[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWgOYOiETXjtbX44IxvQoqdL4TGrUQwHCIm_5-1NrePE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2893,"Nurhosen jälk. ja kumpp","Saarela, Antti",1867,1918,"2893-saarela-antti-nurhosen-jalk-ja-kumpp","2893__Saarela_Antti__Nurhosen_jälk._ja_kumpp.",null,"muistelmat",[],[],"fi",1902,23636,158473,false,72246,[22],"Finnish fiction",[24],"Biographies","\"Nurhosen jälk. & Kumpp.\" by Antti Saarela is a collection of diary-like memoirs written in the early 20th century. The work reflects on the life and personal experiences of the author, particularly focusing on his time in a small town in Finland, touching upon themes of memory, solitude, and the passage of time in the face of changing circumstances.   The opening of the memoir provides a glimpse into the author's reflective thoughts as he navigates a summer of unexpected freedom after leaving behind a demanding job. Set in a familiar yet distant town, he grapples with feelings of nostalgia while reminiscing about his past experiences and the people he encountered. His reflections reveal his struggles with loneliness and the desire for peace, highlighting relationships with former acquaintances, a longing for connection, and a deep sense of loss following the death of important figures in his life. As the narrative progresses, it foreshadows his interactions with the Nurhonen family, setting the stage for exploring broader social dynamics and emotional undercurrents within the community. (This is an automatically generated summary.)",[],181,"Saarelan päiväkirjamuistelmat kuvaavat miehen paluuta nuoruutensa kaupunkiin ja vetäytymistä yksinäisyyteen lepäämään työntäyteisten vuosien jälkeen. Teos pohtii menneisyyttä, elämän syksyä ja työn merkitystä arjen havaintojen kautta.","Antti Saarelan 'Nurhosen jälk. ja kumpp.' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2893. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NURHOSEN JÄLK. & KUMPP.\n\nAntti Saarelan päiväkirjamuistelmia\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKesäkuun 8 p.\n\nOmituinen sattuma on, että nyt kun kerran elämässäni saan viettää\ntoimiltani vapaan kesän, olen joutunut tämän kaupungin läheisyyteen,\nkaupungin, josta jo alun toistakymmentä vuotta olen poissa ollut,\nvaan jossa varemmin olen viettänyt elämäni parhaat vuodet, toivoni,\nrohkeuteni ja toimeliaisuuteni ajan.\n\nMikä ero viimeisellä kymmenellä ja kymmenellä edellisellä vuodella.\nTäällä olemaani kymmeneen vuoteen sisältyy elämäni kevät, viimeksi\nkuluneet ovat sen syksyä. Kesää minulla ei ole koskaan ollutkaan.\n\nJos täällä nyt vaan viihtyisin ja saavuttaisin kaipaamani levon. Kun\nisäntäni, jota viimeiset ajat olen palvellut, äskettäin kuoli ja pesä\nteki vararikon, jouduin taas ilman tointa ja toiminta-alaa. Mutta\nkun nyt sattuu olemaan kesä, haluan täällä yksinäisyydessäni levätä\nennenkuin uuden leipätoimen itselleni hankin. Lepoa tarvitsenkin.\nJäseniäni kolottaa, taudit raivoavat ruumiini joka kohdassa ja raskas\non mieleni tila.\n\nKun vaan leponi ei muuttuisi ikävyydeksi. No, pääsenhän täältä\npois silloin kun mieli tekee. Yksinäisyyttä en suinkaan pelkää,\nsillä siihen olen jo tottunut. Koko sen ajan kun täältä muuttoni\njälkeen olen suuressa kaupungissa asunut, olen jokapäiväisten\ntyötoimieni ulkopuolella oleksinut melkein yksinäni. Olen istunut\npiilosissa paikoissa teattereissa ja konserteissa, käynyt syrjäisissä\nravintoloissa tuutingilla, vaan muuten viettänyt joutoaikani sohvallani\nloikoen, sanomalehtiä ja romaania lukien.\n\nVanha, kulunut sohvani. Sinä olet monen monet kerrat tarjonnut\nminulle pitkien iltojen kuluksi paikan, jossa vanhat muistelmat ovat\najatuksissani saaneet tehdä kiertokulkuansa. Sinä olet nyt liiterissä,\nmutta hylkäämään en sinua tule. Me kuulumme yhteen.\n\nEn oikein itsekään käsitä, miksi asetuin näin lähelle tätä kaupunkia\nvapauttani viettämään. Sanomalehti-ilmoitukseni johdosta sain\nasuntotarjouksia muualtakin, mutta tämä näytti minusta kaikkein\nsopivimmalta. Ehkäpä se niin onkin. Onhan tässä vettä soudella ja\nkalastella, siisti huone asua, ja mitäs minä muuta tarvitsen. Lisäksi\nvanhat muistot elähyttämässä, ja kun kaupunkilaisetkin peräti vähän\nkuleksivat täällä päin, saanen rauhan kaikin puolin.\n\nTalon isäntäväki ei ollenkaan näytä tietävän minun ennen tässä\nläheisessä kaupungissa varsinaisesti asuneen. He eivät siihen aikaan\nole tätä taloa pitäneet, ja lisäksi muuttuu ja unehtuu kymmenessäkin\nvuodessa siksi paljon, ettei taida enää itse kaupungissakaan olla\nketään, joka muistiaan pingo iltamatta minun mieleensä saisi. Mutta\njuuri se olisikin hyvä asia. Haluaisin olla aivan tuntematon, nauttia\nmuistoistani häiritsemättä ja kenenkään minua tuntematta kerran pari\npistäytyä kaupunkia katsomassa.\n\nKaupungista on tänne kahden kilometrin matka ja läheisimmältä\nrautatieasemalta ainoastaan yhden. Näin ollen voin postinikin osoittaa\ntälle pienelle asemalle, ja kenties tuntemattomana säilyä.\n\nJa silloin kun vesillä ja metsässä olo ei huvita, voin kuluttaa aikaani\nentisissä muistelmissani. Täällä, tämän kaupungin läheisyydessä, nekin\ntaas saavat aivan uuden viehätyksensä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKesäkuun 9 p.\n\nEn ainakaan vielä ole tavannut ketään tuttavaa, vaikka olen tänään\nmaantiellä kävellyt. Ehkäpä niitä ei enää olekaan.\n\nEi ollut niitä silloinkaan kun kerran ennen tänne saavuin. Päivällä\nkävellessäni ajattelinkin tätä ensimäistä tuloani.\n\nMuistan erittäin hyvin kun ensimäisenä iltana kaupunkiin tuloni jälkeen\nistuin Nurholan salissa maisteri Asplundin ja asianajaja Helanderin\nseurassa. Puodista, johon ensin saavuin, osoitettiin minut konttoriin\nja konttoristi Kemppainen, joka yksinään oli konttorissa, vei minut\nheti rouvan huoneisiin, itse poistuen työhönsä takaisin. Hiukan\npunastuvat tyttäret esiteltiin ja poikaset tulivat perätysten ja\nkumartaen uutta \"setää\" tervehtimään.\n\nPian sen jälkeen saapuivat myös Asplund ja Helander. He olivat\npäättäneet uuteen kaupanhoitajaan tutustumista varten viettää sen illan\nNurholassa.\n\n— Tervetuloa, toivotaan että tulette täällä viihtymään, sanoivat.\n\nHelander, joka heti esiintyi asianajajille tavallisella vapaudella,\nselitti minulle olevansa talon asioissa aivan syrjäinen, ainoastaan\nAsplundin vanha ystävä ja koulutoveri. Ja vaikka he ovatkin\nmaailmankatsantokannoiltaan ja toiminta-aloiltaan paljon eroavat, he\nsentään aina ovat hyvin yhdessä viihtyneet. Sanoi pitävänsä Asplundin\nvilpittömästä hyväntahtoisuudesta ja oikeuden harrastuksesta, vaikkakin\noli muuttunut hänelle tavaksi laskea Asplundin ihanteista pientä\nleikkiä.\n\n— Sitäpaitse eivät mielipiteet ja ihanteet täällä pikkukaupungissa\nmitään merkitse. Täällä ei oikeastaan ole muita ihanteita kuin tehdä\ntyötä, syödä ja maata. Eikä täällä muita tarvitakaan. Häiritsisivät\nvaan rauhallista kaupunkia, lisäsi hän.\n\n— Eihän täällä tosin ole, vastasi Asplund hymyillen, mutta niitä\npitäisi saada tänne.\n\n— No, annetaan heidän nyt ainakin tänä iltana olla poissa, vastasi\nHelander.\n\nKun olimme vähän aikaa istuneet, alotti Helander tavallisen\nleikinsekaisen puhelunsa.\n\n— No, nythän tästä luulisi hyvän tulevan, hän sanoi, kun asioita\nhoitamassa on käytännön mies, käytännöllisen kasvatuksen saanut, ja\ntoisena uusien aatteiden tähystelijä, kuten tämä Asplund, joka on suuri\naatteiden mies.\n\n— Kyllähän nykyaikana afäärissäkin uusia aatteita tarvitaan, sanoin\nminä.\n\n— Kyllä, kyllä, jatkoi Helander. Mutta nämä Asplundin aatteet eivät\noikein malta pysyä niin yksinkertaisissa asioissa, vaan pyrkivät\ntavottelemaan uusia elämän muotoja, uusia maita ja taivaita, ja niitten\nperäänkysymys tuolla puodissa ei vielä taida olla aivan suuri. Ehkä\ntämä kauppiasammatti sentään opettaa hänet aikansa olemaan tässä\npuutteellisessakin maailmassa.\n\nKaikki nauroimme, ja rouva Nurhonen, joka juuri toi teetä vieraille ja\nkuuli Helanderin puheen, rupesi, hänkin hymyillen, minulle selittämään\nettä \"nämät herrat aina tällä tavoin keskenään leikittelevät\", jota\nminun ei pidä miksikään pahaksi luuleman.\n\n— Hyvä rouva, sanoi Helander, kyllähän järkevä mies nyt heti huomaa\nmitä meidän puheemme on.\n\nSitten, teetä juotaessa ja sen jälkeen, kertoilivat Asplund ja Helander\nminulle liikkeen ja perheen entisyydestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSakari Nurhos-vainaja oli ollut uuttera työnsä tekijä. Palveltuaan\npienestä pojasta kauppa-apulaisena, hän mieheksi tultuaan oli\nperustanut oman liikkeen, Nurhosen sekatavarakaupan. Ensi aikoina oli\nliike ollut kovin pientä, mutta kun menot olivat sen mukaiset, niin\nvaatimattomasti eläen toimeentultiin. Liikkeen kannattavaisuutta ei\nmuusta voitu päättää kuin ostajien määrästä ja tarpeen mukaisesta\nrahojen löytymisestä. Vainaja oli ollut vanhan kansan mies, eikä mitään\nvarsinaista kirjanpitoa pitänyt. Mutta tottuneena tiskimiehenä oli hän\nkaikki järjestänyt niin, että jokainen kaupanteko puodissa aina tuotti\npenninsä hänellekin.\n\nTuli sitten hyvät raha-ajat ja rautatien rakennuksen takia paljon\nlisää ostajia kaupunkiin. Tähän aikaan Nurhosen liike huomattavasti\nlaajeni, varsinkin punssin ja oluen kauppa vilkastui. Mutta suuremmat\ntulot totuttivat myös suurempiin menoihin. Vanhempien lasten tultua\nkouluikään, perheen ylläpitokustannukset yhä kohosivat.\n\nVuosi vuodelta kuitenkin elettiin ilman varsinaista ahdinkoa, mutta\nmyöskin ilman varallisuuden säästöjä. Nurhonen oli kyllä monta\nkertaa ollut tiukalla rahain hankinnan takia lankeaviin maksuihin ja\nkorkoihin, mutta kotiväki ei näistä asioista paljoa tietänyt. Lapset\nolivat vielä liian pieniä, ja vaimolleen, Iidalle, ei Nurhonen näitä\nasioita useinkaan puhunut. Ei luultavasti tahtonut häneltä riistää\nluuloa, että on hyvin voivan kauppiaan rouva, tahi oli Nurhonen tullut\nhuomaamaan ettei vaimonsa tämänlaisiin asioihin voinut kylliksi\nsyventyä. Rouva Nurhonen ei ole — näin sanoivat silloin kertojani —\nliikeasioihin ollenkaan perehtynyt.\n\nAviopuolisojen yhdyselämä oli kuitenkin aina ollut hyvä. Lapsia heillä\noli ollut useita, mutta ainoastaan neljä elossa. Vanhimmat olivat\ntyttöjä, Eveliina ja Miia, nuoremmat poikia, John ja Selim.\n\nOlot olivat sitten koko joukon muuttuneet kaupunkiin saapuneen uuden\nkilpailijan Kalle Koskisen kautta. Erään isomman paikkakunnan kauppiaan\nkonkurssin jälkeen oli Nurhonen jäänyt yksinään mainittavammaksi\nsekatavarakauppiaaksi kaupunkiin. Tämä onnellinen asema ei kuitenkaan\njäänyt sivullisilta huomaamatta eikä ollut Nurhoselle moniviikkoinen.\nKaupunkiin saapui mainittu Koskinen, kauppakoulun käynyt\nnuorenpuoleinen mies, ja perusti uuden liikkeen, joka oli komeampi ja\nhuomattavampi kuin Nurhosen liike. Tämä uusi kilpailija oli hävittänyt\nNurhosen makeanleivän päivät. Itse oli vainaja jo niin vanhentunut\nja pieneen puotiinsa rakastunut, ettei hän voinut mitään ulkonaisia\nuudistuksia ja muutoksia ajatellakaan. Kunhan minun poikani tulevat\nmiehiksi, oli hän sanonut, niin ottakoot sitten he nuorten tavoin\nisänsä liikettä jatkaakseen.\n\nMutta ennenkuin pojat miehiksi ennättivät, tuli kuolema ja vei Nurhosen\npois tiskinsä takaa. Suru oli silloin ollut perheessä suuri.\n\nOli ollut ikävästä, ja vastaisen toimeentulon huolista. Varsinkin oli\nrouva kuvaillut nyt kaiken olevan lopussa. Kyllähän ne vieraat nyt\nkaiken vievät, oli hän sanonut, kun meissä ei ole puolemme pitäjää.\nMierontie edessä, oli jatkanut, ja oli itkenyt kovasti. Ja lapset\nolivat itkeneet, ja kaikki olivat kovin raskaalla mielin olleet.\n\nNurhosen tuttavat ja saamamiehet, vanha koroillaan elävä tehtailija\nKahva ja moniaat muut, olivat tulleet perhettä lohduttamaan ja liikkeen\nasioita järjestämään. Vesissä silmin oli rouva pyytänyt heidän apuaan\nja neuvojaan, joita myös oli luvattu.\n\n— Olkaa nyt vaan huoletta, kyllä me koetamme tässä asiat järjestää, oli\nKahva sanonut. Kaikkien ensiksi pitää saada liikkeelle hoitaja, ettei\nasiain säännöllinen kulku keskeenny, ja sitten tarkka perukirjoitus,\nettä nähdään liikkeen todellinen tila.\n\nRouva oli huokaisten kiittänyt ja sanonut että niin, vieraat kai tähän\nnyt on saatava, eihän meistä mihinkään ole. Eivät ennättäneet nuo\npojatkaan miehen ikään ennenkuin tämän piti tapahtuman.\n\nSilloin oli huomio kääntynyt Asplundiin, joka muutamia kuukausia ennen\noli kihlautunut talon vanhimman tyttären, Evelinan kanssa. Päätettiin\nhänestä tehdä liikkeen raha- ja kirjanpitoasiain johtaja ja ottaa\npuotiin erityinen kaupanhoitaja.\n\nAsplund oli vastenmielisesti suostunut liikkeenhoitajaksi rupeamaan,\nmutta rouvan ja lasten epätietoinen asema oli vaikuttanut että hän\nkatsoi velvollisuudekseen kykynsä mukaan perhettä auttaa.\n\n— Jos vaan kykenisin, niin kyllähän minä muuten mielelläni rupeaisin,\noli hän sanonut.\n\nTehtailija Kahva oli kuivalla huumorillaan vastannut:\n\n— Miksei oppinut mies kykene, ei siinä muuta konstia ole kuin antaa\nvähän rahoja ulos ja koettaa saada paljon sisään.\n\nSe että näin päätettiin oli rouva Nurhostakin hyvittänyt.\n\n— Sehän olisi erittäin hauskaa, oli hän sanonut, Henrikki kun tässä jo\non vähän kuin omaa väkeä. Tuntuu aina turvallisemmalta ja hauskemmalta\nomien kanssa kuin aivan vieraitten hoidossa olla.\n\nAsia oli lopullisesti sovittu niin että Asplund ikäänkuin perheen\nainoana miehenä ryhtyi isännöitsijäksi, kirjoitti firmanimen ja\ntarkasti kirjanpidon. Kaupanhoito oli uskottu liikkeen vanhimmalle\nkauppa-apulaiselle, hiljaiselle Raivalle.\n\nMutta nyt oli Raivan sijalle tahdottu saada uusi, nuorempi ja isommissa\noloissa ollut mies. Minä olin valittu, ja toivottiin että tultaisiin\nhyvin yhdessä viihtymään.\n\nNäin kertoilivat totia maisteltaessa nämä minun ensimäiset tuttavani\ntässä kaupungissa. Asplundin koruton ja avonainen selonteko talon\nasioista vaikutti minuun kiinnittävästi, samalla kuin Helanderin\nleikillinen tapa keskusteluun sekaantua minua suuresti huvitti. Olin\nvakuutettu tässä seurassa hyvin voivani viihtyä.\n\nItsestään kertoi Asplund:\n\n— Minä en suinkaan ole liikemies luonteeltani enkä kasvatukseltani.\nOlen kasvanut maalaispappilassa ja koulupoikana uutterasti\nkirjoitellut runoja konventin sanomalehteen. Ylioppilaana lueksin\nensin jumaluusoppia, mutta kun uudet uskonnolliset virtaukset minuun\nvaikuttivat, lopetin sen sisällisten ristiriitaisuuksieni takia.\n\n— Näistä ristiriitaisuuksista ei vaan ole loppua tullut myöhemminkään,\nkeskeytti Helander. Papiksi tämä olisi ollut aivan erinomainen, jatkoi\nhän nauraen ja minuun kääntyen. Suuren pitäjän rovastina jo olisi.\n\n— Ehkä, ehkä, nauroi Asplund vastaan. Yritin minä sitten jo\nsanomalehtimieheksikin, mutta rupesin kuitenkin uudestaan lukemaan,\nsuoritin kandidaatin ja antaannuin koulunopettajaksi, joka nyt on\ntäällä varsinainen toimeni. Olen kolleegana lyseossa.\n\nJa kauppiaana, lisäsi Helander.\n\n— Niin, siksikin sitä näkyy joutuneen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKesäkuun 12 p.\n\nKaupungissa siis kuitenkin tietävät täällä oloni. Olipa vielä eräs joka\nminua muistikin. Vanha ukko Raiva kävi tänään luonani.\n\nMe istuimme kauvan aikaa puhellen entisistä ja nykyisistä asioista.\nHänen vaimonsa on kuollut ja itse on hän lopettanut sen pienen\nkauppansa, jonka Nurholasta erottuaan perusti.\n\n— Minulla on se entinen pieni talo ja sen verran säästöjä että voin\nvanhat päiväni elää, hän sanoi. Nuorin tyttäristäni on naimisissa\nja vanhin, se Hilma, muistathan, hän kysyi, on nyt kotona minua\nhoitamassa. Hän on jäänyt vanhaksi piiaksi, ja hyvä onkin, että joku on\nminunkin turvanani.\n\nHilma! Kyllä hänet muistin. Olipa hänkin nyt isällään terveisiä minulle\nlähettänyt.\n\nUkko Raiva oli melkein virkeämpi kuin entiseen aikaan, mutta näköjään\npaljon vanhentunut ja tukka harmaantunut. Kertoili asioita entisellä\nyksinkertaisella, miellyttävällä tavallaan.\n\nVanhan ominaisuutensa, kertoa ennen kerrottuja asioita sillä\ntarkkuudella kuin aivan uutta kertoisi, oli hän säilyttänyt.\n\nMe jouduimme jutuissamme Nurholan entisiin aikoihin. Raiva kertoili\nyhtä ja toista kauppias-vainajasta. Ihmetteli mitenkä asiat sittenkin\nolivat sellaiset kuin ne vainajan kuollessa olivat. Toimitettu\nperukirjoitus oli osoittanut ettei omaisuutta pesässä löytynytkään.\n\n— Mutta, lisäsi hän, se aika, jolloin liike oli suurempana, taisi olla\npaha aika, se totutti suurempiin menoihin, joista ei huonompien aikain\npalattua enää voitu peruutua.\n\nJa hän jatkoi:\n\n— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on\njärjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen\nlopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa\nkuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen,\nniin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan\nsijalle.\n\nHän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi\nuudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin\nsittenkin häntä mielelläni.\n\n— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli\nviidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan\ntuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin\numpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.\n\nNurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös,\nsillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli\nnaima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa.\nRouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään\nkuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja.\nMiia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten\nKemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat\ntoiveet tulevaisuudestaan.\n\nRouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla\nottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän\nkuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa,\nkonttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti\nyleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun\nAsplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin\nsuurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet\npäästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund\ntaas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti\naina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli\nAsplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi\nkaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin\nenemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset\neivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli\ntietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla\nsanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen\ntehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy\nrouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu.\nVarsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä\nhuomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon,\nlattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen\nsellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa\nAsplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään\ntällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta\nrouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.\n\nVarsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit\nveivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti\nviihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon\nkonttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista\nkaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän\nmuuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään\npahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen.\nVilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan\nomat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla\ntavalla ymmärtänyt.\n\nNäin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan.\nSytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen\naikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä\nrahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:\n\n— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni\naiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista\noli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan\nmaalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta\nsuu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien\nKoskisessa olevan huokeampia.\n\n— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.\n\n— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin\nkaupantekijäisiksi, sanoin minä.\n\n— Sama se, antaapa sitten sikaari tänne, vastasi ukko.\n\nHän sytytti sikaarin, pisti toisen taskuunsa \"toiselle kahvinaulalle\",\nrämähti nauruun ja sanoi ettei hän kahvia ja sokeria ollenkaan\nostakaan, mutta kyllä mamma tulee toisella kertaa ostamaan.\n\n— Minä otan vaan nämä kaupantekijäissikaarit, mamma kun ei polta\ntupakkaa, sanoi ukko ja poistui nauraa hihottaen.\n\nMe nauroimme kaikki muutkin, puotipojat, Kemppainen ja minä. Ja kun\nKemppainen tämän sitten oli rouvalle kertonut, niin ensin oli hänkin\nnauranut, mutta heti oli vakavana sanonut että sillä tavallahan ne\nvoivat puodista antaa viedä mitä tahansa, kun eivät pidä tavaroista\nparempaa huolta. Tultuaan tämän jälkeen kauppaan, hän kaikkien kuullen\nnuhteli minua tällaisesta huolimattomuudesta.\n\nMinä en ollenkaan ymmärrä, miksi sillä kertaa niin tavattomasti\nkiivastuin. Ehkä oli näitä pikku muistutuksia, joista Nurhosen eläessä\nsain olla aivan rauhassa, kasaantunut sydämelleni enemmän kuin se\nsieti. Sen vaan muistan kuinka minä ihan kuohahdin ja puotilaisten\nkuullen huusin että rouva on hyvä ja tulee itse tavaroitaan\nvartioitsemaan, minä en ainakaan enää tule yhtään kahvinaulaa tässä\ntalossa myömään.\n\nRouva poistui vihaisen näköisenä, mitään vastaamatta. Mutta sanani\npidin minäkin. Ja eiköhän se niin paras ollutkin. Ehkäpä se olikin niin\nsallittu.\n\nRouva meni suoraa päätä Asplundin luokse, joka morsiamensa kanssa\npelasi pihalla krokettia. He tulivat sieltä yhdessä konttoriin, mutta\nsilloin seisoin siellä jo minäkin ja pyysin eroani. Asplund koetteli\nminua tyynnyttää, mutta sillä kertaa olin minäkin peräytymätön.\nEroamista ja omaa pikkukauppaani olin kyllä ennenkin ajatellut, nyt\nolin silmänräpäyksessä päättänyt aatteeni toteuttaa.\n\nJa sitten tulit sinä, hän sanoi ja alkoi sytytellä sammunutta\nsikaariansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe puhelimme paljon myöhemmistäkin asioista, ja minä kyselin häneltä\nyhtä ja toista nykyoloista. Saatoin häntä kotiinsa mennessään niin\nkauvaksi että kaupunki näkyi. En tiedä miksi, vaan aivan sydämeni\nvärähteli kun näin tuon vanhan tutun kaupungin, joka kymmenessä\nvuodessa ei ainakaan kaukaa katsottuna näkynyt entisestään ulkonaisesti\nmuuttuneen.\n\nMe puristimme erotessamme kauvan aikaa toistemme käsiä.\n\n— Tule nyt pian käymään meillä, sanoi hän. Olisi kovin hauskaa taas\nmonesta ajasta nähdä sinut luonamme, vaikkakin väet ovat sieltä\nentisestään vähentyneet. Hilmakin niin mielellään tapaisi sinua.\n\nNäin ukko Raiva vakuutti, ja minä luulen kohdakkoin pistäytyvänikin\nheillä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKesäkuun 14 p.\n\nTänään saapuneesta sanomalehdestäni näen, että ensimäinen isäntäni —\nvoisin sanoa kasvattajani — kauppias Söderberg on kuollut. Ukko olikin\njo vanha mies.\n\nNyt minulla siis ei ole maailmassa ketään, joka jollain tavoin lähemmin\nminuun liittyisi. Vanhempani kuolivat jo pienenä ollessani, veliä ja\nsiskoja ei minulla ole ollutkaan. Söderberg on kuollut ja muut entiset\nsydän-ystäväni ovat hävinneet maailman tuulien mukana. Onnettomuuteni\non, ettei minulla ole yhtään kohtalooni osaa ottavaa ihmistä, eikä\nketään, jonka onni tahi vastoinkäyminen minua lähemmin koskisi.\nMinä olen ulkopuolella kaikkea mitä elämässä tapahtuu, kivettynyt\nmuukalainen kaikille ihmisten harrastuksille ja riennoille. Se ainoa,\njoka minuun on kiintynyt ja minua muistaa ja jonka seurassa tunteeni\npääsevät valloilleen, on tämän talon kuusivuotias Aino. Hän istuu\nmonet tunnit päivässä polvellani kiikkutuolissa ja luottamuksella\nkertoo minulle pieniä asioitaan, tarkkaan ja terävästi kysellen minusta\nkaikenlaista, joihin suora vastaaminen monta kertaa on kovin vaikeata.\nHän istuu veneessäni, kun olen ongella, seuraa minua kävelyretkilläni,\nja minä tunnen mielentilalleni suurta lohdutusta hänen seurastaan.\n\nJonkinlainen lapsen tunne oli minussakin säilynyt Söderberg vainajata\nkohtaan, vaikka jo kauvan olen ollut poissa hänen palveluksestaan.\nMutta ne vuodet kuin hänen luonansa olin, olivat ne kiintymyksen\nvuodet, jotka useinkin parhaiten huomaa vasta sitten kuin ne jo ovat\nohitse.\n\nTulin hänelle puotilaiseksi heti kansakoulusta päästyäni, noin 13\nvuotiaana. Söderberg oli ankara isäntä, joka itsekultakin vaati\npaljon, mutta myöskin oli kiitollinen sille, joka hänen tahtonsa\ntäytti. Minä olin hänen suosiossaan, vaikkakin hän aina tinkimättä\nrankaisi minua itsepäisyydestäni ja armotta kohteli kiukkuamistani.\nMuistanpa eräänkin kerran kun olin hänen pankkiasioillaan ja pankissa\nsain tavallista kauvemmin odottaa. Se oli syksyllä, järvi oli\nkierassa jäässä ja koululaisilla luistin lupa. Söderberg luuli minun\nluistelijoita katselemassa viipyneen, eikä uskonut selitystäni, vaan\nsanoi ettei tällaista viivyttelemistä saa vastedes tapahtua. Kun olin\ntällä kertaa moitteesen aivan syytön, kiehutti se minun pahaa sisuani\ntavallista enemmän. Sanoin etten vasta mene kertaakaan pankkiin,\nkun en sille mitään voi, jos siellä viivytetään. Vastaukseksi hän\nnipisti minua korvan lehdestä. Mutta silloin oli minunkin mittani\ntäysi. Juoksin huoneesen, jossa me kauppa-apulaiset asuimme, enkä koko\npäivänä mennyt puotiin enkä ruoalle, vaikka vanhemmat kauppapalvelijat\nmitä olisivat tehneet. Suunnittelin vaan poislähtöäni, jonka aijoin\ntoteuttaa yöllä kaikkien nukkuessa. Mutta iltasella muodon vuoksi\nkeskiyötä odottelemaan vuoteelle ruvetessani, nukuinkin, ja heräsin\nvasta seuraavana aamuna. Tunsin itseni noloksi, menin sanaa sanomatta\npuotiin, ja olisin melkein ollut halukas anteeksi pyytämään. Viha oli\npoistunut, ja minä toivoin kaikki mahdollisimman pian entiselleen ja\nunohdetuksi. Söderberg ei ollut minua huomaavinaan, ei puhunut mitään\nennenkuin puolen päivän aikana antoi rahoja käteeni ja käski menemään\npankista postiremissavekselin ostamaan. Punastuin, mutta sanaakaan\nsanomatta läksin. Pankissa pyysin saada asiani heti toimitetuksi, ja\njuoksujalassa palasin. Vieläkin kerran kuohahti mieleni, kun kauppias\ntultuani sanoi, etteipä siellä tänään tarvinnut odottaa, mutta\nkuitenkin sain itseni sillä kertaa hillityksi.\n\nSöderbergin vaativaisuus ei suinkaan ollut matelemisen vaatimista,\npäinvastoin hän sellaista vihasi ja mielellään näki suoraa\nesiintymistä, kun hän vaan sen vilpittömyyteen voi luottaa. Hän vaati\nhyvää järjestystä, mutta hän vaati itsekunkin myöskin luottamaan omaan\nitseensä.\n\n— Kauppiaan pitää olla itsetietoinen kaikesta mitä hän tekee, sillä se\non liikemiehen aatelia, oli hänellä tapana sanoa.\n\nHänellä oli kunnollisia apulaisia, jotka palvelivat häntä kauvan ja\njotka kaihomielin talosta erosivat. Ja kaikki pysyivät koko elämänsä\najan häneen kiintyneinä. En suinkaan ole ainoa, joka haikealla mielin\nolen lukenut uutisen hänen kuolemastaan.\n\nMinulla onkin erityinen kiitollisuuden velkani vainajalle. Kun olin\nkovin nuori taloon tullessani, olin vielä huvitettu kaikellaisesta\nopiskelemisesta ja joutoaikoinani lueskelin vähän kieliä ja muita\noppiaineita. Tämä häntä miellytti, ja tultuani kahdeksantoista\nvuotiaaksi, käytätti hän minun lävitse kaupungin kaksiluokkaisen\nkauppakoulun. Ollessani vasta kahdenkolmatta vanha, hän itse esitti\nminulle että etsisin sanomalehdissä avonaiseksi julistettua Nurhosen\nkaupanhoitajan paikkaa ja antoi vaikuttavat suosituspaperit.\n\n— Sinun pitää päästä itsenäiseen toimintaan, sanoi hän, ja siihen ei\nole tässä meillä tilaisuutta.\n\nMitenkähän olisi kohtaloni muodostunut, jos hän ei olisi tätä esitystä\ntehnyt? Mutta hän tarkoitti joka tapauksessa minun parastani. Rauha\nhänen muistolleen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKesäkuun 20 p.\n\nErittäin hauska päivä. Läksin heti päivällisen syötyäni kaupunkiin,\nkiersin sivukatuja myöten Raivaan ja viivyin siellä myöhään iltaan\nasti. Pari vanhaa tuttavaa tapasin matkalla. He tunsivat minun, ja\ntiesivät näillä seuduin olevani. En siis ole saanut tuntemattomana\nolla, kuten halusin. Mutta tuntekoot, en heistä kestään mitään välitä,\nja olenkin sitäpaitse päättänyt piakkoin poistua näiltä seuduilta.\n\nHilma oli pääpiirteissään sama kuin ennenkin. Vuodet olivat vakavuuden\nleimansa häneenkin painaneet, mutta innostunut ja innostava oli hän\nvieläkin. Sielullista väsymyksen merkkiä ei vähääkään. Toimintahaluinen\nyhä vieläkin. Huomasin heti kuinka paljon minä olin jäänyt jälelle,\nkuinka paljon laskeutunut siitä \"Löfbergin opetuslasten\" ympäristöstä,\njohon aikanani minäkin sain kuulua.\n\nLöfbergilä, siihen aikaan tämän seudun henkisten rientojen\npääasiallisin koti, kuuluu kokonaan kaupungin jättäneen. Että itse\nrouva on kuollut, sen kyllä tiesin. Pojat ovat tulleet siihen ikään\nettä ovat perustelleet omia koteja itselleen, tyttäret kaikki\nnaimisissa, ja kaikki haaraantuneet eri osille maata. Mutta nyt kuuluu\nsuuri osa heistä viettävän kesäänsä tässä lähiseudulla. Lupaannuin\nHilman kanssa jonkun kerran mennä heitä tervehtimään.\n\nHilmakin kaipasi entistä Löfbergilää. Sanoi vallankin ensi aikoina\ntuntuneen kovin tyhjältä ja autiolta. Mutta siihen on jo tottunut.\n\n— Ja sitäpaitse, itsekullekin aikakaudelle kuuluu oma tehtävänsä, hän\nsanoi. Se oli silloin nuoruuden, innostuksen ja hehkun aikakautta.\nSinä olit liikemies, sanoi hän minulle, sinut veti elämä pikemmin\nvarsinaisiin rattaisiinsa. Sinähän tavallaan luovuit Löfbergilän\nseurapiiristä ja innostuit ammattiisi, liikealan kilpailuun,\nkauppakiistaan ja kunnalliseen puoluetaisteluun. Me toiset olimme\nrauhallisemmilla aloilla, ja jatkoimme pitempään. Mutta vähitellen on\nmuittenkin täytynyt tästä aatteiden ylikuohunnasta siirtyä varsinaisen\ntyön ja toiminnan alalle.\n\nMyönsin ajan pyörteen irrottaneen minun Löfbergilän henkisestä\nmaailmasta ennemmin kuin itse tahdoinkaan.\n\n— Mutta tämä \"opetuslapsi\" aika on sittenkin elämäni miellyttävämpiä\nmuistoja, sanoin.\n\n— Niin se varmaan on jokaisen, joka täti Löfbergin ympäristöön\nnuoruudessansa on kuulunut, vastasi Hilma.\n\nJa näin jouduimme me aivan kuin itsestään muistelemaan sen aikuisia\noloja ja rientoja. Ukko Raiva istui ja enimmäkseen vaan kuunteli meitä.\nHän tiesi kyllä kaiken tämän, mutta hän ei kuulunut silloisiin nuoriin,\neikä hän muutenkaan, hiljainen ja eristyvä kun oli, käytännössä ottanut\nosaa muuhun kuin pienen kauppansa hoitoon ja perheensä taloudellisen\nturvallisuuden hankkimiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäti Löfberg oli kauvan sitten kuolleen pankinjohtaja Löfbergin\nleski. Hän oli nuorena harrastanut maalausopinnoita, ollut suuresti\nihastunut sen aikuisiin suuriin venäläisiin kirjailijoihin ja heidän\nsielutieteellisiin teoksiinsa. Itse oli hän myöskin pienempää kirjailua\nnuorena ollessaan harjoittanut.\n\nNaimisensa kautta oli hän joutunut pois näistä harrastuksista\nja näitä asioita harrastavista piireistä, varsinkin sitten kun\nmiehensä pääsi pankinjohtajaksi ja perhe siirtyi pääkaupungista\ntänne. Miehen harrastukset olivat numeroissa ja hänen oma huomionsa\noli kääntynyt etupäässä lastensa kasvatukseen, joita heillä oli\nuseita. Kun pankinjohtaja sittemmin kuoli, jättäen perheelleen sen\nverran omaisuutta ja eläkkeen, että saattoivat toimeen tulla, ja\nkun vanhemmat lapset jo olivat aikuisia ja nuoremmatkin pian siksi\ntulemassa, pääsi täti Löfbergissä entiset nuoruuden ihanteet taas\nvalloilleen. Henkisesti nukkuvassa pikkukaupungissa ei hänellä ollut\naatetoveria, mutta hän kääntyi vaikutusta vastaanottavan nuorison\npuoleen, keräsi ympärilleen nuorta väkeä ja kohotti sen harrastuspiirin\nkoko joukon ympäristöään korkeammalle. Näitä kutsuttiin \"Löfbergin\nopetuslapsiksi.\" Muuta valintaa tässä piirissä ei pidetty kuin että\nosoitti mieltymystä keskusteltaviin asioihin, oli rohkeatuumainen ja\nitsenäisyyteen taipuva sekä ennen kaikkea iloinen ja toimintahaluinen.\nNäille viimeksi mainituille ominaisuuksille täti Löfberg pani hyvin\nsuuren arvon, sillä sitä hän oli itsekin, ja siksi seurustelu hänen\nkodissaan oli asiallisesti henkisen puolen lisäksi keveätä ja\nrattoisaa. Piirin muodostivat nuoremmat paikkakunnan ylioppilaat\nja lyseon yläluokkalaiset, moniaat kaupungin viisiluokkaisen\ntyttökoulusivistyksen saaneet neitoset, kuten Hilma Raiva, ja\nolipa joukossa tavallisen käytännön alan nuorta väkeäkin, kuten\nminäkin. Kaikki muuten keski- ja alasäädyn nuorisoa, sillä kaupungin\nvallassäätyläiset eivät ollenkaan täti Löfbergin aatteita hyväksyneet.\n\nTäti — kuten me kaikki häntä kutsuimme — oli jo viidenkymmenen vanha,\nkun minä tähän piiriin jouduin. Se tapahtui noin vuosi tänne tuloni\njälkeen ja oli seurauksena silloin täällä pidetyn yleisen kansanopisto-\nja laulujuhlan ennakkovalmistuksista.\n\nTämän juhlan toimeenpanoon ottivat eri piirit yhteisesti osaa,\netummaisina paikkakunnan lyseon opettajat. Mutta kaikki muutkin,\nsellaiset vanhemmat henkilötkin, jotka tavallisista kansanjuhlista\neivät mitään välittäneet, olivat nyt täydellä innostuksella\nvalmistuspuuhissa mukana. Tahdottiin näyttää että tälläkin\npaikkakunnalla voidaan jotain suurta aikaan saada.\n\nNämät valmistavat toimet antoivat, varsinkin juhlan edellisillä\nviikoilla, paljonlaisesti työtä ja hommaa. Toimikunnan kokouksia\npidettiin pari kertaa viikossa, pienempiä valiokuntia asetettiin eri\ntoimia varten, ja kaikkialla oli suuri touhu ja kiire. Kaikki elivät\nvain edessä olevalle juhlalle.\n\nMutta monta kertaa yritti yhteistyö erimielisyyksien takia särkyä.\nLoukkaannuttiin ja erottiin toimikunnasta, kunnes tyynnyttyä taas\nryhdyttiin asioihin uudelleen.\n\nErityisemmin huomattava oli se kokous, jossa juhlapuhuja piti\nvalittaman.\n\nLyseon uskonnonlehtori Renfors esitti puhujaksi erästä jumaluusopin\nprofessoria, joka otti osaa julkiseen elämään ja jolla oli paljon\nvaikutusta yleisiin asioihin, m.m. pappissäädyn jäsenenä.\n\n— Huolimatta kaikesta siitä parjauksesta, jota puhujaksi ehdottamaani\nprofessori Silfveniusta vastaan sekä julkisesti että salaisesti\nharjoitetaan, sanoi uskonnonopettaja varmalla äänellään, on hän\nkuitenkin mies päätään pitempi muita ja soveliain juhlamme puhujaksi,\nkun juhlastamme kerran aijotaan vakavahenkinen isänmaallinen juhla.\n\nKaupungin lukkari kannatti heti häntä ja pari hyväksymishuutoa kuului\nnaisten joukosta.\n\nTäti Löfberg pyysi puheenvuoron:\n\n— Minä puolestani aivan jyrkästi vastustan professori Silfveniusta,\nhän sanoi. Kyllä meillä vielä muutenkin nukutaan siksi autuasta\ntietämättömyyden unta, ettei Silfveniuksen tuomiosaarnoja kansan\nensimäisiä itsetietoisuuteen aukenevia silmänraotuksia kohtaan\ntäällä ollenkaan tarvita. Sitäpaitse on hän koko kansanopistoaatteen\nvastustaja. Siinäkin hän näkee suuren kansaamme uhkaavan vaaran. Ja\nsemmoinen mieskö me otettaisiin juhlapuhujaksemme! Ei koskaan. Eikä\nsellaiseen juhlaan, jossa hän on puhujana, muut tule kuin hänen sokeat\nlampaansa.\n\nAsplund esitti puhujaksi filosofian tohtori Aaltoa.\n\nUskonnonopettaja naurahti pilkallisesti, rouva Löfberg kannatti\nAsplundia, \"vaikka kyllä minä pelkään\", hän sanoi, „että Aalto puhuu\nliian kuivasti ja vaikeasti tajuttavasi. Mutta hänellä näyttää olevan\npaljon uutta sanottavana, vaikka se onkin syvämietteistä.\"\n\nKuului muutama kannatushuuto.\n\n— En minä nyt sentään olisi uskonut, että täällä huudetaan hyvää\nsellaisellekin miehelle kuin tohtori Aallolle, sanoi uskonnonopettaja.\nEttä rouva Löfberg häntä suosii, on kyllä ymmärrettävää. Valmistaahan\nrouva Lölberg täällä pienoismuodossa alaa samalle vuosisatoja kestäneen\nrakennuksen, uskonnon ja moraalin, hävitykselle, jonka Aalto on ottanut\nelämäntehtäväkseen laajemmassa muodossa, ja johon tarkoitukseen, häpeä\nsanoa, aikakausikirjallisuutemme on välikappaleeksi lainautunut.\nKuten sanoin, en ihmettele rouva Löfbergiä. Mutta että tällaista\nmiestä esittelee eräs meidän koulumme opettajista, uskonnollisessa\npappiskodissa kasvanut ja itsekin jumaluusoppia lukenut nuorison\nkasvattaja, se minua hämmästyttää. Kuitenkin toivon että tämä syrjäinen\nseutukunta vielä on pysynyt sen verran kiinni niissä vanhoissa,\ntosin nyt hylättäviksi tuomituissa aatteissa ja siveyskäsitteissään,\nkuten uskonnollisessa ja isänmaallisessa mielessä, ettei se\nkansanopistojuhlassaan, kansan lasten hyväksi pidettävässä juhlassaan,\nanna esiintyä näitten vanhojen, mutta kestäviksi osoittautuneiden\naatteittensa vastustajan. On sanottu, hän jatkoi, että professori\nSilfvenius olisi kansanopistoaatteen vastustaja. Se ei ole totta.\nKansanopistoaatetta ei hän vastusta, mutta hän pelkää tämän aatteen\nsaavan paljon kannatusta siltä taholta, jossa kaikki tahdotaan repiä,\nvaan ei mitään rakentaa. Ja tämän kumousopin vaikutusta hän tahtoo\nvastustaa.\n\nUseita puheenvuoroja pyydettiin yhtäaikaa.\n\nLuonnontieteen opettaja sanoi kaikista ummehtuneista väitöksistä\nhuolimatta myös puoltavansa tohtori Aaltoa.\n\nPankinjohtaja Granberg, paikkakunnan liikeolojen ja käytännöllisten\nharrastusten edustaja, esitti puhujaksi valtiopäivämies Haarasta.\nSanoi puheen, joka koskettelisi käytännöllistä elämää, parhaiten\ntulevan ymmärretyksi ja siten tuottamaan suurimman hyödyn tämän seudun\nyleisölle.\n\nAsplund oli suutuksissaan. Sanoi ettei lehtori Renfors nähtävästi\nollenkaan tunne tohtori Aallon toimintaa. Tahi jos hän sen tuntee,\nniin sitten hän ei ymmärrä sitä. Aalto on vähintäin yhtä uskonnollinen\nja moraalinen mies kuin Silfvenius, vaikka hän tahtoo irtaantua\nvanhoista kaavoista, tahtoo ajatuksen ja omantunnon vapautta. Hän elää\nsieluelämää, kun sen sijaan Silfvenius on kylmä, tunnoton pappisvallan\nasianajaja, täynnä vihaa ja tuomiota.\n\nPahimman ryöpäkän nosti kuitenkin täti Löfberg. Sanoi m. m. ettei hän\nsuinkaan ole täällä voinut valmistaa alaa minkäänlaisille opeille,\nse kun ei ole ollut mahdollista kaupungissa, jossa monet sellaiset\nopettajat ja johtavat miehet kuin uskonnonopettaja, vuosikymmeniä ovat\nkuoletuttaneet kaikkea ihmisten henkistä puolta.\n\nRenfors ei vastannut mitään, muuta kuin säälien hymyillen pyyhkieli\nnenäliinallaan silmälasejaan. Keskustelu oli muuttunut niin\npersoonalliseksi, ettei kukaan sillä hetkellä halunnut sitä jatkaa.\n\nHelander kuitenkin vielä pyysi puheenvuoron ja sanoi että hän\nmieluummin kannattaisi valtiopäivämies Haarasta, mutta koska hän ei\ntaida tässä seurassa tulla hyväksytyksi, niin yhtyy hänkin Aaltoon.\n\n— Antaa niitten uusien aatteiden nyt kerran tulla tännekin, ehkäpä me\nniistä pilaantumatta selvitään, sanoi hän nauraen ja pelasti sillä\ntavoin jonkun verran ikävää asemaa.\n\nVielä kerran käytti uskonnonopettajakin puheenvuoroa. Hän pyysi\nainoastaan sulettua äänestystä, että saisi nähdä ketä enemmistö\ntahtoisi ja voisiko tässä toimikunnassa \"tällaiset kansan turmelijat\"\nenää edespäin työskennellä. Samalla hän kuitenkin tahtoi saada\nsanotuksi, että joskin Haaranen on tärkeä mies laatimassa lakeja ja\nrakentamassa rautateitä, niin ei hän ymmärrä mitä hänellä olisi meidän\njuhlassamme sanottavaa, juhlassa, jossa ihmisille olisi annettava\nhenkistä ravintoa.\n\n— Kaunista henkistä ravintoa Silfveniukselta saisitte, replikeerasi\nrouva Löfberg.\n\nÄänestys sitten toimitettiinkin ja päättyi niin että Silfvenius\nvalittiin kahden äänen enemmistöllä.\n\nRouva Löfberg nousi heti tuoliltaan ja ilmoitti että hän eroaa\ntoimikunnasta. Samoin teki Asplund ja kymmenkunta muuta jäsentä. Hilma\nRaiva, joka istui vieressäni, läksi myös pois ja minä seurasin häntä.\n\nRouva Löfberg kehoitti kaikkia meitä poislähteneitä suoraa päätä\ntulemaan heille neuvottelemaan mitä nyt oikeastaan on tehtävä.\n\nLöfbergilässä naurettiin ja oltiin suutuksissa. Tätiä varsinkin\nharmitti nuo toimikunnan rouvat, jotka istuvat kokouksissa tuhmina kuin\nlampaat, mitään ymmärtämättä ja mistään tietämättä, ja sitten kyllä\näänestävät siveellisyyden nimessä.\n\n— Ihmiset, joitten moraalista ja uskonnollisuudesta minä en antaisi\nviittäpenniä, sanoi hän punaisena, mutta heti ruveten nauramaan.\nMiettisivät vaan leninkejään, siinä olisi heidän alansa.\n\nPahin oli kuitenkin kysymys mitä nyt on tehtävä. Alistuminen ei voi\ntulla kysymykseen, mutta voidaanko myöskään jättää valmistuksia,\nkun koko maa jo juhlasta puhuu. Pelastavaksi enkeliksi tuli sitten\nmyöhemmin Löfbergilään Helander.\n\nHänellä oli välitysehdotus. Esitteli että toimikunta kutsuttaisiin\nseuraavaksi illaksi kokoon neuvottelemaan, eikö voitaisi yhteisesti\nsopia jostakin uudesta miehestä. Hän ehdotti sellaiseksi runoilija\nHaavistoa.\n\n— Hän tulisi puhumaan Suomen kauniista luonnosta ja sinisestä\ntaivaasta, kevään kukkasista, kansamme lujuudesta ja kestäväisyydestä,\nja luultavasti myös kansansivistyksestä. Sehän soveltuisi meille\nkaikille.\n\nNauraen hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ja hyväksytyksi tuli se\nseuraavana iltana toimikunnan kokouksessakin. Sopu oli muodollisesti\ntaas palautettu.\n\nMutta ainoastaan muodollisesti. Toimikunnan kokouksessa oli\npaikkakunnan sanomalehden toimittaja, kauvan jumaluusoppia ilman\ntutkintoa yliopistossa lukenut pikkunen paljaspäinen mies, esiintynyt\ntyperällä tavalla uskonnonopettajan puolustajana. Kovin mitättömästi\nvanhain lehtorien ohjaamana toimitettu sanomalehti oli muutenkin\nnuoremman aineksen halveksun esineenä, ja nyt otettiin täti Löfbergin\nesitys pikaisista hommista uuden lehden aikaansaamiseksi paikkakunnalle\nyleisellä innostuksella vastaan. Vielä samana iltana valittiin\nasiata valmistamaan toimikunta. Heti kun juhlat olivat ohitse, oli\nsanomalehtiasia otettava tositoimeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkien näitten hommien aikana alkoi minun varsinainen Löfbergiläisten\nkanssa seurusteluni. Ja sitä kesti useita vuosia ja muodosti niitten\nvuosien toimintani keskustan.\n\nLöfbergin illoissa luettiin ääneen uutta kaunokirjallisuutta,\ntäti refereerasi lukemiaan häntä huvittavia teoksia. Väiteltiin\naatteellisista valtiopäiväasioista ja sanomalehtikirjoituksista.\nToimeenpantiin arpajaisia Suomalaisen teatterin ja muitten\nyleishyödyllisten laitosten hyväksi. Me nuoret näyteltiin\nseuranäytelmiä Suomalaisella seuralla, tanssittiin, retkeiltiin ja\nyleensä oltiin loppumattomassa touhussa.\n\nKaupungin vallassäätyläisten seurapiirin muodosti Suomalainen seura.\nMutta pikkukaupungissa täytyy ankarimman säätyrajoittelun monta kertaa\npoistua yleisen seuran puutteen tieltä. Ylhäisin virkamies saa tyytyä\nkauppiaan seuraan, j.n.e. Niinpä Suomalaisen seuran yleisöönkin\nkuuluivat eri asemissa olevat virkamiehet, isommat kauppiaat ja\nvarakkaammat käsityöläismestaritkin perheineen. Löfbergiläisten\njoukossa tulin minäkin suoraa päätä seuran toimitsijahenkilöihin.\n\nOikeastaan oli tämä seuran piiri peräti köyhää kaikesta kohottavasta ja\nkokonaisuudessaan muodosti täyden vastakohdan Löfbergin suletummalle\nnuorisoryhmälle. Keskenäisen keskustelu-aineen muodosti tavallisesti\njonkun kaupungin rouvan eli neidin uusi puku, se \"niin kovasti soma\nkohta\" jossain seuranäytelmässä, uuden valssin nuotit, jotka joku neiti\noli saanut, lisäksi kahdenkeskistä salaista supinata ja peitettyä\nnaurun tirskuntaa. Tanssi tätä ikävyyttä heikenti.\n\nVanhat rouvat istuivat salissa käsitöineen, herrat ravintolan puolella\npitkissä pöydissä väitellen kunnan asioista, verotuksesta, tonttien\nmyönnistä, kaupungin heinämaitten vuokraamisesta y.m.s. Jotkut ryhmät\nsiirtyivät erityishuoneisiin korttia pelaamaan.\n\nVaikka Löfbergiläisiä, täti Löfbergin vaikutuksen takia, ei yleiseen\nhyväksytty, olivat he kuitenkin ne, joitten puoleen tällaisissa\nhuvivalmistuksissa käännyttiin. Ja vaikka nämä Löfbergiläiset\nkaikessa olivat mukana, muodostivat he kuitenkin erityisen ryhmän,\njoka parhaiten viihtyi omassa keskuudessaan. Kaupungin muu nuoriso\nkatselikin tätä eristymistä jonkinlaisella syrjäytetyn tunteella. \"Ne\novat niin kovasti olevinansa\", sanottiin yleiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäistä kaikista me Hilman kanssa puhelimme vielä kaupungista\nmaallejohtavalla maantielläkin, jonne Hilma ja ukko Raiva minua\nsaattoivat. Hilma oli myöhemmin ollut kaupungin kansakoulussa\nopettajattarena, mutta kun äitinsä kuoli, siskonsa joutui naimisiin ja\nisänsä häntä tarvitsi, oli hän eronnut virastaan. Nyt, kun isänsä oli\nkauppansa lopettanut ja häntä ei kotona enää niin paljoa tarvittu, oli\nhän taas ensi syksystä lähtien hakenut samallaista sijaisopettajattaren\npaikkaa itselleen.\n\n— Huvittaako sinua tuollaisten vallattomien pienten lasten opettaminen?\nkysyin.\n\nHän sanoi suuresti olleensa tehtäväänsä kiintynyt ja ikävällä\noppilaistaan eronneensa.\n\n— Jos niistä on harmia, niin niistä on niin monta tyydyttävääkin\nhetkeä, sanoi hän. Sitäpaitse on nyt se aika ijästä, jolloin jotain\ntosityötäkin pitäisi tehdä.\n\nHuokaisin ja sanoin onnellisiksi niitä, joilla on tehtävänsäkin\nmaailmassa.\n\nHilma sanoi jokaisella ihmisellä olevan maailmassa tehtävänsä, ja\nkaiken työn ja toimen tuottavan tyydytystä.\n\n— Sanoppa nyt mikä vielä voisi olla minunkin tehtäväni? kysyin.\n\n— Sinulla on monta tehtävää, hän vastasi.\n\n— Nurkkaan heitetyllä romuraudalla?\n\n— Sekin voi olla käyttökuntoinen. —\n\nKävelimme hetken ääneti, kunnes ukko Raiva aloitti:\n\n— Sinun pitäisi mennä naimisiin. Perhe-elämä tyynnyttää mieltä ja antaa\nelinhalua. Lastensa hyväksi tekee jokainen työtä kovin mielellään.\n\nTunsin punastuvani enkä voinut kääntyä Hilmaan päin. Kulimme juuri\npitempää alamäkeä, jota kerran ylösnoustaessa minun viimeisetkin\ntoiveitteni vesikuplat olivat särkyneet.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKesäkuun 22 p.\n\nIhmisille olisi luonnollisesti peräti hauskaa tietää minkälaiseksi\nheidän elämänsä olisi muodostunut, jos joku pieni kohta entisyydessä\nolisi käynyt toisin kuin se on käynyt. Mutta sen tietäminen ei ole\nmeidän vallassamme.\n\nIstuissani tänään ongella, vaivasi minua tämä ajatus. Ajattelin sitä,\nettä missähän minä nyt onkisin, tahi onkisinkohan ollenkaan, jos\nsilloin kun aijoin, silloin kun Nurholan liike yhtiöksi muodostui,\nolisin tämän paikkakunnan jättänyt.\n\nOikeastaan ei minulla olisi pitänyt olla mitään tyytymättömyyden syytä\nolooni Nurhosten kaupanhoitajana. Varsin vapaasti ja itsenäisesti\nsain oloni ja työni määritellä. Mutta sittenkään en minä osannut\nkiinnittäväsi työhöni innostua. Seurusteluni Löfbergiläisten kanssa\nvieroitti minua Nurhosista ja alkoi muodostaa välillemme hyvää\nennustamatonta juopaa. Kun toisin ajoin tiheänlaiseen keskipäivilläkin\nLöfbergin nuorenväen hommien takia poistuin kaupasta, kasvatti se rouva\nNurhosessa tyytymättömyyttä minuun. Niinpä hän mahdollisimman tarkasti\nseurasikin kaupasta poistumisiani, ja aina sellaisina aikoina oli\ntullut puotiin apulaisille eri asioista pientä nurinata pitämään.\n\nOlin eräänä iltana rouvan luona teellä.\n\n— Herra Saarela ei enää ollenkaan käy täällä meidän puolella, sanoi hän\nminulle.\n\n— Mitäpäs hän nyt täällä yksinkertaisten ihmisten luona, sanoi nuori\npisteliäs Miia neiti. Herra Saarelalla on hauskempaa seuraa muualla.\n\nVastasin jotain epämääräistä. Rouva jatkoi:\n\n— Minulle olisi kuitenkin mieluista ettei Saarela paljoa seurustelisi\nRaivan kanssa. Hän on meille kostonhimoinen.\n\nSanoin etten ole Raivan kanssa muuta ollut kuin mitä hänen kotonaan\nnuorten luona käydessäni.\n\n— Kostoa en hänen sitäpaitse puinkaan luule ajattelevan, lisäsin.\n\n— Mutta hän vähentää meiltä ostajia, vastasi rouva. Pitihän hänen\ntietämän että Koskinen jo olisi riittänyt.\n\n— No, eiköhän tuota nyt ole alaa itsekullekin, vastasin. Kaupunki\nkasvaa, läheisen maaseudun tarpeet suurenevat. On luonnollista että\nyritteliäisyyskin lisääntyy.\n\nRouva ei vastannut mitään, mutta huomasin ettei hän selitykseeni ollut\ntyytyväinen. Hän alkoi kysellä Löfbergin perheen hyvinvointia.\n\nTätä suorempaan ei hän minua siihen aikaan mistään muistuttanut; ja\nkuitenkin olin minä aikonut muuttaa pois heiltä. Mutta silloin heräsi\nkysymys yhtiön muodostamisesta.\n\nSinä iltana kun tämä yhtiöasia piti lopullisesti ratkaistaman, oli\nNurholassa raskashenkinen illanvietto. Talon nuoret, joita maailman\nja omain asiain huolet siihen aikaan eivät vielä rasittaneet, olivat\npoissa näkösältä ja minkä joku heistä salissa pistääntyi, heitti\nhän epäileviä silmäyksiä saapuvilla oleviin. He eivät täydelleen\nkäsittäneet mitä tekeillä oli, mutta äitinsä tavallista raskaammista\nja usein uudistuvista huokauksista, läsnäolevien vakavuudesta sekä\nluontoperäisen väistin avulla he arvasivat jonkunlaisen käänne hetken\nheidänkin elämäänsä olevan tulemaisillaan. Äiti oli kertonut että\n\"herrat\" tahtovat itse ottaa liikkeen omikseen.\n\nKaupantekoa varten olikin tavaravarasto inventeerattu ja pesän\ntilalasku laadittu. Tämä oli tapahtunut Asplundin valvonnan alla ja\nhänen toimestaan. Mutta kun Asplundin, joka jo oli Evelina Nurhosen\nkanssa naimisissa, itse myöskin piti ruveta yhtiömieheksi, on kyllä\nkäsitettävää ettei rouva Nurhonen täysin luottanut etunsa valvomiseen\nkaupanteossa, tietoa liikkeensä asemasta, hän ainoastaan muisti\nmiesvainajallaan usein olleen suuria maksuja suoritettavana, joitten\nhän kuvaili jääneen liikkeesen hänen ja perheensä rikkaudeksi.\n\nVanhan tavan mukaan tarjottiin vieraille totia, joissa asioissa Asplund\ntoimi isäntänä. Meitä olikin koko joukon väkeä läsnä: asianajaja\nHelander, joka Asplundin hyvänä ystävänä oli mennyt siksi paljon\n\"Nurhosen jälkeläisten\" sitoumuksiin, että oli nyt pakotettu rupeamaan\ntekeillä olevaan yhtiöön hänkin, sen aikaansaamista varten; tehtailija\nKahva, joka Nurhos-vainajalle aikanaan lainaamansa kiinnityslainat\noli irtisanonut, haluten ne pienentää, konttoristi Kemppainen ja\nNurhos-vainaan veljen poika, laivan perämies Elias Saira. Lisäksi\nAsplund ja minä.\n\nJonkunaikaa kaikellaista kevyttä, asiaan kuulumatonta puheltua, muuttui\nAsplund vakavaksi, otti pöydältä kasan papereita käteensä ja siirsi\nkeskustelun varsinaiseen asiaan. Hän selitti että niinkuin rouva\ntietää olivat liikkeen asiat kauppiaan kuollessa siksi huonot, että\nlain mukaan olisi pesä ollut asetettava konkurssitilaan, pesäluettelo\nkun osoitti velkoja yli omaisuuden. Säälistä surevata leskeä kohtaan\nalaikäisine lapsineen, eivät pesän saamamiehet tätä kuitenkaan silloin\ntahtoneet, vaativat ainoastaan liikkeen uudestaan järjestettäväksi ja\nheille oikeutta vuosittain nähdä kannattavaisuustulokset, kuten rouva\nkyllä tietää.\n\n— Niinhän sitä silloin sanottiin, vastasi rouva Nurhonen huoaten.\n\nAsplund jatkoi:\n\n— Mutta nyt ovat ajat kovin muuttuneet. Rahanpuute on yleinen ja pankit\ntahtovat supistaa krediittiään. Vanhat saamamiehet haluavat saataviaan,\nja ne jotka viime aikoina ovat nimellään meitä auttaneet, esim.\nHelander, eivät sitä enää mielellään jatka.\n\nHelander puuttui puheesen:\n\n— Niin, nähkääs hyvä rouva, minä menin pariin vekseliin Asplundin\npyynnöstä, joista en ole päässyt erilleni, vaan päinvastoin, kerran\nalun tehtyäni, olen ollut pakotettu yhä samaa jatkamaan, niin että\nnyt on nimeni kiinni jo parissakymmenessä tuhannessa markassa.\nVarallisuuteeni ja omiin asioihini nähden en tätä voi jatkaa, vaan\ntäytyy minun saada nimeni vapaaksi, jos se on mahdollista ilman\nerityisiä ikävyyksiä. Muussa tapauksessa on liike saatava sille\nkannalle että sitä voidaan jatkaa, joka ei voi tapahtua ilman pääomain\nlisäämistä ja muuta liikkeen uusimista.\n\n— Niinkuin rouva tietää, sanoi Asplund, tahtovat pankit vähentää\nluottoa ja tehtailija Kahva haluaa myös saatavaansa.\n\n— Juu, sanoi harvapuheinen vanha Kahva, tarvitsen nyt rahoja, kun olen\nniin monen takia viime aikoina saanut kärsiä. Ainakin olisi minun\nsaatava puolet saatavastani.\n\nHetken äänettömyyden perästä jatkoi Asplund:\n\n— Ainakaan en minä nykyisellään voi liikettä eteenpäin hoitaa.\nLankeaviin asioihin en mistään saa rahoja, kun yhä pankeissa uutta\nluottoa supistavat. Varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää viime\nvuoden huonon tuloksen, ovat he olleet aivan jyrkkiä kielloissaan.\n\nKaikkea tätä ei rouva Nurhonen jaksanut täysin käsittää, mutta\nhuomautus viime vuoden huonosta tuloksesta aiheutti hänet purkamaan\nsalpautunutta pahaa mieltänsä.\n\n— Niistä viime vuoden huonoista kaupoistahan sitä nyt aina puhutaan,\nhän sanoi. On se nyt ihmeellistä että ne niin huonot olivat, vaikka\ntässä nyt on paljon oppineita miehiä ja kaikki pitäisi oleman\nuudenaikaisella kannalla.\n\nKun kukaan ei mitään vastannut, jatkoi hän:\n\n— Aina minä olen ajatellutkin, ettei tämä nykyinen kaupanhoitotapa ole\noikea. Väkeä on paljon, mutta kukaan ei välitä asioista. Sakari-vainaan\naikana oli vähemmän väkeä, vaan toimeen sentään tultiin. Mutta hän\nhoitikin vaan kauppaa, eikä hommannut kaikellaisia muita asioita,\njatkoi hän minuun päin silmäten.\n\n— No, en minä tällä ajalla vielä ole ennättänyt tätä taloa hävittää,\nvastasin vitkalleen.\n\n— Enhän minä sitä sano, vastasi hän. Mutta niitten\nsanomalehtipuuhienkin takia ovat monet vanhat kundit siirtyneet\nKoskiseen.\n\nAsia kyllä niin olikin. Asplundin ja minun suoranainen osanottoni\nuuden lehden aikaansaamishankkeisiin, ei jäänyt kaupungin vanhalta\nsanomalehdeltä huomaamatta. Useita pelottamaan tarkotettuja\nartikkeleja uudesta turmiollisesta suunnasta oli kirjoitettu, ja\npapinkokelas-toimittaja höysti melkein joka numeroa jollain typerällä\nsukkeluudella uudesta lehdestä ja sitä puuhaavista henkilöistä. Vaikka\nminun osani lehtihankkeessa supistui yksinomaan käytännöllisiin\nasioihin, osakkeitten myömiseen ja muuhun sellaiseen, pääsin kuitenkin\nminäkin pari kertaa tuollaisen sukkeluuden esineeksi. Kaikki tämä vaan\nedisti uuden lehden asioita, mutta oli siitä sekin seuraus että lyseon\nvanhat lehtorit ja muut lehdelle läheiset lopettivat kaupantekonsa\nNurholassa. Tämän seikan kuvaili rouva Nurhonen hyvin vaikuttavasti\nkoskeneen liikkeensä asioihin.\n\nAsplund ryhtyi monasti ennen tehtyyn selontekoon:\n\n— Eivät nämä muutamat perheet mitään ole voineet vaikuttaa. Yleiseenhän\nliike on laajentunut, mutta mitäs sille on voitu että huonon ajan takia\non niin paljon hävitty. Useammat vahingot pohjustavatkin kauppiaan\naikaisista asioista.\n\n— Ei suinkaan liike lehtorskain pakanalähetys-ompeluseuran kahvien\ntakia kumoon mene, sanoi Helander, siten huomauttaen erästä paljon\npilkattua ompeluseuraa ja saaden läsnäolevat nauramaan.\n\n— Eihän sitä suinkaan entiseen aikaan liikemiehet semmoisista\nasioista kuin sanomalehdistä välittäneet, yhtyi Kahva puheesen, mutta\nnykyaikanahan tuota kaikissa enemmän rimpuillaan. Ja hyvähän se olisi,\nettä kauppiastenkin puolesta sana sanottaisiin noita maistereita\nvastaan.\n\nLehtorien lehti Kansalainen oli varsinkin kunnallisissa vaaliasioissa\nasettunut kauppiaita vastustavalle kannalle.\n\n— Eikö se olisi parempi että toiset puuhaisivat sanomalehtiä, toiset\nhoitaisivat muita tehtäviään, sanoi koko ajan vaiennut konttoristi\nKemppainen.\n\n— No, joko minäkin, nauroi Helander.\n\nJa siihen tämä keskustelu loppui. Huomattiin aivan poiketuksi\nvarsinaisesta asiasta.\n\nHetken kuluttua Asplund kysyi:\n\n— Niin, mitä rouva siitä yhtiöstä nyt sitten lopullisesti arvelee?\n\n— Mitäs minä, en minä häntä ymmärrä. Herrat vaan tekevät niinkuin paras\non.\n\n— Vaan te olette alaikäisten lastenne holhoja, sanoi Helander.\nJos kauppa syntyy, täytyy sen tapahtua teidän täydellisellä\nsuostumuksellanne, käsittäen sen ainoaksi tavaksi pelastaa lapsillenne\nmitä pelastettavissa on.\n\nTehty pesän tilalasku osoitti liikkeen omaisuuden olevan jotenkin\ntasassa velkojen kanssa, mutta pakkorealisatioonissa arveltiin\netuoikeudettomien saamamiesten saavan tuskin puoliakaan saataviaan.\nKaupanteossa tarjottiin rouva Nurhoselle kuitenkin 20,000 markkaa,\nkoska vanhan kauppahuoneen nimen katsottiin olevan huomattavasta\narvosta. Yhtiön pääomaksi oli ajateltu 50,000 markkaa, siten että\nAsplund, Helander, rouva Nurhonen ja minä rupeaisimme siihen kukin\n10,000 markalla ja loppu jätettäisiin toistaiseksi myömättä siinä\ntarkoituksessa että joku nuorista Nurhosista tuonnempana haluaisi ja\nolisi tilaisuudessa omaan lukuunsa rupeamaan yhtiön osakkaaksi. Rouva\nNurhoselle näin jääpä summa 10,000 markkaa maksettaisiin viiden vuoden\naikana, 2,000 markkaa vuodessa, 6 % korolla.\n\nPerämies Saira ja konttoristi Kemppainen istuivat vieretysten ja\nkuiskuttelivat. Hetken vaitiolon jälkeen Saira hiljaisella äänellä\nkysyi:\n\n— Voiko rouva perheineen tulla kahdella tuhannella markalla toimeen?\n\nRouva ei vastannut mitään. Asplund ilmoitti talouskonton viime vuonna\nnousseen noin 5,000 markkaan.\n\n— Mutta kun krediittiasiat ovat sillä kannalla kuin Asplund on\nkertonut, sanoi Helander, niin rouvan tulee muistaa että tässä\ntäytyy tehdä konkurssi, ja silloin muuttuu rouvan asema vielä paljoa\nhuonommaksi. Muuten rouva vaan tekee aivan niinkuin parhaaksi näkee.\nSen vahingon, minkä minä tässä saan kärsiä, ehkä jaksan kestää;\nolen tähän puuhaan ryhtynyt helpottaakseni asiain järjestämistä\nja saadakseni minulta vaatimaan tultavat maksut edes tuonnemmaksi\nlykätyksi.\n\nHiljaisuus.\n\n— Niin, en suinkaan minä tässä mitään taida, jos herrat sen niin\ntahtovat, sanoi hetken päästä rouva Nurhonen.\n\n— Ei se meistäkään riipu, vastasi Asplund. Jos raha-asiat eivät olisi\nmuuttuneet näin tiukoiksi, niin olisihan tätä vielä entisellään\nkoeteltu jatkaa.\n\n— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun\nkääntyen.\n\nSelitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen\ntarkoitukseen hankkia.\n\n— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.\n\n— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.\n\nHetken päästä jatkoi rouva:\n\n— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon\nSakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän\naina milloin minnekin lähetteli.\n\n— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta\nomiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta\nitse tavaransa saapi.\n\nMieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä\nlaitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin.\nHelanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo\nmainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen\nisäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä\nrauhoittaa.\n\nHetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän\nnäköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman\nvälttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään,\nmutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan\nmuuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin\ntähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.\n\n— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?\n\nHänelle selitettiin liikkeen huoneiston olevan vanhentuneen ja ahtaan,\nniin että välttämätöntä olisi saada enemmän tilaa, että yleisöllä\nolisi hauskempi käydä ostoksillaan. Lisäksi vaatii uusi piakkoin\nvoimaan astuva asetus erityisen myymähuoneiston punssille ja viinille,\nolipa ajateltu, jos yhtiö aikaan saadaan, laajentaa sitä erityisellä\nmaanviljelyskoneitten kaupallakin. Huoneet tarvittaisiin siis kaikki.\n\nMuuttaminen näistä vanhoista asuinhuoneistaan tuntui rouvasta enimmän\nerottavan hänet tästä liikkeestä, jonka miehensä oli aikonut poikiensa\njatkettavaksi, se tuntui kuin maanpakolaisuuteen lähettämiseltä.\n\n— Kuka täällä sitten puhtauttakaan hoitaa? hän huokasi.\n\nHyväntahtoinen hymähdys oli meidän vastauksemme.\n\n— Pahin on miten rouva sitten viiden vuoden perästä toimeen tulee, kun\njälellä oleva kauppasummakin on loppu, sanoi Saira.\n\n— Niin kylläkin, ja jos minä en silloin enää eläkkään, niin kuitenkin\nnämä lapset.\n\nTaas selitettiin että viiden vuoden perästä pojat jo ovat siinä ijässä\nettä voivat elättää äitinsäkin. Vanhin voisi jo nyt lopettaa koulunsa\nja ruveta tässä kotona liikemieheksi harjoittelemaan.\n\n— Taitava ja tienaava afäärimies elää aina paremmin kuin velkainen\nmaisteri, sanoi Kahva.\n\n— Ja olenhan tässä vähän apuna minäkin, lisäsi Asplund.\n\nSen että John siirtyisi liikkeesen rouva Nurhonen mielellään hyväksyi,\nsanoi Sakarinkin aikomuksen niin olleen. Kun minäkin tyytyväisyyteni\ntähän lausuin ja selitin liikkeelle suureksi hyödyksi että on\nsellaisia kasvavia nuoria voimia, joista voi toivoa vakituista miestä\ntuonnempana, ja vakuutin että omissa asioissaan toimiva mies on\naina vieraan asioissa työskentelevää innokkaampi, jatkoi rouva kuin\najatuksissaan:\n\n— Niin, olisihan silloin yksi Nurhonen vielä edes vähäsen mukana.\n\nSaira ja Kemppainen salaisesti naurahtivat.\n\nKun mitään sen lopullisempaa ei asiassa alkanut tapahtua, rupesi\nHelander tuskaantumaan ja pyysi rouvan selvää vastausta nyt tahi parin\npäivän perästä, että tietää sen mukaan toimia.\n\nRaskasmielisenä rouva selitti ettei suinkaan asia siitään parane,\nvaan että jos se nyt kerran välttämätöntä on, niin pitänee kai siihen\nsuostua.\n\n— Eiköhän Jumala meistä huolta pitäne, hän huokasi.\n\nHelander yhä enemmän kiusaantui, ja varmalla äänellä kysyi josko rouva\nsiis jo nyt tahtoo allekirjoittaa kauppakirjan?\n\nKun ei vastausta tullut, luki Helander laatimansa kaavan ja kysyi josko\nrouva puolestaan sen tällaisena hyväksyy?\n\n— Kai tuo hyvä on, oli vastaus.\n\nNäin ollen pyysi Helander rouva Nurhosta allekirjoittamaan sen, jos\ntahtoi kaupan tehtäväksi.\n\nMelkein horjuen, vedet silmissä, nousi rouva tuoliltaan ja kirjoitti\nvapisevalla kädellä nimensä osoitettuun kohtaan. Painostava tunne\nvaltasi kaikki muutkin.\n\nSairaa ja Kemppaista pyydettiin todistamaan allekirjoitus. Ennen tätä\nkysyi Saira josko rouva tämän siis on tehnyt vapaasta tahdostaan?\n\nNyt ei rouva enää voinut pahaa mieltään pidättää. Viha sai hänessä\nvallan.\n\n— Herrathan tuon niin tahtovat, hän sanoi. Sinne nyt menee Sakarin\ntyö ja ne paljot rahat, jotka hän on liikkeesen kiinnittänyt, menevät\nomasta edestään, niin ettei meille jää kuin tyhjät kädet. Mutta minkäs\nminä sille voin, herrat ovat vaan hyviä ja ottavat. Kyllähän me tästä\nlähdemme vaikka mieron tielle.\n\nHelanderin maltti loppui. Hän nousi, otti kauppakirjan pöydältä, repi\nsen pieniksi palasiksi ja heitti nurkkaan.\n\n— Hyvästi, sanoi hän ja lähti pois.\n\nKahva ja minä seurasimme häntä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKesäkuun 23 p.\n\nOlen eilisen päiväkirjamuistelmani lopettanut siihen kohtaan, jota\npitemmälle en yhtiöasiamme silloin luullut kehittyvän. Mutta jo\nseuraavaan päivään oli rouva Nurhonen tyyntynyt. Varhain aamulla kutsui\nhän konttoristi Kemppaisen luokseen ja kyseli tämän neuvoja. Kemppainen\nei voinut muuta kuin myöntää raha-asiain hoidon viime aikoina olleen\nkovin vaikeata ja Helanderin nimeä paljon käytetyn.\n\n— Mutta kyllä tästä talosta lähdettävä on itse kunkin, jos Saarela\nisännäksi tulee, oli Kemppainen sanonut.\n\n— Sehän se on, kuului rouva vastanneen, hän tulee tähän kaikiksi\najoiksi, eikä ole näillä omilla pojilla tulevaisuudessakaan toivoa\npäästä isänsä liikkeen jatkajiksi.\n\n— Kyllä Saarela vähitellen valtaa kaiken johdon ja määräämisvallankin.\n\nRouva huokasi, mutta pysyttäen tyyneytensä meni hän Asplundin kanssa\nHelanderiin, jossa pyysi anteeksi eilistä käytöstään.\n\nHelander sanoi hyvin ymmärtävänsä rouvan mielentilan, olisi vaan\ntoivonut että rouva käsittäisi kaiken tämän tapahtuvan etupäässä\nvararikkohäpeän poistamiseksi. Kun rouva sanoi sen nyt, asiata\najateltuaan, paremmin kuin eilen ymmärtävänsä, kokoonnuttiin taas\nillalla uudestaan, jolloin kauppakirjat allekirjoitettiin.\n\nHeti sen jälkeen pidettiin ensimäinen yhtiökokous, jossa tärkeimpiä ja\nkiireellisempiä asioita järjestettiin sekä päätettiin John Nurhonen\nottaa heti liikkeesen, antaen hänelle tilaisuuden rinnakkain perehtyä\nkauppaan ja konttoripuoleen. Sen jälkeen menimme me ostajat kaupungin\nSeurahuoneelle sulettuun huoneesen harjakaiskekkereille. Pyysimme sinne\nmyös moniaita liikkeen saamamiehiä, pankinjohtaja Granbergin ja parisen\nAsplundin ja Helanderin läheisintä tuttavaa.\n\n— Tule nyt sinäkin Kemppainen muitten seuraan, sanoi Helander\nlähdettäessä.\n\n— En minä nyt — — — on vähän muualle menoa, oli vastaus.\n\nSeurahuoneella oli mieliala huoleton, kuten tämän tapaisissa\nkekkereissä ainakin. Onniteltiin, toivottiin hyvää menestystä, oltiinpa\nmenestyksestä varmojakin nyt kun liike tulee nuorten miesten omiin\nkäsiin.\n\nIsäntänä toimi Helander ja siksi kaikki kävi tottuneesen tapaan.\nIllallispöytään ilmestyi samppanjaa, jonka kanssa lyhyet, kuivat\nonnittelupuheet pidettiin ja hetken merkitystä sanoin mitattiin. Mutta\nillallisen jälkeen, kahvia ja likööriä juotaessa, puheetkin vasta\nsaivat suurempaa lentoa.\n\nHelander sanoi voivansa tässä puhua sanasen aivan kuin syrjäisenä,\nkoska hän ei tule varsinaisesti työskentelemään yhtiössä eikä se\ntule olemaan hänen elinkeinonsa. Hän on joutunut yhtiöön syistä,\njotka läsnäolevat kyllä tuntevat. Sen vuoksi katsoi hänkin olevansa\noikeutettu toivottamaan menestystä minulle, joka nyt saan koko\nkantamuksen hartioilleni. Mutta hän ei ollenkaan epäillyt ettei minun\nhartijani kestäisi, „nuorilla voimilla soutaa pahimpainkin selkäin yli\".\n\n— Minä siis vaan onnittelen ja toivon että veli Löfbergin eli muilla\nsen seudun retkillään pian löytää sen kalliin esineen, joka pidetään\nitse, eikä parhaimmankaan kurssin aikana muille myödä.\n\nToinen niin sanoakseni yleismaailmallisempikin puolensa on tällä nyt\ntapahtuneella kaupalla, jatkoi hän yhä vielä. Ystävämme Asplund, joka\nvastoin kutsumustaan — kuten hän on väittänyt — on täytynyt olla\nkauppiaana, pääsee taas tästä väärän mammonan palveluksesta ja saa\nvapaasti alkaa miettiä mitä tässä elämässä on vinossa, mitä muuten\nmutkallaan. Kun nyt asiat ovat niin kehittyneet että se meidän uusi\nlehtemme kai ensi vuoden alusta alkaa ilmestymisensä ja kun Asplund\nasiain nykyiselleen käännyttyä voi meidän kaikkien toivomuksemme\ntäyttää ja lehden päätoimittajan tehtävän vastaanottaa, niin voi\nnyt tapahtuneen liikkeenkaupan katsoa vaikuttaneen koko meidän\nyhteiskuntaamme.\n\nJuotiin meidän molempien onneksi ja Helander pyysi Asplundin lehdessään\nlaupeudella kohtelemaan meitä puuttuvaisia ihmisiä, jonka Asplund\nnauraen lupasi.\n\nMyöskin pankinjohtaja Granberg puhui. Hän onnitteli minua itsenäiseksi\nkauppiaaksi tulemisesta, toivotti tervetulleeksi kauppiasyhdistykseen,\njossa tarvitaan miehiä ja johon hän luuli minusta saatavan siellä\nkaivatun työteliään nuoremman jäsenen. Sitten kääntyi hän Asplundiin ja\njatkoi:\n\n— Se mitä tuomari Helander tässä on sanonut, on kylläkin paikallaan.\nSe on huomattava tapaus että paikkakunnan liikemies- ja kauppiasluokka\nsaa oman julkisen äänenkannattajansa — sellaiseksi minä olen uuden\nlehden ymmärtänyt ja sellaisena siihen osakkeeni merkinnyt. Tässä\nkaupungissa pyrkii hallitsemaan ja toisinaan on enemmistönä ollutkin\nepäkäytännöllinen lehtoripuolue, joka ei käsitä kunnan asioita, vaan\njoka kaupungin menot maksavilta liikemiehiltä tahtoisi kieltää kaiken\nedustusoikeuden, jaa, vieläpä rajoittaa sen vapaan elinkeinonkin.\nJos uusi lehti tulee tätä suuntaa vastustamaan, niin katson minäkin\nnyt tapahtuneen liikkeenkaupan olleen eduksi koko paikkakunnan\nliikemiessäädylle.\n\nInnostuttiin julkisiin puheisiin, ja niitä piti pian joka mies.\nLuonnontieteenopettaja Hellfors kielteli lyömästä näin tarkkoja\nrajapyykkejä uudelle lehdelle jo nyt ennen sen ilmestymistä.\nLiikemiesalalla voi olla paljon sanomalehden ajettavia ja\nkannatettavia hyviä asioita, sanoi hän, mutta kyllä uudesta lehdestä\nkokonaisuudessaan pitäisi tulla paljon muutakin: tuleman aatteiden\nlehden, henkisesti herättävän ja piintyneen vanhoillisuuden pimeyteen\nvaloa loihtivan. Hän oli lehden päätehtävän ymmärtänyt etupäässä tähän\nsuuntaan.\n\nMe kiitimme onnitteluista. Asplund puhui sanomalehdestä, sanoi nyt,\nvapauduttuaan liikkeen hoidosta, olevansa halukas vastaanottamaan\nväliaikaisen toimikunnan hänelle tarjoaman päätoimittajan tehtävän.\n\n— Heikkohan minä tähän toimeen olen, sanoi hän, sen kyllä tiedän. Tässä\ntarvittaisiin voimakasta miestä, mutta minä tunnen mieltymystä siihen\nja tulen koettamaan parastani. Tässä on puhuttu lehden tehtävästä.\nTehtävää sillä ymmärtääkseni on paljon ja kaikilla aloilla, tietysti\netupäässä henkisellä, mutta myös käytännöllisellä alalla. Sillä aikaa\nkun minä nyt olen ollut vähäsen kauppiaskin, olen tullut huomaamaan\nharrastusten käytännöllisillä aloilla olevan yhtä rehellisiä, yhtä\noikeutettuja kuin muittenkin harrastusten, ja sen vuoksi kyllä tulen\nlehdessä näitäkin pyrkimyksiä seuraamaan.\n\n— Sanoinhan minä aikanaan että käytännöllinen työ avaa sinulle uusia,\njärjellisiä näköaloja, replikeerasi Helander.\n\nTähän loppuivat yleiset puheet. Sen jälkeen puhuttiin vapaasti, —\nlopulta kaikki yhtaikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se\ntapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi\nmuusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin\noikeus toimittaa lehteä \"vapaamieliseen suuntaan\". \"Tarpeellisissa\nerikoistapauksissa\" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi\nmenettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin\npankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi\njäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors\nja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain\nja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja\npääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin\nmenestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi\nAika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli\nherroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.\n\nMinä en päässyt mukaan.\n\nYhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin\nkertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen\ntapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten\nilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan\nväitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut\nmeidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä\nriitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle\nkaikki tarkasti kertoa.\n\n— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa\nmitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee\ntietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen\npapinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille\ntarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin\nkuuluman: niin että paukkuu.\n\nTätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä.\nMe kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme\nhänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista\nharjoittelemaan.\n\nHilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet\npoismentäessä kotiin.\n\nElämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana\n— ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi\ntyö-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin\nkuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä\nedessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.\n\nPerusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän\njokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi,\njoka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta,\nhuomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja\nottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on\ninnostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena\nsaapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä\nkokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä\nsisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään\ntulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen\npurjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.\n\nHilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon\nkaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut.\nEnkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.\n\nKyllä minä sittenkin luulen että jo tuohon aikaankin olisin mielelläni\nollut tyynen sisälammin soutelijakin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKesäkuun 30 p.\n\nUseaan päivään en ole tavannut ketään tuttavaa enkä kuullut muuta\nmaailman menosta kuin minkä sanomalehteni minulle kertovat. Olen\nkoettanut kalastella, mutta ilman tulosta, kävely ei ole huvittanut, ja\naika on tuntunut pitkältä. Ilman talon pikku Ainoa kuolisin ikävään.\n\nJotakin työtä ja tointa minun pitää taas saada, niin päämaalitonta\nkun se kaikki minulle onkin. Työ kuitenkin hälventää ajatuksia. Tämä\nnykyinen tilani on kuin invaliidi sotamiehen, joka makaa vuoteellaan\nja muistelee niitä aikoja, jolloin hänkin oli muitten joukossa.\nMinä luulenkin täällä eläväni liiaksi vähäisessä entisyydessäni,\nlyhyessä joukossaolo ajassani, mutta kun se minua huvittaa eikä muuta\nmielenkiinnikettä ole, niin miksen sitä tekisi. Kun muuta elämää ei\nole, niin pääpiirteissään elän muistoissani uudestaan koko entisyyteni\ntäällä.\n\nVaihteluna yksitoikkoisuudelle ovat Raivassa käynnit kaupungissa. Olen\nmyöskin saanut suuren halun tavata muita lähempiä entisiä tuttaviani,\nkuten nykyistä Nurholan väkeä. Tähän asti olen heitä välttämällä\nvälttänyt.\n\nJohn Nurhosen luulin tässä eräänä päivänä loitommalta nähneeni\nkaupungin läheisessä maantien risteyksessä. Jos se oli hän, niin\nkylläpä oli työ jo painanut häneenkin leimansa.\n\nHän oli noin seitsemäntoista vuotias kun rupesi liikkeen palvelukseen.\nKeskikokoinen, käytökseltään hieman kömpelö, mutta mielikuvitukseltaan\nvilkas. Väriä hänessä ei ollut minkäänlaista. Hänen ei voinut sanoa\nolevan tummanverevän, ei vaaleanverevän, ei ruskean, eikä yleiseen\nminkään. Hän oli vähän kaikkea, eikä kuitenkaan mitään.\n\nLuonteeltaan hän oli avonainen, mutta kuten useimmat nuorukaiset\npaljon itseensä luottava. Se käsitys että liike on kaikista ostoista\nhuolimatta oikeastaan heidän ja että minä olen vaan syrjäinen kaikessa,\noli häneenkin juurtunut ja toisinaan täydessä avonaisuudessaan\nilmenikin. Muuten hän osoitti harrastusta ja taipumusta tehtäväänsä.\n\nAsplundia tapasin niihin aikoihin varsin harvoin. Hän kävi vaan\nsilloin tällöin liikkeessä ja minun käyntini hänen kotonaan olivat\nvielä harvinaisempia. Kuitenkin huomasin hänellä olevan paljon tietoja\nkaikellaisista liikkeessä tapahtuneista pikkuseikoista, joita hän\nsai Kemppaisen ja John Nurhosen välityksellä. Kun nämä kertomukset\nuseinkaan eivät olleet mainittavan hyväntahtoisia minulle, ja kun\nAsplund ei ottanut niistä lähempää selkoa, jäi häneen joku murunen\nkertomusten tarkoitettua vaikutusta, vaikkeikaan tämä moniin aikoihin\nmissään muodossa ilmestynyt.\n\nKerran, pitemmän ajan perästä, tuli hän luokseni, sanoen haluavansa\npuhella kanssani kahden kesken.\n\nHän pyysi etten ymmärtäisi häntä väärin enkä loukkaantuisi. Hän olisi\nhalunnut vähän muutosta liikkeemme hoitotavassa, tahtonut kauppaa\nhoidettavan enemmän lämmöllä ja osanotolla ihmisten kohtaloihin sekä\nvähennettäväksi toisen asemasta väliäpitämätöntä liikaa kylmyyttä.\n\n— Mistä sinä nyt tämän uuden kauppaharrastuksen olet saanut? kysyin.\n\nHän sanoi jo kauvan tätä ajatelleensa, mutta nyt hänelle oli ilmestynyt\nerikoisempi aihe tulla asiasta puhumaan.\n\n— Mitenkä sinä sitten käytännössä olet aikonut tuon lämmön\nkahvipusseihin sovittaa?\n\n— Pyydän että puhumme vakavasti, vastasi hän.\n\n— Ja mikä on kaikella tällä nyt tarkoitus? kysyin taas.\n\n— Minä olen jo pitemmän ajan huomannut sinussa taipumusta liialliseen\ntunteettomuuteen.\n\n— Esimerkkiä?\n\n— Olisi useitakin, mutta en ole heitä pitänyt mielessäni. Nyt tahtoisin\netupäässä puhua liikkeen saatavien uloshakemisesta. Niissä käytetään\nliikaa sydämettömyyttä.\n\n— Kaikki uloshakemukset on Helander hoitanut, valita hänelle.\n\n— En tarkoita kuka ne muodollisesti tekee, vaan lähimmäisen\nolosuhteitten huomioon ottamattomuutta asioita uloshakuun annettaissa.\n\n— Esimerkkiä?\n\n— Kun niin tahdot. Äskettäin on talolliselta Kaihlaselta haettu ulos\nsaatava ja pantu se ryöstöön, vaikka hän nyt ei ole tilaisuudessa sitä\nsuorittamaan. Tuonnempana hän olisi voinut maksaa, nyt hänelle voi\ntulla pahoja ikävyyksiä.\n\n— Mistä sinä tämän tiedät?\n\n— Kaihlanen kävi siitä minulle puhumassa ja pyytämässä että paperit\notettaisiin takaisin ruununvoudilta.\n\n— Miksei Kaihlanen ole käynyt minun puheillani?\n\n— On luullut sitä turhaksi.\n\n— Mutta näitten kiertoteitten kautta pitäisi vaikka minkä onnistuman.\n\n— Ei vaikka minkä, ainoastaan mikä on kohtuullista.\n\n— Mitä kohtuutta sitten on tässä Kaihlasen asiassa? Sinä olet\nhyväntahtoisuuudessasi valmis uskomaan jokaista, joka sinulle vaan\njotain vakuuttaa. Mutta ihmiset eivät aina ole todellisia. Kaihlanenkin\nolisi jo monta kertaa voinut maksaa, jos olisi tahtonut. Mutta ei.\nJuoda ressaa kaupungissa käydessään, ei vastaa yhteenkään kirjeesen,\non siirtänyt kauppansa Koskiseen — josta en ole pahoillani — kun ei\nmeiltä enää saa velaksi, eikä millään tavalla ole osoittanut olevansa\nnyt vaikeammassa asemassa kuin ennen tahi tuonnempana. Ja toisekseen,\nei kukaan meidänkään velkojistamme kysy koska meille on soveliain aika\nmaksaa, vaan ovat maksut suoritettavat silloin kun ne lankeavat. Totta\nkai muitten ihmisten velvollisuudet ovat samat.\n\n— Vetoaminen sellaisiin velvollisuuksiin, joita ei voi täyttää, ei ole\npaikallaan. Sääliä pitää myöskin olla vaa'assa.\n\n— Sääliä! Se on kaunista teoriiassa ja soveltuu naisten\nhyväntekeväisyysiltamien ohjelmaan. Mutta rupea sitä kauppiaana\npäivät pitkät harjoittamaan, niin et pitkällekään tule. Onko sinusta\nparempi ruveta harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ammatissaan,\njoutua itse aineelliseen vaurioon ja viedä sinne joukko syyttömiä,\nhyväntahtoisuudessaan meitä auttaneita ihmisiä mukanaan. Onko se\nkauniimpaa?\n\n— Sinä liiottelet. Minä olen kyllä uudelleen tullut siihen\nmielipiteesen että kaikki kaupan teoriiat ovat vääriä ja minä\nhaluaisinkin tästä erilleni, jos se olisi mahdollista. Mutta siitähän\nei ole kysymys. Kysymys on koettaa päästä menettelyssä kohtuuden\nkeskitielle.\n\nSen rajat ovat vaikeat määritellä ja riippuvat itsekunkin silmälaseista.\n\n— Hyvällä tahdolla voi paljon.\n\n— Voi, mutta jos sinä hyvällä tahdolla tarkoitat samaa kuin minä\noikeutetun etunsavalvomisen laiminlyömisellä, niin tulos sen\nkäyttämisestä on, että saa nähdä toisen vievän mitä etupäässä itselle\nkuuluisi. Niin juuri tässä Kaihlasenkin tapauksessa. Saatavamme\nperimisen myöstäminen on sama kuin antaa hänen kylliksi velkaannuttaa\nitseään muualla ja sitten katsella kuinka nämä toiset, ilman sääliä\nnutun taskussa, ottavat häneltä omansa. Me kyllä saisimme iloita\njalomielisyydestämme, mutta siihen meillä ei ole varaa. Kaikki mitä\nmeillä on, on muilta lainassa. — Sanot kaiken kaupan teoriian olevan\nväärän. Ehkä, en tunne asiata uudenaikaisten oppien kannalta. Mutta\nsen tiedän että tämäkin liike on välttämätön jo senkin vuoksi etteivät\nvieraat ihmiset joutuisi heille kuulumattomiin maksuihin ja että paitsi\nmuuta Nurhosen perhe voisi tulla toimeen.\n\n— Sinä et minua käsitä. Minä nyt ainakin tahtoisin että Kaihlasen\nryöstö peruutettaisiin.\n\n— Käyköön Kaihtanen puhumassa siitä konttorissa ja antamassa jonkun\nvakuuden.\n\nAsplund sytytti tupakan ja vaikeni.\n\nMinä kävelin edestakaisin lattialla.\n\nHetken vaitiolon jälkeen aloitti hän tyynesti:\n\n— Sinä mainitsit Nurhosen perhettä. Olisi minulta siinäkin suhteessa\ntoivomuksia.\n\n— Vai puristaa kenkä siltäkin taholta.\n\n— Älä ole Nurhosille ilkeä. Tämä liike on kuitenkin alkujaan heidän ja\nvielä nytkin yhtä paljon kuin meidänkin. Sitäpaitse sinä tiedät minun\nolevan heidän sukulaisensa ja velvollisuuteni siis on perheen etuja\nvalvoa.\n\n— Kyllä, kyllä, aivan kuin minun velvollisuuteni tämän liikkeen etuja.\n— No, mistä on kysymys?\n\n— Ne kaksituhatta markkaa ja vähän korkoja, jotka rouva vuosittain\nsaa vanhaa kauppahintaa, eivät hänelle riitä. Minä olen häntä\nauttanut, mutta en paljoa jaksa minäkään, kun on niin suuret\nkorotkin maksettavana. Johnin palkka on pieni, se menee kaikki hänen\nyksityismenoihinsa, Selimin täytyy jatkaa kauppakoulua, ja sitten on\nvielä Miia. Tällainen joukko vie paljon. Minä olen senvuoksi ajatellut,\nkun yhtiön toiminta nyt kahtena vuotena on mennyt näin hyvästi, että\neikö hänelle voitaisi maksaa jotain vuotuista ylläpitoapua?\n\n— Mitenkä se voisi tulta kysymykseen ja mistä varoista?\n\n— Tuossa sinun ynseä mielesi jälleen näyttäytyy. Me kaikki olemme\nvelvollisia häntä auttamaan.\n\n— Kohta sinä saat koko maailman meidän säälimme esineeksi. Mutta mistä\nvarat?\n\n— Esittämääni tarkoitukseen voitaisiin kait käyttää viime vuosien\nvoittovaroja.\n\n— Mutta nehän ovat jo varemmin päätetyt käyttää velkojen lyhennykseen\nja uutisrakennukseen.\n\n— Vaikkakin, niin voitaisiin hänen kohdaltaan tehdä poikkeus.\n\n—- En oikein käsitä miten se käytännössä olisi mahdollinen. Joka\ntapauksessa tarvitaan siitä asiasta päättämässä myös Helander. — Tässä\nme nyt ollaan. Nyt olisivat rahat toisaalle hyviä, mutta kuitenkaan\nniitä ei saisi ihmisiltä periä.\n\n— En tahtoisikaan sellaisia rahoja, joitten saaminen on aikaansaanut\npuutetta muille ihmisille.\n\n— Hm, jos niin syvällisesti otamme, niin eiköhän silloin pitäisi\nkieltäytyä kaikkia rahoja vastaanottamasta.\n\n— Älkäämme poiketko asiasta. Kutsummeko Helanderin tänne?\n\nTeimme niin.\n\nHelander nauroi meidän kuohullemme.\n\n— Kun aikamiehet viitsivät, sanoi hän. No, ja Asplund, joko sinä olet\naivan puhdistanut itsestäsi kaiken sen käytännöllisen ymmärryksen,\njonka jo toivoimme itse käytännönmiehenä ollessasi saavuttaneesi?\n\n— Minun ymmärrykseni on minun vakuutukseni oikeasta, oli Asplundin\nvastaus.\n\nRouva Nurhosen asiassa ei Helander katsonut voitavan muuta kuin yhtiön\npuolesta lainata hänelle joku summa vastaisia jako-osuuksia vastaan.\n\nTähän yhdyin minäkin. Asplundia ei päätös tyydyttänyt. Hänen mielestään\nei rouvalle enää annettu tarpeellista huomiota, vaikka oikeastaan\ntoimittiin hänen miehensä entisyydellä.\n\n— Näyttää siltä, jatkoi hän, kuin Saarelakin aivan tahallisesti\nNurhosia vihaisi. Johniakin hän kohtelee kovin sopimattomasti.\n\nUusi sytyke oli heitetty.\n\n— Mitenkä niin? kysyin.\n\n— Sinä käsket ja komennat häntä kuin renkiä. Oletpa uhannut hänet\nerottaakin. Sinun tulisi vallan päinvastoin osoittaa hellyyttä ja\nrakkautta vielä kasvatuksen alaista nuorukaista kohtaan.\n\n— Rakkautta ja teidän kasvatusoppianne minä en tunne. Mutta sen huomaan\nettä paljon sinä saat tietoja, vääriä ja väritettyjä, jotka osoittavat\nettä minä alan olla tiellä täällä. Eiköhän tämä kuitenkin ole liian\naikaista. — Mitä käskemiseen ja komentamiseen tulee, niin olen minä\npitänyt Johnia muitten apulaisten asemassa. Se kasvatusoppi, jonka\nminä tunnen, on tinkimättä työtä ja tottelevaisuutta. Sillä tavalla\nminä olen nähnyt työtätekeviä, käytännöllisiä kauppiaita parhaiten\nkasvatettavan.\n\n— Kaikilla ihmisillä pitää alamaisiinsakin olla rakkautta.\n\n— Mutta joka taskusta ja sormenpäästä sen ei tarvitse roikkua.\nSitäpaitse kerrotaan sinulle asiat väritettyinä, kuten jo sanoin.\n\n— Kenties, enkä minä kaikkia sellaisenaan uskokaan. Mutta minä\nhaluaisin ettet sinä niin varmasti aina luottaisi itseesi.\n\n— Sitä liikkeen hoidossa juuri pitää tehdä. Muuten, erottakaa minut,\nniin kaikki muuttuu hyväksi.\n\nHelander, joka koko ajan oli kuunnellut, sekaantui nyt puheeseen:\n\n— No, no, sanoi hän. Eiköhän se ole parempi että Saarela hoitaa\nliikettä, ja sinä Asplund teet tehtäväsi koulussa ja sanomalehdessäsi\nkaikkien uusien aatteittesi mukaan, kenenkään sinua häiritsemättä.\n\n— Pitää sitä sentään mielipiteensä saada sanotuksi, vastasi Asplund.\nEikähän nuo ihmiset sitäpaitse anna minunkaan rauhassa tehdä\ntehtäviäni. Rehtori vähän päästä muistuttelee \"vaarallisista opeista\",\njoita minä muka levitän. Ja sanomalehtijohtokunnan puheenjohtajalla\non tuon tuostakin yhtä ja toista tyytymättömyyden syytä, useimmiten\nsellaisista asioista, joista ei ollenkaan ole lehdessä kirjoitettu.\nMinä en hänen tie- ja tonttiasioitaan tunne, enkä niistä ole huvitettu.\nMutta aina niistä pitäisi kirjoittaa. Nyt sillä taitaa olla joku juoni\ntekeillä, koska on johtokunnan kutsunut huomenillaksi kokoon „erään\nlehden kirjoituksen takia\".\n\n— Luultavasti hän tarkoittaa viime numerossa ollutta kirjoitusta\nkaupungin poroporvarillisista vallassäätyläisistä.\n\n— Sitä kai, vastasi Asplund, ja täten siirtyi keskustelu äskeisestään\naivan toiselle alalle.\n\n— Se on kai rouva Löfbergin kirjoittama? kysyi Helander.\n\n— Niin on, meidän kesken sanottuna.\n\n— No, Granberg aikoo kai antaa sinulle pienen muistutuksen, eikä\nsen pahempaa tarkoittane. Kyllähän tuo kirjoitus olikin äärimmäistä\nliioittelua.\n\n—- Oli, mutta sellaista näissä oloissa tarvitaan.\n\nPoislähdettäessä näytti Asplund jo melkein unohtaneen äskeisen\nväittelymme. Hymyillen kehoitti hän minua huomenillalla saapumaan\nsanomalehtijohtokunnan kokoukseen \"velkaani maksamaan\".\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHeinäkuun 1 p.\n\nOn kaiken päivää satanut, ja minä olen keinutuolissa tupakkaa poltellen\nmuistellut Asplundin vastoinkäymisiä sanomalehden toimittajana. Pari\nensi vuotta häneltä tosin meni ilman mainittavampia ikävyyksiä.\nHän kirjoitteli etupäässä suurista uusista aatteista ja väitteli\nKansalaisen kanssa. Nämä eivät ketään yksityistä loukanneet,\nja paikallispolitiikassa ei lehdellä ollut mitään jyrkempää\nitsenäistä kantaa. Mutta sikäli kun se tätä alkoi saavuttaa ja\nsen mukaan esiintyä ja varsinkin Asplundin aatteitten kehityttyä\nsiihen suuntaan, että hän katsoi niitten elämään sovelluttamisen\ntärkeäksi yksilön velvollisuudeksi, alkoivat keskenäiset ristituulet\npuhallella. Varsinkin oli kunnallinen politiikka paha loukkauskivi.\nValtuusmiesvaalien aikana siitä jo varemminkin merkkiä näyttäytyi,\neivätkä muutkaan lähemmin ympäristöä koskevat nuhdekirjoitukset menneet\npienettä murinatta.\n\nAsplundin omat kirjoitukset eivät suinkaan olleet pahimpia\nsilmätikkuja, sillä niissä alkoi yhä enemmän pohjasävelenä olla puhe\nihmisten velvollisuuksista rakkauden ja omantunnon kannalta, ja\ntämä alkoi esiintyä yksin katujenhoito kysymyksissäkin. Niille vaan\nhymyiltiin. Mutta rouva Löfberg, joka näinä ensi aikoina oli uuteen\nlehteen hyvin innostunut ja tahtoi \"paukuttaa\", kirjoitteli intohimoja\nnostattavia kirjoituksia. Pahimpia näistä ei Asplund kuitenkaan ensi\naikoina julkaissut, mutta kun hän itsekin alkoi huomata tehokkaamman\ntoiminnan välttämättömyyden, saivat yhä rohkeammin ympäristön\nkeskuuteen tähtäävät kirjoitukset lehdessä enemmän ja enemmän huomiota.\n\nNyt oli siinä ollut uhotteleva kirjoitus nimeltä \"Poroporvarillinen\nvallassäätymme\", joka kohdistui yksinomaan kaupungin yläluokkaan\nja jolle tässä annettiin \"niin että paukkui\". Papit nukuttivat\nkansaa, opettajat nuorisoa, virkamiesten ainoa harrastus on toti- ja\npeliseurat, naisten uusien leninkimallien etsiminen muotilehdistä. Ja\nkuitenkin osoittavat naistemme puvutkin, sanottiin kirjoituksessa,\nettei makuaisti heissä ole vähääkään kehittynyt, ei se enempää kuin\nmikään muukaan. Tämän paikkakunnan n.s. herrasväen pitäisi uudesta\nsyntyä, oppia käsittämään sivistyneen nimissä kulkevilta ihmisiltä\nvaadittavankin jotain, jo yksin sen esimerkin ja vaikutuksenkin vuoksi,\njoka heillä aina on kansaan, vaan jota tällä paikkakunnalla ei suinkaan\nsaisi olla, sillä meillä soveltuisi kansa näille nimisivistyneille\nesimerkiksi. Kansan piireissä on monta, jotka seuraavat aikaansa ja\nlukevat kirjallisuutta, mutta kuinka monta \"sivistynyttä\" meillä on\njotka jotain tietäisivät esimerkiksi nykyajan suurista miehistä,\ntuntisivat heitä edes nimiltään, kun nämät eivät ole ollut mainittuja\nniissä vanhentuneissa oppikirjoissa, joita he nuorena koulussa lienevät\nlukeneet.\n\nKirjoitus aiheutui suuttumuksesta, kun vallassäätyläiset eivät\nollenkaan ottaneet osaa paikkakunnalle perustetun työväenyhdistyksen\ntoimeenpanemiin arpajaisiin kansanopiston hyväksi, ja loppui sanoilla:\n\n\"Tässä kaupungissa on henkisesti alhaiso ylhäisöä, ja päinvastoin.\"\n\nHyökkäys sai aikaan tavattoman touhakan ja suuttumusta kaikkialla.\nVarsinkin olivat naiset loukkaantuneita. Yleiseen arvattiin\nkirjoituksen kirjoittaja, eikä tuomioita hänestä suinkaan säästetty.\nTämän johdosta oli pankinjohtaja Granberg kutsunut sanomalehden\njohtokunnankin koolle.\n\nKokouksen alussa selitti Granberg syyn tähän johtokunnan\nkokoonkutsumiseen. Sanomalehdessä oli tuon tuostakin näkynyt vähemmän\nhyväksyttäviä kirjoituksia, sanoi hän, ja nyt on lehden viime numerossa\nartikkeli, josta hän yksilönä ei mitään välittäisi, vaan joka loukkaa\nhäntä kaupunkilaisena, sillä se loukkaa koko meidän yhteiskuntaamme. Se\nlevittää maailmalle vääriä tietoja meidän oloistamme, esittää meidät\nraakalaisia kauheimpina.\n\n— Minä kyllä tiedän, hän jatkoi, että ulkomailla löytyy kumousopillisia\nsanomalehtiä, jotka tahtovat kaikki olevat olot kukistaa, mutta täällä\nSuomessa ja varsinkin meidän rauhallisessa kaupungissamme ei näitä\noppeja vielä ole ennen saarnattu. Nyt puheena oleva kirjoitus on\nsuoranainen yllytyskirjoitus, joka ymmärtämätöntä kansaa kiihottaa\ntoisia säätyluokkia vastaan. Eikä se ainoastaan tee sitä, mutta oloja\ntuntemattomien silmissä vaikuttaa se myöskin, että tämän kaupungin\n_vallassäätyisten_ täytyy tästä lähtien kulkea häpeän pilkku otsassaan,\nminne ikänään menevätkin. Ja tämän kunnian on meille hankkinut oman\nkaupungin sanomalehti, meidän oma lehtemme, jonka me joku aika sitten\nyhteisesti olemme perustaneet, kun emme voineet tyytyä paikkakunnan\nentiseen, kunnan asioissa määrämisvaltaan pyrkivään sanomalehteen.\n\nAsplund istui sanaakaan vastaamatta, mutta selvästi huomasi ettei hän\nollut tyyni.\n\nGranberg esitti että johtokunta lausuisi kirjoituksen johdosta\ntoimittajalle paheksumisensa, vaikkei kirjoitus olisikaan hänen itsensä\nkirjoittama, kun hän on sen lehteensä ottanut.\n\nRouva Löfberg puolusti innokkaasti kirjoitusta. Enempäänkin sanomiseen\nolisi ollut syytä, väitti hän, ja lisäsi että se oli kuin hänen\nkädestään. (Kaikki hymyilivät ja rouva Löfberg rupesi itsekin\nnauramaan). Maisteri Hellfors piti kirjoitusta liioittelevana, mutta\nkatsoi ettei johtokunta sen takia voi toimittajalle mitään muistutusta\nantaa.\n\nHelander sanoi hänen selkänsä tämän löylyn vielä kestävän, mutta ei\nhänkään ollut tällaisista palo-artikkeleista suuremmin huvitettu.\nVastusti virallista muistutusta ja asian mainitsemista pöytäkirjassa.\nYksityinen ystävällinen neuvo hänen mielestään riitti.\n\nTähän asia jäikin, kun kukaan ei Granbergin ehdotusta kannattanut.\n\nKokouksen lopussa sanoi Asplund:\n\n— Minä en ole tahtonut selityksilläni vaikuttaa johtokuntaan, mutta\nnyt kun tuo hirmuinen asia on päätetty, tahdon vaan ilmoittaa olleeni\nvalmis siinä tapauksessa että johtokunta olisi virallisesti minua\nmuistuttanut, eroamaan toimittajan virasta. Yksityiset neuvot ja\nhuomautukset minä sen sijaan aina otan mielelläni vastaan, ja koettelen\nniitä noudattaa niin paljon kuin ne minun maailmankatsomukseeni\nsoveltuvat.\n\nGranberg murahti kuivasti:\n\n— No, sanoi hän, me siis toivomme ettei samallaisia kirjoituksia vasta\nilmesty lehteen.\n\n— Niitä juuri tarvitaankin, vastasi rouva Löfberg.\n\n— Tjaa, sanoi Granberg samalla kuin hyvästeli, kyllähän meillä taitaa\nolla kovin erilaiset käsitykset sanomalehden tehtävistä.\n\nPoismentäessä saimme rouva Löfbergiltä kiivaanlaisen nuhdesaarnan.\n\n— Semmoisia nahjuksia tekin. Myöntelette ja myöntelette, ja olisitte\nvalmiit laittamaan lehdestä uuden Kansalaisen. Ja tekin Asplund, olette\nvaiti kuin suuri syyllinen olisitte.\n\n— Minua ei miellytä tällainen väittely, vastasi Asplund.\n\n— Teidän täytyy sanomalehden toimittajana vastustaa vaikka itse\npaholaista, oli rouva Löfbergin tulinen vastaus, jonka sanottuaan hän\nnauroi, mutta heti taas jatkoi entiseen tapaansa.\n\nJäätyämme kolmen kulkemaan, naurahti Helander:\n\n— Granbergin ovat naiset saaneet sotajalalle, sanoi hän. Nehän tätä\nmaailmaa hallitsevat suurien valtakuntien hoveista tänne meidän\npikkukaupunkiimme asti, vaikka aina näkymättöminä.\n\nSitten kääntyi hän erityisesti Asplundiin:\n\n— Vanhana ystävänä annan minä sinulle nyt ajoissa lakimiehen neuvon.\nJos olet sanomalehteesi kiintynyt ja haluat sen säilyttää, niin ole\nkaukaa varoillasi. Myrsky voi pian tulla entistä pahempana. Yhtiön\nosakkeita on maaseudulla siellä täällä sellaisissakin käsissä, jotka\nniistä eivät ollenkaan välitä. Ovat vaan agitaattoreista päästäkseen\njonkun ostaneet. Keräile niitä itsellesi niin paljon kuin suinkin, että\nsaat yhtiössä enemmistön. Paljoa niistä ei suinkaan maksaa tarvitse.\nTee tämä ajoissa, sillä Granberg pankkimiehenä kyllä keksii saman\njuonen, silloin kun hän näkee sen asialleen tarpeelliseksi.\n\nAsplund sanoi tällaisen homman olevan hänelle vastenmielisen, mutta\nlupasi kuitenkin sitä miettiä.\n\nMyrsky, josta Helander mainitsi, ei kuitenkaan pitempään aikaan\nvaaralliseksi noussut.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHeinäkuun 5 p.\n\nViime päivinä olen melkein joka ilta käynyt kaupungissa. Olen\nRaivalaisten kanssa ollut veneretkillä ja istunut kaupungin lukusalissa\nselaillen vanhoja Asplundin lehden vuosikertoja. On ollut hyvin\nhuvittavaa uudestaan lukea näitä sen aikuisen kunnallisen taistelun\nkirjoituksia. Niitä lukiessa tuntuu aivan kuin eläisi entisissä\noloissa, kuin vielä olisi itsekin pyörteessä mukana.\n\nEilen luin kaikki kirjoitukset, jotka koskivat aikansa kuumaa\nkysymystä, „ministeristön kukistamista” ja sen edelläkäyneitä väitteitä.\n\nPaikkakunnalla työskenteli jo tähän aikaan raittiusseura, koettaen\nluentojen ja selontekojen kautta vaikuttaa ihmisten vakuutukseen.\nPoliitillista ohjelmaa ei seuralla ollut, eikä siihen aikaan muutenkaan\nväkijuomain kauppiaan ammatti millään tavalla ollut huonossa huudossa\neikä huomion esineenä. Mutta uuden asetuksen kautta, joka lakkautti\nn.k. miedompainkin väkijuomain myynnin vapaana elinkeinona ja antoi\nkaupunkikunnille oikeuden päättää näitten myömisestä samalla tavalla\nkuin väkijuomainkin, kiintyi koulunopettajapiirissä huomio asiaan ja\npäätettiin koettaa saada kaikki juomakauppa-oikeudet siirretyiksi\nyksityisiltä hyväntekevässä tarkoituksessa toimivalle yhtiölle.\n\nMaistraatti lähetti valtuusmiehille tavallisen kysymyksen, kuinka\nmonelle kauppiaalle on oikeuksia annettava. Ennenkuin tähän ennätettiin\nvastata, ilmestyi Kansalaiseen kirjoitus, jossa uusi vaatimus\nesitettiin. Tämä ehdotus herätti suurta huomiota ja liikemiesten\ntaholta vaadittiin Asplundia ryhtymään kiivaaseen taisteluun näitä\nmielipiteitä vastaan. Tiedettiin että asian valtuustossa tulisivat\nratkaisemaan muutamat vähemmän itsenäiset jäsenet, sillä varmoja\nliikemies- ja lehtori-puolueen miehiä oli jotenkin tasaväkisesti.\n\nAsplund joutui täten tähän kysymykseen suorastaan käytännössä, ilman\nettä hän sitä oli ajatellut. Hän naurahteli ensin asialle. Mutta kun\npaikkakunnan raittiusseura, jonka puheenjohtaja oli lehtori Renfors,\nheti kutsui koolle kansalaiskokouksen asiasta neuvottelemaan, päätti\nhän ensin kuulla yleisempää mielipidettä, ennenkuin omasta puolestaan\nlehdessä siihen sekaantui. Tällä välillä julkaisi hän pari lähetettyä\nkirjoitusta, jotka jotenkin jyrkin sanoin selittivät ehdotuksen\ntahtovan loukata yksityisen vapaata elinkeinoa, ilman että raittiusasia\nsiitä mitään voittaisi, koska yhtiökaupasta ostettuja juomia on sen,\njoka niin tekee, yhtä helppo väärinkäyttää kuin yksityiseltäkin\nostettuja.\n\nParia päivää ennen kokousta sisälsi lehtorien lehti kiivaan hyökkäyksen\nUutta Aikaa ja sen toimittajaa vastaan. Sanottiin että tämä uusien,\nmuka jalojen aatteitten lehti vaikenee tärkeimmän uuden ajan\nkysymyksen, mikä kunnassamme on moniin aikoihin esillä ollut. Tässä\nolisi lehdellä nyt tilaisuus käytännössä osoittaa etteivät sen puheet\nkorkeista periaatteista ole olleet vaan vasken helinätä. Mutta tämä\nlehti, joka aina on pitänyt suurta suuta ulkomaitten sairaloisten\nilmiöitten puolesta, onkin tällä paikkakunnalla katsonut tehtävänsä\nsupistuvan sille vastenmielisten henkilöitten parjaamiseen, eikä\nsuinkaan tosi parannusten aikaansaamiseen. Niinpä nytkin. Samalla\nkun se muka koettaa omasta puolestaan vaieta koko asian, antaa se\nvastalauseetta tilaa kirjoituksille, jotka ovat juomakauppiaitten\nsepittämiä ja joitten valtaa pönkittämässä tämä lehti on olemassakin.\nTiedettyhän on, että lehden osakkeet ovat etupäässä kauppiaspuolueen\nmiehillä ja että sen johtokunnan enemmistönä ovat saman puolueen\nmiehet. Ja tiedetäänpä vielä muutakin: lehden päätoimittaja on itse\njuomakauppias, ollen Nurhosen jälk. & Kumpp. juomakaupan omistaja. Näin\nollen on ymmärrettävää ettei hänen sovellu ryhtyä omia aineellisia\netujaan vastustamaan — niin paljoa eivät uuden ajan \"uudet aatteet\"\nsentään vaadi.\n\nAsplundiin kirjoitus vaikutti kovin kiusallisesti, ja oli hän sen\njohdosta hyvin neuvoton. Olin saman päivän iltana Helanderissa, jonne\nAsplundikin saapui asiasta neuvottelemaan.\n\nHän sanoi täytyvänsä myöntää kirjoituksessa olevan paljon oikeutettua\nja hänen asemansa ikävän ja kiusallisen. Luonnotonta onkin, — sanoi\nhän, että sanomalehden toimittaja ja koulunopettaja samalla on\njuomatavarain kauppias.\n\nHelander vastusti häntä varmalla tavallaan. Sanoi Asplundin vaikka\npiispana ollen voivan pitää hyvää omaatuntoa kauppiasammattinsa vuoksi.\nElämässä ei löydy mitään määrättyjä rajoja, mihin asti mikin saa mennä\ntai ei saa mennä. Sinä olet kohtalon määräyksestä tullut kauppiaaksi,\njatkoi Helander, ja ruvetessasi siksi ilman että sinulla oli siihen\nkutsumusta, olet tehnyt uhraantuvaisen työn ahdinkoon joutuneen perheen\nhyväksi, joka teko ehdottomasti on sinun ansiopuolellesi luettava.\nSitäpaitse, ethän sinä enää ole mikään varsinainen kauppias, ainoastaan\nkauppaliikkeen osuuden omistaja.\n\n— Siveellisesti olen liikkeenkin puolesta yhä vielä vastuunalainen,\nvastasi Asplund.\n\n— Siveellisesti, toisti Helander. Sitä siveellisyyttä on tässä\nmaailmassa niin monenlaista, ja useimmilla se on vaan suurten paheitten\npeitteenä.\n\nAsplund naurahti, ja jatkoi sitten:\n\n— Mutta minulla on myös lehden toimittajana velvollisuuksia, jotka\neivät saa muilla velvollisuuksilla olla sidottuja. Nyt esimerkiksi\nluulen täytyväni yhtiöasianajajiin yhtyä.\n\n— Puhutaan nyt kuivaa järkeä ja vähemmän välitetään velvollisuuksista,\nvastasi Helander. Sellaisen kirjoituksen jälkeen mikä sinusta tänään\non julkaistu, on aivan mahdotonta ajatellakin että rupeaisit lehtorien\npersoonallisuus-vihan hännänkantajaksi. Etkö sinä huomaa että koko\nkysymys on vaan syötti, jolla aijotaan päästä kaupungin kunnallista\nelämää hallitsemaan. Sitä paitsi tuottaisi sille puolen siirtyminen\npaljon ikävyyksiä lehdelle ja itsellesi, paitsi että kaikki ihmiset\nsille nauraisivatkin.\n\n— Naurajista en välittäisi, kun vaan pääsisin vakuutetuksi asian\noikeudesta.\n\n— Etkö myös ajattele jatkuvia velvollisuuksiasi Nurhosia kohtaan ja\ntämän vallankumouksen seurauksia liikkeellemme?\n\n— Ajattelen kyllä, mutta oikeuden noudattaminen on minulle tärkeä ennen\nkaikkea muuta.\n\n— Onko yhtiön juomista hankittu humala siveellisempää lajia kuin\nyksityisen kaupasta ostetusta tavarasta saatu?\n\n— Kunta saa edellisessä tapauksessa voiton.\n\n— Jolla se ylläpitää kansaa turmelevaa armeliaisuutta. Mutta onko\nyksityisen, paikkakuntaan kiinni kasvaneen kauppiaan aineelliseen\nperikatoon saattaminen kunnan kannalta oikeutetumpaa?\n\n— Siinähän se sotkeutunut vyyhti onkin, vastasi Asplund.\n\nKun hän oli poistunut, pyöritteli Helander sikaariaan ja sanoi\npelkäävänsä tästä johtuvan koko joukon pikku harmia. Samaa pelkäsin\nminäkin, enkä koko seuraavana yönä saanut nukuttua. Olin huomaavinani\nikävyyksiä ja työtäni liikkeessä häiritseviä ristiriitaisuuksia\ntältäkin taholta nousemassa. Ensimäisiä kertoja mietin vakavasti olenko\nminä mahdollinen tähän liikkeesen kuulumaan ja voinko siihen työni\nuhrata ja tulevaisuuteni perustaa. Mutta mitään tietä irtaantumiselle\nen keksinyt, siksi asioihin sotkeutuneena pidin itseni. Ja samalla\ntuntui minusta kuin olisi minun mahdoton uudestaan ryhtyä toimialaa\nitselleni puuhaamaan, jos tämä pohja särkyisi. Innokkain ja rohkein\nnuoruuden aika alkaa olla elettyä, ajattelin.\n\nMutta aamu pyyhkäsi pois toivottomat ajatukset. Menin liikkeesen,\njärjestin kaikki päivän tehtävät kuin mitään ei olisi tapahtunut\nja itse ryhdyin, unettoman yön väsymyksestä hieman hermostuneena,\nsuunnittelemaan erityisen maanviljelyskalustokaupan sijoitusta tekeillä\nolevan uuteen rakennukseen.\n\nMyöhemmin päivällä ilmestyi Asplundin lehti ja oli siinä kehoitus\nyleisölle lukuisasti saapumaan kansalaiskokoukseen ja tyynesti\nja asiallisesti neuvottelemaan parhaasta menettelytavasta\njuomakauppakysymyksen vastaiseksi järjestämiseksi. Kansan tahdolle\non tällaisessa läheisesti kansaa koskevassa asiassa annettava suuri\nmerkitys, sanottiin kirjoituksessa; sen tieltä saavat yksityiset edut,\njos ne ovat tämän kanssa ristiriidassa, väistyä. Mutta muistettakoon\naina että yksinomaan kunnan hyödyn katsominen ei ole oikea peruste\nperiaatteelle, vaan otettakoon tarkoin huomioon mikä aatteelle\nkokonaisuudessaan on edullisinta ja sitä lopulliseen päämaaliinsa\nenimmän lähentävää. Esimerkiksi kysymys siitä keneltä, yksityisiltäkö\nvai kunnalta, on helpompi kerran saada nämä oikeudet kokonaan\nlakkautetuiksi, on punnittava asia.\n\nKokous oli seuraavana iltana ja saapui siihen paljon väkeä työväen ja\nmuun alhaison piiristä sekä koulunopettajia. Liike- ja virkamiehiä\nei ollut saapunut kuin pari kuuntelijaa. Lehtori Renfors aloitti\nkokouksen pitemmällä puheella, jossa pääasiassa toistettiin mitä\nhänen sanomalehdessään jo oli sanottu. Hän kääntyi suoraan Asplundin\nlehdenkin puoleen:\n\n— Vastustavalta taholta on sanottu että aatteelle tulee antaa suurempi\nhuomio kuin kunnan hyödylle. Tämä on hyvin hämmästyttävä asian\nsotkemiskeino. Sekö olisi suurempaa aatetta että annettaisiin näitten\nmyrkkyjen yhä edeskinpäin joka puodin hyllyltä valua, annettaisiin\nyksityisten voitonhimossaan väärinkäyttää asetuksia, kuin se, että\nmeillä olisi järjestetty yhtiö ilman yksityisten etuja, jossa tarkoin\nnoudatettaisiin lain määräyksiä, ja josta — on sekin sentään lukuun\notettava — voitto tulisi kunnan yleishyödyllisiin tarkoituksiin.\nOnpa vielä tehty sellainenkin kysymys, kummalta, yksityisiltä vaiko\nkunnalta, on helpompi saada pois kaikki oikeudet. Kysymys sekin.\nLapsikin voisi vastata että kunta nämä oikeudet helpommin voi\nlakkauttaa — sitten kun niin pitkälle tullaan että sellainen vaatimus\nuskalletaan esille ottaa.\n\nKaikki toisetkin puhujat puolustivat yhtiöaatetta. Ei ainoatakaan\nvastakkaista mielipidettä lausuttu eikä Asplund, joka oli\nkokouksessa läsnä, ollenkaan esiintynyt. Yksimielisesti päätettiin\nkaupunginvaltuusmiehille lähettää lausunto, jossa kuntalaisten nimessä\npyydetään nyt kysymyksessä olevat juomakauppaoikeudet annettaviksi\nainoastaan hyväntekevässä tarkoituksessa toimivalle yhtiölle.\n\nAsplund lähti kokouksesta hyvin mietteissään. Ja mikäli jälestäpäin\nkuulin, oli hän myöhään yöhön istunut työhuoneessaan.\n\nSeuraavana päivänä tuli hän konttoriin ja tiedusteli viini- ja\npunssikaupan kannattavaisuutta ja sen suhdetta muuhun liikkeesen.\nOli helppoa arvata mitä hänen mielessään liikkui, vaikkei hän sitä\nsuoraan sanonutkaan. Melkein itsetiedottomasti liiottelin jonkun verran\ntämän liikkeen osan kannattavaisuutta ja muutuin tyytymättömäksi kun\nhuomasin ettei hän sanoihini luottanut, vaan puhutteli Kemppaista ja\nJohn Nurhosta sekä pyysi Kemppaisen kirjoittamaan hänelle otteita eri\nvuosien väkijuomakontosta.\n\n— Tässä ovat kirjat katseluksesi, Kemppaisella on muuta tärkeämpää\ntyötä, sanoin.\n\n— Tämä olisi nyt minulle tärkeätä, vastasi Asplund. Jos Kemppainen ei\nnyt jouda näitä kirjoittamaan, niin ehkä hän tekee sen illalla kotonaan.\n\n— Kirjoja ei voida konttorista pois kulettaa.\n\nEnnenkuin Asplund ennätti vastata, kysyi Kemppainen pilkallisella\nhymyllä:\n\n— Niin, kumpi teistä nyt on isäntä, kumpaa minun on totteleminen?\n\n— Isäntä on tietysti Saarela, lisäsi siihen Nurhonen samallaisella\nhymyllä.\n\nEn vastannut mitään, vaan poistuin moneksi tunniksi konttorista.\n\nPari päivää ennen valtuusmiesten ratkaisevaa kokousta julkaisi Asplund\nlehdessään kirjoituksen asiasta. Ensiksi hän sanoi että nyt esillä\noleva kysymys alkoholijuomain kaupan siirtämisestä yksityisiltä\nyhtiölle ei nähtävästi ollut lähtenyt suoranaisesta aatteellisesta\nvakuutuksesta, vaan oli siinä syrjävaikuttimia olemassa. Tämän osoitti\nse persooniin kohdistuva tapa, jolla asiaa nyt jo, ennen sen ratkaisua,\noli alettu ajaa ja se ilkeän ilkkuva tapa, jolla toinen paikkakunnan\nlehti joka numerossaan esiintyi. Asia on arkaluontoista ja vakavaa\nlajia, ja yksityisten puolesta esiintuodut näkökannat siksi painavia,\nettä niitä on asiallisesti vastustettava.\n\nSitten tehtiin kirjoituksessa selkoa parin yleisesti tunnetun henkilön\nlausunnosta ja viimein, kuten sanottiin, omantunnonmukaisen harkinnan\njälkeen, yhdyttiin yhtiön puolustajiin. Kirjoitus loppui sanoilla:\n\n\"Me tiedämme varsin hyvin monien liikemiesten tämän toimenpiteen\nkautta, jos se hyväksyttäisiin, kärsivän elinkeinon rajoituksen\ntuottamaa tappiota. Niin ainakin alussa. Mutta me tiedämme myös että\ntämä häiriö on ohimenevää, pian tasaantuvaa lajia. Toimeliaille\nliikemiehille löytyy runsaasti uusia aloja, joissa toimeentulo on\nyhtä varma, mutta työskentely siveellisempää ja kunnioitetumpaa kuin\nväkijuomain levittäjän ammatissa.\"\n\nValtuuston kokouksen jälkeisessä numerossaan kertoi lehti:\n\n\"Keskustelu oli mitä ikävintä laatua. Molemmin puolin osoitettiin että\nasia oli keppihevonen ja kysymyksessä oli määräämisvalta. Suuresti\nvalitettavaa vaan oli että päätökseksi tuli se kuin tuli. Yhden äänen\nenemmistöllä ottivat kauppiaspuoluelaiset niskoillaan kantaakseen sen\nkuorman, joka yleisessä mielipiteessä tulee olemaan alkoholijuomakaupan\nedelleenkin yksityisille luovuttamisesta. Innokkaammin ajoivat\ntätä asiaa pankinjohtaja Granberg ja tuomari Helander. Jälkimäisen\nehdotuksesta päätettiin samalla että oikeuksia annetaan etupäässä\nvanhemmille paikkakunnalla ennen samallaista liikettä harjoittaneille\nkauppiaille, ja kun he näistä oikeuksistaan luopuvat, ei uusia\noikeuksia yksityisille myönnetä. Mutta käytännössä lienee tämäkin\npäätös merkitystä vailla, sillä, kuten kokouksessa huomautettiin,\ntulevien valtuusmiesten käsiä eivät nykyiset valtuusmiehet voi sitoa.\n\n\"Tulevaisuus riippuu siis tulevista valtuusmiehistä. Tässä suhteessa\non asiaamme valvottava jo edessä olevista vaaleista alkaen ja jo ensi\ntalvena voidaan sama kysymys konjakeihin ja n.s. väkijuomiin nähden\nesille ottaa.\"\n\nPian tämän jälkeen julkaisi Asplund lehdessään kehoituksen ettei ketään\nniistä nyt eroamisvuorossa olevista valtuusmiehistä, jotka viimeisessä\njuomakauppa-asiassa vaikuttivat valtuuston päätöksen, uudellen\nvalittaisi, vaan että mielenosotuksena laadittaisiin lista yksinomaan\nyhtiöaatteen puolustajista. Vanhojen lehti antoi pienen kiitoslauseen\nUudelle Ajalle ja yhtyi tähän ehdotukseen sekä toitotti kaikki rivinsä\nliikkeelle taisteluun.\n\nMelkein samaan aikaan kutsutti Granberg sanomalehtiyhtiömme johtokunnan\nkoolle \"päättämään vuosikokouksen ajasta ja muista ensi vuoden\nasioista\". Ja Asplund lähetti minulle kirjallisen kehoituksen pitämään\nNurhosen jälk. & Kumpp. yhtiömiesten säännöllinen kokous, jossa\npäätettäisiin eikö miedompain väkijuomain kauppa nyt voitaisi kokonaan\nlopettaa ja uudet oikeudet jättää anomatta. \"Ja jos tähän ei voida\nsuostua, neuvottelemaan minun yhtiöstä vapauttamisestani\", sanottiin\nkirjeen lopussa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHeinäkuun 10 p.\n\nTänään kuulin rouva Nurhosen olevan huonona sairaana. Hänellä onkin jo\nmonet vuodet hartioillaan.\n\nMenisin mielelläni häntä tervehtimään, jos se vain soveltuisi. Mutta\nkun Asplund, jonka luona varmaankin kävisin, ei kuulu viettävän\nkesäänsä kaupungissa, täytynee käyntini Nurholassakin jättää tekemättä.\n\nKovin harvoin häntä viimeisinä täälläolo aikoinakin tapasin, vielä\nharvemmin luonaan kävin. Viimeisinä vuosina en muulloin kuin joulukuun\ntoisena päivänä, hänen syntymäpäivänään, jolloin käynnin katsoin\nvelvollisuudekseni. Mutta sinäkin päivänä valitsin ajan, jolloin en\nluullut muita vieraita luonaan olevan.\n\nSamana vuonna, jolloin juomatavarainkauppa oli päivänkysymyksenä,\nkuitenkin petyin valitsemassani ajassa. Se oli sunnuntaipäivä ja minä\nmenin jonkun verran ennen päivällisaikaa. Mutta rouvan luona olikin\nsilloin Asplund rouvineen ja Kemppainen. Minua pyydettiin jäämään\ntoisten kanssa päivällisille ja minulla ei ollut kieltoon riittävästi\nsyytä.\n\n— Huonoahan meillä on ja yksinkertaista, sanoi rouva Nurhonen, mutta\njos Saarelan nyt sentään soveltuisi jäädä, niin olisi se meille hauskaa.\n\nJa minä jäin.\n\nKeskustelu kosketteli erilaisia asioita ja oli kuin virallisesti\npakotettua. Vasta sitten kun siirryttiin omiin asioihin, jonkun verran\nvilkastuttiin.\n\nRouva Nurhonen kiitti niistä rahoista, joita oli viime aikoina saanut\nlainaksi liikkeen varoista.\n\n— Kyllähän se minulle oli hyvä asia, sanoi hän. Herra Saarela ei usko\nkuinka vaikeata toimeentulomme on ollut.\n\nEn ollenkaan sitä epäillyt.\n\n— Mutta kyllä se laina minua pelottaa, jatkoi hän. Millä minä sen\nmaksan? Etteivät vaan herrat sen kautta joutuisi vahinkoon.\n\nHätäkös teillä nyt enää on, vastasin. Molemmat pojat ovat jo\nansaitsemassa ja Miia neidistä kai pian tulee rouva, lisäsin hymyillen.\n\n— Kenen? ehätti Miia kysymään.\n\n— No, en minä salaisuuksia tiedä, sanoin ja katsoin syrjäsilmäyksellä\nkuulematta olevinaan olevaa Kemppaista. Ajattelen vaan ettei tuollainen\nkaunis neiti kauvan äitinsä kotona saa olla.\n\n— Pyh!\n\nKaikki naurahtivat. Minä jatkoin:\n\n— Toivottavasti myöskin liikkeestä voidaan pian ruveta voitto-osuutta\njakamaan, kun on päästy juoksevista veloista ja raha-asiat yleensä\nsaatu varmemmalle kannalle. Tähän asti on rahoja tarvittu varata\ntekeillä olevaan uutisrakennukseenkin.\n\n— Niin, siellähän kovin rustataan ja rakennetaan, vastasi rouva. Kun\nherrat eivät vaan liikoja laittelisi, etteivät joutuisi vahinkoon.\n\n— Eihän tässä muu ole auttanut, sanoin. Liike on laajennut ja muutenkin\nuudistuksen tarpeessa. Jos ei pyri eteenpäin, menee taaksepäin.\n\n— Niinhän tuo taitaa olla.\n\n— Kyllä minä nyt myöhemmin olen ajatellut, että liian hätäisesti niihin\nlaajennushommiin tuli ruvettua, sanoi Asplund. Parempi olisi ollut\ntoistaiseksi pysyä ennallaan.\n\n— Mutta sehän oli mahdotonta. Kaikkialla haittaa meitä ahtaus,\npuhumattakaan että yleisökin vaatii hauskuutta ja jonkinlaista\najanmukaisuutta.\n\n— Vaatimattomuus liikkeessäkin on miellyttävää, ja olisi sitäpaitse\nsopusoinnussa meidän varallisuutemme kanssa.\n\n— Jaa, kuka liikemies se milloinkin on varakas, kuka köyhä, se on aina\nhyvin epäselvä asia. Mutta ainakin ahtauden tietänet sinäkin, tahi jos\net sitä tiedä, niin kysy näiltä toisilta, sanoin, tarkoittaen John\nNurhosta ja Kemppaista.\n\nKumpikaan heistä ei heti vastannut mitään.\n\n— Olisi pitänyt koettaa sovitella, lisäsi Asplund.\n\n— Ahdashan siellä on, mutta olisi siinä toimeen tultu, sanoi nyt\nKemppainen. Ja John Nurhonen lisäsi:\n\n— Kun ei olisi kaikkea niin suurenmoiseksi tahdottu.\n\nMinä vaikenin. Hetken perästä jatkoi rouva Nurhonen:\n\nSakari-vainaa se aina pelkäsi kaikkia suuria kustannuksia. Ei hän\nsuinkaan olisi tohtinut liikettä näin paljoa laajentaa.\n\n— Pappa hoitikin omia asioitaan, sanoi John.\n\n— Niinpä niin, niinpä niin, äänsin verkalleen. Sytytin paperossin ja\naloin selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Huomasin etteivät\nminun selitykseni tyydyttäneet.\n\nRouva Nurhonen valitti varhaisia kylmiä tänä syksynä. Ja sitten\npuheltiin sekasin kaikellaista, kunnes ruokapöydässä rouva pyysi\nanteeksi että hän nyt, kun kerran minut tapaa, puhuu vähän Selimin\npuolesta. Hän kysyi eikö Selimille olisi minkäänlaista paikkaa\nliikkeessä?\n\nSelim oli keväällä päässyt kauppakoulusta ja pian sen jälkeen saanut\nkonttoriapulaisen paikan eräässä rantakaupungissa. Mutta nyt oli muuan\nsamassa kaupungissa asuva rouva Nurhosen vanha tuttava, jonka luona\nSelimin piti asua, kirjoittanut ikäviä tietoja hänestä. Selim oli,\ntuolta tuttavalta rouvalta saapuneen kirjeen mukaan, ruvennut täysin\nsiemauksin nauttimaan vapaudestaan. Kuului aina tulevan myöhällä yöllä\nkotiin, seurustelevan huonojen toverien ja muitten viekoittelijain\nkanssa. Oli usein nähty päihtyneenä, ja nyt oli muuttanut asumaan erään\nhuikentelijaksi tunnetun toverinsa luokse. Tämä kirje oli vaikuttanut\nikävästi ja rouva Nurhonen oli sen johdosta ruvennut toivomaan Selimin\ntänne kotia saantia, ettei hän \"vieraassa maailmassa aivan turmeltuisi\".\n\n— Tuopa on ikävää, jos lie totta, sanoin. Mutta kun me emme nyt\nollenkaan lisämiestä konttoriin tarvittaisi, yksi kun vallan hyvin\nennättää työmme tehdä, niin on kovin vaikeata toista ottaa. Ja eiköhän\ntuo kirjoittaja liioittelekin, sellainenhan on tavallista. Muuten se\nhänelle tietysti olisi parasta jonkun aikaa työskennellä vieraassa\npaikassa, ennenkuin omaan liikkeesen asettuu.\n\n— No, mikä oma se tämä nyt Selimille on enempää kuin muutkaan. Mutta\nminä haluaisin hänet vaan tähän kotikaupunkiin ja kotonaan asumaan.\n\n— Mutta eikö olisi joka tapauksessa syytä toistaiseksi olla odottavalla\nkannalla. Varoittakaa häntä. Useinkin näkyy olevan siten, että kun\nnuorukainen äkkiä pääsee vapauteensa, käyttää hän sitä hyvin rajusti,\nmutta eihän se läheskään aina ole mitään vaarallista. Vanhemmaksi\ntultuaan tasaantuu mielikin.\n\nKevytmielisestä nuoruudesta jää aina huonoja ominaisuuksia luonteesen,\nsanoi Asplund.\n\n— Ehkä. Ne mallihyvät ihmiset ovat kuitenkin usein mahdottomia tähän\nelämään ja sitäpaitse kovin ikäviä.\n\n— Hm, tuo nyt on taas sitä ylimielisyyttä. Mutta joka tapauksessa\nymmärtänet että äiti tahtoisi poikaansa pahasta varjella ja siksi hänet\nkotia haluaisi.\n\n— Ymmärrän vallan hyvin, vaikkakin luulen että Selimin ikäinen mies\njo tulee maailmassa yksinkin toimeen. Oman itsensä hoitaminen on vaan\nkehitykseksi. Jonkun ajan kuluttua voi hän sitten palata täytenä\nmiehenä, kun silloin häntä luultavasti jo tarvitaankin.\n\n— Jos minä olen tiellä, niin voinhan väistyä, sanoi tähän Kemppainen.\n\n— No no, Kemppainen, vastasin minä.\n\nJa rouva Nurhonen kiiruhti sanomaan:\n\n— Mitenkä Kemppainen nyt sellaista sanoo. Ei suinkaan Selimin takia\nkenenkään pois pidä joutuman, vielä vähemmin Kemppaisen, joka jo niin\nkauvan on talossa ollut. Me olemme vaan Asplundin kanssa ajatelleet\nettä kun liikettä nyt laajennetaan, niin ehkä tarvittaisiin enempi\nväkeäkin.\n\nMutta Asplundihan esittelee liikettä supistettavaksi. Hänhän tahtoo\nviinikaupan lakkautettavaksi.\n\n— Ryhdyttäköön sitä innokkaammin muihin aloihin, vastasi Asplund.\n\n— No, lopettaako viinikauppa sitten aiotaan? kysyi rouva Nurhonen.\n\n— Sitä Asplund haluaa. Mitäs mieltä rouva on?\n\n— Minäkö! En minä häntä ymmärrä, ja eihän se minulle kuulukaan. Herrat\nvaan tekevät niinkuin paras on. Jos meillä jotakin sanottavaa on, niin\ntehköön John niinkuin hän tahtoo, poikiahan se läheisimmin koskee.\n\n— Niinkuin Saarela ja Helander tahtovat, niinhän ne asiat ratkaistaan,\nvastasi John.\n\nKeskustelua jatkui tästä asiasta pitemmältäkin. Minä en voinut hyväksyä\ntätä äkkipikaista lopettamista, vaan selitin oikeudet nyt täytyvän\nhakea ja lopettamiskysymyksen ratkaisun joka tapauksessa jättää\ntuonnemmaksi. Tähän ei Asplund nähnyt mitään syytä olevan, vaan piti\nparempana että uusiin muotoihin perehdytään mahdollisimman pian, koska\njatkaminen vaan vaikeuttaisi sen myöhempääkin lakkauttamista. Me oikein\nkiivastuimme.\n\n— Kaikki eivät sinun tavallasi voi niin äkkiä uusista aatteista\nmielipiteitä itselleen muodostaa, vielä vähemmin olla samalla hetkellä\nvalmiita niitten takia elinkeinostaankin luopumaan, sanoin.\n\n— Kaikki eivät mielessään tunne oikeuden vaatimuksia, vastasi Asplund.\n\n— Tuohan nyt on ikävää kun herrat ovat tulleet noin erimielisiksi,\nsanoi rouva Nurhonen päivälliskahvia juodessamme. Mitenkä tällä tavalla\nvoitte yhdessä toimiakaan?\n\n— En minä suinkaan käsitä, sanoi Asplund hiljaisella äänellä.\n\n— Enkä minä, oli vastaukseni.\n\n— Eikö Saarela voisi ottaa liikettä yksinään, niin saisi tehdä kuin\nitse tahtoisi, huomautti Kemppainen.\n\n— Millä rahoilla! vastasin.\n\n— No — — —\n\n— Ostakaa te minun osuuteni? esittelin.\n\n— En ainakaan minä enempiin afääreihin sekaannu, vastasi Asplund, ja\nmilläpä nämä toisetkaan sen ostavat. Mutta osta sinä Helanderin kanssa\nminun osuuteni?\n\n— Kyllä se olisi ikävää, jos Henrikki nyt kokonaan liikkeestä eroaisi,\nsanoi rouva Nurhonen. Toivoisin minä herrain voivan keskenään sopia.\n\nSitä toivoimme mekin, mutta emme löytäneet sen langan päätä, joka\nvyyhteä selvittäisi. Kaikkialla oli sotkuja ja solmuja esteinä.\n\nPois mentäessä kulin Asplundin kanssa rinnakkain toisten jälessä.\nVäitin ettei välien särkymystila suinkaan ollut ainoastaan tuossa\nviinikauppakysymyksessä, vaan että yhteistoimintaa puuttui yleiseenkin.\nKemppainen ja John Nurhonen tekevät kyllä liikkeessä välttämättömät\ntehtävänsä, mutta innotta, ivallisesti ja aivan kuin iloiten kaikista\nvastoinkäymisistä. He eivät ollenkaan tunne itseään vastuunalaisiksi\nliikkeen huonommasta tahi paremmasta menestyksestä, sanoin.\n\n— Sinä kuoletat heissä kaiken innon ja itsenäisyyden, vastasi\nAsplund. Et koskaan kysele heidän mielipiteitään, et välitä heidän\nkäsityksestään, muuta kuin teet ja määräät aivan oman pääsi mukaan.\nSellainen ei kohota eikä innostuta apulaisia, vaan tekee heidät\nnurjamielisiksi.\n\n— Tasavaltaa kaikkine parlamentteineen en minä liikkeen juoksevissa\njokapäiväisissä asioissa käsitä mahdolliseksi.\n\n— Ja kuitenkin olisi tasavalta tälläkin alalla onnellisin asema, ja\non sellainen ulkomaitten ko-operatiivisissa liikkeissä osoittautunut\nmahdolliseksikin.\n\n— Näitä liikkeitä en lähemmin tunne, mutta luultavasti niitten luonne\nkoko lailla eroaa meidän liikkeestämme. Ei suinkaan niidenkään hoidossa\nkaikista pikku asioista yhteisesti neuvotella ja sellaiseen aikaa\ntuhlata. Niitten menestys riippuu etupäässä siitä, mitä meiltä puuttuu:\nomasta liikkeesen kiintyneestä ostajakunnasta.\n\n—- Mutta sinun menettelylläsi pelkään minä olevan jonkun suoranaisen\nsivutarkoituksenkin. Sinä et hyvillä silmin näe Nurhosia, joittenka\ntämä liike oikeastaan kuitenkin on. Nyt esimerkiksi sinä kaikin tavoin\nnäyt vastustavan Selimin kotia tuloa.\n\n— No mutta, hyvä ystävä, mihin me häntä käyttäisimme?\n\n— Vaikka perusteilla olevan maanviljelyskalustokaupan hoitoon.\n\n— Siinä ei tulla tarvitsemaan muuta kuin tiskimies ja kenties silloin\ntällöin matkustaja. Edelliseen tarvittaisiin ainakin nyt alussa\ntoimeensa tottunut henkilö, jälkimäistä tehtävää olen ajatellut\nJohnille.\n\nEikö olisi parempi antaa Johnin perehtyä jonkinlaiseksi johtajan\napulaiseksi?\n\n— Sellaista apulaista ei tarvita.\n\nEikä me sen selvempään päästy. Vähän ajan päästä sanoin:\n\n— Ei löydy muuta keinoa kuin Kemppainen pois ja Selim hänen sijalleen.\n\n— Ja sinulla olisi luontoa ilman syytä erottaa mies, joka jo monta\nvuotta, pienestä pojasta, on liikettä palvellut.\n\n— En minä häntä tahdo erottaa, mutta jos te omillenne tilaa haluatte.\n\n— Ei sellaisilla keinoilla.\n\n— No minä sitten!\n\nVastausta odottamatta hyvästelin ja erosin kotiini mennäkseni.\n\nKotona en saanut rauhaa tunteiltani. Kävelin kiivaasti edestakaisin\nlattialla ja olin mietteissäni, vaikkeivät ajatukset missään kohdassa\npysyneet. Ne hyppelivät asiasta toiseen kuin orava oksalta oksalle,\nkoskaan löytämättä pysyväistä kiintopistettä itselleen, ja lopulta\naina palaten takaisin samaan asiaan: mitä minun on tehtävä? Vuoroin\nistuin tuolilla ja pää käteen nojautuneena melkein kyyneleitä vuodatin.\nTiesin että minun olisi jotenkin ratkaistava asemani ja päätettävä\nmenettelytapani, vaan en saanut minkäänlaista selittävää ajatusta\nkehkeytymään mielessäni. Irti millä keinoin hyvänsä, lausuin monta\nkertaa ääneen itsekseni, mutta samalla tuli tuskallinen ikävän tunne\nrintaan. Liike, kaupunki, eräät ihmiset ja paikkakunnan harrastukset\ntuntuivat jo sekä omilta että rakkailta. Lopullinen ajatuskin erota\ntästä kaikesta ja taas joutua uusiin oloihin ja uusiin ympäristöihin,\nsaattoi mielen raskaaksi.\n\nMyöhemmin illalla läksin kävelemään ja menin kaupungin Seurahuoneelle.\nYhdyin parin siellä istuvan kaupunkilaisen herran seuraan ja tilasin\ntotia itselleni.\n\nSiellä puheltiin viimeisestä juomakauppakysymyksestä, tulevista\nvaltuusmiesvaaleista, Uudesta Ajasta, ja minulta kyseltiin meidän\nNurhosen liikkeen omistajain keskenäisiä väliä. Kaupungilla oli\nkerrottu paljon asioita meistä, suurimmaksi osaksi sellaisia,\njoista minä en tiennyt mitään, joita en ollut kuullut ja jotka\nolivat syrjäisten ihmisten mielikuvitusten tuotteita. Tiedettiin\nminun kohta täytyvän erota Asplundin ja Nurhosten pakotuksesta ja\nettä nuoret Nurhoset tulevat liikkeen hoitajiksi. Minä olin, niin\nväitettiin Nurhosten kertoneen, ruvennut juomaan, josta syystä Asplund\njuomatavarain kauppaa vastustikin, en tehnyt itse mitään, vaan teetätin\nkaikki työt muilla. Minulle maksettava \"suuri palkka\" meni aivan\nhukkaan j.n.e.\n\nToiset olivat kuulleet Helanderin ostavan koko liikkeen ja Nurhosten\nperustavan uuden, kilpailevan kaupan.\n\nVaikka minä nauroin näille jutuille, kun tiesin niitten olevan totuutta\nvailla, vaikuttivat ne kuitenkin alakuloisuutta mielentilaani. Mutta\nainoastaan hetkeksi. Vanhat mustuneet ravintolan seinät, tupakan savu,\nraskas huono ilma ja nautittavat juomat löysivät minussa kiitollisen\nesineen vaikutushalulleen. Kun entinen annos loppui, tilasin uutta ja\nistuin tanakasti pöytämme ääressä kuin olisin ikäni aikonut siinä pysyä.\n\n‒ Pidä vaan puolesi, äläkä anna kenenkään asioihisi sekaantua,\nsanottiin minulle.\n\nMinä uhkasin sen tehdä. Ja me päätimme edessä olevassa vaalissa näyttää\nkutka tässä kaupungissa hallitsevat, ja jos tarpeellista on, niin\nperustaa vielä kolmannen sanomalehdenkin, ”joka Uuden Ajan tappaisi\nheti paikalla”. Minä muutuin näitä juomatoveriani kuin veljiäni kohtaan\navomieliseksi ja tunsin kuin olisi minulla heistä tuki ja turva\nalkavassa taistelussa.\n\nMutta viimein tuli väsymys, into hervahti kuin viimeiset voimat\nponnistaneelta päivän kuorman kantaneelta, ja me lähdimme hyvin\nvähäpuheisina kukin kotiamme.\n\nAamulla väsytti, enkä noussut vuoteeltani ennenkuin puolen päivän\naikaan. Silloin pistäännyin liikkeessä ilmoittamassa lähteväni viikon\najaksi matkalle, enkä kenellekään osoittanut tehtäviään siksi aikaa.\n\n— Totutelkaa nyt liikettä omin neuvoinne hoitamaan, sanoin John\nNurhoselle.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHeinäkuun 11 p.\n\nKyllä taistelu ja toiminta maailmassa kuitenkin on elämää, vallan\ntoista kuin tämä rauha, jota nyt nautin. Nyt ovat päivät ja tunnit\npitkiä ja ikäviä, ennen ne kuluivat liiankin nopeasti. Niin ainakin nyt\nminusta tuntuu.\n\nIkävät olivat ne muutamat päivätkin, jotka tuolla salaperäiseksi\naiotulla, mutta tarkoituksettomalla matkallani viivyin. Kuleksin\ntyhjäntoimittajana vieraan kaupungin katuja, tahtoen muutaman päivän\noleksia tietymättömissä, toivoen sillä aikaa jotain ratkaisevaa kotona\ntapahtuvan.\n\nMutta kotiin palattuani jouduin taas heti yleiseen pyörteesen. Silloin\nolivat valtuusmiesvaalin valmistukset täydessä vauhdissa ja kaikkien\nhuomio niihin kiintyneenä. Raittiusseuran kokoonkutsumassa yleisessä\nkokouksessa oli laadittu puhdas yhtiöaatteen miesten lista, jonka\nmuodosti joukko kaupungin käsityöläismestaria ja pari koulunopettajaa.\nKauppaseuran listalla olivat parilla poikkeuksella eroamisvuorossa\nolevat entiset valtuusmiehet. Lehtori Renfors oli poisjätettyjen\njoukossa ja hänen sijalleen asetettu kaupungin postinhoitaja, joka\nvasta lyhyemmän ajan oli paikkakunnalla ollut, eikä suinkaan osoittanut\nkunnallisia asioita harrastavansa.\n\nVaalikiihotus oli kummallakin puolella suurempi kuin koskaan ennen\ntässä kaupungissa. Kansalainen kirjoitti rajuja kirjoituksia\nkauppiaitten oman voiton pyynnistä, hallitsemishalusta ja\ntunnottomuudesta. Omien etujensa, omien mukavuuksiensa takia tahtovat\nhe imeä kaiken elinvoiman kuntamme köyhiltä asujamilta. He tahtovat\nmyödä myrkkyjä kansalle, kunhan vaan siten saavat kukkarojaan\npaisuttaa. Yhteisen kansan varoilla tahtovat he laajentaa pieniin\noloihimme kyllin riittävää laivasatamaa, upottaa siihen kymmeniä\ntuhansia ja siten korottaa entisestäänkin suuria verokuormiamme. He\ntekevät kaikkia omaksi, eikä mitään yhteiseksi hyväksi. Ja kaikki\nmiehet, jotka heidän itsevaltiuttaan uskaltavat vastustaa, ovat\nsyrjäytettävät julkisesta toiminnasta.\n\nTähän tapaan kirjoitti Kansalainen, ja jatkoi:\n\n— Mikä sitten oikeastaan on tämä kauppiaspuolue, kutka sen muodostavat?\nVarsinaisia kauppiaita meillä on hyvin vähän, mutta jotkut pankki-\nja virkamiehet ovat ottaneet kunnia-asiakseen taistella näitten\nkymmenkunnan miehen etuoikeuksien puolesta, itse siten pysytellen\nkunnallisina johtajina kaupungissamme. Ikävä sanoakin, ovat\nvirkamiehemme yleiseen ja suuri osa muitakin kaupunkilaisia antaneet\nheille sitä tukea, jota ilman he eivät mitään saisi aikaan. Mutta me\nluulemme silmäin viimeisen juomakauppakysymyksen jälkeen auvenneen\nnäkemään heidän toimintansa oikeassa valossaan.\n\nSeurasi sitten oman listan miesten ansioluettelo.\n\nUusi Aika suositteli samaa listaa, vaikka se sanoi ettei ole siihen\nkokonaan tyytyväinen. \"Ei ole annettu tarpeellista huomiota miesten\nitsenäisyydelle\", sanoi lehti, „vaan on valittu sellaisiakin,\njotka monen kyvykkäämmän tieltä olisivat saaneet väistyä. On menty\nliiallisuuteen etsiessä varmoja kannattajia lehtoripuolueelle\nkaikissa asioissa. Mutta kun lista kuitenkin on kansanvaltainen,\nvoisi sanoa syvien rivien, ja kun nykyinen vaali oikeastaan tapahtuu\njuomakauppakysymyksen perusteella ja muu tasoittelu miehissä voidaan\nseuraavissa vaaleissa saada aikaan, ja kun kauppiaspuoluekin on\nmennyt sellaiseen äärimmäisyyteen, että on listaltaan jättänyt\npois miehen, jota me emme suinkaan kaikissa kysymyksissä hyväksy,\nvaan joka, sanokaamme se totuuden nimessä, on innokkaasti toiminut\nkunnan asioissa, nimittäin lehtori Renforsin, ja sijaan asettanut\nyleisten asiain harrastajain keskuudessa tuntemattoman ja kunnan\nasioihin perehtymättömän henkilön, niin voivat kaikki valitsijat\nhyvällä omallatunnolla äänestää raittiusmielisten listalla. Siinä on\nkuitenkin kansanvaltaisuus edustettuna, vaikkakin se olisi tapahtunut\nsyrjävaikuttimien avustuksella\".\n\nKauppaseuran listalla ei ollut mitään julkista puolustusta, mutta sen\nsijaan painatettiin suuret ilmoitukset molempiin sanomalehtiin ja\nvaalipäivänä levitettiin erikoista plakaattia, jossa sanomalehtien\nkirjoituksia vastustettiin. „On puhuttu suurista veroista\", sanottiin\ntässä julkaisussa, „ja kumminkin myönnetty, ettei ole kyvykkäitä miehiä\notettu huomioon. Valitsijat, muistakaa, että nyt valitut valtuusmiehet\ntulevat toimimaan kolme vuotta, ja jos kunnan asiain hoito on\nnäin kauvan huonoissa käsissä, tuottaa se arvaamattomia vahinkoja\nja korottaa jos mikään yleistä verokuormaa\". Lehtori Renforsin\nsyrjäyttämisestä sanottiin että hänen suurin toimintansa on ollut\nrettelöiminen, joka vaan hidastuttaa valtuuston säännöllistä työtä. \"Ei\nhän raittiusasiaakaan aja siinä muodossa että vastustaisi juomatavarain\nkauppaa, hän tahtoisi vaan kauppiailta riistää elinkeinonsa ennenkuin\nhe sitä ovat aavistaneet ja siihen osanneet valmistua ja siten\nsaattaa korkeasti verotetut liikemiehet kykenemättömiksi suuria\nverojaan maksamaan. Hänen toimintansa tulisi lopullisesti vaikuttamaan\nveroäyrien kohoamiseen kunnassamme\".\n\nTämä oli julkista. Mutta kiivaimmin ja liioitelluimmin vaikutettiin\nyksityisesti. Molemmilta puolin oli liikkeellä kertomuksia, joitten\nmukaan vastapuolue tahtoi kokonaan muuttaa entiset olot ja saada\naikaan sietämättömän asiain tilan. Vaalipäivän edellisenä iltana\noli kauppaseuralla vielä kokous, jossa kaupunki jaettiin pieniin\npiireihin ja jokaista piiriä varten valittiin mies, jonka tuli huoltaa\näänioikeutettujen vaaliinmenemistä ja oikealla listalla äänestämistä.\nEpävarmoilta oli koetettava saada valtakirjat.\n\nToisessa vaaliryhmässä oli menettely samallainen.\n\nKun kauppiaitten vaalijulkaisu oli levitetty ja katunurkkiinkin\nsitä naulattu, ilmestyi kaupungille pian toinen samallainen, jossa\nvarotettiin kansaa uskomasta kauppiaitten valheita ja väärentelyjä\neikä suinkaan menemään heidän virittämäänsä ansaan. Vahtimestarit ja\nmuut palkatut kiihottajat naulasivat näitä julkaisuja kauppiaitten\njulkaisujen päälle, toiselta puolen lähetettiin uudestaan miehet\nliikkeelle, repimään \"Renforsin papereita\" ja liimaamaan omiaan sijaan.\nLevittäjät joutuivat yhteentörmäyksiin, joita seurasi käsikähmäkin.\nPoikaset innostuivat plakaattiensa puolesta täydellisiin tappeluihin,\nriistäen ja repien toistensa papereita. Ohikulkijat riensivät\nkamppailevia erottamaan, mutta sekaantuivat itse kahakoihin. Kaikki\nolivat suuresti kuohuksissaan.\n\nSamassa pyörteessä riehuin minäkin. Tein kaiken voitavani kauppiaitten\nlistan hyväksi. Mitään suurempaa sisällistä innostusta ei minulla\nollut, siksi syrjäiseltä tunsin itseni. Vaikkei täysin selvässä\najatuspiirissä, oli minussa kuitenkin joku tunne, joka vierottavasti\nvaikutti tähän tulevaisuuden toimintaan tässä kaupungissa. Mutta\nkauppiaitten voiton otin sittenkin minäkin kunnia-asiakseni. Pidin\nitseäni velvollisena yhteistoimintaan kaupungin liikemiesten kanssa, ja\nsamalla halusin kuin jonkinlaisena uhotteluna Asplundille näytettävän,\nettei yleinen mielipide suinkaan niin ratkaisevasti ole hänen äkkiä\nsaadun vaatimuksensa puolella. Toimin melkein uhkamielisenä.\n\nVaalivaikutus-piirikseni olivat jääneet muutamat talot kauppamme\nläheisyydessä. Eräässä näistä käydessäni tapasin siellä samallaisella\nasialla, vaikka toisen listan puolesta, John Nurhosen. Käskin hänen\npaikalla saapumaan konttoriin, ja palasin itsekin sinne.\n\nNurhonen tuli.\n\n— Millä asioilla te liikutte? kysyin.\n\n— Samoilla kuin tekin, oli vastaus.\n\n— Mutta teidän tulee pysyä työssänne. Teidän ikäisenne poikaset voivat\nvielä olla näistä asioista syrjässä, eikä muutenkaan ole soveliasta\njättää työtänsä kesken ja poistua muihin hommiin.\n\n— Tekeehän isäntäkin samalla tavalla, vastasi hän.\n\n— Se ei kuulu teille. Sitäpaitse ymmärrättekö te ollenkaan\nvelvollisuuksianne liikemiehenä. Te koettelette vahingoittaa omaa\nkauppaannekin.\n\n— Se taas ei kuulu teille, sanoi hän, samalla tavattomasti punastuen.\n\nVeri kuohahti päähäni. Mutta silloin tuli Kemppainen konttoriin.\n\n— Agiteeraamassako Kemppainenkin on ollut? kysyin hetken kuluttua.\n\n— Jaoin maisteri Asplundin pyynnöstä vaalilippuja muutamiin taloihin,\nkun hänellä ei itsellään ollut aikaa, oli vastaus.\n\n— Mutta nythän on konttoriaika.\n\n— Muissa puuhissa nyt kaikki muutkin näkyvät olevan.\n\n— Te molemmat saatte kuitenkin olla työssänne. Niin kauvan kun minä\nolen tässä talossa, lienee minulla myös jotain sanottavaakin täällä.\n\n— Kun tässä tietäisi ketä milloinkin on toteltava. Asplundiakin olemme\nluulleet isännäksi.\n\nTehkää liikkeesen kuulumattomat työt vapaina aikoinanne, mutta työaika\npysykää paikoillanne. Ken ei siihen suostu, olkoon pois kokonaan,\nsanoin ja poistuin konttorista.\n\nKuulin naurua jälkeeni, josta yhä enemmän harmistuin. Jonkun aikaa\npuodissa oltuani palasin konttoriin, tarkoituksessa puhua heille\ntyynemmin ja asiallisemmin. Muistui mieleeni miten paljon rouva\nNurhosen aikana itsekin käytin vapautta, ja halusin äskeisen kiivauteni\nvaikutuksia lieventää. Mutta he olivat molemmat poistuneet. Tästä minun\nsuuttumukseni taas kohosi, sillä tiesin seuraavana päivänä joutuvani\nasiasta selontekoihin.\n\nKun sittemmin menin vaalipaikalle, oli kiihotus siellä täydessä\nvauhdissaan. Ovilla ja käytävillä seisoi miehiä lippujaan tarjoillen,\neteisessä koetettiin vielä mieliä muuttaa ja tunnettuja vastapuoleen\nmiehiä tuskin tervehdittiin. Omain miesten kanssa supateltiin\nkaikellaisia vaalijuttuja, missä vaarallinen korva vaan vältettiin.\n\nVaaliajan loppupuolella kerääntyivät suuret joukot uteliaita tuloksesta\ntietoa odottamaan, joukossa myöskin Nurhonen ja Kemppainen. En ollut\nheitä huomaavinani.\n\nKun toimitus oli loppunut, äänet laskettu ja yleisö tulosta kuulemaan\nkutsuttu, kohosi jännitys korkeimmilleen. Oli kuin jokainen odottaisi\nhäntä koskevaa tärkeätä oikeuden päätöstä. Vaalin toimittaja lukee\ntuloksen ja useat kirjoittavat äänimääriä muistikirjoihinsa.\nKauppaseuran lista on voittanut suurellaisella enemmistöllä muuten,\npaitsi että postinhoitajan sijalle on valituksi tullut lehtori Renfors.\nEräät sekalistat ovat tämän muutoksen aikaansaaneet.\n\nYleisö poistuu, toiset nauraen ja ilkkuen, toiset noloina ja ilkeitä\nsanasutkauksia viskellen. Ulkona kadulla seisotaan vielä suurissa\nryhmissä, sitten hajotaan kukin omille teilleen kuin suuren tehtaan\ntyöväki päivätyönsä päätyttyä.\n\nVaalin lopputulokseen on ratkaisevasti vaikuttanut niitten\nkäsityöläisten kateus, jotka eivät olleet yleisen kokouksen\nlistalla. He vaikuttivat kauppaseuran listan hyväksi estääksensä\nammattikilpailijainsa pääsemästä huomatumpaan asemaan kuin missä\nitsekään olivat.\n\nMuitten mukana menin sinäkin iltana Seurahuoneelle, jonne joukolla\nsaapui kaupungin herroja, etupäässä voittaneen listan miehiä. Myöskin\nKemppainen ja Nurhonen tulivat sinne. He liikkuivat tottumattoman\nepävarmuudella ja näyttivät olevan erimielisiä valittavasta\nistuinpaikasta. Kemppainen, jota tällaisissa miesseuroissa ei\nvielä näihinkään aikoihin ollut näkynyt, halusi piiloisaa paikkaa,\njonkalaisen he sitten valitsivatkin.\n\nKumma kyllä, en ollenkaan jakanut seuralaisteni äänekästä iloa\nvaalin tuloksesta. Niin suuresti kuin vastakkainen tulos minua olisi\nharmittanutkin, tuntui sittenkin kun ei nytkään kaikki olisi käynyt\nparhaalla tavalla. Lisäksi vaivasi minua tieto Kemppaisen ja Nurhosen\nläsnäolosta, vaikkeivät he edes samassa huoneessakaan istuneet.\nKenellekään hyvästiä sanomatta läksin hetimiten pois, ajatuksissani\nihmetellen mitenkä ja mistä syystä niin suuresti innostuin vaalissa\ntyöskentelemään. Eihän minulle tämän kaupungin asiat mitään kuulu,\npäättelin. Järjestäkööt juomakauppansa ja muut kysymyksensä miten\nparhaaksi näkevät ne, jotka itse saavat vaikutuksiakin kokea.\n\nKävellessäni kulin Löfbergin matalalla olevan asunnon ohi ja näin\nsiellä väet istuvan hauskassa teenjuonnissa.\n\nVaikka oli jo myöhäinen iltahetki, en voinut olla sisään poikkeamatta.\nHeidän seurastaan hengähti sellainen iloinen, elinhaluinen tuulahdus,\nettä tuntui kuin astuisi toiseen maailmaan. Ja kuitenkin puhuivat hekin\npäivän vaalista, kertoellen kuulemiaan naurettavia yksityistapauksia,\njotka täti Löfbergiä suuresti huvittivat.\n\n— Onnea nyt voittajille!\n\n-— Jopa tekin joudatte meitä muistamaan!\n\n— Ettekä ole edes voittokemuissa!\n\nKysymyksiä ja huudahtuksia sateli sellaisella nopeudella, ettei\nniihin ollut yrittämistäkään vastata. Enkä minä kiiruhtanut mitään\nsanomaankaan.\n\n— Kas kun on ylpeä, ettei enää mitään puhukkaan, jatkoi rouva Löfberg.\n\nEikö ole syytäkin, sanoin viimein.\n\n— Älkää kehuko, sanoi rouva, me ylenkatsotut ja halveksitut naiset\nsittenkin ollaan vaalin tulos ratkaistu.\n\nHän ja vanhimmat tyttärensä olivat myöskin innostuneet vaalista ja\nkeränneet eräiltä kaupungin naisilta valtakirjojakin. Mutta he eivät\näänestäneet kummallakaan yleisellä listalla, vaan laittoivat oman\nsellaisen, jonka vaikutuksesta Renfors tuli valituksi.\n\n— Hänestäkö teidän ylpeytenne? kysyin.\n\n— Ennen hän kun tuo postimestari rutale. Renfors ainakin estää ihmisiä\nnukkumasta. Sitäpaitse olemme me naiset tottelevaisia käskylle rakastaa\nvihamiehiäänkin. — Mutta tiedättekö ketä muita me äänestimme?\n\n— Kuinka sen tietäisin, sanoin, vaikka vaalin tuloksen julkaisun\nkuulleena heti arvasin tarkoituksensa.\n\n— Me äänestimme myöskin teitä ja Asplundia.\n\n— Teidän puolueesenne sulkeutuu siis kaikellaiset eri ainekset.\n\n— Me vastustamme kaikkea valtaa ja harrastamme eri mielipiteitten\nedustusoikeutta.\n\n— No, kyllähän te Renforsissa saitte hyvän edustajan.\n\n— Niin, nauroi hän, en minäkään usko että hän olisi meidän tavalla\nmenetellyt.\n\n— Hän sai kyllä tulla valituksi, sanoin. Pääasia on ettei hän saanut\nlisää miehiä riveihinsä.\n\n— Mutta tiedättekö mitä tästä seuraa, jatkoi rouva teeskennellyllä\nvakavuudella. Nyt perustetaan suuri yhtiökauppa, eikä kauppiailta enää\nosteta minkäänlaista tavaraa.\n\n— Lehtori Renfors tulee kai sen hoitajaksi.\n\n— No, ei suinkaan. Mutta esimerkiksi Asplund ja Nurhoset.\n\n— Silloin ei ole hätää.\n\n— Niin te sanotte, mutta toista ajattelette.\n\nJa sitten he kaikki sanoivat minun kalpenevan tästä uutisesta, saivat\nminun siten hämilleni ja väittämänsä kalpenemisen sijasta punastumaan,\njosta yleinen iloisuus vaan lisääntyi.\n\nLopulta ruvettiin asioista vakavastikin puhumaan.\n\n— Hauska tuoksahdus tuo oli, sanoi rouva, kun kerran osoitettiin\neloa täälläkin. Mutta niin tavattoman paljon halpamaisuutta ja\npikkumaisuutta oli taas suurten sanain takana. Kansalainen sai nyt\nkerran suun täydeltä puhua uusista aatteista ja ajan vaatimuksista,\naivan kuin se niitäkin hyväksyisi. Kaikessa näkyi pikkukaupunkimainen\nkunnian ja vallan himo. Kun uudet aatteet ja oikea kansanvaltaisuus\nkerran täälläkin saavat jalan sijaa ja kansa ja työväki heräävät\nitsetietoisuuteen, niin nämä johtajat tulevat olemaan ensimäisiä\nvastustajain riveissä. He edustavat ylimyspuolueellista harvain valtaa,\nvaikka taistelussa kilpailijaansa rahavaltaa vastaan käyttävät kaikkia\nkäytettävinä olevia apukeinoja. Minä en ollenkaan jaksa käsittää siinä\nmitään aatteellista eroa, kenen puodista viinat ostetaan. Ne ovat\nsamoja ja päihdyttävät samalla tavalla, ostipa ne mistä tahansa. Koko\nyhtiökauppakysymys on kunnallisen politiikan saivartelumuotoja, joka\noikeata raittiusaatetta johdattaa vaan ahdasmieliseen lahkolaisuuteen\nja siten helposti loihtii esiin utukuvan, joka luullaan saavutetuksi\npäämaaliksi, vaikkei itse asiassa olla työtä vielä kunnollisesti\naloitettukaan.\n\n— Teillähän on täysin hyväksyttävät mielipiteet, sanoin nauraen.\n\n— Niin, kyllä kai ne teille nyt soveltuvat. Mutta siinä luulossa minä\nolenkin että rammat ja raajarikot ovat pasuunatut sotaretkelle, jonka\nhyöty on hyvin epäiltävää lajia. Innostettakoon ihmisiä suurempiin\nvaatimuksiin, niin vaikutus on pysyväisempää. Mutta sitä nämä herrat\neivät tahdo, sillä he pelkäävät samalla omaa valtaansa. Olen aivan\nvarma etteivät nämä kansan kasvattajat suinkaan tahtoisi väkijuomia\nkokonaan poistettaviksi, sillä he kaikkein vähimmän haluavat rakkaista\niltatoteistaan luopua.\n\nRouva Löfberg alkoi jo tapansa mukaan innostua. Mutta samassa tuli\npalvelustyttö viinitarjottimineen huoneesen. Kaikki pyrskähdimme\nnauramaan.\n\n— Hyvälle se lasi viiniäkin joskus maistuu, jatkoi hän, ja yhtäläistä\nse on, olipa se ostettu Nurholasta tahi Renforsin yhtiökaupasta.\n\nNauraen otimme lasimme ja jatkoimme keskustelua.\n\nEtte suinkaan noilla totia juovilla kansan kasvattajilla kuitenkaan\nRenforsia tarkoita? kysyin.\n\n— Häntä ja kaikkia muita. Renfors on suuri tekopyhä niinkuin kaikki,\njoilla Jumala on joka sormen päässä. Minun mielestäni hän hyvin saattaa\nraittiusluennolta palattuaan käskeä kotonaan keittämään totivettä.\n\n— Ja kuitenkin te äänestätte häntä valtuuskuntaan, sanoin kaikkien ja\nvarsinkin itse rouvan nauraessa omille liioitteluilleen.\n\n— Minä ihailin sitä rohkeata ja voimakasta tapaa, jolla hän asiaansa\nKansalaisessa ajoi. Näki, että se oli nyt hän eikä papin kisälli, joka\nlehteen kirjoitti. Se oli vallan toisenlaista kuin Asplundin nuoralla\ntanssiminen. Uusi Aika oli nyt kerran Kansalaisen kanssa samaa mieltä,\nsen se sanoikin, mutta siinä välissä souti ja huopasi. Kuta enemmän\nAsplund näihin pikkuasioihin takertuu, sitä heikommaksi muuttuu hänen\nkokonaisuutensa. Hänkään ei enää uskalla vaatia koko askelta. Nyt\nhän nähtävästi mieltyi myöskin lehtorien listan kansanvaltaisuuteen.\nMokomaankin. Nämä käsityöläismestarit eivät suinkaan kansanvaltaisuutta\nedusta. Mutta Asplundikaan ei uskaltanut vaatia yhtään varsinaista\ntyömiestä valittavaksi, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Täällä\npuhutaan ja pauhataan kauppiaspuolueesta ja lehtoripuolueesta,\naivan kuin ne mitään puolueita olisivat. Ne molemmat muodostuvat\nvielä yhteiseksi ylimyspuolueeksi, silloin kun oikea vapaamielinen\nkansanvaltaisuuskysymys saa täällä jalansijaa. Ei, Asplundikaan ei ole\nse mies, joka Uudesta Ajasta tekisi puhtaasti aatteellisen, olojamme\npuhdistavan ja aina korkealle tähtäävän lehden.\n\n— Tehän olette Granbergin kanssa samaa mieltä Asplundin sopivaisuudesta\nsanomalehtimieheksi, vaikka syyt vähän eroavat.\n\nRouva Löfberg muuttui vakavaksi, kun hän jatkoi:\n\n— Jaa, se Granbergin asia on hyvin ikävä. Hän tahtoisi lehden ajamaan\nvaan yksinomaan hänen pikkuasioitaan, ja silloin se muuttuisi vielä\nKansalaistakin mitättömämmäksi. Hän on nyt saanut Asplundista tässä\nasiassa vastustajan itselleen, mutta kuitenkin on lehti hänen\nvaikutuksestaan viime aikoina takertunut kaikkiin kunnallisiin\npikkuasioihin ja syrjäyttänyt korkeamman ja kohottavamman puolen.\nEnnen kirjoitti Asplund uusista henkisistä virtauksista, nyt ovat\npunssikaupat, sataman korjaukset ja muut sellaiset suurina kysymyksinä.\nHän on laskeutunut.\n\n— Hän tahtoo aatteita sovelluttaa käytäntöön.\n\n— Ikävätä, jos ne käytännössä eivät jotain kadunkorjausasiata\nsuurempia, lehden pitää olla näitten olojen yläpuolella.\n\nTässä seurassa yleisen tavan mukaan tein vastaväitteitä.\n\n— On paikkakunnan lehdellä myös paikallis-kunnallinenkin tehtävänsä,\nsanoin.\n\n— Se puoli pitäisi olla sivuasiana. Siksi, huokasi hän, onkin kovin\nikävää, jos Granberg nyt pääsee lehdestä määräämään. Asplundista olisi\nsentään vielä toivoa, ja hän on vakuutukselleen rehellinen ja toimii\nparhaan ymmärryksensä mukaan.\n\nRouva Löfbergillä oli tietoja Granbergin aikeista lehden suhteen. Hän\nkoettelee saada toisenmielisiä jäseniä johtokuntaan ja sitten erottaa\nAsplundin, sanoi rouva.\n\n— Ainakin minun paikkani jää täytettäväksi, vastasin.\n\nTästä siirtyi keskustelu meidän Nurholan miesten seonneisiin väleihin\nja minun nykyiseen asemaani ympäristössäni. Kuten aina ennenkin tässä\nseurassa, muutuin avomieliseksi, kerroin tapahtumat välillämme ja\nsisäiset ristiriitaisuudet itsessäni sellaisella luottamuksella kuin\nomalle äidilleni, omassa kodissani näitä kertoilisin.\n\n— Kun suoraan tunnustan, sanoin, niin en minä suinkaan kunnia-asianani\njuomakaupan jatkamista pidä. Varsin kernaasti voisin siitä\nluopuakin. Mutta kun Asplundin vaatimus on tullut näin äkkiä ja sen\nkäytännöllisiä tuloksia punnitsematta, niin häntä täytyy vastustaa\nsiinäkin pelossa, että hän mahdollisesti vaatii meidän liikkeemme\nmuittenkin periaatteittensa uhriksi. En ollenkaan ihmettelisi, jos hän\neräänä päivänä huomaisi tuollaisen kertomanne yhtiökaupan ainoaksi\nhyväksyttäväksi, ja silloin hänen omatuntonsa taas pakottaisi hänet\nvaatimaan koko meidän liikkeemme lopettamista.\n\n— Kylläpä tekin liiottelette, sanoi rouva. Kun tästä ennätetään\ntasaantua, niin kaikki muuttuu hyväksi ja ennalleen. Älkää te ottako\nasioita niin raskaasti ja antako alakuloisuudelle valtaa itsessänne.\n\nEnnalleen muuttumista minä epäilin. Sanoin Asplundilla jo pitkät ajat\nolleen vastenmielisyyttä kauppiasalaa kohtaan ja siitä sen vähitellen\nkehittyneen minuakin vastaan.\n\n— Lisäksi on hänessä toinenkin ihminen, joka katsoo velvollisuudekseen\nauttaa Nurhosia ja liikkeen nykyisestä omistuksesta huolimatta pitää\nhän heillä olevan etuoikeuden sen asioihin. Ja Nurhosten mielestä olen\nminä nyt, kun pojat alkavat olla miehiä, ehdottomasti liikaa talossa.\n\n— Osoittakaa te vaan hyvää tahtoa välien ennalleen saattamisessa ja\noikein selittäkää Asplundille asiat ja mielentilanne, niin kyllä hän\nkaikki ymmärtää, sanoi rouva. Hän puhui tyynesti, sydämellisellä\nosanotolla, vapaana siitä rohkeasta liioittelusta, joka oli hänen\nluonteensa ominaisuus innostuessaan.\n\n— Käsittäähän Asplund, jatkoi hän, ettei liike enää ole Nurhosten\nenempää kun teidän muittenkaan. Tehän sen olette tehneet siksi mikä\nse nyt on, ja teillä siinä siis täytyy olla enin sanomista. Nurhoset\novat kokemattomia nuorukaisia, eivät he vielä kykenisikään sen hoitoon.\nMutta onhan heillä siltä tilaisuus olla liikkeen palveluksessa.\n\n— Isännän asemassa ei voi olla useampia kuin yksi.\n\n— Siinä pysytte te. Asplund on vaikutuksille herkkä ja hyvää\ntarkoittava luonne. Hän saa nykyään tietonsa yksipuolisina. Lähestykää\nhäntä avomielisenä ja luottamuksella, ja kaikki käy niinkuin sanoin.\n\n— Heitä on toisella puolella monta vaikuttajaa, ja he ovat alituisessa\nyhteydessä Asplundin kanssa.\n\n— Kyllä järjellinen puhe häneen vaikuttaa paremmin kuin\nymmärtämättömien ihmisten lörpötykset.\n\n— Periaatteet ja velvollisuudet ovat järkeä pyhemmät.\n\n— Ne voi yhdistää.\n\n— Niin voi helposti ajatella, mutta käytännössä on vaikea tätä\ntoteuttaa. Ja kiero väli lamauttaa työinnon ja tekee toiminnan\nkoneelliseksi. Kun kaikkialla näkee tyytymättömyyttä, muuttuu elämä\nkiusallisen ikäväksi. Omat apulaisetkin, esim. Kemppainen —\n\n— Kemppainen! Mitä te hänestäkin välitätte. Ymmärtäähän hänet.\n\n— Ei hän kuitenkaan Miiaa saa, sekaantui eräs talon neideistä puheesen.\n\nNaurahdimme.\n\n— Mutta hän tekee parhaansa lopulta onnistuakseen, ja katsoo sen\nmenestymisen ehdoksi ynseän mielen pitämisen minua kohtaan. Sillä\ntavoin luulee hän pysyvänsä hyvissä väleissä Nurhosten kanssa, melkein\nurheana sankarina.\n\n— Älkää te sellaisista välittäkö. Kaikkialla maailmassa on ihmisillä\nvastoinkäymisensä, mutta ne pitää voittaa, hillitä itsensä ja säilyttää\ntyytyväinen luonteensa. Sitäpaitse on teillä ymmärtäväinen Helander\npuolellanne.\n\n— Hän on kyllästynyt kaikkiin meidän asioihimme, ja haluaisi päästä\nniistä erilleen.\n\nRouva Löfberg jatkoi lohdutustaan. Puheli kuin äiti pojalleen. Minä\nlausuin epäilyksiä hänen hyväuskoisuutensa mahdollisuudesta, mutta\nmielessäni myönsin hänen olevan paljon oikeassakin. Minussa heräsi\nhiljainen toivo siitä, että asiat todellakin voisivat muodostua\nniinkin kuin hän uskoi. Ja se toivo virkistytti mieltäni. Sillä tähän\nkaupunkiin ja tähän ympäristöön tunsin itseni monesta syystä siksi\nkiintyneeksi, siksi kotiutuneeksi, etten eroani surumielettä voinut\najatella.\n\n— Älkää oleksiko paljoa yksinänne, sanoi hän, siinä saa raskasmielisyys\nvallan. Seurustelkaa te yhä vielä nuorten kanssa ja antakaa\nkunta-hirviönkin vähemmän vaikuttaa itseenne. Alkakaa muitten nuorten\nmukana taas hiihtää ja retkeillä, siinä raskas mieli häviää.\n\nNuoret kertoivat heillä jo olevan suunniteltuna maallakäynti retken,\nkun on tullut näin hyvät ajokelit. Oli päätetty tulla tähän samaan\ntaloon, jossa nyt vietän kesääni.\n\nOsanottajatkin olivat he jo ajatelleet.\n\n— Yksinänikö minun on ajettava? kysyin nauraen.\n\n— Hilma Raivan retkelle pääsy riippuu teistä, vastattiin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHeinäkuun 15 p.\n\nTänään alotin päiväni asettumalla rantakivelle istumaan matalassa\nruohikossa sakeana viliseviä kalanpoikasia katselemaan. Oli tyyni ja\nlämmin päivä, ja kalaset putkahtelivat lokerosta lokeroon, lirputtivat\nhäntäänsä, poistuivat, palasivat takaisin ja olivat niin tyytyväisen ja\npelottoman näköisiä, kuin ei heitä koskaan vaara uhkaisikaan.\n\nMinun kävi sääli noita kalanpoikaisraukkoja, sillä ahnaskitainen hauki\npiilotteli kaislistossa, sopivassa hetkessä heihin hyökätäkseen.\nMutta sitä eivät pienet kalaset ajattele, vaan jatkavat viehättävää\npuikkeloimistaan, pahimman raatelijan hauenkin poikasen kesyssä\nleikissä mukana ollen.\n\nItsensä säilyttämisen vaisto näillä pienillä kaloilla kuitenkin jo on.\nKun liikun rannalla, niin pakenevat, vaan kun hiljaa istun, palaavat\nhe uudelleen. Tahi kun hauki sekaansa karkaa, niin hypähtävät, pakoon\nuivat, vaan pian taas takaisin tulevat. Hauin kitaan on silloin\nvarmaankin joku heistä hävinnyt, mutta sitä ei huomata eikä siitä sen\nenempää välitetä. Ja leikki ja ruuan murusten etsiminen alkaa uudestaan.\n\nAivan kuin ihmiselämässä.\n\nLeikkikää, kalanpoikaset, pian teillekin rannikko tulee liian\nmatalaksi, ja te syöksytte syvään veteen satoine vaaroineen. Te olette\nsilloin isompia, teistä on hyötyä suurempien, väkevämpien vatsoille,\nsilloin on teillä väijyjä joka kiven takana, kamala koukku jokaisessa\nmakupalassa, sadat solmut ja silmukat salmien vesissä. Vaara joka\npuolella.\n\nMutta parempaa kohtaloa te ette ole ansainneetkaan. Itsehän te\nheikommillenne samalla tavoin teette, kuinka siis voisi parempi\nkohtalo olla oma osanne. Kun tulette suuriksi ja voimakkaiksi, ette\npienempiänne tekään armahda. Ja siksi on teidän omakin olemassa olonne\nvaan väliaste toisten olemukselle.\n\nNäin filosofeerasin minä puoliääneen rantakivellä, pikku Ainon istuessa\nvierelläni ja silmät suurina kuunnellessa puheitani.\n\n— Kalat ovat pahoja kun syövät toisiaan, sanoi hän.\n\n— No, se on kuinka sen ottaa. Mutta älä sinä sellaisia ajattele. Mene\ntuonne toisten kanssa leikkimään, sanoin maantiellä teuhaavia mökin\nlapsia osoittaen.\n\n— Tuleeko setäkin? kysyi hän.\n\n— Ei, lapsukaiseni, setä on vanha, leikkinsä jo leikkinyt.\n\n— Leikkikö setä silloin paljon, kun setä oli pieni?\n\n— Leikki, leikki.\n\n— Onko hyvä paljo leikkiä?\n\n— On, Ainoni. Nuorena pitää leikkiä ja olla iloinen. Kun kasvaa isoksi\nja tulee vanhaksi, niin leikit muuttuvat tosiksi.\n\n— Miksei voi vanhanakin leikkiä?\n\n— Silloin on niin paljon muita huolia. Silloin pitää tehdä työtä, että\nte pikku Ainot saatte aikanne iloita.\n\n— Ketä varten setä tekee työtä?\n\n— Voi lapseni, kun minä sen tietäisinkin. Sedällä ei ole ketään, jonka\nvuoksi hän elää, ja siksi setä näin syrjään vetäytynyt onkin.\n\n— Miksi setä on yksinään?\n\n— Ei ole toveria.\n\n— Kun Aino tulee isoksi, niin Aino tulee sedän toveriksi.\n\n— Rakas lapsi! Silloin sedällä on kyynärä hyveä maata, pari pappien\nsanoa, kolme lukkarin lukua, kerta kellon helkähystä. Setä on silloin\njo kuollut.\n\n— Kuka sedän hautaa?\n\n— En tiedä, hyvä Aino, vastasin, ja samalla tuli kyyneleet silmiini.\nHän katsoi minua kummeksuen.\n\n— Onko Aino paha sedälle? kysyi hän sitten kuin peloissaan.\n\nOtin hänet syliini ja suutelin hänen valkoista tukkaansa.\n\n— Sinä olet pikkuinen enkeli, ikävä vaan että sinustakin täytyy erota.\n\nHän kietoi pienet kätensä kaulaani ja vakuutti ettei koskaan\npäästä setää lähtemään. Mutta silloin kuului läheisestä salmesta\ntervehdyshuudahdus. Ukko Raiva ja Hilma saapuivat sieltä soutuveneellä.\nPikku Aino ujostui ja juoksi sisälle.\n\nOtin onkeni rannalta ja nousin heidän veneesensä. Heillä oli\neväät mukanansa ja me soudimme eräälle yksinäiselle saarelle. Kun\nolimme muutaman ahvenisen onkineet, me armotta ne perkasimme,\nkeitimme kalakeittoa ja söimme päivällisemme kauniissa siimeksessä,\näskeisten tunnelmaini minuakaan ollenkaan häiritsemättä. Kesäinen\nluonto virkistytä mieltä, olimme iloisia, ja melkein leikimme kuin\nmökin lapset äsken tanhualla. Oli kuin ukko Raivakin olisi parisen\nvuosikymmentä nuorentunut. Minusta hävisi kaikki raskasmieliset\najatukset, melkeinpä unohdin nykyisen asemani ja olin kuin ennen aikaan\nLöfbergiläisten veneretkellä.\n\nKiipesin Hilman kanssa saarella olevalle korkealle mäelle, ja ihailimme\nsieltä mahtavaa näköalaa. Näkyi rehevässä kasvullisuudessa olevia\nsaaria, kiemurtelevia salmia ja laajoja selänteitä. Näkyi myös läheinen\nkaupunki.\n\nNäköala muutti ajatukset todellisuuteen ja saattoi rintaan\nkaihomielisyyttä. Nykyisyys avautui eteeni ja minä tunsin seisovan!\nkuin entisyyteni haudalla. Aloin Hilmalle kertoella aamupäiväistä\nkeskusteluani pikku Ainon kanssa. \"Kuka sedän hautaa\", toistin ääneeni,\naivan kuin ajatuksissani.\n\nHilma muuttui vakavaksi, melkein sanattomaksi. Enkä minäkään sen\nenempää tätä keskustelua jatkanut. Uneutimme itsemme, piirtelimme\nmaata käteen sattuneella puun oksalla, mutta kuitenkin luulen meidän\ntoisemme ymmärtäneen, vaikka ääneti istuimme. Emmekä me paikoiltamme\nliikahtaneet ennenkuin ukko Raivan ääni alhaalta kutsui Hilmaa kahvin\nkeittoon, hänellä kun oli tuli jo valmiina.\n\n— Niin, sanoi viimein Hilma noustessamme ja lähteissämme, eihän kaikki\ntässä maailmassa mene niinkuin sitä nuorena kuvittelee. Mutta elämän\nkohtaloihin tulee mukautua ja tyytyä. Jos yksi vesikupla särkyy,\npitää toinen puhaltaa sijaan. Jos yksi elämän päämaali pirstautuu, on\nmuodostettava itsellensä toinen ja suunnattava pyrkimyksensä sitä kohti.\n\n— Ihminen on nuori vaan kerran, vastasin, vaan yhden kerran mahdollinen\nuraansa alkamaan. Kun minäkin kymmenisen vuotta sitten jätin tämän\nkaupungin, luulin vielä toisessa paikkakunnassa voivani alottaa uuden,\nkokemuksiini perustuvan elämän. Mutta mitään sellaista ei oloni sen\njälkeen ole ollut.\n\n— Ihminen ei tule koskaan liian vanhaksi innostumaan ja jotain\nyrittämään. Muistelehan vaan täti Löfbergiä. Sinä et ole nähtävästi\nvielä vapautunut siitä pettymyksen katkeruudesta, jolla täältä lähdit.\n\n— En luule niin. Se oli sekin aika vaan elämän tavallista kulkua.\nMeille käy kuin kaloille vedessä, joita Ainon kanssa katselimme: yksi\nja toinen häviää, mutta yleinen hyörinä ja puikkelehtiminen jatkuu\nkeskeytymättä. Yksilö vaan voi joutua kaiken elämän ulkopuolelle.\n\n— Se riippuu hänestä itsestään.\n\n— Kenties, vastasin verkalleen.\n\nOlimme ennättäneet ales, ja puhelumme keskeytyi. Kun leikkien olimme\nlähteneet ja vakavina palasimme, näytti se ukko Raivaa hämmästyttävän.\nHän katsoi meihin pitkään ja kysyvästi.\n\nIllalla soudin minä heidän veneensä kaupunkiin asti, ja palasin\nmaantietä kävellen tänne asuntooni. Murrosmäkeä ales laskeutuessani\nistuunnuin kivelle maantien viereen ja vaivuin muistelmiini. Kulin\najatuksissani alusta loppuun erään sunnuntain, jolloin olimme maalle\najaneet, ja joka päivä paljon vaikutti minun kohtalooni.\n\nSe oli vähän jälkeen tuon kiivaan valtuusmiesvaalin. Minä ajoin Hilman\nkanssa. Meillä oli edellisinä päivinä ollut pari kokousta, joista\nHilma mielellään halusi yksityistietoja, ja joita minä suurella\navomielisyydellä hänelle kerroin. Välimme oli yleiseenkin avonainen,\nkuten Löfbergiläisten kesken aina, mutta varsinkaan nyt en minä\nkuulemiani enkä omia mietelmiäni vähimmälläkään tavalla salannut. Koko\nmenomatkan ja palatessakin aina tähän mäkeen asti olivat samat asiat\nmeillä keskustelun aiheena.\n\nGranberg oli pitänyt sanomalehtiyhtiön johtokunnan kokouksen, joka oli\ntapahtunut peräti tyynesti ja virallisesti. Päätettiin vuosikokouksen\naika ja laadittiin lehdelle seuraavan vuoden menoarvio, samallainen\nkuin entinenkin. Ei sanaakaan lausuttu lehden menettelytavasta eikä\nmuutenkaan viime aikain tapahtumista puhuttu. Mutta selvään huomasi\nGranbergilla jotain olevan tekeillä.\n\nSen sijaan ei meidän ja Nurhoslaisten kokous pysynyt yhtä tyynenä,\nvaikka alku näyttikin lupaavalta. Täti Löfbergin neuvot ja vakuutukset\nasiain hyvin järjestymisestä olivat minuun vaikuttaneet. Olisin ollut\nsovitteluihin suostuvainen, vaikkapa juomakaupan lakkautukseenkin, jos\nkeskenäinen luottamus ja hyvä suhde vaan olisi ollut pelastettavissa.\nMyöskin Asplund oli hillitty, mutta hyvin vakava, melkein surumielinen.\nRouva Nurhosta edusti kokouksessamme John.\n\nEnsiksi ilmoitti Asplund että John ja Selim nyt olisivat tilaisuudessa\nottamaan yhtiössä vielä avonaisena olevan viidennen osan, kun kippari\nSaira on suostunut heille lainaamaan tähän tarvittavat 10,000 markkaa.\nHelander selitti ettei mainittua osuutta enää voida tällä summalla\nsaada, vaan että se maksaisi viidennen osan liikkeen nykyisestä arvosta.\n\nMutta emmehän mekään ole enempää maksaneet, sanoi Asplund, ja\nNurhosille on tämä osuus alkujaan luvattu.\n\n— Heille on luvattu oikeus päästä osakkaaksi, mutta hinnan tulee olla\nliikkeen arvon mukainen. Silloin, monta vuotta sitten, kun yhtiö\nperustettiin, olisi hinta ollut 10,000 markkaa. Suottako me siis tässä\noltaisiin vuosikausia rimpuiltu vekseleissä, kerjätty takausmiehiä,\nkiinnitetty rahojamme ilman mitään hyötyä, itse vaan maksaen niistä\nkalliita korkoja. Meidän voitto-osuutemme on jätetty liikkeesen ja\npitäisi siellä löytymän, sanoi Helander.\n\n— Nyt on parempi ostaa minun osuuteni kuin uusia osia ajatella, sanoin.\n\n— Ja minun, yhtyi Helander.\n\n— Teillä on omat selityksenne, vastasi Asplund miettivänä.\n\nNurhonen kysyi paljoko minun osuuteni maksaisi?\n\n— Neljännen osan liikkeen nykyisestä kirjanpitoarvosta, vastasin.\n\n— Kylläpä te tahtoisitte hyötyä.\n\n— En enempää kuin minkä muutkin ovat hyötyneet, vastasin.\n\nKun sitten ryhdyttiin kokouksen varsinaisesta asiasta puhumaan,\nesitti Asplund vaatimuksensa täsmällisin sanoin. Hän tahtoi kaiken\njuomatavarankaupan lakkautettavaksi, koska hänen vakuutuksensa ei\nsallinut hänen olevan tämän tavaran kauppiaana, sitten tahtoi hän\nNurhosille oikeutta päästä viidenneksi yhtiömieheksi 10,000 markalla\nja viimeksi, koska hän oli yhtiöön ruvennut ja sen perustamisen\nyleiseenkin ymmärtänyt Nurhosten vuoksi tapahtuneen, että Selim otetaan\nliikkeen palvelukseen.\n\n— Tämä olisi hyvä senkin vuoksi, sanoi hän, kun Saarela nähtävästi\nhankkii eroaan, että olisi useampia asioihin perehtyneitä miehiä\ntalossa.\n\n— Hankin eroani? toistin minä kysyvästi.\n\n— Niin, me olemme kuulleet viimeisen matkasi tarkoittaneen paikan\nhankintaa itsellesi.\n\n— Te kuulette enemmän kuin itse tiedänkään, sanoin. Ennenkuin voin\nhankkia itselleni uutta tointa, täytyy minun päästä tästä vapaaksi.\n\n— Minä toivoisin edelleen voitavan olla yhdessä, vastasi Asplund. Sinun\npitäisi vaan antaa enemmän valtaa sisälliselle ihmisellesi.\n\n— Heitä nyt nuo moraalisaarnat toiseen kertaan, keskeytti Helander.\nOnko vielä muita vaatimuksia?\n\n— Ei ole. Sen vaan voisin lisätä että juomakaupan lakkauttamisesta\nluultavasti olisi taloudellistakin hyötyä, koska siten saataisiin\nse suuri ostajakunta, joka nyt on kauppiaihin suuttunut, ja jotka\naikovat perustaa erityisen yhtiökaupan, meille siirtymään. Tästä voisi\nolla enempi hyötyä kuin juomatavarakaupasta, jonka hyödyn Saarela\nliioittelee.\n\n— Usko nyt miten tahdot, sanoin.\n\n— Ja luota Renforsin matkueesen, lisäsi Helander. Minä kuitenkin hyvin\nvähän luotan periaatteisiin, silloin kun on kaupasta kysymys. Jokainen\nostaa sieltä mistä saa huokeammalla ja parasta. Minun ehdotukseni siis\nonkin, että myöntioikeudet haetaan, ja vasta tuonnempana päätetään\nniitten käyttämisestä, että Nurhosten on maksettava osuudestaan täysi\nhinta, ja että Selimin ja muitten apulaisten palvelukseen ottaminen\njätetään yksinomaan liikkeen hoitajan asiaksi.\n\nAsplund sanoi, jos näin päätetään, täytyvänsä erota yhtiöstä ja\nesitteli omaansa ja Nurhosten osuutta meidän ostettavaksi.\n\n— Silloin me perustamme uuden oman kauppamme, lisäsi Nurhonen\nuhottelevasti.\n\nHelanderin kärsivällisyys loppui. Hän käveli kiivaasti lattialla\nja puhui kovalla äänellä. Rohkeilla väreillä kuvasi ja kertoi hän,\nmitenkä hänkin oli tähän yhtiöön joutunut ja mistä tilasta liike oli\npelastettu. Ja nyt, kun tähän on kiinni kietoutunut, sotkette te kaikki\nasiat ja osoitatte kiitollisuuttanne tekemällä jatkuvan yhteistoiminnan\nmahdottomaksi, sanoi hän. Miestä vastaan, jota menestyksestä melkein\nyksinomaan on kiittäminen, te rettelöitte ja kaikellaisine mahdottomine\nvaatimuksinenne laitatte sietämättömän välin itsellemme. Kun näin\nteette ja paitsi muuta laitatte meidät kaikkien kaupunkilaisten naurun\nesineeksi puheinenne omista kaupoistanne ja muista typeryyksistänne,\nniin olkaa sitten myöskin miehet vapauttamaan toiset näistä kahleista.\n\nHän vaikeni. Asplund selitti ettei hänellä ole mitään osaa kaupungilla\nkiertävään juttuun Nurhosten omasta kaupasta. Sellainen juttu oli\nsaanut alkunsa Johnin lapsellisista puheista, joita hänkään ei\nhyväksynyt.\n\n— Omasta puolestani en ollenkaan välitä teidän menettelystänne, jatkoi\nHelander Asplundin selitystä kuulematta. Minä tästä kyllä pääsen\nerilleni.\n\nSitten kertoi hän olevansa hakenut erästä virkaa toisella\npaikkakunnalla, jotenkin varmasti sen saavansa ja puolen vuoden päästä\ntäältä muuttavansa.\n\n— Silloin täytyy teidän ostaa minun osuuteni, jos ei Saarela siitä\nhuoli. Ja jos ette sitä tee, niin myön sen vaikka huutokaupalla kenelle\ntahansa.\n\nTästä hänen muuttoaikeestaan emme kukaan tietäneet ja se vaikutti\nkaikkiin hämmästyttävästi. Jäimme pitkäksi aikaa sanattomiksi.\n\n— Asiain näin ollessa, sanoin viimein minä, teen samalla tavalla.\nYksinäni en tähän seuraan jää.\n\n— Mutta eihän meissä ainakaan ole teidän molempien osuuden ostajaa,\nsanoi Asplund hiljaisella äänellä, eikähän me kyetä takausasioitakaan\njärjestämään, jos Helander ne jättää. Enkä minä puolestani muutenkaan\nhaluaisi enempää näihin kauppa-asioihin sekaantua.\n\n— Ostakoot sitten Nurhoset niillä Sairan rahoilla.\n\n— Eivät ne siihen riitä.\n\n— Silloin ei auta muu kuin myödä sille, joka tästä pesästä pelastaa.\n\n— Kovin ikäväähän tuo olisi Nurhosillekin, jos osuudet aivan\ntuntemattomien vieraitten käsiin joutuisivat, sanoi Asplund.\n\n— Sille minä en mitään voi, vastasi Helander. Teillä on asiat\njärjestyksessä, mutta kun ne tahdotte sotkea, niin sotkekaa.\n\n— Ettekö te voi suostua meidän esityksiimme? kysyi Asplund.\n\n— Emme.\n\n— Mahdoton meidänkin on teidän osuuksianne ostaa.\n\nHelander jatkoi kävelyään.\n\n— Sitten ei löytyne muuta keinoa kuin ilmoittaa koko liike myötäväksi,\nsanoin minä.\n\n— Jätetään asiat hoitamatta ja annetaan mennä konkurssiin, niin\ntottapahan siten päästään erillemme, sanoi Helander, otti hattunsa ja\nläksi pois, minun lisätessä:\n\n— Siihen onkin hyvä tilaisuus. Kahva on jo sanonut irti lainansa,\nluultavasti näitä rettelöitä ja teidän uusia omia kauppojanne peläten.\n\nHelanderin mentyä emme me toiset sanaakaan keskenämme puhuneet. Minä\npoistuin konttorista toisiin huoneisiin ja viivyttelin siellä kunnes\nAsplund ja Nurhonen olivat lähteneet.\n\nAjeluretkemme oli pari päivää tämän kokouksen jälkeen, enkä sillä\nvälillä ollut Asplundia nähnyt. Hän oli rouvineen pyydetty seuraamme,\nmutta he eivät olleet saapuneet.\n\nNäitä asioita kerroin minä Hilmalle matkallamme. Hyvien välien takaisin\npalaamisen toivon kuvittelin lopullisesti itsestäni hävinneen ja\nselitin pikaisen paikkakunnalta poistumiseni välttämättömyydeksi. Pidin\nitseäni loukattuna ja olin uhkamielinen, samalla kun minua vaivasi\nsisällinen, kauvan pidätetty tunne, jonka nyt, kun kaikki unelmat\nolivat särkyneet, kaikki salaiset toiveet osoittautuneet mahdottomiksi,\nhalusin antaa virrata ulos kuin suletun ilman särkyneestä kumipallosta.\nPäätin tällä matkalla tunnustaa tunteeni, sanoa kuin viimeisenä\nhyvästinä mitä mielessäni on ollut. Ja silloin olisi minun osani\nloppuun näytelty.\n\nKuta pitemmälle paluumatka kului, sitä levottomammaksi tunsin itseni,\nkunnes tätä mäkeä noustessa pakottauduin puhumaan, kuin pahaa tehnyt\nlapsi anteeksi pyytämään. Oltuani hetkisen henkeäni pidätellen\nvaiti, sanoin viimein kurkkuun tarttuvalla, vastaan ponnistuksistani\nhuolimatta värähtelevällä äänellä:\n\n— Kuulehan Hilma!\n\n— No? vastasi hän, huomattavasti aavistaen mille alalle keskustelumme\noli siirtymässä.\n\n— Ennenkuin minä jätän tämän kaupungin, täytyy minun tunnustaa sinulle\njotain.\n\n— Mitä se olisi? kysyi hän hiljaisella, myöskin värähtelevällä äänellä.\n\nMutta sen pitemmälle oli minun vaikea sanoa, ja melkein huomaamattani\npoikkesin vielä tunnustukseni seurauksia ennakolta lieventämään.\n\n— Älä vaan väärin ymmärrä minua, sanoin.\n\nHän oli hetkisen vastaamatta, ja kysyi sitten hiljaa:\n\n— Mitä sinulla siis olisi sanottavaa?\n\nSilmänräpäyksellinen ajatusteni kokous, kosketus liipasimeen, ja\nlaukausta oli mahdoton estää.\n\n— Minä olen, suoraan sanoen, kauvan ollut sinuun rakastunut — — älä\nnyt hämmästy, en minä kosi — — mutta minä en voi olla sitä sanomatta,\nminun täytyy tämä salaisuuteni paljastaa, toivoen siten parempaa rauhaa\nmielelleni ja tunteilleni — —\n\nOlimme kauvan vaieten. Viimein tartuin minä hänen käteensä, pusersin\nsitä ja kysyin:\n\n— Onko sinulla mitään minulle sanottavaa?\n\nHänellä oli kyyneleet silmissään kun hän vastasi, antaen kätensä olla\nminun kädessäni:\n\n— Mitäpä minä siihen osaan sanoa — — olenhan minä sen huomannut, samoin\nkuin sinäkin kyllä olet — —\n\nHän ei saanut enempää sanotuksi. Eikä me jälellä olevalla matkalla\npuhuttu sanaakaan muuta kuin että hän kaupunkiin tultuamme pyysi\neroamaan muitten joukosta ja ajamaan hänen kotiinsa. Kaikkien oli\ntarkoitus vielä kokoontua Löfbergilään.\n\n— Hyvästi!\n\n— Hyvästi!\n\nMinäkin menin kotiini, sydän kiehuvana, levotonna. Miten suloinen tunne\nolisi mahtanut olla kuulla hänen jatkavan lausettaan: \"samoin kuin\nsinäkin kyllä olet — — —\" Nyt sen sijaan olivat tuskani suuremmat kuin\njos en ollenkaan olisi puhunut, sillä minä olin kadottanut toivoni.\nMiksi piti minun esittää asia siinä muodossa, ajattelin, ettei hän\nvoinut siihen vastata, suoraan sanoa sanottavaansa hänkin. Se olisi\njäänyt surumieliseksi, vaan samalla tunnerikkaaksi muistoksi näiltä\najoilta. Tahi olisi se voinut muuttaa kaikki muutkin asiat hyväksi\njälleen, joko niin tahi näin päin. Olisin varmaan saanut rauhallisemman\nmielen.\n\nMutta nyt luulin minä kaikki tässä kaupungissa pidättävät siteeni\nolevan katkottuja. Häviämisemme toisten joukosta herättää tietysti\nhuomiota, he arvaavat syyn, ja minun on mahdoton enää käydä\nLöfbergilässäkään, ajattelin. Päättelin mahdollisimman pian puhdistaa\npaikkakunnan tomun jaloistani. Mutta rauhoitusta ei sekään ajatus\ntuonut. Loioin sohvallani ja puhuin ääneeni kuin mielipuoli, kuin\nnäyttelijä osaansa harjoitellen. Valitsin sanoja ja muotoja, miten\nminun olisi pitänyt tunteeni tulkita, ja asetin vastaukset Hilman\nsuuhun. Mutta samalla kun todellisuuden muistin, hypähdin raivostuneena\nseisomaan.\n\nNäitä kaikkia minä tänä iltana maantien varrella istuissani muistelin.\nMikä omituinen yhtäläisyys elämässäni silloin ja nyt. Tunteeni\novat levottomat nytkin, ja ovat ne samoja toivottoman tunteita kun\nsilloinkin. Nytkään ei minulla ole mitään tulevaisuutta, ei mitään\nkiintopistettä edessäni, johonka jotain voisin keskittää ja kohdistaa.\nJa kumminkin on minussakin elävä ihminen omine toiveineni ja haluineni.\nVoi, miksi niin on!\n\nJos olisin tuon kysymyksen tehnyt suoremmassa muodossa ja saanut siihen\ntoivomani vastauksen, mitenkähän silloin olisivat kaikki muutkin asiani!\n\nMitenkähän?\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHeinäkuun 18 p.\n\nOlen täällä asunnossani tarkkuudella seurannut myöskin paikkakunnan\nlehtiä, mutta ei niissä, ainakaan nyt kesällä, näytä olevan mitään\nentistä eloisuutta muistuttavaa. Täti Löfbergin kanssa lienevät\nharrastuksetkin hautautuneet, tahi ovat ne muuttaneet muotoaan.\n\nOn kuitenkin hauskaa seurata näistä lehdistä pieniä uutisia, yksinpä\nilmoituksiakin. Useat niistä puhuvat tutuista henkilöistä, vieläpä\ntutuista asioistakin.\n\nTänään esimerkiksi huomasin ilmoituksen, jossa osakeyhtiö Nurhosen\njälk. & Kumpp. etsivät puotilaista. Omituisesti se nimi aina silmiini\nsattuu.\n\nNiin, osakeyhtiöksihän liike jo minun aikanani muodostui. Kun\nhuomattiin, ettei sitä entisellään voinut jatkaa, ryhdyttiin\ntositoimiin omistajain eron mahdolliseksi saattamiseksi. Kaupan\nrealiseeraus tahi vieraalle myöminen ei ollut ajateltavissa, ja\nvararikko joko nyt tahi vastaisuudessa oli vaarallinen jo senkin\nvuoksi, että yhtiö, ollen persoonallinen, samalla olisi vienyt\nomistajansa yksityisestikin konkurssiin. Helander sen vuoksi ryhtyi\nmuodostamaan liikettä osakeyhtiöksi, kuten hän sanoi, etupäässä\nkahdesta syystä, koska silloin saa yksityisomaisuutensa liikkeen\nasioista riippumattomaksi, ja kun osakkeita on helpompi muille\nluovuttaa ja siten päästä kaikesta erilleen. Myöskin Asplundin ja\nNurhosen, jotka viimeisen yhtiökokouksen jälkeen olivat olleet\nhätääntyneitä ja neuvottomia, sai hän tuumaan yhtymään. Suostuipa\nAsplund siihenkin, että juomakauppaoikeudet edelleenkin anottiin,\nkunnes uusi yhtiö muodostuttuaan niitten käyttämisestä päättäisi. Muut\nylimenovaikeudet olivat kyllä suurenlaisia, varsinkin laina-asiain\njärjestäminen, mutta ne saatiin kuitenkin kuntoonsa, kun Helander\nsuostui edelleenkin olemaan useissa asioissa takausmiehenä. Tehtailija\nKahvan irtisanoma laina maksettiin laivuri Sairan Nurhosille\nlainaamilla rahoilla, jonka summan edestä yhtiö luovutti heille\nosakkeita.\n\nEntisen yhtiön asema arvosteltiin, ja jokainen meistä neljästä\nsai osuutensa arvoa vastaavan määrän osakkeita. Vaikeutta yritti\nmuodostumaan ainoastaan sen takia, kun Asplund yhä edelleenkin halusi\nnuorille Nurhosille annettavaksi saman määrän osakkeita kuin meillekin\nsamasta hinnasta, jonka me jo seitsemän vuotta takaperin olimme\nmaksaneet. Kun Helander ja minä emme tähän suostuneet, myöntyi viimein\nAsplundikin meihin, sanoen alakuloisesti:\n\n— No niin, voinhan minä sitä myöten kun kykenen siirtää heille omia\nosakkeitani.\n\nJohon Helander vastasi:\n\n— Minä myön kyllä minun osakkeeni alle arvonsa, kunhan vaan saan\ntakaisin maksamani rahat kohtuullisine korkoineen. Mutta yhtiön\nsellaisenaan täytyy harjoittaa puolueetonta oikeutta.\n\nOsakeyhtiön perustamishommissa meni aikaa useampia kuukausia, jolla\naikaa Helander myöskin valmisteli paikkakunnalta muuttoaan. Hän\nkauppasi minulle osakkeitaan edullisilla ehdoilla, maksettaviksi\npienemmissä osissa pitemmän ajan kuluessa.\n\n— Ota sinä ne vaan, sanoi hän, pysy paikallasi ja pidä puoliasi kuin\nmies. Minä tarvitsen vapaat kädet toisella paikkakunnalla.\n\nEn uskaltanut siihen suostua, vaikka mieli tekikin. Mutta kun\nsitten Asplund esitteli että jakaisimme ne John Nurhosen kanssa,\nniin suostuimme kaikki yksimielisesti kauppaan. Näytti kuin välit\nolisivat parantuneet ja varsinkin Asplund lähestyi minua taas entistä\nluottamusta muistuttavalla tavalla. Toimintamme jatkui vanhaan, vaikka\ntosin keskenäisesti suletumpaan tapaan. Varsinainen innostus puuttui,\ntai oli kuin sekin odottaisi varmempaa pohjaa taas täyteen vauhtiin\npuhjetakseen.\n\nVäliaikaiseen osakeyhtiömme johtokunnan vaaliin otti vielä Helanderkin\nosaa. Minut valittiin yksimielisesti toimeenpanevaksi johtajaksi. Mutta\npian sen jälkeen välit taas kiristyivät erään liikkeemme ulkopuolella\nolleen tapauksen johdosta.\n\nKaupungin liikemiehet jättivät valtuuskunnalle jo kauvemman\naikaa valmistelemansa ehdotuksen laivasataman laajentamisesta.\nAllekirjoittajien joukossa olin minäkin. Molemmat sanomalehdet\nvastustivat ehdotusta tarpeettomana ja suotta kunnan varoja nielevänä.\nMinä julkaisin Uudessa Ajassa nimelläni vastineen, jossa ihmettelin,\nmitenkä lehti, jonka toimittaja itse on kauppias, voi olla tiedoton\ntästä todellisesti liikemiehiä rasittavasta ahtaudesta. Lehti vastasi\nettä toimittaja on kauppiaanaolo aikanaan tullut huomaamaan tämän\nammattikunnan kaikki asiansa liioittelevan, vaan omia etujaan ajavan ja\nvähät yleisestä hyvästä välittävän. Kansalainen ilkkui polemiikillemme\nja kaupunkilaisissa herätti se huomiota ja aiheutti uusia kyläjuttuja.\n\nMelkein samaan aikaan tuli valtuustoon yhden miehen täydennysvaali,\nja kauppiaat asettivat minun ehdokkaakseen. Toinen vaaliryhmä taas\nasetti, asianomaisen kieltäytymisestä huolimatta, ikäänkuin ilkkuen,\nvastaehdokkaakseni Asplundin. Vaikka tällainen pikkuvaali tavallisesti\nei herättänyt yleisempää huomiota, muodostui se kuitenkin nyt\nvilkkaanlaiseksi. Ja varsinkin innostuivat Nurhonen ja Kemppainen\npuuhaamaan Asplundin hyväksi. Vaalilippujen levittämisensä ja\nvaltakirjain keräämisensä takia saivat he minut taas kärtyisälle\nmielelle. He eivät nähtävästi mitenkään olisi minulle suoneet tätä\nkunniaa, josta en suinkaan itse tuntenut itseäni välinpitämättömäksi.\n\nKun huomattavaa agitatsioonia näin ilmestyi toisella puolella, eivät\nkauppiaatkaan pysyneet toimettomina. Osa valitsijoita oli huvitettuja\nvaalista vaan vastalistain omituisuuden takia. Mutta varsinkin Granberg\ninnostui todellisiin vaalipuuhiin, sillä hän näytti sanomalehtiasiassa\nhäviölle jouduttuaan tulleen Asplundin leppymättömäksi viholliseksi.\n\nUuden Ajan yhtiökokous oli nimittäin tätä ennen pidetty ja oli ollut\nhyvin kiivas. Granberg oli hankkinut osakkeenomistajilta paljon\nvaltakirjoja ja koetellut puheillaan vaikuttaa läsnäoleviin. Mutta\nsaman olivat toisetkin tehneet, ja Asplund oli Helanderin neuvoa\nnoudattaen ostellutkin osakkeita. Granbergilla olivat valtakirjat\nsuurimmaksi osaksi itsellään, mutta toisella puolen olivat ne jaetut\nuseammalle eri henkilölle ja tulivat siten äänestyksessä täydellisemmin\nvaikuttamaan kuin Granbergin valtakirjat, joista sääntöjen määräämän\näänestysmäärän rajoituksen kautta osa jäi vaikutuksettomiksi. Tulos\njohtokunnan vaalista oli, että kaikki entiset, paitsi Helander ja minä,\njotka kieltäännyimme, valittiin uudestaan, ja meidän sijallemme kaksi\nkauppiaspuolueen vastustajaa. Granberg näin ollen myöskin kieltääntyi\nvastaanottamasta johtokunnan jäsenyyttä ja läksi kokouksesta heti\nvaalin jälkeen uhkamielisen näköisenä. Täti Löfberg oli voittaneen\nlistan puolella, mutta sitten melkein pahoillaan kun se voitti.\n\n— Ei se nyt suinkaan parantunut, sanoi hän.\n\nTämän kokouksen tulos näytti olleen syynä että Granberg\nvaltuusmiesvaalissa parhaansa mukaan toimi Asplundia vastaan ja siis\nminun hyväkseni. Yleinen innostus ei kuitenkaan noussut tavallisen\nsuuren vaalin tasalle. Tulos oli Asplundin voitto noin kymmenen äänen\nenemmistöllä.\n\nTappio tuntui minulle kovin nololta, ja kun lisäksi luulin ympärilläni\nhuomaavani ilkkuvia silmäyksiä, menetin kaiken malttini. Toimin\nliikkeen asioissa aivan kuin ei ketään muuta asianomaista olisi ollut\nolemassakaan, syrjäyttäen Asplundin ja Nurhosen joka tilaisuudessa.\nTyytymättömyys kasvoi toisellakin puolella, ja me tuskin tervehdimme\ntoisiamme.\n\nVaalin tulos näytti lisänneen uusia hiiliä Granbergin ahjoon. Eräässä\nkauppaseuran kokouksessa otti hän sanomalehtiasian keskusteltavaksi.\nHän valitti sitä, ettei liikemiehillä kaupungin sanomalehdistössä\nole muuta kuin jyrkkää vastustusta, jota seikkaa hän piti ikävänä\nsekä katsoi tarpeelliseksi jotain siinä suhteessa tehtävän. Mutta\nmuu tehtävä ei nykyisin liene mahdollista, sanoi hän, kuin perustaa\nuusi lehti niitten ikävien kokemuksien perusteella, joihin Uuden Ajan\nsuhteen ollaan jouduttu.\n\nAsiata valmistelemaan valittiin toimikunta, johon jouduin minäkin.\nVaikka asian piti olla salainen, levisi tieto siitä kuitenkin pian\nyleiseksi. Molemmat lehdet uutisena julkaisivatkin tämän hankkeemme.\n\nNäihin aikoihin ilmestyi Uuteen Aikaan kirjoitus, jossa ankarasti\nmoitittiin valtiokirkon ja koulujen uskonnonopetuksen koneellisuutta\nja niissä ilmenevää sisällisen innostuksen puutetta. Kansalainen\nnousi puolustusasemaan, väittäen kaiken takana olevan vaan vihan\nuskontoa vastaan, ja se puolittainen suopeus, jolla lehdet olivat\nkunnallisissa asioissa toisiaan kohdelleet, hävisi taas kokonaan. Tämä\nlehtien sotakannalle asettuminen aiheutti kauppiaspiireissä toiveita\nvälien vielä entiselleen muuttumisesta ja kysymys kolmannesta lehdestä\njätettiin toistaiseksi. Granberg ei sanonut tälle toiveelle olevan\narvoa annettava, mutta muista syistä suostui hänkin jättämään asian\nsopivampaan aikaan.\n\nOsanottoni tähän uuteen lehtitoimikuntaan ei suinkaan meidän\nNurhoslaisten väliä parantanut. Mutta siitäkään emme koskaan keskenämme\nmitään puhuneet.\n\nNäin kului joku aika, päiväin mennen kuin koneen suuren huimapyörän\nhiljalleen, mutta säännöllisesti, omaa kulkuaan. En ajatellut\nvarsinaisesti eroanikaan, mutta tunsin ettei se enää nyt entisessä\nmäärässä vaikealta tuntuisi, melkeinpä luulin sitä jo toivovani.\nTahdoin vain toistaiseksi olla paikoillani, ikäänkuin näyttäen ettei\nminulle mitään voida.\n\nPiakkoin kuitenkin tapahtui käännös asiain menossa.\n\nTuli osakeyhtiömme varsinainen kokous, Helanderin jo siirryttyä pois\npaikkakunnalta. Tässä kokouksessa piti myös lopullisesti päätettämän\njuomakauppaoikeuksien käyttämisestä. Mutta minä en enää tähän\npäätökseen joutunut osaa ottamaan. Ennen tätä asiaa toimitettiin\nnimittäin johtokunnan vaali, ja minä äänestin Asplundia, John Nurhosta\nja oman nimeni sijalle kirjoitin laivuri Sairan, joka Nurhosille\nostamistaan osakkeista oli pari pidättänyt omiinkin nimiinsä.\nJohn Nurhonen tahtoi, seurauksia ajattelematta, jonkinlaiseksi\nmielenosoitukseksi olla minua äänestämättä, ja kirjoitti listaansa\nomasta ja äitinsä puolesta myöskin Sairan, joka näin ollen tuli\nAsplundin ja Nurhosen kera valituksi. Minä jäin pois johtokunnasta,\njonka sääntöjen mukaan tuli keskuudestaan valita yhtiön toimitusjohtaja.\n\nJäseneni aivan jäykistyivät, kun vaalin tuloksen huomasin. En saanut\nsitä edes ääneen julkilausutuksi, vaan näytin kunkin äänimäärää\npaperistani.\n\nHämmästys oli yleinen muissakin. Asplund katsoi oudolla, kysyvällä ja\nsamalla nuhtelevalla katseella häpeävään Nurhoseen, sekä sanoi vaalin\ntäytyvän toimittaa uudestaan. Saira myös kieltäytyi johtokuntaan\nrupeamasta.\n\nSillä välin sain minä koottua päättäväisyyteni. Kieltäännyin jyrkästi\nuudesta vaalista, selittäen sellaisen menettelyn olevan laittoman.\nÄäneni alkoi vihansekaisesti värähdellä, enkä sen jälkeen vastannut\nmihinkään esittelyihin ja kysymyksiin. Asplund nousi ylös, sanoi\nkokouksen täytyvän lykkäytyä seuraavaan iltaan, ja poistui hyvästiä\nsanomatta. Toiset seurasivat häntä äänettöminä ja vakavina.\n\nJäin yksin konttoriin. Nyt oli siis kaikki lopullisesti ratkaistu.\nMutta entisistä valmistuksista ja uhkaavista pilvistä huolimatta oli\ntämä kaikki kuitenkin tullut odottamatta, niin silmänräpäyksellisesti,\nettä minun oli vaikea asemaani mukaantua. Minä raivosin ja uhkuin\nylimielistä kostontunnetta, siksi loukattuna ja vääryyttä kärsivänä\npidin itseäni. Eroamista tästä talosta en luullut enää valittavani,\nmutta ajatus että olen tullut erotetuksi, kuohutti mieltäni. Ja siksi\nminä päättelin olla kaikkeen sovitteluun taipumaton, vakuutettuna\nheidän olevan sillä hetkellä johtoon ryhtymään yhtä valmistumattomia\nkuin minä illalla, työni lopetettua olin tietämätön siitä etten aamulla\nsiihen enää palajaisi.\n\nNäitä ajatellessani seurasi lopulta ikävän tunne. Oli jo myöhäinen\nilta ja kaikki työ liikkeessä lopetettu. Kävelin ympäri kaikkialla,\nkonttorissa, puodissa, pihalla, kuin hyvästillä talon elottomille\nesineille. Jokainen musta esine, jokainen oven ripa oli vanha tuttu,\ntulos monista mietteistäni ja sijoiteltuina oman harkintani jälkeen\nnykyisille paikoilleen. Minulla oli ikävä heitä viimeistä kertaa\nkatsella, heistä erota. Tuntui aivan kuin eroaisin osasta omia\njäseniäni.\n\nMelkein koko yön kävelin sitten yksinäni ulkona kaduilla, seisotellen\noman talomme edustalla, sitä katsellen, tarkastellen kylttikirjaimia,\njotka kaksi kertaa maalarin työhön tyytymättömänä olin muutattanut.\nSiihen te nyt kaikki minusta jäätte! Löfbergin talon kohdalla seisoin\nkauvan kaihomielisenä ja huomaamattani olin joutunut Raivankin asunnon\nedustalle.\n\nKoululaisia kulki serenaadilla flammoilleen. Tyynessä yössä kuuntelin\nheidän laulujaan, jotka tuntuivat hautajaisvirsiltäni. Heidän\naavistamattaan värähyttelivät he sydänalaani lauluissaan sanoja\nsellaisia kuin \"Äfven du skall friden få\".\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHeinäkuun 20 p.\n\nTänään olin Hilman kanssa Löfbergiläisten kesäasunnolla. Vanha täti\npuuttui heidän seurastaan, mutta sen sijaan oli omaisten joukko\nlisääntynyt langoilla, kälyillä ja herttaisilla pikku pojilla ja\ntytöillä. Kuinka onnellisilta he kaikki näyttivät.\n\nIllalla palatessamme oli laivassa myöskin Kemppainen rouvansa,\nentisen Miia Nurhosen kanssa. Kemppainen on siis lopultakin päässyt\ntoiveittensa päämaaliin.\n\nSilloin kun jätin tämän kaupungin, olivat hänenkin elämänsä toiveet\nsärkyneet. Muistan hyvin kun hän aamulla jälkeen tuon sattuman\ntapaisen, vaan kenties korkeimman määräyksestä niin tapahtuvaksi\nsäädetyn yhtiökokouksemme tuli luokseni, arasti selitellen haluavansa\npuhutella minua kahden kesken. Hän pyysi päästä eroon palveluksestaan\njos mahdollista heti, mutta ainakin kahden viikon kuluttua.\n\nKaiken sen vaikuttamana mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, pidin\ntätä tunnottomana ilkeytenä ja käskin hänet poistumaan.\n\nSitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan selitti tarkoituksensa olevan\ntodellisen ja vakavan.\n\n— Mutta miksi te tulette sitä minulle ilmoittamaan, sanoin, tiedättehän\nte kumminkin mitä eilen illalla on tapahtunut.\n\nHän oli siitä kuullut, mutta ei katsonut sellaisen äänestyksen voivan\nmitään merkitä.\n\n— Vakuutan teille, sanoin, että se ainakin minun kohdaltani tulee\nolemaan pysyväinen. Mikään voima maailmassa ei saa minua antamaan\ntätä tekoa anteeksi. Ja siksi on teidänkin nyt tarpeetonta erota, kun\nvarmasti minusta pääsette.\n\nHän oli puoliksi hämillään, puoliksi kuin anteeksipyytävä, kun hän\nselitti ymmärtävänsä katkeruuteni häneen. Vakuutti kuitenkin ettei ole\nvarsinaisesti tahtonut olla minulle pahansuopa, joskin joskus siltä on\nnäyttänyt.\n\n— Olen vain ollut niin läheisessä seurustelussa Nurhosten kanssa, sanoi\nhän.\n\n— Niin, vaikken minä ymmärrä Nurhostenkaan vastenmielisyyttä minua\nkohtaan.\n\n— Ei suinkaan siinä erikoisempaa syytä olekaan, sanoi hän. Se on ollut\nsama asia jonka minä itseeni nähden vasta nyt olen tullut ymmärtämään.\n\n— Se olisi?\n\n— Meidät aletaan huomata tarpeettomiksi.\n\n— Tekin?\n\n— Minäkin.\n\nOlin pitemmän aikaa vaiti. Sanoin sitten:\n\n— He kyllä katsovat liikkeen perinnöllisesti kuuluvan heille. Mutta\nminusta on näyttänyt niinkuin tekin piakkoin tulisitte heidän sukuunsa\nkuulumaan.\n\nHän naurahti.\n\n— Siltä se on saattanut näyttää. Niin ei kuitenkaan tapahdu.\n\nAavistin sitä, minkä myöhemmin olen saanut kuulla tapahtuneenkin.\nHän oli viimeinkin rohkaissut itsensä, kosinut Miia neitiä ja saanut\nrukkaset. Siksi katsoi hän tehtävänsä Nurholassa loppuneeksi.\n\n— Puhukaa te erostanne Asplundille ja rouva Nurhoselle, sanoin.\nSen voin kuitenkin vakuuttaa etteivät he teitä ainakaan nyt päästä\nlähtemään.\n\nHän sanoi päätöksensä olevan tinkimättömän. Luuli muuten muuttoansa\nnähtävän mielihyvälläkin.\n\n— Selim on joutunut paikattomaksi, sanoi hän, ja he surevat kovasti,\njos eivät saa häntä tänne vartioittavakseen. Minun on väistyttävä jo\nsenkin vuoksi, antaakseni tilaa hänelle.\n\n— Niin, heitähän on tosin kaksi, lisäsin minä kuin aatteissani.\n\nHän puristi kauvan kättäni poislähtiessään.\n\nKemppainen kuuluu sen jälkeen eronneenkin ja perustaneen itselleen\npienen välitys- ja asioimisliikkeen. Useita vuosia myöhemmin ovat asiat\nkuitenkin kääntyneet siksi, että hän nyt on naimisissa Miian kanssa.\n\nHe tulivat laivalla meitä tervehtimään ja ilmoittivat rouva Nurhosen\naamupäivällä kuolleen. Sen pitempiin puheisiin emme jääneet. Näytti\nkuin tahtoisivat he meidän antaa olla kahden kesken.\n\nTieto rouva Nurhosen kuolemasta vaikutti taas raskauttavasti, vaikka\nmieliala Löfbergiläisten luona oli ollut mitä hilpein.\n\n— Niin, sehän se kaikilla on lopuksi edessä, sanoi Hilma.\n\nMinä johduin ajattelemaan mitenkä kuolemakin mahtaa olla suloista,\nkun näkee omaisensa, omat lapsensa aikuisina ja toimeentulohuolilta\nturvattuina ympärillään. Mutta kuolla tietäen ettei mitään ole\nmaailmassa tehnyt, ei mitään aikaansaanut, kenenkään surematta ja\nosaaottamatta, sen täytyy olla raskasta ja rauhatonta. Ja väkisinkin\njouduin taas ajattelemaan mitenkä toisin minunkin asiani voisivat olla,\njos joku lehti elämäni korttipelissä olisi tullut oikealla ajalla\ntoisin käytetyksi. Omituista olojen narripeliä sekin että hän, jota\nnytkin ajattelin, istui tässä vierelläni. Mutta hänellä on kuitenkin\nisä, hän on kasvanut vanhempainsa kodissa ja saanut osakseen omiensa\nhuolta ja rakkautta, ja siksi hän on osaansa tyytyväinen. Minulta ovat\nvanhemmat kuolleet jo nuorena ollessani, enkä koskaan myöhemminkään ole\nsaanut tuntea todellista osanottoa. Ja kuitenkin minä vielä vanhana\nmiehenäkin mielelläni olisin oman äidin tuuditeltavana pienokaisena.\n\nLöfbergiläiset puhuivat kaikellaista iloista ja vallatonta, jotenkin\nsuoranaisesti viittaillen meidänkin aikamme jo tulleeksi. Me nauroimme,\nmutta ainakin minulla sydän pamppaili. Ja laivalla palatessamme tunsin\nminä samallaista halua kuin tuolla onnettomalla ajoretkellä. Teki\ntaaskin, kun muutaman päivän perästä lähden tältä paikkakunnalta, enää\nkoskaan tänne palaamatta, mieleni hyvästinä sanoa että tunteeni ovat\nsamat kuin ennenkin, sama toivoton poltto rinnassani kuin kymmenen\nvuotta sittenkin.\n\nJa varsin ymmärrettävästi minä tämän sanoinkin. Hän ei nytkään\nvastannut mitään suoranaista, vaan sen sijaan hiljaisella äänellä\nkehoitteli minua jättämään lähtöaikeeni ja uudelleen rupeamaan\ntämän kaupungin asukkaaksi. Kauppias Koskinen kuuluu alkaneen elää\nsäännöttömästi, asiansa ovat rappiolla, ja Hilma sanoi isänsä\nmaininneen mitenkä mukavata minun nyt olisi ostaa hänen liikkeensä.\n\n— Isä kyllä sinua auttaisi raha-asioissa, sanoi Hilma.\n\nOlisihan sekin kohtalon ivaa joutua kilpailijaksi omalle entiselle\nitselleen, vanhempana hajoittamaan mitä nuorempana on rakentanut.\n\nMutta mikseivät voisi molemmatkin toimia toisiaan vahingoittamatta.\nMaailma on laaja, alaa itsekullekin. Ja sitäpaitse, jos en minä ota\nKoskisen kauppaa, ottaa sen joku töineen. Asiain menoa ei minun\npersoonani muuta niin eikä näinpäin.\n\nEi, en minä tänne jää. Täällä olisi elämä raskaampaa ja kiusallisempaa\nkuin vieraalla paikkakunnalla. Mutta omituisesti tämä Hilman ehdotus\nmielessäni pysyy.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nHeinäkuun 22 p.\n\nTänään haudattiin rouva Nurhonen. Olimme Raivan kanssa osanottajina\nsurusaatossa, ja ajoimme samalla hevosella.\n\nKaikki sukulaiset olivat haudalla. Me seisoimme loitompana, mutta ei\nhuomaamattomina. Kun hauta oli umpeen luotu, laskin minäkin kummulle\npienen seppeleen \"kahdelta entiseltä palvelijalta\". Aijoin heti tämän\njälkeen poistua läheisyydestä, mutta Asplund saapui luokseni ja\npuserti kauvan kättäni. Kaikki muutkin, John ja Selim Nurhosen minulle\ntuntemattomat rouvatkin, tulivat tervehtimään ja kiittämään. Kohtaus\noli liikuttava, enkä minä voinut kieltääntyä Asplundin kutsusta saapua\nillalla suruhuoneelle teelle. Me menimme sinne molemmat.\n\nPaitsi meitä, olivat ainoastaan omaiset koolla. Vastaanottomme oli\nystävällinen, Asplundin kohdalta suorastaan sydämellinen.\n\n— Meistä kaikista oli kovin hauskaa nähdä teidän vainajalle osoittavan\nviimeisen kunnioituksenne, sanoi hän. Anteeksi antaminen on kaunis teko.\n\nSelitin ettei suinkaan meillä ollut vainajalle mitään anteeksi\nannettavaa.\n\n— Niin, vastasi Asplund, me toisethan sitä aikanamme välit sotkimme,\nhän oli vaan asiain keskustana. Mutta mekin toivomme samalla kertaa\nentisten suhteitten unohdusta.\n\nTunsin itseni hellämieliseksi, enkä voinut mitään vastata. Aivan\npakostakin muistui mieleeni viimeinen yhdessäoloni Asplundin kanssa,\npäivänä jälkeen osakeyhtiön kokouksen. Hän oli silloinkin samalla\nlailla sovinnollinen, melkein kuin tunnonvaivoissa oleva.\n\nMinä olin mennyt hänen luoksensa ja loukatun uhkamielisesti ilmoittanut\nen enää päivääkään olevani toimessani. Hän koetteli minua tyynnyttää,\nja selitti uuden kokouksen pitämisen olevan välttämättömän. Mutta\nminä olin päätöksessäni horjumaton ja toimin kuin unissani. Tarjosin\nkaikki osakkeeni heille samallaisilla maksuehdoilla kuin Helanderin\nosakkeet olimme ostaneet. Hän kieltääntyi ja sanoi ettei tarkoituksensa\nole ollut tällä tavalla työtäni liikkeessä palkita. Minä uhkasin,\njos he eivät tarjoukseeni suostu, myödä ne vaikka Koskiselle. Ja\nperääntymätön kun tällä kertaa olin, annoinkin ne Helanderin jälkeen\nkaupunkiin tulleelle asianajajalle myötäväksi, jolta Nurhoset ne\nesittämilläni ehdoilla sitten ostivat. Itse en tämän päivän jälkeen\nottanut osaa liikkeen hoitoon. Kaupungissa viivyin vaan pari viikkoa\nasiaini järjestelyä varten, pysytellen erilläni kaikista tuttavistani.\nJa minä lähdinkin kuin pakoon pujahtava pahantekijä, ensin kuitenkin\npistäännyttyäni Löfbergilässä ja Raivassa hyvästillä, mutta heillekään\nlähtöpäivääni sanomatta. Se olikin viimeinen kerta kuin täti Löfbergiä\ntapasin.\n\nTäti ei silloin ollenkaan ollut entinen leikillinen talon emäntä, vaan\nvalittava ja nuhteleva.\n\n— Täällä väsytään kaikkeen kohottavampaan ja takerrutaan pikkuasioihin\nja tehdään niistä suuria, vieläpä ihmisten elinkysymyksiä, sanoi hän.\nMokomistakin. Niinkuin ei nyt täällä olisi alaa vaikka kenelle. Mutta\npikkukaupunki on pikkukaupunki itsekkäine luonteineen, ja se turmelee\nkaikki, jotka sen helmaan antautuvat.\n\nHyvästellessä sanoi hän:\n\n— Pysykää te luonteeltanne nuorena, niin kaikki muu käy hyvin. Minä\nainakaan en aijo vanheta, väsyä enkä kyllästyä.\n\nJa aivan sama tunne, jonka usein olin tässä talossa saanut, valtasi\nminut nytkin. Tunsin itsessäni syyllisyyttä asiain menoon. Mutta minä\nkiirehdin lähtöäni.\n\nRaivassa sen sijaan oli käyntini vain hätäinen pistäytyminen. Pelkäsin\njoutuvani avomieliseksi, ja jätin hyvästini hämmästyneinä lähtöpäivääni\nkysyvälle talonväelle. En sanonut sitä tietäväni, sillä tahdoin luopua\nentisyydestäni kuin ei sitä olisi ollutkaan.\n\nMutta jo seuraavana päivänä minä lähdin. Ja kun kaupunki lakkasi\nnäkymästä, purskahdin äänekkääseen itkuun kuin pikku lapsi. Itkin\nkauvan, kyynelten aivan virtanaan vuotaessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Olemme ihmetelleet, sanoi Asplund tänään, ettet ole käynyt entistä\ntaloasi katsomassa kun paikkakunnalla kerran olet oleksinut. Jos minä\nolisin kaupungissa ollut, olisin käynyt sinua tapaamassa.\n\nSelitin monasti käyntiä ajatelleeni, mutta on se juuri hänen\npoissaolonsa takia jäänyt tekemättä.\n\nAsplund kertoili kaikista asioista peittelemättömästi ja avonaisesti.\nMonta vaikeutta oli heillä ollut voitettavana, vallankin ensi\naikoina, mutta sitten kun lasten kengät kuluivat, on kaikki taas\nmennyt säännöllistä menoaan. Hänkin on luovuttanut osan osakkeistaan\nNurhosille, joten veljekset nyt suurimmaksi osaksi omistavat liikkeen\nkokonaan.\n\n— Rouva vainajan toiveet ovat siis toteutuneet, sanoin.\n\n— Ovat kyllä. Ei hänellä paljoa ajettavia asioita maailmassa ollutkaan,\nsiksi kai hänen pyyteensä toteutuivatkin. Kun siinä ei vaan olisi\ntapahtunut vääryyttä muita kohtaan.\n\n— Hm, vastasin. Eiköhän kaikki ihmiset maailmassa lopullisesti\ntoimi enemmän tai vähemmän itsekkäästi, niin ettei jonkun pienempi\nonnistuminen ollenkaan tarvitse tuottaa omantunnon vaivoja toisille.\n\nHän ei vastannut siitä asiasta, vaan jatkoi hetken perästä.\n\n— Kovin minua kuitenkin ovat vaivanneet ne vanhat asiat, vallankin\nse Nurhosen poikamainen äänestys silloin kokouksessamme. Vaikka\nerimielisyyttä olikin, olisin sentään eronkin toivonut tapahtuvan\nsovinnossa ja ilman katkeruutta. Ilman sinua ja Helanderia emme\naikanaan kuitenkaan olisi minnekään päässeet. Olen monasti ajatellut\nteidän kenties olleen niinä erimielisyyksien aikana oikeassakin.\n\nPyysin ettemme niistä enää puhuisi ja niin siirtyi keskustelumme\nkaupungin muihin asioihin. Asplund on luopunut myöskin sanomalehden\ntoimittajan tehtävistä. Kolmatta lehteä ei ole perustettu, eikä entinen\npersoonallinen puoluejako enää sellaisenaan olemassa.\n\n— Uudet yleisemmät puoluesuunnat ovat täälläkin muodostuneet, sanoi\nhän. Se vanha juomakauppakysymys on jo monta vuotta ollut ratkaistuna.\nParia vuotta myöhemmin olivat kaikki yksimielisiä siirtämään oikeudet\nyhtiölle.\n\nKysyin eikö ollut ikävää jättää vaikutustaan sanomalehtimiehenä?\n\n— Ei ollenkaan, vastasi hän. Minulle on tullut uusi vaikutuspiiri,\nkiitollisempi ja vastaanottavampi. Tarkoitan näitä, sanoi hän, sivellen\nvieressään seisovan poikansa hiuksia. Pienet voimani uhraan minä nyt\netupäässä näitten kasvatukseen. Uudessa polvessa ovat suurimmat toiveet\nihanteittansa onnistumiselle.\n\nIllalla kävimme kauppaakin katsomassa. Kaikki ulkonainen oli pääasiassa\nentisellään. Pulpetti, jonka ääressä monena vuotena olin istunut, oli\nentisellä paikallaan konttorissa. Siinä istui nyt vaan toinen mies,\nJohn Nurhonen.\n\nKaikkia näitä vanhoja tuttuja esineitä katsellessani, en pysynyt\ntyynenä, vaan muutuin alakuloiseksi. Tunsin taas uudestaan saman\nraskaan tunteen, joka aina valtaa minut kun huomaan kuinka toimeton ja\ntarpeeton ihminen minä maailmassa olen.\n\nAivan kuin aatokseni aavistaen, sanoi Asplund:\n\n— Muuta sinäkin takaisin vanhaan asuinkaupunkiisi. Koskisen liike olisi\nluullakseni ostettavissa.\n\nMinä aivan kuin heräsin mietteistäni.\n\n— Toivoisitko sinä sitä? kysyin.\n\n— Toivoisin, ainakin minä tekisin sen, vastasi hän.\n\nJa nyt täällä kotona istuissani ja pikku Ainon pöydälleni jättämiä\nmetsän kukkia katsellessani, huomaan todellakin mieliväni näin tehdä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHeinäkuun 30 p.\n\nKun selailen näitä päiväkirjamuistelmiani, joita aikani kuluksi olen\npaperille kirjoitellut, huomaan tulleeni siihen aikaan, josta elämäni\nviimeinen kymmenvuotinen, yksitoikkoisen tasanen taival alkaa. Minun on\nsiis aika lopettaa muistelmat.\n\nJa minä teenkin niin. Minä alan taas elää.\n\nOlen ostanut Koskisen kaupan ja mennyt kihloihin Hilma Raivan kanssa.\n\nMinulle alkaa uusi elämä. Tunnen sen verissäni ja jäsenissäni. Mieleni\non kevyt ja toivehikas kuin nuorukaisella. Jäseniäni ei kolota, eikä\ntauteja tunnu ruumiissani. Olen kuin uusi ihminen.\n\nElämäni siirtyi keväästä suoraan syksyyn. Nyt alkaa minun kesäni.\n\n\n\n"]