[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTNfJXE0U5QmYe71N11TBQqx9hdYc8MtDvnxaKEzKNis":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2897,"Kaspar Zinglerin sydän","Sick, Ingeborg Maria",1869,1951,"2897-sick-ingeborg-maria-kaspar-zinglerin-sydan","2897__Sick_Ingeborg_Maria__Kaspar_Zinglerin_sydän",null,"romaani",[],[],"fi",1913,1915,27000,156468,false,52519,[23],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kaspar Zinglerin sydän\" by Ingeborg Maria Sick is a novel written in the early 20th century. The story centers around Kaspar Zingler, a seemingly slow and unremarkable man whose life is intertwined with the struggles of his family and community in Tyrol. The book explores themes of love, sacrifice, and personal growth against the backdrop of Tyrol's rich and intense landscape.  The opening of the novel vividly describes the Tyrolean landscape and its beautiful yet turbulent history, filled with imagery of its mountains, valleys, and past battles. We are introduced to Kaspar Zingler, who lives a solitary life with his sister, Anna, until she proposes that he marry a local woman, Bethi. As Kaspar embarks on this new chapter, the narrative begins to touch upon Kaspar's character and his challenges, especially when faced with family duties and personal sacrifices, as a troubled past looms over the present. The early moments set the stage for Kaspar's journey of self-discovery and the emotional struggles intertwined with the lives of those around him. (This is an automatically generated summary.)",[],282,"Romaani sijoittuu Tirolin jylhiin vuoristomaisemiin ja kuvaa pienen kyläyhteisön elämää. Kertomus seuraa hitaana pidetyn Kaspar Zinglerin vaiheita sekä kyläläisten kokemia koettelemuksia. Historiallinen tausta ja uskonnollinen kuvasto luovat raamit tarinalle, joka kertoo uskollisuudesta ja uhrautumisesta.","Ingeborg Maria Sickin 'Kaspar Zinglerin sydän' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2897. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KASPAR ZINGLERIN SYDÄN\n\nKirj.\n\nIngeborg Maria Sick\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nTyroolin maa.\n\n\n  Tyroolin uljas kotka, miks oot niin punainen? ‒\n              Punaisna hehkuu päivä,\n              punaisna virtaa viini\n              ja hurme vainolaisen ‒\n              siks olen punainen?\n\nKaukana etelässä päin, laakean, lainehtivan tasangon reunalla, lepää\nsuuria sinertäviä, kultareunaisia pilviä.\n\nSiellä kohoaa Tyroolin maa.\n\nTyroolin maa... Sen vuoret ovat korkeat valkoisille, lumen peittämine,\nylpeine huippuineen. Kun aurinko laskee mailleen, pitävät valkoiset\nvuorenhuiput sen viimeisiä liekehtiviä säteitä vankeinaan, kunnes ne\nitse muuttuvat hehkuvan punaisiksi.\n\nKaukana alhaalla leveissä, vihreissä laaksoissa, missä virrat\njuoksevat, kypsyy suuria, raskaita rypäleitä ‒ varjossa tummansinisinä,\nauringonpaisteessa punaisina, ikäänkuin näiden kuulaitten kuorien alla\nolisi tulta tai verta. Ja matalien, vaikeitten talojen pihamailla\nviikuna- tai kastanjapuun alla tarjoillaan vieraalle punaista viiniä ja\nleipää.\n\nVihollisverestä ei näe jälkeäkään ‒ maassa on syvä rauha ‒ mutta\nmonessa paikoin muistutetaan mieleen, miten verta virtasi ja kuinka\nmaan omat lapset uhrasivat itsensä. Muistan ison haudan pienellä\nötzthalilaisella kirkkomaalla; haudan vanhaan kiveen oli piirretty:\n»Anno 1799 kuolimme me köyhät sotilaat Tyroolin puolesta ja olemme\ntähän haudatut».\n\nKuulen Inn-virran kohisevan jyrkkien kallioäyräittensä välissä\nPontlatzerin sillan alla, jossa Tyroolin kotka niin lujasti iski\nterävät kyntensä ryntäävien vihollisten parveen, että kaikki saivat\nsurmansa.\n\nNäen luostaritornin kalliolla ja punaisen merkin sillä kohdalla muuria,\nmistä nunna mieluummin heittäytyi syvyyteen kuin antautui ranskalaisten\nsotilaitten käsiin...\n\nMutta punaisemmastakin verestä muistutetaan Tyroolin maassa. Pitkin\nkaikkia laakson teitä ‒ missä marmorisirpaleet hohtavat ja postivaunut\nmatavat eteenpäin ‒ viiniköynnösten loppumattomien rivien välissä,\nvuoren jyrkimmänkin polun reunalla ‒ kaikkialla on isoja ristejä. Ja\nristiinnaulitun käsistä ja jaloista, mutta eniten kyljen haavasta\ntihkuu veripisaroita ristin puille ‒ lähtien punaisimmasta sydämestä,\nmikä on sykkinyt tässä maailmassa.\n\nTähän pyhään, punaiseen sydämeen on Tyroolin maa vihkiytynyt\nhorjumattoman uskollisena ‒ jota uskollisuutta asukkaat itse sanovat\n»Tyroolin tavaksi». Siitä laulavat he laulussa, joka on heille rakkain.\nKesäkuussa, jolloin vietetään juhlaa pyhän sydämen kunniaksi, ovat\nkaikki vuorien rinteet hehkuvan punaisina puhjenneista alppiruusuista,\njoita poimitaan alttarien koristuksiksi.\n\nMerkillinen vetovoima on punakotkaisen vaakunakilven maalla! Sitä\ntäytyy rakastaa samansuuntaisella rakkaudella, jolla rakastaa omaa\nmaatansa.\n\nTyroolin maassa on kaunista... Kävely poikki alppiniittyjen kesäpäivänä\non jo juhla. Alppiniityt kesäaikoina, ne ovat kuin päivän paistetta ‒\npäivänpaistetta lähtee vihreästä maasta, kaiken värisiä välkkeitä ja\nsäteitä.\n\nLoistavan keltaista, tulipunaista, liekehtivän sinistä!\n\nVaalean kullanhohtavia kevätkukkia, kulleroita, orvokkeja... Korkeita\ntulililjoja, jotka kuin liekehtivät, vaniljakämmekkäitä lämpimine\npurppuralehtineen, vähäisen vaaleampia neilikoita, kalpean punertavia\nkevätesikkoja... Sametinsinisiä gentianoja, isoja, tummia lemmenkukkia,\nsinikelloja, joiden väri on syvä kuin orvokin, akileijoja... Ja näitten\nvälissä pitkiä valkeita rivejä ‒ satakaunoja, valkoisia kellokukkia.\n\nNiityn loistavan väririkkauden poikki juoksee kapea vesi, joka on\nkimmeltävän kirkas, jäätävän kylmä ‒ vetäen perässään joukon nuokkuvia\nkukkia, jotka ovat kuin lasipinnan alla kirkkaan veden virratessa.\n\nVuorien rinteillä humisevat metsät, joissa kasvaa tummia, jäykkiä\nkuusia ja korkeita petäjiä kuparinkiiltävine runkoineen, pitkää mustaa\npartaa oksissaan ja syötävät siemenet kävyissään. Metsän pehmeässä\nmaassakin kasvaa kukkasia ‒ niityn loistavan rikkauden leppeämpi\njatko: vahan-kuulakoita talvikkeja, väriseviä, hienoja vanamoita,\nkalpeansinisiä, köynnöstäviä elämänlankoja. Tuoksu lepää siellä\npaikoillaan, värehtien metsän syvyyksissä kuin pyhä suitsutus kirkon\nholveissa...\n\nTyrooli on hurskas maa. Siellä loistavat monien pienten kappelien\nvalot laaksoista ja vuorilta. Kellot soivat pitkin päivää ‒ soittavat\nkirkkoon varhain ja myöhään. Ja etäisimmistäkin pienistä vuorimajoista\ntulevat kirkkomiehet joka pyhäaamu laaksoon ‒ lähtevät kotoa ensimäisen\nkelmeän aamunsarastuksen koittaessa saapuakseen ajoissa kyläkirkon\npäiväjumalanpalvelukseen. Talojen valkoisilla seinillä taistelee\npyhä Yrjänä lohikäärmettä vastaan, tai leikkaa pyhä Martti leveän\nratsukaapunsa kahtia kietoakseen puoliskon alastoman kerjäläisen\nympärille. Ja vuoren rinteen metsien pimeimmissäkin syvyyksissä, missä\non niin eksyttävän autiota, niin ahdasta, että tuntee tuskan siellä\nolevan väijyksissä, riippuu pyhä kuva, joka tahtoo jakaa yksinäisyyden\nkanssamme ja muuttaa sen turvalliseksi. Tai myöskin on johonkin\nkorkeaan männynrunkoon kirjoitettu: »On hyvä muistaa vainajiaan. On\nhyvä rukoilla vainajien puolesta», ‒ jotta väristys, joka syntyy\nvastoin tahtoamme kulkiessamme pimeän metsän läpi, voisi muuttua\nrukoukseksi niiden puolesta, jotka ovat kulkeneet suuren varjojen\nlaakson läpi. ‒ ‒\n\nIhmiset, jotka asuvat Tyroolin maassa, ovat sitkeätä ja neuvokasta\nsukua, hiukan hitaita liikkeiltään, ajatuksiltaan terveitä; heidän\nsydämensä on oikealla paikalla, ja verensä on punaista ‒ vaikkakin\nse ehkä virtaa jossain määrin raskaasti ja vitkallisesti. Heissä\nei ole kotkan lentoa ‒ vaakunansa kotkasta huolimatta; juuret ovat\nsyvällä maassa, syvällä kotimullassa, mutta niissä piilee voimakkaita,\nhiljaisia ylöspäin kasvamisen mahdollisuuksia.\n\nSillä se mikä on maasta ei kuitenkaan voi _lentää_ taivaaseen. Mutta\nse voi _kasvaa_ sitä kohden. Ja mitä syvemmälle se on juurtunut, sitä\nkorkeammalle se voi kohota valoa kohti.\n\nTyroolin maa esiintyy ensin taivaan kaltaisena ‒ suurina\nkultareunaisina pilvinä taivaanrannalla...\n\nSe tulee _maaksi_ sille, joka on kasvanut siihen kiinni ‒ maaksi,\nenemmän kuin moni muu paikka; se muuttuu siksi maaksi, josta ihminen\non luotu ‒ joka voi ottaa ihmisen niin kokonaan valtoihinsa, että hän\ntulee maaksi jälleen, eikä miksikään muuksi ‒ mutta myöskin siksi\nmaaksi, josta ihminen voi _nousta_. ‒ ‒\n\nPaljon enemmän olisi sanottavaa maasta ja kansasta ‒ ja tulisi sanoa\npaljon paremmin. Mutta ei milloinkaan saisi sanotuksi kaikkea sitä,\nmikä voi sisältyä pelkkiin sanoihin: _Tyroolin maassa_.\n\n\n\n\nKaspar Zinglerin sydän.\n\n\nKun Kaspar Zinglerin piti naida, sanoivat kaikki tytöt Kortschissa,\nettä niin hitaan ja laiskan ja tunteettoman miehen otti vain se, joka\nei voinut ketään muuta saada.\n\nKaspar oli monta vuotta asunut yhdessä sisarensa Annan kanssa, ja\nniin oli hänen mielestään parasta ‒ sillä hän oli nyt kerran siihen\ntottunut. Mutta eräänä iltana hämmästytti Anna häntä sanomalla:\n»Kuulehan, Kaspar ‒ huomennahan hautaa Hans serkku vaimonsa ja jää\nihan avuttomaksi kahden ison poikansa kanssa. Hän ei voi uudestaan\nnaida ennenkuin vuosi ja päivä on kulunut ‒ mutta sinä voit sen tehdä\nvaikkapa jo huomenna, jos tahdot. Olen ajatellut että minun on nyt\nparasta muuttaa hänen luoksensa.»\n\nKaspar istui vaiti jonkun aikaa ja mietti hänen sanojaan. Tämä\noli tullut niin odottamatta! Sitten aukaisi hän suunsa vakavasti\nkieltääkseen, sillä hän ei todellakaan aikonut naida.\n\nMutta silloin juolahti hänen mieleensä, että Anna ehkä mielestään piti\ntätä tilaisuutena, jonka ei pitänyt antaa luisua käsistään.\n\nHän oli luullut, että Anna jo aikoja sitten oli jättänyt sellaiset\ntuumat; mutta kun nainen kerran saa päähänsä hankkia itselleen miehen,\nei mikään voi häntä, siitä estää. Ja voisihan todellakin ajatella\nniin käyvän, että Hans-serkku tarttuisi satimeen ja ottaisi hänet ‒\nhuolimatta kirpeistä sanoista, joita saattoi singahtaa hänen jossain\nmäärin hampaattomasta suustaan ‒ kun hän kerran ehti tottua pitämään\nhäntä talossaan.\n\nHän sanoi siis vain: »Niinpä kyllä, Anna ‒ mutta kenenkäs minä sitten\nnaisin?»\n\n»Naapurin Bethin tietysti! Hän on nähnyt joka päivä miten minä täällä\nhyppään ulos ja sisälle sinun vuoksesi. Hän tietää millaista sinulla\ntulee olla. Kaikki voi käydä melkein yhtä hyvin, kuin jos minä vielä\nolisin täällä. Ja hän tahtoo mielellään pois kotoaan. Hänellähän ei ole\nniinkään hyvä olo isäpuolensa luona.»\n\nHautajaisten jälkeisenä päivänä Anna puhui Hans-serkulle muutostaan\nhänen luokseen. Senjälkeen pistäytyi hän naapurissa ‒ ja lyhyen ajan\nkuluttua lähti Kaspar papin luokse puhuakseen häistä.\n\nJokapäiväinen elämä ei yhtään muuttunut siitä, että Anna muutti pois ja\nBethi tuli hänen sijaansa, hän ei ollut kaunis, hiukan litteärintainen\nja pyöreäselkäinen ja oli sivuuttanut ensimäisen nuoruutensa ‒ multa\nsen oli Kasparkin sivuuttanut ‒ ja niin ei hänessä ollut yhtään niitä\nhullutuksia, joihin mies pian väsyy.\n\nKasparin talo oli siisti ja valkoinen, sen katto oli uusi, ja pyhän\nAntoniuksen kuva oli maalattu oven yläpuolelle. Hän omisti kaksi isoa\nkeltaisenharmaata härkää, joiden vertaisia ei ollut missään hänen\ntuntemassaan kylässä, kolme lehmää, kaksi porsasta, kaksi vuohta ja\nmonta kanaa. Hänen palveluksessaan oli renkipoika, joka oli apuna\nlehmiä lypsettäessä ja ulkotöissä ‒ mutta Anna oli jaksanut hoitaa\ntalouden ilman piikaa, ja samoin piti Bethinkin jaksaa. Bethin oli joka\ntapauksessa käynyt hyvin, tuumi kylän vanhempi väki ‒ ja ennenkaikkia\nKaspar itse.\n\nKaikki kävi nyt hyvin noin puolentoista vuoden ajan. Mutta silloin\nsattui ikävä häiriö, eikä kukaan voi ihmetellä, että Kaspar tuli vähän\nnyreäksi. Bethi istuskeli voihkien eikä voinut käydä työhön käsiksi\nniinkuin ennen ja valitti pienintäkin toimitellessaan. Ja itse hän\nodotteli taloonsa pientä piimäsuuta, joka häiritsi rauhaa sekä öin että\npäivin. ‒ Ja vihdoin piti kiireimmän kaupalla lähteä Schlandersiin\nhakemaan kätilöä mitä sopimattomimpina aikoina ‒ kerran ja kaksikin ‒\nilman että siitä mitään syntyi.\n\nNiinpä ei kukaan voi moittia Kasparia siitä, että hän kolmannella\nkerralla otti asian rauhallisemmin, kun Bethi sanoi sen nyt tapahtuvan.\n\nEihän ollut yhtään syytä juosta itseään hengästyksiin ‒ ajatteli hän\nkulkiessaan tietä eteenpäin. Jos piippu sammuu, on kyllä aikaa sitä\nuudelleen sytytellä, ja Hans serkun kanssa, joka tuli tuolta niityn\npoikki, ehtii kyllä puhua järkevän sanan härkien vuokraamisesta nyt\nsyksyksi, ‒ niinpä hän pysähtyy ja tekee hänen kanssaan valmiin\nsopimuksen. ‒ ‒\n\nKun Kaspar sitten vihdoinkin saapui takaisin kätilö Liselin kanssa,\nnäkivät he surkean näyn: Bethi makasi puoleksi tajuttomana penkillä ‒\nlapsi oli syntynyt ja pudonnut lattialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasparilla oli tapana saapuessaan työstään päivälliselle joka suupalan\nlomassa vilkaista kehtoa kohti, jossa pikkuinen makasi ‒ enimmäkseen\nliikkumattomana, päästämättä ääntäkään, ikäänkuin alituisessa\nhorroksessa Kun ateria sitten oli päättynyt, asettui hän kehdon eteen\nheilutellen suurta hopeakelloaan edestakaisin auringonpaisteessa.\nYleensä näytti siltä kuin se ei olisi huvittanut lasta, kuin lapsi\nei edes olisi huomannut sitä; mutta kun se joskus räpytteli sinisiä\nsilmiään ja hymy valaisi sen pikkuruisia kasvoja, sanoi hän heti:\n»Katsoppas, miten se voi hymyillä! Miten siitä on hauskaa leikkiä isän\nkanssa!»\n\nMutta aamuisin ja iltasin, kun lasta hoidettiin, piti hän huolta siitä,\nettä oli ulkona huoneesta. Sillä joka kerta kun siihen käytiin käsiksi,\nhuusi pienokainen surkeasti ja hillittömästi.\n\n»Hän ei pidä siitä, että häntä riisutaan ja pestään», sanoi hän.\n»Tuommoisilla pikkuisillakin on jo oikkunsa. »\n\n»Niinpä niillä on», sanoi Bethi, joka oli niin tottunut lapsen\nkirkumiseen, että sitä tuskin huomasikaan. ‒\n\n»Jos tätä menoa jatkuu, niin hän kasvaa ulos kehdostaan, ennenkuin\ntulee vuodenkaan vanhaksi. Tuommoinen iso, reipas tyttö!» Niin sanoi\nKaspar joka kerta kun hän näytti pienokaistaan jollekin. Sillä hän\ntiesi, että kaikki heti ajattelivat miten pienen tilan se otti patjojen\nvälissä, ja miten näytti siltä kuin ei se olisi yhtään kasvanut, vaikka\nkuukausi kuukaudelta kului.\n\nEräänä päivänä sanoi Bethi: »Hänen laitansa taitaa sittenkin olla\npahoin. Sillä on varmaan jotakin vikaa selässä.»\n\nKaspar nousi äkkiä tuoliltaan ‒ vihaisena ja puna kasvoilla. »Miksi\net ole siitä puhunut jo aikoja sitten? Ja kuitenkin olet muka äiti.\nSinunhan pitäisi tietää, vaivaako lastasi jokin vai eikö!»\n\n»Kunpa olisin voinut estää lasta putoamasta lattialle silloin! Sillä\nkyllä se siitä on johtunut.»\n\n»Sekin vielä!» Kaspar kiivastui huomatessaan että hän voisi moittia\nBethiä muustakin.\n\n»Mutta eipä ole niin helppoa, kun on ihan suunniltaan tuskista eikä ole\nennestään kokemusta niissä asioissa.»\n\n»Nyt haen lääkärin», sanoi Kaspar, ottaen lakkinsa.\n\n»Luuletko, että se on tarpeellista? Ajattelin, että Lisel voisi antaa\nmeille jotain millä voitelisimme.»\n\n»Minä haen lääkärin», toisti Kaspar päättävästi. »Onpa hänellä\nkuitenkin isä ‒ raukalla!»\n\nLääkäri tutki lasta, ja tietysti oli selässä vikaa. Miksi ei oltu\nhaettu häntä ennemmin?\n\nKaspar nyökäytti merkitsevästi vaimolleen: »Siinäpä itse kuulet!\nMinkälainen äiti oletkaan, kun et ole sitä ennemmin huomannut!»\n\nMutta Bethi tiesi siihen, ettei ollut tapana ajatella lääkäriä\nennenkuin pidettiin tautia varmasti vaarallisena. Paha oli jo aikaiseen\nsaanut alkunsa. Kesällä ennenkuin lapsi oli syntynyt, oli postitalossa\nasunut ulkomaalainen rouva pienen, vaaleakiharaisen, heikon tytön\nkanssa. Tytöllä oli tapana istua ulkona pieni kirja helmassaan, johon\nhän piirteli ohuilla ja nopeilla pikkusormillaan. Hän oli myöskin\npiirtänyt kuvan Kasparin talosta ja oli usein kulkenut siitä ohitse.\nHäntä oli Bethi katsonut liian paljon. Kun sitten pikkuinen ilmestyi\nmaailmaan, ei hän ollut isän eikä äidin näköinen, vaan tarkalleen\nmuistutti tuota vierasta, vaaleakiharaista ulkomaalaista tyttöä ‒ ja\ntietysti oli hän myöskin heikko, niinkuin se toinenkin oli ollut.\n\nAinoa mikä voisi auttaa, oli viedä pikkutyttö kyläkirkossa olevan ison\n»Armonkuvan» luo, johon ne, jotka siellä olivat parantuneet, olivat\nripustaneet monta vahasta tehtyä kättä ja jalkaa sekä kultaisia ja\nhopeisia sydämiä. Ehkä myöskin »joen pyhä äiti» tahtoisi armahtaa\npientä raukkaa!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapa, millä Kaspar Zingler puhui pienestä viallisesta tytöstään,\noli melkeinpä naurettava. Bethi, joka ei koskaan oikein voimistunut\nsynnyttämisen perästä, kuoli ennenkuin lapsi oli täyttänyt viisi\nvuotta; mutta Kaspar oli lapselleen sekä isänä että äitinä, ja\nenemmänkin.\n\nAnna pudisteli usein päätään: »Hänestä ei toki pidä kasvattaa\nprinsessaa!» ‒ Anna oli taas leskenä muuttanut Kasparin luokse.\nHans-serkku oli kuollut ja molemmat nuoret poikansa olivat naineet\näkkipikaa; toinen heistä oli ottanut talon haltuunsa. Mutta Anna oli\nsieltä muuttanut rouvan arvoisena ja sievoinen rahasumma taskussaan ‒\npaitsi sitä, mitä poika oli antava hänelle vuosittain.\n\nEi aiheuttanut sanottavaa muutosta sekään että Bethi muutti\nkirkkomaalle ja Anna saapui hänen sijaansa. Yhtä seikkaa Kaspar\nkuitenkin kaipasi, kun hänen vaimonsa oli poissa: sitä, ettei hänellä\nenään ollut ketään jonka niskoille olisi voinut sälyttää lapsensa\nheikkouden. Joka kerta kun hän katseli pientä, viallista olentoa, oli\nkuin häntä olisi jokin kalvanut, jokin, mikä ei johtunut _ainoastaan_\nsäälistä lasta kohtaan. Ja olisi niin hyvä voida panna tämä jonkin\ntoisen syyksi. Mutta aina kun hän näin tunsi, ei hän tietänyt kuinka\npaljon hyvää hän soisi pienelle tytölleen.\n\nTalon etupuolelle aurinkoiselle paikalle, jossa ennen oli vain\nroskaläjiä, oli Kaspar valmistanut pienen puutarhan ‒ se oli ensimäinen\nja ainoa Kortschissa ‒ ja istuttanut siihen joukon kirjavia kukkasia.\nHän kulki pitkiä matkoja hankkiakseen siihen muutamien oikein\nkauniitten kukkien siemeniä. Lapsi rakasti aurinkoa ja punaisia\nkukkasia ja istui siellä pienellä penkillä, jonka hän oli sille\nlaittanut.\n\nSitten oli hän myöskin postinkantajan kautta hankkinut pienet, sievät\nkeltaiseksi maalatut vaunut, joilla hän kuljetti tyttöstä suurien\nkastanjapuitten varjoon vuorenrinteen alle, sillä tyttö hengästyi\nkävellessään niin kauas. Hän kantoi hänet usein sylissään ylös\njyrkännettä, jos tyttö tahtoi katsella ympäristöä.\n\nNukenkin oli hän hankkinut lapselleen, ja sillä se leikki yksinään,\nriisui siltä vaatteet ja puki sen taas, tuuditti sitä uneen ja puheli\nsille niin kauniisti kuin pieni viisas äiti.\n\nHän ei voinut niinkuin muut lapset telmiä ja juosta ja huutaa ‒ ja hän\nkarttoikin mieluimmin muita. Ei voinut muuta ajatella kuin että he\nolivat puhuneet hänelle hänen viastaan. Sellaisilla ei ole sen parempaa\nymmärrystä!\n\nMutta sitä ei ollut täysikasvuisillakaan Kortschissa. Saattoi\ntapahtua että yksi ja toinen lausui ihan kuuluvasti, kun lapsi oli\nhuoneessa: »Kas kun ei se lapsiraukka kasva! Huomaa selvästi miten\nselkä yhä enemmän ja enemmän käyristyy. Niinpä niin, hän jää ainiaaksi\nkyttyräselkäiseksi!»\n\nAlussa yhtyi tähän Anna sanoen: »Niin, Jumalan pyhä äiti, niin ‒\nolisi varmaan ollut parempi, että häneen olisi kuolettavasti sattunut\nsinä päivänä kun hän putosi lattialle ja löi selkänsä vialliseksi,\npikkuraukka!» ‒ Mutta kerran, kun Kaspar sen kuuli, niin hän pui\nnyrkkiä ja sanoi: »Jos kerrankin vielä lausut sellaisia sanoja, niin\nvoit lähteä hakemaan toista Hans-serkkua! Minun luonani et saa olla\nkauempaa.»\n\nToivottiin ettei pieni tyttö huomannut niin tarkoin näitä kovia sanoja,\nja ettei hän muistaisi niitä. Mutta eräänä päivänä kun Kaspar poltti\npiippuaan päivällisen päälle puutarhapahasessaan, josta hän oli niin\nylpeä, kuuli hän tytön sanovan nukelleen, jonka kanssa hän penkillä\nleikki: »Tahdon mielelläni tuoda sinulle kauniin, punaisen nuken; mutta\nsinun tulee sillä aikaa maata kauniisti hiljaa! Muuten voit pudota\npenkiltä ja satuttaa selkäsi. Ja se olisi itsellesi ikävintä! Silloin\nvoisit mieluummin samalla kuolla ‒ käsitäthän sen!»\n\nKaspar lähti nopeasti puutarhasta pelloilleen. Hänen kasvonsa olivat\nvihasta punaiset. Tiellä osui hän suoraan kylän vanhaa pappia vastaan,\njoka pysähdytti hänet, niinkuin hänen tapansa oli, ja kysyi, miten\nhänen luonansa voidaan.\n\n»Ajattelen tässä kulkiessani, miten ihmiset ovat kummallisia täällä\nKortschissa», sanoi Kaspar ‒ sillä papille saattoi puhua kaikkea. »On\nniinkuin ei heillä olisi hiluistakaan sydäntä rinnassaan.»\n\n»Näin kummallisia ovat ihmiset monessa muussakin paikoin kuin\nKortschissa», sanoi vanha, lempeä pappi. »Se sydän, joka meillä\nitsekullakin luonnostaan on, ei ole paljon arvoinen. »Sitä verrataan\neräässä kohdin pyhässä raamatussa kiveen.»\n\n‒ Kiveen, juuri niin ‒ se oli oikea sana! Niillä on varmaan oikeata\nharmaatakiveä rinnassaan, muutamilla, koska saattoivat katsella\ntuollaista pientä, kultakiharaista tyttöstä ilman että heidän sydämensä\nolisi heltynyt ja johdattanut heidän mieleensä vain lempeitä ja\nrohkaisevia sanoja, jotka eivät olisi tehneet hänelle elämää vieläkin\nvaikeammaksi.\n\nMillaiset kasvot hänellä olikaan! Oikeat enkelin kasvot, joiden takia\nolisi voinut sekä nauraa että itkeä ‒ ja joita katsellessaan saattoi\ntulla paremmaksi ihmiseksi!\n\nJa millaiset olivatkaan hänen sormensa! Ohuet, nopeat, värittömät\nsormet pyöreine kynsineen eivät koskaan olleet toimettomina; aina\nniiden piti tehdä jotain. Kaikkea mitä hyvät luostarin sisaret, jotka\nusein kävivät häntä katsomassa, hänelle opettivat ‒ hän heti oppi\ntekemään. Hän oli tuskin kymmenvuotias, kun hän jo osasi kutoa niin\nnäppärästi, että pienet tikut kalisivat, ja valmistaa isoja, valkeita\nliljoja paperista ja kauniita hopealankakukkia kirkkoon ja palmikoida\npieniä koreja ja kehyksiä oljista.\n\nAina kun Kaspar oli tuvassa, seisoi hän hiljaa, katsellen pientä\ntyttöä, joka istui tehden yhtä tai toista ikkunan ääressä. »Voi, kuinka\nnuo sormet voivatkin liikkua», sanoi hän. »On kuin ne lumoisivat. Pääni\nihan menee pyörälle niitä katsellessa!»\n\nSilloin hän nosti pienet, vakavat kasvonsa isäänsä kohti niin\nrauhallisesti ja tyytyväisenä, hymyn välke sinisissä silmissään.\n\nSe oli toista kuin silloin kun hän pakotti itsensä hymyilemään oikein\nkoko suullaan ‒ silloin oli hän aina jostain peljästynyt, mutta ei\ntahtonut sitä näyttää, sen isä tiesi. Sen hymyilyn, jossa suu oli\nkuin voisi se yhtä hyvin kääntyä itkuun, tunsi isä kaikilta niiltä\nkerroilta, jolloin muut puhuivat tytön viasta ikäänkuin olisivat\nymmärtämättömiä ‒ mutta mikä pahinta eivät äänettömiä ‒ elukoita, tai\nsilloin kun hän teki lähtöä kouluun tai tuli sieltä kotiin.\n\nOpettaja häntä kiitti, sillä hän oli taitava lukemaan ja laskemaan, ja\nmuut lapset eivät suinkaan joka päivä kiusanneet häntä sillä, että hän\noli raajarikko mutta aina lähtiessään kouluun hymyili hän Kasparille\ntavalla, jonka piti kuvastaa iloa ‒ mutta joka oli niin pelokas, että\nisän sydäntä ihan vihlasi.\n\nKun hänestä tuli koulutyttö, oli Kaspar ostanut hänelle\nkulkukauppiaalta seppeleen, niinkuin muillakin tytöillä oli, jotta hän\nvoisi kulkea toisten mukana kulkueissa suurien juhlien aikoina.\n\nHän ei ollut ostanut viheriän valkoista, kirjavaa, niinkuin useimmilla\noli, vaan loistavan sinisen ‒ suurista lemmenkukista solmitun ‒\nvaikkakin se oli kaikkein kallein ja vaikkei hän muuten ollut juuri\naltis luopumaan rahoistaan.\n\nKun pikkutyttö sai seppeleen käsiinsä ja alkoi koetella sitä kauniille,\nvaalealle tukalleen, nousi kevyt puna hänen värittömille poskilleen.\nHän nousi tuolille kurkistaakseen seinällä riippuvaan pieneen pyöreään\npeiliin ja sanoi: »Kunpa nyt selkäni olisi samallainen kuin muiden ‒\nniin voisin olla oikein sievä, eikö totta?»\n\nTämä oli ensimäinen kerta jolloin hän puhui siitä isälle ‒ ja jotain\nnousi tämän kurkkuun, joka teki hänelle vaikeaksi heti vastata. Mutta\nsitten hän huusi: »Sievä! Sinä olet paljoa sievempi kaikkia muita\n‒ vaikka ne ovatkin niin suorat, että ‒ ‒ että ihan kallistuvat\ntaaksepäin.»\n\nTytöllä ei ollut tapana nauraa ‒ mutta nyt hänen siniset silmänsä\nalkoivat nauraa... ne eivät ainoastaan hymyilleet, vaan oikein\nnauroivat, isän tätä sanoessa.\n\nMutta ottaessaan osaa kulkueeseen Kristuksen ruumiin juhlassa ja isän\nkatsellessa häntä kulkueen miesryhmästä joka kerta kun pysähdyttiin,\noli hänen luonnottomasti avautuneen suunsa ympärillä tuo pelon\nherättämä hymyily, ja Kaspar tiesi, että hän kulki siinä muiden\njoukossa pelokkaana ja arkana ja onnettomana loistavan sinisine\nseppeleineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä syksynä, jolloin pikku tyttö oli täyttänyt kymmenen vuotta, tuli\nhäneen yskä ja hän hengästyi vähemmästä kuin ennen.\n\nKaspar osti hänelle kokonaisen pussillisen rintasokeria ja piti hänet\nsisällä huoneessa, mutta siitä ei ollut apua. Silloin haettiin lääkäri.\nHän tutki pientä, laihaa rintaa, nyökäytti päätään ja sanoi: »Tästä\nkyllä parannutaan». Mutta ulkona pudisteli hän päätään: »Keuhkoissa on\nvikaa. Rinta on kärsinyt selän paineesta.»\n\n»Mutta siitä hän kai voi parantua aikaa myöten?» kysyi Kaspar.\n\nLääkäri kohautti olkapäitään.\n\n‒ Eräänä päivänä tuli Kaspar papin luokse ja laski kourallisen\nrahoja hänen eteensä. Joka kerta viime aikoina kun oli rakennettava\nkappeli tai pystytettävä pyhäinkuva, oli Kaspar ensimäinen joka antoi\nrahojaan siihen, ja aina hän sanoi: »Jotta pieni tyttöni kasvaisi ja\nvoimistuisi.»\n\nNyt hän vain sanoi: »Pieni tyttöni ei jaksa ‒ ‒ enää.»\n\n»Mitä nyt on, Kaspar?» kysyi pappi.\n\n»Hänen _selkänsähän_ on aina ollut viallinen», sanoi Kaspar, jonka\nalahuuli liikkui niin kummallisesti, »mutta nyt on _rintakin_ tullut\nsairaaksi ‒ eikä se voi käydä laatuun! Kun meillä on joku, joka raataa\npuolestamme ‒ ajattelen esimerkiksi Marttia, häntä, joka auttaa minua\nkastanjan korjuun aikana ja kantaa säkit vaunuihin Bernhardin kanssa\n‒ niin sanomme: nyt et enää jaksa, sanomme me. Ja me sanomme samoin\näänettömille elukoillekin, jotka puolestamme raatavat.»\n\n»Niin, oletkohan aina niin sanonut, Kaspar, ennenkuin toisilla on ollut\nliian raskasta, ennenkuin he ovat rasittuneet liikaa?» sanoi pappi,\npudistaen vähän päätään.\n\n»Sanomme niin jo äänettömille elukoillekin», toisti Kaspar. »Niidenkään\nei pidä raataa liian paljon. Mutta pieni tyttöni ‒ hän ei enää jaksa.\nHän ei saa olla kipeänä sekä edestä että takaa. Hän ei jaksa! ‒ ‒ Eikä\nsiinä ole oikeudenmukaisuuttakaan. Sillä se ei ole hänen syynsä ‒ se on\nminun!»\n\n»Mikä on sinun syysi?»\n\n»Se että hän vioittui. Sinä päivänä, jolloin hän syntyi ja jolloin\ntapaturma sattui, silloin en pitänyt kiirettä hakiessani Liseliä ‒\nminua suututti se, että olin turhaan kiirehtinyt kaksi kertaa. Sitä\nvain kulkiessani ajattelin ‒ enkä mitään muuta.»\n\n»Eihän ole varmaa, että sittenkään olisit tullut ajoissa kotia,\nKaspar ‒ mutta on hyvä tehdä tiliä itsensä kanssa myöskin itsekkäistä\najatuksista »\n\n»En ole sitä ennen niin ajatellut ‒ en edes ripille mennessäni ‒ mutta\nnyt en voi enää päästä eroon näistä ajatuksista. Minusta tuntuu koko\najan kuin astuskelisin tietä pitkin ja sanoisin itselleni: älähän nyt\njuokse itseäsi hengästyksiin ‒ katsastahan vähän piippuasi ‒ sillä ei\nsiitä suinkaan tälläkään kertaa tule mitään! Ja kotona ‒ siellä makaa\nBethi tuskissaan, mutta se ajatus ei minua yhtään liikuta! Hän tulee\nyhä sairaammaksi ‒ ja niin syntyy pieni olento... Minusta tuntuu kuin\nnäkisin ihan elävästi edessäni, kuinka hänen siniset silmänsä ikäänkuin\nkysyvät: eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa minua vastaan? enhän voi\nitseäni auttaa! Minulla varmaan ei ole lainkaan isää? Ei ‒ hänellä\nei ollut _isää_. Sillä kun hän makasi kovalla permannolla, käveli\nisä tiellä ja sytytteli piippunaan! Kaikki pahahan on johtunut siitä\nkerrasta. Mutta ei suinkaan tytön tarvitsisi kärsiä sentakia! ‒ Minusta\non yhdentekevää, mihin ne käytetään» ‒ hän sysäsi rahoja niin että ne\nkilisivät, »kunhan ne vain auttavat häntä».\n\n»Tahdon rukoilla hänen puolestaan», sanoi pappi, »ja ajatella häntä\npyhässä messussa. Mutta sinunkin tulee rukoilla.»\n\n»Niin olen tehnytkin. Olen ollut kaikkien seudun pyhäinkuvien luona\nrukoilemassa. Mutta tuntuu siltä, kuin ei se yhtään auttaisi.»\n\n»Kyllä se auttaa, Kaspar ‒ mutta tulee nöyryyttää sydämensä ja ottaa\napu sellaisena kuin se tulee.»\n\n‒ Kaspar kulki kotiinpäin. Papin oli helppo sanoa, että tuli tyytyä\napuun sellaisena kuin se tuli. Tyttönen ei ollut hänen! Voi, jospa\nvoisi löytää yhdenkään ‒ ja sellainenhan pitäisi toki löytää monien\npyhimysten joukosta! ‒ jonka tunteet olisivat pienokaista kohtaan\nvähänkin sellaiset kuin hänen, ja jolle voisi huutaa, niin että hän\nheti sen ymmärtäisi: hänelle ei pidä antaa enempää kannettavakseen,\nsillä hän ei jaksa! Ja joka sitten poistaisi painon minulta ja\noikaisisi samalla viallisen selkärangan.\n\nKun Kaspar kulki kyläkaivon ohi, näki hän, että vanha Marianna istui\nsiinä lepäämässä risukimppu selässään.\n\nKaksi miestä seisoi puhellen täyteläisen, punaposkisen tytön kanssa,\njoka oli noutamassa vettä, mutta kukaan heistä ei huomannut vanhusta.\n\n»Sellaisia ovat ihmiset Kortschissa», ajatteli Kaspar. »Siinä seisovat\ntyhjäntoimittajat naureskellen Grethelin kanssa, eikä yksikään niistä\nhuomaa, miten väsyneen näköinen vanha, kulunut eukko-parka on! Niin\non kuin pappi sanoo, voisi luulla että heillä on kivi rinnassaan. ‒ ‒\nAnnahan kun kannan kimpun sinulle kotia, Marianna», sanoi hän äkkiä ja\nkumartui vanhuksen puoleen. »Sinähän et jaksa pitemmälle!»\n\nNyt katsahtivat tyttö ja miehet sinnepäin ‒ yhtä hämmästyksissään\nkuin vanhus itsekin siitä että Kaspar Zingler vaivasi itseänsä toisen\nihmisen puolesta.\n\nSeuraavana päivänä kastanjoita noukittaessa sanoi Kaspar monta kertaa\nMartinille: «Älähän rasita itseäsi ‒ lepäile vähäsen välillä. Ei niin\npaljon yhdellä kertaa! jos emme tänään ehdi tehdä työtämme loppuun,\nniin onhan päivä huomennakin.»\n\nMutta koko ajan tuntui hänestä kuin tahtoisi hän saada jonkun\nkäsittämään, että siten tehdään toisia kohtaan, ja että hänen pieni\ntyttönsä ‒ ei voinut kestää enempää. Ei jaksanut ‒ ei jaksanut! ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät lyhenivät. Syysmyrskyt vinkuivat valittaen talon ympärillä,\nkeltaiset lehdet alkoivat varista. Niityillä Kortschin ympärillä pisti\nsyksyinen myrkkylilja kalpeat silkkilehtensä esiin ruskeasta mullasta,\nvärisi tuulessa ja varisti kukkiaan, ikäänkuin ihmetellen, mitä\ntekemistä sillä oikeastaan oli täällä ‒ keskellä tätä kolkkoutta ja\npimeyttä, mihin se ei yhtään sopinut.\n\nKasparin pikku tyttö heikkoni. Hän yski niin että hento rinta oli\nsärkyä ja hän laihtui, vaikka Kaspar usein haki lääkärin ja toi hänelle\nSchlandersin postihotellista kaikkia hienoja ruokia, joita Anna katseli\nvihamielisin katsein eikä pitänyt niitä sopivina kristillisille\nihmisille, vaan ainoastaan tuollaisille puoli-pakanoille, jollaisia\ntiedettiin vieraitten olevan. ‒ ‒\n\nJoulu oli käsissä. Koskaan ennen ei Kortschissa oltu nähty niin\nkauniita tavaroita kuin ne, joita Kristuslapsi tuli valkean lumen\nyli tuomaan Kasparin kalpealle pikku tytölle ‒ sen tunsivat paraiten\nKasparin jalat ja kukkaro ‒ mutta terveys ei ollut päällimäisenä\nkääröjen joukossa, niinkuin hän oli sanonut heidän voivan odottaa.\n\nJoka kerta kun hengenahdistus tai vaikea yskänkohtaus vaivasi pikku\ntyttöä, käänsi hän siniset, kuumekiiltoiset silmänsä Kaspariin ‒ ja\nniissä ilmeni äänetön ja tuskaisa kysymys, jonka Kaspar ymmärsi yhtä\nselvästi kuin jos hän olisi puhunut.\n\n»Kyllä, kesäksi», vastasi hän heti ja nyökäytti rohkaisevasti isoa\npäätään. »Sitten kun aurinko taas paistaa lämpimästi, ja kukat heräävät\npuutarhassa ja sanovat: tässä olemme ‒ silloin isän oma tyttö tulee\nterveeksi. Silloin heti. Kesällä ‒ silloin me ‒»\n\nEi ollut loppuakaan sillä kaikella, niitä heidän silloin piti tehdä.\nEnnenkuin tuli liian kuuma piti heidän postivaunuissa lähteä Meraniin\nAndreas-enon luokse, joka kaupitsee veisteltyjä puuesineitä. Siellä\noli niin korkeita taloja kuin Schlandersin kirkko, ja siellä kulkivat\nkaikki naiset hattu päässä, ja siellä oli suurempia ja hienompia\npuutarhoja kuin itse kirkkomaa. Ja sitten heidän piti ‒ joka kerta\nkeksittiin jotain uutta. Muuten ei Kaspar ollut laisinkaan kekseliäs,\nmutta nyt oli ihan hämmästyttävää ‒ hänestä itsestään etupäässä ‒\nkuinka hän keksi kaikenlaista.\n\n»Kesällä muuttuu kaikki hyväksi», sanoi hän aina lopuksi.\n\n»Selkäkö myöskin?» kysyi kerran tyttönen.\n\n»Niin, selkä myöskin», sanoi hän ja hänen äänensä oli niin vakuuttava,\nettei sitä voinut epäillä. Hänestä itsestäänkään se ei tuntunut\nvalheelliselta eikä teeskennellyltä, vaan hän tarkoitti itse täydellä\ntodella sitä mitä sanoi.\n\nKesällä ‒ ‒\n\nMutta talvi voi olla pitkä ‒ myöskin Kortschissa.\n\nKaspar heitti toisen polttopuun toisensa jälkeen takkaan, mutta\npunainen tuli ei voinut poistaa kylmänsinistä väriä pikkutytön\nohuista sormista ‒ jotka nyt lepäsivät toimettomina sylissä, liian\nväsyneinä jaksaakseen tarttua johonkin hänen taidokkaisiin töihinsä ‒\ntai lämmittää hänen pieniä jääkylmiä jalkojaan, jotka niin raskaasti\nriippuivat lattiaa kohden. Oli kuin kaikki se punainen veri, joka vielä\nliikkui hänen laihassa ruumiissaan, olisi kokoontunut hehkuviin täpliin\nhänen molemmille poskilleen.\n\nKun Kaspar oli tuvassa, istua kyykötti hän usein tytön tuolin luona,\nveti häneltä kengät ja sukat jalasta ja piteli hänen paljaita jalkojaan\nsuurissa, lämpimissä käsissään, kunnes tunto palasi niihin. Ja kun\ntyttönen sanoi sen tekevän oikein hyvää ‒ niin mitä merkitsi silloin,\njos ruoka jäähtyikin tai piti kieltäytyä päivällisunestaan!\n\nJoka aamu kun hän auttoi Annaa hänen pukiessaan tyttöä ja kantoi\nhänet korituoliin ikkunan ääreen ja huomasi, miten hän tuli yhä\nvoimattomammaksi heidän käsissään, ajatteli hän: »Miten silloin on\nkäyvä, kun emme enää saa häntä vuoteesta?» ‒\n\nVoi, ainoa, ainoa, joka välitti siitä, ettei hänen pieni tyttönsä enää\njaksanut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi tuli pitkäksi ‒ myöskin Kortschissa. Mutta vihdoin alkoi\nlumi vetää valkoista vaippaansa korkeammalle ja korkeammalle ylös\nvuorenrinnettä, ja kaikkialla laakson pohjassa hiipi heräävä elämä\npieninä, pulppuavina, vihreinä lähteensilminä esiin. Oli helpompi\nhengittää, sillä tiedettiin, että tämä oli hyvän ajan ensimäisiä\noireita, ensimäinen kouraantuntuva todistus siitä, että kesä todella\noli tulossa.\n\nKylän lapsilaumat riensivät ulos ahtaista tuvista ja juoksentelivat\nkevätauringon paisteessa. Kasparin pikku tyttö kuuli leikin ja naurun\nterveen raikunan.\n\n»Voi, kuinka he ovat _terveitä»_, sanoi hän silmät suurina ja\nihmettelevinä.\n\nEräänä päivänä maaliskuun lopulla, kun Kaspar seurasi lääkäriä ovelle\nja jäi puhumaan hänen kanssaan tapansa mukaan, kädet hiukan kosteina ja\nepävarmasti, kysyvästi hymyillen, sanoi tämä: »Nyt ei kai enää kauaa\nkestä. Lehtien lähtö ja lehtien puhkeaminen tavallisesti vievät ne ‒\neikä hän taida elää tämän kevään yli.»\n\nKaspar seisoi ihan äänetönnä ja veti otsansa syville rypyille,\nikäänkuin hän ei olisi käsittänyt noita suoria sanoja.\n\nSitten hän sanoi, äänessä merkillinen vieras sointu ja hiukan kovasti\nnaurahtaen: »Ei suinkaan hän voi kuolla ‒ kun ei hän edes ole oikein\nalkanut elääkään.»\n\n»On monta, jotka eivät koskaan pääse niin pitkälle», sanoi lääkäri,\n»enpä tiedä pitäisikö siihen sanoa sitä parempi, vai sitä pahempi.»\n\nKaspar jäi ovensuuhun otsa rypyssä ja kädet nyrkissä katsomaan lääkärin\njälkeen. _Sitä parempi!_ Niin, miksikä ei! Hänellähän ei ollut pientä\ntyttöä, tohtorilla ‒ vain kaksi pitkää pojanvetkaletta, joista hän\nvarmaan ei pääsisi vaikka tahtoisikin ‒ sillä rikkaruohoa on melkein\nmahdotonta saada häviämään.\n\nLääkäri ei tietänyt miltä tuntui omistaa pieni tyttö ‒ joka ei koskaan\nollut nähnyt oikein iloista lapsuuden päivää ‒ joka oli istunut\nikäänkuin häpeänurkassa, eroitettuna kaikista ‒ ja jolle nyt ei edes\nannettu lupaa elää! Hän ei saisi edes istua nurkassaan ja nauttia siitä\nvähäisestä auringonpaisteesta, mikä eksyi hänen luokseen!\n\nHän, lääkäri, oli seisonut yhtä levollisena kuin aina, lausuessaan\nhänen kuolemantuomionsa! Hänelläkin oli paljon kivistä sydämessään!\n\nSiitä alkaen kun tyttö syntyi maailmaan, oli hänen harteilleen yhä vain\nlisätty kuormaa ‒ enemmän kuin minkä hän jaksoi kantaa, enemmän kuin\noli tarkoituksenmukaista ja tarpeellista ja inhimillistä ‒ ‒. Mutta\nsiinäkään ei ollut kylliksi. Nyt hänen piti vielä kuolla.\n\nKuolla ‒ kuolla! Ei, se oli mahdotonta! ‒ Miksi sitten kesän tarvitsi\nsaapuakaan? Ketä saattoi silloin ajatella ‒ kenelle raataa ‒ kenelle\nelää? Miksi aurinko silloin nousisikaan? Silloinhan kaikki pysähtyisi!\n‒ ‒ Olihan ollut, totta kyllä, aika, jolloin häntä ei ollut olemassa ‒\nmutta sellaista ei voinut enää kuvitellakaan. Koko talo puutarhoineen\nja talleineen, härkineen ja lehmineen ja oven yläpuolelle maalattuine\npyhimyksilleen, koko Kortsch, kaikki ympäristön vuoret ja Meran tuolla\nlaaksossa ‒ kaikki tämä oli olemassa vain hänen takiansa! Jos hän oli\npoissa ‒ silloin luhistui kaikki kokoon! Silloin voisi koko Kortsch\nmennä levolle ‒ sillä silloin ei enää _ollut_ mitään olemassa! Oli\nsuorastaan naurettavaa sitä ajatellakin ‒ niin mahdottomalta se tuntui!\n\nKuolla ‒ kuolla... Voi ei, ei ‒ ei! Sellainen pieni tyllerö, joka ei\nollut muuta tuntenut kuin tuskia ‒ hänen toki ei tarvinnut kuolla!\nOli liikaa vaatia häneltä vielä sitäkin! Hänhän oli vain pikkuinen\nkiusaantunut, peljästynyt olento! Hän ei jaksanut ‒ ei jaksanut enää!\n\nNiin ‒ mutta kuka välitti siitä, ettei hän enää jaksanut!\n\nOli ihan epätoivoista, että sitä ainoaa, joka tahtoi armahtaa häntä\n‒ häntä Kaspar ei voinut löytää. Tai ‒ hänelle ei voinut huutaa, ei\nvoinut saada kiinni hänen sydämestään!\n\nSe oli kai siksi, ettei hän voinut rukoilla _oikein_. Sitä, mikä\nhänessä niin kiihkeästi huusi apua pienen tyttönsä puolesta ‒ sitä hän\nei saanut sanotuksi.\n\nKun hän pysähtyi kappelin luona tai tienristeyksessä, kun hän iltasin\npolvistui vuoteensa viereen, sanoi hän ennen jokaista isämeitää ja\njokaista Ave Mariaa: »Pienen tyttöni puolesta!» Sillä kaikki hänen\nrukouksensa olivat hänen puolestaan. Ja kuinka monta kertaa hän olikaan\nkirkossa hiljaisuudessa pyhittänyt hänelle pyhän messun!\n\nMutta se ei ollut auttanut! Eikä se häntäkään tyydyttänyt ‒ sillä siinä\nei ollut oikein tarpeeksi tehoavia sanoja _hänen puolestaan_..\n\nKunpa hän saisi sanotuksi oikean rukouksen hänen puolestaan oikealla\npaikalla ‒ niin sen täytyisi voida auttaa! Rukous, joka selittäisi\nasian hyvillä, leivillä sanoilla, jotka jokaisen täytyisi ymmärtää —\nselittäisi asian juuri sillä tavalla kuin hän sydämensä joka lyönnillä\ntunsi: »Pieni tyttöni ‒ ei saa kuolla!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana kun Kaspar Schlandersin postitalossa puheli postimiehen\nPeter Reinstadlerin kanssa tuli tämä maininneeksi, että hänen vanha\näitinsä Bozenissa oli ollut kuoleman kielissä, mutta silloin oli hänen\nveljensä tehnyt ristivaelluksen »Calvarienbergiä» ylös ja rukoillut\nhänen puolestaan jokaisen kärsimysaseman luona, ja nyt hän oli terve\nkuin kala.\n\n»Katsos vain!» sanoi Kaspar. »Katsos vain!»\n\nIllalla, kun hän istui tuvassa Annan ja pienen sairaan kanssa, sanoi\nhän aikovansa lähteä Meraniin huomenna aikaiseen postivaunuissa\nkäydäkseen katsomassa, miten Andreas-eno voi uudessa kodissaan »ja\nvoimmeko olla yötä hänen luonaan, kun kohta lähdemme sinne».\n\nMutta kun lapsi oli pantu vuoteeseen, lisäsi hän: »Aijon pistäytyä\nBozenissa samalla, Reinstadlerin vanhaa äitiä katsomassa, joka oli\nkuoleman kielissä, mutta on parantunut niin että täytyy ihmetellä.\nNiin, oikeinpa täytyy ihmetellä! Kestää, sen mukaan kuin kertovat, vain\ntunnin ajaa junassa sinne.»\n\nAnna vastasi vähän kuin loukkaantuneena: »Saammepa nähdä, että\nseuraavalla kerralla lähdet Hampuriin!»\n\nHän oli kuullut Hampurista ‒ sillä postin hoitajan Martha oli menneenä\nvuonna seurannut rikasta perhettä sinne ‒ ja se oli hänen mielestään\nihan nurinkurinen paikka, ihan vuoreton, jossain maailman lopussa.\n\nMutta kun kerran tahtoi kulkea tuolla jumalattomalla kulkuneuvolla,\njota hän ei ollut koskaan nähnyt omilla silmillään ‒ miksei samalla\nviedä asiaa loppuun asti!\n\n‒ Seuraavana päivänä kulki Kaspar Zingler leveätä tietä pitkin\nCalvrienbergillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän kantanut pientä\ntyttöään käsivarrellaan. Nyt piti laskea hänet alas jokaisen pienen\nkappelin eteen ‒ ja jokaisen ristinvaellusrukouksen rukoiltuaan tahtoi\nhän rukoilla hänen puolestaan. Hän tahtoi kertoa hänen tuskansa ja\nvaivansa sanoin, jotka voisivat liikuttaa kiveäkin ja joiden täytyi\nauttaa!\n\nKoko hänen sydämensä oli täynnä sanoja hänen puolestaan. Tänään piti\nhänen ne lausua.\n\nHän kyllä tunsi kärsimys asemat kotopuoleltaan ‒ sekä kirkosta että\nmonesta muustakin paikasta. Hän osasi ne ulkoa kaikki neljätoista\ntietämättä, milloin hän ne oli oppinut.\n\nMutta on merkillistä miten tutut asiat yhdellä kertaa voivat muuttua\nkuin vieraiksi.\n\nJoko se johtui siitä, että ympäristö oli hänelle vieras, niin että\nkaikki oli toisen näköistä, tai siitä että henkilökuvat pienissä\nkappeleissa eivät olleet sellaisia, joihin hän oli tottunut, vaan\nolivat luonnollista kokoa ja seinistä ulkona, niin että melkein luuli,\nettä niissä oli eloa. Hänen täytyi oikein katsoa niitä. Ja sen ohella\ntuli hän _ajatelleeksi_. Niin ei ollut hänen tapansa kärsimys-asemilla\nkotona.\n\nTäällä kaikki muuttui niin kouraantuntuvaksi ‒ melkein kuin se\ntapahtuisi juuri nyt. Sen hän huomasi heti ensimmäisellä asemalla, joka\nesitti kuolemantuomion julistamista.\n\nKaspar teki ristinmerkin ja rukoili niinkuin oli tottunut tekemään.\n»Tämän väärän tuomion nimessä, jonka niin usein olen synneilläni\nvahvistanut» ‒ ‒\n\nMutta kun hän oli lopettanut, seisoi hän ihan äänetönnä. Kaikki mitä\nhänen piti sanoa pienestä tytöstään, oli häipynyt mielestä.\n\nHänen kävi niinkuin usein käy, kun edeltäpäin ajattelemme mitä tulisi\ntoiselle sanoa: toinen alkaa puhua ‒ ja mitä itse olisi tahtonut sanoa,\njääkin sanomatta.\n\nKaspar ei saanut sanaa suustaan ‒ mutta hänen sisässään alkoi ääni\npuhua. Ja hänen täytyi seisoa kuuntelemassa sitä...\n\nKas, tässä lausuttiin kuolemantuomio ‒ eikä ole vaikea ajatella miltä\nkuolemantuomio tuntuu! Se käy läpi luiden ja ytimien! Vaikka olisi\nsattunut ukkosilma tai maanjäristys, ei sitä olisi huomannut ‒ sillä\nkuolemantuomio tuntuu paljon kauheammalta kuin ukkonen ja maanjäristys.\n‒ Tässä ei voinut suorastaan _kuullakaan_ mitään muuta\n\nJa katsohan vaan, miten he olivat häntä kohdelleet! Olivat sitoneet\nhänet ja laahanneet häntä perässään, lyöneet, pilkanneet ja\nsyljeskelleet häntä ‒ vieläkin he osoittivat häntä sormellaan ‒\npainaneet orjantappuraseppeleen hänen otsalleen, lyöneet, häntä\npiiskalla, niin että saattoi nähdä verisen lihan hänen selässään.\nEikä hänellä ollut ollut paljoakaan parempaa aina siitä asti kun oli\nsyntynyt ‒ niin koditon hän oli, ettei ollut pientä sälesänkyä eikä\nedes kehtoa jossa hän olisi voinut maata niinkuin muut, vaan sai olla\ntallissa ‒ ja jo silloin vainottiin hänen henkeään!\n\nMutta tämäkään ei riittänyt ‒ nyt hänen piti myöskin kuolla.\n\nPontius Pilatus istui ihan tyynenä lausuessaan kuolemantuomion.\nKuolemantuomion ‒ tässä ei voinut muuta sanoa! Ei voinut puhua\nkenestäkään muusta. Se sai jäädä seuraavalle asemalle.\n\nSeuraavalla asemalla, jossa risti nostetaan hänen selkäänsä, sanoi ääni\nheti Kasparissa: se nostettiin haavoittuneelle selälle ‒ kirvelevälle,\nhaavoja täynnä olevalle selkä-raukalle! Kuinka he saattoivatkin!\n\nHän ei koskaan ennen ollut ajatellut, miten joka askel, joka liikahdus\noli kirvellyt kuin tuli ‒ ‒.\n\nKaspar epäröi hetkisen pitikö hänen mennä seuraavalle ‒ sillä siinä\nnäkyi kaatuminen... kauhea maahan lankeaminen, jolloin ristin raskas\npoikkipuu tunki veriseen selkään.\n\nMitä hän itse sanoikaan? Mitkä olivat ne sanat, joita hän niin usein\nennen oli toistanut ‒ mutta jotka nyt painautuivat hänen ajatuksiinsa:\n_»Minun_ syntieni raskas taakka painoi sinut maahan».\n\nKasparia värisytti.\n\n»Hän ei jaksa enää, hän ei jaksa enää», sanoi hän selvästi hänen\nsisässään, »mutta hänen täytyy ja täytyy vieläkin.»\n\nHän katsahti vuoritietä ylös... Niin, vieläkin, vieläkin! Yksitoista\nkärsimys-asemaa vielä ‒ kunnes ovat saaneet hänet hengiltä, kaikki nuo\nkivisydämiset. Sillä olipa kivisydämisiä muuallakin kuin Kortschissa,\non vielä kovempiakin! Niihin _hän_ oli satuttanut itseään kunnes he\nhänet murskasivat ‒ ja saattoivat panna hänet kalliohautaan viimeisen\naseman luona ‒ ‒.\n\n‒ Kaspar luki kaikki ristinvaellus-rukoukset kulkiessaan hitaasti\nmäkeä ylös ‒ kappelista kappeliin ‒ ja senjälkeen koko tuskallisen\nrukousnauhan... Ja koko ajan puhui ääni hänen sisässään ‒ sanoja, joita\nhänen täytyi kuunnella. Mutta hänen suustaan ei tullut sanaakaan siitä,\nminkä takia hän oli tänne lähtenyt.\n\n»Ei», ajatteli hän seisoessaan taas mäen alla, »täällä en mitenkään voi\npuhua sanaakaan! Täällä puhutaan minulle liian paljon. ‒ Sen täytyy\ntapahtua jossakin muualla.» ‒\n\nMutta kun hän taas tuli kotia, tuntui käytöksensä hänestä\nmerkillisellä! Hän ei ymmärtänyt, miten oli äitynyt niin, ettei hän\nvoinut pakottaa itseänsä lausumaan kaikkea sanottavaansa pienestä\ntytöstä. Yhtä jyvin olisi hän voinut jättää koko kalliin matkan\nitkemättä!\n\nHänessä oli kuitenkin herännyt siellä monta ajatusta. Ne liikkuivat\nlakkaamatta hänen mielessään. Ja viimeisen kappelin raatiherra oli\nollut ihan hänen isävainajansa näköinen ‒ turbaania lukuunottamatta.\nVanha Benedict Zingler oli sanonut monta viisasta sanaa, mutta Kaspar\nei niistä ollut välittänyt, ei kuunnellut niitä niinkuin hänen olisi\npitänyt. Mutta hän muisti nyt, että hänen isänsä oli sanonut:\n\n»Meistä tuntuu usein kummalliselta, etteivät kaikki meidän sairautemme\nja tuskamme tahdo jättää meitä. Mutta laita on nyt se, että maailmassa\ntulee olla yhtä paljon kärsimyksiä kuin on pahuuttakin ‒ tasapainon\nvuoksi. Siksi ei voi niin helposti päästä vaivoistaan; ne eivät voi\nilman muuta lentää tiehensä ‒ jos niiden _tulee_ olla täällä. Siksipä\nLansin tien varrella olevaan isoon ristiin onkin kirjoitettu: »Hän\nkantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme hän sälytti päällensä».\nMeidän Herrammekaan ei voinut haihduttaa niitä ilmaan ‒ niinkuin ehkä\najattelemille kuullessamme kuinka hän paransi sairaita.»\n\nNäitä sanoja Kaspar nyt ajatteli. Koska hänen pikku tyttönsä sairaus\nei voinut lentää tiehensä, se kai riippui siitä, että se oli osana sen\npahan määrästä, jonka piti olla maailmassa, jotta iso vaaka pysyisi\ntasapainossa.\n\nMutta kärsimysten _jakautuminen_ oli ja pysyi selittämättömänä! Olihan\nkylläkin järkeä siinä että kaiken tämän sairauden piti olla maailmassa,\nkoska ihmiset olivat sellaisia ‒ mutta miksi piti _niiden_ kärsiä\nenemmän, jotka olivat tehneet vähimmän pahaa? Miksi piti hänen tyttönsä\nolla niin sairaana? miksi piti hänen kuolla? eikä mieluummin jonkun\nniistä toisista!\n\nKortschissa oli kyllä siihen tarpeeksi lapsia ilman häntäkin. Oli\niloisia lapsia, terveitä lapsia, vallattomia lapsia, joita ei koskaan\nmikään ollut vaivannut, jotka olivat leikkineet ja telmineet niin että\nse jo riittäisi, jotka huusivat niin että korvat menivät lumpeen kun\ntuli ulos, ja jotka eivät koskaan voineet pysyä sovinnossa keskenään.\nYhtä vähemmän ‒ totisesti, se ei olisi vahingoksi!\n\nHän ei tahtonut olla suomatta heille kaikkea terveyttä ja iloa, jota\nheillä oli ollut ‒ mutta voisihan toki sittenkin yksi heistä kuolla!\n\nSitä ei ollut niin vaikea ajatella eikä se ollut läheskään niin väärin\nkuin silloin, kun oli kysymyksessä sellainen pieni raukka, joka ei\nollut koskaan ollut terve eikä koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa!\n\nJoka kerta kun Kasparin katse sattui yhteen tai toiseen lapsista, nousi\nhänessä ajatus: »Voisi hyvin kuolla joko tuo tai tuo». Hän ei tahtonut\nsiten ajatella ‒ mutta hän ei voinut olla niin tekemättä.\n\nEsimerkiksi tuo Christoffer ‒ pieni lihavavatsainen Stofferl, joka oli\nsaapunut niin sopimattomasti Martin Hutterille ‒ yhdeksäntenä ‒ kun\nkaikki muut jo olivat isoja. Sisaret olivat väsyneet ja suuttuneet\nhäntä hoitaessaan tai odottaessaan häntä hänen ollessa heidän muassaan.\nHe jättivät hänet, ja hän tulla lönkytti aina kaukana heidän perässään\nparkuen täyttä kurkkua.\n\n»Tuollainen ‒ joka on vain kiusana!» Kaspar pysähtyi eräänä päivänä\npojan eteen ja pudisteli päätään.\n\nSitten hän äkkiä nosti hänet käsivarrelleen. »Koetetaanpa, emmekö saa\nkiinni noita isoja tyttöjä», sanoi hän. »Eivät saakaan toista kertaa\njuosta edelle!»\n\nLapsen itku oli jäänyt kesken ja hän katseli sanatonna Kasparin\nkäsivarrelta hänen kasvojansa.\n\n»On väärin, ettette voi odottaa Stofferlia», sanoi hän sisarille. »Hän\nluulee että jätätte hänet ‒ ja hänen pienet jalkansa lipeävät kun hän\ntahtoo kiirehtiä perässänne.»\n\nKun Kaspar jatkoi matkaansa ja vielä tunsi lämpöisen lapsen ruumiin\npainon käsivarrellaan, ajatteli hän: »Ei, Stofferlin ei tarvitsisi\nolla se! Tuollainen pikkuinen paksuvatsainen, joka käydä lyllertää\neteenpäin ‒ niin avuttomana ja luottavaisena! Ei, mutta onhan muitakin\nvalittavina.»\n\nPitkällä Walpurgalla esimerkiksi oli monta hentokätistä pikku tyttöstä,\njotka raatoivat ja ahertivat siinä määrin, että täytyi ihmetellä,\netteivät heidän ohuet kätensä ulettuneet polviin asti ‒ ja joiden aina\npiti kuulla äidin valittavan syöjien paljoutta.\n\nYksi heistä pysähtyi eräänä päivänä Kasparin talon edustalle\nasettaakseen ison maitoruukun penkille ja pyyhkiäkseen kädellään\nkasvojansa, joissa oli hiukan huolestunut ja puolihapan mummoilme.\n\nKaspar katseli häntä ikkunasta ‒ sitten hän meni ulos.\n\n»Onko se raskas?» kysyi hän osottaen ruukkua.\n\nTyttönen pani molemmat kätensä ristiin pienelle vatsalleen ja seisoi\nvalmiina juttelemaan.\n\n»Siksi varsinkin sitä on mahdoton käsitellä», sanoi hän, »kun se on\nniin liukas! Kielen pitää olla keskellä suuta, kun kantaa sitä ‒ sillä\njos se liukuu käsistä, silloinpa tietää saavansa!»\n\n»Miksei teillä ole maitoämpäriä?» kysyi Kaspar. »Sellaisen voitte saada\nSchlandersista.»\n\n»Ei ole varaa siihen», sanoi tyttönen kerkein kielin. »Meidän täytyy\nkantaa maitomme ruukussa ‒ kunnes jollekin meistä sattuu niin\nonnettomasti että se särkyy.»\n\nKaspar haki taskustaan. »Siinä saat viisikymmentä helleriä\nmaitoämpäriin, Resi», sanoi hän.\n\nTyttö suuteli ruskettunutta kättä. »Kiitoksia, Kaspar Zingler», sanoi\nhän. »Kyllä muistan rukoilla kauniisti sairaan tyttösi puolesta »\n\nKaspar katseli häntä, kunnes hän katosi Walpurgan taloon. ‒ Ei,\npikkuiselle, hentokätiselle raatajalle, joka heti tahtoi palkita\nvähäisen ystävällisyyden, ei voinut toivoa muuta kuin hyvää! ‒ ‒\n\nHän ei saattanut keksiä ketään, joka voisi sairastua ja kuolla hänen\npienen tyttönsä puolesta ‒ jonka harmeille voisi sälyttää koko hänen\ntaakkansa.\n\nVihdoin hänestä tuntui, että vaikka lapset huusivat kuinka kauheasti\ntahansa, ei kuitenkaan ollut ketään heidän joukossaan, ei edes ketään\nKortschin pisimmissä ja pahimmissa pojissakaan, jota ilman tahtoisi\nelää ‒ ei ketään, jota olisi hennonut ajatella kylmänä ja äänettömänä\nja kuolleena!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä huhtikuun aamuna, kun Kaspar ja Anna tahtoivat auttaa tyttöstä\nvuoteestaan, sanoi tämä: »Minä en jaksa», ja hänen silmänsä, jotka\ntulivat suuremmiksi päivä päivältä, kasvojen yhä pienentyessä ‒\nikäänkuin silmät olisivat ne kokonaan vallanneet ‒ kääntyivät\ntuskallisesti kysyen Kasparin puoleen.\n\nJa ennenkuin hän liesikään mitä hänen piti sanoa, kuuli hän itsensä\nvastaavan ‒ ihan tyynesti ja rohkaisevasti: »Ei, sillä olemme vähän\nväsyneitä tänään. Se ei mitään merkitse. On paljon parempi, että\nlepäämme päivän sai kaksikin ‒ että pääsemme väsymyksestä ja että\noikein voimme nauttia päästessämme taas ikkunan ääreen, tai ehkä\nvähäsen ulos auringonpaisteeseen.»\n\nHän sanoi aina »me» puhuessaan hänen kanssaan. Se olikin ihan\nluonnollista, hänhän oli kaikessa mukana.\n\n‒ Päivän, kaksi ‒ ja jo montakin päivää oli pikkuinen tyttö ollut\nvuoteessa. Mutta väsymys ei vähentynyt, se lisääntyi. Yskä riuhtoi\nrintaa pahemmin kuin ennen ja ulkonevaa selkäraukkaa pakotti; sitä oli\nvaikea pitää ehyenä, kun hänen aina piti niin raskaasti sillä maata.\nNahka alkoi kulua siitä rikki ‒ niin että tyttö kärsi kovasti kun\nKaspar sitä pesi ja voiteli lääkärin määräysten mukaan. Hän pelkäsi,\nettei Anna voisi tarpeeksi pehmeästi sitä hoidella ‒ hänen omat\nisot, karkeat sormensa saattoivat olla varovaisemmat, kun hän niillä\nkosketteli häntä, mutta tästä huolimatta tyttö vaikeroi. Niin, ihoton\nselkä ‒ ajatteli hän ‒ ja sitä oli vain pieni osa!\n\nHänestä tuntui eräänä päivänä, että hänen piti tytölle kertoa, miten\nverestävällä selällä oli kannettu isoa ristiä ‒ ‒\n\nMutta hän lisäsi siihen: »Katsohan, sinulla ei ole mitään hätää! Ensin\ntulee käydä oikein pahoin, jotta kaikki voisi muuttua oikein hyväksi.\nNyt syntyy haavoja selkääsi ja siihen koskee kipeästi, mutta kun me\nsitä näin kääreillä hoidamme niin saat nähdä, etteivät ainoastaan\nhaavat siitä parane ‒ vaan että se myöskin samalla oikenee.»\n\nPienen tytön silmät kiinnittyivät häneen missä hän vain liikkui tai\nseisoi tuvassa, ja niiden tuskallinen kysymys muuttui päivä päivältä\nhänelle yhä vaikeammaksi kestää, mutta hänellä oli aina valmiina\nlohdutus sitä rauhoittaakseen.\n\nMonta kertaa hänen herätessään aamuisin tai noustessaan makuulta yöllä\ntytön valittaessa, viilsi häntä ikäänkuin kuolemantuska, joka nosti\nkylmän hien hänen otsalleen: »Mitä nyt, mitä nyt? ‒ ja mitä keksisin\nhänelle sanottavaa, jotta hän luulisi, ettei se ole vaarallista?» ‒\nmutta hetken perästä kuuli hän miten hän itse rohkaisevasti selitti\ntytölle hänen sairautensa huononemista.\n\nHäntä itseään ei tuska kuitenkaan päästänyt rautaotteestaan. »Kun\n_pahin_ saapuu, ja hän sen _tuntee_, mitä silloin ‒ voi Herra Jumala,\nmitä silloin?»\n\nEräänä päivänä oli Anna juttusilla pitkän Walpurgan kanssa talon\nedustalla.\n\n»Ajattelepas sentään mitä Kaspar voi jutella tytölle», sanoi hän. »Hän\nuskottelee hänelle toisen valeen toisensa perästä siitä, miten hänen\nlaitansa on! Mutta hän saa kuitenkin pian tietää totuuden.»\n\n»Mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi Kaspar, joka oli saapunut paikalle.\n»Minkä totuuden?»\n\n»Sen tietysti, ettei hänellä ole pitkiä aikoja enää elettävänä! Senhän\njokainen huomaa.»\n\nMutta silloin Kaspar iski nyrkkinsä siinä tuvan edustalla olevaan\npöytään, niin että molemmat naiset hätkähtivät, ja huusi:\n\n»Ei, _se_ se on muuttuva valeeksi! Kaikki mitä pienelle tytölleni\nsanon, on totta, se on silkkaa totta! Minä itse siitä vastaan ‒ niin,\nsen teen!»\n\n‒ Sillä nyt hän sen tiesi ‒ nyt se oli iskenyt häneen kuin salama:\n_hänen itsensä piti kuolla_.\n\nKaikki ikävä ja paha mitä tytön oli pitänyt kärsiä siitä asti kun hän\noli liian pieni ‒ oli hänen syytään. Hän oli kauan sen tiennyt ‒ eikä\nhän kuitenkaan ollut huomannut, että siis _hänen_ myöskin tuli se\nsovittaa.\n\nHänhän oli ajatellut milloin yhtä, milloin toista Kortschin syyttömistä\nlapsista ja tuuminut että se tai se kernaasti voisi sairastua ja\nkuolla! Ja silloin oli vain yksi, joka sen saattoi tehdä, ei, vaan\njonka _piti_ se tehdä!\n\nEi ollut ihmeellistä, etteivät hänen rukouksensa olleet auttaneet ja\nettä oli ollut saman tekevää kävikö hän pyhän Aloysiuksen tai pyhän\nJoosepin luona, vuoren pyhän äidin tai virran pyhän äidin luona,\nkärsimysseinillä täällä tai Bozenissa ‒ koska hän aina oli samallainen\npelkuri ja ryömi piiloon, ei ollut tietääkseenkään ja vaati, että se\npaha minkä hän oli tehnyt, lähtisi ilman muuta tiehensä taas ‒ siten\nkuin hänelle olisi helpointa ja mukavinta. Hän ei ollut kertaakaan\nastunut esiin ja sanonut rehellisesti ja kunniakkaasti:\n\n»Se on _minun_ syytäni kaikki! Suo siis _minun_ kuolla.»\n\nSillä ‒ vaikkakin voisi tuntua siltä kuin tämä olisi liian ankara\nrangaistus vain siitä, että hän oli niukan viipynyt matkalla kätilön\nluokse sinä päivänä, niin hän tunsi itsessään, ettei _se_ ollutkaan\npahinta. Ei, pahin oli siinä, että ‒ se ei tapahtunutkaan vain minään\nmäärättynä kertana! Vaan sellaisena kuin hän kuljeskeli sinä päivänä\ntietä pitkin ja harmitteli kaikkea vaivaa ja vain ajatteli itseään ‒\njuuri sellaisena hän oli elänyt kaiken aikansa ajattelematta ketään\nmuuta.\n\nMiten kaikki selveni hänen ajatellessaan tätä! Kaikkina niinä vuosina,\njolloin Anna oli ollut hänen luonansa nuoresta asti, hän ei koskaan\nollut sanonut hänelle sanaakaan kiitokseksi hänen vaivoistaan.\nVaikkakaan sisar ei ollut erikoisen lempeä ja vaikkakin hän työstään\nsai elatuksensa ‒ niin onhan kuitenkin tiettyä, miten vähäinenkin\ntunnustus voi tehdä sydämeen asti hyvää. Hän olisi ehkä siitä muuttunut\nlempeämmäksi.\n\nSitten tuli Bethi. Hänkin oli uskollisesti raatanut hänen puolestaan\n‒ silloinkin kun hän kantoi pientä tyttöään ja oli niin vaivautunut.\nEikä hän koskaan ollut ajatellut säästää häntä tai hankkia hänelle\nsiitä syystä apua. Ei, hän oli häntä siitä moittinut ja torunutkin ‒ ja\nkuitenkin se oli hänen oma syynsä yhtä paljon kuin hänenkin!\n\nBethi raukka! Synnytyksen perästä ei hän enää voimistunut entiselleen.\nHän kitui vielä parisen vuotta, kunnes hän seurauksien rasittamana\nkuoli. Eikä hän koskaan, ei kertaakaan ollut sanonut: »Miksi olitkaan\nniin kauan matkalla sinä päivänä?» Ei, vaan kun hän koetti vierittää\nsyyn pienokaisen selän viallisuuteen hänen niskoilleen ‒ niin oli hän\nalistuvasti siihen suostunut.\n\nJa kun hän huononi ‒ silloin oli hän pudistanut päätään Annalle tai\nisäpuolelle heidän käydessään häntä katsomassa ja sanonut: »Kyllä\nvarmaan loppu nyt lähenee ‒ ei hän enää koskaan siitä parane! Hän ei\nenää kauan elä, saammepa nähdä.»\n\nMiten hän olikaan siinä seisonut oman vaimonsa vuoteen ääressä ‒ ihan\ntyynenä! ‒ ja lausunut hänelle kuolemantuomion niin, että hän itse oli\nsen kuullut ‒ ajattelematta, kuinka se varmaan viilsi häntä luihin ja\nytimiin.\n\nYhtä hyvänä ja sävyisänä pysyi hän kuitenkin loppuun saakka ‒ ja hänen\nkärsivälliset silmänsä ilmaisivat hänen alistuvan kaikkeen, mitä hänen\npiti kärsiä! ‒ ‒\n\nBethi raukka! Hänen olisi ennemmin pitänyt jättää hänet rauhaan silloin\nkun Anna vihdoin tahtoi naida Hans-serkun! Hänen olisi ollut parempi\npysyä kotonaan, vaikkakin hän oli lapsipuoli, kuin joutua hänelle! ‒ ‒\n\nKoskapa hän kerran oli ollut sellainen kotiväelleen, niin ei voinut\nihmetellä että hän oli liikkunut vuosi vuodelta naapurien ja kaikkien\nmuitten joukossa välittämättä vähääkään siitä mikä heitä koski ‒ sanoen\naina vain, että koska hän oli pitänyt huolta omista asioistaan, niin\nsaattoivat kai hekin omansa hoitaa! Hän huomasi kyllä nyt, miten he\nihan ällistyivät kun hän vaan taputteli jonkun lapsen päätä tai osoitti\njollekulle heistä hiukan ystävällisyyttä. Tämä ihmettely todisti\nenemmän kuin monet sanat! Se osoitti paraiten, minkälainen Kaspar\nZingler oli toisten ihmisten ajatuksissa täällä Kortschissa!\n\nHän käveli kauan talon edustalla senjälkeen kun naiset olivat menneet\nsisälle hämärän langetessa laakson niittyjen yli, ja kaiken vaipuessa\npimeän ja hämärän valtaan ikäänkuin kietoutuen pehmeitten, harmaitten\nvarjojen hämähäkinverkkoon ‒ ‒\n\nHänen sielussaan kaikki kuitenkin yhä enemmän selveni. Oli kuin olisi\nlyhdyllä valaistu pimeätä nurkkaa. Hän ei koskaan ollut luullut, että\nsillä tavalla voisi nähdä oman itsensä! Rukoiltiinhan kyllä joka kerta\nripille mentäessä, että voisimme nähdä vikamme yhtä selvästi kuin\nnäemme ne tuomiopäivänä ‒ mutta emme ajatelleet, että niin tapahtuisi.\n\nMutta nyt oli kuin kuolemantuska hänen pienen tyttönsä puolesta\nolisi tuonut muassaan tuomiopäivän ja pakoittanut häntä pitämään\nperinpohjaisen ripin itsensä kanssa.\n\nKysymys ei ollut ainoastaan kaikesta, mitä hän oli tehnyt, sanonut tahi\najatellut ja mikä ilmestyi uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksiinsa.\nEi, hän tunsi muistoissaan harhaillen sellaistakin tapahtuneen, mikä\nei ollut sanoja, ei tekoja, ei edes ajatuksia, mutta mikä oli ollut\ntaustana ja oli pahempaa kuin kaikki muu. Hän ei voinut pysähtyä ‒\nhänen piti hapuilla perille asti, ihan perille, sinne mistä oli tullut\nkaikki kova ja kiero ja taipumaton ‒ ‒ Ja mitä hän silloin huomasikaan\nsiellä? Eikö siinä ollut ‒ ‒\n\nEi, ei, sitä hän ei voinut myöntää ‒ ei edes itselleen ‒ että hänellä\nolisi ‒\n\nMutta eikö hän juuri siksi ollut luullut, että kaikilla muilla oli\nsellainen rinnassaan?\n\nJa juuri siihen oli hänen oma pikku tyttönsä satuttanut itsensä\nvialliseksi sinä päivänä, jolloin hän syntyi maailmaan. Hän ei\nsatuttanut itseään lattiaan. Lattia ei ole läheskään niin kova kuin\nihmissydän voi olla!\n\nHän ei tahtonut nähdä asiaa siinä valossa, mutta hänen täytyi. Hän ei\nvoinut sulkea sielunsa silmiä estääkseen näkemästä. Tahtomattaankin\ntäytyi hänen nähdä, mitä hänen sielussaan oli. Hänen täytyi nähdä koko\n_sydämensä_.\n\nKyllä sentään hän _tahtoikin_ nähdä! Sillä mitä kauemmin hän katseli,\nsitä selvemmäksi ‒ päivänselväksi ‒ muuttui se, että juuri hänen nyt\npiti kuolla! Hän ei ollut hituistakaan liian hyvä tullakseen sairaaksi\nja kuollakseen!\n\nHänen piti alkaa yskimällä öisin ja sitten hengästyä ja väsyä työssään\n‒ aina hänen piti tuntea kuumetta kuivissa, polttavissa käsissään\n‒ ‒ ja pian hänen piti käydä vuoteeseen, tytön alkaessa, hengittää\nvapaammin ja voidessa nousta ylös ja mennä ulos auringonpaisteeseen.\nTytön sisäänpainuneet posket muuttuivat hiukan punaisiksi ja pyöreiksi\n‒ ja vihdoin tuli hän ihan terveeksi sinä päivänä, jolloin ‒ ‒ ‒ hänet\nkannettaisiin ulos...\n\nKun tyttö ei enää olisi sairas eikä senvuoksi enää omituinen ja\nerikoinenkaan, jommoisena muut häntä pitivät, silloin hänen ei suinkaan\nolisi niin vaikea olla ilman isäänsä. Ja jos ei Anna tahtoisi jäädä\nhänen luokseen ‒ niin olihan silloin Meranissa Andreas eno, jolla ei\nollut pienokaisia ja jonka vaimo oli vallan hullaantunut lapsiin.\n\nSiellä hänen olisi hyvä olla ‒ ja kun rinta oli voimistunut, niin\nsaataisiin nähdä miten selkä oikenisi ‒ miten hän kasvaisi suoraksi ja\nsuureksi ja kauniiksi vuosien kuluessa... kantaisi hattua kauniilla,\nvaaleilla hiuksillaan ja olisi oikein hienon näköinen.\n\nKunnollisen ja hyvän miehen hän kyllä löytäisi aikanaan, ja hän voisi\nsaada pieniä, vaaleakiharaisia lapsia ‒ joilla olisi hänen omat siniset\nsilmänsä ja hänen aikaisimpien vuosiensa kiertyvät pikkukiharat... Ja\nne lapset olisivat suoraselkäisiä ‒ ja reippaita ja terhakoita.\n\nMutta he eivät koskaan olisi niin iloisia ja mieluisia uin silloin\nkun isoisä tulisi Kortschista heidän luokseen. He kiipeisivät hänen\nsyliinsä ‒ yksi kummallekin polvelle ‒ kääntäisivät nurin hänen\ntaskunsa katsoakseen onko hän pistänyt niihin jotain hyvää ‒ repisivät\nhäntä hiuksista ‒ tarttuisivat hänen piippuunsa ‒ ‒\n\nEi, sehän olikin totta! ‒ isoisähän olisi levännyt aikoja sitte\nSchlandersin kirkkomaassa...\n\nKaspar pelästyi ja veti syvään henkeä. Oli sittenkin vaikea ajatella\npienintäkään seikkaa tytöstä ‒ hyvää tai pahaa ‒ jossa ei hän ollut\nosallisena!\n\nMutta hänenhän _pitikin_ kärsiä ‒ mikäli hän todella aikoi kantaa hänen\ntuskaansa!\n\n‒ Joku kulki hämärässä ohitse, tervehti ja kysyi sairaan tytön tilaa.\nKaspar saattoi päättää äänestä että se oli Wenglerin nuori poika.\n\n»Kiitos», vastasi hän. «Keväthän on vaikea aika. Mutta» ‒ sen hän\nsanoi erikoisella painolla ‒ »kyllä saamme hänet ihan terveeksi, kun\npääsemme sydänkesään! ‒ Niin, _sitä_ kai sinäkin ikävöit?» lisäsi hän.\nKaikki tiesivät, ettei Wenglerin poika oikein elänyt ennenkuin niinä\nkuukausina, jolloin metsästettiin kauriita.\n\n»Niin», sanoi nuori mies, »kohta en voi enää täällä tulla toimeen ‒\nvaikka siihen vielä on aikaa. Pappi sanoi juuri minulle: pidähän nyt\nhuolta siitä, sanoi hän, ettei sinua kaivata sunnuntaimessuissa, kun\nse aika tulee ‒ niinkuin viime vuonna! Ja minä vastasin: kyllä, sanoin\nminä, pastori on kyllä oikeassa siinä, että voi tuntua jumalattomalta\nsamota siellä ylhäällä vuorilla pyhät ja aret. Mutta pyhässä raamatussa\non useammin kuin kerran kirjoitettu ‒ sanoin minä ‒ että »hän meni\nylös vuorelle rukoilemaan». Ja niin se on, ettei ehkä missään tule\nrukoilleeksi niin kuin juuri tuolla ylhäällä. Tuntuu kuin seisoisi itse\nHerran kasvojen edessä. ‒ Niin sanoin suoraan papille.» ‒\n\nKaspar seisoi liikkumattomana kuunnellen miten toisen askeleet\nhäipyivät pimeään.\n\nKas, miten Wenglerin poika ymmärsi selittää asiani Hän oli jotain\noppinut, hän!\n\n»Hän meni ylös vuorelle rukoilemaan»... Siellä oli varmaan oikea paikka\n‒ ja se olikin niin selvästi ymmärrettävissä. Eikö pappi itsekin ollut\nsanonut, että »siellä missä maa loppuu, alkaa kristityille taivas» ‒ ja\nkyllähän nyt jokainen tiesi, ettei kukaan voinut koskaan vaeltaa niin\nkauaksi, että tulisi maan loppuun, sillä maa oli pyöreä. Mutta saattoi\nmennä _ylöspäin_ ja sieltä sen löytää. Ylöspäin maa joka tapauksessa\npäättyi ‒ korkeilla vuorten huipuilla ‒ ja siellähän silloin alkoi\ntaivas.\n\nMiten merkillistä, ettei tämä ennen ollut hänen mieleensä juolahtanut.\nHuomispäivänä menisi hän tuonne ylös ‒ korkeammalle Kortschin\nalppimajaa, jonne hän ajoi lehmänsä kesällä, korkeammalle niitä\nseutuja, joihin hän oli opastanut vieraan naisen postitalosta, kun\ntämä tahtoi välttämättömästi! poimia jalovalkoja ‒ aina Martellerin\nlumihuipuille. Siellä hän tahtoi rukoilla oikean rukouksensa. Nyt hän\nkyllä saisi sanotuksi kaiken mikä oli hänen sydämellään, sillä nyt hän\nei enää itse tahtonut pujahtaa piiloon.\n\n»Kasvoista kasvoihin Herran kanssa», juuri niin se oli tapahtuva!\n_Hänen itsensä_ luo hän oli menevä rukouksessaan pienen tyttönsä\npuolesta ja selittävä, että tytön taudin piti muuttaa häneen,\nsillä hänpä siihen oli syypää. Hän oli kyllä selittävä niin että\nymmärrettäisiin, eikä hän lopettaisi ennenkuin tuntisi, että nyt häntä\noli kuultu, että tuli tapahtumaan niinkuin hän tahtoi ‒ sillä hänen\ntahtomansa ratkaisu oli oikea, ainoa oikea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä puolenpäivän aikaan kulki Kaspar Zingler\nkaukana ylhäällä vuorilla pitkin jyrkkää, lumikinosten piirittämää\nkivierämaata, josta valkeat huiput kohosivat ilmoille.\n\n‒ Ennen aamunsarastusta hän oli lähtenyt kotoa. Silloin oli hänen pieni\ntyttönsä vihdoin vaipunut raskaaseen uneen tuskallisen yön perästä,\njolloin hän lakkaamatta oli ollut hänen luonaan. Viime päivinä oli\ntytön rinnassa alkanut korista ja röhähdellä niin merkillisesti ja\nhänen oli vaikea hengittää. Kaspar pani patjan toisensa jälkeen kipeän\nselän taakse ja nosti hänen sänkynsä isoon tupaan, joka oli ilmavin ‒\nmutta ei sekään auttanut. Hänen huoneeseensa vievä ovi oli avoinna,\nniin että pieninkin voihkiminen saattoi herättää hänet. Anna, joka\nnukkui yläkerrassa, oli tarjoutunut vuorotellen nukkumaan alhaalla,\njotta Kaspar saisi joskus hiukan yölepoa ‒ mutta siitä hän ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan.\n\n‒ Tunti tunnin perästä oli hän astunut vuorenrinnettä vuoristolaisen\ntukevin, varmoin askelin ‒ ja rukous, joka hänen piti lukea, oli tullut\nniin pitkäksi! Niin pitkäksi se oli tullut kuin matka laaksosta tänne\nylös.\n\nEnsiksi vei tie isojen kastanjapuiden alitse, missä kasvoi valkoisia\norvokkeja ruohistossa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle ‒ hän\nkulki niin ajatuksissaan ‒ mutta kukat hän kuitenkin huomasi. Hän oli\nluvannut tuoda pikku tytölleen kevätkukkia matkaltaan alppimajalle ‒\nsinne hän oli selittänyt matkansa vievän.\n\nSitten matka johti jäykkien, tummien kuusijonojen läpi ‒ siellä\nmissä vuorenrinne tuli jyrkäksi ja epämukavaksi, missä kalliot\njoskus pistivät esille uhmailevina, huimaavan jylhinä ja isot,\nvaaleankeltaiset vuorivuohet pilkottivat tummien puiden lomasta, missä\naamutuuli huokui omituisesti, mietteliäästi humisten...\n\nYlös, ylös ‒ tuonne missä matalat katajapensaat vaivoin löysivät\njalansijan terävien, kylmien kivien välistä ‒ missä lumi myöhään suli ‒\nmissä pienet viluiset, kalpeat krookukset seisoivat kuin peljästyneet\nlapset, gletschereiltä tulevan sinisenkirkkaan jääveden solistessa\nniiden ympärillä...\n\nYlös, ylös ‒ vieläkin korkeammalle!\n\nKoko ajan olivat hänen ajatuksensa lakkaamatta liikkeellä kooten\nkaikkea sitä mitä hänen piti sanoa saapuessaan huipulle ‒ tai pikemmin\nkaivaen sitä esille. Sillä oli kuin hänen olisi täytynyt jatkaa siitä\nmihin hän illalla jäi, täytyi nyt kaivaa kaivamistaan yhä syvemmälle\nsielussaan saadakseen rukouksen sieltä esille. Siitä tuli hänen omasta\nmielestään niin liikuttava, niin sydämeen käypä, että sitä täytyi\nkuulla.\n\n_Täytyi ‒_ kunpa ei nyt vain kävisi niinkuin niin usein tapahtui, että\nmitä mieluimmin halusi, sitä ei voinut saada ‒ sillä siinä, ettei sitä\nsaanut, oli korkeampi tarkoitus.\n\nOi, ei, mikäpä korkeampi tarkoitus saattoi olla siinä, että pikkuisen\ntytön, joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä oikein iloiseksi, piti\nkärsiä niin paljon ja sitten kuolla! Ei, mutta että tauti muuttaisi\nhäneen, siinä oli tarkoitusta, ja sitähän hän vain tahtoi pyytää.\n\nHän nousi nousemistaan ‒ ja hän kaivoi kaivamistaan ‒ löytääkseen\nparaimmat, vaikuttavimmat sanat.\n\nHän kaivoi ‒ ei vain sydämensä mustinta multaa, missä hänen elämänsä\nsitkeät juuret olivat, vaan hän kaivoi sen takana olevaa tyhjää,\npimeää kammiota, jossa nimetön tuska piiloitteleikse ‒ sielunsa siinä\nsyvyydessä, johon ihminen pelkää astua ‒ jossa moni ehkei koskaan ole\nollut, ennenkuin kuolema pakoittaa sinne koko hänen olemuksensa ‒\nmutta jossa hänen kuitenkin täytyy aloittaa rukouksensa, jos sen mieli\nulottua taivaisiin.\n\n»De profundis» ‒ ‒\n\n»Syvyyksistä huudan minä sinua, Herra» ‒ syvyyksistä, missä kaikki\nverhot häviävät, joissa kaikki puhuvat samalla tavoin, auttamattomasti\nsamalla tavoin ‒ joissa sielu joko lyyhistyy kokoon, voitettuna, pimeän\ntoivottomuuden masentamatta, tai kohoaa, yhtyy huutoon, joka ilmaisee\nsen sammumatonta tahtoa elää, huutoon: _pelasta kuolemasta!_\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttaessaan aution, kivisen ylämaan, joka kohosi huippujen ikuista\nlunta kohden ‒ hikisenä ja hengästyneenä tasaisesta vaeltamisestaan\nhuolimatta ‒ huomasi Kaspar alapuolellaan joka taholla olevan sumua,\njoka ei ollut tiheätä eikä erikoisen näkyvää hänen kulkiessaan sen\nläpi, mutta joka nyt peitti siellä alhaalla kaiken, mihin hän katsoikin.\n\nVaivalloisesti hän kulki eteenpäin ja pysähtyi ylimmäiselle\nvuoriharjanteelle ‒ siihen, missä rinne äkkijyrkkänä painui syvälle\nlaaksoa kohden. Hänen täytyi hetkiseksi sulkea silmänsä ‒ sillä häntä\nihan häikäisi. Hohti niin valkoiselta.\n\nLaaksoa ei enää näkynyt ‒ siellä oli vain ikäänkuin leveä, hopeanharmaa\njoki vuorenhuippujen välissä. Maa oli ihan hävinnyt. Ei ollut juuri\nminkäänlaista eroa ylhäällä eikä alhaalla ‒ oli yhtä valoisaa, yhtä\nilmavaa kummallakin puolen.\n\nJa joka taholta kohosivat lumihuiput toinen toisensa takana loistavassa\nvalkeudessaan. Mieleen juolahti iso, vanha kuva kirkosta, jossa\nvapahdetut vanhurskaat oikealta puolelta piikissä riveissä astuvat\nvaltaistuimen eteen, ja kaikilla on yllään valkeat messukaavut...\n\nOli kuin täällä olisi kulkenut pyhimys pyhimyksen jälessä pitkissä,\nvalkeissa messukaavuissa. Niin, olisipa voinut melkein ajatella, että\njokainen heistä toimitti jumalanpalvelusta oman alttarinsa ääressä,\nkun taas ihan pienet huiput ‒ sellaiset kuin Lumikellot tuolla,\nOrtler-vuoristossa ‒ olivat kuoripoikia... he pitivät hiljaista messua\ntäällä ylhäällä.\n\nHiljaisuus, äänetön hiljaisuus oli ehkä kaikista merkillisintä,\nkaikkein juhlallisinta! Oli kuin olisi se levinnyt _valosta_, kaikesta\nloistosta ja valkeudesta. ‒ Kun hän äsken oli kulkenut vuoren\njyrkännettä kohden ja hänen jalkansa oli kolahtanut kiveen, oli hän\ntahtomattaan pysähtynyt. Oli kuin kolina olisi täällä häirinnyt ‒ kuin\nolisi se himmentänyt loistavaa valkeutta.\n\nTuolla alhaalla ‒ kaukana, kaukana hohtavien sumujen alla ‒ oli\nmaailma. Siellä he ryömivät ja kömpivät, riitelivät ja melusivat\nkeskenään, valittivat ‒ ja syyttivät meidän Herraamme. Se oli\nkummallista täältä ylhäältä katsoen.\n\nTäällä oli kaikki vaipunut rauhaan ‒ ikäänkuin tahtoisi kaikki meille\nmuistuttaa, ettei koskaan ole mitään sanottavaa.\n\nTäällä ylhäällä missä maailmaa ei ollut, missä hän oli ihan yksinään\nsuuressa, hiljaisessa messussa ‒ täällä hänen nyt piti rukoilla oikea\nrukouksensa... rukous, joka oli niin pakoiltava, koska hän pani siihen\nsydämensä tuskan, rukous, jota _täytyi_ kuulla, koska hän siinä antoi\nelämänsä... rukous, joka oli niin pitkä kuin laaksosta tänne ylös...\nniin pitkä kuin ihmissydämen pimeästä syvyydestä ylös valoon asti...\n\nHän paljasti päänsä ‒ tuuli siveli viileästi ja viihdyttäväsi! hänen\nkuumaa, hikistä otsaansa ‒ hän teki kasvoillensa ja rinnallensa\nristinmerkin ja risti kätensä.\n\nKauan seisoi hän äänetönnä ja liikkumatonna. Sitten avautui hänen\nsuunsa ihan hitaasti. Ja hän sanoi:\n\n»Jumala...»\n\nTaas hän seisoi äänetönnä ja liikkumattomana ‒ kasvoista kasvoihin\nvalon kanssa, joka oli hiljaisuutta, hiljaisuuden kanssa, joka oli\nvaloa ‒ ‒\n\nKaikki hänen monet sanansa olivat äkkiä hävinneet hänen mielestään.\nMutta hän pani koko sydämensä tuohon ainoaan.\n\nJa sitten hän kulki taas alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasparin saapuessa kotiin iltapäivällä, seisoi Anna ovella, odotellen\nhäntä.\n\n»Jumalan pyhä äiti!» sanoi hän, »luulin jo hänen kuolevan käsiini. Koko\naamun hän on ollut hyvin huonona. Ja koko ajan hän kyseli eikö isä jo\npian tule? Ja sitten hän äkkiä katsoo tarkasti minuun ja sanoo: voitko\nrukoilla kuolinrukousta? sanoo hän. Minusta tuntui kuin polveni eivät\nolisi minua kannattaneet! Mutta puolenpäivän aikaan oli kuin tauti\nolisi helpottanut ja lieventynyt niin merkillisesti ‒ ihan yhtäkkiä. Ja\nsen perästä hän on nukkunut.»\n\nKaspar nyökkäsi ‒ juuri puolenpäivän aikaan ‒ niin!\n\n»Lähetin Bernhardiin lääkäriä hakemaan, niinkuin olit sanonut. Hän\ntulikin, katseli häntä ja sanoi, että antaisimme vain hänen maata. No,\nsen nyt olisin toki itsekin ymmärtänyt! Ja pappikin oli täällä ‒ ja\nrukoili niin paljon. Silloin juuri hänessä tauti keventyi.» ‒\n\nKaspar istui liikkumattomana sängyn vieressä iltapäivän viimeisen valon\nlangetessa kapeille, vahankalpeille kasvoille ja sinisille huulille,\njoitten välistä kähisevä hengitys huohottaen kulki.\n\nHän istui liikkumattomana hämärän hiipiessä huoneeseen ‒ vitkallisesti\nja ikäänkuin murheellisena... liikkumattomana, kunnes ikkunaruudusta\nnäkyville iltataivaan neliskulmaisille läikille syttyi pieniä,\ntuikkivia tähtiä...\n\nLakkaamatta, lakkaamatta korisi sairaan laiha rinta ‒ kaikki se tahmea\nlima, jota hän ei jaksanut yskiä pois ‒ ja joka nyt kasautui yhä\nenemmän ja enemmän yhteen...\n\nNukkuiko hän? ‒ Saattoiko hän herätä uudelleen raskaasta horroksestaan?\nEikö olisi paljon parempi, ettei koskaan enää näkisi hänen aukaisevan\nsilmiään ‒ eikä kuulisi hänen pyytävän kuolinrukousta...\n\nAlinomaa vaipui Kasparin pää rinnalle hänen siinä istuessaan ‒ ja\nnykäisten hän taas nosti sen pystyyn... Hän ei ollut paljon ollut\nvuoteessa edellisenä yönä, ja sitten tuo pitkä matka vuorille...\n\nHänen päänsä oli niin sekava. Hetkittäin oli hän vielä tuolla\nylhäällä... Hänen silmissään kimalteli valkeus ‒ Maailma oli poissa...\nKaukaa, kaukaa alhaalta kuului ainoastaan yksi ääni ‒ ei riitaa\neikä taistelua eikä huutoja, vaan korinaa ja voihkinaa pienen tytön\nrinnasta! Se oli kuin kuolinrukous! Ja oli hyvä, oli hyvä tietää, että\nse kuului sinne ylös asti ‒ valoon ja äänettömyyteen...\n\n‒ »Etkö tahdo käydä vähäsen levolle, Kaspar, minähän voin jäädä tänne\nalas. Kello käy nyt kymmentä.»\n\nAnna oli sytyttänyt makuuhuoneensa pienen lampun ja asettanut kynttilän\npesuvatiin tuvassa, jossa se oli palanut edellisinä öinäkin.\n\nKaspar pudisti päätään hänen tarjoukselleen.\n\n»Enkö sitten jää tänne luoksesi! Kyllä, kyllä ‒ sinähän voit myöskin\nkutsua minut ‒ jos... Mutta ehkei se olekaan niin lähellä! Hän nukkuu\njokseenkin rauhallisesti». ‒ ‒\n\n‒ Kaspar oli pistäytynyt hetkiseksi ulos sulkeakseen ulko-oven ja\nantaakseen jonkun käskyn Bernhardille. Saapuessaan sisään kuuli hän\ntytön äänen.\n\nHän pyysi vähän juotavaa.\n\nOi, hän saattoi tuskin niellä... Kunpa hän ei koskaan enää tahtoisi\nkoettaa juoda! Se oli niin kauheata.\n\nJa miten hänen silmänsä katsoivat häneen!\n\n»Olen niin väsynyt.» ‒ Ääni oli hyvin epäselvä, mutta hän ymmärsi\nkuitenkin heti.\n\n»Nyt pitääkin isän tytön nukkua ‒ aina aamuun asti! Sitten katselemme\nkaikkia niitä kauniita kukkia, joita isä on tuonut vuorilta.»\n\n»En voi ‒ en saa rauhaa».\n\nEi ‒ hänellä ei ollut rauhaa. Rinnassa repi ja raastoi, hän ei voinut\nenää yskiäkään, ainoastaan köhiä, ja se ei saanut poistumaan...\n\nPää liikkui lakkaamatta tyynyllä. Sitten aukenivat silmät kokonaan.\nTuskat saapuivat.\n\n»Täällä ei ole yhtään ilmaa!»\n\n»Ei, sitä ei täällä olekaan! Meidän täytyy kai aukaista ikkuna.»\n\nViileä yöilma levisi huoneeseen. Eikö se yhtään auttanut? Hän näki,\nmiten lapsi koetti tuntea sitä pienine avoimine sieraimilleen.\n\n»Minä en voi ‒ en voi hengittää!»\n\n»Ei, niin on aina kun on pitkällään».\n\nHän pani tyynyt pystyyn selän taakse.\n\nTyttö makasi korkeata päänalusta vasten haukkoen ilmaa ‒ ja valittaen:\n»Mitä minä teen? Voi, mitä minä teen?»\n\n»Nousemme ylös, sen teemme! Isä kantaa omaa tyttöään. Se helpottaa!»\n\nVarovasti hän pisti kätensä selkää lähinnä olevan tyynyn taa, kietoi\npaksun peitteen huolellisesti hänen ympärilleen ja nosti hänet syliinsä.\n\nEnsin hän valitti. »Ei ‒ ei, koskee ‒ minua pyörryttää» ‒ mutta sitten\nhän vaipui kokoon hänen sylissään ja antoi kantaa itseään edestakaisin\ntuvassa. Hän vaipui siitä taas puoleksi horroksiin ‒ ja liikunta tuotti\nlievitystä isän omalle polttavalle tuskalle.\n\nÄäni kuului taas: »Miksei täällä ole yhtään ilmaa? En voi tätä kestää!»\n\n»Se on tällaista siksi, että olemme alhaalla laaksossa. Täällä on niin\npainostavaa! Voi, tulisimmepa sinne ylös missä isä tänään on ollut.\nSiellä on niin helppo hengittää. Se käy niin kevyesti siellä.»\n\n»Oi ‒ menkäämme sinne!»\n\nTahtomattaan kävivät isän askeleet pitemmiksi. »Emme nyt yhtäkkiä voi\npäästä sinne ylös! Matka on pitkä. ‒ ‒ Ensiksi täytyy meidän kulkea\nhyvän matkaa niittyjen poikki saapuaksemme vuoren juurelle.»\n\n»Niin ‒ niin...»\n\nHän piti päänalusta kädellään korkealla; tytön pää lepäsi hänen\nolkapäällään. Kuolema rinnassa raastoi raastamistaan, niin lähellä\nhänen omaa sydäntään.\n\n»Mutta kun olemme sinne saapuneet ‒ niin lähdemme heti kulkemaan\nylöspäin polkua kastanjapuiden alla. Siellä voimme poimia pieniä\norvokkeja ruohikosta ‒ niitä valkoisia, joista eniten pidämme ‒ jos\nmaltamme sen verran viipyä... Ei ‒ ei, ei se kannatakaan, se vain meitä\nhidastuttaa!... Me hengästymme jo aikalailla täälläkin ‒ se muuttuu\nmielestämme melkein pahemmaksi kuin mitä se on ollut, sillä me nousemme\nnyt vuorta ylös. Mutta sitten perillä!...»\n\nEdestakaisin hän kulki lattialla vuoristolaisen varmoin, tukevin\naskelin, jotka eivät hiljentyneet, eivät pysähtyneet ‒ sillä oli niin\nkiire! ‒ ‒\n\nHän muisti hyvin, että hän oli tuvassa. Tuolla seisoi sänky ‒ ja\npesuvadissa seisova kynttilä hiukan valaisi... Mutta kuitenkin hänestä\ntuntui kuin olisi hän matkalla ‒ kuin olisi hänen pitänyt rientää.\n\nRinnassa sorisi, vaikeroi, ähki...\n\n»En voi hengittää ‒ mikä siinä on! Täällä on pimeätä! Missä me olemme?»\n\n»Olemme nyt saapuneet kuusimetsään. Suhisee ja vinkuu ja voihkii ‒ se\non tuuli tuolla ylhäällä, sen kyllä kuulet! Täällä on niin pimeätä ‒\nniin pimeätä ja niin jyrkkää! Se koskee rintaan. Emme kohta enää jaksa\n‒ mutta kyllä me sentään tästä pääsemme! Meillä ei ole enää pitkälti\njälellä!»\n\nEdestakaisin lattialla hän kulkee varmoin, vakavin askelin, jotka\nvoittavat kaikki esteet eivätkä tiedä mitä väistyminen on. Hän kulkee\naamuista taivaltaan uudelleen. Siksipä hän niin tarkoin pani tien\nmieleensä, jotta hän voisi kantaa hänet sinne ylös.\n\nRinnassa voihki ja sorisi. »Oi, oi, emmekö jo saavu sinne?»...\n\n»Kyllä ‒ kyllä, nyt ei täällä ole enää puita, niin että olemme jo\nkorkealla! Ja täällähän on lunta ‒ ihan se meitä värisyttää... Mutta\ntie on vielä jyrkkä. Tämäpä on pahin osa ‒ kaikkein pahin osa kaikesta.\nSe ihan salpaa meiltä hengityksen... Mutta nyt olemmekin heti perillä ‒\nolemme ihan kohta perillä.>\n\n»Meidän Herramme ‒ onko hän siellä ylhäällä?»\n\n»On, hän on siellä ‒ ja sitten pyhimykset. Siellä on niin hienoa ‒\nheillä on kaikilla yllään valkoiset kaavut ‒ ja kynttilät kädessä...\nLoistaa niin kirkkaasti, että ihan häikäisee! Ja siellä on niin\nhiljaista? He eivät melua niinkuin lapset täällä alhaalla ‒ niin että\nsitä voi pelästyä. Nyt olemme siellä ‒ tuokiossa, tuokiossa!»\n\nEdestakaisin lattialla hän yhä kulkee ‒ hiki valuu hänen koko\nruumiistaan ‒ pysähtymättömin askelin, joita sydämen lyönnit\nkiihoittavat eteenpäin, jotka pakoittautuvat kaikkien vastusten yli ‒\nkunnes saavuttavat päämääränsä. Hän ei saa hellittää ‒ hänen täytyy\nkantaa pieni tyttönsä ihan ylös Herran luo. Hän on sen sanonut ja hänen\ntäytyy pysyä sanassaan, vaikka menisi henki.\n\nSilloin ‒ yhtäkkiä ‒ hiljaisuus...\n\nTytön pää on hervahtanut taaksepäin hänen hartioitaan vasten ‒ siniset\nsilmäluomet ovat puoleksi kiinni... Sieraimet väräjävät, rinta nousee\nja laskee vielä ‒ mutta kauhea korina ja voihkiminen ovat lakanneet.\n\nSaapuvat uudelleen ‒ ‒ pari lyhyttä, läähättävää vetäisyä... ja\nvaikenevat taas.\n\nKaspar lankeaa lattialle polvilleen saadakseen parempaa tukea, nostaa\nhänen päänsä käsivarrelleen ‒ ja tekee ristinmerkin hänen rinnalleen ja\nkasvoilleen\n\nSilloin aukeavat hänen silmänsä kokonaan... jäykkinä, kirkkaina,\n_näkevinä_... huulet puoleksi erkanevat...\n\n»Jumala» ‒ ‒\n\nKaspar sulkee silmänsä... Loistaa, liekehtii... Maailma on hävinnyt.\nValkoisissa messukaavuissaan astuvat he esille, toinen toisensa perästä\n‒ pitkinä, loistavina saattueina...\n\nSilloin hän tietää, että hän on saapunut perille. Että hän on\nkantanut pienen tyttönsä ylös asti... katsomaan kasvoista kasvoihin\nhiljaisuutta, joka on valoa ‒ valoa, joka on hiljaisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaspar Zinglerin pikku tyttö oli kuollut ja haudattu.\n\nKaikki kortschilaiset sanoivat, että oli hyvä kun hän pääsi vaivoistaan\n‒ ja Kaspar vapautui taakastaan. Sillä taakka hän oli, pikku raukka,\nvaikkakin isä oli niin kiintynyt häneen.\n\nMelkein kaikki olivat olleet häntä katsomassa ‒ perästäpäin. Hän lepäsi\nniin kauniina. Itse oli Kaspar asettanut hänet arkkuun ‒ kukaan muuhan\nei saanut häneen koskea ‒ ja siroitellut paljon pieniä vuoristokukkia\nhänen ympärilleen, ja myöskin ruukuista kaikki punaiset geraniumit\nja verenpisarat akkunalta. Hän lepäsi kauniina, vaaleat hiukset\nkuihtuneita kasvoja kehystäen ja näytti siltä kuin aikoisi hän hymyillä.\n\nKauniit hautajaiset hän sai ‒ ja aikaa myöten sai hän myöskin\nkauneimman haudan Schlandersin kirkkomaalla ‒ kun Kaspar sitä hoiti ja\npiti siistinä.\n\nNiinpä oli kaikki ohitse ‒ ja elämä Kortschissa kulki entistä latuaan.\nMutta Anna oli ruvennut olemaan huolissaan Kasparin puolesta.\n\nKunhan ei vain hänkin kuolisi, ajatteli hän. Olisipa kummallista jäädä\nniin yksinään! ‒ Kasparissa _oli_ jotain huolestuttavaa. Hän tuskin\nyhtään puhui. No, se ei kuulunutkaan hänen tapoihinsa, ja pääsihän\nsiten kuulemasta hänen valituksiaan! Mutta hän mietti jotain. Sitä hän\nei koskaan ennen ollut tehnyt ‒ hän saisi sentään mieluummin puhua!\nMuuten voi siitä ihan tulla sairaaksi.\n\nHän ei ollut ihmisarka. Oikeastaan hän oli muuttunut sellaiseksi, että\nhänen kanssaan tuli hyvin toimeen, sanoivat muut. Jos joku sairastui\ntai jos jollekin sattui vahinkoja, auttoi hän mielellään. Ja lapsien\npäitä hän silitti kulkiessaan ‒ ohitse, nosti heitä pystyyn kun he\nlankesivat ja oli hyvä heille.\n\nMoni vaimo sai kyyneleet silmiinsä nähdessään hänet kaukana tiellä.\nVoi, pyhä Maria ‒ katsohan miten hän on oppinut olemaan pienten äitinä\nomaa sairas raukkaansa hoitaessaan!\n\nMutta hän ei koskaan ollut iloinen, sen huomasi selvästi, ja kun hän\nkulki omissa ajatuksissaan, vaipui hänen päänsä aina raskaana ja\npainavana alas, ikäänkuin hän kantaisi taakkaa, joka oli ja pysyi\nhänelle liian raskaana. ‒\n\nKuukauden kuluttua tyttönsä kuolemasta saapui hän eräänä päivänä\nkyläpapin luokse.\n\n»En voi sitä kestää», sanoi hän istuttuaan hetkisen äänetönnä\nvastapäätä vanhaa, lempeätä pappia.\n\n»Mikä sinun sitten on, Kaspar?» kysyi tämä. »Etkö voi suoda pienelle\ntytöllesi sitä valoa ja rauhaa, jota hän nyt nauttii?»\n\nOli melkein kuin Kaspar olisi koettanut hymyillä.\n\nHänkö ei sitä soisi!\n\nHetken kuluttua alotti hän taas. »Ei se ole sitä, että minun täytyy\nelää ilman häntä. Se voi olla kylläkin oikein ‒ siihen nähden miten\nminä vastaanotin hänet. Ei se ole sitäkään, että minun nyt vain pitää\nhäntä kaivata ‒ sillä olen oppinut, ettei meidän koskaan tule vaatia\nmitään! Mutta se, että _hänen_ piti kärsiä niin paljoni Hän ei koskaan\nole tuottanut minulle muuta kuin iloa ‒ mutta itse hänen piti vain\nkärsiä ja kärsiä»...\n\n»Ei, Kaspar, saat uskoa että hänen piti tehdä jotain muutakin. Mutta se\nehkä oli saavutettavissa vain kärsimysten kautta.»\n\n»En voi siihen tyytyä», sanoi Kaspar. »Sillä en voi sitä ymmärtää.»\n\n»Jospa voisimme _ymmärtää_, niin ei olisi niin vaikeata uskoa.\nSilloin ei koettelemus olisi mikään koettelemus. Ehkei sinun _pidä_\nymmärtää sitä, Kaspar, ennenkuin kaikki kirkastuu. Ja muista hänen\nkärsimyksiensä _syytä_. Siitä et voi kokonaan panna edesvastuuta meidän\nHerrallemme. Mutta, tiedätkö ‒ minusta tuntuu kuin voisin tässä niin\nselvästi huomata, miten pahasta koitui hyvää. Sanonko sinulle, mitä\nluulen?»\n\nPappi tarttui isoon kirjaan, joka oli hänen pöydällään. »Tässä kirjassa\non kirjoitettu meistä, Kaspar Zingler», sanoi hän, »sinusta ja minusta\n‒ vuosituhansia ennen meidän syntymäämme.»\n\nHän asetti silmälasit nenälleen ja käänsi lehtiä. »Kuule nyt mitä\ntässä luemme: »Näin sanoo Jehova, Herra» ‒ Herra itse sanoo tämän\npyhän profeettansa kautta. »Tahdon ottaa pois _kivisydämen_ teidän\nrinnoistanne» Muistatko että sanoit kortschilaisilla olevan kivikovat\nsydämet? Mutta» ‒\n\nKaspar katsahti ylös. »Kyllä», sanoi hän, »mutta nyt tiedänkin,\n_kenellä_ oli kivisydän.»\n\n»Vai olet sen siis huomannut! Sen huomion teemme kaikki. Mitä\naikaisemmin, sitä parempi! Mutta tiedätkö minkälaista on, kun ihmisellä\non kivinen sydän? Silloin elää kuolema rinnassaan.»\n\nKaspar hätkähti. Kuolemako rinnassa!\n\n»Ja Herra tahtoo poistaa kuoleman rinnastamme ‒ sillä hän rakastaa\nmeitä! Kuulehan nyt: »Tahdon ottaa pois kivisydämen rinnoistanne\n‒ ja antaa teille sydämen lihasta». Tämä on ensin kirjoitettu\nkoko maailmasta ‒ sitten sinusta ja minusta. Koko maailma oli\nkuolemaisillaan, sillä ihmisten sydämet olivat pahat. Sitten tuli yksi\n‒ jonka rinnassa oli koko maailman sydän. Hän antautui kivisydämien\nmurskattavaksi» ‒\n\nKaspar nyökäytti päätään. Niin, Calvarienbergillä, tuolla alhaalla ‒\nneljällätoista kärsimysasemalla!\n\n»Maailman elämän takia ‒ antaaksensa maailmalle sydämensä. Nyt voimme\nsaada »sydämen hänen jumalallisen sydämensä mukaan», elävän, hyvän,\njos vain tahdomme ottaa sen vastaan. Mutta on vaikeata saada meitä\nse tekemään. Herran täytyy käyttää monta tietä ja monta keinoa. ‒\nTiedätkö, ketä luulen hänen käyttäneen antaakseen sinulle sydämen?»\n\nKaspar sulki silmänsä. Pienet, vilkkaat, värittömät sormet, jotka aina\nolivat kylmät ja joissa oli pyöreät, sinistävät kynnet ‒ ja jotka\nosasivat tehdä hienoimpia töitä. ‒ Hänestä tuntui kuin olisivat ne\nliikkuneet hänen rintansa lähellä...\n\n»Luulen nyt, Kaspar, että hänen täytyi kärsiä niin paljon saadakseen\nmuutoksia sinussa aikaan, saadakseen kivisydämen pois kiskotuksi ja\nelävän sydämen sijaan. Jos hän olisi ollut tavallinen lapsi, terve ja\niloinen, niin olisit sinä kai ollut hänelle sellainen kuin ylipäänsä\nolit kaikille muille kotonasi. Sinä avasit sydämesi hänelle siksi,\nettä sinun kävi häntä sääli ja siksi että kaikki mielestäsi oli sinun\nsyytäsi. Hänen kärsimyksensä ‒ ne kolkuttivat kolkuttamistaan sinussa\nyöt ja päivät, kunnes et enää voinut vastustaa. Etkö luule niin olleen?»\n\n»Kyllä voi niin olla, kuin pastori selittää. Eihän meikäläinen ole\nniin oppinut! Mutta ‒ sitä on kuitenkin vaikeata ajatella. _Minun\ntähtenihän_ hän silloin sai kärsiä ja yhäti kärsiä niin paljon.»\n\nVanha, lempeä pappi istui katsellen eteensä. Kaspar huomasi, että hänen\nkatseensa oli kauas tähdättynä. Kauas omaan elämäänsä se ehkä katsoi...\nhyvään paikkaan, paikkaan, josta aurinko valaisi, hän varmaan katsoi ‒\nsillä hänen katseensa kävi niin valoisaksi ja kirkkaaksi... se muuttui\nkokonaan hymyksi.\n\nSitten hän sanoi: »Kaspar Zingler, jos jonakin päivänä saa tietää,\nettä täytyy kärsiä ‒ kaikkea sitä mitä ei itse ymmärrä ja missä ei\nhuomaa tarkoitusta ‒ että tulee itse uhratuksi, jotta toinen ihminen\nvapautuisi kivisydämestään ja saisi elävän sydämen rintaansa, tiedätkö\nmitä silloin tekee? Silloin ajattelee kaikkia kärsimyksiään ‒ eikä voi\nkoskaan kylliksi siunata niitä, kiittää niistä...»\n\nHän istui vielä hetkisen katsoen kauas omaan menneeseen elämäänsä.\nSitten hän kääntyi Kasparin puoleen ja lisäsi:\n\n»Jos eräs nyt sanoo pienelle tytöllesi: kaikki se, mitä sinun täytyi\nkärsiä, kaikki se, mikä oli niin tuskallista, teki isällesi hyvää,\nsillä se teki hänet _hyväksi_ ‒ etkö silloin luule, että hän siitä\nilostuu? Etkä sinä kai tahtoisi riistää häneltä hituistakaan hänen\niloaan?»\n\nEi, sitä ei Kaspar Zingler tahtonut. Eipä hänellä sitten enää ollutkaan\nmitään sanottavaa! Vaikkakaan ‒ sen hän tunsi itsessään ‒ hyväksi häntä\nei voinut sanoa...\n\n\n\n\nGoldrainin Kathi\n\n\nKun puhuttiin Goldrainin pyhästä Joosepista, tarkoitettiin tietysti\nhänen kuvaansa kirkossa ‒ sivualttarin yläpuolella, jolla oli iso\nkultainen sädekehä pään ympärillä, lilja toisessa kädessä ja toisen\nkäden kolme pitkää, valkoista sormea siunaten ojennettuina katsojaa\nkohti.\n\nMutta ei ollut ketään, joka ei samalla ajatellut pappia. Ei\nkirkkoherraa, lihavaa Andreas Beizingeriä, jolla oli punaisenturpeat\nkasvot ja nuuskasta tummenneet sieraimet, vaan apulaispappia, nuorta\nJoseph Wellner-herraa.\n\nEnsimäisenä päivänä kylään tultuaan oli hän mennyt vanhan puolihullun\nLinan mökin ohitse ja oli paljastanut päänsä, sillä siinä oli vieressä\ntieristi. Ja vanhus, joka istui päätään ravistellen ja mumisten akkunan\nääressä, oli huutanut: »Voi, voi ‒ tuosta kulki ohitse pyhä Jooseppi,\nvälkkyvine, sädehtivine, kirkkaine silmineen ja valkoisine sormineen!»\n\nMuitten mielestä vanhus oli lausunut merkillisiä sanoja ja kaikki\nväittivät, että hekin olivat heti huomanneet kuinka uusi pappi oli\nyleensä pyhimyksen näköinen ja ‒ nuoruudestaan huolimatta ‒ etenkin\npyhän Joosepin näköinen, hienopiirteisine, kalpeine kasvoineen,\nloistavine sinisine silmineen ja hiuksineen, jotka olivat niin vaaleat,\nettä niissä oli enemmän loistoa kuin väriä.\n\nAikojen vieriessä, päivä päivältä hänen puhtaan elämänsä loistaessa\nheille, yhdistyi hänen olemuksensa heidän mielissään yhä enemmän\nsuureen, puhtaaseen pyhimykseen, lempeään ja siveään Jooseppiin ‒ josta\nlapset lukevat ‒ häneen, jonka hänen pahat veljensä möivät.\n\nNuori pappi oli niin innokas toimessaan, että oli kuin olisi hän\netsimällä etsinyt kaikkia rasituksia ‒ niin henkisiä kuin ruumiillisia.\nTuskin hän malttoi syödä ja nukkua ‒ sanoi Marianna ‒ vanha\ntaloudenhoitajatar, joka oli ollut hänen imettäjänsä ja tahtoi seurata\nhäntä kuolemaan saakka.\n\nPitäjän tiet olivat pitkät ja jyrkät, mutta pian ei ollut pientä\nmökkiäkään ‒ vaikkapa se olisi piiloutunut kuinkakin syvälle rotkoon\ntai kiivennyt kuinkakin korkealle ikuista lunta kohti ‒ missä hänen\nlempeä tervehdyksensä ei olisi kuulunut.\n\nKaikki ajattelivat niitä sanoja, jotka dekaani oli lausunut hänen\nvihkiäisissään. Hän oli kuvaillut _katolisen papin sydäntä ‒_ jonka\nrakkauden täytyy olla niin vahva ja rikas, että sitä riittää koko\nsille suurelle perheelle, joka on hänen seurakuntansa: »Papilla tulee\nolla suuri sydän, joka voi olla kaikkena kaikille ‒ äidinsydämenä\npienokaisille, sairaille, avuttomille, lapsensydämenä vanhoille,\nyksinäisille ja ilottomille, veljen- ja sisarensydämenä niille, jotka\nelämän taistelussa tarvitsevat neuvoja ja tukea. Hänen täytyy uhrata\nsydämensä _omat_ vaatimukset ja ilot voidakseen antaa sen lämpimänä ja\nosaaottavana kaikille muille.»\n\nHe tunsivat että niin oli. Hän kohteli heitä kaikkia uhrautuvan\nsydämensä lämmöllä, joka sydän vain ajatteli toisten iloja ja murheita.\n\nSellaiseen kohteluun ei kirkkoherra ollut heitä totuttanut. Hän istui\nyhtä mielellään postitalon viinituvassa lyöden korttia postimestarin\nja lääkärin seurassa, kuin kiipeili vuohipolkuja, käydäkseen\nseurakuntalaistensa luona. Hän ylisti myöskin vanhoja hyviä aikoja,\njolloin saarnattiin vain silloin tällöin, milloin sattui; joka\nsunnuntaiseen puolipäivämessuun kuuluva saarna oli hänen mielestään\nliiallinen ja rasittava. Siksipä apulaispappi saikin nousta useimpina\nkertoina vuodessa korkeaan, puuleikkauksin koristettuun saarnastuoliin.\n\nAndreas Beizingerin pääsääntönä oli aina olla malttavainen. Hän\nsanoi usein nuorelle virkaveljelleen: »Jos olisin alottanut niinkuin\nte, Wellner, niin en olisi nyt tässä pyhässä ammatissa, vaan minut\nolisi viety kirkkomaahan monta vuotta sitten ja siitä ei olisi ollut\nkenellekään hyötyä! Meidän ei pidä kaikkien pyrkiä pyhimyksiksi. Kun\npysyttelee maan tasalla, niin ei voi pudota kovin korkealta! Ja jossain\nkohdin meidän toki tulee antaa pyhimysten olla meitä edellä.»\n\nKunnon mies ja hyväätarkoittava oli Andreas Beizinger-herra; siinä\nsuhteessa ei kukaan voinut häntä moittia, ja aina hänellä oli pilapuhe\nvaralla kun hänet tapasi. Mutta hengenmiehissäkin on eroa ‒ se saatiin\nhuomata nyt.\n\nKaikki pitäjäläiset iloitsivat uuden papin tulosta ‒ mutta tuskin\nkukaan enemmän kuin Kassian Gamper.\n\n»Hän tulee minulle juuri parahiksi», sanoi hän. »Jos joku voi vaikuttaa\nKathiin, niin hän sen voi.»\n\nKassian Gamper oli arvossapidetty, rikas ja hyvin ankara mies,\njonka tahto ei ollut tottunut vastarintaan. Varttuneella iällään\noli hän nainut hyvin nuoren naisen, kauniin Aloisia Jandlin, joka\neli hiljaisena ja alistuvana hänen rinnallaan kymmenisen vuotta ‒\nja joka sillä ajalla usein sai käyttää sitä elämänviisautta, jonka\nhänen äitinsä oli hänelle opettanut: »Jos saat lapsia, Loisia, vaikka\nkuinkakin monta ‒ ota ne kuin Herran kädestä! Muuten et voi kestää\nkaikkea mitä pitää kärsiä! Miehiä ei siinä suhteessa saa järkiinsä ‒\nmutta he eivät kärsikään niinkuin me.»\n\nAloisia Jandl synnytti ankaralle kotityrannilleen kahdeksan lasta\nnoina kymmenenä vuonna ‒ ja hyvä oli hänelle, että hän saattoi ottaa\nne kaikki kuin Herran kädestä, sillä hän kärsi paljon jokaisesta\nlapsivuoteesta. Hänen raitis terveytensä murtui kokonaan. Oli\nniitä, jotka tuumivat, että hänen oli helpointa ottaa taivaan\nlahjana viimeinen pienokainen, sillä se lapsi tuli päästämään hänet\n»vaivastaan, joka oli ylen raskaaksi tullut». ‒\n\nViisi lapsista oli kuollut pieninä ‒ ainoastaan kolme tyttöä, jotka nyt\nolivat täyskasvuiset, oli jäänyt leskelle.\n\nMolemmat vanhemmat olivat hiljaisia ja alistuvia, niinkuin äitikin oli\nollut ja antoivat naittaa itsensä miehille, jotka isä oli valinnut. He\nvaihtoivat isän ikeen aviopuolison ikeeseen vastaanväittämättä ‒ eihän\nvastustaminen kuitenkaan olisi auttanut.\n\nMutta nyt oli Kathin vuoro ‒ hän oli nuorin, se lapsi, jonka\nsyntymä oli ollut syynä äidin kuolemaan ‒ ja silloin tapahtui mitä\nkäsittämättömintä: nimittäin, että Kassian Gamper puski leveän\nhäränotsansa urheaa ja itsepintaista vastusta vastaan.\n\nKathi oli hänen lempilapsensa ja kaunis kuin hänen äitinsäkin oli\nollut, silloin kun Kassian häntä kosi. Hän kyllä tiesi keneltä hän oli\nsaanut pitkät, punaruskeat palmikkonsa, joista auringonpaisteessa voi\nsäihkyä kuin kultasäkeniä, hoikan, solakan vartalonsa ja sametinpehmeät\nsilmänsä. Mutta mistä hän oli saanut taipumattoman tahtonsa, sitä ei\nkukaan voinut ymmärtää!\n\nKassianin mieleen ei juolahtanutkaan hakea sitä omasta povestaan. Ja se\nesiintyikin tyttäressä toisen muotoisena. Kassianissa ilmeni luja tahto\nankarana, itseensäsulkeutuneena, uhmaavana käytöksenä ‒ kun taas tytön\nolento oli vapaa, iloinen ja huoleton.\n\nMutta omalla tavallaan oli hän yhtä omavaltainen kuin isänsäkin. Ja kun\nvanha Perkmann Laasista kosi häntä, antoi hän muitta mutkitta kiellon,\nhuolimatta isänsä myöntämisestä.\n\nNaimiskauppa vanhan Perkmannin kanssa ‒ joka tuskin oli\nviisissäkymmenissä ‒ oli erittäin hyvä, niin että oli kovin\nharmillista, ettei hän ollut kosinut jompaakumpaa toisista, jotka\nilman muuta olisivat hänet ottaneet. Mutta on mahdollista, että vanha\nPerkmann oli älykkäämpi kuin minä häntä pidettiin. Varmaa on, ettei hän\nosoittanut kosimisen oireitakaan ennenkuin Kathin vuoro tuli joutua\nmiehelään.\n\nKassian Gamper sanoi uppiniskaiselle tyttärelleen, ettei voi tulla\nkysymykseenkään sallia sellaisen vävypojan juosta tiehensä. Ei ‒ sanoi\nhän ‒ sitä eivät hänen kankeat jalkansakaan sallineet. Mutta tyttöpä\nsaattoi juosta ‒ häntä itseänsä ja hänen kosintaansa pakoon. Niin hän\naikoikin tehdä!\n\nKassian sai ensi kerran tuntea miltä tuntui olla voimattomana\nankaruudestaan huolimatta. Sillä miten hän oli saava Kathin suostumaan?\n\nKiskoa hänet alttarin eteen ja vastata »tahdon hänen puolestaan ‒ ei\nkäynyt päinsä. Lyödä häntä ‒ sen hän ehkä olisi mielellään tehnyt,\nmutta Perkmann ei sellaisesta tahtonut kuullakaan.\n\n»Hyvällä hänen pitää tulla», sanoi hän, »muuten ei siitä koidu hyvää».\n\nMutta sovinnolla yrittäminen silloin kun saattoi käyttää valtaansa, ei\nvoinut _juolahtaa_ Kassianille mieleenkään. Hän oli kyllä saava hänet\nmyöntymään, ajatteli hän. Ja niin hän käski, uhkasi, ei puhunut hänelle\nsanaakaan moneen päivään ja teki elämän kotona niin epämieluiseksi\nkuin mahdollista. Mutta tyttö ei alistunut. Ei siksi, että hän olisi\nmieluummin nainut jonkun toisen kuin Perkmannin, vaan siksi että hän\nPerkmannia ei tahtonut.\n\n‒ Juuri niihin aikoihin tuli uusi pappi kylään, ja kohta hänet\nnähdessään juolahti salaman tavoin Kassian Gamperin mieleen, että pappi\noli se auttaja, jonka pyhä Jooseppi oli hänen luokseen lähettänyt\nsaattaakseen isällisen arvovallan kunniaansa.\n\nHän odotti kärsimättömästi, että hurskas mies kävisi hänen luonaan,\nmutta pappi kävi ensiksi sairaitten, köyhien ja kurjien luona. Kassian\nharmitteli jonkun aikaa sitä, miten paljon hyvää pappi sai aikaan\nmuissa kodeissa. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja meni itse papin\nluokse.\n\nHän kertoi, että hänellä, häpeä kyllä, oli kotonaan uppiniskainen ja\ntottelematon tyttölapsi, joka ajoi pois luotaan oman onnensa ja tahtoi\nsaattaa isänsä harmaat hapset murheella hautaan. Eikö pastori tahtoisi\ntulla heillä käymään saattaakseen tytön järkiinsä?\n\nNuori pappi näytti vähän epäröivältä ‒ ikäänkuin häntä olisi enemmän\nmiellyttänyt toisenlainen pyyntö, mutta lupasi kuitenkin tulla\nseuraavana päivänä.\n\nKiitoksia vain, sanoi Kathi tädilleen, hän ei tahtonut että vieläkin\nyksi tulisi toitottamaan hänelle korvat täyteen vanhaa Perkmannia. Ja\nkun pappi seuraavana päivänä saapui, oli hän pujahtanut tiehensä.\n\nMutta eräänä kauniina päivänä maaliskuun lopulla auringonlaskun\naikaan Kathin seisoessa pöydän luona talon edustalla ja lauleskellen\nkiillotellessa kupariastioita kulki pappi ohitse ja pysähtyi.\n\nMailleen menevän auringon säteet lankesivat punaisille kupariastioille\nheijastuen niistä liekkeinä tytön kaulalle ja poskille. Hänen\nsametinpehmeissä silmissäänkin loisti tuo heijastus, ja ruskeat hiukset\nsäkenöivät hänen otsansa ympärillä.\n\nPunaisen ilta auringon loisteessa katsahti pappi häneen ja kysyi:\n»Oletteko Kathi?»\n\nJa punaisen ilta-auringon loisteessa nosti tyttö silmänsä häneen, näki\nhänen kalpeiden kasvojensa kuvastuvan loistavaa kultataustaa vasten ‒\nja vastasi: »Olen».\n\n»Hyvää iltaa», sanoi pappi.\n\nKathi jätti kupariastiat ‒ mutta niiden hehku jäi hänen kasvoilleen\nja kaulalleen hänen mennessään papin luo ja kumartuessaan suutelemaan\nhänen kättään.\n\nMutta ennenkuin hänen raitis suunsa kosketteli hänen kapeita sormiaan,\nveti pappi kätensä pois. Sitten hän istuutui talon edustalla, ison\nkastanjapuun alla olevalle penkille ja alkoi puhella hänen kanssansa.\n\nKotiin saapuessaan Kassian Gamper ilostui suuresti nähdessään papin\nluonansa ja huomatessaan Kathin seisovan hänen edessään alasluoduin\nsilmin ja hyvin nöyränä ‒ niinkuin sopii nuoren tytön. Poissa olivat\nnyt uhmaavat pään liikkeet, joita viime aikoina oli saatu nähdä.\n\nIsän saapuessa niijasi tyttö papille ja hävisi taloon.\n\nNuori pappi nousi lähteäkseen. »Kassian Gamper», sanoi hän\nlevollisella, hiukan vitkastelevalla tavallaan ‒ »olen nyt puhunut pari\nsanaa tyttärenne kanssa. Luulen, että teidän tulisi ‒ jättää hänet\njoksikin aikaa rauhaan.»\n\n»Pitäisikö minun sallia hänen jatkaa vastustustaan? Ei, siitä ei tule\nmitään!»\n\n»Ei, ei, teidän tulee tietysti pysyä siinä minkä luulette olevan hänen\nparhaakseen. Hän kyllä tottelee lopuksi. Minäkin olen kehoittava häntä\nsiihen. Mutta älkää puhuko asiasta ‒ toistaiseksi. Älkääkä olko hänelle\nkova. Yksi auringonsäde voi tehdä enemmän kuin kymmenen raekuuroa.»\n\nPappi oli hyvin nuoren ja hennon näköinen puhuessaan järeätekoiselle\nharmaahiuksiselle miehelle. Hän tunsi sen itsekin ja se teki hänet\nhieman epävarmaksi.\n\nKassian ajatteli että olisi voinut olla hakematta pappia, sillä hänen\nneuvonsahan eivät olleet minkään arvoiset. Hän itse tiesi paremmin\nmiten naisväkeä oli kohdeltava.\n\nMutta hänen tullessaan tupaan kävi Kathi äkkiä hänen kaulaansa ja\nsuuteli häntä. Ja olihan silloin ihan luonnollista, että hän silitteli\nhänen ruskeita palmikottaan ‒ jotka tietysti olivat irtaantuneet ja\nvalahtaneet selälle hänen puhdistaessaan kupariastioita. Ne eivät\nsitten koskaan voineet pysyä paikoillaan! Ne olivat niin painavat! Hän\npunnitsi niitä kädessään, niinkuin hänen tapansa oli joka kerta kun hän\ntunsi itsensä tästä tukasta ylpeäksi, ja tyttö kysyi, niinkuin hänen\ntapansa oli, hymyilevin silmin: »Tahdotko myydä ne?»\n\nHän vastasi tapansa mukaan: »Kyllä ‒ sillä sinä olet pannut niihin\nkultaa. Oikein näkee kuinka se kimmeltää auringonvalossa.»\n\nJa tyttö sanoi: »Minähän olenkin Goldrainin Kathi, ja Goldrainissa on\nkultaa». Ja sitten he molemmat nauroivat...\n\nHetki senjälkeen alkoi täti laittaa illallispöytää, ja Kathi auttoi\nhäntä, reippaana ja avuliaana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappi oli joka tapauksessa merkillinen! Kassian oli tehnyt oikein\nvalitessaan hänet auttajakseen. Hänen käyntinsä jälkeen oli Kathi\nmuuttunut vielä lempeämmäksi ja sävyisemmäksi kuin mitä hän oli ollut\npienenä tyttönä.\n\nViikon kuluttua sanoi Kassian nuorelle papille, että hän nyt aikoi\npuhua järkisanan tytön kanssa Perkmannista ‒ sillä nyt hän oli yhtä\ntaipuisa käsitellä kuin tuore voi.\n\nMutta pappi nosti kieltävästi kätensä häntä kohden. »Ei, Gamper, ei,\non liian aikaista! Hän ei vielä ole oppinut, että kuuliaisuus on iloa.\nHän luulee että se on pakkoon taipumista ‒ ja siihen hän ei suostu ‒\n‒ Sydäntä ei voi pakoittaa mihinkään ‒ se pitää voittaa. Teidän tulee\nantaa hänelle aikaa.»\n\n‒ Huhtikuu saapui ja meni ja oltiin toukokuussa. Laakso oli\nviikunapuiden viehkeistä kukista punaisena ‒ sitten levittivät päärynä\nja luumupuut valkoisen ja ilmavan kukkaisharson sen yli, ja auringon\nlämmittämien seinien vierustoilla kukkivat kaikki viiniköynnökset.\n\nSenjälkeen nousivat isot, keltaiset kullerot, joita kasvoi niin\ntiheässä Goldrainissa, että kaikki oli kuin kimmeltävää kultaa ‒\nikäänkuin kaikki kulta, jota oli ollut enemmän kuin sata vuotta sitten\nvuorissa, olisi nyt levitetty niityille.\n\nKullanväristen niittyjen yli kulki pastori Joseph Wellner usein\nkylän etäisimpään taloon nuhdellakseen Kassian Gamperin Kathia... Ja\nkullattujen niittyjen yli kulki Kathi ahkerasti messuun ja ripille ‒\neikä koskaan laiminlyönyt yhtään sunnuntaijumalanpalvelusta.\n\nSekä Kassian että hänen vanha sisarensa huomasivat selvästi, miten\npappi saarnassaan usein palasi kuuliaisuuteen, ehdottomaan, pyhään\nkuuliaisuuteen, joka on paljasta iloa, sillä se on oman tahtomme ‒\nkaiken meidän vaivamme karvaan lähteen ‒ alistumista siihen tahtoon,\njoka on rakkautta ja siis suloista, mitä se antaa tai vaatiikin.\n\nKassianista oli päivänselvää, että Jumalan mies koetti taivuttaa Kathin\nvastahakoista mieltä isällisen tahdon mukaan ‒ joka enemmän kuin mikään\nmuu maailmassa on yhdenmukainen meidän Herramme tahdon kanssa! Hän\nvilkaisi lakkaamatta tyttöön ja oli hyvin mielissään huomatessaan miten\nhartaasti hän kuunteli kehoittavia sanoja.\n\nJa kotiin tultuaan saattoi Kathi syvästi huoaten lausua: »Miten ihanaa\nse oli!»\n\n»Niin, ne olivat sanoja, jotka sopivat _noudatettaviksi»_, sanoi\nsilloin Kassian painolla. Hän tarkoitti Kathille.\n\nKaikista laakson kukista vei Kathi kauneimmat pyhän Joosepin\nalttarille, ja sen eteen hän useimmin lankesi polvilleen rukoillen.\nKaikki nämä olivat erittäin hyviä merkkejä! Kassian oli itse opettanut\nhänelle lapsena rukouksen pyhälle Joosepille, jossa rukouksessa\nsanotaan: »Kuuliaisuus Jumalalle ja vanhemmilleni on oleva sydämeni\nilo ja rakkain harrastukseni täällä maan päällä». Hän tunsi suuresti\nmielihyvää siitä, että tyttö niin usein toisti tuota rukousta.\n\nTuntui todella siltä kuin Kathi mukautuisi hänen toivomukseensa. Mutta\nhän ei ymmärtänyt, miksi pappi aina sanoi: »Älkää vielä siihen kajotko!\nAntakaa hänelle rauhaa ‒ vähäisen kauemmin. Muuten voitte turmella koko\nasian.»\n\nKassian alkoi tulla hiukan kärsimättömäksi. Sillä ijankaiken ei\nPerkmannin kosinta voinut jäädä vastausta vaille.\n\nKesäkuu saapui lämpimänä ja säteilevänä. Kathi kulki usein vuoria ylös\nja poimi alppiruusuja koristaakseen niillä kirkkoa.\n\n‒ Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina puolipäivämessun perästä\n‒ edellisenä päivänä oli tyttö käynyt ripillä ‒ että pappi tuli\nodottamatta ja äkkiä Kassian Gamperin luo kirkkomaalle ja sanoi ‒ ilman\njohdantoa ja nopeammin ja päättävämmin kuin hänen tapansa oli: »Luulen,\nettä teidän nyt tulee puhua hänelle ‒ niin, siitä asiasta ‒ ja koettaa\nsaada hänet taipumaan siihen samalla. Nyt ei pidä kauempaa odottaa.\nPerkmannhan on hyvä mies» ‒\n\n»On kyllä, siinä suhteessa häntä ei vaivaa mikään ‒ ja varakas mies» ‒\n\n»Ja se, jonka nyt kerran olette hänelle valinneet. Ja sitten ‒ niin,\nvoihan hänelle tulla hyvä olo siellä Laasissa.»\n\nSitten meni pappi takaisin kirkkoon, viitan pitkät, mustat poimut\nsolahtelivat hänen hennon vartalonsa ympärillä. Pyhän Joosepin alttarin\nluona hän pysähtyi ja polvistui siihen hetkeksi. Siihen oli siroiteltu\npaljon alppiruusuja...\n\nKassian oli usein tahtonut puhua tyttärelleen taas Perkmannista. Mutta\nkun hänen nyt yht’äkkiä piti se tehdä, ei hän tuntenut itseänsä oikein\nlevolliseksi. Jospa tyttö taas muuttuu uppiniskaiseksi tuota arkaa\nasiaa kosketeltaessa.\n\nHän pani sekä kahdet että kolmetkin piiput tupakkaa päivällisen perästä\nsaamatta sanaakaan suustaan. Sitten vihdoinkin Kathin aikoessa mennä\nulos ovesta, hän ojentautui ja sanoi äkkiä väkinäisesti ja äänekkäämmin\nkuin oli aikonut:\n\n»Niin ‒ tarkoitan, että ‒ niinpä puhun siitä kohta Perkmannille. Sillä\nnyt meidän täytyy järjestää se asia.»\n\nKathi ei kääntynyt takaisin ovelta, vaan jäi seisomaan liikkumattomana,\nkäsi rautaisessa ovenrivassa.\n\nKassian kiirehti lisäämään: »Papin mielestä sen tulee nyt tapahtua\n‒ hän sanoi sen ihan selvästi tänään ‒ ja niin minunkin mielestäni.\nVoimme pian laittaa häät. Voit olla naimisissa ja elää oman katon alla\nLaasissa jo ennen talven tuloa ‒ niin, sen sinä voit.»\n\nHän yhä puhui ja sauhutti piippuaan peittääkseen tytön puuttuvaa\nmyöntymistä.\n\nVihdoin hän kuitenkin vilkaisi ovelle: »Etkö sano siihen mitään?»\n\nKathi hengitti syvään ja raskaasti kuin unesta heräävä: »Koska pastori\nsanoo, että tulee niin olla, ‒ ja koska sinäkin niin ajattelet ‒ mitäpä\nminulla silloin olisi sanottavaa!»\n\n»No, siinä sinä todella olet oikeassa», sanoi Kassian ja pani tämän\nmyöhäisen tunnustuksen isällisestä mahdistaan mielihyvin korvansa\ntaa. »Siis menen minä Perkmannin luokse jonakuna päivänä ja sanon\nhänelle, että nyt olet halukas ottamaan hänet ‒ ja pidän huolta asian\njärjestämisestä.»\n\n»Niinkuin tahdot!» Kathi ei kääntynyt isäänsä päin ‒ eikä ääni ollut\ntäysin niin mukautuva kuin sanat.\n\nSitten hän meni ulos ovesta. ‒\n\nPari viikkoa senjälkeen eräänä päivänpaisteisena iltapäivänä\njuhannuksen tienoissa tuli nuori pastori kävellen Kassian Gamperin\ntaloa kohti. Hän oli ollut sairaskäynneillä ja palasi sitä tietä\nsaadakseen kuulla millä kannalla asiat olivat.\n\nHän tapasi vain tädin kotona. Gamper oli kahdeksi päiväksi lähtenyt\nLaasiin Perkmannin luo, joka oli hallinnut kuulla hänen neuvojaan\ntalonsa laajentamisesta tulossa olevien häitten johdosta. Häät piti\nvietettämän syyskuun lopussa.\n\nKathikin oli lähtenyt vähän ulos päivällisen jälkeen ‒ poimimaan\nalppiruusuja ja käydäkseen samalla vanhimman sisarensa luona, joka\nasui puolimatkaa vuorta ylös. Ehkä hän jäisi sinne yöksikin, oli hän\nsanonut. ‒ ‒\n\nPappi oli istunut tuolille Kathin rukin viereen. Hän oli väsynyt\nkaikista sairaskäynneistään. Hän taputteli Kathin pientä mustaa kissaa,\njoka painautui hänen säärtänsä vasten, ja kysyi, niillä mielellä tyttö\noli.\n\n»Niin ‒ kyllähän hän on mukautunut», sanoi täti. »Mutta onpa hän\ntarvinnutkin pitkiä aikoja siihen. Nyt sanon, niinkuin pastori sanoi\nveljelleni ‒ ja minkä hän kertoi tytölle ‒ että nyt tulee pitää\nhuolta siitä, että hän mitä pikimmin joutuu naimisiin! Hänessä on\nherännyt toinen mieli ‒ kaikkien papin hyvien sanojen ja kehoituksien\nvaikutuksesta. Mutta kukaan ei tiedä miten kauan se pysyy.»\n\nPappi silitti valkoisella kädellään kissaa. Se oli hypännyt hänen\nsyliinsä, johon se oli asettunut levolle, kehräten silmät ummessa.\n\n»Onko hän levollinen ja iloinen valmistuessaan häihin?» kysyi hän.\n\n»Kyllä, rauhallinen hän on. Oikein tyytyväinen hän kai ei vielä ole.\nMutta ehkä hän siksi muuttuu.»\n\nHän seisoi silittäen esiliinaansa, ikäänkuin ajatellen jotain mitä hän\nolisi halunnut saada sanotuksi. Sitten hän rohkaisi mielensä:\n\n»Jospa minä olisin saanut määrätä ‒ mutta veljenihän on niin ankara ‒\nolisin ennemmin valinnut toisen, nuoremman ja kauniimman miehen hänelle\nkuin Perkmannin. Hän on nyt käynyt täällä monta kertaa senjälkeen\nkun asiat järjestyivät ‒ ja kun näkee heidät yhdessä morsiusparina,\nja hän pitää (hän aikoi sanoa »kättänsä hänen vyötäisillään», mutta\nkunnioituksesta pappia kohtaan muutti hän sen »häntä kädestä»), niin\nhuomaa miten huonosti he sopisivat yhteen! Vaikka ehkä on hupsua\najatella niin».\n\nHän katsahti sivulta pappiin, mutta tämä ei virkkanut mitään. Hän istui\nihan tyynenä Kathin tuolilla ja nojasi vaaleaa päätään ruskeaan seinään\nniin että hänen hienopiirteiset kasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta\ntummaa taustaa vasten.\n\n»Olen niin kiintynyt tyttöön» ‒ täti tuli rohkeammaksi ja puhui\nsuunsa puhtaaksi ‒ »ja hän on tänään saanut minut ihan hellälle\nsydämelle. Vähän jälkeen päivällisten saapui tänne joukko italialaisia\nsoittoniekkoja ‒ pappikin on ehkä nähnyt ne ‒ ja hän on aina pienestä\nasti ollut sellainen, ettei hän voinut pysytellä sisällä heidän\nsoittaessaan... hän tahtoi aina lähteä ulos tanssimaan tielle niin että\npalmikot huiskuivat. Ja suureksi tultuaan liikkuivat hänen jalkansa\nkuin rumpupalikat, ja hän nyökytteli päätään ja nauroi ja lauloi\nheille. ‒ Mutta tänään purskahti hän haikeaan itkuun, niin pian kuin ne\nalkoivat. Sitten hän sanoo: Täti ‒ niin sanoo hän ‒ en voi ajatellakaan\nmiten olen voinut tanssia ennen! On kummallista ‒ sanoo hän ‒ että olen\nvoinut olla niin iloinen! ‒ Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta;\nne olivat ihan kauhean näköiset hänen viedessään ulos soittajille\nviiniä ja leipää. Yhdellä heistä ‒ eräällä hyvin nuorella, jolla oli\nvilli tukka ‒ oli sangen murheellinen katsanto. Hänen viereensä hän\nistuutuu ja kysyy häneltä mikä häntä painaa. Ja hän sanoo, että koko\nhänen ilonsa on kuollut. ‒ Ja soittoniekkojen jatkaessa matkaansa\nSchlandersiin päin, seisoi hän katsellen heidän jälkeensä ja heilutti\nhuiviansa. Sitten hän sanoo: Täti ‒ sanoo hän ‒ minä katselen hänen\njälkeensä, sillä koko hänen ilonsa on kuollut ja hän on kuitenkin niin\nnuori! ‒ Hän yhä vain huiskutti huiskuttamistaan, kunnes se minusta oli\nihan naurettavaa ja minä käskin häntä lopettamaan. Täti ‒ sanoo hän ‒\nhänelle minä huiskutan ‒ sillä me olemme kuin saman äidin lapsia! ‒\nSiinähän ei ollut järkeä, mutta ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti.\nOli kuin hän olisi ajatellut, että hänen itsensä laita on samalla\ntavoin» ‒ täti pyyhki silmiään esiliinansa kulmalla. ‒ »Mutta kunhan\nhän nyt joutuu naimisiin, niin silloin kai kaikki muuttuu parhaaksi ‒\nkaikki käy hyvin.»\n\nPappi istui silittäen kissan selkää. Kesti kotvan ennenkuin hän puhui.\n\n»Perkmann tulee olemaan hyvä hänelle», sanoi hän sitten. »Tapasin\nhänet eräänä päivänä Laasissa ‒ olin siellä papin luona ‒ ja puhuin\nkauan hänelle. Hän sanoi tahtovansa kantaa häntä käsillään... Tytöllä\non pehmeä sydän ‒ ja hän on vielä lapsi... sen sanoin hänelle.\nUppiniskaisuus on hänessä vain pinnalla. Sen läpi pääsee helposti. Hän\nvarmaan hellästi kiintyy siihen, joka on hänelle hyvä.»\n\nTäti katseli liikutettuna pappia. Miten hän tahtoi auttaa kaikkia,\nmiten hän piti huolta pienimmästäkin seurakuntansa lapsesta! Hänellä\noli todellinen äidinsydän heille kaikille!\n\nHän tahtoi tarjota hänelle viiniä, mutta pappi kiitti, hän ei halunnut.\nHän käski sanoa terveisiä talon isännälle ja Kathille sekä sanoa, miten\niloinen hän oli asiain näin kääntyessä.\n\nSenjälkeen hän nousi ja sanoi jäähyväiset.\n\nHän oli jo mennyt ovesta ulos ‒ kun hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.\n\n»Sanokaa hänelle, että toivon hänelle koko neljännen käskyn lupausta\nnyt kun hän alistuu isänsä tahtoon. Siinähän on kirjoitettu ‒ »että\nmenestyisit ja kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra Jumala on\nsinulle antanut.» ‒\n\nTäti katseli häntä hänen hitaasti kulkiessaan alas niittyjen poikki.\nHän toisti hänen lausettaan kuin läksyä ja ajatteli miten kalpean ja\nrasittuneen näköinen hän oli ollut ‒ ja miten hän kuitenkin oli pyhän\nJoosepin näköinen! ‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli hyvin selkeä ja hiljainen ilta, ja joka askeleelta minkä\nastui, tunsi tuoksua ympärillään... Se hiveli kasvoja kuin arat ja\nlempeät kädet ‒ jotka hävisivät, kun niihin tahtoi tarttua. Oliko\nse vastaniitetyn heinän, kasteisten katajapensaiden, kukkivien\nvuohensilmäin tuoksua? ‒ ‒\n\nVihdoin niittyjen yllä alkoi leijailla pitkiä, valkeita usvapilviä. Ja\nruohikon poikki kierteli pieni vaalea polku ylös vuoria kohti, jossa se\neteni syvään, sinertävän tummaan rotkoon ja hävisi rehevien, huojuvien\nsanajalkojen ja vuohensilmäin sekaan ‒ niinkuin ihmisajatus, joka\nvaipuu unelmiin...\n\nAurinko oli jo kauan sitten vaipunut teräväsärmäisten vuorenhuippujen\ntaa, jotka kuvastuivat sinisinä ja kylminä loistavaa kullanvaaleaa\niltataivasta vastaan.\n\nAinoastaan Marteller-Gletscherin huippua valaisi vielä auringon loisto.\nJa äkkiä levisi sille liekehtivä ruskotus ‒ se oli kuin kuumaa verta,\njonka nopeasti tykkivä sydän nostaa ihmisen poskille.\n\nOli kuin aurinko nyt, jolloin ei yksikään silmä laaksossa sitä nähnyt,\nnyt, jolloin se tapasi vain yhden ainoan, olisi antanut syvimmän\nhehkunsa levitä valkoiselle gletscherille\n\nKaukaisista pienistä kappeleista ylt’ympäri kukkuloilla alkoivat heleät\nkellonäänet soida hiljaisuudessa ‒ niinkuin hurskaat, vilpittömät\nlastenäänet, jotka toivottivat toisilleen hyvää yötä. ‒ ‒\n\nEi ollut mahdollista pysytellä huoneessa ‒ kaukana kaikesta tästä\nloistavasta rauhasta!\n\nSe kutsui, iltarusko, kohtaukseen ‒ siihen salaiseen, hiljaiseen\nkohtaukseen, jota ihminen voi viettää _itsensä kanssa ‒ ‒_\n\nSillä oli kuin ne pehmeät kädet, jotka hyväilivät kasvoja, myöskin\naukaisisivat oven jokaiseen sieluun. Kaikki aukeni siellä niin\ntunteellisen syväksi, niin rauhallisen kirkkaaksi ‒ kuin jalostunut\ntuska.\n\nJa tuolta kirkkaasta syvyydestä sielu kohosi ylös vavahtelevassa\nkaipuussa ‒ sielu, joka yksinäisenä, hiljaisena ja ylevänä hetkenä\nvoi sulkeutua suureen hartauteen ‒ nousta korkealle pyhäkköä kohti,\nunohtaen maan ‒ tähtien korkeuksia kohti...\n\nMutta tällainen juhlallinen, eloa täynnä oleva hetki voi muuttua\nkohtalokkaaksi niinkuin kaikki parhain elämässä. Sillä ruumismaan\nmullasta on heikko perustus ikävöivälle sielulle. ‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään vuoripolun kohdalla isojen varjokasten kastanjain latvojen alla\non hieno ja valoisa nurmikko, joka sametin pehmeänä mattona pistäytyy\nkallionseinämien väliin, joista karhunvatukkaköynnökset, vuohensilmät\nja vanamot villinä ja tuoksuvana rykelmänä kumartuvat sitä kohden.\n\nNurmella ihan polun vieressä istui sinertävässä hämärässä ihminen ‒\nikäänkuin äkillinen ylivoimainen tuskailtunne olisi pysähdyttänyt hänet\nkeskellä vaellusta ja sortanut painollaan maahan.\n\nKaksi pitkää palmikkoa oli solunut rinnalle ‒ ikäänkuin olisivat\nirtaantuneet pään vaipuessa käsiin ‒ ja joukko kukkia, joita hän oli\nkantanut, levisivät kirjavana sekasortona hänen sylistään pitkälle\nruohikkoon. Niiden joukossa oli _valkoisia_ alppiruusujakin.\n\nMutta sen, joka löytää vuorilta valkoisia alppiruusuja ‒ mikä ylen\nharvoin tapahtuu ‒ tulee olla varuillaan! Sillä ne ovat vuorenhaltian\nsanomia hänen sanomattomista tuskistaan ja ikävästään ‒ ja se, joka on\npoiminut valkoisia alppiruusuja, on ojentanut kätensä hänelle ‒ ‒\n\nVuorenhaltia voi saapua tietämättä. On kuin takana kulkisi kuunteleva\nkorva, vakoova silmä... Ja hän voi pukeutua mihin muotoon ikinä\nhaluaa, niin että luulee häntä joksikin, jonka hyvin tuntee ‒ voi,\nsangen hyvin! ‒ ja vasta jälestäpäin ymmärtää tuskalla ja suurella\nkauhistuksella, että siinä on ollut noidanilveitä. ‒ ‒\n\nHän istui ihan liikkumattomana ‒ päätään nostamatta ‒ ja kuitenkaan\nhänellä ei ollut rauhaa. Pikemminkin näytti kuin illan viileä rauha\nolisi kimmahtanut takaisin hänen ohimojensa tuskallisesta tykinnästä,\nhänen sielunsa kalvavasta levottomuudesta ‒ ikäänkuin hän yksin olisi\nhyljättynä, rauhasta ulos suljettuna... koditonna, eksyneenä ‒ keskellä\nhiljaisuutta ja kauneutta, täynnä hellittämätöntä murhemieltä, jolle ei\nmissään voinut löytää rauhaa ‒ ‒\n\nAskeleita kuului polulta ‒ ne lähenivät lähenemistään...\n\nNe pysähtyivät siihen, missä hän istui.\n\nHän ei sitä huomannut.\n\nÄäni puhui hänelle ‒ pehmeästi kuin hämärä... epäröiden, uneksivan\nhiljaa...\n\nHän ei sitä kuullut.\n\nHän oli kuin kodittomaan tuskaansa heitettynä, kuin suljettuna siihen\nlukkojen taa ‒ kaukana kaikista muista ‒\n\nSilloin hän heräsi hiuksiensa värähdykseen... Käsi oli laskeutunut\nhänen kumartuneelle päälleen.\n\nJa tämän käden vavahdus jatkui hänen sisimpään sydämensä pohjaan hänen\nnostaessaan itkettyneet kasvonsa ylös...\n\nKuului parahdus ‒ neuvoton ja valittava kuin lapsen, joka huomaa\nolevansa keksitty, ilmisaatu ‒ auttamattomasti ilmisaatu ‒ ‒ Ja hän\nhypähti pystyyn paetakseen.\n\nMutta käsi, joka tarttui hänen lykkivään ranteeseensa ‒ niin suojelevan\nlempeästi, niin rukoilevan pehmeästi ‒ esti hänet pakenemasta.\n\nHän taisteli hetkisen raskaasti hengittävin rinnoin päästäkseen irti ‒\npiiloutuakseen kauaksi, kauaksi kaikkine ajatuksineen, joita ei edes\nsaanut aavistaa, ei saanut olla\n\nSilloin hänen katseensa kohtasi kaksi silmää, jotka pidättivät häntä ‒\nvielä suuremmassa määrin rukoilevan pehmeää, vielä vastustamattomammin\npuoleensa vetävää ‒ voi, paljoa enemmän tuskallisen lempeää kuin käsi!\nKaksi silmää, jotka katsoivat häneen... kuin kirkkaan veden läpi aina\npohjaan saakka ‒ jotka tunsivat kaiken mikä siellä taisteli ja kärsi,\nymmärsivät sen täydellisesti, sillä ‒\n\nOi, ei, ei, se ei ollut mahdollista ‒ mutta niin oli kuitenkin! Hän ei\nyksin kärsinyt siitä, mikä oli murtaa hänen sydämensä. Oli toinenkin ‒\nrakastettu toinen ‒ joka tahtoi ottaa kaiken, sillä ‒ oi, niin, niin!\nHän tunsi itse samoin kuin hänkin! Hän kärsi itse hänen tuskaansa ‒ ja\nikävöi hänen ikäväänsä...\n\nJa voihkaisten ‒ missä voihkaisussa hänen sydämensä sanattomin riemu ja\nsuurin tuska, koko hänen arka hellyydentarpeensa tuli toista vastaan\nkuin vapiseva, kotiinsa haluava lintu ‒ heittäytyi hän ruohikkoon.\n\nHänen päänsä pitkine, irtaantuneine palmikkoineen hervahti nyyhkyttäen\ntoisen syliin. Hänen yhteenpuristetut kätensä ojentuivat toisen sydäntä\nkohden...\n\nJa kaksi kättä, ainoat maanpäällä, jotka saattoivat kietoa syliinsä\nkaiken hänen tuskansa, painautuivat yhä kiinteämmästi ‒ kuin\nsanomattoman hellyyden suoja ‒ sen ympärille ja hänen ympärilleen...\nsulkivat hänet elämään ja lepoon... maailmaan, joka oli viihdyttävää,\nkäsittämätöntä, nimetöntä riemua.\n\n‒ Marteller-Gletscher hehkui syvemmässä punassa ‒ sitte oli äkkiä kuin\nse olisi vetänyt hämärän hunnun laaksosta hehkuvan poskensa peitteeksi\nja piiloittanut rakkautensa valkoisen vaipan taa...\n\n‒ Kuu nousi taivaalle ja valoi väreilevää hopeata yli kaikkien niityn\nsumujen.\n\nKapea ja selkeä, sinertävän valkoinen valo tunkeutui rotkon leveitten\nkastanjanlatvojen ja tummien kuusien lomitse... Se liukui suuren\nristiinnaulitun kuvan ylitse, joka oli pystytetty vuoripolun viereen.\n\nPuukuvan kohotetuissa, orjantappuralla kruunatuissa kasvoissa kuvastui\nliukuvassa, valkoisessa kuunvalossa sanomattoman säälivä tuskanilme\n‒ ‒ ‒\nS\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä elokuun lopulla saapui Kassian Gamper pastori Joseph\nWellnerin luo.\n\n»Onpa hyvä, että hän taas on täällä», ajatteli Kassian pyytäessään\nMariannea kysymään saisiko hän hiukan kahdenkesken puhutella pastoria.\n\nNuori pappi oli ollut jonkun aikaa sairaana rasittumisesta, senjälkeen\nhän oli matkustanut pois ‒ äkkiä kutsuttuna isänsä kuolinvuoteelle.\n\nSisään tultuaan ei Kassian näyttänyt voivan alottaa puhettaan. Hän\nistui tuolin reunalla ja pyöritteli korkeata hattuaan hikisten\nsormiensa välissä...\n\nPappi antoi hänen koota ajatuksiaan. Hän istui ihan liikkumattomana.\n\nVihdoin oli kuin Kassian olisi nielaissut jotain, ja sitten hän\nsanoi nopeasti ja käheällä äänellä: »En tule puhumaan häistä, Jumala\nparatkoon» ‒ ‒\n\nTaas syntyi kuolemanhiljaisuus. Pappi istui yhtä liikkumattomana kuin\npyhä Jooseppi komerossaan kirjoituspöydän yläpuolella.\n\nSitten sanoi Kassian äkkiä: »Kathini on joutunut häpeään ja\nonnettomuuteen».\n\nHän katseli permantoon. Oli liian vaikeata katsahtaa ylös ja kohdata\nhurskaan herran hämmästys, niin, hänen syvä vihansa. Mutta koska se\nnyt oli sanottu, jatkoi hän kertomustaan nopeasti, sysäyksittäin,\nsoinnuttomasti ‒ melkein kuin olisi hän lukenut sanat pimennosta.\n\nHän kertoi miten tyttö viimeisenä parina kuukautena oli ollut niin\nkummallinen. Hän oli kyllä mukautuva ja nöyrä, mutta aina hänen\nsilmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän saattoi katsoa silmät niin\nkauhuissaan, kun hänelle puhui. Etenkin kun Perkmann oli siellä oli\nhän vieläkin arempi kuin muuten. Mutta ei siitä sen enempää ajateltu ‒\nolihan muutakin tekemistä!\n\nSitten hän oli edellisenä yönä kuullut kolinaa ovelta ja ihmetellyt\nmikä siellä oli. Hän oli pukenut hiukan vaatteita ylleen ja kiiruhtanut\nulos. Ovi oli avoinna ‒ ja kuunvalossa oli hän nähnyt Kathin menevän\nmelkein riisuutuneena niittyjen yli jokea kohden. Hän luuli hänen\nkulkevan unissaan ja oli juossut hänen jälkeensä.\n\nJoella tyttö pysähtyi kädet silmillään ja huojutti päätään\nedestakaisin. Sitten hän ojensi kätensä eteenpäin, heitti päänsä\ntaapäin, niin että pitkät palmikot huiskahtivat Kassianin kasvoihin ‒\nja aikoi, kuten hänestä näytti, heittäytyä veteen.\n\nPappi peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt.\n\n»Voi ‒ että pitää olla isä ja kertoa sellaista omasta lapsestaan» ‒\nKassian huudahti äkkiä, mutta sitten hänen äänensä murtui... Ja hän\nalotti uudelleen, hiljaa ja soinnuttomasti.\n\nHän oli tarttunut häneen kiinni, ja tyttö oli kaatunut rannalle hänen\njalkojensa juureen. »Tahdoitko juosta jokeen, vai kuljetko unissasi?»\noli hän kysynyt, ja tyttö oli vastannut: »En tiedä, en tiedä!»\n\nHän oli vienyt tytön kotiin ja heti asettanut hänet vuoteeseen, sillä\nhän vapisi kuin kuumeessa. Sitten oli hän istuutunut hänen viereensä\ntädin kanssa, joka myös oli tullut sinne, ja he olivat kysyneet\nhäneltä: »Teitkö sen päästäksesi eroon vanhasta Perkmannista?» Ja hän\noli sanonut: »En, en ‒ nyt hän ei kuitenkaan minusta huoli!» Sitten oli\nhän painautunut tätiinsä kiinni ja huutanut: »Peitä minut, peitä minut!\n\n»Niin, silloin saimme tietää koko häpeän ja onnettomuuden», lopetti\nKassian. Hän luuli, että löisin hänet kuoliaaksi. Voi, mitäpä hän\nymmärtää! Hänhän se tappaa minut.»\n\nHän vaikeni ja pyyhkieli suuria pisaroita otsaltaan. Komeron\nyläpuolella, jossa oli pyhä Jooseppi, tikutti tikuttamistaan pieni,\nväsymätön kello.\n\n»Nyt olen tullut tänne, jotta ‒ olen tullut, jotta» ‒ ‒ hän vaikeni\ntaas hetkeksi.\n\n»En saa häntä ilmoittamaan minulle sen kurjan nimeä. Ja minä tahdon\ntietää kuka hän on.»\n\nPappi vetäisi henkeä syvään, sitten hän kysyi: »Miksi?»\n\nKassian puristi kätensä hatunlierin ympärille nyrkkiin, niin että\nkynnet tunkivat syvälle siihen. »Siksi, että tahdon lyödä hänet\nvaivaiseksi. Ja sitten tulee hänen naida hänet. ‒ Mutta hän ei sitä\nilmoita. Hänen kiellostaan ei voi erehtyä! On kuin itse olisi sen\nsuonut. Mutta nähkääs ‒ pastori voi saada hänet tunnustamaan. Uhkasin\nhäntä sillä, ja silloin hän pelästyi. Siksi minä tulin. Pastori saanee\nhänet siihen taipumaan.»\n\n»Ei.»\n\nEi! Hämmästyksessään katsahti Kassian ensi kertaa ylös. Papin\nvalkoisille kasvoille valahti äkillinen puna.\n\n»Ei... en tiedä mitä se hyödyttäisi.»\n\n»Hänen tulee hyvittää häntä ‒ se hänen tulee tehdä!»\n\n»Hyvittää ‒ niin, jos hän voi ‒ mitäpä tiedämme? Jos hän olisikin kurja\nniinkuin sanotte!\n\n»Silloin voin ainakin tappaa hänet.»\n\n»Siihen ette saa minun apuani.»\n\n»Tahtooko pastori suojella _häntä?»_\n\n»En ‒ mutta _teitä_, Kassian Gamper. On väärin kostaa.»\n\nKassianin kurkusta lähti naurunsekainen ääni. »Ehkäpä minun tulisi\nantaa hänelle anteeksi!»\n\n»Ei ‒ se ei ole _teidän_ tehtävänne. Sitä vääryyttä, mitä on toiselle\ntehty, sitähän ei _meidän_ tule antaa anteeksi. Luulen, että kaikki\nviha, jota tunnette, on oikeutettu... mutta ei kosto.»\n\n»Niin, mutta meissä on sellaista, joka itse ottaa oikeutensa! Pastori\ntietää, että minullakin on hurskauteni. En ole ollenkaan uskoton,\nenkä ole koskaan tahallani jäänyt pois kirkosta pyhäpäivänä. Mutta\ntällä asialla ei ole mitään tekemistä jumalanpelkoni kanssa. Voin\nolla päättämättä kostaa, jos se on jumalaapelkäävämmin tehty ‒ mutta\ntiedän kuitenkin, että kostan! Ja kyllä saan hänet käsiini! Minusta\ntuntuu nyt, että _jokainen_ mies, joka kulkee ohitse, vilkuaa niin\nepäilyttäväsi! akkunoihini ‒ mutta kun ensi kiihko on asettunut, tulen\nkyllä tarkkaavaisemmaksi. Ei se ole kukaan talossani asuvista miehistä.\n‒ Vanhaan Hanssiin luotan kuin itseeni ja Martin on erään palvelustytön\nsulhanen. Täti ei saa päästään sitä, että se on joku soittoniekoista,\njotka olivat täällä minun ollessani Laasissa Perkmannin luona ‒ hyvin\nnuori, villi ja kalpea poika, joka puhalsi säkkipilliä ja tekeytyi\nniin murheellisen näköiseksi että Kathi alkoi siitä itkeä. Heidän piti\nolla yötä Schlandersissa, ja kuka tietää, eikö tuollainen ryöväri ole\nhoukutellut häntä kohtaukseen metsään. Hän meni kohta sen jälkeen\nvuorille ja sanoi jäävänsä Annan luokse. Ja hän tulikin kotiin vasta\nseuraavana aamuna. Mutta hän ei ole ollut Annan luona, sen olemme\nmyöhemmin saaneet tietää.»\n\n»Entä Perkmann?» kysyi pappi. »Oletteko puhutellut häntä?» Hänen\näänensä oli väsynyt niinkuin olisi kaikesta tästä puhuminen häntä\nkiusannut\n\n»Olen, minulla oli vaikea hetki hänen luonaan! Perkmann on kunniallisin\nmies auringon alla ja hän sanoikin heti: Kassian Gamper, sanoo hän,\nen mielelläni tahtoisi tehdä tyttöä onnettomammaksi kuin hän on. Olen\nkyllä siitä vaikeneva ja voisinpa siitä huolimatta vieläkin mielelläni\nottaa hänet. Mutta jos hän on pitänyt yhteyttä toisen kanssa, sillä\naikaa kuin oli olevinaan minun morsiameni, niin ei kukaan voi vastata\nsiitä mitä hän saattaa keksiä tulevaisuudessa. Enkä nai joutuakseni\nnaurun alaiseksi Laasissa, sanoo hän. ‒ Hän on nyt saanut tarpeeksensa\nnuorista, ymmärsin ‒ ja ajattelee ehkä ennemmin Lisa Dittlia, joka niin\nmonena vuotena on ollut hänelle uskollinen ja hyvä taloudenhoitajatar.»\n\n»Pappi katsoi permantoon niinkuin ei olisi kuunnellutkaan. Sitten hän\nnousi ja astui kirjoituspöytänsä luo, jossa hän hiukan liikutteli\npapereita.\n\n»Oletteko sanonut hänelle, että annatte hänelle anteeksi?» kysyi hän\ntoverillisella, hiukan epäröivällä tavallaan.\n\n»En ‒ sillä sitä en tee.»\n\nPappi seisoi kumartuneena paperien yli. »Ajatelkaa, että hänellä ehkä\non siinä hyvin vähän syytä ‒ ehkei yhtään. Tarkoitan ‒ hän on vielä ‒\nniin lapsi» ‒\n\n»Ilmaiskoon hän silloin hänet! Muutenhan hän pitää hänen puoltaan.»\n\n»Mitä olette aikonut tehdä hänelle?»\n\nKassian loi silmänsä maahan. »Hänen tulee lähteä pois. Se voi tulla\nvälttämättömäksi.»\n\nPappi käännähti äkkiä. Niin, eihän ollut hauska kuulla sellaista.\nSitten hän taas järjesteli papereitaan.\n\n»Enkä myöskään tahdo pitää häntä talossani niin kauan kuin hän siitä\nvaikenee. ‒ Eikö pastori tulisi kotiini ja koettaisi saada häntä\npuhumaan?»\n\n»En ‒ en... sitä en tee! Mutta luulen itsekin, että hänelle voi olla\nparasta lähteä pois ‒ joksikin ajaksi. Varokaa vain olemasta hänelle\nkova, Kassian Gamper! Olkaa varovainen hänen suhteensa ‒ kuuletteko!\n\nKassian katseli taas permantoon. »Pastori voi olla levollinen! Minun ei\nole niinkään helppoa olla hänelle kova nyt, kuin olisin voinut luulla.\nMinä voin muuttua pehmeäksi kuin räsy, kun hän vain katsoo minuun. Ja\nsen hän kyllä huomaa. Mutta mitä olen sanonut ‒ siinä pysyn.»\n\nKassianin ojentaessa papille kätensä jäähyväisiksi epäröi tämä\nhetkisen, ennenkuin laski kapeat, valkoiset sormensa siihen.\n\nHänen kai oli vaikeata koskettaa isää, jonka tyttärestä oli tullut\nsellainen ‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorkealla vuorella ‒ missä sileälehtinen kastanjametsä jo kauan sitten\non väistynyt kuusien mustan vyön tieltä, missä kuusimetsäkin häviää\nja ainoastaan harvalukuiset tuulen tuivertamat havupuut kasvavat sen\nviimeisinä, kutistuneina versoina paljaalla vuorenkamaralla ‒ oli\nyksinäinen valkea talo.\n\nSen kimmeltävät muodot heijastivat mailleen menevän auringon punaa\nvielä kauan senkin jälkeen, kun laakson talot olivat vaipuneet\nsinertävien iltavarjojen rauhaan. Viisi tuntia kesti nousua sinne ylös,\nja talvisin oli se lumen peitossa monta kuukautta olematta missään\nyhteydessä muun maailman kanssa.\n\nSiellä asui Kathin äidin vanhempi sisarpuoli miehineen ja poikineen.\nTytär oli äskettäin joutunut naimisiin ja nyt he hakivat itselleen\npalvelustyttöä, joka olisi talon emännälle apuna. Elämä oli siellä\nkovaa ja yksinäistä, ihmiset vaiteliaita ja itseensä sulkeutuneita.\n\nSinne aikoi Kassian Gamper lähettää Kathin ‒ jos he halusivat hänet\nottaa. He olivat hiukan kitsaita, sekä Anselm että Martha, niin että\nheitä houkutteli, kun saivat hänet palkatta. Ensimäisenä puolvuotena\nKassian mielellään maksaisikin siitä ‒ olihan se vain kohtuullista.\n\nSinne hänen tuli jäädä ‒ ei ainoastaan täksi talveksi, vaan niin\nkauaksi kuin hän ei tahtonut noudattaa isänsä tahtoa.\n\nVarhain eräänä aamuna pani isä jalkaansa raskaat, piikkipohjaiset\nkenkänsä ja lähti kotoaan kulkeakseen tuon pitkän matkan Anselmin ja\nMarthan luo.\n\nHän ei salannut heiltä mitään, kertoi heille koko asian ja esitti\nsitten pyyntönsä. Marthan rukki pyöri, Anselm imi lyhyttä piippuaan, ja\nPeter, heidän poikansa, sitoi pieniä vastoja katajanoksista. Ei kukaan\nheistä sanonut sanaakaan vastineeksi, kun Kassian oli puhunut loppuun.\nHän toisti silloin pyyntönsä ‒ ja kun ei kukaan heistä vieläkään\nlopettanut itsepintaista äänettömyyttä, vaikeni hänkin ja ajatteli,\netteivät he tahtoneet hänen tytärtään, koska hänen oli käynyt niin\nikävästi, mutta eivät tahtoneet pahoittaa hänen mieltään sanomalla\nsiitä mitään.\n\nHän lähti Anselmin kanssa lähellä olevaan alppimökkiin kuullakseen\nmiten karjan laita oli; Marian syntymäpäivähän läheni, jolloin niiden\ntaas piti tulla alas laaksoon. Kun he tulivat takaisin, oli Marthalla\nliemi valmiina päivälliseksi, ja hän oli vielä leiponut munakakun,\njossa oli kinkkupaloja, koska se oli Kassianin mieliruokaa. Sehän oli\nhyvin ystävällisesti tehty! He söivät koskettamatta sitä asiaa, jonka\ntakia hän oli tullut ‒ ja vasta kun hän teki lähtöään, sanoi Martha\nverkkaan: »Niin, voithan sitten tuoda hänet tänne. Mitä arvelet,\nAnselm? Voimmehan ottaa hänet?»\n\nMies nyökäytti raskaasti ja harkitsevasti päätään niinkuin\nolisi tahtonut sanoa. »Kyllähän me voimme» ‒ mutta poika istui\nliikkumattomana isoine jäsenineen ja oli hyvin haluttoman näköinen.\n\nEipä ollut kovinkaan ihmeteltävää, että he vähän epäröivät: nykyinen\nKathi ei ollut sama kuin entinen! Mutta osoittautui kuitenkin, että\nvaikka Martha tuomitsi »kaikkea tuollaista» niin ankarasti kuin sitä\ntuli tuomita ja piti ijäisenä häpeänä, että sellaista saattoi tapahtua\nheidän suvussaan, niin hänellä oli sitä enemmän syytä ottaa Kathi\nluokseen. Sillä hän oli itse ollut niin itsepäinen ja oikullinen, ja\nsellaisesta ei ollut ollenkaan heille siellä vuorilla. Nyt saattoi\ntoivoa, että hän oli väsyneempi ja hiljaisempi ja alistuvaisempi ‒\nsellaiseksi hän kai oli muuttunut kaikesta häpeästään ‒ ja silloin ehkä\nuskalsi myöntyä.\n\nKassian ei palannut suoraan kotiin, vaan meni ensin papin luokse\nkertoakseen hänelle, että hän nyt oli löytänyt paikan Kathille. Ja\ntytön ei olisi pantava jalkaansakaan laaksoon ennenkuin hän olisi\nmyöntynyt. Hän ei saisi seurata muita pyhinäkään puolipäivämessuun. Hän\nsai mennä pieneen kappeliin, jossa eräs luostarin veljistä luki messun.\n\nPappi antoi hänen puhua asiansa loppuun, sitten hän kysyi: »He ovat kai\nhänelle hyviä, nuo ihmiset?»\n\n»Kyllä ‒ mutta ankaruutta saa hän kokea.»\n\nPappi sulki silmänsä. Sitten hän nyökäytti Kassianille: »Niin,\ntaivaaseen on vain kaksi tietä; viattomuuden ‒ tai _katumuksenteon_.\nMe emme uskalla järjestää sitä muulla tavoin ‒ vaikka kuinka mielemme\ntekisi! ‒ ‒ Mitä hän itse sanoo?»\n\nHän ei vielä sitä tiedä. Voinhan pakottaa hänet muassani sinne ylös.\nMutta pelkään näkeväni hänen silmistään, että hän juoksee takaisin\nlaaksoon jo en sinäisenä yönä. Jos pastori tulisi mukaani kotiin ja.\nselittäisi hänelle, niin että hän lähtisi sinne mielisuosiolla Ei kai\nole väärin saada hänet siihen suostumaan.», lisäsi hän nopeasti, kun\nnuori pappi pudisti päätään.\n\n»Ei, ei, sanoi pappi, »mutta ‒ se olisi hänelle niin kiusallista. Siitä\ntulee häntä säästää.»\n\nIlta-auringon säteet lankesivat akkunasta hänen kalpeille kasvoilleen.\nSairautensa jälkeen, joka kuitenkin oli ollut niin lyhyt, näytti hän\nusein kärsineeltä.\n\n»Muilla ei ole oikeutta koettaa saada häntä siihen suostumaan ‒ eikä\nvaltaakaan. Ainoastaan sillä paikalla, jossa minä ‒ en ole kelvollinen\nolemaan, mutta jossa _minä_ en puhu, jossa vain olen _toisen_ sijasta,\nsiellä odotan häntä ‒ sinne kai hän kuitenkin pian ikävöi. Sanokaa\nhänelle, että siellä minä häntä odotan.»\n\nEräänä lauantai-iltana hämärissä meni Kathi ripille. Täti oli hänen\nmuassaan. Kun he saapuivat lähelle, pisti Kathi kätensä tätinsä käteen\nja kulki kuin pieni arka tyttö.\n\nTäti jäi puolipimeään kirkkoon Kathin ollessa rippituolissa. Ja täti\nrukoili ettei hurskas mies sentään olisi liian ankara hänelle. Voi,\npyhä Maria! heidän suvussaan oli sellainen ennenkuulumatonta, ja\nmelkein ennenkuulumatonta se oli koko Goldrainissakin ‒ mutta hän oli\nkuitenkin kuin lapsi!\n\nKathin saapuessa kotiin istuutui hän heti isänsä viereen ja kysyi:\n»Mihin aijot lähettää minut?»\n\nHän vastasi mahdollisimman lyhyesti, että hän saisi lähteä piiaksi\nMartha-tädin luo eikä saisi koskaan seurata muita laaksoon.\n\nTäti alkoi heti nyyhkyttää ja nosti esiliinan silmilleen, mutta Kathi\nmyöntyi vain kaikkeen.\n\n»Jos sanot minulle sen; minkä kyllä tiedät ‒ niin otan sinut kotiin\ntaas.»\n\n»Silloin jään sinne kuolemaani saakka.»\n\nParin päivän kuluttua oli hän valmis heittämään jäähyväiset. Peterin\npiti tulla noutamaan häntä.\n\nViimeisenä iltana tuli Kassian Gamper hämärissä suureen tupaan, jossa\nhänen vanha sisarensa istui neulomassa. Hänestä näyttivät Kathin pitkät\npalmikot valuvan pöydän yli... Istuiko hän penkillä akkunan ääressä pää\npöytää vasten painautueena?\n\nHänen sydämensä heltyi äkkiä ja hän nosti toisen palmikon käteensä ‒\nikäänkuin punnitakseen sitä. Silloin hän kyllä ymmärsi ‒ paremmin kuin\njos hän olisi puhunut...\n\nMutta palmikko ei ollutkaan kiintonainen ‒ se seurasi kättä...\n\nHän päästi sen kauhistuen. Ja silloin tuntui kuin olisi se muuttunut\neläväksi: se liukui alas omasta painostaan ja veti toisen muassaan\npöydän reunan yli, alas permannolle hiljaisella, kumealla äänellä, joka\nsaattoi kylmät väreet käymään hänen selässään.\n\nHän osoitti sormellaan permantoon, jossa pitkät palmikot olivat\ntoisiinsa kietoutuneina.\n\n»Mitä tämä on?» kysyi hän käheästi.\n\nTäti pyyhkäsi silmiään, kokosi palmikot permannolta ja pani ne pöydälle.\n\n»Hän leikkasi ne juuri poikki minun isoilla saksillani. Sitten meni\nhän levolle ‒ hän oli niin väsynyt. Siinä lepää Goldrainin Kathi ‒\nsanoi hän, kun ne putosivat hänen päästään. On kuin ne voisivat olla\nminä itse! Niiden tulee jäädä tänne, täti, sillä minä en tule enää\nkoskaan tänne. ‒ Sitten hän pyysi, että ne pantaisiin pyhän Joosepin\nalttarille. ‒ Sillä minullahan ei ole mitään muuta, täti, sanoo hän.\nMinä kysyin häneltä: siksikö sen teet, että hän sinua lempeästi\nkatselisi? Ja hän vastasi: _minuako_, minua! Oi, ei ‒ mitäpä minusta!\n‒ Niin, välistähän hän on hiukan masennuksissaan, sillä onhan selvää,\nettä hän on antanut parhaimman mikä hänellä on, sillä lepyttääkseen\nsuurta pyhimystä ‒ ‒ Tai ehkä se on katumuksenteko, jonka hän on\nitselleen määrännyt.»\n\nKassian katseli pelonsekaisin ilmein paksuja, poikkileikattuja\npalmikoita ‒ ‒\n\nHän oli nähnyt niiden soluvan sileinä ja kullanhohtavina Kathin\npyöreätä, kumartunutta olkaa pitkin, kun hän oli istunut punottavana\nkuumissaan rukin ääressä ja tahtoi pyörittää, pyörittää paljon\nnopeammin kuin täti... tai nähnyt viuhtovan ilmassa kun hän tanssi\ntuvasta tupaan... ne oli tytön ollut tapana kietoa hänen kaulansa\nympärille, kun hän tahtoi pyytää häneltä jotain ‒ ja sitten huutaa\nnauraen, että nyt hän oli vankina kunnes suostuisi.\n\nKathin pitkät palmikot, jotka aina olivat valahtaneet alas, joita\nei mikään solki eikä kanipa voinut pitää niskassa ‒ niin, ne olivat\nKathi itse! Goldrainin Kathi ‒ Kathi kokonaan, Kathi läpeensä, Kathi\nreippaana ja iloisena, Kathi sellaisena kuin hän liikkui heidän\njoukossaan, Kathi sellaisena kuin he kaikki tunsivat hänet ‒ jota\njokainen Goldrainin lapsi heti saattoi osoittaa, vaikkakin hän oli\nollut selin kääntyneenä, ja sanoa: tuo on Kathi! ‒ ‒\n\nHän työnsi raskaat, kuolleet palmikot sisarelleen: »Pane ne talteen»,\nsanoi hän, »pane talteen. Ne eivät saa joutua pois talosta. Sano\nhänelle, etten saattaisi nähdä niitä siellä esillä, joka pyhäpäivä Ja\nmuidenkaan ei tarvitse tietää ‒ ‒ mitäpä luulisivatkaan he kaikki!» Hän\nlähti nopeasti huoneesta.\n\nMutta siitä päivästä alkaen alkoi Kassian Gamper kävellä niin paljon\nedestakaisin omassa huoneessaan, edestakaisin ‒ kädet selän takana ja\npää painuneena eteenpäin ‒ joka käännöksellä mutisten hajanaisesti:\n»Kathi ‒ Kathi» ‒ ‒\n\nSyyspuolella kerrottiin seurakunnassa että pastori Joseph Wellner\nollessaan kesällä poissa matkoilla, oli ilmoittanut korkeille\nesimiehilleen haluavansa päästä lähetyssaarnaajaksi.\n\n»Tietysti kauheimpien ihmissyöjien luo», valitti huolestunut Marianne.\n»Sillä vaikka hän täällä käy sairaitten ja murheellisten luona, niin\nettei hänellä ole ruoka- eikä yörauhaa, ei hän voi saada oloaan niin\nvaikeaksi kuin haluaisi. Jumala varjelkoon korkeita herroja! Minä\ntoivon, että jättävät hänet tänne kotiin.»\n\nSitä toivoivat kaikki goldrainilaiset. »Ette voi saada minulta\napua tuumanne toteuttamiseksi, hyvä Wellner», sanoi kirkkoherra\nAndreas Beizinger, joka ei mielellään tahtonut luopua väsymättömästä\napulaisestaan. »En voi sitä toivoa teidän itsenne enkä pakanainkaan\npuolesta. Sillä teille ei tule onnistumaan saada noita ihmissyöjiä sen\nkristityimmiksi ‒ kuin että ne mahdollisesti jättävät teidät nylkemättä\nja paistamatta!»\n\nKassian Gamper oli ihan suunniltaan sitä ajatellessaan. Kenen kanssa\nhän silloin voisi puhua? Ei kulunut viikkoakaan pastorin käymättä hänen\nluonaan tai hänen papin luona. Muuten oli hänen sisarensa ainoa koko\nkylässä joka tiesi asian; kaikki muut luulivat, ettei Kathi, kun tosi\ntuli, kuitenkaan tahtonut vanhaa Perkmannia ja että hänet oli lähetetty\nvuorille uppiniskaisuutensa takia.\n\nKun Anselm ja Martha olivat kylässä sunnuntaisin, sanoivat he aina\nvain: »Siinähän se menee» ‒ joka kerran kun Kassian tai täti kysyi\nheiltä Kathista. Eikä Kassian tahtonut kysyä enempää, sillä he olisivat\nsiitä voineet pahastua.\n\nKun Kathi sairastui kuusi viikkoa sinne saapumisensa jälkeen, sai\nKassian siitä sanan Peterin kautta ‒ mutta vasta senjälkeen kun pahin\noli ohitse, niin ettei enään ollut levottomuuden syytä. Olihan suuri\nhelpotus, että _ulkonainen_ häpeä siten oli estynyt, mutta ei tytön\ntarvinnut luullakaan muuttuneensa toiseksi hänen silmissään siitä! Hän\noli kai nyt vieläkin itsepintaisempi kieltäytyessään ilmoittamasta\nnimeä, jota hänen nyt ei ollut pakko sanoa ‒ mutta ennenkuin hän\nsanoisi hänelle sen, ei hän ottaisi häntä takaisin luokseen.\n\nKaikesta tästä puheli hän pastori Joseph Wellnerin kanssa. Mutta pappi\nsanoi aina niinkuin ensi kerrallakin: »Mitä se teitä hyödyttäisi,\njos saisittekin tietää nimen! Ikävä muuttuisi teille itsellenne vain\npahemmaksi.»\n\n»Minulle! Minusta on tosin tullut yksinäinen, iloton ihminen ‒ ja\nvanhan sisareni kohtaan joka aamu punaisiksi itkettynein silmin, ja\nhän, joka oli minua lähinnä, sydänkäpyni, hänet olen lähettänyt pois,\nja hänen elämänsä on hävitetty ‒ mutta tämä kaikki ei ole mitään sen\nrinnalla mikä kalvaa minua: että se mies on ehein nahoin päässyt tästä\nja saa kulkea pöyhkeillen ympäriinsä. Kaiken oikeuden nimessä tahdon\nsaada hänet käsiini.»\n\nKassian oli tavannut papin pienen Marian-kappelin luona lähellä\nvuoripolkua. Villiviini kasvoi pitkinä, verenpunaisina köynnöksinä\nkappelin ulkoseinillä ja kallioitten syrjillä.\n\n»Oikeus ‒ se kyllä elää ilman teidän apuanne! ‒ ‒ Niin, ‒ ehkä hän on\npaennut rikostaan ‒ niinkuin meillä kaikilla on suuri halu tehdä. Mutta\nsilloin kulkee rikos hänen muassaan kuin askeleet perässämme... Ja ne\neivät pysähdy ennenkuin ovat saartaneet hänet ‒ takaapäin. Mitä taitaa\nsitten hänelle tehdä joka olisi tätä pahempaa?»\n\n»No ‒ niin, tiedetäänhän toki, että moni roisto jää rankaisematta\nrikoksestaan.»\n\n»Luuletteko? ‒ Ehkä hän on myöskin voinut tunnustaa syntinsä ja ottanut\nsyyn kannettavakseen ‒ ja sovittaa sitä. Mitä te silloin luulette\nvoivanne hänelle tehdä, joka on pahempaa kuin hänen itsensä hankkima\nkärsimys?»\n\n»Sitä en tiedä, mutta tiedän ettei hänen ole kuljeskeltava täällä\nympäriinsä minun saamatta selvittää asiaamme hänen kanssaan. En tule\nkirkkoon kertaakaan ajattelematta vanhaa kertomusta pyhästä Joosepista.\nSitä ehkei pastori tunnekaan? Kas, oli kaksi veljeä siihen aikaan,\njolloin löydettiin kultaa täältä joesta ‒ ja he laskeutuivat joelle\neräänä iltana säkkineen puhdistaakseen muutamia metallikappaleita\nvedessä. Mutta toisen säkissä on melkein vain puhdasta kultaa. Silloin\nsysää toinen hänet veteen ja ottaa säkin. Jälestäpäin löydetään ruumis,\nja hoetaan, että hän on luultavasti luiskahtanut jokeen. Mutta kun\nmurhaaja saapuu kirkkoon ja menee pyhän Joosepin alttarille ‒ sillä\nse sattui keväällä juuri hänen juhlansa aikana ‒ ojentaa hyvä pyhimys\nsormensa kuvasta ja koskettaa hänen otsaansa, niin että siihen syntyy\ntumma pilkku kuin Kainin merkki. Ja mies kaatuu kuolleena kaikkien\nnähden ihan papin jalkojen juureen. ‒ Nyt en kertaakaan voi katsoa\npyhän Joosepin pitkiä, valkoisia sormia ajattelematta miksei hän niillä\nvoi niinkuin muinoin osoittaa minulle syyllistä ‒ ja mikseivät pyhät\nkuvat tee enää sellaista, mitä kerrotaan menneiltä ajoilta.»\n\n»Pyhä Jooseppi ehkä tekeekin sen», sanoi pappi, »kun itse olette\nkeksinyt syyllisen ‒ joka on kätkössä tuolla.»\n\nHän ojensi valkeat sormensa ja kosketti Kassianin rintaa.\n\n»Niin, olemmehan kaikki syntisiä Jumalan edessä! Mutta siinä suhteessa\nen voi syyttää itseäni. Olen kasvattanut tyttöjäni kurissa ja Herran\nnuhteessa yhtä hyvin kuin joku muukin Goldrainissa ja pitänyt heitä\nsilmällä kuin seppä rautaansa. Että se tapahtui, siihen olen yhtä\nsyytön kuin ‒ niin, kuin pappi itse.»\n\nPappi nousi ja seisoi hänen edessään. »Mea culpa», sanoi hän, »mea\nculpa, mea maxima culpa.»\n\n»Niin, jos tahtoo olla niin hurskas», sanoi Kassian, »niin voihan\nmielellään ottaa omaksi syykseen, jos joku tappaa toisen kaukana Turkin\nmaalla.»\n\n»Ehkä niin», sanoi pappi. »Mutta meidän ei tarvitse lähteä Turkkiin\nlöytääksemme syyllisyyttämme. Meidän tulee ensin käydä omaan itseemme!\nEn luule olevan yhtään ihmistä, joka saa kokea sydämeen asti käypää\ntuskaa hänen olematta tavalla tai toisella itse osallisena sen luodin\nvalamiseen. Jos teihin nyt, Kassian Gamper, on koskenut kovemmin kuin\nkoskaan ennen, tiedättekö mitä teidän silloin tulisi tehdä? Teidän\ntulisi silloin koetella elämäänne ja sydäntänne tarkemmin kuin ennen\n‒ olisiko niissä jotain kohtaa, jonka olette unohtanut, mutta jonka\nkerran olette kylvänyt, ja jonka hedelmiä nyt saatte korjata. Ennenkuin\nolette keksinyt syyllisen omasta itsestänne, ennen sitä ette voi\ntoivoa löytävänne ulkonaista syyllistä. Muuten ette ole varustautunut\nkohtaamaan häntä.»\n\n‒ Kassian jäi katsomaan hentoa, mustaa olentoa kunnes se hävisi\nvuoripolkua pitkin. Sitten kääntyi hän kotiinpäin.\n\nHän oli kiintynyt nuoreen pappiin eikä voinut olla puhumatta hänen\nkanssaan. Mutta noitten pappien piti aina puhua ikäänkuin kaikki olisi\ntässä maailmassa niinkuin olla pitikin ja että itse vain käsittää _sen_\nihan väärin. Mutta hän ei sitä myöntänyt! Hän oli syntinen Jumalan\nedessä, mutta häntä ei voinut soimata aviomiehenä eikä isänä.\n\nHän ei voinut lukea miksikään sitä, että hän aina nyt ajatteli erästä\ntapahtumaa ‒ tapahtumaa, joka oli sattunut ennen Kathin syntymistä.\nSillä se johtui vain siitä, että Kathi sinä yönä, jolloin hän\npysähdytti hänet joen rannalla, oli katsonut häneen ihan samanlaisilla\nsilmillä kuin Aloisia sinä kertana. Ei ollut siis ihme, että hän\nmuisteli sitä. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi että siinä olisi ollut\nhänelle jotain soimausta. Hänellä oli täysi oikeus ‒ olihan Aloisia\nhänen vihitty vaimonsa. Hän olisi voinut puhua siitä kenelle papille\nhyvänsä ‒ ja pappien olisi täytynyt hyväksyä hänen menettelynsä. Että\nnainen voi suuttua, ei merkitse mitään. Hän oli muuten lempeä ja\nmukautuva, Aloisia, mutta sillä kertaa oli hän kuin poissa suunniltaan.\nHän oli huutanut: »Tahdotko saada minut hengiltä!» ‒ ja kävikin sitten\nniin että hän kuoli. Mutta moni vaimohan on kuollut ensi kerralla ‒\nsitähän ei koskaan voi edeltäpäin tietää. Eikä kukaan mies voi pitää\nitseään sen takia murhaajana.\n\nHänelläkään ei ollut syytä siihen. Hän vain ei voinut vapautua niistä\nsilmistä sen jälkeen kuin Kathi oli katsonut häneen sinä yönä joen\nrannalla ‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlhäällä vuorilla satoi valkoista lunta.\n\nLaaksossa olivat hedelmät kypsyneet, syksyn myrkkyliljat kasvoivat\nkalpean punaisina kaikilla kedoilla, ruskeat kastanjat odottivat\nkorjuuta, ja syyslehdet loistivat kaikissa väreissä.\n\nMutta tuonne korkealle saapui talvi aikaiseen.\n\nNyt täytyi enimmäkseen pysytellä huoneessa. Rukki ja kangaspuut\njoutuivat ahkeraan liikkeeseen, ja kun miehet olivat lypsäneet ‒ lehmät\nja käyneet muita elukoita ruokkimassa, tulivat he sitomaan luutia tai\nveistelemään puulusikoita.\n\nKathi liikkui siellä huivi lyhyen tukkansa verhona. Se oli taas\nalkanut kasvaa, mutta ei se koskaan tulisi yhtä pitkäksi. Hiukset\nolivat yhtä paksut kuin ennenkin, mutta tummemmat; ne eivät enää\nsäkenöineet kultana auringonpaisteessa. Hän teki mitä käskettiin ulkona\ntai sisällä; nythän häntä ei tarvinnut säästellä niinkuin alussa,\nsen jälkeen kuin se oli ohitse ja hän taas oli jotakuinkin saanut\nvoimansa takaisin. Työ oli hänelle raskasta ja tottumatonta. ‒ Kotona\noli palvelusväkeä kyllin ulkotöihin ja sisällä hän ei tehnyt muuta\nkuin mihin hänellä oli halua. Hän kehräsi hiukan, hän nypläsi, hän\nleipoi pannukakkuja ja lauloi kitarin säestyksellä, jota koulumestari\noli opettanut hänet soittamaan, tai hyöri ulkona ja sisällä mitään\ntekemättä.\n\nSiinä suhteessa oli isä kyllä hyvänsuopa; kunhan vain tyttäret\ntottelivat hänen tahtoaan, niin hän ei pahoittanut heitä rasittamaan\nitseään. Hän oli hiukan ylpeäkin siitä, että rikkaan Kassian Gamperin\ntyttäret olivat hiukan paremmat kuin muitten Goldrainissa ‒ ja\nosoittavat sitä työttömyydellään ja opettelemalla toimia, joihin muut\neivät saaneet tilaisuutta.\n\nEnsimäisinä viikkoina hänen täällä ollessaan, niin, aina siitä yöstä\njolloin hän oli juossut joen rannalle, hän ei tietänyt mistään, ei\nnähnyt, tuntenut, eikä muistanut mitään paitsi _tuskaa_, tuskaa, joka\nlepäsi kauheana painona hänessä ja tukahdutti kaiken muun ‒ joka tuntui\nkaikissa hänen jäsenissään, joka painoi jokaista hengenvetoa eikä\nkuitenkaan voinut häntä tappaa.\n\nKun sitten ruumiillinen vaiva saapui, oli se kuin tosi helpoitus,\nsillä se pakoitti tuskan hiukan väistymään. Ja kun sitten tapahtui\nuskomattomin, että tuskakin samalla täysin poistui hänen mielestään,\nettä hän yhtäkkiä vapautui siitä mikä oli tapahtuva ja kaikesta\nmitä se oli tuova muassaan, vapautui kaikkein pahimmasta: nimittäin\nilmiantamasta toista vastoin hänen tahtoaan ‒ silloin oli siunattua\nlepoa pitkällään surra, olla oikein murheellinen ja itkeä paljon ‒\nsitä, joka ei koskaan ollut nukkuva hänen rinnoillaan ja oleva niin\nlähellä hänen kasvojaan, sitä, jota hän ei koskaan saanut nähdä\nsilmillään eikä koskaan pitää sylissään... Hänen kätensä muuttuivat\näkkiä niin tyhjiksi, niin köyhiksi ja hyödyttömiksi...\n\nMutta tämä suru oli hyvä, se lopetti tuskan ‒ siksi hän kiitti siitä\nyöt ja päivät.\n\nMyöhemmin tulivat vaikeudet. Silloin hänessä kaikki heräsi uudelleen\n‒ sydän ja kaikki ajatukset, jok'ikinen tunne. Silloin kaikki koski.\nJokainen esine, jota hän kosketteli, jokainen sana, joka hänelle\nsanottiin, jokainen työ, johon hän kävi käsiksi ‒ kaikki koski\nsuunnattomasti.\n\nJa koti-ikävä ‒ niin, se oli ajaa hänet vuoren jyrkimmille paikoille\njoka yö... heittäytymään alas ‒\n\nSunnuntaisin oli ikävä voimakkain ‒ kun sää ja tiet tekivät\nmuiden menon puolipäivämessuun mahdolliseksi. Hän seisoi silloin\nliikkumattomana ja katseli heidän menoaan ‒ ennenkuin hän itse lähti\nkulkemaan pitkiä polkuja luostarikirkkoon ‒ katseli heitä kunnes he\nolivat vain pieniä, mustia pilkkuja vuoren rinteellä. Eikä hän voinut\nymmärtää, miten hyviä, miten valittuja, miten Herramme rakastamia nämä\nkolme ihmistä olivat ‒ koska heille suotiin tuollainen saavuttamaton,\nkäsittämätön onni saada kulkea rukousnauhoineen ja rukouskirjoineen\naskel askeleelta alas vuorta kunnes tulivat laaksoon, Goldrainiin ja\nkirkkoon. Eivät he sitä itse tienneet ‒ he eivät menneet vähääkään\nkummempina kuin kulkiessaan tuvan poikki tai pihan. Miksi toisilla oli\nsellaista, jota he eivät yhtään ymmärtäneet ‒ kun toiset taas ikävöivät\nsen saamista, niin että tulivat sairaiksi?\n\nMutta oli hyvä, että kaikki tämä hänestä oli niin vaikeata ‒ sehän oli\nkatumuksentekoa hänen syntinsä, hänen suuren syntinsä takia. Ja saisi\nolla vaikka kymmenen kertaa vaikeampaa, jos sillä silloin olisi hyvä.\nSillä oli jotain muuta, jota hän ei voinut tehdä.\n\nHänellä oli paikka itsessään, jossa hän eli ‒ johon hän saattoi paeta\nja jossa piileksiä kaikkea sitä, mikä oli ikävää ja raskasta ja\nvaikeata kestää. Kun tuska hävisi hänestä ja hän taas saattoi ajatella\n‒ silloin olivat kaikki hänen ajatuksensa heti siellä... Niin kauan kun\nhänellä olisi se pakopaikka, saattoi hän kestää kaikkea. Vaikka hän\neläisi sata, ei, tuhat vuotta ‒ niin ei hän koskaan kyllästyisi siihen\npaikkaan!\n\nHän ajatteli rotkoa kastanjapuiden alla ‒ polkuineen ja nurmikkoineen...\n\nHämärsi ‒ oli jo viileätä, ja vuohensilmät tuoksuivat ‒ sen tuli olla\nmukana jotta se muodostuisi oikein todelliseksi. Askeleita ‒ askeleita\nkuului polulta... Nyt hän tiesi, että hän oli kuullut ne, muttei ollut\nsitä oikein tajunnut. Vavahtava käsi laskeutui hänen hiuksilleen niin\nettä kaikki maailmassa muuttui hyväksi ja viihdyttäväksi ja kauniiksi...\n\nOi, sitä kättä ‒ hän olisi voinut suudella sitä aina maailman loppuun!\n\nJa vavahtavin sydämin heittäytyi hän taas kaikkeen siihen, jota ei\nvoitu sanoin selittää ‒ jota saattoi vain _tuntea_ uudestaan ja yhä\nuudestaan samalla riemuntunteella, pyörryttävällä, nimettömällä\nriemuntunteella ‒ ‒ ‒\n\n‒ Mutta sinä päivänä kuin hän polvistui rippituoliin ja tunnusti\nsyntinsä, silloin sanoi se, joka puhui Herramme nimessä, ettei hän\nsaisi palauttaa sitä muistoa mieleensä, että hänen tuli _vihata_ sitä\nhetkeä.\n\nKuinka hän voisi, kuinka saattaisi!\n\nKun synti oli jotain _pahaa ‒_ silloin kyllä saattoi. Mutta kun nyt\nsynti oli parasta, kaikkein parasta, ainoa hyvä ihmisessä ‒ kuinka\nsilloin saattaisi!\n\nHän tiesi kyllä, että se oli kauhea häpeä, mutta hän ei voinut tuntea\nettä se olisi ollut pahaa. Ei, hän ei tiennyt ennenkuin sinä iltana\nmitä oli olla hyvä. Koko elämänsä läpi oli hän vain ollut omavaltainen\nja välinpitämätön ‒ hän ei ollut välittänyt kenestäkään muusta\nmaailmassa kuin Goldrainin Kathista. Isästäänkään hän ei pitänyt,\npaitsi niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli mukautunut Kathin\nmielen mukaan tai oli ylpeä hänestä.\n\nMutta sinä iltana, jolloin hän rakasti, rakasti ‒ enemmän kuin\nelämäänsä, paljoa enemmän kuin itseään ‒ oi, silloin hän rakasti\nkaikkia Goldrainissa ja koko maailmassa eikä tiennyt mitä kaikkea hyvää\nhän olisi heille tahtonut tehdä!\n\nJos hän ei koskaan enää ajattelisi sitä iltaa, tulisi hän siitä\npahaksi. Jos hänen piti karkoittaa kaikki ajatuksensa siitä ainoasta\npaikasta, jossa ne olivat kotonaan, jossa ne saattoivat levähtää,\njossa niillä oli iloa, joka ei koskaan loppunut niin olisi se kärsimys\nsellaista, joka hävittäisi hänestä kaiken hyvän!\n\nHän muisti eräänä lapsuutensa päivänä isänsä tulleen hänen luokseen\nja tahtoneen lyödä häntä ‒ hän ei muistanut enää minkä takia ‒ ja\npelästyksessään oli hän hypännyt ulos matalasta akkunasta ja juossut\nalas tietä, johon äsken oli pantu uusia marmorisiruja. Hän oli paljain\njaloin ‒ ja tuntui kuin puukot olisivat viiltäneet häntä aina sydämeen\nasti. Kun he saivat hänet kiinni, oli valkoisilla kivillä pieniä\npunaisia pilkkuja.\n\nSiten kävisi ‒ oi ei, paljoa, paljoa pahemmin ‒ jos hänen tulisi\nkarkoittaa ajatuksensa sieltä!\n\nOi, jospa Herramme, joka on kaikkivoipa, tekisi niin ettei olisi syntiä\nsitä ajatella!\n\nHänellä oli muassaan kuva, jonka täti kerran oli hänelle ostanut\neräältä italialaiselta rihkamakauppiaalta, hänen pyhän kaimansa kuva,\npieni Kathariina, joka oli niin hurskas että hän liiteli koholla\npermannosta polvistuessaan rukoilemaan.\n\nJa kun Kathi oli polvillaan ‒ niin raskaasti, niin raskaasti ‒\npermannolla sänkynsä vieressä rukoillakseen, silloin hän ajatteli:\njospa kuitenkin pieni, lempeä pyhimys kerran armahtaisi häntä, astuisi\nulos kehyksistä ‒ niinkuin ennen oli kuultu tapahtuneen ‒ ja sanoisi:\n»Kathi, nyt olen saanut Herramme suostumaan, ettei enää ole synti\najatella sitä ‒ sillä tiedänhän minä, ettet tahdo tehdä syntiä. Niinpä\nsinun täytyy raataa täällä kuolemaasi asti etkä saa edes katsahtaa\nlaaksoon. Mutta _ajatella_ sitä, siihen sinulla on lupa» ‒ ‒\n\nKun toiset saapuivat sunnuntai-iltoina kotiin kirkkomatkaltaan,\ntapahtui joskus, että Martha virkahti muutaman sanan siitä mitä pappi\nsaarnassaan oli puhunut. Hän teki sen tahallaan joka kerta kun pappi\noli puhunut siitä, miten tulee vihata syntiä ja sitä paeta ‒ sisimmässä\najatuksessaankin ‒ sillä hänestä oli Kathin hyvä kuulla tällaista. Ja\nKathin kädet kylmenivät tuskasta joka kerta kun hänen tätinsä alotti:\n»Hän sanoi muuten tänään», ‒ sillä aina hän oli sanonut jotain, joka\noli hänestä vaikeata kuulla. Mutta kun Martha sitten lopetti sanomalla:\n»Niin, se Jumalan mies ‒ hän on oikein niinkuin pyhimys» ‒ ja kun\nAnselm nyökäytti siihen painokkaasti, sanoi Kathi aina: »Niin, se hän\non!»\n\n‒ Sitten eräänä päivänä, jolloin hän oli auttamassa Peteriä lypsyssä,\nhän äkkiä ajatteli, että sitä muistoa, jota hän ei ollut tarpeeksi hyvä\nvihaamaan, josta hän piti kiinni enemmän kuin elämästään ‒ sitä toinen\nvihasi eikä tohtinut eikä tahtonut koskaan johtaa uudelleen mieleensä.\nMutta ehkä hän ei voinut vapautua siitä ‒ niin kauan kuin ei Kathi\njättänyt muistoa.\n\nJoka kerta kun hän antautui siihen koko vavahtavin sydäminsä ‒ veti hän\nhänet mukaansa. Ja _jospa_ hän nyt tunsi jotain siitä, jospa ajatukset\nheräsivät hänessäkin joka kerta kun hän sitä muisteli, ja kutsui ja\nveti hänet siihen, johon hän ei halunnut... Jospa nyt oli niin?\n\nHän ei voinut koskaan saada siitä varmuutta. Mutta hän tiesi samana\nhetkenä ettei hän koskaan, ei koskaan tahtonut ajatella sitä enää!\n\nVaikkakin nyt pyhä Kathariina olisi kuinkakin astunut ulos kehyksistään\nja sanonut: »Se ei ole sinulle syntiä» ‒ niin hän vain vastaisi: »Se\non syntiä eräälle toiselle ‒ ja siksi en tahdo». Sillä jos sitä yhä\najattelen ‒ niin ehkei hänkään voi olla sitä ajattelematta».\n\n‒ Joka kerta sen jälkeen ‒ satoja, tuhansia kertoja joka yö ‒ kun\nkaikki hänen ajatuksensa pyrkivät takaisin tähän ainoaan paikkaan ‒ ‒\nkarkoitti hän ne sieltä pois.\n\nTämä oli vaikeampaa kuin hänen leikatessaan pitkiä palmikoitaan ja\nnähdessään niiden putoavan lattialle... Se oli suurempaa tuskaa kuin\nhaavoittaa pieniä, paljaita lapsenjalkoja teräviin marmorisirpaleihin...\n\nMutta hän teki sen.\n\nHän rupesi harjaamaan ja puhdistamaan, sai sulkeutuneet ihmiset\nlausumaan muutamia sanoja, alkoi laskea ääneen ‒ tai rukoili\nrukousnauhansa.\n\nSe oli kaiken ilon, kaiken levon riistämistä itseltään. Oli kuin\nriistäisi hän elämän sydämestään\n\nMutta hän teki sen.\n\nSe ei ollut suurta, eikä edes ansiokasta! Se osoitti vain miten vähän\nhän voi tehdä siitä mitä hänen tuli ‒ sillä jos hän olisi vihannut\nsitä, niinkuin hänen piti tehdä, niin ei olisi ollut niin vaikeata\nsaada ajatuksiaan pois siitä. Hän ei todellakaan voinut siitä kerskua!\n\nMutta hän teki sen. ‒ ‒\n\nYlhäällä vuorilla satoi valkoista lunta... Ja kaikki oli loppumatonta\ntalvea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät oli saapunut laaksoon. Kaikissa viikunapuissa oli kalpeanpunaisia\nkukkia, päärynä- ja luumupuissa oli valkoisia.\n\nEräänä iltana istui pappi Joseph Wellner Kassian Gamperin tuvassa.\n\n»Tahdon sanoa teille jotain ennenkuin muut saavat siitä tietää», sanoi\nhän. »Nyt käy niin, että tulen matkustamaan pois.»\n\n»Sitä tahtoisin päästä kuulemasta», vastasi Kassian lyhyesti ja\njäykästi ‒ sillä se oli hänen tapansa voittaa murhetta. »Kun kaikki\nniin olemme kiintyneet pastoriin, niin en ymmärrä, miksi pastori vain\nikävöi pois täältä.»\n\nNuori pappi käänsi loistavat siniset silmänsä häneen. Ne muuttuivat\näkkiä niin kiiltäviksi.\n\n»Jäisin mielelläni», sanoi hän matalalla äänellä. »Kuolisin mielelläni\ntäällä. Mutta tieni kulkee pois täältä.»\n\nHän vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi: »Se voi tapahtua muutaman\npäivän, viikon, kuukauden perästä ‒ mutta joka tapauksessa olen\nviimeisiä aikojani täällä. En tule enää takaisin. Olen kuin kuoleva\nmies täällä Goldrainissa. Ja mitä kuoleva rukoilee ‒ sitä ei häneltä\nkielletä... Minulla on teiltä jotain rukoiltavaa, Gamper. Kun olen\npoissa ‒ niin sallikaa hänen tulla alas vuorilta taas ja antakaa kaiken\nolla niinkuin ennenkin!»\n\nKassian rypisti otsaansa, »jos pastori lupaisi _jäädä_ tänne ‒ niin\nluulisin melkein voivani siihen myöntyä», sanoi hän hetken kuluttua.\n»Muutoin hän tuntee ehdot.»\n\n»Sallikaa sen tapahtua ilman ehtoja!» sanoi pappi.\n\nKun Kassian oli ääneti, nousi hän. »Niin, niin, Kassian Gamper», sanoi\nhän, »kun minä olen poissa, kun olen teille kuin kuollut mies ‒ niin\nmuistakaa, että tämä oli viimeinen pyyntöni teiltä».\n\nHän kulki tuvan poikki ‒ mutta pysähtyi sitten akkunan luo. »Niin,\nvieläkin on minulla yksi asia», sanoi hän hiukan empien.\n\nHän jäi seisomaan ja katseli ulos akkunasta. »Voin kyllä ‒ rikkomatta\npyhän ammattini velvollisuuksia sanoa teille, että se mies» ‒\n\nKassian nousi äkkiä pystyyn ‒ silmät vesittyneinä.\n\nPappi ojensi kätensä ikäänkuin estääkseen kaikkia kysymyksiä. »Voin\nvain sanoa teille, että hän on _katunut_» ‒\n\nKassian naurahti kolkosti. »Se ei minua ilahuta kuulla», sanoi hän.\n»Silloin kyllä tietää, että Herramme on suonut hänelle anteeksi ‒ ja\nsitä en suo sille roistolle. Hän on sillä päässyt liian helpolla.»\n\nPapin valkoisille poskille nousi puna. »Ettekö yhtään tiedä, mitä\nkatumus on, Kassian Gamper?» kysyi hän.\n\n»Kyllähän ‒ silloin vetistellään vähäsen ja luvataan, ettei tehdä\ntoiste niin. Mutta se ei muuta mitään minun suhteeni! Voiko se saattaa\nasiat tekemättömiksi? Voiko se tehdä tyttöni samaksi kuin hän oli\nennen?»\n\n»Ei ‒ mutta ettekö luule hänen kärsivän ajatellessaan sitä?» Pappi\npuhui vastoin tapaansa äänekkäästi ja nopeasti. »Vetistellä vähän\n‒ arveletteko, että meidän Herrallemme voi tarjota kaikenlaista\nraukkamaisuutta! Ja että armo merkitsee kaikkeen tyytymistä? Ei,\nkatumus ‒ katumus ei ole vain itkua, se on todellista _tekoa!_ Silloin\nkäy käsiksi pahaan, jota on ruumiillaan tehnyt ‒ ja kärsii siitä\nsielussaan, ottaa esiin muiston, jota vihaa ‒ joka kirvelee kuin tuli\najatuksia ‒ ja kärsii siitä... kunnes se on kärsitty loppuun asti!»...\n\nHän kulki edestakaisin permannolla kuin suuressa mielenliikutuksessa.\n\n»Ja te luulette, että Jumalan anteeksianto tekee sen helpoksi! Niin,\nse tekee sen, jota todellakaan emme voi käsittää ‒ se poistaa meistä\nkaikki tahrat ikuisessa merkityksessä, koko ijankaikkisen rangaistuksen\nSe johtaa meidät taas armon tilaan ‒ sanomattoman ihanaan tilaan, joka\nmuuttuu sen ihmisen koko elämäksi joka on siihen antautunut. Mutta se\nei tee tekoja tekemättömiksi täällä maan päällä. Jos rukoilisimme häntä\nyöt päivät: suo minun kärsiä kaksinkertaisesti, kymmenkertaisesti,\nmutta tee se tekemättömäksi, tee niin, etten ole sitä tehnytkään ‒ niin\nhän ei voi kuulla meitä! Siksi kuolema on niin suuri vapahdus ‒ sillä\nsinä päivänä _ei ole sitä enää tehnyt!_ Se lasketaan maahan kuolleen\nruumiin mukana ‒ se muuttuu maan mullaksi! Ja me kuljemme valoon\npuhtaina ja vapahdettuina ‒ täysin vapahdettuina!»\n\nKassian katseli syvästi liikuttuneena pappiin ja nyökäytti päätään:\n»Niin, pastori on pyhä mies», sanoi hän. »Te ottanette pienet viat,\njoita teillä voi olla, sillä tavalla. Mutta se roisto ‒ mitä te\nluulette hänen tuntevan, vaikkakin hän sanoo katuvansa! En tahdo urkkia\n‒ tiedän kyllä mitä ripin salaisuus merkitsee mutta aion häntä etsiä\nniinkuin ennenkin.»\n\nPappi pysähtyi hänen eteensä ja pyyhki kasvojaan. »Sinun tulee jättää\nHerralle kostosi», sanoi hän, »se on hänen. Et voi kristittynä pitää\nsiitä kiinni. Suljet itsesi sen kautta armosta.»\n\nKassian katsoi alas permantoon. »Ehkä voisin olla lyömättä häntä\nkuoliaaksi», sanoi hän synkästi.. »En sitä tiedä ‒ mutta sen tiedän,\netten saa rauhaa ennen kuin koko kylä tietää minkälainen hän todella\non. Tahdon merkitä sen hänen kasvoihinsa, niin että kaikki sen näkevät.\nSitä en jätä tekemättä. Kathikin on merkitty! Se tihkuu kyllä ilmi\njälestäpäin vaikka kuinka tahtoisi sitä salata. Lisa Dittl, jonka\nPerkmann nyt on nainut, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan, että\nhänen miehensä muka olisi hyljätty. Hän kertoilee sekä oikealle että\nvasemmalle, että hän se ei tahtonut Kathia ‒ ja että sillä kyllä oli\nhyvät syynsä!\n\nMinun tulee merkitä hänet hänen elinajakseen ‒ kaiken oikeuden takia!\nLuulen että Herramme on kanssani siinä suhteessa samaa mieltä ‒ ja\nmielessäni aina odotan, että pyhä Jooseppi osoittaisi hänet minulle.\nKathin tapahan oli koristaa hänen alttariansa niin kauniisti kukilla!»\n\n»Oikeus kyllä saavuttaa määränsä», sanoi pappi.\n\nHerrammehan tahtoo johtaa oikeuden voittoonsa ‒ ja hän voi sen tehdä\nniin ettei armo siitä pienene. Minusta tuntuu, että armo siitä\nsuurenee, ettei mitään vähennetä oikeudenmukaisuudesta.» ‒ ‒\n\nHän tarttui leveään, mustaan hattuunsa. »Älkäämme puhuko tästä\nenempää tällä kertaa, Kassian Gampar», sanoi hän väsyneesti, »ehkemme\nkoskaan enää sitä teekään. Kun joskus olen puhunut hyvän sanan hänen\npuolestaan, niin se on tapahtunut teidän itsenne takia ‒ eikä hänen\ntakiaan. Saadakseni teidät luopumaan koston ajatuksista. Nyt johtakoon\nHerramme itse teitä! ‒ Mutta mitä teiltä olen pyytänyt, sitä tahdon\nviimeiseen asti toistaa.» ‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuorille oli vihdoinkin tullut kevät.\n\nEräänä päivänä oli Kathi kutsunut Peteriä päivälliselle ja seisoi hänen\nkanssaan ovella. Hän oli juuri pannut kätensä raskaalle ovenrivalle ‒\nkun Peter laski ison, hikisen kätensä sen päälle.\n\nEnsimäinen tunne mikä hänessä heräsi oli pelontapaisesti vetäistä pois\nkätensä. Mutta sitten hän antoi sen olla. Ja vähän sen jälkeen menivät\nhe yhdessä sisään.\n\nHänen taloon saavuttuaan ei Peter alussa koskaan katsahtanutkaan\nhäneen. Saattoi olla niin siitä syystä että hän häpesi hänen puolestaan\nja oli vihainen siksi että heidän piti pitää hänet talossaan. Sitten\noli hän silloin tällöin puhunut hänelle, mutta monta sanaa he eivät\nkuitenkaan olleet vaihtaneet kuluneena talvena. Joskus kun Kathi oli\ntyössään saattoi Peter työntää hänet sivulle ja ryhtyä hänen puolestaan\nsiihen ‒ mutta paremminkin tuntui kuin hän olisi tuuminut, että hän\nteki työnsä päin mäntyyn, kuin että olisi tahtonut häntä auttaa.\n\nSiksi tulikin tämä yllätyksenä, ja jälestäpäin ei Kathi tiennyt,\nmiksi hän oli siihen suostunut. Ehkä siksi, että siinä oli sellaista\nhyvyyttä. Ja siitä oli aikoja kuin kukaan oli hiukankaan välittänyt\nhänestä!\n\nSeuraavien viikkojen aikana tapahtui useammin, että heidän yhdessä\nseisoessaan tai hetkisen kahdenkesken ollessaan Peter taas pani kätensä\nhänen harteilleen.\n\nHän tottui vähitellen siihen ‒ hänen tavassaan eli jotain avuttoman\nkömpelöä, joka häntä liikutti. Eikä se muistuttanut ‒ ei, ei\nhituistakaan ‒ erästä toista.\n\nSitten eräänä kesäkuun iltana oli Martha lähettänyt heidät tähystämään\nAnselmia, joka oli ollut laaksossa. Kun he olivat tulleet paikkaan,\njossa ensimäiset kuuset kasvoivat, näkivät he hänet kaukana alhaalla,\nja he istuivat kaadetulle puunrungolle odottamaan häntä.\n\nSilloin pani Peter kätensä hänen vyötäisilleen.\n\nHän teki liikkeen kuin tuskasta ‒ mutta istui sitten liikkumattomana.\nJa äkkiä selveni hänelle, miksi hän oli suostunut kaikkeen tällaiseen\nPeterin puolelta: siinä oli apua. Siten nousi kaksinkertaiset esteet\nsille, jota ei edes saanut _ajatella_. Se loppui kokonaan ‒ myöskin\neräältä toiselta.\n\nSinä yönä, jolloin hän kulki joelle, oli hänellä ollut vain yksi selvä\najatus: hän ei tahtonut olla syytöksenä toiselle, hän tahtoi kokonaan\nhävitä. Sillä mitäpä hän oli, mitäpä hänen elämänsä merkitsi!\n\nMutta nyt oli tässä parempi keino.\n\nVähän sen jälkeen veti Peter kätensä pois. Ja sitten hän alkoi puhua\n‒ ikäänkuin hänen olisi pitänyt lopettaa toinen asia ennenkuin hän\nsaattoi alottaa toista.\n\n»On niin, että vanhukset tahtovat päästä talostaan», sanoi hän, »ja\nmuuttaa Innin laaksoon Annan luokse. He tuumivat, että minä lähtisin\nmukana ‒ ja senhän voin hyvin tehdä, vaikkakin me kävisimme yhteen.\nMutta voimme myös ensin lähteä isäsi luokse ‒ ja kuunnella mitä hän\nasiasta ajattelee. Hänen mielestään kai _sinun_ miehesi jäisi hänen\nluokseen ja voisi sitten ottaa talon haltuunsa?»\n\nKyllä sellainen oli aina ollut isän toivomus ‒ mutta nyt! Hän kääntyi\nihan hämmästyneenä Peteriin, mutta hän istui katsellen suoraan eteensä\nja pureksi heinänkortta.\n\n»Peter» ‒ hän sanoi sen melkein valittaen ‒ »Isähän ei tahdo enää nähdä\nminua talossaan».\n\n»Niin, niin» ‒ Peter pureksi yhä korttaan. Siitä herettyään hän\nsanoi: »Voin hänelle sanoa: jos et tahdo tytärtäsi, voin sanoa, niin\nehkei sinulla ole mitään vastaan pitää kodissasi minun morsiantani.\nEllet tahdo, niin otan hänet mukaani Innin laaksoon, johon vanhukset\nasettuvat asumaan. Silloin hän kyllä suostuu. ‒ Voimme jonakin päivänä\nlähteä alas. Sinun ei tarvitse raataa täällä kauemmin. Sitten kun\nelukat ovat alpeilla, voimme hyvin tulla toimeen yksinämme.»\n\nAlas ‒ alas taas! Joki, vanha puusilta ‒ suuria keltaisia kulleroita ‒\nGoldrain talo, kirkkotie...\n\nSaada istua kirkossa etäisimmässä sopessa ‒ kuulla messuavan äänen\nalttarilta, suitsutuspilvet, loistavat kasvot kuorin puolella...\n\n»Oi, Peter!» Hän tarttui molemmin käsin hänen isoon päähänsä:\n\nMutta silloin Peter nousi äkkiä ja sanoi hyvin jurosti: »On kai\nparasta, että menemme vähän kauemmaksi häntä vastaan.» ‒\n\nParia päivää myöhemmin meni Peter alas puhumaan Kassian Gamperin\nkanssa. Hänen olisi kai parasta mennä yksinään ensimäisellä kerralla,\ntuumivat vanhemmat ‒ ja Kathikin tuli pelokkaaksi asian joutuessa niin\npitkälle.\n\nAnselm ja Martha eivät koskaan olleet uskoneet, että Peterin mieleen\njohtuisi naida Kathi. Mutta ajatus isän rahoista oli kai voittanut\nhänen epäröimisensä. Vaikkakaan he eivät olleet erikoisen iloisia\nasiasta, oli heistä kuitenkin parasta pitää mielessä pääasia ja\ntekeytyä tietämättömiksi kaikesta muusta. ‒\n\nKassian Gamperkin kovin hämmästyi. Hän olisi aikaisemmin hylännyt\nPeterin ei läheskään tarpeeksi hyvänä hänen tyttärelleen. Mutta\nnykyinen Kathi ‒ hän ei ollut enää sama, ja kun kunniallinen mies otti\nhänet, oli se kai paras keino tukkia suut.\n\nJa sitäpaitsi hän ikävöi Kathia enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää\n‒ ja toivoi vain keksivänsä jonkun keinon, jolla saisi hänet luokseen\ntaas sanaansa syömättä. Hän ei kuitenkaan varmasti luvannut.\n\n»Hän voi jonakuna päivänä tulla kanssasi, niin saamme siitä puhua»,\nsanoi hän.\n\nSillä oli Peterin asia päätetty ja hän laittautui palaamaan vuorille\ntaas.\n\nMutta ovelle ehdittyään hän jäi seisomaan. »Ja hänen tulee saada kulkea\nrauhassa, kun hän saapuu», sanoi hän päättäväisesti. »Häneltä ei saa\nudella sellaista, josta hän mieluummin vaikenee.»\n\n»Tahtonet kai kuitenkin itse häneltä kysyä sitä?» sanoi Kassian\nlyhyesti ‒ päästäkseen pakollisesta myöntämisestä.\n\n»Se on minun asiani», vastasi Peter rauhallisesti. »Mutta en tiedä\ntekisikö se minua iloisemmaksi tai paremmaksi, jos saisin sen tietää.»\n\nSeuraavana päivänä kun he nousivat päivällispöydästä, sanoi Peter\nKathille: »Pane nyt vähäiset tavarasi kokoon, sillä nyt me lähdemme.»\n\nIltapäivällä he olivat matkalla. Kathista tuntui kuin kulkisi hän\nunissaan. Ei ajatella ‒ ei, ei. Mutta hän ei voinut olla _tietämättä_\nmikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän juuri\ntänään saapui laaksoon taas.\n\nMutta hän ei herättänyt mielessään viime vuoden saamaa päivää ‒ se\nsaapui ihan itsestään. Se oli taas esillä, hänen ympärillään. Ja se\npyrki _sisään_.\n\nPolun viedessä kuusimetsään oli sen varrella kaikki paikat punaisina\nalppiruusuja. Hänen täytyi poimia pari. Niinhän se alkoi viimeksikin ‒\npäivällisen jälkeen hän lähti vuorille poimimaan alppiruusuja...\n\nHän antoi kukkien pudota. Hän tahtoi, hän tahtoi taistella sitä\npäivää vastaan, joka halusi pyrkiä häneen ‒ ja ottaa hänet kokonaan.\nTuo rakas, rakas päivä, jota ei olisi saanut olla olemassa ‒ ei edes\najatuksissa? Tänään, jolloin kaikki muistutti siitä, tuli sitä vastaan\ntaistella lujemmin kuin koskaan ennen!\n\nPeter kulki hiukan hänen edellään kantaen hänen myttyjään kepissä\nolallaan. Oi, jospa hän sanoisi jotain! Oli niin hiljaista metsässä.\nMutta hänen tapansa ei ollut puhella kulkiessaan.\n\n»Kun tulemme alas, Peter», sanoi Kathi, »niin muista, että heti\ntahdon mennä levolle ja nukkua koko illan. Väsyn niin tästä pitkästä\nmatkasta.» ‒ ‒ Ja se joka nukkuu, ei tee syntiä, ajatteli hän.\n\nHe joutuivat ulos kuusimetsästä, ja tie vei yhä alaspäin. Silloin\ntällöin Peter kuitenkin pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Oli kovin\nkuuma.\n\nÄkkiä kutsui Kathi häntä. »Peter, Peter, katsohan ‒ katsohan toki.\nLuumupuita!»\n\n»Kyllä niin», sanoi hän kääntymättä. Sen hän tiesi, että Johann\nNiedermayerin luumupuut tästä alkoivat. Siinä ei ollut mitään\nihmeellistä.\n\nVähän myöhemmin Kathi taas huusi: »Peter, voi Peter, tässä on\npähkinäpuu» ‒ hän pysähtyi ja hieroi lehteä sormiensa välissä\ntoistaessaan: »Tässä on pähkinäpuu!»\n\nHän nyökäytti vain: Kyllä on! Sillä vanhan Ploggnerin talon edustalla\noli kaikkina aikoina ollut pähkinäpuu. Se ei ollut versonut ei tänään\neikä eilen.\n\nAurinko oli mennyt mailleen rosoisten vuoriharjanteitten taa. Sen\nvaipuva loisto valoi Marteller-gletscherille punaisen hehkun... Polku\nkääntyi Goldrainiin päin ‒ alas isojen sileälehtisten kastanjapuiden\nalle.\n\n»Peter» ‒ Kathi kutsui taas, mutta paljon hiljemmin, »tässä ovat\nkastanjapuut»... Tällä kertaa Peter kääntyi, sillä Kathin ääni vapisi\nkovin.\n\nHän oli istuutunut tien reunalle ‒ piteli päätään käsissään ja liikutti\nsitä edestakaisin.\n\n»Oi, Jumalan pyhä äiti», sanoi hän itkien... »Tässä ovat kastanjapuut!»\n\nPeter seisoi liikkumattomana hänen luonaan. »Tyttö raukka», ajatteli\nhän, »hän on melkein unohtanut, minkälaista oli alhaalla laaksossa\npäin! Ja hänen isänsä talon luona kasvaa myös kastanjapuu. Siksi se\nniin koskee häneen.»\n\nHän ei puhunut mitään, sillä hän tiesi, että koskee vain enemmän, kun\ntoinen rupeaa siitä puhumaan. Mutta oli parasta, että hän sai itkeä\nloppuun.\n\nJa hänen vaikeroidessaan ja huojuttaessaan päätään edestakaisin\najatteli Peter, että olisi hyvä jos hän pian lopettaisi, sillä\nSveitsinalppien yli nousi tummia pilviä. Siltä taholta oli myrskyn\ntapana tulla ‒ ja olisi ehkä parasta, ettei kestäisi kauan ennenkuin\noltiin talossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Matthias kellonsoittaja ei ollut terve ja hänen oli täytynyt\nmaata pari päivää. Hän suri joka kerron kun hänen oli pakko jättää\nvirkavelvollisuutensa suorittamatta.\n\nPappi istui hänen vuoteensa ääressä. Hän kyllä tiesi miten soittajaa\ntuli ilahuttaa. Nuori, kalpea pappi saattoi olla oikein leikillinen,\nkun hän oli yhdessä lapsien ja vanhusten kanssa, ja hän sai aina ne\ntyytyväisiksi.\n\n»Niin, on merkillistä maata tässä ja kuunnella kelloja ‒ sen sijaan\nettä seisoisi siellä ylhäällä itse», sanoi Matthias. »On hyvä, että\nminulla on naapuri, joka voi niitä hoitaa ja vuorotella veljensä kanssa\n‒ mutta se ei minusta kuitenkaan oikein soinnu. Niinkuin nyt äsken\nangeluksessa; se kuului oikein vieraalta! On sellainen oma tapani\nminulla... Ja sitten _ajattelen_ omaani joka kerta. Sekin ehkä voi\nkuulua.»\n\n»Ihan varmaan se voi, Matthias», vastasi pappi. »Olen niin iloinnut\nkellonsoitosta ensimäisestä illasta alkaen tänne tultuani. Antaisin\npaljon, jos Matthias voisi soittaa minullekin kerran.»\n\nVanhus sai kyyneleitä silmiinsä. Että hänen pitikin lähteä niin kauaksi\nheistä kaikista, tuon hyvän, pastorin!\n\nHe eivät ajatelleet muun kuin hämärän tekevän tuvan niin pimeäksi;\nmutta papin noustessa lähteäkseen katsahti hän äkkiä ulos akkunasta.\n\n»Saamme myrskyn», sanoi hän.\n\nLäntisten vuorenkukkuloitten yläpuolella kohosi keltaisen musta\npilvijoukko. Se oli jättiläislinnun näköinen ojenneltuine päineen,\nkauheille, rikkirevittyine siipineen, jotka kiitävällä nopeudella\nlevisivät hartaan, selkeän iltataivaan yli ja sammuttivat kaiken sen\nvalon pahan pimeyden taa. Ja kaukaa kuului pahanenteinen pauhina.\n\nSoittajan vaimo tuli sisään keittiöstä ja tarkasteli olivatko kaikki\nakkunat tarkoin suljetut. »Ulkona nousee myrsky, isä!» sanoi hän.\n»Pastori kai ei aio lähteä! Se on kohdallamme ennenkuin pastori voi\nehtiä kotiin.»\n\nSoittajan talo oli ensimäinen pitkässä maalaiskylässä ja oli hiukan\netäämpänä muista.\n\nVanha mies oli vuoteessaan käynyt hyvin levottomaksi. »Eikö näytä siltä\nettä se voisi mennä ohitse?» kysyi hän kasvoissaan jännittynyt ilme.\n»Pyhä Jooseppi, mitä muuten teemmekään!»\n\nUlkona alkoivat puiden latvat huojua maata kohden. Sitten välähti\näkillinen leimaus tuvassa ja kuului ankaraa jymähtelemistä...\n\nPappi meni vuoteen luo. »Rakas Matthias, Jumalan käsi on mustien\npilvien yläpuolella!»\n\nRoiskuva sadekuuro alkoi pieksää puukattoa.\n\n»Ei, ei sentakia», sanoi vanha soittaja. »Mutta tässä minä makaan ‒\nja nyt tulisi soittaa! Lähetä heti sana naapurille, Barbara! He ehkä\neivät ajattele, että tulee soittaa myrskyä vastaan. He eivät olekaan\ntottuneet siihen niinkuin minä.»\n\nUkkosen jyriseminen kuului yhä lähempää. Salama salaman perästä valaisi\ntupaa ja vanhan miehen huolestuneita kasvoja.\n\nSiiloin ulko-ovi kiskaistiin auki ja naapurin veli juoksi tupaan isoon\npäällysviittaan kääriytyneenä.\n\n»Pyhä Anthonius», sanoi hän, »nouseepa jumalanilma! Olen tullut\nlikomäräksi vain juostessani tänne yli. Ja salamat ihan häikäisevät\nsilmiä! ‒ Niin, tahdoin sanoa, että Sebastian on lähtenyt ulos heti\niltasoiton perästä, enkä nyt tiedä milloin hän palaa. Enkä mielelläni\nmenisi hänen sijastaan. Tuskinpa voi päästäkään perille kirkkoon asti.\nVieläkin on yksi asia, se nimittäin, että vieras herra, jolla oli\nsilmälasit, oli sanonut veljelleni, että heiluva metalli voi myrskyssä\nhelposti vetää luokseen salaman, sanoi hän.»\n\n»Siten käy, kun tahtoo kuulla niitä, jotka luulevat olevansa viisaampia\nkuin meidän Herramme», sanoi vanha soittaja vapisevin äänin. »Sen kai\ntiedämme paremmin kuin mokomakin jumalattomista maista ‒ joissa ei ole\nvuoriakaan ‒ että myrsky menee ohitse heti kun soitetaan kirkonkelloja.\nJa täällä seurakunnassa eivät ihmiset voi olla sitä ilman. He eivät\noikein voi koota ajatuksiaan rukoukseen ennenkuin kuulevat kellojen\npuhuvan ‒ äänekkäämmin kuin rajuilma ja kertovan heille, että Herramme\non lähellä.»\n\n»Niin, mutta minulla ei ole halua lähteä sinne, eikä minulta kukaan voi\nsitä vaaliakaan.»\n\nRajuilma oli nyt Goldrainin kohdalla; ukkosen jyriseminen kuului\nlakkaamatta, toinen jyminä kumisi vielä vuorien solissa, kun seuraava\njo räjähti, ja pimeässä loistivat suuret, monipolviset salamat.\n\n»Pyhä Jooseppi! tässä pitää maata velvollisuutensa jättäen!» virkkoi\nhuolestunut Matthias.\n\n»Anna minulle avain torniin, Nestor», sanoi pappi. »Minähän voin mennä.\nOlen ollut useammin kuin yhden kerran Mattiaksen luona siellä ylhäällä.\nSopii paraiten, että minä ‒ tällä tavalla kerran saarnaan kansalle.»\n\n»Ei, älkää sitä tehkö», sanoi mies. »Pastorihan tietää, että se voi\nolla hengenvaarallista.»\n\n»Niin, onhan hengenvaarallista elää», sanoi pappi hiukan hymyillen.\n»On melkein vain yksi varma tapa pelastaa elämäsi, Anton ‒ ja se on\nuskaltaa se.»\n\n»Ei, ei, se ei käy laatuun», sanoi vanha soittaja tyrmistyneenä.\n\n»Luuletko, etten voi? Etkö muista, että olen koettanut? Mutta nyt\nolen oikein utelias kuulemaan saako kello oikean soinnun. Älähän nyt\nole minulle liian ankara, Matthias!» Hän nyökäytti rohkaisevasti\nvanhukselle. Sanon samalla jäähyväiset. Menen suoraan kotiin sen\njälkeen, sillä silloin kyllä Mariannen hiukan täytyy hoitaa minua.»\n\n»Ei, ei, pastori ei saa lähteä», sanoi vanha soittaja. »He saavat\nmieluummin olla ilman soittoa!»\n\nMutta ennenkuin nuo kolme ihmistä oikein olivat ehtineet käsittää, mitä\nhän oli ehdottanut, oli jo nuori pappi lähtenyt ulos ovesta ‒ ja he\nistuivat siinä äänettöminä.\n\nTuvassa oli ihan hiljaista ‒ rajuilman raivotessa yhä ulkona.\n\nSilloin koputettiin kovasti ovelle ja Kassian Gamper astui sisään.\n\n»Saanko jäädä kattonne alle kunnes pilvi on ohitse, Matthias?» kysyi\nhän. »Se saavutti minut maantiellä. En voi kastua enempää kuin olen\nkastunut, mutta on kurjaa olla ulkona.»\n\n»Oi, pyhä Jooseppi ‒ ja pappi, pappi!» sanoi vanha mies tuskissaan.\n\n»Mitä papilla?» kysyi Kassian.\n\nKun he sanoivat hänelle sen, hypähti hän pystyyn. »Oletteko sallineet\nhänen lähteä?»\n\n»Me olimme kuin järjiltämme», sanoi vaimo. »Eikä hän saanut edes lyhtyä\nmukaansa! Kunpa hän ei vain taittaisi niskaansa tornissa!»\n\n»Oletteko sallinut hänen lähteä?» toisti Kassian.\n\n»Hän itse tahtoi välttämättä lähteä», sanoi Anton Hutter nopeasti.\n\n»Tällaiseen ilmaan _yksinään ‒_ ja pimeään torniin! Ei, se on jo\nliikaa!»\n\nHän otti lyhdyn vaimon kädestä. »Nyt lähden hänen jälkeensä. Kuhan vain\nsaavutan hänet, niin kyllä pidän huolta soittamisesta. Hänellähän ei\nole voimia niinkuin meikäläisellä ‒ ja hänen elämänsä on kai enemmän\narvoinen!» ‒\n\nKassian pyrki eteenpäin roiskuvaa sadetta, ulvovaa myrskyä vastaan.\nSalamat rätisivät ja loistivat hänen ympärillään ja ukkonen jyrisi\nlakkaamatta. Mutta häntä vallitsi vain yksi ajatus: saavuttaa pappi ja\nsaada hänet heti lähtemään kotiin.\n\nJuuri ennenkuin hän tuli kirkkomaan veräjälle, alkoivat kirkonkellot\nsoida.\n\nIhan levollisina ja luotettavina ne soivat ‒ ikäänkuin olisivat\npuhuneet hyvää kaikkien heidän puolestaan... Kuin olisivat tahtoneet\nsoittaa kaiken rauhansa jokaiseen pieneen mökkiin, jokaiseen\ntuskalliseen sydämeen, rauhaa kirkkaiden levollisten pyhäpäiväin\najoilta, jolloin se kutsui kansaa jumalanpalvelukseen. Niin, eikö\ntuntunut kuin se kutsuisi kokoon nytkin ‒ kutsuisi heitä kaikkia\ntuntemaan itsensä Jumalan kansaksi kirkkotiellä, pyhän varjeluksen\nalaisiksi...\n\nKassian kulki kirkkopihan yli, työnsi tornin oven auki ja jäi hetkeksi\nseisomaan sytyttääkseen lyhtynsä ‒ kellojen yhä laulaessa hänen päänsä\nyläpuolella.\n\nSitten hän alkoi nousta kapeita portaita. Kun hän oli tullut melkein\nniiden päähän ja samalla kun hän nosti päänsä lattian yli, näki hän\npitkän valkoisen salaman kulkevan pimeästä torninaukosta ihan hänen\npäältään ‒ näki sen tulevan ihan häntä kohti ‒ pitkänä, valkoisena...\n\nRäiskyvä, korvia repivä ryske ‒ ‒\n\nSitten pimeyttä, hiljaisuutta ‒ mustaa, mustaa hiljaisuutta.\n\n‒ ‒ Aallon kehiä, jotka levisivät sisään- ja ulos päin ‒ sisään- ja\nulospäin eivätkä tahdo sallia kenenkään tarttua niihin... Missä olen,\nkuka olen? Eikö koskaan saa selville itseään? ‒ ‒\n\nAallon kehiä...mustaa, mustaa pimeyttä ‒ pehmeätä, pohjatonta... Ja\nkaikkialla sormi, pitkä, valkoinen sormi ‒ joka ojentuu ja _osoittaa_,\nosoittaa...\n\nOi, mitä onkaan toivonut!...\n\nEi koskaan, koskaan tulisi kutsua pitkää, valkoista sormea ‒\nosoittamaan kuka ‒ ‒ Se osoittaa vain yhteen paikkaan, kiduttaen,\nkirvellen ‒ suoraan, suoraan ihmiseen itseensä!\n\n_Tuolla_ on _hän ‒_ tuolla sisällä. ‒ Kuka, kuka? Kaikki on mustaa,\nhiljaista, käsittämätöntä taas... Olenko minä joku? ‒\n\nSitten ääni, ääni, johon kiinnittyy tuskasta että se pääsisi\nhäviämään... Se ääni on olemassa ‒ on todellakin olemassa. Siitä kiinni\npitäen voi pysyttäytyä pystyssä...\n\nÄäni. Loiskis, loiskis ‒ sadekuuroja!...\n\nSitten torni ‒ kirkon torni... portaat... Gamper ‒ _Kassian Gamper_.\n\nHän nostaa kätensä kasvoillensa ‒ ne ovat kylmät kuin jää... Ja nenän\nyläpuolella tuntuu kiskomista ja nykimistä. Pää on lyijynraskas. Suu\non ihan kuiva. ‒ ‒ Mutta hän istuu tässä ‒ tornin tikapuilla. Lyhty on\ntuossa hänen vieressään. Se ei ole edes sammunut.\n\nPalaako torni? Ei, on pilkkopimeätä. Ainoastaan silloin tällöin väräjää\nnopea salaman valo, mutta heikompana, kauempaa. Ja ukkonen murahtelee\nnyt vain niinkuin iso eläin, joka on juuri vaipumaisillaan uneen.\n\nKirkon kellot ovat vaienneet. Ne riippuvat liikkumattomina tornin\nmustassa kidassa.\n\nHän pääsee kohottautumaan hiukan vaivalloisesti, ottaa lyhdyn ja nousee\nviimeiset porrasaskeleet.\n\nHänen kulkiessaan lattian yli on siinä jotain raskasta ‒ pehmeätä,\njohon hänen jalkansa pysähtyy.\n\nHän laskee lyhdyn... Hänen jalkainsa juuressa makaa pastori Joseph\nWellner kasvot ylöspäin kääntyneinä, kalpeana, liikkumattomana...\n\nYlinnä hänen valkoisella otsallaan on tumma pilkku...\n\n»Pyhä Jooseppi ‒ pyhä Jooseppi!» ‒ ‒\n\nKassian Gamper seisoo liikkumattomana kuin silloin, kun hän istui\nlamautuneena tornin portailla.\n\nHänen ajatuksissaan välähtää kuin salama!\n\nMutta salama on tunkeutunut syvemmälle ‒ ihan hänen sydämeensä asti ‒\nkun kuolema äsken oli tarttua häneen...\n\n‒ Hän kumartuu olennon yli, joka makaa hänen jalkainsa juuressa.\n\nJa varovasti, pehmeästi ‒ johon ei luulisi hänen suurten, karkeitten\nsormiensa kykenevän ‒ vetää hän vaaleita hiuksin hänen otsalleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko Goldrain murehtii...\n\nOlivathan he tietäneet että kadottaisivat hänet, että hän lähtisi\nkauaksi, kauaksi pois heidän kaikkien luotansa ‒ ja tavallaan hän jäi\nnyt heidän luokseen.\n\nMutta kaikki oli kuitenkin niin sydäntävihlovan surullista!\n\nSeuraavana aamuna levisi tieto siitä koko Goldrainiin, ja muutamiin\ntaloihin jo samana iltana ‒ että pappi Joseph Wellner oli uhrannut\nhenkensä mennessään torniin soittamaan vanhan Matthiaksen sijasta ‒\njohtaakseen rajuilman pois seurakunnastaan ja rauhoittaakseen kaikkia\npelokkaita sydämiä.\n\nHänen kuolemansa oli kaunis ‒ se oli kuin hänen viimeinen saarnansa!\n\nKassian Gamperin talo oli ensimäisiä paikkoja, missä saatiin se tietää.\n\nKathin ja Peterin tullessa oli talon isäntä poissa. Kathi pyysi silloin\nheti päästä levolle, ja heti kun hän oli pannut maata oman pienen\nhuoneensa valkoiseen sänkyyn, vaipui hän uneen, niin syvään uneen,\nettei rajuilmakaan, joka kohta sen jälkeen puhkesi, voinut herättää\nhäntä.\n\nTäti ja Peter istuivat huoneeseen, joka oli hänen huoneensa vieressä,\navonaisen oven luokse, ollaksensa siinä jos hän heräisi jyrinästä.\n\nRajuilman yltyessä tuli hän hetkiseksi levottomaksi ja nousi puoleksi\nistualleen. Mutta samassa alkoivat kirkonkellot soida ‒ ja hän\nvaipui takaisin tyynylleen syvään ja rauhalliseen uneen, hengittäen\nlevollisesti kuin lapsi.\n\n»Voin lyödä vetoa ettei hän ole nukkunut tällä tavoin ainoanakaan yönä\nsiellä vuorilla», sanoi Peter. »Ei ollut mitään järkeä siinä, että\nhänen piti lähteä kotoaan.»\n\nRäiskyvä, paukkuva ukkosen jyrinä, joka seurasi häikäisevää salamaa,\ntuntui seuraavassa silmänräpäyksessä tärisyttävän taloa perustuksiaan\nmyöten.\n\n»Jumalan pyhä äiti!» kuiskasi täti.\n\n»Se iski johonkin», sanoi Peter.\n\nSamassa soitto vaikeni ‒ ja pahin rajuilma oli ohitse.\n\nYhdeksän ja kymmenen tienoissa, kun kaikki oli ohitse, antoi täti väen\nmennä levolle. Mutta hän ja Peter jäivät odottamaan Kassiania, jonka\nviipyminen teki hänet levottomaksi.\n\nKun hän saapui ‒ niin kalpeana ja väsyneenä kauheasta jumalanilmasta,\nettä hän oli oikein vieraan näköinen ‒ ja hyvin lyhyesti oli heille\nilmoittanut järisyttävän tapahtuman, kesti kauan, ennenkuin kukaan\nheistä lähti levolle.\n\nKassian ei hämmästynyt nähdessään Peterin täällä, eikä kuullessaan,\nettä Kathi nukkui huoneessaan. Oli oikeastaan kuin ei hän olisi nähnyt\neikä kuullut mitään. Ja kauan vielä sen jälkeen kun hän oli paneutunut\nvuoteeseensa, kuuli täti hänen astumansa hänen omasta huoneestaan.\nEdestakaisin ‒ edestakaisin...\n\n‒ Aina aikaisesta aamusta kokoontuivat kaikki goldrainilaiset\nkirkkomaan takana olevan matalan talon edustalle, jonka seinustalla\nkasvoi kukkivia viiniköynnöksiä, ja hyvin hiljaa he kaikki astuivat\nsisään, toinen toisensa perässä, ja näkivät hänen siinä makaavan\nvalkoisella vuoteella mustassa papinpuvussaan ‒ hiuksien muodostaessa\nkuin sädekehän kalpeitten kasvojen ympärille, jotka olivat niin lempeät\nja kirkkaat...\n\n»Hän on sellaisen näköinen, jonka sydämen toivo on toteutunut»,\nsanoi itkevä Marianne. Hän oli valvonut yön kuolleen luona parin\nseurakunnan miehen kanssa ja tahtoi olla siinä koko päivän, niin kauan\nkun hän jaksoi pysyä pystyssä. Keskiyön tienoilla tuli sitten pari\nluostariveljeä suorittamaan kuolinvalvomisen. Ja sen huoneen ovea\npieneen puutarhaan ei lukittaisikaan koko yönä. Hän rakasti pienten\nkappelien öistä valoa; nyt tuli valon loistaa hänen omasta huoneestaan,\nja jos matkustavainen kulki ohitse ja katsoi sisään, kohtasivat häntä\nhiljaiset, valoisat kasvot, jotka ikäänkuin toivottaisivat »Jumalan\nrauhaa».\n\nKaikki toivat parasta mitä tiesivät. Toiset toivat tuoreita kukkia,\ntoiset suuria helmiseppeleitä, muutamat ruukkukasvinsa akkunoiltaan,\npunaisia neilikoita ja pelargonioita, jotka he asettivat hänen\nhuoneeseensa. Toisilla oli vahakynttilöitä, toiset ripottelivat oksia\nja lehtiä.\n\n‒ Kassian Gamperilla kulki täti paremmassa puvussaan leikellen kukkia\nkaikista ruukkukasveista. Hän menisi Peterin kanssa, joka sen jälkeen\ntaas aikoi lähteä vuorille. Vanhukset eivät voineet olla niin kauan\nilman häntä. Hän oli puhunut hiukan Kassian kanssa, joka suostui\nkaikkiin hänen toivomuksiinsa ‒ ja istuessaan katsoi järkähtämättä\nhänen ohitseen kauas etäisyyteen ‒ eikä hän voinut odottaa saavansa\ntavata Kathia, koska hän yhä nukkui.\n\n»Ei, hän on juuri herännyt», sanoi täti, jonka poskia pitkin valuivat\nkyyneleet, »mutta luulen olevan parasta, ettet mene hänen luokseen. Hän\nnukkui niin rauhallisesti käsi pään ympäri taivutettuna... Mutta sitten\nluulen hänen heränneen kirkon kellojen soitosta. Hän makaa silmät\nraollaan kuin sellainen, joka ei tahdo ajatella, vaan on vain iloinen ‒\nniinkuin lapsi jouluaamuna. ‒ Onko pyhä, täti? kysyi hän. ‒ Ei, sanon\nminä, etkö voi kuulla, että joku on kuollut! ‒ Hän kohoutuu vuoteessaan\nja hänen silmänsä suurenevat. ‒ Kuka? kysyy hän. Ja minä sanon: eräs,\njosta kaikki olemme pitäneet! Silloin hän katselee minua kuin se,\njoka rukoilee elämänsä puolesta. ‒ Ei, ei _isä_, sanon minä, vaikka\nhänkin oli lähellä kuolemaa; vaan pappi, joka soitti vanhan Matthiaksen\npuolesta, ja häneen löi salama. Isä löysi hänet sieltä. ‒ Sitten hän\nlaskeutuu makuulleen ja kääntyy seinäänpäin. Luulen, että hänen tulee\nolla ihan yksinään. Pastori neuvoi häntä niin kauniisti aikoinaan. Ja\nnyt kaikki herää hänessä uudelleen ‒ se voi olla kylliksi vaikeata\nhänelle, pikkuraukalle!»\n\n‒ Kun täti saapui kotiin taas tunnin kuluttua, istuutui hän Kathin\nluokse, joka yhä makasi kasvot seinäänpäin, ja alkoi ihan hiljaa\nkertoa hänelle miten kaunista siellä oli ollut ja miten kaikki olivat\ntuoneet mikä mitäkin muassaan tehdäkseen kaiken hänen ympärillään\njuhlalliseksi. Kirkkoherra oli itse lukenut kuolinrukoukset ‒ itku\nkurkussa... Eikö Kathi tahtonut nousta ja lähteä sinne? Hän oli\nnäöltään kuin pyhimys!\n\nMutta Kathi vain viittasi kädellään kieltävästi ja jäi makaamaan\ntahtomatta syödä tai juoda.\n\nSilloin kysyi täti Kassianilta, eikö hän tahtonut lähteä sinne? Mutta\nhänhän oli siellä eilen illalla, vastasi hän. Oli mukana kantamassa\nhänet kotiin ‒ ‒ Ja hänen kyllä tuli pysyä levossa tänään, sillä joka\nhetki hän tunsi pyörrytystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun kaikki talossa olivat menneet levolle, alkoi Kassian Gamper\nkävellä edestakaisin niinkuin viime yönäkin ‒ ei huoneessaan, vaan\nkäytävässä ulko-oven ja yläkertaan vieväin portaitten välissä. Hän\nkulki edestakaisin kädet selkänsä takana pienen lampun valossa, joka\nriippui katossa ‒ hänen ajatuksiensa liikkuessa vain yhdessä asiassa.\n\n»Ennen keskiyötä, mutta myöhään, kun kaikki on hiljaista. Saamme nyt\nnähdä ‒ ‒»\n\nHän oli varma, ihan varma siitä. Nyt tulisi suuri tilinteko.\n\nViimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina, jotka olivat olleet pitkät\nkuin vuodet, oli hän yhä uudestaan ajatellut sitä mitä hän tunsi, kun\nkuolema oli tarttunut häneen ‒ ja hän kyllä tiesi, että suurimman tilin\nteon pitää ihminen _itsensä kanssa_. Ainoastaan siinä voi hän oikein\ntuomita syyllisen.\n\nMutta tässähän hänellä oli isän-oikeus ‒ niin, isän velvollisuus. Ja\noikeuden tulee vallita. Siitä ei kukaan saa uskaltaa poiketa. Sen tulee\nvallita.\n\nKirkontornin kello löi yksitoista, raskaasti ja voimakkaasti ‒ niin\nkuin se olisi myöntänyt sen oikeaksi.\n\nNiin, _sen_ tornin kello sekin voisi kertoa oikeuden voimasta.\n\nSyntyi taas yöllinen hiljaisuus.\n\nSitten aukaistiin ylhäällä ovi ‒ ihan hiljaa. Kassian pysähtyi ja\nasettui portaitten varjoon.\n\nPortaita alas kulkivat hiipivät askeleet. Porras narahti ‒ ja ne\npysähtyivät.\n\nHän ihmetteli että niin pieni kolina saattoi pelästyttää kulkijaa ja\nhänen sydämensä takoi, takoi aivan kuuluvasti.\n\nAskeleet hiipivät eteenpäin ‒ saapuivat käytävään... ja silloin ‒\nseisoi hän siinä.\n\nHuusiko hän? Oliko joku huutanut? Ei, ei ainakaan hän! ‒ Sillä hän\nvain seisoi ‒ niinkuin lapsi, joka tietää ettei se voi puolustautua,\nliikkumattomana, kietoutuneena suureen, mustaan huiviin, joka oli\nheitetty pään yli ja jota hän piti tiukasti ympärilleen käärittynä. Hän\nseisoi niin liikkumattomana, että silmäluomet, jotka raskaasti olivat\npainuneet silmien yli, keltaisenvalkoisina ja vähäsen turvonneina,\nnäyttivät kuin vahaan leikatuilta.\n\nMiksei hän mitään puhunut? Hän olisi voinut puhua ‒ sanoa jotain,\njoka selittäisi kaiken... Sitä kai ei ollut niin vaikea keksiä! Miksi\nhän seisoi vain kuin lapsi, joka ei voi puolustautua. Silloin piti\nKassianin puhua ‒ hänenhän täytyi...\n\nMutta hänen tuli alottaa varovasti... muuten salpaisi hänen henkensä se\nsuuri sana, joka nyt oli sanottava.\n\n»Oletko se sinä? Sinäkö siinä olet, Kathi?»\n\nHänen täytyi keskeyttää kunnes sydän hiukan rauhoittuisi.\n\n»Ja tahdot lähteä ulos, niinkö? sillä ‒ olet ajatellut että voisit\nmennä sinne?»\n\nHänen huulensa liikkuivat kuiskaten myöntävästi ‒ kuulumattomasti.\n\n»Ajattelit heti, että sinäkin tahdot mennä ‒ — niinkuin kaikki muutkin.»\n\nTaas kuulumaton myönnytys.\n\n»Mutta ‒ kun kuulit, miten kaikki sinne kokoontuivat ‒ tuntui sinusta\nniin oudolta tavata heitä kaikkia yhdellä kertaa Eikö totta? Nyt ‒ kun\nolet ollut niin kauan poissa! Silloin odotit iltaa ‒ ja tiesit, ettei\nsiellä ollut enää ketään.»\n\nHänen huulensa liikkuivat taas myönnytykseksi.\n\n»Mutta nyt tahdot sinäkin mennä? Sehän onhan luonnollista!»\n\nMitä tämä olikaan? Eikö hän sanonut kaikkea mitä toinen olisi voinut,\nmitä hänen olisi pitänyt keksiä sanoakseen! Mitä tämä olikaan? Tahtoiko\nhän ensin rauhoittaa häntä ‒ ja sitten vasta sanoa sanottavansa?\n\nÄkkiä hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen katseensa oli kohdannut paikan,\njossa hän piteli käsiään ‒ huivin alla.\n\n»Hän vie ne muassaan», ajatteli hän, »hän vie ne todellakin muassaan!\nHän pitää niitä käsissään ‒ hän tahtoo panna ne sinne, jotta ne\npantaisiin mukaan ‒ ‒ ei, ei»...\n\nRaskaana ja suurena laskeutui hänen kätensä tytön kädelle, työnsi\nhuivin syrjään ‒ ja veti esiin pitkät, kokoonkäärityt palmikot, jotka\nolivat hänen käsissään.\n\nEi, hän ei huutanut... mutta silmäluomet kohentuivat, tuskallisesti\nväristen ‒ ja hänen silmänsä kohtasivat hänen silmänsä, silmät jotka\nolivat kuin Aloisian...\n\nHän tarttui raskaisiin palmikkoihin, punnitsi niitä tahtomattaan\nsamalla kädellään ‒ vanhan tapansa mukaan.\n\nMutta siinä liikkeessä oli jotain, joka kääntyi häntä itseään vastaan ‒\ntarttui hänen sydämeensä...\n\n»No niin ‒ ‒ olet myös kuullut, miten kaikki sydämensä kiitollisuudesta\novat vieneet yksi yhtä ja toinen taas toista muassaan sinne... parasta\nmitä saattoivat ajatella... Niin et sinäkään tahtonut mennä tyhjin\nkäsin? Sinäkin tahdoit ‒ koko sydämestäsi ja niin sinä otit ‒ sillä\nsinullahan ei ole muuta, Kathi»...\n\n»Ei, minulla ei ole muuta.»\n\nKassian päästi palmikot kädestään.\n\n»Mutta älä nyt ole liian kauan poissa, Kathi. On myöhäistä»...\n\nTuntui kuin olisi tytär tahtonut rauhoittaa isäänsä sanoessaan: »Olen\nkyllä taas pian täällä.»\n\n»Niin, sillä Peter käski minun pitää sinusta hyvää huolta. Hän sanoi\nnimenomaan että pitäisin hyvää huolta sinusta... Ja hän uskoo varmasti\nettä sinusta tulee hänelle hyvä vaimo, reipas ja uskollinen ja hyvä\nvaimo.»\n\nKathi ei nostanut silmiänsä, mutta sanoi äkkiä äänekkäästi ‒ kuin se\njoka puhuu unissaan eikä voi hillitä ääntään ‒ ja lujasti kuin olisi\nhän antanut lupauksen: »Kyllä».\n\nKassian hengitti syvään ‒ hän tiesi voivansa siihen luottaa, ja\nhetkisen seisoivat molemmat äänettöminä.\n\nSitten Kassian» sanoi vain: »Niin ‒ mene siis. Jumala kanssasi,\nKathi...Jumala kanssasi! ‒ Annan lampun palaa niin kauan.»\n\nKathi meni hänen ohitsensa ‒ ulos ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän\noli yksin käytävässä.\n\nMiten oli? oliko hän sallinut hänen lähteä? Lähteä _sinne.._. Oi,\nei, ei! Ei ikinä! Eikä hän näin pääsisi asiasta! Nyt oli hän hänen\nkäsissään ‒ tänä iltana vihdoinkin tuli puhua! Oli tapahtuva suuri,\nsuuri tilinteko...\n\nHän kiskaisi oven selälleen, juoksi ulos pimeään ja riensi hänen\njälkeensä.\n\nTyttö kuuli hänen tulevan ja pysähtyi, kääntyi ja nosti kasvonsa häntä\nkohti niinkuin äsken ‒ käytävän ovesta valuvan valon liekuttavassa\nloisteessa... Ja hänen silmänsä olivat kuin Aloisian...\n\nKassian viittasi hänelle kädellään.\n\n»Niin ‒ mene ‒ Jumala kanssasi, Kathi», toisti hän soinnuttomasti. ‒\n»Jumala kanssasi!» ‒ ‒\n\nMutta Kathi jäi, paikoilleen. Ja hänestä tyttö äkkiä kasvoi ‒ tuli niin\nsuureksi öisessä pimeydessä.\n\nJa hän katseli häntä kuin sellainen, jonka suru on tehnyt\ntäyskasvuiseksi, kuin sellainen, joka on luopunut _kaikesta ‒_ ja jolla\nsenvuoksi ei ole enää mitään peljättävää.\n\nSitten nosti hän kätensä, jossa hänellä oli pitkät palmikot. »Vien ne\njokeen», sanoi hän. »Sitten ei ole enää mitään jäljellä Goldrainin\nKathista» ‒ ‒\n\nHän oli vaiti hetkisen.\n\n»Ja sitten tahdon mennä sinne ‒ _rukoilemaan_... Sillä silloinhan olen\nvain eräs, joka on kuollut kaukana!»\n\nHän viittasi hänelle kädellään ‒ mutta tällä kertaa ei hän voinut sanoa\nmitään.\n\n‒ Hetki sen jälkeen hävisivät hänen askeleensa pimeään hiljaisuuteen...\n\n\n\n"]