[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuUHCLoiBt-OSw8Q_SEjG5ORjVWMmaaMkGP-c2Myl5HY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2886,"Saksalaisten sotavankina","Takalampi, Kaarlo",1887,1918,"2886-takalampi-kaarlo-saksalaisten-sotavankina","2886__Takalampi_Kaarlo__Saksalaisten_sotavankina",null,"muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1914,14967,102453,false,72116,[23,24,25],"World War, 1914-1918 -- Naval operations, German","World War, 1914-1918 -- Personal narratives, Finnish","World War, 1914-1918 -- Prisoners and prisons, German",[27,28,29],"Biographies","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Saksalaisten sotavankina: Muistelmia ja kuvia\" by Kaarlo Takalampi is a historical account likely written in the early 20th century. The book details the experiences of soldiers captured during World War I, focusing particularly on their time aboard a ship that is intercepted by a German torpedo boat. The narrative is enriched with personal reflections and vivid descriptions of the environment and interactions among the prisoners and captors.   The opening of the memoir introduces readers to the atmosphere aboard the Finnish steamship \"Uleåborg,\" as it embarks on a journey unaware of the impending threat. Captivating imagery portrays the ship’s passengers and crew preparing for departure, alongside hints of a violent confrontation to come. As the narrative unfolds, the calm setting is shattered by the appearance of a German torpedo boat, leading to chaos as the ship’s passengers are ordered to abandon \"Uleåborg\" and transfer to the vessel. The dramatic scene sets the tone for the book, showcasing the sudden shift from normalcy to the harsh reality of captivity, while also introducing a range of characters who share this harrowing experience. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Muistelmateos kuvaa suomalaisten merimiesten ja matkustajien kokemuksia saksalaisten sotavankeudessa ensimmäisen maailmansodan alussa. Kerronta alkaa höyrylaiva Uleåborgin matkasta Raumalta ja etenee vankeusaikaan Saksassa seuraten vankien arkea ja sota-ajan tapahtumia.","Kaarlo Takalammen''Saksalaisten sotavankina on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2886. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAKSALAISTEN SOTAVANKINA\n\nMuistelmia ja kuvia\n\n\nKirj.\n\nKAARLO TAKALAMPI\n\n\n\nKariston 50 p:n kirjoja N:O 45.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna\n1914.\n\n\n\n\n\n\n      Sotasensuurin hyväksymä 13.-21.XI 1914.\n\n\n\n\nHöyrylaiva \"Uleåborgin\" lähtiessä Raumalta syysk. 7 p:nä illalla klo\n5 tienoissa, ei kellään ollut aavistusta kaikesta siitä, mitä lähinnä\nseuraavat tunnit tuovat mukanaan.\n\nYhtä tyynesti kuin tavallisesti, ryhdytään matkavalmistuksiin.\n\nKeulassa sidotaan ankkurit ja muut irrallaan olevat tavarat.\nKeulaluukku peitetään tralleilla ja purjekangas kiilataan niitten\npäälle.\n\nEnsimäinen ruotelivahti lähtee täyttämään velvollisuuttaan\nkomentosillalle, jossa jo ennestään luotsin ohella on kapteeni ja\ntoinen perämiehistä.\n\nMuut vahdissa olevat matruusit pingottavat tuulensuojapurretta\nylähangan puolelle, jota toimenpidettä perällä, jäissä kylmenevän\npunssin ääressä istuvat matkustajat pahoittelevat, sillä se estää\nheidän näkemästä kaunista auringonlaskua, joka leikkii hiljalleen\naaltoilevilla laineilla.\n\nTuulensuojassa alihangan alla on matkustajista suurin osa. Toisiin\non meri jo tehnyt vaikutuksensa ja pahoinvoinnin merkkejä saa nähdä\nsiellä, täällä. Toiset taas ovat kyyristyneet matkapäällystakkeihinsa\nja huopapeitteisiin, istuen yksin jossakin nurkassa ja taistellen\nmeritautia vastaan tai lukien. Jotkut kävelivät edestakaisin perä-\nja keskikannella ja muuan tuijottaa reilinkiin nojaten hämärtyvälle\nmerelle, joka lupaa pysyä tänä yönä kohtuullisen sävyisenä.\n\nKannella ovat sähkövalot jo sytytetyt. Salonkien suurista akkunoista\ntulvii lukemattomien lamppujen häikäisevä valo. Ruokasalongissa\nistuu muuan ijäkkäämpi herrasmies, wiskygroggia nauttien ja pakisten\ntarjoilijattarien kanssa. Peräsalongin pehmeillä sohvilla lepäilee\nkokonainen seura ja vilkas puhelu, jota hilpeä nauru silloin tällöin\nkatkasee, todistaa ilon olevan ylimmillään.\n\nVäliin näkee tarjoilijattarien tai siivoojattarien, valkeine\nesiliinoineen kiirehtivän poikki kannen ja katoavan salonkeihin.\n\nKeittiön ilmanvaihtotorvista lemuaa voimakkaana valmistuvan ruuan\nhaju, kertoen illallisajan olevan lähellä. Ja siihen viittaa myös\nharjaajapojan ruokaa täynnä olevat höyryävät, suuret valkeat astiat,\njoine hän katoaa keulassa sijaitsevaan \"skanssiin.\"\n\nJa tämän tunnelman voimakaistuttaa ja tekee kiinteäksi koneitten\ntahdikas jyske.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajakkalaivaa lähestyessä havaitaan \"Relandersgrund\" kadonneeksi. Sen\nsijalla on toinen, jonka savutorvi ja muukin ulkonainen varustelu\nosoittavat sen höyrykoneilla käyväksi. Se on kauttaaltaan punainen.\n\nLuotsilippu nostetaan keulamastoon.\n\nMajakkalaivasta lähtee soutovene ulos merelle. Se suuntaa kulkunsa\nsuoraan \"Uleåborgin\" reitille.\n\nKomentosillalta soivat merkinantokellot konehuoneeseen. \"Uleåborg\"\nhiljentää vauhtiaan.\n\nNuoratikkaat lasketaan välikannen keulaportista. Luotsi saapuu sinne.\n\nLuotsivene on jo kohdalla. Laivan koneet seisovat. Köysi viskataan\nveneeseen. Vene tempautuu mukaan. Luotsi hyppää siihen tikkaista.\nKöysi heitetään irti. Voimakkaat kädet tarttuvat airoihin. Vene etenee\nmajakkalaivaa kohti.\n\nMerkinantolaitteet soivat konehuoneessa. Koneet alkavat taas jyskiä.\nPotkuri pieksee vettä vimmatusti. Keulassa kohisevat korkeat kuohut.\n\nMajakkalaiva jää jälkeemme. Se pienenee.\n\nEdessä ja takana aaltoilee silmänkantamiin aava meri, jonka\nlänsipuoliskolla leikittelee yhä voimistuva iltarusko.\n\n\n\n\nII\n\n\nKello on kahdeksan.\n\nVahti lyö laivan keulakellolla kahdeksan lyöntiä.\n\nMerivahti vaihtuu.\n\nPimeys levittäytynyt meren yli. Taivaanrannalla on iltaruskosta jälellä\nvain loistava purppuran punainen viiva. Taivas on vetäytynyt pilveen.\n\nMerkkivalot laivan mastoissa ja molemmilla sivuilla ovat sytytetyt.\n\nTähystäjä asettuu paikalleen kokkaan. Uusi ruotelivahti lähtee\nkomentosillalle ja saatuaan kurssin, vapauttaa edeltäjänsä.\n\nEdellinen vahtijoukkue menee \"skanssiin\" ja ryhtyy aterialle. Vähän\najan kuluttua astuvat nokiset lämmittäjät poikki keulakannen ja\nkatoavat omaan skanssiosaansa.\n\nMatkustajat viipyvät vielä kannella. Melkein kaikki ovat ulkona.\n\nÄkkiä katkasee hiljaisuuden tähystäjän karkea ääni keulassa:\n\n— Epämääräistä valontuiketta suoraan edessä.\n\nÄäni kuolee pois. Kaikki on taas hiljaista.\n\nKukaan ei tähän huutoon erikoista huomiota kiinnitä. Tällaisia valoja\nnäkyy merimatkoilla useimmiten lukemattomia. Ainoastaan komentosillalla\nkoetetaan etsiä esinettä, josta se lähti.\n\nMitään epäilyttävää ei näy. Valo on kadonnut kokonaan.\n\nKuletaan edelleen täyttä vauhtia Gefleä kohden. Nopeus yksitoista\nsolmunväliä. Laiva keikkuu hiljalleen. Ollaan noin kaksikymmentä\nmeripeninkulmaa. Raumalta. Kello on yhdeksän.\n\nÄkkiä sukeltaa pimeydestä esiin tumma laiva, ilman merkkivaloja. Se\nkulkee pysähtymättä nopeasti sivutsemme ja katoaa jäljettömiin.\n\nSe oli sotalaiva. Torpeedovene. Sen voi nähdä.\n\nTämä äkkinäinen salaperäisen laivan näky herättää hämmästystä.\n\nMitä lajia laivaa se oli? Venäläinenkö vai vihollislaiva?\n\nMutta kun se noin yhtäkkiä katosi, edes seisauttamatta laivaamme,\nrauhoitutaan.\n\nEhkä se oli venäläinen, joka kävi ottamassa selvää laivastamme ja\nnähtyään, että se oli suomalainen, poistui.\n\nMutta se on erehdys. Kotvasen kuluttua se ilmestyy uudelleen pimeästä\nja tuikaten sähkövalolaitteella antaa merkkejä jonnekin.\n\nSe pysähtyy laivamme alihangan puolelle, aivan viereen.\n\nSe on saksalainen!\n\nSaksalaiset komentosanat huudetaan suhahtavalla räiskinällä.\n\n\"Uleåborgille\" annetaan määräyksiä.\n\n— Koneet seisomaan!\n\nKäskyä totellaan.\n\n— Kaikki kannelle.\n\nSalaman nopeudella kiidätetään sana kaikkialle.\n\n— Saksalainen torpeedovene on täällä!\n\nKaikki kannelle!\n\nSyntyy hämminki. Juostaan, huudetaan. Toiset ryntäävät hytteihinsä ja\ntempaavat mukaansa minkä ensin käteensä saavat. Vuoteille ehtineet\nhyppäävät ylös. Pukeutuvat kiireesti. Kuuluu naisten itkua ja valitusta.\n\n— Kannelle, kannelle! kuuluu huutoja.\n\nJa kaikki ryntäävät kannelle.\n\nSaksalaisten komennussanat räiskivät edelleen. — Joku upseereista\ntorpeedolaivalla puhuu ruotsia. — Jokaista määräystä on täsmälleen\ntoteltava. Kaikki käy kuin lentäen.\n\nTyynenä ja rauhallisena toistaa laivamme kapteeni määräykset. Hän\nkoettaa rauhoittaa väkeään ja matkustajia.\n\n— Mitään vaaraa ei ole. Malttia vain!\n\nTorpeedovene kiinnitetään \"Uleåborgin\" sivulle. Portit avataan. Silta\nasetetaan torpeedoveneestä laivallemme.\n\n— Kaikkien on tultava torpeedoveneeseen, kuuluu määräys.\n\nRiennetään hakemaan matkahuopia. Joku matkustajista yrittää laahata\nmuassaan suuria matkakorejakin.\n\nTorpeedoveneelle siirto alkaa.\n\n— Naiset ensiksi! huudetaan\n\nTorpeedoveneellä otetaan vastaan. Toinen toisensa perästä siirrytään\nkeinuvaa siltaa myöten \"Uleåborgista\". Ensin matkustajat, sitten\nnaiset, miehistö ja kapteeni viimeisenä.\n\nJuoksujalassa tarkastavat saksalaiset upseerit laivan.\n\n— Onko ketään?\n\n— Ei ole!\n\nHekin poistuvat. Silta otetaan pois. Köydet irrotetaan.\n\n\"Uleåborg\" seisoo paikallaan. Koneitten jyske on tauonnut. Sen aivot\neivät enää ajattele, sen sydän ei tyki. Yksin, hyljättynä seisoo se\ntuossa sivullamme ja laineet leikkivät sen valkoista kylkeä vastaan. Se\non täydessä valaistuksessaan. Salongeista, venttiileistä ja kannelta\nloistaa keltainen valo. On kuin sen tyhjissä suojissa juhlisivat\nnäkymättömät olennot.\n\nTorpeedoveneen konehuoneeseen annetaan merkki. Kellot soivat. Koneet\nalkavat surista. Ensin hiljaa, sitten voimakkaammin.\n\nTorpeedovene jättää \"Uleåborgin\". Se jää paikalleen.\n\nMikä on oleva sen kohtalo? Tuonneko se jätetään noin ajelehtimaan?\nLukemattomia kysymyksiä satelee.\n\nNaiset ovat kuletetut peräsalonkiin. Heille tarjoillaan hedelmiä,\nmakeisia. Heille lausutaan kohteliaisuuksia ja pyydetään pysymään\nrauhallisina.\n\nMutta äkkiä kuulevat he koneitten surinan taukoavan, potkurien\nseisahtuvan?\n\nMiksi?\n\nHe kuulevat miten ylhäältä kannelta kuuluu komentosanoja ja sitten\nperällepäin suuntautuvia askeleita. Lukemattomia askeleita jalkojen\ntöminää.\n\nMitä se merkitsee?\n\nTuodaanko koko väki tänne?\n\nEi, ovi ei avaudu. Ketään ei näy..\n\nHeidän jännityksensä kasvaa.\n\nSamassa pamahtaa kanuuna. Pamahtaa toinen, kolmas...\n\nHerra jumala! Ovatko venäläiset laivat täällä? Me olemme hukassa.\nPohjaan ne meidät ampuvat. Armotta. Ei tällainen pieni torpeedovene\njaksa puoliaan pitää.\n\nNaiset ovat epätoivoissaan. Toiset jo itkevät. Mutta heitä tullaan\nlohduttamaan.\n\nHeillä ei ole mitään vaaraa. Se on \"Uleåborgia\" kun vaan\nviimeistellään...\n\nNiin, höyryl. \"Uleåborgia\" viimeistellään.\n\nSe seisoo noin sadanmetrin päässä torpeedoveneestä. Valonheittäjä\non suunnattu siihen. Sen valkoinen runko ihan hohtaa kirkkaassa\nvalaistuksessa.\n\nTorpeedolaivan keulakanuuna on suunnattu siihen. Kuuluu paukaus. Tykki\nsylkee tulta. Kuula iskee \"Uleåborgin\" keskiosan vesirajaan. Vesipatsas\nnousee ilmaan.\n\nTaas paukahtaa tykki. Taas sylkee se tulta. Taas nousee vesipatsas\nvedestä.\n\nTuntuu kuin vanha \"Uleåborg\" vavahtaisi. Mutta yhä se seisoo\npaikallaan, yhä loistavat valot kannelta, salongeista, venttiileistä.\nOn kuin se uhmaisi näitä uuden ajan murhaavia ampuma-aseita.\n\nTykit paukkuvat. Kuulat iskevät kivakasti valkoiseen runkoon.\n\nNe ovat kai särkeneet jonkun putken. Höyryä tulvii sankkoina pilvinä.\nRäjähtääkö pannu?\n\nKaikkien silmät ovat nauliutuneet \"Uleåborgiin\". Odotetaan\njännityksellä.\n\nMitään räjähdystä ei kuulu, ei näy.\n\nSeuraavat laukaukset suunnataan perään. Tuli leimahtaa valloilleen.\nPaksuja savupilviä alkaa vyöryä esiin. Tuli leviää keskikautta\nkohti. Se nousee korkealle, leimahtelee. Nuoleskelee mastoja ja\npelastusveneitä aurinkokannella.\n\nYhtäkkiä vaikenevat kanuunat. Kaikki on hetkisen ääneti. Tunnelma on\nmelkein juhlallinen.\n\nYhä korkeammalle kohoavat liekit palavalla laivalla. Ne tunkeutuvat\nyhä keulemmas. Sytyttävät ruokasalin. Hurjalla riemulla hypähtävät ne\nkorkealle ja heittävät heijastettaan öiselle taivaalle ja synkkään\nmereen.\n\nKaikkeen tähän on kulunut noin puolisen tuntia: kaappaukseen\nkaksikymmentä minuuttia, laivan tuhoamiseen loput.\n\nTaas alkavat torpeedoveneen koneet surista. Niiden surina yltyy. Kokka\nviiltää vettä suurin lainein. Nopeus on huimaava. Jotkut arvelevat\ntehtävän ainakin kolmekymmentä solmunväliä. Etelään on kiire.\n\nYö kirkastuu. Pilvet hajaantuvat. Tähdet alkavat tuikkia kirkkaina.\nKuun silta läikkyy hopeaisissa laineissa. Ennen aamua on oltava\nItämerellä.\n\nMutta palavasta \"Uleåborgista\" eivät silmät erkane. Kaikkien katseet\nseuraavat sitä. Laiva pienenee pienenemistään. Näky on juhlallinen ja\nvaltava, mieleenpainuva.\n\nMuitten kanssa seuraa katseillaan palavaa laivaa vanha koneenkäyttäjä.\nHän on palvellut sitä kuusitoista vuotta. Kokenut sen kanssa myrskyt\nja tyvenet. Se on tullut hänelle rakkaaksi ja läheiseksi. Se on tullut\nhänelle osaksi elämäänsä. Kuutenatoista pitkänä vuotena ehtii jo\nkiintyä johonkin.\n\nNäky koskee häneen syvästi. Tuskan tunne syöksyy hänen ylitsensä kuin\nhyökyaalto.\n\nJa tuo vanha, suuri ja lihava mies, jonka tunteet luulisi pitkäaikaisen\nmerielämän, mukavuuden ja monivaiheisten kokemusten paaduttaneen, itkee.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKaikki se mikä tähän asti on tapahtunut on pitänyt meitä ankarassa\njännityksessä. Ja vaikka nyt tuleekin pieni väliaika, jolloin\nuskallamme kotvasen hengittää, väijyvät meitä kuitenkin alituisesti\ntulevaa kohtaloamme kysyvät ajatukset. Ei tietysti kaikkia. Useat\nottavat asian sangen huolettomasti ja nauravat...\n\nIstumme vähäisillä matkatavaroillamme komentosillan takana olevan\nsuuren savutorven suojassa ja kuuntelemme koneitten surinaa suurista\nilmanvaihtotorvista.\n\nSiinä on kirjavaa joukkoa. Vanhoja ja nuoria. Itävaltalaisia,\nsaksalaisia, ruotsalaisia, mutta eniten suomalaisia.\n\nUteliaina tarkastelevat meitä torpeedoveneen matruusit.\n\nEnsi hämmästyksestä toivuttua, aletaan pakista.\n\nTupakka muistui mieleemme ensi hätään.\n\n— Uskaltaakohan täällä polttaa? kysyy hintelä ja luiseva timperi\nparastelaisruotsillaan. Hän on ankara tupakkamies.\n\n— Tottakai, koska matruusitkin polttavat.\n\n— Niin, ja olemmehan mekin matruuseja, pilailee ensi matkaa muassa\noleva jungmanni,.\n\nTimperi kaivaa \"Työmies\"-savukkeen taskustaan ja tunkee sen pitkien\nsuippokärkisten viiksiensä väliin. Luotsioppilas, jonka ikä lähentelee\njo kuuttakymmentä, mutta jonka suuri vatsa ja pulleat posket kertovat\nelämän mukavuuden rakkaudesta, ei ole unohtanut sikarejaan. Hän purasee\npoikki pään ja jakaa tulen timperin kanssa. Toisella perämiehellä ei\nole ainoatakaan savuketta. Hän, joka toisinaan koetti ajaa tahtoaan\nläpi nyrkkivoimalla, mutta joka tavallisesti aina sai matruuseilta\nselkäänsä, saa samaten kuin muutkin, jakaa savukkeet niitten kanssa,\njoilla sellaisia on.\n\nTämä huomaavaisuus hellyttää häntä. Hän tahtoo näyttäytyä\nsolidaariselta. Ja selittää:\n\n— Nyt emme enää ole perämiehiä ja matruuseja. Emme päälliköitä ja\ntyöläisiä. Me olemme vankeja. Kaikki yhdenvertaisia.\n\nSavukkeitten jakoa jatkuu. Tulitikut välähtävät. Ne luovat voimakkaan,\npunaisen heijasteen ahavoittuneille kasvoille ja känsäisille käsille.\nMutta ne sammuvat heti. Pimeässä välkkyvät vaan hehkuvat savukkeitten\npäät, kuin vaanivat peikonsilmät ja kevyt savu nousee joukostamme\nilmaan.\n\nEnsimäinen perämies, joka ei ole tottunut suuriin ponnistuksiin ja\nmielenliikutuksiin, ja jonka komea vartaloja miellyttävä käytös,\nulkonäkö ja huikenteleva luonne ovat tehneet hänestä Don Juanin, nousee\nkalpeana komentosillalle. Hän näyttää olevan peloissaan.\n\n— Mitä hän siellä tekee? kysytään.\n\n— Ehkä vaativat häntä luotsaamaan?\n\n— Kyllä ne tuntevat paremmin nämä vedet kuin perämies, selittää luotsi,\njota \"förstederska\" kutsuu maailman kilteimmäksi mieheksi, huolimatta\nsiitä, että hän on naimisissa, eikä koskaan sylje lasiin, joka hänelle\ntarjotaan.\n\nMeitä alkaa vähän pelottaa. Ehkä on sittenkin jotain tekeillä?\n\nEhkä voivat venäläiset väijyä jossain Ahvenanmaan saaristossa, ja\nhyökätä esiin sivuuttaessamme ne? Tai ehkäpä täällä on jossain miinoja,\nja mikä kamala kohtalo olisi seurauksena, jos sellaiselle ajettaisiin?\n\nMutta yö on kylmä. Raikas tuuli puhaltaa läpi ohueitten pukimien.\nKaikki eivät ole osanneet varustaa itseään paksuilla päällystakeilla,\nkuten molemmat luotsit, ensimäinen koneenkäyttäjä, eräs lämmittäjä ja\nminä.\n\nPuuttuupa toisilta aivan tarpeellisimmatkin. Tai sitten ovat\nhuonoimmissa työpukimissa. Mutta onneksi ovat toiset varustaneet\nitseään useimmilla vaatekerroilla, joita sitten jakelevat\nhädänalaisille.\n\nPukeutumishommissa aletaan aprikoita koituneita vahinkoja.\n\nJokainen voi sormellaan osoittaa mitä on jäänyt jälelle. Eikä se paljon\nole.\n\nSuurin osa lohduttaa itseään seuraavalla köykäisellä lohdutuksella:\n\n— Minulta meni kaikki! Kaikki, jok'ikinen vaatepala!\n\nSitten alkaa yksityiskohtainen luetteleminen. Vaatekertoja, housuja,\ntakkeja, alusvaatteita, kultaa, hopeaa, arvoesineitä, työtodistuksia\nj.n.e. loppumattomiin. Osa laivan kirjojakin on jäänyt.\n\nKeittiömestari sai jo toistamiseen pistää valkeat virkapukunsa\nsellaiseen pesoon, josta niitä ei koskaan saa, nauraa eräs joukosta.\n\n— Ja kapteeni, hänelle surkeasti kävi! Kokonaista _seitsemänkymmentä_\nparia sukkia kalojen lämpimiksi, selitti toinen.\n\nTiedonantoja jos jonkinlaisia satelee.\n\n— Mutta \"förstille\" (ensim. koneenkäyttäjä) kävi vielä hullummin.\nKolmesataa markkaa vetehiselle. Puhdasta rahaa, jolla olisi saanut\njo aimo humalan viikon päiviksi! nauraa hytkyttää eräs aito\nhämäläispiirteinen lämmittäjä, jonka vahvin puoli on veden ihailu.\n\n— Ja ajatelkaas, puhuu pehmeäkielinen ja pullea keittiömestari, miten\ntarkka \"förstäderska\" tahtoi olla. Hän poimi tyhjään käsilaukkuunsa\nainoastaan parin vanhoja kenkiä.\n\nSiinä pakistessa tulee jollekin mieleen ruuat.\n\n— Ai, huudahtaa keittiömestari naismaisella eleellä, hellalle jäi\nkinkku käristymään. Se unohtui kun huusivat...\n\nTällainen äkkinäinen, hämmästyksen sekainen tunteenpurkaus herättää\nyleistä iloa ja keittiömestarin kinkku-juttua venytellään pitkin ja\npoikin.\n\nKestää sitä juttua. —\n\nSillävälin on eräs torpeedoveneen matruuseista lähestynyt\nmeitä. Näyttää kuin häntä vaivaisi uteliaisuus. Hän tiedustelee\nkansallisuuttamme.\n\n— Oletteko ruotsalaisia, koska puhutte ruotsia?\n\nSuurin osa matruuseista on kotoisin Paraisilta.\n\n— Ei, suomalaisia.\n\n— Mutta ettehän te suomenkieltä puhu?\n\n— Ei.\n\n— Eikä se ole venättäkään. Eikä suomenkieltä?\n\n— Ei. Hävettää sanoa, etteivät suomalaiset osaa suomea.\n\nMatruusi hymyilee.\n\n— Mutta eikö laivanne ollut venäläinen? kysyi hän uudelleen.\n\n— Ei, kyllä se oli suomalainen, kotoisin Helsingistä. Suomalaiset\nlaivat purjehtivat Venäjän kauppalipun alla.\n\nHän on tyytyväinen saamiinsa selityksiin. Nyt saan minä vuorostani\ntilaisuuden tiedustella asioita huonolla saksankielen taidollani.\n\n— Minne meitä viedään?\n\n— Risteilijä Augsburgille ja sillä Danzigiin.\n\nMinua huvittaa saada tietää vielä torpeedoveneen numero.\n\n— Kaksikymmentäviisi, hän vastaa.\n\nSamassa kulkee ohitsemme komentosillalle upseeri ja muutamia\nmatruuseja. Puhuttelemani matruusi vetäytyy takaisin.\n\nSelitän tovereilleni mitä olin saanut tietää.\n\n— Mukava, ilmainen huvimatka, nauraa eräs joukosta.\n\n— Kansimatkustajina, leikkaa toinen.\n\nRaittiissa öisessä meri-ilmassa virkistämme itseämme edelleen enemmän\ntai vähemmän tilaisuuteen sopivilla kokkapuheilla, joita seuraavat\nnaurunräjähdykset. Raskas, painostava ja jännittynyt tunnelma on\nmelkein kadonnut.\n\nVihdoin palaa ensimäinen perämies komentosillalta. Hänen on vastattava\nlukemattomiin kysymyksiin.\n\n— Miksi ne vaativat sinne?\n\n— Täytyikö siellä luotsata?\n\n— Vaativatko jotakin tietoja muista suomalaisista laivoista?\n\nHän on tyyten rauhoittunut ja vastaa:\n\n— Ei, minun oli selvitettävä vain laivan paperit.\n\nHän jatkaa matkaansa laivan perään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello puoli kaksitoista kiintyvät katseemme laivan savutorvissa oleviin\nmerkinantolaitteisiin. Niissä alkaa punainen sähkölamppuvyö kipinöidä.\nTorpeedo ilmoittaa nähtävästi tulostaan.\n\nKuletaan edelleen täyttä vauhtia.\n\nPienen ajan kuluttua alkaa etäämpää näkyä suuri sotalaiva.\n\nSe on risteilijä Augsburg.\n\nKuin autiolle saarelle rakennettu linnoitus kohoaa se merestä\nkuutamossa. Se on kauttaaltaan vehreän harmaa. Uhkaavina nousevat\nsuuret tykit keulassa, sivuilla ja perässä. Kaikista kolmesta\nsavutorvesta tupruaa mustaa savua ilmaan.\n\nSinipukuisia matruuseja seisoo laivan syrjät ja keulakansi mustanaan.\nAlipäällystön viheltimet soivat. Matruuseja juoksee edestakaisin.\nKomennussanoja alkaa erottaa.\n\nKohta on torpeedovene aivan risteilijän sivulla. Laivat kiinnitetään\ntoisiinsa köysillä. Kulkusilta asetetaan toisesta toiseen.\n\n\"Uleåborgin\" väestö ja matkustajat saavat marssia risteilijälle.\n\nKun kaikki ovat risteilijällä, irrotetaan torpeedovene.\n\nEteenpäin kulku alkaa. Risteilijä kulkee edellä. Torpeedovene seuraa\nsitä parinkymmenen metrin päässä alihangan puolella.\n\nKauan ei tarvitse seisoa kannella. Naiset erotetaan ja kuljetetaan\njonnekin.\n\nMiehet taas viedään kiertoteitä kannen alle.\n\nRiippumatoissa, jotka ovat kiinnitetyt kattoon, makaa jo suuri joukko\nmiehiä. Koko keula on täynnä riippumattoja.\n\nRiippumattojen alle on meille levitetty purjekangas. Kyyryssä seljin\nlevittäydymme purjeelle ja laskeudumme istualleen toinen toisemme\nviereen, niin tiheään kuin suinkin mahdollista. Toiset taas tyytyvät\nistumaan tynnyreille ja pakkilaatikoille.\n\nValkeaan matruusipukuun puettu, meitä opastava matruusi selittää —\nenglannin ja saksankielellä, että jos jotakuta nälittää, on saatavana\nkeksejä ja vettä.\n\nMelkein kaikki lähtevät noutamaan keksejä itselleen. Mutta ne ovat\nkivikovia. Helpolla ei tavallisilla hampailla saa niistä irti.\n\nKummaksemme havaitsemme, etteivät riippumatoissa makaavat ole laivan\nväestöä. Ne ovat siviilipukuisia. On niin muodoin täytynyt tapahtua\nkaappaus jo ennen meitä.\n\nValkopukuinen matruusi kertookin meille, että ne ovat englantilaisia.\nHöyryl. \"Gauthiod\" oli matkallaan pysäytetty ja sieltä viety kaikki\nenglantilaiset matkustajat. Kolmekymmentä kuusi luvultaan.\n\nOn jo myöhä. Kello taitaa lähetä kahta aamulla. Epämukavalla\nmakuusijalla, jossa tuskin on tilaa istumiseen koettaa itse kukin\nnukahtaa. Ja useat onnistuvatkin tässä yrityksessään.\n\nToisille taas ei uni maita. He koettavat kuluttaa aikaansa puhelemalla\nvahtien kanssa, joina on nuorempi upseeri ja matruusi. Kummatkin ovat\nvarustetut ladatuilla revolvereilla, joita kantavat vyöllään.\n\nHe ovat ystävällisiä ja kohteliaita ja vastaavat mielellään heille\ntehtyihin kysymyksiin.\n\nTässä öisessä keskustelussa saamme tietää, että laiva oli juuri\njättämässä Pohjanlahden, kun siltä havaittiin \"Uleåborgin\" valot.\nTällöin annettiin määräys torpeedovene n:o 25:lle ja se lähti ottamaan\nselvää mikä laiva siellä oli liikkeellä.\n\n— Jos, sanoivat vahdit, \"Uleåborg\" olisi taas kulkenut sammutetuin\nvaloin, kuten \"Gauthiod\", ei sitä olisi havaittu ollenkaan.\n\n— Mutta merilakihan kieltää laivojen liikkumasta ilman merkkivaloja.\nSehän on suorastaan rikos yleisiä säädöksiä vastaan.\n\n— Sota-aika, vastataan.\n\nKapteenin menettelylle annetaan kuitenkin täysi tunnustus. Hän on\nmenetellyt siten kuin kapteenin, joka on vastuussa miehistönsä ja\nmatkustajien hengistä, täytyy menetellä. Kulkea ilman merkkivaloja,\nolisi voinut olla toiselta puolen suuri riski...\n\nSamaa mielipidettä kannattavat kaikki.\n\nHiljalleen hipuu yö. Virkempienkin päät alkavat nuokkua ja retkahtavat\nrinnalle myöhäisemmillä aamutunneilla.\n\nPäivän sarastaessa on kaikkein noustava ylös. Englantilaiset kiipeävät\nriippumatoistaan. He ovat merimiehiä. Sen huomaa jo ensi silmäyksellä.\n\nHaastamme puhetta. He kertovat saman kuin mitä jo aikaisemmin olemme\nsaaneet tietää. He olivat matkalla Venäjältä, jonne heidän laivansa oli\njäänyt, kotiinsa. Matkan katkasi kuitenkin saksalaiset. Ja täällä he\nnyt ovat. Sille ei mitään mahda.\n\nMeidän on lähdettävä kannelle. Aamu on kostea ja kylmä. Värisyttää.\nOnkin jo syksy. Kahdeksas syyskuuta.\n\nSuomalaiset saavat haltuunsa ylähangan puolen keulakannesta.\nEnglantilaisille annetaan taas vastakkainen puoli kävelypaikaksi.\n\nKaikenlainen kanssakäyminen englantilaisten kanssa kielletään. Samoin\npoistuminen määräpaikalta.\n\nKotvan kuluttua käsketään meidät taas alas keulahyttiin, jossa olemme\nyömme viettäneet. Se on nyt järjestetty ruokailuhuoneeksi. Riippumatot\novat poissa. Samoin purjeet lattialta. Kaksi pitkää pukkipöytää,\nsamallaisine penkkeineen, on sijotettu keskelle kantta.\n\nNiitten ympärille asetutaan.\n\nKahvisammiot on jo tuotu sisälle. Meille jaetaan miehistön\nruoka-astiat. Maissikorppuja, samoja joita saimme yöllä, tuodaan\npöytään. Samoin margarinia. Mustaa kahvia, ilman kermaa tai edes\n\"milkkiä\" ja ilman sokeria tarjoillaan. Hyvää se ei ole, mutta\naamutuimaan erinomaista.\n\nKapteeni ja luokkamatkustajat saavat nauttia aamukahvinsa\nkansiupseerien ruokailuhytissä. Alipäällystö ja naiset taas\nkonepäällystön ruokailuhytissä.\n\nAamukahvin jälkeen noustaan keulakannelle. Kapteeni, luokkamatkustajat\nja naiset saavat jäädä peräkannelle. Kaikkien muitten on oltava\nkeulassa.\n\nAurinko alkaa kiivetä jo taivaalle. Kevyt auer pakenee sitä, Värit\nkirkastuvat ja voimistuvat. Mutta aamutuuli on vielä kostea ja kirpeä.\nYökasteen jäljeltä on kansi märkä. Kaikki vaara on jo ohi. Ollaan\nItämerellä. Risteilijä kulkee vähääkään keikkumatta eteenpäin, aivan\nkuin se täydelleen hallitsisi merta.\n\nTorpeedovene seuraa sitä yhä. Merkkilippukieltä puhutaan. Nähtävästi\nkoskevat tiedonannot yöllistä seikkailua.\n\n\n\n\nIV\n\n\nGottlantia lähetessämme klo 8 aikaan aamulla alkaa eteläiseltä\ntaivaanrannalta näkyä merenpintaa pitkin itäänpäin ajautuvaa savua.\n\nSiellä täytyy olla laivoja.\n\nAivan oikein. Hiljalleen nousee merestä raakapuulla ja tähystyskorilla\nvarustettuja mastoja, sitten savutorvia ja vihdoin kokonainen sarja\njykeviä laivanrunkoja. Kaukaa katsoen näyttävät ne olevan yhdessä\nrivissä. Suurimmat itäisellä sivustalla, pienemmät lännessä.\n\nSilhuetteina piirtyvät ne kirkasta aamutaivasta vastaan. Niitten\nyksityiskohtia ei näy. Suurina, jättiläispiirteisinä massoina kohoavat\nne merestä. Ne ovat kahdenkymmenen vuosisadan mammutteja, teräksisiä\nmammutteja, tulta sylkeviä mammutteja, joitten ääni on jyrisevä\nja uhkaava ja viha mammutin vihaa kammottavampi. Ne ovat meren\njättiläisiä, jotka eivät pelkää sitä sen ärjyessä, jotka tyyneinä ja\nrauhallisina liikkuvat sillä, hallitsevat sitä.\n\nNe lähenevät. Suurenevat. Yksityiskohdat alkavat vähinerin erottua.\nNiitä on seitsemäntoista. Yhdeksän suurempaa, muut pienempiä.\n\nSignaalilaitteet ja sähkölennätin toimivat. Eri laivojen mastokoreissa\nvilkutellaan valonheittäjillä. Augsburgilla vastataan. On kuin\nsähkönuolia viskottaisiin ylös taivaalle...\n\nKello yhdeksän tienoissa saavutetaan laivasto.\n\nSe kulkee hiljaista vauhtia etelään. Ei kuitenkaan yhtenäisenä\nsuorana viivana, kuten etäämpää näytti, vaan kaakkoisesta luoteiseen\nsuuntautuvassa viivassa. Torpeedoveneet viimeisenä.\n\nItäistä syrjää pitkin höyryää \"Augsburg\" kaikkien ohi. Vasta viimeisen\nrinnalla hiljentää se vauhtiaan.\n\nSe on amiraalilaiva. Sen mastossa liehuu Saksan laivastolippu.\n\nLaivamme komentosillalla tarttuu upseeri huutotorveen. Lyhyin ja selvin\nsanoin kertoo hän matkan tuloksen. Lippukielellä puhutaan ahkeraan. Kun\nraportti on annettu huudetaan amiraalilaivalta:\n\n— Tehtävä on hyvin suoritettu!\n\nToiset väittävät huutajan olevan keisari Vilhelmin pojan, prinssi\nHenrikin.\n\nSenjälkeen kiihtyy taas Augsburgin vauhti Se jatkaa matkaansa suoraan\neteenpäin. Se sivuuttaa amiraalilaivan. Eskaderi sitävastoin suuntaa\nkulkunsa kaakkoiseen ilmansuuntaan, edeten ja pieneten, lopulta\nkokonaan kadoten näköpiiristämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko aamupäivän joutiloidaan kannella. Toiset marssivat edestakaisin.\nToiset ovat kyyristyneet suuren savutorven suojaan ja koittavat\nsiitä lähtevässä lämmössä paikata rikkinäiseksi jäänyttä yöuntaan.\nErittäinkin pienille, viluisille harjaajapojille, Kalleille — kuten\nheidän yleinen ja yhteinen nimensä kuuluu — ja lämmittäjille on\ntämä nurkkaus tervetullut paikka. Muutamat istuvat taas jykevillä\nrantapollareilla ja eräs nojaa heidän takanaan reilinkiin.\n\nViimeksimainitussa ryhmässä on vilkas keskustelu käymässä. Puhutaan\nvielä \"Uleåborgista\". Eräs miehistä selvittelee parhaillaan villiä\nmielikuvaa.\n\n— Ajatelkaa, pojat, miten kamalata olisi ollut, jos joku olisi jäänyt\nammuttavaan laivaan?\n\n— Hirvittävä tapaus, myöntää reilinkiin nojaava mies lakoonisesti.\n\n— Mutta ei keulassa mitään vaaraa olisi ollut, huomauttaa toinen\nistujista. Sehän säilyi tulelta niin kauan kuin laiva oli nähtävissä.\n\n— Se on totta, myönsi ensin mainittu.\n\n— Olisikin pitänyt piiloutua jonnekin, uhmailee taas toinen istujista.\nEivät olisi saksalaiset löytäneet. Pari miestä esimerkiksi. Ja kun\ntorpeedo olisi lähtenyt, olisi ottanut pelastusveneen ja alkanut soutaa\nRaumaa kohden...\n\nHullu, mutta mieltäkiinnittävä tuuma, vahvistaa reilinkiin nojaava mies.\n\nKeskustelevien ympärille on kasaantunut kuuntelijoita.\n\n— Mutta, katkaisee puheen eräs kuuntelijajoukosta, jota seikkailuhalu\nja intomielisyys ei ollut vielä sokaissut, mutta jos veneet olisivat\nehtineet palaa sitä ennen? Miten sitten?\n\nMutta keskustelevat nuorukaiset, jotka vielä ovat melkein\nintiaaniromaanien lukuijässä, eivät anna myöten.\n\n— Siinä tapauksessa olisi löytänyt ehkä jonkin pelastusrenkaan tai\nkorkkivyön tai...\n\n— Tai pahimmassa tapauksessa voidrittelin (Uleåborg oli voilastissa),\nnauraa eräs toinen kuuntelijoista.\n\nJuttua kestää. Yhä merkillisimpiä päähänpistoja esiintuodaan. Toiset\ntekevät pilaa puhelevien kustannuksella.\n\nVihdoin tulee päivällisaika.\n\nMeidät johdetaan ruokailuhyttiin. Istutetaan taas pitkien pöytien\nääreen. Ruoka-astiat jaetaan.\n\nRuokaa tuodaan suuressa sammiossa. Se on puurontapaista. Siinä on\npippuria ja ryytejä niin runsaasti, että kitalakea kirvelee.\n\nRunsaasti sitä kukin kuppiinsa ammentaa. Mutta harvat kolmesta\nkauhallisesta kolmea lusikkaa enemmän syövät.\n\nJoku joukosta huutaa:\n\n— Syökää, pojat, hyvää ruokaa.\n\nParastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta\nvääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.\n\n— Ei ole ihmisruuaksi, sanoo eräs joukosta.\n\n— Tuskimpa suomalainen maatiaissikakaan tällaista söisi, leikkaa toinen.\n\nNauretaan. Kaunista ruokapöytäpuhetta!\n\nMutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja\nkummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.\n\nSyötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten\nruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?\n\nIltapäivä kuluu samallaisessa marssimisessa kuin aamupäiväkin.\n\nNaisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy\nmeitä nyt tervehtimässä.\n\nHe ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat\ntosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala\nkeulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset\neivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta \"trissa\"\nei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa\nedestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön\ntätä surkeutta, ja toivoneet olevansa \"Uleåborgissa\"... Mutta toista\noli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä\nherkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin...\nNiin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja\nlyijykyniä... Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.\n\nHe olivat hirveästi ihastuneita saksalaisiin upseereihin.\n\n— Senkötähden, huomauttaa eräs joukostamme tehdyllä\nmustasukkaisuudella, senkö tähden on meidät kokonaan unohdettu tänne\nkeulaan yksin?\n\nMyöhemmin iltapäivällä kuletaan läpi hiililaivavyöhykkeen.\n\nKaukana ei enää olla Saksan rannikolta.\n\nKoko matkan on kuljettu Ruotsin rannikkoa pitkin, päättäen siitä, että\nsivuutamme eräitä saaria, jotka nähtävästi kuuluvat Ölandin saaristoon.\n\nKello viiden tienoissa nautimme mustaa iltapäiväkahvia. Tällä kertaa\nsaamme kahvin kanssa kuitenkin suuren viipaleen mustaa, pehmeätä\nlimppua, joka jonkun verran korvaa päivällisen niukan ruoan.\n\nKello kuuden seutuvilla kutsuu vihellin koko laivan väestön ja vangit\ntai matkustajat, kuten meitä kutsutaan, keulakannelle, komentosillan\ntaakse. Joka puolelta laivaa tulvii sinne väkeä sankoin parvin.\n\nKomendantin ilmestyttyä näkyviin komentosillalla, mustat kannet\nkainalossa, vaikenee voimakas surina yht'äkkiä.\n\nOn saapunut sotasähkösanomia.\n\nKomendantti lukee jokaisen sähkösanoman sanan painolla ja ponnella.\nNe kertovat voitosta Ranskassa. Yhdistyneet ranskalaisenglantilaiset\njoukot on lyöty suurin tappioin. Maubeugen luona. Linnoitus\nvalloitettu. Sotavankeja on otettu kuusikymmentätuhatta. Tykkejä\nyhdeksänsataa. Sen lisäksi on saatu ampumatarpeita, muonavaroja y.m.\nsotasaaliiksi.\n\nSähkösanomien johdosta puhuu komendantti muutamia innostavia sanoja.\n\nSenjälkeen huudetaan keisarille kolmenkertainen eläköön!\n\nLaivan väestö hehkuu innostusta. Riemu tulvii jokaisen kasvoilta.\n\nSähkösanomat tulkitsee toinen upseeri englanninkielelle, englantilaisia\nsotavankeja varten ja lausuu lopuksi, hillityn riemun ja vahingonilon\nsekaisella äänellä pahoittelunsa siitä, että hänen on ilmoitettava tämä\nikävä uutinen heille.\n\nSenjälkeen kaikki taas hajaantuvat.\n\nMatkustajat, jotka ovat olleet pubeissa laivan upseerien kanssa\nkertovat vallalla olevan yleisen mielipiteen, että meidät vapautetaan\npäästyämme Saksaan. Mutta mitään varmaa lupausta eivät upseerit voi\nantaa, sillä heistä ei riipu vapautuksemme. Ja vaikka monikaan näin\nmatkan alussa ei osaa arvioida vapauden suurta merkitystä, on joukossa\nniitä, joitten tuntoa tämä sanoma rauhoittaa. Sillä jäädä vangiksi\nsodan loppuun, joka ties kestää kuinka kauan ei olisi kovinkaan\nhauskaa. —\n\nHämärä tulee täällä paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Havaitsee\nselvästi, että kotorannoilta on edetty pitkät matkat.\n\nKuu tekee nousuaan. Kevyt kohoava sumu kimmeltää sen hohteessa kuin\nharsomainen hopeakudonta. Meri on ihmeellisen kaunis, siinä on jotakin\nneitseellisen hentoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo päivemmällä teimme ikävän huomion. Tupakat alkavat loppua. Toisilla\nkyllä vielä on. Näyttää kuitenkin siltä kuin he eivät olisi niinkään\nkärkkäitä niitä jakamaan.\n\nEräs neuvoo meitä laivan kauppaan. Koetamme ostaa suomalaisella\nrahalla. Ei, suomalainen raha ei kelpaa.\n\nKäännymme erään nuoremman upseerin puoleen tiedustellen, voisiko\nmahdollisesti laivalla saada vaihtaa Suomen paperirahaa. Kohteliaasti\ntarjoutuu hän yrittämään. Mutta palaa tyhjin toimin.\n\n— Mihin tarvitsemme saksalaista rahaa? hän tiedustelee.\n\nOlisimme ostaneet savukkeita.\n\n— Paljonko? hän kysyy.\n\n— Noin kaksikymmentä viisi, vastaan.\n\nHän katoaa hetkeksi. Tullessaan takaisin, ojentaa hän meille\nsavukelaatikon.\n\n— Ellette pahastu tästä pikku palveluksesta.\n\nNe ovat oivallisia englantilaisia savukkeita.\n\nOlemme iloissamme tästä odottamattomasta kohteliaisuudenosoituksesta.\nParhaimmalla saksankielellä koetamme tavailla kiitokseksi:\n\n— _Danke schön! Danke schön!_\n\n       *       *       *       *       *\n\nKellon sivuutettua yhdeksänlyömän alkaa keulasta kuulua rätisevää\npauketta. Suuntaamme sinne katseemme. Kuuluu suhahdus. Raketti lentää\nilmaan. Niitä lasketaan lukemattomia, erivärisiä. Kuin lentotähdet\ntekevät ne ilmassa kauniin kaaren ja sammuvat pudotessaan alas.\n\nDanzigiin ilmoitetaan tulostamme.\n\nKauan ei meidän anneta kannella katsella tätä ilotulitusta. Meidän on\nmentävä kannen alle keulaan. Siellä ovat kaikki venttiilit suletut ja\nhimmeä valo heijastaa ympäri hyttiä. Englantilaiset ovat jo alhaalla.\n\nMeistä laaditaan luettelo. Siihen merkitään ristimä- ja sukunimet,\nsyntymävuosi ja -päivä, syntymä- ja kotipaikka, niin, ja ammatti.\nJokainen vuorostaan saa käydä antamassa nämä tiedot. Sitten on\nenglantilaisten vuoro.\n\nTämän jälkeen alkaa odotus. Meitä ei päästetä enää kannelle,\nsillä kuletaan jo Danzigiin miinoitettuja reittejä. Kaikki\nvarovaisuustoimenpiteet on otettu lukuun.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNoin klo 11 pysähtyy laiva. Kuuluu ketjujen ratinaa. Ankkuria ei\nsentään lasketa, vaikka ankkurivinssi on täydessä käymäkunnossa\nkeulassa ja miehet valmiina tottelemaan ensimäistä määräystä.\n\nVihdoin tulee lähtökäsky. Kellä matkatamineita on, tarttuu niihin.\nMennään keskikannelle. Siellä odottavat jo naiset.\n\nRantaa valaisevat muutamat häikäisevät hehkulamput. Niitten valossa\nkohoavat rannalta valtavat nostokraanat, joitten taustaksi nousevat\nsuurpiirteiset ja jykevät punaiset mustilla ovilla ja ikkunaluukuilla\nvarustetut varastohuoneet. Ne muodostavat teräviä ulokkeita laiturille\nja avautuvat kapeiksi, synkiksi ja salaperäisiksi kaduiksi, jotka\njohtavat kaupunkiin.\n\nRantalaiturilla odottaa sotaväki kotkakypäreineen ja kivääreineen.\nKansaa on sankoin parvin. Nähtävästi ovat langattomat sähkösanomat jo\nedeltäpäin kertoneet tulostamme.\n\nMatkatavaroinemme siirretään meidät laiturille. Lukemattomat uteliaat\nja vahingoniloiset silmät seuraavat jokaista liikettämme.\n\nToimitetaan nimenhuuto. Senjälkeen asetutaan kaksimiehisiin riveihin.\nSuomalaiset etunenään, englantilaiset viimeisiksi. Sotamiesketju\nympäröi meidät.\n\nMarssi alkaa. Utelias, riemuitseva kansa seuraa jälessämme ja\nsivuillamme.\n\nKuljemme pimeitä, kapeita katuja, joitten kummallakin puolella kohoavat\nkaksi- ja kolmikerroksiset valkeat rakennukset, joitten ikkunat ovat\npienet, ovet matalat, päädyt useimmiten kadulle päin, joiden kaikki\nkulmat eivät enää ole kovinkaan vinkkelissä ja vatupassissa, eivätkä\nseinän pinnat täysin luotisuorassa.\n\nVihdoin pysähdymme pienelle aukeamalle. Vasemmalla, laidassa on synkkä\npuistikko. Sen jatkona suuri, punainen saksalaista rautatieasemaa\nmuistuttava rakennus, rautaristikkoineen ja rautaportteineen. Oikealla\non myöskin suuri tiilirakennus, suurine mustine ovineen alakerrassa.\nLieköhän paloasema?\n\nJa perällä kohoavat valkeat, vanhat kivirakennukset, joitten ääriviivat\nvain aavistaa pimeässä.\n\nTäällä jakautuu joukkomme kahtia. Naiset, kapteeni, ensim.\nkoneenkäyttäjä, luotsioppilas ja molemmat \"Kallet\" ovat joko yli- tai\nali-ikäisiä. Siis kelvottomia sotaan. He joutuvat toiseen joukkueeseen.\nSamaan parveen erotetaan myös itävaltalaiset ja ruotsalaiset sekä\neräs venäläinen, Ruotsin konsuli Jeketerinowburgissa. Nämä ovat sitä\njoukkoa, jonka vapaus ei pitäisi olla kiistanalainen ja joitten\nhuhuillaan pääsevän pois jo ensitilassa.\n\nMutta meille ilmoitetaan sitävastoin, että meidän on jäätävä vangiksi —\nja tässä eroavat tiemme.\n\nSiinä seisoessamme hajallaan ja hämmästyneinä, kuin pesästään ajetut\nlinnut, saamme ensi kerran kokea raakaa kohtelua saksalaisten taholta.\n\n— Pysykää rivissä, taikka näytän! ärjäisee saksalainen sotilas\ntakanamme ja on lyödä pyssynperällään.\n\nSilloin kuohahtaa toverini hämäläisveri.\n\n— Lyönkö tuota perkeleen roistoa? hän ärjyy korvaani.\n\nSaan kuitenkin hänet rauhoittumaan ja käsittämään, että olemme\nsotavankeja. Sellaisessa asemassa katsotaan jok'ainoa vastustusyritys\nkapinahankkeeksi ja seuraukset sellaisesta voivat koitua kaikille mitä\nkalliimmaksi.\n\n— Mutta on toki aseetonta ihmistä kohdeltava inhimillisesti, hän sanoo.\n\n— Sotamiehen ei tarvitse tuntea inhimillisyyttä, ei ainakaan\nsaksalaisen, selitän. Esikuvana on pidettävä itse Saksan keisaria, joka\nEuropa-uhmassaan hiljattain huusi: me emme pelkää muuta kuin Jumalaa!\nMiten voisi yksinkertaiselta sotamieheltä vaatia parempaa!\n\nSaamme tuskin jättää toisille, meistä eroaville, jäähyväisiä. Ennen\nlähtöä pistää kuitenkin eräs naisista matkahuovan keittiömestarille,\ntyrkäten sitä estää koettavan sotamiehen syrjään.\n\n— Valmiit! Mars! kuuluu käsky. Meidän on lähdettävä. Toinen joukkue\nlähtee eri suunnalle.\n\nTiemme kulkee puistikkokatua, jonka toisella puolen kohoavat valkeat\nkivirakennukset ja toisella puolen korkea tiilimuuri. Kuljemme kadun\npäähän ja taitamme sitten vasemmalle.\n\n— Rivit suoriksi! ärjyy sivullamme kulkeva sotamies. Meillä on\nmatkatavaroita kannettavanamme. Käskyä on melkein mahdoton täyttää.\nKoitamme parastamme.\n\nVihdoin komennetaan:\n\n— Seis!\n\nRivit seisahtuvat. Suuret portit avataan. Tulemme mukulakivillä\nkivetylle laajalle pihalle, jossa on ainoastaan kuormastovaunu ja\nvesitynnyri. Oikealla kohoaa korkea varastohuone. Sen ovet ovat auki.\nSinne meidät viedään.\n\nYhtenä huoneena olevaa rakennusta valaisee heikosti lyhty. Lattialla\nnäemme olkia. Perällä on jonkunlaisia hyllylokeroita... Kovin\nhoukuttelevalta ei se näytä.\n\nTäällä on meidän yövyttävä. Olemme tyyten uupuneita. Kasaamme oljet\nvähän mukavammin. Vedämme niitä peitteiksi. Yö on raitis ja vähän\nkostea. Lepo maistuu erinomaiselta.\n\nKotvan kuluttua kuuluu avarassa suojassa väsyneitten sotavankien syvä\nkuorsaus.\n\n\n\n\nVI\n\n\nNukuttuamme tuskin neljää tuntia, herätetään meidät ylös. Kello on\nviisi aamulla.\n\n— Jalkeille joka mies!\n\nJa olkikasoista nostaa mies miehen jälkeen päänsä. Kesken makeinta\nunta. Ojennellaan käsiä, haukotellaan. Sadatuksia. Joku joukosta\ntoivottaa hyvää huomentakin.\n\nEnsi työksi jaetaan jokaiselle leivänviipale. Toiset alkavat sitä heti\npureskella.\n\nMatkustajat ja päällystö rupeavat tekemään aamusiivousta. Tosin ei\ntäällä ole mukavia kylpyhuoneita, eikä pesuastioita ja peilejä, mutta\ntoimeen kuitenkin tullaan.\n\nPienet ruskeat savivadit, joitten tarkotusperää emme vielä olleet\nkeksineet, käytetään pesuastioina. Saippuata on yllin kyllin. Samoin\npartaharjoja ja partaveitsiä. Puhdasta jälkeä tulee!\n\nTulee kahvia, mustaa, kermatonta ja sokeritonta kuten laivalla. Nyt\novat ruskeat saviastiat, tarpeen. Ne saavat käydä kahvikupeista, sillä\nmitään sellaisia mukavuusesineitä ei meille suoda. Leipä tekee kahvin\nsärpimenä — kellä sitä vielä on — hyvin kauppansa.\n\nAika kuluu nopeasti. Vartiat jo kiirehtivät.\n\nSukkelaan harjaillaan pukimista suurimmat olkiliat pois. Matkalaukut\nkäteen ja ulos kaksimiehiseen riviin. Meidät lasketaan taas. Kaikki\novat koossa, sekä suomalaiset että englantilaiset.\n\nVaellus asemaa kohden alkaa. Aamuvarhaisesta huolimatta on väkeä jo\nrunsaasti liikkeellä. Uteliaisuudella meitä tarkastellaan. Sotamiehiltä\ntiedustellaan keitä olemme. Ohi ajavat maitokuskit ja kauppiaan rengit\npysäyttävät hevosensa ja jäävät pilkallisesti hymyillen tarkastamaan\nmeitä. Vähän väliä avautuu joku akkuna ja pörröinen naisen pää\npistäytyy ulos. Aukiolevien puotien ovella seisovat puotipojat, kädet\nlanteilla, sääret ristissä ja kynä korvanpielessä. Miten tyypikkäitä ne\novatkaan Saksassa!\n\nMarssimme tyyninä ja rauhallisina. Vilkuilemme sivuile vanhoja\nrakennuksia, joita siellä täällä uusien komeitten rakennusten\nvälissä vielä näkyy. Toiset tarkastelevat ohikulkijoita ja iskevät\npulleaposkisille saksalaisneitosille silmää ja kuvittelevat heidän\nolevan huvitettuja vihollisvangeista, joita kuljetetaan kuin karjaa,\npaimenet muassa.\n\nRakennukset käyvät yhä komeimmiksi Alakerrokset ovat suurina puotien\nakkunoina, täynnä erilaista rihkamaa ja ruokatavaraa. Paperi- ja\nkirjakauppojen akkunoissa on suuria keisari Vilhelmin kuvia ja\nsotakarttoja sekä sotateoksia, joita vihkottain julkaistaan sitä myöten\nkun sota edistyy.\n\nMitä lähemmäs asemaa tullaan, sitä vilkkaammaksi liike kasvaa.\nRaitiotievaunut jyrräävät vähän väliä ohi. Pika-ajurien suljetuissa\nvaunuissa ajaa ihmisiä asemalle. Jalkakäytävällä rientää, ihmisiä\neteenpäin. Sotilaspukuisia on enemmät puolet.\n\nKulkiessamme jäivät ohikulkijat meitä katsoa tuijottamaan,\nsanomalehtinojat unohtavat huutamisensa ja ajurit hillitsevät hevostaan.\n\nVihdoin saavumme asematorille. Asema on laaja punainen rakennus.\nPysähdymme sen edustalle. Kello asematalon tornissa on neljännestä yli\nkuuden.\n\nTarkastamme ympäristöämme. Asematalon vastapäätä, torin toisella\nlaidalla, on hotelleja. Hotelli hotellin vieressä. Suurilla\nkirjaimilla on kunkin seinällä nimet. Alakerroissa on suuria kauppoja\nnäyteikkunoineen.\n\nOikealla nousee katu loivasti ja haarautuu kahtaalle. Katujen välissä\non vehreä puistikko.\n\nVähän väliä seisahtuu asematalon edustalle mustat, suletut vaunut.\nJokaisessa on ihmisiä. Milloin astuu niistä yksinäinen, komea ja\npitkä upseeri, joka on puettu harmaaseen, pitkään päällystakkiin ja\nkotkakypäriin, milloin vanha mustiin puettu rouvasihminen, milloin\nnuori pariskunta, joista mies on sotilaspuvussa ja jotka käsikynkässä\nrientävät eteenpäin, milloin taas nuori poika ijäkkään äitinsä\nseurassa, milloin mustiin ja harsoihin puettu nainen. Ihmisiä tulee\njoka suunnalta, sekä jalan että raitiotiellä. Kaikilla on kiire.\nSivumennen vilkaisevat he meihin ja katoovat suureen asemarakennukseen.\nHarvoilla on aikaa jäädä katselemaan meitä.\n\nVihdoin tulee pieni sotilaskomennuskunta. Noin kaksikymmentä miestä. He\nseisahtuvat aseman edustalle ja komennetaan lepoasentoon.\n\nAika kuluu vitkalleen. Vasta neljännestä vailla seitsemän lähdetään\nmeitä kulettamaan kiertotietä asemalle. Siellä odottaa juna. Meitä\nja englantilaisia varten on varattu kaksi neljännenluokan vaunua. Ei\ntarvitse sentään härkävaunuissa matkustaa.\n\nAsemasillalla vaihtuvat vahdit. Sotilaskomennuskunta, jonka näimme\naseman edustalla ottaa meidät haltuunsa. Niille luovutetaan kaikki\nmeitä koskevat paperit.\n\nVaunut, joihin meidät sijoitetaan, ovat jaetut kahteen osaan. Seiniä\nkiertävät penkit. Seinällä on paikkakunnan kartta.\n\nEnglantilaiset saavat oman vaunun ja vahdit. Ainoastaan kahdeksan\nheistä joutuu meidän vaunuumme. Tilaa on yllin kyllin.\n\nVartioiksemme saamme rillinenäisen ja pitkäviiksisen, vaalean\naliupseerin ja neljä sotamiestä.\n\nMatkamääräykset ovat ankarat:\n\nJunasta ei saa poistua ampumisen uhalla. Karkausyritys rangaistaan\nkuolemalla.\n\nKello seitsemän tienoissa lähtee juna. Hiljaa vierii se läpi kaupungin\nja akkunoista koetamme tarkastaa tätä vanhaa linnoituskaupunkia\nVeikselin suulla. Taaksemme jäävät vanhat, jykevät rakennukset, kirkot,\nvallitukset, puistot. Taaksemme jäävät kadut ja tiet, joilla päivän\ntouhu on jo alkanut.\n\nVähitellen harvenee kaupunki. Laajat, aukeat kentät, joilla puistotiet\npiirtelevät viivojaan, aukenevat silmän kantamaan. Siellä täällä vain\nkohoaa joku talo tai taloryhmä ja tupanen. Ja junan tehdessä laajan\nkaaren näkee vielä kerran Danzigin harmaana silhuettina kivitorneineen,\nkorkeine rakennuksineen ja savutorvineen piirtyvän savusta, harmaata\naamutaivasta vastaan.\n\nJuna jyrrää eteenpäin. Silloin tällöin seisahtuu se pysäkeille ja\nasemille. Maisema on lakea. Laajat vehreät kentät, joilla ei ole\nkumpuakaan, jatkuvat yhä. Vaihtelua tarjoavat niille ainoastaan niitä\nleikkaavat puistotiet, taloryhmät kirkkoineen ja tehtaineen, yksinäiset\ntupaset tai pieni kaupunki.\n\nRautatien varsilla vilkkuvat pienet vahtituvat, suurine\njärjestysnumeroineen vähän väliä. Niitä ympäröi pieni puutarha tai\nryytimaa.\n\nRataa vartioidaan tarkasti. Pienien välimatkojen päässä näkee\nkiväärillä varustetun vartijan, joka vartiopaikallaan astuu\nedestakaisin.\n\nMeitä vartioimaan määrätty aliupseeri on sivistynyt ja huomaavainen\nmies. Nähtävästi joku oppikoulunopettaja. Hän kohtelee meitä suurella\nhuomaavaisuudella ja antautuu kanssamme keskusteluun. Hän suo meille\nkaikenlaisia pikkuvapauksia. Toimittaa Hochenstein asemalla meiltä\nsähkösanoman Ruotsiin. Hankkii meille voileipiä ja tupakkaa. Tarjoo\nomistaankin, joita runsaasti joka asemalla jaetaan. Hän kertoo, että\nmatkamme pitää itä-Pommeriin. Bütow-nimiseen pieneen kaupunkiin, jonka\nasukasluku nousee noin 50-tuhanteen, Siellä on vankileiri, jonne meidät\non määrätty. Ennestään on siellä kahdeksankymmentä venäläistä. Nykyään\nei siellä ole kuin kaksi telttaa, johon toiseen meidät sijoitetaan,\nkunnes parakit valmistuvat, parakit, joita rakennetaan yhdeksäätuhatta\nvankia varten. Ja hän jutustaa paljon muutakin, pistää väliin pienen\nkaskun ja nauraa toisten mukana pehmeätä, hyvänsuopaa nauruaan...\n\nDanzigin ympäristöllä oli maa tasaista ja aukeata. Mitä edemmäs tulemme\nalkaa se kohota. Tasaisten kenttien sijaan tulee pyöreitä, kaarevia\nkunnaita, notkoja. Siellä täällä näkee syvänteissä pienen pyöreän\njärven ja toisinaan joen, joka polveilee sinisenä, leveten ja kaveten,\ntoisinaan piiloutuen kunnasten taakse. Myös metsänkaistaleita, tosin\nnuorta, saa jo nähdä ja useissa paikoin on laaja maa-alue pienten\nkuusien ja mäntytaimien peitossa.\n\nPieni Berent-niminen asema tarjoo meille yllätyksen.\n\nAsemalla on sankoin parvin väkeä. Vallitsee vilkas elämä ja liike.\nPunaisen ristin sisaria liikkuu parvittain. Sotamiehet saavat entistä\nenemmän savukkeita ja sikaareja. Ja sitten tuodaan voileipiä ja kahvia\naina vaan lisää.\n\nMe katsomme kadehtien heitä.\n\nMutta ei meitäkään unohdeta. Meillekin tuodaan suuret korilliset\noivallisia voileipiä ja kahvia. Pienen paaston jälkeen tuntuu kuin\nolisimme päässeet Egyptin lihaville lihapadoille. Ja me syömme, syömme\nkuin nälkäiset sudet, ihan ahmimalla ja juomme oivallista kahvia\nsuurista valkeista porsliinikupeista. Ja yhä vaan kysytään:\n\n— Tahdotteko lisää? Täällä olisi enemmän!\n\nToiset ottavat varastoon. Mutta useimmat, toivoen edelleenkin\nsamanlaisia viivähdyspaikkoja, menettelevät tyhmien neitseitten tavoin.\n\nOlemme tyytyväisiä, suorastaan ihastuneita. Siunaamme Punaisen ristin\nsisaria. Joku innoissaan ehdottaa heille hurrattavaksi. Varovaisin\njoukosta ehdottaa kuitenkin vaikenemista. Mielenosoituksesta voisi\nsaada suomalaisista sangen häilyvän käsityksen, Ja me vaikenemme.\n\nPian lähtee juna taas liikkeelle. Sotamiehille heilutetaan nenäliinoja\nja lakkeja. He vastaavat huiskuttamalla omiaan.\n\nKohta ei meillä ole Berentistä jälellä muuta kuin hauska muisto.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKello neljän tienoissa iltapäivällä pysähtyy juna.\n\nTähän aikaan pitäisi meidän olla perillä. Katsomme akkunasta.\n\nMikä valtava ihmispaljous asemalla.\n\nAseman nimi on Bütow. Olemme perillä.\n\n— Valmiit! komentaa aliupseeri.\n\nHeitämme matkalaukut ja vaatteemme kainaloon. Vaunun ovi avataan.\nAstumme asemasillalle.\n\nVastassamme on upseereja ja sotamiehiä. Rautatie- ja postivirkamiehet\njuoksevat edestakaisin. Raskaita asemarattaita lykätään.\n\nMutta katseemme ei pysähdy niihin. Se tarkastaa asema-aitauksen\ntakana olevaa sankkaa ja värikästä ihmisparvea Se kiertää asemalle\njohtavan kadun pään, joka on sulloutunut kansaa täyteen. Kiipeää\nrautatieraiteitten yli johtavalle korkealle sillalle. Sekin on täpösen\ntäynnä katsojia. Kaikkialla missä on pieninkin paikka, josta voi nähdä\nasemalle, on yleisöä.\n\nKoko pikkukaupunki on nähtävästi liikkeellä.\n\nSe on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin\npieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja\nsiinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten\nDanzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.\n\n— Valmiit! Mars!\n\nRivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on\nkuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.\n\nSiitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista\nenglantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus\nyli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä\nosoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista\nja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.\n\nMikä oiva ilvenäytelmä!\n\n— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on\nhyvä, sitä seurataan.\n\nAsemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten\nkatseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän\nnaurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.\n\nViaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka\neivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen\nhuomionosotus!\n\nTekee mieli vetää suunsa ivahymyyn.\n\nEnsimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa.\nTuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.\n\nKuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat,\njoku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat\nkadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia.\nIkkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut\nmukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.\n\nVihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia\nrakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia\ntavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin\nkuvia ja sotakarttoja.\n\nPuotien ovet, akkunat ja edustat ovat täynnä väkeä.\n\nKuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone\nkellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas\nkadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein\nnälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.\n\nTähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen\non jaksanut kestää.\n\nMutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus,\njoka ei jätä ketään tyyneksi.\n\nEräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka\nulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun\nkätensä meitä kohti ja kirkuu:\n\n— Kirotut englantilaiset!\n\nJoukostamme kuuluu mutinaa. Perämies sadattelee.\n\nMutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset\nkohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi\nenglantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset\nlippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan...\nNiin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei\nunivormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat\nosoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on\nalistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia,\npingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta\nsyntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka\nympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.\n\nRunsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu?\nMinne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu,\nkoska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme\nvasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä\nalkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee.\nMaaseudulleko meitä kuletetaankin?\n\nNousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti\nalas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja\ntasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia\nsilmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja\npaisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.\n\nSiellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on\nlaajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin\ntien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa,\nja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä\ntekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne\nkiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen.\nNiin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa\nkuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.\n\nSinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen\nkenttäteltan eteen.\n\nSiellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi\nkenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra,\nkunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja\nläimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen\nkatseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on\nSaksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.\n\nJa kun meitä komentava aliupseeri huutaa\n\n— Halt! Seis!\n\nTarkastaa hän meitä kuin heti ensi silmäyksellä haluaisi lävistää\nmeidät.\n\nAliupseeri jättää hänelle nimiluettelon.\n\nToimitetaan nimihuuto.\n\nSenjälkeen opastetaan meidät suureen sirkustelttaan, jonka ovensuu on\nsuuren olkiröykkiön umpeen luoma. Siellä on oleskelupaikkamme.\n\nEnglantilaiset, joita kohtaan osoitetaan suurempaa ynseyttä ja\nröyhkeyttä saatetaan nelinurkkaiseen pienempään telttaan, jonne jo\nkahdeksankymmentä venäläistä on sijoitettu.\n\nJa kenttävääpeli uhkaa vielä ilkkuen:\n\n— Minä kyllä opetan minkälaisen kansan kanssa he ovat liitossa!\n\nMutta englantilaiset eivät häntä kuule, tuskin ymmärtävät ja astuvat\ntyyneinä ja alistuvina heille osoitettuun telttaan. On kuin heidän\nyllänsä lepäisi jonkinlainen syvä, mutta uljas surumielisyys.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nUusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin\nkodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin\nhuone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa\nvaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.\n\nEnsi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme\nkantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme\nkolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja\nmukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää\nse tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja\nsitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.\n\nMuut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen\nperämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin,\npehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas\nitsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän... Mutta\nkaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.\n\nUteliaita ihmiskasvoja pistäytyy ovesta sisään vähän väliä.\n\nJoku ehdottaa, eikö olisi sopivaa, että rupeaisimme näyttämään itseämme\nrahan edestä; voisi olla hyväkin tulolähde.\n\nNauretaan. Se tekeekin hyvää pitkän, vakavan ja kuivakiskoisen matkan\njälkeen.\n\nTuskin on ehditty neljännestuntiakaan lepäillä oljilla kun jo yksi\nihmettelee mitä täällä oikein rupeaisi harrastamaan. Aika voi\ntulla pitkäksi, joskaan se ei vielä siltä tunnu. Alituinen oljilla\nmakaileminen ei kauankaan yksin maita, niin herkulliselta kuin se nyt\nalussa tuntuukin.\n\nMutta jo on toisella suunnitelma valmis:\n\n— Kortit esiin! Onko kellään?\n\nOmpa tietysti. Eräs matkustajista kaivaa ne matkalaukustaan.\n\n— Yhteinen onnettomuus, yhteinen tavara! sanoo hän.\n\nMatkahuopa pannaan alukseksi ja kohta on puolen tusinaa miehiä norria\nlyömässä.\n\nSamassa ilmestyy vääpeli telttamme ovelle. Hän ei ole millänsäkään\nhommistamme. Myhäilee vaan ja nyökkää päätään.\n\nEräs matkustajista menee häntä vastaan.\n\nTarvitaan englanninkielen tulkkia. Sellainenkin on matkassa, on\nkaksikin. Toinen näistä seuraa vääpeliä.\n\nOsa meistä on lähtenyt ulos teltan oven luo tarkastelemaan elämää\ntaivasalla ja tupakoimaan.\n\n— Sisällä teltassa ei saa vaan tupakoida, varottaa aliupseeri, joka\ntuli mukanamme Danzigista. Voisivat vielä oljet syttyä tuleen. Ja\nsenjälkeen, ette saisi edes nähdäkään tupakkaa.\n\nLuvataan pitää ankaraa kotikuria ja se aletaankin heti ensi hetkestä.\n\nUlkona on liikettä ja elämää. Saksalaisia ja venäläisiä kulkee\nedestakaisin Parakilla paukkuvat vasarat. Laitetaan kattoa ensimäiseen\nja toiseen valmistellaan runkoa. Puutavarakuormia tulee yhtämittaa.\nVenäläiset sotavangit purkavat niitä. Toiset kantavat lautoja ja\npalkkeja rakennuksille. Jotkut kaivavat maata. Työnjohtajat juoksevat\npaikasta toiseen ja opastavat, joskus ärjäsevät sanan laiskemmille.\nJa keskellä leiripihaa seisovat pormestari ja muonamestari, molemmat\nlyhyitä, tanakoita miehiä, edellinen sivistyneemmän ja arvokkaamman\nnäköinen, toinen nokkela porvarityyppi. He keskustelevat. Heidän\njoukkoonsa yhtyy myös kolmas: pitkä, keskilihava ja mustapartainen\nmies tarmokkaina ja intelligentteine piirteilleen. Hän on vankileirin\nyli-insinööri, selittää eräs maalaishieno renkimies, joka sittemmin\nkävi meitä usein pyhäisin bonjouri-puvussa tervehtimässä.\n\nKomennuskunta venäläisiä tulee vartion mukana kaupungista päin kantaen\nsangoilla ruokaämpärejä, joissa on höyryävää keittoa. Toisilla on\nleipäsäkkejä selässään.\n\nMuonamestari tulee luoksemme.\n\n— Teille tuodaan ruokaa, selittää hän. Olettekin kai nälkäiset matkan\njälkeen. Muut saavatkin vain leipäannoksensa.\n\nMeille jaetaan saviastioita. Venäläinen punatukkainen aliupseeri,\njoka osaa saksankieltä, alkaa limppujen leikkuun ja toinen jakaa\nmeille sinkkiämpäristä keitosta. Leipää saamme runsaasti. Kaksi paksua\nviipaletta. Samoin keitosta.\n\n— Ottakaa vain tarpeeksi, kehoittaa muonamestari. Kyllä sitä riittää.\n\nEikä meitä tarvitse kehottaa.\n\nMenemme kaikki sisään telttaan aterioimaan. Istumme olkilyhteille oven\nsuuhun.\n\nKupissamme on hernerokkaa. Maistellaan. Erinomaista. Tosin siinä on\nrasvanmaku vähän vieras, mutta ei auta nurkua. Kun vaan tällaisiakin\nsaadaan aina, ei ole hätää. Hernerokka tekee mainiosti kauppansa.\nToiset ottavat lisää, eräs jo päästelee vatsavyötään ja ilkkuu:\n\n— Täytyy syödä, ties koska saa lisää!\n\nSyödessämme ilmestyy muonamestarin lyhyt ja pyöreä olemus vähän väliä\ntelttaamme ja hän kehottaa ketterällä puhetavallaan uudelleen ja\nuudelleen:\n\n‒ Ottakaa vain lisää, ottakaa vain lisää, kyllä sieltä riittää.\n\nVihdoin tulee syönnistä loppu. Astiat kasataan ovensuuhun. Venäläiset\nsotilaat tulevat noutamaan niitä ja puhdistavat ne.\n\nMutta vielä ei ole muonamestari tyytyväinen:\n\n— Ovatko kaikki kylläisiä? Eikö kukaan tahdo lisää? utelee hän yhä.\n\n— Ei, me olemme kylläisiä. Kiitoksia vain, vastataan.\n\nSiirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät\nkeskusteluun asemastamme.\n\nUlkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit\novat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin.\nViereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä\nsolinana.\n\nKeskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko\non meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta\nmeissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan\nmuitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja\nsellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme\nsiihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian\nviranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme\nsotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään\nmeistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä,\nottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä\nhyväksemme?\n\nHuomisaamuna tuumasta toimeen.\n\nTulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on\noltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu\nvaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se\nosottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.\n\nVartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin\ntoiselle puolelle.\n\nVuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä\non lämmin ja hyvä olla.\n\nKohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten\naskeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello\nviideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.\n\nNoustaan ylös. Aamupesua puuhataan. Ruokakupeillamme tuodaan vettä\nja niissä pestään. Jotkut tekevät oikean kenraalipuhdistuksen.\nPaljastavat koko yläruumiinsa ja huuhtelevat sen kirpelevän kylmällä\nvedellä. Pyyheliinoja saa yksi ja toinen lainailla tovereilleen, sillä\nharvallapa sellaisia on mukanaan. Sitten ajetaan pois leukahaivenet.\nYhden miehen partaveitsi saa palvella melkein kaikkia. Toiset pesevät\nhampaitaan. (Stomatol-tehdas saisi meistä oivan reklaamiaiheen\nhammaspastalleen!) Pilaillaan, nauretaan. Muutamat piehtaroivat\noljilla, kuin lapset ikään. Eräs harrastaa Müllerin systeemiä.\n\nJo tulee kahvi. Venäläiset ovat olleet sitä noutamassa kaupungista\npäin. Mutta muuta ei saada. Ei edes leivänmurua. Jo oli pahuus!\nsadattelee joku ovenpielessä. Tällä mustalla kahvillako on elettävä\npuolenpäivää? Matkustajat, jotka vasta toista kertaa saavat tätä lientä\nkatsovat siihen epäillen. Mutta paremman puutteessa on se juotava.\nLämmintä se ainakin on ja sellaisena puolustaa erinomaisesti paikkaansa\naamukosteudessa ja koleudessa.\n\nMutta se on tästä kahvista kun syntyy hiljainen napina, ehkä ensiksi\nsisäinen. Jokainen oli tottunut saamaan kahvin kanssa ainakin sokeria,\ntoiset kermaa ja vehnästä ja ties mitä. Mutta täällä puuttui kaikki.\n\nAsian johdosta pidetään ponteva neuvottelu. Lopuksi tullaan siihen\nlopputulokseen, että mennään tiedustelemaan kenttävääpeliltä olisiko\nmahdollisuus saada omilla varoilla hankkia kaupungista ruokavaroja.\n\nHän antaa myöntävän vastauksen. Yksin' ei sinne kuitenkaan saada\nlähteä, vartija on pantava mukaan. Hyvä, se ei meidän sielunrauhaa\nhäiritse.\n\nToiset, joita ei ruokakysymys kovinkaan suuressa määrässä huvita,\nalkavat kortinpeluun. Muut siirtyvät peremmälle ja ryhtyvät taas\npohtimaan muonakysymystä. Lasketaan mitä tarvitaan. Sokeria,\nnisuleipää, voita, makkaraa, tupakkaa, mehua, veitsiä ja kahveleita\nj.n.e. Senjälkeen tiedustellaan vähän hintoja sotamiehiltä. Noin\nkaksikymmentä Saksan markkaa menee ensi ostoksiin.\n\nEnsimäinen perämies, jolla on laivan kassa hallussaan, ottaa\nvastatakseen miehistön osuudesta. Matkustajat maksavat oman osansa.\n\nTyöntouhu leirillä on alkanut. Odotamme puolittain määräystä\ntyönteosta. Kysytäänkin jotain siihen suuntaan. Ei, meillä ei ole\ntyönpakkoa, ainoastaan työnvapaus. Jos jotakin haluttaa, saa hän kyllä\nryhtyä työntekoon. Mutta ketään ei erikoisesti maita. Sensijaan ei\nenglantilaisia armahdeta. Heidän on otettava kiinni koko hartiavoimalla.\n\nKello kymmeneksi on valmistuttava kaupungillemenoa varten. Aliupseeri\non määrätty käytettäväksemme. Kaksi matruusia ja minut valitaan mukaan.\nAliupseerille jätetään ruokalista ja rahat.\n\nKivääriä kantavan aliupseerin seurassa marssimme sitten kaupungille. Me\nkuljemme edellä, aliupseeri perässä.\n\nIhmiset jäävät meitä katsomaan. He tiedustelevat epäillen:\n\n— Englantilaisiako?\n\n— Ei, vastaa aliupseeri, suomalaisia.\n\nKohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.\n\nKaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys.\nMakkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa,\nsekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa\nveitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa.\nViimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa\nevääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme\nTupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa\nolkapäälle.\n\nVielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman\nkaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin\npuolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja\nulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä\nkyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine\nkaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät,\non kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä,\ntiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen\nja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta.\nTäällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata\nmetsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi\nhölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista\nkunniaa, me nostamme lakkiamme.\n\nPalatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme.\nMeillä on suuri kantamus.\n\nViimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan\nviinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio.\nPari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.\n\n— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi\nviiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.\n\nOhi, eteenpäin. Vankileirille, siellä odotetaan.\n\nPoissa ollessamme on jo aliupseereilta ja vääpeliltä tiedusteltu mihin\nolisi vapautusanomuksen kanssa käännyttävä.\n\n— Sotaministeriöön ei kannata. Siellä on työtä liiaksi. Tällaiset asiat\nvoivat jäädä lepäämään ties kuinka kauaksi. Viisainta olisi sittenkin\nlähettää kirjelmä Espanian lähettiläälle, joka valvoo Berlinissä\nVenäjän etuja.\n\nMutta palatessamme katkee puuhat. Ryhdytään tarkastamaan tavaroita ja\nselvitetään laskut. Sokeripalat lasketaan. Ei siksi, että oltaisiin\nylen kitsaita, vaan sentähden, että saataisiin tietää kauanko ne\nkestävät. Jos kolme kappaletta annetaan jokaiselle kahviin, lasketaan\nne riittävän viikon päiviksi. Voi on hyvää, tosin vähän kallista.\nTupakan ympärillä on jo jokainen tupakkamies — pienen paaston jälkeen\nmaistuvatkin savukkeet erinomaisilta.\n\nSAKSALAISTEN SOTAVANKINA 79\n\n— Kuka rupeaa provianttimestariksemme?\n\n— Keittiömestari on siihen itseoikeutettu.\n\nSiitä ovat kaikki yksimieliset.\n\n— Saa ottaa apua miten paljon tarvitsee. Onhan yhdeksässätoista\nmiehessä varaa!\n\nPäivällinen onkin jo ovella. Ruokaämpäreitä tuodaan maantiellä.\nVoileipiä ryhdytään kiireesti valmistamaan. Hyvää saksalaista makkaraa\nsärpimeksi. Hapanleipäannoksemme päätetään pyytää kokonaisina\nitsellemme. Käytämme siitä sitten minkä tarvitsemme.\n\nRuokakupit täytettyämme noudamme voileivät. Istumme oljille hajalleen\ntelttaan.\n\nMaistellaan. Hm, ei ole parempaa juuri kuin risteilijällä. Rasvasta,\näitelää. Perunia siinä on, on ryynejä. Ties mitä. Koetetaan kuitenkin\nsyödä, puoli väkisin. Ilkeintä on, että kun se vähän jäähtyy tulee se\ntahmeaksi melkein ilettäväksi.\n\nToiset panevat pois kuppinsa, syötyään muutamia lusikallisia ja\nkorvaavat sopan voileivillä, jotka ovat hyviä, erinomaisia, eivätkä\nvaadi varsin hyviä hampaitakaan. Muuan meistä on erikoisesti\nitseään varten tuottanut sodavettä ja sillä sekä voileivillä hän\npääasiallisesti elää.\n\nTällaiseksi sitten ainoa lämminateria päivittäin jääkin. Suurta\nvaihtelua se ei tarjoa. Vasta seuraavalla viikolla saamme kerran\nsianlihasoppaa — ja minkälaiselta herkulta se tuntuu!\n\n\n\n\nX\n\n\nIltapäivällä sattuu kohtaus, josta olisi voinut olla vakaviakin\nseurauksia, jos ei meitä kohtaan olisi vallinnut myötätuntoinen\nmieliala.\n\nSeisomme telttamme oven edessä poltellen ja pakisten.\n\nMaantieltä näemme ratsastavan erään upseerin jalosyntyisen raudikon\nselässä.\n\n— Kuka tuo on? kysyy eräs joukostamme lähinnä seisovalta sotamieheltä.\n\n— Se on hauptman, vankileirin ylipäällikkö, vastaa hän!\n\nPidämme lyhyen sotaneuvottelun. Eikö olisi sopivinta käydä\npuhuttelemassa häntä vapautusjuttumme johdosta. Mahdollisesti voisi hän\nantaa meille vielä parempia neuvoja.\n\nHauptman ratsastaa leirille, suurena, korkeana kuin mikäkin suuri\nsotapäällikkö, tietoisena arvostaan ja hänelle kuuluvasta kunniasta.\n\nSotamiehet tekevät kunniaa, pysähtyen ohikulkiessaan häneen päin\nkääntyneenä perusasentoon ja lähtevät sitten vasta matkoihinsa, kun hän\non tervehdyksen viitannut.\n\nHän katsoo suurin kaarroksin ympäri leirin, toinen käsivarsi ulospäin\nkoukussa tukeutuen sääreen ja pitäen ratsupiiskaa ja toinen suitsissa.\n\nVääpeli ärjyy parhaillaan jotakin venäläisille, mutta nähtyään\nhauptmanin tulon, hän kiirehti hänen luokseen.\n\nHe puhelevat kotvan. Vääpeli poistuu.\n\nSilloin astuu yrittäjä tyynenä ja rauhallisena hauptmania kohti, nostaa\nlippalakkiaan.\n\nSotamiehet seisovat ällistyneinä. He eivät ole ehtineet edes kieltää.\n\nMutta muuan joukostamme on jo hauptmanin luona. Hän puhelee asiaansa\nkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut.\n\nToisinaan kallistaa upseeri päätään paremmin kuullakseen, mutta\nsuoristautuu taas.\n\nPienen ajan kuluttua nostaa puheille mennyt taas lakkiansa ja poistuu.\nRauhallisena astuu hän suoraan luoksemme.\n\nAliupseeri ryntää luoksemme.\n\n— Teidän ei olisi pitänyt mennä noin, hän sanoo, se on kielletty. Siitä\nvoi koitua meille ankara varotus.\n\n— Meidän oli mahdoton tietää tapojanne, vastaa hän tyynesti.\n\nSiihen kätkee keskustelu aliupseerin kanssa, eikä heidän tavoistaan sen\nlähempää selvää oteta, eikä niitä seurata.\n\nHauptman kielsi kokonaan lähettämästä Berliniin mitään kirjelmiä.\nSiellä kyllä voidaan asia ratkaista, mutta se ei varsinaisesti kuulu\nsinne. Yhtä hyvin ja pikemmin kykenee asian ratkaisemaan Danzigin\nkomendantti, joka hoitaa tämän piirin asioita. Hänellä on täydellinen\nmääräämisvalta ylitsemme.\n\nMuuan joukosta ottaa laatiakseen kirjelmän. Kun sen konsepti on valmis,\nluetaan se kaikille ja hyväksytään huutoäänestyksellä. Siinä tehdään\nlyhyesti selvää kohtalokkaasta matkastamme ja anotaan vapautta sen\nperusteena, ettei Suomella ole kansallista asevelvollisuutta, jonka\ntähden meidän vapaaksi laskeminen ei tulisi tuottamaan Saksalle mitään\naseellisen vastarinnan haittaa ja viitataan kirjelmässä samalla\nerinäisiin vapaaksi laskettuihin suomalaisten laivojen miehistöihin.\n\nSeuraavana päivänä, jolloin jotkut lähtevät kaupunkiin, ostetaan\nvirallista paperia ja kirjoitetaan se puhtaaksi. Iltapäivällä\nlähetetään se määräpaikkaan.\n\nOdotus alkaa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nOlemme yleensä liian tunnollisia.\n\nJotkut matkustajat ovat olleet huomaavinaan että saksalaiset katsovat\nkarsain silmin laiskotteluamme. Me vain syömme heidän ruokaansa, mutta\nemme tee mitään vastineeksi. Suoranainen velvollisuutemme olisi tehdä\njotakin. Se voisi kaiken lisäksi herättää suurempaa myötätuntoakin\nkohtaamme.\n\nParastelaiset eivät ole tyytyväisiä tällaiseen ehdotukseen. Jo laivassa\nollessaan koettivat he kaikin tavoin varastaa aikaa kun vain aina\nkiirehtivän perämiehen silmä vältti. Miten he sitten täällä olisivat\nparantaneet tapojaan.\n\nHe mutisevat itsekseen ja puhelevat toisilleen ilmeisesti suutuksissaan:\n\n— Mitä sitä tässä ruvetaan ahertamaan, kun ei pakkoa ole. Emme tänne\nole tulleetkaan omasta tahdostamme, mikä syy heillä silloin on panna\nmeitä työhön. Syöttäköön kun kerran ovat tänne kulettaneet.\n\nToiset taas leimaavat koko homman herrojen metkuiksi, että saisivat\nolla yksin ja rauhassa.\n\nMutta työhön-menonhommaajat saavat kuitenkin ajettua tuumansa läpi.\nAsia järjestetään siten, että kaksi kirvesmiehen ammatin taitoista\ntyöskentelevät vuoronsa perään parakkirakennuksilla, puolen päivää\nkerrallaan.\n\nMinun ja luotsin on määrä mennä ensimäiseksi.\n\nAsiasta tehdään ehdotus viranomaisille. Urakoitsijat ovat siitä\nmielissään. Ilmaista työvoimaa, se merkitsee monta markkaa heidän\ntaskuunsa.\n\nMutta miten onkaan, eivät viranomaiset ehdotusta hyväksy. Heille ei\nole annettu mitään määräystä suomalaisten työstä ja ilman sellaista he\neivät voi antaa lupaa siihen.\n\nParastealaiset iloitsevat. Muilta pääsee helpotuksen huokaisu.\n\nJoku pistää joukosta:\n\n— Siinä sitä nyt ollaan. Saivat herrat kerrankin nenälleen.\n\nJa senjälkeen eivät merimiehet herrojen puuhia enää oikein\nluottamuksella katsele.\n\n\n\n\nXII\n\n\nOli tullut määräys, että kaikki vangit ovat rokotettavat.\n\nMe emme säästy.\n\nSyyskuun kahdentenatoista aamupäivällä saapuu lääkäri ja välskäri.\n\nOikea käsivarsi on paljastettava. Toiset riisuvat koko paidan yltään,\nsillä se on matkalla saanut siksi paljon siihen kuulumatonta ainetta\nja väriä, ettei se vähimmässäkään määrässä näytä puhtaalta. Samoin\nmäärätään käsivarsi pestäväksi.\n\nSenjälkeen asetutaan telttaamme puoliympyrään.\n\nLääkäri ja välskäri tulevat sisään rokotuspulloineen, veitsineen ja\nspriilamppuineen.\n\nMies mieheltä käy lääkäri ja vetää kolme pitkää viivaa käsivarteen.\nVeri puristuu pieninä palloina haavoista valkealle iholle.\n\n— Sattuuko? kysyy eräs kalpea peräpäässä oleva nuorimies, joka ei\nsitten kapalolapsena oloajan ole saanut tällaista kokea.\n\n— Ei ole huoleti, vastaa suuri ja kookas lämmittäjä, jonka olka- ja\nkäsivarsilihakset ovat atleettimaisen suuriksi kehittyneet.\n\nToiset alkavat jo vetää paitojaan päälleen.\n\n— Ei vielä, huutaa lääkäri. Seisokaa vain rauhassa kymmenen minuuttia.\n\nSeisotaan rauhassa ja tarkastellaan tätä \"verinäytelmää.\"\n\nSitten, noin kymmenen minuutin kuluttua tarkastaa lääkäri kättensä työt\nNe ovat hyvät.\n\n— Varovasti paidat päälle, komentaa hän. Haavoja ei saa millään tavalla\nkoskettaa. Muuten on koko toimitus tehoton.\n\nValmistuttuamme on venäläisten vuoro. He saavat tulla telttaamme\npienemmissä ryhmissä. Kaikilla on käsivarsi paljaana. Toisilla\nloistaa tulipunainen paita, joka verhoo joko puolet yläruumiista\ntai on laskettu alas vyötäisille. Heissä on paljon työtä.\nKahdeksankymmentäneljä sielua. Saa siinä muutaman \"punaisen viivan\"\nvetää.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTelttamme edustalle olemme tehneet penkin ja pöydän.\n\nSen äärellä usein sotamiesten kanssa jutustelemme. He kohtelevat meitä\naivan toisin kuin vankeja, huolimatta siitä, että joka toinen päivä\nvaihtuu vartio ja aina on uusia miehiä.\n\nTänään — neljäntenätoista päivänä syyskuuta — kertovat he meille, että\nsunnuntain seutuvilla saapuu leirille yli kahdeksansataa venäläistä.\n\n— Minne heidät oikein aijotaan sijoittaa. Ei siksi vielä ehdi ainoakaan\nparakki valmiiksi?\n\n— Nähtävästi teidän telttaanne.\n\n— Mutta minne me?\n\n— Emme tiedä.\n\n— Mutta eihän sinne kahdeksaasataa mahdu?\n\n— Mahtuu, jos pannaan mahtumaan, nauraa sotamies.\n\nTieto osottautuu oikeaksi.\n\nPäivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme\nmuuttaa Bütovin linnaan.\n\nHarjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme\ntakaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.\n\n— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista.\nEi tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät\nympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.\n\nKaikki oikeastaan ovat tästä tiedosta iloisia.\n\nMutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee\nperuutuskäsky.\n\nMillainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja\nperuutetaan... Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan\nmiehen kanssa samaan telttaan?\n\nOlemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka\nvapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin\nsunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.\n\nKello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi\nrakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme\nsaada yöksi makuupaikan itsellemme.\n\nSiksi on teltan oltava tyhjänä tavaroista.\n\nKierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta\ntupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme\nvasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön.\nSahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen,\nlattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan\nympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut.\nIllemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia\npaikoilleen.\n\nKun jo on pimeä, heretään työstä. Vielä oljet sisään ja sitten ollaan\nvalmiita... Yhtä ja toista on vielä kesken, mutta ne valmistetaan\nseuraavana päivänä.\n\nAikaisemmin päivällä, klo neljän tienoissa ovat jo venäläiset\nsaapuneet. Sitä ennen olemme tyhjentäneet teltan tarpeistamme. Ne ovat\nnyt parakissa.\n\nKaupungista tuodaan ruokaa. Perunia ja pihviä. Joku meikäläisistä on\nniitä tilannut. Ruoasta ei saa kuitenkaan kuin maistaa. Liian vähän\nsitä on. Lieköhän ollenkaan miehistölle tarkotettukaan?\n\nMutta siihen ajatukseen tullaan vasta sitten kun ruoka on jo syöty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä menee vielä väliseinien laittoon, yhteen ja toiseen\npieneen näpräilyyn.\n\nIllalla omaksumme upseerille tarkotetun kammion yöhuoneeksemme. Yömme\nsaamme siinä nukkua, mutta seuraavana aamuna ajetaan meidät siitä pois\nja annetaan meille samasta rakennuksesta avara keskihuone. Siinä on\nkaksi suurta akkunaa, ja kaksi ovea, joista toinen johtaa, nähtävästi\ntulevaan vartioston keittiöön. Sen suljemme laudoilla. Lattiamme\nlasketaan tiilillä. Huoneestamme tulee erinomainen laitos, kunhan se\nvain ehtii valmistua.\n\nMe alamme jo suunnitella miten siinä oikeastaan järjestetään kaikki.\n\nPäätämme jakaa lattian kahtia. Toisesta tulee oleskelupaikka yötä ja\ntoisesta päivää varten. Yökarsinaan kasaamme olet ja keskelle laitamme\nkäytävän. Nukumme kahdessa rivissä jalat vastakkain.\n\nPäiväkarsinaan rakennamme taas ristijalkaisen pöydän, ja penkit sen\nkummallekin puolelle. Ikkunan alle laitamme hyllyn ruokavaroja y.m.\nvarten.\n\nUudessa asunnossa otetaan käytäntöön myös uudet tavat Tähän asti ovat\nvenäläiset kantaneet meille ruuan ja pesseet astiamme. Nyt otamme nämä\ntoimet omaksi huoleksemme. Keittiömestarimme annetaan päämieheksemme ja\nvuoronperään saa kaksi matruusia tai lämmittäjää suorittaa askareemme,\ntuoda keittiöstä ruuan, tehdä voileivät, jakaa sokerit, ammentaa\nkeitoksen kuppeihimme ja puhdistaa oleskelukarsinamme.\n\nAjanvietto ja huvittelu käy edelleen entiseen tyyliin. Matkustajien ja\nalipäällystön kesken on skruvi sangen suosittu korttipeli, jotavastoin\nmerimiehet eivät sen mutkikkaille poluille uskalla, vaan kuluttavat\naikaansa kuorilla ja marjaasilla. Kun kortinpeluu alkaa väsyttää,\nlähdetään välillä ulos käymään tai tupakoidaan asuntomme edustalla tai\nleirin takana avaralla kentällä.\n\nEräänä päivänä lausuu eräs joukostamme sivumennen shakkipelistä jotakin.\n\n— Pelaako kukaan shakkia? kysyy eräs innoissaan.\n\nPelaa kyllä, ainakin kaksi. Sepä erinomaista! Kuumeenomaisella\nkiireellä ryhtyy kysyjä vuolemaan puusta tylsällä veitsellä\nshakkinappuloita ja laudan sahaa hän kolmenneljäsosa tuuman vahvuisesta\nlaudasta, johon lyijykynällä mustaa ruudut. Lauta ja nappulat ovat\nprimitiiviset, ja herättävät upseereissa ja sotamiehissä ihmettelyä\nja huvia, mutta silti erinomaiset ajankulukevälineet. Monta\nmielenkiintoista peliä niillä senjälkeen pelataan.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nEräänä kauniina päivänä huomaamme ihmeeksemme, että kenttävääpelin\npukuun on tullut erinäisiä lisäyksiä. Hän ei esiinny enää tavallisissa\nkenttäsaappaissa. Hänellä on ratsastus-säärykset, toisenlainen takki,\npitkä miekka ja ellen väärin muista lakissakin merkki, joka eroaa\ntavallisten sotamiesten merkistä.\n\nHän on ylennetty, ehkä, ajattelemme itseksemme.\n\n_Bütower Anzelger_ tietääkin kertoa asiasta. Hänestä on tullut\nluutnantti.\n\nOnhan hänellä ansioita ja kokemusta. Eikä näytä kovin tyhmältäkään.\nPäinvastoin.\n\nHän vihkii uuden arvonsa erinomaisesti:\n\nRäyhää ja komentelee koko päivän kuin vimmattu. Juoksee paikasta\ntoiseen, heiluttaa pamppuaan ja ärjyy, jotta koko leiri sen kuulee.\n\nVankiraukat ovat peloissaan, melkein pakenevat häntä, saadakseen olla\nrauhassa. He eivät uskalla oikein seisoa, eikä istua, vielä vähemmän\nmaata. Jokapaikassa ja kaikkialla hän on. Rähäkkää kuuluu melkein joka\nsuunnalta. Yksin me saamme olla rauhassa.\n\nMutta kaikella on rajansa, ja ajattelemattomuus saa rangaistuksensa\n\nIllalla saa hän valitella kaupungilla tuttavilleen:\n\n— Kun niitten vankien kanssa täytyy huutaa min että ääni laukee.\n\nJohon tietysti vanhat tädit säälivästi vastaavat:\n\nJaa'a, miesraukka!\n\nMutta asiasta ei selviä yhden yön unella. Vielä useat päivät\njälkeenpäin saa hän ärjyä käheällä äänellä käskettävilleen ja ensi\npäivinä saa hän sanojaan tuskin ollenkaan kuulumaan.— — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen luutnantiksi nimittämisensä muuttaa jonkun verran oloja.\n\nUusia määräyksiä alkaa tulla tiheämmin. Erittäinkin venäläisille ja\nenglantilaisille. Ja saamme mekin osamme.\n\nEräänä päivänä ilmestyy hän huoneeseemme ja ilmoittaa, että tästä\nlähtien kun joku sapeliniekka upseeri tulee sisälle on sen, joka tulon\nensiksi havaitsee huudettava:\n\n— _Achtung!_ (Huomio!)\n\nTällöin on kaikkien noustava seisaalle ja tervehdittävä.\n\nHän katselee meitä kuin nähdäkseen millaisen vaikutuksen tieto on\nmeihin tehnyt. Luultavasti hän vähän epäilee, että ajattelemme, että\ntämä toimenpide on hänen alkuunpanoinansa, koska hän erinäisillä\nselityksillä koettaa haihduttaa epäluulomme.\n\nMe seuraamme neuvoa usein, melkein liiankin usein. Sillä toisinaan kun\novi käy ja leveä jäykkä hämäläistyyppinen lämmittäjä astuu sisään,\ntavataan tavallisesti huutaa.\n\n— _Achtung!_\n\nKaikki nousevat seisomaan. Mutta huomatessaan hämäläisen eivät he\ntervehdä. Puolittain sadattelevat huutajaa ja omaa herkkäuskoisuuttaan.\n\nTuonnempana ei enää huutoon uskota ennenkuin nähdään upseerin hahmo\novessa.\n\n\n\n\nXV\n\n\nHeidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita,\nontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä\nedistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja\nraihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole...\n\nHeiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja\nlakit ovat vailla kokardia.\n\n— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään.\nOnhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.\n\n— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen\nvastauksen.\n\nSinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys,\närjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta\nliikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä,\nmutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain\nupseerien ärjyntä.\n\nOlisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta\nemme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta\nlisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset,\nollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.\n\nJo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun,\nsuuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä\novat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä\ntulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa\npamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on\nmahdoton ymmärtää.\n\nJoukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan\neri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille\nmääräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä\ntulee »tulkitsevia» aliupseereita.\n\nVielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään\nsaavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan\nkenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos,\nvaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo\novelle ja ärjäsee:\n\n— _Kom ein! Kom ein!_\n\nPetomaisen ilmeen ja eleen johdosta sotamies hämmästyy.\n\nUpseeri juoksee telttaan, tarttuu miesraukkaan ja iskee häntä\npampullaan selkään niin että vanki on iskusta lyyhistyä.\n\n— Kyllä minä tottelemaan opetan!\n\nNäin tapahtuu vähän väliä. Ja iskuja voi saada kaikista\nmitättömyyksistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankiparoilta on kielletty oikeastaan kaikki. Päivisin määrätään heidät\nmarssimaan suurissa kaarissa telttojen takana olevilla kentillä,\nliikuntoa ja raitista ilmaa saadakseen. Ainoastaan pieni osa on jossain\ntyössä.\n\nMonen ikävän tapahtuman todistajaksi joutuu leirillä. Kerrottakoon\ntässä muutamia.\n\nVankien on kielletty jyrkästi polttamasta. Samoin on meidän kielletty\nantamasta kenellekään tupakkaa tai tulitikkuja.\n\nSattuu usein, että joku venäläinen, nähdessään meidän polttavan, tulee\nluoksemme ja rukoilemalla rukoilee joko tupakkaa tai tulta. Mutta\nme emme voi täyttää heidän toivomuksiaan asettamatta omaa rauhaamme\nvaaraan ja meidän on kieltäydyttävä.\n\nParakkimme edustalla kaivavat venäläiset syvennystä vesiputkea varten.\nSeison syvennyksen partaalla ja poltan kitkerästä tupakastamme\nkierrettyä savuketta.\n\nEräs kaivavista venäläisistä tarkastaa minua ahnaasti, mutta\nmieleenikään ei johdu hänen katseensa tarkotus. Kun hän vielä kääntää\nselkänsä poispäin, kiintyy huomioni muualle.\n\nPoltettuani savuketta puolimatkaan, heitän sen kuoppaan ja polkasen\nsantaa sen päälle. Aikomukseni on palata takaisin parakkihuoneeseemme.\nMutta samalla kun käännyn poispäin ja astun askeleen, näen venäläisen\nryntäävän poisheittämääni savukkeeseen, joka vielä savuaa, tunkevan sen\npieneen piippuunsa ja kyyristyneenä kuopan pohjalle imevän ahnaasti\nsavuja. Samalla vilkuu hän arasti ympärilleen, välttääkseen vahtien\nkatseen.\n\nMutta vahti ei ole nukkunut. Hän keksii sotamiehen puuhat. Repäsee\npiipun hänen kädestään ja ilmoittaa tapahtuman päällystölle.\n\nSeuraus on, että vankiparan selkä paljastetaan ja teltan takana saa hän\nnahkapampusta muutamia kimmahtavia iskuja.\n\nHän kirkasee hampaittensa välistä jokaisen iskun sattuessa. Se on\ntuskallinen kirkaisu. Ja hänen selkäänsä kohoavat ruoskan jäljet\npaksuina, punaisina, melkein vertatihkuvina.\n\nSamana päivänä ruoskitaan vielä toinenkin. Mistä syystä, sitä en\nonnistunut saamaan tietooni. Muistaakseni joku sanoi, että hän oli\nvarastanut leipäviipaleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin seuraavan tapahtuman todistajiksi jouduimme kaikki:\n\nEräänä aamupäivänä ovat venäläiset saksankieltä taitavat vangit\nkomennettu riviin leirin pihalle.\n\nEräs aliupseeri tulee kantaen pajuraippoja kokonaisen sylillisen. Ne\novat kuorittuja ja näyttävät vielä tuoreilta.\n\nLuutnantti seisoo venäläisten edessä. Ärjyvällä äänellään hän puhuu\nheille. Me emme jaksa erottaa sanoja selvästi, ainoastaan jonkun sieltä\ntäältä. Hän puhuu kurinpidosta ja kysyy aina vähän väliä:\n\n— Ymmärrättekö?!\n\nSitten jakaa hän raipat. Yhden kullekin.\n\n— Oman selkänahkanne uhalla, sanoo hän sitten, on teidän lyötävä, jos\nhuomaatte epäjärjestystä, ymmärrättekö. Lyötävä niin, että tuntuu!\nYmmärrättekö!\n\nVangit katsovat heille annettuja raippoja. Tämä määräys tuntuu monesta\nkatkeralta. Lyödäkö veljiään, omia heimolaisiaan.\n\nHarvoin näkee kuitenkaan näitä raippoja käytännössä. Useimmiten paukkuu\nluutnantin pamppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä tapausta muistellessani, herää mieleeni väkisinkin kysymys:\n\n— Saavatkohan vangit koskaan tarpeeksi ruokaa?\n\nParakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka\nkanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat\ntiililattiaamme.\n\nOn päivällisaika. Laitan parhaillaan voileipiä keittiömestarin kanssa.\n\nVanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret\nruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.\n\nVihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo\nviittäkymmentä kopekkaa.\n\nOivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle\nkokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei\nsitä olisi keksitty.\n\nPudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun\nleipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.\n\n— Niet, niet, kiellän minä.\n\nTulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän\nleivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus\nrahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet\naikaisemminkin olivat sangen niukkoja.\n\nEräänä kauniina päivänä ilmoitetaan heille, että heidän on luovutettava\nkaikki rahansa päällystölle, kuten aikaisemmin tulleitten venäläisten\nja englantilaisten oli ollut pakko tehdä. Selitetään kyllä, että ne\nsaadaan takaisin sodan loputtua ja että ne otetaan säilöön siksi, jotta\neivät katoa tai muulla tavalla häviä omistajiltaan.\n\n— Mutta, vakuuttaa meidän asiantuntijamme, syy ei kuitenkaan ole\nse. Tällä tavalla on vangeilta luultu riistettävän viimeinenkin\nkarkausmahdollisuus lahjoa sotamiehiä.\n\nKaikkien on vuoron perään vietävä roponsa. Heidän nimensä kirjoitetaan\nluetteloon, merkitään summa viereen. Rahat pannaan läpinäkyvään\npaperipussiin, jotka myös varustetaan nimellä ja rahasumman arvo\nnumerolla. Toisilla on ruplia runsaasti, tukuttain, toisilla vähemmän,\nmuutamilla vain joitakuita halpoja kopekkoja. Kaikki on annettava,\njok'ainoa kopekka.\n\nSurumielisesti asettavat he rahansa pöydälle. Saavat jonkinlaisen\nkuitin tai pussin numeron.\n\n— Mars, eteenpäin. Seuraava.\n\n\n\n\nXV\n\n\nMe suomalaiset elämme alituisessa toivossa ja odotamme jokaisen päivän\nolevan viimeisen vankilapäivämme. Mutta päivät kuluvat ja asema\nei sanottavasti valkene. Sähkösanoman lähettänyt osatoverimme saa\nkyllä pari sähkösanomaa, joista toinen vahvistaa tiedon, että hänen\nveljellään on sen niminen veli. Toisessa sähkösanomassa lähettää veli\nterveisiä. Olemme vakuutettuja, että ainakin hän tulee pääsemään\nvapaaksi ja niin uskoo hän itsekin.\n\n— Se on sangen todennäköistä, sanoo hän; mutta älkää luulko, että teitä\nunohdan, jos niin käy. Ei, niin suuri raukka en sentään ole.\n\n— Hyvä on, kun setä on ministerinä, nauraa eräs joukosta, johon vakava\npuhe ei ole tehnyt sanottavaa vaikutusta.\n\nVapautusjulistusta ei vaan kuulu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankilan yli-insinööri on käynyt Danzigissa. Jo mennessään lupasi hän\nvaikuttaa hyväksemme Danzigissa. Hän kertoo, että sotilaspiireissä\nollaan yleensä myötätuntoisella kannalla meihin. Meidän tulee vaan\nlähettää uusi kirjelmä sinne.\n\nNyt ei se kuitenkaan ole enää helppoa. Posti- ja\nsähkölennätinhallitukselta on tullut uusia määräyksiä, jotka kokonaan\novat sulkeneet meidät muun maailman yhteydestä. Sähkölennätin ja\npostilaitos eivät nim. saa ottaa lähetettäväksi minkäänlaisia\ntiedonantoja vangeilta.\n\nMitä nyt tehdään?\n\nTäytyy kuitenkin yrittää. Ryhdytään puuhaamaan uutta kirjelmää. Siihen\nliitetään korkeita suosittelijoitakin. M.m. eräs prinsessa, upseereita,\nprofessoreita, jollaisia tuttavuuksia joillakuilla joukostamme on.\n\nKerrotaan huolistamme upseereille. Se auttaa. He lupaavat lähettää\nkirjelmän virkateitse. Jos siihen ei saada kolmen päivän kuluessa\nvastausta, lupaavat he vielä tiedustella sähköteitse asian viipymistä.\n\nToivomme virkoaa taas, samoin elämänhalummekin. Ehkäpä sittenkin on\npian koittava vapautushetkemme. Tai saadaan ainakin varmuus siitä onko\ntänne jäätävä tai ei.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nHuvittavaa on tehdä huomioita saksalaisten sota-innosta. Hurjalla\nriemulla puhuvat he yhtenäisistä voitoista Ranskassa. He luottavat\ntäydellisesti lopulliseen voittoonsa. Heissä elää ehdoton vakaumus\nsiitä, että Saksalla on siveellinen oikeus puolellaan. Muut ovat\nhyökänneet heidän kimppuunsa, sanovat he. Heidän on puolustettava\nmaitaan ja maansa etuja. He ylpeilevät sotakuntoisuudestaan ja\ntykeistään ja urhoollisista maansa pojista, jotka panevat henkensä\nalttiiksi jalon asian tähden. Näyttää siltä kuin heillä ei olisi\npienintäkään aavistusta siitä, että, juuri Saksa itse alotti sodan\nVenäjää ja Ranskaa vastaan. Tuntuupa melkein kuin se olisi kokonaan\nsalattu heiltä. Miten muuten oli tämä tietämättömyys ymmärrettävissä.\n\nItä-Preussin asiat heitä vähän huolettavat. Venäjän eteneminen siellä.\nMutta odottakaapas, uhmaavat he taas, kun saamme sinne järeät tykkimme\nja apuväkeä, niin sitten on meidän vuoro.\n\nInnostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun\nsotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat.\nEtunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He\nsoittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut\nsoida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee\nsoitto.\n\nSamoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä\nriveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat\nheikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus,\njoka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan\nsodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä\nainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa\non loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat\nisänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin\nuhrinsa isänmaansa alttarille.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nPitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin\non minunkin alistuttava kohtalooni.\n\nEräänä päivällisenä pannaan ämpäri käteeni ja sanotaan:\n\n— Mene, mene!\n\nJa minä menen, mikäs auttaa.\n\nKeittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme\nsuurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.\n\nPadassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro.\nVenäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään\npuuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat\nheti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt\nsavu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä\nvailla.\n\nPatojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen\nmatami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia\nhän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman\nruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee\nsuurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva\nlika, joka kokoontuu ydinkohtaan.\n\nMinulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin\ntalia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa\nkitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle\nselviää nyt ruokien äitelyyden syy.\n\nTartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa\nodottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin.\nToiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta\njok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.\n\nSinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät\ntekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein\nmeitä tervehtimässä.\n\nAina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan\nenemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!\n\nMutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion,\nettä suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat\nsensijaan paljon. Kummallista väkeä!\n\nEräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy\nkummeksien:\n\n— Miksi suomalaiset syövät niin vähän? Onko ruoka huonoa?\n\n— Ei, vastataan.\n\n— No, mikä siihen sitten on syynä?\n\n— He ovat yleensä vähäruokaisia..\n\nSelitys tyydyttää häntä. Ja vielä tänä päivänä hän kai uskoo tähän\nsuomalaisilla löytymättömään hyveeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen erän perästä, jolloin kaupungilta tuodut pihvit ja perunat\nolivat huvenneet yhdeksäntoista nälkäisen miehen kitaan ja loppuneet\nkesken vasta alkuun päästyä, ei leirille enää tuotu kaupungilta\nmuita kuin voileipätarpeita. Matkustajat, joilla oli yllinkyllin\nkultaa ja saivat sitä vaihdettua Saksan rahaksi, pitivät viimeaikoina\nkaupungillakäynnin kokonaan omana huvinaan. Söivät siellä ja vähän\njoivatkin palan paineeksi. Kaikkialla otettiin heidät mitä suurimmalla\nkohteliaisuudella vastaan ja mukana oleva aliupseeri salli heille\nerikoisvapauksia saadessaan itse olla mukana kesteissä.\n\nEräänä päivänä aterioivat he leiriylänteelle nousevan kadun varrella\nolevassa pienessä, vanhassa ja soman näköisessä viinituvassa, jonka\nulkonäöstä jo olen maininnut. Isäntä taritsee heitä oivallisella\nruualla ja juomalla ja käyttää koko kohteliaisuusvarastonsa heitä\ntyydyttääkseen.\n\nLopuksi kun he pyytävät saada maksaa tiedustelee isäntä, eivätkö he\nhaluaisi suorittaa laskuaan Suomen rahassa. Hän ottaisi erittäin\nmielellään heiltä vastaan Suomen rahaa muistoksi itselleen, lapsilleen\nja vielä lastenlapsilleen tästä tilaisuudesta, jollaisia ei joka päivä\nBütow'issa satu.\n\nLasku maksetaan Suomen rahassa ja ukko on tyytyväinen, saattelee\nvieraitaan vielä ovelle ja tekee monta syvää kumarrusta heidän\npoistuessaan.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nKapteeni Stenbockin ja Danzigiin jääneen väestöosan kohtalosta ei\nmeillä ollut vähintäkään aavistusta. Luulimme että he olivat päässeet\nvapaalle jalalle ja palanneet kotiin.\n\nKuudennentoista päivän iltapuolella tulee asiasta puhe. Että kapteeni\non jättänyt meidät tänne ja lähtenyt Suomeen, sitä pitävät eräät\nsynkkämielisimmät suorastaan rikoksena. Hänen velvollisuutensa olisi\nollut koettaa panna kaikki voimansa alttiiksi, hankkiakseen meille\nvapautemme... Arvostelut kapteenin otaksutusta menettelystä ovat\nsuorastaan murhaavia.\n\nMutta sattuu usein niin, että se, josta puhutaan pahaa, on aivan\nsaapuvilla. Ja niin tapahtuu nytkin.\n\nSilloin kun juuri häpeällisimmät syytökset tehdään, kuuluu automobiilin\nsurinaa maan tieltä. Eräs uteliaimmista ryntää akkunaan. Automobiili\nsuhahtaa ohi, menee kaupunkiin.\n\n— Oli aivan kuin kapteenin kasvot olisivat katsoneet akkunasta, hän\nsanoo.\n\nKaikki hätkähtävät. Joku lausuu epäilyksensä. Asiasta ei enempää puhuta.\n\nMutta tuskin on puoli tuntia äskeisestä näystä kulunut, kun sama\nautomobiili ajaa leirille. Akkunassa näkyy todellakin kapteenin pää\nja kun ovi avautuu, astuu kapteeni omassa persoonassaan vaunusta. Hän\non samanlainen kuin ennen. Tukeva, hartiakas. Ikä on hopeoinut tukan,\npaksut silmäripset ja lyhyen, pyöreäksileikatun parran. Silmissä on\nsyvä, terävä ja ystävällinen katse. Säännöllisillä, vähän kapeahkoilla\nkasvoilla miellyttävä, ylevä ilme. Hän on puettu, harmaaseen\nyksinkertaiseen pukuun ja pehmeään hattuun, tukeutuu vahvaan sauvaansa.\n\nNähdessään meidät, hän nostaa hattuaan ja nyökkää päätään.\n\nHän ei ole yksin. Automobiilistä astuu esiin myös pitkään mustaan\ntakkiin ja knalliin puettu ijäkkäämpi herra. Hän on Ruotsin konsuli\nDanzigissa. Ja vielä kolmaskin pitkä, tumma herrasmies, jonka tunnemme\nsiksi venäläiseksi konsuliksi, joka oli Uleåborgilla matkustajana ja\njäi muitten mukana Danzigiin.\n\nKapteeni vaihtaa muutaman sanan luutnantin kanssa. Sitten tulee hän\nseuralaisineen luoksemme ja kättely aikaa.\n\nOn huvittavaa katsoa miten häpeissään ja noloina ne ovat, jotka\nkapteenista pahaa puhuivat. He eivät tohdi katsoa edes hänen\nrehellisiin ja avoimiin silmiinsä.\n\nMeillä on paljon kerrottavaa ja tiedusteltavaa.\n\n— Miten on Danzigiin jääneitten käynyt?\n\n— Vuorokauden saivat he olla vankilassa ja päästettiin senjälkeen\nvapaaksi. He matkustivat sitten suoraan Danzigista eräällä\nnorjalaisella höyrylaivalla Karlskronaan ja ovat kai jo olleet kotvan\naikaa kotonakin.\n\nJa itsestään kertoo kapteeni:\n\n— Olisin minäkin päässyt, mutta en silloin lähtenyt. Tahdoin jäädä\nSaksaan, saadakseni viranomaisilta hankituksi teille vapauden. Nyt on\nminun mahdoton enää lähteä. Saatuansa tietää, että minä olen aikoinaan,\nkuulunut Venäjän laivastoon, pidättivät he minut sotavankina. Kuitenkin\non minulle annettu oikeus liikkua vapaana kunniasanaani vastaan. Tämän\njälkeen en kuitenkaan saa poistua Bütowista. Hauskaa ei suinkaan ole\njäädä tänne ties kuinka kauaksi, saamatta edes kirjoittaa perheelleen.\nHyvä kuitenkin, ettei ole rahoista puutetta. Veljeltäni Ruotsissa saan\nmiten paljon vain tarvitsen.\n\n— Niin, ja teidän vapauttamisenne. Olen melkein vakuutettu siitä, että\npääsette vapaiksi. Mutta miten pian se tapahtuu sitä en osaa vielä\nsanoa.\n\nRuotsin konsuli puuttuu puheeseen:\n\n— Olen vakuutettu, hän sanoo, että voin hankkia teille vapautenne\nkahdeksan — neljäntoista päivän kuluessa.\n\nMe olemme iloisia. Me ihan hehkumme ilosta. Mutta kuitenkin tunnemme\npientä pettymystä, sillä totta tosiaan odotimme saavamme jo ennen\ntoivotut hyvät uutiset. Mutta hyvä näinkin.\n\nSenjälkeen kysyy kapteeni, jos me tarvitsemme jotakin. Alusvaatteemme\novat ehkä kaikki lopussa ja ehkä puuttuu muutakin.\n\nHän lupaa toimittaa meille seuraavaksi päiväksi alusvaatteita ja sukkia\nja käskee sen, joka muuta tarvitsee, ostamaan vain hänen konttoonsa.\n\nHän jättää meille hyvästit ja lupaa käydä katsomassa seuraavana päivänä.\n\nRuotsin konsuli ja hän astuvat senjälkeen automobiiliin. Kone pannaan\nkäyntiin ja kiitää tomupilven seuraamana kaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudelle vieraallemme on laitettava makuukarsinaamme vuode lisää.\nTällaiseen asuntoon ei hän näytä olevan oikein tyytyväinen, mutta\nhän alistuu kohtaloonsa. Leirin ruokaan ei hän koske. Hänellä on\nitsellään mukana leikkeleitä, mehua ja leipää. Se on hänen ruokansa.\nMuitten kanssa ei hän paljoa puhele. Kuljeskelee vain yksin avarassa\nulsterissaan vaikenevana, surumielinen ilme pyöreillä kasvoillaan.\n\nSeuraavana päivänä saamme kuulla hänestä enemmän. Kapteeni tietää\nkertoa. Hän oli esiintynyt vähän epäilyttävästi. Jo Augsburgissa\nkysyttäessä hänen ikäänsä ei hän ollut sitä heti muistanut ja pitkän\najattelun jälkeen oli vastannut olevansa yli viidenkymmenen vuoden,\njota hän ei ulkonaisista merkeistä päättäen ollut. Epäiltiin hänen\nsanoneen ikänsä suuremmaksi vain siksi, että oli hämärästi muistanut,\nettei yli sotilasijän olevia pidetä vankeina. Jotakin siihen suuntaan\noli myös puhuttu, ettei hän olisikaan mikään Ruotsin konsuli, vaan joku\nmiinainsinööri. Itse hän ei puhunut mitään, paitsi muutamia sanoja\nikävöivästä perheestään kotona.\n\nTämä päivä on muuten täynnä pikkutapahtumia. Aamulla lääkärin\ntarkastuksen jälkeen jaetaan meille vankinumerot: lankaan kiinnitetty\nruskea pahvinpalanen, jolle on painettu järjestysnumeromme... Vanki n:o\n105. Se on nyt minun arvoni ja asemani vankileirillä.\n\nPäivemmällä saapuvat alusvaatteet ja sukat. Melkein jokainen tarvitsee\nyhden parin kumpaakin lajia.\n\nSitten tulee naismainen hento ja tanssiva valokuvaaja, hyvinhoidettuine\nviiksineen ja silkin hienoine hipiöineen ja ikuistuttaa meidät sekä\nhuoneessamme että ulkona.\n\nPäivällisen jälkeen palaa kapteeni erään upseerin seurassa leirille.\nHänellä on oiva ajatus mielessään.\n\nLeirille on rakennettava suomalainen sauna.\n\nHän onkin jo saanut siihen leirin päällystön suostumuksen. Nyt on\nvain valittava paikka. Sen täytyy olla mäenrinne. Niitä ei ole aivan\nlähellä. Keksitään kuitenkin sellainen parakeista etelään, noin\nsatakunnan metrin päässä.\n\nSaunaa täällä kaivataan. Koko Bütowissa ei ole kuin yksi sauna ja sekin\nperin kehno. Ja me kuvittelemme jo mielessämme miten kiukaat kihisevät\nkun niille viskaamme vettä ja löyly nousee kosteana ja kuumana ja\nkihelmöi selkänahassa. Löylyä sitä oikein tarvittaisiinkin, sillä monet\neivät ole olleet kuukausimääriin lauteilla hikoilemassa.\n\nMutta sitten tulee mieleemme taas vapauttamispuuhat. Entä jos tieto\ntulisikin ennenkuin olisimme ehtineet saada saunan valmiiksi. Kuka sen\nosaisi silloin valmistaa ja kuka sitä käyttäisi. Eiväthän saksalaiset\njuuri löylysaunaa käytä.\n\nRakennuspuuhat päätetään siirtää tuonnemmaksi, sillä kauan ei enään\njoka tapauksessa kestä ennenkuin Danzigista tulee joko myöntävä tai\nkieltävä vastaus.\n\nJa siihen saunapuuhat raukeavatkin, sillä se, jota niin kauan olimme\nodottaneet, tuli vihdoinkin.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nOn perjantai-ilta ja vankinaoloaikamme yhdestoista päivä.\n\nOlemme kaikki sisällä. Pöydällä palaa heikosti valaiseva, pyöreä\nlyhty, joka heittää keltaisen heijasteen kautta huoneen ja tekee\nakkunien takana sisään katsovan pimeän vielä syvemmäksi. Olkiin\nuponneina makuukarsinan puolella tavoittelevat muutamat jo yöuntaan.\nToiset puhelevat keskenään venytellen. Pöydän päässä, oleskelukarsinan\npuolella pelaavat neljä miestä ainaista skruvia ja keskemmällä pöytää\ntuijottavat kaksi silmäparia shakkinappuloihin. Muutamat joutilaat\nkatselevat pelaajia. Uusi venäläinen vieraamme on kaivanut esiin\nsalkkunsa ja istuu ja kirjoittelee jotakin. Huoneessamme vallitsee tyyni\nsyysillan rauha Ei mitään särähtäviä ja rajuja ääniä, ei voimakkaita\nliikkeitä. Ilonilmauksetkin menestyksestä ovat tavallista vaiteliaammat.\n\nSamassa avautuu ovi. Kaksi kyy ovenaukeamassa.\n\n— _Achtung!_\n\nKaikki ryntäävät seisaalleen, yöpuulla olevatkin.\n\nTulijat viittovat rauhoittumaan ja astuvat samalla keskemmälle huonetta.\n\nKatseemme tähtäytyvät kysyvinä heihin.\n\nToinen upseereista kaivaa jotakin poveltaan. Se on sähkösanomakaavake.\n\nJotain tietoja on siis tullut!\n\nRyhmitymme upseerien ympärille. Peremmällä olevat seisovat penkillä ja\nkurottautuvat.\n\n— Danzigista on tullut tieto, — sanoo hän vihdoin ja hänen silmänsä\nloistavat ilosta voidessaan kertoa meille tämän kauan odotetun tiedon,\n— että _teidät on vapautettu!_\n\nSitä ylitsevuotavaa riemua, joka meidät valtaa, ei saata kuvitella.\nVankilasta vapauteen lasketun vangin ilo on siitä vain kalpea heijaste.\n\n— Hurraa! Hurraa! kaikuu avarassa parakkihuoneessa.\n\nVasta Danzigista saapunut venäläinen vieraammekin elostuu. Hänessäkin\nherää hiljainen toivo.\n\nNiin valoisalta ja kirkkaalta kun äsken kaikki näytti, saivat muutamat\nkuitenkin tuntea pettymystä, joka tuntui sitäkin karvaammalta, kun se\ntuli hetkenä, jolloin sitä osasi vähiten odottaa.\n\nSähkösanoma sisälsi nimittäin määräyksen, että vain kuusitoista\nsuomalaista oli laskettava vapaaksi, lukuunottamatta molempia\nperämiehiä ja luotsia, joitten oli seuraavana päivänä matkustettava\nBerliniin.\n\n— Berliniin, Berliniin, he tavailivat. Mitä sinne? Mitä siellä on\ntehtävää? Eiväthän vaan aikone pakoittaa tai ostaa saksalaiseen\nlaivastoon... Upseeritkaan eivät tiedä miksikä sinne kutsutaan. He ovat\nvaan saaneet määräyksen ja heillä on ollut kunnia ilmoittaa se meille.\n\nHe onnittelevat meitä ja toivottavat hauskaa matkaa. Sitten he\npoistuvat.\n\nParakkihuoneessamme herää liike ja elämä. Unisimmatkin nousevat\nvuoteiltaan ja rupeavat puolipukimissaan lyömään korttia — muuta\nilmaisumuotoa eivät he löydä ilolleen. Eräs kiertää savukkeen ja lähtee\nulos yöhön polttamaan sitä ja ajattelemaan tätä melkein uskomattomalta\ntuntuvaa uutista. Ensimäinen perämies kiroo taas. Mutta toinen on\nlohdullinen ja tyytyväinen. Saa nähdä edes Berlinin. Sellaista iloa ei\nkaikille vihollisvaltain alamaisille tällaiseen aikaan suodakaan...\nMutta surullinen näky on tuo pitkä, tumma venäläinen konsuli. Hän\nei osaa ajatella, että me pääsemme pois ja hänen täytyy jäädä tänne\nyksin. Hän kysyy taas ja taas sitä samaa asiaa. Hän vaipuu eräänlaiseen\nhervottomuuteen ja tuskaan, joka miehellä vastaa naisen kyyneleitä...\nHäntä koetetaan lohduttaa. On kuin se auttaisi ja hän ryhtyy\nkuumeisella kiireellä kirjoittamaan kotiinsa kirjettä, vaimolleen ja\nlapsilleen... Lupaamme viedä sen mukanamme.\n\nToiset alkavat vielä tehdä matkavalmistuksia. Heistä tuntuu vain kun ei\nhuomenna enää olisi aikaa, sillä kello kahdeksaltahan aamulla on oltava\njo asemalle lähtöä varten valmiina.\n\nNiin, useimmilla nukeilla lapsikin mieluimmin leikkii.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFinali vankileirillä muodostuu mieliin painuvaksi. On kuin sattuma\nolisi tahtonut meille näyttää mihin ankara ja armoton sotakuri johtaa.\n\nVähän sen jälkeen kun upseerit ovat poistuneet huoneestamme,\nkuulemme seinän takaa, vartioston huoneesta, hirveätä melua:\nkirousta, sadatusta, ulvontaa, huutoja, jalkojen töminää. Välillä se\nsilmänräpäykseksi vaikenee, mutta alkaa uudelleen ja ylimpänä joukosta\nkuuluu huuto:\n\n— Sitokaa hänet!\n\nMelu häviää. Silloin tällöin kuuluu vain sadatus tai isku jalalla\nlattiaan.\n\nHetkistä myöhemmin tulee telttaamme eräs vartiosotilaista. Kuultuaan,\nettä meidät oli vapautettu, tulee hän onnittelemaan... Häneltä saamme\nkuulla myös syyn hirveään meluun seinäntakana.\n\n— Siellä vain sidottiin eräs humalapäinen sotamies... Entinen vanki,\njoka on aikoinaan tehnyt murhiakin... Oli kaupungilla vähän nauttinut\nja humalapäissään hyökännyt luutnantin päälle pistin kädessä keskellä\nkatua ja jumalan kirkasta päivää... Kun tuli nyt takaisin leiriin\npantiin raudat käteen ja saanee hän nähtävästi tästä mielettömyydestään\nistua viitisen vuotta kuritushuoneessa...\n\nTiedustelimme mistä hän oli niin julmistunut luutnanttiin?\n\n— Hyvä kuri vaikuttaa toisiin ärsyttävästi, vastasi hän.\n\n\n\n\nXX\n\n\nVarhain lauvantai-aamuna nousemme vuoteistamme. Ensiksi pesu, sitten\nkahvi. Sitten käyvät harjat. Puhdasta jälkeä laitetaan. Toiset panevat\nvalkoista kaulaan, toiset lainaavat paitoja, ostavat housuja ja\nvaihtavat kravatteja toisiltaan.\n\nPian ollaan valmiina. Mutta kello ei ole vielä seitsemääkään.\n\nJotkut lähtevät jättämään hyvästit englantilaisille. Heidän mielialansa\non apea ja painunut. Mutta he ovat tyyniä ja rauhallisia.\n\nEräs nuori poika rukoilee ottamaan kirjeen vanhalle äidilleen.\n\n— Se on ankarasti kielletty, selitetään — Sitä ei tohdi...\n\nMutta poika rukoilee kyyneleet silmissä, hän pyytää pyytämällä tätä\npientä palvelusta vanhan rakkaan äitinsä tähden.\n\nEpäröiden ottaa joku sen vastaan. Poika ei tiedä oikein miten hän\nauttajaansa kiittäisi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeisomme ulkona ja katselemme leirin aamupuuhia. Eräs venäläinen tulee\nluoksemme. Hän puhuu suomea. Kertoo olevansa hallikauppias Viipurista\nja hän pyytää meiltä samaa palvelusta kuin englantilainen. Postikortti\nvaimolleen Viipuriin. Minä otan sen toimittaakseni perille...\n\nKun vihdoin matkaamme tuleva aliupseeri saapuu, olemme olleet ainakin\ntunnin jo valmiit. Heilutamme lakkiamme hyvästiksi upseereille, jotka\nseisovat keskellä pihaa lähtöämme katsomassa. Vihdoin alkavat rivit\nliikkua. Ja me palaamme asemalle, läpi kaupungin, samaa tietä, jolla\ntullessamme saimme kokea mitä katkerinta häväistystä. Mutta miten\nerilaista nyt onkaan. Ihmisiä on kyllä liikkeellä, katsojia ovissa,\nakkunoissa ja katukäytävillä. Mutta ei enää ainoatakaan vihamielistä\nkatsetta, ei ivallista lentävää sanaa, ei pilkkanaurua. Minne vain\nkatsoo näkee ystävällisesti hymyileviä kasvoja ja hyvästiksi nyökkääviä\npäitä.\n\n— Ne ovat suomalaisia, kuiskataan.\n\nAsemalla ei ole vielä ketään. Jäämme asemapihalle odottamaan. Kapteenin\npiti tulla junalle... Tuolta hän tuleekin. Hän koettaa olla iloinen ja\ntyytyväinen kuin mekin, mutta en malta olla panematta merkille syvää\nyksinäistä ikävän piirrettä, jonka hän kokee peittää. Hän jakelee\nmeille neuvoja ja osviittoja. Kertoo, että Danzigissa on meitä vastassa\nRuotsin konsuli, jonka huoleksi jää loppumatkamme ja jolta saamme\npassin Ruotsiin... Sitten pyytää hän, että hänen perheelleen Turussa\nvietäisiin terveisiä ja kerrottaisiin hänen kohtalostaan. Muutamia\npikkuasioita vielä ja sitten on jätettävä jäähyväiset. Juna lähtee 9,16\nja nyt on kello jo 9,05 paikoilla... Lämpimät kättenpuristukset ja\ntiemme eroavat.\n\nAsemaravintolassa ehdimme nauttia vielä seidelin saksalaista olutta.\nKahden viikon paastoamisen jälkeen maistui se erinomaiselta.\n\nSamassa jytistää juna asemalle. Meitä varten on varattu kolmannen\nluokan vaunu. Kahden viikon aikana olemme siis yhden luokan\narvoasteissakin kohonneet. Silloin laskettiin meidät vain\nneljäsluokkalaisiksi.\n\nJuna jyrrää hiljalleen. Se on vihoviimeinen paikallisjuna. Pysähtyy\njoka asemalle. Kulettaa kai sikoja ja härkiä, eniten kuitenkin ihmisiä.\nAsemilla ei ole juuri ketään. Pikku Berentkin, joka tulomatkalla\ntarjosi mieluisen voileipä-yllätyksen, on ikävä asemaruoja, josta\ntuntuu nyt mahdottomalta saada rahallakaan voileipiä... Pelaamme\nshakkia. Se ei kauankaan miellytä. Nappulat nurkkaan. Korttipelikin\ntuntuu ikävältä. Ja tuo kirottu juna, kun se kulkisi edes vähänkin\nnopeammin.\n\nAinoa mikä kykenee pitämään meitä vähän vireessä on aliupseerin puheet,\njotka kyllä ovat täynnä saksalaista paatosta, mutta koskevat kuitenkin\npäivän tekstiä.\n\nHän on ollut nimittäin sotanäyttämöllä, mutta on nyt levähtämässä. Hän\nkertoo, että rintamamiehiä vaihdetaan pienien väliaikojen päästä, jotta\naina on tuoretta väkeä taistelussa. Hän on ollut itäisellä näyttämöllä,\ntakaisin lyödyissä joukoissa. Hänen kuvauksensa taisteluista ovat\nkammottavat. Kanuunat ja kuularuiskut ovat tehneet julmaa jälkeä.\nKuolleita ja haavoittuneita on suurissa kasoissa ja verta... ah...\nolisitte nähneet saappaanvarsiani... Kysytte jos siellä ei peljännyt?\nPeljännyt, ei. Aluksi, ensin kun ei ollut kuullut kivääritulen laulua,\njota järeät tykit ja kuularuiskut säestivät, vähän kammotti. Ajatteli:\npalaakohan tuolta vielä takasin. Mutta taistelu huumaa. Se kuolettaa\nkaikki hermot. Yksi vain elää: innostus. Ei murhaan, vaan voittoon.\nSotamies ei ajattele, että hän murhaa. Hän tekee kaikki vaistomaisesti,\nmitään ajattelematta. Nähdessään toverin sivultaan kaatuvan, ei ehdi\nedes surkutella, vielä vähemmin murehtia. Seuraava hetki voi olla oma\nkohtalonhetki... Ja olisitte nähneet miten saksalaiset ottelivat.\nSellaista urheutta ja uljuutta. Ei säästelty vaivoja ja vaaroja.\nKuolemaa suorastaan halveksittiin. Sillä kaikki olivat vakuutetut\nsiitä, että saksalaiset taistelevat oikean ja jalon asian vuoksi ja\nsuuria päämääriä silmälläpitäen.\n\nHän luottaa täydellisesti meidän saksalaisystävällisyyteemme, hän on\nhuvitettu seurastamme, tarjoo meille sikaarejaan...\n\nEräällä asemalla parin tunnin matkalla Danzigista täytyy meidän odottaa\nseuraavaa junaa lähes kaksi tuntia. Mikä jumalattoman pitkä aika! Kello\nkuuden tienoissa saavumme vasta Danzigiin.\n\nAsemalla on, kuten kapteeni kertoi, meitä vastassa Ruotsin konsuli\nsihteereineen. Kuljemme kautta asemarakennuksen maanalaisten käytävien\nja suuren hallin, josta eroaa käytävät poliisilaitokseen, johonkin\npankkiin ja ties mihinkä.\n\nMenemme ulos ja pysähdymme käytävälle, jossa konsuli antaa meille\nmatkarahat Ruotsiin (400 Rmk.) ja yhteisen passin. Yleisöä tunkee\nympärillämme, katselee ja tiedustelee. Poliisilla on täysi työ pitää\nheitä loitolla.\n\nTäällä jättää aliupseeri meille jäähyväiset ja toivottaa hauskaa matkan\njatkoa. Kiitämme häntä.\n\nNyt olemme vapaat. Viimeinen, jolla oli jonkinlainen vartiopalvelus\nmeille tehtävänä, meni.\n\nAsemalla ovat asiat pian selvitetty. Sitten lähdetään joukolla asemasta\nvasemmalle, puiston syrjää kaartavaa katua eteenpäin. Päävartion\nedustalla olevan torin toisella puolella on Hotell Vanzelow. Sinne\nmenemme kaikki. Huoneet jaetaan. Toiset joutuvat kaksivuoteisiin\nperhehuoneisiin, toiset yksinäisiin. Koetellaan ensiksi sänkyjä. Sillä\nkuukausi on kulunut siitä kun viimeiksi oikeata sänkyä näki... Ihan\nresooreilla! Päällä untuvapatja. Miten makeasti siinä mahtaakaan maata!\n\nEnnen maatamenoa syödään. Wienerschnizelit ovat tilatut kasviksineen.\nParsaakin saa nähdä! Mikä herkku muun hyvän ohella! Ja saksalaista\nolutta.\n\nSyömme. Pala palalta katoaa ruoka lautasilta ja kasvisruuatkin,\njoitten arvoa eivät paraistelaisemme osaa oikein mitata, häviävät.\nLopulta tuijottavat tyhjät kulhot meitä vastaan ja toteavat\nitsehavaitsemammekin näyn: kaikki loppu.\n\nNälkäisinä tuijottavat miehet lautasiinsa, ikäänkuin vasta syöty ateria\nolisi ollut alkuruoka.\n\nMutta lisää ei tule. Turha odottaakaan. Vähän pettyneinä noustaan\npöydästä ja mennään takaisin huoneisiin. Rappuja noustessa lohduttaa\neräs:\n\n— Kyllä oli hyvä, ettei enempää ollut. Olisi syönyt itsensä vielä\nsairaaksi...\n\n— Puhu joutavia, ärjäsee toinen tyytymättömänä.\n\nToiset ryhtyvät vielä kortinpeluun. Muutamat uskaltavat katsomaan\nkaupunkia. Loput riisuutuvat ja heittäytyvät lämpimään, pehmeään\nvuoteeseen, jommoisessa makaamisen nautinto on jo osittain unohtunut.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSunnuntai-aamuna kello seitsemän alkaa varsinainen matkamme kotimaata\nkohden. Se on suunnattava läpi koko pohjois-Saksan Sassnitziin, josta\nsitten lauttalaivalla Trelleborgiin, sieltä edelleen Tukholman tai\nGeflen kautta Raumalle. Kuljemme rannikkotietä. Tällä kertaa kuljettaa\nmeitä pikajuna. Se puskee hurjaa vauhtia eteenpäin. Laskemme toisinaan\nyli sadan kilometrin nopeuden tunnissa.\n\nKello kahdelta olemme Stettinissä ja kuljemme yli sen monien siltojen\nsuureen rautatiehalliin, johon ja josta junat yhtä mittaa tulevat ja\nlähtevät. Täällä on junanvaihto.\n\nAstuessamme junasta näemme perämiehet ja luotsin, jotka samaten ovat\nmuuttamassa junaa. Ehditään vaihtaa muutama sana. He ovat matkalla\nBerliniin. Tulevasta kohtalostaan eivät he mitään tiedä. Mutta he\novat iloisia ja tyytyväisiä. Kohtelu on ollut suuremmoinen. He ovat\nsaaneet asua ja syödä ensiluokan hotelleissa. Heiltä ei ole puuttunut\nkerrassaan mitään. Saattajana on heillä vähän parempi upseerikin.\n\nToiset jo huutavat: kiirehtikää, juna lähtee heti. Juostaan maanalaista\nkäytävää toiselle sillalle. Juna on jo liikkeellä. Ei ehditä mukaan...\nKiroillen tarkastellaan aikataulua. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua\nlähtee uusi Hamburgin pika-juna. Sillä päästään ainakin Paasewalkiin,\njossa Hamburgin ja Sassniztsin tiet eroavat. Kohta on juna taas\nasemalla ja kotvan hengähdettyään lähtee Paasewalkia kohden.\n\nPaasewalkissa saadaan odottaa toista tuntia. Aseman ravintolassa\nsyödään ja juodaan. Ostetaan saksalaisia sanomalehtiä.\n\nVoss. Zeitungissa kiintyy katseemme erääseen Suomea koskevaan uutiseen.\nSe on lähtöisin Köpenhaminasta. Siis epäilyttävä. Siinä kerrotaan,\nettä Helsingissä liikkuvan huhun mukaan ruvettaisiin suomalaisia\npakoittamaan sotaväkeen.\n\nTiedämme aivan varmaan, että tieto on tuulesta temmattu. Mutta\nsittenkin meitä hermostuttaa, sillä tiedämme, ettei saksalaisten\nmylly paljoakaan vettä tarvitse. Tuollaisesta viattomasta jutusta\nvoi helpolla kehittyä kohtaloita. Alituisen pelon vallassa jatkamme\nPaasewalkista matkaamme. Katsomme joka asemaa epäillen. Mutta missään\nei näy mitään epäilyttävää. Stralsundissa olemme kahdeksan aikaan ja\nsaamme taas odottaa Rygenin poikki Sassnitziin lähtevää junaa.\n\nRygenin läpi kuljemme pimeässä ja keskellä yötä saavumme\nSassnitz-Haveniin. Olisimme halunneet jo heti jatkaa matkaamme\nRuotsiin, vaikka jollakin lastilautalla. Se ei ole mahdollista.\nAinoatakaan lauttaa ei lähde ennen kello viittä maanantaina.\nSassnitz-Havenissa on niinmuodoin yövyttävä.\n\nMonopol-Hotellin mukavilla ja pehmeillä höyhenpatjoilla vietämme\nyömme ja aamulla heräämme mitä ihanimpaan näköalaan Itämerelle. Laaja\nsininen meri, niin kauas kuin silmä kantaa ja jyrkästi laskeva ranta:\nmitä ihanin puutarha, josta valkeat huvilatalot kohoavat. On kirkas\nja kuulakas ilma. Taivaalla ei ainoatakaan pilveä. Käymme korkeilla,\nmetsän peittämillä vuorilla, jonne tie suurissa kaarissa punaisen\nkirkon luota kiertää. Sieltä aukeaa laaja näköala kauneudesta kuululle\nRygenille, joka korkea- ja pyöreärantaisena, valkeine kalkkivuorineen\nja vehreine metsän peittämine rinteineen kohoaa merestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiaiselle mentäessä merimieshuoneelle tapaamme erään englantilaisen\nkapteenin.\n\n— Puhu nyt sinä, joka osaat engelskaa.\n\nRyhdyn pakinoimaan. Hän on tullut Königsbergistä, jossa oli\nsaksalaisten vankina. Hänet samoin kuin laivansa miehistökin oli\npidätetty Memelissä. Puolueettomien valtojen alamaiset ja hän olivat\nsaaneet lähteä pois, hän siksi, että oli neljäkymmentäviisi vuotta\ntäyttänyt jo ammoin sitten, eikä ollut niinmuodoin sotaijässä. Tänne\noli kuitenkin pysäytetty ja ties koska pääsee lähtemään.\n\nMinäkin kerron yhtä ja toista seikkailuistamme, joskaan se\nei meikäläisiä miellytä sillä he epäilevät tätä ijäkästä\nenglantilaiskapteenia urkkijaksi.\n\nTarkastan ukkoa. Tuollaisen rehellisen englantilaisen merikarhuturkin\nalla ei voi löytyä niin alhaisia pyyteitä. Siitä olen varma ja nauran\ntovereilleni... Eikä ollutkaan. Hän nauroi saksalaisia. Kyllä ne\nolivat oikeata geshäftsellskapia, jotka osasivat tehdä reklaamia\nomaksi hyväkseen vangeillakin... Kun meidät pidätettiin, kertoi hän,\ntiesivät saksalaiset kertoa, että englantilainen alus oli kaapattu\nja sataviisikymmentä vankia otettu — todellisuudessa oli meitä\nainoastaan viisitoista. Mutta ei tässä kyllin. Pari päivää jälkeenpäin\nkerrottiin sama uutinen uudelleen ja vankien lukua oli lisätty silloin\nkolmeliakymmenellä... Vähän samansuuntainen tapaus sattui myöskin\nKönigsbergissä. Sanomalehdet kertoivat, että sinne tuotaisiin 10,000\nvenäläistä sotavankia. Ne tuotiinkin, mutta niiden summan lopusta sai\nvähentää ainakin yhden nollan. Korkeintaan oli niitä tuhannen. Näin\nitse kun ne tuotiin... Sellaista on saksalaisten totuudenrakkaus!\nnauroi hän lopuksi ja katsoi ruokasalin perällä olevaa baaria, jonka\ntakana nuori pulleaposkinen ja -povinen tyttönen hääri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla kello viideksi kiiruhdetaan lauttalaivalle. Se on suuri ja\nvalkoinen, kahdella savutorvella varustettu alus, \"Prins Gustaf V\".\nPiletit on ostettavat asemalta. Yksi joukostamme lähtee niitä ostamaan,\nmutta palaa pienen ajan kuluttua huolestunut ilme kasvoillaan.\n\n— Kenellekään venäläiselle ei saa myydä pilettiä, sanoo hän.\n\n— Onhan meillä passi?\n\n— Se ei muuta asiaa.\n\nKoko joukko kiroaa ja sadattelee. Jotkut katselevat syyttävästi minuun.\nOn se nyt jotakin, että viime tingassa tuli stoppi!\n\nKielitaitoiset joukostamme lähtevät uudelleen liikkeelle. Jutellaan ja\nselitetään asiat pitkin ja poikin. Papereitten pätevyyttä luvataan heti\ntiedustella. Tulee kuin tuleekin myönteinen vastaus. Piletit saadaan...\nHihkaistaan ilosta... Mutta vielä ei epävarmuus ja pelko jätä. Tullissa\nei enää satu mitään esteitä, eikä muuallakaan. Olemme vihdoin laivassa.\nViisi minuuttia ja köydet irtautuvat. Laiva jättää rannan:\n\n— Hyvästi, hyvästi Saksanmaa!\n\nNyt vasta uskallamme oikein hengittää. Nyt vasta tunnemme itsemme\nvapaiksi ja riippumattomiksi siitä ikeestä, jonka alla olimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRygenin etäisintä nientä kiertäessämme näemme vielä näyn, joka on\nviimeinen vilahdus saksalaisista, joita matkallamme näemme.\n\nKaksi saksalaista eskaderia tulevat läntiseltä ilmansuunnalta,\nnähtävästi Kielistä ja ohjautuvat Itämerta kohden. Kumpaankin\neskaderiin kuuluu yksi risteilijä ja yhdeksän torpeedovenettä ja kaksi\nvedenalaista venettä. Iltahämärässä katoavat ne pian näkymättömiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kymmenen olemme Trelleborgissa. Kautta yön istumme junassa.\nSeuraavana aamuna yhdeksältä olemme Tukholmassa. Täällä on viivyttävä\nvuorokausi. Keskiviikkona päivällä kello kaksitoista lähtee laiva,\nlähtee neljä, kaikki täynnä venäläisiä pakolaisia. Ei kuitenkaan\nköyhempää ja avuttomampaa. Pääasiallisesti keskiluokkaa ja ylhäisöä.\nNäissä laivoissa, joskaan ei meidän, matkustaa myös tunnettu venäläinen\nkirjailija.\n\nLaivalla on elämä vilkasta, iloista. Ohuet harsohuivit lepattavat\ntuulessa, naisten otsakiharat huojuvat ja silkkihameet kahisevat.\nToiset istuvat lukien tai puhellen. Toiset taas astelevat kannella\nedestakaisin.\n\nMiinavyöhykkeen läpi kuljettaessa Ruotsin saaristossa, ajetaan kaikki\nkannen alle.\n\nIlta ja yö on kaunis. Tuuli hiljainen. Ohikulkevien laivojen\nmerkkilyhtyjä näkyy vähän väliä.\n\nKello yhdeksän ja kymmenen välillä näkyy taivaalla kirkasta\nheijastusta. Luulemme sen ensiksi jostain valonheittäjästä johtuneeksi.\nMutta, ei, se on erehdys. Kokkaan riennettyämme sitä katsomaan,\nhavaitsemme sen revontuleksi, kirkkaaksi, kauniiksi, suurissa\nlaskoksissa heijastavaksi revontuleksi, jonka vertaista harvoin näin\netelässä näkee.\n\nKoko yön jyskäävät laivan koneet. Aamuyöstä ne pysähtyvät.\nRauman edustalla odotetaan päivän tuloa. Luotsilaivan saavuttua\nasemapaikalleen, alkaa taas kulku. Puoli kahdeksalta torstai-aamuna\nolemme Raumalla.\n\nOlemme jälleen Raumalla!\n\nVaiherikas matkamme on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. (S.H.)\n\n\n\n"]