[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhAaH4AZH4LKQcplG_ikLS-PDD5XHdixWRYHIMUOgFfg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2888,"Nuorta ja vanhaa väkeä","Nycander, Fredrik",1867,1944,"2888-nycander-fredrik-nuorta-ja-vanhaa-vakea","2888__Nycander_Fredrik__Nuorta_ja_vanhaa_väkeä","Kokoelma kertoelmia","novelli",[],[],"fi",1898,1900,15542,85338,false,72135,[23,24],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Nuorta ja vanhaa väkeä: Kokoelma kertoelmia\" by Fredrik Nycander is a collection of short stories written in the early 20th century. The narratives primarily focus on life in idyllic rural settings, exploring themes of love, longing, and the contrasts between youth and age. The collection encapsulates the experiences of various characters, highlighting their struggles and desires within the societal context of their time.  The opening of the book introduces us to Gert, a twenty-year-old man embittered by unrequited love for Katrina, who is marrying another man, Olli. Gert's deep sorrow and jealousy are palpable as he watches the wedding procession from a distance, grappling with feelings of isolation and despair over his lost chance at happiness. As he decides to crash the wedding celebration, the emotional tension builds, revealing the complexity of love and how societal circumstances and choices shape relationships. The beginning sets a poignant tone for the stories to follow, spotlighting the intimate and often heart-wrenching human experiences that define the lives of Nycander's characters. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Pitkänen, Ari",254,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia Ruotsin länsirannikon luonnosta ja ihmisistä. Tarinat kuvaavat saaristolaiselämää, nuorten rakkautta ja vanhojen merenkulkijoiden kohtaloita karun kauniissa ympäristössä.","Fredrik Nycanderin 'Nuorta ja vanhaa väkeä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2888. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NUORTA JA VANHAA VÄKEÄ\n\nKokoelma kertoelmia\n\n\nKirj.\n\nFredrik Nycander\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nAri Aalto\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nK. Malmström'in kirjapaino,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nNuorta väkeä.\nMatka Lysekiliin.\nEi maksa vaivaa.\nPohjakalaa.\nKaksi kruunua.\nKosinta.\nVappuyö.\nKeulapuolella.\nLumen alla.\nTupa.\nVahinkolaukaus.\nKun pappi kuoli.\nVanha laivuri.\nKajavia.\nVanhat neidit.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nOlen nuori.\n\nRuotsin länsirannikolla sijaitsee kotini idyllimaisessa rauhassa\nkallioiden ja metsien keskellä.\n\nTämän rannikon luontoa ja kansaa olen koettanut kuvata. »Nuorta ja\nvanhaa väkeä», joka suurimmaksi osaksi sisältää tarinoita aiheineen\njuuri tästä seudusta, on kolmas kokoelma samanlaatuisia kertomuksia.\n\nKaikkia niitä on kohdannut Ruotsissa suopea arvostelu.\n\nKun minä nyt kolkutan suomalaiselle sydämelle, tapahtuu se toivossa,\nettä karun kuoren alta näissä kertomuksissani löydettäisiin rakkaus\nsiihen turpeesen, jolla olen syntynyt.\n\n_Tekijä_\n\n\n\n\nNuorta väkeä.\n\n\nKuusikon suojaan oli Gert istuutunut katsomaan hääjoukkueen ohikulkua.\nHän oli surullisella tuulella ja pureksi ajatuksissaan ruohonkortta\nsamalla kuin veltosti riippuvien kuusenoksien alitse silmäili yli\nteiden ja niittyjen, jotka kylpivät auringon paisteessa.\n\nHän oli karkeapiirteinen ja laajaharteinen kaksikymmenvuotias\nnuorukainen. Nuori jättiläinen siinä istui ja unelmoi kivellä. Unelmat\neivät olleet suinkaan iloisia. Katrina, hänen sydämensä rakastettu\nseisoi juuri alttarin edessä ja vaihtoi sormuksia Ollin kanssa. Saakeli\nsitä Ollia, kun sai tytön!\n\nHän toivoi Ollille jotakin pahaa, mutta Katrinalle — ei toki, hän olisi\nvoinut laskea hänet puuvillapatjalle. Kun hän vain ajatteli, kuinka ne\nnyt siellä seisoivat uskollisuuden lupauksia tekemässä — varmaankin\nolivat he juuri lasketelleet sanat papin jälestä — kävivät hänen\nkasvonsa tuskan rypistämiksi ja harmin kyynelet pakkautuivat hänen\nsilmiinsä.\n\nKummallista, että ihminen voi pitää niin paljon toisesta ja se, että\ntämä ei voi välittää takasin. Sen asian laita on hullusti maailmassa!\nEikö hän, Gert, ollut sanonut Katrinalle niin monta kertaa, että\nhän oli kiusallisuuteen asti rakastunut häneen, niin kerrassaan\nrakastunut, että tuskin tiesi mitä tehdä — ja kuitenkin oli hänen\nkerrassaan mahdotonta saada tyttö omakseen. Voiko kukaan käsittää,\nettä hän tahtoisi omakseen Ollin? Hänen, joka oli niin sairas pitkät\najat, niin raihnas mies, että tuskin kykeni kyntämään, mutta ajoi\nmieluummin lääkäriin. Rahoja hänellä oli tiettävästi — ajatteles, jos\ntyttö rahojen takia olisi hänet ottanut. Ei, sitä hän ei voinut koskaan\nuskoa. Se oli kehno ajatus, jonka paholainen oli hänessä herättänyt!\n\nGert puristi nyrkkiään yksinäisyydessään, ja otsasuonet hänen lakkinsa\nalla paisuivat.\n\nSamassa kuuli hän kirkonkellojen soivan. Heleästi kaikuivat ne yli\nseudun ja varmaankin loivat rauhaa muiden mieliin, mutta Gertin teki\nniiden ääni nyt vain levottomaksi. Hän odotti näkevänsä rattaiden\ntulevan ja ajavan ohi kuusimetsiin...\n\nPian voi hän tomupilvestä eroittaa Ollin hevosen, ja sitten vierivät\nvaunut esiin. Niissä istuivat Olli ja Katrina. Sitten tulivat muut.\nMutta Gert istui ja katseli vaan Katrinan kasvoja — hän näytti niin\nvakavalta. Ja Olli oli tänä päivänä vähemmän kalpea kuin tavallisesti.\n\nRattaat vierivät ohi peräkkäin alamäkeä talonpoikaiskartanoon, joka\nhohti kauvempaa punaisena ja valkeana auringon paisteessa. Gert näki,\nkuinka kaikki laskeutuivat alas rattailta ja katosivat sitten talon\nympärillä olevaan vihreään puistikkoon. Sinne oli heille tietysti\nkatettu hääpöytä puutarhaan. Ja niin siellä tulisi olemaan tanssia ja\nviulunsoittoa ja heihuliheitä myöhään iltaan.\n\nGert olisi voinut lopettaa itsensä! Hän tulisi täällä kävelemään\nyksin ja samoilemaan kuusikon hämyssä samalla kuin rakkaus hänen\nruumistaankin rasitti.\n\nHän käydä vaahlasi edes ja takaisin sammaleisella maalla. Lahorastas\nlauleli puolipäivän lämmössä, mehiläiset surisivat, kävi yksi suhina ja\nkuiske kuusen oksissa, ruohikko kahisi, ja tikka takoa nakutteli koivun\nkylkeen, niin että lopuksi kaikki tuo yksiääninen soitto häntä alkoi\nnukuttaa, ja hän laskeutui maahan selälleen ja nukkui...\n\nKäki kirkui. Gert heräsi siihen. Hän oli nälkäinen kuin metsäsika\nja matka kotiin oli pitkä. Silloin juohtui hänelle mieleen hullu\najatus, että hän menisi häätaloon. Kun häntä ei oltu kutsuttu, voi\nhän mennä kutsumattakin. Hyvin mielellään tahtoisi hän nähdä Katrinan\nmorsiamena... Niin nousi hän ylös ja alkoi käydä taloa kohti samalla\nkuin hikoili paksussa viitassaan...\n\nKun he perillä saivat hänet nähdä, pelästyivät he siellä ruohikossa\nistuessaan. Olli kalpeni hiukan, Katrina tuli levottomaksi, vanhukset\npudistelivat päitään ja nuoret katselivat toisiaan ihmetellen, mitä\nnyt tuleman piti. Ei ollut mikään hyvän merkki se, että Gert tuli\nhäätaloon. Ja vaikka kaikki olivat äsken ilakoineet, vaikenivat he\nnyt kerrassaan, kun Gert astui sisään veräjästä ja ottamatta lakkia\npäästään tervehti:\n\n— Hyvää päivää!\n\nEnsin ei kukaan vastannut tervehdykseen, mutta viimeinkin sanoi\nKatrinan isä:\n\n— Hyvää päivää! Sinäkin olet liikkeellä?\n\n— Täällähän on häät, ja minä ajattelin käydä tervehtimässä morsianta —\nsanoi Gert.\n\nSamassa astui hän Katrinan luo ja otti häntä kädestä.\n\n— Hyvää päivää, Gert, ja tervetuloa!\n\n— Kiitos siitä sanasta!\n\n— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet, ja nyt voit sinä hyvin istua\nalas ja saada osasi hääruoasta.\n\nKatrina sanoi sen niin sävyisästi ja siivosti, ja Gert katsoi häneen\nlempeämmin kuin koskaan ennen.\n\nHe eivät vielä olleet lopettaneet päivällisiä, ja kun Gert nyt kiitti\nja istui alas muiden mukana, alkoi kaikki olut ja viina, jota he olivat\nsaaneet, tehdä heitä yhä puheliaammiksi.\n\n— Sinä et ollut kirkossa, sinä — sanoi eräs.\n\n— Minun olisi pitänyt olla siellä, tarkoitat sinä. Niin minäkin.\n\n— Katrina oli niin kaunis seistessään alttarilla — hymyili toinen.\n\n— Kaunis hän on aina ollut, sen minä kyllä tiedän — vastasi Gert\npainolla.\n\n— Sinä olet aina hänestä paljon pitänyt — letkautti kolmas.\n\n— Kuuluuko se sinuun? — tuumi Gert, ja heitti puhujaan silmäyksen, joka\npani vaikenemaan.\n\n— No, no — varoitteli Katrinan isä.\n\n— Olli oli varmaan myöskin kaunis? — kysyi Gert pilkallisesti.\n\n— Hänellä on rahoja päällisiksi — arveli joku.\n\n— Jumal’aut, hänell' on. — Ollin isä ryiskeli hyvinvoivan näköisenä.\n\n— Morsiusparin malja sitten! — kohotti Gert lasin ja nyökäytti\nKatrinalle, joka aivan hehkui punaisena.\n\n— Kiitos, Gert — sanoi Olli ja koetteli hymyillä.\n\n— Niin, oikeastaan se ei ollut sinulle — vastasi Gert. Ja niin tyhjensi\nhän viinalasin pohjaan saakka.\n\n— Eikö teillä tule täällä tanssiakin? — tähysteli hän ympärilleen.\n\n— Tietysti tulee — arveli Ollin isä. — Ja kun nyt olemme ravitut, niin\nvoimme alkaa.\n\nPöytä kannettiin pois, soittaja viritti viulunsa ja alkoi sitä\nvingutella.\n\n— Kai sitä minäkin sitten saan tanssia morsiamen kanssa? — kysyi Gert.\n— Mitä sanoo Olli siihen?\n\n— Saathan sinä — vastasi Olli vapisevin polvin, vaikkakin koetti\nnäyttää tyyneltä.\n\n— _Tahdotko_ sinä tanssia minun kanssani, Katrina?\n\n— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet — sanoi Katrina.\n\nSilloin otti Gert Katrinan vyötäröistä. Ja siinä syntyi sellainen\ntanssi ruohikolla, että mättäät pölisivät. Sellaista tanssia ei kukaan\nollut koskaan nähnyt. Hän kieputteli Katrinaa, niin että tämä aivan\nnauroi ja kuiskasi:\n\n— No, mutta Gert!\n\nHän riippui Gertin käsivarsissa kuin tahdoton olento. Ja Gert hehkui\nruoasta, paloviinasta ja rakkaudesta, ja hänen silmänsä olivat hurjan\ntuliset.\n\n— Sinä tanssit kauniisti — kuiskasi Katrina.\n\nJa he tanssivat niin alle omenapuiden, jotka upeilivat vähän\nloitommalla valkeissa, auringon valaisemissa kukissaan.\n\nJa siellä silitteli Gert Katrinaa, niin että tämä aivan kiemurtelihe.\nNäytti kuitenkin siltä, ettei hän niinkään vastenmielisesti tahtonut\nsuudelmaa. Ja niin Gert silitteli häntä vielä kerran.\n\n— Oh, sentään, kuinka paljon minä sinusta pidän — läähätti Gert.\n\n— Gert, Gert!...\n\n— Miten hitolla voit sinä ottaa Ollin?\n\n— Gert!\n\nKatrina näytti niin kovin onnettomalta ja käänsi silmänsä pois Gertistä.\n\n— Tanssikaamme toisten luokse — rukoili hän epätoivoisena.\n\n— Ei, minä tahdon tietää sen — tuskaili Gert. — Minä tahdon tietää sen.\nRahojen tähdenkö sinä, sano?\n\n— Anna minun olla, Gert. Jätä minut!\n\n— Rahatko olivat siihen syynä! Sinä et voi katsoa minua silmiin.\n\n— Elä tee mitään hullutuksia, Gert. Minä oli pakoitettu, minä olin\npakoitettu!\n\n— Saatana soikoon! — kirkui Gert.— Ja sinusta kun minä uskoin niin\npaljon hyvää.\n\n— Ei se ollut minun syyni. Isä sen niin tahtoi...\n\n— Mutta sinä suostuit siihen!\n\n— Me olimme niin köyhiä, Gert.\n\n— Siitä minä viis, mutta minä pidin sinusta, ja sinun olisi pitänyt\ntulla minulle, kuuletkos.\n\n— Minä pidän sinusta, Gert. — Se tuli niin kauniisti ja hiljaisesti.\n\n— Ah, sellainen siunattu tyttönen kuin sinä olet!\n\n— Tanssikaamme nyt toisten luo, äläkä virka mitään.\n\n— En, en.\n\n— Voimmehan tavata sitten toisiamme monta kertaa, tiedän mä.\n\n— Kyllä, kyllä.\n\nGertin silmät loistivat, kun he tanssivat takaisin toisten luo.\n\n— Te teitte oikein aimo kierron — arveli Olli hieman harmistuneena.\n\n— On niin hauska tanssia — vastasi Gert. Ja hänen silmänsä eivät\neronneet Katriinasta.\n\n— Niin se on, niin se on nuorena ollessa — myönsi Katrinan isä.\n\n— Nyt tanssin minä — sanoi Olli ja otti Katrinaa vyötäröiltä.\n\nMutta Olli oli hintelo eikä hänen jaloissaan ollut mitään jäntevyyttä.\n\nGert rupesi nauramaan niin, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän\nnauroi ei niin paljo tuon aviomiehen tanssille kuin sille ajatukselle,\nkuinka hän tulisi peijaamaan Ollia. Ja kun Olli oli lopettanut tanssin,\nmeni Gert hänen luokseen ja löi hänelle kättä oikein reilusti, niin\nettä Ollin polvet aivan horjahtivat, ja sitten sanoi hän, kasvot hyvää\ntuulta hehkuvina ja äänessä mitä toverillisin sointu:\n\n— Minä olen aina ollut vihainen sinulle, Olli, Mutta ei maksa olla\nhäijynä ja pahaa tahtovana, kuules, jos tahdot kuten minä, niin juomme\nlasin yhdessä ja tulemme hyviksi ystäviksi.\n\nOlli tuli oikein hämmästyneeksi ja iloiseksi muutoksesta. Gert, jota\nhän niin oli pelännyt!\n\nJa niin he joivat, ja Gert nauroi hänelle vasten silmiä ja taputteli\nolkapäille sekä kutsui häntä:\n\n— Minun rakas Ollini!\n\nJa kaikki muut jotka tämän näkivät, olivat tyytyväisiä tähän\nystävyyteen ja sanoivat toisilleen:\n\n— Niin hyvä mies, niin siivo mies!\n\n\n\n\nMatka Lysekiliin.\n\n\nReppuri oli tullut saarelle ja tehnyt siellä tuttavuutta kahden\nkivenhakkaajan kanssa. Tuttavuus tehtiin kauppias Abrahamssonin\nperäkamarissa, jossa he ottivat aimo naukkuja.\n\nAbrahamsson oli puijannut reppurilta halvalla muutamia pääliinoja, ja\nsiksi oli hän niin antelias. Ja kivenhakkaajille oli tuo vaeltava Judas\nmyönyt nuuskarasian ja linkkuveitsen.\n\nNyt asetti reppuri silmälasit paikoilleen nenälleen — hänellä olivat\nne aina nenällä, sillä niitä tarvittiin tarkastaessa saatuja rahoja —\nsanoi hän »ei voi tietää, jos ne olivat vääriä näinä aikoina.» Tämä\nlausunto oli kerran saanut muutaman ostajan vastaamaan:\n\n— No, eikö silmälaseja tarvita teidän tavaroitanne tarkasteltaessa?\n\nReppuri sanoi nyt seuralaisilleen:\n\n— Minun pitäisi lähteä Lysekiliin kaupan tekoon.\n\n— Heikkari, sinnehän meidänkin pitää — sanoi toinen kivenhakkaaja. —\nTehän voitte seurata mukana.\n\n— Olkoon menneeksi! Ja kippis!\n\n— Ei, jei, älkäähän lähtekö nyt. Nuppinne eivät ole selvät — arveli\nAbrahamsson.\n\n— Äh, kuulkaahan sitä!\n\nJa niin valssasivat he hoippuen rantalaiturille, jonka luona venhe oli.\nHeidän onnistui saada purjeet kuntoon, vaikka vaivaloisesti se kävi.\n\nNiin he läksivät ulos. Venheen keskellä oli reppurin laatikko. Sen\npäälle panivat he viinapullon.\n\nReppuri, joka ensi kerran oli saaristossa, istui ja tirkisteli\nsaaristoon:\n\n— Merkillistä, että minne tuleekin, on kiviä tiellä.\n\nTämä nauratti kivenhakkaajia.\n\nMutta nauru kaikui yhä heikommin. He tulivat yhä untelommiksi ja\nuneliaammiksi ja vajosivat vähitellen aasinuneen.\n\nKohta olivat he kaikki kolme pitkällään ja nukkuivat tuhdoilla. Venhe\najelehti miten tahtoi. Matka kävi Lysekilin päinvastaiseen suuntaan.\n\nPitemmän ajan kuluttua raapasi venheen pohja muutaman saaren rantaan.\nReppuri heräsi siihen ja kirkui:\n\n— Pois näppinenne, peijakkaan pojat!\n\nHän oli nähnyt unta, että joukko poikasia raapi hänen laatikkoaan.\n\nNyt nolostui hän katsellessaan ympärilleen. Toverit kuorsnasivat. Venhe\nseisoi kiveen hangaten. Ja kivellä lojui eläin, joka katsoa muljotti\nhäneen. Hän ei ollut koskaan nähnyt hylettä ja pelästyi sentähden nyt\nperäti. Hän luuli hylettä itse paholaiseksi.\n\nNopeasti otti hän airon ja puulasi venheen ulos rannasta.\n\nHän koetti herättää kivenhakkaajia mutta nämä vain kääntäytyivät\nunessaan. Silloin istuutui hän ja alkoi ohjata. Hän et ollut\nkoskaan ohjannut purtta eikä hänellä ollut aavistustakaan koko\npurjehtimistaidosta.\n\nHän asetti purjeen kullekin puolelle. Se auttoi, sillä hänellä oli\npurjetuuli. Ja kuinka hän nyt siinä puuhailikaan ruorin kanssa —\neteenpäin kulku kävi.\n\n— Se menee hyvin! — tuumi reppuri. — Ja hän nosti tuulessa nenäänsä\nlasisilmineen. — Kyllä he nolostuvat, kun heräävät. Minun ajatukseni\nmukaan tulee Lysekil tuohon suuntaan.\n\nNiin purjehti hän pursineen muutamaan kapeaan vuonoon. Kuinka\nmieletöntä tämä on tietää jokainen länsirannikkolainen, joka ei kanna\nromulaatikkoa.\n\n— Minun puolestani maatkoot. He saavat nähdä, että minä osaan purjehtia.\n\nHän hymyili riemuiten. Vähitellen alkoi hän kuitenkin arvella, sillä\nkuta etemmä hän purjehti, sitä ahtaammaksi kävi kulkuvesi. Vuoret\nikäänkuin ryömivät hänen päälleen.\n\nNyt alkoi hän ymmärtää tulleensa väärää tietä. Ja nyt tahtoi hän\nherättää toisetkin.\n\n— Ehkäpä minä pääsen tästä reiästä. Odotahan!\n\nJa hän antoi mennä.\n\nPian oli hän vuonon pohjukassa. Ja kohta jutkahti venheen pohja\nsavikkoon.\n\nSiinä se seisoi.\n\n— Ah, herran tähden! — kirkui hän. — Nouskaa ylös!\n\nHän ravisteli noita vaateliaita matkustajia. Silloin heräsivät he\nvihdoinkin, hieroivat silmiään ja tervehtivät häntä sellaisilla\nsuloisilla sanoilla kuin:\n\n— Suusi kiinni!\n\n— Mitä hittoa siinä huudat, senkin punatukkainen silmälasikäärme?\n\n— Me olemme kiinni! Me olemme kiinni!\n\n— Oletko sinä kiinni? Myötkö sinä väärennettyjä kankaita, mokoma\nryökäle?\n\nMutta sitten he näkivät, missä olivat ja kuultuaan reppurin sanovan:\n'Minä luulin sen menevän Lysekiliin!», purskahtivat he äänekkääseen\nnauruun. He heittäytyivät tuhdoille selälleen ja olivat läkähtyä. Niin\nhauskaa oli tämä heidän mielestään. Vähät he välittivät koko asemastaan.\n\n— Kippis! — huusi toinen, otti putelin ja joi. — Hyvästi kanssasi! —\nHän kiidätti pullon veteen.\n\n— Ehkä kahlaamme maihin! sanoi toinen lopuksi. — Venhe seisoo kun\nseisookin.\n\nSilloin he lähtivät. Reppuri otti häiriössä silmälasitkin nenältään.\nMutta laatikon otti hän oikein selkäänsä. Hän ajatteli:\n\n— Kissa vieköön koko tämän seuran!\n\nSitten astuivat he kaikki veteen. Maalle oli vain pikkunen matka.\nYhtäkkiä keiskahti reppuri suin päin saveen. Laatikko mukana.\n\nSiinä istui hän sitten kaislikossa ja voivotteli:\n\n— Minun huivini ja minun paitani!\n\nToverit nauroivat ja auttoivat hänet taas jaloilleen. Niin tulivat\nhe maihin. Kivenhakkaajat lauloivat ja hoilasivat, niin että lapset\nsäikkyneinä juoksivat pitkien matkojen päähän.\n\nSelvittyään siksi verran, että voivat jotakin päättää, sanoivat he:\n\n— Nyt meidän kuitenkin täytyy saada ryyppy.\n\n— Tietysti me saamme tuolta! — Ja he osoittivat majataloon jonkun\nmarkan päässä.\n\nSiellä saivat he kosteita tavaroita eteensä. Mutta sitten he alkoivat\najatella venettään ja katsoivat ulos lasista. Naamat vetäytyivät\npitkiksi — sillä venhe oli tietysti irronnut, sittenkuin kolme miestä\nja kuorma siitä oli tullut pois. Se oli tuutinut hetken tuulispäissä ja\nalkanut sitten ajelehtia pois vuonosta. Sillä tuuli oli kääntynyt — ja\npurjeethan olivat ylhäällä.\n\nNyt alkoivat kivenhakkaajat juosta rannalle ja huudella purjevenhettä.\nsaadakseen kiinni omansa.\n\nMutta mitään sellaista ei löytynyt. He kiroilivat ja menivät takaisin\nmajataloon.\n\nTiellä olivat he kaatua reppurin päälle. Hän istui laatikoineen ojassa\nja möi huivikankaitaan y.m. polkuhinnasta.\n\nEn tiedä, koska nuo kolme veljestä saapuivat Lysekiliin. Sinä päivänä\neivät kuitenkaan. Mutta venhe ajelehti takaisin saaristoon. Kun\nAbrahamsson sai sen nähdä, säikähtyi hän melkein kuoliaaksi — hän\nluuli, että kaikki nuo kolme olivat hukkuneet. Mutta hän sai tietää\nkohta asian oikean laidan, sillä nimismies otti kivenhakkaajat kiinni\nja vei heidät omalle maalleen. Ja tämän palan nautittuaan päättivät\nhe lujasti, etteivät koskaan enään ota reppuria venheesensä. Sillä\nsellaisella on yhtä huono onni mukanaan kuin naisilla ja rukilla.\n\n\n\n\nEi maksa vaivaa.\n\n\nVanha Sven, joka seisoi pellolla kuokkimassa, huoahti vähäsen, pyyhki\nhihan syrjällä hikeä otsaltaan ja puhkesi puhumaan:\n\n— Ei maksa vaivaa. Tämä on niin täynnä kiviä, että sen herraksi ei\npääse. Hitto häntä kuokkikoon enkä minä!\n\nHän heitti kuokan olalleen ja asteli pellolta, josta suuria\nmultakuokkareita tarttui hänen jalkoihinsa. Hän meni tyytymättömän ja\nväsyneen näköisenä tupaan päin ja istuutui huoaten porraskivelle.\n\nVaimo oli ruokkimassa kanoja, jotka kaakattaen juoksentelivat toistensa\nympärillä päästäkseen altaan uurnalle.\n\nNe pärskyttelivät vettä ja tappelivat, ja kukon punainen kampa loisti\nauringon paisteessa, kun hän sisukkaana sitä kohotti ja tunkeutui\nhöyhenpukuisten puolisoittansa etunenään.\n\nEukko kääntyi eläimistä ja kysyi mieheltään:\n\n— Mitä sinä huokailet, Sven?\n\n— Oh, olen niin väsynyt. Sitä on jo niin vanha.\n\nNuorena ollessani voin minä tapella saroilla kivien kanssa, mutta nyt\nminä en enään jaksa.\n\n— Onko siellä nyt sitten niin paljon kiviä?\n\n— On, kyllä on. Joka vuosi minä niitä sieltä joukon poistan, mutta joka\nvuosi niitä taas siellä on. Minä luulen, että kiviä sataa taivaasta.\n\n— Et saa puhua mitään niin syntistä! Meidän Herramme, joka antaa meille\nsadetta vuodentuloon!\n\n— Niin niin, sinä olet aina niin hyväntahtoinen. Mutta minä, joka olen\nmies, suutun, niin vanha kuin olenkin. Ja minä en kehtaa jatkaa enään\nkuokkimista. Eihän jaksa enemmän kuin jaksaa.\n\nUkko näytti niin vihaiselta, että eukko antoi hänen olla. Mutta\nmielessään ajatteli hän hiljaisuudessa tähän suuntaan:\n\n— Kaikkeen löytyy neuvoja. Ei pidä väsyttää toista.\n\nHe eivät puhuneet enään asiasta, ja se päivä kului loppuunsa kuten\nmuutkin. Aurinko painui alas honkakankaan taakse ja hämärä laskeutui\nmetsätorpan yli. Ja, niinkuin he olivat tehneet kolmekymmentä vuotta,\ntekivät nuo molemmat puolisot myöskin tänä yönä — laskeutuivat\ntoistensa viereen levolle.\n\nKun eukko kuuli, että mies oli nukkunut ja makasi nyt kuorsaten\nukonuntaan, nousi hän sängystä. Kun hän makasi seinävieressä, täytyi\nhänen päästäkseen lattialle kiivetä ukon yli.\n\nSitten pukeutui hän hiljaa ja meni ulos viileään, puolivaloisaan\nkesäyöhön. Kuokka seisoi tuvan seinää vasten niinkuin ukko sen oli\njättänyt. Eukko otti sen ja meni ulos pellolle ja alkoi työskennellä.\nHän kuokki varovaisesti, ettei rauta kilahtaisi kiviin ja ettei ukko\nkuulisi mitään erityisempää ääntä ja heräisi. Kivet heitti hän ojan\nreunalle, sitä mukaa kuin työssään eteni.\n\nTätä pitkitti hän siksi kuin näki auringon ensimäisen ruskon nousevan\nvuoren huipun yli ja kuuli peipposen ensimmäiset liverrykset. Silloin\npani hän kuokan juuri samalle paikalle, jossa se oli ollut, ja pannen\nsäpin kiinni astui äänettömästi sisään. Sitten riisuutui hän ja ryömi\nsänkyyn tarkasti varoen, ettei kantapäällään koskettanut ukon laihoja\nkoipia.\n\nSeuraavanakaan päivänä ei ukko voinut mennä pellolle töihin. Hän rupesi\nhakkaamaan halkoja eikä huomannut mitään.\n\nMutta vielä kahtena yönä piti eukon mennä pahkuraisulle pellolle\nsaadakseen sarat kivettömiksi, ja vielä kaksi päivää teki ukko muita\ntöitä. Mutta kolmantena päivänä häpesi hän itseään ja meni siinä\nsilmänräpäyksessä, ettei eukko näkisi hänen katumustaan, pellolle\nkuokkimaan.\n\nEi kukaan voi kuvailla, kuinka hän hölmistyi nähdessään pienet roukkiot\nojan varrella. Hän häpesi niin, ettei saanut sanaa suuhunsa. Hän\ntöllisteli taivaalle, ikäänkuin apu olisi sieltä tullut, mutta pian\nkäsitti hän, että hänen vaimonsa oli tämän kaiken tehnyt. Ensin suuttui\nhän, mutta sitten kävivät hänen silmänsä kosteiksi.\n\nNiin meni hän portaille.\n\nVaimo puuhaili taas kanojen kanssa..\n\n— Kuules, Helena!\n\n— No, Sven.\n\n— Kivet ovat poissa pellolta nyt. Ja kuitenkaan ei kukaan ole kuokkaa\nkoskettanut.\n\n— Herranen aika, mitä sanot sinä!\n\n— Kukahan sen on tehnyt?\n\n— Varmaankin kanat, jotka ovat kävelleet siellä ja poimineet.\n\n— Niin, varmaankin ne juuri niin.\n\nVaimo, jolla ei näyttänyt olevan halua jatkaa keskustelua, meni tupaan.\nHeti sen jälkeen istui hän kangaspuilla ja kutoi.\n\nKun ukko sen kuuli, kävivät hän: kasvonsa yhtäkkiä oudon ilmeisiksi.\nNyt hänelle selveni! Ja koko iltapuolen päivää käveli hän yksikseen\nhymyillen, kunnes aurinko vajosi vihreän hongikon peittoon.\n\nKeskiyön aikaan, kun hän kuuli vaimonsa syvään hengittävän, nousi hän\nylös peläten kovasti, että sängyn narina eukon herättäisi. Saatuaan\nvaatteet päälleen meni hän sukkasillaan ulos huoneesta keittiön\nkivilattian yli toisella puolella olevaan kangaskamariin.\n\nHän istuutui kangaslaudalle ja mutisi itsekseen:\n\n— Minä tiedän kyllä, kuinka vähän sinulla on aikaa kutoa uutta\nsarkahamettasi, jonka sinä tahdot valmiiksi Mikkelisunnuntaiksi. Mutta\nkoska sinä olet tehnyt minulle hyvää, tahdon minä sen palkita sinulle\ntakaisin.\n\nJa niin alkoi hän kutoa ja antoi sukkulan lentää edestakasin\nlankaloimien välissä, aivan kuin oli eukkonsa nähnyt tekevän.\n\nTätä pitkitti hän jonkun aikaa ja oli oikein tyytyväinen ajatellessaan,\nkuinka hämmästyneeksi eukko tulisi, kun ovi hänen takanaan avautui ja\nhän kuuli äänen:\n\n— Mitä sinä teet, Sven\n\nSiinä paikassa lakkasi kertominen. Ukko kääntyi, hämillään.\n\n— Ah, herran tähden, sinäkö se olit! Mitä varten olet sinä ylhäällä\nyösydännä?\n\n— Niin, ajattelin katsoa vähän perään, ettet turmeleisi minun\nhamettani. Oh, Herrajumala, miltä se näyttää! — löi hän käsiään yhteen\nja tarkasteli kutomusta juuri alkavan aamun hämyssä.\n\nMutta silloin loppui vanhuksen vastustusvoima. Ukko aivan painui eukon\nolkapäille ja oikein nyyhkytti.\n\n— Helena, minä tahdoin sinulle vain hyvää — peltokivien tähden, näes —\nminä en enään koskaan sano: ei maksa vaivaa — minä kuokin kunnes makaan\ntuossa — kun on saanut sellaisen vaimon kuin sinä, oikean helmen! Niin\nhelmi sinä olet — intti hän, kun eukko tahtoi pyrkiä irralleen.\n\n— Kas niin, rauhoitu nyt ja mene levolle. Toisen tulee auttaa toistaan,\nsanotaan sanassa, mutta missään ei ole kirjoitettu, että ukon pitää\nnousta ylös sydänyöllä ja sotkea eukon kuteet.\n\n— Ei, _se_ ei maksa vaivaa, sen minä näen.\n\n— Minä sen kyllä selvitän aamulla. Ei se ole mitään vaarallista. Mutta\ntule nyt!\n\nEukko veti häntä jälessään, ja niin menivät he sisään. Mutta nyt\nasettui eukko lattian puolelle ja niin tahtoi hän maata aina\nvast'edeskin. Eihän voinut tietää, mitä ukko keksisi kauppojaan\nkatuessaan. Mutta jos hän kiipeisi yli, huomaisi hän sen kyllä.\n\nJa kohta kuorsnasivat he molemmat, sillä aikaa kuin aurinko hiipi\nsisään pumpuliverhojen välitse ja valaisi pelakuun (pelargonia)\nanjovispurkissa.\n\n\n\n\nPohjakalaa,\n\n\nPoika sousi kalapaikalle.\n\nHän veti airot sisään, juoksi kokkatuhdolle ja laski riipan lahden\npohjaan.\n\nVenhe seisoi hiljaa kirkkaalla veden pinnalla. Ja poika istuutui perään\nonkimaan, kiinnitettyäsi! ensin tummankeltasen täyn koukkuun.\n\nHän hyräili itsekseen kauniissa kesäisessä iltapäivässä. Lähellä\noleva vuori kaikui, kun hän korotti ääntään, rastas lauleli rannan\nkoivikossa, ja lepät alempana rannan kivikossa kurkistelivat kuvaansa\nvuonosta.\n\nOli matalaa sillä paikalla, ja salakat söivät hyvin. Kas petoa kuinka\npuri kovasti! No, se ei poikaa kummastuttanut, sillä äsken oli juuri\nsatanut.\n\nEi, mutta miten se söi! Hän veti »tintin» toisensa perästä, ja kohta\neivät tä'yt riittäneet, niin että hänen täytyi silpaista salakan hienoa\nlihaa syötiksi.\n\nMutta kuinka nyt olikaan, kun hänen piti vetää ylös onkea, tarttui se\nkiinni johonkin raskaasen. Joko se oli suuri kuha tai myös turska.\nHiopp, hän veti. Mutta onki ei liikahtanut. Oliko se tarttunut pohjaan?\n\nPoika kurkisti laidan yli katsoakseen. Hän varjosti käsillä otsaansa.\nVesi oli kristallikirkasta, aurinko laskeutui juuri, ettei mikään\nkimallus vedenpinnalla häirinnyt näköä.\n\nPoika voi nähdä vaaleanvihreän vedenalaisen kaislikon, ja kun hän\noikein tähysti, näki hän salakkain suikkelehtivan.\n\nMutta — mitäs se oli?\n\nJokin suuri esine virui pohjassa — osa siitä oli valkeaa — kasvot. Ja\npartaa sillä oli...\n\nHän istuutui jäykistyneenä ja mietiskeli.\n\nArmias, jos se oli Puna-Pietari, joka keväällä jäiden lähdön aikaan\nhukkui? Hän meni uveavantoon, eikä häntä oltu löydetty.\n\nPoika katsoi vielä kerran. Aivan oikein — se oli Puna-Pietari! Hänen\nansionsa oli, että täällä oli niin paljon salakoita.\n\nYks kaks leikkasi poika siiman poikki. Puna-Pietari sai kernaasti pitää\nkoukun. Sitten veti hän riipan pois — ja sousi joutuin sieltä...\n\nSalakat olivat vakassa venheessä. Pitäisikö hän ne? Ne olivat siellä\nnäykkineet Puna-Pietaria.\n\nHäntä inhotti. Tuota pikaa olivat kalat järvessä.\n\nHän vapisi joka jäsenessään ja pyyhki hihalla hikeä otsaltaan.\n\nOh sentään, että Puna-Pietarin vielä kuoltuaankin piti peloittaa häntä.\nHän oli peloitellut häntä lapsena — peloitellut kaikkia sen seudun\nlapsia. Puna-Pietari oli pitkä, laiha olento, jolla oli punainen\ntukka ja parta ja ilkeät silmät. Hän juoksi talosta taloon ja huusi,\nettä tuomion päivä oli tullut. Hän kirkui, että kaikki parantaisivat\nitsensä. Ja kaikkien lasten jälestä hän juoksi ja kuiskasi, että\nheillä oli vielä aikaa. Lapset pakenivat häntä kuin pöppöä. Mutta kun\nhe pääsivät hänestä niin loitolle, ettei hän voinut heitä saavuttaa —\nsillä Pietari-parka oli ontuva — kääntyivät he näyttivät kieltään ja\nnauroivat. Pietari uhkasi kainalosauvallaan. - Minä tulen kuoltuani\ntakasin! Kaikki luulivat, että hän oli hullu — ja kun hän keväällä\npulskahti veteen, sanoivat kaikki, että se oli parasta —\n\nPoika ajatteli tätä venheessä. Jumalista, eikö Pietari sitten ollut\ntullut takaisin!\n\nHän sousi kotiin ja sanoi äidille, ettei salakka tänä päivänä syönyt.\n\nÄiti sanoi, että hän varmaankin oli juossut jonkin tytön jälissä sen\nsijaan että olisi kalastanut. Mutta poika ei uskaltanut puhua totuutta.\nEikä hän lähinnä seuraavina päivinä kalastanut. —\n\n— Toiset pojat tahtoivat myös kalakeittoa. He sotisivat toinen toisensa\nperästä kalapaikalle, mutta kaikki tulivat tyhjin käsin kotiin. Ei\nsiellä ollut kaloja, sanoivat he. Mutta kaikki olivat he tartuttaneet\nkoukkunsa Puna-Pietariin, kaikki katkaisseet siimansa ja viskanneet\nsalakat veteen. He eivät halunneet niitä.\n\nOli kaikkiaan neljä poikaa, jotka olivat tehneet saman huomion. He\nolivat muuten iloisia poikia, mutta kuleksivat nyt hiukan kummallisina.\nKerrassaan mahdotonta oli saada sanaakaan heidän suustaan. Mutta kun he\ntapasivat toisensa, voi syntyä seuraava keskustelu:\n\n— Oletko ollut kalapaikalla?\n\n— Kyllä, entäs sinä?\n\n— Kyllä, mutta en saanut mitään. Saitko sinä?\n\n— En edes kissallekaan.\n\n— Se on huono paikka.\n\n— Kerrassaan kehno.\n\n— Täytyy etsiä toinen.\n\n— Totisesti täytyy.\n\nNiin kuleksivat he useampia päiviä eivätkä voineet päättää vuonolle\nmenoaan.\n\nSillä välin kävi myrsky. Mutta sitten tuli taas seesteinen päivä.\nSilloin arveli ensimäinen poika, että hän antaa paholaiselle koko\nPuna-Pietarin — nyt menee hän koettamaan.\n\nNiin sousi hän uudelle paikalle. Ja hän oli niin iloinen ja rallatteli,\nettä vuonon vuoret hänen jälestään huhuilivat. Nyt kertoisi hän pojille\nsaaneensa oikein paljo kaloja, mutta paikkaa hän ei neuvoisi — e-oho!\n\nMutta yhtäkkiä kävi hän kalpeaksi, ja rallatus loppui — sillä onki oli\ntaas kiinni.\n\nHän sitä varovaisesti vetämään, saadakseen irti. Silloin tunsi hän,\nettä se ikäänkuin antoi perään. Sitten irtosi se kokonaan. Hän veti sen\nylös. Hänen sydämensä hytkähti — sillä kun hän veti ylös koukun, oli\nsiinä punaisia karvoja!\n\nHän säikähti niin, että oikein tahtoi itkettää. Taaskin oli siinä\nPuna-Pietari — jonka virran vesi oli tuonut entiseltä vanhalta\npaikaltaan...\n\nEikö hän siitä koskaan pääsisi? Hän veti riipan ylös. Kotiin sousi\nhän. Kaloja hän ei uskaltanut kaataa veteen, äiti olisi vihastunut. Ja\nhäpeähän olisi tulla kaksi kertaa peräkkäin kaloitta kotiin.\n\nMutta hän tulisi kostamaan säikähdyksensä, ja niin neuvoi hän paikan\ntoisille pojille.\n\nPojat sousivat sinne, oikein iloisina. Mutta kaikkien koukut tarttuivat\nPuna-Pietariin. Ja eräs heistä veti ylös palasen hänen kenkäänsä...\n\nNyt ei kukaan mitään tuntenut poikia entisiksi. He vaikenivat eivätkä\nkatsoneet ketään silmiin. Ja sen sijaan, että he ennen olivat terveitä\nkuin kirkon enkelit, eivät he nyt paljoakaan eronneet laihasta\nJussista, jonka kasvot muistuttivat kapahaukia. Vanhemmat riitelivät\nonkien kadottamisesta. Pojat puolustautuivat ja sanoivat, että vuonossa\noli niin suuri kala. Ja se oli kyllä totta.\n\nHe eivät kalastaneet enään koskaan. Vanhemmat haukkuivat heitä\nlaiskoiksi, mutta he eivät vastanneet sanaakaan — ja tähän asti olivat\nhe aina olleet suurisuisia.\n\nÖisin näkivät he mitä kamalimpia unia. Kaikki näkivät he Puna-Pietarin\nsuurin tuijottavin silmin makaavan hiljalleen huojuvassa kaislikossa\nvuonon pohjalla. He eivät mitenkään päässeet noista unistaan. Ja päivin\nluulivat he, että hän nilkutti heidän jätissään. He kuulivat tuon\nhullun huudon, että heidän piti tehdä parannus...\n\nLopuksi ei ollut muuta keinoa kuin mennä Herran ehtoolliselle. Yksi\ntoisensa jälkeen meni ja ilmoitti itsensä papille, ja kun sunnuntai\ntuli ja he menivät ja kumartuivat alttarille, kalpenivat he nähdessään,\nettä he kaikki olivat siellä.\n\nHe joivat viinin ja tunsivat itsensä vahvistuneiksi. Ja sen sunnuntain\njälkeen kulkevat he ympäri raamatunlauseet huulillaan tai laulavat\nvirsiä tuvissa. He ovat tulleet hulluiksi. He ovat kolportööreja. Herra\navita, sellaista kurjuutta.\n\n\n\n\nKaksi kruunua.\n\n\nPuuseppä Ernst seisoi höyläämässä. Lastut lentelivät. Ne tanssivat\nsisääntunkeutuvassa auringon paisteessa. Ernst lauleli työssään. Hänen\nruumiinsa huojui eteen ja taakse joka kerta kuin hän laski höylän\nlaudalle ja veti sitä pitkin. Vis, vis — kuinka lastut lentelivät!\n\nHän hymyili itsekseen. Hän näytti niin onnelliselta. Työ elähytti\nhäntä, hän oli nuori, ja aurinko paistoi hänen käsilleen. Ja sitäpaitsi\nkuuli hän sisästä vaimonsa äänen, kun tämä hyssytteli heidän\nesikoistaan uneen.\n\nHei, kuinka elämä oli kevätpäivän kalttainen!\n\nSilloin aukeni ulko-ovi ja Hans puikahti sisään. Hän oli kaitakasvoinen\nja oli hänellä pienet viekkaat silmät ja koko hänen käytöksensä oli\nhiiviskelevää. Hän oli myöskin puuseppä ja asui kappaleen matkaa\ntäältä. Ernst katsahti tulijaan.\n\n— Kas vaan, Hans!\n\n— Hyvää päivää, piti sanomani. Sinä laulelet ja voit hyvin, kuulen ma.\n\n— Kuinkas teillä jaksetaan?\n\n— Oh jaa, siinä se menee rehkiessä. Mutta tänä aamuna minä hölmistyin\nniin, etten ennen koskaan elämässäni.\n\n— Miksikä niin?\n\n— Niin, näes, minulla oli, kuten tiedät, puukkosaha — oikein hieno\npuukkosaha.\n\n— Oliko se sitten niin merkillistä? — arveli Ernst ja veti lastun\nlaudasta. — Puukkosahahan täytyy olla jokaisella puusepällä.\n\n— Niin niin, mutta. Hm! Mutta minun puukkosahani oli oikein\nekstra-hieno. Sellaista ei ollut koko näillä seuduilla.\n\n— Sinä olet oikeassa. No, varmaankin joku pienokaisistasi on sen\nhukannut.\n\n— E-ei, minä olen heiltä kysynyt. He eivät tiedä, missä se on. Joku muu\nsen varmaan on ottanut.\n\n— Kuka tuo olisi?\n\n— Niin, en tiedä.\n\nHans oli jonkun aikaa ääneti, mutta sitten alkoi hän kuleksia ympäri\nhuonetta ja nuuskia Ernstin työkaluja.\n\n— Mitä sinä katselet?\n\n— Oh, en mitään.\n\nMutta nyt alkoi Ernst epäillä.\n\n— Et kaiketi luule, että minä, Hans —?\n\n— Nyt sanoit sen itse. Ha, ha, kuinka pelästyneeltä sinä näytät. Totta\npuhuakseni tulin tänne katsomaan, etkö sattumalta olisi pistänyt sitä\ntakkisi alle. Takkisi on ollut mukana näpistelyissä ennenkin. Muistatko\npapin kanoja, hä?\n\n— Vaiti, Hans! Minähän sain siitä selkääni. Minä olen saanut\nrangaistukseni. Et saa repiä tuota vanhaa taas esiin. Se on unhoitettu.\nMinä olin sellainen poikanen silloin.\n\n— Unhoitettu? Sellainen ei unhoitu koskaan. Sinusta voi luulla mitä\ntahansa.\n\n— Minä en ole ottanut sinun puukkosahaasi. Jos sen sanot vielä kerran,\nniin —!\n\nHän puristi nyrkkiä ja kasvonsa olivat tulipunaiset.\n\n— Sinä olit eilen meillä. Ja kun läksit oli saha poissa.\n\n— Minulla ei _ole_, kuuletko —!\n\n— Pistäysin ulkona, mutta sinä olit sisässä, jokin pennuista kaatui\nkumoon ja loukkasi itseään. Ei kukaan voi tietää, mitä sinä teit sillä\naikaa.\n\n— Vaikene!\n\n— Minä sanon vaan, mitä luulen.\n\n— Sinä roisto! — kirkui Ernst ja hyökkäsi hänen päälleen.\n\nHe ottelivat oikein hengen edestä, mutta Hans oli heikompi, ja Ernst\nhänet piankin voitti, potkaisi oven auki ja viskasi hänet ulos, niin\nettä Hans vierähti nenälleen.\n\n— Elä tule koskaan takaisin! Sillä silloin saat uuden pyöräyksen.\n\nHans nousi häpeissään ja pyyhki likaa vaatteistaan.\n\n— Saammepahan nähdä — vinkui hän hengästyneenä. Sen jälkeen lippasi hän\ntiehensä mäen taa. Herra avita, millaiset nyrkit Ernstillä oli... Hän\nkatosi viidakkoon.\n\nErnst sulki oven ja seisoi jonkun aikaa mietiskellen.\n\n— Herrajumala, ettei vanha koskaan unhoitu! Jos on pahaa tehnyt,\nriippuu se niskoilla koko elämän ijän. Anna-Reetta! — huudahti hän. Ja\nniin meni hän vaimolleen kertomaan. Mutta tämä lohdutteli ja sanoi:\n\n— Hans ei voi tehdä mitään.\n\n— Minä en ole ottanut sahaa.\n\n— En minä sitä luulekaan.\n\nErnst tarttui vaimonsa kaulaan ja siinä riippuen sanoi hän:\n\n— Sinä olet koko pitäjässä ainoa, joka uskot hyvää minusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans kulki mietiskellen. Mitä pahaa tekisi hän Ernstille?\n\nHänen nokkaansa kirvelöi pyöräyksen perästä.\n\nNiin tuli hän kauppapuotiin. Siellä seisoi Eriksson kuten tavallista\nkauppapöydän takana.\n\n— Mitä pitäisi olla tänä päivänä?\n\n— Oh, hiukan sokeria ja kahvia pitäisi viedä eukolle.\n\nHän sai.\n\nMutta sentähden ei hän ollut sinne tullut. Vaan häntä halutti niin\nkovasti saada puhua tuosta puukkosahajutusta, että, hänen täytyi tavata\njoku ihminen. Hän vain ei tiennyt, kuinka saisi sen niin esille, ettei\nse näyttäisi liian tärkeältä. Mutta silloin näki hän vasaroita ja\nviiloja ja sahoja riippuvan puodin katossa. Ja silloin sanoi hän:\n\n— Nuo ovat varmaankin hyviä kaluja, nuo.\n\n— Tahtooko Hans sellaisen?\n\n— Kyllähän minä, tarvitsisin. Olen juuri kadottanut puukkosahani.\n\nJa niin pääsi koko juttu vauhtiinsa.\n\n— Minä voin käydä vaikka ehtoollisella siitä, että Ernst on sen\nvarastanut — lopetti hän.\n\nTarina näytti innostavan Erikssonia ja hän näytti mietiskelevältä.\n\n— Niin. Ernst ei ole luotettava, ei. Jos osaat oikein vaieta, Hans —\nEriksson tirkisteli ympärilleen, puodissa ei ollut ketään muita — niin\nsaat sinä kuulla jotakin, jonka Ernst teki talvella, vaan josta minä en\nole tahtonut puhua. Sillä minä en tahdo juoruta, näes.\n\n— Oh, herra jumala, puhukaa!\n\n— Niin, näetkös —\n\nJa niin syntyi kuiskaillen uusi juttu.\n\nErnst oli tullut muutamana päivänä puotiin ja näyttänyt vähän\nomituiselta. Hän osti sokeria ja kahvia ja jauhoja. Se nousi kahteen\nkruunuun. Niin antoi hän kahden kruunun rahan. Hänen, Erikssonin,\npiti ottaa juuri raha käteensä, mutta kömpelyydessään pudotti hän\nrahan peltipöydälle. Erikssonista kilahti se vähän oudosti. Sillä ei\noikeastaan ollut mitään kilahtavaa ääntä. Hän piti sitä päivänvaloa\nvasten.\n\n— Kyllä, kyllä se on oikea — tuumi Ernst ja yritti nauraa. Mutta se ei\nkuulunut luonnolliselta.\n\nEriksson viskasi rahan pöydälle. Se putosi raskaasti kuin lyijy.\n\n— Hitto soi, se ei ole sittenkään oikea — tuumi Eriksson. — Ernst tekee\nvääriä rahoja.\n\n— Onko Eriksson hullu?\n\n— E-en, mutta raha on hullu. Tämä on lyijyä, tämä, ja Ernst on vetänyt\ntinaa päälle.\n\nMutta silloin tuli Ernst pois laidoiltaan.\n\n— Oh, hyvä kauppias! Elkää tehkö minua onnettomaksi! Antakaa se minulle\ntakaisin! Minä olen sellainen raukka. Minulla ei ollut yhtään rahaa,\nvaimoni on sairas, hän saa kohta pieniä, olemme kärsineet nälkää\npari päivää — minä en voinut hankkia — mitä piti minun tehdä — minä\nvalmistin tämän — minä valvoin koko yön saadakseni sen oikeaksi — oh,\nantakaa se minulle takaisin — jos minä saan sen — en minä enään koskaan\ntee niin — hyvä Eriksson!\n\n— Ei, minä pidän sen kaikessa tapauksessa. Minä olen rahainkokooja.\nJoka päivä ei saa näin harvinaisia rahoja.\n\n— Mitä aikoo kauppias tehdä?\n\n— En tiedä. Mutta rahan minä pidän. Minä panen sen lompakkooni. Mutta\nettette enää tarvitseisi nälkää nähdä, niin saat pitää tavarat. Kauppa\non kristillisesti tehty.\n\n— Ja niin meni Ernst — lopetti Eriksson kertomuksensa. — Mies-raukka!\n\n— Missä Eriksonilta on raha? — kysyi Hans.\n\n— Saanko sen nähdä?\n\n— Se käy kyllä päinsä. Sitte Eriksson otti rahan esiin. Hans tarkasteli\nsitä ja löi pöytään. Väärä se oli.\n\n— Saanko minä ostaa tämän?\n\n— Mitä sinä sillä teet? Oletko rahainkerääjä?\n\n— Voisihan tuota tarvita.\n\n— Et suinkaan aikone mennä nimismiehen luo?\n\n— Sitä minä en ole sanonut.\n\n— Sinä näytät niin ilkeältä. Sinä tahdot pahaa Ernstille. Ei, minä\npidän rahan. Se ei koskaan lähde minulta.\n\n— Kaksi kruunua ja kaksikymmentä viisi äyriä? — ehdotti Hans.\n\n— Ei-e, minä en myö sitä. Se olisi synti Ernstin takia.\n\n— Ja kuitenkin on Eriksson puhunut kaikki. Oli jonkinlaista vahingon\niloa Hans'in kasvoilla.\n\n— Saakeli! Kuinka tuhma olin! Mutta se tuli niin arvaamattomasti. Mutta\njumaliste, minä kadun sitä nyt. Ottaessani rahan itselleni, enkö sitä\ntee?\n\n— Se on päivän selvää — arveli Hans ja valmistautui lähtemään.\n\n— Minne matka?\n\n— Tyhjänpä saa Eriksson tietää eikä sitä. Hyvästi! Jos en saa\npuukkosahaani takaisin, niin ostan uuden. Mutta minä luulen pääseväni.\n\nNiin riensi hän pois puodista.\n\nMutta Eriksson jäi seisomaan partaansa sivellen.\n\n— Miksi en voinut vaieta?\n\nNiin tuli muudan kaupanteolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Seuraavana päivänä pysähtyivät nimismiehen vaunut Erikssonin asunnon\nedustalle. Nimismies tahtoi puhua hänen kanssaan kahden kesken. He\nmenivät muutamaan kamariin ja sulkivat oven jälkeensä.\n\nErikssonilla pitäisi olla väärä raha takanaan. Nimismies tahtoi saada\nsen.\n\n— Väärä raha! — huudahti Eriksson. — Onko minulla joku väärä raha? Enkö\nminä ole kunniallinen mies?\n\n— Ette se olekaan te, joka sen on väärentänyt. Mutta minä vaadin sen\nnähdäkseni.\n\n— Älkää uskoko Hans'ia!\n\n— Minä en sano, kuka ilmiantaja on. Älkää nyt vastustelko.\n\n— Sitä rahaa saa vallesmanni etsiä.\n\n— Niinkö? Hm.\n\nNimismies oli vaiti. Alkoi sitten puhua muista asioista.\n\n— No, rakas Eriksson, kuinka kaupat huristavat?\n\n— Oh. huonosti. Tänne on tullut niin monta puotia paikkakunnalle.\nToista oli ennen — silloin olin yksin. Mutta nyt minä varmaankin saan\nkohta lyödä rukkaset lautaan. Kaikki kallistuu, kansa valittaa ja\nnyplii lanttejaan.\n\n— Eli tekee vääriä, niin.\n\nEriksson ryki. Hän ei tahtonut Ernstille mitään pahaa. Ei todella!\n\n— Kuulkaas, Eriksson, kuinka suuriarvoinen tuo raha voi olla?\n\n— Arvoinen? Mikä raha?\n\n— Kas niin, älkää nyt olko piilosilla enään. Jos te saatte hyvän\nmaksun, luovutte te kyllä siitä.\n\n— Miten vallesmanni sanoo!\n\nHän vainusi »afääriä.» Hänen sieramensa laajenivat. Siinä samassa\nunhoitti hän Ernstin...\n\n— Viisi kruunua? — kysyi nimismies.\n\n— Liian vähän! — Erikssonin kasvot olivat pullallaan. Sormet alkoivat\nliikkua kuin merikravun kynnet.\n\n— Vai niin, raha teillä kuitenkin on.\n\nVallesmanni nauroi hyvillään.\n\n— Niin, se tahtoo sanoa... Hm. Mutta viisi on liian vähän, kuten\nsanottu.\n\n— Kahdeksan. Tämähän on oikea huutokauppa.\n\n— En minä sentähden tahdo mitään pahaa lähimmäiselleni. Mutta\nkymmenestä vallesmanni sen saa.\n\n— Olkoon menneeksi!\n\nOikeuden palvelija otti paperirahan lompakostaan.\n\n— Missä on kruunu?\n\nEriksson jätti rahan ja otti vastaan kympin, samalla kuin ajatteli:\nNiin tuhmasti etten pyytänyt viittätoista.\n\n— Tehän myötte ihmisiä — sanoi nimismies.\n\n— Ja te ostatte ihmisiä.\n\nNiin oli kauppa tehty. Ja nimismies ajoi taas kotiinsa.\n\nEriksson sai silmänräpäykseksi omantunnon vaivoja. Mutta silloin\najatteli hän seteliä ja tuli iloiseksi. Hän meni vaimonsa luokse ja\nkertoi tehneensä hyvän kaupan.\n\n— Minkä niin?\n\n— Minä möin vuodan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaunut vierivät rämisten ylös mäkeä Ernstin tuvalle.\n\nHän ihmetteli, mitä se mahtoi olla, meni etehisen kuistiin ja asetti\nkätensä auringon varjoksi.\n\n— Herranen aika, vallesmanni!\n\nHän kalpeni yht'äkkiä. Hänen ensi ajatuksensa oli: vaimo, lapsi! — Hän\nkuuli vaimonsa laulelevan pienokaiselle...\n\nMutta sitten tyyntyi hän taas heti; ehkei se ollut mitään vaarallista.\n\nMutta nyt olivat vaunut hänen ovensa edustalla. Eräs talonpoika istui\nkyytimiehen vierellä. Nimismies astui alas.\n\n— Hyvää päivää, Ernst! — Se kuului onnettomuutta ennustavalta, tyyneltä.\n\n— Herra vallesmanni suo minulle sen kunnian.\n\nErnst kumarsi. Sydän sylkytti.\n\n— Tahtoisin puhua hiukan sinun kanssasi. Ja minulla on todistajat,\nkuten näet.\n\n— Todistajat!?\n\nNyt selveni hänelle kaikki. Mutta hän nieleksi, tyynennäköisenä — hän\nei antaisi itseään ilmi.\n\n— Sinut on ilmiannettu — arveli nimismies.\n\n— Vai niin!\n\nErnst koetti nauraa.\n\n— Sinä et näy sen siitään paranneen.\n\nErnst tuli veripunaiseksi.\n\n— Älkää puhuko _siitä_!\n\n— Minä puhun uudesta. Sinut on ilmiannettu...\n\n— Kenenkä toimesta, jos saan luvan kysyä?\n\n— Sitä minun ei tarvitse sanoa.\n\n— Silloin voin minä sen sanoa. Se ei ole tietysti kukaan muu kuin tuo,\njoka hiipii tuolla viidakossa ja tähystelee tänne.\n\nHän osoitti. Toiset katsoivat osoitettuun suuntaan. Siellä puikki Hans\npensaiden suojaan.\n\n— Tule sinä, Hans — kirkui Ernst — tule katsomaan, mitä olet aikaan\nsaanut. Mutta puukkosahaa minä en ole ottanut sen sinä kyllä tiedät.\n\n— Mitä puukkosahaa? — kysyi nimismies. — Tässä ei ole kysymys mistään\npuukkosahasta. Mutta sinä olet tehnyt väärää rahaa.\n\n— Herra jumala!\n\nErnst koetti käsillään päätään.\n\nHans oli tullut nyt saapuville. Hän asettui vaunujen taakse. Hän\npelkäsi Ernstin nyrkkejä.\n\n— No, Ernst, nyt tiedät sinä, kuka on ilmiantajasi. Se oli oikein\ntehty, sillä minulla on todistus kädessäni.\n\n— Mikä todistus?\n\nNäytettiin kaksikruunuista.\n\nErnst tuijotti.\n\n— Mistä vallesmanni on tuon saanut, jos saan olla nenäkäs?\n\n— Sen tiedät parhaiden itse.\n\n— Tahtovatko siis kaikki ihmiset tehdä minut onnettomaksi?\n\nSamalla osoitti hän alas tielle.\n\n— Katsokaa, ettekö usko, että hänkin tulee tänne! Niin niin, udellaan,\nkun nimismies kulkee pitäjän läpi.\n\nEriksson läheni, vähän arkaillen. Mutta hän tahtoi nähdä kohtauksen.\n\nNimismies seisoi raha kädessä, ja piti sitä ylhäällä auringon\npaisteessa.\n\nTunnustatko väärentäneesi tämän?\n\n— Ernst! — kuului kirahdus puolipimeästä etehisestä.\n\nKaikki kääntyivät katsomaan. Siellä seisoi vaimo pelästyneenä. Mies ei\nollut huomannut, että tuutilaulu oli vaiennut.\n\n— Tule, Anna-Reetta!\n\nVaimo juoksi hänen luokseen.\n\n— Sinä et ole tehnyt mitään pahaa — se ei ole totta! Sano, että se ei\nole totta...!\n\n— Kas niin, älä itke. Anna-Reetta!\n\n— Tunnustatko? — kysyi taas nimismies, joka seisoi kuin kuvapatsas\nhänen edessään.\n\n— Sano, että se on valhe, Ernst!\n\nMutta silloin sai hänen äänensä lujuutta.\n\n— Valhe? Miksi valehteleisin minä? Enkö minä ole tehnyt sitä sinun\ntähtesi! Minä näin kuinka kalpeana sinä makasit sängyssä pienokaisen\nkanssa. Ei ollut palaistakaan ruokaa koko talossa. Minun täytyi hankkia\nrahaa. En voinut sallia sinun nälkään kuolevan. Minä istuin valveilla\nkoko yön. Minun korvissani suhisi ja lauloi koko ajan kun työskentelin,\nlauloi sinusta. Luulin tekeväni hyvän työn. Uskoin, Herramme auttaisi\nmeitä... Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!\n\nKauppias tahtoi vastata, mutta oikeuden valvoja sanoi:\n\n— Sinä siis tunnustat?\n\n— Ei, ei — huudahti vaimo.\n\n— Kyllä, Anna-Reetta!\n\nHans'in kasvot loistivat. Eriksson puri huultaan, todistajat katsoivat\nmaahan. Nimismies nyökytti päätään ikäänkuin valitellen. Mutta vaimo\nheittäytyi rajusti miehensä kaulaan:\n\n— Ernst, Ernst!\n\nSyntyi hetken äänettömyys.\n\n— Mihinkä minut nyt viedään?\n\n— Vankeuteen, tietysti.\n\n— Kuinka käy minun ja lapsen — uikutti vaimo.\n\n— Kysy Hansilta!\n\nLapsen kirkuna kuului sisältä.\n\nSaanhan käydä häntä katsomassa ennenkuin minut viedään.\n\n— Kyllä, mene!\n\nMies ja vaimo menivät sisään.\n\nSamassa juoksi muudan poika viidakosta.\n\n— Mitä se on? — kysäsi Hans.\n\n— Puukkosaha! — sanoi poika. — Minulta se hävisi — mutta sitten — en\nsitä löytänyt — pelkäsin selkäsaunaa — en uskaltanut sanoa — mutta\nsitten sen löysin — karttakopasta.\n\n— Lurjus! — mutisi Hans ja otti työkalun poikansa kädestä. — Juokse\ntakaisin kotiin! Saat selkääsi, jahka tulen.\n\nPoika alkoi itkeä tillittää ja lähti juoksemaan.\n\n— Näetkös, etten minä ole sitä ottanut — sanoi Ernst.\n\n— Ethän sinäkään voi kaikkea pahaa tehdä.\n\n— Kitas kiinni!\n\n— Jumalan käsi! — aprikoi Hans. — Lapsen kautta keksittiin rikos.\n\n— Tule nyt! kehoitti nimismies.\n\nNiin sai Ernst istua kuskilaudalle, talonpoika istui rattaiden\netupuolelle.\n\nVaunut vierivät tiehensä. Ernst ei tulisi näkemään tupaansa pitkiin\naikoihin.\n\nVaimo vaipui portaille, nosti esiliinan silmilleen ja nyyhkytti...\n\nHans käveli kotiinsa. Hän vihelteli.\n\nEriksson vaelteli hiljaa puodilleen. Hän ei saanut päästään pois\najatusta, jonka Ernst oli lausunut:\n\n— Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!\n\nJos hän olisi tehnyt sen! Nyt ei hän voisi nukkua tänä yönä.\n\nEhkäpä sitten, jos hän ottaa oikein aimo todin.\n\n\n\n\nKosinta.\n\n\nIltapuolipäivä keskikesällä. Ukko Olli on istuutunut muutamalle kivelle\ntupansa edustalla. Hän imee piippunysäänsä ja hymyilee leveästi.\nHymynsä ei ole auringolle, vaan siksi että hän ajattelee: Ei tahdo\nsaada kuvan ruokaa, kun ei ole naisväkeä talossa.\n\nHän on äskettäin menettänyt eukkonsa — Jumala hälle anteeksi antakoon,\nhän oli häijy. Ja hän asuu nyt yksin poikansa kanssa, joka parastaikaa\npuuhailee kuokka kädessä perunamaalla. Olli on seitsemänkymmentäkolme\nja poika viisikymmentä vuotta vanha.\n\nVanhuksen siinä niin istuessa ja sylkiessä haikujen välillä ja\nleskimiehen pulmallista elämää, mietiskellessä asettaa Herramme asiat\nniin, että vanha Riitta tulee tietä myöten. Olli varjostaa kädellään\nauringonpaistetta ja tuumii itsekseen:\n\n— Kas vaan, hän on liikkeellä.\n\nHän tuntee Riitan hyvin — hän katseli nuoruudessaan Riittaa silmällä\nkuin helmellä, sanotaan. Mutta Riitta meni naimisiin toisen kanssa ja\nOlli toisen kanssa, ja niin joutuivat he erilleen. Mutta sitten kuoli\nRiitan mies, ja kun Olli jäi leskeksi, ovat nuoruuden ajatukset hänessä\ntaas valveutuneet. Ja siksi hän nyt niin kirkastuu, kun saa nähdä\nRiitan.\n\nHän pistää sammuneen piipun liivin taskuun, sivasee käden selkämyställä\nsuutaan ja valmistautuu kohteliaasen vastaanottoon.\n\nKun Riitta näkee Ollin siinä seisovan noin jotakin tarkoittavana ja\nmuhoilevana, kirkastuvat hänenkin kasvonsa — näyttää siltä, kuin näkisi\nhän mielellään ukon tuollaisena.\n\nOlli nyökyttelee ja tohuilee ja tervehtii:\n\n— Hyvää iltapäivää!\n\nRiitta pysähtyy. Olli näkee rypyt hänen kasvoissaan. Mutta hän ei\nvälitä vaan sanoo:\n\n— Että hän on lähtenyt liikkeelle. Pitkästä matkasta on hän varmaan\nväsynyt, sillä hän tulee kai kotoaan, luulen ma.\n\n— Niin onkin, piti kauppamiehen luo.\n\n— Silloin voi hän hyvin istua ja levätä hiukan. Siitä on jo aikoja kun\nolemme viimeksi puhelleet.\n\n— On kyllä, on. — Ja. Riitta istuu kivelle.\n\n— Ho hoi, niin niin, — kiikkuu hän edestakasin — sitä käy jo niin\nvanhaksi, että tuskin voi kävellä.\n\n— Niin käy, niin. Mutta miten hän näyttää ripsakalta ja reippaalta!\n\n— Miten hän sanoo! Ja toinen on jo seitsemänkymmentä vuotta!\n\n— Hän tulee kyllä vanhemmaksi, jos hän saa elää.\n\n— Niin, vanhemmaksihan sitä tulee.\n\nJa sitten he eivät puhu mitään.\n\nMutta se alkaa käydä Ollista sietämättömäksi. Hän pöyrii tukkaansa ja\nkatsoo likaisia kynsiään.\n\n— Minä ajattelin sanoa ikään jotakin.\n\n— Ho hoi, niin niin — huokaa Riitta ikäänkuin ei olisi kuunnellut.\n\n— Niin, näes, minä olen nyt yksinäinen, ja se on niin ikävää.\n\n— Hän saa hankkia jonkun, joka hoitaa ja huolehtii talossa.\n\n— Sitäpä minä juuri tässä ajattelin.\n\n— Niin käy se hyvin, niin.\n\nJa sitten he vaikenevat.\n\n— Näes, minussa on vielä vanhaa rakkautta häneen — alkaa Olli taas.\n\n— Oh, siitä on niin pitkä aika, siitä.\n\nRiitta nyökyttelee päätään ja vaipuu muistoihinsa.\n\n— Niinpä voisi nyt olla aika, että me tulisimme yhteen, ajattelen minä.\n\n— Hän ei toki koskaan tarkoita, että me... — Tuo ihmeellinen ajatus saa\nRiitan melkein pelokkaaksi.\n\n-— Kyllä, juuri sitä niinä tarkoitan. Niin kysyn minä nyt kunniani\nkautta rehellisesti, tahtooko hän ottaa minut aviomiehekseen myötä- ja\nvastoinkäymisessä.\n\n— Oh, herranen aika! — Eukon katse oikein vilkastuu. — Niin, se riippuu\nsiitä, mitä silloin saa tehdä.\n\n— Hoitaa talouttani — ja poikaa, tietysti.\n\n»Poika» on viisikymmenvuotias ja seisoo hän perunamaalla ja kuokkii.\nKun hän kuulee heidän keskustelunsa, katsahtaa hän ylös, seisauttaa\ntyönsä ja menee heidän luokseen.\n\nRiitta nauraa:\n\n— Poikaa! Sitä on kuitenkin koko vanha veitikka, tuota Ollia.\n\n— Onko niin, niin pidä kiin'! — sanoo Olli reippaasti.\n\n— Eihän voi muuta, kun kuin pyytää niin kauniisti. Minäkin olen\najatellut sitä samaa, jos sanon niinkuin asia on.\n\n— Hän on kerrassaan mokoma.\n\nNiin vaikenevat he. Sillä »poika» seisoo nyt heidän edessään. Hän kysyy\neukolta:\n\n— Mitäpä se isä hänelle oikeastaan puhuikaan?\n\n— Niin, hän tahtoo hankkia sinulle äitipuolen, Pekka.\n\n— Voi sun perhana!\n\n— Niin, näetkös — sanoo Olli hieman hämillään — minulla on taipumusta\nnaisiin.\n\n— Oletteko hullu, tehän olette jo seitsemänkymmentä ja kolme vuotta\nvanha!\n\n— Sitä nuorisoa, se ei ajattele mitään muuta kuin rakkautta ja\nsellaista.\n\n— Ho hoi, niin niin — huokailee eukko.\n\n— Mutta emmekö mene tupaan nyt? — arvelee Olli.\n\n— Mennään vaan. — Riitta nousee, he menevät tupaan päin. — Siellä ei\nnäytä niinkään siistiltä, luulen minä.\n\n— Aiotteko te maata myöskin oikein aviosängyssä? — kysyy »poika» ja\nkatsoa tirrittää.\n\n— Ole vaiti, se ei kuulu lapsille! — nauraa Olli.\n\nJa niin menevät he sisään.\n\n\n\n\nVappuyö.\n\n\nViileä oli yö toukokuun ensimäistä päivää vasten. Ilma oli täynnä\nniityn ja metsän tuoksuja. Kautta ilman kävi keväälle omituinen suhina.\nPosket ja sydän tulivat punaisiksi, kun hengitti sen yön ilmaa, mieli\nalkoi rakkausasioita kaipailla.\n\nPuolihämärässä seisoi Frans kädet taskussa tuvan edessä, äänetönnä,\nkatsellen maita, joilla äsken kynnetyistä va'oista nousi vehmas tuoksu.\n\nHän uneksi kuiluista, jota hänellä ei ollut. Hän oli suuri ja vahva,\nkaksikymmenvuotias.\n\nHän katseli kauvas vuorille, jotka valtavina varjoina kuvastuivat\nvappuyön puolivaloisaa taivasta vasten. Itsepintaisesti kääntyi hänen\nkatseensa Uusevuorelle, sen metsättömälle, sileälle ja valaskalan\nselkää muistuttavalle selänteelle. Vuoren keskikohdalla roihusi\nlieskuva tuli, joka valaisi vuoren selkämää siksi, että hän sen valossa\nvoi eroittaa ihmisvarjoja juoksentelevina sinne tänne.\n\nSe oli kylän poikien vappukokko. He olivat siellä yön helmassa\nhempukoineen, sillä kun Frans oli tarkasti tähystellyt, voi hän\nvarjojen joukosta nähdä ei ainoastaan poikia, vaan myöskin helmaväkeä.\n\nJa silloin leimusi hänen silmissään, kuin olisi sielläkin kokko\npalanut. Hän väänsi ruumistaan, kaivoi kädet syvemmälle taskuihinsa,\nsylkäsi ja sanoi:\n\n— S--tana!\n\nSitten asettui hän taas miettimään, kiinnittäen silmänsä kylän poikien\nkokkotuleen.\n\nHän virnistelihe hyvillä mielin. Kas, joskaan hänellä ei ollutkaan omaa\nhempukkaansa, niin tiesi hän kuitenkin, kenenkä hän olisi tahtonut\nsaada. Se oli Vanhankylän Amalia. Mutta ei ikinä elämässä tulisi hänen\nvanha ärtyisä äitinsä sallimaan, että hän Amalian saisi, sen hän tiesi.\nSiksipä hän juuri kirosi.\n\nKoettaakseen mitä äiti sanoisi moisesta pariskunnasta, oli hän kerran\nmaininnut Amaliaa talon pojan vaimoksi — samalla kuin tuskallisesti oli\näitiä katsellut.\n\nMutta silloin oli eukko pauhun nostanut, niin vanha kuin olikin,\nvaaleat, laihat kasvot näyttivät suuttumuksesta vavahtelevan, ja\npuolisokeat silmät olivat muuttuneet melkein vihreiksi. Hän oli\nhuutanut:\n\n— Sen köyhän luutun! Ei koskaan elämässäni!\n\nSilloin ymmärsi Frans, että se oli mahdotonta, ja vaikeni. Eukko oli\nahnas kuin juutalainen ja varma kuin vallesmanni eikä hän koskaan\ntulisi sallimaan, että torpan Amalia ottaisi hänen kolikkonsa arkun\npohjalta ja saisi talonpojan pojan.\n\nFrans piti sitä konstailemisena, hän olisi melkein voinut itkeä. Kylän\npojat, jotka olivat kaikki köyhiä, olivat saaneet jokainen oman kullan\n— heillä on sydämelliset vanhemmat.\n\nHän polki maata ja repi tukkaansa.\n\n— Että pitääkin olla sellainen äiti!\n\nSamassa kuului äidin käheä, kimeä ääni tuvasta:\n\n— Frans!\n\nHän vastasi kärsimättömästi:\n\n— Niin!\n\nÄiti kutsui häntä sisään. — Mitähän hän taas tahtoi? Aina olisi hänen\npitänyt jotakin tehdä, kiitosta hän ei saanut koskaan. Hän hoiti koko\ntalouden, heinän kulotuksesta sikolättiin saakka, mutta hänellä oli\nsellainen äiti, ettei hän voinut saada armastansa omakseen.\n\nÄiti tahtoi, että heidän pitäisi mennä myllyyn jauhoja hakemaan.\n\n— Näin myöhään! — murisi Frans. — Voimmehan sen tehdä huomennakin.\n\n— Laiskuri! — huusi äiti. — Tuos' on säkki!\n\n— Pekka ei ole myllyllä — koetti Frans vastustella.\n\n— Tuuleehan nyt.\n\nSiinä hän oli oikeassa. Frans oli kyllä nähnyt Pekan myllyn siipien\nhuiskavan metsänreunan yli, kun hän äsken oli seisonut mäellä. Äitiä\nei käynyt petkuttaminen — hän käsitti, että Pekka oli myllyssä, vaikka\nnäkikin niin huonosti, ettei voinut myllyn siipiä eroittaa.\n\nFrans jukkaili, mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa säkki toiseen\nkäteensä, äiti kulki toiseen nojaten, ja niin he menivät.\n\nAstellessaan siinä äitinsä vieressä tunsi Frans itsensä hyvin\nkaukaiseksi äitistään, joka aina oli ollut ankara häntä kohtaan ja\nkarkoittanut sillä tavalla pojanrakkauden hänestä. Jo pienenä poikana\noli hän saanut itkeä tätä. Isä ei välittänyt hänestä mitään — hän\nrakasti kartanoa ja maata, oli vaiti ja kuoli. Sitä mukaa kuin Frans\nkasvoi, muuttui hänen surunsa kovakiskoisuudeksi. Äiti ei ollut tehnyt\nhänelle muuta hyvää kuin synnyttänyt hänet maailmaan, eikä se ollut\nhyvin, koska hän sen kautta oli tottunut viilaamaan sitä, jota hänen\npiti rakastaa...\n\nJoka yön eli hän kädet nyrkkiin puristettuina!\n\nHän pelkäsi tehdä äidilleen mitään pahaa, pelkäsi olla yhdessä hänen\nkanssaan.\n\nHe olivat vaiti tiellä...\n\nLopuksi kysyi Frans ikäänkuin toisten onnella itseään suututtaen:\n\n— Näettekö vapputulia tuolta vuorelta?\n\nÄiti pysähtyi ja katsoi sinne, varjostaen käsillään silmiään.\n\n— Sieltä kajastaa heikko valo. Ketä he ovat, jotka sytyttävät tulen\nmetsään?\n\n— Eihän siellä mitään metsää ole. Ne ovat kylänpoikia, jotka\nhempukoineen vappuyötä viettävät, ja kyllä heillä on hauska.\n\n— Niin niin, siellä he nyt yöllä keikkuvat ja niin siitä tulee heti\nhäitä jälestä — sanoi äiti.\n\nHän ei voinut koskaan kärsiä nuorten iloa. Hän ei muistanut omaa\nnuoruuttaan.\n\n— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä jälestä tapahtuu!\nhuudahti Frans. Pitääkö teidän haukkua heitäkin? Eikö siinä kyllin,\nettä minua...?\n\n— Sinua? Enkö minä ole ollut äiti sinulle? Oletko kärsinyt vilua ja\nnälkää, hä?\n\n— En niin juuri. Mutta te kiellätte minulta sen, josta minä enin pidän.\n\n— Joko taas vetelet sitä hompsukkaa esiin? Hyi tokin! Ei ikinä tule hän\nminun kattoni alle.\n\n— Te olette kova äiti. Mutta ensi vuonna minä olen täysi-ikäinen.\n\n— Mitä aiot silloin tehdä? Naidako ja ajaa minut maantielle? Älä sinä —\nminua et saa minnekään! On oikein häpeää, kun sinä saisit varakkaitakin\ntalonpojan tyttäriä, sekä Ottilian että Jeanetten, jos vain sanoisit\nsanankaan.\n\n— Mutta sitä sanaa minä en sano.\n\n— Sinä olet häväistykseni, Frans. Sinä saatat minut hautaan.\n\n74\n\n— Minä en _voi_ odottaa kauvemmin. Minun pitää saada Malin, kuuletteko!\nSe on niin, että siitä voi tulla aivan hulluksi, kun on nuori.\n\n— Nuorten täytyy totella.\n\n— Yö tuntuu niin lämpimältä, etten tunne itseäni.\n\n— Ei minusta.\n\n— Jos te estätte minut saamasta Amalian, en tiedä mitä minä teen.\n\n— No, mitä sitten? Olisi hauska tietää.\n\n— Äiti!!\n\nHe vaikenivat... ja jatkoivat matkaa.\n\nPian saapuivat he myllylle, jonka siipien suhina ja kivien jauhava jymy\nkuului heidän korviinsa.\n\n— Näetkös. Pekka jauhaa kuitenkin.\n\nFrans ei kuullut, mitä äiti sanoi. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus:\nMalin!\n\nJa toinen ajatus: Äiti! Jos hän olisi kuollut!\n\nHerra Jumala, oliko hän niin huono ihminen, että sellaisia ajatteli!\n\nHänen käsivartensa vapisivat, ja äiti kysyi:\n\n— Onko sinulla vilu?\n\n— Täällä, jossa on niin kuuma! vastasi hän. — Mutta hänen huulensa\nvapisivat.\n\n— Sinähän vapiset kuin vilussa. Sinä ajattelet jotakin pahaa. No, ilkeä\nsinä oletkin aina ollut.\n\nTämän sanoi äiti hänelle, joka aina oli tahtonut häntä rakastaa!\n\n— No, olemmeko jo perillä? — kysyi äiti.\n\n— Kyllä, nyt menemme sillan yli.\n\nHe kulkivat yli pienen sillan, jonka alitse keväisellä vauhdilla riensi\nsyvä vesipaljous, ja saapuivat myllymäelle.\n\nPekka lauleli ylhäällä myllynkivien jymisevään tahtiin, pauhasi niin,\nettä sitä kuullessa olisi voinut tulla aivan kuuroksi. Siinä oli\njotakin loihdittua tuossa kumeassa pauhussa ja siipien viuhinassa...\nhuss... uss...\n\nNe leikkasivat ilmaa niin, että se pilvenä kasvoihin painui. Kaiken\ntämän seasta voi eroittaa silloin tällöin Pekan yksinäisen, kimeän\nrallatuksen...\n\n— Nyt menemme sitten ylös myllyyn, sanoi äiti.\n\nHän hapuili toisella kädellään.\n\n— Näettekö siipiä? — kysyi Frans ja kävi ruosteenkarvaiseksi.\n\n— En.\n\nFrans päästi äidin käsivarrestaan ja meni siipien sivuitse myllyn\nportaille.\n\n— Mihin sinä menit? — kysyi äiti ja pysähtyi.\n\n— Minä avaan myllyn oven teille.\n\n— Minä kuulen, missä sinä olet. Minä tulen.\n\nHän läksi kävelemään myllyn ovelle, jossa Frans oli.\n\nFrans näki, että hän kulki suoraan myllyn siipiä kohti.\n\nHän ei huutanut hänelle...\n\nFrans ei liikkunut. Hän torkkui...\n\nHänen piti pitää kiinni avatusta myllyn ovesta, ettei putoaisi...\n\nToinen myllyn siipi paukautti ankarasti äitiä päähän ja heitti hänet\nalas mäen rinteelle, johon hän jäi makaamaan...\n\nFrans, joka tunsi elämän ja kuoleman tuskan kuristavan kuikkaansa, sai\ntuskin kähistyksi:\n\n— Apua!\n\nSitten riensi hän äitinsä luo, heittäytyi hänen ylitsensä ja huusi:\n\n— Äiti, äiti!\n\nPekan rallatus loppui. Hän näyttäytyi myllyn aukosta ja kysyi alhaalta:\n\n— Mitä se on?\n\n— Hän on kuollut...? — huusi Frans ylös.\n\nSamassa kuului myllyn portailta Pekan puukenkien kolina, ja pian oli\nhän maassa, valkeana kuin aave.\n\n— Kuinka se tapahtui? Kuinka se tapahtui? — voivotteli Pekka.\n\n— Hän meni suoraan siipiä kohti. Hänhän oli niin sokea. Minun piti\njuuri huutaa hänelle, mutta se oli liian myöhäistä.\n\n— Sellainen onnettomuus! Ja juuri minun myllylläni!...\n\n— Meidän pitää viedä hänet sinun luoksesi.\n\n— Minä menen ja seisotan myllyn.\n\nSen Pekka teki ja yhdessä kantoivat he ruumiin Pekan kotiin.\n\nFrans tunsi kuin kevään rinnassaan. Ihmeellistä, kuinka äiti oli kevyt\nkantaa; verta kyllä vuoti käsille.\n\nSydän löi ankarasti, ja veri kiehui suonissa. Hän ei tiennyt, pitikö\nhänen itkeä vai nauraa. Se oli synti äidin tähden. Oli synti hänen\nitsensä tähden.\n\nMutta sitten ajatteli hän Malin'ia, joka istui Vanhassakylässä ja\nikävöitsi häntä, kaipaus sai hänet hikoilemaan, ja lopuksi hän itki\nlämmintä itkuaan tuossa kevään ja rakkauden yössä...\n\nJa vapputuli leimusi ylhäällä vuorella ja näytti nuoleksivan taivaan\nvaalenevia avaruuksia, nuoren väen suudellessa ja nauraessa...\n\n\n\n\nKeulapuolella.\n\n\nOlimme huviksemme purjehtimassa.\n\nJahti piti suuntaansa suoraan Nokiaukean yli.\n\nAikomuksemme oli käydä lähellä Nokisaarta — äärimmäinen merelle päin.\nMutta yhä lisääntyvässä aallokossa päätimme me, naisten tähden, kääntyä\nmaihin.\n\nJuuri nyt käännyttyä, jahdin kiitäessä myötätuulta kotia kohti, näin\nminä Ninuksen, nuoren laivurin seisovan keulalla ja katsovan meihin\npuoliksi surkeana, sillä aikaa kuin hänen vanhempi toverinsa mukavasti\nistui ruorissa.\n\n— Mitäs Ninus hymyilee? — kysyin minä.\n\n— Niin, minä ajattelen, että herrasväki ajattelee, että tänä päivänä on\npaha ilma, mutta silloin olisi teidän pitänyt nähdä —\n\n— Mitä sitten?\n\n— Niin, sillä kertaa kuin —\n\nÄäni tukkeutui yhtäkkiä.\n\n— Sillä kertaa kuin minä menetin veljeni.\n\n— Vai niin, putosiko hän?\n\n— Juuri täällä Nokiaukealla, niin.\n\n— No kuinka se tapahtui?\n\n— Tavallisella tavalla. Ei tietty mitään ennenkuin hyökyaalto huuhtoi\nkantta — ja Adolf, joka seisoi kannella, seurasi mukana. Ja minä jäin\nistumaan ruoriin. Oh, herra Jumala, _minä_ istuin ruorissa!\n\n— Eihän se ollut teidän vikanne.\n\n— Ei ei. Mutta olipa kuin olisi sydämen kulku seisahtunut. Sillä\nherrasväki saa tietää, kuinka minä pidin veljestäni —\n\nHän ei voinut muutamiin hetkiin puhua.\n\n— Nähkääs, pidinhän minä kyllä isästä ja äidistä — sillä isä ei ollut\nniinkään kovin äkäinen meille lapsille, ja äiti antoi meille aina\nkahvikostuketta säännöllisesti ja kaikkea, mitä pitikin — molemmat\nsaivat Jumalan kiitos kristillisen hautauksen — mutta niin kun minä\npidin veljestäni Adolfista, sitä ei voi kukaan ajatella. Mutta niinhän\non asian laita aina kaksosten kesken.\n\n— Vai niin, te olitte kaksoset.\n\n— Äitini ei saanut koskaan muuta kuin kaksosia! Ja siitä oli isä aina\näkeissään. — Nähkääs, kaksi vanhempaa veljestä olivat muuttaneet\nNorjaan, niin että Adolf ja minä jäimme kotiin. Ja me olimme yhdessä\nkoko vuoden.\n\n— Niin, minä muistan sen kyllä — puuttui puheesen laivuri ruorissa. —\nMe kutsuimme teitä aina »kaksikoukuksi.» Nähkääs herrasväki, kun joku\nsaa kaksi kalaa yhdellä haavaa, kutsutaan sitä saantia kaksikoukuksi.\n\n— Niin, — jatkoi Ninus — Kauvan me olimme yhdessä emmekä koskaan\nriidelleet tai tapelleet. Onko moista? Mutta sitten tuli hän. Per\nMånssonin tytär. Kyllä se oli kurjaa. En unhota koskaan sitä iltaa,\nkun Adolf meni ja osti kaikenlaista rihkamaa hänelle. Nähkääs, tuli\nsellainen reppuri laukku selässä, ja hänellä oli mukanaan niin paljon\nsellaista korua, josta naiset pitävät — huivikankaita ja sellaista\nripsutinta. Ja Adolf hän vaan osti ja osti.\n\n— Oletko hullu — sanoin minä — tahdotko sinä päästä rahoistasi? Niin\nkun niiden eteen saa riehkaistakin.\n\n— Se ei kuulu sinuun, sen sinä tiedät — sanoi Adolf.\n\n— Se oli ensimäinen paha sana, jonka hän minulle sanoi. Ja eikö ole\nkummallista, mitä, että juuri rakkaus, niinkuin sanotaan, tekee ihmisen\nhäijyksi. Sillä asia oli tiettävästi niin, että Adolf oli katsonut\nLottaa ihan hulluuteen asti. Ja kun minä sain sen tietää, tulin minä\naivan päiväpöllöksi — sillä samoin se juuri oli minunkin laitani,\nvaikka minä en mennytkään hänelle koruja ostamaan.\n\nNiin me sitten elimme ja vaikenimme ja olimme vaiti. Eikä se ollut\nhauskaa. Ja sunnuntaina me menimme kirkkoon — ei niin paljon uskonnon\ntähden, mutta nähkääs, Lotta istui siellä penkissä — ja korea hän oli\nkasvoilleen ja korea oli hänen päähineensä — se, jonka hän oli saanut\nAdolfilta. Vaikka kyllä hänellä muuten oli varoja itselläänkin — sillä\nPer Månssonilla oli kyllä rahoja arkun pohjalla.\n\n— No, saiko veljenne tietää, että tekin piditte hänestä?\n\n— Tietysti hän sai. Sillä minä puhuin Lotalle — ja sanoin hänelle, että\npidin häntä rakkaampana kuin kukaan koskaan, ja että jos hän pitäisi\nminusta, saisi hän vielä koreamman huivin kuin Adolfin antama.\n\nHerranen aika, saanko sen! — sanoi silloin Lotta. — Sillä hän oli\nhulluna kaikkeen, joka sinistä ja punaista oli.\n\n— Sinä pität sitten minusta? — sanoin minä.\n\n— Teillä ei ole suurta eroa — sanoi hän. — Te näytätte yhtä kauniilta\nkumpikin, sillähän se on kuitti! — Totta totisesti sanoi hän niin — ja\nmehän olimmekin kaksoset. Ja silloin täytyi minun nauraa. Ja silloin\nsain minä aimo muiskun. — —\n\n— No, entäs huivi? kysyin minä, kun Ninus oli vähän vaiennut.\n\n— Niin, sen sain minä haettaa kaupungista. Ja se oli kaksi kertaa niin\nkallis kuin Adolfin antama.\n\n— Silloin Ninuskin menetti rahansa?\n\n— Kyllä, rakkaus on semmoista. Mutta kyllä olikin huivi kaksi kertaa\nkauniimpi kuin Adolfin. Se oli vielä aivan kuin silkkiä, niin pehmeä ja\nhieno se oli. Ja Lotta otti sen päähänsä seuraavana sunnuntaina, ja hän\noli niin sievä, että pappikin häntä katseli, ja sinä pyhänä ei ollut\npaljon hartautta kirkossa. Mutta kirkonmenojen jälkeen tuli Adolf hänen\nluokseen.\n\n— Mistä olet sinä saanut sen huivin? — kysyi hän.\n\n— Oh, sen on Ninus minulle antanut — sanoi Lotta. — Hän on niin hyvä\npoika.\n\nNähkääs, minä seisoin taampana ja kuuntelin, vaikka he eivät minua\nnähneet.\n\n— Missä on minun huivini sitten? — kysyi Adolf.\n\nSe on kotona arkussa. Sitä minä saan käyttää jokapäiväisenä, olen\najatellut.\n\nMutta silloin muuttuivat Adolfin kasvot ilkeännäköisiksi.\n\n— Kyllä olet koko tallukka! — kirkui hän. — Ja jumalista minä —! Ja hän\nkohotti nyrkkiään.\n\nMutta samassa näki hän minut, laski kätensä ja meni tiehensä. Mutta hän\noli vielä aivan harmaa.\n\nJa meidän välimme oli pitkän aikaa niin tuskallinen. Ja kylä tietysti\nsiitä puheli. Ja totta tosiaan saimme me tietää, että emme enään ollet\nkaksosia. Mutta kuka tulisi kaksikoukuksi Lotan kanssa, siitä oli\nkerrassaan mahdoton saada selvää. Sillä kuinka nyt olikaan, kumpikaan\nmeistä ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan. Me ajattelimme\ntietysti kumpikin, että tästä tällaisesta piti tulla jokin loppu.\n\nMutta sitten tuli se kerta kuin me olimme yhdessä kalastamassa ja\nsilloin oli kova luodetuuli ja silloin hukkui hän. Ja herra avita,\nkuinka kuumalta minun ruumiissani tuntui — sillä nythän minä voin ottaa\nLotan tekemättä mitään pahaa veljelleni. Hänhän oli kuitenkin kuollut.\n\n— No, teittekö sen?\n\n— En, nähkääs, sitä minä en tehnyt. Sillä minä sain kuulla, että\nihmiset olivat sanoneet minun purjehtiessa hukuttaneen veljeni. Mutta\nse oli ijankaikkinen valhe! Ja todistaakseni sen, en minä ottanut\nLottaa. Sillä joskaan minun veljeni ei koskaan ollut pitänyt niin\npaljo samasta tytöstä kuin minä, en minä kuitenkaan olisi voinut tehdä\nhänelle mitään pahaa. Muistakaa se!\n\n— Hyvänen aika, eihän sitä kukaan ole sanonutkaan.\n\n— Kyllä, niin ne silloin sanoivat. Ja sitä minä en voi heille koskaan\nanteeksi antaa. Mutta ennenkuin minä otan Lotan, otan minä liikkaavan\nMarketan, joka minua ajelee. Hän on ruma kuin paholainen, mutta se ei\ntee mitään!\n\nMutta silloin piti laivurinkin ruorissa nauraa.\n\n— Laske keulapurje!\n\nJa Ninus rientää keulapurjetta laskemaan.\n\n\n\n\nLumen alla.\n\n\nYstäväni joka on kotoisin tunturiseuduilta, kertoi:\n\nTammikuussa eräänä yönä oli niin ankara lumisade, että se kerrassaan\nuhkasi haudata koko kartanon. Aamusella katselivat kinokset akkunasta\nsisään.\n\nMutta meidän onnistui lapioida tie rakennusten välille.\n\nSeuraavana yönä satoi taas lunta. Ja vaivoin voimme me pitää tiet\nkulkukunnossa. Ne muistuttivat nyt vallihautoja, joiden pohjalla me\nvaeltelimme.\n\nOlimme valmistautuneet siihen, että talvi tulisi katkaisemaan meiltä\nyhteyden muiden ihmisten kanssa — se ei ole mitään niin harvinaista\ntäällä pohjoisessa. Ja kellarimme olivat ruokaa ja juomaa täynnä. Me\nluulimme voivamme kestää oikein pitkän ajan.\n\nKun me heräsimme kolmantena aamuna, löysimme itsemme haudasta —\npimeätä kaikkialla. Lumiraja oli akkunan yläpuolella. Mutta me voimme\nvielä ylisen aukosta katsella seutua, jossa huoneitten katot ylenivät\nlumikentästä, ja vuoret ja hongikot kohosivat tummina joukkoina.\nLaaksosta näkyi kirkontorni. Nyt oli tullut kellonsoitoille loppu.\nIhmiset olivat kuolleita toisilleen.\n\nMeitä oli seitsemän elävänä haudattua kartanossa: isä, äiti, serkku\nElin ja minä, muonarenki, hänen vaimonsa ja meidän piikamme.\n\nNyt piti toisen toistaan huvittaa.\n\nElin soitti piaanoa ja minun piti lukea ääneen. Isä istui ja hypisteli\nviimeisiä sanomalehtiä — uuden postin saantiin olisi pitkä aika. Äiti\nkoetteli kyökissä laitella mieliruokiamme. Piikamme tiesi nyt, ettei\nhän tulisi tapaamaan sulhastaan ensi lauantai-iltana.\n\nEnsi ajat kuluivat. Meillä oli puheenainetta kylliksi, ulkomaailma oli\nmielissämme vielä selväpiirteisenä.\n\nMutta vähitellen tulivat unelmat, äänettömyys. Me voimme istua\nsurumielisen vaiteliaina takkavalkean ääressä pitkät ajat.\n\nLopuksi tuli paha tuuli. Isästä oli ruoka huonoa — vaikka äiti teki\nkaksi torstaita viikossa, jos torstai merkitsee silavaa ja pannukakkua.\nElin väitti, että minä luin kehnosti, ja minä sanoin että hän soitti\nväärin. Otaksuttavasti äiti vuorostaan riiteli piialle kyökissä.\n\nMenin muonarengin luo katsomaan, kuinka siellä jaksettiin. Hän makasi\nja kuorenasi — eukko polki rukkia.\n\n— Makaatko sinä ja röhkit, kun herra tulee!\n\n— Että ei pidä saada olla rauhassa! — murisi hän. — Vai niin,\nherra! — Hän nousi ylös. — Se oli oikein, että herra tuli täälläkin\npistäytymään. Mitäs sinne »yläpuolelle» kuuluu? Herra näkee, kuinka\ntäällä meillä on. Jos minulla olisi edes yksi lapsi, mutta vaimoni ei\nole antanut minulle yhtäkään.\n\n— Voisipa kysyä, kenenkä syy se on — mutisi vaimo.\n\n— Kehräätkö sinä ettei kuule toista korvaansa! — riiteli mies.\n\nVaimo lakkasi.\n\n— Kuinka on karjan laita? — kysyin minä.\n\n— Elukoilla ei ole mitään hätää. Tora on jo saamaisillaan.\n\n— Vai niin.\n\n— Kun voisi vaan pitää tiet auki.\n\n— Jos olisi kulkea suksilla ylisen aukosta.\n\n— Ja hiihtää pois jonkun toisen ylisille. Herra menisi niin näkisi,\nkuinka syvälle pääsisi.\n\n— Nukkuva seutu — mutisin minä.\n\n— Papilla on hyvät päivät — puuttui vaimo puheesen. — Hänen ei tarvitse\nsaarnata.\n\nKoetimme nauraa.\n\nKissa hyppäsi polvilleni hyräjämään.\n\n— Mirri on vaan aina yhtä iloinen — sanoin minä.\n\n— Se on meillä lapsen asemesta — arveli vaimo.\n\nMinä palasin yläpuolelle. Astuessani saliin istuivat kaikki tapansa\nmukaan puoliksi torkkuen lampun valossa. Isä tutki Ruotsin lakia, äiti\nompeli pöytäliinaa, Elin luki erästä romaania.\n\nMinä vaivuin tylsiin unelmiin...\n\nAjattelin: Minun pitää ryhtyä johonkin. Niin aloin sitten punoa siimaa.\nMutta kevääsen oli pitkä aika. Se oli samaa kuin hyvän työn tekeminen\ntullakseen taivaan valtakuntaan.\n\nMuutamana päivänä kysyi Elin:\n\n— Eikö sinulla ole mitään lukemista?\n\nNähtävästi oli hänen varastonsa nyt loppunut.\n\n— Kyllä, vanha Robin-poika.\n\nSen sanoin minä vain suututtaakseni häntä.\n\n— Äh, Robinpoika! Kuinka tyhmästi!\n\nNiin meni hän äkeissään.\n\nMinun täytyi keksiä jotakin ajan vietteeksi. Lopuksi minä keksinkin.\n\n— Tiedätkö mitä — sanoin minä — jos sinä opettaisit minua piaanoa\nsoittamaan.\n\nHän nauroi kohti kulkkuaan.\n\n— Niin, mutta sillä tavalla saisimme me kumpikin jotakin tekemistä. Ja\nsinä saisit riidellä oppilaallesi niin paljon kuin haluttaisi.\n\nTämä näytti voittavan hänet. Me alotimme.\n\nMinä olin kerrassaan auttamaton, ja yhtä myötään löi hän minua\nsormille. Mutta me pitkitimme sitä kahdeksan päivää — hänestä se\nvarmaan oli hauskaa.\n\nIstuimme hyvin lähekkäin vieretysten...\n\nMutta lopulta aloin minä katsella paljo enemmän häntä kuin nuotteja.\nSilloin punastui hän ja sanoi, etten minä kelvannut pianistiksi.\n\nNiin me sitten lopetimme.\n\nNyt oli hänen vuoronsa esitellä jotakin. Hän arveli, että menisimme\nlypsyä katsomaan. Sen me teimmekin.\n\nKumpikin lehmänsä ääressä istuivat raintoineen palleillaan muonarengin\nvaimo ja piika. He puristelivat lehmäin ruumeneita, niin että kaunis\nvalkoinen maito juosta siritti.\n\nHe eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Luulin pian huomaavani syyn.\nJoka kerta kuin renki kulki heinäsylyys sylissä sivuitse, katseli piika\nhäneen lempeästi. Vaimo oli tietysti huomannut tämän ja siksi oli hän\nniin kostomietteissään...\n\nSilloin huudahti Elin:\n\n— Minä tahdon oppia lypsämään!\n\n— Voi tuota neitiä! — arveli piika.\n\nMutta hän sai tahtonsa täytetyksi. Se huvitti häntä monta päivää. Hän\noli oikein ylpeä sentähden, että taisi lypsää.\n\nMinusta näytti hän sievältä istuessaan pallilla lehmän ääressä ja\nnänniä näpliessään.\n\nMinä olisin maalannut hänet — jos olisin osannut...\n\n— Äiti oli ottanut Raamatun, josta luki ääneen isälle. Mutta isä istui\nja odotteli kokonaista vuosikertaa »Matti Meikäläistä.» Jos sen taas\npiti olla raamattua, niin silloin kertomus Susannasta.\n\nNiin kului aika. Olimme jo helmikuussa. Ei mitään kirjaa luettu\nniinkuin allakkaa. Kun Elinin syntymäpäivä tuli, virkistimme itseämme\nlasillisella viiniä ja söimme kunnon tortun.\n\nMutta muuten elimme me yhtämittaisesssa välinpitämättömyydessä. Ruoka\npantiin pöydälle koneellisesti — me söimme koneellisesti. Keskustelu\nsupistui sanoihin »hyvä päivä», »hyvää yötä», »kiitoksia ruoasta.»\n\nSanomattomasti ikävöitsimme me jotakin keskeytystä yksitoikkoisuuteen.\n\nKuka voi kuvailla iloamme, kun renki muutamana aamuna törmäsi\nkertomaan, että Tora oli saanut vasikan!\n\nIstuimme aamiaispöydässä — Elin ja minä syöksyimme suoraa päätä\nnavettaan.\n\nSiellä seisoi Tora pahnoillaan ja pikku vasikka läheisessä pilttuussa.\n\nElin oli kerrassaan ihastunut, hän ei ollut koskaan nähnyt niin sievää\neläintä. Hän sanoi tahtovansa sen ylös huoneesensa.\n\nNyt alkoi alituinen juokseminen vasikan katsontaan. Me olimme löytäneet\nesineen, joka voi herättää meissä kiintymystä. Ja kerran pakoon\nsäikäytetty ystävyytemme palasi takaisin.\n\nMe hyväilimme vasikkaa ja annoimme sen nuoleksia käsiämme. Kilpailimme\nhuomataksemme elukassa uusia kehitysasteita.\n\n— Kas, se saa oikeat pienet sarvet.\n\n— Ja kynnet — liitin minä.\n\n— Nyt se voi kohta käydä.\n\n— Se kasvaa päivä päivältä.\n\n— Sillä on oikein miellyttävät silmät.\n\nMutta silloin piti meidän nauraa...\n\nIlomme ei ollut pitkällinen.\n\nMuutamana päivänä kuulin rengin sanovan isälle, että vasikassa näkyy\nsairauden oireita, jonkatähden se täytyy lopettaa.\n\nIkävää oli rengistä täyttää tämä työ. Nyt olivat asiat kahta hullummin.\nElin oikein laihtui.\n\nHän kaunistui. Minä sanoin sen hänelle. Mutta silloin aivan kuin\npiaanon ääressä, hän — punastui — ja minä menin sanaakaan sanomatta\nhuoneeseni.\n\nOtin asian omalta kannaltani ja aloin hyräillä erästä laulua.\n\nSeuraavana päivänä kirjoitin hänelle runon ja panin sen hänen\nruokaliinansa väliin.\n\nPöydässä kaikki hämmästyivät.\n\n— Enhän minä tiennyt, että sinä kirjoittaisit runoja — arveli äiti.\n\n— En minäkään — vastasin minä. —\n\nIsä ainoastaan nauroi.\n\nElin istui ja koetti olla vakavana. Mutta hänen täytyi pitää nenäliinaa\nsuunsa edessä. Luonnollisesti väitti hän, että minä olin varastanut\nvärssyt. Minua kuten muitakin pikku runoilijoita — suututti hän.\n\nEräänä aamuna sanoi isä:\n\n— Nyt on meillä maaliskuun viidestoista päivä.\n\nMe katsoimme kaikki toisiimme hiljaisesti toivoen vankeutemme\nloppumista.\n\nSamana päivänä menin minä ylös ullakkoon. Silloin pysähdyin minä\nkuuntelemaan omituista ääntä.\n\nMinä huusin Elinille, hän tuli.\n\n— Laskepas korvasi ullakon luukulle! Kuuletko jotakin?\n\n— Siellä suveaa! — huudahti hän. — Siellä suveaa!\n\nNiin, suveamaan se alkoi. Avasimme luukun. Katolta tippui vesi. Ilma\nkosketti miellyttävästi kasvoihin. Ja me näimme taivaan kuin neulan\nsilmän läpi.\n\nKuni hullut kiidimme alas isän ja äidin luo. Isäni sanoi, että näinä\npäivinä ei kukaan saanut mennä käytäviin — alas laskeutuva lumi voisi\nhaudata alleen.\n\nSeudun suhiseva ja helmeilevä lumensulamisaika oli paraillaan. Elin ja\nminä istuimme yhtämittaa ylisen luukulla. Nojauduimme ulos aukosta ja\nkatselimme, kuinka lumi pitkin talon seinää laskeutui.\n\nJa taivaskin avautui vähitellen eteemme yhä vapaampana ja sinisempänä.\nJa aurinko paistoi yhä lämpimämmin.\n\n— Katsokaa kevättä! — huudahdin minä.\n\nJa jonkin sanomattoman suloisen onnen tunteissa vedin minä Elinin\nluokseni ja suutelin häntä.\n\nOli kuin olisi soinut huoneen jokaisessa neljässä nurkassa — kaikki oli\nlumen sulamista...\n\nPian voimme seista ulkona pihalla ja edessämme oli avoin ympäristö.\n\nJa kun me siinä seisoimme, uuden näyn huikaisemina, kuului kellojen\nkaikua.\n\n— Nyt saa pappi taas saarnata — arveli muonarengin vaimo, joka kissa\nsylissä seisoi portailla. Mirri katseli aurinkoa.\n\nMutta äiti huusi:\n\n— Älä seiso siinä töllistelemässä, vaan mene kellariin. Meillä pitää\ntänään olla isän parasta viiniä.\n\nJa isä piti pienen puheen pöydässä. Ja kevään malja juotiin. Ja sitten\nElinin ja minun.\n\nSekä isä että äiti sanoivat, että he sen kyllä olivat ymmärtäneet jo\naikoja sitten. Ainoa, mikä heitä suututti, oli se, etteivät he itse\nenään olleet nuoria.\n\n\n\n\nTupa.\n\n\nLaivuri Pietari Ollinpoika oli purjehtinut monella merellä ja oli\nhän nyt vanha ja valkea. Nyt viimeksi oli hän ollut haaksirikossa\nPohjanmerellä. Ja perin köyhänä miehenä palasi hän synnyinseuduilleen\nkalastajakylään.\n\nJa kun hän nyt istui tuttaviensa ja ystäviensä joukossa, oli hän niin\nvakava ja raskasmielinen. Mutta toiset keräsivät hänelle rahoja. Kertyi\njuuri niin paljon, että hän voi rakentaa pienen tuvan. Kiittäen otti\nukko rahat vastaan. Hän oli pakoitettu siihen.\n\nToiset kysyivät, mihinkä hän tupansa rakentaisi.\n\nSilloin katsoi hän ulos merelle ja hänen äänensä muuttui vihaiseksi:\n\n— En tänne, sanoi hän. — En meren rannalle. Sisämaahan. Minä olen\nväsynyt mereen.\n\nSilloin vaikenivat toiset.\n\n— On häntäkin!... — ajattelivat he.\n\n— Mutta poikasi? — kysyi joku. — Eikös hänestä tule merimies?\n\n— Ei, Herran nimessä — sitä hänestä ei tule. Minä en tahdo häntä\nmenettää. Hän tulee muuttamaan tupaan minun kanssani ja elämään\nluonani, siksi kuin kuolen. Etkö sinä tahdo, poika?\n\n— Kuten tahdotte, isä — vastasi tämä.\n\n— Hyi saakuri, pitääkö hänen tonkia maata! — lausui muudan nuori\nlaivuri.\n\n— Täytyy tyytyä osaansa — sanoi poika. — Minä en jätä ukkoa.\n\nNiin sai Pietari Ollinpoika maakaistaleensa muutamassa sisämaan\npitäjässä. Ja rakennusaineita sai hän. Silloin alkoi hän ja poika\nkohottaa tupaa.\n\nSe oli ahdas. Mutta he sopivat.\n\nHeillä oli perunamaansa ja ruispeltotilkku. He viljelivät maata eivätkä\nnähneet merta yhteen vuoteen.\n\nMutta kun vuosi oli kulunut ja kevät tuli ja myrskyt törmäsivät\nsisämaahan ja ilmassa hajahti meren tuoksu, silloin ukko meni seudun\nkorkeimmalle vuorelle. Hän oli poissa kauvan, ja poika ihmetteli, että\nmihinkä hän on mennyt. Vihdoinkin palasi hän laaksoon.\n\n— Missä isä on ollut?\n\n— Ulkona kävelemässä.\n\n— Teidän ei pitäisi kävellä niin paljon. Te ette jaksa.\n\n— Oh, jaksan kyllä. Ja kyllähän istua jaksaakin. — Pietari Ollinpoika\noli istunut vuorella pari tuntia ja katsellut merelle päin, vaikka hän\nei nähnyt merta.\n\nIkävä häntä vaivasi. Mutta sitä hän ei tahtonut ilmaista pojalle.\n\nMutta ikävä kasvoi. Ja kerran oli ukko poissa koko päivän. Turhaan\npoika häntä etsi.\n\nIllalla tuli hän takaisin. Ja nyt puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän oli\nollut kalastusrannikon nimismiehen puheilla kuulustelemassa, voisiko\nhän saada itselleen tonttimaata synnyinkalliollaan. Siellä oli eräs\nsaatavissa.\n\n— Ja nyt muutan minä — sanoi hän. — Minä olen väsynyt maahan.\n\nSilloin alkoi poika nauraa hohottaa.\n\n— Haluatteko niin, isä? Eihän ole kauvan siitä kuin tulimme tänne.\n\n— Minusta kyllin kauvan.\n\n— Entäs tupa?\n\n— Sen otamme mukaan.\n\nSeutukuntalaiset saivat suuret silmät kun tupaa ruvettiin alas\nrepimään. Mutta puretuksi se tuli, ja pian tulikin. Se vedettiin\nkuormissa vuonolle, ja niin purjehtivat isä ja poika kalastajakylään.\n\nKun ukko sai nähdä meren, kostuivat hänen silmänsä, ja poika laski\nleikkiä:\n\n— Luulen, että suolavesi tekee pahaa isän silmille.\n\nKalapaikalla hämmästyttiin, kun nähtiin heidän palajavan.\n\n— Vanha väki ei koskaan tiedä, mitä tahtoo — arvelivat nuoret laivurit.\n\n— Oletteko hulluja? — huusi Pietari Ollinpoika. — Luuletteko te, että\nmereen voi kyllästyä! Joskin se anastaa niin paljon, ei siltä voi olla\nsiitä pitämättä.\n\n— No, pojasta? — kysyttiin. — Mikä hänestä tulee?\n\n— Merimies hänestä pitää tulla! Ja Jumala varjelkoon — vakuutti hän\npojalle — sitä päivää, kun sinä taas menet maata tonkimaan.\n\n— Ettekö pelkää menettävänne häntä?\n\n— Jos minä hänet menetän, on se kaikessa tapauksessa meri, joka hänet\nottaa — vastasi ukko vakavasti.\n\nJa niin salvoivat he tuvan uudelleen uloimmalle kukkulalle. Ja siellä\nistuu Pietari Ollinpoika vielä tänäkin päivänä ja katselee merelle,\njossa hänen poikansa on.\n\nSiihen hän ei enään koskaan kyllästy.\n\n\n\n\nVahinkolaukaus.\n\n\nKymmenennen kerran puhutteli nyt Kerttu isäänsä. Tämä istui tuvan\npöydän ääressä ja kuunteli synkkänä. Nyrkkiin puristettua kättään piti\nhän pöydällä.\n\nHän antoi tyttärensä puhua loppuun. Mutta hänen suupielensä,\nvärähtelivät, suuri laivuripartansa vavahteli ja silmissä loisti outo\nleimu kun ne liikkuivat jäykkien kulmakarvojen alapuolella.\n\nKun tytär oli puhunut loppuun ja ääntänyt viimeisen rukoilevan: »Isä» —\nsanoi hän ankarasti:\n\n— Kyllä olet kalu!\n\n— Niin, mutta minä pidän hänestä niin paljon.\n\n— Niin, sinulla on hurjat silmät kuin apinalla, niin pian kuin vaan\nsaat jonkun nähdä. Sinun täytyy heretä katselemasta, sanon minä. Sillä\nminä en sitä tahdo.\n\n— Hän on niin kunnon poika, isä.\n\n— Kyllä, hän juo ja tappelee kuin husaari. Hänhän on oikea\ntappelupukari. Eikö hän antanut Joonakselle sinimarjaa silmiin\näskettäin, niin että poika ei voinut nähdä kahdeksaan päivään.\n\n— Kyllä, mutta nyt näkee hän taas.\n\n— Sinä tulet onnettomaksi mokoman kanssa, sanon minä.\n\n— Siitä minä en välitä, kunhan vaan saan hänet.\n\n— Sinä olet riivattu!\n\n— Niin, se minä olen.\n\n— Etkö sinä voi ottaa jotakin toista, jotakuta niistä, jotka ovat\nsyntyneet ja kasvaneet täällä saarella. Miksi sinä välttämättömästi\ntahtoisit ottaa vierasseutulaisen? Joonas ja sinä olette kasvaneet\nyhdessä, pienokaisista asti — ota hänet, tyttäreni?\n\n— Minä en tahdo häntä.\n\n— Hän ei tee mitään pahaa. Hän elää säännöllisesti.\n\n— Voi kylläkin elää. Mutta rakkaus on toinen asia, niin. Ja se ei salli\nitseänsä komennettavan. Niin, että nyt sen tiedätte, isä.\n\n— Saakurin tyttö!\n\nUkko Karlsson löi kädellä pöytään.\n\n— Nyt minä en enään tahdo kuulla tästä sanaakaan, kuuletko!\n\n— Silloin saatte pitää huolta siitä, että Pentti muuttaa johonkin\ntoiseen kaupunkiin — sillä niin kauvan kuin hän asuu täällä, en minä\nvoi olla häntä katselematta.\n\n— Niin, se on hullusti, että hän tuli asumaan meille. Mutta se on niin\ntässä maailmassa — että sillä, jolla on valta, sillä se on. Ja hyi\nsentään, että täytyy suosia luonaan väkeä, jota ei voi suvaita. Soisin\nettä hän räjähtäisi ilmaan koko kivihakkiomonsa kanssa, niin loppuisi\ntämä kurjuus.\n\nJonkinlainen elämänraskaus näytti rasittavan vanhaa laivuria — hän\nistui raskaasti eteensä tuijottaen.\n\n— Räjähtäisi ilmaan, sanotte Te! — kuului samassa ääni ovelta.\n\nSiinä seisoi Pentti. Hän oli kuullut ukon viimeiset sanat.\n\n— Mitä te tahdotte räjähyttää ilmaan, vanhus? Oletteko suuttunut\nelämään?\n\n— Minä en puhunut sinulle. — Käytkö sinä pois työstäsi kesken rupeaman?\n\n— Tahdoin saada jotakin juodakseni. Eikö sinulla ole maitopisaraa,\nKerttu?\n\n— Kyllä, tulet saamaan.\n\nHän meni keittiöön. Pentti istuutui pöydän ääreen, otti hatun päästään\nja katsoi Karlssoniin.\n\nNuoressa miehessä ilmeni jonkinlaista raivokkuutta. Kovat piirteet,\nvillit silmät, suu, joka näytti olevan herkkä vihasanoihin.\n\n— Mistä Te puhuitte? — kysyi hän. — Se oli tietysti tuo vanha\ntavallinen asia.\n\nUkko oli vaiti.\n\n— Ettekö sittenkään salli minun häntä saada?\n\nVaitiolo.\n\n— Te tiedätte, että minä nyt ansaitsen rahoja. Kivenhakkuu ja louhinta\nantaa nyt hyviä ansioita.\n\n— Niin, te syrjäläiset tulette tänne vuorillemme ja hakkaatte ne rikki\nja ansaitsette rahoja, ja täällä istumme me kalastajat ja kärsimme\nköyhyyttä ja kurjuutta, siksi että sillinpyynti ei lyö leiville.\n\n— Oh. onhan teistäkin muutamia kivitöissä.\n\n— Me olemme, ikävä kyllä, pakoitetut. Nälkään ei tee mieli kuolla.\n\n— Ei, ei, täytyy ryhtyä yhteen ja toiseen, kun ahdistaa. Jos te ette\nnyt anna tyttöä minulle, niin —\n\nUkko katsoi kysyvänä häneen.\n\nSamassa palasi Kerttu.\n\n— Tässä on maitoa.\n\nHän asetti suuren tuopin pöydälle.\n\n— Kiitos, sepä tekee hyvää.\n\nHän joi aimo siemauksin ja puhkui jälestä.\n\n— Sinä olet siunattu tyttönen, Kerttu. Tahdotko antaa minulle nyt\nmyöskin suukkosen?\n\nPentti pyyhki hihalla suutaan.\n\n— Oletko hullu, Pentti? Isän nähden?\n\nHän hymyili, mutta kun hän katsoi isäänsä, tuli hän pelokkaaksi.\n\n— Juuri niin, että isäsi näkee.\n\n— Pentti!\n\n— Mutta tule nyt sitten, hitto soi!\n\nHän otti Kertun syliinsä ja suudella moiskautti.\n\nUkko vapisi kovasti, hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei saanut\nsanaakaan suustaan.\n\nPentti katseli häntä riemuiten.\n\n— Siinä näette, kuinka me teemme, vaikka Te ette anna suostumustanne.\nJa totta totisesti tämä ei ole ensi kerta. Eikä se vielä, luulen ma,\ntähän kertaan lopukaan. Me teemme, mitä tahdomme, ymmärrättekö Te?\nHyvästi!\n\nHän otti hattunsa ja meni ovelle.\n\nIsä sai vihdoinkin ääneen ja haukkui tytärtään...\n\n— Letku! Niin, se sinä olet. Ja käyttäydy kunnollisesti, muutoin niin —!\n\nTyttö alkoi nyyhkiä. Sitä ei voinut Pentti kestää, vaan kääntyi ovelta,\nnäytti nyrkkiään ja ärjäsi:\n\n— Olkaa vaiti, laivuri, tai muutoin paukahtaa.\n\nSamassa hän meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPahat ajatukset kasvoivat hänen mielessään: Totta totisesti minä\npaukautan ukkoa kalloon. Eihän se ole kovempaa kuin graniittikaan.\n\nJa niin piti hänen luikata uusi reikä. He ampuivat poralaukauksia\nusein niin lähellä taloja, että akkunat helisivät. Asukkaat olivat\nvalittaneet »hänelle, joka omisti saaren ja kivihakkiomon»,\nettä poramiehet olivat liian lähenteleviä. »Hän, joka omisti\nsaaren», vastasi, että jos he eivät ole tyytyväisiä, korottaa hän\nvuokrahintoja...\n\nPentti istui kalliolla ja piteli molemmin käsin poraa, jota toveri\nlekalla löi yhä syvemmälle. Siihen piti valmistaa porareikä\ndynamiitille. He laulelivat muutamaa jätkälaulua, joka karkeasti ja\nlujatahtisesti kaikui yli kallioiden.\n\nPentti piti poraa vinommassa kuin tavallisesti...\n\nHän oli juottanut paljo viinaa toverillaan ja itsekin juonut. Ei hän\naina maitoa juonut. Ainoastaan seuraavana aamuna.\n\nEnnenkuin latinki laukaistiin, pistäytyi hän Karlssonin tupaan. Kun hän\nnäki, ettei tyttö ollut siellä, palasi hän takaisin.\n\nNyt oli latinki valmis. He juoksentelivat punaisine lippuineen ja\nhuusivat. Sytytyslanka savusi...\n\nKarlsson istui akkunan ääressä verkkolaitteineen. Kerttu, joka juuri\noli tullut ranta-aitasta, seisoi sisempänä huoneessa.\n\n— Nyt ne taas ampuvat — sanoi hän ja puuhaili ruokalaitosten kanssa.\nSitten hyräili hän jotakin laulunpätkää — hän ajatteli Penttiä.\n\n— Sellainen silmukka! — sanoi isä. Hän ei saanut rihmaa selville.\n\nTyttö tuli lähemmä akkunaa. Hän katsoi ulos. Sytytyslanka savusi...\n\n— Kuinka lähellä ne ampuvat!\n\nHän näki Pentin kasvojen nousevan erään kalliomöhkäleen takaa. Kuinka\nhän näytti kamalalta!\n\nOuto ajatus välähti hänen päähänsä. Yht'äkkiä hän pelosta kalpeni.\n\n— Älkää istuko niin lähellä akkunaa, isä!\n\n— Sellainen silmukka!\n\n— Ettekö Te kuule!\n\nHän repi ukkoa saadakseen hänet siirtymään.\n\nHän repi niin, että ukko putosi lattialle.\n\nSilloin räjähti...\n\nKivi lensi akkunaan, särki sen — sattui nuoren tyttösen päähän.\n\nTämä kaatui rihmoille.\n\nPentin huuto kuului ulkoa, hän huusi kuin hullu. Hän hyökkäsi tupaan ja\nviskasi oven jälkeensä.\n\nHän näki Karlssonin tuijottavan lattialle ja katselevan tytärtään, joka\nsiinä makasi. Nähtyään Pentin hyökkäsi Karlsson hänen päälleen.\n\n— Sen teit sinä tahallasi!\n\n— Luuletteko minun tahtoneen, että hän —? Oletteko pois järiltänne?\nKerttu — tyttöseni!\n\nHän riensi ottamaan kiveä pois Kertun päältä.\n\nHän kääntyi pois — hän ei voinut katsoa Kerttua.\n\nPentti itki.\n\n— Sinä olet tappanut hänet! — huusi kalastaja.\n\n— Ei, Te sen olette kaiken tehneet!\n\nUkko vaipui kokoon tuolille. Hän ei voinut mitään vastata. Mutta nyt\nkertyi kansaa ovelle. Koko oven täydeltä kuului monipäinen: Herra\navita!»\n\n\n\n\nKun pappi kuoli.\n\n\nMaija, taloudenhoitajatar, oli tavallisuuden mukaan tuonut aamukahvin\nsisään. Mutta ketään juojaa ei enään ollutkaan. Vanha pastori ei enään\nliikkunut, vaan makasi hiljaa sängyssään.\n\nMaija tunnusteli häntä...\n\nPorhalsi sitten pappilasta kalastajakylän kallioille ja pelokkain sekä\nkasvoin että äänin puhui tapauksesta, löi yhteen käsiään ja kirkui.\n\nUutinen lensi kuin kajava.\n\nAsujamisto ei uskonut, että se oli totta. Heidän herransa kuollut...\n\n— Sydänhalvaukseen — vakuutti Maija.\n\n— Hän on näyttänyt niin raihnaiselta pitkät ajat — arveli eräs vanha\nkalastaja. — Mutta ankara hän oli yhtähyvin saarnaamaan.\n\n— Nyt ei hän lähetä meitä enään koskaan hiivattiin — lausui muudan.\n\n— Tuleekohan hän taivaasen tai siihen toiseen paikkaan?\n\n— Eiköhän hän joutune siihen toiseen paikkaan näkemään, onko siellä\nsellaista, millaiseksi hän sen on maalannut.\n\n— Ei mitään pahoja sanoja ruumiin ääressä — kielteli Maija.\n\n— Kuinka ankara hän oli! Kun hän pauhasi, piti pää painaa kirkon\npenkkiin. Kuinka ihminen silloin tunsi kutistuvansa!\n\n— Niin, kyllä hän oli ankara. Että kieltää tanssin ja viulunsoiton! Ja\njos me kuitenkin hiivimme hiukan keskikesän kunniaksi pyörimään — eikö\nhän heti seisonut seassamme huutamassa: Ettekö te näe, kuinka pienet\npirut tanssivat edestakaisin keskellänne!\n\n— Emme me niitä nähneet. Mutta hänet me näimme.\n\n— Koskaan ei saanut ottaa viinaryyppyä. Täällä on kaikki käynyt niin\nsaakelin siistiksi ja raittiiksi. Mutta nyt hyvät ihmiset, totta\ntotisesti viinat esiin!\n\n— Pahinta kaikesta oli kuitenkin se, ettei kukin saanut mennä naimisiin\nsen kanssa kuin halusi. Hän tahtoi määrätä, kenehen kunkin piti\nköyttyä. Tuleeko papin sotkeutua sellaisiin?\n\n— Hän työnsi nenänsä joka paikkaan.\n\n— Vaiti — varoitteli taloudenhoitajatar. — Hän kuulee sen.\n\n— Tyhjääpä kuulee.\n\n— Ajatteleppas, jos hän on herännyt!\n\n— Herra meitä varjelkoon!\n\n— Pelkäättekö te, mitä?\n\n— Vielä tahtoo vanhalta muistilta pelottaa. Mutta kunhan hän vaan on\nsaatu maahan, niin —\n\n— Minun täytyy mennä sisään. Ehkä tahtoo hän vaatteitaan.\n\n— Niitä hän ei enään koskaan tarvitse.\n\n— Ajatteles, jos olisin katsonut väärin.\n\nMaija tahtoi mennä.\n\n— Mennään kaikki.\n\n— Kaikkiko?\n\n— Me tahdomme tietää, onko hän kuollut vai ei.\n\nMaija ei voinut joukkoa pidättää. Se tahtoi mennä sisään tullakseen\nvakuutetuksi asian oikeasta laidasta.\n\nNo, mutta menkää hiljaa!\n\nJoukko miehiä ja naisia läksi liikkeelle ja nousi auringon valaiseman\npappilan portaita.\n\nHe hiipivät varpaillaan — Maija etunenässä. Hän avasi varovaisesti\netehisen oven, meni salin läpi sänkykamarin ovelle, seisoi siinä\nhetken sykkivin sydämin, kurkisti avaimen reiästä — ja avasi vihdoin\npäättävästi oven.\n\nKaikki seurasivat sisään.\n\nSiinä makasi pastori sängyssään, valkohapsisena, jäykkänä ja suletuin\nsilmin.\n\nVäki katseli häntä uskaltamatta liikahtaa. Nyyhkittiin ja seistiin\nnoloina. Pari vanhempaa vaimoa näyttivät liikutetuilta — he olivat\nleskiä. Miesten silmistä ei voinut mitään päättää. He seisoivat\njäykkinä. Nuori väki näytti iloiselta: oli hyvä, ettei hän enään ollut\nheitä estelemässä.\n\n— Jos pastorska olisi elänyt! — keskeytti Maija vaitiolon. — Siinä oli\nharvinainen rouva.\n\n— Liian hyvä hänelle.\n\n— Älä sano niin!\n\n— Eikö hän laihtunut sentähden, ettei saanut kylliksi ruokaa! Hänen\npiti kurittaa lihaansa, tietysti.\n\n— Eikö hän vielä sulkenut rouvan piaanoa! Oli syntistä soitella.\n\n— Jumalan kiitos, hän ei saanut lapsia.\n\n— Se kyllä ei ollut pastorin vika.\n\nNiin he siinä seisoivat ja tuomitsivat. Silloin muuan nuori kalastaja\notti erästä tyttöä vyötäisiltä ja huusi:\n\n— Minä en saanut sinua hänen tähdensä. Mutta nyt siitä tulee tosi.\nSinun pitää antaa mulle muisku tässä ruumiin ääressä.\n\n— Oh, Jumala varjele!\n\n— Etkö sinä pidä minusta?\n\n— Tietysti minä pidän. Mutta pastori näkee sen.\n\n— Eikä näe.\n\nArastelematta suuteli poika tyttöä suoraan suulle.\n\n— Oh, herranen aika!...\n\nTyttö vetäytyi kauhistuneena takaisin.\n\n— Mitä se oli?\n\n— Hän liikkui...\n\n— Ha ha, kuinka arka sinä olet! Eikö mitä, hän makaa hiljaa kuin\nturska. Kerta vielä!\n\n— Ei, ei ruumishuoneessa.\n\nMaija pyyteli sävyisyyden tähden.\n\nMutta se oli myöhäistä. Poika oli vielä painanut suukon tytön\npunaisille huulille.\n\nJa joukko hymyili ja luuli olevansa häissä.\n\nSamassa rallatteli viulu akkunan alla.\n\n— Hei — huusi pelari ulkoa — vihdoinkin saa tarttua soittimien. Me\nsoitamme pastorin hautaan.\n\nJa kalliot kaiuttelivat polkan säveleitä.\n\n— Se ei ole virttä, tuo! — pui joku nyrkkiä vainajan nenän edessä.\n\n— Älä näytä nyrkkiä kuolleelle!\n\nSe oli taaskin Maija.\n\n— Hän pui meille saarnastuolista.\n\nJoukko oli yhtä mieltä. Nurina kasvoi.\n\n— Menkää! kehoitti Maija. — Antakaa hänen olla rauhassa.\n\n— Me emme koska saaneet olla häneltä rauhassa.\n\n— Hän on kuollut, ymmärrättehän.\n\n— Se on hänen onnensa.\n\n— Ja meidän.\n\n— No, mennään sitten. Meidän tulee hankkia arkku ja haudata hänet. Me\nkiitämme Jumalaa.\n\nJoukko vetäytyi ovelle. Meluten noustiin kallioille...\n\nVähitellen erottiin, sillä jokapäiväiset askareet odottelivat\nitsekutakin.\n\nEräs venhe purjehti kauppalaan hakemaan lääkäriä, joka todistaisi\nkuoleman, ja ruumisarkkua.\n\nAurinko paistoi akkunan läpi kuolleen kasvoille.\n\nKovan työn oli hän tehnyt, taivuttanut kansan jumalanpelkoon,\nherättänyt järjestyksen henkeä tuossa raa'assa yhteiskunnassa, sekä\nsaanut aikaan säästäväisyyttä ja raittiutta. Kansa voi hyvin.\n\nMutta ei ollut ketään, joka olisi ollut kiitollinen.\n\nHän oli unohtanut ilon.\n\n\n\n\nVanha laivuri.\n\n\nKalastajatuvan ovi on auki. Siellä istuu sisällä kesäillan hämyssä\njoukko saaristolaisia, ukkoja ja eukkoja, joiden kasvot on karkeat kuin\nkalliot, ja nuorisoa molempaa sukupuolta, ruskein heloittavin kasvoin.\n\nJohan Eerik, harmaa kuin meren vaahto, istuu keskimäisenä pöydän\nääressä. Hän puhuu ja muut kuuntelevat sillä aikaa kuin lasit heidän\nedessään odottelevat. Lasit ovat monesti täytetyt hautajaisseurassa\npäivän kuluessa.\n\nJohan Eerik nostaa suuren päänsä pystyyn, suurin, välkkyvin silmin\nkatselee hän ovesta merelle, joka siellä saariston takana lepää\nhiljaisena laskeutuvan kesäillan ruskoissa, hän tuntee kaislikon\ntuoksua ja näkee kajavien nuolennopean paon...\n\nJa hän puhuu muistojen hänen karkeaa ääntään vapisuttaessa:\n\n— Niin, Lassi Juhana ja minä, me olemme pysyneet yhdessä koko pitkän\nelämän. Hän on seitsemänkymmenen kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä.\nMe olemme purjehtineet Kattegatilla niin kauvan kuin minä muistan.\nEmmekä me ole koskaan riidelleet. Hän oli siivo mies, sillä kun minä\nsuutuin, vaikeni hän. Ja siksi me emme koskaan riidelleet.\n\nNuori väki ei voi enään olla nauramatta, ja hymy kiertää koko\npöytäkunnan.\n\n— Kuten sanon — jatkaa Johan Eerik, ikäänkuin puhuisi itselleen, ja\nkatsoo avaruuteen — sinä olet aina ollut peijakkaan mukava mies, Lassi\nJuhana. Ja siitä sinulle kiitos. Muistatko kun olimme rakastuneet\nsamaan tyttöön, Anna Matleenaan, joka sittemmin joutui naimisiin\npohjoisempaan? Kulimme ja pidimme toisiamme silmällä, emmekä puhuneet\nmitään ja kulimme kumpikin oman savupiippumme osoittamaan suuntaan,\ntavattuamme toisemme kallioilla päivää paistattamassa. Mutta kun hän\nsitten joutui naimisiin pohjolaisen kanssa, lepyimme taas, sillä eihän\nollut enään mitään syitä ilkeinä olemiseen. Saarella oli toisiakin\ntyttöjä, ja totisesti tiesimmekin ottaa kumpikin omamme.\n\nKaksi eukkoa pöydän ääressä nyökäyttivät ymmärtäväisinä päätä\ntoisilleen, ja nuoret heiluttelivat päitään ja hymyilivät lempeästi —\nhe olivat matkalla tekemään kuten vanhukset olivat tehneet.\n\n— Niin, Lassi Juhana, meillä oli riitaa, mutta me emme ole koskaan\npimittäneet silliäkään toiselta. Ei toki, täällä on rahvas rehellistä.\nEikä ollut sepitettyä se, minkä kaikki sanoivat, että siellä missä\nLassi Juhana ja Johan Eerik olivat, siellä olivat kyllä sillit\nkalliita, mutta mitään tarkkuuttakaan siellä ei ollut. Eikä ollut\nparas silli päällimäisenä kopassa, vaan oli se yhtä hyvää päältä kuin\npohjaltakin. Totisesti oli!\n\nSilloin nuoriso nauroi taas. He tarttuivat laseihinsa ja kilistivät.\n\nMutta Johan Eerik katseli merelle ja puhui kuin ennen:\n\n— Me sanoimme aina toisillemme, muistathan Lassi Juhana, että kun\ntoinen kuolee, kuolee toinenkin. Saammepahan nähdä — sinä olet\nseitsemänkymmentä kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Ja elämä on kuin\nKattegatt — ankaroita ilmoja on ollut pitkät ajat, mutta nyt on niin\nhiljaista. Eikö sinustakin, Lassi Juhana, ole niin hiljaista?...\n\nNäitä sanoja kuullessaan muuttuvat pöydän ympärillä istujat hartaiksi.\n\n— Ja nyt, Lassi Juhana, — sanoi Johan Eerik ja nousi raskaasti,\nvapisevin käsin penkiltä — nyt tahdon minä vain kiittää sinua tästä\nkerrasta, sillä minun pitää, ymmärräthän, lähteä kotiini Tule, Lassi\nJuhana, että suan puistaa kättäsi, ennenkuin menen.\n\nOli aivan hiljaista huoneessa ja kaikki katselivat toisiinsa. Ulkoa\nkuului kajavan kirkunaa...\n\n— Kuten sanottu, nyt voin minä sanoa sinulle hyvää yötä, Lassi Juhana!\n\nHän katsoi ihmetellen ympäri huonetta, mutta kun hän ei nähnyt Lassi\nJuhanaa — sillä se oli hän, joka oli haudattu tänä päivänä — silloin\nkuvastui syvä toivottomuus ja suru vanhuksen ryppyisillä kasvoilla,\nkyynelet tunkeutuivat hänen punertaviin silmiinsä, hän sai sanotuksi\npuoleksi tukahtuneella äänellä:\n\n— Oh, Herra avita!\n\nJa hän vajosi taas alas penkille ja nojasi pään käsiinsä pöytää vasten.\nSiinä hän istui ja itki vavisten vanhuksen itkuaan.\n\n— Minä unhotin sen, minä unhotin sen. Siitä on tullut loppu, Lassi\nJuhana.\n\nSilloin nousi hänen eukkonsa, laski kätensä hänen karkean takkinsa\nkaulukselle ja sanoi hiljaa:\n\n— Tule, Johan Eerik, niin menemme kotiin.\n\n— Niin niin, sitä on jo niin huono. Saa hävetä nuorison edessä. Toista\noli ennen maailmassa, Lassi Juhana!\n\nEukko auttaa häntä jaloilleen ja he menevät yhdessä lattian yli ovelle.\n\n— Hyvää yötä, kaikki tyynni!\n\nJoukko seisoo ja nyökyttelee hyvästiä hänelle.\n\nKynnyksellä seisahtuu hän, nostaa käden otsalleen ja katselee kauvas\nmerelle.\n\n— Kohta käy hiljaiseksi minullekin.\n\nSitten hoippuu hän vaimonsa käsivarresta pitäen kallioiden yli\nkotituvalleen. Joukko seisoo ovella ja seuraa heitä katseillaan. Ja\nauringon pyörä putoaa merentakaista taivaanrantaa alas...\n\n\n\n\nKajavia.\n\n\nMuudan kajava kohosi rannalta ja leijui vuonon yli. Aurinko paistoi\nsen vaaleanharmaisiin siipiin. Hitaasti hän lensi, vanha kun oli. Hän\noli kauvan rakastanut tätä vuonon, aina siitä asti kuin oli lentämään\noppinut ja äiti oli häntä opettanut silliä sukeltamaan. Kauvan oli\nhän pitänyt itseään tämän vuonon isäntänä. Mutta nyt oli hän käynyt\nniin vanhaksi ja harmaaksi, kaikkein vanhimmaksi kajavaksi, ja tuntui\nhänestä siltä kuin olisi hänen pitänyt kuolla. Hänen siipensä eivät\nolleet enään nopealiikkeiset, hänen nokkansa ei nopsa, silmänsä eivät\nterävät. Yli, oli huntu, ei auringon, vaan vanhuuden sumentama.\n\n— Ka-ka-ka-\n\nÄäni kuului käheältä ja suruvoittoiselta. Hänen huudollaan ei ollut\nenään entistä sointua. Kaiku, joka sitä matki, peloitti häntä.\n\n— Kakaa-kakaa-kakaa-\n\nSiellä oli toinen kajava, joka huuti, nuori ja valkorintainen kajava.\nSen huuto oli riemuitseva kuten hänenkin ennen maailmassa. Ja kaiku\ntoisteli sen ääntä, niin että se koreasti kaikui vuoristossa.\n\nMutta siellä oli myös koko joukko nuoria kajavia, jotka voimakkailla\nsiivillään soutelivat sinne tänne ilmassa. Siinä oli uusi kajavapolvi.\n\nVanhus lensi vuonon pohjukkaan päin.\n\nHän pysähtyi yht’äkkiä. Alhaalla hänen kohdallaan hilasteli silliparvi.\nSilloin ajatteli hän koettaa, olisiko hänellä vielä voimaa saavuttaa\njokin silli. Hän heittäytyi, suoraan alas — se ei käynyt yhtä nopeasti\nkuin ennen — niin syöksyi hän veteen nokka ojolla...\n\nHei, samassa saapuivat lentäen nuoret kajavat. Niitä oli neljä ja\nsyöksyivät ne kuin nuolet alas veteen ja iskivät kukin silliinsä.\nSyntyi sellainen siipien räpytys, että jälelle jäänyt parvi pelokkaana\npohjavesiin painautui.\n\nVanha kajava oli saanut sillin ja vaivoin piteli hän sitä nokassaan.\nNuoret kajavat katselivat, olisiko vielä saatavissa useampia, ja\nhuomatessa... kirkkaan esineen vanhan kajavan suussa, hyökkäsivät ne\nyhtaikaa hänen päälleen anastaakseen sen pois. Suurta sotaa siinä ei\ntarvinnut syntyä, ennenkuin hän oli luopunut saaliistaan. Ryövääjä\nkiiti saaliineen matkoihinsa. Mutta ennenkuin se kerkesi niellä sillin,\nolivat toiset kolme myös sen kimpussa, ja siinä syntyi tavaton hakkailu\nja huudon paljous, joka päättyi sillin paloittamisella neljän kesken,\njonka jälkeen kukin poistui uutta parvea tähystelemään...\n\nVanha kajava kääntyi ja lensi vuonon suuhun päin. Ennen asettumistaan\ntahtoi hän sameilla silmillään nähdä meren. Hitain ja vapisevin ottein\nläheni hän vuononsuuta. Lento kävi yhä hitaaammaksi, sillä alkoi tuulla\nvasten. Alapuoleltaan eroitti hän vaahdon maininkien harjoilta, hän\nkuuli aaltojen pauhun ulompaa, jossa hän ei enään nähnyt mitään vuoria,\njossa vedenselkä aukeni suureksi ja vapaaksi...\n\nHänen rintansa laajeni, kun hän tunsi meren tuoksun, hän oli\nsaavuttavinaan taas sen joustavuuden, joka hänet ennen oli saattanut\npitämään itseään näiden vesien hallitsijana. Mutta pian väsyi hän taas.\nHän ei jaksanut enään lentää, hänen piti kotiin.\n\nHän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi alas suuria avaruuksia —\nviimeisen kerran. Rinnasta kohosi huokaus, ja silmät samenivat äskeistä\nenemmän.\n\nSitten käänsihe hän raskaasti ja purjehti kotiin. Tuuli häntä auttoi\nsiksi kunis hän saapui syvemmälle vuonoon, jossa taas tyyntyi, ja niin\nlaskeutui hän asemilleen.\n\nHän lepäsi pienessä vuorenluolassa kostealle tuoksuvilla kaisloilla.\nHän oli lopen väsynyt, höyhenkoristeensa vallan vapisi. Hän ojensi\nkaulaansa ja levätessään siinä asetti päänsä niin, että hän voi nähdä\nvuonon. Silmissä oli kaipauksen ja tuskan ilme. Yhä sameammiksi ne\nkävivät, ja hänestä tuntui kuin olisi aurinko laskeutunut. Mutta se\nteistikin keskikesän täydessä loistossaan. Sydän löi niin heikosti\nrintahöyhenten alla, ja sieltä pääsi vaikertava:\n\n— Kaa-\n\nHän makasi siinä kauvan aikaa väristen kuin keskitalvella, vaikka\naurinko paahtoi hänen selkäänsä. Silmistä katosi kiilto. Hän ei voinut\nenään nähdä vuonoa — mutta hän tiesi, että se oli siinä.\n\nSitten kävi väristys kautta ruumiin, kulkusta kohosi käheä ääni, sorkat\noikenivat kaisloja potkaisten, hän lepäsi siinä hiljaa ja kuolleena.\n\nAurinko paahtoi ruumiisen.\n\nMuudan nuori kajava, joka liipoitteli läheisyydessä, ihmetteli miksi\nhän oli niin hiljaa, ja laskeutui alas. Kun vanhus yhäti pysyi\nliikkumattomana, kirkui nuori kajava, ja pian tuli koko joukko nuoria\nkajavia paikalle.\n\nNe huutelivat korvia vihlovasti ja hurjasti siipiään räpyttelivät. Ne\neivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ihmettelivät.\n\nJa sill’aikaa kuin ne istuivat ja kirkuivat autiolla rannalla, vaipui\naurinko mereen. Vielä sen viimeisiä vaalenevia säteitä heittäessä\nkuletteli kaiku vuonon kalliolta toiselle ääniä:\n\n— Kaa-kaa-kaa-kaa'aa!\n\n\n\n\nVanhat neidit.\n\n\nHe asuivat samassa tuvassa salmen rannalla. Ja joka sunnuntai piti\nheidän mennä kirkkoon salmen toisella puolella. Tosin oli kirkko\nsilläkin puolella, jossa he asuivat. Mutta siitä he eivät välittäneet —\nvaikka pappi, joka saarnasi siellä, oli kylläkin hyvä.\n\nMutta kas, poika, joka sousi heitä salmen yli, oli niin kaunis ja\niloinen. Hän oli äskettäin alkanut siinä soutaa — sittenkuin entinen\nsoutaja, liikkaava ja ruma, oli sairauden pakoittamana joutunut sängyn\nomaksi.\n\nJuhlallista oli nähdä molempien noitien menevän venheesen. He\nolivat pyntänneet itsensä niin koreiksi ja huljanneet hajuvettä\nnenäliinoihinsa ja päivänvarjot oli heillä käsissään. Ja he hymyilivät\nja nyökyttivät pojalle, joka venheessä seisten tervehti. Ja he\npyörittelivät takapuoliaan ja heittelehtivät ja liehittelivät, sekä\nkaikin tavoin ja niin halulla tahtoivat, että poika olisi ottanut heitä\nkädestä kiinni, kun he hyppäsivät vaaralliseen venheesen.\n\nJa poika otti heitä tyynesti kädestä kiinni, ja silloin olivat he\nylen onnellisia sekä kasvoiltaan että sydämeltään, ja heittäytyivät\nvenheesen niin, että putosivat melkein pojan syliin.\n\nNiin tanssivat he tuhtojen yli ja istuivat peräpuolelle.\nPonnistuksistaan he aivan puhkuivat ja näyttivät niin yksinkertaisilta\nja sanoivat, että nyt he voivat hyvin eikä heillä ole mitään hätää, kun\nheillä oli niin luotettava soutaja — ei mitään.\n\nPoika laski ulos ja sousi voimakkain vedoin. Mutta silloin sanoi toinen:\n\n— Elä rasita itseäsi, rakas ystävä, me kyllä kerkiämme.\n\n— Niin, meillä ei ole mitään kiirettä, ei toki — oli toisenkin ajatus.\n— Jos emme ehdi alttaripalvelukseen, joudumme kuitenkin saarnaan. Ja\nsehän se onkin tärkeintä.\n\nHe tahtoivat niin kauvan kuin suinkin mahdollista istua vastapäätä\npoikaa ja katsella häntä.\n\nTämä olisi niin mielellään nauranut heille, mutta hän siirsi mälliä\nhiukan syrjemmäksi suupieleen ja vannoi pysyvänsä vakavana.\n\n— Kuinka vanha hän on? — kysyi toinen.\n\n— Kaksikymmentä vuotta — vastasi poika.\n\n— Ooh, sellainen ikä, rakas ystävä.\n\n— Kohta hän varmaankin alkaa ajatella jotakin tyttöä? —\n\n— Kyllä, jotakin _tyttöä_.\n\nPoika katsoi tuimasti puhujaan. Jos tämä olisi osannut punastua, olisi\nhän tehnyt sen nyt.\n\n— Hänellä on varmaankin äiti? — kysyi toinen neiti.\n\n— Tietysti.\n\n— Ah, kuinka onnellinen äiti!\n\n— Äh, äiti minulle aina riitelee. Minä en tee — sanoo hän — mitään\nmuuta kuin soudan vanhoja mampselleja.\n\n— Ha, ha, niin hauskaa! — nauroivat he ja hyppivät. — Kuinka hän on\nhauska ja sukkela!\n\nHe tulivat toiselle rannalle ja menivät kirkkoon. Poika meni\nparvekkeelle. Molemmat neidit olisivat ehdottomasti tahtoneet myös\nistua siellä. Mutta kun siellä oli täyttä, täytyi heidän istua\nalhaalle. Tämä heitä suututti niin, että he vaikenivat.\n\nNyt jos koskaan toivoivat he, että heillä olisi ollut silmät\nselässäkin. He kääntyivät parvekkeelle päin niin usein kuin ilkesivät.\nHeidän penkissään kävi sellainen kuhina, että naapurit pitivät heidän\nvieressään istumista vaarallisena. Ja mitä pappi puhui, sitä he eivät\nkuulleet, — ainoastaan sen, kuinka poika lauloi virttä parvekkeella.\nItse istuivat he virsikirjat kädessä ylös alaisin...\n\nKun jumalanpalvelus oli päättynyt ja he olivat kotimatkalla, sanoi\npoika:\n\n— Tuo pappi saarnaa hyvin.\n\n— Ah. niin — huokasi toinen — sehän oli taivaallisesta rakkaudesta.\n\n— E-oho — väänsi poika — hänhän puhui helvetistä.\n\n— Hm! Niin! Kas, minä kuulen niin huonosti\n\n— Lukkari ei varmaankaan ollut oikein selvä — arveli poika hetken\njälkeen.\n\n— Enkö minä sitä jo ajatellut! Minun piti kääntyä vähän päästä\nparvekkeelle katsomaan sentähden, että hän soitti niin kauhean väärin.\nSe aivan loikkasi minun tunnokkaita korviani.\n\n— Mutta hänhän kuulee niin huonosti.\n\n— Ah, niin, minä tarkoitan. Hm.\n\n— Minä puolestani katselin suurimmaksi osaksi alttaritaulua. Se on niin\nylösrakentava sanoi toinen neiti.\n\n— Minusta hän katseli vain taakseen — ärsytti poika.\n\n— Ah, niin. Hm.\n\nNiin saapuivat he laiturilleen. He pistivät pojalle käteen\nkaksinkertaisen maksun, niin että hän aivan hämmästyi ja ajatteli, että\nkyllä ne ovat sentään kaksi oikein vanhaa hupakkoa.\n\nSitten he ajattelivat poikaa koko viikon. Ja kun he vaan mainitsivat\nhänen nimeään, joutuivat he riitaan.\n\nHe saivat tietää, ettei poika tulisi ensi sunnuntaina soutamaan, vaan\nse toinen, liikkaava ja ruma. Toinen tulisi pappikin saarnaamaan.\n\n— Luulen, etten minä aamulla menekään kirkkoon — arveli toinen.\n\n— En minäkään — sanoi toinen.\n\n— Ei, minä en pidä pastori Larssonista. Hän on körttiläinen.\n\n— Ja sitäpaitsi ei Oskari tule soutamaan, tarkoitat sinä.\n\n— Siitä minä en välitä en pikkuistakaan.\n\n— Marakatti!\n\n— Niinkö sinä sanot, vanha noita!\n\nNiin riitti hammasten kiristystä koko päiväksi.\n\nSeuraavana sunnuntaina tulisi poika taas soutamaan. Mutta\nkörttiläispappi saarnaisi nytkin.\n\n— Me menemme kuitenkin aamulla — sanoi hän, joka ei pitänyt pastori\nLarssonista.\n\n— Vai niin, sinä tahdot kuulla häntä kuitenkin?\n\n— Oh, niin, pitäähän olla suvaitsevainen.\n\n— Ja Oskari tulee soutamaan!\n\n— Ah, sitä minä en lainkaan ajattele.\n\n— Kyllä, sen kyllä uskon. Sinä, joka olet häneen rakastunut niinkuin —\n\n— Niinkuin sinä!\n\n— Ole vaiti, vanha tekopyhä!\n\n— Riivinrauta, äkäpussi, hampaaton krokodiili!\n\nSinä päivänä he eivät enään puhelleet.\n\nMutta seuraavana aamuna istuivat he taas venheessä ja keikailivat eikä\nheillä ollut lainkaan kiire kirkkoon. E-oho!\n\n\n\n"]