[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhfeLSMOAs_sspvPAFRJtMODprB7dGvU_qvPfrJu7Y9E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2889,"Kaukaasialainen tanssijatar","Gobineau, J. A. de",1816,1882,"2889-gobineau-j-a-de-kaukaasialainen-tanssijatar","2889__Gobineau_J._A._de__Kaukaasialainen_tanssijatar",null,"romaani",[],[],"fi",1876,1921,15641,105054,false,72087,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kaukaasialainen tanssijatar\" by J. A. de Gobineau is a novel written in the late 19th century. The story introduces the character Don Juan Moreno y Rodil, a Spanish lieutenant who finds himself in the Kaukasian region after fleeing a failed military conspiracy in Spain. The narrative seems to explore themes of love, conflict, and cultural dynamics in a foreign landscape, suggesting a rich tapestry of human emotion against the backdrop of political and social strife.  At the start of the novel, readers are introduced to Don Juan Moreno as he flees his past and arrives in Poti, a notable port city in the Caucasus. Moreno's serious demeanor is emphasized by his recent heartache, as he left a beloved behind. Upon disembarking, he encounters various characters, including the friendly Assanoff, an engineer of Tatar descent, who offers hospitality. The narrative sets the stage for the larger story that will intertwine Moreno’s life with themes of romance and potential conflicts involving dance and the fate of a celebrated courtesan, Umm Djehan, leading to a complex exploration of identity and desire in a culturally rich setting. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Anttila, Aarne",202,"Kaukasiaan sijoittuva kertomus kuvaa paikallisia tapoja ja tanssijattaren kohtaloa. Teksti on osa laajempaa aasialaisten novellien sarjaa, jossa tarkastellaan vieraiden kansojen elämää ja perinteitä.","J. A. de Gobineaun  Kaukaasialainen tanssijatar '' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2889. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAUKAASIALAINEN TANSSIJATAR\n\nKirj.\n\nJ. A. de Gobineau\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nAarne Anttila\n\n\n\nKolmen markan romaaneja 8.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      J.A. de Gobineau\n   I. Madame Marronin hotellissa\n  II. Orjakauppa-yhtiö\n III. Kaimakamin morsian\n  IV. Kuvernöörin luona\n   V. Tataarien kunnia\n  VI. Tanssijattaren kohtalo\n\n\n\n\nJ.A. de Gobineau\n\n\n_Joseph Arthur De Gobineau_, kreivi, valtiomies ja kirjailija, syntyi\nheinäkuun 14 päivänä 1816 Ville-d'Avrayssa Pariisin lähistöllä. Hän\naloitti julkisen valtiomies-uransa ulkoasiainministeri Tocquevillen\nkabinettipäällikkönä. Sen jälkeen hän toimi lähetystön sihteerinä\nBernissä, Hannoverissa, Frankfurtissa. V. 1855 hänet määrättiin Ranskan\nlähetystöön Persiaan, sitten keisarilliseksi komisarioksi Ranskan\nkalastuslaitokseen Newfoundlandiin; sieltä hän palasi vielä Persiaan,\nsiirrettiin lähettilääksi Ateenaan, sitten Rio de Janeiroon ja lopuksi\nTukholmaan, josta toimesta sai eron v. 1877. Gobineau kuoli 1882.\n\nTämä \"kiertolais\"-elämä ei suinkaan ole ollut vailla merkitystä\nGobineaun kirjalliselle tuotannolle. Matkoillaan hän hankki\nomakohtaisilla huomioilla aineksia kansatieteellisiin ja\nrotufilosofisiin teoksiinsa: _Essai sur l’inégalité des races\nhumaines_ (Tutkimus ihmisrotujen erilaisuudesta, 1853-55), _Religions\net les Philosophies dans l'Asie centrale_ (Keski-Aasian uskonnot ja\nfilosofiat, ilm. 1865) ja _La Renaissance_ (Uudennus, 1873), jotka\nvarsinaisesti ovat perustaneet hänen maineensa.\n\nGobineau ja hänen — varsinkin Saksassa kannatusta saavuttanut\noppisuuntansa, \"gobinismi\", lähtevät musta-, kelta- ja valkoihoisten\nalkuperäisestä ja jyrkästä rotueroavaisuudesta. Näistä ovat\nviimemainitut, arjalaiset, ehdottomasti korkeimmalla. Kansainvaellukset\nja sekoitus ovat muunnelleet puhdasta tyyppiä, mutta germaaneissa\nvirtaa arjalainen veri jotenkin puhtaana ja Pohjolassa tapaa tämän\nvaliorodun kaikkein jaloimmat edustajat. Germaaneilla on vielä loistava\nhistoriallinen tehtävä ja tulevaisuus edessään. Yhteiskunnallisesti on\ngobinismi ylimysmielinen ja juutalaisvastainen, taiteellisesti se on\nsukua Wagnerin ja Nietzschen ajatustavalle ja teorioille.\n\nGobineaun kaunokirjallisissakin teoksissa ilmenee hänen\nkansatieteellinen harrastuksensa. Paitsi sitä, että hän mielellään\nvalitsee aiheensa kaukaisista maista, liittää hän niihin runsaasti\nkuvauksia vieraiden kansojen omituisista tavoista ja ajatuksista.\nTämän huomaa lukija myös nyt julkaistusta novellista _Kaukaasialainen\ntanssijatar,_ joka nimellä _Danseuse de Shamakha_ sisältyy v. 1876\nilmestyneeseen novellikokoelmaan _Nouvelles asiatiques._\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nI\n\nMadame Marronin hotellissa\n\n\nDon Juan Moreno y Rodil oli Segovian jääkärien luutnantti, kun hänen\nrykmenttinsä sekaantui sotilas-salaliittoon, jonka toimeenpano\nepäonnistui. Kaksi majuria, kolme kapteenia ja joukko kersantteja\nvangittiin ja ammuttiin. Sankarimme pääsi sentään pakoon ja hänen\nonnistui harhailtuaan pari kuukautta mitä kurjimmassa kunnossa\nRanskassa hankkia itselleen upseerinvaltakirja Venäjän palvelukseen\njoidenkin tuttavuussuhteiden perustuksella. Hän sai pian käskyn lähteä\njoukkojensa luo Kaukaasiaan, jossa niihin aikoihin reilu ja huoleton\nsotiminen oli jokapäiväistä leipää.\n\nLuutnantti Moreno astui Marseillessa laivaan. Hän oli jo\nluonteeltaankin harvinaisen vakava, ja hänen karkoituksensa, surkea\ntilansa ja ennenkaikkea se syvä murhe, jonka aiheutti hellästi\nrakastetun neitosen jättäminen vähintäin vuosiksi, vahvistivat hänen\nluonnollista taipumustaan siinä määrin, että tuskin kenessäkään voi\nhuomata vähemmän halua elämän ilojen tavoitteluun.\n\nVaivaloisen matkan jälkeen tuli laiva, jossa hän kulki, perille ja\nlaski ankkuriin Mustanmeren rannalla sijaitsevan Potin kaupungin\nedustalle. Poti oli siihen aikaan Kaukaasian Euroopan-puolisen osan\npääsatama.\n\nOsaksi hiekkaisesta, osaksi liejuisesta suokasveja työntävästä\nrannikosta alkain ulottui puolittain vedessä kasvava metsä\nloppumattomiin sisämaahan päin, pitkin leveän virran rantoja, jonka\nmutkikas juoksu oli täynnä kallioita, liejukasoja ja ajelehtivia\npuunrunkoja. Se oli Phasis, muinaisajan \"kultainen virta\", jota\nnykyjään nimitetään Rioniksi. Tämän rehevän kasvullisuuden keskessä\nmenestyy erinomaisesti kuumetauti, jonka vallitessa kaikki\nliikuntakykyiset olennot kärsivät, samalla kun kasvikunta rehoittaa\nsitä paremmin. Kuumetauti on ottanut Aieteen ja auringonlasten\nvaltikan ja hallitsee rajoittamattomana herrana. Talot, jotka on\nrakennettu keskelle seisovaa vettä, leikattujen puiden suurien\nrunkojen väliin, ovat tulvain varalta yhdistetyt toisiinsa paaluilla\nja jättiläismäisillä hirsiportailla. Raskaat, paanujen peittämät\nkatot ulottavat kilpikonnanmuotoisia, tiiviitä tasojaan kauas ulos\nja suojelevat siten, mikäli mahdollista, miltei simpukankuorilta\nnäyttävien majojen ahtaita ikkunoita tiheiltä sadekuuroilta.\n\nMorenoon näiden outojen olojen näkeminen vaikutti omituisesti.\nLaivalla tiedettiin, että hän oli venäläinen upseeri, ja sellaiseksi\nhänet ilmoitettiin maihinastuttuaankin. Niin sattui, että hän\neräällä jotenkin leveällä kadulla, jossa hän neuvotonna harhaili,\nnäki pitkäkasvuisen, oljenkarvaisen, leveänenäisen miehen tulevan\nluokseen, jonka toisiaan lähellä olevat silmät tuijottivat ilmaan ja\njonka ylähuulta koristivat harvat ja piikkimäiset kissanviikset. Tämä\nnuori mies ei ollut kaunis, mutta reipas ja voimakas ja ulkonäöltään\navomielinen ja ystävällinen. Hänellä oli yllään insinöörijoukkojen\nunivormu ja sitäpaitsi hopeiset olkapunokset, jotka annetaan vain\nsilloin, jos on oppiaikanaan kunnostautunut. Paljoakaan välittämättä\nDon Juanin muodollisen pidättyvästä tervehdyksestä ryhtyi nuorukainen\npuhelemaan seuraavaan tapaan ranskaksi:\n\n\"Juuri sain tietää, että eräs Imereti-rakuunain upseeri on saapunut\nPotiin ja aikoo joukkojensa luo Bakuun. Te olette se upseeri. Olen\ntoverina mielelläni käytettävänänne ja matkalla samaan suuntaan\nkuin tekin. Jos haluatte, matkustamme yhdessä ja tehdäksemme\nlähempää tuttavuutta pyydän saada kunnian tarjota teille tuolla\nGrand Hotel de Colchidessa lasin samppanjaa. Ellen muuten erehdy, ei\npäivällisaikaankaan ole pitkälti. Olen kutsunut myös muutamia ystäviäni\nja te suonette minulle ilon saada esitellä teidät heille.\"\n\nKaiken tämän hän sanoi harvinaisen miellyttävästi sillä ilmeikkäällä\ntavalla, josta venäläiset näyttävät perineen osan, senjälkeen kun\nranskalaiset, sen varsinaiset keksijät, ovat sen kadottaneet.\n\nEspanjalainen maanpakolainen tarttui vastaantulijaa käteen ja lausui:\n\"Nimeni on Juan Moreno.\"\n\n\"Minua sanotaan Assanoffiksi. Oikeastaan on nimeni Murad, Hassan Beyn\npoika. Olen venäläinen, oikeastaan tataari Shervanin maakunnasta ja,\njos haluatte, muhamettilainen lisäksi, siihen suuntaan kuin herra\nVoltaire voisi olla, tuo suuri mies, jonka teoksia mielelläni luen, jos\nei suorastaan Paul de Kock ole esillä.\"\n\nSenjälkeen Assanoff pisti kätensä Morenon kainaloon ja vei hänet\njoen toiselle puolelle. Siellä huomasi jo pitkän matkan päästä ison\nmatalan talon tai pitkän huonerivin, jonka etupäädyssä taivaansinisellä\nlaudalla loisteli valkoisin kirjaimin kirjoitus: \"Grand Hotel de\nColchide, hoitaja Jules Marron (vanhempi)\", kaikki ranskaksi.\n\nAstuessaan hotellin saliin, jossa pöytä oli katettuna, tapasivat\nmolemmat upseerit toverinsa jo kokoontuneina juomassa pienin kulauksin\nohrapaloviinaansa ja syömässä kaviaaria ja kuivattua kalaa ruokahalua\nkiihoittaakseen. Toveruksista ansaitsevat ainakin muutamat lähemmän\nmaininnan: kaksi ranskalaista kauppamatkustajaa, joista toinen oli\ntullut Kaukaasiaan ostamaan silkkimatojen ruokaa, toinen puunkuorta;\nedelleen eräs unkarilainen, hyvin vähäpuheinen matkailija, ja\nsaksilainen nuoranpunoja, joka aikoi saavuttaa onnensa Persiassa.\n\nKaikki nämä ovat vain statisteja, joilla ei ole mitään tekemistä\ntarinamme kanssa. Enemmän täytyy meidän mainita seuraavista. Ensiksi\nilmestyi madame Marron vanhempi, jonka oli määrä hoitaa juhlassa\nemännyyttä.\n\nTämä lihavahko nainen, joka varmaan oli jo yli neljänkymmenen,\nei ollut tämän rajan sivuutettuaan ollenkaan halukas luopumaan\nviehättämistempuista ainakaan päättäen niistä harvinaisen\nviekoittelevista silmäniskuista, jotka lakkaamatta sinkoilivat.\nMadame Marron vanhemmalla oli vielä loistava väri ja hänen\npersoonallisuudellaan kokonaisuudessaan viehätysvoima, joka parhaassa\ntapauksessa oli keskitasoa vähän korkeampi ja jota hän perin\nanteliaasti koetti saada näkyville. Hänellä oli pitkät mustat kiharat,\njotka suurin kiemuroin valuivat poskille ja erittäin viehättävästi\nulottuivat vyötäisille asti. Hän osasi keskustella eloisasti ja\nymmärsi koristella puhettaan somin sananparsin ja vilkastuttaa\nsitä Marseillen-murteellaan. Liike kävi, kuten jo kuulimme, herra\nMarron vanhemman nimellä, mutta eivät edes madame Marronin lähimmät\nuskotut tienneet puolisosta muuta sanoa, kuin etteivät koskaan olleet\nhäntä tunteneet eivätkä olleet kenenkään muun kuulleet puhuvan\nhänestä kuin hänen rouvansa, joka aika-ajoin ja silloin tällöin oli\ntoivovinaan, että hän vihdoinkin pian tulisi esiin. Paljon tunnetumpi\noli se tosiasia, että Potissa sijaitsevan Grand Hotel de Colchiden\nkaunis emäntä oli Leokadian nimellä kauan aikaa ollut Tiflisissä\npuheen aiheena. Hän oli ollut siellä muotiompelijatar, ja koko\nKaukaasian armeija, jalkaväki, ratsuväki, tykistö, insinöörijoukot,\nsillanrakentajat (kaikkia niitä oli yllin kyllin!) olivat\nvastustuksetta taipuneet hänen viehätysvoimansa edessä.\n\n\"Tiedän varsin hyvin\", sanoi Assanoff Morenolle lyhyesti kertoessaan\nnäistä asioista, \"tiedän varsin hyvin, Leokadia ei ole nuori eikä\nerikoisen kauniskaan. Mutta mitäpä tehdä Potissa? Piru on täällä vielä\nilkeämpi kuin muualla, ja ajatelkaahan — ranskatar. Ranskatar Potissa!\nMitenkä voisi vastustaa?\"\n\nSen jälkeen hän esitteli toverinsa eräälle tavattoman pitkäkasvuiselle,\nvoimakkaalle, vaalealle miehelle, jolla oli harmahtavat silmät,\npaksut huulet ja huomattavan hyväntuulinen kasvojen ilme. Hän oli\nvenäläinen. Jättiläinen hymyili. Hänellä oli huonohko, mutta mukava\nmatkapuku, joka heti ilmaisi omistajansa selvän tarkoituksen välttää\nkaikkia hankaluuksia. Gregor Ivanitsh Wialg oli rikas tilanomistaja,\njonkunlainen aatelismies ja samalla lahkolainen. Hän kuului erääseen\npaljon parjattuja, vaan kristikunnassa yhä uudelleen esiintyviä\nveljeskuntia, joita suuremmat seurakunnat toisinaan tulella ja miekalla\nhävittävät, mutta jotka kaikesta huolimatta, niinkuin eräät ruoholajit,\nhuomaamatta levittävät muutamia siemeniä ja niin jälleen työntävät\nvesaa. Hän oli sanalla sanoen duhobortsi eli \"hengen vihollinen\".\nVenäjän hallitus ja Venäjän papisto ovat tähän uskonlahkoon nähden,\njohon Wialg kuului, vihamielisellä kannalla, ja kun he pääsivät jonkun\nsen jäsenen jäljille valtakunnan sisämaakunnissa, niin tuomitsivat\nhe hänet, jos ei tosin kuolemaan, kuten keskiaikana, niin ainakin\nmaanpakolaisuuteen Kaukaasiaan.\n\n\"Hengen viholliset\" uskovat, että ihmisen terve, hyvä, viaton,\nrauhallinen osa on liha. Liha itsessään ei tunne mitään huonoa viettiä,\nmitään luonnonvastaista pyrkimystä. Ravinnonotto, lisääntyminen,\nrauha ovat sen tehtävät. Jumala on ne sille antanut ja johtaa ne\naina viettien avulla jälleen sen mieleen. Niin kauan kun se ei ole\nturmeltunut, hakee se aivan puhdasta ja yksinkertaista tilaisuutta\nsaadakseen tyydytystä, joka on siis samaa kuin vaellus taivaallisen\noikeuden teillä, ja mitä tyydytetympi se on, sitä lähemmä se tulee\njumaluutta. Ihmisen turmelee juuri henki. Henki lähtee paholaisesta. Se\non ihmiskunnan kehitykselle ja säilymiselle kokonaan hyödytön. Se yksin\nherättää intohimot, keksii oletetut tarpeet ja oletetut velvollisuudet,\njotka vastoin oikeutta ja järjestystä estävät lihan kutsumusta,\nja tuo loputtomasti pahaa mukanaan. Henki on synnyttänyt maailman\ntaipumuksen ristiriitaan ja taisteluun, kunnianhimoon ja vihaan.\nHengestä lähtevät myös murhat, sillä liha elää vain säilyäkseen eikä\nsuinkaan hävittääkseen ja hävitäkseen. Henki on hulluuden, teeskentelyn\nja kaikenlaisten säännöttömyyksien ja siis myöskin väärinkäytösten\nja hurjastelujen isä, jotka tavallisesti pannaan lihan syyksi, tuon\nkunnon toverin, joka juuri viattomuutensa tähden on niin helposti\nharhaan viekoteltavissa, ja sentähden on todellisesti uskonnollisten\nja todellisesti valistuneiden ihmisten velvollisuus puolustaa\npoikaparkaa ja pitää hengen viettelyksiä voimainsa mukaan siitä\nkaukana. Tästä kaikesta seuraa, ettei saa enää olla mitään positiivista\nuskontoa, jotta ei kukaan kävisi suvaitsemattomaksi ja vainoavaksi,\nei avioliittoa, ettei voisi tapahtua aviorikoksia, ei mitään pakkoa\nminkäänlaista taipumusta vastaan, jotta jokainen lihan kapina sillä\ntavoin täydellisesti torjuttaisiin, ja viimein, että kaikki järjen\nkehittäminen on periaatteellisesti hyljättävä vihattavana pyrkimyksenä,\njoka vie vain synnillisyyden voittoon eikä koskaan ole toiminut muuksi\nkuin paholaisen hyväksi.\n\n\"Hengen viholliset\", jotka täten halveksivat kaikkia järjen toiminnan\ntuloksia, eivät pidä arvossa edes teollisuutta ja rajoittuvat siis\nkaikkein välttämättömimmän valmistamiseen ja yksinkertaisimpiin\ntuotantotapoihin. Sitä vastoin he pitävät auraa tavattoman\nkorkeassa arvossa ja osoittautuvat kokeneiksi maanviljelijöiksi ja\nmallikelpoisiksi karjanhoitajiksi. Talonpoikaistalot, joita he ovat\nperustaneet Kaukaasiaan, ovat kauniita, hyvin hoidettuja ja tuottavia,\nja joskin olisi klassillista ja runollista verrata siellä vallitsevia\ntapoja niihin, jotka muinoin olivat yleiset Syyrian jumalattaren\ntemppelissä, niin voi kuitenkin huoletta väittää, että duhobortsit\ntavoissaan, töissään ja toimissaan ovat paljon yläpuolella Amerikan\nmormooneja.\n\n\"Ette voi löytää rakastettavampaa ihmistä\", sanoi Assanoff ystävälleen\nosoittaen terveen ihmisjärjen vastustajaa, \"parempaa, hauskempaa,\nmiellyttävämpää miestä ei yleensä ole olemassa! Olen asunut hänen\nnaapurinaan lähellä vuoristoa, ja kuinka hyvin olen silloin viihtynyt,\nkuinka hyödyllistä se on ollut minulle, sitä ei voi sanoakaan, sitä\nte ette voi uskoa. Hei, Gregor Ivanitsh, vanha hupsu, senkin vekkuli!\nAnnahan kun syleilen sinua! Matkustatkos huomenna kanssamme?\"\n\n\"Kyllä, herra luutnantti, toivottavasti. En tiedä ainakaan, miksi minun\nei sopisi huomenna matkustaa kanssanne. Mutta Bakuunko asti. E—e, ei\npuhettakaan! Minä jään Shemahaan!\"\n\n\"Se on perin kurja pesä\", vastasi Assanoff muiden vieraiden kanssa\nistuessaan pöytään ja lautasliinaansa avaten.\n\n\"Ette tiedä, mitä puhutte\", vastasi lahkolainen antaessaan\njättiläismäisen lusikallisen soppaa kadota suuhunsa, sillä\nmadame Marron vanhempi kestitsi vieraitaan arvon mukaan ja pieni\nabshahilais-tyttö oli juuri asettanut täyden lautasen Gregor Ivanitshin\neteen.\n\nLeokadia, joka tunsi Kaukaasian perinpohjin, arveli olevan tarpeellista\nsekaantua keskusteluun.\n\n\"Olkaa vaiti\", huusi hän luoden Gregor Ivanitshiin katseen, joka\nilmaisi syvää suuttumusta, \"tiedän hyvin, minkä hengen lapsia olette\nja mihin viittailette. Mutta minä en siedä kerta kaikkiaan, että minun\npöydässäni ja herra Marron vanhemman kunnioitettavassa talossa puhutaan\nsellaista, että kuormarenkikin punastuu.\"\n\nLeokadia tuli itse tulipunaiseksi osoittaakseen, että hänen\nhäveliäisyytensä ei suinkaan ollut pienempi kuin kuormarengin, jonka\nhyveellisyyden määrää hän juuri oli kuvannut.\n\n\"No, no, ei mitään kateutta\", vastasi Assanoff tyynnyttävin\nkädenliikkein. \"Teidän kokemuksenne näyttää keksivän käärmeitä, joita\nminun viattomuuteni ei aavistakaan. Olkaa aivan huoletta! Minä pysyn\nhorjumattoman uskollisesti valoissani. Selitähän Gregor Ivanitsh, mitä\noikeastaan tarkoitat! Olen utelias mies.\"\n\n\"Onhan kyllinkin tunnettua\", vastasi uudelleen duhobortsi ja kaatoi\nitselleen jättiläismäisen lasin kashetiviiniä, \"että Shemahan kaupunki\non kuuluisa, mitä nautintojen valinnan hienouteen tulee. Se oli\nmuinoin riippumattomien tataariruhtinaiden asuinpaikka ja siellä\npidettiin yllä tanssijatarkoulua, jota ihailtiin kaikkialla ja joka\noli tunnettu Persiassakin. Luonnollisesti virtasi väkeä joukoittain\ntälle ilahduttavalle seudulle nauttiakseen niin monien kauniiden\nneitosten näkemisestä ja esityksistä. Mutta sallimus ei tahtonut, että\nmuhamettilaiset iän kaiken yksin omistaisivat sellaisen aarteen. Meidän\nkeisarilliset joukkomme valtasivat Shemahan niinkuin monta muutakin\nalkuasukas-ruhtinaan hallituskaupunkia. Vääräuskoiset puolustautuivat\nkaikin voimin, ja kun he olivat häviämäisillään, joutuivat he aivan\nraivoihinsa. Jotta venäläisetkään eivät saisi maistaa heidän onneaan,\npäättivät he, että tanssijattaret oli kaikki murhattava.\"\n\n\"Tässä on taas yksi niitä julkeuksia, jotka useammin esiintyessään\ntoden totta voisivat ajaa minut uskontosi helmaan\", pisti Assanoff\nväliin.\n\n\"Mutta verilöylyn täydellisestä toimeenpanosta ei sentään tullut\nmitään.\"\n\n\"Ei, hyvä kyllä!\"\n\n\"Samalla hetkellä, kun teurastus alkoi, valloittivat venäläiset\nrykmentit väkirynnäköllä kaupungin. Näky oli kauhistuttava: ammottava\nmuurinaukko päästi sotilaat virtaamaan sisään, ja heidän oli ensi\ntöikseen pistettävä kuoliaaksi raivokkaat puolustajat, jotka\neivät väistyneet hiuskarvan vertaa. Suureksi ihmeekseen tapasivat\nmeidän miehemme siellä ja täällä nuorten tyttöjen ruumiita, jotka\npunaisissa ja sinisissä, kulta- ja hopeakuteisissa harsopuvuissaan ja\njalokivissään makasivat kivityksellä verta vuotaen. Tunkeutuessaan\nkauemmaksi kaduille he huomasivat suurin joukoin sellaisia uhreja,\njotka vielä elivät, ja joita muhamettilaiset sapeliniskuin tappoivat.\nNyt he syöksyivät kahta rohkeammin kahakkaan, ja sitten ilmeni\nvastarinnan murtumisen jälkeen, että noista ihailtavista olennoista,\njotka olivat kohottaneet Shemahan maineen taivaisiin, noin neljännes\noli pelastettu.\"\n\n\"Jos ei tarina olisi päättynyt ainakin puolittain onnellisesti\",\nhuudahti Assanoff, \"niin en olisi voinut syödä edelleen. Sen käänteen\nvuoksi, jonka olet asialle antanut, voinen sentään kestää jälkiruokaan\nasti. Madame, oletteko niin rakastettava, että annatte minulle\nsamppanjaa?\"\n\nLiike, jonka tämä pyyntö sai aikaan, katkaisi keskustelun hetkeksi. Kun\noli juotu malja Kaukaasiaan vasta tulleen upseerin terveydeksi — jonka\nehdotuksen madame Marron vanhempi esitti niin rakastettavasti, että se\nolisi syystä kyllä tehnyt rauhattomaksi omituisen insinööri-upseerimme,\njos hän muuten olisi välittänyt sellaisista vähäpätöisyyksistä — pääsi\njoku vieraista taas keskustelun alkuun.\n\n\"Muutamia viikkoja sitten\", sanoi hän, \"tulin Shemahaan ja olen saanut\nkuulla, että arvossapidetyin sikäläinen tanssijatar on joku Umm Djehan.\nHän panee kaikkien päät pyörälle.\"\n\n\"Umm Djehan\", huomautti nyt 'hengen vihollinen', \"on aivan viheliäinen\nnaikkonen, oikukas, tyhmä olento. Hän tanssii huonosti, ja hänestä\npuhutaan vain sietämättömän luonteensa ja hillittömän oikullisuutensa\ntähden. Muuten hän ei ole edes kaunis, ei vähääkään!\"\n\n\"Minusta näyttää, ystäväiseni\", huusi Assanoff, \"ettei meillä ole\nmitään syytä olla tyytyväisiä mainittuun nuoreen olentoon\".\n\n\"Siinä mielessä, kuin näytte käsittävän\", jatkoi ensimmäinen puhuja,\n\"ei Umm Djehan ainakaan suuria merkitse. Olen kuitenkin tavannut erään\neläkkeellä olevan jalkaväenupseerin, joka on tuntenut hänet nuoruudesta\naikain. Se kaunotar kuuluu erääseen nyt hävinneeseen lesgiläiseen\nheimoon, ja pian saatte kuulla, etteivät hänen maanmiehensä juuri ole\nlempeiden kirjoissa. Kun tyttö oli kolmen tai neljän vanha, ottivat\nsotamiehet hänet huomaansa palavan vuoristokylän raunioiden keskeltä\nhänen äitinsä vierestä, joka makasi kuolleena tikarilla murhaamansa\nupseerin yli ojentuneena. Eräs kenraalinleski otti hänet luokseen\nja aikoi antaa hänelle eurooppalaisen kasvatuksen. Hän sai erittäin\nhellää kohtelua ja hyviä vaatteita, aivan niinkuin talon molemmat omat\ntyttäret. Hänellä oli sama kasvattajatar, joka opetti neitejä, ja hän\noppi pikemmin ja nopeammin kuin nämä venäjää, saksaa ja ranskaa. Mutta\nyksi hänen lempileikkejään oli kastaa kissanpoikia kiehuvaan veteen.\nHän oli kymmenvuotias yrittäessään porrasaskelmalla miltei kuristaa\nkotiopettajattarensa, kunnon mademoiselle Martinetin sentähden, että\ntämä viikkoa aiemmin oli sanonut häntä pikku tyhmyriksi, ja sai\nainakin sen aikaan, että toisen oivallinen, kastanjanruskea tukkalaite\nmeni ainaiseksi ihan pilalle. Puolen vuoden kuluttua seurasi vielä\nparempaa. Hänen mieleensä juolahti, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan\nunohtanutkaan, että hänen hyväntekijättärensä nuorempi tytär oli vuosi\ntakaperin sysännyt häntä leikkiessä. Umm Djehan oli siitä kaatunut\nja kolhaissut kuhmun otsaansa. Hän katsoi velvollisuudekseen pyyhkiä\npois tämän häväisyn ja leikkasi hyvin tähdätyllä ja voimakkaalla\npartaveitsen pistolla pientä toveriaan poskeen — onneksi ei kauemma,\nsillä hänen tarkoituksensa oli pistää toiselta silmä puhki. Tästä viime\ntempusta kenraalitar sai kyllikseen: hän karkoitti pedonalun pois\nkodistaan ja sydämestään erään muhamettilaisen rouvan huomaan.\n\n\"Neljäntoista vanhana Umm Djehan karkasi Derbentista, kasvatusäitinsä\nkotoa. Kahteen vuoteen ei tietty, miten hänen oli käynyt. Ja nyt\nhän kuuluu tanssijatarjoukkoon, ja rouva Furugh el Hösnet eli\nKauneudenloiste opettaa, johtaa ja pitää silmällä häntä. Muuten on\nGregor Ivanitsh oikeassa. Monikin on koettanut vietellä Umm Djehania,\nmutta kenenkään ei ole onnistunut.\"\n\nAssanoff piti tätä tarinaa niin ihmeellisenä, että hän halusi Morenolle\nilmaista ihastuksensa. Mutta se oli turhaa lemmenvaivaa. Espanjalainen\nei ottanut vähääkään osaa näihin — kuten hän sanoi — karkurin\nkujeisiin. Kun hän sentähden pysyi vaiteliaana, piti insinööri häntä\njörönä toverina ja välitti yhä vähemmän hänestä, mitä enemmän samppanja\nsytytti hänen omaa mielikuvitustaan kirkkaaseen liekkiin.\n\nAterian päätyttyä vetäytyivät ranskalaiset ja unkarilainen\nhuoneisiinsa, samoin Moreno. Assanoff puolestaan alkoi parin muun\nvieraan ja madame Marron vanhemman kanssa pelata korttia \"hengen\nvihollisen\" tuijotellessa heitä epävarmemmiksi muuttuvin katsein ja\njuodessa paloviinaa. Nämä erilaiset huvitukset kestivät niin kauan,\nkunnes pelaajat hypähtivät läheisestä raskaasta kolahduksesta kovasti\nsäikähtäen seisomaan: Gregor Ivanitsh oli romahtanut pitkälleen.\nAssanoff oli sillä aikaa menettänyt rahansa. Kello oli lyönyt juuri\nkaksi. Kaikki menivät maata, ja herra Marron vanhemman pitämä Grand\nHotel de Colchide nukkui pian mitä raskaimmassa unessa.\n\n\n\n\nII\n\nORJAKAUPPA-YHTIÖ\n\n\nKello oli tuskin viisi, kun hotellin palvelija kolkutti Morenon\nmakuuhuoneen ovelle ilmoittaen, että lähtöhetki oli käsissä. Vähäistä\nmyöhemmin näyttäytyi Assanoff käytävässä. Sotilasviitta oli kerrassaan\nhuolimattomasti hartioille heitettynä, ja perin rypistynyt punainen\nsilkkipaita oli hyvin rempallaan kaulasta ja valkoinen lakki törröllään\npaksun, kiharaisen tukan päällä, johon mikään kampaustaito ei ollut\ntuonut järjestystä. Hänen kasvonsa olivat ruokottomat, kalpeat ja\nvenähtäneet, silmät punertavat. Hän otti Don Juanin vastaan valtavasti\nhaukotellen ja oikoen käsivarsiaan pitkin pituuttaan.\n\n\"No, vanha ystävä\", huusi hän, \"meidän on siis lähdettävä.\nNousetteko te mielellänne näin varhain lomalla ollessanne ja ehkä\npalveluksessakin? Hei, Gregor! Pässinpää! Tuoppas pullo samppanjaa,\njotta pääsemme liikkeelle, tai piru minut periköön, ellen murskaa\nluitasi!\"\n\n\"Ei pisaraakaan samppanjaa\", sanoi Moreno, \"meidän on lähdettävä. Ette\nmuista, kuinka pontevasti meitä eilen kehoitettiin ajoissa nousemaan,\nkun kuljettavamme matka on niin pitkä.\"\n\n\"Kyllä, kyllä muistan jo. Mutta ensi sijassa olen aatelismies,\neikä minun kaltaiseni mies voi päättää päivätyötään kuin mikäkin\nkerjäläinen.\"\n\n\"Alkakaamme vain heti järkevinä miehinä ja lähtekäämme.\"\n\nInsinööri taipui, ja rallatellen \"mansikkalaulua\", joka siihen aikaan\noli hyvin muodissa Kaukaasiassa, hän lähti toverinsa kanssa virran\nrannalle, jota pitkin heidän oli kuljettava. Heidän kulkuvälineensä\noli mahdollisimman yksinkertainen eikä lähimainkaan vastannut niin\nhemmoitellun ja sivistyneen miehen vaatimuksia kuin tataarilainen\nupseeri oli. Heidän käytettävänään oli yksinkertaisesti vain pitkä\nkapea vene ja neljä soutajaa; oman etunsa tähden nämä käyttivät paljon\nvähemmän airojaan kuin pitkää köyttä, josta pari vierekkäin veti\nkulkien pitkin rantaa niinkuin laivain vetohevoset. Jos Argon miehistö\ntullessaan tälle seudulle Jasonin johdolla olisi nähnyt sellaisen\nvaljakon, niin sekin olisi pitänyt sitä alkeellisena. Oli tosin\nolemassa yksi höyrylaivavuoro, josta eurooppalaiset ja amerikkalaiset\nsanomalehdet hiukan loruilivat, mutta milloin tästä milloin tuosta\nsyystä se ei ollut käynnissä. Lyhyesti, kun Moreno ja Assanoff\nhalusivat Kutaisiin ja sieltä Tiflisiin ja Bakuun, ei heillä ollut\nmuuta valitsemisen varaa kuin istuutua tähän kehnoon kaukaloon, ja niin\nhe tekivätkin.\n\nOli hauska näky nähdä heidät siinä ahtaassa aluksessa, jota valkea\ntelttakatto suojeli auringon säteiltä, kun he istuen tai maaten\nmatkakirstujensa keskellä tupakoivat ja rupattelivat, nukkuivat ja\nvaikenivat ja samalla yhtä majesteetillisen hitaasti liukuivat paikalta\nkahden miehen liikuttaessa venettä sauvoilla ja kahden muun kulkiessa\npitkin rinnettä ja vetäessä köysi hartioilla voimainsa takaa kumarassa\naskel askelelta.\n\nOn oikeastaan väärin sanoa, että metsä alkaa vasta Potista lähtiessä.\nPikemminkin kätkeytyy Poti tavallaan metsään. Mutta kun pääsee\nnelikulmaisen tornikkaan kivimuurin ulkopuolelle, johon muhamettilaiset\nmuinoin sulloivat orjiaan, kun päävarastopaikka Kaukaasiassa oli Poti,\nniin ei näe mitään asuinrakennuksia enää ja voisi luulla olevansa\nseudulla, jota ei ihmisjalka ole polkenut. Tuntuu siltä kuin ei\nvoisi löytyä mitään hyljätympää, epäystävällisempää, villimpää ja\nraivaamattomampaa. Vuolas virta vyöryttelee mutaisia, hiekansekaisia\nlaineitaan kivisessä uomassa, jonka kallioita vastaan vesi lakkaamatta\nkuohuu. Rannat ovat äkillisten ja säälimättömien talvitulvien uurtamat\nja viettävät, ja näyttävät paikoin hävitetyiltä aukeilta, paikoin\njyrkiltä vieruilta. Vesiajolla olevat puunrungot ojentelevat katkottuja\nkäsivarsiaan ilmaan kuin armoa rukoillen, vierivät kolmin neljin\npäällekkäin ja työntyvät puolittain maahan, vaan jäävät yhä tuskaansa,\nyhä edelleen turhaan liikkeeseensä, sillä ärjyvä virta kiitää vielä\nkovemmin kohisten niiden runkojen yli ja oksien läpi, ja kummallakin\npuolen tätä kohinaa on näennäisesti rajattoman metsän juhlallinen\näänettömyys. Lukija kuvitelkoon seuraavan näyn: virta kuohuu, kohisee,\nvaahtoaa, pärskyy ja kiitää; upseerien vene kulkee ylöspäin sitä\nvetävien miehien hitaassa, säännöllisessä tahdissa; puiden lehdet\nlepattelevat aamutuulessa, suuret ja pienet, toiset varjossa, toiset\nvalossa; läpi kaukaisten metsänaukeamain hyppelevät auringon säteet\nmuodostellen maanvihreyteen loistavia valojuovia, jotka pitävät kuin\npeikot peliään; siniseltä, kirkkaalta taivaalta kuvastuvat muutamain\nsuurten saarnien, pyökkien ja tammien hienopiirteiset latvat kohoten\npienien tovereittensa muuta kansaa ylemmä.\n\nMoreno katseli tätä suorastaan ihmeellistä näytelmää samalla oudoksuen\nja ihaillen, kun Assanoff, joka vähitellen oli koonnut sielunkykynsä\nja päässyt ennalleen, teki sen ehdotuksen, että mentäisiin maihin,\njotta vene samalla tulisi keveämmäksi ja saataisiin tilaisuutta nauttia\nkävelystä. Espanjalainen upseeri suostui mielihyvin ehdotukseen ja\nmolemmat matkatoverit alkoivat marssia korkeassa ruohossa edeten\nnopeammin kuin aluksensa ja varmoina, että sen jälleen tapaisivat,\npistäytyivät tavantakaa metsänaukeamiin. Tällöin saattoi Moreno\nhuomata, että metsäseutu, jonka läpi Rion virtailee, ei olekaan niin\nautio kuin aluksi saattaisi luulla.\n\nAika ajoin näki Moreno tovereineen äkkiä tiheiköstä esiin hypähtävän\nlauman mustia sikoja, eläimiä, jotka paljon muistuttivat metsäsian\nporsaita pitkine, kankeine harjoineen ja siroine jalkoineen ja olivat\nniin vilkkaita ja vikkeliä, niin hauskoja ja somia, että niiden\neurooppalaiset serkut tuskin tuntisivat sukulaisuutta. Vieraan\nnähdessään tämä pikku väki laski pensaikon läpi täyttä karkua,\nminkä koivet kantoivat, ja ohjasi katseensa tarkoin puiden suojaan\nkätkeytyvään nelikulmaiseen puumajaan, josta kumpuili taivaalle\npaimenen tulen sinertävä savu, ja kuten varmasti voi väittää, asui\nsiellä myöskin ihmisiä — miehiä, naisia, lapsia — joille kohtalo oli\nantanut kauneuden lahjan yhtä rikkaasti kuin köyhyyden vaaterisat.\n\nNiin kauan kuin inhimillistä sivistystä on ollut olemassa, on ollut\nhyvin tunnettua, että Phasis-laakson väestö on kaunista. Tämä mielipide\non tehty heille tunnetuksi siten, että heitä on ryöstetty ja myyty,\njumaloitu ja teurastettu, koska nyt kerran ihmiset niin yleensä kuin\nyksittäinkin eivät ole saaneet taivaalta muuta tapaa ilmaistakseen\nrakkautta. Kaikesta huolimatta on varmaa, ettei tätä kauneutta tarvitse\npitää onnettomuutta tuottavana, sillä Phasiin metsistä ja sen hökkelien\nkurjuudesta on tullut kyllin kuuluisia ja mahtavia kuningattaria,\nvaikutusvaltaisia suosikeita ja kuningassukuja. Saattaakseen nämä\nmolemmat, sekä naiset että miehet, valtaistuimelle ja valtaistuimen\nheidän jalkainsa juureen, ei kohtalo ole vaatinut heiltä mitään, ei\njärkeä, ei lahjoja eikä kunniakasta syntyperää, se on yksinomaan\ntyytynyt heidän kauniiseen ulkomuotoonsa.\n\nUsein kyllä huhu liioittelee: kun matkustaja sattumalta joutuu näkemään\nsievän tytön, joka jättää häneen miellyttävän vaikutuksen, niin hän\nuskoo samaa koko maakunnasta, ja punatukkaisen emännän epämiellyttävät\nominaisuudet siirretään samanlaisen tuomarin mahtisanalla kaikkiin\nkoko valtakunnan emäntiin. Mutta tässä tapauksessa ei sellainen\ntule kysymykseen: luonto on tässä itse asiassa voittanut itsensä ja\njättänyt mielikuvituksen jälkeensä. Kaikki mitä on koskaan kirjoitettu,\nsanottu ja laulettu Phasiin väestön ruumiillisesta täydellisyydestä,\non kirjaimellisesti totta, ja pahaatarkoittavinkaan arvostelu, jos se\ntahtoo pitää totuutta kunniassa, ei voi siitä mitään vähentää. Aivan\nerikoisen huomattava ja säännönvastainen on se seikka, että näissä\ntalonpoikaismiehissä ja -naisissa huolimatta heidän kurjuudestaan\nilmenee aivan erikoinen arvokkuus ja viehätysvoima. Heidän kätensä ovat\nviehättävät, heidän jalkansa ihastuttavat, muodot, jäsenet ja kaikki\nmuu yksinkertaisesti täydellistä, ja helposti voi kuvitella, kuinka\ntasainen ja suora sellaisten olentojen käynnin täytyy olla, joiden\nrakenteessa ei ole moitteen sijaa.\n\nAssanoff oli liian tottunut näkemään imeretiläis- ja ghurialais-tyttöjä\njoutuakseen niin ihastuksiinsa kuin Moreno. Hän piti heitä kyllä\nsievinä, mutta kun hänen päähänpistonsa nyt kerran oli sivistys, niin\nhän piti, madame Marron vanhemman viehätystä suuremmassa arvossa,\nvaikka tämä jo vuosien vieriessä oli käynyt vähän kuluneeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukijaa on ehkä hämmästyttänyt, ettei \"hengen vihollinen\" ollut\nupseerien matkassa, vaikka päättäen hänen eilisiltaisista\nvakuutuksistaan hänen puoleltaan olisi tätä aikomusta voinut\nedellyttää. Assanoff, joka lähtöhetkellä ei ollut likimainkaan\nselvä, ei ollut vähääkään välittänyt ystävänsä poissaolosta; hän\ntuli sitä ajatelleeksi vasta kun vene oli jo jotenkin kaukana.\nMoreno ei ottanut illalliseen keskusteluun ollenkaan osaa, niin että\nGregor Ivanitshilla oli ollut täysi vapaus toimia mielensä mukaan.\nYön kuluessa oli asia hänelle selvinnyt. Hän oli kesken humalaansa\nharkinnut — sillä koskaan hän ei ollut älykkäämpi ja ovelampi kuin\npäissään — että olisi tuhmaa saapua Shemahaan sellaisen elostelijan\nkanssa kuin Assanoff, joka kulkisi vain nautinnosta toiseen ja joka\nmuuten ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Gregor Ivanitsh ei suinkaan\nollut kyllin sokea olettaakseen, että kiitokseksi monista nautinnoista,\njoita hän oli Assanoffille toimittanut, seuraten osaksi uskonnollisia\nperiaatteitaan, osaksi synnynnäistä hyvänahkaisuuttaan, tämä nyt\nnäyttelisi jalomielisen osaa ja ensi kerran eläissään arastelisi\nsekaantumasta hänen asioihinsa ja tuottamasta hänelle harmia.\nPäinvastoin hän tiesi varmasta kokemuksesta, ettei mikään olisi tälle\nsivistyneelle tataarille niin mieluista kuin sellainen yhteentörmäys,\njosta varmasti voisi olla seurauksena riittävä määrä hyviä ja huonoja\npiloja, hassutuksia ja kerskumisen aiheita koko vuodeksi kerrottavaksi\nkaikille Kaukaasian varusjoukoille ja joka majapaikassa.\n\nTämän tähden hän jätti lupauksensa täyttämättä, päätti matkustaa yksin\nja nopeasti ja otti pari tuntia sotilaiden lähdön jälkeen oman veneen.\nHän järjesti niin, että hänen ja edellä kulkevain välille jäi pieni\nvälimatka, ja kun sitten tuli pimeä, ei hän suinkaan jää nyt ystävysten\nkanssa viettämään yötä jossakin niistä lautamajoista, joita valtion\npuolesta on rakennettu matkustavain tarpeeksi, vaan pani venekuntansa\nponnistamaan kaksin verroin. Niin hän ehti aamulla Kutaisiin, otti\nkyytihevosen, kulki läpi Tiflisin pysähtymättä ja saapui Shemahaan.\n\nShemaha ei ole suuri, ei edes merkillinen kaupunki. Vanhat\nalkuasukkaiden majat ovat miltei kokonaan kadonneet antaakseen tilaa\nmonille uudenaikaisille rakennuksille, jotka kyllä saattavat olla hyvin\ntarkoitettuja, mutta joilta puuttuu kuitenkin kaikki omintakeisuus.\nRikkaat muhamettilaisetkin ovat rakennuttaneet tarpeisiinsa ja\ntottumuksiinsa sovellettuja venäläismallisia taloja. Siellä näkee\nkomeita myymälöitä, kasarmeja, kirkon, lyhyesti, mitä kaikkialla\nmuuallakin. Poliisipäällikkö, entinen ratsuväen upseeri, kunnon mies,\njoka kesytti laululintuja ja suuren osan elämäänsä vietti samassa\njättimäisessä häkissä kuin hänen kasvattinsakin, asui kuvernöörin\nohella parhaiten koko maassa, koska hänen asuntonsa oli lähinnä\nsamanlainen kuin saksalaisen keskisäätyyn kuuluvan porvarin koti.\nGregor Ivanitsh Wialg lähti ensin sinne, koputti ovelle ja pääsi sisään.\n\nHän astui saliin sillä perin huolettomalla tavalla, joka oli hänelle\nominainen. Hän ei edes tervehtinyt pyhäinkuvaa, joka riippui korkealla\nnurkassa.\n\n\"Parhain ystäväni\", sanoi hän, \"olen tehnyt pitkän matkan; tulen\nKonstantinopolista ja lähinnä Potista. En ole suonut itselleni\nhetkenkään lepoa ja tuon onnea mukanani taloon.\"\n\n\"Se on minulle erinomaisen tervetullutta\", vastasi Paul Petrovitsh,\n\"todellakin erinomaisen tervetullutta. Onni on kunnon naikkonen,\njoskaan ei aivan nuori eikä oikuton. Luulisin kuitenkin, ettei kukaan\nmaailmassa ole sentähden tietoisesti sulkenut siltä ovea.\"\n\n\"Sanalla sanoen, minulla on hommissamme ollut enemmän menestystä kuin\nkoskaan olisin voinut uneksiakaan.\"\n\n\"Kertokaahan minulle kaikki aivan juurta jaksain\", vastasi Paul\nPetrovitsh onnellisen näköisenä levittäen pumpulisen punaraitaisen\nnenäliinan polvilleen ja pistäen suuren tukon nuuskaa nenäänsä.\n\n\"Asianlaita on nimittäin näin. Kuten päätimme, läksin minä sanottuani\nteille hyvästit pari kuukautta sitten ensin Redut-Kaleen ja kohtasin\nsiellä sen armeenialaisen, jonka kanssa olin tehnyt sopimuksen.\nHän on selittänyt minulle asiain tilan. Hän ja hänen apurinsa ovat\nostaneet kuusi pientä tyttöä ja neljä pientä poikaa todellakin halvasta\nhinnasta. Hän arvelee, että kymmenestä toivorikkaasta lapsesta ainakin\nneljä tulee tavattoman kaunista, ja eräästä pienestä tyttösestä, jonka\nhän osti suorastaan leipäpalasella, näyttää tulevan ehdottomasti\njotakin aivan erinomaista.\"\n\n\"Ilahdutat sydäntäni, ystäväiseni\", huudahti Paul Petrovitsh.\n\n\"Armeenialainen on minulle selittänyt, että vaikka hän jo viime vuonna\noli ostanut kaiken parhaan, mitä oli saatavissa, niin tavara olisi\ntällä kerralla vielä parempaa.\"\n\n\"Hän on älykäs mies, niin olen aina sanonut ja ajatellut\", mutisi Paul\nPetrovitsh itsekseen.\n\n\"Tässä tarkoituksessa\", jatkoi Gregor edelleen, \"hän on ostanut kauniin\nmaatalon ja asuu nyt siellä neljän tytön, kahden veljentyttärensä,\nerään veljenpoikansa ja ja vaimonsa serkun kanssa. Kaikkiaan on heitä\nkymmenen henkeä. Voitte kai seurata kertomustani?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Koko tälle pikku väelle hän on hankkinut passit, paperit, todistukset,\nniin täydelliset kuin suinkin voi saada, lyhyesti kaikki, mitä\ntarvitsee. Olen nähnyt hänen kirjoissaan hinnat ja, suoraan sanoen,\nkauppa ei ole tullut kalliiksi.\"\n\n\"Siitä voisin miltei suuttua\", sanoi poliisipäällikkö. \"Sehän on\nvirkavallan saattamista huonoon huutoon, kun sen edustajat myöntyvät\nniin helposti antamaan lupia. Mutta ehkä minulla on liian ankarat\nperiaatteet. Jatkakaapa!\"\n\n\"Armeenialainen on ottanut palvelukseensa sekä venäjän- että\nranskankielen opettajan, ja viimemainittu opettaa samalla maantiedettä,\nja sitäpaitsi on sveitsiläinen kasvattajatar. Näiden eri henkilöiden\nkustannukset eivät sentään vie häntä perikatoon, ja hänen yrityksensä\ntulokseksi jää, että meidän yhtiömme tästä lähin voi hankkia sopivat\nrouvat ja kunnolliset tilanhoitajat kaikille turkkilaisille, jotka ovat\nsaaneet kasvatuksensa Euroopassa ja haluaisivat perustaa miellyttävän\nkodin, tai muuten jokaiseen uskontunnustukseen kuuluville, jotka\npitävät kauneutta ja lahjakkuutta arvossa.\"\n\n\"Tuo armeenialainen on todentotta teräväpäinen\", mutisi Paul Petrovitsh\nnostaen silmänsä taivaaseen päin ja pani kädet ristiin vatsalleen.\n\n\"Samaan tapaan on Konstantinopolissa oleva amerikkalainen osakkaamme\nlausunut viimevuotista voittoa jaettaessa. Joka tapauksessa on\nepäilemätöntä, että se tie, jota nyt kuljemme, ja liikkeemme rajaton\nlaajentuminen voi viedä meidät päämääriin, jotka ovat paljon\nyläpuolella toiveitamme.\"\n\n\"Samaa minäkin ajattelen, rakas, kelpo ystäväni. Mutta mikä merkitsee\nvielä enemmän — sillä minä en ajattele vain omaisuuttani, vaan\nhuolehdin myös lähimmäiseni onnesta, olenhan etusijassa ihmisystävä —\najattelehan, kuinka paljon hyvää saamme aikaan!\"\n\n\"Se on aivan selvää\", vastasi Gregor Ivanitsh ylimielisesti irvistäen,\n\"me ostamme sadalla ruplalla kappaleelta pieniä apinoita, jotka muuten\nolisivat tuomitut elämään täällä nälässä ja puutteessa, me teemme\nheidät kohteliaiksi, lempeiksi, rakastettaviksi ja siedettäviksi, ja\nsitten heistä tulee hienoja naisia ja oikeita herroja tai ainakin\nkunnon porvareita ja kelvollisia palvelijoita. Haluaisin tietää kuka\nmaailmassa voisi vaatia enemmän kunniaa kuin me! Mutta enhän ole tullut\nluoksesi siveysoppia saarnaamaan. Tässä on voitto-osuutesi.\"\n\nNäin sanoen Gregor Ivanitsh otti päällystakkinsa taskusta suuren salkun\nja salkusta tukun seteleitä, ja runsaan puolen tuntia olivat ystävykset\nsyventyneinä laskuihin, joiden tulos tuotti Paul Petrovitshille\nilmeisesti suurta tyydytystä. Kun rahain käsittely oli vihdoin\nlopussa, huusi arvoisa poliisipäällikkö kovalla äänellä paloviinaa.\nLasien täyttyessä ja tyhjentyessä ja jälleen täyttyessä puhui \"hengen\nvihollinen\" toverilleen:\n\n\"Parhaimmissakin rahoissa on nurja puolensa. Edellinen vuosi oli hyvä,\ntuleva on kai vielä parempi, mutta tänä vuonna meille jää miltei tyhjä\nkäteen tuon heikkomielisen Leokadia Marronin tähden, sillä hän on\nostanut meille kolme tyttöä, joiden muodossa on tapahtunut epäedullinen\nmuutos. Jos mainio tanssitaiturimme, Furugh el Hösnet, haluaisi meitä\nauttaa, niin hän kyllä voisi ja hänen apunsa tulisi hyvään tarpeeseen.\"\n\n\"Veliseni, älä koetakaan pettää minua. Haluaisit itse myydä\nKauneudenloisteen. Mutta siinä et tee hyvin, sillä hän ei varmaankaan\ntahdo enkä minäkään.\"\n\n\"Mitä hulluja ajatuksia nyt pälkähtää päähäsi, Paul Petrovitsh!\nKauneudenloiste olisi ehkä voitu hyvinkin edullisesti sijoittaa, jos\nhän ja mekin olisimme eläneet viisikymmentä vuotta sitten, jolloin maku\noli vielä toinen, kuin mitä sillä tänään ymmärrämme. Tämä rouvahan\npainaisi... Niin, minkähän verran hän oikeastaan painaakaan! Nykyisin\ntahdotaan vain siroja rouvia ja puhutaan hienosta muodosta. Olen aivan\nvarma, että Kauneudenloiste ei tuottaisi kahta sataa dukaattia, ja\nsiitä hän pitäisi itse vähintäin puolet, ellei enempää. Sitä en pidä\nhyvänä kauppana. Älä siis tyrkytä minulle niin naurettavia ajatuksia.\nHetkeäkään en ole ajatellut Kauneudenloistetta, mutta Umm Djehanista\nkannattaisi puhua. Hän ei ole kaunis, mutta puhuu ranskaa ja venäjää.\nHänelle pitäisi antaa huomattavan suuri osa voitosta, mutta kun meillä\nei ole hänestä ollut kasvatus-, elatus- eikä ylläpitokulunkeja, niin se\nei mitään merkitsisi. Olen juuri Potissa tavannut erään ranskalaisen\npuunkuorenkauppiaan, joka on minulle vakuuttanut, että hän tuntee\nTrapezuntissa jonkun vanhan yksinäisen kaimakamin, joka hakee hyvin\nkasvatettua rouvaa, ja hän tahtoo juuri muhamettilaista säästääkseen\nkäännytyksen vaivan. Minusta tuntuu, että Umm Djehan sopisi hänelle\nerinomaisesti.\"\n\n\"Umm Djehan on sinun kaimakamisi oma, jos sinun kaimakamisi häntä\nhaluaa\", vastasi poliisipäällikkö. \"Puhu siitä Kauneudenloisteelle.\nSaat kuulla hänen mielipiteensä.\"\n\nNäin sanoen liiketoverit erosivat. Meidän on tähän liitettävä muuan\nhuomautus. Tehtäisiin \"hengen viholliselle\" vääryyttä, jos häntä\npidettäisiin oopperailkiöittemme vaarallisena kilpailijana tai yleensä\npahana ihmisenä. Hän ei ollut kumpaakaan. Mitä siveellisyyteen tulee,\nhyväksyi hän uskonveljiensä kannan, eikä se ollut hänen syynsä, sillä\nhe olivat kasvattaneet hänet keskuudessaan ja kaltaisekseen. Voisi\nmiltei sanoa, että hänen tarkoituksensa oli miltei viaton, koska hän ei\nvoinut nähdä mitään väärää siinä, mitä piti järkevänä ja totena. Hän\noli huonon johdon turmelema, mutta ei varsinainen roisto, ja mitä hänen\ntoimiinsa tulee, hoiti hän niitä rauhallisella omallatunnolla, ja se\noli ehkä yhtä oikeutettua kuin pariisilaisten avioliitonvälittäjäin,\njotka saattavat katsella taaksepäin nelikymmenvuotiseen tulokselliseen\ntoimintaan.\n\nEurooppalaiset lait kieltävät orjakaupan mitä ankarimmin. Tästä\nei ole epäilystäkään, ja tältä näkökannalta olivat venäläinen\npoliisipäällikkö, armeenialainen kauppias, amerikkalainen keinottelija\nja ranskalainen kauppamatkustaja — sivumennen sanoen kaikki kristittyjä\n— aivan yksinkertaisesti konnia. Mutta maassa, jossa parhaimmissakaan\nolosuhteissa avioliittoa ei koskaan solmita muuten kuin vaimon\ntodellisella tai ainakin näennäisellä ostolla, jossa miesorja seuraa\nvälittömästi lasten jälkeen ja ennen palvelijoita, ei ainakaan \"hengen\nviholliselta\" ja hänen aasialaisilta liiketuttaviltaan millään tavalla\nsaattanut puuttua tarpeellista omantunnon rauhaa. Tätä ei ole sanottu\nGregor Ivanitshin ylistykseksi, vaan ainoastaan, jotta hän joutuisi\noikeaan valoon. Hän oli, sen voi arvelematta vakuuttaa, vakaumuksesta\nelostelija ja uskontonsa nojalla oman ja vieraiden nautinnon\nedistämisessä vapaa kaikesta arvelemisesta, luonnostaan suopea eikä\nketään kohtaan maailmassa vihamielinen lukuunottamatta luonnollisesti\nsitä henkeä, joka on kaiken onnettomuuden syynä täällä maan päällä.\nTässä kohdassa hän pysyi lujasti vakaumuksessaan.\n\n\n\n\nIII\n\nKAIMAKANIN MORSIAN\n\n\nLähdettyään poliisipäällikön luota Wialg meni Kauneudenloisteen luo ja\ntapasi hänet yhtä ilahduttavan terveenä kuin viime kerrallakin. Hän oli\nhuoneessa, joka huolimatta miltei eurooppalaisesta rakennustyylistään\noli kuitenkin tataarilaisesti kalustettu ja sisustettu. Valkaistuilla\nkalkkiseinillä näkyi tosin kultaisia kehyksiä väritettyine\nvaskipiirroksineen, jotka esittivät Coran ja Alonzon tarinaa, edelleen\nkivipainos marsalkka Paskevitshista, jolla oli suunnattoman suuret\nviikset ja joka taiteilijan tosiaankin nerokkaasta keksinnöstä\nkatseli toisella silmällä Erivaniin, toisella Varsovaan. Mutta tästä\nvierasmaisen ylellisyyden lainaamisesta huolimatta oli lattiaa\npeittävä matto persialainen, ja pitkin seiniä oli pieniä, kapeita\npatjalavitsoja, jotka toimittivat sohvan virkaa ja olivat peitetyt\nkotimaisilla kankailla.\n\nPyöreäkasvoinen Kauneudenloiste istui sykkyrässä tyynykasan\nkeskellä, silmät välkähdellen kuin kaksi himmeähköä jalokiveä, suu\ngranaattiomenan punaisena ja ruumiinmuodot niin täyteläisinä, että ne\nolisivat saattaneet aito osmanin todellisen ihastuksen valtaan, ja\npoltteli taidokkaasti tshibukia, pidellen sitä oikeassa kädessään,\nsamalla kun vasen velttona patjalla leväten liikutteli tesbihin eli\nmuhamettilaisen rukousnauhan helmiä. Näin hän hoiti tunnontarkasti\njokapäiväistä tointaan, toisin sanoen ei tehnyt mitään.\n\nOlisi kuitenkin rohkeata väittää, ettei hän myös ajatellut mitään.\nSellaisen paratiisillisen tilan tuntevat miehet hyvinkin monissa\nmaissa, mutta epäiltävää on, pääsevätkö siihen naiset missään ja\nmitenkään. Tanssinopettajatar ajatteli siis luultavasti jotakin. Kun\nhän näki Gregor Ivanitshin, sanoi hän jotenkin vilkkaasti hänelle: \"Es\nselamu aleikum (rauha kanssanne)! Olkaa tervetullut!\"\n\n\"Aleik es selam (rauha teillekin), valtiatar\", vastasi Wialg, \"silmäni\nloistavat onnesta teidät nähdessäni\".\n\n\"Bismillahi (jumalan nimessä)! Istuutukaa, tehkää niin hyvin!\"\n\nHän taputti käsiään, ja hyvin likainen tyttö tuli näkyviin.\n\n\"Tuo pullo rakia ja pari lasia.\"\n\nGregor oli istuutunut, ja paloviinan ollessa hänen ja emännän välillä\nsai pullo kestää kaksin-, kolminkertaisia hyökkäyksiä. Päästyään sitten\nkumpikin riittävän suloiseen mielentilaan he aloittivat keskustelun.\n\n\"Valtiatar\", sanoi 'hengen vihollinen', \"olen äskettäin tarjonnut\nkunnioitettavalle Paul Petrovitshille oivallisen tilaisuuden tehdä Umm\nDjehanin onnelliseksi\".\n\n\"Jos haluatte tehdä hänet onnelliseksi\", vastasi Kauneudenloiste, \"niin\nhän tulee teitä siitä luultavasti kiittämään hyvin vähän. Ainakin\npitäisi tietää, kuinka olette asiaa ajatellut.\"\n\nGregor Ivanitsh teki oikealla kädellään ilmassa liikkeen ja pudisti\npäätään tavalla, jonka tarkoituksena oli ilmaista epäitsekkyyttä ja\njalomielisyyttä.\n\n\"Pyh\", sanoi hän, \"sen kyllä tiedän! Jos minä tahtoisin näyttää olevani\ntässä asiassa hänelle hyödyksi, tekisi se häneen tänään yhtä vähäisen\nvaikutuksen kuin kolme kuukautta sitten. Hän ei tahdo tietää mitään\npalvelijastaan, ja tämä hänen palvelijansa ei myöskään vähääkään\nhalua tuottaa itselleen hankaluuksia ja vielä siitä palkakseen saada\nylenkatsetta. Sellaiset tuhmuudet jätän hengen palvelijoille. Ei,\njättäkää minut syrjään. Minä haluan vain yksinkertaisesti ehdottaa,\nettä Umm Djehan menee naimisiin erään kaimakamin kanssa. Puhuakseni\nheti suuni puhtaaksi otin hiljattain mukaani hänen valokuvansa, jonka\nkenraalitar oli teettänyt kahdeksan vuotta sitten. Olen näyttänyt\nsitä puheenaolevalle arvokkaalle herralle, ja todentotta hänessä on\nsyttynyt liekki. Toistan vieläkin, hän on arvokas herra. Hän on vasta\nseitsemänkymmenen vanha; häntä pidetään ankarana muhamettilaisena;\nhän ei juo viiniä eikä viinaa, ja se seikka viehättänee suuresti Umm\nDjehania, joka ehdottomasti vihaa sellaisia ihania aineita. Vielä\nenemmän inhoaa kaimakami eurooppalaisia, ja se sopii myös mainiosti\nUmm Djehanille, joka huonosti kätkee tunteitaan tässä suhteessa.\nLopuksi ukko on rikas. Tunnen hänen kolmessa kylässä Batumin ympärillä\nolevat maatilansa, ja sitäpaitsi hänellä on sievät tulot Gymyshkhanan\nhopeakaivoksista. Niin, katsokaahan nyt, mitä teette.\"\n\n\"Rakastan Umm Djehania hellästi\", vastasi Kauneudenloiste. \"Hän on\nottotyttäreni. Sydämeni vuotaa verta pelkästään kuullessani sananne.\nMiten käy minun, kun minun on luovuttava lapsestani? Kuolen tuhat\nkuolemaa, minut on haudattava, olen jo haudattu! Tässä on harkittava!\nKuinka paljon annetaan minulle suostumuksestani sellaiseen uhriin?\"\n\nGregor Ivanitsh pyyhkäisi leukaansa.\n\n\"Se on itse asiassa tärkeä kohta. Umm Djehan saa kolmanneksen siitä,\nmitä kaimakami maksaa, toisen kolmanneksen saan minä tämän onnellisen\nliiton varsinaisena alkuunpanijana, ja kolmannen kolmanneksen saatte te\njakaa meidän rakkaan ja hyvän ystävämme poliisipäällikön kanssa. Ostaja\ntarjoo kaksi tuhatta hopearuplaa.\"\n\n\"Kaksituhatta hopearuplaa?\" vastasi tanssinopettajatar epätoivoisin\nilmein, \"mitä te ajattelette? Kuinka olette edes voinut kuunnella\nsellaista ehdotusta päin silmiä nauramatta. Tyttö, joka on oikea hyveen\nja viattomuuden helmi, joka ei ole koskaan muulloin tanssinut kuin\narvossapidetyimmille henkilöille, kuten kenraaleille ja eversteille,\nkorkeintaan — kerran pari — majureille! Tyttö, joka puhuu venäjää ja\nranskaa kuin olisi keksinyt nuo kielet, joka lisäksi osaa lukea ja\nkirjoittaa ja vielä ymmärtää maantiedettäkin! Tyttö, joka...\"\n\nGregor Ivanitsh pani lempeän tuttavallisesti kätensä hänen suulleen ja\njatkoi puolestaan valitusvirttä: \"Tyttö, joka on viehättävä, mutta myös\nhyvin laiha, jolla on sievät, mutta siniset eikä tavallisesti erikoisen\nlempeästi katselevat silmät; tyttö, joka tietää joukon kauniita\nasioita, niin kyllä, mutta osaa myös käyttää puukkoa aika taitavasti,\nsillä itsellänikin on merkki hartioissani; tyttö, joka valitettavasti\nkyllä ei aina ole erikoisen rakastettavalla tuulella; lyhyesti tyttö,\njoka on lihaksi tullut paholainen. Jos ostaa hänet kahdesta tuhannesta\nruplasta, niin ostaa mielestäni oman onnettomuutensa niin kalliisti\nkuin suinkin mahdollista.\"\n\n\"Mutta minulle tulisi siis vain kuudesosa summasta eikä enempää?\"\n\n\"Kolmas osa, tarkoitatte.\"\n\n\"Kuinka niin? Minunhan on jaettava Paul Petrovitshin kanssa!\"\n\n\"Luonnollisesti otatte häneltä kuitenkin kaikki, lukuunottamatta sitä,\nmitä te häneltä jo muuten olette ryöstänyt. Uskokaa minua, että hän\nhumalassa ollessaan itkee minulle sitä onnettomuutta, johon hänet\nsyöksette? 'Gregor Ivanitsh', sanoo hän sitten minulle, 'tämä nainen\non niin kaunis, niin rakastettava, niin hurmaava, että hän vie minut\nhautaan, vieläpä samassa puvussa, joka minulla oli syntyessäni!' Ja\nsitten hän vuodattaa kyynelvirtoja, minun on kuivattava hänen silmänsä\nja vietävä hänet itse vuoteeseen. Älkää puhuko siis tyhmyyksiä! Te\nsaatte kyllä kolmanneksen, ja jos ette halua, niin jättäkää!\"\n\n\"No hyvä sitten! Gregor Ivanitsh, te olette suorastaan kuin isäni, sitä\nen voi kyllin usein teille sanoa. Ollessani yksin huudahdan usein:\nKauneudenloiste, ajattelehan, Gregor Ivanitsh on isäsi! Sanokaa siis\nPaul Petrovitshille, että hänen on lahjoitettava minulle kultainen,\nemaljikukilla koristettu kello, samanlainen kuin kuvernöörin rouvalla\non, silloin voimme puhella Umm Djehanista.\"\n\n\"Siihen juttuun en sekoita itseäni. Voitte Paul Petrovitshilta saada\nmitä tahansa tarvitsematta siihen ketään välittäjää. Muuten aika\nrientää. Haluatteko jo tänään ryhtyä tämän kaupan tekoon?\"\n\nKauneudenloiste nyökäytteli päätään alistuvasti puolelta toiselle.\n\n\"Teiltä ei voi mitään kieltää, Gregor Ivanitsh! Vallahi! Billahi!\nTallahi! Ryhdyn heti toimeen. Antakaa minulle kuitenkin muistoksi\nhyvyydestänne tuo pieni, sinikivisormus, joka on vasemmassa kädessänne.\nSinikivi tuo onnea mukanaan!\"\n\n\"Hengen vihollinen\" veti kohteliaasti sormuksen sormestaan ja\ntarjosi sen naiselle, joka painoi sen ensin otsalleen, otti sitten\npoveltaan esiin kashmirikukkaron ja kätki sinne uuden saaliinsa muiden\naikaisempien joukkoon. Sitten sanoi Gregor Ivanitsh hyvästi. Miltei\nsamalla hetkellä sai Kauneudenloiste huomattavalla ponnistuksella\nraskaan ruumiinsa pystyyn, pääsi seisaalleen ja lähti huoneesta\nlanteitaan keikutellen, joka liike päivittäin hurmasi lukemattomia\nihailijoita, toisessa kädessään tshibuk ja rukousnauha toisessa. Hän\nsivuutti pysähtymättä useiden oppilaittensa kammiot, avasi viimein Umm\nDjehanin oven ja astui sisään.\n\nHuone oli pieni ja ahdas. Siellä ei ollut mitään paitsi hyvin\nlyhyt sohva nurkassa. Ei eurooppalaisia piirroksia, ei mitään\nylellisyyttä, ei tshibukia — Umm Djehan ei polttanut; ei lasia eikä\npulloa — hän ei myöskään juonut; yksinkertaisesti ei mitään, ei edes\nihomaalirasioita — hän ei edes maalannut itseään, mikä oli hyvin\ntavatonta kaupunginasukkaalle, niin että nekin, jotka toivoivat hänelle\nparasta, pitivät tätä oikkua yhtenä hänen luonteensa valitettavimmista\npiirteistä.\n\nOpettajattaren astuessa sisään istui nuori tanssijatar siellä käsi\nvasemmalla poskella, kyynärpää pielukseen tuettuna. Hän tuijotteli\nmitään ajattelematta ja huomaamatta eteensä. Hän oli puettu ahtaaseen\nkarmosiininpunaisesta silkistä tehtyyn, kelta- ja sinikukkaiseen\npukuun. Punainen, kultakuteinen harsoliina oli punottuna hänen mustaan\ntukkaansa, kaulassa hänellä oli kultaiset, emaljoidut ketjut ja\nkorvissa samoin kuin käsivarsissakin samantapaiset koristukset.\n\nGregor Ivanitsh oli oikeassa: Umm Djehan ei ollut oikeastaan kaunis.\nSiitä huolimatta tyttö oli hänet hurmannut ja vallannut, ja se\noli ymmärrettävää. Tästä nuoresta tytöstä huokui jotakin valtavan\nhoukuttelevaa. Jos haluaisi ilmoittaa sen syyt, ei niitä voisi löytää.\nJoka tapauksessa huomasi lakkaamatta tämän ominaisuuden vaikutuksen.\nHän oli niitä olentoja, jotka valtaavat ja hurmaavat, paholaisen lailla\nkietovat pauloihinsa voimatta itse sanoa miten ja miksi. Tosin olisi\nkylmä arvostelija keksinyt hänelle vain yhden mainesanan ja sanonut:\nhän on kummallinen, mutta kukaan arvostelija ei olisi hänen läsnä\nollessaan jäänyt piittaamattomaksi.\n\n\"Rakas käpyni\", sanoi Kauneudenloiste istuutuen oppilaansa viereen,\n\"kuuleppas tarkoin, nyt tulee suuri salaisuus\".\n\nHuomattuaan Umm Djehanin sitten kääntävän katseensa hän ryhtyi alusta\nloppuun kertomaan sitä keskustelua, joka hänellä oli ollut Gregor\nIvanitshin kanssa.\n\nLukuisista puhetaidollisista varokeinoista, joita hän käytti,\nhoukuttelevista käänteistä, joita hän punoi kertomukseen, kaikkien\nsanojensa hunajanmakeasta ja imartelevasta sävystä, siitä, mistä\nhän vaikeni, niinkuin siitä, mitä hän monin voimasanoin vahvisti,\nhuomasi selvästi, ettei tanssinopettajatar odottanut saavansa nuorta\nlesgiläistä helposti taipumaan. Hänelle tuli miellyttävä yllätys, kun\ntyttö hetken harkinnan jälkeen antoi rohkaisevan vastauksen, johon\ntoinen ei ollut valmistautunut.\n\n\"Mutta kuinka voin olla varma\", sanoi hän, \"ettei tuo Gregor Ivanitsh\nja muut viritä minulle ansoja?\"\n\n\"Olisit siis taipuvainen, sydänkäpyseni, ottamaan kaimakamin\nmieheksesi?\"\n\n\"Paikalla, mutta en halua tulla petetyksi.\"\n\nHän tokaisi nämä sanat kiivaasti. Hänen silmänsä, jotka muutenkaan\neivät olleet kasvojen tasolla, vaan hieman traagillisin ilmein\ntuijottivat kaarevan otsan alta, näyttivät painuvan vieläkin\nsyvemmälle kuoppiinsa, ja koko hänen ilmeensä oli niin puhuva, että\nKauneudenloiste vastasi vakuuttavalla äänellä:\n\n\"Kuinka sellaisilla asioilla leikittäisiin? Muuten, ei olisi helppokaan\nsaada mitään sellaista toimeen.\"\n\nUmm Djehan ei vastannut. Hän alkoi tuijottaa lattiaan ja vaipui\nunelmiin. Liikutettuna niin harvinaisesta taipuvaisuudesta emäntä pani\nkätensä hänen kaulalleen ja aikoi suudella häntä, kun likainen pieni\ntyttö astui sisään.\n\n\"Valtiatar\", sanoi hän, \"herra poliisipäällikkö pyytää sanomaan teille,\nettä teidän pitäisi tänä iltana Djemilen ja Talhemen kanssa mennä\nkuvernöörin luo tanssimaan\".\n\n\"Onko siellä juhla?\"\n\n\"Siellä on vieraita.\"\n\n\"Upseereja?\"\n\n\"Niin, upseereja. Palvelija sanoi. Mutta myöskin muhamettilaisia, Aga\nKhan ja Shemseddin Bey.\"\n\n\"Tiedätkö, tuleeko Gregor Ivanitsh sinne?\"\n\n\"En tiedä, mutta herra poliisipäällikkö sanoi, että ottaisitte\nkauneimmat vaatteet päällenne. Siellä annetaan suuria lahjoja.\"\n\nPikku tuhrus poistui.\n\n\"Suuria lahjoja, suuria lahjoja, se on helposti sanottu\", mumisi\nKauneudenloiste. \"Joka kerta minulle niitä varmasti luvataan, mutta jos\nniihin luottaisin, kuolisin nälkään. Siitä huolimatta — täytyy sinne\nmennä, se on selvää. Kuinka pääsisi asiasta? Mutta sinun, silmäteräni,\nkoska olet miltei kuin naimisissa kaimakamin kanssa, ei tarvitse\nviehättää sellaisia koiria, voit jäädä tänne, jos haluat.\"\n\n\"Se ei sovi ollenkaan minulle. Päinvastoin, lähden teidän ja toisten\nkanssa kuvernöörin luo. Nähkääs, juuri kun te puhuitte Durr es Semanin\nkanssa\" (ajan helmi — se oli todellakin nuoren likaisen tyttösen nimi),\n\"kysyin minä kolme kertaa peräkkäin istiharalta ja kolme kertaa sain\nsaman helmiluvun\".\n\nHän näytti rukousnauhaansa, jota hän piti lujasti molemmissa\nkäsissään, jupisi hampaittensa välitse rukouksen katkelman ja nousi\nseisomaan. Kauneudenloiste ei osannut huomauttaa mitään niin ehdotonta\ntodistusta vastaan kuin istiharan ratkaisu oli, ja koska hän nyt oli\nrasittanut itseään tavattomasti, palasi hän huoneeseensa nukkuakseen\npukeutumisaikaan asti ja jätti Umm Djehanin mielensä mukaan tuumimaan\nuutta seikkailuaan, johon hänen jo muutenkin niin vaihteleva elämänsä\nnäytti tahtovan hänet kietoa.\n\n\n\n\nIV\n\nKUVERNÖÖRIN LUONA\n\n\nTotta oli, että Shemahan kuvernööri aikoi ryhtyä suuriin kustannuksiin.\nHän antoi kahdelle Bakuun matkustavalle upseerille, nimittäin\nluutnantti Assanoffille ja kornetti Morenolle juhla-aterian ja oli\nkutsunut tähän tilaisuuteen kaupungissa majailevan jalkaväkirykmentin\nupseerit ja parhaan ystävänsä, poliisipäällikön. Joskin vähän myöhemmin\nkuin \"hengen vihollinen\", olivat Assanoff ja Don Juan tulleet perille,\nväsyksissä ja kyllästyneinä matkasta, mutta sitä tyytyväisempänä\nsiitä, että nyt olivat lähellä päämääräänsä, sillä Baku on jokseenkin\nlähellä Shemahaa. Tiflisissä he olivat viipyneet tuskin paria tuntia.\nAsianomainen päällystö oli velvoittanut heidät, koska huhuiltiin\nvakavista rauhattomuuksista Daghestanissa, viipymättä kiirehtimään\njoukkoihinsa. Morenolle tämä oli lohdullinen tieto. Mitä enemmän hän\netääntyi Espanjasta ja rakastamastaan naisesta, sitä enemmän muuttui\nensi hetkien alakuloisuus sairaloiseksi alistumiseksi, joka jäyti hänen\nelämänsä ydintä. Hän tunsi, että hänen entinen olotilansa oli lopussa,\neikä hänellä ollut vähääkään halua aloittaa uutta.\n\nHerodotos kertoo, että kun muinaisen Egyptin sotajoukko oli tyytymätön\nhallitsijansa töihin ja toimiin, kaikki soturisäädyn miehet ottivat\naseet käsiinsä ja liittyivät osastoiksi ja marssivat rajalle. Hyljätyn\nyksinvaltiaan palvelijat riensivät hänen käskystään heidän jälkeensä\nja sanoivat: \"Mitä aiotte tehdä? Hylkäätte omaisenne? Jätätte kevein\nmielin talonne ja omaisuutenne?\" He vastasivat ylpeästi: \"Omaisuutemme?\nSillä, mitä on kourassamme, aiomme hankkia arvokkaampaa! Talot? Ne voi\nrakentaa. Vaimot? Niitä on kaikkialla, ja ne, jotka tapaamme, voivat\nlahjoittaa meille uusia lapsia.\" Näin vastattuaan he marssivat edelleen\nantamatta itseään ollenkaan pidättää.\n\nMoreno ei ollut niin karkea sotauros, jollaisia nykyaikana tuskin\ntapaakaan enää. Liekö sivistymisen vai mielikuvituksen ja sydämen\nsuuremman hellyyden ja heikkouden seurausta, mutta nykyjään on vähän\nihmisiä, joiden onni ja elämänvoima ei olisi heidän ulkopuolellaan,\nvieraassa olennossa tai vieraassa asiassa. Miltei kaikki muistuttavat\nnykyisin sikiötä: he saavat ravintonsa elämänlähteestä, joka ei ole\nheidän, ja jos heidät siitä ajattelematta eroittaa, niin on hyvin\nepäiltävää, ellei juuri mahdotonta, että he vielä voivat menestyä.\n\nLisäksi vaikutti Morenoon kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt\nuudessa ympäristössään, unelta, erittäin sekavalta unelta, jota järki\nei ollenkaan ymmärtänyt. Assanoff oli kyllä tavallaan selittänyt, mitä\nympärillä tapahtui; mutta paitsi sitä, että insinööri piti kaikkea\ntätä aivan luonnollisena ja syrjäytti helposti juuri enimmin selitystä\nkaipaavat asiat, oli hän epävakainenpa kykenemätön mitään selitystä tai\najatuskulkua loppuun viemään.\n\nTästä huolimatta Moreno liittyi häneen.\n\nAssanoffin tunnettu taipumus juomaan sysäsi luota, mutta hänen\niloisuutensa taas veti takaisin. Assanoff oli sekapäinen, mutta hänellä\noli sentään pää. Hän hupsutteli tavallisesti, mutta silloin tällöin\nhän osoitti todellisesti sydäntä. Pitkällä matkalla ja loppumattoman\npitkän, läheisen yhdessäolon aikana hän kertoi Morenolle kaikenlaista,\nja tämä puolestaan johtui myöskin tekemään tunnustuksia.\n\nAssanoff oli hyvin liikutettu maanpakoon tuomitun kärsimyksistä ja\nosoitti myötätuntoaan miltei yhtä hellästi kuin tyttö rakastajalleen.\nSilloin tällöin itsestään puhuessaan hän tunnusti, ettei hän omasta\nmielestään ollut muuta kuin karkeasti kirveellä veistetty ja, kuten hän\nlisäsi, erinomaisen vähän kulttuurin hivelemä villi-ihminen; pian hän\nkuitenkin peruutti tämän tunnustuksen ja ilmoitti olevansa aatelismies.\nMuuten hän piti kunnianaan tunnustaa Morenon älyn ja luonteen\nylemmyyden.\n\nLukija muistanee, että ristiretkien historiassa esiintyy aina jalo\nemiiri, urhoollinen beduini tai ainakin uskollinen orja, joka yhdistää\nkohtalonsa kristityn ritarin kohtaloon. Jos vaaditaan, antaa sellainen\nuskottu mielellään tappaa itsensä herransa puolesta ja niin uhraa oman\netunsa toiselle. Tämä ajatus ilmenee niin voimakkaana länsimaisessa\nmielikuvituksessa, että sen tapaa vielä Cervantesin novelleissa, ja\nWalter Scott on sen tavallaan vahvistanut temppeliritari Brian de\nBoisguilbertin molemmissa saraseenipalvelijoissa. Ja itse asiassa\ntällä ajatustavalla on hyvä perustansa. Sydän ja mielikuvitus, ainoat\nvoimat, jotka saattavat täysin uhrautumaan, ovat aasialaisissa aivan\nerikoisen voimakkaasti kehittyneet, ja koska he ovat pystyneet suureen\nrakkauteen, ovat he usein uhranneet itsensä rakastamansa olennon\npuolesta. Niinpä antautui Assanoffkin, heti kun oli Morenossa huomannut\nitselleen myötätuntoisen luonteen, rehellisesti ja vastustelematta\ntämän kiintymyksensä valtaan.\n\nKuvernöörin ateria muistutti kaikkia tämäntapaisia juhlallisuuksia.\nJuotiin kovasti. Assanoff oli luonnollisesti viimeinen antamaan\nsellaisen tilaisuuden mennä ohitseen. Hän oli niin innoissaan, että\nolisi voittanut itsensä, jolleivät Morenon huomautukset olisi pitäneet\nhäntä vähän aisoissa. Ja siksi hänessä tulivat esille vain tulipunaiset\nkasvot, hieman vaappuva käynti ja puheen yhä suurempi tolkuttomuus,\nJotta ei suoraan loukkaisi Morenoa, ei hän tällä kertaa mennyt\npitemmälle. Pöydästä noustua mentiin saliin ja alettiin polttaa.\n\nPuoli tuntia myöhemmin ilmestyi upseerien keskeen, jotka yleensä\nolivat vielä enemmän humalassa kuin Assanoff, kaksi paikallisen\nväestön huomattavaa henkilöä. Aga Khan ja Shemseddin Bey tervehtivät\nkaikkia läsnäolevia niin arvokkaasti ja herttaisen kunnioittavasti\nkuin eivät olisi huomanneet vähintäkään merkillistä. Kieltäydyttyään\ntarjotuista piipuista ja selitettyään, etteivät polta, he\nistuutuivat. Kohtuullisuus kaikissa asioissa ja raittius oli siihen\naikaan erikoistumishalusta hyvin yleinen ja suosittu Kaukaasian\nmuhamettilaisten keskuudessa. Muutamien minuuttien kuluttua\nilmoitettiin tanssijattarien tulevan. Kuvernööri käski tuomaan heidät\nsisään, ja he ilmestyivät.\n\nKauneudenloiste astui edellä, sitten tuli Umm Djehan Djemilen ja\nTalhemen seuraamana. Nämä olivat kaksi hyvin viehättävää nuorta\ntyttöä, jotka olivat yhtä koristetut kuin emäntänsäkin. Kaikki olivat\npuetut pitkiin pukuihin, jotka suorin laskoksin ulottuivat maahan\nasti. Silkillä ja harsokankaalla välkkyi kultaa ja hopeaa, joka\nylenmäärin upeasti ja tuhlaillen koristi heidän pukujaan. Kaiken\nlisäksi heillä oli kaulaketjut, pitkälle riippuvat korvarenkaat, monet\nrannerenkaat, kultaa ja helyjä; kaikki välkkyi ja kilisi kauniiden\nvartalojen joka liikkeestä. Tästä huolimatta kääntyivät katseet\nvaistomaisesti Umm Djehaniin, ehkäpä siksi, ettei hänessä ollut\nihomaalia tai että hänen koristeensa olivat vakavampia, tai ehkä —\nja se oli epäilemättä todellinen syy — hänen persoonallisuutensa\nvoitokkaan viehätyksen tähden. Ken kerran oli häneen katsahtanut, ei\nvoinut silmiään enää toisaalle kääntää. Hän loi jokaiseen vuorostaan\nkylmän ja välinpitämättömän, miltei röyhkeän ja ärsyttävän katseen,\nja siinä olikin erikoinen viehätys. Sen lisäksi, vaikka hänellä\noli huomattavasti vähemmän kauniit silmät kuin Djemilellä, vaikka\nhäneltä puuttui Talhemen pyöreys eikä hän missään suhteessa voinut\ntarjota sellaista sulojen täyteläisyyttä kuin Kauneudenloiste\ntodella kuninkaallisessa voitonvarmuudessaan, saattoi hän silti\njokaisen hämilleen, eikä kukaan ilman ponnistusta voinut päästä hänen\nlumouksestaan.\n\nEi kukaan eurooppalainen muotilaulajatar tai näyttelijätär olisi\nEuroopassa astunut saliin arvokkaammin, eikä ketään olisi voitu ottaa\nvastaan suuremmin kunnianosoituksin kuin näitä tanssijattaria. He\npuolestaan eivät tervehtineet muita kuin molempia muhamettilaisia\narvohenkilöitä, joihin kaikki, paitsi Umm Djehan, loivat erittäin\nimartelevan, ymmärtävän katseen. Tähän viimemainitut vastasivat\nhienolla hymyilyllä samalla pyyhkäisten partaansa sellaisella tavalla,\njota Richelieunkin herttua olisi pitänyt kunnianaan. Sitten naiset\nlaskeutuivat toisiinsa pusertuen erääseen nurkkaan matolle istumaan ja\nottivat niin täydellisesti huolettoman asennon kuin olisivat täällä\nvain koristuksena.\n\nTällä välin oli heidän jälkeensä ilmestynyt neljä miestä, joihin ei\nkukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota. He kyyristyivät heti toiseen\nnurkkaan tanssijattaria vastapäätä. He olivat soittajia. Yhdellä oli\nkevyt, tar-niminen kitara; toisella oli pitkäkaulainen huilu eli\nkemantja, kolmannella rebab, eräänlainen kielisoitin, neljännellä\ntamburiini, joka välttämättä kuuluu kaikkeen aasialaiseen musiikkiin,\nkoska rytmi on saatava mitä selvimmin kuuluville.\n\nSeura pyysi yksimielisesti aloittamaan tanssin. Kuvernööri\nja poliisipäällikkö ottivat erikoistehtäväkseen esittää\nKauneudenloisteelle tämän yleisen toivomuksen, ja kun hän oli antanut\nkyllin kauan itseään pyytää, kuten sopii arvostaan tietoiselle\ntaiteilijalle, ja sitäpaitsi oli ilmaissut vaatimattomuutensa\nviehättävällä hämillään ololla, nousi hän, astui hitaasti salin\nkeskelle ja antoi soittajille tuskin huomattavan merkin päällään,\njolloin kaikki soittokoneet aloittivat yhtaikaa. Kaikki olivat\nlykänneet tuolinsa kiinni seinään, niin että avara keskiosa jäi ihan\nvapaaksi.\n\nTavattoman pitkäveteisen ja yksitoikkoisen säveleen mukaan, jota\ntamburiinin yksinäiset, kumeat ja terävät lyönnit säestivät, teki\nnyt tanssijatar liikkumatta ollenkaan paikaltaan, kädet vyötäisillä,\nmuutamia liikkeitä päällään ja yläruumiillaan. Hitaasti hän kääntyi\noman akselinsa ympäri. Hän ei katsonut kehenkään, näytti aivan\nvälinpitämättömältä ja hommaansa syventyneeltä. Siten hän herätti\nodotusta nähdä toimintaa, jota ei tullutkaan, ja juuri tämän\npettymyksen tähden kasvoi jännitys joka hetki. Vaikutusta, jonka\nsellainen kiihoitin herättää, voi parhaiten verrata siihen tunteeseen,\njoka meillä on merenrannalla, kun silmä jokaiselta uudelta aallolta\nodottaa, että se voittaisi edelliset, löisi korkeammalle ja kauemmas\nkuin ne, jolloin me yhä uudelleen petettyinä uuden aallon kohistessa\nodotamme turhaan voimakkaampaa kohinaa ja kuitenkin jäämme rannalle\nistumaan; kokonaisia tunteja vierähtää niin, ja kuitenkin meidän on\nvaikea lähteä. Aivan samoin on laita sen tenhon, jota aasialaisten\ntanssijattarien taiteesta syöpyy aisteihimme. Siitä puuttuu täydelleen\nmoninaisuus ja eloisuus, vain harvoin tuo odottamaton liike vähän\nvaihtelua mukanaan, mutta tahdinmukaisesta kiertoliikkeestä lähtee\nsittenkin huumaus, ja sen valtaan henki vihdoin antautuu sallien\ntuudittaa itsensä jonkinlaiseen päihtymykseen, joka vähitellen muuttuu\npuolihorrokseksi.\n\nNyt siirtyi vahva tanssijatar hitaasti paikaltaan pyöreitä käsivarsiaan\nojennellen. Hän ei astunut, hän liukui miltei huomaamattomin liikkein.\nHän läheni katsojia ja herätti hitaasti heidän ohitsensa siirtyessään\njokaisessa miltei tuskallisen jännittynyttä odotusta, että antamalla\njonkin merkin ilmaisisi hänet huomanneensa. Mutta mitään tällaista ei\ntapahtunut. Ainoastaan ollessaan vastapäätä molempia muhamettilaisia\nhän antoi heille hienolla viittauksella uuden, hyvin ymmärretyn merkin\narvonannostaan ja erikoisesta suosiostaan pitentämällä sen ajan,\njolla hän toisia kunnioitti, kaksinkertaiseksi, ja se huomattiin\nhyvin ja otettiin vastaan suurella mielihyvällä, sillä niin tarkoin\nharkitussa tanssissa ilmenivät hienoimmatkin vivahdukset selvästi. Kun\nsoitto lakkasi, ilmaisivat katselijat kaikuvalla kättentaputuksella\ntyytyväisyyttään. Vain Moreno jäi kylmäksi, sillä sellaisista seikoista\nei ensi näkemällä erikoisesti pidä, pikemmin tarvitaan kaikissa maissa\njonkinlaista tottumusta ja perehtymistä olosuhteisiin, jotta voitaisiin\nnauttia sellaisista kansallishuveista. Aivan toisin oli Assanoffin\nlaita, jonka suuri innostus purkautui ihan odottamattomalla tavalla.\n\n\"Herra nähköön\", sanoi hän, \"olen sivistynyt ihminen ja käynyt Pietarin\nkadettikoulua, mutta piru minut vieköön, jos koko Euroopassa on\nmitään, jota voisi likimainkaan verrata nyt näkemäämme näytelmään! Ja\nnyt on jonkun teistä tanssittava minun kanssani lesgiä. Onko kellään\nvielä tippaa verta suonissaan? Vai oletteko kaikki tylstyneitä tai\nvenäläisiä?\"\n\nTataarilainen upseeri, joka kuului jalkaväkeen, nousi heti ja tarttui\nAssanoffin käteen.\n\n\"No, hyvä\", sanoi soturi ylpeästi, \"Murad, Hassan Beyn poika, jos olet\nisäsi poika, näytä mihin pystyt!\"\n\nInsinööri vastasi hänelle kovalla, kylmällä ja samalla kuitenkin\nleimuavalla katseella, jota Moreno ei ollut koskaan ennen nähnyt,\nja pian alkoivat molemmat sotilasviittoihin pukeutuneet tataarit\ntanssia lesgiä. Soittokunta oli yhtynyt siihen innokkaasti sillä\nbarbaarisella sävelmällä, joka tähän tanssiin kuuluu. Siinä ei ollut\nmitään laahustavaa tai nukuttavaa. Murad, Hassanin poika, ei ollut enää\npäihtynyt: hän näytti ruhtinaan pojalta, niin, miltei itse ruhtinaalta.\nHäntä olisi voinut luulla vanhan mongolilaisen Kublaikanin soturiksi.\n\nTamburiini kilisi ja jymisi, kuin olisi tahtonut tulisessa vimmassa\nkiihoittaa sodankauhuihin ja valloituksiin. Läsnäolijat, paitsi\nespanjalainen, olivat viinin ja paloviinan lumoissa eivätkä olleet\nkuulleet Assanoffin sanoja, vielä vähemmin ymmärtäneet, mikä\nintohimo niistä huokui. Ainoastaan sen he ymmärsivät tästä varmaan\nhyvin harvinaisesta välikohtauksesta, että insinööri tanssi aivan\nerinomaisesti lesgiä, ja niin näyteltiin valloittajien silmäin edessä\ntaistelua, murhaa ja verta ja myöskin kapinaa, eikä venäläisten\npäähän edes pälkähtänyt sitä vähääkään käsittää, puhumattakaan siitä,\nettä olisivat tämän tanssin merkitystä pelänneet. Vain Morenoa\nhämmästyttivät Assanoffin muuttuneet ilmeet, ja kun tanssi oli loppunut\nvenäläisten upseerien ilosta tömistäessä jalkojaan ja yleinen huomio\nlukuisten palvelijain tuodessa uusia piippuja, teetä ja paloviinaa\njohtunut muualle, veti hän ystävänsä erääseen huoneen nurkkaan,\nsattumalta siihen, jossa tanssijattaret olivat seisaallaan katselleet\nlesgiä, ja sanoi puoliääneen:\n\n\"Oletko hullu? Mitä merkitsee se ilve, jota äsken esitit? Kuinka voit\nsillä tavoin näytellä itseäsi? Etkö voi ilmaista kotiseudunrakkauttasi\nmuutoin kuin tuollaisilla vinkuroimisilla?\"\n\n\"Vaikene\", vastasi Assanoff jyrkästi, \"sinä et tiedä, mitä puhut!\nSellaisia asioita sinä et ymmärrä! Niin kyllä, minä olen pelkuri, kehno\nmies, mutta kurjin ihminen koko maailmassa on tuo kunniaton lurjus\nDjemiloff, jonka kanssa äsken tanssin, sillä vaikka hän tanssiikin kuin\noikea mies, on hän sittenkin rappiolla! Mutta katsohan, on kuitenkin\nhetkiä, jolloin tuntee sydämen paisuvan, niin viheliäinen kuin se\nlieneekin, eikä se päivä vielä ole tullut, jolloin tataari näkee\nmaansa tyttärien tanssivan, ellei samalla verisiä kyyneliä kihoa hänen\nsilmäluomiinsa.\"\n\nEhkäpä kihosikin tosiaan siellä, missä Assanoff tarkoitti, verisiä\nkyyneleitä — mutta kuka voi sen tietää? Niin paljon on kuitenkin\nvarmaa, että hänellä valui suuria karpaloita poskia pitkin. Hän kuivasi\nne kiireesti toisella kädellään, ennenkuin niitä huomattaisiin, ja\ntunsi samalla, että toiseen käteen tartuttiin. Hän kääntyi ja huomasi\nUmm Djehanin. Tämä kuiskasi hänelle hätäisesti ranskaksi:\n\n\"Tänä yönä! Kaksi tuntia ennen destehiä! Minun ovellani! Älkää\nkoputtako!\"\n\nHän poistui heti. Kun Assanoff sai nämä sanat sellaiselta kauniilta\ntytöltä, jota tähän asti oli pidetty aivan tunteettomana ja\nkokonaan voittamattomana, — jossa ruumiillistui kaupungin kaikkien\ntanssijattarien maine, juuri siksi, että hän oli hyvin vähän\ntaipuvainen kykyään näyttämään, palauttivat ne hänet taas yhdellä\niskulla sivistyksen piiriin, jonka hän oli joku minuutti sitten\nnäyttänyt kokonaan unohtaneen, ja pistäen kätensä Morenon kainaloon hän\nveti tämän muutamia askeleita syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Hemmetti, minäpä olen onnen poika! Minulla on lemmenkohtaus!\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Hienoimman kanssa, mitä voit ajatella! Huomenna kerron sinulle kaikki.\nMutta huomaa, nyt en enää ryyppää!\"\n\n\"Hyvä on, mutta näytät ilman sitäkin tänä iltana jo kyllin olevan\npäästäsi pyörällä!\"\n\n\"Pään, sydämen, tajun ja järjenkin puolesta! Hieno juttu, hieno juttu!\nTeenpä siitä tyttösestä palvelijan itselleni! Vien hänet Bakuun ja\nsiellä annamme taidenäytäntöjä! Mutta hiljaa! Huomisaamuun meidän on\noltava vaiti kuin trubaduurien.\"\n\nUusi lukemattomien maljojen juominen liitossa Kauneudenloisteen,\nDjemilen ja Talhemen säteileväin silmäin kanssa — Umm Djehan näet pysyi\nsyrjässä molempain vakavain muhamettilaisten turvassa, joka osoittautui\nhyvin tehokkaaksi, vaikka ei siltä näyttänyt — edelleen kauhea\nmelu, tanssit, jotka alkoivat jälleen ja kestivät muutamia tunteja,\nkaikki tämän iltaman nautinnot saivat lopulta aikaan sen, mitä oli\nodotettavissa. Kuvernööri kannettiin sänkyyn, poliisipäällikkö pääsi\nomaansa neljän miehen hartioilla kannettuna; toinen puoli upseereja\njäi taistelutantereelle makaamaan, toinen peitti ylevillä, joskin\nvoitetuilla ruumiillaan katuja. Kolme tanssijatarta palasi kotiinsa tai\nehkä ei, sillä ei voi oikein tietää, miten sen asian laita oli. Umm\nDjehan pääsi joka tapauksessa yhteiseen kotiin ilman heitä molempien\nvasta saamiensa ystäväin turvissa, jotka jätettyään hänelle hyvästi\nvielä syvimmästä sydämestään kirosivat kurjia kristittyjä — sikoja,\njoita heidän oli järkisyistä pakko säästää. Mitä Assanoffiin tulee,\nniin hän vei Morenon heidän yhteiseen asuntoonsa, majataloon.\n\n\n\n\nV\n\nTATAARIEN KUNNIA\n\n\nHuomattuaan, että lemmenkohtauksen hetki oli suunnilleen tullut,\nAssanoff lähti kiireesti sinne ja asettui tanssijattaren ovelle\nantamatta muuten mitään elonmerkkiä, kuten Umm Djehan oli käskenyt.\n\nKatu oli yksinäinen ja äänetön, yö synkkä. Aamuruskoon oli vielä\nkolmisen tuntia. Oltiin syyskuun alussa. Koko päivän oli satanut, ja\nsentähden ei ollut lämmin. Odotus ei kestänyt kauan. Assanoff, joka oli\npelkkänä korvana, kuuli askeleita talosta. Ovi avautui hiljaa, ja ääni\nkysyi kuiskaten:\n\n\"Oletteko siellä?\"\n\nAssanoff pisti sisään kätensä ovenrakosesta, tarttui käteen, joka\nhänelle ojennettiin, ja vastasi:\n\n\"Olen. Miksen sitten olisi täällä? Olenko minä mikään aasi?\"\n\nUmm Djehan veti upseerin sisään ja sulki oven yhtä meluttomasti kuin\noli sen avannutkin. Sitten hän astui vieraansa edellä nopeasti talon\nkeskipihan yli ja sieltä hänen kanssaan pääsaliin. Siellä oli sohvia\npitkin seiniä, muutamia tuoleja ja pöytä, jolla paloi lamppu.\n\nUmm Djehan kääntyi upseeriin päin ja katsoi häntä niin julkeasti\nsilmiin, että mies vaistomaisesti astui askelen taaksepäin, ja katseli\ntyttöä hämmästyen. Tämä oli riisunut tanssijatarpukunsa ja oli nyt\nulkoasultaan kuin dagestanilainen aatelisnainen, vyössään pari\npistoolia ja puukko. Oliko sattuma vai tarkoitus, mutta hänen kätensä\ntavoitti kerran asetta. Käskevin ilmein hän osoitti Assanoffille\nistuimen ja istuutui itse muutamien askelien päässä olevalle\nsohvalle. Hän piteli kädessään rukousnauhaa, jolla ensi kertaa häneen\npersoonallisesti tarinassamme tutustuessamme oli suorittanut istiharan\nmenot. Seuraavan kertomuksen aikana hän useasti hypisteli korallihelmiä\nja antoi niiden liukua edestakaisin sormissaan.\n\n\"Ole tervetullut, Murad! Jo neljä vuotta olen lakkaamatta kysynyt\nrukousnauhaltani, näenkö sinua enää. Tänään se on vastannut\nmyöntävästi. Sentähden tulin kuvernöörin juhlaan, ja sinä olit siellä!\"\n\n\"Kun sinä otat minut vastaan tällä tavalla, niin en oikein tiedä mitä\ntäällä teen.\"\n\n\"Sen tulet pian ymmärtämään, tätini poika.\"\n\n\"Mitä tämä oikeastaan merkitsee?\"\n\n\"Olin neljän vuoden vanha ja sinä kahdentoista, sen muistan vielä,\nvaikka sinä olet unohtanut! Oi, veriveljeni, henkisukulaiseni\",\nhuudahti hän äkkiä intohimoisesti ja ojensi nuorta miestä kohti\nvärisevät kätensä, \"etkö sinä näekään unissasi aul’iamme, kyläämme,\ntaivaan sineen suoraan kohoavalla vuorenhuipulla ja pilviä syvällä alla\npuiden ja kivien peittämissä laaksoissa? Etkö näe sitä pesää, josta\npolveudumme, korkealla yläpuolella tasankojen, yläpuolella tavallisten\nvuorien, yläpuolella orjamaisten ihmisten, kotkanpesien välissä,\nJumalan vapaassa ilmassa? Sinä et näe niitä enää, suojamuurejamme,\ntornejamme rotkojemme äyräillä, linnoituksiamme, jotka penkereittäin\nkohoavat toinen toisensa yläpuolelle, kaikkia noita uskollisia\nvartijoita, jotka luukuista ahnaasti tähyilevät kaukaista vihollista?\nJa tasaisia kattoja, joilla kesäisin nukuimme, ahtaita katuja, Kassim\nBeyn taloa omaamme vastapäätä ja Arslan Beyn majaa sen edessä ja\nSelimiä ja Muridia, leikkitovereitasi, jotka ovat veriinsä kuolleet,\nja minun tovereitani Aishaa, Lulua, Periä, pikku Subeidea, jota hänen\näitinsä vielä kantoi käsivarrellaan? Niin, kurja pelkuri! Sotamiehet\nsyöksivät heidät kaikki liekkeihin, ja aul paloi tuhaksi heidän\npäälleen!\"\n\nAssanoff alkoi tuntea tilansa erikoisen epämiellyttäväksi. Hänen\notsallaan helmeili hikipisaroita. Koneellisesti hän pani kädet\npolvilleen ja piti niitä lujasti puristettuina, mutta ei sanonut\nsanaakaan. Umm Djehan jatkoi hillityllä äänellä:\n\n\"Et siis koskaan näe siitä yöstä unta? Panet maata ja nukahdat ja lojut\nkaiketi kuin laiska lihamöhkäle aamuun asti tai ehkäpä puolipäivään\najattelematta mitään! Ja lopulta ehkä teetkin siinä oikein! Sinun\nkoko elämäsihän on vain kuolemaa! Et muistele mitään, et mitään\nmennyttä? Enosi, isäni, minun isäni — tiedäthän? Et, sinä et tiedä\nmitään! No, minä sanon sinulle: minun isäni siis, Elam Bey, hirtettiin\npuuhun karavaanipolun vasemmalle puolelle; sinun isäsi, minun setäni,\nnaulattiin pistimellä kotioveensa. Sitä et kai enää muista? Tosin olit\nvasta kaksitoista-vuotias, mutta minä olin vain neljän vanha enkä ole\nsiitä mitään unohtanut! Ei, en ole, en, sanon sinulle, en vähintäkään,\nen pienintäkään seikkaa. Erään sotilaan kuljettaessa minua ohitse\nroikkui enosi puussa niinkuin tuo takki tuolla seinällä takanasi\nroikkuu naulassa!\"\n\nKylmät väreet kiitivät läpi Assanoffin luiden ja ytimien. Hän luuli\ntuntevansa isänsä ja enonsa sätkyttelevät jalat hartioillaan, mutta ei\nsanonut sanaakaan.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi Umm Djehan, \"korjattiin sinut ja pari muuta\nnuorukaista, jotka sattumalta olivat pelastuneet tulelta ja miekalta.\nSinut lähetettiin kadettikouluun Pietariin kasvatettavaksi, kuten\nsanotaan! Sinulta riistettiin muisti, sinulta riistettiin sydän,\nsinulta riistettiin usko eikä vaivauduttu sinulle antamaan uutta; mutta\nsen sijaan opetettiin sinut perusteellisesti juomaan, ja nyt sinut\njälleen tavatessani sinulla on piirteet, jotka kohtuuttomuus on varhain\nkuihduttanut, sinisuoniset posket — mutta oletko mies? Et, vaan rahjus!\nSen tiedät itsekin!\"\n\nTällä tavoin tytön ja ennen kaikkea niiden kuvien, liiankin\nuskollisten, koristelemattomain ja todellisten kuvien lannistamana\nja nöyryyttämänä, jotka tyttö oli loihtinut esiin, Assanoff koetti\npuolustautua.\n\n\"Olen kuitenkin jotakin oppinut\", mutisi hän, \"osaan sotilasammattini,\neikä kukaan ole voinut syyttää minua pelkuriksi. En häpäise sukuani,\nminussa on kunnian synnynnäistä!\"\n\n\"Kunnia? Sinussa!\" huudahti Umm Djehan ihan villin raivon vallassa,\n\"niin voit lörpötellä kaltaisillesi! Mutta älä luule, että voit\nminuun tehota niin korkealentoisilla sanoilla. Eikö minuakin ole\nkasvatettu ryssien seassa? Kunnia! Se merkitsee, että vaatii uskomaan,\nkun valehtelee, tahtoo käydä kunnon ihmisestä ollessaan lurjus,\nrehellisestä pelatessaan petollisesti. Jos sitten joutuu riitaan\nkaltaisensa narrin kanssa, niin taistelee hänen kanssaan kunnon miehenä\nja saa siinä mahdollisesti surmansa, jos sattumalta kerran ei olekaan\nväärässä. Sitä nimitetään kunniaksi. Jos sinulla tosiaankin sitä on,\ntätini poika, niin voit pitää itseäsi täydellisenä eurooppalaisena,\nlurjuksena ja kavaltajana, ryövärinä ja murhaajana, jolla ei ole uskoa,\nvanhurskautta eikä Jumalaa, — sikana, joka on jokaisesta mahdollisesta\nhumalasta juopunut ja rypee kaikissa paheiden likalätäköissä.\"\n\nTämän hyökkäyksen myrkyllisyys näytti Assanoffista kuohuvan yli\nrajojen, ja niin hän jälleen pääsi vähän pitämään puoliaan.\n\n\"Joka tahtoo todistaa liian paljon, ei todista mitään\", sanoi hän\nkylmästi; \"jättäkäämme riita, olkoon se oikeutettu tai ei. Joka\ntapauksessa on minut tehty sivistyneeksi ihmiseksi minulta sitä\nedeltäpäin kysymättä. Siksi olen tullut, ja sinä minun täytyy myös\npysyä. Et voi minulle todistaa, että mitenkään teen huonosti, vaikka\nelänkin kuin toverini. Muuten — etten salaisi sinulta mitään — olen\nsiihen kaikkeen kyllästynyt. En tiedä miksi, sillä minulta ei puutu\nmitään, ja kuitenkin minulta puuttuu kaikki. Jos minun varalleni\non kuula valettu — niin tulkoon vain! Jos kuolen viinaan — olkoon\nmenneeksi. Muuten minulla ei ole mitään toivomuksia... Niin, Umm\nDjehan, olen iloinen sinut nähdessäni. Mutta minkätähden et jäänyt\nkenraalittaren luo? Hänen kotinsa oli toki tätä parempi!\"\n\n\"Senkin akka\", vastasi tanssijatar vihoissaan ja halveksuen, \"senkin\nakka, hän on ollut kyllin julkea monet kerrat, vieläpä minun\nläsnäollessani selittääkseen, että hän tahtoi korvata äitini! Hän on\nmonesti ja yhä uudestaan läsnäollessani sanonut, että lesgit ovat vain\nvillejä, ja kun eräänä päivänä vastasin, että vereni on puhtaampaa\nkuin hänen verensä, nauroi hän. Senkin akka, hän otti minua kerran\nkäsipuolesta ja työnsi huoneesta ulos kuin palvelustytön, koska liian\npienenä olin noussut nojatuoliin ulottuakseni heittämään alas hänen\nepäjumalankuvansa. Muuten tiedät varsin hyvin, että juuri hänen\nmiehensä johti joukkoja vuoristokyläämme vastaan.\"\n\nHetken oli Umm Djehan vaiti. Sitten hän äkkiä huudahti:\n\n\"Odotin vain sitä aikaa, jolloin olisin kyllin vahva! Kuusi kuukautta\nvain lisää — ja minä olisin tappanut hänen molemmat tyttärensä!\"\n\n\"Ilmeisesti et kaunistele liikaa\", sanoi Assanoff nauraen. \"Onneksi on\ntarkoituksesi havaittu ja ajoissa ajettu sinut tiehesi!\"\n\nHän sanoi nämä sanat kevyesti, mikä oli ilmeisenä vastakohtana\nedelläolleeseen. Umm Djehan katseli häntä hetken tavuakaan\nkadottamatta, ojensi sitten kätensä sohvalle, otti tar'in,\ntataarilaisen mandoliinin, joka oli siellä sattumalta, ja alkoi sitä\nviritellä. Vähitellen, aivan kuin tarkoituksetta, hän alkoi soittaa ja\nlaulaa. Hänen äänensä oli tavattoman suloinen ja erittäin vaikuttava.\nEnsin hän lauloi ihan hiljaa, niin että tuskin kuului. Aluksi oli\nkuulevinaan vain yksityisiä akordeja, vain säveleitä, joilla ikäänkuin\nei ollut mitään sen enempää tarkoitusta. Mutta huomaamatta sukeutui\nnäistä häälyvistä soinnuista määrätty sävelmä, niinkuin tiheästä\nusvasta muodostuu eteerinen haamu, joka vähitellen käy selvemmäksi ja\nlopulta on aivan ilmeinen. Vastustamattoman liikutuksen, jännittyneen\nodotuksen ja voimakkaiden muistojen valtaamana Assanoff kohotti päätään\nja kuunteli. Niin, silminnähtävästi hän kuunteli korvillaan, koko\nmielellään, koko sydämellään, koko sielullaan.\n\nPian liittyi lauluun sanoja. Se oli lesgiläinen runo, juuri se laulu,\njota heimon tyttäret useimmin ja mieluimmiten lauloivat Assanoffin\nollessa lapsena. Tavaton vaikutus, valtava lumous, jonka sellainen\nlaulu yleensä tekee ihmiseen, jos hän on vuoristolaisasukkaana kasvanut\npienen piirin keskuudessa, on kyllin tunnettu; missä huvitukset\novat harvinaisia, tekee tällaisten muistaminen sitä valtavamman ja\nkestävämmän vaikutuksen mielikuvitukseen. Niinpä on sveitsiläisillä\npaimenhuhuilunsa ja skotlantilaisilla säkkipillin äänet. Assanoff tunsi\nolevansa samanlaisen voiman lumoissa.\n\nHänen syntymäseutunsa oli jotenkin lähellä Bakua, keskellä mitä\nharvinaisinta ja suurenmoisinta harjanneryhmää. Joukko äkkijyrkkiä\nvuorenhuippuja, joita eroittavat kauas toisistaan syvät laaksot,\nkohoaa kapealta perustalta yli lumirajan. Näiden jättiläishuippujen\npienillä kalliotasoilla, joista etäämmällä ollen voisi vannoa, että\nvain kotkat voivat niillä pesiä, on kyliä, jotka ovat niihin asettuneet\nja takertuneet kiinni miten parhaiten ovat voineet: nämä ovat niiden\npelottavien miesten auleja, jotka eivät koskaan ole tunteneet muuta\nkuin taistelua, ryöstöä ja hävitystä. Siellä on lesgeillä, aina\nvalppailla, milloin saaliinhimoisilla, milloin hyökkäystä vainuavilla,\nkauas näkevillä ja kaikkea valvovilla lesgeillä olinpaikkansa.\n\nUmm Djehanin laulu loihti Assanoffin järkytettyyn sieluun muiston\nesi-isien vuoristokylästä mitä vaikuttavimman eloisaksi. Kaikki hän\nnäki jälleen, kaikki, mitä oli unohtanut tai luullut unohtaneensa.\nKaikki! Vahvasti varustetun ulkomuurin, rotkot, joiden kolkkoihin\nsyvyyksiin hänen lapsensilmänsä oli hillittömän uteliaasti\nkurkistellut; kadun, auringonpolttamat tai lumenpeittämät pengermät,\ntalot, kotinsa, kamarinsa, isänsä, äitinsä, sukulaisensa, ystävänsä,\nvihollisensa — ei ollut mitään, jota hän ei olisi jälleen nähnyt!\nSanat, joita Umm Djehan lausui, loppusoinnut, joita hän punoi,\niskivät häneen kuin kotkankynnet ja veivät hänet vuorenrotkoihin,\näkkijyrkille poluille, missä hän usein pensaikkoon kätkeytyneenä\nvakoili venäläisten joukko-osastojen kulkua isälleen ilmoittaakseen.\nLesgiläiset aatelispojat ovat nimittäin rohkeita ja kekseliäitä\nsotureita lapsuudestaan. Mahtava lumous täytti ulkopuolisesi\nsivistyneen raakalaisen sielun. Hänen käytöksensä oli eurooppalainen,\nhänen paheensa venäläisiä ja ranskalaisia; mutta hänen luonteensa syvä\npohja, hänen vaistonsa, hänen ominaisuutensa, lahjansa ja hyveensä,\nkaikki olivat tataarilaisia, niinkuin paras osa hänen vertaan.\n\nKuinka kävi Muradin, Hassanin pojan, hänen keisarillisen majesteettinsa\npalveluksessa olevan insinööriupseerin, kadettikoulun entisen kasvatin,\nsen kokeissa palkinnon saaneen, kun hänen naisserkkunsa keskeyttämättä\nlauluaan ja tarilla soittamistaan nousi seisaalleen ja alkoi esittää\nhidasta, voimakastahtista tanssia yli huoneen lattian? Hän hypähti\ntuoliltaan, heittäytyi erääseen loukkoon maahan, painoi pään käsiinsä,\njotka suonenvedontapaisesti upotti tukkaansa, ja seurasi kyynelten\nhämärtäessä silmiä tuskallisen intohimoisesti tanssin liikkeitä\nniinkuin oli tehnyt Furugh el Hösnetin luona, vain tavattoman paljon\ntuskallisemmin ja varmaan tavattoman paljon intohimoisemmin. Varmaa\non myös, että Umm Djehan tanssi ihan toisin kuin opettajattarensa!\nHänen askeleensa olivat ilmeikkäämpää, hänen liikkeensä, vaikka ne\nolivatkin pidättyvämpiä, vaikuttivat sitä enemmän. Se oli vuoristokylän\ntanssia, se oli sen laulua. Tytön koko persoonallisuudesta lähti kuin\nsähkövirta, joka kaikilta puolilta tunkeutui hänen sukulaiseensa.\nYht’äkkiä hän lakkasi, keskeytti laulunsa, heitti soittimen patjoille\nja kyyristyi Assanoffin viereen maahan. Sitten hän kiersi käsivartensa\nmiehen kaulaan ja sanoi:\n\n\"Muistatko sitä?\"\n\nNyyhkytys puistatti Assanoffia kiireestä kantapäähän, tuskanhuutoja\ntunkeutui hänen huuliltaan, hän kätki päänsä serkkunsa rintaa vasten\nja polvien väliin. Säälittävä näky oli katsella isoa miestä niin\ntuskallisessa liikutuksessa.\n\n\"Ajattelet siis sitä?\" jatkoi lesgitär. \"Näethän millaisena olet\nminut jälleen tavannut. Olin eurooppalaisten piikana ja pakenin, olin\nmuhamettilaisten piikana, ja he löivät minua. Minä juoksin metsään ja\nolin kuolla nälkään ja viluun. Nyt olen täällä, mutta tänne en jää...\nymmärrät kai miksi... juuri sinä, sillä miksi olet tullut luokseni?\nNiin, sinä ymmärrät varsin hyvin! Minut tahdotaan myydä kaimakamille\njonnekin Turkinmaalle. Peläten pahempaa ja ettei minua enää sillä\nkiusattaisi, olen suostunut. Minä olen sinun lihaasi, vertasi, pelasta\nminut! Ota minut luoksesi, enoni poika, rakkauteni, onneni, uskollinen\nsieluni, pelasta minut!\"\n\nUmm Djehan tarttui häntä päähän ja suuteli intohimoisesti.\n\n\"Minä pelastan sinut\", vastasi Assanoff vilkkaasti, \"piru minut\nperiköön, ellen sinua pelasta! Sinähän olet minun koko sukuni! Kirotut\nryssät, taivas heidät tuhotkoon! Mutta satakertaisesti maksan heille\ntuskani, jota ovat minulle tuottaneet ja vielä enemmän sinulle!\nKarkaanko sotaväestä?\"\n\n\"Karkaa!\"\n\n\"Lähdemmekö yhdessä vuoristoon ja liitymme kapinallisiin heimoihin?\"\n\n\"Niin juuri!\"\n\n\"Kunniani kautta, en huoli vähemmästä! Ja sen pitää tapahtua heti,\nhuomenna tai mieluummin jo tänään, sillä aamu alkaa jo ruskottaa!\nMeistä tulee jälleen, mitä oikeastaan olemme, lesgejä ja vapaita! Minä\nvien sinut kotiin, enoni tytär, sinut on pelastettava ja minut myös!\nKerta kaikkiaan olen tataari ja pysyn sinä. Mitä yhteistä on Muradin,\nHassanin pojan, ja kaikkien näiden muukalaisten välillä. Tiedänhän\nminkä arvoisia he ovat! Oletko lukenut Gogolia? Siinä vasta kirjailija!\nHän antaa heille mitä ansaitsevat, senkin roistot!\"\n\nHypättyään pystyyn hän harppasi pitkin askelin edestakaisin kuin\nmielipuoli. Sitten hän jäi seisomaan Umm Djehanin eteen, katsoi häneen\nkiinteästi, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:\n\n\"Olet tosiaan aika kaunis, rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja nain\nsinut kunniani kautta! Häissämme on meillä ryssänpäitä pöydällä, eikö\nniin?\"\n\n\"Tietysti, ja joka päästä tuhat suudelmaa!\"\n\n\"Osaatko ranskaa?\"\n\n\"Osaan.\"\n\n\"Sen parempi, sittehän voimme silloin tällöin sitä puhella ajankuluksi.\"\n\n\"Murad, Hassan Beyn poika, mikä häpeä! Unohda nuo häpeälliset asiat\nainiaaksi!\"\n\n\"Olet oikeassa, olen tataari enkä mitään muuta, enkä halua muuta\nollakaan, ja tuhansiin kappaleisiin saa minut lyödä, ellei lapsistamme\ntule kelpo muhamettilaisia! Mutta sanoja on jo kylliksi! Nyt ei ole\nsiis enää muuta tehtävää kuin että jätän sinut, sillä päivä koittaa.\nTule päivällisaikaan tapaamaan minua majatalossa. Siellä puen sinut\nkäskyläisekseni. Kello yksi lähdemme suurilla tataarilaiskärryillä,\njotka vuokraan. Matka käy nopeasti. Kuuden penikulman päässä täältä\npoikkeamme tieltä, ja sitten hyvää yötä! Ryssät eivät saa sinua enää\nnähdä täällä, enkä minä tule muuten heidän näkyviinsä kuin sapeli\nkädessä!\"\n\nUmm Djehan syöksyi hänen syliinsä. He suutelivat toisiansa, ja Assanoff\nlähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyään kadulle hän oli yhtä ihastunut itseensä kuin\nsuunnitelmiinsakin ja tavattoman rakastunut naisserkkuunsa, jota piti\njumaloimisen arvoisena. Valitettavasti hän oli unohtanut kokonaan\nmatkatoverinsa, tottumaton kun oli koskaan samaan aikaan pitämään\nenempää kuin yhtä asiaa mielessään: kun hän oli määrännyt Umm\nDjehanille majatalon kohtauspaikaksi, ei hän vähintäkään ajatellut,\nettä Moreno odotti häntä siellä.\n\nNyt se yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä.\n\n\"Hiisi vie\", huudahti hän, \"sellainen tyhmyys!\"\n\nMutta hän ei murehtinut kauan, siihen hän ei ollut tottunut, enempää\nkuin harkitsemaankaan.\n\n\"Minäpä kerron kaikki Morenolle. Hän on itsekin ollut osallisena\nsalaliitossa ja tietää mitä se on. Vähääkään häiritsemättä hän\npikemminkin auttaa minua.\"\n\nAstuttuaan saliin, jossa espanjalainen nukkui nahkavuoteellaan, hän\nherätti ystävänsä ilman muuta.\n\n\"Katsos vain!\" sanoi hän, \"kuka on sinulle myynyt tämän suurenmoisen\nmakuusijan? Enhän ole vielä koskaan nähnyt sitä.\"\n\n\"Varmasti olet nähnyt sen. Ostin sen Tiflisissä erään maanmieheni\nhyvällä avulla. Muistathan, kuinka oppineesti ja suureksi\nhämmästyksekseni selitit, että kaikki Kaukaasian juutalaiset ovat\nespanjalaista alkuperää. Arvelen kuitenkin, ettet näin varhain herätä\nminua eilisen kaltaisen aterian ja juhlan jälkeen vain kuulusteluksesi\nminulta Filip II:sen vainoja, joiden vuoksi juutalaiset pakenivat\nSalonikiin ulottaen sieltä tänne asti tuntosarvensa.\"\n\n\"En, en millään muotoa, anna anteeksi, että olen vähän sekaisin. Luotan\nkokonaan sinun uskollisuuteesi. Umm Djehan on minun serkkuni. Olen\npäättänyt naida hänet. Pakenen hänen kanssaan vuoristoon. Lyhyesti,\nkarkaan joukosta ja julistan ryssille sodan.\"\n\nDon Juan hypähti vuoteeltaan hämmästyneenä.\n\n\"Oletko hullu?\" sanoi hän toverilleen.\n\n\"Olen ollut hullu koko elämäni ajan ja toivon, että sellaiseksi jäänkin\nviimeiseen hengenvetooni. Tänä hetkenä ajattelen kuitenkin tehdä\njaloimman, ritarillisimman ja ylevimmän työn, mitä voi ajatella, ja\nluulenpa, ettet ainakaan sinä tahdo minua siitä vieroittaa.\"\n\n\"Miksi niin, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Koska itse olet tehnyt juuri samoin ja minä saan juuri sitä seikkaa\nkiittää kunniasta, että olen ystäväsi.\"\n\n\"Mene tiehesi! En näe tässä vähintäkään yhtäläisyyttä! Olen\nyhtynyt salaliittoon, koska toverini niin tekivät, enkä ole heistä\nluopunut; sitäpaitsi oli kysymyksessä ruhtinas, joka oli laillinen\nhallitsijani. Se, mitä sinä aiot panna täytäntöön, ei ole muuta kuin\nmaantierosvoutta. Haluat kadota rosvojen kanssa, jokin sirkustyttö\nmukanasi — suo anteeksi, että sanon sen sinulle suoraan. Ylhäisestä\nja rakastettavasta miehestä, joka olet, loistavasta upseerista, joka\nnäyttää kuin luodulta saamaan salongeissa osakseen erikoista huomiota,\naiot muuttua jonkinlaiseksi kömpelöksi villi-ihmiseksi, jolle voi olla\njuuri parahiksi, että hänet ammutaan ensimmäisessä sopivassa metsikössä\nkuoliaaksi.\"\n\n\"Unohdat, että isänikin oli tuollainen kömpelö villi-ihminen, ja että\nhänetkin ammuttiin, juuri kuten sanot.\"\n\n\"Rakas ystävä raukkani, mitään en halua vähemmän kuin sinua loukata,\nmutta jos kerran isäsi on saanut tuollaisen, varmaankin hyvin vähän\nkadehdittavan lopun, niin ei sinun tarvitse ehdoin tahdoin syöksyä\nsamaan. Kuulehan, Assanoff, puhukaamme järkevästi, jos käy laatuun!\nIsäsi oli villi-ihminen, eikö niin? Hyvä, mutta sinä puolestasi et ole.\nMitä pahaa siinä on? Ihmiset eivät voi kuitenkaan polvesta polveen olla\nihan samanlaisia. Saanko sanoa, miltä minusta näytät?\"\n\n\"Puhu suusi puhtaaksi.\"\n\n\"Voisin nauraa sinulle, sillä jos jatkat tähän tapaan, niin olet\nyksinkertaisesti naurettava.\"\n\nInsinööri punastui kovasti. Naurettavuuden pelko sai hänet aivan\nhämilleen. Hän piti kuitenkin puoliaan:\n\n\"Rakas ystävä, Umm Djehan tulee pian tänne. Ymmärräthän, etten voi\nhäntä enää lähettää kotiin. Aiotko muuten pettää minut? Jos olen\nnaurettava, niin olen — viini on kaadettu maljoihin, se on nyt juotava.\"\n\nSitten hän istuutui, alkoi vihellellä ja kaatoi itselleen lasillisen\npaloviinaa esillä olevasta pullosta.\n\nMoreno huomasi, ettei hän saanut loukata Assanoffia. Hän lakkasi siis\nväittelemästä ja puuhaili miltei sanaa sanomatta pukeutumishommissa.\nAssanoffkaan puolestaan ei ollut erikoisesti puhetuulella ja keskeytti\nunelmoimisensa vain silloin tällöin jollakin merkityksettömällä,\nsivumennen lausutulla sanalla. Hän oli tullut hyvin hämilleen. Ystävän\nvastaväitteet tekivät neuvottomaksi, ja sitäpaitsi hän huomasi nyt\npään ollessa kylmänä, etteivät hänen suunnitelmansa olleetkaan niin\nhelposti toimeen pantavia, tai pikemmin ettei toimeenpano ollutkaan\nenää niin toivottava kuin näytti haltioitumisen ja liikutuksen hetkenä;\nja sitten: Umm Djehan oli tehnyt häneen mitä voimakkaimman vaikutuksen,\nosaksi sukulaisuuden, vielä enemmän kauneuden ja ennen kaikkea\nomituisen persoonallisuutensa nojalla, mutta mennä hänen kanssaan\nnaimisiin! Rehellisesti tunnustaen tyttö oli hänen mielestään hyvin\ntakapajulla, niin taitava kuin hän lieneekin ollut ranskankielessä.\n\nOikeastaan olikin asia niin, ettei Assanoff parka ollut venäläinen,\nei villi-ihminen eikä sivistynyt eurooppalainen, vaan hieman näitä\nkaikkia. Ne surkuteltavat olennot, joita vaiheaikain ja rajamaiden\nelämä tuolla tavoin kehittää harhaan, ovat hyvin epätäydellisiä\nja viheliäisiä ja näyttävät enemmän määrätyiltä paheisiin ja\nonnettomuuteen kuin hyveisiin ja onneen. Virkistyäkseen ajatuksiaan ja\nkeksiäkseen jonkin keinon hän alkoi juoda, ja muutamien lasillisten\njälkeen välähti hänen mieleensä muuan tapa selviytyä hetken suurimmasta\nvaikeudesta, Umm Djehanin lähestyvästä tulosta. Keino oli hyvin\nyksinkertainen. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hän, Morenon\nkääntäessä selkänsä, otti lakkinsa ja jätti uskollisen ystävänsä\ntehtäväksi selittää parhaan kykynsä mukaan kaikki tuolle serkulle,\njosta äsken niin äkkiä oli tullut matkakumppani, toveri ja morsian.\n\n\n\n\nVI\n\nTANSSIJATTAREN KOHTALO\n\n\nKellon lyödessä kaksitoista päivällä oli Umm Djehan jo suuremmitta\nvaikeuksitta päässyt asunnostaan, kun tanssijattaret, sallimuksen\navulla kotiin palanneina, eivät tietäneet mitään kiireellisempää ja\nvälttämättömämpää tehtävää kuin tyydyttää levontarpeensa ja paneutua\nmaata. Kulkien syrjäkatuja oli Umm Djehan tataarilaisten naisten tapaan\nverhottuna saapunut majataloon ja hiljaa koputtanut ulko-ovelle.\nAssanoffin käskyläinen avasi hänelle. Nopeasti ja sanaa sanomatta hän\nlivahti sotamiehen ohitse, joka luullen upseerien odottavan naista ei\nkatsonut olevan aihetta häneltä mitään kysyä. Niin tuli tanssijatar\nsaliin, jossa Moreno oli juuri lukitsemassa matkalaukkuaan noin tunnin\nperästä tapahtuvan lähdön varalta.\n\nKuullessaan askelia Moreno kohotti katseensa, huomasi tytön ja etsi\nvaistomaisesti silmillään Assanoffia. Hämillä olemiseen ei Umm Djehan\njättänyt hänelle ollenkaan aikaa.\n\n\"Herra\", sanoi Umm Djehan hänelle, \"tulen tänne tapaamaan luutnantti\nAssanoffia. Hän lienee sanonut teille, että minä olen hänen serkkunsa,\nja koska hän epäilemättä on luottavainen sielu, on hän varmasti\nlisännyt, että olen hänen morsiamensa. Hän näyttää olevan poissa.\nSallinette minun siis odottaa häntä.\"\n\n\"Neiti\", vastasi Moreno kylmästi, tarjoten kuitenkin tulijalle tuolin,\n\"olette oikeassa, Assanoff on tosiaankin luottavainen, tiedän, että\nolette hänen serkkunsa, tai ainakin, että hän teitä siksi luulee. Mitä\ntaas teidän morsiusarvoonne tulee ja kaikkiin sen seurauksiin, joista\nette puhu, ei niissä vielä olla niin pitkällä, ja minun on pyydettävä\nteitä muuttamaan suunnitelmanne.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Saattaisitte Assanoffin turmioon ja sitäpaitsi teillä ei edes olisi\nhyötyä siitä.\"\n\nUmm Djehanin ilme muuttui vihamieliseksi.\n\n\"Kuka siis sanoo teille, että etsin siinä omaa etuani? Onko Assanoff\nantanut tehtäväksenne puhua minulle tällä tavoin?\"\n\nMoreno tunsi, ettei hän saanut antaa kiihkon johtaa itseään harhaan.\nHän keskeytti sentähden tämän pistotavan, miekkailijain kieltä\nkäyttääksemme, ja etsi toisen hyökkäyskohdan.\n\n\"Nähkääs, hyvä neiti, te ette ole mikään jokapäiväinen henkilö, eikä\nteitä tarvitse kauan katsella lukeakseen piirteistänne koko sielunne.\nRakastatteko Assanoffia?\"\n\n\"En vähääkään.\"\n\nTytön silmistä loisti halveksumista. \"Mitä siis tahdotte hänestä?\"\n\n\"Miehen. Hän on akka, pelkuri, juopporatti. Hän uskoo kaikki mitä\nhänelle sanotaan, ja minä voin saada hänet mihin tahansa. Kuinka siis\nvoisin rakastaa? Mutta hän on minun enoni poika, ainoa sukulainen,\njoka minulle on jäänyt. En voi enää sietää, että hän käyttäytyy\nala-arvoisesti. Hänen on otettava minut luokseen, vaimokseen.\nKenen kanssa menisin naimisiin, ellen hänen? Minä vieroitan hänet\nhäpeällisestä elämäntavastaan, palvelen ja suojelen häntä, ja jos hän\nkaatuu, niin hän kaatuu urhona taistelussa kotinsa vihollisia vastaan,\nja minä kostan hänen puolestaan.\"\n\nMoreno oli melkoisesti ihmeissään. Hänellä oli sukulaisia Barcelonan\nvuoristossa, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt toimintatarmoltaan tämän\nsiron tytön vertaista katalonialaista naista tai miestä. Jos hän olisi\nhalunnut löytää Umm Djehanille sopivan vastineen, olisi hänen tarvinnut\npalata almogavarien aikoihin. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa etsiä\nniin kaukaa.\n\n\"Pyydän, hyvä neiti, älkää olko niin kiihdyksissä. Assanoff ei ole\nansainnut, että puhuisitte hänestä sellaisella sävyllä. Hän on kunnon\nmies, ettekä voi johdattaa häntä harhateille.\"\n\n\"Kuka minua siitä estäisi?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Kuka te olette oikeastaan?\"\n\n\"Juan Moreno, entinen Segovia-jääkärien luutnantti, nykyisin\nImereti-rakuunain kornetti, suuri naisten ihailija, mutta myös\nsuunnattoman itsepäinen.\"\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun näki tikarin välähtävän jonkun tuuman\npäässä rinnastaan, Vaistomaisesti hän karkasi kiinni ja ehti juuri\ntarttua Umm Djehanin ranteeseen, kun hiottu terä tunkeutui lihaan. Hän\nväänsi vastustajattarensa kättä, laskematta irti. Siitä huolimatta\nUmm Djehan ei hellittänyt asetta ja katseli häntä tiikerin silmillä —\nMoreno häntä jalopeuran silmillä, sillä hänen vihansa oli leimahtanut\nilmiliekkiin, ja hän työnsi tyttöä kiivaasti seinää vasten.\n\n\"No, neitiseni\", sanoi hän, \"mitä tämä lapsellisuus merkitsee? Jos en\nolisi se mikä olen, niin tekisin teille juuri sen, mitä aiotte minulle.\"\n\n\"Mitä sitten tekisit?\" vastasi Umm Djehan hurjana.\n\nMoreno alkoi nauraa, laski hänet irti ilman vähäisintäkään yritystä\nottaa pois asetta ja vastasi:\n\n\"Suutelisin teitä, neitiseni; sillä se sopii nuorelle neitoselle, joka\nkehtaa ärsytellä nuorukaista.\"\n\nNäin sanoen Moreno otti taskustaan nenäliinan ja painoi sen rintaansa\nvasten. Verta vuoti runsaasti ja se tahri hänen paitansa. Pistos oli\nhyvin tähdätty, mutta onneksi se ei tunkenut läpi. Muutoin Moreno olisi\nvirunut pitkällään maassa, koskaan nousematta.\n\nUmm Djehan hymähti ja sanoi riemuitsevin ilmein: \"Paljoa ei puuttunut.\nEnsi kerralla pistän varmemmin.\"\n\n\"Suuri kiitos! Ensi kerralla minä olen paremmin varuillani. Muuten\nhuomannette, että olette turmellut asianne perinpohjin. Tulehan,\nAssanoff, katsomaan, mitä kaunista neiti on saanut aikaan.\"\n\nAssanoff seisoi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja\nsilmät olivat pullollaan päässä. Hän tuli juuri poliisipäällikön luota,\njonka viina oli tehnyt hänestä lopun. Sattuman oikku oli, että humala\nkiihoitti häntä villiin inhoon Umm Djehania vastaan.\n\n\"Piru vieköön sen neidin! Mitä hän siis on tehnyt? Kuule, Umm Djehan,\njätä minut rauhaan. Mitä sinun vanhat juttusi minuun kuuluvat?\nLuuletko, että välitän rahtuakaan Kaukaasiasta ja niistä pedoista,\njotka siellä asuvat? Isästäni, äidistäni? Kuule nyt, tässä kahden\nkesken sanon sinulle: kurjia ryöväreitä he olivat, ja täti — kirottu\nnoita-akka. Et suinkaan kieltäne, ettei hän ollut noita. Muuten,\nvietän ensi talven Pariisissa! Syön kuuluisimmissa ravintoloissa ja\npistäydyn pikku teattereissa! Sinä tulet mukaan, Moreno! Eikö niin,\nsinä tulet mukaan? Niin, veliseni, älä minua hylkää! Menemme oopperaan!\nUmm Djehan, kuulehan, tuleppa antamaan kättä! Siellä näet tyttöjä, sen\nlupaan, jotka ymmärtävät tanssista enemmän kuin sinä, jumala nähköön!\nKuulehan, no, tule lähemmäksi, minä puhun sinulle: menemmekö yhdessä\nMabilleen?... Se on jo ainakin kaikkein...\"\n\nOn väitetty, että ihmiskatse kiinteydellään tekee villieläimiin\nihmeellisen vaikutuksen, että se pelottaa niitä, saa ne peräytymään ja\ntavallaan kokoon kutistumaan.\n\nOlkoon tuo väite oikea tai ei, Assanoff ei ainakaan voinut sietää\nniitä ilmeikkäitä katseita, joilla tyttö kiinteästi tuijotti häneen.\nHän vaikeni ja käänteli itseään oikealle ja vasemmalle ilmeisessä\ntarkoituksessa päästä epämieluisesta asemastaan, mutta tämä uusi\nhämmennyksen aihe saattoi sekasorron hänen päässään huippuunsa: hän\nkellahti vuoteelle eikä enää liikahtanut. Silloin Umm Djehan kääntyi\nMorenon puoleen ja sanoi kylmästi:\n\n\"Voitte olla tyytyväinen, herra. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, että\nystävänne ei pysty sen tyhmyyden toimeenpanemiseen, jota pelkäsitte.\nOnnittelen teitä. Mutta hän onkin sivistyneempi mies kuin arvelin.\nHän on juuri kieltänyt isänsä, hän on polkenut jalkoihinsa se naisen\nmuiston, joka on hänet maailmaan synnyttänyt. Olette kuullut, kuinka\nhän häpäisi sukuansa, eikä hän salannut teiltä mitä arveli maastansa.\nEn ymmärrä, miksi taivas on meidät kaksi säästänyt heimomme tuhosta,\nmiksi minulla, naisella, lyö rinnassa sydän, joka pitäisi olla\nhänellä, ja hänelle on annettu raukkamaisuus, joka ei olisi ollut\nminulle häpeällinen. Mutta asiat ovat nyt kerta kaikkiaan niin, eikä\nniitä voi muuttaa. Jumala olkoon todistajani, että siitä asti kuin\nmuistan, minulla on ollut vain yksi toivo: nähdä tuo, joka tuossa\nmaata retkottaa kuin saastainen elukka. Niin, Jumala sen tietää! Kun\nsain selville, että hän oli elossa, toistin suurimmassa tuskassa\nyhä uudelleen: Vielä ei kaikki ole kadotettu! Vielä ei kaikki ole\nkadotettu! Hän elää, Murad. Hän tulee minua auttamaan!... Muistelen\nennen kaikkea erästä viheliäisen elämäni viheliäisimmistä öistä.\nIstuin yksinäni kaukana metsässä puunjuurien väliin kyyristyneenä.\nKahteen päivään en ollut syönyt muuta kuin palan pilaantunutta korppua,\njonka sotilaat olivat heittäneet leiripaikkansa viereen. Oli talvi.\nLunta sataa tihutti päälleni. Kysyin neuvoa helminauhaltani, ja sen\npettämätön vastaus toisti minulle: saat hänet jälleen nähdä, saat hänet\njälleen nähdä! Ja sanomattoman kurjuuteni kauhistuttavassa syvyydessä\npiti tämä toivo minua pystyssä. Joka päivä senjälkeen sanoin itselleni:\nsaan hänet jälleen nähdä. Mutta missä? Kuinka? Istihara sanoi minulle,\nettä se tapahtuu pian ja täällä. Siksi tulin tänne. Eilen sain\nuudelleen ilmoituksen. Nyt olin varma, että se hetki oli tulossa, ja\ntosiaan olen nähnyt hänet. Hän on tuossa, tekin näette hänet. Olette\neurooppalainen, epäilemättä myös ylpeä siitä, mitä maanmiehenne ovat\nhänestä tehneet. Minun, joka olen vain raakalainen... minun sallinette\nolla toista mieltä. Pitäkää hänet sitten! Hän ei liity minun kanssani\nheimonsa soturien joukkoon, hän ei kiiruhda taisteluun kostaakseen\nmaansa puolesta, enkä tahdo enää puhua vapauttaakseni häntä, sillä\ntiedän, ettei se ole enää mahdollista. Hän ei voi suojella serkkuaan,\nheimonsa ainoata, viimeistä tytärtä, auttaa häntä kurjuudesta ja\nepätoivosta. Ei, ei, ei! Hän työntää minut siihen takaisin! Voikaa\nhyvin, herra, ja jos sellaisen heikon naisen kirous, joka ei ole\nkoskaan tehnyt teille mitään pahaa, lisää teidän kohtalonne vaakaan\npainoa, niin painakoon se niin paljon kuin...\"\n\n\"Älkää, Umm Djehan, älkää kirotko minua, sillä sitä en ansaitse!\nAntakaa anteeksi ne ilkeät sanat, jotka olen kuultenne lausunut —\n— en tuntenut teitä. Nyt kun tiedän, kuka olette, antaisin paljon,\njos voisin teitä auttaa. Tulkaa, rakas lapsi, istukaa tänne! Puhukaa\nminulle kuin veljelle! Minä uskon kuten tekin, että elämme pahassa\nmaailmassa, ja olkoon se barbaarinen tai sivistynyt, ei sen parempikaan\npuoli ole paljon arvoinen. Tarvitsetteko jotakin? Voiko teitä auttaa\nrahalla? Minulla ei ole paljon itsellänikään, mutta tuossa on, ottakaa\nloput. Joka tapauksessa haluaisin auttaa teitä. Katsotte minua pitkään!\nEn viritä teille mitään ansoja. Ja huomatkaa — mitä Assanoff parkaan\ntulee, jos minä en olisi häntä teistä vieroittanut, olisi hän itse niin\ntehnyt. Tiedätte nyt, mikä hän on miehiään. Mitä voisittekaan häneltä\nodottaa?\"\n\n\"Te puolestanne ette siis juo itseänne juovuksiin?\" kysyi Umm Djehan\ntavallaan kummastuneena.\n\n\"Kotimaassani se ei ole tavallista\", vastasi Moreno. \"Mutta puhukaamme\nnyt teistä! Kuinka teidän käy? Mitä ajattelette tehdä?\"\n\nTyttö tuijotti muutamia sekunteja Morenoon ja sanoi: \"Rakastatteko\nkotimaassanne jotakin naista?\"\n\nDon Juan kalpeni hiukan, kuin haavoittunut, kun joku varomatta\nkoskettaa avonaista haavaa. Hän vastasi kuitenkin: \"Kyllä, rakastan\nerästä naista.\"\n\n\"Rakastatteko häntä kovasti?\"\n\n\"Koko sielustani!\"\n\nUmm Djehan sieppasi huntunsa, kääri sen kasvoilleen ja meni ovelle.\nSiihen hän jäi hetkeksi kynnykselle seisomaan, kääntyi Morenoon päin ja\nlausui niin juhlallisesti kuin aasialaiset osaavat tällaisina hetkinä:\n\"Jumalan siunaus lemmityllenne.\"\n\nUpseeri oli sydämensä pohjaan asti liikutettu. Umm Djehan oli kadonnut.\nAssanoff kuorsasi kuin murmelieläin. Käskyläissotilas ilmoitti, että\nhevoset olivat valjaissa ja vankkurit odottivat. Insinööri kannettiin\nniihin, ja hyvää laukkaa lähtivät toverukset Shemahasta. Pian katosi\npieni kaupunki heidän taakseen niihin pölypilviin, joita heidän neljä\npyöräänsä kiivaasti nostattivat.\n\nKummallakin puolella Shemahaa, Bakuun päin, on omituisen suurenmoinen\nja majesteettinen maisema. Se ei enää tarjoa juuri Kaukaasialle\nominaista näkyä. Tuolla joukoittain äkkijyrkkiä kallioseinämiä, synkkiä\nja kaameita metsiä, laaksoja, joissa aurinko tuskin uskaltaa viivähtää;\nvaltavia könkäitä, jotka levein putouksin syöksyvät jättiläismäisille\nkallionlohkareille, näiden kanssa taistellen kuohuvat korkealle\nja jakautuvat vuolaiksi virroiksi; tukehduttavan kapeita solia;\nsellaisia rotkoja kuin Suramissa, jotka pyörryttävine jyrkänteineen\nja huippuineen muistuttavat satujen kuvauksia; lopuksi kaiken tämän\nkeskellä hitaasti virtailevia vesiä, ja nämä juuri ovat kuin ylimenona\nvuoriston painostavista maisemista niihin, joita Bakuun viettävä suuri\nlaakso tarjoaa. Täällä taas on avaraa tilaa, enemmän ilmaa ja kirkasta\nvaloa. Maaperä on savea, kesällä pölyää, mutta pöly on hienoa, miltei\nhuomaamatonta ja kuitenkin tukahduttavaa. Talvella se muuttuu syväksi\nkuraksi, johon keveimmätkin kolmivaljakot vaipuvat pyöräin napoja\nmyöten. Sekä oikealla että vasemmalla puolen tasankoa kulkevat etäiset\nvuorijonot: kokonaisuudessaan tuntuu maisema kuin Persian suurien\nlaaksojen, pitkien vuorijonojen ja rannattomien lakeuksien edeltäjältä.\n\nMoreno oli niin lumoutunut tanssijattaren kanssa sattuneesta\nodottamattomasta kohtauksesta, mutta varsinkin siitä käsityksestä,\njoka hänellä oli tanssijattaresta, ja siitä tavasta, jolla hän koetti\ntyttöä ymmärtää, että jäi miltei tunteettomaksi niitä suurenmoisia\nmaisemia kohtaan, joiden halki vaunut vierivät neljän hevosen vetäminä,\nja vaipui kokonaan mietteisiinsä. Rintahaava kivisteli yhä edelleen\nja liha oli pahasti repeytynyt. Don Juan oli sitonut haavan parhaansa\nmukaan, mutta tuskantunto, voimakas mielenliikutus, jolla nuori\nlesgitär oli ikäänkuin tuokiossa ilmaissut, kuka hän oli, ja muisto,\njoka Morenolla oli heidän kohtauksestaan, ei antanut niihin liittyviin\najatuksiin sekaantua mitään katkeraa, ja siksi hänen loppuarvostelunsa\noli yhtä terve kuin oikea. Ehkä olisi pohjoismaalaisen ollut vaikea\nkäsittää sellaista luonnetta, jota espanjalainen päinvastoin voi pitää\nomalle luonnolleen sukulaisena.\n\nUmm Djehan, onneton tyttö, ei ollut koko elämässään hetkeksikään\npäässyt siitä vaikutelmasta, jonka hänen vuoristokylänsä valtaus\noli tehnyt. Lakkaamatta oli sama näky ollut hänen silmissään ja\noli yhä edelleen: hän näki yhä liekkien nuoleskelevan kotiaan,\nomaistensa ruumiit lojumassa toistensa päällä, sotamiesten villit ja\nkatkeroituneet kasvot; yhä edelleen vihlaisivat hänen korviaan hätä- ja\nepätoivonhuudot, kiväärien rätinä, voittajien hurja karjunta. Kenraalin\nperheessä lapsena saamansa huolenpidon hän ymmärsi yksinomaan niin,\nettä hän oli joutunut murhaajain käsiin. Hän ei pitänyt itseään vain\norjattarena, vaan vieläpä nöyryytettynä orjattarena, ja se liioittelu,\njolla hänen suojelijattarensa — muuten oiva nainen — jokaiselle uudelle\nvieraalle kertoi pienen lesgittären todellisen tarinan, varmasti vain\ntahtoen tehdä lapsen siten mielenkiintoisemmaksi, ei ollut koskaan\ntekemättä Umm Djehaniin hirveimmän loukkaavaa vaikutusta. Hän ei\nnähnyt siinä muuta kuin voittajan kerskailua ja hävyttömyyttä. Hyvin\nvaivaloista oli häntä opettaa, vaikkakin hänellä, kuten kaikilla\naasialaisilla ja varsinkin juuri kaikilla hänen heimolaisillaan, oli\nhämmästyttävä käsityskyky. Huomattuaan kuitenkin vähitellen, että\ntietoa pidettiin ansiona ja että kenraalittaren tyttäriä, jotka oppivat\npaljon huonommin ja suuremmalla vaivalla, moitittiin ja että he itkivät\nhänen edistystään, hän ponnisti kaksin verroin voimiaan ja tunsi\nsuurta iloa tuottaessaan heille useamminkin tämän kiusan. Toisinaan\nhän oli hautonut laajakantoisempiakin tuumia. Kun hän aina oli varma\nsiitä, että venäläisten, joita kohtaan hän pikku sydämessään tunsi\nyhtä paljon vihaa kuin halveksumista, oli kaikesta menestymisestään\nkiitettävä yksinomaan noituutta ja että sellaisen noituuden salaisuudet\neivät varmaankaan olleet muualta löydettävissä kuin kirjoista, joista\npidettiin niin paljon melua, oli hän päättänyt ruveta noita-akaksi.\nMutta niin ahkerasti kuin hän lukikin kaikkea, mitä käsiinsä sai, ei\nhän valitettavasti löytänyt niistä mitään, joka olisi vienyt häntä\nlähemmäksi päämäärää, ja niin hän kävi alakuloiseksi. Kuitenkaan hän ei\nkoskaan epäillyt, että vihamieliset taikavoimat kaikessa vehkeilivät\nhäntä vastaan; sillä hengeltään ja sydämeltään hän pysyi kauttaaltaan\nlesgiläisenä, ja hänen ajatustensa suunta muuttui yhtä vähän kuin hänen\ntaipumuksensa.\n\nKuten hän oli sanonut Assanoffille, hän tiesi tosiaankin jo kauvan,\nettä tämä oli pelastunut verilöylystä ja oli kadettikoulussa\nkasvatettavana. Siitä hetkestä aikain Umm Djehan oli pitänyt häntä\ntulevana puolisonaan. Omalta kannaltaan hän ei saattanut ketään\nmuuta valita. Tässä ainoassa asiassa olivat kaikki hänen unelmansa\npyörineet. Kaikki hänen päätöksensä, mikäli ne eivät lähteneet\nintohimosta ja vihasta, joita hän ei koskaan täysin hallinnut,\ntähtäsivät samaan tärkeimpään päämäärään: tavata jälleen serkkunsa.\nHän oli liian epäluuloinen kysyäkseen mistään muualta neuvoa kuin\nistiharalta, mutta siksi olikin hänen luottamuksensa rukousnauhan\nhelmien oraakkelilausuntoihin rajaton. Hän ei nähnyt vähintäkään\nalennusta siinä, että oli antautunut tanssijattareksi voidakseen elää.\nShemahan tanssijattaret olivat maineessa, joka läheni oikeata kunniaa.\nSitäpaitsi Aasian naiset, kuulukoot ylhäiseen tai alhaiseen säätyyn,\neivät yhteiskunnallisesti yleensä merkitse mitään: he voivat ryhtyä\nmihin tahansa, he ovat, olkoot keisarinnoja tai orjattaria, sittenkin\nvain naisia ja pysyvät naisina, ja niin he voivat sanoa ja tehdä mitä\ntahansa olematta vastuunalaisia puheistaan tai toimistaan järjen\nja kohtuuden tuomioistuimen edessä. Heidän on otettava lukuun vain\nintohimo, joka asiainhaarain mukaan joko kietoo heidät pauloihinsa,\ntuhoaa tai kruunaa.\n\nUmm Djehan oli kaukana paheellisuudesta. Hän oli ehdottoman siveä ja\npuhdas, mutta yhtä vähän hän oli myös hyveellinen, koska hän jonkun\nvaikutuksen kiihoituksesta heti olisi saattanut luopua puhtaudestaan\nilman taistelua ja vastustusta, vieläpä ilman vähintäkään tunnetta,\nettä se oli väärin. Tästä huolimatta näytti mahdottomalta, että hän\nluopuisi pidättyväisyydestään jonkun eurooppalaisen hyväksi: hänen\nvastenmielisyytensä koko tätä rotua vastaan oli liian voimakas.\n\nGregor Ivanitsh, \"hengen vihollinen\", oli ainakin hetkeksi luullut\ntuntevansa voimakasta mieltymystä nuoreen tanssijattareen eikä\nluonnollisesti ollut vähääkään epäröinyt sitä tälle ilmaista. Ja vaikka\nGregor Ivanitshin puolelta ei ollutkaan hänelle vaaraa olemassa, niin\noli asiasta kuitenkin ollut se seuraus, että hänen opettajattarensa\nKauneudenloiste vahvisti häntä monilla hyvillä neuvoilla ja\nimartelevilla puheilla ja toisinaan moittein ja soimauksin, pysyen\nkuitenkin aina kohtuuden rajoissa sen pelon tähden, jota Umm Djehan\nherätti kaikissa lähentelevissä. Tyttö vastusteli, koska hän odotteli\nAssanoffia ja istihara lupasi hänelle yhä varmemmin, että Assanoff pian\ntulisi. Vain rauhan säilyttämiseksi hän oli antanut suostumuksensa,\nettä hänet saisi myydä Trapezuntin seuduilla asuvalle vanhalle\nkaimakamille orjattareksi tai vaimoksi, mikä merkitsi samaa. Niin hän\nvoitti aikaa eikä arkaillut tilaisuuden sattuessa vielä viime hetkellä\nsyömästä sanaansa. Sellainen oli Umm Djehan. Sellainen hän oli ollut\ntähän asti, poloinen, syvästi onneton ja säälittävä olento, vaikkei\nitkenyt kohtaloaan eikä vedonnut kenenkään sääliin.\n\nKuten sanottu, Moreno ymmärsi tämän tilan pääasiallisesti hyvinkin\noikein.\n\nAssanoff heräsi vihdoinkin parin tunnin kuluttua. Hän kävi pian\nkärtyisäksi ja epämiellyttäväksi, ei maininnut kertaakaan Umm Djehanin\nnimeä, ei pienimmälläkään sanalla viitannut Shemahan tapahtumiin ja\nvaipui lopulta sellaiseen henkiseen ja ruumiilliseen velttouden tilaan,\nettä Morenoa aivan säälitti. Hän huomasi hyvin, että tataarin sydämessä\nraivosi viettien ja halujen, tottumusten ja heikkouksien, myöntymysten\nja tunnonvaivojen välillä hurja taistelu, jossa mikään taistelevista\npuolista ei päässyt kyllin voimakkaaksi saamaan voittoa. Niin kului\nmatka alakuloisen mielialan vallitessa loppuun, ja espanjalainen\nmaanpakolainenkin alkoi pitää elämää sietämättömänä nähdessään\nystävänsä tilan. Vaunujen viimein vieriessä Bakuun ei kaupungin ensi\nnäkeminen tehnyt häntä iloisemmaksi.\n\nKaspian meri, tuo salaperäinen, synkkä lakeus, joka näyttää vielä\nkolkommalta kuin sen eurooppalainen ranta, joka rajoittaa sitä\nkolmanneksen verran, ulottui lyijynkarvaisine aaltoineen etäiseen\ntaivaanrantaan asti harmaan, painostavan taivaan kaartuessa sen\nyläpuolella. Oli juuri satanut. Kadut ja tiet olivat kolmen jalan\npaksuisessa, keltaisessa kurassa, tavattoman sitkeässä liejussa, josta\nvaunut, ihmiset ja eläimet vain vaivoin pääsivät. Esikaupungeissa\nvenäläismallisine puurakennuksineen, varastohuoneineen, vajoineen\nja tehtaineen, joiden korkeista piipuista kohosi kivihiilensavu\ntaivaalle, liikuskeli tataareja ja sotilaita. Silloin tällöin kulki\nohi eurooppalaisesti puettu nainen, jonka hattu ainakin muistutti\nlänsimaiden muotia. Tataarilaisruhtinaan entisen hallituskaupungin\nvanhassa linnanmuurissa näkyi vielä apilanlehden muotoinen portti.\nKun vaunut ajoivat siitä lävitse, riensi niiden perässä tataarilaisia\nkerjäläispoikia, jotka kierittivät vannetta ja huusivat ranskaksi\nsurkeasti valittaen: \"Antakaa rahaa, monsiu! Bandalun!\"\n\nSe oli merkitsevinään, ettei heitä pitäisi muistaa vain rahalla, vaan\nettä heille sitäpaitsi pitäisi antaa housut (ranskaksi _pantalon_).\nTällaista sivistystä levittävät siellä iloiset nuoret upseerit runsain\nmäärin. Kaupungin ahtaiden katujen varsilla, missä useimmat talot\novat vielä vanhaan tapaan rakennetut, näkyy lukuisten venäläisten\nkauppiasten ja käsityöläisten nimikilpien joukossa myös sellaisia\nkirjoituksia kuin: _Bottier de Paris_ (pariisilainen suutari) ja\n_Marchande de Modes_ (muotikauppiatar). Sellainen rehentely ei\nkuitenkaan voine pettää herkkäuskoistakaan. Tavara, mitä näistä\nkaupoista voi ostaa, on sellaista, ettei piintyneinkään takalistolainen\nvoi olla epätietoinen sen alkuperästä.\n\nPerille päästyä johti liikkeelläolo Assanoffin ajatukset viimein\nvähän toisaalle. Hän ravisti itsensä virkeäksi ja osoitti jälleen\nentistä luonnonlaatuaan, toisin sanoen: hän alkoi jälleen elää. Moreno\nesiteltiin everstillensä, toverit ottivat hänet hyvin vastaan ja\neurooppalaiset juhlivat häntä, ja ollessaan välttämättömyyden pakon\nalaisena hän tuli vähemmän kuin siihen asti katsoneeksi menneisyyteen.\nKolmen kuukauden kuluttua hänellä oli jälleen luutnantin olkalaput. Hän\notti osaa erääseen retkeen, suoritti siinä hyvin tehtävänsä ja yleni\nratsumestariksi. Sotilaalla on oma tapansa katsella elämää: jos hänelle\nlupaisi paratiisin korvaukseksi virkavuosioikeuksista ja helvetin\njostakin korkeammasta asemasta, niin tuskin sittenkään kukaan epäröisi,\nja jos joku pitäisikin parempana olla Jumalan luona, ei hän ikinä\nlakkaisi katumasta uhraustaan.\n\nSittenkin Don Juan antoi vielä vuosikausia sydämensä toivomusten\nharhailla Espanjaan. Tosin ei hänen rakkautensa aiheuttanut hänelle\nenää samaa kalvavaa tuskaa kuin ensimmäisinä kuukausina. Se muuttui\nhempeäksi tottumukseksi, melankoliseksi tunnelmaksi, josta hänen\nsielunsa sai tavallaan tyydytystä. Hän kirjoitti usein ja sai myös\nvastauksia. Rakastavat toivoivat parhaansa mukaan erillään olonsa\nloppumista. Kun politiikka hautasi sen tapparan, joka oli katkaissut\nheidän sydämiensä siteen, täytyi heidän pian huomata, etteivät\naineelliset elinehdot sallineet Morenon jättää Kaukaasiaa, kun\nhänellä ei ollut muuta kuin palkkansa eikä hän enää voinut muuttaa\nelämänuraa; nuori nainen ei myöskään ollut kyllin rikas voidakseen\ntulla lemmittynsä luo. Niin jäi kaikki entiselleen. Ei kumpikaan\nmennyt naimisiin. Vähitellen he lakkasivat tuntemasta itseään perin\nonnettomiksi, mutta onnellisia ei heistä tullut koskaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan ennen sitä aikaa, josta nyt on puhe, tuli Moreno eräänä yönä\njokseenkin myöhään kotiin iltakutsuista kenraalikuvernöörin luota ja\nnäki kaukaa autiolla kadulla, joka kulkee tataarilaiskaanin entisen,\nnyt ruutimakasiiniksi muutetun palatsin ohi, naisolennon, joka astui\nsamaan suuntaan kuin hänkin. Oli talvi ja kylmä, lumi peitti maata\nuseampien tuumain vahvuudelta, kaikki oli jäässä ja yö synkimmillään.\n\nMoreno arveli itsekseen: — Kukahan tuo onneton olento lienee?\n\nRatsumestari oli nähnyt paljon kurjuutta ja onnettomuutta lähimmässä\nympäristössään, eikä hänen omassakaan elämässään ollut iloa.\nSellaisissa olosuhteissa muuttuu ihminen joko huonoksi tai erikoisen\nkunnolliseksi. Morenosta oli tullut kunnon mies.\n\nNiin paljon kuin pimeys salli, tarkkasivat hänen silmänsä säälien\ntuon olennon yksinäistä kulkua. Huomatessaan, että nainen pysähtyi\nja horjahteli, hän kiirehti askeleitaan saavuttaakseen hänet ja\nauttaakseen, mutta samassa hän suureksi hämmästyksekseen havaitsi, että\nonneton olento pysähtyi juuri hänen ovensa eteen, ja kohta kuului myös\nhänen takaansa nopeita askeleita.\n\nMoreno kääntyi ja tunsi heti 'hengen vihollisen'. Gregor Ivanitsh\noli paljain päin, turkitta ja liikkui niin nopeasti eteenpäin kuin\nhänen suuresti lisääntynyt ruumiinpainonsa salli. Moreno luuli, eikä\nilman syytä, että \"hengen vihollinen\" oli tuota naista tavoittamassa,\nja hänen päähänsä pälkähti, että se saattaisi tapahtua huonossa\ntarkoituksessa.\n\nHän tarttui siis Gregor Ivanitshin käteen ja huusi kovaa: \"Minne matka?\"\n\n\"Herra ratsumestari, pyydän teiltä, älkää pidättäkö minua. Tyttö parka\non karkuteillä.\"\n\n\"Kuka? Mistä tytöstä te puhutte?\"\n\n\"Selityksiin ei nyt ole aikaa, herra ratsumestari, mutta kun kerran\nolette tässä, niin auttakaa minua pelastamaan hänet. Ehkä se on vielä\nmahdollista, voi, ja jos kukaan pystyy häntä rauhoittamaan, niin juuri\nte!\"\n\nHän veti Morenoa mukanaan. Tämä ei pannut vastaan, hämmästynyt kun\noli, ja ollessaan vain muutaman askeleen päässä kodistaan hän huomasi\nkauhukseen, kuinka nainen ojensi kätensä ovea vasten pysyäkseen\npystyssä ja samalla horjahteli: seuraavassa silmänräpäyksessä hän\nvarmasti syöksyisi kynnyksen yli. Moreno tarttui häneen, kietoi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi häntä kasvoihin. Nainen oli\nUmm Djehan.\n\nTuntiessaan Morenon hän sai kuin sähköiskun, joka lyhyeksi hetkeksi\nsalaman tavoin antoi hänelle uutta voimaa. Umm Djehan kietoi\nkäsivartensa Morenon kaulaan, suuteli häntä tulisesti eikä virkkanut\nmuuta kuin ainoan sanan: \"Hyvästi!\"\n\nSitten hänen käsivartensa heltisivät, ja hän vaipui taaksepäin. Moreno\nkatsoi häneen tyrmistyneenä ja huomasi, että hän oli kuollut.\n\nSamassa tuli Gregor Ivanitsh paikalle ja auttoi häntä pitämään elotonta\nruumista pystyssä. Moreno tahtoi viedä hänet asuntoonsa.\n\n\"Ei\", sanoi 'hengen vihollinen' päätään pudistaen, \"lapsi parka\non minun luonani ollut sairaana, sentähden tahdon myös hautauttaa\nhänet omalla kustannuksellani. Nyt hän on kuollut. Hän ei ole minua\nrakastanut, mutta minä tahdoin hänen parastaan, ja siinä on syytä\nkyllin, että saan pitää itseäni hänen ainoana omaisenaan.\"\n\n\"Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut?\" kysyi Moreno.\n\n\"Eipä paljoa. Hän ei halunnut joutua myydyksi, hän ei suostunut\nlähtemään Trapezuntiin. Hän kieltäytyi tanssimasta, ja mitä ei koskaan\nennen ollut tapahtunut, mitä ei koskaan ennen oltu hänessä nähty, hän\nkulutti yöt ja päivät itkien, hän raastoi rintojaan ja repi kynsillä\nkasvojaan. Kauneudenloiste ei tiennyt enää kuinka tulisi hänen kanssaan\ntoimeen ja halusi kovasti päästä hänestä eroon. Silloin sanoin\npuolestani Umm Djehanille: 'Tyttäreni, olet väärällä tiellä, ja juuri\nhenki saa ilmeisesti pääsi pyörälle. Unohda tyhmät ajatukset! Juo,\nnaura, laula, huvittele, anna oikuillesi täysi valta! Olet nuori, olet\nkaunis, herätät ihailua ja tanssit kuin haltiatar. Kenraalikin makaa\njalkojesi juuressa, jos haluat. Minkätähden oikeastaan et tahdo?\"\n\nHän vastasi minulle: 'Koska rakastan saamatta vastarakkautta.'\n\nEnempää selvää ei hänestä voinut saada. Minä, joka olin ennen\nollut häneen rakastunut, en enää siitä välittänyt, vaan otin hänet\nkaikessa ystävyydessä huostaani ja vein vuokratilalleni hänen omalla\nsuostumuksellaan. Hoidin häntä, koetin viihdytellä — mutta mitä\narvelette — pelkästä itkemisestä hän viimein alkoi yskiä ja minä haetin\nlääkärin, joka selitti, että hänen oli oltava hyvin varovainen ja\nvältettävä kylmettymistä. Tiedättekö, mitä hän teki? Hän meni ulos ja\npiehtaroi lumessa! Niin, henki, henki! Älkää minulle enää siitä puhuko!\nTehän olette kaikki sokeita, pakanoita! Viimein, kolme päivää sitten,\nhän sanoi minulle toden totta sen, mitä teille nyt kerron. Se on sulaa\njärjettömyyttä, mutta kuitenkin toistan tarkoin hänen omat sanansa. Hän\nsanoi minulle: 'Vie minut Bakuun!'\n\n'Mitäs sinä sieltä haluat?' kysyin.\n\n'Kuolla', vastasi hän.\n\nTuska ahdisti hänen kurkkuaan ja minä vastasin tylysti: 'Täällä on yhtä\nhyvä kuolla kuin Bakussa.'\n\n'Ei ole! Tahdon kuolla ratsumestari Morenon kynnykselle.'\n\nLuulin hänen puhuvan sekapäisenä. Koskaan hän ei ollut lausunut\nnimeänne, ei koskaan, sanon teille, ei kertaakaan. Hän suuttui ja\nvastasi minulle vihaisesti: 'Etkö ymmärrä minua?'\n\nKun hän suuttui, tuli häneltä verta suusta, ja hänellä oli tuntikausia\ntuskia. Annoin siis perään.\n\n'No, hyvä, mennään vain!'\n\n\"Tulimme tänne. Hän lähetti minut juuri äsken apua hakemaan sanoen\nvoivansa huonommin, mikä ikävä kyllä oli liiankin totta. Ja\ntotellessani häntä... niin, näettehän itse.\"\n\nHuokaus katkaisi miesparalta äänen.\n\nMoreno tunsi syvää surua. Se ei tosin ollut järkevää. Suurin onni, mikä\nvoi Umm Djehania kohdata, oli tullut hänen osakseen. Mitä olisikaan\nvoinut hänestä tulla elämässä? Jos hän olisi pysynyt todellisena\nja uskollisena lesgittärenä, ei Assanoffin ja nuoruudenunelmain\nmenettäminen olisi murtanut hänen sydäntään. Hän oli paljon kärsinyt,\nhän olisi vastedeskin epäilemättä saanut kärsiä, mutta hänen tyydytetty\nylpeytensä ja varmentunut itsetietoisuutensa olisivat pitäneet häntä\npystyssä loppuun saakka, ja joko hän sitten olisi tanssitaitonsa\ntenholla lumonnut shemahalaisia asiantuntijoita tai antanut etusijan\nvanhan kaimakamin maailmaa vierovalle haaremille, niin hän olisi joka\ntapauksessa päässyt korkeaan ikään ja voinut elämäniltana vaipua kuten\nvanhan patriarkan vaimot rauhalliseen ja kunniakkaaseen kuolemanuneen.\nMutta hänkin oli lopulta tullut uskottomaksi kotimaansa jumalille. Hän\noli kyllä ponnistellut vastaan, kapinoinut ja urhoollisesti kaatunut\ntämän vastarintansa uhrina; mutta siitä huolimatta pitää kuitenkin\npaikkansa, että hän oli sydämensä pohjassa käynyt heikoksi: hän oli\nrakastunut eurooppalaiseen!\n\nKun Moreno kertoi Assanoffille koko tarinan, koski se sivistyneeseen\ntataariin tavattoman voimakkaasti. Viikkoon hän ei selvinnyt, ja missä\nhänet tapasikin, hän lauloi marseljeesia. Myöhemmin hän rauhoittui.\n\n\n\n"]