Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1780-luvun lopun Koillis-Pohjanmaalle ja Kuusamon rajaseudulle. Teos kertoo nuoresta Tapani Lihtosesta, joka nousee sissipäälliköksi puolustamaan kotiseutuaan venäläisten hyökkäyksiltä Kustaa III:n sodan aikana.
Kaarlo Hännisen 'Nuori sissipäällikkö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2890. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NUORI SISSIPÄÄLLIKKÖ
Historiallinen romaani
Kirj.
KAARLO HÄNNINEN
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.
SISÄLLYS:
Tapani Lihtosen urotyö. Kauhun päivä. Häiriintynyt pääsiäisjuhla. Vakoojan vangitseminen. Vaarallinen tie. Yllätys. Tulinen ja savuinen aamutervehdys. Seikkailu synkimmässä erämaassa. Ylipäällikön majassa. Jalkapuussa. Houkutuskirje Kuusamon talonpojille. Kuninkaallinen sopimus. Taistelu Koskella. Kuninkaan käsky. Kuninkaallinen tuomio. Myöhästynyt häälahja. Himmenevät muistot.
TAPANI LIHTOSEN UROTYÖ.
Elettiin Kustaa III:n sotien jännittäviä aikoja. Taaskin taisteltiin siitä, kummalle maalle, Ruotsille vai Venäjälle, Suomi kuuluu vai onko siitä tehtävä itsenäinen valtakunta.
Levotonta oli elämä talvella 1788—89 Koillis-Pohjanmaan rajakylissä. Mitä ristiriitaisimpia huhuja kierteli siellä miehestä mieheen. Rajan yli Venäjän puolelta saapuneet tiesivät kertoa, että Kustaa III on muka hävinnyt taistelussa keisarinna Katariina II:n joukkoja vastaan, josta muka seurasi, että ryssä rynnistää Suomeen myös Kainuun ja Koillis-Pohjanmaan kohdalta. Mutta Suomesta tulleet, osittain viralliset viestit tiesivät päinvastoin keisarinnan Pietarissa itkevän tappioitaan.
Huhut venäläisten hyökkäyksestä koillisrajan yli muuttuivat kuitenkin tosiksi, sillä sota, jota aluksi aiottiin käydä etelässä, levisi koskemattomiin erämaihin saakka. Sen jälkeen kun Oulun läänin maaherra oli kehoittanut rajan lähellä asuvia olemaan varuillaan ja itse puolustamaan pitäjiään, eivät Kuusamonkaan rajakylien miehet uskaltaneet lähteä kauas kodeistaan, ei metsästämäänkään.
Ja raskaan painon alla he elivät muutenkin. Helpommin siellä hengitettiin, kun kevätaurinko alkoi sulattaa lunta ja kelirikon tiedettiin olevan lähellä, jolloin venäläisten tuhatlukuinen armeija ei pääsisi enää tiettömän ja koskemattoman erämaan yli.
Eräänä aurinkoisena kevätaamuna Lihtosen kolmihenkinen perhe istui eineellä pirtin leveän pöydän ääressä tarinoiden ajan kysymyksistä.
— Minä lähden tänä päivänä Peuraniemen Manun kanssa karhun hiihtoon, virkkoi nuori Tapani Lihtonen vanhemmilleen.
— Minne? kysyi isä kummastellen.
— Kiiankuuron takamaille; sinne on ainakin yksi kontio talveksi asettunut ja luulen sillä kohta kyljen kastuvan, kun näin keväällä vesi tulee pesään.
— Ja tänne jättäisit meidät vanhukset ryssien ryövättäviksi, jos sillä aikaa sattuisivat rajan yli hyökkäämään!
Tätä sanoessaan ukko suuntasi poikaansa kysyvän katseen. Hänen harmaiden silmiensä tehoa lisäsi rypistynyt otsa, pöyhistymeet kulmakarvat ja punerrus kasvoilla, joilta se levisi myös kaulalle ja kaljulle päälaelle.
— Vai nuoret miehet täällä ensin erämaihin pakoon lähtevät, kun tiukka tulee! lisäsi hän harmissaan.
— Älä lähde minnekään, Tapani! En saisi yön unta, jos sinä menisit, sillä vihollinen aina kummittelisi silmissäni sillä aikaa! pyyteli äiti piimää tuoppiin kaataessaan.
Hämmästyksen puna levisi Tapaninkin vaaleille poskille ja kellertävän tukan koristamalle otsalle, ja hänen siniset silmänsä suurenivat huomattavasti. Hän katsoi hetkisen vanhempiaan mykistyneenä, kun ei voinut käsittää, miksi isä häntä niin tunnottomaksi arvosteli.
— Ettäkö minä lähtisin ryssää pakoon! Se on väärää puhetta, isä. Enkö ole koko talven ollut kotona vahdissa, koska vihollinen suvaitsee tulla rajan yli, kuten seudun muutkin asekuntoiset miehet. Enkö ole nukkunut pyssy vierellä ja teroitettu keihäs käden ulottuvilla aivan kuin olisin Kustaa-kuninkaan rajaknihti. Aina olen valmis puolustamaan vanhempiani, kotiani, kotiseutuani ja koko valtakuntaa — kuningastakin, vaikka meidän mamsellikuninkaamme on kokonaan unohtanut nämä Kuusamon ja Kainuun rajaseudut. Hän ei ole lähettänyt yhdenkään keihään kantajaa tänne maansa rajoja suojelemaan, vaikka tietää vihollisen tännekin valmistelevan hyökkäystä. Luottaa kai meidän ampumataitoomme ja uskollisuuteemme. Enkö ole ryssää odotellessa uhrannut tuottavaa syysmetsästystä, talvella ketun- ja riekonpyyntiä ja nyt keväällä pitäisi jättää karhun ajokin Iivanoita odotellessa!
— Olethan kyllä, myönteli isä.
— Millä hyvitämme kuninkaan verovoudit ja maksamme venäläisille jousiverot, kun ei ole killinkiäkään rahaa eikä vielä yhtään ketun eikä karhun nahkaa? Entäpä, millä ostamme suolaa kesäksi? Kirkonkylän kauppias ei anna niitä kenellekään velaksi näin epävakaisina aikoina. Ajattelin, että venäläiset eivät näin myöhään uskalla lähteä erämaan yli taivaltamaan ja että näin ollen voisimme saada jonkin mesikämmenen kaadetuksi, ennenkuin vaarain rinteet liiaksi sulavat. Karhun nahka olisi sama kuin raha, sillä voisi vaihtaa kesän tarpeet.
Tapanin puhe lauhdutti kiivasluontoisen isän kiihtynyttä mieltä, hän päinvastoin ajatuksissaan ihmetteli, että Tapanilla, hänen ainoalla pojallaan, oli jo aikamiehen ajatukset ja suunnitelmat.
— Niinhän se on, että saamme maksaa veroja jos minkä nimisiä, mutta kun vaaran hetki tulee, olisimme turvattomia kuin kalatiiran pojat kalliolla, ellemme itse pystyisi itseämme puolustamaan. Tosi on sekin, että omat työt jäävät tekemättä, kun pitää olla palkatta valtakuntaa varjelemassa. Voisit sinä, Tapani, kuitenkin odottaa muutaman päivän ja sitten lähteä karhunajoon.
— Paahdan ainakin sukseni valmiiksi. Tulkoon sitten lähtö karhun tai ryssän ajoon, puheli poika ulos mennessään.
Lihtosen vanhukset jäivät vielä pöytään neuvottelemaan tilanteesta, niinkuin oli melkein joka päivä ennenkin tehty.
Tapani latoi kelkkaan honkapölkkyjä, otti sukset kainaloonsa ja käveli kotinsa, Tavaniemen pellolle. Pian roihusi niemen järveen viettävällä kaltaalla räiskyvä roviotuli. Sen kellertäviä, leiskuvia liekkejä kelmensi kevätaamun kirkkaus, varsinkin valkeata vitilunta tai kuulasta taivasta vasten katsottaessa, mutta sen musta savu, joka sakeana kumpusi taivasta kohden, näkyi kauas. Ja taisipa moni tavajärveläinen sen nähdessään arvella, että onkohan se merkkituli, kun se palaa niin julkisella paikalla, vihollisen hyökkäyksestä tiedoittava varoitusvalkea, jollaisia vielä silloin — Anjalan liiton ja Kustaa III:u sotien aikoina — rajaseuduilla joskus käytettiin.
Mutta aivan arkinen työ alkoi nuotion luona. Tapani lämmitti sen loisteessa suksiaan, siveli tervaa pohjalle ja taas kuumensi, niin että pihka pihisi ja savusi. Ja lopuksi hän hankasi suksen pohjan sileäksi puunpalikoilla.
— Missä viipynee Peuraniemen Manu? Aikoi tulla tänne tänä aamuna eikä tullutkaan. Olisikohan...?
Tapani survaisi sukset pystyyn, pyyhkäsi tukan otsaltaan ja alkoi tähystellä järven yli johtavaa viittatietä.
Ei ristinsielua näkynyt järvellä, viitat vain etäällä kummallisesti kangastelivat. Koutaniemen puolella ne nousivat järven tasosta, järjestäytyivät joukoiksi ja kuvattelivat monenmuotoisina. Tapani huomasi sen kangastukseksi, mutta sittenkin se herätti hänessä sekavia tunteita. Tuli mieleen, että se voi ennustaa vihollisen tuloa, kun viitat noin joukoiksi järjestyvät.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle itäisellä taivaan kairalla. Sen suunnaton sädesuihku heijasteli kimmeltävän kirkkaana saarisen Tavajärven vitivalkoisesta pinnasta, ja sen takana Nuorusen tunturin ja Ukonvaaran huikaisevan valkeat hahmot piirtyivät taivasta vasten kuin kirkastetut jumalten vuoret.
Se näky nostatti nuoren miehen herkkää mieltä.
— Tämäkö maa pitäisi antaa ryssälle, tännekö tuotaisiin vieras usko ja vieraat tavat! — Ei ikinä! Vaikka Kustaa-kuningas ei lähettäisi ainoatakaan miestä avuksemme, niin sittenkin taistelemme näiden kotiseutujemme puolesta, mietti hän maisemaa katsellessaan.
Tapani oli jo aikeissa lähteä pirttiin, kun huomasi miehen vinhasti lähestyvän toiselta suunnalta, Välijärveltä päin. Tulinen oli vauhti tulijalla: hätäisesti hän survoi sauvoillaan hankea, laukan tahdissa hän rynnisti eteenpäin ja pitkään luistivat sukset joka työnnöllä kuin hengen hädässä tai kontion hiihdossa.
Niemelle noustessaan mies läähätti kuin ajettu poro. Tapani tunsi hänet Seppäsen Iisakiksi.
— Nyt ne tulevat! sai mies sanotuksi.
— Ketkä tulevat?
— Ryssät, rapparit, ne meidän vanhat vainolaisemme. Hietalan Taavetti oli viime yönä nähnyt Kuurojärvellä niiden tulevan. Mustanaan oli järven selkä kuhissut vihollisen juhtia, rekiä ja hiihtäjiä. Huuto ja meteli oli kantautunut kauas hiljaiseen erämaahan.
— Ja kuka toi teille sanan?
— Nivalan Jaakko. Meillä on lähetetty kapula pitkin rajakyliä etelään: Enojärvelle, Pukarille, Multilaiseen ja edelleen Poussunkylään. Täältä saatettakoon sana Vata- ja Paanajärvelle.
— Jos tulevat, niin vastuksen täältä löytävät! Mies talosta, kaksi ja kolme parhaasta lähtee vainolaista vastaan, niinkuin on ollut sopimus, mutta vaimot, lapset, vanhukset ja tähdellisempi tavara on saatettava suojaan.
Näin puhui Tapani vihan tuike silmissään ja innostuksen puna poskillaan, aivan kuin hän olisi ollut itseoikeutettu päällikkö ja valtuutettu johtamaan seudun puolustusta.
— Ei ole aikaa kuhnailuun! kiirehti tulija. — Meillä jo alettiin keräillä tavaroita rekiin piilopirtteihin vietäviksi ja miehet valmistautuivat vastarintaa tekemään. Koutaniemeen pitäisi miesten täältäkin kokoontua.
Kova oli touhu ja hälinä sinä päivänä Tavajärven taloissa. Jyvät aittojen hinkaloista lapioitiin säkkeihin ja kätkettiin metsään kuusien juurille, lehmät ja lampaat kuljetettiin piilopirteille halmeahon laitaan, kalatiinut upotettiin hetteisiin ja vaatetavarat sekä muu arvokkaampi tavara lastattiin reslarekien pohjalle ja niiden päälle istutettiin lapset ja vaimot kirkonkylään kuljetettaviksi. Itkusilmin hyvästelivät emännät kotejaan, kun hevosraito lähti heitä kiidättämään lumeen uurtautunutta tietä myöten tuntemattomia kohtaloita kohden. Heille muistuivat silloin mieleen muinaiset »rappasotien» ajat, jolloin vihollinen vei ihmisiä orjikseen, ryösti omaisuuden ja poltti talot; näistä kauheista ajoista he olivat lapsina kuulleet kerrottavan takkatulen ääressä istuessaan. Vanhat ukonjarrikat valmistautuivat hampaitaan kiristellen piilopirteillä karjaa hoitamaan. — Mitäpä meistä ikälopuista on väliä, vaikka joutuisimme ryssien käsiin, kun vain nuoremmat pelastuvat, arvelivat he lähtiessään. Mutta peittääkseen pakojälkensä he lakaisivat ne havuilla sileiksi, eivätkä he mitään toivoneet hartaammin kuin tuiskua, joka täydellisesti tasaisi tiet, niin että he joutuisivat kokonaan muusta maailmasta eristetyiksi. Rehujakin oli heillä riittävästi, kun huhtamaalta ei oltu ehditty vielä vedättää rukiin ja ohran olkia taloihin.
Tavajärven asekuntoinen miesväki valmistautui sissijoukkoina pidättämään tai häiritsemään vihollisen etenemistä, siksi aikaa kun apuväki tulisi pitäjän muista kylistä ja naapuripitäjistä, Kuolajärveltä ja Kemijärveltä, joiden pitäjien asukkaita Kustaa-kuningas oli myös kehoittanut liittymään rajaa puolustaviin vapaajoukkoihin. Innokkaimpana näissä puuhissa hääräili Tapani Lihtonen, joka suorastaan uhkui taisteluintoa. Luoteja valettiin, ruutisarvia täytettiin ja uusia piikiven paloja aseteltiin pyssyjen piihanan leukoihin. Toiset tahkosivat karhukeihäiden sulkia teräviksi, muutamat valmistelivat eväitä ja eräät latoivat niitä porojen pulkkiin. Kiirettä ja touhua oli kaikilla. Niin oli odotetusta karhun ajohankkeesta tullut suurisuuntaisempi yritys: vihatun vainolaisen pidättäminen ja pois ajaminen Suomen kamaralta.
Iltapäivällä kerääntyivät Tavajärven, Vatajärven ja Välijärven miehet järven itärannalle, Koutaniemen uudistaloon, joka oli alkuaan vienankarjalaisen Iivana Longosen rakentama, vaikka tämä oli sen myöhemmin hylännyt. Talo annettiin sittemmin ruotusotilaan eli knihdin asunnoksi. Illan suussa saapui sinne myöskin Enojärven ja Paanajärven miehiä, mutta useimmat paanajärveläiset olivat kuitenkin jääneet vartioimaan omia kotejaan, asettuen järven itäpäähän, jonne luulivat vihollisvoimien toisen osan hyökkäävän Oulangansuun kylästä ja Vartiolammilta. Edellinen, vuolaan Oulankajoen suuhun, suuren Pääjärven rannalle raivattu asutus oli jo silloin vienankarjalainen kirkonkylä ja jonkinlainen hallinnon keskus, josta rauhan aikana kulki talvitie Tavajärvelle ja siitä edelleen Ouluun. Juuri tällä suunnalla vihollisjoukkoja oli nähty, mutta tie oli sota-aikana kokonaan jäänyt umpeen.
Koutaniemen lakea piha oli lauttanaan suksia, ja niiden väliin oli pistetty pystyyn sompasauvoja ja karhukeihäitä, mutta pyssyt oli miehillä mukanaan pirtissä, samoin »kaulukset»; niissä säilytti kukin kalliit ampumatarpeensa: ruudin lehmänsarvesta likistetyssä ja muovaillussa ruutisarvessa, lyijystä valetut, pyöreät luodit pulleassa nahkapussissa, sekä piinpalasia ja tappuroita kukkarossa.
Pirtissä pidettiin ensin kovaäänistä neuvottelua. Puolustusjoukon päälliköksi oli jo syystalvella valittu Lehtikummun Taavetti, mutta nyt tarvittiin toimelias ja teräväjärkinen mies tiedustelujoukon johtajaksi.
— Hänen pitäisi olla rohkea, kekseliäs, nopea hiihtämään ja muutenkin liukas liikkeissään, hänen pitäisi voida tiukan tullen haihtua kuin savu ilmaan, selitti Lehtikumpu ennen vaalia. — Kenet valitsemme tähän tärkeään toimeen.
— Tapani Lihtosen, huusi miesjoukko melkein yhteen ääneen.
— On niitä tähän tehtävään taitavampiakin tässä joukossa, väitti valittu.
— Tapani valitaan, toisti miesjoukko.
— Täytynee sitten totella, kun kansa vaatii, sanoi Tapani hehkuvin poskin.
— Jumala sinua auttakoon raskaassa tehtävässäsi, kun sinun pitää huomenaamuna tuoda meille tarkat tiedot vihollisjoukon asemasta, miesluvusta, aseistuksesta ja aikeista. Saat itse valita seuralaisesi, kaksi muuta miestä, puheli Lehtikumpu. — Mutta muista, että jos kiinni joudutte, niin mitään ette saa puhua meistä, lisäsi hän hetkisen kuluttua, ette saa puhua, vaikka tulikuumilla pihdeillä nahkaanne puristeltaisiin tai jäsen jäseneltä kappaleiksi hakattaisiin. Muista, että olet kaikkien meidän yhteisellä asialla, että kaikkien meidän kohtalo voi riippua yhdestä ainoasta tiedosta, jonka vihollinen saa urkituksi, esimerkiksi siitä, mitä ja kuinka paljon aseistettuja voimia on täällä Suomen puolella vastassa vai onko mitään. Ryssien päällikkö, se »Tiisenhuusi» (von Thiesenhausen) kai hyvin tietää, ettei täällä ole kuninkaan miehiä, mutta hänellä ei ole aavistustakaan, että me talonpojat viritämme hänelle ansan Syväuuroon; me asetumme vahtiin rotkon molemmin puolin ja otamme sitten kuumasti vastaan pyssytulella. Meillä on tosin vielä vähän miehiä, mutta yön aikana tulee lisää ja pääsemmehän hajoamaan erämaahan, milloin tarvitaan, sillä ryssät ovat huonoja suksimiehiä.
— Saatte olla varmat siitä, että parhaani koetan. Valitsen sissitovereikseni Peuraniemen Manun ja Seppälän Iisakin.
Nämä molemmat olivat Tapania vähän vanhemmat, iältään jo parissakyminenissä, mutta silti he olivat ehtineet olla hänen kerallaan monissa karhun hiihdoissa ja kiivaissakin taisteluissa metsien kontioiden kanssa. Manu oli pitkä, tumma ja vartaloltaan hoikan sutjakka nuori mies, Iisakki leveäkasvoinen, vaalea, hartiakas ja lyhyenläntä miehentarrikka, mutta taitavampaa pyssyn- ja keihäänkäyttäjää, Tapania lukuunottamatta, ei ollut niillä tienoilla.
Tämän neuvottelun jälkeen pirtti äkkiä tyhjeni, kun miehet lappautuivat ulos tiedustelijoita saattamaan.
— Älkää luovuttako halvasta nahkaanne vihollisille, jos niikseen tulee. Kymmenen kaatunutta yhtä vastaan, on entinen suhde, kun venäläiset ja suomalaiset ovat keskenään otelleet näissä rajakiveliöissä.
— Aiomme nahkamme vielä säilyttää selässämme, virkkoi Iisakki viimeisenä työntäen suksensa toisten tekemälle ladulle.
Lehtikummun joukot jäivät vielä Koutaniemen pihalle neuvottelemaan, miten parhaiten olisi väijytys viholliselle suunniteltava. Miesten luku kasvoi yhtä mittaa ja samalla innostus joukoissa kohosi. Vanhaa partioverta kohisi näet, niinhyvin nuorten kuin ikämiestenkin suonissa. Siinä oli osa esi-isiltä perittyä erä- ja taisteluhenkeä, peräisin niiltä ajoilta, jolloin Koillis-Pohjanmaan asukkaat vuolaan Iijoen vartta ylös kulkien olivat edellään työntäneet pois hajanaisen lappalaisasutuksen ja valloittaneet nämä Kuusamon seudut itselleen ja uudelle viljelykselle. Se oli tapahtunut 16. sataluvulla ja sellaisella vauhdilla, että v:n 1750 paikkeilla vain jokunen lappalaisperhe harhaili Kitkajärven takamailla. Osaksi oli siihen sekoittunut Juho Vesaisen ajoilta periytynyttä »rappasotien» aikaista heimovihaa, jota ei yli satavuotinen rajanaapuruuskaan vielä ollut kyennyt täysin haihduttamaan, ei samaa kieltä puhuviin vienankarjalaisiinkaan nähden, puhumattakaan ummikko venäläisistä. Riidat poronhoitoalueista, kalavesistä ja metsästysmaista olivat sitäpaitsi ylläpitäneet närää ja nyrpeätä mielialaa rajan molemmin puolin, samoin eri uskonto. Ja nyt tuli lisäksi sotainen selkkaus, jossa oli lähellä se vaara, että venäläiset valloittaisivat Suomen puoleiset raja-alueet, ryöstäisivät porokarjat ja pakottaisivat uudisasukkaat peräytymään kotiseuduiltaan.
Siksi oli mieliala miesjoukossa kiihtynyt sotaiseksi. Vanhat ukon käriläät, uhka silmissä, koettelivat vastatahkottuja karhukeihäitään tai parantelivat pyssyjensä lukkoihin kuuluvia piinpalasia. Mutta oli joukossa jokunen pelkurikin, joka kalpeana ja vapisevin jäsenin odotti tapausten kehitystä. Heille naureskeltiin ja heitä ivailtiin.
Aurinko oli jo painunut Paanajärven takaisten tunturien taa. Sen punertava hohde koristeli vielä pohjoista taivaanrantaa, ja pian levisi huhtikuun keskiyön hämärä synkkämetsäiseen ja salamyhkäiseen rajakiveliöön, joka silloin monen penikulman laajuisena ulottui pitkälti pohjoisesta etelään. Ei vielä, kuten toukokuussa, olisi sydänyön hetkellä nähnyt ampua soivaa metsoakaan, vaikka pohjoisen taivaan kullanhohtoiset pilvenhattarat loivatkin metsän syvyyteen heikon punerruksen.
Kolme miestä hiipi kaltaista harjun selkää suksillaan kuin olisivat pelänneet niiden rahinan ja sauvojen karskeen häiritsevän erämaan yön hiljaisuutta. Mutta syyt siihen olivat kuitenkin toiset. He olivat kuulleet harjun sivua kaartavalta järveltä outoa ääntä.
Edellä hiihti Tapani Lihtonen vähän väliä pysähdellen ja järvelle tähystellen. Hänen kintereillään seurasivat toiset kaksi kuin varjot.
— Kuulkaa, kuulkaa! kuiskasi Tapani. — Mikä on tuo valittava ääni? — Kuin kuolevan tuskan huuto! Mieskö karhun kynsissä, vai taistellaanko jo siellä rajan lähellä. Eteenpäin, apuun, sillä luulen suomalaisia siellä olevan hengen hädässä!
Tapani ponnisti mäen selältä sukset täyteen vauhtiin ja laski puita vältellen jyrkkää mäen rinnettä kapealle järvelle. Manu ja Iikka seurasivat kannoilla. He hiihtivät ripeästi järven rantaa, aivan harjun alla ääntä kohden, joka melkein herkeämättä kuului edestäpäin. Järven itäpäätä lähestyessään he huomasivat jäällä mustan rykelmän.
Sissit seisahtuivat niemekkeen taa kuuntelemaan.
Edestäpäin kuului edelleen katkonaisia ihmisääniä. Sissit totesivat, että mies, joka valitteli, puhui suomea.
— Siinä ovat ensimmäiset haavoittuneet, kaksi miestä, kuiskasi Tapani. — Mutta vielä ei ole varmaa, ovatko he karhun hiihtäjiä, jotka ovat joutuneet äkäisen pedon kynsiin, vai vihollisen käsiin joutuneita.
Olisi ollut varomatonta hiihtää suoraan aukean jään yli haavoittuneiden luo, sillä sissien mielessä pyöri sellainenkin aavistus, että kapean järven sivuilla voi vihollisen tiedustelujoukko olla vahdissa. Sen tähden he hiihtivät metsän reunaa järven pään ympäri. Siinä, missä Vienan-Karjalasta, Oulangansuun kylästä tuleva, koko sodan ajan ummessa ollut talvitie laskeutui syvää, vaarojen välistä kurua järvelle, he näkivät porojoukkojen jälkiä ja suksen latuja. Jälkiä näkyi tien seutuvilla molempiin suuntiin, mutta selvimmin itään päin meneviä.
Sissit jo puoleksi tajusivat tilanteen, he riensivät suoraan haavoittuneiden luo.
Kyljellään hangella makasi vanhanpuoleinen mies, kädet selän taakse sidottuina, vaatteet riekaleina ja kasvot rikki. Vähän matkaa hänestä virui verissään, kädet levällään, nuorempi mies hiukan sormiaan liikutellen. Lumi heidän ympärillään oli tantereeksi poljettu ja siinä näkyi poronkavioiden ja ihmisten jälkiä.
— Taivas varjelkoon! Tämähän on Sarajärven Aatami, huudahti Tapani.
— Ja tässä makaa Kiitämän Laspetteri, lisäsi Iisakki. — He ovat olleet porojaan keräilemässä rajalla ja joutuneet vihollisen käsiin, menettäen sille koko karjansa.
Tapani kumartui Sarajärven isännän yli ja ravisti häntä olkapäästä kysyen:
— Vieläkö elät, naapuri?
— Elänhän tosin vielä, mutta olen kovin heikko veren vuodosta, vastasi tämä kuullessaan tutun äänen. — Kova oli tässä ottelu kasakkain kanssa porojen tähden.
— Missä ovat porosi?
— Ryssät ryöstivät, kuljettavat niitä juuri omalle puolelleen.
— Kuinka monta miestä heitä oli?
— Viisi. — Kuolleeksi piti heittäytyä kuin karhujen edessä, että henki säilyi, vaikeroi haavoittunut.
Tapani leikkasi veitsellään nuorat hänen käsistään.
Vähitellen virkosi Laspetterikin tajuihinsa. Hänellä oli keihään haava hartioissa.
Sissit tekivät niemelle pienen tulen ja asettivat sairaat sen ääreen havujen päälle.
— Piru ottaa pian ne poronvarkaat, kun jälkeen ehdimme, murisi Iisakki katsellen pyssyään, että ovatko lukot kostuneet.
Tätä tehdessään hänen silmänsä kiiluivat omituisesti.
— Kostamme niille koirille ja otamme omamme pois.
— Ei ole teistä kostajiksi, kovin olette vielä nuoria! epäili Aatami verta yskien. — Ne ovat kaikki raavaita miehiä.
Se puhe näytti Tapania loukkaavan, hän punastui korviaan myöten kysyessään:
— Onko muita ryssiä tällä taipaleita kuin ne ryövärit? Kuulimme, että Kuurojärvellä olisi tulossa kokonainen armeija.
— Ei ole, eikä heitä ole paljon lähimmissä rajakylissäkään, Oulangansuussa, Vartiolammella, Taavossa ja Laitasalmessa. Poroja keräillessäni, osaksi rajan takaa, tapasin siellä Hirveänniemen Simanan Laitasalmen kylästä. Hän vanhana tuttavana kertoi minulle sen puolen asioista. — Eivät ole metiset olot sielläkään, jollei täälläkään. Vihollisen päämaja kuuluu olevan Vuokkiniemellä. Ylipäällikkö kolmentuhannen miehen voimalla kuuluu valmistelevan hyökkäystä, luultavasti Multilaisen kautta. Sitä varten kerätään lisäväkeä ja muonaa Pääjärven kylistä ja pohjoisempaakin, aina Vienanmeren »valasteja» myöten. Joka viides lehmä ja joka kolmas poro otetaan armeijan tarpeeksi. Keräystä suorittavat kyliä myöten kulkevat ummikkopatrullit. Sentähden on tyytymättömyys yleinen näissä lähikylissä. Ryssät kuuluvat yllyttävän ryöstämään poroja sijaan suomalaisilta. »Ottakoa ruotshalaisilta sijah», kuuluvat neuvovan. Sellainen patrulli lienee ollut meidänkin perässämme, Huima-Hotatta oppaana.
Keskustelun aikana oli Peuraniemen Manu sitonut sukulaisensa Kiitämän Laspelterin haavat aivinapaidasta revityillä suikaleilla ja asettanut sairaan nuotion loisteeseen.
— Vai etelämpää aikovat hyökätä, vatvoi Iisakki Aatamin kertomusta.
Tapani, Manu ja Iisakki tekivät järven rantatörmälle nuotion, asettivat havuja sen ympärille lumelle ja vetivät suksilla haavoittuneet lämpimään.
— Jumala teille tämän hyvän työn palkitkoon! Me olisimme ilman teidän apuanne paleltuneet ensi yönä.
— Jollemme palaa, niin tässä on teille polttopuita siksi, kunnes apu tulee, sanoi Tapani osoittaen honkapölkkyjä, jotka Manu oli hakannut.
Nuoret sissit lähtivät hiihtämään porojen polkemaa tietä. Aatami ja Kiitämän Laspetteri totesivat, että he nopeasti katosivat näkymättömiin järven perällä.
Oli jo puoliyön hetki sivuutettu — Tapani näki sen Otavan asemasta taivaalla; kenelläkään heistä ei ollut kelloa. — He olivat juuri laskeutumassa loivaa mäen rinnettä alas järvelle, kun korvissa kalahti poronkellon ääni. Ja samassa näkyi savua nousevan järveen pistävältä niemekkeeltä. Sissit seisahtuivat tekemään havaintoja.
Ei ollut epäilystäkään; siinä heidän edessään olivat ryssät. Sarajärven Aatamin Laattasarven (poron) kellon kalkatus kuului yhä selvemmin — Tapani olisi tämän Kaakamossa valetun kellon erottanut vaikka salaisesta joukosta. — Nuotion valossa piirtyi näreitä vastaan ratsuhevosen hahmo, ja vähän etäämpänä kaadettujen naavakuusien ympärillä häämötti poroja. Mitään liikettä ei näkynyt tulen lähettyvillä.
— Siinä ne ovat! totesi Iisakki katsoen Tapaniin silmät renkaina ja niissä hiukan hätäinen ilme.
— Katsokaa, ettei sankkiruuti ole kastunut ja että pii on paikoillaan. Jolleivät muuten usko, niin annetaan ruudin nuuskaa ryssille.
Sissit ottivat pyssynsä viileyksestä ja tarkastelivat, oliko kaikki kunnossa. Tilanne tuntui jonkin verran jännittävältä. Vaikka Tapani, nuoresta iästään huolimatta, oli ollut monta kertaa vastakkain metsän mesikämmenen kanssa, jolla on kahdentoista miehen voima, ja aina kunnialla suoriutunut, tuntui tämä tilanne hiukan lamaannuttavan polvia. Hän huomasi, että Manunkin käsi vavahteli pyssyä laitellessa.
Eikä se ihme ollutkaan, jos sissejä hiukan arvelutti, sillä viisi kolmea vastaan ei ole tasaluku, eivätkä he tienneet sitäkään, minkälaiset aseet oli vihollisilla ja oliko heillä vartija valvomassa.
Äärimmäisen varovasti sissit, Tapani edellä, lähestyivät nuotiota toivoen saavansa yllätetyiksi nukkuvat kasakat ja Vienan miehet. Noin kymmenen kyynärän päässä tulilta oli pitkäoksainen naavakuusi poikkiteloin tiellä. Se oli mainio suoja, jonka taakse he kätkeytyivät. Muutamia poroja oli kuusen ympärillä syömässä luppoa. Ne hiukan säikähtivät, mutta keväisiä ja laihtuneita kun olivat, eivät suurtakaan ryminää nostaneet.
Kaikki käänsivät suksensa valmiiksi metsään päin. Tapani nousi kuusen rungolle ja tarkasteli kuusen oksien välistä.
Melkein hiillokselle palaneen nuotion sivulla nukkui viisi miestä viittoihinsa kääriytyneinä. He olivat riisuneet kenkänsä ja asettaneet ne, kuten nuotiolla nukkujat ainakin, etäämmälle vartaisiin kuivamaan. Tapani erotti kasakat korkeista lakeistaan ja Huima-Hotatan jättiläisruhostaan ja pitkästä parrastaan. Pyssyt olivat havujen päällä käden ulottuvilla.
Tapani viittasi Iisakin ja Manun katsomaan.
— Tehdään ne ensin aseettomiksi sieppaamalla pois pyssyt, ehdotti Tapani, — koska ovat niin varomattomia, etteivät ole asettaneet vahtia.
Sissit kapusivat kuusen yli ja lähestyivät nuotiota pyssyjen hanat vireessä. Kun Tapani pääsi käden ulottuville, otti hän yhden pyssyn kerrallaan ja antoi tovereilleen, jotka lähtivät kolmea niistä viemään suksien luo kuusen taa. Tapanin oli määrä tuoda kaksi viimeistä tullessaan.
Mutta kasakat, jotka olivat sodassa kokeneet yhtä jos toistakin, olivat olleet toisia viisaampia: he olivat kiinnittäneet kiväärinsä hihnan viittansa nappiin. Kun Tapani tempasi pyssyn suusta, nykäisi viitta nukkujan hereille.
— Sto tyi dielajes (mitä sinä teet)? urahti kasakka umpipäissään luullen vahtivuorossa olevan toverinsa siellä liikuskelevan.
— Nitshevo (ei mitään), vastasi Tapani.
Äänessä lienee ollut aivan vieras kaiku, koska kasakka heitti viitan silmiltään ja nousi polvilleen. Tapani livahti juuri silloin toisten luo. Kasakka tempasi pyssynsä, vetäsi piihanan vireeseen ja laukaisi Tapanin jälkeen. Mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti myöskin Iisakin ase, ja kasakka kellahti selälleen nuotiopölkyn viereen.
Syntyi sanoin kuvaamaton hälinä. Vienan-Karjalan miehet tapailivat aseitaan. Kasakka, jolla oli takanaan pitkä sotakoulutus, ei halunnut jäädä näkymättömäin vihollisten maalitauluksi, vaan syöksyi ratsuaan kohti. Mutta ennenkuin hän oli sen luona, lävisti Tapanin ampuma kuula häneltä oikean käsivarren. Kaksi karjalaista poronrosvoa lähti sukkasillaan juoksemaan pakoon, mutta Huima-Hotatta, luullen vihollisensa jo ampuneen kaikki pyssynsä tyhjiksi, tempasi nuotiosta kahden sylen pituisen ja säärivarren paksuisen honkaisen kangen, jonka pää oli hehkuvalla hiilloksella, ja ryntäsi kuusta kohti. Nähtyään Tapanin sen takana pyssy kädessä hän suuntasi sivulta tämän päätä kohti sellaisen iskun, että elleivät kuusen oksat olisi ottaneet vastaan, pojan päivät olisivat olleet luetut. Sen sijaan kolahti kanki vain sen verran Tapanin korvalliselle, että tähdet leiskahtelivat kerran hänen silmissään. Samalla hetkellä laukesi nuoren sissipäällikön piihanainen pyssy kaataen jättiläisen hangelle. Hiukkasta ennen oli Manu ampunut pakenevaa kasakkaa, mutta kuula oli osunut vain hevosen jalkaan.
— Älä sie Lihtosen priha minuo lapa, minuo äimissyttää (pyörryttää), en mie konsana eneä ruotshalaisen poroo varassa! rukoili Huima-Hotatta, jonka reiden luoti oli lävistänyt.
Sisseillä ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan jättiläisen rukouksia. Karkurit oli saatava kiinni, etteivät liian aikaisin hälyttäisi kasakkapartiota kylästä rankaisuretkelle. Sentähden sissit latasivat kiireesti pyssynsä ja lähtivät hiihtämään.
Kasakka, tummapintainen ja kapeakasvoinen mies, jonka poskia ja leukaa peitti musta parta, ei ollut ehtinyt kauas rammalla ratsullaan. Eräässä tien käänteessä hän oli laskeutunut satulastaan tarkastelemaan ajokkaansa haavaa. Hän ei huomannut myötämäkeen luistavia sissejä, ennen kuin ne olivat parinkymmenen askelen päässä. Kasakka tempasi pyssynsä, mutta Tapani oli häntä kerkeämpi. Metsä kajahti kerran, ja aavojen arojen mies haukkoi ilmaa mustan oriinsa jalkain juuressa.
Manu ampui armonlaukauksen ratsun korvan juureen. Hevonen lysähti ensin polvilleen ja kaatui sitten kyljelleen isäntänsä viereen.
Kun Tapania tuntui tympäisevän aseettomien miesten ajo, kääntyivät sissit takaisin ensimmäiselle taistelupaikalle. Miesten saapuessa sinne oli Huima-Hotatta riisunut vaatteensa ja oli juuri sitomassa verta vuotavaa haavaansa. Hän oli tyytyväinen kuullessaan, että hän saa jäädä nuotiolle odottamaan apua omalta puoleltaan.
— Sano kasakoille ja Vienan väelle semmoisia terveisiä meiltä suomalaisilta, että lämpimästi me otamme rajallamme vastaan jokaisen hyökkäyksen. Meillä on kyllä miehiä, pyssyjä ja ruutia kaataaksemme jokaisen, ken yrittää meidän valtakuntaamme.
— Ka, kepiet ollah tervehyiset, sanoi jättiläinen totuttuun tapaansa, vaikka sissien terveiset olivat kaikkea muuta kuin keveät.
Tottuneina poromiehinä sissit laittelivat talutus- ja ajoporot valmiiksi ja lähtivät vetämään raitoa omalle puolelleen: Tapani talutti ajokkaita, toiset ohjailivat irtoporoja.
Sarajärven Aatamin ja Kiitämän Laspetterin kiitollisuudella ei ollut rajoja, kun he näkivät rakkaan porokarjansa palaavan sissien saattamana.
Syväuurolla he tapasivat Lehtikummun joukot, jotka sillä aikaa olivat kasvaneet, kun uusia aseistettuja miehiä oli tullut läheisistä rajakylistä.
— Se oli reippaasti suoritettu tiedustelu! kehui Lehtikumpu. — Silmä silmästä, hammas hampaasta, on vanha erämaan laki.
KAUHUN PÄIVÄ.
Varuillaan oli eletty talvi myös Kuusamon eteläisimmissä rajakylissä Lämsässä ja Poussussa. Tekemättä olivat miehiltä jääneet »alamatkat» Ouluun ja markkinamatkat Rovaniemelle ja Kajaaniin vihollisen hyökkäystä odotellessa. Myymättä olivat sentähden jääneet niin poron kuin metsäeläintenkin nahat toiseen talveen ja suolat olivat heilläkin kesäksi jääneet ostamatta. Mutta kun aurinko oli alkanut sulattaa hankia, eivät miehet olleet malttaneet olla lähtemättä otuksien ajoon suurelle sydänmaalle, jossa taitava metsämies voi yllättää yhtä hyvin äreän kontion kuin hirvi- tai peuralauman.
Ei malttanut Maikkulankaan isäntä, nuorehko, roteva, ruskeatukkainen mies, jäädä kotiin, kun toiset menivät, — ei malttanut, vaikka nuori, kaunismuotoinen, reipas ja herttainen emäntänsä häntä esteli.
— Miten minä, avuton nainen, pelastan nämä neljä pientä lastani, jos vihollinen äkkiä hyökkää tätä tietä.
— Älä hätäile. Kyllä Luoja omistaan pitää huolen. Eivätkä ne enää tule näin loppu kelillä.
Tätä puhuessaan oli Maikkulan isännällä jo laukku selässä ja pyssy viileyksessä. Hänen ympärilleen tulivat lapset: Pekka, Kalle ja Tilta, mutta pienin, jolla ei vielä ollut nimeäkään, ojenteli kätkyessä käsiään.
— Älä mene, isä, kauaksi, varoitteli vanhin poika, äsken seitsemän vuotta täyttänyt, mutta hänen nelivuotinen Kalle-veljensä oli rohkeampi puheissaan.
— Kyllä me tappelemme ryttää vattaan! sanoi tämä terhakka miehenalku puusta vuoltua pikku miekkaansa näytellen.
— Onhan sinulla, Anja, puolustaja, sanoi isä nostaen pojan korkealle ilmaan.
Äitiäkin hymyilytti Kalle-pojan miehekäs esiintyminen.
— Odottakaahan, isä tuopi teille »selkoselta» (sydänmaalta) ahman tai karhun pojan leikkitoveriksi — tai vaikkapa vain oravan; hauska veitikka on oravakin, kun sen opettaa rullalla laukkaamaan.
Maikkulan Aapo ihmetteli, miksi hänen vaimonsa niin pelkäsi, vaikka kelirikko oli edessä, jolloin kulku erämaan yli kokonaan katkeaa, mutta sitten hän huomasi syyn.
— Taitaa muistella sitä toissaöistä untaan siitä mustasta karhusta, joka muka söi lehmän navetassa. Turhia harhakuvia ovat unet, mietti Aapo laskeutuessaan suksilla sileätä pellonrinnettä järvelle.
Seuraavana aamuna Maikkulan nuori emäntä säikähti syödessään lastensa kanssa aamiaista, kun pihalta kuului kavioiden kapsetta, hevosten päristelemistä ja venäjänkielisiä komentosanoja. Hänen kasvonsa kalpenivat ja kätensä vapisivat niin, että nuorin lapsi oli vierähtää sylistä lattialle.
— Mitä siellä kartanolla on? kysyi Pekka ja aikoi juosta ikkunaan, mutta äiti tempaisi häntä takin helmasta.
— Kasakoita, ryssiä! sai äiti kuiskatuksi.
Hänen silmänsä harhailivat pirtin ympäri etsien piilopaikkaa, ja ajatukset selittelivät salaman nopeudella mahdollisuuksia: Uuninsola ammotti mustana — mutta sieltä vihollinen pian löytäisi; takaikkunan voisi lyödä rikki ja paeta rakennuksen suojassa navettaan — mutta vihollisen silmiltä ei voisi piilottaa niin suurta joukkoa. Sen jälkeen katse kiintyi lattiaan sahattuun luukkuun, joka johti perunakellariin. — Muuta mahdollisuutta ei ole, totesivat hänen kuumeiset aivonsa. Parin kolmen silmänräpäyksen kuluessa Anja-emäntä keräsi lapset luukulle, pudotti yhden kerrallaan perunain päälle ja seurasi itse perässä. Luukkua sulkiessaan hän vetäisi sen päälle tyhjän taikinatiinun, etteivät raot näkyisi. Kuin lintuemo kokoaa pienet poikasensa siipiensä suojaan, keräsi Anjakin lapsensa kellarin syvimpään nurkkaan ja varoitti kutakin kuiskaten:
— Älkää herran nimessä hiiskuko mitään, muutoin kuolemme.
Ja lapset käsittivät tilanteen; henkeä pidättäen he istuivat äitinsä vaatteiden liepeillä, paitsi nuorin poika, joka pyrki takaisin valoisaan pirttiin.
Siltapalkkien rakojen läpi kuului ovien pauketta, raskaita askeleita, kannusten helinää ja kovaäänistä puhetta. Joku iski nyrkillään pöytään, niin että pahkakupit hypähtelivät. Toinen kalisteli liedellä padan sankaa ja kolmas tuntui koukulla harovan uunin taustaa.
Vanhemmat lapset kyyröttivät hiljaa kuin ukkosen iilin iskiessä piriin ikkunoihin, mutta nuorin, melua säikähtäen, hyrskähti itkuun.
— Älä, rakkaani, itke... äiti on tässä... äiti antaa rintaa kultaselleen, supatti emäntä.
Eivät auttaneet äidin tuskan tukahduttamat kiellot, ei käden asettaminen suun eteen, eikä vaatteisiin kääriminen. Ääni, kuin kummitusharpun soitto kuului siltapalkkien harvojen rakojen läpi pirttiin, jossa syntyi hetken hiljaisuus.
— Shto eta (mitä se on)? kysyi joukkueen päällikkö, jolla oli korkea karvalakki päässä ja kiiltäviä merkkejä rinnassa.
— Hiiret rapisevat permannon alla, sanoi leikillään opas, muuan Vienan-mies.
Sillä välin oli päällikkö keksinyt kellarin aukon, jolta joku oli potkaissut taikinatiinun syrjään. Hän tempaisi luukun auki ja kumartui katsomaan hämärään kuoppaan, johon tuli valoa vain avatusta käytävän aukosta. — Piilossa-olijat näkivät katsojan leveät, rokonarpiset ja sankan parran reunustamat kasvot ja kiiluvat silmät.
— Ha, haa! Pirttikarhu ollah komerkassah pentuineh.
— Ondrei da Kormila vetäköä heän ylös! huudahti kasakkapäällikkö Aleksei Karjagin.
Kaksi kasakkaa raahasi puoleksi pyörtyneen emännän kellarinluukulle, ja päällikkö veti hänet pirttiin. Sen jälkeen miehet heittelivät itkevät lapset luukusta ylös.
— Vot, maduska! Nyt pyöritäh, sitte syyäh da iluotah.
Ryssä raahasi emäntää sylissään pyöriessään ympäri vimmatusti.
— Älkää äitiä kiduttako! parkuivat lapset.
Päällikkö kumartui katsomaan hämärään kuoppaan.
— Suu kiinni, penskat! ärjäisi ruskeapartainen mies, joka taisi vähän Vienankarjalan kieltä.
Kun lapset yhä sydäntäsärkevämmin rukoilivat ryssiä, että he päästäisivät äidin, otti mies Pekkaa niskasta ja heitti uuninsolaan, samoin Kallen, Tildan ja kapalolapsen, jonka pää kovasti kolahti seinähirteen uunin peräkulmauksessa.
— Nyt murkinoa pöytäh! komensi päällikkö.
— Jos ette tee lapsille pahaa, niin laitan ruokaa — minä luulen, että sillä aikaa jo ehtivät tänne miehetkin.
— Mitkä miehet?
— Sotamiehet. Kaksisataa suomalaista sotilasta on kohta täällä.
Emäntä pisti hätävalheen, joka tällaisissa tapauksissa, kun on kysymyksessä vihollisen eksyttäminen ja ihmishenkien pelastaminen, on sallittua.
Päällikkö ei ymmärtänyt Anja-emännän puhetta täydellisesti, eivätkä tulkit sitä hänelle selvästi selittäneet.
Ryövärit pakottivat emännän keittämään perunoita ja vasikanlihaa, lypsämään maitoa ja kantamaan kaikki viilipyttynsä, voinelikkonsa ja lohiastiansa pöydälle, kun viisikyinmenmiehinen kasakkajoukko mellastellen ja kilpaa ahmi suomalaisten ruokavaroja.
Emäntä koetti sivukulkiessaan vilkaista uunin taakse, jossa lapset nyyhkyttäen ja kädet nyrkkiin puristettuina istuivat, paitsi nuorinta, joka pyörtyneenä, silmät jäykkinä makasi taempana.
— Jospa Jumala pelastaisi edes lapseni ja toimittaisi heidät terveinä Aapolle! rukoili hän ajatuksissaan.
Syönnin jälkeen seurasi yleinen ryöstö.
Arkut murrettiin auki. Rahat, suuret vaskitaalerit, jotka olivat isännän isän aikaista perintöä, kannettiin rekeen, samoin makuu- ja pitovaatteet, lihat aitasta, turkisnahat, niiden joukossa kallis karhun nahka, sekä lisäksi verkkoja aitan yliseltä. Toiset teurastivat sillä aikaa lehmiä ja lampaita navetan edessä. Eivät joutaneet ryövärit nylkemään nahkoja: veren ja sisälmykset vain poistivat ja paiskelivat ruhot kuormiin. Sanalla sanoen, täydellinen hävityksen kauhistus vallitsi tässä hiljaisten erämaiden keskellä sijaitsevassa talossa.
Emännän sydäntä kouristi nähdessään lehmänsä lihoina, ja mieleen tuli ajatus: — Tähänkö loppui elämämme. Voi, jospa saisi vielä sanoa Aapolle jonkin sanan ennen kuolemaa.
Ryssillä näytti olevan kiire — lienevät pelänneet, että talonpoikain puolustusjoukko ehtii paikalle. He paiskasivat Anja-emännän rekeen ja sitoivat hänet siihen lujasti nuorilla. Pirtti tyhjeni nopeasti.
— Lapseni, lapseni! parkui puolikuolleeksi kidutettu äiti ruumistaan väännellen.
Mutta pienokaiset huusivat pirtissä, jonka ovi oli ulkoapäin pönkitetty. Äiti näki heidän vääntyneet kasvonsa ikkunassa, näki tulen leimahtelevan eteiseen kannetuissa olkikuvoissa ja rakennuksen tuohikatossa, hän kirkaisi ja pyörtyi.
Anja heräsi tainnoksista siihen, kun reki muutaman mäen alla oli keikahtaa kumoon. Hän avasi silmänsä, mutta nähtyään hevosjonon juosta hölkyttävän itään ja muistettuaan, mitä oli tapahtunut, pyörtyi uudestaan.
Mutta samoihin aikoihin Maikkulan Aapo-isännän metsästäjäveret kuohahtelivat valloillaan, kun hän hiihti metsäisen Ponselivaaran rinnettä ylös seuraillen kahden hirven jälkiä ja toivoen pian pääsevänsä ampumamatkalle. Hän oli tavannut nämä erämaiden kruunupäät pajukossa vaaran alusnorossa, oli jo koettanut ampuakin toista, mutta sankkiruuti ei ollut syttynyt. Kun jalot eläimet juoksivat vähälumista etelärinnettä vaaran laelle, hän ei toivonutkaan niitä tapaavansa, ennenkuin myötämaassa, vaaran takana tai lumisissa kuusikkonoroissa. Hyvä oli miehen mieli hiihtäessä, kun hän jo edeltäpäin iloitsi kotiin tulostaan runsaine saaliineen — minnepä hirvet voisivat paeta ripeän suksimiehen edessä vahvassa räpähangessa. Muistui mieleen Anja ja lapset, joille oli luvannut hyvät tuliaiset. Vieläkö parempaa voisi ajatella, kun saisivat kesäkauden keitellä palvattua hirvenlihaa ja nukkua vahvakarvaisilla taljoilla! Pojat saisivat sitten »lyödä paaskaa» suurilla hirven varvasluilla.
[Paaskan lyönti oli samantapaista kuin leikki tinasotamiehillä. Lehmän, poron tai hirven varvasluut asetettiin kahteen riviin pirtin vastakkaisille seinämille pystyyn, suurin »paaska» asetettiin eteen päälliköksi ja kumpikin lyöjä luulla heittäen koetti kaataa toisen »paaskoja» eli sotamiehiä. Se voitti, ken ensin sai kaikki vihollisensa kumoon.]
Vaaran korkeimmalle kohdalle ehdittyään Aapo vähän huokasi ja samalla katsahti kotiin päin, jonka hän muisti näkyvän harvametsäiselle harjanteelle.
Mikä hirmunäky! Mikä tulenlieska ja savu kodin sijalta kumpuili ja ylhäällä tuulen suuntaan kumartui? Aapo pyyhkäisi silmiään käsiselällä, kun hiihdosta kuumenneena luuli ilmiötä harhanäyksi.
— Jumala meitä armahtakoon! Koti on tulessa! Missä ovat lapseni ja vaimoni? Olisivatko sittenkin...?
Ajatus katkesi ja hirven ajo jäi kesken. Kuin houreessa Aapo käänsi suksensa ja laski vaaraa alas lisäten vauhtia sauvoillaan. Ilma vinkui, suksi rahisi, risu rauska raksahteli, pökkelö poikki paukkui, kun mies raivostuneena rynnisti. Vaaran alla oli huima hyppyri. Ei mies joutanut sitä kiertämään, vaan näreiden latvojen yli kaaressa lensi, ja monen kymmenen kyynärän päässä vasta suksien pohjat lumen pintaa tapasivat, kun tuska, maallisista kauhuista kamalin, korvensi rintaa ja kun katumus tulena sydäntä ja sielua poltti.
— Onneton, miksi en ollut taistelemassa kotini ja perheeni puolesta!
Kellertävät, ahnaat tulenkielet nuoleksivat sillä välin Maikkulan ikivanhan rakennuksen pihkaisia seiniä, ne tohisivat sisällä huoneissa ja pulpahtelivat ulos ovesta ja pienistä ikkunoista, joiden ohuet ruudut kuumuudessa räytyivät ja solahtelivat hangolle; liekit hulmahtelivat korkealle kevätahavan kuivattamasta katosta nostaen mukaansa palavia tuohikäppyröitä ja malonpalasia. Laipio rysähti sisään, katto lakosi ja hirsikerros toisensa jälkeen putosi palavaan pätsiin, jonka voimaa pauhaava pyörretuuli tehosti.
Mutta pihalla, tuhka- ja hiilisateessa seisoi kolme lasta lasittunein katsein tuijottamassa palavaan pirttiin. Pekka kärventynein hiuksin, revityin kasvoin ja avojaloin seisoi hangessa pidellen kädestä menehtymäisillään nyyhkyttävää sisartaan ja toisella kädellä hoivaten Kalle-veljeä, jolla vielä oli puumiekka kädessä, kun isä hartiat märkänä ja huohottaen hiihti paikalle.
— Ii-isä
— Missä on äiti?
— Ka-kasakat veivät, tu-tuonne ajoivat, änkytti Pekka.
— Minne jäi pikkuvauva?
— U-uuninperään. Hän on jo enkelinä lähtenyt taivaaseen.
Kovin katkonaisesti pystyi Pekka kertomaan kasakkain mellastuksesta talossa, lasten pönkittämisestä palavaan pirttiin, äidin ryöstöstä ja kuinka hän itse löi uuniluudan varrella ikkunan rikki ja työnsi siitä Kalle-veikon ja pikku sisaren ulos, mutta ei voinut enää pelastaa nuorinta veljeään uunin takaa, kun tuli tarttui vaatteisiin ja tukkaan.
Pojan kertomuksen kuultuaan Aapo lyyhistyy istualleen suksille, sormet puristuvat lujaan sauvain ympärille, hampaat pureutuvat yhteen ja mielipuolen kalsea kiilto silmissään hän tuijottaa pirttinsä hiillosta ja lepattelevia liekkejä.
Hetkistä myöhemmin Maikkulan Aapo hiihtää naapuriin, Kortesalmelle, vetäen perässään kelkkaa; sen päälle on köytetty kori, jossa hänen kolme eloonjäänyttä lastaan istuu heinien sisässä. Taloon päästyään hän vetää kelkan pirttiin.
— Hoitakaa sen aikaa, minulla on muuta tekemistä, sanoo hän kääntyen pois.
Siunaillen ja ihmeissään Kortesalmen vauraan talon vaimoväki katselee menijän perään.
— Onko isä tullut hulluksi? kysyy emäntä lapsilta.
Pekka kertoo heille kaikki.
Oli kiirastorstai. Kortesalmellakin oli muutamia kirkkomiehiä matkalla pääsiäisjuhlille, mutta saatuaan tiedon Maikkulan ryöstöstä ja vihollisen esiintymisestä myös Tavajärven tienoilla, menivät he kotejaan tyhjentämään, ja yleinen pako kirkonkylää kohden alkoi. Vain nuoret miehet huolettomina hiihtelivät erämaassa, kun eivät vielä mitään tietäneet. Mutta palattuaan kauhistuivat löytäessään kotinsa autioina, kylminä ja ikäänkuin ryövättyinä. Jälkiä myöten hekin osasivat Kirkolle.
HÄIRIINTYNYT PÄÄSIÄISJUHLA.
Juhlallisesti kumahtelivat Kuusamon erämaaseurakunnan kirkonkellot ensimmäisenä pääsiäispäivänä matalasta tornista, joka Torankijärven rannalle rakennetun ristikirkon vierellä kohosi hiukan mäntyjen latvojen yli. Kauas järvilakeutta pitkin itään ja länteen sekä vihreämetsäisten vaarojen poikki etelään ja pohjoiseen kantautui niiden surunvoittoinen sointi, kun ne kutsuivat korven kansaa viettämään ylösnousemisen suurta juhlaa.
Eikä kansa ollut kuuro tälle kutsulle. Ihmisiä oli jo edellisenä päivänä kerääntynyt kirkonkylään, ja kun huomenkellot alkoivat kannalleen kieppuen jylistä ja Herran huoneen jykevätekoiset ovet avattiin, suuntautui niitä kohti mustia ihmisvirtoja. Pian kaksilaivainen kirkko täyttyi ääriään myöten, ja osa ihmisiä jäi ulkopuolellekin odottamaan.
Vakavana istui kansa juhlapuvuissaan: miehet kotikutoisesta sarasta valmistetuissa vaatteissaan, majavan-, saukon- tai lampaannahasta tehdyt lakit polvillaan, naiset mustissa puolivillaisissa hameissaan ja röijyssään, emännillä mustat tykkilakit, mutta nuorikoilla ja neitosilla silkkihuivit päässään. Kansa katseli ristillä riippuvaa Vapahtajan kuvaa alttaritaulussa odottaessaan vanhaa, rakasta kirkkoherraansa, Kranckaa, sen alle rukoilemaan korkeimman varjelusta suureen vaaraan joutuneelle seurakunnalle, jota vihollisen valtavat joukot juuri uhkasivat.
Nämä sotaiset viestit, toiset kaukaa etelästä kuninkaan joukkojen liikkeistä huhuina saapuneet, toiset kotipitäjän rajoilta tulleet, askarruttivat ihmisten aivoja enemmän kuin juhlapäivän evankeliumi, varsinkin kun kirkkoherra oli niistä luvannut kertoa jumalanpalveluksen jälkeen.
Sentähden ei ylösnousemisen juhlan vapauttavaa tunnelmaa sinä pääsiäisenä syntynyt. Särkyneesti särähteli valkeahapsisen rovastin ääni sekä alttaripalveluksen että saarnan aikana, ja tuon tuostakin hän piti ylimääräisen tauon kuin jotakin muuta asiaa miettien. Miesten puolelta kuului usein vanhuksien raskaita huokauksia ja sieltä täältä naisten penkkiriveistä itkun lyyhkettä, kun hän saarnansa lopussa rukoili Jumalaa varjelemaan seurakuntaa »sodasta, nälkävuosista ja kallista ajasta».
Tavallisuudesta poikkeava oli tämä keväinen kirkkojuhla muutenkin. Tässä kaukaisessa pitäjässä oli tosin kansalla muinakin keväinä ollut tapana saapua runsaslukuisena pääsiäiskirkolle — silloin haudattiin ruumiit, silloin ostettiin suolat, jauhot ja muut tavarat kesäksi, silloin solmittiin avioliittoja, silloin poromiehet jakoivat rahoja talven aikana myydyistä poroista niiden omistajille ja silloin käytiin myös pyhällä ehtoollisella — mutta tällä kertaa oli väen paljous vallan tavaton. Pappilan ja muiden suurempien talojen pihat olivat täynnä pärekylkisiä reslarekiä, heinähäkkejä, joiden ympärillä oli hevosia, lehmiä ja lampaita syödä rouskuttelemassa; seinustat olivat kuin vuoratut pystyyn asetetuilla suksilla; riihet ja ladotkin olivat täynnä ihmisiä ja eläimiä. Hevosten hirnuntaan, lehmien ammuntaan ja lampaiden haikeaan määyntään, kun ne karitsoitaan kaipailivat, yhtyi satojen koirien haukunta ja riidan rähäkkä. Tuskin milloinkaan oli kirkonkylässä elämä ollut sellaista hurakkaa kuin tänä pääsiäispäivänä.
Syrjäinenkin olisi heti huomannut, että jonkinlainen pakokauhu vallitsi pitäjässä, kun kirkkojuhlille oli otettu mukaan rajakylistä melkein kaikki ihmiset, eläimet ja arvokas kuollut omaisuus. Kirkonkylään olivat tulleet Tavajärven, Paanajärven, Lämsän ja Poussunkylän pakolaiset ja jättäneet kotinsa autioiksi. Mutta pitäjän muista osista oli tullut vain kirkkoväkeä.
Kansa seisoi rykelminä teillä tai istuskeli majatalojensa pirtin penkeillä ja lattioilla taikka kirkkotalliensa parvekkeilla, naiset ja lapset omissa ryhmissään. Kaikilla oli sama keskustelun aihe: ryssien odotettu hyökkäys ja miten siihen vastataan.
Tapani Lihtosen nimi kaikui monen huulilta.
— Siinä se on poika, joka uskaltaa, sanoi Mäkelän isäntä kirkon edessä seisoessaan.
— Hän on jo saanut tulikasteen vihollisen kanssa otellessaan, jatkoi joku.
— Olisipa meillä viisikäänsataa sellaista miestä kuin on Tapani, Peuraniemen Manu ja Seppäsen Iisakki, niin ei olisi ryssän tulemista tälle puolen rajaa, haikaili Mäkelä, leveäkasvoinen ja tanakkavartaloinen poromies ja talon isäntä.
— Miehiä ne ovat muutkin, vaikka eivät ole olleet vielä tulessa, huomautti siihen jykevärakenteinen nuorukainen, jolla oli karhunkynnen jälki poskessa.
— Onpa on, myönteli Mäkelä, — mutta hädän tullen moni livistää pakoon.
Silloin kirkon pääovi avautui ja kansaa alkoi virrata ulos. Ihmiset asettuivat kirkon ja portaiden ympärille, maantielle niiden eteen ja sitä mukaa kuin uusia tuli kylältä, laajeni ihmismuuri pystyaidan toiselle puolen pappilan pelloille. Muutamat nuoret pojat nousivat aidan päälle paremmin nähdäkseen ja pitelivät seipäistä pysyäkseen tasapainossa. Heitä kiinnosti erikoisesti halu saada nähdä Lihtosen Tapania, kahden kasakan kaatajaa; hänet luultiin nähdyn jo kirkolla ja jotkut tiesivät kertoa, että hänelle siinä tilaisuudessa annetaan palkinto. Mitään merkillisempää ei siellä kuitenkaan ollut nähtävänä kuin rovasti, joka viimeisenä tuli ulos kirkosta supiturkeissaan ja majavannahkalakki päässään.
— Rakkaat seurakuntalaiseni! alkoi rovasti. — Raskaat koettelemuksen ajat ovat kohdanneet maata, sota on etelässä raivonnut jo kauan. Me olemme tänne erämaahan kuulleet siitä kuin kohinaa kauempaa kulkevasta ukkosen iilistä. Mutta nyt se jo uhkaa näitäkin seutuja, nyt kysytään kansalta...
Rovasti ei ehtinyt puheessaan sen pitemmälle, sillä Oulun tieltä kuului kulkusten kilinää ja aisakellojen lallatusta laukan tahdissa. Ja musta, kuomurekeä vetävä kaksivaljakko porhalsi pappilaan päin sitä tietä, joka kulki kirkon editse. Hevoset näyttivät ryntäävän ihmisten päälle, mutta viime hetkessä korkealla istuva kuski hiljensi valjakon vauhtia huutaen:
— Antakaa tietä läänin maaherralle!
Tuossa tuokiossa tyhjeni tie kansan jakautuessa kunniakujaksi sen molemmille puolille, kun korkeasukuinen maaherra Carpelan suurikauluksisessa susiturkissaan istuen ja karvalakkiaan kohotellen ajoi ohi lakkejaan heiluttavien miesten ja niijailevain naisten muodostaman kujanteen läpi pappilan pihaan.
— Jatkamme kokousta »lännenpäivän aikana», minun pitää mennä korkeaa vierasta vastaanottamaan. Luulen, että »maanvaarillakin» on teille sanomista, puhui kirkkoherra ja läksi kävelemään kotiinsa.
Rovastin mentyä vanhemmat isännät ryhmittyivät omaksi joukokseen neuvottelemaan.
— Mitä asiaa lienee maaherralla, kun on raskinut näin suurena juhlana lähteä matkalle. Eipä häntä ole monesti nähty näillä mailla, ihmetteli Mäkelän lautamies.
— Tietysti hän tulee ilmoittamaan, mitä uusia veroja kuningas on suvainnut määrätä perittäväksi, lisäsi Kemilän Sylvesteri, pieni laihankälppä vanhapoika. — Niinkuin meillä ei jo olisi tarpeeksi entisissäkin, kun on ruununverot ja henkiverot Ruotsin kuninkaalle, jousivero venäläisille ja lisäksi raskaat tihunnit rovastille. Kohta kai saa maksaa siitäkin, että saa petäjää kiskoa leivän lisäksi.
— Ja jokaiseen kalaan, jonka saa pyydystetyksi, pitää kai ostaa lyijyleima kruunulta kuin vaatepakkaan, ennenkuin saa syödä, ivaili Kaiteran Jaakko, äsken Oulun puolesta muuttanut räätäli.
— Eipä, piru soi, tiedä, vaikka »Karpalainen» tulisi tänne järjestelemään rajan puolustusta. Kuninkaalta tosin ei riitä tänne miehiä, mutta hyviä lupauksia on hänellä riittävästi. Toinen asia on, uskooko niitä kukaan, naljaili Kemilän Sylvesteri.
Kuultuaan kuningasta moitittavan tarttui puheeseen ruskeapartainen, tumma ja viekassilmäinen mies; hänen puheensa ja tökötille löyhkäävät saappaansa ilmaisivat heti, että hän oli kotoisin valtakunnan rajan itäpuolelta.
— Elä sie mitänä poaji! Tiijämmä myö, mitä Ruotshin Kosta (Kustaa) teiltä vuotteloo: denkoa, riikin riksilöitä heän rahvahalta kärttää. Ka, ken ei anna, heän tyrmäh suoritah. Soldatoita heän teällä hakou sotah pissoalin ruuaksi. Kempäni ei sovussa lähe Venöähen moalle, sille heän narun kaklah kierrättää da siitä juohattaa kuin lehmäsiivattoa. Eloset heän ihmisiltä ryöstää soltaloilleh: rukehet da otrat hinkaloista, lihat seiniltä da kalat da maslat potskista. Sellaani ollah se Kostakuningas, mi lienöö heän miehiäh — heppuli.
Toista sorttia ollah meän Kateriina: pyylevä, suurisilmäini, komie da lembie naini, aina myhöälöö, ei konsana muraja. Konsa Piiterih käyn, heän taloh, jota hoviksi sanotah, miut juohattaa, nakraa da pakajaa, kättä paiskoaa da tsajulle kerallah pyytää. Heän ei konsana köyheä avutta jätä, voau dengat koprah lukon. Ei konsana kisko liikoa veruo, voan enemmän antaa kui ottaa. Kateriina lähettää Ruotsin rahavallalle äijin tervehyksie da sanou, liittykhöä Venäjäh, suureh Venäjäh, niin ei ou minkänä nuusoa. Kateriina teille jauhokulit lähettää, reämät antaa, hamput da tupakat kasvattaa. Sanokkoa Kostalle, jotta myö elämmä Venöähen kera da Kostan herrat hiiteh ajamma.
Väkijoukossa syntyi liikettä. Useimmat tunsivat puhujan, Räämä-Iivanan Tuhkasista, mutta hän ei ollut syntyperäinen vienankarjalainen, vaan ryssä, joka kymmeniä vuosia oli myynyt Suomen puolelle tullitta karttuuneja, hamppuja, sapuskoita, neuloja ja naskaleita, vaikka tullimiehet asuivat Kantoniemellä. Mennessään hän vei Venäjän puolelle Suomen tavaroita. Kansa, ainakin suurin osa, huomasi Iivanan puheista, kenen asioilla hän nyt liikkui. Ei ollut kyseessä »räämä», vaan suuremmat asiat. Iivana oli yksi niistä tuhansista Katariina-keisarinnan vakoilijoista ja kiihottajista, jotka silloin tekivät Suomen puolella myyräntyötään vieroittaen ihmisiä pois kuninkaan kannattajien joukosta. Ja tälle toiminnalle antoi yllykettä kuninkaan ylempien upseerien luopuminen kuninkaasta ja neuvottelut Venäjän keisarinnan kanssa (Anjalanliitto).
— Halot pitäisi sitoa jalkoihin tuolle lurjukselle, sillä hän kulkee vihollisen asioilla, virkkoi Mäkelä.
Vaikka hän moittikin kuninkaan komentoa, ei hän kuitenkaan suostunut Venäjää puoltamaan.
— Ottakaa kiinni se urkkija ja antakaamme hänet maaherralle, esitti Soudunsaaren lautamies.
Räämä-Iivana tiesi tehneensä tehtävänsä. Hän kahlaili pujotellen väkijoukon läpi suksilleen pappilan pellolle ja lähti hiihtämään kylälle päin. Hän näytti olevan varma siitä, että pitäjän miehet eivät ota kiinni kauppalankoaan ilman viranomaisten määräystä.
— Rautoihin olisi ollut pistettävä se ryssän roikale, virkkoi Tapani Lihtonenkin saavuttuaan nuorten miesten joukkoon, juuri kun Räämä-Iivana oli paennut.
Väki hajautui majataloihinsa. Eväskonteista kaivettiin esille kalakukot, rieskat, voirasiat ja vasikanpaistit, ja niin alkoi yleinen murkina. Mutta uteliaimmat täyttivät pappilan pihan ja odottelivat siellä tietoja siitä, millä asioilla maaherra kulki.
Heidän ei tarvinnut kauan odotella, kun pitäjän rättäri, siltavouti ja susivouti nimismiehen käskystä lähtivät kierrättämään kapulaa kylälle, ilmoittaen, että maaherra halusi kirkon edustalla puhutella pitäjän miehiä ja neuvotella tärkeistä asioista. Ja kun tornista alkoi kuulua kirkonkellojen läppäystä, kerääntyi kansa uudestaan kirkon eteen. Portaille ilmestyi maaherra ja kirkkoherra, joista edellinen lausui:
— Urhoolliset pitäjän miehet! Lähestyessäni tätä kaunista kirkonkylää herätti minussa ihmettelyä suuri kansan paljous ja se, että kaikenlaista tavaraa näkyi kuormissa ja niiden ääressä. Ajattelin: aikovatko asukkaat hylätä nämä seudut ja etsiä toisia, onnellisempia maita. Mutta kun ennestään tiesin teidän rakastavan kotejanne ja näitä järviänne, ylämaitanne ja ylväitä tuntuneitanne, niin karkoitin mielestäni sellaiset ajatukset.
— Nyt olen jo kuullut syyt! Ryssä on hyökännyt rajan yli, ryöstänyt ja polttanut talon ja vienyt ihmisiä vankeuteen. Ja tällaisten ryövärilaumojen edestä ovat naiset ja lapset rajan läheltä vetäytyneet kauemmaksi, mutta miehet, näiden ylämaiden urhoolliset erämiehet, ovat rajalla käyneet vihollisen kimppuun samanlaisella uljuudella kuin näiden seutujen metsämies käy keihäineen äreää kontiota vastaan. Se osoittaa, että te tahdotte voittaa tai kaatua isänmaanne puolesta.
— Korkeasti kunnioitettu kuninkaamme Kustaa III tahtoisi valloittaa Venäjältä sen osan Suomea, joka menetettiin isonvihan aikana, eikä mitään menettää. Viime kesänä oli jo kuninkaan aseilla menestystä, mutta hän ei sotaa alkaessaan osannut aavistaa, että se tulisi leviämään näin kauas pohjoiseen. Kuningas ei ole voinut varata vakinaista väkeä tänne, sentähden rajojen puolustaminen on jäänyt teidän itsenne tehtäväksi. Kestäkää siis! Kuningas tulee teille lähettämään apua ja sotatarpeita minun kauttani.
— Korkeasti kunnioitetun kuninkaamme Kustaa III:n oli pakko ryhtyä tähän sotaan monestakin syystä, mutta painavimpia niiden joukossa oli se, että Suomi Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen on ollut pahasti silvottu: raja erottaa osan Suomen kauniita ja viljavia seutuja Venäjän puolelle. Kun Venäjä joutui sotaan Turkin kanssa, näytti kuninkaalle tulleen tilaisuus muuttaa ja vahvistaa näitä raja-asioita.
— Kun posti tänne erämaahan saapuu harvoin, ette taida tietää kaikkea, mitä on tapahtunut. Sota alkoi viime kesänä kesäkuussa. Itse kuningas oli sitä johtamassa — hän aikoo tulla ensi kesänäkin sodan johtoon — ja aseillamme on ollut menestystä: Savonlinnaa on piiritty, useista kohdin menty Kymijoen yli ja Suursaaren luona taisteltu uljaasti merellä. Kauan ryssäin laivasto sairastaa sitä iskua. Mutta häpeääkin liittyy tähän sotaan. Osa korkeimmista sotapäälliköistä juonittelee ja on tehnyt liiton Anjalassa viime kesänä. He aikovat antaa tämän maan Venäjän keisarinnan alusmaaksi. [Maaherra Carpelan ei selittänyt tarkemmin Anjalan liiton miesten tarkoituksia, kuten esim. sitä, että Suomesta piti tulla itsenäinen valtakunta.]
— Se on hävytöntä peliä! kuului väkijoukosta.
— Jos teidän keskuuteenne ilmaantuu miehiä, jotka puhuvat siihen suuntaan, että Venäjältä pitäisi turvaa etsiä, niin antakaa heille sopiva ojennus.
— Me taistelemme kotiemme ja kuninkaan puolesta, huusi Mäkelä.
— Kun te Lappiin kuuluvina olette olleet vapaat sotaväen otosta ja ylöspidosta, antaa kuningas teille kaiken sen maan omaksi, joka on pitäjän rajan sisällä. Mutta sopimukset siitä tehdään vasta kesällä.
Yleinen hyväksymisen hyminä kuului miesten joukosta.
Lopuksi maaherra kehoitti väestöä palaamaan konnuilleen, etteivät pellot jäisi kylvämättä.
Kokous oli loppumaisillaan. Nimismies, lyhyt ja vahva, liiaksi lihonnut mies, katseli jo ympärilleen toivoen pitkän seisomisen jälkeen pääsevänsä reumatismin runtelemia jalkojaan lepuuttamaan pappilan pehmeille tuoleille, kun maaherra Carpelan virkkoi:
— Onko teidän joukossanne nuori talollisen poika Tapani Lihtonen, Tavajärven kyläkunnasta. Minä olen kuullut kerrottavan hänen ja kahden hänen toverinsa urhoollisesta ja reippaasta teosta itärajalla. Jos hän on täällä, niin astukoon luokseni.
Kaikkien lähellä seisovien katseet suuntautuivat Tapaniin, joka vaatimattomana seisoi poikain parvessa kahden vaiheilla, mennäkö vai ei. Lehtomannisen Liisa punastui korviaan myöten, ei suinkaan häpeästä, mutta siitä pelosta, että maaherra vie Tapanin mukanaan ja särkee sen lemmen suhteen, joka juuri oli alkamassa hänen ja Tapanin välillä.
— Mene nyt, kun maaherra käskee! kuiskasi lähellä seisova Mäkelän lautamies.
Ujostellen Tapani astui maaherran eteen väkijoukosta. Vaikka hän oli jo ollut monissa otteluissa kiveliön karhujen kanssa eikä koskaan polvet olleet pelosta loksahdelleet ja vaikka hän urheasti oli antanut kasakoille selkään, tuntuivat nyt jäsenet vavahtelevan, kun hän astui niin suuren ja vaikutusvaltaisen herran puheille.
Maaherra tervehti Tapania ystävällisesti hymyillen.
— Kuningas Kustaa III:n puolesta kiitän sinua kaiken kansan edessä urotyöstäsi. Lähetän sinulle Oulusta kuninkaallisen armeijan korpraalin puvun ja paremman pyssyn ja muut varusteet. Kuningas muistaa sinua edelleen, jos palvelet häntä uskollisesti. — Aiotko olla kuninkaallesi uskollinen?
— Näitä kotiseutujani ja kuningastani tahdon aina puolustaa, vakuutti Tapani ilosta loistavin silmin.
— Oikein, poikani, sinusta varttuu valtakunnalle vahva tuki näillä rajaseuduilla! Jos sinulla on joitakin toivomuksia, niin sano.
— Yhtä minä toivoisin, sitä nimittäin, että lähettäisitte minulle aseita ja ampumavaroja. Melkein kaikki rauta on täällä taottu keihäiksi, sarvellinen ruutia, joka meillä on miestä kohti, ei pitkällekään riitä ja lyijy tuntuu olevan lopussa kauppiailtakin, selitti Tapani kuin olisi ollut vanha kokenut sotapäällikkö.
— Kenen on työ, sen myöskin työkalut. Minä lähetän teille Oulusta muutamia tynnyreitä ruutia, lyijyä ja piitä tarpeen mukaan ja tupulttiterästä, josta voitte takoa keihäitä, tapparan teriä ja vaikkapa miekkojakin.
Tapani teki kunniaa, niinkuin oli vahtisotilaiden nähnyt tekevän, ja palasi väkijoukkoon.
Likoharjun Eeva-emäntä, kookas, rotevaruumiinen nainen, jolla oli suuri villahuivi päässä, nykäisi Lehtomannisen Liisaa hihasta kuiskaten kielevästi:
— Nyt Tapanista tehdään oikein sotaherra. Totta sinusta sitten tulee sotaherran rouva.
— Älkää nyt, täti, tyhjää höpsikö. Eihän meidän välillämme ole vielä mitään.
Tytöt tavallisesti kieltävät olevansa missään suhteessa sulhaseensa, vaikka ovat kihloihin menossa. Se on varokeino, sillä juoruakat voivat kädenkäänteessä pilata selvän asian. Sen tähden ei Liisakaan uskaltanut sukulaistädilleenkään ilmaista, että hänellä ja Tapanilla oli aikomus juhannuksen aikana viettää kihlajaiset. Mutta tytön pää painui vaistomaisesti alas, hänen pulleat poskensa punertuivat uudelleen ja ruskeansinisiin silmiin kihosi kosteutta. Hänen oli niin hyvä olla, kun Tapania kehuttiin ja kun maaherra ei vienyt häntä mukanaan.
Lautamies Mäkelä pujottautui väkijoukon läpi aivan eturintamaan kirkon portaiden alle. Kun maaherra lopuksi kysyi, oliko kansalla vielä joitakin toivomuksia, hän virkkoi:
— Mitä me teemme niille Venäjän rouvan lähettämille urkkijoille, joita täällä kiertelee talosta taloon rihkamaansa kaupitellen. Samalla he tekevät myyrän töitään vieraan valtakunnan hyväksi: kehuvat Venäjää, moittivat Ruotsia ja kuninkaan komentoa, urkkivat tietoja kansan mielialasta ja puolustusvoimista sekä samalla kehoittavat rajarahvasta anomaan viholliselta suojelusta.
Maaherra Carpelanin kulmat rypistyivät ja kasvot karahtivat tulipunaisiksi kiukusta, kun hän ärähti:
— Ne luolaketut on saatava saksiin, ne myyrät on kaivettava koloistaan ja niille on annettava ansaittu palkka. Tiedätte kai, mikä on vakoojan palkka: palanen hamppuköyttä, jossa on silmukka, tai sakarisormen pään kokoinen lyijypala.
— Vast'ikään, vähää ennen maaherran tuloa, oli täällä ryssän kätyri, Räämä-Iivanaksi mainittu mies, kiihottamassa kansaa. Hän puhui julkisesti, kuinka ihmisten pitäisi etsiä suuren keisarinnan suojaa, selitti Mäkelä.
— Missä hän nyt on?
— Korppi ei ole tavallisesti kaukana haaskasta. Luulen hänen olevan vielä tässä kylässä.
— Kymmenen riikin taaleria sille tai niille, jotka sen konnan tuovat minulle.
Kymmenen riikintaaleria oli siihen aikaan suuri summa. Sen omistajaa pidettiin näillä metsäseuduilla pikkurikkaana, sillä vähän karttui sen ajan taloissa rahan arvoista, myytävää tavaraa. Metsäeläinten nahoista saatiin sentään jonkin verran, samoin linnuista, jäätyneistä kaloista, voista ja poronlihasta Oulun markkinoilla. Mutta rahat menivät heti suolan ja viljan ostoon. Ja tarvittiinhan lisäksi rautaa, nauloja ja ampumatarpeita.
Sen tähden ei ollutkaan ihmeteltävää, että maaherran lupaus kulki väkijoukossa kuin ukkosiilin humahdus ja tohina erämaan petäjikössä.
— Kymmenen taaleria, kymmenen taaleria, kertailivat vaimot.
Mutta miehet ryhtyivät toimeen. Kuin taikasanan voimasta hajaantuivat nuoret miehet suksilleen. Ei kilpahiihtoon lähtö olisi ollut nopeampaa. Miesjoukko rynnisti sekavana rykelmänä eteenpäin Räämä-Iivanan latua, niin että sukset ja sauvat kolahtelivat ja heikompia tuupertui hankeen. Tolpanniemen taloja kohden porhalsi hiihtäjäin kiemurteleva raito ensin Torankijärven jäätä ja sitten harvametsäistä niemen kannasta. Eikä aikaakaan, niin taittui tämä rapean neljänneksen pituinen taival, ja talo alkoi näkyä.
Kärkimiehenä hiihti Tapani Lihtonen, hänen kannoillaan Peuraniemen Manu ja sitten liuta Alakitkan ja Pousun poromiehiä, jotka harmittelivat Tapanin liian kiivasta vauhtia näin alkutaipaleella.
— Piruko sinua niin lennättää! kärteilivät miehet.
Kirkkoherra Kranck vei maaherran kotiinsa päivälliselle ja jännittyneen odotuksen kiihottama kansa hajaantui asuntoihinsa kirkon edustalta.
VAKOOJAN VANGITSEMINEN.
Tolpanniemen tyvellä, isohkon talon peltojen laidalla kökötti siihen aikaan pieni, harmaa tupa. Sen seinät olivat lahouttaan pullistelleet salvoksista, tuohikatto tuulen pöyhimä ja ikkunat puoleksi päreillä paikatut. Töllin asukkaat, vanhanpuoleinen, laiha, kumaraharteinen ja kitukasvuista tunturi mäntyä muistuttava mies, nimeltään Puutteen Hermanni ja hänen emäntänsä Kierto-Kaisa, olivat ennenkin suojelleet Räämä-Iivanaa ja pelastaneet hänen kalliin tavaralaukkunsa joutumasta nimismiehen tai tullimiesten kynsiin, joina siihen aikaan toimivat Kemin komppanian miehet. Toisinaan olivat piilottaneet miehenkin milloin sillan alle, milloin heinälatoon ja »pitkännenän» olivat silloin viranomaiset saaneet.
Palkaksi näistä palveluksista antoi Iivana torpan ukolle rihman rinkilöitä, jonkin äimän, kuirin (lusikan täyden) nauriin siemeniä tai Kaisalle korean huivin tai karttuunikappaleen tahi Sunkun »sapuskoita» (sokerileivoksia) kehuen, että »tällaista myö Venöähen moalla syömmä».
Mutta sinä talvena oli Räämä-Iivana ollut tavallista anteliaampi. Hän oli vähää ennen pääsiäistä lahjoittanut rahaakin Hermannille kuiskaten viekas ilme silmissään:
— Jos sie poajit hyvöä rahvahalle Venöähen moasta da Kateriina-tsaarista, da kelleät Ruotshin Kostakuningasta, nii hopieruplat kirstuhus kilahteloo.
Hermanni ja Kaisa olivat sen jälkeen ahkerasti kulkeneet kylillä, edellinen kaupittelemassa Iivanan rihkamaa, jälkimmäinen kuppaamassa. Ja joka paikassa he olivat muistaneet puhua suurella ihastuksella leveän leivän maasta, jossa rieskaa ja hunajaa virtaa ihmisille, ja joka on aivan rajan takana. Harva heitä kuitenkin uskoi. Usea heille sanoa tokaisi:
— Jos siellä on niin hyvä elää, niin miksi et mene sinne.
Näiden suojelijoidensa luo hiihteli Iivana kokouksesta kirkon luota. Hän oli ilmeisesti hyvillään, kun oli saanut niin suurelle joukolle selittää, mikä ero on valtakunnan ja valtakunnan, Venäjän ja Ruotsin välillä...
— Tervehyksie valastista rahvahalta da siltä suurelta herralta, huusi Iivana jo ovelta jysäyttäen raskaan tavarareppunsa lattiaan, niin että ikkunan päreet valittaen särähtivät.
— Ka, miltä herralta? kysyi Hermanni uteliaasti. — Tuskinpa ne herrat meikäläisille terveisiä lähettelevät.
— Itseltäh kubernaattorilta, joka tultih tänne mukamas tolkkuo (järkeä) tuomah, lisäsi Iivana lonkkuvalle penkille istuttuaan ja pyyhkiessään otsaansa punaisella liinalla. — Kovoan korkie herra heän näytti olovan, rien kipitkassa (kojussa) istuo röllötti, lasiloin läpi katshoi, kui rahvas kirkon iessä kumarteleikse, nii jotta nokka hankeh iski.
— Siinä puhut liikoja! ehätti Kaisa huomauttamaan. — Ei tällä puolen rajaa otsia maahan kolkutella ihmisten edessä kuten teillä.
— Ja mitys ollah assa (asia) kubernaattorilla! Veruo perimäh on tulluh, soldatoita sotah suorimas. Sinutki, Hermanni, viiäh eteläh. — Lähe sie inehmisille pakajamah, jotta paha rahvahalle tulou, jos Kostan käskylöi kuunteloo. Väleh (pian) Kateriinan peälikkö tulou da pitäjän Venöähen moahan liittää. Mie mänen kotipuoleh uratnikalle (poliisille) viestie viemäh.
Iivana lähti heti matkaansa jatkamaan. Taisi pelätä nimismiestä. Hän nosti raskaan ja leveän rihkamareppunsa selkäänsä, sitoi sen viilekkeet nauhalla rintansa eteen samalla harteillaan hytkäytellen taakkaansa ylemmäksi.
— Jeäköä terveheksi!
- Matkoa itseki terveenä!
— Vie sille Venäjän Kaisalle minulta terveisiä, toivotti Kierto-Kaisa.
— Kepiet ollah tervehyiset!
Pienen pirtin ovi parahti pahasti urkkijan työntyessä siitä kyljittäin ulos.
Vaikka Iivana oli jo nelissäkymmenissä, oli hän vielä ripeä hiihtäjä. Sen totesi Hermannikin katsellessaan pirttinsä ikkunasta, kuinka Vienan mies parta harallaan halkoi peltoja ja luisti niemen kaltetta järvelle.
Tuskin oli mökin väki istuutunut aterialle, kun ulkoa alkoi kuulua puheen sorinaa ja suksien hahinaa. Miehiä ryntäsi sisälle palavissaan ja kiihtyneinä.
— Missä on Iivana? Missä on Räämä-Iivana? toistui useampaan kertaan.
— Emme tiiä, emme titä...
— Vai et muka tiiä, vaikka olet hänet piilottanut, sanoi Heikkalan Jaako, roteva nuorimies — vai et muka tiiä, toisti hän tarttuessaan Hermannia rintamuksiin ja nostaessaan hänet pöydän edestä pystyyn. — Nyt sanot, hyvän sään aikana — muuten — muuten ystävyytesi sen kelmin laukkurin ja vakoojan kanssa loppuu tähän. Maaherran luvalla viemme sinutkin Teiliniemeen, jollet sano.
— Älä, älä herran nimessä henkeä vie, pihisi Hermanni.
— Tuollahan se Iivana hiihtää järvellä Rantasalmea kohti, huusi nuori Matti-poika, joka pelkäsi isälle käyvän huonosti kiihtyneen miesjoukon kynsissä.
Kaisa loi vihaisen silmäyksen poikaansa. Mutta kun joku nuorimies katsahti ikkunasta ja nähtyään hiihtäjän järvellä syöksyi ulos, tyhjeni pirtti yhtä nopeasti kuin se oli täyttynytkin.
— Riivatun rehentelijä! Niinkuin tätä ei tunnettaisi, vanhan pororosvon poikaa. Kehtaakin käydä vanhan miehen rintamuksiin, päivitteli Hermanni.
Niinkuin jäljiltä eksynyt koiralauma päästyään jälleen ketun nakösälle uteutuu uudestaan ajoon, rynnisti miesjoukko rykelmänä ja raitona pakenevan reppurin perään. Tapani melkein takimmaisena, sillä hänen piti pihalla korjata hetkisen suksen mäystintä.
Jo Iivanakin huomasi ajomiehet ja arvasi kenen lähettämiä ne olivat.
— Perkelehen kubernaattori! pääsi hänen huuliltaan, kun hän lisäsi vauhtia.
Tie kulki Teiliniemen sivu. Kylmät väreet tuntuivat selässä, kun Iivana näki männyn, josta oli Hermannilta kuullut, että siinä piiskataan tai mestataan tuomion saaneita pahantekijöitä.
— Hospodi, hospodi! Miut yhätetäh, jaksetah (laukku ryöstetään), hirteh venytetäh, siunaili ja päivitteli vakooja lisäten vauhtia.
Hiki tippui hiuksista ja parrasta, sillä raskas reppu painoi ja hidasti vauhtia. Viekkaalle miehelle jyskähti mieleen kepponen, jollaista käytettiin siihen aikaan susien ahdistellessa yksinäistä erämaan kulkijaa: niille pudotettiin eväslaukku tai takki; kun vainolaiset tulivat sen luo, alkoivat ne tapella keskenään sen omistamisesta. Hän riuhtaisi irti laukkunsa nauhat rinnan edestä ja leveä reppu, johon mies olisi mahtunut kyyryssä makaamaan, jyskähti tielle. Sääli oli jättää rakasta »sumtshaa», joka oli monia vuosia ollut hänen toverinaan ja jossa oli melkoinen rihkamavarasto, mutta lohdutuksena oli hänellä se tieto, että »Tiisenhuusi», mahtava armeijan päällikkö, jonka urkkijana hän kulki, korvaa vahingon.
Ajajien kesken kehittyi Kuusamojärven jäällä tulinen kilpailun kimma kuin hirvenhiihdossa tai karhunajossa, kiihottimena isänmaallinen innostus, maaherran lupaama kymmenen taaleria ja näkymätön maineen seppele, sellainen vanhain miesten kehuva maininta ja — mikä nuorille miehille oli vielä mieluisampi — tyttöjen kiitos ja silmien kiilto. Jokainen olisi tahtonut ensimmäisenä iskeä kouransa vakoojan jäykkään niskaan ja sanoa: Kanalja, käännyppä takaisin tekemään tiliä teoistasi.
Miesjoukko ei hurjassa ajovimmassa huomannut, että Kantoniemen Tumperista laskeutui järvelle muutamia tullivartijoita, Kemin komppanian miehiä. He olivat seuranneet talosta takaa-ajoa ja huomattuaan laukkurin porhaltavan edellä arvelivat tavallisen tullirikoksen olevan kyseessä; siksi he virkansa puolesta nousivat suksilleen ja liittyivät joukkoon miltei samalla hetkellä, kun Iivana pudotti reppunsa tielle. Pari Posion miestä hiihti silloin edellä ja seisattui laukun luo; he kuulivat tullimiesten huudon taaempaa:
— Korkean kuninkaallisen esivallan nimessä julistamme laukun sisältöineen valtion omaisuudeksi.
— Pitäkää reppu, me otamme miehen, sillä hän on tällä hetkellä maaherralle mieluisampi, puhui Tapani sivu hiihtäessään.
Kuultuaan maaherran olevan kirkolla lähti kaksi sotamiestä joukon mukaan karkulaista kiinni ottamaan, mutta kolmas lähti laukkua kiidättämään tullitaloon.
Keventyneenä Iivana luisti kohmettunutta tietä huimaa vauhtia. Hän vuoroin juoksi suksillaan, vuoroon lykkeli yht'aikaa pitkillä sauvoillaan — tämä hiihtotapa on jo ammoin tuomittu hylättäväksi. Korkealle keikahtelivat suksien kannat joka potkaisulla ja lujasti ne lasahtelivat jälleen tien kamaraan koskiessaan. Jokainen huomasi, että laukkuri ei ollut tyhjään talvikausia hiihdellyt: hän sai kehitetyksi vauhdin, johon vain Tapani ja Sotisaaren Matti, suurikokoinen kemiläinen tullisotilas, pystyivät vastaamaan. Peuraniemen Manukin jäi kauaksi jäljelle ja keskeytti mutisten:
— Ota hiiri hännästä kiinni.
Manun luo pysähtyi useita vanhempia miehiä ja toinen tullivartija.
— Lyönpä vetoa siitä, että Sotisaari ottaa lurjuksen kiinni, huudahti tullimies innoissaan kohentaen repaleista virkalakkiaan kohdalleen.
— Tapanin koura hänet ensin tavoittaa, väitti Mikkolan isäntä.
— Lyödään vetoa kahdesta taalerista!
— Ei »lohi» jäällä luista, tenäsi Manu.
— Paremmin kuitenkin kuin »tahkokivi».
Kemiläisiä tullimiehiä sanottiin siellä »lohiksi», koska Kemijoella vielä näihin aikoihin saatiin niin paljon merilohia, että rengit pestautuessaan vuodeksi taloon vaativat, ettei merilohta saanut heille joka päivä syöttää. Kuusamolaisia taas naapurikunnissa, varsinkin Oulun puolessa, sanottiin »liippalaisiksi», sillä jo siihen aikaan pitäjän mainiot liipat ja tahkokivet olivat tunnetut. Irvileuat kysyivät välistä: »Veikö halla tänä vuonna liipat Kuusamosta?»
Mutta Tapani tällä kertaa näytti, mihin karaistunut ylämaalainen pystyi: ensimmäisenä hän iski luisevat sormensa laukkurin takin kaulukseen, vaatien pysähtymään.
— Antaudu, konna, tai isken sinut nyrkilläni tyrmään! kähisi Tapani.
Vastauksen asemesta vakooja riuhtaisi itsensä irti nuoren miehen otteesta, sivalsi povitaskustaan pistoolin ja veti liipasinta, mutta ase vain napsahti eikä lauennut; joko oli pii huono tai sankkiruuti oli kastunut.
Silloin Tapanin nyrkki tärähti kaalimaan miehen parrakkaaseen leukaan, tupsahtaen siihen kuin kivi hamppukuontaloon. Mutta isku oli kuitenkin kyllin voimakas heikentämään lyöjän päätä kohden suunnatun pistoolin iskun, jolla muutoin olisivat ehkä olleet tuhoisat seuraukset. Samassa siihen saapui Sotisaari ja vähän ajan perästä muitakin miehiä avuksi. Räämä-Iivana sidottiin nuorilla ja sai palata takaisin reippaiden kiinniottajain taluttamana.
Kovin vastahakoinen oli vakoojan matka kirkonkylää kohti. Vähän väliä hän pyyteli Tapania päästämään hänet irti luvaten siitä hyvän palkkion. Mutta kuullessaan vastaukseksi ivapuheita hän virkkoi:
— Kuulkoa työ Ruotshin prihat, vielä työ jouvutta Kateriinan armuo rukuolemah. Min hyvän mie siilon sanon teän hyväksi? — En mitänä.
Yö oli jo puolessa, kun matkue ehti kirkolle. Siellä oli vielä nuoria miehiä liikkeellä. Nähtyään saattojoukon he yhtyivät siihen ja piirittivät poliisiputkan, »korttikaarin», siksi aikaa kuin »vankivyöräri» pisti Räämä-Iivanan sinne sisälle ja kiersi suurella avaimella raudoitetun oven lukkoon.
Maaherra Carpelan myhäili aamulla mielissään, kun nimismiehen, tullimiesten ja kansanjoukon seuraamana asteli putkaa kohden, jonka tarkastaminen kuului myös hänen virkatehtäviinsä. Mutta paljon tärkeämpi oli hänelle nyt sen asukas, venäläisen päällikön lähettämä vakooja, jonka hän kuulustelujen jälkeen aikoi muille peloitukseksi sota-aikaisten lakien mukaan tuomita kuolemaan. Maaherra oli mielissään siitäkin — ja etupäässä juuri siitä — että kansa näillä rajakulmilla oli pysynyt kuninkaalle uskollisena — eihän se muuten olisi niin innokkaasti ottanut osaa vakoojan kiinniottamiseen.
Hän päätti heti kirjoittaa Kustaa-kuninkaalle, joka nimenomaan oli kysynyt kansan mielialaa, että nämä miehet olivat henkeen ja vereen kuninkaalle uskollisia ja vihasivat Katariinan valtaa.
—Minnekä Räämä-Iivana täältä viedään, kysyi rättäri nimismieheltä hihasta nykäisten.
— Teiliniemelle! Teloittaja saa pitkästä aikaa työtä. Maaherra Carpelan seisahtui vankiputkan eteen tarkastellen sen kelpoisuutta. Hän mitteli silmillään sen kokoa — vankikoppi oli tehty vanhasta vilja-aitasta — sen lahoja seiniä ja tuulten tukistelemaa tuohikattoa, josta malot lahouttaan olivat tippumassa.
— Putkakin olisi uusittava, mutta eiväthän nyt sota-aikana valtakunnan varat kaikkeen riitä, mutisi läänin päämies jatkaen ajatuksissaan epäilystä, miten sellainen 'kömmänä' pitää sisällään vangitut.
Tämä epäilys toteutui pikemmin kuin kukaan osasi aavistaakaan. Kun »vankivyöräri» avasi putkan oven, ei siellä näkynyt jälkeäkään vakoojasta.
— Karannut! tohisi nimismies vapisevin huulin mykistyneelle esimiehelleen.
— Piruko sen on vienyt lukitusta putkasta? ähisi vanginkuljettaja.
— Iivana on noita, hän on muuttanut kuten muinoin vanha Väinämöinen itsensä käärmeeksi ja luikerrellut hiiren reiästä ulos, puhui Puutteen Hermanni.
Maaherra, kenraalimajuri ja ritari, paroni J.F. Carpelan astui putkaan punaisena kuin kukko. Hän puhisi mielenkuohunnasta etsiessään tärkeän vangin karkaamisen syytä. Ja pian hän sen keksikin: peräseinältä oli alimmainen hirsi sahattu kahdesta kohdasta poikki ja siten syntyneestä raosta oli ryssä hiipinyt ulos.
— Mutta mistä oli vanki saanut sahan?
— Minne hän oli paennut?
Näihin kysymyksiin ei kukaan voinut vastata.
— Sinä olet huonosti tutkinut vangin pannessasi hänet putkaan, ärjyi maaherra vanginvartijalle, kun hänen on onnistunut viedä saha mukanaan.
— Herra maaherra, rättäri oli mukana, kun tutkin hänet perinpohjin.
— Onko kukaan nähnyt kenenkään yön aikana hiiviskelevän putkan ympärillä? ärjyi maaherra vihoissaan.
Ei vastausta.
Mäkelän lautamies vain heitti Puutteen Hermanniin epäluuloisen katseen: hänen aivoissaan pyöri sellainenkin mahdollisuus, että Hermanni oli yöllä seinän raosta pistänyt puukkosahan Iivanan kouraan ja varannut sukset seinän viereen.
VAARALLINEN TIE.
Vähän selvittyään vakoojan karkaamisen johdosta syntyneestä hämmingistä ja kiukusta maaherra kutsui Tapani Lihtosen pappilaan. Viimeksimainittu luuli, että kysymyksessä olisi vain se kymmenen taalerin palkinto, joka oli luvattu ja jonka hän oli ansainnut. Mutta päästyään kahdenkesken antoi kenraalimajuri ja vapaaherra hänelle maksuosoituksen kymmenelle taalerille, jotka Tapani itse tai hänen valtuuttamansa saisivat nostaa Oulun läänin rahastosta; palkintoa antaessaan teki maaherra hänelle seuraavan ehdotuksen:
— Katariina-keisarinnalla näkyy olevan täällä, kuten muillakin rajan osilla hyviä vakoojia, jotka kuolemaa pelkäämättä urkkivat hänen armeijalleen tietoja. Me sensijaan emme tiedä paljon mitään rajantakaisista tapahtumista, emme tiedä, vaikka huomenna von Thiesenhausen marssittaisi joukkojaan rajan yli. Ehdotan sentähden, että sinä lähtisit toverisi kera Vienan-Karjalassa käymään ja ottaisit siellä kaikesta selon. Kuningas ja minä kyllä tulemme palkitsemaan vaivanne. Mutta teidän tulisi ensimmäisestä karjalaiskylästä ostaa itsellenne sen puolen vaatetus, teidän olisi naamioitava itsenne vienalaispojiksi. Vain siten teille ovat tiet auki Karjalan puolella.
— Minä suostun ehdotukseen, ja kaikki ne puuhat, jotka ovat kuninkaalle hyödyksi, miellyttävät minua. Luulen Kemiläisen Fredrikin ja Juhanin myös yhtyvän tuumaan.
— Osaatteko Vienankarjalan murretta?
— Joltisestikin.
— Ei sitten hätää. Tästä saatte venäläistä rahaa vaatteiden ostoa varten ja käsirahoiksi.
Maaherra pudisti kukkarostaan kahmalon täyden hopearuplia Tapanin lakkiin.
— Luulen, että näillä voitte ostaa puvut. Käykää sitten päämajassa saakka Vuokkiniemellä ja tuokaa tiedot suoraan minulle tai kirkkoherra Kranckalle. Vakoojan tie on vaarallinen, onnistuminen riippuu siitä, kuinka osaa käyttää olosuhteita hyväkseen ja naamioida itsensä.
Tapanista oli vakoilumatka tarpeellinen pitäjän omankin edun kannalta. Ennen kesän tuloa piti saada selville, missä saakka vihollisen rintama on, ettei tapahtuisi yllätyksiä niin kuin isonvihan aikoina.
Vielä samana iltana kolme tiedustelijaa lähti pappilanrannasta hiihtämään itää kohden toiseen valtakuntaan. Mutta niin salainen oli tehtävä, että pojat eivät siitä kenellekään kertoneet. Vanhemmilleen ja Lehtomannisen Liisalle Tapani kuitenkin selitti lähtevänsä rajalle päin ja palaavansa parin viikon perästä takaisin.
Nämä kolme sissiä seurailivat kirkolta alkaen samaa tietä, jota Räämä-Iivana oli aikonut Vienan Karjalaan paeta: ensin Kuusamonjärveä, Muojärveä ja Joukamoa pitkin ja sitten niiden lasku-uomaa, koskista Pistojokea seuraten. Tie kohosi usein järvellä taloihin oikoen niemien ja kannasten yli, mutta miehillämme ei ollut halua mennä autioihin taloihin sisälle. Vasta viiden penikulman päässä he pysähtyivät kuuden tunnin vihaisen hiihdon jälkeen syömään ja levähtämään. Siinä, Joukamon itäpäässä, oli tämän tien varren vahvin talo, Multilainen, jonka sivu matkustajat eivät menneet ovea avaamatta.
Mutta minkä näköinen olikaan nyt tämä varakas talo? Pihalla oli luokonaan heiniä; navetan, tallin ja kuistin ovet olivat sepposen selällään, samoin aitan, ja keltainen jyväviiru johti sen kynnykseltä kodan eteen, missä viljasäkki oli nähtävästi lastattu rekeen. Muutamia vanhoja vaatekappaleita oli myös jäänyt pihalle.
Oliko kaikki tuo sekamelska johtunut kiireestä vai olivatko asukkaat lähtiessään naamioineet kotinsa sellaiseksi, kuin se olisi juuri putipuhtaaksi ryöstetty.
Pirtin ovi oli raollaan. Kun sissit astuivat sisälle, hyppäsi ruskea, pörrökarvainen ja miltei luurangoksi laihtunut koira ensin pöydälle ja uhkasi sitten syöksyä ikkunasta ulos, mutta Juhani sai sen estetyksi. Äristen se sitten ryntäsi ovesta työntäen sen auki kuonollaan.
— Tuo on rajantakaisten koiria, koska on noin laiha, tuumi Tapani.
Koira oli vetänyt uunista leipiä, jotka kiireessä olivat jääneet sinne paistumaan ja palamaan. Lattialla oli huiskin haiskin kaikenlaista kamaa, penkkien alla oli itämään asetettuja perunoita.
— Tässä näkyy olevan talo isäntää vailla. Jos jäisimme tänne ryssää odottelemaan! tuumi Fredrik tavaroita tarkastellen.
— Sen verran voimme omavaltaisuutta talossa tehdä, että lämmitämme uunin ja paistamme perunoita illalliseksi, ehkäpä vähän evääksikin. Ei siellä ryssäin puolella taida olla erähäiset murkinat.
— Ryssäthän elävät vielä nauriskautta, huomautti Juhani.
— Mieleeni johtuu eräs tuuma, tarttui Tapani puheeseen penkille istuttuaan. — Me viemme venäläisten päällikölle kaksi laukullista perunoita lahjaksi. Varmasti hän on siitä mielissään, kun on koko talven saanut syödä naurishautua. Me nuoret »Karjalan prihat» pääsemme heti tällä kepposella hänen suosioonsa.
Vaikka Pommerin sodasta palaavat sotamiehet olivat tuoneet perunan Etelä-Suomeen n. v. 1762 ja vaikka niiden viljelys saman vuosisadan lopussa oli jo melko yleinen, oltiin Koiliis-Pohjanmaalla vielä kahden vaiheilla: viljelläkö edelleen kaskinaurista, joka antoi hyvän sadon, kunhan vain sylki siemenet halmeen tuhkaan ja polki maan tiiviiksi, vai perunaa, jota Vienan Karjalassa oli saatu tuskin maistaakaan. Sentähden Tapanin tuuma ei kuulostanut hullummalta.
— Meneväthän perunat itsellämmekin eväiden lisänä, paleltuvat ne pilalle täälläkin kylmässä pirtissä, ennenkuin väki uskaltaa palata kotiinsa, lisäsi Fredrik.
Yhteisillä retkillä kulkiessaan Juhani mielellään puuhaili ruoan laitossa ja yösijain valmistuksessa. Häntä eivät näihin töihin vetäneet luontaiset, naisellisuuteen vivahtavat taipumukset, vaan pelkkä tottumus. Iisakki oli näet Seppälän vaarin kanssa pienestä pojan pallerosta syksyin keväin ollut kalastamassa erämaan järvillä ja hänet oli ukko käskenyt aina kaloja keittämään tai paistamaan tahi kalapirttiä lämmittämään.
Kun Juhani näki, että heidän täytyi yöpyä tässä autiotalossa, tahtoi hän tehdä viimeisen Suomessa vietettävän yön mahdollisimman mukavaksi.
Orsilla, jotka yhdistivät uunin yläosan vastakkaiseen seinään, oli päreitä kuivamassa — se ei ollut talo eikä mikään siihen aikaan, jolleivät orret olleet täynnä päreitä; niitä tarvittiin sytykkeiksi uuneihin, valaistusneuvoiksi pirttiin ja navettaan: niistä tehtiin myös tuohus, jota käytettiin lyhtynä ulkona kuljettaessa. Juhani nakkeli uunin perästä tervassäröksiä takkaan, rouhi muutamia päreitä kappaleiksi, iski tuluksilla tulen taulaan ja kun hän sitä hetkisen oli puhallellut päreiden väliin puristettuja hiiliä vastaan, leimahti siitä liekki, joka pian sai tervakset palaa roihuamaan. — Tulitikkuja ei vielä silloin ollut; niiden keksijä, saksalainen seulantekijä Kammerer, syntyi kuutta vuotta myöhemmin.
Pian porisi liedellä kolmijalkaisen rautaisen jalan päällä perunapata ja siinä päällimmäisenä »pottujen» kanssa yhtä rinnan punalihainen lohi, jonka Juhani oli kala-aitasta löytänyt. Ja kun talon emäntä oli lähdön humussa unohtanut maitokamariin pari viilikehloa, saivat sissit sinä iltana syödä runsaan aterian.
Mutta totisina sissit sittenkin söivät illallista.
— Oli sekin mies, kun porolaumaa luuli ryssiksi, alkoi Tapani.
— Ja sai aikaan tällaisei sekamelskan, urahti Fredrik lohen ruotoa suustaan selvitellen.
— Kasakkain nimeen liittyy täällä liian suuri kammo. Meidän tehtävänämme on sen poistaminen, intoili Tapani iskien puukollaan perunaa, kuin se olisi ollut vihollinen.
— Saisivat tulla kotiinsa, ihmiset. Kyllä me tuomme sanan, jos vaara uhkaa, arveli Juhani imiessään lohen päätä.
Illallisen jälkeen kukin heistä nouti ladosta sylillisen heiniä, levitti ne lattialle ja venyttäytyi levolle takan hehkuvan hiilloksen lämmittäessä koleahkoa ilmaa.
Yö ei kuitenkaan kulunut täysin rauhallisesti. Tapani, jonka harteilla lepäsi vastuu retken onnistumisesta, nukkui iltayöstä »koiranunta» eli kuten Kalevalassa sanotaan: »mies makasi, vaate valvoi». Taisi olla jo puoliyön hetket kulumassa ja huhtikuun yö niin hämärtynyt, ettei olisi nähnyt enää ampua, kun uunin ja seinän välisestä solasta alkoi kuulua hiljaista liikettä. Tapani kavahti istumaan ja kuunteli. Aluksi ei kuulunut muuta kuin Fredrikin ja Juhanin kuorsaukset, mutta hetken perästä kuului sieltä taas kuin hiljaisia askeleita. Silloin Tapani herätti toverinsa olkapäästä pudistaen.
— Mitä nyt? — Onko vihollinen talossa? mutisi Fredrik.
Tapani hätisteli käsillään. Kohta kuulivat toisetkin askelten ääntä.
Tapani tempasi pyssynsä, vetäisi piihanan vireeseen ja meni aseineen uunin solalle. Suuri oli kuitenkin hänen pettymyksensä, kun hän solassa näki vain kaksi liekehtivää kissan silmää ja hänelle selvisi, että talon väki oli unohtanut kissansakin autioon taloon.
Fredrikiä ja Juhania nauratti Tapanin poikamainen käytös ja pyssyyn turvautuminen, vaikka vihollisesta ei ollut selvyyttä.
Tästä turtuneena Tapani painautui huolettomana heiniin ja nukkui sikeästi — nukkui uhallakin, vaikka siltapalkit olisivat siirtyneet paikoiltaan, eikä kellään näistä kolmesta ollut aavistusta todellisesta vaarasta, joka uhkasi heitä aamupuoleen.
Aurinko oli jo noussut koillisen taivaanrannan yläpuolelle heitellen ensimmäisiä uneliaita säteitään Multilaisen pirtin peräikkunasta uunin sivuun, kun Tapani unen läpi oli kuulevinaan oven narahduksen ja näkevinään oven raossa Räämä-Iivanan parrakkaat kasvot. Mutta kun ovi sulkeutui samassa äänettömästi, jäi Tapanille epäselväksi oliko se unikuva vai todellinen ihminen. Ja vaikka hän heti havahtui täysin hereille, ei hän siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota muistaen yöllisen kissajutun.
Mutta matkaan suoriutuessaan sissit kyllä totesivat, että kutsumattomia vieraita oli käynyt talossa. Kaikkien sukset ja sompasauvat olivat kadonneet pihalta. Vasta pitkän etsimisen jälkeen he löysivät suksen sieltä, toisen täältä mäen alta ja sompasauvat talon kaivosta.
— Tämä kaikki on Iivanan työtä. Hän on meidät yöllä sivuuttanut ja varoittaa koko Vienan Karjalaa. Hankkeemme on sentähden menemässä hukkaan, ellemme saa sitä konnaa uudestaan kiinni, selitti Tapani suuttuneena.
— Et yöllä uskonut silmiäsi, vaikka hänet näit, huomautti Juhani.
Uusi tilanne sai sissit harkitsemaan, minkä kylien kautta oli paras pyrkiä Vuokinkylää kohti.
Kovin siinä sissit suksia laitellessaan siunailivat ja sadattelivat viekasta vakoojaa, joka putkasta päästyään metsiä myöten oli hikihatussa hiihtänyt; kuitenkin hän lienee päiväsydämellä levähtänyt, koska vasta seuraavana yönä tänne rajan lähelle ehti. Räämä-Iivana aikoi nähtävästi nukkua talossa, mutta nähtyään kiinniottajansa tovereineen majailevan talossa, painoi oven hiljaa kiinni.
— Hyvä oli, ettei katkonut suksia, iloitteli Juhani. — Silloin meillä olisi kilin ajatukset.
— Ei huomannut kiireessä, hänen piti ehtiä ennen meitä kylään, mainitsi Tapani.
— Hän olisi voinut vaikka polttaa meidät pirttiin — ja minä ihmettelen, ettei hän sitä tehnyt. Ehkä hän ei sitä tehnyt talonväen tähden tai itsensä tähden, kun hän sydänmaan yli kuljettuaan kaipaa suojaa, selitti Tapani.
— Räämä-Iivanalla ei ole aseita. Jos olisi ollut, hän ehkä olisi lähettänyt jonkun meistä toiseen maailmaan, väitti Juhani. — Tyhmästi teimme, kun emme asettaneet vahtia.
— Lähdetään, sano Lihtonen kun seitsemäs leipä aloitettiin.
— Fredrik muistaa väärin: Laakkosestahan siinä sananparressa puhutaan, oikaisi Tapani.
Tuskin lieto Lemminkäinen hiihti kovemmin hiidenhirveä hiihtäessään, kuin sissit koettaessaan tavata Iivanaa, ennenkuin hän kylään ehtisi. Heidän mieltään painoi epätietoisuus kodin ja kotiseudun kohtalosta, maaherran luottamus ja tietoisuus siitä, että he samalla kulkivat valtakunnan ja kuninkaan asioilla.
Aamu oli ihana ja ennusti päivällä lämmintä. Pulmusparvia lenteli tiellä kerraten yksitoikkoista »dryy—dryy»-säveltään, punaotsaiset, iloiset urpiaiset pyrähtelivät koivuissa, ja teeret järven lahdella soidintaan lopettelivat; niiden »uuuu»- ja »kauhaa—kauhaa»-kukerrus kuului harvaan ja väsyneesti.
Kevään tuloa julisti myöskin kurkiparvi, joka heidän ylitsensä lumirekenä lasketteli Lapin rannattomia aavoja kohden. Ihmisiä nähdessään johtajakurki kajautti huiman »kru'uu»-huudon, johon toiset vastasivat.
Maisemien yllä värähteli hienon hieno autereen sinertävä sumu, niin harva, ettei se estänyt seudun majesteettien Nuorusen ja Iivaaran hahmoja näkymästä. Komeana komotti myöskin Ponselin vaara heidän edessään.
Varsinkin Nuorunen nostatti Tapanin mielikuvituksen liikkeelle. Hiihtäessään hän johtui ajattelemaan tavallisten aikojen rauhallista elämää, muistellen, että sinne jäi koti vihollisen hyökkäyksille alttiiksi, sinne vanha isä karjoineen — nähneekö häntä enää elävin silmin — sinne soidinahot, joilla nyt yökaudet kuului nokkain kalkutus, hionta ja siipien läiske, sinne myöskin sulat salmet, joissa hanhet tatattavat, meriteeret viheltelevät ja haapanat »fiuutaan» huutavat; ja kuka kylvää pellot, polttaa kaskimaan, kalastaa nuotalla talven varoiksi, kun ainoa mies on täällä — henkeänsä kaupalla. Mitä ajattelee Lehtomannisen Liisakin, kun tuli niin nopea lähtö, ettei joutanut kunnolleen hyvästelemään eikä kunnolleen kihloja antamaan. Vesisilmin hän otti lahjani, villahuivin, kun hänelle ilmoitin, että juhannuksen aikana viimeistään tapaamme. Taisi ajatella, että seikkailija on tuo Tapani, kun raski jättää rakkaimpansa ja lähteä vapaaehtoisesti vaaran teille.
Nämä mietteet tulvahtivat Tapanin mieleen sellaisella voimalla, että ne kokonaan syrjäyttivät sotaiset ajatukset, kuten nekin, että sinä päivänä oli hiihdettävä kovasti.
— Jos tällaista etanan vauhtia hiihdämme, niin kettu livistää meiltä luolaansa, huomautti Juhani.
Tapani havahtui hentomielisistä mietteistään, jotka eivät ollenkaan sopineet tilanteeseen. Juhanille vastaukseksi hän työnsi alamäessä suksensa sellaiseen vauhtiin, että hiukset korvallisilla vinkuivat; hän tahtoi siten ikäänkuin jätättää hentomielisyyden ja terästää itsensä taas päivän tehtäviin.
— Morsiantaan taitaa Tapani ajatella, kun vauhti äsken yht'äkkiä katkesi. Vakoojalla ei saisi olla morsianta, jutteli Kemiläisen Fredrik.
Vähän matkaa rajasta Pistojoen erään käänteen kohdalla on Kiimasvaaran kylä korkealla mäenrinteellä. Siihen aikaan tämä kylä oli Suomen puolella huonossa naineessa. Ainakin poromiehet väittivät, että kylän asukkaat elivät suureksi osaksi poronvarkaudella, aivan kuin Saharan tibbut karavaanien ryöstöllä. Milloin suomalaisten poroja pääsi syksyllä tai talvella karkaamaan rajan taa, seurasi melkein säännöllisesti suksilatu niiden jälkiä. Ja milloin ajajat eivät lassoillaan eli suopungeillaan olleet saaneet eläimiä kiinni, oli ne ammuttu ja lihat vedätetty kylään. Vain aniharvoin rauhankaan aikana saivat suomalaiset sieltä omaansa takaisin. Tekoaan puolustelivat kiimasvaaralaiset sillä, että kyseessä muka oli metsäpeuralauma, siis luvallinen metsän riista. Tästäkin syystä vallitsi rajakylien asukkaiden välillä epäsopu, eikä ollut kovinkaan harvinaista, että se kehittyi käsikähmäksi ja kostoksi, jos miehet erämaassa yhteen sattuivat.
Kiimasvaaran kylärykelmä välkähti näkösälle muutamassa tien käänteessä, sinne oli enää matkaa tuskin neljännes.
— Tähän täytynee jättää ajo, muuten menemme suoraan tyrmään. Iivana on jo kylään tulossa, koska hurtat kuuluvat haukkuvan, esitti Tapani survaisten sauvansa etuviistoon punkiksi, etteivät sukset luistaisi myötämäessä.
— Toisten kyläin kautta on nyt kuljettava, myönnytteli Fredrikkin.
— Poiketaan siis etelään Pistonkylään, esitteli Juhani. Sissit kääntyivät takaisin ja etsivät sopivaa paikkaa päästäkseen tieltä.
Heille oli näet tärkeätä päästä tieltä syrjään jälkeä jättämättä. Tästä syystä he poikkesivat polulta erästä sulaa ja jyrkkää vaaran rinnettä pitkin. Vasta etäämpänä he nousivat jälleen suksilleen ja hiihtivät joen laajennuksen yli toiselle rannalle.
Oli jo puolenpäivän aika. Aurinko paistoi niin kuumasti, että yöllinen kantohanki oli pehmennyt soseeksi, johon sukset upposivat nilkkoja myöten ja takkala lumi tarttui suksiin. Matkanteko oli siis lopussa siltä päivältä. Oli siis parasta etsiä sopiva levähdys- ja syöntipaikka. Sellaisen Tapani luuli löytäneensä erään jokeen laskevan sivupuron kuusikkoisesta kurusta. Sitä pitkin kulki vähän matkaa valtakunnan raja.
Sissit polkivat lumen kovaksi muutamalta aukealta puron niemekkeeltä, tekivät tulen kelohongista ja asettuivat havujen päälle levähtämään.
— Minulla on nälkä, että näköä haittaa, mainitsi Fredrik.
-— Ihmekös tuo kuusituntisen hiihdon jälkeen, lisäsi Juhani eväslaukkuunsa katsahtaen.
— Väsyneen miehen pitää ensin vähän levähtää, ennenkuin alkaa ruokailupuuhiin, niin kuuluvat lääkärit neuvovan, selitti Tapani.
— Mutta nyt syömme kahdessa valtakunnassa yhtaikaa, viisasteli Fredrik.
— Miten se käy laatuun? kysyi Juhani.
— Asetu istumaan keskelle rajalinjaa tuohon nuotion ääreen niin, että toinen suupielesi on Venäjällä, toinen Ruotsissa, silloin voit kielelläsi palaa pyöritellä molemmissa valtakunnissa. Raja on näet vain viiva, eikä suinkaan leveä kuja, selitti Fredrik.
— Tässä on siis se rajaviiva, jota molemmat mahtavat hallitsijat tahtoisivat siirtää: Ruotsin Kustaa tuonne Vienanmerelle saakka, Venäjän Katariina Tornionjoelle, puuttui puheeseen Tapani. — Katsokaa veljet! Eikö mailmaa ole aivan samanlainen sen molemmilla puolilla: koskematon, jylhä ja totinen kuin viilipytty; tuntuu kuin siinä ei milloinkaan olisi ollut vihan kaunaa eikä taistelua. Eläimet eivät tunne tätä ihmisten tekemää rajaa, erämaa on heille vapaa ja rajaton. Linnut lentävät sen yli puoleen ja toiseen, oravat puittavat yhdellä hyppäyksellä valtakunnasta toiseen. Ja muistatteko, miten menettelivät kiveliön suuret eläimet, kun kallioluomalaiset tekivät aitaa rajalle: karhut repivät ja katkoivat aidaksia vihoissaan, hirvet loikkivat yli ja metsäpeuratkin särkivät ja kaatelivat sitä, kun eivät voineet hyväksyä rajoituksia, joita ihminen heidän eteensä asettelee. Erämaan pitäisi olla vapaa kaikille, mutta ihminen kateuksissaan tekee siihen rajoja. — Ei muka saa mennä niiden yli. Jos menet näin sota-aikana, olet henkipatto. Elämäsi ei ole rinnankaan arvoinen, jos kiinni saavat. Olet toisen valtakunnan vakooja, suuri pahantekijä, jonka päästä maksetaan palkinto.
— Me olemme kohta sellaisia henkipattoja, totesi Juhani.
— Kustaa III on oikeassa, kun haluaa tämän rajan nakata muutaman kymmenen penikulmaa kauemmaksi, ettei se tässä meidän nokkapaisteellamme kummittele. Minä olen kuullut, että vienankarjalaiset ovat samaa Suomen kansaa, vaikka asuminen toisen valtakunnan alamaisina on heitä muuttanut. Venäläisiksi Katariina tahtoisi muuttaa kaikki meidät suomalaisetkin, selitti Fredrik.
— Siitäpä ei tule kerrassaan mitään! intoili Tapani. — Me emme pue päällemme ryssän punaista paitaa emmekä vedä sen helmaa housujen päälle emmekä pane jalkaamme tökötillä voideltuja pahkiloita.
— Mutta maaherrahan antoi meille rahat niiden ostamiseen, irvisteli Juhani.
— Se on eri asia, kun olemme tiedustelijoita.
— »Renkiportti» tahtoisi meistä tehdä ryssiä, huomautti Tapani. — Oikeita kuontalonaamaisia karvaturreja.
— Mikä lienee ollut sekin suomalainen, suurikokoinen ja romuluinen mies, joka viime syksynä meillä kävi ja varoitti rajakyläläisiä liittymästä kuninkaan joukkoihin. Suomesta muka tehdään itsenäinen valtakunta, niin muka olivat sotapäälliköt päättäneet — myöskin maaherra puhui jostakin Anjalan liitosta, mutta hän siitä varoitti, sanoi sen olevan kapinaa, sanoi sen johtavan nämäkin seudut suuriin kärsimyksiin, jos me täällä rupeaisimme »Renkiportin» ja Venäjän Kaisan neuvojen mukaan elämään, innostui Juhani.
— Ja Venäjän Katariina ottaisi muka itsenäisen Suomen valtakunnan suojeluksensa alle, lisäsi Fredrik.
— Susi lampaan vartijaksi, he, he... Silloinhan Räämä-Iivanakin tahtoisi meidän parastamme.
Tätä sanoessaan Tapani paiskasi tervashalon nuotioon, niin että säkenet sähisivät joka suunnalle.
— Ei käy kontuun, ei käy! En ole idästä nähnyt tulevan mitään hyvää. Pitää olla uskollinen sille, jolle uskollisuutta on vannonut.
Miehillä oli jano. Vettä olisi ollut purossa ja joessa, mutta se virtasi vielä jään alla ja olisi ollut suuri työ hakata kirveellä avanto jäähän. Siihen vaivaan ei rupea talvinen kiveliönkävijä; hän sulattaa vettä lumesta.
Juhani leikkasi leppäisen kepin, polkasi hangesta kimpaleen lunta, pisti kepin pään sen läpi ja nosti lumen nuotion sivuun sulamaan. Kun vettä alkoi juosta lumilohkareesta, pistivät sissit vuoron perään voirasian kannen alle, joivat ja alkoivat sitten valmistaa ateriaansa.
Eikä siinä paljon valmistelemista ollut, kiveliön kävijäin aamiaisessa. Juhani nakkeli laukustaan Multilaisesta ottamiaan perunoita nuotion tuhkaan paistumaan. Jokaisella heillä oli repussa kappale lehmänpaistia. Kirkolla oli Kosken Taavetin täytynyt lopettaa lehmä, kun siltä kuljetettaessa oli jalka katkennut. Hän oli antanut sisseille paistin eväiksi sanoen: — Teillä on vaikea urakka, te tarvitsette myös vahvan ruoan. Tässä on teille aluksi lihaa, erämaa antaa lisää. — Pojat leikkasivat paistiin veitsellään viiltoja, vuolivat rasiastaan voita rakoihin ja asettivat palat paistumaan vartaisiin nuotion loisteeseen. Taitavia he olivat kaikki näissä yksinkertaisissa kokkipuuhissa, vanhojen erämiesten ja nälän opettamia kun olivat.
— Saisi kerran kuningaskin tulla maistamaan erämiehen maukasta ateriaa. Tuskinpa hänen ruokiinsa ryydit ja kokkitaito saa tämän parempaa makua, tuumi Juhani.
Iltapäivä kului senjälkeen levätessä ja tarinoitaessa. Ei ollut aikomistakaan matkalle ennen yökylmää. Sissit valmistelivat sentähden metsänkävijäin kaikkien sääntöjen mukaan hyvän rakotulen: hakkasivat kaksi vahvaa, parin metrin pituista pölkkyä kelohongan tyvestä, kantoivat ne tulille ja asettivat päällekkäin; Tapani iski ylimmäisen pölkyn keskikohdalle koukkukiilan, johon hän taivutti syrjästä koivukangen pään, että se estäisi pölkkyä putoamasta. Kun Juhani lisäksi asetti pölkkyjen päiden väliin koivuiset kalikat estämään honkia pääsemästä liian lähelle toisiaan ja Fredrik asetti tervassälöjä puiden rakoon sytöiksi, oli lämmönlähde tiedossa yöksi. Tasaisesti se illalla alkoikin palaa, kun Tapani tuluksillaan iski tulen tervassälöihin, paloi ja heitteli lämpimiä säteitään kauas sivulle eikä ylöspäin niinkuin oikullinen ja lyhyen ajan palava roviotuli.
Illallisen jälkeen miehet uupuivat havuvuoteilleen »laiskanpojan nuotion» liekkien loisteeseen. Jalat tuleen, pää poispäin käännettynä he jo nukkuivat, kun auringonkehrä punaisena ja lämmintä ennustavana painui pohjoisten vaarojen taa, kun iltatuuli väsyneenä uupui aarnikuusten naavaisiin latvuksiin ja kevätyön ouneksiva hämärä levitti siipensä näiden neitseellisten salojen yli, joissa vain luojan henki liikkui mittaamattomien hankien yllä.
Erämaa ei kuitenkaan enää uinunut talvisessa tainnoksessaan. Elämä jo hiljaa sen sydämessä ja suonissa sykähteli ja kevään henki sen solukoissa kierteli. Kosken kohina kantautui laakson kurua pitkin nuotiotulille saakka, puron vesi sen vieressä purskahteli hangen alla, ja lähestyvät hääilot eivät suoneet metsän väelle yön rauhaa: kärppä tirskahteli komostaan ja kurkisti outoa valoa, pöllö puputteli kelohongassa palokärjen tekemän reiän alla, ja metsot läheisellä kunnaalla siipiään suhauttelivat, nokkaansa kalistelivat ja silmät ummessa hioivat.
Puoliyön jälkeen häähumu valtasi täydellisesti metsojen kasvavan parven. Niitä kahisi, kalkutteli ja hioi joka puolella — sissien nuotio oli sattunut melkein keskelle soidinta. Juhani heräsi siihen meluun ensiksi, istui tukka pörrössä ja tuijotti ympärilleen, ja kun hän huomasi tilanteen, hänen metsästäjäverensä vavahtelivat. Kaiken varovaisuuden unohtaen hän veti saappaat jalkaansa, otti pyssyn ja lähti vaanimaan lähintä korven kukkoa.
Silloin kun metso »hioo», se ei kuule eikä näe mitään; silloin metsästäjä voi hypätä kolme pitkää askelta eteenpäin. Mutta nalkutuksen ajan hänen pitää seisoa yhdessä kohden kuin muistopatsas. Näin teki Juhanikin tottuneena soidinmiehenä. Eikä aikaakaan, niin pamahti laukaus, jonka synnyttämään kaikuun yhtyi jyminä, siipien suhina ja vinkuna, kun sadat linnut nousivat ilmaan hajaantuen joka taholle — vain yksi koreasilmäinen metso makasi hangella tarkasti ammutun luodin lävistämänä.
Fredrik ja Tapani seisoivat kuin tikut ja unisin silmin katsoivat, kun Juhani kantaa roikotti jalasta oivaa saalista, joka oli hyvä lisä sissien eväsvarastoon.
Mutta Tapani oli kärtyinen.
— Vanha tapa vaatii, ettei saa ampua yöllä talon eikä nukkuvan nuotioväen lähellä. — Eikä ampuminen ole näissä oloissa muutenkaan viisasta. Kiimasjärveläisiä kyttiä luulen tänäkin yönä samoilevan näillä saloilla; nehän keräävät joka kevät kuormallisittain uunissa kuivattuja metson rintoja.
— Ei tee mitään. Ruokaa tarvitaan ja sitä pitää selkosessa ottaa silloin kun annetaan, muuten saa kulkija suolivyötään kiristää kiristämistään, niin että viimein ei ole kuin pieni silmukka selkärangan ympärillä.
— Mutta vaarallisempaa on, jos ryssät meille silmukan kaulan ympärille kiristävät.
Tämän välikohtauksen jälkeen sissit nukkuivat uudestaan keliä ja aamua odotellessaan.
YLLÄTYS.
Metsäpeuroilla oli vielä näihin aikoihin tapana tehdä pitkiä muuttomatkoja rajakiveliöissä etelään ja pohjoiseen. Keväällä ne lähtivät suurina laumoina Kuollan tuntureilta vaeltamaan etelään susia pakoon tai etsimään suojaa suurista metsistä, kulkien aina Laatokan Karjalaan saakka. Mutta syyspuoleen ne taas palailivat sieltä takaisin autioille tuntureilleen.
Erämaan kylien asukkaat, rajan molemmin puolin, verottivat näitä muuttolaumoja armottomasti. Vaikka peuroilla on tavattoman herkkä hajuaisti, hyvät silmät, tarkka kuulo ja nopeat jalat, eivät ne voineet välttyä tuholta, kun niiden kulku oli kuin yhtämittaista kujanjuoksua kahden valtakunnan vainolaisten välissä. Vaarallisin niille oli kevät, jolloin ne vahvan lumen aikana joutuivat kulkemaan rävässä eli jääkuoren peittämällä hangella, joka juuri ja juuri kantaa suksimiehen, mutta johon peura uppoaa vatsaa myöten. Silloin peuramiehet voivat väsyttää koko lauman ja ottaa saaliikseen joka sorkan.
Toinen peuroille vaarallinen aika oli syksyllä lehtisadon jälkeen. Silloin laumat kerääntyivät aukeille tuntureille tai kankaille, ja hirvaiden rykimisaika alkoi. Turpa maassa ja sarvet tanassa ne juoksivat lauman ympäri kumeasti röhkyttäen ja etsien tukevasarvisia hirvaita. Jos ne löysivät kilpailijan, iskivät ne sarvet sarvien lomiin, ja jännittävä kamppailu alkoi. Heikompi hirvas sai väistyä vahvemman tieltä ja koko laumasta. Sellainen on erämaan laki ja elämän laki. Toinen voittaa ja korjaa voiton hedelmät, toinen häviää ja saa mennä voimiaan vartuttamaan. Mutta hyvinkin usein metsästäjä näistä taisteluista hyötyi; hän hiipi lauman lähelle kesyn talutusporon suojassa, ja kun taistelu kehittyi kuumimmilleen, hän ampui pitkällä peurapyssyllään parhaan tai kaksi joukosta. Sattuipa niinkin, että kaksi peurahirvasta tarttui sarvistaan yhteen ja siten molemmat joutuivat helposti ihmisen tai petojen saaliiksi taikka molemmat nääntyivät nälkään.
Peuralaumoihin sekaantui välistä kesyjä poroja. Näistä merkkikorvista kehittyi vuosien kuluessa aivan villipeuran kaltaisia, arkoja eläimiä. Niitä peuranpyytäjät eivät aina voineet eivätkä halunneetkaan erottaa metsäpeuroista, vaan kaatoivat ikäänkuin ihminen ei milloinkaan olisi lyönyt niihin omistusleimaansa leikkaamalla niiden korviin vitoja, lohkoja, hankoja, halkeamia, pykäliä ja pistoksia, tai katkaisemalla korvan keskeltä tai juuresta poikki. Venäjällä oli sellainen laki käytännössä, että jos ammutuista peuroista oli puoletkaan eheäkorvaisia, sai kaadetut merkkiporotkin pitää. Tämän säädöksen varjolla porovarkautta siellä suuressa mitassa harjoitettiin. Varsinkin Kiimasvaaran miehet olivat kerkeät selittämään, milloin heidän hallussaan oli suomalaisten merkeillä varustettu talja, että poro oli peuralaumasta saatu.
Kiimasvaaran kylässä istuttiin sinä keväänä lihapatain ääressä. Peuran paisteja ja selkäkuuta keitettiin joka talossa ja syötäessä lihapaloja rasvaan kastettiin. Päät, sorkat ja laihemmat luulihat heitettiin koirille, joilla myös oli silloin kylläiset päivät. Jokaisen talon katolla könötti kymmenittäin jäätyneitä, nyljettyjä poron ruhoja selät ylöspäin, jokaisen rakennuksen seinillä oli perittyjä peuran ja poron taljoja odottamassa seuraavan vuoden markkinoita ja jokaisessa talossa muokattiin poron koipia ja kallonahkoja jalkineiksi.
Paaston aikana oli kyllä lihansyönti heidän uskontonsa mukaan kokonaan kielletty. Mutta kun kylänvanhin oli selittänyt, että sellaisen synnin voi helposti sovittaa myöhemmin ja että peuralauma oli kuin taivaasta lähetetty lahja köyhille kyläläisille, niin pidettiin sinä keväänä pääsiäinen paria viikkoa aikaisemmin kuin tavallisesti. Silloin syötiin kovasti »jumalan viljaa» ja kertoiltiin naapurikylienkin uteliaille asukkaille, miten kaikki oli tapahtunut. Lapsetkin olisivat osanneet ulkomuististaan kertoa peurain teurastuksesta seuraavaan tapaan:
— Mikitan Simana oli vedättämässä poroilla heiniä Pistojoen rannalta. Kotiin päin kulkiessaan hän oli Sohjanan suolla nähnyt sellaisen peuralauman, että koko noro oli kiehunut mustanaan selkiä ja kylkiä, päitä ja sääriä. Ainakin kolmesataa päätä siinä oli arviolta ollut. Simana oli heti jättänyt heinäkelkat tielle ja ajanut suksillaan kylään sanaa viemään.
— Rahvas koolle miun kotih! hän huusi joka talon pihalla. — Tärkiet assat, tärkiet assat kutsuvat urohia kokoh.
Pian olivat kylän miehet Simanan pirtissä.
— Mi assana? ehättivät vanhemmat ukot kysymään.
— Kovoan ollat mielehiset assat:
»Jo on kulta kulkenunna
hopia vaeltanunna
miehen etsivän etehen
anelian askeleille.»— Moset metsähini olloh proitinu etehes heinämatalla?
— Ei metsähini voan satahini petrakatras. Väleh suorikkoa valmehiksi: pankoa petrapissoalih porohkat da pulikat, evästä sumtsah, sivakat jalkah. Suorikkoa väleh miun peräh!
Tämä Simanan sanoma herätti kuin taikavoimin uneliaan kylän työhön ja touhuun. Luoteja valettiin, pyssyjä puhdistettiin, suksia korjailtiin. Eikä kestänyt kauan, ennen kuin miesjono ja sen jatkona muutamia tyttöjä porhalsi Simanan perässä metsään.
Peuralauma oli kankaalla kaivamassa lumen alta jäkälää, kun sitä miesten kaarenmuotoinen rintama altatuulen lähestyi. Johtajahirvaat vainusivat vaaran ja lähtivät lauman edellä nelistämään metsäistä vaaraa kohden, toiset seurasivat perässä yksitellen ja rykelminä. Hanki oli niin vahvaa ja sikäli pehmeätä, että eläimet upposivat siihen joka hypyllä vatsaa myöten. Heti siinä vahvinkin hirvas väsyi. Keuhkoja poltti kuin tulessa, kun ilmaa ei saanut niihin kylliksi. Kieli pitkällä, silmät renkaina ja raskaasti röhkien rynnisti nietoksissa eteenpäin peurojen satainen parvi, mutta keveästi sompasauvojaan heilautellen seurasi sitä parrakkaiden vainolaisten pelättävä ketju. Pyssyt paukahtelivat, keihäät suhahtelivat, ja uljas eläin toisensa jälkeen oikaisi koipensa ilmaan tai lysähti vatsalleen lumeen. Veri suihkusi punaten valkean hangen, ja tympeä teuraan haju täytti äsken vielä raikkaan havutuoksuisen metsän. Puolen päivää riehuivat kiimasvaaralaiset laumassa kuin murhan enkelit, kunnes suurin osa siitä oli kaatunut; vain harvat olivat päässeet pakoon.
Kolme päivää meni kylän väeltä saalista talteen korjattaessa.
— Min iellä ollou tämä, mie mietin, jotta sota tulou, oli Simana sanonut keitettyjä peurankieliä syödessään teuraspäivänä.
Eikä ukon ennustuksen toteutumista tarvinnut odottaa kauan. Kolmantena päivänä sen jälkeen Ontrosen talon pieni poika tuli pirttiin hätääntyneenä kertomaan.
— Katsokkoa, katsokkoa, musta soari kulkou Kieretin tiellä.
Pian huomasi vanhempi väki, että »musta saari» oli kasakkapartio, joka tulista laukkaa lasketti tietä pitkin kylään. Ja iltapäivällä tuli lisäksi jalkaväkeä ja kuormastoa yhteensä noin parisataa miestä.
Karjalan armeijan ylipäällikkö, vapaaherra von Thiesenhausen oli sen lähettänyt tiedustelemaan, minkälaisia voimia oli sillä kohdalla Suomen puolella rajoja puolustamassa ja oliko enää sinä keväänä mahdollista hyökätä rajan yli.
Pienen kylän väki vallan kauhistui nähdessään ummikkosotilaiden täyttävän joka huoneen, vieläpä saunat ja riihetkin. Päälliköt ottivat Simanan pirtin asunnokseen ja ajoivat talon väen saunaan siksi aikaa. Röyhkeästi käyttäytyivät sotilaatkin asukkaita kohtaan, jotka heidän mielestään eivät muka olleet venäläisten veroisia.
Joukko-osaston päällikkönä oli kapteeni Karjagin, leveäkasvoinen, keski-ikäinen mies, jonka rintaa koristivat monet ansiomerkit. Hän oli kovin harmissaan tullessaan tähän pahanpäiväiseen kylärähjään levähtämään, mutta nähdessään katot täynnä peuranruhoja lauhtui hänen tuikea muotonsa. Kuultuaan, että kylän väki oli ne saanut metsästämällä, hän tiedusteli, kenellä heistä oli metsäherran antama lupalippu. Kun sitä ei ollut kenelläkään — lupa maksoi viisikymmentä kopeekkaa — hän käski takavarikoida peurain lihat valtiolle.
Nyt alkoivat sotamiehille herkulliset ajat. Ruho toisensa perästä pudotettiin katolta, hakeltiin, keitettiin kenttäkeittiöissä ja syötiin.
Ei auttanut, vaikka Mikitan Simana, Jyrin Teppana, Ipatin Huotari ja monet muut kävivät päällikölle valittelemassa, että kylän väki kuolee nälkään, kun sen ruokavarat syödään.
— Hakekaa metsästä itsellenne, minä annan siihen luvan. Vieläpä vapautan tämän kylän asukkaat hankkimasta lehmän- ja poronlihaa armeijalle — sehän on suuri helpotus, selitti kapteeni.
Mutisten ja hampaitaan kiristellen ukot lähtivät päällikön luota, kun olivat joutuneet sellaisen ryöstön alaisiksi.
Mutta heillä oli vielä vähäisiä toiveita saada näillä viime lumilla kaadetuksi joitakin metsiin hajaantuneita yksilöitä. Metson soitimella käyneet olivat kertoneet nähneensä jälkiä ylempänä Pistojoen varsilla.
TULINEN JA SAVUINEN AAMUTERVEHDYS.
Kasakkakapteeni Wasili Konstantin Karjaginin joukot palasivat Suomen puolelle tekemältään ryöstöretkeltä, jonne olivat menneet toista tietä. Kiimasvaaralla he vain levähtivät muutamia päiviä, kun kelirikkokaan ei kovin kiirehtinyt. Mutta lähtiessään ei kapteeni vienyt kaikkia miehiä mukanaan, vaan jätti parikymmentä sotilasta ja kasakkaa pitämään tällä suunnalla silmällä suomalaisten toimia.
Kylän väki olisi iäksi tahtonut päästä näistä rauhanhäiritsijöistä ja loiseläjistä, jotka söivät väestön ainoat ruokavarat ja saattoivat heidät miltei toivottomuuteen juuri silloin, kun luonto oli heille antanut runsaimman saaliin. Haikein mielin he katselivat, kuinka kapteeni kasasi peuranlihoja kuormiinsa joka talosta. Eikä maksusta ollut puhettakaan.
Sentähden kylän metsämiesten piti ahkerasti kulkea kiveliössä peuroja etsimässä, metsojen soitimilla tai kontioiden jälkiä etsimässä.
Hilppälän Jyrki oli eräänä aamuna soidinmatkallaan tavannut oudot jäljet. Ne olivat alkaneet Ruotsin tiestä (Suomeen menevästä tiestä), seurailleet pälvipaikkoja ja yht'äkkiä muuttuneet suksenladuksi. Jyrki oli miettinyt tuota ihmettä, mutta ei ollut keksinyt selitystä, kun jäljet olivat ensin näyttäneet karhun jättämiltä.
Jyrki seuraili jälkiä yhä uteliaampana — erämaan asukas tahtoo ottaa selvän kaikesta. Hiihdeltyään jonkin matkaa hän näki nuotion savua ja hetkistä myöhemmin nuotiolla nukkujat, kolme suomalaista.
— Siinä ollah ne ruotsalaiset, joista Tuhkasen Iivana pakisi! tuumi Jyrki itsekseen.
Hän pyöräytti suksensa ympäri ja lähti hiihtämään kylään minkä jaksoi.
— Kolmi metsähistä ollah kierroksissa! hän huusi nukkuville sotilaille pirtin ovelta.
Kuultuaan mistä oli kysymys, miehet nousivat vastahakoisesti; heidän mielestään ei kolmen suomalaisen tähden kannattanut yöllä lähteä liikkeelle. Päällikön virkaa toimittava kasakka oli kuitenkin toista mieltä. Kapteeni oli antanut ankaran käskyn vangita kaikki epäilyttävät kulkijat, niinkuin sodassa on tavallista ja lisäksi oli Tuhkasen Iivana, joka päivällä oli kylään tullut, kertonut rajan yli olevan tulossa vaarallisia vakoojia, itsensä »kubernaattorin» lähettämiä, jotka »kaikkea pahoa loativat: kaivot myrkyttävät, metsännenie nostavat, polttavat ja tappavat».
Vähempikin olisi riittänyt innostamaan helposti innostuvat Venäjän miehet sissejä pyydystämään. Olihan se vaihtelua joutilaille ja mainetta tuottava teko, jos yritys onnistuisi.
Kasakat lähtivät ratsain, mutta sotamiehet, joiden joukossa oli Vienan Kemin suksikomppanian miehiä, hiihtäen.
Eläimet olisivat erämaista aikoja sitten sukupuuttoon hävinneet, ellei niillä olisi tarkka itsesäilytysvaisto ja elleivät eri eläinryhmiin kuuluvat yhteistoiminkin koettaisi pelastua vaarasta. Pedot ja ihminen tekevät luonnossa pahinta hävitystyötä. Eläimet tuntevat nämä vihollisensa. Varsinkin ihmisen lähestyessä päästävät useat lajit kauas kuuluvan varoitushuudon.
Sisseilläkin oli omat herättäjänsä. Variksella sattui olemaan pesä jokirannan kuusessa, oikeastaan vasta pesän tekele. Ja kaikille on tunnettua, että se lintu ei halveksi ääntään, vaan vaakkuu melkein aina ja kaikkialla. Tuskin oli ryssäin suksimiesten ketju kaartunut puoliympyräksi nuotion ympäri, kun ilmaa halkoi korvia vihlova »kraak—kraak»-huuto.
Oikeat erämiehet tarkkailevat kaikkia erämaan eläinten hälyttäviä ääniä.
Tapani hypähti ensin istumaan ja kuultuaan rahinaa ympärillään herätti toiset.
Suksen suhinaa kuului joka puolelta.
— Ryssät! kuiskasi Fredrik nähdessään sotamiehen seisahtuvan puun suojaan joen puolelle.
Nopeammin tuskin kukaan on vetänyt saappaita jalkaansa kuin sissit sinä aamuna, ketterämmin ei kenkään ole ottanut pyssyään, hypännyt puun taa ja vetäissyt piihanat vireeseen kuin he. Mutta silloin kuului usealta taholta Venäjän miesten kehoitushuuto:
— Stoi, stoi! (seis)
Ja sanojensa vahvistukseksi vingahtelivat luodit eri suunnilta sissien päiden yli.
— Nyt suksille! komensi Tapani.
Tulisessa kiireessä ei kukaan muistanut eväslaukkuja; ne jäivät kiikkuinaan kuuseen nuotion lähelle. Sissit ponnistelivat kurun pohjaa ylöspäin, sinne, mistä ei kuulunut ammuntaa.
Luodit vinkuivat yhä lähempää päiden yli, mutta sissit eivät pysähtyneet, sillä he tiesivät, mikä heitä olisi siinä tapauksessa odottanut. Onneksi kurussa oli sankka kuusikko suojaamassa pakenevia.
Kilpahiihdossa koettaa usea parhaansa, mutta kun henki on kysymyksessä, silloin läiskinkin liikuttelee jäseniään niin taajaan kuin voi tai antaa aivosolujensa toimia pelastuskeinoja etsiessään.
Monella tällaisessa tilanteessa jäsenet lamaantuvat tai ajatukset menevät sekaisin — sellaiset olemassaolon taistelussa ensimmäisinä lyödään pois pelistä. Mutta Tapanilta ja Kemiläisen veljeksiltä ei »sydän mennyt kintaan peukaloon» eivätkä polvet vapisseet kuin viluisilla.
Huomatessaan, että laukut jäivät, heidän teki mieli kääntyä takaisin. Mutta kun he muistivat, millä asioilla he liikkuivat, tuntui heistä viisaammalta jättää ryssät, kuin sillä kertaa panna henkensä alttiiksi turhan kunnianhimon tähden.
— Se oli tulinen ja savuinen aamutervehdys, ilkkui Tapani, kun he olivat jo turvassa.
— Odottakoot, kyllä vielä sen maksamme korkoineen, uhitteli Fredrik.
SEIKKAILU SYNKIMMÄSSÄ ERÄMAASSA.
He olivat jo hiihtäneet pitkän rupeaman, koko aamupäivän, syömättä palaakaan. Tapanilla jo suolet vonkuivat, maurusivat ja naukuivat kuin kissaperhe olisi ottanut asunnokseen hänen vatsaontelonsa, Juhanilla jo nälkä näköä haittasi, vai lieneekö kilohankikin osaltaan silmiä huikaissut, ja Fredrik sanoi navan kasvavan kiinni selkärankaan. Heikolta tuntui siis elämä heistä kaikista, mutta suksi sentään vielä luisti pakon edessä, kun ryssien monikymmenpäinen joukko ulvovana susilaumana seurasi — tai oli jo jättänyt takaa-ajon, sillä kukaan heistä ei voinut arvioida kuinka pitkälle venäläisten ja vienalaisten voimat ja sisu riittäisivät. Ehkä vainolaiset olivat jo aikoja sitten kääntyneet takaisin.
Jokaista harmitti nyt eväslaukkujen menetys, harmitti pelkkä ajatuskin, että sipulin ja kaalinkasvattajat ehkä par'aikaa paistelivat perunoita nuotiolla, söivät vasikanlihaa ja kalakukkoa vuollen suomalaista voita päälle — senkin kuonolaiset. Ja eväiden oikeat omistajat kärsivät nälkää.
Yhä polttavammaksi kehittyi kysymys siitä, oliko heidän enää viisasta hiihtää vesireitin suuntaan etelään Vuokkinientä kohden, vaan käännyttävä länteen ja koetettava pelastaa ruumisraukka nälkäkuolemasta etsimällä jokin rajan lähellä sijaitseva Suomen puoleinen kylä. Kukaan heistä ei kuitenkaan kehdannut vielä sellaista toisilleen esittää, kun maaherran antama tehtävä oli vasta puoleksi suoritettu.
Maisemat tasaantuivat kuta etelämmäksi he tulivat, mutta metsät muuttuivat vieläkin synkemmiksi: noroilla taivasta tavoittelevat kuuset olivat niin naavaisia, ettei neulasia paljon erottanut, kankaiden ja mäkien männiköissä he hiihtelivät kuin hiiden esikartanoiden pylväskäytävissä. Vähän vain taivasta vilahteli oksien ja lakkapääpetäjien latvusten välistä. Mutta missä olivat metsän eläimet, kun ei näkynyt montakaan höyhenen eikä karvan kantajaa? Jokin orava vain edestä puuhun ravasi, kummissaan alas katsahti ja korkeammalla kurahti. Jokin tikka vain nokallaan hongan kylkeä kopisteli, pää kallellaan kuunteli ja väliin tirskahteli. Ihminen, luomakunnan herra, ei näihin Tapion tanhuiin ollut lyönyt paljon mitään merkkiä, mutta sen sijaan rajuilmat, ukkonen ja tuli. Väliin oli myrsky niittänyt maahan salskeinta männikköä kuin heinää, väliin vain puun sieltä toisen täältä taittanut tai kaatanut toisia vasten, mutta ukkosen paloissa luonnonvoimat olivat tehneet selvää jälkeä. Ei vihreää oksaa, ei havunneulastakaan näkynyt, niistä ei voinut päättää, sykähtelikö elämää ensinkään näillä kuoleman kentillä.
Sellainen oli mm. palanut kangas, joka aukeni heidän eteensä monen virstan levyisenä. Harmaat, tyveltään mustuneet kelohongat harittavine oksineen ja taittuneine latvoineen kertoivat tulen armottomasta hävitystyöstä. Hiirihaukka vain nälkäänsä naukui ilmassa, keksimättä kuitenkaan mitään syötävää.
Hiihtäjiltä tahtoivat siinä mennä suunnat sekaisin, kun päivä muuttui pilviseksi ja kun ei saanut mitään merkkiä maasta eikä puista. Kivet olivat vielä lumen alla — ei siis nähnyt, millä puolen kiven otsa on kalju, millä puolen sammalta sen päässä; turhaa oli myös tarkastella, millä puolen puussa oksat olivat pitemmät, kun ne olivat joka puolelta typistetyt. Vaikka Tapani oli hiihtävinään suoraan, kaartui latu kuitenkin hiukan vasemmalle ja laajalla kankaalla se kääntyi takaisin. Mutta Tapani kuitenkin huomasi, että suunta ei enää ollut oikea; sen hän näki koivunpökkelöstä, jossa oli jäkälää enemmän pohjoispuolella.
— Nälkä näkyy jo syöpyvän aivoihinkin, kun sukset eivät pysy oikealla suunnalla. Eiköhän tämän kankaan takana jo levähdetä, esitti Tapani.
— Minäkin jo luulen tulleen rakoa sen verran ryssäin ja meidän välillemme, että kannattaa levähtää, kehaisi Fredrik.
Tapani oli loppumatkalla ahkerasti pälyillyt, näkyisikö mitään syötäväksi kelpaavaa riistaa tai tuoreita jälkiä. Mutta ei edes peuran jälkiä näkynyt niillä mailla. Hänen mielestään he olisivat voineet ampua jonkin vihollismaan poronkin hengen hädässä.
Palanut kangas päättyi kuusikkorantaiseen ja leveähköön jokeen. Hiihtäjät lähestyivät sitä varovasti, sillä vähän alempaa, joen sulavalvakkeesta kantautui heidän korviinsa hiveleviä ja metsästäjän vaistoja valveuttavia ääniä. Sissit miltei säikähtivät sitä ja kurkistelivat sulaa rantapensaiden takaa.
Mikä näky! Mikä silmää ja sydäntä hivelevä elämys! Sulalaikassa oli neljä joutsenta kaulat ojossa, sen lisäksi kaksitoista hanhea, sorsia, alleja ja meriteeriä; toisia lenteli vihellellen sen yläpuolella.
— Jos olisi silmä nuolena, niin siinä olisi paistit, kuiskasi Tapani.
— Ammutaan yhteislaukaus, esitti Fredrik.
Matka oli vielä liian pitkä. Sen tähden sissit hiipivät suksillaan lähemmäksi niemen kärkeen. Linnut vainusivat vihollisensa. Osa hanhista kohosi jo siivilleen ja toiset olivat lähtemässä, kun kumea yhteislaukaus halkoi erämaiden hiljaisuutta.
Mikä tatatus, vihellys ja siipien läiske siitä syntyikään sulavalvakkeessa, kun eri lintulajit omia tapojaan seuraten nousivat siivilleen. Niiden äänessä kuului sekaisin varoitusta, pettymystä ja moitetta siitä, ettei sydänmaankaan keskellä saanut rauhassa levätä pitkän muuttomatkan jälkeen. Lienee siihen lintujen hälinään sekaantunut hieman suruakin, sillä hanhi ja joutsen siipiään väristellen ja jalkojaan ilmassa heilutellen makasivat selällään veden pinnalla. Ne olisivat vielä tahtoneet uida, lentää ja laatia pesän, mutta ihminen, pedoista pahin, oli niiden elämän ja keväiset unelmat katkaissut keskellä hääilon ihania hetkiä. Mutta me emme syytä heitä, sillä näillä ihmisillä oli nälkä, nämä kolme miestä täyttivät vain erämaiden villiä lakia: Olemassaolon taistelussa heikompi sortukoon. On myös otettava huomioon, että sissit itsekin »elivät linnun ikää».
Hyvillä mielin sissit onkivat maalle nuo kaksi komeaa lintua, latasivat pyssynsä ja jatkoivat hiihtoaan etsien turvallista levähdyspaikkaa.
Alempana Pistojoki kapeni, muuttui virtavammaksi ja kokonaan sulaksi.
— Mitähän jos eksyttäisimme ryssät kintereiltämme samalla tavalla kuin karhu usein ajajansa, esitti Juhani.
— Miten?
— Karhu usein keväthankien aikana eksyttää pyytömiehet kahlailemalla sulaa puron pohjaa, etteivät jäljet näkyisi. Me voisimme laskea tätä jokea vaikkapa puu- tai jäälautalla.
Ehdotus miellytti toisia. Siinä oli erämiehen neuvokkuutta ja itsesäilytysviisautta. Sitäpaitsi kulku oli helppoa, pelkkää levähdystä vain.
Joen mutkassa oli vahva ja melkoisen suuri jäälautta kantautunut rannalle. Tapani hiihti sen päälle, koetteli sen kestävyyttä joka puolella ja huomasi sen lujaksi.
— Tässä on alus!
— Ehkä liian hauras ja virtaan hupeneva, mutta kestänee se muutaman penikulman, tuumi Fredrik.
Sissit kantoivat havuja jäälautalle istuimiksi ja makuusijaksi, keräsivät sille polttopuuta ja irroittivat aluksensa rannasta koivusauvoimilla, joita he myöskin kaiken varalta ottivat mukaan.
Vihainen virta vetäisi laulan täyteen vauhtiin. Aallokkoa ei kuitenkaan ollut, sillä virta solui sileänä ja peilityynenä silmänkantamattomiin. Kuulumattomasti kuin manalan lautturin vene kuoleman virran yli kulkiessaan lipui tämä hauras »haahti» kolmen miehen kököttäessä sen selässä havujen päällä.
— Hyvästi Iivanat! huusi Fredrik. — Huruvee!
Sissit olivat kuitenkin erehtyneet eräässä asiassa, nimittäin siinä, että jäälautalle ei voi tehdä nuotiota ilman erikoisia suojalaitteita. Turhaan he olivat ottaneet mukaan nuotiopuita lintupaistin valmistamista varten, sillä nuotio olisi sulattanut lauttaa. Riitti jo kun virta sitä altapäin kulutti ja ilman lämpö päältäpäin sulatti. Mutta nälkäisenäkin istui mielellään sellaisessa ilmaisessa kyydissä.
Uhkarohkeana sissit itsekin pitivät tätä matkaa, kun joki oli heille alempaa aivan tuntematon. Ei kukaan heistä tiennyt, missä joki muuttuu ryöppyileväksi koskeksi, joka voi hajoittaa lautan. Siitäkään syystä ei miesten mieli ollut täysin levollinen.
Vesilinnut katselivat ihmeissään outoa, virran mukana ajelehtivaa rykelmää. Kuikkapari laski aivan lähelle, mutta nähtyään ihmiset painautui veden alle, alliparvi hajaantui kahta puolta, mutta rantajäillä istuvat hanhet ja kurjet saivat ihmisistä vainua ja pakenivat.
Iltapäivällä heidän eteensä avautui jäinen järven selkä. Siihen laskiessaan joki oli syövyttänyt jäähän pitkän ja sulan lahdekkeen.
— Tämä taitaa olla Kuittijärvi, jonka rannalla on Vuokkiniemi, arveli Fredrik.
— Täytyy ensin syödä tukevasti, ennen kuin lähdemme kylään »atimoihin» (vierailulle).
Kun lautta töksähti järven kiintojäähän, nousivat sissit suksilleen ja hiihtivät rantametsään, josta etsivät sopivan majapaikan. Eikä ketään sinä iltana tarvinnut hoputtaa ruoanlaittopuuhiin. Juhani ja Fredrik perkasivat linnut ja Tapani pienellä kirveellään hakkasi puita ja karsi havuja majaksi. Kun nuotio oli palanut miltei hiililleen, kärysi sen sivulla kaksi lihavaa lintua tukeviin koivuvartaisiin pistettyinä. Kun paistit alkoivat olla valmiit, levisi niistä hajuhermoja kutittava tuoksu. Eikä moni liene syönyt parempaa paistia kuin nämä maaherran tiedustelijat sinä iltana, vaikkei heillä ollutkaan sen valmistamiseen muuta maustetta kuin suola, jota sattumalta oli jäänyt Juhanin laukkuun.
— Olkaapa hiljaa! kehoitti Fredrik, jolla oli tavallisesti kolakkasointuinen ääni, mutta joka yskän tähden oli matkalla käynyt hieman käheäksi. — Minä kuulen koiran haukuntaa edestäpäin.
— Aivan oikein! Siellä onkin kylä, Vuonninen, tämän joen suulla. Ja samalla länsirannalla on vielä Majoalahti ja Ponkalahti, ennenkuin pääsemme Vuokkiniemelle. Luulenpa »Tisinhuusin» — vai mikä Tiesenhausi hän lienee — miehittäneen myöskin ne kylät, arveli Tapani.
— Sittenpä nähdään, kun sinne tullaan. Minun mielestäni meidän on liikuttava liukkaasti tänä yönä. Olisi hankittava evästä, käytävä kaikissa mainitsemissani kylissä ja ehdittävä takaisin metsiin.
— Kovinpa sinä, Juhani, jaksaisit rehkiä yhtenä yönä. Sinä et ole ennen sattunut kulkemaan näitä Vienan järviä. Niistä monet ovat suuria kuin pikku meret. Minä ne jo tunnen. Jos kysyt tuolta Vuonnisesta: Paljonko on matkaa Vuokkiniemelle tai Uhtuan kylään, joka myöskin on tämän Kuittijärven rannalla, niin sinulle vastataan: — Hupani matka tästä ollah, rapie kymmenen neljännestä. — Mutta päivän saat vihaisesti hiihtää, ennenkuin perille ehdit, sillä »rapiat» lisäävät matkaa toisella mokomalla. Eikä näitä vesiä ole vielä kukaan mitannutkaan. Sanotaan pirun joskus porolla ajaessaan koettaneen, mutta siltäkin oli mittanauha monesti katkennut. — Paholainen täällä muutenkin rikeeraa ryssän hahmossa.
Syönnin jälkeen sissit levähtivät havuilla hautoen väsyneitä raajojaan nuotion loisteessa ja neuvottelivat, miten olisi viisainta esiintyä kylässä ja oliko yleensä näyttäydyttäväkään ihmisille. Tapani oli edelleen sitä mieltä, että toimittaisiin pikaisesti, Fredrik puolestaan esitti, että olisi jäätävä muutamiksi päiviksi kylien läheisyyteen salassa tarkastelemaan vihollisen puuhia, mutta Juhanin mielestä oli päästävä tavalla tai toisella kosketuksiin paikallisen väestön kanssa ja urkittava heiltä tietoja. Pitkän neuvottelun jälkeen Juhanin suunnitelma voitti. Pahin pulma oli kuitenkin siinä, miten saisi karjalanmalliset vaatteet, koska muuten heti heidät tunnettaisiin suomalaisiksi. Tapani keksi viimein keinon. Hän oli jo Huima-Hotatalta saanut tietää ensimmäisen retken aikana, että miehiä värvättiin Vienan-Karjalan pohjoisista kylistä varajoukkoihin. Hänen suunnitelmansa mukaan he voisivat mennä rehellisesti kylään, jos siinä ei näkyisi venäläisiä, ja sanoa olevansa värvättyjä oulankalaisia ja pyrkivänsä von Thiesenhausenin joukkoihin. Kun pohjoisessa käytettiin jonkin verran erilaisia pukimia, ei heidän vaatetuksensa herättäisi huomiota.
Illan suussa he lähtevätkin hiihtämään kylään Juhanin ja Tapanin yhteistä suunnitelmaa toteuttamaan.
Vuonnisen pientä ja ränsistynyttä kyläryhmää lähestyessään he näkivät rannalla kymmenkunnan puolivalmista venettä ja saman verran valmiita.
— Voitteko, veljet, arvata, mitä tämä merkitsee? Eivät kai kylän asukkaat tarvitse noin paljon uusia veneitä? Ne ovat kaikesta päättäen Venäjän valtion omaisuutta, arveli Tapani.
— Tottapa ryssät luulevat niitä kesällä tarvitsevansa. Lähellä on se olettamus, että venäläiset aikovat kesällä käyttää vesistöjä hyökkäystienään.
Sissit nousivat rantatörmälle. Siinä oli sauna ja tyttö »saunaa rakentamassa». [»Saunan rakentamiseksi» sanotaan noilla seuduilla saunan lämmityksen viimeistelyä, kun sisäänlämpiävän kiukaan sisästä kannetaan loppukekäleet ulos, savu ja katku päästetään pois ja saunavesi lämmitetään siten, että uunin pohjalla, puiden ja hiilien alla kuumentuneet kivet lapiolla upotetaan vesisaaviin, josta silloin kuuluu kova porina.] Tapani meni ovelle ja tervehti. Tyttö säikähti niin, että pudotti kiven lapiostaan vesisaavin viereen.
— Luulitko kosjomiehiä tulevan, kun niin säikähtelet?
— Pissoalimiehiä kulkou yhtenäh, ei tiiä ken hyvä, ken paha.
— Onko kylässä sotamiehiä, mekin olemme menossa Vuokkiniemeen.
— Ka, ei nyt, eglen mäntih Majoalahteh, venehen loatijat ollah, ne oniekalaiset.
Tapani tiedusteli, onko paljon ollut sotilaita kylässä ja tietääkö hän paljonko on muissa kylissä. Tyttö selitti avomielisesti, mitä oli kuullut.
Sissit hiihtivät reippaasti taloon.
Vuonninen on tyypillinen vienankarjalainen kylä. Talot olivat lähellä toisiaan, pellot pieniä tilkkuja kylän ympärillä.
Hovineuvos von Thiesenhausenin kehoitus suomalaisten tiedustelijain kiinniottamisesta oli jo ehtinyt Vuonnisen kyläänkin. Sissit eivät voineet pettää talon isäntää, vilkasliikkeistä, sukkelapuheista, noin neljänkymmenen ikäistä miestä. Ääntämisessä oli jotakin vierasta, miesten käytöksessä outoa, ja vaatetus juorusi jokaiselle, että se oli suomalaista kuosia. Ei poistanut epäilyksiä sekään, että Tapani osti isännältä, joka oli kauppias, kolme karjalaismallista takkia ja lakkia — päinvastoin — eikä sekään, että miehillä oli paljon rahaa ollakseen sotapalvelukseen menossa.
Kauppias, ilmeisesti mielissään, hykerteli käsiään, oli kohtelias vieraille pyydellen heitä jäämään taloon yöksi.
Isännälle sattui kuitenkin paha erehdys, kieleltä livahti lause, josta Tapani huomasi isännän tietävän, mistä vieraat olivat kotoisin. Hän näet keitätti tyttärellään teetä, ja kun hän sitä alkoi tarjota vieraille, sanoa tokaisi hän vaimolleen.
— Käy sie Palaga Ruotshin taltsa (Ruotsin kuppi).
Niiden monien keinojen joukossa, joilla venäläinen valtiomahti ja -kirkko on koettanut vienankarjalaisten ja rajantakaisten suomalaisten välille kasvattaa juopaa, oli tehokkaimpia ns. »kuppiviero». Oikeauskoinen vienankarjalainen ei muka saanut syödä samoista astioista »ruotsalaisien» (suomalaisten) kanssa. Papit olivat vuosisatoja saarnanneet, että suomalainen »pakanoitsoo» avannon tai kaivon tahi ruoka-astian, josta hän juo. Sen tähden oli, varsinkin niissä taloissa, joissa kävi suomalaisia, erityisiä astioita heitä varten. Sitä paitsi heidän omassa keskuudessaan oli uskonlahkoja, »vieroja», joihin kuuluvat eivät syöneet samoista astioista. Tavallisesti kysyttiin vieraalta: »mitä vieruo ollah», että voitiin sen mukaan menetellä kestityksessä. Kun isäntä ei tällaista kysymystä tehnyt ja kun hän ilman muuta käski hakea suomalaisten kupin, osoitti se selvään, että kauppias oli vieraista selvillä.
Kun sisseille oli tehty olkivuode oven sivuun, kuuli Fredrik kauppiaan suhahtavan emäntänsä korvaan uunin vierellä:
— Kuusikymmentä ruploa pyöri itsestäh pirttih. Hän tarkoitti ylipäällikön palkintoa.
— Ne eivät vielä ole näpissäsi! ajatteli Fredrik ja selitti kuiskaten asian tovereilleen.
Kun talo oli kaikkea muuta kuin luotettava, sopivat suomalaiset, että keskiyöllä on paettava kylästä.
Kauppias Kormila Lebedeff ei ollutkaan niin tyhmä, että olisi päästänyt kalat apajasta, vaan odotti vain apuvoimia, oniegalaisia veneentekijöitä. Varokeinoihin karkaamisen estämiseksi hän niin ikään oli jo ryhtynyt. Tyttö oli näet hänen käskystään piilottanut sukset heinälatoon ja kaatanut pyssyihin vettä, niin että ruuti oli kastunut likomäräksi.
Pirtti himmeni vähitellen, puoliyön hetket olivat kulumassa. Mutta vielä valvoi Kormila Lebedeff »komerkassaan». Sen kuulivat sissit hänen rykimisestään. He eivät enää voineet odottaa, vaan nousivat hiljaa ja menivät ulos ottaen nurkasta pyssynsä. Mutta missä olivat sukset?
— Tuli ja leimaus! Se ukko on ne vienyt, päivitteli Tapani, — mutta kyllä minä sille näytän.
Samalla kun sissit hyökkäsivät sisälle vaatimaan isännältä suksiaan, ilmestyi toisesta rakennuksesta ainakin parikymmentä repaleista miestä, jotka sulkivat oven ja nuoravyyhdet käsissä hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Kovasti rimpuilivat rotevat suomalaiset pirtissä, paiskoen miehiä kuin kintaita lattiaan, mutta ylivoima oli liian suuri; he joutuivat ryssien mukiloitaviksi ja viimein kiinni.
Aamun sarastaessa lähti kauppias Lebedeffin pihasta kolme hevosta Kuittijärven jäätä pitkin Vuokkinientä kohden. Edellisessä makasivat Fredrik ja Juhani Kemiläinen pitkänään jalat halkoihin sidottuina, kädet köytettyinä, ja vartalon ympärille oli kääritty niin paljon nuoraa, että miehet näyttivät nuorakäämeiltä. Jälkimmäisessä reessä samassa asussa viruva Tapani sadatteli tätä typerää yritystä, jonka seuraukset näyttivät kohtalokkailta.
Koko aamuyö ja pitkälle seuraavaa päivää ajettiin aavaa järvenselkää, siniharmaata raudusjäätä myöten.
Kylän lähellä he tapasivat hullun miehen laahustamassa eteenpäin suksillaan. Hevosten sivuuttaessa mies seisoi tien vieressä kuin pylväs katsellen rengassilmin rekiin ja höpisten itsekseen käsittämättömiä sanoja.
— Taivasten tekijä! Siinähän on Multilan Aapo, kuiskasi Tapani. Voi miesparkaa kun on menettänyt järkensä kohtalon kovissa kourissa. Ei jaksanut kestää kotinsa hävitystä ja emäntänsä ryöstöä. Yksin on poloinen lähtenyt nyt vaimoaan etsimään ja hiihtänyt surman suuhun.
Ummikkosaattajat ottivat Multilan Aapon myös kiinni, sitoivat nuoriin ja heittivät Tapanin viereen pitkälleen siten, että molempien kasvot tulivat vastakkain.
Kauan katsoivat miehet toisiaan, ennenkuin Aapo tunsi matkatoverinsa. Mutta sen verran oli Aapolla järkeä jäljellä, että hän ei näyttänyt ulospäin iloaan tavatessaan kotipuolen miehiä.
YLIPÄÄLLIKÖN MAJASSA.
Venäjän pohjoisimman armeijan päällikkö vapaaherra von Thiesenhausen oli raivoissaan Vuokkiniemen suurimman talon kamarissa kuullessaan adjutantiltaan tiedustelujoukkojen raa'asta käyttäytymisestä eräässä Kuusamon talossa. Hän aivan kihisi vihasta ja harmista kävellessään edestakaisin lattialla, pidellen oikealla kädellään takkinsa liepeestä.
— Nyt menevät suunnitelmat aivan myttyyn, kun alaiseni upseerit käyttäytyvät kuin vandaalit, pahoitteli vapaaherra, hienosti sivistynyt mies. — En milloinkaan enää käytä tataareja, kalmukkeja ja kasakoita tiedustelutarkoitukseen Suomessa. — Käske kapteeni Karjagin puheilleni.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoi lähetti, teki kunniaa ja lähti.
Minuutin kuluttua tuli kasakkain tiedustelujoukon johtaja hovineuvos von Thiesenhausenin puheille seisahtuen asentoon. Kapteeni Karjagin antoi raportin retkestään. Hän oli juuri saapunut Suomen matkaltaan.
— Olet täyttänyt huonosti antamani tehtävän. Enhän lähettänyt teitä taistelemaan naisia ja alaikäisiä lapsia vastaan. Olette kerrassaan pilanneet maineemme ja ajaneet suomalaiset kokonaan kuninkaansa puolelle. Ettekö tiedä, että keisarinna suuressa viisaudessaan on käskenyt kohdella suomalaisia lempeästi ja käyttää heidän valloittamisessaan enemmän valtioviisautta ja viekkautta kuin tulta ja miekkaa. Sitä varten hänen satalukuinen vakoilijalaumansa kiertelee Suomessa, sitä varten hän suomalaisille lupaa suojelustaan, jos he perustavat oman valtakunnan. Ettekö tiedä, että kun suomalaisen suututtaa, ei häntä hevillä saa leppymään. Ettekö tiedä, että juuri silloin oli Suomen puolella pääsiäisjuhlat, jolloin kansa kokoontuu kirkonkylään. Mitä siellä ajateltiinkaan tällaisesta teosta. Tunnen huonosti suomalaiset, jollei siellä joka toinen mies nouse aseisiin; ja kaikkeen siihen on teidän raakuutenne ja tyhmyytenne syynä.
Kapteeni Karjagin seisoi koko ajan asennossa esimiehensä edessä punaisena kuin kukko, mutta lyötynä ja alakuloisena. Vapaaherra sytytti piippunsa, veteli siitä muutamia haikuja miettiessään, mitä vielä piti sanoa. Ja saatuaan kiinni ajatuksesta hän jatkoi:
— Sotapäällikön pitää olla tarkoin selvillä vihollistensa luonteesta ja siitä, mitä virtauksia heidän keskuudessaan kulloinkin liikkuu. Katso, miten menettelee keisarinna, Venäjän äiti! Hän on kutsunut luokseen suomalaisen sotapäällikön Yrjö Maunu Sprengtportenin, jolta hän saa tietää, mitä Suomessa ajatellaan. Ja lisäksi hänellä on vakoojia, toisia aivan Kustaa-kuninkaan kintereillä, jopa Ruotsissakin. Niin keisarinna! Te kasakat ette ymmärrä politiikkaa. Te käytätte miekkaa siinäkin, missä sana riittäisi, teillä on sammumaton veren jano, joka vie teidät monesti erehdyksiin. Me emme enää elä isonvihan aikoja, josta jo on kulunut lähes sata vuotta. Me emme enää hävitä kuin Dshingiskaani. Sodassakin pitää olla inhimillisyyttä.
— Talon hävitys ja emännän vangitseminen oli erehdys, herra hovineuvos.
— Erehdys, josta minä saan kärsiä vastuun ja seuraukset. Se oli varmaan suomalaisille kuin tulen olisi pistänyt tappuroihin. Suomalaiset ovat jo anoneet rajarauhan säilyttämistä. Sitä varten Oulun läänin maaherra Juhana Fredrik Carpelan lähetti minulle Petroskoihin kirjelmän vääpeli Costianderin mukana, mutta asia raukesi, kun panin sovinnolle raskaat ehdot. Nyt minä odotan, että kansa kääntyy suoraan minun puoleeni, mutta tämä kirottu tapaus tekee kaikki mahdottomaksi.
— Neuvottelujen tiet ovat mutkaiset, mutta miekka raivaa suoran tien, herra hovineuvos.
— Minä olen varma, että teidän esiintymisenne loihtii maasta armeijoja. Se Carpelan on paholainen miehekseen. Kun hän käväisi Kainuussa, perusti hän Kajaanin jääkäripataljoonan, johon tuli 307 ruotusotilasta entisten 150 sijasta. Lisäksi hän hankki saman verran nostoväkeä. Ja lääninsä muista osista hän sai pari tuhatta miestä.
Kuta enemmän ylipäällikkö kertoi, sitä lauhkeammaksi hän kävi. Kapteeni Karjagin uskalsi jo tehdä kysymyksiä.
— Minä ihmettelen, herra hovineuvos, mistä olette saanut niin yksityiskohtaiset tiedot suomalaisten puuhista?
— 'Kultakuormaa kantava aasi kiipeää korkeimpienkin muurien yli', sanoi muinoin Filippos, Aleksanteri Suuren isä. Suomessakin on niitä, jotka myyvät isänmaansa rahasta.
Kapteeni uskalsi nauraa pirullisesti, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät partametsän läpi ja silmät kuroutuivat kahdeksi viivaksi.
— Turhaan on silloin keisarinna, Venäjän äiti, kutsunut meidät tänne sotimaan miekkoinemme. Parempi olisi ollut tuottaa tänne Uraalista kaksi kuormaa kultaa, koska sillä on niin ihmeellinen voima. Mutta omasta puolestani arvelen, että miekkaakin tarvitaan. Kuulin vakoilijaltamme Tuhkasen Iivanalta, miten rajan takana valmistaudutaan vimmattuun vastarintaan, kuulin häneltä kuinka eräs nuori mies oli tappanut kaksi kasakkaa ja siitä kostoksi poltin talon. Lisäksi sain kuulla, että sama talonpoika on nähty kahden toverinsa kanssa vakoilemassa tänne johtavalla tiellä.
— Tuokaa hänet minun luokseni.
— Sen teemme, herra hovineuvos.
— Ette taida tietää, että Vuonnisen kylän puolessa on tavattu puoli hullu, mutta roteva ja voimakas mies, tiedusteli hovineuvos. — Hän on sanonut etsivänsä sen joukko-osaston päällikköä, joka kävi Suomen puolella.
— Olen asettanut vartioita kaikkiin Kuittijärven länsirannalla oleviin kyliin, Ponkalahteen, Majoalahteen ja Vuonnisiin. Satimeen täällä heti joutuvat vakoojat.
— Saat ilmoittaa paikalliselle vartiolle, että maksan kaksikymmentä hopearuplaa jokaisesta Ruotsin puolen miehestä, jonka saavat pidätetyksi. — Hovineuvos viittasi kädellään.
Kapteeni teki kunniaa ja lähti.
Hetkistä myöhemmin tuotiin ylipäällikölle sana, että neljä vaarallista vakoojaa on vangittu.
JALKAPUUSSA.
Sotamiehet veivät Tapanin, Juhanin, Fredrikin ja Aapon esikuntaan tutkittavaksi. Kaikilla olivat kädet nuorilla selän taa sidotut ja jalat jonkinlaisissa reikäpuissa eli »haloissa» nilkoista kiinni. Käveleminen oli sen tähden vaikeata — rautaa ei silloin riittänyt Venäjällä edes kahleiksi.
— Ruotsalaisten vakoojia! ilmoitti joukkueen johtaja päivystäjäupseerille.
Tämä kävi asiasta neuvottelemassa ylipäällikön kanssa.
— Huomenna kuulustellaan ja tuomitaan, ilmoitti upseeri palattuaan. — Viekää ne heittiöt vankilaan.
Mutta Vuokkiniemen vankila, käräjätuvan yhteyteen rakennettu, oli aivan täynnä juopuneita sotamiehiä. Armeijassa oli sinä päivänä vietetty jotakin merkkipäivää sellaisin menoin, että parikymmentä pahinta räyhääjää oli täytynyt viedä putkaan. Sen tähden Tapani ja Aapo vietiin erään talon pirttiin, jossa ennestään jo oli yksi naispuolinen vanki. Fredrik ja Juhani talutettiin toiseen taloon. Sukset, uudet takit ja lakit veivät kyytimiehet mukanaan.
Sanoin kuvaamaton mielenliikutus valtasi Aapon, kun hän huomasi naisten puolella eli »karsinassa» vaimonsa istuvan jalkapuussa penkkien kulmaan kyyristyneenä. Anja-emäntä tyrskähti itkuun nähtyään miehensä, mutta kumpikaan aviopuoliso ei uskaltanut mitään sanoa toisilleen, niin kauan kuin sotamiehet olivat pirtissä. Vain silmäykset, kysyvät ja tuskan kyynelten himmentämät, lentelivät pienen pirtin yli, kun saattomiehet sitoivat suomalaisten kädet seinään lyötyihin turkkiraudan koukkuihin.
Pirtissä oli leveät, valkoisiksi pestyt siltapalkit, vahvat seinähirret, pienet ikkunat ja istuimina seinän suuntaan asetetut penkit. Laipio oli matalalla, ja sen alla uunin ja oviseinän välillä oli makuulavitsa. Pöydällä törötti messinkinen teekeittiö eli 'samovaara'. Nurkkauksessa, pöydän pään yläpuolella välkkyi kehyksissä jumalankuva. Naisten puolella uunin lähellä oli luukulla avattava aukko, halkoikkuna, josta halot työnnettiin ulkoa sisään ja jonka läpi kerjäläiset pyysivät almua. Penkkien alla näkyi olevan maitotuohisia viilimässä.
Tuvassa hääräili vanha, ryppykasvoinen nainen talouspuuhissa. Hänellä oli punainen karttuuninuttu ja naidun naisen omituisen näköinen päähine 'pintikka' päässä.
Kun sotamiehet olivat menneet pirtistä ja jättäneet vangittujen vartioimisen ulkona seisovalle sotilaalle, alkoi vanha vaimo puhella Anjalle:
— Mitä sie vetistelet? Älä murehi. Kaikki luontuu aikanah.
Ja vaimo nouti eteisen kaapista sankia, piirakkaa, kalakukkoa ja kirjavan näköistä voita ja asetti ruoat Anjan viereen penkille sanoen:
— Syö sie milma mieliksi.
Tämä Karjalan naisen sydämellisyys liikutti kärsimysten ja väsymyksen uuvuttamaa Aapoa niin, että kyyneleet tulivat silmiin ja vierivät pitkin hänen karkeita poskiaan, eikä hän voinut niitä pyyhkiä muuten kuin painamalla silmäkulmiaan vuoroon toiseen, vuoroon toiseen takin kauluksen mutkaan. Hän ei mitään niin hartaasti toivonut, kuin että vanha emäntä olisi mennyt pirtistä ulos.
Vihdoinkin vanha emäntä laskeutui pirtin uunin vieressä olevasta luukusta lattian alle kädessään jyvätuohinen ja alkoi käsikivillä jauhaa.
— Miten kävi lasten, kuiskasi Anja kauhistunein katsein, peläten vastausta.
— He elävät, minä pelastin.
Aapo ei uskaltanut kertoa koko totuutta.
— Jumalalle olkoon kiitos! Hän ei vielä kokonaan ole hylännyt meitä.
— Ensi yönä me pakenemme täältä ryssän helvetistä, kuiskasi Aapo ja siihen lisäsi toveri:
— Niin totta kuin nimeni on Tapani Lihtonen.
Sen enempää eivät vangit ehtineet kysellä ja neuvotella, sillä ovi aukeni ja röyhkeän näköinen aliupseeri huusi sisälle venäjäksi:
— Missä on emäntä?
Ja kun vanha vaimo pisti kellarin luukusta päänsä, lisäsi ryssä:
— Heti halkoluukku auki. Me alamme taas leipiä paistaa.
Pirtissä oli ennestäänkin kuuma ja paistuneen leivän käry tuntui ilmassa.
Emäntä aukaisi halkoikkunan. Tapani totesi heti, että se oli niin suuri, että mies voi ryömiä sen kautta ulos.
Ja jokseenkin samoihin aikoihin Aapo sormillaan tunsi, että turkkiraudan [turkkirautaa käytettiin nahkojen muokkaukseen siten, että pehmitettävän turkki- tai vällynähän lihapuolta edestakaisin vedettiin raudan kierteiden yli] alempi osa oli kourutaltan muotoinen ja sen reunat niin terävät, että nuoran voi vähitellen hangata poikki.
Kaksi sotamiestä kantoi keskilattialle suuren leivinpöydän ja otti uunin päältä happanemassa olleen taikinan. Toinen sotamiehistä riisui saappaat ja sukat jalastaan, kääri housunlahkeet ylös ja alkoi jotakin venäläistä rallatusta laulellen astella taikinatiinussa edestakaisin, toisen kaataessa lisää jauhoja.
— Vot harashoo! virkkoi lopuksi taikinan tarpoja, hieroi jauhoilla liian suuruksen sääristä, nilkoista ja varpaiden välistä ja veti kengät jalkaansa.
— Siat! sähähti Tapani Aapolle.
Uunin lämpiämisen aikana miehet leipoivat korttelin vahvuisia ja miehen kannannaisia möykkyjä, joita kantoivat toistenkin talojen uuneihin paistumaan.
Eräässä lomassa, kun miehet juuri olivat lähteneet leipiään viemään, Anja kuiskasi Aapolle ja Tapanille:
— Tämä vanhaemäntä on Suomesta kotoisin. Kiannalla hän on syntynyt ja joutunut jo nuorena tänne naimisiin. Hän on luvannut minulle laittaa sukset seinän taa ja auttaa yöllä pakoon. — Lähdetään sitten yhdessä.
Vaikka sotamiehet olivat Tapanilta ryöstäneet suurimman osan maaherra Carpelanin varaamista eväsrahoista, oli hänelle kuitenkin jäänyt kengänvarren mutkiin muutamia kymmeniä ruplia pahan päivän varaksi. Tapani arveli, että tuskin kiperämpää tilannetta enää tuleekaan, ja kun leipurit jälleen menivät ulos ja vanha emäntä oli noussut kellarista, uskalsi Tapani tehdä ehdotuksen.
— Kuule, emäntä, minulla on täällä saappaassani ainakin kolmekymmentä hopearuplaa. Kaikki ne saat, jos hankit niillä meille sukset, harmaan karjalaismallisen takin ja lakin ja autat meitä pakoon.
— En tee sitä rahan vaan sen tähden, että itsekin olen suomalainen. Minua liikuttaa tämän emännän kohtalo. Olen siitä jo puhunut ylipäällikölle, ja hän on jo kasakka kapteenia pitänyt lujilla. Rahaa tarvitsen vain vaatteiden ja suksien ostoon.
Iltapäivä oli kovin rauhaton. Muonakuormia tuli joka taholta kylään. Sinne vedätettiin viljaa Kieretin kauppalasta sekä lehmän ja poronlihaa jokaisesta ympäristön kylästä, mutta enimmän kuitenkin valtateiden varsilla olevista. Kelirikon uhka oli viime päivinä kovasti kannustanut tätä toimintaa. Siksipä Korehovan Teppanankin (talo, jossa vangit olivat) pirtin ovi lukemattomia kertoja avautui, kun ajomiehet kävivät pyytämässä yösijaa, jota eivät kuitenkaan saaneet.
Näin kiireellisissä tapauksissa oli muonan keräys Katariinan aikana järjestetty siten, että otettiin vain teiden varsilla olevista kylistä toisinaan kaikki liha ja vilja sekä lisäksi vetoeläimet. Näistä jonkin verran maksettiin, mutta rahana käytettiin vain keisarillisen hallituksen leimoilla varustettuja lappuja, joilla teiden varsilla asuvat voivat vuorostaan pakkolunastaa omaisuutta kauempana asuvilta.
Kiimasvaaralta tulleen kuorman mukana oli Räämä-Iivanakin saapunut kylään Lihtosen Tapanin suureksi harmiksi. Aivan sattumalta hän tuli Korehovan taloon muiden ryssäin kanssa, kun luuli siinä ylipäällikön majailevan.
— Terveh, Lihtosen priha! Siula ollah hautehet jaloissa. Porottaako kihti?
Tapani heitti häneen vihasta leiinahtelevia silmäyksiä.
— Kutti siula! Enkö mie jo poajin, jotta paha siut perii, kui miut yhytit. Huomeneksella pulikka seämehes patskautetah. Siinä kaikki. Mintäh' sie kosakin ammuit, mintäh' sie kubernaattorin kelkkah mänit?
Tämä ei ennustanut hyvää. Vaikka Iivana ei jäänytkään pirttiin, tiesi Tapani hänen toimivan kosto mielessä upseerien keskuudessa ja selittävän, kuinka perin vaarallinen vakooja on nyt satimessa.
Eikä Tapani näissä arveluissaan erehtynytkään. Hetkistä myöhemmin tuli pirttiin sotamies kantaen käsissään kiliseviä rautaketjuja. Hän asetti sen toisen pään, jossa oli kauluksen tapainen lukolla kiristettävä laite, Tapanin nilkan ympärille ja hakkasi toiseen päähän kiinnitetyn karan kirvespohjalla seinähirteen.
Tämä toimenpide nosti synkän pilven kaikkien vangittujen suomalaisten otsalle. Aapoa ja Anjaa ei toki varustettu samanlaisilla lisälaitteilla.
Keskiyön hämärä kutoi jo pirtin ilman miltei läpinäkymättömäksi. Leipurit olivat jo aikoja menneet asuntoonsa ja ulkonakin oli elämä hiljentynyt. Valtion suuren viljamakasiinin puolelta kuului vain koirain haukuntaa, kun yhä uusia kuormia tuli toisista kylistä. Korehovan emäntä oli siinä talossa ollut viimeisenä liikkeellä. Lavitsalle noustessaan hän oli asettanut kolme vaatemyttyä penkille.
Vahtisotilas katsahti ovelta, mutta nähtyään, että kaikki olivat paikallaan, hän sulki oven.
Aapon selän takaa kuului hiljaista, yhtämittaista rahinaa. Mies oli paikoillaan, mutta sormet tekivät työtä. Kuitu kuidulta, säie säkeeltä kului nuora turkkiraudan särmää vasten hankautuessaan. Raks—raks, katkesi köysi, ja kädet vapautuivat. Emäntä oli »unohtanut» veitsen pöydälle illallista syödessään. Aapo sai sen käsiinsä ja leikkasi nuorat jaloistaan, samoin jalkapuut. Vapaana miehenä hän juoksi vaimonsa luo ja pian oli hänkin irti ilkeistä kytkimistään. Kun Aapo yritti sitten leikata nuorat Tapanin käsistä, teki tämä päällään torjuvan liikkeen kuiskaten:
— Ei auta mitään, vaikka nuorat katkot. Kirottu nilkkarauta on lujasti kiinni seinässä. Sitä en saa millään irti. Parasta on, että pakenette kahden. Minä koetan toisia keinoja. Jos nekään eivät auta, niin kaadun miehuullisena. Sanokaa terveiseni äidille, isälle, morsiamelleni ja kaikille ystävilleni. Jumala olkoon apunanne!
Lämpimästi Aapo ja Anja puristivat Tapanin kalvosta hyvästiksi.
— Matatkoa tervehenä! kuului lavitsalta vanhan emännän kuiskaus. — Sivakat ollah ikkunan takana.
Kaihomielin Tapani näki, kuinka halkoikkunan luukku avautui ja kuinka kaksi ihmistä työntyi siitä yön hiljaiseen hämärään.
Koirain haukunnasta päättäen pakolaiset laskeutuivat järvelle ja rantapensaiden suojassa kulkivat länteen.
— Onko teillä, emäntä, viilaa? kysyi Tapani hetken kuluttua, kun kuuli rapinaa lavitsalta.
— Ka, ei oo. Soldatat veivät.
Silloin vahtisotilas avasi oven ja komensi jotakin venäjän kielellä. Tapani arveli miehen kieltävän, ettei saa puhua.
Ihmisen luonnossa on vielä paljon selittämätöntä raakuutta. Vuosituhansien kehitys on siitä tosin höylännyt pois pahimpia eläimellisiä taipumuksia, mutta vieläkin sieltä pulpahtaa esille luolaihmisen tapoja ja mielteitä. Sota-aikoina ne ilmenevät selvimmin joukkojen mieliteoissa. Ihminen voi olla armelias eläimille ja hoitaa niitä mallikelpoisesti, mutta lähimmäisilleen hän voi olla mitä petomaisin. Ihmisiä varten on keksitty hirmuisimmat aseet, kauheimmat kidutuskojeet: piikkipatjat, venytyssängyt, polttopihdit ym. Sodassa heitä silvotaan mitä raaimmalla tavalla, vaikka toisaalta parannetaankin. Varsinkin vakoilijoita kohdellaan armottomasti.
Tämän huomion teki Tapanikin, kun koetti nukkua Korehovan talon penkillä. Hänen kätensä oli sidottu niin lyhyelle ja korkealle, ettei hän voinut lainkaan päästä makuuasentoon, vaan pää riipuksissa hän koetti uinahtaa tuskallista päivää odotellessaan.
Sitä paitsi jännitti mieltä ajatus, että yö voi olla hänen viimeisensä sekä se, millaisia kidutuskeinoja ryssät tulisivat käyttämään kiristäessään tietoja Suomen puolelta.
— Minä en niitä anna, en puhu mitään, joka vahingoittaisi isänmaata, kuningasta, maaherraa ja kotiseutua, en vaikka kappaleiksi hakkaisivat, kiivaili Tapani ajatuksissaan.
Aamulla vahtisotilas hälytti patrullit liikkeelle. — Kaksi vankia on karannut, tiedoitettiin kapteeni Karjaginille. Mutta kuultuaan, että oli kysymys Maikkulan isännästä ja emännästä, hän käski vaieta koko jutusta — hän oli saanut jo tarpeeksi harmia heistä. Kukaan ei lähtenyt pakolaisia kiinni ottamaan.
Sen sijaan Tapani vietiin ylipäällikön eteen kahleissa.
— Oletko suomalainen? kysyi von Thiesenhausen katsoen Tapania tuimasti silmiin.
— Olen.
— Ja maaherra Carpelanin käskystä tullut meitä vakoilemaan?
— Olen tullut vain rajarauhaa rakentamaan. Eihän sovi, että aiotte hävittää niitä, jotka maksavat teille veroa.
Tämä nuoren talonpojan huomautus herätti yleistä mielenkiintoa kahdestakin syystä. Ensinnä siksi, että von Thiesenhausen, keisarinnan toivomuksia noudattaen, koetti valloittaa maan pohjoisosia verta vuodattamatta; hän luuli, että sinnekin olisivat levinneet Anjalan miesten itsenäisyysaatteet ja viha Kustaa kuningasta kohtaan. Hän luuli koko Suomen olevan valmiina etsimään keisarinnan suojelusta. Siinä tarkoituksessa hän oli lähettänyt kiihottajia rajan yli, sen tähden hän oli lähettänyt vääpeli Costianderin mukana houkutuskirjeen itselleen maaherra Carpelanille, jossa hän kehoitti tätä luopumaan kuninkaastaan ja etsimään läänilleen suojaa Venäjän keisarinnalta. Mutta siinä hän löi kirveensä kiveen. Ponteva ja isänmaallinen maaherra ihmetteli vastauksessaan, kuinka venäläinen päällikkö voi ajatellakaan sellaista suomalaisesta maaherrasta ja suomalaisista.
Toiseksi hän oli haluton taistelemaan tiettömissä erämaissa urhoollisia suomalaisia vastaan.
Mutta Tapanin selityksessä oli ylipäällikölle uutta se, että Kuusamon ja Kuolajärven puolesta maksettiin vielä silloin veroa Venäjälle, johon seikkaan nuori talonpoika viittasi.
Ylipäällikkö päätti ottaa asiasta selvän.
— Odottakaa vähän, hän sanoi apulaisilleen.
Ylipäälliköllä oli mukanaan toisessa huoneessa arkullinen kirjoja. Useimmat niistä olivat näiden seutujen maantiedettä ja historiaa valaisevia. Pitkän etsinnän jälkeen hän löysi ruotsinkielisestä historiasta. Suomen koillisten rajapitäjien verotusta koskevan kohdan, josta luki seuraavan selostuksen:
»Kuusamon ja Kuolajärven seudut ovat olleet vuosisatoja kiistan esineenä Ruotsin ja Venäjän välillä ja ne ovat monessa suhteessa omituisessa asemassa. Lappalaisina näiden pitäjien asukkaat olivat itsenäisiä, kunnes Maunu Latolukko 1277 antoi ne Lapin verottajain, pirkkalaisten omaisuudeksi. Myöhemmin Kustaa Vaasa antoi kantaa veroa aina Muurmanin rannikolta saakka, josta veronkannosta venäläiset suuttuivat v. 1554. Kun »lappalaisten» kuningas Kaarle IX 1593 tutkitutti veroseikkoja, huomattiin vasta, että osa Kuolajärven ja Kuusamon asukkaista maksoi veroa sekä Venäjälle että Ruotsille. Täyssinän rauhassa v. 1595 tulivat nämä seudut nimellisesti Ruotsiin liitetyksi, mutta asiallisesti ne liittyivät valtakuntaan vasta suomalaisen uudisasutuksen kautta. Rajasuon sovinnossa v. 1596 päätettiin, että raja tulisi valtakunnan siinä osassa kulkemaan Iivaarasta suoraan Inarinjärven keskikohdalle ja että näiden seutujen asukkaiden pitäisi muuttaa Venäjän puolelle. Kymmenen vuotta myöhemmin kehoitettiin Lapin voutia hankkimaan »alamaista» asukkaita näihin erämaihin. Ja vaikka sinne tuli paljon uudisasukkaita, eivät entiset, lappalaiset, tahtoneet siirtyä itään vaan pohjoiseen tai sulautuivat tulijoihin. Mutta ainakin 1613 jälkeen maksoivat näiden seutujen uudisasukkaatkin jousiveroa myöskin Venäjälle. Nykyisin maksetaan tätä veroa Kuusamosta 11 jouselta.»
— Tätä niinä en ole ennen tietänyt, puheli ylipäällikkö itsekseen. — Olipa hyvä että tuo talonpoika selitti. Muuten olisin voinut tehdä tyhmyyksiä.
Ylipäällikkö naputteli hetken aikaa sormiaan pöydän reunaan ja näytti vaipuvan syviin mietteisiin.
— Sen minä teen, sen minä teen! Se on keisarinnan tarkoitusten mukaista, sanottakoon alipäällystön taholta mitä hyvänsä. Minä lähetän keisarinnan puolesta houkutuskirjeen Kuusamoon. Ehkäpä kala tarttuu koukkuun, kun on hyvä täky. Ja kuka olisi sen parempi kirjeen kuljettaja kuin heidän oma vakoojansa. Ehkäpä tässä sittenkin selvitään ilman taistelua. Minä olen tapellut etelän aroilla turkkilaisia vastaan, Kaukaasiassa pikku kansojen kanssa, mutta tällaisissa synkissä, tiettömissä metsissä en ole johtanut taisteluita. Täällä ei tiedä, missä joen mutkassa, millä purolla ja minkä vaaran liepeellä vihollisen sissijoukot vaanivat. Joutuu pian yllätetyksi, niinkuin ne kasakat siellä Oulangan ja Tavajärven välillä.
Ylipäällikkö käveli kuulusteluhuoneeseen.
— Oikein puhuit äsken, nuori mies, sanoi von Thiesenhausen ilmeisesti hyvillä mielin. — Henkesi on minun kädessäni, mutta minä lahjoitan sen sinulle takaisin yhdellä ehdolla — ylipäällikkö katseli Tapania silmiin jatkaessaan — sillä ehdolla nimittäin, että viet kirjeeni kotipitäjäsi kirkkoherralle, joka lukekoon sen kansalle. Siinä minä teen tärkeän ehdotuksen. Ei sovi, että verosuhteessa olevat tappelevat keskenään. — Tahdotko viedä tämän kirjeen perille.
— Vakuutan, että sen teen! — Toinen asia on, mitä se vaikuttaa, jatkoi Tapani ajatuksissaan.
— Kuljettakaa hänet silmät sidottuina rajalle saakka.
— Olen minä jo täällä tarpeeksi katsellutkin, ajatteli vangittu.
— Täällä on pari muutakin suomalaista, he ovat minun matkatovereitani. Saanko viedä heidätkin mennessäni, jos tapaan.
— Vie, vie!
— Ja saammeko suksemme ja pyssymme?
— Ne myös annettakoon, että rajarahvas näkisi meidän tarkoituksemme olevan rauhallisten olojen säilyttämisen ja kehittämisen.
Vielä samana päivänä kolme sissiä ajeli järven jäätä Suomea kohden. He olisivat mielellään ottaneet rekeensä karkulaiset, mutta eivät heitä tavanneet, sillä vankeudesta päästyään he olivat paenneet suoraan erämaan poikki Suomeen.
HOUKUTUSKIRJE KUUSAMON TALONPOJILLE.
Vaikka tiedustelijat palasivat »kipin kapin kotiin», kului kuitenkin viikko, ennenkuin he »kevätrospuutossa» ehtivät kirkonkylään. Ihmiset olivat jo uskaltaneet palata autioihin koteihinsa, joissa kuitenkin elettiin »sydän kintaan peukalossa» eli varuillaan ja epävarmuudessa. Tiedustelijain täytyi käydä rajalta lähtien joka kylässä ja melkein joka talossa selittämässä tilannetta. Jokaista he lohduttivat sillä tiedolla, että venäläiset eivät uskalla eivätkä tahdo hyökätä kelirikon aikana ja tuskinpa kesälläkään, ennenkuin saavat vastauksen meille lähettämäänsä kirjeeseen.
— Sittenpä saamme kylvää peltomme rauhassa, iloitsivat isännät.
— Ja karjan laitumelle, lisäsivät emännät.
Ja vaikka oli jo kiire kevätkalastukseen ja peltojen kyntö alkamassa, lähti Tapanin, Juhanin ja Fredrikin mukaan joka talosta mies, parhaasta kaksi kuulemaan, mitä sisälsi keisarinnan kirje. Tolpanniemen tienoilla seurasi lähettejä melkoinen saattojoukko, joka Ronkaisen puolella oli säikäyttänyt ihmisiä.
Kirkkoherra, hyväntuulinen mies, oli kovin iloinen tavatessaan tiedustelijat pappilan pihalla, mutta kovasti hän hämmästyi, kun Tapani veti laukustaan hiukan tuhraantuneen, sineteillä suljetun kirjeen sanoen sen olevan itseltään ylipäälliköltä.
Vähitellen kerääntyi kansaa pappilan pihalle ja yleisesti esitettiin toivomus, että kirkkoherra lukisi kirjeen kaikille, koska arvattiin sen sisältävän sotatilannetta koskevia asioita.
Kirkkoherra Kranck tahtoi kuitenkin ensin yksin tutustua sen sisältöön ja sulkeutui kamariinsa.
Sielunpaimen, perin isänmaallinen mies, lienee ollut kauan kahdella päällä, lukeako kirje kansalle vai heittää kohta palamaan. Mutta kun Mäkelän herastuomari, verokomissaari Planting ja ennen muita sissit pyysivät tietoja kirjeen sisällöstä, lupasi kirkkoherra lukea sen seuraavana päivänä kirkon portailla.
Kirkkoherra lienee kertonut vaimolleen joistakin kirjeen kohdista, sillä jo sinä päivänä levisi kirkonkylässä huhu, että Venäjän keisarinna aikoi siirrättää asukkaat omaan valtakuntaansa, ehkäpä Siperiaan asti. Tämä kiihotti niin kovasti kansaa, että seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan oli kirkon edustalle kokoontunut valtavan suuri väkijoukko. Puutteen Hermanni siellä selitteli ennen kirkkoherran tuloa, että siinä nyt on tulossa kosto, kun maaherra oli niin kovakouraisesti käsitellyt syytöntä Räämä-Iivanaa ja yllyttänyt ihmisiä »potkimaan tutkainta vastaan».
Jännittynyt hiljaisuus vallitsi kansanjoukossa, kun kirkkoherra astui portaille kädessään suurikokoinen kirje. Hän piti ensin pienen esipuheen.
— Rakkaat seurakuntalaisen!! Itä ja länsi ovat aina iskeneet yhteen näillä Koillis-Pohjanmaankin vuorisilla ylängöillä. Länsimainen ja itämainen sivistys ja tavat taistelevat täällä ylivallasta. Länsi on kuitenkin aina ollut täällä voitolla sivistykseen nähden, itä raa'assa voimassa. Te tiedätte, mitä kaikkea lännestä, Ruotsin valtakunnasta päin on tänne tullut; sieltä on tullut luterilainen uskonto, uudenaikainen maanviljelys, karjanhoito, Yhteiskuntajärjestys ja paljon muuta, niin että selvä ero on huomattavissa olojen välillä rajan molemmilla puolin. Jokainen, ken käy rajan takana, sen huomaa. — Mutta mitä olemme saaneet idästä? — Mitä?
— Emme ole sieltä saaneet mitään hyvää, huusi Mäkelä.
— Te ette voi minulle sanoa sieltä mitään hyvää saaneenne. Ryöstöjoukkoja sieltä on meille sotien aikana ja toisinaan rauhankin aikana tullut. Taloja ja kyliä on poltettu, ihmisiä murhattu tai raahattu vankeuteen vieraalle maalle. — Ja sittenkin kehtaa von Thiesenhausen kirjoittaa meille näin:
»Korkeasti kunnioitettu Herra Rovasti.
Eilen illalla tapasin Venäjän valtakunnan alueelta eräästä minulle
uskotusta, rajalle asetetusta vartiopaikasta Niergigen-Dwowr-talosta
muutamia ruotsalaisia talonpoikia, nimeltä Aleksi Lihtonen,
Juhana Kemiläinen ja Fredrik Kemiläinen, jotka olivat varustetut
verokomissaari Plantingin antamilla passeilla ja jotka ovat minulle
kertoneet tulleensa tiedustelemaan täällä olevan sotajoukon
tarkoituksesta, saatuaan tiedon, että niin paljon aseellista väkeä
oli asetettu Venäjän puolelle, ja pyytämään tähän saakka rajalla
vallinneen rauhan ja sovun voimassa pitämistä.
Tähän heidän pyyntöönsä ja heidän varsin kohtuullista uteliaisuuttaan
koskevaan suoramieliseen tunnustukseen huomasin olevan syytä vastata
yhtä suoraan, ettei heille voinut olla outoa, miten Ruotsin kuningas
valtiosäätyjen suostumatta on alkanut luvattoman ja kaikkea oikeutta
loukkaavan, heille ja Ruotsin kruunulle vahingollisen sodan Venäjän
valtakuntaa vastaan ja että nämä rajalle asetetut, säännöllisen
sotaväen kanssa yhteensä noin 2,000 aseellista ja yli 20 tykillä
varustettua miestä, tuskin ovat viides osa niistä, jotka on tänne
määrätty; sillä siellä on todellakin 11,000 miestä säännöllistä sekä
jalka- että hevosväkeä ynnä 4,000 kalmukkia ja 40 tykkiä valmiina
marssimaan näille rajoille.
Sen tähden riippuu Kuusamon pitäjän asukkaista, samoin kuin muun
Ruotsin-Karjalan asujaimista, käytetäänkö tätä sotaväkeä heidän
valtakuntansa vihollisina vai heidän henkensä ja omaisuutensa
turvaksi sekä heiltä omavaltaisesti riistetyn vapauden ja oikeuksien
entiselleen asettamiseksi. Mutta tämän turvan, tämän puolustuksen ja
suojan saamiseksi jalokunniaiselta ja suurelta hallitsijattareltamme
on ainoastaan kaksi tietä tarjona, joista ensimmäinen on:
Että säätyväki, papit, porvarit ja maamiehet keskenään valitsevat
talokkaita ja yleistä luottamusta nauttivia miehiä Kuusamon pitäjästä
tai myös koko ruotsalaisen Pohjois-Karjalan puolesta ja lähettävät
heidät, varustettuina aateliston, papiston, porvariston sekä myös
rahvaan antamilla tarpeellisilla valtakirjoilla, tänne minun tyköni
Vohnavoloksin taloon mukanaan kenraalikuvernöörillemme, hänen
ylhäisyydelleen kenraaliluutnantille ja usean tähtikunnan jäsenelle
von Tutonnikovalle osoitettu anomuskirje, jossa koko Ruotsin Karjala
pyytää Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkeaa suojaa ja turvaa
sekä vapauksiensa ja oikeuksiensa entiselleen asettamista.
Toinen ja viimeinen keino on se, että ne, jotka tahtovat saada
henkensä ja omaisuutensa suojaan, muuttavat Venäjälle kaikkine
omaisuuksineen ja tavaroineen ja sinne asettuvat, jolloin heille
jaetaan maata ja tiluksia niin paljon kuin ja mistä itse tahtovat,
samalla kuin he saavat pitää entiset uskonnon harjoituksensa ja papit
sekä semmoisia hengellisiä miehiä, kuin heidän ennen tavalliset
edusmiehensä tahtovat antaa. He tulevat myös olemaan vapautetut
kaikista veroista ja ulosteoista kuutena vuotena peräkkäin, jonka ajan
kuluttua heitä ei rasiteta suuremmilla veroilla kuin he Ruotsissa ovat
maksaneet; samalla taataan kuitenkin, ettei heidän tarvitse asettaa
sotaväkeä eikä pitää nostoväkeä, joka heille tietenkin nyt on vaikeaa.
Ja lopuksi saa jokainen Venäjän valtakuntaan asettuva maamies ensi
leikkuuseen asti ruokavaroja, nimittäin jokainen täysikasvuinen mies
3 leiviskää ja 6 naulaa jauhoja ja alaikäiset sekä vaimonpuolet.
olkootpa vanhempia tai nuorempia, puolet siitä. Niille pappissäätyyn
kuuluville herroille, jotka pyhän raamatun käskyn ja sielunpaimenen
velvollisuuden mukaan eivät ylenanna laumaansa, vaan samoin kuin
säätyväki tulevat tänne ja tahtovat asettua Venäjälle, vakuutetaan
ei ainoastaan korvausta kaikesta, mitä jälkeensä jättävät, vaan myös
paljon runsaammista palkoista rahana, parempana ja hedelmällisempänä
maana sekä kunnia-ammatteina, minkä minä tahdon kirjallisesti
vakuuttaa jokaisen pyynnön mukaan heti, kun joku minulle ilmoittautuu.
Osoitettuani edellämainituille talonpojille nämä kaksi keinoa
Karjalassa asuvaisten turvaksi, levoksi ja onneksi, olen
pitänyt velvollisuutenani olla salaamatta tätä asiaa teidän
kunnia-arvoisuudeltanne itseltänne, vaan päinvastoin samalla liitän
kopion Hänen Keisarillisen Majesteettinsa julistuksesta ja myös sen
vastauksen, jonka maaherra Carpelanin kirjeeseen olen antanut, jotta
itse tulisitte sitä lujempaan varmuuteen sekä keinoista että myös
meidän lempeän ja suuren Keisarinnamme armollisesta mielialasta.
J.M. Wilhelm v. Thiesenhausen.
Keisarillinen hovineuvos.»Kun kirkkoherra oli lopettanut lukemisen syntyi yleinen hälinä.
— Vai niin, vai pitäisi meidän lähteä ryssämnaalle hapankaalia suojaamaan! huusi Kelan isäntä.
— Vai sapuskatkin Venäjän Kaisa meille syöttäisi! ivaili rättäri.
— Ei ollut kirjeessä, antaisiko lisäksi punaisen paidan, lättälakin ja tökötillä voidellut saappaat. Kaalimaan hajua pitäisi olla runsaasti, jos meistä mieli tehdä ryssiä.
— Joko lie varannut jumalankuvia tarpeeksi.
Ivalauseita sinkoili joka puolella. Toiset niitä kertailivat tai niille virnistelivät taikka päätään pudistelivat. Kohina kuin äkeässä koskessa nieli vähitellen yksityiset sanat. Vain kirkkoherran jykeväsointuinen ääni kantautui hälinän yli:
— Taidamme vielä pysyä tällä puolen rajan.
— Pysytään! huusi väkijoukko kuin yhdestä suusta.
— Emmekä tule rukoilemaan Katariina II:n suojelusta.
— Emme milloinkaan! Ennemmin kaadumme kaikki rajalle, kuin lähdemme konnuiltamme tai pyydämme armoa.
— Kyllä kuningas meitä auttaa. Eläköön kuningas!
— Ja Jumala taivaan korkeudesta lähettää voimaa ja viisautta, lisäsi kirkkoherra. Raamatusta olemme lukeneet siitä epätoivoiselta näyttävästä taistelusta, jota Israelin kansa kävi julmia filistealaisia vastaan. Ja huonosti olisi käynyt tälle pienelle kansalle, ellei Herra olisi kehittänyt heidän keskuudessaan sankareita. Muistamme väkevän Simsonin, joka aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, muistamme myös paimenpojan Daavidin, joka lingollaan kaatoi filistealaisten kuuluisimman tappelupukarin, Goljatin.
KUNINKAALLINEN SOPIMUS.
Kuinka moni Suomen kymmenistätuhansista järvistä lieneekään muuttanut lasku-uomaansa sen lähden, että maamme on jääkauden jälkeen kohonnut ja samalla kallistunut kaakkoa kohden. Järvien vesi on vähitellen altaassaan siirtynyt itään, peittänyt alleen metsää tai tehnyt niistä suoseutuja. Vanhoja, puoleksi lahonneita kantoja tavataan tästä syystä järvien itäpäissä veden alla, kun taas länsipuolelle on syntynyt viljelyskelpoisia lietemaita entisistä matalista luhdista. Kun vesi järvien itä- tai kaakkoisrannikolla alkoi kärkkyä jonkin matalan vedenjakajan yli, puhkaisi se tulvakeväänä siihen ensimmäisen uomansa, jota se sitten vuosi vuodelta syvensi ja laajensi. Vanha lasku-uoma vähitellen kuivui ja uusi otti sen tehtävät toimittaakseen.
Mutta millaisia ovatkaan nämä uudet joet? Viheliäisen mutkaisia, koskisia ja kaikinpuolin keskitekoisen näköisiä. Ei niillä ole kallioperustaan uurrettua laaksoa, kuten vanhoilla joilla, ei tarkoin määrättyä suuntaakaan, vaan vesi villissä vapaudessaan heitteleikse norosta toiseen, kulkien kappaleen matkaa jonkin soraharjanteen sivua, mutta sen pään ympäri kierrettyään kääntyy sen toiselle sivulle. Nämä nuoret joet hyrskähtelevät usein kuohuviksi koskiksi tai pauhaaviksi könkäiksi.
Sellainen uusi laskujoki on Pistojokikin latvoiltaan. Maan kallistuminen on lisännyt sen vesialuetta ainakin Kuusamon, Muojärven ja Joukamon vesillä, jotka vielä Vapahtajan aikoina laskivat pohjoiseen Oulangan vesistöön. Mutta kun vesi alkoi kaatua ensin Muojärven sivusta Kosken kannaksen yli kaakkoon, tyrehtyi veden kulku pohjoiseen. Niin syntyi uusi kulkukelpoinen vesitie merestä mereen. Sen jälkeen pääsi kulkemaan Vienan-Karjalasta Kuusamon järvelle ja siitä taas kapean Vanttajan kannaksen yli Iijoen lähdejärvelle.
Tätä tietä oli ennen Juho Vesaisen aikoja, noin v:n 1490 seuduilla, tullut karjalaisia ryöstöretkille Pohjanlahden rantamille, tätä reittiä olivat myös käyttäneet isonvihan aikaiset ryövärijoukot ja sen jälkeen epälukuiset kauppasaksat kuljettaessaan Suomeen Kieretin ja Sunkun markkinoilla ostamaansa tavaraa.
Kuusamonjärvellä pääsee siis kahta eri vesireittiä pitkin Vienan-Karjalaan ja päinvastoin. Mutia pohjoinen Paanajärven ja Oulankajoen kautta kulkeva on vieläkin koskisempi kuin eteläinen Pistojoen reitti. Edellistä tosin Juho Vesaisen joukot kulkivat aikoinaan, mutta jo Kuusinkijoella, joka järvialueelta vie vettä Paanajärveen laskevaan Oulankaan, lienee hänen retkikunnallaan ollut täysi työ, sillä joki on pysty ja koskinen. Ja rajan lakana Paanajärven ja suuren Pääjärven välillä on mahtavia putouksia mm. Pattina eli Kivakkaköngäs Vartiolammen kylän luona, jonka sivu oli veneitä maata myöten vedettävä. Pistojoen kosket sen sijaan ovat loivempia, vaikkakin kivisiä ja siitä syystä vaarallisia.
Kun venäläisten tukikohta oli tämän vesireitin varrella, odotettiin Kuusamossa heidän hyökkäystään täältä päin.
Peltojen kylvön ja kevätkalastuksen aika oli sentään eletty rauhassa, mutta levottomuus oli varsinkin vesireittien varsilla asuvilla pyrkinyt mieltä jännittämään. Kun nuori väki lähti nuotalle, oli emännällä merkkivaate valmiina kaivonvintin nenään asetettavaksi, jos vihollinen sillä aikaa tulisi. Ja korkeille mäenkukkuloille ja järvien rannoille oli kerätty rovioita merkkitulta varten. Ensimmäinen työ emännillä ylösnoustuaan oli katsella, leimusivatko merkkitulet kallioilla.
Vähää ennen juhannusta palasi Tapani Lihtonen Oulusta maaherran puheilta. Hänellä oli yllään uuden uutukainen aliupseerin puku ja laukussaan maaherra Carpelanin lähettämä tärkeä ehdotus, johon kansan oli määrä juhlan aikana edeltäpäin tutustua. Maaherra oli hänen mukanaan lähettänyt myös kirkkoherralle kirjeen. Siinä sielunpaimenia kehoitettiin ilmoittamaan isännille, etteivät nämä juhlan jälkeen menisi heti kotiaan, vaan odottaisivat, kunnes luutnantti von Essen saapuisi Kemijärveltä kuningas Kustaa III:n puolesta tekemään sopimusta rajan vartioimisesta. Jo edeltäpäin Tapani Lihtonen tiesi kertoa, että kuningas lupaa asukkaille monia etuja, jos he pysyvät hänelle uskollisina ja puolustavat valtakunnan rajaa, ja että kuningas oli ollut kovin tyytyväinen kuusamolaisten edesottamisten ja isänmaallisen mielialan tähden.
Jos pääsiäisen aikaan oli paljon väkeä kirkolla, niin juhannuksena oli vielä enemmän. Jo juhla-aaton edellisenä päivänä alkoi kirkkoväkeä saapua laajan pitäjän eri kulmilta, mikä minkinlaisia kulkuneuvoja käyttäen:
Paanajärveltä, Sydänmaankylästä sekä Kitkalta jalkaisin vaarojen poikki, kankaiden halki ja pitkospuita myöten, soiden yli, mutta rajakylistä Tavajärveltä, Enojärveltä, Pukarilta, Heikkilästä ja Lämsänkylästä pitkillä kirkkoveneillä, joita yhtenään tuli Vihtasalmen täydeltä, ja jotka vedettiin teloilleen pappilan törmälle, kirkkomaan alle tai Kelan rantaan. Sieltä sitten miehet kontti selässä ja naiset arkkua tai vaatemyttyä kantaen kävelivät asuntotaloihin tai omiin aittoihinsa.
Kovin hermostuttava kevät oli tehnyt ihmiset uteliaiksi, ja lujemman yhteenliittymisen tunne pakotti myöskin neuvottelemaan uhkaavasta vaarasta.
Nuori sissipäällikkö, joka äsken oli Oulussa vähän aikaa saanut myöskin sotilaskoulutusta ja maaherralta aliupseerin arvon ja sitä vastaavat merkit, oli kaikkien ihailema ja kaikkien huomion kohde. Missä hän pitäjän miehille selitteli kuninkaan ehdotusta ruotusopimukseksi, sinne kasaantui valtava väkijoukko. Ja nuorten mieltä kiinnosti sekin, että hän juhlain aikana aikoi mennä kuulutuskirjaa tekemään Lehtomannisen Liisan kanssa. Mutta Tapani ei kaikesta tästä tullut ylpeäksi. Taistelut, vaarat, matkain rasitukset ja raskas vastuuntunne olivat hioneet hänestä nuorison perisynnin, turhamaisuuden ja liiallisen oman itsensä ja omien töittensä korostamisen halun. Tähän suuntaan myöskin kirkkoherra Kranck koetti häntä ohjata.
— Sinä olet Daavid, Herran valitsema, joka taistelet idän filistealaisia vastaan, puhui hän kerran juhannusaattona Tapanille pappilan kamarissa. — Jumala kyllä neuvoo sinut valitsemaan ne »viisi sileää kiveä», jotka linkoat jättiläisen otsaan. Hänen kehoituksestaan sinä sille sanot: »Katso, aamurusko nousee.» Silloin hän nostaa kypäränsä ja paljastaa otsansa kuten filistealaisten Goljat muinoin. Se aamurusko on kansojen itsenäisyyden ja vapauden kaipuu, isänmaanrakkaus ihmisten sydämissä. Sitä ei idässä ymmärretä, korkeintaan ihmetellään kuin koreaa aamuruskoa, mutta lännessä se jo lämmittää mieliä, kahlehtii sydämiä ja kannustaa itsenäisyystaisteluihin. Meidänkin kansassamme on itsenäisyyden kaipuu syvälle juurtunut. Mutta itsenäisyyttä emme saavuta siten, kuin Anjalan liiton miehet ajattelevat — Venäjän avulla. Meidän on taisteltava, tehtävä työtä ja odotettava. Kerran se päivä tulee, jona idän filistealaisten valta lahoaa omaan mahdottomuuteensa.
Kovin pitkiksi venyivät sinä vuonna juhannuspyhät Kuusamossa. Olisi ollut kiire kalanpyyntiin, kun muikkuparvet vesien lämmittyä kävivät keskiyöllä rannoissa, olisi ollut jo hoppu lehdeksiä leikkaamaan lampaille talveksi ja niittyjen aitoja korjaamaan, mutta toisaalta ahneimmillekin isännille tuli mieleen, että mitäpä se auttaa, vaikka kuinka paljon hankkisi tavaraa, jos vihollinen sen kuitenkin vie voittosaaliinaan.
Kesäkuun 28 p:nä tuli luutnantti von Essen muutamien saattomiesten kanssa kirkolle. Hän oli vähää aikaisemmin pitänyt kokouksen Kemijärven kirkonkylässä, missä mainitun pitäjän ja Kuolajärven talonpojat tekivät ns. ruotusopimukset kuninkaallisen hallituksen kanssa. Samat erinomaisen tärkeät asiat oli täälläkin toimitettava ja liitettävä kolme naapuripitäjää samanlaisilla sopimuksilla yhteen puolustamaan koko Ruotsin valtakuntaa ja erittäinkin Suomea vihollisen rynnäköltä. Kuinka tärkeänä Kustaa III piti näitä seutuja koko maan puolustuksen kannalta, osoittavat hänen kirjeensä Oulun läänin maaherralle.
Vielä nytkin täyttää tehtävänsä matala puinen kellotapuli laajan ristikirkon vieressä, vaikka se on rakennettu v. 1759. Mutta luutnantti von Essen, hiukan karkeatuntoinen mies, käytti sitä puhujalavanaan, kun hän ulkonaisiltakin seikoilla tahtoi saada sanoilleen tehoa. Hän arveli, että kun kysymyksessä olivat korkeat asiat, oli ne myös korkealta esitettävä. Kun kansa oli kirkonkellojen soitolla kutsuttu kokoon tornin juurelle, luki luutnantti kuninkaan asettamat ruotusopimusehdot:
»Arvoisat pitäjän asukkaat!
»Venäläinen, meidän peri- ja verivihollisemme uhkaa meitä taas rajan takaa kuin synkkenevä ukkospilvi ennustaen jyrinää ja salamoita. Niin se on kymmeniä kertoja ennenkin tehnyt ja tekee vastakin. Vain jäykkä vastustus, kansan urhoollisuus ja järjestäytyminen lujaksi rintamaksi pelastaa tämänkin asutuksen, joka asemansa puolesta on aina uhanalainen. Niinkuin aliupseeri Tapani Lihtosen tuomista kuulutuksista näkyy, on korkean vapaasukuinen herra maaherra ja ritari J.F. Carpelan kuninkaan käskystä tehnyt ruotusopimusehdotuksen Kuusamon pitäjää varten, että maanpuolustus- ja jääkärijoukko muodostettaisiin täälläkin.
»Palkkioksi siitä, kun te asetatte määrätyn luvun sotamiehiä ja jääkäreitä sekä varustatte ne vaatetuksella ja torpilla, saatte kaiken maan, mitä pitäjässä on, vanhojen talojen laajentamiseksi ja uusien perustamiseksi sekä olette ikuisiksi ajoiksi vapautetut isostajaosta, verollepanosta ja veronkorotuksesta, eikä teidän milloinkaan tarvitse lähteä taistelemaan oman pitäjänne ulkopuolelle; lisäksi luetellaan julistuksessa muitakin etuja, joita ei ennen millekään pitäjälle ole myönnetty ja jotka olette nähneet kuulutuksesta.
»Kysyn siis teiltä:
»Tahdotteko asettaa ruotusotamiehiä eli knihtejä ja taistella heidän kanssaan, kun palkkioksi saatte kaiken tämän kauniin maan.»
Tätä sanoessaan luutnantti viittasi kädellään eri suuntiin.
— Tahdomme! kajahti yhteen ääneen.
Juhlallisina sitten kokouksen loputtua ukot kirjoittelivat nimiään
sopimuksen alle. Ken ei osannut itse kirjoittaa — ja niitä oli
siihen aikaan paljon — hänen puolestaan kirjoitti kirkkoherra, ja
nimikirjoitus vahvistettiin puumerkillä, jonka myös teki kirkkoherra,
mutta ehtona kuitenkin oli, että asianomainen piti hanhensulan päästä
kiinni. [Siihen aikaan kirjoitettiin hanhensulalla.]Vasta toista vuotta myöhemmin kuningas vahvisti tämän sopimuksen seuraavalla merkinnällä:
Kuninkaallinen Majesteetti
tahtoo täten Armossa vahvistaa ja vakuuttaa ruotujaon ja muut edut,
joista Kajaanin pataljoonan, Kuusamon komppania on ritari ja maaherra
Carpelanin kautta saanut lupauksia. Päämajassa 27. pnä huhtikuuta 1790.
Gustaf.TAISTELU KOSKILLA.
Venäläisten hyökkäystä tulvaveden laskun jälkeen pidettiin varmana, kun heidän päällikkönsä turhaan sai odottaa vastausta houkutuskirjeeseensä. Olivathan sissit Vuokkiniemellä käydessään nähneet valmistelut, ja kahdelta vienankarjalaiselta sotakarkurilta saaliin tietää, että myöskin Pääjärvellä päin Oulankajokea myöten oli odotettavissa ainakin pienempien joukkojen rynnistys.
Tämä uhanalainen tilanne ei kuitenkaan lannistanut mieliä. Korven kansa oli tottunut taisteluihin: se oli vallannut maan lappalaisilta, se oli jo lähes kaksi vuosisataa käynyt hellittämältä taistelua olemassaolonsa puolesta erämaan villejä voimia vastaan, kun se oli ankaralla työllä luonut sinne asutuksen raivaten niittynsä ja peltotilkkunsa koskemattomaan kiveliöön, kun se karjansa puolesta oli taukoamatta saanut taistella metsän petoja vastaan ja kun se isonvihan melskeisinä aikoina myöskin vihollisten kanssa oli kestänyt monta äärimmäisen kovaa ottelua.
Niinä kesäisinä päivinä, joina kuninkaallisen hallituksen kanssa tehtiin ruotusopimukset, vallitsi pitäjässä tavaton innostus. Maaherra oli jo kevätkelillä lähettänyt kiväärejä ja ampumatarpeita: lyijyä harkkoina, ruutia tynnyreissä ja piitä suurina paloina. Näitä jaettiin, luoteja valettiin ja miehiä harjoitettiin. Kesäkuun loppu- ja heinäkuun alkupäivinä yhä uusia joukkoja marssi pyssy olalla ja laukku täynnä omaa evästä kokoontumispaikkoihin kirkolle tai Kauppilaan Paanajärven länsipäähän; niitä tuli joka kylästä ja miltei joka talosta laajan pitäjän eri osista. Kuolajärven ja Kemijärvenkin miehiä saapui joukoittain, sillä niissäkin pitäjissä oli von Essen maaherran valtuuttamana tehnyt samanlaiset sopimukset kuin täällä.
Kiväärejä ei ollut kaikille, mutta toiset aseistautuivat pertuskoilla, karhukeihäillä, kirveillä ja heinähangoilla. Ei ollut evästäkään liiaksi, kun pettuleipä ja kala oli yleisimpänä ravintona, mutta varakkaammat tasasivat viljaa ja lihaa, koska puuha oli yhteinen ja tärkeä. [Valtion puolesta oli varattu vain vähäisessä määrässä muonaa. Näiden Kustaa III:n sotien aikana oli etelässäkin sotaväellä niukasti ravintoa ja vähän aseita. Tämäkin seikka lisäsi tyytymättömyyttä joukko-osastoissa.]
Monessa suhteessa vaillinaisesti varustettu »Kuusamon komppania» jaettiin useaan eri ryhmään rajan lähelle, mutta vahvimmat osastot jäivät vartioimaan Pistojoen ja Oulangan reittejä, koska vain niitä myöten suuremmat vihollisjoukot voivat kesällä kulkea. Pistojoen suunnalle tuli päälliköksi Tapani Lihtonen. Paanajärven puolelle Lehtikumpu.
Juhlallinen oli näky, kun eräänä helteisenä heinäkuun aamuna useita kymmeniä veneitä lähti kirkkorannasta itään; se oli kuin pieni erämaan sotalaivasto, pääasiallisesti monisoutuisista, kymmeniä henkiä kantavista kirkkoveneistä kokoonpantu. Mutta väkevämmin ne viilsivät vakoja Somostenperän tyyneen pintaan, valkoisempi oli vaahtokiila kohisevain kokkain sivulla kuin naisväen soutaessa kirkolle. Olivathan nyt airoissa »raavaat» miehet, karskit kuin korpi itse, teräslihaksiset ja tuimakatseiset.
Paljon oli saattomiehiä kerääntynyt kirkon alle ja pappilan rantaan. Kirkkoherrakin laiturilla hattuaan heilutteli. Ei enää itketty. Kyyneleet olivat naisväelläkin lähteisiinsä tyrehtyneet. Toiminnan aika oli tullut.
— Taistelkaa kuin miehet! huusi Miekkasaaren emäntä.
— Jos pakenette, niin me tulemme tilalle, ivaili Plantingin rouva.
Ensimmäisessä veneessä, jonka kokassa hulmusi kirkkoherran rouvan lahjoittama lippu, alettiin virsi: 'Ei rauhaa ole maassa.' Siihen yhtyivät toistenkin venekuntain miehet ja rannalla seisojat. Surunvoittoisesti siihen kaiku Maanselästä vastasi: 'Ei rauhaa ole maassa.'
Samana päivänä myöskin Kauppilaan kokoontuneet joukot lähtivät soutamaan Paanajärveä pitkin rajalle. Veneet olivat siellä pienempiä, mutta niitä oli sitä enemmän ja monen muotoisia: Kitkan moniosaisten selkien rannoilta laskettuja järviveneitä, joiden pohjat olivat valkoisiksi hankautuneet Kitkajoen Jyrävän könkään sivu vedettäessä. Kapeita jokiveneitä Ylä-Oulangalta, joita myös oli kiskottu Taivalkönkään ja Kiutakönkään sivu kallioita pitkin, mutta suurin osa oli omalta järveltä tai Suiningilta.
Tässä osastossa oli enimmän toisista pitäjistä tulleita sekä muutamia kerskailevia Kemin komppanian miehiä.
— On sillä luojallakin ollut päähänpistoja laitellessaan näitä maisemia. Vetipä kuin veitsellä vuoristoon syvän raon, jonka rannat myöhemmin ovat laukeilleet, ja juoksutti vettä täyteen. Näyttää siltä, että ryssille olisi vartavasten valmistettu hyökkäystie, moitiskeli Lehtikumpu.
— Parempi täältä on hyökätä myötävirtaan, tarttui puheeseen Peuraniemen Manu. — Ja mainio on meillä puolustuspaikka siinä, missä Ala-Oulanka lähtee järvestä koskena — Lapissa taidetaan sellaista kohtaa sanoa Luusuaksi — jos meissä on miestä.
— Vaimot me olemme kotiin jättäneet, samoin kaikki kaljahousut ja jäniksen sukuiset! kivahteli Miekkasaaren Matti.
Kovin räydytti aurinko miesten pintoja tyynellä kurujärvellä, varsinkin rannan lähellä. Pihka kihosi sinä päivänä talojen seinistä ja rantakalliot jalkaa polttivat. Mutta se ei estänyt ensikertalaisia ihmettelemästä järven rantamaisemia. Pienehköt talot vihreine viljapeltoineen, niiden yläpuolella kallioinen vaaran rinne, vaahtoavat vuoripurot ja tyynen veden pintaan kuvastelevat poutapilvet loivat mieltä kohottavan maiseman. Se puhui retkeläisille omaa mykkää kieltään.
Kauan ovat Pistojoen vartijat saaneet odotella vihollista: nukkua nuotiolla laiskanpojan rakovalkean loisteessa, kertoilla kaskuja rappasotien ajoilta, onkia koskista harreja omatekoisilla perho-ongilla tai tylsässä toimettomuudessa aikaa viettää. Naiset ja lapset ovat omin voimin saaneet tehdä heinän, pyytää kalat ja kylvää halmeet. Heinäkuu on jo mennyt ja elokuu hämyisine öineen alkanut. Ei vieläkään ollut toteutunut se, niitä odotettiin. Eväätkin alkoivat loppua miehiltä, vaikka niitä jonkin verran tuli kotoa ja kirkonkylän varastoista.
Ukonilma ja vihollisen rynnäkkö alkavat melkein samalla tavoin: uhkailevat hetkisen, sitten räjähtävät täyteen voimaan; jyrinä, salamat ja pauhina kulkevat hävityksen kanssa rinnan.
Laurin päivänä toivat tiedustelijat sanan Myllykosken vartiojoukolle, että suvannolla, muutaman virstan päässä, on tulossa kymmeniä venelasteja vihollisia. Kovin hiljaa olivat sauvoneet ryssät ja soutaneet varovasti kuin vesilintujen ohjailijat: usein olivat nostaneet kädellä vettä hankoihin, etteivät narisisi, usein olivat soutajatkin kuulostelleet ja odotelleet maata myöten marssivia. Jotakin he olivat sentään aavistelleet, kun muutamilla oli ollut aseet käsissä. Toisen veneen keskellä oli istunut arvokkaan näköinen mies tähystellen ympäristöä.
Sana tästä juoksutettiin Tapanille, joka väkineen oli vähän ylempänä. Kiireesti nousivat levähtäneet miehet nuotiohavuilta, joita olivat jo kyllikseen painaneet. Siepattiin pyssyt, keihäät ja muut aseet mukaan ja sitten juoksujalkaa Myllykoskelle.
Siinä ne jo tulevat kosken alla. Kovin ovat varomattomia, kun eivät ole kesällä saaneet tietoja Suomen puolelta — eivät tiedä valmisteluista mitään.
Jo ovat Tapanin miehet paikoillaan. Odottavat merkkiä, mutta päällikkö antaa vihollisen nostaa osan veneistään kosken niskalle, siihen, missä sileäpintainen nahkavirta loppuu ja kuohut alkavat.
Rumia ovat ryötät: mustapintaisia, karvanaamaisia, rokonarpisia ja outoa kieltä kuuluvat posmittavan.
Pitkäpartainen päällikkö toisessa veneessä huomaa liikettä rantapensaikossa ja kajahduttaa komentosanan. Se on kuitenkin jo myöhäistä: yhteislaukaus pamahtaa ja sen jälkeen rätisee vielä hajalaukauksia. Ensimmäinen vene kaatuu, ja miehet suistuvat suulleen koskeen, toinen kääntyy poikkiteloin ja täyttyy vedellä. Ja hetken kuluttua on koko veneruuhka vyörymässä kuohuvassa koskessa. Ihmisten päitä, käsiä ja jalkoja kohoilee ja kiehuu kilvan kosken kuohujen kanssa. Ja ne, joiden veneet eivät joudu yhteiseen mylläkkään, isketään pyssyjen perillä, pistellään keihäillä tai hangoilla taikka työnnetään ilman muuta koskeen, jonka pauhinaan sekaantuu avunhuutoja, valitusta, komentosanoja ja aseiden kalsketta.
Vain muutamat peräti hölmistyneet viholliset laukaisevat pyssynsä haavoittaen kahta paikkakunnan miestä.
Kaamea sekamelska on koskessa. Airoja, sauvoimia, veneiden teljoja, kumoon kääntyneitä veneitä, lakkeja, leilejä, leipiä ja henkitoreissaan uivia ihmisiä ajautui kuohujen mukana suvannolle, leviten pyörteessä lautaksi veden pinnalle. Tämä säikäyttää vihollisen jälkijoukkoja, sekä joella veneissä olevia että rantaa käveleviä niin, että he pyörtävät takaisin.
Suomalaiset kohottavat huikean voitonhuudon, jota laaksokurun kallioseinät molemmilta sivuilta vahvistavat. Tämä on kuitenkin liian aikainen ja tyrehtyy alkuunsa, sillä pohjoisesta päin vihollisen ratsuväen osasto hyökkää rinnettä alas kosken rantaan.
— Ampukaa! komentaa Tapani.
Useimmat ovat jo ehtineet ladata pyssynsä ja yhteislaukaus noin sadastaviidestäkymmenestä kivääristä tekee tuhoisaa jälkeä: miehiä putoilee ratsujen selästä kuin teiriä puista, ja missä ei luoti osu mieheen, se osuu hevoseen. Taistellaan myös pertuskoin, karhukeihäin ja miekoin, ja viholliset tuhotaan lopullisesti pyssytulella niin vähiin, että vain kolme neljä pääsee pakenemaan.
Mutta suuren kallionlohkareen takaa paukuttelee vielä »viimeinen mohikaani» lyhyellä ratsumiehen kiväärillä kuolleen hevosensa vieressä. Tapani näkee vilahdukselta sen kasvot, ja ne näyttävät hänestä tutuilta. Kun mies vielä kerran nousee tähtäämään kiven yli, laukaisee Tapani pudottaen miehen kiven taa.
Kun hän menee katsomaan, makaa kapteeni Karjagin hevosensa vieressä kuolleena.
Uudestaan kohottaa komppania rajun voitonhuudon, jota ei enää mikään häiritse.
Erämaiden talonpoikakomppania oli tarkalla ampumataidollaan voittanut säännöllisesti harjoitetun vihollisen joukko-osaston. Tämä johtui osaksi siitä, että he taistelivat kuin kontiot suojellessaan kotejaan ja omaisiaan varmalta tuholta, osaksi siitä, että he niistä oravan nahoista, joissa oli luodin reikä selässä tai rinnassa, saivat markkinoilla huonomman hinnan kuin päähän ammutuista, mistä johtui, että he olivat oppineet ampumaan riistaa miltei aina silmään ja että he sen tähden olivat kehittyneet tarkoiksi pyssymiehiksi.
Päivää myöhemmin taisteltiin Ala-Oulangalla melkein samalla tuloksella: vihollisen veneet ammuttiin upoksiin, heidän hyökkäysjoukkonsa ajettiin pakoon ja melkoinen voittosaalis kerättiin jokirannalta. Mutta uhrauksetkin olivat heillä suuret.
Ensimmäisessä kahakassa kunnostautuneet miehet Manu Peuraniemi ja Iisakki Seppänen sekä kuolajärveläinen Aatsinki joutuivat ryssien saarroksiin alempana jokivarrella. He olivat kulkeneet aina etumaisina, innostaneet toisia ja usein tehneet pitkiä tiedusteluretkiä aavistamatta, että venäläisiä marssi myöskin maata myöten venekuntien mukana rintamassa. Kun taistelu jokirannassa alkoi, saapui sinne sivultapäin metsistä vihollisjoukko saartaen suomalaisten kärkijoukon. Kovaa ammuntaa kuului sieltä hetken aikaa, mutta ylivoima oli liian suuri. Taistelun tauottua ja venäläisten peräydyttyä löydettiin niemekkeeltä näiden kolmen urhon silvotut ruumiit.
Useita miehiä oli kahakassa myös haavoittunut, muutamat vaarallisesti. Lääkäriä ei ollut koko kunnassa, mutta välskärit sitoivat haavat ja luonto, lääkäreistä taitavin, sai parantaa vammat.
Taistelun jälkeen tiedottajain tuohitorvet toitottivat pitkään kuljettaen viestiä kapeaa vuoristojärveä pitkin niemestä niemeen. Ne ilmoittivat laakson asukkaille, että vihollisen hyökkäys oli torjuttu ja kalliisti ostettu voitto vihdoin saatu. Pikaviestit kiidättivät sanan molemmista taisteluista joka kylään ja naapuripitäjiinkin. Erikoinen viestin viejä lähetettiin siitä ilmoittamaan myös läänin maaherralle Ouluun.
KUNINKAAN KÄSKY.
Oulu, valkea ja valoisten kesäöiden kaupunki on siinä, missä Korpi-Kainuun vedet vielä viimeisen kerran hyrskähtävät vaahtoiseksi, mahtavaksi koskeksi, tyyntyäkseen sitten meren rauhoittavaan syliin. Kustaa III:n sotien aikana kaupunki oli vielä pieni (3,000 asuk.), mutta silti Pohjois-Suomen tärkein kauppapaikka ja laajan läänin hallinnan keskus. Rakennukset, varsinkin Kakaravaaran ja Limingan tullin puolella olivat matalia, rannassa vähän korkeampia. Jo silloin kauppiaiden avarat tavaramakasiinit reunustivat meren rantaa. Nykyinen tuomiokirkko oli silloin vasta rakennettu, mutta Oulunlinna, joka Merikosken kuohujen partaalla oli tasan kaksisataa vuotta vartioinut sivullaan kasvavaa kaupunkia ja joen suuta, oli jo vanhuuttaan raihnas ja jokin vuosi myöhemmin (v. 1793) se räjähti kokonaan raunioiksi.
Linnan tornista oli viehättävä näköala. Merikoski haaraantui siinä alla useampaan suuhaaraan tuuheametsäisiä saaria kierrellen, mutta ylempänä koski pauhasi yhtenäisenä kiikuttaen tuon tuostakin aalloillaan pitkiä tervaveneitä, Kainuun nälkäkulmilta lähteneitä, Oulun kuuluisaan tervahoviin. Nykyisten Hupisaarten sievät, pauhaavat koskiputaat pyörittelivät silloin monia jauhomyllyjä ja sahoja. Jokisuun saarisilla vesillä näkyi purjealuksia, sillä Oulu kuului silloin maamme huomattavimpiin inerikaupunkeihin.
Eräänä huhtikuun päivänä, armon vuonna 1790, maaherra Johan Fredrik Carpelan ja majuri, kreivi G.L. Oxenstjema seisoivat linnan tornissa katsellen talven ja kevään kamppailua Merikoskessa ja muualla ympäristön luonnossa. Koski pauhasi vielä vaisusti kuin puolella voimallaan pakkastalven jälkeen ja keinutteli tummilla vesillään joitakin jäälauttoja ja telkkäpareja. Lännessä kimalteli saarisen joen suun yli häikäisevän kirkas meren selkä. Kevään tuntua oli jo ilmassa ja ihmistenkin mielissä.
— Mieltä nostattaa tämä näky, kannattaa taistella näin ihanan, neitseellisen maan puolesta, virkkoi maaherra osoitellen kepillään eri suuntiin.
— Sotamiehen suurin onni on taistella ja voittaa — tai kuolla isänmaan puolesta, lisäsi siihen sotapäällikkö. — Eikä ole moittimista siitä, ettei näidenkin seutujen väki yhteisen vaaran uhatessa miehissä liittyisi riveihin.
— Olen nykyisin kulkenut, kuten tiedät, laajan läänini eri osissa: Kalajoella, Pyhäjoella, Limingassa, Muhoksella, Iissä, Kemissä, Rovaniemellä, Kemijärvellä ja Pudasjärvellä, kaikkialla ilmenee sama isänmaallisuus ja puolustustahto. Siitä ovat todistuksena ne 480 vapaaehtoista ja 504 palkkasoturia, jotka olen saanut värvätyksi sen jälkeen, kun Loviisasta kuninkaan puheilta palasin.
— Koillispohjalaiset ovat antaneet jo ryssälle päihin kuin miehet! huomautti majuri.
— Olihan siellä mukana kuolajärveläisiä ja kemijärveläisiäkin sekä jääkäreitä Kemin komppaniasta, mutta se ei vähennä heidän tekonsa arvoa. Joka mies on sieltä ollut maan rajoja puolustamassa.
— Luulen, ettei venäläisillä enää ole halua yrittää siltä kohdalta, mutta ehkä vähän etelämpää. Heidän tarkoituksenaan taitaa olla Pohjois-Suomen eristäminen ja maan katkaiseminen tältä hoikimmalta kohdalta, mutta siinä he erehtyvät. Kuusamolaisten esimerkki innostuttua muidenkin pitäjien väestöä.
— Minä tahtoisin sen Tapani Lihtosen joukkoihini. Hänellä tuntuu olevan taitoa innostaa muita.
— Ei käy laatuun, selitti maaherra. Kuusamon, Kuolajärven ja Kemijärven ruotusopimuksissa on nimenomainen määräys, että näiden seutujen miesten ei tarvitse lähteä taistelemaan pitäjien rajojen ulkopuolelle.
Kun korkeat herrat laskeutuivat alas tornista ja astelivat Kirkkokatua pitkin, kajahti rumpujen pärinä Heinätorilta päin. Siellä harjoitettiin ahkerasti vasta maalta tulleita nahkapoikia: vapaaehtoisia ja palkkasotureita, joista osa aiottiin lähettää Kajaaniin, osa Kuusamoon rajan puolustajain vahvistukseksi.
— Minä arvelen, että kuningas vaatii tämän keveän rajaprikaatinkin etelään, Savon ja Karjalan rintamalle, arveli majuri.
— Ei käy laatuun. Minä olen heille vakuuttanut kuninkaan puolesta, että heitä ei tulla lähettämään läänin rajojen ulkopuolelle. Eikä kuningas voine rikkoa lupaustaan.
— Hm! Kuningas ei muista lupauksiaan, kun hätä tulee.
— Aiotko sinäkin liittyä Anjalan liiton miehiin kuningasta vastaan?
— Enhän toki! Minä olen vannonut puolustavani kuningasta — mutta... Lause jäi kesken eikä siihen tullut myöhemminkään jatkoa. Molemmat kävelivät ääneti Heinätorille.
Majuri, kreivi Oxenstjerna oli tuskin päässyt Kajaaniin, jonka seudun sotavoimien ylipäällikkönä hän oli ja Kuusamoon lähetetyt miehet olivat töin tuskin saapuneet perille, kun kuninkaalta tuli uusi käsky lähettää myöskin nostoväki ja palkkasoturit eteläiselle rintamalle.
Tapani Lihtonen oli silloin Kuusamon kirkonkylässä knihtien päällikkönä kun sai määräyksen lähteä.
— Mitä tämä on, mutisi hän itsekseen. Eikö kuninkaan tarvitsekaan pysyä lupauksissaan. Eikö tämä kuninkaan menettely vapauta myös meitä?
Tapani ei ollut oikein selvillä pitikö kuningasta totella kaikessa, silloinkin, kun hän menettelee vastoin omia vakuutuksiaan ja yhteistä hyvää. Hän ei kuitenkaan näitä epäilyksiään muille kertonut, mutta itse hän niistä kärsi.
— Turhiako olivat ne veriset taistelut koskilla, turhiako vakoiluni rajan takana! Kaikki menee nyt päin hiiteen, kun raja tältä kohdalta jätetään auki ja ryssille vapaa pääsy ryöstämään, tappamaan ja polttamaan, mietti hän usein.
Mutta kun miehet häneltä kysyivät tästä asiasta, hän vastasi lyhyen sotilaallisesti:
— Se on kuninkaan käsky.
Kapinahenkeä tuntui jo olevan väestössä aika annos, jota Anjalan miesten puuhista sinne saakka kantautuneet viestit lienevät lisäksi kiihottaneet. Kuningasta moitittiin valapatoksi, jonka sana ei ole killinginkään arvoinen, mutta Tapani Lihtosen kehoituksesta käskyä kuitenkin toteltiin.
Helatorstaina oli Tapani kerännyt johdossaan olevan väkensä kirkonkylään. Sinne olivat saapuneet jääkärit ja sotilaat muistakin kylistä sekä aikalailla muuta kansaa saattamaan omaisiaan pitkälle matkalle, jolta palaaminen oli epävarmaa. Morsiamet olivat tulleet saattamaan sulhasiaan, vaimot miehiään ja äidit poikiaan. Lehtomannisen Liisa ja Tapani olivat juuri tehneet kuulutuskirjat, mutta ei oltu ehditty kolmea kertaa kirkossa kuuluttaa. Nuori morsian oli sulaa kyyneleiksi, kun Torangin mäellä viimeiset hyvästit heitti ja kun pitkä harmaapukuinen jääkärijoukko lähti hiihtämään etelään.
Jo silloin moni sekä jäävistä että lähtevistä arvosteli kuninkaan määräystä vääräksi.
Kalliovaaran niskoilla, Maaselän rinteillä jono seisahtui luomaan jäähyväissilmäyksen rakkaalle kotiseudulleen. Kukin näki siihen jonkin kotinsa lähellä olevan tunturin, vaaran, harjanteen tai muun merkkipaikan. Alhaalla, vuorimaiden suojaamalla laaksotasanteella näkyi kirkonkylä: ristikirkko kupooleineen ja sen vieressä matala tapuli, takana mäntymetsäinen kirkkomaa — sen pehmeässä mullassa lepäsi jo Peuraniemen Manu ja Seppäsen Iisakki, jotka olivat isänmaalleen antaneet kaiken — näkyi pappila, Kela, Vänrikinniemi, ja monta muuta suurempaa taloa erottui pikkutalojen ja mökkien ryhmästä. Luoteessa nosti Rukavaara kolmikyttyräistä selkäänsä, pohjoisessa pitkä Kuntivaara, koillisessa Nuorunen ja idässä Iivaaran laki loistivat lumikaloteissaan.
— Hyvästi! huudahti Tapani.
— Näkemiin, ei iäksi, lisäsivät toiset.
Kuta etelämmäksi he kulkivat, sitä mukaa joukko suureni, kun naapuripitäjien miehet yhtyivät matkueeseen, mutta sitä tyytymättömämmäksi kävi miesten mieli; sitä lisäsi osaltaan kelirikko ja heikko ravinto. Pudasjärven miehiä kääntyi jo alkutaipalella takaisin.
— Kuningas on omavaltaisesti, säätyjä kuulematta aloittanut sodan, he syyttelivät. Sitä paitsi hän on pettänyt lupauksensa. Kainuunkin miehet pyrkivät kotiinsa omia rajojaan puolustamaan.
Kun asekuntoiset miehet oli viety pois, käyttivät venäläiset tällä välin tilaisuutta hyväkseen. He hyökkäsivät äkkiä rajan yli, ryöstivät ja polttivat Vihtamon kylän Sotkamossa.
Vaikka näitä tietoja koetettiin miehiltä salata, levisivät ne kuitenkin nopeasti ja samalla yleinen napina ja tyytymättömyys puhkesi ilmi.
— Siellä palavat nyt kotimme ja omaisemme ovat turvaa vailla.
— Eikö meidän ensimmäinen velvollisuutemme ole, kuten kuningaskin on myöntänyt, suojata kotiseutua.
Kapinahenkeä oli siinäkin Pohjanmaan rykmentissä, jonka maaherra oli suurimmaksi osaksi koonnut Oulun läheltä. Kalajokelaisia karkaili ensin, sitten muita, mutta suurin tyytymättömyys kyti näissä viimeksi värvätyissä.
Kevätkelit olivat jo loppuneet, peltojen kylvöön ryhtyivät jo maamiehet Pohjois-Karjalassakin. Järvet vapautuivat jääpeitteistään ja lehti teki hiirenkorvaa.
Koko kevään olivat Kuusamon miehet neuvotelleet keskenään lähdöstä omia rajoja suojelemaan. Kun kurki- tai hanhiparvi lensi heidän ylitsensä, loi se tämän asian mieleen, mutta päällikölleen Tapanille he eivät mitään puhuneet.
— Hän on jo tainnut unohtaa kotiseutunsa ja omaisensa — morsiamensakin, arvelivat toiset.
— Eiköhän auttaisi, jos hänelle selittäisimme, että Huima-Hotatta on ryöstänyt Liisan, ilkkui Fredrik Kemiläinenkin.
— Pelkää kai menettävänsä virkansa, lisäsi Juhani.
Mutta kun koko prikaati oli jo hajoamistilassa ja kun miehet päättivät lähteä kotiseudulleen, ei Tapanikaan enää mitään siihen sanonut.
Kovin vaivalloinen oli paluumatka Kainuun metsien, korpien ja soiden halki kotipitäjään. Miesten täytyi hajaantua pienemmiksi joukoiksi, että saisivat paremmin metsän riistaa. Taloista saatiin joskus leipää ja kalaa.
Kirkkoherra Kranck pudisteli päätään kuullessaan, että pitäjän komppania oli palannut kotiin.
— Se on kuninkaan käskyn rikkomista, vaikkakin sydän sanoo toista. — Mitähän tästä seuraa?
KUNINKAALLINEN TUOMIO.
Teiliniemelle, Kuusamon järven rannalle oli eräänä sumuisena syyspäivänä kokoontunut sankka väkijoukko. Miesten synkeistä katseista ja naisten kostuneista silmistä sekä painostavasta hiljaisuudesta voi päätellä, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Teilimännyn ympärillä oli monesti ennenkin seisonut pitäjän väkeä katsomassa kuinka korkea esivalta rautakourin pani maallisen oikeuden päätöksiä täytäntöön: hirtti murhaajia, antoi raippoja porojen ja lampaiden varkaille tai muun omaisuuden tasaajille, mutta ne tuomiot kansa oli hyväksynyt, sen oikeustajunta oli sanonut, että tuomitut saavat töittensä ja ansioittensa mukaisen rangaistuksen. Mutta nyt, nyt seisoi häpeäpaalun luona mies, jota kansa rakasti, joka nuoresta iästään huolimatta oli tehnyt paikkakunnalle, koko maalle ja kuninkaalle suuria palveluksia ja joka sen mielestä ei ollut syypää mihinkään rikokseen — siinä seisoi aliupseeri Tapani Lihtonen suorana kuin tikku, silmissään leiskuva uhka. Kansan mielestä teilimäntykin surusta ja häpeästä itki; sen havunneulasissa kiilsi kuin kyyneliä, kun nimismies luki seuraavan tuomion:
»Kuninkaallisella päätöksellä tämän kuun viidenneltätoista päivältä tuomitaan Kajaanin komppanian, Kuusamon osaston aliupseeri Tapani Aleksi Lihtonen mainitun pitäjän Heikkilän kylästä lieventävien asianhaarain vallitessa viidentoista parin raipparangaistukseen ja menettämään kaikki sotilasarvonsa ja ansiomerkkinsä, koska hän päällikkönä on ottanut osaa sotilaskapinaan.»
Kohina kuin ukkosilman edellä kuului väkijoukosta.
— Se on väärä tuomio! Missä ovat olleet lautamiehet silloin kun se on tehty? kysyi Fredrik Kemiläinen, Tapanin uskollinen asetoveri.
— Se on sotaoikeuden päätös ja kuninkaan vahvistama.
— Vain Jumala sen jonkin ihmeen kautta voi muuttaa, selitti nimismies.
Väkijoukko lähestyi uhkaavana teilimäntyä, nuoret miehet heristelivät. nyrkkejään aikoen vapauttaa syytetyn, kun piiskuri järjesteli raippojaan ja aikoi riisua rangaistavan vaatteita.
Mutta silloin kuului huuto järveltä:
— Pysähtykää! — Kuningas on peruuttanut tuomion! — Tapani on vapaa!
Kirkolta päin tulevaa venettä soudettiin kaksihangassa. Kaksi miestä etu-, yksi alahangoilla kiskoi airoja kuin hengen hädässä joka vedolla seisaalleen nousten, kolmas piti perää ja keskiveneellä istui itse kirkkoherra Kranck huutaen minkä kurkusta läksi:
— Tapani on vapaa!
Toimitus keskeytyi, kansa tuijotti mykkänä tulijoihin, suupielissä jännittynyt ilme.
Pelkästä mielenliikutuksesta hengästyneenä kirkkoherra kiiruhti nimismiehen luo ja antoi hänelle kirjeen.
— Kuninkaallinen tuomio on peruutettu, toisti hän vielä kerran. Valitukseni johdosta on asiaa uudestaan tutkittu. Ja kun Kuusamon »knihtikontrahdeissa» on selvä määräys, ettei jääkäreiden eikä sotilaiden, jotka täällä on ruotuun pantu, tarvitse lähteä toisille paikkakunnille sotimaan, on tuomio tehty mitättömäksi. Maaherra Carpelan on ratsumiesten mukana pikaviestinä lähettänyt siitä kaksi kirjettä, toisen nimismiehelle, toisen minulle. Samalla Tapani on korotettu luutnantiksi.
— Niin on tähän näköjään kirjoitettu, lausui nimismies yksikantaan.
— Eläköön Tapani! kajahti väkijoukosta.
— Eläköön kuningas! Oikeus on voittanut! iloitsi kansa.
Sitä riemua, sitä valtavaa mielenliikutusta, joka seurasi, on vaikea kuvailla. Asetoverit puristivat kostunein silmin Tapanin kättä ja nostivat hänet vahvoilla käsivarsillaan ilmaan, vanhat naiset nyyhkyttivät, nuoret kirkuivat ihastuksesta ja isäntämiehet kiirehtivät kiittelemään kirkkoherraa nopeasta sanan saatosta, joka osaltaan vaikutti, etteivät pahantekijöitä varten varatut raipat ehtineet koskettaa erämaiden vapaustaistelijan, Tapani Lihtosen selkää.
MYÖHÄSTYNYT HÄÄLAHJA.
S Kun kuninkaan nostama kapinasyyte ja rangaistusmääräys tuli tunnetuksi, kielsi Lehtomannisen jäykkä, kunniantuntoinen ja varakas isäntä tytärtään menemästä vihille Tapani Lihtosen kanssa. Eivät auttaneet kirkkoherrankaan selitykset ja kehoitukset, eivätkä tyttären hartaat pyynnöt ja kyläläisten taivuttelut.
— Tässä on tapahtunut ilmeinen erehdys, sanoi kirkkoherra Kristuksen kirkastamisen päivänä tavatessaan ukon kirkonmäellä. — Minä olen Tapanin puolesta lähettänyt armahdusanomuksen maaherran kautta itselleen kuninkaalle. Maallinen ja taivaallinen oikeus vaatii, että syyte raukeaa.
— Minä en voi kärsiä, että tyttäreni miestä kruunu on kaakinpuussa kurittanut, vaikka hän onkin muuten kunnostautunut. — Ja mihin hän veisi vaimonsa sen jälkeen kuin Vasaraperän Kumpuvaaran torppa, joka hänelle on annettu pitäjän puolesta ruotusopimuksen mukaan, otetaan pois, samoin kuin sotilasvirka ja -puku? Rikos kuningasta vastaan on rikos Jumalaa vastaan, sillä esivalta on Jumalalta.
— Kuningaskin voi erehtyä ja kun hän erehdyksensä huomaa, korjaa hän sen. — Ja sitä paitsi Liisan on vaikea selvitä täysistä kuulutuksista.
— Minä vaadin, että ne puretaan, maksoi mitä maksoi.
— Ei sinun tarvitse murehtia nuoren parin toimeentulosta, kyllä Tapani siitä pitää huolen. Onhan hänellä koti.
— Kovin toraisa olisi anopiksi Lihtosen Riita-Kaisa, eiväthän siinä talossa pysy ruotuvaivaisetkaan.
Pyhän Perttulin päivänä tuli Lehtomannisen emäntä kirkkoherran puheille tyttärensä puolesta.
— Minä pyytäisin kirkkoherraa toimimaan siinä Tapanin ja tyttäreni naima-asiassa. Liisa on menehtyä suruunsa. Pelkään jo hänen menettävän järkensä. Ei syö, ei paljon nukukaan, poloinen. Surullisia lauluja vain itsekseen laulelee, mutta isäntä on edelleen taipumaton, hän tahtoisi naittaa tyttäremme naapurin pojalle.
— Koetetaan, koetetaan. Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi.
Ja tavattuaan Lehtomannisen hän otti asian puheeksi kautta rantain.
— Nyt ovat. Olli, sekä valtakunnan että meidänkin asiat paremmalla tolalla. Kuningas on tehnyt rauhan Venäjän kanssa Värälässä t.k. 19. p:nä (1790) saatuaan sitä ennen laivastollaan loistavan voiton Ruotsinsalmessa; kolmetuhatta ryssää kuuluu siinä kaatuneen ja kuusituhatta joutuneen vangiksi. Olet kai jo kuullut maa-armeijan viimekesäisestä loistavasta voitosta Porrassalmella, Mikkelin lähellä. Siinä Pohjanmaan rykmentti kuumimman ottelun aikana ehti porilaisten ja savolaisten avuksi ja näin yhdistyneet joukot antoivat venäläisille kovan selkäsaunan. Siinä Yrjö Maunu Sprengtportenkin haavoittui, hän, joka taisteli venäläisten puolella entistä isänmaataan vastaan. — Nyt kuningas, joka tämän sodan aikana on ollut monesti vaarassa, jopa suuressa hädässäkin, on varmaan mielissään ja armahtaa ne, jotka eivät ole hänen kaikkia käskyjään tarkalleen noudattaneet — Tapaninkin.
— Eikö ollut väärin lähteä pois sotatantereelta kesken?
Kirkkoherra Kranck oli hetkisen ääneti miettien, mitä vastaisi ja siirteli edestään suuria kirkonkirjoja pöydän päähän — tämä keskustelu tapahtui papin virkahuoneessa.
— Oli ja — ei ollut. Oikea ja väärä ovat tässä maailmassa joskus punoutuneet niin toisiinsa, että niitä ihmisjärjellä on vaikea toisistaan erottaa. Kuningas näyttää itsekin katuvan, että vastoin lupaustaan käski Pohjanmaan nostoväen ja palkkasoturit etelään. Hän on maaherrallemme lähettänyt puoleksi anteeksipyytävän kirjeen, jossa hän selittää, minkä tähden hän niin teki ja miksi hänen täytyi nyt jollakin lavalla rangaista uppiniskaisia: valtion ja kuninkaan arvovalta kuuluu niin vaativan, ja kuningas, sodan ylijohtaja, tietää muka paremmin kuin joukot, mikä on edullista. Ja mitä tulee Tapaniin, hänen tarkoituksenaan oli käännyttää joukot takaisin, jos rajalta ei kuuluisi kummempia. Mies parka on varmaan ollut kuin kahden tulen välissä: toisaalta on häntä painostanut kuninkaan käsky, jota sotalakien mukaan oli ehdottomasti toteltava, toisaalta pelko, että venäläiset sillä aikaa hyökkäävät suojatta jääneen rajan yli ja hävittävät seutua kuten Sotkamon Vihtamossa ovat tehneet.
— Mitä olisit sanonut, jos vihollinen olisi tullut tänne sillä aikaa, kun miehet olivat pois?
Tämä kysymys teki Lehtomannisen isännän neuvottomaksi.
— Sinä siis syytät tulevaa vävyäsi siitä, että hänen sydämensä vaati häntä pitämään huolta kotiseudustaan, kun sodan johto oli liian kaukana ja näihin oloihin perehtymätön. Kehoittaisin, että et asettaisi enää esteitä sen asian nojalla nuorten avioliitolle nyt, kun saamme jo nauttia rauhan esimakua.
— Minä vielä katson, pannaanko rangaistus täytäntöön. Olen kuullut, että sen pian pitäisi tapahtua.
Asia jäi silläkin kertaa sikseen. Mutta tieto rauhanteosta, josta kirkkoherra postin saatuaan ensin oli joutunut kertomaan Lehtomanniselle, levisi nopeasti kirkkoväen keskuuteen ja otettiin ilolla vastaan. Monessa vaarassa ollut rajaseudunkin rahvas sai siis antautua vakavaan työhön oman maan toimeentulonsa hyväksi. Mutta Tapanin kohdalla ei taivas selvinnyt. Hänelle tuli tieto, että raipparangaistus pannaan täytäntöön.
Samaan aikaan kuin kansa kiihtyneenä parveili teilimännyn ympärillä uhaten vapauttaa Tapanin häpeästä, kärsi Liisa kotonaan sieluntuskia, kun hän uskoi tämän tapauksen särkevän heidän yhteisen suunnitelmansa ja onnensa.
Paholainenko lienee ajanut Kierto-Kaisan juuri tuskallisimmalla hetkellä Lehtomannisen pirttiin. Tämä kurkisti ensin oven raosta kuin olisi aikonut jotakin varastaa, jos pirtti olisi ollut tyhjä, mutta nähtyään Liisan vesissä silmin, hän tuli sisälle ja puhkesi puhumaan. Ja kun hän kantoi Tapanille kaunaa Räämä-Iivanan kiinniotosta, ei hän suinkaan esiintynyt lohduttavana enkelinä.
— Päivää, herranterttu, kullannuppu! Mikä nyt pääskystäni vaivaa, kun noin vetistelet? — Nythän minä jo arvaan. Eikö juuri tänä päivänä vallesmannin pitänyt piiskauttaa Lihtosen Tapania oikein kruunun vitsoilla — eivät meikäläisten tekemät kelvanneetkaan. Eihän se mahda niin kovin kipeästi käydä — vaikka onhan se häpeä. Näin meidän kesken puhuen, en minä ainakaan menisi piiskatulle vaimoksi, jos olisin tytär. — Turkkikorva, se Oikaraisen lampaiden varas kertoi, että ei se tehnyt kipeää kun puri koivun lehtiä sinä aikana. Samoin oli sanonut Viitavaaran Vesteri, se suuri poronrosvo. Selkä siitä kuuluu parkkiintuvan niin kovaksi kuin anturanahka. Olikin se Tapani jo niin ollakseen. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä.
— Menkää pois, te häijy ihminen. Tapani on syytön ja paras poika maailmassa.
— Hyvästi sitten. Tuo se sulhasesi sitten meillekin, että parannan hänen selkänsä.
Iltapäivällä ratsasti kaksi miestä Lehtomannisen taloon. Isäntä tunsi tulijat Kemiläisen veljeksiksi.
— Vävysi on nyt vapaa, kuningas on peruuttanut tuomionsa, selitti Fredrik isännälle.
— Kansa siellä kirkolla vaati, että sinun pitää antaa hyvällä tyttäresi mennä vihille Tapanin kanssa. Meidät lähetettiin noutamaan morsianta, lisäsi Juhani.
— No, no, ei meidän Liisaa niin vain lähetetä vieraiden mukana. Tulkoon itse noutamaan, niinkuin tapa vaatii. Minun puolestani vieköön, kyllä hän on sen ansainnut.
Seuraavana sunnuntaina oli Liisan ja Tapanin häät pappilan suuressa salissa. Vieraita oli paljon sekä sisällä että ulkona, kun eivät kaikki huoneisiin mahtuneet. Vihkimisen jälkeen Lihtosen nuori pari lähti heti ajelemaan ratsuhevosilla Vasaraperän Kumpuvaaraa kohti alkaakseen siellä rauhallisemman elämän jännittävien sotavuosien jälkeen.
Maaherra Johan Fredrik Carpelanilla oli myöskin raskaat ajat. Oulun läänin rajaprikaatin omavaltainen menettely tuotti hänelle paljon vaivaa ja murhetta. Kovin hartaasti hän oli odottanut Kuusamosta tietoa siitä, ehtikö nuoren sissipäällikön Tapani Lihtosen vapautusmääräys ajoissa perille. Ja saatuaan siitä varmuuden ja kuultuaan Tapanin menneen jo naimisiin, käveli hän eräänä aamuna Heinätorille, valitsi siellä parhaan hevosen ja osti sen korkeasta hinnasta.
— Vie tämä koillisrajan kuuluisimmalle sissipäällikölle ja sano, että se on maaherran lähettämä häälahja, sanoi hän rengilleen.
HIMMENEVÄT MUISTOT.
Historia, aikain kuvastin, säilyttää jälkimaailmalle usein vain suuruudet ja johtavat aatteet, mutta unohtaa pienet ja elämän moninaisen sykähtelyn. Elämän kirjava kangas, jota sen pitäisi kuvastaa, on usein niin kulunut, ettei siitä ole enää jäljellä muuta kuin loimet: elämän yksityiskohtia ja henkilöiden toimintaa sitovat aatteet. Kuteet ovat kuluneet pois ja värit aikoja sitten haalistuneet. Niinpä nuoren sissipäällikön Tapani Lihtosenkin tarinasta se tietää vain näiden erämaan taistelujen päätapahtumat, muutamien mahtiasemassa olleiden henkilöiden toimien yhteydessä. Yksityiskohdista kertoilevat kuningas Kustaa III:n ja Oulun läänin maaherran tai muiden merkkihenkilöiden välinen sodanaikainen kirjeenvaihto, muutamat muistitiedot, seurakuntien kirkonkirjat ja ne viralliset asiakirjat, jotka sisältävät korkean kruunun ja Koillis-Pohjanmaan asukkaiden välisiä sopimuksia, joiden merkityksestä väitellään vielä tänäkin päivänä.
Vielä neljä vuosikymmentä sitten oli Kuusamon hautausmaalla puoleksi lahonnut, päältä jäkälän peittämä ja pahasti kallistunut puuristi, jonka julkisivulle oli aikoinaan kultaisin kirjaimin maalattu:
Tämän alla lepää:
Luutnantti Tapani Aleksi Lihtonen
ja hänen puolisonsa talonemäntä
Liisa o.s. Lehtomanninen.
»Taistelujen jälkeen rauha.»Unohdettu on myöskin jo kirkkoherra Kranckin hauta. Puuaita on aikoja sitten kaatunut ja maatunut kuten nurmen alla nukkujakin, jonka sytyttävät saarnat, isänmaanrakkaus ja totuuden tinkimätön etsiminen säilyvät kauan kansan muistissa, ruostunut on myöskin rautaristi asiaan kuuluvine kirjoituksineen.
»Rankka-vainajasta» kulkee vielä paikkakunnalla sellainen tarina, että hänen ruumiinsa, vaikka ei ollutkaan balsamoitu, ei lahonnut maassa. Kun omaiset viiden vuoden perästä aukaisivat haudan, lepäsi vainaja arkussaan kuten vasta haudattu; samoin kymmenen vuoden kuluttua. Viidentoista vuoden kuluttua oli jo tullut pieni homepilkku kasvoihin. Joku omaisista pyyhkäisi sen pois, mutta sitä ei olisi saanut tehdä. Vainaja näyttäytyi asianomaiselle yöllä unissa ja torui: 'Miksi otit pois minun kunniamerkkini.'
Ponteva ja oikeutta jakava maaherra Johan Fredrik Carpelan kutsuttiin aikoinaan Ruotsiin Göteborgin maaherraksi ja kuoli siellä.
Kaikki ne sydämet, joista tässä kirjassa on kerrottu, ovat aikoja sitten lakanneet sykähtelemästä, kaikki aivot, joiden miljoonat aivosolut sähkön nopeudella värähtelivät keksiessään pelastuskeinoja, ovat olleet ja menneet, kaikki aseita liikuttelevat kädet lamaantuneet. Mutta kenties valtakunnan itäinen raja kulkisi paljon lännempää, jos seudun asukkaat eivät olisi silloin taistelleet, vaan suostuneet keisarinna Katariina II:n ehdotukseen.
Teiliniemellä seisoo vielä vanha kääkkärälatvainen mänty, yhtä sitkeä ja yhtä karaistunut kuin se kansa, jonka vaiheita se on kahden valtakunnan valtakautena ja itsenäisyydenkin aikana seurannut. Se seisoo kalliolla, mutta sen juuret ovat haarautuneet syvälle maan rakoihin. Sen latvaa koettavat kilvan kaikki tuulet taivuttaa, itä eniten, mutta se seisoo suorana, sillä se on oikeuden pyhä petäjä, jonka alla moni on sovittanut viimeisen tilivelkansa elämälle.
Kerran sen tuhannet neulaset häpeissään halusivat pudota maahan, runko tahtoi karistaa kuorensa ja juuret lahota, nimittäin silloin, kun Tapani Lihtonen sen alla odotteli kuninkaan tuomion täytäntöön panoa ja Lehtomannisen Liisa suri sulhastaan kamarissaan.