[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fehy8VTfWKf4k1m67fWaq7dUuvNx7er7M5mQTKHPnScM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2894,"Etuvartiotaistelu","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"2894-lehtimaki-konrad-etuvartiotaistelu","2894__Lehtimäki_Konrad__Etuvartiotaistelu","Kolminäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1920,null,23176,135024,false,72435,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Etuvartiotaistelu : Kolminäytöksinen näytelmä\" by Konrad Lehtimäki is a three-act play written in the early 20th century. The narrative is set during the formative years of the labor movement in Finland and revolves around the lives of factory workers. The main characters include Vilho Korpi, a factory worker, and his family, as well as Kaarlo Suonpää, a young machine worker, shedding light on the struggles and aspirations of working-class individuals during a time of social upheaval.  At the start of the play, we are introduced to the Korpi family as they prepare for Christmas amid difficult economic conditions. The scene opens with Anni, the daughter, decorating the Christmas tree, illustrating her youthful innocence and hopefulness. However, this idyllic setting is soon contrasted with hints of underlying tension regarding labor rights, hinted at through the characters' conversations about the challenges they face in their jobs. As the family gathers, themes of love, hardship, and social injustice begin to unfold, setting the stage for a narrative that promises to explore not only personal relationships but also the collective fight for workers' rights, illuminating the broader struggle against oppression within the labor movement. (This is an automatically generated summary.)",[],368,"Lehtimäen kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu suomalaiselle tehtaalle työväenliikkeen alkuvuosiin. Teos kuvaa työläisperheen arkea ja yhteiskunnallisia ristiriitoja teollistuvassa Suomessa. Tarina seuraa työmies Vilho Korven perheen elämää ja heidän kokemiaan vastoinkäymisiä aatteellisen murroksen keskellä.","Konrad Lehtimäen'Etuvartiotaistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2894. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ETUVARTIOTAISTELU\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nTampereella,\nTampereen Työväen Sanomalehti Oy,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n_Vilho Korpi_, tehtaantyömies, 45 v.\n_Liisa_, hänen vaimonsa, 40 v.\n_Anni_, heidän tyttärensä, 18 v.\n_Emil_, heidän poikansa, 20 v.\n_Kaarlo Suonpää_, konetyömies, 22 v.\n_Holm_, mestari, 40 v.\n_Halonen_, työmies.\n_Kellunen_, työmies.\nEräs vaimo.\nEnsimmäinen työmies.\nKaksi poliisia.\nKorven lapset.\nTyömiehiä ja työläisnaisia.\n\nTapahtuu eräällä tehtaalla Suomessa työväenliikkeen alkuaikoina.\n\n\n\n\nEnsimmäinen näytös.\n\n\nEnsimmäinen kuvaelma.\n\nTyömies Vilho Korven kamari. Huone on yksinkertaisesti, mutta siististi\nkalustettu: kiillotettu piironki, kokoontyönnetty kaksiosainen vuode ja\nnurkassa kirjahylly, jossa on raamattu ja punakantisia työväen kirjoja,\nlentokirjasia y.m.; sivuseinällä näkyy kotitekoinen kukallisella\nkankaalla päällystetty sohva ja muutamia tuoleja. Uunin edessä\njoulukuusi, jota Korven tytär Anni paraillaan koristelee. Hän näyttää\nvielä hyvin nuorelta ja lapselliselta hentoine vartaloineen, ja hänen\nkasvonsa ovat huomattavan kauniit sielukkaine silmineen.\n\nPerällä avautuu kyökkiin johtava ovi ja noin kymmenen vuotias poika\nkurkistaa uteliaasti sisään.\n\nANNI iloisena, teennäisen toruvasti.\n\nMenetkö sieltä vai! Sitten saatte nähdä, kun se on valmis... Ei ennen.\nKyllä minä teidät opetan!\n\n(Juoksee ovelle, poika poistuu nauraen; Anni lukitsee oven. Hetken\nkuluttua kuuluu koputus ja pojan matalaksi muutettu ääni).\n\nÄÄNI.\n\nAvaa... minä se olen, minä — Kaarlo...\n\nANNI hiljaa hyräillen jatkaa työtään ja sisäinen onni kuvastuu hänen\nkasvoillaan; sitten katsahtaa kelloaan, kuuntelee. Kyökistä kuuluukin\nläheneviä askeleita, oven kahvaan tartutaan, koputus. Anni on heti\njuossut ovelle ja kuuntelee henkeä pidättäen riemukkaan jännittyneenä.\n\nMIEHEN ÄÄNI\n\nAukaise Anni!\n\n(Anni ei vastaa).\n\nMIEHEN ÄÄNI\n\nOnko Anni kamarissa, Antti?\n\nPOJAN ÄÄNI\n\nKyllä hän siellä on, mutta luultavasti nukkuneena.\n\nMIEHEN ÄÄNI nauravasti.\n\nNukkunut! Ei suinkaan! — (Leikillisesti.) — Anni herää! On aika lähteä\ntyöhön... kello on jo paljo...\n\nANNI aukaisee, sulkee sen Kaarlon tultua ja sanoo hymyillen.\n\nVai työhön sinä tahdot minua lähtemään? Siksi et siis tahtonut tulla\nennemmin?\n\nKAARLO\n\nEn joutunut ennen.\n\nANNI leikillisesti.\n\nSano heti, missä olet viipynyt? Tee tili. Ehkä jonkun tytön luona?\n\nKAARLE\n\nHiukan sinnepäin.\n\nANNI\n\nVai niin.\n\nKAARLO hämillään.\n\nOlin hiukan Lindroosilla — kun näin pikku pojan pilkkomassa puita.\nVäänänen on vielä vuoteessa... Missä Korpi on?\n\nANNI katsoo häntä hetken ihaillen, lähenee hiukan, puristaen Kaarlon\nkättä. (Kaarlo suutelee häntä.) Isä — isä on Johanssonilla, hän on\nollut siellä verstaassa useana iltana. Minä luulen, että hän tekee\nsiellä pojille jotain joululahjoja.\n\nKAARLO\n\nNiinkö? Kas, teillä on kuusikin!\n\nANNI havahtuen.\n\nVoi sinua, kun viivytät minua... unohdin kokonaan.\n\n(Alkaa kiireesti kiinnittää koristeita.)\n\nKAARLO\n\nNo, minä autan — hyvitän siten pahantekoni...\n\nAlkaa auttaa Annia. Hymyilevät äänettöminä ja sitten kuuluu hetken\nväliaikojen kuluttua puoliääneen lausuttuja sanoja, joissa kuvastuu\nsisäinen onni ja hellyys.\n\n— Kas sinä olet saanut omenoitakin.\n\n— Täytyy vähän lapsille.\n\n— Mistä nämä hevoset ja porsaat ovat? Enhän minä leipurilla tuollaisia\nole nähnyt.\n\nANNI\n\nPitäisikö niiden leipurilla näkyä.\n\nKAARLO\n\nAhaa, sinäkö, osaatko sinä tuollaisiakin, nehän ovat sieviä. Saanko\nminä tämän?\n\nANNI\n\nSaat kyllä, mutta täällä on sinulle toinen... Ajattelin antaa sen vasta\nmyöhemmin, mutta en sentään kehtaa, saat sen nyt...\n\n(Ottaa piirongin laatikosta kahden yhteenkiinnitetyn sydämen näköisen\npiparkakun ja antaa sen punastuen Kaarlolle.)\n\nKAARLO katsoo piparkakkua ja sitten Annia omituisen, äänettömän\nliikutuksen vallassa; kuiskaa värähtäen:\n\nAnni... Anni, kaksi sydäntä... Tämän minä säilytän... Ja joskus, joskus\nkaukana tulevaisuudessa minä jonakin jouluna otan sen esiin... Silloin\nkun...\n\nANNI liikutettuna.\n\nKoska Kaarlo... mitä tarkoitat, sano.\n\nKAARLO syleilee häntä, sitten pitäen käsistä puhuu matalalla,\nvärisevällä äänellä.\n\nVoi Anni! Minä en ymmärrä, en osaa sanoa miten onnellinen olen... En\nole koskaan tuntenut tällaista ihmeellistä riemua kuin nyt.\n\nANNI keskeyttää ihmetellen.\n\nSinäkin! Tiedätkö Kaarlo... juuri sellaista outoa iloa minäkin\ntunnen... Ja minä olen...\n\n(Hän ottaa taskustaan esiin käärön, aukaisee sen ja ojentaa Kaarlolle\nrautaisen sormuksen.)\n\nSe on rautainen... sanoit kerran pitäväsi mustasta...\n\nKAARLO seisoo, katsoo Aunia voimakkaan liikutuksen valtaamana; sitten\nvärisevällä, katkonaisella äänellä.\n\nMitä tämä on Anni... Katsos, minäkin olen ostanut sinulle. Tuntuu\nniin omituiselta, niinkuin jokin tuntematon, sama salainen ääni olisi\nkuiskannut samaa kummankin korvaan.\n\nANNI hiljaa, liikutettuna.\n\nNiin Kaarlo, sellainen voima onkin — rakkaus.\n\nKAARLO\n\nNiin Anni, juuri se voima viime talvenakin kuiskasi meille molemmille,\nettä yhdistäisimme elämämme, mutta kun isä loukkaantui, kielsi se\nilmoittamasta mitään toisillemme.\n\nANNI\n\nOi Kaarlo, kyllä se niin on, minä tunnen sen. Kaikki on ollut niin\nomituista.\n\nKAARLO\n\nTiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä\nkamarissa, ympärilläsi riemusta loistavia katseita, vienoa, heleätä\nnaurua, ilohuutoja. Minä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta\nmitään. Ja minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon\npiparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni. Me emme puhu mitään,\nkatsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton\nkauan sitten — näemme saman joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi\nrinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hymyilet kyyneleet silmissä,\n— (Kohottaa Annin päätä) — sillä hymyilethän sinä nyt, Anni?\n\n(Suutelee liikuteltuna Annia.)\n\nANNI yhtaikaa itkien ja hymyillen, kuiskaa värähtäen.\n\nOi Kaarlo... kun se vaan toteutuisi. Kun ei vaan tapahtuisi mitään...\njotain ikävää.\n\nKAARLO\n\nÄlä pelkää, Anni, eihän enää saata mitään tapahtua. Olemmehan me jo\nlapsuudesta asti kokeneet vain vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä, tehneet\nankarasti työtä. Voisiko elämä vielä riistää yhteisen onnemmekin. Mehän\ntahdomme niin vähän.\n\nANNI\n\nNiin — kun vain saamme olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja rakastaa\ntoisiamme.\n\nKAARLO\n\nMinä en tahdo muuta kuin oman mökin ja sen ympärille vähän perunamaata\nja puutarhan. — (Kuin uneksien.) — Päivisin kävisin työssä ja iltasin\nmuokkaisin puutarhassamme, kasvattaisin kaaleja, lanttuja, marjoja ja\nmuuta. Ajattele — miten istumme siellä tyyninä kesäiltoina, jolloin\nilma on täynnä mullan ja ruohon tuoksua, ja lintujen laulu heläjää\nyhtenä moniäänisenä kuorona ympärillämme. Kaipaisitko silloin jotain\nenempää?\n\nANNI ihastuneena, kyyneleet silmissä.\n\nEihän voi olla mitään ihanampaa kuin se! Sentähden pelkäänkin, että se\non liian onnellista, ettemme saa sitä!\n\nKAARLO\n\nTurhaan sinä pelkäät. Mitä sanot, jos menemme naimisiin aivan heti,\nensi kuussa? Minun säästörahoillani saamme kyllä piirongin ja vuoteet\nehkä ruokakaapinkin, mutta miten saamme liinavaatteita ja muuta?\n\nANNI\n\nOi Kaarlo! Minulla on neljän tyynyn ja patjan päälliset, onpa kaksi\nlakanaakin. Ja on minulla rahaakin sen verran, että saadaan astioita ja\nmuuta välttämätöntä.\n\nKAARLO\n\nAnni, silloin emme enää odota!\n\nKORPI tulee reippaasti sisään. Hän on kookasvartaloinen, voimakas mies;\nhänen kasvoillaan kuvastuva sisäinen ilo muuttaa ne Iällä hetkellä\nnuorekkaiksi, lieventää elämän huolien ja taistelujen uurtamat ankarat\ntarmokkuuden piirteet. Hän ottaa poveltaan äsken veistetyn puuhevosen,\nsanoen iloisesti.\n\nJaha, se on hyvä, että kuusi on valmis — lapset ovat jo maltittomia.\n\nKAARLO\n\nKas, te olette veistänyt kauniin hevosen! Kuka sen saa?\n\nKORPI ikäänkuin hämillään.\n\nEihän se mikään... mutta kun tuli laitettua Antille sukset, niin Eeron\ntäytyy myös saada jotakin...\n\nANNI\n\nVai saa Antti sukset! Sepä on hauskaa, ettei hänen enää tarvitse\ntynnyrinlaudoilla rähjätä. Hänhän pitää kovin hiihdosta.\n\nKORPI Mene Anni katsomaan onko äidillä jo joulupuuro valmista.\n\n(Anni menee.)\n\nLIISA tulee sisään, kääntyen ovella lasten tupatessa sisään.\n\nÄlkää nyt, pysykää nyt siellä vielä hetkisen! — (Korvelle iloisesti.) —\nOnko sinulla nälkä, vai mitä?\n\nKORPI\n\nEn minä nyt itseni tähden, mutta kai lapset jo mielellään tulisivat\njoulukuusta katsomaan.\n\nLIISA\n\nMutta kun lapset hälisevät niistä joululahjoistaan, niin eikö olisi\nparasta jakaa ne ensin?\n\nKORPI leikillisesti.\n\nJaetaan vaan. Anni, alappas sytyttää! — Utelias minäkin olen näkemään\nmitä minun entinen morsiameni on täksi jouluksi keksinyt... Hänellä on\ntoisinaan niin omituisia lahjoja...\n\nLIISA keskeyttää hellästi, moittivasti.\n\nOletko vaiti siinä, vanha veijari! Sinä et tarvitse mitään.\n\nKORPI\n\nNoin se käy, kun vanhenee. Viime jouluna hän vielä piti jonkunverran\nminusta, koska toimitti joululahjaksi — pienen tytön.\n\n(Kaikki naurahtavat. Kaarlo menee myös sytyttämään joulukuusta.)\n\nLIISA hämillään hymähtäen.\n\nKyllä sinä olet ihan parantumaton lörpöttelijä — kun et vanhanakaan\ntule järkiisi. Ja vielä puhut lahjoista! Mutta mitä sinä olet keksinyt\nminulle, kun olen taas koko vuoden kärsinyt tuollaista ja vielä\nruokkinut, pessyt, paikannut vaatteet...\n\nKORPI keskeyttäen.\n\nPäästetään lapset sisään, muuten ei meidän mamman hyvyydestä tule'\nloppua koko iltana. — (Huutaa.) — Hei lapset, tänne! Mars!\n\n(Ovi avautuu ja sisään työntäytyy iloisella melulla kaksi poikaa ja\nkaksi tyttöä, joista vanhempi, noin 13—14 vuotias kantaa nuorinta\nsylissään. Kuuluu iloisia huudahduksia.)\n\n— Voi miten kaunis!\n\n— Omeniakin!\n\n— Kas, nyt tiedän, nuo ovat Annin valmistamia.\n\nLIISA\n\nKatri, anna Liisa minulle ja koettakaa nyt istua rauhallisesti. Antti,\nälä koske niihin namusiin, ei niitä vielä saa kukaan.\n\nANTTI\n\nMinä vain katson. Mutta älä sinä Eero mene niin lähelle kynttilää,\npoltat pitkän tukkasi.\n\nEERO\n\nMitä isällä oli povessa?\n\nKORPI\n\nPovessa? Tule katsomaan. Luultavasti hiiri! — (Poika tulee) — Ei täällä\nnäytä mitään olevan. Menemmekös äidin viereen istumaan. — (Siirtää\ntuolinsa Liisan viereen, ottaa Eeron syliinsä ja asettaa kätensä Liisan\nvyötäisille, kuiskaten hiljaa, hymyillen.)\n\nNo äiti, eikös nyt ole hauska olla?\n\nLIISA katsahtaa häneen säteilevin silmin, ääni liikutuksesta värähtäen.\n\nOn tietysti!\n\nKORPI kuin itsekseen.\n\nMutta kyllä niitä on ollut ikäviäkin jouluja. Ei ollut ensimmäinenkään\nhauska, muistatko? — (Hetken vaitiolon jälkeen, Kaarloon käännähtäen.)\n— Tuo Anni oli vasta viikon vanha, kun minut ihan jouluaattona\nerotettiin työstä ja pakotettiin muuttamaan telttaan huoneesta. Moitin\nmestaria, kun hän solvasi syyttömästi erästä vanhaa työmiestä. Me\npääsimme erään suutarin mökkiin, mutta Liisa oli vielä niin heikko,\nettä minun täytyi kantaa loppumatka. Hän ei sanonut, että tuli\nsairaammaksi, vaan teeskenteli nukkuvansa. En minä koskaan unohda sitä\naattoiltaa; minä istuin pimeässä vuoteen vieressä, Anni nukkui korissa\nja sitten kuulin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sillä kerralla minäkin aloin\nitkeä.\n\nLIISA värisevin äänin.\n\nEn minäkään sitä unohda. — (Kumartuu pienokaisen puoleen peittääkseen\nliikutustaan.)\n\nKAARLO viittaa Annin viereensä sohvaan, lausuu hiljaa.\n\nKyllä se on kamalaa, kun tuollaisia kärsimyksiä täytyy kestää.\n\nKORPI samoin kuin ennen.\n\nVaikka kyllä niitä on kestetty kovempiakin. Mutta tuskallisin joulu oli\nmeillä eräänä vuonna, kun minä olin ollut kaksi kuukautta työttömänä\nja kaikki huonekalut ja vaatteet oli jo pantattuna — me olimme silloin\nHelsingissä. Neljä pientä lasta oli, eikä ollut jouluaattona enää muuta\nkun vähän leipää; mutta sitten sinä sait sellaista mateenlihaa, josta\noli liemi keitetty, ja sinä paistoit sitä rasvassa...\n\nLIISA tukehtuneella äänellä.\n\nSilloin pieni Väinö-raukka kuoli... tapaninpäivä-Aamuna... Muistatko,\nmiten viisas hän...\n\n(Ääni katkeaa nyyhkytyksiin.)\n\nKORPI tarttuu Liisan käteen, puhuen lohduttavalla, värisevällä äänellä.\n\nÄlä... älä itke Liisa... Voi minua hölmöä, kun alan tuollaisia vanhoja\njutella! Eihän niitä enää toiseksi saa — ja onhan meillä ollut niin\nmonta onnellista joulua. Eikös totta Liisa? Entäs nyt sitten? —\n(Vilkasee Kaarloon ja kun huomaa tämän kumartuneen käsiensä varaan,\nsuntelee Liisaa, kuiskaten hellästi.) — Emmekö nyt ole onnellisia,\nLiisa?\n\nLIISA hymyilee kyyneleet silmissä.\n\nTiedäthän sinä sen, Vilho?\n\nKORPI reippaasti.\n\nNyt ei enää muistella surullisia! Onhan päästy vuosi eteenpäin\nja jos terveenä pysytään niin kai se taas menee ensi jouluun. —\n(Leikillisesti.) — Näin vähän kerrallaan elämä menee sentään paremmin.\nEi sitä köyhän auta ottaa suurta kasaa kerrallaan. Eikö niin, Liisa?\n\n(Anni havahtuu ja menee äänettömästi kyökkiin.)\n\nLIISA\n\nKyllä se menee Vilho. — (Huoahtaa ja hänen kasvoilleen ilmestyy jotain\nvierasta hartautta.) — Varsinkin jos me muistamme pitää Jumalan mukana\nkaikissa toimissamme. Ilman häntä ovat kaikki työmme ja vaivamme turhat.\n\nKORPI\n\nNiin, niin... Mutta miten niiden joululahjojen kanssa oikein...\n\nLAPSET\n\n— Niin, joululahjat.\n\n— Tuleeko joulupukki?\n\n— Saa nyt nähdä.\n\nLIISA\n\nOdotetaan nyt hetkinen. Isä näyttää olevan malttamattomampi kuin\nlapset...\n\n(Silloin koputetaan ja lapset huudahtavat iloisesti.)\n\n— Siellä on joulupukki.\n\n— Joulupukki tulee.\n\n— Nyt saadaan joululahjoja.\n\n— Sisään!\n\nOvi avautuu hiukan ja sisään työnnetään pärekori, jossa on joukka\nkääröjä. Lapset tuovat sen ilohuudoin äidin eteen. Sitten tulee vielä\nuudet sukset.\n\nKääröjä jaetaan ja availlaan yleisen sekavan puheensorinan vallitessa;\nsorinasta eroittaa seuraavia sanoja:\n\n— Tässä on Katrin paketti.\n\n— Ota Eero omasi.\n\n— Katsokaa, sukset!\n\n— Minulla on vanttuut!\n\n— Hevonen —'katsokaa tytöt!\n\n— Kiitoksia isä! Näillä pääsee niin kovin, että...\n\nANNI\n\nÄidille ja isälle! — (Tuo käärön Liisalle, joka alkaa aukaista sitä\nhymyillen.)\n\nKORPI iloisesti, leikillisesti.\n\nSamassa paketissa! Nythän ei voi tietää kumpi on minun ja äiti voi\nottaa minulle kuuluvan.\n\nANNI\n\nKyllä sen eroittaa! Ja on niissä nimikin... — (Liisa ottaa kääröstä\nvalkean villahuivin ja ojentaa Korvelle harmaan villapaidan.)\n\nKORPI iloisesti hämmästyen.\n\nVillapaita — näin lämmin! Kukahan tämän on lahjoittanut? Olisikohan\nminun vanha morsiameni sittenkin vielä muistanut...\n\nLIISA hellästi leikillisesti.\n\nTuskinpa kukaan morsian tuollaista vanhaa äijää muistaa!\n\nKORPI samoin.\n\nEi sitä tiedä — katsokaa lapset! Eikös isä ole vielä nuori ja pulska\nmies? — (Naurun ja puheensorinan seasta eroittaa Liisan äänen).\n\nLIISA\n\nPuheista luulisi nuoreksi pojannulikaksi, mutta kun näkee...\n\nANNI\n\nKyllä isä vielä komea sulhanen on...\n\nANTTI\n\nTiedätkö Kaarlo, kun isä juoksi kilpaa suvella, niin hän- meni vähän\nhurjasti!\n\nEERO\n\nIsä on niin vahva, ettei kukaan voita häntä!\n\nKAARLO\n\nMutta vakavasti puhuen ei Korpea luulisi vielä neljänkymmenenviiden\nvuotiaaksi.\n\nKORPI leikillisesti.\n\nNo Liisa, nyt kuulet, jollet minua usko.\n\n(Liisa naurahtaa. Kaarlo on puhuessaan aukaissut pienen paperikäärön\njossa on samanlainen piparkakku ja paperilappu; lukee sen hymyillen.)\n\nKORPI\n\nSaitko sinä kirjeenkin, Kaarlo?\n\nKAARLO nauraen.\n\nSain, mutta siinä on vain kolme sanaa: Tämän saat syödä.\n\nKORPI\n\nMitä horiset? Eikös piparkakkuja aina syödä?\n\nKAARLO\n\nNiin luulisi...\n\nLIISA\n\nMissähän Emil viipyy näin kauan?\n\nÄÄNIÄ (kummastuneita).\n\n— Ai, Emil on poissa...\n\n— Missä hän näin kauan viipyy?\n\n— Hän lupasi tulla jo viiden ajoissa.\n\nKAARLO hymähtäen.\n\nHän on ehkä mestarin vieraana.\n\nANNI\n\nNiin, ehkä ette tiedäkään vielä, että Väänäsen Aino on siellä\npalveluksessa.\n\nLIISA hymähtäen.\n\nVai niin! Sitten ymmärrän.\n\nKORPI\n\nMutta miksi hän sellaiseen paikkaan on mennyt?\n\nLIISA kuin havahtuen.\n\nNiinpä todella! En minä vain antaisi Annin mennä sinne...\n\nKORPI katkerasti.\n\nNo, ehkäpä siellä kotona on paremmin suojassa kuin tehtaalla. Mutta\nkyllä se mies on tehnyt sellaisia lekoja, ettei niitä luulisi enää\nnykyaikana mahdollisiksi...\n\nLIISA keskeyttäen.\n\nEi puhuta tuollaisesta miehestä, nyt kun meillä on joulu... Eikös\nlauleta yksi virsi, Vilho? Etkös sinäkin veisaa. — (Hlljemmin.) —\nLaulathan lasten vuoksi...\n\nKORPI näyttää ikäänkuin synkistyvän, mutta huomaa vaimonsa pyytävän\nkatseen, koettaa salata sen, sanoen mahdollisimman iloisesti.\n\nTietysti minä laulan mukana. Niin juuri, lauletaan kaikki yhdessä,\nKaarlo ja Anni myös.\n\n(Kuuluu myönnytyksiä.)\n\nLIISA\n\nTuoppas virsikirja — minä katson virren. — (Korpi tuo virsikirjan\nLiisalle.) — Kiitos.\n\nLIISA etsii viritä.\n\nKai jouluvirsistä lauletaan.\n\nKORPI\n\nOta nyt mikä tahansa — sellainen, josta pidät...\n\nLIISA ilostuen.\n\nNyt tiedän, lauletaan: \"Autuas, ken sydämensä\". Siitä minä pidän miltei\neniten. Se on lohduttanut minua monta kertaa, kun kaikki on näyttänyt\nihan mahdottomalta.\n\n(Korpi näyttää taas hiukan kiusaantuneelta, mutta ei vastaa. Liisa\nhuomaa jokaisen löytäneen virren, alottaa sen ja kaikki yhtyvät häneen;\nlaulavat ensimmäisen ja neljännen säkeen.)\n\nLIISA hartaasti.\n\nNäistä sanoista minä eniten pidän: \"Hällä myös on kuritus, sitten\njälleen armahdus! Hän suo näljän, hän suo leivän, murheen niinkuin ilon\npäivän.\" Ne ovat niin kovin syvää totuutta. Kuinka monasti meilläkin\non ollut kovia koettelemuksia, mutta taas on tullut uusi päivä, Jumala\non taas toimittanut asiat parhain päin. Viime joulunakin olimme niin\nahtaalla, kun sinun kätesi oli poikki ja minä vielä vuoteessa...\nMutta nyt menee taas paremmin. Etkö sinäkin ala huomata Vilho, miten\nihmeellisesti Jumala ohjaa elämämme kulkua?\n\nKORPI peitetyllä katkeruudella.\n\nMistä sinä tiedät, voit väittää, että se olisi ollut sellaista Jumalan\ntahdosta? Sellaista köyhän elämä aina on: vuoroin pahempaa ja vähän\nparempaa. Mutta sehän riippuu olosuhteista, asioista. Minä olen\nvarma, että sitä tapaturmaakaan ei olisi tullut, jos koneessa olisi\nollut lain määräämä suojus, ei olisi voinut tapahtua. Mutta kun se\nmaksaa jonkunverran, ei patruuna ole raskinnut sitä hankkia. Sinähän\nmuistat, että olin hieman sairas ja lisäksi väsynyt ylityöstä, joten\nen ollut enää yhtä tarkka — siinähän ei saanut siirtyä kuin muutaman\nsentimetrin. Sittenkin sanot sinä, että loukkaannuin Jumalan tahdosta...\n\nLIISA hämmästyneenä.\n\nNo, en minä nyt juuri sitä voi sanoa, mutta kyllä meidän pitää tyytyä\nsiihen osaan, jonka Jumala on meille määrännyt...\n\nKORPI\n\nJumala määrännyt! Ajattele nyt, olisiko meilläkään edes tällaista\njoulua, jollen olisi saanut sivutöistä toistasataa markkaa.\n\nLIISA kuin havahtuen.\n\nNiin, se on kyllä totta, että olisimme saaneet olla yhtämittaa\npuutteessa sen syksyisen palkanalennuksen jälkeen. — (Epäröiden.) —\nMutta ehkä Jumala johti niin, että sait niin paljo niistä koneenosista.\n\nKORPI\n\nEi, kyllä minä itse menin kysymään, kuullessani, että ne olivat vanhoja\nja kuluneita. Ja ota huomioon, että useimmissa perheissä on sen\npalkanalennuksen tähden parhaillaan puute. Sentähden en voi uskoa, että\nJumala olisi niin tahtonut — vaan patruuna ja mestari...\n\nLIISA hermostuen.\n\nÄlä Vilho — älä puhu nyt... noin. Minun oli niin hyvä ja tyytyväinen\nolla. Mutta jos rupeaa ajattelemaan, niin ei ymmärrä lopulta mitään.\nIhminen ei saa ajatella, se on...\n\n(Hänen puheensa keskeytyy, sillä sisään astuu Emil. Hän hymyilee\nja koettaa puhua iloisen äänekkäästi, peittääkseen kalvavaa\nlevottomuuttaan. Toisinaan kuitenkin synkistyy ja havahtuu uudestaan\nkuin unesta.)\n\nANNI aivankuin oman onnensa huumaamana.\n\nEmil, missä viivyit näin kauan? Olisit muuten sinäkin saanut\njoululahjoja. Nyt jäit ilman.\n\nEMIL\n\nNiin sitä saattaa sattua. Mutta en välitä jos toiset sensijaan ovat\nsaaneet hyviä lahjoja. Mitä sinä sait?\n\nANNI hymyillen.\n\nJaa — minä en todella saanut mitään tällä kerralla...\n\nEMIL\n\nAnni! Puhu totta! Olet sen näköinen kuin olisit saanut oikein suuren\nlahjan — suuremman lahjan kuin kukaan meistä. Miten se on Anni?\n\nANNI hypähtää äkkiä seisomaan ja puhuu hiljaa värisevin äänin, ja\nkatsoen omaisiaan säteilevin silmin. Se on totta veljeni: olen saanut\nenemmin kuin kukaan koko maailmassa — ja minä olen iloisempi ja\nonnellisempi kuin kukaan maailmassa. — (Näyttää sormusta.) — Ja katsos\ntätä, sen vielä sain kukkuraksi. Niin veli — isä ja äiti. Me menemme\nkuulutuksiin heti pyhien jälkeen. Me saamme säästörahoillamme senverran\nhuonekaluja ja muuta, että tulemme toimeen aluksi — emmehän me paljoa\ntarvitsekaan...\n\nLIISA liikutettuna.\n\nJumala teitä siunatkoon, lapset.\n\nKORPI\n\nOnnea minäkin teille toivon.\n\nEMIL värisevällä äänellä.\n\nVoi pikku Anni, kun vain saisit pitää onnesi. — (Havahtuen.) — Mutta\nmikset saisi? Mitä minä taas hassuttelen...\n\nKORPI katsoen häntä tutkivasti.\n\nMikä sinua vaivaa, Emil? Oletko saanut tietää jotain ikävää, jonkun\nonnettoman uutisen?\n\nEMIL teennäisen iloisesti.\n\nEi mitään, isä! Näytönkö minä sellaisella?\n\nKAARLO\n\nKyllä — olet sellaisen näköinen kuin olisit pelissä menettänyt koko\nkuukauden tilin tai saanut rukkaset. — (Leikillisesti.) — Ethän vain ole\nsellaisia vastaanottanut?\n\nEMIL kuin keksien syyn.\n\nNo, ehkä siinä voi olla perää, ehkä sentähden näytän vähän\ntoisenlaiselta.\n\nKORPI katsoo häntä epäilevästi tutkien ja kysyy välinpitämättömällä\näänellä.\n\nOnko se tieto mestaria koskeva?\n\nEMIL hätkähtää, änkyttäen.\n\nMikä tieto? Mitä isä tarkoittaa?\n\nKORPI\n\nSe, jonka sait kuulla...\n\nEMIL epäröiden.\n\nMestaria... en ymmärrä, en tiedä, mitä tietoa tarkoitatte?\n\n(Kuuluu askeleita. Työmies Halonen astuu sisään mielenliikutuksesta\nkalpeana; seisahtuu ovelle.)\n\nHALONEN\n\nHyvää iltaa... älkää nyt pahastuko vaikka tulen näin jouluaattona. En\nolisi tullut, mutta kun tuota...\n\n(Vaikenee katsahtaen arasti Liisaan ja lapsiin.)\n\nLIISA lähtee.\n\nLapset, tulkaa kyökkiin, saatte puuroa ja pääsette maata.\n\nKORPI\n\nSano pois vaan — mitä se on?\n\nHALONEN\n\nNo, kun Vaaralan Sanni on juuri löydetty koskesta ja ne aikovat viedä\nsen kotiin.\n\nLIISA huudahtaen kauhistuneena.\n\nVaaralan Sanni!\n\nANNI samoin.\n\nSanni!\n\nKORPI käheästi änkyttäen.\n\nMiten... Kuinka hän sinne on joutunut?\n\nHALONEN\n\nSanni oli tänään tullut tehtaasta kaksi tuntia myöhemmin kuin toiset ja\nsulhanen oli tullut Helsingistä juuri iltapäiväjunalla tänne jouluksi.\n— Mutta sitten hän lähti heti viiden junalla takaisin ja Sanni meni\nsuoraapäätä tehtaan sillalle — ja siitä oli hypännyt koskeen...\n\nANNI käheällä, katkonaisella äänellä.\n\nVoi Sanni raukka...\n\nLIISA\n\nSanni parka... Saiko se roisto hänetkin pauloihinsa... hänhän oli aina\nniin siivo ja hiljainen...\n\nHALONEN\n\nHän olikin ensikerran jäänyt sinne — tiesivät miehet.\n\nLIISA\n\nSen minä kyllä uskon. Kun se poikaparkakin juuri nyt sattui tulemaan...\n\nKAARLO kuin sisäisellä kauhulla.\n\nKun ajattelen, mitä tuo mies tunsi huomatessaan hänen jota oli pitänyt\npuhtaimpana, kalliimpana, olleen tuollaisen olennon kanssa, sen\nvallassa, niin minä... Ei, minä tulisin hulluksi...\n\nEMIL\n\nSe mies on itse paholainen! Vielä tuollainenkin rikos...\n\nKORPI\n\nMitä muuta sinä tarkoitat?\n\nEMIL hämmästyen.\n\nEn minä mitään muuta — jaa, niin, noita entisiä...\n\nHALONEN\n\nMitähän nyt sitten tehtäisiin... Hän on tuossa aivan kohdalla,\nmaantiellä.\n\nANNI tolkuttomasti.\n\nAivan kohdalla, tiellä... Ei, minä menen katsomaan!\n\nHALONEN\n\nSentähden minä oikeastaan tulin, kun ne aikovat viedä sen ruumiin\nkotiin, nyt jouluaattona... Mitä te arvelette, eikö sentään olisi\nparasta antaa ihmisparkain maata vielä yhden yön rauhassa.\n\nKaarlo on mennyt Annin kanssa ulos.\n\nLIISA\n\nVoi, herra Jumala!\n\nKORPI\n\nKyllä minä olen samaa mieltä...\n\nHALONEN neuvottomana.\n\nMutta mihin se pantaisiin, kun ei meillä ole oikein sopivaa paikkaa...\npuuliiteri on niin kovin avonainen...\n\nKORPI\n\nJospa hänet tuotaisi meidän aittaan. Se on miltei tyhjä. Eikö niin\nLiisa?\n\nLIISA\n\nTehkää niin vaan.\n\nHALONEN\n\nMennään nyt — täytyy sanoa niille miehille, etteivät levitä tietoa\nsiitä... Mene sinä Ville huomenna ilmoittamaan — osaat paremmin puhua...\n\n(Menevät ulos.)\n\nANNI tulee hetken kuluttua kauhusta kalpeana; änkyttää tukehtuneesti.\n\nVoi, herra Jumala... Minä en voinut häntä katsoa. Hänen silmänsä\nnäyttivät kuunvalossa niin kamalan teräviltä... ja paksu palmikko\ntörrötti suorana sivullepäin — se oli jäätynyt kivikovaksi.\n\nLIISA\n\nVoi, herra Jumala tätä elämää...\n\n(Samassa tulee Kaarlo kiihtyneen näköisenä; Liisa katsahtaa häneen ja\naivankuin arvaisi Kaarlon toivovan hänen poistumistaan, lähtee lisäten):\n\nJospa minäkin menen katsomaan...\n\nKAARLO vapisevalla äänellä.\n\nAnni, minun täytyy tulla heti sinun luoksesi; sanoa sinulle eräs\nseikka. Sanoin äsken, ettemme vaadi paljoa, mutta nyt huomaan, että\nminulla onkin niin kallis aarre, etten vaihtaisi sitä miljooniin — koko\nmaailman aarioihin.\n\nANNI\n\nMitä tarkoitat Kaarlo... Mitä se on?\n\nKAARLO painavasti.\n\nSe, että saan sinut sellaisena kuin olet, että sinä olet yksin _minun_,\nminun oma, pieni tyttöni. (Suutelee Annia tulisesti.) Minä tiedän,\netten sitä aarretta koskaan menetä — eikö niin? Sillä rakastathan sinä\nminua... Anni... aina?\n\nANNI suudellen kuin huumaantuneena.\n\nOi, Kaarlo, tiedäthän sinä miten sinua rakastan. Kuinka voit kysyäkään\nsellaista, Kaarlo? Miten olisi mahdollista, että minä...\n\nKAARLO\n\nNiin, tuo varmuus juuri lisää onneni moninkertaiseksi. Täälläkin täytyy\nmonen yhtämittaa epäillä ja pelätä, että tuo inhoittava mestari, roisto\n— onnistuu lopulta turmelemaan heidän rakkaansa. Ajatellessani äsken\nVaaralan Sannin sulhasta, olisin minä tahtonut polvillani kiittää\nkohtaloa tai elämää siitä, ettei minun tarvitse sellaista koskaan edes\nepäillä.\n\nANNI hämmästyen.\n\nEikä sinun tarvitsekaan epäillä, Kaarlo! Minä en voisi koskaan\nsellaista, vaikka lupaisi minulle miljoonia!\n\nKAARLO teennäisen välinpitämättömästi.\n\nOnko se vielä koettanut jatkaa lähentely-yrityksiään...?\n\nANNI katsoen maahan: epäröiden.\n\nEihän se juuri ole...\n\nKAARLO sisäisesti kiihtyen.\n\nMitä — onko se? Kerro vaan, Anni, tiedäthän, ettei se minuun vähääkään\nvaikuta... Onko se taas lupaillut tai tyrkyttänyt jotain?\n\nANNI\n\nKyllä se viime viikolla kysyi, enkö tahtoisi sormusta, mutta minä en\ntietenkään ottanut.\n\nKAARLO kiihkeän katkerasti.\n\nVai sormuksella luulee voivansa ostaa sinut. Hävetköön sika! Jos se\nvielä uskaltaa häpäistä sinua tuollaisilla tarjouksilla, niin sano heti\nminulle.\n\nANNI\n\nKyllähän minä...\n\nKAARLO kiihkeästi.\n\nSinun täytyy sanoa, Anni! Minä vaadin sitä, Anni! Minä rakastan sinua\nniin, etten anna häpäistä sinua. Sinun täytyy luvata...\n\n(Juuri sillä hetkellä palaa Korpi sisään.)\n\nKORPI tulee sisään, sanoo hitaasti, katkerasti\n\nSiellä se nyt makaa mestarin tämänpäiväinen uhri kivikovaksi jäätyneenä\nmöhkäleenä. Vieläköhän mestari pyrkisi sitäkin lähentelemään? —\n(Hiljaa, synkästi kuin itsekseen.) — Kun ajattelee, että hän vielä\nviisi tuntia sitten oli elävä, iloinen — ajatteli sulhastaan,\ntulevaisuutta, niin...\n\n(Ääni katkeaa äkkiä.)\n\nKAARLO vaivoin hilliten raivoaan.\n\nKyllä se on kummallista, että yksi roisto saa noin kauan jatkaa\nrikoksiaan...?\n\nEMIL kuohahtaen.\n\nNiin, mutta jos tietäisitte kaikki — mitä se perkele on tehnyt, niin...\n\nKORPI\n\nEmil, kerro nyt mitä olet saanut tietää. Sinä tiedät jotain erikoista.\n\nEMIL hämmentyen.\n\nMistä isä niin luulee?\n\nKORPI\n\nSanoistasi, katseistasi, käytöksestäsi. Olen varma, ettet voi kieltää\nsitä.\n\nLIISA kyökin ovella, reippaasti.\n\nNo tulkaa nyt syömään. Puuro on pöydällä ja lapset odottavat...\n\nEMIL ilostuen.\n\nKiitoksia. Kyllä tullaan! Minulla onkin nälkä kuin sudella,\n\n(Aikoo lähteä Liisan jälkeen, mutta silloin sanoo tämä.)\n\nKORPI hiljaa, päättävästi.\n\nÄlä mene vielä, Emil! Minä tahdon tietää sen heti!\n\nEMIL kiihkeästi, pyytäen.\n\nMennään syömään ensin isä...\n\nANNI suostutellen.\n\nNiin, isä! Kai se jotain pahaa kuitenkin on. Mutta eikö se ollutkaan\nSannista?\n\nKORPI katkerasti.\n\nSyömään ensin?\n\nLIISAN ÄÄNI\n\nNo ettekö tulekaan sieltä? — Lapset odottavat niin kovin...\n\nEMIL pyytävästi.\n\nNiin isä... Voitte syödään paremmalla ruokahalulla. Kyllä sellaiset\nehtii kertoa illallisen jälkeenkin.\n\nANNI hellästi.\n\nNiin isä, tulkaa vain syömään.\n\nKORPI synkästi, kuohahtaen.\n\nÄlkää ärsyttäkö enää minua! Pidättekö minua niin heikkona raukkana,\netten jaksa kuulla totuutta, että jonkun poikasen täytyy kantaa minun\nkuormani kunnes olen ehtinyt syödä? Minä tiedän, että se koskee minua.\n\nEMIL hitaasti, katkonaisella äänellä.\n\nNiin isä, kyllä se koskee... Nähkääs, Aino oli tänään nähnyt mestarin\npöydällä... patruunalle kirjoittaman kirjelmän, jossa oli... että\nuudesta vuodesta...\n\n(Vaikenee.)\n\nANNI jännittyneenä.\n\nMitä Emil? Mitä uudestavuodesta?\n\nEMIL käheästi.\n\nSilloin alennetaan kaikkien työläisten palkat kolmannella osalla...\n\n(Äänettömyys.)\n\nLIISA aukaisee hetken kuluttua oven ja lausuu leikillisen moittivasti.\n\nNo, eikö teille enää maistu joulupuurokaan?\n\nKORPI synkästi, käheästi.\n\nEi nyt maistu joulupuurokaan, Liisa parka.\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nEnsimmäinen näytös.\n\nToinen kuvaelma.\n\n\nOikealla on suuri kirjoituspöytä, samalla puolella nurkassa pieni hylly\nja seinämillä joukko tuoleja. Sisäänkäytävä on vasemmalla ja perältä\njohtaa ovi mestarin lepohuoneeseen.\n\nMestari Holm istuu parhaillaan pöydän ääressä kirjoittaen. Hän on\nlihavahko, pyöreävatsainen; kasvot paksuine huulineen ovat punakat,\nja pienissä, vilkuilevissa silmissä kuvastuu sekaisin röyhkeyttä,\npelkuruutta ja oveluutta.\n\nHetken kuluttua hän lopettaa ja tarkastaa kirjoitustaan. Sitten painaa\nsähkökelloa, senjälkeen aukenee ovi ja pikkupomo astuu sisään.\n\nMESTARI uteliaasti.\n\nNo, mitä ne siellä tuumivat julistuksesta? Ovatko tyytyväisiä?\n\nPOMO äänessään peitetty katkeruus.\n\nEiväthän ne tietysti tyytyväisiä ole — eikä se ole ihmekään, sillä...\n\nMESTARI terävästi.\n\nEi ole ihmekään — kuinka niin?\n\nPOMO arastuen.\n\nKun tuota... tuota palkkoja juuri syksyllä alennettiin.\n\nMESTARI\n\nMutta ettekö te ymmärrä, että nyt on sopiva tilaisuus, kun koko maassa\nvallitsee ankara työttömyys? Me saamme työväkeä vaikka kuinka paljon —\njolleivät tahdo tehdä työtä sillä palkalla jonka patruuna määrää.\n\nPOMO arasti, moittien.\n\nMutta eiköhän se sentään ole väärin? Millä sellaisetkin tulevat\ntoimeen, joilla on suuret lapsilaumat, kun on ennenkin ollut huonoa.\nJos sattuu sairautta ja muuta tällaisena talvena, niin...\n\nMESTARI kylmästi, keskeyttäen.\n\nJaa, mitä se meitä liikuttaa. Muuten pyydän huomauttaa, että teidän\nmielipiteenne ovat kerrassaan sopimattomia työnjohtajalle. Jos te\nalatte niitä julistaa muuallakin kuin minun läsnäollessani — niin...\n— (Naputtaa sormellaan pöytään; peitetysti uhaten.) — Teidän pitäisi\nmuistaa, että tämä on herra patruunan toimenpide, ja jos hän saa tietää\nmiten te olette sitä arvostellut, niin tuota — te ette tule kauan\ntäällä toimimaan...\n\nPOMO pelästyen.\n\nEnhän minä mitään... muuten vain... Enhän minä tietysti tahdo\narvostella...\n\nMESTARI\n\nKas niin. Menkää siis katsomaan ovatko kaikki työmiehet paikoillaan.\n(Toisellaisella äänellä.) Jaa, käskekää mennessänne Anni Korpi tänne.\n\nPOMO nöyrästi ja alakuloisesti.\n\nKyllä, herra mestari, kyllä minä...\n\n(Menee.)\n\nMESTARI sytyttää sikaarin ja katselee levottomana ovelle. Hetken\nkuluttua tulee sisään Anni Korpi ja seisahtuu odottaen ovelle.\n\nANNI arasti.\n\nHerra mestari on kutsunut minut. Mitä olisi...?\n\nMESTARI mielistellen.\n\nNiin, minulla on sinulle asiaa... työtä... Istuhan nyt ensin.\n\nANNI peitetyn terävästi.\n\nEihän työaikana sovi istua...\n\nMESTARIN silmät välähtävät, mutta sanoo suojelevalla, lempeällä äänellä.\n\nIstu nyt vaan — minähän annan luvan...\n\nANNI\n\nKyllä minä seisoakin jaksan...\n\nMESTARI niinkuin ei kuulisikaan.\n\nMiten olet jaksanut viime päivinä? Oliko sinulla hauska joulu?\n\nANNI kylmästi.\n\nNo olihan se...\n\nMESTARI kaksimielisesti.\n\nJa lahjoja tuli kai oikein paljon?\n\nANNI\n\nKuinka mestari niin luulee? En minä saanut ainoatakaan lahjaa.\n\nMESTARI purevasti.\n\nTodellakin! Ja minä luulin niitä tulleen oikein summassa kun ei\nminunkaan pieni lahjani enää kelvannut.\n\nANNI\n\nYmmärtäähän mestari, ettei minun sovi ottaa sellaisia lahjoja...\n\nMESTARI kuin ihmetellen.\n\nMikä siinä olisi sopimatonta? Jos tahdon antaa lahjan ystävälleni jota\nrakastan — jonka tahtoisin omakseni, niin...\n\nANNI keskeyttää, harmista punastuen.\n\nEikö mestaria hävetä puhua tuolla tavoin? Ettekö ymmärrä, miten väärin\nse olisi, kun teillä on kotona rouva ja lapset, ja...\n\nMESTARI\n\nVoi Anni kulta! Etkö sinä sitten ymmärrä, ettei rakkaus välitä, onko\nnaimisissa vai ei... Ja minkä minä nyt sille voin, että rakastan sinua\n— etten saa sinua mielestäni? Eikä se sitäpaitsi niin kauhea asia ole,\nkaikilla paremmilla ihmisillä on joku toinen, jota he rakastavat —\nvaikka ovatkin naimisissa. Älä siis...\n\n(Lähenee Annia.)\n\nANNI katkeran ivallisesti, siirtyen poispäin.\n\nMestarillahan on toisia, montakin — jos se kerran on välttämätöntä\nparemmille ihmisille! Miksi te siis minua kiusaatte?\n\nMESTARI teennäisen moittivasti.\n\nVoi Anni! Sinäkö syytät minua kiusaamisesta, vaikken ole tahtonut\nsinulle muuta kuin hyvää? Sinä et välitä vähääkään minun tunteistani,\nlähetit lahjanikin sillälailla takaisin. — (Ottaa taskustaan kellon ja\nlähenee taas Annia.) — Ota tämä edes... otathan Anni...\n\nANNI tuskastuneena.\n\nVälitättekö te minun tunteistani, kun yhtämittaa puhutte sitä samaa,\nvaikka monasti olen sanonut etten voi teistä pitää? Miksi te nytkin\ntyrkytätte väkisin lahjaanne kun minä en sitä tahdo?\n\nMESTARI\n\nEnhän voinut aavistaa, että sinä tulet siitä entistä katkerammaksi.\nOdotin minä edes ystävällistä sanaa, katsetta — ajattelin, että\nsinä sentään lopulta alat ymmärtää, tulet minun ystäväkseni... Minä\njärjestäisin kaikki niin hyvin, saisit kaksinkertaisen palkan, ja...\n\nANNI punastuen harmista ja häpeästä.\n\nTe tahtoisitte tuollaisella kellolla ostaa minut, mutta se ei tapahdu!\nMinä en tee koskaan sellaista rikosta! Olenhan jo sanonut, että pidän\ntoisesta — että minulla on sulhanen, Kaarlo...\n\nMESTARI silmät välähtäen; hillitsee itsensä tekeytyen hämmästyneeksi.\n\nKas, kun en lainkaan muistanut! Minähän kuulin jo tuon asian! Ja kuulin\nminä sen yhteydessä muutakin... — (Vaikenee, katsoen Annia, ja kun tämä\nei puhu mitään, jatkaa ikäänkuin säälien.) — Niin, olen vaan kuullut\nsellaista, että sinun tuota... täytyisi mennä... — (Hän venyttää\ntahallaan sanojaan, tuijottaen kaiken aikaa läpitunkevasti Annia, ja\nlopulla vaikenee.)\n\nANNI tuskastuen.\n\nMihinkä niin?\n\nMESTARI tuijottaa yhä Annia, lausuen painokkaasti.\n\nNiin — että sintin _täytyisi_ mennä hänen kanssaan naimisiin —\nmahdollisimman _pian_... Onko se totta?\n\nANNI punastuu ja huudahtaa silmät säkenöiden.\n\nKuinka mestari voi luulla minusta sellaista! Luuletteko minut\nsellaiseksi?\n\n(Kääntyy poispäin.)\n\nMESTARI myhähtää ensin tyytyväisenä, sitten lausuu ankarasti.\n\nMitä sinä teeskentelet? Kyllähän minä tiedän, että nuoret tehtaalaiset\nkeskenään ihan tuota... ihan...\n\nANNI keskeyttää tulisesti.\n\nMutta minä en!\n\nMESTARI jatkaa aivankuin samaa lausetta ja hänen pienissä silmissään\nvälkähtää kavala, ivallinen ilme.\n\nIhan suutelevat... No, etkö sinä siis koskaan ole sitä tehnyt?\n\nANNI kääntyy hämmentyneenä toisaalle, eikä vastaa mitään.\n\nMESTARI\n\nEtkö sinä voi vastata? Vai myönnätkö sen vaitiolollasi?\n\nANNI sammaltaa suuttuneena, häveten.\n\nMiten mestari kysyy sellaista..? Eihän se kuulu... tuota...\n\nMESTARI keskeyttää ilkeästi.\n\nMinulleko? Vai ei kuulu minulle? Hyvä! Minä taas luulen, että se kuuluu\nhiukan minullekin. — Minä huomaan, että sinä olet juuri hänen tähtensä\nkohdellut minua kuin kerjäläistä! Kiusannut minua kylmyydelläsi ja\nsamaan aikaan suudellut ja rakastellut häntä. Eikö niin? Vai kiellätkö,\nettet rakasta tuota nulikkaa?\n\nANNI seisoo häneen selin, äänettömänä ja hämmentyneenä.\n\nMESTARI yhä kiihtyen.\n\nJaha! Sinä myönnät sen! Vai niin. Tuota lurjusta minä siis saan kiittää\nkaikesta. Tuollaisen tähden olet sinä siis pitänyt pilkkanasi minua,\nnaureskellut sen kanssa takanapäin minua — minua! — (Uhkaavasti.) —\nMutta sen täytyy nyt loppua.\n\nANNI naivisti, pelokkaasti.\n\nEi herra mestari... en minä ole koskaan nauranut teitä. Eikä Kaarlo ole\nlurjus... hän on niin hyvä, siivo ja rehellinen... Kaikki pitävät...\n\nMESTARI kiukkuisesti.\n\nHän on lurjus — kirottu lurjus! Ja minä en enää kärsi sitä peliä, jota\nte yhdessä harjoitatte! Huomispäivänä minä ajan hänet pois tehtaasta,\nkoko läänistä! Se on nyt sanalla sanottu.\n\nANNI änkyttää tolkuttomasti.\n\nOi herra mestari, älkää ajako häntä pois työstä — — hän ei ole mitään\npahaa tehnyt... Aina tehnyt työnsä hyvin, ollut säännöllinen ja altis\nja...\n\nMESTARI keskeyttää ärjäisten.\n\nVaiti, sanon minä! Minä en viitsi kuunnella sinun lörpötyksiäsi.\nHuomenna hän lähtee — ja' samalla sinä, isäsi, veljesi, kaikki — koko\nroikka!\n\nANNI vaikenee ikäänkuin jähmettyneenä; sitten sammaltaa tuskallisesti.\n\nIsä... isäkin...? Ei, ei... Mihinkä isä ja äiti sitten joutuvat\ntällaisena työttömänä aikana — ja niin monta lasta... Älkää sentään\neroittako isää työstä... Hyvä mestari...\n\nMESTARI keskeyttää järkähtämättömästi.\n\nSe riippuu nyt kokonaan sinusta. Jos olet järkevä, niin ehkä annan\nheidän jäädä. — (Pahanenteisesti.) — Mutta ellet... ellet sinä...\n\nANNI keskeyttää tuskallisesti.\n\nÄlkää, herra mestari! Isä on ollut niin kauan täällä — koko ikänsä ja,\nja... — (Miltei vaikeroiden.) — Niin, ettekö te sitten ymmärrä, että\nminä en voi, minä en voi...\n\nMESTARI\n\nNo, sitten ei siitä enää kannata puhua. — (Ankarasti.) — Minä en anna\nitseäni pilkata!\n\nANNI\n\nVoi hyvä mestari, mitä te aiotte... Armahtakaa nyt tämä kerta, älkää...\n\n(Purskahtaa itkuun.)\n\nMESTARI antaa Annin itkeä hetkisen, tuijottaa vain kummallisen\ntutkivasti. Sitten hänen katseensa muuttuu neuvottomaksi, hän lähenee,\ntaputtaa hyväillen Annin olkapäätä ja hänen äänessään värähtää\nlevottomuus ja hellyys.\n\nAuni älä itke, en voi sitä kestää... Anni ota edes tämä ja ole hiukan\nystävällinen minulle. Ota nyt Anni, äläkä itke Anni. Katsos miten\nkaunis se on — perätkin ovat kullasta... Se maksaa kolmattasataa\nmarkkaa...\n\nANNI nyyhkyttäen.\n\nMiten minä voisin sen ottaa, sanoa että olen saanut sen teiltä?\nJokainen ajattelisi heti, että...\n\nMESTARI kiihkeästi kuiskien.\n\nEihän sinun tarvitse sitä heti näyttää ja sitten jälkeenpäin voit\nkeksiä jotain, sanoa että olet kauan säästänyt sitä varten. Ota Anni\n— minä pyydän. — (Työntää kellon Annia taskuun, sanoo mahdollisimman\nlempeästi.)\n\nKas niin, Anni. — Älä nyt itke. Minä en voi katsella sinua itkevänä —\nse koskee niin sydämeeni. Jospa vain tietäisit, miten silloin kärsin —\nja aina... Ja sinä voisit lopettaa kärsimyksen! kun vaan tahtoisit —\nvoisit muuttaa kaikki hyväksi... meille molemmille...\n\nANNI yhä itkien.\n\nMutta sehän olisi valhe... minä tuntisin aina, että olen tehnyt\nrikoksen. Ei, minä en voi ottaa sitä... Ottakaa se takaisin...\n\nMESTARI tarttuu hänen käsiinsä puhuen yhä kiihkeämmin.\n\nRakas Anni! Onko sekin mielestäsi rikos? Jospa vain tietäisit, miten\nsyvästi sinua rakastan — niin et puhuisi noin... Minähän tahdon tehdä\nkaikki, mitä tahansa sinun hyväksesi, kun vain olisit toisenlainen...\nAnni, sinä saisit suuremman onnen — — —. sinun ei enää koskaan työssä\ntarvitsisi työssä käydä... minä korottaisin sinut _konttoristiksi_.\nOpettaisin sinulle kirjanpidon, veljesi pääsisi monttöriksi ja isäsi\nalityönjohtajaksi eikä huominen palkanalennus lainkaan koskisi heitä.\nNiin, sen järjestäminen on minulle helppoa — se olen minä, joka tässä\ntehtaassa määrään! Ajattele siis mikä valta minulla on! Etkö edes\nomaistesi tähden koeta olla järkevä — ajatella minunkin mieltäni...?\n\nANNI on monta kertaa koettanut keskeyttää mestaria; huudahtaa\nepätoivoisesti.\n\nHerra mestari... Älkää puhuko enää... minä en voi! Kuinka minä sitten\nenää voisin olla täällä, katsoa ketään silmiin?\n\nMESTARI huomaa Annissa horjuvaisuutta ja jatkaa yhä kiihkeämmin.\n\nOi Anni, minkätähden sinä kiusaat minua? Eikö sinulla ole lainkaan\nsydäntä? Sinä et yhtään ajattele, miten paljon olen kärsinyt sinun\ntähtesi... Älä nyt enää ole tuollainen! Tule nyt edes katsomaan minun\nhuonettani. Ja luota minuun...\n\n(Koettaa vetää Annia huoneeseensa.)\n\nANNI ponnistelee vastaan, rukoillen hätäisesti ja tuskallisesti.\n\nOi mestari hyvä, älkää nyt... Antakaa minun olla... Lakatkaa... Minä\nkoetan, lupaan ajatella... Älkää...\n\nMESTARI kähisevin äänin.\n\nAnni, minä pyydän, rukoilen sinua! Ajattelu, mikä onni sinulle tulisi!\nSinä et tiedä, miten hyvin kävisi omaisillesi — etkö sinä tahdo edes\nheidän parastaan...?\n\nANNI näyttää menehtyneeltä ja katsahtaa hätääntyneenä ovelle.\n\nKyllä, kyllä tahtoisin, mutta en voi, en voi... Päästäkää, minä lupaan\najatella — minä tulen huomennakin, kun vain päästätte! Päästäkää! —\n(Kun mestari ei laske, kirkasee hän äkkiä.) — Apua, Kaarlo!... Kaarlo!\n\nMESTARIN sieramet laajenevat, silmät pienenevät naskalinteräviksi ja\nhänen äänessään kuvastuu sekaisin intohimo, pelko, raivo ja voitonriemu\n— se muistuttaa miltei käärmeen sähinääa.\n\nVaiti! Jos vielä kerran huudat — niin se lurjus viedään täältä\n_ijäksi_...\n\nANNI änkyttää kauhusta vavisten.\n\nMitä, mitä...? Se ei ole mahdollista...\n\nMESTARI\n\nSe on mahdollista! Hän on täällä yhdistyksessä puhunut sillätavoin,\nettä jos vihjaisen kaupungin santarmeille, niin hänet viedään\ntavallista kauemmaksi — josta hän ei palaja koskaan. Kuinka sinä\nuskalsit huutaa _häntä_ — pilkata minua? Sillä hän on _minun_ kädessäni!\n\nANNI rukoillen.\n\nMestari... antakaa anteeksi jumalan tähden... En tahtonut huutaa...\nen itsekään ymmärrä... Älkää antako ilmi häntä! Älkää, hyvä mestari,\nälkää! Minä kuolisin... Minä teen mitä tahansa, kun vaan...\n\nMESTARI pidätetyllä voiton riemulla.\n\nEn minä odottanut noin suurta loukkausta sinulta. Mutta minä annan\nvielä senkin anteeksi, jos näytät, ettet tahtonut minua pilkata. Jos\nhuomenna työajan jälkeen jäät tänne, niin minä lupaan, että omaisesi\nsaavat jäädä työhön entisellä palkalla, ja kaikki tulee niinkuin olen\npuhunut.\n\nANNI hätäisesti sammaltaen.\n\nKyllä minä sitten tulen huomenna... huomenna... — (Kuin havahtuen.) —\nEi, ei — en minä sentään voi — se olisi liian kamalaa.\n\nMESTARI uhkaavasti.\n\nMitä, pilkkaatko sinä vielä silläkin tavalla? Ensin lupaat ja sitten\nkiellät — aivan kuin ärsytät! Ei — se on liikaa! Minä lähetän hänestä\nkirjelmän vielä tänään!\n\nANNI parahtaa epätoivoisesti.\n\nOi älkää, jumalan tähden! Minä tulen... lupaan tulla...\n\nMESTARI raskaasti.\n\nTuletko siis varmasti! Jos sinä vielä tässä pettäisit minut, niin\nsilloin en enää armahda ketään! Tuletko?\n\nANNI\n\nMinä tulen...\n\n(Vaipuu kalpeana polvilleen.)\n\nMESTARI nostaa Annin ylös alkaen taluttaa huoneeseensa, toistellen\n\nAnni, Anni, sinä voit pahoin... Tule ottamaan vettä... tule minun\nhuoneeseeni.\n\nANNI epätoivoisesti.\n\nOi älkää mestari... jumalan tähden en voi tulla, nyt... Päästäkää!\n\nMESTARI käheästi, uhaten.\n\nÄlä vain huuda! Muista mitä siitä seuraa...\n\nANNI kuin sekopäisenä.\n\nHu, en minä huuda... kun ette vain... mestari hyvä — minä lupaan tulla\nhuomenna varmasti. — (Mestari vie hänet puoliväkisin sisään sulkien\noven.)\n\nOven takaa kuuluu Annin pelokas nyyhkytys ja rukoileva kuiskaava ääni,\nvuoroin taas mestarin matala, kiihkosta käheä kuiske katkonaisena,\nepäselvänä.\n\n— Älä pelkää — istu — voit pahoin...\n\n— Ei — hyvä mestari — menee ohi...\n\n— Maista nyt — virkistää...\n\n— En voi — viiniä — päästäkää...\n\n— Älä nyt — ymmärrä — omaisesi...\n\nSen jälkeen ei enää eroita sanoja; ne hukkuvat kaukaiseen kohinaan\njoka vähitellen lähenee; sen synnyttävät satojen askelten jyminä ja\nihmisjoukon sekava puheensorina, josta ei vielä sanoja eroita. Se\nlähenee, kiihtyy ja lopulta pysähtyy ulkopuolelle ja sen seasta kuuluu\nkiihtyneitä\n\nHUUTOJA\n\n— Ne aikovat tietysti tappaa meidät nälkään!\n\n— Tietysti! Eihän sillä palkalla elä...\n\n— Mutta se on pirullista, ettei sillä heti kuolekaan!\n\n— Älä ole siitä huolissasi — kyllä tämän alennuksen jälkeen kuolet heti!\n\n— Se on selvä se!\n\n— Kun oikein nälkäpiiskuri suunnittelee, niin kai se tepsii!\n\n— Oikein! Tietysti se mestarin työtä on!\n\n— Tietysti! Sehän syksylläkin oli ehdottanut!\n\n— Menkää sisään! Ei se tästä parane!\n\n— Menköön Korpi ja Suonpää sisään! Kyllä me odotamme täällä!\n\n— Halonen myöskin!\n\nKuuluu Halosen vastustava ääni.\n\n— Mene nyt vain! Ei se sinua syö!\n\n— Ei se ainakaan purematta nielase!\n\n— Ei kukaan paljaista luista huoli!\n\n— Mene sinäkin Emil — silloin se ei kuitenkaan kaikkia syö!\n\n— Mene vaan! Olet vähän lihavampikin!\n\nJoitakin katkeria naurahduksia.\n\nMelu hiljenee ja sitten aukee ovi; Korpi, hänen poikansa Emil, Halonen\nja Kaarlo Suonpää astuvat sisään. Edellinen on suurikokoinen, vielä\nvoimakas mies, vaikka ankara työ ja huolet ovatkin uurtaneet syviä\nvakoja hänen kasvoihinsa; Halonen on kovin laiha, kalpeilla kasvoillaan\nmasennus ja arkuus; Suonpää on solakka, jäntevävartaloinen nuorukainen,\njolla on älykkäät ja voimakkaat kasvot.\n\nUlkoa kuuluu edelleen joukon hillittyä sorinaa.\n\nKORPI kuin pettyneenä.\n\nTäällähän ei ole ketään...\n\nEMIL pilkallisesti hymähtäen.\n\nOnkohan kettu paennut pesästään!\n\nKAARLO\n\nNo, odotetaan täällä vaikka huomisaamuun asti! Sitä asiaa ei jätetä.\n\nKORPI hiljaa, lujasti.\n\nSitä ei _voi_ jättää. Jos nyt vielä alennettaisiin palkat kolmannella\nosalla, silloin tulee monelle suurperheiselle suorastaan nälkäkuolema.\n\nHALONEN\n\nNiin se on, ei sillä saa...\n\n(Hän vaikenee, sillä mestarin huoneen ovi aukenee ja kynnykselle\nilmestyy Anni, hätääntyneenä, vapisevana, vaatteet ja tukka hieman\nepäjärjestyksessä. Kaikki aivankuin jähmettyvät hämmästyksestä.\nÄänettömyys.)\n\nKORPI hiljaa, käheästi.\n\nSinä täällä... Mitä sinä teit siellä?\n\nANNI nyyhkyttäen.\n\nMinä olin... olin tomuja pyyhkimässä...\n\nKORPI ärjäisten.\n\nValehtelet! Sano heti, mitä sinulla on täällä tekemistä!\n\nANNI kuin menehtyneenä.\n\nMestari... tuota noin, käski... — (Huomaa Kaarlon, pelästyy yhä enemmän\nja sopertaa vavisten.) — Kaarlo... täällä...?\n\nKAARLO on seissyt kalpeana ja liikkumattomana — niinkuin raivo ja\nhämmästys olisi lamauttanut hänet.\n\nNiin, minä olen täällä... Mutta mitä sinä teet täällä? Mitä sinä olet\ntehnyt...?\n\nANNI tolkuttomasti.\n\nJumala auttakoon! En minä mitään...\n\nKAARLO raivoisasti.\n\nMitä sinä olet tehnyt? Vastaa minulle. Oletko sinä, sinä...? Onko, onko\nse totta?\n\nMESTARI tulee huoneestaan ja karjaisee röyhkeästi.\n\nMitä tämä merkitsee? Mitä te täällä rähisette? Ulos jokainen!\n\nKAARLO\n\nKonna!... Mitä te olette tehnyt hänelle?\n\n(Aikoo hyökätä mestarin kimppuun, mutta Korpi saa kiinni hänen\nolkapäästään.)\n\nMESTARI lähenee pari askella ja ähkyy pelästyksestä ja raivosta\nvavisten.\n\nVai niin... vai niin! Vai sinä hyökkäät minun kimppuuni! No, no... Te\nnäitte sen, te voitte todistaa sen! — (Kaikille.) — Ja ettekö kuulleet,\nmitä sanoin? Ulos!\n\nKAARLO hiljaa, raskaasti.\n\nTe ette pääse tästä asiasta niin helpolla kuin luulette.\n\nKORPI Kaarlolle hiljaa.\n\nTule järkiisi. Ole hiljaa! — (Mestarille.) — Emme me sillä tavalla ulos\nlähde. Olemme tulleet puhumaan tärkeistä asioista.\n\nMESTARI\n\nMistä asioista? — (Kuuntelee jonkun sekunnin ja huomaa joukon hillityn\nsorinan ulkopuolella.) — Mitä asioita teillä on? Keitä, mitä rähinää\ntuolla on?\n\nKORPI\n\nSiellä on koko tehtaan työväki ja me olemme tulleet kaikkien puolesta\nilmoittamaan, ettemme voi hyväksyä sitä palkanalennusta. Me emme\ntule sentään toimeen muutamalla pennillä. Me vaadimme, että palkat\npysytetään ennallaan.\n\nHALONEN avuttomasti.\n\nMinullakin on kahdeksan lasta...\n\nMESTARI koettaa tekeytyä ivalliseksi.\n\nVai on Halonenkin mukana tuollaisessa! — (Kääntyen Korpeen.) — Ja\noikein vaaditte! Vai niin. Mutta palkkojen määrääminen on herra\npatruunan asia, eikä hän kuuntele teidän vaatimuksianne!\n\nHALONEN mutisee mestarin puheen aikana pelästyneenä.\n\nKun on lapsia, tuota... niin ei silloin...\n\nKORPI\n\nJonkun täytyy meitä kuunnella. Muuten emme voi elättää lapsiamme. Ja\njollei muu auta, niin meidän täytyy lopettaa työt...\n\nMESTARI pahaenteisen hitaasti, pilkallisesti hymyillen.\n\nAhaa! Sinä kiihotat siis julkisesti lakkoon. Hyvä. Sinä siis lopetat\ntehtaan työt... Mutta minä luulen, että töiden lopettaminen on myöskin\nherra patruunan asia! Ilmoittakaa siis hänelle itselleen uhkauksenne —\njos hän ottaa teidät vastaan!\n\nKORPI\n\nKuulkaa herra mestari. Kun te olette itse tämän alennuksen ehdottanut\npatruunalle, niin teidän velvollisuutenne on myös ilmoittaa hänelle\nsen seurauksista. Enkä minä ole ketään kehoittanut lakkoon tai muuhun.\nMutta pitääkö meidän siis jättää kaikki sikseen ja tulla kiltisti\ntyöhön jollette suvaitse edes ilmoittaa patruunalle... Mitä te\narvelette, toverit?\n\nKAIKKI\n\n— Silloin teemme lakon — ja heti aamulla!\n\n— Niin teemme! Emme voi muuta.\n\n— Meidän täytyy — jollette muuten ilmoita.\n\nMESTARI pöyhkeästi.\n\nVai lakon te nyt teette? Mutta vakavasti puhuen ei se kaipaa mitään\nilmoittamista. Herra patruunan järkähtämätön päätös on, että palkat\nalennetaan niinkuin julistuksessa on säädetty — eikä se tule muuttumaan\nteidän rähinänne vuoksi.\n\nANNI peittää käsillään kasvonsa, purskahtaen itkuun.\n\nVoi tätä elämää...\n\nKORPI\n\nMutta me emme enää aio vapaaehtoisesti nälkään kuolla! — (Katsahtaen\nitkevään Anniin ja jatkaa yhä kasvavalla katkeruudella ja tuskalla.)\n— Ja sinä, sinä... mitä sinä olet tehnyt tyttärelleni? Vieläkö sinä\nhänetkin tahdot uhriksesi! Eivätkö entiset riitä...? Ei siitä vielä ole\nviikkoakaan kun viimeinen haudattiin — siellä se makasi meidän aitassa\njäätyneenä...\n\nMESTARI on muuttunut kamalan näköiseksi kuullessaan nuo murhaavat\nsyytökset; mutta äkkiä hän keskeyttää syyttäjänsä, karjaisten\nraivoisasti.\n\nMitä? Mitä? Mitä tämä oikein on? — Mitä sinä tarkoitat? Te olette minun\nkonttorissani! Ulos! Ulos! Ulos!\n\nEMIL hurjasti.\n\nVieläkö sinä karjut! Ellet nyt ole hiljemmin, niin — niin piakkoin\ntulee toiset odottamattomat hautajaiset...\n\nKAARLO hiljaa, hammasta purren.\n\nTietäkää nyt, että teidän täytyy lopettaa mustat tekonne! Ymmärrättekö\nte?\n\nKORPI hilliten itsensä.\n\nÄlkää viitsikö sanoa enää mitään hänelle — puheet eivät tässä auta!\nEikä väkivaltaisuudet! Niistä olisi vain heille hyötyä. — (Lujasti.) —\nLoppu tästä on kyllä tehtävä — mutta toisella tavalla!\n\n(Menevät ulos, paitsi Kaarlo, ja ovi jää raolleen. Joukon sorina\nlakkaa, syntyy miltei kuolemanhiljaisuus. Sitten kuuluu Korven\nmielenliikutuksesta väräjävä ääni.)\n\nKORPI\n\nTyötoverit! Mestari ei lupaa edes ilmoittaa patruunalle vaatimustamme;\nivailee vain ja sanoo olevansa varma siitä, että se hylätään. Mitä on\nmeidän tehtävä? Onko meidän tyyninä kärsittävä, että palkat vieläkin\nalennetaan? — että meidän lapsemme joutuvat kitumaan nälässä? Mitä te\najattelette, toverit?\n\nKIIHKEITÄ HUUTOJA\n\n— Ei — me emme anna enää alentaa palkkoja!\n\n— Syksyllähän niitä juuri alennettiin...\n\n— Me olisimme raukkoja, jos vieläkin...\n\n— Ei enää...\n\n— Lakko on meidän tehtävä!\n\n— Ja huomispäivänä!\n\n— Lakkoon, lakkoon!\n\n— Ja nyt vaaditaan mestari pois!\n\n— Oikein! Mestari pois!\n\nKORPI\n\nSe on todella kamalaa, että hän edelleenkin saa rauhassa jatkaa vanhaa\npeliään. Vuosikausia on hän kiusannut, hätyytellyt ja raiskannut\ntyttäriämme, vaimojamme. Heidän turvallisuutensa ja kunniansa ei enää\nmerkitse mitään. Hän on saanut aikaan niin paljo onnettomuutta, että\nsen pitäisi jo riittää! — (Epäröiden.) — Minä pahoin pelkään, että hän\nvielä tänään on tehnyt konnantyön, joka...\n\nHänet keskeyttävät kiihkeät, uhkaavat\n\nHUUDOT\n\n— Mitä hän taas on tehnyt?\n\n— Pois mestari tehtaalta!\n\n— Piiskuri pois!\n\n— Pois se sika!\n\n— Sanokaa, mitä se on tehnyt!\n\n— Pois, pois!\n\nEMIL huutaa hurjasti.\n\nMinä luulen, minä olen miltei varma, että hän on, on turmellut minun\nsisareni!\n\nHuudot räjähtävät raivokkaaksi pauhuksi, josta epäselvästi eroiltua\nseuraavia\n\nHUUTOJA\n\n— Sen hän saa kalliisti maksaa!\n\n— Pian se toisen tarvitsee — kun entinen koskeen hyppäsi!\n\n— Monta se konna tarvitsee — ei sille vähät riitä!\n\n— Mutta tuo peli täytyy vihdoinkin lopettaa!\n\n— Hirtettävä se olisi! Ehkä sitten laukeaisi...\n\n— Otetaan se kettu ulos luolastaan!\n\n— Hakataan se niin, että kukko suurimmat palat nielee...\n\n— Pois se roisto!\n\n— Helvettiin!\n\n— Hirteen, hirteen!\n\nKORVEN ÄÄNI voittaa vihdoin melun.\n\n(Se hukkuu taas kiihtyvään meteliin; mestari hiipii vavisten telefoonin\nääreen, tarttuen kuulotorveen.)\n\nKAARLO lähenee ja sähähtää hiljaa.\n\nLaskekaa irti! Muuten...\n\n(Juuri silloin aikoo joukko rynnätä sisään. Mestari hellittää\nkuulotorvesta, aivankuin se olisi tulikuuma rauta ja peräytyy kauhusta\nkalpeana kirjoituspöydän taakse.)\n\nKORPI työnnetään sisään takaperin, asettuu ovelle hyökkääjien eteen\ntarttuen lujasti ovipieliin ja huutaa kaikuvasti.\n\nToverit! Hiljaa! Pysähtykää! Rauhoittukaa! Kuunnelkaa minua!\n\nHänet keskeytetään hurjin\n\nHUUDOIN\n\n— Rupeatko sinä puolustamaan tuota...?\n\n— Mitä te ajattelette, isä...?\n\n— Pois tieltä — ja paikalla!\n\n— Me otamme ketun luolasta...\n\n— Pois tieltä!\n\nKORPI jännittää viimeiset voimansa ja työntää hyökkääjät takaisin,\nhuutaen läpitunkevasti.\n\nKuunnelkaa! Odottakaa! Pysähtykää! Tapahtuu onnettomuus! Hän kyllä\n_ansaitsisi_ selkäänsä — mutta siitä olisi heille hyötyä! — (Joukko\nseisahtuu.) — Ettekö ymmärrä, että he _toivovat_, odottavat jotain\nväkivaltaisuutta, saadakseen tekosyyn kutsua tänne enemmän poliiseja\ntai sotaväkeä. Me emme _saa_ heidän toivoansa täyttää! Ettekö ymmärrä?\nPäätetään pikemmin, mitä on tehtävä.\n\nHUUTOJA\n\n— Oikein puhut!\n\n— On se niinkin...\n\n— Ensin pehmitetään se roisto!\n\n— Pois tieltä!\n\n— Lakko on tehtävä huomispäivänä!\n\n— Lakkoon! Lakkoon!\n\n— Ja mestari pois!\n\n— Piiskuri pois!\n\n— Ja palkat entiselleen!\n\n— Päätetään heti tehdä lakko!\n\n— Lakko tehdään!\n\n— Hyvä, hyvä!\n\nKun joukko on peräytynyt, menee Korpi ulkopuolelle ja sulkee oven.\n\nKORVEN ÄÄNI kajahtaa voimakkaana ja kuuluvana metelin ylitse.\n\nNiin toverit — minä myönnän että meidän _pitäisi_ tehdä lakko, sillä\nmeillä ei ole muuta keinoa, jolla voisimme estää palkanalennuksen.\nMutta voimmeko me tehdä sen? Onko meillä yksimielisyyttä, onko meillä\n_voimaa_ viedä se _voittoon_? Tappio tuottaisi tavattoman paljon\nkärsimyksiä... Ja minä pelkään, että me olemme liian heikkoja — ei ole\nkassaa, ei järjestöjä jotka auttaisivat...\n\nHänen äänensä hukkuu taas sekavaan, moniääniseen huutoon kuin myrskyn\npauhuun — josta epäselvästi eroittaa joitakin kiihkeitä\n\nHUUTOJA\n\n— Mitä sinä lörpöttelet, Ville...\n\n— Ethän sinä ole ennenkään pelännyt!\n\n— Lakko täytyy tehdä!\n\n— Ehkä me jostakin saamme avustusta?\n\n— Meidän _täytyy_ tehdä lakko!\n\n— Niin juuri — täytyy!\n\n— Me emme _elä_ sellaisella palkalla!\n\n— Sepä se on!\n\n— Emme enää anna alentaa palkkaamme!\n\n— Emme voi — lapset...\n\n— Emme voi! Emme! Lakkoon! Lakkoon!\n\n— Ja mestari pois!\n\n— Ehdottomasti! Hän on liian paljon...\n\n— Piiskuri pois!\n\n— Oikein! Hänen rikoksensa riittävät!\n\n— Pois! Pois! Lakkoon!\n\nKORVEN ÄÄNI\n\nVaietkaa — älkää huutako! Tässä on niin suuri asia, että minun täytyy\nsanoa suoraan mielipiteeni. Kyllä minä mukana olen jos kerran kaikki\ntoiset tahtovat lakkoon.\n\nOvatko kaikki siis sitä mieltä, että meidän täytyy tehdä lakko, jollei\npalkkoja pysytetä entisellään ja mestaria eroiteta? Onko se _kaikkien_\ntahto?\n\nKAIKKI\n\n— On! on! on!\n\nKORVEN ÄÄNI liikutuksesta värähtäen.\n\nOnko jokainen nyt samaa mieliä? — Ja seisovatko kaikki vaatimuksensa\ntakana, kunnes siihen myönnytään? Ettei kukaan lähde työhön, ennenkuin\nyhdessä päätetään?\n\nHUUTOJA hetken äänettömyyden jälkeen.\n\n— Ei kukaan!\n\n— Lakko on tehtävä!\n\n— Emme voi muuta.\n\n— Huomisaamuna lakkoon!\n\n— Ja niillä vaatimuksilla, kuin Korpi sanoi. Eikö niin?\n\n— Hyvä! hyvä! Mestari pois!\n\n— Palkat ennalleen ja mestari pois!\n\n— Lakkoon! Lakkoon!\n\nKORVEN ÄÄNI\n\nMutta asia on sittenkin kovin tärkeä, toverit. Sitä täytyy takkaan\nharkita, ja jokainen sanokoon suoraan ajatuksensa. Sentähden ehdotan,\nettä menemme yhdistyksen huoneustoon ja päätämme yhteisessä kokouksessa\nmitä lopullisesti on tehtävä. Ei tällaista asiaa auta yhtäkkiä päättää\n— siitä riippuu niin paljon.\n\nÄÄNIÄ\n\n— Oikein puhut!\n\n— Ei tarvitse keskustella — lakko on ainoa keino!\n\n— Toverit — ei harkitsematta! Tämä on liian vakava...\n\n— Kokoukseen!\n\n— Ei se mitään keskustelua tarvitse — mutta mennään nyt sitten...\n\n— Lakko on tehtävä!\n\n— Keskustelemaan!\n\n— Mennään talolle...\n\n— Turhaa lörpötystä — lakkoon!\n\n— Mennään, mennään!\n\nKiihtynyt joukko lähtee liikkeelle ja samassa kajahtaa ilmoille\nvaltavalla voimalla työväen marssi. Se etenee hitaasti häipyen ja sitä\nsäestää satojen askelten jymy — aivankuin jonkun jättiläisrummun\nmahtava jyske.\n\nMESTARI pyyhkii tuskanhiestä helmeilevää otsaansa ja mutisee\nvapisevalla äänellä.\n\nMitä, mitä tämä oikein on? — Minua, minua solvataan, uhataan!\n\nKAARLO Annille, joka kyyristyneenä itkee eräässä nurkassa.\n\nAnni tule pois, lähde heti täältä — mene kotiin...\n\n(Kun Anni on poistunut, lähenee Kaarlo mestaria omituisin, hiipivin\naskelin ja hänen äänessään värisee pidätetty raivo ja tuska.)\n\nSanokaa paikalla, teittekö te jotain hänelle — mitä täällä tapahtui?\nSanokaa se heti, heti!\n\nMESTARI alkaa tointua saadessaan voimaa kiihtyvästä vihastaan;\nlausuu vihdoin hitaasti, aivankuin nauttien toisen tuskasta ja\nepätietoisuudesta.\n\nVai niin... Tekö äsken estitte minut telefoneeraamasta? Tekö rohkenitte\nhyökätä minun kimppuuni? Ja nyt te tulette vielä kysymään — niin, mitä\nte oikein tahdotte tietää...?\n\nKAARLO hiljaa, pahanenteisesti.\n\nÄlkää ärsyttäkö minua enää! Sanokaa mitä teitte hänelle — sanokaa\npaikalla! Muuten tapahtuu onnettomuus!\n\nMESTARI\n\nAivan oikein! Teille tapahtuu onnettomuus, ellette tuki suutanne! Tekö\nuhkailette — te, joka olette minun vallassani... jolle voin tehdä\nmitä tahdon? — (Hiljemmin.) — Minä sanon nyt teille viimeisen kerran:\njollette ole aivan ääneti tästä asiasta, ja heti laputa tiehenne täältä\n— niin teidät viedään kylmimpään Siperiaan. Se puhe on vielä minun\nmuistissani... Ymmärrättekö...?\n\nKAARLO korostaen jokainoan sanan hurjalla vihalla ja uhkalla.\n\nJa minä sanon teille, kurja santarmikätyri! Jos minut syyttömästi\nilmiannatte, tai jos olette tehnyt jotakin Annille — niin teidät\nviedään hautaan... Vaikka minut vietäisi sitten kuumimpaan helvettiin!\nYmmärrättekö?\n\nMESTARI murisee raivon ja sisäisen levottomuuden vallassa.\n\nOdotappa lurjus... kyllä sinä... tämän muistat... minä _varoitan_\nsinua...\n\nKAARLO ääntään hiljentäen.\n\nMinä en varota! Mutta voi teitä. — Jos minun vielä täytyy tulla tänne!\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\n\nEnsimmäinen kuvaelma.\n\nTyömies Vilho Korven kamari.\n\nTalvi-illan hämärässä näyttää huone autiolta ja hyljätyltä, sillä\npiironki peilineen on poissa ja vuoteiden paikalla näkyy vain kasa\nmakuuvaatteita. Kyökistä kuuluu yhtämittaa pikkulapsen voimaton\nvaikerrus ja Liisan väsynyt laulu. Näitä säestää silloin tällöin lasten\nkäheä yskä ja pakkasen terävä paukahdus ulkopuolelta.\n\nKorpi pysähtyy yksitoikkoisesta kävelystään ja alkaa huitoa viluisena\nkäsiään. Aukaisee kyökin oven.\n\nKORPI\n\nEikö Hiltu ja Antti ole vieläkään tulleet?\n\nLIISA tulee kyökistä. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kuihtuneet ja\nkalpeat ja hän yskii vähän väliä käheästi.\n\nEi — mahtanevatko ne lapsiparat mistään puita saada. Kun eivät vain\npalelluttaisi jalkojaan, siellä oli jo äsken 28 astetta pakkasta.\n\nKORPI levottomana.\n\nVoi sentään. Ei niitä olisi pitänyt päästää sinne. Mutta sekin herättää\nhuomiota jos itse menisi. Missä Anni on?\n\nLIISA vavahtaa kuin yllätetty pahantekijä ja sopertaa.\n\nAnni tuota... Anni on — on vähän asialla... Kai hän — pian.\n\nKORPI ei ole huomannut Liisan pelästystä, vaan menee kattolampun ääreen\nja raapaisee tulta, tarkastaen öljysäiliötä.\n\nVieläkö öljyä on jälellä?\n\nLIISA änkyttäen.\n\nEi ole tippaakaan.\n\n(Menee ulos.)\n\nKORPI kuin itsekseen.\n\nKaikki vaan näkyy loppuvan... (Tulee pöydän ääreen, sytyttää pienen,\nlasittoman läkkilampun ja alkaa sen valossa silmäillä pientä\npunakantista lentolehteä.)\n\nLIISA tulee taas sisään ja etsii jotain makuuvaateläjästä. Alkaa\naralla, hermostuneella äänellä.\n\nVilho... koeta nyt vihdoinkin vaikuttaa, puhua siihen suuntaan, että se\nlakko lopetettaisiin, sillä...\n\nKORPI keskeyttää kiusaantuneena, miltei rukoillen.\n\nÄlä nyt taas Liisa... anna minun olla rauhassa! Meidän täytyy vielä\nkestää jotenkin — edes pieni aika...\n\nLIISA\n\nSehän on mahdotonta! Jos lakkoa jatkuu vielä neljännen viikon, niin\nmeille tulee eteen nälkäkuolema...\n\nKORPI katkerasti.\n\nTulkoon sitten! Nälkään saamme kuolla silloinkin jos ne voittavat ja\nalentavat palkat mielensä mukaan! Näin kuollaan ainakin _nopeammin_ —\nei tarvitse niin kauan kitua!\n\nLIISA vapisevalla äänellä.\n\nVoi Vilho, mitä sinä puhut...? Etkö sinä enää mitään välitä minusta ja\nlapsista, heidän kärsimyksistään?\n\nKORPI tuskallisen kiihkeästi.\n\nLiisa parka... Ei nyt auta ajatella sitä vaikka joudummekin kärsimään\njonkun viikon! Olethan itsekin monasti sanonut, ettemme elä sellaisella\npalkalla — tässähän on kysymys _olemassaolosta_... Eikä lakkomme koske\nyksinomaan meitä, se vaikuttaa tavallaan koko maan köyhien elämään. Jos\nme voitamme, alkavat työläiset kaikkialla herätä ja järjestyä, vaatia\noikeuksiansa. Tappiomme taas masentaisi köyhien mieliä, levittäisi\ntoivottomuutta. Niin Liisa, meidän täytyy vielä kestää...\n\nLIISA tukehtuneesti.\n\nEn minä itsestäni mitään välittäisi, mutta kun lapset... Ja pikku Aune\non tänään tullut niin kovin heikoksi, kyllä hän vaan kuolee...\n\nKORPI hätkähtää ja änkyttää sekavasti.\n\nOnko, onko Aune sairaampi...? Olihan hän vielä eilen... tuota... Mistä\nhän niin äkkiä on huonontunut...?\n\nLIISA peittäen kasvonsa.\n\nKysytkö sinä sitä? Täytyyhän pienen lapsen vatsan mennä piloille kun\nei saa muuta kuin hapanta leivänpurua. — (Tukehtuneesti nyyhkyttäen.)\n— Kahteen päivään ei enää ole tullut tippaakaan rintaa — imee ihan\nturhaan... Tänään ei saatu enää maitoakaan — eilen sai pienen tilkan...\n\nKORPI\n\nVoi Liisa... mikset ole ennen sanonut?\n\nLIISA\n\nEn ole tahtonut enää lisätä huoliasi... Ethän sinäkään olisi mitään\nvoinut — kun ei ole mitään...\n\nKORPI nousee seisomaan, hänen huulensa vapisevat ja katse harhailee\nhätäisenä ympäri huonetta kuin etsien; vihdoin änkyttää tuskallisesti.\n\nLiisa, sinä olet... olet... Voi Liisa parka, tämä on... tämähän on\nkamalaa. Mitä olisi tehtävä...?\n\nLIISA tarttuu äkkiä Korven käteen, puhuu hätäisesti, rukoilevasti.\n\nVilho, koeta lopettaa lakko! Se on ainoa keino... koeta toimittaa niin,\nettä huomenaamuna mennään työhön! Silloin saadaan heti lääkkeitä,\nmaitoa ja meidän pikku Aunemme parantuu vielä, saa elää... Voi Vilho,\nteethän sen?\n\nKORPI hiljaa, epätoivoisesti.\n\nLiisa parka — minä en voi... en voi! Me olemme itse hukassa, jos\nhäviämme. Ja mehän taistelemme samalla kaikkien köyhien ja sorrettujen\npuolesta... Emmehän voi heitä pettää...\n\nLIISA nyyhkyttää tuskallisesti, syyttävästi.\n\nVoitko ennen pettää lapsesi! Vilho, sinä et saa! Se on _sinun syysi_\njos Aune kuolee! Sinä voit vielä pelastaa hänet — älä anna hänen\nkuolla! Hän on sinun oma lapsesi...\n\n(Menee itkien kyökkiin.)\n\nKORPI tarttuu päähänsä, ja seisoessaan siinä vääristynein kasvoin,\nraskaasti hengittävänä muistuttaa hän takaa-ajettua pahantekijää.\nVihdoin kiertyy hänen silmiinsä kyyneleitä ja hänen äänensä särkyneenä,\ntukehtuneena.\n\nEi, ei, hän ei saa kuolla. Minun täytyy saada jostakin maitoa, eikö\nolisi jotain... — (Katselee tuskallisesti etsien ympärilleen.)\n\nLIISA alakuloisesti.\n\nEihän meillä enää mitään ole, Vilho parka. Kaikki on myyty...\n\nKORPI kuin havahtuen.\n\nLiisa, tuo tänne työpuseroni.\n\nLIISA\n\nMitä sinä sillä teet, Vilho?\n\nKORPI\n\nVien takkini kauppiaalle tai Mattilaan. Minun täytyy saada maitoa.\n\nLIISA levottomana.\n\nEi Vilho, sinä et saa tehdä sitä... sinä palellut ehdottomasti kun ei\nole minkäänlaista päällystakkia. Nytkin tuntuu pakkanen yhä kiihtyvän.\n\nKORPI käskevästi, alkaen riisua takkiaan.\n\nTuo pian. Minä tahdon.\n\nLIISA lähtee kyökkiin; palaa hetken kiiluttua, tuoden rikkinäisen\npuseron. Korpi pukee sen ylleen ja alkaa väristä vilusta; Liisa\nkatselee tuskallisesti kun hän käärii takkinsa sanomalehden\npuolikkaaseen ja aikoo lähteä.\n\nLIISA pidättäen nyyhkytystään.\n\nVoi herra jumala tätä kurjuutta!\n\nKORPI lohduttaen.\n\nÄlä nyt Liisa, kyllä tästä vielä selviydytään. Minä tulen heti.\n\n(Lähtee.)\n\nLIISA menee ikkunan ääreen ja koittaa sulattaa sormellaan reikää\njäähän; mutisee itsekseen.\n\nHerra jumala, kun se on paksua... Pimeähän siellä jo tulee eikä\nvieläkään näy...\n\n(Tarttuu yhtäkkiä kaulaansa, voihkaisten kuin tukehtumaisillaan.)\n\nHerra, taivaallinen isä — armahda tämä kerta! Suojele, pelasta lapseni!\nMiksi, miksi en kieltänyt, estänyt häntä, sanonut mitä ajattelin...\n\n(Vääntelee käsiään kalvavan levottomuuden vallassa.)\n\nKAARLO tulee sisään hengittäen nopeasti kuin juoksun jälkeen. Hän on\nkovasti laihtunut ja hänen kalvenneille kasvoilleen on ilmestynyt kova,\nkärsivä ilme.\n\nHyvää iltaa! Miten te täällä enää tarkenette?\n\nLIISA\n\nKyllä se huonoa tahtoo olla — kun ne lapsiraukat ovat vielä sairaita.\nAune tulee päivä päivältä huonommaksi.\n\nKAARLO\n\nSepä ikävää. Mihin Korpi meni sellaista kyytiä? Kun ei ehtinyt edes\nvastata...\n\nLIISA vältellen.\n\nHän meni vain vähän asialle. Missä sinä olet noin hengästynyt?\n\nKAARLO koettaa sanoa leikillisesti.\n\nJuoksin hiukan — lämpimikseni, sillä ulkona tuntuu hieman vilpoiselta.\nNäyttää ihankuin ilmojen haltijakin olisi herrain puolella.\n\nLIISA liikutettuna.\n\nNiin, juuri sitä minä olen ajatellut! Kun kaikki on meitä vastaan,\nkaikki epäonnistuu. Ehkä tämä lakko sittenkin on jumalan tahtoa vastaan?\n\nKAARLO katkerasti.\n\nOletteko siis sitä mieltä, että jumala tahtoisi teidän pienet lapsenne\nkärsimään yhtämittaa nälkää, värisemään risoissaan — jotta patruuna\nsaisi entistä suuremman voiton? Että jumala tahtoisi viedä leivän\npienten lastenne suusta — patruunan hyväksi?\n\nLIISA neuvottomana.\n\nEn minä oikein ymmärrä, mutta kun jumala kerran on luonut köyhiä ja\nrikkaita, niin kai se sitten hänen tahtonsa on, että meidän täytyy\nkärsiä. Ja koska sanassakin sanotaan, ettei varpunenkaan putoa oksalta\nilman hänen tahtoaan...\n\nKAARLO hymähtää katkerasti.\n\nKyllä minä sentään mieluummin ajattelen, ettei jumalaa ole lainkaan,\nkuin uskoisin, että hän nytkin tahtoisi pienokaisten kuolevan nälkään.\n\nLIISA\n\nMutta jos se kaikki olisikin jumalaa vastaan, niin...\n\n(Vaikenee neuvottomana.)\n\nKAARLO purevasti.\n\nVaikka olisitte varma, että jumala tässä on patruunan kassakaapin\npuolella, niin onhan ihmislapsen elämä ainakin yhtä tärkeä kuin\nvarpusenkin. Te tiedätte, miten monta pienokaista täällä viime\nviikollakin kuoli ihan ruuan puutteeseen — siis nälkään. — (Värisevällä\näänellä.) — Te ette tiedä, mitä tunsin tullessani eilen kirkkomaalle.\nNe pienet kirstut olivat siellä jonossa odottamassa vuoroaan, ja\njokaisen vierellä seisoi isä ja äiti, muutamien vielä vanhemmat\nsiskotkin saattajina. Monet äidit itkivät hiljaa, katkerasti ja isät\ntuijottivat synkästi maahan hampaat yhteen kiristettyinä; jotkut\nkatsoivat pikku kirstua, niinkuin näkisivät kannen lävitse rakkaat,\nkuihtuneet kasvot, eivätkä he näyttäneet huomaavan, miten heidän\nlaihtuneet ruumiinsa värisivät vilusta. Eräs nuori äiti korjaili\nyhtämittaa vapisevin käsin pientä katajaseppeltä aivankuin peläten sen\nputoavan, tai tahtoisi siten vielä kerran kosketella, hyväillä pikku\npalleroistaan... Kun ajattelee, että he olisivat kuolleet jumalan\ntahdosta, vain sentähden että patruuna saisi satatuhatta markkaa\nenemmän voittoa, niin sitä ei _voi_ uskoa. Vai uskotteko te? Ajatelkaa\nitse, että kaikkivoipa, kaikkitietävä, oikeuden ja rakkauden jumala\ntekisi niin omille lapsilleen?\n\nLIISA tukkien korviaan.\n\nEi, ei, minä en tahdo ajatella — minä tulen hulluksi! Älä puhu enää!\n\nKAARLO surunvoittoisesti.\n\nKyllä minä vaikenen. Missä on Anni?\n\nLIISA vavahtaen.\n\nAnni... Anniko?\n\nKAARLO\n\nAnni!\n\nLIISA\n\nEn tiedä, tuota... Hän meni kai...\n\nKAARLO hitaasti.\n\nNiin, sanokaa mihin hän meni?\n\nLIISA änkyttäen.\n\nHän — meni tuota, Väänäselle jauhoja pyytämään. Ja minä...\n\nKAARLO\n\nVai niin — sinne minunkin pitäisi mennä! Menemme Kallen kanssa asemalle.\n\nLIISA hätäytyen.\n\nÄlä Kaarlo... miksi sinä sinne? Katsos Kaarlo, tuota...\n\n(Vaikenee neuvottomana.)\n\nKAARLO hitaasti, läpitunkevasti.\n\nMitä te tarkoitatte? Miksi te pelästyitte? — Miksette tietänyt heti,\nettä Anni on Väänäsellä? Kuulkaa — mitä tämä merkitsee oikein?\n\nLIISA\n\nAsia on niinkuin sanoin, minä vain...\n\n(Keskeytyy, sillä sisään astuu Halonen. Hän on vielä laihempi kuin\nennen ja hänen kasvoillaan kuvastuu kalvava huoli ja levottomuus.)\n\nHALONEN pettyneenä.\n\nHyvää iltaa! Eikö Ville olekaan kotona?\n\nLIISA\n\nIltaa! Kyllä hänen pitäisi heti tulla. Käykää istumaan. — (Lähtee.)\n\nHALONEN epäröiden.\n\nKai minun sentään täytyy mennä. Olisi ollut vähän asiaa. Vaikka taidat\nsinäkin Kaarlo sen asian tietää...\n\nKAARLO\n\nNiin, puhukaa vaan, Halonen.\n\nHALONEN arasti.\n\nMinä tulin vähän sitä varten, että jos sitä avustusrahaa yhtään olisi\nsaapunut. Sillä tuota, meillä ei ole enää mitään... eilen jo loppui...\n\nKAARLO synkästi.\n\nEi, entistä ei enää ole yhtään — eikä mistään ole tullut penniäkään\nlisää...\n\n(Äänettömyys.)\n\nHALONEN kuin puolustautuen, alakuloisesti.\n\nEn minä muuten olisi tullut, mutta senjälkeen kun patruuna kielsi\nkauppiaan antamasta lakkolaisille mitään velaksi, niin ei auta mikään.\n\nKAARLO levottomana.\n\nKyllä se sellaista on... Jääkää nyt tänne — pian tulee toisiakin —\npitäisi vähän neuvotella. Minä menen vähän ulos... (Lähtee.)\n\nEsirippu alas — pieni väliaika.\n\n\u003Ctb>\n\nHALONEN istuu yksin samalla paikalla kuin esiripun laskiessakin nojaten\npäätään käsiinsä; huokaa raskaasti silloin tällöin ja aivankuin\nvastaukseksi kuuluu ulkoa pakkasen äkeä paukahdus.\n\nKORPI tulee sisään synkän ja masentuneen näköisenä, ja istahtaa\nmakuuvaateläjälle; muutaman hetken kuluttua lausuu katkerasti.\n\nTurha matka... Mitäpäs siitä, jos yksi työläisen lapsi kuolee nälkään...\n\nLIISA on tullut heti jälessä.\n\nVoi Vilho parka —.älä sentään noin sano.\n\nKORPI synkästi.\n\nSe on totuus — eihän heistä kukaan välitä. Siellä on naapurinkin pikku\npoika juuri äsken kuollut.\n\nLIISA hätkähtäen.\n\nKuollut? Mistä tiedät?\n\nKORPI\n\nEn minä sisällä käynyt, mutta kun tulin ohi näin Mandin istuvan\nrappusilla itkemässä tällaisella pakkasella. Menin hänen luokseen ja\nhän sanoi juuri...\n\n(Hänen puheensa keskeytyy, sillä sisään tulee kaksi työmiestä, samat\njotka etumaisina koettivat rynnätä mestarin konttoriin; he ovat\nviluisia, huonosti puettuja; toinen näyttää kovin alakuloiselta, toinen\nikäänkuin vihaiselta. Tervehtivät.)\n\nKORPI hetken äänettömyyden jälkeen alakuloisesti hymyillen.\n\nIstumaan toverit. Ei minulla ole tarjota edes tupakkaa piippuun, mutta\nmiehet ovatkin miltei järjestään tehneet myöskin tupakkalakon.\n\n1:NEN TYÖMIES katkerasti.\n\nOn tästä lakosta siis se hyöty ainakin, että monet lakkaavat\ntupakoimasta...\n\n2:NEN TYÖMIES\n\nSe kai tulee olemaankin ainoa hyöty.\n\nKORPI rykäisee ja koettaa puhua rohkaisevasti.\n\nNo, ei sitä vielä sentään tiedä.\n\n1:NEN TYÖMIES.\n\nKyllä sen nyt jo tietää...\n\nSilloin tulee sisään Kaarlo. Hänen laihtuneet kasvonsa ovat\nkalmankalpeat ja hän vapisee koko ruumiillaan; heittää takkinsa\npenkille ja menee käsiään hieroen uunia äären, mutta tuntiessaan sen\nkylmäksi kääntyy pettyneenä ja istuutuu tuolille. Kaikki katsovat\nhäneen kuin syyllisinä.\n\nKORPI hetken äänettömyyden jälkeen, hiljaa.\n\nKaarlo — kyllä sinä sentään ihan palellut ilman päällystakkia\ntuollaisella pakkasella. Ei sinun olisi...\n\nKAARLO keskeyttää, koettaen puhua huolettomasti, mutta hänen äänensä\nvapisee ankarasti.\n\nJoutavia! Ei minua paljon viluta... Jouduin vain odottamaan hieman\ntuolla asemalla, kun juna myöhästyi... 70 KORPI jännittyen.\n\nNo, tuliko niitä — niitä rikkureita...?\n\nKAARLO hiljaa, synkästi.\n\nKyllä niitä nyt tuli...\n\nKORPI järkytettynä.\n\nVai jo tuli...\n\nHetken äänettömyys, sitten\n\nKIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ\n\n— Tuliko paljonkin?\n\n— Niin, näitkö sinä ne?\n\n— Minkälaista väkeä?\n\nKAARLO\n\nKyllä minä ne näin ja ehdin laskeakin, vaikka mestari pakotti ne\nlähtemään miltei juosten. Oli ihan sen näköinen, kuin olisi vienyt\nvarastettua tavaraa kätköön. Parikymmentä niitä vain oli.\n\nI TYÖMIES\n\nNo, ei niillä tehdasta käyntiin saada!\n\nKORPI\n\nEipä kyllä, mutta häviää loppukin yksimielisyys... kun se muutenkin on\njo niin ja näin...\n\nKAARLO katkerasti.\n\nSiitä ei enää kannata puhua meidän keskuudessamme — (hänen leukansa\nvapisee niin, että on vaikea lausua sanoja; hän tekee kärsimättömän\nliikkeen ja sanoo tuimasti.) — Sehän nyt on helvetti, ettei osaa puhua!\n— (Hitaasti.) — Niin, täällä levitetään toinen toistaan perättömämpiä\nhuhuja ja kaikki uskotaan... Mestarin apurit levittivät äskenkin\nasemalla tietoa, että 150 miestä myöhästyi junasta, mutta ne tulevat\naamujunassa toisen vielä suuremman joukon kanssa. Sentähden pitäisi\nlakko ehdottomasti lopettaa, jotta edes osa entisistä työläisistä saisi\nvielä jäädä työhön.\n\nKORPI huoahtaen hiljaa, katkerasti.\n\nNiin, sehän on yksi niitä tavallisia keinoja joilla koetetaan rikkoa\ntyöläisten yksimielisyyttä. No, mitä muuta ne siellä levittävät?\n\nKAARLO sisäisestä katkeruudesta kuohuen.\n\nKas, kun olin unohtaa erään tärkeän uutisen! Ajatelkaa, että tuo\nKorpi on itse kuluttanut kaikki lakkolaisille tulleet avustusrahat...\nherkutellut kotona, kun toiset kärsivät nälkää...\n\nKORPI nousee kalveten seisomaan ja tuijottaa tyrmistyneenä puhujaa ja\ntaas toisia; vihdoin kysyy kolealla, hillityllä äänellä.\n\nVai niin? Kuka on sanonut niin?\n\nKAARLO\n\nKettunen sellaista tietää.\n\nKORPI hämmästyen.\n\nKettunen...?\n\nKAARLO\n\nNiin, ja hän tietää paljon muuta. Viime viikolla oli hän käynyt\nmestarille ilmoittamassa, että hänet on pakotettu lakkoon, joten hän\ntulee työhön koska tahansa.\n\nKORPI suoristautuu ja hänen olemuksessaan kuvastuu pelottava voima, kun\nhän silmät säkenöiden ärjähtää.\n\nOoh — jumalauta! Minä sen opetan — tuon kurjan petturin! Mutta miten se\non mahdollista — hänhän on varakas...?\n\nKAARLO\n\nKyllä se totta on — ei mestari apulaisestaan muuten levitä tuollaisia\ntietoja. — Mestari niin oli Tiitiselle sanonut ja pyytänyt kovasti,\nettä tulisi työhön... luvannut enemmän palkkaakin.\n\nHALONEN arasti.\n\nKyllä se totta on — niin mestari minullekin sanoi, kun...\n\nHän keskeytyy sillä sisään astuu vilusta kalpeana\n\nEMIL. Hän aikoo sanoa jotain, mutta ääni tukehtuu terävään yskään; sen\ntauottua sanoo hän katkonaisella, vapisevalla äänellä.\n\nKettunen tuli minun jälessäni ja näytti poikkeavan meille.\n\nKAARLO hämmästyen.\n\nMitä se mies oikein ajattelee...? Kehtaako se vielä tulla tänne...?\n\nEMIL kuuntelee.\n\nNyt se tuli.\n\nKORPI pakottaa itsensä tyyneksi ja lausuu hiukan värisevällä äänellä.\n\nHyvä on. Käske sen tulla sisään.\n\nEmil tekee sen ja alkaa kävellä edestakaisin sivuseinällä huitoen\nvälillä käsiään, näyttää ikäänkuin ei ensin huomaisikaan Kettusen ja\ntoisten väittelyä.\n\nKETTUNEN astuu arasti sisään, hänen luihu katseensa kiertää ympäri\nhuoneen pälyilevänä ja pelokkaana kuin varkaan ja hänen pukinpartansa\nheilahtaa hullunkurisesti joka kumarruksella.\n\nHyvää iltaa, hyvää iltaa... tuota... Taisin häiritä, tuota, tulla\nsopimattomaan aikaan... taitaa olla tuota, kokous...?\n\nKORPI\n\nEi täällä kokousta ole. Muuten vain pitäisi hiukan keskustella, mitä\nolisi tehtävä lakon suhteen...\n\nKETTUNEN mielistellen.\n\nJaha, jaha tuota, sellaista se on... Niin, minäkin tulin tuota,\nkysymään, jos niinkuin tuota, olisin niitä apurahoja saanut, tuota,\nminäkin...\n\n1:NEN TYÖMIES äreästi.\n\nEihän teillä ole lapsiakaan...\n\nKETTUNEN katsahtaa hurskaasti kattoon.\n\nEi ole — ei ole tuota, herra siunannut... vaikka...\n\nKORPI keskeyttää vapisevalla, miltei surullisella äänellä.\n\nOnko Kettunen sanonut, että minä olen itse syönyt lakkolaisten\navustusrahat?\n\nKETTUNEN hämmentyen.\n\nMinäkö...? En tuota, en minä ole sanonut...\n\nKORPI katsoo häneen läpitunkevasti.\n\nEtkö sinä ole sanonut?\n\nKETTUNEN arasti ja epävarmasti.\n\nEnhän minä, tuota... en minä ole puhunut koko avustusrahoista... En\nminä siis ole voinut tuota, sellaista sanoa.\n\nHALONEN\n\nNyt sinä valehtelet taas! Juuri tänään sanoit kun pyysin viittä markkaa\nlainaksi ja käskit mennä pyytämään ruokaa Korvelta...\n\nKETTUNEN säpsähtää ensin huomatessaan Halosen hämärässä nurkassa, multa\nsitten tiuskasee tolkuttomasti.\n\nMitä sinä sanot? Vastaatko puheesi? Kuka sen todistaa? Sinä itse\nvalehtelet tuota, kuin kirjava koira. Ettes häpee...\n\nHALONEN tuskallisen syyttävästi.\n\nVoi sinua... Etkö muista miten vielä lisäsit, ettei siellä tiedetä\nnälästä mitään — koska meidän rahoilla on ostettu vaikka mitä...\nKiellätkö?\n\nKETTUNEN\n\nTuota, tuota... en minä noin ole sanonut. — (Havahtuu hämmennyksestään\nja lisää ilkeästi.) — Vai olet sinäkin täällä _lakkolaisena_? Ethän\nsinä päivällä ollut sillä kannalla...\n\n(Halonen hätkähtää kuin piiskaniskuista ja aikoo sanoa jotain.)\n\nKAARLO kuohahtaen.\n\nTe olette koira! Ei — oikea Kettunen — oikea _kettu_ te olette.\n\nENSIMÄINEN TYÖMIES\n\nNiin, älä loukkaa koiria noin rumasti...\n\nKETTUNEN ei tiedä mitä sanoisi, huulet vain höpsyvät hassunkurisesti\nja hän muistuttaa entistä enemmän pukkia; sitten änkyttää raivosta\nvinkuvalla äänellä.\n\nMi-mitä, tuota... mitä sinä lurjus tuota, sanoit...? Vastaatko\npuheesi...? Niin juuri — sinä muistat tämän!\n\nKORPI ankarasti.\n\nOnko Kettunen sanonut minusta niin?\n\nKETTUNEN pelästyy taas, mutta viha voittaa; hän perääntyy pari askelta\nja sähisee, syyttävästi.\n\nMinä en tuota, tiedä mitä te tarkoitatte — mutta kyllä minä aina\npuheeni vastaan. Enkä minä ainakaan ole apurahoja saanut... Kuka heidät\nsitten tuota, lieneekin saanut...\n\nKORPI koettaa hillitä itseään.\n\nKettunen on erehtynyt... Ellet ole saanut, niin onhan sinulla rahaa\npankissa. Muuten on täällä tarkasti merkitty kirjaan, ketkä ovat\nsaaneet ja minkä verran... Ja kyllä nämä toverit voivat sanoa, olenko\nminä ..\n\nKAARLO keskeyttää halveksivasti.\n\nTuollaiselle ei kannattaisi selitellä, mutta kyllä minä ja nämä toiset\ntoverit todistamme, ettei Korpi ole avustusrahoista suostunut ottamaan\nitse _yhtään penniä_. Se näkyy myös kirjasta...\n\nKETTUNEN epäilevästi ja loukkaavasti irvistäen.\n\n_Teidän_ kirjanne... teidän todistuksenne — niille, tuota ei... Samaa\nsakkia olette, tuota...\n\nKAARLO kalpenee ja lähenee Kettusta silmät säkenöiden.\n\nKurja petturi! Mitä sinä sanot...?\n\nKORPI\n\nKaarlo... älä viitsi — se koskee vain minua.\n\nKETTUNEN peräytyy pelästyneesti silmiään räpyttäen ja änkyttää.\n\nTuota, tuota... älä sinä hyökkää minun kimppuuni... minä... haastan\nsinut oikeuteen, tuota... niin, vankeuteen pääset!\n\nKORPI läheten Kettusta.\n\nÄlä pelkää... en minä maksa sinulle ansiosi mukaan — kysyn vain: onko\nsinun nyt hyvä olla, kun olet noin törkeästi valehdellut minusta...? En\nole vihainen jos se sinulle tuottaa jotain mielihyvää. Mutta minulla\non toinen tärkeämpi asia: Onko Kettunen käynyt ilmoittautumassa\nlakkopetturiksi?\n\nKETTUNEN kimeästi kirkuen.\n\nMinä saan mennä työhön, koska, tuota, haluan. Eikä se kuulu, tuota\nkaikenlaisille — mokomille!\n\nKORPI raskaasti.\n\nKyllä se kuuluu — se koskee koko tehtaan työläisiä. Sinä olet pettänyt\njokaisen — kavaltanut meidän yhteisen asian. Sinähän lupasit olla\nlakossa niinkauan kuin toisetkin...\n\n1:NEN TYÖMIES pilkallisesti.\n\nOnko patruuna siis Kettusen jumala?\n\nKETTUNEN ärsyyntyen.\n\nOn mikä on! Mutta kyllä minä sentään tuota, tottelen häntä enemmän kuin\nteitä! Häneltä minä, tuota, palkankin saan...\n\nKAARLO on vieläkin raivosta kalpea, mutta pakottaa itsensä nauramaan,\nja hänen pilkkasanansa putoilevat piiskaniskuina.\n\nSehän on tietty, että Kettunen palkan saa! Mutta sanokaa nyt huvin\nvuoksi, paljoko saatte? Oppimestarinne Juudas sai mestarinsa\npettämisestä 30 hopeapenninkiä — mutta tietysti veljien pettämisestä on\nkorkeampi taksa? Eikö niin? Rahan arvokin on kohonnut.\n\n(Katkeraa naurua.)\n\nKETTUNEN ähkyy kuin raivosta tukehtumaisillaan.\n\nMi... mitä sinä lurjus lörpöttelet tuota, Juudaasta,\nhopeapenningeistä...? Sinä uskallat?\n\nKAARLO myrkyllisesti.\n\nOoh, suokaa anteeksi, herra Kettunen — nyt vasta ymmärrän, että\nteillä on syytä loukkautua moisesta vertauksesta. Mikä oli Juudas?\nTyperä hölmö, joka pettää vain yhden — penneistä, vie nekin takaisin\nja hirttää itsensä! Sellainenko kykenisi opettamaan Kettusta, —\njoka pettää yhtaikaa 800 toveriansa, vie palkkiot pankkiin ja alkaa\najatella, miten saisi lisää...\n\nKETTUNEN peräytyy ovella ja heristää nyrkkiänsä, kihisten kiukkuisesti.\n\nTämän te tuota, muistatte... jumala rankaisee — jumala muistaa kerran\nteidät.\n\nKAARLO\n\nMutta teidät muistaa vain piru!\n\nEMIL\n\nTuskinpa pirukaan viitsii Kettusen puolesta kiusata kunnon ihmisiä.\n\nKAARLO\n\nAa — onhan sillä täällä parikin uskollista asiamiestä — patruuna\nja mestari. Kyllä ne viitsivät — kun Kettunen taas suutelee heidän\nsaappaitaan.\n\n(Naurua.)\n\nKETTUNEN röyhkeästi.\n\nSe on minun asiani! Ja kai minä yhtähyvin saan mennä työhön kuin\nHalonenkin. Hänelle ette sano mitään... — (Kaikki hämmästyvät.)\n\nKORPI ärjäisten.\n\nValehtelet!\n\nKETTUNEN ovella, ilkeästi naurahtaen.\n\nNo, olkoon niin — minun puolestani...\n\nEMIL on muuttunut aivan kalpeaksi; lähtee nopeasti Kettusen jälkeen ja\nmutisee hammasta purren.\n\nTuota minä en kärsi...\n\nKORPI\n\nMihinkä sinä? Pysy täällä...\n\n(Emil ei enää kuule.)\n\n1:NEN TYÖMIES hiljaa, kiihtyneenä.\n\nAntakaa hänen mennä...\n\nKORPI aikoen nousta.\n\nEi, ei. Siellä voisi käydä huonosti.\n\n(Kyökistäpäin kuuluu epämääräistä melua.)\n\nKAARLO lähenee häntä; hiljaa lujasti.\n\nKorpi, älkää sekaantuko tähän. Siellä on nyt pimeä — ja pieni\nselkäsauna tekisi hänelle niin kovin hyvää — hän kaipaa sitä kipeämmin\nkuin kukaan toinen tässä maaherranläänissä...\n\nKAIKKI paitsi Halonen yhtyvät naurahtaen Kaarlon mielipiteeseen.\n\n— Hän olisi tarvinnut sen jo kauan sitten...\n\n— Se on oikein! Ei sekaannuta...\n\nSilloin kuuluu ulkoa epäselvästi Kettusen kimeä hätähuuto: Auttakaa!\nApua jumalan tähden! — Liisa huutaa — Emil, Emil! — Siellä kuuluu\nAnninkin ääni, ja lasten hätääntynyttä itkua.\n\nKORPI syöksähtää kalveten seisaalleen.\n\nEi, nyt taisi käydä hullusti! Voi, kun en heti estänyt...\n\n(Juoksee ulos.)\n\n(Melun yli kuuluu vieläkin Kettusen huuto ja vaikenee äkkiä. — Kaikki\nkuuntelevat jännittyneinä.)\n\nKAARLO kuiskaa levottomasti.\n\nVoi, voi — kun ei Emil vain olisi iskenyt sitä kuoliaaksi! Hän on\nsellainen... tulinen...\n\n1:NEN TYÖMIES nousee.\n\nSe olisi kamalaa... Mitä, mitä tästä tulee...?\n\n(Aikoo lähteä.)\n\nKAARLO hiljaa.\n\nEi mennä sentään sinne — me olemme vieraita... Jos kumminkin...\n\n(Kuuntelevat jännittyneinä.)\n\n(Kuuluu ovien pauketta, Korven ääni, ja hetken kuluttua tämä tulee\nsisään.)\n\nKAIKKI\n\n— No, eihän vain käynyt hullusti...?\n\n— No, miten?\n\n— Puhu.\n\nKORPI purskahtaa nauruun.\n\nVoitteko arvata mitä tuo saakelin poika teki?\n\nLEVOTTOMIA ÄÄNIÄ\n\n— No, mitä?\n\n— Älä viitsi nauraa...\n\n—- Kerrohan nyt...\n\nKORPI\n\nNiin, kun minä menin ulos, makaa Kettunen mahallaan portailla, poika\npitelee niskasta ja tomuuttaa kepillä sen housuntakapuolta ihan kuin\nmattoa!\n\n(Kaikki purskahtavat helpottavaan nauruun.)\n\nKAARLO\n\nKyllä minä tiedän miksi se tuli. Se oli varmasti mestarin asioilla\nurkkimassa...\n\n1:NEN TYÖMIES\n\nSilloin se sai ihan soveliaan palkan.\n\nKAARLO\n\nEmil ei ole vielä koko elämässään tehnyt niin välttämätöntä hyväätyötä\nkuin tänään...\n\n(Naurua.)\n\nKORPI\n\nEi tässä naurunpaikka ole, mutta se oli totisesti niin naurettavaa,\nettei voi ilmankaan olla! — (Vakavasti.) — Kun ei se vain saisi jotain\npahaa aikaan?\n\n1:NEN TYÖMIES\n\nEikös mitä. Ei se ilkeä mennä kielittelemään tuota selkäsaunaansa...\n\n(Nauraa.)\n\nLIISAN ÄÄNI kyökissä, vihaisena.\n\nMitä sinä Emil oikein ajattelet? Tuollainenko sinusta tuli?\n\n(Emil tulee sisään vieläkin kiihtyneenä ja kalpeana.)\n\n(Samassa näyttää Kaarlo havahtuvan, muistavan jotain tuskallista;\nnousee ja menee kyökkiin.)\n\nKORPI\n\nKuinka sinä menet tuollaista tekemään? Tuovat tänne vielä poliisilauman\n— sinun tähtesi.\n\nEMIL tulisesti.\n\nTuokoot vaikka kaksi laumaa, mutta tuollaista minä en kärsi!\nKehtaa lasketella vielä tuollaisia syytöksiä, saadakseen lopunkin\nyksimielisyyden rikki. Se on _liian_ hävytöntä!\n\n(Kaikki vaikenevat ja katsahtavat Haloseen. Tämä vaalenee kalman\nkalpeaksi ja tuijottaa maahan.)\n\nKORPI pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa.\n\nHalonen... eihän se ollut totta? Sano, ettei se ollut totta.\n\nHALONEN hengittää raskaasti ja kuuluvasti, katsahtaa kerran oveen,\naivankuin aikoisi paeta, mutta ei vastaa.\n\nKORPI nousevalla vihalla.\n\nSano nyt, onko se totta?\n\nKAARLO tulee juuri sisään neuvottomana, kiihtyneenä.\n\nMikä niin?\n\nEMIL kuiskaa Kaarlolle muutaman sanan.\n\nHALONEN kuiskaa käheästi.\n\nOn...\n\n(Silmät välähtävät, Emil hypähtää seisaalleen, nyrkit puristettuina,\nja Korpi tartun kaulaansa, aivankuin sitä kuristaisi liian tiukka\nkaulaliina, mutta kaikki ovat kauan äänettömiä.)\n\nKORPI mutisee kuin raskaan surun valtaamana.\n\nEn minä Kettusta ihmettele, vaan että sinä Kalle — sinä... (Sitten\näkkiä hiljaa ja uhkaavasti.) — Miksi sen teit? Koska siellä kävit? —\n(Äänettömyys. — Kaikki tuijottavat pahanenteisesti Halosta. Lopulta\ntämä nousee ja aikoo lähteä ovea kohti.)\n\nKAARLO astuu hänen tielleen, lausuu hiljaa raivoisasti.\n\nTe ette hievahda tästä... Vastatkaa!\n\n(Kaikkien suusta kuuluu epämääräinen, uhkaava murahdus.)\n\nHALOSEN kasvoilla kuvastuu kiduttava tuska, kun hän vihdoin änkyttää.\n\nTä... tänään... kun...\n\n(Silloin puhkeaa katkeruuden ja vihan myrsky hänen ylitseen. Kukaan\nei huuda, mutta nälkä ja epätoivo terästää heidän syyttävät sanansa\nmurhaaviksi, ne tunkeutuvat suoraan sydämeen kuin terävät puukot...)\n\nKORPI\n\nKuinka sinä kehtasit tulla heti tänne senjälkeen, kun...\n\nHALONEN änkyttää hiljaa.\n\nMinun täytyy koettaa päästä vielä työhön tänne... Kun on niin paljo...\nlapsia, eikä...\n\n(Kukaan ei kuuntele hänen sanojaan.)\n\nEMIL\n\nKai tekin tulitte urkkimaan — vai miten? Minkälainen raukka te olette!\n\nKAARLO hiljaa, yhteen purtujen hammasten välistä.\n\nEi minua säälittäisi, vaikka häviäisitte iäksi...\n\nEMIL pahanenteisesti.\n\nNo no, kyllä ne vielä tavataan, Kettuset ja kaikki — kunhan tulee\ntoinen aika...\n\nKORPI tuskallisesti.\n\nNo, no pojat... älkää... lakatkaa...\n\n1:NEN TYÖMIES\n\nEipä ole väliä! Kyllä hän samallainen on, kuin Kettunenkin.\n\nKAARLO katkerasti.\n\nJuudas edes hirtti itsensä — mutta meidän Juudaksilla ei ole pennin\nedestä häpyä — eikä rohkeutta tehdä edes sitä!\n\nHALONEN on vavahtanut jokaisesta syytöksestä kuin piiskaniskusta, nyt\nhän käännähtää, kohottaa tuskan vääristämät kasvonsa Kaarloa kohden ja\nänkyttää vapisevin huulin.\n\nVoi toverit, toverit... kun mestari uhkasi ajaa heti pois ellen...\n\nKAARLO keskeyttää ärjäisten.\n\nEi tässä ole sinun tovereitasi!\n\nHALONEN kuin tukehtumaisillaan.\n\nÄlä sinä Kaarlo... et sinä vielä tiedä... kun ei ole leivänmurua —\neikä saa mistään apua... Ja sitten lapset... yhtämittaa pyytävät ja\nitkevät... niin tuota...\n\n(Hänen äänensä katkeaa ja hän lähtee horjuen ulos.)\n\n(Kaarlo hätkähtää vuorostaan Halosen viime sanoista, niinkuin häneen\nolisi sattunut voimakas isku. Ja kaikki ovat kuin lamaantuneita.)\n\nEMIL katkerasti ihmetellen.\n\nHän — hän petturi...?\n\nKORPI matalalla äänellä.\n\nToverit, me syytimme häntä liian ankarasti... Nähkääs, tuollatavalla\nme suorastaan ajamme hänet petturiksi... Olisi pitänyt puhua hänelle,\nkoettaa auttaa, niin hän ei olisi mennyt... Me teimme väärin.\n\n1:NEN TYÖMIES\n\nEi tässä ihminen enää ymmärrä, mitä sanoo...\n\nEMIL\n\nMutta miksi hän sentään lupasi mennä petturiksi...? Kuinka se n\nmahdollista?\n\nKAARLO syvästi katuen.\n\nKyllä minä sen _nyt_ ymmärrän. Hän on tehnyt sen _lastensa tähden_, ei\nole voinut kestää niiden itkua... Ei, toverit, meidän täytyy _auttaa_\nhäntä jotenkin — heti paikalla! Minä menen toimittamaan jotakin.\n(Näyttää ajattelevan hetken ankarasti; sitten lamaantuu.) Niin, mitä?\nNo, ehkä huomenna joku keino keksitään...?\n\nKORPI\n\nNiin, kyllä meidän täytyy auttaa häntä... vaikka miten...\n\n1:NEN TYÖMIES\n\nJa mestari hänet väkisin pakotti, kun pois oli heti uhannut ajaa, ellei\nlupaa tulla...\n\nKAARLO keskeyttää kiihtyneenä.\n\nSanoiko hän niin?\n\n1:NEN TYÖMIES\n\nSanoi. Etkö sinä sitä kuullut?\n\nKAARLO nousee huolestuneena.\n\nEn, en... Minun täytyy heti lähteä hänen jälkeensä — ei niin, en\nvoikaan lähteä kun täytyy heti lähteä kokoukseen...\n\nKORPI synkistyen.\n\nNiin, se alkaa ihan heti... ja tässä on mennyt aika aivan suotta...\nPitäisi edes vähän keskustella siitä, mitä me nyt teemme. Mitä te\najattelette...?\n\n(Kaikki muuttuvat synkiksi ja äänettömiksi.)\n\n2:NEN TYÖMIES\n\nNiin kyllä nyt synkältä näyttää.\n\n(Äänettömyys.)\n\nKORPI masentuneesti.\n\nKyllä se pahin isku oli, kun ei enää saa edes leivänpuolikasta velaksi\n— siitä asti on kaikki mennyt hullusti. Kyllä ne tiesivät, ettei\nkellään enää rahaa ollut — että nälkä silloin paraiten pehmittää...\n\nKAARLO\n\nNiin, kyllä nyt on nälkää kärsitty... — (Kiukkuisesti.) — Itse piru\nlienee senkin keinon patruunan korvaan kuiskannut!\n\nEMIL samoin.\n\nEi piru vaan hänen innokkain asiamiehensä — meidän piiskurimestarimme!\nAino oli eilen kuullut sen kehuvan, että jos patruuna olisi kieltänyt\nsen heti alussa niinkuin hän ehdotti, olisi lakko aikoja sitten\nloppunut. Mutta kauppias oli sanonut, että hänellä on vanhaa varastoa,\njoka täytyy ensin saada menemään...\n\nKAARLO katkerasti naurahtaen.\n\nNiin, eihän korppi korpin silmää puhkaise! Kyllä ne saaliista sopivat.\n\nKORPI\n\nKyllä ne sopivat ja sentähden pitäisi meidänkin yksimielisesti\nponnistaa kaikki voimamme... Niin, toverit, mitä mieltä te nyt olette\nlakosta?\n\n(Pitkä äänettömyys. Miehet nojautuvat käsiensä varaan; eräs sylkäsee,\ntoinen huokaa raskaasti.)\n\nKAARLO odottaa kuumeisella jännityksellä miesten vastausta; nähdessään\nheidän toivottomuutensa, alkaa hän äkkiä puhtia sisäisen tuskan\nvaltaamana.\n\nEi toverit! Kyllä pitäisi vielä kestää, koettaa jotenkin...\nPääkaupungin yhdistykseltä ei ole vielä tullut vastausta, mutta kyllä\nhuomenna viimeistään pitäisi tulla; minä kirjoitin juuri toissapäivänä\nuuden kirjeen, jossa selitin tilamme ja pyysin apua. (Ajattelee hetken,\nhypähtää seisomaan huudahtaen innostunenna.) Voi mikä hölmö minä olen!\n\nÄÄNIÄ\n\n— Miten niin?\n\n— Kuinka niin?\n\nKAARLO\n\nAjatelkaas, kun en ole lainkaan muistanut, että minulla on vielä\nkallishintainen revolveri! Siitähän saadaan vähän jauhoja Haloselle ja\nmuille pahinta hätää kärsiville! Heti aamulla vien sen kauppiaalle...\n\nKORPI hiljaa.\n\nSinä olet muutenkin jo antanut kaikki — rahasi, vaatteesikin...\n\nKAARLO keskeyttää leikillisesti ja rohkaisevasti.\n\nMitä se merkitsee! Eihän minulla ole lasta eikä lammasta! Ja vaikkei\nnuori mies nyt liikaa herkuttelekaan — niin on se vain terveellistä\nruuansulatukselle! — (Vakavasti.) — Mutta kyllä nyt olisi kovin ikävää\nlopettaa — silloinhan olisi kaikki mennyt hukkaan... Koetetaan vielä,\ntoverit...\n\nKORPI myöskin innostuen.\n\nNiin toverit Kaarlo puhuu totta! Jos me vain voisimme kestää vielä\npienen ajan — niin me voittaisimme! Viikkoa kauempaa ei patruuna\nmissään tapauksessa _voi_ seisottaa tehdasta. Eikö siis puhuta\nkokouksessa siihen suuntaan, että jatketaan lakkoa — kärsitään vielä\nedes pieni aika...\n\nKAARLO odottaa jännittyneenä; sitten masentuu toisten toivottomasta\näänettömyydestä.\n\n1:NEN TYÖMIES hiljaa.\n\nVoisihan tuota koettaa...\n\n2:NEN TYÖMIES huokaisten.\n\nNiin, niin...\n\nKORPI katsahtaa miehiin, ja hänenkin mielensä masentuu; sitten vilkasee\nseinäkelloon ja sanoo alakuloisesti.\n\nKello onkin jo kohta kuusi; täytynee kai sitten lähteä...\n\n(Lähtevät äänettöminä ja synkkinä.)\n\nEMIL on pidättänyt Kaarloa, ja kun toiset ovat poistuneet, kysyy hän\nhiljaa, pidätetyllä vihalla.\n\nMissä ne mahtavat olla kortteeria — nuo rikkurit?\n\nKAARLO\n\nEn tiedä, mitä sitten?\n\nEMIL\n\nMinä olen tässä päättänyt koota joitakin miehiä ja ajaa ne pois — miten\ntahansa... Tuletko mukaan?\n\nKAARLO epäröiden.\n\nEi Emil, kyllä sinun isäsi sittenkin on oikeassa siinä, että\ntuollaisesta toiminnasta ei ole hyötyä...\n\nEMIL yhä enemmän kiihtyen.\n\nHyötyä! Mutta minä en välitä hyödystä — en mistään! Koko elämä on\nniin kauhistavan kurjaa, ettei se maksa viittä penniä! Ja sen sanon,\nettä noiden rikkurien täytyy mennä täältä — jollei muuten, niin jalat\nedellä... Tuollaisten lurjusten ei ole väliä, jotka julkeavat tulla\nriistämään viimeisen leipäpalasen nälkää kärsiviltä lapsilta!\n\nKAARLO sydämellisesti mutta lujasti.\n\nEmil — sinä et saa ryhtyä mihinkään tuollaiseen! Sinun täytyy ajatella\nmyöskin omaisiasi ja ennenkaikkea suurta asiaamme...\n\nEMIL\n\nMinä en enää ajattele mitään — en mitään! Kaikki on kuitenkin turhaa!\nOlisi sentään hauska tietää, mistä lähtien sinäkin olet alkanut\npelätä...?\n\nKAARLO keskeyttää painavasti.\n\nSinä kyllä tiedät, etten pelkää, mutta järkeni sanoo, että se olisi\nvahingollista. — Jos noille rikkureille tapahtuisi jotain, niin saisi\npatruuna tekosyyn pyytää tänne vaikka sotaväkeä. Tiedätkö, minäkin\najattelin sellaista, mutta kun äsken näin nuo rikkurit, huomasin\netten ollut ennen ymmärtänyt tuota asiaa. Ne olivat varmasti jonkun\nkaupungin työttömiä. Siellä oli useita, jotka varmasti olivat kärsineet\nnälkää viime päivät. Kun he ovat vielä tietämättömiä, niin ei ole ihme\njos heidät saadaan lähtemään minne tahansa. Ja tuskinpa heille on\nselitettykään mihin joutuvat; tarkoitan siis, että siinä on syyttömiä\njoukossa.\n\nEMIL masentuneena.\n\nEn ymmärrä, mutta kamalalta tuntuu seistä ihan toimetonna — antaa\nniiden alottaa työt. — (Voimattomalla raivolla.) — Pitäisi panna\ndynamiittia tehtaan kellariin ja antaa mennä kaikki ilmaan!\n\nKAARLO\n\nÄlä puhu järjettömiä!\n\nLIISA mutisten.\n\nLIISA tulee; sanoo vihaisena ja levottomana.\n\nMitä sinä oikein puhut, Emil? Ensin käyt ihmisen kimppuun ja sitten\npuhut tuollaisia kauheita...\n\nEMIL kärsimättömästi.\n\nNo nyt se alkaa taas — tavallinen tarina! osaan sen jo ulkoa enkä\nviitsi kuunnella...\n\nKAARLO hillityllä kiihkolla.\n\nKuulkaa, sanokaa nyt, missä on Anni? Missä hän viipyy näin kauan?\n\nLIISA alkaa hengittää raskaasti ja sammaltaa tolkuttomasti.\n\nMinähän jo sanoin. Miksi sitä enää kysyt...\n\nKAARLO hiljaa läpitunkevasti.\n\nTe valehtelitte minulle? Miksi? Minä kävin Väänäsellä. Sanokaa nyt\nminulle totuus, minun täytyy saada tietää totuus. Missä on Anni?\n\nLIISA ähkyy kuin tukehtumaisillaan.\n\nMinä, minä en tienä sitä .. - niin, minä en tienä.\n\nKAARLO katsoo häntä hetken ja sähähtää raivosasti.\n\nValhe! Toinen valhe! Mitä tämä merkitsee? Miksi valehtelitte? Missä on\nAnni? Onko hän sairas? Sanokaa edes se.\n\nLIISA mutisten.\n\nEi hän sairas ole...\n\nKAARLO painavasti.\n\nTe tiedätte sen — ja siis senkin missä hän on. Miksi ette sano sitä\nminulle? Ettekö ymmärrä miten levoton olen? En voi olla missään...\nKuinka te _voitte_ valehdella minulle, olla sanomatta.\n\nLIISA huudahtaa tuskallisesti.\n\nÄlä Kaarlo! Älä Jumalan tähden... syytä... Mene nyt, kyllä saat pian\ntietää — hän lähti asialle — kyllä hän heti tulee... Mene nyt Kaarlo.\n\nKAARLO tuijottaa häntä hetken hurjan epätoivon valtaamana; sitten\nsyöksähtää ulos.\n\nLIISA parahtaen.\n\nJumala! Mitä tämä on? Hänet on turmeltu ja minä, minä olen syyllinen. —\nHän on ehkä... Voi, jospa hän on hukuttanut itsensä, niinkuin Vaaralan\nSannikin... Jumala armahda... minua syntistä.\n\n(Heittäytyy vaatekasalle ja purskahtaa katkeraan itkuun. — Kyökistä\nkuuluu lasten ääniä: \"Äiti tulkaa!\" — Mutta Liisa ei kuule — hänen\nruumiinsa värisee ja vavahtelee kuin suonenvedossa.)\n\n(Silloin avautuu ovi ja Anni astuu sisään kuin unissakävijä, lysähtää\nhervottomasti lattialle istumaan ja tuijottaa eteensä aivankuin\nnäkemättä Liisaa.)\n\nLIISA huomaa hänet ja kysyy käheästi.\n\nMitä, mitä... mitä lapsi raukka?\n\nANNI koleasti, tolkuttomasti.\n\nNiin, mitä, mitä nyt?\n\nLIISA nousee, lähenee Annia, änkyttäen kauhean tuskan ja katumuksen\nvallassa.\n\nLapseni, lapseni... Pieni tyttöseni! Mitä nyt... on?\n\nANNI heittäytyy suulleen ja vaikeroi sydäntäsärkevästi, käsiään\nväännellen.\n\nÄiti, äiti — kun nyt saisi vain pian kuolla, kuolla — pian kuolla...\n\nEsirippu,\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\nToinen kuvaelma.\n\n\nSama paikka kuin edellisessä näytöksessä.\n\nAnni kävelee väsyneesti miltei horjuen kamarin lattialla. Välillä\nhän nääntyneenä istahtaa vaatekasalle — ja nousee taas kävelemään.\nHänen harteillaan on repaleinen miehen takki, mutta hän värisee siitä\nhuolimatta ja hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastuu kiduttava tuska\nja epätoivo. Kyökistä kuuluu epäselvästi lasten ääniä, yskimistä ja\nvalitusta.\n\nHän seisahtuu hetkeksi, kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja\nkuuntelee. — Kyökistä kuuluu epämääräisiä lasten ääniä:\n\n\"Äiti, äiti....Kuulkaa äiti!\" ja Liisan \"Sst!\" Pienokaisen vaikerrus on\nvaiennut — vain vaivoin kuuluu hennon rinnan nääntynyt, läähättävä ääni.\n\nLIISA tulee kyökistä väännellen käsiään ja mutisee hiljaa, kuin\nitsekseen.\n\nVoi Jumala, Jumala... Mitä minä teen... mitä minä teen? Aune... pikku\nAune...\n\nANNI säpsähtäen.\n\nMitä, onko... onko Aune kuollut...?\n\nLIISA\n\nEi — mutta hän kuolee... Hän on niin kovin heikko. Nytkin makaa taas\nsiinä omituisessa horrostilassa.\n\n(Kyökistä kuuluu taasen pyytäviä lasten ääniä: \"Äiti! Antakaa minulle\njotain. Antakaa edes jotain ruokaa...\")\n\nLIISA menee ovelle ja puhuu tuskastuneella äänellä.\n\nOlkaa nyt hiljaa! Ette saa herättää Aune parkaa... Nukkukaa nyt vain\nkiltisti lapsiparat... Huomenna äiti hommaa teille jotain syötävää...\n\nANNI kuin itsekseen.\n\nAune kuolee... silloin kaikki olisi ollut turhaa. Ja nyt hän jo saisi\nhuomenna maitoa.\n\n(Alkaa taas kävellä.)\n\nLIISA istahtaa pöydän ääreen; puhuu kuin itsekseen.\n\nTäytyy istahtaa hiukan, kun Aune on vähän levossa. Kovin kauan ne\nsiellä kokouksessa viipyvät. Kun nyt saisi tietää, mitä siellä...\n\nANNI tolkuttomasti matkien.\n\nNiin, kunhan viipyisivät, että tietäisi... että ymmärtäisi.\n\n(Liisa katsoo häntä ymmärtämättä.)\n\nANTTI tulee ovelle; tyytymättömällä hiukan epäluuloisella äänellä.\n\nMitä varten täällä padassa on kuumaa vettä? Keittääkö äiti jotakin?\nOnko äiti saanut perunia jostakin?\n\nLIISA hermostuneena.\n\nHiljaa Antti! Etkö sinä vaikene! Herätät vielä pienemmätkin. Ja etkö\nsinä näe, että siinä on — vain kuumaa vettä... Mene nyt nukkumaan. —\n(Poika menee, Liisa nousee ja lausuu tuskan valtaamana.) — Voi, kun ne\nlapsukaiset nyt _vihdoinkin_ nukkuisivat...\n\n(Lähtee väsynein askelin pojan jälkeen.)\n\n(Kyökkiin kuuluu taas lasten hiljaista nyyhkytystä, joka vaikenee\nvähitellen. Anni istahtaa pöydän ääreen ja antaa päänsä vaipua käsiensä\nvaraan. Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin pakkasen terävä paukahdus.)\n\nLIISA tulee uudestaan sisään; pysähtyy tuijottavin katsein ja alkaa\nhiljaa, tuskallisesti:\n\nAnni... minä en ymmärrä enää... Aune parka hengittää niin kummallisesti\n— en uskalla enää katsoa... (Ristien kätensä.) — Herra Jumala, auta,\nauta meitä! Kun ne nyt lakon lopettaisivat siellä kokouksessa, niin\nsaisi vielä apua... lääkkeitä, maitoa... — (Painaa kasvat käsiinsä,\nnyyhkyttäen tukahtuneesti. Anni seisahtuu ja katsoo häntä omituisen\ntylsästi kuin käsittämättä mitään.)\n\nLIISA\n\nJa isä vaan ei anna lopettaa lakkoa vieläkään. — (Vaikeroiden.) — Hän\non niin järkähtämätön ja kova... Ja pikku Aune parka kuolee sen tähden.\n\nANNI havahtuen.\n\nÄiti, mitä te sanotte? — (Värisevällä äänellä.) — Ettekö te muista,\nettei isä ole itse kahteen vuorokauteen maistanut mitään... edes\nleivänmurua...?\n\nLIISA hätkähtää; ojentaa Annia kohden kätensä kuin rukoillen ja\nänkyttää tuskallisesti katuen.\n\nAnni kulta, ethän usko, että niin ajattelin... minä en ymmärrä enää\nmitään, en muista mitään... Sinä et tiedä, miten minuun koski, kun\neilen saatiin se leipä lainaksi... eikä isä ottanut sitä pientäkään\nosaansa, vaikka pyysin... — (Värähtäen.) — Teki niin pahaa, kun hän\nhymyili ja käski minun vain syödä, jotta Aune saisi vähänkin maitoa...\nJa sentään minä, katsos Anni... en muista, en ymmärrä... Kaikki on\nminulle niin kovin sekavaa... sekavaa...\n\nANNI hyväillen äitinsä päätä.\n\nNiin juuri, äitiparka — kaikki on nyt sekavaa...\n\nLIISA kuin itsekseen.\n\nJa sittenkään ei isä kertaakaan ole valittanut omasta puolestaan...\nAina ajattelee vain toisia, kaikkia — koko työväenluokkaa... Ei koskaan\nitseään! — _Huomaamattaan innostuen._ — Sellainen on isä!\n\nANNI samoin.\n\nNiin — isä on oikea mies!\n\nLIISA alkaa yskiä terävästi; kun se lopulta laukoo, pyyhkäsee hän\nsilmiään ja istahtaa nääntyneenä. Äänettömyys.\n\n(Ulkona paukahtaa taas pakkanen. Liisa katsahtaa jäiseen ikkunaan,\nhänen ruumistaan puistattaa ja hän koettaa kietoa vanhaa shaaliaan\nparemmin ympärilleen.)\n\nLIISA\n\nTäällä on vielä kylmempi kuin kyökissä. — (Levottomasti.) — Kylmä sekin\non... mitenkä ne lapset taas tämänkin yön tarkenevat...? — (Nousee ja\npoistuu väsynein askelin.)\n\nANNI\n\nOttakaa tämä takki lasten päälle.\n\nLIISA ovella.\n\nPidä nyt vaan itse... ettet vilustu.\n\nANNI\n\nKyllä se siellä paremmin tarvitaan.\n\n(Antaa takin Liisalle ja istahtaa yksin pöydän ääreen. Äkkiä ponnahtaa\nkuin iskun satuttamana, hypähtää seisoalleen kasvot vääristyneinä ja\nalkaa kävellä.)\n\nLIISA hetken kuluttua; mutisee hätäisellä, käheällä äänellä.\n\nKun ne nyt tulisivat kokouksesta, että saisi edes tietää...\nKaikkivaltias Jumala, toimita sinä, että lakko loppuisi! Että minun\npieni tyttöseni saisi apua, että hän eläisi, _eläisi_...! Herra\nJumala... Jumala!\n\n(Tuo tukehtunut ääni katkeaa, niinkuin näkymätön, voimakas koura olisi\ntarttunut hänen kurkkuunsa.)\n\nANNI näyttää kovin kiihtyneeltä ja katkeralta; hän seisahtuu ja\naukaisee jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta pudistaakin päätänsä ja\nvaikenee.\n\nLIISA kuin itsekseen.\n\nMutta jos se sinun tahtosi on, niin en...\n\nANNI katkerasti.\n\nMutta itsehän te äitiparka äsken sanoitte, että Aune on kuolemaisillaan\nsentähden, kun ei ole saanut maitoa! Ja eikö siihen ole syynä patruuna,\njoka saa satojatuhansia, ja kuitenkin tahtoo alentaa palkat niin,\nettemme voi elää? Kuinka te siis voitte ajatella, että jumala tahtoisi\nkiduttaa Aune-paran hitaasti kuoliaaksi — kun kerran _patruuna_ on\nsyyllinen! Te _syytätte_ sillä jumalaa!\n\nLIISA katsoo Annia kuin sekopäinen ja ähkyy oudolla, hätäisellä äänellä.\n\nLapsi... lapsi... ole vaiti, vaiti, vaiti! Sinä sekoitat minut! Mitä...\nkuinka...? Puhutko, puhutko sinä totta...? Onko se totta...?\n\nANNI kuin havahtuen, kiihkeästi.\n\nOn, on... nyt minä vasta huomaan, ymmärrän, mitä isä on puhunut! Jos\njumala kerran on rakkauden jumala, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, niin\nhän ei sallisi tällaisen vääryyden vallitsevan, hän ei antaisi pienen,\nviattoman Aunen kuolla nälkään! — Olisiko hän määrännyt lukemattomat\npienokaiset kärsimään ja nääntymään nälkään... Ei, ei! Voi äiti, en\nosaa sitä oikein sanoa — mutta nyt tiedän, tunnen, ettei jumalaa ole,\nkoska maailmassa on vain vääryyttä, eikä kukaan auta...\n\nLIISA kokonaan hämmentyen.\n\nEi, se ei voi olla niinkuin sinä sanot! Ei — _jumalan_ kädestä minä\nolen ottanut kaikki kärsimykset, vaivat, köyhyyden... — (Tarttuen\npäähänsä.) — Olisi liian kauheata ajatella, että toiset ihmiset\nolisivat siihen syypäitä. Minä tulisin hulluksi... Ei, ei, se on\nvihollisen kavalaa kuisketta, viettelystä. Pastori puhui juuri viime\nsunnuntaina tästä asiasta...\n\nANNI kuohahtaen.\n\nPastori, pastori! Onhan isä monta kertaa selittänyt, miksi tuollatavoin\nsanotaan — ja uskotteko te enemmän pastoria kuin _isää_? Luuletteko,\nettä isä tahtoisi viedä meitä harhaan? Ja kyllä isä sen ymmärtää\nyhtähyvin kuin meidän juoppo pastorikin...\n\nLIISA tukkii korviansa; keskeyttää tuskallisesti.\n\nAnni, Anni, ole vaiti, vaiti! Sinä et ymmärrä... isän on vihollinen jo\nsaanut valtaansa — ja nyt se uhkaa sinutkin viedä... Ethän ole koskaan\nennen noin puhunut...?\n\nANNI\n\nEn ole ennen ymmärtänyt... Koettakaa tekin, äiti, ajatella, niin\njärkenne...\n\nLIISA keskeyttää kiivaasti.\n\nEi, ei! Minä en tahdo... en tahdo! Sanassakin sanotaan, että\nmaailmallinen järki on meidän pahin vihollisemme... saatanan\nkavaluutta... Minä huomasin sen äsken. Ei, ei! Meidän täytyy aina\nrukoilla, että jumala masentaisi järkemme että hän antaisi voimaa\nkärsimään ja nöyrästi ottamaan kaiken vastaan hänen tahdostaan. Hän on\nhyvyydessään kyllä kerran kaikki palkitseva.\n\nANNI vavahtaa kuin olisi koskenut johonkin saastaiseen ja kysyy\nhitaasti.\n\nMutta pitääkö minun _sellainenkin_ vastaanottaa jumalan tahdosta?\n\nLIISA kuin ajattelematta.\n\nKun ei kerran tapahdu mitään hänen tahdottaan, niin ei kai sekään. Ehkä\nJumalalla on siinäkin joku tarkoitus, jota emme voi käsittää ja jonka\nhän vihdoin kääntää hyväksi... Se juuri antaa voimaa kestämään...\n\nANNI hypähtää seisaalleen silmät salamoiden ja koko hänen olemuksessaan\nkuohahtaa vaivoin hillitty katkeruus ja suuttumus.\n\nRakastatteko te jumalaa? Sanokaa nyt äiti, rakastatteko te jumalaa vai\nlapsianne?\n\nLIISA hämmentyen.\n\nTietysti rakastan jumalaa ja lapsiani...\n\nANNI tarttuu äitinsä käsiin, katsoen tätä läpitunkevasti ja hänen\nsa»ansa putoilevat kuin nuijaniskut.\n\nValhe! Jos äiti voi rakastaa sellaista olentoa, jonka tahdosta hänen\npieni lapsensa kuolee nälkään ja toinen häväistään hirveällä tavalla\n— niin ei hän silloin niitä lapsia hiluistakaan rakasta. Sanokaa nyt\nsuoraan, kumpaa te rakastatte?\n\nLIISA ähkyen tuskallisesti.\n\nVoi Anni, Anni, mitä sinä...?\n\nANNI raskaasti syyttäen.\n\nÄiti, teidän täytyy kerran katsoa sydämeenne ja huomata mitä\njumalisuutenne on! Minusta tuntui ihan kamalalta, kuu te lohdutitte\nitseänne sillä että minulle on tehty näin jumalan tahdosta! Ajatelkaa,\nmitä minulle on tehty. Katsokaa sormenjälkiä kaulassani, katsokaa\nrevityitä vaatteitani ja, ja... ettekö ymmärrä, että elämäni on\nloppunut... Voi äiti, enkö sentään ole sama, jota olette pienenä\npalleroisena pidellyt sylissänne? Rakastatteko te häntä, jos samalla\nrakastatte sitä, joka on määrännyt teidän lapsellenne näin kamalan\nkohtalon?\n\nLIISA voihkien tukehtuneesti.\n\nAnni... vaikene, vaikene jumalan tähden!\n\nANNI armottomasti.\n\nMinä olen aina vaiennut, mutta nyt en välitä mistään! Minä tahdon nyt\nsanoa. Te ette ole koskaan tahtonut edes ajatella, jotta saisitte\npitää uskonne. Mutta se ei ole uskoa, vaan ulkokultaisuutta. Silloin\non niin hyvä heittää kaikki jumalan syyksi! Ajatelkaa vaan itseänne,\näiti. Kun pikku Armas sairastui ja kuoli, sanoitte te sen tapahtuneen\njumalan tahdosta — ja kuitenkin hän sairastui siitä, kun kylmettyi\nkirkkomatkalla teidän varomattomuutenne tähden! Nyt, kun Aune on\nkuolemaisillaan, ei patruuna ole vähääkään syypää, vaan jumala. Ja\nmaailman inhoittavin rikoskin on teidän mielestänne jumalan määräämä,\nvaikka...\n\nLIISA ojentaa rukoillen kätensä ja pälyilee kauhistunein katsein\nympärilleen kuin vangittu eläin; sitten toistelee tolkuttomasti.\n\nSe on totta, totta... sinä puhut totta, Anni! Mitä, mitä minun pitää\ntehdä? Herra jumala, minä olen suuri syntinen, auta minua! Anni,\ntyttöseni... pieni lapsoseni... voitko vielä antaa anteeksi...?\n\nANNI heltyen.\n\nVoi äiti, enhän minä... On vain niin kamalaa ajatella, että jumala\nolisi niin määrännyt... Tarkoitan vain, että te edes tässä asiassa\najattelisitte, kuka on syyllinen...\n\nLIISA syvästi katuen.\n\nNiin Anni — minä olen syyllinen! Minä olen ollut kuin sokea — nyt\nvasta huomaan, että olen kurjin ihmisistä, että minun täytyy alottaa\nkokonaan uutta elämää. Minä olen kyllä suullani tunnustanut, mutta en\nole ajatellut... Sekin on totta mitä sanot pikku Armaasta. Ja sitten\nvielä tämä viimeinen. Voi Anni, minä koetin uskoa sen jumalan tahdoksi,\npeittääkseni oman rikokseni, tukehuttaakseni omantuntoni äänen...\n\nANNI hämmästyen.\n\nMitä äiti — mitä te tarkoitatte?\n\nLIISA masentuneena, katuvasti.\n\nNiin lapsi parka... minä olen syyllinen sinun elämäsi turmioon. Sinä et\nolisi mennyt, jos minä...\n\nANNI keskeyttäen.\n\nMutta ettehän te kehoittanut minua menemään.\n\nLIISA\n\nEn kylläkään, mutta en myöskään jyrkästi kieltänyt... Jos sen olisin\ntehnyt, et sinä olisi mennyt... Mutta kun se siinä kirjeessä lupasi\nhuolehtia, ettei Aunen tarvitse puutetta kärsiä, niin...\n\nANNI tuskallisesti.\n\nÄlä nyt äiti, ei se sinun syysi ollut! Olisihan minun kuitenkin\ntäytynyt mennä, kun se uhkasi toimittaa Kaarlon heti huomispäivänä\nSiperiaan... Ja kun luulin sen ihmiseksi, että kun oikein puhun, niin...\n\n(Ääni katkeaa kuin tukehtuen.)\n\nLIISA peittää kasvot käsiinsä ja nyyhkyttää tukahtuneesti.\n\nNiin — siinä se suurin rikokseni onkin... Sillä minä aavistin,\nolin miltei varma, ettet onnistu, kun luulit mestarin luopuvan\nvainotoimenpiteistään, kun oikein selität meidän surkean tilamme...\nMutta sitten tuli mieleeni: jos se kuitenkin myöntyisi, niin saataisi\nheti Aunelle maitoa ja kaikki tulisi hyväksi... Heti taas ymmärsin,\nettei se kuule rukouksia, ja ken joutuu sen kynsiin siellä tyhjässä\ntehtaassa, niin sille käy huonosti... Ja sitten, sitten...\n\nANNI väristen.\n\nMitä äiti... mitä sitten...?\n\nLIISA käheästi, katkonaisesti.\n\nNiin, sitten tuli mieleeni: kyllä jumala häntä suojelee... Ja jos\njotain tapahtuu, niin se on silloin jumalan tahto, eikä sille voi\nmitään... Voi minua... vaikka minä hämärästi tunsin, ettei jumala\nsekaannu tuollaiseen asiaan, jolleivät ihmiset estä... niin koetin\nuskoa toista, ajatella, että kaikki on jumalan kädessä... Niin\nkammottavan musta minun sydämeni on... Voi minua kurjaa, mitä minä\nteen... mihin menen...?\n\nANNI\n\nÄlkää nyt äiti... ei sitä voi enää auttaa... — (Kumartuu nyyhkyttäen\nkäsiensä varaan.)\n\nLIISA katsahtaa Anniin ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyy\nkauhea hätä ja epätoivo — niinkuin hän vasta nyt huomaisi rikoksensa\nsuuruuden; vääntelee käsiään vaikeroiden.\n\nEi voi enää auttaa — siinä se on, se juuri on hirmuista... Kun\najattelen, että lapseni perikato tai pelastus oli kädessäni kaksi\ntuntia sitten, niin, niin minä... Sillä sinä et olisi mennyt, jos\noikein olisin kieltänyt. Jumala, jumala — ei, en voi enää kääntyä\njumalan puoleen... Jumalakaan ei enää voi mitään — ja minä, _minä\nolisin voinut!_ — Voi lapseni, lapseni... pikku Anniseni, mihin minä\nmenen, missä minä nyt levon saan? Voitko koskaan antaa ant...? Ei, ei\nAnni-parka — minä en enää ole mahdollinen pyytämään anteeksiantoa...\n— (Heittäytyy suulleen lattialle, tukahtuneesti nyyhkyttäen ja\nvääntelehtien kuin suonenvetokohtauksessa.)\n\nANNI hyväilee äitiään ja nyyhkyttää tuskallisen hellästi.\n\nÄiti, äiti... Enhän minä vihainen ole, äiti. On vain niin kovin\nsurullinen olla, rintaa ahdistaa niin kummallisesti... kuin\ntukehtuisi... Mutta kuinka minä teille vihainen olisin... äiti-parka?\n\nLIISA vavahtaa Annin äänestä niinkuin ei uskoisi korviaan, sitten\nnousee, syleilee kiihkeästi Annia, itkien niin kuin hänen sielussaan\nolisi kaikki järkähtänyt. Vasta pitkän ajan kuluttua hän nyyhkyttäen\nvaikeroi.\n\nLapseni... lapseni... Sinä annat... anteeksi... Jumalani... Niin Anni,\nnyt minä... vasta näen jumalan! Voitko sinä todellakin...\n\nANNI syleilee Liisaa.\n\nOi tiedäthän sinä sen, äiti... Me olemme vain niin — onnettomia.\n\nLIISA kuin huumaantuneena.\n\nOi jumalani... Voi Anni, jospa tietäisit, mitä tunnen — nyt minä\nvasta tunnen jumalan läsnäolon. Ensikerran tunnen sielussani hänen\nrakkautensa henkäyksen, kuulen hänen rakkautensa äänen — sinun\nsuustasi. Minä olen nyt löytänyt vasta jumalan. — Sinun avullasi,\nlapseni... Aivankuin kadotuksen pimeydestä olet sinä pelastanut minut,\npikku Anni parka... Ja minä, mitä minä? Voi, voi...\n\nANNI keskeyttää silmät kyyneleissä.\n\nÄlkää nyt ajatelko enää sitä, äiti — rakas äiti. Minä olen niin\niloinen, niin iloinen, kun te puhutte noin... Te ette ole koskaan ollut\ntuollainen, pikku Äiti parka...\n\nLIISA sisäisestä ilosta itkien.\n\nOi Anni! Minä en osaa sanoa mitä tunnen, miten onnellinen olen! On\nkuin olisin päässyt jostakin raskaasta, likaisesta vaatteesta, joka\non estänyt minulta auringon elvyttävät säteet — totuuden ja rakkauden\nvalon...\n\nANNI kuiskaa kauhulla.\n\nHerra jumala, Kaarlo — hän tulee! En voi nähdä häntä... ( Hänen\npuheensa keskeytyy, sillä Korpi tulee sisään masentuneena ja synkän\nnäköisenä. Anni peittää kasvonsa ja lähtee itkien kyökkiin.)\n\nLIISA hermostuu niin, ettei voi sanoa mitään, nyppii vain vapisevin\nsormin esiliinaansa; vihdoin änkyttää katkonaisesti.\n\nKuinka on... Vilho...? Miten, miten siellä kävi? Loppuiko lakko?\n\nKORPI synkästi.\n\nKyllä se nyt loppui.\n\nANNI tulee takaisin ja kysyy pelokkaasti änkyttäen.\n\nMissä Kaarlo on? Tuleeko hän vielä tänään meille? Puhuiko hän mitään?\n\nKORPI väsyneesti.\n\nKyllä hän lupasi. Eikö hän saisi tulla?\n\nANNI tolkuttomasti.\n\nTietysti hän saa... Herra jumala...\n\n(Menee ulos.)\n\nLIISA lohduttaen.\n\nVai jo se vihdoinkin loppui. Vilho, älä ole niin surullinen. Kyllä kai\ntästä jotenkin sentään selviydytään...\n\nKORPI synkällä äänellä.\n\nKyllä se huonoa taitaa olla, Liisa parka... Mutta minä ajattelen vielä\näskeistä kokousta... Minä en ole koskaan tuntenut sellaista masennusta\nkun siellä... Se oli niin kurjaa...\n\nLIISA lähenee miestänsä ja silittää säälin ja hellyyden valtaamana\ntämän kumartunutta päätä, kuiskaten osaaottavasti.\n\nMitä siellä on tapahtunut, Vilho? Mikä oli kurjaa?\n\nKORPI raskaan masennuksen vallassa.\n\nKun omat, _omat toverit pettivät_.\n\nLIISA kuohahtaen.\n\nVoi sellaisia raukkoja! Vilho parka... Miten siellä oikein... kerro\nminulle.\n\nKORPI\n\nKun lakkoon ryhdyttiin, lupasivat kaikki yksimielisesti kestää loppuun\nasti ja yhdessä mennä työhön... — (Katkerasti.) — Mutta nyt ovat oikein\njoukottain käyneet mestarin luona ilmoittautumassa pettureiksi ja\nkokouksessa huusivat kuin yhdestä suusta: työhön, työhön!\n\nLIISA hellästi, säälien.\n\nVoi Vilho parka... kyllä minä ymmärrän, mitä sinä olet kärsinyt. Ja\nminäkään en ole oikein sinua ennen ymmärtänyt.\n\nKORPI katsahtaa Liisaa ihmetellen.\n\nMitä Liisa, mitä sinä puhut? Sinähän olet vallan toisen näköinenkin,\nniinkuin olisit nuorentunut — ja olet kärsinyt nälkää!\n\nLIISA hymyillen kyyneleet silmissä ja lausuu aivankuin huumaantuneena.\n\nNiin Vilho! Minä olenkin nuorentunut, syntynyt uudestaan. Minä olen nyt\ntoinen ihminen!\n\nKORPI tarttuu hänen käteensä iloisen hämmästyksen vallassa.\n\nMitä sinä sanot, Liisa? Että olet toinen ihminen! Oi Liisa, jospa\ntietäisit miten iloinen siitä olisin! Sano, kerro nyt, mitä on\ntapahtunut, mistä tuo johtuu?\n\nLIISA hätkähtää kuin unesta heräten ja sopertaa tuskasta värisevällä\näänellä.\n\nVoi minua, Vilho. Kyllä se on ostettu kalliisti. Lapseni elämä...\n\nANNI syöksähtää sisään kuin takaa-ajettuna, hengähtää syvään ja katsoo\ntaakseen kauhusta kalpeana.\n\n(Kyökistä kuuluu lähenevien askelten ääni ja sisään tulee Kaarlo,\nväristen koko ruumiltaan. Hän istahtaa vaieten ovensuuhun ja\nalkaa kuumeesta hehkuvin silmin katsella Annia; tämä liikahtelee\nlevottomasti, niinkuin nuo katseet sattuisivat häneen veitsenpistoina\nja vihdoin pujahtaa äänettömästi pois.)\n\nKAARLO itsekseen katkerasti ja masentuneesti.\n\nSellainen on työläisen oikeus... Se todellakin on kaunista oikeutta! Ja\nhänen kunniansa... — (Naurahtaa koleasti.)\n\nKORPI\n\nTyöläisellä ei ole mitään oikeutta! Ja minä alan ymmärtää, ettei koko\nmaailmassa ole muuta oikeutta kuin voima. Jos olisimme järjestyneitä,\nolisimme voimakkaita ja silloin olisi meillä oikeuttakin. Mutta nyt...?\n— (Levittää toivottomasti käsiään.)\n\nKAARLO levottomasti.\n\nMissä se Halonen lienee, kun ei tullut kokoukseen? Minun täytyy mennä\nsinne vielä tänään...\n\nKORPI\n\nMene vaan, Kaarlo. Tiedätkö, minun on vieläkin paha olla Halosen\ntähden...\n\nANNI tulee kyökistä, ottaa kirjahyllyn takaa muutamia vanhoja\nsanomalehtiä ja aikoo palata kyökkiin.\n\nKORPI väsyneesti.\n\nMihin niitä sanomalehtiä viet, Anni?\n\nANNI hiljaa, epäröiden.\n\nSiellä on kuumaa vettä, joka pitäisi kiehauttaa eikä, eikä ole yhtään\npuita...\n\nKORPI\n\nNo, eivätkö lapset tänään saaneet lastuja, tai jotain puuriisteitä kun\nne niin kauan viipyivätkin?\n\nANNI vilkaisee arasti Kaarloon ja puhuu kuin peittääkseen kalvavaa\nlevottomuuttaan.\n\nEivät saaneet puun tikkua, mestari on tänä aamuna kokonaan sulkenut\ntehtaan alueen eikä muualla enää mitään ole. Metsässäkin on niin\npaksulta lunta, etteivät lapsiraukat sieltä mitään saa, kun\njalkineetkin ovat hajallaan. He kävivät Savolan rakennuksella asti ihan\nturhaan ja Hiltun jalat paleltuivat. Kyllä minä niitä lumella hieroin,\nmutta ne ovat turvonneet ja ihan punaiset — eikä ole mihinkään mitään\nlääkettä.\n\nKORPI raapaisee kiusaantuneena päätään.\n\nKun tuo pakkanenkaan ei lauhdu enää ollenkaan, yltyy yhä vaan. —\n(Hiljemmin.) — Koeta nyt peittää jotenkin niitä lapsia, etteivät ihan\npaleltuisi ja Antti saa mennä Aaltoselle kysymään, olisiko siellä\nsiansappiviinaa Hiltun jalkoihin.\n\n(Anni menee.)\n\nKAARLO nousee seisaalleen ja sanoo värisevin äänin.\n\nEi — kyllä minä nyt lähden...\n\nKORPI\n\nKaarlo, älä huoli lähteä... Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot — mutta\nei nyt mistään puita saa. Kai huomenna jostakin... Emil olisi tänään\nsaanut mennä jostakin kauempaa hakemaan.\n\nKAARLO äkkiä, havahtuen.\n\nEikö Emil ole vielä käynyt kotona...?\n\nKORPI katsoen tutkivasti Kaarloa.\n\nEi - entä sitten? Mitä, missä hän on...? Tiedätkö jotain hänestä, tai\nminkätähden muutuit?\n\nKAARLO istuutuu, koettaen puhua tyynesti.\n\nEi se mitään, en minä mitään... En ymmärrä, minkälainen olen tänään —\nsuutun ja pelästyn ihan turhista...\n\nKORPI lähenee ja lausuu ääntään hiljentäen.\n\nKaarlo, sano nyt heti, mitä tiedät Emilistä!\n\nKAARLO\n\nEn minä mitään erityistä, mutta kun hän jutteli jotakin, että pitäisi\najaa ne rikkurit pois, niin...\n\nKORPI nousee, levottomasti.\n\nMinun täytyy lähteä hakemaan se kotiin!\n\nKAARLO rauhoittaen.\n\nÄlkää suotta vaivatko itseänne. Minä kielsin jyrkästi, ettei hän saa\nryhtyä mihinkään... Eikä hän yksin mitään... hän oli vain kiihoittunut.\n\nKORPI mutisten.\n\nSepä se on... hän oli kokouksessakin ihan kummallinen... Varsinkin\nsilloin, kun oli puhe rikkureista ja pettureista.\n\nKAARLO äkkiä kiihtyen.\n\nMutta minä en olisi uskonut, että niitä oli niin paljo; tuollaisia\nkurjia rankkoja — pettureita! Kuinka se on mahdollista...?\n\nKORPI huokaisten.\n\nSe on tietämättömyys joka sitä tekee — ja nälkä.\n\n(Äänettömyys.)\n\nANNI tulee sisään, tuoden huonolla tarjottimella porsliinikannun ja\nkaksi paria kahvikuppeja; ilmoittaa alakuloisesti.\n\nTässä olisi kuumaa vettä... Hörppikää nyt edes sitä — kun täälläkin on\nniin kylmä.\n\n(Menee.)\n\nKORPI\n\nTule nyt sitten ryyppäämään tätä — et ainakaan humalaan tule. —\n(Katsahtaa häneen tutkivasti ja lisää huolestuen.) — Mutta sinä näytät\nihan sairaalta, Kaarlo. Kyllä sinä olet vilustunut liikaa...\n\nKAARLO keskeyttää, tekeytyen huolettomaksi.\n\nEi se mitään tee... ei mitään.\n\n(Juovat.)\n\nKORPI äänettömyyden jälkeen.\n\nKunhan nyt olisi edes pieni pala leipää... Mutta lämmittää se näinkin.\n\nKAARLO ikäänkuin muuta ajatellen\n\nLämmittää se.\n\nKORPI itsekseen, levottomasti.\n\nMutta _missä_ se poika nyt viipyy...?\n\nKyökistä kuuluu kiihtynyt\n\nNAISEN ÄÄNI\n\nMissä Korpi on? Onko hän kotona?\n\nKORPI kuiskaa hermostuen.\n\nKuka se on? Mitä minusta...?\n\nANNIN ÄÄNI\n\nKyllä isä kotona on. Tulkaa väin kamarin puolelle.\n\nOvi avautuu ja Annin seurassa astuu sisään ja seisahtuu ovelle\n\nERÄS VAIMO. Hänen laihat kasvonsa ovat kalpeat kuin palttina ja hän\nläähättää raskaasti; huomaa kahvikupit ja huudahtaa mielenliikutuksesta\nja vihasta vapisevalla äänellä.\n\nVai niin! Jaha! Onko nyt hyvä ollaksenne? Oletteko tyytyväisiä...?\n\nKORPI hermostuneesti.\n\nTyytyväisiä? Mistä niin?\n\nVAIMO nopeasti ja tuskallisesti.\n\nLakosta! Tiedättekö jo, tiedättekö te, mitä olette saaneet aikaan...?\nMitä olette tehneet...?\n\nKORPI hypähtää seisaalleen, ja huulin vapisevin änkyttää.\n\nMitä, mitä tarkoitatte...? Onko Emil jo tehnyt jotain...? Sanokaa...\nsanokaa...\n\nVAIMO\n\nSitä en tiedä, mitä _hän_ on tehnyt... mutta sen tiedän mitä te olette\ntehneet Haloselle...\n\nKORPI kuin jähmettyen.\n\nHaloselle?\n\nKAARLO\n\nMitä, mitä...? Onko joku lyönyt häntä...?\n\nVAIMO\n\nEi lyönyt, mutta...\n\nKORPI käheällä, hätäisellä äänellä.\n\nMitä hänelle on tehty...? Puhukaa nyt pian, pian...!\n\nVAIMO vetää syvään henkeään, ikäänkuin olisi tukehtumaisillaan ja\nkoettaa puhua hillitysti.\n\nNiin se asia on, että Halonen oli koko tämän päivän ollut murheellisen\nnäköinen, mutta sen jälkeen kun hämärissä kävi jossakin, muuttui hän\nyhä kummallisemmaksi... Ensin oli istunut ja huokaillut, sitten otti\nKallun ja Hiljan syliinsä puhumatta mitään ja samalla tavalla oli\npitänyt vuoronsa jälkeen kaikkia pienempiä... Mutta kun viimeksi piti\npikku Mattia silitellen sen hiuksia, niin oli äkkiä alkanut kovasti\nitkeä — ja sitten juossut ulos...\n\nKAARLO kuumeisella jännityksellä.\n\nUlos, minne — mihinkä ulos?\n\nVAIMO\n\nHaloska luuli, että kokoukseen... mutta kun ei mies tullut illallakaan\nkotiin, tuli hän meidän puolelle kysymään ja sai Vihtorilta tietää,\nettei Halonen ollut käynytkään kokouksessa... Hän pelästyi kovin ja\nalkoi etsiä kaikkialta... vinniltäkin... ja... — (Vaikenee epäröiden.)\n\nKORPI hurjasti.\n\nMutta ihminen, sanokaa nyt vihdoinkin, mitä hänelle on tapahtunut?\nMitä, vinnillä...?7\n\nVAIMO peittäen kasvonsa.\n\nHän oli siellä... _hirttänyt itsensä_.\n\nANNI joka jähmettyneenä on kuunnellut kertomusta, kirkasee kauhusta ja\nänkyttää jotakin sekavaa.\n\nKAARLO tarttuu päähänsä, huudahtaen tolkuttomasti.\n\nTe valehtelette! Se ei ole totta! Se ei voi olla totta... ei, ei!\n\nVAIMO väristen.\n\nÄsken minä juuri näin hänen riippuvan orressa vyöhihnassaan... — (Anni\npeittää itkien kasvonsa ja Kaarlo näyttää mielettömältä kävellessään\nedestakaisin lattialla.)\n\nKORPI mutisee tuskallisesti.\n\nHerra jumala... tämä on kauheata! Voi minua, voi minua... — (Napittaa\ntakkiansa hermostuneesti.) — Onko siellä ketään ihmisiä...?\n\nVAIMO\n\nOn, on... paljon siellä ihmisiä on... Ja Haloska on aivankuin hullu,\nlapset parkuvat, ja...\n\n(Hänen äänensä katkeaa tukahutettuihin nyyhkytyksiin.)\n\n(Äänettömyys.)\n\nKORPI\n\nEi siellä sitten mitään voi... Kuinka hän, miten se on mahdollista..?\nMiksi hän sen teki...?\n\nVAIMO uudestaan kiihtyen.\n\nKysyttekö te sitä? Lakon tähden hän sen teki! Kun lapset olivat jo\ntoista vuorokautta kärsineet nälkää... ja te, te olette syypää!\n\n(Anni menee ulos.)\n\nKORPI änkyttäen.\n\nMiten... miten minä siihen olen syypää...?\n\nVAIMO\n\nKenenkä syy se sitten on? Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, ettei\nherroille mitään mahdeta — kyllä he puolensa pitävät! Ja nyt on\npatruuna vielä luvannut ajaa kaikki entiset työläiset pois — häätää\nkaikki, jotka asuvat tehtaan huoneissa. Mihin mekin joudumme\nkeskitalvella kuuden nälkäisen lapsen kanssa? Sen saitte aikaan...\n\nKORPI änkyttäen.\n\nOnko, onko se minun syyni, että ilmestyi rikkureita, pettureita...\nettei mistään saatu apua... että kaikki...\n\n(Hänet valtaa niin voimakas mielenliikutus, ettei voi puhua; kumartuu\nvain käsiensä varaan.)\n\nKAARLO vapisevalla äänellä.\n\nÄlkää ihmisparka enää syyttäkö... kyllä tämä jo muutenkin on liian\nkamalaa...\n\nVAIMO\n\nMiksi yllytitte lakkoon? Miksette ajatellut — ja nyt ei Vihtori pääse\ntyöhön. Me saamme kuolla nälkään...\n\n(Purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun.)\n\nKORPI hetken kuluttua hieman tyyntyneenä; vakuuttavasti.\n\nVäärin te minua syytätte... yllytyksestä. Minä päinvastoin varoitin,\nsanoin että häviämme jolleivät kaikki pysy päätöksessään — se oli\nkaikkien yhteinen päätös. Ja kai tekin sen ymmärrätte, että täytyi\nedes koettaa vastustaa tuollaista palkanalennusta. Vai olisiko siihen\npitänyt suostua? Miten tekin lapsilaumanne kanssa olisitte tulleet\ntoimeen? Työväen täytyy koettaa pitää puoliaan jos se tahtoo elää! Ja\nkun jokainen tekisi vain velvollisuutensa, niin kyllä työväkikin jotain\nvoisi vielä — ja se kerran voittaakin...\n\nVAIMO epätoivoisesti.\n\nEi- koskaan! Kyllä patruuna puolensa pitää...\n\n(Juoksee itkien ulos.)\n\nKAARLO tarttuu päähänsä tuskan ja epätoivon vallassa.\n\nVoi, mitä minä nyt teen...? Se on _minun_ syyni! Miksi syytin häntä\nniin ankarasti? Enkä ehtinyt peruuttaa, hyvittää — pyytää anteeksi\nsanojani... Voi minua!\n\nKORPI\n\nEi — kyllä minä suurempi syyllinen olen... Ajattele, että minä olin\nhänen vanha toverinsa — ja kuitenkin syytin! — (Tuijottaen eteensä\nkauhusta laajentunein silmin.) — Kalle-raukka... Mitä hän kärsikään\ntietäessään lastensa jäävän sellaiseen kurjuuteen — kun hän viimeisen\nkerran heitä hyväili, silitellen pikku Maninsa tukkaa. — (Hypähtää\nseisoalleen.) — Tämä elämä on helvettiä pahempi!\n\n(Istuutuu jälleen.)\n\nKAARLO\n\nMutta miksi, miksi kaikki menee noin...?\n\nKORPI hetken äänettömyyden jälkeen, synkästi.\n\nEn tiedä, mutia kyllä nyt kaikki menee...\n\nKAARLO surullisesti.\n\nEn ehtinyt ajoissa auttaa Halostakaan... Ja heti aamulla aioin viedä\nheille jotain syötävää... Olisinhan minä sen verran saanut siitä\nrevolverista. — (Vaikenee uuden ajatuksen valtaamana, ja hänen\nsilmänsä leimahtavat pahaenteisesti; sitten lähenee Korpea, istahtaa\npöydänreunalle ja kysyy teennäisen tyynesti ja rauhallisesti.)\n\nKorpi. Sanokaa, eikö teidän mielestänne mestari ole syyllinen siihen\nettä lakko syntyi?\n\nKORPI hetken ajateltuaan.\n\nJaa, kyllä minun täytyy se myöntää. Patruuna olisi luultavasti\nperäytynyt, ja tuskinpa hän olisi huomannut, ehkei kehdannutkaan ruveta\nkoko hommaan ilman mestaria — kun juuri syksyllä palkkoja alennettiin.\nMutta jos hänelle osoitetaan miten voi saada kymmenin tuhansin puhdasta\nsäästöä, niin mitä hän silloin työläisistä välittää. Mutta mestari ei\ntunne sellaista sanaakaan kuin häpy.\n\nKAARLO vähitellen, iloitsevalla vihalla.\n\nNiin, sen kyllä ymmärtää, etteivät työnantajat välitä meistä silloin —\noma etu on kyseessä — mestari tässä syyllinen on! Tekin myönnätte, että\nlakko on hänen ansiotaan — ja hänen juontensa tähden jouduimme myös\ntappiolle! Hän hankki petturit, värväsi rikkurit, hän toimitti, ettemme\nsaaneet mitään velaksi... hän pakotti Halosen... Oo! — hän se onkin\nsyyllinen Halosen kuolemaan! Aina, aina vain tuo kirottu mestari! —\n(Kähisee hiljaa.) — Ja, ja... mitä hän mahtoi tehdä Annille...? — Tuon\nroiston ottaa kerran saatana!\n\nKORPI koettaen puhua tyynnyttävästi.\n\nÄlähän nyt Kaarlo... kyllä hän kaiken tuon tehnyt on, mutta\npääsyyllinen on sittenkin nykyinen kapitalistinen järjestelmä, kun\ntarkemmin ajattelet... Kun mestarien toimena juuri on puristaa\ntyöläisten työvoima mahdollisimman tarkkaan työnantajan hyväksi,\npakottaa se jo itsestään sortamaan työväkeä, ja sellaiset\nvallanhimoiset luonteet kuin Holm saattaa häikäilemättä tulla usein\nsuorastaan painajaiseksi. Kun hän rikostensa vuoksi tietää asemansa\nhorjuvaisuuden ja huomaa voivansa varmentaa sen onnistuneella\npalkanalennuksella, niin tietysti hän koettaa sitä ja myös käyttää\nkaikkia keinoja onnistuakseen ja nujertaakseen perinpohjin työväestön\nnousevan yhteisvoiman, joka vaatii hänen eroaan. Hän on siis\ntehtailijan palkkarenki, saman järjestelmän vähäpätöinen ase, joka\npatruunankin pakottaa maksamaan työväelle niin vähän kuin suinkin. Se'\non siis pääsyyllinen ja kun emme voi pitää puoliamme, saamme kärsiä,\n— se on nykyinen olotila, kapitalistinen järjestelmä... Ooh, nyt minä\nunohdan Halosen! Minun täytyy heti lähteä.\n\n(Lähtee.)\n\n(Anni aikoo myös poistua mutta vilkaistuaan Kaarloon, pysähtyy kuin\njähmettyneenä. Kaarlo tuijottaa tutkivasti, kuumeisin katsein Annia\nsanomatta mitään.)\n\nANNI lähenee vihdoin Kaarloa, tarttuu arasti hänen käsiinsä sopertaen\nlevottomasti.\n\nKaarlo... sinä olet sairas... sinun kätesi ovat aivan tulikuumat ja\nsilmäsi... Sinä olet kuumeessa... Voi, minä pelkäsin sitä...\n\nKAARLO\n\nSe ei mitään merkitse — nyt puhutaan muusta... sillä...\n\nANNI aavistaa Kaarlon ajatuksen ja keskeyttää hätääntyneellä,\nvapisevalla äänellä.\n\nVoi Kaarlo... sinun täytyy heti lähteä kotiin... Jospa siellä olisi\nedes vähän lämpimämpi... Ehkä minä tulen saattamaan sinua...?\n\nKAARLO painavasti, syyttäen.\n\nKotiin! Mitä minä kotona teen? Eihän nykyään kellään ole kiirettä\nkotiin! Eikös niin Anni?\n\nANNI koettaen hymyillä.\n\nKuinka niin? Mitä sillä tarkoitat?\n\nKAARLO\n\nEtkö ymmärrä? Eihän sinullakaan tuntunut olevan mitään kiirettä kotiin\ntänä iltana... Missä sinä olitkaan?\n\nANNI katsoen maahan.\n\nKävin vähäsen Väänäsellä — maitoa etsimässä...\n\nKAARLO silmät välähtävät, Anni ei huomaa ivaa.\n\nMaitoa! Äitisi sanoi että jauhoja...\n\nANNI ei kohota katsettaan eikä huomaa Kaarlon pahanenteistä tyyneyttä;\nkoettaa sanoa välinpitämättömästi.\n\nNiin, se on totta — oli minun määrä kysyä jauhojakin.\n\nKAARLO\n\nAhaa! Sinulla oli siis kaksi asiaa — maito ja jauhot! No saitko maitoa\nja jauhoja? — Ja mitä siellä muuten kuului? Oliko Kalle kotona?\n\nANNIN kasvoilla kuvastuu tuskallinen jännitys, koettaessaan keksiä\njotain — niinkuin pelkäisi unohtavansa jonkun kysymyksistä.\n\nEn tuota, saanut... eikä siellä mitään erikoista. — Kalle oli kyllä\nkotona.\n\nKAARLO\n\nVai oli Kalle kotona?'Sepä hyvä! Sinä olit kai hänen kanssaan kamarissa\nsilloin kun minä kävin Väänäsellä.\n\nANNI katsahtaa Kaarloa hämmästyneenä ja änkyttää vapisevin äänellä.\n\nMitä — kamarissa? Eihän Väänäsellä kamaria olekaan... Kaarlo...\n\nKAARLO pelottavan kylmästi ja tyynesti.\n\nVai ei ole — vai niin! Olin vain kuulevinani sinun äänesi. Mutia\nmahdollisesti olit jossakin muualla juuri silloin?\n\nANNI alkaa hengittää raskaasti ja toistaa koneellisesti kuin uneksien.\n\nNiin minä olin jossakin muualla juuri silloin...\n\nKAARLO huokaa raskaasti ja katsoo kauan Annia, joka vääntelee käsiään —\nniinkuin tuo läpitunkeva katse painuisi hänen sydämeensä.\n\nAnni — pikku Anni...\n\n(Anni kohottaa hätääntyen katseensa ja hänen rintansa alkaa kohoilla\nrajusti.)\n\nPikku Anni — mitä nyt on tapahtunut?\n\n(Anni vavahtaa ja tarttuu voihkaisten rintaansa, niinkuin tuo tuskasta\nvärisevä, rukoileva kuiskaus sattuisi häneen kuolettavana kuulana.\nSitten vilkaisee hätäisesti ympärilleen kuin aikoisi paeta, mutta kun\nKaarlo yhä katsoo häntä, peittää hän yhtäkkiä kasvonsa ja änkyttää\nkäheästi.)\n\nKaarlo! Älä katso Kaarlo... Minä pyydän, älä katso...\n\nKAARLO toistaa tolkuttomasti.\n\nÄlä katso — Älä katso? Mitä on tapahtunut, missä olet ollut kun minä en\nsaa enää katsoa silmiisi? Minä — pikku Annini? Missä pieni Anni parka\non ollut?\n\n(Anni ei vastaa.)\n\n(Kaarlon kasvot vääntyvät kirvelevästä tuskasta ja hänen äänensä\nsärähtää särkyneenä lausuessaan hiljaisella ja värisevällä äänellä.)\n\nAnni, onko se minun Annini? Etkö sinä edes vastaa minun\nkysymykseeni...? Anni, vastaathan sinä minulle. Missä sinä olit, Anni?\n\n(Äänettömyys.)\n\nAnni — mitä tämä...\n\n(Yhtäkkiä Anni heittäytyy parahtaen Kaarlon eteen syleillen hänen\npolviaan, ja hänen hengityksensä korisee kuin näkymättömän käden\npuristuksessa.)\n\nKAARLO\n\nVoi Anni raukka, mitä nyt on tapahtunut?\n\nANNI vaikeroiden.\n\nOi Kaarlo älä kysy, älä kysyi — Annetaan olla... älä.\n\nKAARLO hiukan lujemmin.\n\nEi Anni — minun täytyy saada se tietää!\n\nANNI hätääntyneenä, tolkuttomasti.\n\nSanoinhan minä jo... äsken.\n\nKAARLO lempeän surullisesti.\n\nEihän minun pikku Annini voi tuollaisia sanoessa katsoa minua silmiin —\nsillä ne ovat vielä kirkkaat, rehelliset sinisilmät.\n\n(Aikoo suudella.)\n\nANNI parahtaen.\n\nEi Kaarlo, et saa, et saa!\n\nKAARLO pysähtyy ja tuijottaa hetken kuin jähmettyneenä, kuin aavistaen\ntotuuden. Sitten hänen äänensä yhtäkkiä muuttuu lyhyeksi, käskeväksi.\n\nAnni — sano heti missä olet ollut?\n\nANNI katsahtaa häneen pelokkaasti.\n\nOi älä kysy Kaarlo, älä kysy! Olenhan pyytänyt.\n\nKAARLO kiihtyen.\n\nAnni, sinun täytyy sanoa totuus.\n\n(Anni vaikeroi nyyhkyttäen eikä vastaa.)\n\nKAARLO jyrkästi.\n\nSinun täytyy sanoa totuus — minä en voi elää, ellet sano totuutta!\nAnni, olitko sinä siellä, siellä...\n\nANNI parahtaa epätoivoisesti ikäänkuin keskeyttääkseen.\n\nVoi Kaarlo, miksi sinä kiusaat minua! Olenhan jo sanonut...\n\nKAARLO ikäänkuin ei olisi kuullut Annin sanoja.\n\nAnni, olitko sinä äsken tehtaalla — mestarin luona?\n\nANNIN ruumis vavahtaa, hän vääntelee tuskaisesti käsiään, muttei vastaa.\n\nKAARLO nostaa hänet tylysti.\n\nKatso minua silmiin! Minun täytyy tietää totuus! Kuuletko?\n\nANNI itkien.\n\nMitä, mitä minun pitää sanoa?\n\nKAARLO karjaisten.\n\nMitä? - (HHiljemmin, uhkaavasti.) — Ellet sinä paikalla sano totuutta,\nniin me emme enää milloinkaan näe toisiamme.\n\nANNI parahtaen.\n\nKaarlo...\n\nKAARLO armottomasti.\n\nOnko se totta?\n\nANNI huohottaa raskaasti ja katsahtaa ympärilleen kuin tahtoisi paeta;\nvihdoin kuiskaa värisevin huulin.\n\nOn...\n\nKAARLO hypähtää ylös kuin käärmeen puremana ja hänen kätensä puristuvat\nnyrkkiin. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän oudolla, käheällä\näänellä.\n\nSinä, sinä! Etkö, etkö sinä huutanut... koettanut vastustaa...?\n\nANNI häpeän ja tuskan valtaamana.\n\nKaikki tein... mitä voin... Se peto uhkasi huomispäivänä toimittaa\nsinut vangituksi ja suoraa päätä Siperiaan. Ja kiristi kurkustani,\npainoi kädellään suutani... olin tukehtua...\n\nKAARLO tarttuu päähänsä, ja hänen kurkustaan tunkeutuu kummallinen\nkoriseva ääni — ikäänkuin haavoitetun pedon karjahdus.\n\nOoh!\n\nANNI on tuskallisesti tarkastanut hänen kasvojaan; parahtaa äkkiä\nkäheästi.\n\nKaarlo...! hylkäätkö sinä nyt minut...? Etkö voi enää antaa anteeksi?\n\nKAARLO\n\nEihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa... Ethän sinä ole mitään\nrikkonut, Anni parka... Mutta miksi menit sinne?\n\nANNI\n\nNiin, en aikonut mennä, mutta se oli niin kamalaa ajatella että sinä\njoutuisit... Niin lue itse...\n\n(Hakee vapisevin käsin hameensa taskusta rypistyneen kirjeen ja ojentaa\nsen Kaarlolle.)\n\nKAARLO lukee kiihkeän jännityksen vallassa; loppupuolen lausuu\nhuomaamattaan ääneen.\n\n \"Tahdon siis vielä kerran varottaa, viimeisen kerran: ellet saavu\n huomenna selittämään, miksi olet minua narrannut niin monta kertaa,\n lähtevät isäsi, veljesi ja sinä itse seuraavana päivänä iäksi täältä,\n ja rakastajasi tulee katoamaan kokonaan maastamme. Minulla on kirje\n jo valmis. Minun kanssani ei enää leikitellä. Muista nyt: tämä on\n viimeinen kerta!\n\n Mutta jos sinä selität syyn petolliseen menettelyysi ja käyttäydyt\n toisella tavalla, niin pidän huolta, ettei sinulta puutu mitään\n tällaisenakaan aikana. Eikä palkanalennus tule myöskään koskemaan\n sinun omaisiasi.\n\n                                          Isällinen ystäväsi.\"\n\nKAARLO hurjalla vimmalla.\n\nVoi tuota kirottua konnaa! Kyllä minä sen... Odotappas, — odotappas\nsinä \"isällinen ystävä!\"\n\nANNI tarttuu hänen käteensä, sopertaen levottomana,\n\nMitä sinä ajattelet, Kaarlo...? Kuule, sinä et saa vain tehdä mitään!\nLupaa se minulle...\n\nKAARLO hurjasti, aivankuin syyttäen.\n\nMitä sinä sanot! Puolustatko sinä tuota... tuota roistoa?\n\nANNIN kasvoilla kuvastuu vaikea taistelu, mutta lopulla leimahtaa hänen\nsilmissään tulinen viha.\n\nEn! Tahtoisin nähdä hänet _kuolleena_! Se on niin kauan ahdistanut ja\nkiusannut minua... ja nyt vielä...\n\nKAARLO mutisee uhkaavasti, hammasta purren.\n\nHyvä on, hyvä on... Se on hänen viimeinen pahatyönsä täällä...\n\nANNI uudestaan hätääntyen.\n\nEi, ei, Kaarlo! Älä sentään ajattele mitään sellaista... Katsos,\nkaikkihan olisi hukassa, jos, jos... — (Tarttuu Kaarlon kaulaan ja\npainaa itkien päänsä hänen rinnalleen.)\n\nOi rakas, minä olen niin onneton...\n\n(Äänettömyys.)\n\nKAARLO puristaa häntä lujasti rintaansa vasten ja hänen suustaan kuuluu\nterävä hammasten kiristys, sitten käheä kuiskaus.\n\nAnni...\n\n(Äänettömyys.)\n\n(Aikoo suudella, mutta jäykistyy yhtäkkiä liikkumattomaksi niinkuin\nolisi koskettanut jotain kylmää ja kosteata.)\n\nANNI kääntyy poispäin, koettaa irroittautua ja voihkasee\nsydäntäsärkevästi.\n\nJumala jumala! Ei, ei häntäkään ole...\n\nKAARLO\n\nAnni, Anni, voitko vielä antaa anteeksi?\n\nANNI nyyhkytystensä lomassa katkonaisesti.\n\nVoi Kaarlo parka... älä sinä... pyydä anteeksi. Ei sinulla...\n\n(Emil tulee sisään ja he erkanevat hämmentyneinä.)\n\n(Äänettömyys.)\n\nEMIL masentuneesti.\n\nVoitko sinä ymmärtää, miksei isälle anneta jauhoja velaksi?\n\nKAARLO\n\nTiedäthän sinä sen ennestään, ettei lakkolaisille mitään velaksi anneta.\n\nEMIL\n\nKyllä minä sen tiedän, mutta heti kun lakko oli päätetty lopettaa,\nolivat monet jo taas saaneet... Sentähden minäkin menin pyytämään kaksi\nkiloa velaksi, mutta kauppias ei antanut.\n\nKAARLO jännittyneenä.\n\nMitä hän sanoi?\n\nEMIL\n\nEi paljo mitään... näytti vain omituisen salaperäiseltä. Ja kun kysyin\nuudelleen miksei hän meille anna niinkuin toisillekin, niin mutisi\njotakin, että mestari oli toistaiseksi kieltänyt antamasta isälle...\n\nKAARLO aivankuin käsittäen.\n\nMitä se merkitsee...? Aikovatkohan ne...?\n\n(Vaikenee, katsahtaen Anniin.)\n\nANNI tuskallisesti.\n\nNiin, niin... mestari vihaa niin kauheasti isää... Jospa se nyt\ntoimittaa isän pois tehtaasta...?\n\nKAARLO synkästi.\n\nVaiti! Ole huoletta, Anni. — (Päättävästi.) — Ei — sitä hän ei tule\ntekemään. Ei, se on liikaa!\n\nANNI yhä tuskallisemmin.\n\nVoi, voi... Kaikki, kaikki on nyt hukassa... Kävitkö sinä kylälläpäin,\nEmil...? Tiedätkö sinä jo...?\n\nEMIL katkerasti.\n\nKyllä minä sen tiedän, että nyt saadaan oikein komeasti kuolla nälkään\nja mestarilla on taas täydellinen vapaus riiata!\n\nKAARLO hitaasti, raivosta värisevin äänin.\n\nSitä hän ei myöskään enää täällä tee. Ei, jumalauta! Sen täytyy loppua!\n\nEMIL väsyneesti, hartioitaan kohauttaen.\n\nMinkä sille voit! Et mitään! — (Ivallisesti.) — Ja kun sinä olet tullut\nniin järkeväksikin...\n\nANNI varoittaen.\n\nEmil...\n\nKAARLO kähisee hammasta purren.\n\nÄlähän viitsi ilkkua Emil... jospa minä sittenkin voin...?\n\n(Huomaa Annin pelästyneen ilmeen ja hillitsee vihansa ankaralla\ntahdonponnistuksella, vieläpä koettaa hymyilläkin, mutta hänen kalpeat,\nvapisevat huulensa vain vääntyvät surkeaan irvistykseen. Ovella hän\nkääntyy ja sanoo kokonaan toisellaisella äänellä.)\n\nNo niin... täytynee kai lähteä tästä kotiin — nukkumaan... Hyvästi....\n\n(Menee.)\n\nANNI hätääntyneesti.\n\nKaarlo...\n\n(Tämä ei enää kuule. Anni jää jähmettyneenä seisomaan.)\n\nKORPI tulee sisään ja sanoo synkästi.\n\nEi Halonen enää tule avustustahoja pyytämään. Ja meidän pikku Aune ei\nmyöskään taida tarvita enää maitoa... Hengittää niin vaikeasti... Mutta\nmiksi Kaarlo oli niin kummallinen? ei vastannut minullekaan mitään.\nMistä te väittelitte? Ethän vain mitenkään suututtanut häntä...?\n\nEMIL epäröiden.\n\nEnhän minä...\n\nANNI keskeyttää tuskallisesti moittien.\n\nVoi Emil... sinä suorastaan ärsytit häntä! Miksi, miksi niin teit...?\n\nKORPI levottomasti.\n\nMitä sinä sanoit hänelle?\n\nANNI\n\nEttei Kaarlo voi mitään... ettei hän voi estää... mestaria\nelämöimisestä... Voi jospa hän nyt tekee jotakin...\n\nKORPI ankarasti.\n\nEmil, mitä sinä teit? Etkö sinä ymmärrä, että hän on kaikesta\nkiihottunut ihan äärimmilleen! Ja vielä kuumeessa, nälässä.\n\nEMIL mutisee katuvasti.\n\nEn taas tuota ymmärtänyt. Tässä ei muista muuta, kun ruokaa — aina vaan\najattelee, kun saisi pienen palan leipää. Ja minä kun luulin, että\nsaadaan jo tänä iltana jauhopuuroa. — Ajatelkaa, mitä lapset olisivat\nsanoneet! Eikä mitään — kaikki on kuin kamalaa unta...\n\n(Purskahtaa rajuun itkuun.)\n\nKORPI lähenee Emiliä, silittää hellän kömpelösti hänen tukkaansa,\nänkyttää särkyneesti.\n\nÄlä nyt... poikaparka... Kyllä vielä saadaan...\n\nEMIL koettaen hillitä itseään.\n\nEi se mitään.... isä... En minä mitään... Mutta jos se mestari\ntoimittaa teidät, meidät kaikki pois... Ja kun se sitten vielä...\n\nANNI keskeyttää hätkähtäen, ja nyyhkyttää.\n\nJa minä onneton sanoin vielä hänelle sen... voi, voi...\n\nKORPI havahtuen.\n\nMitä sinä sanoit?\n\nANNI vältellen.\n\nTuota... en minä...\n\nKORPI kiivaasti.\n\nSano paikalla... mitä olet puhunut! —\n\nANNI kuiskaa häpeän valtaamana.\n\nSanoin, että... että... se oli... Se koski mestaria.\n\nKORPI astuu askeleen Annia kohden niin uhkaavan näköisenä kuin aikoisi\niskeä tyttärensä kuoliaaksi ja sähähtää raivokkaasti.\n\nSinä, sinä... Koskiko se mestaria ja sinua...? Voi sinua!\n\nANNI seisoo kasvojansa peittäen, nyyhkyttäen.\n\nVoi isä, jos tietäisitte, mitä se... Ja uhkasi ajaa kaikki pois\ntyöstä... teidätkin... ja... ja...\n\n(Koskettaa vaistomaisesti kaulaansa.)\n\nKORPI huomaa sen ja tarkastaa Annin kaulaa, mutisee.\n\nAnni, Anni-parka... vielä sekin! Voi sitä, voi sitä konnaa! Se ei ole\nihminen!\n\nEMIL voimattomalla uhkalla ja samalla masentuneena.\n\nVoi tuota kirottua! Onko, saako se tehdä nyt sitte mitä vaan! Saako,\nsaako... se?\n\nANNI nyyhkyttäen.\n\nVoi, isä, minun täytyy lähteä pois, jonnekin kauas... tai kuolla...\nEn voi olla täällä... niinkauan kuin _se_ on! En voi... Isä-kulta...\nälkää... antakaa anteeksi...\n\nKORPI\n\nVoi lapsi parka...\n\n(Anni juoksee itkien hänen syliinsä. Hän silittää tyttärensä tukkaa ja\nkuiskaa hiljaa, surullisesti.)\n\nVoi lapsi parka, pikku Anni raukka...\n\n(Näyttää taas kuin havahauvan ja lausuu kolkosti, vaivoin hilliten\nitsensä.)\n\nSe mies on tehnyt _liian_ paljon pahaa! Sille täytyy tulla huono loppu,\nsillä...\n\n(Vaikenee äkkiä kuin sanojaan pelästyen, tarttuu päähänsä änkyttäen\nhätääntyen.)\n\nHerra jumala! Mitä, olenko minä jo hullu, kun en muista mitään?\nLörpöttelen tässä... ja Kaarlo ehtii, ehtii.. Voi.... jos nyt tapahtuu\njotain... kamalaa. Missä on takkini...? Pian, pian...\n\nANNI kauhistuen.\n\nVoi isä, mitä tapahtuu...? Tarkoitatteko, että Kaarlo...\n\nKORPI\n\nNo ei mitään Anni... tuo takkini nyt vaan...\n\nANNI\n\n... minä tulen teidän kanssanne!\n\nLIISAN ÄÄNI\n\nVoi, nyt ymmärrän... Minä tulen teidän kanssanne.\n\nLIISAN ÄÄNI\n\nVilho, Vilho... tule tänne!\n\nKORPI\n\nEn ehdi! Minun täytyy lähteä...\n\nLIISA ilmestyy kamarin ovelle, hätäisenä, kalpeana.\n\nMinä pelkään, että Aune rupeaa nyt kuolemaan... Hän on kamalan\nnäköinen... Älä vain lähde minnekkään, Vilho...\n\nKORPI mutisee tolkuttomasti.\n\nMitä, mitä tämä on...? Minunhan pitäisi heti...\n\nLIISA on aivan suunniltaan ja vaikeroi epätoivoisesti.\n\nVoi minua! Aune kuolee — minun syntieni tähden... Minä ansaitsen vaikka\nminkä rangaistuksen, mutta kun pikku Aunen täytyy kuolla minun syntieni\nsovitukseksi, niin se on liian kamalaa. Vilho, minä en kestä sitä\nyksin, ole minun kanssani, tule...\n\n(Poistuu nyyhkyttäen.)\n\nKORPI on raatelevan tuskan ja ristiriidan vallassa. Ähkyen puristaa hän\nkaksin käsin päätään niinkuin luulisi sen halkeavan, kaikki entinen\npäättäväisyys on kadonnut, hän aikoo juosta kyökkiin, mutta pysähtyy\nepäröiden.\n\nANNI hätäisesti, tarjoo päällystakkia hänen ylleen.\n\nIsä kulta... meidän täytyy mennä...\n\nKORPI astuu askeleen Annia kohden, mutta pysähtyy vieläkin ja mutisee\nhiljaa.\n\nMutta jos Aune?\n\nANNI rukoillen.\n\nIsä... Aune voi parantua... mutta jollemme pian mene, niin kaikki on\nmyöhäistä...\n\nKORPI nopeasti, päättävästi.\n\nNiin, minun velvollisuuteni on mennä — meidän asiamme täytyy pelastaa.\n\n(Anni auttaa parhaillaan takkia hänen ylleen, kun epäselvästi kuuluu)\n\nLIISAN ÄÄNI\n\nTule pian, pian...\n\nKORPI\n\nEn voi sentään lähteä, mene sinä Emil, juokse...\n\nEMIL\n\nKyllä... isä...\n\n\nKORPI\n\nNiin — et sinä voi mitään... ei hän sinusta välitä... Minun täytyy itse\nmennä... Missä on takkini?\n\n(Napittaa hermostuneesti takkiaan.)\n\nANNI käsiään väännellen.\n\nKiirehtikää... isä... juostaan hänen kortteeriinsa. Hän lupasi mennä\nsinne... Minä pelkään... pelkään...\n\nLIISAN ÄÄNI käheänä, kauhun valtaamana.\n\nIsä... isä... tule... Jumalan tähden... Hänen kasvonsa vääntyvät...\nmuuttuvat sinisiksi... Pieni rinta korisee... korisee...\n\nKORPI näyttää miltei mielettömältä, kun hän kohottaa vapisevat\nnyrkkinsä ilmaan, hänen laihoilla, nääntyneillä kasvoillaan ja\nkoleassa, soinnuttomassa äänessään kuvastuu kiduttava neuvottomuus ja\nepätoivo ja leuka vavisten huutaa oudolla, kolealla äänellä.\n\nMitä minä teen? Mitä teen...? En enää ymmärrä... Täytyykö minun tulla\nhulluksi... hulluksi...?\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nKolmas näytös.\n\n\nSama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä. On ilta; seinäkello\nnäyttää olevan jo kahdeksan. Mestari istuu kirjoituspöytänsä ääressä\nja pikkupomo seisoo keskellä lattiaa, pidellen kädessään suurta\nkoneenavainta.\n\nMESTARI hieman äreästi.\n\nMenkää nyt ja koettakaa laittaa sitä konetta, niinkuin päivällä\nneuvoin, ettei se pilaantuisi!\n\nPOMO raapaisten päätään.\n\nEn oikein ymmärrä, miten saan sen yksin toimeen, se on kovin vaikea\ntehtävä... Sitäpaitsi menee tehtaassa paljon piloille, ellei jo pian\naleta töitä...\n\nMESTARI äkäisesti.\n\nEn suinkaan minä niitä rupea korvista tänne raahaamaan — kun eivät\nkerran tahdo työtä tehdä.\n\nPOMO arasti.\n\nMutta eiköhän mestari voisi vaikuttaa siihen, että lakko loppuisi, että\npalkat tulisivat entiselleen...\n\nMESTARI kiivaasti.\n\nJa antaisin niiden rauhassa järjestää uuden lakon, yllyttää koko\ntehtaan työväenyhdistykseensä ja vaatia minua pois...\n\nPOMO\n\nMinä pelkään, että tästä ei seuraa hyvää... Mitä enemmän kurjuus\nkasvaa, sitä suuremmaksi paisuu myöskin katkeruus ja viha...\n\nMESTARI\n\nMitä te tarkoitatte? Pitäisikö minun jättää paikkani, ilmoittaa\npatruunalle, että kyllä minä lähden koska ne tahtovat... ja antakaa\nniille enemmän palkkaa... Ne vaativat minut maantielle ja nyt minä\nen hellitä ennenkuin nuo yllyttäjät lähtevät itse. — Sitäpaitsi te\ntulette jo toisen kerran tarjoamaan minulle neuvojanne ja sosialistisia\noppejanne! Antakaa sen nyt myöskin olla viimeinen kerta...\n\nPOMO pelästyneenä.\n\nEn minä sellaista ole tarkoittanut enkä mitenkään tahdo neuvoa... enkä\nminä sosialistisia oppeja hyväksy... en...\n\n(Menee.)\n\n(Eteisessä tulee häntä vastaan Kettunen ja astun mestarin huoneeseen.\nKävelee hiukan vaivaloisesti, mutta hymyilee kuitenkin nöyrästi ja\nmielistelevästi.)\n\nMESTARI menee kiittelemään.\n\nJaha, hyvää iltaa, Kettunenkos sieltä tuli! Käykää istumaan!\n\nKETTUNEN\n\nKiitos, kiitos! — (Aikoo istua, mutia hypähtää älähtäen ylös, niinkuin\ntuoli olisi ollut täynnä neuloja käret ylöspäin ja hänen hymynsä\nmuuttuu hassunkuriseksi irvistykseksi.)\n\nMinä tuota, mieluummin seison... tuota, herra mestari...\n\nMESTARI ihmetellen.\n\nMiksi niin? Istukaa nyt vaan, Kettunen!\n\nKETTUNEN änkyttäen.\n\nNiin, tuota, tuota... minä olen tänään tuota, istunut liian paljon... —\n(Nöyrästi.) — Mutta jos herra mestari tahtoo, niin kyllä minä, tuota...\n\n(Taas ilmestyy Kettusen kasvoille tuo tuskallinen irvistys sekaantuen\nhänen nöyränimelään hymyynsä, kun hän varovasti istuutuu ihan tuolin\nreunalle.)\n\nMESTARI\n\nNo, vastakos se kokous nyt loppui?\n\nKETTUNEN puolustellen.\n\nEi, kyllä se loppui jo seitsemän aikana — mutta minä en tuota, usk...\nminä en voinut tulla tänne suoraan yhdistykseltä, tuota... Sillä ne\nolisivat voineet epäillä jotakin, ja tuota... karata minun päälleni...\nNe ovat sellaisia kauheita roistoja... niinkuin se Korpikin — ja sen\npoika! — (Raivosta kihisevällä äänellä.) Niin, minä pyydän nyt herra\nmestarille ilmoittaa, että se hunsvotti, se poikalurjus hyökkäsi\nminun kimppuuni, tuota... Ja ihan kepillä, tuota... — (Koskettaa\nvaistomaisesti housuntakapuoltaan ja lisää sähisten.) — Niin, aivan\nniin se ryövärin penikka teki! Enkä minä sitä unohda — en, e—n!\n\nMESTARI ei voi pidättää naurahdusta, vaan kääntyy toisaalle; hetken\nkuluttua.\n\nKas vaan tuota lurjusta! Kun uskaltaakin!\n\nKETTUNEN kuin haltioissaan.\n\nJaa! Sanokaas muuta. Kun uskaltaa... senkin...\n\nMESTARI maltittomana.\n\nNo niin, oliko siellä kysymys...\n\nKETTUNEN ei huomaa mestarin kärsimättömyyttä, vaan jatkaa innostuneena.\n\nSellaisia ne ovat! Vaikka ei herra mestarin sentään tarvitse luulla,\nettä minä, tuota, niitä pelkäisin. Ei! — (Viekkaasti.) — Mutta minä\nvoin paremmin hyödyttää herra mestaria, kun ne eivät tiedä mitään...\n\nMESTARI hyväksyvästi.\n\nKyllä se oikein on, Kettunen! No, kuinkas siellä nyt kävi?\n\nKETTUNEN\n\nNiin tuota, kyllä se nyt loppui...\n\nMESTARI salatulla ilolla.\n\nTodellakin? Kertokaa...\n\nKETTUNEN\n\nEi siinä, herra mestari, ole enää muuta kertomista, kuin että ne\nhuomenaamuna päättivät mennä työhön — niinkuin herra mestari ja herra\npatruuna tuota, sen ovat määränneet. Ja niinhän se ollakin pitää; minä\nolen aina sanonut, tuota, että se on kauhiata kapinoimista jumalan\nsäätämää järjestystä vastaan, kun tuollaisia lakkoja tehdään.\n\nMESTARI\n\nOikein sanottu! Kyllä minä koetan muistaa tämän — puhun itse herra\npatruunalle... No, eivätkö ne mitään muuta päättäneet — oliko siellä\nmitään puhetta kaikkien työhön pääsemisestä?\n\nKETTUNEN raapaisten päätään; typerästi.\n\nEi — en tuota, minä huomannut....\n\nMESTARI hiukan kärsimättömästi.\n\nMinä tarkoitan, eikö kokouksessa tehty sellaista päätöstä, että\nkaikkien työläisten on uudelleen päästävä työhön.\n\nKETTUNEN varmasti.\n\nEi, ei! Eihän siellä mitään sellaista päätöstä tehty. Kuinka ne sentään\nuskaltaisivat sellaista päättää! Kiittäkööt herra mestaria ja jumalaa,\njos vielä armosta pääsevät työhön!\n\nMESTARI mielissään.\n\nJaha, jaha! Hyvä on. Te olette kunnon mies, Kettunen — sellaisia\npitäisi kaikkien työmiesten olla — silloin ei syntyäsi tuollaisia\nlakkoja ja muita rettelöitä! — Ei siellä muuta sitten ollut...?\n\nKETTUNEN muistellen.\n\nEi tuota — ei suinkaan, herra mestari...\n\nMESTARI hymyillen.\n\nHyvä on Kyllä minä sitten tämän muistan.\n\nKETTUNEN\n\nKiitoksia, kiitoksia vaan! — (Entistä nöyremmin, aivankuin uuden\najatuksen valtaamana.) — Niin tuota, kyllä minä kaikkeni koettaisin\nmestarin hyväksi... jos tuota — se Korpi poikineen ei enää tulisi\ntehtaalle... Ja se Suonpää, se on ihan kauhia hunsvotti! — On aivan\nsynti ja häpeä, että se saa olla, tuota. — (Katsahtaa mestariin.) —\nNiin, minä tarkoitan sitä, että kyllä mestari tuota, on äärettömän\nhyvä, ihan liian hyvä kun voi sitä lainkaan kärsä...\n\nMESTARI on ensin näyttänyt äreältä ja neuvottomalta, mutta sitten hän\nkysyy äkkiä, silmät välähtäen.\n\nOliko Kettunen silloin kuulemassa, kun Suonpää puhui yhdistyksellä,\nettei kenenkään pitäisi mennä asevelvollisuuskutsuntaan?\n\nKETTUNEN innostuen.\n\nJuu, juu! Kyllä minä tuota, kuulin!\n\nMESTARI\n\nEikö se myöskin ole puhunut yhteiskunnan kumoamisesta?\n\nKETTUNEN kostonhimoisesti.\n\nJuu, juu kyllä se puhuu mitä vaan! Ei niin pahaa ole, jota sellainen\nei puhuisi! — (Nopeasti, miltei kirkuen.) — Tietysti! Yhteiskunta\nnurin — että saataisiin minun rahani! Nähkääs herra mestari... minulla\non pankissa 2,673 markkaa rahaa, ja sen, juuri _sen_ ne tahtoisivat\njulkeasti ryöstää... Ja sitten tasata tietysti yhdistyksen jäsenten\nkesken! Mutta minä, tuota, en luovu rahoistani — en, en! Minä, tuota...\n\n\nMESTARI keskeyttäen.\n\nSe olikin hyvä, että Kettunen on itse kuullut... Kun minulla on täällä\nkirje sen Suonpään toimista... enkä ole kaikkea kuullut itse, niin kai\nKettunen allekirjoittaa sen...? — (Hakee kiihkeästi.) — Kas, tässä se\non.\n\nKETTUNEN ottaa kirjelmän, ja lukee ääneenkin muutamia kohtia.\n\n\"Yllyttänyt tottelemattomuuteen esivaltaa vastaan\" — \"luvannut kumota\nlaillisen hallituksen\". — (Raapaisee päätään ja sanoo epäröiden.)\n\nEn tuota tiedä, jos se ihan näin sanoi... se puhui jotain yhteiskunnan\nkumoamisesta...\n\nMESTARI äreästi\n\nNo, mutta onhan se sama asia!\n\nKETTUNEN pelästyen.\n\nNiin, kai herra mestari tuota, sen paremmin tietää, tietysti... Ja jos\nherra mestari kerran tuota, tietää ja tahtoo, niin kyllä minä tuota...\n\n(Menee pöydän ääreen ja kirjoittaa nimensä paperiin.)\n\nMESTARI\n\nHyvä on! Kettunen pitää nyt sitten mielessään, etten minä ole missään\ntekemisissä tämän kirjeen kanssa. Nähkääs, se on mukavampi näin, kun —\nkun minä en ole kaikkea itse kuullut...\n\nKETTUNEN\n\nNiin kai... mestari saa vain luottaa minuun... — (Istahtaa,\nhuomaamattaan, mutta hypähtää äkkiä ja sähisee kasvot kivusta ja\nsuuttumuksesta vääntyen.) — Mutta tuleeko se Korpi sitten varmasti pois\ntäältä... ja, ja varsinkin se pojan hunsvotti, lurjus?\n\nMESTARI joka ei ymmärrä Kettusen kiihtymyksen syytä, huomauttaa\nkylmästi.\n\nKyllä minä sitten teen, niinkuin parhaaksi näen.\n\nKETTUNEN nöyrästi.\n\nTietysti herra mestari itse parhaiten tietää... enhän minä, minä\ntuota... Jaa, ehkä minä, tuota, saan nyt sitten mennä...?\n\nMESTARI hyvästellen kädestä.\n\nHyvästi vaan, hyvästi vaan!\n\nKETTUNEN\n\nHyvästi, herra mestari! Ja nöyrimmät kiitokset, tuota, lupauksistanne...\n\n(Menee.)\n\nMESTARI kävelee edestakaisin hykerrellen käsiään mielihyvästä.\nSeisahtuu keskelle lattiaa ja jupisee itsekseen.\n\n— Jaha, koska ne eivät päättäneet — niin kyllä minä päätän — (Laskee\nsormillaan.) — Suonpää — Korpi — hänen poikansa. Hm. — (Menee\ntelefooniin.) — Saanko patruuna Jönssonille. — Onko se herra patruuna?\nJaha, hyvää iltaa, tämä on Holm. Minulla on nyt oikein hyviä uutisia!\nSenjälkeen kun soitin, kävivät monet työmiehet ilmoittamassa, että\ntulevat työhön milloin tahansa. Ja äsken oli lakkolaisilla yhteinen\nkokous, jossa päättivät lopettaa lakon ja palata huomenna töihin\nilman mitään ehtoja. — (Paussi.) — Niillä ei onneksi ollut mitään\navustusrahastoa, ja kyllä routa porsaan kotiin ajaa! — (Nauraa\nivallisesti.) — Kyllä se oikein oli niille lurjuksille, kun menivät\nlevittämään minusta sellaista — ihan perätöntä valhetta! — (Paussi.\n— Sitten jatkaa omituisen mielistelevällä äänellä.) — Minun pitäisi\ntaas puhua herra patruunalle siitä — siitä eroittamisasiasta. Minä\nolen edelleenkin sitä mieltä, että jos ne kiihottajat, joiden ansiota\ntämä lakko oli — jos ne saavat rauhassa jatkaa kiihotustyötään,\nniin pian liittyy suurin osa työväestä yhdistykseen ja me saamme\nuuden lakon, joka ei lopu näin helpolla. Sentähden pahimmat pitäisi\neroittaa — nyt kun on sopiva tilaisuus. — (Paussi.) — Niin, ainakin\nne kolme, joista olen puhunut — sitä vaatii ehdottomasti tehtaan ja\nherra patruunan etu. Ensiksi Kaarlo Suonpää; sitten Vilho Korpi. —\n(Paussi.) — Niin — kyllä hän tavattoman hyvä työmies on, mutta hän\njuuri on suurin syyllinen tähän lakkoon. — (Paussi.) — Tietysti en\nminä millään tavalla tahdo tehdä herra patruunan tahtoa vastaan,\nmutta minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että tuo Korpi on erittäin\nälykäs mies, se saa täällä niin paljo aikaan, että minä en voi mennä\nvastaamaan tehtaan turvallisuudesta, enkä työväestön kuuliaisuudesta\nja rauhallisuudesta. — (Paussi — iloisesti.) — Herra patruuna siis\nsuostuu Korven eroittamiseen. — (Paussi.) — Kiitos, kiitos! Nuori se\nkyllä vielä on, mutta isänsä sisu sillä näyttää olevan. — (Paussi.) —\nNiin, niin, en minä nyt tällä kerralla useampaa... ehkä ne toisetkin jo\ntuosta huomaavat... — (Paussi.) — Kiitoksia vain — herra patruuna saa\ntäydellisesti luottaa minuun siinä suhteessa! Hyvästi, herra patruuna!\n\nSytyttää taas sikaarin ja kävelee muutaman kerran lattialla\nedestakaisin; napsahuttaa sitten sormiaan ja sanoo puoliääneen. —\n\"Kaikki käy kuin rasvattu!\"\n\nPomo tulee sisään ja asettaa pitkän koneenavaimen nurkkaan.\n\nMESTARI ystävällisesti.\n\nNo, onnistuitteko?\n\nPOMO\n\nOnnistuin minä sentään lopulta...\n\nMESTARI iloisesti.\n\nHyvä on, hyvä on! Vaikkei nyt enää muutenkaan ole mitään hätää —\nhuomenna alkavat työt! — (Tarjoaa sikaarin.) — Tässä olisi, pankaa\nsauhuksi.\n\nPOMO hämmästyneenä.\n\nTodellakin! Onko lakko loppunut? Onko patruuna antanut myöten? — (Ottaa\nkoneellisesti sikaarin.)\n\nMESTARI\n\nEi — sitä hän ei ole tehnyt! — (Avomielisesti.) — Vaikka kyllä hän,\nnäin meidän kesken puhuen, olisi jo monta kertaa antanut perään —\njollen minä olisi saanut häntä vakuutetuksi voitostamme... Mutta minä\ntoimitin myöskin voiton. — No istukaa, istukaa ja pankaa sauhuksi 1 Ja\nmitä äskeiseen tulee — niin se saa olla kokonaan unohdettu...\n\nPOMO änkyttää epäröiden.\n\nNiin minä tarkoitin todella hyvää... Ajattelin, pelkäsin että\nmestarille kävisi huonosti... jos he saavat tietää... että se onkin\nherra mestari, joka todella on ollut ihankuin johtaja\n\nMESTARI innostuneena.\n\nJohtaja! Se on oikea sana! Se minä olen ollut... Mutta eivät ne minulle\nmitään mahda — kun karjasen, niin hajaantuvat kuin lampaat! — Jaa...\ntässä muistaissani ilmoitan, että olen aikonut toimittaa teille 50 mk\nkuukautisen palkankorotuksen — koska lakko meni näin hyvin.\n\nPOMO muuttuen heti nöyremmäksi.\n\nKiitoksia, kiitoksia, herra mestari... Kyllä minä... minä sitten\nkoetan...\n\nMESTARI\n\nMinä luotan nyt siihen. — (Nojautuu taaksepäin, puhallellen savuja ja\npuhuu ensin kuin itsekseen.) — Jaa, kyllä sitä tuntee kuin taakasta\npäässeensä ja samalla tyydytystä, kun on yksin saanut aikaan tuollaisen\nvoiton, siinä on täytynyt häärätä yöt ja päivät — ja käyttää järkeä.\n— Te ette voi aavistaa, miten paljon siinä täytyy ajatella ja miten\nmonenlaisia keinoja käyttää ennenkuin saa masentumaan...\n\nPOMO näyttää nololta ja kiusaantuneella.\n\nEi minulla taida enää tänään olla mitään tehtävää...\n\nMESTARI\n\nEi kai! Ja huomenaamuna sitten aletaan täydellä höyryllä! Hyvää yötä,\nhyvää yötä!\n\n(Pomo menee.)\n\n(Kävelee innostuneena pari kertaa edestakaisin lattialla, sitten\nvilkaisee kelloaan ja alkaa sulkea kirjoituspöydän laatikoita.)\n\n(Silloin kuuluu kolme kovaa koputusta. Mestari säpsähtää ensin, mutta\nhillitsee itsensä ja huutaa. — \"Sisään!\")\n\n(Hetken äänettömyyden jälkeen aukenee ovi ja sisään astuu Kaarlo. Hän\nvapisee vilusta ja kuumeesta, hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat ja\nhän huohottaa kuin nääntymäisillään; hän pysähtyy ovelle äänettömänä\nja tuijottaa mestaria hillitystä vihasta ja kuumeesta hehkuvilla\nsilmillään.)\n\nMESTARI pelästyneenä.\n\nMiksi tulette näin myöhään...? Mitä asiata? Onko teillä... minulle\nasiata...?\n\nKAARLO lausuu vieraalla, käheällä äänellä kuin iskien.\n\nMiksei Korvolle anneta jauhoja kauppiaasta?\n\nMESTARI hämmentyy hetkeksi, mutta sitten ärähtää röyhkeästi.\n\nMitä se sinulle kuuluu?\n\nKAARLO vähän äänekkäämmin.\n\nSe kuuluu! Koska te olitte kieltänyt! Kauppias sanoi.\n\nMESTARI silmät välähtäen.\n\nVai sanoi kauppias niin. No niin! Minä tein sen — Patruunan käskystä...\nEntä sitten?\n\nKAARLO\n\nMiksi, miksi? Minä tahdon tietää sen!\n\nMESTARI pilkaten.\n\nVai tahdotteko te vieläkin! No hyvä! Sentähden, että tämän jälkeen ei\nKorpi enää tule tehtaaseen, tule tehtaaseen.\n\nKAARLO läähättää ja änkyttää katkonaisesti.\n\nTarkoitatteko, että hän joutuu pois? Korpi, joka on ollut täällä\ntehtaan perustamisesta asti. Ajetaanko _hänet_ pois?\n\nMESTARI hymähtää hiukan nähdessään sanojensa murhaavan vaikutuksen.\n\nNo, mitenkä sen ottaa!\n\nKAARLO kiihkeästi ja tuskallisesti.\n\nEi, ei! Se on mahdotonta! Peruuttakaa se! Teidän _täytyy_ peruuttaa se!\n\nMESTARI\n\nTäytyy! _Kuka_ minut pakottaa? Sitäpaitsi — se on patruunan\ntoimenpide...\n\nKAARLO harvakseen, syyttävästi.\n\nSe on _teidän_ tointanne! Te olette sen järjestänyt! Te, te!\n\nMESTARI\n\nÄlkää huutako! — (Kostonhimoisesti.) - Se on oikeastaan sivuasia,\n_kenen_ tointa se on — pääasia on, että hän menee täältä. Ja jollei ole\nmuuta asiaa, niin lähtekää tekin täältä — ehkä _tehtaaltakin_... Se on\nminun mielipiteeni.\n\nKAARLO yhä nousevalla vihalla.\n\nNo, minä en huuda... Mutta Korpea ei ajeta kuin koiraa! Te itse\nmenette ennen... Niin, lähtekää te pois tältä tehtaalta! Se on _minun_\nmielipiteeni!\n\nMESTARIN silmät välähtävät kiukusta ja epämääräisestä pelosta. Hän\nhillitsee kuitenkin itsensä ja sanoo puoleksi ivallisesti.\n\nPois? Minä! Miksi niin...?\n\nKAARLO\n\nTe olette tehnyt täällä niin paljon pahaa... En voi kärsiä, että te\njäätte tänne!\n\nMESTARI koettaa vieläkin puhua pilkallisesti, vaikka vapisee raivosta.\n\nVai niin... Te ette voi kärsiä minua... Mutta herra ei näytä vielä\ntietävän, että hän huomenna lähtee täältä toisten villitsijäin mukana.\n— _Pahaenteisesti._ — Tänne ei kukaan teistä koskaan tule takaisin —\neikä teitä muuallakaan avosylin työhön oteta... Ymmärrättekö...?\n\nKAARLO hiljaa, jännittyneenä.\n\nAiotteko te Korvenkin tulevaisuuden tehdä tuollaiseksi...\n\nMESTARI aivankuin vihastaan juopuen.\n\nTulevaisuudestanne minä viis — sen saatte nähdä — kun odotatte...\nMutta täältä menette huomenna — ellei muuten min vankikyydillä. Te\nolette nähtävästi unohtanut, että minulla on vieläkin eräs varma keino\njälellä...\n\nKAARLO kuumeisen nopeasti ja tuskallisesti.\n\nMinä kyllä menen ilman muuta - se ei mitään merkitse. Mutta, mutta\nantakaa Korven jäädä... Häneltä on lakon aikana mennyt kaikki, paljon\nlapsia — pienin vielä sairaana Mihin hän joutuu keskitalvella, kun\nkaikkialla on niin kova työttömyys...? — (Katsoen maahan, jatkaa hän\naivankuin ponnistellen.) — Mestari... minä menen heti, jo tänä yönä...\nkoetan unohtaa kaikki, kaikki — mutta antakaa, antakaa Korven olla\ntyössä...\n\nMESTARI keskeyttää voitonriemuisesti, pilkaten.\n\nOo — vai jo toinen ääni kellossa! Mutta se on jo myöhäistä! Minulle ei\n_rankaisematta_ syydetä sikamaisuuksia! — _Matkien._ — \"Minä en voi\nkärsiä teitä!\" Mitä se on? — (Lyö raivokkaasti nyrkkiänsä pöytään.)\n— Te, sinä, nulikka! Sinä olet ollut täällä vain _minun_ armostani!\nOlisin voinut koska tahansa lähettää sinut ikuiselle tielle! Ja sinä\nuskallat — uskallat sanoa, ettet, ettet kärsi minua tehtaassa! Tiedä\nhuutia — lurjus, nulikka, sinä...! — (Vaikenee niinkuin ei löytäisi\nkyllin tehokasta nimitystä.)\n\nKAARLO näyttää ensin omituisen avuttomalta, lamautuneelta, mutta\nkäsittäessään turhaan nöyrtyneensä, valtaa hänen kuumeisen olemuksensa\nvilli viha, ja se kiihtyy jokaisesta sanasta.\n\nNiin — minä en kärsi! Te olette... teidän tähtenne jouduimme häviöön...\nJa sitten aijotte vielä ajaa pois Korven... te, te.. — (Muistaa\näkkiä ja lausuu raskaasti ja läpitunkevasti kuin tahtoisi surmata\nsanoillaan.) — Niin — te tapoitte Halosen — teidän tähtenne hän hirtti\nitsensä!\n\nMESTARI änkyttää tolkuttomasti.\n\nMitä... onko hän...? Minkätähden...?\n\nKAARLO samoin kuin ennen.\n\nTe pakoititte hänet uhkauksillanne pettämään toverinsa — sentähden hän\nsen teki. Ilahduttaako teitä työnne...?\n\nMESTARI tointuen uudestaan heräävästä vihasta.\n\nMitä... sinä uskallat... teet täällä...? Pois täältä... tiehesi! Muuten\nkäy huonosti — huonosti sanon minä.\n\nKAARLO uhkaavasti.\n\nNiin teille käy huonosti jollette lähde — teidän täytyy mennä pois\ntäällä! - (Hiljemmin.) - Sillä te olette tehnyt sellaisen _rikoksen_,\nettä, että...\n\nMESTARI\n\nRikoksen? Sinulle? Mitä minä sinulle olen tehnyt...?\n\nKAARLO tuskasta ja raivosta käheällä äänellä.\n\nTe olette raiskannut minun morsiameni? Kurja konna! Murhaaja!\n\nMESTARI tolkuttomasti.\n\nMitä, mitä sanot...? Lurjus! Vankeuteen toimitan... Siperiaan, siellä\nistut... lurjus! — (Ikäänkuin kostonhimosta huumautuen unohtaa hän\nkaiken varovaisuuden ja sähisee röyhkeästi ilkkuen.) — Ja tiedä se,\nettä minä teen ja tulen aina tekemään, mitä itse tahdon! Morsiamesi!\nEntä sitten? Kyllä se sinulle vielä kelpaa...\n\nKAARLON hampaat kirskahtavat terävästi, hän astuu askeleen eteenpäin,\närjähtäen hurjistuneena.\n\nKuolema ja helvetti! _Nyt riittää!_ Kysyn viimeisen kerran: lähdetkö\ntäältä?\n\nMESTARI änkyttää pelosta ja kiukusta vavisten.\n\nEn koskaan sinun käskystäsi... senkin, senkin roisto! Mitä nyt...\nsinä...\n\nKAARLO\n\nVai et mennyt...\n\n(Hypähtää notkeasti ovelle, vääntää sen lukkoon ja pistää avaimen\ntaskuunsa. Hänen kuolemankalpeat kasvonsa näyttävät pelottavilta ja\nsilmissä leiskahtaa julma, mieletön riemu.)\n\nHyvä on!\n\nMESTARI pälyilee kauhistunein katsein ympärilleen, ähkyen.\n\nMitä tämä on...? Päästäkää, päästäkää minut... pois, minä tahdon...\n\nKAARLO huutaa kaameasti.\n\n— _Myöhäistä! Et enää mene täältä!_\n\n(Hän kyyristyy hiukan ja tuijottaa hetken kuin sekopäisenä kuumeesta\nkiiluvin silmin vihollistaan. Mestari käyttää tätä toimettomuutta\nhyväkseen, hyökäten äkkiä telefooniin.)\n\nMESTARI kiertää telefoonin kampia vimmatusti ja parahtaa hätääntyneenä.\n\nPoliisikamari! Apua Jönssonin tehtaalle! Täällä... apua!\n\n(Kaarlo aikoo ottaa revolverin taskustaan mutta se takertuu taskun\nvuoriin. Mestari huomaa sen, heittää kuulotorven ja siepaten nurkasta\npomon jättämän koneavaimen aikoo hyökätä Kaarlon kimppuun.)\n\n(Mutta viime hetkellä saa Kaarlo revolverin irti taskustaan ja ojentaa\nsen mestaria kohti. Mestarin ase putoaa kolahtaen lattialle, hän\npakenee kamariinsa ja lukitsee oven, huutaen eläimellisellä äänellä)\n\nApua... auttakaa, auttakaa! Minut murhataan... murhataan!\n\n(Kaarlo ei puhu enää mitään. Hurjalla vimmalla potkaisee hän oven\nsäpäleiksi ja syöksyy mestarin huoneeseen. Sieltä kuuluu askelten\ntöminää, mestarin hätähuuto joka vaikenee korahtaen revolverin\nlaukaukseen. Sitten seuraa hiljaisuus ja hetken kuluttua tulee Kaarlo\ntakaisin revolveri kädessään.)\n\n(Hän seisahtuu keskelle huonetta ja katselee ympärilleen kuin mieletön\n— ikäänkuin heräisi pitkästä unesta tietämättä missä on. Näin seisoo\nhän kauan äänettömänä — pari kertaa vain raskaasti huokaa.)\n\n(Äkkiä hän katsahtaa revolveriin ja hänen kasvoilleen häilähtää\nikäänkuin pelastavan ajatuksen varjo, hänen rintansa alkaa kohoilla\nentistä raskaammin, kalpeat kasvot muuttuvat omituisen päättäväksi\nja samalla surullisiksi. Sitten katsahtaa kerran ympärilleen kuin\nhyvästellen, kohottaa revolverin piipun ohimoansa vastaan ja ummistaa\nsilmänsä...)\n\n(Mutta juuri silloin alkaa kuulua kiireisiä, läheneviä askeleita, arka\nkoputus ja vihdoin hätäinen,, tuskallinen kuiskaus.)\n\nANNI\n\nKaarlo, Kaarlo — oletko siellä? Sano, sano, oletko siellä?\n\n(Äänettömyys. Kaarlon revolveri vaipuu alas.)\n\nANNI\n\nVoi jumala! Hän on kuollut... Avaa, avaa... Kaarlo...\n\n(Kuuluu useampia askeleita.)\n\nKORVEN ÄÄNI\n\nOnko hän siellä? Mitä?\n\n(Yhä enemmän askeleita ja muuta melua.)\n\nPOLIISIN ÄÄNI röyhkeänä.\n\nMitä täällä on tapahtunut? Täältä pyydettiin apua. Onko ovi suljettu?\n\n(Koputtaa lujasti.)\n\nPOLIISI\n\nAvatkaa poliisimestarin nimessä!\n\nKAARLO ei vieläkään liikahda paikaltaan — katsahtaa vain ympärilleen\nkuin piiritetty metsäneläin.\n\nANNI vihlovalla, sydäntäsärkevällä äänellä.\n\nKaarlo, jumalan tähden — oletko, oletko sinä siellä? Jos elät, niin\naukaise...\n\n(Kaarlo säpsähtää niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Astuu askeleen,\nmutta epäröi vieläkin hetken; sitten heittää revolverin luotaan ja\nmenee raskain askelin aukaisemaan oven.)\n\n(Poliisit, Anni, Emil ja Korpi astuvat sisään. Etummainen poliisi\nosoittaa toverilleen Kaarloa ja menee suoraan mestarin huoneeseen.)\n\nTOINEN POLIISI lähenee Kaarloa epävarmasti.\n\nOletko sinä tuota... Mitä täällä on tapahtunut? Mitä, mitä sinä täällä\nteet... näin myöhään?\n\nPOLIISI ilmestyy mestarin huoneen ovelle ja änkyttää kauhistuneena.\n\nMestari... on murhattu...\n\n(Kaikki seisovat lamaantuneina hämmästyksestä.)\n\nKORPI mutisten kuin itsekseen.\n\nOnko se totta...?\n\nPOLIISI tekee äänettömän merkin toverilleen läheten Kaarloa — ja sitten\nhe yhtäkkiä tarttuvat häneen ja kytkevät käsirautoihin.\n\nMitä sinä olet tehnyt, roisto! Tunnustatko rikoksesi? Sinä olet\nvangittu — murhasta... Kaikki vastarinta turhaa. — (Toiselle\npoliisille.) — Ilmoita heti patruunalle.\n\n(Tämä lähtee telefooniin. Soittaa Jönssonnille.)\n\nKAARLO masentuneesti.\n\nVangitkaa vain — minulle on nyt kaikki samantekevää. — (Itsekseen.) —\nMutta miksei, miksei hän luvannut mennä?\n\nPOLIISI mutisten.\n\nVai samantekevää... niin, kai se on samantekevä, kun ihminen on\ntapettu... — (Asettuu valppaana seisomaan Kaarlon taakse.)\n\nTOINEN POLIISI puhun telefooniin.\n\nOnko se herra patruuna? Tämä on mestarin konttorissa. Täällä on tehty\nkamala murha — mestari Holm on ammuttu... Niin juuri täällä. Tahtooko\nherra patruuna tulla itse tänne? Jaha, kyllä me odotamme...\n\n(Asettaa kuulotorven paikoilleen ja sanoo toiselle poliisille.)\n\nPatruuna tulee tänne — meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee...\n\nKORPI palaa mestarin huoneesta, astelee hitaasti Kaarlon luokse, ja\nlausuu hetken äänettömyyden jälkeen raskaan liikutuksen valtaamana.\n\nVoi Kaarlo — mitä sinä olet tehnyt? Miksi, miksi? Ellet itseäsi\najatellut, niin etkö muistanut köyhien yhteistä suurta asiaa?\nOlethan aina myöntänyt, ettei murhilla ja väkivaltaisuuksilla saada\nmitään aikaan, paitsi vahinkoa. Juuri tänä iltana sinä selitit sitä\nkokouksessa. Olet selittänyt toisille, varoitit sellaisesta ja nyt...?\nMiten se on mahdollista?\n\nKAARLO epätoivoisesti, tolkuttomasti.\n\nVoi antakaa, antakaa anteeksi... Minä en ymmärrä itsekään, miten se\noikein tapahtui... Minä päätin vielä täälläkin, etten saa menettää\nmalttiani ja koetin puhua kauniisti, pyysin. Mutta kun se alkoi ilkkua,\npilkata, silloin tuntui niinkuin päässäni olisi alkanut hurjasti\npyöriä, kohista — enkä muistanut, huomannut mitään, ennenkuin kaikki\noli myöhäistä... Voi minua... voi...\n\nKORPI värisevin äänin, lohduttavasti.\n\nKaarlo parka — en minä sinua enää syyttää tahtonut... Minä kyllä\nymmärrän, että tämä on onnettomuus, jolle et ole voinut mitään...\nTulin vaan sanoneeksi kun pelkään, että tämän tähden aletaan ahdistaa\nmuutenkin heikkoja työväenjärjestöjä, vainota toimihenkilöitä,\nleimataan ehkä murhamiehiksi — niin on muuallakin tehty... Se olisi\nniin suuri vahinko...\n\nKAARLO kohottaa raudoitetut kätensä kasvoilleen, ähkyen tuskallisesti.\n\nJa minä, minä, minä...\n\nEMIL katkeran toivottomasti\n\nEntä sitten? Eihän tästä muutenkaan ikinä tule sen parempaa! Nytkin\nkärsittiin viikkokaudet ja palkaksi saadaan lähteä maantielle\npakkaseen, nyt kun ei enää jaksa kävellä. Ja pienet viattomat lapsetkin\novat ihan turhaan kituneet ja kuolleet suorastaan nälkään. Se on\njotain, jotain...\n\nKAARLO kuin itsekseen, vapisevalla äänellä.\n\nSe juuri kauheinta onkin. Ken eilenkin oli hautausmaalla ei koskaan\nvoi unhottaa sitä pitkää kirstujonoa, ja äitejä jotka vilusta väristen\ntuijottivat pienokaisiaan jotka lepäsivät viime kehdoissaan niin\nsurkean laihoina ja hentoina kuin kuoliaaksi paleltuneet linnunpojat.\n\nKORPI on kuunnellut synkän, neuvottoman näköisenä, mutta äkkiä hänen\nkatseensa kirkastuu ja hän lausuu innostuneena.\n\nEi pojat — he eivät ole kuolleet turhaan... Nuo hennot laihtuneet\nruumiit tulevat haudoistakin huutamaan kärsimyksistään, meidän\ntaistelustamme. Nuo pakkasen jäykistämät pikku suut puhuvat ikuisella\näänettömyydellään vakuuttavammin kuin mitkään sanat, herättäen tuhansia\ntyöläisiä ajattelemaan asemaansa. Ja kun olosuhteet pakottavat\ntyöläisluokan järjestymään, siis kehittämään, sivistämään itseänsä, saa\nse samassa suhteessa yhä enemmän vaikutusvaltaa — ja parantaa myöskin\nyhtämittaa asemaansa. Ja niin on lopulta kaikki muuttuva. Työläisten\nvoittoa ei voi ehkäistä mikään sorto eikä väkivalta. Ei siis tarvitse\ntoivottomaksi — tämä on vain...\n\nPOLIISI keskeyttää ankaran virallisesti.\n\nVaiti! Lopettakaa vihdoinkin kiihoituksenne, sillä te joudutte\nvastaamaan siitä, mitä nyt olette saaneet aikaan! Tiedättekö mikä\nrangaistus seuraa murhaan yllyttämisestä?\n\nKORPI tolkuttomasti.\n\nMurhaan yllyttämisestä?\n\nPOLIISI\n\nNiin juuri 1 Siitä tulee kuritushuonetta! Sentähden minä kiellän teitä\npoistumasta, kunnes saan lähempiä ohjeita.\n\nANNI tuskallisen hämmästyksen valtaamana.\n\nIsä kuritushuoneeseen 1 Isä on syytön!\n\nKAARLO katkeran masentuneesti.\n\nKorpi? Yllytyksestä? Mitä, mitä te puhutte? Ei, älkää enää — se on\nliikaa.\n\nEMIL kuohahtaen voimattomasta vihasta.\n\nNo, viekää sitten minutkin! Ja pian! Parempi on istua raudoissa, kuin\nelää tällaista elämää! Miksette tapa heti? Kuolema ainakin lapsille\ntulee, jos ne yksin jätetään.\n\nPOLIISI\n\nVaiti, sanon minä! Ei täällä rähistä!\n\nKAARLO kääntyy mestarin huonetta kohden, katseessaan epämääräinen\ntoivottomuus ja tuska.\n\nEikö jo voida lähteä täältä? Minne tahansa!\n\nPOLIISI röyhkeästi.\n\nEi täältä lähdetä ennenkuin patruuna tulee!\n\n(Tarttuu Kaarlon hihaan aivankuin peläten tämän pakenevan.)\n\nANNI on aivankuin kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Nyt hän\ntulee Kaarlon luokse, tarttuu vapisevin sonnin vuoroin käsiin ja\nrautoihin ikäänkuin irroittaakseen ne, sitten lysähtää polvilleen kuin\nkuolettavan kuulan satuttamana parahtaen särkyneesti.\n\nKaarlo...\n\nKAARLO hätkähtää, kuin pahasta unesta havahtuessa ja änkyttää\nkatkonaisesti:\n\nVoi Anni — mitä tämä on? Onko kaikki totta, Anni parka? Olenko minä\nmurhaaja jonka elämä hukkuu hämärään vankikoppiin... — (Katsahtaa\nkuin tuskasta sekopäisenä ympärilleen.) — Voi Anni... eikö mitään...\nSinnekö meidän pikku kotimme häipyi...? Ja me puhuimme puutarhasta...\nmissä leikkivät pienokaiset... Ei, kyllä kuolema on parempi... — (Ääni\nkatkeaa kuin tukehtuneena.)\n\nKORPI\n\nKyllä tämä raskaalta tuntuu... sinäkin, poikaparka... — (Vaikenee\ntietämättä, mitä sanoisi, miten lohduttaisi. Mutta yhtäkkiä hänen\nkasvonsa kirkastuvat ja hänen matalassa, hillityssä äänessään ja\nlaihoilla kasvoillaan kuvastuu väkevä sisäinen innostus ja voima.)\n\nEi pojat... ei niin! Tiedättekö, minä tunnen tällä hetkellä jotain\nsellaista, etten koskaan ennen, niinkuin pimeässä kurjuudessamme olisi\nleimahtanut outo väkevä valo.\n\nMutta ei sittenkään tarvitse masentua. Tunnen sen tällä hetkellä\nomituisen selvästi — aivankuin salaperäinen kirkas valo olisi valaissut\npimeän kurjuutemme, paljastaen läheltämme jotain niin suuremmeistä\nja lohduttavaa, ettei työläisten enää koskaan tarvitse masentua,\nmuistin ne kauhistavat kärsimykset, mitä työläiset halki vuosisatojen\novat kestäneet — turhaan; kun miljoonat ovat heittäneet henkensä\nhirsipuissa, vankikomeroissa ja katusuluilla tai sortuneet sortajien\npuolesta heidän sodissaan, niin masentuisimmeko me nyt, kun tiedämme\nkärsivämme rakkaittemme puolesta, oman luokkamme ja onnellisemman\ntulevaisuuden hyväksi varmoina voitostamme. Ja jos toisinaan tuntuukin\nraskaalta, niin on hyvä muistaa, että me olemme kuin etujoukot sodassa\njoiden on aina täytynyt kestää enemmän. Siksi emme nytkään saa kun\ntoisetkin ovat kestäneet - sillä tämä juuri on nyt etuvartiotaistelua.\n\n(Juuri silloin avautuu ovi ja Korven pikku Antti työntyy sisään\nkalpeana, laihana ja repaleisena. Hän huohottaa raskaasti ja vapisee\nvilusta voimatta sanoa mitään. Kaikki kääntyvät, tuijottaen häntä\njännittyneenä.)\n\nEMIL hätäisesti.\n\nMitä, Antti, mitä?\n\nANTTI Katkonaisesti, vapisevin huulin.\n\nIsä, tulkaa kotiin — Aune kuoli...\n\nKORPI katsahtaa tuskallisesti, tyrmistyneenä ympärilleen ja hänen\nvartalonsa painuu kuin musertavan kivilohkareen alla. Känsäinn,\nvapiseva käsi kohoaa kasvoille ja hänen äänessään värisee viiltävä\nsuru, tuska ja hellyys.\n\nPieni, pieni tyttöseni...\n\n(Mutta valtavalla tahdonponnistuksella hän pakottaa kasvonsa tyyniksi,\npyyhkäisee otsaansa kuin poistaisi jonkun näkymättömän häiritsevän\nverhon. Ja sitten hän lausuu rohkaisten.)\n\nNiin meidän täytyy kestää, sillä niinkuin sanoin, tämä on\n_etuvartiotaistelua_.\n\nEsirippu.\n\n\n\n"]