Savipäiviltä

SAVIPÄIVILTÄ

Kirj.

 Maila Talvio

Helsingissä,
Raittiuden Ystävät,

1904.

       Painoasiamiehen hyväksymä
       Helsingissä Marrask. 12 p:nä 1904

1.

AATTONA.

Sillä viikolla on Suomen kansan suussa vähän paljon nimiä! Toiset
sanovat vapaaviikoksi, toiset runtuviikoksi, toiset kissaviikoksi ja
toiset savipäiviksi. Taitaa olla vielä muitakin nimiä, vaikkei niistä
tällä paikkakunnalla tiedetä... Mukavaa kun sanotaan savipäiviksi!
Senköhän tähden että maat silloin ovat savessa vaiko sentähden että
miehet silloin juovat nyrkkinsä saveen? Sitä on vaikea tietää. Mutta
se on varma asia, että savipäivät ovat hauskoja päiviä. Ja nyt ne
on tulossa, tästä illasta alkavat. Kun tänä iltana Pläsin riisuu ja
talliin panee, niin siellä se pysyy viikon päivät. Ainakaan ei hän,
Ville, taluta ulos ovesta. Isäntä ja pojat saavat syöttää ja taluttaa.
Ville ei koske. Huomenna ei ole pyhä, mutta silti ei mennä työhön.
Huomenna on ensimäinen savipäivä. Ja savipäivät on sellaisia päiviä,
ettei mennä työhön.

    Ja savipäivät on sellaisia päiviä,
    ettei mennä työhön, ettei mennä työhön.

Siitä asiasta täytyy vallan lauluksi pistää. Elämä on sentään lystiä,
niin lystiä että hui ja hai! ja nyt mennään kotiin ja riisutaan Pläsi,
sitte saunaan ja puhtaaseen paitaan, sitte sänkyyn ja piippu suuhun,
kunnes illallinen joutuu, ja huomenna on kourassa yhdeksänkymmentä
markkaa rahaa ja mennään kaupunkiin ja ostetaan tavaraa ja ehkä
Mantakin on kaupungissa. Pitää samalla ostaa kahvia. Ostaa sitä markan
kahdeksankymmenen kahvia puoli kiloa ja vie äiti muorille. Sen on sitte
taas niin hyvä mieli, se kehuu sitte taas niille vaivaistalon akoille.
Elämä on sentään lystiä, niin lystiä, että hui ja hai!

Iloisesti vastaa metsä miehen lauluun ja laulu kiertää pitkin taivaan
rantoja. Taivas on kirkkaana, punaisena loimuna ja ihmisen ääni virtaa
kuin ilma läpi metsän. Eivät ole enään lehdet estämässä, ne ovat jo
varisseet, vain jokunen keltainen lehti riippuu vielä koivussa kuin
risainen riekale. Ei heilahda oksa, ei liikahda puun latva. Ilma tulee
sieramiin hyvänhajuisena kuin kesäisestä apilaspellosta. Alkaa kylmätä,
vallan tuntuu kuinka punertavassa hämärässä maa kangistuu jalkojen
alla. No, jo on aikakin, jo tätä likaa ja lokaa on kestänyt läkähtymään
asti. Savi kohmettuu, parahiksi, savipäiviksi...! Mutta kuinkas sitte
käykään, kun pitäisi nyrkit saveen juoda? Tuohonko routaan sitte pitää
keikahtaa?

Hahhahhah! Ihan täytyy nauraa. Ei hän keikahda, ei tarvitse pelätä.
Pari ryypyllistä ottaa tillikasta, mutta siihen se saa jäädä. Hän saisi
monet hyvät humalat, rahaa on jälellä yli yhdeksänkymmentä markkaa,
yhdeksänkymmentä kaksi markkaa ja viisikymmentä penniä, hän tietää
sen pennilleen, mutta niillä rahoilla pitää saada paljon tavaraa,
paitoja, rukkasia, kintaita ja muuta pientä, sitte palttoo, kun on
vanha käynyt niin huonoksi, ettei enään kehtaa kirkollekaan lähteä. Se
Manta on siellä aina niin hienoissa, ettei pidä vanhaa risaa päällensä
yrittääkään, jos sitä tyttöä meinaa. Ja Manta on kaikin puolin
meinattava tyttö, sillä kuuluu olevan monta sataa säästössä ja hänkin
meinaa Villeä, sen Ville monta kertaa on huomannut.

Jos osuisikin niin, että Mantakin menisi kaupunkiin huomenna. Silloin
sopisi viedä hänet Mynttiselle sokerileipiä syömään... Ja entä, jos
yksin tein ostaisi sormukset! Kyllä rahojen puolesta sopisi, veisi
vähemmän pankkiin. Ei se hukassa olisi mikä sormuksissa olisi, arvo
kullalla aina on. Ja Manta tulisi kaupanpäälliseksi. Hahhahhah! Se
onkin sellainen tyttö, ettei toista ole tässä maailmassa.

Tai jollei vielä huomenna menisikään kaupunkiin, vaan menisi
lauvantaina vasta. Ehtisi sen palttoon lauvantainakin saada. Ja
huomenna olisi hyvä kotona korjaella vaatteita. Ne ovat kaikki risoina.
Kirkkotiellä menisi sitte vaivaistaloon äitiä tervehtimään ja veisi ne
kahvit. Ehtii siinä viikossa sentään yhtä ja toista, kun se kaikki on
hallussa.

Hohoijaa, pidäppäs nyt vähän kiirettä, Pläsi! Ymmärrä nyt, että
huomenna saat olla laiskana.

    Sillä savipäivät on sellaisia päiviä,
    ettei mennä työhön, ettei mennä työhön.

Ei hevoset eikä ihmiset! Elämä on hauskaa ja taivas on kirkas. Poski
punoittaa ja silmä kiiltää. Voimaa on ruumiissa niin että paukkuu ja
jyllää. Kyllä tämä poika piisaa miehelle koetuksessa missä vaan! Hei
Pläsi, mennään herroiksi! Huomenna on rahaa taskut täynnä. Ja rahalla
saa ja hevosella pääsee. Mutta sinullapas, Pläsi, ei näy pääsevänkään
— etkös sinä hevonen olekkaan? Soh, soh, älä nyt suutu, hevonenhan
sinä olet, aika lihava jöntikkä oletkin! Mutta laiska... Tunnetkos
kuinka maa kohmettuu kaviojesi alla — kelpaa lauvantaina tämän pojan
tallustella kaupungin katuja ja sunnuntaina herrastella kirkolla.
Heheijaa kuinka se elämä on lystiä!... Luuletkos että vielä jää rahaa
pankkiin, jos kihlasormukset ostaa ja kihlat antaa?... Noh, älä nyt
enään viime hetkessä rupea kuhnustelemaan! Livistäppäs nyt vähäsen!

Ville lojuu heinäkuorman päällä, hän on niin vaipunut heiniin ettei
näy muuta kuin saappaan korot, vähän hartioita ja pää, terveen nuoren
miehen pää, jonka poskilla on verta ja silmissä rehellisyyttä. He ovat
Pläsin kanssa kaiken päivää tuoneet kotiin heiniä. Jo nyt pitäisi
riittää... Soh, Pläsi, jouduppas nyt, pikemminhän pääset lepoon
sinäkin!... Ville huiskauttaa vitsaa, Pläsi suuttuu ja puhaltuu
höyryten viemään kuormaa navetan siltaa ylös.

— Jokohan alkaa riittää! huutaa Ville navettatytöille, jotka häärivät
alhaalla lypsytouhuissa. Heillä on kiire heilläkin, savipäivät edessä
heilläkin. Mari joka on morsian, lähtee lisäksi käymään morsiamen apua.
Mari eroaa palveluksesta mennäkseen naimisiin.

— Muista vaan, ettet kaikkia rahojasi hävitä! huutaa hän Villeä
vastaan. Häntä ei näy, hän on kyykyllään Mansikin takana ja Ville
kuulee vaan hänen iloisen äänensä, josta kaikuu ainainen nauru. Se
olisi se Marikin ollut otettava tyttö, hän katseli sitä vuoden alussa
niillä silmillä. Mutta tuli sitte se naapurin Janne ja ehti ennen. Ja
nyt se on myöhäistä. Mutta onhan Manta!

— Tästä päivästä viikon taa tulen minä tänne, sanoo Mari. — Pidä
silloin kukkarosi auki.

— Vai pitää sinulle antaa morsiamen apua. No, annetaan, annetaan.
Paljonkos pitää antaa?

— Kunhan nyt markankin annat!

— Kokonaisen markan! Älähän nyt. Kunhan nyt viisikymmentäkin penniä
saat.

— No niin, kunhan nyt senkin annat, vanha saita!

Ville nauraa ja pölläyttää kuorman entisten joukkoon. Luukku on auki,
alhaalta näkyy lehmiä, homehtunut seinä, lamppu joka palaa kuhnuttaa
kuin hämähäkinverkon sisästä. Tyttöjä ei näy, mutta kuuluu kuinka
maitosäteet syöksyvät kiuluun. Hilta laulaa, joku lehmistä ynähtää.
Luukusta nousee lämmintä höyryä parvelle, jossa heinät pölyävät ja
lemuavat.

Se Ville on sinä iltana nopsa kuin ihmisen ajatus. Silmänräpäyksessä
on Pläsi päästetty valjaista, mies pirtissä ja lippasemassa saunaan.
Mutta siellä sitte kuluukin useampia silmänräpäyksiä. Savipäiväaaton
kylpy on makea kuin sauna juhannusaattona. Ja entäs sitä kun sitte
lojuu sängyssä ja odottelee illallista! Pinta on puhdas kuin porsliini,
vaatteet hajuavat puhtaalta vedeltä. Talokin tuntuu niin oudolta ja
uudelta. Piiat panevat kokoon tavaroitaan, emäntä ja tytär hääräävät.
Mukavaa sitä on katsella. Ja kun sitte ajattelee, ettei huomenna
tarvitse mennä työhön eikä ylihuomenna eikä koko viikkoon! Ja kun sitte
ajattelee että huomenna on kourassa yhdeksänkymmentä kaksi markkaa,
että menee kaupunkiin ostamaan tavaroita ja vie Mantan sokerileipiä
syömään ja ostaa sille pitkän vehnäsen kotituliaisiksi, niin silloin
on niin hauskaa, ettei enään hauskempaa voi olla. Pulska, pitkä poika
lojuu sängyssä alusvaatteisillaan, kiskottelee ja oikoo jäseniään ja
polttelee piippua. Savipäivän aatto on onnellinen kuin joulun aatto.
Lepo on edessä koko vuoden rasituksista, saalis on tiedossa koko vuoden
vaivasta. Palkkalainen on myynyt jokaisen hetkensä toiselle — nyt on
edessä se ainoa viikko, jolloin hän itse määrää minne menee, mitä
tekee. Savipäivien aatto on totisesti onnellinen kuin joulun aatto.

2.

VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ.

Mutta mikäs ihme sille Villelle on tullut? Ei puhu eikä pukahda, ei
valita, ei vastaa, ei herää syömäänkään, vaikka herätetään. Makaa
kuin kuoleman unta. Olisiko se siivo poika nyt tosiaan ollut kaikissa
niissä, mitä puhutaan?

— On se ollut, on se ollut, toimittaa Hilta, posket punaisinaan
kiihkosta. — Kun se oli ollut niin kauhean juovuksissa kaupungin
kadulla, että piti korjata putkaan...

— Se oli Jannekin nähnyt sen niin humalassa, että vaan retkotti
puolelle ja toiselle, selittää Mari, joka koko viikon on kierrellyt
pitäjällä pyytämässä morsiamen apua ja vihdoin joutunut entisen
isäntäväkensä luo.

— Kenenkähän kanssa se oikein on ollut, kun niin on heittäytynyt
huonoille jälille? päivittelee emäntä.

— Kenenkäs muun kuin Manun, Mattilan Manun! tulee taas Hiltan suusta
kuin koskesta. — Se oli kehunut panneensa tämän Villen maksamaan kahden
päivän kemut. Ja kun se Manu ja Manun sakki oikein on juonut, niin
kyllä Villen kukkarossa on tullut puhdasta. Saatte nähdä ettei se ole
palttoota ostanut! Jollei olisi ehtinyt ostaa ennenkuin Manun tapasi.
Kunhan sinä Mari vaan saisit ne viisikymmentä penniä, jotka se sinulle
lupasi morsiamen apua...

— Älä puhu niin kovaan! Ettei kuulisi.

— Ei se mitään kuule! Joka nukkuu kuin kuoleman unta... Se se oli tämä
Ville, joka siellä Rajalan tansseissa ikkunaruudut särki...

— Eihän nyt kuitenkaan! pääsee emännältä.

— Oli, oli! tiuskii Hilta. —- Johan minä tässä sanoin, että kun ei
katajille jouduttaisi joka mies.

— Älä puhu niin kovaan! rauhoittaa Mari.

-— Ei se kuule mitään, minä olen sitä tässä kaiken iltaa katsellut. Ei
se noussut päivällistäkään syömään, vaikka emäntä vaati... Ville hoi,
nousetkos antamaan morsiamen apua! Mari on täällä... No, nouse nyt!...
Siinä näette, ei se mistään tiedä.

Naiset supattavat minkä jaksavat. He luulevat Villen olevan unessa.
Ei Ville nuku, kuulee joka sanan. Ja joka sana putoaa kuin pisarainen
tervaa hänen päälaelleen. Sillä kaikki on totta mitä he sanovat. Se on
niin pahaa ettei sitä jaksa ajatella. Ei huoli syödä, ei huoli herätä,
eikä viitsisi kuulla noiden akkojen tuossa älmentävän... Kääntyy vaan
kyljelleen seinään päin ja on siinä kuin laho puu. Pää painaa kuin
mikäkin, ohimoissa tykkii kuin kello olisi siellä käymässä, jalat ovat
kuin kiviin köytetyt, joka jäsentä kolottaa ja polttaa, ruumis on kuin
piiskattu.

Kirotut vaimoväet siinä! mitä se heihin kuuluu kenen seurassa hän on
ollut ja onko hän juonut ja onko hän ollut putkassa ja onko hän ostanut
palttoon. Totta kai hän omalla palkallaan saa tehdä mitä tahtoo! Hän
on tehnyt mitä on tahtonut... tai eipä hän ole sitä tahtonut mitä on
tehnyt! Hänen piti ostaa palttoo ja paitoja ja kintaat ja rukkaset ja
puoli kiloa kahvia äidille ja sokerileipiä ja nisusia Mantalle. Hänen
piti paikata vaatteensa, käydä kirkolla, käydä vaivaistalolla äitiä
tervehtimässä. Sitä hän alkuaan tahtoi! Mutta hän teki toista. Palttoon
hän kyllä jo oli ostanut, mutta Manu pani hänet panttaamaan sen. Ja hän
antoi sen viidestä markasta — kolmenkymmenen markan kappaleen! Hänen
piti saada sormukset, hänen piti panna pankkiin rahaa... Ei tullut
pankkiin penniäkään eikä ole enään sormuksista kysymystä... on niinkuin
koiruohoa söisi, kun sitä asiaa muistelee. Eivät näy akkaväet täällä
vielä sitä pahinta tietävän. Kyllä saavat aikoinaan tietää! Tekisi
mieli itkeä... Että sen Mantan kuitenkin sillä lailla piti mennä! Kuka
hänet kuljettikin sinne tillikan edustalle juuri silloin kun he Manun
ja toisten miesten kanssa puhuivat niin rumia! Ja mikä hänet, Villen,
panikin juuri silloin joutumaan Manun seuraan? Eihän hän montakaan
kertaa sillä lailla ole ollut, tämä taitaa olla kolmas kerta, eikä
koskaan näin pahasti. Mutta se oli kai niin sallittu, että Mantan piti
nähdä hänet oikein renttuna. Voi nyt kuitenkin, voi nyt kuitenkin!
Manta oli sisarensa ja tätinsä kanssa, tulivat Eekluntin puodista.
Mantan posket punottivat kuin pelakuunin kukkaset ja hänen päässään oli
uusi, vaaleansininen villaliina. Manu meni suoraa päätä tyttöjen luo ja
yritti käydä käsipuoleen. Tytöt kääntyivät vihaisesti pois ja Mantan
täti rupesi puhumaan: "no jokos tuo Villekin nyt on tällaiseen seuraan
joutunut. No, en minä olisi uskonut!" Ville huomasi että Manta pyyhki
silmiään ja korjasi huivia kasvoilleen — hän tunsi, että tyttö itki
ja ne kyyneleet olivat hänelle kuin keväistä sadetta. Keväinen sade
tuo elämää uudelle nurmelle ja uusille lehtisilmuille, mutta surmaa
vanhan talven jäille ja hangille. Ville tunsi nyt varmasti, että Manta
oli häntä katsellut ja meinannut, tunsi myös sen, ettei Mantaa enään
millään saa. Hänen sydämeensä vihlaisi kuin puukolla ja hän selvisi
ihkasen selväksi, vaikka oli ollut aika lailla humalassa. Hänen olisi
tehnyt mieli mennä Mantan luo, sanoa, että hän itsekin tietää, ettei
pidä olla näin ja ettei hän enään koskaan ole. Mutta toiset pojat
nauraa remusivat eikä Ville kehdannut muuta kuin nauraa mukaan. Ja
Manta ja hänen tätinsä ja sisarensa hävisivät ja pojat jäivät nauramaan
heidän perässään. Heillä oli kovin hauskaa. He härnäsivät meneviä,
kutsuivat Mantan tätiä rakkikoiraksi ja usuttivat heidän päälleen
teurastaja Mankosen suurta koiraa, joka istui lihapuodin rappusilla, se
oli niin lihava, ettei se viitsinyt liikkuakaan... Ei Villen ollut hyvä
olla, mutta hän nauroi muitten mukaan ja kun oli päästy olutpuotiin
ja juotu pari pulloa, rupesi tuntumaan paremmalta. Myöhemmin tuli jo
oikein hauskaa. Siellä oli muutamia miehiä, jotka pelasivat korttia ja
he saivat Villen ja Manun mukaan ja Ville voitti siinä heti viidettä
markkaa ja tarjosi sitte koko joukolle olutta. Siinä kävi vähän tavaton
melu ja ilo, koko huone oli sinisenään tupakansavua, ei tahtonut omaa
ääntänsä tuntea, oli kuin olisi huutanut kuohuvimmassa koskenniskassa.
Mutta mistä siinä oikein lienee noussut riita, joku veti puukon,
poliisi tuli — eikä aikaakaan kun kaikki miehet olivat kadulla. Ville
huitoi käsiään ja hakkasi nyrkillään yhtä miestä, joka oli haukkunut
Manua varkaaksi ja roistoksi.

Mikä, mikä sen Mantan taas samassa hetkessä toi siihen? Ville
heräsi paikalla, juuri kuin olisi avantoon kastettu ja hänen
kätensä vaipui ikäänkuin olisi poikki lyöty. Mantalla oli se sama
vaaleansininen huivi päässä ja hänen kainalossaan oli pötky nisuleipää,
sanomalehtipaperissa, jonka toinen pää oli auki. Taivaalla loimusivat
iltaruskot ja kirkkaassa, pakkasenpanemassa ilmassa kuului juopuneitten
rähinä kuin Jumalan pilkalta. Kuinkas se niin äkkiä saattoikin kuulua
ihan toiselta kuin äsken!... Manta asteli kuin iltaruskossa. Mantan
tädin rinnalla käveli Niemelän Lauri. Ville huomasi sen kaiken ainoassa
silmänräpäyksessä ja hänen sydämensä jähmettyi. Hän arvasi että Lauri
oli vienyt Mantan sokerileipiä syömään ja antanut kotiintuliaislahjaksi
sen nisuleipäpötkyn — tehnyt juuri sen mitä hän, Ville, oli aikonut
tehdä. Manta oli häneltä viety, Manta oli mennyttä ja Manta tuntui
entistä kauniimmalta ja paremmalta ja otettavammalta.

Siinä suuressa surussansa Ville sitte rupesi remuamaan ja riuhtomaan,
joutui putkaan ja panttasi palttoonsa ja meni niihin tansseihin ja...
ja... niin, ei sitä auta muuksi muuttaa: tappeli, rikkoi ruudut ja sai
maksaa sovintoja. Eikä hänellä enään ollut rahoja itsellään, täytyi
lainata sovintorahat, seitsemän markkaa.

— Ville hooooih! huutavat naiset korvan juuressa, — herää antamaan
morsiamen apua. Morsiamella on kiire!

Eikö ne nyt jätä rauhaan! Tuota ovat hokeneet päivällisistä asti. Se
odottaa nyt sitä luvattua viittäkymmentä penniään eikä lähde ennenkuin
sen on irti kiskonut. Ei se kysy sitä, että mistä Ville sen ottaa.
Sillä hänellä ei ole sitä, ei ole yhtä penniä, vaikka viikko sitte
oli odotettavissa yli yhdeksänkymmentä markkaa. Ei yhtä penniä, ei
rukkasia, ei kintaita, ei paitoja, ei palttoota, ei puolta kiloa
kahvia, ei Mantaa, ei mitään! Ainoastaan seitsemän markkaa velkaa ja
käräjäjuttu edessä ja vaatteet risoina tuolla nurkassa. Eivätkä nuo
kiusanhenget kuitenkaan jätä rauhaan!

Ville on tuntikausia maannut kuin kaadettu hirsi, kasvot seinää
vastaan, jäsenet kuin poikki, raskaasti hengittänyt ja tuskitellut.
Hän ei ole ollut näkevinään eikä kuulevinaan, antanut vaan maailman
pauhun vyöryä kuin ukkosen päänsä päällitse. Äkkiä karkaa hän pystyyn
kuin karhu, jonka pesään on ammuttu. Hänen hiuksensa ovat pörrössä,
parta tiheänä sänkenä, pyhävaatteet, joissa hän on sänkyyn viskautunut,
kurassa ja savessa, silmäluomet turvoksissa, nenässä haava, johon on
hyytynyt verta.

— No, saat sinä nyt sen vähemmälläkin! huutaa hän Marille ja kopeloi
taskusta kukkaroaan.

— Hyvät ihmiset! pääsee naisilta, — tuonkos sinä olet näköinen!

— Kas, kas, jopas vihdoinkin heräsi!

Ville nielasee pahat sanansa, murjottaa Mariin ja sanoo emännälle:

— Ei satu olemaan pientä rahaa. Jos emännältä saisi viisikymmentä
penniä lainaksi. Maksan jahka saan rikotuksi.

— Anna sinä vaan niitä suuria rahojasi! tiuskasee Hilta. — Kyllä Mari
rikkoo!

Se arvaa se virnistelijä, ettei Vihellä ole. Ville istuutuu penkille,
kyynärpäät polvia vastaan ja haukottelee. Tytöt nauravat katketakseen.
Emäntä on kovin vakavana, kun tulee kammarista. Ville tuntee, vaikka
silmäluomet ovat painuksissa, että emäntä katsoo häneen nuhtelevasti.

— Ei minulla satu olemaan kuin kymmenen penniä, sanoo hän.

Ville ottaa rahan silmiin katsomatta ja ojentaa sen Marille.

— Tämäkö siitä nyt tuli?

Tytöt tyrskähtävät nauruun ja Mari uhkaa viskata koko rahan Villen
perässä. Tällainen raha! Mitä tällä tällaisella on virkaa?

Ville pakenee ikäänkuin häntä ajettaisiin takaa ja tulee pihamaalle.
Sataa lumiräntää taivaan täydeltä. Tottakin! Hän muistaa että hevoset
ovat illastettavat ja suuntaa askeleensa talliin. Lumiräntä asettuu
kuin märkä vaate kasvoille ja niskaan ja alkaa valua alas selkää. Tekee
hyvää että sitä tulee, tuntuu oikein helpottavalta olla yksin pimeässä.

Viikkoon ei hän ole avannut tallin ovea. Viikko sitte hän Pläsin tähän
riisui ja silloin kohmettui maa ja taivas ruskotti ja miehen rinnassa
jylläsi voima. Silloin hän taputteli Pläsiä ja jutteli sille — nyt
työntää hän sen pään syrjään.

— Älä nyt! No... anna nyt olla, senkin...!

Pläsi ei ole tottunut sellaiseen puheeseen. Se vetäytyy arkaillen
pilttuun toiselle laidalle. Vasta hetkisen perästä se taas uskaltaa
käydä kiinni hoitajansa hihaan, hiljaa hellitellen ja lepytellen. Eipäs
enään työnnä luotaan, jo antaa silittää... Pläsi käy rohkeammaksi, jo
työntää turpansa miehen kainaloon.

Silloin pulpahtaa Villessä tuska valloilleen ja hän käy kiinni Pläsin
turpaan, painaa päänsä laheaa karvaa vastaan ja purskahtaa itkuun...
Muut hevoset syödä rouskuttavat, vaan Pläsi antaa päänsä olla siellä
Villen käsissä, ikäänkuin se ymmärtäisi kaikki. Ja miksei Pläsi todella
ymmärtäisi! Pläsi ymmärtää, ymmärtää paremmin kuin ihmiset. Antaa
niiden siellä älmentää, Pläsi tietää että Ville nyt on niin onneton,
niin onneton ja niin köyhä. Kun ne kaikki menivät viikossa, kaikki mitä
koko vuoden oli rakentanut. Voi Pläsi, Pläsi...!

Ja kuinka se oikeastaan tapahtui? Se näytti niin viattomalta. Manu tuli
vastaan poikasakin kanssa eikä ollut puhetta kuin yhdestä ainoasta
ryypystä. Ja näin kävi! Koko vuosi on taas edessä ja kädet tyhjinä kuin
maailmaan tullessa.

Pläsi syödä rouskuttaa jo kilpaa toisten hevosten kanssa, mutta yhä
istuu mies tallin kynnyksellä, istuu ja tuijottaa tyhjään. Ei hän
enään itke, vain hytkähtää silloin tällöin. Istuu, istuu ja tuijottaa
tyhjään. Koko vuosi on taas myyty.