Tervaporvarien pojat ja tyttäret

TERVAPORVARIEN POJAT JA TYTTÄRET

Romaani

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1934.

I

1.

Eivät ole tainneet ihmisiän kartoittajat aivan mielivaltaisesti määrätä viidettäkymmenettä vuosirengasta elämämme päiväntasaajaksi. Sillä vaikkapa ehkä jo joskus aikaisemminkin olemme panneet merkille, että tulevaisuuden tuulentupien lomiin voi mahtua myös menneiden muistojen rakennuksia, niin vasta viisissäkymmenissä osaamme antaa vanhoille, jo aikoja sitten kylmilleen jättämillemme tuville sellaisen arvon, että rupeamme vedättämään niiden seinissä säilyneitä hirsiä mielikuvituksemme tonttimaille uudisrakennustarkoituksiin.

Tällaisen muutoksen elämänkatsomuksensa näköaloissa oli huomannut myöskin mr Axel Lundström, 7171 Ellsworth Avenue, Detroit, Michigan, U.S.A., kun hän perjantai-iltana kesäkuun 22 päivänä, suoritettuaan loppuun viikon kirjanpitotyöt, kiersi puhtaan arkin kirjoituskoneeseensa ja alkoi naputtaa kirjettä eräälle lapsuutensa toverille Suomeen.

Hän kirjoitti:

 Hyvä ystävä: —

 Ihan tuntuu kuin olisin sinulle kirjevelkaa, vaikka olenkin aivan
 ventovieras mies, jonka nimenkin jo aikoja sitten lienet unohtanut.
 Niin vieras, että omasta puolestani tuntuu kuin minun olisi sinua
 tässä kirjeessä »karahteerattava», kuten vähemmän tuttua ainakin.
 Toiselta puolen taas, kun otan huomioon, että kirjoitan lapsuuteni
 leikkitoverille, ei teititteleminen sentään tunnu sopivalta. Ja
 sen vuoksi rohkenen kirjoittaa niin kuin ei olisikaan vierähtänyt
 viidettäkymmenettä vuotta siitä, kun viimeksi yhdessä puuhailimme.

 Koetan aluksi esitellä itseni, jotta tietäisit, kuka kirjeen
 kirjoittaja on.

 Ehkäpä muistat, kun oikein muistiasi pinnistät, että sillä
 oululaisella maalarimestari Lundströmillä, joka asui Hedmansonin
 talossa sinun syntymäkotisi naapurissa — portti portin vieressä —
 Torikadun varrella, oli kaksi poikaa »Eemi» ja »Aki». Eemeli sai
 muutamana kesänä seurata sinua teidän huvilallennekin Salmeen, koska
 te olitte yhdenikäiset leikkitoverit, mutta hänen veljensä, joka oli
 kahta vuotta teitä nuorempi, oli jäätävä kaupunkiin. Kun äiti ilmoitti
 Eemin pääsevän Juhanan kanssa Kuusiluodon herrasväen »villaan»
 oikein olemaan, niin tahtoipa pala nousta Akin kurkkuun ja kyynel
 tupata silmään, kun hän ei päässyt mukaan. Tyyntyihän poikanen siitä
 vähitellen, kun äiti lohdutteli ja sanoi, että päästäänhän siellä
 mekin pian käymään... Eemeli on maannut jo viidettä vuotta nurmen alla
 Oulun hautuumaalla, ja hänen nuorempi veljensä Axel on se, joka tätä
 kirjettä kirjoittaa.

 Isäni Karl Cristoffer Lundström, joka oli syntynyt vanhassa Vaasassa
 vuonna 1841, oli »snikkarimestarin» poika. Hänellä oli yksi veli,
 Gustaf, ja yksi sisko, Kristina. Sen enempää en tiedä isäni suvusta.
 Mutta muistan hänen usein kertoilleen meille lapsille oman lapsuutensa
 muistoja. Niinpä hän kertoi Vaasan palosta, joka sattui hänen
 ollessaan kahdennellatoista.

 Äitini, omaa sukua Elisabeth Salander, oli syntynyt Paavolassa 1844 ja
 kuollessaan 80-vuotias.

 Setäni Gustaf oli aikoinaan harjoittanut värjäysliikettä Helsingissä,
 mutta ankarana hengenmiehenä hän lopetti sen keski-ikään päästyään ja
 omisti kaiken aikansa saarnaamiseen ja talonsa hoitoon. Hän hallitsi
 suomen kielen paremmin kuin isäni, joka vasta kolmattakymmenettä
 käydessään oli joutunut suomea puhuvain pariin. Setäni oli
 laestadiolainen eli »hihhuli», kuten Oulussa sanottiin, ja teki pitkiä
 saarnamatkoja aina Lappia myöten. Hän oli vakaa ja hyväsydäminen
 mies, joka otti orpolapsia kasvateikseen ja harjoitti hiljaisuudessa
 hyväntekeväisyyttä, mutta uskonasioissa hän oli kiivas. Niinpä hänellä
 oli tapana sanoa vaimolleen, jota hän ei ollut saanut omaan uskoonsa
 käännytetyksi, että »on ikävää, kun Kristuksen ja Perkeleen täytyy
 maata saman peiton alla».

 Minä lähdin Oulusta kahdeksantoistavuotiaana käytyäni ennen sitä
 kirjansitojaopin, kun isä ei tahtonut nuorimmasta pojastaan maalaria.
 Menin Raaheen, Tampereelle ja sieltä edelleen Helsinkiin setäni
 luokse. Tällä vaellusretkelläni viivyin noin vuoden päivät, minkä
 jälkeen palasin takaisin Ouluun.

 Niin syvälle olivat syöpyneet perinteet Oulun kaupan ja meriliikenteen
 mahtavalta kukoistuskaudelta ihmisten mieliin, ettei meikäläisten
 piireissä siihen aikaan pidetty miestä paljon minään, ellei hän ollut
 tehnyt reissua merille. Ja kun en minäkään tahtonut olla Pekkaa
 pahempi, niin otin kuin otinkin »hyyryn». Se oli hauskaa ja reipasta
 elämää: sai vetää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja sai nähdä maailmaa
 laveammalti kuin ummehtuneiden työhuoneiden hikisistä ikkunoista.
 Seilasin enimmäkseen englantilaisissa laivoissa — eihän oululaisia
 enää ollut —, mutta olin myös kerran gööteporilaisessa, jonka mukana
 kävin neljästi Bordeaux'ssa, ja toisen kerran olin melkein kokonaisen
 vuoden norjalaisessa rautaparkissa, jolla tein pitkän reissun
 Etelä-Amerikan satamiin. Siihen aikaan eivät matkat katkenneet yhtä
 nopeasti kuin nykyisin. Niinpä meni meiltäkin lähes kolme kuukautta
 Lontoosta Mississipin suulle ja saman verran aikaa sieltä Buenos
 Airekseen.

 Muutaman vuoden maailman meriä seilailtuani kävin vielä kerran
 Oulussa katsomassa äitimuoriani. Mutta pieniksi ja ahtaiksi olivat
 kotikaupungin olot kutistuneet. Väljemmille väylille veti vereni, ja
 niin minä parin kuukauden perästä lähdin siirtolaisena Amerikkaan.
 U.S.A:ssa sitä sitten on tullut oltua jo kaksikymmentäkahdeksan
 vuotta, viimeiset kahdeksantoista täällä Detroitissa harjoittamassa
 sitä ammattia, johon isäni oli niin kyllästynyt, ettei millään olisi
 tahtonut ainakaan nuoremman poikansa sitä oppivan.

 Ja nyt aletaan tulla niihin asioihin, jotka ovat tämän kirjeen saaneet
 syntymään.

 On nimittäin säilynyt mielessäni muutamia tapauksia, itsessään
 epäilemättä aivan vähäpätöisiä ja merkityksettömiä, mutta minulle
 niin läheisiä, että ne koko elämän ajaksi ovat valottuneet muistojen
 filminauhaan. Ja koska useat näistä varhaisten lapsuusvuosien
 asioista, joita eivät elämän eivätkä merien myrskyt ole pystyneet
 muistista hälventämään, sivuavat sinun elämäsi alkutaivalta, olen
 tuntenut tarvetta kertoa ne sinulle.

 Niinpä muistan aivan elävästi ensimmäisen kerran, kun isäni kanssa
 tulin teidän taloonne. Oli myöhäissyksyn ilta; teidän mukulakivinen
 pihanne oli puhtaaksi lakaistu, ja konttorin nurkkauksessa oleva
 pihalyhty valaisi sitä kellahkolla valollaan. Olin noin nelivuotias,
 ja me olimme vastikään muuttaneet Hedmansonille. Kuinka mahtavalta ja
 laajalta se tervaporvarin piha silloin näyttikään!

 Isälläni oli asiaa sinun isällesi — mitä lieneekään ollut —, ja me
 menimme konttoriin, jossa »patruuna» vielä istui korkean pulpettinsa
 ääressä. Hän oli hyvin ystävällinen mies, sinun isäsi, ja minäkin sain
 antaa hänelle kättä. Muistanpa hänen pukunsakin; se oli siloinen,
 harmaa puku, ja se sopi kuin valettuna hänen pyöreäharteiseen ja
 lyhytkaulaiseen vartaloonsa.

 Sitten me tulimme Eemin kanssa monesti teille, sillä meistä tuli
 sinun jokapäiväiset leikkitoverisi, ja me juoksimme sinun kanssasi
 »pränsolat» ja tutkimme tallin yliset ja makasiinien alustat.

 Kutsuttiin meidät useasti sisällekin, ja minä muistan, että teillä
 ruokasalissa oli pyöreä pöytä, korkea kaksikerroksinen »senkki» ja
 rottinkituolit. Sen pyöreän pöydän ääressä me istuimme, kun äitisi,
 joka oli harvinaisen ryhdikäs ja kaunispiirteinen nainen, tarjosi
 vehnäpullaa ja maitoa tai mainiota marjahilloa kerman kera. Se oli
 sellaista herkkua lapsen suussa, etten ikänäni voi unohtaa Kuusiluodon
 komean »rouvan» makeaa »sylttiä».

 Joskus päästiin myöskin pistäytymään sänkykamariin, ja siellä
 herättivät suurinta kunnioitusta »kultaiset» sängyt, joissa oli niin
 kiiltävän kirkkaat nupit, että niistä selvästi kuvansa näki.

 Sinulla oli poikasena pieni arpi alahuulessa, joka miltei somisti
 hienohipiäisiä kasvojasi. En varmuudella muista, mistä arpi oli
 tullut, mutta olen muistelevinani, että olit kompastuessasi satuttanut
 huulesi ämpärin sankaan.

 Eräänä syyspäivänä korjattiin teidän tallissanne lattiaa, ja tietysti
 täytyi meidän poikasten olla siinä hommassa mukana. Sinne pistäytyi
 myöskin teidän kyttyräselkäinen puukhollarinne, joka mielellään
 jutteli lasten kanssa. Heti kun hän tuli talliin, hän kysyi sinulta:
 »No, joko on Juhanalta lähtenyt hammas?» Eihän se ollut vielä
 lähtenyt, vaan lepatti ikenessäsi aivan putoamaisillaan. Silloinko
 puukhollarin olisi tehnyt mieli vetäistä se siitä pois. Hän koetti
 suostutella sinua jos millä pelillä ja vakuutteli, ettei tee kipeää,
 kun hän vain vähän katsoo hammasta... Mutta sinä väistelit häntä
 nauraa kikattaen. Ja kun siinä vielä timpermanni Pattinen tiesi
 kertoa, että hän kerran vain antamalla luunapin muutaman pojan
 hampaaseen oli saanut sen lähtemään, niin silloinko sinä vasta
 varoitkin tulemasta lähelle miehiä. Niin jäi se maitohammas sillä
 kertaa vetämättä.

 Kerran olit saanut jostakin käsiisi pullon, jossa oli elohopeaa.
 Se vietiin riemukulussa pesutuvan, »alaköökin», kamariin. Elohopea
 kaadettiin pöydälle, joka oli pihalle antavan ikkunan edessä, ja
 valkoiseksi »kuuratulla» pöydän »kiivulla» oli hauska juoksutella
 kirkkaita metalliherneitä, rikkoa ne pienempiin ja taas koota
 suurempiin osiin. Mutta leikki loppui lyhyeen, kun joku aikaihminen —
 se oli kai teidän kyökkärinne Fiia — tapasi meidät sieltä. Nuhteita
 saatiin, ja kädet piti pestä hyvin.

 Joskus me myöskin varustauduimme kadulle ja menimme komesrooti
 Bergbomin katukäytävälle laskemaan niitä vaaleanharmaita,
 neliskulmaisia laattakiviä, jotka olivat ainoat koko kaupungissa ja
 joista kerrottiin maksetun sata markkaa kappaleelta.

 Onhan niitä muistoja, kuten näet, mutta pitkäksi kävisi kaikkien
 luetteleminen. Taitaa jo tämäkin epistola olla vähän liian
 perusteellinen. Mutta jos se tuntuu sinusta pitkäveteiseltä, niin
 koeta olla kärsivällinen ja lohduta itseäsi sillä, että tällaisia
 kirjeitä tulee perin harvoin, korkeintaan pari sadassa vuodessa...

 Olisi hauskaa vielä joskus tavata. Etkö sinä koskaan ole ajatellut
 Amerikan matkaa? Minun on monta kertaa tehnyt mieleni tulla käymään
 Suomeen, eikäpä sitä tiedä vaikka vielä joskus tulisinkin, sillä
 vakuuttaahan sananlaskukin: Tulee mies merentakainen, vaan ei tule
 turpehenalainen. Vaimoni Hilma tahtoisi myös mielellään nähdä Suomen
 — hän on Amerikassa syntynyt, mutta on säilyttänyt suomen kielen
 puhtaana ja murteettomana.

 Lähetän tämän kirjeeni mukana pari valokuvaa. Toinen on otettu
 Niagaralla, josta se teidän kyttyräselkäinen puukhollarinne oli tuonut
 muistoksi ne sini- ja punakantiset kuvakirjat, joita hän toisinaan
 meille lapsille näytteli. Toinen meidän »lauantaimajaitamme».

 Ja nyt minä vihdoinkin lopetan tämän kirjeeni toivottamalla sinulle
 oikein hyvää vointia.

                                                    Axel L.

Tämän kirjeen vastaanottaja oli Kaarle Juhana Kuusiluoto, oululaisen tervaporvarin jälkeläinen, jota eräässä merkityksessä voidaan sanoa tämän kirjan päähenkilöksi (mutta ei millään muotoa tarinan sankariksi, sillä sankaruutta ei hänessä ole enempää kuin muissakaan tervaporvarien pojissa ja tyttärissä, jotka hajaantuneina kaikkiin ilmansuuntiin todistavat paikkansapitämättömäksi vanhan vakuutuksen, että aina »Oulu omansa perii»).

Juhana Kuusiluoto muisti hyvin Axel Lundströmin, hänen veljensä Eemelin, vieläpä maalarimestarinkin samoin kuin myös Lundströmskan. Olihan hän usein pistäytynyt pikkupoikana Hedmansonin pihan perällä olevaan verstaaseen, jossa oli pistävän väkevä tuoreen öljyvärin tuoksu, ja olipa hän joskus saanut ukko Lundströmiltä kimpaleen sitkeätä kittiäkin kämmentensä leivottavaksi. Maalarimestari oli lyhyenläntä, täysipartainen, hiljainen ja säyseä mies, joka teki ahkerasti työtä, mutta saattoi sentään joskus hairahtua ottamaan lasin liikaa. Arvatenkin hän silloin sai aikamoista ripitystä vaimoltaan. Lundströmska oli nimittäin hurskas, mutta topakka naisihminen, joka mielellään suoristikaan vartalonsa ja jämötti kädet puuskassa.

Eräänä talvena, kun pojat olivat rakentaneet lumilinnoituksen Hedmansonin liiterin katolle, johon päästiin nousemaan kauppias Kuusiluodon talon »porttikongista», oli Eemin jalka luiskahtanut, ja poika oli tipahtanut katolta ja katkaissut sääriluunsa. Ja niinä viikkoina, joina Eemi makasi jalka lastoitettuna vuoteessa, pääsi Juhana verstaan takana olevaan kamariinkin viemään leikkitoverilleen makeisia, äpyleitä ja kompiaisia.

Mutta Juhanan ja Lundströmin poikain tiet olivat vähitellen eronneet. Heinätorin kansakoulun pojat katsoivat yleensä karsaasti »herraskoulujen» poikiin, joiden kanssa he vanhan perintätavan mukaan pitivät velvollisuutenaan hieroa tappelua — etenkin Aleksanterin päivänä, jolloin kouluilla oli lupa, mutta tilaisuuden sattuessa muulloinkin — ja joiden kanssa ei rauhankaan aikana ollut sopivaa olla liian hyvää pataa.

Ja tapahtuihan sitten vielä paljon muutakin, joka loitonsi Juhanan Eemistä ja Akista ja muista Torikadun pojista.

Kun Akin kirje — pitkulaisessa kuoressa, joka oli varustettu kahdella vaaleansinisellä viiden centin postimerkillä sekä palautusviitteellä lähettäjälle — tuli vastaanottajalleen, kulutti tämä parhaillaan kesälomaansa koreimmassa suvisinessä hohtavan sisämaan järven rannalla.

Juhana Kuusiluoto luki kirjeen tarkkaan ja hitaasti ja oli sekä iloinen että liikutettu.

2.

Ja nyt alkaa tämän kirjan tarina.

Se alkaa siitä, että kauppias Kuusiluodon poika Kaarle Juhana, jolle hänen lapsuutensa tuttava Axel Lundström kerran kesällä viidettäkymmenettä vuotta myöhemmin oli kirjoittava kirjeen Amerikasta, yhdeksänvuotiaana miehenalkuna yhdessä leikkitoverinsa Eemeli Lundströmin kanssa aukaisee Holstinsalmen sillankorvassa olevan ladon oven.

Se ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä kahdelle pikkuiselle pojannaskalille, joiden täytyy kurottautua varpailleen ylettyäkseen sormenpäillään oven salpapuomia tapaamaan. Lato on niin iso, että siihen mahtuvat koko laajan Snellmanin niityn heinät, ja kaksoisovi niin korkea, että kuormat voidaan ajaa sisään. Mutta pojat raahaavat pölkkyjä ja lankunpäitä telineiksi ja saavat kuin saavatkin toisen ovenpuoliskon raolleen. Ja raosta he painautuvat sisään.

Mutta he pysähtyvät oven suuhun ja jäävät aivan hiljaisiksi. Sillä ladossa on niin pimeä, etteivät heidän kirkkaaseen kesäpäivään tottuneet silmänsä erota mitään. Ja pimeys peloittaa. Molempien tekisi mieli pujahtaa ulos saman tien kuin ovat tulleet. Mutta he eivät kehtaa näyttää toisilleen pelkoaan ja jäävät siis pamppailevin sydämin paikoilleen. Ja sitä paitsi on se asia, jonka vuoksi he ovat latoon tunkeutuneet, sen arvoinen, että kannattaa sen takia vähän vavistakin.

Vihdoin Juhana saa kuiskatuksi:

— Eivät ne lähde liikkeelle, jollei kolisteta...

Eemeli vastaa hiljaa ja epäröiden:

— Millä täällä kolistat?... Minä menen hakemaan ulkoa aidanseipään...

— Etkä mene mihinkään, tiuskaisee Juhana ja yrittää pimeässä umpimähkään tarrata kiinni toveriinsa.

Mutta silloin jalka luiskahtaa, ja hän on menettämäisillään tasapainonsa. Ja nyt syntyy kolina itsestään, sillä lattialaudat ovat irralliset ja paukahtelevat joka askelen alla.

Samassa vilahtaa jotakin oven raosta lattialle tunkeutuvan valokeilan kapeassa viirussa. Mutta vain silmänräpäyksen ajan pieni kiitävä olento on näkyvissä: salaman nopeudella se viipsottaa takaisin pimeyteen.

— Näitkö sinä? kysyy Juhana.

— Näin, vastaa Eemeli.

— No, miks'et iskenyt?

— Enhän minä ehtinyt, kun en osannut odottaa... häkeltää Eemeli.

Hän on nimittäin varannut kiviä taskuunsa ja on kehunut, että kyllä kivillä kärpän kitistää, kun sen vain näkyviinsä saa.

— Älä kehu, Juhana on inttänyt vastaan. — Eihän ole Snellmanin Aukustikaan saanut kitistetyksi, vaikka on monet kerrat salonkikiväärillään yrittänyt.

Ja Juhana on puhunut totta. Sillä siitä lähtien, kun heinänhakijat olivat keväällä kertoneet kärppien eksyneen pesimään ladon lattian alle, olivat oudot elukat kiinnittäneet Augustin mieltä, ja tuskin oli perhe ehtinyt asettua kesäteloilleen Hannalan huvilaan, niin hän jo oli pyssy kädessä hiipinyt ladolle. Mutta liian nokkelia olivat elukat, ei ollut saanut August niihin osumaan, vaikka sadoittain patruunia oli paukutellut. Ja kun ei hän ollut onnistunut, niin turha oli toisten yrittää. Sillä kuusitoistavuotias August on taitava nuorukainen ja kaikkien Toppilansalmen pikkupoikien esikuva. Hän on ensimmäinen uinnissa, paras pilkkaan ampumisessa, ja olipa hän viime kesänä, tuhkarokon takia eristettynä ollessaan, rakentanut itselleen kanootinkin. Toivotonta oli pikkuisen Lundströmin Eemelin yrittää kivillä sellaista, mihin ei August Suuri edes kiväärillä kyennyt. Mutta antaa pojan kehua ja koettaa, sittenpähän saa pitkän nenän!

— Koetetaan uudestaan, sanoo Eemeli, joka jo alkaa tottua ladon pimeyteen eikä enää pelkää.

— Koetetaan vain, vastaa Juhana.

Ja nyt he vuoroin hyppivät tasajalkaa paukkuvilla laudoilla, vuoroin taas kuuntelevat ja tähyilevät pimeyteen henkeään pidättäen. Mutta mitään ei näy eikä kuulu.

— Piilossa ne pakanat pysyvät, sanoo Eemeli. — Ei kannata enää yrittää, tullaan huomenna uudelleen.

Pojat lähtevät ulos. Suurella vaivalla he saavat pitkän salpapuomin paikoilleen oven eteen. Ja sitten he heittäytyvät ladon seinän katveeseen levähtämään.

On kihelmöivän kuuma päivä, ja ilma on täynnä suven ja niityn tuoksuja.

Eemeli tempautuu äkkiä istualleen ja vetää ilmaa sieraimiinsa:

— Täällä on varmasti vatukoita!

Silloin Juhanakin kohentautuu kyynärpäittensä varaan. Totta tosiaan: hänkin erottaa aivan selvästi marjain väkevän ja makean tuoksun.

Onkinhan niitä siellä, kypsiä, tummia mesimarjoja ojanvieret aivan täynnä. Ei kaikkia edes jaksa syödä, vaan tulee poimituksi säästöönkin lakillinen miestä kohti.

Lämmin tulee helteessä ojanvarsia rahmustellessa, ja pojat päättävät lähteä uimaan. Ei olekaan pitkä matka uimahuoneelle. Mutta kello kahteen asti on naisten vuoro. Lieneekö kello jo niin paljon, että uskaltaa mennä? Tultuaan rantaan ja noustuaan uimahuoneelle johtavalle lankkusillalle he koettavat kurkistella lauta-aitauksen alta, näkyykö ketään. Ei näy. Ja he tempaisevat auki oven.

— Matami hoi, joko saa tulla? Juhana huutaa ovelta.

Vanha eukko tulee ulos pukukopperoitten vieressä olevasta putkastaan:

—-Vai tekö sieltä tulette... Kuusiluodon Juhana... ja mikä se tämä toinen poika onkaan?

— Se on Lundströmin Eemi, joka on meillä kesää, sanoo Juhana.

— Niin... niin... Vai Lundströmin Eemi. Senkö se on maalarin poika?

— Sen, vastaa Eemeli yksikantaan.

Eukko katsoa tihrustelee nyt läheltä Eemeliä ja sanoo:

— Sitähän minäkin, ettei tämä Eemi ollut se Rosanderin Kaarlo, joka viime kesänä oli Juhanan kamraatina... Kyllä se on hyvä, että Kuusiluodon patruuna ajattelee köyhempiä ihmisiä ja ottaa villalleen heidän kakaroitaan... Vaikka kaipaahan se tietysti Juhanakin seuraa, kun on ainoa lapsi...

Matami on vähän höperö, mutta pitää hyvän järjestyksen, hoitaa lakanat huolellisesti ja komentelee pikkupoikia uhkaamalla, että selkäänsä saavat, jos menevät hukkumaan. Ja pojat pelkäävät hänen tiukkaa komentoaan eivätkä huku.

— Eikö se Kuusiluodon patruuna itse tulekaan tänään uimaan? kysyy matami.

— Ei tule, vastaa Juhana. — Pappa ja mamma menevät häihin Ellalaan.

— Niin... niin..., hupattaa eukko. — Tänäänhän ne ovat häät komesrootilla... Ei taida tulla Addi-patruunakaan.

— Mutta saammeko me jo mennä uimaan? kysyy Juhana, jota eukon hupatus alkaa kismittää.

— No, kyllä kai te jo voitte mennä, vaikka vasta tuo kello näkyy olevan puolivälissä... Mutta ovathan jo olleet täällä Hedmanin fröökynät ja Ravanderin Sally ja Huovisen tytöt ja Winckelmannin kaksoset, ja kukapa nyt enää tällaisena päivänä tulisi, kun on laittauduttava fiiniksi ja täyteen häätällinkiin...

Ennenkuin eukko on ehtinyt lopettaa sanatulvansa, ovat pojat viheltäneet pukukopperon punareunaisen säkkikangasverhon taakse. Ja matamin vasta kääntyessä hakemaan heidän kylpylakanoitaan puolipimeän putkansa hyllyltä ampaisevat he jo apposen alastomina hänen ohitseen uima-altaan notkuvalle sillalle ja molskahtavat päälaelleen »pasänkiin». Ja sitten sitä sukelletaan, heitetään kuperkeikkaa, uidaan kilpaa, kellutaan, poljetaan vettä ja tehdään senkin seitsemät temput. Mutta kun pojat aikansa ovat vedessä myräköineet, ilmestyy eukko oviaukkoon, läimäyttää yhteen kämmenensä ja rupeaa marmottamaan:

— Jestandeera, vieläkö te vintiöt olette vedessä? Laittakaa itsenne pukemaan äkkiä... ja muistakaa, että jollette tottele, niin saatte muksut märällä hantuukilla paljaille kintuillenne!

Eihän siinä auta muu kuin totteleminen. Ja jo on sitäpaitsi aikakin nousta vedestä, sillä kalisevatpa Eemelin hampaat, lain hän kämmenellä pyyhkäisee vettä pinnaltaan, ennenkuin juoksee pukukopperoon. Mutta Juhanaa ei viluta; hän on lihavan pehmeä lyllerö, joka kestää veden viileyttä vaikka tuntikaupalla.

— Siitä se vielä tulee oikein komia tervapatruuna, sanoo matami hyväksyvästi, kun Juhana juoksee hänen ohitseen, eikä eukko malta olla hipaisematta kädenselällään pojan paljasta takapuolta. — Kyllä on tainnutkin mamma ruokkia ainokaistaan sokerileivillä ja kermalla.

Vaikka tuo viimeinen olettamus hiukan suututtaakin, niin ehdottaa Juhana kuitenkin Eemelille, että he antaisivat marjoja matamille.

— Ei akka niistä välitä, yrittää Eemeli vastustella, sillä kaupunkilaispoika on perso niityn herkuille. — Ja onhan sillä aikaa itselläänkin poimia, jos tahtoo, ei ole niitty kaukana.

Mutta Juhanalla on hyvä sydän, ja hän sanoo:

— Minä annan ainakin...

Sitten hän huutaa ulos käytävään:

— Matami tuo tänne teevadin, niin me annamme marjoja!

Eukko ilmestyy lautanen kädessään säkkikangasverhojen aukkoon. Kun Juhana kaataa lakistaan marjoja lautaselle, tarttuu Eemelikin lakkiinsa, joka on piilossa penkin alla, ja tulee antamaan osansa.

— Kiitos, kiitos, niiailee matami. — Kyllä te sentään olette snällejä poikia, kun annatte vatukoita vanhallekin...

Matami menee putkaansa, ja pojat istuutuvat pukukopperon penkille syömään marjojaan.

— Oliko se Rosanderin poika kauankin teidän villallanne viime kesänä? kämäyttää Eemeli yht'äkkiä.

— Oli kai se melkein yhtä kauan kuin sinä tänä kesänä olet ollut, vastaa vältellen Juhana, joka hyvin muistaa, että Eemelin vierailuaika parin päivän perästä päättyy. — Miksi sinä sitä kysyt?

— Tulin vain ajatelleeksi... sanoo Eemeli, jonka mielestä on ikävää taas joutua kivikatuja juoksentelemaan.

— Oletko sinä koskaan käynyt Rosanderilla? kysyy Juhana.

— En.

Siellä riippuu tyhjäksi puhallettu strutsinmuna katossa, ja se on melkein yhtä suuri kuin sinun pääsi, ja piirongilla on koreita jättiläisnäkinkenkiä.

— Onko se strutsinmuna kirjava kuin rätyharakan muna vaiko yksivärinen kuin kanalla? utelee Eemeli.

Yksivärinen se on, mutta paljon keltaisempi kuin kananmuna ja eete paksukuorinen. Ja ne näkinkengät ovat eriskummallisen monisakaroisia, ne on Kaarlon isä tuonut Afrikasta, hän on suuren laivan kapteeni.

Styyrynä hän seilaa, oikaisee Eemeli. — Ja onhan niitä isoja näkinkenkiä teilläkin kodissa.

— Rosanderilla on paljon isompia ja ihmeellisempiä.

Eemeli ei vastaa mitään kiskoessaan sinivalkoraitaista puseroa päänsä ylitse. Hän on jostakin syystä myrtynyt Rosanderin Kaarlolle — olisiko ehkä vähän kateellinen siitä, että Kaarlo jo ennen häntä on saanut olla Kuusiluodon herskaapin huvilalla... Mutta kun hän on saanut puseron ylleen, ei hän malta olla kysymättä:

— Oliko sinulla jo ennen Rosanderin Kaarloa ketään kesäkamraatia?

— Ei ollut, vastaa Juhana lyhyesti.

Sillä hän ei kehtaa tunnustaa, että ennen Kaarloa oli hänellä ollut leikkitoverina muutamaa vuotta itseään vanhempi tyttö, Rundelinin Hanna, koska tietysti Eemeli silloin olisi voinut ruveta pistelemään, että vai oli hänelläkin ollut lapsenlikka aivan kuin pankinkomissaarin pojalla, jolla sellainen oli vieläkin, vaikka poika jo oli täyttänyt kymmenen vuotta.

— Mitä me nyt teemme? kysyy Eemeli, kun he ovat valmiit lähtemään uimahuoneesta. — Mennäänkö pulkkaamaan?

»Pulkkaaminen» on soutelemista tai oikeammin melomista ja sauvomista puolittain maatuneen Holstinsalmen kapeassa vesiuomassa. Sitä varten Juhanalla on pieni venhe; se on harmaaksi maalattu, pohja punainen, ja sen keulassa on valkoisin kirjaimin nimi »Toivo».

— Ei sitä viitsi, kun vesi on niin matalalla, ja minä olen luvannut mammalle, etten pulkkaa muualla kuin Holstissa...

— Etkö uskalla edes tukkipuomin sisäpuolella? viekoittelee toveri.

— Kyllä tämä poika uskaltaa pulkata vaikka isossa salmessa, mutta ei tahdo, säväyttää siihen Juhana päättäväisesti. — Kuulithan jo, mitä olen luvannut, ja minä pidän sanani.

Eemeli naurahtaa vähän halveksivan ylimielisesti, mutta siihen se juttu kuitenkin jää. Siitä ei puhuta enää sanaakaan. Eikä paljon muustakaan. Vaan painutaan hiljalleen kotiin, Kesälään.

Pojat istuvat kahden päivällispöydässä, sillä Juhanan isä ja äiti ovat kauppaneuvoksen tyttären häissä Toppilansalmen toisella puolen.

Ellalan häät ovat suuret ja komeat. Lippu on liehunut tornin huipussa varhaisesta aamusta, ja ylimääräinen laiva kuuluu tilatun niitä vieraita varten, jotka eivät tule kaupungista hevoskyydillä. Kolme päivää on Oulun taitavin pitoruokien keittäjätär ollut juhla-aterian herkkuja valmistamassa, ja tarjoilijoita on palkattu omain palvelijattarien avuksi.

No, tietäähän sen, kun häitä pitää mahtava kauppaneuvos, jolla pian aikaa on yhtä monta sahaa jokien suissa kuin kaupungin kaikkein rikkaimmalla komesrootilla, sillä, jonka katukäytävä on laskettu sadan markan neliskulmaisilla laattakivillä!

Kaiken tämän tietää kertoa Stiina, puutarhaapulainen, joka yhdessä sisäkön, Liisun, kanssa on tullut huvilan avokuistille katsomaan, etteivät pojat kaada koko sokeriastian sisällystä viilipurkkiinsa ja että he muutenkin käyttäytyvät säädyllisesti ruokapöydässä.

Mutta kun pojat ovat syöneet, lähtevät he möljälle, kanavan tapaan reunustetun Toppilansalmen laiturille, kuuntelemaan, kiirisikö salmen ylitse juhlahumun kaiku toisellekin puolelle. Jo huvilalta johtavan koivukujan suuveräjällä he höristävät korviaan.

— Kuuletko?

— Kuulen. Kuuletko sinä?

He rientävät möljälle. Siellä on väkeä jo ennestään. Mutta pojat istuutuvat sillan reunalle niin, että jalat roikkuvat ulkopuolella, veden yllä. Se on miehekästä. Ja naapurihuvilain piioille ja lapsille on nyt näytettävä, ettei enää olla pikkupoikia, joita ei uskalleta laskea edes möljän maanpuoleiselle reunalle istumaan, vaan paimennetaan rantapensaikon mättäillä.

Torvensoitto kaikuu komeana salmen ylitse. Ellalassa soittaa pataljoonan koko soittokunta — eikä vain seitsikko, kuten tavallisissa suurpidoissa —, sillä sulhanen on pataljoonan upseereja. Tosin vain luutnantti, mutta kaikkihan tietävät, että hänestä ennen pitkää on tuleva everstiäkin suurempi herra: maakunnan mahtavin puutavarakenraali.

Jo kallistuu kesä syksyyn, ja Rundströmin Eemeli on aikoja sitten mennyt myötyriksi kaupunkiin.

Kesälän kukkapenkkien hamput ja tupakat ovat kasvaneet korkeiksi, lavoissa on isoja kurkkuja, koivuista varisevat ensimmäiset keltaiset lehdet, tuomien mustat marjat kypsyvät kypsymistään, ja alkaapa näkyä pientä punerrusta pihlajissakin.

Nyt viihtyy Juhana kotiaidan sisäpuolellakin. Kun tulevat käymään Hallénin pojat naapurihuvilasta tai Strandin Hjalmar ja Lennart Mustastasalmesta, niin mennään trekooliin syömään punaisia ja mustia viinimarjoja — niitä on niin paljon, että saa riipiä pensaista mielin määrin. Mutta kun pistäytyvät viemisille konsuli Öbergin pojat salmen toiselta puolelta, kiivetään tuomiin, joita Öbergin puutarhassa ei ole, ja syödään huulet mustiksi ja kielet karheiksi.

Harvoin nyt enää viitsii mennä uimaan, vesi on jo jäähtynyt kylmäksi. Ja Snellmanin niitty on keltaisella sängellä, lato on täynnä heiniä, ovi pönkitetty ja naulattu visusti kiinni, ettei pääse kärppiäkään kurkistelemaan — jos niitä enää siellä onkaan, sillä väittäähän August niiden lähteneen muille markkinoille, kun latoon alettiin ajaa heiniä ja lattialaudat kavioitten alla ritisivät.

Juhana muistelee usein kärppiä. Ne olivat niin oudon salaperäisiä ja arkoja. Ja kärppien nahat olivat ainoat, jotka kelpasivat keisarienkin purppuramanttelien päärmeisiin! Olihan aivan kauheata, jos ne oli karkotettu pesästään, suojastaan, kodistaan... Aivan yhtä kauheata kuin jos hänet ja äidin ja isän joku ajaisi pois Kesälästä...

Siinä sitä taas ollaan. Kun Juhana on yksikseen ja työntelee punarattaisia käsikärryjään pitkin puutarhan hiekkakäytäviä, käy hänen mielensä apeaksi. Hänellä on sirovartinen, pieni keksi, ja kärryt ovat olevinaan laiva, siipilaiva, samanlainen kuin Pohjola ja Wellamo, jotka kulkevat Oulun ja Tornion väliä. Juhana on kapteeni, ja hän ohjaa alustaan yhtä varmasti kuin Hallénin setä Pohjolaa jokisuitten satamiin. Juhanalla on omat satamansa: veräjälle johtavan käytävän varrella kasvaa vanha koivu, joka on kaikkia muita koivuja komeampi, sen tyven ympärille on tehty pyöreä, nurmireunainen multapenkki, ja se on olevinaan Kallion sahan rimapuista pinottu laituri, jolta laivat ottavat polttohalkoja; Kemin satama on taas perunamaan laidassa, Röytän haminana on taimilava humalasalin vieressä, ja Tornion jokisuuhun noustaan saunan kupeen ylämäkeä. Mutta Juhanan laiva viipyy välisatamissa paljon kauemmin kuin Pohjola. Sillä pikkuinen kapteeni unohtuu omiin ajatuksiinsa ja huutaa lähtöä milloin sattuu.

Juhanan mielen täyttää pelonsekainen aavistus, että he ehkä asuvatkin viimeistä kesää huvilalla, että he voivat joutua pois Kesälästä aivan kuin kärppäperhe Snellmanin ladon lattian alta...

Isän terveys on käynyt huonoksi. Eikä se parane, vaikka hän koettaakin levätä ja hoitaa itseään minkä voi. Hän on aina väsyneen näköinen ja on muuttunut hiljaiseksi ja totiseksi, suupieliin on ilmestynyt oudot vaot, ja kasvojenväri, joka ennen oli punakka, on kalventunut kellerväksi. Ja eräänä aamuna Juhana kuulee, kun Luotoska, joka kolmena huomenena viikossa käy isää jollakin tohtorin määräämällä myrkkyrasvalla hieromassa, sanoo äidille, että »kyllä on hirveän väsynyt patruuna». Ja vaikkeivät äiti ja poika uskallakaan keskenään asiasta puhua, peloittaa heitä molempia sama aavistus.

Illat ovat pimeät, ja »paketeissa», pienissä höyrypursissa, jotka välittävät liikennettä kaupungin ja Toppilansalmen välillä, kiiluvat vihreät ja punaiset merkkivalot. Usein Juhana juoksee Kraakkulan siltaan isäänsä vastaan, kun tämä konttorista vapauduttuaan pääsee yhdeksän paatilla tulemaan huvilalle. Isä ja poika kävelevät silloin rinnakkain möljää pitkin oman veräjänsä kohdalle ja näkevät koivukujalle kääntyessään Kesälän punalasisen kuistilyhdyn sytytetyksi. Siitä he tietävät äidin odottavan höyryävine vihreine hernepalkoineen ja keltaisine voisulineen, mikä on heidän parasta syyskesän herkkuaan. Isä koettaa olla iloinen ja utelee päivän tapahtumia, mutta Juhana panee merkille askelten varovaisen verkkaisuuden ja tuntee piston pienessä sydämessään.

Hiljaista on elämä ollut koko suven Kesälässä. Ei ole ollut suuria kutsuja eikä iloisia illanistujaisia, kuten takavuosina. Ja nyt syyspuolella Juhana vaistoaa tämän hiljaisuuden käyneen aivan painostavaksi.

Vain lauantai-iltaisin, kun isä koettaa päästä aikaisemmin tulemaan konttoristaan, pyydetään illalliselle Blomit, s.o. konsuli ja konsulinna ja heidän vanhin lapsensa, Anna, joka on Juhanan ikäinen Silloin palaa ruokahuoneen rautakamiinassa tuli, ja aterian jälkeen pelataan tikkupeliä, jossa lapsetkin saavat olla mukana.

Mutta kun elokuu on kulunut loppuun, tulee kaupunkiinmuuton päivä, ja Juhana käy jättämässä viimeiset hyvästit kaikille kesäisten retkiensä ja leikkiensä paikoille.

3.

Kaupungissa on eletty pitkää, pimeää syksyä. Taivas on ollut matalalla, ihmisten mieli maassa.

Kunnes eräänä aamuna on havahduttu siihen, että ensimmäinen lumi on hohtanut valkeuttaan ja tuoksunut tuoreuttaan. Silloin on herätty uuteen elämään.

Mutta kauppias Kuusiluodon talossa Torikadun varrella on uudestisyntymisen ihme tällä kertaa jäänyt huomaamatta. Oudon kumea juhlallisuus täyttää siellä ihmisten mielet ja hiljentää heidän puheensa araksi kuiskaamiseksi.

Kuolema on käynyt talossa, ja nyt on sen perjantain jälkeinen sunnuntai, jonka iltatunteina talon isännän elämä katkesi.

Ei huomaa Juhanakaan verannan ovesta tyhjälle pihalle astuessaan lumen tuoksua. Vasta kun hän pujahtaa portista kadulle, lehahtaa sen tuore raikkaus häntä vastaan niin väkevänä, että hän tuntee sen sieraimissaan ja sielussaan. Hän vetää sitä keuhkonsa täyteen ja vaistoaa jokaisella hengähdyksellä vapautumistaan vapautuvansa siitä pelon painajaisesta, joka viimeisten vuorokausien aikana on kuristanut hänen kurkkuansa. Nyt jännitys on lauennut.

Eikä Juhana enää kestä yksinäisyyttä.

Vinottain vastapäätä hänen kotiporttiansa on kadun toisella puolella värjäri Strandin talon portti. Hän menee verkalleen sitä kohti. Hänen täytyy saada tavata joku tovereistaan, mieluummin Hjalmar, joka on aivan hänen ikäisensä ja jonka kanssa hän on jakanut ilot ja surut siitä asti, kun on kynnelle kyennyt.

Strandin pihalla hän tapaa Lennartin. Hjalmar ei ole kotona, hän on mennyt johonkin viemisille vanhempiensa kanssa. Lennart on Hjalmarin nuorempi veli, mutta ikäero ei ole suuri, ja Juhana tulee hyvin toimeen hänenkin kanssaan. Lennart tarkastelee puolittain salavihkaa mustaa nauhaa Juhanan päällystakin hihassa ja suruharsoviirua hänen lakissaan, mutta ei virka mitään. Ja vaikka Juhanan sydän on kipeänä ikävästä, tuntee hän olevansa jollakin tavoin ylpeä surunsa merkeistä, jotka erottavat hänet kaikista muista pojista.

Lennartin leipoman lumiukon edessä jonkin aikaa seisoskeltuaan pojat päättävät lähteä rantaan. He menevät Strandin alaportista syrjäkadulle ja laskeutuvat Narinkan takana ohuen lumikerroksen peittämälle jäälle. Puhellaan kaikenlaista. Mutta molemmin puolin vältetään koskettelemasta sitä tapahtumaa, jonka ympärillä kumpaisenkin ajatukset liikkuvat, toisen surusta, toisen uteliaisuudesta. Mutta kun lähestytään Kiikelinsaaren rantaa, ei Lennart enää malta mieltään, vaan sanoo:

— En minä tiennytkään, että isäsi oli kuollut, ennenkuin eilisaamuna näin, ettei teidän puotianne aukaistu.

— Niin, mistäpä sinä olisit sen saanut tietää... Juhana vastaa hiljaa.

Ja taas he taivaltavat kappaleen matkaa eteenpäin. Mutta sitten Lennart yht'äkkiä ehdottaa, että he vähäksi aikaa vaihtaisivat lakkeja. Asiaa sen enempää ajattelematta Juhana ojentaa hänelle uuden, verasta tehdyn patalakkinsa ja painaa omaan päähänsä toverinsa nahkaisen naapukan. Mutta heti kun Juhana näkee suruharsoisen lakkinsa toisen päässä, tuntee hän piston omassatunnossaan — ikäänkuin hän luovuttamalla surunsa merkin vieraalle tekisi rikoksen isänsä muistoa vastaan. Ja hän pyytää tuota pikaa saada lakkinsa takaisin. Lennart ojentaakin sen heti, mutta virkkaa samalla naurahtaen:

— Voisivathan vielä ihmiset luulla, että minun isäni on kuollut eikä sinun!

Nauru vihlaisee Juhanan sydäntä ja nostattaa kyynelet hänen silmiinsä. Sanaakaan sanomatta hän kääntää selkänsä toverilleen ja lähtee juoksemaan yksikseen kotiin.

Seuraavana syksynä Juhana Kuusiluoto aloitti lyseon.

Äiti lopetteli miesvainajansa liikettä. Hänellä oli paljon työtä. Usein hän istui myöhäiseen iltaan konttorikirjojen ääressä. Aivan kuten isä ennen. Ja silloin Juhana saattoi istua äitiä vastapäätä postimerkkialbumeineen tai vain ilman aikojaan kierrellen rautaista kopiopuristinta edestakaisin ja mietiskellen kaiken maailman asioita. Eihän siinä montakaan sanaa vaihdettu. Äiti ei saanut häiriintyä, kun hän laski pitkiä numerosarekkeita. Mutta sekä äidillä että pojalla oli hyvä olla, kun he olivat toistensa lähettyvillä. Joskus äiti sentään saattoi kesken työtään kääntyä katsomaan poikaansa, Hänen katseensa oli silloin herkistynyt sanomattoman helläksi. Eikä hänen äänessään ollut vähäisintäkään katkeruutta, kun hän sanoi:

— Niin, niin, poikani, meitähän on vain kaksi...

Mutta toisinaan äiti puhui pojalleen aivan kuin aikuiselle:

— Olemme nyt päässeet niin pitkälle, että tiedän selviytyvämme kaikesta sillä tavalla, ettei kukaan joudu meidän takiamme kärsimään. Jos vielä saamme talosta kunnollisen hinnan, niin jääkin meille jotakin, ainakin sen verran, ettei sinun luvuistasi ole huolta.

Ja Juhana kuunteli äitiään totisena. Kenellepä äiti olisi puhunut, ellei hänelle! Suupielet eivät värähtäneet, ja ääni oli mahdollisimman miehekäs, kun poika vastasi:

— Sehän on pääasia, ettei kukaan joudu kärsimään.

Se olikin pääasia sekä äidille että pojalle. Sillä isä oli joutunut aikoinaan kärsimään toisten takia, ja niiden tappioiden tuottamat huolet kai olivatkin vieneet hänet liian aikaisin hautaan. Sellaisesta ei pitänyt kenenkään saada syyttää isää!

Vähitellen hajoitetaan koti.

Mutta ei tunnu Juhanasta oikeastaan miltään, kun hän eräänä päivänä tullessaan kotiin koulusta saa kuulla, että talo on myyty.

— Saitko hyvän hinnan? hän vain kysyy äidiltään.

— Paremman kuin olin uskaltanut toivoa, vastaa äiti iloisesti.

Eikä siitä sitten sen enempää puhutakaan.

Paljon vaikeampi on se päivä, jona vieras mies taluttaa Koiton, heidän kiiltävän mustan hevosensa, ulos tallista viedäkseen sen omaan talliinsa. Silloin Juhana itkee katkerat kyynelet.

Koitto oli ollut isän ylpeys siitä lähtien, kun se eräänä talvena ravikilpailuissa hevosmiesten hämmästykseksi oli lyönyt läänin parhaat juoksijat ja saanut ensimmäisen palkinnon. Ja Juhanan ylpeys se oli ollut siitä lähtien, kun hänet seitsenvuotiaana nallikkana oli nostettu sen satulaan »vörsta maita» ratsastamaan. Hädin tuskin olivat jalat ylettyneet korkealle nostettuihin jalustimiin, mutta sievästi ja aivan kuin varoitellen Koitto oli ratsastajaansa kantanut, ja niin oli pikkuinen Juhana isojen poikien perässä saanut karauttaa tavanmukaiset kierrokset Kirkko- ja Torikadulla. Entä kuinka monet kerrat olikaan Koitto kiidättänyt karhuntaljalla koristettua ajelurekeä jäätä pitkin Toppilansalmeen tai vetänyt Pietarista tuotettuja, verkaistuimisia »troskia» Limingan tullin kautta Latokartanoon! Sametinpehmeällä kuonollaan se oli hyväillyt kättä, kun sille oli syöttänyt leipää tai antanut sen nuolla sokerinmuruja kämmeneltä. Ja kun se oli vienyt isän hautaan, oli se kulkenut ruumisvaunujen edessä pää maata kohden painuneena, vaikka se aina muulloin terhotti pää pystyssä.

Ei voi Juhana mennä sanomaan hyvästiä Koitolle, niin on hänellä vaikea olo. Hän piilottuu keittiöntakaiseen ruokakomeroon, ettei hänen tarvitse kuulla tutun kavionkopseen viimeistä kertaa kajahtavan pihalta ja porttikäytävästä.

Muutetaan pieneen vuokrahuoneistoon Pokkitörmän juurelle. Sinne viedään ne muutamat rakkaimmat tavarat vanhasta kodista, joista äiti ja poika eivät ole malttaneet luopua. Siitä tulee vaatimaton, mutta sievä ja viihtyisä koti.

Ja siinä kodissa kuluvat sitten Juhanan kouluvuodet, vuosi vuodelta, luokka luokalta.

Ja vuosien varrella tapahtuu milloin mitäkin, suurempaa ja pienempää, vähäpätöistä ja merkityksellistä.

Eräänä päivänä Juhana saa herra Georg Zhechmeyeriltä, — Nürnberg, Bayern —, jonka kanssa hän harjoittaa postimerkkien vaihtoa, kolmikulmaisen Hyväntoivonniemen merkin, ja se on suuri tapaus. Siitä piisaa puhetta pitkät ajat, ja harvinaisuutta käyvät ihailemassa yksinpä entiset toverit Torikadulta, joita Juhana ei enää useasti tapaa.

Juhana on terve miehenalku, liiankin terve sikäli, että hän on harvinaisen isokasvuinen ja hyvin lihava. Mutta eipä tuo lihavuus paina mieltä, ja yhtä ketterästi kuin toisetkin hän liikkuu suksillaan ja luistimillaan.

Kerran sattuu kuitenkin tapaus, joka saa hänen iloisen mielensä myrtymään. Kaupunkiin on tuotu »maailman lihavin tyttölapsi», jota näytetään rahan edestä huutokauppakamarissa, ja tätä ihmettä käy koko kaupunki katsomassa.

Juhana kiusaa äitiään:

— Mennään, hyvä äiti, mekin...

Äiti ei ole halukas:

— Kaikkeen sitä nyt vielä...

Mutta Juhana on itsepäinen:

— Eihän sinne maksa kuin viisikolmatta penniä, ja minä pääsen viidellätoista. Kun käytiin katsomassa sitä maailman pisintäkin miestä, Pisjakia, niin miks'ei tätäkin?

Kaupungin huutokauppakamari on pienen syrjäkadun varrella, kelloseppä Ockenströmin talon sivurakennuksessa, ja sinne johtavat korkeat, jyrkät rappuset. Huone — se ei tosin ole suuren suuri, pikemminkin kirjaimellisesti kamari kuin sali — on täynnä väkeä. Ja ilmassa on odotuksen jännitystä. Perällä on pieni, punaisella vaatteella reunustettu lava, ja sen eteen on pingoitettu köysi. Köyden edessä tungeksii yleisö. Istumapaikkoja ei ole, ja kukin tahtoo päästä mahdollisimman lähelle. Vihdoin aukenee sivuhuoneen ovi, mutta vain raolleen, ja raosta pistetään ulos käsivarsi, joka helisyttää aisakelloa. Sitten ovi taas läimäytetään kiinni. Vielä kaksi kertaa uusiutuu sama temppu. Ja ihmiset alkavat jo käydä levottomiksi. Mutta sitten aukeaakin ovi sepo selälleen, ja sen aukosta astuu lavalle odotettu ihmelapsi, »maailman kahdeksas ihme». Hän on todellakin valtava. Polvihameitten alta näkyvät sääret ovat kuin tukkipölkyt, mutta jalat ovat pienet ja sirot. Juhana kohottautuu varpailleen ja kurottaa päätään. Tytön kasvot ovat kauniit, mutta silmät ovat surulliset, ja surumielinen on hymykin, joka karehtii hänen huulillaan, vaikka hän ilmeisesti koettaa tehdä sitä rakastettavaksi. Mutta nyt astuu esiin impressaario:

— Hyvä herrasväki. Saan esittää: tässä on Jenny Paulina. Neljätoista vuotta. Maailman yksi ihme. Mittaa rinnan ympärys... senttimetriä ja pohkeitten ympärys...

Juhana ei kuule lukuja. Hänet on yht’äkkiä vallannut säälintunne; hän on ruvennut miettimään, kuinka kurjaa tuon tyttö paran elämä mahtaakaan olla. Mutta Jenny Paulina hymyilee surumielistä hymyään, ja esittelijä jatkaa:

— Jenny Paulina on hyvin iloinen. Hän on aivan terve. Syö samaa ruokaa kuin muutkin: maitoa, leipää, voita, lihaa...

Ihmiset ovat tuijottaneet ihmelapseen ja mittailleet häntä silmillään impressaarion puheen aikana. Mutta nyt alkavat he etsiä vertauskohtia yleisön keskuudesta ja keksivät Juhanan. Eikä aikaakaan, niin ovat kaikkien silmät nauliintuneet poikaan, joka siinä-seisoo hämillään äitinsä vieressä. Lähinnä seisojat vetäytyvät heistä etäämmälle, heidän ympärilleen muodostuu tyhjä kehä. Ja nyt lentelevät katseet yhtenään Jenny Paulinan ja Juhanan väliä.

— Mennään, äiti, jo pois, kuiskaa Juhana.

Ja samassa hän lähtee nopeasti puikkelehtimaan kohti uloskäytävää. Hän on tulipunainen häpeästä ja kiukusta. Eikä hän vilkaisekaan taakseen, mutta hän tietää, että kaikki ovat kääntyneet häntä katsomaan, hän tuntee silmien polttavan niskaansa, selkäänsä... Ja puolijuosten hän lähtee laskeutumaan jyrkkiä rappusia, kompastuu alimpaan askelmaan, lyö otsansa ulko-oven rautaista ripaa vastaan, tempaisee oven auki, pakenee suin päin kadulle ja pysähtyy vasta kadunkulmassa äitiä odottaakseen.

— Nauroivatko ne minulle? hän kysyy hätäillen jo ennen kuin äiti on ehtinyt hänen vierelleen.

— En minä kuullut kenenkään nauravan, vastaa äiti. — Mutta mikä sinulla on otsassa?

Siihen on noussut iso kuhmu. Mutta Juhana ei ole tullut otsaansa ajatelleeksi. Hänen mielensä on niin kokonaan täyttänyt katkera häpeä.

Äiti ja poika menevät suoraapäätä kotiin. Eivätkä he puhu sanaakaan äskeisestä välikohtauksesta. Ei äiti virka siitä mitään kotonakaan, kun hän sitoo poikansa otsaan kylmän kääreen. Mutta hän on hyvin totinen. Ja Juhanan posket hehkuvat punaisina.

Sinä syksynä, jona Juhanalle teetettiin pitkät housut, sattui koulussa tapaus, joka antoi pojalle paljon ajattelemisen aihetta.

Luokan esimiehenä oli maantiedon ja luonnontieteiden opettaja. Hän oli pieni, pistäväsilmäinen mies, jolla oli tapana äyskiä kysymyksensä omituisella kurkkuäänellä ja pieksää pöytää karttakepillä äyskintänsä säestykseksi. Pojat pelkäsivät häntä, sillä he kuvittelivat, että maisteri vihasi heitä suunnilleen samalla tavalla kuin heidän käsityksensä mukaan vanginvartijan täytyi vihata vankeja. Sitäpaitsi maisterilla oli jokaisella luokalla joku silmätikku, jota hän aivan erikoisesti vainosi. Juhanan luokalla tämän onnettoman nimi oli Antti Vaaranen. Antti oli pitkä ja luisevan laiha miehenalku, jolla oli säikähtyneet silmät ja suhteettoman pitkät käsivarret. Hän oli ahkera ja siivo poika, mutta hänen olemuksensa oli arka ja epävarma, ja kun hänen piti vastata opettajan kysymyksiin, hämmentyi hän ja alkoi änkyttää.

Eräänä kirkkaana toukokuun päivänä maisteri tuli luokalle vielä tavallistakin tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä, ja luokka odotti kuumaa koetuntia. Mutta opettaja ei ruvennutkaan tiukkaamaan valtioita ja jokien juoksuja, vaan veti povitaskustaan paperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä pojilta täydellistä nimeä, syntymävuotta, isän ammattia ja muita samantapaisia tilastotietoja. Helpotuksen huokaus nousi kolmestakymmenestä rinnasta, ja rohkeimmat pojat uskalsivat panna pois kirjansa ja aloittaa kuiskaavan keskustelun vierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vaaranen istui synkkänä ja tulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.

Maisteri kirjoitti tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin vastaamaan samoihin kysymyksiin. Päivänsäteet kiilsivät mustalla taululla ja juhlallisen isolla Amerikan kartalla, joka riippui telineessään opettajapöydän vierellä, ja joillakin koiranleuoilla oli peilinpalasia, joilla he vilkuttivat valokuvioita karttaan ja seinään maisterin selän taakse. Ja pelätty tunti tuntui kuluvan mitä hauskimmalla tavalla.

Mutta mitä lähemmäksi Vaarasta maisterin kyselyt tulivat, sitä hermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin hän pyyhki hikeä otsaltaan ja vääntelehti kuin tuskissa, sitten hän taas istui liikkumattomana pää käsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Vähitellen hänen käytöksensä alkoi herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan nousi seisaalleen, oli koko luokan huomio häneen nauliintunut. Peilinpalaset olivat unohtuneet ja keskustelut katkenneet.

— Vaaranen, Antti Arvo.

— Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereista.

Vuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettomasti Antin suusta.

— Isän ammatti?

Silloin Antti Vaaranen horjahti. Hän kalpeni koettaessaan saada sanaa suustaan, mutta se jäi auttamattomasti kurkkuun. Pää painui alas, ruumis retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti pulpetin reunoja Maisteri nosti päänsä papereista:

— Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi, vetelys?

Kysymys sattui kuin piiskanisku Anttiin. Veret syöksyivät poskiin, silmät pyöristyivät ja näyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus aivan hiljaa:

— En tiedä...

Koko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäytyi ilkeään irvistykseen:

— Etkö sinä tiedä edes sitäkään?

Silloin nousivat Antti Vaarasen silmiin kyynelet, mutta hitaasti hän kohotti kyyneltyneen katseensa pulpetista ja suuntasi sen suoraan maisteriin. Hänen suupielensä nytkähtelivät pari kertaa, ennenkuin hän kovalla ja soinnuttomalla äänellä sanoi:

— Minulla ei ole isää ollutkaan.

Nauru katkesi. Luokkahuone kävi haudanhiljaiseksi. Maisteri kumartui uudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin sarekkeeseen. Mutta Antti Vaaranen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi tuijottaa kirjaansa.

Ei ollut hentomielinen tuo pikkuinen, parrakas maisteri, jonka toisen käden peukalo oli katkennut juuriaan myöten joskus, kun hän poikasena oli ollut apumiehenä isänsä, raahelaisen kipparin, aluksessa. Mutta hyvä opettaja hän oli ja piti suuren luokkansa komennossa.

Ankara oli komento yleensäkin koulussa. Vakavasti suhtauduttiin siellä sekä opintoihin että elämään, paljon vakavammin kuin ruotsalaisessa lyseossa, jota kävivät kauppaneuvosten, konsulien ja mahtavimpien tervaporvarien pojat, mikä viisi luokkaa, mikä vieläkin vähemmän, mutta jokunen sentään ylioppilaaksikin asti.

Ovat jo aikoja sitten jääneet Juhanalta Torikadun aikuiset leikit: »aapapiipa», »roiroset» ja »fankifyörärinä» juokseminen. Ovatpa jääneet monet myöhemmänkin ajan huvitukset, kuten »stritsalla» ampuminen ja jään »ruskuttaminen» Plaananojassa; Hän on kehittymässä varhaisvanhaksi nuorukaiseksi ja alkaa vähitellen katsella maailmaa pikemmin täysikasvuisten kuin lasten näkökulmista.

Juhana lukee paljon. Intiaani- ja seikkailukirjoista hän on siirtynyt »oikeihin» romaaneihin ja runouteen. Ja hänen päässään kuhisee kaikenlaisia ajatuksia. Toisinaan hän yrittää purkaa niitä paperillekin.

Kun äiti matkustaa ulkomaille hoivaamaan kaatuvatautista ystävätärtään, pormestarinnaa, joutuu Juhana pitkät ajat olemaan yksin. Sillä vanhan ja kuuron Etta-tädin kanssa, joka on »kotimiehenä», ei voi keskustella »asioista».

Äiti lähettää matkoiltaan kuvakortteja ja kertoo pitkissä kirjeissä elämästä suuressa maailmassa. Ja Juhanassa, joka jo pikkupoikana vanhempainsa mukana on käynyt Tukholmassa ja Helsingissä, herää kiihkeä kaipuu. Hän uneksii suurista kaupungeista, joiden kaduilla ihmisvirrat vilisevät ja elämä sykkii yötä päivää. Aina kun hän tulee kaupungilta kotiin, hän ohjaa askelensa Seurahuoneen syrjitse johtavalle puistikkotielle. Isossa ja komeassa hotellissa on sähkövalo, jota ylellisyyttä ei vielä ole mihinkään muuhun taloon riittänyt, kun kadunkulmien kaarilamput syövät kaiken virran, minkä kaupungin pieni sähkölaitos Kiikelissä kykenee tuottamaan. Mutta Seurahuoneella on oma sähkölaitoksensa, ja muutamasta pohjakerroksen ikkunasta ohikulkija näkee pieniä kipinöitä tuiskuttelevan dynamon. Salaperäisesti sähähtelevät siniset säkenet ja pyörien keskeytymätön surina, johon yhtyy tasaisesti liukuvien nahkahihnojen hiljainen läiske, riittävät mielikuvituksen virikkeiksi. Ja avoimen ikkunan kohdalla lepattamatta loistava hehkulamppu muuttuu suurkaupungin valomeren vertauskuvaksi.

Juhana Kuusiluoto uneksii ensimmäisen nuoruusikävänsä unelmia, epämääräisen mutta polttavan kaipuun utuisia haaveita.

4.

Sitten ilmestyy Juhana Kuusiluodon nuoreen elämään Nainen.

Se tapahtuu, kun hän on lyseon viidennellä luokalla.

Juhana joutuu nuorisokutsuihin erääseen koululaistäysihoitolaan, jossa asuu pari hänen luokkatoveriaan. Siellä leikitään panttileikkejä ja pyöritään piiriä, ja Juhanan pariksi osuu alinomaan sama tyttö. Vaalealettinen, vanttera tyllerö, jolla on leveä suu ja isot korvat, mutta suuret siniset silmät ja reippaan iloinen mieli. Juhana huomaa, että tyttö katselee häntä ja pyrkii niin usein kuin vain on mahdollista hänen rinnalleen, ja se tuntuu mukavalta. He juttelevat kaiken maailman asioita, ja tytöllä, jonka koti on maalla, on monta hauskaa juttua.

Mutta jopa tulee se hetki, jota Juhana on alunperin pelolla odottanut: ruvetaan tanssimaan... oikeita tansseja, aivan kuin aikaihmiset... Eikä Juhana osaa tanssia, sillä niissä tervaporvariperheissä, joissa hän aikoinaan on käynyt, eivät lapset silloin vielä tanssineet, ja viime vuosina hän yhä harvemmin on ollut niihin kutsuttuna. Kun vanha, harmaahapsinen täti istuutuu pianon ääreen ja alkaa soittaa Tonavan aaltoja, joutuu Juhana hämilleen: mitä hän nyt tekee? Ensi hetkellä hän aikoo heti sanoa hyvästit ja mennä kotiin. Mutta kun hän tajuaa äkkilähdön sopimattomaksi ja kun sitäpaitsi tuo tyttö tietysti jää tanssinkin ajaksi, niin Juhanakin päättää jäädä.

Samassa tyttö onkin hänen vierellään ja utelee:

— Eikö tanssita?

Juhana tuntee punastuvansa, kun hän vastaa;

— En osaa tanssia,

Tyttö katsoo häntä pitkään ja ilmeisesti ihmetellen, ja virkkaa sitten nauru suussa:

— Täytyy oppia... Tanssiminen on hauskaa.

— Kai pitää ruveta opettelemaan..., Juhana vastaa jotakin sanoakseen. — Mutta tähän hätäänhän sitä ei ehdi oppia...

— Eipä ei, naurahtelee tyttö. — Mutta ensi kerraksi.

Sitten he istuvat hetkisen hiljaa ja katselevat toisten tanssia. Mutta yht'äkkiä tyttö uudelleen kääntyy Juhanan puoleen ja sanoo:

— Miten olisi, jos menisimme tuonne kamariin istumaan? Voin minäkin olla tanssimatta tänä iltana.

Taas Juhana punastuu ja kuulee, kuinka korvat soivat.

— Mutta ei suinkaan vain minun tähteni... hän sopertelee.

Siihen tyttö ei vastaa mitään, vaan nousee lähteäkseen. Juhana nousee myöskin, ja tanssivien parien lomitse he pujottelevat kamariin. Tyttö istahtaa sohvaan, ja kun Juhana jää epäröivänä seisomaan pöydän viereen, osoittaa tyttö paikkaa vierellään ja sanoo:

— Tässä on hyvä istua...

Juhana menee istumaan hänen rinnalleen. Sohva on lyhyt, ja tyttö on vilkas, niin että tuontuostakin heidän kätensä joutuvat koskettamaan toisiaan. Ja kun Juhana huomaa, ettei tyttö vetäise pois kättään, käy hän rohkeammaksi: tarttuu tytön käteen ja pitää sitä omassaan. Niin he istuvat käsi kädessä, ja tyttö kertoo kodistaan Muhoksella ja aurinkoisesta kesäelämästä joen varrella. Juhana ei virka paljon mitään. Sillä ajatukset lepattelevat sinne tänne, ja valtimot tykyttävät kiihkeästi. Tyttö juttelee juttelemistaan. Ja Juhana pitelee hänen kättään. Joskus hän puristaa sitä arasti ja huomaa tytön vastaavan puristukseen. Hän tuntee ikäänkuin lämpimän laineen nousevan rinnassaan, mutta silloin hän ei uskalla katsella tyttöä, vaan suuntaa katseensa johonkin kaukaiseen etäisyyteen. Mutta kun tyttö sitten vaikenee, huomaa Juhana, että nyt pitäisi hänenkin jotakin sanoa. Ja kun hän ei muuta keksi, rupeaa hän hiljaisella äänellä lausumaan muudatta runoa, joka on hänen mieleensä jäänyt. Nyt kohtaavat heidän katseensa toisensa, ja he punastuvat molemmat, kun huomaavat toistensa silmissä kiillon. Mutta samassa he alkavat keskustella kaikennäköisistä asioista.

He puhuvat nopeasti ja varovat visusti, ettei keskusteluun pääse syntymään taukoja. Ikäänkuin kumpainenkin puhumalla pyrkisi pakoon itseään... Tuskinpa he edes panevat merkille, mitä juttelevat, eivätkä he huomaa, että ovat jo alkaneet aivan mutkattomasti sinutella toisiaan.

Helmi, Helmi, Helmi... Juhana kirjoittelee rakastettunsa nimen läksyjen merkeiksi saksan kielioppiin, Caesariin ja Suomen historiaan.

Ja iltapäivisin hän menee Kirkkokadulle kävelemään. Siellä lyseolaiset tapaavat mielitiettynsä, ja siellä Juhana tapaa Helmin. Tuntikausia he kävelevät neljän kadunkulman väliä: konsuli Borgin kulmasta kauppaneuvos Snellmanin kulmaan ja taas Snellmanin kulmasta Borgin kulmaan, edestakaisin, edestakaisin.

Taikka sitten he ovat lyseolaisten kelkkamäessä, joka on rakennettu jäälle Narinkan rantaan.

Ja iltaisin Juhana saattaa Helmin kotiin Kajaaninkadulle. Se on hiljainen katu etenkin siihen aikaan vuorokaudesta. Eikä heitä kukaan häiritse, kun he portilla suutelevat toisiaan jäähyväisiksi.

Mutta kesän he ovat erossa ja kaukana toisistaan. Heti kun koulu on loppunut ja kevättutkinto pidetty, lähtee Helmi kotiinsa Muhokselle. Juhana ajaa polkupyörällään Koskenniskan laivalaituriin, josta Oulujoen alukset lähtevät. Ja kun Lempi irtautuu laiturista ja lähtee väkevää vastavirtaa verkalleen puskemaan, hän seuraa kaihoisin katsein valkeaa laivaa, kunnes se joen mutkassa Laanilan kohdalla kääntyy näkymättömiin. Sitten Juhana nousee pyöränsä satulaan ja lähtee ajamaan Kasarmintietä kaupunkiin. Mutta hän ajaa hidastellen, sillä häntä painaa ikävä, ja hänestä tuntuu ahdistavalta tulla tyhjille kaduille, joiden varsilta elämä nyt on kokonaan kaikonnut. Åströmin höyrymyllyn luona hän ei kuitenkaan malta oikaista suorinta tietä kotiin, vaan nousee Isoa-Uuttakatua Kajaaninkadun kulmaan ja kääntyy vasemmalle. Hän ajaa verkalleen tutun portin ohitse ja pysähtyy aivan kuin sattumalta, ikäänkuin pyörään olisi tullut jokin vika, jota täytyy tarkastaa. Mutta Helmin ikkuna on ammottavan autiona, kun siitä on riisuttu verhotkin. Ja Juhana hyppää satulaan ja lähtee polkemaan pakoon niin nopeasti kuin suinkin on mahdollista syrjäkadun hypittävän kuoppaisella kivityksellä.

Muutaman päivän perästä Juhanakin lähtee kesälaitumille. Hän matkustaa äitinsä kanssa Tampereen tienoille, Kaukajärven kauniille rannalle, jossa äidin kasvinkumppaneilla on komea Haiharan kartano ja Juhanalla ikäisiään tovereita.

Siitä lähtien, kun kauppias Kuusiluoto kuoli ja liikeasiat saatiin selvitetyiksi, eivät leski ja poika ole viettäneet kesiään Oulun puolessa. Aluksi Kesälä vuokrattiin, sitten se myytiin. Ja suvet on oltu milloin Länsipohjassa, Juhanan sedän maatilalla, milloin taas Etelä-Suomessa. Mieluummin etelässä, sillä elämä on yksinäistä Ruotsin puolen Kainuussa, ja sekä äiti että poika tuntevat siellä yksinäisyyden valuttavan sieluihinsa polttavaa ikävää. He ovat rakenteeltaan toisenlaisia kuin Länsipohjan raskasverisyydessään ja umpimielisyydessään suvaitsemattomat ihmiset. Keveämpää ja rikkaampaa on elämä etelässä, ja ihmiset ovat iloisempia ja vilkkaampia.

Tuleehan Juhanan toisinaan ikävä Haiharassakin. Hän kaipaa kotipuolen kesän valkeutta, ja hän kaipaa myöskin Helmiä. Ikävissään hän harhailee Hikivuoren metsäistä kuvetta ja purkaa ikävänsä runosäkeisiin. Hänellä on muutaman jyrkänteen reunalla oma runokivensäkin, samalla paikalla, jossa perimätieto väittää itsensä Runebergin istuneen ihailemassa maiseman vienoa ja heleää kauneutta. Taikka sitten hän ajaa pyörällään Ilkonkalliolle, jonka kohdalla Kaukajärvi kimaltelee kapeana vuonona jylhän jyrkkien erämaanrantojen välissä. Joskus hän pistäytyy Kangasalle asti uneksimaan Kaarina Maununtyttären ja Kaarina Hannuntyttären saduista, mutta enimmiten hänen mielikuvituksensa pysyttelee nykyhetkessä tai rakentelee tulevaisuuden tuulentupia.

Kerran kesässä, tai korkeintaan kaksi, Juhana saa kirjeen Helmiltä. Ne ovat aivan asiallisia kirjeitä, joissa tyttö kertoo jokapäiväisestä elämästään ja arkisista tapahtumista hiljaisessa kodissa joen varrella ja joissa tunteenpurkaukset rajoittuvat alkuhuudahduksen rakas-sanaan ja allekirjoituksen suffiksiin. Ja yhtä harvoin ja yhtä asiallisesti Juhana kirjoittaa Helmille. Mutta runokirjaansa, jossa on punaiset kannet ja kanteen painettuna runoilijan nimi korkein kultakirjaimin, nuorukainen kirjoittaa:

    Sua, impeni, muistelen päivät ja yöt,
    en unhoittaa sua voi:
    sinisilmies nään minä tähtivyöt
    ja kuulen äänes, mi soi...

    Sinisilmien katseessa, tiedän sen,
    sun sielusi kuvastuu,
    sinun äänesi helkkeestä, neitonen,
    mun rintani riemastuu.

Ja vielä paljon muuta hän kirjoittaa.

Kun Juhana syksyllä muutamia päiviä ennen lukukauden alkua jälleen tulee kotikaupunkiin, ei hän voi malttaa mieltään, vaan lähtee heti tulo-iltansa jälkeisenä aamuna ajamaan pyörällään Muhokselle. Hän on päättänyt tämän matkansa jo junassa ja ilmoittanut äidille päätöksensä. Onneksi on Muhoksella eräs luokkatoveri, jota sopii mennä tervehtimään, ja sillä varjolla voi olla tunnustamatta matkan varsinaista tarkoitusta. Äiti on katsonut poikaansa vähän pitkään, mutta ei ole vihjaissutkaan sinnepäin, että hän kyllä yskän ymmärtää. Ja siitä Juhana on ollut hänelle syvästi kiitollinen. Sillä pahalta olisi tuntunut, jos äiti olisi ruvennut laskemaan sellaisesta asiasta leikkiä.

Ja niin lähtee Juhana kirkkaana syyskesän huomenena polkea huristelemaan Kajaanin maantietä. Aamu on kaunis, ja pyörä juoksee kevyesti. Ja kevyt on ajajan mielikin. Alkutaipaleen tienoot taloineen ja tienmutkineen ovat perin tutut. Siinä vilahtelevat ohitse Erkkolat ja Kauppilat ja Saarelat ja Isterit. Pian hän on Maikkulassa — polttimon savutorvesta tupruttelee keveitä pilviä, mutta reservikasarmin harjoituskenttä on autiona ja tyhjänä —, ja sitten tulevat Määtän metsiköt ja Pukin ranta-aukeamat. Mutta Hangaskankaan autiotaival on kolkko, ja sen Juhana laskettuakin niin kovaa vauhtia kuin suinkin pääsee. Vasta kun Tuohinon korkeat kuuset tulevat oikealta puolelta tietä näkyviin, hän malttaa hiljentää vauhtiaan vähän hengähtääkseen.

— Eikö olekin kerrottu sellaista juttua, että talon entinen isäntä, ukko Meyer, vanha ja mainio makkaramestari, jolle heiltäkin aina isän eläessä sianliha vietiin savustettavaksi, oli tahtonut tulla kotipihalleen haudatuksi? muistelee Juhana itsekseen Tuohinon kujansuun ohitse ajaessaan. — Lieneekö sitten puheessa perää... Mutta hyvinpä voikin olla ihminen haudattuna noiden tummien kuusten alle... niin ovat juhlalliset ja synkeät.

Hetken perästä hän taas lisää vauhtiaan. Sillä hänestä tuntuu, että on kiire. Ja kuitenkin alkaa hänen kiireensä, kuta lähemmäksi päämääräänsä se pääsee, käydä hänelle itselleen yhä enemmän kysymyksenalaiseksi.

— Olikohan sittenkään tarpeellista lähteä tälle matkalle —? Mitä sanovat tällaisesta äkkitulosta siellä toverin kesäkodissa, Röngässä? Tuleehan Helmi jo vajaan viikon perästä kaupunkiin... Mutta hänhän ei jää sinne kuin muutamaksi päiväksi ja palaa sitten taas kotiin Hakkarilaan...

Helmi oli nimittäin keväällä saanut päästötodistuksen tyttökoulusta eikä aikonut jatkaa lukujaan jatko-opistossa.

Kolme ihanaa syyskesän kirkasta päivää Juhana siellä viettää. Hän on vieraana Röngässä, mutta joka päivä hän tapaa Helmin, joka tulee valkolaita venheellään joen poikki muka tervehtimään Juhanan luokkatoverin sisaria. Tehdään huviretkiä, käydään Leppiniemet, ja iltaisin leikitään seuraleikkejä tai istutaan vain himmeästi valaistussa ullakkokamarissa jutellen. Ja Helmi on Juhanan mielestä vieläkin viehättävämpi kuin kaupungissa.

Vie Helmi kerran Juhanan Hakkarilaankin. Istuttaa saliin ja antaa tuoda kahvitarjottimen heille kahdelle. Hänhän on nyt emäntänä talossa. Sillä hänen äitinsä on kuollut jo vuosia sitten, ja vanhempi sisar on mennyt naimisiin.

Siina on talon entinen emäntäpiika, jonka hallussa avaimet viime keväimeen asti ovat olleet. Mutta nyt hän on käynyt vanhaksi ja heikkonäköiseksi ja on mielellään luovuttanut emännyyden talon tyttärelle. Siina on herttainen. Niin kertoo Helmi Juhanalle. Ja Juhanan täytyy käydä Siinaa tervehtimässä. Kun he tulevat muorin kamariin, sanoo Helmi:

— Tässä se minun poikani sitten on!

Juhana hätkähtää ja punastuu korviaan myöten. Mutta Siina tarkastelee häntä kiireestä kantapäihin, nyökyttelee sitten myhähdellen päätään ja mutisee hampaattomalla suullaan:

— Komea poika... Ei ole mitään vikaa... Kelpaa kyllä Hakkarilan isännäksi...

Mutta Juhanan tulee yht'äkkiä paha olla. Hänestä tuntuu jollakin tavalla epämieluisalta se, että Helmi on niin avomielinen. Ikäänkuin himmenisi heidän haaveittensa hohde syrjäisen kosketuksesta, menettäisi jotakin ja kävisi arkiseksi.

Mutta Helmi nauraa helähtävintä nauruaan, ja hänen silmänsä säteilevät veikeyttä ja iloa.

Juhana on pelännyt syksyä ja sen ikävää. Hän on kuvitellut kaupungin tuntuvan yhtä lohduttoman tyhjältä kuin kesällä, kun ei Helmi enää ole siellä. Mitä hän tekee, kun toiset kävelevät tyttöjen kanssa Kirkkokadulla? Istuu kotonaan ja lukee ja kirjoittaa runoja — punakantisessa runokirjassa on vielä runsaasti valkoisia lehtiä, sillä kirja on paksu.

Ja ikävähän Juhanan olikin sinä päivänä, jona Helmi lähti kaupunkikäynniltään takaisin Hakkarilaan hoitamaan talon emännyyttä ja olemaan seurana vanhalle isälleen. Oli ikävä vielä seuraavinakin päivinä, ehkä viikonkin verran. Mutta sitten siihen vähitellen tottui. Elämä kulki latujaan, ei mikään muuttunut. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti, kun oli kaunis sää, ja kun satoi, rapisivat pisarat ikkunaan aivan yhtä kodikkaasti kuin viimekin vuonna.

Juhanan täytyi sitä toisinaan ihan ihmetellä.

5.

Ja taas on talvi, ja taas hiihdellään, lasketaan kelkkamäkeä ja kävellään iltaisin Kirkkokadulla.

Toisinaan tehdään lupapäivinä tyttökoululaisten kanssa huviretkiä Oulujoelle, Knuutilaan, jossa on iso sali. Kolmen kilometrin maantiematka taivalletaan mennessä jalan, mutta palatessa hevoskyydillä — tyhjissä heinähäkeissä — Kajaanin maantien tulliportille asti, josta sitten pojat kaikessa hiljaisuudessa saattavat kukin tyttönsä kotiin. Jo aikaiseen aamupäivällä lähdetään näille retkille, joita sanotaan jupileumeiksi ja jotka tehdään ankarilta opettajilta salassa, ja illansuun hämärissä niiltä palataan. Perillä tanssitaan, ja ahkerasti hanuri soi valssia, polkkaa ja schottischta. Tuvanpuoleisessa kamarissa on tarjoilupöytä jättiläismittaisine kahvipannuineen, leivosvuorineen ja punaisine limonadipulloineen.

Tietysti Juhana on oppinut tanssimaan. Heti sen illan jälkeen, jona hän Helmin kanssa istui kamarin sohvalla toisten salissa tanssiessa, hän alkoi harjoitella. Hän harjoitteli ahkerasti ja saavutti pian täydellisen taidon, sillä tanssi huvitti häntä ja kunnianhimo kannusti. Nyt hän on parhaita tanssijoita koko koulussaan, osaapa johtaa franseesinkin oikein ranskalaisin komennoin ja tuntee tarkalleen kotiljongin kaikki vuorot.

Ei Knuutilassa kuitenkaan franseesia tanssita eikä sinne kotiljonginmerkkejä kanneta. Mutta taidot tarvitaan niissä perhetanssiaisissa, joita kaupungin mahtavissa porvariskodeissa nyt on alettu yhä useammin toimeenpanna ja joihin Juhanakin toisinaan saa kutsuja. Näissä tanssiaisissa ei meno ole yhtä yksinkertaista kuin Knuutilassa. Tervaporvarien nuoret neidit ovat hienoja daameja, ja kavaljeereina on, paitsi ruotsalaisen lyseon yläluokkalaisia, sellaisiakin nuoria herroja, jotka jo istuvat isiensä konttoreissa tai pankeissa, vieläpä joku vastaleivottu luutnanttikin kasarmilta. Ja mehuboolin, jäätelön ja hedelmien lisäksi tarjotaan usein kotiljongin aikana oikea illallinenkin voileipäpöytineen ja lintupaisteineen. Toisinaan on talon isäntäväki kutsunut samalla kertaa itselleenkin vieraita illan kuluksi, ja silloin pistäytyvät vanhat herrat tuon tuostakin totipöydästään ja rouvat törmääkin amppelinvalosta salin ovelle nuorten tanssia seuraamaan.

Hienoa on elämä porvariskotien kutsuissa. Juhanalle ne tarjoavat uutuuden viehätystä. Sillä siitä lähtien, kun hänen isänsä kuoli ja hän itse tuli suomalaiseen lyseoon, eivät monenkaan mahtavan talon ovet olleet tervaporvari-vainajan pojalle auenneet, ja niissä muutamissa kodeissa, joihin äitiä ja häntä vielä oli kutsuttu kuten ennenkin, isän aikana, ei ollut nuorisoa — pormestarilla ei ollut lapsia, ja konsuli Melckertin tyttö oli vielä sylilapsi.

Juhana iloitsee, kun komeitten kotien ovet ovat jälleen hänelle auenneet. Hän kuvittelee, että hän on saanut hyvitystä... ikäänkuin olisi jokin vääryys tullut korjatuksi. Sillä vaikk'ei hän ole tahtonut sitä itselleenkään myöntää, on häntä nöyryyttänyt jonkinlainen alemmuuden tunne joka kerta, kun hän sattumalta on tavannut jonkun niistä herraspojista, joiden vanhempain hän on tiennyt kuuluneen lapsuutensa suuren kodin seurapiiriin, mutta jotka ovat loitonneet hänestä ja hänen pienestä kodistaan, ja mieleen on hiipinyt katkeruus. Hän on ollut vaistoavinaan, että puhekumppali vain säälivästä myötätunnosta on tahtonut vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan.

Juhana viihtyy porvariskotien nuorison parissa. Häntä viehättää elämänmuotojen siloinen pintakiilloitus. Eikä hän voi olla vertaamatta näiden kotien hienostuneita käyttäytymistapoja siihen, tosin suorasukaisen koruttomaan, mutta avuttoman alkuperäiseen seurustelunsävyyn, joka vallitsee Kirkkokadulla kävelevän ja Knuutilassa jupileeraavan nuorison piirissä.

Mutta samalla hän kuitenkin on entistäkin lujemmin toverisitein kiintynyt koulutovereihinsa sen jälkeen, kun konventtielämä on alkanut aukaista uusia näköaloja ja herättää aatteellisia harrastuksia. Valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat yhä ilmeisemmin alkaneet punoutua siihen kirjallis-taiteelliseen vapaamielisyyteen, jonka »päivälehteläisyys» on saanut viritetyksi. Ja uusien aatteiden aallonkäynti on ulottunut kehittyneemmän koulunuorisonkin keskuuteen. Mutta ne aatteet, joiden huminaan tämä nuoriso on herännyt, ovat monessa muussakin kuin kielellisessä suhteessa ristiriidassa sen elämänkäsityksen kanssa, jolle tervaporvarien maailmankatsomus rakentuu. Eikä tämä ristiriita jää Juhanalta huomaamatta. Niinikään hänen täytyy todeta, että porvariskotien vesoista vain harvat kykenevät kilpasille niiden, useimmiten maaseudulta tulleiden nuorukaisten kanssa, joiden rosopintaisuus ei ole hioutunut salonkikuntoiseksi, mutta jotka sekä älyllisiltä että useimmiten ruumiillisiltakin voimiltaan ovat porvarispoikia etevämpiä.

Näin on Juhana Kuusiluoto joutunut ristiaallokkoon, joka ennen pitkää asettaa hänet hänen omissakin silmissään kieroon asemaan. Hän pelkää poikkeusasemansa aiheuttavan epäluuloja toveriensa taholta, joiden arvonantoa hän ei millään tahtoisi menettää, ehkäpä vielä petturinkin osaksi tulevaa ylenkatsetta ja halveksumista. Hänellä on ikäänkuin paha omatunto. Mutta toiselta puolen hän ei myöskään hinnalla millään tahdo menettää äsken saavuttamaansa asemaa sillä taholla, jolla seurusteleminen sekä viehättää että mairittelee.

Tällä kannalla ovat asiat, kun eräänä kuutamoisena iltana itsensä vuorineuvoksen tytär suvaitsee tulla kelkkamäkeen.

Suomalaisten lyseolaisten kelkkamäki on talvisin nuorison keskeisin seurustelupaikka. Piiruista, parruista, rimapuista ja laudoista se joka vuosi pystytetään Narinkan takaiseen rantaan. Sen taidokas ristikkorakennus kohoaa korkealle; se on kuin mikäkin Eiffeltorni. Ja laskuradan pehmeäksi pyöristetty kaarelma on tarkoin laskettu. Kauas jäälle siitä lennähtävät kelkat lumivallien välistä väylää myöten melkein Kiikelin kohdalle asti. Ja vilkasta on siellä elämä. Jo aikaiseen iltapäivällä ovat alaluokkalaiset odottamassa konventin taloudenhoitajaa, joka aukaisee lukollisen sulkupuomin. He saavat pitää mäen kokonaan hallussaan siksi, kunnes illansuussa tulevat yläluokkalaiset pitkine, kangaspäällyksisine kelkkoineen. Ja samaan aikaan tulevat mäen kupeelle myöskin tyttökoululaiset ja jatko-opistolaiset. Mutta heillä ei ole kelkkoja, vaan isot pojat käyvät heitä lakkia nostaen pyytämässä kelkoilleen aivan kuin naisia kumarretaan tanssiin.

Vuorineuvoksen tytär tulee mäen kupeelle saksalaissyntyisen pankinjohtaja-vainajan tyttären kanssa, joka valmistavassa koulussa on ollut Juhana Kuusiluodon luokkatoveri ja nyt käy suomalaista jatko-opistoa, mutta siitä huolimatta seurustelee porvariskodeissa suunnilleen samoin kuin Juhanakin. Näin joutuu ylhäisen vuorineuvoksen kaunis tytär, jonka pelkkä ilmestyminen suomalaisten lyseolaisten mäkeen on huomiota herättävä tapaus, Juhana Kuusiluodon kelkkaan.

Vuorineuvoksen perhe oli vasta muutamia vuosia sitten muuttanut kaupunkiin, mutta vuorineuvoksetar oli syntyperäinen oululainen, vanhaa ja rikasta porvarissukua. Perhe oli ennen asunut Etelä-Suomessa, jossa vuorineuvos oli ollut valtionvirassa, ja tytär oli aloittanut koulunkäyntinsä pääkaupungissa. Mutta kun joitakin vuosia sitten vuorineuvoksettaren veli oli väsynyt isältä perityn laajan puutavaraliikkeen hoitoon ja oli halunnut muuttaa Helsinkiin viettämään vanhuutensa päiviä mukavasti koroillaaneläjänä, oli vuorineuvoksen täytynyt erota virastaan ja tulla vuorostaan perheyhtiön johtajaksi. Muutto ei ollut ollut vuorineuvoksen mieleen. Kaukainen kaupunki oli hänelle vieras, eikä hän vieläkään ollut koteutunut sen ilmakehään, tuskinpa oli sitä todenteolla tahtonutkaan, sillä hän oli ylpeä mies, joka sisimmässään halveksi sitä pikkukaupunkilaista poroporvarillisuutta, jota hän oli näkevinään yksin yhteiskunnan pylväissäkin. Vuorineuvoksetar oli hieno ja hiljainen nainen, mukautuva ja alistuvainen. Ja niin katsottiin karsaasti häneenkin niillä tahoilla, joita hänen miehensä ei huolinut perheen valittuun seurapiiriin. Tytär on tullut isäänsä. Mutta hän on kuvankaunis. Hänen profiilinsa on kuin hienosti leikatun kameen, ja hänen kastanjatukkansa kiertyy korvallisilla kauniiksi, pehmeiksi kiharoiksi.

Juhana on sanomattoman onnellinen saadessaan istuttaa kelkalleen kaupungin kauneimman tytön ja ylpeä kävellessään hänen rinnallaan radan reunakäytävää laskujen välillä. He katselevat valkeassa kuutamossa kalpeina kiiluvia tähtiä ja puhuvat sielun kuolemattomuudesta ja uusista tansseista: tulisesta Vengerkasta ja ylhäisestä Pas d'Espagnesta. Vasta kun mäki suljetaan, he lähtevät kotimatkalle. Ja sanoessaan jäähyväiset kotiportillaan neiti toivoo, että he pian taas tapaisivat.

Sen toivon täyttymistä Juhana odottaa kiihkeällä kärsimättömyydellä; hän on kuin kuumeessa, ja punakantisen runokirjan sivut täyttyvät »yötummien» säkeitten riveistä. Mutta päivät kuluvat ja venähtävät viikoiksi, eikä tapaamisen tilaisuutta tule. Monena iltana Juhana kävelee kadulla vuorineuvoksen talon edessä, kävelee edestakaisin odottaen saavansa nähdä ihailunsa kohteen edes vilahtavan hämärästi valaistun salin peittämättömien ikkunain ohitse. Ja eräänä iltana Juhana näkeekin hänet. Tosin hän ei ole asiasta aivan varma, kun kattokruunussa palaa yksi ainoa vaivainen kynttilä, joten kadulle ei voi tarkalleen erottaa hämärässä huoneessa liikkuvan hahmon kasvonpiirteitä. Mutta Juhana uskoo, että ikkunain ohitse meni juuri hän, ja löytää siitä uskostaan samalla kertaa sekä viihdytystä että uutta virikettä ikävälleen.

Vihdoinkin eräänä pääsiäisloman kirkkaana ja hangenhohtoisena päivänä täyttyy hänen toiveensa. Hän on yksikseen kävelemässä Silloilla, noilla kolmella komealla sillalla, joita pitkin maantie kulkee Oulusta pohjoiseen Merikosken kolmen laskuhaaran, Pokkisen, Ämmän ja Tuiran kohisevien väylien ylitse, ja hän on pysähtynyt kolmannelle sillalle, josta kaupunkikuva on kaunein. Juhanan siinä katsellessa torinvarren uhkeita taloja ja kirkontornin päivänkimmelteessä välkehtivää kullattua palloa alkaa Raatinsaaren puoleisen sillantöyrään korkeasta mäestä yht’äkkiä kuulua iloista puheensorinaa. Pian tulijat ovatkin näkyvissä. Juhana tuntee heidät heti, kun he ilmestyvät sillan päähän: everstin tytär, vuorineuvoksen nuori neiti ja apteekkarin sievä ja sirkeä Signe, joka aina on herttaisen hyvätuulinen, sekä kuvernöörin pojat, kaksoisveljekset Pelle ja Palle, jotka ovat niin toistensa näköiset, että kuuluu kotiväkikin toisinaan heistä erehtyvän. Tulijat tuntevat myöskin jo kaukaa Juhanan ja viittovat hänelle. Juhana lähtee heitä vastaan.

— Me olemme matkalla Staffan Storelle; tule mukaan, ehdottaa Signe.

Ja kun toisetkin yhtyvät ehdotukseen, liittyy Juhana seuraan. Onneksi hänellä sattuu olemaan viisi markkaa kukkarossaan, ja hän että summa riittää hyvin hänen osaltaan päiväiseen kestitykseen.

Siitä tulee riemullinen kävelyretki. Kun laskeudutaan sillalta maantielle ja ajotie kapenee, solutaan kulkemaan parittain, ja Juhana saa kuin sattumalta parikseen vuorineuvoksen tyttären. He muistelevat yhteistä mäenlaskuaan, ja valkean kuutamoillan muisto muodostuu jonkinlaiseksi tuttavallisuuden sillaksi heidän välilleen, niin että juttu luistaa vaivattomasti, tehtaan kohdalla Margit yht’äkkiä pysähtyy, kääntyy Juhanan puoleen, riisuu oikean hansikkaansa ja sanoo kättään ojentaen:

— Minä ehdotan... hm... emmekö mekin voi sinutella toisiamme?

Juhana punastuu ilosta, kun hän nostaa lakkiaan ja puristaa Margitin kättä.

He tulevat Storelle, Toppilansalmen alkupäässä olevaan ulkoravintolaan, tömistelevät jalkojaan lasikuistin korkeissa portaissa, riisuvat päällysvaatteensa puolipimeässä eteisessä ja astuvat korkean kynnyksen ylitse tyhjään ja alastomaan saliin, jossa tuolit on asetettu pitkin seinänvierustoja ja pöydät ikkunain eteen. Kaksi pöytää siirretään yhteen, tuolit ympärille, ja joku pojista menee salin takana olevaan tarjoiluhuoneeseen tilaamaan kahvit. Toiset istuutuvat, ja Juhana pitää tietysti varansa, että hän pääsee Margitin viereen. Kun kahvintilaaja palaa saliin, tietää hän kertoa, että Staffanin tiskin vieressä istuu Sander Boman. Tämä uutinen herättää suurta riemua, ja yksimielisesti päätetään, että setä Sander kutsutaan pöytään ja hänelle tarjotaan lasi lämmitettyä punssia. Signe valitaan lähetystöksi kutsua esittämään.

Sander Bomanilla on Heinätorin puolessa lasi- ja porsliinikauppa. Mutta se ei ole tehnyt häntä läheskään yhtä tunnetuksi kuin pianonsoitto, jota hän harjoittaa sivuelinkeinona. Hän on nimittäin kaupungin suosituin tapööri, eikä ole sitä parempaa perhettä, jonka pianon edessä ei pyöreähkö ja pyylevä Sander Boman olisi istunut, punainen silkkinenäliina keikarimaisesti laskoteltuna mustan takin rintataskuun, rummuttamassa uusimpien seuratanssien säveliä paksuilla sormillaan, joiden hyppiessä koskettimilla pää somasti keikahtelee ja aina yhtä suloinen hymy valaisee kasvoja, joiden herttaista lapsellisuutta eivät edes huolellisesti mustatut viikset voi miehistyttää.

Setä Sander koettaa estellä ja sanoo kimakalla äänellään:

— No, en minä nyt... Juttelen tässä vain hetkisen Staffanin kanssa ja sitten lähden takaisin kaupunkiin...

Mutta eihän hän kuitenkaan malta olla tulematta. Ja kun hän, joka kerta sirosti kohotellen lasiaan, on vähän aikaa maistellut punssia, sanoo hän aivan omasta aloitteestaan:

— No, kyllä kai teidän nyt sentään täytyy saada vähän pyörähdelläkin.

Niin hän nousee, menee pianon luo, aukaisee kannen, pyörittelee tuolin sopivaan korkeuteen, kallistaa päätään ja alkaa soittaa tunteellisinta valssiaan. Parit lähtevät liikkeelle. Ja nyt ilmestyy Staffankin tiskinsä takaa tarjoiluhuoneen ovelle. Hän on hentorakenteinen, pieni mies, ja hänen tuuhea täysipartansa on ilmeisessä ristiriidassa kasvojen naisellisen hienon hipiän kanssa. Hän katsoo vuoroin tanssivia pareja, vuoroin pianon ääressä työskentelevää Sanderia, ja hänen huulillaan väikkyy hyvänsuopa hymy.

Iloa ja riemua on nyt Storen salissa, jossa tavallisesti aamupäivisin on niin hiljaista, että Staffan tuolillaan: tiskin takana voi kaikessa rauhassa vedellä pitkiä unia.

Ei tiedä Juhana, milloin hänellä olisi ollut yhtä hauskaa kuin tuona kimmelteisenä kevättalven lupapäivänä Staffan Storella. Hänen ilonsa oli ollut täydellinen, sitä ei ollut häirinnyt mikään. Ei edes hänen pukunsa, joka juhlissa ja kutsuissa aina tuotti huolta ja harmia. Hänellä ei nimittäin ollut mustia vaatteita, kuten oli kaikilla muilla kaupungin nuorilla herroilla, vieläpä monella hänen omankin koulunsa varakkaan kodin pojalla. Juhanan paras puku oli tummanruskea, tosin niin tumma, että sen ruskeutta lampunvalossa tuskin huomasikaan. Mutta hän tiesi, ettei se ollut musta, ja se tieto kiusasi häntä. Se teki hänet ujoksi ja epävarmaksi ja sai aikaan kaikenlaisia ikävyyksiä. Miten olikaan hänen käynyt everstin tyttöjen suurissa kutsuissa! Pukunsa vuoksi Juhana oli istuutunut salin hämärimpään soppeen heiveröiselle kultatuolille, joka arvattavasti oli siirretty syrjään juuri siksi, ettei kukaan eksyisi sille istumaan. Ja tietysti se oli rasahtanut rikki. Juhana oli hävennyt niin, että olisi tahtonut vajota maan alle. Hän oli tuntenut itsensä kömpelöksi, mahdottomaksi, ja koko ilta, jota kaikki muut olivat pitäneet talven hauskimpana, oli hänen kohdaltaan mennyt tyyten pilalle. Ei hän tahtonut kuulla siitä puhuttavan, ei tahtonut sitä muistellakaan. Olipa hän hävittänyt kasarmilla saamansa kotiljonginmerkitkin, vaikka hän tunnontarkasti säilytti kaikki muut paperitähdet ja silkkinauhasolmukkeet kamarinsa ikkunaverhoihin pistettyinä.

Margit on nyt Juhanan ihanne, kuten on monen muunkin nuorukaisen.

Helmi on unohtunut. Mikä ei ole silmissä, ei ole sydämessä. Muutaman kerran Helmi kyllä on pikimmältään käynyt kaupungissa, ja pari kertaa on Juhana hänet tavannut, mutta aivan ohimennen. Eikä heidän välillään ole tapahtunut minkäänlaisia selvittelyjä. He ovat vain liukuneet erilleen toisistaan. Tai ehkä oikeammin: Juhana on liukunut loitolle Helmistä. Sillä kertoihan vielä äskettäin joku heidän yhteinen tuttavansa, joka hiljan oli käynyt Muhoksella, että Helmi yhä muistelee Juhanaa ja pitää uskollisesti hänen valokuvaansa kamarinsa piirongilla. Ajattelee Juhanakin sentään vielä joskus Helmiä, eikä hänen omatuntonsa silloin ole aivan rauhallinen. Kun Helmi joulun alla oli ollut käymässä sisarensa kodissa kaupungissa, oli Juhana saattanut hänet kotiin konventin juhlasta, johon pojat olivat saaneet kutsua tyttöjä. Portilla he olivat jäähyväisiksi suudelleet. Mutta se oli ollut hyvin nopea suudelma, ikäänkuin vain tavan ja velvollisuuden vuoksi annettu. Ja ainakin Juhanalla oli ollut sellainen tunne, että he molemmat jäähyväisillään tarkoittivat, että nyt oli satu lopussa, vaikka eivät sitä tulleet sanoneeksi.

Minkä Juhana sille voi, että Margitin kuva on tunkenut tieltään Helmin kuvan hänen sydämessään! Mutta sitäpaitsi hänen nykyinen ihailunsa on aivan toisenlaista kuin oli ollut ihastus Helmiin. Se oli ollut jonkinlaista lastentautia — yhtä välttämätöntä kuin tuhkarokko, koettaa Juhana ylimielisesti itselleen selittää. Lapsellista haaveellisuutta ja tunteilua. Ei hänen päähänsä pälkähtäisi tunnustaa Margitille rakkauttaan — sellainen tunnustushan olisi aivan naurettava. Ei. Margitia hän vain ihailee saavuttamattomana tähtenä, ja hänen ihailunsa on ritarillista palvontaa: hän ikäänkuin kantaa Margitin värejä, runoilee hänestä, toimittaa hänelle serenadeja ja on ylpeä saadessaan seurustella tuttavallisesti hänen kanssaan. Ja kun hän öisin näkee hänestä unta, saattaa hän hätkähtäen herätä, ikäänkuin kavahtaen kuumeista uneksuntaansa.

6.

Kun Juhana käy lyseon viimeistä luokkaa, asuu hän kauppatorin laidassa, josta äiti on vuokrannut heille uuden ja mukavan asunnon. Sieltä on talvellakin hauska näköala: aamuisin aivan ikkunain alla vilkas torielämä ja pitkin päivää liikenne jääkentän viitoitetuilla tikkateillä, jotka lähtevät Pakkahuoneen rannasta ja haarautuvat eri tahoille, toiset johtaen Pikisaaren pienen tehdasyhdyskunnan ja Raatinsaaren huurteisten rantapuiden ohitse Toppilansalmeen, toiset vieden vasemmalle Pikisaaren kärjen sivuitse Oulunsaloon ja Hailuotoon. Ja Pikisaaren kärjessä on laivatelakka ja konepaja, jonka valimon torvesta iltahämärissä nousee loimuava tulenlieska kohti kalpeaa taivasta.

Juhanalta vie nyt koulutyö enemmän aikaa kuin ennen, ja lähestyvät ylioppilaskirjoitukset kokoavat luokkatoverit usein yhteisiin laskuharjoituksiin toistensa luokse. Muita riittäähän sentään aikaa huvituksiinkin. Eikä Juhana niistä suinkaan koulutyön takia kieltäydy. Kirkkokadun kävelyt hän kyllä on lopettanut; eihän niihin enää ole halua, sillä harvoin näyttäytyy siellä Margit. Hän kävelee muualla, milloin kävelee, ja joskus osuu Juhanakin samoille teille. Mutta kotikutsuja ja perhetanssiaisia jatkuu, ja Juhanalla on niissä nyt entistä hauskempaa, sillä vihdoin on hänellekin teetetty räätäli Fältillä kunnolliset vaatteet, vieläpä oikea herrojen bonsuuri.

Mutta muutamaa kuukautta ennen kuin ylioppilaskokelailta koulutunnit loppuvat ovat eräät tanssiaiset, joihin Juhanaa ei ole kutsuttu. Jo edeltäpäin oli saattanut arvata, että niistä tulivat hienot ja hauskat. Sillä ne piti Pikisaaren herra, konepajan omistaja, vanhimman tyttärensä kotiintulon johdosta — nuori neiti on jouluksi kotiutunut Sveitsistä, jossa hän oli ollut pensionissa. Yleensä eli Pikisaaren herrasväki ylhäisessä eristyneisyydessä, mutta kun heillä joskus oli kemut, niin ne olivat komeat.

Paljon oli nytkin vieraita kutsuttu, tietysti ennen kaikkia Margit sekä apteekkarin Signe, konsuli Öbergin Emilia veljineen, kuvernöörin pojat, everstin tytär, yleensä koko se nuorisopiiri, jonka jäsenenä Juhanakin viime vuosina on tottunut itseään pitämään, vieläpä Strandin poikien mukana molemmat viime syksynä ruotsalaiseen lyseoon privatisteiksi tulleet vaasalaiset nuoret herrat. Mutta ilmeisesti oli taas vuohet erotettu lampaista. Ja se kaiveli Juhanaa.

Juhana istuu ikkunassaan katselemassa, kun reki reen jälkeen Pakkahuoneen kupeelta puikahtaa jäälle ja kiitää kohti saaren rantaa. Siinä menee vuorineuvoksen hevonen, siinä ajavat issikalla kuvernöörin pojat, ja siinä tulee apteekkarin reki! Juhana yrittää ottaa sanomalehden käteensä ja viskautua sohvalle lukemaan. Mutta ajatukset eivät seuraa palstojen rivejä, vaan pyörivät itsepintaisesti sen nöyryytyksen ympärillä, jonka hän kuvittelee taas osakseen tulleen. Ja hetken perästä hän on uudelleen ikkunassa.

Pikisaaren herrasväen uhkea, kaksikerroksinen talo on saaren korkeimmalla kohdalla, ja sen suippokattoinen torni hallitsee koko matalarakennuksista ympäristöä. Nyt loistavat kirkkaat valot kaikista toisen kerroksen ikkunoista, sillä uutimia ei ole niiden eteen vedetty. Juhana ei ole koskaan käynyt Pikisaarella eikä hän siis ole nähnyt palatsia lähempää kuin paketista ja jäältä. Mutta kun hän nyt huomaa tummien varjojen väikähtelevän pääty-ikkunoiden ohitse, ymmärtää hän tanssisalin olevan juuri hänen näköpiirissään, ja sekin harmittaa häntä. Hän vetää alas kierrekaihtimen, ottaa hyllyltään erään mielikirjansa ja onnistuukin vähitellen pakottamaan itsensä siihen syventymään. Niin hän saa kulumaan kohtalokkaan illan tunnit. Mutta kun hän kuulee kellon seinän takana lyövän kahtatoista, kiertää hän ylös kaihtimen, sammuttaa pöytälampun ja rupeaa tähyilemään tähtikirkkaaseen yöhön. Vielä loistavat valot Pikisaarella, ja vielä vilahtavat varjot ikkunain ohitse. Mutta Juhanasta tuntuu, että vilahtelut ovat harvenneet, ja kun hän kumartuu kyynärpäittensä varaan kurkistelemaan jäälle, havaitsee hän jo muutamien hevosten olevan tulossa kaupunkiin. Yö on aivan hiljainen, ja kun hevoset nousevat jäältä, kuuluu selvästi kulkusten kilinä. Nyt tulee hyvin heleä-ääninen kulkunen, se soi kotvasen, sitten sen ääni häipyy jonnekin oikealle päin... se ajaa ilmeisesti Pakkahuoneenkatua kaupungille... Juhana kuvittelee, että siinä tuli nyt Margit. Vielä väikähtelee kuitenkin varjoja Pikisaaren ikkunoissa, mutta yhtämittaa tulee myöskin hevosia jäältä. Kai siellä vain pitkitetään loppuvalssia — eiväthän kaikki vieraat voi rynnätä samalla kertaa eteiseen... Juhana rupeaa riisuutumaan mennäkseen levolle. Mutta hän vitkastelee tahallaan ja kurkistelee tuontuostakin ulos ikkunasta. Ja vasta kun hän huomaa Pikisaarella ruvettavan valoja sammuttamaan, malttaa hän laskeutua vuoteeseensa.

Juhana makaa vuoteessaan ja miettii.

Ja hänen katkeroituneeseen mieleensä alkaa hahmottua käsitys siitä yhteiskunnallisesta kieroudesta, jonka hän jo lapsena on vaistonnut jakavan ihmiset eri luokkiin ja kerrostumiin, mutta josta hän omalta kohdaltaan jo on luullut saaneensa täydellisen hyvityksen, kunnes nyt tämä ilta on todistanut hänen siinä luulossaan erehtyneen.

... Tuskin hänet sentään tällä kertaa oli syrjäytetty sen vuoksi, ettei hänen kotinsa enää ollut rikas, sillä tiesihän hän kutsuttujen joukossa olleen vieläkin köyhempiä... Mutta hänellä on suomalainen nimi ja hän käy suomalaista koulua, eikä se ole hienoa, koska säätyläisillä on ruotsalaiset nimet ja heidän lapsensa käyvät ruotsalaista koulua. Eikä sen tosiasian rinnalla merkitse mitään se, että Juhana puhuu ruotsia paremmin ja täydellisemmin kuin useimmat ruotsalaisen koulun käyneet, jotka sitäpaitsi keskinäisissä puheissaan käyttävät miltei yhtä usein suomea kuin koulunsa kieltä. Mutta suomalaista lyseota käyvät myöskin sellaiset nuorukaiset ja suomalaista tyttökoulua ja jatko-opistoa sellaiset neitoset, jollaisia ei voida lukea »parempain ihmisten» lapsiin kuuluviksi. Ja se on anteeksiantamatonta. Onhan tosin jokunen viimeksimainittuun luokkaan kuuluva lapsi saattanut harhautua ruotsalaiseenkin kouluun, mutta hän on kuitenkin kodista, jossa puhutaan parempain ihmisten kieltä. Ja se seikka sovittaa monet synnit...

Muutamana iltana eräs luokkatoveri vie Juhanan raittiusseura Pohjan Leimun iltamaan. Toveri on seuran jäsen ja kuuluu toimihenkilöihin.

Sali ei ole paljon kummempi kuin Knuutilan sali. Hirsiseinillä riippuu vain muutamia kehystettyjä valokuvia ja peräseinälle on levitetty lippukangas, jota ympäröivät kuivuneet kuusenhavukiehkurat.

Ohjelma on loppumaisillaan. Luisevan laiha, pitkätukkainen ja pisamanaamainen kauppakoululainen pitää esitelmää alkoholin vaarallisuudesta. Samat väitteet ja samat huudahdukset Juhana on kuullut monet kerrat ennenkin. Ne eivät enää jaksa kiinnittää hänen mieltään, ja hän rupeaa tarkastelemaan salissa olijoita. Pikkukaupungissa tuntevat useimmat ihmiset toisensa ulkonäöltä, ja Juhanan on helppo arvioida yleisön yhteiskunnallista keskitasoa. Hän panee merkille monet tutut kasvot: nuoria puotineitejä ja puukhollareita, joitakin konttoristejakin, postiekspeditööri, asemakirjuri, parturi... enimmäkseen käsityöläisnuorisoa, siistiä ja valoisakatseista väkeä, sellaisista suomalaisista piireistä, joita ylimyksellisten tervaporvarien parissa sanotaan »puolivillaisiksi».

Ja Juhana innostuu siitä hartaudesta, jolla tämä yleisö kuuntelee vaatimatonta esitelmää. Ilmeisesti nämä ihmiset tahtovat harrastaa hyviä asioita ja hyviä aatteita. He ovat täällä juuri siksi, että pyrkivät eteenpäin ja ylöspäin. Heillä on ihanteita — päämaali. Näin kuvittelee Juhana itsekseen sill'aikaa kuin pitkätukkainen kauppakoululainen suurella mahtiponnella pauhaa alkoholin vaaroista sielulle ja ruumiille. Eikä Juhana havahdu kuvitelmistaan, ennenkuin taputukset ilmaisevat esitelmän loppuneen.

Syntyy pientä liikettä salissa. Yskitään, siirretään tuoleja, tehdään kuiskaten huomautuksia vierustovereille. Juhana epäilee, että useimmat kuiskaukset koskevat häntä, sillä hän tuntee olevansa yleisen huomion kohteena. Se ei kuitenkaan kiusaa häntä, pikemminkin se häntä mairittelee. Ja miten onkaan, niin herää Juhanassa halu nousta ylös ja julistaa: »Olen tullut tänne siksi, että tahdon liittyä teidän piiriinne — tunnustaudun toveriksenne!» Seuraavassa silmänräpäyksessä hän hymähtää päähänpistolleen, jonka toteuttaminen tietysti tekisi hänet naurunalaiseksi. Mutta häneen jää kaikesta huolimatta halu jollakin tavalla osoittaa mielensä alttiutta.

Nyt siirretään peräseinän edessä olevalta pöydältä vesilasi syrjään. Ja kantele kainalossaan astuu esiintymispaikalle parturi. Juhana tietää hänet monitaitoiseksi mieheksi: parturi, näyttelijä, taulujen tekijä... ja nyt on siis todettava hänen kykyjensä ulottuvan vielä soitannollisiinkin mahdollisuuksiin. Parturi ei ole ensi kertaa pappia kyydissä. Hänen ryhtinsä on varma, ja hänen huulillaan karehtii itsetietoinen hymy, kun hän matkimattoman sulavalla liikkeellä heilauttaa kanteleen pöydälle. Hän kumartaa, istuutuu, virittelee vähäsen soitintaan, pyyhkii kätensä povitaskusta huolettomasti nykäisemäänsä koreaan silkkinenäliinaan, jonka hän sitten puristaa hyppysissään palloksi ja asettaa pöydälle kanteleen viereen. Sen tehtyään hän sulkee silmänsä ja näppäilee muutamia akordeja soittimestaan. Yleisö istui hiljaa, luiskahtamatta, hartaasti odotellen, mitä tuleman pitää. Eikä sen tarvitse kauan odottaakaan. Soittaja, jonka puoliavoimen suun ympäriltä hymy nyt katoaa, raottaa hiukan raskaita silmäluomiaan ja antaa akordien kiteytyä säveleksi: »Ol' kaunis kesäilta...», joka sitten tauotta vaihtuu »Oi, äiti paraksi» ja vihdoin »Velisurmaajaksi...» Kuulijat ovat vielä viimeisen sävelen vaiettua tunnelman lumoissa. Ja vasta kun soittaja aukaisee silmänsä sepo selälleen ja antaa hymyn taas nousta suupieliin, jotka soiton mukana ovat herkästi nytkähdelleet, puhkeavat suosionosoitukset ilmoille. Ne ovat valtavat. Melkein Juhana kadehtii parturia.

Mutta jo vedetään tuoleja syrjään. Kanteleensoitto oli viimeinen ohjelmanumero. Ja nyt alkaa tanssi.

Juhanan luokkatoveri esittelee hänet paperikaupan myyjättärelle, jolla on sysimusta tukka, palavat silmät ja koreanpunaiset posket ja joka on illan kuningatar. Hän tanssii taidolla, ja Juhana yrittää virittää valssikeskustelua. Mutta neiti on ilmeisesti hiukan hämillään, ja Juhana vaistoaa, ettei tyttö tiedä oikein, miltä kannalta ottaa uuden kavaljeerin, joka ensi kertaa on heidän piirissään. Niin katkeilee puhe yksitavuisiin »on» ja »ei» sanoihin. Ja taas valtaa Juhanan äskeinen halu julistaa kantaansa ja yhteenkuuluvaisuuttaan. Mutta kun hän ei keksi sopivaa sanallista ilmaisua tunnustukselleen, vetää hän tanssiessaan tytön tiukemmin itseään vastaan ja puristaa tuon tuostakin hänen kättään, jonka lämmön hän tuntee polttavan omaansa. Heidän katseensa tapaavat toisensa, aluksi sattumalta, vilahdukselta, mutta vähitellen jo rohkeammin, ja ennenkuin pitkä tanssi on lopussa, tuntee Juhana tytön vastaavan hänen kädenpuristuksiinsa. He tanssivat sitten monet kerrat yhdessä — ei Juhana juuri muiden kanssa tanssikaan —, ja vähitellen alkaa keskustelukin sujua.

— Tulettehan vastakin tänne... virkahtaa neiti ja antaa nyt aivan empimättä katseensa kohdata Juhanan katseen. — Ei täällä aina ole yhtä pitkää ja ikävää ohjelmaa kuin tänä iltana... usein päästään tanssimaan melkein heti...

Ja Juhana tietysti lupaa tulla. Mutta kun hän sitten loppuvalssin aikana kysyy, saako hän tulla saattamaan neitiä kotiin, käy tyttö vakavaksi ja sanoo:

— Ikävä kyllä olen jo luvannut postiekspeditöörille...

Postiekspeditööri! Mustaviiksinen ja prillisilmäinen Don Juan! Niin, tietysti hän on täälläkin vain tyttöjä metsästämässä — sellainen mainehan hänellä on. Mutta että tämäkin tyttö viitsii...

Juhana on käärmeissään. Hän on luullut olevansa vastustamaton valloittaja, jonka pelkkä tulo tähän piiriin on käsitetty armolliseksi suosionosoitukseksi. Ja nyt on kuitenkin tuo Kakaravaaran keikari lyönyt hänet laudalta! Mutta odottakoon postiekspeditööri...

Yksin menee Juhana kotiin. Hänen luokkatoverinsakin on lähtenyt jotakuta tyttöä saattamaan. Tietysti: kaikki muut paitsi hän. Miksi hän onkin niin saamaton?

Mutta yöllä Juhana näkee unta. Sellaista unta, että Margit seisoo paperikaupan tiskin takana. Ja hän on ihmeellisesti muuttunut: tukka on tummunut sysimustaksi ja posket hehkuvat koreanpunaisina.

— Eikä minun nimenikään enää ole Margit, sanoo hän hiukan käheällä äänellään ojentaessaan tiskin ylitse ruskeaan käärepaperiin kietaisemansa vahakantisen vihon. — Minä olen nyt Aino, mutta en minä huoli siitä mustaviiksisestä postiekspeditööristä...

Ja Juhana käy vastakin Pohjan Leimussa. Kerran hän pitää siellä esitelmän. Mutta useimmiten hän vain käy tanssimassa. Eikä hän koskaan tanssi juuri muiden kuin sen mustatukkaisen paperikaupan myyjättären kanssa.

Mutta vain kerran hän pääsee saattamaan tyttöä kotiin. Neiti itse pyytää häntä. Heti ensimmäisen tanssin aikana:

— Ettekö te tänä iltana saattaisi minua kotiin?

Juhana on iloisesti yllätetty. Ja vasta kotvan kuluttua hän tulee panneeksi merkille, ettei postiekspeditööri nyt olekaan siellä. Hänellä on tietysti matkavuoro, hänhän palvelee postivaunussa.

He seisovat kauan tytön portilla. Juttelevat minkä mitäkin. Neitonen on jo heittäytynyt aivan tuttavalliseksi. On lumensulamisviikkojen tähtikirkas ilta, ja yht’äkkiä tyttö tarttuu Juhanan käsivarteen:

— Ehdittekö te toivoa jotakin?

Juhana ei ollut tähdenlentoa edes huomannutkaan.

— Kävelläänkö vielä vähän? tyttö kysyy hetken perästä. — Nythän on niin kaunista ja hiljaista...

Ja he lähtevät kävelemään autioille laitakaduille, joiden vierillä matalat puutalot ovat kuin pieniä leikkitupia. Neitonen on tarttunut Juhanan käsivarteen. Hän puhelee iloisesti kaiken maailman asioita. Juhana kuuntelee häntä vaiti, tai on kuuntelevinaan. Sillä yön hiljaisuus on hiipinyt häneen. Mutta hänen ajatuksensa lyövät kiihkeästi arpaa: suutelenko nyt vai suutelenko vasta portilla erotessa? Hän pusertaa tytön kättä ruumistaan vastaan. Ja tyttö katselee häntä ja hymyilee.

Mutta hän ei tule suudelleeksi portillakaan. Neiti sanoo aivan pikaisesti jäähyväiset — kello on jo paljon, ja yökylmä rupeaa värisyttämään:

— Näkemiin... Ja kiitos tästä illasta.

Samassa hän jo on pyrähtänyt pihaan.

Juhana lähtee hiljalleen vaeltamaan kohti kotiaan. Lätäkköjen jääriite narskahtelee anturoiden alla.

Häntä harmittaa taas. Nyt se, ettei hän sittenkin suudellut. Tytön huulethan olivat kuin kasteiset marjat... Ja Juhanan suonet kohisevat koskina.

Käyntinsä Pohjan Leimussa Juhana pitää salassa. Hän on pyytänyt luokkatoveriaankin olemaan niistä puhumatta.

Juhana on pelkuri. Hän seisoo toisella jalallaan toisessa ja toisella toisessa leirissä. Ja häntä kauhistuttaa ajatus, että vuorineuvoksen Margit ja muut sillä taholla saisivat tietää hänen seurustelevan puolivillaisten kanssa.

Kevät on tullut varhain. Jäät ovat aikoja sitten lähteneet.

Päivät ovat pitenemistään pidenneet. Ja siniset illat ovat käyneet yhä valkeammiksi.

Vaikk'ei ole vielä toukokuu sivu puolivälinsä, ovat Plaananojan varsien puistikkojen kentät jo alkaneet heikosti vihertää, ja puissa ovat silmut lehdiksi puhkeamaisillaan.

Ohitse ovat kuumimmat tenttikiireet ylioppilaskokelailta. Aamupäivisin on aikaa istuskella puistikon penkillä katselemassa, kun »lapset» kiiruhtavat kahdeltatoista kouluun. Ja illansuussa kierrellään joukolla kosken kainalossa olevia Hupisaaria, joiden väliset putaat kevättulvan jäljiltä ovat paisuneet kohiseviksi pienoiskoskiksi.

Mutta on muitakin harrastuksia.

Raatinsaarella työväki viettää mielenosoitusjuhlaa kahdeksantuntisen työpäivän puolesta. Sinne Juhana Kuusiluoto on lupautunut lausumaan runoa. Eikä hän tätä esiintymistään lainkaan salaa.

Sillä työväen pyrkimyksille on porvarillisellakin taholla ruvettu viime aikoina omistamaan yhä suopeampaa mielenkiintoa. Se johtuu uusista kansanvaltaisista tuulista, joiden humina muualta maailmasta on vähitellen ehtinyt tännekin asti. Mutta se johtuu myöskin — ja ehkäpä pääasiallisestikin — eräästä toisesta syystä: venäläissorrosta, joka vuosi vuodelta on käynyt yhä uhkaavammaksi ja jonka kuristustoimenpiteet pakostakin vaativat yhteisrintamaan liittymistä.

Juhana Kuusiluodon kotikaupungissa tämän yhteisrintaman nostattajana ja johtajana on hänen koulunsa rehtori. Kaikkien kunnioittama, suurpiirteinen persoonallisuus. Hän on syvästi uskonnollisena miehenä omistanut elämänsä parhaat miehuusvuodet koulutyönsä ohella harrashenkiselle herännäisyydelle. Mutta kun hän on havainnut maansa tarvitsevan toisenkinlaista herätystä, hän on päättäväisesti astunut esiin ja alkanut tulisielunsa hengenhehkulla saarnata isänmaallisuutta.

Kuinka olikaan Juhana rehtoriaan ihaillut, kun hän ensimmäisen kerran oli kuullut hänen julistustaan kauppatorille pystytetyltä komealta puhujalavalta, jonka havukiehkuroin koristetut mutta liputtomat lipputangot olivat huimaavan korkeita mastopuita! Rehtori oli paljastanut päänsä, asettanut korkean silinterihattunsa seppelöidylle kaiteelle, seisonut tuokion hiljaa ja antanut katseensa kulkea odottavan ihmismeren ylitse. Sitten hän oli nojautunut molemmin käsivarsin kaiteeseen ja lingonnut ihmismereen vanhatestamentillisella tuomarinankaruudella kysymyksen: Vartija, miten kuluu yö? Ukkosena oli ääni jyrähdellyt, kun hän siihen kysymykseen leimuavana vastalauseena sortoa ja vääryyttä vastaan kärjistyvän vastauksensa oli antanut. Tuuli oli heilutellut ryhdikkään rehtorin harmaantuneita kiharoita, hänen silmänsä olivat singonneet salamoita, ja profeetalliset sanat olivat vyöryneet mahtavina tuulispäinä ja nostattaneet meren aaltoilemaan.

Tämä muisto on Juhanan mielessä, kun hän nousee Raatinsaaren punaisella vaateriekaleella koristetulle lavalle. Ja kuva rehtorista kansaansa johtavana vanhantestamentin tuomarina sytyttää häneenkin innoituksen liekin, ja hän saa isänmaallisen runonsa säkeet elämään.

Siellä on paljon väkeä. Äsken kun kulkueen alkupää marssi juhlakentälle, oli loppupää vielä toisella sillalla. Ja kaikilla on rinnoissaan mielenosoitusmerkit, punaiset solmukkeet, joiden nauhojen lepattelevat päät liehuvat kuin pienoisliput kevättuulessa.

Juhanalle taputetaan vilkkaasti. Varmastikin vilkkaammin kuin olisi taputettu, jos joku mielenosoittajien omasta piiristä olisi runon lausunut. Mutta sitä Juhana ei tule ajatelleeksi. Hän on huumaantunut ja tuntee vavahtelevansa, kun hän laskeutuu lavalta ja puikahtaa yleisön joukkoon. Hän tapaa siellä muutamia koulutovereitaan, mutta ei malta jäädä heidänkään pariinsa, vaan harhailee yksikseen juhlakenttää ristiin rastiin. Eikä hän malta kuunnella ohjelmanumeroltakaan. Hän tietää vain, että lavalla seisoo joku mies ja huutaa kiihkeitä sanoja, joita hän silloin tällöin säestää puimalla nyrkkiään. Juhana on kuin unissakävijä. Hän havahtuu vasta pitkän tuokion perästä, kun joku lyö häntä olkapäälle ja kysyy:

— Joko lähdet kaupunkiin?

Se on kauppias Vahanderin poika. Hän on vuotta paria Juhanaa nuorempi ja käy ruotsalaista lyseota. Mutta hänelläkin on punainen solmuke rinnassaan.

— En minä vielä taida lähteä, Juhana vastaa, sillä häntä ei huvita seura, vaikka hän jo tunteekin huumauksensa hälvenevän.

— Se oli hyvä runo, ja sinä lausuit sen komeasti, sanoo Vahanderin poika ja katsoo Juhanaa melkein kunnioittavasti.

Tunnustus ilahduttaa Juhanaa. Mutta samalla se saattaa hänet jollakin tavalla hämilleen. Kääntääkseen puheen toisaalle hän virkahtaa:

— No, ehkä minäkin sentään lähden... johan täältä oikeastaan joutaakin...

Ja yhdessä he lähtevät. Kun he tulevat siltojen ylitse johtavalle valtatielle, riisuu Juhana punaisen merkkinsä ja pistää sen taskuunsa. Mutta Vahanderin poika pitää omansa uljaasti rinnassaan ja sanoo:

— Minä annan rusetin olla paikallaan.

Juhana ei vastaa mitään — häntä hävettää.

Pokkitörmällä he eroavat. Juhana menee suoraa päätä kotiinsa. Mutta kotona ei ole ketään — äiti on konsuli Melckertillä —, ja lukeminenkin maistuu puulle. Juhana päättää lähteä katsomaan, olisiko Kirkkokadulla ketään.

Ensimmäinen, joka siellä tulee vastaan, on Teodor Vahander. Mutta eipä hänelläkään enää ole punaista solmuketta rinnassaan, eikä Juhana malta olla kysäisemättä:

— Missä on rusetti?

— Täällä, Teodor vastaa ja aukaisee takkinsa, jonka vuoriin hän on mielenosoitusmerkkinsä kiinnittänyt. — Katsohan, kun tulin kotiin rusetti rinnassa, kysyi isä-ukko heti, mitä se merkitsi, ja kun minä vastasin, että kahdeksan tunnin työpäivää, niin kehtasi hän sanoa, että sehän on oikein hyvä, että minäkin nyt rupean tekemään työtä kahdeksan tuntia päivässä... ja silloin minä säikähdin ja panin rusetin piiloon...

Mutta olihan siellä vielä sellaisiakin, joiden ohitse uuden ajan tuulet olivat menneet jälkeä jättämättä. Sellainen oli muiden muassa virassaan uusi mutta iältään vanha, etelästä tullut lääninsihteeri, ylpeän virkamiesaristokratian viimeisiä mohikaaneja. Ukkorähjä oli aatelisherra, jonka vanhan sukupuun ikä selvästi näkyi aina aukiretkottavan suun alapuolella riippuvasta höltyneestä alaleuastakin.

No, tämä ylpeä herra, joka nyrpisteli haukannenäänsä mahtavimpienkin porvarisperheiden nousukkaisuudelle, suvaitsi seurustella konsuli Melckertin perheessä, koska konsulinnan isoisä aikoinaan oli saanut aateliskilven palkinnoksi porvarillisista hyveistään, sillä hän oli ollut suuri kauppa- ja teollisuusmies.

Juhana oli ensi hetkestä asti — hänellä oli ollut kunnia Melckertillä tulla lääninsihteerille esitetyksi — tuntenut väkevää vastenmielisyyttä ukkoa kohtaan. Häntä ärsytti se, että aatelisherran kieli oli yhtä terävä kuin hänen linnunnokkansa.

Muutamaa päivää ennen ylioppilaskokelaiden Helsinkiin lähtöä on Melckertillä päivälliset, joille nyt aikamiesten kirjoihin siirtyvä Juhanakin on kutsuttu. Siellä on myöskin lääninsihteeri. Ja Juhanaa harmittaa taas se kyynillinen ylimielisyys, jolla hän kierittelee sammaltavalla kielellään kaikkia maailman asioita.

Tavallisesti Juhana viihtyy Melckertillä paremmin kuin missään muualla. Konsuli, joviaalinen mies, joka mielellään leikkaa suorasukaisia sukkeluuksia, on ollut isän parhaita tovereita ja kohtelee Juhanaa isällisellä ystävyydellä, ja konsulinna on äidin kaikkein läheisin ystävätär. Koti on upean uudenaikainen. Huonekalut ja matot on tuotettu Englannista, ja konsulinnan huoneen mahonkisen kirjahyllyn Juhana vuosi sitten on saanut täyttää viidellä metrillä makunsa mukaista korusiteistä ruotsalaista runoutta.

Isäntäväen ystävällisyys on nytkin aivan ennallaan ja ruokien ja juomien erinomaisuus täydellinen. Mutta lääninsihteeri on kuin vanha, käheä papukaija, joka röyhistellen nukkavieruja höyheniään paapattaa yhtenään. Juhanasta tuntuu, että sukkeluudet ovat niin tahmeita, että ne tarttuvat pöytäliinaan, lautasiin ja laseihin ja tahrivat niiden hohtavaa valkeutta. Ja kun lääninsihteeri sitten, kuultuaan Juhanan pian tulevan ylioppilaaksi, suvaitsee kohottaa punaviinilasinsa ylioppilaskokelaan kunniaksi, tekisi hänen mielensä olla kohteliaisuutta huomaamatta. Sillä tuo kohteliaisuus on niin läpikuultavaa alentuvaisuutta, että sen säestykseksi parhaiten sopisi vaakunasormuksisen etusormen kohotus ja huomautus, että malja tietysti johtuu vain siitä, että tässä nyt vahingossa on jouduttu samaan pöytään.

Oikein tuntuu hyvältä, kun vihdoin päästään pöydästä nousemaan. Ja Juhana kiiruhtaakin suoraapäätä talon tyttären huoneeseen — tyttö on vielä niin nuori, ettei hän saa pitopöydässä istua — aikaansa kuluttamaan. Pitkää aikaa ei hän kuitenkaan ehdi Nannan nukkeja ja muita leikkikaluja katsella. Yht’äkkiä ilmestyy konsulinna kynnykselle ja sanoo:

— Juhana, äitisi pyysi minun sanomaan sinulle, että hän jo lähtee kotiin. Hän odottaa sinua eteisessä.

Konsulinna on omituisen kiusaantuneen näköinen. Ja Juhana säikähtää:

— Täti, eihän äiti vain ole sairas?

Mutta täti on jo silloin kääntynyt palatakseen vieraittensa luokse.

Juhana kiirehtii hänen jälkeensä. Tullessaan konsulinnan huoneen kynnykselle — sinne on kahvi tarjoiltu — kuulee hän lääninsihteerin sanovan:

— En todellakaan ymmärrä, mitä tämä merkitsee...

Ja siihen konsuli vastaa äreästi:

— Se merkitsee sitä, että veli on suuri nauta.

Lääninsihteeri naurahtaa kuivasti:

— Mutta joka tapauksessa kantakirjaeläin...

Konsuli ei naura, vaan on vihaisen näköinen, ja konsulinna puree huultaan.

Juhana alkaa aavistaa, että on sattunut jotakin, mikä on loukannut äitiä; hän kumartaa hät’hätää jäähyväisensä ja rientää eteiseen, jossa äiti odottaa päällystakki yllään.

Äiti ja poika lähtevät. Ja kadulle tultua äiti kertoo:

— Kun kahvia juotaessa setä Melckert kysyi lääninsihteeriltä, tiesikö hän, että kauppias Pietilästä aiottiin tehdä kauppaneuvos, vastasi lääninsihteeri: »Sehän on toki mahdotonta!» »Miksi mahdotonta?» kysyi setä. »Siksi», selitti lääninsihteeri, »että olisi häpeällistä antaa kauppaneuvoksen arvo miehelle, joka on moukka ja jolla on moukankielinen nimikin!» Silloin minä nousin ja sanoin, että koska minullakin sattuu olemaan samankielinen nimi kuin kauppias Pietilällä ja koska lääninsihteeri aivan erehtymättömän selvästi on antanut tietää, mitä hän ajattelee senkielisten nimien kantajista, niin en tahdo kauemmin häntä läsnäolollani häiritä. Ja sitten minä menin.

— Sanoitko sinä todellakin niin, äiti? kysyy Juhana ihaillen.

— Sanoin. Enkö mielestäsi tehnyt oikein?

— Kyllä, äiti... Minä en vain osannut arvata, että sinä voit olla noin jyrkkä...

Äiti kivahtaa:

— Olihan se meidänkin nimemme, isäsi, minun ja sinun nimesi, häpäisemistä, enkä minä sitä voinut sietää.

Eikä Juhana malta olla jo siinä kadulla puristamatta äitinsä kättä. Äiti on yht'äkkiä kasvanut poikansa silmissä, ja Juhana on hänestä ylpeämpi kuin koskaan.

On koittanut se aamu, jona ylioppilaskokelaiden on lähdettävä Helsinkiin.

Juhana on aamuvarhaisesta ollut liikkeellä; hän auttaa äitiä matkatavarain järjestämisessä.

Se on hauskaa hommaa.

— Otatko sinä tämän... entä tämän?

— En, en, hyvä äiti, mitäpä minä niillä tekisin...

— Entä kirjoja... kai sinä ainakin matematiikan ja historian kirjat tarvitset...

Juhana puistaa päätään. Mutta äiti on itsepintainen:

— Panen minä tänne sekä jometrian että aljebraan ja historiat myöskin... voithan sinä lukea niitä junassa ja vielä Helsingissäkin... ja kyllä sinun pitääkin lukea, sillä olisihan kauheata, jos siellä tulisi prolongatsuuni...

Juhana hymähtää lohduttavasti:

— Ei sinun sitä tarvitse pelätä. Helsingin kuulusteluthan ovat vain muodollisia.

— Älä ota niitä liian kevyeltä kannalta... useinhan on sattunut...

Äiti kulta — hän on tietysti levoton siihen asti, kunnes näkee poikansa päässä valkoisen lakin, joka hänelle merkitsee vielä paljon enemmän kuin sen saajalle itselleen.

Päällimmäiseksi asetetaan matkalaukkuun hännystakki, jonka äiti hellällä huolella on laskoksille kääntänyt.

Ja sitten Juhana lähtee sen toverin kotiin, johon kaikkien on määrä kokoontua yhteistä asemallelähtöä varten. Matkalaukun toimittaminen junalle jää äidin huoleksi.

— Odota, odota... Äidin ruusut...

Äiti on liikutettu, kun hän kiinnittää kukat poikansa rintaan. Kyynelet tulvahtavat hänen silmiinsä, ja kädet vavahtelevat.

— Rakas äiti...

Sen toverin isä, jonka luokse kokoonnutaan, on niitä kauppiaita, jotka ovat maaseudulta muuttaneet kaupunkiin, vaurastuneet työllään, taidollaan ja toimeliaisuudellaan ja kohonneet vanhojen porvarien vaarallisiksi kilpailijoiksi. Koti on iso, ja kahvipöydällä on rinkeliä, kaakkuja, voileipiä ja leivoksia. Mutta pitkää rupeamaa ei herkkujen ääressä viivytä. Jo ilmestyvät nimittäin pihalle toverikunnan laulajat lippuineen saattaakseen lähtijät asemalle. Ja niin on järjestyttävä pihalla riveihin ja lähdettävä marssimaan kaupungin halki.

Asemalla on väkeä ja vilinää. Siellä ovat omaiset ja opettajat, siellä ovat tytöt käsissään ruusut, joita he ovat monet päivät juoksennelleet Kakaravaaran pikkutaloista ja Heinätorin puolen vanhojen mummojen ikkunoista tilaamassa, sillä kukkakauppoja ei kaupungissa ole.

Odotussalin lävitse marssii abiturienttien joukko laulun kaikuessa ja pysähtyy varatun vaunun vierelle. Nyt piirittävät joukon omaiset ja tuttavat ja nyt astuvat esiin tytöt kiinnittämään ruusuja lähtijäin rintoihin. Ja sitten kilahtaa asemakello ensimmäisen kerran.

Juhanalla on leveä rintansa täynnä kukkia. Hän on saanut niitä monelta taholta: suomalaisilta tyttökoululaisilta, joiden kanssa hän on tanssinut Knuutilan jupileumeissa ja kävellyt Kirkkokadulla, apteekkarin Signeltä, Öbergin Emilialta, Gummeruksen Toinilta... tuskinpa hän on huomannutkaan kaikkia, jotka ovat hänen uuden takkinsa rinnuksiin ruusuja kiinnittäneet. Erään hän sentään on huomannut hyvinkin selvästi: Helmin, joka on koettanut iloisesti hymyillä ojentaessaan kukat, mutta jonka silmässä on kiiltänyt kyynel... Ja on hän myöskin huomannut Vendla Hallgrenin, kun tämä on pistänyt kaksi kahisevaa paperiruusua hänen käteensä.

Vendla raukka! Aikoinaan hän oli ollut kaunis tyttö, iloinen mieleltään ja terävä järjeltään, mutta juuri naiseksi puhjettuaan hän oli menettänyt järkensä valon ja nyt hän kävi uskollisesti joka aamu asemalla — hapset hajallaan ja paperikukin koristettuna — saattelemassa matkustajia, tuttuja ja tuntemattomia. Sellainen hän jo oli ollut monet vuodet, hiljainen Ofelia, joka harhaili yksikseen katuja ja hyräili käsittämättömiä lauluja. Tiedettiin onnettoman rakkauden murtaneen hänen sydämensä. Hän oli käynyt seminaarin ja valmistunut loistavin todistuksin opettajattareksi. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt antautua valitsemalleen elämänuralle, oli hänen elämänsä särkynyt. Hän oli rakastunut nuoreen maisteriin, joka oli tullut opettajaksi lyseoon, oli rakastunut tulisesti ja syvällisesti. Mutta maisterin sydän olikin ollut kiinnitettynä toisaalle, ja neitonen oli surrut järkensä sumeaksi. Juhanaa olivat jollakin tavoin järkyttäneet Vendlan paperiruusut... kertoivathan niiden kahisevat terälehdet ihmiskohtalon...

Mutta jo kilahtaa kello toisen kerran, ja lähtijät alkavat nousta vaunuihin. Juhana ei kuitenkaan pidä kiirettä, vaan jää seisomaan laiturille; Vendlan paperiruusut kädessään hän pälyilee odotellen ympärilleen ja rauhoittelee hoputtavaa äitiään:

— Kyllähän tästä vielä ehtii, rakas äiti...

Vihdoinkin! Juhanan terävät silmät keksivät tutun koreansinisen hatun heti, kun se odotussalin ovesta ilmestyy kiviportaille ahtautuneen ihmisjoukon keskelle, ja vaivoin hän saa itsensä hillityksi: tekisi mieli juosta tulijaa vastaan, jonka on työlästä päästä pujottautumaan tungoksen lävitse. Mutta se olisi kai sopimatonta, ja sitäpaitsi seisoo jo asemamies taas valmiina kellon luona. Juuri kun asemapäällikkö nostaa valkohansikkaisen kätensä, ehtii Margit perille.

Veturi viheltää, ja kun Juhana hyppää vaununportaan askelmalle, on juna jo lähtenyt liikkeelle. Margitin hennot kevätkukat hän on pistänyt takin rinnuksen napinläpeen, mutta Vendlan koreanpunaiset paperiruusut ovat jääneet käteen, ja niillä hän heiluttaa hyvästit.

7.

Ensimmäinen ylioppilaskesä.

Eihän se oikeastaan eroa edellisestä kesästä muussa kuin siinä, että nyt on valkoinen lakki päässä eikä savuketta enää tarvitse piilottaa, kun opettaja tulee kadulla vastaan.

Palatessaan lakinhakumatkaltaan Juhana vielä oli kuvitellut kesää ties kuinka merkilliseksi. Sillä olihan se viikko, jonka suulliset tutkinnot yliopistossa olivat vaatineet, ollut aivan ihmeellinen. Makeanleivän päiviä oli vietetty. Kuulustelut olivat olleet aivan helppoja, eikä niitä kukaan ollut osannut pelätä. Ja niin oli huolettomina istuttu päivisin Fazerilla ja iltaisin Kappelissa nauttimassa vereksestä vapaudesta. Herroiksi olivat karahteeranneet sekä tarjoilijat että professorit ja yksin mahtavat virkatakkiset yliopistonvahtimestaritkin. Ja kun sitten lauantai-illan hämärissä lakit oli saatu ja juostu alas yliopiston korkeita rappusia Senaatintorille, olivat ihmiset hurranneet, ja ne muutamat, joilla oli ollut tuttavia pääkaupungissa, olivat saaneet ruusut rintaansa. Oli niitä joku vanha rouva, äidin tuttava, Juhanankin rintaan kiinnittänyt, ja kukat rinnassaan hän oli ajanut Alppilaan, jossa aamun sarastukseen asti oli juhlittu, kuultu puheita, juotu veljenmaljoja »vanhojen civisten» kanssa ja saatu ensimmäinen esimaku ylioppilaan »onnellisista päivistä». Ja sunnuntaina oli vain kävelty kaduilla, ajettu vielä uutuuttaan hohtavissa sähköraitiovaunuissa, pistäydytty Korkeasaaressakin, ja siltä oli tuntunut, että hehän nyt olivatkin elämän keskipisteinä, he, joilla jokaisella oli vähintään marsalkansauvan lupaukset lakissaan.

Mutta jo samana iltapäivänä oli ensimmäinen arki alkanut. Se oli tullut vastaan junassa. Voitonriemu oli rauennut väsymykseen. Eivätkä keltanokkiin enää syrjäisetkään sen suurempaa huomiota olleet kiinnittäneet. Asemasillalla olivat ehkä ihmiset vielä vähän katselleet, kenties joku kanssamatkustajakin vaunuun tultaessa ymmärtäväisesti hymähtänyt. Mutta kun juna oli lähtenyt liikkeelle, olivat valkolakkisetkin muuttuneet vain tavallisiksi matkustajiksi, jotka pian olivat alkaneet katsella paikkoja, mihin olisivat voineet päänsä kallistaa. Mitäpä heistä täällä kukaan välittäisi, olivat he itsekseen ajatelleet, mutta siellä kotipuolessa oli toki toista! Ja olihan se toisenlaista ollutkin. Kuta lähemmäksi kotikaupunkia oli tultu, sitä useammalla asemalla oli tuttuja tavattu, ja etenkin niillä asemilla, joille joku tovereista oli jäänyt, oli onnitteluja riittänyt toisillekin. Perille tultaessa oli tuntunut oikein juhlalliselta. Laiturilla oli vastaanottajia ollut melkein yhtä paljon kuin oli ollut lähdettäessä saattajia, ja kadunvarsilla » olivat ihmiset kääntyneet katsomaan, kun issikalla ohitse oli ajettu.

Viikon verran oli sitten riemun huumausta kestänyt. Mutta kun kaikki tuttavat oli tavattu, lakkiin totuttu ja kadulla näyttäytymiseen väsytty, oli kaikki muuttunut entiselleen, jokapäiväiseksi ja juhlattomaksi.

Kuinka pian se kultaus olikaan karissut!

Toisena päivänä kotiintulonsa jälkeen Juhana oli tavannut Margitin. Ikäänkuin aivan sattumalta, vaikk'ei se sentään ollut pelkkä sattuma ollut. Sillä Juhana oli jo kierrellyt polkupyörällään monet kerrat Heikolanniemen kulmia sattuakseen Salmen pakettien läheisyyteen siltä varalta, että Margit tulisi huvilalta kaupunkiin käymään.

— Onneksi olkoon! oli Margit sanonut ja ojentanut hänelle kätensä.

— Kiitos vain, Juhana oli yrittänyt vastata mahdollisimman huolettomasti, niinkuin tarkoittaakseen, etteihän nyt mokoma oikeastaan onnittelun arvoista ole. — Mutta kiitos sinulle kukista, jotka sain lähtiessäni.

— Mitäpä niistä... Meikeinhän olit jäädä ilman niitä, kun minä myöhästyin edellisestä laivasta ja ehdin asemalle vasta viime tingassa... Ja nythän minä näyn taas myöhästyneen, koska Onni jo on lähtenyt... Jäätkö seurakseni odottamaan Fritziä?

— Tietysti. Mennäänkö paviljongiin?

— Sillä ehdolla, ettet ota lakkia päästäsi, sillä minä tahdon oikein nähdä, miten se sinua pukee.

Kun he olivat istuutuneet Heikolanniemen pienen »vesikopperon» keltaisen ikkunapöydän ääreen ja saaneet vadelmalimonadilasinsa, oli Margit sanonut:

— Kuule Juhana, ylioppilaslakki sopii sinulle paljon paremmin kuin useimmille muille pojille.

Olihan Juhana tullut siitä iloiseksi, mutta ei se sentään hänessä mitään suurempaa riemua ollut sytyttänyt. Ja sitä hän itsekin oli ihmetellyt.

Kun Fritz sitten oli tullut ja Margit kiirehtinyt laivaan, oli Juhana lähtenyt paperikauppaan muka kirjepaperin ostoon.

Aino-neiti oli lentänyt tulipunaiseksi heti, kun Juhana oli aukaissut oven. Ja aivan hän oli häkeltynyt sopertaessaan onnittelunsa.

Juhanan mielestä tuo häkeltyminen oli tehnyt neitosen vain viehättävämmäksi. Ja hiukan arastellen hän oli kysynyt, eivätkö he jonakin iltana voisi tavata. Mutta silloin tyttö oli hämmentynyt yhä enemmän. Vihdoin hän mitään sanomatta oli ojentanut vasemman kätensä tiskin ylitse. Sen nimettömässä oli ollut sileä sormus.

Silloin oli ollut Juhanan vuoro hämmentyä ja sopertaa onnittelut. Sitten oli syntynyt kiusallinen vaitiolo, kunnes Juhana oli älynnyt aivan asiallisesti pyytää kirjepaperia.

Mutta taas kadulle päästyään Juhana oli huudahtanut itsekseen:

— Postiekspeditööristä tuli siis sittenkin sen lorun loppu!

Eikä hän sen koommin ollut paperikaupan lähettyvillä liikuskellut.

Niin oli sitten elämä jokapäiväistynyt tavalliseksi kesäloman elämäksi. Aikaa ja vapautta oli kuinka paljon hyvänsä, toisinaan tuntui molempia olevan liikaakin, kun ei oikein tiennyt, mihin niitä käyttäisi.

Ja kaupunki tuntui olevan aivan ennallaan, samanlainen kuin se oli ollut lapsuusvuosilta lähtien.

Oikeastaan se ei kuitenkaan ollut entisellään. Se oli muuttumassa aivan toiseksi, uudeksi kaupungiksi. Mutta tämä muuttuminen, joka oli alkanut aikoja sitten, tapahtui niin hiljakseen, että siitä ulkonaisen elämän kulussa tuskin mitään merkkejä tuli huomanneeksikaan.

Eihän ollut Juhana Kuusiluoto edes ollut näkemässä tervahovin paloa, joka ikäänkuin lopullisesti päätti tervaporvarikauden. Sillä tervahovi, maailman suurin, josta sen loistoaikoina oli viety ulkomaille seitsemänkymmentätuhattakin tynnyriä kesässä, oli palanut juuri sillä viikolla, jonka ylioppilaskokelaat olivat olleet Helsingissä.

Vielä oli savunnut ja kärynnyt palopaikka, kun Juhana ensi kertaa kotiintulonsa jälkeen oli käynyt Toppilansalmessa, ja olipa vielä siellä täällä vuosikymmenien aikana tervalla kyllästetty maankamara pieneen liekkiinkin lehahtanut. Palosta kertoivat ihmiset, että taivasta hipoviksi alppivuoriksi olivat kohonneet savupilvet, ja kuumuus, joka oli hohtanut liekkimerestä, oli ollut niin tulista, että leveän salmen vastapäisenkin rannan puumöljä alinomaa oli uhannut syttyä ilmituleen. Mutta ei kukaan puhunut tervahovin uudestaan rakentamisesta. Eikä sellaista kukaan ajatellutkaan. Sillä tervahovia ei enää tarvittu. Tervan ja tervakaupan satu oli lopussa.

Tervakaupan tyrehtyminen oli alkanut jo Juhana Kuusiluodon isän eläessä. Jo silloin olivat monet sen harjoittajat alkaneet siirtyä tervasta propsiin ja paperipuuhun. Samoihin aikoihin olivat myöskin mahtavien porvarillisten patriisisukujen siihen asti yhtenäisinä säilyneet omaisuudet alkaneet hajaantua. Ennen pitkää oli alettu muodostaa yhtiöitä vanhojen kauppahuoneiden saha- ja puutavaraliikkeistä. Ja silloin olivat ruvenneet ratkeilemaan rikkaudet, jotka aikaisemmin jakamattomina olivat kulkeneet perintönä polvesta polveen.

Olipa vuosien varsilla joidenkin vanhojen kauppiassukujen vesoja mennyt nurinkin, ja aikoinaan mahtia ja vaikutusvaltaa merkinneet nimet olivat jääneet elämään vain »kauppasosieteetin» eläkekirjoihin. Toisten kuiskailtiin parastaikaa olevan niin ahtaalla, että pystyssä pysyminen riippui vain siitä, voittivatko he oikeusjutun, jota propseistaan olivat käyneet vuosikausia.

Ja sitä myöten kuin vanhat suvut heikkenivät ryntäsivät uudet terveen veren ja turtumattoman tarmon voimalla eteenpäin.

Fennomaniassa oli vanha porvaristo alunperin uumoillut piilevän vaarallisen vihollisen, sillä olihan se toki käsittänyt, että suomalaisuusaatteeseen sisältyväin kansanvaltaisten tunnussanojen ajan mittaan täytyi kaivaa maata hallitsevan säädyn etuoikeuksien alta. Mutta niin kauan kuin suomalaisuus oli pysynyt pelkästään opinkappaleena, jota vain epäkäytännölliset pedagogit, varattomat virkamiehet ja jotkut »nurkkakauppiaat» olivat saarnanneet ja koettaneet toteuttaa, ei se paljonkaan ollut porvareita haitannut. Vasta kun oli alkanut ilmestyä sellaisia tekijöitä, jotka olivat lähteneet kilpasille käytännöllisen elämän aloilla, oikeina liikemiehinä, suurkauppiaselein, vasta silloin oli vaara tullut lähelle. Kuka olikaan Ouluun neuvonut nuo »nousukkaat», joilla oli suomalaiset nimet ja jotka puhuivat vain suomea, tuskin parempain ihmisten kieltä osasivatkaan! Olisivat pysyneet siellä, minne olivat syntyneet: Kalajoella ja Pudasjärvellä! Ja kaikkein pahinta oli ollut se, että he olivat osoittautuneet järjestään kaikki tarmokkaiksi ja toimeliaiksi, vieläpä eteviksi ja kaukonäköisiksikin miehiksi, jotka puutteellisesta ruotsin kielen taidostaan huolimatta olivat olleet hämmästyttävän hyvin selvillä maailman asioista. Niin oli vähitellen kaupungin mahtavien täytynyt ruveta tunnustamaan heidän porvarioikeutensa, jopa sietämään heitä rinnallaan. Viisaimmat tunnustajista olivatkin tulokkaissa aavistaneet sen uuden ajan ja sen uuden polven pioneerejä, joka oli muuttava tervaporvarien kaupungin elämän kokonaan toisenlaiseksi kuin se heidän isiensä ja vielä heidänkin päivinään oli ollut.

Mutta ei Juhana Kuusiluoto tule kaupunkinsa asioita paljon ajatelleeksi eikä sen muuttumista tarkemmin merkille panneeksi. Mitäpä se oikeastaan häntä liikuttaa... eihän hän missään tapauksessa aio elämäniäkseen sinne asettua... väljemmille vesille vetää hänen mielensä...

Salmessa Juhana tänä kesänä enimmäkseen vierailee. Sinne vetävät häntä Margit ja muitten herrashuvilain nuoret. Ja siellä on elämä hauskaa ja valoisaa.

Konsuli Öbergillä hän on hyvin usein. Emilia Öbergin kanssa hän jo kouluvuosinaan on ollut paljon yhdessä. Reilu tyttö. Aina hauska ja iloinen. Ja nyt on Juhanasta tullut myöskin talon vanhimman pojan hyvä toveri, vaikka Wilhelm Öberg onkin häntä vanhempi ylioppilas, joka jo pari vuotta on ollut opiskelemassa Polyteekissa.

Aurinkoinen, vieraanvarainen ja viihtyisä on Öbergien koti Toppilassa — perhe asuu siellä kesät talvet.

Talon isäntä on iloinen ja elämänhaluinen mies, tenorilaulaja ja musiikinharrastaja, joka mielellään näkee kodissaan ja pöydässään kaupungissa vierailevia taiteilijoita. Sitäpaitsi hän on Napoleonin harras ihailija. Hänellä on kirjahyllyillään kunnioitusta herättävä kokoelma historiallista kirjallisuutta ja työhuoneessaan suuren keisarin kuvia kipseinä ja teräspiirroksina. Ja kun hän lausuu asioista mielipiteensä, joita hän muuten suorasukaisuudessaan harvoin käärii pumpuliin, vetoaa hän mielellään siihen, mitä Napoleon on sanonut.

Konsulinnalla taas on teatteriverta suonissaan.

Muutamassa Toppilan romuliiterissä ovat vanhan maantiediligenssin raunioituneet jäännökset. Vaunurumiluksella on aikoinaan Suomea kierrellyt teatteriseurue, jonka esityksistä vanhat ihmiset vieläkin muistavat kuulleensa lapsuudessaan kerrottavan. Ja huvilan ullakolla on tallella kasa tukevakantisia kirjoja, joihin pienellä ja sirolla käsialalla on kopioitu ne näytelmät, jotka ovat olleet seurueen ohjelmistona. Thespiin kärryt ja kirjat ovat perintötavaraa, sillä perheen tarina kiertyy tuon teatteriseurueen johtajaan, joka oli syntynyt jossakin Etelä- tai Keski-Ruotsissa Suomen sodan aikoihin.

Kaksikymmenvuotiaana tämä teatterinjohtaja oli saanut »yksinomaisen keisarillisen privilegion teatraalisten näytäntöjen antamiseen Suomen Suuriruhtinaanmaan provinssikaupungeissa». Primadonnana hänellä oli ollut turkulaissyntyinen näyttelijätär, ensimmäinen tämän maan Thalian papitar ja aikalaistensa yksimielisen arvostelun mukaan etevä taiteilija. Hän oli ollut komea nainen, tosin vähän liian lihava, mutta kauniskasvoinen, säihkyväsilmäinen ja valkohampainen, joten ei ollut ihmeellistä, että seitsemää vuotta primadonnaansa nuorempi teatterinjohtaja oli rakastunut häneen. Mutta primadonna oli jo naimisissa erään seurueeseen kuuluvan vanhemman näyttelijän kanssa. Asia oli kuitenkin ollut järjestettävissä. Näyttelijä, aikoinaan lahjakas ja hyvä taiteilija, oli sortunut ylenpalttiseen viinan viljelyyn ja niin epäsäännölliseen elämään, että hänen omalaatuinen maineensa oli kantautunut kauas ja antanut August Blanchelle, ruotsalaisen teatteritradition klassilliselle muistiinkirjoittajalle, aiheen kuvata hänet Ölanderin hahmossa »Matkustelevassa teatteriseurueessa». Käyttäen hyväkseen komean primadonnansa rappeutuneen miehen elämän epävakaisuutta tirehtööri oli ehdottanut sellaista sopimusta, että näyttelijä luopuu vaimostaan sillä ehdolla, että johtaja puolestaan sitoutuu huolehtimaan näyttelijän toimeentulosta kuolinpäivään asti. Välipuhe oli juhlallisesti vahvistettu. Tirehtööri oli saanut primadonnan ja vienyt hänet sitten vihkipallille, ja »vanha veteraani» oli saanut huomisen huolien häiritsemättä jatkaa ahkeroimistaan viinamäessä ja laiskoitteluaan teatterissa, koska häntä ei tietystikään enää ollut voitu erottaa, tekipä hän mitä tahansa tai oli tekemättä. Teatterinjohtaja oli ollut tarmokas ja monipuolinen mies, jonka taiteelliset taipumukset eivät olleet heikentäneet hänen käytännöllistäkään lahjakkuuttaan. Hän oli ollut hyvä näyttelijä ja sellaisena pystynyt naurattamaan yleisöään koomillisissa osissa, jotka lienevät muodostaneet hänen parhaan alansa, ja olipa hän tehnyt hyvän vaikutuksen sellaisissakin osissa kuin Hamlet, joka oli ollut hänen mieliroolinsa. Mutta hän oli sitäpaitsi hallinnut sekä pyrotekniikan salaisuudet että ravintoloitsijan alan. Ja toisinaan, kun näyttämöllinen menestys ei ollut vastannut toiveita, hän oli tehostanut vaikutusta milloin näytännön päätyttyä järjestämällään »loistavalla teatteri-ilotulituksella», milloin taas herkistänyt yleisön vastaanottavaisuutta väliajoilla anniskelemalla toteja, ryyppyjä, voileipiä ja olutta. Olipa hän toisinaan, kun eivät ohjelmat eivätkä totitkaan enää olleet vetäneet, älynnyt järjestää naamiaistanssiaisiakin, joissa näyttelijät olivat huvittaneet yleisöä onnistuneilla luonnenaamioilla. Mutta huolimatta monipuolisista lahjoistaan ja tarmostaan, ei tirehtööri ollut voinut estää teatteriaan velkaantumasta. Niin hänen, vuosikymmenen maata kierrettyään, olikin ollut siirtyminen toisiin elinkeinoihin. Hän oli hajoittanut seurueensa, ajanut diligenssin liiteriin, vienyt kuiskaajakappaleet ullakolle ja ruvennut Oulun Seurahuoneen ravintoloitsijaksi ja samalla kertaa olutpanimon isännäksi. Siitä oli sitten alkanut hänen yhteiskunnallinen nousunsa. Hän oli vaurastunut, ostanut itselleen talon, saavuttanut yleistä arvonantoa, valittu kaupungin raatimieheksi ja muihin kunnallisiin luottamustoimiin. Mutta sen sopimuksen määräyksiä, jonka teatterinjohtaja vanhan veteraanin kanssa kerran oli tehnyt, oli myöskin panimon omistaja ja raatimies tunnollisesti noudattanut. Entisestä näyttelijästä oli tehty olutpanimon puukhollari, joka kuolinpäiväänsä asti oli saanut asua isäntänsä kodissa ja syödä hänen pöydässään. Huolimatta kaikista entisyyden ristiriidoista oli tämä kolmiapilas hyvin viihtynyt saman katon alla. Ja jos vanha veteraani ehkä joskus alkuaikoina oli tuntenut sydämessään jonkinlaista katkeruutta alakynteen joutumisestaan, niin olivat kai tämän katkeruuden viimeisetkin rippeet hävinneet, kun hänen entinen vaimonsa oli joutunut vuosikausiksi vaikean ja parantumattoman sairauden kahleisiin. Mutta leskimieheksi jouduttuaan raatimies oli mennyt uusiin naimisiin taloudenhoitajattarensa kanssa.

Teatterinjohtajasta raatimieheksi kohonneen toimeliaan ja tarmokkaan oluenpanijan toisen avioliiton lapsi oli konsulinna Öberg, älykäs ja eloisa nainen, hauskapiirteinen, vilkasliikkeinen nainen, paras tanssija kaupungin rouvien parissa, ja seuranäyttelijänä yläpuolella kaikkien muiden.

Taideharrastus ja näyttelijälahjakkuus olivat kulkeutuneet perintönä konsulinnan lapsillekin. Emilia näytteli mielellään ja näytteli hyvin, ja Wilhelm oli mainio piirtäjä, mutta osasi sitäpaitsi miimillisin keinoin matkia ihmisiä — etenkin kuningatar Victoria oli siinä suhteessa hänen loistonumeronsa, jota ei milloinkaan toveripiirin ilonpidoissa unohdettu vaatia.

Näin oli konsulin kotiin appiukko-raati miehen perujen mukana tullut myöskin taiteellista henkeä niin korkeana kuin se olemassaolevin edellytyksin oli mahdollista ja harrastusta niin todellisena kuin se vahvan porvarillisuuden kehyksissä voi tulla kysymykseen.

Talon traditioiden hengessä alettiin kesän kuluessa Toppilassa ajan kuluksi harjoitella seuranäytäntöä, jonka ohjelmaksi konsulinna oli suosittanut Blanchen »Maisteri Bläckstadiusta». Harjoitukset olivat mitä tervetulleimpia iloisen yhdessäolon asiallisia aiheita. Ja konsulinna toimi innokkaana ohjaajana. Näytäntö piti annettaman hyväntekeväisyystarkoituksessa vuorineuvoksen huvilalla, mutta harjoitukset pidettiin konsuli Öbergin puutarhan isossa humalasalissa.

Näytännöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Juuri kun näytelmä alkoi kypsyä ja esittäjät rupesivat lämpiämään osissaan, himmensi kuoleman tumma varjo nuorta ilakointia. Viikatemies tempasi joukosta hennon ja heiveröisen nuorukaisen. Eikä tehnyt mieli haudalta palata huvitteluharjoitusten ilonpitoon.

Kesä on loppumaisillaan.

Vähitellen on siis valmistauduttava lähtemään Helsinkiin.

Juhana Kuusiluotoa melkein säikyttää ajatus, että muutaman viikon perästä on hänenkin päätettävä, mille uralle antautuu. Eihän hän lainkaan ole selvillä itsestään — ei siinä suhteessa enempää kuin muissakaan. Ne opintoaineet, jotka häntä eniten huvittavat, tuskin kelpaavat muille aloille kuin koulunopettajan ammattiin. Ja kun hän sitä ajattelee, värisyttää sielua ja ruumista kammo. Hänestä tuntuu, että opettajan elämä on määrätuntisessa yksitoikkoisuudessaan kauheinta, mitä voi ajatella: koko elämän kestävää laiskanläksyä. Siihenkö pitäisi valmistua, kun juuri läksyistä on päässyt?

— Juristeilla on tulevaisuutta, sanovat toverit. — Varatuomarihan pääsee tässä maassa miksi tahansa ja mihin hyvänsä.

Juhana hymähtää. Niihin aikoihin, kun hän Helmin kanssa joskus haaveili tulevaisuudesta, suunnitteli hän itsekin lakimieheksi rupeamista. Ei siksi, että hänellä olisi ollut siihen halua ja harrastusta, vaan sen vuoksi, että se tie nopeimmin olisi vienyt — omaan kotiin.

Helmi! Juhana ei ole tavannut häntä ensinkään sen jälkeen, kun sai häneltä asemalla ruusut. Mutta silloin tällöin hän on muistellut häntä. Jopa toisinaan kaivannutkin. Helmi oli aina niin iloinen ja reipas, ja hänen silmänsä olivat niin siniset ja hänen naurunsa niin hyvä... Nyt on siis tullut syksy Hakkarilaankin; pimeät illat kohisevat yksinäisyyden ikävää talon nurkissa, ja joen mustassa vuossa välähtelevät tähtien kelmeät valot. Mutta Helmihän ei kuulemma enää jääkään maalle — kuka siitä tiesikään kertoa! —, vaan aikoo lähteä Helsinkiin valmistuakseen sairasvoimistelijaksi.

Eräänä sunnuntaina tulevat Juhanaa vastaan kadulla paperikaupan Aino ja hänen postiekspeditöörinsä. He kulkevat käsikynkässä, ja jostakin syystä se hymyilyttää Juhanaa — se on hänestä naurettavaa. Mutta tietysti hän koettaa olla vakavan näköinen, kun nostaa lakkiaan. Ja hän huomaa, että neitonen nopeasti vetäisee käsivartensa irti sulhasesta. Miksi? Hävettääkö häntä? Joka tapauksessa Aino neiti on viehättävä.

— Miks'en minä sittenkin silloin yöllä suudellut häntä?

Juhana kaipaa naista. Hänen nuorella verellään on jano. Eikä hän ole suudellut ketään tyttöä sen jälkeen, kun Helmin ja hänen välillään tuli ero. Ja silloinhan hän vielä oli lapsi.

... Margitko? Ei, ei. Se on aivan toisenlaista... tuskin enää edes ihastustakaan, ei ainakaan palvomista... Aivan hän jo ajattelee Margitia samalla tavalla kuin Emilia Öbergiä: hyvänä ystävänä, toverina, kauniina tyttönä... Toisenlaiset ovat ne kuvat, joita hän näkee pimeiden syysöiden kuumissa unissa... sellaisia ne ovat kuin Aino neiti; tummia, hehkeitä, tulisia... ja jollakin tavalla salaperäisiä. Margitit ja Emiliat ja muut perhetytöt ovat liian tuttuja, liian todellisia unelmiin...

Juhana painiskelee syttyneen verensä kaipuun kanssa samalla kertaa kuin hänen ajatuksensa lyövät arpaa siitä, mihin suuntaan hänen on tulevaisuuttaan ruvettava viitoittamaan.

Äiti näkee poikansa levottomuuden, mutta tuskin osaa aavistaa sen perimmäisiä syitä. Hän lohduttelee:

— Tietysti sinä rupeat lukemaan niitä aineita, jotka eniten ovat mieleesi. Ehdithän sitten valita urasi, kun ensin saat jonkin tutkinnon suoritetuksi.

Äidille tutkinto on pääasia. Opinarvo on hänen mielestään yhteiskunnallinen suojakirja. Ja täytyyhän sen myöskin olla toimeentulon avain.

Matka-arkku on tuotu alas vinniltä. Isä-vainajan koffertti, punainen, mustin vantein ja messinkisin vahvikkein koristettu. Huomenna Juhana lähtee. Silloin lähtee toisiakin, heitä tulee olemaan junassa kokonainen liuta. Polyteekkarit ovat jo lähteneet, Wilhelm Öbergkin on ollut toista viikkoa Helsingissä, — Polyteekissa alkaa lukukausi aikaisemmin kuin yliopistossa.

Korea syyspäivä. Ilmasta ovat jo suvilämmön väreilyt häipyneet, se on kirkasta kuin lasi.

Juhana menee Kirkkokadulle kävelemään. Näin keskipäivällähän siellä ei ole koululaisiakaan.

Borgin kulmassa hän tapaa Emilia Öbergin.

— Lähdetkö sinä huomenna? kysyy Emilia.

— Lähden. Entä sinä?

— Viikon perästä.

Konsuli Öberg lähettää tyttärensä pensioniin, kuten tapa vaatii hienoimmissa porvariperheissä.

— Sveitsiinkö?

— Dresdeniin...

— Onko hauskaa lähteä?

— En tiedä. Kai siellä aluksi on vähän outoa.

Juhana panee merkille, ettei Emilia ole yhtä iloinen kuin tavallisesti.

Yht’äkkiä Emilia virkkaa:

— Arvaapa, mihin minun nyt tekee mieleni!

— Antellin kahvilaan syömään läksiäisiksi voikorppuja... yrittelee Juhana arvailla.

— Ei ei... Emilia puistelee päätään. — Kirkontorniin!

Juhana naurahtaa. Mutta kun Emilia on aivan vakavissaan, sanoo hän:

— Mennään vain.

Ja he lähtevät kävelemään kirkolle päin.

Siitä on kauan, kun Juhana viimeksi on kirkontornissa käynyt. Sinne kapuaminen on pikkupoikain huvia. Juostaan tornin juureen, kierretään kädet tötteröksi suun eteen ja huudetaan ylös korkeuteen: »Helperi-i-ii!» Ja jos sattuu onnistamaan, avautuu tornin huipussa se pieni ikkunaruutu, minkä edessä riippuu teräskolmio, jota kilistämällä ajan kulku kaupunkilaisille ilmoitetaan, ja ylä-ilmoista sinkoutuu iso avain seinän viereen. Mutta eipä se aina onnistu. Sillä Helperiä, jalkapuolta torninvahtia, on joskus petetty — ei ole noustukaan torniin eikä tuotu avainta takaisin —, ja sen jälkeen on Helperi tullut varovaiseksi.

Emilia Öberg ja Juhana Kuusiluoto tekevät nyt aivan samalla tavalla kuin pikkupojat. Eikä heidän tarvitse kauan odottaa, ennenkuin pikkuinen ikkuna siellä korkeudessa avautuu ja Helperi pistää ulos päänsä. Ilmeisesti hän on suopealla tuulella, sillä jo seuraavassa tuokiossa pudota moksahtaa iso avain odottajien jalkojen juureen.

Nyt alkaa kapuaminen. Alimmat rappuset ovat verrattain loivat. Ne kiivetään nopeasti. Ja pian ollaankin jo siinä tornin kerroksessa, jossa kirkonkellot riippuvat. Muudan luukuista on jäänyt raolleen. Ja kun Emilia ja Juhana pysähtyvät hetkeksi hengähtämään, kurkistavat he ulos luukun raosta. Mutta ei sieltä vielä kauaksi näe. Hädin tuskin ylitse lähitalojen kattojen. Ei se vielä ole näköala eikä mikään, eikä maisemaa kannata täältä tarkastaa. Sen sijaan kiintyvät heidän katseensa leveään listaan, joka sillä kohtaa kiertää tornin ulkoseinät.

— Tuota pitkin juoksivat siis silloin kilpaa John Petrell ja Sandellin Raffu, sanoo Emilia. — Minua pyörryttää, kun vain ajattelenkin sitä.

— Niin, sellaisia huimapäitä olivat... virkahtaa Juhana.

— John Petrell ei koskaan pelännyt mitään... ei edes kuolemaa.... sanoo Emilia hiljaa. — On omituista ajatella, että siitäkin on jo yli kolme vuotta, kun hänet vietiin hautaan.

Petrellit olivat Öbergien lähimpiä naapureita Toppilassa. John oli ollut komea poika, mutta rasavilli. Hän olikin mennyt merille. Ja koululaivassa hänessä sitten oli keuhkotauti puhjennut. Sandellin Raffu oli nyt ylioppilas, yksitotiseksi ja vantteraksi varttunut nuorukainen, joka Evossa valmistui metsänhoitajaksi.

He lähtevät nousemaan yhä jyrkistyviä portaita. Ja hetken päästä he ovat tornikamarissa, jonka seinillä riippuvat pitkät palotorvet, ne, joilla tulenvaara tuutataan ylitse kaupungin. Helperi on mielissään saadessaan hetkeksi seuraa ja vähän vaihtelua yksitoikkoiseen yksinäisyyteensä. Hän kiertelee puujalkaansa lattiaan tömistäen heidän kerallaan ikkunasta ikkunaan. Ja kun he pysähtyvät meren suuntaan antavien ikkunain eteen, ojentaa hän heille vanhan putkikiikarin ja sanoo sitä justeeraillen:

— Äsken tuntui lähtevän iso ongari Pateniemestä... Eiköhän se vieläkin näy, kun tarkkaan kiikaa horisonttia...

Ja näkyyhän se. Siellä kaukana se tupruttaa mustaa savua, joka tyynessä ilmassa jää pitkänä pilviviiruna kuljettua väylää osoittamaan.

— Se tuntui olevan kovassa lastissa, tuumailee Helperi. — Ei näkynyt punaisesta pohjamaalista rantuakaan.

Kauas näkee kirkontornista. Toppilan, Mustansaaren ja Hietasaaren takana siintää meri suurena ja sinisenä. Mutta jos kääntää katseensa oikealle, pohjoiseen, tapaa se tumman salomaan, joka alkaa valkokuohuisen kosken Tuiran puoleisen rannan komeasta männiköstä ja jatkuu jatkumistaan niin kauas kuin silmä kantaa — ja vieläkin kauemmaksi: seuraavaan jokeen asti ja taas sen tuonpuoleiselta rannalta seuraavaan... Idän puolen ikkunoista taas voi seurata Oulujoen mutkittelevaa uomaa Koskenniskasta ylöspäin pitkät matkat. Ja etelässä erottuvat selvästi Kempeleet ja Oulunsalot ja Limingan rannattomat niitty aukeat ja taivaanrantaa vastaan piirtyvät kirkontornit.

Mutta eivät Emilia Öberg ja Juhana Kuusiluoto välitä niin kauaksi kiikaroida. He tarkastelevat läheisempiä näkymiä, niitä, jotka alkavat tornin juuresta ja päättyvät tulliportteihin. He antavat katseensa kulkea viivasuoria katuja, joiden varsien matalat talot he tuntevat tuttujen ihmisten asuinsijoiksi.

Ja Juhanasta tuntuu, että hän nyt on sanomassa jäähyväiset noille taloille, kaduille, ihmisille, kaupungille, koko entiselle elämälleen. Hänen mieleensä hiipii hyvästijätön juhlallisuus, jolle eronhetken ikävä aina antaa oman alakuloisen korostuksensa.

II

1.

Helsingissä Juhana Kuusiluoto joutui uuteen ilmakehään.

Pääkaupungissa kohisivat kuuluvammin kuin kaukaisessa kotikaupungissa ne vapaamieliset tuulet, jotka Eurooppaan avattujen ikkunain kautta olivat päässeet puhaltamaan meidänkin rannoillemme. Probleemain pohdinta oli päiväjärjestyksessä. Aluksihan olivat uudet aatteet hedelmöittäneet etupäässä taidetta ja kirjallisuutta, jotka olivat kääntyneet uusille urille. Mutta vähitellen kulttuuriliberalismin ohjelma oli laajentunut. Samalla tavalla kuin laajentuvat ympyränkehät, kun kivi heitetään veteen. Sosiaaliset kysymykset alkoivat herättää yhä suurempaa mielenkiintoa. Orastipa jo ilmeinen radikalismi. Se oli tosin enimmäkseen aivan teoreettista. Mutta sen opinkappaleet vaikuttivat joka tapauksessa aatteelliseen asennoitumiseen niissä kysymyksissä, jotka joutuivat keskustelun alaisiksi.

Juuri Juhana Kuusiluodon astuessa ylioppilaselämään perustettiin Keskusteluseura vapaamielisten aatteiden ahjoksi. Hän liittyi siihen. Vakaumuksesta, halusta ja harrastuksesta. Hän teki sen epäröimättä. Sillä olivathan ne aatteet, joiden puolesta tämä ylioppilasyhdistys tahtoi hyökätä in tyrannos, ituina jo ennestään hänen sydämessään ja aivoissaan, etenkin sydämessä. Ja sitäpaitsi vaikutti häneen ratkaisevasti vapaamielisten ylioppilaiden jyrkkä vastustuskanta valtiollisessa kysymyksessä, joka yhä enemmän tunki etualalle.

Keskusteluseuran piireissä olivat myöskin kirjallis-taiteelliset harrastukset varsin vilkkaat. Ja ne kiinnittivät Juhana Kuusiluodon mieltä. Hän tapasi vanhempia osakuntalaisia, jotka jo olivat tunnustettuja esteetikoita. Olipa heidän joukossaan pari sellaistakin, joita sanottiin kirjailijoiksi. Tosin he eivät vielä olleet julkaisseet tuotteitaan muualla kuin Päivälehdessä ja Nykyajassa, mutta ajan henki oli sellainen, että tutkintoa suorittamaton ylioppilas mieluummin antoi kyypparin sanoa itseään kirjailijaksi kuin maisteriksi.

Muutamana sydäntalven pimeänä maanantai-iltana Juhana Kuusiluoto on osakunnan kokouksen jälkeen mennyt Cataniin. Siellä on koolla kaunosielujen seura keskustelemassa kirjallisuudesta. Juhana kutsutaan pöytään. Puhutaan Ibsenistä, puhutaan Brandesista, puhutaan monesta muusta ajankohtaisesta asiasta.

Catani on hieno ravintola. Siellä istuu iltaisin enimmäkseen sellaisia ihmisiä, jotka tahtovat vaihtaa ajatuksia. Kirjailijat ja taiteilijat ja nuoret oppineet viihtyvät siellä. Ravintolasali on hieno — valkoista ja kultaa —, mutta ilmakehä on viihtyisä. Juhana Kuusiluoto nauttii siitä, että on joutunut sinne. Mutta hän on nuorin seurassa, ainoa ensi vuoden ylioppilas, ja sen vuoksi hän on enimmäkseen vaiti ja kuuntelee toisten puhetta. Eihän sitä rohkene rimpuilla ensikertalaisena... voisi tulla tupsahtaa jokin sammakko, kun ei vielä kunnolleen sanontaakaan hallitse...

Keskustelun laineet läikähtelevät korkeina. Kilpaillaan iskusanoilla ja yritetään olla syvämietteisiä. Juhana Kuusiluoto huomaa, että kyllä hänkin kykenisi kantamaan kortensa kekoon, kun vain rohkenisi ottaa sananvuoron. Hänhän on lukenut paljon. Kahtena viimeisenä kouluvuotenaan hän on oikein suunnitelmallisesti yrittänyt sivistää itseään. Mutta nyt pettää rohkeus... luulisivat vielä, että hän muka rupeaa tiedoillaan loistamaan... Ja niin hän jää tuppisuuksi.

Mutta passiivisuus kiusaa häntä. Epäilevät pian, ettei hän ymmärrä mitään... on täydellinen nolla... Ja niin hän alkaa miettiä, millä voisi manifestoida persoonallisuuttaan.

Aletaan tilailla ruokia. Kun toiset valitsevat wienerschnitzelinsä ja porsaankyljyksensä, määrää Juhana Kuusiluoto annoksensa suurella varmuudella:

— Brysselin kaalia — siihen vähän oliiviöljyä — ja juotavaksi puolikas valkoista bordeax'ta, sanotaan Barsac...

Tilauksella on tarkoitettu vaikutus. Juhana Kuusiluodon puoleen käännytään heti kysymään hänen mielipidettään Anatole Francesta...

Kun valot vilkuttavat ensimmäisen varoituksensa ja liukkaasti liikkuva edeskäypä Wagner vähän viistoon katsovia silmiään rakastettavasti räpytellen tulee ilmoittamaan kellon olevan paljon, päätetään mennä hetkeksi jatkamaan istuntoa N.S.K:hon.

Sinne ei ole pitkä matka. Nuoren Suomen Klubi on Etelä-Esplanaadilla, Liewendahlin puutalon toisessa kerroksessa. Sisäänpääsyn muodollisuuksista suoriudutaan helposti.

— Onko täällä ketään?

— Ei muita kuin korttiseura ja sitten tuolla perähuoneessa runoilija Leino...

— Kenen kanssa Leino istuu?

Tarjoilijatar menee hiukan hämilleen:

— Hän on yksin...

— Sanokaa, että runoilija saa seuraa...

Kun tullaan perähuoneeseen, istuu runoilija yksin sohvalla, mutta pöydällä on portviinipuolikkaan kupeella kaksi lasia. Ilmanko väitetäänkin muutaman laulun hänen viime runokirjassaan tarkoittavan N.S.K:n Ainoa...

Kun Aino tuo sisään kahvin ja konjakin, istutetaan hänet runoilijan viereen. Ja joku tempaisee seinältä kitaran ja rupeaa trubaduuriksi.

Siitä tulee hauska ja tunnelmallinen istunto. Eikä kukaan enää ajattelekaan Catanissa viimeksi viritetyn keskustelun jatkamista. Se koski »Jugend»-tyylin kauneusarvoja. Mutta ne unohtuivat jo eteisessä. Nyt keinuttelee boheemi tunnelma mielikuvitusta ja mietteitä pehmeillä laineillaan, eivätkä päähänpistoja enää ohjaile mitkään suitset.

Juhana Kuusiluoto on ensi kertaa mukana »taiteilijaelämässä». Suunnilleen sellaista se on kuin miksi hän on sitä kuvitellut, vähemmän riehakkaampaa vain, siivompaa, hillitympää. Oikeastaan varsin viatonta. Ja runoilijan vierellä sohvassa istuvaa neitosta kohdellaan ritarillisella kunnioituksella.

Juhana ei malta olla tuon tuostakin tyttöä salavihkaa tarkastelematta. Aino, Aino... hänessä on muutakin kuin ristimänimi, joka tuo mieleen kotikaupungin paperikaupan palavasilmäisen Ainon. Mutta sillä postiekspeditöörin Ainolla on vieläkin koreammat posket ja mustempi tukka. Hän olisi sopinut paremmin runoilijaihailun kohteeksi, tämä taas postiekspeditöörille...

Vähitellen aamun kova ja kelmeä valo alkaa tunkea tummien kaihtimien raoista huoneeseen. Se tekee lampunvalon epätodelliseksi ja tupakansavun surullisen harmaaksi. Trubaduuri ripustaa kitaran takaisin seinälle. Puheensorina raukeaa. Tulee väsymys. On aika lähteä...

Mutta joutuuhan Juhana Kuusiluoto toisinaan sellaisiinkin seuroihin, joissa läsnäolevat naiset eivät vaadikaan minkäänlaista ritarillisuutta.

Uteliaisuus vie hänet joskus muiden mukana »ajelemaan» laitakaupungille: Laivamiehenkadun ja Perämiehenkadun matalien puutalojen perukoille. Mutta ne ajelut jättävät mieleen tahmean ellotuksen. Ja ne päättyvät hänen kohdaltaan aina samalla tavalla: pikaiseen pakoretkeen.

Saattaahan sitä vielä aluksi viihtyäkin pöydän ääressä, jolle »mamka» heti sisään tultaessa on tuonut neljänneksen karttakonjakkia, pullon soodavettä ja toisen limonaadia ja saanut kaksitoista markkaansa. Mutta kun kevyesti puetut tytöt rupeavat humaltumaan ja pyrkivät retkahtamaan polvelle tai kietomaan tottunein ammattiottein kätensä kaulaan ja kuiskuttelemaan korvaan ehdotuksiaan, alkaa olo käydä ahdistavan vastenmieliseksi. Ränsistyneiden huonekalujen nukkavieruksi kuluneen pietarilaisen kukkakuviollisen plyysin tahrat pistävät silmiin ummehtunutta opoponaksia ja ilettävän makeata heliotrooppia tuoksahtelevan ilmakehän symbooleina. Ei, ei... ei mitenkään... Kunhan vain Peppi ja Jenni saavat uhrinsa sisähuoneisiin, niin Juhana lähtee, heti, viipymättä... sanokoon mamka mitä sanoo... ja mitäpä hänellä olisi sanomista: onhan eukko saanut kaksitoista markkaansa.

Ja hän lähtee. Ulko-ovi, jonka lasiruutuisesta tirkistelyluukusta heitä tullessa tarkasteltiin, ennenkuin sisään laskettiin, pamahtaa kiinni, ja pamaus on samanlainen kuin päätöstä vahvistava inspehtorin nuijanisku osakunnan pöytään. Sen hän ehtii huomata jyrkkiä pihaportaita alas juostessaan. Kun hän pääsee pihamaalle, on hän kompastumaisillaan lumettomaksi kuluneeseen, iljanteiseen kallionnyppylään, ilmeisesti samaan, joka reenjalaksista kiskaisi kimakat vongahdukset, kun ajettiin pihaan, mutta hän säilyttää tasapainonsa eikä hiljennä vauhtiaan ennen kuin on tullut kadulle. Kirpeä aamupakkanen puree kasvojen pintaa. Mutta se tekee vain hyvää — ikäänkuin polttaa pois viimeisetkin riettauden rippeet...

Juhana Kuusiluoto on painautunut lukuihinsa. Hän on huomannut, että hänellä on kestävä pohja pääaineissaan. Sille on helppo rakentaa kurssikirjojen avulla vaadittavat tietomäärät. Kirjallisuudenhistoria on hauskaa. Ja teoreettinen estetiikka on siksi epämääräistä, että sen opinkappaleista riittää jonkinlainen ylimalkainen käsitys... eihän siinä ole geometrian todistuksia eikä kasviopin kaavoja... Juhana lukee, lukee. Mutta luennoilla hän ei viitsi käydä säännöllisesti. Lukemalla oppii nopeammin, ja sitäpaitsi useimmat luennoitsijat ovat nukuttavan ikäviä sisältälukijoita.

Iltaisin hän käy teatterissa, kokouksissa, istuu toverien kanssa ravintoloissa. Hänen vakinaisessa toveripiirissään ei ole monta luokkatoveria. Heitä hän tapaa enimmäkseen vain osakunnan kokouksissa. Heillä on omat harrastuksensa, ja useimmathan lukevat aivan toisia aineita ja kuuluvat toisiin tiedekuntiin.

Mutta Wilhelm Öbergin Juhana tapaa joka päivä. He syövät samassa ruokapaikassa. Ja usein he pistäytyvät päivällisen jälkeen toistensa luokse vähäksi aikaa tarinoimaan.

Wilhelm Öberg pukeutuu huolellisesti, melkeinpä keikarimaisesti. Hänellä on pukuasioissa makua ja asiantuntemusta. Ja hän saa tuota harrastustaan tartutetuksi Juhanaankin, vie hänet räätäliinsä ja Amerikkalaiseen kenkämakasiiniin.

148

Niin tulee vähitellen Juhana Kuusiluodosta ulkoasultaankin pääkaupunkilainen.

Joskus koputtaa Juhanan ovelle Hjalmar Strand, hänen lapsuutensa ystävä Torikadun varrelta. Hän opiskelee myöskin estetiikkaa, ja toverukset keskustelevat opinnoistaan. Mutta Hjalmar on umpimielinen uneksija. Hänellä on tumma tukka, jonka hän on antanut kasvaa pitkiksi aalloiksi, runoilijatukaksi. Hän käy ahkerasti luennoilla. Mutta mitä muuta hän tekee, sitä Juhana ei tiedä. Sillä Hjalmaria ei näy missään, ei edes osakunnassa, eikä hän puhu puuhistaan. Juhana epäilee, että Hjalmar on rakastunut. Hän on niin salaperäinen.

Samassa isossa talossa, josta Juhana on vuokrannut pienen kamarinsa, asuu muudan juutalaisperhe, jolla on kahdeksantoistavuotias tytär. Tummakulmainen, surumielisen näköinen kaunotar, joka istuu päiväkaudet pihalle antavan ikkunan ääressä käsitöineen. Juhanan ikkuna antaa myöskin pihalle ja on aivan vastapäätä juutalaistytön ikkunaa. He katselevat usein toisiaan ja hymyilevät, jopa vaihtavat mykkiä tervehdyksiäkin.

Eräänä päivänä, kun Juhana on matkalla kotiin kaupungilta, hän huomaa juutalaistytön kulkevan edessään Antinkadulla. Hän kiirehtii askeliaan. Hän aikoo puhutella tyttöä — onhan luonnollista, että he jatkavat matkaansa yhdessä, kun kerran asuvat samassa talossa. Juhana muistaa kyllä kuulleensa joiltakuilta tovereiltaan, että on aivan toivotonta yrittää lähennellä juutalaistyttöjä; heidän kasvatuksensa on niin ankara. Mutta eihän säädyllisessä puhuttelemisessa voi olla mitään moitittavaa. Ja niin hän astuu neitosen rinnalle ja kohottaa lakkiaan. Tyttö tulee ilmeisesti yllätetyksi. Hän ei ole osannut tätä tapaamista odottaa. Hän hätkähtää, vastaa tervehdykseen kohteliaasti, mutta kun Juhana jättäytyy hänen rinnalleen, hämmentyy hän ja käy levottomaksi. Juhana aloittaa keskustelun. Tyttö vastaa yksikantaan, melkein vältellen, ja kaiken aikaa hän pälyilee arasti ympärilleen. Mutta Juhana on panevinaan merkille, että neitonen kuitenkin on mairiteltu osakseen tulleesta kohteliaisuudesta. Ja vähitellen alkaa jää sulaa. Mutta kun kotiportti tulee näkyviin, jäykistyy neitonen uudelleen. Vihdoin hän pysähtyy, ojentaa saattajalle kätensä ja sanoo hätäisesti:

— Nyt emme voi mennä yhdessä pitemmälle... Juhana ihmettelee:

— Miks'emme?

— Voisi joku meikäläisistä nähdä...

— Mutta mitä pahaa siinä on?

— Ei tietystikään siinä oikeastaan mitään pahaa ole... Mutta he eivät antaisi anteeksi, että minä käyn kristityn herran kanssa.

Sen sanottuaan hän lähtee puolijuosten jatkamaan matkaansa, ja Juhana jää ihmettelemään hänen sanojaan. Hänen korvissaan soivat sanat »kristityn herran kanssa». Nehän tulivat aivan kuin vuosisatojen takaa, ja ne valaisivat äkillisesti välähtelevällä salamanvalolla näkökulmaa, josta Juhana, jonka kotikaupungissa ei ole ainoatakaan juutalaista, ei koskaan aikaisemmin ole tullut asioita tarkastelleeksi.

Mutta sen päivän jälkeen hän katselee juutalaistyttöä toisenlaisella mielenkiinnolla kuin ennen. Ja tummakulmainen neitonen nyökäyttelee päätään entistä tuttavallisemmin. Heidän välilleen on punoutunut ikäänkuin salaisen yhteisymmärryksen side. Mutta Juhanan mielikuvituksessa se samalla on ylitsepääsemättömänä aitana... aitana salaperäiseen maailmaan. Ja tuo salaperäisyys tehostuu vieläkin väkevämmäksi, kun Juhana muutamana lauantai-iltana katsahtaessaan ulos ikkunastaan huomaa koko juutalaisperheen istuvan juhlallisena huoneessaan, jonka uuninreunustalla lepattelevat seitsenhaaraisen kynttiläjalan keltaiset liekit...

Viikot vierivät, kuukaudet vaihtuvat.

Jokainen päivä tuo jotakin uutta, joka antaa ajattelemisen aihetta, ikäänkuin selventää ja avartaa näköaloja, mutta samalla sykähdyttää vaikutelmiensa väkevyydellä.

Kotikaupunki ja sen hiljaiset olot siirtyvät yhä loitommalle muistojen perspektiiviin. Kyllähän Juhana niitä usein tulee ajatelleeksi ja kyllähän hän kotipuolen tapahtumia edelleenkin seuraa tarkasti ja elävällä mielenkiinnolla, mutta sikäläinen elämä alkaa ikäänkuin siirtyä menneeseen aikamuotoon, se muuttuu muuttumistaan imperfektiksi.

Käynti kirkontornissa Emilia Öbergin kanssa lasikirkkaana syyspäivänä jäi kuin jäikin hyvästijätöksi.

Sillä kun taas tulee kesä, ei Juhana enää lapsuutensa leikkikentille palaa, vaan viettää lomansa Etelä-Suomessa, samoilla Kaukajärven rannoilla, joilla hän koulupoikana on haaveitaan punakantisen runokirjansa lehdille purkanut. Ja kun Hikivuoren juurella puiden lehdet alkavat kellastua, palaa hän Helsinkiin lukuihinsa, toverielämään, teattereihin ja kaunosielujen illanistujaisiin.

2.

— Oulussa on hyvä syntyä, mutta ikävä elää, sanoo Valdemar Öberg, Emilian ja Wilhelmin serkku, joka on lopettanut koulunkäyntinsä ja tullut Ateneumin taidekouluun maalariksi valmistuakseen.

Hänpä sen tietää, sillä kyllä on suku — muut paitsi toppilalaiset — nyrpistänyt porvarillisia neniään, kun nuorukainen on selittänyt, että taiteilijaksi hän rupeaa tuli mikä tuli.

Öbergin suku on suuri ja mahtava. Mutta Valdemar ei ole rikkaita Öbergejä, vaan leskeksi jääneen kapteenskan poika, lesken, joka on jatkanut aikaisin maamyyräksi ruvenneen miehensä kaupallista edustustoimintaa voidakseen kasvattaa lapsensa. Ja sitä suurempi syy olisi rikkaiden Öbergien mielestä Valdemarin ajatella vakavaa elämänuraa, sellaista, joka takaisi kunniallisen toimeentulon. Tädit ja sedät ja serkut ovat puistelleet päitään ja sanoneet, että voihan ihminen maalata tauluja, jos mieli tekee, oikeankin työn lomassa — saattaapa sellainen maalaaminen olla hyvää ja kaunista ja säädyllistäkin. Mutta jos antautuu yksinomaan maalaukseen, niin pitää olla vähintään Edelfelt tai ainakin Gallén.

— Hyvä Valdemar, kuka on sanonut, että sinulla on lahjoja? oli eräs tädeistä kysynyt kyynelet sinisissä silmissään.

Mutta kun Valdemar siihen oli sanoa paukahduttanut, että sen on maalarimestari Lundström jo aikoja sitten sanonut, niin oli hyväntahtoinen täti vihdoinkin ymmärtänyt, että pojalle oli turha yrittää puhua järkeä.

— Enkä minä kuitenkaan valehdellut, vakuuttaa Valdemar. — Sillä ukko Lundström minut on keksinyt, sanokaa mitä sanotte.

Ja sitten hän kertoo, miten se oli tapahtunut.

— Äiti maalautti meidän pytinkiämme, ja ukko Lundström poikineen oli sitä maalaamassa. Kerran hän oli poissa työstä, ja silloin minä hiivin vintille, jossa tiesin hänen säilyttävän maalejaan ja pensseleitään. Siellä oli värijauhetta jos minkälaista. Ja siellä oli myöskin isoja pahvinkappaleita, joille kaikesta päättäen oli hyvä maalata. No, mikäpä siinä! Minä sekoitin värijauheita veteen ja aloin vedellä maisemia ja ukkoja pahvinpalasille. Se oli mukavaa. Ja pahvinpalasia oli paljon. Minä innostuin niin, etten kuullut enkä nähnyt mitään. Mutta yhtäkkiä kuulen äänen sanovan: — »Ei hulluimpaa, ei todellakaan hulluimpaa...» Ja kun käännyn väriä tihkuva pensseli kädessäni katsomaan, niin eikö vain seisokin siinä ukko Lundström omassa persoonassaan. Hänellä on pää kallellaan, ja toista silmäänsä hän siristelee kuin ainakin arvostelija. Mutta sitten hänen silmänsä sattuu märkyyttään tippuvaan pensseliin, ja suu menee hymyyn. Hän astuu lähimmän maisemani luokse ja vetäisee peukalollaan vihreää koivua sillä seurauksella, että koko latva karisee. »Arvasinhan minä», huutaa hän vahingoniloisesti. Ja kun minä rupean utelemaan, mitä mestari on arvannut, alkaa hän etusormi ojossa selittää: »Valdemarin pitää tietää, että vesi on vettä. Se on vain vettä, ellei siihen sekoiteta jotakin väkevämpää. Nyt olisi esimerkiksi Valdemarin pitänyt sekoittaa väri johonkin vettä väkevämpään aineeseen, vaikkapa liimaan — silloin se ei olisi päässyt karisemaan.» Hymähdettyään pari kertaa ukko lopuksi sanoo: »Kas talvisaikaan, kun ei satu olemaan parempaa työtä, niin minäkin maalaan maisemia.» »Mihin Lundström niitä maisemiaan maalaa?» »Rullakartiineihin... ei tietysti mitään suurenmoisempaa... ei suurenmoista... vain vihreän niemen ja siihen punaisen talon ja talon viereen koivun ja koivun oksalle tavallisesti variksen ja sitten toisen niemen vähän kauemmaksi ja vähän reflekshuuneja veteen... Mutta tyytyväisiä niihin rullakartiineihin yleensä on oltu...» No, tietysti minä otin oppia mestari Lundströmin neuvosta ja rupesin sekoittamaan värini vettä väkevämpään. Mutta eniten minua ilahdutti vanhan ammattimiehen tunnustus, etteivät maalaukseni olleet hulluimpia. Ja hän antoi tunnustuksensa niin vilpittömästi, että olisi fasterien ja musteidenkin kelvannut kuulla.

— Eivätkö ne hellästi huolehtivat sukulaisesi koskaan ole pelotelleet sillä pöpöllä, että sinusta voi tulla samanlainen maalari kuin tuli Nilerin Albertista? utelee Juhana ystävältään.

— Eivät. Sillä he eivät siedä kuulla hänen nimeään edes omista suistaan, niin suutuksiin hän on heidät ärsyttänyt.

— Mutta käviväthän he vielä takavuosina häntä teatterissa katsomassa...

— Ja käyvät vieläkin, jos hän Oulun maneesiin tulee. Katsovat kuin ulkomaan eläintä, mutta varovat visusti hänestä mitään puhumasta.

Todellakin: Albert Niler oli osannut ärsyttää kotikaupunkinsa hyviä porvareita. Koulussa hän oli ollut auttamattoman laiska. Läksyjen lukeminen ei ollut huvittanut häntä ensinkään. Eikä opetuksen seuraaminen tunneilla. Hän oli istunut paikallaan ja piirrellyt hauskoja ukkoja. Enimmäkseen tietysti opettajien kuvia, joihin hän oli osannut sijoittaa pitkät nenät ja leveät suut ja laihat koivet. Sillä tavoin hän vihdoin oli päässyt pois koulusta. Sitten hän ei muutamaan vuoteen ollut tehnyt mitään muuta kuin kaikenlaisia harmittavia koirankujeita ja oli tietysti ollut säädyllisten ihmisten silmätikkuna. Ja samoin oli ollut hänen veljensäkin, joka seuraten perheen esikoisen esimerkkiä niinikään ennen pitkää oli osannut vapauttaa itsensä koulukurin alaisuudesta. Mutta ajan mittaan veljekset tietysti olivat kyllästyneet oloonsa ja lähteneet Helsinkiin opintojen verukkeella kuluttamaan isänsä — suurituloisen kihlakunnantuomarin — kukkaroa. Ja kyllä he olivat osanneetkin sitä kuluttaa. Vanhemmasta veljestä piti tulla taiteilija ja hän oli siis mennyt Ateneumiin, mutta nuorempi ei ollut keksinyt itselleen hierojan alaa vaativampaa elämäntehtävää. Mutta eipä ollut Albertinkaan taideopinnoista tahtonut valmista tulla. Häntä ei nimittäin ollut huvittanut muu kuin lintujen maalaaminen, eikä hän linnuistakaan koskaan ollut saanut kuvatuksi enempää kuin jalat, mikä seikka oli aiheuttanut sen, että häntä yleisesti oli ruvettu sanomaan »linnunjalkamaalariksi». Mutta nämä maalausharrastukset — yhdessä runsassisältöisen kukkaron kanssa — olivat vieneet hänet taiteilijapiireihin, ja varsinkin näyttämön väkeä oli liittynyt hänen kestiystäviinsä. Sillä tavoin hän vähitellen oli tullut lähelle teatteria. Pitopöydissä herännyt harrastus oli sitten avannut ovet kulissien takaiseen maailmaan ja pian aikaa myöskin näyttämölle. Sillä tuttavallisesti seurusteltaessa pukuhuoneissa, joihin näyttämön ilmakehä tunkee vielä välittömämmin viekoittelevana kuin katsomoon, oli näyttelijäelämä käynyt hänelle likeisemmäksi kuin maalarielämä. Aluksi hän vain uteliaisuudesta ja huvin vuoksi oli yritellyt parrasvalossa esiintymistä, mutta kun se oli tuntunut hauskalta ja kiihottavalta ja kun toveritkin yksimielisesti olivat julistaneet hänen lahjakkuutensa poikkeukselliseksi ja vakuuttaneet teatteriuran takaavan paljon helpommin leikattavia laakereita kuin maalauksen, oli hän päättänyt jättää lintunsa jalattomiksikin ja vaihtaa öljyvärit ihomaaliin.

Alku olikin ollut lupaava. Komea, kaunispiirteinen mies, hienostunut esiintymistavaltaan ja luontaisen ylevä ryhdiltään, oli ensiesiintymisellään Topeliuksen Kustaa Aadolfina saavuttanut ratkaisevan voiton. Se oli muodostunut perustaksi hänen lahjakkuutensa maineelle, jota sitäpaitsi olivat olleet omansa korostamaan maailmanmarkkinoilla saavutetun sukkelasanaisen seurustelutaidon avut ja Oscar Wilden boheemiylimielisyyttä jäljittelevän maailmanmiehisyyden koristeelliset alleviivaukset ulkonaisessa olemuksessa.

Vanhemmille esikoisen saavuttama ensimmäinen voitto oli tuottanut suurta tyydytystä. Olihan heidän pojastaan vihdoin tullut jotakin! Ja sen riemullisen tosiasian rinnalla olivat porvaripiirien halveksivat neniennyrpistelyt merkinneet verraten vähän — samoin kuin sekin, että kotoa edelleenkin tietysti oli täytynyt lähettää rahaa näyttelijälle, jonka palkka ei luonnollisestikaan ollut riittänyt sen grandseigneur-elämän menoihin, johon hän oli tottunut ja jonka jatkaminen oli entistäkin välttämättömämpää, kun maailmalle oli näytettävä, että hienosta perheestä lähtenyt mies oli herra eikä mikään tavallinen komeljantti.

Ihmekö näin ollen, että tuomarinkodissa Ruotsalaisen Kotimaisen Teatterin vierailuja aina odotettiin suurina juhlina. Ja kun teatteri tuli, teurastettiin parhaimmat juottovasikat. Tuskinpa missään muualla juhlittiin näyttelijöitä sellaisella upeudella ja ruokien ja juomien ylenpalttisuudella kuin tuomarin pitopöydässä. Samppanjapullot paukahtelivat, ja palvelijattaret, joista muutamallakin oli niin tulipunainen tukka, että tuomarinrouva väitti sen pimeässä valaisevan paremmin kuin kynttilän, kantoivat hopeatarjottimilla hienoja liköörejä ja vanhoja konjakkeja loiston häikäisemien näyttelijättärien ja näyttelijäin eteen.

Kotikaupunkinsa kaduilla näyttelijä käveli Caesar-elein upeassa, pitkässä majavannahkaisessa »miljonääriturkissaan» ja kiiltävä silinteri päässä, kulki edestakaisin ärsyttääkseen porvareita komeudellaan, jolle hän tiesi ikkunoissa päitä ja ehkä nyrkkejäkin puisteltavan. Hän ylenkatsoi kotikaupunkinsa paksua porvarillisuutta taiteilijasydämensä pohjasta. Eikä hänelle mikään tuottanut suurempaa iloa kuin saada näyttää, että hänen suonissaan virtasi aivan toisenlaista verta. Ja kun häneltä joskus joku sattui kysymään, mistä hän oikeastaan sen toisenlaisen verensä oli sattunut perimään, vastasi hän mahtipontisimmalla näyttämöäänellään:

— Olen perinyt sen, profiilini ja kiiltävän mustan tukkani isoäidiltäni, puoliveriseltä kreolittarelta, jonka isoisäni, merikapteeni, oli löytänyt jostakin Rio Janeiron kapakasta.

No, se oli tietysti kerskailua, puolittain itsensä kehumista, puolittain itsensä ivaamista, mutta tosiasia oli, että hänen olemuksessaan oli silmiinpistävää etelämaalaisuutta. Se ei ilmennyt ainoastaan kasvojen piirteissä, joiden mielenkiintoisuutta hän näyttämön ulkopuolellakin mielellään tehosti ihomaalilla ja puuterilla, vaan myöskin luonteen kevytmielisessä huolettomuudessa, jonka ainoana filosofiana oli ohje, että elämästä on otettava vain vuorokausi kerrallaan.

Mutta vuodet kuluivat, eikä tuomarinkodista lähtenyt näyttelijä tullut kannustautuneeksi ensimmäisen voittonsa veroisiin uusiin voittoihin. Hänen kykynsä tunnustettiin edelleenkin, mutta lupaukset jäivät täyttämättä. Hän oli teatterissa, näytteli osansa, huvitti toveripiiriään hauskoilla jutuilla ja terävillä sutkauksilla, rakasti juhlia, herkullista pöytää, hyviä viinejä, hajuvesiä ja kauniita vaatteita, oli herttaisen hyväsydäminen ja auttavainen ystävilleen, peitti pöhöttyvien kasvojensa veltostumistaan veltostuvat piirteet entistä paksumman ihomaalin alle, piilotti ruhonsa yhä yltyvän lihavuuden miljonääriturkkinsa laajoihin laskoksiin ja solui boheemielämän laiskaan välinpitämättömyyteen, josta nousemiseen tuskin olisi riittänyt vähemmänkään hemmotellun tuhlaajapojan turtunut tarmo.

Venäläisten sortotoimenpiteet tiukkenivat tiukkenemistaan.

Ukkospilvien nousu idän taivaalle oli saanut rehtorin siellä kotikaupungin kauppatorilla kohottamaan herätyshuutonsa pimenevän yön varalle. Nyt pilvet peittivät auringon. Maassa oli jo pimeää. Yö oli tullut. Tuon tuostakin singahti salama, iski johonkin, repäisi ja kaatoi jotakin, ja sitten taas hiljaisuus tiheni kumeaksi uuden salaman odotukseksi.

Yritettiinhän hiljaisuudessa sentään itsepuolustustakin. Asevelvollisuuslakot olivat saaneet kansan liikkeelle. Ja lakon tehneitten nuorukaisten keskuudessa virisi Vänrikki Stoolin tunnelma, joka ei enää ollut pelkästään passiivista. Mutta heikoksi jäi hätävarjelus ylivoimaista vihollista vastaan. Se oli taistelua, jonka menestykseen tuskin kukaan todenteolla uskalsi uskoa. Ajan pitkäänhän sen jatkaminen kuitenkin kävisi mahdottomaksi. Se oli toivotonta... ellei jotakin ihmettä tapahtuisi, mutta ihmeidenkin aika tuntui vielä olevan kaukana...

Yhä enemmän tunkeutui valtiollinen kysymys etualalle ylioppilaselämässäkin. Se kärjisti puoluetaistelut osakunnissa, rikkoi välejä ja repi elämää toveripiireissä.

Eräänä päivänä Juhana Kuusiluoto saa tietää Hjalmar Strandin jo pari kuukautta sitten lähteneen Amerikkaan. Lähtö oli tapahtunut salaa. Eihän ollut Hjalmar virkkanut aikeistaan mitään heidän viimeksi tavatessaan. Juhana on vain muistavinaan, että Hjalmar oli ikäänkuin ohimennen sanonut elämän tuntuvan pimeältä ja tulevaisuuden kangastelevan tukalana... kuin painajaisunena. Mutta eihän siitä ollut osannut arvata mitään.

Juhana Kuusiluoto ei hyväksy Hjalmar Strandin tekoa. Se on pakoa lippujen alta, yhteisrintaman pettämistä. Vasta viime tingassa on oikeus ajatella omaa turvallisuuttaan. Mutta tietysti Gustaf Manstén, jonka kanssa Hjalmar kuuluu lähteneen, oli taas hätiköinyt, hänhän oli äkkipikainen ja sellainen, että kun kerran jotakin päähänsä sai, niin tahtoi sen heti panna toimeksi.

Gustaf Manstén oli Hjalmarin luokkatoveri, polyteekkari, joka aikoi arkkitehdiksi. Hänen isänsä oli ollut kauppiaana Oulussa, merikapteenin poika, levoton luonteeltaan, pikkuinen, pippurinen mies, jonka liikeasiat eivät aina olleet ottaneet onnistuakseen. Gustaf oli perinyt levottomuuden isältään; äidiltään, joka oli vanhaa oululaista porvarissukua, hän taas oli saanut sekä nopeasti liikkuvan älyn että käytännöllisen kätevyyden. Mutta miten voi suoriutua Amerikassa Hjalmar, korkealentoinen idealisti, epäröivä ja epäkäytännöllinen uneksija? Olivat kuulemma pojat kirjoittaneet kotiin, että toistaiseksi elättivät itseään New Yorkissa värittämällä siirtolaisten valokuvia. Tietysti oli sen homman heille hankkinut Gustaf, joka jo koulupoikana oli ollut taitava irvikuvien piirtäjä. Mutta Hjalmar Strand pensseli kädessä kohentelemassa pystynenäisten hienohelmojen kasvonpiirteitä ja koristelemassa hatturöyhellyksien riikinkukonsulkia! Se oli niin irvokasta, että Juhanaa rupeaa naurattamaan.

Samassa hän kuitenkin tulee ajatelleeksi, että saattaahan hyvin hänen omallekin kohdalleen vielä tulla Amerikan-matkan välttämättömyys, ja se ajatus katkaisee naurunhalun. Vuoden perästä kutsuntaluetteloissa on Juhanankin nimi. Eihän hän, lesken ainoana poikana, vakinaiseen väkeen joutuisi, jos kutsuntaan menisi. Mutta eipä hän mene. Kuinka menisikään, kun jo koulupoikana on ollut mukana levittämässä Pohjanmaan pappiloihin julistuksia, joissa kiellettiin saarnatuoleista laittomia kutsuntakuulutuksia lukemasta! Ja ensi kesänäkin hän aikoo lähteä polkupyörällä kiertelemään Kajaanin ja Sotkamon perukoita asevelvollisia nuorukaisia valistaakseen ja vahvistaakseen. Vuorenvankka on hänen vakaumuksensa, ja sen tietävät kyllä urkkijat. Varmasti on hänen nimensä santarmien mustissa kirjoissa. No, senhän Juhana on saanut kokeakin: kun hän hiljattain oli mennyt pikatavaratoimistoon noutamaan äidin lähettämää pyykkivaatekoria, oli hänet kutsuttu konttoriin, ja virkamies oli selittänyt, että tuskin oli hänelle osoitettu lähetys ehditty saada junasta toimistoon, niin oli jo kaksi poliisia hyökännyt sitä penkomaan. Ja kun hän oli saanut lukollisen juurikorin käsiinsä, oli hän huomannut kannen rikotuksi ja sisällyksen myllerretyksi pohjaa myöten. Tietysti oli mustapartainen, pistäväsilmäinen kapteeni, joka Oulun tarkk'ampujapataljoonan hajoittamisen jälkeen oli ruvennut kaupungin poliisimestariksi ja Bobrikoffin kätyriksi, nähnyt äidin, jota hän ei suotta epäillytkään kielletyn kirjallisuuden levittäjäksi, vievän asemalle korin ja sähköttänyt lähetyksestä pääkaupungin urkkijoille. Pitkä nenä tuli tosin sillä kertaa, mutta nuuskijat pysyivät varmasti kintereillä.

Liiaksi ovat kuitenkin kiirettä pitäneet Hjalmar Strand ja Gustaf Manstén. Ehtii sitä hävitä sitten, kun maa todenteolla alkaa polttaa jalkojen alla, eikähän se heidän kohdaltaan alkanut polttaa aikaisemmin kuin hänen omaltaankaan.

3.

Mutta vuoden perästä tuli kuin tulikin myös Juhana Kuusiluodolle äkkilähtö rajan taakse, tulipa vielä kesken kuumimpia tutkintokiireitä.

Eräänä aamuna hänen ovelleen koputti muudan osakuntatoveri, joka tuli henki kurkussa kertomaan, että nyt ovat kohta poliisit kintereillä. Kertoja oli jonkin enemmän tai vähemmän viattoman katurähäkän takia joutunut edellisenä iltana putkaan ja aamulla kuulusteltavaksi tuotuna komisarjuksen eteen kuullut, kun pari santarmia oli tullut kovalla touhulla kyselemään ylioppilas Juhana Kuusiluodon osoitetta. Siitä oli putkasta päässyt päätellyt, että oli parasta mennä varoittamaan, ja oli heti poliisikamarista selviydyttyään ajanut issikalla osakuntatoverinsa luokse.

Olihan Juhana Kuusiluoto toisinaan itsekseenkin epäillyt, että voipa vähitellen tulla hänenkin vuoronsa, ja hänen epäilyksihän olivat muutamat salaperäiset lauseet äidin viime kirjeessä vahvistaneet. Äiti oli nimittäin viittaillut »kutsumattomiin vieraisiin» ja sanonut eräitten matkojen joutuneen asiattomien tietoon. Juhana oli tietysti ymmärtänyt, että nämä matkat olivat hänen keväisiä retkiään Etelä-Pohjanmaalle, jossa hän pääsiäisloman päivät oli muutamien tovereittensa kanssa kierrellyt pitäjiä kehoittamassa asevelvollisia nuorukaisia jäämään pois laittomista kutsunnoista. Ja nyt lähestyi lähestymistään se päivä, jona hänen itsensäkin olisi ollut mentävä kutsuntaan.

— Taitaa sitten olla parasta, että täältä häviän...

— Varmasti se on viisainta, vakuutti toveri.

Juhana sulloi välttämättömät matkatavarat laukkuun, jonka toveri vei asemalle, minne sitten laukun omistajakin lähti hiljalleen kävelemään. Mikonkadulla tuli häntä vastaan patalakkinen, lyhyenläntä, tanakka mies, jolla oli mustat silmälasit. Juhana hätkähti hiukan hänet nähdessään, sillä huolimatta silmälaseista hän tunsi miehen samaksi urkkijaksi, jonka hän keväällä oli eksyttänyt jäljiltään Kauhavan asemalla viime tingassa hyppäämällä liikkeelle lähteneen junan loppupäähän kytketyn konduktöörivaunun takasillalle. Mies katsoi häntä nytkin terävästi, mutta ei lähtenyt seuraamaan, vaan jatkoi matkaansa ilmeisesti hän oli tällä kertaa menossa muille markkinoille. Matkalaukun vienyt toveri osti lipun eräälle pienelle asemalle Tampereen pohjoispuolella ja kantoi laukun vaunuun, kuten lähtijä ainakin. Juhana meni asemasillalle muina miehinä ja nousi vaunuun vasta, kun veturi vihelsi.

Juhana Kuusiluoto tiesi, että se hänen lapsuutensa ystävä, jonka kodissa Kaukajärven rannalla, muutaman kilometrin matkan päässä Tampereelta, hän äitinsä kanssa monet kesät oli viettänyt, oli samassa kiipelissä kuin hän itsekin, ja hänen kanssaan hän aikoi lähteä pyrkimään jotakin tietä Ruotsiin. Matka toverin luo sujui kommelluksitta. Ja kun Juhana tuli perille, ilmoitti ystävä, että hänen jo aikaiseen seuraavana aamuna oli häivyttävä kotikartanostaan, koska silloin oli kutsunta, ja santarmit ja poliisit varmasti tulisivat sinne väkipakolla noutamaan. Ystävykset päättivät lähteä junalla Turkuun koettaakseen siellä päästä jollakin pelillä Tukholman vuorolaivaan.

Mutta Turussa tie nousi pystyyn. Juhanan toveri, joka oli rikas poika ja jonka nimissä oli Turun—Tukholman laivayhtiönkin osakkeita, meni suoraapäätä yhtiön johtajan luo kysymään, oliko mahdollista salavihkaa ja passitta päästä laivassa lähtemään. Johtaja puisti päätään:

— Se on hyvin vaikeaa. Tarkastus on ankara, ennen lähtöä nuuskivat santarmit koko laivan. Kehoittaisin herroja yrittämään toista tietä... esimerkiksi purjevenheellä... Mutta sen verran voin kuitenkin luvata, että jollei herrojen onnistu saada venhettä, mikä epäilemättä on vähän vaikeaa, kun kesä vasta on näin alullaan, niin koetan neuvotella kapteenin kanssa... Paljon toiveita en kuitenkaan voi antaa, sillä laivassakin on urkkijoita...

Haettiin käsiin eräs tuttava ylioppilas ja Hampurin Pörssin päivällispöydässä pohdittiin venheen hankintamahdollisuuksia. Turkulainen ylioppilas, joka aluksi oli aivan neuvoton, keksi vihdoin oljenkorren:

— Seilissä asuu eräs osakuntatoverini, jolla on purjevenhe — hän on sen perinyt Amerikkaan muuttaneelta maastakarkotetulta sukulaiseltaan —, ja jos se sattuisi jo olemaan vesillä, niin ehkäpä hän hyvinkin lähtisi, koska hänkin kuuluu tämänkeväisiin kutsunnanalaisiin...

Mutta miten päästä Seiliin? Mentiin joenrantaan. Sinne sattui juuri tulemaan pieni höyrypursi, joka välitti matkustajaliikennettä johonkin saaristosokkelon monista huvilaseuduista.

— Lähdettekö ylimääräiselle matkalle Seiliin?

— Mikäpä siinä... kun ei satu enää olemaan säännöllistäkään vuoroa tänä iltana.

Ja niin painuttiin matkalle.

Kun sitten vihdoin viimein Seilin laivasilta tuli näkyviin, vilahti siellä muiden rannalle kiirehtivien joukossa myöskin valkoinen ylioppilaslakki. Mutta kun höyrypurren pilli pantiin soimaan, katosi se kiireenvilkkaa metsänreunaan. Ja perille tultua kesti pitkän aikaa, ennenkuin sen omistaja huhuilemalla saatiin palaamaan ihmisten ilmoille, sillä ylimääräisen ja oudon laivan tulo oli hänessä herättänyt epäilyksiä santarmien tulosta.

— Onko venhe vesillä?

— Eilen se laskettiin...

— No, sitten lähdetään Tukholmaan heti!

Eihän, sitä tietysti aivan noin vain suoralta kädeltä voitu lähteä. Eivät olleet vielä edes purjeetkaan paikoillaan, eikä venhe ollut ehtinyt talvisen ravistuksen jälkeen turvota vuotamattomaksi. Pitipä vielä pistäytyä Turussakin ostamassa vähän varustuksia: uusia köysiä, jokin ploki, »miehistölle» öljytakit ja sitäpaitsi jonkin verran muonaa. Mutta kolmantena päivänä nostettiin purjeet, ja puolikannellinen Hippa lähti Nauvon purjehdusseuran Epun suojassa länttä kohti. Ensimmäinen yö nukuttiin muutaman asunnottoman saaren ladossa, jossa vielä sattui olemaan hiukan edellisen kesän heiniä. Mutta seinät olivat hatarat ja alkukesän ilma kylmä. Kun kolmen neljän tunnin levon jälkeen herättiin, olivat jäsenet niin kohmettuneita, että purjeiden nostaminen kävi tuskalliseksi. Mutta eteeepäin oli päästävä, kun kerran matkalle oli lähdetty. Ja päästiinhän sitä. Tuuli parani paranemistaan, vauhti kasvoi, ennen pitkää sivuutettiin Sottunga ja sitten kiemurreltiin Degerbyhyn. Mutta kun sieltä piti lähdettämän Ahvenanmerelle, oli tuuli yltynyt niin voimakkaaksi, että jo Föglön selkä tuntui uhkaavalta, joten päätettiin mennä maihin odottamaan, kunnes ilma vähän asettuisi. Huomattiin pieni keltainen talo muutaman pikku poukaman perukassa. Se ei näkynyt tulliasemalle, jonka liepeillä arveltiin santarmien ja urkkijain majailevan, ja päätettiin pyrkiä sinne. Talossa ei ollut kotosalla muita kuin kiukkuinen, keski-ikäinen emäntä, joka ilmeisellä epäluulolla tarkasteli tulijoita. Rahan voimalla hänet kuitenkin saatiin avaamaan kamarinsa ja keittämään kahvia. Mutta kun ei tuuli vieläkään näyttänyt asettumisen oireita, ruvettiin emännälle puhumaan ruoastakin. Sille puheelle hän ei millään tahtonut kallistaa korvaansa, vaikka sanoja säesteltiin setelinkin näyttämisellä. Vasta kun tamperelainen yht'äkkiä sipaisi pikkusormellaan vasemman silmämunansa kuopasta ja otti sen koppina toiseen kouraansa, alkoi emäntä höristää korviaan.

— Mutta minulla ei ole mitään, mitä keittäisin.

— Eikö kalaakaan?

— Ei, ei kerrassaan mitään.

Tamperelainen teki äkkikäännöksen, ja kun hän taas uudelleen kierähti emäntään päin, näki tämä äsken yksisilmäisissä kasvoissa kolme silmää.

— Taivas varjelkoon... kyllä minulla sentään on mannaryynejä, joista voin keittää puuroa, huusi hän kauhuissaan ja lähti tuota pikaa panemaan pataa tulelle.

Tamperelainen, joka kemiallisessa laboratoriossa oli menettänyt toisen silmänsä ja jolla oli emaljinen varasilmäkin taskussaan, hymähti tyytyväisenä:

— Näettekö, pojat, kuinka hän nöyrtyi! Kyllä akka nyt kunnioittaa minua pääpaholaisena.

Ja kun emäntä sitten toi puurovadin kamariin, kaarsikin hän tamperelaista mahdollisimman kaukaa.

Vihdoin illansuussa tuuli tuntui vähän tyyntyvän, ja kun odotusaika ahvenanmaalaisessa kamarissa alkoi pitkästyttää, päätettiin lähteä yötä vasten merelle.

Föglön selällä kävivät lakkapäiset laineet, taivas oli pilvessä, ja kaukana luoteessa välähtelivät synkkää ja matalaa taivaanrantaa vastaan Lågskärin majakan valosalamat. Meri oli niin uhkaavan totinen, että keskustelu aallonharjoja hyppivässä venheessä taukosi alkuunsa. Perämies istui silmä kovana eteensä tuijottaen. Toiset tarkastelivat tuhdolle levitettyä merikorttia ja koettivat varjella sitä pärskeiltä. Ahvenanmaan eteläisimmän kärjen kohdalla oleva Ledskärin loisto teki mielen juhlalliseksi ja veti kasvot entistäkin vakavammiksi, sillä nyt oli edessä aava meri. Pian loppuivat reimarit. Viimeisten kallioriuttojen jäätyä perän taakse oli ohjattava kompassin mukaan. Ilta hämärtyi hämärtymistään. Yhä mustemmaksi muuttui meri, yhä aavemaisemmiksi aaltojen valkoiset harjat, ja yhä etelämpään siirtyen välähteli siellä, missä taivas ja meri yhtyivät, Lågskärin valkea valo aivan kuin merestä säännöllisin väliajoin nousevana tulipatsaana. Aallokko oli korkea, mutta myötälaitainen tuuli, joka vielä Föglön selällä oli ollut vihaisen puuskaista, oli tasaantunut, ja purjeet vetivät hyvin. Siitä huolimatta venheessä olijat tuon tuostakin kääntyivät tähyilemään idänpuolen taivasta koettaen arvailla, mitä auringonnousu toisi tullessaan, sillä meren uhkaava totisuus jännitti mieliin oudon levottomuuden.

— Ei näytä oikein lupaavalta, perämies sanoi, kun Ahvenanmaan viimeiset ääriviivat häipyivät hämäryyteen. — Mutta hullua olisi enää kääntyä takaisin.

— Onhan tuuli sentään huomattavasti tyyntynyt, yritteli tamperelainen lohdutella.

— Aina se auringonlaskussa heikkenee, mutta päivännousussa se voi yltyä eilisestä. Pilvet eivät olleet kilttejä... On parasta, että ajoissa otamme öljytakit yllemme.

Ja perämies oli oikeassa. Tuuli alkoi kiihtymistään kiihtyä jo ennen kuin päivänsarastusta voi huomatakaan.

— Nyt pitäisi reivata, mutta tässä aallokossa se on liian vaikeaa...

Ison purjeen köyttä löysättiin niin paljon kuin uskallettiin. Kokassa kohisi, ja vauhtia riitti, mutta aallot viskelivät äkäisesti, ja tuon tuostakin tuli vettä ryöppynä yli laidan.

— Tästä tulee myrsky...

Samassa vyöryikin valtava laine sivuttain venhettä vastaan, eikä Hippa ehtinyt nousta kyllin ketterästi sen harjalle, vaan ryyppäsi pahasti.

— Nyt pumppu kuntoon ja vesisanko sen avuksi, mutta ennen sitä pelastusvyö joka miehen kainaloihin!

Perämiehen käsky oli tiukka, hänen kasvonpiirteensä äärimmilleen jännittyneet, ja ruoritankoa puristava käsi hohti hämärässä luonnottoman valkeana. Nyt oli siis leikki kaukana, hätä lähellä. Ja yhä kiihtyi tuuli; se vihelsi vihaisesti maston teräksisissä tukiköysissä ja nosti aallot korkeiksi vuoriksi.

Verkalleen valkeneva harmaa huomen näki kolmen öljytakkisen miehen tekevän työtä henkensä edestä. Hiki valui virtanaan heidän kasvoilleen, ja suolavesi kirvelti silmiä, mutta oikea suunta oli pidettävä, aaltojen musertavimpia vuoria oli mahdollisuuksien mukaan väistettävä ja tyhjennettävä vettä, jota joka hetki tuli kohisevina virtoina laidan ylitse.

Juuri kun venheen noustessa aallonharjoille Ruotsin puolelta Tjärvenin majakan valo alkoi näkyä kokan edessä samanlaisina salaperäisinä ja yliluonnollisina vesisalamoina, joina meri oli perän takana lopulta Lågskärin tulen aaltoihinsa niellyt, huomattiin alahangan puolella vastaantuleva purjelaiva. Se näkyi vain niinä hetkinä, jolloin Hippa nousi vesivuorten huipuille, vaikka se sivuutettiin niin läheltä, että kauniimmalla säällä huuto hyvin olisi kuulunut. Sillä oli reivatut purjeet, ja sen raskas ruho työskenteli vaivalloisesti aallokossa. Mutta ei ollut venheessä olijoilla aikaa uhrata sille suurempaa huomiota, ei edes monta ajatustakaan. Kaikki voimat, sekä aivojen että jäsenten, tarvittiin oman aluksen pystyssä pitämiseen.

Väsymys alkoi vallata miehet, mutta sen valtoihin ei saanut antautua. Koneellisesti tekivät jäsenet työtä. Eikä aivoissa ollut tilaa muille ajatuksille kuin yhdelle ainoalle: kun kamppailu vain pian loppuisi — loppuipa se sitten miten tahansa! Pelastusliivitkin riisuttiin, nehän olivat esteenä työssä — ja mikä apu niistä oli, jos hullusti kävi, pidensivät vain turhanpäiten loppuratkaisua, joka autiolla merellä joka tapauksessa oli selvä!

— Kun vain riki ja purjeet kestäisivät!

Ne kestivät. Yhä lähemmäksi tuli Tjärvenin majakka, ja toisella puolen näkyi jo selvästi Söderarminkin valkoinen torni. Vähitellen alkoivat pilvetkin rakoilla, ja raoista tulvahti tuon tuostakin auringonsäteitten kultaa, joka heti muutti möyryävän meren lempeämmän näköiseksi ja valoi uutta virkeyttä väsyneihin matkamiehiinkin.

Jo sivuutettiin ensimmäiset Ruotsin puoleisen saariston ulkoriutat, mutta ne olivat vain matalia kallioita, joiden ylitse laineet lensivät valkeana vaahtona, joten niiden suojaan oli turha pyrkiä. Mutta samaan aikaan kuin tuli näkyviin ensimmäinen luutareimari, outo ilmestys suomalaisille purjehtijoille, keksittiin myöskin ensimmäinen vähän suurempi saari, jolla jo kasvoi matalaa pensaikkoa. Sen kalliorannasta löytyi suojainen paikka, ja sinne laskettiin riemumielin. Mutta vasta kun vaappumaton maankamara oli jalkojen alla, laukesi jännitys, ensimmäinen ilo purkautui remuavaan riemuun ja hysteerisyyttä hipovaan nauruun. Saaren vilkkumajakan seinässä oleva Kuninkaallisen Ruotsilaitoksen kuulutus luettiin tarkkaan ja todettiin, että nyt oltiin ulkomailla ja vapaassa maassa. Mutta pitkäksi ei lepohetki venähtänyt. Hippa oli saatava myrskyn jäljiltä sellaiseen kuntoon, että sillä kehtasi tulla ihmisten ilmoille, ja siinä olikin touhua tarpeeksi. Mutta kun sitten kello seitsemän aikaan aamulla laskettiin Furusundin tullisiltaan, olikin kaikki kunnossa. Kohtelias tullivahtimestari ei aluksi ottanut uskoakseen, että puolikannellinen, pieni venhe yön rajutuulessa oli päässyt tulemaan meren ylitse, mutta kun hän tuli venheeseen, jonka hän toistaiseksi hyväntahtoisesti suostui ottamaan huostaansa, näki läpimäriksi liuonneet varusteet ja silmäili lähempää miehistön asua, tuli hän vakuutetuksi, etteivät suomalaiset nuorukaiset sittenkään syöttäneet pajunköyttä, ja vahtimestarin kunnioitus tulijoita kohtaan kasvoi silminnähtävästi.

Kun Juhana Kuusiluoto »Norrtäljen» kannelta näki Tukholman siluetin, ei hänestä ensinkään tuntunut, että hän oli tulossa outoon kaupunkiin. Tuossahan oli kuninkaallinen linna, tuossa Katarinan hissi ja tuo terävä torni oli Ritariholman kirkko! Ja kun hän sitten joutui kaduille, huomasi hän ihmeekseen heti liikkuvansa kuin ainakin tutuilla teillä. Tuttuja ne tavallaan olivatkin. Seitsenvuotisena poikasena Juhana oli isänsä ja äitinsä kanssa kerran käynyt Tukholmassa, ja sen kerran muistot olivat syöpyneet lähtemättömiksi hänen mieleensä. Eikä siinä kyllin: paitsi sitä, että hän kesäisin sukulaistensa luona Länsipohjan Säivissä oli joka päivä lukenut Tukholman lehtiä ja niiden välityksellä tullut sekä verestäneeksi että täydentäneeksi lapsuusmuistojaan, oli hän Strindbergin ja Söderbergin kirjojen välityksellä luonut itselleen elävän kuvan Tukholmasta.

Harvoin lienevät hienon Hasselbackenin ylhäiset edeskäyvät palvelleet ulkoasultaan yhtä ränsistyneitä päivällisvieraita kuin niitä kolmea purjehduslakkista suomalaista nuorukaista, jotka Tukholmaan tulonsa päivän illansuussa suvaitsivat antaa tuoda pöytään parasta, mitä talolla oli tarjottavana. Mutta harvassa juhlapöydässä on myös ilo ollut yhtä välittömästi helmeilevä ja tunnelma yhtä riemukas. Se sovitti ilmeisesti kyypparienkin silmissä pukujen auttamattoman ryppyisyyden ja ahavoituneiden kasvojen ja nahattomiksi palaneiden nenänpäiden maalauksellisen kirjavuuden.

Valoisat olivat jo ensimmäiset päivät Tukholmassa! Nuorukaiset nauttivat vapaudestaan täysin siemauksin. »Kuninkaan puutarhassa» hohtivat puiden latvat ja nurmikot heleintä kevätkesäistä vihreyttään, kukka-istutusten terälehdet olivat juuri puhjenneet loistoonsa, Norrströmin sillan korvassa liikuskeli venheitä omituisine haavilaitteineen, ja vahtiparaatin korea komeus häikäisi silmiä. Käytiin kuninkaalliset varuskamarit ja Skansenit, kuunneltiin sotilassoittoa Bemsissä, kun poikettiin »punaista huonetta» katsomaan, ja kesä-illan kuulakkaassa hämärässä pidettiin Klaran kirkkomaalla pieni isänmaallinen hartaushetki Döbelnin haudalla AAA

Kotimaasta tulevat viestit olivat sitäpaitsi omansa mielialaa kohottamaan. Ruotsin lehdet kertoivat laajasti Helsingin Mäntymäellä toimeenpannusta isänmaallisesta mielenosoituksesta. Sunnuntaisen työväenkokouksen jälkeen oli siellä eräs nuori mies aivan odottamatta astunut esiin ja kaikuvalla, kauaskantavalla äänellä pannut jyrisevän vastalauseen venäläistä sortoa vastaan lopettaen puheensa huudahdukseen: »Alas Bobrikoff, alas Plehve, alas heidän kätyrinsä, meidän mateleva senaattimme!» Sitten puhuja oli nopeasti hävinnyt väkijoukkoon ällistyneitten santarmien ja poliisien keskeltä. Tuosta vastalauseesta helähti uusi ja rohkea sävel, joka sytytti nuoret mielet. Vieraan maan valoisaan vapauteen tulleissa nuorukaisissa tuo rohkeasti ilmoille lingottu tunnussana herätti uuden taistelutahdon ajatuksia. Eiköhän sittenkin jonkin ajan perästä painuta takaisin Suomeen urkkijoita uhmaamaan? Melkein tuntui raukkamaiselta pysyä poissa ja piilossa.

Toistaiseksi — niin pitkälle kuin rahoja riitti — päätettiin kuitenkin vielä jäädä Tukholmaan.

Ja niin kuluivat kultaisen kauniit päivät kesäkuun puoliväliin iloisessa huolettomuudessa.

Oli torstai — helottavan kirkas ja lämmin päivä. Suomalaiset nuorukaiset olivat aamupäivällä lähteneet liikkeelle majapaikastaan, jona oli vanha hotelli Reisen vastapäätä Suomen laivojen laituripaikkaa. He olivat ajaneet raitiovaunulla Djurgårdeniin ja lähteneet sitten vaeltamaan veden vartta. Varhaiskesä oli kauneimmillaan, ilma oli täynnä väreilyjä ja tuoreita tuoksuja, ja aikaa oli yllin kyllin. Kuljettiin ilman päämaalia sattuman kaupalla. Ja vihdoin päädyttiin Djurgårdsbrunnin hauskaan, vanhaan ulkoravintolaan ja ruvettiin syömään aito ruotsalaista ateriaa voileipäpöytineen, johon kuuluivat punaiset retiisit, lasimestari-sillit ja suppilonmuotoiset ryyppylasit. Mutta tuskin oli ehditty ateria kunnolleen alkaa, ennenkuin edeskäypä syöksyi pöydän luo ja sanoi innosta väräjävin äänin:

— Minulla on kerrottavana herroille suuri uutinen: kenraalikuvernööri Bobrikoff on tänä aamuna ammuttu Helsingissä.

Vanha, kaljupäinen ganymedes jäi pöydän luokse odottamaan sanojensa vaikutusta, jonka hän arvatenkin — ammattinsa värittämän elämänkokemuksen perusteella — luuli purkautuvan samppanjapullon tilaamiseen. Mutta tällä kertaa; optimismi petti hänet, sillä viinitilauksen asemesta hänelle oikopäätä vastattiin:

— Se on mahdotonta... se ei voi olla totta.

— Kaupungissa on julkaistu lisälehtiä... Helsingistä on tullut sähkösanoma...

— Kuka hänet on ampunut?

— En muista nimeä... joku suomalainen virkamies...

Se tuntui aivan uskomattomalta. Ateria sai jäädä kesken, lasku maksettiin, ja lähdettiin tuota pikaa kiireellä ajamaan kaupunkiin.

»Tombergin kellon» alla seisoi ihmisiä tuoreita lisälehtiä lukemassa ja vilkkaasti keskustelemassa. Heidän joukkoonsa liittyivät suomalaiset nuorukaiset. Uutinen piti paikkansa. Lisälehdissä oli yksityiskohtaisia tietoja tapahtumasta. Ja ihmiset puhuivat siitä innoissaan ja kysyivät toisiltaan, kuka oli Eugen Schauman. Sitä eivät tienneet suomalaisetkaan. Heistä se kuitenkin sillä hetkellä tuntui toisarvoiselta asialta, pääasia oli, että teko oli tehty.

Juhana Kuusiluoto ehdotti, että heti lähdettäisiin kotimatkalle:

— Nyt on lähdettävä ja nyt voimme lähteä, kun pyöveli on poissa pelistä.

— Mutta hän ei ole kuollut. Ja ampumisesta on tietysti seurauksena entistä häikäilemättömämpi santarmikomento.

— Sanotaanhan sähkösanomassa, että hänen tilansa on toivoton.

Seililäinen perämies, joka opiskeli lääketiedettä, huomautti:

— Niin kauan kuin on elämää on toivoakin.

Kaikkialla oli väkeä liikkeellä, ja kahviloissa soittivat orkesterit kerran toisensa jälkeen Suomen laulun ja Kolmikymmenenvuotisen sodan marssin. Suomalaiset nuorukaiset vaistosivat, että sen vapaudenuskon, jonka he aavistivat Eugen Schaumanin sankariteon virittäneen kotimaassa, täytyi olla väkevä, koska laukausten meren yli kiirivä kaiku voi kirvoittaa vieraistakin ilmeisen innostuksen hurraahuudot.

Seuraavana aamuna saatiin tieto kuolinsanoman saapumisesta. Ja ensimmäisellä laivalla lähdettiin Furusundiin kotimatkaa aloittamaan.

Vaikka päivä jo alkoi painua mailleen Furusundiin saavuttaessa, nostettiin purjeet ja lähdettiin painumaan itää kohti. Hiljaisessa tuulessa soluttiin ulkosaaristoon. Mieliala pysyi korkealla, vaikka venheen vauhti verkastui verkastumistaan. Mutta kun puoliyön aikaan tuli melkein tyven, päätettiin yöpyä muutaman saaren suojaiseen lahdelmaan ja vasta auringonnousussa lähteä merelle. Yöpymispaikka osoittautui Fejaniksi, johon suurena koleerakesänä oli rakennettu karanteeniasema sairaalaparakkeineen. Lienevätkö vanhat muistot idästä uhkaavasta kulkutautivaarasta vaikuttaneet mielikuvitukseen: saari punamullattuine, autioine rakennuksineen tuntui niin synkältä, ettei edes maihin noustu, vaan jäätiin venheen pohjalle nukkumaan. Ja heti aamunkoitossa nostettiin taas purjeet. Päivä vaikeni kesäisen kirkkaana, ja vetävän, tasaisen laitamyötäisen antamalla hyvällä vauhdilla Hippa lähti viilettämään auringonpaisteessa kauniisti kimmeltävää Ahvenanmerta. Kuinka leppoisasti lauloivatkaan nyt ulapan laineet! Vuorotellen hoidettiin peräsintä ja purjeita, joissa ei paljon hoitamista ollutkaan, ja juttu luisti iloisesti. Jo keskipäivällä sivuutettiin Degerby, jonka sillassa näkyi olevan jokin tullilaiva, ja sokkeloisen saaristoväylän päätyttyä päästiin Kihdille. Mutta siellä loppui tuuli melkein tyyten, ja lepattavin purjein Hippa keinahteli hiljalleen vanhoissa, pitkissä ja hitaasti vyöryvissä mainingeissa.

Tunnit kuluivat kulumistaan, mutta taival ei taittunut. Juuri kun auringonlaskun punerrus alkoi levitä taivaanrannalle, ilmestyi perän takaa näkyviin sakeata mustaa savua tuprutteleva höyrylaiva, joka pian todettiin Degerbyn tullisillassa olleeksi mustaksi ja keltaiseksi maalatuksi vartioalukseksi. Se laski täydellä vauhdilla Hippaa kohti ja päästyään kohdalle se pysähtyi muutaman kaapelimitan päähän purjevenheestä, jonka miehistö huomasi tullilaivan kannelta annettavan jonkinlaisia merkkejä. Kun ei niistä kuitenkaan sen enempää välitetty, laskettiin tullilaivasta vesille venhe, johon näkyi menevän neljä miestä. Venhe lähti kahden airoparin vetämänä kiitämään päin paikallaan pysyvää Hippaa. Kun venhe oli tullut äänen kantaman matkan päähän, nousi sen perässä istuva virkalakkinen mies huutamaan:

— Miks'ette kääntäneet vastatuuleen, vaikka me annoimme merkkejä?

Ääni oli uhkaava. Mutta kysymykseen vastattiin aivan tyynesti vastakysymyksellä:

— Miten tyvenessä paikallaan pysyvän venheen voi vastatuuleen kääntää?

Jokin mörähtely kuului soutuvenheestä, joka sitten hetken kuluttua laski Hipan laitaan.

— Mistä te tulette? kysyi kuulustelija.

— Tukholmasta.

— Miks'ette käyneet Degerbyssä?

— Ei ollut asiaa.

— Tulliasemalla on jokaisen vieraasta valta kunnasta tulevan tehtävä ilmoitus. Sen te olette laiminlyöneet, ja siitä joudutte vielä vastaamaan.

—- Me purjehdimme laillistetun purjehdusseuran lipun suojassa. Tässä on sertifikaatti.

Seililäinen ojensi hänelle paperin, jota tarkasteltuaan tullimies virkahti:

— Tietysti teillä on lastina kiellettyä kirjallisuutta?

— Tulkaa katsomaan!

Mies nousi purjevenheeseen, istahti penkille ja sanoi makeilevan tuttavallisesti:

— En ole nähnyt Vapaita Sanoja pitkiin aikoihin, olisi hauska tietää, mitä niissä juuri nyt kirjoitetaan. Antakaa edes yksi kappale yksityisesti minulle.

Hän sai tiukan vastauksen:

— Olemmehan jo sanoneet, ettei meillä ole mitään, ei edes Ruotsin punssin tilkkaa. Mutta voittehan tarkastaa aluksen, jollette usko.

— Sitä en tahdo tehdä... en minä ole sellainen...

Hän nousi ja siirtyi takaisin soutuvenheeseen, joka pian irtautui Hipan kupeelta ja lähti verkalleen palaamaan tullilaivalle.

Venheessä olijain vielä äsken niin aurinkoinen mieli oli sumentunut.

— Isänmaa näkyy tervehtivän entisin tavoin, virkahti perämies yksikantaan.

Toiset olivat vaiti.

Kun laivavenhe oli saatu nostetuksi paikoilleen, lähti vartioalus höyryämään eteenpäin. Mutta se ajoi hyvin hiljaista vauhtia, ja purjevenheessä olijat huomasivat, että heitä komentosillalta tarkasteltiin kahdella kiikarilla.

— Nyt tuo ovela kettu vahtii, heitämmekö kiellettyä kirjallisuutta yli laidan.

Mutta kun ei mitään sellaista tapahtunut, alkoi tullilaiva lisätä vauhtiaan. Ja vähitellen se katosi näkyvistä jättäen jälkeensä mustan savuviivan, joka tyynessä ilmassa jäi riippumaan aivan kuin suruharsonauhaksi taivaalle.

Kesän ajan Juhana Kuusiluoto — samoin kuin hänen matkatoverinsakin — pysyttelivät teillä tietymättömillä kotimaassa, sillä Bobrikoffin kuoleman jälkeen olivat venäläiset viranomaiset pian toipuneet tyrmistyksestään ja ryhtyneet mitä päättömimpiin kostotoimenpiteisiin. Juhana asui eräässä huvilassa Porkkalassa, jonne hänen äitinsäkin tuli Oulun poliisimestarin ja santarmien silmien alta suvea viettämään. Hauska ja aurinkoinen kesä, jonka kiiltävän korkealla taivaalla ei ollut juuri muita pilviä kuin ne, joita viestit vangitsemisista ja muista kostotoimenpiteistä nostivat. Mutta kun tultiin elokuun kynnykselle, alkoivat nämäkin huolestumisen aiheet hälvetä.

Lähinnä Bobrikoffia oli Plehve tiedetty venäläistyttämisen vaarallisimmaksi mieheksi. Heinäkuun 28 päivänä repivät Sasonovin pommit hänet palasiksi. Kun tieto Plehven murhasta saapui Suomeen, hengitettiin taas vapaammin, sillä nyt arveltiin Schaumanin uhriteon pääsevän kantamaan hedelmiä.

Eikä siinä luulossa erehdyttykään. Plehven murhan jälkeen Venäjän vallankumouksen aallot alkoivat kohota yhä korkeammalle, ja japanilaiset saavuttivat lakkaamattomia menestyksiä Mandsuriassa. Venäjä oli aikonut ottaa Suomelta sen yliopiston, mutta se ei kyennyt sitä tekemään: Suomi sai siis pitää yliopistonsa, mutta Venäjä menetti Port Arthurin. Keisarillisen kotkan täytyi hellittää otteensa Suomi-neidon käsivarresta. Maastaan karkotetutkin pääsivät palaamaan koteihinsa, ja ihmisten toivo heräsi.

4.

Juhana Kuusiluoto suoritti tutkintonsa.

Eikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin sai vakinaisen toimenkin. Eihän se virka häntä sanottavammin huvittanut, mutta se takasi joka tapauksessa toimeentulon ja salli hänen jäädä pääkaupunkiin, jonka ilmakehään hän jo oli niin koteutunut, että olisi ollut vaikea muualle siirtymistä ajatellakaan.

Niin tuli sitten suurlakko.

Se tuli kuin ihme, vyöryi kuin kevätmyrsky yli maan. Ja sen alkuvaiheiden yksimielisyys, joka kokosi kaikki kansankerrokset samojen tunnussanojen ympärille, oli korkeata ja suurta unta, jäidenlähdön ja routaa sulattavan kevään unta.

Mutta lyhyt oli sunnuntai. Ja räikeä oli arkeen herääminen.

Juhana Kuusiluotoon koski katkeran kipeästi illusionien särkyminen. Elämä tuntui entistä harmaammalta ja lohduttomammalta.

Yhteiskunnalliset vastakohdat kärjistyivät, puoluetaistelu solui takaisin vanhoihin uomiinsa, perustuslailliset ja vanhasuomalaiset seisoivat yhtä jyrkästi toisiaan vastassa kuin ennenkin, ja sosialistit, jotka Juhana Kuusiluodon ja hänen radikaalisen toveripiirinsä silmissä monessa suhteessa olivat edustaneet hedelmällisimpiä ihanteita, kääntyivät pian poluille, joita ei mitenkään voinut hyväksyä.

Näiden polkujen mahdottomuus havainnollistui Viaporin kapinan ja Hakaniemen mellakan verisinä päivinä, joina juopa 'herrojen' ja työläisten välillä ratkaisevasti repeytyi ammottavaksi kuiluksi. Se 'nuorten' piiri, johon Juhana Kuusiluoto oli liittynyt, koetti kyllä suhtautua työväen pyrkimyksiin yhtä ymmärtäväisesti kuin se kriitillisesti arvioi porvarillista politiikkaa, mutta siitä huolimatta jäi sosialistinen mentaliteetti sille vieraaksi, eiköhän se todenteolla yrittänytkään repäistä itseään irti niistä porvarillisen maailmankatsomuksen tottumuksista ja vakaumuksista, joiden puitteissa sen vapaamielisyys oli syntynyt. Hetkellisesti voitiin innostua yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka yleisen äänioikeuden mukana sukeltautuivat päiväjärjestykseen, mutta kun kuilu yhteiskuntakerrosten välillä vain syvenemistään syveni, miedontui harrastus yhä viileämmäksi.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin venäläinenkin sorto jälleen alkoi kiristää otettaan. Se oli vain olojen pakosta hellittänyt sitä, mutta heti kun taas tarjoutui tilaisuus, iskeytyi kotka uudestaan kynsillään edelleenkin vain lakikirjalla puolustautuvan Suomi-neidon käsivarteen. Eikä uhattu yhteiskunta paineen alla enää eheytynyt: riideltiin puolustusasemien tarkoituksenmukaisuudesta ja oltiin mahdollisimman eripuraisia.

Näin jäi nuorison ihanteellisuudelle niukalti tilaa, ja olot kävivät yhä ahtaammiksi. Maaperä oli poikkeuksellisen suotuisa hedelmättömälle skeptillisyydelle, joka alkoi ilmetä joko pessimismin synnyttämänä ivallisena kriitillisyytenä tai elämänuskon turtumisen aikaansaamana välinpitämättömyytenä. Ja kumpaisessakin tapauksessa se asennoitui passiivisen syrjästäkatsojan joko ylimieliseksi tai suorastaan kielteiseksi suhtautumiseksi kaikkeen haltioituneeseen toimintaan. Resignaatio oli aloittanut kumean kolkuttelunsa sielujen oville, eikä sen tarvinnut turhaan kolkuttaa. Särkyneistä unelmista ja pettäneistä toiveista ei taota lujia lukkoja. Niin on selitettävissä, etteivät aktiivista toimintaa ajavan suunnan miehet, jotka jo ennen suurlakkoa olivat olleet yhteydessä Venäjän vallankumouksellisten kanssa, saaneet pyrinnöilleen huomattavampaa kannatusta. Väsymys oli vallannut ihmiset.

Nuoriso koetti etsiä itselleen korvikkeita huvittelusta ja kirjallisuudesta, jonka pessimistinen muotisuunta oli sopusoinnussa sen oman mielialan kanssa. Söderbergin Martin Birck oli aikakauden mielikirjoja; sen ikävähän kuvastikin samoja näkymiä, jotka kangastivat vuosisadanvaihteen nuoren polven ainoana tulevaisuudenperspektiivinä: jokapäiväisen velvollisuuden täyttäminen velvollisuuden itsensä takia. Olihan ehkä muitakin mielikirjailijoita, mutta kaikki perustunnelmaltaan yhtä illusioonittomia — Anatole France ja Schnitzler — taikka sitten heiveröisten, hienostuneiden ja väsähtäneiden ihmisten kuvaajia — J.P. Jacobsen, Herman Bang ja myöskin Thomas Mann. Melankoolisesta estetisoinnista tuli keskeisin ajanviete — Dorian Gray sai osakseen suurta ihailua —, ja todellisuuden ankaruutta yritettiin paeta mahdollisimman pitkän matkan päähän.

Juhana Kuusiluoto eli päivästä päivään, kuten elivät muutkin. Hän hoiti virkansa velvollisuudet, luki kirjojaan ja istui iltojaan toveriseurassa, milloin hiljaisessa ja hienossa Catanissa estetisoimassa, milloin Princessin remuavasta varieteemelusta nauttimassa. Elämä meni menoaan, kertautui samanlaisena viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen.

Niin kuluivat vuodet. Tyynesti ja tasaisesti. Tietysti aina toisinaan sattui jotakin, milloin suurempaa, milloin pienempää, mutta ei mitään mullistavaa, ei sellaista, joka olisi muuttanut elämänmenoa tai maailmankatsomusta. Kirjoituspöydällä vaihtui almanakka, mutta alusta pysyi samana. Aivan kuten elämäkin — tuskin huomasikaan ajastaikojen vaihtumista muusta kuin almanakan vuosiluvuista.

Silloin tällöin tulee viestejä kaukaisesta kotikaupungista. Joskus jokin kirje, joskus silmiin sattuva sanomalehtiuutinen, joskus joku pääkaupunkiin pistäytyvä vanha tuttava...

Mutta loitolle on kotikaupunki jäänyt — ikäänkuin usvaisen verhon taakse. Ihan hätkähdyttää, kun sattumalta herää huomaamaan, että onhan sekin sentään vielä olemassa siellä lakeuksien takana.

Kovin kuuluukin se muuttuneen. Yhä useammat sen vanhoista asukkaista ovat muuttaneet hautuumaalle, ja uusia ihmisiä on tullut tilalle, outoja ihmisiä, tuntemattomia nimiä. Kauppias Pietilästä on aikoja sitten tullut kauppaneuvos, on tullut jo toisestakin maalta muuttaneesta suomalaisesta kauppiaasta, ja taitaa kohta tulla kolmannestakin. »Vakansseja» onkin: entisten kauppaneuvosten pojista ei ole ollut arvonimienkään perijöiksi, vaikka onhan sentään joku jaksanut kohota konsuliksi.

Eräänä aamuna Juhana Kuusiluoto lukee lehdestä, että Brynolf Hellberg on kuollut. Lahjakas, elämänhaluinen nuorukainen. Kotikaupungin vanhojen porvarissukujen elämänkelpoisimpia vesoja, melkeinpä ihmeellinen poikkeus kuivuneessa sukupuussa. Hänestä piti tulla lääkäri.

Brynolf Hellbergin vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin, kun heidän molemmat poikansa olivat tulleet ylioppilaiksi. Kauppias Hellberg oli nimittäin rikas mies, joka huoletta oli voinut heittäytyä elämään koroillaan. Hän oli aikoinaan tehnyt vararikon ja istunut konkurssirikoksesta linnassa. Mutta sen jälkeen hän oli hankkinut itselleen tuottoisia myllyjen ja konjakkihuoneiden edustuksia ja ruvennut rikastumaan. Rikkautta oli karttunut nopeasti ja paljon, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan korvata niitä tappioita, joita hänen ystävänsä ja liikemiestoverinsa vararikossa olivat joutuneet kärsimään. Seuraelämästä hän oli heti linnasta päästyään vetäytynyt syrjään... olisihan joku joskus vaikkapa ehkä vain vahingossa voinut ruveta muistuttelemaan mennehiä..., tulihan sitä ihminen toimeen ylhäisessä eristyneisyydessäkin. Ja olihan hänellä joka kevät ollut tilaisuus matkustaa ulkomaille terveyttään hoitamaan. Kylpypaikoissa vieraalla maalla ei kukaan kysellyt elämäkertaa, ja sitäpaitsi oli terveys kaivannutkin jokavuotista kohentamista, kun vanhat taudit olivat jättäneet ruumiiseen itsepintaiset jälkensä. Mutta kun pojat sitten olivat päässeet ylioppilaiksi, oli tullut sopiva syy luovuttaa liikeasiat toisiin käsiin — rahaa olikin silloin jo kasautunut tarpeeksi — ja muuttaa pois koko menneisyydestään. Ainoana suruna oli vanhemman pojan horjuva terveys. Hän oli perin heikko ja heiveröinen, poti kalvetustautia ja alituista päänsärkyä, ei jaksanut juuri lukeakaan. Mutta nuorempi oli sitä terveempi ja reippaampi. Olivatkohan isäin pahat teot tulleet vain esikoisen päälle?

Mutta nyt oli perheen toivokin mennyt. Juhana Kuusiluotoa järkytti kuolinsanoma, vaikk'ei hän usein ollut Hellbergejä Helsingissä tavannutkaan. Hänestä tuntui, että tässä perhetarinassa jollakin tavalla toistui antiikin kohtalotragedia, ja hänen mielikuvituksessaan se kasvoi kokonaisen hedelmättömän sukupolven kohtalon vertauskuvaksi.

Niin se siis oli tapahtunut —:

Veljekset olivat muutamana päivänä soittaneet Valdemar Öbergille, joka oli Brynolfin hyvä ystävä, ja sopineet yhteisestä illanvietosta Princessissä. Siitä oli tullut iloinen ilta. Niin hauska, että toiset tuskin olivat panneet merkille pientä haavatukkoa nuoren medisiinarin sormessa. Eikä hän itsekään ollut kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota kuin että ohimennen oli huolettomasti virkkanut vähän raapaisseensa itseään leikkausveitsellä Aasiksella. Ravintolasta oli vielä menty nuorukaisten kotiin — vanhemmat olivat olleet ulkomailla terveyttään hoitamassa — ilonpitoa jatkamaan. Vanha Hilda, palvelijatar, joka oli seurannut perhettä Helsinkiin, oli valmistanut nuorille herroille loistavan yöaterian, ja kellarista oli haettu samppanjapullo pöytään. Mutta seuraavana päivänä vanhempi veli oli soittanut taiteilijalle ja pyytänyt häntä heti tulemaan Brynolfin luokse. Vanhempi veli oli ollut vähän huolissaan, sillä Brynolfilla oli kova kuume. Taiteilija oli tullut, ja perhelääkäri oli kutsuttu sairasta katsomaan. Tohtori oli tutkinut potilaan, mutta ei ollut voinut todeta kuumeen syytä. Eikä sitä ollut keksinyt toinenkaan neuvottelemaan kutsuttu lääkäri. Vanhemman veljen pyynnöstä Valdemar Öberg oli jäänyt taloon, koska heikko ja ainaisen päänsärkynsä kanssa taisteleva mies ei ollut uskaltanut jättäytyä yksin sairaan kanssa. Illalla potilaan tila oli pahentunut, kuume oli noussut, ja sairas oli heittelehtinyt levottomana vuoteessaan. Yöksi oli kutsuttu sairaanhoitajatar ja vanhemmille oli sähkötetty. Seuraavana iltana tohtorit olivat todenneet myrkytyksen. Se oli jo silloin noussut niin pitkälle ruumiiseen, että käsivarren katkaiseminenkin olisi ollut turhaa. Niin oli kulunut pari vuorokautta. Isä oli ehtinyt kotiin ‒ hän oli ollut Tukholmassa, mutta äiti vielä jossakin kauempana — kuolinkamppailun alkuun. Tuskat olivat olleet hirveät, ja sairaanhoitajattaren ja Valdemar Öbergin oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa saadakseen potilaan pysymään tilallaan. Vanhempi veli oli sortunut vuoteenomaksi. Eikä isäkään ollut kestänyt sairashuoneen kauhuja, vaan oli sulkeutunut kamariinsa ja kulkenut edestakaisin, edestakaisin. Mutta kun sitten kuolema oli tullut ja vapauttanut sairaan tuskista, oli taloon levinnyt suuri ja kumea hiljaisuus, jossa vain oli kuulunut vuoteellaan vääntelehtivän veljen nyyhkytykset:

— Miks’en minä saanut lähteä... miksi hän, joka oli terve?

Ja isä, pitkä, roteva mies, oli lyyhistynyt aivan lyhyeksi kuolinvuoteen ääreen, ja hänen kasvonsa, joissa aina oli ikäänkuin tyytymättömyyden hapattama ilme, olivat vääntyneet tuskaisiksi, kun hän oli huokaissut.

— Tämäkö minun piti saada palkaksi elämästäni...

Juhana Kuusiluodolle kerrotaan Gustaf Mansténin tulleen käynnille kotimaahan — on kuulemma pistäytynyt tervehtimään omaisiaan, mutta vain pikimmiltään...

Ja eräänä päivänä Gustaf tuleekin Juhanaa vastaan kadulla. Hän on aivan entisellään: yhtä vilkkaasti vilkuileva, yhtä pellavatukkainen ja yhtä salaperäisesti hymyilevä kuin oli ollut lähtiessäänkin.

He menevät yhdessä Kämppiin. Juhana Kuusiluoto tahtoo mielellään saada tietoja lapsuudenystävästään Hjalmar Strandista, ja Gustaf Manstén tahtoo mielellään taas kerran ennen lähtöään istua sen ison taulun alla, jossa hän muistaa olevan joitakuita hienoja hännystakkisia, parrakkaita herroja ja joitakuita avokaulaisia, pyöreäpovisia naisia, jotka liehittelevät katseillaan ja viuhkoillaan.

Ja kun he saavat whiskylasit eteensä pöydälle, alkaa Gustaf kertoa. Hän puhuu aivan samalla tavalla kuin ennenkin — l-äänne on vain tullut oudon paksuksi, ja silloin tällöin pääsee kertomuksen käänteeseen livahtamaan kädenliikkeen säestämä well-sana — ja kaiken aikaa hän pälyilee ympärilleen. Juhana kuuntelee hänen juttuaan huvitettuna. Hän on vakuutettu siitä, että siinä on totta tuskin enempää kuin toinen puoli, mutta joka tapauksessa kertoja esittää asiat niin kuin hän itse uskoisi jok'ikiseen sanaansa.

— No, niin... kun me New Yorkissa olimme kyllästyneet maalaamaan siirtolaisten valokuvia, taikka täsmällisemmin: kun me sillä työllä olimme ansainneet sen verran, että pääsimme matkustamaan, lähdimme etsimään erästä Hjalmarin tätiä, jonka asuinpaikan olimme saaneet selville. Tämä täti oli aivan nuorena tullut Amerikkaan. Hän oli nimittäin karannut kotoaan, jättänyt miehensä ja lapsensa ja matkustanut suinpäin jonkun toisen miehen perässä, johon oli rakastunut, ja Amerikassa hän oli mennyt uusiin naimisiin. Hänen uusi miehensä oli ollut lääkäri jossakin pikkukaupungissa ja pitänyt myöskin lääkkeitä kaupan potilailleen. Kun mies sitten oli kuollut, oli lääkevarastoa jäänyt niin paljon, että leski oli jatkanut liikettä, myynyt rohtoja ja antanut myöskin hoitoneuvoja ja ohjeita. Niin hän oli huomattavasti kartuttanut miehensä jälkeenjättämää omaisuutta ja oli rikas ihminen. Häntä etsimään matkustimme siis ja löysimme kuin löysimmekin topakan muijan, joka ensi töikseen pani meidät maalaamaan taloansa. Ja vasta kun talo oli maalattu, rupesi hän keskustelemaan meidän tulevaisuudestamme. Minulle hän lupasi hankkia piirustajan paikan jossakin arkkitehtitoimistossa. Mutta sukulaiselleen hän sanoi: »Sinä näet₍ että minulla täällä on kaikki vehkeet, joita lääkäri tarvitsee. Olisi sääli jättää ne virattomiksi jälkeensä. Sen vuoksi minä koulutan sinut lääkäriksi. Siihen menee neljä vuotta, ja minä annan sinulle sen verran rahaa kuin yliopistolukuihisi menee. Kun sitten olet valmis, asetut sinä tänne jatkamaan valmista liikettä.» Hjalmar oli yrittänyt heikkoja vastalauseita — eihän hän koskaan ollut lääkäriksi aikonut, ja tämä elämänmuutos tuli ylen äkkiä... —, mutta ei mikään auttanut. Oli tehtävä juuri niin kuin eukko määräsi, ja sillä hyvä. Niin oli Hjalmarista tullut lääkäri ja hyvä lääkäri oli tullutkin. Mutta kun hän tutkintonsa suoritettuaan oli palannut tätinsä luo, oli tämä sanonut: »Muudan asia minulta taisi jäädä sinulle, sanomatta. Mutta se voidaan nyt korjata. Sinä menet naimisiin Annien kanssa. Se kuuluu ehtoihini.» Annie oli eukon tytär. Ja luonto oli ollut häntä kohtaan erinomaisen kitsas. Hän oli kauhistuttavan ruma ja säikähdyttävän typerä. Ja sitäpaitsi oli Hjalmarilla Suomessa morsian. Näin ollen täti sai tietää, ettei nuori tohtori suostunutkaan hänen vävykseen, mutta suostui kyllä aikanaan maksamaan takaisin jok’ikisen sentin, minkä oli tädiltään saanut. He erosivat ilmiriidassa. Tietysti. Sillä muija oli tottunut ajamaan tahtonsa lävitse eikä ollut osannut odottaakaan vastustusta siltä taholta, jolta se nyt tuli. No, mikäpä siinä! Hjalmar matkusti muutaman kaivosalueen pikkukaupunkiin, vuokrasi itselleen huoneen ja naulasi oveen lääkärinkyltin. Siinä kaupungissa oli paljon suomalaisia siirtolaisia, mutta siellä oli myöskin vanha suomalainen lääkäri, johon vuosikymmenien aikana oli totuttu luottamaan. Hjalmar istui päivästä päivään huoneessaan potilaita odotellen, mutta niitä ei vain näkynyt eikä kuulunut. Hän kävi levottomaksi. Eikö tästä tullutkaan mitään? Ja hän oli toivonut niin paljon ja jo kirjoittanut morsiamelleenkin, että kohta heillä olisi oma koti...

— Vihdoin viimein, kun Hjalmar Strand jo oli epätoivon partaalla, soitti hänen ovikekoaan ensimmäinen potilas. Se oli vanha suomalaismummo, joka leinin takia tuskin pääsi kepinkään varassa kynnyksen ylitse. »Minä olen käynyt tuossa toisessa tohtorissa kymmenet kerrat ja olen koettanut kaikenlaisia lääkkeitä, mutta ei mistään ole ollut apua. Ja kun nyt uusi tohtori on tullut, ajattelin, että ehkäpä hän voi mummo parkaa auttaa... Uudet luudathan aina lakaisevat paremmin kuin vanhat...» Hjalmar Strand käsitti, että nyt oli hänen kohtalonhetkensä koittanut. Jos mummo vain joksikin aikaa paranisi, olisi kaikki voitettu, jos hän taas kuolisi, ei olisi mitään menetetty, koska ei mitään menetettävää ollut. Ja niin määräsi hän sellaisen hevoskuurin, että siitä oli oksat poissa. Ihme tapahtuikin. Mummo pääsi muutamaksi viikoksi jaloilleen ja julisti uuden lääkärin taitoa talosta taloon. Sitten hän kyllä kuolla kupsahti. Mutta se ei enää tehnyt mitään. Sillä silloin oli jo tohtorin nimi kaikilla huulilla, ja hänen odotushuoneessaan piteni jono päivä päivältä. Tohtori meni naimisiin Suomesta tulleen morsiamensa kanssa, maksoi velkansa tädilleen, osti muutaman vuoden perästä itselleen ison sairaalan ja niitti sekä kultaa että kunniaa...

Näin Gustaf Manstén kertoi. Tietysti hän liioitteli. Se kuului hänen luonteeseensa. Mutta tosiasiaksi jäi kuitenkin, että Hjalmar Strandista oli tullut tunnettu lääkäri ja rikas mies. Hänen oli käynyt paremmin kuin monen muun, paremmin kuin esimerkiksi rikkaan konsuli Blomin vanhimman pojan, joka ajettuaan kumoon isänsä hänelle naapurikaupunkiin perustaman kauppaliikkeen oli mennyt vaimonsa kanssa Amerikkaan eikä koskaan ollut päässyt pikenttitointa pitemmälle. Tosin hän palveli rikkaissa taloissa, ja hänen vaimonsakin sai hyvän palkan keittäjättärenä, mutta sittenkin —. Ja hänkin oli syntynyt Torikadun varrella.

Eräänä syksyisenä päivänä, kun Juhana Kuusiluoto työtuntiensa päätyttyä oli haukkomassa raitista ilmaa Espiksellä, tuli häntä vastaan ruumissaatto. Ei se ollut pitkä: ruumisvaunun jäljessä kahden mustan hevosen vetämät umpivaunut, samat, joita käytettiin kaikissa paremmissa häissä ja hautajaisissa, ja sitten vain kolmet neljät ajurinrattaat silinteripäisine herroineen ja musta- ja valkonauhaisine seppeleineen. Eikä saatto suurempaa huomiotakaan herättänyt, mutta pysähtyväthän sentään jotkut kadunvieren kulkijat paljastamaan päänsä. Pysähtyi Juhana Kuusiluotokin. Hän teki kunniaa kaikille vainajille — se oli muudan hänen periaatteitaan, eräs niitä harvoja, joita hän tunnusti itsellään enää olevan.

Kun ruumisvaunun jäljessä tuleva umpivaunu ehti hänen kohdalleen, sattui taka-istuimella oleva nainen kumartumaan vähän eteenpäin niin, että kasvot joutuivat ikkunan kohdalle. Juhana Kuusiluoto tunsi suruharson lävitse profiilin: se oli kotikaupungin kihlakunnantuomarin leski. Ja hän arvasi äidin saattavan hautaan vanhinta poikaansa, Albert Nileriä, näyttelijää, jonka taiteilijauran Juhana tiesi vaikean sairauden lopullisesti katkaisseen. Seuraavilla ajurinrattailla istuikin veli ja viimeisillä kaksi tunnettua Thalian palvelijaa sylissään pieni seppele, jonka liehuvasta valkeasta nauhasta erottuivat sanat: Viimeinen tervehdys.

Illalla tapasi Juhana Kuusiluoto sattumalta ruumissaatossa näkemänsä näyttelijän, joka oli hänen tuttaviaan, ja hänen kanssaan tuli puheeksi Albert Nilerin elämänepilogi.

— Niin, hänen elämänsä loppu oli surullinen, sanoi näyttelijä. — Sokeritauti oli hyvin vaikea, ja köyhyys teki olon vieläkin tukalammaksi.

— Eikö hän enää viime aikoina saanut rahoja kotoaan?

— Ei ollut äidillä enää, mistä antaa... Hän antoi kyllä niin kauan kuin oli, mutta häneltäkin loppuivat varat, kun upean kodin viimeiset rahaksi muutettavat rippeet olivat menneet...

— Niinkö?

— Niin... eihän tuomarinrouvalla enää ole mitään muuta kuin vähäinen eläkkeensä eikä se riitä paljoonkaan...

Näyttelijä kohotti katseensa ja korotti ääntään:

— Suurenmoista on äidinrakkaus! Ja Niler olisi varmaan itsekin ollut tyytyväinen hautajaistensa regiaan, sillä se oli hoidettu aivan suurenmoisesti. Hänhän kuoli klinikkaan, mutta ruumissaatto kiersi ensin Katajanokan sillalle, sieltä Espikselle, nousi sitten ylös Antinkatua, kääntyi Lapinlahdenkadulle ja pysähtyi hetkeksi Vanhan hautuumaan portin eteen, ennenkuin lähti jatkamaan syrjäkatuja pitkin Töölön ruumisasemalle...

— Asemalleko? Mihin hänet sitten vietiin?

— Tietysti Malmin hautuumaalle, johon köyhät haudataan. Mutta kunniahan oli maailman silmissä pelastettava, ja se pelastettiin, täydellisesti tuolla ajelulla... Oikein olen iloinen, että tulin menneeksi saattamaan häntä ja että sain Mandinkin mukaani...

Toisena päivänä Juhana Kuusiluoto tapaa Wilhelm Öbergin. Hän on insinööriksi valmistuttuaan käynyt Englannit ja Amerikat ja on ehti nyt olla muutaman vuoden omankin tehtaan johtajana. Mutta nyt hän asuu Pietarissa. Hänellä on suuret tulot ja leveät elämäntavat. Sillä se pietarilainen tehdas, jonka teknillinen johto on hänelle uskottu, on alansa suurin Pohjois-Euroopassa. Hän on mahtava mies. Hänen pukunsa ja kenkänsä ovat hienommat kuin koskaan. Mutta yhtä toverillinen ja yhtä aurinkoisen hyvätuulinen hän on kuin ennenkin. Hän on mennyt naimisiin, ja jo hänellä on pari lastakin. Rouva on ranskatar syntyjään, mutta käytännöllinen ja älykäs nainen, vakuuttaa mies:

— Tiedätkö, minä olen oikein onnellinen... Ja kai sinä tiedät, että Emiliakin on naimisissa, hänelläkin on jo poika...

— Olen kuullut, vastaa Juhana. —- Mikä, hänen miehensä onkaan?

— Pankinjohtaja. Muuten aivan mainio mies. Suora luonne ja taitava numeroherra, hiljainen ja harvasanainen poika, mutta terävä ja omantunnontarkka kuin paholainen.

— Ja he asuvat siellä kotona?

— Niin asuvat toistaiseksi, mutta on tietysti vain ajan kysymys, milloin sellainen mies siirtyy suurempiin hommiin...

Juhana ajattelee itsekseen, että jos on mies hyvä, niin kyllä on Emiliasta saanut hyvän vaimonkin...

Toverukset juttelevat kauan, ja molemmat vaistoavat, että tunnelma on niin välitön kuin se heidän iässään voi olla. Siksi he eivät tahdo malttaa sitä katkaista. He juttelevat, juttelevat... eivätkä sanat merkitse läheskään niin paljon kuin niiden herättämät muistikuvat, jotka vaihtelevat kuin filminauhan näkymät.

Ja Juhana Kuusiluoto alkaa ymmärtää, että tällaiset pikkutapaukset ovatkin ainoina keitaina elämän harmaassa erämaassa, jonka samoilu hänen kohdaltaan ilmeisesti on alkanut.

5.

Yhtä yksitoikkoisesti itseään kertaavana kuin niinä vuosina, joita Juhana Kuusiluodon joskus jälkeenpäin itsetutkistelun hetkinä oli tapana nimittää »tyhjiksi vuosikseen», olisi kai elämä edelleenkin loitonnut yhä kauemmaksi nuoruusajan aatteista, harrastuksista ja unelmista, ellei maailmansota olisi syttynyt.

Se tuli yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sillä vain harvoilta ihmisiltä oli riittänyt senkään vertaa halua ja harrastusta ulkopoliittisiin kysymyksiin — olivathan omat ahdingot ja omat asiat nielleet kaiken mielenkiinnon —, että olisivat panneet merkille enteitä maailmantaivaan auringoissa ja kuissa. Voipa sanoa, että eräänä kesäisenä aamuna herättiin ja saatiin tietää, että nyt olikin sota. Mitä se merkitsi, ei aluksi ymmärretty. »Eihän se kuitenkaan tule meitä koskemaan», ajateltiin ensiksi. Mutta pian saatiin huomata, että se koski kaikkia, koski likeltä ja koski kipeästi.

Eikä sota loppunut niin lyhyeen kuin sen syttymisaikoina naiivisti ennustettiin. Sitä jatkui jatkumistaan, ja sotanäyttämöt vain laajentuivat. Kuta pitemmälti sitä jatkui, sitä perusteellisemmin se ravisti ihmiset hereille. Vähitellen sota alkoi muuttaa koko heidän maailmankatsomustaan, kasvattaa heissä uuden mentaliteetin.

Ei mikään enää tuntunut mahdottomalta. Joka päivä tapahtui kuinka paljon hyvänsä sellaista, joka vielä äskettäin olisi leimattu saduksi, jopa mielipuolisuudeksikin. Niin syntyi kaaoksesta uusia toiveita ja rohkeita ajatuksia.

Ja niin siirreltiin karttoihin pistettyjä nuppineuloja toivorikkaina ja odottavaisina. Kun sireeni ulvoi varoitushuutojaan ja sinisiksi maalatuissa katulyhdyissä liekki kokonaan sammutettiin, kurkisteltiin pimeitten huoneitten ikkunoista, joko zeppeliinejä näkyi taivaalla. Sillä tietysti ne olivat tulossa pommittamaan Helsingissä viruvan Venäjän laivaston upoksiin...

Eivät ne kuitenkaan tulleet, eivät, vaikka sotaa jatkui vuodesta vuoteen.

Mutta Suomesta mentiin Saksaan.

Kun ensimmäiset epämääräiset ja hämärät huhut Lockstedtin leiristä alkoivat päästä kuuluville, herätti tieto Saksaan menneistä nuorukaisista samanlaista tyrmistystä kuin oli herättänyt sodan syttyminen. Varovaiset valtiomiehet, jotka olivat kasvaneet kiinni lakiin ja lojaalisuuteen, leimasivat menijät vastuuntunnetta vailla oleviksi seikkailijoiksi, jotka saattoivat isänmaansa ilmeiseen vaaraan. Ja heidän mukanaan puisteli tietysti moni muukin päätään huimapäille. Mutta nuoriso syttyi. Se oli saanut uuden tunnussanan, tilaisuuden toimintatahdon toteuttamiseen ja uhrimielen todistamiseen. Sille oli selvinnyt päämaali. Sen rinnoissa oli nuoruus puhjennut kukkaan.

Sinä yönä, jonka iltana Juhana Kuusiluoto vihittiin suuren salaisuuden osallisuuteen, ei hän saanut unta silmiinsä. Hän ei voinut olla vertaamatta omaa nuoruusaikaansa sen nuorison aikakauteen, jonka etuvartio jo oli heittänyt arpaa elämästä ja kuolemasta empimättä, vaikka se tiesi, että se teollaan olikin voinut polttaa kaikki sillat takanaan. Sillä oli samanlaista uskoa ja uskallusta kuin oli ollut Eugen Schaumanilla, mutta jota ei sitten enää ollut riittänyt hänen jälkeensä miehistyvälle sukupolvelle, joka vajonneena aallonpohjaan ei väsyneisyydessään ollut jaksanut edes pyrkiä aallonharjalle. Ja sillä oli konkreettinen päämäärä, jonka toteuttamiseen ei riittänyt pelkkä teoreettinen radikaalisuus. Se sai elää uljuutensa ja todistaa kilpilauseensa vakuutukset teoillaan. Kuinka kadehdittava se olikaan!

Ja ensimmäisen kerran elämässään Juhana Kuusiluoto tunsi ikävuosien taakan kiroukseksi. Auttamattomasti. Hän tiesi, ettei hän kestäisi niitä ruumiillisia ponnistuksia, joita sodan ankarassa koulussa tarvittiin. Hänen veltostuneet lihaksensa eivät enää olisi jaksaneet jännittyä marssiaskelten joustavuuteen, hänen läpättävä sydämensä olisi pakahtunut rynnäkköjuoksussa. Hän oli vanha, vanha, vanha... Sana soi kauhealta. Sillä sen merkitys oli uusi hänelle. Se oli ennen ollut vain tyhjä sana, joutava, turhanpäiväinen, hymyilyttävä. Mutta nyt sen merkitys yht’äkkiä oli muuttunut kouraantuntuvaksi todellisuudeksi.

Ei hänestä ollut lähtijäksi. Hänen täytyi jäädä syrjästäkatsojaksi. Se oli hänen kohtalonsa. Koko hänen sukupolvensa kohtalo.

— Mitä minä... mitä me muuta koskaan olemme olleetkaan kuin syrjästäkatsojia, sanoi Juhana Kuusiluoto itsekseen. — Elämä on kulkenut kulkuaan, ja me olemme aina antaneet sen mennä ohitsemme... aivan kuten se nytkin menee...

Mutta hiljaisuus humisi hänen ympärillään. Uusi aika oli tulossa.

Ja uusi aika tuli.

Sen aurinko nousi verisestä ruskosta, jonka palo loimusi kaameana ja kauhistuttavana.

Kärsimyksen piinaviikkoja olivat helsinkiläiseen toimettomuuteen, pelonalaisuuteen ja ahdistukseen tuomituille ihmisille pitkät kuukaudet.

Juhana Kuusiluodon oli täytynyt olla toimessaan viimeiseen hetkeen asti. Eikä hänellä ollut sitten enää ollut mahdollisuutta päästä kaupungista pois. Niin oli pitänyt jäädä vain odottamaan, odottamaan... taas syrjästäkatsojana...

Eiköhän ollut sittenkin helpompaa elämä rintamilla? Olivathan siellä kauhut ja kuolemat, mutta joka hetki oli samalla täynnä kuumeisesti sykkivää elämää. Joutilaisuus, voimattomuus, odottaminen, toimettomuus hivutti, kiusasi, jäyti kuin sairaus ruumista ja sielua.

Vapautus tuli viimeisessä tingassa. Ainakin Juhana Kuusiluodosta tuntui siltä, etteivät hermot olisi kestäneet kauemmin hivutusta...

Uuden ajan nousuveden mahtavat laineet asettuivat.

Uuteen aikaan totuttiin pian.

Elämä solui säännöllisiin uomiinsa. Peltomies oli auransa kurjessa, työläinen tehtaassaan, virkamies papereittensa ääressä, eduskunta sääti lakeja ja esivalta valvoi voimiensa mukaan niiden noudattamista. Puoluetaistelut kärjistyivät entistäkin kiivaammiksi. Elettiin kuin aina olisi eletty samalla tavalla. Vapaus ja itsenäisyys olivat muuttuneet unelmista ja haaveista jokapäiväisiksi ja aivan luonnollisiksi asioiksi. Tuskinpa enää muulloin kuin erityisinä vapauden juhlapäivinä muistettiinkaan, montako kärsimysten mittaa sen saavuttamiseksi oli pitänyt täyttää ja tyhjentää... Ihmisen kyvyistä on mukautumisen kyky kaikkein ihmeellisimpiä...

Wilhelm Öberg!

Siitäkin on jo kulunut vuosia, kun Juhana Kuusiluoto hänet viimeksi tapasi.

Nyt hän tulee vastaan kadulla salkku kainalossa. Hänellä on polvihousut, ruudulliset sukat ja urheilulakki päässään. Hän uhkuu tarmoa ja toiminnanhalua. Ja hän on yhtä aurinkoisen iloinen kuin ennenkin.

Vanhat toverukset vaihtavat keskenään muutaman sanan, mutta Wilhelm Öbergillä ei ole aikaa pitempiin keskusteluihin. Hänellä on suuria asioita tekeillä ja monta rautaa tulessa. Ne antavat kiirettä.

Sen verran hän ehtii sanoa, että parhaillaan perustetaan uutta ja suurta tehdasta jonnekin Itä-Suomeen... siitä tuleekin eri juttu... mutta pääoma on lujassa... ihmiset eivät mielellään pane rahojaan likoon uusiin yrityksiin... täytyy käyttää supliikkinsa kaikkia keinovaroja...

Tietäähän Juhana, etteivät ne keinot Wilhelm Öbergiltä kesken lopu. Hän osaa puhua pyörryksiin kenet hyvänsä... niin että kyllä se tehdas syntyy, jos vain vakuuttavat sanat ja kauniit puheet auttavat.

Ja merkillinen taito aina päästä pinnalle Wilhelmillä on. Se pohjautuu kai hänen parantumattomaan optimismiinsa, jolle ei ole olemassa mitään mahdottomuuksia.

Vallankumous oli karkottanut Wilhelm Öbergin Pietarista. Päätä pahkaa hänen oli täytynyt sieltä lähteä. Sinne oli jäänyt kaikki, mitä hänellä oli ollut: komea koti, vaatteet, kaikki tyynni... Eniten olikin harmittanut pukujen menettäminen. Niitä oli ollut kokonainen iso huone täynnä; siellä olivat riippuneet riveissä kuin valmiiden vaatteiden kaupassa, ja seinänvierustoja oli kiertänyt lesteille pujotettujen kenkäparien loppumaton rivi. Hyvästi vain!

Tultuaan Helsinkiin Wilhelm Öberg heti oli ollut mukana perustamassa uutta pankkia jonkun rahansa pelastaneen emigrantin kanssa. Mutta tietysti pankki ennen pitkää oli mennyt nurin, ja tietysti emigrantti oli mennyt muille markkinoille.

Wilhelm Öberg oli silloin lähettänyt vaimonsa ja lapsensa Ranskaan, jossa rouvan koti edelleenkin oli ollut pystyssä, mutta oli itse asettunut asumaan Wiesbadeniin. Hän oli ruvennut siellä — muotokuvamaalariksi. Ja oli tullut toimeen. Ainakin joten kuten. Tietysti. Hänhän tuli toimeen missä vain. Hänellä oli »supliikkinsa», ja hänellä oli hyvä päänsä ja valoisa uskonsa.

Nyt hän siis perustaa itselleen uutta tehdasta. Varmasti hän saa senkin pystyyn. Ja kun se sitten aikanaan menee nurin, keksii hän kyllä taas itselleen uutta...

On Juhana Kuusiluoto etäältä seurannut muidenkin nuoruusvuosiensa tovereitten elämänpolkuja.

Hjalmar Strandinkin hän on tavannut. Tohtoria oli alkanut painaa koti-ikävä siellä Atlantin takana. Ja niin hän oli myynyt sairaalansa, lastauttanut laivaan perheensä ja autonsa ja tullut Suomeen yrittääkseen elämää synnyinmaassa. Mutta eihän siitä ollut tullut mitään. Lapset eivät olleet viihtyneet oudoissa ja pienissä oloissa. Ja pitkäksi oli aika käynyt tohtorillekin, jonka amerikkalaista tutkintoa ei tietysti ollut hyväksytty pätevyyden ehdoksi vanhoillisessa vanhassa maailmassa, vaikka sen tehon havainnollistamiseksi olisi ollut esitettävissä satoja umpisuolia ja muita kirurgiveitsen jälkiä. Auto ja perhe oli siis vuoden perästä uudelleen lastautettu laivaan. Mutta kaihomielin Hjalmar Strand oli paluumatkalle lähtenyt.

Emilia Öbergin näkee Juhana Kuusiluoto usein. Hän on aikoja sitten muuttanut Helsinkiin, missä hänen miehensä etevyys ja ammattitaito ovat päässeet oikeuksiinsa. Ja Emilia on yhtä reilu kuin ennenkin. Sama suorasukaisuus, sama iloinen mieli, sama ystävällisyys... Sanotaan, että hän on esikuvallinen perheenemäntä. Ja joka kerta, kun Juhana tapaa hänet kadulla tai raitiovaunussa ja vaihtaa jonkin sanan hänen kanssaan, huomaa hän ikäänkuin pienen kateuden kyyn nostavan päätään ja hiljaa sihisevän totisen näköiselle, tummaveriselle pankinjohtajalle. Se pikkuinen kyy nousee tietysti kotilieden lämmön kaipuusta, sillä sitä Juhana Kuusiluoto usein tuntee potevansa, siitä huolimatta, että hänellä on koti: rauhallinen, viihtyisä asunto ja hiljainen, vakavamielinen taloudenhoitajatar, joka pitää permannot pölyttöminä ja keittää moitteettoman ruoan. Mutta eihän se ole perhe-elämää. Yksinäisyys voi vaihteen vuoksi olla ihanaa, mutta alituisena seuralaisena se käy ajan oloon taakaksi...

Tietysti Juhana Kuusiluodollakin on ollut unelmansa kotionnesta liesivalkean ääressä. Mutta siitä on jo kauan. Hän oli silloin vielä nuori ja kokematon.

Unelman virittäjänä oli ollut eräs näyttelijätär, tumma, kaunis, kuumaverinen, ja ennen kaikkia paljon kouluutetumpi lemmen asioissa kuin Juhana Kuusiluoto, jonka kokemukset olivat rajoittuneet kouluaikojen viattomiin ihastuksiin ja ihailuihin ja ylioppilasvuosien satunnaisiin leimahteluihin.

Juhana oli ollut rakastunut näyttelijättäreensä korviaan myöten. Eikä sen rakastumisen ollut tarvinnut jäädä pelkkään etäältä ihailemiseen. Hän oli elänyt puolen vuotta yhtämittaisessa hurmiossa, aistien, aivojen, koko olemuksensa huumauksessa. Hän oli ollut onnellinen, juopunut onnestaan. Ja hänen rakastettunsa oli osannut ylläpitää huumausta.

Mutta sitten oli tullut romahdus, tullut äkkiä yllättäen ja särkenyt kaikki unelmat, jotka jo olivat ehtineet kiteytyä kolmen huoneen ja keittiön tuulentuvaksi.

Näyttelijättären tielle oli tietysti tullut rikas mies, joka oli tarjonnut hänelle valmiin kymmenen huoneen loistohuoneiston, koska hän oli hiljattain päässyt leskeksi. Eikä näyttelijätär ollut empinyt. Hän oli luottanut muuntautumiskykyynsä...

Juhana Kuusiluotoon oli haaveen särkyminen kovasti koskenut. Se oli lamaannuttanut hänet. Hänen oli täytynyt etsiä lohdutusta kaukaa, ja hän oli hankkinut itselleen puolen vuoden loman, jonka aikana oli oppinut tuntemaan maailman Berliinissä, Pariisissa, Italiassa...

Kun hän pitkältä matkaltaan oli palannut kotiin, oli hän tervehtynyt niin täydellisesti, että oli tehnyt itselleen juhlallisen lupauksen pysyä erillään avioliiton ajatuksestakin.

Mutta olihan hän siitä huolimatta joskus jälkeenkinpäin tullut sitä ajatelleeksi. Etenkin eräänä vuonna, jonka alkajaisiksi hän oli joutunut viettämään muutamia viikkoja sairaalassa ja oli saanut hoitajattarekseen nuoren, viehättävän neitosen, jonka olemus säteili tuoretta raikkautta. Heidän välinsä olivat pian muodostuneet tuttavallisiksi. Neitonen oli usein istunut potilaansa vuoteen vieressä pakisten kaiken maailman asioista. Ja Juhana Kuusiluoto oli tottunut hänen seuraansa, ruvennut kaipaamaan sitä. Ennen pitkää hän oli huomannut tottumuksensa ja kaipauksensa syttyneen ihastukseksi, jopa kasvaneen kiintymykseksikin. Hän oli alkanut — aluksi tietysti aivan kuin hajamielisyydessä — hyväillä neitosen kättä, poskea, sairaanhoitajatarpäähineen reunojen alta esille kiertyviä kiharoita... Ja neitonen oli antanut sen tapahtua. Siitä oli sitten virinnyt suhde, joka oli kestänyt melkein kokonaisen vuoden ajan. Vapaapäivinään neitonen oli tullut Juhana Kuusiluodon asuntoon, he olivat menneet yhdessä kävelemään tai istuneet ravintoloissa — pienissä ja syrjäisissä tietysti —, käyneet elokuvissa, teatterissa, joskus oopperassakin. Ja Juhana Kuusiluoto oli yhä useammin antanut odottaa itseään siihen Ala-Kämpin kantavieraitten pöytään, jonka ympärille säännöllisesti kahtena iltana viikossa kokoutui tuttavapiiri. Mutta eivät toverien silmäniskut ja pienet pilanteot olleet saaneet häntä suhdetta katkaisemaan, vaan hänen oma arkuutensa, pelkonsa. Hän oli nimittäin pannut merkille, että kuta likeisempään kosketukseen elämäänsä hän oli antanut neitosen solua, sitä vähäisemmäksi oli ihastus kutistunut. Ne hoivaavat otteet, jotka sairaalassa olivat olleet viehättäviä, muuttuivat jokapäiväisissä kotioloissa jollakin tavalla kahlehtiviksi, saivat liian käytännöllisen, arkisen alleviivauksen. Se säteily, joka oli heijastunut valkopukuisesta sairaanhoitajatarolemuksesta, oli merkillisen pian sammunut tavallisen siviiliasuisen neitosen ympäriltä. Ja kun Juhana Kuusiluoto sen oli huomannut, oli hän säikähtänyt ja ruvennut tuota pikaa haihduttamaan mielestään uusia haaveitaan. Hän oli palannut vakinaiseen ehtooseuraansa, oli kotona ollessaan jälleen ruvennut vetämään aamutakin ylleen ja tohvelit jalkoihinsa, oli istuutunut työhuoneensa laiskanlinnaan kuluttamaan yksinäisten iltojen tunteja jonkin keltakantisen ranskalaisen romaanin — niiden rivit olivat vuosien varsilla kirjahyllyllä moninkertaistuneet — tai vereksen ja visaisen ristisana-arvoituksen avulla.

Hän oli ymmärtänyt, ettei hänen osanaan muunlaista kotielämää voinut olla.

6.

Mutta nyt Juhana Kuusiluoto on matkalla lapsuutensa valkeaan kaupunkiin, jossa hän ei pitkiin aikoihin ole edes käynytkään. Ei ole ollut asiaa — eihän siellä enää ollut äitiäkään — eikä hänellä oikeastaan nytkään ole siellä mitään toimitettavaa. Mutta nyt on mieleen syttynyt niin palava ja polttava ikävä, että hänen on täytynyt tehdä tikusta asia ja istuutua junavaunuun.

Hän on lähtenyt illalla matkalle saadakseen heti aamulla herätessään tuntea lakeuden ilmakehän tulevan vastaansa ja voidakseen nähdä vaununikkunasta tuttujen taivalten taittuvan. Äsken lähdettiin Ylivieskan asemalta, nyt veturi viheltää tuloa Oulaisiin, eikähän sitten enää olekaan muita asemia kuin Kilpua, Vihanti, Lappi, Ruukki, Liminka ja Kempele. Juhana Kuusiluoto osaa luetella ne ulkomuistista oikeassa järjestyksessä...

Hän katselee vaununikkunasta ohitseen liukuvan maiseman näkymiä. Tuttujahan ne ovat, ja monesti ne ovat vuosien varsilla muistiin nousseet. Mutta eivätkö ne olleet muistoina paljon kauniimmat kuin ne nyt ovat todellisuudessa? Se kysymys on aamusta alkaen askarruttanut hänen ajatuksiaan. Missä on tämän lakeuden kauneus? Lohduttoman yksitoikkoisia ja ahdistavan alakuloisia seutujahan juna on kulkenut huomenesta lähtien. Ja Juhana Kuusiluodon sieluun on valunut samaa ikävää, jonka hänen äitinsä on kertonut omien nuoruusvuosiensa iloja samentaneen. Mutta perillä on tietysti toista: joki ja koski ja meri antavat tasangon yksiviivaiselle ja surumieliselle luonnolle elämänmyönteisen korostuksen... Näin Juhana Kuusiluoto junanikkunassa istuessaan koettaa lohdutella itseään ja ikäänkuin tyynnytellä sitä pettymyksen virittämää levottomuutta, joka häneen on hiipinyt. Mutta kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tulee, sitä vaikeammaksi käy tyynnyttely. Tiesi miten on muuttunut kotikaupunkikin! Olihan hiljattainkin eräs lapsuudenaikuinen toveri sieltä tullessaan sanonut, että vaikea on sitä enää entiseksi tuntea, ja vielä lisännyt, että »meidän aikuisemme kaupunkilaiset ovat kaikki muuttaneet asumaan hautuumaalle».

Hautuumaalle — niin sinnehän he tietysti ovat siirtyneet toinen toisensa jälkeen. Eivätkä vain kotikaupungin hautuumaalle, vaan monille muillekin...

Monet ovat menneet jo Juhana Kuusiluodon omastakin sukupolvesta, viimeksi Wilhelm Öberg... Hän onkin tällä matkalla ollut useat kerrat Juhanan mielessä. Miksi? Siksikö, että Wilhelm ylioppilasaikoinaan aina niin suurella riemulla lähti kotiin, että jo monta päivää aikaisemmin alkoi puhua matkastaan ja ensimmäisestä Toppilan panimon nelikulmaisella punaetiketillä varustetusta olutpuolikkaasta, jonka sai Kannuksen päivällispöydässä?

Niin, Wilhelm Öberg oli tietysti saanut tehtaansa perustetuksi, pystyyn ja käyntikelpoiseen kuntoon. Hän oli ollut täynnä innostusta ja toiminnanhalua, oli sanonut tuntevansa, että nyt hän seisoi uudella elämänkynnyksellä. Ja niin kai hän oli seisonutkin. Hän oli saanut perheasiansakin järjestykseen: oli eronnut ranskalaisesta rouvastaan ja mennyt uusiin naimisiin toimeliaan ja miellyttävän naisen kanssa, joka oli osannut jakaa hänen kanssaan innostuksen. Mutta silloin, juuri kun uusi koti oli saatu valmiiksi ja ensimmäisiä raaka-ainelähetyksiä oli odotettu tehtaaseen, oli kuolema tullut. Onnettomuus, tapaturma: syysillan pimeässä huimaa vauhtia kiitävä auto oli syöksynyt maantieltä alas jyrkkää rinnettä, ja Wilhelm Öberg oli saanut silmänräpäyksellisen surman.

Sellainen oli ollut hänen satunsa loppu, iloisen ja syttyvän Wilhelm Öbergin, josta toverit olivat pitäneet kaikkialla, mihin hän mutkittelevalla elämänpolullaan oli joutunut, ja jonka elämänuskoa ja -uskallusta Juhana Kuusiluoto oli vilpittömästi ihaillut, jopa toisinaan kadehtinutkin.

Taas viheltää veturi — viheltää sillä tavalla, joka on ominainen tämän radan vetureille: kimakasti ja kirkkaasti —, ja Juhana Kuusiluoto huomaa tultavan Ruukkiin. Hänen mielensä käy juhlalliseksi. Nythän ollaan jo tuossa tuokiossa perillä.

Juhana Kuusiluoto tuntee itsensä toivioretkeläiseksi, pyhiinvaeltajaksi. Pyhiä ovat kaikki muistojen maat. Siltä hänestä nyt tuntuu, ja sen tunnelman valtaan hän antautuu. Aivan kuin vaikenevasta yöstä nousevat hänen muistiinsa ihmiset ja tapahtumat... Hän sulkee silmänsä ja antaa muistojen kulkueen aloittaa ohimarssinsa...

Eikä hän havahdu ennen kuin juna nytkähtää liikkeelle Kempeleen asemalta. Limingan niittylakeutta hän ei ole edes huomannutkaan. Se onkin mahtanut olla ikävän näköistä, sillä Ylivieskassa alkanut tihkusade on tihentynyt tihentymistään, ja ilma on surullisen harmaa.

Juhana Kuusiluoto nousee kokoilemaan tavaroitaan. Piintyneen vanhanpojan tarkkuudella hän järjestää ne huolellisesti vastapäiselle tyhjälle sohvalle — ei hän nimittäin jaksa muistaa, oliko asemalla kantajia —, vetää hienon silkkivuorisen sadetakin ylleen ja vaaleat hansikkaat käsiinsä. Sitten hän kumartuu katsomaan ulos ikkunasta. Juna sivuuttaa juuri Latokartanon, ja hän huomaa, että sen liepeillä on uusia, outoja rakennuksia — mitä tehdaslaitoksia lienevät —-, mutta huomaa hän myöskin vanhan punaisen kaksikerroksisen talon valkeine parvekekaiteineen vielä olevan paikallaan samoin kuin korkeitten, tuuheitten kuusienkin. Ja taas alkavat muistojen kulkueen rivistöt väikkyä silmissä. Mutta niitä ei nyt enää ehdi seurata, sillä jo jarruttelee veturi vauhtiaan. Ollaan sillä kohdalla, johon ennen näkyi Mustosen sauna ja jossa kerran vesi oli syönyt ratavallin rikki, niin että iltajunan täytyi jäädä siihen ja matkustajien kapsäkit kädessä kävellä asemalle. Seuraavassa tuokiossa paukahtelevat jo vaihteet vaunun alla: juna ajaa kotikaupungin asemalle.

Juhana Kuusiluoto laskeutuu asemalaiturille. Siellä on väkeä, niinkuin oli aina ennenkin junaa vastassa. Mutta Vendla Hallgrenia ei näy. Eikä muitakaan tuttavia. Juhana kulkee matkatavarat käsissään odotussalin lävitse ja tulee outona ja vähän epävarmana aukiolle aseman eteen. Ei ole sielläkään enää tuttavaa miestä, joka viittilöisi häntä nousemaan kumipyöräisille rattailleen. Kuinka lapsellinen hän olikaan ollut, kun oli kuvitellut vanhan harmaahapsisen ukko Helinin, pika-ajurin n:o 64, vielä istuvan pukillaan, ojentavan kättään tervehdykseksi ja kysyvän:

— Mihin sitä nyt ajetaan, kun ei ole enää mammakaan täällä? Kai vissiin Seurahuoneelle?

— Niin, Seurahuoneelle, Juhana Kuusiluoto on kuvitellut vastaavansa ja samalla panevansa merkille, ettei ukko Helin enää olekaan sanonut Susiteetiin, kuten ennen, aikoja sitten, sanottiin, vaan nykyaikaisesta Seurahuoneelle.

Ei ole Heliniä, ei Smarinia, ei muitakaan issikoita. Hekin ovat tietysti muuttaneet hautuumaalle, kuten useimmat kyydittävistäänkin.

Juhana Kuusiluoto nousee autoon.

Ja taivas sataa vettä.

Tulopäivänsä illaksi Juhana Kuusiluoto on kutsuttu erääseen kotiin, jonka hän tarkalleen muistaa varhaisimman lapsuutensa päiviltä. Se on oikea tervaporvarikoti pietarilaisine plyysihuonekaluineen, mustakehyksisine korkeine »trymoineen» ja suurilehtisine palmuineen salissa, rottinkituoleineen ja kaksikerroksisine »senkkeineen» ruokailuhuoneessa ja juorupeileineen sinituolisen »förmaakin» ikkunassa. Kun hän viimeksi oli siinä talossa käynyt, olivat elämäniloinen tervaporvari ja hänen rakastettavan vakavamielinen rouvansa vielä eläneet, ja heidän kahdesta pojastaan nuorempi, jolle luonto ei ollut antanut lukupäätä, oli jo silloin ollut isänsä apulaisena konttorissa, kun taas vanhempi parastaikaa oli lopetellut tutkintolukujaan Helsingissä. Mutta siitä oli vuosikymmeniä kulunut, ja iloinen tervaporvari, joka tuskin osasi kirjoittaa muuta kuin nipin napin ja variksenjaloin nimensä, mutta sen sijaan oli hauska seuramies ja ketterin valssintanssija kaupungin vanhempien herrojen joukossa, oli jo monet, monet vuodet levännyt sen katkenneen pilarin alla, joka perhehaudan merkiksi oli pystytetty. Ja jo monta vuotta sitten oli tuon pilarin kiilloitettuun mustaan pintaan kultakirjaimin piirretty myöskin hänen vakavan mutta rakastettavan rouvansa nimi. Juhana Kuusiluoto säilyttää tuosta kodista, jossa hän pienenä pojan palleroisena monta kertaa isänsä ja äitinsä kanssa on käynyt, niin aurinkoiset muistot, että hän nytkin, keväisen päivän illansuussa, astellessaan tuttua Kirkkokatua, jonka vierillä koululaiset parveilevat aivan kuin hänen omassa nuoruudessaan, antaa ajatuksensa jo edeltäpäin kääntyä portista avaralle pihamaalle ja sieltä jatkaa matkaansa puolipimeään eteiseen ja edelleen siniseen förmaakiin, joka samalla oli ollut talon iloisen isännän kamarina ja perheen olohuoneena. Eikä hän tule ajatelleeksikaan, että olot talossa entisajoilta ovat voineet muuttua, vaikka hän kyllä havaitsee kadun varrelle nousseen uusia ja komeita kivimuureja entisten matalien puutalojen paikoille.

Mutta kun hän sitten todellakin tulee tuohon tuttuun, puolipimeään eteiseen, lehahtaa häntä vastaan outo ja uusi tunnelma. Mistä se tulee ja miksi — sitä Juhana Kuusiluoto ei ensi hetkenä osaa itselleen selittää. Mutta hän vaistoaa sen hermoillaan ja aavistaa sen aivoillaan, joihin se heijastuu samana hetkenä, jona hän avonaisesta ovesta näkee sinisen förmaakin.

Tavallaanhan kaikki on ennallaan. Tuolit ja pöydät entisillä paikoillaan, vieläpä Hufvudstadsbladetinkin numerot riippumassa samassa koukussa kirjakaapin kupeen nurkassa kuin vuosikymmeniä sitten. Mutta jotakin tuttua on sittenkin poissa ja jotakin vierasta on tullut tilalle. Ei huonekaluja, ei esineitä, vaan jotakin muuta...

Nuorempi veli tulee eteiseen vierasta vastaan. Hän on ystävällinen, iloinen, hymyilee.

Ja kynnyksellä hymyilee vanhempi veli yhtä ystävällisesti.

Sinisen huoneen sohvapöydällä on tarjotin punssikarahveineen ja seltersvesipulloineen aivan samanlaisessa järjestyksessä kuin Juhana Kuusiluoto muistaa sen olleen jo silloin, kun hän pikkupoikana isänsä kanssa tuli taloon käymään. Mutta siihen aikaan menivät pikkupojat vain kiireellä sinisen huoneen lävitse lastenkamariin. Nyt he jäävät isiensä entisille istumasijoille.

Siellä on nimittäin muitakin entisiä pikkupoikia. On apteekkari, on tehtaanjohtaja, on konsuli... Juhana Kuusiluoto ei ole heitä ensi näkemältä tunteakaan. Ovat muuttuneet. Kenellä on kiiltävä kalju, kenellä hopeata hiuksissa. Omituista, kuinka he ovatkin vanhentuneet...

232

Kestää kotvan, ennenkuin jää sulaa. Mistäpä ne löytääkään heti yhteisten puheitten langanpäät miesten kesken, joiden tiet eivät ole ristinneet toisiaan sitten vihreimmän nuoruuden päivien! Ja niin kiertelee keskustelu kaiken maailman asioita: sähkövalon kilovattihintoja, veroäyrejä, politiikkaa ja ties mitä kaikkea kierteleekään...

Juhana Kuusiluoto vie punssilasin huulilleen. Ja samassa hän tulee ajatelleeksi, että saman lasimukin oli ehkä hänen isänsäkin vienyt huulilleen samanlaisella kädenliikkeellä ja samalla tavalla päätään nyökäyttämällä. Se ajatus huvittaa häntä, ja yrittääpä hän siitä jotakin sanoakin, koska hetken perästä huomaa keskustelun kiepsahtaneen vanhoihin aikoihin. Ylimenoa hän ei ole tullut sen tarkemmin panneeksi merkille, sillä ajatukset ovat yht'äkkiä takertuneet salinoven samettisiin verhoihin, joiden raosta hän kuvittelee minä hetkenä hyvänsä tervaporvarin rakastettavan rouvan ilmestyvän pyytämään vieraita ottamaan »yksinkertaista voileipää».

Mutta rakastettavaa rouvaa ei tietysti näy eikä kuulu. Sen sijaan väikähtää verhojen raossa, kun aika on täytetty, epämääräinen palvelijatarhahmo, ja heti kun nuorempi veljeksistä on väikkeen huomannut, kohottaa hän lasinsa ja virkahtaa tarkalleen samoin äänenpainoin kuin ennen hänen äitinsä, että AAA

— ... nyt me sitten saisimme yksinkertaisen voileivän.

Mennään salin lävitse. Sen kattokruunun kynttiläliekit ovat vaihtuneet sähköliekkeihin. Mutta kipsinen Rebekka on vanhalla paikallaan palmujen välissä, sohvan yläpuolella riippuvat tutut taulut, ja etasäärin hyllyllä ovat valokuva-albumit vinottain toistensa päällä, alinna iso nalikakantinen, sitten puna- ja sinisamettiset.

Voileipäpöytä on pienimpiä yksityiskohtia myöten sellainen, jollaisena Juhana Kuusiluoto muistaa sen hamasta lapsuudestaan: toisessa päässä on punakeltajuovainen sillisalaatti vaaleanpunaisine kastikkeineen, toisessa pienet lihapallerot, tämän talon kuuluisa erikoisuus, kun taas hanhenmaksat, sardiinit ja muut säilykeherkut levittäytyvät pöydän pituussivujen suuntiin. Ja keskellä pöytää palavat kynttilät korkeassa kandelaaberissa, jonka jalusta on punaista marmoria ja haarat kiiltävää, koristeltua messinkiä.

Ruokapöydän ääressä valtaa Juhana Kuusiluodon taas sama muistojen harhamielle, joka äsken sinisessä huoneessa oli virittänyt hänessä odottelun hajamielisyyden. Eikä se hälvene, ennenkuin nuorempi veljeksistä, joka ilmeisesti hoitaa isännyyttä talossa, tarttuu kristalliseen karahviin ja alkaa täyttää ryyppylaseja. Hän suorittaa kyllä toimituksen samalla tottumuksen hiomalla sulavuudella, jolla hänen isänsäkin sen oli suorittanut, ja kuten isällä oli ollut, niin on pojallakin sitä tehdessään hymy huulillaan. Mutta pojan ilme ei ole samaa hyväntahtoisen ilon ja iloittelun heijastusta kuin oli ollut tervaporvarin mustien viiksien alapuolella karehtiva hymy. Se oli pojan huulilla pingottunut ja kovettunut — se ei ilmeisestikään virinnyt yhtä vaivattomasti kuin se oli isän huulille noussut. Eikä ole pojalla, vaikka hänen kasvonpiirteensä muistuttavatkin tervaporvaria, niitä lapsekkaan hyväsydämisyyden kuoppia poskissa, jotka olivat olleet hänen isänsä hymyn herttaisuutta korostamassa.

Siitä tulee pitkä ja perusteellinen ateria. Kala, parsat, liharuoka ja sitten konjakkihautein kypsytetty Stilton-juusto. Kaikki viineineen. Tietysti. Vanhojen perinteiden mukaan. Kultaista reiniläistä ja täyteläistä bourgognea ja kuivaa sherryä.

Ja kielenkannat irtaantuvat ja sydämet aukenevat. Apteekkari on vanhapoika, mutta säädyllinen mies, joka mieluummin seurustelee perheissä ja on hyvä ystävä kaupungin vakiintuneeseen ikään tulleitten rouvien kanssa kuin taputtelee klubin tarjoilijattaria tai istuu korttipöydässä. Tehtaanjohtaja ja konsuli ovat perheellisiä miehiä, joilla ei ole mitään sitä vastaan, että puheet käännetään tyttöihin ja sikamaisiin juttuihin, kun kerran ovat päässeet seuraan, jossa enemmistönä ovat vanhatpojat. Mutta sellaisiin puheisiin väsytään väleen. Burgundilaisen aikana on siirrytty lapsuusaikojen muistoihin, ja kun sherry kimaltaa kulmikkaiksi hiotuissa laseissa, puhutaan jo — tulevaisuudestakin. Aivan yhtä vakavasti kuin siitä puhutaan nuorten ihmisten parissa, joilla se vielä on viitoittamattomana edessään.

Ehtoollisen vihdoin päätyttyä palataan takaisin siniseen huoneeseen. Siellä odottavat mokka, konjakki ja sikarit. Konsuli, jolla on huono sydän, sytyttää tietysti mustan havannan, vaikka muut tyytyvät vaaleapintaisiin bremeniläisiin. Ja savurenkaitten mukana leijailevat puheet asiasta toiseen.

— Miten sinä oikeastaan tulit jääneeksi tänne? kysyy Juhana Kuusiluoto konsulilta, joka illallispöydässä on tunnustanut, että hänenkin mielensä tekisi jättää kotikaupunki, koska hän ei enää tahdo viihtyä siellä.

Konsuli naurahtaa:

— Kun en päässyt lähtemään pois. Jos olisinkin päässyt, niin kyllä olisin lähtenyt ja sassiin...

— Ja miks'et päässyt?

Konsuli vetää pari siemausta mustasta havannastaan ja huoahtaa raskasmielisesti:

— Se on oikeastaan sangen surullinen juttu... Katsohan, kun isäukko kallisti harmaan päänsä — se oli todellakin harmaa, sillä ukko hankki itselleen aina säännöllisten ja tarkasti laskettujen väliaikojen jälkeen uudet peruukit —, niin, kun hän kallisti kunnianarvoisan päänsä, oli hänen omaisuutensa suureksi osaksi sijoitettuna sellaisiin kiinteimistöihin, ettei niitä voitu ainakaan suoralta kädeltä muuttaa rahaksi. Jonkun täytyi siis jäädä niitä hoitamaan. Ja kun meistä veljeksistä kaikki muut, paitsi minä, olivat lähteneet maailmalle, niin täytyi tietysti minun edelleenkin jäädä tänne...

— Mutta olihan sinulla jo aikaisemmin oma liikkeesi täällä...

— Oli, oli, mutta siitä kyllä olisin päässyt irti, ja irti olin aikonutkin... aivan samalla tavalla kuin edeltäjäni... tiedäthän... Santtu, joka muutti Helsinkiin elämään koroillaan... Mutta nyt minä en enää voi sitä ajatellakaan... kaikkein vähimmin tällaisina aikoina, joina kaikilla on vaikeutensa...

— Niin, niin, sanoo Juhana Kuusiluoto jotakin sanoakseen, mutta ajattelee itsekseen, että tuskinpa konsulin elämä Helsingissäkään olisi sen sisällysrikkaampaa ollut...

Samoin taitaa konsuli itsekin ajatella, koskapa taas parin savurenkaan hajottua huokaisee ja sanoo:

— Vaikka kukapa sen tietää, olisiko ollut parempaa muuallakaan... Eihän ole ollut veljienikään elämä helppoa... toista miljoonaa olen joutunut omistani heidän puolestaan pulittamaan... niin että...

— No, mutta hyvät herrat, älkää nyt sentään unohtako kokonaan lasejanne, kehoittelee vieraita vanhempi veljeksistä, joka itse ei juo muuta kuin seltersiä.

Ja tehtaanjohtaja, jolla on vakavat vanhanmiehen kasvot mutta hento nuorukaisruumis, juo lasinsa pohjaan ja virkahtaa:

— Konsuli, sinä tulet tunteelliseksi konjakista. Täällähän vasta hyvä on elää.

— En minäkään käsitä, mitä moittimista meidän elämässämme on, sanoo kalpeakasvoinen ja kyömynenäinen apteekkari.

Nuorempi veljeksistä kaataa lasit täyteen. Mutta konsuli puistelee päätään, niin että hänen riippuvaksi laskokseksi rasvoittunut leuanalustansa heilahtelee:

— Hyvä on teidän... hyvä on teidän...

Sikarinsavu leijailee yhtä paksuina pilvinä kuin se ennen on leijaillut tervaporvarienkin illanistujaisissa ja peittää harsoihinsa valkean katon ja seinien valokuvasuurennukset. Mutta sinertävän harmaasta savusta erottuvat pöydän ympärillä istujain kasvot luonnottoman kalpeina. Juhana Kuusiluodosta alkaakin koko tämä utuinen kuva vähitellen tuntua yhä epätodellisemmalta. Eivätkö siinä pyöreän pöydän ympärillä istukin valjut aaveet? Sillä verevien isiensä verettömiä haamujahan he ovat, kaikki tyynni!

Juhana Kuusiluoto ymmärtää, että hänen asiansa on tehdä lähdön aloite, joten hän nousee ja sanoo:

— Vieraiden pitää tietää kaksi aikaa...

Sovitaan, että on ollut hauskaa kerrankin taas olla yhdessä pitkästä aikaa.

Konsuli tulee saattamaan Juhana Kuusiluotoa hotelliin.

— Hörpin mielelläni vähän raitista ilmaa... se tekee hyvää astmalleni...

Varhaisen kevään yö alkaa jo valjeta aamun aavistukseksi, eikä Kirkkokadulla näy ainoatakaan elävää sielua.

Konsuli hengittää raskaasti. Ja he kävelevät hyvin hitaasti.

— Taitavat olla rikkaita miehiä meidän tämäniltaiset isäntämme? kysyy Juhana Kuusiluoto.

— Hyvin rikkaita... ja melkein kai ainoita rikkaita täällä pysyneiden vanhojen porvarisperheiden joukossa.

— Mutta eihän heillä ole mitään liikepuuhia?

— Ei ole ollut pitkiin aikoihin, he lopettivat kaupankäynnin jo muutamia vuosia isänsä kuoleman jälkeen. Heidän isäukkonsa oli viimeiset elinvuotensa hyvin ahtaalla ja olisi kai romahtanutkin, ellei hänen tarmoaan olisi ylläpitänyt suuri oikeusjuttu, jota hän kävi propseistaan ja paperipuistaan ties kuinka monta vuotta. Ukko oli suuri optimisti ja uskoi vuorenvankasti oikeuden voittoon... ja siinä uskossa hän lopulta tulikin onnelliseksi, sillä voitto merkitsi miljoonia.

— No, mutta millä hänen poikansa nyt saavat aikansa kulumaan, jolleivät he tee mitään?

— Sitähän ei kukaan meistäkään jaksa käsittää. He eivät käy missään, eivät ota osaa mihinkään, ei heidän luonaan käy ketään — tämäniltaiset illalliskutsut olivat ensimmäiset vuosikausiin siinä talossa —, eivätkä he matkustelekaan. Joskus näkee vanhemman veljen kävelemässä kadulla tai Silloilla yksikseen, ja nuorempi käy kuulemma väliin syksyisin metsällä ja sitä paitsi pari kertaa vuodessa katsomassa jotakin asumatonta saarta, jonka hän joskus on tullut ostaneeksi, jostakin Rommakon puolelta... ymmärrätkö, vain katselemassa, vaikk'ei saarella ole edes latoakaan... Muuten he vain nököttävät kotinurkissaan ja odottavat, että päivä kerrallaan kuluisi.

— Nököttävät siis kotonaan vain kahteen pekkaan?

Konsuli purskahtaa nauruun, ja nauru ärryttää hänen astmaansa, niin että on pysähdyttävä Kansallispankin kulmaan. Kun henki taas alkaa kulkea, sanoo hän:

— Sehän juuri on ihmeellisintä, että kumpikin nököttää aivan yksikseen. He syövätkin eri aikoina, kaikki ateriat katetaan kahteen kertaan, ja voi mennä viikkoja, etteivät he edes näe toisiaan, vaikka asuvatkin saman katon alla.

— Ovatko he riidassa keskenään?

— En usko. Eikähän siltä tänäkään iltana näyttänyt, vaikkeivät he tosin sanaakaan toistensa kanssa vaihtaneet. Ovat kai vain saaneet tarpeeksi toisistaan...

— Panin merkille, ettei vanhempi veli koko iltana juonut tippaakaan muuta kuin soodavettä...

— Hän ei ole enää moneen vuoteen maistanut mitään... ja on jo aivan terve... Sillä kai olet kuullut, että hän takavuosina oli hyvin sairas... Hermot olivat menneet pilalle... Mikä lieneekään ollut syynä...

— Muistan, että takavuosina näin hänet silloin tällöin Helsingissä, mutta en koskaan edes yrittänyt puhutella, sillä minusta tuntui, että hän aina livahti ohitse tulisella kiireellä, ikäänkuin peläten pysähdyttämistä...

— Hm... Hän oli silloin kohentelemassa terveyttään, sillä Helsinkiin hän aina läksi, kun ahdistuksen aika tuli. Mutta hän voi liikkua päivisin aivan vapaasti kaupungilla, yksikseen, missä tahtoi.

— Ja nyt hän on terve?

— Aivan terve. Eikä ole enää käynyt Helsingissä pitkiin aikoihin.

He ovat tulleet Seurahuoneen portaikon edustalle.

— Olisi ollut hauskaa nähdä sinut meilläkin päivällisellä, mutta ikävä kyllä vaimoni on vuoteessa, hän on saanut vettä polveensa.

— Kiitos vain ystävällisyydestä... Sehän on ikävää, että rouvasi on sairaana...

Konsuli katselee ympärilleen:

— Onpa siellä vielä auto. Sillä nyt minä en enää jaksa kävellä... No niin, vanha veikko, tänä iltana sinä olet nähnyt lapsuutesi porvariston viimeiset rippeet... ja minä toivon, ettei se ole ollut yksinomaan ikävää jälleennäkemistä, vaikka nuo rippeet kieltämättä ovatkin rapistuneet vähän raihnaisiksi...

Konsuli viheltää itselleen auton. Juhana Kuusiluoto painaa Seurahuoneen yökellon nappulaa, ja portieeri tulee unenpöppörössä ja paitahihasillaan aukaisemaan.

Juhana Kuusiluodon korviin ovat jääneet soimaan konsulin sanat heidän lapsuutensa porvariston viimeisistä raihnaisista rippeistä. Niin vähiinkö ne todellakin olivat supistuneet? Tietysti oli sentään muitakin, oli joku vanha leskirouva, joka vielä eli vanhassa kodissaan, oli ehkä joku vanha herrakin, joka katseli uuden ajan menoa ikkunansa juorupeilistä ja puisteli sille tutisevaa päätään... Mutta heistä, tervaporvarien pojista, ei ollut täällä enää muita: he olivat hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin, häipyneet syntymäsijoiltaan, sinkoutuneet mikä minnekin...

Eikö ollut häntä viimekin kesänä muutamassa pääkaupungin ravintolassa palvellut nuori mies, jonka hauskat kasvonpiirteet olivat tuntuneet niin tutuilta, ettei hän ollut malttanut olla kysymättä hovimestarilta nuoren miehen nimeä... Hän oli kuullut hovimestarin mainitsevan erään syntymäkaupunkinsa mahtavimman porvarissuvun nimen! Ja hovimestari oli hymyillen täydentänyt tiedonantoansa huomautuksella, että kyllä hänestä heti näkeekin, että hän on »paremmasta perheestä». Eipä sillä, etteikö ravintola-ala ollut yhtä hyvä ja voinut viedä miehensä yhtä pitkälle kuin mikä muu ala tahansa — olihan konsulinna Öberginkin isä ollut »trahtöörinä», ennenkuin hänestä tuli »roomanni» —, mutta kyllä sittenkin vanha patruuna kääntyisi haudassaan, jos tietäisi pojanpoikansa juoksuttelevan olutkolpakoita ja kumarrellen vastaanottavan juomarahoja henkensä pitimiksi —! Entä hyväpäinen Vahander, sama mies, joka kerran poikasena oli piilottanut kahdeksantuntisen työpäivän punaisen mielenosoitusrusetin takinliepeensä alle... ja suorittanut ylioppilastutkinnon loistavin arvolausein... hänhän soitteli nyt ovikelloja ja kerjäsi yömajamaksua ja annosrahoja kansankeittiöihin ja meni tietysti heti rahat saatuaan lähimpään olutkapakkaan tai viinapuotiin...

Niin oli valunut hiekkaan vanha, väkevä ja ylpeä porvariveri, ja niin olivat haihtuneet vanhat rikkaudet, menneet kaiken maailman tietä, kuten niiden perijätkin.

7.

Kun Juhana Kuusiluoto seuraavana aamuna herää, kestää kotvan ennenkuin hän havahtuu huomaamaan missä on. Huone on tavallinen hotellihuone, samanlainen kuin kymmenet muut hotellihuoneet, joissa Juhana Kuusiluotokin elämänsä varrella on herännyt. Eikä yöpöydälle tuotu kahvitarjotinkaan sano mitään; ranskanleipäviipaleet, voipyörylä, nikkelinen kannu, paksulaitainen, valkea porsliinikuppi ja silkkipaperiin kääritty veitsi ovat samanlaiset kaikkialla. Mutta kun hän nousee vuoteestaan ja nykäisee kierrekaihtimen nousemaan ikkunan edestä, näkee hän kaistaleen syntymäkaupunkiansa: Plaananojan rantojen puistikon, jonka puut vielä törröttävät alastomina ja nurmet kuolleina ja mustina, kappaleen katua, rikkaan konsulivainajan talon avaran pihamaan ja äärimmäisenä vasemmalla suipon kirkontornin huipun kullattuine palloilleen ja risteineen. Ja ikkunakuva sykähdyttää häntä ja saa hänet täydellisesti heräämään.

Eilenhän hän tapasi lapsuutensa porvariston viimeiset rippeet. Tänään hänen on tavattava ne tänne jääneet nuoruusvuosiensa toverit, jotka ovat uuden porvariston tekijämiehiä, lähtöisin niistä suomenmielisistä opettaja- ja virkamieskodeista ja niistä maaseudulta kaupunkiin muuttaneista kauppiasperheistä, joiden kannattamat aatteet muutamassa vuosikymmenessä ovat tunkeneet tieltään vanhat elämänkatsomukset ja muuttaneet koko kaupungin ilmakehän.

Juhana Kuusiluoto pukeutuu nopeasti. Ennen entisten koulutoveriensa tapaamista hän tahtoo käydä vanhoilla tutuilla paikoilla.

Torikatu...

Kaupungintalo on ulkonaisesti ennallaan, sellainen, jollaiseksi se Juhana Kuusiluodon ensimmäisinä lyseovuosina oli tehty siitä puolivalmiista tiilirakennuksesta, jonka hän muistaa varhaisimpina lapsuusaikoinaan törröttäneen ikkunattomana ja asumattomana tervaporvarien varsinaisen kukoistuskauden muistomerkkinä. Sen muurit oli joku mahtava kauppaneuvos kohottanut itselleen palatsiksi, mutta ennenkuin talo oli ehtinyt valmistua, olikin kauppaneuvos kaatunut... Mutta Pokkitörmä on aivan uudessa asussa: vanhojen puutalojen korttelineliö on kokonaan hävinnyt — poissa on sekin keltainen rakennus, johon Juhana Kuusiluoto isänsä kuoltua ensimmäisestä kodistaan oli muuttanut —ja tilalle on kohonnut uudenaikaisten kivitalojen kolmio, joka on muuttanut katujenkin suunnat...

Mutta Juhana Kuusiluoto ei nyt lähde Pokkitörmälle päin, vaan kääntyy Heinätorin suuntaan. Eikä uusi aika sielläpäin olekaan katukuvaa yhtä perusteellisesti muuttanut. Päinvastoin useimmat vanhat talot ovat aivan ennallaan. Kun hän on sivuuttanut Vanhan apteekin ja vetänyt sieraimiinsa tuulahduksen samaa tuoksua, jonka hän tuntee niiltä ajoilta asti, jolloin hän pikkupoikana oli käynyt ostamassa kymmenellä pennillä rakeista rintasokeria tai kovaa tankolakritsia, menee hän toiselle puolen katua, samalle puolelle, jolla hän hämärässä menneisyydessä muutaman talven ehtoina oli kävellyt edestakaisin saadakseen ikkunasta edes vilahdukselta nähdä vuorineuvoksen kauniin tyttären kulkevan kotinsa puolipimeän salin halki... Sekin talo on aivan ennallaan, ihan entisenlaiseen harmahtavan ruskeaan väriinkin maalattu. Kukahan siellä nyt asuu? Yhdentekevää! Vuorineuvoksen perhe on aikoja sitten muuttanut Helsinkiin, ja Margit on ehtinyt olla pitkät ajat naimisissa ja jo erotakin miehestään. Eihän siitä olekaan kauan, kun hän raitiovaunussa tapasi Margitin. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Hän oli jo yhtä harmaahapsinen kuin vuorineuvoksetar. No, eihän elämä olekaan kohdellut häntä hellävaroen. Juhana on etäältä seurannut hänen elämänpolkuaan ja tietää, että siinä on ollut monia ja jyrkkiä vastamäkiä... On huvennut jo aikoja rikkauskin, ja toimeentulon huolet ovat tulleet muiden pettymysten lisäksi. Mutta kaunis hän on vielä hopeahapsisenakin, sillä profiilin kameehienous on säilynyt, vaikka suun ympärille onkin tullut kova piirre, jota ei ennen ollut... Hänellä on nyt konttoripaikka Helsingissä...

Olisi Margitinkin voinut käydä toisin... Tietysti. Aivan niinkuin olisi voinut käydä hänen itsensäkin. Olihan setä Melckert, juuri kun Juhana oli ollut maisteriksi valmistumaisillaan, sähköttänyt hänelle Helsinkiin: »Jos tahdot, järjestämme me, isäsi vanhat ystävät, sinulle kirjakaupan, joka täällä nyt on ostettavissa.» Ja hän oli kiittänyt kauniisti, mutta kieltänyt. Miten olisikaan käynyt, jos hän olisi kiittänyt kauniisti ja myöntynyt? Siinä tapauksessa hän ei tietystikään nyt kävelisi tuttuja katuja outona ja vieraana, vaan katselisi taloja ja ikkunoita toisin silmin ja tietäisi tarkalleen, kuka missäkin asuu. Ja tietysti hänellä olisi oma koti, vaimo, lapsia... Hän olisi kai valtuusmies ja sekä toimelias jäsen yhteiskunnassa että huolehtiva perheenisä, joka valvoisi yhtä suurella hartaudella kotikaupunkinsa vaurastumista kuin lapsiensa kehittymistä hyviksi kaupunkilaisiksi... Mutta samassa hän muistaa eilisen iltaseuran isännät: veljekset, jotka eivät odota muuta kuin päiviensä päättymistä ja sukunsa sammumista... Ja silloin iskee hänen päähänsä äkkiä ajatus: Eivätkö he olekin kaikkein uskollisimmat sille sukukunnalle, jonka viimeisiä vesoja he ovat? He ovat syntyneet ja kasvaneet aikana, jota ei enää ole, he ovat perineet tuon menneen ajan käsitystavat ja elämänkatsomukset veriinsä, ja kun he tuntevat ja tietävät, ettei heillä ole voimia potkia uuden ajan tutkainta vastaan, ovat he vetäytyneet syrjään pelistä mieluummin kuin ovat antautuneet sellaisten tuulten vietäviksi, jollaisia heidän isänsä ja isoisänsä ovat kynsin hampain vastustaneet. He ovat isiensä hengen lapsia ja katsovat kai sankaruudeksi »vanhan kaartin» ohjetta: kaatua, mutta ei antautua.

Kun Juhana Kuusiluoto yksinäisellä vaellusretkellään tulee syntymäkotinsa kohdalle, pysähtyy hän. Puodin ikkunat on uusittu, ne ulottuvat nyt melkein katuun asti, isot ruudut ovat paksua näyteikkunalasia, ja taitaa talon porttikin olla uusi, ainakin ovat poissa entiset vankat rautasaranat... Mutta muuten julkisivu on ennallaan, ja laudoituksen listaväri tummanvihreä, joksi isä sen aikoinaan oli määrännyt. Ei malta Juhana Kuusiluoto olla poikkeamatta pihamaalle. Mutta kuinka pieni se onkaan siihen muistikuvaan verrattuna, joka lapsuudenpäiviltä on mielessä säilynyt! Ja sen kaksikerroksisen makasiinin tilalle, jonka korkea porrasrakennus oli toimittanut milloin laivan milloin linnoituksen virkaa, on tehty kivinen aittarakennus... Mutta alaköökin takaisen kamarin ikkuna on sen sama kuin silloinkin, kun edessä olevalla pöydällä Lundströmin poikain kanssa elohopeaherneitä kuljeteltiin.

Tuttua ja vierasta, mutta enemmän vierasta kuin tuttua... Äkkiä alkaakin Juhana Kuusiluodosta tuntua siltä kuin olisi hän tunkeutunut alueelle, jolle pääsy sivullisilta on kielletty, ja hän menee nopeasti takaisin kadulle.

Hän katsoo kelloaan. Vielä on aikaa melkein puoli tuntia. Hän voi jatkaa kävelyään. Tuossa asui konsuli Blomin perhe siihen aikaan, kun syysiltoina neljäkymmentä vuotta sitten pelattiin tikkupeliä Salmen Kesälässä. Annakin on joutunut täältä pois; hänellä on täysikasvuisia poikia, joilla jo vuorostaan ovat omat perheet. Strandin talo on ennallaan, mutta eihän siinä enää yhtään Strandia asu...

Juhana Kuusiluoto kääntyy rantaan päin. Rukoushuone rakennettiin hänen varhaisen lapsuutensa aikoina — Juhana muistaa isänsäkin antaneen rakennusrahastoon sata markkaa —, ja kun siellä ensimmäistä jouluaaton jumalanpalvelusta pidettiin, istui hän penkillä isän vieressä ja kumartui rukouksen aikana hartaasti, mutta ihmetteli, ettei alttaritaulua ollutkaan... Sillä paikalla, jossa Yhteiskoulun rakennus on, oli muutamina talvina luistinrata... Kauppahallin luona oli pieni lahti, jota sanottiin Hevosuitoksi, ja siellä uitettiin Koittoakin... Konsuli Melckertin talossa asuu tietysti vieraita ihmisiä; sekä konsuli että konsulinna ovat jo vuosia sitten kuolleet, ja Nanna, heidän ainoa perijänsä, on suuren herraskartanon valtijattarena Varsinais-Suomessa. Kuin akanat tuuleen ovat häipyneet tervaporvarien jälkeläiset... Juhana tulee katsahtaneeksi portin nimikilpeen; siinä on suomalainen nimi, kauppaneuvoksen, jonka hän tietää olleen etumaisten joukossa raivaamassa tietä sille uudelle ajalle, johon koko kaupunki jo on täydellisesti siirtynyt. Ja hän on jollakin tavalla tyytyväinen: hänestä tuntuu, että Melckertien kaunis kotitalo on joutunut arvokkaisiin käsiin.

Uuden ajan edustajina Juhana Kuusiluoto tapaa luokkatoverinsa pankinjohtajan luona, paitsi talon isäntää, maanmittausinsinöörin, raatimiehen, kaupunginviskaalin ja urheilukauppiaan, kaikki koulutovereita.

Juuri kun Juhana painaa pankinjohtajan ovikellon nappulaa, kilahtaa torninkello. Hän ei ole myöhästynyt toverilounaalta. Ovi avataan, ja Juhana astuu tuttuun taloon: sieltä oli aikoinaan hänen polkupyöränsä, uljas sinimerkkinen Cleveland, ostettu yritteliäältä liikemiesnerolta, joka aikansa laskettuaan, kuinka rikkaaksi tulisi, jos voisi lasittain myydä vettä Merikoskesta h.–tiin, oli ymmärtänyt ruveta polkupyöräkauppiaaksi juuri siihen aikaan, kun joka ihminen osti pyörän, ja sitten tietysti tarpeeksi ansaittuaan oli siirtynyt pääkaupungin väljempiin liikeoloihin ja vieläkin tuottoisemmille aloille.

Seinät ovat samat kuin polkupyöräkaupan aikoina, mutta turvallinen kotitunnelma tulee vierasta vastaan jo kynnyksellä.

Pankinjohtaja on Heinätorin puolen poikia. Hän on joutunut elämään suurimman osan miehuusikäänsä Etelä-Suomessa, mutta on kaiken aikaa pysynyt uskollisena syntymäkaupungilleen ja seurannut pitkänkin matkan päästä sen vaiheita ja kehitystä tunnollisen tarkasti. Ja tämä kiintymys on saanut palkkansa: kaupunki on omansa perinyt. Ihmeen pian ja täydellisesti on hänen varsinaissuomalainen vaimonsakin miehensä kaupunkiin koteutunut. Raatimies ja kaupunginviskaali ovat siitä asti, kun tutkintonsa suorittivat ja käräjänsä istuivat, syntymäkaupungissaan vaikuttaneet. He ovat vanhojapoikia. Raatimies on se Juhanan luokkatoveri, jonka kodin pihalta juhlallisesti asemalle marssittiin, kun lähdettiin Helsingistä ylioppilaslakkeja hakemaan. Kotipuolessaan ovat pysyneet aina myöskin insinööri ja urheilukauppias. Urheilukauppiaan isävainajankin Juhana muistaa hyvin. Hän oli aikoinaan tervaporvarien hienoin hoviräätäli, liukasliikkeinen, hintelä mies, joka änkytti, mutta silti laukaisi sukkeluuksia ja kerran mittaa ottaessaan sanoi ylettömän lihavalle kirjakauppiaalle: »Maisteri on hyvä ja pitää kiinni mittanauhan päästä sill'aikaa, kun minä juoksen maisterin ympäri.»

Lounaspöydässä on tietysti lohta ja maivakukkoa ja poronpaistia. Ja tunnelma sulaa niin välittömäksi, että tuskinpa kukaan tulee ajatelleeksikaan, kuinka kauan on siitä, kun viimeksi yhdessä oltiin, ennenkuin pankinjohtajan pojat marssivat rivissä sisään tervehtimään setiä...

Mutta eivät Juhana Kuusiluodon mielialoille anna virikettä vain reippaasti kantapäitään yhteen paukuttavat pojat, vaan myöskin pöytäseuran puheet ja äänenpainot. Hän huomaa niistä, ettei hän voi elämälleen keksiä hiventäkään sitä myönteisyyttä, joka ilmeisesti leimaa toisten pöytätoverien elämisen ja olemisen. Pankinjohtajalla, insinöörillä ja urheilukauppiaalla ovat toimiensa ohella perheensä, joiden eteen he uurastavat. Tuomareilla on työnsä lisäksi vakinainen toveripiirinsä perhe-elämän korvikkeena. Mutta kaikilla heillä on vielä kaiken muun lisäksi yhteisenä harrastuksena kotikaupungin kehitys. He ovat seuranneet sen murroskauden ja sen uudistumisen vaiheita elävällä ja henkilökohtaisella mielenkiinnolla, ovat omin silmin nähneet, miten vanha on murtumistaan murtunut, ja itse olleet mukana uuden rakentamisessa. Ja tämän uuden vartuttaminen ja vakiinnuttaminen on käynyt heille kunnia-asiaksi. Kuinka lähellä heidän sydäntään se on, sen huomaa Juhana Kuusiluoto siitä, että kesken menneiden aikojen muistelemistakin pilkahtavat tuon tuostakin esille nykyhetki ja sen reaaliset kysymykset.

Ja Juhana Kuusiluoto ajattelee:

— Kaipa minäkin olisin syttynyt samanlaiseksi, jos oksin jäänyt tai aikanani palannut tänne, jossa minun juureni ovat... Sillä nythän minä olen juureton puu, vieraat tuulet humisevat minun ympärilläni, ja minun kanssani sammuu sukuni...

Mutta hetken perästä hän alkaa epäillä:

— Tai ehkä onkin niin, että minun suonissani sittenkin, kaikesta huolimatta, on juuri sitä tervaporvariverta, joka on tuomittu juoksemaan hiekkaan...

Samassa kello lyö kolme. Ja Juhana Kuusiluoto kääntää vaistomaisesti katseensa ikkunaan, johon näkyy kirkontornin kellotaulu.

Eikä hän voi olla itsekseen hymähtämättä, kun hän tulee muistaneeksi, että kirkkohan onkin nyt tuomiokirkko, vaikk'ei hän osaakaan itselleen sen tarkemmin selittää, mitä yhteyttä sillä tosiasialla on hänen kohtalonsa kanssa...