkaavasta käytöksestään saattanut tarkoittaa mitään pahaa, sillä hän\ntiesi, että Chong oli talossa ja hän oli Bettyltä kuullut, että Chong\noli yhtä hyvä tappelija, kun mikä karjapaimen hyvänsä talossa ja että\nhän oli kunnon mies sekä rohkea ja luotettava.\n\nMutta hän ei tahtonut turvautua Chongiin. Hän ei halunnut mitään\nväkivaltaisuuksia ja hän toivoi, ettei Denver menisi äärimmäisyyksiin.\n\nHän viivytteli peräytymistään kunnes Denver oli astunut kaksi askelta\nhäntä kohti, sillä hän oli ajatellut, että hänen kipeä jalkansa\nhidastuttaisi hänen liikkeitään, ja jos hän todella aikoi tehdä hänelle\npahaa, olisi hänen helppo väistää häntä siksi, kunnes Chong ehtisi\napuun.\n\nHän ei voinut uskoa, että kukaan mies uskaltaisi yrittää sitä, mikä\nselvästi paloi Denverin silmissä.\n\nJosephine hätkähti nähdessään, että Denver käytti loukkaantunutta\njalkaansa yhtä hyvin kuin toistakin. Tuo huomio selvisi hänelle\nhitaasti, sillä kun hän vihdoin peräytyi, ojensi Denver pitkän\nkäsivartensa ja otti häntä lujasti oikeasta ranteesta kiinni,\nriuhtaisten hänet voimakkaasti luokseen.\n\nHetkisen oli hän liian huumaantunut voidakseen taistella vastaan ja\nhänen hämmästyksensä oli suurempi kuin hänen pelkonsa.\n\nDenver naurahti.\n\n\"Te olette järkevä\", sanoi hän. \"Ei maksa vaivaa panna vastaan.\"\n\nIlmeisesti hän käsitti Josephinen passiivisuuden antautumiseksi\nvaikka tyttö päinvastoin oli hiljaa vain kootakseen voimiaan ja\nsaadakseen ajatuksiinsa jotakin järjestystä sekä saadakseen takaisin\nhengityskykynsä, jonka hän näytti kokonaan menettäneen.\n\nSitten hän kiljahti ja syöksi äkkiä molemmat nyrkkinsä Denverin rintaa\nvasten ja työnsi hänet luotaan kaikin voiminsa.\n\nIhmeellistä — mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.\n\nSillä Denverin lihakset olivat äkkiä tulleet veltoiksi. Josephine kuuli\nhänen vetävän hätäisen henkäyksen, näki hänen kasvonsa kalpenevan ja\nsilmäinsä laajenevan, aivan kuin hän olisi nähnyt peloittavan aaveen.\n\nHän unohti kokonaan olevansa vapaa. Hämmästyksissään jäi hän\nliikkumattomana katsomaan miehen äkillistä muutosta. Sillä hän loittoni\nnyt hänestä ja koettaen vetäytyä mahdollisimman pieneksi pyrki\nilmeisesti välttämään jotakin Josephinen selän takaa tulevaa. Hän näki\nmiehen hitaasti nostavan käsiään, sormet hajallaan, kämmenet häneen\npäin.\n\nKun Josephine kääntyi, ajatteli hän Chongia. Betty oli siis ollut\noikeassa, kehuessaan hänen luotettavuuttaan; hän oli tullut kreivin\naikaan.\n\nMutta Chong ei ollutkaan hänen takanaan. Avonaisessa akkunassa nurkan\nja kirjakaapin välissä seisoikin Brannon, pitäen toisella kädellään\nakkunaverhoa syrjässä ja toisella raskasta pistoolia.\n\nJosephine seisoi liikkumattomana. Hän oli iloinen, sanomattoman iloinen\nnähdessään Brannonin ja värisevät, kyynelettömät nyyhkytykset, jotka\nhäntä puistattivat, johtuivat kiitollisuudesta, joita ei sanoihin\nsaanut puetuksi.\n\nSittenkään hän ei liikahtanut, sillä Brannonin aikeisiin nähden ei\nsaattanut erehtyä. Hän aikoi tappaa Denverin.\n\nJosephine tunsi Denverin takanaan. Katsomatta sinnepäin tiesi hän että\nDenver koetti kaikin tavoin varjella itseään akkunasta uhkaavalta\nkuolemalta.\n\nHetkistä ennen Brannonin ilmaantumista, oli Josephinen vihantunne\nDenveriä kohtaan ollut niin voimakas, että hän olisi antanut perään\nhänet kokonaan vallanneelle halulle tappaa Denver, jos hänellä vain\nolisi ollut ase käytettävänään. Nyt, kun Brannon oli akkunassa\nja ylenmäärin tyytyväisenä siitä että oli pelastunut, tunsi hän\naivan päinvastaista. Sillä tieto siitä, että Brannon oli lähellä,\nnäytti muuttavan murhenäytelmän aivan tavalliseksi jokapäiväiseksi\ntapahtumaksi. Hän tunsi, että ainoa merkitys, mikä jutulla saattoi\nolla, oli isku hänen itserakkaudelleen — häpeällinen tietoisuus siitä\nettä hän oli vähällä joutua Denverin intohimon uhriksi.\n\nNyt hän ei enää ihmetellyt sitä, että seudun asukkaat olivat antaneet\nBrannonille liikanimen \"Teräs.\" Hänen kasvonsa näyttivät pöydällä\nolevan lampun valossa todella tuosta metallista muovaillulta.\nJosephine tunsi, että hän saattoi ahavoittuneen ihon alta eroittaa\nvalkoisenharmaan, taipumattoman kudoksen. Hänen huulensa olivat\nsuorana, kovana viivana ja hänen silmissään loisti sellainen tuli ja\nhehku, joka ehdottomasti lumosi Josephinen. Ne laajenivat, syvenivät\nja kohdistuivat vihdoin suoraan häneen. Josephine veti syvän pelon ja\nihmetyksen henkäyksen.\n\n\"Astukaa syrjään, miss Hamilton\", kuului Brannonin ääni kylmänä ja\nkäskevänä, vaikka oudon kiihkottomana. \"Aion tappaa tuon keltaisen\npreeriakoiran takananne.\"\n\nJosephine ei liikkunut. Hän aikoi pelastaa Denverin. Ei sen vuoksi,\netteikö Denver olisi ansainnut sitä rikollisesta yrityksestään, vaan\nsen vuoksi että väkivaltaisuus muodossa tai toisessa oli hänelle\nvastenmielistä, sen vuoksi, että laiton kuoleman tuottaminen oli tässä\ntapauksessa yhtä voimakkaasti hänen aatteitaan vastaan kuin se oli\nollut hänen pelastaessaan Artwellin hengen. Jos hänen sydämessään oli\njokin luonnoton intohimo, joka ei sallinut hänen myöntyä Brannonin\ntahtoon, näkyi se varmaankin siinä tulisessa silmäyksessä, jonka hän\nmieheen loi.\n\n\"Te ette saa tappaa häntä. Minä en salli sitä\", selitti hän. \"Miksi\nte aina olette niin innokas tappamaan ihmisiä? Eikö ole muita keinoja\nrangaista ihmisiä sellaisista rikoksista kuin tämä?\"\n\nHän näki Brannonin huulten vetäytyvän omituiseen, ilottomaan hymyyn\nja samalla hän huomasi Denverin liikehtivän vapaasti. Äkillisen\naavistuksen ahdistamana, että Denver aikoi ampua Brannonin, kääntyi hän\njuuri parhaaseen aikaan tarttuakseen hänen ranteeseensa.\n\nPonnistellessaan siinä estääkseen Denveriä vetämästä asettaan\nvyöltään, kuuli hän hiljaisen äänen vieressään ja näki miehen vartalon\nilmaantuvan niin lähellä itseään, että tämän hiha, käden välähtäessä\nuskomattomalla nopeudella hänen kasvojensa ohi, raapasi polttavana\nhänen poskeaan. Samalla näki hän että Denver horjahti, pani silmänsä\nkiini, ja hänen polvensa notkahtivat. Samassa putosivat hänen\nkäsivartensa velttoina sivulle.\n\nSitten näki hän Denverin kaatuvan pitkäkseen seljälleen huoneen\neteläisen seinän viereen, velttona ja tunnottomana. Nopeasti\nvilkaistessaan häneen näki Josephine, että hänen otsassaan oli verta\nvuotava haava.\n\nKun hän taas kääntyi, seisoi Brannon aivan Denverin vieressä ja katseli\nhäntä. Brannonin raskas pistooli, jota hän piipusta piti lujasti\nkädessään, oli osoittautunut vaikuttavaksi aseeksi.\n\nJosephine ei puhunut sanaakaan eikä Brannon katsonut häneen, vaikka\ntyttö seisoi häneen päin kauhistuneena ja Brannonin kalpeitten kasvojen\nja hänen silmissään palavan hillityn raivon lumoamana. Kun hän\nseisoi siinä tarkaten Denveriä, käsitti Josephine hänen kiivautensa\nhirvittävän voiman ja tunsi näkevänsä Brannonin sellaisena, kuin\nihmiset hänet yleensä tunsivat. Josephine pelkäsi, että Brannon\ntäydentäisi työnsä, ja kun Denver aikoi näyttää elonmerkkejä, astui hän\nBrannonia kohti, aikoen estää enemmän väkivallan. Mutta hän pysähtyi,\nkun Brannon, katsomatta häneen, heilautti rauhoittavasti kättään,\nikäänkuin sanoakseen, että hän hyvin tiesi, mitä hänen mielessään\nliikkui ja ettei hänellä ollut aikomusta käsitellä Denveriä sen\npitemmältä.\n\nÄänettöminä he seurasivat Denverin liikehtimistä, kun hän epävarmasti\nnousi jaloilleen kuin lyöty, piiskattu villipeto ihmishahmossa.\n\nKun Denverin vihdoin onnistui oikaista itsensä seinää vasten, puhui\nBrannon, katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden lyhyellä\nkäskyllä: \"Denver, kiitä neitiä.\"\n\nHän odotti, katsoen häneen halveksivasti, kunnes Denver astui eteenpäin\nja mutisi jotakin käsittämätöntä. Brannonin huulet vavahtivat, kun\nJosephine käänsi selkänsä miehelle.\n\nJosephine ei vaihtanut asentoaan, ennenkuin kuuli Denverin astuvan\nkuistin yli ja Brannonin menevän akkunan luo, väistävän verhot syrjään\nja katselevan kuutamoon. Kun Brannon vihdoin kääntyi akkunasta\nja katsoi häneen kuiva₁ koomillinen hymy huulillaan, tiesi hän,\nettä Denver oli mennyt ja hän vaipui lähimpään tuoliin heikkona,\nhervottomana miltei hysteerisenä.\n\nBrannon odotti hänen pyörtyvän tai saavan jonkin hermokohtauksen ja kun\nJosephine vaipui tuoliin ja istui siinä vapisten, kädet lujasti silmiä\nvasten painettuina, hymyili hän hieman pilkallisesti. Rinnan levoton\nnousu ja lasku ilmaisi hänelle kuinka epätoivoisesti hän taisteli\npysyttääkseen mielensä tasapainon.\n\nItsepintainen olio, ajatteli Brannon, uppiniskaisen itsepäinen. Hän\nansaitsee varsin hyvin saamansa läksytyksen siitä hyvästä, ettei\nnoudattanut hänen käskyään, määrätessään Denverin Willetiin ja\npäätöksestään vastustaa häntä.\n\nBrannon tunsi sangen vähän kunnioitusta hänen sotaista mielenlaatuaan\nkohtaan, siitäkin huolimatta, että Josephinellä, aivan ensi näkemästä\noli ollut sangen keskeinen sija hänen ajatuksissaan, että hänen\nsilmänsä ja tukkansa sangen usein oli kummitellut hänen mielessään ja\nvihdoin että Josephinen voimakas ja valkohipiäinen kaula olivat tehneet\nhäneen sangen syvän vaikutuksen.\n\nJosephine oli kaunis, yllättävän kaunis ja ellei hänen\nitseluottamuksensa olisi ollut niin hyökkäävää laatua ja ellei hän niin\nselvästi olisi ajanut aatetta tehdä niinkuin itse halusi, huolimatta\nmuitten toivomuksista, olisi Brannon ehkä taipunut tuntemaan erinäistä\nhellyyttä häntä kohtaan, sensijaan, että hän nyt melkein alistui\nilkeämieliseen haluun kiusoitella häntä.\n\nViimemainittu oli pirullinen mielijohde, jota sääli lievensi.\nKatsellessaan tyttöä siinä tunsi hän sääliä häntä kohtaan, vaikkakin\nhän tunsi suurta halua muistuttaa hänelle erinäisiä asioita, jotka\neivät olleet antaneet hänen sielulleen täydellistä rauhaa, kuten\nesimerkiksi se seikka, että Josephine halveksi ja vihasi häntä.\n\nMutta vaikka hänen sydämessään olikin hieman häijyyttä, veti eräs\nvoima, joka sai hänen valtimonsa kiivaammin sykkimään, hänet Josephinen\nviereen. Ennenkuin hän tiesikään, mitä hän teki, oli hän pannut kätensä\nJosephinen kumartuneelle päälle ja siveli hänen ihmeellisen lauhaa\ntukkaansa, samalla kuin hän nautinnonsekaisella säälillä katseli kuinka\nhänen hennot hartiansa vapisivat ja värisivät mielenliikutuksesta.\n\nJa vaikka hellyys voimakkaana kohisi Brannonissa, peri ilkamoiva piru\nhänessä kuitenkin voiton ja ystävällisen pilkallinen sävy äänessään hän\nkysyi:\n\n\"Te luotitte väärään mieheen, vai mitä?\"\n\nJollakin ihmeellisellä tavalla tuntui Josephinesta, kuin olisi ollut\nmaailman luonnollisin asia, että Brannon silitti hänen päätään, vaikka\nei kukaan mies vielä ollut yrittänyt sellaista. Ja Brannon ei konsanaan\nsaisi tietää, kuinka hänen kosketuksensa rauhoitti häntä, kuinka se\nsai hänen verensä liikkumaan. Oli kuin Josephine hänen sormiensa läpi\nolisi tuntenut hänen voimakkaan personallisuutensa. Ja kuitenkin häntä\nharmitti tuo kosketus, häntä suorastaan raivostutti, että hän salli\nsellaisen tuttavallisuuden tapahtua. Mutta sittenkin tuo kosketus\nvaikutti miellyttävän väristyksen hänessä. Hän tunsi häijyä tyydytystä,\nkun Brannon puhui, kiusotellen häntä siitä, ettei hän ollut pystynyt\narvioimaan miehiä oikein; hän tunsi ilon hurmaa siitä, että hän vielä\nsaisi riidellä Brannonin kanssa.\n\n\"Olkaa hyvä ja lopettakaa tuo hypisteleminen\", sanoi hän kylmästi. \"Ja\nminä en pidä sitä ensinkään miehekkäänä, että te huomautatte minulle\nerehdyksestäni. Kuinka saatoin tietää sen. Te ette totisesti näyttänyt\nluotettavalta, kurjine tapoinenne katsella ihmisiä aivan kuin ette\nnäkisi heitä. Ja ellette olisi ollut niin suurenmoinen eleissänne ja\nylhäinen, niin ehkäpä en olisi — niin ehkäpä en olisi sanonut teille\nsitä, mitä tulin sanoneeksi kuistilla.\"\n\nHän oli noussut tuolista ja seisoi sen vieressä. Hänen poskensa\npunoittivat ja hänen silmänsä loistivat kiihkosta. Hän oli jäykkä\nja uhmaileva ja oli ilmeisesti tyytyväinen saadessaan puhua suunsa\npuhtaaksi.\n\nBrannon iloitsi myöskin ottelusta. Mutta hänen ilonsa oli syvällisempi,\nsisäisempi. Hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja salasi tunteensa,\njotka olivat useampaa laatua, mutta keskittyi siihen pahankuriseen\najatukseen, että hänen oli onnistunut saada Josephine paljastamaan\nmielenlaatunsa.\n\n\"Te olette oppinut jotakin, Miss Hamilton\", sanoi hän. \"Te olette\noppinut, että mies ei aina tarkoita sitä mitä hän sanoo. Minä koetin\nsaada teitä ymmärtämään, ettei ollut turvallista jäädä karjatalolle\nDenverin kanssa kahden. Mutta te olitte päättänyt noudattaa omaa\nmieltänne.\"\n\n\"Luonnollisesti! Kuinka minä olisin voinut teitä uskoa. Kuinka te\nsaatoitte tietää, että Denver hautoi mielessään sitä — mitä hän yritti?\"\n\nHänen silmänsä leimusivat pilkkaa.\n\n\"Minä tunnen Denverin. Hänen jalkansa ei ollut kipeä. Tiesin, että\nhänellä oli mielessä jokin konnantyö. Olin aivan lähellä kun Callahan\nStarista poikkesi täällä illalla. Kuljeskelin ympäri hänen tullessaan,\npitäen Denveriä silmällä.\n\n\"Callahan?\"\n\n\"Callahan oli se ratsastaja, joka puhui teille Mrs Whitmanista. Starin\nkarjatalo on alangon reunassa.\"\n\n\"Oh\" huudahti Josephine hämmästyneenä, havaitessaan, että sillä\naikaa kun hän oli luullut istuvansa täysin turvassa karjatalolla,\ntämä mies oli edeltäkäsin tiennyt häntä uhkaavasta vaarasta ja\nryhtynyt toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen. Hän oli kiitollinen,\nmutta tunsi siitä huolimatta pettymystä siitä tiedosta, ettei hänen\nkiitollisuuden velkansa suinkaan rajoittunut yksinomaan siihen\nettä Brannon niin erinomaisen sopivaan aikaan ilmestyi akkunaan.\nKatsellessaan häntä siinä, sai hän sen vaikutelman, että Brannon oli\nkaikkitietävä ja että hän oli varustettu yliluonnollisella kyvyllä\nnähdä tapahtumat etukäteen; että hänellä oli täysi syy luottaa itseensä\nja että hän oli syvä, terävä ajattelija, jolla oli varma, erehtymätön\ntieto ihmisluonteen salaisuuksista. Hetken hän jo pelkäsi häntä, sillä\nhän säikähti ajatusta, että Brannonin tieto hänen tunteistaan käsitti\nmyös sen että hänellä oli vihiä Josephinen vastahakoisesta ihailusta\nBrannonia kohtaan, jota seikkaa hän ei ollut myöntänyt itselleen,\nennenkuin hän niin vastustamatta oli alistunut hänen hyväilyihinsä\nmuutama minuutti sitten.\n\nJosephine ei ollut aikonut myöntää ihailevansa häntä. Hän oli oikein\nvihainen itselleen siitäkin että oli ollut kyllin heikko edes\najatellakseenkaan sitä. Siihen saakka kun hän oli tuntenut Brannonin\nkäden päällään, oli hän vakuuttanut itselleen, että vaikutelma,\njonka hän miehestä oli saanut, perustui aivan luonnolliseen voiman\nkunnioittamiseen, samanlaiseen, jota tuntee jokaista ihmistä kohtaan,\njoka henkisten ominaisuuksiensa puolesta eroo ympäristöstään. Hänen\nmielestään Brannon oli vain kotiseutunsa tunnuskuva. Hänessä oli\nkeskitettynä kaikki ympäristönsä ominaisuudet, raaka voima, valmius\npanna täytäntöön lupaamansa kuoleman ja väkivaltaisuuden uhkaukset,\nväijyvät vaarat ja kaikkea halveksuva tietoisuus vastustamattomasta\nvoimasta.\n\nEhkä hän tunsi, että Brannonin voima oli kerran musertava hänen\nvastustuksensa, että hänen tahtonsa, taistellen viimeiseen saakka,\nkuten nytkin oli myöntyvä hänen tahtoonsa. Hän ei ainakaan aikonut\nantautua. Brannonin hallitseva, alkuvoimainen lujuus, joka aina\nilmeni hänen joutuessaan vastakkain Josephinen kanssa, hänen julma,\nhäikäilemätön valtiutensa, joka piili hänen sileän, metallimaisen\nulkokuorensa alla, elämän kovuus tässä maailman kolkassa, alaston\njulmuuden uhka, jota tuulen henkäykset kaikkialta puhalsivat hänen\nkasvoilleen, kaikkea tätä hän kauhistui.\n\nPieninkin alistuminen merkitsi Josephinelle kaiken sen menettämistä,\nmikä hänelle oli tullut rakkaaksi. Sivistyselämän ilot, elämä\nihmisten parissa, jotka olivat samanluontoisia kuin hänkin, miesten\nja naisten seura, jotka olivat omistaneet itselleen samat ihanteet\nkuin hänkin, — kylpyhuoneet, sähkövalot, iloiset, vilkkaat kadut,\nteatterit, tanssiaiset ja koko se ilmapiiri, jonka nämät muodostivat,\nsanalla sanoen, koko Idän. Siinä valossa, jossa hän oli oppinut elämää\ntuntemaan ja siihen hienoon ja hupaisaan kuvaan nähden, jonka hän\nnyt siitä sielunsa siveltimellä sommitteli, ei Brannon, huolimatta\nvaltavasta voimastaan ja varsin myönnettävästä vetovoimastaan ansainnut\nsellaista uhrausta Josephinen puolelta, ei sittenkään, vaikka tytön\nolisi ollut vakavasti harkiten myönnettävä rakastuneensa häneen.\n\nHän iloitsi siitä, että tiesi syvimmässä sydämessään vihaavansa\nBrannonia ja hän tunsi miltei pirullista tyydytystä siitä tiedosta,\nettä hänellä oli tilaisuus vastustaa ja pilkata häntä.\n\n\"Te olitte siis vakoilemassa\", sanoi hän, \"ja näitte tuon ratsastajan —\nCallahanin? Ja minä otaksun, että te kuulitte, mitä hän minulle sanoi?\"\n\nBrannon nyökkäsi päätään.\n\n\"Kun te sitten tulitte kuistille ja kysyitte mikä oli hätänä,\nteeskentelitte te siis, että ette ollut kuullut mitään?\"\n\n\"Niin on asianlaita.\"\n\n\"Miksi te teeskentelitte?\"\n\n\"Koetin saada tilaisuutta sanoa teille, että lähettäisitte Denverin\nWilletiin.\"\n\n\"Mutta minäpä en lähettänyt Denveriä\", hymyili hän voitonriemuisesti.\n\"Minähän lähetin teidät. Miksi ette lähtenyt?\"\n\n\"Tiedätte sen varsin hyvin.\"\n\n\"Mutta entä Mrs Whitman\", kysyi hän tiukasti.\n\n\"Lähetin Chongin.\"\n\n\"Chongin!\"\n\nBrannonin silmät vetäytyivät hymyyn nähdessään hänen hämmästyksensä.\n\n\"No\", sanoi Josephine syyttävällä äänen sävyllä. \"Sitten täytyi teidän\nolla lähellä taloa koko ajan — silloinkin kun Denver —\" Hän pysähtyi ja\nkatsoi tuimasti Brannoniin.\n\n\"Niin olinkin\", vastasi tämä hänen kysyvään silmäykseensä. \"Näin kaiken\nakkunasta, verhojen takaa.\"\n\n\"Miksi ette sitten — miksi sitten sallitte hänen —\" hän keskeytti,\npunastuen suuttumuksesta.\n\n\"Kun nainen sanoo vihaavansa miestä —\"\n\n\"Raakalainen!\" Josephine seisoi jäykkänä, kädet nyrkkiin puristettuina.\n\n\"Ja halveksii häntä —\"\n\n\"Pelkuri\"! Hänen silmänsä salamoivat.\n\n\"Ja ehdoin tahdoin lähettää hänet pois, pitääkseen keltaisen\npreeriakoiran turvanaan — luottaen häneen täydelleen ja saaden\nhalveksimansa miehen tuntemaan — .\"\n\n\"Oh, pelkuri! Pelkuri!\"\n\n\"Että hänellä tuskin on oikeutta elää ja hengittää edelleen\", jatkoi\nBrannon, aivan kuin ei hän olisi kuullutkaan Josephinen häpäiseviä\nnimityksiä. \"Rupesi jo olemaan aika antaa tuon preeriakoiran näyttää\nluotettavat ominaisuutensa.\"\n\nJosephine ei vastannut, vaan seisoi katsellen häntä pilkallisin ilmein.\n\n\"Eikä se ollut hänen ensimäinen rikkomuksensa halveksittavaa tyrannia\nvastaan\", jatkoi Brannon kuivasti. \"Eräänä päivänä, rautatien varrella,\nluotti hän tuohon preeriakoiraan siinä määrin, että uskoi hänen\nvakuutukseensa erään hevosvarkaan viattomuudesta.\"\n\n\"Oh\" huudahti Josephine, hämmästyneenä.\n\n\"Niin, Miss Hamilton, Denver ei osannut pitää suutaan kiinni.\nSellaiset miehet ei pysty pitämään salaisuuksia takanaan. Hän kertoi\nsiitä eräälle juoruämmälle ja niin sain minäkin sen tietää. Denverin\nja tuon neidin välillä oli ollut pientä kuiskuttelua ja he olivat\nsopineet Artwellin toimittamisesta junaan. Neiti oli ovela, tiedän sen,\nilahduttavan ovela. Tiesin sen myös silloin kun ilmoitin asian Betty\nLawsonille. Mutta minä en kertonut kaikkea silloin.\"\n\n\"Nyt kai te aiotte sen tehdä?\" sanoi Josephine ja hänen kasvonsa olivat\ntulipunaiset häpeästä.\n\nBrannon näki hänen tuskansa hänen silmistään, ne olivat täynnä\nsyyllisen hämmennystä ja väri hänen kasvoillaan vaihtui alinomaa.\nJosephine astui askeleen taaksepäin, nojasi suureen pöytään toisella\nkädellään ja loi katseensa maahan, niin että pitkät silmäripset\nkoskettivat poskia.\n\n\"Hyvää yötä, Miss Hamilton\" kuului Brannonin ääni.\n\nJosephine kuuli hänen askeleensa hänen mennessään huoneen poikki ja\nnosti silmänsä nähdäkseen parhaiksi kun Brannon astui ovesta ulos.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nBrannon ei ennättänyt kuin pari askelta kuistilla, kunhan kuuli tytön\näänen terävänä ja lujana takanaan. Hän pysähtyi ja meni takaisin,\nseisahtuen ovensuuhun ja katsoi häneen kysyvästi.\n\nJosephine istui suuren pöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat hyvin\nkalpeat ja silmät huolestuneen näköiset.\n\n\"No?\" sanoi Brannon.\n\n\"Brannon, mihin olette menossa?\"\n\nHänen äänensä oli matala, jännittynyt, ja Brannonin yritys tutkia hänen\nlevottomuutensa syytä päätyi hämmästykseen.\n\n\"Minähän sanoin teille vain hyvää yötä, Miss Hamilton. En muista\naikoneeni mennä minnekään erikoisesti. Minulla on erinäisiä laskuja\nsuoritettavana ja sitten menen nukkumaan.\n\n\"Oletteko varma, että ette ajatellut jotakin muuta?\"\n\n\"Aivan varma.\"\n\nJosephine veti syvään henkeä ja loi häneen lujan, kysyvän silmäyksen,\nikäänkuin olisi tahtonut saada selvän siitä, puhuiko Brannon totta.\n\n\"Teillä näyttää olevan niin kovin kiire\", sanoi hän epäröiden.\n\"Minä luulin — niin — ehkä teillä sittenkin oli jotakin määrättyä\nmielessänne. Vai kuinka?\"\n\n\"En luule.\" Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, vaikkakin hän salasi\nsen Josephineltä. Hänelle oli selvinnyt, että Josephinellä mahtoi olla\ntärkeä syy, kysellessään hänen aikeitaan.\n\n\"Ettekö tahtoisi istuutua pariksi minuutiksi. Minulla on teille jotakin\nsanottavaa.\"\n\nBrannon otti lakin päästään, astui lattian poikki ja istuutui tuoliin\nlähelle Josephineä. Hän katseli häntä siinä äänettömänä, huvitettuna,\nhieman pirullinen ilme kasvoillaan.\n\nHänen hämmästyksekseen istui Josephine tuolissaan nojaten häneen päin,\naivan kuin hän olisi ollut erikoisen kiihtynyt sanottavastaan.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"kun te lähditte äsken ulos, oli teillä aikomus\netsiä Denver käsiinne ja tappaa hänet!\"\n\n\"Enpä luule.\"\n\n\"Brannon, älkää valehdelko minulle. Te aioitte tappaa hänet, näin sen\nteidän silmistänne!\" Hän oli varma, ankara.\n\nBrannon oli ääneti katsellen häntä vakavasti, ja ihmetteli mitä hän\noli tehnyt sellaista, joka oli ilmaissut hänen aikeensa. Hän luuli\nsalanneensa ajatuksensa.\n\n\"Kas niin!\" sanoi Josephine. \"Tiesinhän sen, Brannon. Minä en salli\nsitä! Ymmärrättekö?\"\n\n\"Denver ansaitsee tulla ammutuksi.\"\n\n\"Ei, sitä hän ei ansaitse\", kielsi Josephine. \"Sellainen kanta on\npuolustamaton, se ei ole laillinen. Ihmisiä rangaistaan siitä, mitä he\novat tehneet, vaan ei siitä, mitä he aikovat tehdä. Mitä Denver lienee\naikonutkin, hänen ainoa rikoksensa on se, että hän kävi minuun kiinni.\"\n\n\"Täällä me tuomitsemme ihmisen hänen aikeittensa mukaan, miss Hamilton.\nDenver ansaitsee kuoleman rangaistuksen siitä, mitä hän aikoi tehdä.\"\n\n\"Miksi ette sitten ampunut häntä aikaisemmin päivällä, Brannon? Tehän\nsanoitte, että te tunsitte hänen aikeensa.\"\n\n\"Kuinka olisin voinut ampua miehen, johon te luotitte, Miss Hamilton?\nTäytyihän minun ensin antaa hänelle tilaisuus näyttää korttinsa.\nMuutenhan ette uskoisi häntä sellaiseksi kuin hän on.\"\n\n\"Älkäämme enää puhuko siitä koskaan\", sanoi Josephine, huomaten,\nettä hän oli syypää koko juttuun ja että jos Brannon olisi tullut\nkuiskaamaan hänelle epäilyksistään Denverin aikeisiin nähden, niin\nolisi hän syyttänyt häntä aiheettomasta asioihin sekaantumisesta. Mutta\nvaikkakin hän oli tehnyt erehdyksen, aikoi hän kuitenkin estää sen\nmurhateon, jota Brannon ilmeisesti suunnitteli.\n\n\"Emme voi ymmärtää toisiamme, Brannon, koska meillä on kokonaan\neroavat käsitykset niistä säännöistä, joitten alaisina me elämme\nsuhteessamme kanssaihmisiimme. Väkivalta, muodossa tai toisessa, on\naina anteeksiantamatonta. Se pohjautuu pelkoon, pelkuruuteen. Se on\npelkuruutta, Brannon\", painosti hän vielä kerran, nähdessään ivallisen\nvälähdyksen hänen silmissään. \"Luulen, että Lännen miehet kantavatkin\nasetta vain pelkuruudesta. Te pelkäätte, että joku aikoo ampua teidät\nja te valmistaudutte itse ampumaan ensin. Se on pelkoa, eikö niin?\"\n\n\"Teillä on puheenvuoro, Miss Hamilton\", virkkoi Brannon\nkuivakiskoisesti.\n\n\"Oh\", sanoi Josephine ivallisesti, hänen äänensävystään harmistuneena.\n\"Luulenpa, että ette tiedä, mitä pelko onkaan?\n\n\"Minä olen pelännyt.\"\n\n\"Todellakin!\" Josephine joutui hieman hämilleen, sillä hän oli\nodottanut, että hän olisi kieltänyt koskaan tunteneensa sellaista.\nMutta hän aikoi päästä tarkoituksensa perille.\n\n\"Vai on Teräs Brannon pelännyt\", ivaili hän.\n\nBrannon hymyili hieman ja Josephine tunsi, että hymyn takana piili\nhalveksunta.\n\n\"On\", vastasi Brannon rauhallisesti.\n\n\"Oh, te siis myönnätte sen.\"\n\nJosephine tunsi joutuneensa häviölle, hän tunsi erehtyneensä,\nkoettaessaan vietellä Brannonia niin inhimilliseen erehdykseen kuin\nkehuminen on. Sillä heikkoudella oli hän aikonut lyödä vastustajansa.\nHän oli omaksi tyydytyksekseen aikonut todistaa, että Brannon oli\nsamanlainen kuin muutkin miehet, jotka hän oli tuntenut.\n\nMutta Brannon oli erilainen kuin muut. Hänen siinä istuessaan ja\nkatsoessaan ahdistajaansa äänettömänä, vastaamatta edes hänen\nviimeiseen herjaukseensa, tunsi Josephine ahdistavan selvästi,\nettä Brannonia ei voinut haavoittaa samoilla aseilla kuin\nuseimpia muita miehiä. Hän tiesi, että Brannonin voima oli hänen\nteeskentelemättömyydessään, hänen yksinkertaisessa suoruudessaan ja\nturhamaisuuden ja vilpin puutteessaan. Hän oli kuin metallitekele,\njossa joka sauma ja liitos selväpiirteisenä, lujana ja kiinteänä on\nnäkyvissä.\n\nSittenkin päätti Josephine saada haltuunsa hänen suuren aseensa,\nennenkuin hän lähtisi päärakennuksesta. Hän oli varma siitä, että\nDenveriä uhkasi kuolema.\n\nJosephine nousi ja seisoi Brannonin edessä, katsoen tähän alaspäin\ntyynesti hymyillen, salatakseen sisällään riehuvaa levottomuutta.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"en aio sallia teidän tappaa Denveriä. Antakaa\nminulle pistoolinne\"!\n\nBrannon nousi, katsoen yhä Josephineä silmiin noustessaan ja vaikka\nhänen silmänsä loistivatkin kylmän halveksivasti, kesti Josephine sen.\nJa hän kesti sen vielä jatkuvasti, sillä hän aikoi voittaa äänettömän\ntaistelunsa.\n\nNähdessään Brannonin suun vetäytyvän veitikkamaiseen hymyyn tiesi hän\nvoittaneensa ja kun tämä hitaasti veti synkännäköisen aseensa kotelosta\nja asetti sen pöydälle lähelle Josephineä, ilmaisi hätäinen henkäys,\njoka tytön onnistui tukahuttaa, että hän ei sittenkään ollut uskonut\nvoittavansa.\n\nJosephine riemuitsi rajattomasti. Tämä rautahermoinen mies, jota\nkaikki seudun asukkaat pelkäsivät ja kunnioittivat, alistui siis\nhänen tahtoonsa, tunnusti siis äänettömästi, että Josephinen tahto\noli voimakkaampi kuin hänen. Se oli hänen ajamansa aatteen voitto ja\nsamalla hänen henkilökohtainen voittonsa.\n\nPantuaan pistoolinsa pöydälle astui Brannon aivan Josephinen eteen ja\nseisoi hetkisen siinä, katsoen häneen kiinteästi. Josephinen tunteet\nhakivat avuttomina turvaa hänen arvoituksellisen katseensa edessä.\nHän näki tuossa katseessa niin monenlaisia ilmeitä, että hänen oli\nmahdotonta päättää, mikä niistä oli vallitsevin. Hän hämmentyi ja tunsi\nitsensä noloksi ja seisoessaan siinä avuttomana, kuuli hän Brannonin\nsanovan:\n\n\"Tässä on ase, ma'am. Arvaan, että pidätte Denveristä enemmän kuin\nminä.\"\n\nJa ennenkuin tyttö ehti vastata tähän miehen alistumista seuranneeseen\npilkalliseen huomautukseen, oli Brannon kääntynyt ja mennyt ulos ovesta.\n\nJosephine seisoi kalpeana ja äänettömänä, kunnes kuuli Brannonin\nastuvan kuistin poikki ja sitten kuuli hän hänen askeleensa kovalla,\nkuivalla päärakennusta ympäröivällä hiekkakentällä.\n\nVihdoin kääntyi hän vapisevana, oudon väristyksen valtaamana, mutta\nylpeänä ja veti tuolin pöydän viereen ja istuutui siihen katselemaan\nkyynärpäihinsä nojautuen kuolettavaa asetta, jonka suu uhkaavasti\nsuuntautui häneen. Pelosta vapisten ojensi hän epäröivän sormen sitä\nkohti ja käänsi piipun toisaalle.\n\nHänen voitoniloonsa sekaantui omituinen ilkeämielisyys. Alusta alkaen\noli Brannonin taipumattomuus ärsyttänyt häntä ja haastanut häntä\ntaistosille. Brannon oli ollut häikäilemättömän itsevaltias häntä\nkohtaan ja mikä vielä pahempi, Brannon oli nöyryyttänyt häntä useampaan\notteeseen ja kylmässä ylhäisyydessään oli hän vähäksynyt hänen\njäsenyyttään ihmiskunnassa.\n\nVanhojen loukkausten muisteleminen teki hänen äskeisen voittonsa\nsuloisemmaksi. Hän oli voittanut! Ja täst’edes aikoi hän näyttää\nhänelle —\n\nHän hätkähti ja kävi lujasti pöydän laitaan. Hän sai tuskin\ntukahdutetuksi kirkaisua. Aivan kuin jäykistävän halvauksen tapaamana\nei hän päässyt mihinkään tuolistaan, vaan käänsi hitaasti päätään\nkunnes näki oven. Sitten jäi hän katsomaan kalpeaan kuuvaloon\nvoimattomana, äänettömänä.\n\nPistoolin laukaus oli kajahtanut yön hiljaisuudessa, räikeänä,\nmeluavana. Ja istuessaan siinä kykenemättömänä puhumaan ja liikkumaan\nkuuli hän laukauksen kaiun kiirivän suuren alangon vuorelta vuorelle ja\nvihdoin tuulen hengen viemänä vaimenevan kuulumattomaksi.\n\nJa sitten seurasi hiljaisuus outona, kammottavana, pahaenteisenä. Hän\nistui yhä, kääntyen poispäin ovesta, pelokkaana kuunnellen ja odottaen.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nEi ääntäkään kuulunut. Oven ulkopuolella vallitseva hiljaisuus tuntui\npainostavalta, se tuntui kietovan hänet omakseen, musertavan hänet\nkokonaan painonsa alle. Ovesta saattoi hän nähdä tähtien loistavan\nkuin timantit pehmeää sinitaivasta vasten. Hän erotti kaukaisen\nvuoren huipun, joka kylpi kuun hopealoisteessa. Puitten ja ruohon\nsametinvihreys näkyi ihmeellisen selvänä utumaisessa valaistuksessa.\nSiellä täällä kiilui paljaita epätasaisia kallionkielekkeitä,\nvalkoisina ja puhtaina. Kova, auringon paahtama hietakenttäkin\npäärakennuksen ympärillä näytti pehmeältä ja kutsuvalta, sillä\ntällä hetkellä selvisi hänelle, että hän oli erehtynyt luullessaan\npelkäävänsä varsinaisesti tätä seutua.\n\nIhmisiä hän pelkäsi. Ihmisiä, jotka itsekkäinä, ylpeinä ja luulotellen\npieniä voimiaan suuremmiksikin, taistelivat toisiaan vastaan, luonnon\nkatsellessa heidän touhuansa tutkimattomin silmin.\n\nJosephinekin, samoin kuin ihmiset, joita hän pelkäsi, oli taipunut\nitsekkyyden nostattamien mielihalujen johdettavaksi. Hän oli nimittänyt\nitsekkäisyyttään \"mielipiteeksi\", \"aatteeksi\", mutta hän tiesi tällä\nhetkellä, että maailma tulkitsi hänen menettelynsä vain oman tahdon\nperilleajamiseksi. Se ei ollut mitään muuta kuin vallan himoa, joka oli\nsaanut hänet koettamaan määräillä Brannonin tekoja ja toimia. Ja nyt\noli hän lähettänyt hänet suoraan surman suuhun vain sen vuoksi, että\nhän oli tahtonut näyttää, että hänen oma tahtonsa oli Brannonin tahtoa\nvoimakkaampi.\n\nUlkomaailma muuttui äkkiä hänen silmissään hämäräksi ja vihdoin sumeni\nse kokonaan ja hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle ja\nantautui kokonaan katumuksen ja pelon kyynelten valtaan.\n\nDenver oli tappanut Brannonin, siitä hän oli varma. Sillä hän oli\nlähettänyt Brannonin pois aseettomana, hyvin tietäen, että Denverillä\nyhä oli sama ase vyöllään, jota hän oli yrittänyt käyttää Brannonin\nilmestyttyä akkunaan. Brannonista oli nyt tullut hänen järjettömän,\naseita kohtaan tuntemansa ennakkoluulon uhri. Hän tiesi nyt, että\nhänen katsantokantansa oli ollut aivan väärä, sillä koska kaikki\nLännen miehet kantoivat asetta, niin oli Brannonkin siihen pakoitettu\njo itsepuolustuksenkin kannalta. Nyt saattoi Josephine käsittää\narvoituksellisen katseen, jonka hän Brannonin silmissä oli nähnyt hänen\njättäessään pistoolinsa pöydälle. Vallitseva sävy siinä oli ollut\njonkinlainen häikäilemätön vaaran halveksunta.\n\nJosephine hätkähti sielussaan nousevaa kuvaa, kuinka Denver oli ampunut\nBrannonin. Hän ei vähääkään epäillyt, että Brannon yhtä kylmän tyynesti\noli ottanut vastaan kuolettavan luodin kuin hän oli jättänyt aseensakin\npöydälle.\n\nHäntä värisytti ja hän nyyhkytti ääneen, ja takoen nyrkkiin\npuristuneita käsiään pöytään, hän koetti karkoittaa mielikuvituksensa\nnostattamaa näkyä, kuinka Brannon säälittävänä myttynä makasi kovalla\nhietatantereella ja kuinka Denver työnsä tehtyään hiipi yön pimeyteen.\nMutta Denver ei hiipisikään pois, vaan Brannonin ollessa tieltä pois\nhän tulisi —.\n\n\"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne\", sanoi kylmä,\npilkallinen ääni hänen sivullaan.\n\nJosephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan\nvaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä\nääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva\nääni: \"Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri.\"\n\nRaskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja\nmuutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli\npistooli.\n\nSamoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti\nhänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut\nnostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää\nBrannonille, että hän oli itkenyt.\n\n\"Menkää pois, olkaa hyvä\", sanoi hän epävarmalla, hiljaisella äänellä.\n\n\"Heti.\" Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana\nhänenkin.\n\nJosephine odotti häntä lähteväksi ja kun hän ei kuullut mitään ääntä\nenää, otaksui hän hänen lähteneen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.\n\nHän kohotti päätään ja näkikin, että Brannon seisoi aivan lähellä,\nkäsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet leuan alla. Asento\nmuistutti elävästi rautatien varrella tapahtunutta seikkailua.\n\nBrannonin ilveilevä, pilkallinen katse sai Josephinessä aikaan\nharminpuuskan, joka auttoi häntä jonkinverran tasapainoon, mutta\nvaikka hän katsoikin vihaisesti mieheen, nousi häiritsevä puna hänen\nposkilleen. Voitonilo oli ollut liian aikainen. Kuten ennenkin oli\nBrannon nytkin astuva voittajana ottelusta.\n\nJos Brannon olisi hiemankaan näyttänyt ylpeältä voitoistaan, ei\nJosephine ehkä olisi välittänyt siitä paljoakaan. Mutta hänen kylmän\nrauhallinen ja asiallinen käyttäytymisensä, joka näytti vaativan\nvoiton itselleen tinkimättä, välttämättömänä, sai hänen suuttumuksensa\nleimahtamaan täyteen liekkiin.\n\n\"Minähän sanoin teille, että menisitte pois!\" sanoi hän.\n\n\"Kuulin sen, Miss Hamilton.\"\n\nHän astui lähemmäksi Josephineä, niin lähelle, että housun nahkareunus\nviisti hänen hamettaan. Josephine istui jäykkänä, ihmettelevänä ja\nvihaisena.\n\nSitten ojensi Brannon oikean kätensä, tarttui hellävaraisella,\nmutta lujalla otteella Josephineä leuasta ja taivutti hänen päätään\ntaaksepäin, kunnes hänellä ei enää ollut muuta neuvoa kuin katsoa\nBrannonia suoraan silmiin.\n\n\"Itkenyt!\" sanoi Brannon.\n\nJosephinen silmät leimusivat intohimoista vihaa sellaisen rohkeuden\njohdosta, vaikka hän alistuikin siihen hänelle itselleenkin\nkäsittämättömällä nöyryydellä, sillä olisihan hän voinut vapautua\nsiitä nousemalla pystyyn. Josephine ei vastannut mitään, tuijotti vain\nBrannoniin.\n\n\"Luulitte, että Denver oli ammuttu?\" sanoi Brannon.\n\n\"En\", kielsi Josephine tiukasti.\n\n\"Mitä sitten?\" sanoi hän ystävällisesti. \"Oh, älkää viitsikö! Minä en\nole ollut missään hengenvaarassa. Jos te olette ollut pahoillanne minun\nvuokseni, niin on se ollut turhaa voiman haaskausta. Denver ei koskaan\nammu ketään edestäpäin ja minä en koskaan anna Denverin kaltaiselle\nmiehelle tilaisuutta ampua takaapäin. Denver ei vähääkään pitänyt\nsiitä, että pyysin häneltä hänen asettaan, ilmoittaen, että talon\nuusi esimies ei sellaisia suosi. Hän veti sen esille aika rohkeasti\nja ampui minua kohti kerran, ennenkuin sain sen hänen kädestään. Hän\nampui kuuhun sillä kertaa. Mutta teidän ei olisi pitänyt itkeä minun\nvuokseni. Te ette pidä minusta niin paljoa.\"\n\n\"Minä vihaan teitä!\" selitti Josephine.\n\nBrannon nauroi hiljaa, päästi hänen leukansa irti ja astuen taaksepäin,\nkumarsi syvään. Sanaakaan sanomatta kulki hän ovelle saakka. Mutta kun\nhän kynnyksellä kääntyi katsomaan taakseen, tiesi Josephine, ettei\nhän ollut osannut pettää häntä, vaan että Brannon tiesi, että hänen\nsuuttumuksensa oli naamioitua, tietoisesti tai tietämättä. Hän tiesi\nBrannonin huvitetusta hymystä, että hän arvasi hänen itkeneen siitä\nsyystä, että hän oli luullut Denverin tappaneen Brannonin ja että hän\ntaisteli alistumistaan vastaan sekä että hänen vihansa johtui vain oman\nheikkouden tunnosta.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nBrannon oli puhuessaan Josephinen kanssa ottanut kuusipiippuisensa\npöydältä, johon hän sen oli pannut taipuessaan eriskummalliseen\npäähänpistoonsa alistua tytön vaatimukseen. Jätettyään Josephinen\nsuureen huoneeseen ja astuessaan kuistilta oli Brannonin mieliala\nsynkkä, miltei raivoisa. Hän oli leikkiälyöden puhunut Josephinelle\npistoolin otosta Denveriltä; tosiasiassa oli toimitus muodostunut\nkatkeraksi taisteluksi, joka, vaikka olikin lyhyt, olisi saattanut\npäättyä hänelle onnettomasti, ellei hänen silmänsä olisi ollut tarkka\nja hänen lihaksensa vahvat.\n\nDenver oli piiloutunut erään Brannonin asunnon vieressä olevan vajan\ntaakse ja kun Brannon meni rakennuksen ohi, oli Denver häntä vastassa.\nDenverillä oli ase paljastettuna ja Brannonin oli karjatalon suuren\nseurusteluhuoneen pöydällä.\n\nDenver oli nähnyt kun Brannon antoi aseensa Josephinelle. Seistessään\nsiinä vajan edustalla kertoi hän sen Brannonille. Denverin pahanilkinen\nilo tavatessaan vihamiehensä aseettomana teki hänet häikäilemättömäksi.\nHän tunsi halua tehdä pilkkaa Brannonista, ennenkuin ampuisi hänet.\nMutta viivytys maksoi hänelle voiton. Hän vetäisi liipasinta kun\nBrannon syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Brannonin käsi kosketti ajoissa\npistoolin piippua, joten kuula lensi ohi, raapaisten hieman hänen\nkylkeään. Kun Denver taas tuli tajuihinsa, oli hän pitkällään vajan\novella. Brannon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja hieroi hiljaa\nrystysiään.\n\n\"Meidän uusi esimiehemme ei kärsi tappamista, Denver\", puhui Brannon\ntotisena, \"ja sen vuoksi olet säilyttänyt henkesi, josta tuskin\npreeriakoirakaan ylpeilisi. Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa.\nEllet sen ajan kuluessa ole korjannut luitasi Trianglesta, niin ei\nuuden esimiehen käsky enää pysy voimassa. Lähde kävelemään!\"\n\nViisitoista minuuttia oli kulunut kun Brannon lähti Josephinen luota.\nHän ei astunut uhkarohkeasti, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja Denver\nsaattoi ehkä käyttää rihlaansa. Brannon livahti sen vuoksi kuistin\nnurkan taitse ja kulki rakennuksen ympäri, tullen näkyviin taas\nvastapäisen nurkan takaa, jossa hän seisoi jonkin aikaa silmäillen\npäärakennuksen ja miesten asuntojen välistä kenttää.\n\nDenveriä ei näkynyt.\n\nSittenkin Brannon odotti, sillä hän tunsi Denverin. Jos hän oli\npäättänyt käyttää rihlaansa, jota hän erinomaisesti olisi voinut\nkäsitellä esimerkiksi asuntolan akkunassa, niin olisi rakennusten\nvälinen kenttä tullut hyvin vaaralliseksi liikkumapaikaksi.\n\nSen vuoksi Brannon antoi muutaman minuutin kulua ennenkuin hän lähti\nliikkeelle. Sitten juoksi hän noin viidenkymmenen jalan päässä\nkartanosta olevaan poppelimetsikköön. Sen puitten suojasta tarkasti hän\ntaas ympäristöään. Ei ääntäkään kuulunut, ei mitään liikettä.\n\nSittenkin saattoi Denver odottaa tilaisuuttaan, jos Brannon tulisi\nhuolimattomaksi tai vähemmän toimeliaaksi.\n\nSiten Brannon vietti sangen pitkän ajan puitten takana, tarkaten\njokaista ääntä ja liikettä. Äkkiä hän astui esiin puitten välistä.\nEtelässä, noin puolen mailin päässä, ratsasti mies.\n\nEi ollut epäilystäkään, se oli Denver. Hänellä oli sotalaukku selässään\nja sen yläpuolella erottautuivat selvästi Denverin tutut piirteet,\nlaiha päänsä ja hartiansa.\n\nBrannon jäi vähäksi aikaa katsomaan ratsastajaa, sitten meni hän\nasunnolleen ja seisoi hetkisen ovella katsellen alangolle.\n\nHäneltä oli jäänyt tuikkulamppu palamaan suurempaan huoneeseen ja\nsen valossa jäi hän seisomaan useammaksi minuutiksi, mietiskelevän\nnäköisenä tuijottaen lattiaan ja ajatellen tyttöä, joka oli jäänyt\nkarjatalon suureen seurusteluhuoneeseen.\n\n\"Hän on kuin lintu, joka lyö siipiään akkunaruutuun; luullen sitä\nilmaksi. Hän ei pääse mihinkään ja on hieman hädissään siitä\", tuumi\nhän. \"Luulen, että hän pitäisi minusta, ellei hän vihaisi minua niin\nkovasti.\"\n\nHän ei itse ollut varma, pitikö hän tytöstä. Ainakin hän häntä sääli —\nsääli sen vuoksi, että jos tyttö yritti muuttaa sen seudun tapoja ja\ntottumuksia, johon hän sattumalta oli tullut, niin oli hän varmasti\nepäonnistuva aikeissaan. Hänellä oli rohkeutta puolustaa mielipiteitään\nja mielipiteethän ovat vallan paikallaan aatteina, vaikka useimmat\nihmiset pitävät mielipiteensä hämärässä puolitajussa ja seuraavat\njatkuvasti vain hetken mielijohteita. Sehän se tekeekin ihmiset\ninhimillisiksi.\n\n\"Hän noudattaa omaa päätään liian paljon\", oli Brannonin seuraava\najatus. \"Hän koettaa istuttaa tänne Idän ajatustapoja, toivoen\nhävittävänsä meikäläiset, joko sitten tahdomme tai emme. Hän olisi\nsietämätön, ellei —.\"\n\nHänen tukkansa, ajatteli Brannon ja hänen silmänsä, jotka olivat suuret\nja ilmeikkäät ja joissa kaikki naisen viehättävyys ja salaperäisyys\nsyvästi kuvastui, olivat suuressa määrässä puoleensa vetävät.\n\n\"Mutta Itä ei ole Länsi\", ajatteli hän taas, \"ja minä luulen että hän\npian pääsee siitä perille.\"\n\nHän palasi taas ovelle ja viivähti siinä keskittäen katseensa kauaksi\netelään, missä kulki ratsastaja, joka jo oli muuttunut pieneksi\npisteeksi yön himmeässä valossa. Hän katseli yhä ratsastajaa, kun hän\näkkiä kuuli kumean laukauksen.\n\nKoska ääni kuului tulevan päärakennukselta päin, juoksi hän sinne.\nMutta siellä ei näkynyt mitään. Molemmista lännenpuoleisista akkunoista\nnäkyi valo, kuten koko illan oli ollut asianlaita ja osa valoa virtasi\nkuistille.\n\nJuostessaan taloa kohti, ajatteli Brannon Josephinen turvallisuutta,\nvaikkei hän voinut käsittää, mikä vaara häntä saattaisi uhata, ellei\nmahdollisesti joku öinen kulkija olisi sattunut tulemaan karjatalolle\nja huomattuaan tytön olevan yksin, olisi —\n\nHän oli kuistilla ennenkuin ajatus oli saanut selvän muodon.\n\nAvonaisessa ovessa, toinen käsi painettuna tiukasti rintaa\nvasten, toisen riippuessa velttona sivulla, suuri kuusipiippuinen\nputoamaisillaan siitä, seisoi Josephine. Hänen kasvonsa olivat\nliidunvalkeat ja hänen silmissään kuvastui avuton kauhu.\n\nKuistin permannolla, aivan ovesta tulevan valovirran rajalla, makasi\nmiehen ruumis omituisesti kasassa, aivan kuin hän olisi kaatunut pää\nedellä ja sitten yrittänyt nousta jaloilleen.\n\nBrannon sai tämän käsityksen siitä, että miehen oikea polvi oli\nvedetty eteenpäin ja oikea käsi oli aivan polven vieressä velttona ja\nvääntyneenä.\n\nBrannon ei kysellyt. Hänestä oli selvää, että mies oli yrittänyt ovesta\nsisään ja että Josephine oli ampunut hänet aivan kynnykselle. Ruumiin\nasento ja Josephinen suunnaton mielenliikutus näytti todistavan hänen\notaksumansa oikeaksi.\n\nHän katsahti toistamiseen Josephineen, kumartuessaan ruumiin puoleen ja\nnäki, että hän oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja nojasi voimattomana\novenpieleen. Sitten hän tutki kosteaa läikkää ruumiin selkäpuolella,\npudisti päätään ja käänsi ruumiin selälleen nähdäkseen hänen kasvonsa.\n\nMiestä oli ammuttu selkään ja kuula oli tunkeutunut sydämen seuduille.\nHän oli kuollut.\n\nNoustessaan jaloilleen pikaisen tutkimuksen jälkeen olivat Brannonin\nhuulet tiukasti yhteenpuristetut. Kuollut mies oli Tim Callahan,\nsama ratsastaja, joka aikaisemmin oli tuonut tiedon Mrs Whitmanin\nsairaudesta. Star sijaitsi alangon itäisessä laidassa ja Callahan ei\nilmeisesti ollut poistunut kauaksikaan Triangle L:sta, kun hän jostakin\nsyystä, joka ehkä ainaiseksi jäisi tuntemattomaksi, oli palannut\ntakaisin.\n\nBrannon luuli tietävänsä mitä oli tapahtunut. Callahan oli astunut\nkuistille, edeltäpäin tekemättä tuloaan huomatuksi ja Josephine illan\njännittävistä tapauksista ylen kiihtyneenä, oli ajatellut, että Starin\nomistaja ehkä oli samaa lajia kuin Denverkin ja ampunut hänet juuri\nkun Callahan, mahdollisesti hitaasti todeten uhkaavan vaaran, kääntyi\npelastuakseen siitä.\n\nNoustessaan näki Brannon suuren kuusipiippuisen putoavan raskaasti\nJosephinen kädestä kuistin permannolle. Tyttö oli itse vaarassa tehdä\nseuraa aseelle, sillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hän huojui\narveluttavasti kun Brannon ehätti hätään ja otti hänet käsivarsilleen.\n\nHän kantoi hänet suureen huoneeseen ja asetti hänet avaraan\nleposohvaan. Hän katseli häntä hetkisen osaaottavasti rypistäen\nsilmäkulmiaan ja jätti hänet sitten sekä otti suuren pistoolin\npermannolta, johon se Josephinen kädestä oli pudonnut.\n\nNopea silmäys aseeseen näytti, että siitä oli laukaistu kaksi panosta.\nKoska ase oli sama, jonka hän oli ottanut Denveriltä, saattoi hän\nselittää toisen tyhjän ammuksen olemassaolon. Toisen oli Josephinen\ntäytynyt ampua Callahaniin.\n\nBrannon palasi Josephinen luo, näki että hän hengitti syvään ja\nsäännöllisesti, vaikka olikin vielä tiedottomana. Sitten hän meni\nulkopuolella olevalle hietikolle. Vähän matkaa päärakennuksesta näki\nhän hevosen, joka miehettömänä seisoi pää alhaalla katajan varjossa.\nEläin ontui, kun hän talutti sen kuunvaloon ja hän näki, että sen\netujalka oli loukkaantunut — venähtänyt pahasti.\n\nKarkeatekoinen tähti oli poltettu sen lanteelle, osoittaen, että se\nkuului Callahanille.\n\nLoukkaantunut jalka selitti Callahanin paluun karjatalolle. Hän oli\nilmeisesti tullut pyytämään tervettä hevosta itselleen.\n\nBrannon talutti hevosen talliin, aikoen kohta palata takaisin hoitamaan\nsen jalkaa. Saapuessaan seurusteluhuoneeseen vievälle ovelle, näki\nhän Josephinen istuvan leposohvan reunalla. Hän nojasi suorin käsin\nleposohvaan ja tuijotti avonaiseen oveen päin.\n\nHän oli ilmeisesti juuri tullut tajuihinsa ja mietti mitä oli\ntapahtunut.\n\nNostaessaan katseensa Brannoniin, oli hänen silmissään hurja ilme ja\nhän värisi kysyessään hiljaisella, vapisevalla äänellä:\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\nBrannonin synkkä pään nyökkäys pani hänet peittämään kasvonsa käsillään\nja sitten istui hän ääneti huojutellen ruumistaan edes takaisin.\n\nBrannonin tuli häntä sääli, mutta hän ei voinut tehdä mitään.\nTappaessaan Callahanin oli hän syvästi loukannut sitä aatetta, jonka\nasianajajana hän itse niin voimakkaasti esiintyi. Monta vuotta kuluisi,\nennenkuin hän voisi unhottaa tämänöisen kokemuksensa. Hänen tekonsa\ntulisi yötäpäivää kiusaamaan häntä, lukemattomia kertoja tulisi hän\najatuksissaan eläneeksi tämän öisen murhenäytelmän ja katumus toisi\nmukanaan välttämättömän henkisen murtumiseen.\n\nArmeliaisuus Josephineä kohtaan ja kokemuksesta johtuva viisaus kertoi\nBrannonille, että paras menettely tässä tapauksessa oli vaikeneminen.\nJa sen vuoksi ei hän sanonut mitään mennessään suuren pöydän luo,\njolle hän, tutkittuaan aseen, oli pannut sen. Hän nosti sen siitä ja\npujotti sen takkinsa alle siinä pelossa, että Josephine saattaisi tulla\nhysteeriseksi, jos hän näkisi sen.\n\nHän seisoi siinä pitkän aikaa katsellen Josephineä ja rypistäen\nkulmiaan tuimasti, kun ei keksinyt mitään keinoa, millä lievittää sitä\nkauheaa surua, joka suonenvedontapaisesti puistatti tytön hartioita.\nHän istui siinä, säälittävänä pikku olentona, hentona ja voimattomana,\nkaikki sotaisuus kadonneena, koettaen irtaantua omista kauhistuttavista\najatuksistaan. Brannon olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut\nottaa syyn Callahanin taposta päälleen. Mutta vaikka hän olisikin\ntehnyt sen, ei Josephine kuitenkaan olisi vapautunut ajatuksistaan.\n\nVihdoin Josephine nosti silmänsä ja Brannon näki, että niissä kuvastui\nkauhu, kun ne tapasivat hänen katseensa.\n\n\"Menkää pois!\" huusi hän kiihkeästi. \"Oh, hyvä Jumala, kuinka te voitte\nseistä noin tyynenä ja katsoa minuun tuolla tavalla; kun tuo mies\" — Hän\nosoitti avonaiseen oveen päin, jonka takana Callahanin ruumis lojui.\n\nHän vetäytyi taaksepäin tuijottaen Brannoniin laajentunein silmin,\naivan kuin hän olisi nähnyt hänessä jotakin uutta, nähnyt hänessä aivan\nuuden ihmisen.\n\n\"Ei ole ihme, jos ihmiset teitä sanovat 'Teräkseksi'\", sanoi hän melkein\nvalittaen. Häntä värisytti ja hän sulki silmänsä aivan kun ei hän olisi\nvoinut katsoa Brannoniin kauemmin.\n\n\"Menkää — olkaa hyvä!\" kuiskasi hän käheästi. \"Olkaa hyvä — ja ottakaa\nhänet mukananne. Oh, minä en kestä enää!\"\n\nBrannon vilkaisi häneen huolestunein ja säälivin katsein ja lähti\nsitten äkkiä huoneesta, sulkien oven jälkeensä.\n\nJosephine kuuli hänen liikkuvan kuistilla ja sitten astuvan raskain\naskelin pois, aivan kuin hän olisi kantanut jotakin. Kylmät väreet\nkulkivat hänen ruumiinsa läpi. Oli tullut kuoleman hiljaisuus.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nJätettyään Josephinen, kantoi Brannon Callahanin ruumiin omaan\nasuntoonsa, niissä hän vähäksi aikaa jäi miettimään hänelle sattunutta\nkovaa onnea.\n\nStarin ja Trianglen miesten välillä oli aina vallinnut sydämellisyyden\npuute. Kylmät välit juontivat alkunsa ajoilta, jolloin Lawson,\nBettyn isä ja Tim Callahan olivat joutuneet erimielisyyteen\nlaiduntamis-oikeuksista. Sittemmin olivat Callahan ja Brannon joutuneet\nväittelyyn samasta asiasta ja oli Starin omistaja silloin lisännyt\nasiaan personallisen loukkauksen, puhuessaan halventavasti Brannonin\npystyväisyydestä karjatalon esimieheksi. Todistajiakin sattui olemaan\nläsnä Callahanin ja Brannonin yhteenotossa, ja he olivat ennustaneet,\nettä Callahanin kovat sanat ja Brannonin pilkallinen, taipumaton käytös\ntiesivät sotaa.\n\nSotaa ei kuitenkaan syttynyt ja Callahan ja Brannon välttivät toisiaan\nniin paljon kuin mahdollista. Siitä huolimatta kunnioittivat he\ntoisiaan niitten miehekkäitten, arvokkaitten ominaisuuksien vuoksi,\njoita he toisissaan näkivät.\n\nMutta tieto heidän erimielisyydestään levisi ulommaksi ja kuten aina,\nkulkupuheet ilkeämielisine lisäyksineen suurensivat heidän välillään\nvallitsevaa epäsopua.\n\nCallahanin murha Triangle L:n kuistilla oli oleva vaikea tyydyttävästi\nselittää Starin talouteen kuuluville. Kaikille oli tunnettua, että\nCallahan oli Brannonin vihamies, joten ihmiset olisivat varmoja siitä,\nettä Brannon oli syyllinen, selittipä hän asian miten päin hyvänsä. Ja\nCallahania oli ammuttu selkään!\n\nKun Brannon seisoi isommassa huoneessaan katsellen Callahanin\nruumista, näki hän yhä Josephinen istuvana leposohvan reunalla\ntoivottomana, kauhun valtaamana, kärsien sanomattomasti omantunnon\ntuskia, menettäneenä kaiken entisen tyynen itsehillintänsä, sielun\nvoimat murtuneina, hänen korkeat aatteensa unohdettuina, hävinneinä —\nsyyttäjinä.\n\nBrannonin kasvot kalpenivat osanotosta.\n\n\"Nyt on helvetti tulessa!\" puhui hän itsekseen. \"Hän oli liian\nhyökkäävä, mutta tätä hän ei sentään ansainnut. Ja mielestäni\nCallahanilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä mennessään peloittamaan\nhäntä tulemalla niin äkkiarvaamatta hänen läheisyyteensä. Sillä niin\nhänen on täytynyt tehdä, koska hän kerran sai surmansa hänen kätensä\nkautta!\"\n\nHänen jäykät huulensa vetäytyivät ilottomaan hymyyn, kun hän veti\nDenverin pistoolin takkinsa alta. Hän poisti toisen tyhjän panoksen\nsiitä ja vaihtoi omastaan täyden tilalle. Sitten pani hän poistamansa\ntyhjän panoksen omaan aseeseensa.\n\n\"Starin miehet ovat matalamielistä joukkoa\", tuumi hän pistäessään\noman aseensa vyölleen ja Denverin aseen hyllylle, lähellä lamppua. \"He\nvoisivat kiusata häntä asiasta, kunnes hän tulisi hulluksi.\"\n\nHän sammutti lampun, meni ovelle ja astui ulos, lukiten varmasti\noven. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli hän ulos vajastaan, jossa\nDenver oli häntä väijynyt, kantaen satulaa, suitsia ja köyttä. Hän\navasi hevosaitauksen, otti hevosensa kiinni, satuloi sen ja ratsasti\nitäänpäin.\n\nHän ei ollut hoitanut Callahanin hevosta, se sai odottaa hänen\npaluutaan. Ratsastaessaan tuijotti hän etelään, mutta Denver oli ollut\nnäkymättömissä jo kauan aikaa ja Brannon arvasi, että hän ei enää\npalaisi. Denver tunsi Brannonin tarpeeksi hyvin, tietääkseen, että hän\npitäisi sanansa.\n\nBrannon ratsasti samalla mustalla hevosella, joka hänellä oli ollut\ntuona muistettavana päivänä, jolloin hän ensi kerran tapasi Josephinen.\nJa ratsastaessaan eteenpäin palasivat hänen ajatuksensa tuohon\nkohtaukseen ja silloin saamiinsa vaikutelmiin.\n\n\"Hän vihasi minua alusta alkaen\", ajatteli hän, muistellessaan\nJosephinen ilmettä nähdessään Brannonin ensi kertaa. \"Hänen silmissään\noli tulta sinä päivänä. Tulin oikein uteliaaksi. Kaikista läsnäolleista\nnaisista oli hän ainoa, jota ei voinut olla huomaamatta. Hänessä oli\njotakin, joka vaati huomiota. Vaati oman tahtonsa läpi alusta alkaen.\nNo niin, voin ymmärtää, että Idän nainen saattoi kiihoittua sillä\ntavalla tullessaan niin äkkiä joukkoomme juuri kun olimme aikeissa\nhirttää Artwellin. Ymmärrän, että hän nyt tuntee itsensä onnettomaksi\",\njatkoi hän mietteitään. \"Aatteet menneet menojaan, ylpeys tipotiessään,\nja rohkeus samoin. Onhan siinä kerrakseen vaimoihmiselle. Kun hän\nkoetti osoittaa rohkeutta ja määräämisvaltaa, vaikuttaakseen miehiin\nja saadakseen heidät uskomaan, että hänkin merkitsi jotakin, niin\ntuleekin mies ja vapauttaa hänet kokonaan siitä harhaluulosta. Sitten\nhän erehtyy, tekee tyhmyyden, josta miehen oikeastaan pitäisi laskea\nleikkiä, mutta sen sijaan ottaa asian vakavalta kannalta. Mies on\npahoillaan ja käyttäytyy kuin narri, moittien itseään. Ja kun tyttö\nitkee ja valittaa, niin mies tuntee itsensä onnettomaksi ja leikkii\nmarttyyria — kuten minä nyt.\"\n\nHän ratsasti eteenpäin, itään, seuraten kuun valossa näkyvää polkua.\nPäivän sarastaessa kiipesi hän jo alangon itäisen rannan pitkää nousua\nja suuntasi matkansa rakennusryhmää kohti, joka sijaitsi eräällä\ntasapäisellä kunnaalla.\n\nTuntia myöhemmin astui hän satulasta Starin ruokailurakennuksen luona.\n\nHänen tottunut silmänsä oli tehnyt monta huomiota. Rakennuksen piipusta\nnousi savu, tutunomainen kitkerä palaneen puun käry tuntui hänen\nsieraimissaan. Härkävaunut olivat karja-aitauksen vieressä ja niitten\ntakasuojustin oli alhaalla. Varusvaunut olivat niitten lähellä tyhjinä.\nKuusi, seitsemän tusinaa paimenhevosta myllerteli hevosaitauksessa,\n_remudassa_. Penkillä, asuntolan seinämällä oli runsaasti saippua-vettä\nja pyyheliina, märkänä ja tuhruisena, riippui seinällä penkin\nyläpuolella. Ylt’ympäri oli hajallaan kaikenlaisia tarvekaluja,\nsuunnaton sekamelska valjaita, satuloita ja muita ratsastamineita.\n\nNäistä merkeistä tiesi Brannon, että Starin miehistö oli kotona\nja hänen silmissään loisti hirtehinen iloisuus hänen astuessaan\nrakennuksen ovea kohti.\n\nTusina ahkerassa syömätouhussa pitkänpöydän ääressä puuhailevaa\nmiestä keskeytti työnsä Brannonin astuessa sisään. Tuntiessaan hänet\njäykistyivät he jokainen, sillä tavallinen lehmäpaimen suhtautuu aina\nkunnioittavasti käskijävaltaan ja kaikki riita jää henkilökohtaisesti\nsovittavaksi.\n\nRuokahomma pysähtyi siksi kunnes Brannon esitti asiansa. Lyhyesti\nsanottuaan: \"Etsin Cole Meederiä\", nousi pitkä mies pöydän päästä ja\nastui ovea kohti, jossa Brannon seisoi.\n\nPitkä mies oli nuori. Hän saattoi tuskin olla viittä- tai\nkuuttakolmatta vanhempi, mutta hänen piirteistään näki selvästi,\nettä hän oli tarmokas ja pystyvä mies. Hänen suunsa oli suuri ja\nvoimakas, hänen silmänsä olivat syvät ja tiukkakatseiset ja vaalean\nsiniset, joten ne muistuttivat kotkan silmiä. Hänen katseensa hänen\npysähtyessään ja katsoessaan Brannoniin ilmaisi kunnioituksen sekaista\nvihamielisyyttä.\n\n\"Taidanpa häiritä aamiaistanne, Meeder\", sanoi Brannon.\n\n\"Ei minun aamiaistani, Brannon. Mutta jos joku Triangle L:n mies\npyrähtäisi tuolla tavalla Callahanin pöytään, niin luulen, että hänen\naamiaisensa häiriytyisi. Vaan Callahan ei ole täällä nyt. Hän on\nLaskarissa.\"\n\n\"Callahan _oli_ Laskarissa. Nyt hän on minun asunnossani Triangle\nL:ssä.\"\n\nMeeder koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä kuoli alkuunsa nähdessään\nBrannonin huulten tuskin huomattavasti jäykkenevän.\n\n\"Mitä tarkoitat, Brannon?\" kysyi hän.\n\n\"Callahan on kuollut, Meeder.\"\n\nMeederin joka lihas jäykistyi. Hänen vaaleansiniset silmänsä kiiluivat\nkuin metalli. Syntyi painostava hiljaisuus, jonka heti keskeytti melu,\njonka pöydässä istuvien miesten yhdenaikainen nousu sai aikaan. He\njättivät paikkansa ja tulivat Brannonin ja Meederin luo uteliaan ja\nepäluuloisen näköisinä.\n\nMeeder ei vaihtanut asentoa, mutta kuullessaan Starin miesten\nliikehtivän nosti hän toisen kätensä heitä kohti ikäänkuin varoittaen\nsekaantumasta asiaan.\n\n\"Kerro minulle, miten Callahan kuoli, Brannon\", sanoi hän hitaasti.\n\n\"Sitä varten olen tullut tänne. Minä tapoin hänet.\"\n\nMeeder veti syvään henkeään. Muuta merkkiä hämmästyksestä tai kiihkosta\nhänessä ei näkynyt. Mutta hänen takanaan olevat miehet tulivat\nlähemmäksi huolestuneen näköisinä ja alkoivat osoittaa erinäisiä\nvihamielisyyden merkkejä, jotka Meederin, talon esimiehen sana heti\nkuitenkin vaimensi.\n\nBrannon oli tietoinen sanojensa aiheuttamasta jännityksestä, vaikka,\nlukuunottamatta ylimielistä hymyä huulillaan, hänen kasvonsa olivat\nyhtä ilmeettömät kuin Meederinkin.\n\n\"Luulen, että jos sinä olisit joku muu mies, niin me hirttäisimme sinut\ntuossa paikassa ilmoituksesi johdosta\", sanoi Meeder sitten. \"Mutta\nkun tiedämme, mikä sinä olet miehiäsi ja muistelemme, että sinun ja\nCallahanin välit eivät olleet hyvät, niin aiomme kuulla mitä sinulla\non asiasta sanottavaa ennenkuin lähdemme tästä liikkeelle. Sinulla on\npuhevuoro.\"\n\n\"Siinä ei ole paljoakaan kertomista, Meeder. Sinä olet kuullut, kuinka\nBetty Lawsonin ystävä Idästä auttoi Les Artwellia nolaamaan minua, kun\naioin hirttää hänet sanomalankapylvääseen.\"\n\nMeeder nyökkäsi päätään ja toiset miehet tunkeutuivat lähemmäksi. Eri\nlähteistä olivat he kaikki kuulleet jutun ja Brannonin kustannuksella\noli leirivalkeitten ääressä laskettu paljon leikkiä siitä.\n\n\"Siinä on kuitenkin yksi seikka, jota juorut eivät ole tienneet\nkertoa\", jatkoi Brannon. \"Se koski Denveriä, Artwellin ystävää. Vaikka\nminulla olikin silmät päässäni, unhotin kuitenkin aivoni, kun Miss\nHamilton puhutteli minua rautatien vieressä. Katselin häntä sangen\ntarkkaan, mutta en kiinnittänyt huomiotani Denveriin.\n\n\"Mehän olimme kyllä sitoneet Artwellin, mutta Denver auttoi Miss\nHamiltonia saamaan Artwellin junaan. Denver petti neidin perinpohjin.\nHän luuli, että Denver oli kunnon ainesta ja vihasi minua sen vuoksi,\nettä aioin hirttää Artwellin.\n\n\"Denverillä oli omat aikeensa Miss Hamiltoniin nähden. Hän odotti vain\nsopivaa tilaisuutta siihen. Hän luuli että tuo sopiva tilaisuus oli\ntullut, kun koko Triangle L:n miehistö lähti toissa aamuna etelään\nkarjatyöhön. Denver teeskenteli venähyttäneensä jalkansa, eikä tahtonut\nlähteä mukaan. Betty Lawson ja Lin Murray lähtivät Willetiin, jättäen\nMiss Hamiltonin yksin taloon.\n\n\"Denverille näytti kaikki olevan kuin vartavasten järjestetty. Mutta\nminä piileskelin talon ympärillä, sillä en luottanut häneen koska\ntiesin, ettei hänen jalassaan ollut mitään vikaa. Ja minun ollessani\nsaapuvilla ei Denverillä ollut paljoakaan tilaisuutta panna aikeitaan\ntäytäntöön.\n\n\"Mutta ainahan sattuu jotakin tulemaan väliin. Hämärän tultua pidin\nseuraa poppelipuille ja pidin siltä silmällä taloa, ettei Denver\npääsisi yrittämään konnan koukkujaan, kun Tim Callahan tuli ratsastaen\ntaloon ja ilmoitti Miss Hamiltonille, että Mrs Whitman oli sairaana ja\ntarvitsi lääkäriä. Tim lähti heti takaisin, sanoi olevan hyvin kiire.\nHän nelistikin tuulena pois.\n\n\"Timin lähdettyä, täytyi minun näyttäytyä. Denver oli ollut koko ajan\naivan lähellä. Hän tuli kuistin luo heti kun minäkin olin saapunut\nsiihen — ja minulla oli aikomus lähettää hänet Willetiin lääkäriä\nhakemaan.\n\n\"Miss Hamilton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Denverin\nlähettämisestä. Hän arveli, ettei Denveriä voinut lähettää kipeine\njalkoineen sellaiselle matkalle. Hän ilmoitti tahtonsa minulle tiukasti\nja huomautti samalla miten hän vihasi minua.\n\n\"Kun tunsin Denverin aikeet, niin kiersin nurkan taitse ja lähetin\nkiinalaisen Willetiin, jättäen sekä Denverin että Miss Hamiltonin\nsiihen luuloon että olin itse lähtenyt.\n\n\"Annettuaan minulle tarpeeksi aikaa loitota talosta, ryhtyi Denver\ntoimiin. Seurasin hänen edesottamisiaan eräästä avonaisesta akkunasta.\nMiss Hamilton ei antanut minun tappaa tuota koiraa, joten annoin\nhänelle viisitoista minuuttia aikaa pudistaakseen talon tomut\njaloistaan. Hän koetti pientä pistooli-leikkiä mutta se ei oikein\nonnistunut, joten hän täytti sötareppunsa ja lähti etelään.\n\n\"Luulin, että kaikki oli sillä selvä. Puolituntia Denverin lähdön\njälkeen olin ulkona todetakseni, että hän todella oli mennyt, kun näin\nmiehen nousevan päärakennuksen rappuja ylös. Luullen häntä Denveriksi,\njoka uudelleen koetti päästä Miss Hamiltonin kimppuun, ammuin hänet.\nSitten huomasinkin, että olin tappanut Tim Callahanin.\"\n\nHiljaisuutta, joka hänen kertomustaan seurasi, kesti niin kauan, että\nse rupesi painostamaan.\n\nStarin miehet liikehtivät levottomina ja katsoivat kysyvin ilmein\nMeederiin. Vihdoin puhui Meeder, epäilys ja epävarmuus äänessä.\n\n\"Asia kuulostaa oikealta, Brannon.\" Hänen katseensa oli luja, tutkiva,\nmutta silti vihamielinen.\n\n\"Missä Callahanin hevonen oli, Brannon?\"\n\nBrannon kertoi miten hän oli löytänyt hevosen seisomassa puun alla,\nontuvana.\n\n\"Sekin kuulostaa oikealta\", myönsi Meeder. \"Mutta minä luulen, että\ntarkastamme Callahanin hevosen. Mitä jalkaa se ontuu\"? kysyi hän äkkiä.\n\n\"Vasenta etujalkaa\", vastasi Brannon, \"luulen, että vika on polvessa.\"\n\n\"Olemme kiitollisia sinulle, Brannon, että ratsastit tänne. Sinä\nolet kertonut varsin uskottavan jutun. Paha vain, ettei Callahan voi\nkertoa mitään. Luulen, että ratsastamme Triangle L:ään ja tarkastamme\ntapahtumapaikan ja Callahanin. Sinä tulet meidän kanssamme, Brannon\",\nlisäsi hän merkitsevästi.\n\nPian tusina Starin miehiä Meederin johdolla, joka ratsasti Brannonin\nsivulla, lasketti viettoa alangon reunaa tasangolle ja kääntyi Triangle\nL:ään päin.\n\nSangen laihaa oli keskustelu ratsastuksen aikana, sillä kaikkien Starin\nmiesten rinnassa kyti epäilys, että Callahan ei ollut saanut surmaansa\nBrannonin kertomalla tavalla. He kunnioittivat Brannonia niin paljon\nkuin he suinkin saattoivat tuntea kunnioitusta isäntänsä vihamiestä\nkohtaan, sillä he muistivat koko ajan noiden kahden miehen huonot\nvälit. Niinpä he puhuivat vain sanan silloin, toisen tällöin.\n\nBrannon oli saanut valheensa kuulumaan sangen uskottavalta. Hän oli\nsommitellut sen matkallaan Stariin, rakentaen sen puolitotuuksille ja\nhänestä näytti, että sen täytyi sopia siihen tarkoitukseen, johon hän\noli sen suunnitellut, nimittäin kääntääkseen epäluulot Josephinestä\nja siten pelastaakseen hänet siitä tuskasta, jonka hänelle Callahanin\nystävien toimeenpanemat tiukat kuulustelut olisivat tuottaneet.\n\nVähän ennen puolta päivää Starin miehet, Brannon ja Meeder etunenässä\nsivuuttivat Triangle L:n päärakennuksen ja pysähtyivät Brannonin\nasunnolle, jossa he astuivat hevosten selästä ja menivät sisään. He\nseisoivat siinä tuijottaen tuimina lattialla makaavaan jäykistyneeseen\nruumiiseen, samalla kun Cole Meeder polvistuneena tutki sitä jotenkin\nperinpohjin.\n\nMeederin silmät säihkyivät raivosta, kun hän vihdoin nousi ja katsoi\nBrannoniin ja hänen suunsa oli vetäytynyt katkeraan ivaan puhuessaan.\n\n\"Selkään! Jumaliste. Etkö antanut hänelle tilaisuutta puolustautua,\nBrannon, vai miten?\"\n\nHän astui askeleen taaksepäin, taivutti itseään hieman ja vei kätensä\nuhkaavassa kaaressa vyöllään riippuvaa pistoolia kohden. Hänen\nsilmissään paloi raivoisa kiihko ja hänen äänessään oli kylmä ja terävä\nsävy kun hän puhui miehilleen.\n\n\"Pitäkää silmällä tätä miestä. Minä aion käydä asiaan pohjia myöten!\nTim Callahanilla ei ollut tilaisuutta puolustautua!\"\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nHuoneensa akkunasta toisessa kerroksessa oli Josephine nähnyt\nStarin miesten saapuvan. Hän oli nähnyt heidät jo heidän ollessaan\nkaukana karjatalolta, mutta hän ei ollut erottanut Brannonia pitkän,\ntuiman näköisen miehen rinnalla ennenkuin he olivat aivan lähellä.\nJosephine ei ollut varma, että he olivat Starin miehiä, ennenkuin he\ntulivat hänen akkunansa kohdalle ja hän näki suuren, karkeatekoisen\npolttomerkin heidän hevostensa lautasilla. Silloin hän vetäytyi\npelästyneenä akkunasta ja jäi seisomaan, kädet lujasti puristettuina\nrintaansa vasten, hengittäen kiihkeästi ja peläten, että murhenäytelmä\nei vielä loppuisikaan.\n\nKoko yön oli hän maannut valveilla, ollen huolissaan Brannonista ja\nihmetellen hänen raudanlujaa tunteittensa hillitsemistaitoa. Varmaankin\noli Brannon, katsoessaan murhatekonsa jälkeen häneen tuntenut syvää\nkatumusta, mutta hänen kasvoistaan ei voinut huomata vähintäkään\nliikutuksen merkkiä. Hän oli ollut yhtä jäätävän rauhallinen kuin\njos hän olisi ollut suuressa seurusteluhuoneessa tavallisella\nvieraskäynnillä.\n\nJosephine oli varma siitä, että Brannon oli tappanut Callahanin, vaikka\nhän ei tiennyt mitään heidän välillään vallinneesta epäsovusta. Kaikki\nasianhaarat viittasivat siihen, että Brannon oli murhaaja. Ei kukaan\nmuu kuin Brannon voinut tappaa Callahania, sillä paitsi häntä itseään\nja Brannonia ei ketään muuta ollut mailien ulottuvilla karjatalolta.\nKun Brannon lähti hänen luotaan, jätettyään Denverin pistoolin omansa\nviereen pöydälle, oli levottomuus Brannonin vuoksi pakoittanut\nJosephinen suuren huoneen akkunasta seuraamaan hänen liikkeitään. Hän\noli silloin pannut merkille hänen oudon varovaisen kulkunsa, hänen\nmennessään päärakennukselta omalle asunnolleen ulottuvan tantereen\npoikki ja hän oli nähnyt Denverin ratsastavan kuunvalossa etelään.\n\nPerästäpäin oli Josephine mennyt keittiöön hautomaan silmiään kylmällä\nvedellä. Hän oli kuullut laukauksen, joka tappoi Callahanin ja hetken\nkauhistuttavan epätietoisuuden perästä oli hän pakoittanut itsensä\nmenemään suureen huoneeseen, jossa hän oli ottanut käteensä Denverin\npistoolin. Hän oli seisonut ovella vain hetkisen, kun Brannon ilmestyi\npaikalle, pistooli kädessä. Kun Josephine oli ottanut Denverin aseen\npöydältä, oli hän huomannut, että Brannonin ase oli poissa.\n\nKaikki muut sen päivän tapaukset olivat Josephinen ajatuksissa jääneet\nvarjoon sen muiston rinnalla, joka hänelle oli jäänyt Brannonin\nvälinpitämättömyydestä murhaan nähden. Hän ei ollut sanonut sanaakaan,\nei ainoatakaan selittävää sanaa. Jo hänen suhtautumisensa siihen oli\nosoittanut, että hän ei aikonutkaan selittää tekoaan. Se oli taas\nesimerkki hänen omahyväisestä halveksivasta käytöksestään Josephineä\nkohtaan.\n\nKun Starin miehet ratsastivat päärakennuksen ohi, laskeutui Josephine\nrappuja alas ja juoksi suuren huoneen läntiseen akkunaan ja näki\nsieltä, kun miehet hyppäsivät satulasta ja katosivat näkyvistä,\nilmeisesti he olivat menneet Brannonin asuntoon.\n\nHän odotti ihmetellen. Hänen puolinaisiin arveluihinsa Starin miesten\nkäynnin merkityksestä ei tullut vastausta. Hänestä tuntui, että\nBrannonilla täytyi olla täysi syy tappaa Callahan, sillä muutoin hän ei\nolisi uskaltanut tuoda Starin miehiä asuntoonsa katsomaan ruumista.\n\nTai ehkä Brannon oli valehdellut! Ehkäpä hän oli syyttänyt\njotakin muuta henkilöä murhasta. Ehkä oli hän tavanmukaisella\nvälinpitämättömyydellään toisten mielipiteistä, ylemmyyden ja voiman\ntietoisuudessaan, kieltänyt tietävänsä koko rikoksesta mitään!\n\nJosephine tiesi, että Starin miehet kuulustelisivat häntä. Hänen\ntietoonsa viranomaisten tavallisesta menettelystä murhatapauksissa\n(jotka hän oli oppinut sanomalehtien palstoilta) sisältyi myös muisto\nkaikkien todistajien kiusallisista kuulusteluista. Jos Starin miehet\ntiedustelisivat häneltä asiaa, voisiko hän todistaa Brannonia vastaan?\n\nHän tunsi, että hänen täytyi puhua totta. Hänen tietääkseen oli\nCallahan ollut syytön. Hän ei edes ollut puolustautunut, ei edes\nvetänyt asettaan esille, sillä kun Josephine oli katsonut häntä, kun\nhän makasi oudosti vääntyneenä kuistilla, oli hän nähnyt hänen aseensa\nkiiltävän hänen vyöllään.\n\nSittenkään ei Josephine osannut vastata asettamaansa kysymykseen.\nBrannon oli kohdellut häntä kuin lasta ja hänen käytöksensä oli\nnostanut hänessä raivoisan vihan häntä kohtaan. Sittenkin oli Brannon\nsuojellut häntä Bettyn poissaolon aikana, uskaltaen henkensäkin vaaraan\nkun hän aseettomana oli ottanut Denverilta pistoolin eikä hän ollut\nmillään tavalla käyttänyt hyväkseen Josephinen yksinäisyyttä. \"Hän on\nmies\", puhui Josephine itselleen, seisoessaan akkunassa ja katsoessaan\nhenkeään pidättäen Brannonin asuntoon \"Betty tiesi sen. Hän on mies!\"\n\nJosephine tiesi nyt, että hän valehtelisi Brannonin hyväksi ja että hän\nei koskaan antaisi Starin miesten hirttää häntä, vaikka hänen täytyisi\nkertoa heille, että —\n\nHän vetäisi syvään henkeä sillä kohdalla ja puristi päättävästi\nhuulensa yhteen. Ja kun hän vihdoinkin näki miehen tulevan Brannonin\nasunnon nurkan taitse ja tulevan päärakennusta kohti, lähti hän\nakkunasta ja meni pöydän luo, johon hän jäi seisomaan, koettaen päästä\nmielen tasapainoon odottaessaan sitä jumalantuomiota, jota nyt ei enää\nkäynyt välttäminen.\n\nSillä mies lähestyi nopeasti, suoraan päärakennusta kohti. Hän saattoi\nkuulla hänen kannustensa kilinän, kun hän nousi rappuja. Hän oli\nsama pitkä mies, joka oli ratsastanut Brannonin rinnalla, miesten\nsivuuttaessa päärakennuksen matkallaan Brannonin asunnolle.\n\nAvatessaan oven vastaukseksi miehen kolkutukseen olivat tämän\nvaaleansiniset silmät kovat kuin kivi ja hänen huulensa olivat jäykät\nkiihkosta. Mutta hän otti lakin päästään oudon kunnioittavasti\nnähdessään Josephinen ja hänen kovat silmänsä lauhtuivat ihastuksesta.\n\n\"Olen Cole Meeder, Miss — Starin karjatalon esimies. Arvatenkin olette\nMiss Hamilton. Betty Lawson ei kait vielä ole palannut Willetistä?\"\n\n\"Olen Josephine Hamilton\", sanoi hän tyynesti. \"Ei, Miss Lawson ei ole\nvielä palannut. Tehän olette naapureita, eikö niin. Ettekö tahdo astua\nsisään?\"\n\n\"Enpä luule\", Meederin ääni oli askelta matalampi. Siihen oli tullut\nhyvä mitta kunnioitusta lisää. \"Näette, ma'am, tämä ei ole mikään\nvieraskäynti tavallisessa merkityksessä. Olemme tulleet tänne saamaan\nselville, minkä vuoksi Brannon tappoi meidän isäntämme. Kysyn teiltä,\nmitä te asiaan tiedätte.\"\n\nBrannon oli siis myöntänyt! Se oli Josephinen ensimäinen ajatus. Ja\nhän oli ilmeisesti pyytänyt saada todistaa, että hän oli oikeutettu\ntekemään sen, sillä muutoinhan ei Cole Meeder olisi kysynyt, mitä hän\nasiaan tiesi.\n\nJosephinen ei tarvinnut kysyä, miten hän oli saanut tiedon\nmurhasta. Brannonin tulo Starin miesten seurassa osoitti, että hän\nvapaaehtoisesti oli ratsastanut Stariin. Vaikka hänen uteliaisuutensa\noli suuri, ei hän kuitenkaan uskaltanut pyytää Meederiä kertomaan mitä\nBrannon oli sanonut tekonsa oikeutuksesta. Jos hän siis tahtoi pelastaa\nBrannonin, niin ei hän saanut epäröidä.\n\nKaikki hänen rohkeutensa olikin tarpeen, kun hän kohtasi Meederin\nkylmän katseen. Mutta hän kesti sen.\n\n\"Callahan ahdisti minua kuistilla. Taistelin hänen kanssaan kun Brannon\nampui hänet.\"\n\nJosephine kertoi valheensa sangen uskottavan näköisenä ja sellaisella\nkiivaudella, että se petti Meederin, sillä katsottuaan Josephineä\nterävästi ja epäluuloisesti levisi Meederin kasvoille häpeänsekainen\nhämmästys.\n\n\"Otaksun, että se on kaikki, mitä tiedätte, ma'am\", sanoi hän tahmealla\näänellä. \"En luullut Callahanista sellaista. Brannon ei kertonut aivan\nsamalla tavalla, hän jätti mainitsematta, että Callahan oli ahdistanut\nteitä. Hän sanoi vain nähneensä Callahanin rappusilla ja luulleensa\nhäntä Denveriksi. Tahtoi kait suojella teitä, arvaan. Olen sangen\npahoillani, että vaivasin teitä. Siinä kaikki, ma'am — paitsi tätä: Jos\nolisin tiennyt, että Callahan oli sen lajin miehiä, niin en koskaan\nolisi ryhtynyt hänen karjahommiinsa.\"\n\nJosephine seisoi ovella ja katsoi, kun Meeder poistui. Hän näki hänen\nkatoavan Brannonin asunnon nurkan taakse. Sitten sulki hän oven ja\nmeni taas akkunaan, josta hän näki Starin miesten nousevan hevostensa\nselkään. He ratsastivat tallille, jossa eräs heistä hyppäsi satulasta\nja meni sisään, tullakseen hetken perästä takaisin taluttaen Callahanin\nhevosta. Sitten he kaikki ratsastivat päärakennuksen ohi, kääntyen\nalangon itäistä laitaa kohti. Eräs heistä kantoi ratsullaan Callahanin\nruumista.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nOsana Brannonin suunnitelmaa oli ollut ilmoittaa Josephinelle, että hän\noli tekaissut jutun Callahanin kuolemasta, pelastaakseen Josephinen\njoutumasta kuulustelun alaiseksi. Hän olisi kertonut sen hänelle ennen\nlähtöään Stariin, ellei hän olisi pelännyt, että Josephine asettuisi\nvastahankaan ja siten pilaisi koko suunnitelman. Ja vietyään sitten\nStarin miehet asuntoonsa aikoi hän nyt mennä päärakennukseen kertomaan\nJosephinelle mitä hän oli tehnyt, varoittaakseen häntä puhumaan samaan\nsuuntaan. Meederin äkillinen raivo, nähdessään Callahanin ruumiin, oli\nkuitenkin tehnyt hänen aikeensa mitättömäksi.\n\nSeisoessaan Starin miesten joukossa Brannon oivalsi, että hän\npiankin joutuisi heidän pilkkansa esineeksi, sillä he käsittäisivät\nhänen yrityksensä suojella Josephineä jonkinlaiseksi heikoksi\nsankariasenteeksi, jolla hän oli koettanut voittaa tytön suosion. Ja\nehkäpä Josephine itsekin katsoi asiaa siltä kannalta.\n\nStarin miehet eivät moittisi Josephineä siitä mitä oli tapahtunut,\nkoska hän oli kertonut asian yhtäpitävästi Brannonin kuvauksen kanssa.\nMutta hänen lisäystään tultaisiin varmaankin kertomaan kertomistaan,\nomine lisäyksineen ja koristuksineen, sillä välttämättömällä\nseurauksella, että Josephinestä tulisi kuuluisuus, joka ei olisi\nerikoisen miellyttävää laatua.\n\nSen olisi Brannon voinut estää. Nyt sen sijaan oli hänen vaieten\nkestettävä kaikki ne myrkylliset ja pilkalliset huomautukset, joita\nhänen ystävänsä ja vihamiehensä suvaitsivat tarjota.\n\nKun Meeder palasi, seisoi Brannon nojaten oven pieleen kärsivällisesti\nodottaen. Meeder pysähtyi ovelle. Hänen kasvonsa olivat vihasta\npunoittavat havaittuaan Callahanin siveellisen kunnon niin alhaiseksi\nja harmista Brannonia kohtaan sen vuoksi, ettei hän, Josephinen\nkertomuksesta päättäen, ollut kertonut kaikkea.\n\n\"Brannon, sinun kertomuksesi ei käy yhteen Miss Hamiltonin kertoman\nkanssa!\" säväytti hän raivokkaasti.\n\nBrannon kohtasi Meederin katseen ja kesti sen. Heikko ivallinen hymy\nkarehti hänen huulillaan. Mutta hän ei vastannut mitään. Siinähän ei\nollut mitään vastaamista. Kun ei kerran Josephine tiennyt mitään hänen\nsuunnitelmastaan, oli hän luonnollisesti kertonut totuuden asiassa.\n\n\"Hän myöntää sinun ampuneen Callahanin\", jatkoi Meeder, \"mutta hän\nsanoo, että teit sen senvuoksi, että Callahan ahdisti häntä. Miksi et\nsanonut sitä ensimmäiseksi?\"\n\nVaikka Meeder piti tarkasti silmällä Brannonia, ei hän pystynyt\nhuomaamaan vähintäkään muutosta hänen kasvonilmeissään. Mahdollisesti\nhänen katseensa hieman syveni hämmästyksestä ja ehkäpä hänen\npilkallinen hymynsä näkyi hieman selvemmin. Meeder, joka hyvin tunsi\nBrannonin, ei ollut oikein varma asiasta.\n\n\"Meeder\", sanoi Brannon ystävällisesti, \"voihan olla, etten tahtonut\nantaa sinun tietää, että Callahan oli sen lajin miehiä.\"\n\nPuna Meederin kasvoilla syveni. Häpeä, raivo ja epäilys paloi hänen\nsilmissään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa, käski töykeällä\näänellä miehiään kantamaan Callahanin ruumiin ulos ja asettamaan sen\njonkun hevosen selkään ja seisoi sitten äänetönnä, kunnes miehet olivat\nmenneet.\n\n\"Callahan ei ollut sitä lajia, Brannon. Sitten on piru, jos uskon teitä\nkumpaistakaan. Siinä on jotakin epäilyttävää koko jutussa, ja ennenkuin\nheitän asian sikseen, aion päästä totuuden perille, älä unohda sitä!\"\n\nOdottamatta Brannonin vastausta kääntyi Meeder ympäri ja meni suoraan\nhevoselleen. Brannon seurasi katseellaan miehiä, kunnes he sivuuttivat\npäärakennuksen. Sitten istuutui hän kynnykselle nojaten kyynärpäitään\npolviinsa ja kädet leuan alla mietti kauan naisen mielen häilyväisyyttä.\n\nHän oli todellakin ollut halukas ottamaan syyn Callahanin kuoleman\ntuottamuksesta niskoilleen ja oli sitä vieläkin. Mutta mikä oli pannut\nJosephienkin syyttämään häntä siitä? Oliko se raukkamaisuutta vai oliko\nse vain synnynnäistä siveellistä raihnaisuutta, joka tietämättään pyrki\nvapautumaan syyllisyydestä.\n\nSiinä oli suunnaton ero, jos Josephine salli Brannonin ottaa vastuun\nrikoksesta niskoilleen tai jos hän omasta ehdostaan syytti häntä siitä\nBrannonin tietämättä. Ja mitä piti Brannonin ajatella niistä aatteista,\njoitten puolustajana Josephine niin urhoollisesti oli esiintynyt.\n\nIstuessaan siinä mietteissään ja tuijottaessaan alangolle, huomasi hän\ntomupilven, joka tasaisesti kulki etelään, häntä kohti. Kun tomupilvi\ntuli lähemmäksi, erotti hän nelipyöräisten rattaitten ääriviivat ja se\nmerkitsi sitä, että Betty Lawson ja Lin Murray olivat palaamassa kotiin.\n\nAjoneuvot olivat vielä pitkän matkan päässä, joten Brannonilla\noli vielä aikaa tuumia kysymystä pienen keskustelun hankkimisesta\nJosephinen kanssa, ennenkuin Betty tulisi perille. Bettylle täytyi\nluonnollisesti kertoa Callahanin taposta ja Brannon vaivasi aivojaan\nkysymyksellä, pysyisikö Josephine kertomuksessaan, jonka hän oli\nMeederille laatinut, varoen itse tulemasta syytettyjen penkille ja\nvierittäen syyn taposta Brannonin niskoille.\n\nHän ei tuntenut paljoakaan halua puhutella Josephineä. Hänen\nsydämessään kyti pahanilkinen mielijohde antaa Josephinen valehdella\nniin paljon kuin halusi, koska hänen valehtelemisensa ei voinut\nsaada aikaan muuta harmia kuin sen, että Brannon saisi sen häpeän\nkannettavakseen, että häntä mainittaisiin miehenä, joka oli ampunut\nvihamiehensä takaapäin. Mutta hän aikoi kantaa häpeän suojellakseen\nJosephineä, ellei tämä omasta ehdostaan tunnustaisi.\n\nHän seisoi aitauksen portilla kun Murray pysäytti väsyneet hevosensa ja\nhän auttoi Murrayta kantamaan Bettyn ostokset taloon.\n\nBrannon oli päättänyt antaa Josephinelle ensin tilaisuuden puhua. Kun\nhän sitten oli kahden kesken Bettyn kanssa ajoneuvojen luona ja tämä\nhuomautti, että hän oli luullut Brannonin lähteneen muitten miesten\nkanssa etelään, vastasi hän lyhyesti, hymyn kirkastaessa hänen silmiään:\n\n\"Muistui mieleeni, että minulla oli muutamia laskuja pantava kirjoihin.\nLähden heidän luokseen huomenna.\"\n\nMyöhemmin, kantaessaan sylen täyden ostoksia Bettyn perässä, oli hän\nvähällä törmätä yhteen Josephinen kanssa, joka oli tulossa keittiön\npoikki. Monta kertaa käydessään ajoneuvojen ja talon väliä oli hän\nkuullut Bettyn puhuvan Josephinen kanssa, mutta nyt näki hän tytön\nensi kerran sitten edellisen yön. Ja nyt, kun hän melkein hipoi\nhänen vaatteitaan, käänsi Josephine päänsä poispäin ja meni ohi\nkatsahtamattakaan Brannoniin.\n\nAjoneuvot olivat nyt tyhjennetyt ja Brannon seisoi ruokailurakennuksen\novella, jutellen Lin Murrayn kanssa, kun Betty lähestyi häntä.\n\nHänen silmänsä olivat vakavat, kysyvät ja niissä oli hieman hämmästynyt\nilme kun hän tuli aivan Brannonin luo. Hänen poskensa olivat hieman\npunaiset ja huulet sotaisesti yhteenpuserretut.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"missä Chong on? Kysyin Josephineltä asiaa, mutta\nhän käski minun kysyä sitä sinulta. Nyt teen sen. Missä on Chong?\"\n\n\"Lähetin Chongin Willetiin hakemaan lääkäriä Mrs Whitmanille.\n\n\"Oh\", sanoi Betty, \"en ymmärrä, miten Chongin lähettäminen Willetiin\nvälttämättömästi pitää tehdä Josephinen niin salaperäiseksi. Ymmärrätkö\nsinä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Brannon, mikä ihme teitä vaivaa, sekä sinua että Jota. Jo käyttäytyy\npeloittavan kummallisesti ja minä en pidä siitä, että sinä tuolla\ntavalla venyttelet sanojasi puhuessasi minun kanssani. Miten sinä tulit\nlähettäneeksi Chongin Willetiin? Kuka kertoi, että Mrs Whitman on\nsairas?\"\n\n\"Tim Callahan ratsasti tästä ohi. Hän oli käynyt Laskarissa ja\npoikennut Whitmanilla takaisin tullessaan.\"\n\n\"Sinä olet siis ollut kahden täällä Jon kanssa?\" Väri hänen poskillaan\ntummeni hänen tehdessään kysymyksensä. Hän piti Brannonista eikä\nvannaankaan ollut mustasukkainen Josephinelle, mutta hän tunsi\nsisässään jonkinlaista kummallista jännittyneisyyttä ajatellessaan,\nettä Brannon ja Josephine olivat ainoat oliot karjatalolla hänen\npoissaollessaan.\n\nBrannon vilkaisi häneen syrjäsilmin.\n\n\"Denver oli täällä aikaiseen aamuun saakka tänäpäivänä\", sanoi hän.\n\n\"Eikö hän nyt sitten ole täällä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Maksoin hänelle palkan tänä aamuna. Hän lähti etelään päin.\"\n\n\"Miksi sinä erotit hänet, Brannon?\"\n\n\"Me jouduimme riitaan.\"\n\nTavallisuudessa olisi Betty tyytynyt tähän selitykseen, sillä miehiä\ntuli ja meni eikä se herättänyt sanottavampaa huomiota. Mutta hän oli\nhuomannut Brannonin käytöksessä jotakin pakotettua, joka pani hänet\nepäilemään, ettei Brannon tahtonut puhua ja Betty taas oli päättänyt\nsaada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi.\n\n\"Mistä teille tuli erimielisyyttä, Brannon?\"\n\n\"Eipä juuri mistään.\"\n\n\"Ei juuri mistään\", sanoi Betty ivallisesti matkien hänen ääntään.\n\"Sepä merkillistä. Sinä riitaannut jonkun miehen kanssa 'ei juuri\nmistään' ja erotat hänet toimesta.\"\n\nMurray käänsi päätään ja nauroi partaansa. Brannon katsahti Bettyyn,\njonka silmät loistivat päättäväisyyttä ja ankaruutta. Tytön posket\nhehkuivat punaisina; hän nosti leukaansa katsoessaan Brannoniin\nsellaisella suorasukaisuudella, että se olisi tehnyt levottomaksi minkä\nmiehen hyvänsä, mutta Brannonin sydämeen se toi sen äkillisen huomion,\nettä Betty oli sievempi kuin hän oli ajatellutkaan sekä että hän oli\npaljon inhimillisempi ja terveempi vihassaan kuin Josephine. Myöskin\nhuomasi Brannon Bettyn hurmaavan leuan ja sievän suun.\n\nHän hämmästyi sitä outoa ajatusta, ettei hän koskaan ollut huomannut\nBettyn kauneutta. Ja jos hän oli sen tehnyt, niin oli se ollut\ntiedotonta, tuskin puoleksi arvioitua. Hän yritti tuumia välttelevää\nvastausta, kun hän näki Bettyn silmissä syvän hämmingin ja silmäluomien\npainuvan alas. Ihmetellen katseli hän kuinka hänen poskiensa puna\nlevisi nopeasti yli kaulan ja otsan.\n\nHämmästyneenä katsahti hän Murrayhin, ajatellen että hän ehkä\noli aiheuttanut punastumisen. Mutta Murray seisoi selin heihin.\nBrannon katsoi uudelleen Bettyä, jolloin hän näki hänen silmissään\nsyvää pilkkaa ja ylenkatsetta sekä huomasi, että hänen leukansa\noli uhmaavasti työntynyt eteenpäin ja huulensa olivat päättävästi\nyhteenpuristetut.\n\nJa sitten, kun Brannonin hämmästyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä,\nnaurahti Betty lyhyesti, kiusoittelevasti ja hänen naurussaan oli\nmerkillisen ylpeä sävy. Sillä vaikka Betty oli odottanut sitä kauan,\ntapahtui se nyt ensikerran heidän tuttavuutensa aikana, että Brannon\nkatsoi häneen ihailevin silmin.\n\n\"Eipä juuri mitään\" kertasi Betty, äänessään vain rippeitä äskeisestä\nnaurusta. \"Sinä et näy haluavan puhua, Brannon, vai mitä? Ja minun\nkysymykseni näkyvät vaivaavan sinua. Etkä sinä tahdo, että koetan saada\nsinua puhumaan?\"\n\nHän käännähti äkkiä ympäri ja lähti päärakennusta kohti, jättäen\nBrannonin tuijottamaan jälkeensä vielä entistäänkin hämmästyneempänä.\n\n\"Hän teki sinusta pilaa, Brannon\", nauroi Murray.\n\nEi mitään vastausta Brannonin puolelta.\n\n\"En välitä tietää niistä syystä hän sen teki\", jatkoi Murray, \"mutta\npilaa hän teki sinusta, Brannon. Peijakas vie tekikin. Mutta kyllähän\nminä arvaan syyn siihen. 'Eipä juuri mitään', kiusoitteli Murray,\nmatkien Bettyn ääntä,'eipä juuri mitään', sanoi hän. 'Eipä juuri\nmitään.' Ja sillä hän tarkoitti että se on tarpeeksi paljon, vaikka\nsinä et näy sitä ymmärtävän.\"\n\nBrannon vapautti itsensä Murrayn leikinlaskusta yksinkertaisesti\nmenemällä joen rantaan, jossa hän seisoi pitkän aikaa koettaen\nselvittää Bettyn arvoituksellista käytöstä. Vihdoin hän jätti yrityksen\nsikseen ja palasi asunnolleen, jossa hän istui jonkun aikaa porstuan\nkynnyksellä.\n\nKuullessaan asuntonsa nurkan takana liikettä, nosti hän päätään ja näki\nBettyn tulevan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat ja silmänsä vakavat.\n\n\"Brannon\", sanoi hän tultuaan aivan hänen luokseen, \"miksi et puhunut\nminulle mitään Callahanista?\"\n\n\"Arvelin, että saisit kuulla siitä jonkun ajan kuluttua.\"\n\n\"Miksi et kertonut _minulle_ sitä, Brannon? Eihän sinun ole tapanasi\nvetäytyä edesvastuusta. Sinä puhuit kanssani muutama minuutti sitten.\nMiksi et silloin kertonut sitä minulle, vaan odotit kunnes Jo olisi\ntehnyt sen?\"\n\n\"Kertoiko hän sen sinulle, kysyi Brannon venytellen. Hän koetti arvata\noliko Josephine kertonut jutun samalla tavalla kuin hän oli sen\nkertonut Meederille.\n\n\"Oli suorastaan häpeä antaa hänen kertoa se, Brannon. Hän oli melkein\nhysteerinen. Mahtoi hänestä olla kauheata nähdä tapaus.\"\n\n\"Eipä siinä tainnut muukaan auttaa\", virkkoi Brannon.\n\nHän arvasi Bettyn sanoista, että Josephine oli kertonut tapahtuman\nsamalla tavalla kuin Meederille, nimittäin, että Brannon oli ampunut\nCallahanin Josephinen nähden. Hän oli päättänyt vahvistaa todeksi\nkaiken, mitä Josephine sanoisi, mutta kun hän ei ollut oikein varma\nsiitä, oliko hän maininnut, että Callahan oli ahdistellut häntä, ei hän\nrohjennut puhua enempää.\n\nBettyn seuraavat sanat osoittivat kuitenkin, että Josephine oli\ntoistanut kertomuksensa kokonaan.\n\n\"En voi uskoa, että Callahan saattoi tehdä sellaista.\"\n\nBetty kohdisti kirkkaat, kysyvät silmänsä Brannoniin ja jotta tyttö\nei huomaisi epärehellisyyttä hänen katseessaan käänsi tämä päätään\navaralle alangolle päin. Bettyn silmät olivat aina panneet Brannonin\ntuntemaan itsensä hieman levottomaksi, varsinkin milloin Betty katsoi\nhäneen sillä tavalla kuin hän nyt teki.\n\n\"Brannon\", sanoi Betty lujasti, \"katso minuun.\" Brannon noudatti käskyä.\n\n\"Brannon\", jatkoi hän, \"Callahania oli ammuttu selkään. Ammuitko sinä\nhänet?\"\n\nHän olisi voinut valehdella, mutta hän tiesi, ettei hän olisi voinut\npettää Bettyä.\n\n\"Sinähän sanoit, että Miss Hamilton kertoi niin\", väitteli Brannon.\n\n\"Minä vaadin sinua sanomaan sen, Brannon!\"\n\n\"Minä en puhu mitään siihen asiaan.\"\n\n\"Brannon, minä tahdon vastauksen.\"\n\nBetty näki, että hänen silmänsä nauroivat ja rauhallinen hymy karehti\nhänen huulillaan. Hän tiesi, että ne olivat merkkejä Brannonin\ntaipumattomasta luonteesta, joka juuri oli antanut hänelle liikanimen\n\"Teräs.\" Vakavimpina vaaran hetkinä, jolloin ainoastaan rohkeus\nsaattoi pelastaa hänet, oli Betty nähnyt tuon saman ilmeen, joka hänen\nsilmissään nytkin oli, ja hän tiesi, että oli turha yrittääkään häntä\ntaivutella.\n\nHuolimatta Brannonin kieltäytymisestä vastaamasta, pysyi Betty\nrauhallisena. Brannon ei ollut \"terästä\" hänelle. Hän saattoi hyvin\nmuistaa sen päivän, jona Brannon tuli Triangle L:ään, monta vuotta\nsitten ja hänen ihanteellinen ensivaikutelmansa hänestä oli vain\nlujittunut vuosien vieriessä. Hänelle oli Brannon ollut uros, joka\noli ratsastanut esille hänen lukemistaan romaaneista, ja vaikka\nhänen luonteessaan olikin ilmennyt puolia, jotka eivät vastanneet\nmielikuvituksen sankaria, oli Brannon yhä jäänyt hänen tyttöikänsä\nritariksi.\n\nTämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä samojen\nmittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen käytännöllinen järkensä\nja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin asettanut Brannonin usein\nsellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia hän toisiin miehiin nähden\nei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli pitänyt Brannonia silmällä,\ntutkinut häntä ja koetellut häntä tilaisuuden sattuessa, todetakseen\nsen metallin lujuutta, josta hän oli rakennettu ja samalla saadakseen\npienen silmäyksen hänen luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja\npenkonut, koetellut ja punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa\nhänen luonteessaan ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.\n\nBetty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä.\nHänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi\npeittänyt vähemmän miellyttäviä puutteita.\n\nMutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin Betty\nLawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä suhteessa\nmuuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan antaisi hänen\nymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut ja odottanut\nnäkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi hänelle, että hän oli\ntavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt tuon ilmeen, ihailun\naamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma itsestään, hapuileva,\nihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan odotetun tapauksen kanssa\nyhtaikaa tullut Josephinen kertomus Callahanin murhasta.\n\nMutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut. Senpävuoksi\nseisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi,\nettä se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka Brannonin\nkieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.\n\n\"Otan takaisin sanani, Brannon\", sanoi hän tyynesti hymyillen. \"Se\nBrannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei tappanut\nCallahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi\nheinää karjalle?\"\n\nBrannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä\npuristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi viivaksi\nja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus. Ensi kerran\nelämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen vallassa.\n\nMutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin\ntarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.\n\n\"Luulen, että siellä on tarpeeksi\", vastasi Brannon ja taas näki Betty\nhänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut. Ja taas\nseisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn edessä.\n\nMutta vain hetkisen, sillä Betty lähti nopeasti päärakennusta kohti.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nOllen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan,\njoka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman\nBettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli\nhän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut\ntutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan\nCallahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka\nhän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.\n\nBetty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten voimakkaasti\nmurha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan uudelleen\npuhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.\n\nPitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine\nsiihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen\nmielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä,\nettä Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui\nrauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.\n\nJosephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi Brannonin\nluonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi nähdessään\nBettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan häneen. Betty\nihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä todellisuudessa oli kertonut\nCallahanin kuoleman yhteydessä olevista seikoista ja hän tunsi\nluonnollista halveksumista Josephinen salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka\nhän sydämessään kielsikin olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin\nvakuutettu siitä, että murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan\nkanssa, että Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa\npäärakennuksessa.\n\nJosephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen\nuteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua\nkohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä.\nHänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian kuin\nhän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle, syyttäen\nWilletin matkan aiheuttamaa väsymystä.\n\nJosephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut\ntavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut\nlähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs Whitmanin\ntilaa lääkärin käynnin jälkeen.\n\nChongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä ja\nJosephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.\n\nBettyn mentyä vetäytyi hän taas kuistille ja istahti keinutuoliin.\n\nOli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara alanko\nkauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä Brannonin\nasumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli Brannonia.\nBrannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut hänen hyväkseen\neikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää nähdessään hänet\nkeittiössä.\n\nJa kuitenkin tuntui hänestä vaikealta ajatella Brannonia murhaajaksi.\nBrannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut jotakin, joka saattoi\nJosephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti huomattavissa myötätuntoa sinä\nhetkenä kun hän oli katsellut Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän\nääressä ja koettaessa tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi\ntuo säälivä myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon\ntarpeessa!\n\nJa sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen\nsilmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen\nloiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen\nkatseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen\ntakana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja\nvallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä\npuoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen kätensä\nkosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut kuullessaan\nBrannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin aivan hänen\nviereensä pöydälle.\n\nJos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen kohteliaan\nseurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän olisi\nollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun karkeaan ja\nylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut voivansa\nhäntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli vain\nhänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken aikaa:\n\"Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä.\"\n\nHän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein tulkinnut\nsisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki päärakennuksen\nitäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan, mietteissään katsellen kuun\nvalaisemaan etäisyyteen, tuntien poskensa hehkuvan siitä omituisesta\nkaipauksesta, joka hänet oli vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut\njärkeilemällä poistaa.\n\nTasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen huomiotaan\nja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön ihanuudesta ja\ntäyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla, jonka tuon ihmemaan\nmittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat tuulen henkäykset monien\ntuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.\n\nPäästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja\nkuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen\nsisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.\n\nSeisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi pelokkaana isoon\noveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.\n\nOvi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen ja\ntaaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten\nseisoi siinä mies.\n\nJosephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka jo oli\nhänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti pyytävänä:\n\n\"Älkää toki ma'am. Olen haavoittunut!\"\n\nJosephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat \"olen haavoittunut\"\nsisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni\ntutulta.\n\nJosephine kääntyi taas oveen päin ja katsoi miestä tarkkaan ja näki,\nettä hän oli oudon kalpea, miltei aavemainen. Sitten hän veti syvään\nhenkeä ja kuiskasi terävästi, äänettömästi.\n\n\"Les Artwell!\"\n\n\"Niin olen, ma'am\", tuli vastaus, kuiskaten. \"Olen vaikeasti\nhaavoittunut — ampuma-ase —. Älkää jumalan tähden panko toimeen\nhälyytystä! Älkää menkö luotani, ma'am!\" Hän horjahteli ja vaipui\nkynnykselle polvilleen. Silmänräpäyksessä oli Josephine hänen luonaan,\nmielettömän innokkaana auttamaan häntä, vaikka oli yhtä avuton\nkiihkossaan kuin mieskin heikkoudessaan.\n\nMies oli todellakin Les Artwell. Hänen poikamaiset kasvonsa olivat\nlikaiset ja tuskan vääntämät, mutta hänen sieraimensa kuulsivat\nliankin läpi valkoisina, hänen koettaessaan tukahuttaa esille pyrkivää\nkärsimystään. Hänen silmänsä, jotka Josephine silloin radanvarrella oli\nhuomannut niin synkiksi, olivat lasimaiset heikkoudesta ja katsoivat\nhäneen mykkinä, rukoilevina.\n\n\"Mitä minä teen, mitä minä teen\"? valitti Josephine mielettömänä.\n\"Oh, Jumalani, sehän on verta\", läähätti hän, kun hän pannessaan\nkätensä Artwellin rintaa vastaan, estääkseen häntä kaatumasta, tunsi\nkoskettavansa jotakin kosteaa. Hän vetääntyi kauhusta taaksepäin ja\nnäki kuun valossa sormenpäänsä verisinä.\n\n\"Älkää panko toimeen hälyytystä\", pyysi Artwell heikolla äänellä. \"He\nsaavat minut käsiinsä, jos sen teette — Brannon ja Murray. Ammuin\nitseäni vahingossa tänä aamuna. Ratsastin tänne, saadakseni apua ja\ntoivoin jaksavani Whitmanille asti. Menetin varmaankin tajuni. Hevoseni\nheitti minut selästään ja meni menojaan.\" Hän pysähtyi hengittääkseen\nkäheästi ja raskaasti. Sitten hän jatkoi. \"Brannon —hän hirttäisi\nminut. Jos te voisitte auttaa minua pääsemään Lattimerin talolle —\nsinne on viisitoista mailia — etelään — niin saisin apua. Lattimer on\nystäväni.\" Hän pysähtyi ja nojasi leukaansa rintaa vasten, mutisten\njotakin kuulumatonta.\n\n\"Lattimer!\"\n\nJosephine lausui nimen ääneen. Sehän oli sama mies, josta Betty oli\nsanonut, ettei hän häikäilisi, vaikka veisi naisen väkisin vuoristoon.\n\nJa Brannon oli sanonut, että Denver ja Artwell olivat ystäviä.\nMerkitsivätkö nämä kaksi huomautusta sitä, että tämä kolmikko\noli henkipattoja, vai oliko Betty sanonut sen vain ollakseen\nmaalauksellinen? Ja oliko Brannon liittänyt Denverin nimen Artwellin\nnimeen vain peloittaakseen Josephineä?\n\nHuoli omasta turvallisuudestaan oli Josephinessä tällä hetkellä\nvoimakas. Lattimer asui etelään Triangle L:stä. Denver oli edellisenä\niltana ratsastanut etelään ja nyt pyysi Artwell häntä viemään itseään\nLattimerin karjatalolle. Viimeksimainittu teko veisi Josephinen ainakin\nyhden miehen luo, joka oli yrittänyt rikollista tekoa häntä vastaan.\nBetty oli Lattimerista sanonut: \"Hän on mies — todellinen mies\", tai\njotakin siihen suuntaan. Todellinen mies ei varmaankaan saattaisi tehdä\nhänelle mitään pahaa.\n\nHänen täytyi kuitenkin koettaa. Hän ei voinut jättää Artwellia talliin\nkuolemaan eikä hän myöskään voinut jättää häntä Brannonin käsiin\nhirtettäväksi, ja oli todennäköistä ettei Artwell pystyisi ratsastamaan\nviittätoista mailia ilman apua.\n\nEri asia on omistaa kauniita aatteita, mutta toinen on panna ne\ntäytäntöön, oman turvallisuutensa uhalla. Josephine ajatteli\ntuota eroa, seisoessaan tallin ovella Artwellia katsellen. Hänen\nvastahakoisuutensa toimia tässä tapauksessa oli suuri. Hän suoraan\nsanoen pelkäsi.\n\nMutta kun hän näki Artwellin kääntyvän hitaasti ja koettaen pysyttää\ntasapainoaan, lähtevän kävelemään pimeään talliin, seurasi Josephine\nhäntä, kuullen hänen puhuvan horjuessaan eteenpäin.\n\n\"Sain erään hevosen satuloiduksi ja suitset päähän. Siihen meni minulta\nmelkein koko päivä. Mutta en päässyt sen selkään millään tavalla. Liian\nheikko. Jos te auttaisitte hieman, niin ehkä voisin onnistua. Ja, jos\npelkäätte tai ette tahdo, että joudutte kiinni siitä, niin ehkäpä\nvoisitte saattaa minua vähän matkaa, sen verran, että pääsen alkuun.\nLuulen, että suoriutuisin lopusta.\"\n\nKuu valoi loistettaan avonaisesta tallin ovesta ja sen himmeässä\nvalossa onnistui Josephinen jollakin tavalla auttaa Artwell satulaan.\nHevonen seisoi suuressa tallissa, mutta käyttäen hyväkseen kaukaloa ja\nerästä viereisen tallin alempaa osastoa, kävi satulaan nousu jollakin\ntavalla päinsä.\n\nMutta päästyään satulaan näytti Artwell lysähtävän aivan kokoon. Hän\nvaipui satulannuppia vasten voimattomana ja avuttomana.\n\nSääli Artwellia kohtaan kannusti Josephineä ripeään päätökseen. Talli\noli laaja ja jossakin siellä oli Chesterfield. Hän löysi sen vihdoin\neräässä nurkassa olevasta pilttuusta, jossa se tylsänä seisoi ja\nvaikka hänen kokemattomuutensa ja ratsasvälineitten tuntemattomuutensa\ntekivätkin hänen työnsä hitaaksi ja toivottoman vaikeaksi, sai hän\nvihdoin satulan hevosen selkään ja suitset sen suuhun. Samoin pääsi hän\nsatulaan ja ohjasi Chesterfieldin Artwellin hevosen viereen.\n\nSitten talutti hän Artwellin hevosen tallista ulos ja lähti\nratsastamaan etelään, aina vähä väliä katsahtaen olkansa yli\nkarjatalolle. Täysin tietoisena uhkapelistä, johon hän antautui,\nlähtiessään Artwellin kanssa, ryhtyi hän siihen kuitenkin rohkealla\nmielellä ja tuntien outoa riemua teostaan.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nEnsi sarastuksen heikossa valaistuksessa näki Josephine rakennusryhmän\nhämärät ääriviivat metsän laidassa olevalla tasaisella kentällä. Heikko\nsumu, joka oli peittänyt alangon, teki hitaasti nousuaan, laskien taas\nsiellä täällä ikäänkuin vastenmielisesti irtautuen maasta, yhtyäkseen\nhajanaisiin pilviin sen yläpuolella.\n\nHoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että mies\nolisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen Artwelliin.\n\nTämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut rohkeutta\npäättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta vuotaneen veren\nmenetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun hän oli tuonut\nArtwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän oli pudonnut\nsatulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi koskea Artwelliin\nja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se olikin koskenut\nhänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut epäilystäkään, että\nJosephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä kauhistuttavasta\nmahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut hevosen selästä.\n\nHän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan\nmiestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea\nhäneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan\nonnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli sen\ntapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.\n\nJosephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien aikana,\njolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän\nratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi valolla\nhuomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt seurata\njoko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän sillä ei enää\nollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei perillä.\n\nOhjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille kentälle,\njossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän, ettei Artwell\nenää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa olivat\nkäsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi selvyyteen.\n\n\"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt yksin —\narvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää matkaa,\nmitä — ei kukaan nainen —\"\n\nSitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi\nkauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle,\nhorjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen\nviereen.\n\nTaas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan, nähdessään\nArtwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan maassa. Artwellista\nei enää ollut matkan jatkajaksi.\n\nJosephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä\nkiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta\nhirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän\nhuudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.\n\nJosephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi\ntietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän\nistuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen\nseisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä äänettömänä.\n\nArtwell ja hevoset oli kadonneet näkyvistä. Tuuli puhalsi suoraan\nJosephinen kasvoihin, tuoden tervetullutta virkistystä hänen kuumille\nposkilleen. Hänen tukkansa oli pelottavassa epäjärjestyksessä, sillä\nmuutamat hajanaiset, itsepäiset kutrit heilahtelivat hänen silmiensä\nedessä. Ja hän tunsi, että hänen täytyi tukkia ne paikoilleen ollakseen\nesiintymiskelpoinen, sillä kookas mies, joka häntä katseli, oli\nkaunis ja Josephine ei tahtonut, että hän olisi pitänyt häntä minään\ntuhkimuksena. Hän asetti tukkansa järjestykseen parilla näppärällä\nsormen liikkeellä, veti pari vilvottavalle tuulelle kiitollista\nhenkäystä ja hymyili kookkaalle miehelle. Mutta ollen sangen väsynyt\nja tuntien nojatuolin erittäin mukavaksi, ei hän yrittänytkään nousta\npystyyn. Pian hänen kuitenkin täytyisi nousta, sillä hänellä oli kiire\ntakaisin Triangle L:ään.\n\n\"Tuntuu paremmalle?\" kysyi kookas mies.\n\n\"Miten hän voi?\" kysyi Josephine, vastaamatta kysymykseen.\n\n\"Artwell voi hyvin\", sanoi kookas mies. \"Hän ei ole vaarallisesti\nhaavoittunut. Hän on sisällä ja nukkuu pahimmat pois ensin.\" Hänen\nkatseensa oli terävä, kirkas ja kiinnostunut. \"Kuka olette?\" kysyi hän\nsitten.\n\n\"Olen Josephine Hamilton.\"\n\n\"Aivan oikein. Betty Lawsonin vieras. Idästä. Kävit koulua Bettyn\nkanssa. Näette, että olen kuullut teistä.\"\n\n\"Ilmeisesti\", hymyili Josephine. \"Ja te olette tietysti Mr Lattimer?\"\n\n\"Miksi niin tietysti?\" kysyi hän.\n\nHän oli vähällä vastata, että hän oli tuntenut hänet Betty Lawsonin\nkuvauksesta, kun hän oli sanonut häntä \"hirvittävän, tumman kauniiksi.\"\nSen sijaan Josephine punastui ja kertoi hänelle, kuinka hän oli\ntavannut Artwellin tallin ovella, sekä teki selvää koko seikkailusta\nlopettaen siihen, että Artwell oli sanonut Lattimerin karjatalon olevan\netelään päin.\n\nJosephine ei ollut koskaan nähnyt Lattimerin kaltaista miestä. Kun hän\nseisoi siinä katsellen Josephineä, hajasäärin, käsivarret ristissä\nrinnalla ja kasvot sen verran alaspäin, että hän vaivatta saattoi\nkatsoa hänen silmiinsä, muisti Josephine toisen kuvaavan palan Bettyn\nselvityksessä hänen ominaisuuksistaan. \"Jos hän olisi elänyt kaksisataa\nvuotta aikaisemmin, olisi hän varmaankin ollut merirosvo.\"\n\nMillainen merirosvo hän olisikaan ollut! Sittenkään ei Josephine\nuskonut, että hän olisi ollut merirosvo. \"Herrasmies\", oli ehkä\nsittenkin sopivampi nimitys hänelle, vaikka siihen olisi ollut\nlisättäväkin \"kerskaileva.\" Sillä huolimatta siitä, että Lattimer\nilmeisesti oli rohkean häikäilemätön luonne, joskaan Josephine ei\nosannut sitä tarkemmin määritellä, oli hänen silmissään ystävällistä\nsuhtautumista kanssaihmisiin, jotakin myöntyväisyyttä, vaikka nämä\nominaisuudet olivatkin jossain määrin ristiriidassa hänen viekkaan ja\nhävyttömän olemuksensa kanssa.\n\nRuumiiltaan näytti hän harjoittamattomalta atleetilta. Sillä hänen\nvillapaitansa alla paisuttelivat valtavat lihakset hänen vaatteitaan,\nvarsinkin hartioin seuduilla, ja kauluksen alta, joka oli huolettomasti\njäänyt auki, näkyi voimakas kaula, terveenä ja tukevana ja\npronssinkarvaiseksi paahdettuna.\n\nJoukko rasvaa oli erääntynyt keskukseen, mutta ei kuitenkaan niin\npaljon, että se olisi häirinnyt ruumiin yleistä sopusuhtaisuutta ja\nJosephine huomasi että hän, huolimatta tuosta pienestä liikarasvasta\noli notkea ja joustava kuin juoksija.\n\nHän oli lakitta päin. Lakki oli viereisellä tuolilla rutistuneena.\nHänen päänsä oli kaunismuotoinen ja hänen lyhyeksi leikattu tumma\ntukkansa oli miehekäs ja kiiltävä. Hänen kauniilla valkoisella\notsallaan riippui muutamia hien suoristansa hiuksia. Josephine\najatteli, että se oli yksi syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt, että\nLattimer oli häikäilemättömän välinpitämätön. Sivistynyt ja huolellinen\nmies olisi pyyhkäissyt hiukset hikineen päivineen otsaltaan naisen\nseurassa.\n\nLoput hänen häikäilemättömyydestään kuvastui hänen silmissään, suun\nviivoissa ja hänen voimakkaassa leuassaan.\n\nJosephine saattoi ymmärtää miksi Bettyn sanoissa \"hän on mies\" oli niin\npaljon kunnioitusta.\n\nMutta Lattimerin miehekkyys ei ollut hyökkäävää laatua. Se oli\nviekkautta, joka ilmaisi itsensä juuri siinä, että hän pystyi sitä\novelasti hallitsemaan. Josephinestä näytti kuin Lattimer olisi\ntiennyt olevansa äärimmäisen miehinen, mutta ettei tuo tietoisuus\nsukupuolestaan vähääkään näkynyt hänen silmissään.\n\nHuomatessaan, ettei Josephinellä ollut vähääkään aikomusta lähteä\ntuolistaan, nosti Lattimer toisen tuolin vastapäätä häntä ja istuutui\nsiihen.\n\n\"Te olette ennenkin tavannut Artwellin\", sanoi hän. \"Olen kuullut\nsiitä. Tehän kerrassaan sotkitte Brannonin suunnitelman siellä,\neikö niin?\" Hänen silmänsä loistivat syvää leikillistä hyväksymistä\nJosephinen toimiin nähden hänen vastustaessaan Brannonia.\n\n\"En tahtonut, että Brannon olisi hirttänyt viattoman miehen\", selitti\nJosephine.\n\n\"Artwell oli siis viaton? Te tiesitte sen siis, arvatenkin?\"\n\n\"Hän — hän näytti viattomalta. Sitäpaitsi, hänhän oli niin nuori, liian\nnuori kuollakseen hevosvarkauden tähden — jos hän mahdollisesti oli\ntehnyt sen.\"\n\n\"Hm. Teräs Brannon vie kyllä tahtonsa perille lopultakin. Ei mikään\npysty pidättämään häntä, kun hän kerran tarttuu asiaan. 'Teräs' sopii\nhänelle erinomaisesti. Oletteko tekin sen huomannut?\"\n\n\"Luulen, että se on vain itsepäisyyttä.\"\n\n\"Niin, te ajattelette niin, silloin kun te ja hän olette vastakkain\ntietysti. Mutta Brannon ei ole taipumaton. Jos te olette oikeassa, niin\nhän ei pane vastaan ja jos hän on väärässä, niin hän myöntää sen.\"\n\nJosephinellä ei ollut mitään sanottavaa tähän väitteeseen, joten hän\nvaikeni ja katseli laajalle alangolle, jossa näkyi kimmeltävä joen\npinta ja sen takana matalat vuoret aivan alangon rajoilla.\n\nMutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi sen huomion johdosta, että hänen\ntäytyi tehdä erinäisiä selvityksiä matkastaan palattuaan Triangle\nL:ään. Oli selvää, että häntä kaivattaisiin, samoin kuin Chesterfieldiä\nja sitä hevosta, jolla Artwell oli ratsastanut. Hän mietti harmillista\nasemaa, johon hän oli itsensä saattanut. Joko hänen täytyy tehdä\ntiliä yöllisistä toimistaan Bettylle taikka sitten valehdella,\njonka hän luonnollisesti aikoikin tehdä, estääkseen Brannonia\nratsastamasta suoraapäätä Artwellin niskaan. Ja hän punastui ja ilmaisi\nlevottomuutensa tarttumalla hermostuneesti tuolin molempiin nojiin.\n\"Kas niin\", sanoi Lattimer heti, \"tehän olette aivan suunniltanne.\nMutta teillä onkin ollut kova työ tänä yönä. Istukaa paikallanne\nmuutama minuutti, sillä aikaa kun koetan saada kokoon jotakin syötävää.\"\n\n\"En — en luule, että voin syödä palastakaan\", sanoi hän hymyillen\nlaihasti. \"Sitäpaitsi ei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä —\ntuossa paikassa. Betty saattaa olla levoton puolestani; hän ehkä\n—.\" Hän vaikeni ja puristi huuliaan lujasti yhteen, vaientaakseen\nmielenliikutustaan, joka oli täyttää hänen silmänsä epäilyttävällä\nkosteudella. Hän ei tahtonut, että Betty ajattelisi hänestä pahaa\nja hän tunsi, ettei hän voisi kestää ystävänsä vakavaa katsetta,\nselittäessään yöllistä seikkailuaan.\n\n\"Te olette huolissanne\", sanoi Lattimer tyynesti. \"No niin, sehän on\nluonnollista. Mutta, ellette pane pahaksenne pientä valhetta, niin\nvoimme asian järjestää. Tuon teille vähän aamiaista ja sitten voitte\nlähteä Whitmanin mökille. Kertokaa Mrs Whitmanille tarkalleen, mitä\non tapahtunut. Hän on pelastanut Artwellin useammastakin pahasta\npälkähästä ja hän tekee sen nytkin. Hän pitää Artwellista — luottaa\nhäneen. Kyllä hän valehtelee, pelastaakseen hänen elämänsä. Se käy\nvarsin yksinkertaisesti. Teidän ei tarvitse muuta kuin pyytää Mrs\nWhitmania kertomaan Bettylle tai Brannonille tai kenelle hyvänsä, että\nte olitte hänen luonaan koko yön.\n\n\"Mutta hevonen, jolla Artwell ratsasti\"? tiedusteli Josephine. \"He\nkaipaavat sitä ja he ajattelevat —.\"\n\nLattimerin matala nauru keskeytti hänet.\n\n\"Ajatelkoot mitä hyvänsä, se ei merkitse paljoakaan\", sanoi hän. \"Olen\nriisunut sekä satulan että suitset Artwellin käyttämältä hevoselta ja\najanut sen menemään Triangle L:ään. Se saattaa mennä sinne suoraapäätä,\nmutta voi myöskin päättää kuljeksia ympäri jonkun aikaa. Sillä ei\nole mitään eroa. Kun he huomaavat, että te olette lähtenyt matkaan\nChesterfieldillä, niin he arvelevat, että te olette huolimattomasti\njättänyt oven auki lähtiessänne ja siten on toinen hevonen päässyt\npujahtamaan ulos. Sellaista tapahtuu usein, nähkääs. Minä piilotan\nsatulan ja suitset. Jonakin päivänä löytää ne sitten joku Trianglen\nmies ja ihmettelee, miksi niitä on hyleksitty. Kas niin, rohkaiskaa\nmielenne. Te olette pelastanut yhden ihmisen elämän. Te olette\nnäyttänyt, että teillä on järkeä, älkää nyt pilatko asiaa.\"\n\n\"Jos olette varma Mrs Whitmanista, niin —\", alkoi Josephine. Hän oli\noikein innokas nyt ja ihaili Lattimerin kekseliäisyyttä.\n\n\"Joutavia!\" keskeytti Lattimer hänet, hymyillen varmuudessaan.\n\nHän meni taloon. Josephine saattoi kuulla hänen liikuskelevan siellä.\nVähäistä myöhemmin ilmestyi hän ovelle.\n\n\"Aamiainen on valmis, Miss Hamilton\", sanoi hän rauhallisesti.\n\nJosephine nousi, epäröi, punastui ja jäi seisomaan. Hänen oli nyt\nnälkä, mutta aamiaisen syönti oudon miehen kanssa talossa, jossa\npaitsi heitä oli ainoastaan sairas mies, joka ei suinkaan kelvannut\nholhoojaksi, oli peräti tavatonta ja aivan ristiriidassa hänen naisen\nkäyttäytymistä koskevan ajatustapansa kanssa.\n\nLattimer huomasi hänen epäröintinsä.\n\n\"Aamiainen on katettu vain yhdelle hengelle, luonnollisesti, Miss\nHamilton\", sanoi hän, hieno iva äänessään. \"Minä söin jo omani vähän\naikaa sitten. Ja minä aion nauttia kauniista aamusta sillä aikaa kun te\nolette sisällä.\"\n\nHän astui kuistille, kumarsi syvään Josephinelle, kun tämä punastuen ja\nhämillään hymyillen meni hänen ohitseen ja istuutui kuistin nurkalle\npolttamaan suurta piippua ja odottamaan Josephineä.\n\nKun tämä vihdoin tuli ulos, kopautti Lattimer porot piipustaan, nousi\nseisomaan ja hymyili Josephinelle.\n\n\"Tuntuuko paremmalle?\"\n\n\"Paljon paremmalle.\"\n\nVaihtamistaan silmäyksistä saattoi kumpainenkin lukea toistensa\najatukset. Josephine näki selvästi, että Lattimeria oli huvittanut\nhänen hämminkinsä. Hän luki selvästi hänen ilmeestään: \"Kas niin,\nsinulla ei ollut mitään syytä peljätä minua loppujen lopuksi, vai mitä?\"\n\n\"Te ette ole syönytkään aamiaista\", sanoi Josephine.\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Olisihan siellä näkynyt merkkejä siitä — astioita ja pannuja.\nSitäpaitsi kuulin teidän tekevän tulen uuniin. Olin itsekäs\", myönteli\nhän punastuen, \"mutta tehän ymmärrätte —\"\n\n\"Minä ymmärrän monta asiaa, Miss Hamilton, muun muassa sen, että huhut\nhuonosta maineestani ovat tulleet teidänkin korviinne. Betty Lawson\non puhunut minusta. Hän sanoi varmaankin: 'Satan Lattimeriin ei voi\nluottaa', eikö niin?\"\n\n\"Ei ensinkään.\" Josephinen katse oli vakava. \"Luuletteko, että olisin\nlähtenyt tänne, jos olisin kuullut sellaista. En olisi tehnyt sitä edes\npelastaakseni Artwellin hengen! Betty sanoi, että te olette todellinen\nmies. Ja te olette todistanut hänen sanansa tosiksi tänä aamuna ja minä\nkiitän teitä siitä.\"\n\nJosephine näki hänen silmissään oudon tulen. Lattimer vetäisi syvään\nhenkeä. Sitten tuli hävisi ja sijaan tuli pilkallinen epäusko, joka\nsekin pian vaihtui iloisuudeksi. Hän nauroi matalaa, väräjävää naurua.\n\n\"Betty on kerrassaan ihme\", sanoi hän, tullen taas vakavaksi.\n\n\"Luulenpa, ettei Betty näihin aikoihin tunne itseään liian iloiseksi\",\njatkoi hän.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Josephine ja väri vaihtui hänen kasvoillaan.\nHän oli huolestuneen näköinen. \"Oh, te tarkoitatte varmaankin sitä, kun\nhän on huomaava minun poissaoloni.\"\n\n\"Tarkoitan Callahanin murhaa. Se ei liene yleisemmin tunnettua, mutta\nBetty pitää paljon Brannonista ja Brannonilla ei ole älyä huomata sitä.\"\n\n\"Oh!\" huudahti Josephine, hämmästyneenä, \"miten te olette saanut siitä\nkuulla?\"\n\n\"Cole Meeder ratsasti tästä ohi toissapäivänä. Meeder ei ole\ntyytyväinen Brannonin kertomukseen, — eikä teidänkään. Nähkääs,\nkertomukset eivät käy yhteen. Te kerroitte Meederille, että Callahan\noli hätyyttänyt teitä kuistilla. Brannon taas sanoo, että hän näki\nCallahanin kuljeskelevan talon ympäri ja että hän ampui hänet luullen\nhäntä Denveriksi. Tuntien Callahanin ja Brannonin huonot välit, epäilee\nMeeder, että jompikumpi teistä valehtelee.\"\n\nJosephine ei voinut kestää Lattimerin lujaa katsetta. Hän painoi\nsilmänsä alas ja paljonpuhuva puna levisi hänen kasvoilleen. Kun\nhän vihdoin uhmaten nosti päätään, oli Lattimerin suu ymmärtävässä,\nhuvitetussa hymyssä.\n\nJosephine läähätti. Lattimer nauroi hiljaa.\n\n\"Te tekasitte pienen jutun, Miss Hamilton\", sanoi hän. \"En ole\nmikään ajatusten lukija, mutta te annoitte äsken itsenne ilmi.\nNähkääs, minä tunsin Callahanin ja Callahan ei koskaan olisi tehnyt\nsitä, mistä te häntä syytitte. Luonnollisesti teidän täytyi esittää\njotakin raskauttavaa kun kerran tahdoitte pelastaa Brannonin. En vain\nymmärrä miksi te tahdoitte pelastaa Brannonin Callahanin maineen\nkustannuksella. Jos kerran Brannon on tehnyt murhan, niin on hänessä\nkyllin miestä kantamaan sen seuraukset ilman mitään sellaisia juttuja,\njoita te esititte uskottaviksi.\"\n\n\"Hänhän otti syyn päälleen!\" sanoi Josephine. \"Pari minuuttia sittehän\nte sanoitte niin itse.\"\n\n\"Niin\", sanoi Lattimer, silmät säteillen ihastusta, \"teiltä ei puutu\nrohkeutta puolustaessanne ystäviänne.\"\n\n\"Brannon ei ole ystäväni!\" selitti Josephine. \"Minä — minä vain sanoin,\nettä —\"\n\nHän vaikeni, pelästyneenä, huomatessaan olleensa vähällä paljastaa\nitsensä ja ymmärtäen sanoneensa jo liiaksikin paljon muuttaakseen\nLattimerin epäluulon varmuudeksi. Hän tuli vakuutetuksi siitä\nnähdessään Lattimerin katseen.\n\n\"Miss Hamilton\", sanoi hän vakavana. \"Teidän salaisuutenne ei mene\nminua kauemmaksi. Meillä on kummallakin salaisuutemme, sillä jos\ntiedettäisiin, että suojelen Artwelliä ja jos Triangle L:n miehet ja\nBrannon tietäisivät, että satula ja suitset, jotka vastikään otin\nTriangle L:n hevoselta, ovat hallussani, niin tämä seutu tulisi\nminulle sangen vaaralliseksi. Näyttää siltä, kuin meidän kummankin\ntäytyisi olla hyvin varovaisia puheissamme.\" Hän nauroi. \"Ellemme ole\nvarovaisia, voi käydä niin että me, pelastaessamme lähimmäisemme,\njoudumme itse ikävyyksiin.\"\n\nJosephine katsoi häneen pelokkain silmin.\n\n\"Tarkoitatteko, että jos selviäisi, että te olette ottanut Artwellin\ntaloonne sen jälkeen kuin minä toin hänet tänne, niin Brannonilla olisi\noikeus syyttää teitä kanssarikollisuudesta?\"\n\n\"Jos pidän Artwelliä luonani — kuten aion tehdä, kunnes hän paranee\nniin terveeksi, että voi lähteä, niin täytyy minun vastata myöntävästi.\nNiin, Brannon voisi syyttää minua siitä ja nykyisissä olosuhteissa\nkannattaisi häntä luultavasti koko tämä seutu.\"\n\n\"Mi — missä olosuhteissa?\"\n\n\"Te ette, näen mä, ole kuullut siitä. No niin, toistaiseksi ei ole\nvielä mitään todistettua. Mutta ympäristön karjamiehillä on varsin\nhyvin perusteltu epäluulo, että näillä seuduilla toimii hyvin\njärjestetty hevosvarasjoukkue. Sangen monta miestä epäillään, ehkäpä\nminuakin. Les Artwell on toinen, vaikka luulen, että hän on yhtä syytön\nkuin minäkin.\"\n\n\"Mutta jos Artwell _onkin_ syyllinen, ja minä olen häntä auttanut!\"\n\nHän jäi kauhistuneena seisomaan. Hänen mieleensä ei ollut\njuolahtanutkaan, että Artwell mahdollisesti oli syyllinen. Hän oli niin\nnuori ja hänen synkät silmänsä näyttivät puhuvan selvää kieltä siitä,\nettä hän oli vainonalainen, joten hän ei voinut ajatellakaan häntä\nsyylliseksi.\n\n\"Artwell ei ole syyllinen\", kuului Lattimerin vakuuttava ääni. \"Älkää\nsäikähtykö, älkääkä antako kenenkään viekoitella itseänne puhumaan\nBrannonista sillä tavalla, kuin äsken puhuitte minun kanssani.\"\n\nJosephine tunsi hänen toisen kätensä olkapäällään, kun hän työnsi hänet\nhiljaa portailta maahan. Hän katsahti Lattimeriin ihmetellen hänen\nvaivatonta tuttavallisuuttaan koskiessaan häneen ja hämmästyneenä\nsiitä, ettei hän tuntenut mitään suuttumusta teon johdosta. Oliko\nsiihen syynä se, että molempienkin syyllisyys oli luonut jonkinlaisen\nsiteen heidän välilleen, vai oliko hän jonkinlaisen ovelasti hiipivän\nvaltiuden lumoissa, saman jota hän oli tuntenut ensi silmäyksellä\nLattimerissa, oliko se tuota naisten voittajan valtiutta, joka on niin\nvarma voitostaan.\n\nHän ei ollut oikein varma siitä. Hän tiesi pitävänsä Lattimerista\nja hänen kosketuksensa värisytti häntä — selvemmin vielä kuin\nBrannonin kosketus suuressa seurusteluhuoneessa. Ja kun hän sitten\nratsasti Whitmanin mökkiä kohti, Lattimerin tuotua hänen hevosensa ja\nnäytettyään hänelle tietä, tunnusti hän sydämessään, vaikkakin hän\npunastuikin siitä, että hän oikein iloitsi Lattimerin hallitsevasta\nvaikutuksesta häneen.\n\nLattimer seurasi häntä katseillaan, kunnes hän häipyi näkyvistä.\nSitten, katse kylmeten jäätäväksi, meni hän keittiön läpi ja astui\ntoiseen huoneeseen, jossa Les Artwell makasi vuoteella. Vuoteen\nreunalla istui Denver.\n\nHän oli sitonut Artwellin haavan, joka paistoi avonaisen paidan alta\nrinnassa. Artwell oli taas tajuissaan, vaikkakin hänen silmänsä olivat\nkuumeesta kiiltävät ja kasvonsa punakat.\n\nDenver katsahti ylös Lattimerin astuessa huoneeseen, mutta tämä ei\nollut huomaavinaankaan häntä. Hän meni suoraan vuoteen luo ja kumartui\nArtwellin puoleen.\n\n\"Artwell\", sanoi hän kylmästi, \"miksi tapoit Tim Callahanin?\"\n\nHaavoittuneen puna lisääntyi, hänen silmänsä pälyivät ja niissä loisti\nkuolettava pelko.\n\n\"Se kirottu hullu joutui aivan tielleni\", tokaisi hän viimein.\n\n\"Olin tulossa tänne ja koetin pysyä näkymättömänä, kun Callahan tulla\ntupsahti eräästä metsiköstä puolen mailin päässä Triangle L:stä.\nHevoseni oli pudottanut minut selästään ja oli mennä menojaan.\n\n\"Olin juuri ottamassa sitä kiinni jälleen, kun Callahan ilmestyi\nmetsiköstä ja tuli minua kohti. Hän oli varmaankin tuntenut minut\nkuunvalossa, sillä oli sangen valoisaa.\n\n\"Piilouduin matalaan rotkoon ja luulen, että hän kadotti minut\nnäkyvistään, sillä kun nousin pois rotkostani, näin Callahanin\ntaluttavan hevostaan takaisin Triangle L:ään päin ja hevonen ontui\npahasti. Menetin mielenmalttini ja seurasin Callahania. Pääsin\nampumamatkalle juuri kun hän tuli karjatalon rappusille. Otaksuin hänen\nmenneen pyytämään toista hevosta.\n\n\"Annoin hänelle lähtöpassin. Sitten, tuntien itseni sangen heikoksi ja\nkun tiesin, että talossa ja esimiehen asunnossa oli ihmisiä, kiersin\ntalon taitse ja pääsin talliin, luullen voivani satuloida jonkin\nhevosen ja pääseväni sitten pujahtamaan tieheni. Varmaankin olin\nkierähtänyt hevosen yli yrittäessäni satulaan, sillä seuraava, minkä\ntajusin, oli —\"\n\n\"Lopun tunnen jo\", kuiskasi Lattimer. \"Sinä uskalsit liian paljon,\nmenettäessäsi siinä määrin mielenmalttisi. Tietänetkö, että Brannon oli\nasunnossaan silloin, kun ammuit Callahanin?\"\n\nLattimerin silmistä suli jää. Ne pienenivät ja niistä loisti\npilkallinen iloisuus.\n\n\"Sinulla oli onni myötäsi\", nauroi hän leveästi.\n\n\"Teit hyvää jälkeä joka tapauksessa, Les. Lähettämällä Callahanin\ntaivaaseen kostit vanhat vihat ja me pääsimme miehestä, joka rupesi\njo epäilemään meitä sangen vahvasti. Ja sinä olet saanut Meederin ja\nkaikki muut luulemaan, että Brannon on poistanut Callahanin elävien\nkirjoista, joka seikka, ottaen huomioon heidän huonot välinsä, antaa\nvarmasti sekä Starin, että Triangle L:n miehille yllin kyllin työtä\npitäessään toisiaan silmällä.\n\n\"Mutta Brannon on minulle arvoitus. Sinä tapoit Callahanin, mutta mitä\nluulet Brannonin tarkoittaneen, kun hän ratsasti Stariin ja kertoi\nMeederille ampuneensa Callahanin? Meidän täytyy olla varovaisia.\nBrannonilla on jokin juoni mielessään.\"\n\nDenver naurahti katkerasti. \"Se on vain hame\", sanoi hän myrkyllisestä\n\n\"Betty Lawsonko?\" Lattimer oli kääntynyt ympäri Denweriin päin. Hän\nkatsoi Denveriin tutkivin, kylmin silmin.\n\n\"Ha, ha, ha\", nauroi Denver. \"Brannonilla ei ole kylliksi järkeä\nnähdäkseen, että Betty on häneen korvia myöten rakastunut. Brannon on\nsokaissut silmänsä siinä naikkosessa, joka äsken juuri lähti täältä.\"\n\n\"Mistä sen tiedät, Denver?\" kysyi Lattimer matalalla äänellä. Mutta se\noli täynnä intohimoa.\n\n\"Kuinkako tiedän?\" Denver nousi vuoteen reunalta ja katseli\nveitikkamaisesti Lattimerin silmiin.\n\nVälittämättä hituistakaan kertomuksensa siveellisestä kehnoudesta ja\nilmeisesti vähääkään häpeämättä omaa konnamaista osuuttaan asiassa,\nkertoi hän perinpohjin miten hän oli ahdistellut Josephineä ja joutunut\nsen johdosta otteluun Brannonin kanssa. Hän kertoi myös kuinka hän oli\nseisonut ulkopuolella akkunan kun Brannon oli silitellyt Josephinen\npäätä ja kuinka hän oli nähnyt Brannonin luovuttavan aseensa tytölle.\n\n\"Arvaan, että kun mies tekee tuollaisia tekoja, niin on tyttö silloin\nsaanut hänen päänsä täysin pyörälle\", lisäsi hän lopuksi.\n\nLattimer ei ollut muuttanut asentoaan kertomuksen aikana eikä hänen\nkasvonsa olleet värähtäneetkään. Mutta kun Denver oli lopettanut, astui\nLattimer aivan hänen eteensä ja katsoi häntä silmiin.\n\nDenver oli varmaankin oikein tulkinnut hänen kasvonilmeensä, sillä\nhänen kalpeutensa muuttui aivan aavemaiseksi ja hän mutisi sekavasti\nja nopeasti. \"Aioin ainoastaan suudella häntä, niin totta kuin Jumala\nminua auttakoon!\"\n\n\"Sekin oli liikaa\" sanoi Lattimer. Hänen äänensä oli kuiva ja selvä,\nmutta hillitty ja siinä oli niin selvä uhka, että Artwellinkin\nkasvot kalpenivat. Denverin saattoi Lattimerin uhkaava käytös aivan\nhervottomaksi ja hän seisoi liikkumattomana, pelokkaana ja huulet\nlerpallaan.\n\n\"Liian paljon, Denver\", toisti Lattimer, samassa äänilajissa. \"Älä\nkoske häneen, äläkä edes katso häneen kun minä olen lähellä. Hän on\nminun!\"\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nPäivän sarastaessa nousi ohut savupatsas kiemurrellen Triangle L:n\nesimiehen asunnon piipusta, yhtyen sitten paksuun sumuverhoon, joka\nviisitoista mailia etelämpänä oli herättänyt Josephinenkin huomiota.\n\nPian sen jälkeen ilmestyi Brannon asunnostaan, meni tuulipumpulle vettä\nnoutamaan ja palasi sitten takaisin. Puoli tuntia myöhemmin oli hän\nhevosaitauksessa ottamassa kiinni hevostaan, suurta mustaa.\n\nHän oli satuloinut sen, heittänyt toisen ohjaksen sen pään yli ja oli\njuuri sulkemassa aitauksen porttia, kun hän katsahti talliin päin.\nKiirehtimättä sulki hän portin, hyväili kädellään mustaa hevostaan ja\nmeni tallia kohti.\n\nHänen mennessään asuntolan ohi huusi Lin Murray hänelle kuuluvasti:\n\"Tulen mukaan heti kun olen saanut vähän ruokaa.\"\n\n\"Syö vain tarpeeksi, Lin\", vastasi Brannon.\n\nHän kulki edelleen, ja taas kuului Murrayn ääni.\n\n\"Chong tuli kotiin puolen yön aikaan. Hänen hevosensa on aitauksessa.\nSanoi Mrs Whitmanin olevan paremman.\"\n\nBrannonin silmät elostuivat. Ollessaan äsken aitauksen portilla ja\nkatsoessaan tallille päin oli hän nähnyt satuloidun ja suitsissa olevan\nhevosen, joka seisoi erään romutavaroitten säilytyspaikkana käytetyn\nvajan suojassa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että Chong\noli jättänyt hevosensa riisumatta koko yöksi, siten tehden itsensä\nsyypääksi moitittavaan laiminlyöntiin. Brannon oli myös kuullut\nChongin kotiintulon ja kuullut hänen hiljaa mutisevan käsittämätöntä\nmongerrustaan.\n\nMutta Murrayn tiedonanto, että Chong oli vienyt hevosensa aitaukseen,\nilmaisi, että se hevonen, joka seisoi vajan suojassa ei ollut hänen\nkäyttämänsä ja Brannonin mielenkiinto muuttui nyt arvostelevasta\nepäluuloiseksi.\n\nSeisten aivan hevosen vieressä tutki Brannon sitä tarkkaan ja hänen\nsilmänsä oikein leimahtivat, kun hän huomasi, että sen lautasella oli\nmerkki L. Se oli Lattimerin merkki, Lazy L.\n\nBrannon puhutteli ystävällisesti eläintä ja kiersi sen ympäri. Satula\noli paksun tomun peitossa. Korkea satulan nuppi oli kolhiintunut ja\nnäytti siltä kuin sitä olisi painettu syvään maan sisään, sillä siihen\noli jäänyt kiinni kuivunutta savimaata. Satulan takareuna oli myös\nruhjoutunut, aivan kuin jokin raskas esine olisi siihen pudonnut.\nOhjakset olivat poikki ja mahavyön solki oli irtautunut.\n\n\"Se on piehtaroinut\", ajatteli Brannon mielessään. \"Kuljeksinut maita\nilman ratsastajaa ainakin koko viime yön — ehkä kauemminkin, päätteli\nhän tutkittuaan tomua ja kolhiintuneita satulan osia.\"\n\nBrannon irroitti satulapussin, asetti sen maahan ja aukaisi sen. Sieltä\ntuli esiin monenlaista tavaraa, tinakulho, peilin palanen, partasuti,\nsaippuapala, pieni kahvipannu, tomaattiastia — ihana janon sammuttaja\n— kankaalla päällystetty vesipullo ja paljon muita esineitä, sekä\nruokatavaraa ja tulitikkuja.\n\nBrannonin mieltä kiinnitti eniten partasuti. Se oli helppohintainen ja\npuuvartinen, johon oli, ilmeisesti veitsellä, piirretty alkukirjaimet\n\"L. A.\"\n\nBrannon ei löytänyt mitään merkkejä muissa esineissä, mutta ilmeisesti\ntyytyväisenä pani hän tavarat takaisin pussiin, sulki sen suun ja\nkiinnitti sen paikoilleen satulan taakse.\n\nSitten hän silmät kiiluen katsoi tutkivasti päärakennukseen päin,\nnähdäkseen, että akkunat vielä olivat peitetyt ja ettei savua noussut\nkeittiön piipusta. Chong oli tavallisesti jalkeilla jo tähän aikaan,\nmutta näytti siltä kuin olisi yöllinen ratsastus häntä hieman\nväsyttänyt. Bettyn tiesi hän nousevan vasta auringonkin noustessa.\n\nTaluttaen vieraan hevosen tallin taakse, jossa häntä ei voinut talosta\nnähdä, sitoi Brannon katkenneet ohjat yhteen. Sitten hän hyppäsi\nsatulaan ja ratsasti hitaasti jokea kohti pysytellen yhä tallin\nsuojassa. Joki oli metsän reunustama aina aitauksen lähelle saakka.\nSitten tuli aukko, jonka yli hänen täytyi uskaltaa, senkin uhalla että\nhänet talosta nähtäisiin. Mutta sen jälkeen tuli metsä ja pensaikko\ntaas hänen avukseen.\n\nHän ratsasti puoli mailia jokea alaspäin, laskeutui satulasta ja sitoi\nhevosen puuhun köydellä, joka oli vyyhdessä satulan nupissa, jätti\neläimen sinne ja palasi tallille.\n\nKarjatalolla vallitsi vielä hiljaisuus. Murraytakaan ei vielä näkynyt,\njoten Brannonia ei kukaan ollut nähnyt.\n\nHän huomasi, että tallin ovi oli auki. Hän meni sisään, vilkaisi\nnopeasti pilttuihin ja naulakoihin, joilla tusinan verran satuloita\nriippui. Hänen tarkastelunsa lopputulos oli, että kaksi satulaa ja\nhevosta puuttui.\n\n\"Billy ja Chesterfield\", huomautti hän ääneen. Hänen silmiinsä\nilmaantui kyynillinen iloisuus, johon sekaantui tuota tyyntä kylmyyttä,\njosta hän oli \"Teräs\" nimensäkin saanut.\n\n\"Hän on varmaankin taas hulluttelemassa!\" mietti hän niitten\ntodistusten johdosta, jotka hän oli keksinyt ja jotka selvästi\nviittasivat siihen, että Josephine taas oli sekaantunut asioihin, jotka\neivät hänelle kuuluneet. Brannon oli vakuutettu siitä, ettei kukaan\nmuu kuin Josephine ratsastaisi Chesterfieldillä. Betty ei missään\ntapauksessa olisi ottanut niin vanhaa ja vakavaa hevosta. Ja jos Les\nArtwellin toverina olisi ollut mies, niin olisi hän ottanut minkä muun\nhevosen hyvänsä mieluummin kuin Chesterfieldin.\n\nMutta Brannon tahtoi päästä varmuuteen asiastaan. Ja ennenkuin hän\nlähti karjatalolta etelään Murrayn kanssa, aikoi hän keksiä jonkun\nsyyn, jonka varjolla hän saisi herätetyksi päärakennuksen asukkaat —\njoko Bettyn tai Chongin — päästäkseen selvyyteen siitä, oliko Josephine\nlähtenyt jonnekin.\n\nHän meni tallin ovelle ja katseli päärakennukselle päin. Hänen\nkatseensa solui alaspäin, huomatessaan, ettei siellä näkynyt mitään\nliikettä. Silmänräpäyksessä oli hän polvillaan ja tutki tarkoin\npunaisia tahroja muutamissa tallatuissa oljenkorsissa oven suussa.\n\nHän nousi heti pystyyn ja huomasi noustessaan oven pielessä samanlaisia\npunaisia tahroja, mutta nämä olivat kieltämättä naisen sormien jättämät!\n\nBrannon meni takaisin talliin. Kun hän taas palasi, oli hän vakuutettu\nasiastaan, sillä eräässä pilttuussa oli oljilla selvät miehen\nmakuujäljet ja siinä vielä lisää punaisia täpliä, jotka osoittivat,\nettä haavoittunut oli oleillut tallissa pitemmän ajan.\n\nBrannon sulki tallin oven ja meni ruokailu-rakennukseen, jossa hän\ntapasi Murrayn juuri lopettamassa aamiaistaan.\n\n\"Siihen meni pitempi aika, kuin olin luullutkaan\", murisi Murray\nnähdessään Brannonin. \"Eikö se ole merkillistä, aina. Jos sinulla vain\nsattuu olemaan kiire, etkä tahdo, että muut joutuvat odottamaan, niin\njoku kirottu asia on hullusti. Tuossa on tuo kurja uuni esimerkiksi.\nPanin siihen valkean ja se sammui. Se on kurjempi kuin —.\"\n\n\"Brannon\", kuului Bettyn ääni ovelta, \"tahdotko tulla tänne pariksi\nminuutiksi?\"\n\nBrannon kääntyi äkkiä. Bettyn kasvot olivat kalpeat ja hänen huulensa\nolivat aivan valkoiset. Teennäinen äänen rauhallisuus oli ilmeisessä\nristiriidassa silmissä kiiluvan kiihtymyksen kanssa.\n\nBetty ei puhunut ennenkuin Brannon oli tullut hänen kanssaan\npuolitiehen päärakennusta, ja ennenkuin hän puhuikaan tiesi Brannon\nmitä hän sanoisi.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"jotakin on tapahtunut Josephinelle! Hänen\nvuoteensa on koskematon ja Chesterfield on poissa! Mitä sinä luulet\ntapahtuneen? Jos hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus, niin en\nkoskaan voi antaa sitä anteeksi itselleni!\"\n\n\"Luulen, ettei tässä paljoakaan ole tapahtunut\", lohdutteli Brannon.\n\"Arvatenkin on hän lähtenyt ratsastamaan. Eilen oli hän levoton Mrs\nWhitmanin vuoksi. On hyvinkin luultavaa, että hän on ratsastanut sinne.\nLähetän Murrayn miesten luo ja poikkean itse Whitmaneille.\"\n\n\"Minä lähden kanssasi, Brannon! Ethän luule, että — —\"\n\n\"Denver olisi tullut takaisin — ja tavannut hänet matkalla — jos hän\nmeni Whitmanille\", valitti hän epätietoisena. Ja kun Brannon vain\npudisteli päätään hänen mainitessaan Denverin nimeä, huudahti hän:\n\"Eikö sinulla ole hermoja ensinkään, Brannon. Sinä et näy käsittävän\nettä Jo on minun vieraani ja että minä olen vastuussa hänestä.\"\n\n\"Varmastikin\", myönsi Brannon nopeasti. \"Mutta meidän ei tarvitse\nmolempien lähteä Whitmaneille.\" Hän oli varma siitä, että Betty tapaisi\nJosephinen Mrs Whitmanin luona ja hän ajatteli Lazy L:n hevosta, joka\nseisoi puuhun kytkettynä alempana joen rannalla.\n\nHän meni noutamaan Bettyn hevosen ja satuloi sen sillä aikaa kun Betty\nvaihtoi pukua päärakennuksessa.\n\n\"Älä ole huolissasi\", neuvoi hän Bettyä, auttaessaan häntä satulaan.\n\"Saat nähdä, ettei mitään ole tapahtunut. Toivottavasti sinulla ei\nole niin kiirettä, että ratsastat suoraa päätä upottavaan hiekkaan\nkahlaamossa.\" Hän seurasi Bettyn kulkua alas pieneen syvänteeseen ja\nsieltä ylös taas ja sitten kuivaa aroa pitkän matkaa.\n\nMyöhemmin seisoi hän karja-aitauksen portilla Murrayn kanssa, joka\nistui satulassa ja odotti häntä.\n\n\"Lin\" sanoi Brannon, \"olen muuttanut mieltäni etelään menon suhteen.\nVoit odottaa minua sinne huomenna.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Murray. Hän ei pukenut sanoiksi pientä\nhämmästystään muutoksen vuoksi, jonka Brannon oli suunnitelmaansa\ntehnyt.\n\n\"No niin, näkemiin sitten\", sanoi hän. Hän ratsasti pari kymmentä\naskelta, pysäytti hevosensa ja huusi olkansa yli puoleksi leikillään:\n\n\"Minä en sinun sijassasi olisi niin paljon yksin nykyään, Teräs.\"\n\n\"Sehän on vaan tyttö\", hymyili Brannon. \"Ei nyt ole kysymys Starin\nmiehistä.\"\n\nMurray oli ilmeisesti utelias, mutta hän puristi huulensa pettyneenä\nkiinni ja hoputti hevostaan etelään päin.\n\nBrannon ei liikahtanut ennen kuin Murray oli vain pienenä pisteenä\ntaivaanrannalla. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti alas joen\nrantaa, mihin hän oli jättänyt Lazy L:n hevosen. Muutaman minuutin\nkuluttua ratsasti hänkin, kuljettaen perässään toista hevosta,\nepäselvää polkua lounaaseen. Murray oli ratsastanut suoraan etelään.\n\nRatsastettuaan useita maileja, huomasi Brannon liikkuvan pisteen\neräällä matalalla mäenharjanteella. Hän poikkesi äkkiä polulta ja\nlaskeutui kuivaan joen uomaan, jota hän seurasi puolisen mailia eräälle\nruohoiselle kentälle, joka yhtyi siihen rinteeseen, jonka huipulla hän\noli nähnyt tuon liikkuvan esineen.\n\nPäästyään mäen harjalle, näki hän hevosen syövän pienessä heinäisessä\nlaaksossa allaan. Eläin oli kirjava, epäsäännölliset valkoiset läikät\nnäkyivät oikeassa kyljessä, sä'ässä ja polvien alapuolella. Nähdessään\nsen, veti Brannon suunsa tiukalle.\n\n\"Billy\", sanoi hän hiljaa.\n\nYksi häiritsevä epätietoisuus oli taas hävinnyt. Jos Billy olisi vain\nlähtenyt tallista tuoreen heinän hakuun, niin se ei olisi tullut\ntännepäin, koska idässä päin oli heinää yltäkylläisesti ja vielä\nlähempänä karjataloa ja siellä oli sitäpaitsi vettäkin.\n\nBrannon hoputti molemmat hevosensa alas laaksoon ja lähestyi Billyä\nhitaasti. Hän tahtoi nähdä sen tarkemmin.\n\nHän lassosi Billyn ja kiinnitti köyden mustan satulaan ja kun Billy oli\npäässyt pahimmasta suuttumuksestaan, meni Brannon aivan sen lähelle,\ntutkiakseen sitä ja sillä aikaa piti musta köyttä kireänä.\n\nBilly oli ollut suljettuna talliin useamman päivän, jotta sitä olisi\nvoitu hoitaa paremmin vatsahäiriön vuoksi. Carson, hevospuoskari, oli\nhoitanut sitä erikoisen huolellisesti, sukien sitä joka päivä. Brannon\noli myös usein pistäytynyt katsomassa, miten sen parantuminen edistyi.\n\nSä'ässä oleva valkoinen läikkä oli tahrainen. Sen selässä näkyivät\nsatulan ja sen kyljissä tuntui alustan jäljet ja vatsan ympärillä\ntuntui vieläkin syvät, hien haalistamat viivat, jotka siihen leveät\nmahavyöt olivat puristaneet. Valkoisella läikällä olevat tahrat olivat\nverta ja niitä näkyi ainoastaan vasemmalla puolella Billyn hartiaa,\npitkinä kapeina juovina.\n\nBrannon irroitti lassonsa hevosesta ja ajoi sitä pitkän matkan\ntakaisinpäin ja seurasi sitä vielä jonkun ajan, kunnes Billy jatkoi\nrauhallisesti raviaan kotiinpäin. Sitten Brannon taas lähti etelään.\n\nCallahanin murha oli nyt Brannonille yhtä selvä, kuin jos se olisi\npainettu paperille. Kannettuaan Callahanin ruumiin asuntoonsa, oli\nBrannon tutkinut hänen asettaan ja huomannut, että yksi panos oli\nammuttu tyhjäksi. Koska hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että\nJosephine oli ampunut Callahanin, oli hän hämmästynyt tuota tyhjää\npanosta ja hän päätteli lopuksi, että Callahan oli aikaisemmin ampunut\njotakin ja sitten huolimattomasti laiminlyönyt täyttää aseen uudelleen.\n\nNyt oli selvää, että Les Artwell oli saanut tuon puuttuvan panoksen\nruumiiseensa, vaikka sen oli täytynyt tapahtua sangen kaukana\nkarjatalolta, sillä muutoin se varmasti olisi kuulunut. Senvuoksi oli\nArtwellin myös täytynyt seurata Callahanin jälkiä ja ampua Starin\nomistaja hänen kääntäessään selkänsä kuistille astuessaan.\n\nSe tosiasia, että Artwell oli piiloutunut talliin, oli syynä siihen,\nettei Brannon, juostuaan kuistille heti laukauksen jälkeen, ollut\nkuullut mitään kiireellistä kavion kapsetta, joka olisi ilmoittanut\nsalakytän pakenevan.\n\nJosephine oli sattumalta tavannut Artwellin tallissa ja auttanut häntä\npakenemaan. Artwell oli pahasti haavoittunut ja Josephine oli vienyt\nhänet Lattimerin talolle.\n\nAinoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt satuloidun\nhevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän sekään asia\nollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon satulan huonon kunnon,\npoikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet partasudissa, jonka Brannon oli\nlöytänyt matkalaukussa. Artwell oli tietenkin ratsastanut sillä\nhevosella, mutta oliko hän varastanut sen Lattimerilta vai oliko\nLattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli kysymys. Se seikka,\nettä Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin karjatalolle, näytti\ntodistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja kaikenlainen\nystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun hevosvarkaan välillä\noli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa tutkimusta.\n\nOli miten oli, Brannon ei aikonut hiiskua epäilyksestään sanaakaan.\nEi hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan Artwelliä. Hänen\navullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja hän oli oikein\niloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli\niloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä\nsiten menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin,\noli aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko\nvarasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat\nsaaneet ainoastaan Artwellin kiinni.\n\nBrannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka —\nse suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että\nJosephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa Artwellin\npuolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen erehdyksensä\nratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle saattoi hyvin\nselittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten puolesta,\njoita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä hänen\npäättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen säätää\nlakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.\n\nMutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen, joka\ntäytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän,\nvaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui\nsiitä huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!\n\nAurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon\nkuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta\nja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.\n\nLattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He olivat\nnähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi talon\nedustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa, jonka tämä oli\nkohottanut.\n\n\"Ei mitään sellaista, senkin hullu! Saisit vielä koko maakunnan\nkimppuumme!\"\n\nEnsimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon\nympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä\nolevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja\nerikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna\noli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.\n\nMutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa\nnäkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon\nsisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa\naivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki\njotakin tavatonta.\n\nJa sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä\nhuomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita.\nDenverin hevonen oli aitauksessa.\n\nBrannon tunsi, että häntä pidettiin silmällä. Mutta hän ei näyttänyt\nmerkkiäkään hämmennyksestä tai epäluulosta. Tuomansa hevosen ohjat\nyhä käsivarrellaan, pyöräytti hän palturin, sytytti sen ja istuutui\nrauhallisesti polttelemaan.\n\n\"Se on se hevonen, jonka annoin sinulle lainaksi, Artwell\", sanoi\nLattimer. \"Piru vieköön tuon miehen\", nauroi hän, ihaillen julmalla\ntavallaan Brannonin pelotonta käytöstä. \"Hänellä on lujat hermot.\"\n\n\"Pojat, pysykää piilossa. Minun täytyy näyttäytyä, muutoin hän tulee\nepäluuloiseksi\", lisäsi hän.\n\nHän livahti ulos ovesta, juoksi ulkorakennuksen luo, kiersi sen ja\njuostuaan kumarassa tallin luona olevan vajan taitse tuli esiin sen\ntoiselta puolelta. Hän vastasi Brannonin huutoon kiljaisemalla:\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\nBrannon heilautti kättään tervehdykseksi ja käänsi hevosensa niin,\nettä Lattimer oli hänen edessään tullessaan lähemmä ja hymyillessään\nteennäisen tervetuleman.\n\nBrannonin hymyssä, vaikka se olikin yhtä epärehellinen, oli enemmän\nsisältöä ja viekkautta, sillä hän oli nähnyt vilahdukselta Lattimerin,\nkun tämä juoksi vajalta tallille.\n\n\"Olen tuonut sinulle hevosen, Lattimer\", sanoi Brannon.\n\n\"Helvetti, sehän on Streak!\" vastasi Lattimer. \"Me kaipasimme sitä —\nja satulaa.\" Hän vastasi Brannonin rauhalliseen katseeseen vakavasti.\n\"Brannon\", sanoi hän vihaisesti, \"nuo varkaat alkavat tulla liian\nrohkeiksi kun vievät hevosen suoraan ihmisten tallista!\"\n\n\"Sellaisia ne ovat, Lattimer. Milloin hevonen katosi?\"\n\n\"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen,\nBrannon?\"\n\n\"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä olimme menossa\neteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan matkaansa.\"\n\nLattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen lähellään\nja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti Brannoniin,\nmutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko liikettä, sillä hän\npuhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen sinulle, Brannon\", sanoi Lattimer.\n\n\"Älä turhia levittele, Lattimer\", sanoi Brannon, hymyillen\nystävällisesti.\n\n\"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna katosi\nmeiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että varas\ntarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden mailin\npäässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä satulan\nja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka lienee\nvienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa tai\nsitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään\nratsastavan tästä kahdella satulalla?\"\n\n\"En edes yhdelläkään satulalla\", nauroi Lattimer. \"Tästä ei ole mennyt\nketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin vuoteeltani.\"\n\n\"No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään. Pistäyn\nkatsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla mitään asiaa\nsinne?\"\n\n\"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi.\nKuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim\nCallahan sai surmansa.\" Hän katsoi suoraan Brannoniin.\n\n\"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä\", sanoi Brannon. \"Asiasta on\nkaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että Callahan\nahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton vastusti\nhäntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle oli ovi\nkiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä luulossa,\nettä hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä.\"\n\nBrannon kertoi valheensa yhtä vakuuttavalla vakavuudella kuin\naikaisemmin Starin miesten kuulustelussa. Tietäen, että Brannon\nvalehteli, kasvoi Lattimerin kunnioitus melkoisesti tuota rautaisen\nkylmäveristä miestä kohtaan.\n\nBrannonkin tunsi, että Lattimer tiesi hänen valehtelevan sillä tähän\nmennessä oli Artwellin täytynyt antaa joitakin viittauksia siitä, mitä\ntodellisuudessa oli tapahtunut.\n\nVaikka Brannonin ja Lattimerin välillä ei koskaan ollut vallinnut\nminkäänlaista ystävyyttä eikä edes teennäistä sydämellisyyttäkään,\ntunsivat he kumpikin toisiaan kohtaan tervettä kunnioitusta, joka\npohjautui niihin miehekkäisiin ominaisuuksiin, joita kumpikin\nosoittivat omaavansa. Brannonin puolelta se perustui Lattimerin\nhiomattomaan, toimintatarmoiseen miehekkyyteen, sekä siihen avonaiseen,\nlujaan katseeseen, jonka hän hänen silmissään tapasi. Hän ei ollut\nkoskaan pitänyt Lattimerista ja hän tiesi yhtä ja toista hänen\nkäytöksestään naisia kohtaan, mutta hän tiesi myös, että Lattimer\nsaattoi olla oikeamielinen ystävä tai kunniallinen vihamies.\n\nLattimer kunnioitti Brannonia jotenkin samoilla perusteilla.\nSeistessään siinä Brannonia vastapäätä, tiesi Lattimer, että\nBrannonin sanat merkitsivät vain sitä, että vaikka hän olikin\nepäluuloinen, ehkäpä varmakin asiastaan, aikoi hän siirtää varsinaisen\ntoimintansa siksi, kunnes hänellä oli käsissään täydellinen, murhaava\ntodistusaineisto.\n\n\"Cole Meeder kertoi minulle molemmat selonteot\", sanoi Lattimer. \"Minä\nuskoin sitä, jonka Meeder sanoi Miss Hamiltonin kertoneen. Koska Timiä\noli ammuttu selkään, osoitti se sitä, että olit ampunut hänet ilman\nedelläkäypää varoitusta, ja sitähän et olisi tehnyt, ellei Callahan\nolisi yrittänyt sitä, niistä Miss Hamilton häntä syyttää.\"\n\nBrannonin kasvoissa ei näkynyt mitään, huolimatta toisen häpeällisen\nviekkaasta viittauksesta.\n\n\"Jos muistat, niin sanoin luulleeni Callahania Denveriksi ja sellaisen\nkoiran varoittamiseen ei minulla ollut aikaa.\"\n\nSattumoin, näköjään ilman mitään aihetta katsahti hän aitaukseen päin\nja keskitti katseensa Denverin hevoseen.\n\nLattimerin katse seurasi Brannonia tahtomattaan. Tumma puna peitti\nhänen poskensa ja niskansa, mutta kun hän salavihkaan katsoi\nBrannoniin, ei tämä näyttänyt huomanneen mitään. Hän ei edes katsonut\nLattimeriin. Mutta Lattimer pääsi pian tasapainoon taas.\n\n\"Denver, niin\", sanoi hän liukkaasti, \"jos katsot oikein tarkasti,\nniin voit nähdä Denverin hevosen tuolla aitauksessa. Tuo kimo, jolla\non valkoiset vuohiskarvat. Denver tuli tämän kautta toissa aamuna\naikaiseen. Sanoi aikovansa länteen, Laskariin. Vaihdoin hänen kanssaan\nerään mustan hevosen. Minua vähän ihmetytti hänen äkillinen lähtönsä\nTriangle L:stä, mutta en viitsinyt kysellä. Nythän se on vallan selvä\nasia. Sinullahan oli rettelöitä hänen kanssaan!\"\n\n\"Joutavia\", Brannonin hymy oli kylmä, halveksiva. \"Mies ei sellaisen\nroiston kanssa edes rettelöi, hän ottaa häneltä vain aseen pois ja ajaa\nhänet matkoihinsa. Denverin aivot eivät juuri toimi paljon, Lattimer.\nHänelle täytyy sanoa asiat suoraan, jottei hän käsittäisi niitä väärin.\nJos hän olisi ollut kaukonäköinen kuten sinä, Lattimer, niin minun ei\nolisi tarvinnut olla niin pikainen hänen suhteensa.\"\n\nHän kääntyi nyt ja katsoi Lattimeriin. Hetkeksi tämän silmät\nkylmenivät samoin kuin aikaisemmin sisällä Artwellille ja Denverille.\nSitten niihin tuli kylmän hyväksyvä ilme, johon sekoittui hyvä annos\nhäikäilemätöntä huumoria.\n\nBrannon heitti Lazy L:n hevosen ohjat maahan, käänsi oman hevosensa\nja ratsasti pois pohjoiseen sanomatta edes tavanmukaista \"näkemiin\"\nja jättäen Lattimerin tuijottamaan jälkeensä, täysin tietoisena siitä\nselvästä uhkauksesta, jonka Brannon oli sisällyttänyt sanoihinsa,\nviitatessaan kaukonäköisiin miehiin.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nVaikka Betty oli koettanut parastaan ollakseen entiseen tapaansa\nystävällinen Josephineä kohtaan, oli Josephine kuitenkin huomannut\njäykkyyttä hänen käytöksessään sen jälkeen kun Betty oli tullut\nBrannonin asunnosta.\n\nEnsi kerran hänen vierailunsa aikana tapahtui nyt, että Betty ei ollut\nsaattanut häntä hänen huoneeseensa, istuakseen siellä sängyn reunalla\nmuutaman minuutin ja jutellakseen Josephinen kanssa toimistaan ja\nhuolistaan.\n\nJosephine ei kuitenkaan ollut nähnyt mitään erikoista tuon pienen\niltakeskustelun laiminlyönnissä ennenkuin vasta ratsastaessaan tänä\naamuna Whitmanin mökille ja alkaessaan miettiä tekonsa oikeutusta,\nviedessään Artwellin Lattimerin talolle. Hän muisteli varsinkin sitä\nhämmästystä, joka kuvastui Bettyn ilmeissä illallisen ja varsin\nkankean hyvänyön toivotuksen välillä ja hän rupesi sitä suurentelemaan\nvarsinaiseksi epäluuloksi.\n\nHän tunsi nyt suuttumusta siitä, ja hänen poskensa rupesivat\npunottamaan. Niin, kun hän oikein tarkkaan ajatteli, niin lähenteli\nBettyn eilisiltainen käytös, hänen laiminlyöntinsä ja jäykkyytensä,\nsuorastaan loukkausta. Josephinelle selvisi nyt, ettei Betty ollut\nuskonut hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta!\n\nJosephinen suuttumus tuntui oikeutetulta, kunnes hän muisti, että hän\n_oli valehdellut_ nähneensä, että Brannon ampui Starin omistajan sekä\nettä Callahan oli ahdistellut häntä itseään. Silloin hehkuivat hänen\nposkensa uudelleen.\n\nMutta hän muisti, että kun hän oli kertonut Bettylle olleensa Brannonin\nkanssa vain kahden karjatalolla sinä iltana, oli Betty katsonut häneen\nterävästi ja että Betty vielä myöhemmin oli mennyt Brannonin asuntoon.\nJosephine oli pitänyt häntä silmällä ja hän muisti nyt, että Bettyn\nkylmyys häntä kohtaan oli alkanut sen jälkeen kuin hän oli palannut\nBrannonin asunnosta.\n\nOliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin\nmoitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa\nkarjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut\ntotta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä sanonut\nkoko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen valheellisuuden?\n\nHän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi hänen\nyrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun leiman, näyttää\nBettyn silmissä naurettavalta.\n\nJosephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen\nlähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli\nseurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä\nleimuamaan ja suunsa kovettumaan.\n\nJos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi\nennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän muuta\nmahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään. Hän ei\nvoisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle L:ään, jos\nhänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että niissä\nmahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen asiaintila\nolisi sietämätön!\n\nJa sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat\nvoimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi\nkoettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.\n\nSeudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä. Salakavalana,\novelana ja asteettaisesti oli huomio seudun neitseellisestä kauneudesta\nhänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi huomannut sen kiehtovaa\nvoimaa, ellei olisi ollut kysymys sen jättämisestä.\n\nMutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa\nLattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi\nhänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.\n\nVasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien\nhänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman, joka\nhänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta sitä\nvaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata siihen\nhoukutukseen, minkä Lattimer aikaansai.\n\nLattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton ja\nteräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi inhimillinen,\nvilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli vaara, jota\nsieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja paljas\nuhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää hänessä halu\ntavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman ihastuttavaa.\n\nJa niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla\nlähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan\nsuuttumuksestakaan.\n\nEdellisellä käynnillään Whitmanilla hän ei ollut tavannut Ben\nWhitmannia, ja kun hän ratsasti pienen karja-aitauksen portille, noin\nsadan jalan päässä mökiltä, hämmästyi hän suuresti nähdessään hoikan,\nkirkassilmäisen nuoren jättiläisen, joka tervehti häntä sanoilla:\n\n\"Hyvää huomenta, ma'am.\"\n\nBetty oli puhunut Mrs Whitmanin pojasta ja koska Mrs Whitman oli pieni,\nhoikka ja hento, oli Josephine otaksunut, että poika olisi samanlainen.\n\n\"Oletteko Mrs Whitmanin poika\", kysyi hän.\n\n\"Olette osannut naulan päähän, ma'am\", vastasi hän pitkäveteisesti.\n\nHänen äänensä ei suinkaan ollut pieni eikä hento. Se oli päinvastoin\nsyvä, väräjävä ja ihastuttavan eteläinen, kuten hänen kohtelias,\nkunnioittava kumarruksensakin, hänen hymyillessään Josephinelle.\n\n\"Arvaan, että olette Miss Hamilton, ma'am\", sanoi hän. — Josephine\nkoitti salata selvää hämmästystään. \"Teidän täytyy olla Miss Hamilton\",\njatkoi hän, \"sillä te olette ainoa muukalainen näillä mailla tällä\nhetkellä. Olette varmaankin tullut katsomaan äitiä?\"\n\nHän auttoi Josephinen satulasta ja meni hänen edellään tupaan.\nJosephine astui perässä ja ihmetteli kuinka täydellisen tietämätön hän\noli Josephinen läsnäolosta.\n\nOvella hän pysähtyi ja aukaisi sen Josephinelle.\n\n\"Te löydätte äidin seurusteluhuoneesta\", sanoi hän ystävällisesti. \"Hän\ntulee erinomaisen iloiseksi nähdessään teidät, sillä hän on puhunut\nteistä aina siitä saakka kun kävitte meillä.\" Hän hymyili vielä kerran,\nkun Josephine astui sisään.\n\nJosephinen oli hieman vaikea selittää käyntinsä tarkoitusta. Mutta\nkun hän oli aloittanut, teki toipilaan ilmeinen myötätuntoisuus hänen\nasiansa varsin helpoksi.\n\nMrs Whitman istui suuressa nojatuolissa ja hänen ympärilleen oli\nsullottu pehmoisia pieluksia ja vaippoja. Hänen linnunsilmänsä, jotka\nloistivat ystävällisyyttä ja osanottoa, eivät hetkeksikään kääntyneet\nJosephinesta, tämän puhuessa.\n\n\"Kovin on pahoin Lesin laita\", sanoi hän, kun Josephine oli lopettanut.\n\"Kyllä kerron Bettylle, että te olitte täällä koko yön. Siitä ei ole\nmitään vahinkoa kenellekään. Les on kummallinen poika\", jatkoi hän.\n\"Hänellä ei näy olevan vähääkään tahdon voimaa. Hän on aina pulassa.\nMinä luulen, että muutamat ihmiset ovat syntyneet sellaisiksi ja sen\nvuoksi meidän tavallisten ihmisten ei pitäisi olla liian kovia heitä\nkohtaan.\" Hän hymyili Josephinelle. \"Oletteko hyvä, rakkaani, ja\nmenette ovelle ja kutsutte Benin sisään.\"\n\nNuori jättiläinen tuli ääneti sisään kuultuaan Josephinen kutsun. Ja\näitinsä kehotukseen olemaan huolellinen vastauksissaan kysyttäessä\nJosephinen yön viettoa heidän talossaan, vastasi hän vakavana:\n\n\"Luulen, että sitten on parasta mennä riisumaan hevonen.\" Ilmeisesti\noli hänen aikomuksensa olla tekemättä mitään kysymyksiä, sillä hän\nkääntyi lähtemään ulos.\n\nMrs Whitmanin ääni pysäytti hänet.\n\n\"Les on taas pulassa.\"\n\n\"Mitä hän nyt on tehnyt?\"\n\n\"Miss Hamilton tapasi hänet Triangle L:n tallissa vaikeasti\nhaavoittuneena. Se tapahtui myöhään eilen illalla. Hän toi Lesin\nLattimerin talolle.\"\n\n\"Lattimerin!\" Nuoren jättiläisen silmissä leimahti tuli. Hänen kiinteän\nkatseensa edessä tunsi Josephine itsensä kiusaantuneeksi. Oli aivan\nkuin mies olisi koettanut lukea hänen ajatuksensa ja huomannut ne\nhäpeällisiksi. Kun Josephine katsoi suoraan häneen, sammui tuli\nhänen silmistään ja hänen katseensa muuttui arvoitukselliseksi ja\nystävälliseksi.\n\n\"Miksi veitte hänet Lattimerin luo, ma'am?\"\n\n\"Hän pyysi päästä sinne. Miksi kyselette? Onko mitään syytä, jonka\nvuoksi hänen ei olisi pitänyt mennä sinne?\"\n\nHän huomasi äidin ja pojan vaihtavan nopean silmäyksen, mutta hän ei\nvoinut saada selvää sen merkityksestä, sillä kummankin katse oli heti\nmuuttunut ilmeettömäksi ja välinpitämättömäksi.\n\nBenin kuunnellessa äänettömänä kertasi Mrs Whitman Josephinen\nkertomuksen.\n\n\"Luulen, että olette oikeassa\", sanoi Ben. \"Brannon hirttäisi hänet\ntuossa tuokiossa, jos hän tietäisi Lesin olevan Lattimerin luona.\nBrannonin kanssa ei sovi leikitellä.\" Hänen katseensa oli rauhallinen.\n\"Te sanoitte nähneenne Brannonin ampuvan Callahanin?\"\n\n\"Niin.\" Veri nousi Josephinen kasvoille. Hän ei olisi tahtonut\nvalehdella Mrs Whitmanin läsnäollessa, mutta hän ei saanut antaa heidän\ntietää, että Brannon oli tahallaan tappanut Callahanin, sillä kun\nLattimer oli kertonut hänelle, että Brannonin ja Callahanin välillä\noli ollut \"pahaa verta\" oli hän sielussaan tullut vakuutetuksi siitä,\nettä Brannonilla oli syynsä murhatekoon ja hän pelkäsi, että ellei hän\npysyisi entisessä kertomuksessaan, niin vaatisivat Starin miehet kostoa\nBrannonille. Ja lisäksi tuli vielä Lattimerin varoitus, ettei hän\nantaisi kenenkään viekotella itseltään totuutta asiassa.\n\n\"Callahan ahdisteli teitä?\" kysyi Ben.\n\n\"Minähän kerroin sinulle, että hän teki sen, Ben\", vastasi Mrs Whitman\nJosephinen puolesta.\n\nBen raapasi päätään. Hänen katseensa oli hämmentynyt, huolestunut.\n\n\"En saa sitä päähäni, näen mä\" sanoi hän, katsoen Josephineen, \"mutta\njos kerran sanotte sen, niin sen luonnollisesti täytyy olla totta.\"\nHän kääntyi ovelle. \"Minä vien hevosenne kauemmaksi\", lopetti hän,\nmennessään ulos.\n\n\"Brannon on kova\", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden, joka oli\nseurannut Benin lähtöä.\n\n\"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte\", sanoi Mrs\nWhitman lempeästi. \"Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet kuin\nBrannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa. Heittiötkin\nvarovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He tuntevat hänet kaikki\nmieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He tietävät, että kun hän\nkerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää ja ettei hän peräänny\ntuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta hänellä on myös miellyttävä,\nlempeä puolensa ja hän on oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen.\"\n\nMrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen sielun\nsyvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi kääntynyt\nniihin. Ja silloin hän punastui.\n\n\"Ettekö pidä Brannonista, rakkaani?\"\n\n\"En\", sanoi Josephine lyhyesti. \"Se on, minä — minä luulen, että\nkunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä.\"\n\nMrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään. Hän\nnäytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan Josephineä.\n\n\"Joku tulee\", sanoi hän kohta. \"Se on varmaankin joku Triangle L:stä,\njoka hakee teitä, rakkaani.\"\n\nSe oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen pieksämänä\nja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli sangen\nkiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin, josta\nhän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen kätensä\nsydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.\n\n\"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!\" huudahti hän. \"Miksi\nihmeessä teit sillä tavalla?\"\n\nJosephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn\nhuoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen\nkylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus, jota\nhän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut, näkyi\nselvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän Bettyyn\nkohdisti.\n\n\"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut\npalannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi.\"\n\nBetty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle\näänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan\nkohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen\nirvikuva.\n\nHän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli\noikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine olikin\nhänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan, hymyili\nhän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen sairautensa\njohdosta.\n\nSitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli lempeä,\nrauhaa tarjoava.\n\n\"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo\", sanoi hän. \"Silloin\nen olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit\ntäällä koko yön?\"\n\nTahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien vahvistusta\nJosephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle. Josephinen posket\nkalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn katseesta, että hän epäili\nhänen totuudenrakkauttaan.\n\n\"Betty, minä toivon, ettet luule minun kuljeksineen ympäri koko yön!\"\n\n\"No mutta, Jo!\"\n\nBettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli päättänyt\nsaada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan. Betty oli\nkyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi tulla\nhävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen luonteessaan,\njoka häneltä oli pysynyt salassa.\n\n\"Mutta Jo\", sanoi hän, \"mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Luulen, että tiedät, mitä tarkoitan, Betty Lawson\", sanoi Josephine\nkylmästi. Hänen suuttumuksensa oli kiteytynyt päätökseksi antaa Bettyn\ntietää, että hän oli huomannut Bettyn jäykkyyden edellisenä iltana.\n\n\"Sinä tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan\", jatkoi hän ilkeästi.\n\"Luuletko, etten huomannut sitä katsetta, jonka minuun loit,\nkun kerroin sinulle, että Brannon ja minä olimme olleet kahden\nkarjatalolla, sillä aikaa kuin Denver ja Chong olivat poissa sieltä?\nOh, älä teeskentele, Betty!\" ivasi hän Bettyn hämmentyneen katseen\njohdosta. \"Sinä olet mustasukkainen jokaiselle, joka vain puhutteleekin\nBrannonia! Tuskin katsoit minuun eilen illalla sen jälkeen kuin kerroin\nmitä oli tapahtunut. Sinä et edes ollut kohtelias minulle, vieraallesi.\"\n\n\"Jo!\" huudahti Betty ankarasti, kasvot liekehtivinä.\n\n\"Minä en lähde takaisin karjatalolle, en tietenkään\", selitti\nJosephine, ääni kylmän ivallisena. \"En ikänäni voisi tuppautua ihmisten\npariin, jotka eivät kaipaa minua — jotka pelkäävät, että minä —\n\n\"Mitä ihmettä, Jo —\"\n\n\"Minä vakuutan sinulle, että en tahdo Brannonia itselleni\", sanoi\nJosephine, hymyillen kostonhaluisesti Bettyn ilmeiselle hämmingille —\nhämmingille, jonka Josephine luuli johtuvan siitä tiedosta, että Bettyn\nsalaisuus oli tullut ilmi. \"Brannon ei ole niitä miehiä, joitten kanssa\nminä olisin halukas kuluttamaan loput elämäni päivistä. Mutta minä\npelastin hänet Cole Meederin käsistä — pelastin hänet sinulle. Minä\nvalehtelin Mrs Whitmanille. Sinä tiesit, että valehtelin sinullekin,\nBetty, sillä sinä otit sen vaivan päällesi, että näytit sen minulle.\nEllen minä olisi valehdellut, olisi Cole Meeder miehineen hirttänyt\nBrannonin! Sillä Callahan ei ahdistellut minua! Minä olin sisällä\nsilloin, kun kuulin laukauksen ja kun avasin oven, makasi Callahan\nkuolleena rappusilla, ja Brannon seisoi hänen vieressään pistooli\nkädessä!\"\n\nHetkisen, nähdessään Bettyn peittävän kasvonsa käsillään, tunsi\nJosephine katumusta myrskyisestä tunnustuksestaan. Mutta luonnoton\nmielijohde näytti vallanneen hänet ja hän kohtasi Bettyn tuskaisen\nkatseen kylmällä välinpitämättömyydellä.\n\nKun Betty syöksyi ovesta ulos, otti Josephine pari askelta hänen\nperässään, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan jäykkänä, kalpeana ja\nuhmailevana kuunnellen nopeasti poistuvaa kavion kapsetta.\n\nNyt se oli sanottu eikä kukaan ollut \"viekotellut\" sitä häneltä \"ulos.\"\nHän oli kokonaan antautunut intohimoisen suuttumuksen valtaan, joka\nkoko aamun oli kasvanut hänessä sen kautta, että hän oli alituisesti\najatellut Bettyn puolelta osakseen tullutta luuloteltua huonoa\nkohtelua. Mutta hän oli varma siitä, että hän ei olisi sanonut mitään,\nellei hän olisi ollut puolihulluna siitä hermojännityksestä, jonka\nArtwellin tapaaminen tallissa ja pitkä yöllinen ratsastus aavemaisessa\nhiljaisuudessa suurella arolla oli aiheuttanut.\n\nSillä tavalla hän ei ollut koskaan ennen käyttäynyt, eikä hän koskaan\nennen ollut kokenut niitä voimakkaita intohimoja, jotka koko aamun\nolivat hänessä riehuneet. Näytti siltä kuin hän olisi yhdessä yössä\nkokonaan muuttunut. Hän tunsi, että sivistyksen kiilto oli hänestä\nirtautunut, paljastaen hänet alkuperäisillä vaistoilla ja atavistisilla\nhaluilla varustetuksi olennoksi. Silmänräpäyksen oli hän, katsoessaan\nsuljettua ovea, vähällä tulla hysteeriseksi, mutta silloin kuuli hän\nMrs Whitmanin äänen, tyynenä, lempeänä ja tyynnyttävinä: \"Tulkaa tänne,\nrakkaani.\"\n\nSamassa oli hän polvillaan toipilaan edessä, pää hänen sylissään. Mrs\nWhitmanin kädet silittivät hänen päätään kepeästi, lohduttavina ja\nhänen äänensä kuului tyynenä, kuten aina:\n\n\"Kas niin, kas niin, rakkaani. Minä ymmärrän — minä ymmärrän. Sen\non täytynyt olla pelottavan raskasta teille ja minä en ihmettele,\nettä menetitte tasapainonne. Tämä on julma ja synkkä maa, rakkaani\n— sellaisille, joilla on ihanteita ja joilla on rohkeutta taistella\nniitten puolesta.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nLattimerin siveysopin mukaan ei ollut mikään rikos ottaa sitä, mitä\nhalusi. Ja koska hän oli äärimmäisen itsekäs, ei hän tunnustanut muuta\nlakia kuin sen, joka turvasi hänen omat halunsa. Sitä Jumalaa, josta\nihmiset puhuivat, ei hän ollut nähnyt ja hän ei hyväksynyt mitään\noppia, joka esti häntä ottamasta lähimmäisensä henkeä, ystävänkin,\njos tarve vaati. Hän oli, kuten Betty oli sanonut, \"häikäilemätön,\nhymyilevä paholainen.\"\n\nHän tunsi terveellistä kunnioitusta Brannonia kohtaan, mutta ellei\nsiihen olisi sekaantunut pelkoa, olisi hän varmasti hakenut jotakin\nsyytä riitaan kun Brannon kävi hänen talollaan sinä aamuna kun\nJosephine Hamilton oli tuonut Artwellin sinne.\n\nJos Lattimer olisi ollut tavallinen murhaaja, olisi hän sallinut\nDenverin käyttää asettaan, jonka hän oli ojentanut Brannonia kohti, kun\ntämä pysäytti hevosensa hänen kuistinsa nurkalle samana aamuna. Mutta\nsellainen murha, joka suoritetaan lyömällä tai ampumalla takaapäin, ei\nkuulunut Lattimerin tapoihin. Jos hän halusi ottaa joltakin mieheltä\nhengen, niin hän antoi hänelle näennäisen tilaisuuden puolustautua,\nvaikka uhri sitä todellisuudessa ei saanutkaan.\n\nBrannonin ollessa kyseessä, sai Lattimerin jokin saatanallinen halu\nleikitellä hänen kanssaan estämään Denveriä käyttämästä pyssyään.\n\nCallahanin murhatapaus oli suonut Lattimerille tilaisuuden saada\nBrannonin käsiinsä saattamatta itseään tai apureitaan moitteenalaisiksi\nja havainto, että Josephine oli valehdellut pelastaakseen hänet, teki\nhänen suunnitelmansa vielä yksinkertaisemmaksi.\n\nLattimer halusi Josephineä omakseen ja hän aikoi saada hänet. Siitä\npäivästä saakka, jona hän oli Denveriltä kuullut kuinka tyttö oli\ntehnyt tyhjäksi Brannonin aikeen hirttää Artwellin, oli hän ihaillut\nhänen rohkeuttaan. Kun Lattimer oli kantanut Josephinen siltä paikalta,\njohon hän oli pyörtynyt tuotuaan Artwellin perille, oli tytön\nnostattama intohimo hänessä kasvanut syvemmäksi ja voimakkaammaksi kuin\nmitä hän oli tuntenut ketään naista kohtaan. Puhuessaan hänen kanssaan\nkuistilla, oli hän ankarasti tukahduttanut intohimonsa, jotta tyttö ei\nhuomaisi eikä säikähtäisi sitä. Mutta hänen päätöksensä omistaa hänet\noli yhtä syvä kuin ennenkin.\n\nBrannonin lähdettyä, otti Lattimer Josephinen nenäliinan maasta, pyyhki\nsiitä, silitti sen polvellaan ja katseli sitä miettiväisenä.\n\nHän päätteli, että Brannon ei ollut huomannut sitä ja kuitenkin\nkiusasi häntä epäilys. Brannon oli mies, joka piti mielenliikutuksensa\nitsellään. Hän oli ovela, tarkkanäköinen, terävällä huomiokyvyllä\nvarustettu ja hänen peitetty varoituksensa lähtiessään ilmaisi, että\nhän piti epäluulojaan hyvin perusteltuina. Tiesikö Brannon että\nJosephine oli käynyt Lazy L:ssä? Tarkoittiko hän tyttöä, kun hän kysyi,\noliko Lattimer nähnyt \"ratsastajaa, jolla oli kaksi satulaa.\"\n\nJos Brannon tiesi, että tyttö oli käynyt Lazy L:ssä, niin hänen\ntietonsa tekisi leikin vielä mielenkiintoisemmaksi Lattimerille. Se\ntekisi Lattimerin voitonriemun entistä täydellisemmäksi, sillä hänellä\ntulisi olemaan se tyydytys lisäksi, että hän musertaisi Brannonin\nsiitäkin huolimatta, että tämä tiesi sen.\n\nLattimerillä ei ollut mitään aihetta kiirehtiä suunnitelmansa\ntoimeenpanoa. Kuultuaan Les Artwelliltä ja Josephineltä, että Brannon\nei ollut murhannut Callahania, tiesi Lattimer, että Brannon tunsi\ntekevänsä Josephinelle palveluksen ottaessaan murhan syyn niskoilleen.\nJa varmaankaan hän ei olisi ottanut vastuuta päälleen, jos hän olisi\ntiennyt, että Les Artwell oli lähellä Triangle L:ää sinä iltana. Ollen\ntietämätön Artwellin osuudesta tapahtumain kulkuun ei Brannon ryhtyisi\nhyökkäämään — siinä tapauksessa, että hän tiesi Josephinen käyneen Lazy\nL:ssä — kunnes hän oli varma siitä, että tyttöä ei sotkettaisi asiaan.\n\nLattimerin laskuissa oli virheitä ja hän tiesikin osan niistä. Selvä\nasia oli kuitenkin se, että Brannon oli ainoastaan varoittanut häntä,\nsillä jos hänellä olisi ollut varmat todistukset, tai edes perustellut\nepäluulot, niin olisi hän ryhtynyt sen mukaisiin toimiin heti.\n\nSeuraavana päivänä Brannonin käynnin jälkeen tuli Lattimer ratsastaen\nWhitmanin karjatalon aitauksen portille ja laskeutui satulasta. Hän\nkatseli ympärilleen nähdäkseen Benia, mutta tätä ei näkynyt missään.\nLattimer meni sitten mökille ja astui sisään, saatuaan jykevään\nkolkutukseensa ystävällisen kehoituksen. Toipilaan tervetuliaishymy oli\nlievä. Hänen silmissään kuvastui levottomuus ja hätä.\n\n\"Käy istumaan, John\", sanoi hän. Ja sitten, ennenkuin Lattimer ennätti\nistuutua, kysyi hän kiihkeänä, hätäisenä:\n\n\"John, oletko tuonut lääkärin Lesille?\"\n\n\"Hän ei ole pahasti haavoittunut, muori\", lohdutteli Lattimer. \"Ei niin\npahasti, että hän tarvitsisi lääkäriä. Hän on vain heikko paljosta\nverenvuodosta.\"\n\n\"Oh\"! huokasi Mrs Whitman. \"Miksi ei Les voi olla toisenlainen? Miksi et\npuhu hänelle, John?\"\n\nLattimer punastui hänen rukoilevan äänensävynsä johdosta.\n\n\"Olen puhunut, muori Whitman. Se ei näy auttavan. Hän on itsepäinen.\"\n\nMrs Whitman risti kätensä, kohtaloonsa tyytyen.\n\n\"Olen miettinyt, mikä kahdesta pahasta minut vihdoin vie hautaan,\ntautiniko vaiko Les. Hän nosti kätensä ylös toivottoman näköisenä.\n\n\"En muista rikkoneeni niin raskaasti, että ansaitsisin kumpaakaan\nrangaistusta\", sanoi hän. \"Vaikka ehkäpä Jumala tietää miksi se\ntapahtuu. Ensimmäinen mieheni oli aivan Lesin kaltainen.\" Hän punastui.\n\"Mutta sinähän tiedät sen. Sinun isäsi on kait kertonut hänestä. Isäsi\ntunsi hänet jo ennenkuin minä menin naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n\"Les on aina ollut itsepäinen\" jatkoi hän. \"Hän ei välittänyt mistään\nja hän tuli vain pahemmaksi isänsä kuoltua ja sitten kun minä menin\nnaimisiin Mr Whitmanin kanssa. Hän näkyi alusta pitäen vihanneen\nBenia. Luulin aina tehneeni suuren erehdyksen mennessäni toistamiseen\nnaimisiin. Mutta Ben ei koskaan asettunut Lesiä vastaan. Hän antoi\nLesin tehdä mitä halusi ja oli aina ystävällinen hänelle. Mutta Les oli\naina omavaltainen ja hän jätti kotinsa jo ennenkuin me muutimme tänne.\n\n\"Eikä koskaan vihjaissutkaan, että te olitte hänen äitinsä\", sanoi\nLattimer. \"Hän on omituinen poika.\"\n\n\"Se oli sen vuoksi, että hän vihaa Beniä. Luulen, että olisin ollut\ntyytyväisempi, ellei hän olisi tullut tänne ensinkään\", jatkoi hän,\n\"sillä silloin en olisi tiennyt kaikkea, mitä hän teki. John\", lisäsi\nhän matalalla, pelonsekaisella äänellä \"tappoiko Les Callahanin.\"\n\n\"Pelkäänpä että niin on asianlaita, muori\", vastasi Lattimer epäröiden.\n\nMrs Whitman veti syvään henkeä, mutta ainoa mitä hänen\nmielenliikutuksestaan näkyi, oli hänen silmissään väikkyvä kosteus,\njoka ei edes saanut pudota kyyneleinä poskipäille.\n\n\"Mistä tiedät sen, John?\"\n\n\"Hän kertoi itse sen.\"\n\nMrs Whitmania puistatti. Hän nojautui eteenpäin ja puhui kuiskaten,\nkoettaen äidin vaiston ohjaamana keksiä pelastusta pojalleen\nrangaistuksesta, joka välttämättömyyden voimalla oli seuraava hänen\nrikostaan, niin pian kuin se tulisi tunnetuksi.\n\n\"John\" sanoi hän, \"tietääkö Brannon sen?\"\n\nLattimer pudisti päätään kieltävästi, mutta ei varmasti.\n\n\"Oletko varma siitä?\" urkki Mrs Whitman. \"Brannonista ei voi tietää\nmitään. Hän on niin vaitelias, niin hyvä ja terävä arvaamaan toisten\ntekoja.\"\n\n\"Luulen, että Brannon ei tiedä sitä\", sanoi Lattimer. \"Aion pitää\nhänet tietämättömänä, kunnes Les on niin terve, että voi lähteä\nnäiltä mailta. Ratsastin tänne Lesin vuoksi, sillä arvelin, ettei tuo\nHamiltonin tyttö ole kertonut asiaa, niinkuin se on. Haluan saada\njollakin tavoin sanan hänelle, että te toivotte, että hän tulisi\nhoitamaan Lesiä. Menisin itse, mutta pelkään, että Betty Lawson epäilee\njotakin. Lähettäkää Ben Triangle L:ään ja sanokaa, että te haluaisitte\nhänet seuraksenne muutamaksi päiväksi. Sitten voi hän livahtaa minun\ntalolleni ja hoitaa Lesiä.\n\n\"Miss Hamilton on täällä vielä, John\", sanoi Whitman. \"Hän ja Betty\nriitaantuivat.\" Hänen tarkat silmänsä katsoivat Lattimeriin ja hän\nhuomasi Lattimerin katseessa syvän riemun ilmeen.\n\nMutta Lattimerin ääni oli tasainen ja matala.\n\n\"Mistä he riitaantuivat?\" kysyi hän.\n\n\"Miss Hamilton ei ollut oikein oma itsensä. Hän loukkaantui siitä,\nettä Betty epäili hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta. Hän myönsi\nvalehdelleensa ja sanoi että Brannon oli tappanut Callahanin Miss\nHamiltonin tietämättä.\"\n\nLattimer rypisti silmäkulmiaan.\n\nJos Betty kertoisi Brannonille Josephinen syytökset, niin ei Brannon\ntietäisi enempää kuin hän jo tiesi. Mutta jos juttu kulkisi Cole\nMeederin korviin ennenkuin Lattimer olisi valmis, silloin ei Lattimer\nvoisi olla varma, ettei Josephine kieltäisi sanomaansa estääkseen Cole\nMeederiä hirttämästä Brannonia.\n\n\"Miss Hamilton ei tiedä kuka Callahanin tappoi\", sanoi Mrs Whitman.\n\"Huomasin sen paikalla, kun kuulin hänen puhuvan siitä. Hän uskoo\ntodellakin, että Brannon teki sen. Mutta minä — minä tiesin, John. Heti\nkun Miss Hamilton kertoi tavanneensa Lesin tallissa, tiesin, että Les —\nniin, tiesin, että hän oli murhaaja. Mutta en voinut antaa Bettyn saada\ntietää sitä.\"\n\n\"Antakaa Miss Hamiltonin vain luulla, että Brannon on syyllinen\", sanoi\nLattimer. \"Jos hän saa tietää, että Les sen teki, niin hän varmaan\njonakin päivänä laulaa sen julki. Hän on sitä lajia.\"\n\nLattimer nousi. Hänen onnistui tehdä vakavan ilmeensä niin\nvaikuttavaksi, että Mrs Whitman vetäisi vapisten henkeään ja kysyi:\n\n\"Mitä nyt sitten, John?\"\n\n\"Arvelen, että minun täytyy lähteä takaisin karjatalolle. Les on yksin.\nHän tarvitsee huolellista hoitoa, jos hän tahtoo läpäistä. Missä Ben\non?\"\n\n\"Hän meni jokea alas vähän matkaa. Boskinin kahlaamolle. Hän aikoo\nhuomenna viedä karjaa siitä yli.\"\n\n\"Missä Miss Hamilton on?\"\n\n\"Hän meni Benin kanssa, John.\"\n\nHuomatessaan tulen leimauksen Lattimerin silmissä, lisäsi hän: \"Hän\nei olisi tahtonut jättää minua, mutta hän näytti niin kalpealta ja\nväsyneeltä tänä aamuna, että ajattelin ratsastusmatkan tekevän hänelle\nhyvää.\"\n\n\"Samantekevä, vaikka hän ei olekaan täällä\", sanoi Lattimer. Ehkäpä ei\nnäyttäisikään hyvältä, jos minä häntä pyytäisin, mutta Les tarvitsee\nnaisellista hoitoa. Emme voi saada Betty Lawsonia sinne. Koko alangolla\nei ole muita naisia ja te ette voi lähteä. Willetin naiset eivät\nkelpaa. Arvelen siis että Miss Hamiltonin täytyy tulla.\n\n\"Ellei hän mahdollisesti tahdo tulla, niin jää teidän asiaksenne\ntaivuttaa hänet siihen. Hän säälii Lesiä, otaksuen, että häntä\nvainotaan. Pankaa hänet tulemaan, vaikkapa teidän täytyisi kertoa\nhänelle totuus — että Les on teidän poikanne. Se saa hänet\nlähtemään\", lisäsi Lattimer hymyillen julmasti. \"Ja ellei se auta,\nniin muistuttakaa hänelle, että te valehtelitte Bettylle, missä hän\nsuurimman osan yötään vietti!\"\n\n\"Lattimer\"!\n\nKiivas moite Mrs Whitmanin äänessä sai miehen punastumaan.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän tyynnyttävästi. \"Tahdoin vain painostaa teille,\nkuinka suuresti Les tarvitsee häntä.\"\n\nHän pysähtyi vielä ovella ja katsoi taakseen, aivan kuin hän äkkiä\nolisi muistanut jotakin tärkeää.\n\n\"Pankaa hänet tulemaan jo tänä iltana. Odotan häntä siellä.\"\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\n\nJosephine Hamilton saattoi olla tyytyväinen viikon oleskeluunsa\nLattimerin karjatalolla.\n\nEnnen kaikkea ei hänen edesottamisensa alkuaan niin peloittava\nsovinnaisuudesta poikkeaminen osoittautunut niinkään sopimattomaksi,\nsillä kyseessähän oli ollut ihmishenki. Sitäpaitsi ei hänen olostaan\nLattimerin karjatalolla tienneet muut kuin ne, joita asia lähinnä\nkoski eikä ulkomaailma saisi sitä koskaan tietää. Bettykin jäisi siitä\ntiedosta osattomaksi.\n\nMutta Mrs Whitman oli ollut pakoitettu käyttämään viimeistä keinoaan\nsaadakseen Josephinen lähtemään, nimittäin sitä, että hän tunnusti,\nettä Les Artwell oli hänen poikansa.\n\nSamalla selvisi Josephinelle syy Lattimerin varmaan vakuutukseen, että\nMrs Whitman kyllä valehtelisi Les Artwellin hyväksi.\n\nArtwell oli toipumassa. Hänen parantumisensa ei ollut käynyt nopeasti,\nmutta hän oli kieltämättä vahvistunut ja hänen poskensa todistivat,\nettä verenkierto oli vilkastunut. Ja Josephinen myötätunto oli myös\nvahvistunut.\n\nLattimer oli ratsastanut pois vähän aikaa sitten ja Josephine istui\nkuistilla keinutuolissa ja ajatteli häntä.\n\nIlta muistutti paljon erästä toista, jonka hän ikänsä oli muistava,\nnimittäin sitä iltaa, jona Callahan ammuttiin kuoliaaksi. Täysi kuu\nvaloi pehmyttä valoaan laajalle alangolle, paljastaen kaukaiset uinuvat\nlaaksot, sivellen hiljaa vuoren kukkuloita loistollaan ja täyttäen\nsyvänteet salaperäisyydellä.\n\nLattimer oli kohdellut häntä moitteettomasti ja kunniallisesti. Hän ei\nollut lähennellyt häntä, vaan oli antanut hänen olla yksin niin paljon\nkuin hän halusi.\n\nTosin oli hän huomannut, että Lattimer silloin tällöin oli katsellut\nhäntä miettiväisenä, kasvoillaan ilme, jonka suhteen ei saattanut\nerehtyä. Mutta Josephine ei ollut turhankaino ja hän totesi, etteivät\nLattimerin ihailevat katseet olleet sen loukkaavampia kuin muittenkaan\nmiesten, vieläpä ympäristössä, jonka katsottiin kasvattavan vain\ngentlemanneja.\n\nNaisena ei Josephinestä suinkaan ollut vastenmielistä olla ihailun\nesineenä. Hänellä oli alitajuinen tieto siitä, että luonto oli tehnyt\nnaisen miehen ihailtavaksi ja hän olisi tuntenut pettymystä, jos hänen\nsulojensa suhteen olisi oltu välinpitämättömiä.\n\nLattimerin ilmeinen kyky tukahuttaa intohimonsa aiheutti Josephinessa\nluottamusta häneen. Hän tiesi, että Lattimerin sydämessä paloi\nintohimo ja vaikka tieto siitä olikin hänelle mieluinen, pelkäsi\nhän sitä kuitenkin sen vuoksi, että se oli hänelle uusi tunne, ja\nhän ei tuntenut kylliksi miesten intohimoja, voidakseen arvostella,\nkuinka pitkälle hän saattoi sallia heidän mennä voidakseen vetäytyä\nkohteliaasti takaisin.\n\nHän ei ollut mikään kiemailija. Jos häntä olisi viehättänyt kiemailla\nLattimerin kanssa, niin asia olisi ollut vallan yksinkertainen.\nMutta hän oli vakavissaan. Hän koetti vakavasti eritellä tunteitaan\nLattimeriä kohtaan ja hän ei suinkaan aikonut luopua vapaudestaan\nvähimmässäkään määrässä, ennenkuin hän oli varma Lattimerin\nkelvollisuudesta ja omien tunteittensa pysyväisyydestä.\n\nMutta hän tunsi, että Lattimerin vetovoima oli viikon kuluessa\ntavattomasti vaikuttanut häneen ja että se oli voimakkaasti vedonnut\nhänen mielikuvitukseensa.\n\nIdän miehet olivat varmasti yhtä miehekkäitä kuin ne Lännen miehet,\njotka hän oli tavannut. Ero oli siinä, että Lännen miehet, joilla ei\nollut käytettävissään Idän sivistyksen etuja, olivat suorapuheisempia\nja luonnollisempia kuin heidän itäiset veljensä.\n\nHän alkoi tuntea olevansa sydämestään Lännen ihminen. Siitä elämästä,\njonka hän oli tuntenut, oli puuttunut jotakin. Hän oli aina tuntenut\nhalua olla itsenäinen, aivan muista eriävä. Hän oli tahtonut tehdä\ntehtävänsä omalla ominaisella tavallaan, noudattaa omia mielijohteitaan\nja olla oma tekijänsä elämässä. Hän oli vakuutettu siitä, että\nBrannoninkin antautuminen heidän monessa keskinäisessä ottelussaan, oli\nosoitus Josephinessä uinuvasta kyvystä hallita.\n\nHän uskoi, että se oli syy siihen, että hän piti Lattimeristä. Lattimer\nvastasi hänen miehen ihannettaan — suuri, kaunis, elävä ja sähköinen,\nvoimaa uhkuva, alkuperäinen ajatuksissa ja toiminnassa, hallitseva ja\nitsenäinen.\n\nEnsin oli hän luullut, että Brannon oli ihannemies. Hän huomasi nyt\nerehdyksensä. Syynä hänen taisteluunsa antautumista vastaan hänen\nvetovoimalleen oli ollut se, että Brannon ei ollut se _oikea_ mies.\nBrannon oli liian itsetietoinen, liian taipumaton, liian ärsyttävän\ntietoinen voimastaan ja kyvystään hallita.\n\nHän uskoi tuntevansa kostonhaluista iloa vastustaessaan Brannonia. Ja\nJosephine tunsi sydämessään tällä hetkellä julmaa tyydytystä siitä,\nettä hän ainakin tähän saakka oli estänyt häntä hirttämästä Artwellia.\n\nHänen teossaan, uhmatessaan Betty Lawsonia ei enää ollut mitään\narvoituksellista. Hän tunsi, että hänen äkillinen intohimoinen\npurkauksensa, joka oli särkenyt hänen välinsä ystävänsä kanssa, olikin\nollut vain tahdoton mielenosoitus uuden ajatusvapauden puolesta. Hän\noli keksinyt alkuperäisen vaiston taistella, puolustaakseen itseään\nhyökkäyksiä vastaan. Vanha alttius nojautua tapoihin ja sovinnaiseen\noli mennyt, sitä oli seurannut voiman tunto ja mieltähivelevä luottamus\nkykyynsä määrätä itse kohtalonsa. Hän oli eroittamaton osa sitä maata,\njota hän oli pelännyt, mutta jota hän todellisuudessa rakasti. Hän oli\nLännen ihminen koko sielultaan ja mieleltään.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\n\nKahdesti oli Josephine käynyt sisällä hoitamassa Artwellia.\nKuminallakin kerralla oli hän antanut hänelle vettä ja hämärässä\nlampun valossa oli hän huomannut, että hänen värinsä oli jotenkin\nnormaali, osoittaen, että kuume, jota vastaan Josephine oli viikon ajan\ntaistellut, oli hitaasti antautumassa.\n\nArtwell oli heikko, mutta oli kieltämättä paranemassa ja muutaman\npäivän perästä saattaisi hän jo mennä ulos.\n\nMutta Artwell näytti levottomalta, tuskaiselta. Josephine huomasi hänen\nkiertelevistä tiedusteluistaan Brannonin edesottamisista, että hän\npelkäsi että Triangle L:n esimies keksisi hänen olinpaikkansa ja tulisi\nhäntä hakemaan, mutta Josephine oli onnistunut rauhoittamaan häntä\nsanomalla, ettei hän antaisi kenenkään koskeakaan häneen.\n\nHän kiersi lampun pienemmälle, lähtiessään Artwellin luota toisella\nkerralla. Sitten meni hän ulos portaille nauttimaan majesteetillisesta\nhiljaisuudesta ja autereisesta maailmasta ympärillään.\n\nHiljainen, lempeä tuuli puhalsi häntä vastaan mahtavalta,\nsalaperäiseltä aavikolta ja hän ajatteli kuinka hän alussa, tultuaan\ntähän maahan, oli, ajatellessaan tuota ääretöntä laaksoa, pelännyt\nsitä. Nyt hän oli voimakkaasti tietoinen sen kauneudesta ja hän täytti\nkeuhkonsa puhtaalla, salviaruohon kyllästyttämällä ilmalla, joka\npainautui häntä vastaan. Häntä värisytti kylmästi kiiluvien tähtien\nloisto ja sinitaivaan mittaamaton korkeus.\n\nNojatessaan kaidetta vasten kuuli hän ääntä. Kuunnellessaan ja\nkurkistellessaan itään, näki hän hevosmiehen tulevan näkyviin erään\nkukkulan juuren takaa noin sadan jalan päässä siitä, missä hän seisoi.\n\nRatsastaja oli Lattimer.\n\nJosephine istuutui nojatuoliin, joka oli aivan hänen vieressään, sillä\nhän arveli, että Lattimer kääntäisi hevosensa aitauksen luo. Mutta\nhän tulikin aitauksen ohi suoraan kuistia kohti ja kun hän pysäytti\nhevosensa, saattoi Josephine kuulla kuinka hevonen läähätti kiivaasti.\nLattimer oli ajanut kovasti.\n\nMutta hänen eleissään ei näkynyt merkkiäkään kiireestä. Hän hyppäsi\nhevosen selästä, nosti ohjat sen pään yli ja käveli Josephinen luo.\n\nHuolimatta suuresta kodostaan oli Lattimer kevyt, joustava ja\nliukasliikkeinen, ja kun hän astui Josephineä kohti, oli tämä enemmän\nkuin ennen tietoinen miehen salaisesta, pidätetystä voimasta ja hänen\nsynnynnäisestä karskiudestaan.\n\n\"Halloo, lady\", tervehti hän Josephineä, nauraen hiljaa astuessaan\nkuistille ja pysähtyessään hänen eteensä. \"Viivyin myöhään. Ihana yö,\neikö totta?\"\n\n\"Se on suurenmoinen\", vastasi Josephine.\n\n\"Miten Les voi?\"\n\n\"Hän on paljon parempi.\"\n\nJosephine oli ihmetellyt, miksi Lattimer ei ollut vienyt hevostaan\npois. Hän katsoi Lattimeriin tarkkaavasti ja ensi kerran tuttavuutensa\naikana huomasi hän, että hän oli muuttunut aivan toiseksi mieheksi.\n\nLattimer katsoi Josephineen tutkivasti ja hänen silmänsä olivat kylmät\nja miettivät ja niissä tuntui jotakin pahaaennustavaa. Hänen huulensa\nolivat tiukasti yhteenpuristetut eikä niissä näkynyt hänen tavallista\nleikillistä, vallatonta hymyään.\n\nJosephine vetäsi syvään henkeä, sillä hänen ajatuksensa lensivät\nsilmänräpäyksessä Brannoniin ja Artwelliin. Ilmeisesti huomasi\nLattimer hänen ajatuksensa, sillä hän astui eteenpäin, pani molemmat\nkätensä Josephinen olkapäille ja kun tämä nousi jaloilleen ikäänkuin\nvastaukseksi pelkoonsa, kumartui Lattimer vieläkin lähemmä ja katsoi\nhäntä kysyvästi ja tutkivasti silmiin.\n\n\"Kuinka rohkea olette?\" kysyi hän sitten äkkiä.\n\nJosephine ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Katseen tuimuus ja\nkysymyksen hämmästyttävä äkillisyys, saattoivat hänet tasapainosta.\n\n\"Oletteko kyllin rohkea pelataksenne pelin loppuun saakka\", kysyi\nLattimer. \"Otaksuttavasti arvaatte mitä on tapahtunut\", sanoi hän\nnauraen hiljaa. \"Brannon on epäluuloinen. Tapasin erään Starin miehen\nja samoin Triangle L:n. Kuulin huhuiltavan kummia juttuja. Meidän\ntäytyy saada Artwell täältä pois ennenkin Brannonin epäluulot tulevat\nliian vahvoiksi!\"\n\nJosephine tunsi olkapäillään painon lisääntyvän. \"Oletteko kyllin\nrohkea lähteäksenne Artwellin ja minun kanssani sellaiseen paikkaan,\njossa Artwell on turvassa?\"\n\nJosephine nyökkäsi myöntävästi päätään, tietämättä oikein mitä häneltä\npyydettiin. Hän tajusi, että Artwell oli vaarassa ja hän tunsi, että\nhän tahtoi pelastaa hänet kaikista vastuksista huolimatta.\n\nLattimerin ote tiukkeni, hän veti syvään henkeä ja hänen silmänsä\nloistivat kirkkaina kuutamossa. \"Hyvä\", sanoi hän äänessään riemukas\nsävy. \"Minä panen kaikki kuntoon lähtöä varten.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että meidän täytyy lähteä nyt, aivan heti?\"\n\n\"Heti, kun olen saanut hevoset valmiiksi.\" Hän oli jo menossa kuistilta\nalas, mutta Josephinen kysymys pysäytti hänet ja hän jäi katsomaan\nhäntä.\n\n\"Jatkatteko leikin loppuun, vai kuinka?\" kysyi hän julmasti leikitellen.\n\n\"Tietysti, mutta minne me lähdemme?\"\n\n\"Arvatenkin Laskariin. Ettehän vain pelkää, vai kuinka?\"\n\n\"En\", sanoi Josephine uhmaten. \"Mutta Laskar on kaukana, eikö niin?\"\n\n\"Viisikymmentä mailia.\"\n\n\"Luuletteko, että Artwell kestää sen?\"\n\n\"Hänen täytyy. Arvatenkin hän mieluummin ratsastaa kuin riippuu\nhirressä. Menkää sisään ja kysykää häneltä sillä aikaa kuin panen\nhevoset kuntoon. Minun on lopen väsynyt ja täytyy vaihtaa toinen.\n\n\"Mitä, tarkoitatteko, että Brannon — että joku on ajanut teitä takaa?\"\n\n\"Ei sentään niin pahasti\", nauroi Lattimer astuessaan rappuja alas.\n\"Olen vain saanut vihiä, että Brannonilla on epäluuloja ja aion saattaa\nArtwellin turvaan ajoissa. Älkää hätääntykö. Kun vain lähdemme ajoissa,\nniin olemme Laskarissa onnellisesti illan suussa. Jätämme Artwellin\njonkun ystävän luo ja te voitte palata takaisin Whitmaneille.\"\n\nRauhoittuneena Lattimerin äänensävystä, lähti Josephine sisään.\n\nArtwell nukkui, ja kun Josephine herätti hänet kertoakseen hänelle,\nmitä oli tekeillä, nousi hän istualleen kalpeana ja ilmeisesti\nsäikähtyneenä. Ensi kerran näki Josephine nyt miehen todellisen\nluonteen, hän näki hänen käärmemäisen liuhuutensa ja häijyytensä\nkiiluvan hänen silmissään ja hänen täytyi oikein kääntyä hänestä pois.\n\n\"Ettehän jätä minua nyt, ma'am?\" Hän tarttui Josephinen toiseen käteen\nja puristi sitä kovasti. \"Olen peräti huonossa kunnossa ma'am. Mutta\nBrannon ei sitä ottaisi huomioon. Hän hirttäisi minut joka tapauksessa.\nMutta hän ei voi tehdä sitä, jos olette minun puolellani.\"\n\n\"Brannon ei hirtä teitä, jos vain suinkin voin estää sen.\"\n\nMentyään ulos taas, kokosi Josephine tavaransa ja Artwell nousi\nvuoteestaan mutisten käheästi ja hiljaisella äänellä jotakin\nBrannonista, Triangle L:stä, Callahanista ja Cole Meederistä.\n\nKun Josephine oli saanut tavaransa kokoon — Ben Whitman oli tuonut\nniitä Triangle L:stä hänen pyynnöstään hyvän joukon — oli Artwellkin\npukeutunut ja seisoi ulko-ovella. Hän oli vain kalpea, synkkä varjo\nentisestään ja katsoessaan hänen hurjasti pälyileviä silmiään,\nvärisytti Josephineä. Mutta nähdessään hänen horjuvan ja heikkona\nnojaavan ovenpieleen, riensi hän hänen luokseen, säälivänä, katuvana.\nHänhän oli sittenkin vain poikanen, Mrs Whitmanin erehtyvä lapsi,\nharhaanjohdettu luonnollisesti ja synkän uhkamielinen maailmaa kohtaan,\njoka oli häntä vainonnut. Ei ollut kumma jos hän oli kostonhaluinen!\n\nLattimer oli saanut hevoset valmiiksi. Josephine piteli erästä hevosta,\nLattimerin nostaessa Artwelliä sen selkään. Sitten auttoi Lattimer\nJosephinen toisen hevosen selkään — ei Chesterfieldin, sillä hän oli\nlähettänyt Ben Whitmanin viemään sen kotiin — ja Lattimerin noustua\nkolmannen selkään, kiersivät he kolmin karjatalon nurkitse ja lähtivät\netelään utuisessa kuutamossa.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku.\n\n\nKeskustelunsa jälkeen Lattimerin kanssa käänsi Brannon hevosensa\nWhitmanin taloa kohti. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaikka oli\naikonut, sillä päästyään pieneen metsikköön, joka oli Whitmanin talon\nläheisyydessä, huomasi hän Ben Whitmanin taluttavan Chesterfieldiä\naitaukseen.\n\nNyt ei saattanut olla epäilystäkään kenelle nenäliina, jonka Lattimer\noli piiloittanut jalkansa alle, kuului. Josephine oli auttanut\nArtwelliä Lattimerin karjatalolle, oli pudottanut nenäliinansa kuistin\nnurkalle ja palannut sieltä Whitmaneille.\n\nKoska Ben Whitman hoiteli hänen hevostaan, oli ilmeistä, että Josephine\njuuri oli saapunut. Ja kun Brannon näki satulan riippuvan aitauksen\nylimmällä rimalla — hän tunsi sen Triangle L:n satulaksi — tiesi hän,\nettä se oli juuri otettu Chesterfieldin selästä, sillä Ben Whitman oli\nkuuluisa täsmällisyydestään eikä olisi unehuttanut sitä siihen.\n\nBrannon kiersi aitauksen ja talon ympärillä olevan tasaisen kentän\nnähdäkseen Bettyn hevosen. Näytti siltä kuin Betty ei vielä olisi\ntullut, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. Mutta\nBrannon ajatteli, että Betty mahdollisesti oli hädissään ja levottomana\npoikennut tieltä, kohdatakseen ehkä sattumalta Josephinen harhailemassa\nympäristössä.\n\nHieman myöhemmin, istuen yhä rauhallisesti satulassa, hymyili Brannon\ntyytyväisenä, sillä hän näki tomupilven lähenevän Whitmanin taloa ja\npilven edessä kiiti Betty. Hän oli ollut kaukana tieltä.\n\nBrannon odotti. Hänellä ei ollut mitään syytä ilmoittaa läsnäoloaan ja\nhän aikoi kiertää talon näyttäytymättä ensinkään. Myöhemmin aikoi hän\nyhtyä etelään lähteneihin miehiin.\n\nHän näki Bettyn ratsastavan taloon, hyppäävän satulasta ja menevän\ntupaan. Hän huomasi, että Ben Whitman kiirehti saamaan Chesterfieldin\nsatulan näkyvistä, mikä oli epäilyttävä merkki ja sai Brannonin\nrypistämään kulmiaan hieman ihmeissään.\n\nWhitmanin salaperäinen kiire ja Bettyn äkillinen poistuminen talosta\nsekä se seikka, että hän lähtiessään itki, olivat siinä määrin\nhämmästyttäviä asioita, että Brannon päättikin olla lähtemättä etelään.\n\nHän näki Bettyn nousevan satulaan ja ratsastavan hurjaa vauhtia itään\nTriangle L:ää kohti. Hän näki Ben Whitmanin pudistelevan päätään Bettyn\nlähtiessä. Mutta Chesterfield jäi aitaukseen.\n\nBrannon kiersi kaukaa, välttyäkseen tulemasta huomatuksi. Häneltä meni\nkokonainen tunti Triangle L:n tielle päästäkseen, mutta tultuaan sille\npani hän hevosensa laukkaamaan kiivaasti ja oli perillä Tringle L:n\naitauksen portilla puolentoista tunnin kuluttua. Bettyn hevonen oli jo\naitauksessa ja Brannon meni päärakennukselle, kolkuttaakseen varovasti\npääovelle.\n\nKun Betty tuli häntä vastaan, näki Brannon huoneen hämärässä, että\nhänen silmänsä olivat kosteat ja posket punoittavat. Mutta hän ei\nollut huomaavinaan hänen kiihtymystään. Hänen onnistui myös peittää\nuteliaisuutensa.\n\n\"Olen sangen laajalta tarkastanut seudun, Betty\", sanoi hän. \"Jos hän\non lähtenyt etelään, niin ei hänestä ole paljonkaan jälkiä jäänyt.\" Hän\najatteli nenäliinaa, jonka hän oli Lattimerilla nähnyt, mutta hän ei\naikonut kertoa kaikkia tietojaan.\n\nBrannon näki, että Betty oli hyvin kiihoittunut. Hän ei kuitenkaan\nvoinut päättää oliko se katkeraa vihastumista vaiko pilkansekaista\nsuuttumusta.\n\n\"Miss Hamilton on vierailulla Mrs Whitmanin luona, Brannon\", sanoi\nBetty. Hänen äänensä oli kylmä ja tasainen.\n\n\"Arvasin, ettei hän lähtisi kovin kauaksi\", vastasi Brannon. \"Tietenkin\nhän selitti, miksi hän ei ollut sanonut sinulle minne hän aikoi?\"\n\n\"Hän sanoi olleensa levoton Mrs Whitmanin vuoksi.\"\n\nBettyn huulilla karehti kylmä hymy. Hänen vakavissa silmissään loisti\nepäilys, kun hän loi katseensa Brannoniin, koettaen tutkia häntä ja\ntunkeutua hänen uteliaisuuttaan peittävän välinpitämättömyyden verhon\nläpi.\n\n\"Hän kai ratsasti kanssasi kotiin?\" kysyi Brannon.\n\n\"Luulen, että hän aikoo jäädä Mrs Whitmanin luo loppumattomiin\", sanoi\nBetty.\n\n\"Sepä oli kovin äkillinen päähänpisto, vai mitä?\" hymyili Brannon.\n\nBettyn huulet puristuivat yhteen ja hänen silmänsä salamoivat.\n\n\"Ilmeisesti\", vastasi hän.\n\n\"Hän on mahtanut väsyä meihin perinpohjin\", vihjasi Brannon.\n\n\"Hän oli Whitmanien talolla koko viime yön\", sanoi Betty punastuen.\n\"Se oli yksi asia, josta riitaannuimme. Hän näytti luulevan, etten\nuskonut, että hän oli ollut siellä. Mutta minä uskoin häntä, Brannon.\nMinua vain hieman kummastutti, sillä ajattelin, että jos hän kerran\ntiesi aikovansa olla siellä yötä, niin olisi hän voinut sanoa sen\nminulle. Luonnollisesti tiesin hänen olleen jossakin yötä, sillä hänen\nvuoteeseensa ei ollut koskettu. Oh, epäilemättä oli hän siellä koko\nyön, Brannon, sillä Mrs Whitmankin vakuutti samaa.\"\n\nBrannonin kasvonilmeet olivat tutkimattomat. Niistä ei voinut\nvähääkään huomata, että hän ajatuksissaan askarteli viimeisen renkaan\nkiinnittämisessä todistusketjuunsa, joka koski Josephinen sekaantumista\ntähän salaperäiseen asiaan.\n\nMrs Whitman oli valehdellut suojellakseen Josephineä. Ben Whitman oli\nkoettanut peittää kaikki näkyväiset jäljet hänen myöhäisestä tulostaan\nWhitmaneille. Ja Lattimer oli peittänyt jalallaan hänen nenäliinansa.\nLattimer oli myös piilottanut sen satulan, joka oli ollut Billyn\nselässä, kun Artwell ratsasti sillä Lattimerin karjatalolle. Ja\nDenverin hevonen oli ollut Lattimerin aitauksessa.\n\nBrannon oli vakuutettu siitä, että Josephine oli tietämättään ryhtynyt\nsamaan juoneen Lattimerin, Artwellin ja Denverin kanssa. Hän ajatteli,\nettä hän oli vain yhteistoiminnassa Lattimerin ja Artwellin kanssa\npelastaakseen jälkimmäisen hengen, väärinkäsittäen todellisen oikeuden\nja mahdollisesti myös tarkoituksella tuoda väkisin omat aatteensa tälle\nseudulle. Mutta miten oli selitettävissä Benin ja Mrs Whitmanin käytös.\nOlivatko hekin osallisia siinä järjestetyssä varasjoukkueessa, jonka\npäämiehenä Brannon hyvällä syyllä piti Lattimeria.\n\nVaikka hän olikin kunnioittanut Lattimeria hänen erinäisten karkeaa\nmiehuutta ilmaisevien ominaisuuksiensa perusteella, ei hän koskaan\nollut luottanut häneen kuitenkaan. Ja hänen kylmän kohteliaisuutensa\nalla oli aina ollut halveksuntaa, joka perustui niihin juttuihin, joita\nhän oli kuullut Lattimerin menettelystä naisia kohtaan.\n\nBrannon oli tällä hetkellä huolissaan Josephinen kohtalosta, vaikka hän\nkatsoikin puoleksi leikillisesti Bettyyn.\n\n\"Sanoit, että te riitaannuitte?\" sanoi hän ja Bettyn myöntävästi\nnyökättyä päätään, jatkoi hän: \"sepä oli kovin paha!\"\n\n\"Brannon\", sanoi Betty vakavasti, \"sinä olet perillä tästä jutusta. Tim\nCallahanin tappojutussa on jotakin, joka on jäänyt kertomatta ja minä\nluulen, että sekä sinä, että Jo tiedätte sen. Kun palasin Willetistä,\nkertoi Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin sen vuoksi, että\nhän oli ahdistellut Jota. Sinä kieltäydyit puhumasta siitä. Tänä aamuna\nselitti sitten Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin ilman\nmitään nähtävää aihetta sekä että hän oli valehdellut Cole Meederille\n— kertoen hänelle sen jutun, jonka hän minullekin ensin oli kertonut\n— estääkseen Cole Meederiä ja hänen miehiään hirttämästä sinua. Minä\nvaadin saada tietää totuuden!\"\n\n\"Arvelen, ettei Miss Hamilton valehtele\", sanoi Brannon.\n\n\"Brannon, sinä et tappanut Tim Callahania. Ethän! Sinä tiedät, ettet\nsitä tehnyt! Ja sinä tiedät, kuka sen teki. Minä tahdon, että kerrot\nminulle sen! Ja minä tahdon, että kerrot minulle tarkalleen, mitä sinä\nyönä tapahtui, kun minä olin Willetissä!\"\n\nBettyn luottamus Brannoniin oli suuri. Hän oli vakuutettu siitä,\nettei Brannon ollut tehnyt tuota rikosta, mutta tällä hetkellä ei hän\nvälittänytkään niinkään paljoa siitä, löytyikö todellinen murhaaja\nvaiko ei, kuin siitä, ettei hän tuntenut Brannonin salaisuutta ja että\nBrannon ehdoin tahdoin salasi häneltä jotakin, mikä Brannonilla ja\nJosephinella oli yhteisesti tiedossaan.\n\nHän oli kovin suuttunut Brannoniin ja hän vihasi nyt Josephineä sen\ntähden, että tämä oli julistanut, että Betty oli mustasukkainen\nBrannonin vuoksi, vaikka hän tiesikin olevansa sitä ja vaikka\nmustasukkaisuus oli se voima, joka tälläkin hetkellä hänessä vaikutti.\nHän seisoi aivan jäykkänä ja kyyneleet olivat vuotamaisillaan vain\nsenvuoksi, että hän oli vakuutettu, että Josephine kiellostaan\nhuolimatta piti Brannonista. Sillä hän tiesi, että Josephine oli\npitänyt Brannonista alusta pitäen ja että hän ei voinut olla sitä\ntekemättä enempää kuin hän itsekään.\n\nJosephinehän oli kysellyt Brannonista yhtä ja toista heidän\nratsastaessaan Mrs Whitmanin luo! Johan oli kysellyt Brannonin ikää!\nJa hänhän oli tehnyt huomioitaan Brannonin ulkonäköön nähden ja\nhuomauttanut muun muassa, että \"varmaankin on ilma ja aurinko tehneet\nhänet niin vaskenkarvaiseksi ja karkeaksi ja kait kova elämä on tehnyt\nhänen silmänsä niin pelottoman varmoiksi.\" Eikö siinä ollut kyllin\ntodistusta siitä, että Brannon oli herättänyt hänen mielenkiintoaan. Ja\neikö Jo ollut samana päivänä sanonut vihaavansa Brannonia?\n\nMahdollisesti oli Jo silloin luullut todella vihaavansa häntä, mutta\ntuo mielenkiintohan juuri osoitti, että hän piti hänestä. Hän oli vain\nharmissaan Brannonille sen vuoksi, että hän oli saanut tuta Brannonin\nsielun voimaa ja että hän oli tuntenut, että se oli vahvempi kuin hänen\nomansa, ja naiset jotka ensi alussa tuntevat vihaa sellaisia miehiä\nkohtaan, rakastuvat heihin lopulta sitä varmemmin.\n\nJon käytös Whitmanilla sinä aamuna, hänen aiheeton ja kostonhimoinen\nhyökkäyksenä sekä Brannonin jotenkin kyynillinen menettely joka kerta,\nkun Jon nimeä mainittiin hänen läheisyydessään sai Bettyn vakuutetuksi\nsiitä, että Jo ja Brannon olivat riidelleet keskenään ja että Jon\nvarsinainen syy haluunsa jäädä Mrs Whitmanin luo, johtui siitä, ettei\nhän tahtonut, että Brannon saisi nähdä häntä. Ja olihan Brannonkin\nsangen vastahakoisesti lähtenyt etsimään Jota tänä aamuna. Hän oli koko\najan tiennyt, että Jo oli lähtenyt Triangle L:stä ja kuitenkin oli hän\nantanut Bettyn lähteä Whitmanille loukattavaksi!\n\nBetty tahtoi Brannonin kokonaan itselleen, oli aina tahtonut. Ja nyt\nhän oli menettämäisillään hänet, kutsuttuaan Jon ajattelemattomasti\ntänne luokseen.\n\nHeidän välinen riitansa oli luonnollisesti vain rakastavaisten\ntavallista erimielisyyttä. He olisivat muutaman päivän oikein vihaisia\ntoisilleen, mutta sovittuaan rakastaisivat he toisiaan entistä enemmän.\nJa hän menettäisi Brannonin!\n\nBetty näki, että Brannon ei aikonut ruveta selityksille eikä vastaamaan\nhänen kysymyksiinsä. Sillä hän oli nähnyt hänen silmiensä nauravan,\nkuten aina tapahtui, jos häntä vastustettiin tai vaadittiin taistosille.\n\n\"En aio selittää mitään nyt, Betty\", sanoi Brannon ystävällisesti.\n\nJos hän uskoisi Bettylle kaikki tietonsa, niin saattaisi koko hänen\nsuunnitelmansa mennä myttyyn. Hänen täytyisi siinä tapauksessa\nselittää monta epämiellyttävää asiaa, jotka koskivat hänen epäluuloaan\nLattimeriin, Josephineen sekä Ben ja Mrs Whitmaniin nähden ja se\nsaattaisi vain saada aikaan sekaannusta. Vaikka Brannon tiesikin, että\nBettyyn saattoi luottaa, ei hän kuitenkaan saattanut antautua siihen\nvaaraan, että Betty, lausumalla jonkin varomattoman sanan, varoittaisi\nLattimeria, Ben Whitmania tai jotakuta muuta. Brannon oli vakuutettu\nsiitä, että Triangle L:n miehissä oli aina yksi tai toinen, joka\nveisi Lattimerille sanan, vaikka olisikin sitä mieltä, että hän oli\nvarasliiton päämies. Ja Bettyn ja Josephinen ollessa riidassa keskenään\noli se vaara tarjona, että Betty suuttumuksen hetkenä saattoi sanoa\nsellaista, joka ilmaisisi Josephinelle Brannonin aikeet.\n\nKieltäytyessään puhumasta mitään, näki Brannon Bettyn ensin punastuvan\nja sitten kalpenevan. Hän katsoi Brannoniin pitkän aikaa moittivasti.\nSitten hän puri vihaisesti huuliaan ja jätti Brannonin yksin kuistille.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku.\n\n\nViikon kuljeskelu laajoilla karjamailla ei tuonut mitään vahvistusta\nBrannonin epäilyksille Lattimerin kuulumisesta hevosvarkaisiin.\nBrannon oli viettänyt yhden yön Triangle L:n miesten joukossa\netelässä. Keksimällä milloin minkin syyn tuloonsa oli hän käynyt\nmuittenkin karjatalojen leiritulilla ja hän oli ovelasti kysellyt\nkaikki sattumalta tapaamansa ratsastajat. Mutta lopulla viikkoa oli\nhän tavannut erään Starin miehen, joka sangen uhkaavassa äänilajissa\nkertoi, että Meeder etsi häntä.\n\nTämä tapahtui illan suussa ja ennen puoliyötä saapui hän Triangle L:än\nleirille, keinotteli Lin Murrayn sieltä mukaansa ja niin lähtivät he\nkahden Triangle L:n karjatalolle. He eivät hätäilleet ja saapuivat\nperille aamun sarastaessa ja saivat Chongilta kuulla, että Betty\noli lähtenyt Willetiin edellisenä päivänä eikä luultavasti palaisi\nennenkuin illalla.\n\nVaelluksillaan viime viikolla, oli Brannon huomannut, että ihmiset,\njotka ennen olivat olleet hänen ystäviään, kohtelivat häntä nyt\nkylmästi karttaen. Ei kukaan ollut häntä loukannut eikä kukaan ollut\nsanallakaan viitannut kylmäkiskoisuutensa syyhyn, mutta hän tiesi,\nettä huhu Callahanin murhasta oli levinnyt laajalle ja että hänen\nvihamiehensä olivat nimenomaan painostaneet sitä seikkaa että Starin\nomistajaa oli ammuttu takaapäin. Hänen ystäviensäkin täytyi hävetä\ntapausta eivätkä he pystyneet millään häntä puolustamaan.\n\nKaikkialla, missä hän vain oli käynyt, oli vastaanotto samanlainen ja\nkun vihdoin Starin mies oli kertonut hänelle, että Cole Meeder etsi\nhäntä, niin päätteli hän, että hän tarpeeksi kauan oli kantanut häpeän\niestä niskoillaan.\n\nEi ollut enää mitään syytä suojella Josephineä. Hän ei ollut ampunut\nCallahania ja yhtä varmaa oli nyt, että Artwell oli sen tehnyt. Ja\nsiitä syystä häh aikoi toimia heti.\n\nHän tunsi, ettei hän voinut lykätä hyökkäystään Lattimeria\nvastaan siksi kunnes hänellä olisi ollut lisätodistuksia hänen\nsyyllisyydestään, sillä viivytys antaisi Lattimerillekin aikaa kehittää\ntuttavuuttaan Josephinen kanssa, aikaa lujittaa niitä salakavalia\nsiteitä, joihin hän ilmeisesti jo oli saanut Josephinen houkutelluksi.\n\nBrannon tiesi, ettei hän voinut todistaa Lattimeria syylliseksi\nniitten seikkojen avulla, jotka hän jo tunsi, mutta se seikka, että\nLattimer oli suojellut Artwellia herättäisi varmaankin sen puolen\nkarjanomistajissa voimakkaan epäilyn Lattimerin kunniallisuuteen nähden\nja se taas aiheuttaisi lisääntynyttä silmälläpitoa.\n\nMutta Brannonin toimintapäätöksen takana oli pääasiassa huoli\nJosephinestä. Outona, julmassa ja sivistymättömässä ympäristössä, oli\nhän uhkarohkean innokkaana koettanut väkisin sovittaa siihen mukanaan\ntuomiaan aatteita ja oli siten joutunut miesten seuraan, joitten\nvaikutusvalta hänet varmasti tuhoaisi. Brannon aikoi pelastaa hänet\najattelemattomien mielijohteittensa aiheuttamasta hulluttelusta.\nHän oli tuonut Lin Murrayn mukanaan, jotta tämä panisi ruokailu-\nja asuntorakennuksen kuntoon miesten paluun varalta huomenna ja\nkun he saapuivat karjatalolle, istuutui Murray väsyneenä eräälle\nasuntorakennuksen luona olevalle penkille. \"Aion ottaa pienet unet,\nennenkuin ryhdyn hommaan\", sanoi hän.\n\n\"Tee niin, Murray\", sanoi Brannon. \"Minä katselen tässä hieman\nympärilleni.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin oli Murray vuoteessa ja kuorsasi kaikessa\nrauhassa.\n\nBrannon huolehti Murrayn hevosesta, vieden sen sekä omansa talliin ja\nantoi niille ruokaa ja juomaa.\n\nSitten hän meni omaan asuntoonsa, puhdisti ja rasvasi kuusipiippuisensa\nja tuli ulos ovestaan paraiksi nähdäkseen Cole Meederin ja puolen\ntusinaa Starin miehiä kääntyvän päärakennuksen nurkitse ja ratsastavan\nhäntä kohti.\n\nStarin miehet huomasivat hänet heti ja Meeder, joka ratsasti\netunenässä, kiirehti kulkuaan.\n\nBrannon astui tulevia vastaan. He lähestyivät äänettöminä ja\npiirittivät hänet, istuen hevostensa selässä synkän tarkkaavina ja\nsilmät kylmän uhkaavina.\n\nMeeder laskeutui satulasta ja meni Brannonia kohti, pysähtyen jonkun\nmatkan päähän hänestä, silmät kiiluen kiihkosta. Hänen ruumiinsa oli\nhieman eteenpäin kumarruksissa ja hänen oikea kätensä oli merkitsevästi\nkoukussa samalla kun hänen vasen kätensä oli nyrkkiin pusertunut. Koko\nhänen asentonsa oli uhkaa, silmänräpäyksellistä kuolemaa tietävää.\n\nBrannon hymyili rauhallisesti toisen leimuaville silmille eikä ollut\nlainkaan huomaavinaan muita ratsumiehiä.\n\n\"Sinulla on jotakin sydämelläsi, Meeder\", sanoi Brannon.\n\n\"Olet kirotun oikeassa!\" vastasi Meeder, ääni käheänä vihasta. \"Olemme\ntulleet hirttämään sinut, Brannon!\" Hän pysähtyi, jännittyi — aivan\nkuin olisi odottanut jotakin vihamielistä liikettä Brannonin puolelta.\nSitä ei kuulunut. Brannonin katse oli järkkymättömän rauhallinen.\n\n\"Kait kertonet minulle, mistä syystä, Meeder?\" kysyi hän rauhallisesti.\n\n\"Callahanin murhasta!\" sanoi Meeder tulisesti. \"Olet ollut aika ovela,\nsaadessasi tuon Hamiltonin tytön ottamaan syyn niskoilleen ja itse\nluikerrellessasi alta. Mutta nyt sinä olet meidän!\"\n\nMeeder nauroi pilkallisesti.\n\n\"Olit hullu kun uskoit naista. Sen sanon sinulle ennenkuin hirtämme\nsinut. Heihin ei voi luottaa. Yhtenä päivänä he saattavat pitää\nmiehestä siinä määrin, että valehtelevat pelastaakseen hänet\nhirttonuorasta, mutta seuraavana päivänä he ihastuvat jo toiseen!\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat, Meeder?\"\n\n\"Lörpötyksiä, Brannon\", ivasi Meeder. Hän nojautui lähemmä Brannonia\nja katsoi häntä suoraan silmiin. \"Aiotko uskotella minulle, ettet muka\nymmärrä. Minä vannon, että sinä et siinä ole onnistuva\", lisäsi hän\nhämmästyksen ilme kasvoillaan.\n\n\"Kuule sitten, ja kuuntele tarkkaan, Brannon! Saat kuulla uutisia.\nTuo Hamiltonin tyttö elää Lattimerin kanssa Lazy L:ssä. Hän on ollut\nsiellä jo kokonaisen viikon — aina siitä päivästä asti kun murhasit\nCallahanin! Taisi sattua oikeaan, Teräs\", pilkkasi hän, nähdessään\nBrannonin silmien värähtävän. \"Tarvitaan kyllä paljon, jotta\nBrannonista tulisi tavallinen kuolevainen, mutta tämä uutinen näyttää\ntepsineen.\"\n\nBrannonin ilme ei merkinnyt sitä, miksi Meeder sitä luuli. Brannonille\nei Meederin uutinen merkinnyt muuta, kuin että Josephine oli mennyt\nLattimerin talolle hoitamaan Artwelliä ja että siis Artwellin oli\ntäytynyt olla vaikeasti haavoittunut.\n\n\"Kuka sinulle tämän kertoi, Meeder?\"\n\n\"Lattimer\", selitti toinen. \"Hän tuli Stariin toissapäivänä. Hän\ntuntuu olevan kerrassaan hyvissä väleissä Miss Hamiltonin kanssa.\nSanoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan ja että tyttö oli halukas\nsanomaan totuuden Callahanin murhajutussa. Lattimerin sanojen mukaan\nväittää hän sinun ampuneen hänet. Peruuttaa kokonaan entiset puheensa.\nSanoi olleensa sisällä laukauksen pamahtaessa ja tultuaan ulos näki\nCallahanin makaavan rappusilla ja sinun seisovan hänen vieressään\npistooli kädessä.\"\n\nHän katsahti merkitsevästi synkkäkasvoisiin miehiinsä, jotka ympäröivät\nBrannonin. Sitten hän oikaisihe ja sanoi lyhyesti:\n\n\"Luulen, että siinä on meille tarpeeksi, Brannon?\" Hän viittasi\nkädellään eräälle seuralaisistaan ja tämä alkoi kätevästi irroittaa\nsatulan nuppiin kiinnitettyä köyttään.\n\nBrannon tajusi selvästi uhkaavan vaaran. Starin miehet olivat\nvakuutettuja hänen syyllisyydestään ja aikoivat epäilemättä hirttää\nhänet, ellei hän pystyisi todistamaan viattomuuttaan.\n\n\"Ansaitsisin hirttonuoran, jos olisin murhannut Callahanin\", sanoi hän\nrauhallisesti. \"Ja voinpa sanoa teille, että valehtelin koko asian,\nsuojellakseni Miss Hamiltonia. Luulin nimittäin, että hän oli sen\ntehnyt. Mutta sain vastikään selville, että Les Artwell onkin murhaaja.\"\n\nMeeder nauroi pilkallisesti ja toiset miehet hymyilivät ivallisesti.\n\n\"Todellakin\", sanoi Meeder. \"Vai Artwell sen teki. Sinä yritit hirttää\nhänet, mutta tyttö ei sallinut sitä silloin. Ja nyt on Artwell tullut\ntakaisin antaakseen sinulle tilaisuuden toimittaa työsi loppuun. Älä\nluulekaan voivasi syöttää meille sellaista pajunköyttä. Sitä me emme\naio niellä, Brannon. Missä Artwell nyt on?\" irvisteli hän.\n\n\"Miss Hamilton vei hänet Lattimerin talolle\", sanoi Brannon.\n\nMeeder hätkähti ja katsoi tiukasti Brannoniin.\n\n\"Miten sen tiedät, Brannon?\" kysyi hän.\n\nBrannon huomasi esimiehen äänestä, että asia oli mielenkiintoinen\nhänelle. Omituinen innokkuus siinä ilmaisi, että Meeder oli salaa\ntoivonut, että Brannon pystyisi puhdistamaan itsensä syytöksestä,\nvaikkakin hän eräänlaisesta velvollisuuden tunnosta olisi häikäilemättä\nhirttänytkin hänet. Meederin ja Brannonin välillä olikin aina vallinnut\nmolemminpuolinen kunnioitus.\n\n\"Tässä on todistus\" sanoi Brannon ja miesten tarkkaavina kuunnellessa\nkertoi hän Meederille, kuinka hän oli tavannut Lazy L:lle kuuluvan\nhevosen, täysissä ratsutamineissa seisovan vajan läheisyydessä\nMeederin ensi käyntiä seuraavana aamuna, kuinka hän oli tarkastanut\nmatkalaukun ja siinä tavannut todistuksen, että se kuului Artwellille.\nHän puhui punaisista läikistä tallin oljilla, verisistä sormenjäljistä\novenpielessä, Billin katoamisesta ja löytämisestä satulattomana, sekä\nsiitä, että hän oli nähnyt Denverin hevosen Lattimerin aitauksessa ja\nvihdoin Lattimerin yrityksestä piilottaa naisen nenäliina jalkansa alle.\n\n\"Jos sinulla on kovin kiire hirttää minut, Meeder, niin voit ryhtyä\nsiihen heti\", päätti hän sitten, \"mutta jos sinulla on pari tuntia\naikaa, jonka tarvitset saadaksesi käsiisi _sen_ miehen, joka Callahanin\ntodellisuudessa tappoi, niin voit lähteä talliin tarkastukselle ja\nsitten ratsastaa minun kanssani Lattimerin talolle. Siellä tapaamme\nArtwellin ja ehkäpä Billyn satulankin.\"\n\nMeeder kävi epävarmaksi. Hän katsahti kysyvästi satulassa istuviin\nmiehiinsä, ikäänkuin tiedustellakseen heidän mielipidettään asian\nodottamattomasta ja oudosta käänteestä. Huomatessaan heidän\nmielenkiintonsa, sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Me odotamme, Brannon.\"\n\nVaruillaan ja valppaina, puoleksi epäillen seurasivat he talliin\nMeederin taluttaessa hevostaan Brannonin vierellä.\n\nMiehet ryhmittyivät tallin ovelle ja tarkastelivat sen pielissä näkyviä\ntahroja, seurasivat sitten Brannonia talliin ja katselivat äänettöminä\nArtwellin makuunjälkiä. Palattuaan tallista, näki heidän ilmeistään\nettä he, vaikkakin vielä epäröiden, olivat valmiit uskomaan Brannonin\nsanoja.\n\n\"Nuo jäljet osoittavat, että joku on maannut oljilla ja että makaaja on\nollut vaikeasti haavoittunut\", virkkoi Meeder. \"Tähän saakka on kaikki\nhyvin ja lähdemme nyt Lattimerin talolle. Sinä lähdet mukaan, Brannon\",\nlisäsi hän merkitsevästi.\n\nHerättämättä nukkuvaa Murrayta ja mainitsemattakaan että hän oli\ntalossa, satuloi Brannon mustansa, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan\nStarin miesten seuratessa kintereillä.\n\nMeeder ratsasti aivan hänen takanaan puhumatta sanaakaan. Hänen\ntakanaan ratsastavat miehet mutisivat sanan silloin toisen tällöin,\nmutta suurin osa matkasta kului vain kavion kapseessa ja satulanahkojen\nnatinassa.\n\nAamu oli vielä aikainen, kun ratsastajat saapuivat Lazy L:n\nkarja-aitauksen portille. Samassa järjestyksessä kuin he olivat\nlähteneet, tulivat he myös Lattimerin karjatalolle.\n\nTalosta ei kuulunut mitään vastausta Brannonin huutoihin eikä Meederin\nhuhuiluihin. Vihdoin astui Meeder satulasta, viittasi Starin miehiä\nvartioimaan Brannonia ja meni kuistin kautta taloon.\n\nHetken perästä tuli hän taas ulos irvistellen pilkallisesti. Hän\nvetäisi kuusipiippuisensa esille, ojensi sen Brannonia kohden ja nauroi\nkarkeasti.\n\n\"Näyttää siltä kuin Teräs olisi hieman leikitellyt kustannuksellamme\",\nsanoi hän. \"Ei siellä ole Artwellia eikä Miss Hamiltonia eikä myöskään\nisäntää kotona. Ei ainoatakaan sielua. Arvatenkin ovat he kaikki\nlähteneet Lattimerin häihin!\"\n\n\n\n\nViideskolmatta luku.\n\n\nKolmikon lähdettyä matkaan, alkoi Artwell heti jäädä jälkeen. Oli\nilmeistä, ettei hän ollut niin reipastunut kuin sekä Lattimer että\nJosephine olivat luulleet, sillä hän istui hevosen selässä pidellen\nsatulan nupista kiinni ja horjahteli arveluttavasti. Mutta hän oli\ntuskassa päästä pois eikä valittanut kertaakaan, kun Josephine silloin\ntällöin ratsasti hänen luokseen ja puhutteli häntä. Lattimer ei\nnäyttänyt välittävän hänestä mitään, ratsasti vain edellä puhumatta\nsanaakaan.\n\nJosephineä alkoivat pahat aavistukset vaivata. Lähtiessään\nkarjatalolta, oli hänestä näyttänyt vallan luonnolliselta myöntyä\nlähtemään Lattimerin ja Artwellin matkaan, mutta jouduttuaan\nhiljaiselle aavalle arolle, alkoi hän syvästi epäillä oliko ensinkään\nviisasta lähteä sellaiselle matkalle. Mitä kauemmaksi hän tuli\nkarjatalolta, sitä enemmän hän epäili ja muutaman mailin kuljettuaan\ntuli hän hermostuneen pelokkaaksi.\n\nKun ei kuitenkaan mitään sanottavaa tapahtunut, jatkoi hän\nratsastustaan ajatellen pääasiassa Artwelliä. Hän ratsasti Artwellin\nlähellä, puhutteli häntä aika ajoin ja huomasi, että tämä väsymistään\nväsyi.\n\nHe matkasivat ensin laajan tasangon yli, kunnes saapuivat loivasti\nnousevalle mäkimaalle ja hevoset ravasivat arohevosille ominaista,\nhiljaista lönkkää, johon ne vaistomaisesti olivat tottuneet,\nkuten säästäen voimiaan pitkääkin ratsastusta varten. Sitten he\nkiemurrellen kaartelivat mäenkupeita ja nousivat vaivaloisesti jyrkkää\nkalliorinnettä, kunnes pääsivät eräälle harjanteelle, jonka toisella\npuolella levisi saccaton-heinää kasvava kenttä.\n\nSeutu oli epätasaista eikä siinä näkynyt mitään tietä, jonka olisi\nvoinut otaksua johtavan kaupunkiin. Mutta Lattimerille näytti suunta\nolevan selvä, kun hän ratsasti edellä ja silloin tällöin katsahti\ntaakseen, ilmeisesti nähdäkseen kuinka paljon hänen seuralaisensa\nolivat jääneet hänestä jälkeen.\n\nJosephine ei tuntenut mitään katumusta siitä, että oli auttanut\nArtwelliä, mutta hän alkoi kuitenkin toivoa, että olosuhteet eivät\nolisi saattaneet häntä junaan tuona kohtalokkaana päivänä, jona hän oli\nmiehen tavannut ensi kerran.\n\nHän toivoi hartaasti, ettei hän olisi joutunut tähän kolkkoon, julmaan\nja raakaan maahan ensinkään!\n\nJa heti oli hän taas valmis katumaan ajatuksiaan, sillä hänestä tuntui\nkuin olisi hänen junassa olonsa ja siitä seuraavat edesottamisensa\npelastaneet Artwellin kohtalosta, joka olisi murtanut Mrs Whitmanin.\nJa se ajatus elvytti hänen kuolevaa rohkeuttaan. Hän näki sielunsa\nsilmillä Mrs Whitmanin kalpeat, hienot kasvot ja hänen rauhallisen\ntoivehikkaat silmänsä.\n\nSaccaton-heinää kasvava lakeus loppui ja he alkoivat nousta mäkeä ylös.\nSitä riitti kotvan aikaa, Lattimer edellä, ratsastaen hitaasti ja\nArtwell pysytellen vanavedessä. Yhä ylemmä he nousivat ja alangon pinta\nalkoi vähitellen häipyä epäselväksi. Vihdoin pääsivät he tasaiselle\nkalliohuipulle ja siinä Lattimer pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.\n\nJosephinen silmissä näytti mies ja hevonen saavan jättimäiset\nmittasuhteet, hänen pakottaessaan ratsuaan jyrkännettä ylös. Heikossa\nkuuvalossa sai taustana oleva villi, koskematon luonto ja miehen\nsatumainen sankariolemus hänen sydämensä rajusti sykkimään.\n\nMutta, omituista kyllä, hän pelkäsi sittenkin. Päästyään vaivoin\nkukkulalle ja hevosen hirnahtaessa helpotuksesta, näki Josephine,\nettä Lattimerin huomio ei ollut kiintynyt häneen. Ei hän myöskään\nkatsonut Artwelliin, tämän hoippuessa heikkona satulassa, noustessaan\njyrkännettä.\n\nLattimerin katse suuntautui heidän jäljilleen. Hänen kasvonsa olivat\nilmeettömät ja Josephinesta näytti kuin olisi hän pysähtynyt tähän\nainoastaan lepuuttaakseen hevosia. Josephine ohjasi hevosensa Artwellin\nluo ja kysyi häneltä miten hän kesti ratsastusta.\n\n\"Varsin hyvin\" vastasi tämä heikosti. Sitten sulki hän silmänsä ja\nnäytti lepäävän, nojautuen raskaasti korkeaa satulan nuppia vasten.\n\nJosephine pyöräytti hevosensa ympäri ja katsoi alas laaksoon. Häntä\nhämmästytti jyrkkä rinne, sillä se näytti hänen tottumattomissa\nsilmissään melkein kohtisuoralta. Tosiasiassa olivat he vasta\npuolivälissä nousua, joka päättyi laajaan tasankoon — yksi niistä\nmonista, jotka Triangle L:stä nähtyinä näyttivät kapeilta penkereiltä.\nNousu, joka muodosti alangon reunan, oli vieläkin monen mailin päässä\nheidän takanaan.\n\nJa kuitenkin näytti alangon pohja Josephinestä utuiselta ja\nkaukaiselta. Aavemaisessa valaistuksessa näyttivät heidän kiertämänsä\nkukkulat mitättömiltä rypyiltä tasaisella pinnalla.\n\nTasaiset paikat näyttivät pieniltä läikiltä, heinäiset paikat tummilta\nja paljaat paikat synkän harmailta. Hopeanhohtoinen joen uoma pisti\nhänen silmäänsä. Hän seurasi sen luikertelua itään, kunnes se häipyi\nutuisena viivana häämöttävään metsään.\n\nHän oli niin syventynyt näkemäänsä ihanuuteen, että Lattimerin\näännähdys sai hänet hätkähtämään. Hän katsahti äkkiä sinnepäin ja näki\nhänen hymyilevän pilkallisesti.\n\nLattimer katsoi yhä samaan suuntaan ja huomattuaan nyt että\nJosephinekin oli havainnut, että jotakin mielenkiintoista oli\ntapahtumassa, sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Joku seuraa jälkiämme. Aion ottaa selvän kuka se on.\"\n\n\"Brannon!\" huudahti Josephine pelokkaasti.\n\n\"En luule, että se on Brannon\", sanoi hän. \"Tuo on liian iso ollakseen\nBrannon. Hän on seurannut jälkiämme jo kotvan aikaa. Näin hänet, kun\nkuljimme harjanteen yli tuolla.\"\n\n\"Mitä teemme?\" kysyi Josephine.\n\n\"Odotamme täällä arvatenkin, vastasi Lattimer. Tuolla hän tulee.\"\n\nTarkasti seuraten jälkiään saattoi Josephine vihdoin nähdä pienen\npisteen, joka näytti liikkuvan heihin päin. Piste oli vielä alangolla\nja näytti se liikkuvan nopeasti ja seuratessaan sen kulkua näki\nJosephine sen saapuvan nousun alle ja alkavan pyrkiä ylöspäin heitä\nkohti, liikkuen epäsäännöllisesti sinne tänne. Vihdoin piste alkoi\nmuuttua hevoseksi ja mieheksi.\n\nPuolivälissä nousua havaitsi Josephine ratsastajassa jotakin\ntutunomaista ja huudahti sitten:\n\n\"Se on Ben Whitman!\"\n\n\"Teillä on kerrassaan hyvät silmät\", sanoi Lattimer. \"Se on Whitman.\"\n\nNimen kuullessaan näytti Artwell heräävän eloon.\n\n\"Whitman!\" sanoi hän pilkallisesti. \"Mitä helvettiä hän meitä seuraa.\nHän on aina sotkemassa asioita, kirottu mies.\"\n\nLattimer nauroi.\n\n\"Sinun veljentunteesi eivät näy olevan erikoisen ystävällistä laatua\",\nsanoi hän ivallisesti.\n\nArtwell mutisi jotakin epäselvää ja painui taas satulan nuppia vasten.\nHänen ruumiinsa näytti aivan voimattomalta, aivankuin puhuminen olisi\nollut hänelle ylivoimainen ponnistus.\n\nKatsoen säikähtyneenä häneen, näki Josephine hänen horjahtelevan\nsatulassa ja alkavan pudota pää edellä sysähdyksittäin, aivan kuin hän\nolisi tiennyt putoavansa, mutta olisi koettanut väsyneillä lihaksillaan\npysyttää itseään satulassa.\n\nJosephine huusi Lattimeriile, mutta tämä ei välittänyt asiasta mitään,\nkatseli vain Whitmania, joka oli jo lähellä ja tuli kohti hyvää vauhtia.\n\nNähdessään, ettei Lattimer aikonut auttaa putoavaa, hyppäsi Josephine\nsatulasta ja juoksi hänen luokseen. Hän tuli kuitenkin liian myöhään,\nsillä juuri kun hän joutui paikalle, syöksyi Artwell eteenpäin hevosen\nselästä, koetti tavoittaa sitä kaulasta, mutta epäonnistui ja tuli\nmaahan raskaasti olkapäätään vastaan.\n\nJosephine kiljahti kauhusta. Siinä tavassa, jolla Artwell oli pudonnut\noli jotakin hirvittävän lopullista ja pudonneen tuhkan harmaat kasvot\nkertoivat Josephinelle selvästi, että hän oli pelastunut inhimillisen\nlain kourista, syyllisenä vaiko syyttömänä, sitä hän ei voinut\nratkaista.\n\nJosephine oli polvistuneena Artwellin ruumiin ääressä, hämärästi\nkäsittäen, että apu ei enää hyödyttänyt ja masentuneena siitä\ntietoisuudesta, ettei hän voinut mitään tehdä enää, kun Whitmanin\nhevonen tuli näkyviin mäen alta ja puhalsi syvän helpotuksen huokauksen.\n\nHevonen pysähtyi aivan hänen eteensä; hän saattoi nähdä sen laajenevat\nsieraimet ja sen suuret villit silmät. Hän huomasi myös kuinka sen\nmahtavat lihakset vielä paisuivat kun se seisoi jalat hajallaan kooten\nvaltavassa nousussa menettämiään voimia.\n\nJosephine näki välähdykseltä Ben Whitmanin kasvot, kun tämä katsoi\nhäneen pitkään, pysäytettyään hevosensa. Hän tunsi, ettei hän koskaan\nsaattaisi unehuttaa Whitmanin katsetta. Siinä oli moitetta ja sääliä,\nmutta vallitsevana siinä oli raivo, kylmä ja tukahdettu raivo.\n\nSitten Whitman hypähti satulasta ja lähestyi Lattimeria.\n\nJosephine näki, että Lattimerkin oli astunut satulasta. Hänen oli\ntäytynyt tehdä se sitten kun Josephine oli juossut Artwellin avuksi\nja kun Whitman astui häntä kohti, seisoi hän hajasäärin ja kädet\nlanteilla. Hänen huulillaan ja silmissään näkyi heikko hymy.\n\nWhitman pysähtyi jalan päähän Lattimerista. Josephine näki molempien\nmiesten kasvot. Hän huomasi kuinka hymy kuoli Lattimerin huulilta ja\nmiten ne sen sijaan saivat häijyn ilmeen ja hän kuuli miten Whitmanin\nääni värisi kiihtymyksestä hänen puhuessaan.\n\n\"Lattimer\", sanoi hän, \"minä vaadin tytön huostaani!\"\n\n\"Whitman\", sanoi Lattimer, \"hän tulee minun kanssani.\" Hänen äänensä\noli tyyni, hämmästyttävä vastakohta toisen tuliselle kiihkolle.\n\n\"Minne aiot viedä hänet, Lattimer?\"\n\n\"Se asia ei liikuta sinua, Whitman\", sanoi Lattimer tyynesti. \"Mutta\njos sinun välttämättömästi pitää se tietää, niin vien hänet Laskariin.\"\n\n\"Sinä valehtelet!\"\n\nWhitman taivutti itseään eteenpäin. Hänen oikea kätensä lennähti ylös,\ntaipui ja pitkät sormet hajallaan vei hän sen vyöllä riippuvalle\npistoolille.\n\n\"Sinä valehtelet, Lattimer\", toisti hän. \"Sinä olet poikennut kaksi\nmailia Laskariin vievältä tieltä. Sinä olet menossa etelään Panya\nCacheen, pesääsi, jossa sinä ja sinun kirottu varasjoukkosi asustavat!\n\n\"Helvetti! Et arvannut, että minä tiesin sen!\", jatkoi hän\npilkallisesti, huomattuaan Lattimerin hätkähtävän. \"Minä olen tiennyt\nsen jo vuoden päivät. Les laski sen kerran suustaan varomattomalla\nhetkellä.\n\n\"Sinä viet tytön sinne, Lattimer. Sinä petät häntä. Se on ollut sinulla\nmielessäsi koko ajan. Mutta sinä et sitä tee, sen sanon sinulle. Jos\näiti olisi tiennyt mikä kettu sinä olet, niin ei hän olisi antanut\ntuon tytön lähteä talollesi, ei Lesiäkaan pelastamaan kuolemasta.\nSinä olet pettänyt äidin, samoin kuin olet tehnyt kaikille muillekin\nympäristössäsi, paitsi minulle!\n\n\"Minä olen ollut perillä sinusta koko ajan, Lattimer. Olen pitänyt\nsilmällä sekä sinua, että Miss Hamiltonia koko ajan kun hän on ollut\ntalossasi. Näin sinun lähettävän Denverin etelään Miss Hamiltonin\ntulon edellisenä päivänä, kuljettaen kuormastoa, jota aioit käyttää\nkonnuuksiisi Panya Cachissa. Olin vähällä eksyä jäljiltäsi, kun läksit\neilen illalla, mutta löysin ne jälleen ja olen nyt tässä sanomassa\nsinulle, että sinä et vie tätä tyttöä kanssasi!\"\n\nHämmästyneenä Ben Whitmanin sanojen johdosta nousi Josephine horjuen\njojoilleen. Hän näki molempien miesten seisovan liikkumattomina.\nSitten tarttui Ben Whitman kotkan kynsiä muistuttavilla sormillaan\nkuusipiippuiseensa. Suuri ase oli jo puolivälissä esillä kotelostaan,\nkun Lattimerin kyljen kohdalla välähti salama, joka näytti menevän\nsuoraan Whitmanin rinnan läpi. Hän näki Whitmanin suoristautuvan,\nhorjuvan, suoristautuvan uudelleen ja kääntyvän sivuttain Lattimeriin,\njoka seisoi katsellen häntä pilkallinen hymy huulillaan. Sitten\nWhitmanin polvet alkoivat omituisesti notkahdella ja hän kaatui kasvot\nedellä hiekkaan.\n\nLattimer kumartui hänen ylitseen tarkaten häntä ase kädessä.\n\n\"Luulenpa, että tiesit liian paljon, Ben\", sanoi hän.\n\nSitten hän hitaasti pani aseensa koteloon takaisin ja kääntyi\nJosephineä kohti, joka seisoi järkytettynä murhenäytelmästä, jonka\ntodistajaksi hän äkkiä oli joutunut ja katsoi lumottuna sen suorittajaa.\n\n\"Nouskaa hevosen selkään, Miss Hamilton\", sanoi Lattimer astuen häntä\nkohti. \"Meillä on vielä pitkä matka edessämme.\"\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku.\n\n\nEnnenkuin Cole Meederin ääni oli hukkunut tyhjän karjatalon\nhiljaisuuteen, oli Brannon tointunut hämmästyksestään huomatessaan,\nettä Lattimer, Artwell ja Miss Hamilton olivat lähteneet talosta.\nSilmänräpäyksessä oli hän myös oivaltanut, että Cole Meeder ja hänen\nmiehensä eivät enää aikoneet viivyttää tuomion toimeenpanoa. Heille\nriitti yllin kyllin Artwellin ja Lattimerin puuttuminen talosta\ntodistukseksi siitä, että Brannon oli valehdellut siinä toivossa, että\nviivytys tuottaisi hänelle jonkin mahdollisuuden päästä pakoon.\n\nCole Meederin pilkallinen selitys Lattimerin ja Miss Hamiltonin\npoissaoloon sai hänet irvistelemään hieman happamasti. Hän avasi suunsa\nnauraakseen ja katsoi hieman hämmästyneenä miehiään, sillä hän tiesi,\nettä hän vastaisuudessa saisi sulattaa monta kompaa heidän puoleltaan\nsiitä, että hän niin helposti oli antanut Brannonin vetää itseään\nnenästä ja siten aiheuttanut tuomion toimeenpanon lykkäyksen.\n\nKun Meederin aivot taasen olivat saavuttaneet tavallisen\ntoimintakykynsä, huomasi hän makaavansa selällään porstuan lattialla,\naavistamatta vähääkään miten hän siihen oli joutunut. Hänen\nkuusipiippuisensa oli kymmenkunnan jalan päässä hänestä maassa ja\nBrannon seisoi suuri aseensa jäykkänä kädessä porstuan pielessä, silmät\nkohdistettuina Starin miehiin, jotka seisoivat liikkumattomina, kädet\ntaivasta kohden.\n\nMeeder oli luonnollisesti ollut tyhmä ruvetessaan koittosille Brannonin\nkanssa, sen hän nyt selvästi tajusi. Hän oli kyllä tiennyt, että\nBrannon oli salamannopea ampuja ja hän oli kuullut mainittavan hänen\ntyyneyttään ja kekseliäisyyttään kaikissa pulmissa, mitä hänen eteensä\noli sattunut, mutta hän ei sittenkään voinut arvata, että Brannon oli\nniin kylmä, tyyni ja teräksinen, jollaisena hän nyt oli esiintynyt.\n\n\"Pojat, te olette liian hätäisiä johtopäätöksissänne\", kuuli hän\nBrannonin sanovan. \"Minä vaadin, että te uskotte minua, kun sanon etten\nampunut Tim Callahania. Ja minä aion saada teidät uskomaan sen, vaikka\nminun pitäisi ampua se teidän kalloihinne!\n\n\"Tästälähin johdan minä tutkimusta. Minä en aio antaa teidän hirttää\nitseäni, jotta sitte elämänikänne saisitte katua tekoanne. Les Artwell\noli täällä. Miss Hamilton oli täällä. Lattimer on vienyt heidät pois.\nJa me aiomme löytää heidät. Mutta ennenkuin käännämme laivamme täältä,\nhaemme esiin Triangle L:n satulan, joka oli Billyn selässä silloin\nkuin Artwell sillä ratsasti tänne. Sen löytäminen on todistava teille,\npojat, että ainakin osa kertomustani on totuudenmukainen.\"\n\nHän valitsi yhdellä silmäyksellä miehen joukosta. Mies oli hänelle\ntuttu ja hän hypähti kuullessaan Brannonin äänen jylisevän.\n\n\"Latson\", sanoi Brannon, \"laske kätesi alas — hitaasti — ja ota aseesi\nhuolellisesti peukalon ja etusormen väliin. Juuri niin. Pidä sitä nyt\nsillä tavalla ja laske se tuohon hietikolle porstuan pieleen. Ja lähde\nnyt hakemaan Tringle L:n satulaa.\"\n\nLatson totteli viipymättä ja katosi Brannonin selän takana olevasta\novesta sisään.\n\nBrannon riisui sitten muut miehet aseista, samaa keinoa käyttäen kuin\nensimmäiseenkin nähden. Hän jakeli käskyjään verkalleen, karun huumorin\nväike silmissään, mutta Starin miehet tajusivat, että heidän oli oltava\nvaruillaan ja hillittävä itsensä.\n\nBrannonin nyt ottama asenne oli vakuuttavampi kuin hänen äskeinen\nrauhallinen alistuvaisuutensa. Oli selvää, että hän oli valmis\ntaisteluun, näyttääkseen viattomuutensa toteen. Nykyisessä edullisessa\nasemassaan olisi hän saattanut vangita joka miehen Starin joukosta ja\nratsastaa tiehensä vieden heidän hevosensa mennessään.\n\nKoska Cole Meeder ei ollut saanut mitään käskyä nousta, makasi hän yhä\nselällään kuistin lattialla ja käänteli päätään puoleen ja toiseen\nseuratakseen Brannonin ja muitten miesten liikkeitä. Hän naurahti\nhämillään huomatessaan, ettei Brannonilla ollut paon aikeita.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"ethän aikone käyttää tilaisuutta hyväksesi?\"\n\n\"Meeder\" vastasi Brannon, \"sinä et ole koskaan uskonut että minä olisin\nampunut Tim Callahania takaapäin.\"\n\n\"Jos se ajatus on ensinkään ollutkaan päässäni, niin on se nyt sieltä\ntäydelleen lähtenyt, Brannon. Jos antaisit minun nousta istumaan, jotta\nvoisin paremmin käyttää leukojani niin puhuisin mielelläni pari sanaa\nmiehilleni.\"\n\nHänen noustessaan palasi Latson, kantaen satulaa. Hän pudotti sen\nkuistin permannolle ja kysymättä Brannonin suostumusta kerääntyivät\nkaikki miehet, niiden joukossa Meederkin, satulan ympärille.\n\nBrannon astui pari askelta kauemmaksi, ollakseen varuillaan, sillä hän\ntiesi, että miesten lapsellinen uteliaisuus saattoi sangen pian vaihtua\nepäluuloksi.\n\nSatula oli Billyn. Triangle L:n merkki toisessa mahavyössä oli mykkänä\ntodistajana sen kotoperästä. Siinä asiassa Brannonin kertomus siis oli\ntotuudenmukainen ja miesten kasvoilla alkoi näkyä hämmästyneitä ilmeitä.\n\n\"Näyttää todelta ja asianmukaiselta\", tokaisi joku joukosta.\n\n\"Taisimme hieman sotkea asioita\", tuumi toinen häpeissään. \"Veripilkut\ntallin ovessa ja nyt satula —\"\n\n\"Kun ei mies lähde karkuun, vaikka on erinomainen tilaisuus siihen,\non se minusta parempi todistus kuin satulat ja muut\", keskeytti Cole\nMeeder. \"Luulen, että olemme olleet —.\" Hän pysähtyi ja jäi suu auki\ntuijottamaan aukeamaan, joka oli kuistin ja karja-aitauksen välissä.\n\nHuomattuaan hänen ilmeisen hämmästyksensä kääntyivät muutkin katsomaan\nsamaan suuntaan, paitsi Brannon, joka peläten jotakin juonta heidän\npuoleltaan, piti heitä silmällä.\n\nMutta Meeder ei ajatellut mitään kepposta.\n\nAitauksen ja rakennuksen välillä tuli esiin hevonen ja selässä istui\nsuorana Ben Whitman. Hänen edessään riippui kasvot alaspäin toinen\nmies, kädet heiluen velttoina toisella ja jalat roikkuen toisella\npuolella hevosta.\n\n\"Whitman!\" huudahti Meeder. Porstuan luona seisova ryhmä jäi odottamaan\nWhitmanin tuloa. Hän tuli kymmenen jalan päähän kuistilta ja pysäytti\nhevosensa siihen ja nyt näkivät miehet, että hän oli kalpea kuin aave\nja että hän horjahteli hieman satulassa.\n\nMutta hänen kasvoillaan näkyi pilkallinen hymy.\n\n\"Taidatte etsiä Artwelliä, vai kuinka\", sanoi hän, naurahtaen lyhyeen.\n\"Tulitte tänne hieman liian myöhään, pojat.\n\n\"Tämä on Les Artwell. Hän on minun omaisuuttani nyt, pojat. Aion viedä\nhänet kotiin — kotiin, äitinsä luo! Älkää pojat koskeko häneen.\"\n\nHänen äänensä soi uhkaavalta ja hän laski oikean kätensä pistoolin\nperälle vetäen sen puolitiehen ulos. Sitten hän alkoi horjahdella\nkovasti, lysähti satulan nuppia vasten ja putosi siitä sivuttain\ntiedottomana, miesten juostessa hänen avukseen, Brannon etummaisena.\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta luku.\n\n\nJosephine Hamiltonin ollessa Lattimerin karjatalolla hoitamassa Les\nArtwellia olisi Betty Lawsonilla ollut yllin kyllin aikaa kasvatella\nsuuttumustaan vierastaan kohtaan. Mutta sitä hän ei tehnyt.\n\nHän karkoitti päättävästi koko riidan ajatuksistaan arvellen, että\nJosephine oli heikkona hetkenä erehtynyt ja tuntien hyvin vieraansa\nluonteen, odotti hän, että tämä jonakin päivänä ratsastaisi Triangle\nL:ään ja sopisi hänen kanssaan.\n\nMutta Brannonia hän ei helposti voinut saada ajatuksistaan.\nLuonnollisesti hän mielellään luovutti hänet Josephinelle, jos Brannon\nkerran piti hänestä enemmän, mutta hän oli varma siitä, ettei hän\nkoskaan tulisi entiselleen sen iskun perästä. Hän vakuutti itselleen\nuhmaavalla itsetyydytyksellä, ettei hän halunnut itselleen miestä,\njonka perässä hänen täytyisi \"juosta\" ja vaikka hän tavattomasti\nkaipasi Brannonia, ei hän halunnut häntä, jos hänen täytyisi ilmaista\nhänelle pitävänsä hänestä.\n\nMutta huolimatta päätöksestään unehuttaa kaikki, tuntuivat Brannonin\netelään lähtöä seuraavat päivät pitkiltä, ikäviltä ja alakuloisilta.\n\nChong ikävystytti häntä, karjatalo tuntui hänestä synkältä ja\nvastenmieliseltä. Ulkomaailma teki hänestä pilkkaa, suhtautumalla niin\nkirkkaan tyynesti ja hymyilevän välinpitämättömästi hänen rinnassaan\nraivoavaan myrskyyn ja sattuipa silloin tällöin, että hän seisoi\nsuurella kuistilla ja katseli avaralle arolle sumuisen kyynelverhon\nläpi, purren huuhaan, estääkseen nyyhkytysten esille pääsyn.\n\nHänen päätöksensä lähteä Willetiin pohjautui vastustamattomaan seuran\nkaipuuseen tai ainakin haluun nähdä omaan rotuunsa kuuluvia ihmisiä.\nChongin hymyilevä naama ja hänen orjamainen ja mielistelevä käytöksensä\ntympäisi häntä. Hänen oma mielialansa oli liian sotaisa, jotta hän\nolisi kestänyt Triangle L:n yli laskeutunutta suunnatonta yksinäisyyttä.\n\nHän otti itse kiinni hevosensa, valjasti ne ajoneuvojensa eteen ja ajoi\nWilletiin, saapuen sinne iltamyöhällä.\n\nHeti perillepäästyään huomasi hän, ettei hän vähintäkään ollut halunnut\ntulla sinne.\n\nKaupungin unelias ilma tuntui aivan luihin ja ytimiin, sen likaisuus\nkammotti häntä, sen mökkirähjät kiusasivat häntä ja sen ihmiset\nherättivät hänessä ivallisia ajatuksia ja viidoin selvisi hänelle, että\nBrannonia hän kaipasi nähdäkseen eikä suinkaan kaupunkia!\n\nMutta hän jaksoi kestää Willetiä aamuun saakka. Päivän sarastaessa hän\nnousi, pukeutui ja laskeutui hotellin rappuja alas.\n\nHän oli tehnyt yhden ja toisen ostoksen edellisenä iltana ja niitä\nkuljetti hän nyt alas, viedäkseen ne vajaan, jossa hän asetti ne\najoneuvoihinsa. Hän oli päättänyt lähteä Willettistä heti aamiaisen\njälkeen, mutta kulkiessaan hotellin eteisen läpi, näki hän pöydän\ntakana pörröisen ja tihrusilmäisen edeskäyvän kuiskuttelevan\ntuttavallisesti kahden sangen epäilyttävän näköisen olion kanssa, ja\nsilloin päätti hän uhrata senkin huvin, jonka aamiaisen nauttiminen\nsiellä ehkä tarjosi.\n\nMutta hän ei hätäillyt, vaan kuormasi ajopelinsä rauhallisesti. Sitten\npalasi hän maksamaan laskunsa. Seisoessaan pöydän ääressä, näki hän\nmolempien miesten vaihtavan varsin ymmärrettäviä silmäyksiä edeskäyvän\nkanssa. He näyttivät omituisen huvitetuilta ja heillä näytti selvästi\nolevan jotakin tiedossaan, joka koski Bettyä. Hänen verensä kuohahti\noikeutetusta suuttumuksesta, mutta hän ei ollut huomaavinaan heidän\nsilmäyksiään, vaan maksoi laskunsa ja lähti ulos. Mutta ennenkuin hän\nennätti kadulle, kuuli hän toisen miehistä äänekkäästi kuiskaavan:\n\n\"Niin — Betty Lawson. Se Idän naikkonen, jonka hän toi mukanaan tänne,\non ollut Lattimerin kanssa Lazy L:ssä kokonaisen viikon!\" Raaka naurun\nhohotus, joka seurasi hänen sanojaan, sai vähältä Bettyn hyökkäämään\nhänen kimppuunsa.\n\nMutta hän hillitsi itsensä. Hän jatkoi matkaansa ja valjasti\nhevosensa ja oli oikein iloinen, kun oli jo juottanut ne sekä tuonut\nostoksensa aikaisemmin alas. Hän toimi nopeasti, vaikka näennäisesti\nvälinpitämättömänä, sillä hän arvasi että miehet pitivät häntä\nsilmällä. Hän ei kuitenkaan jaksanut pidättää hehkuvaa punaa poskiltaan\nja kuulemansa oli häntä siinä määrin kauhistuttanut, että hän olisi\nmielellään huutanut ääneen saadakseen helpoitusta tuskassaan. Ja\nainoastaan kerran puuhaillessaan hevostensa kanssa puhkesi hänen\ntuskansa sanoiksi, kun hän melkein kyynelten tukahuttamalla äänellä\nlausui: \"Kirottu Lattimer!\"\n\nHän peräytti hevoset vajasta saatuaan ne valjaisiin ja käänsi ne\nsitten tallipihalle kiitettävän välinpitämättömän näköisenä, sillä hän\noli huomannut, että miehet yhä katselivat hänen touhuaan. Ja vaikka\nhevoset paloivat halusta juosta, pidätti hän niitä miltei kokonaisen\nmailin hiljaisessa käynnissä. Mutta sitten hän puhutteli niitä oikein\npahantapaisesti ja sanoi: \"juoskaa nyt, sen kirotut.\"\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta luku.\n\n\nLin Murray oli nukkunut rauhallisesti Cole Meederin ja toisten\nStarin miesten askaroidessa Brannonin kanssa. Harmahtavat kasvot\ntaivasta kohti oli hän uneksinut sängyssään, sillä aikaa kuin Brannon\noli näyttänyt Starin miehille todistuskappaleitaan Les Artwellin\nvierailusta Triangle L:n tallissa. Eikä hän ollut herännyt edes\nsilloin, kun Brannon oli ratsastanut pois Meederin ja hänen miestensä\nvartioimana.\n\nMutta hieman myöhemmin tunsi Murray käden tukassaan, käden, joka hieman\nepäystävällisesti tuuditteli hänen päätään edestakaisin. Samalla oli\nhän kuulevinaan terävän äänen, jolla oli omituisen läpitunkeva sävy ja\njoka hänestä jollakin tavalla tuntui tutulta.\n\nHän heräsi ja näki harmin sekaiseksi hämmästyksekseen Betty Lawsonin\nhehkuvat ja päättäväiset silmät edessään ja tunsi vieläkin hiusmartonsa\nkirvelevän hänen armottomasta käsittelystään.\n\n\"Hei, laske helkkarissa irti\", kiljasi hän vastalauseeksi. \"Miksi vedät\nminua tukasta sillä tavalla?\"\n\n\"Nouse ylös sitten ja kuule mitä sanon, senkin tuhannen unikeko\", sanoi\nBetty pahantuulisena. \"Mitä sinä täällä teet? Missä Brannon on? Mitä\nCole Meeder ja hänen miehensä täältä hakivat? Mitä he tahtoivat? Mihin\nhe menivät Brannonin kanssa?\"\n\n\"Huh.\"\n\nMurray oli mennyt maata vaatteet yllä ja hän pyörähti nyt istumaan\nsängyn laidalle ja katseli ihmeissään Bettyä.\n\n\"Odota hetkinen\", sanoi hän otsaansa rypistäen. \"Koetetaanpa saada\nkysymykset selviksi. Perhana!\" huudahti hän, huomaten nyt vasta Bettyn\ntavattoman kiihtymyksen. \"Arvaan, että jotakin on tapahtunut!\"\n\n\"Näyttää siltä kuin olisi tapahtunut mitä hyvänsä\", sanoi Betty.\n\"Chongin puheissa ei ole päätä eikä häntää. Ainoa, minkä hänestä saan\nirti, on se, että Cole Meeder ja kuusi tai seitsemän hänen miestään\noli täällä, että he uhkailivat Brannonia aseillaan, tutkivat tallin ja\nsitten lähtivät Brannonin kanssa eteläänpäin.\"\n\n\"Nyt on helvetti tulessa!\"\n\nMurrayn katse ilmaisi pelkoa. Hänen ruma huudahduksensa ilmaisi\nkaunopuheisesti hänen voimattomuutensa.\n\n\"Miksi ei Chong herättänyt minua? Miksi ei Brannon tuonut niitä\nroistoja tänne, niin olisin minäkin päässyt mukaan leikkiin. Eteläänkö\nhe menivät?\"\n\nMurray kiinnitteli panosvyötä kupeelleen. Hän raivosi\nkärsimättömyydessään, mutisi ja kiroili itsekseen.\n\n\"Minä olen koko ajan tiennyt, että jotakin oli hullusti\", selitti hän,\nvetäessään vyötä tiukemmalle. \"Aina siitä saakka, kun näin Brannonin\ntaluttavan tuota Lazy L:n hevosta etelään, olen ihmetellyt —.\"\n\n\"Lazy L:n hevosta!\" Betty tarttui Murrayta hartioihin ja ravisti häntä\nlujasti. Hänen silmänsä olivat selällään hämmästyksestä.\n\n\"Puhu Murray\", käski hän, polkien jalkaansa raivokkaasti, kun Murray\navasi suunsa hämmästyneenä Bettyn tulisuudesta. \"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Lazy L:n hevosta, niin\", toisti Murray. \"Samana päivänä kuin Miss\nHamilton lähti, näin minä Brannonin taluttavan Lazy L:n hevosta\ntuolla tallin viereisen vajan luona. Minun ja Brannonin piti lähteä\nratsastamaan miesten luo etelään sinä aamuna ja minä nukuin liian\npitkään. Brannon meni tästä ohi, kun minä hommasin vähän ruokaa\nitselleni. Hän meni talliin. Näin hänen hoitelevan erästä vierasta\nhevosta joka oli satuloitu. Otin isäsi antaman kaukoputken ja näin että\nhevosella oli Lazy L:n polttomerkki.\n\n\"En puhunut mitään Brannonille, sillä Brannon toimi sinä aamuna hieman\nviekkaasti. Otettuaan hevosen kiinni, kuljeksi hän tallin ympärillä\nja sen sisällä. Sitten hän tuli ulos taas ja vei vieraan hevosen joen\nrantaan vähän matkaa alempana. Sitten kun sinä olit lähtenyt etsimään\nMiss Hamiltonia, sanoi hän muuttaneensa mieltä eikä lähtenytkään\nmiesten luo.\n\n\"Lähdin yksin matkaan; Brannon ratsasti etelään, Lattimerin karjataloa\nkohti, vieden mukanaan Lazy L:n hevosen.\" Murray oli nyt saanut vyönsä\ntyydyttävän kireälle ja kysyi Bettyltä ihmettelevin ilmein:\n\n\"'Mitä luulet hänen tehneen Lattimerin hevosella?'\n\n\"'Se on kysymys, jonka aion saada selville, Murray', vastasi Betty.\nHänen kiihtymyksensä oli äkkiä mennyt ohi. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja hänen huulensa puristuneet päättävästi yhteen.\n\n\"'Satuloi kaksi hevosta, Murray'\", käski hän. \"Luulen, että joku on\nsaatava puhumaan totuus ja minusta tuntuu kuin se olisi Lattimer!\"\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta luku.\n\n\nKun Brannon ennätti Ben Whitmanin luo, putosi tämä hiljaa hänen\nkäsivarsilleen. Starin miehet olivat aivan hänen takanaan ja yhdessä he\nsitten kantoivat hänet kuistille, johon he hänet oikaisivat ja sitoivat\nhänen haavansa.\n\nLattimerin kuula oli mennyt suoraan rinnan läpi, mutta niin korkealta,\nettä Meeder, joka ensimmäisenä tutki häntä, selitti, ettei se ollut\nvahingoittanut keuhkoja ja että Whitmanilla oli hyvinkin suuri\nmahdollisuus jäädä elämään.\n\n\"Hän on menettänyt paljon verta\", sanoi hän, \"ja hän on sen vuoksi\nperin voimaton. Luulen olevan parasta, että joku pojista lähtee tuulena\nkaupunkiin hakemaan lääkäriä. Artwell ei tarvitse lääkäriä\", lisäsi hän\nkulmiaan rypistäen.\n\n\"Artwell ei ole vielä kuollut, mutta ei ole kaukanakaan siitä\",\nhuomautti eräs Starin miehistä, joka oli auttanut Artwellin\nnostamisessa hevosen selästä.\n\nEräs Starin mies ratsasti jo täyttä neliä kaupunkiin. Meeder ei\nvastannut mitään äskeisen miehen huomautukseen Artwellin tilasta, vaan\nseurasi katseellaan kaupunkiin ratsastavaa lehmäpaimenta. Hieman itään\nStarin miehestä nousi tomupilvi, ja sen edessä tuli heitä kohti kaksi\nratsastajaa täyttä neliä.\n\n\"Saamme seuraa\", ilmoitti Meeder.\n\nBrannon, joka puuhaili Whitmanin ääressä, kääntyi katsomaan tulijoita.\n\n\"Betty Lawson ja Lin Murray\", sanoi hän järkkymättömän levollisena.\n\nWhitman, jota kylmät kääreet ja pienet annokset vettä, jonka Brannon\noli onnistunut vuodattamaan hänen kurkkuunsa, olivat virkistäneet,\nalkoi palata tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, koetti nousta istumaan\nja onnistuikin siinä, työntäen päättävästi Brannonin estelevän käden\nsyrjään.\n\nHän katseli ympärilleen, näki erään Starin miehen puuhailevan Artwellin\nääressä ja toisten miesten seisovan ympärillä äänettöminä. Hän hymyili\nriutuneesti.\n\n\"Les ei toinnu, arvelen\", sanoi hän.\n\n\"Les on kohta valmis\", vastasi Starin mies juhlallisesti.\n\nWhitmanin hymy muuttui surulliseksi.\n\n\"Hän näytti minusta siltä\", sanoi hän. \"Ja kun hän lähtee tällä\ntavalla, on se hieman helpompaa — hänen äidilleen. Antakaa hänen —\" Hän\npysähtyi ja huomasi, että hänen keskeneräinen pyyntönsä oli aiheuttanut\ntäydellisen hiljaisuuden ja että kaikki katsoivat hämmästyneinä häneen.\n\n\"Luulenpa, ettette pojat tienneet, että Lesillä oli äiti\", sanoi hän\nja nyt hänen katseensa oli kohdistunut Betty Lawsoniin, joka oli\nlaskeutunut satulasta, ja tullut kyllin lähelle, jotta hän saattoi\nhyvin kuulla hänet.\n\n\"Lesilla oli äiti, todellakin\", lisäsi hän, katsoen Bettyyn. \"Les\noli vain niin kateellinen ja itsepäinen, ettei hän tahtonut hänestä\npaljoakaan puhua. Hänen äitinsä on minunkin äitini. Hän on minun\nvelipuoleni. Les on vaikeasti haavoittunut, Betty. Hän kuolee,\nvarmasti. Äiti ei olisi tahtonut, että Les olisi tullut hirtetyksi.\nLuulen että Les puhuisi, jos koettaisitte häntä virkistää hieman. Hän\nyritti sitä koko ajan matkalla tänne.\"\n\n\"Kuka sinua ampui, Ben?\"\n\nSe oli Betty. Hän oli työntänyt Brannonin syrjään ja silitti nyt\nhellästi Ben Whitmanin otsaa.\n\n\"Satan Lattimer\", vastasi Ben.\n\n\"Betty\", kuiskasi hän sitten. \"Luulen, että olisi parempi jos\nlähettäisit nuo pojat Miss Hamiltonin jälkeen. Lattimer on saanut\nhänet valtaansa. Seurasin hänen jälkiään suurelle penkereelle saakka,\neteläpuolella Boskinin kahlaamoa. Siinä hän kaatoi minut. Luulen, että\nolin hieman hidas sillä hetkellä.\" Hänen poskensa punastuivat hieman ja\nhän jatkoi yhä kuiskaten:\n\n\"Lattimerin on täytynyt sanoa Miss Hamiltonille vievänsä hänet\nLaskariin. Hän koetti saada minutkin nielemään sen. Mutta hän oli\npoikennut Laskarin tieltä ainakin kaksi mailia, Betty. Hän vie hänet\nPanya Cacheen, jossa hänen varasjoukkonsa oleskelee.\"\n\nBen Whitman huomasi Bettyn hätkähdyksen, tulkitsi syyn siihen oikein ja\njatkoi hymyillen:\n\n\"Sangen moni on hämmästyvä, sillä Satan Lattimer on sen varasjoukon\npäämies, joka on varastellut hevosia näillä mailla. Les kuului\njoukkoon. Lattimer oli jollakin tavalla saanut hänet valtaansa, luulen.\nOlin tiennyt jo kauan mitä miehiä Lattimer on, mutta en ole puhunut\nmitään, jotta ei äiti saisi siitä vihiä. Hän olisi kärsinyt kovasti jos\nhän olisi saanut tietää, että Les oli vajonnut — niin syvälle.\n\n\"Ja Lattimer on pettänyt Miss Hamiltonia — hänhän luotti häneen, luullen\nhäntä oikeaksi mieheksi.\" Whitman veti syvään henkeä, hänen äänensä\nkävi heikoksi.\n\n\"Puhu Brannonille\", sanoi hän heikolla äänellä. \"Hän tietää missä Panya\nCache on. Hän on ainoa mies näillä seuduin, jota Lattimer pelkää ja hän\non ainoa mies tällä paikkakunnalla, joka pystyy käsittelemään asettaan\nnopeammin kuin Lattimer. Hänen täytyy kiiruhtaa — muutoin Lattimer —\"\n\nBen Whitman sulki silmänsä. Betty seisoi suorana hänen vieressään.\nWhitmanin paljastus järkytti häntä, huolimatta siitä, että hän\naikaisemminkin oli ollut vakuutettu Lattimerin rikollisesta luonteesta,\nhänen säälinpuutteestaan ja hänen häikäilemättömyydestään keinoja\nvalitessaan. Hän muisti, että hän oli varoittanut Josephineä Lattimerin\nsuhteen ja näytti siltä kuin Josephine olisi ehdoin tahdoin väheksynyt\nhänen varoitustaan.\n\nHetkeksi välähti Bettyn mielessä kostonhimoinen ajatus, nimittäin,\nettä Josephine sai täten rangaistuksen itsepäisyydestään. Ja heti\nseurasi kiusaajan viettelevä ääni hänen sisimmässään, joka sanoi\nettei kenenkään tarvinnut tietää siitä mitään, että Lattimer oli\nviemäisillään Josephinen kanssaan. Sillä kukaan muu kuin Betty ei ollut\nkuullut Whitmanin kuiskausta.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän Brannonin edessä. Punaista\nläikkää hänen poskillaan — näkyvä merkki siitä häpeästä, jota hän\ntunsi siitä, että oli sallinut mustasukkaisen mielijohteen pukeutua\najatukseksi mielessään — korosti hänen huuliensa kalpeus.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"Satan Lattimer vie parhaillaan Josephineä\nPanya Cacheen vastoin hänen tahtoaan. Whitman kertoi minulle juuri\nsen. Lattimer ampui Whitmania, kun hän koetti saada Josephineä hänen\nkäsistään. Jos lähdet heti hänen jälkeensä, niin voit tavoittaa hänet\nennen kuin hän ennättää Panya Cacheen. Pelasta hänet, Brannon!\"\n\nBetty tunsi Brannonin kädet käsivarsillaan. Hänen sormensa puristivat\nniitä kuin teräsvanteet. Hän saattoi tuntea kuinka Brannonin lihakset\nvetäytyivät kokoon kuin solmut, pitäessään häntä lujassa otteessaan ja\nkääntäessään hänet niin, että hän saattoi nähdä Bettyä suoraan silmiin.\nBrannonin silmissä paloi tuli, joka peloitti Bettyä, sillä ensi kertaa\nelämässään näki hän niissä intohimon välkkeen.\n\n\"Mitä tietä Lattimer meni?\" Brannonin ääni oli kylmä ja tyyni,\nomituinen vastakohta hänen silmiensä palolle.\n\nBetty kertoi hänelle.\n\nHetkisen piti Brannon häntä vielä, etsien hänen katsettaan.\nMerkillinen, tuskin huomattava ihailun ilme oli hänen silmissään.\nSitten laski hän hänet irti ja riensi hevoselleen. Hän hyppäsi satulaan\nhevosen juostessa jo täyttä vauhtia, kuurona Meederin ja toisten\nmiesten huudoille.\n\nEi kuullut Bettykään miesten huutoja. Hän näki vain mustan ratsun ja\nratsastajan, jotka kiitivät tasangolla. Hevonen lensi kuin höyhen\ntuulessa.\n\nBetty seurasi katseellaan hevosta ja miestä yli epätasaisen,\nkukkulatäyteisen seudun, yli Boskinin kahlaamon vastapäätä olevan\nnousun — monta, monta mailia. Hän näki heidän taas myöhemmin\nkääpiömäisinä liikkuvan ylös ja alas ja vihdoin vain nousevana pisteenä\nsitä rinnettä ylös, jonka takana Whitman oli tavannut Lattimerin. Ja\nkun mies ja hevonen katosivat harjanteen taakse, kääntyi Betty ja näki\nCole Meederin seisovan vieressään.\n\n\"Mitä nyt on kyseessä?\" kysyi Meeder ihmeissään.\n\nBetty kertoi hänelle kaikki ja Meeder nauroi tyytyväisenä.\n\n\"Luulen, että meidän on lähdettävä samaa tietä\", sanoi hän. \"Useimpain\nmeistä nimittäin. Jätän pari miestä tänne teidän kanssanne. Whitman\ntoipuu kyllä piankin, luulen. Artwell on päättänyt tilinsä. Mutta\nhän puhui ensin. Sanoi tappaneensa Callahanin. Lymyili tallissa sen\njälkeen. Miss Hamilton toi hänet sitten tänne ja hoiteli häntä.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\n\nJosephinen pettymys oli tullut kauhistuttavan äkkiä ja isku oli niin\nraju, että hän tuskin tajusi, että Ben Whitman oli ammuttu — murhattu\nja että hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana aivan hänen\nlähellään. Hän tuijotti pitkään, velttoon ruumiiseen, joka makasi\nkasvot alaspäin penkereellä. Hän näki Lattimerin seisovan kumartuneena\nsen yli, savuava pistooli kädessään. Hän oli tietoinen siitä, että\nArtwell makasi selällään hevosensa vieressä ja hän kuuli Lattimerin\nsanat kun tämä vihdoin astui häntä kohti.\n\nMutta hän ei voinut vakuuttaa itselleen todeksi, että murhenäytelmä\ntodella oli tapahtunut. Lattimer, kahden ihmisen ruumiit penkereellä,\nhevoset, laakso, rauhallinen kuu sinitaivaalla, kaikki näytti\nhänestä epätodelta, eriskummalliselta, aivan kuin unissa tapahtuva\nmurhenäytelmä.\n\nKoska hänelle ei koskaan ennen ollut sellaista tapahtunut, päätti\nhän, ettei sitä voinut tapahtua nytkään, ettei ihminen saattanut\nampua toista ihmistä niin raakamaisella tavalla. Se oli mahdotonta,\nuskomatonta! Ja sittenkin siinä makasi Whitman, kasvot maassa aivan\nhänen lähellään, murhattuna hänen läsnäollessaan! Siinähän olivat myös\nLattimer, Artwell, hevoset. Ja hänen allaan, yhä kauniina, tyynen\nhiljaisena oli suunnaton laakso ja hänen yllään vaelsi kirkkaasti\nloistava kuu.\n\nMuutos, jonka hän vaistosi, koski vain häntä itseään ja nyt hän äkkiä\nymmärsi kaiken. Hän oli kuvitellut palvelevansa aatteita ja oli\nkoettanut muovailla niitten mukaisiksi aineksia, jotka Luoja jo oli\nvalmiiksi muodostanut. Hän oli koettanut, mutta oli epäonnistunut.\nHän oli vain itsepäinen, oman itsensä harhaanjohtama tyttö, joka ei\ntahtonut kuulla kokemuksen puhuvan.\n\nBetty oli hänelle puhunut ja varoittanut Lattimerista. Brannon oli\nkoettanut näyttää hänelle käytännössä, että hänen turhanaikaiset\nihanteensa eivät olleet kyllin kypsät, kyllin terveet, sovitettaviksi\nmaahan, jossa laillisuus vielä makasi kehdossaan. Brannon\noli, teräksisestä taipumattomuudestaan ja huonosti salatusta\nhalveksimisestaan huolimatta koettanut olla hänelle ystävä!\n\nBrannon oli pelastanut hänet Denverin kynsistä. Betty oli varoittanut\nhäntä Lattimerin häikäilemättömyydestä. Hänhän oli valmis ryöstämään\nnaisen vuoristoon. Josephine muisti kuinka hän oli ivallisesti\nsuhtautunut Bettyn puheisiin, ajatellen, että hän vain oli tahtonut\nkorostaa kuvauksensa tehoa seudun asukkaista.\n\nMutta Betty oli sanonut totuuden! Lattimer antoi paraikaa hänelle\nnäytöksen häikäilemättömyydestään ja oli viemäisiliään juuri _hänet_\nvuoristoon! Sinä päivänä, jona hän oli riidellyt Bettyn kanssa muka\nsen vuoksi, että Betty oli epäillyt hänen sanojaan, oli hän tuntenut\nensimmäisen sykähdyttävän ilonsa uudesta riippumattomuudestaan. Hän oli\nmuuttunut Lännen kansalaiseksi ja oli antautunut niille alkuperäisille\nvaistoilleen, jotka kauan olivat salassa kyteneet hänessä. Hän oli\npudistanut päältään entisen ympäristönsä kuluneet ja turmeltuneet\nkahleet, ja hän oli päistikkaa syöksynyt takaisin luontoon,\nvapautuakseen sovinnaisuuden ahtaudesta.\n\nPettymys oli täydellinen ja tuskallinen. Seisoessaan penkereellä\nkatsellen Lattimeria, joka oli pysähtynyt ja katseli häntä\nmiettiväisenä, tunsi hän selvästi, että luonto ei ollut määrännyt\nhäntä täkäläisiin oloihin. Hänen rohkeutensa oli liian raihnainen. Ja\nhäneltä puuttui se sielullinen karskius ja siveellinen voima, jotka\nolivat tarpeen taistelussa hänen itsepäisiä mielijohteitaan vastaan ja\njoitten omistaja pystyi myöntämään erehdyksensä. Hän oli ollut väärässä\nkoko ajan, mutta hänellä ei ollut ollut rohkeutta myöntää sitä, ei edes\nitselleen.\n\nAntaessaan alkuperäisille vaistoilleen vapaan kulun, oli hän\nluullut vain sovittavansa mielikuvitustaan todellisuuteen. Hän oli\nhenkilökohtaisesti koettanut näytellä osaa, jonka hän sielussaan oli\nluonut, siinä vakaumuksessa, että hänen oma kaipuunsa luonnonihmisen\ntilaan ehdottomasti tekisi hänet pystyväksi siihen. Se oli sitä\nnälkää, jota se tuntee, joka liian syvästi on eläytynyt painetun sanan\nseikkailumaailmaan.\n\nMutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen.\nHän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia.\nHän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita narrinaan.\nJa nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että Lattimer\noli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän hänen\nhuultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan siihen tietoon,\nettä Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi aavistaa, että\nhän oli hukassa.\n\nJosephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria. Hän luuli\nvarmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen luokseen, hymyillen\nvoitonriemuisena.\n\n\"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, Miss Hamilton\", kertasi hän.\n\n\"En tahdo ratsastaa askeltakaan enää teidän kanssanne!\" selitti\nJosephine.\n\nHän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä ilmenevää\npelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei hän\npeljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi häntä sen\nvuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi hän hänet nyt\ntunsi.\n\nLattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti.\nJosephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista\nhevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä.\nEnnenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet hänen\nhartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Hän piti\nhäntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa. Josephine\nhuusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari askelta\ntaaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.\n\n\"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo\", sanoi hän kevyen tuttavallisesti.\n\"Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan sinut\nkäsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi pitänyt\ntietää se — senkin hölmö!\"\n\n\"Te tapoitte hänet sen — sen vuoksi?\" kysyi Josephine. \"Ben tunsi\nteidät, hän tiesi, että ette aikonut viedä minua Laskariin.\n\n\"Benille se oli selvä asia\", hymyili hän.\n\nLattimerin vastaus ja hänen silmiensä palo vahvistivat ilmeisesti\nWhitmanin syytöstä, että Lattimer aikoi viedä hänet johonkin\nsalaperäiseen paikkaan, jota kutsuttiin Panya Cacheksi.\n\nJosephinen valtasi sellainen heikkous ja määrätön suru ajatellessaan\nhulluuttaan, että hän vapisi. Hän painoi kasvonsa käsiinsä, ja itki\nkatkerasti, Lattimerin seisoessa hänen edessään, katsellen häntä.\n\nJosephine hämmästyi kun hänen kyynelvirtansa loppui ja hänet sen sijaan\nvaltasi kylmä raivo. Hän ei voinut selittää sitä ilmiötä eikä hän sitä\nkoettanutkaan. Hän tunsi vain äkkiä, että hän aikoi urhoollisesti\nkestää itsepäisyytensä seuraukset. Hän poisti kädet silmiltään ja\nkatsoi uhmaavasti Lattimeriin.\n\n\"Entä, jos kieltäydyn lähtemästä, Lattimer?\"\n\n\"Siinä tapauksessa kannan sinut täältä\", sanoi hän. \"Sinähän näyt\ntulevan jo järkiisi. Se on viisaasti tehty. Näes, kun minä haluan\njotakin, niin käytän aina suorasukaisimpia keinoja saavuttaakseni sen.\nOlen halunnut sinua siitä päivästä alkaen kun kuulin, että Brannon oli\nmielistynyt sinuun!\n\n\"Sydämessäni on aina ollut jonkinlainen kateus Brannonia kohtaan.\nLuulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan olen\nkadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä puolen\nhyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut tuntemaan,\nettä taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle sijalle. Se\nvakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian kieltämisestäkään ei\nole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo käyttää asettaan, on parasta\nkutsua suruvieraat ajoissa. Olisin tappanut hänet aikoja sitten, ellen\nolisi pelännyt ottelua hänen kanssaan.\n\n\"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä voittoa\nja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy käyttää\nmuita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet harmista\nvääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta — sen vuoksi\nvien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen on se, että minä\npidän itse sinusta.\n\n\"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen\nkuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit\nhänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen\nkäsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit\ntaloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen,\njolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi Callahanin?\nTietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota hevosta, tapasi Billyn,\nsaman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin kun sinä toit hänet\ntänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit nenäliinasi samana\naamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on jo jonkun aikaa ollut\nperillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää —.\"\n\n\"Artwellko tappoi Callahanin?\" Josephineltä oli mennyt pitkä aika,\nennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen.\nHän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui\nilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut\ntotta.\n\n\"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä\", sanoi Josephine\nvihdoin kauhistuneena. \"Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että\nBrannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä\", jatkoi hän sitten, hämmästyksen\nilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, \"sinä aamuna, kuin minä\ntoin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt\nampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi\nluulla, että minä olin ampunut Callahanin!\"\n\n\"Niin hän luulikin\" sanoi Lattimer. \"Hän luuli niin silloin. Myöhemmin\non hänen täytynyt päästä totuuden perille.\"\n\nSyvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne,\nvaltasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen\nLattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.\n\nViimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt\nselvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen\nvoimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli\nhäntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen\npuhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten\nkäyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.\n\n\n\n\nYhdesneljättä luku.\n\n\nMusta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen\nkun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista\nirtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi\näkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren\nharjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle\nhuimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki\ntoisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine\nedellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.\n\nVuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään\nyli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka\nhänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä\ntunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli\nmennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla\nsiis oli useamman tunnin etumatka.\n\nJa kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin\nkuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia\netelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti\nsuuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt,\narvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että\nCole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä.\nHänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut\nWhitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen\nmatkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon\npäätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä\nkuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.\n\nNousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi\nsen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja\nkootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui\nalla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja\njatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti\nsuuren laakson äärimmäisen reunan.\n\nKahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli\ntapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän\nBettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla\ntoimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan\nPanya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä\nyhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä\nhommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja\nmoni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä\nmukana.\n\nBrannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä\nollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän\njälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.\n\nKahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei\nkantanut Josephineä.\n\nBrannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia,\nsaattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä\nlopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer\nepäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän\ntultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava\nhäntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan\njoutumiseen tuli.\n\nBrannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi\nhän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen\nreunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän\nMustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella\nkohosi terävä harjanne.\n\nTuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului\nylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin\noli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen,\ntähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.\n\nKaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi\nhän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki\nkaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta\nratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa\nselvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.\n\nHe eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.\n\nHän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen\nkylmästi sille: \"Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri\"! Sitten hän\nlähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli\npäätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä\njotakin tavallisesta poikkeavaa.\n\n\n\n\nKahdesneljättä luku.\n\n\nTottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä\njännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen\npakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan,\nitki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä\nheinäiselle tasamaalle.\n\nHän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän\nmatkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku —\nBrannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja\nkiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut\nBrannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi,\nettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli\ntapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän\noli sittenkin toivonut — tähän saakka.\n\nHänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen,\njosta ei enää pelastusta voinut olla.\n\nEtäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui,\nei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria\nja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka\nteki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla\nhäämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä\n— ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä\nhuolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.\n\nKaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt\nheidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut\ntervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut\nsiihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut\nsitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan\nkatkeamisen.\n\nMutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti,\nmutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se\npaikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.\n\nLattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut\ntainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet\nsatulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja\nettä hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän\nkuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen\nmerkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää\nyrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.\n\nSen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.\n\nJa nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa\nkokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja\npani toisen kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Väsynyt, vai?\" sanoi hän.\n\nJosephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai\neikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän\nei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut\nvähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla\näänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet\nhuolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan\nolevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.\n\nHeinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla\npuolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja\nkiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli\nhe juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään\nkohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka\nelottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.\n\nKuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa,\nsitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun\nhän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa\nhevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine\noli kääntynyt katselemaan ympäristöään.\n\nHän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin.\nSeuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine\nratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti\nheitä kohden.\n\nSe oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi,\nettä hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän\ntietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa,\nsaattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja,\nkallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös,\nettä Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät,\nennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen\nluonteenominaisuuksiin.\n\nLattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla\ntavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin\njalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman\nnäköisenä kysyi hän käheästi: \"Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?\"\n\nJosephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään\noli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan,\nettä hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle,\njonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja\ntähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain\nsilmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan\nDenverin luo.\n\n\"Brannon!\"\n\nHänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi\nhänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta\nruskettumasta ja tomusta.\n\n\"Nyt on helvetti tulessa!\" huudahti Denver. \"Meidän kohtalomme\nratkaistaan nyt.\"\n\nKuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän\ntunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton\nkiitollisuus.\n\n\"Brannon\", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut, ja\nvälittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista hän\nlähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun, paitsi sen,\nettä Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.\n\nHän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi Lattimerin lujat\nkädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta ja hän tunsi kuinka\nhänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä uomaa, jonka kautta\nDenver oli tullut.\n\nJosephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi hänen\nsuunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi kulunut vain\nsilmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan, siihen kun hänet\nasetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.\n\nDenver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois\nharjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen ja\nkiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver veti\nrihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle ja\nalkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven\ntaakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan\npensaikon läpi.\n\nJosephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän\nsilmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja hän\nkäsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei\nluvannut hyvää Brannonille.\n\nHän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen,\npirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin uhkaaviin\nvalmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä edessä.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän kauhistuneena, \"ettehän vain aio ampua Brannonia!\"\n\n\"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee näkyviin\nharjanteen takaa\", sanoi Lattimer.\n\nLattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei hän\nvastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä\nväänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai kätensä\nLattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti otteensa\nJosephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti uudistaa sitä\nja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen lihakset, jotka toimivat\nyhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa kanssa, käyttivät heti\ntilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä nyrkeillään niin rajusti,\nettä tämä putosi kömpelösti polviensa ja käsivarsiensa varaan.\n\nKiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen\nsormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä\nhameesta hänen paetessaan.\n\nKahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään\nruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen\nja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa\nruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin\nraa'an otteen.\n\nMutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi\nylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä\nkohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi\nhän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä\nharjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei\ntukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä\nratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.\n\n\n\n\nKolmasneljättä luku.\n\n\nHetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia\nvastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä\nharjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään.\nMutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien\nvaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet,\njoissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella\naskeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän\ntiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat\nvain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.\n\nJosephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti\njyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa\nBrannon.\n\nEi ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon\noli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle\nkuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt\noveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei\nsenvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse\nuhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja\nepätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä,\nonnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja\nBrannonin hypähtäessä satulasta.\n\nJosephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti\nsilmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle\noli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti\nehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.\n\n\"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja\", sanoi hän jäätävän\npilkallisesti.\n\n\"Niinkö arvelette\", vastasi Josephine tyynesti.\n\nHän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi häneen\nterävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan hakea\nselvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.\n\n\"Kuulkaahan\" sanoi Brannon lyhyesti, \"mikä teillä on tarkoituksena\noikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin\nmukanaan!\"\n\nVaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben Whitman\nvielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.\n\n\"Eikö Ben sitten kuollutkaan!\" sanoi hän. \"Hän seurasi meidän jälkiämme\nsuurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä, että minä\nolin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi riitaiseksi,\njoten Lattimerin täytyi ampua hänet.\"\n\nBrannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät tunkeutuvan\nsyvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla, että ne\nilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.\n\n\"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!\" kertasi Brannon. \"Mitä sillä\ntarkoitatte?\"\n\n\"Mitä _te_ sitten tarkoitatte\", vastasi Josephine hymyillen. \"Minun\nystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi\nitse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on saanut\nteidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie minua\nväkisin mukanaan?\"\n\n\"Niin ajattelin\", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä.\nJosephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä\nainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä hänet.\n\n\"Seurasin Lattimeria omasta tahdostani, Brannon\", sanoi hän.\n\nBrannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä tuli\nilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.\n\n\"No niin\", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä, \"sehän on\nasia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?\"\n\nJa nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi Josephine.\nBrannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli toivonut,\nettä Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti lähteneensä\nLattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan siihen ja palaisi\nsamaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman onnensa nojaan.\n\nMutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut\nniinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi\nepäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista\nLattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran Whitman\neli, niin —.\n\nJosephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin epäluulot\nolivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse kertonut\nvastikään.\n\nJos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen estää\nse.\n\nJosephine pani kätensä Brannonin olkapäille.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"Les Artwell tappoi Callahanin.\"\n\n\"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa\", sanoi hän kuivasti, katsoen\nJosephinea tarkasti silmiin.\n\n\"Miten se on mahdollista?\"\n\n\"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?\" nauroi Brannon. \"Vein\nArtwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte\nnenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut teille\n_siitä_\", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja lisäsi\nsitten:\n\n\"Minulla on hieman puhumista Lattimerin kanssa.\"\n\nHän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä\nuhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen kietoi\nkäsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti pidättyäkseen\nhuutamasta.\n\nHän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi\nLattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton\nilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka tyynen\npintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.\n\nHänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer\nväijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi\nsinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia\npahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli\nvalehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään\nuhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen\npuolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.\n\nToistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen\njuurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä syrjäsilmin\nmiettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen mielialastaan,\njoka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän ylhäiseen\nkäytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan hänen\ntarkasteluaan ja kun he lähtivät kiipeemään rinnettä ylös astui\nJosephine Brannonin edelle ja sanoi iloisesti:\n\n\"Naiset ensin, Brannon!\"\n\nMutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine\npelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan\nhuipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli,\nsanoen:\n\n\"Ottakaa minua kädestä, Brannon.\"\n\nSiten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi\nhenkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle.\nLattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen\nlähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti\nselvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.\n\nJosephine oli saapunut harjanteelle Brannonin edellä ja seisoi nyt\nhänen ja Denverin pyssyn suun välillä. Mutta koska Brannonin pää\nnäytti hänestä olevan tavattoman paljon ylempänä hänen omaansa,\npelkäsi Josephine, että Denver mahdollisesti tähtäisi siihen ja otti\ntaas Brannonin käsivarren omaansa ja koetti vapaalla kädellään antaa\nmerkkejä Lattimerille. Hän toivoi, että hänen viittomisensa aiheuttaisi\nepävarmuutta Denverissa ja että hän siten ehkä pidättyisi ampumasta\nkunnes saisi ohjeita Lattimeriltä.\n\nJosephine näkikin, että Lattimerin huulet liikkuivat ja että hän tosin\nhämmästyneen näköisenä ja puoleksi epäillen nosti kätensä ikäänkuin\nvastaukseksi hänen viittailuunsa. Silloin Josephine tiesi, ettei Denver\nampuisi.\n\nJa nyt hän rupesi pelkäämään, että Brannon alkaisi epäillä, jos hän\nviivyttelisi. Hän nykäsi sen vuoksi Brannonia kädestä ja sanoi hieman\nkiusoitellen:\n\n\"Tuletteko?\"\n\nBrannon ei vastannut. Käsitysten laskeutuivat he rinnettä\nalas ja pääsivät heinää kasvavalle läikälle. Josephinen jalat\ntuntuivat lyijynraskailta ja epävarmoilta. Kaikki tunto niistä oli\nkadonnut. Matka harjanteelta ruohokentälle näytti hänestä miltei\nsaavuttamattomalta. Hänen hermonsa olivat äärimmilleen pingoitetut ja\nsydän sykki rajusti. Mutta hän ei irroittanut käsivarttaan Brannonista.\nKoko matkalla, epätasaisessa maastossa ja syvässä hiekassa, onnistui\nhänen pysytellä Brannonin ja Denverin pyssyn suun välissä. Ja kun hän\nja Brannon vihdoin pysähtyivät kolmen jalan päähän Lattimerista hymyili\nhän ystävällisesti Lattimerille ja sanoi kuuluvasti:\n\n\"Lattimer, olen juuri kertonut Mr Brannonille, että aion lähteä\nkanssasi Panya Cacheen, tullakseni siellä vaimoksesi. Ben Whitman on\nkertonut Brannonille, että sinä veit minut väkisin mukanasi! Eikö se\nole naurettavaa?\"\n\nLattimer oli katsellut Brannonin ja Josephinen lähestymistä\nhämmästyksen ja epäluulon ilme kasvoillaan. Josephinen menettely oli\naiheuttanut hänet otaksumaan, että Josephine jollakin ihmeellisellä\ntavalla oli järjestänyt rauhallisen kohtauksen hänen ja Brannonin\nkesken ja sen vuoksi oli hän kieltänyt Denveriä käyttämästä asettaan.\n\nSe tuntui nyt Lattimerista selvältä ja nopeasti sovittautuen uuteen\ntilanteeseen hymyili hän kankean sydämellisesti, vaikka hymyssä samalla\noli hyvä annos pilkallisuutta ja voitonriemua.\n\n\"Vai ei Whitman kuollutkaan?\" sanoi hän katsoen Brannoniin.\n\n\"Ei\", vastasi puhuteltu lyhyesti.\n\n\"Whitman ei olisi tullutkaan ammutuksi, ellei hän olisi sekaantunut\nmeidän keskisiin asioihin\", sanoi Josephine nopeasti, peljäten, että\nLattimer ennättäisi sanoa jotakin, joka ei sopisi hänen kertomukseensa\nBrannonille. \"Eikö ole kummallista, että Whitmanilla oli se käsitys,\nettä sinä veit minut vastoin tahtoani, Lattimer?\" Hän iski silmää\nLattimerille.\n\nKaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen uhraus ei\nollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi rihlaansa\nja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko asia\npäättyisi siihen.\n\n\"Tehän lähdette nyt, eikö niin, Brannon?\" sanoi hän hymyillen. \"Sanokaa\nBettylle — —\"\n\nSamassa hän kiljahti, kun Brannon liikahti. Hän tunsi Brannonin käden\nolkapäätään vasten ja hän horjahti siitä voimakkaasta sysäyksestä,\njonka Brannon hänelle antoi, syöksyi sivuttain ja kaatui maahan\nselälleen noin kahdentoista jalan päähän Brannonista.\n\nKaatuessaan ei hän hetkeksikään ollut kadottanut Brannonia näkyvistään.\nJännittynein lihaksin oli hän koettanut lievittää kaatumistaan ja oli\ntullut maahan hitaasti, joten Brannonin jokainen liike jäi ainaiseksi\nhänen sieluunsa kuin valokuva.\n\nTyöntäessään Josephinen syrjään, hypähti Brannon muutaman askeleen\ntaaksepäin ja hänen oikea kätensä oli laskeutunut vyötäisten\nkohdalle. Käsi kirposi siitä jälleen taaksepäin, nousi ylöspäin ja\nsyöksi tulta ja savua. Kuusipiippuisen kumahteluun sekoittui rihlan\nkimakka, ilkeä-ääninen paukahtelu Denverin pyssystä kiven takaa, savun\npuskiessa suorana viivana harjanteelta. Brannon lähetti yhden kuulan\nsinnekin, käsitellen pistooliaan aivan kuin hän olisi heittänyt jotakin\nharjanteelle päin. Ase laski taas ja asettui vaakasuoraan ja sen suusta\nsyöksyi yhtämittainen tuli Lattimeria kohti, joka oli saanut aseensa\nesille ja koetti tähdätä Brannoniin.\n\nLattimerin ase laukesi, mutta hänen voimattomaksi ammuttu kätensä ei\nenää jaksanut ohjata sitä ja se kirposi hänen hervottomista sormistaan\nja putosi kolahtamatta pehmeään santaan.\n\nBrannonin liikkeet olivat olleet niin nopeat, että Josephine oli varma\nsiitä, että Denver ja Lattimer olivat kaatuneet yhtaikaa. Niin hänen\njännittynyt ja kauhistunut sielunsa ainakin tulkitsi asian.\n\nLattimerin horjahdellessa eteenpäin outo ihmetyksen ilme lasimaisissa\nsilmissään ja hitaasti lyyhistyen polvilleen, vieri Denver hervottomana\nrinnettä alas. Hän liukui hiljaa aivan pehmeään santaan asti ja jäi\nsiihen makaamaan oudossa rykelmässä. Lattimer taas näytti ikäänkuin\nvalinneen itselleen määrätyn kuolinpaikan, vaipui siihen hitaasti ja\noikaisihe aivan kuin makuulle ainakin.\n\nSyntyi aavemainen, syvä hiljaisuus. Brannon seisoi synkkänä katsellen\nvuoroon kumpaakin kaatunutta vihollistaan. Kumpainenkaan ei liikahtanut\nja Josephine käsitti, että kaikki oli ohi.\n\nBrannon ei sanonut sanaakaan eikä edes katsahtanutkaan Josephineen.\nJosephine nousi päästäkseen tappopaikalta pois ja meni ruohokentän\ntoiseen päähän. Siinä lysähti hän maahan ja itki näkemiään kauhuja.\nMutta hän tunsi sisässään, että oikeus oli tapahtunut.\n\nHänen oli täytynyt pyörtyä, sillä kun hän epämääräisen ajan perästä\naukaisi silmänsä, näki hän Brannonin seisovan lähellään olevalla\nharjanteella.\n\nOli tullut hämärä. Maa näytti harmaalta ja kuolleelta ja taivas oli\nkalpean sininen ja siellä täällä tuikahti tähti. Josephine nousi.\n\nBrannon kuuli hänen liikkeensä ja tuli hänen luokseen, katsoen häntä\nsuoraan silmiin.\n\n\"Tuolla tulee joku\" sanoi hän. \"Pohjoisesta. Jotenkin varmasti se\non Cole Meeder ja joku hänen miehistään. Mitä aiotte sanoa heille?\nAiotteko kertoa heille saman valheen kuin minullekin, että menitte\nomasta ehdostanne Lattimerin kanssa?\"\n\n\"Tiesittekö sen\"? sanoi hän hämmästyneenä. \"Tiesittekö, että\nvalehtelin?\"\n\nBrannon nauroi hiljaa.\n\n\"Denver ja Lattimer unohtivat yhden asian\", sanoi hän. \"Se oli se,\nettä minulla on silmät. Sieltä, missä olin vähän aikaisemmin kuin te\njuoksitte vastaani, saatoin nähdä vuorenharjanteen. Näin Denverin\nkiipeevän sinne ja pidin silmällä mihin hän kätkeytyi. Sitäpaitsi,\nvaikka en olisi nähnytkään häntä, niin —\" Hän pysähtyi, pani molemmat\nkätensä Josephinen olkapäille ja loi häneen katseen, jossa oli moitetta\nja samalla ihailua.\n\n\"Te ette valehtele vakuuttavasti, Jo\", sanoi hän, \"te ette ole kylliksi\nharjaantunut siihen. Mutta te teitte suurenmoisen työn — suurenmoisen\ntyön!\"\n\nJosephine itki hiljaa.\n\nVähän myöhemmin talutti Brannon hänet vuoren harjanteelle, jossa\nhe varjojen tummetessa vartoivat kun Cole Meeder ja Starin miehet\nratsastivat heidän luokseen.\n\n\n\n\nNeljäsneljättä luku.\n\n\nKun Josephine myöhemmin eräänä päivänä istui Triangle L:n kuistilla\nmukavassa kiikkutuolissa, katseli hän miettiväisenä avaralle alangolle.\n\nRauhan palattua saattoi hän antaa ajatustensa viipyä menneissä\neräänlaisella tyytyväisyydellä. Sillä elleivät hänen kokemuksensa ehkä\nolleet antaneet hänelle muuta, niin olivat ne kuitenkin opettaneet\nhänelle sen seikan, ettei hän yhdellä iskulla pystynyt muuttamaan\nluontoaan siinä määrässä, että se vastaansanomatta sopeutuisi mihin\nuuteen ympäristöön tahansa.\n\nHän sulki silmänsä ja muistutteli mielessään tapahtumain kulkua\nalusta alkaen, kun hän ensi kerran katsoi Brannonia silmiin rautatien\nvarrella, aina siihen hetkeen saakka kun hän kolme päivää sitten taasen\nkatsoi niihin heidän seisoessaan vuoren harjanteella odotellen Starin\nmiehiä. Hän näki, etteivät elämän ohjesäännöt, sellaisina kuin hän oli\nne oppinut tuntemaan, olleet niin joustavat, että niitä olisi voinut\nulottaa poikki mantereen tähän erämaahan. Hän tunsi, että Brannon\nedusti Länttä samoinkuin hän itse oli Idän edustaja. Hän oli kuullut\nihmisten sanovan, että ihmisluonto on kaikkialla samanlainen ja vaikkei\nhän pystynytkään väittämään sitä vääräksi, oli hän vakuutettu siitä,\nettei sitä ollut tarpeeksi perusteltu. Siihen olisi hänen mielestään\npitänyt lisätä jotakin, joka koski sitä ympäristöä jossa kukin eli.\n\nBrannon esimerkiksi, oli elänyt koko ikänsä Lännessä. Josephine\nmuisteli Bettyn sanoneen, että hän polveutui Booneista, joka taas\nviittasi siihen, että missä aavat erämaat levisivät, siellä oli myös\nBrannon kotonaan. Olisiko hän sama Brannon jos hänet aivan äkkiä\nsijoitettaisiin keskelle sivistynyttä yhteiskuntaa?\n\nJosephine arveli, ettei hän olisi sama. Mahdollisesti olisi hän yhtä\ntaipumaton ja jyrkkä, mutta Josephinen kotiseudun ankarien lakien\nalaisena murtuisi hänen terästahtonsa ja hänen täytyisi hillitä\nväkivaltaisia taipumuksiaan. Laki ei siellä olisi hänen kädessään, vaan\nkoko kansan käsissä, joka sitä vain valitsemainsa edustajain kautta\ntoteutti. Sen vuoksi hän ei olisi sama Brannon siellä.\n\nJa joka tapauksessa, olipa hän Lännen tai Idän mies, pelkäisi Josephine\nhäntä. Alussa taisteli hän Brannonia vastaan luullen vihaavansa häntä.\nNyt hän älysi, että hän oli taistellut ainoastaan sitä runollista\nlumousta vastaan, joka häntä ympäröi. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt\nhänen tappavan Lattimerin ja Denverin, oli tämä lumous hävinnyt.\nJosephine ei rakastanut häntä, hän ei edes pitänyt hänestä, mutta hän\nihaili hänen alkuperäistä sielullista voimaansa ja hänen rautaista\nitsehillintäänsä. \"Teräs\" Brannon! Josephine muistaisi hänet aina, se\noli varma!\n\nHän näki nyt Brannonin tulevan ratsastaen häntä kohti pohjoisesta,\naavan tasangon poikki. Hän katseli häntä kun hän rauhallisen kepeästi\nratsasti mustallaan. Hän tunsi taas tuon lumouksen. Mutta hän pudisti\nhymyillen päätään muistellessaan erästä erikoista Idän miestä, joka\nolisi sangen karsaasti katsonut nahkahousuja ja kannuksia.\n\nBrannon tuli perille, pysäytti hevosensa kuistin nurkalla ja kääntyi\nistumaan poikkipuolin satulassa. Hänen hymynsä oli leveä, ystävällinen\n— ei mitään muuta.\n\n\"Tehän olette aikeissa jättää meidät\", sanoi hän. \"Kuulin sen juuri\neräältä miehistä. Tulin sanomaan hyvästiä teille.\"\n\n\"Kaksikymmentä mailia!\" sanoi Josephine, viitaten matkaan, jonka\nBrannon sitä varten oli ratsastanut. Hän oli kuullut Bettyn kertovan\nsiitä.\n\n\"Niin\", sanoi Brannon, katsoen häntä vakavasti, \"ettehän tahtone\nkieltää minulta sitä iloa?\"\n\nJosephine nauroi ystävällisesti moitteelle hänen äänessään.\n\n\"Pelkään, että tulette hyvinkin iloiseksi kun lähden\", sanoi hän\ntarkaten Brannonin ilmettä.\n\n\"Enhän toki\" sanoi hän, silmät leimuten, \"te olette ollut erittäin\nmielenkiintoinen.\"\n\n\"Brannon\", sanoi Josephine — sillä kun hän nyt oli lähdössä pois,\ntahtoi hän olla varma siitä, ettei Brannonille jäänyt pahaa mieltä,\nsillä hän muisti sen illan kun Brannon oli pannut kätensä hänen päänsä\npäälle miltei hyväillen, \"oletteko varma, että minä olen mielestänne\nollut ainoastaan mielenkiintoinen?\"\n\n\"Luulen, että siinä on kaikki, Miss Hamilton\", vastasi Brannon katsoen\nhäntä vakavasti silmiin. \"Ymmärrättehän, että kun te vihaatte —\"\n\n\"Vihasin\", oikaisi Josephine.\n\n\"Kun te vihasitte minua\", korjasi Brannon hymyillen, \"niin ei minulla\nollut rohkeutta —\"\n\n\"Brannon\", keskeytti Josephine, \"eikö se ole Betty?\"\n\nBrannonin silmät säihkyivät. Hän punastui, mutta hänen äänensä oli luja.\n\n\"Niin luulen\", sanoi hän. Ja silloin näki Josephine ensikerran\nBrannonin luonteen ystävällisen, inhimillisen puolen. Puna levisi koko\nhänen kasvoilleen, hänen silmänsä elivät ja niissä oli poikamaisen\nhämmästynyt ilme.\n\n\"Jos hän huolii minusta\", lisäsi hän sitten. Josephinen silmät\nkertoivat suloista tietoa ja hän hymyili tyytyväisenä.\n\n\"Miksi ette kysy häneltä, Brannon?\" sanoi Josephine ystävällisesti.\n\n\"Aion tehdä sen\", sanoi Brannon vakavasti. \"Olen ajatellut sitä jo\nkaksi vuotta, mutta näettehän, ettei Betty juuri kehoita siihen.\"\n\n\"Betty ei juokse miesten perässä, Brannon.\"\n\n\"Se on totta!\" sanoi Brannon, ihaillen Bettyn aitoutta naisena. \"Betty\non tyttöjen tyttö, eikö niin, Miss Hamilton?\"\n\n\"Jos minä olisin mies, niin pitäisin häntä suuressa määrässä\ntavoiteltavan arvoisena, Brannon\", sanoi Josephine hymyillen. \"Ja\",\njatkoi hän kuivasti, \"minä olisin hyvin levoton siitä, että joku toinen\nmies ennättäisi pyytää häntä ennen minua. Teillä on toivoa, Brannon.\"\n\nBrannon oli kiitollinen ja poikamaisen iloinen. Hän loi Josephineen\nsellaisen silmäyksen, että se sai hänen sydämen lyömään kiivaammin ja\nantoi hänen aavistaa, että hän olisi ehkä ollut hyvinkin surullinen\ntäytyessään jättää Brannonille hyvästit, jos kohtalo olisi toisin\nmäärännyt.\n\nMutta mielenliikutus meni pian ohi. Seuraavassa tuokiossa pudisti hän\nBrannonin kättä, sillä hän oli astunut satulasta sanomaan jäähyväiset.\n\n\"Te kai lähdette viiden aikaan?\" sanoi Brannon.\n\n\"Lin Murray valjastaa paraikaa hevosia\", vastasi Josephine \"Lähden\nkymmenen minuutin kuluessa.\"\n\n\"Betty saattaa teitä Willetiin saakka?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Brannon vakavasti. \"Sitten sanon jäähyväiset vasta\nkaupungissa. Lin Murrayhin ei aina ole luottamista.\"\n\nHän jätti Josephinen kuistille ja meni karja-aitaukselle, missä Murray\nvaljasti hevosia.\n\nKymmenen minuutin kuluttua vierivät ajoneuvot kuistin eteen. Brannon\nistui yksin ajajan paikalla. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.\n\nJosephine oli mennyt sisään ottamaan tavaroitaan ja kun Betty tuli\nulos, oli Josephine aivan hänen kintereillään.\n\nBetty oli jo puolivälissä rappuja, ennenkuin hän huomasi Brannonin,\njoka istui ajajan istuimella välinpitämättömän näköisenä.\n\nBetty pysähtyi ja punastui.\n\n\"Brannon\", sanoi hän, \"Missä Murray on? Käskin häntä tulemaan mukaan\nWilletiin!\"\n\n\"Murray on sairas\", vastasi Brannon rauhallisesti, katsomatta Bettyyn.\n\"Eikö ollutkin onni, että satuin tulemaan kotiin äsken?\" lisäsi hän\nkatsoen Bettyyn, jonka posket tulivat yhä punaisemmiksi. \"Sinun olisi\ntäytynyt ajaa kotiin yksin.\"\n\nBetty olisi yhtä hyvin voinut olla yksinkin paluumatkansa\nalkutaipaleen, sillä niin vähän tiesi hän Brannonin läsnäolosta.\nBrannonin keskustelu rajoittui nimittäin vain yksitavuisiin\nmaanitteluihin, hänen ohjatessaan ravakasti juoksevia hevosiaan pimeän\nhämyssä.\n\nMutta Betty ei puhunut enempää itsekään. Heillä oli kummallakin omat\nhuolensa, jotka painoivat heidän sydämiään. He olivat pahoillaan\nsiitä, että nuori Idän nainen, jolla oli ollut aatteita, oli tullut\nSuureen länteen, ja nähnyt siellä aatteittensa murskautuvan kokonaan,\ntullessaan kosketuksiin sen ihmisluokan kanssa, jonka tapaa kaikissa\nyhteiskunnissa, nimittäin lainrikkojien.\n\n\"Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asioihin sillä tapaa\", sanoi Brannon\näkkiä, pukien ajatuksiaan sanoiksi.\n\n\"Niin\", sanoi Betty, ikäänkuin olisi jatkanut keskenjäänyttä\nkeskustelua. \"Siinä hän teki erehdyksen.\"\n\n\"Toisen erehdyksen teki hän vihatessaan minua\", sanoi Brannon. \"Minä\nkoetin —\"\n\n\"Ei hän sitä tehnyt, Brannon.\"\n\n\"Mitä ei tehnyt?\"\n\n\"Ei hän vihannut sinua. Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään. Kun sinä\npuhuit hänen kanssaan kuistilla juuri ennen lähtöä, niin hän sanoi —\"\n\n\"Kuuntelitko sinä?\" syytti Brannon. Hän taivutti itseään Bettyn puoleen\nnähdäkseen hänen kasvojaan hämärässä ja huomasi, että ne olivat\ntulipunaiset.\n\n\"Minä — minä en voinut sille mitään, Brannon. Minä olin näet juuri\ntulossa ulos ja kun minun piti — piti —\"\n\nHän pysähtyi, uteliaana tietämään miksi Brannon huokaisi niin syvään.\n\n\"Miksi sinä noin teit, Brannon?\" kysyi hän.\n\n\"Helpotuksesta\", vastasi Brannon. \"Olen kaksi vuotta koettanut sanoa\nsinulle sen, minkä kerroin hänelle. Luulen, ettei minulla koskaan olisi\nollut rohkeutta siihen.\n\n\"Mutta sinun täytyy, Brannon\", kuiskasi Betty. \"Minä en koskaan\ntyytyisi siihen tietoon, että sinä olet sanonut sen jollekin toiselle\nnaiselle, vaikka minä olisin sen itse kuullutkin —\"\n\nOhjaajan varman käden puutteessa pysähtyivät hevoset vihdoin\ntien vieressä kasvavan tuoreen heinän ääreen. Sillä aikaa kertoi\nmies, jonka rohkeus oli hankkinut hänelle nimen \"Teräs\" tulevalle\nelämänkumppanilleen tuon ikivanhan, tarinan, joka on aina yhtä uusi,\naina sama, tänään ja huomenna ja joka ei tiedä mitään pohjoisesta eikä\netelästä, ei idästä eikä lännestä.\n\n\n\n"]