[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feuhN8b9yQesmVY30FCrRQqcRncZWbpjuDyHyg8YE-zQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2890,"Nuori sissipäällikkö","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"2890-hanninen-kaarlo-nuori-sissipaallikko","2890__Hänninen_Kaarlo__Nuori_sissipäällikkö","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1933,null,26749,180104,true,[],[],[],"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1780-luvun lopun Koillis-Pohjanmaalle ja Kuusamon rajaseudulle. Teos kertoo nuoresta Tapani Lihtosesta, joka nousee sissipäälliköksi puolustamaan kotiseutuaan venäläisten hyökkäyksiltä Kustaa III:n sodan aikana.","Kaarlo Hännisen 'Nuori sissipäällikkö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2890. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NUORI SISSIPÄÄLLIKKÖ\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTapani Lihtosen urotyö.\nKauhun päivä.\nHäiriintynyt pääsiäisjuhla.\nVakoojan vangitseminen.\nVaarallinen tie.\nYllätys.\nTulinen ja savuinen aamutervehdys.\nSeikkailu synkimmässä erämaassa.\nYlipäällikön majassa.\nJalkapuussa.\nHoukutuskirje Kuusamon talonpojille.\nKuninkaallinen sopimus.\nTaistelu Koskella.\nKuninkaan käsky.\nKuninkaallinen tuomio.\nMyöhästynyt häälahja.\nHimmenevät muistot.\n\n\n\n\nTAPANI LIHTOSEN UROTYÖ.\n\n\nElettiin Kustaa III:n sotien jännittäviä aikoja. Taaskin taisteltiin\nsiitä, kummalle maalle, Ruotsille vai Venäjälle, Suomi kuuluu vai onko\nsiitä tehtävä itsenäinen valtakunta.\n\nLevotonta oli elämä talvella 1788—89 Koillis-Pohjanmaan rajakylissä.\nMitä ristiriitaisimpia huhuja kierteli siellä miehestä mieheen.\nRajan yli Venäjän puolelta saapuneet tiesivät kertoa, että Kustaa\nIII on muka hävinnyt taistelussa keisarinna Katariina II:n joukkoja\nvastaan, josta muka seurasi, että ryssä rynnistää Suomeen myös Kainuun\nja Koillis-Pohjanmaan kohdalta. Mutta Suomesta tulleet, osittain\nviralliset viestit tiesivät päinvastoin keisarinnan Pietarissa itkevän\ntappioitaan.\n\nHuhut venäläisten hyökkäyksestä koillisrajan yli muuttuivat kuitenkin\ntosiksi, sillä sota, jota aluksi aiottiin käydä etelässä, levisi\nkoskemattomiin erämaihin saakka. Sen jälkeen kun Oulun läänin\nmaaherra oli kehoittanut rajan lähellä asuvia olemaan varuillaan ja\nitse puolustamaan pitäjiään, eivät Kuusamonkaan rajakylien miehet\nuskaltaneet lähteä kauas kodeistaan, ei metsästämäänkään.\n\nJa raskaan painon alla he elivät muutenkin. Helpommin siellä\nhengitettiin, kun kevätaurinko alkoi sulattaa lunta ja kelirikon\ntiedettiin olevan lähellä, jolloin venäläisten tuhatlukuinen armeija ei\npääsisi enää tiettömän ja koskemattoman erämaan yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aurinkoisena kevätaamuna Lihtosen kolmihenkinen perhe istui\neineellä pirtin leveän pöydän ääressä tarinoiden ajan kysymyksistä.\n\n— Minä lähden tänä päivänä Peuraniemen Manun kanssa karhun hiihtoon,\nvirkkoi nuori Tapani Lihtonen vanhemmilleen.\n\n— Minne? kysyi isä kummastellen.\n\n— Kiiankuuron takamaille; sinne on ainakin yksi kontio talveksi\nasettunut ja luulen sillä kohta kyljen kastuvan, kun näin keväällä vesi\ntulee pesään.\n\n— Ja tänne jättäisit meidät vanhukset ryssien ryövättäviksi, jos sillä\naikaa sattuisivat rajan yli hyökkäämään!\n\nTätä sanoessaan ukko suuntasi poikaansa kysyvän katseen. Hänen\nharmaiden silmiensä tehoa lisäsi rypistynyt otsa, pöyhistymeet\nkulmakarvat ja punerrus kasvoilla, joilta se levisi myös kaulalle ja\nkaljulle päälaelle.\n\n— Vai nuoret miehet täällä ensin erämaihin pakoon lähtevät, kun tiukka\ntulee! lisäsi hän harmissaan.\n\n— Älä lähde minnekään, Tapani! En saisi yön unta, jos sinä menisit,\nsillä vihollinen aina kummittelisi silmissäni sillä aikaa! pyyteli äiti\npiimää tuoppiin kaataessaan.\n\nHämmästyksen puna levisi Tapaninkin vaaleille poskille ja kellertävän\ntukan koristamalle otsalle, ja hänen siniset silmänsä suurenivat\nhuomattavasti. Hän katsoi hetkisen vanhempiaan mykistyneenä, kun ei\nvoinut käsittää, miksi isä häntä niin tunnottomaksi arvosteli.\n\n— Ettäkö minä lähtisin ryssää pakoon! Se on väärää puhetta, isä. Enkö\nole koko talven ollut kotona vahdissa, koska vihollinen suvaitsee\ntulla rajan yli, kuten seudun muutkin asekuntoiset miehet. Enkö ole\nnukkunut pyssy vierellä ja teroitettu keihäs käden ulottuvilla aivan\nkuin olisin Kustaa-kuninkaan rajaknihti. Aina olen valmis puolustamaan\nvanhempiani, kotiani, kotiseutuani ja koko valtakuntaa — kuningastakin,\nvaikka meidän mamsellikuninkaamme on kokonaan unohtanut nämä Kuusamon\nja Kainuun rajaseudut. Hän ei ole lähettänyt yhdenkään keihään\nkantajaa tänne maansa rajoja suojelemaan, vaikka tietää vihollisen\ntännekin valmistelevan hyökkäystä. Luottaa kai meidän ampumataitoomme\nja uskollisuuteemme. Enkö ole ryssää odotellessa uhrannut tuottavaa\nsyysmetsästystä, talvella ketun- ja riekonpyyntiä ja nyt keväällä\npitäisi jättää karhun ajokin Iivanoita odotellessa!\n\n— Olethan kyllä, myönteli isä.\n\n— Millä hyvitämme kuninkaan verovoudit ja maksamme venäläisille\njousiverot, kun ei ole killinkiäkään rahaa eikä vielä yhtään ketun\neikä karhun nahkaa? Entäpä, millä ostamme suolaa kesäksi? Kirkonkylän\nkauppias ei anna niitä kenellekään velaksi näin epävakaisina aikoina.\nAjattelin, että venäläiset eivät näin myöhään uskalla lähteä erämaan\nyli taivaltamaan ja että näin ollen voisimme saada jonkin mesikämmenen\nkaadetuksi, ennenkuin vaarain rinteet liiaksi sulavat. Karhun nahka\nolisi sama kuin raha, sillä voisi vaihtaa kesän tarpeet.\n\nTapanin puhe lauhdutti kiivasluontoisen isän kiihtynyttä mieltä, hän\npäinvastoin ajatuksissaan ihmetteli, että Tapanilla, hänen ainoalla\npojallaan, oli jo aikamiehen ajatukset ja suunnitelmat.\n\n— Niinhän se on, että saamme maksaa veroja jos minkä nimisiä, mutta\nkun vaaran hetki tulee, olisimme turvattomia kuin kalatiiran pojat\nkalliolla, ellemme itse pystyisi itseämme puolustamaan. Tosi on sekin,\nettä omat työt jäävät tekemättä, kun pitää olla palkatta valtakuntaa\nvarjelemassa. Voisit sinä, Tapani, kuitenkin odottaa muutaman päivän ja\nsitten lähteä karhunajoon.\n\n— Paahdan ainakin sukseni valmiiksi. Tulkoon sitten lähtö karhun tai\nryssän ajoon, puheli poika ulos mennessään.\n\nLihtosen vanhukset jäivät vielä pöytään neuvottelemaan tilanteesta,\nniinkuin oli melkein joka päivä ennenkin tehty.\n\nTapani latoi kelkkaan honkapölkkyjä, otti sukset kainaloonsa ja\nkäveli kotinsa, Tavaniemen pellolle. Pian roihusi niemen järveen\nviettävällä kaltaalla räiskyvä roviotuli. Sen kellertäviä, leiskuvia\nliekkejä kelmensi kevätaamun kirkkaus, varsinkin valkeata vitilunta\ntai kuulasta taivasta vasten katsottaessa, mutta sen musta savu,\njoka sakeana kumpusi taivasta kohden, näkyi kauas. Ja taisipa moni\ntavajärveläinen sen nähdessään arvella, että onkohan se merkkituli, kun\nse palaa niin julkisella paikalla, vihollisen hyökkäyksestä tiedoittava\nvaroitusvalkea, jollaisia vielä silloin — Anjalan liiton ja Kustaa\nIII:u sotien aikoina — rajaseuduilla joskus käytettiin.\n\nMutta aivan arkinen työ alkoi nuotion luona. Tapani lämmitti sen\nloisteessa suksiaan, siveli tervaa pohjalle ja taas kuumensi, niin että\npihka pihisi ja savusi. Ja lopuksi hän hankasi suksen pohjan sileäksi\npuunpalikoilla.\n\n— Missä viipynee Peuraniemen Manu? Aikoi tulla tänne tänä aamuna eikä\ntullutkaan. Olisikohan...?\n\nTapani survaisi sukset pystyyn, pyyhkäsi tukan otsaltaan ja alkoi\ntähystellä järven yli johtavaa viittatietä.\n\nEi ristinsielua näkynyt järvellä, viitat vain etäällä kummallisesti\nkangastelivat. Koutaniemen puolella ne nousivat järven tasosta,\njärjestäytyivät joukoiksi ja kuvattelivat monenmuotoisina. Tapani\nhuomasi sen kangastukseksi, mutta sittenkin se herätti hänessä sekavia\ntunteita. Tuli mieleen, että se voi ennustaa vihollisen tuloa, kun\nviitat noin joukoiksi järjestyvät.\n\nAurinko oli jo kohonnut korkealle itäisellä taivaan kairalla. Sen\nsuunnaton sädesuihku heijasteli kimmeltävän kirkkaana saarisen\nTavajärven vitivalkoisesta pinnasta, ja sen takana Nuorusen tunturin ja\nUkonvaaran huikaisevan valkeat hahmot piirtyivät taivasta vasten kuin\nkirkastetut jumalten vuoret.\n\nSe näky nostatti nuoren miehen herkkää mieltä.\n\n— Tämäkö maa pitäisi antaa ryssälle, tännekö tuotaisiin vieras usko\nja vieraat tavat! — Ei ikinä! Vaikka Kustaa-kuningas ei lähettäisi\nainoatakaan miestä avuksemme, niin sittenkin taistelemme näiden\nkotiseutujemme puolesta, mietti hän maisemaa katsellessaan.\n\nTapani oli jo aikeissa lähteä pirttiin, kun huomasi miehen vinhasti\nlähestyvän toiselta suunnalta, Välijärveltä päin. Tulinen oli vauhti\ntulijalla: hätäisesti hän survoi sauvoillaan hankea, laukan tahdissa\nhän rynnisti eteenpäin ja pitkään luistivat sukset joka työnnöllä kuin\nhengen hädässä tai kontion hiihdossa.\n\nNiemelle noustessaan mies läähätti kuin ajettu poro. Tapani tunsi hänet\nSeppäsen Iisakiksi.\n\n— Nyt ne tulevat! sai mies sanotuksi.\n\n— Ketkä tulevat?\n\n— Ryssät, rapparit, ne meidän vanhat vainolaisemme. Hietalan Taavetti\noli viime yönä nähnyt Kuurojärvellä niiden tulevan. Mustanaan oli\njärven selkä kuhissut vihollisen juhtia, rekiä ja hiihtäjiä. Huuto ja\nmeteli oli kantautunut kauas hiljaiseen erämaahan.\n\n— Ja kuka toi teille sanan?\n\n— Nivalan Jaakko. Meillä on lähetetty kapula pitkin rajakyliä etelään:\nEnojärvelle, Pukarille, Multilaiseen ja edelleen Poussunkylään. Täältä\nsaatettakoon sana Vata- ja Paanajärvelle.\n\n— Jos tulevat, niin vastuksen täältä löytävät! Mies talosta, kaksi ja\nkolme parhaasta lähtee vainolaista vastaan, niinkuin on ollut sopimus,\nmutta vaimot, lapset, vanhukset ja tähdellisempi tavara on saatettava\nsuojaan.\n\nNäin puhui Tapani vihan tuike silmissään ja innostuksen puna\nposkillaan, aivan kuin hän olisi ollut itseoikeutettu päällikkö ja\nvaltuutettu johtamaan seudun puolustusta.\n\n— Ei ole aikaa kuhnailuun! kiirehti tulija. — Meillä jo alettiin\nkeräillä tavaroita rekiin piilopirtteihin vietäviksi ja miehet\nvalmistautuivat vastarintaa tekemään. Koutaniemeen pitäisi miesten\ntäältäkin kokoontua.\n\nKova oli touhu ja hälinä sinä päivänä Tavajärven taloissa. Jyvät\naittojen hinkaloista lapioitiin säkkeihin ja kätkettiin metsään kuusien\njuurille, lehmät ja lampaat kuljetettiin piilopirteille halmeahon\nlaitaan, kalatiinut upotettiin hetteisiin ja vaatetavarat sekä muu\narvokkaampi tavara lastattiin reslarekien pohjalle ja niiden päälle\nistutettiin lapset ja vaimot kirkonkylään kuljetettaviksi. Itkusilmin\nhyvästelivät emännät kotejaan, kun hevosraito lähti heitä kiidättämään\nlumeen uurtautunutta tietä myöten tuntemattomia kohtaloita kohden.\nHeille muistuivat silloin mieleen muinaiset »rappasotien» ajat,\njolloin vihollinen vei ihmisiä orjikseen, ryösti omaisuuden ja poltti\ntalot; näistä kauheista ajoista he olivat lapsina kuulleet kerrottavan\ntakkatulen ääressä istuessaan. Vanhat ukonjarrikat valmistautuivat\nhampaitaan kiristellen piilopirteillä karjaa hoitamaan. — Mitäpä meistä\nikälopuista on väliä, vaikka joutuisimme ryssien käsiin, kun vain\nnuoremmat pelastuvat, arvelivat he lähtiessään. Mutta peittääkseen\npakojälkensä he lakaisivat ne havuilla sileiksi, eivätkä he mitään\ntoivoneet hartaammin kuin tuiskua, joka täydellisesti tasaisi tiet,\nniin että he joutuisivat kokonaan muusta maailmasta eristetyiksi.\nRehujakin oli heillä riittävästi, kun huhtamaalta ei oltu ehditty vielä\nvedättää rukiin ja ohran olkia taloihin.\n\nTavajärven asekuntoinen miesväki valmistautui sissijoukkoina\npidättämään tai häiritsemään vihollisen etenemistä, siksi aikaa\nkun apuväki tulisi pitäjän muista kylistä ja naapuripitäjistä,\nKuolajärveltä ja Kemijärveltä, joiden pitäjien asukkaita\nKustaa-kuningas oli myös kehoittanut liittymään rajaa puolustaviin\nvapaajoukkoihin. Innokkaimpana näissä puuhissa hääräili Tapani\nLihtonen, joka suorastaan uhkui taisteluintoa. Luoteja valettiin,\nruutisarvia täytettiin ja uusia piikiven paloja aseteltiin pyssyjen\npiihanan leukoihin. Toiset tahkosivat karhukeihäiden sulkia teräviksi,\nmuutamat valmistelivat eväitä ja eräät latoivat niitä porojen\npulkkiin. Kiirettä ja touhua oli kaikilla. Niin oli odotetusta karhun\najohankkeesta tullut suurisuuntaisempi yritys: vihatun vainolaisen\npidättäminen ja pois ajaminen Suomen kamaralta.\n\nIltapäivällä kerääntyivät Tavajärven, Vatajärven ja Välijärven\nmiehet järven itärannalle, Koutaniemen uudistaloon, joka oli alkuaan\nvienankarjalaisen Iivana Longosen rakentama, vaikka tämä oli sen\nmyöhemmin hylännyt. Talo annettiin sittemmin ruotusotilaan eli\nknihdin asunnoksi. Illan suussa saapui sinne myöskin Enojärven ja\nPaanajärven miehiä, mutta useimmat paanajärveläiset olivat kuitenkin\njääneet vartioimaan omia kotejaan, asettuen järven itäpäähän, jonne\nluulivat vihollisvoimien toisen osan hyökkäävän Oulangansuun kylästä\nja Vartiolammilta. Edellinen, vuolaan Oulankajoen suuhun, suuren\nPääjärven rannalle raivattu asutus oli jo silloin vienankarjalainen\nkirkonkylä ja jonkinlainen hallinnon keskus, josta rauhan aikana kulki\ntalvitie Tavajärvelle ja siitä edelleen Ouluun. Juuri tällä suunnalla\nvihollisjoukkoja oli nähty, mutta tie oli sota-aikana kokonaan jäänyt\numpeen.\n\nKoutaniemen lakea piha oli lauttanaan suksia, ja niiden väliin oli\npistetty pystyyn sompasauvoja ja karhukeihäitä, mutta pyssyt oli\nmiehillä mukanaan pirtissä, samoin »kaulukset»; niissä säilytti\nkukin kalliit ampumatarpeensa: ruudin lehmänsarvesta likistetyssä ja\nmuovaillussa ruutisarvessa, lyijystä valetut, pyöreät luodit pulleassa\nnahkapussissa, sekä piinpalasia ja tappuroita kukkarossa.\n\nPirtissä pidettiin ensin kovaäänistä neuvottelua. Puolustusjoukon\npäälliköksi oli jo syystalvella valittu Lehtikummun Taavetti, mutta nyt\ntarvittiin toimelias ja teräväjärkinen mies tiedustelujoukon johtajaksi.\n\n— Hänen pitäisi olla rohkea, kekseliäs, nopea hiihtämään ja muutenkin\nliukas liikkeissään, hänen pitäisi voida tiukan tullen haihtua kuin\nsavu ilmaan, selitti Lehtikumpu ennen vaalia. — Kenet valitsemme tähän\ntärkeään toimeen.\n\n— Tapani Lihtosen, huusi miesjoukko melkein yhteen ääneen.\n\n— On niitä tähän tehtävään taitavampiakin tässä joukossa, väitti\nvalittu.\n\n— Tapani valitaan, toisti miesjoukko.\n\n— Täytynee sitten totella, kun kansa vaatii, sanoi Tapani hehkuvin\nposkin.\n\n— Jumala sinua auttakoon raskaassa tehtävässäsi, kun sinun pitää\nhuomenaamuna tuoda meille tarkat tiedot vihollisjoukon asemasta,\nmiesluvusta, aseistuksesta ja aikeista. Saat itse valita seuralaisesi,\nkaksi muuta miestä, puheli Lehtikumpu. — Mutta muista, että jos kiinni\njoudutte, niin mitään ette saa puhua meistä, lisäsi hän hetkisen\nkuluttua, ette saa puhua, vaikka tulikuumilla pihdeillä nahkaanne\npuristeltaisiin tai jäsen jäseneltä kappaleiksi hakattaisiin. Muista,\nettä olet kaikkien meidän yhteisellä asialla, että kaikkien meidän\nkohtalo voi riippua yhdestä ainoasta tiedosta, jonka vihollinen saa\nurkituksi, esimerkiksi siitä, mitä ja kuinka paljon aseistettuja voimia\non täällä Suomen puolella vastassa vai onko mitään. Ryssien päällikkö,\nse »Tiisenhuusi» (von Thiesenhausen) kai hyvin tietää, ettei täällä\nole kuninkaan miehiä, mutta hänellä ei ole aavistustakaan, että me\ntalonpojat viritämme hänelle ansan Syväuuroon; me asetumme vahtiin\nrotkon molemmin puolin ja otamme sitten kuumasti vastaan pyssytulella.\nMeillä on tosin vielä vähän miehiä, mutta yön aikana tulee lisää ja\npääsemmehän hajoamaan erämaahan, milloin tarvitaan, sillä ryssät ovat\nhuonoja suksimiehiä.\n\n— Saatte olla varmat siitä, että parhaani koetan. Valitsen\nsissitovereikseni Peuraniemen Manun ja Seppälän Iisakin.\n\nNämä molemmat olivat Tapania vähän vanhemmat, iältään jo\nparissakyminenissä, mutta silti he olivat ehtineet olla hänen\nkerallaan monissa karhun hiihdoissa ja kiivaissakin taisteluissa\nmetsien kontioiden kanssa. Manu oli pitkä, tumma ja vartaloltaan\nhoikan sutjakka nuori mies, Iisakki leveäkasvoinen, vaalea, hartiakas\nja lyhyenläntä miehentarrikka, mutta taitavampaa pyssyn- ja\nkeihäänkäyttäjää, Tapania lukuunottamatta, ei ollut niillä tienoilla.\n\nTämän neuvottelun jälkeen pirtti äkkiä tyhjeni, kun miehet lappautuivat\nulos tiedustelijoita saattamaan.\n\n— Älkää luovuttako halvasta nahkaanne vihollisille, jos niikseen tulee.\nKymmenen kaatunutta yhtä vastaan, on entinen suhde, kun venäläiset ja\nsuomalaiset ovat keskenään otelleet näissä rajakiveliöissä.\n\n— Aiomme nahkamme vielä säilyttää selässämme, virkkoi Iisakki\nviimeisenä työntäen suksensa toisten tekemälle ladulle.\n\nLehtikummun joukot jäivät vielä Koutaniemen pihalle neuvottelemaan,\nmiten parhaiten olisi väijytys viholliselle suunniteltava. Miesten\nluku kasvoi yhtä mittaa ja samalla innostus joukoissa kohosi. Vanhaa\npartioverta kohisi näet, niinhyvin nuorten kuin ikämiestenkin\nsuonissa. Siinä oli osa esi-isiltä perittyä erä- ja taisteluhenkeä,\nperäisin niiltä ajoilta, jolloin Koillis-Pohjanmaan asukkaat vuolaan\nIijoen vartta ylös kulkien olivat edellään työntäneet pois hajanaisen\nlappalaisasutuksen ja valloittaneet nämä Kuusamon seudut itselleen ja\nuudelle viljelykselle. Se oli tapahtunut 16. sataluvulla ja sellaisella\nvauhdilla, että v:n 1750 paikkeilla vain jokunen lappalaisperhe\nharhaili Kitkajärven takamailla. Osaksi oli siihen sekoittunut Juho\nVesaisen ajoilta periytynyttä »rappasotien» aikaista heimovihaa, jota\nei yli satavuotinen rajanaapuruuskaan vielä ollut kyennyt täysin\nhaihduttamaan, ei samaa kieltä puhuviin vienankarjalaisiinkaan nähden,\npuhumattakaan ummikko venäläisistä. Riidat poronhoitoalueista,\nkalavesistä ja metsästysmaista olivat sitäpaitsi ylläpitäneet närää\nja nyrpeätä mielialaa rajan molemmin puolin, samoin eri uskonto. Ja\nnyt tuli lisäksi sotainen selkkaus, jossa oli lähellä se vaara, että\nvenäläiset valloittaisivat Suomen puoleiset raja-alueet, ryöstäisivät\nporokarjat ja pakottaisivat uudisasukkaat peräytymään kotiseuduiltaan.\n\nSiksi oli mieliala miesjoukossa kiihtynyt sotaiseksi. Vanhat ukon\nkäriläät, uhka silmissä, koettelivat vastatahkottuja karhukeihäitään\ntai parantelivat pyssyjensä lukkoihin kuuluvia piinpalasia. Mutta oli\njoukossa jokunen pelkurikin, joka kalpeana ja vapisevin jäsenin odotti\ntapausten kehitystä. Heille naureskeltiin ja heitä ivailtiin.\n\nAurinko oli jo painunut Paanajärven takaisten tunturien taa. Sen\npunertava hohde koristeli vielä pohjoista taivaanrantaa, ja pian\nlevisi huhtikuun keskiyön hämärä synkkämetsäiseen ja salamyhkäiseen\nrajakiveliöön, joka silloin monen penikulman laajuisena ulottui\npitkälti pohjoisesta etelään. Ei vielä, kuten toukokuussa, olisi\nsydänyön hetkellä nähnyt ampua soivaa metsoakaan, vaikka pohjoisen\ntaivaan kullanhohtoiset pilvenhattarat loivatkin metsän syvyyteen\nheikon punerruksen.\n\nKolme miestä hiipi kaltaista harjun selkää suksillaan kuin olisivat\npelänneet niiden rahinan ja sauvojen karskeen häiritsevän erämaan yön\nhiljaisuutta. Mutta syyt siihen olivat kuitenkin toiset. He olivat\nkuulleet harjun sivua kaartavalta järveltä outoa ääntä.\n\nEdellä hiihti Tapani Lihtonen vähän väliä pysähdellen ja järvelle\ntähystellen. Hänen kintereillään seurasivat toiset kaksi kuin varjot.\n\n— Kuulkaa, kuulkaa! kuiskasi Tapani. — Mikä on tuo valittava ääni? —\nKuin kuolevan tuskan huuto! Mieskö karhun kynsissä, vai taistellaanko\njo siellä rajan lähellä. Eteenpäin, apuun, sillä luulen suomalaisia\nsiellä olevan hengen hädässä!\n\nTapani ponnisti mäen selältä sukset täyteen vauhtiin ja laski puita\nvältellen jyrkkää mäen rinnettä kapealle järvelle. Manu ja Iikka\nseurasivat kannoilla. He hiihtivät ripeästi järven rantaa, aivan harjun\nalla ääntä kohden, joka melkein herkeämättä kuului edestäpäin. Järven\nitäpäätä lähestyessään he huomasivat jäällä mustan rykelmän.\n\nSissit seisahtuivat niemekkeen taa kuuntelemaan.\n\nEdestäpäin kuului edelleen katkonaisia ihmisääniä. Sissit totesivat,\nettä mies, joka valitteli, puhui suomea.\n\n— Siinä ovat ensimmäiset haavoittuneet, kaksi miestä, kuiskasi Tapani.\n— Mutta vielä ei ole varmaa, ovatko he karhun hiihtäjiä, jotka ovat\njoutuneet äkäisen pedon kynsiin, vai vihollisen käsiin joutuneita.\n\nOlisi ollut varomatonta hiihtää suoraan aukean jään yli haavoittuneiden\nluo, sillä sissien mielessä pyöri sellainenkin aavistus, että kapean\njärven sivuilla voi vihollisen tiedustelujoukko olla vahdissa. Sen\ntähden he hiihtivät metsän reunaa järven pään ympäri. Siinä, missä\nVienan-Karjalasta, Oulangansuun kylästä tuleva, koko sodan ajan ummessa\nollut talvitie laskeutui syvää, vaarojen välistä kurua järvelle, he\nnäkivät porojoukkojen jälkiä ja suksen latuja. Jälkiä näkyi tien\nseutuvilla molempiin suuntiin, mutta selvimmin itään päin meneviä.\n\nSissit jo puoleksi tajusivat tilanteen, he riensivät suoraan\nhaavoittuneiden luo.\n\nKyljellään hangella makasi vanhanpuoleinen mies, kädet selän taakse\nsidottuina, vaatteet riekaleina ja kasvot rikki. Vähän matkaa hänestä\nvirui verissään, kädet levällään, nuorempi mies hiukan sormiaan\nliikutellen. Lumi heidän ympärillään oli tantereeksi poljettu ja siinä\nnäkyi poronkavioiden ja ihmisten jälkiä.\n\n— Taivas varjelkoon! Tämähän on Sarajärven Aatami, huudahti Tapani.\n\n— Ja tässä makaa Kiitämän Laspetteri, lisäsi Iisakki. — He ovat olleet\nporojaan keräilemässä rajalla ja joutuneet vihollisen käsiin, menettäen\nsille koko karjansa.\n\nTapani kumartui Sarajärven isännän yli ja ravisti häntä olkapäästä\nkysyen:\n\n— Vieläkö elät, naapuri?\n\n— Elänhän tosin vielä, mutta olen kovin heikko veren vuodosta, vastasi\ntämä kuullessaan tutun äänen. — Kova oli tässä ottelu kasakkain kanssa\nporojen tähden.\n\n— Missä ovat porosi?\n\n— Ryssät ryöstivät, kuljettavat niitä juuri omalle puolelleen.\n\n— Kuinka monta miestä heitä oli?\n\n— Viisi. — Kuolleeksi piti heittäytyä kuin karhujen edessä, että henki\nsäilyi, vaikeroi haavoittunut.\n\nTapani leikkasi veitsellään nuorat hänen käsistään.\n\nVähitellen virkosi Laspetterikin tajuihinsa. Hänellä oli keihään haava\nhartioissa.\n\nSissit tekivät niemelle pienen tulen ja asettivat sairaat sen ääreen\nhavujen päälle.\n\n— Piru ottaa pian ne poronvarkaat, kun jälkeen ehdimme, murisi Iisakki\nkatsellen pyssyään, että ovatko lukot kostuneet.\n\nTätä tehdessään hänen silmänsä kiiluivat omituisesti.\n\n— Kostamme niille koirille ja otamme omamme pois.\n\n— Ei ole teistä kostajiksi, kovin olette vielä nuoria! epäili Aatami\nverta yskien. — Ne ovat kaikki raavaita miehiä.\n\nSe puhe näytti Tapania loukkaavan, hän punastui korviaan myöten\nkysyessään:\n\n— Onko muita ryssiä tällä taipaleita kuin ne ryövärit? Kuulimme, että\nKuurojärvellä olisi tulossa kokonainen armeija.\n\n— Ei ole, eikä heitä ole paljon lähimmissä rajakylissäkään,\nOulangansuussa, Vartiolammella, Taavossa ja Laitasalmessa. Poroja\nkeräillessäni, osaksi rajan takaa, tapasin siellä Hirveänniemen\nSimanan Laitasalmen kylästä. Hän vanhana tuttavana kertoi minulle\nsen puolen asioista. — Eivät ole metiset olot sielläkään, jollei\ntäälläkään. Vihollisen päämaja kuuluu olevan Vuokkiniemellä.\nYlipäällikkö kolmentuhannen miehen voimalla kuuluu valmistelevan\nhyökkäystä, luultavasti Multilaisen kautta. Sitä varten kerätään\nlisäväkeä ja muonaa Pääjärven kylistä ja pohjoisempaakin, aina\nVienanmeren »valasteja» myöten. Joka viides lehmä ja joka kolmas\nporo otetaan armeijan tarpeeksi. Keräystä suorittavat kyliä myöten\nkulkevat ummikkopatrullit. Sentähden on tyytymättömyys yleinen näissä\nlähikylissä. Ryssät kuuluvat yllyttävän ryöstämään poroja sijaan\nsuomalaisilta. »Ottakoa ruotshalaisilta sijah», kuuluvat neuvovan.\nSellainen patrulli lienee ollut meidänkin perässämme, Huima-Hotatta\noppaana.\n\nKeskustelun aikana oli Peuraniemen Manu sitonut sukulaisensa Kiitämän\nLaspelterin haavat aivinapaidasta revityillä suikaleilla ja asettanut\nsairaan nuotion loisteeseen.\n\n— Vai etelämpää aikovat hyökätä, vatvoi Iisakki Aatamin kertomusta.\n\nTapani, Manu ja Iisakki tekivät järven rantatörmälle nuotion, asettivat\nhavuja sen ympärille lumelle ja vetivät suksilla haavoittuneet\nlämpimään.\n\n— Jumala teille tämän hyvän työn palkitkoon! Me olisimme ilman teidän\napuanne paleltuneet ensi yönä.\n\n— Jollemme palaa, niin tässä on teille polttopuita siksi, kunnes apu\ntulee, sanoi Tapani osoittaen honkapölkkyjä, jotka Manu oli hakannut.\n\nNuoret sissit lähtivät hiihtämään porojen polkemaa tietä. Aatami ja\nKiitämän Laspetteri totesivat, että he nopeasti katosivat näkymättömiin\njärven perällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo puoliyön hetki sivuutettu — Tapani näki sen Otavan asemasta\ntaivaalla; kenelläkään heistä ei ollut kelloa. — He olivat juuri\nlaskeutumassa loivaa mäen rinnettä alas järvelle, kun korvissa kalahti\nporonkellon ääni. Ja samassa näkyi savua nousevan järveen pistävältä\nniemekkeeltä. Sissit seisahtuivat tekemään havaintoja.\n\nEi ollut epäilystäkään; siinä heidän edessään olivat ryssät.\nSarajärven Aatamin Laattasarven (poron) kellon kalkatus kuului yhä\nselvemmin — Tapani olisi tämän Kaakamossa valetun kellon erottanut\nvaikka salaisesta joukosta. — Nuotion valossa piirtyi näreitä vastaan\nratsuhevosen hahmo, ja vähän etäämpänä kaadettujen naavakuusien\nympärillä häämötti poroja. Mitään liikettä ei näkynyt tulen\nlähettyvillä.\n\n— Siinä ne ovat! totesi Iisakki katsoen Tapaniin silmät renkaina ja\nniissä hiukan hätäinen ilme.\n\n— Katsokaa, ettei sankkiruuti ole kastunut ja että pii on paikoillaan.\nJolleivät muuten usko, niin annetaan ruudin nuuskaa ryssille.\n\nSissit ottivat pyssynsä viileyksestä ja tarkastelivat, oliko kaikki\nkunnossa. Tilanne tuntui jonkin verran jännittävältä. Vaikka Tapani,\nnuoresta iästään huolimatta, oli ollut monta kertaa vastakkain metsän\nmesikämmenen kanssa, jolla on kahdentoista miehen voima, ja aina\nkunnialla suoriutunut, tuntui tämä tilanne hiukan lamaannuttavan\npolvia. Hän huomasi, että Manunkin käsi vavahteli pyssyä laitellessa.\n\nEikä se ihme ollutkaan, jos sissejä hiukan arvelutti, sillä viisi\nkolmea vastaan ei ole tasaluku, eivätkä he tienneet sitäkään,\nminkälaiset aseet oli vihollisilla ja oliko heillä vartija valvomassa.\n\nÄärimmäisen varovasti sissit, Tapani edellä, lähestyivät nuotiota\ntoivoen saavansa yllätetyiksi nukkuvat kasakat ja Vienan miehet.\nNoin kymmenen kyynärän päässä tulilta oli pitkäoksainen naavakuusi\npoikkiteloin tiellä. Se oli mainio suoja, jonka taakse he kätkeytyivät.\nMuutamia poroja oli kuusen ympärillä syömässä luppoa. Ne hiukan\nsäikähtivät, mutta keväisiä ja laihtuneita kun olivat, eivät suurtakaan\nryminää nostaneet.\n\nKaikki käänsivät suksensa valmiiksi metsään päin. Tapani nousi kuusen\nrungolle ja tarkasteli kuusen oksien välistä.\n\nMelkein hiillokselle palaneen nuotion sivulla nukkui viisi miestä\nviittoihinsa kääriytyneinä. He olivat riisuneet kenkänsä ja asettaneet\nne, kuten nuotiolla nukkujat ainakin, etäämmälle vartaisiin kuivamaan.\nTapani erotti kasakat korkeista lakeistaan ja Huima-Hotatan\njättiläisruhostaan ja pitkästä parrastaan. Pyssyt olivat havujen päällä\nkäden ulottuvilla.\n\nTapani viittasi Iisakin ja Manun katsomaan.\n\n— Tehdään ne ensin aseettomiksi sieppaamalla pois pyssyt, ehdotti\nTapani, — koska ovat niin varomattomia, etteivät ole asettaneet vahtia.\n\nSissit kapusivat kuusen yli ja lähestyivät nuotiota pyssyjen hanat\nvireessä. Kun Tapani pääsi käden ulottuville, otti hän yhden pyssyn\nkerrallaan ja antoi tovereilleen, jotka lähtivät kolmea niistä viemään\nsuksien luo kuusen taa. Tapanin oli määrä tuoda kaksi viimeistä\ntullessaan.\n\nMutta kasakat, jotka olivat sodassa kokeneet yhtä jos toistakin, olivat\nolleet toisia viisaampia: he olivat kiinnittäneet kiväärinsä hihnan\nviittansa nappiin. Kun Tapani tempasi pyssyn suusta, nykäisi viitta\nnukkujan hereille.\n\n— Sto tyi dielajes (mitä sinä teet)? urahti kasakka umpipäissään\nluullen vahtivuorossa olevan toverinsa siellä liikuskelevan.\n\n— Nitshevo (ei mitään), vastasi Tapani.\n\nÄänessä lienee ollut aivan vieras kaiku, koska kasakka heitti viitan\nsilmiltään ja nousi polvilleen. Tapani livahti juuri silloin toisten\nluo. Kasakka tempasi pyssynsä, vetäsi piihanan vireeseen ja laukaisi\nTapanin jälkeen. Mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti myöskin\nIisakin ase, ja kasakka kellahti selälleen nuotiopölkyn viereen.\n\nSyntyi sanoin kuvaamaton hälinä. Vienan-Karjalan miehet tapailivat\naseitaan. Kasakka, jolla oli takanaan pitkä sotakoulutus, ei halunnut\njäädä näkymättömäin vihollisten maalitauluksi, vaan syöksyi ratsuaan\nkohti. Mutta ennenkuin hän oli sen luona, lävisti Tapanin ampuma\nkuula häneltä oikean käsivarren. Kaksi karjalaista poronrosvoa\nlähti sukkasillaan juoksemaan pakoon, mutta Huima-Hotatta, luullen\nvihollisensa jo ampuneen kaikki pyssynsä tyhjiksi, tempasi nuotiosta\nkahden sylen pituisen ja säärivarren paksuisen honkaisen kangen, jonka\npää oli hehkuvalla hiilloksella, ja ryntäsi kuusta kohti. Nähtyään\nTapanin sen takana pyssy kädessä hän suuntasi sivulta tämän päätä kohti\nsellaisen iskun, että elleivät kuusen oksat olisi ottaneet vastaan,\npojan päivät olisivat olleet luetut. Sen sijaan kolahti kanki vain sen\nverran Tapanin korvalliselle, että tähdet leiskahtelivat kerran hänen\nsilmissään. Samalla hetkellä laukesi nuoren sissipäällikön piihanainen\npyssy kaataen jättiläisen hangelle. Hiukkasta ennen oli Manu ampunut\npakenevaa kasakkaa, mutta kuula oli osunut vain hevosen jalkaan.\n\n— Älä sie Lihtosen priha minuo lapa, minuo äimissyttää (pyörryttää), en\nmie konsana eneä ruotshalaisen poroo varassa! rukoili Huima-Hotatta,\njonka reiden luoti oli lävistänyt.\n\nSisseillä ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan jättiläisen rukouksia.\nKarkurit oli saatava kiinni, etteivät liian aikaisin hälyttäisi\nkasakkapartiota kylästä rankaisuretkelle. Sentähden sissit latasivat\nkiireesti pyssynsä ja lähtivät hiihtämään.\n\nKasakka, tummapintainen ja kapeakasvoinen mies, jonka poskia ja leukaa\npeitti musta parta, ei ollut ehtinyt kauas rammalla ratsullaan.\nEräässä tien käänteessä hän oli laskeutunut satulastaan tarkastelemaan\najokkaansa haavaa. Hän ei huomannut myötämäkeen luistavia sissejä,\nennen kuin ne olivat parinkymmenen askelen päässä. Kasakka tempasi\npyssynsä, mutta Tapani oli häntä kerkeämpi. Metsä kajahti kerran, ja\naavojen arojen mies haukkoi ilmaa mustan oriinsa jalkain juuressa.\n\nManu ampui armonlaukauksen ratsun korvan juureen. Hevonen lysähti ensin\npolvilleen ja kaatui sitten kyljelleen isäntänsä viereen.\n\nKun Tapania tuntui tympäisevän aseettomien miesten ajo, kääntyivät\nsissit takaisin ensimmäiselle taistelupaikalle. Miesten saapuessa sinne\noli Huima-Hotatta riisunut vaatteensa ja oli juuri sitomassa verta\nvuotavaa haavaansa. Hän oli tyytyväinen kuullessaan, että hän saa jäädä\nnuotiolle odottamaan apua omalta puoleltaan.\n\n— Sano kasakoille ja Vienan väelle semmoisia terveisiä meiltä\nsuomalaisilta, että lämpimästi me otamme rajallamme vastaan jokaisen\nhyökkäyksen. Meillä on kyllä miehiä, pyssyjä ja ruutia kaataaksemme\njokaisen, ken yrittää meidän valtakuntaamme.\n\n— Ka, kepiet ollah tervehyiset, sanoi jättiläinen totuttuun tapaansa,\nvaikka sissien terveiset olivat kaikkea muuta kuin keveät.\n\nTottuneina poromiehinä sissit laittelivat talutus- ja ajoporot\nvalmiiksi ja lähtivät vetämään raitoa omalle puolelleen: Tapani talutti\najokkaita, toiset ohjailivat irtoporoja.\n\nSarajärven Aatamin ja Kiitämän Laspetterin kiitollisuudella ei ollut\nrajoja, kun he näkivät rakkaan porokarjansa palaavan sissien saattamana.\n\nSyväuurolla he tapasivat Lehtikummun joukot, jotka sillä aikaa olivat\nkasvaneet, kun uusia aseistettuja miehiä oli tullut läheisistä\nrajakylistä.\n\n— Se oli reippaasti suoritettu tiedustelu! kehui Lehtikumpu. — Silmä\nsilmästä, hammas hampaasta, on vanha erämaan laki.\n\n\n\n\nKAUHUN PÄIVÄ.\n\n\nVaruillaan oli eletty talvi myös Kuusamon eteläisimmissä rajakylissä\nLämsässä ja Poussussa. Tekemättä olivat miehiltä jääneet »alamatkat»\nOuluun ja markkinamatkat Rovaniemelle ja Kajaaniin vihollisen\nhyökkäystä odotellessa. Myymättä olivat sentähden jääneet niin poron\nkuin metsäeläintenkin nahat toiseen talveen ja suolat olivat heilläkin\nkesäksi jääneet ostamatta. Mutta kun aurinko oli alkanut sulattaa\nhankia, eivät miehet olleet malttaneet olla lähtemättä otuksien ajoon\nsuurelle sydänmaalle, jossa taitava metsämies voi yllättää yhtä hyvin\näreän kontion kuin hirvi- tai peuralauman.\n\nEi malttanut Maikkulankaan isäntä, nuorehko, roteva, ruskeatukkainen\nmies, jäädä kotiin, kun toiset menivät, — ei malttanut, vaikka nuori,\nkaunismuotoinen, reipas ja herttainen emäntänsä häntä esteli.\n\n— Miten minä, avuton nainen, pelastan nämä neljä pientä lastani, jos\nvihollinen äkkiä hyökkää tätä tietä.\n\n— Älä hätäile. Kyllä Luoja omistaan pitää huolen. Eivätkä ne enää tule\nnäin loppu kelillä.\n\nTätä puhuessaan oli Maikkulan isännällä jo laukku selässä ja pyssy\nviileyksessä. Hänen ympärilleen tulivat lapset: Pekka, Kalle ja Tilta,\nmutta pienin, jolla ei vielä ollut nimeäkään, ojenteli kätkyessä\nkäsiään.\n\n— Älä mene, isä, kauaksi, varoitteli vanhin poika, äsken seitsemän\nvuotta täyttänyt, mutta hänen nelivuotinen Kalle-veljensä oli rohkeampi\npuheissaan.\n\n— Kyllä me tappelemme ryttää vattaan! sanoi tämä terhakka miehenalku\npuusta vuoltua pikku miekkaansa näytellen.\n\n— Onhan sinulla, Anja, puolustaja, sanoi isä nostaen pojan korkealle\nilmaan.\n\nÄitiäkin hymyilytti Kalle-pojan miehekäs esiintyminen.\n\n— Odottakaahan, isä tuopi teille »selkoselta» (sydänmaalta) ahman\ntai karhun pojan leikkitoveriksi — tai vaikkapa vain oravan; hauska\nveitikka on oravakin, kun sen opettaa rullalla laukkaamaan.\n\nMaikkulan Aapo ihmetteli, miksi hänen vaimonsa niin pelkäsi, vaikka\nkelirikko oli edessä, jolloin kulku erämaan yli kokonaan katkeaa, mutta\nsitten hän huomasi syyn.\n\n— Taitaa muistella sitä toissaöistä untaan siitä mustasta karhusta,\njoka muka söi lehmän navetassa. Turhia harhakuvia ovat unet, mietti\nAapo laskeutuessaan suksilla sileätä pellonrinnettä järvelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Maikkulan nuori emäntä säikähti syödessään lastensa\nkanssa aamiaista, kun pihalta kuului kavioiden kapsetta, hevosten\npäristelemistä ja venäjänkielisiä komentosanoja. Hänen kasvonsa\nkalpenivat ja kätensä vapisivat niin, että nuorin lapsi oli vierähtää\nsylistä lattialle.\n\n— Mitä siellä kartanolla on? kysyi Pekka ja aikoi juosta ikkunaan,\nmutta äiti tempaisi häntä takin helmasta.\n\n— Kasakoita, ryssiä! sai äiti kuiskatuksi.\n\nHänen silmänsä harhailivat pirtin ympäri etsien piilopaikkaa, ja\najatukset selittelivät salaman nopeudella mahdollisuuksia: Uuninsola\nammotti mustana — mutta sieltä vihollinen pian löytäisi; takaikkunan\nvoisi lyödä rikki ja paeta rakennuksen suojassa navettaan — mutta\nvihollisen silmiltä ei voisi piilottaa niin suurta joukkoa. Sen jälkeen\nkatse kiintyi lattiaan sahattuun luukkuun, joka johti perunakellariin.\n— Muuta mahdollisuutta ei ole, totesivat hänen kuumeiset aivonsa. Parin\nkolmen silmänräpäyksen kuluessa Anja-emäntä keräsi lapset luukulle,\npudotti yhden kerrallaan perunain päälle ja seurasi itse perässä.\nLuukkua sulkiessaan hän vetäisi sen päälle tyhjän taikinatiinun,\netteivät raot näkyisi. Kuin lintuemo kokoaa pienet poikasensa siipiensä\nsuojaan, keräsi Anjakin lapsensa kellarin syvimpään nurkkaan ja\nvaroitti kutakin kuiskaten:\n\n— Älkää herran nimessä hiiskuko mitään, muutoin kuolemme.\n\nJa lapset käsittivät tilanteen; henkeä pidättäen he istuivat äitinsä\nvaatteiden liepeillä, paitsi nuorin poika, joka pyrki takaisin\nvaloisaan pirttiin.\n\nSiltapalkkien rakojen läpi kuului ovien pauketta, raskaita askeleita,\nkannusten helinää ja kovaäänistä puhetta. Joku iski nyrkillään pöytään,\nniin että pahkakupit hypähtelivät. Toinen kalisteli liedellä padan\nsankaa ja kolmas tuntui koukulla harovan uunin taustaa.\n\nVanhemmat lapset kyyröttivät hiljaa kuin ukkosen iilin iskiessä piriin\nikkunoihin, mutta nuorin, melua säikähtäen, hyrskähti itkuun.\n\n— Älä, rakkaani, itke... äiti on tässä... äiti antaa rintaa\nkultaselleen, supatti emäntä.\n\nEivät auttaneet äidin tuskan tukahduttamat kiellot, ei käden\nasettaminen suun eteen, eikä vaatteisiin kääriminen. Ääni, kuin\nkummitusharpun soitto kuului siltapalkkien harvojen rakojen läpi\npirttiin, jossa syntyi hetken hiljaisuus.\n\n— Shto eta (mitä se on)? kysyi joukkueen päällikkö, jolla oli korkea\nkarvalakki päässä ja kiiltäviä merkkejä rinnassa.\n\n— Hiiret rapisevat permannon alla, sanoi leikillään opas, muuan\nVienan-mies.\n\nSillä välin oli päällikkö keksinyt kellarin aukon, jolta joku oli\npotkaissut taikinatiinun syrjään. Hän tempaisi luukun auki ja kumartui\nkatsomaan hämärään kuoppaan, johon tuli valoa vain avatusta käytävän\naukosta. — Piilossa-olijat näkivät katsojan leveät, rokonarpiset ja\nsankan parran reunustamat kasvot ja kiiluvat silmät.\n\n— Ha, haa! Pirttikarhu ollah komerkassah pentuineh.\n\n— Ondrei da Kormila vetäköä heän ylös! huudahti kasakkapäällikkö\nAleksei Karjagin.\n\nKaksi kasakkaa raahasi puoleksi pyörtyneen emännän kellarinluukulle, ja\npäällikkö veti hänet pirttiin. Sen jälkeen miehet heittelivät itkevät\nlapset luukusta ylös.\n\n— Vot, maduska! Nyt pyöritäh, sitte syyäh da iluotah.\n\nRyssä raahasi emäntää sylissään pyöriessään ympäri vimmatusti.\n\n— Älkää äitiä kiduttako! parkuivat lapset.\n\nPäällikkö kumartui katsomaan hämärään kuoppaan.\n\n— Suu kiinni, penskat! ärjäisi ruskeapartainen mies, joka taisi vähän\nVienankarjalan kieltä.\n\nKun lapset yhä sydäntäsärkevämmin rukoilivat ryssiä, että he\npäästäisivät äidin, otti mies Pekkaa niskasta ja heitti uuninsolaan,\nsamoin Kallen, Tildan ja kapalolapsen, jonka pää kovasti kolahti\nseinähirteen uunin peräkulmauksessa.\n\n— Nyt murkinoa pöytäh! komensi päällikkö.\n\n— Jos ette tee lapsille pahaa, niin laitan ruokaa — minä luulen, että\nsillä aikaa jo ehtivät tänne miehetkin.\n\n— Mitkä miehet?\n\n— Sotamiehet. Kaksisataa suomalaista sotilasta on kohta täällä.\n\nEmäntä pisti hätävalheen, joka tällaisissa tapauksissa, kun on\nkysymyksessä vihollisen eksyttäminen ja ihmishenkien pelastaminen, on\nsallittua.\n\nPäällikkö ei ymmärtänyt Anja-emännän puhetta täydellisesti, eivätkä\ntulkit sitä hänelle selvästi selittäneet.\n\nRyövärit pakottivat emännän keittämään perunoita ja vasikanlihaa,\nlypsämään maitoa ja kantamaan kaikki viilipyttynsä, voinelikkonsa\nja lohiastiansa pöydälle, kun viisikyinmenmiehinen kasakkajoukko\nmellastellen ja kilpaa ahmi suomalaisten ruokavaroja.\n\nEmäntä koetti sivukulkiessaan vilkaista uunin taakse, jossa lapset\nnyyhkyttäen ja kädet nyrkkiin puristettuina istuivat, paitsi nuorinta,\njoka pyörtyneenä, silmät jäykkinä makasi taempana.\n\n— Jospa Jumala pelastaisi edes lapseni ja toimittaisi heidät terveinä\nAapolle! rukoili hän ajatuksissaan.\n\nSyönnin jälkeen seurasi yleinen ryöstö.\n\nArkut murrettiin auki. Rahat, suuret vaskitaalerit, jotka olivat\nisännän isän aikaista perintöä, kannettiin rekeen, samoin makuu- ja\npitovaatteet, lihat aitasta, turkisnahat, niiden joukossa kallis karhun\nnahka, sekä lisäksi verkkoja aitan yliseltä. Toiset teurastivat sillä\naikaa lehmiä ja lampaita navetan edessä. Eivät joutaneet ryövärit\nnylkemään nahkoja: veren ja sisälmykset vain poistivat ja paiskelivat\nruhot kuormiin. Sanalla sanoen, täydellinen hävityksen kauhistus\nvallitsi tässä hiljaisten erämaiden keskellä sijaitsevassa talossa.\n\nEmännän sydäntä kouristi nähdessään lehmänsä lihoina, ja mieleen tuli\najatus: — Tähänkö loppui elämämme. Voi, jospa saisi vielä sanoa Aapolle\njonkin sanan ennen kuolemaa.\n\nRyssillä näytti olevan kiire — lienevät pelänneet, että talonpoikain\npuolustusjoukko ehtii paikalle. He paiskasivat Anja-emännän rekeen ja\nsitoivat hänet siihen lujasti nuorilla. Pirtti tyhjeni nopeasti.\n\n— Lapseni, lapseni! parkui puolikuolleeksi kidutettu äiti ruumistaan\nväännellen.\n\nMutta pienokaiset huusivat pirtissä, jonka ovi oli ulkoapäin\npönkitetty. Äiti näki heidän vääntyneet kasvonsa ikkunassa, näki\ntulen leimahtelevan eteiseen kannetuissa olkikuvoissa ja rakennuksen\ntuohikatossa, hän kirkaisi ja pyörtyi.\n\nAnja heräsi tainnoksista siihen, kun reki muutaman mäen alla oli\nkeikahtaa kumoon. Hän avasi silmänsä, mutta nähtyään hevosjonon juosta\nhölkyttävän itään ja muistettuaan, mitä oli tapahtunut, pyörtyi\nuudestaan.\n\nMutta samoihin aikoihin Maikkulan Aapo-isännän metsästäjäveret\nkuohahtelivat valloillaan, kun hän hiihti metsäisen Ponselivaaran\nrinnettä ylös seuraillen kahden hirven jälkiä ja toivoen pian\npääsevänsä ampumamatkalle. Hän oli tavannut nämä erämaiden kruunupäät\npajukossa vaaran alusnorossa, oli jo koettanut ampuakin toista, mutta\nsankkiruuti ei ollut syttynyt. Kun jalot eläimet juoksivat vähälumista\netelärinnettä vaaran laelle, hän ei toivonutkaan niitä tapaavansa,\nennenkuin myötämaassa, vaaran takana tai lumisissa kuusikkonoroissa.\nHyvä oli miehen mieli hiihtäessä, kun hän jo edeltäpäin iloitsi kotiin\ntulostaan runsaine saaliineen — minnepä hirvet voisivat paeta ripeän\nsuksimiehen edessä vahvassa räpähangessa. Muistui mieleen Anja ja\nlapset, joille oli luvannut hyvät tuliaiset. Vieläkö parempaa voisi\najatella, kun saisivat kesäkauden keitellä palvattua hirvenlihaa\nja nukkua vahvakarvaisilla taljoilla! Pojat saisivat sitten »lyödä\npaaskaa» suurilla hirven varvasluilla.\n\n[Paaskan lyönti oli samantapaista kuin leikki tinasotamiehillä.\nLehmän, poron tai hirven varvasluut asetettiin kahteen riviin pirtin\nvastakkaisille seinämille pystyyn, suurin »paaska» asetettiin eteen\npäälliköksi ja kumpikin lyöjä luulla heittäen koetti kaataa toisen\n»paaskoja» eli sotamiehiä. Se voitti, ken ensin sai kaikki vihollisensa\nkumoon.]\n\nVaaran korkeimmalle kohdalle ehdittyään Aapo vähän huokasi ja samalla\nkatsahti kotiin päin, jonka hän muisti näkyvän harvametsäiselle\nharjanteelle.\n\nMikä hirmunäky! Mikä tulenlieska ja savu kodin sijalta kumpuili ja\nylhäällä tuulen suuntaan kumartui? Aapo pyyhkäisi silmiään käsiselällä,\nkun hiihdosta kuumenneena luuli ilmiötä harhanäyksi.\n\n— Jumala meitä armahtakoon! Koti on tulessa! Missä ovat lapseni ja\nvaimoni? Olisivatko sittenkin...?\n\nAjatus katkesi ja hirven ajo jäi kesken. Kuin houreessa Aapo käänsi\nsuksensa ja laski vaaraa alas lisäten vauhtia sauvoillaan. Ilma vinkui,\nsuksi rahisi, risu rauska raksahteli, pökkelö poikki paukkui, kun mies\nraivostuneena rynnisti. Vaaran alla oli huima hyppyri. Ei mies joutanut\nsitä kiertämään, vaan näreiden latvojen yli kaaressa lensi, ja monen\nkymmenen kyynärän päässä vasta suksien pohjat lumen pintaa tapasivat,\nkun tuska, maallisista kauhuista kamalin, korvensi rintaa ja kun\nkatumus tulena sydäntä ja sielua poltti.\n\n— Onneton, miksi en ollut taistelemassa kotini ja perheeni puolesta!\n\nKellertävät, ahnaat tulenkielet nuoleksivat sillä välin Maikkulan\nikivanhan rakennuksen pihkaisia seiniä, ne tohisivat sisällä huoneissa\nja pulpahtelivat ulos ovesta ja pienistä ikkunoista, joiden ohuet\nruudut kuumuudessa räytyivät ja solahtelivat hangolle; liekit\nhulmahtelivat korkealle kevätahavan kuivattamasta katosta nostaen\nmukaansa palavia tuohikäppyröitä ja malonpalasia. Laipio rysähti\nsisään, katto lakosi ja hirsikerros toisensa jälkeen putosi palavaan\npätsiin, jonka voimaa pauhaava pyörretuuli tehosti.\n\nMutta pihalla, tuhka- ja hiilisateessa seisoi kolme lasta lasittunein\nkatsein tuijottamassa palavaan pirttiin. Pekka kärventynein hiuksin,\nrevityin kasvoin ja avojaloin seisoi hangessa pidellen kädestä\nmenehtymäisillään nyyhkyttävää sisartaan ja toisella kädellä hoivaten\nKalle-veljeä, jolla vielä oli puumiekka kädessä, kun isä hartiat\nmärkänä ja huohottaen hiihti paikalle.\n\n— Ii-isä\n\n— Missä on äiti?\n\n— Ka-kasakat veivät, tu-tuonne ajoivat, änkytti Pekka.\n\n— Minne jäi pikkuvauva?\n\n— U-uuninperään. Hän on jo enkelinä lähtenyt taivaaseen.\n\nKovin katkonaisesti pystyi Pekka kertomaan kasakkain mellastuksesta\ntalossa, lasten pönkittämisestä palavaan pirttiin, äidin ryöstöstä ja\nkuinka hän itse löi uuniluudan varrella ikkunan rikki ja työnsi siitä\nKalle-veikon ja pikku sisaren ulos, mutta ei voinut enää pelastaa\nnuorinta veljeään uunin takaa, kun tuli tarttui vaatteisiin ja tukkaan.\n\nPojan kertomuksen kuultuaan Aapo lyyhistyy istualleen suksille, sormet\npuristuvat lujaan sauvain ympärille, hampaat pureutuvat yhteen ja\nmielipuolen kalsea kiilto silmissään hän tuijottaa pirttinsä hiillosta\nja lepattelevia liekkejä.\n\nHetkistä myöhemmin Maikkulan Aapo hiihtää naapuriin, Kortesalmelle,\nvetäen perässään kelkkaa; sen päälle on köytetty kori, jossa hänen\nkolme eloonjäänyttä lastaan istuu heinien sisässä. Taloon päästyään hän\nvetää kelkan pirttiin.\n\n— Hoitakaa sen aikaa, minulla on muuta tekemistä, sanoo hän kääntyen\npois.\n\nSiunaillen ja ihmeissään Kortesalmen vauraan talon vaimoväki katselee\nmenijän perään.\n\n— Onko isä tullut hulluksi? kysyy emäntä lapsilta.\n\nPekka kertoo heille kaikki.\n\nOli kiirastorstai. Kortesalmellakin oli muutamia kirkkomiehiä\nmatkalla pääsiäisjuhlille, mutta saatuaan tiedon Maikkulan ryöstöstä\nja vihollisen esiintymisestä myös Tavajärven tienoilla, menivät he\nkotejaan tyhjentämään, ja yleinen pako kirkonkylää kohden alkoi. Vain\nnuoret miehet huolettomina hiihtelivät erämaassa, kun eivät vielä\nmitään tietäneet. Mutta palattuaan kauhistuivat löytäessään kotinsa\nautioina, kylminä ja ikäänkuin ryövättyinä. Jälkiä myöten hekin\nosasivat Kirkolle.\n\n\n\n\nHÄIRIINTYNYT PÄÄSIÄISJUHLA.\n\n\nJuhlallisesti kumahtelivat Kuusamon erämaaseurakunnan kirkonkellot\nensimmäisenä pääsiäispäivänä matalasta tornista, joka Torankijärven\nrannalle rakennetun ristikirkon vierellä kohosi hiukan mäntyjen\nlatvojen yli. Kauas järvilakeutta pitkin itään ja länteen sekä\nvihreämetsäisten vaarojen poikki etelään ja pohjoiseen kantautui niiden\nsurunvoittoinen sointi, kun ne kutsuivat korven kansaa viettämään\nylösnousemisen suurta juhlaa.\n\nEikä kansa ollut kuuro tälle kutsulle. Ihmisiä oli jo edellisenä\npäivänä kerääntynyt kirkonkylään, ja kun huomenkellot alkoivat\nkannalleen kieppuen jylistä ja Herran huoneen jykevätekoiset\novet avattiin, suuntautui niitä kohti mustia ihmisvirtoja. Pian\nkaksilaivainen kirkko täyttyi ääriään myöten, ja osa ihmisiä jäi\nulkopuolellekin odottamaan.\n\nVakavana istui kansa juhlapuvuissaan: miehet kotikutoisesta sarasta\nvalmistetuissa vaatteissaan, majavan-, saukon- tai lampaannahasta\ntehdyt lakit polvillaan, naiset mustissa puolivillaisissa hameissaan\nja röijyssään, emännillä mustat tykkilakit, mutta nuorikoilla ja\nneitosilla silkkihuivit päässään. Kansa katseli ristillä riippuvaa\nVapahtajan kuvaa alttaritaulussa odottaessaan vanhaa, rakasta\nkirkkoherraansa, Kranckaa, sen alle rukoilemaan korkeimman varjelusta\nsuureen vaaraan joutuneelle seurakunnalle, jota vihollisen valtavat\njoukot juuri uhkasivat.\n\nNämä sotaiset viestit, toiset kaukaa etelästä kuninkaan joukkojen\nliikkeistä huhuina saapuneet, toiset kotipitäjän rajoilta tulleet,\naskarruttivat ihmisten aivoja enemmän kuin juhlapäivän evankeliumi,\nvarsinkin kun kirkkoherra oli niistä luvannut kertoa jumalanpalveluksen\njälkeen.\n\nSentähden ei ylösnousemisen juhlan vapauttavaa tunnelmaa sinä\npääsiäisenä syntynyt. Särkyneesti särähteli valkeahapsisen rovastin\nääni sekä alttaripalveluksen että saarnan aikana, ja tuon tuostakin\nhän piti ylimääräisen tauon kuin jotakin muuta asiaa miettien. Miesten\npuolelta kuului usein vanhuksien raskaita huokauksia ja sieltä täältä\nnaisten penkkiriveistä itkun lyyhkettä, kun hän saarnansa lopussa\nrukoili Jumalaa varjelemaan seurakuntaa »sodasta, nälkävuosista ja\nkallista ajasta».\n\nTavallisuudesta poikkeava oli tämä keväinen kirkkojuhla muutenkin.\nTässä kaukaisessa pitäjässä oli tosin kansalla muinakin keväinä ollut\ntapana saapua runsaslukuisena pääsiäiskirkolle — silloin haudattiin\nruumiit, silloin ostettiin suolat, jauhot ja muut tavarat kesäksi,\nsilloin solmittiin avioliittoja, silloin poromiehet jakoivat rahoja\ntalven aikana myydyistä poroista niiden omistajille ja silloin käytiin\nmyös pyhällä ehtoollisella — mutta tällä kertaa oli väen paljous\nvallan tavaton. Pappilan ja muiden suurempien talojen pihat olivat\ntäynnä pärekylkisiä reslarekiä, heinähäkkejä, joiden ympärillä oli\nhevosia, lehmiä ja lampaita syödä rouskuttelemassa; seinustat olivat\nkuin vuoratut pystyyn asetetuilla suksilla; riihet ja ladotkin olivat\ntäynnä ihmisiä ja eläimiä. Hevosten hirnuntaan, lehmien ammuntaan ja\nlampaiden haikeaan määyntään, kun ne karitsoitaan kaipailivat, yhtyi\nsatojen koirien haukunta ja riidan rähäkkä. Tuskin milloinkaan oli\nkirkonkylässä elämä ollut sellaista hurakkaa kuin tänä pääsiäispäivänä.\n\nSyrjäinenkin olisi heti huomannut, että jonkinlainen pakokauhu vallitsi\npitäjässä, kun kirkkojuhlille oli otettu mukaan rajakylistä melkein\nkaikki ihmiset, eläimet ja arvokas kuollut omaisuus. Kirkonkylään\nolivat tulleet Tavajärven, Paanajärven, Lämsän ja Poussunkylän\npakolaiset ja jättäneet kotinsa autioiksi. Mutta pitäjän muista osista\noli tullut vain kirkkoväkeä.\n\nKansa seisoi rykelminä teillä tai istuskeli majatalojensa pirtin\npenkeillä ja lattioilla taikka kirkkotalliensa parvekkeilla, naiset ja\nlapset omissa ryhmissään. Kaikilla oli sama keskustelun aihe: ryssien\nodotettu hyökkäys ja miten siihen vastataan.\n\nTapani Lihtosen nimi kaikui monen huulilta.\n\n— Siinä se on poika, joka uskaltaa, sanoi Mäkelän isäntä kirkon edessä\nseisoessaan.\n\n— Hän on jo saanut tulikasteen vihollisen kanssa otellessaan, jatkoi\njoku.\n\n— Olisipa meillä viisikäänsataa sellaista miestä kuin on Tapani,\nPeuraniemen Manu ja Seppäsen Iisakki, niin ei olisi ryssän\ntulemista tälle puolen rajaa, haikaili Mäkelä, leveäkasvoinen ja\ntanakkavartaloinen poromies ja talon isäntä.\n\n— Miehiä ne ovat muutkin, vaikka eivät ole olleet vielä tulessa,\nhuomautti siihen jykevärakenteinen nuorukainen, jolla oli karhunkynnen\njälki poskessa.\n\n— Onpa on, myönteli Mäkelä, — mutta hädän tullen moni livistää pakoon.\n\nSilloin kirkon pääovi avautui ja kansaa alkoi virrata ulos. Ihmiset\nasettuivat kirkon ja portaiden ympärille, maantielle niiden eteen ja\nsitä mukaa kuin uusia tuli kylältä, laajeni ihmismuuri pystyaidan\ntoiselle puolen pappilan pelloille. Muutamat nuoret pojat nousivat\naidan päälle paremmin nähdäkseen ja pitelivät seipäistä pysyäkseen\ntasapainossa. Heitä kiinnosti erikoisesti halu saada nähdä Lihtosen\nTapania, kahden kasakan kaatajaa; hänet luultiin nähdyn jo kirkolla\nja jotkut tiesivät kertoa, että hänelle siinä tilaisuudessa annetaan\npalkinto. Mitään merkillisempää ei siellä kuitenkaan ollut nähtävänä\nkuin rovasti, joka viimeisenä tuli ulos kirkosta supiturkeissaan ja\nmajavannahkalakki päässään.\n\n— Rakkaat seurakuntalaiseni! alkoi rovasti. — Raskaat koettelemuksen\najat ovat kohdanneet maata, sota on etelässä raivonnut jo kauan. Me\nolemme tänne erämaahan kuulleet siitä kuin kohinaa kauempaa kulkevasta\nukkosen iilistä. Mutta nyt se jo uhkaa näitäkin seutuja, nyt kysytään\nkansalta...\n\nRovasti ei ehtinyt puheessaan sen pitemmälle, sillä Oulun tieltä kuului\nkulkusten kilinää ja aisakellojen lallatusta laukan tahdissa. Ja musta,\nkuomurekeä vetävä kaksivaljakko porhalsi pappilaan päin sitä tietä,\njoka kulki kirkon editse. Hevoset näyttivät ryntäävän ihmisten päälle,\nmutta viime hetkessä korkealla istuva kuski hiljensi valjakon vauhtia\nhuutaen:\n\n— Antakaa tietä läänin maaherralle!\n\nTuossa tuokiossa tyhjeni tie kansan jakautuessa kunniakujaksi\nsen molemmille puolille, kun korkeasukuinen maaherra Carpelan\nsuurikauluksisessa susiturkissaan istuen ja karvalakkiaan kohotellen\najoi ohi lakkejaan heiluttavien miesten ja niijailevain naisten\nmuodostaman kujanteen läpi pappilan pihaan.\n\n— Jatkamme kokousta »lännenpäivän aikana», minun pitää mennä korkeaa\nvierasta vastaanottamaan. Luulen, että »maanvaarillakin» on teille\nsanomista, puhui kirkkoherra ja läksi kävelemään kotiinsa.\n\nRovastin mentyä vanhemmat isännät ryhmittyivät omaksi joukokseen\nneuvottelemaan.\n\n— Mitä asiaa lienee maaherralla, kun on raskinut näin suurena juhlana\nlähteä matkalle. Eipä häntä ole monesti nähty näillä mailla, ihmetteli\nMäkelän lautamies.\n\n— Tietysti hän tulee ilmoittamaan, mitä uusia veroja kuningas on\nsuvainnut määrätä perittäväksi, lisäsi Kemilän Sylvesteri, pieni\nlaihankälppä vanhapoika. — Niinkuin meillä ei jo olisi tarpeeksi\nentisissäkin, kun on ruununverot ja henkiverot Ruotsin kuninkaalle,\njousivero venäläisille ja lisäksi raskaat tihunnit rovastille. Kohta\nkai saa maksaa siitäkin, että saa petäjää kiskoa leivän lisäksi.\n\n— Ja jokaiseen kalaan, jonka saa pyydystetyksi, pitää kai ostaa\nlyijyleima kruunulta kuin vaatepakkaan, ennenkuin saa syödä, ivaili\nKaiteran Jaakko, äsken Oulun puolesta muuttanut räätäli.\n\n— Eipä, piru soi, tiedä, vaikka »Karpalainen» tulisi tänne\njärjestelemään rajan puolustusta. Kuninkaalta tosin ei riitä tänne\nmiehiä, mutta hyviä lupauksia on hänellä riittävästi. Toinen asia on,\nuskooko niitä kukaan, naljaili Kemilän Sylvesteri.\n\nKuultuaan kuningasta moitittavan tarttui puheeseen ruskeapartainen,\ntumma ja viekassilmäinen mies; hänen puheensa ja tökötille löyhkäävät\nsaappaansa ilmaisivat heti, että hän oli kotoisin valtakunnan rajan\nitäpuolelta.\n\n— Elä sie mitänä poaji! Tiijämmä myö, mitä Ruotshin Kosta (Kustaa)\nteiltä vuotteloo: denkoa, riikin riksilöitä heän rahvahalta kärttää.\nKa, ken ei anna, heän tyrmäh suoritah. Soldatoita heän teällä hakou\nsotah pissoalin ruuaksi. Kempäni ei sovussa lähe Venöähen moalle, sille\nheän narun kaklah kierrättää da siitä juohattaa kuin lehmäsiivattoa.\nEloset heän ihmisiltä ryöstää soltaloilleh: rukehet da otrat\nhinkaloista, lihat seiniltä da kalat da maslat potskista. Sellaani\nollah se Kostakuningas, mi lienöö heän miehiäh — heppuli.\n\nToista sorttia ollah meän Kateriina: pyylevä, suurisilmäini, komie da\nlembie naini, aina myhöälöö, ei konsana muraja. Konsa Piiterih käyn,\nheän taloh, jota hoviksi sanotah, miut juohattaa, nakraa da pakajaa,\nkättä paiskoaa da tsajulle kerallah pyytää. Heän ei konsana köyheä\navutta jätä, voau dengat koprah lukon. Ei konsana kisko liikoa veruo,\nvoan enemmän antaa kui ottaa. Kateriina lähettää Ruotsin rahavallalle\näijin tervehyksie da sanou, liittykhöä Venäjäh, suureh Venäjäh, niin\nei ou minkänä nuusoa. Kateriina teille jauhokulit lähettää, reämät\nantaa, hamput da tupakat kasvattaa. Sanokkoa Kostalle, jotta myö elämmä\nVenöähen kera da Kostan herrat hiiteh ajamma.\n\nVäkijoukossa syntyi liikettä. Useimmat tunsivat puhujan, Räämä-Iivanan\nTuhkasista, mutta hän ei ollut syntyperäinen vienankarjalainen, vaan\nryssä, joka kymmeniä vuosia oli myynyt Suomen puolelle tullitta\nkarttuuneja, hamppuja, sapuskoita, neuloja ja naskaleita, vaikka\ntullimiehet asuivat Kantoniemellä. Mennessään hän vei Venäjän\npuolelle Suomen tavaroita. Kansa, ainakin suurin osa, huomasi\nIivanan puheista, kenen asioilla hän nyt liikkui. Ei ollut kyseessä\n»räämä», vaan suuremmat asiat. Iivana oli yksi niistä tuhansista\nKatariina-keisarinnan vakoilijoista ja kiihottajista, jotka silloin\ntekivät Suomen puolella myyräntyötään vieroittaen ihmisiä pois\nkuninkaan kannattajien joukosta. Ja tälle toiminnalle antoi yllykettä\nkuninkaan ylempien upseerien luopuminen kuninkaasta ja neuvottelut\nVenäjän keisarinnan kanssa (Anjalanliitto).\n\n— Halot pitäisi sitoa jalkoihin tuolle lurjukselle, sillä hän kulkee\nvihollisen asioilla, virkkoi Mäkelä.\n\nVaikka hän moittikin kuninkaan komentoa, ei hän kuitenkaan suostunut\nVenäjää puoltamaan.\n\n— Ottakaa kiinni se urkkija ja antakaamme hänet maaherralle, esitti\nSoudunsaaren lautamies.\n\nRäämä-Iivana tiesi tehneensä tehtävänsä. Hän kahlaili pujotellen\nväkijoukon läpi suksilleen pappilan pellolle ja lähti hiihtämään\nkylälle päin. Hän näytti olevan varma siitä, että pitäjän miehet eivät\nota kiinni kauppalankoaan ilman viranomaisten määräystä.\n\n— Rautoihin olisi ollut pistettävä se ryssän roikale, virkkoi\nTapani Lihtonenkin saavuttuaan nuorten miesten joukkoon, juuri kun\nRäämä-Iivana oli paennut.\n\nVäki hajautui majataloihinsa. Eväskonteista kaivettiin esille\nkalakukot, rieskat, voirasiat ja vasikanpaistit, ja niin alkoi yleinen\nmurkina. Mutta uteliaimmat täyttivät pappilan pihan ja odottelivat\nsiellä tietoja siitä, millä asioilla maaherra kulki.\n\nHeidän ei tarvinnut kauan odotella, kun pitäjän rättäri, siltavouti ja\nsusivouti nimismiehen käskystä lähtivät kierrättämään kapulaa kylälle,\nilmoittaen, että maaherra halusi kirkon edustalla puhutella pitäjän\nmiehiä ja neuvotella tärkeistä asioista. Ja kun tornista alkoi kuulua\nkirkonkellojen läppäystä, kerääntyi kansa uudestaan kirkon eteen.\nPortaille ilmestyi maaherra ja kirkkoherra, joista edellinen lausui:\n\n— Urhoolliset pitäjän miehet! Lähestyessäni tätä kaunista kirkonkylää\nherätti minussa ihmettelyä suuri kansan paljous ja se, että\nkaikenlaista tavaraa näkyi kuormissa ja niiden ääressä. Ajattelin:\naikovatko asukkaat hylätä nämä seudut ja etsiä toisia, onnellisempia\nmaita. Mutta kun ennestään tiesin teidän rakastavan kotejanne ja\nnäitä järviänne, ylämaitanne ja ylväitä tuntuneitanne, niin karkoitin\nmielestäni sellaiset ajatukset.\n\n— Nyt olen jo kuullut syyt! Ryssä on hyökännyt rajan yli, ryöstänyt\nja polttanut talon ja vienyt ihmisiä vankeuteen. Ja tällaisten\nryövärilaumojen edestä ovat naiset ja lapset rajan läheltä vetäytyneet\nkauemmaksi, mutta miehet, näiden ylämaiden urhoolliset erämiehet, ovat\nrajalla käyneet vihollisen kimppuun samanlaisella uljuudella kuin\nnäiden seutujen metsämies käy keihäineen äreää kontiota vastaan. Se\nosoittaa, että te tahdotte voittaa tai kaatua isänmaanne puolesta.\n\n— Korkeasti kunnioitettu kuninkaamme Kustaa III tahtoisi valloittaa\nVenäjältä sen osan Suomea, joka menetettiin isonvihan aikana, eikä\nmitään menettää. Viime kesänä oli jo kuninkaan aseilla menestystä,\nmutta hän ei sotaa alkaessaan osannut aavistaa, että se tulisi\nleviämään näin kauas pohjoiseen. Kuningas ei ole voinut varata\nvakinaista väkeä tänne, sentähden rajojen puolustaminen on jäänyt\nteidän itsenne tehtäväksi. Kestäkää siis! Kuningas tulee teille\nlähettämään apua ja sotatarpeita minun kauttani.\n\n— Korkeasti kunnioitetun kuninkaamme Kustaa III:n oli pakko ryhtyä\ntähän sotaan monestakin syystä, mutta painavimpia niiden joukossa oli\nse, että Suomi Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen on ollut pahasti\nsilvottu: raja erottaa osan Suomen kauniita ja viljavia seutuja Venäjän\npuolelle. Kun Venäjä joutui sotaan Turkin kanssa, näytti kuninkaalle\ntulleen tilaisuus muuttaa ja vahvistaa näitä raja-asioita.\n\n— Kun posti tänne erämaahan saapuu harvoin, ette taida tietää kaikkea,\nmitä on tapahtunut. Sota alkoi viime kesänä kesäkuussa. Itse kuningas\noli sitä johtamassa — hän aikoo tulla ensi kesänäkin sodan johtoon —\nja aseillamme on ollut menestystä: Savonlinnaa on piiritty, useista\nkohdin menty Kymijoen yli ja Suursaaren luona taisteltu uljaasti\nmerellä. Kauan ryssäin laivasto sairastaa sitä iskua. Mutta häpeääkin\nliittyy tähän sotaan. Osa korkeimmista sotapäälliköistä juonittelee\nja on tehnyt liiton Anjalassa viime kesänä. He aikovat antaa tämän\nmaan Venäjän keisarinnan alusmaaksi. [Maaherra Carpelan ei selittänyt\ntarkemmin Anjalan liiton miesten tarkoituksia, kuten esim. sitä, että\nSuomesta piti tulla itsenäinen valtakunta.]\n\n— Se on hävytöntä peliä! kuului väkijoukosta.\n\n— Jos teidän keskuuteenne ilmaantuu miehiä, jotka puhuvat siihen\nsuuntaan, että Venäjältä pitäisi turvaa etsiä, niin antakaa heille\nsopiva ojennus.\n\n— Me taistelemme kotiemme ja kuninkaan puolesta, huusi Mäkelä.\n\n— Kun te Lappiin kuuluvina olette olleet vapaat sotaväen otosta ja\nylöspidosta, antaa kuningas teille kaiken sen maan omaksi, joka on\npitäjän rajan sisällä. Mutta sopimukset siitä tehdään vasta kesällä.\n\nYleinen hyväksymisen hyminä kuului miesten joukosta.\n\nLopuksi maaherra kehoitti väestöä palaamaan konnuilleen, etteivät\npellot jäisi kylvämättä.\n\nKokous oli loppumaisillaan. Nimismies, lyhyt ja vahva, liiaksi lihonnut\nmies, katseli jo ympärilleen toivoen pitkän seisomisen jälkeen\npääsevänsä reumatismin runtelemia jalkojaan lepuuttamaan pappilan\npehmeille tuoleille, kun maaherra Carpelan virkkoi:\n\n— Onko teidän joukossanne nuori talollisen poika Tapani Lihtonen,\nTavajärven kyläkunnasta. Minä olen kuullut kerrottavan hänen ja kahden\nhänen toverinsa urhoollisesta ja reippaasta teosta itärajalla. Jos hän\non täällä, niin astukoon luokseni.\n\nKaikkien lähellä seisovien katseet suuntautuivat Tapaniin, joka\nvaatimattomana seisoi poikain parvessa kahden vaiheilla, mennäkö vai\nei. Lehtomannisen Liisa punastui korviaan myöten, ei suinkaan häpeästä,\nmutta siitä pelosta, että maaherra vie Tapanin mukanaan ja särkee sen\nlemmen suhteen, joka juuri oli alkamassa hänen ja Tapanin välillä.\n\n— Mene nyt, kun maaherra käskee! kuiskasi lähellä seisova Mäkelän\nlautamies.\n\nUjostellen Tapani astui maaherran eteen väkijoukosta. Vaikka hän oli\njo ollut monissa otteluissa kiveliön karhujen kanssa eikä koskaan\npolvet olleet pelosta loksahdelleet ja vaikka hän urheasti oli antanut\nkasakoille selkään, tuntuivat nyt jäsenet vavahtelevan, kun hän astui\nniin suuren ja vaikutusvaltaisen herran puheille.\n\nMaaherra tervehti Tapania ystävällisesti hymyillen.\n\n— Kuningas Kustaa III:n puolesta kiitän sinua kaiken kansan edessä\nurotyöstäsi. Lähetän sinulle Oulusta kuninkaallisen armeijan korpraalin\npuvun ja paremman pyssyn ja muut varusteet. Kuningas muistaa sinua\nedelleen, jos palvelet häntä uskollisesti. — Aiotko olla kuninkaallesi\nuskollinen?\n\n— Näitä kotiseutujani ja kuningastani tahdon aina puolustaa, vakuutti\nTapani ilosta loistavin silmin.\n\n— Oikein, poikani, sinusta varttuu valtakunnalle vahva tuki näillä\nrajaseuduilla! Jos sinulla on joitakin toivomuksia, niin sano.\n\n— Yhtä minä toivoisin, sitä nimittäin, että lähettäisitte minulle\naseita ja ampumavaroja. Melkein kaikki rauta on täällä taottu\nkeihäiksi, sarvellinen ruutia, joka meillä on miestä kohti, ei\npitkällekään riitä ja lyijy tuntuu olevan lopussa kauppiailtakin,\nselitti Tapani kuin olisi ollut vanha kokenut sotapäällikkö.\n\n— Kenen on työ, sen myöskin työkalut. Minä lähetän teille Oulusta\nmuutamia tynnyreitä ruutia, lyijyä ja piitä tarpeen mukaan ja\ntupulttiterästä, josta voitte takoa keihäitä, tapparan teriä ja\nvaikkapa miekkojakin.\n\nTapani teki kunniaa, niinkuin oli vahtisotilaiden nähnyt tekevän, ja\npalasi väkijoukkoon.\n\nLikoharjun Eeva-emäntä, kookas, rotevaruumiinen nainen, jolla oli suuri\nvillahuivi päässä, nykäisi Lehtomannisen Liisaa hihasta kuiskaten\nkielevästi:\n\n— Nyt Tapanista tehdään oikein sotaherra. Totta sinusta sitten tulee\nsotaherran rouva.\n\n— Älkää nyt, täti, tyhjää höpsikö. Eihän meidän välillämme ole vielä\nmitään.\n\nTytöt tavallisesti kieltävät olevansa missään suhteessa sulhaseensa,\nvaikka ovat kihloihin menossa. Se on varokeino, sillä juoruakat voivat\nkädenkäänteessä pilata selvän asian. Sen tähden ei Liisakaan uskaltanut\nsukulaistädilleenkään ilmaista, että hänellä ja Tapanilla oli aikomus\njuhannuksen aikana viettää kihlajaiset. Mutta tytön pää painui\nvaistomaisesti alas, hänen pulleat poskensa punertuivat uudelleen ja\nruskeansinisiin silmiin kihosi kosteutta. Hänen oli niin hyvä olla, kun\nTapania kehuttiin ja kun maaherra ei vienyt häntä mukanaan.\n\nLautamies Mäkelä pujottautui väkijoukon läpi aivan eturintamaan kirkon\nportaiden alle. Kun maaherra lopuksi kysyi, oliko kansalla vielä\njoitakin toivomuksia, hän virkkoi:\n\n— Mitä me teemme niille Venäjän rouvan lähettämille urkkijoille, joita\ntäällä kiertelee talosta taloon rihkamaansa kaupitellen. Samalla he\ntekevät myyrän töitään vieraan valtakunnan hyväksi: kehuvat Venäjää,\nmoittivat Ruotsia ja kuninkaan komentoa, urkkivat tietoja kansan\nmielialasta ja puolustusvoimista sekä samalla kehoittavat rajarahvasta\nanomaan viholliselta suojelusta.\n\nMaaherra Carpelanin kulmat rypistyivät ja kasvot karahtivat\ntulipunaisiksi kiukusta, kun hän ärähti:\n\n— Ne luolaketut on saatava saksiin, ne myyrät on kaivettava koloistaan\nja niille on annettava ansaittu palkka. Tiedätte kai, mikä on vakoojan\npalkka: palanen hamppuköyttä, jossa on silmukka, tai sakarisormen pään\nkokoinen lyijypala.\n\n— Vast'ikään, vähää ennen maaherran tuloa, oli täällä ryssän kätyri,\nRäämä-Iivanaksi mainittu mies, kiihottamassa kansaa. Hän puhui\njulkisesti, kuinka ihmisten pitäisi etsiä suuren keisarinnan suojaa,\nselitti Mäkelä.\n\n— Missä hän nyt on?\n\n— Korppi ei ole tavallisesti kaukana haaskasta. Luulen hänen olevan\nvielä tässä kylässä.\n\n— Kymmenen riikin taaleria sille tai niille, jotka sen konnan tuovat\nminulle.\n\nKymmenen riikintaaleria oli siihen aikaan suuri summa. Sen omistajaa\npidettiin näillä metsäseuduilla pikkurikkaana, sillä vähän karttui sen\najan taloissa rahan arvoista, myytävää tavaraa. Metsäeläinten nahoista\nsaatiin sentään jonkin verran, samoin linnuista, jäätyneistä kaloista,\nvoista ja poronlihasta Oulun markkinoilla. Mutta rahat menivät heti\nsuolan ja viljan ostoon. Ja tarvittiinhan lisäksi rautaa, nauloja ja\nampumatarpeita.\n\nSen tähden ei ollutkaan ihmeteltävää, että maaherran lupaus kulki\nväkijoukossa kuin ukkosiilin humahdus ja tohina erämaan petäjikössä.\n\n— Kymmenen taaleria, kymmenen taaleria, kertailivat vaimot.\n\nMutta miehet ryhtyivät toimeen. Kuin taikasanan voimasta hajaantuivat\nnuoret miehet suksilleen. Ei kilpahiihtoon lähtö olisi ollut nopeampaa.\nMiesjoukko rynnisti sekavana rykelmänä eteenpäin Räämä-Iivanan latua,\nniin että sukset ja sauvat kolahtelivat ja heikompia tuupertui hankeen.\nTolpanniemen taloja kohden porhalsi hiihtäjäin kiemurteleva raito ensin\nTorankijärven jäätä ja sitten harvametsäistä niemen kannasta. Eikä\naikaakaan, niin taittui tämä rapean neljänneksen pituinen taival, ja\ntalo alkoi näkyä.\n\nKärkimiehenä hiihti Tapani Lihtonen, hänen kannoillaan Peuraniemen Manu\nja sitten liuta Alakitkan ja Pousun poromiehiä, jotka harmittelivat\nTapanin liian kiivasta vauhtia näin alkutaipaleella.\n\n— Piruko sinua niin lennättää! kärteilivät miehet.\n\nKirkkoherra Kranck vei maaherran kotiinsa päivälliselle ja jännittyneen\nodotuksen kiihottama kansa hajaantui asuntoihinsa kirkon edustalta.\n\n\n\n\nVAKOOJAN VANGITSEMINEN.\n\n\nTolpanniemen tyvellä, isohkon talon peltojen laidalla kökötti siihen\naikaan pieni, harmaa tupa. Sen seinät olivat lahouttaan pullistelleet\nsalvoksista, tuohikatto tuulen pöyhimä ja ikkunat puoleksi päreillä\npaikatut. Töllin asukkaat, vanhanpuoleinen, laiha, kumaraharteinen\nja kitukasvuista tunturi mäntyä muistuttava mies, nimeltään Puutteen\nHermanni ja hänen emäntänsä Kierto-Kaisa, olivat ennenkin suojelleet\nRäämä-Iivanaa ja pelastaneet hänen kalliin tavaralaukkunsa joutumasta\nnimismiehen tai tullimiesten kynsiin, joina siihen aikaan toimivat\nKemin komppanian miehet. Toisinaan olivat piilottaneet miehenkin\nmilloin sillan alle, milloin heinälatoon ja »pitkännenän» olivat\nsilloin viranomaiset saaneet.\n\nPalkaksi näistä palveluksista antoi Iivana torpan ukolle rihman\nrinkilöitä, jonkin äimän, kuirin (lusikan täyden) nauriin siemeniä tai\nKaisalle korean huivin tai karttuunikappaleen tahi Sunkun »sapuskoita»\n(sokerileivoksia) kehuen, että »tällaista myö Venöähen moalla syömmä».\n\nMutta sinä talvena oli Räämä-Iivana ollut tavallista anteliaampi. Hän\noli vähää ennen pääsiäistä lahjoittanut rahaakin Hermannille kuiskaten\nviekas ilme silmissään:\n\n— Jos sie poajit hyvöä rahvahalle Venöähen moasta da\nKateriina-tsaarista, da kelleät Ruotshin Kostakuningasta, nii\nhopieruplat kirstuhus kilahteloo.\n\nHermanni ja Kaisa olivat sen jälkeen ahkerasti kulkeneet kylillä,\nedellinen kaupittelemassa Iivanan rihkamaa, jälkimmäinen kuppaamassa.\nJa joka paikassa he olivat muistaneet puhua suurella ihastuksella\nleveän leivän maasta, jossa rieskaa ja hunajaa virtaa ihmisille, ja\njoka on aivan rajan takana. Harva heitä kuitenkin uskoi. Usea heille\nsanoa tokaisi:\n\n— Jos siellä on niin hyvä elää, niin miksi et mene sinne.\n\nNäiden suojelijoidensa luo hiihteli Iivana kokouksesta kirkon luota.\nHän oli ilmeisesti hyvillään, kun oli saanut niin suurelle joukolle\nselittää, mikä ero on valtakunnan ja valtakunnan, Venäjän ja Ruotsin\nvälillä...\n\n— Tervehyksie valastista rahvahalta da siltä suurelta herralta, huusi\nIivana jo ovelta jysäyttäen raskaan tavarareppunsa lattiaan, niin että\nikkunan päreet valittaen särähtivät.\n\n— Ka, miltä herralta? kysyi Hermanni uteliaasti. — Tuskinpa ne herrat\nmeikäläisille terveisiä lähettelevät.\n\n— Itseltäh kubernaattorilta, joka tultih tänne mukamas tolkkuo (järkeä)\ntuomah, lisäsi Iivana lonkkuvalle penkille istuttuaan ja pyyhkiessään\notsaansa punaisella liinalla. — Kovoan korkie herra heän näytti olovan,\nrien kipitkassa (kojussa) istuo röllötti, lasiloin läpi katshoi, kui\nrahvas kirkon iessä kumarteleikse, nii jotta nokka hankeh iski.\n\n— Siinä puhut liikoja! ehätti Kaisa huomauttamaan. — Ei tällä puolen\nrajaa otsia maahan kolkutella ihmisten edessä kuten teillä.\n\n— Ja mitys ollah assa (asia) kubernaattorilla! Veruo perimäh on tulluh,\nsoldatoita sotah suorimas. Sinutki, Hermanni, viiäh eteläh. — Lähe sie\ninehmisille pakajamah, jotta paha rahvahalle tulou, jos Kostan käskylöi\nkuunteloo. Väleh (pian) Kateriinan peälikkö tulou da pitäjän Venöähen\nmoahan liittää. Mie mänen kotipuoleh uratnikalle (poliisille) viestie\nviemäh.\n\nIivana lähti heti matkaansa jatkamaan. Taisi pelätä nimismiestä. Hän\nnosti raskaan ja leveän rihkamareppunsa selkäänsä, sitoi sen viilekkeet\nnauhalla rintansa eteen samalla harteillaan hytkäytellen taakkaansa\nylemmäksi.\n\n— Jeäköä terveheksi!\n\n- Matkoa itseki terveenä!\n\n— Vie sille Venäjän Kaisalle minulta terveisiä, toivotti Kierto-Kaisa.\n\n— Kepiet ollah tervehyiset!\n\nPienen pirtin ovi parahti pahasti urkkijan työntyessä siitä kyljittäin\nulos.\n\nVaikka Iivana oli jo nelissäkymmenissä, oli hän vielä ripeä hiihtäjä.\nSen totesi Hermannikin katsellessaan pirttinsä ikkunasta, kuinka Vienan\nmies parta harallaan halkoi peltoja ja luisti niemen kaltetta järvelle.\n\nTuskin oli mökin väki istuutunut aterialle, kun ulkoa alkoi kuulua\npuheen sorinaa ja suksien hahinaa. Miehiä ryntäsi sisälle palavissaan\nja kiihtyneinä.\n\n— Missä on Iivana? Missä on Räämä-Iivana? toistui useampaan kertaan.\n\n— Emme tiiä, emme titä...\n\n— Vai et muka tiiä, vaikka olet hänet piilottanut, sanoi Heikkalan\nJaako, roteva nuorimies — vai et muka tiiä, toisti hän tarttuessaan\nHermannia rintamuksiin ja nostaessaan hänet pöydän edestä pystyyn. —\nNyt sanot, hyvän sään aikana — muuten — muuten ystävyytesi sen kelmin\nlaukkurin ja vakoojan kanssa loppuu tähän. Maaherran luvalla viemme\nsinutkin Teiliniemeen, jollet sano.\n\n— Älä, älä herran nimessä henkeä vie, pihisi Hermanni.\n\n— Tuollahan se Iivana hiihtää järvellä Rantasalmea kohti, huusi nuori\nMatti-poika, joka pelkäsi isälle käyvän huonosti kiihtyneen miesjoukon\nkynsissä.\n\nKaisa loi vihaisen silmäyksen poikaansa. Mutta kun joku nuorimies\nkatsahti ikkunasta ja nähtyään hiihtäjän järvellä syöksyi ulos, tyhjeni\npirtti yhtä nopeasti kuin se oli täyttynytkin.\n\n— Riivatun rehentelijä! Niinkuin tätä ei tunnettaisi, vanhan pororosvon\npoikaa. Kehtaakin käydä vanhan miehen rintamuksiin, päivitteli Hermanni.\n\nNiinkuin jäljiltä eksynyt koiralauma päästyään jälleen ketun nakösälle\nuteutuu uudestaan ajoon, rynnisti miesjoukko rykelmänä ja raitona\npakenevan reppurin perään. Tapani melkein takimmaisena, sillä hänen\npiti pihalla korjata hetkisen suksen mäystintä.\n\nJo Iivanakin huomasi ajomiehet ja arvasi kenen lähettämiä ne olivat.\n\n— Perkelehen kubernaattori! pääsi hänen huuliltaan, kun hän lisäsi\nvauhtia.\n\nTie kulki Teiliniemen sivu. Kylmät väreet tuntuivat selässä, kun Iivana\nnäki männyn, josta oli Hermannilta kuullut, että siinä piiskataan tai\nmestataan tuomion saaneita pahantekijöitä.\n\n— Hospodi, hospodi! Miut yhätetäh, jaksetah (laukku ryöstetään), hirteh\nvenytetäh, siunaili ja päivitteli vakooja lisäten vauhtia.\n\nHiki tippui hiuksista ja parrasta, sillä raskas reppu painoi ja hidasti\nvauhtia. Viekkaalle miehelle jyskähti mieleen kepponen, jollaista\nkäytettiin siihen aikaan susien ahdistellessa yksinäistä erämaan\nkulkijaa: niille pudotettiin eväslaukku tai takki; kun vainolaiset\ntulivat sen luo, alkoivat ne tapella keskenään sen omistamisesta. Hän\nriuhtaisi irti laukkunsa nauhat rinnan edestä ja leveä reppu, johon\nmies olisi mahtunut kyyryssä makaamaan, jyskähti tielle. Sääli oli\njättää rakasta »sumtshaa», joka oli monia vuosia ollut hänen toverinaan\nja jossa oli melkoinen rihkamavarasto, mutta lohdutuksena oli hänellä\nse tieto, että »Tiisenhuusi», mahtava armeijan päällikkö, jonka\nurkkijana hän kulki, korvaa vahingon.\n\nAjajien kesken kehittyi Kuusamojärven jäällä tulinen kilpailun kimma\nkuin hirvenhiihdossa tai karhunajossa, kiihottimena isänmaallinen\ninnostus, maaherran lupaama kymmenen taaleria ja näkymätön maineen\nseppele, sellainen vanhain miesten kehuva maininta ja — mikä nuorille\nmiehille oli vielä mieluisampi — tyttöjen kiitos ja silmien kiilto.\nJokainen olisi tahtonut ensimmäisenä iskeä kouransa vakoojan jäykkään\nniskaan ja sanoa: Kanalja, käännyppä takaisin tekemään tiliä teoistasi.\n\nMiesjoukko ei hurjassa ajovimmassa huomannut, että Kantoniemen\nTumperista laskeutui järvelle muutamia tullivartijoita, Kemin\nkomppanian miehiä. He olivat seuranneet talosta takaa-ajoa ja\nhuomattuaan laukkurin porhaltavan edellä arvelivat tavallisen\ntullirikoksen olevan kyseessä; siksi he virkansa puolesta nousivat\nsuksilleen ja liittyivät joukkoon miltei samalla hetkellä, kun Iivana\npudotti reppunsa tielle. Pari Posion miestä hiihti silloin edellä ja\nseisattui laukun luo; he kuulivat tullimiesten huudon taaempaa:\n\n— Korkean kuninkaallisen esivallan nimessä julistamme laukun\nsisältöineen valtion omaisuudeksi.\n\n— Pitäkää reppu, me otamme miehen, sillä hän on tällä hetkellä\nmaaherralle mieluisampi, puhui Tapani sivu hiihtäessään.\n\nKuultuaan maaherran olevan kirkolla lähti kaksi sotamiestä joukon\nmukaan karkulaista kiinni ottamaan, mutta kolmas lähti laukkua\nkiidättämään tullitaloon.\n\nKeventyneenä Iivana luisti kohmettunutta tietä huimaa vauhtia.\nHän vuoroin juoksi suksillaan, vuoroon lykkeli yht'aikaa pitkillä\nsauvoillaan — tämä hiihtotapa on jo ammoin tuomittu hylättäväksi.\nKorkealle keikahtelivat suksien kannat joka potkaisulla ja lujasti ne\nlasahtelivat jälleen tien kamaraan koskiessaan. Jokainen huomasi, että\nlaukkuri ei ollut tyhjään talvikausia hiihdellyt: hän sai kehitetyksi\nvauhdin, johon vain Tapani ja Sotisaaren Matti, suurikokoinen\nkemiläinen tullisotilas, pystyivät vastaamaan. Peuraniemen Manukin jäi\nkauaksi jäljelle ja keskeytti mutisten:\n\n— Ota hiiri hännästä kiinni.\n\nManun luo pysähtyi useita vanhempia miehiä ja toinen tullivartija.\n\n— Lyönpä vetoa siitä, että Sotisaari ottaa lurjuksen kiinni, huudahti\ntullimies innoissaan kohentaen repaleista virkalakkiaan kohdalleen.\n\n— Tapanin koura hänet ensin tavoittaa, väitti Mikkolan isäntä.\n\n— Lyödään vetoa kahdesta taalerista!\n\n— Ei »lohi» jäällä luista, tenäsi Manu.\n\n— Paremmin kuitenkin kuin »tahkokivi».\n\nKemiläisiä tullimiehiä sanottiin siellä »lohiksi», koska Kemijoella\nvielä näihin aikoihin saatiin niin paljon merilohia, että rengit\npestautuessaan vuodeksi taloon vaativat, ettei merilohta saanut heille\njoka päivä syöttää. Kuusamolaisia taas naapurikunnissa, varsinkin Oulun\npuolessa, sanottiin »liippalaisiksi», sillä jo siihen aikaan pitäjän\nmainiot liipat ja tahkokivet olivat tunnetut. Irvileuat kysyivät\nvälistä: »Veikö halla tänä vuonna liipat Kuusamosta?»\n\nMutta Tapani tällä kertaa näytti, mihin karaistunut ylämaalainen\npystyi: ensimmäisenä hän iski luisevat sormensa laukkurin takin\nkaulukseen, vaatien pysähtymään.\n\n— Antaudu, konna, tai isken sinut nyrkilläni tyrmään! kähisi Tapani.\n\nVastauksen asemesta vakooja riuhtaisi itsensä irti nuoren miehen\notteesta, sivalsi povitaskustaan pistoolin ja veti liipasinta, mutta\nase vain napsahti eikä lauennut; joko oli pii huono tai sankkiruuti oli\nkastunut.\n\nSilloin Tapanin nyrkki tärähti kaalimaan miehen parrakkaaseen leukaan,\ntupsahtaen siihen kuin kivi hamppukuontaloon. Mutta isku oli kuitenkin\nkyllin voimakas heikentämään lyöjän päätä kohden suunnatun pistoolin\niskun, jolla muutoin olisivat ehkä olleet tuhoisat seuraukset. Samassa\nsiihen saapui Sotisaari ja vähän ajan perästä muitakin miehiä avuksi.\nRäämä-Iivana sidottiin nuorilla ja sai palata takaisin reippaiden\nkiinniottajain taluttamana.\n\nKovin vastahakoinen oli vakoojan matka kirkonkylää kohti. Vähän väliä\nhän pyyteli Tapania päästämään hänet irti luvaten siitä hyvän palkkion.\nMutta kuullessaan vastaukseksi ivapuheita hän virkkoi:\n\n— Kuulkoa työ Ruotshin prihat, vielä työ jouvutta Kateriinan armuo\nrukuolemah. Min hyvän mie siilon sanon teän hyväksi? — En mitänä.\n\nYö oli jo puolessa, kun matkue ehti kirkolle. Siellä oli vielä\nnuoria miehiä liikkeellä. Nähtyään saattojoukon he yhtyivät siihen\nja piirittivät poliisiputkan, »korttikaarin», siksi aikaa kuin\n»vankivyöräri» pisti Räämä-Iivanan sinne sisälle ja kiersi suurella\navaimella raudoitetun oven lukkoon.\n\nMaaherra Carpelan myhäili aamulla mielissään, kun nimismiehen,\ntullimiesten ja kansanjoukon seuraamana asteli putkaa kohden, jonka\ntarkastaminen kuului myös hänen virkatehtäviinsä. Mutta paljon\ntärkeämpi oli hänelle nyt sen asukas, venäläisen päällikön lähettämä\nvakooja, jonka hän kuulustelujen jälkeen aikoi muille peloitukseksi\nsota-aikaisten lakien mukaan tuomita kuolemaan. Maaherra oli mielissään\nsiitäkin — ja etupäässä juuri siitä — että kansa näillä rajakulmilla\noli pysynyt kuninkaalle uskollisena — eihän se muuten olisi niin\ninnokkaasti ottanut osaa vakoojan kiinniottamiseen.\n\nHän päätti heti kirjoittaa Kustaa-kuninkaalle, joka nimenomaan oli\nkysynyt kansan mielialaa, että nämä miehet olivat henkeen ja vereen\nkuninkaalle uskollisia ja vihasivat Katariinan valtaa.\n\n—Minnekä Räämä-Iivana täältä viedään, kysyi rättäri nimismieheltä\nhihasta nykäisten.\n\n— Teiliniemelle! Teloittaja saa pitkästä aikaa työtä. Maaherra Carpelan\nseisahtui vankiputkan eteen tarkastellen sen kelpoisuutta. Hän mitteli\nsilmillään sen kokoa — vankikoppi oli tehty vanhasta vilja-aitasta —\nsen lahoja seiniä ja tuulten tukistelemaa tuohikattoa, josta malot\nlahouttaan olivat tippumassa.\n\n— Putkakin olisi uusittava, mutta eiväthän nyt sota-aikana valtakunnan\nvarat kaikkeen riitä, mutisi läänin päämies jatkaen ajatuksissaan\nepäilystä, miten sellainen 'kömmänä' pitää sisällään vangitut.\n\nTämä epäilys toteutui pikemmin kuin kukaan osasi aavistaakaan. Kun\n»vankivyöräri» avasi putkan oven, ei siellä näkynyt jälkeäkään\nvakoojasta.\n\n— Karannut! tohisi nimismies vapisevin huulin mykistyneelle\nesimiehelleen.\n\n— Piruko sen on vienyt lukitusta putkasta? ähisi vanginkuljettaja.\n\n— Iivana on noita, hän on muuttanut kuten muinoin vanha Väinämöinen\nitsensä käärmeeksi ja luikerrellut hiiren reiästä ulos, puhui Puutteen\nHermanni.\n\nMaaherra, kenraalimajuri ja ritari, paroni J.F. Carpelan astui putkaan\npunaisena kuin kukko. Hän puhisi mielenkuohunnasta etsiessään tärkeän\nvangin karkaamisen syytä. Ja pian hän sen keksikin: peräseinältä oli\nalimmainen hirsi sahattu kahdesta kohdasta poikki ja siten syntyneestä\nraosta oli ryssä hiipinyt ulos.\n\n— Mutta mistä oli vanki saanut sahan?\n\n— Minne hän oli paennut?\n\nNäihin kysymyksiin ei kukaan voinut vastata.\n\n— Sinä olet huonosti tutkinut vangin pannessasi hänet putkaan, ärjyi\nmaaherra vanginvartijalle, kun hänen on onnistunut viedä saha mukanaan.\n\n— Herra maaherra, rättäri oli mukana, kun tutkin hänet perinpohjin.\n\n— Onko kukaan nähnyt kenenkään yön aikana hiiviskelevän putkan\nympärillä? ärjyi maaherra vihoissaan.\n\nEi vastausta.\n\nMäkelän lautamies vain heitti Puutteen Hermanniin epäluuloisen katseen:\nhänen aivoissaan pyöri sellainenkin mahdollisuus, että Hermanni oli\nyöllä seinän raosta pistänyt puukkosahan Iivanan kouraan ja varannut\nsukset seinän viereen.\n\n\n\n\nVAARALLINEN TIE.\n\n\nVähän selvittyään vakoojan karkaamisen johdosta syntyneestä hämmingistä\nja kiukusta maaherra kutsui Tapani Lihtosen pappilaan. Viimeksimainittu\nluuli, että kysymyksessä olisi vain se kymmenen taalerin palkinto, joka\noli luvattu ja jonka hän oli ansainnut. Mutta päästyään kahdenkesken\nantoi kenraalimajuri ja vapaaherra hänelle maksuosoituksen kymmenelle\ntaalerille, jotka Tapani itse tai hänen valtuuttamansa saisivat nostaa\nOulun läänin rahastosta; palkintoa antaessaan teki maaherra hänelle\nseuraavan ehdotuksen:\n\n— Katariina-keisarinnalla näkyy olevan täällä, kuten muillakin\nrajan osilla hyviä vakoojia, jotka kuolemaa pelkäämättä urkkivat\nhänen armeijalleen tietoja. Me sensijaan emme tiedä paljon mitään\nrajantakaisista tapahtumista, emme tiedä, vaikka huomenna von\nThiesenhausen marssittaisi joukkojaan rajan yli. Ehdotan sentähden,\nettä sinä lähtisit toverisi kera Vienan-Karjalassa käymään ja ottaisit\nsiellä kaikesta selon. Kuningas ja minä kyllä tulemme palkitsemaan\nvaivanne. Mutta teidän tulisi ensimmäisestä karjalaiskylästä ostaa\nitsellenne sen puolen vaatetus, teidän olisi naamioitava itsenne\nvienalaispojiksi. Vain siten teille ovat tiet auki Karjalan puolella.\n\n— Minä suostun ehdotukseen, ja kaikki ne puuhat, jotka ovat kuninkaalle\nhyödyksi, miellyttävät minua. Luulen Kemiläisen Fredrikin ja Juhanin\nmyös yhtyvän tuumaan.\n\n— Osaatteko Vienankarjalan murretta?\n\n— Joltisestikin.\n\n— Ei sitten hätää. Tästä saatte venäläistä rahaa vaatteiden ostoa\nvarten ja käsirahoiksi.\n\nMaaherra pudisti kukkarostaan kahmalon täyden hopearuplia Tapanin\nlakkiin.\n\n— Luulen, että näillä voitte ostaa puvut. Käykää sitten päämajassa\nsaakka Vuokkiniemellä ja tuokaa tiedot suoraan minulle tai kirkkoherra\nKranckalle. Vakoojan tie on vaarallinen, onnistuminen riippuu siitä,\nkuinka osaa käyttää olosuhteita hyväkseen ja naamioida itsensä.\n\nTapanista oli vakoilumatka tarpeellinen pitäjän omankin edun kannalta.\nEnnen kesän tuloa piti saada selville, missä saakka vihollisen rintama\non, ettei tapahtuisi yllätyksiä niin kuin isonvihan aikoina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä samana iltana kolme tiedustelijaa lähti pappilanrannasta\nhiihtämään itää kohden toiseen valtakuntaan. Mutta niin salainen oli\ntehtävä, että pojat eivät siitä kenellekään kertoneet. Vanhemmilleen ja\nLehtomannisen Liisalle Tapani kuitenkin selitti lähtevänsä rajalle päin\nja palaavansa parin viikon perästä takaisin.\n\nNämä kolme sissiä seurailivat kirkolta alkaen samaa tietä, jota\nRäämä-Iivana oli aikonut Vienan Karjalaan paeta: ensin Kuusamonjärveä,\nMuojärveä ja Joukamoa pitkin ja sitten niiden lasku-uomaa, koskista\nPistojokea seuraten. Tie kohosi usein järvellä taloihin oikoen niemien\nja kannasten yli, mutta miehillämme ei ollut halua mennä autioihin\ntaloihin sisälle. Vasta viiden penikulman päässä he pysähtyivät kuuden\ntunnin vihaisen hiihdon jälkeen syömään ja levähtämään. Siinä, Joukamon\nitäpäässä, oli tämän tien varren vahvin talo, Multilainen, jonka sivu\nmatkustajat eivät menneet ovea avaamatta.\n\nMutta minkä näköinen olikaan nyt tämä varakas talo? Pihalla oli\nluokonaan heiniä; navetan, tallin ja kuistin ovet olivat sepposen\nselällään, samoin aitan, ja keltainen jyväviiru johti sen kynnykseltä\nkodan eteen, missä viljasäkki oli nähtävästi lastattu rekeen. Muutamia\nvanhoja vaatekappaleita oli myös jäänyt pihalle.\n\nOliko kaikki tuo sekamelska johtunut kiireestä vai olivatko asukkaat\nlähtiessään naamioineet kotinsa sellaiseksi, kuin se olisi juuri\nputipuhtaaksi ryöstetty.\n\nPirtin ovi oli raollaan. Kun sissit astuivat sisälle, hyppäsi ruskea,\npörrökarvainen ja miltei luurangoksi laihtunut koira ensin pöydälle ja\nuhkasi sitten syöksyä ikkunasta ulos, mutta Juhani sai sen estetyksi.\nÄristen se sitten ryntäsi ovesta työntäen sen auki kuonollaan.\n\n— Tuo on rajantakaisten koiria, koska on noin laiha, tuumi Tapani.\n\nKoira oli vetänyt uunista leipiä, jotka kiireessä olivat jääneet sinne\npaistumaan ja palamaan. Lattialla oli huiskin haiskin kaikenlaista\nkamaa, penkkien alla oli itämään asetettuja perunoita.\n\n— Tässä näkyy olevan talo isäntää vailla. Jos jäisimme tänne ryssää\nodottelemaan! tuumi Fredrik tavaroita tarkastellen.\n\n— Sen verran voimme omavaltaisuutta talossa tehdä, että lämmitämme\nuunin ja paistamme perunoita illalliseksi, ehkäpä vähän evääksikin. Ei\nsiellä ryssäin puolella taida olla erähäiset murkinat.\n\n— Ryssäthän elävät vielä nauriskautta, huomautti Juhani.\n\n— Mieleeni johtuu eräs tuuma, tarttui Tapani puheeseen penkille\nistuttuaan. — Me viemme venäläisten päällikölle kaksi laukullista\nperunoita lahjaksi. Varmasti hän on siitä mielissään, kun on koko\ntalven saanut syödä naurishautua. Me nuoret »Karjalan prihat» pääsemme\nheti tällä kepposella hänen suosioonsa.\n\nVaikka Pommerin sodasta palaavat sotamiehet olivat tuoneet perunan\nEtelä-Suomeen n. v. 1762 ja vaikka niiden viljelys saman vuosisadan\nlopussa oli jo melko yleinen, oltiin Koiliis-Pohjanmaalla vielä kahden\nvaiheilla: viljelläkö edelleen kaskinaurista, joka antoi hyvän sadon,\nkunhan vain sylki siemenet halmeen tuhkaan ja polki maan tiiviiksi, vai\nperunaa, jota Vienan Karjalassa oli saatu tuskin maistaakaan. Sentähden\nTapanin tuuma ei kuulostanut hullummalta.\n\n— Meneväthän perunat itsellämmekin eväiden lisänä, paleltuvat ne\npilalle täälläkin kylmässä pirtissä, ennenkuin väki uskaltaa palata\nkotiinsa, lisäsi Fredrik.\n\nYhteisillä retkillä kulkiessaan Juhani mielellään puuhaili ruoan\nlaitossa ja yösijain valmistuksessa. Häntä eivät näihin töihin\nvetäneet luontaiset, naisellisuuteen vivahtavat taipumukset, vaan\npelkkä tottumus. Iisakki oli näet Seppälän vaarin kanssa pienestä\npojan pallerosta syksyin keväin ollut kalastamassa erämaan järvillä\nja hänet oli ukko käskenyt aina kaloja keittämään tai paistamaan tahi\nkalapirttiä lämmittämään.\n\nKun Juhani näki, että heidän täytyi yöpyä tässä autiotalossa, tahtoi\nhän tehdä viimeisen Suomessa vietettävän yön mahdollisimman mukavaksi.\n\nOrsilla, jotka yhdistivät uunin yläosan vastakkaiseen seinään, oli\npäreitä kuivamassa — se ei ollut talo eikä mikään siihen aikaan,\njolleivät orret olleet täynnä päreitä; niitä tarvittiin sytykkeiksi\nuuneihin, valaistusneuvoiksi pirttiin ja navettaan: niistä tehtiin\nmyös tuohus, jota käytettiin lyhtynä ulkona kuljettaessa. Juhani\nnakkeli uunin perästä tervassäröksiä takkaan, rouhi muutamia päreitä\nkappaleiksi, iski tuluksilla tulen taulaan ja kun hän sitä hetkisen oli\npuhallellut päreiden väliin puristettuja hiiliä vastaan, leimahti siitä\nliekki, joka pian sai tervakset palaa roihuamaan. — Tulitikkuja ei\nvielä silloin ollut; niiden keksijä, saksalainen seulantekijä Kammerer,\nsyntyi kuutta vuotta myöhemmin.\n\nPian porisi liedellä kolmijalkaisen rautaisen jalan päällä perunapata\nja siinä päällimmäisenä »pottujen» kanssa yhtä rinnan punalihainen\nlohi, jonka Juhani oli kala-aitasta löytänyt. Ja kun talon emäntä oli\nlähdön humussa unohtanut maitokamariin pari viilikehloa, saivat sissit\nsinä iltana syödä runsaan aterian.\n\nMutta totisina sissit sittenkin söivät illallista.\n\n— Oli sekin mies, kun porolaumaa luuli ryssiksi, alkoi Tapani.\n\n— Ja sai aikaan tällaisei sekamelskan, urahti Fredrik lohen ruotoa\nsuustaan selvitellen.\n\n— Kasakkain nimeen liittyy täällä liian suuri kammo. Meidän\ntehtävänämme on sen poistaminen, intoili Tapani iskien puukollaan\nperunaa, kuin se olisi ollut vihollinen.\n\n— Saisivat tulla kotiinsa, ihmiset. Kyllä me tuomme sanan, jos vaara\nuhkaa, arveli Juhani imiessään lohen päätä.\n\nIllallisen jälkeen kukin heistä nouti ladosta sylillisen heiniä,\nlevitti ne lattialle ja venyttäytyi levolle takan hehkuvan hiilloksen\nlämmittäessä koleahkoa ilmaa.\n\nYö ei kuitenkaan kulunut täysin rauhallisesti. Tapani, jonka harteilla\nlepäsi vastuu retken onnistumisesta, nukkui iltayöstä »koiranunta» eli\nkuten Kalevalassa sanotaan: »mies makasi, vaate valvoi». Taisi olla\njo puoliyön hetket kulumassa ja huhtikuun yö niin hämärtynyt, ettei\nolisi nähnyt enää ampua, kun uunin ja seinän välisestä solasta alkoi\nkuulua hiljaista liikettä. Tapani kavahti istumaan ja kuunteli. Aluksi\nei kuulunut muuta kuin Fredrikin ja Juhanin kuorsaukset, mutta hetken\nperästä kuului sieltä taas kuin hiljaisia askeleita. Silloin Tapani\nherätti toverinsa olkapäästä pudistaen.\n\n— Mitä nyt? — Onko vihollinen talossa? mutisi Fredrik.\n\nTapani hätisteli käsillään. Kohta kuulivat toisetkin askelten ääntä.\n\nTapani tempasi pyssynsä, vetäisi piihanan vireeseen ja meni aseineen\nuunin solalle. Suuri oli kuitenkin hänen pettymyksensä, kun hän solassa\nnäki vain kaksi liekehtivää kissan silmää ja hänelle selvisi, että\ntalon väki oli unohtanut kissansakin autioon taloon.\n\nFredrikiä ja Juhania nauratti Tapanin poikamainen käytös ja pyssyyn\nturvautuminen, vaikka vihollisesta ei ollut selvyyttä.\n\nTästä turtuneena Tapani painautui huolettomana heiniin ja nukkui\nsikeästi — nukkui uhallakin, vaikka siltapalkit olisivat siirtyneet\npaikoiltaan, eikä kellään näistä kolmesta ollut aavistusta todellisesta\nvaarasta, joka uhkasi heitä aamupuoleen.\n\nAurinko oli jo noussut koillisen taivaanrannan yläpuolelle heitellen\nensimmäisiä uneliaita säteitään Multilaisen pirtin peräikkunasta\nuunin sivuun, kun Tapani unen läpi oli kuulevinaan oven narahduksen\nja näkevinään oven raossa Räämä-Iivanan parrakkaat kasvot. Mutta kun\novi sulkeutui samassa äänettömästi, jäi Tapanille epäselväksi oliko\nse unikuva vai todellinen ihminen. Ja vaikka hän heti havahtui täysin\nhereille, ei hän siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota muistaen\nyöllisen kissajutun.\n\nMutta matkaan suoriutuessaan sissit kyllä totesivat, että kutsumattomia\nvieraita oli käynyt talossa. Kaikkien sukset ja sompasauvat olivat\nkadonneet pihalta. Vasta pitkän etsimisen jälkeen he löysivät suksen\nsieltä, toisen täältä mäen alta ja sompasauvat talon kaivosta.\n\n— Tämä kaikki on Iivanan työtä. Hän on meidät yöllä sivuuttanut ja\nvaroittaa koko Vienan Karjalaa. Hankkeemme on sentähden menemässä\nhukkaan, ellemme saa sitä konnaa uudestaan kiinni, selitti Tapani\nsuuttuneena.\n\n— Et yöllä uskonut silmiäsi, vaikka hänet näit, huomautti Juhani.\n\nUusi tilanne sai sissit harkitsemaan, minkä kylien kautta oli paras\npyrkiä Vuokinkylää kohti.\n\nKovin siinä sissit suksia laitellessaan siunailivat ja sadattelivat\nviekasta vakoojaa, joka putkasta päästyään metsiä myöten oli\nhikihatussa hiihtänyt; kuitenkin hän lienee päiväsydämellä levähtänyt,\nkoska vasta seuraavana yönä tänne rajan lähelle ehti. Räämä-Iivana\naikoi nähtävästi nukkua talossa, mutta nähtyään kiinniottajansa\ntovereineen majailevan talossa, painoi oven hiljaa kiinni.\n\n— Hyvä oli, ettei katkonut suksia, iloitteli Juhani. — Silloin meillä\nolisi kilin ajatukset.\n\n— Ei huomannut kiireessä, hänen piti ehtiä ennen meitä kylään, mainitsi\nTapani.\n\n— Hän olisi voinut vaikka polttaa meidät pirttiin — ja minä ihmettelen,\nettei hän sitä tehnyt. Ehkä hän ei sitä tehnyt talonväen tähden tai\nitsensä tähden, kun hän sydänmaan yli kuljettuaan kaipaa suojaa,\nselitti Tapani.\n\n— Räämä-Iivanalla ei ole aseita. Jos olisi ollut, hän ehkä olisi\nlähettänyt jonkun meistä toiseen maailmaan, väitti Juhani. — Tyhmästi\nteimme, kun emme asettaneet vahtia.\n\n— Lähdetään, sano Lihtonen kun seitsemäs leipä aloitettiin.\n\n— Fredrik muistaa väärin: Laakkosestahan siinä sananparressa puhutaan,\noikaisi Tapani.\n\nTuskin lieto Lemminkäinen hiihti kovemmin hiidenhirveä hiihtäessään,\nkuin sissit koettaessaan tavata Iivanaa, ennenkuin hän kylään ehtisi.\nHeidän mieltään painoi epätietoisuus kodin ja kotiseudun kohtalosta,\nmaaherran luottamus ja tietoisuus siitä, että he samalla kulkivat\nvaltakunnan ja kuninkaan asioilla.\n\nAamu oli ihana ja ennusti päivällä lämmintä. Pulmusparvia lenteli\ntiellä kerraten yksitoikkoista »dryy—dryy»-säveltään, punaotsaiset,\niloiset urpiaiset pyrähtelivät koivuissa, ja teeret järven lahdella\nsoidintaan lopettelivat; niiden »uuuu»- ja »kauhaa—kauhaa»-kukerrus\nkuului harvaan ja väsyneesti.\n\nKevään tuloa julisti myöskin kurkiparvi, joka heidän ylitsensä\nlumirekenä lasketteli Lapin rannattomia aavoja kohden. Ihmisiä\nnähdessään johtajakurki kajautti huiman »kru'uu»-huudon, johon toiset\nvastasivat.\n\nMaisemien yllä värähteli hienon hieno autereen sinertävä sumu, niin\nharva, ettei se estänyt seudun majesteettien Nuorusen ja Iivaaran\nhahmoja näkymästä. Komeana komotti myöskin Ponselin vaara heidän\nedessään.\n\nVarsinkin Nuorunen nostatti Tapanin mielikuvituksen liikkeelle.\nHiihtäessään hän johtui ajattelemaan tavallisten aikojen rauhallista\nelämää, muistellen, että sinne jäi koti vihollisen hyökkäyksille\nalttiiksi, sinne vanha isä karjoineen — nähneekö häntä enää elävin\nsilmin — sinne soidinahot, joilla nyt yökaudet kuului nokkain kalkutus,\nhionta ja siipien läiske, sinne myöskin sulat salmet, joissa hanhet\ntatattavat, meriteeret viheltelevät ja haapanat »fiuutaan» huutavat;\nja kuka kylvää pellot, polttaa kaskimaan, kalastaa nuotalla talven\nvaroiksi, kun ainoa mies on täällä — henkeänsä kaupalla. Mitä ajattelee\nLehtomannisen Liisakin, kun tuli niin nopea lähtö, ettei joutanut\nkunnolleen hyvästelemään eikä kunnolleen kihloja antamaan. Vesisilmin\nhän otti lahjani, villahuivin, kun hänelle ilmoitin, että juhannuksen\naikana viimeistään tapaamme. Taisi ajatella, että seikkailija on tuo\nTapani, kun raski jättää rakkaimpansa ja lähteä vapaaehtoisesti vaaran\nteille.\n\nNämä mietteet tulvahtivat Tapanin mieleen sellaisella voimalla, että\nne kokonaan syrjäyttivät sotaiset ajatukset, kuten nekin, että sinä\npäivänä oli hiihdettävä kovasti.\n\n— Jos tällaista etanan vauhtia hiihdämme, niin kettu livistää meiltä\nluolaansa, huomautti Juhani.\n\nTapani havahtui hentomielisistä mietteistään, jotka eivät ollenkaan\nsopineet tilanteeseen. Juhanille vastaukseksi hän työnsi alamäessä\nsuksensa sellaiseen vauhtiin, että hiukset korvallisilla vinkuivat; hän\ntahtoi siten ikäänkuin jätättää hentomielisyyden ja terästää itsensä\ntaas päivän tehtäviin.\n\n— Morsiantaan taitaa Tapani ajatella, kun vauhti äsken yht'äkkiä\nkatkesi. Vakoojalla ei saisi olla morsianta, jutteli Kemiläisen Fredrik.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän matkaa rajasta Pistojoen erään käänteen kohdalla on Kiimasvaaran\nkylä korkealla mäenrinteellä. Siihen aikaan tämä kylä oli Suomen\npuolella huonossa naineessa. Ainakin poromiehet väittivät, että\nkylän asukkaat elivät suureksi osaksi poronvarkaudella, aivan kuin\nSaharan tibbut karavaanien ryöstöllä. Milloin suomalaisten poroja\npääsi syksyllä tai talvella karkaamaan rajan taa, seurasi melkein\nsäännöllisesti suksilatu niiden jälkiä. Ja milloin ajajat eivät\nlassoillaan eli suopungeillaan olleet saaneet eläimiä kiinni, oli ne\nammuttu ja lihat vedätetty kylään. Vain aniharvoin rauhankaan aikana\nsaivat suomalaiset sieltä omaansa takaisin. Tekoaan puolustelivat\nkiimasvaaralaiset sillä, että kyseessä muka oli metsäpeuralauma,\nsiis luvallinen metsän riista. Tästäkin syystä vallitsi rajakylien\nasukkaiden välillä epäsopu, eikä ollut kovinkaan harvinaista, että\nse kehittyi käsikähmäksi ja kostoksi, jos miehet erämaassa yhteen\nsattuivat.\n\nKiimasvaaran kylärykelmä välkähti näkösälle muutamassa tien käänteessä,\nsinne oli enää matkaa tuskin neljännes.\n\n— Tähän täytynee jättää ajo, muuten menemme suoraan tyrmään. Iivana\non jo kylään tulossa, koska hurtat kuuluvat haukkuvan, esitti Tapani\nsurvaisten sauvansa etuviistoon punkiksi, etteivät sukset luistaisi\nmyötämäessä.\n\n— Toisten kyläin kautta on nyt kuljettava, myönnytteli Fredrikkin.\n\n— Poiketaan siis etelään Pistonkylään, esitteli Juhani. Sissit\nkääntyivät takaisin ja etsivät sopivaa paikkaa päästäkseen tieltä.\n\nHeille oli näet tärkeätä päästä tieltä syrjään jälkeä jättämättä. Tästä\nsyystä he poikkesivat polulta erästä sulaa ja jyrkkää vaaran rinnettä\npitkin. Vasta etäämpänä he nousivat jälleen suksilleen ja hiihtivät\njoen laajennuksen yli toiselle rannalle.\n\nOli jo puolenpäivän aika. Aurinko paistoi niin kuumasti, että\nyöllinen kantohanki oli pehmennyt soseeksi, johon sukset upposivat\nnilkkoja myöten ja takkala lumi tarttui suksiin. Matkanteko oli siis\nlopussa siltä päivältä. Oli siis parasta etsiä sopiva levähdys- ja\nsyöntipaikka. Sellaisen Tapani luuli löytäneensä erään jokeen laskevan\nsivupuron kuusikkoisesta kurusta. Sitä pitkin kulki vähän matkaa\nvaltakunnan raja.\n\nSissit polkivat lumen kovaksi muutamalta aukealta puron niemekkeeltä,\ntekivät tulen kelohongista ja asettuivat havujen päälle levähtämään.\n\n— Minulla on nälkä, että näköä haittaa, mainitsi Fredrik.\n\n-— Ihmekös tuo kuusituntisen hiihdon jälkeen, lisäsi Juhani\neväslaukkuunsa katsahtaen.\n\n— Väsyneen miehen pitää ensin vähän levähtää, ennenkuin alkaa\nruokailupuuhiin, niin kuuluvat lääkärit neuvovan, selitti Tapani.\n\n— Mutta nyt syömme kahdessa valtakunnassa yhtaikaa, viisasteli Fredrik.\n\n— Miten se käy laatuun? kysyi Juhani.\n\n— Asetu istumaan keskelle rajalinjaa tuohon nuotion ääreen niin,\nettä toinen suupielesi on Venäjällä, toinen Ruotsissa, silloin voit\nkielelläsi palaa pyöritellä molemmissa valtakunnissa. Raja on näet vain\nviiva, eikä suinkaan leveä kuja, selitti Fredrik.\n\n— Tässä on siis se rajaviiva, jota molemmat mahtavat hallitsijat\ntahtoisivat siirtää: Ruotsin Kustaa tuonne Vienanmerelle saakka,\nVenäjän Katariina Tornionjoelle, puuttui puheeseen Tapani. — Katsokaa\nveljet! Eikö mailmaa ole aivan samanlainen sen molemmilla puolilla:\nkoskematon, jylhä ja totinen kuin viilipytty; tuntuu kuin siinä ei\nmilloinkaan olisi ollut vihan kaunaa eikä taistelua. Eläimet eivät\ntunne tätä ihmisten tekemää rajaa, erämaa on heille vapaa ja rajaton.\nLinnut lentävät sen yli puoleen ja toiseen, oravat puittavat yhdellä\nhyppäyksellä valtakunnasta toiseen. Ja muistatteko, miten menettelivät\nkiveliön suuret eläimet, kun kallioluomalaiset tekivät aitaa rajalle:\nkarhut repivät ja katkoivat aidaksia vihoissaan, hirvet loikkivat\nyli ja metsäpeuratkin särkivät ja kaatelivat sitä, kun eivät voineet\nhyväksyä rajoituksia, joita ihminen heidän eteensä asettelee. Erämaan\npitäisi olla vapaa kaikille, mutta ihminen kateuksissaan tekee siihen\nrajoja. — Ei muka saa mennä niiden yli. Jos menet näin sota-aikana,\nolet henkipatto. Elämäsi ei ole rinnankaan arvoinen, jos kiinni saavat.\nOlet toisen valtakunnan vakooja, suuri pahantekijä, jonka päästä\nmaksetaan palkinto.\n\n— Me olemme kohta sellaisia henkipattoja, totesi Juhani.\n\n— Kustaa III on oikeassa, kun haluaa tämän rajan nakata\nmuutaman kymmenen penikulmaa kauemmaksi, ettei se tässä\nmeidän nokkapaisteellamme kummittele. Minä olen kuullut, että\nvienankarjalaiset ovat samaa Suomen kansaa, vaikka asuminen toisen\nvaltakunnan alamaisina on heitä muuttanut. Venäläisiksi Katariina\ntahtoisi muuttaa kaikki meidät suomalaisetkin, selitti Fredrik.\n\n— Siitäpä ei tule kerrassaan mitään! intoili Tapani. — Me emme pue\npäällemme ryssän punaista paitaa emmekä vedä sen helmaa housujen päälle\nemmekä pane jalkaamme tökötillä voideltuja pahkiloita.\n\n— Mutta maaherrahan antoi meille rahat niiden ostamiseen, irvisteli\nJuhani.\n\n— Se on eri asia, kun olemme tiedustelijoita.\n\n— »Renkiportti» tahtoisi meistä tehdä ryssiä, huomautti Tapani. —\nOikeita kuontalonaamaisia karvaturreja.\n\n— Mikä lienee ollut sekin suomalainen, suurikokoinen ja romuluinen\nmies, joka viime syksynä meillä kävi ja varoitti rajakyläläisiä\nliittymästä kuninkaan joukkoihin. Suomesta muka tehdään itsenäinen\nvaltakunta, niin muka olivat sotapäälliköt päättäneet — myöskin\nmaaherra puhui jostakin Anjalan liitosta, mutta hän siitä varoitti,\nsanoi sen olevan kapinaa, sanoi sen johtavan nämäkin seudut suuriin\nkärsimyksiin, jos me täällä rupeaisimme »Renkiportin» ja Venäjän Kaisan\nneuvojen mukaan elämään, innostui Juhani.\n\n— Ja Venäjän Katariina ottaisi muka itsenäisen Suomen valtakunnan\nsuojeluksensa alle, lisäsi Fredrik.\n\n— Susi lampaan vartijaksi, he, he... Silloinhan Räämä-Iivanakin\ntahtoisi meidän parastamme.\n\nTätä sanoessaan Tapani paiskasi tervashalon nuotioon, niin että säkenet\nsähisivät joka suunnalle.\n\n— Ei käy kontuun, ei käy! En ole idästä nähnyt tulevan mitään hyvää.\nPitää olla uskollinen sille, jolle uskollisuutta on vannonut.\n\nMiehillä oli jano. Vettä olisi ollut purossa ja joessa, mutta se\nvirtasi vielä jään alla ja olisi ollut suuri työ hakata kirveellä\navanto jäähän. Siihen vaivaan ei rupea talvinen kiveliönkävijä; hän\nsulattaa vettä lumesta.\n\nJuhani leikkasi leppäisen kepin, polkasi hangesta kimpaleen lunta,\npisti kepin pään sen läpi ja nosti lumen nuotion sivuun sulamaan. Kun\nvettä alkoi juosta lumilohkareesta, pistivät sissit vuoron perään\nvoirasian kannen alle, joivat ja alkoivat sitten valmistaa ateriaansa.\n\nEikä siinä paljon valmistelemista ollut, kiveliön kävijäin aamiaisessa.\nJuhani nakkeli laukustaan Multilaisesta ottamiaan perunoita\nnuotion tuhkaan paistumaan. Jokaisella heillä oli repussa kappale\nlehmänpaistia. Kirkolla oli Kosken Taavetin täytynyt lopettaa lehmä,\nkun siltä kuljetettaessa oli jalka katkennut. Hän oli antanut sisseille\npaistin eväiksi sanoen: — Teillä on vaikea urakka, te tarvitsette myös\nvahvan ruoan. Tässä on teille aluksi lihaa, erämaa antaa lisää. — Pojat\nleikkasivat paistiin veitsellään viiltoja, vuolivat rasiastaan voita\nrakoihin ja asettivat palat paistumaan vartaisiin nuotion loisteeseen.\nTaitavia he olivat kaikki näissä yksinkertaisissa kokkipuuhissa,\nvanhojen erämiesten ja nälän opettamia kun olivat.\n\n— Saisi kerran kuningaskin tulla maistamaan erämiehen maukasta ateriaa.\nTuskinpa hänen ruokiinsa ryydit ja kokkitaito saa tämän parempaa makua,\ntuumi Juhani.\n\nIltapäivä kului senjälkeen levätessä ja tarinoitaessa. Ei ollut\naikomistakaan matkalle ennen yökylmää. Sissit valmistelivat sentähden\nmetsänkävijäin kaikkien sääntöjen mukaan hyvän rakotulen: hakkasivat\nkaksi vahvaa, parin metrin pituista pölkkyä kelohongan tyvestä,\nkantoivat ne tulille ja asettivat päällekkäin; Tapani iski ylimmäisen\npölkyn keskikohdalle koukkukiilan, johon hän taivutti syrjästä\nkoivukangen pään, että se estäisi pölkkyä putoamasta. Kun Juhani\nlisäksi asetti pölkkyjen päiden väliin koivuiset kalikat estämään\nhonkia pääsemästä liian lähelle toisiaan ja Fredrik asetti tervassälöjä\npuiden rakoon sytöiksi, oli lämmönlähde tiedossa yöksi. Tasaisesti\nse illalla alkoikin palaa, kun Tapani tuluksillaan iski tulen\ntervassälöihin, paloi ja heitteli lämpimiä säteitään kauas sivulle eikä\nylöspäin niinkuin oikullinen ja lyhyen ajan palava roviotuli.\n\nIllallisen jälkeen miehet uupuivat havuvuoteilleen »laiskanpojan\nnuotion» liekkien loisteeseen. Jalat tuleen, pää poispäin käännettynä\nhe jo nukkuivat, kun auringonkehrä punaisena ja lämmintä ennustavana\npainui pohjoisten vaarojen taa, kun iltatuuli väsyneenä uupui\naarnikuusten naavaisiin latvuksiin ja kevätyön ouneksiva hämärä levitti\nsiipensä näiden neitseellisten salojen yli, joissa vain luojan henki\nliikkui mittaamattomien hankien yllä.\n\nErämaa ei kuitenkaan enää uinunut talvisessa tainnoksessaan. Elämä\njo hiljaa sen sydämessä ja suonissa sykähteli ja kevään henki sen\nsolukoissa kierteli. Kosken kohina kantautui laakson kurua pitkin\nnuotiotulille saakka, puron vesi sen vieressä purskahteli hangen\nalla, ja lähestyvät hääilot eivät suoneet metsän väelle yön rauhaa:\nkärppä tirskahteli komostaan ja kurkisti outoa valoa, pöllö puputteli\nkelohongassa palokärjen tekemän reiän alla, ja metsot läheisellä\nkunnaalla siipiään suhauttelivat, nokkaansa kalistelivat ja silmät\nummessa hioivat.\n\nPuoliyön jälkeen häähumu valtasi täydellisesti metsojen kasvavan\nparven. Niitä kahisi, kalkutteli ja hioi joka puolella — sissien\nnuotio oli sattunut melkein keskelle soidinta. Juhani heräsi siihen\nmeluun ensiksi, istui tukka pörrössä ja tuijotti ympärilleen, ja kun\nhän huomasi tilanteen, hänen metsästäjäverensä vavahtelivat. Kaiken\nvarovaisuuden unohtaen hän veti saappaat jalkaansa, otti pyssyn ja\nlähti vaanimaan lähintä korven kukkoa.\n\nSilloin kun metso »hioo», se ei kuule eikä näe mitään; silloin\nmetsästäjä voi hypätä kolme pitkää askelta eteenpäin. Mutta nalkutuksen\najan hänen pitää seisoa yhdessä kohden kuin muistopatsas. Näin teki\nJuhanikin tottuneena soidinmiehenä. Eikä aikaakaan, niin pamahti\nlaukaus, jonka synnyttämään kaikuun yhtyi jyminä, siipien suhina ja\nvinkuna, kun sadat linnut nousivat ilmaan hajaantuen joka taholle —\nvain yksi koreasilmäinen metso makasi hangella tarkasti ammutun luodin\nlävistämänä.\n\nFredrik ja Tapani seisoivat kuin tikut ja unisin silmin katsoivat,\nkun Juhani kantaa roikotti jalasta oivaa saalista, joka oli hyvä lisä\nsissien eväsvarastoon.\n\nMutta Tapani oli kärtyinen.\n\n— Vanha tapa vaatii, ettei saa ampua yöllä talon eikä nukkuvan\nnuotioväen lähellä. — Eikä ampuminen ole näissä oloissa muutenkaan\nviisasta. Kiimasjärveläisiä kyttiä luulen tänäkin yönä samoilevan\nnäillä saloilla; nehän keräävät joka kevät kuormallisittain uunissa\nkuivattuja metson rintoja.\n\n— Ei tee mitään. Ruokaa tarvitaan ja sitä pitää selkosessa ottaa\nsilloin kun annetaan, muuten saa kulkija suolivyötään kiristää\nkiristämistään, niin että viimein ei ole kuin pieni silmukka\nselkärangan ympärillä.\n\n— Mutta vaarallisempaa on, jos ryssät meille silmukan kaulan ympärille\nkiristävät.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen sissit nukkuivat uudestaan keliä ja aamua\nodotellessaan.\n\n\n\n\nYLLÄTYS.\n\n\nMetsäpeuroilla oli vielä näihin aikoihin tapana tehdä pitkiä\nmuuttomatkoja rajakiveliöissä etelään ja pohjoiseen. Keväällä ne\nlähtivät suurina laumoina Kuollan tuntureilta vaeltamaan etelään susia\npakoon tai etsimään suojaa suurista metsistä, kulkien aina Laatokan\nKarjalaan saakka. Mutta syyspuoleen ne taas palailivat sieltä takaisin\nautioille tuntureilleen.\n\nErämaan kylien asukkaat, rajan molemmin puolin, verottivat näitä\nmuuttolaumoja armottomasti. Vaikka peuroilla on tavattoman herkkä\nhajuaisti, hyvät silmät, tarkka kuulo ja nopeat jalat, eivät ne voineet\nvälttyä tuholta, kun niiden kulku oli kuin yhtämittaista kujanjuoksua\nkahden valtakunnan vainolaisten välissä. Vaarallisin niille oli\nkevät, jolloin ne vahvan lumen aikana joutuivat kulkemaan rävässä eli\njääkuoren peittämällä hangella, joka juuri ja juuri kantaa suksimiehen,\nmutta johon peura uppoaa vatsaa myöten. Silloin peuramiehet voivat\nväsyttää koko lauman ja ottaa saaliikseen joka sorkan.\n\nToinen peuroille vaarallinen aika oli syksyllä lehtisadon jälkeen.\nSilloin laumat kerääntyivät aukeille tuntureille tai kankaille,\nja hirvaiden rykimisaika alkoi. Turpa maassa ja sarvet tanassa ne\njuoksivat lauman ympäri kumeasti röhkyttäen ja etsien tukevasarvisia\nhirvaita. Jos ne löysivät kilpailijan, iskivät ne sarvet sarvien\nlomiin, ja jännittävä kamppailu alkoi. Heikompi hirvas sai väistyä\nvahvemman tieltä ja koko laumasta. Sellainen on erämaan laki ja elämän\nlaki. Toinen voittaa ja korjaa voiton hedelmät, toinen häviää ja saa\nmennä voimiaan vartuttamaan. Mutta hyvinkin usein metsästäjä näistä\ntaisteluista hyötyi; hän hiipi lauman lähelle kesyn talutusporon\nsuojassa, ja kun taistelu kehittyi kuumimmilleen, hän ampui pitkällä\npeurapyssyllään parhaan tai kaksi joukosta. Sattuipa niinkin, että\nkaksi peurahirvasta tarttui sarvistaan yhteen ja siten molemmat\njoutuivat helposti ihmisen tai petojen saaliiksi taikka molemmat\nnääntyivät nälkään.\n\nPeuralaumoihin sekaantui välistä kesyjä poroja. Näistä merkkikorvista\nkehittyi vuosien kuluessa aivan villipeuran kaltaisia, arkoja eläimiä.\nNiitä peuranpyytäjät eivät aina voineet eivätkä halunneetkaan erottaa\nmetsäpeuroista, vaan kaatoivat ikäänkuin ihminen ei milloinkaan olisi\nlyönyt niihin omistusleimaansa leikkaamalla niiden korviin vitoja,\nlohkoja, hankoja, halkeamia, pykäliä ja pistoksia, tai katkaisemalla\nkorvan keskeltä tai juuresta poikki. Venäjällä oli sellainen\nlaki käytännössä, että jos ammutuista peuroista oli puoletkaan\neheäkorvaisia, sai kaadetut merkkiporotkin pitää. Tämän säädöksen\nvarjolla porovarkautta siellä suuressa mitassa harjoitettiin. Varsinkin\nKiimasvaaran miehet olivat kerkeät selittämään, milloin heidän\nhallussaan oli suomalaisten merkeillä varustettu talja, että poro oli\npeuralaumasta saatu.\n\nKiimasvaaran kylässä istuttiin sinä keväänä lihapatain ääressä. Peuran\npaisteja ja selkäkuuta keitettiin joka talossa ja syötäessä lihapaloja\nrasvaan kastettiin. Päät, sorkat ja laihemmat luulihat heitettiin\nkoirille, joilla myös oli silloin kylläiset päivät. Jokaisen talon\nkatolla könötti kymmenittäin jäätyneitä, nyljettyjä poron ruhoja selät\nylöspäin, jokaisen rakennuksen seinillä oli perittyjä peuran ja poron\ntaljoja odottamassa seuraavan vuoden markkinoita ja jokaisessa talossa\nmuokattiin poron koipia ja kallonahkoja jalkineiksi.\n\nPaaston aikana oli kyllä lihansyönti heidän uskontonsa mukaan kokonaan\nkielletty. Mutta kun kylänvanhin oli selittänyt, että sellaisen synnin\nvoi helposti sovittaa myöhemmin ja että peuralauma oli kuin taivaasta\nlähetetty lahja köyhille kyläläisille, niin pidettiin sinä keväänä\npääsiäinen paria viikkoa aikaisemmin kuin tavallisesti. Silloin syötiin\nkovasti »jumalan viljaa» ja kertoiltiin naapurikylienkin uteliaille\nasukkaille, miten kaikki oli tapahtunut. Lapsetkin olisivat osanneet\nulkomuististaan kertoa peurain teurastuksesta seuraavaan tapaan:\n\n— Mikitan Simana oli vedättämässä poroilla heiniä Pistojoen rannalta.\nKotiin päin kulkiessaan hän oli Sohjanan suolla nähnyt sellaisen\npeuralauman, että koko noro oli kiehunut mustanaan selkiä ja kylkiä,\npäitä ja sääriä. Ainakin kolmesataa päätä siinä oli arviolta ollut.\nSimana oli heti jättänyt heinäkelkat tielle ja ajanut suksillaan kylään\nsanaa viemään.\n\n— Rahvas koolle miun kotih! hän huusi joka talon pihalla. — Tärkiet\nassat, tärkiet assat kutsuvat urohia kokoh.\n\nPian olivat kylän miehet Simanan pirtissä.\n\n— Mi assana? ehättivät vanhemmat ukot kysymään.\n\n— Kovoan ollat mielehiset assat:\n\n    »Jo on kulta kulkenunna\n    hopia vaeltanunna\n    miehen etsivän etehen\n    anelian askeleille.»\n\n— Moset metsähini olloh proitinu etehes heinämatalla?\n\n— Ei metsähini voan satahini petrakatras. Väleh suorikkoa valmehiksi:\npankoa petrapissoalih porohkat da pulikat, evästä sumtsah, sivakat\njalkah. Suorikkoa väleh miun peräh!\n\nTämä Simanan sanoma herätti kuin taikavoimin uneliaan kylän työhön ja\ntouhuun. Luoteja valettiin, pyssyjä puhdistettiin, suksia korjailtiin.\nEikä kestänyt kauan, ennen kuin miesjono ja sen jatkona muutamia\ntyttöjä porhalsi Simanan perässä metsään.\n\nPeuralauma oli kankaalla kaivamassa lumen alta jäkälää, kun sitä\nmiesten kaarenmuotoinen rintama altatuulen lähestyi. Johtajahirvaat\nvainusivat vaaran ja lähtivät lauman edellä nelistämään metsäistä\nvaaraa kohden, toiset seurasivat perässä yksitellen ja rykelminä. Hanki\noli niin vahvaa ja sikäli pehmeätä, että eläimet upposivat siihen joka\nhypyllä vatsaa myöten. Heti siinä vahvinkin hirvas väsyi. Keuhkoja\npoltti kuin tulessa, kun ilmaa ei saanut niihin kylliksi. Kieli\npitkällä, silmät renkaina ja raskaasti röhkien rynnisti nietoksissa\neteenpäin peurojen satainen parvi, mutta keveästi sompasauvojaan\nheilautellen seurasi sitä parrakkaiden vainolaisten pelättävä ketju.\nPyssyt paukahtelivat, keihäät suhahtelivat, ja uljas eläin toisensa\njälkeen oikaisi koipensa ilmaan tai lysähti vatsalleen lumeen. Veri\nsuihkusi punaten valkean hangen, ja tympeä teuraan haju täytti\näsken vielä raikkaan havutuoksuisen metsän. Puolen päivää riehuivat\nkiimasvaaralaiset laumassa kuin murhan enkelit, kunnes suurin osa siitä\noli kaatunut; vain harvat olivat päässeet pakoon.\n\nKolme päivää meni kylän väeltä saalista talteen korjattaessa.\n\n— Min iellä ollou tämä, mie mietin, jotta sota tulou, oli Simana\nsanonut keitettyjä peurankieliä syödessään teuraspäivänä.\n\nEikä ukon ennustuksen toteutumista tarvinnut odottaa kauan. Kolmantena\npäivänä sen jälkeen Ontrosen talon pieni poika tuli pirttiin\nhätääntyneenä kertomaan.\n\n— Katsokkoa, katsokkoa, musta soari kulkou Kieretin tiellä.\n\nPian huomasi vanhempi väki, että »musta saari» oli kasakkapartio, joka\ntulista laukkaa lasketti tietä pitkin kylään. Ja iltapäivällä tuli\nlisäksi jalkaväkeä ja kuormastoa yhteensä noin parisataa miestä.\n\nKarjalan armeijan ylipäällikkö, vapaaherra von Thiesenhausen oli sen\nlähettänyt tiedustelemaan, minkälaisia voimia oli sillä kohdalla Suomen\npuolella rajoja puolustamassa ja oliko enää sinä keväänä mahdollista\nhyökätä rajan yli.\n\nPienen kylän väki vallan kauhistui nähdessään ummikkosotilaiden\ntäyttävän joka huoneen, vieläpä saunat ja riihetkin. Päälliköt ottivat\nSimanan pirtin asunnokseen ja ajoivat talon väen saunaan siksi aikaa.\nRöyhkeästi käyttäytyivät sotilaatkin asukkaita kohtaan, jotka heidän\nmielestään eivät muka olleet venäläisten veroisia.\n\nJoukko-osaston päällikkönä oli kapteeni Karjagin, leveäkasvoinen,\nkeski-ikäinen mies, jonka rintaa koristivat monet ansiomerkit. Hän\noli kovin harmissaan tullessaan tähän pahanpäiväiseen kylärähjään\nlevähtämään, mutta nähdessään katot täynnä peuranruhoja lauhtui\nhänen tuikea muotonsa. Kuultuaan, että kylän väki oli ne saanut\nmetsästämällä, hän tiedusteli, kenellä heistä oli metsäherran antama\nlupalippu. Kun sitä ei ollut kenelläkään — lupa maksoi viisikymmentä\nkopeekkaa — hän käski takavarikoida peurain lihat valtiolle.\n\nNyt alkoivat sotamiehille herkulliset ajat. Ruho toisensa perästä\npudotettiin katolta, hakeltiin, keitettiin kenttäkeittiöissä ja syötiin.\n\nEi auttanut, vaikka Mikitan Simana, Jyrin Teppana, Ipatin Huotari ja\nmonet muut kävivät päällikölle valittelemassa, että kylän väki kuolee\nnälkään, kun sen ruokavarat syödään.\n\n— Hakekaa metsästä itsellenne, minä annan siihen luvan. Vieläpä\nvapautan tämän kylän asukkaat hankkimasta lehmän- ja poronlihaa\narmeijalle — sehän on suuri helpotus, selitti kapteeni.\n\nMutisten ja hampaitaan kiristellen ukot lähtivät päällikön luota, kun\nolivat joutuneet sellaisen ryöstön alaisiksi.\n\nMutta heillä oli vielä vähäisiä toiveita saada näillä viime lumilla\nkaadetuksi joitakin metsiin hajaantuneita yksilöitä. Metson soitimella\nkäyneet olivat kertoneet nähneensä jälkiä ylempänä Pistojoen varsilla.\n\n\n\n\nTULINEN JA SAVUINEN AAMUTERVEHDYS.\n\n\nKasakkakapteeni Wasili Konstantin Karjaginin joukot palasivat Suomen\npuolelle tekemältään ryöstöretkeltä, jonne olivat menneet toista tietä.\nKiimasvaaralla he vain levähtivät muutamia päiviä, kun kelirikkokaan ei\nkovin kiirehtinyt. Mutta lähtiessään ei kapteeni vienyt kaikkia miehiä\nmukanaan, vaan jätti parikymmentä sotilasta ja kasakkaa pitämään tällä\nsuunnalla silmällä suomalaisten toimia.\n\nKylän väki olisi iäksi tahtonut päästä näistä rauhanhäiritsijöistä ja\nloiseläjistä, jotka söivät väestön ainoat ruokavarat ja saattoivat\nheidät miltei toivottomuuteen juuri silloin, kun luonto oli heille\nantanut runsaimman saaliin. Haikein mielin he katselivat, kuinka\nkapteeni kasasi peuranlihoja kuormiinsa joka talosta. Eikä maksusta\nollut puhettakaan.\n\nSentähden kylän metsämiesten piti ahkerasti kulkea kiveliössä peuroja\netsimässä, metsojen soitimilla tai kontioiden jälkiä etsimässä.\n\nHilppälän Jyrki oli eräänä aamuna soidinmatkallaan tavannut oudot\njäljet. Ne olivat alkaneet Ruotsin tiestä (Suomeen menevästä tiestä),\nseurailleet pälvipaikkoja ja yht'äkkiä muuttuneet suksenladuksi. Jyrki\noli miettinyt tuota ihmettä, mutta ei ollut keksinyt selitystä, kun\njäljet olivat ensin näyttäneet karhun jättämiltä.\n\nJyrki seuraili jälkiä yhä uteliaampana — erämaan asukas tahtoo ottaa\nselvän kaikesta. Hiihdeltyään jonkin matkaa hän näki nuotion savua ja\nhetkistä myöhemmin nuotiolla nukkujat, kolme suomalaista.\n\n— Siinä ollah ne ruotsalaiset, joista Tuhkasen Iivana pakisi! tuumi\nJyrki itsekseen.\n\nHän pyöräytti suksensa ympäri ja lähti hiihtämään kylään minkä jaksoi.\n\n— Kolmi metsähistä ollah kierroksissa! hän huusi nukkuville sotilaille\npirtin ovelta.\n\nKuultuaan mistä oli kysymys, miehet nousivat vastahakoisesti; heidän\nmielestään ei kolmen suomalaisen tähden kannattanut yöllä lähteä\nliikkeelle. Päällikön virkaa toimittava kasakka oli kuitenkin toista\nmieltä. Kapteeni oli antanut ankaran käskyn vangita kaikki epäilyttävät\nkulkijat, niinkuin sodassa on tavallista ja lisäksi oli Tuhkasen\nIivana, joka päivällä oli kylään tullut, kertonut rajan yli olevan\ntulossa vaarallisia vakoojia, itsensä »kubernaattorin» lähettämiä,\njotka »kaikkea pahoa loativat: kaivot myrkyttävät, metsännenie\nnostavat, polttavat ja tappavat».\n\nVähempikin olisi riittänyt innostamaan helposti innostuvat Venäjän\nmiehet sissejä pyydystämään. Olihan se vaihtelua joutilaille ja\nmainetta tuottava teko, jos yritys onnistuisi.\n\nKasakat lähtivät ratsain, mutta sotamiehet, joiden joukossa oli Vienan\nKemin suksikomppanian miehiä, hiihtäen.\n\nEläimet olisivat erämaista aikoja sitten sukupuuttoon hävinneet, ellei\nniillä olisi tarkka itsesäilytysvaisto ja elleivät eri eläinryhmiin\nkuuluvat yhteistoiminkin koettaisi pelastua vaarasta. Pedot ja\nihminen tekevät luonnossa pahinta hävitystyötä. Eläimet tuntevat nämä\nvihollisensa. Varsinkin ihmisen lähestyessä päästävät useat lajit kauas\nkuuluvan varoitushuudon.\n\nSisseilläkin oli omat herättäjänsä. Variksella sattui olemaan pesä\njokirannan kuusessa, oikeastaan vasta pesän tekele. Ja kaikille on\ntunnettua, että se lintu ei halveksi ääntään, vaan vaakkuu melkein\naina ja kaikkialla. Tuskin oli ryssäin suksimiesten ketju kaartunut\npuoliympyräksi nuotion ympäri, kun ilmaa halkoi korvia vihlova\n»kraak—kraak»-huuto.\n\nOikeat erämiehet tarkkailevat kaikkia erämaan eläinten hälyttäviä ääniä.\n\nTapani hypähti ensin istumaan ja kuultuaan rahinaa ympärillään herätti\ntoiset.\n\nSuksen suhinaa kuului joka puolelta.\n\n— Ryssät! kuiskasi Fredrik nähdessään sotamiehen seisahtuvan puun\nsuojaan joen puolelle.\n\nNopeammin tuskin kukaan on vetänyt saappaita jalkaansa kuin sissit sinä\naamuna, ketterämmin ei kenkään ole ottanut pyssyään, hypännyt puun taa\nja vetäissyt piihanat vireeseen kuin he. Mutta silloin kuului usealta\ntaholta Venäjän miesten kehoitushuuto:\n\n— Stoi, stoi! (seis)\n\nJa sanojensa vahvistukseksi vingahtelivat luodit eri suunnilta sissien\npäiden yli.\n\n— Nyt suksille! komensi Tapani.\n\nTulisessa kiireessä ei kukaan muistanut eväslaukkuja; ne jäivät\nkiikkuinaan kuuseen nuotion lähelle. Sissit ponnistelivat kurun pohjaa\nylöspäin, sinne, mistä ei kuulunut ammuntaa.\n\nLuodit vinkuivat yhä lähempää päiden yli, mutta sissit eivät\npysähtyneet, sillä he tiesivät, mikä heitä olisi siinä tapauksessa\nodottanut. Onneksi kurussa oli sankka kuusikko suojaamassa pakenevia.\n\nKilpahiihdossa koettaa usea parhaansa, mutta kun henki on kysymyksessä,\nsilloin läiskinkin liikuttelee jäseniään niin taajaan kuin voi tai\nantaa aivosolujensa toimia pelastuskeinoja etsiessään.\n\nMonella tällaisessa tilanteessa jäsenet lamaantuvat tai ajatukset\nmenevät sekaisin — sellaiset olemassaolon taistelussa ensimmäisinä\nlyödään pois pelistä. Mutta Tapanilta ja Kemiläisen veljeksiltä\nei »sydän mennyt kintaan peukaloon» eivätkä polvet vapisseet kuin\nviluisilla.\n\nHuomatessaan, että laukut jäivät, heidän teki mieli kääntyä takaisin.\nMutta kun he muistivat, millä asioilla he liikkuivat, tuntui heistä\nviisaammalta jättää ryssät, kuin sillä kertaa panna henkensä alttiiksi\nturhan kunnianhimon tähden.\n\n— Se oli tulinen ja savuinen aamutervehdys, ilkkui Tapani, kun he\nolivat jo turvassa.\n\n— Odottakoot, kyllä vielä sen maksamme korkoineen, uhitteli Fredrik.\n\n\n\n\nSEIKKAILU SYNKIMMÄSSÄ ERÄMAASSA.\n\n\nHe olivat jo hiihtäneet pitkän rupeaman, koko aamupäivän, syömättä\npalaakaan. Tapanilla jo suolet vonkuivat, maurusivat ja naukuivat kuin\nkissaperhe olisi ottanut asunnokseen hänen vatsaontelonsa, Juhanilla\njo nälkä näköä haittasi, vai lieneekö kilohankikin osaltaan silmiä\nhuikaissut, ja Fredrik sanoi navan kasvavan kiinni selkärankaan.\nHeikolta tuntui siis elämä heistä kaikista, mutta suksi sentään vielä\nluisti pakon edessä, kun ryssien monikymmenpäinen joukko ulvovana\nsusilaumana seurasi — tai oli jo jättänyt takaa-ajon, sillä kukaan\nheistä ei voinut arvioida kuinka pitkälle venäläisten ja vienalaisten\nvoimat ja sisu riittäisivät. Ehkä vainolaiset olivat jo aikoja sitten\nkääntyneet takaisin.\n\nJokaista harmitti nyt eväslaukkujen menetys, harmitti pelkkä ajatuskin,\nettä sipulin ja kaalinkasvattajat ehkä par'aikaa paistelivat perunoita\nnuotiolla, söivät vasikanlihaa ja kalakukkoa vuollen suomalaista voita\npäälle — senkin kuonolaiset. Ja eväiden oikeat omistajat kärsivät\nnälkää.\n\nYhä polttavammaksi kehittyi kysymys siitä, oliko heidän enää viisasta\nhiihtää vesireitin suuntaan etelään Vuokkinientä kohden, vaan\nkäännyttävä länteen ja koetettava pelastaa ruumisraukka nälkäkuolemasta\netsimällä jokin rajan lähellä sijaitseva Suomen puoleinen kylä. Kukaan\nheistä ei kuitenkaan kehdannut vielä sellaista toisilleen esittää, kun\nmaaherran antama tehtävä oli vasta puoleksi suoritettu.\n\nMaisemat tasaantuivat kuta etelämmäksi he tulivat, mutta metsät\nmuuttuivat vieläkin synkemmiksi: noroilla taivasta tavoittelevat kuuset\nolivat niin naavaisia, ettei neulasia paljon erottanut, kankaiden\nja mäkien männiköissä he hiihtelivät kuin hiiden esikartanoiden\npylväskäytävissä. Vähän vain taivasta vilahteli oksien ja\nlakkapääpetäjien latvusten välistä. Mutta missä olivat metsän eläimet,\nkun ei näkynyt montakaan höyhenen eikä karvan kantajaa? Jokin orava\nvain edestä puuhun ravasi, kummissaan alas katsahti ja korkeammalla\nkurahti. Jokin tikka vain nokallaan hongan kylkeä kopisteli, pää\nkallellaan kuunteli ja väliin tirskahteli. Ihminen, luomakunnan herra,\nei näihin Tapion tanhuiin ollut lyönyt paljon mitään merkkiä, mutta\nsen sijaan rajuilmat, ukkonen ja tuli. Väliin oli myrsky niittänyt\nmaahan salskeinta männikköä kuin heinää, väliin vain puun sieltä toisen\ntäältä taittanut tai kaatanut toisia vasten, mutta ukkosen paloissa\nluonnonvoimat olivat tehneet selvää jälkeä. Ei vihreää oksaa, ei\nhavunneulastakaan näkynyt, niistä ei voinut päättää, sykähtelikö elämää\nensinkään näillä kuoleman kentillä.\n\nSellainen oli mm. palanut kangas, joka aukeni heidän eteensä monen\nvirstan levyisenä. Harmaat, tyveltään mustuneet kelohongat harittavine\noksineen ja taittuneine latvoineen kertoivat tulen armottomasta\nhävitystyöstä. Hiirihaukka vain nälkäänsä naukui ilmassa, keksimättä\nkuitenkaan mitään syötävää.\n\nHiihtäjiltä tahtoivat siinä mennä suunnat sekaisin, kun päivä muuttui\npilviseksi ja kun ei saanut mitään merkkiä maasta eikä puista. Kivet\nolivat vielä lumen alla — ei siis nähnyt, millä puolen kiven otsa on\nkalju, millä puolen sammalta sen päässä; turhaa oli myös tarkastella,\nmillä puolen puussa oksat olivat pitemmät, kun ne olivat joka puolelta\ntypistetyt. Vaikka Tapani oli hiihtävinään suoraan, kaartui latu\nkuitenkin hiukan vasemmalle ja laajalla kankaalla se kääntyi takaisin.\nMutta Tapani kuitenkin huomasi, että suunta ei enää ollut oikea; sen\nhän näki koivunpökkelöstä, jossa oli jäkälää enemmän pohjoispuolella.\n\n— Nälkä näkyy jo syöpyvän aivoihinkin, kun sukset eivät pysy oikealla\nsuunnalla. Eiköhän tämän kankaan takana jo levähdetä, esitti Tapani.\n\n— Minäkin jo luulen tulleen rakoa sen verran ryssäin ja meidän\nvälillemme, että kannattaa levähtää, kehaisi Fredrik.\n\nTapani oli loppumatkalla ahkerasti pälyillyt, näkyisikö mitään\nsyötäväksi kelpaavaa riistaa tai tuoreita jälkiä. Mutta ei edes peuran\njälkiä näkynyt niillä mailla. Hänen mielestään he olisivat voineet\nampua jonkin vihollismaan poronkin hengen hädässä.\n\nPalanut kangas päättyi kuusikkorantaiseen ja leveähköön jokeen.\nHiihtäjät lähestyivät sitä varovasti, sillä vähän alempaa, joen\nsulavalvakkeesta kantautui heidän korviinsa hiveleviä ja metsästäjän\nvaistoja valveuttavia ääniä. Sissit miltei säikähtivät sitä ja\nkurkistelivat sulaa rantapensaiden takaa.\n\nMikä näky! Mikä silmää ja sydäntä hivelevä elämys! Sulalaikassa oli\nneljä joutsenta kaulat ojossa, sen lisäksi kaksitoista hanhea, sorsia,\nalleja ja meriteeriä; toisia lenteli vihellellen sen yläpuolella.\n\n— Jos olisi silmä nuolena, niin siinä olisi paistit, kuiskasi Tapani.\n\n— Ammutaan yhteislaukaus, esitti Fredrik.\n\nMatka oli vielä liian pitkä. Sen tähden sissit hiipivät suksillaan\nlähemmäksi niemen kärkeen. Linnut vainusivat vihollisensa. Osa\nhanhista kohosi jo siivilleen ja toiset olivat lähtemässä, kun kumea\nyhteislaukaus halkoi erämaiden hiljaisuutta.\n\nMikä tatatus, vihellys ja siipien läiske siitä syntyikään\nsulavalvakkeessa, kun eri lintulajit omia tapojaan seuraten nousivat\nsiivilleen. Niiden äänessä kuului sekaisin varoitusta, pettymystä\nja moitetta siitä, ettei sydänmaankaan keskellä saanut rauhassa\nlevätä pitkän muuttomatkan jälkeen. Lienee siihen lintujen hälinään\nsekaantunut hieman suruakin, sillä hanhi ja joutsen siipiään\nväristellen ja jalkojaan ilmassa heilutellen makasivat selällään veden\npinnalla. Ne olisivat vielä tahtoneet uida, lentää ja laatia pesän,\nmutta ihminen, pedoista pahin, oli niiden elämän ja keväiset unelmat\nkatkaissut keskellä hääilon ihania hetkiä. Mutta me emme syytä heitä,\nsillä näillä ihmisillä oli nälkä, nämä kolme miestä täyttivät vain\nerämaiden villiä lakia: Olemassaolon taistelussa heikompi sortukoon. On\nmyös otettava huomioon, että sissit itsekin »elivät linnun ikää».\n\nHyvillä mielin sissit onkivat maalle nuo kaksi komeaa lintua, latasivat\npyssynsä ja jatkoivat hiihtoaan etsien turvallista levähdyspaikkaa.\n\nAlempana Pistojoki kapeni, muuttui virtavammaksi ja kokonaan sulaksi.\n\n— Mitähän jos eksyttäisimme ryssät kintereiltämme samalla tavalla kuin\nkarhu usein ajajansa, esitti Juhani.\n\n— Miten?\n\n— Karhu usein keväthankien aikana eksyttää pyytömiehet kahlailemalla\nsulaa puron pohjaa, etteivät jäljet näkyisi. Me voisimme laskea tätä\njokea vaikkapa puu- tai jäälautalla.\n\nEhdotus miellytti toisia. Siinä oli erämiehen neuvokkuutta ja\nitsesäilytysviisautta. Sitäpaitsi kulku oli helppoa, pelkkää levähdystä\nvain.\n\nJoen mutkassa oli vahva ja melkoisen suuri jäälautta kantautunut\nrannalle. Tapani hiihti sen päälle, koetteli sen kestävyyttä joka\npuolella ja huomasi sen lujaksi.\n\n— Tässä on alus!\n\n— Ehkä liian hauras ja virtaan hupeneva, mutta kestänee se muutaman\npenikulman, tuumi Fredrik.\n\nSissit kantoivat havuja jäälautalle istuimiksi ja makuusijaksi,\nkeräsivät sille polttopuuta ja irroittivat aluksensa rannasta\nkoivusauvoimilla, joita he myöskin kaiken varalta ottivat mukaan.\n\nVihainen virta vetäisi laulan täyteen vauhtiin. Aallokkoa ei kuitenkaan\nollut, sillä virta solui sileänä ja peilityynenä silmänkantamattomiin.\nKuulumattomasti kuin manalan lautturin vene kuoleman virran yli\nkulkiessaan lipui tämä hauras »haahti» kolmen miehen kököttäessä sen\nselässä havujen päällä.\n\n— Hyvästi Iivanat! huusi Fredrik. — Huruvee!\n\nSissit olivat kuitenkin erehtyneet eräässä asiassa, nimittäin siinä,\nettä jäälautalle ei voi tehdä nuotiota ilman erikoisia suojalaitteita.\nTurhaan he olivat ottaneet mukaan nuotiopuita lintupaistin\nvalmistamista varten, sillä nuotio olisi sulattanut lauttaa. Riitti\njo kun virta sitä altapäin kulutti ja ilman lämpö päältäpäin sulatti.\nMutta nälkäisenäkin istui mielellään sellaisessa ilmaisessa kyydissä.\n\nUhkarohkeana sissit itsekin pitivät tätä matkaa, kun joki oli heille\nalempaa aivan tuntematon. Ei kukaan heistä tiennyt, missä joki muuttuu\nryöppyileväksi koskeksi, joka voi hajoittaa lautan. Siitäkään syystä ei\nmiesten mieli ollut täysin levollinen.\n\nVesilinnut katselivat ihmeissään outoa, virran mukana ajelehtivaa\nrykelmää. Kuikkapari laski aivan lähelle, mutta nähtyään ihmiset\npainautui veden alle, alliparvi hajaantui kahta puolta, mutta\nrantajäillä istuvat hanhet ja kurjet saivat ihmisistä vainua ja\npakenivat.\n\nIltapäivällä heidän eteensä avautui jäinen järven selkä. Siihen\nlaskiessaan joki oli syövyttänyt jäähän pitkän ja sulan lahdekkeen.\n\n— Tämä taitaa olla Kuittijärvi, jonka rannalla on Vuokkiniemi, arveli\nFredrik.\n\n— Täytyy ensin syödä tukevasti, ennen kuin lähdemme kylään »atimoihin»\n(vierailulle).\n\nKun lautta töksähti järven kiintojäähän, nousivat sissit suksilleen ja\nhiihtivät rantametsään, josta etsivät sopivan majapaikan. Eikä ketään\nsinä iltana tarvinnut hoputtaa ruoanlaittopuuhiin. Juhani ja Fredrik\nperkasivat linnut ja Tapani pienellä kirveellään hakkasi puita ja karsi\nhavuja majaksi. Kun nuotio oli palanut miltei hiililleen, kärysi sen\nsivulla kaksi lihavaa lintua tukeviin koivuvartaisiin pistettyinä. Kun\npaistit alkoivat olla valmiit, levisi niistä hajuhermoja kutittava\ntuoksu. Eikä moni liene syönyt parempaa paistia kuin nämä maaherran\ntiedustelijat sinä iltana, vaikkei heillä ollutkaan sen valmistamiseen\nmuuta maustetta kuin suola, jota sattumalta oli jäänyt Juhanin laukkuun.\n\n— Olkaapa hiljaa! kehoitti Fredrik, jolla oli tavallisesti\nkolakkasointuinen ääni, mutta joka yskän tähden oli matkalla käynyt\nhieman käheäksi. — Minä kuulen koiran haukuntaa edestäpäin.\n\n— Aivan oikein! Siellä onkin kylä, Vuonninen, tämän joen suulla. Ja\nsamalla länsirannalla on vielä Majoalahti ja Ponkalahti, ennenkuin\npääsemme Vuokkiniemelle. Luulenpa »Tisinhuusin» — vai mikä Tiesenhausi\nhän lienee — miehittäneen myöskin ne kylät, arveli Tapani.\n\n— Sittenpä nähdään, kun sinne tullaan. Minun mielestäni meidän on\nliikuttava liukkaasti tänä yönä. Olisi hankittava evästä, käytävä\nkaikissa mainitsemissani kylissä ja ehdittävä takaisin metsiin.\n\n— Kovinpa sinä, Juhani, jaksaisit rehkiä yhtenä yönä. Sinä et ole\nennen sattunut kulkemaan näitä Vienan järviä. Niistä monet ovat suuria\nkuin pikku meret. Minä ne jo tunnen. Jos kysyt tuolta Vuonnisesta:\nPaljonko on matkaa Vuokkiniemelle tai Uhtuan kylään, joka myöskin on\ntämän Kuittijärven rannalla, niin sinulle vastataan: — Hupani matka\ntästä ollah, rapie kymmenen neljännestä. — Mutta päivän saat vihaisesti\nhiihtää, ennenkuin perille ehdit, sillä »rapiat» lisäävät matkaa\ntoisella mokomalla. Eikä näitä vesiä ole vielä kukaan mitannutkaan.\nSanotaan pirun joskus porolla ajaessaan koettaneen, mutta siltäkin oli\nmittanauha monesti katkennut. — Paholainen täällä muutenkin rikeeraa\nryssän hahmossa.\n\nSyönnin jälkeen sissit levähtivät havuilla hautoen väsyneitä raajojaan\nnuotion loisteessa ja neuvottelivat, miten olisi viisainta esiintyä\nkylässä ja oliko yleensä näyttäydyttäväkään ihmisille. Tapani\noli edelleen sitä mieltä, että toimittaisiin pikaisesti, Fredrik\npuolestaan esitti, että olisi jäätävä muutamiksi päiviksi kylien\nläheisyyteen salassa tarkastelemaan vihollisen puuhia, mutta Juhanin\nmielestä oli päästävä tavalla tai toisella kosketuksiin paikallisen\nväestön kanssa ja urkittava heiltä tietoja. Pitkän neuvottelun\njälkeen Juhanin suunnitelma voitti. Pahin pulma oli kuitenkin siinä,\nmiten saisi karjalanmalliset vaatteet, koska muuten heti heidät\ntunnettaisiin suomalaisiksi. Tapani keksi viimein keinon. Hän oli jo\nHuima-Hotatalta saanut tietää ensimmäisen retken aikana, että miehiä\nvärvättiin Vienan-Karjalan pohjoisista kylistä varajoukkoihin. Hänen\nsuunnitelmansa mukaan he voisivat mennä rehellisesti kylään, jos siinä\nei näkyisi venäläisiä, ja sanoa olevansa värvättyjä oulankalaisia ja\npyrkivänsä von Thiesenhausenin joukkoihin. Kun pohjoisessa käytettiin\njonkin verran erilaisia pukimia, ei heidän vaatetuksensa herättäisi\nhuomiota.\n\nIllan suussa he lähtevätkin hiihtämään kylään Juhanin ja Tapanin\nyhteistä suunnitelmaa toteuttamaan.\n\nVuonnisen pientä ja ränsistynyttä kyläryhmää lähestyessään he näkivät\nrannalla kymmenkunnan puolivalmista venettä ja saman verran valmiita.\n\n— Voitteko, veljet, arvata, mitä tämä merkitsee? Eivät kai kylän\nasukkaat tarvitse noin paljon uusia veneitä? Ne ovat kaikesta päättäen\nVenäjän valtion omaisuutta, arveli Tapani.\n\n— Tottapa ryssät luulevat niitä kesällä tarvitsevansa. Lähellä on\nse olettamus, että venäläiset aikovat kesällä käyttää vesistöjä\nhyökkäystienään.\n\nSissit nousivat rantatörmälle. Siinä oli sauna ja tyttö »saunaa\nrakentamassa». [»Saunan rakentamiseksi» sanotaan noilla seuduilla\nsaunan lämmityksen viimeistelyä, kun sisäänlämpiävän kiukaan sisästä\nkannetaan loppukekäleet ulos, savu ja katku päästetään pois ja\nsaunavesi lämmitetään siten, että uunin pohjalla, puiden ja hiilien\nalla kuumentuneet kivet lapiolla upotetaan vesisaaviin, josta silloin\nkuuluu kova porina.] Tapani meni ovelle ja tervehti. Tyttö säikähti\nniin, että pudotti kiven lapiostaan vesisaavin viereen.\n\n— Luulitko kosjomiehiä tulevan, kun niin säikähtelet?\n\n— Pissoalimiehiä kulkou yhtenäh, ei tiiä ken hyvä, ken paha.\n\n— Onko kylässä sotamiehiä, mekin olemme menossa Vuokkiniemeen.\n\n— Ka, ei nyt, eglen mäntih Majoalahteh, venehen loatijat ollah, ne\noniekalaiset.\n\nTapani tiedusteli, onko paljon ollut sotilaita kylässä ja tietääkö\nhän paljonko on muissa kylissä. Tyttö selitti avomielisesti, mitä oli\nkuullut.\n\nSissit hiihtivät reippaasti taloon.\n\nVuonninen on tyypillinen vienankarjalainen kylä. Talot olivat lähellä\ntoisiaan, pellot pieniä tilkkuja kylän ympärillä.\n\nHovineuvos von Thiesenhausenin kehoitus suomalaisten tiedustelijain\nkiinniottamisesta oli jo ehtinyt Vuonnisen kyläänkin. Sissit eivät\nvoineet pettää talon isäntää, vilkasliikkeistä, sukkelapuheista, noin\nneljänkymmenen ikäistä miestä. Ääntämisessä oli jotakin vierasta,\nmiesten käytöksessä outoa, ja vaatetus juorusi jokaiselle, että se oli\nsuomalaista kuosia. Ei poistanut epäilyksiä sekään, että Tapani osti\nisännältä, joka oli kauppias, kolme karjalaismallista takkia ja lakkia\n— päinvastoin — eikä sekään, että miehillä oli paljon rahaa ollakseen\nsotapalvelukseen menossa.\n\nKauppias, ilmeisesti mielissään, hykerteli käsiään, oli kohtelias\nvieraille pyydellen heitä jäämään taloon yöksi.\n\nIsännälle sattui kuitenkin paha erehdys, kieleltä livahti lause,\njosta Tapani huomasi isännän tietävän, mistä vieraat olivat kotoisin.\nHän näet keitätti tyttärellään teetä, ja kun hän sitä alkoi tarjota\nvieraille, sanoa tokaisi hän vaimolleen.\n\n— Käy sie Palaga Ruotshin taltsa (Ruotsin kuppi).\n\nNiiden monien keinojen joukossa, joilla venäläinen valtiomahti ja\n-kirkko on koettanut vienankarjalaisten ja rajantakaisten suomalaisten\nvälille kasvattaa juopaa, oli tehokkaimpia ns. »kuppiviero».\nOikeauskoinen vienankarjalainen ei muka saanut syödä samoista astioista\n»ruotsalaisien» (suomalaisten) kanssa. Papit olivat vuosisatoja\nsaarnanneet, että suomalainen »pakanoitsoo» avannon tai kaivon tahi\nruoka-astian, josta hän juo. Sen tähden oli, varsinkin niissä taloissa,\njoissa kävi suomalaisia, erityisiä astioita heitä varten. Sitä paitsi\nheidän omassa keskuudessaan oli uskonlahkoja, »vieroja», joihin\nkuuluvat eivät syöneet samoista astioista. Tavallisesti kysyttiin\nvieraalta: »mitä vieruo ollah», että voitiin sen mukaan menetellä\nkestityksessä. Kun isäntä ei tällaista kysymystä tehnyt ja kun hän\nilman muuta käski hakea suomalaisten kupin, osoitti se selvään, että\nkauppias oli vieraista selvillä.\n\nKun sisseille oli tehty olkivuode oven sivuun, kuuli Fredrik kauppiaan\nsuhahtavan emäntänsä korvaan uunin vierellä:\n\n— Kuusikymmentä ruploa pyöri itsestäh pirttih. Hän tarkoitti\nylipäällikön palkintoa.\n\n— Ne eivät vielä ole näpissäsi! ajatteli Fredrik ja selitti kuiskaten\nasian tovereilleen.\n\nKun talo oli kaikkea muuta kuin luotettava, sopivat suomalaiset, että\nkeskiyöllä on paettava kylästä.\n\nKauppias Kormila Lebedeff ei ollutkaan niin tyhmä, että olisi\npäästänyt kalat apajasta, vaan odotti vain apuvoimia, oniegalaisia\nveneentekijöitä. Varokeinoihin karkaamisen estämiseksi hän niin ikään\noli jo ryhtynyt. Tyttö oli näet hänen käskystään piilottanut sukset\nheinälatoon ja kaatanut pyssyihin vettä, niin että ruuti oli kastunut\nlikomäräksi.\n\nPirtti himmeni vähitellen, puoliyön hetket olivat kulumassa. Mutta\nvielä valvoi Kormila Lebedeff »komerkassaan». Sen kuulivat sissit hänen\nrykimisestään. He eivät enää voineet odottaa, vaan nousivat hiljaa ja\nmenivät ulos ottaen nurkasta pyssynsä. Mutta missä olivat sukset?\n\n— Tuli ja leimaus! Se ukko on ne vienyt, päivitteli Tapani, — mutta\nkyllä minä sille näytän.\n\nSamalla kun sissit hyökkäsivät sisälle vaatimaan isännältä suksiaan,\nilmestyi toisesta rakennuksesta ainakin parikymmentä repaleista\nmiestä, jotka sulkivat oven ja nuoravyyhdet käsissä hyökkäsivät heidän\nkimppuunsa. Kovasti rimpuilivat rotevat suomalaiset pirtissä, paiskoen\nmiehiä kuin kintaita lattiaan, mutta ylivoima oli liian suuri; he\njoutuivat ryssien mukiloitaviksi ja viimein kiinni.\n\nAamun sarastaessa lähti kauppias Lebedeffin pihasta kolme hevosta\nKuittijärven jäätä pitkin Vuokkinientä kohden. Edellisessä makasivat\nFredrik ja Juhani Kemiläinen pitkänään jalat halkoihin sidottuina,\nkädet köytettyinä, ja vartalon ympärille oli kääritty niin paljon\nnuoraa, että miehet näyttivät nuorakäämeiltä. Jälkimmäisessä reessä\nsamassa asussa viruva Tapani sadatteli tätä typerää yritystä, jonka\nseuraukset näyttivät kohtalokkailta.\n\nKoko aamuyö ja pitkälle seuraavaa päivää ajettiin aavaa järvenselkää,\nsiniharmaata raudusjäätä myöten.\n\nKylän lähellä he tapasivat hullun miehen laahustamassa eteenpäin\nsuksillaan. Hevosten sivuuttaessa mies seisoi tien vieressä kuin pylväs\nkatsellen rengassilmin rekiin ja höpisten itsekseen käsittämättömiä\nsanoja.\n\n— Taivasten tekijä! Siinähän on Multilan Aapo, kuiskasi Tapani. Voi\nmiesparkaa kun on menettänyt järkensä kohtalon kovissa kourissa. Ei\njaksanut kestää kotinsa hävitystä ja emäntänsä ryöstöä. Yksin on\npoloinen lähtenyt nyt vaimoaan etsimään ja hiihtänyt surman suuhun.\n\nUmmikkosaattajat ottivat Multilan Aapon myös kiinni, sitoivat nuoriin\nja heittivät Tapanin viereen pitkälleen siten, että molempien kasvot\ntulivat vastakkain.\n\nKauan katsoivat miehet toisiaan, ennenkuin Aapo tunsi matkatoverinsa.\nMutta sen verran oli Aapolla järkeä jäljellä, että hän ei näyttänyt\nulospäin iloaan tavatessaan kotipuolen miehiä.\n\n\n\n\nYLIPÄÄLLIKÖN MAJASSA.\n\n\nVenäjän pohjoisimman armeijan päällikkö vapaaherra von Thiesenhausen\noli raivoissaan Vuokkiniemen suurimman talon kamarissa kuullessaan\nadjutantiltaan tiedustelujoukkojen raa'asta käyttäytymisestä eräässä\nKuusamon talossa. Hän aivan kihisi vihasta ja harmista kävellessään\nedestakaisin lattialla, pidellen oikealla kädellään takkinsa liepeestä.\n\n— Nyt menevät suunnitelmat aivan myttyyn, kun alaiseni upseerit\nkäyttäytyvät kuin vandaalit, pahoitteli vapaaherra, hienosti sivistynyt\nmies. — En milloinkaan enää käytä tataareja, kalmukkeja ja kasakoita\ntiedustelutarkoitukseen Suomessa. — Käske kapteeni Karjagin puheilleni.\n\n— Kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoi lähetti, teki kunniaa ja lähti.\n\nMinuutin kuluttua tuli kasakkain tiedustelujoukon johtaja hovineuvos\nvon Thiesenhausenin puheille seisahtuen asentoon. Kapteeni Karjagin\nantoi raportin retkestään. Hän oli juuri saapunut Suomen matkaltaan.\n\n— Olet täyttänyt huonosti antamani tehtävän. Enhän lähettänyt teitä\ntaistelemaan naisia ja alaikäisiä lapsia vastaan. Olette kerrassaan\npilanneet maineemme ja ajaneet suomalaiset kokonaan kuninkaansa\npuolelle. Ettekö tiedä, että keisarinna suuressa viisaudessaan\non käskenyt kohdella suomalaisia lempeästi ja käyttää heidän\nvalloittamisessaan enemmän valtioviisautta ja viekkautta kuin tulta ja\nmiekkaa. Sitä varten hänen satalukuinen vakoilijalaumansa kiertelee\nSuomessa, sitä varten hän suomalaisille lupaa suojelustaan, jos he\nperustavat oman valtakunnan. Ettekö tiedä, että kun suomalaisen\nsuututtaa, ei häntä hevillä saa leppymään. Ettekö tiedä, että juuri\nsilloin oli Suomen puolella pääsiäisjuhlat, jolloin kansa kokoontuu\nkirkonkylään. Mitä siellä ajateltiinkaan tällaisesta teosta. Tunnen\nhuonosti suomalaiset, jollei siellä joka toinen mies nouse aseisiin; ja\nkaikkeen siihen on teidän raakuutenne ja tyhmyytenne syynä.\n\nKapteeni Karjagin seisoi koko ajan asennossa esimiehensä edessä\npunaisena kuin kukko, mutta lyötynä ja alakuloisena. Vapaaherra sytytti\npiippunsa, veteli siitä muutamia haikuja miettiessään, mitä vielä piti\nsanoa. Ja saatuaan kiinni ajatuksesta hän jatkoi:\n\n— Sotapäällikön pitää olla tarkoin selvillä vihollistensa luonteesta ja\nsiitä, mitä virtauksia heidän keskuudessaan kulloinkin liikkuu. Katso,\nmiten menettelee keisarinna, Venäjän äiti! Hän on kutsunut luokseen\nsuomalaisen sotapäällikön Yrjö Maunu Sprengtportenin, jolta hän saa\ntietää, mitä Suomessa ajatellaan. Ja lisäksi hänellä on vakoojia,\ntoisia aivan Kustaa-kuninkaan kintereillä, jopa Ruotsissakin. Niin\nkeisarinna! Te kasakat ette ymmärrä politiikkaa. Te käytätte miekkaa\nsiinäkin, missä sana riittäisi, teillä on sammumaton veren jano, joka\nvie teidät monesti erehdyksiin. Me emme enää elä isonvihan aikoja,\njosta jo on kulunut lähes sata vuotta. Me emme enää hävitä kuin\nDshingiskaani. Sodassakin pitää olla inhimillisyyttä.\n\n— Talon hävitys ja emännän vangitseminen oli erehdys, herra hovineuvos.\n\n— Erehdys, josta minä saan kärsiä vastuun ja seuraukset. Se oli varmaan\nsuomalaisille kuin tulen olisi pistänyt tappuroihin. Suomalaiset ovat\njo anoneet rajarauhan säilyttämistä. Sitä varten Oulun läänin maaherra\nJuhana Fredrik Carpelan lähetti minulle Petroskoihin kirjelmän vääpeli\nCostianderin mukana, mutta asia raukesi, kun panin sovinnolle raskaat\nehdot. Nyt minä odotan, että kansa kääntyy suoraan minun puoleeni,\nmutta tämä kirottu tapaus tekee kaikki mahdottomaksi.\n\n— Neuvottelujen tiet ovat mutkaiset, mutta miekka raivaa suoran tien,\nherra hovineuvos.\n\n— Minä olen varma, että teidän esiintymisenne loihtii maasta armeijoja.\nSe Carpelan on paholainen miehekseen. Kun hän käväisi Kainuussa,\nperusti hän Kajaanin jääkäripataljoonan, johon tuli 307 ruotusotilasta\nentisten 150 sijasta. Lisäksi hän hankki saman verran nostoväkeä. Ja\nlääninsä muista osista hän sai pari tuhatta miestä.\n\nKuta enemmän ylipäällikkö kertoi, sitä lauhkeammaksi hän kävi. Kapteeni\nKarjagin uskalsi jo tehdä kysymyksiä.\n\n— Minä ihmettelen, herra hovineuvos, mistä olette saanut niin\nyksityiskohtaiset tiedot suomalaisten puuhista?\n\n— 'Kultakuormaa kantava aasi kiipeää korkeimpienkin muurien yli', sanoi\nmuinoin Filippos, Aleksanteri Suuren isä. Suomessakin on niitä, jotka\nmyyvät isänmaansa rahasta.\n\nKapteeni uskalsi nauraa pirullisesti, niin että hänen valkoiset\nhampaansa välkkyivät partametsän läpi ja silmät kuroutuivat kahdeksi\nviivaksi.\n\n— Turhaan on silloin keisarinna, Venäjän äiti, kutsunut meidät tänne\nsotimaan miekkoinemme. Parempi olisi ollut tuottaa tänne Uraalista\nkaksi kuormaa kultaa, koska sillä on niin ihmeellinen voima. Mutta\nomasta puolestani arvelen, että miekkaakin tarvitaan. Kuulin\nvakoilijaltamme Tuhkasen Iivanalta, miten rajan takana valmistaudutaan\nvimmattuun vastarintaan, kuulin häneltä kuinka eräs nuori mies oli\ntappanut kaksi kasakkaa ja siitä kostoksi poltin talon. Lisäksi\nsain kuulla, että sama talonpoika on nähty kahden toverinsa kanssa\nvakoilemassa tänne johtavalla tiellä.\n\n— Tuokaa hänet minun luokseni.\n\n— Sen teemme, herra hovineuvos.\n\n— Ette taida tietää, että Vuonnisen kylän puolessa on tavattu puoli\nhullu, mutta roteva ja voimakas mies, tiedusteli hovineuvos. — Hän\non sanonut etsivänsä sen joukko-osaston päällikköä, joka kävi Suomen\npuolella.\n\n— Olen asettanut vartioita kaikkiin Kuittijärven länsirannalla oleviin\nkyliin, Ponkalahteen, Majoalahteen ja Vuonnisiin. Satimeen täällä heti\njoutuvat vakoojat.\n\n— Saat ilmoittaa paikalliselle vartiolle, että maksan kaksikymmentä\nhopearuplaa jokaisesta Ruotsin puolen miehestä, jonka saavat\npidätetyksi. — Hovineuvos viittasi kädellään.\n\nKapteeni teki kunniaa ja lähti.\n\nHetkistä myöhemmin tuotiin ylipäällikölle sana, että neljä vaarallista\nvakoojaa on vangittu.\n\n\n\n\nJALKAPUUSSA.\n\n\nSotamiehet veivät Tapanin, Juhanin, Fredrikin ja Aapon esikuntaan\ntutkittavaksi. Kaikilla olivat kädet nuorilla selän taa sidotut ja\njalat jonkinlaisissa reikäpuissa eli »haloissa» nilkoista kiinni.\nKäveleminen oli sen tähden vaikeata — rautaa ei silloin riittänyt\nVenäjällä edes kahleiksi.\n\n— Ruotsalaisten vakoojia! ilmoitti joukkueen johtaja\npäivystäjäupseerille.\n\nTämä kävi asiasta neuvottelemassa ylipäällikön kanssa.\n\n— Huomenna kuulustellaan ja tuomitaan, ilmoitti upseeri palattuaan. —\nViekää ne heittiöt vankilaan.\n\nMutta Vuokkiniemen vankila, käräjätuvan yhteyteen rakennettu, oli aivan\ntäynnä juopuneita sotamiehiä. Armeijassa oli sinä päivänä vietetty\njotakin merkkipäivää sellaisin menoin, että parikymmentä pahinta\nräyhääjää oli täytynyt viedä putkaan. Sen tähden Tapani ja Aapo vietiin\nerään talon pirttiin, jossa ennestään jo oli yksi naispuolinen vanki.\nFredrik ja Juhani talutettiin toiseen taloon. Sukset, uudet takit ja\nlakit veivät kyytimiehet mukanaan.\n\nSanoin kuvaamaton mielenliikutus valtasi Aapon, kun hän huomasi naisten\npuolella eli »karsinassa» vaimonsa istuvan jalkapuussa penkkien kulmaan\nkyyristyneenä. Anja-emäntä tyrskähti itkuun nähtyään miehensä, mutta\nkumpikaan aviopuoliso ei uskaltanut mitään sanoa toisilleen, niin kauan\nkuin sotamiehet olivat pirtissä. Vain silmäykset, kysyvät ja tuskan\nkyynelten himmentämät, lentelivät pienen pirtin yli, kun saattomiehet\nsitoivat suomalaisten kädet seinään lyötyihin turkkiraudan koukkuihin.\n\nPirtissä oli leveät, valkoisiksi pestyt siltapalkit, vahvat\nseinähirret, pienet ikkunat ja istuimina seinän suuntaan asetetut\npenkit. Laipio oli matalalla, ja sen alla uunin ja oviseinän välillä\noli makuulavitsa. Pöydällä törötti messinkinen teekeittiö eli\n'samovaara'. Nurkkauksessa, pöydän pään yläpuolella välkkyi kehyksissä\njumalankuva. Naisten puolella uunin lähellä oli luukulla avattava\naukko, halkoikkuna, josta halot työnnettiin ulkoa sisään ja jonka läpi\nkerjäläiset pyysivät almua. Penkkien alla näkyi olevan maitotuohisia\nviilimässä.\n\nTuvassa hääräili vanha, ryppykasvoinen nainen talouspuuhissa. Hänellä\noli punainen karttuuninuttu ja naidun naisen omituisen näköinen päähine\n'pintikka' päässä.\n\nKun sotamiehet olivat menneet pirtistä ja jättäneet vangittujen\nvartioimisen ulkona seisovalle sotilaalle, alkoi vanha vaimo puhella\nAnjalle:\n\n— Mitä sie vetistelet? Älä murehi. Kaikki luontuu aikanah.\n\nJa vaimo nouti eteisen kaapista sankia, piirakkaa, kalakukkoa ja\nkirjavan näköistä voita ja asetti ruoat Anjan viereen penkille sanoen:\n\n— Syö sie milma mieliksi.\n\nTämä Karjalan naisen sydämellisyys liikutti kärsimysten ja väsymyksen\nuuvuttamaa Aapoa niin, että kyyneleet tulivat silmiin ja vierivät\npitkin hänen karkeita poskiaan, eikä hän voinut niitä pyyhkiä muuten\nkuin painamalla silmäkulmiaan vuoroon toiseen, vuoroon toiseen takin\nkauluksen mutkaan. Hän ei mitään niin hartaasti toivonut, kuin että\nvanha emäntä olisi mennyt pirtistä ulos.\n\nVihdoinkin vanha emäntä laskeutui pirtin uunin vieressä olevasta\nluukusta lattian alle kädessään jyvätuohinen ja alkoi käsikivillä\njauhaa.\n\n— Miten kävi lasten, kuiskasi Anja kauhistunein katsein, peläten\nvastausta.\n\n— He elävät, minä pelastin.\n\nAapo ei uskaltanut kertoa koko totuutta.\n\n— Jumalalle olkoon kiitos! Hän ei vielä kokonaan ole hylännyt meitä.\n\n— Ensi yönä me pakenemme täältä ryssän helvetistä, kuiskasi Aapo ja\nsiihen lisäsi toveri:\n\n— Niin totta kuin nimeni on Tapani Lihtonen.\n\nSen enempää eivät vangit ehtineet kysellä ja neuvotella, sillä ovi\naukeni ja röyhkeän näköinen aliupseeri huusi sisälle venäjäksi:\n\n— Missä on emäntä?\n\nJa kun vanha vaimo pisti kellarin luukusta päänsä, lisäsi ryssä:\n\n— Heti halkoluukku auki. Me alamme taas leipiä paistaa.\n\nPirtissä oli ennestäänkin kuuma ja paistuneen leivän käry tuntui\nilmassa.\n\nEmäntä aukaisi halkoikkunan. Tapani totesi heti, että se oli niin\nsuuri, että mies voi ryömiä sen kautta ulos.\n\nJa jokseenkin samoihin aikoihin Aapo sormillaan tunsi, että\nturkkiraudan [turkkirautaa käytettiin nahkojen muokkaukseen siten, että\npehmitettävän turkki- tai vällynähän lihapuolta edestakaisin vedettiin\nraudan kierteiden yli] alempi osa oli kourutaltan muotoinen ja sen\nreunat niin terävät, että nuoran voi vähitellen hangata poikki.\n\nKaksi sotamiestä kantoi keskilattialle suuren leivinpöydän ja otti\nuunin päältä happanemassa olleen taikinan. Toinen sotamiehistä riisui\nsaappaat ja sukat jalastaan, kääri housunlahkeet ylös ja alkoi jotakin\nvenäläistä rallatusta laulellen astella taikinatiinussa edestakaisin,\ntoisen kaataessa lisää jauhoja.\n\n— Vot harashoo! virkkoi lopuksi taikinan tarpoja, hieroi jauhoilla\nliian suuruksen sääristä, nilkoista ja varpaiden välistä ja veti kengät\njalkaansa.\n\n— Siat! sähähti Tapani Aapolle.\n\nUunin lämpiämisen aikana miehet leipoivat korttelin vahvuisia ja miehen\nkannannaisia möykkyjä, joita kantoivat toistenkin talojen uuneihin\npaistumaan.\n\nEräässä lomassa, kun miehet juuri olivat lähteneet leipiään viemään,\nAnja kuiskasi Aapolle ja Tapanille:\n\n— Tämä vanhaemäntä on Suomesta kotoisin. Kiannalla hän on syntynyt ja\njoutunut jo nuorena tänne naimisiin. Hän on luvannut minulle laittaa\nsukset seinän taa ja auttaa yöllä pakoon. — Lähdetään sitten yhdessä.\n\nVaikka sotamiehet olivat Tapanilta ryöstäneet suurimman osan maaherra\nCarpelanin varaamista eväsrahoista, oli hänelle kuitenkin jäänyt\nkengänvarren mutkiin muutamia kymmeniä ruplia pahan päivän varaksi.\nTapani arveli, että tuskin kiperämpää tilannetta enää tuleekaan, ja kun\nleipurit jälleen menivät ulos ja vanha emäntä oli noussut kellarista,\nuskalsi Tapani tehdä ehdotuksen.\n\n— Kuule, emäntä, minulla on täällä saappaassani ainakin kolmekymmentä\nhopearuplaa. Kaikki ne saat, jos hankit niillä meille sukset, harmaan\nkarjalaismallisen takin ja lakin ja autat meitä pakoon.\n\n— En tee sitä rahan vaan sen tähden, että itsekin olen suomalainen.\nMinua liikuttaa tämän emännän kohtalo. Olen siitä jo puhunut\nylipäällikölle, ja hän on jo kasakka kapteenia pitänyt lujilla. Rahaa\ntarvitsen vain vaatteiden ja suksien ostoon.\n\nIltapäivä oli kovin rauhaton. Muonakuormia tuli joka taholta kylään.\nSinne vedätettiin viljaa Kieretin kauppalasta sekä lehmän ja poronlihaa\njokaisesta ympäristön kylästä, mutta enimmän kuitenkin valtateiden\nvarsilla olevista. Kelirikon uhka oli viime päivinä kovasti kannustanut\ntätä toimintaa. Siksipä Korehovan Teppanankin (talo, jossa vangit\nolivat) pirtin ovi lukemattomia kertoja avautui, kun ajomiehet kävivät\npyytämässä yösijaa, jota eivät kuitenkaan saaneet.\n\nNäin kiireellisissä tapauksissa oli muonan keräys Katariinan aikana\njärjestetty siten, että otettiin vain teiden varsilla olevista kylistä\ntoisinaan kaikki liha ja vilja sekä lisäksi vetoeläimet. Näistä\njonkin verran maksettiin, mutta rahana käytettiin vain keisarillisen\nhallituksen leimoilla varustettuja lappuja, joilla teiden varsilla\nasuvat voivat vuorostaan pakkolunastaa omaisuutta kauempana asuvilta.\n\nKiimasvaaralta tulleen kuorman mukana oli Räämä-Iivanakin saapunut\nkylään Lihtosen Tapanin suureksi harmiksi. Aivan sattumalta hän tuli\nKorehovan taloon muiden ryssäin kanssa, kun luuli siinä ylipäällikön\nmajailevan.\n\n— Terveh, Lihtosen priha! Siula ollah hautehet jaloissa. Porottaako\nkihti?\n\nTapani heitti häneen vihasta leiinahtelevia silmäyksiä.\n\n— Kutti siula! Enkö mie jo poajin, jotta paha siut perii, kui miut\nyhytit. Huomeneksella pulikka seämehes patskautetah. Siinä kaikki.\nMintäh' sie kosakin ammuit, mintäh' sie kubernaattorin kelkkah mänit?\n\nTämä ei ennustanut hyvää. Vaikka Iivana ei jäänytkään pirttiin,\ntiesi Tapani hänen toimivan kosto mielessä upseerien keskuudessa ja\nselittävän, kuinka perin vaarallinen vakooja on nyt satimessa.\n\nEikä Tapani näissä arveluissaan erehtynytkään. Hetkistä myöhemmin tuli\npirttiin sotamies kantaen käsissään kiliseviä rautaketjuja. Hän asetti\nsen toisen pään, jossa oli kauluksen tapainen lukolla kiristettävä\nlaite, Tapanin nilkan ympärille ja hakkasi toiseen päähän kiinnitetyn\nkaran kirvespohjalla seinähirteen.\n\nTämä toimenpide nosti synkän pilven kaikkien vangittujen suomalaisten\notsalle. Aapoa ja Anjaa ei toki varustettu samanlaisilla lisälaitteilla.\n\nKeskiyön hämärä kutoi jo pirtin ilman miltei läpinäkymättömäksi.\nLeipurit olivat jo aikoja menneet asuntoonsa ja ulkonakin oli elämä\nhiljentynyt. Valtion suuren viljamakasiinin puolelta kuului vain\nkoirain haukuntaa, kun yhä uusia kuormia tuli toisista kylistä.\nKorehovan emäntä oli siinä talossa ollut viimeisenä liikkeellä.\nLavitsalle noustessaan hän oli asettanut kolme vaatemyttyä penkille.\n\nVahtisotilas katsahti ovelta, mutta nähtyään, että kaikki olivat\npaikallaan, hän sulki oven.\n\nAapon selän takaa kuului hiljaista, yhtämittaista rahinaa. Mies oli\npaikoillaan, mutta sormet tekivät työtä. Kuitu kuidulta, säie säkeeltä\nkului nuora turkkiraudan särmää vasten hankautuessaan. Raks—raks,\nkatkesi köysi, ja kädet vapautuivat. Emäntä oli »unohtanut» veitsen\npöydälle illallista syödessään. Aapo sai sen käsiinsä ja leikkasi\nnuorat jaloistaan, samoin jalkapuut. Vapaana miehenä hän juoksi\nvaimonsa luo ja pian oli hänkin irti ilkeistä kytkimistään. Kun Aapo\nyritti sitten leikata nuorat Tapanin käsistä, teki tämä päällään\ntorjuvan liikkeen kuiskaten:\n\n— Ei auta mitään, vaikka nuorat katkot. Kirottu nilkkarauta on lujasti\nkiinni seinässä. Sitä en saa millään irti. Parasta on, että pakenette\nkahden. Minä koetan toisia keinoja. Jos nekään eivät auta, niin kaadun\nmiehuullisena. Sanokaa terveiseni äidille, isälle, morsiamelleni ja\nkaikille ystävilleni. Jumala olkoon apunanne!\n\nLämpimästi Aapo ja Anja puristivat Tapanin kalvosta hyvästiksi.\n\n— Matatkoa tervehenä! kuului lavitsalta vanhan emännän kuiskaus. —\nSivakat ollah ikkunan takana.\n\nKaihomielin Tapani näki, kuinka halkoikkunan luukku avautui ja kuinka\nkaksi ihmistä työntyi siitä yön hiljaiseen hämärään.\n\nKoirain haukunnasta päättäen pakolaiset laskeutuivat järvelle ja\nrantapensaiden suojassa kulkivat länteen.\n\n— Onko teillä, emäntä, viilaa? kysyi Tapani hetken kuluttua, kun kuuli\nrapinaa lavitsalta.\n\n— Ka, ei oo. Soldatat veivät.\n\nSilloin vahtisotilas avasi oven ja komensi jotakin venäjän kielellä.\nTapani arveli miehen kieltävän, ettei saa puhua.\n\nIhmisen luonnossa on vielä paljon selittämätöntä raakuutta.\nVuosituhansien kehitys on siitä tosin höylännyt pois pahimpia\neläimellisiä taipumuksia, mutta vieläkin sieltä pulpahtaa esille\nluolaihmisen tapoja ja mielteitä. Sota-aikoina ne ilmenevät selvimmin\njoukkojen mieliteoissa. Ihminen voi olla armelias eläimille ja\nhoitaa niitä mallikelpoisesti, mutta lähimmäisilleen hän voi olla\nmitä petomaisin. Ihmisiä varten on keksitty hirmuisimmat aseet,\nkauheimmat kidutuskojeet: piikkipatjat, venytyssängyt, polttopihdit\nym. Sodassa heitä silvotaan mitä raaimmalla tavalla, vaikka toisaalta\nparannetaankin. Varsinkin vakoilijoita kohdellaan armottomasti.\n\nTämän huomion teki Tapanikin, kun koetti nukkua Korehovan talon\npenkillä. Hänen kätensä oli sidottu niin lyhyelle ja korkealle, ettei\nhän voinut lainkaan päästä makuuasentoon, vaan pää riipuksissa hän\nkoetti uinahtaa tuskallista päivää odotellessaan.\n\nSitä paitsi jännitti mieltä ajatus, että yö voi olla hänen viimeisensä\nsekä se, millaisia kidutuskeinoja ryssät tulisivat käyttämään\nkiristäessään tietoja Suomen puolelta.\n\n— Minä en niitä anna, en puhu mitään, joka vahingoittaisi isänmaata,\nkuningasta, maaherraa ja kotiseutua, en vaikka kappaleiksi hakkaisivat,\nkiivaili Tapani ajatuksissaan.\n\nAamulla vahtisotilas hälytti patrullit liikkeelle. — Kaksi vankia on\nkarannut, tiedoitettiin kapteeni Karjaginille. Mutta kuultuaan, että\noli kysymys Maikkulan isännästä ja emännästä, hän käski vaieta koko\njutusta — hän oli saanut jo tarpeeksi harmia heistä. Kukaan ei lähtenyt\npakolaisia kiinni ottamaan.\n\nSen sijaan Tapani vietiin ylipäällikön eteen kahleissa.\n\n— Oletko suomalainen? kysyi von Thiesenhausen katsoen Tapania tuimasti\nsilmiin.\n\n— Olen.\n\n— Ja maaherra Carpelanin käskystä tullut meitä vakoilemaan?\n\n— Olen tullut vain rajarauhaa rakentamaan. Eihän sovi, että aiotte\nhävittää niitä, jotka maksavat teille veroa.\n\nTämä nuoren talonpojan huomautus herätti yleistä mielenkiintoa\nkahdestakin syystä. Ensinnä siksi, että von Thiesenhausen, keisarinnan\ntoivomuksia noudattaen, koetti valloittaa maan pohjoisosia verta\nvuodattamatta; hän luuli, että sinnekin olisivat levinneet Anjalan\nmiesten itsenäisyysaatteet ja viha Kustaa kuningasta kohtaan. Hän luuli\nkoko Suomen olevan valmiina etsimään keisarinnan suojelusta. Siinä\ntarkoituksessa hän oli lähettänyt kiihottajia rajan yli, sen tähden hän\noli lähettänyt vääpeli Costianderin mukana houkutuskirjeen itselleen\nmaaherra Carpelanille, jossa hän kehoitti tätä luopumaan kuninkaastaan\nja etsimään läänilleen suojaa Venäjän keisarinnalta. Mutta siinä hän\nlöi kirveensä kiveen. Ponteva ja isänmaallinen maaherra ihmetteli\nvastauksessaan, kuinka venäläinen päällikkö voi ajatellakaan sellaista\nsuomalaisesta maaherrasta ja suomalaisista.\n\nToiseksi hän oli haluton taistelemaan tiettömissä erämaissa urhoollisia\nsuomalaisia vastaan.\n\nMutta Tapanin selityksessä oli ylipäällikölle uutta se, että Kuusamon\nja Kuolajärven puolesta maksettiin vielä silloin veroa Venäjälle, johon\nseikkaan nuori talonpoika viittasi.\n\nYlipäällikkö päätti ottaa asiasta selvän.\n\n— Odottakaa vähän, hän sanoi apulaisilleen.\n\nYlipäälliköllä oli mukanaan toisessa huoneessa arkullinen kirjoja.\nUseimmat niistä olivat näiden seutujen maantiedettä ja historiaa\nvalaisevia. Pitkän etsinnän jälkeen hän löysi ruotsinkielisestä\nhistoriasta. Suomen koillisten rajapitäjien verotusta koskevan kohdan,\njosta luki seuraavan selostuksen:\n\n»Kuusamon ja Kuolajärven seudut ovat olleet vuosisatoja kiistan\nesineenä Ruotsin ja Venäjän välillä ja ne ovat monessa suhteessa\nomituisessa asemassa. Lappalaisina näiden pitäjien asukkaat olivat\nitsenäisiä, kunnes Maunu Latolukko 1277 antoi ne Lapin verottajain,\npirkkalaisten omaisuudeksi. Myöhemmin Kustaa Vaasa antoi kantaa veroa\naina Muurmanin rannikolta saakka, josta veronkannosta venäläiset\nsuuttuivat v. 1554. Kun »lappalaisten» kuningas Kaarle IX 1593\ntutkitutti veroseikkoja, huomattiin vasta, että osa Kuolajärven ja\nKuusamon asukkaista maksoi veroa sekä Venäjälle että Ruotsille.\nTäyssinän rauhassa v. 1595 tulivat nämä seudut nimellisesti Ruotsiin\nliitetyksi, mutta asiallisesti ne liittyivät valtakuntaan vasta\nsuomalaisen uudisasutuksen kautta. Rajasuon sovinnossa v. 1596\npäätettiin, että raja tulisi valtakunnan siinä osassa kulkemaan\nIivaarasta suoraan Inarinjärven keskikohdalle ja että näiden seutujen\nasukkaiden pitäisi muuttaa Venäjän puolelle. Kymmenen vuotta myöhemmin\nkehoitettiin Lapin voutia hankkimaan »alamaista» asukkaita näihin\nerämaihin. Ja vaikka sinne tuli paljon uudisasukkaita, eivät entiset,\nlappalaiset, tahtoneet siirtyä itään vaan pohjoiseen tai sulautuivat\ntulijoihin. Mutta ainakin 1613 jälkeen maksoivat näiden seutujen\nuudisasukkaatkin jousiveroa myöskin Venäjälle. Nykyisin maksetaan tätä\nveroa Kuusamosta 11 jouselta.»\n\n— Tätä niinä en ole ennen tietänyt, puheli ylipäällikkö itsekseen. —\nOlipa hyvä että tuo talonpoika selitti. Muuten olisin voinut tehdä\ntyhmyyksiä.\n\nYlipäällikkö naputteli hetken aikaa sormiaan pöydän reunaan ja näytti\nvaipuvan syviin mietteisiin.\n\n— Sen minä teen, sen minä teen! Se on keisarinnan tarkoitusten\nmukaista, sanottakoon alipäällystön taholta mitä hyvänsä. Minä\nlähetän keisarinnan puolesta houkutuskirjeen Kuusamoon. Ehkäpä kala\ntarttuu koukkuun, kun on hyvä täky. Ja kuka olisi sen parempi kirjeen\nkuljettaja kuin heidän oma vakoojansa. Ehkäpä tässä sittenkin selvitään\nilman taistelua. Minä olen tapellut etelän aroilla turkkilaisia\nvastaan, Kaukaasiassa pikku kansojen kanssa, mutta tällaisissa\nsynkissä, tiettömissä metsissä en ole johtanut taisteluita. Täällä ei\ntiedä, missä joen mutkassa, millä purolla ja minkä vaaran liepeellä\nvihollisen sissijoukot vaanivat. Joutuu pian yllätetyksi, niinkuin ne\nkasakat siellä Oulangan ja Tavajärven välillä.\n\nYlipäällikkö käveli kuulusteluhuoneeseen.\n\n— Oikein puhuit äsken, nuori mies, sanoi von Thiesenhausen ilmeisesti\nhyvillä mielin. — Henkesi on minun kädessäni, mutta minä lahjoitan sen\nsinulle takaisin yhdellä ehdolla — ylipäällikkö katseli Tapania silmiin\njatkaessaan — sillä ehdolla nimittäin, että viet kirjeeni kotipitäjäsi\nkirkkoherralle, joka lukekoon sen kansalle. Siinä minä teen tärkeän\nehdotuksen. Ei sovi, että verosuhteessa olevat tappelevat keskenään. —\nTahdotko viedä tämän kirjeen perille.\n\n— Vakuutan, että sen teen! — Toinen asia on, mitä se vaikuttaa, jatkoi\nTapani ajatuksissaan.\n\n— Kuljettakaa hänet silmät sidottuina rajalle saakka.\n\n— Olen minä jo täällä tarpeeksi katsellutkin, ajatteli vangittu.\n\n— Täällä on pari muutakin suomalaista, he ovat minun matkatovereitani.\nSaanko viedä heidätkin mennessäni, jos tapaan.\n\n— Vie, vie!\n\n— Ja saammeko suksemme ja pyssymme?\n\n— Ne myös annettakoon, että rajarahvas näkisi meidän tarkoituksemme\nolevan rauhallisten olojen säilyttämisen ja kehittämisen.\n\nVielä samana päivänä kolme sissiä ajeli järven jäätä Suomea kohden. He\nolisivat mielellään ottaneet rekeensä karkulaiset, mutta eivät heitä\ntavanneet, sillä vankeudesta päästyään he olivat paenneet suoraan\nerämaan poikki Suomeen.\n\n\n\n\nHOUKUTUSKIRJE KUUSAMON TALONPOJILLE.\n\n\nVaikka tiedustelijat palasivat »kipin kapin kotiin», kului kuitenkin\nviikko, ennenkuin he »kevätrospuutossa» ehtivät kirkonkylään. Ihmiset\nolivat jo uskaltaneet palata autioihin koteihinsa, joissa kuitenkin\nelettiin »sydän kintaan peukalossa» eli varuillaan ja epävarmuudessa.\nTiedustelijain täytyi käydä rajalta lähtien joka kylässä ja melkein\njoka talossa selittämässä tilannetta. Jokaista he lohduttivat sillä\ntiedolla, että venäläiset eivät uskalla eivätkä tahdo hyökätä kelirikon\naikana ja tuskinpa kesälläkään, ennenkuin saavat vastauksen meille\nlähettämäänsä kirjeeseen.\n\n— Sittenpä saamme kylvää peltomme rauhassa, iloitsivat isännät.\n\n— Ja karjan laitumelle, lisäsivät emännät.\n\nJa vaikka oli jo kiire kevätkalastukseen ja peltojen kyntö alkamassa,\nlähti Tapanin, Juhanin ja Fredrikin mukaan joka talosta mies, parhaasta\nkaksi kuulemaan, mitä sisälsi keisarinnan kirje. Tolpanniemen tienoilla\nseurasi lähettejä melkoinen saattojoukko, joka Ronkaisen puolella oli\nsäikäyttänyt ihmisiä.\n\nKirkkoherra, hyväntuulinen mies, oli kovin iloinen tavatessaan\ntiedustelijat pappilan pihalla, mutta kovasti hän hämmästyi, kun Tapani\nveti laukustaan hiukan tuhraantuneen, sineteillä suljetun kirjeen\nsanoen sen olevan itseltään ylipäälliköltä.\n\nVähitellen kerääntyi kansaa pappilan pihalle ja yleisesti esitettiin\ntoivomus, että kirkkoherra lukisi kirjeen kaikille, koska arvattiin sen\nsisältävän sotatilannetta koskevia asioita.\n\nKirkkoherra Kranck tahtoi kuitenkin ensin yksin tutustua sen sisältöön\nja sulkeutui kamariinsa.\n\nSielunpaimen, perin isänmaallinen mies, lienee ollut kauan kahdella\npäällä, lukeako kirje kansalle vai heittää kohta palamaan. Mutta kun\nMäkelän herastuomari, verokomissaari Planting ja ennen muita sissit\npyysivät tietoja kirjeen sisällöstä, lupasi kirkkoherra lukea sen\nseuraavana päivänä kirkon portailla.\n\nKirkkoherra lienee kertonut vaimolleen joistakin kirjeen kohdista,\nsillä jo sinä päivänä levisi kirkonkylässä huhu, että Venäjän\nkeisarinna aikoi siirrättää asukkaat omaan valtakuntaansa, ehkäpä\nSiperiaan asti. Tämä kiihotti niin kovasti kansaa, että seuraavana\npäivänä puolenpäivän aikaan oli kirkon edustalle kokoontunut valtavan\nsuuri väkijoukko. Puutteen Hermanni siellä selitteli ennen kirkkoherran\ntuloa, että siinä nyt on tulossa kosto, kun maaherra oli niin\nkovakouraisesti käsitellyt syytöntä Räämä-Iivanaa ja yllyttänyt ihmisiä\n»potkimaan tutkainta vastaan».\n\nJännittynyt hiljaisuus vallitsi kansanjoukossa, kun kirkkoherra\nastui portaille kädessään suurikokoinen kirje. Hän piti ensin pienen\nesipuheen.\n\n— Rakkaat seurakuntalaisen!! Itä ja länsi ovat aina iskeneet yhteen\nnäillä Koillis-Pohjanmaankin vuorisilla ylängöillä. Länsimainen ja\nitämainen sivistys ja tavat taistelevat täällä ylivallasta. Länsi on\nkuitenkin aina ollut täällä voitolla sivistykseen nähden, itä raa'assa\nvoimassa. Te tiedätte, mitä kaikkea lännestä, Ruotsin valtakunnasta\npäin on tänne tullut; sieltä on tullut luterilainen uskonto,\nuudenaikainen maanviljelys, karjanhoito, Yhteiskuntajärjestys ja paljon\nmuuta, niin että selvä ero on huomattavissa olojen välillä rajan\nmolemmilla puolin. Jokainen, ken käy rajan takana, sen huomaa. — Mutta\nmitä olemme saaneet idästä? — Mitä?\n\n— Emme ole sieltä saaneet mitään hyvää, huusi Mäkelä.\n\n— Te ette voi minulle sanoa sieltä mitään hyvää saaneenne.\nRyöstöjoukkoja sieltä on meille sotien aikana ja toisinaan rauhankin\naikana tullut. Taloja ja kyliä on poltettu, ihmisiä murhattu tai\nraahattu vankeuteen vieraalle maalle. — Ja sittenkin kehtaa von\nThiesenhausen kirjoittaa meille näin:\n\n »Korkeasti kunnioitettu Herra Rovasti.\n\n Eilen illalla tapasin Venäjän valtakunnan alueelta eräästä minulle\n uskotusta, rajalle asetetusta vartiopaikasta Niergigen-Dwowr-talosta\n muutamia ruotsalaisia talonpoikia, nimeltä Aleksi Lihtonen,\n Juhana Kemiläinen ja Fredrik Kemiläinen, jotka olivat varustetut\n verokomissaari Plantingin antamilla passeilla ja jotka ovat minulle\n kertoneet tulleensa tiedustelemaan täällä olevan sotajoukon\n tarkoituksesta, saatuaan tiedon, että niin paljon aseellista väkeä\n oli asetettu Venäjän puolelle, ja pyytämään tähän saakka rajalla\n vallinneen rauhan ja sovun voimassa pitämistä.\n\n Tähän heidän pyyntöönsä ja heidän varsin kohtuullista uteliaisuuttaan\n koskevaan suoramieliseen tunnustukseen huomasin olevan syytä vastata\n yhtä suoraan, ettei heille voinut olla outoa, miten Ruotsin kuningas\n valtiosäätyjen suostumatta on alkanut luvattoman ja kaikkea oikeutta\n loukkaavan, heille ja Ruotsin kruunulle vahingollisen sodan Venäjän\n valtakuntaa vastaan ja että nämä rajalle asetetut, säännöllisen\n sotaväen kanssa yhteensä noin 2,000 aseellista ja yli 20 tykillä\n varustettua miestä, tuskin ovat viides osa niistä, jotka on tänne\n määrätty; sillä siellä on todellakin 11,000 miestä säännöllistä sekä\n jalka- että hevosväkeä ynnä 4,000 kalmukkia ja 40 tykkiä valmiina\n marssimaan näille rajoille.\n\n Sen tähden riippuu Kuusamon pitäjän asukkaista, samoin kuin muun\n Ruotsin-Karjalan asujaimista, käytetäänkö tätä sotaväkeä heidän\n valtakuntansa vihollisina vai heidän henkensä ja omaisuutensa\n turvaksi sekä heiltä omavaltaisesti riistetyn vapauden ja oikeuksien\n entiselleen asettamiseksi. Mutta tämän turvan, tämän puolustuksen ja\n suojan saamiseksi jalokunniaiselta ja suurelta hallitsijattareltamme\n on ainoastaan kaksi tietä tarjona, joista ensimmäinen on:\n\n Että säätyväki, papit, porvarit ja maamiehet keskenään valitsevat\n talokkaita ja yleistä luottamusta nauttivia miehiä Kuusamon pitäjästä\n tai myös koko ruotsalaisen Pohjois-Karjalan puolesta ja lähettävät\n heidät, varustettuina aateliston, papiston, porvariston sekä myös\n rahvaan antamilla tarpeellisilla valtakirjoilla, tänne minun tyköni\n Vohnavoloksin taloon mukanaan kenraalikuvernöörillemme, hänen\n ylhäisyydelleen kenraaliluutnantille ja usean tähtikunnan jäsenelle\n von Tutonnikovalle osoitettu anomuskirje, jossa koko Ruotsin Karjala\n pyytää Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkeaa suojaa ja turvaa\n sekä vapauksiensa ja oikeuksiensa entiselleen asettamista.\n\n Toinen ja viimeinen keino on se, että ne, jotka tahtovat saada\n henkensä ja omaisuutensa suojaan, muuttavat Venäjälle kaikkine\n omaisuuksineen ja tavaroineen ja sinne asettuvat, jolloin heille\n jaetaan maata ja tiluksia niin paljon kuin ja mistä itse tahtovat,\n samalla kuin he saavat pitää entiset uskonnon harjoituksensa ja papit\n sekä semmoisia hengellisiä miehiä, kuin heidän ennen tavalliset\n edusmiehensä tahtovat antaa. He tulevat myös olemaan vapautetut\n kaikista veroista ja ulosteoista kuutena vuotena peräkkäin, jonka ajan\n kuluttua heitä ei rasiteta suuremmilla veroilla kuin he Ruotsissa ovat\n maksaneet; samalla taataan kuitenkin, ettei heidän tarvitse asettaa\n sotaväkeä eikä pitää nostoväkeä, joka heille tietenkin nyt on vaikeaa.\n Ja lopuksi saa jokainen Venäjän valtakuntaan asettuva maamies ensi\n leikkuuseen asti ruokavaroja, nimittäin jokainen täysikasvuinen mies\n 3 leiviskää ja 6 naulaa jauhoja ja alaikäiset sekä vaimonpuolet.\n olkootpa vanhempia tai nuorempia, puolet siitä. Niille pappissäätyyn\n kuuluville herroille, jotka pyhän raamatun käskyn ja sielunpaimenen\n velvollisuuden mukaan eivät ylenanna laumaansa, vaan samoin kuin\n säätyväki tulevat tänne ja tahtovat asettua Venäjälle, vakuutetaan\n ei ainoastaan korvausta kaikesta, mitä jälkeensä jättävät, vaan myös\n paljon runsaammista palkoista rahana, parempana ja hedelmällisempänä\n maana sekä kunnia-ammatteina, minkä minä tahdon kirjallisesti\n vakuuttaa jokaisen pyynnön mukaan heti, kun joku minulle ilmoittautuu.\n\n Osoitettuani edellämainituille talonpojille nämä kaksi keinoa\n Karjalassa asuvaisten turvaksi, levoksi ja onneksi, olen\n pitänyt velvollisuutenani olla salaamatta tätä asiaa teidän\n kunnia-arvoisuudeltanne itseltänne, vaan päinvastoin samalla liitän\n kopion Hänen Keisarillisen Majesteettinsa julistuksesta ja myös sen\n vastauksen, jonka maaherra Carpelanin kirjeeseen olen antanut, jotta\n itse tulisitte sitä lujempaan varmuuteen sekä keinoista että myös\n meidän lempeän ja suuren Keisarinnamme armollisesta mielialasta.\n\n                               J.M. Wilhelm v. Thiesenhausen.\n                               Keisarillinen hovineuvos.»\n\nKun kirkkoherra oli lopettanut lukemisen syntyi yleinen hälinä.\n\n— Vai niin, vai pitäisi meidän lähteä ryssämnaalle hapankaalia\nsuojaamaan! huusi Kelan isäntä.\n\n— Vai sapuskatkin Venäjän Kaisa meille syöttäisi! ivaili rättäri.\n\n— Ei ollut kirjeessä, antaisiko lisäksi punaisen paidan, lättälakin ja\ntökötillä voidellut saappaat. Kaalimaan hajua pitäisi olla runsaasti,\njos meistä mieli tehdä ryssiä.\n\n— Joko lie varannut jumalankuvia tarpeeksi.\n\nIvalauseita sinkoili joka puolella. Toiset niitä kertailivat tai niille\nvirnistelivät taikka päätään pudistelivat. Kohina kuin äkeässä koskessa\nnieli vähitellen yksityiset sanat. Vain kirkkoherran jykeväsointuinen\nääni kantautui hälinän yli:\n\n— Taidamme vielä pysyä tällä puolen rajan.\n\n— Pysytään! huusi väkijoukko kuin yhdestä suusta.\n\n— Emmekä tule rukoilemaan Katariina II:n suojelusta.\n\n— Emme milloinkaan! Ennemmin kaadumme kaikki rajalle, kuin lähdemme\nkonnuiltamme tai pyydämme armoa.\n\n— Kyllä kuningas meitä auttaa. Eläköön kuningas!\n\n— Ja Jumala taivaan korkeudesta lähettää voimaa ja viisautta,\nlisäsi kirkkoherra. Raamatusta olemme lukeneet siitä epätoivoiselta\nnäyttävästä taistelusta, jota Israelin kansa kävi julmia filistealaisia\nvastaan. Ja huonosti olisi käynyt tälle pienelle kansalle, ellei Herra\nolisi kehittänyt heidän keskuudessaan sankareita. Muistamme väkevän\nSimsonin, joka aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, muistamme\nmyös paimenpojan Daavidin, joka lingollaan kaatoi filistealaisten\nkuuluisimman tappelupukarin, Goljatin.\n\n\n\n\nKUNINKAALLINEN SOPIMUS.\n\n\nKuinka moni Suomen kymmenistätuhansista järvistä lieneekään muuttanut\nlasku-uomaansa sen lähden, että maamme on jääkauden jälkeen kohonnut\nja samalla kallistunut kaakkoa kohden. Järvien vesi on vähitellen\naltaassaan siirtynyt itään, peittänyt alleen metsää tai tehnyt niistä\nsuoseutuja. Vanhoja, puoleksi lahonneita kantoja tavataan tästä syystä\njärvien itäpäissä veden alla, kun taas länsipuolelle on syntynyt\nviljelyskelpoisia lietemaita entisistä matalista luhdista. Kun vesi\njärvien itä- tai kaakkoisrannikolla alkoi kärkkyä jonkin matalan\nvedenjakajan yli, puhkaisi se tulvakeväänä siihen ensimmäisen uomansa,\njota se sitten vuosi vuodelta syvensi ja laajensi. Vanha lasku-uoma\nvähitellen kuivui ja uusi otti sen tehtävät toimittaakseen.\n\nMutta millaisia ovatkaan nämä uudet joet? Viheliäisen mutkaisia,\nkoskisia ja kaikinpuolin keskitekoisen näköisiä. Ei niillä ole\nkallioperustaan uurrettua laaksoa, kuten vanhoilla joilla, ei tarkoin\nmäärättyä suuntaakaan, vaan vesi villissä vapaudessaan heitteleikse\nnorosta toiseen, kulkien kappaleen matkaa jonkin soraharjanteen sivua,\nmutta sen pään ympäri kierrettyään kääntyy sen toiselle sivulle. Nämä\nnuoret joet hyrskähtelevät usein kuohuviksi koskiksi tai pauhaaviksi\nkönkäiksi.\n\nSellainen uusi laskujoki on Pistojokikin latvoiltaan. Maan\nkallistuminen on lisännyt sen vesialuetta ainakin Kuusamon, Muojärven\nja Joukamon vesillä, jotka vielä Vapahtajan aikoina laskivat pohjoiseen\nOulangan vesistöön. Mutta kun vesi alkoi kaatua ensin Muojärven sivusta\nKosken kannaksen yli kaakkoon, tyrehtyi veden kulku pohjoiseen. Niin\nsyntyi uusi kulkukelpoinen vesitie merestä mereen. Sen jälkeen pääsi\nkulkemaan Vienan-Karjalasta Kuusamon järvelle ja siitä taas kapean\nVanttajan kannaksen yli Iijoen lähdejärvelle.\n\nTätä tietä oli ennen Juho Vesaisen aikoja, noin v:n 1490 seuduilla,\ntullut karjalaisia ryöstöretkille Pohjanlahden rantamille, tätä reittiä\nolivat myös käyttäneet isonvihan aikaiset ryövärijoukot ja sen jälkeen\nepälukuiset kauppasaksat kuljettaessaan Suomeen Kieretin ja Sunkun\nmarkkinoilla ostamaansa tavaraa.\n\nKuusamonjärvellä pääsee siis kahta eri vesireittiä pitkin\nVienan-Karjalaan ja päinvastoin. Mutia pohjoinen Paanajärven ja\nOulankajoen kautta kulkeva on vieläkin koskisempi kuin eteläinen\nPistojoen reitti. Edellistä tosin Juho Vesaisen joukot kulkivat\naikoinaan, mutta jo Kuusinkijoella, joka järvialueelta vie vettä\nPaanajärveen laskevaan Oulankaan, lienee hänen retkikunnallaan ollut\ntäysi työ, sillä joki on pysty ja koskinen. Ja rajan lakana Paanajärven\nja suuren Pääjärven välillä on mahtavia putouksia mm. Pattina eli\nKivakkaköngäs Vartiolammen kylän luona, jonka sivu oli veneitä maata\nmyöten vedettävä. Pistojoen kosket sen sijaan ovat loivempia, vaikkakin\nkivisiä ja siitä syystä vaarallisia.\n\nKun venäläisten tukikohta oli tämän vesireitin varrella, odotettiin\nKuusamossa heidän hyökkäystään täältä päin.\n\nPeltojen kylvön ja kevätkalastuksen aika oli sentään eletty rauhassa,\nmutta levottomuus oli varsinkin vesireittien varsilla asuvilla pyrkinyt\nmieltä jännittämään. Kun nuori väki lähti nuotalle, oli emännällä\nmerkkivaate valmiina kaivonvintin nenään asetettavaksi, jos vihollinen\nsillä aikaa tulisi. Ja korkeille mäenkukkuloille ja järvien rannoille\noli kerätty rovioita merkkitulta varten. Ensimmäinen työ emännillä\nylösnoustuaan oli katsella, leimusivatko merkkitulet kallioilla.\n\nVähää ennen juhannusta palasi Tapani Lihtonen Oulusta maaherran\npuheilta. Hänellä oli yllään uuden uutukainen aliupseerin puku ja\nlaukussaan maaherra Carpelanin lähettämä tärkeä ehdotus, johon kansan\noli määrä juhlan aikana edeltäpäin tutustua. Maaherra oli hänen\nmukanaan lähettänyt myös kirkkoherralle kirjeen. Siinä sielunpaimenia\nkehoitettiin ilmoittamaan isännille, etteivät nämä juhlan jälkeen\nmenisi heti kotiaan, vaan odottaisivat, kunnes luutnantti von Essen\nsaapuisi Kemijärveltä kuningas Kustaa III:n puolesta tekemään sopimusta\nrajan vartioimisesta. Jo edeltäpäin Tapani Lihtonen tiesi kertoa,\nettä kuningas lupaa asukkaille monia etuja, jos he pysyvät hänelle\nuskollisina ja puolustavat valtakunnan rajaa, ja että kuningas oli\nollut kovin tyytyväinen kuusamolaisten edesottamisten ja isänmaallisen\nmielialan tähden.\n\nJos pääsiäisen aikaan oli paljon väkeä kirkolla, niin juhannuksena oli\nvielä enemmän. Jo juhla-aaton edellisenä päivänä alkoi kirkkoväkeä\nsaapua laajan pitäjän eri kulmilta, mikä minkinlaisia kulkuneuvoja\nkäyttäen:\n\nPaanajärveltä, Sydänmaankylästä sekä Kitkalta jalkaisin vaarojen\npoikki, kankaiden halki ja pitkospuita myöten, soiden yli, mutta\nrajakylistä Tavajärveltä, Enojärveltä, Pukarilta, Heikkilästä ja\nLämsänkylästä pitkillä kirkkoveneillä, joita yhtenään tuli Vihtasalmen\ntäydeltä, ja jotka vedettiin teloilleen pappilan törmälle, kirkkomaan\nalle tai Kelan rantaan. Sieltä sitten miehet kontti selässä ja naiset\narkkua tai vaatemyttyä kantaen kävelivät asuntotaloihin tai omiin\naittoihinsa.\n\nKovin hermostuttava kevät oli tehnyt ihmiset uteliaiksi, ja lujemman\nyhteenliittymisen tunne pakotti myöskin neuvottelemaan uhkaavasta\nvaarasta.\n\nNuori sissipäällikkö, joka äsken oli Oulussa vähän aikaa saanut myöskin\nsotilaskoulutusta ja maaherralta aliupseerin arvon ja sitä vastaavat\nmerkit, oli kaikkien ihailema ja kaikkien huomion kohde. Missä hän\npitäjän miehille selitteli kuninkaan ehdotusta ruotusopimukseksi, sinne\nkasaantui valtava väkijoukko. Ja nuorten mieltä kiinnosti sekin, että\nhän juhlain aikana aikoi mennä kuulutuskirjaa tekemään Lehtomannisen\nLiisan kanssa. Mutta Tapani ei kaikesta tästä tullut ylpeäksi.\nTaistelut, vaarat, matkain rasitukset ja raskas vastuuntunne olivat\nhioneet hänestä nuorison perisynnin, turhamaisuuden ja liiallisen oman\nitsensä ja omien töittensä korostamisen halun. Tähän suuntaan myöskin\nkirkkoherra Kranck koetti häntä ohjata.\n\n— Sinä olet Daavid, Herran valitsema, joka taistelet idän\nfilistealaisia vastaan, puhui hän kerran juhannusaattona Tapanille\npappilan kamarissa. — Jumala kyllä neuvoo sinut valitsemaan ne »viisi\nsileää kiveä», jotka linkoat jättiläisen otsaan. Hänen kehoituksestaan\nsinä sille sanot: »Katso, aamurusko nousee.» Silloin hän nostaa\nkypäränsä ja paljastaa otsansa kuten filistealaisten Goljat muinoin. Se\naamurusko on kansojen itsenäisyyden ja vapauden kaipuu, isänmaanrakkaus\nihmisten sydämissä. Sitä ei idässä ymmärretä, korkeintaan\nihmetellään kuin koreaa aamuruskoa, mutta lännessä se jo lämmittää\nmieliä, kahlehtii sydämiä ja kannustaa itsenäisyystaisteluihin.\nMeidänkin kansassamme on itsenäisyyden kaipuu syvälle juurtunut.\nMutta itsenäisyyttä emme saavuta siten, kuin Anjalan liiton miehet\najattelevat — Venäjän avulla. Meidän on taisteltava, tehtävä työtä ja\nodotettava. Kerran se päivä tulee, jona idän filistealaisten valta\nlahoaa omaan mahdottomuuteensa.\n\nKovin pitkiksi venyivät sinä vuonna juhannuspyhät Kuusamossa. Olisi\nollut kiire kalanpyyntiin, kun muikkuparvet vesien lämmittyä kävivät\nkeskiyöllä rannoissa, olisi ollut jo hoppu lehdeksiä leikkaamaan\nlampaille talveksi ja niittyjen aitoja korjaamaan, mutta toisaalta\nahneimmillekin isännille tuli mieleen, että mitäpä se auttaa, vaikka\nkuinka paljon hankkisi tavaraa, jos vihollinen sen kuitenkin vie\nvoittosaaliinaan.\n\nKesäkuun 28 p:nä tuli luutnantti von Essen muutamien saattomiesten\nkanssa kirkolle. Hän oli vähää aikaisemmin pitänyt kokouksen Kemijärven\nkirkonkylässä, missä mainitun pitäjän ja Kuolajärven talonpojat\ntekivät ns. ruotusopimukset kuninkaallisen hallituksen kanssa. Samat\nerinomaisen tärkeät asiat oli täälläkin toimitettava ja liitettävä\nkolme naapuripitäjää samanlaisilla sopimuksilla yhteen puolustamaan\nkoko Ruotsin valtakuntaa ja erittäinkin Suomea vihollisen rynnäköltä.\nKuinka tärkeänä Kustaa III piti näitä seutuja koko maan puolustuksen\nkannalta, osoittavat hänen kirjeensä Oulun läänin maaherralle.\n\nVielä nytkin täyttää tehtävänsä matala puinen kellotapuli laajan\nristikirkon vieressä, vaikka se on rakennettu v. 1759. Mutta luutnantti\nvon Essen, hiukan karkeatuntoinen mies, käytti sitä puhujalavanaan,\nkun hän ulkonaisiltakin seikoilla tahtoi saada sanoilleen tehoa.\nHän arveli, että kun kysymyksessä olivat korkeat asiat, oli ne\nmyös korkealta esitettävä. Kun kansa oli kirkonkellojen soitolla\nkutsuttu kokoon tornin juurelle, luki luutnantti kuninkaan asettamat\nruotusopimusehdot:\n\n»Arvoisat pitäjän asukkaat!\n\n»Venäläinen, meidän peri- ja verivihollisemme uhkaa meitä taas rajan\ntakaa kuin synkkenevä ukkospilvi ennustaen jyrinää ja salamoita.\nNiin se on kymmeniä kertoja ennenkin tehnyt ja tekee vastakin. Vain\njäykkä vastustus, kansan urhoollisuus ja järjestäytyminen lujaksi\nrintamaksi pelastaa tämänkin asutuksen, joka asemansa puolesta on aina\nuhanalainen. Niinkuin aliupseeri Tapani Lihtosen tuomista kuulutuksista\nnäkyy, on korkean vapaasukuinen herra maaherra ja ritari J.F. Carpelan\nkuninkaan käskystä tehnyt ruotusopimusehdotuksen Kuusamon pitäjää\nvarten, että maanpuolustus- ja jääkärijoukko muodostettaisiin täälläkin.\n\n»Palkkioksi siitä, kun te asetatte määrätyn luvun sotamiehiä ja\njääkäreitä sekä varustatte ne vaatetuksella ja torpilla, saatte kaiken\nmaan, mitä pitäjässä on, vanhojen talojen laajentamiseksi ja uusien\nperustamiseksi sekä olette ikuisiksi ajoiksi vapautetut isostajaosta,\nverollepanosta ja veronkorotuksesta, eikä teidän milloinkaan tarvitse\nlähteä taistelemaan oman pitäjänne ulkopuolelle; lisäksi luetellaan\njulistuksessa muitakin etuja, joita ei ennen millekään pitäjälle ole\nmyönnetty ja jotka olette nähneet kuulutuksesta.\n\n»Kysyn siis teiltä:\n\n»Tahdotteko asettaa ruotusotamiehiä eli knihtejä ja taistella heidän\nkanssaan, kun palkkioksi saatte kaiken tämän kauniin maan.»\n\nTätä sanoessaan luutnantti viittasi kädellään eri suuntiin.\n\n— Tahdomme! kajahti yhteen ääneen.\n\nJuhlallisina sitten kokouksen loputtua ukot kirjoittelivat nimiään\nsopimuksen alle. Ken ei osannut itse kirjoittaa — ja niitä oli\nsiihen aikaan paljon — hänen puolestaan kirjoitti kirkkoherra, ja\nnimikirjoitus vahvistettiin puumerkillä, jonka myös teki kirkkoherra,\nmutta ehtona kuitenkin oli, että asianomainen piti hanhensulan päästä\nkiinni. [Siihen aikaan kirjoitettiin hanhensulalla.]\n\nVasta toista vuotta myöhemmin kuningas vahvisti tämän sopimuksen\nseuraavalla merkinnällä:\n\n _Kuninkaallinen Majesteetti_\n\n tahtoo täten Armossa vahvistaa ja vakuuttaa ruotujaon ja muut edut,\n joista Kajaanin pataljoonan, Kuusamon komppania on ritari ja maaherra\n Carpelanin kautta saanut lupauksia. Päämajassa 27. pnä huhtikuuta 1790.\n\n                                                          Gustaf.\n\n\n\n\nTAISTELU KOSKILLA.\n\n\nVenäläisten hyökkäystä tulvaveden laskun jälkeen pidettiin varmana, kun\nheidän päällikkönsä turhaan sai odottaa vastausta houkutuskirjeeseensä.\nOlivathan sissit Vuokkiniemellä käydessään nähneet valmistelut, ja\nkahdelta vienankarjalaiselta sotakarkurilta saaliin tietää, että\nmyöskin Pääjärvellä päin Oulankajokea myöten oli odotettavissa ainakin\npienempien joukkojen rynnistys.\n\nTämä uhanalainen tilanne ei kuitenkaan lannistanut mieliä. Korven kansa\noli tottunut taisteluihin: se oli vallannut maan lappalaisilta, se oli\njo lähes kaksi vuosisataa käynyt hellittämältä taistelua olemassaolonsa\npuolesta erämaan villejä voimia vastaan, kun se oli ankaralla\ntyöllä luonut sinne asutuksen raivaten niittynsä ja peltotilkkunsa\nkoskemattomaan kiveliöön, kun se karjansa puolesta oli taukoamatta\nsaanut taistella metsän petoja vastaan ja kun se isonvihan melskeisinä\naikoina myöskin vihollisten kanssa oli kestänyt monta äärimmäisen kovaa\nottelua.\n\nNiinä kesäisinä päivinä, joina kuninkaallisen hallituksen kanssa\ntehtiin ruotusopimukset, vallitsi pitäjässä tavaton innostus.\nMaaherra oli jo kevätkelillä lähettänyt kiväärejä ja ampumatarpeita:\nlyijyä harkkoina, ruutia tynnyreissä ja piitä suurina paloina. Näitä\njaettiin, luoteja valettiin ja miehiä harjoitettiin. Kesäkuun loppu-\nja heinäkuun alkupäivinä yhä uusia joukkoja marssi pyssy olalla ja\nlaukku täynnä omaa evästä kokoontumispaikkoihin kirkolle tai Kauppilaan\nPaanajärven länsipäähän; niitä tuli joka kylästä ja miltei joka\ntalosta laajan pitäjän eri osista. Kuolajärven ja Kemijärvenkin miehiä\nsaapui joukoittain, sillä niissäkin pitäjissä oli von Essen maaherran\nvaltuuttamana tehnyt samanlaiset sopimukset kuin täällä.\n\nKiväärejä ei ollut kaikille, mutta toiset aseistautuivat pertuskoilla,\nkarhukeihäillä, kirveillä ja heinähangoilla. Ei ollut evästäkään\nliiaksi, kun pettuleipä ja kala oli yleisimpänä ravintona, mutta\nvarakkaammat tasasivat viljaa ja lihaa, koska puuha oli yhteinen ja\ntärkeä. [Valtion puolesta oli varattu vain vähäisessä määrässä muonaa.\nNäiden Kustaa III:n sotien aikana oli etelässäkin sotaväellä niukasti\nravintoa ja vähän aseita. Tämäkin seikka lisäsi tyytymättömyyttä\njoukko-osastoissa.]\n\nMonessa suhteessa vaillinaisesti varustettu »Kuusamon komppania»\njaettiin useaan eri ryhmään rajan lähelle, mutta vahvimmat osastot\njäivät vartioimaan Pistojoen ja Oulangan reittejä, koska vain niitä\nmyöten suuremmat vihollisjoukot voivat kesällä kulkea. Pistojoen\nsuunnalle tuli päälliköksi Tapani Lihtonen. Paanajärven puolelle\nLehtikumpu.\n\nJuhlallinen oli näky, kun eräänä helteisenä heinäkuun aamuna useita\nkymmeniä veneitä lähti kirkkorannasta itään; se oli kuin pieni erämaan\nsotalaivasto, pääasiallisesti monisoutuisista, kymmeniä henkiä\nkantavista kirkkoveneistä kokoonpantu. Mutta väkevämmin ne viilsivät\nvakoja Somostenperän tyyneen pintaan, valkoisempi oli vaahtokiila\nkohisevain kokkain sivulla kuin naisväen soutaessa kirkolle. Olivathan\nnyt airoissa »raavaat» miehet, karskit kuin korpi itse, teräslihaksiset\nja tuimakatseiset.\n\nPaljon oli saattomiehiä kerääntynyt kirkon alle ja pappilan rantaan.\nKirkkoherrakin laiturilla hattuaan heilutteli. Ei enää itketty.\nKyyneleet olivat naisväelläkin lähteisiinsä tyrehtyneet. Toiminnan aika\noli tullut.\n\n— Taistelkaa kuin miehet! huusi Miekkasaaren emäntä.\n\n— Jos pakenette, niin me tulemme tilalle, ivaili Plantingin rouva.\n\nEnsimmäisessä veneessä, jonka kokassa hulmusi kirkkoherran rouvan\nlahjoittama lippu, alettiin virsi: 'Ei rauhaa ole maassa.' Siihen\nyhtyivät toistenkin venekuntain miehet ja rannalla seisojat.\nSurunvoittoisesti siihen kaiku Maanselästä vastasi: 'Ei rauhaa ole\nmaassa.'\n\nSamana päivänä myöskin Kauppilaan kokoontuneet joukot lähtivät\nsoutamaan Paanajärveä pitkin rajalle. Veneet olivat siellä pienempiä,\nmutta niitä oli sitä enemmän ja monen muotoisia: Kitkan moniosaisten\nselkien rannoilta laskettuja järviveneitä, joiden pohjat olivat\nvalkoisiksi hankautuneet Kitkajoen Jyrävän könkään sivu vedettäessä.\nKapeita jokiveneitä Ylä-Oulangalta, joita myös oli kiskottu\nTaivalkönkään ja Kiutakönkään sivu kallioita pitkin, mutta suurin osa\noli omalta järveltä tai Suiningilta.\n\nTässä osastossa oli enimmän toisista pitäjistä tulleita sekä muutamia\nkerskailevia Kemin komppanian miehiä.\n\n— On sillä luojallakin ollut päähänpistoja laitellessaan näitä\nmaisemia. Vetipä kuin veitsellä vuoristoon syvän raon, jonka rannat\nmyöhemmin ovat laukeilleet, ja juoksutti vettä täyteen. Näyttää siltä,\nettä ryssille olisi vartavasten valmistettu hyökkäystie, moitiskeli\nLehtikumpu.\n\n— Parempi täältä on hyökätä myötävirtaan, tarttui puheeseen Peuraniemen\nManu. — Ja mainio on meillä puolustuspaikka siinä, missä Ala-Oulanka\nlähtee järvestä koskena — Lapissa taidetaan sellaista kohtaa sanoa\nLuusuaksi — jos meissä on miestä.\n\n— Vaimot me olemme kotiin jättäneet, samoin kaikki kaljahousut ja\njäniksen sukuiset! kivahteli Miekkasaaren Matti.\n\nKovin räydytti aurinko miesten pintoja tyynellä kurujärvellä,\nvarsinkin rannan lähellä. Pihka kihosi sinä päivänä talojen seinistä\nja rantakalliot jalkaa polttivat. Mutta se ei estänyt ensikertalaisia\nihmettelemästä järven rantamaisemia. Pienehköt talot vihreine\nviljapeltoineen, niiden yläpuolella kallioinen vaaran rinne, vaahtoavat\nvuoripurot ja tyynen veden pintaan kuvastelevat poutapilvet loivat\nmieltä kohottavan maiseman. Se puhui retkeläisille omaa mykkää kieltään.\n\nKauan ovat Pistojoen vartijat saaneet odotella vihollista: nukkua\nnuotiolla laiskanpojan rakovalkean loisteessa, kertoilla kaskuja\nrappasotien ajoilta, onkia koskista harreja omatekoisilla perho-ongilla\ntai tylsässä toimettomuudessa aikaa viettää. Naiset ja lapset ovat omin\nvoimin saaneet tehdä heinän, pyytää kalat ja kylvää halmeet. Heinäkuu\non jo mennyt ja elokuu hämyisine öineen alkanut. Ei vieläkään ollut\ntoteutunut se, niitä odotettiin. Eväätkin alkoivat loppua miehiltä,\nvaikka niitä jonkin verran tuli kotoa ja kirkonkylän varastoista.\n\nUkonilma ja vihollisen rynnäkkö alkavat melkein samalla tavoin:\nuhkailevat hetkisen, sitten räjähtävät täyteen voimaan; jyrinä, salamat\nja pauhina kulkevat hävityksen kanssa rinnan.\n\nLaurin päivänä toivat tiedustelijat sanan Myllykosken vartiojoukolle,\nettä suvannolla, muutaman virstan päässä, on tulossa kymmeniä\nvenelasteja vihollisia. Kovin hiljaa olivat sauvoneet ryssät ja\nsoutaneet varovasti kuin vesilintujen ohjailijat: usein olivat\nnostaneet kädellä vettä hankoihin, etteivät narisisi, usein olivat\nsoutajatkin kuulostelleet ja odotelleet maata myöten marssivia. Jotakin\nhe olivat sentään aavistelleet, kun muutamilla oli ollut aseet käsissä.\nToisen veneen keskellä oli istunut arvokkaan näköinen mies tähystellen\nympäristöä.\n\nSana tästä juoksutettiin Tapanille, joka väkineen oli vähän ylempänä.\nKiireesti nousivat levähtäneet miehet nuotiohavuilta, joita olivat jo\nkyllikseen painaneet. Siepattiin pyssyt, keihäät ja muut aseet mukaan\nja sitten juoksujalkaa Myllykoskelle.\n\nSiinä ne jo tulevat kosken alla. Kovin ovat varomattomia, kun eivät ole\nkesällä saaneet tietoja Suomen puolelta — eivät tiedä valmisteluista\nmitään.\n\nJo ovat Tapanin miehet paikoillaan. Odottavat merkkiä, mutta päällikkö\nantaa vihollisen nostaa osan veneistään kosken niskalle, siihen, missä\nsileäpintainen nahkavirta loppuu ja kuohut alkavat.\n\nRumia ovat ryötät: mustapintaisia, karvanaamaisia, rokonarpisia ja\noutoa kieltä kuuluvat posmittavan.\n\nPitkäpartainen päällikkö toisessa veneessä huomaa liikettä\nrantapensaikossa ja kajahduttaa komentosanan. Se on kuitenkin jo\nmyöhäistä: yhteislaukaus pamahtaa ja sen jälkeen rätisee vielä\nhajalaukauksia. Ensimmäinen vene kaatuu, ja miehet suistuvat suulleen\nkoskeen, toinen kääntyy poikkiteloin ja täyttyy vedellä. Ja hetken\nkuluttua on koko veneruuhka vyörymässä kuohuvassa koskessa. Ihmisten\npäitä, käsiä ja jalkoja kohoilee ja kiehuu kilvan kosken kuohujen\nkanssa. Ja ne, joiden veneet eivät joudu yhteiseen mylläkkään, isketään\npyssyjen perillä, pistellään keihäillä tai hangoilla taikka työnnetään\nilman muuta koskeen, jonka pauhinaan sekaantuu avunhuutoja, valitusta,\nkomentosanoja ja aseiden kalsketta.\n\nVain muutamat peräti hölmistyneet viholliset laukaisevat pyssynsä\nhaavoittaen kahta paikkakunnan miestä.\n\nKaamea sekamelska on koskessa. Airoja, sauvoimia, veneiden teljoja,\nkumoon kääntyneitä veneitä, lakkeja, leilejä, leipiä ja henkitoreissaan\nuivia ihmisiä ajautui kuohujen mukana suvannolle, leviten pyörteessä\nlautaksi veden pinnalle. Tämä säikäyttää vihollisen jälkijoukkoja, sekä\njoella veneissä olevia että rantaa käveleviä niin, että he pyörtävät\ntakaisin.\n\nSuomalaiset kohottavat huikean voitonhuudon, jota laaksokurun\nkallioseinät molemmilta sivuilta vahvistavat. Tämä on kuitenkin liian\naikainen ja tyrehtyy alkuunsa, sillä pohjoisesta päin vihollisen\nratsuväen osasto hyökkää rinnettä alas kosken rantaan.\n\n— Ampukaa! komentaa Tapani.\n\nUseimmat ovat jo ehtineet ladata pyssynsä ja yhteislaukaus noin\nsadastaviidestäkymmenestä kivääristä tekee tuhoisaa jälkeä: miehiä\nputoilee ratsujen selästä kuin teiriä puista, ja missä ei luoti osu\nmieheen, se osuu hevoseen. Taistellaan myös pertuskoin, karhukeihäin ja\nmiekoin, ja viholliset tuhotaan lopullisesti pyssytulella niin vähiin,\nettä vain kolme neljä pääsee pakenemaan.\n\nMutta suuren kallionlohkareen takaa paukuttelee vielä »viimeinen\nmohikaani» lyhyellä ratsumiehen kiväärillä kuolleen hevosensa vieressä.\nTapani näkee vilahdukselta sen kasvot, ja ne näyttävät hänestä\ntutuilta. Kun mies vielä kerran nousee tähtäämään kiven yli, laukaisee\nTapani pudottaen miehen kiven taa.\n\nKun hän menee katsomaan, makaa kapteeni Karjagin hevosensa vieressä\nkuolleena.\n\nUudestaan kohottaa komppania rajun voitonhuudon, jota ei enää mikään\nhäiritse.\n\nErämaiden talonpoikakomppania oli tarkalla ampumataidollaan voittanut\nsäännöllisesti harjoitetun vihollisen joukko-osaston. Tämä johtui\nosaksi siitä, että he taistelivat kuin kontiot suojellessaan kotejaan\nja omaisiaan varmalta tuholta, osaksi siitä, että he niistä oravan\nnahoista, joissa oli luodin reikä selässä tai rinnassa, saivat\nmarkkinoilla huonomman hinnan kuin päähän ammutuista, mistä johtui,\nettä he olivat oppineet ampumaan riistaa miltei aina silmään ja että he\nsen tähden olivat kehittyneet tarkoiksi pyssymiehiksi.\n\nPäivää myöhemmin taisteltiin Ala-Oulangalla melkein samalla tuloksella:\nvihollisen veneet ammuttiin upoksiin, heidän hyökkäysjoukkonsa ajettiin\npakoon ja melkoinen voittosaalis kerättiin jokirannalta. Mutta\nuhrauksetkin olivat heillä suuret.\n\nEnsimmäisessä kahakassa kunnostautuneet miehet Manu Peuraniemi ja\nIisakki Seppänen sekä kuolajärveläinen Aatsinki joutuivat ryssien\nsaarroksiin alempana jokivarrella. He olivat kulkeneet aina etumaisina,\ninnostaneet toisia ja usein tehneet pitkiä tiedusteluretkiä\naavistamatta, että venäläisiä marssi myöskin maata myöten venekuntien\nmukana rintamassa. Kun taistelu jokirannassa alkoi, saapui sinne\nsivultapäin metsistä vihollisjoukko saartaen suomalaisten kärkijoukon.\nKovaa ammuntaa kuului sieltä hetken aikaa, mutta ylivoima oli liian\nsuuri. Taistelun tauottua ja venäläisten peräydyttyä löydettiin\nniemekkeeltä näiden kolmen urhon silvotut ruumiit.\n\nUseita miehiä oli kahakassa myös haavoittunut, muutamat vaarallisesti.\nLääkäriä ei ollut koko kunnassa, mutta välskärit sitoivat haavat ja\nluonto, lääkäreistä taitavin, sai parantaa vammat.\n\nTaistelun jälkeen tiedottajain tuohitorvet toitottivat pitkään\nkuljettaen viestiä kapeaa vuoristojärveä pitkin niemestä niemeen. Ne\nilmoittivat laakson asukkaille, että vihollisen hyökkäys oli torjuttu\nja kalliisti ostettu voitto vihdoin saatu. Pikaviestit kiidättivät\nsanan molemmista taisteluista joka kylään ja naapuripitäjiinkin.\nErikoinen viestin viejä lähetettiin siitä ilmoittamaan myös läänin\nmaaherralle Ouluun.\n\n\n\n\nKUNINKAAN KÄSKY.\n\n\nOulu, valkea ja valoisten kesäöiden kaupunki on siinä, missä\nKorpi-Kainuun vedet vielä viimeisen kerran hyrskähtävät vaahtoiseksi,\nmahtavaksi koskeksi, tyyntyäkseen sitten meren rauhoittavaan syliin.\nKustaa III:n sotien aikana kaupunki oli vielä pieni (3,000 asuk.),\nmutta silti Pohjois-Suomen tärkein kauppapaikka ja laajan läänin\nhallinnan keskus. Rakennukset, varsinkin Kakaravaaran ja Limingan\ntullin puolella olivat matalia, rannassa vähän korkeampia. Jo silloin\nkauppiaiden avarat tavaramakasiinit reunustivat meren rantaa. Nykyinen\ntuomiokirkko oli silloin vasta rakennettu, mutta Oulunlinna, joka\nMerikosken kuohujen partaalla oli tasan kaksisataa vuotta vartioinut\nsivullaan kasvavaa kaupunkia ja joen suuta, oli jo vanhuuttaan raihnas\nja jokin vuosi myöhemmin (v. 1793) se räjähti kokonaan raunioiksi.\n\nLinnan tornista oli viehättävä näköala. Merikoski haaraantui siinä alla\nuseampaan suuhaaraan tuuheametsäisiä saaria kierrellen, mutta ylempänä\nkoski pauhasi yhtenäisenä kiikuttaen tuon tuostakin aalloillaan pitkiä\ntervaveneitä, Kainuun nälkäkulmilta lähteneitä, Oulun kuuluisaan\ntervahoviin. Nykyisten Hupisaarten sievät, pauhaavat koskiputaat\npyörittelivät silloin monia jauhomyllyjä ja sahoja. Jokisuun saarisilla\nvesillä näkyi purjealuksia, sillä Oulu kuului silloin maamme\nhuomattavimpiin inerikaupunkeihin.\n\nEräänä huhtikuun päivänä, armon vuonna 1790, maaherra Johan Fredrik\nCarpelan ja majuri, kreivi G.L. Oxenstjema seisoivat linnan tornissa\nkatsellen talven ja kevään kamppailua Merikoskessa ja muualla\nympäristön luonnossa. Koski pauhasi vielä vaisusti kuin puolella\nvoimallaan pakkastalven jälkeen ja keinutteli tummilla vesillään\njoitakin jäälauttoja ja telkkäpareja. Lännessä kimalteli saarisen joen\nsuun yli häikäisevän kirkas meren selkä. Kevään tuntua oli jo ilmassa\nja ihmistenkin mielissä.\n\n— Mieltä nostattaa tämä näky, kannattaa taistella näin ihanan,\nneitseellisen maan puolesta, virkkoi maaherra osoitellen kepillään eri\nsuuntiin.\n\n— Sotamiehen suurin onni on taistella ja voittaa — tai kuolla isänmaan\npuolesta, lisäsi siihen sotapäällikkö. — Eikä ole moittimista siitä,\nettei näidenkin seutujen väki yhteisen vaaran uhatessa miehissä\nliittyisi riveihin.\n\n— Olen nykyisin kulkenut, kuten tiedät, laajan läänini eri osissa:\nKalajoella, Pyhäjoella, Limingassa, Muhoksella, Iissä, Kemissä,\nRovaniemellä, Kemijärvellä ja Pudasjärvellä, kaikkialla ilmenee sama\nisänmaallisuus ja puolustustahto. Siitä ovat todistuksena ne 480\nvapaaehtoista ja 504 palkkasoturia, jotka olen saanut värvätyksi sen\njälkeen, kun Loviisasta kuninkaan puheilta palasin.\n\n— Koillispohjalaiset ovat antaneet jo ryssälle päihin kuin miehet!\nhuomautti majuri.\n\n— Olihan siellä mukana kuolajärveläisiä ja kemijärveläisiäkin sekä\njääkäreitä Kemin komppaniasta, mutta se ei vähennä heidän tekonsa\narvoa. Joka mies on sieltä ollut maan rajoja puolustamassa.\n\n— Luulen, ettei venäläisillä enää ole halua yrittää siltä kohdalta,\nmutta ehkä vähän etelämpää. Heidän tarkoituksenaan taitaa olla\nPohjois-Suomen eristäminen ja maan katkaiseminen tältä hoikimmalta\nkohdalta, mutta siinä he erehtyvät. Kuusamolaisten esimerkki\ninnostuttua muidenkin pitäjien väestöä.\n\n— Minä tahtoisin sen Tapani Lihtosen joukkoihini. Hänellä tuntuu olevan\ntaitoa innostaa muita.\n\n— Ei käy laatuun, selitti maaherra. Kuusamon, Kuolajärven ja Kemijärven\nruotusopimuksissa on nimenomainen määräys, että näiden seutujen miesten\nei tarvitse lähteä taistelemaan pitäjien rajojen ulkopuolelle.\n\nKun korkeat herrat laskeutuivat alas tornista ja astelivat Kirkkokatua\npitkin, kajahti rumpujen pärinä Heinätorilta päin. Siellä harjoitettiin\nahkerasti vasta maalta tulleita nahkapoikia: vapaaehtoisia ja\npalkkasotureita, joista osa aiottiin lähettää Kajaaniin, osa Kuusamoon\nrajan puolustajain vahvistukseksi.\n\n— Minä arvelen, että kuningas vaatii tämän keveän rajaprikaatinkin\netelään, Savon ja Karjalan rintamalle, arveli majuri.\n\n— Ei käy laatuun. Minä olen heille vakuuttanut kuninkaan puolesta, että\nheitä ei tulla lähettämään läänin rajojen ulkopuolelle. Eikä kuningas\nvoine rikkoa lupaustaan.\n\n— Hm! Kuningas ei muista lupauksiaan, kun hätä tulee.\n\n— Aiotko sinäkin liittyä Anjalan liiton miehiin kuningasta vastaan?\n\n— Enhän toki! Minä olen vannonut puolustavani kuningasta — mutta...\nLause jäi kesken eikä siihen tullut myöhemminkään jatkoa. Molemmat\nkävelivät ääneti Heinätorille.\n\nMajuri, kreivi Oxenstjerna oli tuskin päässyt Kajaaniin, jonka seudun\nsotavoimien ylipäällikkönä hän oli ja Kuusamoon lähetetyt miehet olivat\ntöin tuskin saapuneet perille, kun kuninkaalta tuli uusi käsky lähettää\nmyöskin nostoväki ja palkkasoturit eteläiselle rintamalle.\n\nTapani Lihtonen oli silloin Kuusamon kirkonkylässä knihtien päällikkönä\nkun sai määräyksen lähteä.\n\n— Mitä tämä on, mutisi hän itsekseen. Eikö kuninkaan tarvitsekaan pysyä\nlupauksissaan. Eikö tämä kuninkaan menettely vapauta myös meitä?\n\nTapani ei ollut oikein selvillä pitikö kuningasta totella kaikessa,\nsilloinkin, kun hän menettelee vastoin omia vakuutuksiaan ja yhteistä\nhyvää. Hän ei kuitenkaan näitä epäilyksiään muille kertonut, mutta itse\nhän niistä kärsi.\n\n— Turhiako olivat ne veriset taistelut koskilla, turhiako vakoiluni\nrajan takana! Kaikki menee nyt päin hiiteen, kun raja tältä kohdalta\njätetään auki ja ryssille vapaa pääsy ryöstämään, tappamaan ja\npolttamaan, mietti hän usein.\n\nMutta kun miehet häneltä kysyivät tästä asiasta, hän vastasi lyhyen\nsotilaallisesti:\n\n— Se on kuninkaan käsky.\n\nKapinahenkeä tuntui jo olevan väestössä aika annos, jota Anjalan\nmiesten puuhista sinne saakka kantautuneet viestit lienevät lisäksi\nkiihottaneet. Kuningasta moitittiin valapatoksi, jonka sana ei ole\nkillinginkään arvoinen, mutta Tapani Lihtosen kehoituksesta käskyä\nkuitenkin toteltiin.\n\nHelatorstaina oli Tapani kerännyt johdossaan olevan väkensä\nkirkonkylään. Sinne olivat saapuneet jääkärit ja sotilaat muistakin\nkylistä sekä aikalailla muuta kansaa saattamaan omaisiaan pitkälle\nmatkalle, jolta palaaminen oli epävarmaa. Morsiamet olivat tulleet\nsaattamaan sulhasiaan, vaimot miehiään ja äidit poikiaan. Lehtomannisen\nLiisa ja Tapani olivat juuri tehneet kuulutuskirjat, mutta ei oltu\nehditty kolmea kertaa kirkossa kuuluttaa. Nuori morsian oli sulaa\nkyyneleiksi, kun Torangin mäellä viimeiset hyvästit heitti ja kun pitkä\nharmaapukuinen jääkärijoukko lähti hiihtämään etelään.\n\nJo silloin moni sekä jäävistä että lähtevistä arvosteli kuninkaan\nmääräystä vääräksi.\n\nKalliovaaran niskoilla, Maaselän rinteillä jono seisahtui luomaan\njäähyväissilmäyksen rakkaalle kotiseudulleen. Kukin näki siihen\njonkin kotinsa lähellä olevan tunturin, vaaran, harjanteen tai muun\nmerkkipaikan. Alhaalla, vuorimaiden suojaamalla laaksotasanteella\nnäkyi kirkonkylä: ristikirkko kupooleineen ja sen vieressä matala\ntapuli, takana mäntymetsäinen kirkkomaa — sen pehmeässä mullassa lepäsi\njo Peuraniemen Manu ja Seppäsen Iisakki, jotka olivat isänmaalleen\nantaneet kaiken — näkyi pappila, Kela, Vänrikinniemi, ja monta muuta\nsuurempaa taloa erottui pikkutalojen ja mökkien ryhmästä. Luoteessa\nnosti Rukavaara kolmikyttyräistä selkäänsä, pohjoisessa pitkä\nKuntivaara, koillisessa Nuorunen ja idässä Iivaaran laki loistivat\nlumikaloteissaan.\n\n— Hyvästi! huudahti Tapani.\n\n— Näkemiin, ei iäksi, lisäsivät toiset.\n\nKuta etelämmäksi he kulkivat, sitä mukaa joukko suureni,\nkun naapuripitäjien miehet yhtyivät matkueeseen, mutta sitä\ntyytymättömämmäksi kävi miesten mieli; sitä lisäsi osaltaan kelirikko\nja heikko ravinto. Pudasjärven miehiä kääntyi jo alkutaipalella\ntakaisin.\n\n— Kuningas on omavaltaisesti, säätyjä kuulematta aloittanut sodan, he\nsyyttelivät. Sitä paitsi hän on pettänyt lupauksensa. Kainuunkin miehet\npyrkivät kotiinsa omia rajojaan puolustamaan.\n\nKun asekuntoiset miehet oli viety pois, käyttivät venäläiset tällä\nvälin tilaisuutta hyväkseen. He hyökkäsivät äkkiä rajan yli, ryöstivät\nja polttivat Vihtamon kylän Sotkamossa.\n\nVaikka näitä tietoja koetettiin miehiltä salata, levisivät ne kuitenkin\nnopeasti ja samalla yleinen napina ja tyytymättömyys puhkesi ilmi.\n\n— Siellä palavat nyt kotimme ja omaisemme ovat turvaa vailla.\n\n— Eikö meidän ensimmäinen velvollisuutemme ole, kuten kuningaskin on\nmyöntänyt, suojata kotiseutua.\n\nKapinahenkeä oli siinäkin Pohjanmaan rykmentissä, jonka maaherra oli\nsuurimmaksi osaksi koonnut Oulun läheltä. Kalajokelaisia karkaili\nensin, sitten muita, mutta suurin tyytymättömyys kyti näissä viimeksi\nvärvätyissä.\n\nKevätkelit olivat jo loppuneet, peltojen kylvöön ryhtyivät jo maamiehet\nPohjois-Karjalassakin. Järvet vapautuivat jääpeitteistään ja lehti teki\nhiirenkorvaa.\n\nKoko kevään olivat Kuusamon miehet neuvotelleet keskenään lähdöstä omia\nrajoja suojelemaan. Kun kurki- tai hanhiparvi lensi heidän ylitsensä,\nloi se tämän asian mieleen, mutta päällikölleen Tapanille he eivät\nmitään puhuneet.\n\n— Hän on jo tainnut unohtaa kotiseutunsa ja omaisensa — morsiamensakin,\narvelivat toiset.\n\n— Eiköhän auttaisi, jos hänelle selittäisimme, että Huima-Hotatta on\nryöstänyt Liisan, ilkkui Fredrik Kemiläinenkin.\n\n— Pelkää kai menettävänsä virkansa, lisäsi Juhani.\n\nMutta kun koko prikaati oli jo hajoamistilassa ja kun miehet päättivät\nlähteä kotiseudulleen, ei Tapanikaan enää mitään siihen sanonut.\n\nKovin vaivalloinen oli paluumatka Kainuun metsien, korpien ja soiden\nhalki kotipitäjään. Miesten täytyi hajaantua pienemmiksi joukoiksi,\nettä saisivat paremmin metsän riistaa. Taloista saatiin joskus leipää\nja kalaa.\n\nKirkkoherra Kranck pudisteli päätään kuullessaan, että pitäjän\nkomppania oli palannut kotiin.\n\n— Se on kuninkaan käskyn rikkomista, vaikkakin sydän sanoo toista. —\nMitähän tästä seuraa?\n\n\n\n\nKUNINKAALLINEN TUOMIO.\n\n\nTeiliniemelle, Kuusamon järven rannalle oli eräänä sumuisena\nsyyspäivänä kokoontunut sankka väkijoukko. Miesten synkeistä katseista\nja naisten kostuneista silmistä sekä painostavasta hiljaisuudesta voi\npäätellä, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Teilimännyn ympärillä\noli monesti ennenkin seisonut pitäjän väkeä katsomassa kuinka korkea\nesivalta rautakourin pani maallisen oikeuden päätöksiä täytäntöön:\nhirtti murhaajia, antoi raippoja porojen ja lampaiden varkaille tai\nmuun omaisuuden tasaajille, mutta ne tuomiot kansa oli hyväksynyt,\nsen oikeustajunta oli sanonut, että tuomitut saavat töittensä ja\nansioittensa mukaisen rangaistuksen. Mutta nyt, nyt seisoi häpeäpaalun\nluona mies, jota kansa rakasti, joka nuoresta iästään huolimatta oli\ntehnyt paikkakunnalle, koko maalle ja kuninkaalle suuria palveluksia ja\njoka sen mielestä ei ollut syypää mihinkään rikokseen — siinä seisoi\naliupseeri Tapani Lihtonen suorana kuin tikku, silmissään leiskuva\nuhka. Kansan mielestä teilimäntykin surusta ja häpeästä itki; sen\nhavunneulasissa kiilsi kuin kyyneliä, kun nimismies luki seuraavan\ntuomion:\n\n»Kuninkaallisella päätöksellä tämän kuun viidenneltätoista päivältä\ntuomitaan Kajaanin komppanian, Kuusamon osaston aliupseeri Tapani\nAleksi Lihtonen mainitun pitäjän Heikkilän kylästä lieventävien\nasianhaarain vallitessa viidentoista parin raipparangaistukseen\nja menettämään kaikki sotilasarvonsa ja ansiomerkkinsä, koska hän\npäällikkönä on ottanut osaa sotilaskapinaan.»\n\nKohina kuin ukkosilman edellä kuului väkijoukosta.\n\n— Se on väärä tuomio! Missä ovat olleet lautamiehet silloin kun se on\ntehty? kysyi Fredrik Kemiläinen, Tapanin uskollinen asetoveri.\n\n— Se on sotaoikeuden päätös ja kuninkaan vahvistama.\n\n— Vain Jumala sen jonkin ihmeen kautta voi muuttaa, selitti nimismies.\n\nVäkijoukko lähestyi uhkaavana teilimäntyä, nuoret miehet heristelivät.\nnyrkkejään aikoen vapauttaa syytetyn, kun piiskuri järjesteli\nraippojaan ja aikoi riisua rangaistavan vaatteita.\n\nMutta silloin kuului huuto järveltä:\n\n— Pysähtykää! — Kuningas on peruuttanut tuomion! — Tapani on vapaa!\n\nKirkolta päin tulevaa venettä soudettiin kaksihangassa. Kaksi miestä\netu-, yksi alahangoilla kiskoi airoja kuin hengen hädässä joka vedolla\nseisaalleen nousten, kolmas piti perää ja keskiveneellä istui itse\nkirkkoherra Kranck huutaen minkä kurkusta läksi:\n\n— Tapani on vapaa!\n\nToimitus keskeytyi, kansa tuijotti mykkänä tulijoihin, suupielissä\njännittynyt ilme.\n\nPelkästä mielenliikutuksesta hengästyneenä kirkkoherra kiiruhti\nnimismiehen luo ja antoi hänelle kirjeen.\n\n— Kuninkaallinen tuomio on peruutettu, toisti hän vielä kerran.\nValitukseni johdosta on asiaa uudestaan tutkittu. Ja kun Kuusamon\n»knihtikontrahdeissa» on selvä määräys, ettei jääkäreiden eikä\nsotilaiden, jotka täällä on ruotuun pantu, tarvitse lähteä toisille\npaikkakunnille sotimaan, on tuomio tehty mitättömäksi. Maaherra\nCarpelan on ratsumiesten mukana pikaviestinä lähettänyt siitä kaksi\nkirjettä, toisen nimismiehelle, toisen minulle. Samalla Tapani on\nkorotettu luutnantiksi.\n\n— Niin on tähän näköjään kirjoitettu, lausui nimismies yksikantaan.\n\n— Eläköön Tapani! kajahti väkijoukosta.\n\n— Eläköön kuningas! Oikeus on voittanut! iloitsi kansa.\n\nSitä riemua, sitä valtavaa mielenliikutusta, joka seurasi, on vaikea\nkuvailla. Asetoverit puristivat kostunein silmin Tapanin kättä\nja nostivat hänet vahvoilla käsivarsillaan ilmaan, vanhat naiset\nnyyhkyttivät, nuoret kirkuivat ihastuksesta ja isäntämiehet kiirehtivät\nkiittelemään kirkkoherraa nopeasta sanan saatosta, joka osaltaan\nvaikutti, etteivät pahantekijöitä varten varatut raipat ehtineet\nkoskettaa erämaiden vapaustaistelijan, Tapani Lihtosen selkää.\n\n\n\n\nMYÖHÄSTYNYT HÄÄLAHJA.\n\nS Kun kuninkaan nostama kapinasyyte ja rangaistusmääräys tuli\ntunnetuksi, kielsi Lehtomannisen jäykkä, kunniantuntoinen ja varakas\nisäntä tytärtään menemästä vihille Tapani Lihtosen kanssa. Eivät\nauttaneet kirkkoherrankaan selitykset ja kehoitukset, eivätkä tyttären\nhartaat pyynnöt ja kyläläisten taivuttelut.\n\n— Tässä on tapahtunut ilmeinen erehdys, sanoi kirkkoherra Kristuksen\nkirkastamisen päivänä tavatessaan ukon kirkonmäellä. — Minä olen\nTapanin puolesta lähettänyt armahdusanomuksen maaherran kautta\nitselleen kuninkaalle. Maallinen ja taivaallinen oikeus vaatii, että\nsyyte raukeaa.\n\n— Minä en voi kärsiä, että tyttäreni miestä kruunu on kaakinpuussa\nkurittanut, vaikka hän onkin muuten kunnostautunut. — Ja mihin hän\nveisi vaimonsa sen jälkeen kuin Vasaraperän Kumpuvaaran torppa, joka\nhänelle on annettu pitäjän puolesta ruotusopimuksen mukaan, otetaan\npois, samoin kuin sotilasvirka ja -puku? Rikos kuningasta vastaan on\nrikos Jumalaa vastaan, sillä esivalta on Jumalalta.\n\n— Kuningaskin voi erehtyä ja kun hän erehdyksensä huomaa, korjaa hän\nsen. — Ja sitä paitsi Liisan on vaikea selvitä täysistä kuulutuksista.\n\n— Minä vaadin, että ne puretaan, maksoi mitä maksoi.\n\n— Ei sinun tarvitse murehtia nuoren parin toimeentulosta, kyllä Tapani\nsiitä pitää huolen. Onhan hänellä koti.\n\n— Kovin toraisa olisi anopiksi Lihtosen Riita-Kaisa, eiväthän siinä\ntalossa pysy ruotuvaivaisetkaan.\n\nPyhän Perttulin päivänä tuli Lehtomannisen emäntä kirkkoherran puheille\ntyttärensä puolesta.\n\n— Minä pyytäisin kirkkoherraa toimimaan siinä Tapanin ja tyttäreni\nnaima-asiassa. Liisa on menehtyä suruunsa. Pelkään jo hänen menettävän\njärkensä. Ei syö, ei paljon nukukaan, poloinen. Surullisia lauluja vain\nitsekseen laulelee, mutta isäntä on edelleen taipumaton, hän tahtoisi\nnaittaa tyttäremme naapurin pojalle.\n\n— Koetetaan, koetetaan. Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi.\n\nJa tavattuaan Lehtomannisen hän otti asian puheeksi kautta rantain.\n\n— Nyt ovat. Olli, sekä valtakunnan että meidänkin asiat paremmalla\ntolalla. Kuningas on tehnyt rauhan Venäjän kanssa Värälässä t.k.\n19. p:nä (1790) saatuaan sitä ennen laivastollaan loistavan voiton\nRuotsinsalmessa; kolmetuhatta ryssää kuuluu siinä kaatuneen ja\nkuusituhatta joutuneen vangiksi. Olet kai jo kuullut maa-armeijan\nviimekesäisestä loistavasta voitosta Porrassalmella, Mikkelin lähellä.\nSiinä Pohjanmaan rykmentti kuumimman ottelun aikana ehti porilaisten\nja savolaisten avuksi ja näin yhdistyneet joukot antoivat venäläisille\nkovan selkäsaunan. Siinä Yrjö Maunu Sprengtportenkin haavoittui, hän,\njoka taisteli venäläisten puolella entistä isänmaataan vastaan. — Nyt\nkuningas, joka tämän sodan aikana on ollut monesti vaarassa, jopa\nsuuressa hädässäkin, on varmaan mielissään ja armahtaa ne, jotka eivät\nole hänen kaikkia käskyjään tarkalleen noudattaneet — Tapaninkin.\n\n— Eikö ollut väärin lähteä pois sotatantereelta kesken?\n\nKirkkoherra Kranck oli hetkisen ääneti miettien, mitä vastaisi ja\nsiirteli edestään suuria kirkonkirjoja pöydän päähän — tämä keskustelu\ntapahtui papin virkahuoneessa.\n\n— Oli ja — ei ollut. Oikea ja väärä ovat tässä maailmassa joskus\npunoutuneet niin toisiinsa, että niitä ihmisjärjellä on vaikea\ntoisistaan erottaa. Kuningas näyttää itsekin katuvan, että vastoin\nlupaustaan käski Pohjanmaan nostoväen ja palkkasoturit etelään. Hän on\nmaaherrallemme lähettänyt puoleksi anteeksipyytävän kirjeen, jossa hän\nselittää, minkä tähden hän niin teki ja miksi hänen täytyi nyt jollakin\nlavalla rangaista uppiniskaisia: valtion ja kuninkaan arvovalta\nkuuluu niin vaativan, ja kuningas, sodan ylijohtaja, tietää muka\nparemmin kuin joukot, mikä on edullista. Ja mitä tulee Tapaniin, hänen\ntarkoituksenaan oli käännyttää joukot takaisin, jos rajalta ei kuuluisi\nkummempia. Mies parka on varmaan ollut kuin kahden tulen välissä:\ntoisaalta on häntä painostanut kuninkaan käsky, jota sotalakien mukaan\noli ehdottomasti toteltava, toisaalta pelko, että venäläiset sillä\naikaa hyökkäävät suojatta jääneen rajan yli ja hävittävät seutua kuten\nSotkamon Vihtamossa ovat tehneet.\n\n— Mitä olisit sanonut, jos vihollinen olisi tullut tänne sillä aikaa,\nkun miehet olivat pois?\n\nTämä kysymys teki Lehtomannisen isännän neuvottomaksi.\n\n— Sinä siis syytät tulevaa vävyäsi siitä, että hänen sydämensä vaati\nhäntä pitämään huolta kotiseudustaan, kun sodan johto oli liian kaukana\nja näihin oloihin perehtymätön. Kehoittaisin, että et asettaisi enää\nesteitä sen asian nojalla nuorten avioliitolle nyt, kun saamme jo\nnauttia rauhan esimakua.\n\n— Minä vielä katson, pannaanko rangaistus täytäntöön. Olen kuullut,\nettä sen pian pitäisi tapahtua.\n\nAsia jäi silläkin kertaa sikseen. Mutta tieto rauhanteosta,\njosta kirkkoherra postin saatuaan ensin oli joutunut kertomaan\nLehtomanniselle, levisi nopeasti kirkkoväen keskuuteen ja otettiin\nilolla vastaan. Monessa vaarassa ollut rajaseudunkin rahvas sai siis\nantautua vakavaan työhön oman maan toimeentulonsa hyväksi. Mutta Tapanin\nkohdalla ei taivas selvinnyt. Hänelle tuli tieto, että raipparangaistus\npannaan täytäntöön.\n\nSamaan aikaan kuin kansa kiihtyneenä parveili teilimännyn ympärillä\nuhaten vapauttaa Tapanin häpeästä, kärsi Liisa kotonaan sieluntuskia,\nkun hän uskoi tämän tapauksen särkevän heidän yhteisen suunnitelmansa\nja onnensa.\n\nPaholainenko lienee ajanut Kierto-Kaisan juuri tuskallisimmalla\nhetkellä Lehtomannisen pirttiin. Tämä kurkisti ensin oven raosta kuin\nolisi aikonut jotakin varastaa, jos pirtti olisi ollut tyhjä, mutta\nnähtyään Liisan vesissä silmin, hän tuli sisälle ja puhkesi puhumaan.\nJa kun hän kantoi Tapanille kaunaa Räämä-Iivanan kiinniotosta, ei hän\nsuinkaan esiintynyt lohduttavana enkelinä.\n\n— Päivää, herranterttu, kullannuppu! Mikä nyt pääskystäni vaivaa, kun\nnoin vetistelet? — Nythän minä jo arvaan. Eikö juuri tänä päivänä\nvallesmannin pitänyt piiskauttaa Lihtosen Tapania oikein kruunun\nvitsoilla — eivät meikäläisten tekemät kelvanneetkaan. Eihän se mahda\nniin kovin kipeästi käydä — vaikka onhan se häpeä. Näin meidän kesken\npuhuen, en minä ainakaan menisi piiskatulle vaimoksi, jos olisin\ntytär. — Turkkikorva, se Oikaraisen lampaiden varas kertoi, että\nei se tehnyt kipeää kun puri koivun lehtiä sinä aikana. Samoin oli\nsanonut Viitavaaran Vesteri, se suuri poronrosvo. Selkä siitä kuuluu\nparkkiintuvan niin kovaksi kuin anturanahka. Olikin se Tapani jo niin\nollakseen. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä.\n\n— Menkää pois, te häijy ihminen. Tapani on syytön ja paras poika\nmaailmassa.\n\n— Hyvästi sitten. Tuo se sulhasesi sitten meillekin, että parannan\nhänen selkänsä.\n\nIltapäivällä ratsasti kaksi miestä Lehtomannisen taloon. Isäntä tunsi\ntulijat Kemiläisen veljeksiksi.\n\n— Vävysi on nyt vapaa, kuningas on peruuttanut tuomionsa, selitti\nFredrik isännälle.\n\n— Kansa siellä kirkolla vaati, että sinun pitää antaa hyvällä tyttäresi\nmennä vihille Tapanin kanssa. Meidät lähetettiin noutamaan morsianta,\nlisäsi Juhani.\n\n— No, no, ei meidän Liisaa niin vain lähetetä vieraiden mukana. Tulkoon\nitse noutamaan, niinkuin tapa vaatii. Minun puolestani vieköön, kyllä\nhän on sen ansainnut.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli Liisan ja Tapanin häät pappilan suuressa\nsalissa. Vieraita oli paljon sekä sisällä että ulkona, kun eivät kaikki\nhuoneisiin mahtuneet. Vihkimisen jälkeen Lihtosen nuori pari lähti\nheti ajelemaan ratsuhevosilla Vasaraperän Kumpuvaaraa kohti alkaakseen\nsiellä rauhallisemman elämän jännittävien sotavuosien jälkeen.\n\nMaaherra Johan Fredrik Carpelanilla oli myöskin raskaat ajat. Oulun\nläänin rajaprikaatin omavaltainen menettely tuotti hänelle paljon\nvaivaa ja murhetta. Kovin hartaasti hän oli odottanut Kuusamosta tietoa\nsiitä, ehtikö nuoren sissipäällikön Tapani Lihtosen vapautusmääräys\najoissa perille. Ja saatuaan siitä varmuuden ja kuultuaan Tapanin\nmenneen jo naimisiin, käveli hän eräänä aamuna Heinätorille, valitsi\nsiellä parhaan hevosen ja osti sen korkeasta hinnasta.\n\n— Vie tämä koillisrajan kuuluisimmalle sissipäällikölle ja sano, että\nse on maaherran lähettämä häälahja, sanoi hän rengilleen.\n\n\n\n\nHIMMENEVÄT MUISTOT.\n\n\nHistoria, aikain kuvastin, säilyttää jälkimaailmalle usein vain\nsuuruudet ja johtavat aatteet, mutta unohtaa pienet ja elämän\nmoninaisen sykähtelyn. Elämän kirjava kangas, jota sen pitäisi\nkuvastaa, on usein niin kulunut, ettei siitä ole enää jäljellä\nmuuta kuin loimet: elämän yksityiskohtia ja henkilöiden toimintaa\nsitovat aatteet. Kuteet ovat kuluneet pois ja värit aikoja sitten\nhaalistuneet. Niinpä nuoren sissipäällikön Tapani Lihtosenkin tarinasta\nse tietää vain näiden erämaan taistelujen päätapahtumat, muutamien\nmahtiasemassa olleiden henkilöiden toimien yhteydessä. Yksityiskohdista\nkertoilevat kuningas Kustaa III:n ja Oulun läänin maaherran tai muiden\nmerkkihenkilöiden välinen sodanaikainen kirjeenvaihto, muutamat\nmuistitiedot, seurakuntien kirkonkirjat ja ne viralliset asiakirjat,\njotka sisältävät korkean kruunun ja Koillis-Pohjanmaan asukkaiden\nvälisiä sopimuksia, joiden merkityksestä väitellään vielä tänäkin\npäivänä.\n\nVielä neljä vuosikymmentä sitten oli Kuusamon hautausmaalla puoleksi\nlahonnut, päältä jäkälän peittämä ja pahasti kallistunut puuristi,\njonka julkisivulle oli aikoinaan kultaisin kirjaimin maalattu:\n\n    Tämän alla lepää:\n    Luutnantti Tapani Aleksi Lihtonen\n    ja hänen puolisonsa talonemäntä\n    Liisa o.s. Lehtomanninen.\n    »Taistelujen jälkeen rauha.»\n\nUnohdettu on myöskin jo kirkkoherra Kranckin hauta. Puuaita on aikoja\nsitten kaatunut ja maatunut kuten nurmen alla nukkujakin, jonka\nsytyttävät saarnat, isänmaanrakkaus ja totuuden tinkimätön etsiminen\nsäilyvät kauan kansan muistissa, ruostunut on myöskin rautaristi asiaan\nkuuluvine kirjoituksineen.\n\n»Rankka-vainajasta» kulkee vielä paikkakunnalla sellainen tarina, että\nhänen ruumiinsa, vaikka ei ollutkaan balsamoitu, ei lahonnut maassa.\nKun omaiset viiden vuoden perästä aukaisivat haudan, lepäsi vainaja\narkussaan kuten vasta haudattu; samoin kymmenen vuoden kuluttua.\nViidentoista vuoden kuluttua oli jo tullut pieni homepilkku kasvoihin.\nJoku omaisista pyyhkäisi sen pois, mutta sitä ei olisi saanut tehdä.\nVainaja näyttäytyi asianomaiselle yöllä unissa ja torui: 'Miksi otit\npois minun kunniamerkkini.'\n\nPonteva ja oikeutta jakava maaherra Johan Fredrik Carpelan kutsuttiin\naikoinaan Ruotsiin Göteborgin maaherraksi ja kuoli siellä.\n\nKaikki ne sydämet, joista tässä kirjassa on kerrottu, ovat aikoja\nsitten lakanneet sykähtelemästä, kaikki aivot, joiden miljoonat\naivosolut sähkön nopeudella värähtelivät keksiessään pelastuskeinoja,\novat olleet ja menneet, kaikki aseita liikuttelevat kädet lamaantuneet.\nMutta kenties valtakunnan itäinen raja kulkisi paljon lännempää, jos\nseudun asukkaat eivät olisi silloin taistelleet, vaan suostuneet\nkeisarinna Katariina II:n ehdotukseen.\n\nTeiliniemellä seisoo vielä vanha kääkkärälatvainen mänty, yhtä sitkeä\nja yhtä karaistunut kuin se kansa, jonka vaiheita se on kahden\nvaltakunnan valtakautena ja itsenäisyydenkin aikana seurannut. Se\nseisoo kalliolla, mutta sen juuret ovat haarautuneet syvälle maan\nrakoihin. Sen latvaa koettavat kilvan kaikki tuulet taivuttaa, itä\neniten, mutta se seisoo suorana, sillä se on oikeuden pyhä petäjä,\njonka alla moni on sovittanut viimeisen tilivelkansa elämälle.\n\nKerran sen tuhannet neulaset häpeissään halusivat pudota maahan, runko\ntahtoi karistaa kuorensa ja juuret lahota, nimittäin silloin, kun\nTapani Lihtonen sen alla odotteli kuninkaan tuomion täytäntöön panoa ja\nLehtomannisen Liisa suri sulhastaan kamarissaan.\n\n\n\n"]