[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDVGjbpOS4fpZavxxX-1PRI7f1XR0730gbA6CzyIoE4g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2891,"Poikia","Lassinen, Emil",1861,1938,"2891-lassinen-emil-poikia","2891__Lassinen_Emil__Poikia",null,"romaani",[],[],"fi",1907,16546,104012,false,72137,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Poikia\" by Emil Lassinen is a novel written in the early 20th century. The story explores the life of troubled youths as they navigate the struggles associated with their pasts and attempts at reform within a structured environment. The narrative primarily centers on Kalle Kärppä, a boy with a tumultuous history and a penchant for deception, as well as his interactions with authority and his peers.  At the start of the novel, the main character, Kalle Kärppä, is introduced in a new environment after being removed from society due to his delinquent behavior. As he meets a caretaker who tries to understand him, Kalle’s difficult past reveals itself, marked by a lack of education, neglect, and run-ins with the law. The opening captures Kalle's complex character, oscillating between innocence and a cunning nature, as he struggles to fit in and confronts the harsh realities of his new life. His initial encounters with authority are filled with unease, setting the stage for a deeper exploration of his character development and the themes of redemption and identity throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],174,"Teos kuvaa erilaisten poikien kohtaloita ja syitä, jotka ovat johtaneet heidät pakkokasvatuslaitokseen. Kertomuksissa tarkastellaan kodin olosuhteita, katuelämää ja nuorten sielunmaisemaa kasvattajan näkökulmasta.","Emil Lassisen 'Poikia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2891. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","POIKIA\n\nKirj.\n\nEmil Lassinen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n1. Kalle Kärppä\n2. Jumalan puutarhuriksi\n3. Pakkokasvatuslaitokseen\n4. Sysäys.\n5. Nyyri\n6. Jussi Pekka\n\n\n\n\nKALLE KÄRPPÄ\n\n\nVahtimestarin riennettyä junalle, raotin minä luokan ovea ja käskin\nuuden tulokkaan kamariin kahden puheluun, rakentaaksemme molemmin\npuolin ensimmäistä tuttavuutta vastaisen yhteistoiminnan ja menestyksen\nvuoksi.\n\nNämä ensimmäiset tapaamiset olivat muodostuneet minulle vuosien\nkuluessa verrattoman mieltä kiinnittäviksi, sillä silloin minä\nuseimmiten sain vaikutuksia, jotka melkein aina olivat todenmukaisia.\nHarvoin, ani harvoin sattui, että ensimmäinen vaikutus olisi ollut\nväärä ja virheellinen pääsuuntaan nähden, miten kirjava menneisyys\ntulokkaalla muuten olikin joskus takanaan ja miten vaikea olikin päästä\nkäsiksi syihin, jotka hänen pikkuelämänsä olivat vinoon vääntäneet.\n\nAina se ei ollut vaikeata. Useammin kuin olin osannut ajatellakaan,\nseisoi edessäni turmeltumaton lapsen sielu, niin hento ja kirkas kuin\nmetsälammen veden kalvo, johon hienoinkin tuulen henkäys synnyttää\nvireen, seisoi surullisena ja kyyneleisenä, asianhaarojen otettua\nsemmoisen käänteen, että junalla laukattiin hauskasta pääkaupungista\nmaaseutuelämän yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen.\n\nMikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon?\nVäliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit,\nväliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin\nkodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli\ntai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja\nporttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa\nilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja\nloihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden\njälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis.\n\nMutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin,\njoiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja\nheti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta\nensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden\nkatse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä\nolen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen.\nJa kun minä kasvan suureksi... Oli toisinaan joku, jonka silmien\nsäihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka\nkoetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten\nrikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen\nvaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. —\n\nUuden tulokkaan, joka nyt seisoi edessäni, olin vain hätimmiten\neteisessä nähnyt, ja näkeminen herätti minussa kylmäviimaisen tunteen.\nEikähän silmästä silmään katsominen tuota tunnetta tuhonnut, pikemmin\nvain varmensi sitä. Edessäni seisoi vankkatekoinen, hyötyvatsainen\npoika, värittömillä kasvoilla jonkinlainen kettumainen ilme, joka\nkokonaan särki teeskennellyn surun, jota poika koetti pusertaa näkyviin.\n\n— Nimesi? kysäsin minä totuttuun viralliseen tapaani, vaikka papereista\nkyllä näin pojan nimen.\n\n— Kalle Kärppä, kuului itkunsekainen vastaus.\n\n— Ikäsi?\n\n— Käyn kolmeatoista.\n\n— Miksi olet niin surullinen?\n\n— On ikävä.\n\n— Ketä?\n\n— Isää, äitiä ja siskoa.\n\nVastine ei minuun pystynyt. Näin papereista, että isä oli istunut\nlinnassa, äitiä oli rangaistu viinanmyynnistä.\n\n— Miten vanha on siskosi?\n\n— En muista... se on naimisissa sepän kanssa.\n\nKun olin vakuutettu ettei poika kotiolojaan ikävöinyt, vaan katuelämää\nja entisiä tovereitaan, siirsin puhelun tuokioksi muille aloille. Kävi\nselville ettei poika ollut käynyt minkäänlaista koulua eikä kyennyt\nedes auttavasti tavaamaankaan. Oli hommaillut sanomalehtipoikana, mutta\nparaastaan sentään kerjuussa. Ja sitte joku kosketus poliisin kanssa,\njonka seurauksena oli matka pois hauskasta pääkaupungista. Noita\njutellessa minä sitte alotin ristikuulustelun, kysäsemällä äkkiä:\n\n— Olivatko isä ja äiti sinulle hyviä?\n\n— Eivät olleet. Äiti oli toisin vuoroin, mutta isä löi väliin\nselväpäisenäkin, löi sillä mikä vain käteen sattui.\n\nKerran alkuun päästyä innostui poika kertomaan, miten huonosti häntä\noli pidelty, miten hänen oli täytynyt kärsiä kylmää ja nälkää, asua\nöitä kellareissa j.n.e. Se oli seppä, joka oli vihkinyt isän, äidin ja\nsiskon häijyiksi häntä kohtaan. Seppä vihasi häntä. Häntä tuupittiin\npyhänä ja arkena. Sattui ettei hän käynyt viikkokauteen kotona muuta\nkuin tirkistämässä, ja silloinkin jokainen kirkui ja kirosi häntä.\n\n— Eihän sitte kannata ikävöidä.\n\n— Mutta kun täällä on kaikki niin outoa, vastasi poika itkevästi ja\nälyämättä, miten hän oli valehdellut itsensä umpiperään.\n\n— Kyllä pian tutustutaan.\n\nKokemus oli minulle opettanut, minkä korkean aidan taa kasvattaja jää,\nkun kasvatettavalla on valheesen taipuva luonne. Kaikki ponnahtaa\ntakaisin, särkyy, menee sivu tarkoituksen ja irvistää mennessään. Pieni\nrikos, joka semmoisenaan synnyttää sääliä ja surua, kuohuttaa ja painaa\nepätoivoon, tekee kasvattajasta väkisinkin tyrannin ja säälimättömän\npiiskurin, kun rikokseen liittyy valhe. Tänään saavutetut tulokset\nvie valhe huomenna takaisin ja jättää mielen niin alastomaksi, että\nkuluu viikkoja ja kuukausiakin ennenkuin mikään toivon siemen siihen\npysähtyykään.\n\n— Minulla on muuan pyyntö, jonka sinä helposti voit täyttää, virkoin\nminä, läheten samalla poikaa ja laskien molemmat käteni hänen\nolkapäilleen... Mutta ensin yksi asia, katsohan minua selvästi silmiin.\n\nPoika loi häprästellen silmänsä minuun. En muista niissä huomanneeni\nmitään kummempaa, paitsi että ne olivat uneliaat, munuaiset olivat\nsuuret ja niissä näkyi jotakin keltaista limaa tai sen tapaista.\n\n— Lupaahan ettet enää milloinkaan valhettele. Lupaatko?\n\n— Lupaan, kuului herkkä ja ajattelematon vastaus.\n\n— Sattui mitä sattui, lupaatko ettet milloinkaan valhettele, kysyin\nminä uudelleen, jotta Kalle Kärppä johtuisi ajattelemaan hieman\nkypsemmin, mitä semmoinen lupaus merkitsi.\n\n— Lupaan, kuului vielä herkemmin ja ajattelemattomammin kuin ensi\nkerralla, ja tätä uudistettua lupausta toisti kettumainen hymyily.\n\n— Sitte me tullaan ystäviksi.\n\nToiveeni olivat pienet, sillä en luottanut pojan lupaukseen.\nVaikeudet alkoivat ensi päivänä. Muuan pieni, hinteräkasvuinen orpo\nraukka tunsi entiseltä Kalle Kärpän, jota katupoikien maailmassa\nnimitettiin »Mataleenaksi\". Mistä mokoma erikoisnimi, en kykene\nsanomaan. Muuten erikoisnimet olivat poikien kesken jokapäiväisiä.\nOli jo entiseltä »Kirppu\", \"Faarao\", \"Aamen\" y.m. Ja ne nimet olivat\nahkeraan käytännössä kaikista kielloista huolimatta. Välitunnilla tuo\nmainitsemani pieni raukka sitte meni Kalle Kärpän eteen ja lausui,\nkädet komeasti housun kikkareissa:\n\n— Mataleena, morjens!\n\nNimi ehti kulovalkean tavoin pihalla telmivien poikien suusta suuhun.\nMataleena, Mataleena, hoettiin kaikkialla. Tuo ärsytti Kalle Kärppää,\nhänen vihansa kohdistui pieneen raukkaan, jonka kautta Mataleena-nimi\npääsi poikien tietoon, ja hän syöksyi oitis hankkimaan oikeutta ja\nhyvitystä itselleen. Pieni raukka sai puoltajia, ja pian oli käynnissä\ntuima tappelu, tappelu, jossa Kalle Kärppä puolustihe viittä vastaan ja\noli sittekin voitolla.\n\nTämä ensimmäinen pyöräys näytti tulokkaan aivan uudessa valossa.\nEdellisenä päivänä tavatessamme oli poika tehnyt minuun kaiken muun\nohessa jonkinlaisen nahjusmaisenkin vaikutuksen, joka ei ollut oikein\nsuunnassa kettumaisen hymyn kanssa. Silmäys oli toisinaan unelias,\nkäynti laahustava, veltot ja pehmeät liikkeet sulivat mainiosti\nhyöteliääseen vatsaan, tehden hölmön kuvan ulkoa päin aivan ehjäksi.\nMutta tappelun tuoksinassa hölmön kuva hukkui johonkin toiseen kuvaan,\njohonkin voimakkaaseen, nopealiikkeiseen ja notkeaan, joka riehui kuin\nmustalainen ja paiskeli itseään pitempiä poikia rintapielistä nurmeen\nniinkuin leikkitöikseen.\n\nTästä vaikeudet jatkuivat ja kutoutuivat jos johonkin lajiin. Kävi,\nkuten monesti ennenkin oli käynyt, että yhdestä pojasta koitui enemmän\nhuolta ja työtä, kuin kymmenestä muusta. Ensimmäisen kuukauden kuluessa\noli hän sijoitettuna jo kahteenkin kotiin ja toisestakin kodista\ntultiin, kun koeaika oli kulunut loppuun, esittelemään minulle pojan\nmuuttamista. Syitä oli sylin ja olan varalta ja painavin se, ettei\npoikaa ollut laskeminen hetkeksikään silmän sivu, silloin se kärppänä\nvilmehti, poltti tänään mirriltä viikset, huomenna löi kanan hengiltä,\nylihuomenna syyti törkyä kaivoon.\n\nMutta luokalla Kalle Kärppä oli laiska. Ja kun kovuuteltiin, laski hän\nisot itkut. En vielä nytkään käsitä, miten hänellä aina oli kyyneleet\nvalmiina. Hän kykeni itkemään milloin tahansa, miten kauan tahansa ja\nmiten sydämmellisesti tahansa. Ensi aikoina hän monesti petti itkullaan\nminut, kunnes tein keksinnön, että se olikin pelkkä ammattitaito, jolla\nei ollut vähänkään tekemistä sydämmen ja tunteitten kanssa.\n\nNauruun, raikkaaseen ja huolettomaan koulupojan nauruun ei hän ollut\nherkkä. Hän harvoin nauroi ääneen, useimmiten hän vain hymyili\nomaa kettumaista hymyilyään, ja silloin suurien silmämunuaisten\nkeltainen kiille kasvoi. Mutta kerran hän nauroi minut ja koko luokan\nälmistyksiin. Sitä en milloinkaan unhota. Yläosastoilla oli historiaa,\nKalle Kärppä ja muut vähemmän kehittyneet tekivät hiljaista työtä,\nkuvaantoa tai jotakin sen tapaista. Olin yleensä tehnyt Kallesta sen\nhuomion, että hän viisi välitti mitä muilla osastoilla puhuttiin,\nvaivoin viitsi hän pysyä tarkkaavaisena edes silloinkaan, kun omaa\nläksyä kuulusteltiin. Mutta sillä kertaa tempautui hänen huomionsa\nmukaan. Valmistettiin viikinkiretkiä seuraavaksi läksyksi, muuan\nyläosastolainen luki kirjasta ääneen, aina välimmiten kyseltiin\nluettua. Tein huomion että Kalle Kärpän lyijykynä irtautui paperista,\nkun ryöstöistä ruvettiin seikkaperäisemmin puhumaan, ja kun ehdittiin\nmerikuningas Hastingin Rooman-retkeen, höristi hän korviaan, hänen\nsilmiensä keltainen kiille kasvoi väkeväksi ja hymyily, hänen\noma hymyilynsä, elostui. Melkein henkeä pidättäen kuunteli hän\nretkeläisten vaiheita Lunan kaupungin edustalla. Näin hänen silmiensä\nja kasvojensa ilmeistä, että hän jännittyi yhä enemmän. Ryhtyipä sitte\nluetusta selkoa tekemään tuo samainen vähäväkinen, joka Kalle Kärpän\nerikoisnimen oli julkisuuteen vetänyt. Sillä pojalla oli omituinen ja\nehjä kertomatapa, joka teki höysteän aineen vieläkin höysteämmäksi.\nKoko luokka alkoi nauttia. Pojan pitkäveteinen ääni kuului hauskalta\nviikinkiuroista kertoessa. Hasting, merikuningas, makasi kuolleena\nkirstussa. Munkit veisasivat. Piispa luki messua. Alettiin laskea\nkirstua hautaan. Kesken veisua ja messua karkasi Hasting kirstusta\nylös. Veti tupesta suuren, julman suuren miekan. Ja löi piispalta pään\npoikki.\n\nSilloin kuului eturivistä julma nauru, nauru semmoinen, että se karmi\nminun selkäluitani ja synnytti kummastuksen koko luokassa. Siinä\nnaurussa ilmeni hillitön ilo, mutta toisaalta siinä oli jotakin\nkaameata ja pelottavaa, joka tunki luihin ja ytimiin.\n\n— Veti suuren miekan tupestaan ja...\n\nSe oli Kalle Kärpän ääni, joka kuului yli luokan. Hän huojutteli\nylävartaloaan, jotta vuoroin vasen poski, vuoroin oikea koski\npulpettiin, ja huojutellessaan nauroi hän hillitöntä, kaameata ja\npelottavaa naurua. Tulin ajatelleeksi että noin mahtaa kettukin nauraa,\nkun sillä on saalis hampaissa.\n\n— Ja löi piispalta pään poikki. Ho-ho-ho-ho-hoo-hoohoooo-hoooo.\n\nSieluineen, sydämineen ja mielineen eli hän tapauksen, nautti ja\niloitsi petoksen onnistumisesta. Kun hän oli tyyntynyt, koetin\nsiveyssaarnalla herättää hänen parempia tunteitaan, mutta minä näin\nja tunsin, että saarnani meni sivu ja irvisti mennessään Kalle Kärpän\nkettumaisessa hymyilyssä.\n\nMuuten juuri tuon tapahtuman aikana meidän keskinäiset välimme olivat\npehmeämmät kuin konsanaan ennen ja jälkeen. Jonkinlainen välirauha\noli syntynyt itsestään. Kallen ahkeruus oli parantunut huomattavasti,\nkodissaan oli hän käyttäytynyt moitteettomasti. Mutta pian särkyi\nvälirauha, ja me tuprahutimme toisiamme vastaan, kuten alun alkaenkin.\nSattui että muuan poika välitunnilla telmiessään pudotti viisikymmentä\npenniä tanhualle. Pudonneita rahoja oli kaikkiaan kolmatta markkaa. Ne\nolivat kodista mukaan pantuja ja pojan piti lukutuntien päätyttyä käydä\npuodissa tekemässä ostoksia. Etsiessä löytyi lantti tuolta ja täältä,\nmutta viisikymmenpenninen jäi kadoksiin. Epäluuloni kohdistuivat Kalle\nKärppään, mutta hän itki ja vakuutti viattomuuttaan, ja sen todisti\ntarkastuskin, jonka toimitin kamarissani kahden kesken. Mutta joku\npäivä sen jälestä yhätin minä Kalle Kärpällä uuden, komean piipun\nhampaissa. Hän oli menossa tiiliuunille ja hän asteli tapansa mukaan\nlaahustaen, uutta näyssä oli vain se, että hän puhalteli lihavia\nsavupilviä ilmaan. Istuin kiven kyljessä eikä hän huomannut minua\nennenkuin seisoimme aivan nokka nokkaa vastaan. Piippu oli uusi\npuupiippu ja siinä oli lyhyt, keltainen ja mustantäplikäs varsi. En\nenää muista, miten monta valetta Kalle Kärppä siinä solmi, ennenkuin\nhän tunnusti, että piippu ja sen pesässä palossa oleva tupakki oli\nostettu ihan sillä viisikymmenpennisellä, joka koulun pihaan oli\nhukkunut.\n\n— Minne kätkit rahan, kun en niinä tarkastaessa sitä keksinyt?\n\n— Ei minulla sitä silloin vielä ollutkaan.\n\n— Missä se sitte oli?\n\n— Pihalla se oli.\n\n— Ja sinä tiesit sen olopaikan?\n\n— Tiesinhän minä.\n\n— Mutta et opastanut ketään löytämään. Kumma ettei se sittekin\nlöytynyt, kun oli pari tusinaa etsijöitä.\n\n— Miten se olisi löytynyt, kun minä toukasin varpaillani hietaa sen\npäälle.\n\n— Eikä kukaan joutunut näkemään, kun kaivoit sen jälleen ylös.\n\n— Jättäysin jälkeen sitte aamulla ja silloin otin sen hiedasta.\n\nTämä särki jo entiseltäänkin laihat välimme. Minun ääneni soinnusta\nkatosi entinenkin niukka lämpö, ja Kalle Kärppä puolestaan näytti,\nettei hän sitä pientäkään lämpöä ikävöinyt eikä sen perään surrut. Hän\noli aivan entisellään. Itki, kun tarvittiin, valhetteli, kun tarvittiin\nja piteli puoliaan vaikka koko koulua vastaan, kun tarvittiin.\n\nJa viidenkymmenen pennin jutun jälkeen tuli toinen, jonka seurauksena\noli, että kodin ovet taasen sulkeutuivat Kallelle, ties kuinka monennen\nkerran. Jouduin sen jutun näkijäksi. Lämmin syysilta oli juuri\nhämärään painumassa. Olin kävelyllä ja näin että joku ajoi hevosen\nselässä aitovartta pitkin ja ajoi kovaa vauhtia. Ajaja oli Kalle\nKärppä. Nousipa veräjä vastaan, piti astua alas avaamaan sitä ja sitte\npiti nousta jälleen selkään. Hevonen oli nuori, uljas ja levoton,\nei talttunut silmänräpäykseksikään. Kalle Kärppä teki kadehdittavan\nnotkeita ponnahduksia, noustakseen selkään, mutta uljas hevonen teki\naina liikkeitä ja haaskasi niillä ponnahdukset. Tätä jatkui joku\ntuokio. Kuuluipa karkeita kiroussanoja ja niiden jälkeen näin jotakin,\njoka teki pääni kuumaksi. Kalle Kärppä sitoi varsan ohjista aitaan ja\nsamassa näin, miten seiväs kohosi ilmaan, putosi varsan lautasille ja\nkohosi jälleen. Lähdin juoksemaan minkä jaloistani ennätin, huomaamatta\nettä talostakin lähti mies juoksemaan samaan suuntaan. Kalle Kärppä\noli niin raivostunut, ettei hän huomannut meitä kumpaakaan juoksijaa,\nennenkuin olimme aivan lähellä. Hänen kasvojensa kettumaisesta ilmeestä\nei ollut piirrettäkään jälellä, ne olivat kasvot kuin kesyttömän ja\npuhahtelevan kissan, kuin pikku paholaisen.\n\nToinen juoksija oli talon vouti. Hän oli aivan musta kasvoiltaan.\nLuulen että jollen olisi joutunut paikalle, olisi Kalle Kärpän käynyt\nhuonosti. Vouti oli vainunnut että jotakin tämmöistä oli ennenkin\ntapahtunut ja oli sen vuoksi jäänyt nurkan taakse tähystelemään, miten\nhevosen viejä tehtävänsä suoritti.\n\n— Jos minä opettajasi olisin, puhkui vouti hampaittensa välistä, niin\ntuosta samasta antaisin oman selkänahkasi maistaa ja antaisin yhtä\nmonta kertaa...\n\nSeuraavana päivänä haeskelin uutta kotia Kalle Kärpälle, kiusallinen\ntehtävä, sillä pojan maineet tunnettiin taloissa ja mökeissä. Muu\nkuin pieni kokeiluaika ei voinut tulla kysymykseenkään. Sitä keinoa\nolin monesti ennenkin käyttänyt ja sillä keinolla suoriuduin nytkin\npälkähästä.\n\nNäin sai kuluneeksi kolme vuotta; neljäntenä vuonna, käen kukkuessa\nja lehtimetsien vihannoidessa, karkasi Kalle Kärppä eräänä\nsunnuntai-aamuna. Jälestä päin sain kuulla, ettei hän suotta karannut,\nhäntä oli kaltoin kohdeltu, oli melkein orjana pidetty. Kohtelun osasin\njo vähin ennakolta arvata, mutta se oli auttamaton asia. Ken pehmeän\npolkee jalkoihinsa, kuten Kalle Kärppä niin monesti jo oli tehnyt,\njoutuu lopulta kovemmalle osalle.\n\nEn ikävöinyt karkuria takaisin. Kaikesta päättäen piilottelihe hän\nHelsingissä. Näin kului kesä. Jos milloin muistelin Kalle Kärppää,\nkuvittelin häntä hyvin jaksavana veitikkana, joka kyllä osaa pitää\nhuolen, ettei häntä hevin keksitä. Tunsin itseni oikein onnelliseksi,\npäästyäni kuulemasta hänen itkujaan ja valheitaan, ja tunsin että koko\nkoulussa vallitsi toisenlainen ilma. Vaikeimmat pojat olivat ikäänkuin\nneuvottomia, kun oli poissa heidän etevimpänsä, joka ohjasi, johti ja\nteki alotteet moneen \"juttuun\" pelkällä silmäyksellään ja hymyilyllään.\nMinun oli helpompi ollakseni. Ei tarvinnut aina olla varuillaan\nkaikenmoisiin odottamattomuuksiin nähden. Eikä sattunut myötänään\nkaikenmoisia \"pikku asioita\", jotka jo alkoivat käydä jonkinlaiseksi\njuoksevaksi mieliharmiksi.\n\nMutta aikanaan Kalle Kärppä tuli takaisin, niin hartaasti kuin olin\ntoivonutkin hänen ijäti pysyvän sillä tiellään. Oli myöhäinen syksy,\nkylmät viimat puhaltivat. Kun eräänä iltana palasin postista, seisoi\nportin vaiheilla joku olento. Oli melko pimeys, seisoja näytti oudolta\nja kuitenkin tutulta.\n\n— Kuka se on? kysyin minä jo kahdestikin, saamatta vastausta.\n\n— Minähän vain... matala ääni kuului tutulta.\n\n— Kuka minä?\n\n— Kalle Kärppä.\n\n— Onko sinulla mitään sanottavaa? kysyin melkein ankarasti.\n\n— Tulin pyytämään anteeksi.\n\n— No, käyhän tupaan.\n\nMuuttunut oli Kalle Kärppä sitte viime näkemän. Hyötyisä vatsa oli\nkadonnut jäljettömiin, kasvot olivat laihat ja posket ohuet kuin\ntinanappi, vaatteet repaleina, toisessa jalassa oli kalossin kappale,\ntoisessa kannaton naisen kangaskenkä, jonka antura repotti irrallaan\nkärkipuolesta.\n\n— Mitä nyt oikein kuuluu?\n\nSelkäsaunankaan uhka ei häntä pidättänyt itkemästä. Melkein\nneljännestunnin itki hän oikein vahvasti, mutta itkun laimentuessa\nelpyi hänen kasvoilleen entinen kettumainen ilme, vaikka teeskennelty\nkatuminen häiritsi sen elävyyttä ja ehjyyttä.\n\n— Alahan nyt kertoa vaiheitasi siitä sunnuntai-aamusta saakka, jolloin\nlähdit.\n\nSe oli pitkä ja kirjava kertomus, sekaisin totta ja valhetta,\nnauruhermoja kutkuttava ja sydämmen kyyneleitä synnyttävä. Kertomuksen\nloppuloru oli, että kylmä ja nälkä joi Kalle Kärpän takaisin sinne,\njosta hän omin hotein ja ehkä suurin toivein oli lähtenytkin.\n\n— Käväsitkö kotona lainkaan?\n\n— Käväsinhän minä.\n\n— Mitä tuumittiin karkaamisestasi?\n\n— Seppä hankki lähtemään poliisille ilmoittamaan.\n\n— Milloin käväsit kotona?\n\n— Viime viikolla.\n\nEhkä juuri sepän menettely olikin jouduttanut paluuta, siksi minä\nainakin sen käsitin. Kalle Kärppä oli siksi viisas, että käsitti\nmiten kunniakas paluu oli, kun se tapahtui vapaaehtoisesti. Menneet\nolivat kesän lämpimät, jolloin sopi asua lautatarhoissa ja muissa\nmukavissa piilopaikoissa sekä hankkia elatusta monin keinoin. Ilmojen\nkylmenemisen kera läheni kiinni joutumisen mahdollisuus, läheni yhtä\nvarmasti kuin talvikin. Viisainta siis oli lähteä patikoimaan takaisin\nja siten tinkiä rangaistus mahdollisimman helppoon.\n\n— Tunnetko lainkaan katumusta karkuretkesi vuoksi?\n\nTuon kysymyksen tein virallisesti ja siis aivan tarpeettomasti.\nSiinäkin tapauksessa, että vastaus olisi ollut myöntävä, en olisi siitä\nkirjaintakaan uskonut.\n\n— Sanohan, tunnetko?\n\nKalle Kärppä vaikeni yhä, sillä hän tunsi vaistomaisesti, mikä arvo\nhänen vakuutuksellaan olisi ollut; mutta hetkisen vaiettuaan turvautui\nhän ainaiseen keinoonsa, hän rupesi parkumaan oikein sydämmen pohjasta.\n\nPäivä pitkänkin yön jälestä ja päivä minullekin Kalle Kärppään\nnähden. Joutui vihdoinkin kevät, jolloin laitos pääsi hänestä ja hän\nlaitoksesta. Hän oli jo kuudentoista vanha. Viimeisenä vuotena paisui\nhän silmin nähden, hän oli päätä pitempi muita poikia, voima ja notkeus\nhuokui hänessä, vaikka käynti olikin entinen laahustavan veltto, vaikka\nvatsa pulleili höysteänä ja suurena.\n\nKun eron hetkeä vain ajattelinkin, tuli hyvä ollakseni. Pääsen\nvihdoinkin eroon pojasta, jonka luonteessa en ole valopilkkua keksinyt,\njoka ei vuosikausiin ole edes ohi menevää ilon tunnetta herättänyt.\nPääsen eroon pojasta, jossa oli kymmenen pahaa eikä yhtäkään hyvää.\n\nTuo kuva, jonka olin hänestä luonut, kyllä piinasi minua ja joskus\nminä epäilin sen erhettymättömyyttä, mutta tosiseikat ja vuosikausien\nkuluessa tehdyt huomiot pakottivat minut uskomaan siihen. Mutta niin\nkävi, että ennen eron hetkeä luomani kymmenen pahan kuva särkyi\nsirpaleiksi. Se tapahtui päivää ennen Kalle Kärpän lähtöä rippikouluun.\nOli lauantai ja viikon viimeinen lukutunti menossa. Elelin\npoikamiehenä, alhaalta talosta sain ruuan, pojat siivosivat huoneeni.\nLauantaisin tapasi aina olla suursiivous, ja siihen tuppautuivat\npojat kilvan, toiset kunnian himosta ja ylpeillen luottamuksesta, kun\nsaivat omin päin ja mielin määrin penkoa kamarit ja laatikot, toiset\nystävyydestä, kun kykenivät olemaan opettajalle avuksi j.n.e. Miten\nlie sattunutkaan, mutta Kalle Kärppäkin joutui sillä kertaa siivoojien\nparveen. Tehtäviä tasatessa osui siten, että hänen piti parin apulaisen\nkera kantaa sänkyvaatteet pihalle, pölyyttää ne ja laatia jälleen sija\nreilaan.\n\nKun viikon viimeinen lukutunti sai kuluneeksi, palasivat kaikki muut\nsiivoojat paikoilleen luokkaan, sillä hartaushetki oli vielä pidettävä,\nmutta eipä kuulunut Kalle Kärppää. Menin katsomaan mikä häntä viivytti,\nja silloin näin semmoisen näön, joka ei koskaan mene mielestäni.\nEn ollut uskoa omia silmiäni, en ollut tuntea Kalle Kärppää. Hän\nei huomannut lainkaan, että tähystelin häntä puoleksi avoimen oven\nlävitse, kiintynyt kuin oli hommaan, sijan reilaamiseen, kasvot minuun\npäin kääntyneenä. Muistin millaiset nuo kasvot olivat hevoskohtauksessa\nja millaiset ne olivat tasaisissa oloissa. Mutta millaiset ne olivat\nnyt? Poissa oli kettumainen ilme ja sen sijassa jotakin lapsellista,\nteeskentelemätöntä ja puhdasta. Ja kesken työtään hän tuon tuostakin\nhymyili ja hymyillessä hänen silmänsä loistivat.\n\nSeisoin hämmästyneenä paikallani ja seisoessani näin entisen lisäksi\njotakin, joka murti minua, joka iski salamoita sieluuni. Näin miten hän\nsilitti patjaa, minun patjaani. Se oli vanha patja ja siihen muodostui\naina myhkyröitä, milloin kylen kohdalle, milloin lantioiden alle, ja ne\nmyhkyrät täytyi minun aina muhentaa, jos mielin unta saada. Ei kukaan\npoika ollut milloinkaan niitä myhkyröitä keksinyt, mutta Kalle Kärppä\nne keksi, hän niitä kouri, muhenti ja sitte hän hymyhuulin silitteli\nja taputteli patjaa, silitti hellävaroen, lapsellinen, puhdas ja\nteeskentelemätön valaistus kasvoilla.\n\nErehtynytkö minä olin lopultakin?\n\nIhmisyystunnettani viilsi joku terävä, pistävä, murtava ja polttava,\njonka vaikutus tuntui ohimoissanikin ja joka ahdisti sieluani. Näin\nhänen kasvojensa ilmeestä, mikä tunne hänen sydämmessään liikkui, mikä\nloi tuon lapsekkaan ja syyttömän hymyn, joka oli niin uppo uutta ja\nodottamatonta. Se oli tunne, että _minun_ olisi pehmeä maatakseni,\nettei myhkyrä kolhisi kylkeäni, lantioitani. _Minun_, joka olin niin\nmonesti ankaralla kädellä rangaissut häntä, _minun_, joka olin pitänyt\nhäntä epäsikiönä, pikku paholaisena.\n\nJa taasen hän silitti ja silittäessään hymyili syyttömästi. En kestänyt\nnähdä tuota kauemmin. Kuulumattomin askelein poistuin luokkaan, istuin\ntuolilleni. Tunsin tuskaa, polttoa sielussani. Häpesin katsoa poikia\nsilmiin.\n\nVihdoin kuului Kalle Kärpän laahustava käynti, pidettiin hartaushetki,\nminä syöksyin kamariin.\n\nSeuraavana maanantaina alkoi rippikoulu.\n\nRippikoulun jälestä kiihtyi niiden tapauksien nopeus, jotka vetivät\nKalle Kärpän rikoksien teille. Vastoin neuvoani kokeili hän ruveta\nmaantöihin, vaikka minä olin ehdottanut, että hän heti rippikoulun\nloputtua lähtisi merille. Kirjoitin tuumastani hänen isälleenkin ja\nsepälle, molemmat kannattivat ehdotustani. Kun aavistin ettei renkinä\nolo mene maineitta, kirjoitin Kalle Kärpälle muutaman rivin ja pyysin\nhäntä käymään luonani, jos odottamattomia tapauksia sattuu. Ja niitä\nsattuikin jo syyskesällä. Tapasin Kallen isännän kirkolla muutamana\nsunnuntaina, kysäsin mitä kuului nuorelle rengille.\n\n— Se lähti laputtamaan eilen, kun ensin oli piessyt hevosen ja\nrengin, vastasi isäntä. Hevosessa ei sen enempää syytä, kuin että\ntuppasi syrjässä käymään, kuten monen muunkin hevosen tapa on. Siitä\nse vimmastui, alkoi repiä ja piestä hevosta. Kun renki koetti mennä\nväliin, pieksi se senkin, pieksi kuin pahaisen poikanulikan. Sitä oli\nvehreä miehen alku. Kiitän onnea, ettei tappanut molempia, renkiä ja\nhevosta.\n\nMinun ehdotukseni joutui taasen kysymyksen alaiseksi ja olikin jo\ntoteutumaisillaan, kuten seppä minulle kirjoitti, mutta joku este,\njoko tyhjänpäiväinen tai todellinen, nousi sitä vastaan ja siirti\nsen tuonnemmaksi. Ja kun se kerran siirtymään lähti, vääntyi se yhä\nmutkikkaammaksi, kunnes lahosi tykkänään. Meripojan sijaan tuli\nsatamajätkä, se, jota eniten olin pelännytkin.\n\nEnsimmäinen kepponen, joka Kalle Kärpän tutustutti lain ja oikeuden\ntapoihin, oli pikku väärennys. Hän piirti johonkin työlippuun yhden\nnumeron lisää ja meni laivakonttorista perimään rahoja sillä lipulla.\nVäärennys huomattiin, väärentäjä vangittiin ja kepposen lopuksi tuli\nmuutama vuorokausi vankeutta.\n\nAlku oli tehty, ensimmäinen askel astuttu.\n\nSitä seurasi joku mitätön tappelu, juuri siksi että nimi näkyi\nsanomalehtien poliisiosastossa, mutta seuraavana syksynä Kalle Kärppä\njo teki ensimmäisen urotyön, ryöväyksen keskellä päivää. Se sattui\nsiinä syksyn ja talven rajamailla, arvatenkin kylmä ja nälkä olivat\ntapauksen tekijät. Mies, hiukan humaltunut, asteli Kalle Kärppää\nvastaan kadulla, ja miehen kellon vitjat loistivat. Katu sattui\nolemaan tyhjä. Ja se, jonka minä olin nähnyt hevoskohtauksessa, heräsi\nKalle Kärpässä äkkiä eloon, heräsi ja pääsi herraksi. Ryöväys oli\nsilmänräpäyksen työ, edeltäkäsin suunnittelematon, sommittelematon.\nKomea kertomus siitä oli sanomalehdissä. Humaltunut alkoi huutaa\npoliisia ja juosta rosvon jälessä. Huuto toi apua pihoista ja\nporttikäytävistä. Ehätti poliisikin joukkoon. Alkoi verraton\najometsästys. Kun paon mahdollisuus parin nokipojan odottamattoman\nilmaantumisen tautia hupeni, löi ryöstäjä leikiksi koko jutun. Paiskasi\nensin kellon kauas luotaan, paiskasi molemmat nokipojat katuun ja\nvirkkoi:\n\n— Tulkaa nyt kaikki peukalopaholaiset, mutta elkää tulko useampana kuin\nkaksittain; mulla ei ole kunnossa kuin kaksi kättä.\n\nJa paiskasi vielä muutamia nenäkkäämpiä ahdistajiaan katuun, viskausi\nsitte itsekin pitkäkseen ja tekeytyi niin humalaiseksi, ettei\nkäsittänyt muka, oliko ilta tai aamu, tyyni tai tuulinen. Rosvo, jonka\noikea nimi on Kalle Kärppä, mutta joka satamajätkien kesken tunnetaan\nyleisemmin Mataleena-nimellä, on poliisin vanha tuttu.\n\nNoin kertoivat sanomalehdet.\n\nNeljä vuotta kuritushuonetta, siinä jutun loppunäytös.\n\nOlen ollut tekemisissä monen rikoksellisen taimen kanssa, toiset ovat\nnousseet, toiset laskeuneet, mutta kukaan ei ole minuun niin valtavasti\nvaikuttanut kuin Kalle Kärppä. Ensin minuun vaikutti hänen luonteensa\nnäennäinen ehjyys, kymmenen pahan kuva, jonka olin hänestä laatinut,\nmutta kun se viime tingassa särkyi, nousi ongelma eteeni, joka vielä\ntänäänkin piinaa sieluani. Aina kun muistelen Kalle Kärppää, aina\nesiintyy hän mielikuvissani syyttömästi hymyilevänä. Ja se muisti\nkirveltää. Hänessä oli pohjalla jotakin, johon en minä päässyt käsiksi,\njonka hän aina ja kaikissa tilaisuuksissa osasi piilottaa. Siellä oli\nsinapin siemen, joka olisi voinut kasvaa tuuheaksi puuksi, jos minä\nolisin sen siemenen keksinyt ja osannut sitä kasvattaa, kastella ja\nvaalia.\n\nMutta minä en sitä ajoissa keksinyt. Se oli virhe, ja siitä virheestä\nehkä johtui kaikki. Sovitin häneen saman mittapuun kuin muihinkin\npoikiin, ja kun näin, etten onnistunut, laskin sydämmeni vieraantumaan\nhänestä. Käytin järkeä ja sääntöjä, kun olisi pitänyt käyttää sydäntä,\nkauttaaltaan vain sydäntä. Tein johtopäätöksiä entisien kokemuksieni\nnojalla ja sain väärän, kokonaan väärän tuloksen. Ei juolahtanutkaan\nmieleeni, että mahdollisesti seisoin ongelman edessä, joka selvitäkseen\nei olisi kenties vaatinut muuta kuin yhden ainoan onnistuneen\nkosketuksen.\n\nYhden ainoan onnistuneen kosketuksen!\n\nMutta sitä kosketusta en osannut tehdä. Ehkä juuri osaamattomuuteni\nveti vinoon työni, vaikka minä työnsin kaiken syyn Kalle Kärpän\nniskoille.\n\nEhkä?\n\n\n\n\nJUMALAN PUUTARHURIKSI\n\n\nEnsimmäisellä välitunnilla tulokas jo näytti, ettei hän taipunut\nsulautumaan ympäristöönsä. Seisoi kädet selän takana poppelipuuhun\nnojaten, silmäillen telmivää poikajoukkuetta ylhäisen henkilön\nvälinpitämättömyydellä ja hyläten kaikki esitykset leikkiin yhtymisestä.\n\nErityisempiin tuttavuuksiin pyrkijät niittivät järjestään rukkasia.\nPyrkijöitä oli monta, toiset teeskentelemättömiä, toiset hiotuita\nveitikoita, kumpikin laji esiintyi ominaisella tavallaan.\n\n— Onko ikävä? utelivat teeskentelemättömät säälivästi. Kysymystä ei\noltu kuulevinaankaan.\n\n— Pelkäätkö? tiedustelivat hiotut veitikat, mutta hekään eivät saaneet\nsanaa vastineeksi.\n\nVihdoin läheni poppelipuuta muuan tylsä, leveänaamainen poika, joka ei\nnauttinut suurta arvoa toverien kesken.\n\n— Mikä sinun nimesi olikaan?\n\n— Ilmari, kuului lyhyt vastaus.\n\n— Ilmari, Ilmari, semmoista nimeä ei minulla ole, hoilotti tylsä,\njuosten omia aikojaan sinne ja tänne, kädet housujen lakkareissa ja\nsuupielissä leveä nauru, joka ei ketään huvittanut.\n\n— Seppo Ilmari, seppo, seppo, toistivat pojat.\n\nPari päivää matkittiin seppoa, mutta sitte siihen kylläännyttiin ja\nmonien onnistumattomien kokeiden jälestä mukaeltiin Ilmarista Imu.\nAsianomainen ei näyttänyt olevan myötä eikä vastaan. Kaiukas Imu\nhelähti somasti hänenkin korviinsa, ja oli kuin luonnollista että\nuusien olojen mukana seurasi uusi nimikin.\n\nJo ensi silmänräpäyksinä vaikutti Imu minuun kuin valkoinen kukka\nsyysmaisemassa. Tuntui kuin olisi jostakin toisesta maailmasta\nihmistaimi työnnältäynyt eteeni. Hän oli noin kymmenvuotias ja\npienikasvuinen, mutta otsa, tukka, kasvot, pojan koko olento ilmaisi\nperittyä kulttuuria. Kasvojen hipiä poikkesi jyrkästi niistä\nkellahtavista ja tummista väreistä, jotka olivat vallassa poikien\nkesken. Imun kasvojen hipiä oli semmoinen, kuin olin lukenut erään\nromaanin naishenkilöllä olleen: heleä ja punertava, mutta niin hienosti\npunertava, kuin ruusun sisimmäiset lehdet. Kun lisäksi mainitsen\nsäännöllispiirteiset, hyvin kehittyneet kasvot, kauniin, valkoisen\notsan ja sitä rajoittavan tumman tukan, lie Imun kuva osapuilleen\npiirretty.\n\nHän oli palvelustytön poika ja aivan kehittymätön. Edellinen asianhaara\nselittää, mistä johtui hänen kasvojensa hipiä ja säännölliset piirteet,\njälkimäinen ilmaisee syyn, jonka vuoksi hän joutui laitokseen. Joku\ntäti oli hoitanut häntä viimeksi, ja kun täti, joka lie ollut ainoa\nlajiaan, kuoli, ja kun äiti osui miehelään, jäi Imu turvattomaksi.\n\nLaitoksessa rupesi hän menestymään ilman rajuja ylimenosuruja. Tämä oli\naina pettämätön hyvä enne. Joskus kyllä ikävä otti ankarasti kynsiinsä\nhyvänkin pojan, mutta hellitti tavallisesti viikon kuluttua, väliin\npäivän ja parinkin jälestä. Ja jollei se pian hellittänyt, jollei\nuuden tulokkaan silmä viikon vierittyä kirkastunut, ei hyvä kello\nkäytöstäkään kaiuttanut.\n\nMetsän helmassa, järven poukaman lähellä, oli Imun uusi koti, isänä ja\näitinä oli työmies ja hänen vaimonsa, siskona niiden kasvattityttö.\nSilmät loistavina saapui Imu aamuisin kouluun, silmät loistavina lähti\nhän koulusta kotiin, kaikki se, mitä hän joku päivä sitte oli vapisten\najatellut, oli kääntynyt iloksi ja hauskuudeksi.\n\nPian oppi hän huomaamaan, että melkein kaikki muut pojat olivat\ntiedoissa hänen edellään, ja että hänen opettamisensa oli tykkänään\nlaiminlyöty. Kirkkaissa silmissä kuvastui usein surunvoittoinen ilme,\nkun hän kuuli ikäisiltään pojilta kyseltävän asioita ja seikkoja,\njoista ei hänellä ollut vähääkään tietoa ja joita ei hän pystynyt\nedes käsittämäänkään. Tämmöisen silmänräpäyksen jälestä muuttui hän\nmietteliääksi, ja katse, jonka hän silloin tapasi luoda minuun, tuntui\nolevan kotoisin jostakin toisesta maailmasta.\n\nMainittavampaa ahkeruutta ei hän osoittanut, mutta siitä huolimatta\nuinuvat voimat alkoivat herätä, ja hän rupesi muokkaantumaan\nvastaanottokykyiseksi. Muistitiedot eivät milloinkaan olleet hänen\nvahva puolensa, mutta käsityskyky alkoi, muuhun kehitykseen nähden,\nkohota verrattain korkealle. Etevyyden edellytyksiä ei hänellä\nkokonaisuudessaan ollut, jos ei ota huomioon piirustusta, johon hänellä\noli huomattava taipumus.\n\nVastaanottokyvyn herättyä tein sen merkillisen huomion, että poikien\nenemmistö katsoi Imua syrin karin. Hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä\nhänkään ollut kenenkään ystävä. Sattui tapaus mikä tahansa, aina oli\nImu siitä irti, aina oli hän kuin syrjäinen. Koulusta kotiin kulkiessa\nhuomasin hänen useimmiten astelevan joukon jälessä, jollei hän suoraan\njoutunut piiritykseen, ja milloin satuin näkemään hänet aamuisin,\nasteli hän melkein aina ypö yksin, toisin kerroin ihka ensimmäisenä,\ntoisin kerroin viho viimeisenä, joskus keskilomassa, mutta silloinkin\nyksin.\n\nVäliin joutui hän leikkimielelle, ja silloin hän aina valitsi\ntoverikseen tylsän. Ja nauroipa hän silloin itsensä lämpöiseksi ja\npunaiseksi. Tämä leikkimieli, kun hän oli paastonnut useita päiviä,\nsaattoi yllättää hänet kesken läksyn kuulusteluakin, hänen mahtamatta\nsiihen mitään.\n\nPojat näyttivät vaistomaisesti käsittäneen, että Imu ei oikeastaan\nkuulunut heidän joukkoonsa. Hänen ulkomuotonsa ja sulautumattomuutensa\närsytti heitä, ja he rupesivat kiusaamaan \"Imu herraa\", kävivätpä\nsuotuisissa tilaisuuksissa, jos vain aiheentapainen ilmaantui,\nkäsiksikin häneen. Tämä oli surullinen huomio, oli kaksinkertaisestikin\nsurullinen, sillä minäkin olin osaltani nostattanut kateutta Imua\nkohtaan. Pojat olivat luulletikin minun äänessäni ja silmäyksissäni,\nkun Imua puhuttelin, keksineet jotakin, joka niistä puuttui heitä\npuhutellessani. Semmoisiin asioihin nähden oli heillä tarkat silmät ja\nherkät korvat. Ja vainu vieläkin tarkempi ja herkempi. He vainusivat\nopettajansa salaisimmatkin ajatukset, mikäli ne mieskohtaisesti\nkoskivat heitä, ja harvoin, täytyy tunnustaakseni, he erhettyivät.\n\nTämä vainu vaati heitä asettumaan vihamieliselle kannalle Imua kohtaan.\nPoikahan oli kaikessa heidän vastakohtansa, luokseen laskematon,\nhienostelija, joka vältti heitä ja heidän elkeitään ja ikäänkuin\nriisti siveellisen tuen heidän jalkojensa alta, osottaessaan että\nkaupunkilainen poikakin saattaa olla valkea ja pehmeä, vaikka on\nhylkyvillä kulkenut.\n\nKahdentoista vanhana Imu jo esiintyi täydellisenä gentlemannina.\nKoulusta kotiin mennessä häntä heitettiin kivellä polveen niin\nankarasti, että hän onnahteli moniaita päiviä. Heittäjä oli\nilkeämielinen toveri, joka kadehti ja vihasi Imua, ja joka kykeni\nsotkemaan rikoksensa niin taitavasti, että olin melkein voimaton häntä\nvastaan. Joukkueessa, johon syyllinen kuului, oli kahdeksan poikaa,\nja niiden tie suikahti koulun lähellä pienen metsäkaistaleen lävitse\ntaloihin ja kylään, mutta Imun tie sitävastoin jatkui eteenpäin noin\npari kilometriä. Kuten tavallista asteli hän joukon jälessä. Kun joukko\noli hukkunut metsään ja kun tiellä ei enää ketään näkynyt, lennähti\nmetsästä nyrkin kokoinen kivi Imun polveen. Se tuli vinoon edestäkäsin,\nja se paiskattiin taitavasti ja voimakkaasti. Heitännän jälestä ratisi\nmetsässä pikkuisen ja kuului heikkoa nauruakin.\n\nKuulustelussa ilmeni että joukkueesta viisi poikaa oli lähtenyt\njuoksemaan jo ennen kuin olivat saapuneetkaan metsäkaistaleen kohdalle,\nhe vakuuttivat olevansa syyttömiä, jopa aivan tietämättömiäkin koko\ntapauksesta. He eivät olleet kuulleet mitään, eivätkä nähneet mitään,\nhe vain juoksivat kilvan.\n\nHeidän vakuutuksensa tuntui uskottavalta, vaikka juoksijain joukossa\noli parikin mahdollista ilkityön tekijäksi.\n\nJälellä oli siis vain kolme, mutta hekin kielsivät suun täydeltä.\nOlivat muka heti hekin lähteneet juoksemaan, heti kun ennättivät\nmetsäpolulle, eivät olleet nähneet eivätkä olleet huomanneet ketään\ntuntematonta, olivat sanalla sanoen viattomia kuin eilispäivän lapset.\n\nVakaumus että syyllinen oli heidän joukossaan, heräsi minussa oitis.\nOlisinpa voinut sanoa syyllisen nimenkin, mutta kun näkijä puuttui ja\nkun he itsepintaisesti kieltäytyivät ilmaisemasta totuutta, en voinut\nomien otaksumisieni perusteella ruveta lakia käyttämään. Siten koko\nkuulustelu alkoi mennä pilalle, ja minä olin jo näkevinäni moniaiden\nsilmäin salaa kiiluvan ilosta, kun rikosta ei saatu selville eikä\nketään voitu sen johdosta rangaista. Nuo kolme eivät sekautuneet\npuhumaan ristiin missään kohden, he vetosivat aina siihen, että he\nlähtivät juoksemaan viiden jälessä, ja Imu jäi heistä astelemaan\ntietään rauhassa.\n\nVihdoin keksin keinon, jolla sain heidät valheesta kiinni. Hätäisesti\ntehtyjen, mutta onnistuneiden laskujen jälkeen otin nuo kolme\nyksityiskuulusteluun. Alotin vanhimmasta, joka oli tuhmin. Vietyäni\nhänet eri huoneeseen, tiedustelin häneltä ensin vähemmän tärkeitä\nsivuseikkoja, ja sitte tokasin äkkiä:\n\n— Miksi et rientänyt Imun luo, kun kuulit miten surkeasti hän parkui?\n\nTuhma työntyi ansaan.\n\n— Oli nälkä ja piti kiirehtiä kotiin päivälliselle.\n\n— Sinä siis kuulit Imun parkuvan.\n\n— Kuulin.\n\n— Kuulivatko ne toisetkin?\n\n— Kuulivat.\n\nTuhman jälestä kuulustelin seurueen nuorinta jäsentä. Se oli\nhyvälahjainen poika, mutta mestari elkeitä tekemään. Hän kiemurteli\nsinne tänne, mutta myönsi vihdoin kuulleensa tieltä käsin jotakin ääntä.\n\n— Miksi et mennyt Imun luo?\n\n— Enhän minä tuntenut, että se oli Imun ääni.\n\nHän valehteli rohkeasti.\n\n— Tunsihan Reetukin sen.\n\nReetu naurahti typerästi, mestari loi häneen salamoivan katseen.\n\n— Vaikka tunsi... mutta minä en tuntenut.\n\nViimeksi solmesin syyllisen. Kun äkkiä kysyin häneltä, kuuliko hän\nImun parkumista, joutui hän hämille ja yritti lukea toverien kasvojen\nilmeistä, mitä kysymykseen piti vastata. Tuhma nauroi ja katsoi\nlattiaan, mestarin kasvoilla välähti joku nopea ilme, mutta minäkään en\nkäsittänyt, oliko se kehoitus vastaamaan myöntävästi tai kieltävästi.\nSyyllinen tajusi, miten paljon vastauksesta riippui. Kun ei hän\ntovereiltaan saanut mitään apua, vastasi hän onnenkaupassa kieltävästi.\nMestarin kasvoilla välähti huomattavasti, tuhma nauroi.\n\n— Reetu ja Aska kuulivat, huomautin minä pätevästi.\n\nSyyllinen punehtui.\n\n— Minä en kuullut, tavaili hän ja hänen äänessään oli raudan sointu.\n\nKäskettyäni syyllisen ja mestarin menemään luokkaan, rupesin jälleen\nahdistamaan tuhmaa. Ymmärsin että jos totuus saadaan ilmi, saadaan se\nainoastaan hänen tauttaan.\n\n— Kuka heitti Imun polveen?\n\n— En minä heittänyt.\n\n— Kuka heitti?\n\n— Minä en tiedä.\n\n— Sinä valehtelet. Krinu on uhannut kostaa sinulle, jos puhut totuuden.\n\nSyyllisen erikoisnimi oli Krinu.\n\nTuhma vaikeni ja katseli lattiaan, mutta pian hän toipui.\n\n— Minä en tiedä... minä en nähnyt.\n\nNoita sanoja ei hän muodostellut muuksi. Puhuttiin mitä tahansa ja\noltiin miten lähellä tunnustusta tahansa, aina hän pyöräytti lopuksi\nsanat, ettei hän mitään ollut nähnyt eikä siis myöskään mitään tiennyt.\n\nAska matki samoja sanoja. Hänkään ei ollut mitään nähnyt, hän juoksi\nkiireesti kotia kohden, kun oli nälkä.\n\n— Juoksiko Krinu edellä vai jälessä?\n\nAska oli muistuttelevinaan tuokion.\n\n— Jälessä, vastasi hän sitte liukkaasti, jälessä se juoksi.\n\nTein saman kysymyksen Krinullekin. Hän siristi katsettaan ja silmäsi\nAskaan. Tämän kasvoilla välähti sama ilme kuin äskenkin. Syyllinen\nymmärsi jo ilmeen, joka tälläkin kertaa käski puhumaan totta.\n\n— Jälessä minä juoksin.\n\n— Sinä sen keittämisen tautta jäit jälkeen.\n\n— Ei, muuten minä juoksin jälessä, polulla ei mahtunut rinnakkain.\n\nViimeinen ristikuulustelu koitui minun tappiokseni. Huomattuaan että he\nolivat onnistuneet puhumaan yhtäpitävästi, kasvoi heidän rohkeutensa,\nsuurisuisesti he inttivät olevansa syyttömiä ja tapahtumasta kokonaan\ntietämättömiä, rohkenipa mestari jo tehdä viittauksen, ettei ole\ntakeita, vaikka Imu olisi tahallaan valehdellut koko kivenheittojutun.\n\nKuten ainakin tämmöisissä tapauksissa, joutuivat kaikki kolme\nrangaistukseen. Ottaen huomioon itsepintaiset valheet, määräsin heille\nkaksi tuntia jälki-istuntoa viikon ajaksi. Nurisematta alistuivat\nhe rangaistukseen. Puolet oli jo kärsitty, kun Imu eräänä päivänä\njättäytyi luokkaan. Tämä kohtaus painui erityisemmin muistiini sen\nvuoksi, että se päivä oli harmien ja ikävyyksien päivä. Joku poika oli\naikaisin aamulla lähtenyt karkuteille ja joku oli loukannut itsensä.\nKun Imulla näytti olevan jotakin sanomista, viittasin hänet menemään\nhuoneeseeni, jonne itse riensin jälessä ja virkoin kärsimättömästi:\n\n— No, mitä sinulla?\n\n— Pyydän että poikain ei enää tarvitsisi istua.\n\nLuottava ja teeskentelemätön ääni vaikutti minuun, unhotin hetkeksi\nkaikki harmit ja ikävyydet. Mutta vaikka heti tunsin itseni voitetuksi,\nutelin kuitenkin perusteluja.\n\n— Ei minunkaan polveni ole enää kipeä.\n\nSiinä perustelu. Jonkun toisen pojan lausumana olisi se kuulunut ehkä\ntyperältä, mutta kun Imu lausui sen, loi hän kirkkailla silmillään\nminuun katseen, joka oli kuin toisesta maailmasta. Olin joskus\nennenkin sen katseen keksinyt, ja se oli toisinaan herättänyt minussa\nahdistuksen tapaisen tunteen, mutta tällä kertaa tunsin hengessäni\nkuin jonkun ylevämmän kosketuksen. Menin Imun kera luokkaan, jossa\nrangaistuksenalaiset istuivat, puhuin jotakin sydämmen jaloudesta,\nvetosin johonkin paremmuuteen, joka löytyy kehnoimmassakin luonteessa,\nenkä tiedä miten sanani sattuivat, mutta tuhma rupesi itkemään, mestari\nnäytti häpeevän ja syyllinen tunnusti ilkityönsä.\n\nSeuraavana vuonna sairastui Imu, ja sairauden aikana kuvastui hänen\nsilmissään yhä väkevämpänä se, joka oli kuin toisesta maailmasta\nkotoisin. Olin toivoton, mutta hän kesti taudin. Nurmen vehreytyessä\nilmaantui hän eräänä aamuna tanhualle, ja kun hän asettui pulpettiinsa,\njoka oli tyhjänä ammottanut useita viikkoja, en keksinyt hänessä\nmuuta huomattavaa kuin kalvakkuuden. Mutta sekin hukkui pian, ja minä\nnäin jälleen entisen ruusuhienon ja ruusuheleän hipiän, näin jälleen\nkirkkaat silmät, jotka toisinaan lähettivät minulle terveisiä jostakin\ntoisesta maailmasta. — —\n\nAika vieri, Imu kävi viimeistä vuottaan koulussa. Hän ei ollut paljo\nmuuttunut minun silmissäni. Vartalo oli hieman venähtänyt ja ehostunut,\nhenkiset voimat olivat kehittyneet ilahuttavasti, mutta muuten oli\nhän sama lähentymätön ja luokseen laskematon Imu, kuin ensimmäisellä\nvälitunnillakin poppelipuun juurella. Viimeisenä vuotena oli hän\nsijoitettu taloon, jossa oli nuoria poikia ja nuoria tyttäriä. Hän\nviihtyi hyvin. Pyhäpäivinä huomasin hänen käyttävän rusettia, hänen\nkoulupukunsa oli aina putosen puhdas.\n\nEikä pikku hairahdustakaan vuosien kuluessa!\n\n— Miksikähän tässä ruvetaan, kun loppuu nämä tämmöiset päivät, virkoin\nkerran, kun hän satunnaisesti joutui postia tuomaan minulle.\n\nLukuvuosi oli juuri alkanut, Imun viimeinen lukuvuosi.\n\n— Enpä tiedä.\n\nHän ei osannut sanoa kysymykseeni tuota eikä tätä, vaikka minä muuten\nhoksasin, ettei se kohdannut häntä äkkiarvaamatta.\n\n— Entä jos rupeisit puutarhurin oppilaaksi, ei tarvitsisi muuttaa\nkauas. Tuumihan sitä asiaa.\n\nKunnassa oli yksityisen omistama suuremmoinen puutarhalaitos. Olin jo\nkuulustellut oppilaan paikkaa Imulle ja olin saanut melkein varman\nsuostumuksen.\n\nIlokseni miellytti tuuma Imuakin, oli jo kuin päätetty, että hän\nantautuu puutarha-alalle. Asian päätökseen joutuessa ilmaisi hän\nminulle, että tulevaisuuden huolet olivat jo kauan pyörineet hänen\najatuksissaan. Hän oli tuuminut monia aloja, mutta minun esittämääni\nei hän ollut osannut keksiä. Takerruimme silläkin kertaa, kuten\nmonesti ennenkin, puhelemaan mitä kirjavimmista asioista, mutta yhtä\nme aina vältimme koskettamasta: hänen äitiänsä. Tämä oli kuin elävien\nilmoilta pyyhitty. Ei riviäkään pojalle pitkien vuosien kuluessa.\nKovaosaisimmatkin pojat saivat toisinaan kotoa sukkaparin sekä\npostimerkin nisurahoiksi, mutta Imun äiti oli kuin kuollut pojaltaan.\nKerran toi viesti minulle tiedon, että hän palveli ylhäisessä asemassa\nolevaa henkilöä, ja minä puuhailin jo etsiä hänet, mutta jostakin\nsyystä se jäi tekemättä, ja sitte kertoi toinen viesti että hän oli\njoutunut miehelään ja muuttanut pois pääkaupungista.\n\nMonesti teki minun mieleni kysyä Imulta eikö hän ikävöinyt äitiään,\nmutta minä en hennonnut kysyä. Eikä mikään viitannut siihen käsin.\nVuosien kuluessa muodostui minulle rohkea, mutta luonnollinen otaksuma\näidin ja pojan keskinäisistä väleistä. Ne olivat kai semmoiset, että\nviimemainittu ei olisi äitiään äidiksi tuntenut, jos tämä olisi\nsattumalta vastaan osunut.\n\nTällä asianhaaralla, niin monta tilapäistä katkeruutta kuin se olikin\nminussa herättänyt äitiä kohtaan, ei kuitenkaan enää ollut jatkuvaa\nmerkitystä, sillä eron hetki oli jo aivan lähellä, vaikka en sitä\naavistanutkaan. Oli leuto ja kirkas syyspäivä, Imu saapui kouluun\ntavallista varhemmin — ja yksin. Istuin työpöytäni ääressä ja hän\ntervehti minua pihalta. Kuulin hänen astelevan luokkaan, hän tapasi\nusein siellä lukea läksyjään.\n\nEn huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kolme tuntia meni\nmenojaan, kahtena viimeisenä oli käsitöitä. Imu oli juuri ryhtynyt\ntyöhön, kun hän äkkiä vaikeni ja rupesi horjumaan. Riensin häntä kohti,\nhän kaatui suoraan syliini. Häntä kouristi ankarasti, ja hän menetti\ntajunsa silmänräpäyksessä.\n\nNoin kuukauden päivät kesti taistelu, sitte sammui kirkas silmä.\n\nPäivää kahta ennen olin käynyt hänen luonaan. Hän ei jaksanut enää\npuhella kuin jonkun sanan. Noustessani lähtemään loi hän minuun vielä\nkerran silmäyksen, joka oli kuin tervehdys toisesta maailmasta,\nliikutti hiljaa huuliaan ja minä kuulin sanat:\n\n— Hyvästi, hyvästi, minä en jaksa...\n\nSilmät painuivat jälleen umpeen.\n\nYlihuomissa muutti hän pois. Harmaana ja kylmänä syyspäivänä kätkettiin\nkuori maan multiin, mutta henki eli, Imu itse liiteli puutarhuriksi\nJumalan puutarhaan.\n\n\n\n\nPAKKOKASVATUSLAITOKSEEN\n\n\nElämässä sattuu hetkiä, jolloin suuri totuus, jonka kyllä olemme\nkäsittäneet ulkonaisesti, äkkiä kirkastuu eteemme ja ikäänkuin syöksyy\nmeihin ja valloittaa koko olentomme. Käy aivan samoin kuin hajanaisten\nvalonsäteiden, jotka taittuessaan yhtyvät polttopisteessä, jolloin\nniiden sytyttävä voima paisuu tuhatkertaiseksi. Meissä kaikissa\nihmisissä on hajanaisia totuudensäteitä, ja niiden olemassa olon me\nkyllä tunnemme, sillä ne usein värähtävät, usein tuikahtavat ympäristön\nkosketuksien tautta, ja silloin me tunnemme kuin heikon kipinän\nvälähtävän sielussamme. Mutta kun sattuu hetki tai silmänräpäys,\njolloin nuo totuudensäteet taittuvat ja keräytyvät polttopisteesen,\nsilloin tunnemme voimakkaan iskun koko henkiolennossamme, ja silloin\nnäemme suuren totuuden suuressa kirkkaudessaan.\n\nTämmöinen totuudensäteitten taittuminen sattui minulle. Jonakin\nkauniina kevätpäivänä tuotiin laitokseen lisää aineksia, ja joukossa\noli muuan, jonka nimi oli Unto Kukkola. Pojat ristivät hänet oitis\nKukoksi, joka nimi lie hänellä ollut ja ennemminkin. Erityisissä\ntilaisuuksissa hän muistuttikin tappeluun hyökkäävää kukkoa. Hänen\nolkapäänsä olivat silloin koholla, ja hänen käyntinsä oli vaappuilevaa\nja kiekailevaa. Pitkän selän jatkona olevat lyhyet jalat vaikuttivat,\nettä hän näytti saamattomalta eli sellaiselta, jolla ei ollut muuta\nkykyä kuin matkimiskyky.\n\nIkää oli hänellä neljätoista vuotta, ja se merkitsi meikäläisissä\noloissa sanomattoman paljo. Kymmenen ja yhdentoista vuotiaitten kanssa\nmenetteli vaikeimmissakin tapauksissa verrattain hauskasti, ja useinkin\nne herättivät vihantia toiveita jo muutamien viikkojen kuluttua, kun\nmurrosaika oli onnellisesti eletty ohi, mutta toista oli neljän- ja\nviidentoista vuotiaitten kanssa, jotka ylemmän kansakoulun ylemmiltä\nvuosiosastoilta paiskattiin laitokseen. Niillä oli taiat ja taidot,\njoilla päivyt pilveen painettiin ja harmin tuulet henkiin herätettiin.\n\nUnto oli ylemmän kansakoulun kolmannelta vuosiosastolta, ja hän oli\nlahjaton, mutta katukoulun kaikki tutkinnot suorittanut. Mestarin\nveroinen ei hän toki ollut, syystä että häneltä puuttui omaperäinen\nkyky. Tahto kyllä oli, mutta lahjat olivat korkeintaan välttävät eikä\nhän laitoksessa kyennyt milloinkaan mestarinäytteitä suorittamaan.\nMutta kätyriksi ja käskettäväksi hän oli mainio, sillä hän omasi\ntahdon. Pikku hävyttömyyksiä ja koiramaisuuksia harjoitti hän\nalituiseen. Koko luokka äimistyi, kun hän ensi päivänsä uskontotunnilla\npäästi aivastaessaan mankuvan äännähdyksen, niin sulavan ja ehyen,\njotta itse mestarinkin silmät pyöristyivät.\n\nHänen kasvonsa olivat kaikkea muuta, vaan ei miellyttävät. Hipiä\nmuistutti jotakin harmahtavaa sientä, ja kun hän hymyili, leikki\nhymyssä jotakin hävytöntä ja julkeata, joka vaikutti ettei hän\nmilloinkaan näyttänyt hauskalta eikä syyttömältä. Nenä oli\nhuomattavasti latuskainen, sieramet suuret, otsa matala ja kaiken\ntäydennyksenä oli leveä, ilkkuileva suu, joka oli kuin luotu\nhävyttömien ilmeiden tyyssijaksi.\n\nKihnattiin elää vuosi eteenkäsin, saapui kesä ja kesäiset loma-ajat.\nEräänä kesäiltana ilmaantuu Unto minun työhuoneeseni ja tillastaa\nlupaa käydä vanhempiaan tervehtimässä, erittäinkin äitiä ja siskoa,\njoita hänen oli ikävä, kauhean ikävä. Hän on olevinaan liikutettu\nja hän pyyhkii karpaloita silmistään. Minä olen alussa jäykkä\nja kovapintainen, minä nauran salaa hänen ikävälleen ja hänen\nkyynelkarpaloilleen.\n\n— Et ole käyttäytynyt siten, että voisit toivoakaan kotiinpääsyä.\n\nUnto on hämmästyvinään.\n\n— Enhän minä ole varastanut enkä karannut.\n\n— Olet muuten käyttäytynyt huonosti, ja käytös ratkaisee tämmöiset\nkysymykset, tiedät sanomattakin.\n\n— Mutta pääsihän Prenikkakin, vaikka...\n\n— Prenikka on hyvä poika.\n\n— Karkasihan se.\n\n— Ensi suruissaan ja ikävissään karkasi. Se on vallan toista kuin\nilkeyksissä karkaaminen.\n\n— Ikävä minunkin on.\n\n— Olet sitäpaitsi ollut niin vähän aikaa täällä, että senkin puolesta.\n\n— Ossi tuotiin myöhemmin kuin minä, ja hänkin pääsi.\n\n— Ossin laita on sama kuin Prenikankin, molemmat ovat kilttiä poikia.\n\nKyynelkarpalot rupesivat juoksemaan hereämmin.\n\n— Ja sitte vielä yksi tärkeä kohta, minä en luota sinuun.\n\n— Missä asiassa?\n\n— Siinä asiassa että sinä et palaa kunnialla takaisin.\n\n— Kyllä minä vaan palaan. Olisin minäkin voinut karata, mutta minä en\ntahtonut, kun uskoin että pääsen luvalla.\n\n— Tuo oli suoranainen uhkaus, ja minun oli pakko ottaa se huomioon.\nSamalla se oli katkeran mielen ilmaus. Entä jos Untoa todellakin oli\npidättänyt karkaamasta laskelma, että hän kesän tullen pääsee luvalla\nkäymään Helsingissä. Entä jos! Entä jos!\n\n— Kun voisi luottaa sinuun.\n\n— Minuun voi luottaa.\n\nOlimme tuokion ääneti, Unto pyyhki karpaloita silmistään, minä laskin\nitsekseni, mitä mahdollisia seurauksia voi koitua, jos olen taipumaton.\n\n— Miten kauan sinä sitte...?\n\n— Kaksi viikkoa, ehätti hän vastaamaan, vainuten että itse asiassa\nhänellä itsellään olikin valta ja minun suostumukseni oli vain mitätön\nmuotoseikka.\n\n— Lupaatko palata kunnialla?\n\n— Lupaan ja palaankin.\n\n— Tällä kertaa ei vielä tehdä lujaa päätöstä, minä kirjoitan ensin\nkotiisi. Tule viikolla kuulemaan.\n\nKirjoitin hänen isäpuolelleen ja kysyin, meneekö hän takuuseen, että\nUnto rettelöittä saapuu takaisin olosijoilleen. Siinä tapauksessa\npääsee hän kotiinsa kahdeksi viikoksi. Isäpuoli vastasi piammiten ja\nvakuutti pitävänsä huolen, ettei minulle koidu mitään ikävyyksiä pojan\nkotonakäynnin vuoksi.\n\nUnto pääsi matkaan.\n\nOlin aivan levollinen, sillä luotin isäpuolen vakuutukseen, mutta\nkun kaksi viikkoa sai kuluneeksi, ei Untoa kuulunutkaan kotiin.\nPahat aavistukset kiusasivat minua, ja minä kaduin taipuvaisuuttani\nsekä niiden laskujen tekoa, joihin taipuvaisuuteni perustui. Kesken\nkatumuksiani sain kirjeen, jossa ilmoitettiin että Unto oli ollut\nhunningolla koko loma-ajan, ettei hänestä mitään tiedetty. Heti\nensi aamuna katosi hän. Pistäydytään siskoaan tervehtimään, jäi hän\nsille tielleen. Poliisit olivat turhaan etsineet häntä. Isäpuoli ei\nvoinut muuta kuin valittaa. Tämmöistä käännettä ei hän ollut osannut\nodottaakaan j.n.e.\n\nOlin suutuksissa itselleni. Vastoin parempaa järkeäni olin laskenut\npojan Helsinkiin, vaikka piti tietämäni ettei siitä hyvää kuulu. Ne\nolivat kaikki valhekyyneleitä, joita hän pyyhkieli silmistään lupaa\ntillastaessaan minulta. Entisiä katutovereitaan ja rikoskumppanejaan\nhän ikävöi, seikkailuelämään hänen mielensä paloi, kokemaan puutetta ja\nylellisyyttä, nälkää ja herkkuilemista, aina miten \"ammatti\" luonnisti.\n\nTuo kaikki oli entiseltä minulle tuttua.\n\nMyönnetyn kahden viikon jatkoksi oli jo kulunut yksi ylimääräinen\nviikko, kun minä jouduin pääkaupunkiin. Riensin suoraa päätä asemalta\nUnnon kotiin. Ihmeekseni ja ilokseni istui poika sohvalla, kun avasin\noven ja astuin huoneesen.\n\nPoliisit olivat sattumalta onnistuneet yllättämään hänet.\n\nKun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Unto toimitettiin junaan, kestetyt\nharmit unhottuivat pian, olinpa iloinenkin, kun asia keikahti siksi\najoissa tolalleen, ettei tarvinnut johtokunnalle ilmoittaa sitä.\n\nMutta elokuussa oli laitokseen osoitettujen lähetyksien joukossa\neräs kirje, joka heti pisti erikoisemmin silmiini. Se oli pitäjän\nnimismiehen konttoorista. Avasin sen maltittomasti, ja kun olin sen\nlukenut, nousi käteni väkisinkin korvallisiini.\n\nKirje oli harmin sanoma. Siinä kysyttiin ensin, oliko laitoksessa\nketään Unto Kukkola nimistä poikaa, joka oli viime kuussa nukkuvan\nhenkilön lakkarista anastanut muutaman pankkikirjan. Siinä tapauksessa\nettä poika kuului laitoksen kasvatteihin, pyydettiin tietoa, toimitanko\nminä pojan seuraavalla viikolla pidettävään raastuvanoikeuden\nistuntoon, muussa tapauksessa lähetetään poliisi noutamaan.\n\nUnnon Helsingissä käynnistä tuli kuin tulikin semmoinen juttu, että\nsiitä oli pakko ilmoittaa jo johtokunnallekin.\n\nHarmistuneena ja suuttuneena minä sitte eräänä iltana, kun huomissa\njo oli oltava raastuvanoikeudessa, astelin oikopolkuja naapurikylään,\njonka rikkaimpaan taloon Unto oli sijoitettu. Kesäpolku kierteli\nviidakkoa, ahoa ja noroa ja hupsahti lopulta talon riihen sivu\npuutarhaa kohti. Riihessä oli työ vielä käynnissä. Pysähdyin oven luo\nja keksinpä pölyn seassa keskenkasvuisen vartalon työhön koukistuneena.\n\n— Onko se Unto?\n\n— On.\n\nHäntä huvitti, kun en minä oitis tuntenut, ja hän rupesi ääneen\nnauramaan. Nauru ei ollut semmoista, johon olin tottunut. Siinä ei\nkaikunut entinen julkeus, sen ilettävyys oli hukkunut jonnekin, se oli\nsanalla sanoen luonnollista naurua.\n\nNähdessäni hänet hikisenä, pölyisenä ja työhön kumartuneena heräsi\nminussa raskas ja surunomainen tunne. Ja se valtasi minut tuokiossa.\nMinä tunsin poikaa kohtaan jotakin semmoista, jota en milloinkaan ennen\nollut tuntenut: surua ja sääliä. Kaikki harmi ja suuttumus oli tipo\ntiessään. Hikinen, riihipölyinen ja riihinokinen Unto kosketti johonkin\nparemman itseni kieleen, ja se kieli rupesi soimaan ja valittamaan\nniin voimakkaasti, että minulla oli täysi työ estää kyyneleiden\npillahtamasta silmiini. Olin kuullut ja lukenut miten luonnotonta\nrankaiseminen on ja miten sen luonnottomuus pätevimmin todistetaan\nsillä tosiasialla, että jokainen on kernas lähimmälle omaiselleen,\njohon on yhdistetty verisiteillä, antamaan anteeksi, mikä ei itse\nasiassa ole muuta kuin rikoksen syiden selvitys, ja hankkimaan hänelle\narmahduksen, olkoon hän tehnyt rikoslakeihin nähden miten suuren pahan\ntyön tahansa. Tämän olin kuullut sekä lukenut, ja tämän olin käsittänyt\njärjellisesti. Ja samalla olin ivallisesti ajatellut, että jos omaisien\ntunteet asetetaan lakipykälien sijaan, ei yksikään roisto tai murhamies\njoudu linnaan.\n\nOlin kyllä toisin kerroin ajatellut rakkainta omaistani semmoiseen\nasemaan, ja oli minussa todellakin herännyt säälin ja anteeksiannon\ntunne, mutta kylmä järkeni selitti, että se itse asiassa ei ollut\nmuuta kuin ventotunteisuuteen pukeutunutta itsekkyyttä, jonka varjossa\noli mukava nauttia järjestetyn yhteiskunnan etuja, tarvitsematta\nmilloinkaan suorittaa \"veroja\".\n\nRikoksien rankaiseminen ei yleensä ollut milloinkaan koskenut minuun,\nminä mittailin niitä järjen ja yleisen edun kannalta. Milloin\njouduin junassa tai muualla kohtaamaan harmajapukuisen vangin,\nei tämä minussa herättänyt osanottoa, päinvastoin minä ihailin\nyhteiskuntajärjestystämme, joka sopivilla rankaisukeinoilla osasi\nrajoittaa ja supistaa pahan voimia.\n\nMutta kerran toki oli minuun jo pikku salama iskenyt, mutta se iski\nkaukaa ja vento vieraista. Oli sattunut myrkytysjuttu, jota koko\nmaassamme seurattiin jännityksellä. Nuori, onnellisissa oloissa oleva\nrouva myrkytti miehensä. Oikeuden edessä hän kielsi rikoksensa. Ja niin\nkauan kuin hän kielsi, en tuntenut säälin kipinääkään häntä kohtaan.\nPäinvastoin intoilin itsekseni, että totuuden pitää päästä voitolle ja\nsyyllisen pitää joutua rangaistukseen.\n\nJa sitte hän tunnusti. Kertoi koko kauhean rikoksensa pienimpine\nsivuseikkoineenkin. Silloin minun intoilemiseni vaihtui sääliksi,\nminä säälin ja surkuttelin häntä syystä, että hänen nuori elämänsä\nhaaskaantuu linnan muurien takana. Olisin voinut rukoilla hänelle\nrangaistuksen lieventämistä, että hänelle olisi jäänyt nuori elämänsä\njälelle, jos rukoukseni olisi mahtanut mitään. Ja tämän kaiken siitä\nsyystä että hän tunnusti!\n\nRiihen luo jouduttuani, osuin samallaiseen ristituleen. Rikos oli\nverrattain vähäpätöinen, rikoksen tekijä oli vain entinen katupoika,\nmutta lajit ja asteet menettivät kaiken merkityksensä, minä tunsin vain\nsurua rangaistuksesta itse rangaistuksen vuoksi, ja kun varmasti tiesin\nettei sitä voitu välttää, valtasi minut haikea tunne, jonka vertaista\nen ollut ennen kokenut. Tuomion sijaan anteeksiantoa, rangaistuksen\nsijaan kehoituksia voittamaan kiusauksia, ohjausta, siveellistä\nrohkaisua tai kaikkea muuta, vaan ei rangaistusta, soi ajatuksissani. —\n— —\n\n— Meidän on matka huomenna Helsinkiin, virkoin minä riihen ovelta\nluonnottomalla ja soinnuttomalla äänellä.\n\nHän ojentihe suoraksi. En voinut huomata mitään ilmettä hänen nokisissa\nja pölyisissä kasvoissaan, sen vain huomasin että hän silmäsi minua\nterävästi.\n\nSäälini ja suruni kehittyi riehuvaksi tuskaksi, minussa paloi jotakin,\nminä näin silmissäni totuuden, kirkkaan totuuden, minä tunsin\nsydämmessäni sen, ja se totuus sanoi minulle: elä rankaise tätä poikaa,\nanna hänelle anteeksi, anteeksianto on hänelle kaikkein tehoisin.\n\nKylmä järkenikin myönsi että niin oli laita, kaikkein toivehikkain\nkeino olisi ollut anteeksianto. Niissä oloissa, joissa Unto oli, ja\nainoastaan niissä oloissa oli hänellä mahdollisuus kehittyä hyväksi.\nHän oli jo mielestäni kulkenut kauniin kappaleen hyvän tietä. Ei ollut\nkarannut kertaakaan runsaan vuoden kuluessa. Kesälomaltaankin palasi\nlopulta omasta halustaan, jatkaakseen matkaansa hyvän tiellä. Nokisena,\npölyisenä ja hikiotsaisena teki hän minuun vaikutuksen, joka oli sama\nkuin ääneen lausuttu: näettehän että minä haluan ja koen tulla hyväksi\njoka päivä.\n\nMutta satunnainen horjahdus, punnitsematon harha-askel, ja sen johdosta\nkoko elämän myllerrys. Laki oli tässä tapauksessa kuin loukattu\nhallitsija, jonka täytyy alottaa hävittävä sota naapurikansaa vastaan,\njottei hallitsijan persoonaan jää pienintäkään loukkauksen naarmua.\n\nVapaus ryöstetään Unnolta, peltojen, hevosien, lehmien ja lampaiden\nsijaan astuvat vankilan muurit. Niiden muurien sisäpuolia on kymmenen\nkertaa turmeltuneempia poikia kuin Unto, ja kasvatuksen on sitte\nkäyminen päinsä hyvien sääntöjen avulla.\n\nTämmöistä vaati ja tämmöiseen johti loukatun lain rankaisu-into.\n\nAamulla ajoimme me asemaa kohti, tiellä sattui viivytys ja minun\nmieleeni juolahti kysyä häneltä:\n\n— Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtui?\n\nHän katsoi minuun tyynesti ja ilman ilkkuilemista, mutta ei vastannut\nsanaakaan. Luulen että hänen silmäyksensä mieli sanoa: näytpä tuon\ntietävän kysymättäkin.\n\nHänen vaiteliaisuutensa ei suututtanut minua, päinvastoin minä tunsin\nyhä enemmän osanottoa ja sääliä häntä kohtaan.\n\nRangaistuksen nurinkurisuus piinasi minua entistä enemmän. Unnossa\nolisivat hyvät voimat olleet herätettävät, ja sen työn avuksi\ntarvittiin ennen kaikkea hyvä ympäristö. Vankila ja viisaat säännöt\neivät mitään kykene. Niin kauan kuin Unto ei itse ryhdy kasvattamaan\nitseään, singahtaa kaikki viisaat säännöt takaisin hänestä,\nja hän kivettyy ja kovettuu jokaisen eletyn päivän mukana yhä\nmahdottomammaksi. Kun vankilan eli pakkokasvatuslaitoksen ovet vihdoin\navataan ja hän saa vapautensa, on hänen alottaminen alusta. Tämän\nkäsitän minä siksi, että hänen pitää jatkaa siitä, johon hän jäi, kun\nminä tulin riihestä häntä noutamaan luokseni yöksi, aamulla yhdessä\nmatkataksemme raastuvanoikeuteen. Ja hänen on jatkaminen samaan tapaan,\nvapaaehtoisesti ja ilman viisaiden sääntöjen pakkoa. Jollei jatko siitä\nkohdin lähde ja Unnon omasta alotteesta, ei se lähdekään konsanaan.\n\nMinä näin koko sen järjestelmän onttouden, joka pojan rankaisuun\nsaattamisen takana kätkeytyi. Itse järjestelmä kuului, että lain\nloukkaaminen ehdottomasti vaatii rankaisua, muuten lakiin jää naarmu.\nJa siitä seuraa että yhteiskunta ei seiso jaloillaan, jollei laki aina\nja joka tapauksessa toimi tinkimättömästi. Tätä lain yleispätevyyttä\nvastaan ei minulla ollut mitään sanomista, mutta kun minä asetuin Unnon\ntapauksen kannalle, suistui kaikki nurin, ja minä tunsin väkevästi\nsydämmessäni, että toisin olisi ollut meneteltävä. —\n\nTapauksen koskeminen minuun oli muuten kumma, sillä Untoon nähden\nolin aivan kuin sivullisen ja asiaankuulumattoman asemassa. En ollut\nhäneen vähääkään kiintynyt. Toiseksi minä katsoin itseäni kuin sormieni\nlävitse tällaisiin yläosastojen hylkykaluihin nähden, jommoinen Unto\noli ja jotka vuodeksi pariksi paiskattiin laitokseen, surua ja harmia\nluomaan minulle ja vahingoksi kymmen- ja yksitoistavuotiaille.\n\nTapani — se johtui kokemuksista ei ollut liittää heihin mitään toiveita\neikä ollut liioin tapani asettaa itselleni vaatimuksia heihin nähden.\nOlin tyytyväinen, kun kykenin jotenkuten pitämään heitä aisoissa,\nja päivää, jona heistä suoriuduin eroon, pidin pikku juhlana. Mutta\nnokinen ja hikinen riihipoika ampui minuun nuolen, minä rupesin\ntuntemaan sääliä hylkykalua kohtaan, ja minä tunsin surua hänen\nvuokseen, kun tiesin etten voinut pelastaa häntä lain kovista kourista.\n\nAikaa kuluttaessamme oikeuden istuntohuoneen eteisessä en huomannut\nhänessä mitään erikoisempaa. Hänen äitinsä ja isäpuolensa ilmaantui\nluoksemme ja näytti ensinmainittu olevan tapahtuman johdosta\nhuolissaan. Jätin heidät puhelemaan kolmisin, kunnes juttu huudettiin\nesiin.\n\nKuten olin ajatellutkin, oli Unto toiminut toisten kätyrinä,\nmutta luulen että se jäi muilta huomaamatta ja ehkä uskomattakin.\nJoukkueeseen kuului viisi kuusi poikaa, mutta Unto työn suoritti,\nhän nukkuvan henkilön lakkarista närppäsi lompakon, ja häntä vastaan\nmuutenkin puhuivat kaikki asianhaarat.\n\nKun edellisen oikeudenistunnon pöytäkirja oli luettu ja kuulusteltu\nmuutamia minulle aivan tuntemattomia henkilöitä, huudettiin Unto\nesiin. Hämmästyin muutosta, jonka huomasin hänessä äkkiä tapahtuneen.\nRiihessä, junassa ja eteisessä oli hän ollut tyyni ja vakavan näköinen,\nhän oli toisinaan luonut minuun kiinteän ja mietteliään silmäyksen,\njossa kuvastui jotakin raskasta ja surullista, mutta nyt näkyi häneen\näkkiä syöksyneen entiset julkeuden hengettäret. Hän naureli usein\nkursailemattomasti, ja hänen suupielissään vireili niin tuhman julkea\nhymy, että oikeuden puheenjohtajakin äkämystyi ja muistutti häntä\nhetken vakavuudesta.\n\nMutta minussa ei herännyt harmi. Jota epäedullisemman vaikutuksen\npojan käytöstapa teki oikeuden edessä, sitä enemmän minä tunsin\nsääliä ja osanottoa, sitä enemmän ristiriitaisuutta keksin minä hänen\nrikoksessaan.\n\nJa niihin ristiriitaisuuksiin taittui joku säde, jonka kirkkaassa\nvalossa minä näin pölyisen ja nokisen pojan, näin ihmistaimen, joka,\njatkaakseen kulkuaan hyvän tiellä, olisi etupäässä tarvinnut sääliä ja\nohjausta.\n\nOikeuden päätös muodostui semmoiseksi, kuin asianhaaroihin nähden\nsaattoi odottaakin.\n\nUnto tuomittiin pakkokasvatuslaitokseen.\n\n\n\n\nSYVÄYS\n\n\nKuten usein ennenkin, seurasi nimi miestä, maine matkalaista.\nKatuyhteiskunnan jäsenillä oli erinomaisen laajat tuttavuudet,\nansiokkaammat tunsivat kaikki toinen toisensa, olipa alamittaisillakin,\njotka eivät vielä olleet ehtineet kehittyä huomattaviksi, kaukaisia\ntuttavuuksia. Niinpä saattoi sattua että kun pojat, joiden kodit\nolivat Merikadun, Hermannin kaupungin ja Lapinlahden tienoilla,\nyhättivät toisensa laitoksessa, olivat he yhtä läheisiä tuttavia kuin\npihanaapurit.\n\nTuttavuuksien tautta entiset erikoisnimetkin ilmenivät, ja niiden\nkäyttämistä ei voitu estää millään mahdilla. Joskus nimet olivat\nhauskoja ja samalla sattuvia, joskus ne olivat käsittämättömiä. Tämän\nmuistelman pojan erikoisnimi oli semmoinen, joka ei katuyhteiskunnan\nulkopuolella olevaan voinut sattua ja jonka mehua eivät osanneet\nmaistaa muut kuin asianomaiset itse.\n\nKun poika teki ensi tapaamalla minuun miellyttävän ja edullisen\nvaikutuksen, oletin ettei hänellä ainakaan ole niin paljo elettyä\ntakanaan, että hänellä olisi erikoisnimi, mutta olettamisen! oli\nerehdys. Olin kävelyllä, kun poika asteli ensimmäistä matkaansa\nkouluun. Kun hän kerkesi tanhualle, kuului korviini:\n\n— Lilli, katsohan Lilliä.\n\nAstelin edelleen, ja jopas kuului kerta toinen ja kuului syvemmällä ja\nmiehekkäämmällä äänellä:\n\n— Lilli, päivää, päivää.\n\nJa kerittyäni eteiseen, kuului kolmas, iloinen ääni, joka ei ainakaan\nollut kahden ensimainitun:\n\n— Lilli, hei, hei.\n\nEn käsittänyt mistä moinen nimi johtui ja mikä ominaisuus sen\nkeksimistä oli edistänyt. Nimen omistaja ei ollut tyttömäinen eikä\nujo, päinvastoin hän oli sangen monimutkainen poika ja lisäksi\nsemmoinen, joka ei mieltään pahoittanut, mutta ei myöskään tapojaan\nparantanut. Toisinaan oli hän kiltti viikon ja kaksikin, mutta\nheittäytyi sitte kuin vaihdoksen vuoksi jälleen ilkeäksi, sekausi\ntappeluihin, valehteli, hukkasi lakkinsa, ryvetti kirjansa lätäköissä\nja pellonojissa eikä huolehtinut läksyistä nimeksikään.\n\nEi milloinkaan ollut laitoksessa poikaa, joka niin herkästi ja\nvastahangatta mukautuu rangaistukseen kuin Lilli, olipa kysymyksessä\njälki-istunto tai vitsan toiminta. Monesti hän vältti rangaistuksen\nmukautumisellaan. Oli joskus suorastaan mahdoton rangaista vakavasti\npoikaa, joka ensi viittauksella oli nopsa paljastamaan ihonsa. Ja jos\nhäntä rankaisikin, ei hän siitä pahaa mieltä kantanut. Sivakasti pyyhki\nhän kyyneleet silmistään, jotka eivät kunnolleen kerinneet kuivuakaan,\nkun ne jo loistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin.\n\nOli mahdoton saada häntä ottamaan mitään asiaa vakavalta kannalta,\nhän unhotti yhtä hereästi hyvän kohtelun kuin rangaistuksenkin, ja\nteki taasen ilkeyksiään, kun se häntä huvitti. Hänen taipumuksensa\nvalhettelemiseen koski minuun eniten ja pani pääni pyörälle. Pian opin\nminä huomaamaan, milloin valhe kurkisteli hänen iloisissa silmissään.\nHänen äänensä muuttui silloin nauravaksi ja hihitteleväksi, hän\nkallisteli päätään oikeaan ja vasempaan ja silmissä aivan kurkisti\niloisa ajatus, joka tuotti hänelle nautintoa, ajatus: kai sinä uskot,\nmitä minä latelen. Uskothan vainenkin.\n\nHän oli sijoitettu torppaan, jossa oli poika ja tyttö, molemmat\nnuoremmat kuin Lilli ja voimiltaan heikommat. Alkuajat, kolme neljä\nkuukautta, menivät mainioitta, vaikka äidin sijainen ei ollut aivan\njuoheampaa lajia, mutta sitte eräänä aamuna toi Lilli tiedon, ettei\nhänestä enää, kuun loputtua, huolitakaan torppaan.\n\nTämä oli jo pikku isku minullekin. Tiesin kokemuksesta mikä vaikea\nvyyhti siitä voi keriintyä, kun joku poika joutuu leimatuksi\nerikoisemman häijyksi. Pelko ja ennakkoluulot vahaavat ihmiset, ja\nkärpäsestä kasvaa semmoinen härkä, käyttääkseni puhetapaa, joka\nerittäin soveltuu tähän tapaukseen, ettei se mahdu enää mistään ovesta\nsisään.\n\n— Mistä syystä ne eivät huoli enää sinusta?\n\nHuomasin että hän mietti jotakin valhetta, mutta hän ei keksinyt\nsopivaa, joka olisi tuntunut uskottavalta. Totuuden oli pakosta\ntuleminen esiin. Hänen ja torpan pojan Eskon välillä oli sattunut pikku\nriitoja ja käsikähmiä, joka merkitsi toisin sanoen sitä, että Lilli oli\nväärin käyttänyt voimiensa etevämmyyttä.\n\n— Milloin oli viimeinen riita?\n\n— Eilen illalla.\n\n— Oliko se oikein käsikähmä?\n\n— Kyllä... kyllä se oli.\n\n— Kerro se.\n\nJossakin riihen ja navetan polulla olivat he iltasella ajaneet\nvastakkain, jotakin vanhaa velkaa oli kahdenpuolen suorittamatta, hän\npilkkasi Eskoa rintaan jollakin, Esko pukkasi takaisin, ja sitte he\ntarttuivat toisiinsa kiinni jostakin j.n.e.\n\n— Onko sinua kotona rangaistu milloinkaan niistä tappeluista?\n\nLilli rupesi kallistelemaan päätään ja hänen äänensä muuttui\nhihitteleväksi.\n\n— Onhan toki... ainahan ne... kun Eskon kanssa vain mitä sattuu...\nmonta kertaa...\n\nMinä hain vitsan.\n\n— Nyt totuus esiin.\n\nPää keikkui yhäti... ja ääni oli hihittelevä.\n\nKun hän oli saanut vitsaa, lähetin hänet anteeksi pyytämään. Se keino\noli joskus auttanut, ja minä en sitä milloinkaan jättänyt koettamatta.\nToisella välitunnilla tuli hän takaisin, me pistäysimme minun\ntyöhuoneeseni.\n\n— No, miten kävi? Annettiinko anteeksi?\n\n— Ei annettu.\n\n— Eikö isäntäkään antanut?\n\n— Kyllä se antoi, mutta emäntä ei.\n\nAsiat olivat nyt muuttuneet harmaiksi meille molemmille. Paha kello\noli kuuluttanut pojan maineen, ja siitä seurasi että kelpo kotien ovet\neivät avautuneet, jos vaikka miten kauniisti koputimme niihin. Lopuksi\nkävi Lillin samoin kuin Kalle Kärpänkin, hän joutui kotiin, jossa ohjat\nmyötänään pidettiin tiukalla. Tätä tiukkaa aikaa oli kestänyt pari\nkolme kuukautta, ja jopa eräänä talvi-iltana kuului eteisessä pehmeä\nkäynti ja astui kuin astuikin huoneeseni Lillin entinen hoitajaäiti.\nMinä en mitään aavistanutkaan. Pyysin vierasta istumaan, yritin puhella\nhäntä lähellä olevista asioista niin pirteästi kuin suinkin kykenin,\nmutta hänpä muutti keskustelun äkkiä entiseen hoidokkaaseensa, virkkoen\ntuntehikkaasti:\n\n— Lilli ei kuulu viihtyvän nykyisessä paikassaan.\n\n— Minkäpä sille voi? Sietää se saada vakavan muistutuksen.\n\nMe olimme vaiti, vieraallani näytti olevan jotakin kielen kärjessä,\nmutta hän ei ollut selvillä mistä päästä alottaa.\n\n— Minun on ikävä sitä poikaa.\n\nKäynnin tarkoitus valostui minulle...\n\n— Olin liian kova... olen katunut... se pyysi niin kauniisti\nanteeksi... ja Iskän ja Iitunkin on ikävä... että jos opettaja voi\nsovittaa siten, että Lilli pääsee jälleen meille.\n\n— Kyllä sen voi sovittaa.\n\nSitä voi sanoa purjetuuleksi, jota ani harvalla pojalla oli ollut.\nLilli pääsi entiseen kotiinsa, ja hänen vallattoman kirkkaat silmänsä,\njotka pari kolme kuukautta olivat olleet hieman pilvessä, loistivat\njälleen yhtä iloisesti. Mutta takaisinmuuton jälkeen paranivat Iskän ja\nhänen välinsä, jotta mitään käsikähmiä ei enää sattunut saunapolulla\neikä muuallakaan.\n\nKun Lilli oli ollut vuoden laitoksessa, pyydettiin häntä käymään\nvanhempiensa luona. Äiti kirjoitti pojalle sekä minulle. Minulle\nkirjoitettu kirje sisälsi vain muutaman rivin, mutta Lillin kirje\noli laveampi, ja minä luin sitä suurella nautinnolla. Se oli vapaa\nkaikesta imelyydestä ja vastenmielisyyttä herättävästä teeskentelystä,\njoka oli niin tavallista poikien omaisien lähettämissä kirjeissä.\nKun kirjoittajat tiesivät että rivit voivat joutua myöskin vieraiden\nsilmien nähtäviksi, koettivat he antaa itsestään niin edullisia kuvia\nkuin suinkin. Joku teeskentelihe kristillismieliseksi, joku isänmaan\nystäväksi j.n.e. Usein minä pojasta tehtyjen huomioiden ja juuri noiden\nsaatujen kirjeiden nojalla saatoin laatia melko onnistuneen kuvan\nvanhemmista, vaikka luonnollisesti joskus sattui odottamattomuuksia\npuoleen sekä toiseen.\n\nLillin äidistä sain miellyttävän kuvan. Henkilötietoja oli minulla\njo ennestään, että isä oli törmännyt lain kanssa vastakkain, mutta\näiti oli puhdasmaineinen. Lapsia oli kolme, kaksi tyttöä ja poika.\nEnsimainitut olivat nuoremmat Lilliä, joka alemman kansakoulun\nviimeiseltä vuosiosastolta joutui laitokseen jonkun vakavamman\ntärähdyksen vuoksi, oltuaan jo sitä ennen riidoissa kodin ja koulun\ns.o. koko maailman kanssa.\n\nLuettuani kirjeen, tuumiskelin itsekseni, Lilli seisoi ovipielessä,\nhypistellen kuvakortteja, joita siskot äidin kirjeen kera olivat\nhänelle lähettäneet. Tunsin selvästi että tuumaileminen oli tyhjä\nmuotoseikka ja että minä kaikissa tapauksissa suostun äidin pyyntöön.\nNiinpä sitten virkoin juhlallisesti:\n\n— Tämä sinun Helsinkiin pääsysi on kovin vaikea kysymys. Kuten tiedät,\non asia siten ettet sinä viimevuotisella käytökselläsi ole ansainnut\ntämmöistä suosiota.\n\nLillin silmissä loisti velikullan ilme, joka oli omiaan rankaisemaan\nminua teeskentelyni vuoksi. Minusta tuntui kuin olisi hän lukenut\navoimesti kaikki ajatukseni.\n\n— Sinä et ole käyttäytynyt, toistin minä, varoen etten vain putoa\nratsultani alas.\n\nLillin huulet mutisivat jotakin, mutta hänen oli niin hauska, että hän\nnauraa kikatteli salaa, kun huomasi miten minä sätkin omatekoisessa\nmerrassani.\n\n— Mutta jos minä nyt lempeydestä ja toivoen että sinä ensi vuonna\nkäytökselläsi palkitset minun lempeyteni, jos minä semmoisessa\ntapauksessa suostun päästämään sinut. Lupaatko palkita?\n\nLilli tirkistää iloisilla silmillään minuun ja hymyilee, hänen koko\nolentonsa hymyilee, ja sitte hän vastaa:\n\n— Eihän minua haluta Helsinkiin.\n\nLuulin kuulleeni väärin.\n\n— Mitä? Eikö sinua haluta?\n\n— Ei.\n\n— Eikö sinun ole ikävä?\n\n— On, mutta...\n\nAavistin että hänellä oli hampaan kolossa niin monta henkilöä vastaan,\nettei hän niiden kiusallakaan lähtenyt Helsingissä käymään.\n\nJuttu alkoi harmistuttaa minua, varsinkin kun selvästi huomasin, että\nLilli oli minun tiliini pitänyt lystit.\n\n— Miksi et heti sanonut minulle, ettei sinua haluta.\n\n— Eihän minulta kysyttykään.\n\n— Juonittelija, mene kotiisi heti.\n\nKesälomaan oli enää muutamia päiviä, ja minä jouduin matkaamaan\nHelsinkiin. Menin luonnollisesti tapaamaan Lillin omaisia. Isä ei ollut\nkotosalla, mutta äiti ja siskot ottivat minut iloisesti vastaan. Kun\nilmoitin ettei Lilli halua pääkaupunkiin, katsoivat he epäilevästi\nminuun. Puhellessa epäluulot kuitenkin haihtuivat, valoisammat\nmielikuvat ajoivat pakoon tummat ennakkoluulot, ja me istuimme kuin\nystävyksin huoneessa, jossa naisen järjestävän käden jäljet näkyivät\nkaikkialla.\n\n— Ei halua kotona käymään kotona, sepä vasta kumma, oikein kumma, hoki\näiti tuon tuostakin, tyttöjen salaa tarkastellessa mitä maata minä\noikein mahdoin olla.\n\nÄidissä ja pojassa oli huomattavia yhtäläisyyksiä, kuten olin\nkuvitellutkin, mutta olipa eroavaisuuksiakin. Kun pojalla oli kiltti\naika, ja kun hän oli kaikin puolin tasapainossa, muistuttivat hänen\nkirkkaat silmänsä ja niiden hymy elävästi äitiä, helskyipä molempien\näänessäkin jotakin semmoista, joka tekee mielen hauskaksi, mutta toisin\ntovin, kun pojan pää alkoi kallistua oikeaan ja vasempaan, ja kun hän\nsydämystyi tappelemaan, sekausi häneen jotakin vierasta, mustaa ja\nmasentavaa. Olin itsekseni monesti tuuminut että pojan kohtalo riippuu\nsiitä, kumpi noista kahdesta voimasta lopulta pääsee voitolle.\n\nNyt, kun pääsin näkemään äitiä, varmentui minussa tunne, että kiltti ja\nhyvä Lilli lopultakin pääsee valtaan, se, jonka ensi tapaamalla olin\nnähnyt ja joka oli minuun heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen.\n\nHyvästeltyä seurasi äiti minua pihalle, hän tahtoi tyttöjen kuulematta\npuhella Lillistä minun kanssani.\n\n— Miten on laita? kysyi hän hieman vapisevin äänin, ja kun en minä heti\nkerinnyt vastaamaan, toisti hän: miten on pojan laita?\n\n— Tarkoitatteko hänen käytöstään? kysyin tyynnyttävästi.\n\n— Tarkoitan minä sitäkin, minkämoinen se on ollut?\n\n— No, se ei ole ollut hyvä eikä huono, vaan paremmin siinä\nkeskivaiheilla.\n\n— Entä toiveet, miten on toiveiden laita?\n\nTuo kysymys oli lausuttu minulle monesti ennenkin, mutta ani harvoin\nolin voinut siihen vastata kevyemmällä tunnolla kuin nyt.\n\n— Voitte olla aivan liioitta huolitta.\n\n— Oh, onko siten? pääsi hänen huuliltaan iloisesti, ja minä huomasin,\nmiten hänen silmiensä kirkkaus kasvoi.\n\n— On varmaan. Enhän minä kaikkitietävä ole, mutta minä aivan tunnen\nitsessäni, että kaikki menee lopulta hyvin.\n\n— Oh, minä uskon teidän sanoihinne, mitä sydän toivoi, sen järkikin\nuskoo. Kaikki selkkaukset alkoivat aivan odottamatta. Siihen saakka\nkun poika pantiin alempaan kansakouluun, ei hänessä huomattu mitään\npahantapaisuutta, hän oli niinkuin muutkin lapset ja pojat, ehkä jonkun\nverran lapsellisempi ja kehittymättömämpi, mutta sitte alkoi kaikki\nmennä takaperoisesti. Missä ja kenessä oli alkusyy, en kykene sanomaan,\nvarma vain että sitä oli muuallakin kuin pojassa, joka päivä päivältä\nvilliintyi, niin että sitä ei enää kyetty hallitsemaan kotonakaan. Te\nette tiedä, ette aavistakaan mitä suruja minä olen kokenut pitkinä\nöinä, kun poika oli kateissa viikkomäärin.\n\n— Elkää huoliko enää liioin surra, olen tyystin seurannut pojan mielen\nkehitystä, ja olen tehnyt iloisia havaintoja.\n\nHän aikoi lausua jotakin, mutta liikutus esti hänet, ja me kättelimme\nhyvästeiksi toisiamme äänettöminä.\n\nToisena kouluvuotenaan Lilli karkasi. Oli maaliskuun kipenöitsevä\npakkasaamu eikä Lilliä kuulunut luokalle. Kun en osannut kuvitellakaan\nkarkaamista, otaksuin pahoinvoinnin tai muun sattumuksen estäneen häntä\nsaapumasta kouluun, mutta iltapuolla tultiin torpasta kuulustelemaan\nminne poika, joka hieman varemmin sinä aamuna oli lähtenyt matkaan, oli\njoutunut. Silloin minä typerryin, jopa hetkiseksi raukistuinkin omissa\nsilmissäni, kun olin lausunut tanakoita vakaumuksia, miten sitä jo muka\noltiin suorilla ja selvillä vesillä.\n\nSeuraavana iltapäivänä, kun juuri hankin lähteä viemään postiin\nilmoitusta tapahtumasta, tultiin torpasta sanomaan, että karkuri\noli iloisena ja terveenä palannut matkaltaan. Se muutti tapauksen\nleikilliseksi. Seuraavana aamuna, Lillin saavuttua kouluun, ryhdyin\nheti kuulusteluun, koettaen tekeytyä mahdollisimman vakavaksi.\n\n— Olet kulkenut karkumatkoilla, virkoin tiukanpuoleisella äänellä,\nvaikka naurun hivellykset salaa soutivat huulillani.\n\n— Olen, kuului yhtä vakava vastaus.\n\n— Minne oli matkan määrä?\n\n— Oli Helsinkiinkin.\n\n— Ja muuannekin. Niinkö?\n\n— Oli muuannekin.\n\n— Minne muuanne?\n\nÄänettömyys.\n\n— Mutta rupesit pahoistelemaan ja palasit takaisin.\n\n— Niin juuri tein, rupesin pahoistelemaan ja palasin.\n\n— Mikä pahoistelemisen aiheutti?\n\nÄänettömyys.\n\nTämmöisessä tapauksessa — niitä oli ennenkin sattunut — ei\nrankaiseminen tullut kysymykseenkään, asia jäi silleen enkä minä\npäässyt käsiksi karkaamisen syihin enkä palaamiseenkaan.\n\nMutta jonkun viikon kuluttua satuin näkemään pihapolun vieressä\nrypistyneen kirjeen, johon huomioni takertui, ties mistä syystä.\nOikoiltuani paperin, luin lyijykynällä kyhätyt, oikokirjoituksellisessa\nsuhteessa aivan virheettömät rivit: Hei, hei, Lilli. Minä olen\nsuuttunut uuteen isääni ja minä lähden maailmaan. Tule kanssani, niin\nmeillä on oikein lystiä. Varron sinua kaksi viikkoa, ja jollet sillä\najalla näytä nokkaasi, patikoin minä yksin. Köyhiä ja tyhjiä terveisiä\nen viitsi lähettää. Voi hyvin ja tule terveenä tänne. Tuupeli.\n\nRivit luettuani muistin että Lilli oli saanut kirjeen muutamaa päivää\nennen karkaamistaan. Kun osoitekirjoitus muistutti hänen siskojensa\nkäsialaa, en tullut sitä avanneeksi, vaikka se kyllä joutui käsiin.\n\nSeurasi toinen kuulustelu, ja se johti minut paluusalaisuudenkin\nperille.\n\n— Kuka on Tuupeli? kysyin äkkiä Lilliltä, vietyäni hänet työhuoneeseni\nkaksinpuheluun.\n\nLilli nolostui, mutta minä luin hänen kirkkaissa silmissään kysymyksen:\nmistä hiidestä sinä olet Tuupelin perille päässyt?\n\nOjensin hänelle löytämäni kirjeen.\n\n— Kuka on Tuupeli?\n\n— Se on eräs tuttu poika.\n\n— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki mitä tiedät siitä tutusta pojasta.\n\nHän kertoi melko laveasti. Kertomatuulelle kerran jouduttuaan ei\nhän enää malttanut lopettaakaan, ja minun oli helppo ohjata hänen\nkertomahalunsa paluun syihin.\n\n— Pyörsit kotia kohti Espoon tienoilta, kerrohan nyt siitäkin lähemmin.\n\nHän kertoi iltasella saapuneensa Espooseen, tiellä ajoi häntä\nvastaan mies ja vaimo kolmine lapsinensa. Viimemainitut nauroivat ja\nmelusivat. Vastaantulijoiden näkeminen pyörähytti hänen muistiinsa\nvierailumatkan, joka oli luvatut maariana tehdä emännän veljen luo.\nTämä oli torpparina lähipitäjässä, ja Lilli oli kesällä ollut emäntänsä\nkera ajamassa sinne poikivaa lehmää. Heitä oli kestitelty torpassa\nylenmäärin, olipa muiden hyvien mukana syötetty heille uunissa\npaistetulta perunoitakin. Viimemainitut olivat Lillin herkkuja,\nparasta mitä hän tiesi. Nälkäisenä ja väsyneenä maantietä astuessaan\nkohtasi hän viisihenkisen seurueen, ja se nostatti hänen muistiinsa\nmatkan Jussilaan, isännän, emännän, Iskän ja Iitun seurassa. Uunissa\npaistetun perunan maku vesitti hänen kieltään, puhumattakaan matkan\nmuista hupaisuuksista, joita ei lie ollut varsin vähän, sillä tie kulki\nkahden kirkon kylitse ja viiden järven poikitse. Oli luvattu että he\nkolmin, Iskä, Iitu ja hän, pääsevät mukaan, jollei mitään pahempia\nloiskauksia satu ensinmainitun kanssa. Ja mitään ei ollut sattunut,\njoten mukaanpääsemis-toiveet olivat aivan varmat.\n\nNoita kaikkia muisteli hän viluissaan ja nälissään. Nukuttuaan eräässä\npienessä tuvassa, nousi hän aikaisin aamulla jalkeille. Oli piukka\npakkanen. Helsinki veti häntä, ja sinne oli matka lyhyt, mutta uunissa\npaistetut perunat vetivät myöskin, vaikka matka takaisin oli pitkä.\nLopulta kävi niin että Lilli juoksujalan lähti painamaan kotia kohti,\nhän unhotti nälän ja pakkasen, Helsingin ja Tuupelin, ja hän muisteli\nvain matkaa Jussilaan sekä kestejä siellä.\n\nTämä oli viimeinen ankarampi ottelu...\n\nMutta tulematta oli vielä lopullinen isku, ja niin kauan kuin se oli\ntulematta, en minä oikein ymmärtänyt poikaa. Hän oli kuin ristiriidassa\nitsensä kanssa. Toisin päivin kiltti, tarkkaavainen ja huolellinen,\nja sitte taas vaihteeksi tappelut, pään kallistelemiset ja huolimaton\nkäytös. Mutta niissäkin kaikissa oli jotakin voidetta, joka vaikutti\nettei niitä voinut milloinkaan ottaa täysin vakavalta kannalta. Hänen\nhäijyyksissäänkin kuvastui jotakin hänelle aivan omituista, ja se\nomituinen oli useimmiten vallattoman iloisessa äänilajissa. Se oli\naivan kuin orkesterisoitossa joku heikko, mutta korvaa hivelevä soolo,\njonka ainoastaan musiikillisesti kehittynyt kuulee, mutta joka silti\non kaiken sielu. Tämmöisen soolon opin aina löytämään Lillin elkeissä,\njoissa useinkin soi sekaisin monet kimeätkin torvet ja huilut.\n\nJa sitte hän yhtäkkiä muuttuu vakavaksi. Lilli vakavana, mietteliäänä,\nLilli aatoksiin vaipuneena ja aivan kuin etäisyyksiin silmäilevänä, se\noli totisesti jotakin uutta ja melkein kuin mahdotonta.\n\nMutta siten oli laita. Keksin vakavuuden hänessä, vaikka hän vielä\nkoki näyttäytyä entiseltä. Hänen silmänsä olivat entisen kirkkaat,\nhän oli kiltti ja häijy, huolellinen ja hutilus, mutta sitteki oli\nhän muuttunut. Musta ja masentava ei ollut enää luontaista, se oli\ntekemällä tehtyä, mutta vakavuus oli toisellaista, oli kuin pojan\nolentoon kuuluvaa.\n\nMonia viikkoja olivat Lillin kirkkaat silmät katsoneet minuun\nkysyvästi enkä minä voinut ymmärtää, mikä oli särkenyt niiden ainaisen\nhäilyväisyyden ja epäluotettavuuden ja tehnyt niissä kuvastuvan\nvilkkauden niin peräti toisellaiseksi, mutta sitte hän eräänä päivänä\ntahallaan viivyttelihe lähteä koulusta muiden poikien kera kotiin.\nVälähti jo mieleeni, että jos on torpan väen kohtelu ja käytös\nmuuttunut, semmoista oli näet joskus sattunut. Olin monien vuosien\nkuluessa tottunut poikien silmistä ja kasvojen ilmeistä lukemaan\nminkämoinen koti kullakin oli, ja minun mieleeni tunkeusi äkkiä ajatus,\nettä ehkä on sattunut sopu särkymään.\n\n— Onko sinulla mitään sanomista? kysyin kehoittavasti, kun Lilli\nvastahakoisin ja vitkallisin askelin lähenteli ovea.\n\n— On minulla pikkusen, kuului arka vastaus.\n\n— Käyhän tänne, kehoitin minä, astuen edellä työhuoneeseni.\n\n— Ei minulla mitään tärkeätä ole.\n\nHän hymyili hauskasti ja miellyttävästi.\n\n— Miten sinä nykyään jakselet?\n\n— Hyvinhän minä jakselen... mutta on yksi asia kysyttävä.\n\n— Kysy, hyvä mies.\n\nTiesin kokemuksesta, että mieheksi mainitseminen vaikutti aina poikiin\ntehokkaasti.\n\n— Minä vain kysyisin, onko niitä pahantapaisia tyttöjäkin?\n\nHän loi minuun kirkkaan katseen, mutta minusta tuntui että kirkkaus\njotenkuten tummeni ja että siinä väikkyi jotakin surullista.\n\nEn tiennyt mitä vastata.\n\n— Miksi sitä kysyt?\n\n— Lehdissä luettiin, että tytöillekin perustetaan kasvatuslaitos.\n\nMitä piti minun vastata? Särkeäkö eräs taivas, joka vielä oli ehjänä,\ntaikka valehdella. Toinen tai toinen oli tehtävä. Oli kyllä tuttu\nilmiö minullekin se, että nainen ylhäällä alenee ja alhaalla ylenee,\nmutta että nainen olisi pysynyt niin kirkkaan kehyksen ympäröimänä\npahantapaisen pääkaupunkilaispojan mielikuvissa, se oli toki\nodottamatonta.\n\nLilli katsoi minuun yhä, minä tein nopean päätöksen.\n\n— Kyllä niitä on pahantapaisia tyttöjäkin.\n\nTaivas särkyi, minä luin sen hänen katseestaan.\n\n— Näes, kun joutuu äidittömäksi tai isättömäksi ja oppii valehtelemaan\nja näpistelemään ja oppii huolimattomaksi läksyihin ja muihin nähden,\nja kun toiset houkuttelevat...\n\nHuomasin että hän uskoi asian enemmän järjellään kuin sydämellään.\nPahantapainen pikku tyttö oli ollut vielä hänen maailmansa\nulkopuolella, mutta nyt se astui hänen tietopiiriinsä ja teki samalla\nmyllerryksen hänen ajatuksissaan.\n\n— Enpä olisi uskonut, virkkoi hän, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat,\nkuten ainakin, mutta kummasteleva ilme särki huomattavasti niiden\nentisen häilyväisyyden.\n\nSeuraavana päivänä jättäytyi hän luokkahuoneeseen ja ryhtyi\nkirjoittamaan kirjettä kotiinsa. Se oli esikoiskirje laitoksesta.\nTähän saakka ei hän ollut huolinut kirjoittaa riviäkään kotiinsa,\npyydettiinpä häntä miten kauniisti tahansa. Hänen tietämättään olin\nminä pari kolme kertaa vuodessa ilmoittanut äidille hänen voinnistaan\ny.m.\n\nSe oli tärkeä kirje, jonka Lilli nyt kirjoitti, ainakin kirjoittajasta\nitsestään. Ensin siinä mainittiin terveiset ja hyvinvoinnin\ntoivotukset, sitte kirjoittaja ryhtyi puhuttelemaan siskojaan. Kymmenen\nkertaa hän muistutti heitä tottelemaan äitiä ja opettajattaria,\nmuistutti lukemaan läksyt huolellisesti, ettei heidän vain käy huonosti\nja ettei vaan kuulu semmoista, että hänen siskonsa ovat joutuneet\npahantapaisien tyttöjen kasvatuslaitokseen.\n\nTämä kaikki tapahtui keväällä, kurkien palatessa Suomeen.\n\nSyyslukukauden alkaessa minä siristelin silmiäni, tunteakseni Lillin.\nHän oli kasvanut ja ahavoittunut, hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet\nolivat kirkkaat ja hauskat ja hänen koko olentonsa teki iloisen\nvaikutuksen, kuten ennenkin, mutta kuitenkin minusta tuntui, että\nhänessä jo nuorukainen tirkisti minuun. Toiveita ja unelmia kuvastui\njo hänen silmäyksissään ja hänen käytöksensä oli kypsempää kuin pikku\npoikien. Kolmessa vuodessa oli hän eläytynyt ulos lapsuusmaailmastaan,\nhän oli jo saapumaisillaan rajalle, jonka takana nuoruusajan kultaiset\nmaisemat kangastivat.\n\nKesäloman loppukannaksilla käväisi Lilli Helsingissä. Syyslukukauden\nalettua tavatessa kysyin häneltä, miten kotona voitiin.\n\n— Hyvin muuten, kuului vastaus, mutta isä sattui loukkaamaan kätensä.\nMutta hän oli tapaturmavakuutuksessa.\n\n— Entä siskosi? kysyin aimo vakavasti.\n\n— Ne käyvät jo ylempää kansakoulua.\n\n— Sittehän on kaikki hyvin.\n\n— Kaikki on hyvin.\n\nViimeisenä vuotena ei sattunut mitään, joka ansaitsisi kertomisen.\nJouluun ehtiessä oli Lillillä jo tulevaisuuden ura selvillä, ura,\njonka hän äidin kanssa oli kaksin keksinyt ja joka minustakin näytti\nsopivalta.\n\nHäneen nähden oli rauha maassa.\n\nMitään semmoisia elkeitä ei enää sattunut laitoksessa, joissa Lilli\nolisi mainittu osallisena, ei ainakaan rikoksen luokkaan kuuluvia.\nHauskoja vehkeitä hänellä kyllä oli, mutta niitä minä salaa ihailin,\nvaikka minun julkisesti täytyikin nuhdella häntä niiden vuoksi sekä\nkehoittaa häntä olemaan järkevä j.n.e.\n\nMonesti kysyin itseltäni, olisiko kaikki luistanut niin helposti,\njollei tyttöjen kasvatuslaitoksen perustaminen olisi antanut voimakasta\nsysäystään. Kenpä sen tiesi! Ainakin on varma, että kysymys oli ylen\narka Lillille, ja hänestä lie tuntunut aika masentavalta, kun pikku\ntytöt, joita hän tietenkin oli luulotellut pikku enkeleiksi, äkkiä\nputosivat alas katusaastaan.\n\nPutoominen sitäpaitsi aivan kuin koski häneen, sillä hänellä itsellään\noli kaksi siskoa, kaksi valkeata lintua, joihin käsittyi kaikki se,\nmikä oli hyvää ja kilttiä. Pikku sydän rupesi tuntemaan ahdistusta ja\npelkoa omien siskojen vuoksi. Maailma näytti äkkiä hampaitansa, Lilli\nhätkähti ja siinä hätkähtäessä paloi hänestä pois kaikki se, mikä oli\nvillittyä ja vierasta, ja mikä oli myllertänyt hänen elämänsä pois\nsuunnilta.\n\nSysäys muuten ehkä sattui sopivaan aikaan, jolloin poika jo oli kypsä\ntekemään käännöksen. Ehkäpä pään kallistelemiset ja muut ilkeät elkeet\nalkoivat vähitellen menettää entisen makean makunsa, ja kun hän sitte\npaiskattiin äkkiä suruun ja ahdistukseen, heräsi hän jonakin kauniina\naamuna aivan toisena poikana.\n\nSeuraavana syksynä istui hänen pulpetissaan joku muu poika. Mutta minä\nnäin vuosikauden Lillin kasvot ja hänen rinnallaan Imun hienon hipiän.\nMinä hymyilin niille ja muutamille muillekin muistoilleni...\n\n\n\n\nNYYRI\n\n\nRaukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen,\nmutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.\n\n— Miten vanha olet?\n\n— Kahdentoista.\n\nVartalo muistutti kahdeksanvuotiasta.\n\n— Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?\n\n— Toisella.\n\nKasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.\n\n— Oletko sinä hyvä poika?\n\nHän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat\npaperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin\ntoisen ja kolmannen, musteni kaikki.\n\n— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.\n\nLaitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen\nlajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi\ntekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani\nristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä\nlaitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit\nnäyttivät.\n\nMielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella.\nRaukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät\nsilmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän\nominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita\nennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.\n\nLuettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että\notaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni\nliikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi\nhermostuttaa.\n\n— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.\n\n— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.\n\n— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.\n\n— Ehkä en ole. Kukapa sen ties?\n\nViimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä\näänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni\nkautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen\nelkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn\nja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä\nhuomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin\nmielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä\noli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja\nvastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.\n\n— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?\n\n— Pohjanmaalta ovat.\n\nPojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin\nolin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.\n\n— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.\n\nHän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.\n\nKunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?\n\n— Onko pakosta lupaaminen?\n\nTirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui\nsilmänräpäykseksi.\n\n— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata.\nPojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään\nhyväksi tehty.\n\n— Sitte voin luvata.\n\nHän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä\nvierittää kiviä kuorman lisäksi.\n\n— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.\n\n— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat\nmelkein Kalle Kärpän veroisia.\n\n— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia,\nlampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?\n\nSitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta\nenpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun\nkuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että\nehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes\njohonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.\n\n— Ei sillä ole mitään väliä.\n\nVastine luonnollisesti tympäisi minua... alkoi tuntua toivottomalta.\nPoika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen\nkelpaavaa pilkkuakaan.\n\nSijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen,\njossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin\nettä ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan,\njotta päästään edes heikkoon alkuun.\n\nJa niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään\nainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin\nvieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun.\nOletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys\nkuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein\nkaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt\npikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja\npunnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen\nmerkkiä, seisoi papereissa.\n\nKului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti,\nmutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli\nettä poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän\nvain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu\nse, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili.\n\nPistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varoitin\ntuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi\neikä tapahtunut mitään mainittavaa.\n\nKun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui\nkerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja\nryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi\nNyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen\nrahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin\nkuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin\ntyöhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet\nselän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta\nja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me\nmolemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja\neteisessä.\n\n— No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt\nainakin.\n\n— Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa\noli.\n\nKun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän\npoistui naureskelevana ja tyytyväisenä.\n\nSitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja\nsytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika\nkähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi\nse ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut\nvelikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli\nmelkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen\nkäypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan,\nlakkiaan...?\n\nNo, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä\nnäkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä\nsileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin\nniinkin vähällä.\n\nTunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin\nmökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja\npoimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus\nkeskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut,\nkehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.\n\n— Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi\nviisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se\npääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu\nrahoja.\n\n— Ei se Nyyri karkaa... ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan.\n\nMinä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan\nhoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä\npikku mestari hänen hoidettavansa oli.\n\n— Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan.\n\nOlin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin\njaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa\nja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota\nAntin ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja\nNyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta\nmitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän\nsilmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen\ntympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.\n\nMielikuvituksien! siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo\narvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla\npyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui\nviisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen\nhousunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat\ntiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla.\nKysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa\nkäsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan.\nMuitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä,\njoita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei\nhänellä tiettävästi ollut.\n\nMistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli\nmielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan.\n\nHankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen\noli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän\npuukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja\nrahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen.\n\nNyytin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni\noli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli\nkähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä\nkaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.\n\nKutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt\npaljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni.\n\n— Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.\n\n— Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa\nväliin.\n\n— Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?\n\n— Puoliviidettä ne tapaavat maksaa.\n\n— Mistä sinulla niin paljo markkoja?\n\nPoika naurahteli.\n\n— Onpahan vain.\n\n— Oletko ehkä työlläsi ansainnut?\n\nEnpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.\n\n— Löydettyjäkö ne ovat? koetin niinä aidata hänet.\n\n— Ei ne ole löydettyjäkään.\n\n— No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.\n\n— Onko pakosta sanominen?... ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen\nvartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.\n\n— Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa\nsemmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne\navomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?\n\n— Täti antoi sen.\n\n— Milloin?\n\n— Tänne lähtiessä... toi sen asemalle.\n\n— Puhutko totta?\n\n— Puhun minä totta.\n\nHänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta\nomat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla\nkiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.\n\n— Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin\nketuttelevasti.\n\nEn ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja...?\n\nHän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän\nkatseen.\n\n— Näes, minä epäilen sinua.\n\n— Minkä suhteen?\n\n— Sen viiden markan suhteen.\n\n— Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.\n\n— Mutta minä en sitä usko.\n\n— Minulla on todistus, jos...\n\nHänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi\nluokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän\njo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä.\n\n— Tämän täti antoi minulle asemalla.\n\nKuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit:\nLiina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit\nalottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa,\nosta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa\nettä täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet\ntervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — —\n\nLuettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin\nhetimmiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän,\nsillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui,\nomatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon\nolin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En\nharkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu\nsaamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin\nvelvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle\nerhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa\npelkkää hyvää hänestä.\n\nJa minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:\n\n— Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.\n\nHän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta\nmiellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat\nsilmäni auenneet.\n\n— On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.\n\n— Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastine.\n\n— Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä,\nmutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin\nkunnioitusta. Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein\npitänyt.\n\n— On tuo huomattu.\n\n— Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en\nenää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästä käsin ystäviä.\nOllaanhan?\n\n— Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat\nniin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.\n\nKului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden\ntapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan\nja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti\nsilmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa\ntulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen\nhairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi\nkohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin\nselittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri\nollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut\nohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut\npakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku\nvoima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty,\nei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy,\nympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin\nitsensä.\n\nOdottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä\nne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä\nhylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini.\nOn joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja\ntyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin,\nen muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on\nilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on\nosannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne\njuoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona\nkylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää,\nmutta ei lämmintä.\n\nMe astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän\nmielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne\nlähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin\nentisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun\nkysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:\n\n— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän punehtuu,\nnauru katoaa hänen huuliltaan.\n\n— Siihen oli kai erityisemmät syyt.\n\n— Oli.\n\n— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?\n\n— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.\n\n— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti\npojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut\narvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut\nmitättömät paperit.\n\n— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.\n\n— Isä rupesi pitämään äidin puolta...\n\nMinä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut\nensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta\nhän tokasi odottamattani:\n\n— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.\n\n— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten.\n\nHän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti\nalkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä,\nollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet\nruokapuotiin ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria.\nRahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja\nja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja\nsiitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan\nkymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte\nhän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja\nkannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai\nsiitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja\nsai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi\nlyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan\nporsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin\nenää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän\nvarpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti\ntuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.\n\n— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.\n\nSilloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen\naika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä\nja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin\nvaralle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.\n\nPikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa\nkuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi\nkumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli\nvaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä,\nmutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun\nsisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita\nvuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä\ntäti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata\nehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi\nja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä saatu selkäsauna oli\naina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän\nmiten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.\n\nKotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen\nkirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi\npahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän\nkylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä... vaikka vankilaan.\n\nMelkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki\nkaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita\nkatupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna\nsittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja\nkorvaamatta.\n\nKun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun\nmuu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin,\njota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota\nrohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä\nilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin\nhänen menettelyään.\n\nKoulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla,\nsatamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.\n\nVihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen\npakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan\nparantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan\npikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet\npiammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle\nsaattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen\npyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten\nleikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.\n\n— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko\nkarannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?\n\n— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.\n\nHän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti\nminussa luottamusta hänen sanoihinsa.\n\nSeuraavana keväänä me erosimme.\n\nYhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin\ntapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen\nihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja\nkorviini kuuluu:\n\n— Opettaja, hyvää päivää.\n\nSe oli Nyyri.\n\n— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?\n\n— Hyvin menee.\n\nHän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli\nsiisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.\n\nMutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.\n\nMe astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja\npyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt\nvartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.\n\n\n\n\nJUSSI PEKKA\n\n\nEn ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin hullunkurinen\nettä se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin tulokkaalta mitä\ntahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja nielaisi vastineen\nalas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän näköisenä tuijotti lattian\nerääseen kohtaan, jossa kolme oksaa muodosti säteikön.\n\nMinua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan, semmoinen,\njoka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun en saanut häntä\nkunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin harmistuneesti:\n\n— Pidätkö sinä puurosta?\n\n— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja\nnielasi tyhjää.\n\n— Maidonko vai siirapin kanssa?\n\nTuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei\nnielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:\n\n— Maidon kanssa kai.\n\nMutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän\ntahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin\nsiirapin puolelle.\n\n— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.\n\n— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan\nkunnolleen vastaamaan kysymyksiini.\n\nHänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku\ntarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana.\nIsä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat\nolivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi\nmatkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella\npalasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi\nrakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti\npäämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja\noppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi\nkirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä\ntyöntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli\npoikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä\nsumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta\nisän ja äidin hoidossa.\n\nHän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla\nluonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi\nsuurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina\nkesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka\nsanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut\nhänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin\nkäskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja\nnieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina\nlaiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen,\njosta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli\nnotkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien\nmuokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli\nleikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen,\njonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle\nettä naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon,\nmutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä,\nvaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen\narvonsa kolmessa kylässä.\n\nVuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä,\nmutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri\naineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja\nnieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä\nmielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään,\nvakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt\ntarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan\nkatekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa\nhän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä\nsemmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva\nraamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan,\nvenähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka\naina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki\nkarkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta\nasti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — —\n\nLuokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli\nkysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin\nhänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen\nkerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä\nperille.\n\nMutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.\n\nOlin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus\neikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan.\nEi auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän\ntorkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein\narveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat,\njoku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli\nvasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli\notsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran\nviikossa tuli kouluun kokomustana.\n\nNuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin\nkäteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään\neikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää\nnieleskellen.\n\nMutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä\nkäskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja\nkärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta,\njos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.\n\nKun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini\nesiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet\nluokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti\nkuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa,\nsolvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin:\n\n— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero,\nkaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.\n\nHän virkistyi huomattavasti.\n\n— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat\nuskoa.\n\n— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää\nnieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.\n\n— Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin uhkapelissä.\nKoivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi.\n\nSanat sattuivat.\n\n— Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata.\n\nKyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että Koivula\nkuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä sitte\nkohdallaan tai jälessä.\n\n— Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi Pekka,\nryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri Jussi Pekka\nlöytää itsensä piankin Koivulasta.\n\n— Kyllä minä rupean ahkeraksi.\n\n— Se on parasta se, muuten käy huonosti.\n\nHän itki.\n\n— Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille kannalle\nsinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta?\n\n— Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja tointuen\nentiselleen.\n\nHän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi hän\nkiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni\njohtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina aamuna\ntuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen nahkapoika, joka\nei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-istuntoon,\nlisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään poikkeuksen\nsatunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun hän äkkiä tokasi:\n\n— Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä.\n\nHän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle,\nettä hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon\npoika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla\nJussi Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei\nosaakaan läksyjään.\n\n— Eipä Kalle ymmärrä niitä asioita... kyllä sinne viedään.\n\nHän venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää.\n\n— Ei sinne viedä muutoin, kuin että tuomari tuomitsee.\n\n— Minä vien sinut tuomarin eteen.\n\n— Mutta minäpä en ole tehnyt mitään pahaa.\n\n— Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden.\n\n— Ne pahat kuitataan arestilla.\n\n— Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka.\n\nOlin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen vuosi\nkului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka oppinut\nkymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia, jos olisi\nhiukan hikoillut ja ponnistellut.\n\nMutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille\npaikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei\nolisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski kysymystä,\nminne joutuu Jussi Pekka?\n\nAstuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo\nennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa.\n\n— Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän\nsuoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista.\n\n— Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan.\n\nSeuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului muutamia\naikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli tapaisensa, luki\nväliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta, torkkuen luokalla\nja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat lystäsivät. Mutta\neräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja virkeämpi ilme,\njoka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi näkymättömiin entisen\nvetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat pestyt puhtaiksi koko\nalaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti, ja kun hän seisoi\npulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä aamuvirttä, en ollut tuntea\nentistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien poikien ilopuuta.\n\nAlkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi ensimmäiseen\nkysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi koko tunnin,\nmikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn taitamista ja muuten\nkuuluivat hänen kehityskantansa piiriin.\n\nKummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko\nkaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä\nvälitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin\nnäkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja\nsuuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina maanantaisin,\noltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja palavampia\nhärnäilemään.\n\n— Kun kerran kuulitte, etten minä kärsi, ärisi Jussi Pekka\nhärnääjilleen, joista osa kelletti tantereella, toisien suiden ollessa\nvinossa poruun päin.\n\n— Kun sen kuulitte, toisti hän... ja nyt pysykää erossa, muuten...\n\nTehtiin sovinto, pikku pojat pitivät saadut hyvinään, Jussi Pekka\noli vakava. Ja vakavuus jatkui huomissa, ylihuomissa, se jatkui\njatkumataan, kun oli kerran joutunut alkuun lähtemään.\n\nMutta minä en päässyt tolkulle, mikä sen oli vaikuttanut. Otin hänet\nvihdoin kaksinpuheluun ja virkoin:\n\n— Sepä hauskaa että kerrankin nakkasit laiskan takin yltäsi. Eikö tunnu\nnyt paljo lystimmältä?\n\n— Tuntuu, vastasi hän vakavasti, nieleskelemättä ja kaulaansa\nvenyttelemättä.\n\n— Sinä kai jatkat tähän tapaan.\n\n— Aikomus on jatkaa, kuului vakavasti.\n\n— Olet ruvennut ehkä jostakin syystä tuumimaan.\n\n— Olen, kuului taasen vakuuttavasti.\n\nLyhyet, myöntävät ja täydentävät vastineet eivät minua auttaneet\nparempaan tolkkuun, kaikki pysyi arvoituksena, kunnes satuin käymään\nhänen kodissaan. Oli sunnuntaipäivä, mökin isäntä ja Jussi Pekka olivat\nmenneet kirkkoon, minulla oli hyvä tilaisuus onkia vaimolta kaikki syyt\nja synnyt.\n\n— Poika on muuttunut kummasti teidän hoidossanne, virkoin minä, kun\nolimme hetkisen puhelleet talven tulosta ja muista yleisistä asioista.\n\nVaimo rupesi makeasti nauramaan.\n\n— Mikä sen muutoksen pohjana oikein on? Olen kovin utelias kuulemaan.\n\nVaimo nauroi yhä makeammin.\n\n— Tuo se pojan muutti, virkkoi hän sitte, osoittaen kehtoa, jossa\nmakasi muutaman viikon vanha tyttölapsi.\n\nJouduin yhä tolkuttomammaksi.\n\n— Miten ihmeissä? Kertokaa.\n\n— Taimin ansio se on.\n\nVaimo kertoi, miten kaikki oli käynyt. Jonakin lauantaipäivänä tulee\nJussi Pekka koulusta kotiin, Tuomas, mökin isäntä, sanoo:\n\n— Tulehan katsomaan, mitä tänne on ilmaantunut, sill'aikaa kun sinä\nkoulussa istuit.\n\nNäytetään pikku lapsi.\n\n— Oi, miten pieni nenä, miten pieni suu ja... huudahtaa Jussi Pekka.\n\nJa hän ihastuu ja ilostuu, hän koskettaa etusormellaan lapsen huulia,\nnenää, poskia, koskettelee ja huudahtelee ihastussanoja. Ja sitte\npyörähtää hän ympäri ja tokaisee Tuomaalle:\n\n— Minä menen naimisiin heti kun pääsen koulusta eroon.\n\nTuomas sylkäisee halveksivasti.\n\n— Sinäkö naimisiin? Kissako sinusta huoli?\n\n— Miksi ei minusta huolita?\n\n— Kun et osaa lukea, siitä syystä ei huolita. Et pääse ripille, et\npääse miehen kirjoihin. Jäät nahkaksi, ruunun raakiksi. Et kelpaa\nmuuksi kuin karjanpaimeneksi ja kilometripylvääksi.\n\nJussi Pekan naama venyy pitkäksi, ensin hän painuu syviin mietteisiin,\nsitte hän laskee ikävuotensa ja taitonsa. Kohtamaihin täyttää hän\nviisitoista, ja se on hyvä juttu se, sillä kahdeksantoista vanhana\npääsee jo naimisiin. Taitoja on hänellä vähän, ja se on paljo ikävämpi\njuttu se. Käskyt hän osaa ulkoa, muutamia kohtia raamatunhistoriasta\nmyöskin osaa hän, mutta rippikouluun ne tiedot eivät riitä.\nLisäksi osaa hän hieman kertotaulua, hieman yhteenlaskua, laulua,\nkirjoitusta... ja muutamia klovnitemppuja hän osaa...\n\nJussi Pekan naama venyy yhä pitemmäksi, mutta äkkiä se sitte pyöristyy\nentisen näköisekseen ja hän tokaisee:\n\n— Mutta minäpä rupeankin lukemaan.\n\n— Se muuttaa asian, arvelee Tuomas.\n\nJussi Pekka ei enää horjahtele laiskuuteen, hän on ahkera, hän edistyy\nilahuttavasti, hän kasvaa pitkäksi pojaksi ja hänessä alkaa jo siintää\nmiehen piirteitä.\n\nKun hän käy viimeistä vuottaan koulussa, keksin minä usein hänet\nlukemassa virsikirjaa, minun uteliaisuuteni herää ja minä rupean\nvakoilemaan. Ja erään kerran, kun luokka on vallan tyhjä ja kun pojat\nlyövät pallia ja kalliot kaikuvat heidän huudoistaan, kuulen minä\nhänen lukevan itsekseen: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria,\naviovaimokseni, rakastaakseni sinua — —\n\nEn jaksa kuulla loppuun...\n\nViikon, kahden kolmenkin viikon ilot valuvat minulle tuosta. Minun on\nusein vaikea näyttää tunnilla vakavalta, sillä minä näen yhäti Jussi\nPekan makeailmeisen sävyn, minä kuulen hänen lempeän hörähtelevän\näänensä, kun hän mutisee: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria — —\n\nOliko Tyyni Maria olemassa? Oli maarkin. Voudin tytär, jonkun kuukauden\nvanhempi Jussi Pekkaa, kykenevä kynsistään ja jaloistaan, sanottiin.\n\nKoulusta päästyään meni Jussi Pekka rengiksi samaan taloon, jossa Tyyni\nMariakin palveli.\n\nJa parin vuoden kuluttua viettivät he häitään.\n\n\n\n"]