[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW-fnBoKmwZlSD4sCoRDt-M52vtBUGzEDJ_QV1KkmQRQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2899,"Tervaporvarien pojat ja tyttäret","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"2899-kivijarvi-erkki-tervaporvarien-pojat-ja-tyttaret","2899__Kivijärvi_Erkki__Tervaporvarien_pojat_ja_tyttäret","Romaani","romaani",[],[],"fi",1934,null,33279,224015,true,[],[],[],"Romaani kuvaa oululaisten tervaporvarisukujen lasten elämää ja kasvua 1800-luvun lopulla. Teos jatkaa Juhanan tarinaa ja luotaa pikkukaupungin säätyläisyhteisöä, sen sosiaalisia suhteita sekä historiallisia murrosvaiheita rautatien tulosta puhelimen yleistymiseen.","Erkki Kivijärven 'Tervaporvarien pojat ja tyttäret' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2899. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TERVAPORVARIEN POJAT JA TYTTÄRET\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n1.\n\n\nEivät ole tainneet ihmisiän kartoittajat aivan mielivaltaisesti\nmäärätä viidettäkymmenettä vuosirengasta elämämme päiväntasaajaksi.\nSillä vaikkapa ehkä jo joskus aikaisemminkin olemme panneet merkille,\nettä tulevaisuuden tuulentupien lomiin voi mahtua myös menneiden\nmuistojen rakennuksia, niin vasta viisissäkymmenissä osaamme antaa\nvanhoille, jo aikoja sitten kylmilleen jättämillemme tuville sellaisen\narvon, että rupeamme vedättämään niiden seinissä säilyneitä hirsiä\nmielikuvituksemme tonttimaille uudisrakennustarkoituksiin.\n\nTällaisen muutoksen elämänkatsomuksensa näköaloissa oli huomannut\nmyöskin mr Axel Lundström, 7171 Ellsworth Avenue, Detroit,\nMichigan, U.S.A., kun hän perjantai-iltana kesäkuun 22 päivänä,\nsuoritettuaan loppuun viikon kirjanpitotyöt, kiersi puhtaan arkin\nkirjoituskoneeseensa ja alkoi naputtaa kirjettä eräälle lapsuutensa\ntoverille Suomeen.\n\nHän kirjoitti:\n\n Hyvä ystävä: —\n\n Ihan tuntuu kuin olisin sinulle kirjevelkaa, vaikka olenkin aivan\n ventovieras mies, jonka nimenkin jo aikoja sitten lienet unohtanut.\n Niin vieras, että omasta puolestani tuntuu kuin minun olisi sinua\n tässä kirjeessä »karahteerattava», kuten vähemmän tuttua ainakin.\n Toiselta puolen taas, kun otan huomioon, että kirjoitan lapsuuteni\n leikkitoverille, ei teititteleminen sentään tunnu sopivalta. Ja\n sen vuoksi rohkenen kirjoittaa niin kuin ei olisikaan vierähtänyt\n viidettäkymmenettä vuotta siitä, kun viimeksi yhdessä puuhailimme.\n\n Koetan aluksi esitellä itseni, jotta tietäisit, kuka kirjeen\n kirjoittaja on.\n\n Ehkäpä muistat, kun oikein muistiasi pinnistät, että sillä\n oululaisella maalarimestari Lundströmillä, joka asui Hedmansonin\n talossa sinun syntymäkotisi naapurissa — portti portin vieressä —\n Torikadun varrella, oli kaksi poikaa »Eemi» ja »Aki». Eemeli sai\n muutamana kesänä seurata sinua teidän huvilallennekin Salmeen, koska\n te olitte yhdenikäiset leikkitoverit, mutta hänen veljensä, joka oli\n kahta vuotta teitä nuorempi, oli jäätävä kaupunkiin. Kun äiti ilmoitti\n Eemin pääsevän Juhanan kanssa Kuusiluodon herrasväen »villaan»\n oikein olemaan, niin tahtoipa pala nousta Akin kurkkuun ja kyynel\n tupata silmään, kun hän ei päässyt mukaan. Tyyntyihän poikanen siitä\n vähitellen, kun äiti lohdutteli ja sanoi, että päästäänhän siellä\n mekin pian käymään... Eemeli on maannut jo viidettä vuotta nurmen alla\n Oulun hautuumaalla, ja hänen nuorempi veljensä Axel on se, joka tätä\n kirjettä kirjoittaa.\n\n Isäni Karl Cristoffer Lundström, joka oli syntynyt vanhassa Vaasassa\n vuonna 1841, oli »snikkarimestarin» poika. Hänellä oli yksi veli,\n Gustaf, ja yksi sisko, Kristina. Sen enempää en tiedä isäni suvusta.\n Mutta muistan hänen usein kertoilleen meille lapsille oman lapsuutensa\n muistoja. Niinpä hän kertoi Vaasan palosta, joka sattui hänen\n ollessaan kahdennellatoista.\n\n Äitini, omaa sukua Elisabeth Salander, oli syntynyt Paavolassa 1844 ja\n kuollessaan 80-vuotias.\n\n Setäni Gustaf oli aikoinaan harjoittanut värjäysliikettä Helsingissä,\n mutta ankarana hengenmiehenä hän lopetti sen keski-ikään päästyään ja\n omisti kaiken aikansa saarnaamiseen ja talonsa hoitoon. Hän hallitsi\n suomen kielen paremmin kuin isäni, joka vasta kolmattakymmenettä\n käydessään oli joutunut suomea puhuvain pariin. Setäni oli\n laestadiolainen eli »hihhuli», kuten Oulussa sanottiin, ja teki pitkiä\n saarnamatkoja aina Lappia myöten. Hän oli vakaa ja hyväsydäminen\n mies, joka otti orpolapsia kasvateikseen ja harjoitti hiljaisuudessa\n hyväntekeväisyyttä, mutta uskonasioissa hän oli kiivas. Niinpä hänellä\n oli tapana sanoa vaimolleen, jota hän ei ollut saanut omaan uskoonsa\n käännytetyksi, että »on ikävää, kun Kristuksen ja Perkeleen täytyy\n maata saman peiton alla».\n\n Minä lähdin Oulusta kahdeksantoistavuotiaana käytyäni ennen sitä\n kirjansitojaopin, kun isä ei tahtonut nuorimmasta pojastaan maalaria.\n Menin Raaheen, Tampereelle ja sieltä edelleen Helsinkiin setäni\n luokse. Tällä vaellusretkelläni viivyin noin vuoden päivät, minkä\n jälkeen palasin takaisin Ouluun.\n\n Niin syvälle olivat syöpyneet perinteet Oulun kaupan ja meriliikenteen\n mahtavalta kukoistuskaudelta ihmisten mieliin, ettei meikäläisten\n piireissä siihen aikaan pidetty miestä paljon minään, ellei hän ollut\n tehnyt reissua merille. Ja kun en minäkään tahtonut olla Pekkaa\n pahempi, niin otin kuin otinkin »hyyryn». Se oli hauskaa ja reipasta\n elämää: sai vetää keuhkoihinsa raitista ilmaa ja sai nähdä maailmaa\n laveammalti kuin ummehtuneiden työhuoneiden hikisistä ikkunoista.\n Seilasin enimmäkseen englantilaisissa laivoissa — eihän oululaisia\n enää ollut —, mutta olin myös kerran gööteporilaisessa, jonka mukana\n kävin neljästi Bordeaux'ssa, ja toisen kerran olin melkein kokonaisen\n vuoden norjalaisessa rautaparkissa, jolla tein pitkän reissun\n Etelä-Amerikan satamiin. Siihen aikaan eivät matkat katkenneet yhtä\n nopeasti kuin nykyisin. Niinpä meni meiltäkin lähes kolme kuukautta\n Lontoosta Mississipin suulle ja saman verran aikaa sieltä Buenos\n Airekseen.\n\n Muutaman vuoden maailman meriä seilailtuani kävin vielä kerran\n Oulussa katsomassa äitimuoriani. Mutta pieniksi ja ahtaiksi olivat\n kotikaupungin olot kutistuneet. Väljemmille väylille veti vereni, ja\n niin minä parin kuukauden perästä lähdin siirtolaisena Amerikkaan.\n U.S.A:ssa sitä sitten on tullut oltua jo kaksikymmentäkahdeksan\n vuotta, viimeiset kahdeksantoista täällä Detroitissa harjoittamassa\n sitä ammattia, johon isäni oli niin kyllästynyt, ettei millään olisi\n tahtonut ainakaan nuoremman poikansa sitä oppivan.\n\n Ja nyt aletaan tulla niihin asioihin, jotka ovat tämän kirjeen saaneet\n syntymään.\n\n On nimittäin säilynyt mielessäni muutamia tapauksia, itsessään\n epäilemättä aivan vähäpätöisiä ja merkityksettömiä, mutta minulle\n niin läheisiä, että ne koko elämän ajaksi ovat valottuneet muistojen\n filminauhaan. Ja koska useat näistä varhaisten lapsuusvuosien\n asioista, joita eivät elämän eivätkä merien myrskyt ole pystyneet\n muistista hälventämään, sivuavat sinun elämäsi alkutaivalta, olen\n tuntenut tarvetta kertoa ne sinulle.\n\n Niinpä muistan aivan elävästi ensimmäisen kerran, kun isäni kanssa\n tulin teidän taloonne. Oli myöhäissyksyn ilta; teidän mukulakivinen\n pihanne oli puhtaaksi lakaistu, ja konttorin nurkkauksessa oleva\n pihalyhty valaisi sitä kellahkolla valollaan. Olin noin nelivuotias,\n ja me olimme vastikään muuttaneet Hedmansonille. Kuinka mahtavalta ja\n laajalta se tervaporvarin piha silloin näyttikään!\n\n Isälläni oli asiaa sinun isällesi — mitä lieneekään ollut —, ja me\n menimme konttoriin, jossa »patruuna» vielä istui korkean pulpettinsa\n ääressä. Hän oli hyvin ystävällinen mies, sinun isäsi, ja minäkin sain\n antaa hänelle kättä. Muistanpa hänen pukunsakin; se oli siloinen,\n harmaa puku, ja se sopi kuin valettuna hänen pyöreäharteiseen ja\n lyhytkaulaiseen vartaloonsa.\n\n Sitten me tulimme Eemin kanssa monesti teille, sillä meistä tuli\n sinun jokapäiväiset leikkitoverisi, ja me juoksimme sinun kanssasi\n »pränsolat» ja tutkimme tallin yliset ja makasiinien alustat.\n\n Kutsuttiin meidät useasti sisällekin, ja minä muistan, että teillä\n ruokasalissa oli pyöreä pöytä, korkea kaksikerroksinen »senkki» ja\n rottinkituolit. Sen pyöreän pöydän ääressä me istuimme, kun äitisi,\n joka oli harvinaisen ryhdikäs ja kaunispiirteinen nainen, tarjosi\n vehnäpullaa ja maitoa tai mainiota marjahilloa kerman kera. Se oli\n sellaista herkkua lapsen suussa, etten ikänäni voi unohtaa Kuusiluodon\n komean »rouvan» makeaa »sylttiä».\n\n Joskus päästiin myöskin pistäytymään sänkykamariin, ja siellä\n herättivät suurinta kunnioitusta »kultaiset» sängyt, joissa oli niin\n kiiltävän kirkkaat nupit, että niistä selvästi kuvansa näki.\n\n Sinulla oli poikasena pieni arpi alahuulessa, joka miltei somisti\n hienohipiäisiä kasvojasi. En varmuudella muista, mistä arpi oli\n tullut, mutta olen muistelevinani, että olit kompastuessasi satuttanut\n huulesi ämpärin sankaan.\n\n Eräänä syyspäivänä korjattiin teidän tallissanne lattiaa, ja tietysti\n täytyi meidän poikasten olla siinä hommassa mukana. Sinne pistäytyi\n myöskin teidän kyttyräselkäinen puukhollarinne, joka mielellään\n jutteli lasten kanssa. Heti kun hän tuli talliin, hän kysyi sinulta:\n »No, joko on Juhanalta lähtenyt hammas?» Eihän se ollut vielä\n lähtenyt, vaan lepatti ikenessäsi aivan putoamaisillaan. Silloinko\n puukhollarin olisi tehnyt mieli vetäistä se siitä pois. Hän koetti\n suostutella sinua jos millä pelillä ja vakuutteli, ettei tee kipeää,\n kun hän vain vähän katsoo hammasta... Mutta sinä väistelit häntä\n nauraa kikattaen. Ja kun siinä vielä timpermanni Pattinen tiesi\n kertoa, että hän kerran vain antamalla luunapin muutaman pojan\n hampaaseen oli saanut sen lähtemään, niin silloinko sinä vasta\n varoitkin tulemasta lähelle miehiä. Niin jäi se maitohammas sillä\n kertaa vetämättä.\n\n Kerran olit saanut jostakin käsiisi pullon, jossa oli elohopeaa.\n Se vietiin riemukulussa pesutuvan, »alaköökin», kamariin. Elohopea\n kaadettiin pöydälle, joka oli pihalle antavan ikkunan edessä, ja\n valkoiseksi »kuuratulla» pöydän »kiivulla» oli hauska juoksutella\n kirkkaita metalliherneitä, rikkoa ne pienempiin ja taas koota\n suurempiin osiin. Mutta leikki loppui lyhyeen, kun joku aikaihminen —\n se oli kai teidän kyökkärinne Fiia — tapasi meidät sieltä. Nuhteita\n saatiin, ja kädet piti pestä hyvin.\n\n Joskus me myöskin varustauduimme kadulle ja menimme komesrooti\n Bergbomin katukäytävälle laskemaan niitä vaaleanharmaita,\n neliskulmaisia laattakiviä, jotka olivat ainoat koko kaupungissa ja\n joista kerrottiin maksetun sata markkaa kappaleelta.\n\n Onhan niitä muistoja, kuten näet, mutta pitkäksi kävisi kaikkien\n luetteleminen. Taitaa jo tämäkin epistola olla vähän liian\n perusteellinen. Mutta jos se tuntuu sinusta pitkäveteiseltä, niin\n koeta olla kärsivällinen ja lohduta itseäsi sillä, että tällaisia\n kirjeitä tulee perin harvoin, korkeintaan pari sadassa vuodessa...\n\n Olisi hauskaa vielä joskus tavata. Etkö sinä koskaan ole ajatellut\n Amerikan matkaa? Minun on monta kertaa tehnyt mieleni tulla käymään\n Suomeen, eikäpä sitä tiedä vaikka vielä joskus tulisinkin, sillä\n vakuuttaahan sananlaskukin: Tulee mies merentakainen, vaan ei tule\n turpehenalainen. Vaimoni Hilma tahtoisi myös mielellään nähdä Suomen\n — hän on Amerikassa syntynyt, mutta on säilyttänyt suomen kielen\n puhtaana ja murteettomana.\n\n Lähetän tämän kirjeeni mukana pari valokuvaa. Toinen on otettu\n Niagaralla, josta se teidän kyttyräselkäinen puukhollarinne oli tuonut\n muistoksi ne sini- ja punakantiset kuvakirjat, joita hän toisinaan\n meille lapsille näytteli. Toinen meidän »lauantaimajaitamme».\n\n Ja nyt minä vihdoinkin lopetan tämän kirjeeni toivottamalla sinulle\n oikein hyvää vointia.\n\n                                                    _Axel L._\n\nTämän kirjeen vastaanottaja oli Kaarle Juhana Kuusiluoto, oululaisen\ntervaporvarin jälkeläinen, jota eräässä merkityksessä voidaan sanoa\ntämän kirjan päähenkilöksi (mutta ei millään muotoa tarinan sankariksi,\nsillä sankaruutta ei hänessä ole enempää kuin muissakaan tervaporvarien\npojissa ja tyttärissä, jotka hajaantuneina kaikkiin ilmansuuntiin\ntodistavat paikkansapitämättömäksi vanhan vakuutuksen, että aina »Oulu\nomansa perii»).\n\nJuhana Kuusiluoto muisti hyvin Axel Lundströmin, hänen veljensä\nEemelin, vieläpä maalarimestarinkin samoin kuin myös Lundströmskan.\nOlihan hän usein pistäytynyt pikkupoikana Hedmansonin pihan perällä\nolevaan verstaaseen, jossa oli pistävän väkevä tuoreen öljyvärin\ntuoksu, ja olipa hän joskus saanut ukko Lundströmiltä kimpaleen\nsitkeätä kittiäkin kämmentensä leivottavaksi. Maalarimestari oli\nlyhyenläntä, täysipartainen, hiljainen ja säyseä mies, joka teki\nahkerasti työtä, mutta saattoi sentään joskus hairahtua ottamaan lasin\nliikaa. Arvatenkin hän silloin sai aikamoista ripitystä vaimoltaan.\nLundströmska oli nimittäin hurskas, mutta topakka naisihminen, joka\nmielellään suoristikaan vartalonsa ja jämötti kädet puuskassa.\n\nEräänä talvena, kun pojat olivat rakentaneet lumilinnoituksen\nHedmansonin liiterin katolle, johon päästiin nousemaan kauppias\nKuusiluodon talon »porttikongista», oli Eemin jalka luiskahtanut,\nja poika oli tipahtanut katolta ja katkaissut sääriluunsa. Ja niinä\nviikkoina, joina Eemi makasi jalka lastoitettuna vuoteessa, pääsi\nJuhana verstaan takana olevaan kamariinkin viemään leikkitoverilleen\nmakeisia, äpyleitä ja kompiaisia.\n\nMutta Juhanan ja Lundströmin poikain tiet olivat vähitellen\neronneet. Heinätorin kansakoulun pojat katsoivat yleensä karsaasti\n»herraskoulujen» poikiin, joiden kanssa he vanhan perintätavan mukaan\npitivät velvollisuutenaan hieroa tappelua — etenkin Aleksanterin\npäivänä, jolloin kouluilla oli lupa, mutta tilaisuuden sattuessa\nmuulloinkin — ja joiden kanssa ei rauhankaan aikana ollut sopivaa olla\nliian hyvää pataa.\n\nJa tapahtuihan sitten vielä paljon muutakin, joka loitonsi Juhanan\nEemistä ja Akista ja muista Torikadun pojista.\n\nKun Akin kirje — pitkulaisessa kuoressa, joka oli varustettu kahdella\nvaaleansinisellä viiden centin postimerkillä sekä palautusviitteellä\nlähettäjälle — tuli vastaanottajalleen, kulutti tämä parhaillaan\nkesälomaansa koreimmassa suvisinessä hohtavan sisämaan järven rannalla.\n\nJuhana Kuusiluoto luki kirjeen tarkkaan ja hitaasti ja oli sekä iloinen\nettä liikutettu.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJa nyt alkaa tämän kirjan tarina.\n\nSe alkaa siitä, että kauppias Kuusiluodon poika Kaarle Juhana,\njolle hänen lapsuutensa tuttava Axel Lundström kerran kesällä\nviidettäkymmenettä vuotta myöhemmin oli kirjoittava kirjeen Amerikasta,\nyhdeksänvuotiaana miehenalkuna yhdessä leikkitoverinsa Eemeli\nLundströmin kanssa aukaisee Holstinsalmen sillankorvassa olevan ladon\noven.\n\nSe ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä kahdelle pikkuiselle\npojannaskalille, joiden täytyy kurottautua varpailleen ylettyäkseen\nsormenpäillään oven salpapuomia tapaamaan. Lato on niin iso, että\nsiihen mahtuvat koko laajan Snellmanin niityn heinät, ja kaksoisovi\nniin korkea, että kuormat voidaan ajaa sisään. Mutta pojat raahaavat\npölkkyjä ja lankunpäitä telineiksi ja saavat kuin saavatkin toisen\novenpuoliskon raolleen. Ja raosta he painautuvat sisään.\n\nMutta he pysähtyvät oven suuhun ja jäävät aivan hiljaisiksi. Sillä\nladossa on niin pimeä, etteivät heidän kirkkaaseen kesäpäivään\ntottuneet silmänsä erota mitään. Ja pimeys peloittaa. Molempien tekisi\nmieli pujahtaa ulos saman tien kuin ovat tulleet. Mutta he eivät\nkehtaa näyttää toisilleen pelkoaan ja jäävät siis pamppailevin sydämin\npaikoilleen. Ja sitä paitsi on se asia, jonka vuoksi he ovat latoon\ntunkeutuneet, sen arvoinen, että kannattaa sen takia vähän vavistakin.\n\nVihdoin Juhana saa kuiskatuksi:\n\n— Eivät ne lähde liikkeelle, jollei kolisteta...\n\nEemeli vastaa hiljaa ja epäröiden:\n\n— Millä täällä kolistat?... Minä menen hakemaan ulkoa aidanseipään...\n\n— Etkä mene mihinkään, tiuskaisee Juhana ja yrittää pimeässä\numpimähkään tarrata kiinni toveriinsa.\n\nMutta silloin jalka luiskahtaa, ja hän on menettämäisillään\ntasapainonsa. Ja nyt syntyy kolina itsestään, sillä lattialaudat ovat\nirralliset ja paukahtelevat joka askelen alla.\n\nSamassa vilahtaa jotakin oven raosta lattialle tunkeutuvan valokeilan\nkapeassa viirussa. Mutta vain silmänräpäyksen ajan pieni kiitävä olento\non näkyvissä: salaman nopeudella se viipsottaa takaisin pimeyteen.\n\n— Näitkö sinä? kysyy Juhana.\n\n— Näin, vastaa Eemeli.\n\n— No, miks'et iskenyt?\n\n— Enhän minä ehtinyt, kun en osannut odottaa... häkeltää Eemeli.\n\nHän on nimittäin varannut kiviä taskuunsa ja on kehunut, että kyllä\nkivillä kärpän kitistää, kun sen vain näkyviinsä saa.\n\n— Älä kehu, Juhana on inttänyt vastaan. — Eihän ole Snellmanin\nAukustikaan saanut kitistetyksi, vaikka on monet kerrat\nsalonkikiväärillään yrittänyt.\n\nJa Juhana on puhunut totta. Sillä siitä lähtien, kun heinänhakijat\nolivat keväällä kertoneet kärppien eksyneen pesimään ladon lattian\nalle, olivat oudot elukat kiinnittäneet Augustin mieltä, ja tuskin\noli perhe ehtinyt asettua kesäteloilleen Hannalan huvilaan, niin hän\njo oli pyssy kädessä hiipinyt ladolle. Mutta liian nokkelia olivat\nelukat, ei ollut saanut August niihin osumaan, vaikka sadoittain\npatruunia oli paukutellut. Ja kun ei hän ollut onnistunut, niin turha\noli toisten yrittää. Sillä kuusitoistavuotias August on taitava\nnuorukainen ja kaikkien Toppilansalmen pikkupoikien esikuva. Hän on\nensimmäinen uinnissa, paras pilkkaan ampumisessa, ja olipa hän viime\nkesänä, tuhkarokon takia eristettynä ollessaan, rakentanut itselleen\nkanootinkin. Toivotonta oli pikkuisen Lundströmin Eemelin yrittää\nkivillä sellaista, mihin ei August Suuri edes kiväärillä kyennyt. Mutta\nantaa pojan kehua ja koettaa, sittenpähän saa pitkän nenän!\n\n— Koetetaan uudestaan, sanoo Eemeli, joka jo alkaa tottua ladon\npimeyteen eikä enää pelkää.\n\n— Koetetaan vain, vastaa Juhana.\n\nJa nyt he vuoroin hyppivät tasajalkaa paukkuvilla laudoilla, vuoroin\ntaas kuuntelevat ja tähyilevät pimeyteen henkeään pidättäen. Mutta\nmitään ei näy eikä kuulu.\n\n— Piilossa ne pakanat pysyvät, sanoo Eemeli. — Ei kannata enää yrittää,\ntullaan huomenna uudelleen.\n\nPojat lähtevät ulos. Suurella vaivalla he saavat pitkän salpapuomin\npaikoilleen oven eteen. Ja sitten he heittäytyvät ladon seinän\nkatveeseen levähtämään.\n\nOn kihelmöivän kuuma päivä, ja ilma on täynnä suven ja niityn tuoksuja.\n\nEemeli tempautuu äkkiä istualleen ja vetää ilmaa sieraimiinsa:\n\n— Täällä on varmasti vatukoita!\n\nSilloin Juhanakin kohentautuu kyynärpäittensä varaan. Totta tosiaan:\nhänkin erottaa aivan selvästi marjain väkevän ja makean tuoksun.\n\nOnkinhan niitä siellä, kypsiä, tummia mesimarjoja ojanvieret aivan\ntäynnä. Ei kaikkia edes jaksa syödä, vaan tulee poimituksi säästöönkin\nlakillinen miestä kohti.\n\nLämmin tulee helteessä ojanvarsia rahmustellessa, ja pojat päättävät\nlähteä uimaan. Ei olekaan pitkä matka uimahuoneelle. Mutta kello\nkahteen asti on naisten vuoro. Lieneekö kello jo niin paljon, että\nuskaltaa mennä? Tultuaan rantaan ja noustuaan uimahuoneelle johtavalle\nlankkusillalle he koettavat kurkistella lauta-aitauksen alta, näkyykö\nketään. Ei näy. Ja he tempaisevat auki oven.\n\n— Matami hoi, joko saa tulla? Juhana huutaa ovelta.\n\nVanha eukko tulee ulos pukukopperoitten vieressä olevasta putkastaan:\n\n—-Vai tekö sieltä tulette... Kuusiluodon Juhana... ja mikä se tämä\ntoinen poika onkaan?\n\n— Se on Lundströmin Eemi, joka on meillä kesää, sanoo Juhana.\n\n— Niin... niin... Vai Lundströmin Eemi. Senkö se on maalarin poika?\n\n— Sen, vastaa Eemeli yksikantaan.\n\nEukko katsoa tihrustelee nyt läheltä Eemeliä ja sanoo:\n\n— Sitähän minäkin, ettei tämä Eemi ollut se Rosanderin Kaarlo,\njoka viime kesänä oli Juhanan kamraatina... Kyllä se on hyvä, että\nKuusiluodon patruuna ajattelee köyhempiä ihmisiä ja ottaa villalleen\nheidän kakaroitaan... Vaikka kaipaahan se tietysti Juhanakin seuraa,\nkun on ainoa lapsi...\n\nMatami on vähän höperö, mutta pitää hyvän järjestyksen, hoitaa lakanat\nhuolellisesti ja komentelee pikkupoikia uhkaamalla, että selkäänsä\nsaavat, jos menevät hukkumaan. Ja pojat pelkäävät hänen tiukkaa\nkomentoaan eivätkä huku.\n\n— Eikö se Kuusiluodon patruuna itse tulekaan tänään uimaan? kysyy\nmatami.\n\n— Ei tule, vastaa Juhana. — Pappa ja mamma menevät häihin Ellalaan.\n\n— Niin... niin..., hupattaa eukko. — Tänäänhän ne ovat häät\nkomesrootilla... Ei taida tulla Addi-patruunakaan.\n\n— Mutta saammeko me jo mennä uimaan? kysyy Juhana, jota eukon hupatus\nalkaa kismittää.\n\n— No, kyllä kai te jo voitte mennä, vaikka vasta tuo kello näkyy olevan\npuolivälissä... Mutta ovathan jo olleet täällä Hedmanin fröökynät ja\nRavanderin Sally ja Huovisen tytöt ja Winckelmannin kaksoset, ja kukapa\nnyt enää tällaisena päivänä tulisi, kun on laittauduttava fiiniksi ja\ntäyteen häätällinkiin...\n\nEnnenkuin eukko on ehtinyt lopettaa sanatulvansa, ovat pojat\nviheltäneet pukukopperon punareunaisen säkkikangasverhon taakse. Ja\nmatamin vasta kääntyessä hakemaan heidän kylpylakanoitaan puolipimeän\nputkansa hyllyltä ampaisevat he jo apposen alastomina hänen ohitseen\nuima-altaan notkuvalle sillalle ja molskahtavat päälaelleen\n»pasänkiin». Ja sitten sitä sukelletaan, heitetään kuperkeikkaa, uidaan\nkilpaa, kellutaan, poljetaan vettä ja tehdään senkin seitsemät temput.\nMutta kun pojat aikansa ovat vedessä myräköineet, ilmestyy eukko\noviaukkoon, läimäyttää yhteen kämmenensä ja rupeaa marmottamaan:\n\n— Jestandeera, vieläkö te vintiöt olette vedessä? Laittakaa itsenne\npukemaan äkkiä... ja muistakaa, että jollette tottele, niin saatte\nmuksut märällä hantuukilla paljaille kintuillenne!\n\nEihän siinä auta muu kuin totteleminen. Ja jo on sitäpaitsi aikakin\nnousta vedestä, sillä kalisevatpa Eemelin hampaat, lain hän kämmenellä\npyyhkäisee vettä pinnaltaan, ennenkuin juoksee pukukopperoon. Mutta\nJuhanaa ei viluta; hän on lihavan pehmeä lyllerö, joka kestää veden\nviileyttä vaikka tuntikaupalla.\n\n— Siitä se vielä tulee oikein komia tervapatruuna, sanoo matami\nhyväksyvästi, kun Juhana juoksee hänen ohitseen, eikä eukko malta olla\nhipaisematta kädenselällään pojan paljasta takapuolta. — Kyllä on\ntainnutkin mamma ruokkia ainokaistaan sokerileivillä ja kermalla.\n\nVaikka tuo viimeinen olettamus hiukan suututtaakin, niin ehdottaa\nJuhana kuitenkin Eemelille, että he antaisivat marjoja matamille.\n\n— Ei akka niistä välitä, yrittää Eemeli vastustella, sillä\nkaupunkilaispoika on perso niityn herkuille. — Ja onhan sillä aikaa\nitselläänkin poimia, jos tahtoo, ei ole niitty kaukana.\n\nMutta Juhanalla on hyvä sydän, ja hän sanoo:\n\n— Minä annan ainakin...\n\nSitten hän huutaa ulos käytävään:\n\n— Matami tuo tänne teevadin, niin me annamme marjoja!\n\nEukko ilmestyy lautanen kädessään säkkikangasverhojen aukkoon.\nKun Juhana kaataa lakistaan marjoja lautaselle, tarttuu Eemelikin\nlakkiinsa, joka on piilossa penkin alla, ja tulee antamaan osansa.\n\n— Kiitos, kiitos, niiailee matami. — Kyllä te sentään olette snällejä\npoikia, kun annatte vatukoita vanhallekin...\n\nMatami menee putkaansa, ja pojat istuutuvat pukukopperon penkille\nsyömään marjojaan.\n\n— Oliko se Rosanderin poika kauankin teidän villallanne viime kesänä?\nkämäyttää Eemeli yht'äkkiä.\n\n— Oli kai se melkein yhtä kauan kuin sinä tänä kesänä olet ollut,\nvastaa vältellen Juhana, joka hyvin muistaa, että Eemelin vierailuaika\nparin päivän perästä päättyy. — Miksi sinä sitä kysyt?\n\n— Tulin vain ajatelleeksi... sanoo Eemeli, jonka mielestä on ikävää\ntaas joutua kivikatuja juoksentelemaan.\n\n— Oletko sinä koskaan käynyt Rosanderilla? kysyy Juhana.\n\n— En.\n\nSiellä riippuu tyhjäksi puhallettu strutsinmuna katossa, ja se on\nmelkein yhtä suuri kuin sinun pääsi, ja piirongilla on koreita\njättiläisnäkinkenkiä.\n\n— Onko se strutsinmuna kirjava kuin rätyharakan muna vaiko yksivärinen\nkuin kanalla? utelee Eemeli.\n\nYksivärinen se on, mutta paljon keltaisempi kuin kananmuna ja eete\npaksukuorinen. Ja ne näkinkengät ovat eriskummallisen monisakaroisia,\nne on Kaarlon isä tuonut Afrikasta, hän on suuren laivan kapteeni.\n\nStyyrynä hän seilaa, oikaisee Eemeli. — Ja onhan niitä isoja\nnäkinkenkiä teilläkin kodissa.\n\n— Rosanderilla on paljon isompia ja ihmeellisempiä.\n\nEemeli ei vastaa mitään kiskoessaan sinivalkoraitaista puseroa päänsä\nylitse. Hän on jostakin syystä myrtynyt Rosanderin Kaarlolle — olisiko\nehkä vähän kateellinen siitä, että Kaarlo jo ennen häntä on saanut olla\nKuusiluodon herskaapin huvilalla... Mutta kun hän on saanut puseron\nylleen, ei hän malta olla kysymättä:\n\n— Oliko sinulla jo ennen Rosanderin Kaarloa ketään kesäkamraatia?\n\n— Ei ollut, vastaa Juhana lyhyesti.\n\nSillä hän ei kehtaa tunnustaa, että ennen Kaarloa oli hänellä ollut\nleikkitoverina muutamaa vuotta itseään vanhempi tyttö, Rundelinin\nHanna, koska tietysti Eemeli silloin olisi voinut ruveta pistelemään,\nettä vai oli hänelläkin ollut lapsenlikka aivan kuin pankinkomissaarin\npojalla, jolla sellainen oli vieläkin, vaikka poika jo oli täyttänyt\nkymmenen vuotta.\n\n— Mitä me nyt teemme? kysyy Eemeli, kun he ovat valmiit lähtemään\nuimahuoneesta. — Mennäänkö pulkkaamaan?\n\n»Pulkkaaminen» on soutelemista tai oikeammin melomista ja sauvomista\npuolittain maatuneen Holstinsalmen kapeassa vesiuomassa. Sitä varten\nJuhanalla on pieni venhe; se on harmaaksi maalattu, pohja punainen, ja\nsen keulassa on valkoisin kirjaimin nimi »Toivo».\n\n— Ei sitä viitsi, kun vesi on niin matalalla, ja minä olen luvannut\nmammalle, etten pulkkaa muualla kuin Holstissa...\n\n— Etkö uskalla edes tukkipuomin sisäpuolella? viekoittelee toveri.\n\n— Kyllä tämä poika uskaltaa pulkata vaikka isossa salmessa, mutta ei\ntahdo, säväyttää siihen Juhana päättäväisesti. — Kuulithan jo, mitä\nolen luvannut, ja minä pidän sanani.\n\nEemeli naurahtaa vähän halveksivan ylimielisesti, mutta siihen se juttu\nkuitenkin jää. Siitä ei puhuta enää sanaakaan. Eikä paljon muustakaan.\nVaan painutaan hiljalleen kotiin, Kesälään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat istuvat kahden päivällispöydässä, sillä Juhanan isä ja äiti ovat\nkauppaneuvoksen tyttären häissä Toppilansalmen toisella puolen.\n\nEllalan häät ovat suuret ja komeat. Lippu on liehunut tornin huipussa\nvarhaisesta aamusta, ja ylimääräinen laiva kuuluu tilatun niitä\nvieraita varten, jotka eivät tule kaupungista hevoskyydillä. Kolme\npäivää on Oulun taitavin pitoruokien keittäjätär ollut juhla-aterian\nherkkuja valmistamassa, ja tarjoilijoita on palkattu omain\npalvelijattarien avuksi.\n\nNo, tietäähän sen, kun häitä pitää mahtava kauppaneuvos, jolla pian\naikaa on yhtä monta sahaa jokien suissa kuin kaupungin kaikkein\nrikkaimmalla komesrootilla, sillä, jonka katukäytävä on laskettu sadan\nmarkan neliskulmaisilla laattakivillä!\n\nKaiken tämän tietää kertoa Stiina, puutarhaapulainen, joka yhdessä\nsisäkön, Liisun, kanssa on tullut huvilan avokuistille katsomaan,\netteivät pojat kaada koko sokeriastian sisällystä viilipurkkiinsa ja\nettä he muutenkin käyttäytyvät säädyllisesti ruokapöydässä.\n\nMutta kun pojat ovat syöneet, lähtevät he möljälle, kanavan tapaan\nreunustetun Toppilansalmen laiturille, kuuntelemaan, kiirisikö salmen\nylitse juhlahumun kaiku toisellekin puolelle. Jo huvilalta johtavan\nkoivukujan suuveräjällä he höristävät korviaan.\n\n— Kuuletko?\n\n— Kuulen. Kuuletko sinä?\n\nHe rientävät möljälle. Siellä on väkeä jo ennestään. Mutta pojat\nistuutuvat sillan reunalle niin, että jalat roikkuvat ulkopuolella,\nveden yllä. Se on miehekästä. Ja naapurihuvilain piioille ja lapsille\non nyt näytettävä, ettei enää olla pikkupoikia, joita ei uskalleta\nlaskea edes möljän maanpuoleiselle reunalle istumaan, vaan paimennetaan\nrantapensaikon mättäillä.\n\nTorvensoitto kaikuu komeana salmen ylitse. Ellalassa soittaa\npataljoonan koko soittokunta — eikä vain seitsikko, kuten tavallisissa\nsuurpidoissa —, sillä sulhanen on pataljoonan upseereja. Tosin vain\nluutnantti, mutta kaikkihan tietävät, että hänestä ennen pitkää on\ntuleva everstiäkin suurempi herra: maakunnan mahtavin puutavarakenraali.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo kallistuu kesä syksyyn, ja Rundströmin Eemeli on aikoja sitten\nmennyt myötyriksi kaupunkiin.\n\nKesälän kukkapenkkien hamput ja tupakat ovat kasvaneet korkeiksi,\nlavoissa on isoja kurkkuja, koivuista varisevat ensimmäiset keltaiset\nlehdet, tuomien mustat marjat kypsyvät kypsymistään, ja alkaapa näkyä\npientä punerrusta pihlajissakin.\n\nNyt viihtyy Juhana kotiaidan sisäpuolellakin. Kun tulevat käymään\nHallénin pojat naapurihuvilasta tai Strandin Hjalmar ja Lennart\nMustastasalmesta, niin mennään trekooliin syömään punaisia ja mustia\nviinimarjoja — niitä on niin paljon, että saa riipiä pensaista mielin\nmäärin. Mutta kun pistäytyvät viemisille konsuli Öbergin pojat salmen\ntoiselta puolelta, kiivetään tuomiin, joita Öbergin puutarhassa ei ole,\nja syödään huulet mustiksi ja kielet karheiksi.\n\nHarvoin nyt enää viitsii mennä uimaan, vesi on jo jäähtynyt kylmäksi.\nJa Snellmanin niitty on keltaisella sängellä, lato on täynnä heiniä,\novi pönkitetty ja naulattu visusti kiinni, ettei pääse kärppiäkään\nkurkistelemaan — jos niitä enää siellä onkaan, sillä väittäähän August\nniiden lähteneen muille markkinoille, kun latoon alettiin ajaa heiniä\nja lattialaudat kavioitten alla ritisivät.\n\nJuhana muistelee usein kärppiä. Ne olivat niin oudon salaperäisiä ja\narkoja. Ja kärppien nahat olivat ainoat, jotka kelpasivat keisarienkin\npurppuramanttelien päärmeisiin! Olihan aivan kauheata, jos ne oli\nkarkotettu pesästään, suojastaan, kodistaan... Aivan yhtä kauheata kuin\njos hänet ja äidin ja isän joku ajaisi pois Kesälästä...\n\nSiinä sitä taas ollaan. Kun Juhana on yksikseen ja työntelee\npunarattaisia käsikärryjään pitkin puutarhan hiekkakäytäviä, käy hänen\nmielensä apeaksi. Hänellä on sirovartinen, pieni keksi, ja kärryt ovat\nolevinaan laiva, siipilaiva, samanlainen kuin Pohjola ja Wellamo,\njotka kulkevat Oulun ja Tornion väliä. Juhana on kapteeni, ja hän\nohjaa alustaan yhtä varmasti kuin Hallénin setä Pohjolaa jokisuitten\nsatamiin. Juhanalla on omat satamansa: veräjälle johtavan käytävän\nvarrella kasvaa vanha koivu, joka on kaikkia muita koivuja komeampi,\nsen tyven ympärille on tehty pyöreä, nurmireunainen multapenkki, ja se\non olevinaan Kallion sahan rimapuista pinottu laituri, jolta laivat\nottavat polttohalkoja; Kemin satama on taas perunamaan laidassa,\nRöytän haminana on taimilava humalasalin vieressä, ja Tornion\njokisuuhun noustaan saunan kupeen ylämäkeä. Mutta Juhanan laiva viipyy\nvälisatamissa paljon kauemmin kuin Pohjola. Sillä pikkuinen kapteeni\nunohtuu omiin ajatuksiinsa ja huutaa lähtöä milloin sattuu.\n\nJuhanan mielen täyttää pelonsekainen aavistus, että he ehkä asuvatkin\nviimeistä kesää huvilalla, että he voivat joutua pois Kesälästä aivan\nkuin kärppäperhe Snellmanin ladon lattian alta...\n\nIsän terveys on käynyt huonoksi. Eikä se parane, vaikka hän koettaakin\nlevätä ja hoitaa itseään minkä voi. Hän on aina väsyneen näköinen\nja on muuttunut hiljaiseksi ja totiseksi, suupieliin on ilmestynyt\noudot vaot, ja kasvojenväri, joka ennen oli punakka, on kalventunut\nkellerväksi. Ja eräänä aamuna Juhana kuulee, kun Luotoska, joka\nkolmena huomenena viikossa käy isää jollakin tohtorin määräämällä\nmyrkkyrasvalla hieromassa, sanoo äidille, että »kyllä on hirveän\nväsynyt patruuna». Ja vaikkeivät äiti ja poika uskallakaan keskenään\nasiasta puhua, peloittaa heitä molempia sama aavistus.\n\nIllat ovat pimeät, ja »paketeissa», pienissä höyrypursissa, jotka\nvälittävät liikennettä kaupungin ja Toppilansalmen välillä, kiiluvat\nvihreät ja punaiset merkkivalot. Usein Juhana juoksee Kraakkulan\nsiltaan isäänsä vastaan, kun tämä konttorista vapauduttuaan pääsee\nyhdeksän paatilla tulemaan huvilalle. Isä ja poika kävelevät\nsilloin rinnakkain möljää pitkin oman veräjänsä kohdalle ja näkevät\nkoivukujalle kääntyessään Kesälän punalasisen kuistilyhdyn sytytetyksi.\nSiitä he tietävät äidin odottavan höyryävine vihreine hernepalkoineen\nja keltaisine voisulineen, mikä on heidän parasta syyskesän herkkuaan.\nIsä koettaa olla iloinen ja utelee päivän tapahtumia, mutta Juhana\npanee merkille askelten varovaisen verkkaisuuden ja tuntee piston\npienessä sydämessään.\n\nHiljaista on elämä ollut koko suven Kesälässä. Ei ole ollut suuria\nkutsuja eikä iloisia illanistujaisia, kuten takavuosina. Ja nyt\nsyyspuolella Juhana vaistoaa tämän hiljaisuuden käyneen aivan\npainostavaksi.\n\nVain lauantai-iltaisin, kun isä koettaa päästä aikaisemmin tulemaan\nkonttoristaan, pyydetään illalliselle Blomit, s.o. konsuli ja\nkonsulinna ja heidän vanhin lapsensa, Anna, joka on Juhanan ikäinen\nSilloin palaa ruokahuoneen rautakamiinassa tuli, ja aterian jälkeen\npelataan tikkupeliä, jossa lapsetkin saavat olla mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun elokuu on kulunut loppuun, tulee kaupunkiinmuuton päivä, ja\nJuhana käy jättämässä viimeiset hyvästit kaikille kesäisten retkiensä\nja leikkiensä paikoille.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKaupungissa on eletty pitkää, pimeää syksyä. Taivas on ollut matalalla,\nihmisten mieli maassa.\n\nKunnes eräänä aamuna on havahduttu siihen, että ensimmäinen lumi on\nhohtanut valkeuttaan ja tuoksunut tuoreuttaan. Silloin on herätty\nuuteen elämään.\n\nMutta kauppias Kuusiluodon talossa Torikadun varrella on\nuudestisyntymisen ihme tällä kertaa jäänyt huomaamatta. Oudon kumea\njuhlallisuus täyttää siellä ihmisten mielet ja hiljentää heidän\npuheensa araksi kuiskaamiseksi.\n\nKuolema on käynyt talossa, ja nyt on sen perjantain jälkeinen\nsunnuntai, jonka iltatunteina talon isännän elämä katkesi.\n\nEi huomaa Juhanakaan verannan ovesta tyhjälle pihalle astuessaan lumen\ntuoksua. Vasta kun hän pujahtaa portista kadulle, lehahtaa sen tuore\nraikkaus häntä vastaan niin väkevänä, että hän tuntee sen sieraimissaan\nja sielussaan. Hän vetää sitä keuhkonsa täyteen ja vaistoaa jokaisella\nhengähdyksellä vapautumistaan vapautuvansa siitä pelon painajaisesta,\njoka viimeisten vuorokausien aikana on kuristanut hänen kurkkuansa. Nyt\njännitys on lauennut.\n\nEikä Juhana enää kestä yksinäisyyttä.\n\nVinottain vastapäätä hänen kotiporttiansa on kadun toisella puolella\nvärjäri Strandin talon portti. Hän menee verkalleen sitä kohti. Hänen\ntäytyy saada tavata joku tovereistaan, mieluummin Hjalmar, joka on\naivan hänen ikäisensä ja jonka kanssa hän on jakanut ilot ja surut\nsiitä asti, kun on kynnelle kyennyt.\n\nStrandin pihalla hän tapaa Lennartin. Hjalmar ei ole kotona, hän on\nmennyt johonkin viemisille vanhempiensa kanssa. Lennart on Hjalmarin\nnuorempi veli, mutta ikäero ei ole suuri, ja Juhana tulee hyvin toimeen\nhänenkin kanssaan. Lennart tarkastelee puolittain salavihkaa mustaa\nnauhaa Juhanan päällystakin hihassa ja suruharsoviirua hänen lakissaan,\nmutta ei virka mitään. Ja vaikka Juhanan sydän on kipeänä ikävästä,\ntuntee hän olevansa jollakin tavoin ylpeä surunsa merkeistä, jotka\nerottavat hänet kaikista muista pojista.\n\nLennartin leipoman lumiukon edessä jonkin aikaa seisoskeltuaan pojat\npäättävät lähteä rantaan. He menevät Strandin alaportista syrjäkadulle\nja laskeutuvat Narinkan takana ohuen lumikerroksen peittämälle jäälle.\nPuhellaan kaikenlaista. Mutta molemmin puolin vältetään koskettelemasta\nsitä tapahtumaa, jonka ympärillä kumpaisenkin ajatukset liikkuvat,\ntoisen surusta, toisen uteliaisuudesta. Mutta kun lähestytään\nKiikelinsaaren rantaa, ei Lennart enää malta mieltään, vaan sanoo:\n\n— En minä tiennytkään, että isäsi oli kuollut, ennenkuin eilisaamuna\nnäin, ettei teidän puotianne aukaistu.\n\n— Niin, mistäpä sinä olisit sen saanut tietää... Juhana vastaa hiljaa.\n\nJa taas he taivaltavat kappaleen matkaa eteenpäin. Mutta sitten Lennart\nyht'äkkiä ehdottaa, että he vähäksi aikaa vaihtaisivat lakkeja. Asiaa\nsen enempää ajattelematta Juhana ojentaa hänelle uuden, verasta tehdyn\npatalakkinsa ja painaa omaan päähänsä toverinsa nahkaisen naapukan.\nMutta heti kun Juhana näkee suruharsoisen lakkinsa toisen päässä,\ntuntee hän piston omassatunnossaan — ikäänkuin hän luovuttamalla\nsurunsa merkin vieraalle tekisi rikoksen isänsä muistoa vastaan. Ja\nhän pyytää tuota pikaa saada lakkinsa takaisin. Lennart ojentaakin sen\nheti, mutta virkkaa samalla naurahtaen:\n\n— Voisivathan vielä ihmiset luulla, että minun isäni on kuollut eikä\nsinun!\n\nNauru vihlaisee Juhanan sydäntä ja nostattaa kyynelet hänen silmiinsä.\nSanaakaan sanomatta hän kääntää selkänsä toverilleen ja lähtee\njuoksemaan yksikseen kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana syksynä Juhana Kuusiluoto aloitti lyseon.\n\nÄiti lopetteli miesvainajansa liikettä. Hänellä oli paljon työtä.\nUsein hän istui myöhäiseen iltaan konttorikirjojen ääressä. Aivan\nkuten isä ennen. Ja silloin Juhana saattoi istua äitiä vastapäätä\npostimerkkialbumeineen tai vain ilman aikojaan kierrellen rautaista\nkopiopuristinta edestakaisin ja mietiskellen kaiken maailman asioita.\nEihän siinä montakaan sanaa vaihdettu. Äiti ei saanut häiriintyä, kun\nhän laski pitkiä numerosarekkeita. Mutta sekä äidillä että pojalla oli\nhyvä olla, kun he olivat toistensa lähettyvillä. Joskus äiti sentään\nsaattoi kesken työtään kääntyä katsomaan poikaansa, Hänen katseensa oli\nsilloin herkistynyt sanomattoman helläksi. Eikä hänen äänessään ollut\nvähäisintäkään katkeruutta, kun hän sanoi:\n\n— Niin, niin, poikani, meitähän on vain kaksi...\n\nMutta toisinaan äiti puhui pojalleen aivan kuin aikuiselle:\n\n— Olemme nyt päässeet niin pitkälle, että tiedän selviytyvämme kaikesta\nsillä tavalla, ettei kukaan joudu meidän takiamme kärsimään. Jos vielä\nsaamme talosta kunnollisen hinnan, niin jääkin meille jotakin, ainakin\nsen verran, ettei sinun luvuistasi ole huolta.\n\nJa Juhana kuunteli äitiään totisena. Kenellepä äiti olisi puhunut,\nellei hänelle! Suupielet eivät värähtäneet, ja ääni oli mahdollisimman\nmiehekäs, kun poika vastasi:\n\n— Sehän on pääasia, ettei kukaan joudu kärsimään.\n\nSe olikin pääasia sekä äidille että pojalle. Sillä isä oli joutunut\naikoinaan kärsimään toisten takia, ja niiden tappioiden tuottamat\nhuolet kai olivatkin vieneet hänet liian aikaisin hautaan. Sellaisesta\nei pitänyt kenenkään saada syyttää isää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähitellen hajoitetaan koti.\n\nMutta ei tunnu Juhanasta oikeastaan miltään, kun hän eräänä päivänä\ntullessaan kotiin koulusta saa kuulla, että talo on myyty.\n\n— Saitko hyvän hinnan? hän vain kysyy äidiltään.\n\n— Paremman kuin olin uskaltanut toivoa, vastaa äiti iloisesti.\n\nEikä siitä sitten sen enempää puhutakaan.\n\nPaljon vaikeampi on se päivä, jona vieras mies taluttaa Koiton,\nheidän kiiltävän mustan hevosensa, ulos tallista viedäkseen sen omaan\ntalliinsa. Silloin Juhana itkee katkerat kyynelet.\n\nKoitto oli ollut isän ylpeys siitä lähtien, kun se eräänä talvena\nravikilpailuissa hevosmiesten hämmästykseksi oli lyönyt läänin parhaat\njuoksijat ja saanut ensimmäisen palkinnon. Ja Juhanan ylpeys se oli\nollut siitä lähtien, kun hänet seitsenvuotiaana nallikkana oli nostettu\nsen satulaan »vörsta maita» ratsastamaan. Hädin tuskin olivat jalat\nylettyneet korkealle nostettuihin jalustimiin, mutta sievästi ja aivan\nkuin varoitellen Koitto oli ratsastajaansa kantanut, ja niin oli\npikkuinen Juhana isojen poikien perässä saanut karauttaa tavanmukaiset\nkierrokset Kirkko- ja Torikadulla. Entä kuinka monet kerrat olikaan\nKoitto kiidättänyt karhuntaljalla koristettua ajelurekeä jäätä pitkin\nToppilansalmeen tai vetänyt Pietarista tuotettuja, verkaistuimisia\n»troskia» Limingan tullin kautta Latokartanoon! Sametinpehmeällä\nkuonollaan se oli hyväillyt kättä, kun sille oli syöttänyt leipää tai\nantanut sen nuolla sokerinmuruja kämmeneltä. Ja kun se oli vienyt\nisän hautaan, oli se kulkenut ruumisvaunujen edessä pää maata kohden\npainuneena, vaikka se aina muulloin terhotti pää pystyssä.\n\nEi voi Juhana mennä sanomaan hyvästiä Koitolle, niin on hänellä vaikea\nolo. Hän piilottuu keittiöntakaiseen ruokakomeroon, ettei hänen\ntarvitse kuulla tutun kavionkopseen viimeistä kertaa kajahtavan pihalta\nja porttikäytävästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutetaan pieneen vuokrahuoneistoon Pokkitörmän juurelle. Sinne viedään\nne muutamat rakkaimmat tavarat vanhasta kodista, joista äiti ja poika\neivät ole malttaneet luopua. Siitä tulee vaatimaton, mutta sievä ja\nviihtyisä koti.\n\nJa siinä kodissa kuluvat sitten Juhanan kouluvuodet, vuosi vuodelta,\nluokka luokalta.\n\nJa vuosien varrella tapahtuu milloin mitäkin, suurempaa ja pienempää,\nvähäpätöistä ja merkityksellistä.\n\nEräänä päivänä Juhana saa herra Georg Zhechmeyeriltä, — Nürnberg,\nBayern —, jonka kanssa hän harjoittaa postimerkkien vaihtoa,\nkolmikulmaisen Hyväntoivonniemen merkin, ja se on suuri tapaus. Siitä\npiisaa puhetta pitkät ajat, ja harvinaisuutta käyvät ihailemassa\nyksinpä entiset toverit Torikadulta, joita Juhana ei enää useasti tapaa.\n\nJuhana on terve miehenalku, liiankin terve sikäli, että hän on\nharvinaisen isokasvuinen ja hyvin lihava. Mutta eipä tuo lihavuus paina\nmieltä, ja yhtä ketterästi kuin toisetkin hän liikkuu suksillaan ja\nluistimillaan.\n\nKerran sattuu kuitenkin tapaus, joka saa hänen iloisen mielensä\nmyrtymään. Kaupunkiin on tuotu »maailman lihavin tyttölapsi», jota\nnäytetään rahan edestä huutokauppakamarissa, ja tätä ihmettä käy koko\nkaupunki katsomassa.\n\nJuhana kiusaa äitiään:\n\n— Mennään, hyvä äiti, mekin...\n\nÄiti ei ole halukas:\n\n— Kaikkeen sitä nyt vielä...\n\nMutta Juhana on itsepäinen:\n\n— Eihän sinne maksa kuin viisikolmatta penniä, ja minä pääsen\nviidellätoista. Kun käytiin katsomassa sitä maailman pisintäkin miestä,\nPisjakia, niin miks'ei tätäkin?\n\nKaupungin huutokauppakamari on pienen syrjäkadun varrella, kelloseppä\nOckenströmin talon sivurakennuksessa, ja sinne johtavat korkeat,\njyrkät rappuset. Huone — se ei tosin ole suuren suuri, pikemminkin\nkirjaimellisesti kamari kuin sali — on täynnä väkeä. Ja ilmassa\non odotuksen jännitystä. Perällä on pieni, punaisella vaatteella\nreunustettu lava, ja sen eteen on pingoitettu köysi. Köyden edessä\ntungeksii yleisö. Istumapaikkoja ei ole, ja kukin tahtoo päästä\nmahdollisimman lähelle. Vihdoin aukenee sivuhuoneen ovi, mutta\nvain raolleen, ja raosta pistetään ulos käsivarsi, joka helisyttää\naisakelloa. Sitten ovi taas läimäytetään kiinni. Vielä kaksi kertaa\nuusiutuu sama temppu. Ja ihmiset alkavat jo käydä levottomiksi. Mutta\nsitten aukeaakin ovi sepo selälleen, ja sen aukosta astuu lavalle\nodotettu ihmelapsi, »maailman kahdeksas ihme». Hän on todellakin\nvaltava. Polvihameitten alta näkyvät sääret ovat kuin tukkipölkyt,\nmutta jalat ovat pienet ja sirot. Juhana kohottautuu varpailleen\nja kurottaa päätään. Tytön kasvot ovat kauniit, mutta silmät ovat\nsurulliset, ja surumielinen on hymykin, joka karehtii hänen huulillaan,\nvaikka hän ilmeisesti koettaa tehdä sitä rakastettavaksi. Mutta nyt\nastuu esiin impressaario:\n\n— Hyvä herrasväki. Saan esittää: tässä on Jenny Paulina. Neljätoista\nvuotta. Maailman yksi ihme. Mittaa rinnan ympärys... senttimetriä ja\npohkeitten ympärys...\n\nJuhana ei kuule lukuja. Hänet on yht’äkkiä vallannut säälintunne; hän\non ruvennut miettimään, kuinka kurjaa tuon tyttö paran elämä mahtaakaan\nolla. Mutta Jenny Paulina hymyilee surumielistä hymyään, ja esittelijä\njatkaa:\n\n— Jenny Paulina on hyvin iloinen. Hän on aivan terve. Syö samaa ruokaa\nkuin muutkin: maitoa, leipää, voita, lihaa...\n\nIhmiset ovat tuijottaneet ihmelapseen ja mittailleet häntä silmillään\nimpressaarion puheen aikana. Mutta nyt alkavat he etsiä vertauskohtia\nyleisön keskuudesta ja keksivät Juhanan. Eikä aikaakaan, niin ovat\nkaikkien silmät nauliintuneet poikaan, joka siinä-seisoo hämillään\näitinsä vieressä. Lähinnä seisojat vetäytyvät heistä etäämmälle, heidän\nympärilleen muodostuu tyhjä kehä. Ja nyt lentelevät katseet yhtenään\nJenny Paulinan ja Juhanan väliä.\n\n— Mennään, äiti, jo pois, kuiskaa Juhana.\n\nJa samassa hän lähtee nopeasti puikkelehtimaan kohti uloskäytävää. Hän\non tulipunainen häpeästä ja kiukusta. Eikä hän vilkaisekaan taakseen,\nmutta hän tietää, että kaikki ovat kääntyneet häntä katsomaan, hän\ntuntee silmien polttavan niskaansa, selkäänsä... Ja puolijuosten hän\nlähtee laskeutumaan jyrkkiä rappusia, kompastuu alimpaan askelmaan, lyö\notsansa ulko-oven rautaista ripaa vastaan, tempaisee oven auki, pakenee\nsuin päin kadulle ja pysähtyy vasta kadunkulmassa äitiä odottaakseen.\n\n— Nauroivatko ne minulle? hän kysyy hätäillen jo ennen kuin äiti on\nehtinyt hänen vierelleen.\n\n— En minä kuullut kenenkään nauravan, vastaa äiti. — Mutta mikä sinulla\non otsassa?\n\nSiihen on noussut iso kuhmu. Mutta Juhana ei ole tullut otsaansa\najatelleeksi. Hänen mielensä on niin kokonaan täyttänyt katkera häpeä.\n\nÄiti ja poika menevät suoraapäätä kotiin. Eivätkä he puhu sanaakaan\näskeisestä välikohtauksesta. Ei äiti virka siitä mitään kotonakaan, kun\nhän sitoo poikansa otsaan kylmän kääreen. Mutta hän on hyvin totinen.\nJa Juhanan posket hehkuvat punaisina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä syksynä, jona Juhanalle teetettiin pitkät housut, sattui koulussa\ntapaus, joka antoi pojalle paljon ajattelemisen aihetta.\n\nLuokan esimiehenä oli maantiedon ja luonnontieteiden opettaja. Hän oli\npieni, pistäväsilmäinen mies, jolla oli tapana äyskiä kysymyksensä\nomituisella kurkkuäänellä ja pieksää pöytää karttakepillä äyskintänsä\nsäestykseksi. Pojat pelkäsivät häntä, sillä he kuvittelivat, että\nmaisteri vihasi heitä suunnilleen samalla tavalla kuin heidän\nkäsityksensä mukaan vanginvartijan täytyi vihata vankeja. Sitäpaitsi\nmaisterilla oli jokaisella luokalla joku silmätikku, jota hän aivan\nerikoisesti vainosi. Juhanan luokalla tämän onnettoman nimi oli Antti\nVaaranen. Antti oli pitkä ja luisevan laiha miehenalku, jolla oli\nsäikähtyneet silmät ja suhteettoman pitkät käsivarret. Hän oli ahkera\nja siivo poika, mutta hänen olemuksensa oli arka ja epävarma, ja kun\nhänen piti vastata opettajan kysymyksiin, hämmentyi hän ja alkoi\nänkyttää.\n\nEräänä kirkkaana toukokuun päivänä maisteri tuli luokalle vielä\ntavallistakin tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä,\nja luokka odotti kuumaa koetuntia. Mutta opettaja ei ruvennutkaan\ntiukkaamaan valtioita ja jokien juoksuja, vaan veti povitaskustaan\npaperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä pojilta täydellistä nimeä,\nsyntymävuotta, isän ammattia ja muita samantapaisia tilastotietoja.\nHelpotuksen huokaus nousi kolmestakymmenestä rinnasta, ja rohkeimmat\npojat uskalsivat panna pois kirjansa ja aloittaa kuiskaavan keskustelun\nvierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vaaranen istui synkkänä ja\ntulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.\n\nMaisteri kirjoitti tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin\nvastaamaan samoihin kysymyksiin. Päivänsäteet kiilsivät mustalla\ntaululla ja juhlallisen isolla Amerikan kartalla, joka riippui\ntelineessään opettajapöydän vierellä, ja joillakin koiranleuoilla\noli peilinpalasia, joilla he vilkuttivat valokuvioita karttaan ja\nseinään maisterin selän taakse. Ja pelätty tunti tuntui kuluvan mitä\nhauskimmalla tavalla.\n\nMutta mitä lähemmäksi Vaarasta maisterin kyselyt tulivat, sitä\nhermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin hän pyyhki hikeä otsaltaan ja\nvääntelehti kuin tuskissa, sitten hän taas istui liikkumattomana\npää käsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Vähitellen hänen\nkäytöksensä alkoi herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan\nnousi seisaalleen, oli koko luokan huomio häneen nauliintunut.\nPeilinpalaset olivat unohtuneet ja keskustelut katkenneet.\n\n— Vaaranen, Antti Arvo.\n\n— Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereista.\n\nVuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettomasti Antin\nsuusta.\n\n— Isän ammatti?\n\nSilloin Antti Vaaranen horjahti. Hän kalpeni koettaessaan saada sanaa\nsuustaan, mutta se jäi auttamattomasti kurkkuun. Pää painui alas,\nruumis retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat\nepätoivoisesti pulpetin reunoja Maisteri nosti päänsä papereista:\n\n— Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi, vetelys?\n\nKysymys sattui kuin piiskanisku Anttiin. Veret syöksyivät poskiin,\nsilmät pyöristyivät ja näyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli\nvastaus aivan hiljaa:\n\n— En tiedä...\n\nKoko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäytyi\nilkeään irvistykseen:\n\n— Etkö sinä tiedä edes sitäkään?\n\nSilloin nousivat Antti Vaarasen silmiin kyynelet, mutta hitaasti hän\nkohotti kyyneltyneen katseensa pulpetista ja suuntasi sen suoraan\nmaisteriin. Hänen suupielensä nytkähtelivät pari kertaa, ennenkuin hän\nkovalla ja soinnuttomalla äänellä sanoi:\n\n— Minulla ei ole isää ollutkaan.\n\nNauru katkesi. Luokkahuone kävi haudanhiljaiseksi. Maisteri kumartui\nuudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin\nsarekkeeseen. Mutta Antti Vaaranen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi\ntuijottaa kirjaansa.\n\nEi ollut hentomielinen tuo pikkuinen, parrakas maisteri, jonka toisen\nkäden peukalo oli katkennut juuriaan myöten joskus, kun hän poikasena\noli ollut apumiehenä isänsä, raahelaisen kipparin, aluksessa. Mutta\nhyvä opettaja hän oli ja piti suuren luokkansa komennossa.\n\nAnkara oli komento yleensäkin koulussa. Vakavasti suhtauduttiin siellä\nsekä opintoihin että elämään, paljon vakavammin kuin ruotsalaisessa\nlyseossa, jota kävivät kauppaneuvosten, konsulien ja mahtavimpien\ntervaporvarien pojat, mikä viisi luokkaa, mikä vieläkin vähemmän, mutta\njokunen sentään ylioppilaaksikin asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOvat jo aikoja sitten jääneet Juhanalta Torikadun aikuiset leikit:\n»aapapiipa», »roiroset» ja »fankifyörärinä» juokseminen. Ovatpa jääneet\nmonet myöhemmänkin ajan huvitukset, kuten »stritsalla» ampuminen ja\njään »ruskuttaminen» Plaananojassa; Hän on kehittymässä varhaisvanhaksi\nnuorukaiseksi ja alkaa vähitellen katsella maailmaa pikemmin\ntäysikasvuisten kuin lasten näkökulmista.\n\nJuhana lukee paljon. Intiaani- ja seikkailukirjoista hän on siirtynyt\n»oikeihin» romaaneihin ja runouteen. Ja hänen päässään kuhisee\nkaikenlaisia ajatuksia. Toisinaan hän yrittää purkaa niitä paperillekin.\n\nKun äiti matkustaa ulkomaille hoivaamaan kaatuvatautista ystävätärtään,\npormestarinnaa, joutuu Juhana pitkät ajat olemaan yksin. Sillä vanhan\nja kuuron Etta-tädin kanssa, joka on »kotimiehenä», ei voi keskustella\n»asioista».\n\nÄiti lähettää matkoiltaan kuvakortteja ja kertoo pitkissä kirjeissä\nelämästä suuressa maailmassa. Ja Juhanassa, joka jo pikkupoikana\nvanhempainsa mukana on käynyt Tukholmassa ja Helsingissä, herää\nkiihkeä kaipuu. Hän uneksii suurista kaupungeista, joiden kaduilla\nihmisvirrat vilisevät ja elämä sykkii yötä päivää. Aina kun hän\ntulee kaupungilta kotiin, hän ohjaa askelensa Seurahuoneen syrjitse\njohtavalle puistikkotielle. Isossa ja komeassa hotellissa on sähkövalo,\njota ylellisyyttä ei vielä ole mihinkään muuhun taloon riittänyt, kun\nkadunkulmien kaarilamput syövät kaiken virran, minkä kaupungin pieni\nsähkölaitos Kiikelissä kykenee tuottamaan. Mutta Seurahuoneella on oma\nsähkölaitoksensa, ja muutamasta pohjakerroksen ikkunasta ohikulkija\nnäkee pieniä kipinöitä tuiskuttelevan dynamon. Salaperäisesti\nsähähtelevät siniset säkenet ja pyörien keskeytymätön surina, johon\nyhtyy tasaisesti liukuvien nahkahihnojen hiljainen läiske, riittävät\nmielikuvituksen virikkeiksi. Ja avoimen ikkunan kohdalla lepattamatta\nloistava hehkulamppu muuttuu suurkaupungin valomeren vertauskuvaksi.\n\nJuhana Kuusiluoto uneksii ensimmäisen nuoruusikävänsä unelmia,\nepämääräisen mutta polttavan kaipuun utuisia haaveita.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSitten ilmestyy Juhana Kuusiluodon nuoreen elämään Nainen.\n\nSe tapahtuu, kun hän on lyseon viidennellä luokalla.\n\nJuhana joutuu nuorisokutsuihin erääseen koululaistäysihoitolaan, jossa\nasuu pari hänen luokkatoveriaan. Siellä leikitään panttileikkejä\nja pyöritään piiriä, ja Juhanan pariksi osuu alinomaan sama tyttö.\nVaalealettinen, vanttera tyllerö, jolla on leveä suu ja isot korvat,\nmutta suuret siniset silmät ja reippaan iloinen mieli. Juhana huomaa,\nettä tyttö katselee häntä ja pyrkii niin usein kuin vain on mahdollista\nhänen rinnalleen, ja se tuntuu mukavalta. He juttelevat kaiken maailman\nasioita, ja tytöllä, jonka koti on maalla, on monta hauskaa juttua.\n\nMutta jopa tulee se hetki, jota Juhana on alunperin pelolla odottanut:\nruvetaan tanssimaan... oikeita tansseja, aivan kuin aikaihmiset...\nEikä Juhana osaa tanssia, sillä niissä tervaporvariperheissä, joissa\nhän aikoinaan on käynyt, eivät lapset silloin vielä tanssineet, ja\nviime vuosina hän yhä harvemmin on ollut niihin kutsuttuna. Kun vanha,\nharmaahapsinen täti istuutuu pianon ääreen ja alkaa soittaa Tonavan\naaltoja, joutuu Juhana hämilleen: mitä hän nyt tekee? Ensi hetkellä\nhän aikoo heti sanoa hyvästit ja mennä kotiin. Mutta kun hän tajuaa\näkkilähdön sopimattomaksi ja kun sitäpaitsi tuo tyttö tietysti jää\ntanssinkin ajaksi, niin Juhanakin päättää jäädä.\n\nSamassa tyttö onkin hänen vierellään ja utelee:\n\n— Eikö tanssita?\n\nJuhana tuntee punastuvansa, kun hän vastaa;\n\n— En osaa tanssia,\n\nTyttö katsoo häntä pitkään ja ilmeisesti ihmetellen, ja virkkaa sitten\nnauru suussa:\n\n— Täytyy oppia... Tanssiminen on hauskaa.\n\n— Kai pitää ruveta opettelemaan..., Juhana vastaa jotakin sanoakseen. —\nMutta tähän hätäänhän sitä ei ehdi oppia...\n\n— Eipä ei, naurahtelee tyttö. — Mutta ensi kerraksi.\n\nSitten he istuvat hetkisen hiljaa ja katselevat toisten tanssia. Mutta\nyht'äkkiä tyttö uudelleen kääntyy Juhanan puoleen ja sanoo:\n\n— Miten olisi, jos menisimme tuonne kamariin istumaan? Voin minäkin\nolla tanssimatta tänä iltana.\n\nTaas Juhana punastuu ja kuulee, kuinka korvat soivat.\n\n— Mutta ei suinkaan vain minun tähteni... hän sopertelee.\n\nSiihen tyttö ei vastaa mitään, vaan nousee lähteäkseen. Juhana nousee\nmyöskin, ja tanssivien parien lomitse he pujottelevat kamariin. Tyttö\nistahtaa sohvaan, ja kun Juhana jää epäröivänä seisomaan pöydän\nviereen, osoittaa tyttö paikkaa vierellään ja sanoo:\n\n— Tässä on hyvä istua...\n\nJuhana menee istumaan hänen rinnalleen. Sohva on lyhyt, ja tyttö on\nvilkas, niin että tuontuostakin heidän kätensä joutuvat koskettamaan\ntoisiaan. Ja kun Juhana huomaa, ettei tyttö vetäise pois kättään,\nkäy hän rohkeammaksi: tarttuu tytön käteen ja pitää sitä omassaan.\nNiin he istuvat käsi kädessä, ja tyttö kertoo kodistaan Muhoksella\nja aurinkoisesta kesäelämästä joen varrella. Juhana ei virka paljon\nmitään. Sillä ajatukset lepattelevat sinne tänne, ja valtimot\ntykyttävät kiihkeästi. Tyttö juttelee juttelemistaan. Ja Juhana\npitelee hänen kättään. Joskus hän puristaa sitä arasti ja huomaa tytön\nvastaavan puristukseen. Hän tuntee ikäänkuin lämpimän laineen nousevan\nrinnassaan, mutta silloin hän ei uskalla katsella tyttöä, vaan suuntaa\nkatseensa johonkin kaukaiseen etäisyyteen. Mutta kun tyttö sitten\nvaikenee, huomaa Juhana, että nyt pitäisi hänenkin jotakin sanoa.\nJa kun hän ei muuta keksi, rupeaa hän hiljaisella äänellä lausumaan\nmuudatta runoa, joka on hänen mieleensä jäänyt. Nyt kohtaavat heidän\nkatseensa toisensa, ja he punastuvat molemmat, kun huomaavat toistensa\nsilmissä kiillon. Mutta samassa he alkavat keskustella kaikennäköisistä\nasioista.\n\nHe puhuvat nopeasti ja varovat visusti, ettei keskusteluun pääse\nsyntymään taukoja. Ikäänkuin kumpainenkin puhumalla pyrkisi pakoon\nitseään... Tuskinpa he edes panevat merkille, mitä juttelevat, eivätkä\nhe huomaa, että ovat jo alkaneet aivan mutkattomasti sinutella toisiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmi, Helmi, Helmi... Juhana kirjoittelee rakastettunsa nimen läksyjen\nmerkeiksi saksan kielioppiin, Caesariin ja Suomen historiaan.\n\nJa iltapäivisin hän menee Kirkkokadulle kävelemään. Siellä lyseolaiset\ntapaavat mielitiettynsä, ja siellä Juhana tapaa Helmin. Tuntikausia\nhe kävelevät neljän kadunkulman väliä: konsuli Borgin kulmasta\nkauppaneuvos Snellmanin kulmaan ja taas Snellmanin kulmasta Borgin\nkulmaan, edestakaisin, edestakaisin.\n\nTaikka sitten he ovat lyseolaisten kelkkamäessä, joka on rakennettu\njäälle Narinkan rantaan.\n\nJa iltaisin Juhana saattaa Helmin kotiin Kajaaninkadulle. Se on\nhiljainen katu etenkin siihen aikaan vuorokaudesta. Eikä heitä kukaan\nhäiritse, kun he portilla suutelevat toisiaan jäähyväisiksi.\n\nMutta kesän he ovat erossa ja kaukana toisistaan. Heti kun koulu on\nloppunut ja kevättutkinto pidetty, lähtee Helmi kotiinsa Muhokselle.\nJuhana ajaa polkupyörällään Koskenniskan laivalaituriin, josta\nOulujoen alukset lähtevät. Ja kun Lempi irtautuu laiturista ja lähtee\nväkevää vastavirtaa verkalleen puskemaan, hän seuraa kaihoisin katsein\nvalkeaa laivaa, kunnes se joen mutkassa Laanilan kohdalla kääntyy\nnäkymättömiin. Sitten Juhana nousee pyöränsä satulaan ja lähtee ajamaan\nKasarmintietä kaupunkiin. Mutta hän ajaa hidastellen, sillä häntä\npainaa ikävä, ja hänestä tuntuu ahdistavalta tulla tyhjille kaduille,\njoiden varsilta elämä nyt on kokonaan kaikonnut. Åströmin höyrymyllyn\nluona hän ei kuitenkaan malta oikaista suorinta tietä kotiin, vaan\nnousee Isoa-Uuttakatua Kajaaninkadun kulmaan ja kääntyy vasemmalle. Hän\najaa verkalleen tutun portin ohitse ja pysähtyy aivan kuin sattumalta,\nikäänkuin pyörään olisi tullut jokin vika, jota täytyy tarkastaa. Mutta\nHelmin ikkuna on ammottavan autiona, kun siitä on riisuttu verhotkin.\nJa Juhana hyppää satulaan ja lähtee polkemaan pakoon niin nopeasti kuin\nsuinkin on mahdollista syrjäkadun hypittävän kuoppaisella kivityksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän perästä Juhanakin lähtee kesälaitumille. Hän matkustaa\näitinsä kanssa Tampereen tienoille, Kaukajärven kauniille rannalle,\njossa äidin kasvinkumppaneilla on komea Haiharan kartano ja Juhanalla\nikäisiään tovereita.\n\nSiitä lähtien, kun kauppias Kuusiluoto kuoli ja liikeasiat saatiin\nselvitetyiksi, eivät leski ja poika ole viettäneet kesiään Oulun\npuolessa. Aluksi Kesälä vuokrattiin, sitten se myytiin. Ja suvet\non oltu milloin Länsipohjassa, Juhanan sedän maatilalla, milloin\ntaas Etelä-Suomessa. Mieluummin etelässä, sillä elämä on yksinäistä\nRuotsin puolen Kainuussa, ja sekä äiti että poika tuntevat siellä\nyksinäisyyden valuttavan sieluihinsa polttavaa ikävää. He ovat\nrakenteeltaan toisenlaisia kuin Länsipohjan raskasverisyydessään ja\numpimielisyydessään suvaitsemattomat ihmiset. Keveämpää ja rikkaampaa\non elämä etelässä, ja ihmiset ovat iloisempia ja vilkkaampia.\n\nTuleehan Juhanan toisinaan ikävä Haiharassakin. Hän kaipaa kotipuolen\nkesän valkeutta, ja hän kaipaa myöskin Helmiä. Ikävissään hän harhailee\nHikivuoren metsäistä kuvetta ja purkaa ikävänsä runosäkeisiin.\nHänellä on muutaman jyrkänteen reunalla oma runokivensäkin, samalla\npaikalla, jossa perimätieto väittää itsensä Runebergin istuneen\nihailemassa maiseman vienoa ja heleää kauneutta. Taikka sitten hän\najaa pyörällään Ilkonkalliolle, jonka kohdalla Kaukajärvi kimaltelee\nkapeana vuonona jylhän jyrkkien erämaanrantojen välissä. Joskus hän\npistäytyy Kangasalle asti uneksimaan Kaarina Maununtyttären ja Kaarina\nHannuntyttären saduista, mutta enimmiten hänen mielikuvituksensa\npysyttelee nykyhetkessä tai rakentelee tulevaisuuden tuulentupia.\n\nKerran kesässä, tai korkeintaan kaksi, Juhana saa kirjeen Helmiltä. Ne\novat aivan asiallisia kirjeitä, joissa tyttö kertoo jokapäiväisestä\nelämästään ja arkisista tapahtumista hiljaisessa kodissa joen varrella\nja joissa tunteenpurkaukset rajoittuvat alkuhuudahduksen rakas-sanaan\nja allekirjoituksen suffiksiin. Ja yhtä harvoin ja yhtä asiallisesti\nJuhana kirjoittaa Helmille. Mutta runokirjaansa, jossa on punaiset\nkannet ja kanteen painettuna runoilijan nimi korkein kultakirjaimin,\nnuorukainen kirjoittaa:\n\n    Sua, impeni, muistelen päivät ja yöt,\n    en unhoittaa sua voi:\n    sinisilmies nään minä tähtivyöt\n    ja kuulen äänes, mi soi...\n\n    Sinisilmien katseessa, tiedän sen,\n    sun sielusi kuvastuu,\n    sinun äänesi helkkeestä, neitonen,\n    mun rintani riemastuu.\n\nJa vielä paljon muuta hän kirjoittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Juhana syksyllä muutamia päiviä ennen lukukauden alkua jälleen\ntulee kotikaupunkiin, ei hän voi malttaa mieltään, vaan lähtee\nheti tulo-iltansa jälkeisenä aamuna ajamaan pyörällään Muhokselle.\nHän on päättänyt tämän matkansa jo junassa ja ilmoittanut äidille\npäätöksensä. Onneksi on Muhoksella eräs luokkatoveri, jota sopii\nmennä tervehtimään, ja sillä varjolla voi olla tunnustamatta matkan\nvarsinaista tarkoitusta. Äiti on katsonut poikaansa vähän pitkään,\nmutta ei ole vihjaissutkaan sinnepäin, että hän kyllä yskän ymmärtää.\nJa siitä Juhana on ollut hänelle syvästi kiitollinen. Sillä pahalta\nolisi tuntunut, jos äiti olisi ruvennut laskemaan sellaisesta asiasta\nleikkiä.\n\nJa niin lähtee Juhana kirkkaana syyskesän huomenena polkea\nhuristelemaan Kajaanin maantietä. Aamu on kaunis, ja pyörä juoksee\nkevyesti. Ja kevyt on ajajan mielikin. Alkutaipaleen tienoot\ntaloineen ja tienmutkineen ovat perin tutut. Siinä vilahtelevat\nohitse Erkkolat ja Kauppilat ja Saarelat ja Isterit. Pian hän on\nMaikkulassa — polttimon savutorvesta tupruttelee keveitä pilviä, mutta\nreservikasarmin harjoituskenttä on autiona ja tyhjänä —, ja sitten\ntulevat Määtän metsiköt ja Pukin ranta-aukeamat. Mutta Hangaskankaan\nautiotaival on kolkko, ja sen Juhana laskettuakin niin kovaa vauhtia\nkuin suinkin pääsee. Vasta kun Tuohinon korkeat kuuset tulevat oikealta\npuolelta tietä näkyviin, hän malttaa hiljentää vauhtiaan vähän\nhengähtääkseen.\n\n— Eikö olekin kerrottu sellaista juttua, että talon entinen isäntä,\nukko Meyer, vanha ja mainio makkaramestari, jolle heiltäkin aina\nisän eläessä sianliha vietiin savustettavaksi, oli tahtonut tulla\nkotipihalleen haudatuksi? muistelee Juhana itsekseen Tuohinon kujansuun\nohitse ajaessaan. — Lieneekö sitten puheessa perää... Mutta hyvinpä\nvoikin olla ihminen haudattuna noiden tummien kuusten alle... niin ovat\njuhlalliset ja synkeät.\n\nHetken perästä hän taas lisää vauhtiaan. Sillä hänestä tuntuu, että on\nkiire. Ja kuitenkin alkaa hänen kiireensä, kuta lähemmäksi päämääräänsä\nse pääsee, käydä hänelle itselleen yhä enemmän kysymyksenalaiseksi.\n\n— Olikohan sittenkään tarpeellista lähteä tälle matkalle —? Mitä\nsanovat tällaisesta äkkitulosta siellä toverin kesäkodissa, Röngässä?\nTuleehan Helmi jo vajaan viikon perästä kaupunkiin... Mutta hänhän\nei jää sinne kuin muutamaksi päiväksi ja palaa sitten taas kotiin\nHakkarilaan...\n\nHelmi oli nimittäin keväällä saanut päästötodistuksen tyttökoulusta\neikä aikonut jatkaa lukujaan jatko-opistossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme ihanaa syyskesän kirkasta päivää Juhana siellä viettää. Hän\non vieraana Röngässä, mutta joka päivä hän tapaa Helmin, joka\ntulee valkolaita venheellään joen poikki muka tervehtimään Juhanan\nluokkatoverin sisaria. Tehdään huviretkiä, käydään Leppiniemet,\nja iltaisin leikitään seuraleikkejä tai istutaan vain himmeästi\nvalaistussa ullakkokamarissa jutellen. Ja Helmi on Juhanan mielestä\nvieläkin viehättävämpi kuin kaupungissa.\n\nVie Helmi kerran Juhanan Hakkarilaankin. Istuttaa saliin ja antaa tuoda\nkahvitarjottimen heille kahdelle. Hänhän on nyt emäntänä talossa. Sillä\nhänen äitinsä on kuollut jo vuosia sitten, ja vanhempi sisar on mennyt\nnaimisiin.\n\nSiina on talon entinen emäntäpiika, jonka hallussa avaimet viime\nkeväimeen asti ovat olleet. Mutta nyt hän on käynyt vanhaksi ja\nheikkonäköiseksi ja on mielellään luovuttanut emännyyden talon\ntyttärelle. Siina on herttainen. Niin kertoo Helmi Juhanalle. Ja\nJuhanan täytyy käydä Siinaa tervehtimässä. Kun he tulevat muorin\nkamariin, sanoo Helmi:\n\n— Tässä se minun poikani sitten on!\n\nJuhana hätkähtää ja punastuu korviaan myöten. Mutta Siina tarkastelee\nhäntä kiireestä kantapäihin, nyökyttelee sitten myhähdellen päätään ja\nmutisee hampaattomalla suullaan:\n\n— Komea poika... Ei ole mitään vikaa... Kelpaa kyllä Hakkarilan\nisännäksi...\n\nMutta Juhanan tulee yht'äkkiä paha olla. Hänestä tuntuu jollakin\ntavalla epämieluisalta se, että Helmi on niin avomielinen. Ikäänkuin\nhimmenisi heidän haaveittensa hohde syrjäisen kosketuksesta, menettäisi\njotakin ja kävisi arkiseksi.\n\nMutta Helmi nauraa helähtävintä nauruaan, ja hänen silmänsä säteilevät\nveikeyttä ja iloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana on pelännyt syksyä ja sen ikävää. Hän on kuvitellut kaupungin\ntuntuvan yhtä lohduttoman tyhjältä kuin kesällä, kun ei Helmi enää\nole siellä. Mitä hän tekee, kun toiset kävelevät tyttöjen kanssa\nKirkkokadulla? Istuu kotonaan ja lukee ja kirjoittaa runoja —\npunakantisessa runokirjassa on vielä runsaasti valkoisia lehtiä, sillä\nkirja on paksu.\n\nJa ikävähän Juhanan olikin sinä päivänä, jona Helmi lähti\nkaupunkikäynniltään takaisin Hakkarilaan hoitamaan talon emännyyttä\nja olemaan seurana vanhalle isälleen. Oli ikävä vielä seuraavinakin\npäivinä, ehkä viikonkin verran. Mutta sitten siihen vähitellen\ntottui. Elämä kulki latujaan, ei mikään muuttunut. Aurinko paistoi\nyhtä kirkkaasti, kun oli kaunis sää, ja kun satoi, rapisivat pisarat\nikkunaan aivan yhtä kodikkaasti kuin viimekin vuonna.\n\nJuhanan täytyi sitä toisinaan ihan ihmetellä.\n\n\n\n\n5.\n\n\nJa taas on talvi, ja taas hiihdellään, lasketaan kelkkamäkeä ja\nkävellään iltaisin Kirkkokadulla.\n\nToisinaan tehdään lupapäivinä tyttökoululaisten kanssa huviretkiä\nOulujoelle, Knuutilaan, jossa on iso sali. Kolmen kilometrin\nmaantiematka taivalletaan mennessä jalan, mutta palatessa hevoskyydillä\n— tyhjissä heinähäkeissä — Kajaanin maantien tulliportille asti, josta\nsitten pojat kaikessa hiljaisuudessa saattavat kukin tyttönsä kotiin.\nJo aikaiseen aamupäivällä lähdetään näille retkille, joita sanotaan\njupileumeiksi ja jotka tehdään ankarilta opettajilta salassa, ja\nillansuun hämärissä niiltä palataan. Perillä tanssitaan, ja ahkerasti\nhanuri soi valssia, polkkaa ja schottischta. Tuvanpuoleisessa kamarissa\non tarjoilupöytä jättiläismittaisine kahvipannuineen, leivosvuorineen\nja punaisine limonadipulloineen.\n\nTietysti Juhana on oppinut tanssimaan. Heti sen illan jälkeen, jona\nhän Helmin kanssa istui kamarin sohvalla toisten salissa tanssiessa,\nhän alkoi harjoitella. Hän harjoitteli ahkerasti ja saavutti pian\ntäydellisen taidon, sillä tanssi huvitti häntä ja kunnianhimo kannusti.\nNyt hän on parhaita tanssijoita koko koulussaan, osaapa johtaa\nfranseesinkin oikein ranskalaisin komennoin ja tuntee tarkalleen\nkotiljongin kaikki vuorot.\n\nEi Knuutilassa kuitenkaan franseesia tanssita eikä sinne\nkotiljonginmerkkejä kanneta. Mutta taidot tarvitaan niissä\nperhetanssiaisissa, joita kaupungin mahtavissa porvariskodeissa nyt\non alettu yhä useammin toimeenpanna ja joihin Juhanakin toisinaan\nsaa kutsuja. Näissä tanssiaisissa ei meno ole yhtä yksinkertaista\nkuin Knuutilassa. Tervaporvarien nuoret neidit ovat hienoja daameja,\nja kavaljeereina on, paitsi ruotsalaisen lyseon yläluokkalaisia,\nsellaisiakin nuoria herroja, jotka jo istuvat isiensä konttoreissa tai\npankeissa, vieläpä joku vastaleivottu luutnanttikin kasarmilta. Ja\nmehuboolin, jäätelön ja hedelmien lisäksi tarjotaan usein kotiljongin\naikana oikea illallinenkin voileipäpöytineen ja lintupaisteineen.\nToisinaan on talon isäntäväki kutsunut samalla kertaa itselleenkin\nvieraita illan kuluksi, ja silloin pistäytyvät vanhat herrat tuon\ntuostakin totipöydästään ja rouvat törmääkin amppelinvalosta salin\novelle nuorten tanssia seuraamaan.\n\nHienoa on elämä porvariskotien kutsuissa. Juhanalle ne tarjoavat\nuutuuden viehätystä. Sillä siitä lähtien, kun hänen isänsä kuoli ja hän\nitse tuli suomalaiseen lyseoon, eivät monenkaan mahtavan talon ovet\nolleet tervaporvari-vainajan pojalle auenneet, ja niissä muutamissa\nkodeissa, joihin äitiä ja häntä vielä oli kutsuttu kuten ennenkin, isän\naikana, ei ollut nuorisoa — pormestarilla ei ollut lapsia, ja konsuli\nMelckertin tyttö oli vielä sylilapsi.\n\nJuhana iloitsee, kun komeitten kotien ovet ovat jälleen hänelle\nauenneet. Hän kuvittelee, että hän on saanut hyvitystä... ikäänkuin\nolisi jokin vääryys tullut korjatuksi. Sillä vaikk'ei hän ole tahtonut\nsitä itselleenkään myöntää, on häntä nöyryyttänyt jonkinlainen\nalemmuuden tunne joka kerta, kun hän sattumalta on tavannut jonkun\nniistä herraspojista, joiden vanhempain hän on tiennyt kuuluneen\nlapsuutensa suuren kodin seurapiiriin, mutta jotka ovat loitonneet\nhänestä ja hänen pienestä kodistaan, ja mieleen on hiipinyt katkeruus.\nHän on ollut vaistoavinaan, että puhekumppali vain säälivästä\nmyötätunnosta on tahtonut vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan.\n\nJuhana viihtyy porvariskotien nuorison parissa. Häntä viehättää\nelämänmuotojen siloinen pintakiilloitus. Eikä hän voi olla\nvertaamatta näiden kotien hienostuneita käyttäytymistapoja siihen,\ntosin suorasukaisen koruttomaan, mutta avuttoman alkuperäiseen\nseurustelunsävyyn, joka vallitsee Kirkkokadulla kävelevän ja\nKnuutilassa jupileeraavan nuorison piirissä.\n\nMutta samalla hän kuitenkin on entistäkin lujemmin toverisitein\nkiintynyt koulutovereihinsa sen jälkeen, kun konventtielämä on alkanut\naukaista uusia näköaloja ja herättää aatteellisia harrastuksia.\nValtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat yhä ilmeisemmin\nalkaneet punoutua siihen kirjallis-taiteelliseen vapaamielisyyteen,\njonka »päivälehteläisyys» on saanut viritetyksi. Ja uusien aatteiden\naallonkäynti on ulottunut kehittyneemmän koulunuorisonkin keskuuteen.\nMutta ne aatteet, joiden huminaan tämä nuoriso on herännyt, ovat\nmonessa muussakin kuin kielellisessä suhteessa ristiriidassa sen\nelämänkäsityksen kanssa, jolle tervaporvarien maailmankatsomus\nrakentuu. Eikä tämä ristiriita jää Juhanalta huomaamatta. Niinikään\nhänen täytyy todeta, että porvariskotien vesoista vain harvat kykenevät\nkilpasille niiden, useimmiten maaseudulta tulleiden nuorukaisten\nkanssa, joiden rosopintaisuus ei ole hioutunut salonkikuntoiseksi,\nmutta jotka sekä älyllisiltä että useimmiten ruumiillisiltakin\nvoimiltaan ovat porvarispoikia etevämpiä.\n\nNäin on Juhana Kuusiluoto joutunut ristiaallokkoon, joka ennen pitkää\nasettaa hänet hänen omissakin silmissään kieroon asemaan. Hän pelkää\npoikkeusasemansa aiheuttavan epäluuloja toveriensa taholta, joiden\narvonantoa hän ei millään tahtoisi menettää, ehkäpä vielä petturinkin\nosaksi tulevaa ylenkatsetta ja halveksumista. Hänellä on ikäänkuin\npaha omatunto. Mutta toiselta puolen hän ei myöskään hinnalla millään\ntahdo menettää äsken saavuttamaansa asemaa sillä taholla, jolla\nseurusteleminen sekä viehättää että mairittelee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä kannalla ovat asiat, kun eräänä kuutamoisena iltana itsensä\nvuorineuvoksen tytär suvaitsee tulla kelkkamäkeen.\n\nSuomalaisten lyseolaisten kelkkamäki on talvisin nuorison keskeisin\nseurustelupaikka. Piiruista, parruista, rimapuista ja laudoista se\njoka vuosi pystytetään Narinkan takaiseen rantaan. Sen taidokas\nristikkorakennus kohoaa korkealle; se on kuin mikäkin Eiffeltorni.\nJa laskuradan pehmeäksi pyöristetty kaarelma on tarkoin laskettu.\nKauas jäälle siitä lennähtävät kelkat lumivallien välistä väylää\nmyöten melkein Kiikelin kohdalle asti. Ja vilkasta on siellä\nelämä. Jo aikaiseen iltapäivällä ovat alaluokkalaiset odottamassa\nkonventin taloudenhoitajaa, joka aukaisee lukollisen sulkupuomin.\nHe saavat pitää mäen kokonaan hallussaan siksi, kunnes illansuussa\ntulevat yläluokkalaiset pitkine, kangaspäällyksisine kelkkoineen.\nJa samaan aikaan tulevat mäen kupeelle myöskin tyttökoululaiset ja\njatko-opistolaiset. Mutta heillä ei ole kelkkoja, vaan isot pojat\nkäyvät heitä lakkia nostaen pyytämässä kelkoilleen aivan kuin naisia\nkumarretaan tanssiin.\n\nVuorineuvoksen tytär tulee mäen kupeelle saksalaissyntyisen\npankinjohtaja-vainajan tyttären kanssa, joka valmistavassa koulussa\non ollut Juhana Kuusiluodon luokkatoveri ja nyt käy suomalaista\njatko-opistoa, mutta siitä huolimatta seurustelee porvariskodeissa\nsuunnilleen samoin kuin Juhanakin. Näin joutuu ylhäisen vuorineuvoksen\nkaunis tytär, jonka pelkkä ilmestyminen suomalaisten lyseolaisten\nmäkeen on huomiota herättävä tapaus, Juhana Kuusiluodon kelkkaan.\n\nVuorineuvoksen perhe oli vasta muutamia vuosia sitten muuttanut\nkaupunkiin, mutta vuorineuvoksetar oli syntyperäinen oululainen,\nvanhaa ja rikasta porvarissukua. Perhe oli ennen asunut\nEtelä-Suomessa, jossa vuorineuvos oli ollut valtionvirassa, ja tytär\noli aloittanut koulunkäyntinsä pääkaupungissa. Mutta kun joitakin\nvuosia sitten vuorineuvoksettaren veli oli väsynyt isältä perityn\nlaajan puutavaraliikkeen hoitoon ja oli halunnut muuttaa Helsinkiin\nviettämään vanhuutensa päiviä mukavasti koroillaaneläjänä, oli\nvuorineuvoksen täytynyt erota virastaan ja tulla vuorostaan perheyhtiön\njohtajaksi. Muutto ei ollut ollut vuorineuvoksen mieleen. Kaukainen\nkaupunki oli hänelle vieras, eikä hän vieläkään ollut koteutunut sen\nilmakehään, tuskinpa oli sitä todenteolla tahtonutkaan, sillä hän\noli ylpeä mies, joka sisimmässään halveksi sitä pikkukaupunkilaista\nporoporvarillisuutta, jota hän oli näkevinään yksin yhteiskunnan\npylväissäkin. Vuorineuvoksetar oli hieno ja hiljainen nainen,\nmukautuva ja alistuvainen. Ja niin katsottiin karsaasti häneenkin\nniillä tahoilla, joita hänen miehensä ei huolinut perheen valittuun\nseurapiiriin. Tytär on tullut isäänsä. Mutta hän on kuvankaunis. Hänen\nprofiilinsa on kuin hienosti leikatun kameen, ja hänen kastanjatukkansa\nkiertyy korvallisilla kauniiksi, pehmeiksi kiharoiksi.\n\nJuhana on sanomattoman onnellinen saadessaan istuttaa kelkalleen\nkaupungin kauneimman tytön ja ylpeä kävellessään hänen rinnallaan radan\nreunakäytävää laskujen välillä. He katselevat valkeassa kuutamossa\nkalpeina kiiluvia tähtiä ja puhuvat sielun kuolemattomuudesta\nja uusista tansseista: tulisesta Vengerkasta ja ylhäisestä Pas\nd'Espagnesta. Vasta kun mäki suljetaan, he lähtevät kotimatkalle. Ja\nsanoessaan jäähyväiset kotiportillaan neiti toivoo, että he pian taas\ntapaisivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen toivon täyttymistä Juhana odottaa kiihkeällä kärsimättömyydellä;\nhän on kuin kuumeessa, ja punakantisen runokirjan sivut täyttyvät\n»yötummien» säkeitten riveistä. Mutta päivät kuluvat ja venähtävät\nviikoiksi, eikä tapaamisen tilaisuutta tule. Monena iltana Juhana\nkävelee kadulla vuorineuvoksen talon edessä, kävelee edestakaisin\nodottaen saavansa nähdä ihailunsa kohteen edes vilahtavan hämärästi\nvalaistun salin peittämättömien ikkunain ohitse. Ja eräänä iltana\nJuhana näkeekin hänet. Tosin hän ei ole asiasta aivan varma, kun\nkattokruunussa palaa yksi ainoa vaivainen kynttilä, joten kadulle\nei voi tarkalleen erottaa hämärässä huoneessa liikkuvan hahmon\nkasvonpiirteitä. Mutta Juhana uskoo, että ikkunain ohitse meni juuri\nhän, ja löytää siitä uskostaan samalla kertaa sekä viihdytystä että\nuutta virikettä ikävälleen.\n\nVihdoinkin eräänä pääsiäisloman kirkkaana ja hangenhohtoisena päivänä\ntäyttyy hänen toiveensa. Hän on yksikseen kävelemässä Silloilla,\nnoilla kolmella komealla sillalla, joita pitkin maantie kulkee Oulusta\npohjoiseen Merikosken kolmen laskuhaaran, Pokkisen, Ämmän ja Tuiran\nkohisevien väylien ylitse, ja hän on pysähtynyt kolmannelle sillalle,\njosta kaupunkikuva on kaunein. Juhanan siinä katsellessa torinvarren\nuhkeita taloja ja kirkontornin päivänkimmelteessä välkehtivää kullattua\npalloa alkaa Raatinsaaren puoleisen sillantöyrään korkeasta mäestä\nyht’äkkiä kuulua iloista puheensorinaa. Pian tulijat ovatkin näkyvissä.\nJuhana tuntee heidät heti, kun he ilmestyvät sillan päähän: everstin\ntytär, vuorineuvoksen nuori neiti ja apteekkarin sievä ja sirkeä\nSigne, joka aina on herttaisen hyvätuulinen, sekä kuvernöörin pojat,\nkaksoisveljekset Pelle ja Palle, jotka ovat niin toistensa näköiset,\nettä kuuluu kotiväkikin toisinaan heistä erehtyvän. Tulijat tuntevat\nmyöskin jo kaukaa Juhanan ja viittovat hänelle. Juhana lähtee heitä\nvastaan.\n\n— Me olemme matkalla Staffan Storelle; tule mukaan, ehdottaa Signe.\n\nJa kun toisetkin yhtyvät ehdotukseen, liittyy Juhana seuraan. Onneksi\nhänellä sattuu olemaan viisi markkaa kukkarossaan, ja hän että summa\nriittää hyvin hänen osaltaan päiväiseen kestitykseen.\n\nSiitä tulee riemullinen kävelyretki. Kun laskeudutaan sillalta\nmaantielle ja ajotie kapenee, solutaan kulkemaan parittain, ja Juhana\nsaa kuin sattumalta parikseen vuorineuvoksen tyttären. He muistelevat\nyhteistä mäenlaskuaan, ja valkean kuutamoillan muisto muodostuu\njonkinlaiseksi tuttavallisuuden sillaksi heidän välilleen, niin\nettä juttu luistaa vaivattomasti, tehtaan kohdalla Margit yht’äkkiä\npysähtyy, kääntyy Juhanan puoleen, riisuu oikean hansikkaansa ja sanoo\nkättään ojentaen:\n\n— Minä ehdotan... hm... emmekö mekin voi sinutella toisiamme?\n\nJuhana punastuu ilosta, kun hän nostaa lakkiaan ja puristaa Margitin\nkättä.\n\nHe tulevat Storelle, Toppilansalmen alkupäässä olevaan ulkoravintolaan,\ntömistelevät jalkojaan lasikuistin korkeissa portaissa, riisuvat\npäällysvaatteensa puolipimeässä eteisessä ja astuvat korkean kynnyksen\nylitse tyhjään ja alastomaan saliin, jossa tuolit on asetettu pitkin\nseinänvierustoja ja pöydät ikkunain eteen. Kaksi pöytää siirretään\nyhteen, tuolit ympärille, ja joku pojista menee salin takana olevaan\ntarjoiluhuoneeseen tilaamaan kahvit. Toiset istuutuvat, ja Juhana pitää\ntietysti varansa, että hän pääsee Margitin viereen. Kun kahvintilaaja\npalaa saliin, tietää hän kertoa, että Staffanin tiskin vieressä istuu\nSander Boman. Tämä uutinen herättää suurta riemua, ja yksimielisesti\npäätetään, että setä Sander kutsutaan pöytään ja hänelle tarjotaan lasi\nlämmitettyä punssia. Signe valitaan lähetystöksi kutsua esittämään.\n\nSander Bomanilla on Heinätorin puolessa lasi- ja porsliinikauppa. Mutta\nse ei ole tehnyt häntä läheskään yhtä tunnetuksi kuin pianonsoitto,\njota hän harjoittaa sivuelinkeinona. Hän on nimittäin kaupungin\nsuosituin tapööri, eikä ole sitä parempaa perhettä, jonka pianon\nedessä ei pyöreähkö ja pyylevä Sander Boman olisi istunut, punainen\nsilkkinenäliina keikarimaisesti laskoteltuna mustan takin rintataskuun,\nrummuttamassa uusimpien seuratanssien säveliä paksuilla sormillaan,\njoiden hyppiessä koskettimilla pää somasti keikahtelee ja aina yhtä\nsuloinen hymy valaisee kasvoja, joiden herttaista lapsellisuutta eivät\nedes huolellisesti mustatut viikset voi miehistyttää.\n\nSetä Sander koettaa estellä ja sanoo kimakalla äänellään:\n\n— No, en minä nyt... Juttelen tässä vain hetkisen Staffanin kanssa ja\nsitten lähden takaisin kaupunkiin...\n\nMutta eihän hän kuitenkaan malta olla tulematta. Ja kun hän, joka kerta\nsirosti kohotellen lasiaan, on vähän aikaa maistellut punssia, sanoo\nhän aivan omasta aloitteestaan:\n\n— No, kyllä kai teidän nyt sentään täytyy saada vähän pyörähdelläkin.\n\nNiin hän nousee, menee pianon luo, aukaisee kannen, pyörittelee tuolin\nsopivaan korkeuteen, kallistaa päätään ja alkaa soittaa tunteellisinta\nvalssiaan. Parit lähtevät liikkeelle. Ja nyt ilmestyy Staffankin\ntiskinsä takaa tarjoiluhuoneen ovelle. Hän on hentorakenteinen, pieni\nmies, ja hänen tuuhea täysipartansa on ilmeisessä ristiriidassa\nkasvojen naisellisen hienon hipiän kanssa. Hän katsoo vuoroin tanssivia\npareja, vuoroin pianon ääressä työskentelevää Sanderia, ja hänen\nhuulillaan väikkyy hyvänsuopa hymy.\n\nIloa ja riemua on nyt Storen salissa, jossa tavallisesti aamupäivisin\non niin hiljaista, että Staffan tuolillaan: tiskin takana voi kaikessa\nrauhassa vedellä pitkiä unia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tiedä Juhana, milloin hänellä olisi ollut yhtä hauskaa kuin tuona\nkimmelteisenä kevättalven lupapäivänä Staffan Storella. Hänen ilonsa\noli ollut täydellinen, sitä ei ollut häirinnyt mikään. Ei edes hänen\npukunsa, joka juhlissa ja kutsuissa aina tuotti huolta ja harmia.\nHänellä ei nimittäin ollut mustia vaatteita, kuten oli kaikilla muilla\nkaupungin nuorilla herroilla, vieläpä monella hänen omankin koulunsa\nvarakkaan kodin pojalla. Juhanan paras puku oli tummanruskea, tosin\nniin tumma, että sen ruskeutta lampunvalossa tuskin huomasikaan. Mutta\nhän tiesi, ettei se ollut musta, ja se tieto kiusasi häntä. Se teki\nhänet ujoksi ja epävarmaksi ja sai aikaan kaikenlaisia ikävyyksiä.\nMiten olikaan hänen käynyt everstin tyttöjen suurissa kutsuissa!\nPukunsa vuoksi Juhana oli istuutunut salin hämärimpään soppeen\nheiveröiselle kultatuolille, joka arvattavasti oli siirretty syrjään\njuuri siksi, ettei kukaan eksyisi sille istumaan. Ja tietysti se oli\nrasahtanut rikki. Juhana oli hävennyt niin, että olisi tahtonut vajota\nmaan alle. Hän oli tuntenut itsensä kömpelöksi, mahdottomaksi, ja\nkoko ilta, jota kaikki muut olivat pitäneet talven hauskimpana, oli\nhänen kohdaltaan mennyt tyyten pilalle. Ei hän tahtonut kuulla siitä\npuhuttavan, ei tahtonut sitä muistellakaan. Olipa hän hävittänyt\nkasarmilla saamansa kotiljonginmerkitkin, vaikka hän tunnontarkasti\nsäilytti kaikki muut paperitähdet ja silkkinauhasolmukkeet kamarinsa\nikkunaverhoihin pistettyinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMargit on nyt Juhanan ihanne, kuten on monen muunkin nuorukaisen.\n\nHelmi on unohtunut. Mikä ei ole silmissä, ei ole sydämessä. Muutaman\nkerran Helmi kyllä on pikimmältään käynyt kaupungissa, ja pari kertaa\non Juhana hänet tavannut, mutta aivan ohimennen. Eikä heidän välillään\nole tapahtunut minkäänlaisia selvittelyjä. He ovat vain liukuneet\nerilleen toisistaan. Tai ehkä oikeammin: Juhana on liukunut loitolle\nHelmistä. Sillä kertoihan vielä äskettäin joku heidän yhteinen\ntuttavansa, joka hiljan oli käynyt Muhoksella, että Helmi yhä muistelee\nJuhanaa ja pitää uskollisesti hänen valokuvaansa kamarinsa piirongilla.\nAjattelee Juhanakin sentään vielä joskus Helmiä, eikä hänen omatuntonsa\nsilloin ole aivan rauhallinen. Kun Helmi joulun alla oli ollut\nkäymässä sisarensa kodissa kaupungissa, oli Juhana saattanut hänet\nkotiin konventin juhlasta, johon pojat olivat saaneet kutsua tyttöjä.\nPortilla he olivat jäähyväisiksi suudelleet. Mutta se oli ollut hyvin\nnopea suudelma, ikäänkuin vain tavan ja velvollisuuden vuoksi annettu.\nJa ainakin Juhanalla oli ollut sellainen tunne, että he molemmat\njäähyväisillään tarkoittivat, että nyt oli satu lopussa, vaikka eivät\nsitä tulleet sanoneeksi.\n\nMinkä Juhana sille voi, että Margitin kuva on tunkenut tieltään Helmin\nkuvan hänen sydämessään! Mutta sitäpaitsi hänen nykyinen ihailunsa\non aivan toisenlaista kuin oli ollut ihastus Helmiin. Se oli ollut\njonkinlaista lastentautia — yhtä välttämätöntä kuin tuhkarokko, koettaa\nJuhana ylimielisesti itselleen selittää. Lapsellista haaveellisuutta\nja tunteilua. Ei hänen päähänsä pälkähtäisi tunnustaa Margitille\nrakkauttaan — sellainen tunnustushan olisi aivan naurettava. Ei.\nMargitia hän vain ihailee saavuttamattomana tähtenä, ja hänen ihailunsa\non ritarillista palvontaa: hän ikäänkuin kantaa Margitin värejä,\nrunoilee hänestä, toimittaa hänelle serenadeja ja on ylpeä saadessaan\nseurustella tuttavallisesti hänen kanssaan. Ja kun hän öisin näkee\nhänestä unta, saattaa hän hätkähtäen herätä, ikäänkuin kavahtaen\nkuumeista uneksuntaansa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKun Juhana käy lyseon viimeistä luokkaa, asuu hän kauppatorin\nlaidassa, josta äiti on vuokrannut heille uuden ja mukavan asunnon.\nSieltä on talvellakin hauska näköala: aamuisin aivan ikkunain alla\nvilkas torielämä ja pitkin päivää liikenne jääkentän viitoitetuilla\ntikkateillä, jotka lähtevät Pakkahuoneen rannasta ja haarautuvat\neri tahoille, toiset johtaen Pikisaaren pienen tehdasyhdyskunnan ja\nRaatinsaaren huurteisten rantapuiden ohitse Toppilansalmeen, toiset\nvieden vasemmalle Pikisaaren kärjen sivuitse Oulunsaloon ja Hailuotoon.\nJa Pikisaaren kärjessä on laivatelakka ja konepaja, jonka valimon\ntorvesta iltahämärissä nousee loimuava tulenlieska kohti kalpeaa\ntaivasta.\n\nJuhanalta vie nyt koulutyö enemmän aikaa kuin ennen, ja lähestyvät\nylioppilaskirjoitukset kokoavat luokkatoverit usein yhteisiin\nlaskuharjoituksiin toistensa luokse. Muita riittäähän sentään aikaa\nhuvituksiinkin. Eikä Juhana niistä suinkaan koulutyön takia kieltäydy.\nKirkkokadun kävelyt hän kyllä on lopettanut; eihän niihin enää ole\nhalua, sillä harvoin näyttäytyy siellä Margit. Hän kävelee muualla,\nmilloin kävelee, ja joskus osuu Juhanakin samoille teille. Mutta\nkotikutsuja ja perhetanssiaisia jatkuu, ja Juhanalla on niissä nyt\nentistä hauskempaa, sillä vihdoin on hänellekin teetetty räätäli\nFältillä kunnolliset vaatteet, vieläpä oikea herrojen bonsuuri.\n\nMutta muutamaa kuukautta ennen kuin ylioppilaskokelailta koulutunnit\nloppuvat ovat eräät tanssiaiset, joihin Juhanaa ei ole kutsuttu.\nJo edeltäpäin oli saattanut arvata, että niistä tulivat hienot ja\nhauskat. Sillä ne piti Pikisaaren herra, konepajan omistaja, vanhimman\ntyttärensä kotiintulon johdosta — nuori neiti on jouluksi kotiutunut\nSveitsistä, jossa hän oli ollut pensionissa. Yleensä eli Pikisaaren\nherrasväki ylhäisessä eristyneisyydessä, mutta kun heillä joskus oli\nkemut, niin ne olivat komeat.\n\nPaljon oli nytkin vieraita kutsuttu, tietysti ennen kaikkia Margit sekä\napteekkarin Signe, konsuli Öbergin Emilia veljineen, kuvernöörin pojat,\neverstin tytär, yleensä koko se nuorisopiiri, jonka jäsenenä Juhanakin\nviime vuosina on tottunut itseään pitämään, vieläpä Strandin poikien\nmukana molemmat viime syksynä ruotsalaiseen lyseoon privatisteiksi\ntulleet vaasalaiset nuoret herrat. Mutta ilmeisesti oli taas vuohet\nerotettu lampaista. Ja se kaiveli Juhanaa.\n\nJuhana istuu ikkunassaan katselemassa, kun reki reen jälkeen\nPakkahuoneen kupeelta puikahtaa jäälle ja kiitää kohti saaren rantaa.\nSiinä menee vuorineuvoksen hevonen, siinä ajavat issikalla kuvernöörin\npojat, ja siinä tulee apteekkarin reki! Juhana yrittää ottaa\nsanomalehden käteensä ja viskautua sohvalle lukemaan. Mutta ajatukset\neivät seuraa palstojen rivejä, vaan pyörivät itsepintaisesti sen\nnöyryytyksen ympärillä, jonka hän kuvittelee taas osakseen tulleen. Ja\nhetken perästä hän on uudelleen ikkunassa.\n\nPikisaaren herrasväen uhkea, kaksikerroksinen talo on saaren\nkorkeimmalla kohdalla, ja sen suippokattoinen torni hallitsee koko\nmatalarakennuksista ympäristöä. Nyt loistavat kirkkaat valot kaikista\ntoisen kerroksen ikkunoista, sillä uutimia ei ole niiden eteen\nvedetty. Juhana ei ole koskaan käynyt Pikisaarella eikä hän siis ole\nnähnyt palatsia lähempää kuin paketista ja jäältä. Mutta kun hän\nnyt huomaa tummien varjojen väikähtelevän pääty-ikkunoiden ohitse,\nymmärtää hän tanssisalin olevan juuri hänen näköpiirissään, ja sekin\nharmittaa häntä. Hän vetää alas kierrekaihtimen, ottaa hyllyltään erään\nmielikirjansa ja onnistuukin vähitellen pakottamaan itsensä siihen\nsyventymään. Niin hän saa kulumaan kohtalokkaan illan tunnit. Mutta kun\nhän kuulee kellon seinän takana lyövän kahtatoista, kiertää hän ylös\nkaihtimen, sammuttaa pöytälampun ja rupeaa tähyilemään tähtikirkkaaseen\nyöhön. Vielä loistavat valot Pikisaarella, ja vielä vilahtavat\nvarjot ikkunain ohitse. Mutta Juhanasta tuntuu, että vilahtelut ovat\nharvenneet, ja kun hän kumartuu kyynärpäittensä varaan kurkistelemaan\njäälle, havaitsee hän jo muutamien hevosten olevan tulossa kaupunkiin.\nYö on aivan hiljainen, ja kun hevoset nousevat jäältä, kuuluu selvästi\nkulkusten kilinä. Nyt tulee hyvin heleä-ääninen kulkunen, se soi\nkotvasen, sitten sen ääni häipyy jonnekin oikealle päin... se ajaa\nilmeisesti Pakkahuoneenkatua kaupungille... Juhana kuvittelee, että\nsiinä tuli nyt Margit. Vielä väikähtelee kuitenkin varjoja Pikisaaren\nikkunoissa, mutta yhtämittaa tulee myöskin hevosia jäältä. Kai siellä\nvain pitkitetään loppuvalssia — eiväthän kaikki vieraat voi rynnätä\nsamalla kertaa eteiseen... Juhana rupeaa riisuutumaan mennäkseen\nlevolle. Mutta hän vitkastelee tahallaan ja kurkistelee tuontuostakin\nulos ikkunasta. Ja vasta kun hän huomaa Pikisaarella ruvettavan valoja\nsammuttamaan, malttaa hän laskeutua vuoteeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana makaa vuoteessaan ja miettii.\n\nJa hänen katkeroituneeseen mieleensä alkaa hahmottua käsitys siitä\nyhteiskunnallisesta kieroudesta, jonka hän jo lapsena on vaistonnut\njakavan ihmiset eri luokkiin ja kerrostumiin, mutta josta hän omalta\nkohdaltaan jo on luullut saaneensa täydellisen hyvityksen, kunnes nyt\ntämä ilta on todistanut hänen siinä luulossaan erehtyneen.\n\n... Tuskin hänet sentään tällä kertaa oli syrjäytetty sen vuoksi,\nettei hänen kotinsa enää ollut rikas, sillä tiesihän hän kutsuttujen\njoukossa olleen vieläkin köyhempiä... Mutta hänellä on suomalainen nimi\nja hän käy suomalaista koulua, eikä se ole hienoa, koska säätyläisillä\non ruotsalaiset nimet ja heidän lapsensa käyvät ruotsalaista koulua.\nEikä sen tosiasian rinnalla merkitse mitään se, että Juhana puhuu\nruotsia paremmin ja täydellisemmin kuin useimmat ruotsalaisen koulun\nkäyneet, jotka sitäpaitsi keskinäisissä puheissaan käyttävät miltei\nyhtä usein suomea kuin koulunsa kieltä. Mutta suomalaista lyseota\nkäyvät myöskin sellaiset nuorukaiset ja suomalaista tyttökoulua ja\njatko-opistoa sellaiset neitoset, jollaisia ei voida lukea »parempain\nihmisten» lapsiin kuuluviksi. Ja se on anteeksiantamatonta. Onhan\ntosin jokunen viimeksimainittuun luokkaan kuuluva lapsi saattanut\nharhautua ruotsalaiseenkin kouluun, mutta hän on kuitenkin kodista,\njossa puhutaan parempain ihmisten kieltä. Ja se seikka sovittaa monet\nsynnit...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana iltana eräs luokkatoveri vie Juhanan raittiusseura Pohjan\nLeimun iltamaan. Toveri on seuran jäsen ja kuuluu toimihenkilöihin.\n\nSali ei ole paljon kummempi kuin Knuutilan sali. Hirsiseinillä riippuu\nvain muutamia kehystettyjä valokuvia ja peräseinälle on levitetty\nlippukangas, jota ympäröivät kuivuneet kuusenhavukiehkurat.\n\nOhjelma on loppumaisillaan. Luisevan laiha, pitkätukkainen ja\npisamanaamainen kauppakoululainen pitää esitelmää alkoholin\nvaarallisuudesta. Samat väitteet ja samat huudahdukset Juhana on\nkuullut monet kerrat ennenkin. Ne eivät enää jaksa kiinnittää\nhänen mieltään, ja hän rupeaa tarkastelemaan salissa olijoita.\nPikkukaupungissa tuntevat useimmat ihmiset toisensa ulkonäöltä, ja\nJuhanan on helppo arvioida yleisön yhteiskunnallista keskitasoa.\nHän panee merkille monet tutut kasvot: nuoria puotineitejä ja\npuukhollareita, joitakin konttoristejakin, postiekspeditööri,\nasemakirjuri, parturi... enimmäkseen käsityöläisnuorisoa, siistiä ja\nvaloisakatseista väkeä, sellaisista suomalaisista piireistä, joita\nylimyksellisten tervaporvarien parissa sanotaan »puolivillaisiksi».\n\nJa Juhana innostuu siitä hartaudesta, jolla tämä yleisö kuuntelee\nvaatimatonta esitelmää. Ilmeisesti nämä ihmiset _tahtovat_ harrastaa\nhyviä asioita ja hyviä aatteita. He ovat täällä juuri siksi, että\npyrkivät eteenpäin ja ylöspäin. Heillä on ihanteita — päämaali.\nNäin kuvittelee Juhana itsekseen sill'aikaa kuin pitkätukkainen\nkauppakoululainen suurella mahtiponnella pauhaa alkoholin vaaroista\nsielulle ja ruumiille. Eikä Juhana havahdu kuvitelmistaan, ennenkuin\ntaputukset ilmaisevat esitelmän loppuneen.\n\nSyntyy pientä liikettä salissa. Yskitään, siirretään tuoleja, tehdään\nkuiskaten huomautuksia vierustovereille. Juhana epäilee, että useimmat\nkuiskaukset koskevat häntä, sillä hän tuntee olevansa yleisen huomion\nkohteena. Se ei kuitenkaan kiusaa häntä, pikemminkin se häntä\nmairittelee. Ja miten onkaan, niin herää Juhanassa halu nousta ylös\nja julistaa: »Olen tullut tänne siksi, että tahdon liittyä teidän\npiiriinne — tunnustaudun toveriksenne!» Seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän hymähtää päähänpistolleen, jonka toteuttaminen tietysti tekisi\nhänet naurunalaiseksi. Mutta häneen jää kaikesta huolimatta halu\njollakin tavalla osoittaa mielensä alttiutta.\n\nNyt siirretään peräseinän edessä olevalta pöydältä vesilasi syrjään.\nJa kantele kainalossaan astuu esiintymispaikalle parturi. Juhana\ntietää hänet monitaitoiseksi mieheksi: parturi, näyttelijä, taulujen\ntekijä... ja nyt on siis todettava hänen kykyjensä ulottuvan vielä\nsoitannollisiinkin mahdollisuuksiin. Parturi ei ole ensi kertaa pappia\nkyydissä. Hänen ryhtinsä on varma, ja hänen huulillaan karehtii\nitsetietoinen hymy, kun hän matkimattoman sulavalla liikkeellä\nheilauttaa kanteleen pöydälle. Hän kumartaa, istuutuu, virittelee\nvähäsen soitintaan, pyyhkii kätensä povitaskusta huolettomasti\nnykäisemäänsä koreaan silkkinenäliinaan, jonka hän sitten puristaa\nhyppysissään palloksi ja asettaa pöydälle kanteleen viereen.\nSen tehtyään hän sulkee silmänsä ja näppäilee muutamia akordeja\nsoittimestaan. Yleisö istui hiljaa, luiskahtamatta, hartaasti\nodotellen, mitä tuleman pitää. Eikä sen tarvitse kauan odottaakaan.\nSoittaja, jonka puoliavoimen suun ympäriltä hymy nyt katoaa, raottaa\nhiukan raskaita silmäluomiaan ja antaa akordien kiteytyä säveleksi:\n»Ol' kaunis kesäilta...», joka sitten tauotta vaihtuu »Oi, äiti\nparaksi» ja vihdoin »Velisurmaajaksi...» Kuulijat ovat vielä viimeisen\nsävelen vaiettua tunnelman lumoissa. Ja vasta kun soittaja aukaisee\nsilmänsä sepo selälleen ja antaa hymyn taas nousta suupieliin, jotka\nsoiton mukana ovat herkästi nytkähdelleet, puhkeavat suosionosoitukset\nilmoille. Ne ovat valtavat. Melkein Juhana kadehtii parturia.\n\nMutta jo vedetään tuoleja syrjään. Kanteleensoitto oli viimeinen\nohjelmanumero. Ja nyt alkaa tanssi.\n\nJuhanan luokkatoveri esittelee hänet paperikaupan myyjättärelle, jolla\non sysimusta tukka, palavat silmät ja koreanpunaiset posket ja joka\non illan kuningatar. Hän tanssii taidolla, ja Juhana yrittää virittää\nvalssikeskustelua. Mutta neiti on ilmeisesti hiukan hämillään, ja\nJuhana vaistoaa, ettei tyttö tiedä oikein, miltä kannalta ottaa uuden\nkavaljeerin, joka ensi kertaa on heidän piirissään. Niin katkeilee\npuhe yksitavuisiin »on» ja »ei» sanoihin. Ja taas valtaa Juhanan\näskeinen halu julistaa kantaansa ja yhteenkuuluvaisuuttaan. Mutta kun\nhän ei keksi sopivaa sanallista ilmaisua tunnustukselleen, vetää hän\ntanssiessaan tytön tiukemmin itseään vastaan ja puristaa tuon tuostakin\nhänen kättään, jonka lämmön hän tuntee polttavan omaansa. Heidän\nkatseensa tapaavat toisensa, aluksi sattumalta, vilahdukselta, mutta\nvähitellen jo rohkeammin, ja ennenkuin pitkä tanssi on lopussa, tuntee\nJuhana tytön vastaavan hänen kädenpuristuksiinsa. He tanssivat sitten\nmonet kerrat yhdessä — ei Juhana juuri muiden kanssa tanssikaan —, ja\nvähitellen alkaa keskustelukin sujua.\n\n— Tulettehan vastakin tänne... virkahtaa neiti ja antaa nyt aivan\nempimättä katseensa kohdata Juhanan katseen. — Ei täällä aina ole yhtä\npitkää ja ikävää ohjelmaa kuin tänä iltana... usein päästään tanssimaan\nmelkein heti...\n\nJa Juhana tietysti lupaa tulla. Mutta kun hän sitten loppuvalssin\naikana kysyy, saako hän tulla saattamaan neitiä kotiin, käy tyttö\nvakavaksi ja sanoo:\n\n— Ikävä kyllä olen jo luvannut postiekspeditöörille...\n\nPostiekspeditööri! Mustaviiksinen ja prillisilmäinen Don Juan! Niin,\ntietysti hän on täälläkin vain tyttöjä metsästämässä — sellainen\nmainehan hänellä on. Mutta että tämäkin tyttö viitsii...\n\nJuhana on käärmeissään. Hän on luullut olevansa vastustamaton\nvalloittaja, jonka pelkkä tulo tähän piiriin on käsitetty armolliseksi\nsuosionosoitukseksi. Ja nyt on kuitenkin tuo Kakaravaaran keikari\nlyönyt hänet laudalta! Mutta odottakoon postiekspeditööri...\n\nYksin menee Juhana kotiin. Hänen luokkatoverinsakin on lähtenyt\njotakuta tyttöä saattamaan. Tietysti: kaikki muut paitsi hän. Miksi hän\nonkin niin saamaton?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yöllä Juhana näkee unta. Sellaista unta, että Margit seisoo\npaperikaupan tiskin takana. Ja hän on ihmeellisesti muuttunut: tukka on\ntummunut sysimustaksi ja posket hehkuvat koreanpunaisina.\n\n— Eikä minun nimenikään enää ole Margit, sanoo hän hiukan käheällä\näänellään ojentaessaan tiskin ylitse ruskeaan käärepaperiin\nkietaisemansa vahakantisen vihon. — Minä olen nyt Aino, mutta en minä\nhuoli siitä mustaviiksisestä postiekspeditööristä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Juhana käy vastakin Pohjan Leimussa. Kerran hän pitää siellä\nesitelmän. Mutta useimmiten hän vain käy tanssimassa. Eikä hän koskaan\ntanssi juuri muiden kuin sen mustatukkaisen paperikaupan myyjättären\nkanssa.\n\nMutta vain kerran hän pääsee saattamaan tyttöä kotiin. Neiti itse\npyytää häntä. Heti ensimmäisen tanssin aikana:\n\n— Ettekö te tänä iltana saattaisi minua kotiin?\n\nJuhana on iloisesti yllätetty. Ja vasta kotvan kuluttua hän tulee\npanneeksi merkille, ettei postiekspeditööri nyt olekaan siellä. Hänellä\non tietysti matkavuoro, hänhän palvelee postivaunussa.\n\nHe seisovat kauan tytön portilla. Juttelevat minkä mitäkin. Neitonen\non jo heittäytynyt aivan tuttavalliseksi. On lumensulamisviikkojen\ntähtikirkas ilta, ja yht’äkkiä tyttö tarttuu Juhanan käsivarteen:\n\n— Ehdittekö te toivoa jotakin?\n\nJuhana ei ollut tähdenlentoa edes huomannutkaan.\n\n— Kävelläänkö vielä vähän? tyttö kysyy hetken perästä. — Nythän on niin\nkaunista ja hiljaista...\n\nJa he lähtevät kävelemään autioille laitakaduille, joiden vierillä\nmatalat puutalot ovat kuin pieniä leikkitupia. Neitonen on tarttunut\nJuhanan käsivarteen. Hän puhelee iloisesti kaiken maailman asioita.\nJuhana kuuntelee häntä vaiti, tai on kuuntelevinaan. Sillä yön\nhiljaisuus on hiipinyt häneen. Mutta hänen ajatuksensa lyövät\nkiihkeästi arpaa: suutelenko nyt vai suutelenko vasta portilla\nerotessa? Hän pusertaa tytön kättä ruumistaan vastaan. Ja tyttö\nkatselee häntä ja hymyilee.\n\nMutta hän ei tule suudelleeksi portillakaan. Neiti sanoo aivan\npikaisesti jäähyväiset — kello on jo paljon, ja yökylmä rupeaa\nvärisyttämään:\n\n— Näkemiin... Ja kiitos tästä illasta.\n\nSamassa hän jo on pyrähtänyt pihaan.\n\nJuhana lähtee hiljalleen vaeltamaan kohti kotiaan. Lätäkköjen jääriite\nnarskahtelee anturoiden alla.\n\nHäntä harmittaa taas. Nyt se, ettei hän sittenkin suudellut. Tytön\nhuulethan olivat kuin kasteiset marjat... Ja Juhanan suonet kohisevat\nkoskina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäyntinsä Pohjan Leimussa Juhana pitää salassa. Hän on pyytänyt\nluokkatoveriaankin olemaan niistä puhumatta.\n\nJuhana on pelkuri. Hän seisoo toisella jalallaan toisessa ja toisella\ntoisessa leirissä. Ja häntä kauhistuttaa ajatus, että vuorineuvoksen\nMargit ja muut sillä taholla saisivat tietää hänen seurustelevan\npuolivillaisten kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät on tullut varhain. Jäät ovat aikoja sitten lähteneet.\n\nPäivät ovat pitenemistään pidenneet. Ja siniset illat ovat käyneet yhä\nvalkeammiksi.\n\nVaikk'ei ole vielä toukokuu sivu puolivälinsä, ovat Plaananojan varsien\npuistikkojen kentät jo alkaneet heikosti vihertää, ja puissa ovat\nsilmut lehdiksi puhkeamaisillaan.\n\nOhitse ovat kuumimmat tenttikiireet ylioppilaskokelailta. Aamupäivisin\non aikaa istuskella puistikon penkillä katselemassa, kun »lapset»\nkiiruhtavat kahdeltatoista kouluun. Ja illansuussa kierrellään joukolla\nkosken kainalossa olevia Hupisaaria, joiden väliset putaat kevättulvan\njäljiltä ovat paisuneet kohiseviksi pienoiskoskiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta on muitakin harrastuksia.\n\nRaatinsaarella työväki viettää mielenosoitusjuhlaa kahdeksantuntisen\ntyöpäivän puolesta. Sinne Juhana Kuusiluoto on lupautunut lausumaan\nrunoa. Eikä hän tätä esiintymistään lainkaan salaa.\n\nSillä työväen pyrkimyksille on porvarillisellakin taholla ruvettu\nviime aikoina omistamaan yhä suopeampaa mielenkiintoa. Se johtuu\nuusista kansanvaltaisista tuulista, joiden humina muualta maailmasta\non vähitellen ehtinyt tännekin asti. Mutta se johtuu myöskin — ja\nehkäpä pääasiallisestikin — eräästä toisesta syystä: venäläissorrosta,\njoka vuosi vuodelta on käynyt yhä uhkaavammaksi ja jonka\nkuristustoimenpiteet pakostakin vaativat yhteisrintamaan liittymistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Kuusiluodon kotikaupungissa tämän yhteisrintaman nostattajana\nja johtajana on hänen koulunsa rehtori. Kaikkien kunnioittama,\nsuurpiirteinen persoonallisuus. Hän on syvästi uskonnollisena\nmiehenä omistanut elämänsä parhaat miehuusvuodet koulutyönsä ohella\nharrashenkiselle herännäisyydelle. Mutta kun hän on havainnut maansa\ntarvitsevan toisenkinlaista herätystä, hän on päättäväisesti astunut\nesiin ja alkanut tulisielunsa hengenhehkulla saarnata isänmaallisuutta.\n\nKuinka olikaan Juhana rehtoriaan ihaillut, kun hän ensimmäisen kerran\noli kuullut hänen julistustaan kauppatorille pystytetyltä komealta\npuhujalavalta, jonka havukiehkuroin koristetut mutta liputtomat\nlipputangot olivat huimaavan korkeita mastopuita! Rehtori oli\npaljastanut päänsä, asettanut korkean silinterihattunsa seppelöidylle\nkaiteelle, seisonut tuokion hiljaa ja antanut katseensa kulkea\nodottavan ihmismeren ylitse. Sitten hän oli nojautunut molemmin\nkäsivarsin kaiteeseen ja lingonnut ihmismereen vanhatestamentillisella\ntuomarinankaruudella kysymyksen: Vartija, miten kuluu yö? Ukkosena oli\nääni jyrähdellyt, kun hän siihen kysymykseen leimuavana vastalauseena\nsortoa ja vääryyttä vastaan kärjistyvän vastauksensa oli antanut. Tuuli\noli heilutellut ryhdikkään rehtorin harmaantuneita kiharoita, hänen\nsilmänsä olivat singonneet salamoita, ja profeetalliset sanat olivat\nvyöryneet mahtavina tuulispäinä ja nostattaneet meren aaltoilemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä muisto on Juhanan mielessä, kun hän nousee Raatinsaaren punaisella\nvaateriekaleella koristetulle lavalle. Ja kuva rehtorista kansaansa\njohtavana vanhantestamentin tuomarina sytyttää häneenkin innoituksen\nliekin, ja hän saa isänmaallisen runonsa säkeet elämään.\n\nSiellä on paljon väkeä. Äsken kun kulkueen alkupää marssi\njuhlakentälle, oli loppupää vielä toisella sillalla. Ja kaikilla on\nrinnoissaan mielenosoitusmerkit, punaiset solmukkeet, joiden nauhojen\nlepattelevat päät liehuvat kuin pienoisliput kevättuulessa.\n\nJuhanalle taputetaan vilkkaasti. Varmastikin vilkkaammin kuin olisi\ntaputettu, jos joku mielenosoittajien omasta piiristä olisi runon\nlausunut. Mutta sitä Juhana ei tule ajatelleeksi. Hän on huumaantunut\nja tuntee vavahtelevansa, kun hän laskeutuu lavalta ja puikahtaa\nyleisön joukkoon. Hän tapaa siellä muutamia koulutovereitaan, mutta ei\nmalta jäädä heidänkään pariinsa, vaan harhailee yksikseen juhlakenttää\nristiin rastiin. Eikä hän malta kuunnella ohjelmanumeroltakaan. Hän\ntietää vain, että lavalla seisoo joku mies ja huutaa kiihkeitä sanoja,\njoita hän silloin tällöin säestää puimalla nyrkkiään. Juhana on kuin\nunissakävijä. Hän havahtuu vasta pitkän tuokion perästä, kun joku lyö\nhäntä olkapäälle ja kysyy:\n\n— Joko lähdet kaupunkiin?\n\nSe on kauppias Vahanderin poika. Hän on vuotta paria Juhanaa nuorempi\nja käy ruotsalaista lyseota. Mutta hänelläkin on punainen solmuke\nrinnassaan.\n\n— En minä vielä taida lähteä, Juhana vastaa, sillä häntä ei huvita\nseura, vaikka hän jo tunteekin huumauksensa hälvenevän.\n\n— Se oli hyvä runo, ja sinä lausuit sen komeasti, sanoo Vahanderin\npoika ja katsoo Juhanaa melkein kunnioittavasti.\n\nTunnustus ilahduttaa Juhanaa. Mutta samalla se saattaa hänet jollakin\ntavalla hämilleen. Kääntääkseen puheen toisaalle hän virkahtaa:\n\n— No, ehkä minäkin sentään lähden... johan täältä oikeastaan\njoutaakin...\n\nJa yhdessä he lähtevät. Kun he tulevat siltojen ylitse johtavalle\nvaltatielle, riisuu Juhana punaisen merkkinsä ja pistää sen taskuunsa.\nMutta Vahanderin poika pitää omansa uljaasti rinnassaan ja sanoo:\n\n— Minä annan rusetin olla paikallaan.\n\nJuhana ei vastaa mitään — häntä hävettää.\n\nPokkitörmällä he eroavat. Juhana menee suoraa päätä kotiinsa. Mutta\nkotona ei ole ketään — äiti on konsuli Melckertillä —, ja lukeminenkin\nmaistuu puulle. Juhana päättää lähteä katsomaan, olisiko Kirkkokadulla\nketään.\n\nEnsimmäinen, joka siellä tulee vastaan, on Teodor Vahander. Mutta eipä\nhänelläkään enää ole punaista solmuketta rinnassaan, eikä Juhana malta\nolla kysäisemättä:\n\n— Missä on rusetti?\n\n— Täällä, Teodor vastaa ja aukaisee takkinsa, jonka vuoriin hän on\nmielenosoitusmerkkinsä kiinnittänyt. — Katsohan, kun tulin kotiin\nrusetti rinnassa, kysyi isä-ukko heti, mitä se merkitsi, ja kun minä\nvastasin, että kahdeksan tunnin työpäivää, niin kehtasi hän sanoa, että\nsehän on oikein hyvä, että minäkin nyt rupean tekemään työtä kahdeksan\ntuntia päivässä... ja silloin minä säikähdin ja panin rusetin piiloon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta olihan siellä vielä sellaisiakin, joiden ohitse uuden ajan\ntuulet olivat menneet jälkeä jättämättä. Sellainen oli muiden muassa\nvirassaan uusi mutta iältään vanha, etelästä tullut lääninsihteeri,\nylpeän virkamiesaristokratian viimeisiä mohikaaneja. Ukkorähjä\noli aatelisherra, jonka vanhan sukupuun ikä selvästi näkyi aina\naukiretkottavan suun alapuolella riippuvasta höltyneestä alaleuastakin.\n\nNo, tämä ylpeä herra, joka nyrpisteli haukannenäänsä mahtavimpienkin\nporvarisperheiden nousukkaisuudelle, suvaitsi seurustella konsuli\nMelckertin perheessä, koska konsulinnan isoisä aikoinaan oli saanut\naateliskilven palkinnoksi porvarillisista hyveistään, sillä hän oli\nollut suuri kauppa- ja teollisuusmies.\n\nJuhana oli ensi hetkestä asti — hänellä oli ollut kunnia Melckertillä\ntulla lääninsihteerille esitetyksi — tuntenut väkevää vastenmielisyyttä\nukkoa kohtaan. Häntä ärsytti se, että aatelisherran kieli oli yhtä\nterävä kuin hänen linnunnokkansa.\n\nMuutamaa päivää ennen ylioppilaskokelaiden Helsinkiin lähtöä on\nMelckertillä päivälliset, joille nyt aikamiesten kirjoihin siirtyvä\nJuhanakin on kutsuttu. Siellä on myöskin lääninsihteeri. Ja Juhanaa\nharmittaa taas se kyynillinen ylimielisyys, jolla hän kierittelee\nsammaltavalla kielellään kaikkia maailman asioita.\n\nTavallisesti Juhana viihtyy Melckertillä paremmin kuin missään muualla.\nKonsuli, joviaalinen mies, joka mielellään leikkaa suorasukaisia\nsukkeluuksia, on ollut isän parhaita tovereita ja kohtelee Juhanaa\nisällisellä ystävyydellä, ja konsulinna on äidin kaikkein läheisin\nystävätär. Koti on upean uudenaikainen. Huonekalut ja matot on tuotettu\nEnglannista, ja konsulinnan huoneen mahonkisen kirjahyllyn Juhana\nvuosi sitten on saanut täyttää viidellä metrillä makunsa mukaista\nkorusiteistä ruotsalaista runoutta.\n\nIsäntäväen ystävällisyys on nytkin aivan ennallaan ja ruokien ja\njuomien erinomaisuus täydellinen. Mutta lääninsihteeri on kuin\nvanha, käheä papukaija, joka röyhistellen nukkavieruja höyheniään\npaapattaa yhtenään. Juhanasta tuntuu, että sukkeluudet ovat niin\ntahmeita, että ne tarttuvat pöytäliinaan, lautasiin ja laseihin ja\ntahrivat niiden hohtavaa valkeutta. Ja kun lääninsihteeri sitten,\nkuultuaan Juhanan pian tulevan ylioppilaaksi, suvaitsee kohottaa\npunaviinilasinsa ylioppilaskokelaan kunniaksi, tekisi hänen mielensä\nolla kohteliaisuutta huomaamatta. Sillä tuo kohteliaisuus on niin\nläpikuultavaa alentuvaisuutta, että sen säestykseksi parhaiten sopisi\nvaakunasormuksisen etusormen kohotus ja huomautus, että malja tietysti\njohtuu vain siitä, että tässä nyt vahingossa on jouduttu samaan pöytään.\n\nOikein tuntuu hyvältä, kun vihdoin päästään pöydästä nousemaan. Ja\nJuhana kiiruhtaakin suoraapäätä talon tyttären huoneeseen — tyttö\non vielä niin nuori, ettei hän saa pitopöydässä istua — aikaansa\nkuluttamaan. Pitkää aikaa ei hän kuitenkaan ehdi Nannan nukkeja ja\nmuita leikkikaluja katsella. Yht’äkkiä ilmestyy konsulinna kynnykselle\nja sanoo:\n\n— Juhana, äitisi pyysi minun sanomaan sinulle, että hän jo lähtee\nkotiin. Hän odottaa sinua eteisessä.\n\nKonsulinna on omituisen kiusaantuneen näköinen. Ja Juhana säikähtää:\n\n— Täti, eihän äiti vain ole sairas?\n\nMutta täti on jo silloin kääntynyt palatakseen vieraittensa luokse.\n\nJuhana kiirehtii hänen jälkeensä. Tullessaan konsulinnan huoneen\nkynnykselle — sinne on kahvi tarjoiltu — kuulee hän lääninsihteerin\nsanovan:\n\n— En todellakaan ymmärrä, mitä tämä merkitsee...\n\nJa siihen konsuli vastaa äreästi:\n\n— Se merkitsee sitä, että veli on suuri nauta.\n\nLääninsihteeri naurahtaa kuivasti:\n\n— Mutta joka tapauksessa kantakirjaeläin...\n\nKonsuli ei naura, vaan on vihaisen näköinen, ja konsulinna puree\nhuultaan.\n\nJuhana alkaa aavistaa, että on sattunut jotakin, mikä on loukannut\näitiä; hän kumartaa hät’hätää jäähyväisensä ja rientää eteiseen, jossa\näiti odottaa päällystakki yllään.\n\nÄiti ja poika lähtevät. Ja kadulle tultua äiti kertoo:\n\n— Kun kahvia juotaessa setä Melckert kysyi lääninsihteeriltä, tiesikö\nhän, että kauppias Pietilästä aiottiin tehdä kauppaneuvos, vastasi\nlääninsihteeri: »Sehän on toki mahdotonta!» »Miksi mahdotonta?»\nkysyi setä. »Siksi», selitti lääninsihteeri, »että olisi häpeällistä\nantaa kauppaneuvoksen arvo miehelle, joka on moukka ja jolla on\nmoukankielinen nimikin!» Silloin minä nousin ja sanoin, että koska\nminullakin sattuu olemaan samankielinen nimi kuin kauppias Pietilällä\nja koska lääninsihteeri aivan erehtymättömän selvästi on antanut\ntietää, mitä hän ajattelee senkielisten nimien kantajista, niin en\ntahdo kauemmin häntä läsnäolollani häiritä. Ja sitten minä menin.\n\n— Sanoitko sinä todellakin niin, äiti? kysyy Juhana ihaillen.\n\n— Sanoin. Enkö mielestäsi tehnyt oikein?\n\n— Kyllä, äiti... Minä en vain osannut arvata, että sinä voit olla noin\njyrkkä...\n\nÄiti kivahtaa:\n\n— Olihan se meidänkin nimemme, isäsi, minun ja sinun nimesi,\nhäpäisemistä, enkä minä sitä voinut sietää.\n\nEikä Juhana malta olla jo siinä kadulla puristamatta äitinsä kättä.\nÄiti on yht'äkkiä kasvanut poikansa silmissä, ja Juhana on hänestä\nylpeämpi kuin koskaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn koittanut se aamu, jona ylioppilaskokelaiden on lähdettävä\nHelsinkiin.\n\nJuhana on aamuvarhaisesta ollut liikkeellä; hän auttaa äitiä\nmatkatavarain järjestämisessä.\n\nSe on hauskaa hommaa.\n\n— Otatko sinä tämän... entä tämän?\n\n— En, en, hyvä äiti, mitäpä minä niillä tekisin...\n\n— Entä kirjoja... kai sinä ainakin matematiikan ja historian kirjat\ntarvitset...\n\nJuhana puistaa päätään. Mutta äiti on itsepintainen:\n\n— Panen minä tänne sekä jometrian että aljebraan ja historiat\nmyöskin... voithan sinä lukea niitä junassa ja vielä Helsingissäkin...\nja kyllä sinun pitääkin lukea, sillä olisihan kauheata, jos siellä\ntulisi prolongatsuuni...\n\nJuhana hymähtää lohduttavasti:\n\n— Ei sinun sitä tarvitse pelätä. Helsingin kuulusteluthan ovat vain\nmuodollisia.\n\n— Älä ota niitä liian kevyeltä kannalta... useinhan on sattunut...\n\nÄiti kulta — hän on tietysti levoton siihen asti, kunnes näkee poikansa\npäässä valkoisen lakin, joka hänelle merkitsee vielä paljon enemmän\nkuin sen saajalle itselleen.\n\nPäällimmäiseksi asetetaan matkalaukkuun hännystakki, jonka äiti\nhellällä huolella on laskoksille kääntänyt.\n\nJa sitten Juhana lähtee sen toverin kotiin, johon kaikkien on määrä\nkokoontua yhteistä asemallelähtöä varten. Matkalaukun toimittaminen\njunalle jää äidin huoleksi.\n\n— Odota, odota... Äidin ruusut...\n\nÄiti on liikutettu, kun hän kiinnittää kukat poikansa rintaan. Kyynelet\ntulvahtavat hänen silmiinsä, ja kädet vavahtelevat.\n\n— Rakas äiti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen toverin isä, jonka luokse kokoonnutaan, on niitä kauppiaita,\njotka ovat maaseudulta muuttaneet kaupunkiin, vaurastuneet työllään,\ntaidollaan ja toimeliaisuudellaan ja kohonneet vanhojen porvarien\nvaarallisiksi kilpailijoiksi. Koti on iso, ja kahvipöydällä on\nrinkeliä, kaakkuja, voileipiä ja leivoksia. Mutta pitkää rupeamaa ei\nherkkujen ääressä viivytä. Jo ilmestyvät nimittäin pihalle toverikunnan\nlaulajat lippuineen saattaakseen lähtijät asemalle. Ja niin on\njärjestyttävä pihalla riveihin ja lähdettävä marssimaan kaupungin halki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsemalla on väkeä ja vilinää. Siellä ovat omaiset ja opettajat, siellä\novat tytöt käsissään ruusut, joita he ovat monet päivät juoksennelleet\nKakaravaaran pikkutaloista ja Heinätorin puolen vanhojen mummojen\nikkunoista tilaamassa, sillä kukkakauppoja ei kaupungissa ole.\n\nOdotussalin lävitse marssii abiturienttien joukko laulun kaikuessa ja\npysähtyy varatun vaunun vierelle. Nyt piirittävät joukon omaiset ja\ntuttavat ja nyt astuvat esiin tytöt kiinnittämään ruusuja lähtijäin\nrintoihin. Ja sitten kilahtaa asemakello ensimmäisen kerran.\n\nJuhanalla on leveä rintansa täynnä kukkia. Hän on saanut niitä\nmonelta taholta: suomalaisilta tyttökoululaisilta, joiden kanssa\nhän on tanssinut Knuutilan jupileumeissa ja kävellyt Kirkkokadulla,\napteekkarin Signeltä, Öbergin Emilialta, Gummeruksen Toinilta...\ntuskinpa hän on huomannutkaan kaikkia, jotka ovat hänen uuden takkinsa\nrinnuksiin ruusuja kiinnittäneet. Erään hän sentään on huomannut\nhyvinkin selvästi: Helmin, joka on koettanut iloisesti hymyillä\nojentaessaan kukat, mutta jonka silmässä on kiiltänyt kyynel... Ja on\nhän myöskin huomannut Vendla Hallgrenin, kun tämä on pistänyt kaksi\nkahisevaa paperiruusua hänen käteensä.\n\nVendla raukka! Aikoinaan hän oli ollut kaunis tyttö, iloinen mieleltään\nja terävä järjeltään, mutta juuri naiseksi puhjettuaan hän oli\nmenettänyt järkensä valon ja nyt hän kävi uskollisesti joka aamu\nasemalla — hapset hajallaan ja paperikukin koristettuna — saattelemassa\nmatkustajia, tuttuja ja tuntemattomia. Sellainen hän jo oli ollut\nmonet vuodet, hiljainen Ofelia, joka harhaili yksikseen katuja ja\nhyräili käsittämättömiä lauluja. Tiedettiin onnettoman rakkauden\nmurtaneen hänen sydämensä. Hän oli käynyt seminaarin ja valmistunut\nloistavin todistuksin opettajattareksi. Mutta ennenkuin hän oli\nehtinyt antautua valitsemalleen elämänuralle, oli hänen elämänsä\nsärkynyt. Hän oli rakastunut nuoreen maisteriin, joka oli tullut\nopettajaksi lyseoon, oli rakastunut tulisesti ja syvällisesti. Mutta\nmaisterin sydän olikin ollut kiinnitettynä toisaalle, ja neitonen oli\nsurrut järkensä sumeaksi. Juhanaa olivat jollakin tavoin järkyttäneet\nVendlan paperiruusut... kertoivathan niiden kahisevat terälehdet\nihmiskohtalon...\n\nMutta jo kilahtaa kello toisen kerran, ja lähtijät alkavat nousta\nvaunuihin. Juhana ei kuitenkaan pidä kiirettä, vaan jää seisomaan\nlaiturille; Vendlan paperiruusut kädessään hän pälyilee odotellen\nympärilleen ja rauhoittelee hoputtavaa äitiään:\n\n— Kyllähän tästä vielä ehtii, rakas äiti...\n\nVihdoinkin! Juhanan terävät silmät keksivät tutun koreansinisen hatun\nheti, kun se odotussalin ovesta ilmestyy kiviportaille ahtautuneen\nihmisjoukon keskelle, ja vaivoin hän saa itsensä hillityksi: tekisi\nmieli juosta tulijaa vastaan, jonka on työlästä päästä pujottautumaan\ntungoksen lävitse. Mutta se olisi kai sopimatonta, ja sitäpaitsi seisoo\njo asemamies taas valmiina kellon luona. Juuri kun asemapäällikkö\nnostaa valkohansikkaisen kätensä, ehtii Margit perille.\n\nVeturi viheltää, ja kun Juhana hyppää vaununportaan askelmalle, on juna\njo lähtenyt liikkeelle. Margitin hennot kevätkukat hän on pistänyt\ntakin rinnuksen napinläpeen, mutta Vendlan koreanpunaiset paperiruusut\novat jääneet käteen, ja niillä hän heiluttaa hyvästit.\n\n\n\n\n7.\n\n\nEnsimmäinen ylioppilaskesä.\n\nEihän se oikeastaan eroa edellisestä kesästä muussa kuin siinä, että\nnyt on valkoinen lakki päässä eikä savuketta enää tarvitse piilottaa,\nkun opettaja tulee kadulla vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessaan lakinhakumatkaltaan Juhana vielä oli kuvitellut kesää ties\nkuinka merkilliseksi. Sillä olihan se viikko, jonka suulliset tutkinnot\nyliopistossa olivat vaatineet, ollut aivan ihmeellinen. Makeanleivän\npäiviä oli vietetty. Kuulustelut olivat olleet aivan helppoja, eikä\nniitä kukaan ollut osannut pelätä. Ja niin oli huolettomina istuttu\npäivisin Fazerilla ja iltaisin Kappelissa nauttimassa vereksestä\nvapaudesta. Herroiksi olivat karahteeranneet sekä tarjoilijat että\nprofessorit ja yksin mahtavat virkatakkiset yliopistonvahtimestaritkin.\nJa kun sitten lauantai-illan hämärissä lakit oli saatu ja juostu\nalas yliopiston korkeita rappusia Senaatintorille, olivat ihmiset\nhurranneet, ja ne muutamat, joilla oli ollut tuttavia pääkaupungissa,\nolivat saaneet ruusut rintaansa. Oli niitä joku vanha rouva, äidin\ntuttava, Juhanankin rintaan kiinnittänyt, ja kukat rinnassaan hän oli\najanut Alppilaan, jossa aamun sarastukseen asti oli juhlittu, kuultu\npuheita, juotu veljenmaljoja »vanhojen civisten» kanssa ja saatu\nensimmäinen esimaku ylioppilaan »onnellisista päivistä». Ja sunnuntaina\noli vain kävelty kaduilla, ajettu vielä uutuuttaan hohtavissa\nsähköraitiovaunuissa, pistäydytty Korkeasaaressakin, ja siltä oli\ntuntunut, että hehän nyt olivatkin elämän keskipisteinä, he, joilla\njokaisella oli vähintään marsalkansauvan lupaukset lakissaan.\n\nMutta jo samana iltapäivänä oli ensimmäinen arki alkanut. Se oli\ntullut vastaan junassa. Voitonriemu oli rauennut väsymykseen.\nEivätkä keltanokkiin enää syrjäisetkään sen suurempaa huomiota\nolleet kiinnittäneet. Asemasillalla olivat ehkä ihmiset vielä vähän\nkatselleet, kenties joku kanssamatkustajakin vaunuun tultaessa\nymmärtäväisesti hymähtänyt. Mutta kun juna oli lähtenyt liikkeelle,\nolivat valkolakkisetkin muuttuneet vain tavallisiksi matkustajiksi,\njotka pian olivat alkaneet katsella paikkoja, mihin olisivat voineet\npäänsä kallistaa. Mitäpä heistä täällä kukaan välittäisi, olivat he\nitsekseen ajatelleet, mutta siellä kotipuolessa oli toki toista! Ja\nolihan se toisenlaista ollutkin. Kuta lähemmäksi kotikaupunkia oli\ntultu, sitä useammalla asemalla oli tuttuja tavattu, ja etenkin niillä\nasemilla, joille joku tovereista oli jäänyt, oli onnitteluja riittänyt\ntoisillekin. Perille tultaessa oli tuntunut oikein juhlalliselta.\nLaiturilla oli vastaanottajia ollut melkein yhtä paljon kuin oli ollut\nlähdettäessä saattajia, ja kadunvarsilla » olivat ihmiset kääntyneet\nkatsomaan, kun issikalla ohitse oli ajettu.\n\nViikon verran oli sitten riemun huumausta kestänyt. Mutta kun kaikki\ntuttavat oli tavattu, lakkiin totuttu ja kadulla näyttäytymiseen\nväsytty, oli kaikki muuttunut entiselleen, jokapäiväiseksi ja\njuhlattomaksi.\n\nKuinka pian se kultaus olikaan karissut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä kotiintulonsa jälkeen Juhana oli tavannut Margitin.\nIkäänkuin aivan sattumalta, vaikk'ei se sentään ollut pelkkä sattuma\nollut. Sillä Juhana oli jo kierrellyt polkupyörällään monet kerrat\nHeikolanniemen kulmia sattuakseen Salmen pakettien läheisyyteen siltä\nvaralta, että Margit tulisi huvilalta kaupunkiin käymään.\n\n— Onneksi olkoon! oli Margit sanonut ja ojentanut hänelle kätensä.\n\n— Kiitos vain, Juhana oli yrittänyt vastata mahdollisimman\nhuolettomasti, niinkuin tarkoittaakseen, etteihän nyt mokoma oikeastaan\nonnittelun arvoista ole. — Mutta kiitos sinulle kukista, jotka sain\nlähtiessäni.\n\n— Mitäpä niistä... Meikeinhän olit jäädä ilman niitä, kun minä\nmyöhästyin edellisestä laivasta ja ehdin asemalle vasta viime\ntingassa... Ja nythän minä näyn taas myöhästyneen, koska Onni jo on\nlähtenyt... Jäätkö seurakseni odottamaan Fritziä?\n\n— Tietysti. Mennäänkö paviljongiin?\n\n— Sillä ehdolla, ettet ota lakkia päästäsi, sillä minä tahdon oikein\nnähdä, miten se sinua pukee.\n\nKun he olivat istuutuneet Heikolanniemen pienen »vesikopperon»\nkeltaisen ikkunapöydän ääreen ja saaneet vadelmalimonadilasinsa, oli\nMargit sanonut:\n\n— Kuule Juhana, ylioppilaslakki sopii sinulle paljon paremmin kuin\nuseimmille muille pojille.\n\nOlihan Juhana tullut siitä iloiseksi, mutta ei se sentään hänessä\nmitään suurempaa riemua ollut sytyttänyt. Ja sitä hän itsekin oli\nihmetellyt.\n\nKun Fritz sitten oli tullut ja Margit kiirehtinyt laivaan, oli Juhana\nlähtenyt paperikauppaan muka kirjepaperin ostoon.\n\nAino-neiti oli lentänyt tulipunaiseksi heti, kun Juhana oli aukaissut\noven. Ja aivan hän oli häkeltynyt sopertaessaan onnittelunsa.\n\nJuhanan mielestä tuo häkeltyminen oli tehnyt neitosen vain\nviehättävämmäksi. Ja hiukan arastellen hän oli kysynyt, eivätkö he\njonakin iltana voisi tavata. Mutta silloin tyttö oli hämmentynyt yhä\nenemmän. Vihdoin hän mitään sanomatta oli ojentanut vasemman kätensä\ntiskin ylitse. Sen nimettömässä oli ollut sileä sormus.\n\nSilloin oli ollut Juhanan vuoro hämmentyä ja sopertaa onnittelut.\nSitten oli syntynyt kiusallinen vaitiolo, kunnes Juhana oli älynnyt\naivan asiallisesti pyytää kirjepaperia.\n\nMutta taas kadulle päästyään Juhana oli huudahtanut itsekseen:\n\n— Postiekspeditööristä tuli siis sittenkin sen lorun loppu!\n\nEikä hän sen koommin ollut paperikaupan lähettyvillä liikuskellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli sitten elämä jokapäiväistynyt tavalliseksi kesäloman elämäksi.\nAikaa ja vapautta oli kuinka paljon hyvänsä, toisinaan tuntui molempia\nolevan liikaakin, kun ei oikein tiennyt, mihin niitä käyttäisi.\n\nJa kaupunki tuntui olevan aivan ennallaan, samanlainen kuin se oli\nollut lapsuusvuosilta lähtien.\n\nOikeastaan se ei kuitenkaan ollut entisellään. Se oli muuttumassa aivan\ntoiseksi, uudeksi kaupungiksi. Mutta tämä muuttuminen, joka oli alkanut\naikoja sitten, tapahtui niin hiljakseen, että siitä ulkonaisen elämän\nkulussa tuskin mitään merkkejä tuli huomanneeksikaan.\n\nEihän ollut Juhana Kuusiluoto edes ollut näkemässä tervahovin paloa,\njoka ikäänkuin lopullisesti päätti tervaporvarikauden. Sillä tervahovi,\nmaailman suurin, josta sen loistoaikoina oli viety ulkomaille\nseitsemänkymmentätuhattakin tynnyriä kesässä, oli palanut juuri sillä\nviikolla, jonka ylioppilaskokelaat olivat olleet Helsingissä.\n\nVielä oli savunnut ja kärynnyt palopaikka, kun Juhana ensi kertaa\nkotiintulonsa jälkeen oli käynyt Toppilansalmessa, ja olipa vielä\nsiellä täällä vuosikymmenien aikana tervalla kyllästetty maankamara\npieneen liekkiinkin lehahtanut. Palosta kertoivat ihmiset, että\ntaivasta hipoviksi alppivuoriksi olivat kohonneet savupilvet, ja\nkuumuus, joka oli hohtanut liekkimerestä, oli ollut niin tulista, että\nleveän salmen vastapäisenkin rannan puumöljä alinomaa oli uhannut\nsyttyä ilmituleen. Mutta ei kukaan puhunut tervahovin uudestaan\nrakentamisesta. Eikä sellaista kukaan ajatellutkaan. Sillä tervahovia\nei enää tarvittu. Tervan ja tervakaupan satu oli lopussa.\n\nTervakaupan tyrehtyminen oli alkanut jo Juhana Kuusiluodon isän\neläessä. Jo silloin olivat monet sen harjoittajat alkaneet siirtyä\ntervasta propsiin ja paperipuuhun. Samoihin aikoihin olivat\nmyöskin mahtavien porvarillisten patriisisukujen siihen asti\nyhtenäisinä säilyneet omaisuudet alkaneet hajaantua. Ennen pitkää\noli alettu muodostaa yhtiöitä vanhojen kauppahuoneiden saha- ja\npuutavaraliikkeistä. Ja silloin olivat ruvenneet ratkeilemaan\nrikkaudet, jotka aikaisemmin jakamattomina olivat kulkeneet perintönä\npolvesta polveen.\n\nOlipa vuosien varsilla joidenkin vanhojen kauppiassukujen vesoja mennyt\nnurinkin, ja aikoinaan mahtia ja vaikutusvaltaa merkinneet nimet olivat\njääneet elämään vain »kauppasosieteetin» eläkekirjoihin. Toisten\nkuiskailtiin parastaikaa olevan niin ahtaalla, että pystyssä pysyminen\nriippui vain siitä, voittivatko he oikeusjutun, jota propseistaan\nolivat käyneet vuosikausia.\n\nJa sitä myöten kuin vanhat suvut heikkenivät ryntäsivät uudet terveen\nveren ja turtumattoman tarmon voimalla eteenpäin.\n\nFennomaniassa oli vanha porvaristo alunperin uumoillut piilevän\nvaarallisen vihollisen, sillä olihan se toki käsittänyt, että\nsuomalaisuusaatteeseen sisältyväin kansanvaltaisten tunnussanojen\najan mittaan täytyi kaivaa maata hallitsevan säädyn etuoikeuksien\nalta. Mutta niin kauan kuin suomalaisuus oli pysynyt pelkästään\nopinkappaleena, jota vain epäkäytännölliset pedagogit, varattomat\nvirkamiehet ja jotkut »nurkkakauppiaat» olivat saarnanneet ja\nkoettaneet toteuttaa, ei se paljonkaan ollut porvareita haitannut.\nVasta kun oli alkanut ilmestyä sellaisia tekijöitä, jotka olivat\nlähteneet kilpasille käytännöllisen elämän aloilla, oikeina\nliikemiehinä, suurkauppiaselein, vasta silloin oli vaara tullut\nlähelle. Kuka olikaan Ouluun neuvonut nuo »nousukkaat», joilla oli\nsuomalaiset nimet ja jotka puhuivat vain suomea, tuskin parempain\nihmisten kieltä osasivatkaan! Olisivat pysyneet siellä, minne olivat\nsyntyneet: Kalajoella ja Pudasjärvellä! Ja kaikkein pahinta oli ollut\nse, että he olivat osoittautuneet järjestään kaikki tarmokkaiksi\nja toimeliaiksi, vieläpä eteviksi ja kaukonäköisiksikin miehiksi,\njotka puutteellisesta ruotsin kielen taidostaan huolimatta olivat\nolleet hämmästyttävän hyvin selvillä maailman asioista. Niin oli\nvähitellen kaupungin mahtavien täytynyt ruveta tunnustamaan heidän\nporvarioikeutensa, jopa sietämään heitä rinnallaan. Viisaimmat\ntunnustajista olivatkin tulokkaissa aavistaneet sen uuden ajan ja sen\nuuden polven pioneerejä, joka oli muuttava tervaporvarien kaupungin\nelämän kokonaan toisenlaiseksi kuin se heidän isiensä ja vielä\nheidänkin päivinään oli ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei Juhana Kuusiluoto tule kaupunkinsa asioita paljon ajatelleeksi\neikä sen muuttumista tarkemmin merkille panneeksi. Mitäpä se oikeastaan\nhäntä liikuttaa... eihän hän missään tapauksessa aio elämäniäkseen\nsinne asettua... väljemmille vesille vetää hänen mielensä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalmessa Juhana tänä kesänä enimmäkseen vierailee. Sinne vetävät häntä\nMargit ja muitten herrashuvilain nuoret. Ja siellä on elämä hauskaa ja\nvaloisaa.\n\nKonsuli Öbergillä hän on hyvin usein. Emilia Öbergin kanssa hän jo\nkouluvuosinaan on ollut paljon yhdessä. Reilu tyttö. Aina hauska ja\niloinen. Ja nyt on Juhanasta tullut myöskin talon vanhimman pojan hyvä\ntoveri, vaikka Wilhelm Öberg onkin häntä vanhempi ylioppilas, joka jo\npari vuotta on ollut opiskelemassa Polyteekissa.\n\nAurinkoinen, vieraanvarainen ja viihtyisä on Öbergien koti Toppilassa —\nperhe asuu siellä kesät talvet.\n\nTalon isäntä on iloinen ja elämänhaluinen mies, tenorilaulaja ja\nmusiikinharrastaja, joka mielellään näkee kodissaan ja pöydässään\nkaupungissa vierailevia taiteilijoita. Sitäpaitsi hän on Napoleonin\nharras ihailija. Hänellä on kirjahyllyillään kunnioitusta herättävä\nkokoelma historiallista kirjallisuutta ja työhuoneessaan suuren\nkeisarin kuvia kipseinä ja teräspiirroksina. Ja kun hän lausuu asioista\nmielipiteensä, joita hän muuten suorasukaisuudessaan harvoin käärii\npumpuliin, vetoaa hän mielellään siihen, mitä Napoleon on sanonut.\n\nKonsulinnalla taas on teatteriverta suonissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamassa Toppilan romuliiterissä ovat vanhan maantiediligenssin\nraunioituneet jäännökset. Vaunurumiluksella on aikoinaan Suomea\nkierrellyt teatteriseurue, jonka esityksistä vanhat ihmiset vieläkin\nmuistavat kuulleensa lapsuudessaan kerrottavan. Ja huvilan ullakolla\non tallella kasa tukevakantisia kirjoja, joihin pienellä ja sirolla\nkäsialalla on kopioitu ne näytelmät, jotka ovat olleet seurueen\nohjelmistona. Thespiin kärryt ja kirjat ovat perintötavaraa, sillä\nperheen tarina kiertyy tuon teatteriseurueen johtajaan, joka oli\nsyntynyt jossakin Etelä- tai Keski-Ruotsissa Suomen sodan aikoihin.\n\nKaksikymmenvuotiaana tämä teatterinjohtaja oli saanut »yksinomaisen\nkeisarillisen privilegion teatraalisten näytäntöjen antamiseen\nSuomen Suuriruhtinaanmaan provinssikaupungeissa». Primadonnana\nhänellä oli ollut turkulaissyntyinen näyttelijätär, ensimmäinen\ntämän maan Thalian papitar ja aikalaistensa yksimielisen arvostelun\nmukaan etevä taiteilija. Hän oli ollut komea nainen, tosin\nvähän liian lihava, mutta kauniskasvoinen, säihkyväsilmäinen ja\nvalkohampainen, joten ei ollut ihmeellistä, että seitsemää vuotta\nprimadonnaansa nuorempi teatterinjohtaja oli rakastunut häneen. Mutta\nprimadonna oli jo naimisissa erään seurueeseen kuuluvan vanhemman\nnäyttelijän kanssa. Asia oli kuitenkin ollut järjestettävissä.\nNäyttelijä, aikoinaan lahjakas ja hyvä taiteilija, oli sortunut\nylenpalttiseen viinan viljelyyn ja niin epäsäännölliseen elämään,\nettä hänen omalaatuinen maineensa oli kantautunut kauas ja antanut\nAugust Blanchelle, ruotsalaisen teatteritradition klassilliselle\nmuistiinkirjoittajalle, aiheen kuvata hänet Ölanderin hahmossa\n»Matkustelevassa teatteriseurueessa». Käyttäen hyväkseen komean\nprimadonnansa rappeutuneen miehen elämän epävakaisuutta tirehtööri oli\nehdottanut sellaista sopimusta, että näyttelijä luopuu vaimostaan sillä\nehdolla, että johtaja puolestaan sitoutuu huolehtimaan näyttelijän\ntoimeentulosta kuolinpäivään asti. Välipuhe oli juhlallisesti\nvahvistettu. Tirehtööri oli saanut primadonnan ja vienyt hänet sitten\nvihkipallille, ja »vanha veteraani» oli saanut huomisen huolien\nhäiritsemättä jatkaa ahkeroimistaan viinamäessä ja laiskoitteluaan\nteatterissa, koska häntä ei tietystikään enää ollut voitu erottaa,\ntekipä hän mitä tahansa tai oli tekemättä. Teatterinjohtaja oli ollut\ntarmokas ja monipuolinen mies, jonka taiteelliset taipumukset eivät\nolleet heikentäneet hänen käytännöllistäkään lahjakkuuttaan. Hän oli\nollut hyvä näyttelijä ja sellaisena pystynyt naurattamaan yleisöään\nkoomillisissa osissa, jotka lienevät muodostaneet hänen parhaan alansa,\nja olipa hän tehnyt hyvän vaikutuksen sellaisissakin osissa kuin\nHamlet, joka oli ollut hänen mieliroolinsa. Mutta hän oli sitäpaitsi\nhallinnut sekä pyrotekniikan salaisuudet että ravintoloitsijan\nalan. Ja toisinaan, kun näyttämöllinen menestys ei ollut vastannut\ntoiveita, hän oli tehostanut vaikutusta milloin näytännön päätyttyä\njärjestämällään »loistavalla teatteri-ilotulituksella», milloin taas\nherkistänyt yleisön vastaanottavaisuutta väliajoilla anniskelemalla\ntoteja, ryyppyjä, voileipiä ja olutta. Olipa hän toisinaan, kun eivät\nohjelmat eivätkä totitkaan enää olleet vetäneet, älynnyt järjestää\nnaamiaistanssiaisiakin, joissa näyttelijät olivat huvittaneet yleisöä\nonnistuneilla luonnenaamioilla. Mutta huolimatta monipuolisista\nlahjoistaan ja tarmostaan, ei tirehtööri ollut voinut estää teatteriaan\nvelkaantumasta. Niin hänen, vuosikymmenen maata kierrettyään,\nolikin ollut siirtyminen toisiin elinkeinoihin. Hän oli hajoittanut\nseurueensa, ajanut diligenssin liiteriin, vienyt kuiskaajakappaleet\nullakolle ja ruvennut Oulun Seurahuoneen ravintoloitsijaksi ja\nsamalla kertaa olutpanimon isännäksi. Siitä oli sitten alkanut hänen\nyhteiskunnallinen nousunsa. Hän oli vaurastunut, ostanut itselleen\ntalon, saavuttanut yleistä arvonantoa, valittu kaupungin raatimieheksi\nja muihin kunnallisiin luottamustoimiin. Mutta sen sopimuksen\nmääräyksiä, jonka teatterinjohtaja vanhan veteraanin kanssa kerran\noli tehnyt, oli myöskin panimon omistaja ja raatimies tunnollisesti\nnoudattanut. Entisestä näyttelijästä oli tehty olutpanimon puukhollari,\njoka kuolinpäiväänsä asti oli saanut asua isäntänsä kodissa ja syödä\nhänen pöydässään. Huolimatta kaikista entisyyden ristiriidoista oli\ntämä kolmiapilas hyvin viihtynyt saman katon alla. Ja jos vanha\nveteraani ehkä joskus alkuaikoina oli tuntenut sydämessään jonkinlaista\nkatkeruutta alakynteen joutumisestaan, niin olivat kai tämän\nkatkeruuden viimeisetkin rippeet hävinneet, kun hänen entinen vaimonsa\noli joutunut vuosikausiksi vaikean ja parantumattoman sairauden\nkahleisiin. Mutta leskimieheksi jouduttuaan raatimies oli mennyt uusiin\nnaimisiin taloudenhoitajattarensa kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeatterinjohtajasta raatimieheksi kohonneen toimeliaan ja tarmokkaan\noluenpanijan toisen avioliiton lapsi oli konsulinna Öberg, älykäs\nja eloisa nainen, hauskapiirteinen, vilkasliikkeinen nainen, paras\ntanssija kaupungin rouvien parissa, ja seuranäyttelijänä yläpuolella\nkaikkien muiden.\n\nTaideharrastus ja näyttelijälahjakkuus olivat kulkeutuneet perintönä\nkonsulinnan lapsillekin. Emilia näytteli mielellään ja näytteli hyvin,\nja Wilhelm oli mainio piirtäjä, mutta osasi sitäpaitsi miimillisin\nkeinoin matkia ihmisiä — etenkin kuningatar Victoria oli siinä\nsuhteessa hänen loistonumeronsa, jota ei milloinkaan toveripiirin\nilonpidoissa unohdettu vaatia.\n\nNäin oli konsulin kotiin appiukko-raati miehen perujen mukana tullut\nmyöskin taiteellista henkeä niin korkeana kuin se olemassaolevin\nedellytyksin oli mahdollista ja harrastusta niin todellisena kuin se\nvahvan porvarillisuuden kehyksissä voi tulla kysymykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon traditioiden hengessä alettiin kesän kuluessa Toppilassa ajan\nkuluksi harjoitella seuranäytäntöä, jonka ohjelmaksi konsulinna\noli suosittanut Blanchen »Maisteri Bläckstadiusta». Harjoitukset\nolivat mitä tervetulleimpia iloisen yhdessäolon asiallisia aiheita.\nJa konsulinna toimi innokkaana ohjaajana. Näytäntö piti annettaman\nhyväntekeväisyystarkoituksessa vuorineuvoksen huvilalla, mutta\nharjoitukset pidettiin konsuli Öbergin puutarhan isossa humalasalissa.\n\nNäytännöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Juuri kun näytelmä alkoi\nkypsyä ja esittäjät rupesivat lämpiämään osissaan, himmensi kuoleman\ntumma varjo nuorta ilakointia. Viikatemies tempasi joukosta hennon\nja heiveröisen nuorukaisen. Eikä tehnyt mieli haudalta palata\nhuvitteluharjoitusten ilonpitoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä on loppumaisillaan.\n\nVähitellen on siis valmistauduttava lähtemään Helsinkiin.\n\nJuhana Kuusiluotoa melkein säikyttää ajatus, että muutaman viikon\nperästä on hänenkin päätettävä, mille uralle antautuu. Eihän hän\nlainkaan ole selvillä itsestään — ei siinä suhteessa enempää kuin\nmuissakaan. Ne opintoaineet, jotka häntä eniten huvittavat, tuskin\nkelpaavat muille aloille kuin koulunopettajan ammattiin. Ja kun\nhän sitä ajattelee, värisyttää sielua ja ruumista kammo. Hänestä\ntuntuu, että opettajan elämä on määrätuntisessa yksitoikkoisuudessaan\nkauheinta, mitä voi ajatella: koko elämän kestävää laiskanläksyä.\nSiihenkö pitäisi valmistua, kun juuri läksyistä on päässyt?\n\n— Juristeilla on tulevaisuutta, sanovat toverit. — Varatuomarihan\npääsee tässä maassa miksi tahansa ja mihin hyvänsä.\n\nJuhana hymähtää. Niihin aikoihin, kun hän Helmin kanssa joskus haaveili\ntulevaisuudesta, suunnitteli hän itsekin lakimieheksi rupeamista. Ei\nsiksi, että hänellä olisi ollut siihen halua ja harrastusta, vaan sen\nvuoksi, että se tie nopeimmin olisi vienyt — omaan kotiin.\n\nHelmi! Juhana ei ole tavannut häntä ensinkään sen jälkeen, kun sai\nhäneltä asemalla ruusut. Mutta silloin tällöin hän on muistellut\nhäntä. Jopa toisinaan kaivannutkin. Helmi oli aina niin iloinen ja\nreipas, ja hänen silmänsä olivat niin siniset ja hänen naurunsa\nniin hyvä... Nyt on siis tullut syksy Hakkarilaankin; pimeät illat\nkohisevat yksinäisyyden ikävää talon nurkissa, ja joen mustassa vuossa\nvälähtelevät tähtien kelmeät valot. Mutta Helmihän ei kuulemma enää\njääkään maalle — kuka siitä tiesikään kertoa! —, vaan aikoo lähteä\nHelsinkiin valmistuakseen sairasvoimistelijaksi.\n\nEräänä sunnuntaina tulevat Juhanaa vastaan kadulla paperikaupan Aino\nja hänen postiekspeditöörinsä. He kulkevat käsikynkässä, ja jostakin\nsyystä se hymyilyttää Juhanaa — se on hänestä naurettavaa. Mutta\ntietysti hän koettaa olla vakavan näköinen, kun nostaa lakkiaan. Ja hän\nhuomaa, että neitonen nopeasti vetäisee käsivartensa irti sulhasesta.\nMiksi? Hävettääkö häntä? Joka tapauksessa Aino neiti on viehättävä.\n\n— Miks'en minä sittenkin silloin yöllä suudellut häntä?\n\nJuhana kaipaa naista. Hänen nuorella verellään on jano. Eikä hän ole\nsuudellut ketään tyttöä sen jälkeen, kun Helmin ja hänen välillään tuli\nero. Ja silloinhan hän vielä oli lapsi.\n\n... Margitko? Ei, ei. Se on aivan toisenlaista... tuskin enää edes\nihastustakaan, ei ainakaan palvomista... Aivan hän jo ajattelee\nMargitia samalla tavalla kuin Emilia Öbergiä: hyvänä ystävänä,\ntoverina, kauniina tyttönä... Toisenlaiset ovat ne kuvat, joita hän\nnäkee pimeiden syysöiden kuumissa unissa... sellaisia ne ovat kuin Aino\nneiti; tummia, hehkeitä, tulisia... ja jollakin tavalla salaperäisiä.\nMargitit ja Emiliat ja muut perhetytöt ovat liian tuttuja, liian\ntodellisia unelmiin...\n\nJuhana painiskelee syttyneen verensä kaipuun kanssa samalla kertaa\nkuin hänen ajatuksensa lyövät arpaa siitä, mihin suuntaan hänen on\ntulevaisuuttaan ruvettava viitoittamaan.\n\nÄiti näkee poikansa levottomuuden, mutta tuskin osaa aavistaa sen\nperimmäisiä syitä. Hän lohduttelee:\n\n— Tietysti sinä rupeat lukemaan niitä aineita, jotka eniten ovat\nmieleesi. Ehdithän sitten valita urasi, kun ensin saat jonkin tutkinnon\nsuoritetuksi.\n\nÄidille tutkinto on pääasia. Opinarvo on hänen mielestään\nyhteiskunnallinen suojakirja. Ja täytyyhän sen myöskin olla\ntoimeentulon avain.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatka-arkku on tuotu alas vinniltä. Isä-vainajan koffertti, punainen,\nmustin vantein ja messinkisin vahvikkein koristettu. Huomenna Juhana\nlähtee. Silloin lähtee toisiakin, heitä tulee olemaan junassa\nkokonainen liuta. Polyteekkarit ovat jo lähteneet, Wilhelm Öbergkin\non ollut toista viikkoa Helsingissä, — Polyteekissa alkaa lukukausi\naikaisemmin kuin yliopistossa.\n\nKorea syyspäivä. Ilmasta ovat jo suvilämmön väreilyt häipyneet, se on\nkirkasta kuin lasi.\n\nJuhana menee Kirkkokadulle kävelemään. Näin keskipäivällähän siellä ei\nole koululaisiakaan.\n\nBorgin kulmassa hän tapaa Emilia Öbergin.\n\n— Lähdetkö sinä huomenna? kysyy Emilia.\n\n— Lähden. Entä sinä?\n\n— Viikon perästä.\n\nKonsuli Öberg lähettää tyttärensä pensioniin, kuten tapa vaatii\nhienoimmissa porvariperheissä.\n\n— Sveitsiinkö?\n\n— Dresdeniin...\n\n— Onko hauskaa lähteä?\n\n— En tiedä. Kai siellä aluksi on vähän outoa.\n\nJuhana panee merkille, ettei Emilia ole yhtä iloinen kuin tavallisesti.\n\nYht’äkkiä Emilia virkkaa:\n\n— Arvaapa, mihin minun nyt tekee mieleni!\n\n— Antellin kahvilaan syömään läksiäisiksi voikorppuja... yrittelee\nJuhana arvailla.\n\n— Ei ei... Emilia puistelee päätään. — Kirkontorniin!\n\nJuhana naurahtaa. Mutta kun Emilia on aivan vakavissaan, sanoo hän:\n\n— Mennään vain.\n\nJa he lähtevät kävelemään kirkolle päin.\n\nSiitä on kauan, kun Juhana viimeksi on kirkontornissa käynyt.\nSinne kapuaminen on pikkupoikain huvia. Juostaan tornin juureen,\nkierretään kädet tötteröksi suun eteen ja huudetaan ylös korkeuteen:\n»Helperi-i-ii!» Ja jos sattuu onnistamaan, avautuu tornin huipussa se\npieni ikkunaruutu, minkä edessä riippuu teräskolmio, jota kilistämällä\najan kulku kaupunkilaisille ilmoitetaan, ja ylä-ilmoista sinkoutuu\niso avain seinän viereen. Mutta eipä se aina onnistu. Sillä Helperiä,\njalkapuolta torninvahtia, on joskus petetty — ei ole noustukaan torniin\neikä tuotu avainta takaisin —, ja sen jälkeen on Helperi tullut\nvarovaiseksi.\n\nEmilia Öberg ja Juhana Kuusiluoto tekevät nyt aivan samalla tavalla\nkuin pikkupojat. Eikä heidän tarvitse kauan odottaa, ennenkuin\npikkuinen ikkuna siellä korkeudessa avautuu ja Helperi pistää ulos\npäänsä. Ilmeisesti hän on suopealla tuulella, sillä jo seuraavassa\ntuokiossa pudota moksahtaa iso avain odottajien jalkojen juureen.\n\nNyt alkaa kapuaminen. Alimmat rappuset ovat verrattain loivat. Ne\nkiivetään nopeasti. Ja pian ollaankin jo siinä tornin kerroksessa,\njossa kirkonkellot riippuvat. Muudan luukuista on jäänyt raolleen. Ja\nkun Emilia ja Juhana pysähtyvät hetkeksi hengähtämään, kurkistavat he\nulos luukun raosta. Mutta ei sieltä vielä kauaksi näe. Hädin tuskin\nylitse lähitalojen kattojen. Ei se vielä ole näköala eikä mikään,\neikä maisemaa kannata täältä tarkastaa. Sen sijaan kiintyvät heidän\nkatseensa leveään listaan, joka sillä kohtaa kiertää tornin ulkoseinät.\n\n— Tuota pitkin juoksivat siis silloin kilpaa John Petrell ja Sandellin\nRaffu, sanoo Emilia. — Minua pyörryttää, kun vain ajattelenkin sitä.\n\n— Niin, sellaisia huimapäitä olivat... virkahtaa Juhana.\n\n— John Petrell ei koskaan pelännyt mitään... ei edes kuolemaa.... sanoo\nEmilia hiljaa. — On omituista ajatella, että siitäkin on jo yli kolme\nvuotta, kun hänet vietiin hautaan.\n\nPetrellit olivat Öbergien lähimpiä naapureita Toppilassa. John oli\nollut komea poika, mutta rasavilli. Hän olikin mennyt merille. Ja\nkoululaivassa hänessä sitten oli keuhkotauti puhjennut. Sandellin Raffu\noli nyt ylioppilas, yksitotiseksi ja vantteraksi varttunut nuorukainen,\njoka Evossa valmistui metsänhoitajaksi.\n\nHe lähtevät nousemaan yhä jyrkistyviä portaita. Ja hetken päästä he\novat tornikamarissa, jonka seinillä riippuvat pitkät palotorvet, ne,\njoilla tulenvaara tuutataan ylitse kaupungin. Helperi on mielissään\nsaadessaan hetkeksi seuraa ja vähän vaihtelua yksitoikkoiseen\nyksinäisyyteensä. Hän kiertelee puujalkaansa lattiaan tömistäen heidän\nkerallaan ikkunasta ikkunaan. Ja kun he pysähtyvät meren suuntaan\nantavien ikkunain eteen, ojentaa hän heille vanhan putkikiikarin ja\nsanoo sitä justeeraillen:\n\n— Äsken tuntui lähtevän iso ongari Pateniemestä... Eiköhän se vieläkin\nnäy, kun tarkkaan kiikaa horisonttia...\n\nJa näkyyhän se. Siellä kaukana se tupruttaa mustaa savua, joka tyynessä\nilmassa jää pitkänä pilviviiruna kuljettua väylää osoittamaan.\n\n— Se tuntui olevan kovassa lastissa, tuumailee Helperi. — Ei näkynyt\npunaisesta pohjamaalista rantuakaan.\n\nKauas näkee kirkontornista. Toppilan, Mustansaaren ja Hietasaaren\ntakana siintää meri suurena ja sinisenä. Mutta jos kääntää katseensa\noikealle, pohjoiseen, tapaa se tumman salomaan, joka alkaa\nvalkokuohuisen kosken Tuiran puoleisen rannan komeasta männiköstä\nja jatkuu jatkumistaan niin kauas kuin silmä kantaa — ja vieläkin\nkauemmaksi: seuraavaan jokeen asti ja taas sen tuonpuoleiselta rannalta\nseuraavaan... Idän puolen ikkunoista taas voi seurata Oulujoen\nmutkittelevaa uomaa Koskenniskasta ylöspäin pitkät matkat. Ja etelässä\nerottuvat selvästi Kempeleet ja Oulunsalot ja Limingan rannattomat\nniitty aukeat ja taivaanrantaa vastaan piirtyvät kirkontornit.\n\nMutta eivät Emilia Öberg ja Juhana Kuusiluoto välitä niin kauaksi\nkiikaroida. He tarkastelevat läheisempiä näkymiä, niitä, jotka alkavat\ntornin juuresta ja päättyvät tulliportteihin. He antavat katseensa\nkulkea viivasuoria katuja, joiden varsien matalat talot he tuntevat\ntuttujen ihmisten asuinsijoiksi.\n\nJa Juhanasta tuntuu, että hän nyt on sanomassa jäähyväiset noille\ntaloille, kaduille, ihmisille, kaupungille, koko entiselle elämälleen.\nHänen mieleensä hiipii hyvästijätön juhlallisuus, jolle eronhetken\nikävä aina antaa oman alakuloisen korostuksensa.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1.\n\n\nHelsingissä Juhana Kuusiluoto joutui uuteen ilmakehään.\n\nPääkaupungissa kohisivat kuuluvammin kuin kaukaisessa kotikaupungissa\nne vapaamieliset tuulet, jotka Eurooppaan avattujen ikkunain kautta\nolivat päässeet puhaltamaan meidänkin rannoillemme. Probleemain\npohdinta oli päiväjärjestyksessä. Aluksihan olivat uudet aatteet\nhedelmöittäneet etupäässä taidetta ja kirjallisuutta, jotka olivat\nkääntyneet uusille urille. Mutta vähitellen kulttuuriliberalismin\nohjelma oli laajentunut. Samalla tavalla kuin laajentuvat ympyränkehät,\nkun kivi heitetään veteen. Sosiaaliset kysymykset alkoivat herättää yhä\nsuurempaa mielenkiintoa. Orastipa jo ilmeinen radikalismi. Se oli tosin\nenimmäkseen aivan teoreettista. Mutta sen opinkappaleet vaikuttivat\njoka tapauksessa aatteelliseen asennoitumiseen niissä kysymyksissä,\njotka joutuivat keskustelun alaisiksi.\n\nJuuri Juhana Kuusiluodon astuessa ylioppilaselämään perustettiin\nKeskusteluseura vapaamielisten aatteiden ahjoksi. Hän liittyi siihen.\nVakaumuksesta, halusta ja harrastuksesta. Hän teki sen epäröimättä.\nSillä olivathan ne aatteet, joiden puolesta tämä ylioppilasyhdistys\ntahtoi hyökätä _in tyrannos_, ituina jo ennestään hänen sydämessään\nja aivoissaan, etenkin sydämessä. Ja sitäpaitsi vaikutti häneen\nratkaisevasti vapaamielisten ylioppilaiden jyrkkä vastustuskanta\nvaltiollisessa kysymyksessä, joka yhä enemmän tunki etualalle.\n\nKeskusteluseuran piireissä olivat myöskin kirjallis-taiteelliset\nharrastukset varsin vilkkaat. Ja ne kiinnittivät Juhana Kuusiluodon\nmieltä. Hän tapasi vanhempia osakuntalaisia, jotka jo olivat\ntunnustettuja esteetikoita. Olipa heidän joukossaan pari sellaistakin,\njoita sanottiin kirjailijoiksi. Tosin he eivät vielä olleet julkaisseet\ntuotteitaan muualla kuin Päivälehdessä ja Nykyajassa, mutta ajan henki\noli sellainen, että tutkintoa suorittamaton ylioppilas mieluummin antoi\nkyypparin sanoa itseään kirjailijaksi kuin maisteriksi.\n\nMuutamana sydäntalven pimeänä maanantai-iltana Juhana Kuusiluoto\non osakunnan kokouksen jälkeen mennyt Cataniin. Siellä on koolla\nkaunosielujen seura keskustelemassa kirjallisuudesta. Juhana kutsutaan\npöytään. Puhutaan Ibsenistä, puhutaan Brandesista, puhutaan monesta\nmuusta ajankohtaisesta asiasta.\n\nCatani on hieno ravintola. Siellä istuu iltaisin enimmäkseen sellaisia\nihmisiä, jotka tahtovat vaihtaa ajatuksia. Kirjailijat ja taiteilijat\nja nuoret oppineet viihtyvät siellä. Ravintolasali on hieno — valkoista\nja kultaa —, mutta ilmakehä on viihtyisä. Juhana Kuusiluoto nauttii\nsiitä, että on joutunut sinne. Mutta hän on nuorin seurassa, ainoa ensi\nvuoden ylioppilas, ja sen vuoksi hän on enimmäkseen vaiti ja kuuntelee\ntoisten puhetta. Eihän sitä rohkene rimpuilla ensikertalaisena... voisi\ntulla tupsahtaa jokin sammakko, kun ei vielä kunnolleen sanontaakaan\nhallitse...\n\nKeskustelun laineet läikähtelevät korkeina. Kilpaillaan iskusanoilla\nja yritetään olla syvämietteisiä. Juhana Kuusiluoto huomaa, että\nkyllä hänkin kykenisi kantamaan kortensa kekoon, kun vain rohkenisi\nottaa sananvuoron. Hänhän on lukenut paljon. Kahtena viimeisenä\nkouluvuotenaan hän on oikein suunnitelmallisesti yrittänyt sivistää\nitseään. Mutta nyt pettää rohkeus... luulisivat vielä, että hän muka\nrupeaa tiedoillaan loistamaan... Ja niin hän jää tuppisuuksi.\n\nMutta passiivisuus kiusaa häntä. Epäilevät pian, ettei hän ymmärrä\nmitään... on täydellinen nolla... Ja niin hän alkaa miettiä, millä\nvoisi manifestoida persoonallisuuttaan.\n\nAletaan tilailla ruokia. Kun toiset valitsevat wienerschnitzelinsä\nja porsaankyljyksensä, määrää Juhana Kuusiluoto annoksensa suurella\nvarmuudella:\n\n— Brysselin kaalia — siihen vähän oliiviöljyä — ja juotavaksi puolikas\nvalkoista bordeax'ta, sanotaan Barsac...\n\nTilauksella on tarkoitettu vaikutus. Juhana Kuusiluodon puoleen\nkäännytään heti kysymään hänen mielipidettään Anatole Francesta...\n\nKun valot vilkuttavat ensimmäisen varoituksensa ja liukkaasti liikkuva\nedeskäypä Wagner vähän viistoon katsovia silmiään rakastettavasti\nräpytellen tulee ilmoittamaan kellon olevan paljon, päätetään mennä\nhetkeksi jatkamaan istuntoa N.S.K:hon.\n\nSinne ei ole pitkä matka. Nuoren Suomen Klubi on Etelä-Esplanaadilla,\nLiewendahlin puutalon toisessa kerroksessa. Sisäänpääsyn\nmuodollisuuksista suoriudutaan helposti.\n\n— Onko täällä ketään?\n\n— Ei muita kuin korttiseura ja sitten tuolla perähuoneessa runoilija\nLeino...\n\n— Kenen kanssa Leino istuu?\n\nTarjoilijatar menee hiukan hämilleen:\n\n— Hän on yksin...\n\n— Sanokaa, että runoilija saa seuraa...\n\nKun tullaan perähuoneeseen, istuu runoilija yksin sohvalla, mutta\npöydällä on portviinipuolikkaan kupeella kaksi lasia. Ilmanko\nväitetäänkin muutaman laulun hänen viime runokirjassaan tarkoittavan\nN.S.K:n Ainoa...\n\nKun Aino tuo sisään kahvin ja konjakin, istutetaan hänet runoilijan\nviereen. Ja joku tempaisee seinältä kitaran ja rupeaa trubaduuriksi.\n\nSiitä tulee hauska ja tunnelmallinen istunto. Eikä kukaan enää\najattelekaan Catanissa viimeksi viritetyn keskustelun jatkamista. Se\nkoski »Jugend»-tyylin kauneusarvoja. Mutta ne unohtuivat jo eteisessä.\nNyt keinuttelee boheemi tunnelma mielikuvitusta ja mietteitä pehmeillä\nlaineillaan, eivätkä päähänpistoja enää ohjaile mitkään suitset.\n\nJuhana Kuusiluoto on ensi kertaa mukana »taiteilijaelämässä».\nSuunnilleen sellaista se on kuin miksi hän on sitä kuvitellut,\nvähemmän riehakkaampaa vain, siivompaa, hillitympää. Oikeastaan varsin\nviatonta. Ja runoilijan vierellä sohvassa istuvaa neitosta kohdellaan\nritarillisella kunnioituksella.\n\nJuhana ei malta olla tuon tuostakin tyttöä salavihkaa tarkastelematta.\nAino, Aino... hänessä on muutakin kuin ristimänimi, joka tuo mieleen\nkotikaupungin paperikaupan palavasilmäisen Ainon. Mutta sillä\npostiekspeditöörin Ainolla on vieläkin koreammat posket ja mustempi\ntukka. Hän olisi sopinut paremmin runoilijaihailun kohteeksi, tämä taas\npostiekspeditöörille...\n\nVähitellen aamun kova ja kelmeä valo alkaa tunkea tummien kaihtimien\nraoista huoneeseen. Se tekee lampunvalon epätodelliseksi ja\ntupakansavun surullisen harmaaksi. Trubaduuri ripustaa kitaran takaisin\nseinälle. Puheensorina raukeaa. Tulee väsymys. On aika lähteä...\n\nMutta joutuuhan Juhana Kuusiluoto toisinaan sellaisiinkin seuroihin,\njoissa läsnäolevat naiset eivät vaadikaan minkäänlaista ritarillisuutta.\n\nUteliaisuus vie hänet joskus muiden mukana »ajelemaan»\nlaitakaupungille: Laivamiehenkadun ja Perämiehenkadun matalien\npuutalojen perukoille. Mutta ne ajelut jättävät mieleen tahmean\nellotuksen. Ja ne päättyvät hänen kohdaltaan aina samalla tavalla:\npikaiseen pakoretkeen.\n\nSaattaahan sitä vielä aluksi viihtyäkin pöydän ääressä, jolle »mamka»\nheti sisään tultaessa on tuonut neljänneksen karttakonjakkia, pullon\nsoodavettä ja toisen limonaadia ja saanut kaksitoista markkaansa.\nMutta kun kevyesti puetut tytöt rupeavat humaltumaan ja pyrkivät\nretkahtamaan polvelle tai kietomaan tottunein ammattiottein kätensä\nkaulaan ja kuiskuttelemaan korvaan ehdotuksiaan, alkaa olo käydä\nahdistavan vastenmieliseksi. Ränsistyneiden huonekalujen nukkavieruksi\nkuluneen pietarilaisen kukkakuviollisen plyysin tahrat pistävät\nsilmiin ummehtunutta opoponaksia ja ilettävän makeata heliotrooppia\ntuoksahtelevan ilmakehän symbooleina. Ei, ei... ei mitenkään... Kunhan\nvain Peppi ja Jenni saavat uhrinsa sisähuoneisiin, niin Juhana lähtee,\nheti, viipymättä... sanokoon mamka mitä sanoo... ja mitäpä hänellä\nolisi sanomista: onhan eukko saanut kaksitoista markkaansa.\n\nJa hän lähtee. Ulko-ovi, jonka lasiruutuisesta tirkistelyluukusta\nheitä tullessa tarkasteltiin, ennenkuin sisään laskettiin,\npamahtaa kiinni, ja pamaus on samanlainen kuin päätöstä vahvistava\ninspehtorin nuijanisku osakunnan pöytään. Sen hän ehtii huomata\njyrkkiä pihaportaita alas juostessaan. Kun hän pääsee pihamaalle,\non hän kompastumaisillaan lumettomaksi kuluneeseen, iljanteiseen\nkallionnyppylään, ilmeisesti samaan, joka reenjalaksista kiskaisi\nkimakat vongahdukset, kun ajettiin pihaan, mutta hän säilyttää\ntasapainonsa eikä hiljennä vauhtiaan ennen kuin on tullut kadulle.\nKirpeä aamupakkanen puree kasvojen pintaa. Mutta se tekee vain hyvää —\nikäänkuin polttaa pois viimeisetkin riettauden rippeet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Kuusiluoto on painautunut lukuihinsa. Hän on huomannut, että\nhänellä on kestävä pohja pääaineissaan. Sille on helppo rakentaa\nkurssikirjojen avulla vaadittavat tietomäärät. Kirjallisuudenhistoria\non hauskaa. Ja teoreettinen estetiikka on siksi epämääräistä, että sen\nopinkappaleista riittää jonkinlainen ylimalkainen käsitys... eihän\nsiinä ole geometrian todistuksia eikä kasviopin kaavoja... Juhana\nlukee, lukee. Mutta luennoilla hän ei viitsi käydä säännöllisesti.\nLukemalla oppii nopeammin, ja sitäpaitsi useimmat luennoitsijat ovat\nnukuttavan ikäviä sisältälukijoita.\n\nIltaisin hän käy teatterissa, kokouksissa, istuu toverien kanssa\nravintoloissa. Hänen vakinaisessa toveripiirissään ei ole monta\nluokkatoveria. Heitä hän tapaa enimmäkseen vain osakunnan kokouksissa.\nHeillä on omat harrastuksensa, ja useimmathan lukevat aivan toisia\naineita ja kuuluvat toisiin tiedekuntiin.\n\nMutta Wilhelm Öbergin Juhana tapaa joka päivä. He syövät samassa\nruokapaikassa. Ja usein he pistäytyvät päivällisen jälkeen toistensa\nluokse vähäksi aikaa tarinoimaan.\n\nWilhelm Öberg pukeutuu huolellisesti, melkeinpä keikarimaisesti.\nHänellä on pukuasioissa makua ja asiantuntemusta. Ja hän saa tuota\nharrastustaan tartutetuksi Juhanaankin, vie hänet räätäliinsä ja\nAmerikkalaiseen kenkämakasiiniin.\n\n148\n\nNiin tulee vähitellen Juhana Kuusiluodosta ulkoasultaankin\npääkaupunkilainen.\n\nJoskus koputtaa Juhanan ovelle Hjalmar Strand, hänen lapsuutensa ystävä\nTorikadun varrelta. Hän opiskelee myöskin estetiikkaa, ja toverukset\nkeskustelevat opinnoistaan. Mutta Hjalmar on umpimielinen uneksija.\nHänellä on tumma tukka, jonka hän on antanut kasvaa pitkiksi aalloiksi,\nrunoilijatukaksi. Hän käy ahkerasti luennoilla. Mutta mitä muuta hän\ntekee, sitä Juhana ei tiedä. Sillä Hjalmaria ei näy missään, ei edes\nosakunnassa, eikä hän puhu puuhistaan. Juhana epäilee, että Hjalmar on\nrakastunut. Hän on niin salaperäinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa isossa talossa, josta Juhana on vuokrannut pienen kamarinsa,\nasuu muudan juutalaisperhe, jolla on kahdeksantoistavuotias tytär.\nTummakulmainen, surumielisen näköinen kaunotar, joka istuu päiväkaudet\npihalle antavan ikkunan ääressä käsitöineen. Juhanan ikkuna antaa\nmyöskin pihalle ja on aivan vastapäätä juutalaistytön ikkunaa. He\nkatselevat usein toisiaan ja hymyilevät, jopa vaihtavat mykkiä\ntervehdyksiäkin.\n\nEräänä päivänä, kun Juhana on matkalla kotiin kaupungilta, hän huomaa\njuutalaistytön kulkevan edessään Antinkadulla. Hän kiirehtii askeliaan.\nHän aikoo puhutella tyttöä — onhan luonnollista, että he jatkavat\nmatkaansa yhdessä, kun kerran asuvat samassa talossa. Juhana muistaa\nkyllä kuulleensa joiltakuilta tovereiltaan, että on aivan toivotonta\nyrittää lähennellä juutalaistyttöjä; heidän kasvatuksensa on niin\nankara. Mutta eihän säädyllisessä puhuttelemisessa voi olla mitään\nmoitittavaa. Ja niin hän astuu neitosen rinnalle ja kohottaa lakkiaan.\nTyttö tulee ilmeisesti yllätetyksi. Hän ei ole osannut tätä tapaamista\nodottaa. Hän hätkähtää, vastaa tervehdykseen kohteliaasti, mutta kun\nJuhana jättäytyy hänen rinnalleen, hämmentyy hän ja käy levottomaksi.\nJuhana aloittaa keskustelun. Tyttö vastaa yksikantaan, melkein\nvältellen, ja kaiken aikaa hän pälyilee arasti ympärilleen. Mutta\nJuhana on panevinaan merkille, että neitonen kuitenkin on mairiteltu\nosakseen tulleesta kohteliaisuudesta. Ja vähitellen alkaa jää sulaa.\nMutta kun kotiportti tulee näkyviin, jäykistyy neitonen uudelleen.\nVihdoin hän pysähtyy, ojentaa saattajalle kätensä ja sanoo hätäisesti:\n\n— Nyt emme voi mennä yhdessä pitemmälle... Juhana ihmettelee:\n\n— Miks'emme?\n\n— Voisi joku meikäläisistä nähdä...\n\n— Mutta mitä pahaa siinä on?\n\n— Ei tietystikään siinä oikeastaan mitään pahaa ole... Mutta he eivät\nantaisi anteeksi, että minä käyn _kristityn_ herran kanssa.\n\nSen sanottuaan hän lähtee puolijuosten jatkamaan matkaansa, ja Juhana\njää ihmettelemään hänen sanojaan. Hänen korvissaan soivat sanat\n»kristityn herran kanssa». Nehän tulivat aivan kuin vuosisatojen takaa,\nja ne valaisivat äkillisesti välähtelevällä salamanvalolla näkökulmaa,\njosta Juhana, jonka kotikaupungissa ei ole ainoatakaan juutalaista, ei\nkoskaan aikaisemmin ole tullut asioita tarkastelleeksi.\n\nMutta sen päivän jälkeen hän katselee juutalaistyttöä toisenlaisella\nmielenkiinnolla kuin ennen. Ja tummakulmainen neitonen nyökäyttelee\npäätään entistä tuttavallisemmin. Heidän välilleen on punoutunut\nikäänkuin salaisen yhteisymmärryksen side. Mutta Juhanan\nmielikuvituksessa se samalla on ylitsepääsemättömänä aitana... aitana\nsalaperäiseen maailmaan. Ja tuo salaperäisyys tehostuu vieläkin\nväkevämmäksi, kun Juhana muutamana lauantai-iltana katsahtaessaan\nulos ikkunastaan huomaa koko juutalaisperheen istuvan juhlallisena\nhuoneessaan, jonka uuninreunustalla lepattelevat seitsenhaaraisen\nkynttiläjalan keltaiset liekit...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikot vierivät, kuukaudet vaihtuvat.\n\nJokainen päivä tuo jotakin uutta, joka antaa ajattelemisen aihetta,\nikäänkuin selventää ja avartaa näköaloja, mutta samalla sykähdyttää\nvaikutelmiensa väkevyydellä.\n\nKotikaupunki ja sen hiljaiset olot siirtyvät yhä loitommalle muistojen\nperspektiiviin. Kyllähän Juhana niitä usein tulee ajatelleeksi ja\nkyllähän hän kotipuolen tapahtumia edelleenkin seuraa tarkasti ja\nelävällä mielenkiinnolla, mutta sikäläinen elämä alkaa ikäänkuin\nsiirtyä menneeseen aikamuotoon, se muuttuu muuttumistaan imperfektiksi.\n\nKäynti kirkontornissa Emilia Öbergin kanssa lasikirkkaana syyspäivänä\njäi kuin jäikin hyvästijätöksi.\n\nSillä kun taas tulee kesä, ei Juhana enää lapsuutensa leikkikentille\npalaa, vaan viettää lomansa Etelä-Suomessa, samoilla Kaukajärven\nrannoilla, joilla hän koulupoikana on haaveitaan punakantisen\nrunokirjansa lehdille purkanut. Ja kun Hikivuoren juurella puiden\nlehdet alkavat kellastua, palaa hän Helsinkiin lukuihinsa,\ntoverielämään, teattereihin ja kaunosielujen illanistujaisiin.\n\n\n\n\n2.\n\n\n— Oulussa on hyvä syntyä, mutta ikävä elää, sanoo Valdemar Öberg,\nEmilian ja Wilhelmin serkku, joka on lopettanut koulunkäyntinsä ja\ntullut Ateneumin taidekouluun maalariksi valmistuakseen.\n\nHänpä sen tietää, sillä kyllä on suku — muut paitsi toppilalaiset —\nnyrpistänyt porvarillisia neniään, kun nuorukainen on selittänyt, että\ntaiteilijaksi hän rupeaa tuli mikä tuli.\n\nÖbergin suku on suuri ja mahtava. Mutta Valdemar ei ole rikkaita\nÖbergejä, vaan leskeksi jääneen kapteenskan poika, lesken, joka\non jatkanut aikaisin maamyyräksi ruvenneen miehensä kaupallista\nedustustoimintaa voidakseen kasvattaa lapsensa. Ja sitä suurempi\nsyy olisi rikkaiden Öbergien mielestä Valdemarin ajatella vakavaa\nelämänuraa, sellaista, joka takaisi kunniallisen toimeentulon.\nTädit ja sedät ja serkut ovat puistelleet päitään ja sanoneet, että\nvoihan ihminen maalata tauluja, jos mieli tekee, oikeankin työn\nlomassa — saattaapa sellainen maalaaminen olla hyvää ja kaunista ja\nsäädyllistäkin. Mutta jos antautuu yksinomaan maalaukseen, niin pitää\nolla vähintään Edelfelt tai ainakin Gallén.\n\n— Hyvä Valdemar, kuka on sanonut, että sinulla on lahjoja? oli eräs\ntädeistä kysynyt kyynelet sinisissä silmissään.\n\nMutta kun Valdemar siihen oli sanoa paukahduttanut, että sen\non maalarimestari Lundström jo aikoja sitten sanonut, niin oli\nhyväntahtoinen täti vihdoinkin ymmärtänyt, että pojalle oli turha\nyrittää puhua järkeä.\n\n— Enkä minä kuitenkaan valehdellut, vakuuttaa Valdemar. — Sillä ukko\nLundström minut on keksinyt, sanokaa mitä sanotte.\n\nJa sitten hän kertoo, miten se oli tapahtunut.\n\n— Äiti maalautti meidän pytinkiämme, ja ukko Lundström poikineen\noli sitä maalaamassa. Kerran hän oli poissa työstä, ja silloin\nminä hiivin vintille, jossa tiesin hänen säilyttävän maalejaan ja\npensseleitään. Siellä oli värijauhetta jos minkälaista. Ja siellä\noli myöskin isoja pahvinkappaleita, joille kaikesta päättäen oli\nhyvä maalata. No, mikäpä siinä! Minä sekoitin värijauheita veteen ja\naloin vedellä maisemia ja ukkoja pahvinpalasille. Se oli mukavaa. Ja\npahvinpalasia oli paljon. Minä innostuin niin, etten kuullut enkä\nnähnyt mitään. Mutta yhtäkkiä kuulen äänen sanovan: — »Ei hulluimpaa,\nei todellakaan hulluimpaa...» Ja kun käännyn väriä tihkuva pensseli\nkädessäni katsomaan, niin eikö vain seisokin siinä ukko Lundström\nomassa persoonassaan. Hänellä on pää kallellaan, ja toista silmäänsä\nhän siristelee kuin ainakin arvostelija. Mutta sitten hänen silmänsä\nsattuu märkyyttään tippuvaan pensseliin, ja suu menee hymyyn. Hän astuu\nlähimmän maisemani luokse ja vetäisee peukalollaan vihreää koivua\nsillä seurauksella, että koko latva karisee. »Arvasinhan minä», huutaa\nhän vahingoniloisesti. Ja kun minä rupean utelemaan, mitä mestari\non arvannut, alkaa hän etusormi ojossa selittää: »Valdemarin pitää\ntietää, että vesi on vettä. Se on vain vettä, ellei siihen sekoiteta\njotakin väkevämpää. Nyt olisi esimerkiksi Valdemarin pitänyt sekoittaa\nväri johonkin vettä väkevämpään aineeseen, vaikkapa liimaan — silloin\nse ei olisi päässyt karisemaan.» Hymähdettyään pari kertaa ukko\nlopuksi sanoo: »Kas talvisaikaan, kun ei satu olemaan parempaa työtä,\nniin minäkin maalaan maisemia.» »Mihin Lundström niitä maisemiaan\nmaalaa?» »Rullakartiineihin... ei tietysti mitään suurenmoisempaa...\nei suurenmoista... vain vihreän niemen ja siihen punaisen talon ja\ntalon viereen koivun ja koivun oksalle tavallisesti variksen ja sitten\ntoisen niemen vähän kauemmaksi ja vähän reflekshuuneja veteen... Mutta\ntyytyväisiä niihin rullakartiineihin yleensä on oltu...» No, tietysti\nminä otin oppia mestari Lundströmin neuvosta ja rupesin sekoittamaan\nvärini vettä väkevämpään. Mutta eniten minua ilahdutti vanhan\nammattimiehen tunnustus, etteivät maalaukseni olleet hulluimpia. Ja\nhän antoi tunnustuksensa niin vilpittömästi, että olisi fasterien ja\nmusteidenkin kelvannut kuulla.\n\n— Eivätkö ne hellästi huolehtivat sukulaisesi koskaan ole pelotelleet\nsillä pöpöllä, että sinusta voi tulla samanlainen maalari kuin tuli\nNilerin Albertista? utelee Juhana ystävältään.\n\n— Eivät. Sillä he eivät siedä kuulla hänen nimeään edes omista\nsuistaan, niin suutuksiin hän on heidät ärsyttänyt.\n\n— Mutta käviväthän he vielä takavuosina häntä teatterissa katsomassa...\n\n— Ja käyvät vieläkin, jos hän Oulun maneesiin tulee. Katsovat kuin\nulkomaan eläintä, mutta varovat visusti hänestä mitään puhumasta.\n\nTodellakin: Albert Niler oli osannut ärsyttää kotikaupunkinsa hyviä\nporvareita. Koulussa hän oli ollut auttamattoman laiska. Läksyjen\nlukeminen ei ollut huvittanut häntä ensinkään. Eikä opetuksen\nseuraaminen tunneilla. Hän oli istunut paikallaan ja piirrellyt\nhauskoja ukkoja. Enimmäkseen tietysti opettajien kuvia, joihin hän oli\nosannut sijoittaa pitkät nenät ja leveät suut ja laihat koivet. Sillä\ntavoin hän vihdoin oli päässyt pois koulusta. Sitten hän ei muutamaan\nvuoteen ollut tehnyt mitään muuta kuin kaikenlaisia harmittavia\nkoirankujeita ja oli tietysti ollut säädyllisten ihmisten silmätikkuna.\nJa samoin oli ollut hänen veljensäkin, joka seuraten perheen esikoisen\nesimerkkiä niinikään ennen pitkää oli osannut vapauttaa itsensä\nkoulukurin alaisuudesta. Mutta ajan mittaan veljekset tietysti olivat\nkyllästyneet oloonsa ja lähteneet Helsinkiin opintojen verukkeella\nkuluttamaan isänsä — suurituloisen kihlakunnantuomarin — kukkaroa. Ja\nkyllä he olivat osanneetkin sitä kuluttaa. Vanhemmasta veljestä piti\ntulla taiteilija ja hän oli siis mennyt Ateneumiin, mutta nuorempi ei\nollut keksinyt itselleen hierojan alaa vaativampaa elämäntehtävää.\nMutta eipä ollut Albertinkaan taideopinnoista tahtonut valmista tulla.\nHäntä ei nimittäin ollut huvittanut muu kuin lintujen maalaaminen, eikä\nhän linnuistakaan koskaan ollut saanut kuvatuksi enempää kuin jalat,\nmikä seikka oli aiheuttanut sen, että häntä yleisesti oli ruvettu\nsanomaan »linnunjalkamaalariksi». Mutta nämä maalausharrastukset —\nyhdessä runsassisältöisen kukkaron kanssa — olivat vieneet hänet\ntaiteilijapiireihin, ja varsinkin näyttämön väkeä oli liittynyt hänen\nkestiystäviinsä. Sillä tavoin hän vähitellen oli tullut lähelle\nteatteria. Pitopöydissä herännyt harrastus oli sitten avannut ovet\nkulissien takaiseen maailmaan ja pian aikaa myöskin näyttämölle.\nSillä tuttavallisesti seurusteltaessa pukuhuoneissa, joihin näyttämön\nilmakehä tunkee vielä välittömämmin viekoittelevana kuin katsomoon, oli\nnäyttelijäelämä käynyt hänelle likeisemmäksi kuin maalarielämä. Aluksi\nhän vain uteliaisuudesta ja huvin vuoksi oli yritellyt parrasvalossa\nesiintymistä, mutta kun se oli tuntunut hauskalta ja kiihottavalta ja\nkun toveritkin yksimielisesti olivat julistaneet hänen lahjakkuutensa\npoikkeukselliseksi ja vakuuttaneet teatteriuran takaavan paljon\nhelpommin leikattavia laakereita kuin maalauksen, oli hän päättänyt\njättää lintunsa jalattomiksikin ja vaihtaa öljyvärit ihomaaliin.\n\nAlku olikin ollut lupaava. Komea, kaunispiirteinen mies,\nhienostunut esiintymistavaltaan ja luontaisen ylevä ryhdiltään,\noli ensiesiintymisellään Topeliuksen Kustaa Aadolfina saavuttanut\nratkaisevan voiton. Se oli muodostunut perustaksi hänen lahjakkuutensa\nmaineelle, jota sitäpaitsi olivat olleet omansa korostamaan\nmaailmanmarkkinoilla saavutetun sukkelasanaisen seurustelutaidon avut\nja Oscar Wilden boheemiylimielisyyttä jäljittelevän maailmanmiehisyyden\nkoristeelliset alleviivaukset ulkonaisessa olemuksessa.\n\nVanhemmille esikoisen saavuttama ensimmäinen voitto oli tuottanut\nsuurta tyydytystä. Olihan heidän pojastaan vihdoin tullut jotakin!\nJa sen riemullisen tosiasian rinnalla olivat porvaripiirien\nhalveksivat neniennyrpistelyt merkinneet verraten vähän — samoin kuin\nsekin, että kotoa edelleenkin tietysti oli täytynyt lähettää rahaa\nnäyttelijälle, jonka palkka ei luonnollisestikaan ollut riittänyt\nsen grandseigneur-elämän menoihin, johon hän oli tottunut ja jonka\njatkaminen oli entistäkin välttämättömämpää, kun maailmalle oli\nnäytettävä, että hienosta perheestä lähtenyt mies oli herra eikä mikään\ntavallinen komeljantti.\n\nIhmekö näin ollen, että tuomarinkodissa Ruotsalaisen Kotimaisen\nTeatterin vierailuja aina odotettiin suurina juhlina. Ja kun teatteri\ntuli, teurastettiin parhaimmat juottovasikat. Tuskinpa missään muualla\njuhlittiin näyttelijöitä sellaisella upeudella ja ruokien ja juomien\nylenpalttisuudella kuin tuomarin pitopöydässä. Samppanjapullot\npaukahtelivat, ja palvelijattaret, joista muutamallakin oli niin\ntulipunainen tukka, että tuomarinrouva väitti sen pimeässä valaisevan\nparemmin kuin kynttilän, kantoivat hopeatarjottimilla hienoja liköörejä\nja vanhoja konjakkeja loiston häikäisemien näyttelijättärien ja\nnäyttelijäin eteen.\n\nKotikaupunkinsa kaduilla näyttelijä käveli Caesar-elein upeassa,\npitkässä majavannahkaisessa »miljonääriturkissaan» ja kiiltävä\nsilinteri päässä, kulki edestakaisin ärsyttääkseen porvareita\nkomeudellaan, jolle hän tiesi ikkunoissa päitä ja ehkä nyrkkejäkin\npuisteltavan. Hän ylenkatsoi kotikaupunkinsa paksua porvarillisuutta\ntaiteilijasydämensä pohjasta. Eikä hänelle mikään tuottanut suurempaa\niloa kuin saada näyttää, että hänen suonissaan virtasi aivan\ntoisenlaista verta. Ja kun häneltä joskus joku sattui kysymään, mistä\nhän oikeastaan sen toisenlaisen verensä oli sattunut perimään, vastasi\nhän mahtipontisimmalla näyttämöäänellään:\n\n— Olen perinyt sen, profiilini ja kiiltävän mustan tukkani\nisoäidiltäni, puoliveriseltä kreolittarelta, jonka isoisäni,\nmerikapteeni, oli löytänyt jostakin Rio Janeiron kapakasta.\n\nNo, se oli tietysti kerskailua, puolittain itsensä kehumista,\npuolittain itsensä ivaamista, mutta tosiasia oli, että hänen\nolemuksessaan oli silmiinpistävää etelämaalaisuutta. Se ei ilmennyt\nainoastaan kasvojen piirteissä, joiden mielenkiintoisuutta hän\nnäyttämön ulkopuolellakin mielellään tehosti ihomaalilla ja puuterilla,\nvaan myöskin luonteen kevytmielisessä huolettomuudessa, jonka ainoana\nfilosofiana oli ohje, että elämästä on otettava vain vuorokausi\nkerrallaan.\n\nMutta vuodet kuluivat, eikä tuomarinkodista lähtenyt näyttelijä\ntullut kannustautuneeksi ensimmäisen voittonsa veroisiin uusiin\nvoittoihin. Hänen kykynsä tunnustettiin edelleenkin, mutta lupaukset\njäivät täyttämättä. Hän oli teatterissa, näytteli osansa, huvitti\ntoveripiiriään hauskoilla jutuilla ja terävillä sutkauksilla, rakasti\njuhlia, herkullista pöytää, hyviä viinejä, hajuvesiä ja kauniita\nvaatteita, oli herttaisen hyväsydäminen ja auttavainen ystävilleen,\npeitti pöhöttyvien kasvojensa veltostumistaan veltostuvat piirteet\nentistä paksumman ihomaalin alle, piilotti ruhonsa yhä yltyvän\nlihavuuden miljonääriturkkinsa laajoihin laskoksiin ja solui\nboheemielämän laiskaan välinpitämättömyyteen, josta nousemiseen tuskin\nolisi riittänyt vähemmänkään hemmotellun tuhlaajapojan turtunut tarmo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäläisten sortotoimenpiteet tiukkenivat tiukkenemistaan.\n\nUkkospilvien nousu idän taivaalle oli saanut rehtorin siellä\nkotikaupungin kauppatorilla kohottamaan herätyshuutonsa pimenevän yön\nvaralle. Nyt pilvet peittivät auringon. Maassa oli jo pimeää. Yö oli\ntullut. Tuon tuostakin singahti salama, iski johonkin, repäisi ja\nkaatoi jotakin, ja sitten taas hiljaisuus tiheni kumeaksi uuden salaman\nodotukseksi.\n\nYritettiinhän hiljaisuudessa sentään itsepuolustustakin.\nAsevelvollisuuslakot olivat saaneet kansan liikkeelle. Ja lakon\ntehneitten nuorukaisten keskuudessa virisi Vänrikki Stoolin tunnelma,\njoka ei enää ollut pelkästään passiivista. Mutta heikoksi jäi\nhätävarjelus ylivoimaista vihollista vastaan. Se oli taistelua, jonka\nmenestykseen tuskin kukaan todenteolla uskalsi uskoa. Ajan pitkäänhän\nsen jatkaminen kuitenkin kävisi mahdottomaksi. Se oli toivotonta...\nellei jotakin ihmettä tapahtuisi, mutta ihmeidenkin aika tuntui vielä\nolevan kaukana...\n\nYhä enemmän tunkeutui valtiollinen kysymys etualalle\nylioppilaselämässäkin. Se kärjisti puoluetaistelut osakunnissa, rikkoi\nvälejä ja repi elämää toveripiireissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Juhana Kuusiluoto saa tietää Hjalmar Strandin jo\npari kuukautta sitten lähteneen Amerikkaan. Lähtö oli tapahtunut\nsalaa. Eihän ollut Hjalmar virkkanut aikeistaan mitään heidän\nviimeksi tavatessaan. Juhana on vain muistavinaan, että Hjalmar oli\nikäänkuin ohimennen sanonut elämän tuntuvan pimeältä ja tulevaisuuden\nkangastelevan tukalana... kuin painajaisunena. Mutta eihän siitä ollut\nosannut arvata mitään.\n\nJuhana Kuusiluoto ei hyväksy Hjalmar Strandin tekoa. Se on pakoa\nlippujen alta, yhteisrintaman pettämistä. Vasta viime tingassa on\noikeus ajatella omaa turvallisuuttaan. Mutta tietysti Gustaf Manstén,\njonka kanssa Hjalmar kuuluu lähteneen, oli taas hätiköinyt, hänhän oli\näkkipikainen ja sellainen, että kun kerran jotakin päähänsä sai, niin\ntahtoi sen heti panna toimeksi.\n\nGustaf Manstén oli Hjalmarin luokkatoveri, polyteekkari, joka aikoi\narkkitehdiksi. Hänen isänsä oli ollut kauppiaana Oulussa, merikapteenin\npoika, levoton luonteeltaan, pikkuinen, pippurinen mies, jonka\nliikeasiat eivät aina olleet ottaneet onnistuakseen. Gustaf oli\nperinyt levottomuuden isältään; äidiltään, joka oli vanhaa oululaista\nporvarissukua, hän taas oli saanut sekä nopeasti liikkuvan älyn että\nkäytännöllisen kätevyyden. Mutta miten voi suoriutua Amerikassa\nHjalmar, korkealentoinen idealisti, epäröivä ja epäkäytännöllinen\nuneksija? Olivat kuulemma pojat kirjoittaneet kotiin, että toistaiseksi\nelättivät itseään New Yorkissa värittämällä siirtolaisten valokuvia.\nTietysti oli sen homman heille hankkinut Gustaf, joka jo koulupoikana\noli ollut taitava irvikuvien piirtäjä. Mutta Hjalmar Strand pensseli\nkädessä kohentelemassa pystynenäisten hienohelmojen kasvonpiirteitä\nja koristelemassa hatturöyhellyksien riikinkukonsulkia! Se oli niin\nirvokasta, että Juhanaa rupeaa naurattamaan.\n\nSamassa hän kuitenkin tulee ajatelleeksi, että saattaahan hyvin hänen\nomallekin kohdalleen vielä tulla Amerikan-matkan välttämättömyys, ja\nse ajatus katkaisee naurunhalun. Vuoden perästä kutsuntaluetteloissa\non Juhanankin nimi. Eihän hän, lesken ainoana poikana, vakinaiseen\nväkeen joutuisi, jos kutsuntaan menisi. Mutta eipä hän mene. Kuinka\nmenisikään, kun jo koulupoikana on ollut mukana levittämässä\nPohjanmaan pappiloihin julistuksia, joissa kiellettiin saarnatuoleista\nlaittomia kutsuntakuulutuksia lukemasta! Ja ensi kesänäkin hän aikoo\nlähteä polkupyörällä kiertelemään Kajaanin ja Sotkamon perukoita\nasevelvollisia nuorukaisia valistaakseen ja vahvistaakseen.\nVuorenvankka on hänen vakaumuksensa, ja sen tietävät kyllä urkkijat.\nVarmasti on hänen nimensä santarmien mustissa kirjoissa. No,\nsenhän Juhana on saanut kokeakin: kun hän hiljattain oli mennyt\npikatavaratoimistoon noutamaan äidin lähettämää pyykkivaatekoria, oli\nhänet kutsuttu konttoriin, ja virkamies oli selittänyt, että tuskin\noli hänelle osoitettu lähetys ehditty saada junasta toimistoon, niin\noli jo kaksi poliisia hyökännyt sitä penkomaan. Ja kun hän oli saanut\nlukollisen juurikorin käsiinsä, oli hän huomannut kannen rikotuksi ja\nsisällyksen myllerretyksi pohjaa myöten. Tietysti oli mustapartainen,\npistäväsilmäinen kapteeni, joka Oulun tarkk'ampujapataljoonan\nhajoittamisen jälkeen oli ruvennut kaupungin poliisimestariksi ja\nBobrikoffin kätyriksi, nähnyt äidin, jota hän ei suotta epäillytkään\nkielletyn kirjallisuuden levittäjäksi, vievän asemalle korin ja\nsähköttänyt lähetyksestä pääkaupungin urkkijoille. Pitkä nenä tuli\ntosin sillä kertaa, mutta nuuskijat pysyivät varmasti kintereillä.\n\nLiiaksi ovat kuitenkin kiirettä pitäneet Hjalmar Strand ja Gustaf\nManstén. Ehtii sitä hävitä sitten, kun maa todenteolla alkaa polttaa\njalkojen alla, eikähän se heidän kohdaltaan alkanut polttaa aikaisemmin\nkuin hänen omaltaankaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMutta vuoden perästä tuli kuin tulikin myös Juhana Kuusiluodolle\näkkilähtö rajan taakse, tulipa vielä kesken kuumimpia tutkintokiireitä.\n\nEräänä aamuna hänen ovelleen koputti muudan osakuntatoveri, joka tuli\nhenki kurkussa kertomaan, että nyt ovat kohta poliisit kintereillä.\nKertoja oli jonkin enemmän tai vähemmän viattoman katurähäkän takia\njoutunut edellisenä iltana putkaan ja aamulla kuulusteltavaksi tuotuna\nkomisarjuksen eteen kuullut, kun pari santarmia oli tullut kovalla\ntouhulla kyselemään ylioppilas Juhana Kuusiluodon osoitetta. Siitä oli\nputkasta päässyt päätellyt, että oli parasta mennä varoittamaan, ja oli\nheti poliisikamarista selviydyttyään ajanut issikalla osakuntatoverinsa\nluokse.\n\nOlihan Juhana Kuusiluoto toisinaan itsekseenkin epäillyt, että voipa\nvähitellen tulla hänenkin vuoronsa, ja hänen epäilyksihän olivat\nmuutamat salaperäiset lauseet äidin viime kirjeessä vahvistaneet.\nÄiti oli nimittäin viittaillut »kutsumattomiin vieraisiin» ja\nsanonut eräitten matkojen joutuneen asiattomien tietoon. Juhana oli\ntietysti ymmärtänyt, että nämä matkat olivat hänen keväisiä retkiään\nEtelä-Pohjanmaalle, jossa hän pääsiäisloman päivät oli muutamien\ntovereittensa kanssa kierrellyt pitäjiä kehoittamassa asevelvollisia\nnuorukaisia jäämään pois laittomista kutsunnoista. Ja nyt lähestyi\nlähestymistään se päivä, jona hänen itsensäkin olisi ollut mentävä\nkutsuntaan.\n\n— Taitaa sitten olla parasta, että täältä häviän...\n\n— Varmasti se on viisainta, vakuutti toveri.\n\nJuhana sulloi välttämättömät matkatavarat laukkuun, jonka toveri vei\nasemalle, minne sitten laukun omistajakin lähti hiljalleen kävelemään.\nMikonkadulla tuli häntä vastaan patalakkinen, lyhyenläntä, tanakka\nmies, jolla oli mustat silmälasit. Juhana hätkähti hiukan hänet\nnähdessään, sillä huolimatta silmälaseista hän tunsi miehen samaksi\nurkkijaksi, jonka hän keväällä oli eksyttänyt jäljiltään Kauhavan\nasemalla viime tingassa hyppäämällä liikkeelle lähteneen junan\nloppupäähän kytketyn konduktöörivaunun takasillalle. Mies katsoi\nhäntä nytkin terävästi, mutta ei lähtenyt seuraamaan, vaan jatkoi\nmatkaansa ilmeisesti hän oli tällä kertaa menossa muille markkinoille.\nMatkalaukun vienyt toveri osti lipun eräälle pienelle asemalle\nTampereen pohjoispuolella ja kantoi laukun vaunuun, kuten lähtijä\nainakin. Juhana meni asemasillalle muina miehinä ja nousi vaunuun\nvasta, kun veturi vihelsi.\n\nJuhana Kuusiluoto tiesi, että se hänen lapsuutensa ystävä, jonka\nkodissa Kaukajärven rannalla, muutaman kilometrin matkan päässä\nTampereelta, hän äitinsä kanssa monet kesät oli viettänyt, oli\nsamassa kiipelissä kuin hän itsekin, ja hänen kanssaan hän aikoi\nlähteä pyrkimään jotakin tietä Ruotsiin. Matka toverin luo sujui\nkommelluksitta. Ja kun Juhana tuli perille, ilmoitti ystävä, että hänen\njo aikaiseen seuraavana aamuna oli häivyttävä kotikartanostaan, koska\nsilloin oli kutsunta, ja santarmit ja poliisit varmasti tulisivat sinne\nväkipakolla noutamaan. Ystävykset päättivät lähteä junalla Turkuun\nkoettaakseen siellä päästä jollakin pelillä Tukholman vuorolaivaan.\n\nMutta Turussa tie nousi pystyyn. Juhanan toveri, joka oli rikas poika\nja jonka nimissä oli Turun—Tukholman laivayhtiönkin osakkeita, meni\nsuoraapäätä yhtiön johtajan luo kysymään, oliko mahdollista salavihkaa\nja passitta päästä laivassa lähtemään. Johtaja puisti päätään:\n\n— Se on hyvin vaikeaa. Tarkastus on ankara, ennen lähtöä nuuskivat\nsantarmit koko laivan. Kehoittaisin herroja yrittämään toista tietä...\nesimerkiksi purjevenheellä... Mutta sen verran voin kuitenkin luvata,\nettä jollei herrojen onnistu saada venhettä, mikä epäilemättä on vähän\nvaikeaa, kun kesä vasta on näin alullaan, niin koetan neuvotella\nkapteenin kanssa... Paljon toiveita en kuitenkaan voi antaa, sillä\nlaivassakin on urkkijoita...\n\nHaettiin käsiin eräs tuttava ylioppilas ja Hampurin Pörssin\npäivällispöydässä pohdittiin venheen hankintamahdollisuuksia.\nTurkulainen ylioppilas, joka aluksi oli aivan neuvoton, keksi vihdoin\noljenkorren:\n\n— Seilissä asuu eräs osakuntatoverini, jolla on purjevenhe — hän on sen\nperinyt Amerikkaan muuttaneelta maastakarkotetulta sukulaiseltaan —, ja\njos se sattuisi jo olemaan vesillä, niin ehkäpä hän hyvinkin lähtisi,\nkoska hänkin kuuluu tämänkeväisiin kutsunnanalaisiin...\n\nMutta miten päästä Seiliin? Mentiin joenrantaan. Sinne sattui juuri\ntulemaan pieni höyrypursi, joka välitti matkustajaliikennettä johonkin\nsaaristosokkelon monista huvilaseuduista.\n\n— Lähdettekö ylimääräiselle matkalle Seiliin?\n\n— Mikäpä siinä... kun ei satu enää olemaan säännöllistäkään vuoroa tänä\niltana.\n\nJa niin painuttiin matkalle.\n\nKun sitten vihdoin viimein Seilin laivasilta tuli näkyviin, vilahti\nsiellä muiden rannalle kiirehtivien joukossa myöskin valkoinen\nylioppilaslakki. Mutta kun höyrypurren pilli pantiin soimaan, katosi\nse kiireenvilkkaa metsänreunaan. Ja perille tultua kesti pitkän\naikaa, ennenkuin sen omistaja huhuilemalla saatiin palaamaan ihmisten\nilmoille, sillä ylimääräisen ja oudon laivan tulo oli hänessä\nherättänyt epäilyksiä santarmien tulosta.\n\n— Onko venhe vesillä?\n\n— Eilen se laskettiin...\n\n— No, sitten lähdetään Tukholmaan heti!\n\nEihän, sitä tietysti aivan noin vain suoralta kädeltä voitu lähteä.\nEivät olleet vielä edes purjeetkaan paikoillaan, eikä venhe ollut\nehtinyt talvisen ravistuksen jälkeen turvota vuotamattomaksi. Pitipä\nvielä pistäytyä Turussakin ostamassa vähän varustuksia: uusia\nköysiä, jokin ploki, »miehistölle» öljytakit ja sitäpaitsi jonkin\nverran muonaa. Mutta kolmantena päivänä nostettiin purjeet, ja\npuolikannellinen Hippa lähti Nauvon purjehdusseuran Epun suojassa\nlänttä kohti. Ensimmäinen yö nukuttiin muutaman asunnottoman saaren\nladossa, jossa vielä sattui olemaan hiukan edellisen kesän heiniä.\nMutta seinät olivat hatarat ja alkukesän ilma kylmä. Kun kolmen neljän\ntunnin levon jälkeen herättiin, olivat jäsenet niin kohmettuneita, että\npurjeiden nostaminen kävi tuskalliseksi. Mutta eteeepäin oli päästävä,\nkun kerran matkalle oli lähdetty. Ja päästiinhän sitä. Tuuli parani\nparanemistaan, vauhti kasvoi, ennen pitkää sivuutettiin Sottunga ja\nsitten kiemurreltiin Degerbyhyn. Mutta kun sieltä piti lähdettämän\nAhvenanmerelle, oli tuuli yltynyt niin voimakkaaksi, että jo Föglön\nselkä tuntui uhkaavalta, joten päätettiin mennä maihin odottamaan,\nkunnes ilma vähän asettuisi. Huomattiin pieni keltainen talo muutaman\npikku poukaman perukassa. Se ei näkynyt tulliasemalle, jonka liepeillä\narveltiin santarmien ja urkkijain majailevan, ja päätettiin pyrkiä\nsinne. Talossa ei ollut kotosalla muita kuin kiukkuinen, keski-ikäinen\nemäntä, joka ilmeisellä epäluulolla tarkasteli tulijoita. Rahan\nvoimalla hänet kuitenkin saatiin avaamaan kamarinsa ja keittämään\nkahvia. Mutta kun ei tuuli vieläkään näyttänyt asettumisen oireita,\nruvettiin emännälle puhumaan ruoastakin. Sille puheelle hän ei\nmillään tahtonut kallistaa korvaansa, vaikka sanoja säesteltiin\nsetelinkin näyttämisellä. Vasta kun tamperelainen yht'äkkiä sipaisi\npikkusormellaan vasemman silmämunansa kuopasta ja otti sen koppina\ntoiseen kouraansa, alkoi emäntä höristää korviaan.\n\n— Mutta minulla ei ole mitään, mitä keittäisin.\n\n— Eikö kalaakaan?\n\n— Ei, ei kerrassaan mitään.\n\nTamperelainen teki äkkikäännöksen, ja kun hän taas uudelleen kierähti\nemäntään päin, näki tämä äsken yksisilmäisissä kasvoissa kolme\nsilmää. \n\n— Taivas varjelkoon... kyllä minulla sentään on mannaryynejä, joista\nvoin keittää puuroa, huusi hän kauhuissaan ja lähti tuota pikaa\npanemaan pataa tulelle.\n\nTamperelainen, joka kemiallisessa laboratoriossa oli menettänyt toisen\nsilmänsä ja jolla oli emaljinen varasilmäkin taskussaan, hymähti\ntyytyväisenä:\n\n— Näettekö, pojat, kuinka hän nöyrtyi! Kyllä akka nyt kunnioittaa minua\npääpaholaisena.\n\nJa kun emäntä sitten toi puurovadin kamariin, kaarsikin hän\ntamperelaista mahdollisimman kaukaa.\n\nVihdoin illansuussa tuuli tuntui vähän tyyntyvän, ja kun odotusaika\nahvenanmaalaisessa kamarissa alkoi pitkästyttää, päätettiin lähteä yötä\nvasten merelle.\n\nFöglön selällä kävivät lakkapäiset laineet, taivas oli pilvessä,\nja kaukana luoteessa välähtelivät synkkää ja matalaa taivaanrantaa\nvastaan Lågskärin majakan valosalamat. Meri oli niin uhkaavan totinen,\nettä keskustelu aallonharjoja hyppivässä venheessä taukosi alkuunsa.\nPerämies istui silmä kovana eteensä tuijottaen. Toiset tarkastelivat\ntuhdolle levitettyä merikorttia ja koettivat varjella sitä pärskeiltä.\nAhvenanmaan eteläisimmän kärjen kohdalla oleva Ledskärin loisto\nteki mielen juhlalliseksi ja veti kasvot entistäkin vakavammiksi,\nsillä nyt oli edessä aava meri. Pian loppuivat reimarit. Viimeisten\nkallioriuttojen jäätyä perän taakse oli ohjattava kompassin mukaan.\nIlta hämärtyi hämärtymistään. Yhä mustemmaksi muuttui meri, yhä\naavemaisemmiksi aaltojen valkoiset harjat, ja yhä etelämpään siirtyen\nvälähteli siellä, missä taivas ja meri yhtyivät, Lågskärin valkea valo\naivan kuin merestä säännöllisin väliajoin nousevana tulipatsaana.\nAallokko oli korkea, mutta myötälaitainen tuuli, joka vielä Föglön\nselällä oli ollut vihaisen puuskaista, oli tasaantunut, ja purjeet\nvetivät hyvin. Siitä huolimatta venheessä olijat tuon tuostakin\nkääntyivät tähyilemään idänpuolen taivasta koettaen arvailla, mitä\nauringonnousu toisi tullessaan, sillä meren uhkaava totisuus jännitti\nmieliin oudon levottomuuden.\n\n— Ei näytä oikein lupaavalta, perämies sanoi, kun Ahvenanmaan viimeiset\nääriviivat häipyivät hämäryyteen. — Mutta hullua olisi enää kääntyä\ntakaisin.\n\n— Onhan tuuli sentään huomattavasti tyyntynyt, yritteli tamperelainen\nlohdutella.\n\n— Aina se auringonlaskussa heikkenee, mutta päivännousussa se voi yltyä\neilisestä. Pilvet eivät olleet kilttejä... On parasta, että ajoissa\notamme öljytakit yllemme.\n\nJa perämies oli oikeassa. Tuuli alkoi kiihtymistään kiihtyä jo ennen\nkuin päivänsarastusta voi huomatakaan.\n\n— Nyt pitäisi reivata, mutta tässä aallokossa se on liian vaikeaa...\n\nIson purjeen köyttä löysättiin niin paljon kuin uskallettiin. Kokassa\nkohisi, ja vauhtia riitti, mutta aallot viskelivät äkäisesti, ja tuon\ntuostakin tuli vettä ryöppynä yli laidan.\n\n— Tästä tulee myrsky...\n\nSamassa vyöryikin valtava laine sivuttain venhettä vastaan, eikä Hippa\nehtinyt nousta kyllin ketterästi sen harjalle, vaan ryyppäsi pahasti.\n\n— Nyt pumppu kuntoon ja vesisanko sen avuksi, mutta ennen sitä\npelastusvyö joka miehen kainaloihin!\n\nPerämiehen käsky oli tiukka, hänen kasvonpiirteensä äärimmilleen\njännittyneet, ja ruoritankoa puristava käsi hohti hämärässä\nluonnottoman valkeana. Nyt oli siis leikki kaukana, hätä lähellä.\nJa yhä kiihtyi tuuli; se vihelsi vihaisesti maston teräksisissä\ntukiköysissä ja nosti aallot korkeiksi vuoriksi.\n\nVerkalleen valkeneva harmaa huomen näki kolmen öljytakkisen miehen\ntekevän työtä henkensä edestä. Hiki valui virtanaan heidän kasvoilleen,\nja suolavesi kirvelti silmiä, mutta oikea suunta oli pidettävä,\naaltojen musertavimpia vuoria oli mahdollisuuksien mukaan väistettävä\nja tyhjennettävä vettä, jota joka hetki tuli kohisevina virtoina laidan\nylitse.\n\nJuuri kun venheen noustessa aallonharjoille Ruotsin puolelta Tjärvenin\nmajakan valo alkoi näkyä kokan edessä samanlaisina salaperäisinä ja\nyliluonnollisina vesisalamoina, joina meri oli perän takana lopulta\nLågskärin tulen aaltoihinsa niellyt, huomattiin alahangan puolella\nvastaantuleva purjelaiva. Se näkyi vain niinä hetkinä, jolloin Hippa\nnousi vesivuorten huipuille, vaikka se sivuutettiin niin läheltä, että\nkauniimmalla säällä huuto hyvin olisi kuulunut. Sillä oli reivatut\npurjeet, ja sen raskas ruho työskenteli vaivalloisesti aallokossa.\nMutta ei ollut venheessä olijoilla aikaa uhrata sille suurempaa\nhuomiota, ei edes monta ajatustakaan. Kaikki voimat, sekä aivojen että\njäsenten, tarvittiin oman aluksen pystyssä pitämiseen.\n\nVäsymys alkoi vallata miehet, mutta sen valtoihin ei saanut antautua.\nKoneellisesti tekivät jäsenet työtä. Eikä aivoissa ollut tilaa muille\najatuksille kuin yhdelle ainoalle: kun kamppailu vain pian loppuisi —\nloppuipa se sitten miten tahansa! Pelastusliivitkin riisuttiin, nehän\nolivat esteenä työssä — ja mikä apu niistä oli, jos hullusti kävi,\npidensivät vain turhanpäiten loppuratkaisua, joka autiolla merellä joka\ntapauksessa oli selvä!\n\n— Kun vain riki ja purjeet kestäisivät!\n\nNe kestivät. Yhä lähemmäksi tuli Tjärvenin majakka, ja toisella\npuolen näkyi jo selvästi Söderarminkin valkoinen torni. Vähitellen\nalkoivat pilvetkin rakoilla, ja raoista tulvahti tuon tuostakin\nauringonsäteitten kultaa, joka heti muutti möyryävän meren lempeämmän\nnäköiseksi ja valoi uutta virkeyttä väsyneihin matkamiehiinkin.\n\nJo sivuutettiin ensimmäiset Ruotsin puoleisen saariston ulkoriutat,\nmutta ne olivat vain matalia kallioita, joiden ylitse laineet\nlensivät valkeana vaahtona, joten niiden suojaan oli turha pyrkiä.\nMutta samaan aikaan kuin tuli näkyviin ensimmäinen luutareimari,\nouto ilmestys suomalaisille purjehtijoille, keksittiin myöskin\nensimmäinen vähän suurempi saari, jolla jo kasvoi matalaa pensaikkoa.\nSen kalliorannasta löytyi suojainen paikka, ja sinne laskettiin\nriemumielin. Mutta vasta kun vaappumaton maankamara oli jalkojen alla,\nlaukesi jännitys, ensimmäinen ilo purkautui remuavaan riemuun ja\nhysteerisyyttä hipovaan nauruun. Saaren vilkkumajakan seinässä oleva\nKuninkaallisen Ruotsilaitoksen kuulutus luettiin tarkkaan ja todettiin,\nettä nyt oltiin ulkomailla ja vapaassa maassa. Mutta pitkäksi ei\nlepohetki venähtänyt. Hippa oli saatava myrskyn jäljiltä sellaiseen\nkuntoon, että sillä kehtasi tulla ihmisten ilmoille, ja siinä olikin\ntouhua tarpeeksi. Mutta kun sitten kello seitsemän aikaan aamulla\nlaskettiin Furusundin tullisiltaan, olikin kaikki kunnossa. Kohtelias\ntullivahtimestari ei aluksi ottanut uskoakseen, että puolikannellinen,\npieni venhe yön rajutuulessa oli päässyt tulemaan meren ylitse, mutta\nkun hän tuli venheeseen, jonka hän toistaiseksi hyväntahtoisesti\nsuostui ottamaan huostaansa, näki läpimäriksi liuonneet varusteet ja\nsilmäili lähempää miehistön asua, tuli hän vakuutetuksi, etteivät\nsuomalaiset nuorukaiset sittenkään syöttäneet pajunköyttä, ja\nvahtimestarin kunnioitus tulijoita kohtaan kasvoi silminnähtävästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Juhana Kuusiluoto »Norrtäljen» kannelta näki Tukholman siluetin,\nei hänestä ensinkään tuntunut, että hän oli tulossa outoon kaupunkiin.\nTuossahan oli kuninkaallinen linna, tuossa Katarinan hissi ja tuo\nterävä torni oli Ritariholman kirkko! Ja kun hän sitten joutui\nkaduille, huomasi hän ihmeekseen heti liikkuvansa kuin ainakin tutuilla\nteillä. Tuttuja ne tavallaan olivatkin. Seitsenvuotisena poikasena\nJuhana oli isänsä ja äitinsä kanssa kerran käynyt Tukholmassa, ja\nsen kerran muistot olivat syöpyneet lähtemättömiksi hänen mieleensä.\nEikä siinä kyllin: paitsi sitä, että hän kesäisin sukulaistensa\nluona Länsipohjan Säivissä oli joka päivä lukenut Tukholman lehtiä\nja niiden välityksellä tullut sekä verestäneeksi että täydentäneeksi\nlapsuusmuistojaan, oli hän Strindbergin ja Söderbergin kirjojen\nvälityksellä luonut itselleen elävän kuvan Tukholmasta.\n\nHarvoin lienevät hienon Hasselbackenin ylhäiset edeskäyvät palvelleet\nulkoasultaan yhtä ränsistyneitä päivällisvieraita kuin niitä kolmea\npurjehduslakkista suomalaista nuorukaista, jotka Tukholmaan tulonsa\npäivän illansuussa suvaitsivat antaa tuoda pöytään parasta, mitä\ntalolla oli tarjottavana. Mutta harvassa juhlapöydässä on myös ilo\nollut yhtä välittömästi helmeilevä ja tunnelma yhtä riemukas. Se\nsovitti ilmeisesti kyypparienkin silmissä pukujen auttamattoman\nryppyisyyden ja ahavoituneiden kasvojen ja nahattomiksi palaneiden\nnenänpäiden maalauksellisen kirjavuuden.\n\nValoisat olivat jo ensimmäiset päivät Tukholmassa! Nuorukaiset\nnauttivat vapaudestaan täysin siemauksin. »Kuninkaan puutarhassa»\nhohtivat puiden latvat ja nurmikot heleintä kevätkesäistä vihreyttään,\nkukka-istutusten terälehdet olivat juuri puhjenneet loistoonsa,\nNorrströmin sillan korvassa liikuskeli venheitä omituisine\nhaavilaitteineen, ja vahtiparaatin korea komeus häikäisi silmiä.\nKäytiin kuninkaalliset varuskamarit ja Skansenit, kuunneltiin\nsotilassoittoa Bemsissä, kun poikettiin »punaista huonetta» katsomaan,\nja kesä-illan kuulakkaassa hämärässä pidettiin Klaran kirkkomaalla\npieni isänmaallinen hartaushetki Döbelnin haudalla AAA\n\nKotimaasta tulevat viestit olivat sitäpaitsi omansa mielialaa\nkohottamaan. Ruotsin lehdet kertoivat laajasti Helsingin Mäntymäellä\ntoimeenpannusta isänmaallisesta mielenosoituksesta. Sunnuntaisen\ntyöväenkokouksen jälkeen oli siellä eräs nuori mies aivan odottamatta\nastunut esiin ja kaikuvalla, kauaskantavalla äänellä pannut\njyrisevän vastalauseen venäläistä sortoa vastaan lopettaen puheensa\nhuudahdukseen: »Alas Bobrikoff, alas Plehve, alas heidän kätyrinsä,\nmeidän mateleva senaattimme!» Sitten puhuja oli nopeasti hävinnyt\nväkijoukkoon ällistyneitten santarmien ja poliisien keskeltä. Tuosta\nvastalauseesta helähti uusi ja rohkea sävel, joka sytytti nuoret\nmielet. Vieraan maan valoisaan vapauteen tulleissa nuorukaisissa tuo\nrohkeasti ilmoille lingottu tunnussana herätti uuden taistelutahdon\najatuksia. Eiköhän sittenkin jonkin ajan perästä painuta takaisin\nSuomeen urkkijoita uhmaamaan? Melkein tuntui raukkamaiselta pysyä\npoissa ja piilossa.\n\nToistaiseksi — niin pitkälle kuin rahoja riitti — päätettiin kuitenkin\nvielä jäädä Tukholmaan.\n\nJa niin kuluivat kultaisen kauniit päivät kesäkuun puoliväliin\niloisessa huolettomuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli torstai — helottavan kirkas ja lämmin päivä. Suomalaiset\nnuorukaiset olivat aamupäivällä lähteneet liikkeelle majapaikastaan,\njona oli vanha hotelli Reisen vastapäätä Suomen laivojen\nlaituripaikkaa. He olivat ajaneet raitiovaunulla Djurgårdeniin\nja lähteneet sitten vaeltamaan veden vartta. Varhaiskesä oli\nkauneimmillaan, ilma oli täynnä väreilyjä ja tuoreita tuoksuja,\nja aikaa oli yllin kyllin. Kuljettiin ilman päämaalia sattuman\nkaupalla. Ja vihdoin päädyttiin Djurgårdsbrunnin hauskaan,\nvanhaan ulkoravintolaan ja ruvettiin syömään aito ruotsalaista\nateriaa voileipäpöytineen, johon kuuluivat punaiset retiisit,\nlasimestari-sillit ja suppilonmuotoiset ryyppylasit. Mutta tuskin oli\nehditty ateria kunnolleen alkaa, ennenkuin edeskäypä syöksyi pöydän luo\nja sanoi innosta väräjävin äänin:\n\n— Minulla on kerrottavana herroille suuri uutinen: kenraalikuvernööri\nBobrikoff on tänä aamuna ammuttu Helsingissä.\n\nVanha, kaljupäinen ganymedes jäi pöydän luokse odottamaan\nsanojensa vaikutusta, jonka hän arvatenkin — ammattinsa värittämän\nelämänkokemuksen perusteella — luuli purkautuvan samppanjapullon\ntilaamiseen. Mutta tällä kertaa; optimismi petti hänet, sillä\nviinitilauksen asemesta hänelle oikopäätä vastattiin:\n\n— Se on mahdotonta... se ei voi olla totta.\n\n— Kaupungissa on julkaistu lisälehtiä... Helsingistä on tullut\nsähkösanoma...\n\n— Kuka hänet on ampunut?\n\n— En muista nimeä... joku suomalainen virkamies...\n\nSe tuntui aivan uskomattomalta. Ateria sai jäädä kesken, lasku\nmaksettiin, ja lähdettiin tuota pikaa kiireellä ajamaan kaupunkiin.\n\n»Tombergin kellon» alla seisoi ihmisiä tuoreita lisälehtiä lukemassa\nja vilkkaasti keskustelemassa. Heidän joukkoonsa liittyivät\nsuomalaiset nuorukaiset. Uutinen piti paikkansa. Lisälehdissä oli\nyksityiskohtaisia tietoja tapahtumasta. Ja ihmiset puhuivat siitä\ninnoissaan ja kysyivät toisiltaan, kuka oli Eugen Schauman. Sitä eivät\ntienneet suomalaisetkaan. Heistä se kuitenkin sillä hetkellä tuntui\ntoisarvoiselta asialta, pääasia oli, että teko oli tehty.\n\nJuhana Kuusiluoto ehdotti, että heti lähdettäisiin kotimatkalle:\n\n— Nyt on lähdettävä ja nyt voimme lähteä, kun pyöveli on poissa pelistä.\n\n— Mutta hän ei ole kuollut. Ja ampumisesta on tietysti seurauksena\nentistä häikäilemättömämpi santarmikomento.\n\n— Sanotaanhan sähkösanomassa, että hänen tilansa on toivoton.\n\nSeililäinen perämies, joka opiskeli lääketiedettä, huomautti:\n\n— Niin kauan kuin on elämää on toivoakin.\n\nKaikkialla oli väkeä liikkeellä, ja kahviloissa soittivat orkesterit\nkerran toisensa jälkeen Suomen laulun ja Kolmikymmenenvuotisen sodan\nmarssin. Suomalaiset nuorukaiset vaistosivat, että sen vapaudenuskon,\njonka he aavistivat Eugen Schaumanin sankariteon virittäneen\nkotimaassa, täytyi olla väkevä, koska laukausten meren yli kiirivä\nkaiku voi kirvoittaa vieraistakin ilmeisen innostuksen hurraahuudot.\n\nSeuraavana aamuna saatiin tieto kuolinsanoman saapumisesta. Ja\nensimmäisellä laivalla lähdettiin Furusundiin kotimatkaa aloittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka päivä jo alkoi painua mailleen Furusundiin saavuttaessa,\nnostettiin purjeet ja lähdettiin painumaan itää kohti. Hiljaisessa\ntuulessa soluttiin ulkosaaristoon. Mieliala pysyi korkealla, vaikka\nvenheen vauhti verkastui verkastumistaan. Mutta kun puoliyön aikaan\ntuli melkein tyven, päätettiin yöpyä muutaman saaren suojaiseen\nlahdelmaan ja vasta auringonnousussa lähteä merelle. Yöpymispaikka\nosoittautui Fejaniksi, johon suurena koleerakesänä oli rakennettu\nkaranteeniasema sairaalaparakkeineen. Lienevätkö vanhat muistot\nidästä uhkaavasta kulkutautivaarasta vaikuttaneet mielikuvitukseen:\nsaari punamullattuine, autioine rakennuksineen tuntui niin synkältä,\nettei edes maihin noustu, vaan jäätiin venheen pohjalle nukkumaan. Ja\nheti aamunkoitossa nostettiin taas purjeet. Päivä vaikeni kesäisen\nkirkkaana, ja vetävän, tasaisen laitamyötäisen antamalla hyvällä\nvauhdilla Hippa lähti viilettämään auringonpaisteessa kauniisti\nkimmeltävää Ahvenanmerta. Kuinka leppoisasti lauloivatkaan nyt ulapan\nlaineet! Vuorotellen hoidettiin peräsintä ja purjeita, joissa ei paljon\nhoitamista ollutkaan, ja juttu luisti iloisesti. Jo keskipäivällä\nsivuutettiin Degerby, jonka sillassa näkyi olevan jokin tullilaiva, ja\nsokkeloisen saaristoväylän päätyttyä päästiin Kihdille. Mutta siellä\nloppui tuuli melkein tyyten, ja lepattavin purjein Hippa keinahteli\nhiljalleen vanhoissa, pitkissä ja hitaasti vyöryvissä mainingeissa.\n\nTunnit kuluivat kulumistaan, mutta taival ei taittunut. Juuri kun\nauringonlaskun punerrus alkoi levitä taivaanrannalle, ilmestyi perän\ntakaa näkyviin sakeata mustaa savua tuprutteleva höyrylaiva, joka pian\ntodettiin Degerbyn tullisillassa olleeksi mustaksi ja keltaiseksi\nmaalatuksi vartioalukseksi. Se laski täydellä vauhdilla Hippaa kohti\nja päästyään kohdalle se pysähtyi muutaman kaapelimitan päähän\npurjevenheestä, jonka miehistö huomasi tullilaivan kannelta annettavan\njonkinlaisia merkkejä. Kun ei niistä kuitenkaan sen enempää välitetty,\nlaskettiin tullilaivasta vesille venhe, johon näkyi menevän neljä\nmiestä. Venhe lähti kahden airoparin vetämänä kiitämään päin paikallaan\npysyvää Hippaa. Kun venhe oli tullut äänen kantaman matkan päähän,\nnousi sen perässä istuva virkalakkinen mies huutamaan:\n\n— Miks'ette kääntäneet vastatuuleen, vaikka me annoimme merkkejä?\n\nÄäni oli uhkaava. Mutta kysymykseen vastattiin aivan tyynesti\nvastakysymyksellä:\n\n— Miten tyvenessä paikallaan pysyvän venheen voi vastatuuleen kääntää?\n\nJokin mörähtely kuului soutuvenheestä, joka sitten hetken kuluttua\nlaski Hipan laitaan.\n\n— Mistä te tulette? kysyi kuulustelija.\n\n— Tukholmasta.\n\n— Miks'ette käyneet Degerbyssä?\n\n— Ei ollut asiaa.\n\n— Tulliasemalla on jokaisen vieraasta valta kunnasta tulevan tehtävä\nilmoitus. Sen te olette laiminlyöneet, ja siitä joudutte vielä\nvastaamaan.\n\n—- Me purjehdimme laillistetun purjehdusseuran lipun suojassa. Tässä on\nsertifikaatti.\n\nSeililäinen ojensi hänelle paperin, jota tarkasteltuaan tullimies\nvirkahti:\n\n— Tietysti teillä on lastina kiellettyä kirjallisuutta?\n\n— Tulkaa katsomaan!\n\nMies nousi purjevenheeseen, istahti penkille ja sanoi makeilevan\ntuttavallisesti:\n\n— En ole nähnyt Vapaita Sanoja pitkiin aikoihin, olisi hauska tietää,\nmitä niissä juuri nyt kirjoitetaan. Antakaa edes yksi kappale\nyksityisesti minulle.\n\nHän sai tiukan vastauksen:\n\n— Olemmehan jo sanoneet, ettei meillä ole mitään, ei edes Ruotsin\npunssin tilkkaa. Mutta voittehan tarkastaa aluksen, jollette usko.\n\n— Sitä en tahdo tehdä... en minä ole sellainen...\n\nHän nousi ja siirtyi takaisin soutuvenheeseen, joka pian irtautui Hipan\nkupeelta ja lähti verkalleen palaamaan tullilaivalle.\n\nVenheessä olijain vielä äsken niin aurinkoinen mieli oli sumentunut.\n\n— Isänmaa näkyy tervehtivän entisin tavoin, virkahti perämies\nyksikantaan.\n\nToiset olivat vaiti.\n\nKun laivavenhe oli saatu nostetuksi paikoilleen, lähti vartioalus\nhöyryämään eteenpäin. Mutta se ajoi hyvin hiljaista vauhtia, ja\npurjevenheessä olijat huomasivat, että heitä komentosillalta\ntarkasteltiin kahdella kiikarilla.\n\n— Nyt tuo ovela kettu vahtii, heitämmekö kiellettyä kirjallisuutta yli\nlaidan.\n\nMutta kun ei mitään sellaista tapahtunut, alkoi tullilaiva lisätä\nvauhtiaan. Ja vähitellen se katosi näkyvistä jättäen jälkeensä\nmustan savuviivan, joka tyynessä ilmassa jäi riippumaan aivan kuin\nsuruharsonauhaksi taivaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän ajan Juhana Kuusiluoto — samoin kuin hänen matkatoverinsakin\n— pysyttelivät teillä tietymättömillä kotimaassa, sillä Bobrikoffin\nkuoleman jälkeen olivat venäläiset viranomaiset pian toipuneet\ntyrmistyksestään ja ryhtyneet mitä päättömimpiin kostotoimenpiteisiin.\nJuhana asui eräässä huvilassa Porkkalassa, jonne hänen äitinsäkin tuli\nOulun poliisimestarin ja santarmien silmien alta suvea viettämään.\nHauska ja aurinkoinen kesä, jonka kiiltävän korkealla taivaalla ei\nollut juuri muita pilviä kuin ne, joita viestit vangitsemisista\nja muista kostotoimenpiteistä nostivat. Mutta kun tultiin elokuun\nkynnykselle, alkoivat nämäkin huolestumisen aiheet hälvetä.\n\nLähinnä Bobrikoffia oli Plehve tiedetty venäläistyttämisen\nvaarallisimmaksi mieheksi. Heinäkuun 28 päivänä repivät Sasonovin\npommit hänet palasiksi. Kun tieto Plehven murhasta saapui Suomeen,\nhengitettiin taas vapaammin, sillä nyt arveltiin Schaumanin uhriteon\npääsevän kantamaan hedelmiä.\n\nEikä siinä luulossa erehdyttykään. Plehven murhan jälkeen Venäjän\nvallankumouksen aallot alkoivat kohota yhä korkeammalle, ja\njapanilaiset saavuttivat lakkaamattomia menestyksiä Mandsuriassa.\nVenäjä oli aikonut ottaa Suomelta sen yliopiston, mutta se ei kyennyt\nsitä tekemään: Suomi sai siis pitää yliopistonsa, mutta Venäjä\nmenetti Port Arthurin. Keisarillisen kotkan täytyi hellittää otteensa\nSuomi-neidon käsivarresta. Maastaan karkotetutkin pääsivät palaamaan\nkoteihinsa, ja ihmisten toivo heräsi.\n\n\n\n\n4.\n\n\nJuhana Kuusiluoto suoritti tutkintonsa.\n\nEikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin sai vakinaisen toimenkin.\nEihän se virka häntä sanottavammin huvittanut, mutta se takasi joka\ntapauksessa toimeentulon ja salli hänen jäädä pääkaupunkiin, jonka\nilmakehään hän jo oli niin koteutunut, että olisi ollut vaikea muualle\nsiirtymistä ajatellakaan.\n\nNiin tuli sitten suurlakko.\n\nSe tuli kuin ihme, vyöryi kuin kevätmyrsky yli maan. Ja sen\nalkuvaiheiden yksimielisyys, joka kokosi kaikki kansankerrokset samojen\ntunnussanojen ympärille, oli korkeata ja suurta unta, jäidenlähdön ja\nroutaa sulattavan kevään unta.\n\nMutta lyhyt oli sunnuntai. Ja räikeä oli arkeen herääminen.\n\nJuhana Kuusiluotoon koski katkeran kipeästi illusionien särkyminen.\nElämä tuntui entistä harmaammalta ja lohduttomammalta.\n\nYhteiskunnalliset vastakohdat kärjistyivät, puoluetaistelu solui\ntakaisin vanhoihin uomiinsa, perustuslailliset ja vanhasuomalaiset\nseisoivat yhtä jyrkästi toisiaan vastassa kuin ennenkin, ja\nsosialistit, jotka Juhana Kuusiluodon ja hänen radikaalisen\ntoveripiirinsä silmissä monessa suhteessa olivat edustaneet\nhedelmällisimpiä ihanteita, kääntyivät pian poluille, joita ei\nmitenkään voinut hyväksyä.\n\nNäiden polkujen mahdottomuus havainnollistui Viaporin kapinan ja\nHakaniemen mellakan verisinä päivinä, joina juopa 'herrojen' ja\ntyöläisten välillä ratkaisevasti repeytyi ammottavaksi kuiluksi.\nSe 'nuorten' piiri, johon Juhana Kuusiluoto oli liittynyt, koetti\nkyllä suhtautua työväen pyrkimyksiin yhtä ymmärtäväisesti kuin\nse kriitillisesti arvioi porvarillista politiikkaa, mutta siitä\nhuolimatta jäi sosialistinen mentaliteetti sille vieraaksi, eiköhän se\ntodenteolla yrittänytkään repäistä itseään irti niistä porvarillisen\nmaailmankatsomuksen tottumuksista ja vakaumuksista, joiden puitteissa\nsen vapaamielisyys oli syntynyt. Hetkellisesti voitiin innostua\nyhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka yleisen äänioikeuden mukana\nsukeltautuivat päiväjärjestykseen, mutta kun kuilu yhteiskuntakerrosten\nvälillä vain syvenemistään syveni, miedontui harrastus yhä viileämmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä kestänyt kauan, ennenkuin venäläinenkin sorto jälleen alkoi\nkiristää otettaan. Se oli vain olojen pakosta hellittänyt sitä, mutta\nheti kun taas tarjoutui tilaisuus, iskeytyi kotka uudestaan kynsillään\nedelleenkin vain lakikirjalla puolustautuvan Suomi-neidon käsivarteen.\nEikä uhattu yhteiskunta paineen alla enää eheytynyt: riideltiin\npuolustusasemien tarkoituksenmukaisuudesta ja oltiin mahdollisimman\neripuraisia.\n\nNäin jäi nuorison ihanteellisuudelle niukalti tilaa, ja olot kävivät\nyhä ahtaammiksi. Maaperä oli poikkeuksellisen suotuisa hedelmättömälle\nskeptillisyydelle, joka alkoi ilmetä joko pessimismin synnyttämänä\nivallisena kriitillisyytenä tai elämänuskon turtumisen aikaansaamana\nvälinpitämättömyytenä. Ja kumpaisessakin tapauksessa se asennoitui\npassiivisen syrjästäkatsojan joko ylimieliseksi tai suorastaan\nkielteiseksi suhtautumiseksi kaikkeen haltioituneeseen toimintaan.\nResignaatio oli aloittanut kumean kolkuttelunsa sielujen oville, eikä\nsen tarvinnut turhaan kolkuttaa. Särkyneistä unelmista ja pettäneistä\ntoiveista ei taota lujia lukkoja. Niin on selitettävissä, etteivät\naktiivista toimintaa ajavan suunnan miehet, jotka jo ennen suurlakkoa\nolivat olleet yhteydessä Venäjän vallankumouksellisten kanssa, saaneet\npyrinnöilleen huomattavampaa kannatusta. Väsymys oli vallannut ihmiset.\n\nNuoriso koetti etsiä itselleen korvikkeita huvittelusta ja\nkirjallisuudesta, jonka pessimistinen muotisuunta oli sopusoinnussa\nsen oman mielialan kanssa. Söderbergin Martin Birck oli aikakauden\nmielikirjoja; sen ikävähän kuvastikin samoja näkymiä, jotka kangastivat\nvuosisadanvaihteen nuoren polven ainoana tulevaisuudenperspektiivinä:\njokapäiväisen velvollisuuden täyttäminen velvollisuuden itsensä\ntakia. Olihan ehkä muitakin mielikirjailijoita, mutta kaikki\nperustunnelmaltaan yhtä illusioonittomia — Anatole France ja Schnitzler\n— taikka sitten heiveröisten, hienostuneiden ja väsähtäneiden ihmisten\nkuvaajia — J.P. Jacobsen, Herman Bang ja myöskin Thomas Mann.\nMelankoolisesta estetisoinnista tuli keskeisin ajanviete — Dorian Gray\nsai osakseen suurta ihailua —, ja todellisuuden ankaruutta yritettiin\npaeta mahdollisimman pitkän matkan päähän.\n\nJuhana Kuusiluoto eli päivästä päivään, kuten elivät muutkin.\nHän hoiti virkansa velvollisuudet, luki kirjojaan ja istui\niltojaan toveriseurassa, milloin hiljaisessa ja hienossa Catanissa\nestetisoimassa, milloin Princessin remuavasta varieteemelusta\nnauttimassa. Elämä meni menoaan, kertautui samanlaisena viikosta\nviikkoon ja kuukaudesta kuukauteen.\n\nNiin kuluivat vuodet. Tyynesti ja tasaisesti. Tietysti aina toisinaan\nsattui jotakin, milloin suurempaa, milloin pienempää, mutta ei mitään\nmullistavaa, ei sellaista, joka olisi muuttanut elämänmenoa tai\nmaailmankatsomusta. Kirjoituspöydällä vaihtui almanakka, mutta alusta\npysyi samana. Aivan kuten elämäkin — tuskin huomasikaan ajastaikojen\nvaihtumista muusta kuin almanakan vuosiluvuista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin tällöin tulee viestejä kaukaisesta kotikaupungista. Joskus\njokin kirje, joskus silmiin sattuva sanomalehtiuutinen, joskus joku\npääkaupunkiin pistäytyvä vanha tuttava...\n\nMutta loitolle on kotikaupunki jäänyt — ikäänkuin usvaisen verhon\ntaakse. Ihan hätkähdyttää, kun sattumalta herää huomaamaan, että onhan\nsekin sentään vielä olemassa siellä lakeuksien takana.\n\nKovin kuuluukin se muuttuneen. Yhä useammat sen vanhoista asukkaista\novat muuttaneet hautuumaalle, ja uusia ihmisiä on tullut tilalle,\noutoja ihmisiä, tuntemattomia nimiä. Kauppias Pietilästä on aikoja\nsitten tullut kauppaneuvos, on tullut jo toisestakin maalta\nmuuttaneesta suomalaisesta kauppiaasta, ja taitaa kohta tulla\nkolmannestakin. »Vakansseja» onkin: entisten kauppaneuvosten pojista ei\nole ollut arvonimienkään perijöiksi, vaikka onhan sentään joku jaksanut\nkohota konsuliksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna Juhana Kuusiluoto lukee lehdestä, että Brynolf Hellberg\non kuollut. Lahjakas, elämänhaluinen nuorukainen. Kotikaupungin\nvanhojen porvarissukujen elämänkelpoisimpia vesoja, melkeinpä\nihmeellinen poikkeus kuivuneessa sukupuussa. Hänestä piti tulla lääkäri.\n\nBrynolf Hellbergin vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin, kun heidän\nmolemmat poikansa olivat tulleet ylioppilaiksi. Kauppias Hellberg\noli nimittäin rikas mies, joka huoletta oli voinut heittäytyä\nelämään koroillaan. Hän oli aikoinaan tehnyt vararikon ja istunut\nkonkurssirikoksesta linnassa. Mutta sen jälkeen hän oli hankkinut\nitselleen tuottoisia myllyjen ja konjakkihuoneiden edustuksia ja\nruvennut rikastumaan. Rikkautta oli karttunut nopeasti ja paljon, sillä\nhän ei ollut koskaan ajatellutkaan korvata niitä tappioita, joita\nhänen ystävänsä ja liikemiestoverinsa vararikossa olivat joutuneet\nkärsimään. Seuraelämästä hän oli heti linnasta päästyään vetäytynyt\nsyrjään... olisihan joku joskus vaikkapa ehkä vain vahingossa voinut\nruveta muistuttelemaan mennehiä..., tulihan sitä ihminen toimeen\nylhäisessä eristyneisyydessäkin. Ja olihan hänellä joka kevät ollut\ntilaisuus matkustaa ulkomaille terveyttään hoitamaan. Kylpypaikoissa\nvieraalla maalla ei kukaan kysellyt elämäkertaa, ja sitäpaitsi oli\nterveys kaivannutkin jokavuotista kohentamista, kun vanhat taudit\nolivat jättäneet ruumiiseen itsepintaiset jälkensä. Mutta kun pojat\nsitten olivat päässeet ylioppilaiksi, oli tullut sopiva syy luovuttaa\nliikeasiat toisiin käsiin — rahaa olikin silloin jo kasautunut\ntarpeeksi — ja muuttaa pois koko menneisyydestään. Ainoana suruna oli\nvanhemman pojan horjuva terveys. Hän oli perin heikko ja heiveröinen,\npoti kalvetustautia ja alituista päänsärkyä, ei jaksanut juuri\nlukeakaan. Mutta nuorempi oli sitä terveempi ja reippaampi. Olivatkohan\nisäin pahat teot tulleet vain esikoisen päälle?\n\nMutta nyt oli perheen toivokin mennyt. Juhana Kuusiluotoa järkytti\nkuolinsanoma, vaikk'ei hän usein ollut Hellbergejä Helsingissä\ntavannutkaan. Hänestä tuntui, että tässä perhetarinassa jollakin\ntavalla toistui antiikin kohtalotragedia, ja hänen mielikuvituksessaan\nse kasvoi kokonaisen hedelmättömän sukupolven kohtalon vertauskuvaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin se siis oli tapahtunut —:\n\nVeljekset olivat muutamana päivänä soittaneet Valdemar Öbergille,\njoka oli Brynolfin hyvä ystävä, ja sopineet yhteisestä illanvietosta\nPrincessissä. Siitä oli tullut iloinen ilta. Niin hauska, että toiset\ntuskin olivat panneet merkille pientä haavatukkoa nuoren medisiinarin\nsormessa. Eikä hän itsekään ollut kiinnittänyt siihen sen suurempaa\nhuomiota kuin että ohimennen oli huolettomasti virkkanut vähän\nraapaisseensa itseään leikkausveitsellä Aasiksella. Ravintolasta\noli vielä menty nuorukaisten kotiin — vanhemmat olivat olleet\nulkomailla terveyttään hoitamassa — ilonpitoa jatkamaan. Vanha Hilda,\npalvelijatar, joka oli seurannut perhettä Helsinkiin, oli valmistanut\nnuorille herroille loistavan yöaterian, ja kellarista oli haettu\nsamppanjapullo pöytään. Mutta seuraavana päivänä vanhempi veli oli\nsoittanut taiteilijalle ja pyytänyt häntä heti tulemaan Brynolfin\nluokse. Vanhempi veli oli ollut vähän huolissaan, sillä Brynolfilla\noli kova kuume. Taiteilija oli tullut, ja perhelääkäri oli kutsuttu\nsairasta katsomaan. Tohtori oli tutkinut potilaan, mutta ei ollut\nvoinut todeta kuumeen syytä. Eikä sitä ollut keksinyt toinenkaan\nneuvottelemaan kutsuttu lääkäri. Vanhemman veljen pyynnöstä Valdemar\nÖberg oli jäänyt taloon, koska heikko ja ainaisen päänsärkynsä kanssa\ntaisteleva mies ei ollut uskaltanut jättäytyä yksin sairaan kanssa.\nIllalla potilaan tila oli pahentunut, kuume oli noussut, ja sairas\noli heittelehtinyt levottomana vuoteessaan. Yöksi oli kutsuttu\nsairaanhoitajatar ja vanhemmille oli sähkötetty. Seuraavana iltana\ntohtorit olivat todenneet myrkytyksen. Se oli jo silloin noussut\nniin pitkälle ruumiiseen, että käsivarren katkaiseminenkin olisi\nollut turhaa. Niin oli kulunut pari vuorokautta. Isä oli ehtinyt\nkotiin ‒ hän oli ollut Tukholmassa, mutta äiti vielä jossakin\nkauempana — kuolinkamppailun alkuun. Tuskat olivat olleet hirveät,\nja sairaanhoitajattaren ja Valdemar Öbergin oli täytynyt ponnistaa\nkaikki voimansa saadakseen potilaan pysymään tilallaan. Vanhempi veli\noli sortunut vuoteenomaksi. Eikä isäkään ollut kestänyt sairashuoneen\nkauhuja, vaan oli sulkeutunut kamariinsa ja kulkenut edestakaisin,\nedestakaisin. Mutta kun sitten kuolema oli tullut ja vapauttanut sairaan\ntuskista, oli taloon levinnyt suuri ja kumea hiljaisuus, jossa vain oli\nkuulunut vuoteellaan vääntelehtivän veljen nyyhkytykset:\n\n— Miks’en minä saanut lähteä... miksi hän, joka oli terve?\n\nJa isä, pitkä, roteva mies, oli lyyhistynyt aivan lyhyeksi\nkuolinvuoteen ääreen, ja hänen kasvonsa, joissa aina oli ikäänkuin\ntyytymättömyyden hapattama ilme, olivat vääntyneet tuskaisiksi, kun hän\noli huokaissut.\n\n— Tämäkö minun piti saada palkaksi elämästäni...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Kuusiluodolle kerrotaan Gustaf Mansténin tulleen käynnille\nkotimaahan — on kuulemma pistäytynyt tervehtimään omaisiaan, mutta vain\npikimmiltään...\n\nJa eräänä päivänä Gustaf tuleekin Juhanaa vastaan kadulla. Hän on aivan\nentisellään: yhtä vilkkaasti vilkuileva, yhtä pellavatukkainen ja yhtä\nsalaperäisesti hymyilevä kuin oli ollut lähtiessäänkin.\n\nHe menevät yhdessä Kämppiin. Juhana Kuusiluoto tahtoo mielellään saada\ntietoja lapsuudenystävästään Hjalmar Strandista, ja Gustaf Manstén\ntahtoo mielellään taas kerran ennen lähtöään istua sen ison taulun\nalla, jossa hän muistaa olevan joitakuita hienoja hännystakkisia,\nparrakkaita herroja ja joitakuita avokaulaisia, pyöreäpovisia naisia,\njotka liehittelevät katseillaan ja viuhkoillaan.\n\nJa kun he saavat whiskylasit eteensä pöydälle, alkaa Gustaf kertoa.\nHän puhuu aivan samalla tavalla kuin ennenkin — l-äänne on vain tullut\noudon paksuksi, ja silloin tällöin pääsee kertomuksen käänteeseen\nlivahtamaan kädenliikkeen säestämä well-sana — ja kaiken aikaa hän\npälyilee ympärilleen. Juhana kuuntelee hänen juttuaan huvitettuna. Hän\non vakuutettu siitä, että siinä on totta tuskin enempää kuin toinen\npuoli, mutta joka tapauksessa kertoja esittää asiat niin kuin hän itse\nuskoisi jok'ikiseen sanaansa.\n\n— No, niin... kun me New Yorkissa olimme kyllästyneet maalaamaan\nsiirtolaisten valokuvia, taikka täsmällisemmin: kun me sillä\ntyöllä olimme ansainneet sen verran, että pääsimme matkustamaan,\nlähdimme etsimään erästä Hjalmarin tätiä, jonka asuinpaikan olimme\nsaaneet selville. Tämä täti oli aivan nuorena tullut Amerikkaan.\nHän oli nimittäin karannut kotoaan, jättänyt miehensä ja lapsensa\nja matkustanut suinpäin jonkun toisen miehen perässä, johon oli\nrakastunut, ja Amerikassa hän oli mennyt uusiin naimisiin. Hänen\nuusi miehensä oli ollut lääkäri jossakin pikkukaupungissa ja pitänyt\nmyöskin lääkkeitä kaupan potilailleen. Kun mies sitten oli kuollut, oli\nlääkevarastoa jäänyt niin paljon, että leski oli jatkanut liikettä,\nmyynyt rohtoja ja antanut myöskin hoitoneuvoja ja ohjeita. Niin hän\noli huomattavasti kartuttanut miehensä jälkeenjättämää omaisuutta ja\noli rikas ihminen. Häntä etsimään matkustimme siis ja löysimme kuin\nlöysimmekin topakan muijan, joka ensi töikseen pani meidät maalaamaan\ntaloansa. Ja vasta kun talo oli maalattu, rupesi hän keskustelemaan\nmeidän tulevaisuudestamme. Minulle hän lupasi hankkia piirustajan\npaikan jossakin arkkitehtitoimistossa. Mutta sukulaiselleen hän sanoi:\n»Sinä näet₍ että minulla täällä on kaikki vehkeet, joita lääkäri\ntarvitsee. Olisi sääli jättää ne virattomiksi jälkeensä. Sen vuoksi\nminä koulutan sinut lääkäriksi. Siihen menee neljä vuotta, ja minä\nannan sinulle sen verran rahaa kuin yliopistolukuihisi menee. Kun\nsitten olet valmis, asetut sinä tänne jatkamaan valmista liikettä.»\nHjalmar oli yrittänyt heikkoja vastalauseita — eihän hän koskaan ollut\nlääkäriksi aikonut, ja tämä elämänmuutos tuli ylen äkkiä... —, mutta\nei mikään auttanut. Oli tehtävä juuri niin kuin eukko määräsi, ja\nsillä hyvä. Niin oli Hjalmarista tullut lääkäri ja hyvä lääkäri oli\ntullutkin. Mutta kun hän tutkintonsa suoritettuaan oli palannut tätinsä\nluo, oli tämä sanonut: »Muudan asia minulta taisi jäädä sinulle,\nsanomatta. Mutta se voidaan nyt korjata. Sinä menet naimisiin Annien\nkanssa. Se kuuluu ehtoihini.» Annie oli eukon tytär. Ja luonto oli\nollut häntä kohtaan erinomaisen kitsas. Hän oli kauhistuttavan ruma ja\nsäikähdyttävän typerä. Ja sitäpaitsi oli Hjalmarilla Suomessa morsian.\nNäin ollen täti sai tietää, ettei nuori tohtori suostunutkaan hänen\nvävykseen, mutta suostui kyllä aikanaan maksamaan takaisin jok’ikisen\nsentin, minkä oli tädiltään saanut. He erosivat ilmiriidassa. Tietysti.\nSillä muija oli tottunut ajamaan tahtonsa lävitse eikä ollut osannut\nodottaakaan vastustusta siltä taholta, jolta se nyt tuli. No, mikäpä\nsiinä! Hjalmar matkusti muutaman kaivosalueen pikkukaupunkiin, vuokrasi\nitselleen huoneen ja naulasi oveen lääkärinkyltin. Siinä kaupungissa\noli paljon suomalaisia siirtolaisia, mutta siellä oli myöskin\nvanha suomalainen lääkäri, johon vuosikymmenien aikana oli totuttu\nluottamaan. Hjalmar istui päivästä päivään huoneessaan potilaita\nodotellen, mutta niitä ei vain näkynyt eikä kuulunut. Hän kävi\nlevottomaksi. Eikö tästä tullutkaan mitään? Ja hän oli toivonut niin\npaljon ja jo kirjoittanut morsiamelleenkin, että kohta heillä olisi oma\nkoti...\n\n— Vihdoin viimein, kun Hjalmar Strand jo oli epätoivon partaalla,\nsoitti hänen ovikekoaan ensimmäinen potilas. Se oli vanha\nsuomalaismummo, joka leinin takia tuskin pääsi kepinkään varassa\nkynnyksen ylitse. »Minä olen käynyt tuossa toisessa tohtorissa kymmenet\nkerrat ja olen koettanut kaikenlaisia lääkkeitä, mutta ei mistään\nole ollut apua. Ja kun nyt uusi tohtori on tullut, ajattelin, että\nehkäpä hän voi mummo parkaa auttaa... Uudet luudathan aina lakaisevat\nparemmin kuin vanhat...» Hjalmar Strand käsitti, että nyt oli hänen\nkohtalonhetkensä koittanut. Jos mummo vain joksikin aikaa paranisi,\nolisi kaikki voitettu, jos hän taas kuolisi, ei olisi mitään menetetty,\nkoska ei mitään menetettävää ollut. Ja niin määräsi hän sellaisen\nhevoskuurin, että siitä oli oksat poissa. Ihme tapahtuikin. Mummo pääsi\nmuutamaksi viikoksi jaloilleen ja julisti uuden lääkärin taitoa talosta\ntaloon. Sitten hän kyllä kuolla kupsahti. Mutta se ei enää tehnyt\nmitään. Sillä silloin oli jo tohtorin nimi kaikilla huulilla, ja hänen\nodotushuoneessaan piteni jono päivä päivältä. Tohtori meni naimisiin\nSuomesta tulleen morsiamensa kanssa, maksoi velkansa tädilleen, osti\nmuutaman vuoden perästä itselleen ison sairaalan ja niitti sekä kultaa\nettä kunniaa...\n\nNäin Gustaf Manstén kertoi. Tietysti hän liioitteli. Se kuului\nhänen luonteeseensa. Mutta tosiasiaksi jäi kuitenkin, että Hjalmar\nStrandista oli tullut tunnettu lääkäri ja rikas mies. Hänen oli\nkäynyt paremmin kuin monen muun, paremmin kuin esimerkiksi rikkaan\nkonsuli Blomin vanhimman pojan, joka ajettuaan kumoon isänsä hänelle\nnaapurikaupunkiin perustaman kauppaliikkeen oli mennyt vaimonsa kanssa\nAmerikkaan eikä koskaan ollut päässyt pikenttitointa pitemmälle. Tosin\nhän palveli rikkaissa taloissa, ja hänen vaimonsakin sai hyvän palkan\nkeittäjättärenä, mutta sittenkin —. Ja hänkin oli syntynyt Torikadun\nvarrella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä syksyisenä päivänä, kun Juhana Kuusiluoto työtuntiensa päätyttyä\noli haukkomassa raitista ilmaa Espiksellä, tuli häntä vastaan\nruumissaatto. Ei se ollut pitkä: ruumisvaunun jäljessä kahden mustan\nhevosen vetämät umpivaunut, samat, joita käytettiin kaikissa paremmissa\nhäissä ja hautajaisissa, ja sitten vain kolmet neljät ajurinrattaat\nsilinteripäisine herroineen ja musta- ja valkonauhaisine seppeleineen.\nEikä saatto suurempaa huomiotakaan herättänyt, mutta pysähtyväthän\nsentään jotkut kadunvieren kulkijat paljastamaan päänsä. Pysähtyi\nJuhana Kuusiluotokin. Hän teki kunniaa kaikille vainajille — se oli\nmuudan hänen periaatteitaan, eräs niitä harvoja, joita hän tunnusti\nitsellään enää olevan.\n\nKun ruumisvaunun jäljessä tuleva umpivaunu ehti hänen kohdalleen,\nsattui taka-istuimella oleva nainen kumartumaan vähän eteenpäin niin,\nettä kasvot joutuivat ikkunan kohdalle. Juhana Kuusiluoto tunsi\nsuruharson lävitse profiilin: se oli kotikaupungin kihlakunnantuomarin\nleski. Ja hän arvasi äidin saattavan hautaan vanhinta poikaansa,\nAlbert Nileriä, näyttelijää, jonka taiteilijauran Juhana tiesi vaikean\nsairauden lopullisesti katkaisseen. Seuraavilla ajurinrattailla\nistuikin veli ja viimeisillä kaksi tunnettua Thalian palvelijaa\nsylissään pieni seppele, jonka liehuvasta valkeasta nauhasta erottuivat\nsanat: Viimeinen tervehdys.\n\nIllalla tapasi Juhana Kuusiluoto sattumalta ruumissaatossa näkemänsä\nnäyttelijän, joka oli hänen tuttaviaan, ja hänen kanssaan tuli puheeksi\nAlbert Nilerin elämänepilogi.\n\n— Niin, hänen elämänsä loppu oli surullinen, sanoi näyttelijä.\n— Sokeritauti oli hyvin vaikea, ja köyhyys teki olon vieläkin\ntukalammaksi.\n\n— Eikö hän enää viime aikoina saanut rahoja kotoaan?\n\n— Ei ollut äidillä enää, mistä antaa... Hän antoi kyllä niin kauan\nkuin oli, mutta häneltäkin loppuivat varat, kun upean kodin viimeiset\nrahaksi muutettavat rippeet olivat menneet...\n\n— Niinkö?\n\n— Niin... eihän tuomarinrouvalla enää ole mitään muuta kuin vähäinen\neläkkeensä eikä se riitä paljoonkaan...\n\nNäyttelijä kohotti katseensa ja korotti ääntään:\n\n— Suurenmoista on äidinrakkaus! Ja Niler olisi varmaan itsekin ollut\ntyytyväinen hautajaistensa regiaan, sillä se oli hoidettu aivan\nsuurenmoisesti. Hänhän kuoli klinikkaan, mutta ruumissaatto kiersi\nensin Katajanokan sillalle, sieltä Espikselle, nousi sitten ylös\nAntinkatua, kääntyi Lapinlahdenkadulle ja pysähtyi hetkeksi Vanhan\nhautuumaan portin eteen, ennenkuin lähti jatkamaan syrjäkatuja pitkin\nTöölön ruumisasemalle...\n\n— Asemalleko? Mihin hänet sitten vietiin?\n\n— Tietysti Malmin hautuumaalle, johon köyhät haudataan. Mutta kunniahan\noli maailman silmissä pelastettava, ja se pelastettiin, täydellisesti\ntuolla ajelulla... Oikein olen iloinen, että tulin menneeksi saattamaan\nhäntä ja että sain Mandinkin mukaani...\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä Juhana Kuusiluoto tapaa Wilhelm Öbergin. Hän on\ninsinööriksi valmistuttuaan käynyt Englannit ja Amerikat ja on ehti\nnyt olla muutaman vuoden omankin tehtaan johtajana. Mutta nyt hän asuu\nPietarissa. Hänellä on suuret tulot ja leveät elämäntavat. Sillä se\npietarilainen tehdas, jonka teknillinen johto on hänelle uskottu, on\nalansa suurin Pohjois-Euroopassa. Hän on mahtava mies. Hänen pukunsa ja\nkenkänsä ovat hienommat kuin koskaan. Mutta yhtä toverillinen ja yhtä\naurinkoisen hyvätuulinen hän on kuin ennenkin. Hän on mennyt naimisiin,\nja jo hänellä on pari lastakin. Rouva on ranskatar syntyjään, mutta\nkäytännöllinen ja älykäs nainen, vakuuttaa mies:\n\n— Tiedätkö, minä olen oikein onnellinen... Ja kai sinä tiedät, että\nEmiliakin on naimisissa, hänelläkin on jo poika...\n\n— Olen kuullut, vastaa Juhana. —- Mikä, hänen miehensä onkaan?\n\n— Pankinjohtaja. Muuten aivan mainio mies. Suora luonne ja taitava\nnumeroherra, hiljainen ja harvasanainen poika, mutta terävä ja\nomantunnontarkka kuin paholainen.\n\n— Ja he asuvat siellä kotona?\n\n— Niin asuvat toistaiseksi, mutta on tietysti vain ajan kysymys,\nmilloin sellainen mies siirtyy suurempiin hommiin...\n\nJuhana ajattelee itsekseen, että jos on mies hyvä, niin kyllä on\nEmiliasta saanut hyvän vaimonkin...\n\nToverukset juttelevat kauan, ja molemmat vaistoavat, että tunnelma on\nniin välitön kuin se heidän iässään voi olla. Siksi he eivät tahdo\nmalttaa sitä katkaista. He juttelevat, juttelevat... eivätkä sanat\nmerkitse läheskään niin paljon kuin niiden herättämät muistikuvat,\njotka vaihtelevat kuin filminauhan näkymät.\n\nJa Juhana Kuusiluoto alkaa ymmärtää, että tällaiset pikkutapaukset\novatkin ainoina keitaina elämän harmaassa erämaassa, jonka samoilu\nhänen kohdaltaan ilmeisesti on alkanut.\n\n\n\n\n5.\n\n\nYhtä yksitoikkoisesti itseään kertaavana kuin niinä vuosina, joita\nJuhana Kuusiluodon joskus jälkeenpäin itsetutkistelun hetkinä oli\ntapana nimittää »tyhjiksi vuosikseen», olisi kai elämä edelleenkin\nloitonnut yhä kauemmaksi nuoruusajan aatteista, harrastuksista ja\nunelmista, ellei maailmansota olisi syttynyt.\n\nSe tuli yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sillä vain\nharvoilta ihmisiltä oli riittänyt senkään vertaa halua ja harrastusta\nulkopoliittisiin kysymyksiin — olivathan omat ahdingot ja omat asiat\nnielleet kaiken mielenkiinnon —, että olisivat panneet merkille enteitä\nmaailmantaivaan auringoissa ja kuissa. Voipa sanoa, että eräänä\nkesäisenä aamuna herättiin ja saatiin tietää, että nyt olikin sota.\nMitä se merkitsi, ei aluksi ymmärretty. »Eihän se kuitenkaan tule meitä\nkoskemaan», ajateltiin ensiksi. Mutta pian saatiin huomata, että se\nkoski kaikkia, koski likeltä ja koski kipeästi.\n\nEikä sota loppunut niin lyhyeen kuin sen syttymisaikoina naiivisti\nennustettiin. Sitä jatkui jatkumistaan, ja sotanäyttämöt vain\nlaajentuivat. Kuta pitemmälti sitä jatkui, sitä perusteellisemmin se\nravisti ihmiset hereille. Vähitellen sota alkoi muuttaa koko heidän\nmaailmankatsomustaan, kasvattaa heissä uuden mentaliteetin.\n\nEi mikään enää tuntunut mahdottomalta. Joka päivä tapahtui kuinka\npaljon hyvänsä sellaista, joka vielä äskettäin olisi leimattu saduksi,\njopa mielipuolisuudeksikin. Niin syntyi kaaoksesta uusia toiveita ja\nrohkeita ajatuksia.\n\nJa niin siirreltiin karttoihin pistettyjä nuppineuloja toivorikkaina\nja odottavaisina. Kun sireeni ulvoi varoitushuutojaan ja sinisiksi\nmaalatuissa katulyhdyissä liekki kokonaan sammutettiin, kurkisteltiin\npimeitten huoneitten ikkunoista, joko zeppeliinejä näkyi taivaalla.\nSillä tietysti ne olivat tulossa pommittamaan Helsingissä viruvan\nVenäjän laivaston upoksiin...\n\nEivät ne kuitenkaan tulleet, eivät, vaikka sotaa jatkui vuodesta\nvuoteen.\n\nMutta Suomesta mentiin Saksaan.\n\nKun ensimmäiset epämääräiset ja hämärät huhut Lockstedtin leiristä\nalkoivat päästä kuuluville, herätti tieto Saksaan menneistä\nnuorukaisista samanlaista tyrmistystä kuin oli herättänyt sodan\nsyttyminen. Varovaiset valtiomiehet, jotka olivat kasvaneet kiinni\nlakiin ja lojaalisuuteen, leimasivat menijät vastuuntunnetta vailla\noleviksi seikkailijoiksi, jotka saattoivat isänmaansa ilmeiseen\nvaaraan. Ja heidän mukanaan puisteli tietysti moni muukin päätään\nhuimapäille. Mutta nuoriso syttyi. Se oli saanut uuden tunnussanan,\ntilaisuuden toimintatahdon toteuttamiseen ja uhrimielen todistamiseen.\nSille oli selvinnyt päämaali. Sen rinnoissa oli nuoruus puhjennut\nkukkaan.\n\nSinä yönä, jonka iltana Juhana Kuusiluoto vihittiin suuren salaisuuden\nosallisuuteen, ei hän saanut unta silmiinsä. Hän ei voinut olla\nvertaamatta omaa nuoruusaikaansa sen nuorison aikakauteen, jonka\netuvartio jo oli heittänyt arpaa elämästä ja kuolemasta empimättä,\nvaikka se tiesi, että se teollaan olikin voinut polttaa kaikki sillat\ntakanaan. Sillä oli samanlaista uskoa ja uskallusta kuin oli ollut\nEugen Schaumanilla, mutta jota ei sitten enää ollut riittänyt hänen\njälkeensä miehistyvälle sukupolvelle, joka vajonneena aallonpohjaan\nei väsyneisyydessään ollut jaksanut edes pyrkiä aallonharjalle. Ja\nsillä oli konkreettinen päämäärä, jonka toteuttamiseen ei riittänyt\npelkkä teoreettinen radikaalisuus. Se sai elää uljuutensa ja todistaa\nkilpilauseensa vakuutukset teoillaan. Kuinka kadehdittava se olikaan!\n\nJa ensimmäisen kerran elämässään Juhana Kuusiluoto tunsi ikävuosien\ntaakan kiroukseksi. Auttamattomasti. Hän tiesi, ettei hän kestäisi\nniitä ruumiillisia ponnistuksia, joita sodan ankarassa koulussa\ntarvittiin. Hänen veltostuneet lihaksensa eivät enää olisi jaksaneet\njännittyä marssiaskelten joustavuuteen, hänen läpättävä sydämensä olisi\npakahtunut rynnäkköjuoksussa. Hän oli vanha, vanha, vanha... Sana soi\nkauhealta. Sillä sen merkitys oli uusi hänelle. Se oli ennen ollut\nvain tyhjä sana, joutava, turhanpäiväinen, hymyilyttävä. Mutta nyt sen\nmerkitys yht’äkkiä oli muuttunut kouraantuntuvaksi todellisuudeksi.\n\nEi hänestä ollut lähtijäksi. Hänen täytyi jäädä syrjästäkatsojaksi. Se\noli hänen kohtalonsa. Koko hänen sukupolvensa kohtalo.\n\n— Mitä minä... mitä me muuta koskaan olemme olleetkaan kuin\nsyrjästäkatsojia, sanoi Juhana Kuusiluoto itsekseen. — Elämä on\nkulkenut kulkuaan, ja me olemme aina antaneet sen mennä ohitsemme...\naivan kuten se nytkin menee...\n\nMutta hiljaisuus humisi hänen ympärillään. Uusi aika oli tulossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa uusi aika tuli.\n\nSen aurinko nousi verisestä ruskosta, jonka palo loimusi kaameana ja\nkauhistuttavana.\n\nKärsimyksen piinaviikkoja olivat helsinkiläiseen toimettomuuteen,\npelonalaisuuteen ja ahdistukseen tuomituille ihmisille pitkät kuukaudet.\n\nJuhana Kuusiluodon oli täytynyt olla toimessaan viimeiseen hetkeen\nasti. Eikä hänellä ollut sitten enää ollut mahdollisuutta päästä\nkaupungista pois. Niin oli pitänyt jäädä vain odottamaan, odottamaan...\ntaas syrjästäkatsojana...\n\nEiköhän ollut sittenkin helpompaa elämä rintamilla? Olivathan siellä\nkauhut ja kuolemat, mutta joka hetki oli samalla täynnä kuumeisesti\nsykkivää elämää. Joutilaisuus, voimattomuus, odottaminen, toimettomuus\nhivutti, kiusasi, jäyti kuin sairaus ruumista ja sielua.\n\nVapautus tuli viimeisessä tingassa. Ainakin Juhana Kuusiluodosta tuntui\nsiltä, etteivät hermot olisi kestäneet kauemmin hivutusta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuden ajan nousuveden mahtavat laineet asettuivat.\n\nUuteen aikaan totuttiin pian.\n\nElämä solui säännöllisiin uomiinsa. Peltomies oli auransa kurjessa,\ntyöläinen tehtaassaan, virkamies papereittensa ääressä, eduskunta\nsääti lakeja ja esivalta valvoi voimiensa mukaan niiden noudattamista.\nPuoluetaistelut kärjistyivät entistäkin kiivaammiksi. Elettiin\nkuin aina olisi eletty samalla tavalla. Vapaus ja itsenäisyys\nolivat muuttuneet unelmista ja haaveista jokapäiväisiksi ja aivan\nluonnollisiksi asioiksi. Tuskinpa enää muulloin kuin erityisinä\nvapauden juhlapäivinä muistettiinkaan, montako kärsimysten mittaa sen\nsaavuttamiseksi oli pitänyt täyttää ja tyhjentää... Ihmisen kyvyistä on\nmukautumisen kyky kaikkein ihmeellisimpiä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nWilhelm Öberg!\n\nSiitäkin on jo kulunut vuosia, kun Juhana Kuusiluoto hänet viimeksi\ntapasi.\n\nNyt hän tulee vastaan kadulla salkku kainalossa. Hänellä on\npolvihousut, ruudulliset sukat ja urheilulakki päässään. Hän uhkuu\ntarmoa ja toiminnanhalua. Ja hän on yhtä aurinkoisen iloinen kuin\nennenkin.\n\nVanhat toverukset vaihtavat keskenään muutaman sanan, mutta Wilhelm\nÖbergillä ei ole aikaa pitempiin keskusteluihin. Hänellä on suuria\nasioita tekeillä ja monta rautaa tulessa. Ne antavat kiirettä.\n\nSen verran hän ehtii sanoa, että parhaillaan perustetaan uutta ja\nsuurta tehdasta jonnekin Itä-Suomeen... siitä tuleekin eri juttu...\nmutta pääoma on lujassa... ihmiset eivät mielellään pane rahojaan\nlikoon uusiin yrityksiin... täytyy käyttää supliikkinsa kaikkia\nkeinovaroja...\n\nTietäähän Juhana, etteivät ne keinot Wilhelm Öbergiltä kesken lopu.\nHän osaa puhua pyörryksiin kenet hyvänsä... niin että kyllä se tehdas\nsyntyy, jos vain vakuuttavat sanat ja kauniit puheet auttavat.\n\nJa merkillinen taito aina päästä pinnalle Wilhelmillä on. Se pohjautuu\nkai hänen parantumattomaan optimismiinsa, jolle ei ole olemassa mitään\nmahdottomuuksia.\n\nVallankumous oli karkottanut Wilhelm Öbergin Pietarista. Päätä pahkaa\nhänen oli täytynyt sieltä lähteä. Sinne oli jäänyt kaikki, mitä hänellä\noli ollut: komea koti, vaatteet, kaikki tyynni... Eniten olikin\nharmittanut pukujen menettäminen. Niitä oli ollut kokonainen iso huone\ntäynnä; siellä olivat riippuneet riveissä kuin valmiiden vaatteiden\nkaupassa, ja seinänvierustoja oli kiertänyt lesteille pujotettujen\nkenkäparien loppumaton rivi. Hyvästi vain!\n\nTultuaan Helsinkiin Wilhelm Öberg heti oli ollut mukana perustamassa\nuutta pankkia jonkun rahansa pelastaneen emigrantin kanssa. Mutta\ntietysti pankki ennen pitkää oli mennyt nurin, ja tietysti emigrantti\noli mennyt muille markkinoille.\n\nWilhelm Öberg oli silloin lähettänyt vaimonsa ja lapsensa Ranskaan,\njossa rouvan koti edelleenkin oli ollut pystyssä, mutta oli\nitse asettunut asumaan Wiesbadeniin. Hän oli ruvennut siellä —\nmuotokuvamaalariksi. Ja oli tullut toimeen. Ainakin joten kuten.\nTietysti. Hänhän tuli toimeen missä vain. Hänellä oli »supliikkinsa»,\nja hänellä oli hyvä päänsä ja valoisa uskonsa.\n\nNyt hän siis perustaa itselleen uutta tehdasta. Varmasti hän saa senkin\npystyyn. Ja kun se sitten aikanaan menee nurin, keksii hän kyllä taas\nitselleen uutta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn Juhana Kuusiluoto etäältä seurannut muidenkin nuoruusvuosiensa\ntovereitten elämänpolkuja.\n\nHjalmar Strandinkin hän on tavannut. Tohtoria oli alkanut painaa\nkoti-ikävä siellä Atlantin takana. Ja niin hän oli myynyt sairaalansa,\nlastauttanut laivaan perheensä ja autonsa ja tullut Suomeen\nyrittääkseen elämää synnyinmaassa. Mutta eihän siitä ollut tullut\nmitään. Lapset eivät olleet viihtyneet oudoissa ja pienissä oloissa. Ja\npitkäksi oli aika käynyt tohtorillekin, jonka amerikkalaista tutkintoa\nei tietysti ollut hyväksytty pätevyyden ehdoksi vanhoillisessa vanhassa\nmaailmassa, vaikka sen tehon havainnollistamiseksi olisi ollut\nesitettävissä satoja umpisuolia ja muita kirurgiveitsen jälkiä. Auto\nja perhe oli siis vuoden perästä uudelleen lastautettu laivaan. Mutta\nkaihomielin Hjalmar Strand oli paluumatkalle lähtenyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmilia Öbergin näkee Juhana Kuusiluoto usein. Hän on aikoja sitten\nmuuttanut Helsinkiin, missä hänen miehensä etevyys ja ammattitaito ovat\npäässeet oikeuksiinsa. Ja Emilia on yhtä reilu kuin ennenkin. Sama\nsuorasukaisuus, sama iloinen mieli, sama ystävällisyys... Sanotaan,\nettä hän on esikuvallinen perheenemäntä. Ja joka kerta, kun Juhana\ntapaa hänet kadulla tai raitiovaunussa ja vaihtaa jonkin sanan hänen\nkanssaan, huomaa hän ikäänkuin pienen kateuden kyyn nostavan päätään ja\nhiljaa sihisevän totisen näköiselle, tummaveriselle pankinjohtajalle.\nSe pikkuinen kyy nousee tietysti kotilieden lämmön kaipuusta, sillä\nsitä Juhana Kuusiluoto usein tuntee potevansa, siitä huolimatta,\nettä hänellä on koti: rauhallinen, viihtyisä asunto ja hiljainen,\nvakavamielinen taloudenhoitajatar, joka pitää permannot pölyttöminä\nja keittää moitteettoman ruoan. Mutta eihän se ole perhe-elämää.\nYksinäisyys voi vaihteen vuoksi olla ihanaa, mutta alituisena\nseuralaisena se käy ajan oloon taakaksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti Juhana Kuusiluodollakin on ollut unelmansa kotionnesta\nliesivalkean ääressä. Mutta siitä on jo kauan. Hän oli silloin vielä\nnuori ja kokematon.\n\nUnelman virittäjänä oli ollut eräs näyttelijätär, tumma, kaunis,\nkuumaverinen, ja ennen kaikkia paljon kouluutetumpi lemmen asioissa\nkuin Juhana Kuusiluoto, jonka kokemukset olivat rajoittuneet\nkouluaikojen viattomiin ihastuksiin ja ihailuihin ja ylioppilasvuosien\nsatunnaisiin leimahteluihin.\n\nJuhana oli ollut rakastunut näyttelijättäreensä korviaan myöten. Eikä\nsen rakastumisen ollut tarvinnut jäädä pelkkään etäältä ihailemiseen.\nHän oli elänyt puolen vuotta yhtämittaisessa hurmiossa, aistien,\naivojen, koko olemuksensa huumauksessa. Hän oli ollut onnellinen,\njuopunut onnestaan. Ja hänen rakastettunsa oli osannut ylläpitää\nhuumausta.\n\nMutta sitten oli tullut romahdus, tullut äkkiä yllättäen ja särkenyt\nkaikki unelmat, jotka jo olivat ehtineet kiteytyä kolmen huoneen ja\nkeittiön tuulentuvaksi.\n\nNäyttelijättären tielle oli tietysti tullut rikas mies, joka oli\ntarjonnut hänelle valmiin kymmenen huoneen loistohuoneiston, koska hän\noli hiljattain päässyt leskeksi. Eikä näyttelijätär ollut empinyt. Hän\noli luottanut muuntautumiskykyynsä...\n\nJuhana Kuusiluotoon oli haaveen särkyminen kovasti koskenut. Se oli\nlamaannuttanut hänet. Hänen oli täytynyt etsiä lohdutusta kaukaa, ja\nhän oli hankkinut itselleen puolen vuoden loman, jonka aikana oli\noppinut tuntemaan maailman Berliinissä, Pariisissa, Italiassa...\n\nKun hän pitkältä matkaltaan oli palannut kotiin, oli hän tervehtynyt\nniin täydellisesti, että oli tehnyt itselleen juhlallisen lupauksen\npysyä erillään avioliiton ajatuksestakin.\n\nMutta olihan hän siitä huolimatta joskus jälkeenkinpäin tullut sitä\najatelleeksi. Etenkin eräänä vuonna, jonka alkajaisiksi hän oli\njoutunut viettämään muutamia viikkoja sairaalassa ja oli saanut\nhoitajattarekseen nuoren, viehättävän neitosen, jonka olemus säteili\ntuoretta raikkautta. Heidän välinsä olivat pian muodostuneet\ntuttavallisiksi. Neitonen oli usein istunut potilaansa vuoteen\nvieressä pakisten kaiken maailman asioista. Ja Juhana Kuusiluoto oli\ntottunut hänen seuraansa, ruvennut kaipaamaan sitä. Ennen pitkää hän\noli huomannut tottumuksensa ja kaipauksensa syttyneen ihastukseksi,\njopa kasvaneen kiintymykseksikin. Hän oli alkanut — aluksi tietysti\naivan kuin hajamielisyydessä — hyväillä neitosen kättä, poskea,\nsairaanhoitajatarpäähineen reunojen alta esille kiertyviä kiharoita...\nJa neitonen oli antanut sen tapahtua. Siitä oli sitten virinnyt suhde,\njoka oli kestänyt melkein kokonaisen vuoden ajan. Vapaapäivinään\nneitonen oli tullut Juhana Kuusiluodon asuntoon, he olivat menneet\nyhdessä kävelemään tai istuneet ravintoloissa — pienissä ja syrjäisissä\ntietysti —, käyneet elokuvissa, teatterissa, joskus oopperassakin.\nJa Juhana Kuusiluoto oli yhä useammin antanut odottaa itseään siihen\nAla-Kämpin kantavieraitten pöytään, jonka ympärille säännöllisesti\nkahtena iltana viikossa kokoutui tuttavapiiri. Mutta eivät toverien\nsilmäniskut ja pienet pilanteot olleet saaneet häntä suhdetta\nkatkaisemaan, vaan hänen oma arkuutensa, pelkonsa. Hän oli nimittäin\npannut merkille, että kuta likeisempään kosketukseen elämäänsä hän oli\nantanut neitosen solua, sitä vähäisemmäksi oli ihastus kutistunut.\nNe hoivaavat otteet, jotka sairaalassa olivat olleet viehättäviä,\nmuuttuivat jokapäiväisissä kotioloissa jollakin tavalla kahlehtiviksi,\nsaivat liian käytännöllisen, arkisen alleviivauksen. Se säteily, joka\noli heijastunut valkopukuisesta sairaanhoitajatarolemuksesta, oli\nmerkillisen pian sammunut tavallisen siviiliasuisen neitosen ympäriltä.\nJa kun Juhana Kuusiluoto sen oli huomannut, oli hän säikähtänyt ja\nruvennut tuota pikaa haihduttamaan mielestään uusia haaveitaan. Hän\noli palannut vakinaiseen ehtooseuraansa, oli kotona ollessaan jälleen\nruvennut vetämään aamutakin ylleen ja tohvelit jalkoihinsa, oli\nistuutunut työhuoneensa laiskanlinnaan kuluttamaan yksinäisten iltojen\ntunteja jonkin keltakantisen ranskalaisen romaanin — niiden rivit\nolivat vuosien varsilla kirjahyllyllä moninkertaistuneet — tai vereksen\nja visaisen ristisana-arvoituksen avulla.\n\nHän oli ymmärtänyt, ettei hänen osanaan muunlaista kotielämää voinut\nolla.\n\n\n\n\n6.\n\n\nMutta nyt Juhana Kuusiluoto on matkalla lapsuutensa valkeaan\nkaupunkiin, jossa hän ei pitkiin aikoihin ole edes käynytkään. Ei\nole ollut asiaa — eihän siellä enää ollut äitiäkään — eikä hänellä\noikeastaan nytkään ole siellä mitään toimitettavaa. Mutta nyt on\nmieleen syttynyt niin palava ja polttava ikävä, että hänen on täytynyt\ntehdä tikusta asia ja istuutua junavaunuun.\n\nHän on lähtenyt illalla matkalle saadakseen heti aamulla herätessään\ntuntea lakeuden ilmakehän tulevan vastaansa ja voidakseen nähdä\nvaununikkunasta tuttujen taivalten taittuvan. Äsken lähdettiin\nYlivieskan asemalta, nyt veturi viheltää tuloa Oulaisiin, eikähän\nsitten enää olekaan muita asemia kuin Kilpua, Vihanti, Lappi, Ruukki,\nLiminka ja Kempele. Juhana Kuusiluoto osaa luetella ne ulkomuistista\noikeassa järjestyksessä...\n\nHän katselee vaununikkunasta ohitseen liukuvan maiseman näkymiä.\nTuttujahan ne ovat, ja monesti ne ovat vuosien varsilla muistiin\nnousseet. Mutta eivätkö ne olleet muistoina paljon kauniimmat kuin ne\nnyt ovat todellisuudessa? Se kysymys on aamusta alkaen askarruttanut\nhänen ajatuksiaan. Missä on tämän lakeuden kauneus? Lohduttoman\nyksitoikkoisia ja ahdistavan alakuloisia seutujahan juna on kulkenut\nhuomenesta lähtien. Ja Juhana Kuusiluodon sieluun on valunut samaa\nikävää, jonka hänen äitinsä on kertonut omien nuoruusvuosiensa iloja\nsamentaneen. Mutta perillä on tietysti toista: joki ja koski ja\nmeri antavat tasangon yksiviivaiselle ja surumieliselle luonnolle\nelämänmyönteisen korostuksen... Näin Juhana Kuusiluoto junanikkunassa\nistuessaan koettaa lohdutella itseään ja ikäänkuin tyynnytellä sitä\npettymyksen virittämää levottomuutta, joka häneen on hiipinyt.\nMutta kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tulee, sitä vaikeammaksi\nkäy tyynnyttely. Tiesi miten on muuttunut kotikaupunkikin! Olihan\nhiljattainkin eräs lapsuudenaikuinen toveri sieltä tullessaan sanonut,\nettä vaikea on sitä enää entiseksi tuntea, ja vielä lisännyt, että\n»meidän aikuisemme kaupunkilaiset ovat kaikki muuttaneet asumaan\nhautuumaalle».\n\nHautuumaalle — niin sinnehän he tietysti ovat siirtyneet toinen\ntoisensa jälkeen. Eivätkä vain kotikaupungin hautuumaalle, vaan monille\nmuillekin...\n\nMonet ovat menneet jo Juhana Kuusiluodon omastakin sukupolvesta,\nviimeksi Wilhelm Öberg... Hän onkin tällä matkalla ollut useat kerrat\nJuhanan mielessä. Miksi? Siksikö, että Wilhelm ylioppilasaikoinaan\naina niin suurella riemulla lähti kotiin, että jo monta päivää\naikaisemmin alkoi puhua matkastaan ja ensimmäisestä Toppilan panimon\nnelikulmaisella punaetiketillä varustetusta olutpuolikkaasta, jonka sai\nKannuksen päivällispöydässä?\n\nNiin, Wilhelm Öberg oli tietysti saanut tehtaansa perustetuksi,\npystyyn ja käyntikelpoiseen kuntoon. Hän oli ollut täynnä innostusta\nja toiminnanhalua, oli sanonut tuntevansa, että nyt hän seisoi uudella\nelämänkynnyksellä. Ja niin kai hän oli seisonutkin. Hän oli saanut\nperheasiansakin järjestykseen: oli eronnut ranskalaisesta rouvastaan\nja mennyt uusiin naimisiin toimeliaan ja miellyttävän naisen kanssa,\njoka oli osannut jakaa hänen kanssaan innostuksen. Mutta silloin, juuri\nkun uusi koti oli saatu valmiiksi ja ensimmäisiä raaka-ainelähetyksiä\noli odotettu tehtaaseen, oli kuolema tullut. Onnettomuus, tapaturma:\nsyysillan pimeässä huimaa vauhtia kiitävä auto oli syöksynyt maantieltä\nalas jyrkkää rinnettä, ja Wilhelm Öberg oli saanut silmänräpäyksellisen\nsurman.\n\nSellainen oli ollut hänen satunsa loppu, iloisen ja syttyvän Wilhelm\nÖbergin, josta toverit olivat pitäneet kaikkialla, mihin hän\nmutkittelevalla elämänpolullaan oli joutunut, ja jonka elämänuskoa\nja -uskallusta Juhana Kuusiluoto oli vilpittömästi ihaillut, jopa\ntoisinaan kadehtinutkin.\n\nTaas viheltää veturi — viheltää sillä tavalla, joka on ominainen tämän\nradan vetureille: kimakasti ja kirkkaasti —, ja Juhana Kuusiluoto\nhuomaa tultavan Ruukkiin. Hänen mielensä käy juhlalliseksi. Nythän\nollaan jo tuossa tuokiossa perillä.\n\nJuhana Kuusiluoto tuntee itsensä toivioretkeläiseksi,\npyhiinvaeltajaksi. Pyhiä ovat kaikki muistojen maat. Siltä hänestä nyt\ntuntuu, ja sen tunnelman valtaan hän antautuu. Aivan kuin vaikenevasta\nyöstä nousevat hänen muistiinsa ihmiset ja tapahtumat... Hän sulkee\nsilmänsä ja antaa muistojen kulkueen aloittaa ohimarssinsa...\n\nEikä hän havahdu ennen kuin juna nytkähtää liikkeelle Kempeleen\nasemalta. Limingan niittylakeutta hän ei ole edes huomannutkaan.\nSe onkin mahtanut olla ikävän näköistä, sillä Ylivieskassa alkanut\ntihkusade on tihentynyt tihentymistään, ja ilma on surullisen harmaa.\n\nJuhana Kuusiluoto nousee kokoilemaan tavaroitaan. Piintyneen\nvanhanpojan tarkkuudella hän järjestää ne huolellisesti vastapäiselle\ntyhjälle sohvalle — ei hän nimittäin jaksa muistaa, oliko asemalla\nkantajia —, vetää hienon silkkivuorisen sadetakin ylleen ja vaaleat\nhansikkaat käsiinsä. Sitten hän kumartuu katsomaan ulos ikkunasta.\nJuna sivuuttaa juuri Latokartanon, ja hän huomaa, että sen liepeillä\non uusia, outoja rakennuksia — mitä tehdaslaitoksia lienevät —-, mutta\nhuomaa hän myöskin vanhan punaisen kaksikerroksisen talon valkeine\nparvekekaiteineen vielä olevan paikallaan samoin kuin korkeitten,\ntuuheitten kuusienkin. Ja taas alkavat muistojen kulkueen rivistöt\nväikkyä silmissä. Mutta niitä ei nyt enää ehdi seurata, sillä jo\njarruttelee veturi vauhtiaan. Ollaan sillä kohdalla, johon ennen näkyi\nMustosen sauna ja jossa kerran vesi oli syönyt ratavallin rikki, niin\nettä iltajunan täytyi jäädä siihen ja matkustajien kapsäkit kädessä\nkävellä asemalle. Seuraavassa tuokiossa paukahtelevat jo vaihteet\nvaunun alla: juna ajaa kotikaupungin asemalle.\n\nJuhana Kuusiluoto laskeutuu asemalaiturille. Siellä on väkeä, niinkuin\noli aina ennenkin junaa vastassa. Mutta Vendla Hallgrenia ei näy. Eikä\nmuitakaan tuttavia. Juhana kulkee matkatavarat käsissään odotussalin\nlävitse ja tulee outona ja vähän epävarmana aukiolle aseman eteen. Ei\nole sielläkään enää tuttavaa miestä, joka viittilöisi häntä nousemaan\nkumipyöräisille rattailleen. Kuinka lapsellinen hän olikaan ollut, kun\noli kuvitellut vanhan harmaahapsisen ukko Helinin, pika-ajurin n:o 64,\nvielä istuvan pukillaan, ojentavan kättään tervehdykseksi ja kysyvän:\n\n— Mihin sitä nyt ajetaan, kun ei ole enää mammakaan täällä? Kai vissiin\nSeurahuoneelle?\n\n— Niin, Seurahuoneelle, Juhana Kuusiluoto on kuvitellut vastaavansa\nja samalla panevansa merkille, ettei ukko Helin enää olekaan sanonut\nSusiteetiin, kuten ennen, aikoja sitten, sanottiin, vaan nykyaikaisesta\nSeurahuoneelle.\n\nEi ole Heliniä, ei Smarinia, ei muitakaan issikoita. Hekin ovat\ntietysti muuttaneet hautuumaalle, kuten useimmat kyydittävistäänkin.\n\nJuhana Kuusiluoto nousee autoon.\n\nJa taivas sataa vettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulopäivänsä illaksi Juhana Kuusiluoto on kutsuttu erääseen kotiin,\njonka hän tarkalleen muistaa varhaisimman lapsuutensa päiviltä.\nSe on oikea tervaporvarikoti pietarilaisine plyysihuonekaluineen,\nmustakehyksisine korkeine »trymoineen» ja suurilehtisine palmuineen\nsalissa, rottinkituoleineen ja kaksikerroksisine »senkkeineen»\nruokailuhuoneessa ja juorupeileineen sinituolisen »förmaakin»\nikkunassa. Kun hän viimeksi oli siinä talossa käynyt, olivat\nelämäniloinen tervaporvari ja hänen rakastettavan vakavamielinen\nrouvansa vielä eläneet, ja heidän kahdesta pojastaan nuorempi, jolle\nluonto ei ollut antanut lukupäätä, oli jo silloin ollut isänsä\napulaisena konttorissa, kun taas vanhempi parastaikaa oli lopetellut\ntutkintolukujaan Helsingissä. Mutta siitä oli vuosikymmeniä kulunut,\nja iloinen tervaporvari, joka tuskin osasi kirjoittaa muuta kuin nipin\nnapin ja variksenjaloin nimensä, mutta sen sijaan oli hauska seuramies\nja ketterin valssintanssija kaupungin vanhempien herrojen joukossa,\noli jo monet, monet vuodet levännyt sen katkenneen pilarin alla, joka\nperhehaudan merkiksi oli pystytetty. Ja jo monta vuotta sitten oli tuon\npilarin kiilloitettuun mustaan pintaan kultakirjaimin piirretty myöskin\nhänen vakavan mutta rakastettavan rouvansa nimi. Juhana Kuusiluoto\nsäilyttää tuosta kodista, jossa hän pienenä pojan palleroisena monta\nkertaa isänsä ja äitinsä kanssa on käynyt, niin aurinkoiset muistot,\nettä hän nytkin, keväisen päivän illansuussa, astellessaan tuttua\nKirkkokatua, jonka vierillä koululaiset parveilevat aivan kuin\nhänen omassa nuoruudessaan, antaa ajatuksensa jo edeltäpäin kääntyä\nportista avaralle pihamaalle ja sieltä jatkaa matkaansa puolipimeään\neteiseen ja edelleen siniseen förmaakiin, joka samalla oli ollut\ntalon iloisen isännän kamarina ja perheen olohuoneena. Eikä hän tule\najatelleeksikaan, että olot talossa entisajoilta ovat voineet muuttua,\nvaikka hän kyllä havaitsee kadun varrelle nousseen uusia ja komeita\nkivimuureja entisten matalien puutalojen paikoille.\n\nMutta kun hän sitten todellakin tulee tuohon tuttuun, puolipimeään\neteiseen, lehahtaa häntä vastaan outo ja uusi tunnelma. Mistä\nse tulee ja miksi — sitä Juhana Kuusiluoto ei ensi hetkenä osaa\nitselleen selittää. Mutta hän vaistoaa sen hermoillaan ja aavistaa sen\naivoillaan, joihin se heijastuu samana hetkenä, jona hän avonaisesta\novesta näkee sinisen förmaakin.\n\nTavallaanhan kaikki on ennallaan. Tuolit ja pöydät entisillä\npaikoillaan, vieläpä Hufvudstadsbladetinkin numerot riippumassa samassa\nkoukussa kirjakaapin kupeen nurkassa kuin vuosikymmeniä sitten. Mutta\njotakin tuttua on sittenkin poissa ja jotakin vierasta on tullut\ntilalle. Ei huonekaluja, ei esineitä, vaan jotakin muuta...\n\nNuorempi veli tulee eteiseen vierasta vastaan. Hän on ystävällinen,\niloinen, hymyilee.\n\nJa kynnyksellä hymyilee vanhempi veli yhtä ystävällisesti.\n\nSinisen huoneen sohvapöydällä on tarjotin punssikarahveineen ja\nseltersvesipulloineen aivan samanlaisessa järjestyksessä kuin Juhana\nKuusiluoto muistaa sen olleen jo silloin, kun hän pikkupoikana isänsä\nkanssa tuli taloon käymään. Mutta siihen aikaan menivät pikkupojat vain\nkiireellä sinisen huoneen lävitse lastenkamariin. Nyt he jäävät isiensä\nentisille istumasijoille.\n\nSiellä on nimittäin muitakin entisiä pikkupoikia. On apteekkari, on\ntehtaanjohtaja, on konsuli... Juhana Kuusiluoto ei ole heitä ensi\nnäkemältä tunteakaan. Ovat muuttuneet. Kenellä on kiiltävä kalju,\nkenellä hopeata hiuksissa. Omituista, kuinka he ovatkin vanhentuneet...\n\n232\n\nKestää kotvan, ennenkuin jää sulaa. Mistäpä ne löytääkään heti\nyhteisten puheitten langanpäät miesten kesken, joiden tiet eivät\nole ristinneet toisiaan sitten vihreimmän nuoruuden päivien! Ja\nniin kiertelee keskustelu kaiken maailman asioita: sähkövalon\nkilovattihintoja, veroäyrejä, politiikkaa ja ties mitä kaikkea\nkierteleekään...\n\nJuhana Kuusiluoto vie punssilasin huulilleen. Ja samassa hän tulee\najatelleeksi, että saman lasimukin oli ehkä hänen isänsäkin vienyt\nhuulilleen samanlaisella kädenliikkeellä ja samalla tavalla päätään\nnyökäyttämällä. Se ajatus huvittaa häntä, ja yrittääpä hän siitä\njotakin sanoakin, koska hetken perästä huomaa keskustelun kiepsahtaneen\nvanhoihin aikoihin. Ylimenoa hän ei ole tullut sen tarkemmin panneeksi\nmerkille, sillä ajatukset ovat yht'äkkiä takertuneet salinoven\nsamettisiin verhoihin, joiden raosta hän kuvittelee minä hetkenä\nhyvänsä tervaporvarin rakastettavan rouvan ilmestyvän pyytämään\nvieraita ottamaan »yksinkertaista voileipää».\n\nMutta rakastettavaa rouvaa ei tietysti näy eikä kuulu. Sen sijaan\nväikähtää verhojen raossa, kun aika on täytetty, epämääräinen\npalvelijatarhahmo, ja heti kun nuorempi veljeksistä on väikkeen\nhuomannut, kohottaa hän lasinsa ja virkahtaa tarkalleen samoin\näänenpainoin kuin ennen hänen äitinsä, että AAA\n\n— ... nyt me sitten saisimme yksinkertaisen voileivän.\n\nMennään salin lävitse. Sen kattokruunun kynttiläliekit ovat vaihtuneet\nsähköliekkeihin. Mutta kipsinen Rebekka on vanhalla paikallaan palmujen\nvälissä, sohvan yläpuolella riippuvat tutut taulut, ja etasäärin\nhyllyllä ovat valokuva-albumit vinottain toistensa päällä, alinna iso\nnalikakantinen, sitten puna- ja sinisamettiset.\n\nVoileipäpöytä on pienimpiä yksityiskohtia myöten sellainen, jollaisena\nJuhana Kuusiluoto muistaa sen hamasta lapsuudestaan: toisessa päässä\non punakeltajuovainen sillisalaatti vaaleanpunaisine kastikkeineen,\ntoisessa pienet lihapallerot, tämän talon kuuluisa erikoisuus, kun\ntaas hanhenmaksat, sardiinit ja muut säilykeherkut levittäytyvät\npöydän pituussivujen suuntiin. Ja keskellä pöytää palavat kynttilät\nkorkeassa kandelaaberissa, jonka jalusta on punaista marmoria ja haarat\nkiiltävää, koristeltua messinkiä.\n\nRuokapöydän ääressä valtaa Juhana Kuusiluodon taas sama muistojen\nharhamielle, joka äsken sinisessä huoneessa oli virittänyt hänessä\nodottelun hajamielisyyden. Eikä se hälvene, ennenkuin nuorempi\nveljeksistä, joka ilmeisesti hoitaa isännyyttä talossa, tarttuu\nkristalliseen karahviin ja alkaa täyttää ryyppylaseja. Hän suorittaa\nkyllä toimituksen samalla tottumuksen hiomalla sulavuudella, jolla\nhänen isänsäkin sen oli suorittanut, ja kuten isällä oli ollut, niin\non pojallakin sitä tehdessään hymy huulillaan. Mutta pojan ilme ei ole\nsamaa hyväntahtoisen ilon ja iloittelun heijastusta kuin oli ollut\ntervaporvarin mustien viiksien alapuolella karehtiva hymy. Se oli pojan\nhuulilla pingottunut ja kovettunut — se ei ilmeisestikään virinnyt yhtä\nvaivattomasti kuin se oli isän huulille noussut. Eikä ole pojalla,\nvaikka hänen kasvonpiirteensä muistuttavatkin tervaporvaria, niitä\nlapsekkaan hyväsydämisyyden kuoppia poskissa, jotka olivat olleet hänen\nisänsä hymyn herttaisuutta korostamassa.\n\nSiitä tulee pitkä ja perusteellinen ateria. Kala, parsat, liharuoka ja\nsitten konjakkihautein kypsytetty Stilton-juusto. Kaikki viineineen.\nTietysti. Vanhojen perinteiden mukaan. Kultaista reiniläistä ja\ntäyteläistä bourgognea ja kuivaa sherryä.\n\nJa kielenkannat irtaantuvat ja sydämet aukenevat. Apteekkari on\nvanhapoika, mutta säädyllinen mies, joka mieluummin seurustelee\nperheissä ja on hyvä ystävä kaupungin vakiintuneeseen ikään tulleitten\nrouvien kanssa kuin taputtelee klubin tarjoilijattaria tai istuu\nkorttipöydässä. Tehtaanjohtaja ja konsuli ovat perheellisiä miehiä,\njoilla ei ole mitään sitä vastaan, että puheet käännetään tyttöihin\nja sikamaisiin juttuihin, kun kerran ovat päässeet seuraan, jossa\nenemmistönä ovat vanhatpojat. Mutta sellaisiin puheisiin väsytään\nväleen. Burgundilaisen aikana on siirrytty lapsuusaikojen muistoihin,\nja kun sherry kimaltaa kulmikkaiksi hiotuissa laseissa, puhutaan jo —\ntulevaisuudestakin. Aivan yhtä vakavasti kuin siitä puhutaan nuorten\nihmisten parissa, joilla se vielä on viitoittamattomana edessään.\n\nEhtoollisen vihdoin päätyttyä palataan takaisin siniseen huoneeseen.\nSiellä odottavat mokka, konjakki ja sikarit. Konsuli, jolla on huono\nsydän, sytyttää tietysti mustan havannan, vaikka muut tyytyvät\nvaaleapintaisiin bremeniläisiin. Ja savurenkaitten mukana leijailevat\npuheet asiasta toiseen.\n\n— Miten sinä oikeastaan tulit jääneeksi tänne? kysyy Juhana Kuusiluoto\nkonsulilta, joka illallispöydässä on tunnustanut, että hänenkin\nmielensä tekisi jättää kotikaupunki, koska hän ei enää tahdo viihtyä\nsiellä.\n\nKonsuli naurahtaa:\n\n— Kun en päässyt lähtemään pois. Jos olisinkin päässyt, niin kyllä\nolisin lähtenyt ja sassiin...\n\n— Ja miks'et päässyt?\n\nKonsuli vetää pari siemausta mustasta havannastaan ja huoahtaa\nraskasmielisesti:\n\n— Se on oikeastaan sangen surullinen juttu... Katsohan, kun isäukko\nkallisti harmaan päänsä — se oli todellakin harmaa, sillä ukko hankki\nitselleen aina säännöllisten ja tarkasti laskettujen väliaikojen\njälkeen uudet peruukit —, niin, kun hän kallisti kunnianarvoisan\npäänsä, oli hänen omaisuutensa suureksi osaksi sijoitettuna sellaisiin\nkiinteimistöihin, ettei niitä voitu ainakaan suoralta kädeltä muuttaa\nrahaksi. Jonkun täytyi siis jäädä niitä hoitamaan. Ja kun meistä\nveljeksistä kaikki muut, paitsi minä, olivat lähteneet maailmalle, niin\ntäytyi tietysti minun edelleenkin jäädä tänne...\n\n— Mutta olihan sinulla jo aikaisemmin oma liikkeesi täällä...\n\n— Oli, oli, mutta siitä kyllä olisin päässyt irti, ja irti olin\naikonutkin... aivan samalla tavalla kuin edeltäjäni... tiedäthän...\nSanttu, joka muutti Helsinkiin elämään koroillaan... Mutta nyt minä en\nenää voi sitä ajatellakaan... kaikkein vähimmin tällaisina aikoina,\njoina kaikilla on vaikeutensa...\n\n— Niin, niin, sanoo Juhana Kuusiluoto jotakin sanoakseen, mutta\najattelee itsekseen, että tuskinpa konsulin elämä Helsingissäkään olisi\nsen sisällysrikkaampaa ollut...\n\nSamoin taitaa konsuli itsekin ajatella, koskapa taas parin savurenkaan\nhajottua huokaisee ja sanoo:\n\n— Vaikka kukapa sen tietää, olisiko ollut parempaa muuallakaan... Eihän\nole ollut veljienikään elämä helppoa... toista miljoonaa olen joutunut\nomistani heidän puolestaan pulittamaan... niin että...\n\n— No, mutta hyvät herrat, älkää nyt sentään unohtako kokonaan\nlasejanne, kehoittelee vieraita vanhempi veljeksistä, joka itse ei juo\nmuuta kuin seltersiä.\n\nJa tehtaanjohtaja, jolla on vakavat vanhanmiehen kasvot mutta hento\nnuorukaisruumis, juo lasinsa pohjaan ja virkahtaa:\n\n— Konsuli, sinä tulet tunteelliseksi konjakista. Täällähän vasta hyvä\non elää.\n\n— En minäkään käsitä, mitä moittimista meidän elämässämme on, sanoo\nkalpeakasvoinen ja kyömynenäinen apteekkari.\n\nNuorempi veljeksistä kaataa lasit täyteen. Mutta konsuli puistelee\npäätään, niin että hänen riippuvaksi laskokseksi rasvoittunut\nleuanalustansa heilahtelee:\n\n— Hyvä on teidän... hyvä on teidän...\n\nSikarinsavu leijailee yhtä paksuina pilvinä kuin se ennen on leijaillut\ntervaporvarienkin illanistujaisissa ja peittää harsoihinsa valkean\nkaton ja seinien valokuvasuurennukset. Mutta sinertävän harmaasta\nsavusta erottuvat pöydän ympärillä istujain kasvot luonnottoman\nkalpeina. Juhana Kuusiluodosta alkaakin koko tämä utuinen kuva\nvähitellen tuntua yhä epätodellisemmalta. Eivätkö siinä pyöreän pöydän\nympärillä istukin valjut aaveet? Sillä verevien isiensä verettömiä\nhaamujahan he ovat, kaikki tyynni!\n\nJuhana Kuusiluoto ymmärtää, että hänen asiansa on tehdä lähdön aloite,\njoten hän nousee ja sanoo:\n\n— Vieraiden pitää tietää kaksi aikaa...\n\nSovitaan, että on ollut hauskaa kerrankin taas olla yhdessä pitkästä\naikaa.\n\nKonsuli tulee saattamaan Juhana Kuusiluotoa hotelliin.\n\n— Hörpin mielelläni vähän raitista ilmaa... se tekee hyvää astmalleni...\n\nVarhaisen kevään yö alkaa jo valjeta aamun aavistukseksi, eikä\nKirkkokadulla näy ainoatakaan elävää sielua.\n\nKonsuli hengittää raskaasti. Ja he kävelevät hyvin hitaasti.\n\n— Taitavat olla rikkaita miehiä meidän tämäniltaiset isäntämme? kysyy\nJuhana Kuusiluoto.\n\n— Hyvin rikkaita... ja melkein kai ainoita rikkaita täällä pysyneiden\nvanhojen porvarisperheiden joukossa.\n\n— Mutta eihän heillä ole mitään liikepuuhia?\n\n— Ei ole ollut pitkiin aikoihin, he lopettivat kaupankäynnin jo\nmuutamia vuosia isänsä kuoleman jälkeen. Heidän isäukkonsa oli\nviimeiset elinvuotensa hyvin ahtaalla ja olisi kai romahtanutkin, ellei\nhänen tarmoaan olisi ylläpitänyt suuri oikeusjuttu, jota hän kävi\npropseistaan ja paperipuistaan ties kuinka monta vuotta. Ukko oli suuri\noptimisti ja uskoi vuorenvankasti oikeuden voittoon... ja siinä uskossa\nhän lopulta tulikin onnelliseksi, sillä voitto merkitsi miljoonia.\n\n— No, mutta millä hänen poikansa nyt saavat aikansa kulumaan, jolleivät\nhe tee mitään?\n\n— Sitähän ei kukaan meistäkään jaksa käsittää. He eivät käy missään,\neivät ota osaa mihinkään, ei heidän luonaan käy ketään — tämäniltaiset\nillalliskutsut olivat ensimmäiset vuosikausiin siinä talossa —, eivätkä\nhe matkustelekaan. Joskus näkee vanhemman veljen kävelemässä kadulla\ntai Silloilla yksikseen, ja nuorempi käy kuulemma väliin syksyisin\nmetsällä ja sitä paitsi pari kertaa vuodessa katsomassa jotakin\nasumatonta saarta, jonka hän joskus on tullut ostaneeksi, jostakin\nRommakon puolelta... ymmärrätkö, vain katselemassa, vaikk'ei saarella\nole edes latoakaan... Muuten he vain nököttävät kotinurkissaan ja\nodottavat, että päivä kerrallaan kuluisi.\n\n— Nököttävät siis kotonaan vain kahteen pekkaan?\n\nKonsuli purskahtaa nauruun, ja nauru ärryttää hänen astmaansa, niin\nettä on pysähdyttävä Kansallispankin kulmaan. Kun henki taas alkaa\nkulkea, sanoo hän:\n\n— Sehän juuri on ihmeellisintä, että kumpikin nököttää aivan yksikseen.\nHe syövätkin eri aikoina, kaikki ateriat katetaan kahteen kertaan, ja\nvoi mennä viikkoja, etteivät he edes näe toisiaan, vaikka asuvatkin\nsaman katon alla.\n\n— Ovatko he riidassa keskenään?\n\n— En usko. Eikähän siltä tänäkään iltana näyttänyt, vaikkeivät he tosin\nsanaakaan toistensa kanssa vaihtaneet. Ovat kai vain saaneet tarpeeksi\ntoisistaan...\n\n— Panin merkille, ettei vanhempi veli koko iltana juonut tippaakaan\nmuuta kuin soodavettä...\n\n— Hän ei ole enää moneen vuoteen maistanut mitään... ja on jo aivan\nterve... Sillä kai olet kuullut, että hän takavuosina oli hyvin\nsairas... Hermot olivat menneet pilalle... Mikä lieneekään ollut\nsyynä...\n\n— Muistan, että takavuosina näin hänet silloin tällöin Helsingissä,\nmutta en koskaan edes yrittänyt puhutella, sillä minusta tuntui,\nettä hän aina livahti ohitse tulisella kiireellä, ikäänkuin peläten\npysähdyttämistä...\n\n— Hm... Hän oli silloin kohentelemassa terveyttään, sillä Helsinkiin\nhän aina läksi, kun ahdistuksen aika tuli. Mutta hän voi liikkua\npäivisin aivan vapaasti kaupungilla, yksikseen, missä tahtoi.\n\n— Ja nyt hän on terve?\n\n— Aivan terve. Eikä ole enää käynyt Helsingissä pitkiin aikoihin.\n\nHe ovat tulleet Seurahuoneen portaikon edustalle.\n\n— Olisi ollut hauskaa nähdä sinut meilläkin päivällisellä, mutta ikävä\nkyllä vaimoni on vuoteessa, hän on saanut vettä polveensa.\n\n— Kiitos vain ystävällisyydestä... Sehän on ikävää, että rouvasi on\nsairaana...\n\nKonsuli katselee ympärilleen:\n\n— Onpa siellä vielä auto. Sillä nyt minä en enää jaksa kävellä... No\nniin, vanha veikko, tänä iltana sinä olet nähnyt lapsuutesi porvariston\nviimeiset rippeet... ja minä toivon, ettei se ole ollut yksinomaan\nikävää jälleennäkemistä, vaikka nuo rippeet kieltämättä ovatkin\nrapistuneet vähän raihnaisiksi...\n\nKonsuli viheltää itselleen auton. Juhana Kuusiluoto painaa\nSeurahuoneen yökellon nappulaa, ja portieeri tulee unenpöppörössä ja\npaitahihasillaan aukaisemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Kuusiluodon korviin ovat jääneet soimaan konsulin sanat\nheidän lapsuutensa porvariston viimeisistä raihnaisista rippeistä.\nNiin vähiinkö ne todellakin olivat supistuneet? Tietysti oli sentään\nmuitakin, oli joku vanha leskirouva, joka vielä eli vanhassa kodissaan,\noli ehkä joku vanha herrakin, joka katseli uuden ajan menoa ikkunansa\njuorupeilistä ja puisteli sille tutisevaa päätään... Mutta _heistä_,\ntervaporvarien pojista, ei ollut täällä enää muita: he olivat\nhajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin, häipyneet syntymäsijoiltaan,\nsinkoutuneet mikä minnekin...\n\nEikö ollut häntä viimekin kesänä muutamassa pääkaupungin ravintolassa\npalvellut nuori mies, jonka hauskat kasvonpiirteet olivat tuntuneet\nniin tutuilta, ettei hän ollut malttanut olla kysymättä hovimestarilta\nnuoren miehen nimeä... Hän oli kuullut hovimestarin mainitsevan erään\nsyntymäkaupunkinsa mahtavimman porvarissuvun nimen! Ja hovimestari\noli hymyillen täydentänyt tiedonantoansa huomautuksella, että\nkyllä hänestä heti näkeekin, että hän on »paremmasta perheestä».\nEipä sillä, etteikö ravintola-ala ollut yhtä hyvä ja voinut\nviedä miehensä yhtä pitkälle kuin mikä muu ala tahansa — olihan\nkonsulinna Öberginkin isä ollut »trahtöörinä», ennenkuin hänestä\ntuli »roomanni» —, mutta kyllä sittenkin vanha patruuna kääntyisi\nhaudassaan, jos tietäisi pojanpoikansa juoksuttelevan olutkolpakoita\nja kumarrellen vastaanottavan juomarahoja henkensä pitimiksi —!\nEntä hyväpäinen Vahander, sama mies, joka kerran poikasena oli\npiilottanut kahdeksantuntisen työpäivän punaisen mielenosoitusrusetin\ntakinliepeensä alle... ja suorittanut ylioppilastutkinnon loistavin\narvolausein... hänhän soitteli nyt ovikelloja ja kerjäsi yömajamaksua\nja annosrahoja kansankeittiöihin ja meni tietysti heti rahat saatuaan\nlähimpään olutkapakkaan tai viinapuotiin...\n\nNiin oli valunut hiekkaan vanha, väkevä ja ylpeä porvariveri, ja niin\nolivat haihtuneet vanhat rikkaudet, menneet kaiken maailman tietä,\nkuten niiden perijätkin.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKun Juhana Kuusiluoto seuraavana aamuna herää, kestää kotvan\nennenkuin hän havahtuu huomaamaan missä on. Huone on tavallinen\nhotellihuone, samanlainen kuin kymmenet muut hotellihuoneet, joissa\nJuhana Kuusiluotokin elämänsä varrella on herännyt. Eikä yöpöydälle\ntuotu kahvitarjotinkaan sano mitään; ranskanleipäviipaleet,\nvoipyörylä, nikkelinen kannu, paksulaitainen, valkea porsliinikuppi\nja silkkipaperiin kääritty veitsi ovat samanlaiset kaikkialla. Mutta\nkun hän nousee vuoteestaan ja nykäisee kierrekaihtimen nousemaan\nikkunan edestä, näkee hän kaistaleen syntymäkaupunkiansa: Plaananojan\nrantojen puistikon, jonka puut vielä törröttävät alastomina ja nurmet\nkuolleina ja mustina, kappaleen katua, rikkaan konsulivainajan talon\navaran pihamaan ja äärimmäisenä vasemmalla suipon kirkontornin huipun\nkullattuine palloilleen ja risteineen. Ja ikkunakuva sykähdyttää häntä\nja saa hänet täydellisesti heräämään.\n\nEilenhän hän tapasi lapsuutensa porvariston viimeiset rippeet. Tänään\nhänen on tavattava ne tänne jääneet nuoruusvuosiensa toverit, jotka\novat uuden porvariston tekijämiehiä, lähtöisin niistä suomenmielisistä\nopettaja- ja virkamieskodeista ja niistä maaseudulta kaupunkiin\nmuuttaneista kauppiasperheistä, joiden kannattamat aatteet muutamassa\nvuosikymmenessä ovat tunkeneet tieltään vanhat elämänkatsomukset ja\nmuuttaneet koko kaupungin ilmakehän.\n\nJuhana Kuusiluoto pukeutuu nopeasti. Ennen entisten koulutoveriensa\ntapaamista hän tahtoo käydä vanhoilla tutuilla paikoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorikatu...\n\nKaupungintalo on ulkonaisesti ennallaan, sellainen, jollaiseksi\nse Juhana Kuusiluodon ensimmäisinä lyseovuosina oli tehty siitä\npuolivalmiista tiilirakennuksesta, jonka hän muistaa varhaisimpina\nlapsuusaikoinaan törröttäneen ikkunattomana ja asumattomana\ntervaporvarien varsinaisen kukoistuskauden muistomerkkinä. Sen muurit\noli joku mahtava kauppaneuvos kohottanut itselleen palatsiksi, mutta\nennenkuin talo oli ehtinyt valmistua, olikin kauppaneuvos kaatunut...\nMutta Pokkitörmä on aivan uudessa asussa: vanhojen puutalojen\nkorttelineliö on kokonaan hävinnyt — poissa on sekin keltainen\nrakennus, johon Juhana Kuusiluoto isänsä kuoltua ensimmäisestä\nkodistaan oli muuttanut —ja tilalle on kohonnut uudenaikaisten\nkivitalojen kolmio, joka on muuttanut katujenkin suunnat...\n\nMutta Juhana Kuusiluoto ei nyt lähde Pokkitörmälle päin, vaan kääntyy\nHeinätorin suuntaan. Eikä uusi aika sielläpäin olekaan katukuvaa\nyhtä perusteellisesti muuttanut. Päinvastoin useimmat vanhat talot\novat aivan ennallaan. Kun hän on sivuuttanut Vanhan apteekin ja\nvetänyt sieraimiinsa tuulahduksen samaa tuoksua, jonka hän tuntee\nniiltä ajoilta asti, jolloin hän pikkupoikana oli käynyt ostamassa\nkymmenellä pennillä rakeista rintasokeria tai kovaa tankolakritsia,\nmenee hän toiselle puolen katua, samalle puolelle, jolla hän hämärässä\nmenneisyydessä muutaman talven ehtoina oli kävellyt edestakaisin\nsaadakseen ikkunasta edes vilahdukselta nähdä vuorineuvoksen kauniin\ntyttären kulkevan kotinsa puolipimeän salin halki... Sekin talo on\naivan ennallaan, ihan entisenlaiseen harmahtavan ruskeaan väriinkin\nmaalattu. Kukahan siellä nyt asuu? Yhdentekevää! Vuorineuvoksen perhe\non aikoja sitten muuttanut Helsinkiin, ja Margit on ehtinyt olla pitkät\najat naimisissa ja jo erotakin miehestään. Eihän siitä olekaan kauan,\nkun hän raitiovaunussa tapasi Margitin. Mutta kuinka hän oli muuttunut!\nHän oli jo yhtä harmaahapsinen kuin vuorineuvoksetar. No, eihän elämä\nolekaan kohdellut häntä hellävaroen. Juhana on etäältä seurannut\nhänen elämänpolkuaan ja tietää, että siinä on ollut monia ja jyrkkiä\nvastamäkiä... On huvennut jo aikoja rikkauskin, ja toimeentulon huolet\novat tulleet muiden pettymysten lisäksi. Mutta kaunis hän on vielä\nhopeahapsisenakin, sillä profiilin kameehienous on säilynyt, vaikka\nsuun ympärille onkin tullut kova piirre, jota ei ennen ollut... Hänellä\non nyt konttoripaikka Helsingissä...\n\nOlisi Margitinkin voinut käydä toisin... Tietysti. Aivan niinkuin\nolisi voinut käydä hänen itsensäkin. Olihan setä Melckert, juuri kun\nJuhana oli ollut maisteriksi valmistumaisillaan, sähköttänyt hänelle\nHelsinkiin: »Jos tahdot, järjestämme me, isäsi vanhat ystävät, sinulle\nkirjakaupan, joka täällä nyt on ostettavissa.» Ja hän oli kiittänyt\nkauniisti, mutta kieltänyt. Miten olisikaan käynyt, jos hän olisi\nkiittänyt kauniisti ja myöntynyt? Siinä tapauksessa hän ei tietystikään\nnyt kävelisi tuttuja katuja outona ja vieraana, vaan katselisi taloja\nja ikkunoita toisin silmin ja tietäisi tarkalleen, kuka missäkin asuu.\nJa tietysti hänellä olisi oma koti, vaimo, lapsia... Hän olisi kai\nvaltuusmies ja sekä toimelias jäsen yhteiskunnassa että huolehtiva\nperheenisä, joka valvoisi yhtä suurella hartaudella kotikaupunkinsa\nvaurastumista kuin lapsiensa kehittymistä hyviksi kaupunkilaisiksi...\nMutta samassa hän muistaa eilisen iltaseuran isännät: veljekset, jotka\neivät odota muuta kuin päiviensä päättymistä ja sukunsa sammumista...\nJa silloin iskee hänen päähänsä äkkiä ajatus: Eivätkö he olekin\nkaikkein uskollisimmat sille sukukunnalle, jonka viimeisiä vesoja he\novat? He ovat syntyneet ja kasvaneet aikana, jota ei enää ole, he ovat\nperineet tuon menneen ajan käsitystavat ja elämänkatsomukset veriinsä,\nja kun he tuntevat ja tietävät, ettei heillä ole voimia potkia uuden\najan tutkainta vastaan, ovat he vetäytyneet syrjään pelistä mieluummin\nkuin ovat antautuneet sellaisten tuulten vietäviksi, jollaisia heidän\nisänsä ja isoisänsä ovat kynsin hampain vastustaneet. He ovat isiensä\nhengen lapsia ja katsovat kai sankaruudeksi »vanhan kaartin» ohjetta:\nkaatua, mutta ei antautua.\n\nKun Juhana Kuusiluoto yksinäisellä vaellusretkellään tulee\nsyntymäkotinsa kohdalle, pysähtyy hän. Puodin ikkunat on uusittu,\nne ulottuvat nyt melkein katuun asti, isot ruudut ovat paksua\nnäyteikkunalasia, ja taitaa talon porttikin olla uusi, ainakin ovat\npoissa entiset vankat rautasaranat... Mutta muuten julkisivu on\nennallaan, ja laudoituksen listaväri tummanvihreä, joksi isä sen\naikoinaan oli määrännyt. Ei malta Juhana Kuusiluoto olla poikkeamatta\npihamaalle. Mutta kuinka pieni se onkaan siihen muistikuvaan\nverrattuna, joka lapsuudenpäiviltä on mielessä säilynyt! Ja sen\nkaksikerroksisen makasiinin tilalle, jonka korkea porrasrakennus oli\ntoimittanut milloin laivan milloin linnoituksen virkaa, on tehty\nkivinen aittarakennus... Mutta alaköökin takaisen kamarin ikkuna on sen\nsama kuin silloinkin, kun edessä olevalla pöydällä Lundströmin poikain\nkanssa elohopeaherneitä kuljeteltiin.\n\nTuttua ja vierasta, mutta enemmän vierasta kuin tuttua... Äkkiä\nalkaakin Juhana Kuusiluodosta tuntua siltä kuin olisi hän tunkeutunut\nalueelle, jolle pääsy sivullisilta on kielletty, ja hän menee nopeasti\ntakaisin kadulle.\n\nHän katsoo kelloaan. Vielä on aikaa melkein puoli tuntia. Hän voi\njatkaa kävelyään. Tuossa asui konsuli Blomin perhe siihen aikaan, kun\nsyysiltoina neljäkymmentä vuotta sitten pelattiin tikkupeliä Salmen\nKesälässä. Annakin on joutunut täältä pois; hänellä on täysikasvuisia\npoikia, joilla jo vuorostaan ovat omat perheet. Strandin talo on\nennallaan, mutta eihän siinä enää yhtään Strandia asu...\n\nJuhana Kuusiluoto kääntyy rantaan päin. Rukoushuone rakennettiin\nhänen varhaisen lapsuutensa aikoina — Juhana muistaa isänsäkin\nantaneen rakennusrahastoon sata markkaa —, ja kun siellä ensimmäistä\njouluaaton jumalanpalvelusta pidettiin, istui hän penkillä isän\nvieressä ja kumartui rukouksen aikana hartaasti, mutta ihmetteli, ettei\nalttaritaulua ollutkaan... Sillä paikalla, jossa Yhteiskoulun rakennus\non, oli muutamina talvina luistinrata... Kauppahallin luona oli pieni\nlahti, jota sanottiin Hevosuitoksi, ja siellä uitettiin Koittoakin...\nKonsuli Melckertin talossa asuu tietysti vieraita ihmisiä; sekä konsuli\nettä konsulinna ovat jo vuosia sitten kuolleet, ja Nanna, heidän ainoa\nperijänsä, on suuren herraskartanon valtijattarena Varsinais-Suomessa.\nKuin akanat tuuleen ovat häipyneet tervaporvarien jälkeläiset...\nJuhana tulee katsahtaneeksi portin nimikilpeen; siinä on suomalainen\nnimi, kauppaneuvoksen, jonka hän tietää olleen etumaisten joukossa\nraivaamassa tietä sille uudelle ajalle, johon koko kaupunki jo on\ntäydellisesti siirtynyt. Ja hän on jollakin tavalla tyytyväinen:\nhänestä tuntuu, että Melckertien kaunis kotitalo on joutunut\narvokkaisiin käsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuden ajan edustajina Juhana Kuusiluoto tapaa luokkatoverinsa\npankinjohtajan luona, paitsi talon isäntää, maanmittausinsinöörin,\nraatimiehen, kaupunginviskaalin ja urheilukauppiaan, kaikki\nkoulutovereita.\n\nJuuri kun Juhana painaa pankinjohtajan ovikellon nappulaa, kilahtaa\ntorninkello. Hän ei ole myöhästynyt toverilounaalta. Ovi avataan,\nja Juhana astuu tuttuun taloon: sieltä oli aikoinaan hänen\npolkupyöränsä, uljas sinimerkkinen Cleveland, ostettu yritteliäältä\nliikemiesnerolta, joka aikansa laskettuaan, kuinka rikkaaksi tulisi,\njos voisi lasittain myydä vettä Merikoskesta h.--tiin, oli ymmärtänyt\nruveta polkupyöräkauppiaaksi juuri siihen aikaan, kun joka ihminen\nosti pyörän, ja sitten tietysti tarpeeksi ansaittuaan oli siirtynyt\npääkaupungin väljempiin liikeoloihin ja vieläkin tuottoisemmille\naloille.\n\nSeinät ovat samat kuin polkupyöräkaupan aikoina, mutta turvallinen\nkotitunnelma tulee vierasta vastaan jo kynnyksellä.\n\nPankinjohtaja on Heinätorin puolen poikia. Hän on joutunut elämään\nsuurimman osan miehuusikäänsä Etelä-Suomessa, mutta on kaiken aikaa\npysynyt uskollisena syntymäkaupungilleen ja seurannut pitkänkin\nmatkan päästä sen vaiheita ja kehitystä tunnollisen tarkasti. Ja tämä\nkiintymys on saanut palkkansa: kaupunki on omansa perinyt. Ihmeen\npian ja täydellisesti on hänen varsinaissuomalainen vaimonsakin\nmiehensä kaupunkiin koteutunut. Raatimies ja kaupunginviskaali ovat\nsiitä asti, kun tutkintonsa suorittivat ja käräjänsä istuivat,\nsyntymäkaupungissaan vaikuttaneet. He ovat vanhojapoikia. Raatimies on\nse Juhanan luokkatoveri, jonka kodin pihalta juhlallisesti asemalle\nmarssittiin, kun lähdettiin Helsingistä ylioppilaslakkeja hakemaan.\nKotipuolessaan ovat pysyneet aina myöskin insinööri ja urheilukauppias.\nUrheilukauppiaan isävainajankin Juhana muistaa hyvin. Hän oli aikoinaan\ntervaporvarien hienoin hoviräätäli, liukasliikkeinen, hintelä mies,\njoka änkytti, mutta silti laukaisi sukkeluuksia ja kerran mittaa\nottaessaan sanoi ylettömän lihavalle kirjakauppiaalle: »Maisteri on\nhyvä ja pitää kiinni mittanauhan päästä sill'aikaa, kun minä juoksen\nmaisterin ympäri.»\n\nLounaspöydässä on tietysti lohta ja maivakukkoa ja poronpaistia.\nJa tunnelma sulaa niin välittömäksi, että tuskinpa kukaan tulee\najatelleeksikaan, kuinka kauan on siitä, kun viimeksi yhdessä oltiin,\nennenkuin pankinjohtajan pojat marssivat rivissä sisään tervehtimään\nsetiä...\n\nMutta eivät Juhana Kuusiluodon mielialoille anna virikettä vain\nreippaasti kantapäitään yhteen paukuttavat pojat, vaan myöskin\npöytäseuran puheet ja äänenpainot. Hän huomaa niistä, ettei hän voi\nelämälleen keksiä hiventäkään sitä myönteisyyttä, joka ilmeisesti\nleimaa toisten pöytätoverien elämisen ja olemisen. Pankinjohtajalla,\ninsinöörillä ja urheilukauppiaalla ovat toimiensa ohella perheensä,\njoiden eteen he uurastavat. Tuomareilla on työnsä lisäksi vakinainen\ntoveripiirinsä perhe-elämän korvikkeena. Mutta kaikilla heillä on vielä\nkaiken muun lisäksi yhteisenä harrastuksena kotikaupungin kehitys. He\novat seuranneet sen murroskauden ja sen uudistumisen vaiheita elävällä\nja henkilökohtaisella mielenkiinnolla, ovat omin silmin nähneet,\nmiten vanha on murtumistaan murtunut, ja itse olleet mukana uuden\nrakentamisessa. Ja tämän uuden vartuttaminen ja vakiinnuttaminen on\nkäynyt heille kunnia-asiaksi. Kuinka lähellä heidän sydäntään se on,\nsen huomaa Juhana Kuusiluoto siitä, että kesken menneiden aikojen\nmuistelemistakin pilkahtavat tuon tuostakin esille nykyhetki ja sen\nreaaliset kysymykset.\n\nJa Juhana Kuusiluoto ajattelee:\n\n— Kaipa minäkin olisin syttynyt samanlaiseksi, jos oksin jäänyt tai\naikanani palannut tänne, jossa minun juureni ovat... Sillä nythän minä\nolen juureton puu, vieraat tuulet humisevat minun ympärilläni, ja minun\nkanssani sammuu sukuni...\n\nMutta hetken perästä hän alkaa epäillä:\n\n— Tai ehkä onkin niin, että minun suonissani sittenkin, kaikesta\nhuolimatta, on juuri sitä tervaporvariverta, joka on tuomittu\njuoksemaan hiekkaan...\n\nSamassa kello lyö kolme. Ja Juhana Kuusiluoto kääntää vaistomaisesti\nkatseensa ikkunaan, johon näkyy kirkontornin kellotaulu.\n\nEikä hän voi olla itsekseen hymähtämättä, kun hän tulee muistaneeksi,\nettä kirkkohan onkin nyt _tuomio_kirkko, vaikk'ei hän osaakaan\nitselleen sen tarkemmin selittää, mitä yhteyttä sillä tosiasialla on\nhänen kohtalonsa kanssa...\n\n\n\n"]