[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxco6s2R_cwboawN6bt6gJQQ8nvJtoEwbi_60bM7ngIU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},29,"Huutolaiset","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"29-hahnsson-theodolinda-huutolaiset","29__Hahnsson_Theodolinda__Huutolaiset",null,"romaani",[],[],"fi",1887,42489,250535,false,14802,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Huutolaiset\" by Theodolinda Hahnsson is a novel written during the early 20th century. The story unfolds in a rural Finnish setting on Christmas morning, focusing on a family made vulnerable due to their financial situation, particularly the plight of young children facing separation after the death of their mother.  The opening of the novel introduces us to a bright and cold winter morning in K's parish, where a young girl named Hely is determined to attend church despite her family's struggles. She quickly returns home to her sick mother, Antin-Liisa, and her two siblings. As they prepare for the church service, we gain a glimpse of their life in a modest dwelling. The narrative then shifts to the church, contrasting Hely and her siblings' innocent joy to the indifference of a wealthy family, setting the stage for the emotional turmoil to come. This beginning hints at the themes of social disparity, familial bonds, and the challenges faced by orphans as they navigate a harsh world. (This is an automatically generated summary.)",[],289,"Hahnssonin romaani kuvaa huutolaisjärjestelmän vääryyksiä ja kahden orpotytön, Helyn ja Iirin, elämänvaiheita. Teos yhdistää kristillistä idealismia ja yhteiskunnallista realismia tarkastellessaan köyhyyttä ja pienen ihmisen kohtaloa 1800-luvun Suomessa.","Theodolinda Hahnssonin 'Huutolaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 29.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenbergin\nDP oikolukijat.","HUUTOLAISET\n\nKirj.\n\nTheodolinda Hahnsson\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nOli kaunis, valoisa talviaamu. Täysikuu kumotti taivaalla ja kynttiläin\nvalo näkyi joka ikkunasta K:n pitäjän kirkonkylässä, sillä nyt oli\njouluaamu, ja silloinhan köyhinkin mökkiläinen hankkii itsellensä\nkynttilän.\n\nSeppälän kestikievaritalossa oli kello täsmälleen viisi, kun pieni\ntyttönen astui tupaan. Hän seisahtui ovelle ja kysyi hyvää huomenta\nlausuttuaan: \"Mitä kello on?\" Emäntä, joka tuvassa askaroitsi, katsoi\nseinässä olevaan kelloon, vastaten: \"Kelloko? Viisihän se on. Mitäpä\nsinä tyttö riepu näin aikaiselta liikkeellä olet?\"\n\n\"Minä pääsen kirkkoon! Äiti antoi takkinsa ylleni, ja lukkarin matamilta\nsai Iiri lainaksi hänen tyttö-vainajansa takin. Matami myöskin lupasi\nkirkonaikana käydä sairaan äitimme luona.\"\n\n\"Kyllä karja-Marikin saa mennä äitiänne katsomaan. Hely rukka, tuossa on\nsinulle voileipä. Kuivanpuolista teillä kyllä lienee, kun on äitikin\nkipeä. Ei taida juuri joulusta tietoa olla.\"\n\n\"On meillä kolmihaarainen kynttilä. Koska äidillä oli vähä talia, niin\nhän sen laittoi, vaikka olikin kipeä. Ruukussa hänellä oli talia, ja\nsiihen hän vain kynttilää kastoi. Hän on aina joka joulu Vapahtajan\ntuloksi laittanut meille kolmihaaraisen kynttilän. Nyt on meidän tupa\nniin valoisa, että Marttikin sanoi Jeesuksen näkevän joka nurkan ja\npielen -- hän ei ymmärtänyt, että Jeesus kyllä kaikki näkee\npimeässäkin.\"\n\n\"Vanhako hän nyt on?\"\n\n\"Kynttilänä täyttää kahdeksan.\"\n\n\"Hm -- pieni olisi äidistä jäämään.\"\n\nHuomenkello rupesi soimaan, ja Hely riensi kotiinsa, joka oli vastapäätä\nkestikievaritaloa.\n\nTarkastakaamme tätä pientä kotia, johon Hely nyt tuli. Se oli\nulkonäöltään samanlainen kuin tavalliset mökit, joita joka kylässä\nnäkee, mutta jos astumme sisään, niin jäämme ihmettelemään, miten tuo\nviisikyynäräinen huone, jossa asuu äiti ja kolme lasta, saattaa olla\nnoin siistinä. Siellä on kullakin lapsella pieni nurkansoppi, missä,\nmikin pitää lelunsa -- pulikoita, kuusenkäpyjä y. m. Ikkunalla palaa\nkolmihaarainen kynttilä levittäen suloista juhlallista jouluvaloa\nhuoneeseen; mutta lasten äiti, jonka ohjaavan käden jälkiä tarkastamme\n-- hän makaa sairasvuoteella. Hän on köyhä leski. Miehensä, joka\nherraskartanossa palveli, on jo ollut kuolleena muutaman vuoden. Lapset\neivät kuitenkaan köyhyydestä ole tietäneet, sillä äiti eli Antin-Liisa,\njoksi häntä nimitettiin, on heille aina heidän pienet tarpeensa\ntyöllään hankkinut niin kauan kuin hän terveenä oli, ja niin hän vielä\nnytkin on toimittanut heille heidän joulutarpeensa. Jaksaako hän enää\nmuuta -- sitä on vaikea päättää, sillä heikolta sairas äiti näytti, kun\nhän luoden raukean katseen tyttöseensä, joka kievarista palasi, sanoi:\n\n\"Joudu, Hely, ottamaan takki yllesi! Iiri pieneni, kiirehdi sinäkin,\njotta pääsette penkkiin, ennenkuin ahdinko tulee. Hely, ota sukkanauhani\nja sido se vyötäröillesi, että takki paremmin sinua lämmittää.\"\n\nLapset tekivät, kuten äiti käski. Ennenkuin läksivät, juoksi Iiri vielä\nhyväilemään äitiänsä sekä peittämään rahilla nukkuvaa pikku Marttia, ja\nsitte he menivät kirkolle. Kun kirkkoon ennättivät, oli se vielä melkein\ntyhjä. Ihana valovirta tulvaili heitä vastaan, ja pienet enkelinkuvat\nalttaritaulussa näyttivät suloisemmilta kuin milloinkaan. Lapsista\ntuntui, ikäänkuin he ensi kerran olisivat nähneet nuo enkelit. He\npyrkivät aina lähemmäksi, ja vihdoin olivat ihan alttarin kohdalla. Hely\ntahtoi osottaa sormellaan enkelinkuvaa, joka hänen mielestään oli\nsuloisin, mutta eipä sormet tulleetkaan näkyviin, sillä hihat olivat\nniin pitkät, että kätkivät kokonaan pienet kätöset. Lapsukaiset olivat\naivan unhottaneet, että kirkonmenot kohta alettaisiin, mutta lukkari,\njoka juuri kulki heidän ohitsensa, käski heitä menemään penkkiin. Hely\nkatsoi taaksensa ja hämmästyen, nähdessään kirkon penkit täynnä väkeä,\ntarttui hän Iirin käteen ja veti häntä muassaan läheiseen penkkiin, joka\nvielä näkyi olevan tyhjä. He menivät ihan penkin perälle, jotta eivät\nolisi kenenkään tiellä, mutta kauan eivät siinä istuneetkaan, ennenkuin\nmuhkea, ketunnahkaiseen turkkiin puettu rouva ja lihava herra sekä nuori\ntyttö ja kadetti astuivat penkkiin. Viimeksi mainitut olivat siinä\niässä, jolloin lapsuuden ajasta juuri on tultu nuoruuden ikään. Nämä\nhenkilöt, jotka tässä esitämme, ovat Eversti -- niin miksikä häntä\nnimittäisin? Yhteinen kansa sanoi häntä Kartanon everstiksi, mutta jos\nhänen nimeään, kysyi esimerkiksi joltakin kyytipojalta, niin tämä\nkynsien korvantaustaan vastasi: \"En sitä nyt muista, on se oikein\naatelia.\" Koska tuo nyt on varma, että nimi on aatelinen, mutta ettemme\nsiitä selvää saa, niin päätämme nimittää häntä Aateliksi.\n\nEverstinna Aateli, joka istui lähinnä pienokaisia, vilkaisi aina\nvälimmiten sivulleen ja veti turkkinsa paremmin ympärillensä, ikäänkuin\nhän olisi pelännyt, että sen silkkipäällys olisi tarttunut Iirin\nkarkeaan takkiin. Iiri huomasi, että hän ja sisarensa olivat liikana\nkaluna näitten ylhäisten penkissä ja koetti syrjääntyä penkin perään\nniin kauas kuin suinkin saattoi. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, silloin\nlapset kokonaan unhottivat nuo mahtavat penkissä olijat ja veisasivat\nkirkkaalla äänellä äitinsä virsikirjasta:\n\n      \"Ah Jeesuinen minun Herraisen',\n      tule minun sydämeni karsinaiseen\".\n\nEverstinna kuuli lasten kauniit äänet ja katsahti vielä kerran sivulleen\nja sitte alttaritaulun enkelinkuviin -- mitä katsoi hän? -- Vertailiko\nhän noita pieniä eläviä kasvoja taulun enkeleihin?\n\nKirkonmenojen loputtua, kun kirkosta lähdettiin ja everstinna lapsineen\njuuri astui rekeensä, menivät penkissä istuneet pienokaiset heidän\nsivutsensa.\n\n\"Mamma, näittekö noita lapsia? Erittäin sievät muodot. Vahinko, että\nolivat noin epä-esteettisessä puvussa.\"\n\n\"Hm, Aksel hyvä, talonpoikaislapsia -- köyhiä, mitäpä noista -- kuka\nheitä katseli -- hm -- kauniita tosiaan! Heikki, kääri peite paremmin\nröökinän jalkojen ympäri! Onko eversti jo reessään?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi Heikki palvelija.\n\n\"Aja sitte. Tyhmät nuo lapset, tunkeutuivat meidän penkkiimme. Olen aina\ntahtonut, että meillä olisi lukko penkissämme, mutta papistot ja\nisännät, tuommoiset mokomat, panivat vastaan, ja siihen nyt saa tyytyä.\nGösta on aina niin liiaksi hyvä; tietysti hän, jolla on relatsionit --\nsuurisukuiset tuttavat ja sukulaiset -- olisi tuon saanut käymään\npäinsä, mutta hän ei ottanut asiaan kiinni oikein voimakkaasti; häneltä\npuuttuu energiaa.\"\n\n\"Mitäpä se sitte, vaikka siinä talonpoikaislapset istuivatkin\", sanoi\nneiti Aateli, \"ei se mielestäni ollenkaan meitä haitannut, tuollaiset\npikku sirkat.\"\n\n\"Oh, Lilli, orpanasi Arvon mielipiteet\", virkkoi Aksel. \"Arvo saattaa\nkyllä olla hyvä poika, mutta ellei hän olisi sukukartanon perillinen,\nluulen, ettei pikku sisareni noin hänen mielipiteitään matkisi.\"\n\n\"Siitä minä en huoli, että hän on sukukartanon perillinen, mutta hän on\nkovin kaunis ja tanssii oikein mainiosti, kun vain tahtoo. Mutta hän on\nvälistä niin ilkeä, ettei viitsi, ja senpä vuoksi minä äärettömän\nmielelläni tahtoisin tanssia juuri hänen kanssaan.\"\n\n\"Aksel kulta! Mene, poikani, papan kuskipenkille; reki kulkee niin\nraskaasti, että pelkään hevosilla olevan liiaksi kuormaa.\"\n\n\"Mitä vielä! Tässä on paljon mukavampi. Pianhan sitäpaitsi jo olemme\nkotona.\"\n\n\"Mamma rakas, koska setä Aateli meille tulee?\" kysyi Lilli.\n\n\"En tiedä, pappa on vähän itse aikonut lähteä Ihalaan.\"\n\n\"Ja me pääsemme mukaan, eikö niin? Koska lähdemme?\"\n\n\"Enkeliseni, enhän vielä tiedä sitä varmaan. Ehkä tulevat sieltä meille\"\n--\n\n\"Ptruu, ptruu\", kuului everstin reestä, ja samassa ajoi kuomurekikin\npihaan. Eversti perheineen tuli kotiin.\n\nPalvelustyttö juoksi portaita alas ja tuli auttamaan herrasväkeä\nreestä.\n\nTultuansa eteishuoneeseen sanoi everstinna: \"Huhhu, oikein tuli kylmä.\nJoudu, Mari, kattamaan aamiaispöytää! Lämmin suklaati oikein tekee\nhyvää, mutta, Mari, ota vain siitä kaakusta, joka on alettu.\"\n\nEversti hieroi käsiään ja kiirehti kamariinsa sikaria sytyttämään.\nTuokion kuluttua kuului everstinnan ääni huutavan: \"Pappa kulta,\nsuklaati on pöydällä!\"\n\n\"Tulen, tulen\", vastasi eversti ja kiirehti niin pian, kuin hänen\nlihassaan olevan ihmisen on mahdollista, herkullisen joulupöydän ääreen.\n\n\"Minun on kovin uni\", sanoi Lilli, \"en jaksa syödä muuta kuin vähäsen\nvain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia.\nMari, kaada kupillinen!\"\n\n\"Rovasti piti kauniin saarnan tänään\", sanoi eversti.\n\n\"Kyllä\", huokasi everstinna, \"hän puhui hyvin kauniisti Jumalan\nrakkaudesta ja Vapahtajan syntymisestä sekä kehoitti ihmisiä rakastamaan\ntoisiansa, mutta Jumala paratkoon, lähimmäisenrakkautta näkee sangen\nvähän!\"\n\n\"Kirkossa oli äärettömän paljo väkeä\", virkkoi Aksel. \"Oikein\nkoomillista täällä maalla katsella kirkkokansaa. Tosiaan häiritsevää on,\nkun näkee kaikenmoisia vaatetuksia ikäänkuin naamiohuveissa. Nuo pienet\nkauniit tyttöset, jotka olivat eksyneet meidän penkkiimme, nekin\nesiintyivät äitinsä taikka muorinsa takissa.\"\n\n\"Niin, Gösta hyvä\", sanoi everstinna, \"kun ei meillä ole lukkoa\npenkissämme, niin sepä siitä nyt on seurauksena, että saamme istua\nkaikenlaisten kerjäläisten kanssa samassa penkissä\".\n\n\"Hm, oletko kuullut, miten muinaisen maaherran kävi, kun tahtoi penkin\nainoastaan omaa perhettänsä varten?\"\n\n\"No miten?\"\n\n\"Kaupungin lääkäri, joka näki penkissä olevan tilaa, vaati maaherraa\nlaskemaan häntäkin penkkiin, mutta maaherra tästä suuttuneena kutsutti\nkotiintultuansa lääkärin luokseen ja nuhteli häntä, sanoen: 'Kuinka\nuskallatte tehdä vasten _minun_ mieltäni? Ettekö tiedä, että yksi ainoa\nrivi kynästäni saattaa viedä teiltä viran?' Mutta lääkäri, joka oli\nammatissaan erinomaisen taitava ja tiesi, että häntä maaherrakin väliin\nvälttämättömästi tarvitsi, vastasi ihan levollisesti: 'Ja ainoastaan\nsana _minun_ kynästäni saattaa viedä teiltä _hengen_'. Eikä siellä sitte\npantukaan enää penkkiä lukkoon.\"\n\n\"Olipa hän viisas mies, tuo lääkäri, hänestä minä oikein olisin\npitänyt\", virkkoi Lilli.\n\n\"Uh, raaka hän oli\", vastasi everstinna.\n\n\"Nouskaamme jo ruoalta\", sanoi eversti. He nousivat ja sitte menivät\ntunnin ajaksi levolle, koska olivat aikaisin olleet liikkeellä; ja me\njätämme everstin perheineen uneksimaan, seurataksemme pienoisia\nkirkonkävijöitämme, jotka paljoa pikemmin ennättivät kotiin kuin eversti\nperheineen.\n\nHely pisti heti kotiin tultuansa puita pesään, jotta saivat lämmitellä.\nLukkarin vaimo eli matami, joksi kansan oli tapa häntä nimittää, oli\ntuonut joulupuuroa ja pannukaakkua, jota hän oli kehoittanut sairasta\nsyömään, mutta kun ei sairas jaksanut, käski hän nyt lapsia aamiaiselle,\neikä heitä suinkaan tarvinnut kahdesti kehoittaa.\n\n\"Kyllä lapsille ruoka maistuu\", sanoi matami, kun näki, miten hartaasti\nhe söivät ateriaansa. \"Syökää, syökää vain, lapset, että kasvatte,\nruoasta sitä voimia saa, ja voimia sitä kuitenkin kysytään teiltäkin.\nLapsiparat, täytyneekö teidänkin äidittömiksi jäädä?\"\n\nIiri laski pois puulusikkansa, kyyneleet rupesivat vierimään ja hän\njuoksi äitinsä luo ja syleili häntä, sanoen: \"Äiti, ethän jätä meitä,\näiti kulta! Sitte tahdon minäkin kuolla.\"\n\n\"Jos saisin, lapsi, sinut mukaani, silloin en huolehtisi. Sinulla on\nniin hellä ja arkatuntoinen luonto, että pelkään saavasi paljon\ntaistella täällä maailmassa; vaan kyllähän Jumala teistä huolen pitää.\"\n\n\"Kyllä hän jonkun neuvon keksii\", huokasi matami. Ovi aukeni taas, ja\neräs naapurimuija astui sisään. \"Päivää, Taaven-muori!\" sanoi matami.\n\"Olipa hyvä, että tulitte, minun täytyykin jo mennä. Jos teiltä, lapset,\njotakin puuttuu, niin tulkaa meille sanaa tuomaan, kyllä sitte koetan\nauttaa. Ehkä muori jää tänne Liisan luo, niin lapset turvallisemmin\nhäntä hoitavat, kun heillä on neuvonantaja.\"\n\n\"Kyllä minä jään, yksinäinenhän olen, ei minua kukaan kotona kaipaa;\nsama missä olen.\"\n\n\"Jumalan haltuun siis. Katsokaas, jopa hän nukkuu! Hm, väkisin sain\nhänen syömään muutaman lusikallisen puuroa, ja nyt hän sai unta.\nTiettyhän se on, kun ei syö, että hiukaisee eikä sitte untakaan saa. --\nOlkaa nyt vain hiljaa, ettei hän herää.\"\n\nMatami läksi. Muori otti virsikirjan lukeakseen, ja lapset rupesivat\nkukin hiljaa leikkimään nurkkasessaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nSeppälän kestikievarin isoa salia lakaistiin ja siivottiin, sillä sinne\nodotettiin pitäjän miehiä. Vaivaisjohtokunta oli päättänyt pitää siellä\nhuutokauppaa, ja huudolle pantavat olivat Antin-Liisan lapset. Liisa oli\npäässyt pois maallisista vaivoistaan, mutta Iiri, jota hän pelkäsi\njättää tänne maailman myrskysäitä koettelemaan, jäi sisarensa ja\nveljensä kanssa vaivaisjohtokunnan huostaan ja oli pantava\nhuutokaupalle.\n\nKulkuset kuuluivat, ja Seppälän piika kurkisti akkunasta ulos. Näkyipä\nsieltä hevonen ja reki, mutta eihän sitä erottanut vielä, tuliko siellä\nmatkustavainen vaiko pitäjän miehiä. Emäntä raotti ovea, huutaen:\n\"Hanna, mitä siellä kurkistelet? Tomuastia ja luuta ovat lattialla\nvielä, ja rovasti ajaa tuossa paikassa pihaan!\"\n\n\"Onko se rovasti? En minä häntä oikein tarkkaan tuntenut.\" Ja nyt\nkiirehti Hanna kokoomaan viimeiset tomut ja juoksi sitte huoneesta pois.\n\nEmäntä meni rovasti Nurmea vastaan, joka jo oli ennättänyt pihaan.\nSiellä isäntä vierasta auttoi reestä, ja nyt he tulivat yhdessä saliin.\nKestikievarin isäntä kuului myöskin johtokuntaan.\n\n\"Rovasti on hyvä ja pistää piippuun, sillä välin kuin tässä muitakin\nvarrotaan\", sanoi isäntä.\n\n\"Kiitoksia! Mihinkähän nyt saatanee nuo lapset? Ikävä, että heidät\ntäytyy erottaa, sillä luultavasti ei kukaan ota heitä kaikkia.\"\n\n\"Ei ikään. Jos heistä maksettaisiinkin vähän runsaammasti, niin ehkä\nsitte olisi ottajia, mutta se maksu on niin vähäinen, ettei siitä hyödy.\nMuijani tahtoisi tuon Hely tytön -- se nyt jo tekisi asioitakin, ja on\nse sievänmuotoinen tyttö, jota saattaisi panna herrojakin passaamaan.\nMutta mitäs niistä toisista, emme niitä tarvitse.\"\n\nOvi aukeni, ja sisään astui kaksi johtokunnan miestä, kirkkoväärti ja\nherastuomari. Rovasti läheni heitä lausuen hyvää päivää.\n\n\"Kah, eikö täällä vielä muita olekaan\", sanoi herastuomari.\n\n\"Ei ole vielä\", virkkoi Seppälä, \"lienee siellä tietkin vähän tukossa,\noli niin kauhea tuisku illalla.\"\n\n\"Kukahan nyt tulee?\" sanoi kirkkoväärti. \"Olleekohan posti, koska\nporokellon ääni kuuluu?\"\n\n\"Ei, se meni jo aamulla\", vastasi kievarin isäntä.\n\nKauan ei ukkojen tarvinnutkaan tuumata, kuka matkustaja oli tulossa,\nsillä sisään astui nuorukainen, joka katseltuaan ympärilleen sanoi\nkohteliaasti kumartaen: \"Suokaa anteeksi, olen erehtynyt; nämä huoneet\neivät näy olevankaan matkustavaisia varten.\"\n\n\"Kestikievarihuoneet ovat rakennuksen toisessa päässä\", sanoi Seppälä,\n\"jahka minä tulen näyttämään\". Hän aikoi juuri lähteä, mutta samassa\nnuorukainen huomasi rovastin ja huudahti: \"Kas, rovasti Nurmi! Joko Ahto\non lähtenyt Helsinkiin?\"\n\n\"Nuori Aateli Ihalasta -- vai niin! Enhän aikonut tuntea. Ahto lähti jo\nviikko takaperin, luennot yliopistossa ovat alkaneet. Menette kai\nHelsinkiin tekin?\"\n\n\"Menen, mutta nyt lähden ensiksi setäni, eversti Aatelin luo. En saanut\nkyytimiestäni tulemaan sinne asti, vaan minun täytyi tämän pienen matkan\ntähden vielä poiketa tänne. Kyytimieheni sanoi kulkeneensa hevosellaan\njo niin monta matkaa, ettei tahtonut tulla edemmäksi, kun on tietkin\ntukossa. Mutta mitä täällä tehdään, koska tänne kokoontuu noin paljo\nväkeä ja enimmiten miehiä?\"\n\n\"Täällä vaivaisjohtokunta pitää huutokauppaa -- ikävää tointa. Niitä on\nkolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika, jotka nyt pannaan huudolle ja\nannetaan vähimmän vaativalle kasvatettavaksi.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta eikö rovasti laske leikkiä? Eihän ole\nmahdollista, että meillä myydään ihmisiä?\"\n\n\"Valitettavasti se on tosi, nuori herrani. Minä olen aivan samaa mieltä\nkuin te, että se on kauheaa, mutta ei ole muuta keinoa; niin sitä\ntehdään joka paikassa, ei meillä ole asiat huonommalla kannalla kuin\nmuuallakaan.\"\n\nNuori Aateli punastui, hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta, ja häntä\nolisi haluttanut sanoa rovastille: \"Koettakaa vaikuttaa\nseurakuntalaisiinne! He varmaankin antaisivat vähän suuremman summan\nvaivaisten kassasta jollekulle kelvolliselle ihmiselle, joka ottaisi\nlapset kasvattaaksensa\", -- mutta hän huomasi samassa olevansa vielä\nliian nuori opettamaan vanhaa miestä. Sentähden hän sanoi vain: \"Minä\nolen ollut lapsi näihin asti enkä ole tietänyt kaikista epäkohdista,\njoita vielä löytyy -- mutta suokaa minun olla läsnä tässä huutokaupassa.\nNiin inhottava kuin se lieneekin, tahtoisin kuitenkin nähdä, mitenkä se\nkäy päinsä.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi rovasti, \"se sopii aivan hyvin\".\n\nVäkeä oli kokoontunut koko joukko, muutamat saadaksensa jonkun noista\nlapsista -- eli sen rahan, joka niistä maksettaisiin, -- toiset\nuteliaina näkemään, mihinkä heidän entisen tuttavansa Antin-Liisan\nlapset joutuisivat.\n\nHuutokauppa alkoi, ja vasaramies ryhtyi toimeensa, kysyen ensiksi, mitä\nvanhimmasta vaadittaisiin. Mutta juuri kun alkuun päästiin, huusi\nRenkalan isäntä, jonka talo oli vähän matkan päässä kirkonkylästä:\n\"Tuokaa tänne kauppakalu vain, eihän sitä sikaa säkissä osteta,\ntäytyyhän nähdä, mitä tavaraa teillä on, häh, häh\" -- ja isäntä nauroi\nomaa sukkeluuttaan niin, että hänen lihava vatsansa hölkkyi.\n\nNuori Aateli sanoi hiljaisella äänellä rovastille: \"Suokaa anteeksi,\nettä lausun mielipiteeni, mutta eikö olisi yhdentekevää, jos vain\nmainittaisiin lasten ikä.\"\n\n\"Kyllä, siksi en olekaan tahtonut heitä tänne.\" Ja nyt sanoi rovasti\nkansalle: \"Kun tietää lasten iän, niin ei minun mielestäni ole\ntarpellista tuoda heitä nähtäviin. Vanhin tyttö ori kolmentoista-,\ntoinen yhdentoista-vuotias, ja nuorin kahdeksan vuoden vanha poika.\"\n\n\"Saaneehan heitä katsellakin sentään\", virkkoi Renkala taas, \"toinen on\nenemmän, toinen vähemmän roteva, tuokaa tavara tänne vain -- hihi hii\n--\"\n\nAateli punastui. Hänen muotonsa ilmaisi suurinta inhoa tuota miestä\nkohtaan. Näkyipä, että hänen oli vaikea olla ääneti, mutta hän oli\nvieras tässä, jolla ei ollut mitään sanottavaa asiassa.\n\nHetken perästä tuli kestikievarin emäntä sisään, tuoden nuo kolme orpoa\nmuassaan. Hely oli sievännäköinen tyttö, jolla oli punaiset posket ja\nniissä syvät veitikkamaiset kuopat, mutta Iiri oli iäkseen pitkä, hento\nja kalvakka ja hänen suuret harmaat silmänsä näyttivät niin\nsurullisilta, ettei häntä säälimättä saattanut katsella. Martti poika\nseisoi vakaana kädet taskussa ja näytti välinpitämättömältä, ikäänkuin\nolisi hänelle ollut yhdentekevää, minne joutui.\n\n\"Vanhin tyttö on jo koko riski, mutta tuota toista saa kyllä syöttää\nturhaan vielä\", tokaisi Renkala.\n\n\"Ei Renkalan ole pakko huutaa kumpaakaan\", sanoi herastuomari.\n\nNyt alkoi huutokauppa uudestaan. Kestikievari huusi Helyn, ja sitte tuli\nIirin vuoro. Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttö raukka\nvasaramiehen luo, huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: \"Älkää panko\nminua huudolle! Älkää, älkää! Seppälän emäntä, ottakaa minutkin ja\nMartti veljeni!\" Näin sanoen hän polvista syleili Seppälän emäntää.\n\nHuuto lakkasi hetkeksi. Emäntä sai kyyneleet silmiinsä ja sanoi: \"Hyvä\nlapsi, en minä teitä kaikkia saata ottaa, ei teistä paljoakaan anneta,\nmutta sen oitis äitinne kuoltua päätimme, että yhden teistä ottaisimme.\"\n\n\"Ottakaa Martti kuitenkin!\"\n\n\"No otetaan poika sitte\", sanoi kestikievari. \"Saatammehan panna hänet\nkyytiä viemään jonkun vuoden päästä.\"\n\n\"Annetaan huudon käydä järjestyksessä\", sanoi kirkkoväärti.\n\n\"Seppälän emäntä, tehkää hyvin ja viekää lapset pois! Ne ovat jo\nkylliksi olleet täällä\", lausui rovasti.\n\nEmäntä vei lapset huoneesta, ja kun hän palasi, oli Seppälän isäntä\nhuutanut myöskin Martin, mutta Renkala Iirin.\n\nAateli jätti hyvästi rovastin, sanoen: \"Tämä oli surkein tilaisuus,\nminkä minä olen nuorella iälläni nähnyt. Kun taas tulen kotiin, täytyy\nminun oikein tutkistella meidän olojamme R:n pitäjässä, ovatko nekin\nyhtä huonolla kannalla.\"\n\n\"Varmaankin\", sanoi rovasti, \"miten saattaisivatkaan olla paremmalla? Ei\nsellaisia asioita niin helposti muuteta.\"\n\n\"Saadaanpa nähdä\", uskalsi nuorukainen vastata ja läksi sitte pois.\n\nNuori Aateli meni kestikievarihuoneeseen. Hän kulki edestakaisin, sanoen\nitseksensä: \"Meidän kurjat, meidän orpo raukat! Nyt minä olen iloinen\nsiitä, että olen tuleva suuren tilan haltijaksi, sillä sellaisena saatan\nenemmän vaikuttaa hyvää siinä, missä epäkohtia havaitsen. Ihminen\nhuutokaupalla -- kuinka alentavaista! Se on varma, että tuosta pitää\nainakin meidän seurakunnassamme loppu tuleman, jahka minä kartanoa\nhallitsemaan rupean; kentiesi ennenkin. Isäni ei ole kova\nvanhoillaanolija. Mutta jopahan hevonen on valjaissa.\" Kiireesti\nkirjoitettuaan päiväkirjaan nimensä läksi Arvo Aateli ulos. Pihalla\nistui Renkala reessään ja huusi Iirille:\n\n\"Tule nyt joutuun, tyttö, ei sitä usein huutotyttöä isännän rinnalle\nrekeen aseteta, hihi hii\" --\n\nIiri riensi rekeen, kyyneleet vierivät hänen silmistään, hän katsoi\nvielä kerran taaksensa, isäntä huimasi piiskallaan hevosta, ja Iiri\nläksi uutta kotiansa kohti.\n\nArvo katsoi heidän jälkeensä. Eräs pihalla seisova vanha kyytimies, joka\nmyöskin loi silmänsä samaan suuntaan, sanoi: \"Kyllä tuo lapsi sen tulee\ntuntemaan, että on orpo.\"\n\n\"Niin, minäkin ajattelin\", vastasi Arvo, \"että eiköhän kyyhkynpoikanen\nole joutunut haukan pesään?\"\n\n\"No niin, en sitä juuri tahdo sanoa, paremmin nämä tänne jääneet ovat\nhaukan pesään joutuneet. Harvoin kestikievarissa nuoret menestyvät.\nMutta en minä sentään lastani tahtoisi nähdä kumpaisessakaan paikassa.\"\n\nArvo istui rekeensä alakuloisena ja ajoi pois Seppälän kestikievarista.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nR:n pitäjässä pohjois-Hämeessä oli mäen päällä kauniin puiston keskellä\nIhalan uhkea sukukartano. Tuuheitten vanhojen puitten välistä pilkoitti\nsieltä ja täältä sinertävä järvi kauniine saarineen. Aivan lähellä\nrantaa näkyi sievä punaiseksi maalattu asunto, jota suuri vanha koivu\nsuojasi. Tässä pienessä rakennuksessa asui vanha neiti Joppe, joka ennen\noli ollut sukukartanossa taloudenhoitajana, mutta myöskin perheen\nystävänä ja neuvonantajana. Hän oli jo nykyisen patruunan isä-vainajan\nnuorena ollessa talossa ollut ja nyt vanhana saanut oman asunnon, jossa\nhän rauhassa sai viettää vanhuuden päiviään.\n\nTämän vanhuksen asuntoa kohti kulki Arvo Aateli verkalleen. Hän näytti\nmiettiväiseltä.\n\nVanha neiti Joppe katsoi ulos ikkunastaan ja ajatteli nähdessään Arvon:\n\"Poika näyttää niin vakaalta, mitäpä hän tuumanneekaan? Kukapa niitten\nnuorten pääkkösistä tähän aikaan selvää saa -- on niin monta tuumaa ja\nmieltä heillä, että tuskin itse tietävät mitä tahtovat; hyvä poika hän\non, ei hän minuakaan halveksi, tuleepa usein kysymään neuvoja minulta,\nkoska olen muka paljon kokenut. Noh, totta tällä iällä jo jotakin on\nnähnyt, vaan eipä kaikki nuoret tahdo vanhan neuvoja seurata, mutta Arvo\nsen kyllä tekee ja Jumala häntä siunatkoon!\"\n\nOvi aukeni ja Arvo astui sisään. Vanha neiti pani lasit nenälleen\nparemmin nähdäksensä lempi poikaansa.\n\n\"Kuinka täti jaksaa? Päivä on niin lämmin ja ihana, että luulin\ntapaavani teidät ulkona.\"\n\n\"Täältä on laveampi näköala. Minun sopii nähdä sekä järvelle että\nIhalaan päin, ja kun akkunani on auki, saan kyllin henkiä kesäistä\nilmaa.\"\n\n\"Todella täällä onkin vilpoista ja herttaista olla.\"\n\n\"Mitä posti tänään toi? Tuliko kirjeitä?\"\n\n\"Tuli. Setäni kirjoitti isälle, kehoittaen samalla, että minä lähtisin\nheille; mutta ei minua oikein haluta. Setä on kyllä kovin herttainen,\nmutta en minä viihdy serkkujeni parissa, me olemme varsin erilaisia\nmieliltämme.\"\n\n\"Kyllä niin, sinä olet aivan isoisäsi, kapteeni-vainajan, luontoinen ja\nihan hänen näköisensäkin. Jaa jaa\", sanoi neiti ja puhui ikäänkuin\nitsekseen, \"hän oli mies, joka katsoi ainoastaan ihmisen todellista\narvoa, eikä hänen mielensä milloinkaan hehkunut ulkonaisiin komeuksiin.\nMutta hänenkin vain täytyi kärsiä perityn korkeasukuisuutensa vuoksi --\nniin -- niin, kärsiä sitä täytyy -- eihän siihen mikään auta, ei\nrikkaus, ei köyhyys -- mutta mitä näistä puhuu, ovathan ne ajat jo\nunohduksiin menneet.\"\n\n\"Minä olen kuullut kaikkien puhuvan isoisästäni äärettömän suurella\nrakkaudella, ja äitinikin oikein ilostuu, kun vain joku sanoo minua\nisoisäni näköiseksi tahi luontoiseksi. Mutta isoäidistäni ei kukaan\nmainitse mitään, ei pahaa eikä hyvää. Mikähän siinä on? Eikö hän ollut\nhyvä?\"\n\n\"Hyvänen aika, mitä kysytkään! Hän, joka ei pienimmälle sääskellekään\nolisi mitään pahaa tehnyt!\"\n\n\"Olipa hän myöskin hyvää sukua, koska oli aatelinen neiti.\"\n\n\"Kyllä, tietysti.\"\n\n\"No eikö häntä siis mikään vaivannut? Äitini myöskin aina noin\nepäsuorasti vastaa, kun mummostani jotakin tahdon tietää. Niin, häntä ei\nkoskaan haluta kertoa asioista, joita hän on ainoastaan kuullut eikä\ntarkemmin tunne. Mutta te, joka olette isoisäni aikana elänyt ja olitte\ntalossa sukulaisena ja perheen ystävänä, te kyllä nuo asiat tunnette.\nKertokaa nyt minulle isäni vanhempien elämänvaiheista.\" Näin sanoen Arvo\nnousi katsomaan isoisänsä ja isoäitinsä kuvia, jotka olivat ripustetut\nvanhan neidin seinälle.\n\n\"Nuo molemmat, joita siinä katselet, eivät olleet luodut toisiansa\nvarten. Eivät he onnellisia olleet\", sanoi neiti Joppe.\n\n\"Mitä, elivätkö riidassa?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan! Eihän niin jalo mies kuin kapteeni-vainaja koskaan\nolisi riidellyt vaimonsa kanssa, eikä kapteenska koskaan ajatellut\ntoisin kuin hänen miehensä.\"\n\n\"Sepä kumma! Ja sentään sanoitte, etteivät he onnellisia olleet\" -- --\n\n\"Ottaisitko sinä halusta vaimon, joka aina vain sanoisi jaa, jaa, niin,\nniin, kaikkiin asioihin, joista tahtoisit keskustella hänen kanssaan?\nJos niin on, neuvon sinua olemaan ilman vaimoa yhtähyvin, sillä mitä\ntuollaisella kumppanilla tekisit, joka ei tiedä mitään itse ja sen\nvuoksi on sinun ainaisena kaikunasi. Eihän kaksi ihmistä, jos viisaita\novat, koskaan ole niin aivan yksimielisiä, etteivät joskus vedä vähän\nvastakynttä.\"\n\n\"Oliko hän siis hullu?\"\n\n\"No ei, osa vähemmässäkin, mutta yksinkertainen hän oli oikein suuressa\nmäärässä.\"\n\n\"Mitenkä isoisäni noin kummasti erehtyi kumppania valitessaan? Älkää\nvain sanoko, että hän etsi rikkautta. Silloin minulta ryöstäisitte sen\njalon kuvan, jonka hänestä sydämessäni olen säilyttänyt.\"\n\n\"Ei, hän ei rikkautta etsinyt. Minä tahdon sinulle kertoa\npääasiallisesti, mitenkä hänen kohtalonsa sellaiseksi tuli, kuin se oli:\n\nNuorukaisena hän rakastui erääseen papintyttäreen, joka oli hyvin\nsivistynyt. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta vartalonsa oli sorea,\nhänen poskillaan hohti raitis puna ja hän oli erittäin miellyttävä,\niloinen ja viisas tyttö. Nuoret tapasivat usein toisensa, vaikka asuivat\neri pitäjissä, sillä vanhemmat pitivät seuraa toistensa kanssa. Vuosi\nvuodelta kiihtyi nuorten rakkaus, mutta kun isoisäsi vanhemmat\nhuomasivat sen, rupesivat he harvemmin pappilassa käymään sekä kokivat\nkaikin tavoin estää nuoria tapaamasta toisiaan. Tuo järkevä tyttö\nhuomasi sen kylläkin pian. Hän taisteli nyt omaa sydäntänsä vastaan\nkovan taistelun, jonka seurauksena oli se, että kapteeni-vainaja, kun\nhän kosijana tuli tytön luo, sai rukkaset. 'Minä rakastan sinua', sanoi\ntyttö kapteenille, 'ja tiedän myöskin ansaitsevani sinun rakkautesi.\nMutta sukulaisesi halveksivat minua siksi, etten ole samaa säätyä kuin\nhe, ja vähitellen he saattaisivat kentiesi muuttaa sinunkin mielesi, --\nja silloin -- niin, silloin olisi minun onneni hukassa.' Mutta kapteeni\nvakuutti, ettei hän milloinkaan muuttuisi. Hän kirjoitti tytölle\nkirjeen, jossa oli pieni muistoruno. Se kuului näin:\n\n      'Armaastaan kyyhky pieni\n      pois ennen eriää,\n      kuin sinua, kallis Meeri,\n      sun sulhos hylkäjää.'\n\nVaan tyttö pysyi lujana päätöksessään. Siitä kapteenin koko suku kovin\nhäntä kunnioitti. He sanoivat: 'Hän on todellakin jalo, emme parempaa\nminiää toivoisi, jos hän vain olisi -- vapaasukuinen\" -- mutta siinäpä\nse oli se suuri juopa, johon viisas Meeri tiesi hukkuvansa, ellei olisi\naikoinaan pelastanut itseänsä. Meeri jäi kuitenkin naimattomaksi koko\niäkseen ja oli onnellinen, sillä kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät\nhäntä rakkaana. Kapteeni ei myöskään olisi tahtonut naimisiin mennä,\nmutta kun hän oli sukukartanon omistaja, tarvitsi hän emännän taloonsa,\nja hänen vanhempansa kiusasivat häntä niin kauan, että hän vihdoin\nsuostui ottamaan vaimokseen erään köyhän aatelisneidin, joka oli hyvin\nyksinkertainen. Kapteeni kyllä ilmoitti tytölle sydämensä tilan -- että\ntoinen oli hänen rakkautensa saanut -- mutta tyttö oli yhtä kaikki\ntyytyväinen, kun sai kauniin miehen ja pääsi sukukartanon emännäksi.\nSiinä nyt olet saanut kuulla, miksikä isoisäsi tuollaiseen naimiseen\nmeni.\"\n\n\"En minä vain tässä suhteessa tahtoisi isoisäni kohtalon alaiseksi\njoutua! Aatelisneitoa en myöskään ota, en milloinkaan. Sen olen\nsanonutkin vanhemmilleni, jotta tottuisivat ajatukseeni. Heidän täytyy\nse tietää, etten minä ketään yksinkertaista röökinää aio naida.\"\n\n\"Hyvänen aika, mitä nyt tuumitkaan? Eihän kaikki röökinät ole\nyksinkertaisia. Mutta kyllä sen sanonkin, että tyhmiä ihmiset ovat, kun\nperittyyn, nimeen panevat enemmän arvoa kuin jaloon sydämeen. Vaan\nkyllähän maailma siinä suhteessa nyt jo onkin muuttunut.\"\n\n\"On kyllä. Mutta tässä nyt olen jutellut näin kauan, vaikka vanhempani\nodottavat minua päättämään matkastani. -- Setäni mailla on paljo\njäniksiä ja lintuja; ehkä lähden sentään, niin pääsen metsästämään.\"\n\n\"Katso vain, ettet huonoa saalista saa. Todella, minä varoitan sinua!\nTuollaiset nuket, kuin serkkusi on, harvoin tekevät järkevän miehen\nonnelliseksi, mutta usein on tapahtunut, että ovat vieneet viisaan\nmiehen järjen, ja mies parat ovat huomanneet sen vasta silloin, kuin\nkatuminen on käynyt liian myöhäiseksi.\"\n\n\"Älkää pelätkö, ei minua nuket miellytä, ajattelevien ja järjellisten\nihmisten seurassa olen aina parahiten viihtynyt. Mutta nyt minun täytyy\nmennä. Hyvästi, täti!\"\n\nArvo läksi käymään kotiin päin ajatellen: \"Tuo täti minua on aina\nlellitellyt, mutta toisaalta hänen neuvonsa monessa suhteessa kuitenkin\novat parsineet sen, mitä hänen liiallinen hyväntahtoisuutensa ehkä olisi\nminua vahingoittanut. Hm, hän pelkää, että mielistyisin serkkuuni; siitä\nhän saa olla huoletta!\" Arvo oli nyt ennättänyt kotiin ja läksi suoraan\näitinsä kamariin.\n\n\"No mitä kuuluu, poikani, oletko päättänyt lähteä?\" kysyi hänen äitinsä.\n\n\"Olen\", vastasi Arvo.\n\nPatruuna Aateli tuli huoneeseen ja sanoi, nähtyänsä Arvon: \"Sinä lähdet\nkai jo tänään matkalle?\"\n\n\"Lähden. Nyt on metsästysaika juuri käsissä ja metsälammet ovat täynnä\nsorsia.\"\n\n\"Nuo ikävät jahtimatkat\", sanoi patrunessa, \"ne minua aina\nhuolestuttavat; lankoni maatilalla on kovin synkkiä metsiä, entä jos\nvielä eksytte siellä. Aksel ei suinkaan paljon tunne niitä.\"\n\n\"Ahto Nurmi tulee kyllä mukaamme; kun kolmisin menemme, niin ei meidän\nyhtään ole hätää, ja sitä paitsi Ahto kyllä usein on setäni mailla\nmetsästämässä ollut, kyllä hän ne tuntee. Tunteepa vielä Renkalankin\nmetsät.\"\n\n\"Urholla saat ajaa ensi kestikievarivälin, vaan sitte kyydillä, sillä\nminä tarvitsen hevosiani kylvöjen takia\", sanoi patruuna.\n\n\"Hauskempi onkin kyydillä kulkeminen, sillä matka joutuu pikemmin.\"\n\n\"Lähde nyt vaatteitasi säälimään matkalaukkuun\", käski patrunessa, \"minä\nmenen sinulle panemaan vähän eväitä mukaan\".\n\nArvo meni kamariinsa, veti piironkinsa laatikon auki, otti sieltä\nvaatteet, joita luuli tarvitsevansa mukaansa, ja rupesi niitä\nsovittelemaan matkalaukkuun. Samassa vanha Maija, joka oli talossa kauan\npalvellut, tuli sisään, tuoden esiliinassaan koko joukon sukkia, joita\nhän tarjosi Arvolle, sanoen: \"Tässä on uusia puhtaita sukkia, ottakaa ne\nmukaanne.\"\n\n\"Maija hyvä, en minä niitä kaikkia tarvitse.\"\n\n\"Ottakaa vain! Jos jalat metsässä kastuvat, niin nämä ovat hyvät\nolemassa.\" Ja kursailematta Maija pani sukkaparit matkalaukkuun sinne\nja tänne, missä vain havaitsi pienen kolon vaatteitten välissä.\n\n\"Olkoot nyt siinä sitte\", sanoi Arvo. \"Mutta Maija hyvä, laittakaa\nminulle kahvia, sitä mielelläni joisin, sillä semmoista kahvia, jota te\nkeitätte, en saa, ennenkuin takaisin palajan.\"\n\n\"Voi, voi, tuota maisteria, mitä hän sanookaan! Kyllä maar sitä\nsemmoista jokahinen keittää. Menkää vain sisareni, lukkarin matamin luo,\nhän laittaa varsin yhtä hyvää kuin minäkin -- vaikka vähän liiaksi\nväkevää se sentään ehkä on, sillä hän on jo unhottanut, kummoista\nhienommissa herroissa laitetaan. Aioin juuri pyytää, että maisteri\npoikkeisi sinne lukkarille taikka antaisi kyytipojan viedä minulta\nsisarelleni terveisiä. He asuvat siellä kirkonkylässä.\"\n\n\"Kyllä tiedän ja toimitan terveiset perille, mutta kahvia tahdon täällä\nkotona juoda.\"\n\n\"Niin kai, sehän onkin aivan valmista lakin alla selkenemässä, ja\nlämpimiä nisukaakkusia panen pöydälle, tulkaa vain juomaan.\"\n\nMaija kiirehti toimeensa, ja Arvo meni vanhempiensa kanssa juomaan\nkahvia.\n\nHevonen oli portaitten edessä valjastettuna, ja kun Arvo oli juonut,\notti hän jahtilaukun ja pyssyn mukaansa, sanoi jäähyväiset vanhemmilleen\nja meni kääseihinsä. \"Hei Urho, nyt sitä mennään!\" huusi hän\nhevoselleen, nykäisten ohjaksista, ja samassa mentiinkin niin, että\nkääsit tärisivät.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\n\"Mitenkäs Iiri raasukin jaksanee nyt tuolla Renkalassa?\" sanoi lukkarin\nmatami miehelleen, joka juuri astui huoneeseensa. \"Taaven-muori kävi\ntäällä ja puhui, miten tyttö riepua pahoin kohdellaan. Kaiket päivää,\npyhät ja aret, hänen täytyy käydä paimenessa, oli ilma sitte millainen\nhyvänsä, ja kun läpimärkänä kotia palaa, saa hän vain samoissa\nrepaleissa olla, ei kuivaa nuttua lapsen ylle anneta. Ruoka on myös\nhuonoa.\"\n\n\"Lienevätkö kaikki tosia? Kyllä minä tiedän, ettei Renkalassa\nherkkusuuna olla saa, sillä ukko on saituri, mutta jos tytölle annetaan\ntarpeeksi ruokaa, niin ei ole hätää, sillä on sitä kerjäläinenkin\npyöreäposkinen, vaikkei muuta syö kuin kalaa ja leipää eikä muuta juo\nkuin raitista vettä.\"\n\n\"Niin, mutta kyllä se sentään on surkeata -- lapsi on lapsi ja\ntarvitsisi kyllä joskus muutakin. Heillä oli niin hellä äiti, että\nharvalla on semmoista, eikä tyttö parka saattanut ennen aavistaakaan\nnoin kovia ihmisiä löytyvän. Minä tässä tuumasin juuri, että mitähän\nLiisa-vainaja nyt ajattelisi, jos näkisi heikon kalpean tyttösensä yksin\nkävelevän Renkalan synkkiä metsiä, suurta karjalaumaa paimentamassa.\"\n\n\"Hän varmaankin ajattelisi\", vastasi lukkari tyvenesti: \"kumma, etteivät\nlukkarilaiset ottaneet tuota lapsukaista, vaikka ei heillä itselläänkään\nole lasta, koska Jumala heiltä korjasi heidän ainokaisensa\".\n\n\"Kyllä maar minä olisin ottanut, jos sitä oikein olisi tuumittu, mutta\nethän sinäkään käskenyt, sanoit vain: 'Kuules, entä jos ottaisimme Iirin\nkasvatiksemme, mitäs tuosta tuumit?' Näin sinä sanoit.\"\n\n\"No niin, sanoinhan minä sillä tavoin.\"\n\n\"Sanoit sinä, ja minä siihen sitte vastasin että eihän meidän auta ottaa\nkaiken maailman köyhiä luoksemme, vaikkei meillä omia lapsia ole; enhän\nminä muuta sanonut. Kylläpä minä sen puolesta olisin tuon tyttö rievun\nottanut, jos paremmin olisit toivosi ilmoittanut, mutta olit sitte vain\nääneti etkä puhunut mitään ja minä luulin, että sinä olit samaa mieltä\nkuin minäkin.\"\n\n\"En tahtonut lasta miksikään riitakappaleeksi välillemme. Sinulle\nhänestä olisi suurempi vaiva tullut, siis oli se paremmin sinun\npäätettäväsi, ottaisimmeko hänet vai emmekö, ja vastauksestasi\nhavaitsin, ettei sinua haluttanut ottaa häntä.\"\n\n\"Hyvänen aika! Se on sitte minun syyni, jos lapsi on onneton!\"\n\n\"Ei suinkaan, en sitä tahdo sanoa; emmekä me tiedä, onko tytölle\nvahingoksi, että hän saa kovan koulun käydä, vaikka se meistä näyttää\nliika kovalta.\"\n\n\"Minun täytyy mennä Renkalaan, mutta mitä minä asiaksi teen?\"\n\n\"No onhan sinulla asiaa, kun menet tyttöä katsomaan.\"\n\n\"Mutta jos ukko suuttuu ja hänen tyttärensä, ylpeä Eveliina -- emännästä\nen huoli, hän on kuin nahistunut nauris, ei makea eikä karvas.\"\n\n\"Suuttukoon! Emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole hänelle velkaa,\nkuten muut meidän kyläläiset.\"\n\n\"Niin, suuttukoon vain. Minä puen ylleni ja menen katsomaan tyttöä.\"\nMatami rupesi pukeutumaan, vaan sanoi sillä välin: \"Seppälässä hän on\njoskus pikimmältään käynyt illalla, sitte kun karja jo on kotia ajettu,\nja Seppälän emäntä sanoi että hänen on kovin käynyt sääliksi lapsen\ntila. Hyvästi nyt, ukkoseni, sanot aina minun liikojakin puhuvan, mutta\njos sinäkin enemmän puhuisit, olisi Iiri ehkä nyt meillä.\" Näin\nsanottuaan matami puikahti ulos ovesta ja meni kulkemaan Renkalan taloa\nkohti, joka oli virstan päässä kylästä.\n\nMatami käveli hiljakseen maantietä pitkin, jonka molemmilla puolin\nviljavainioitten kultaiset tähkäpäät raskaina nuokkuivat. Hänen\najatuksensa lentelivät sinne tänne, niinkuin ihmisen ajatukset ainakin\nlentelevät -- hän katseli vainiota ja ajatteli: \"Seppälän ruiskin olisi\nleikattava -- kumma, etteivät jo ole käyneet minua pyytämässä\ntalkooruokia valmistamaan -- kukapa heillä juurikkalaatikkoa laittaisi,\njollen minä sitä tee? -- Taaven-muorikin on aina Kartanon työssä ja\npiiat pannaan vainiolle; emäntä ja Hely vain ovat kotona. Menee sen\nHelyn aika herrojakin passatessa, ainahan ne sitä huutavat -- ja\nlapsihan se vain onkin, kolmentoista-vuotias -- mitäpä hän vielä\njaksaisi tehdä. Ei, kyllä emäntä minua tarvitsee. Hely raasun täytyy\nherroja passata -- Ei emännän aina tarvitsisi tyttöä lykätä\nmatkustavaisten käskettäväksi -- orpo raukka! Kyllä orvon käskee --\nvarsinkin kun hänestä tulee semmoinen kaunis tyttö, kuin Hely on --\nkauneus ei ole köyhälle onneksi.\"\n\nVainion mitta oli nyt loppunut, ja maantie kulki karkean kuusimetsän\nläpi aina lähelle Renkalaa. Matami käveli eteenpäin vähän kiireemmin,\nkun joutui vilpoiselle metsätielle. Sielläpä näkyi eräs muijakin tiellä\nkulkevan. Matami kiirehti askeleitaan ja saavutti pian edelläkulkijan,\njoka oli jo ennestään tuttu Taaven-muori.\n\n\"Hyvää päivää, muori!\"\n\n\"Kah lukkarin matamiko se onkin! Ajattelin, kuka siellä tuli.\"\n\n\"Renkalaanko menette?\"\n\n\"Renkalaan. Täytyy mennä kysymään, joko pian leikataan, sillä minua on\npyydetty Kartanoon pyykille, mutta jos nyt ruvetaan ruista leikkaamaan\nRenkalassa, niin on minun sinne meneminen. Minun täytyi ottaa vähän\njyviä Renkalalta, kun en päässyt uutisiin -- ei muilla ollut tähän\naikaan liikenemään, tarvitsevat siemeneksi vanhansa, eikä Renkala\nottanut rahaa, ottaa vain päivätöitä, ja niitä saan nyt tehdä niin\nmonta, että kyllä ne jyvät maksamaan tulevat. Mutta mitäs köyhä\nrikkaalle voi, häneen täytyy turvata, kun on puute, vaikka sitte kuinka\nkiskoisi, -- ja kyllä kiskookin.\"\n\n\"Kuinkahan Iiri parka siellä nyt jaksanee? Häntä minä menen katsomaan.\nOlen kovin mielipahoissani siitä, etten ottanut häntä meille.\"\n\n\"Olihan matami siellä huutokaupassa.\"\n\n\"He, olin, mutta kun se meidän pappa nyt on semmoinen, ettei se niin\nasioitaan puhu, en minäkään omin päin tahtonut päättää mitään. Ajattelin\nvain sitte, kun Renkala tytön huusi, että olisi se joutanut meilläkin\nolla tuo Iiri ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa, ja kun sitä\nsitte puhuin ukolle, niin oli hän ajatellut ihan samoin, mutta tiesinkö\nminä sen, koska ei hän mitään puhunut. Se nyt on semmoinen tuppisuu se\nmeidän pappa -- en sitä sano häntä moittiakseni, sillä kyllä hän sen\npuolesta on erinomaisen hyvä mies ja paljon parempi kuin minä, mutta\nkullakin ihmisellä on oma luontonsa; minä vain tarkoitan sitä, että\nmonessa asiassa kävisi paremmin, jos enemmän keskusteltaisiin.\"\n\n\"Matami hyvä, jos te olisitte ottanut ne kaikki kolme, niin olisitte\nhyvän työn tehnyt. Lasten äiti tuolla taivaassa olisi siunausta\nrukoillut teille.\"\n\n\"Ei muori hyvä semmoisella muonalla, mitä niistä annetaan, emme heitä\nkaikkia olisi saattaneet kasvattaa.\"\n\n\"Niin, mutta kunnan miehet joutaisivat kyllä maksaa enemmän, silloin kun\nsaavat lapset hyvään paikkaan.\"\n\n\"Samaa mieltä minäkin olen, mutta eipä sitä tehdä.\"\n\n\"Jos rovasti kehoittaisi -- kyllä maar sitä niin tehdään, kuin rovasti\ntahtoo.\"\n\n\"Kyllä kai, mutta hän on liian pehmeä. Hän tahtoo aina noudattaa\npitäjäläistensä mieltä, ja siksipä hänestä kovin pitävätkin, mutta ei se\nliika hyvyyskään aina paikallaan ole.\"\n\nMatamin ja muorin jutellessa oli aika kulunut pikaisesti, ja nyt he\nnäkivät jo edessään Renkalan suuren kivinavetan. \"Minä kierrän tästä\nvain navetan kujasta taloon\", sanoi muori, \"mutta menkää te tuolta\nisosta portista.\"\n\n\"Ei sillä väliä ole, vaikka tästäkin menisin, mutta saatanhan sentään\ntuoltakin --\" Matamin päähän juolahti taas ajatus: \"En huolikaan, menen\nvain isosta portista, mitä sitä tarvitsee nöyränä kulkea takakujista --\nemme me hänen kirjoissaan ole, emme ole velkaa hänelle emmekä muille.\"\nJa matami meni kuin menikin isosta portista.\n\nPihalla oli Renkala. Hän seisoi siinä kädet taskussa katsellen kohti\ntaivasta, joka näkyi vetäytyvän synkkiin pilviin, mutta samassa läheni\nmatami sanoen: \"Hyvää päivää, isäntä, terveisiä meidän mäeltä.\"\n\n\"Jumal'antakoon! Käykää sisälle, saamme kohta myrskyilman. Väkeni on\npellolla leikkaamassa, mutta pian kyllä heidän täytynee tulla sieltä\npois.\"\n\n\"Kyllä kai, näyttää siltä, kuin rupeaisi Herran voima käymään\". Tupaan\ntultiin. Matami lausui emännälle, joka istui tuvan perällä: \"Onhan\nemäntä kotona; hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä! Kuinka täällä\njaksetaan?\"\n\n\"Kiitoksia kysymästänne\", vastasi emäntä, \"aina hiljakseen vain.\nIstukaa.\"\n\n\"Kiitoksia!\"\n\n\"Kuules, akka, pane pannu tulelle.\"\n\nEmäntä meni halustakin, sillä kahvi se hänen parastansa oli. Siihen hän\naina turvasi, kun miehen ylivalta talossa hänelle liika raskaaksi kävi.\n\nJäätyänsä isännän kanssa kahden kysyi matami: \"Miten Iiri nyt jaksaa?\nHupaista olisi nähdä Liisan likkaa.\"\n\n\"Mikäpä häntä vaivaisi?\" sanoi isäntä ynseästi. \"Ruokaa on ja vaatteita\nruumiin verhoksi -- mitä tuommoinen orpo muuta tarvitsee.\"\n\n\"Minusta orpo juuri tarvitsee paljonkin muuta\", sanoi matami.\n\n\"Mitä maar! Jota tarvitsee, sitä hän saakin. Hänelle annetaan työtä\nsemmoista, jota hän jaksaa tehdä, se on hänelle hyvä, ja jos kuritusta\nkaipaa, niin kyllä hän sitäkin saa. Ettekö luule vai? -- hihi hii.\"\n\n\"Missä hän on nyt, tuo lapsi?\"\n\n\"Paimenessa on. Siellä hän on paikallaan; ei hänestä täällä kotona vielä\napua ole.\"\n\nPaimenessa, Renkalan synkissä metsissä, pieni yksitoistavuotias Iiri --\nmatamin sydäntä oikein kouristi hänen tuota ajatellessaan. Hänen\nhuulillansa oli juuri kova nuhdesaarna, joka kuitenkin jäi pitämättä,\nsillä nyt löi salama niin, että koko tupa oli ikäänkuin tulessa, ja\nrakeita pomppaili vasten akkunoita, jotta ruudut ratisivat. Väki tuli\njuosten pellolta pois; naiset olivat nostaneet päällimmäisen hameensa\nhupuksi päähänsä, ja niin riensivät he sitte kotiin renkituvan suojaan.\n\nEmäntä tuli sisälle, tuoden kahvipannua, ja samassa myöskin Eveliina,\ntalon ylpeä tytär, astui tupaan; hänellä oli nisuleipäkori ja kahvikupit\ntarjottimella, jonka hän laski pöydälle. Hän tervehti matamia, sanoen:\n\"Tulin aivan märäksi, mutta en tässä Herran ilmassa saattanut mennä\nluhdista toisia vaatteita ylleni muuttamaan, ja tuleehan lämmin, kun\nkahvia juodaan.\"\n\n\"Niin, mikäpäs meidän hätänä täällä, mutta Iiri raukka, joka metsässä on\ntässä kamalassa ilmassa\" --\n\n\"Kyllä ne paimenet saavat ilmoja koetella, eikä tuo niin pahalta\nmetsässä tunnu, pääseepä hän puun suojaan\", vastasi Eveliina.\n\n\"Eveliina, tule tarjoamaan kahvia, olen jo kaatanut.\"\n\n\"Kyllä! Kas kun hiirikin on leipää nakerrellut -- tuosta on karvinut;\nsaakoon Iiri sen, kun hän tulee --\"\n\nNäin haastellen Eveliina erotti hiiren nakertaman palan Iiriä varten ja\ntarjosi kahvia vieraalle, joka ei oikein jaksanut mielinestettään juoda\najatellessaan pikku tyttöstä, jota hän sääli, mutta jonka hyväksi ei\nhänkään ollut mitään tehnyt.\n\n\"Kunpa ilma selkenisi, että pääsisin kotia! Mistähän se rajusää noin\näkkiä tulikaan?\"\n\n\"Kyllä minua kovin raukaisikin koko aamupäivän\", sanoi emäntä. Mutta\nhäntäpä enimmiten aina raukaisi, ja mistäpä sitä sitte tiesi, oliko\nukkonen ilmassa vai ei.\n\nRakeita ei enää tullut, mutta aina yhä sateli ja tuuli. Isäntä katseli\nulos ikkunasta sanoen: \"Ei tänään leikkaamisesta tule mitään. Eveliina,\nsaat viedä väelle kahvia -- meidän on, näette, matami hyvä, näin\nleikkuuaikana tapana kahvilla kestittää väkeämme. Jos kupin tai pari\nsaavat, niin mitäs se meillä tuntuu -- juuria poltetaan -- ei siinä\nmontakaan kahvipapua ole, mutta herkkuna juovat vain ja tekevät työnsä\nhalukkaammin, kun heitä kestitään.\"\n\nEveliina heitteli ylpeästi päätään, mutisten: \"Ei ikään se niin pelkkää\njuurikahvia ole, kyllä se vain tavallista on, semmoista ja ehkä\nparempaakin kuin muualla.\" Sitte meni hän pannuineen kampsuineen\nrenkitupaan, mutta palasi heti jälleen, pyytäen isäänsä Taaven-muorin\npuheille. Isäntä ja Eveliina menivät molemmat, mutta emäntä jäi matamin\nkanssa juttelemaan. Hänen ajatuksensa eivät koskaan erittäin kiireessä\nlennossa olleet, ja niin ne nytkin vain vielä pysyivät tuossa\nkahviasiassa kiinni.\n\n\"Isäntä sanoi, että juuria vain poltetaan\", virkkoi emäntä, \"mutta ei\nhän tiedä, kuinka paljo sitä kahvia menee -- ei miehet semmoisia\nymmärrä. Meidän täytyy ostaa isännän tietämättä. Aina silloin tällöin\nviedään jyvä- tahi jauhopussi maakauppiaalle, ja hän antaa sitte kahvia\nvaihetukseen. Kai sitä runsaammin meidän puolelta annetaan, mutta eihän\nse meidän isännän laarissa tunnu.\"\n\n\"Hyvänen aika, miten emäntä sillä tavalla tekee -- sehän on selvää\nvarastamista!\"\n\n\"Älkäähän toki niin sanoko, omaa tavaraanipa se on, mutta koskei isäntä\nanna rahaa, niin täytyyhän näitä keinoja sitte käyttää.\"\n\n\"En minä vain meidän ukolta salaa mitään ostaisi. Ajatelkaas, kun\nlapsenne tuollaisiin salakauppoihin oppivat, niin tuleehan heistäkin\npettureita. He pettävät varmaankin teitä taas, jos te heitä kiellätte\nliiaksi koreilemasta tahi muusta sellaisesta.\"\n\nEmäntä huokasi. \"Mistäpä minä heitä kieltäisin? Eveliina tekee, miten\nitse tahtoo. Jollei isä anna tarpeeksi hänelle, niin kyllä hän aina\nkeinon keksii, millä saa.\"\n\n\"Niin, enkö sitä arvannut! Totuus, emäntä hyvä, totuus on aina paras.\nJos itse pysyisitte totuudessa ja kasvattaisitte lapsianne totuuteen,\nniin vähitellen miehennekin antaisi teille ja lapsillenne enemmän\nvaltaa.\"\n\n\"Eihän meillä ole kaikki niin kuin olla pitäisi\", sanoi emäntä huoaten,\n\"mutta mikäpä sitä nyt enää auttaa, asiat ovat kuten ovat; se _meidän_\non aina ollut niin kovanlainen, se siinä syynä.\" Enempää ei matami ja\nemäntä ennättäneet haastella keskenään, kun jo kuului lehmänkellojen\nääni ja karja tuli kotiin.\n\n\"Kas kuinka aikaiselta lehmät tulivat kotia\", sanoi matami. \"Lieneekö\nkello vielä kuusikaan?\"\n\n\"Kuuden vaiheilla ehkä on. Pahan ilman takia kai nekin suojaa hakevat.\"\n\n\"Nyt saan nähdä Iiri parankin --\"\n\nTuskin oli matami sanansa sanonut, ennenkuin Eveliina tuli sisälle ja\nkertoi, että karja oli kotona, mutta ettei Iiri ollut mukana. \"Tytöstä\nei niin väliä ole\", jatkoi Eveliina, \"kyllä kai hän tulee, mihinkä\nlienee mennyt, ehkä niityn latoon suojaan, -- mutta iso Ruskanenkin on\npoissa. Jahka nyt sade taukoo, täytyy meidän mennä hakemaan lehmää;\npilvet näkyvät käyvän ohuemmiksi.\"\n\n\"Hakekaa nyt vain se lapsi!\" huudahti matami. \"Sehän hirmuista, että\ntytön on täytynyt olla siellä yksin -- salama on ehkä hänet kuoliaaksi\nlyönyt. Voi lapsi parkaa!\"\n\n\"Miksi ei matami huutanut häntä silloin, kun kaupalla oli -- saisitte\nnyt mielin määrin häntä lellitellä\", virkkoi Eveliina.\n\n\"Niin, miksikä en sitä tehnyt? -- Mutta nythän ilma jo selkenee ja\nminunkin täytyy lähteä, ennenkuin taas uudestaan sade tulee. Hyvästi,\nemäntä! Hyvästi, Eveliina, älä ole orvolle ylpeä.\"\n\n\"Tulen neuvottanne toimeen. Hyvästi.\"\n\nLukkarin matami läksi pois, mutta ajatteli kävellessään kotiin päin,\nettä hän kyllä tietäisi, mitä tekisi, jos nuo lapset nyt vasta olisivat\nhuutokaupalla. Vaikkei ukko mitään puhuisikaan, vaan olisi tuollainen\ntuppisuu kuin onkin, niin päättäisi hän, matami, vain omin päinsä -- ja\nsilloin olisi Iiri kuten hänen oma lapsensa, hänen oma tyttö-vainajansa\n-- ja hyvä hänen sitte olisi oltava. Mutta eihän se ajattelemisesta nyt\nenää parantunut --\n\n\"Ja mihinkä se tyttö nyt on joutunut tässä kovassa ilmassa?\"\n\nNäin tuumaili matami yhäti samaa asiaa, kunnes ennätti kotiin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nIiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla.\nHänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli\nkovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut\nvaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen\nmielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen\nja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa\nkastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei\nhän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin\nkeveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa,\nvaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut:\n\n      Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo!\n      Hoi la la laa lilu laa laa laa.\n      Metsässä orpokin riemuita saa!\n\n      Hoi, hoi, karjani metsään!\n      Hoi la la laa lilu laa laa laa.\n      Linnut ne vapaina laulella saa!\n\n      Voi, voi, äitini luokse\n      Läksisin vain! Lilu laa laa laa.\n      Häntä en mailmassa nähdä saa.\n\n      Hoi, hoi, lammelle karja!\n      Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan!\n      Rannalla kukkia poimia saan.\n\n      Hei, hei! Puolat ne hohtaa\n      Metsässä jo. Lilu laa laa laa.\n      Niitäpä paimenkin maistella saa.\n\nNäin Iiri lauloi, aina sen mukaan kuin esineet hänen ajatuksiansa\nlennättelivät. Eteenpäin meni karja ja eteenpäin Iiri aina siksi, kunnes\nennättivät Ruoholammelle; mutta lammen lähellä oli nurmi niin mehevän\nvihreä, että karja siihen pysähtyi. Iiri poimi varsankavioita ja\npääskynkukkia, ollen onnellinen tätä tehdessään. Hänen onnensa oli kyllä\nhetkellinen, mutta kuitenkin täydellinen, sillä lapsi on siinäkin\nsuhteessa onnellinen, että pieni ilonhetki saattaa hänet kokonaan\nunhottamaan kaikki huolet, kun sitä vastoin aikahinen, jos hänellä on\nhuolia, ei saata niitä onnenhetkenäkään varsin unhottaa. Niin Iiri\nunhotti kaikki surut tässä ihanassa metsässä, jossa kuuset ja kukat\ntuoksuivat, linnut visertelivät ja päivä paistoi. Lampi oli ihan tyyni,\nainoastaan silloin tällöin pieni värähdys näkyi sen pinnalla, kun sorsa\nsukelsi tahi kalanen pakeni hauen ahmaavaa kitaa.\n\nKun Iiri oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hänen pieneen helmaansa\nenempää mahtunut, rupesi hän niitä järjestämään somiksi kimpuiksi ja\npiti sitte nuo pienet kimput nukkinaan. Mutta ainoastaan vähäisen hetken\nsai hän näin mielikuvituksensa avulla huvitella, sillä karja ei\nkauankaan lammen rannalla viihtynyt, vaan lähti metsän polkuja kulkemaan\nyhä edemmäksi. Jota kauemmas se meni, sitä synkempi oli metsä; pieni\nnurmikko kyllä oli siellä ja täällä, johon lehmät hetkeksi pysähtyivät.\nNäin kulki karjalauma paimentyttöineen, kunnes puolipäivän aikaan\njoutuivat vanhalle kaskimaalle; siinä oli laveasti laidunta, ja sen\neläimet kyllä huomasivat, koska ahnaasti rupesivat pureskelemaan\nvehmasta ruohoa. Iiri istahti suuren kuusen suojaan ja aukaisi\neväspussinsa. Hän söi oikein mielihalulla, ryypäten piimää putinasta.\nSepä maistui äärettömän hyvältä, vaikka olikin niin hapanta, että kuohui\nastiassaan; mutta nälkä on hyvä ruoan höystäjä.\n\nKun Iiri oli syönyt, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi, sillä päivä oli\npaahtava ja ilman aamuinen raittius kokonaan kadonnut. Iiriä ei sentään\nhaluttanut kukkakimpuilla leikkiä, hän vain katseli metsää, jonka puut\nnäyttivät äärettömän korkeilta, ja pelko rupesi hänen mieltänsä\nvaltaamaan. Hän oli niin yksin. Kyllä äiti-vainaja oli sanonut: \"Jumala\non joka paikassa meidän kanssamme, hän kyllä meitä suojelee\" -- mutta\nsentään -- niin, se paha _mutta_ siinä nyt oli. Iirin usko ei vielä\nollut oikein luja, eikä se ihmettäkään -- hän vain pelkäsi ja muisteli\näitiänsä, ajatellen, ettei äiti olisikaan synkkään metsään häntä\njättänyt.\n\nPilviä nousi taivaalle. Taivaanrannalla niitä ensin vähän näkyi, mutta\nsieltä ne yhäti levisivät ja synkistyttivät vähitellen koko taivaan.\nIiri rupesi itkeä nyyhkyttämään ja painoi päänsä eväspussiinsa, joka oli\nhänen vieressään pehmeällä sammalmättäällä. Hän tahtoi vain vähän siinä\nlevähtää väsynyttä päätään -- hetkisen vain -- mutta uni petti hänet, ja\ntyttönen nukkui pois kaikista huolista. Ilma kävi aina huonommaksi,\nkaukaa kuului ukkosen jyrinäkin. Karja ammui levottomana ja rupesi\nlähtemään kotiin päin, jättäen pienen paimenensa synkän metsän\nyksinäisyyteen lepäämään. Ukkonen rupesi aina kovemmin jyrisemään ja\nsalamat kävivät taajempaan, vaan Iiri nukkui raskaasti, kunnes kova\nraesade hänen herätti. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen -- hieroi\nsilmiään -- mutta lehmiä ei näkynyt. Hän huusi: \"Mustike, Kirjo, hoi!\nRuskanen!\" Ei yhtäkään ammuntaa kuulunut. Iiri rupesi katkerasti\nitkemään. Nyt vasta oli hän yksin, kun kaikki elukatkin olivat poissa.\nHän rupesi juoksemaan kotiin päin. Sade ja kyyneleet viruttelivat hänen\nposkipäitään, ja pian hänen huonot vaatteensakin olivat läpimärkinä.\nSitä ei hän ajatellutkaan, sillä pelko sydämessä oli kova. Hän tiesi\nvarmaan, että tämänpäiväinen tapahtuma hänelle tuottaisi kovan\nrangaistuksen. \"Voi että nukuinkin!\" huoahti hän vähän päästä.\nEnnätettyään lammelle tuli hän levollisemmaksi, sillä eipä nyt enää koti\nollut kaukana; ilma rupesi myöskin vähän asettumaan ja taivas\nselkenemään. Hän alkoi nyt kävellä hitaammin, sillä juokseminen olikin\nvaikeata, koska hame, aina loksahtaen hänen sääriinsä, äänteli klipin\nklapin, klipin klapin. Näin läpimärkänä pääsi Iiri kotiin, mutta hänen\nennätettyään sinne tuli Eveliina ja Renkalan koko väki häntä vastaan.\n\n\"Missä sinä olet viipynyt?\" tiuskasi Eveliina. \"Karja tuli kotiin, mutta\niso Ruskanen on poissa. Miksi sinä metsään jäit?\"\n\nRenkala tuli nyt myöskin ja ärjäsi tytölle: \"Etkö tiedä, että paimenen\ntulee olla karjansa kanssa? Missä olet ollut ja missä on Ruskanen? Se\nsinun täytyy tietää.\"\n\nIiri itkeä nyyhkytti, niin että hänen oli vaikea saada sanaa suustansa.\nHän vastasi kuitenkin rehellisesti: \"En tiedä, -- en tiedä, missä\nRuskanen on -- Metsässä söivät --\"\n\n\"Niin, kai ne söivät, mutta missä se nyt on, kuuletko? Sinun pitää se\ntietämän.\"\n\n\"Ne söivät, ja minä -- minä istuin puun juurella ja söin myöskin -- ja\nsitte oli niin kuuma ja minä väsyin, ja sitte -- sitte nukuin -- uhuu --\nja sitte heräsin, kun satoi rakeita ja ne minua pieksivät vasten\nsilmiä.\"\n\n\"Olisivat piesseet oikein pahanpäiväisesti, ettei minun sitä tarvitsisi\ntehdä. Tule nyt hakemaan Ruskasta! Kyllä sitte saat palkkasi, jahka\ntästä joudutaan. Luulet kai, että sinua metsään makaamaan ruokitaan --\nhäh? -- Niinkö luulet?\"\n\nIiri ei vastannut mitään, vaan palasi niin märkänä kuin oli takaisin\nmetsään ja ohjasi seuralaisensa siihen paikkaan, jossa lehmät olivat\nolleet silloin, kuin hän nukkui. Juuri kun he ennättivät paikalle,\nkuulivat he ilokseen lehmän ammunnan. Iso Ruskanen makasi aivan\ntyytyväisenä suuren hongen suojassa, ja vieläpä oli sillä pikkuinen\nRuskanen vieressään. Siinä siis oli syy, miksikä ei Ruskanen voinut\nseurata kumppaneitaan metsästä pois. Tästä kaksinkertaisesta löydöstä\nihastuneina palasivat Renkalaiset kotiin, ajaen Ruskasta edellään, ja\neräs miehistä kantoi vasikkaa. Ei kukaan nyt muistanut Iiriä toruakaan,\nvaan rauhassa sai hän klapsuttaa märkänä kotiin, eikä kukaan hänelle\nkotiin tultua kuivia vaatteita antanut.\n\nMyöhäisempään, kun talon palvelusväki söi illallistansa, meni Iirikin\nsyömään, mutta ei ruoka oikein maittanut, hän ajatteli vain lakkaamatta:\n\"Mikä rangaistus minulle nyt tulleekaan?\" Kun Eveliina samassa tuli\ntupaan ja käski Iiriä viemään aitan avainta emännän kamarin naulaan, vei\ntyttö sen aivan hajamielisenä kamarin kaappiin ja palasi jälleen\nväentupaan. Mutta hetken perästä isäntä taas kyseli avainta, kun sitä ei\nnäkynyt seinässä. Eveliina raotti tuvan ovea, huutaen äreästi: \"Iiri,\nmihinkä aitan avaimen panit?\"\n\n\"Minäkö? Niin, mihinkä sen panin -- voi, mihinkä minun se piti paneman?\n-- Kun en nyt muista.\"\n\n\"He, kamarin naulaan, hae oitis, isäntä kysyy sitä.\"\n\n\"Voi, voi, kun en nyt muista mitään!\"\n\nIiri haki, ja Eveliina sekä piiat. Isäntä näytti nyrkkiään Iirille,\nsanoen: \"Kyllä sinun vielä opetan muistamaan.\"\n\nAvainta ei vain löydetty, vaikka sitä kovin haettiin. Emäntä etsi\nmyöskin, vaivihkaa vain; hän kyllä muisti Iirin käyneen kamarissa, mutta\nei pannut tähdelle, mitä hän siellä teki. Vihdoin, kun kaikki jo olivat\nmenneet maata ja emäntä haki tulitikkulaatikkoa kaapistaan, näki hän\nkaapin perällä aitan avaimen. Eipä kuitenkaan kukaan mennyt Iirille\nlohdutukseksi sanomaan, että avain oli löydetty.\n\nIiri, kuten muutkin, meni levolle, mutta lepoa hän ei saanut. Kun kaikki\njo nukkuivat, oli hän vielä valveilla. Hänen oli ylen kuuma, päätänsä\npoltti kummasti, huone tuntui ahtaalta, tuskin hän saattoi hengittää --\nhän näki aina isännän ja hänen nyrkkinsä sekä Eveliinan komean ja ylpeän\nmuodon -- mutta tuolla ulkona -- siellä oli niin hiljaista ja avaraa!\nTäysikuu valaisi ystävällisesti ja kutsuvasti, tähdet tuikkailivat\nviitaten häntä huoneesta pois. Iiri nousi vuoteeltaan, puki vähän\nyllensä ja hiipi hiljaa ovesta ulos. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen\nsilmissään paloi outo tuli. Hän katseli vähän ympärilleen, mutta katse\nei ollut tavallinen. Kuvastuiko siinä kivunhoure vaiko mielenhairaus, --\nsen ainoastaan lääkäri olisi kyennyt päättämään. Iltayön hiljaisuus\nvallitsi talossa, mutta etäältä metsästä päin kuului silloin tällöin\nkoiran haukunta ja väliin myöskin kotiin palaavien metsästäjien\njahtitorven ääni. Lähempää kuului yksinäisen linnun raksutus, varmaankin\nsieltä lammen rannalta, jossa Iiri päivällä oli kukkia poiminut.\nSinnepäin tyttö nyt riensi. Hän kiirehti ikäänkuin käskyä totellen.\nLammelle ennätettyänsä hän istui rannalla olevalle kivelle. Tyynenä\nkuten peili oli lampi, sen pinnalla kuvasteli tähtiä tuhansittain, ne\nystävällisesti iskivät silmää Iirille -- äitiköhän niistä katseli? --\n\"Äitini luokse lähtisin jo\", huokasi lapsi ja alkoi surullisella äänellä\nlaulaa:\n\n      \"Äiti, eikö kultamaassa, johon päärlyportit vie,\n      seurueessa enkelitten sijaa Iirillekin lie?\n      Onhan sijaa -- onhan sijaa seurueessa enkelitten.\"\n\nJokin rapsahti metsässä, Iiri kuuli sen ja kirkasi: \"Uih! Renkala!\" sekä\nhypähti, huutaen \"äiti, äiti!\" nopeasti kuin lentävä lintu lammen\nsyvyyteen. Loiske kuului, mutta samassa myöskin toinen loiske. Kaksi\nvankkaa kättä tarttui Iiriin, ja sitte pelastaja kiireesti ui taakkansa\nkanssa rantaan.\n\nRannalle päästyään laski pelastaja Iirin nurmikolle, tarttui torveen,\njonka hän oli jättänyt rannalle, ja puhalsi siihen kovasti. Pian\nkuuluikin metsään eksyneitten koirien haukunta aivan läheltä, ja hetken\nperästä neljä koiraa tuli juosten metsästä lammen rannalle. Ne\nkiirehtivät nurmella lepäävän lapsen luo, mutta siinä seisoi metsästäjä\nIirin vieressä, häntä virvoittaen, ja hotisti niille sormellaan sanoen:\n\"Ei saa koskea\". Koirat nyt korvat lotkollaan kurkistivat vuoroin\nmetsästäjään ja vuoroin tyttöön, jonka ympärillä ne nuuskien häärivät,\nmutta äkkiä juoksivat häntäänsä heiluttaen metsään päin, josta kolme\nnuorta miestä tuli esiin. Kaksi oli metsästäjän pukuun puettuna, mutta\nkolmas oli vain jonakin tienoppaana.\n\n\"Noh Arvo, mikä sinulla siellä on? Mistä tuollaisen saaliin olet\nsaanut?\"\n\n\"Minä pelastin hänet tuolta lammesta, ja tiedätkö Aksel -- jollen teitä\nennen olisi lammelle tullut, lepäisi tyttö nyt tuolla syvyydessä, sillä\njuuri tähän ennätettyäni hän veteen hyppäsi.\"\n\n\"Mutta eiköhän tuo ole Renkalan huutotyttö?\" sanoi Ahto.\n\n\"Herranen aika! Sehän se on, meidän Helyn sisar, Renkalan Iiri\", virkkoi\nopas. \"Kas kun en sitä oitis huomannut, ja pappilan maisteri kun hänet\nensin tunsi. Mikähän likkaan tuli? -- Vaikka kukapa sen tietää, mitä\npäähän pälkähtäisi semmoisessa paikassa kuin Renkalassa, kyllä sitä\ntyttöä siellä on litistetty ja lätistetty -- toista se Helyn on meillä.\"\n\n\"Mitäs sanot, Kallu! Onko tuo kukoistava tyttö, joka kestikievarissa\npalvelee, tämän lapsen sisar?\" kysyi Aksel.\n\n\"On kyllä\", vastasi poika, joka herroilla oli oppaana, ja lisäsi\nkurkistaen sivulta päin Akseliin: \"Näkeehän sen muodostakin, mutta\nmitäpä herrat piikatyttöä niin olisivat katselleet, että sen näkisivät.\"\n\n\"Vaiti, hän virkoo!\" sanoi Arvo.\n\nIiri aukaisi silmänsä ja katseli ensin levollisena ympärilleen, vaan kun\nhänelle rupesi selvenemään, missä oli, tuli hän taas ikäänkuin\nmielettömäksi ja huusi, tarttuen kovasti Arvoon: \"Hän tulee ja lyö minua\nnyrkillään, ja se on niin kova, että minä aivan rutistun; äiti, pelasta\nminut!\"\n\n\"Lapsi, ei sinun ole mitään hätää, me sinua varjelemme\", lohdutti Arvo.\n\n\"Ei häntä saa viedä Renkalaan\", virkkoi Kallu, \"mutta voi, voi! mihinkä\nhänet vietäisiin? Kyllä vain Renkala suuttuu, jos hänet muualle viemme.\"\n\n\"Renkala? Missä? -- Pelastakaa!\" huudahti tyttö ja tarttui taas kovasti\nArvoon.\n\n\"Me viemme hänet pappilaan\", sanoi Ahto, \"ja tuumataan isän ja äidin\nkanssa, mitä on tehtävä\".\n\n\"Parempi ehkä olisi viedä hänet lukkarin matamin luo\", sanoi Kallu. \"Hän\non ollut melkein kuin äiti näille.\"\n\n\"Se on totta, se sopii. Mutta me tarvitsemme hevosen ja rattaat.\"\n\n\"Minä juoksen nopeasti kievariin\", virkkoi Kallu, \"ja tuon sieltä\nhevosen ja nappularattaat, niin pääsemme kaikin niillä; kyllä minä otan\nIirin syliini\".\n\n\"Tee niin ja joudu nyt vain\", vastasi Arvo.\n\n\"Uih, kuinka minua pöyristyttää, on kovin vilu!\" valitti Iiri.\n\n\"Lähdetäänpä juoksemaan\", ehdotti Arvo, \"ehkä jaksaisit; sitte sinun\ntulisi lämmin\".\n\n\"Kyllä jaksan, mutta minnekkä juoksen?\" sanoi Iiri.\n\n\"Lukkarin matamin luo, eikä sinun enää koskaan tarvitse mennä\nRenkalaan\", vastasi Arvo. \"Katsos\", lisäsi hän, \"minä olen yhtä märkä\nkuin sinäkin, juoskaammepas nyt -- tule ottamaan kiinni!\" -- Arvo lähti\njuoksemaan ja Iiri perässä. Tämä leikillinen todenteko oli niin\nvirkistävää Iirin mielelle, että hän aivan selkeni kummallisesta\nhorrostilastaan.\n\nAhto ja Aksel olivat jääneet koko joukon jälelle päin, sillä he panivat\nkoirat kiinni, ennenkuin läksivät kotiin kulkemaan. Nyt Arvo ja Iiri\ntaas rupesivat juoksemaan heitä vastaan, vaan kun heidät saavuttivat,\nalkoi väsymys Iiriä vaivata. He astelivat nyt hiljakseen, kunnes\njoutuivat ulos metsästä. Vähän aikaa he kävelivät maantiellä, mutta kun\nRenkalan ohitse pääsivät, tuli Kallu aika kyytiä ajaa tärskyttäen.\nSilloin he nousivat kaikin rattaille ja ajoivat nopeasti lukkarille.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\n\"Kuules, ukko!\" huudahti lukkarin matami tuupaten miestään kylkeen,\n\"joku koputtaa meidän porstuan ovelle --\"\n\n\"Mene pian aukaisemaan.\"\n\n\"Hyvänen aika! Minäkö sinne menisin paitasillani -- vedä sinä housut\njalkaasi -- miehen sitä paremmin sopii mennä -- ota sentään pesänkorilo\nkäteesi -- entä jos olisi varkaita --\"\n\n\"Mitä varkaita? Minä kysyn, keitä ovat.\" Lukkari otti vähän vaatteita\nylleen ja meni aukaisemaan ovea. Porstuassa hän kuitenkin kysyi: \"Keitä\nsiellä on? Mitä tahdotte?\"\n\n\"Kartanon herrat, pappilan maisteri ja me\", kuului vastaus. \"Me\ntahtoisimme tulla sisälle.\"\n\nLukkari aukaisi oven ja näki nyt herrat sekä heidän seurassaan Kallun ja\nIirin. \"Miten tyttö on seuraanne tullut?\" kysyi lukkari hämmästyen, \"ja\nmistä tulette?\"\n\n\"Me olemme olleet Tapion ja Ahdin valtakunnissa, kuten näette\", sanoi\nArvo ja osotti märkiä vaatteitaan -- \"minä pyydän ensiksikin, että\ntälle tytölle hankkisitte kuivia vaatteita, lämpimän vuoteen ja jotakin\nlämmintä juotavaksi\".\n\n\"Kyllä, astukaa sisään.\" Kun saliin astuivat, tuli matami jo heitä\nvastaan, ja Arvo sanoi:\n\n\"Pyydän anteeksi, että yörauhaanne näin häiritsemme, mutta meidän oli\ntähän melkein pakko, kuten pian saatte kuulla.\"\n\n\"Pue Iirin ylle kuivat vaatteet, muijaseni\", käski lukkari. \"Hän on noin\nmärkä, kuten näet, ja keitä maitoa, että lapsi saa juoda itsensä\nlämpimäksi.\"\n\n\"No mikä sinun on, Iiri? Kuinka tuommoiseksi olet tullut? Vapiset aivan.\nMitä maidosta sinulle on, kahvia keittää tarvitsee, siitä lämmin tulee,\neikä lämmitys herroillekaan pahaa tee.\"\n\n\"Ei teekään\", sanoi Aksel, \"eikä kuivat vaatteet serkulleni, sillä hän\non myöskin ihan märkä\".\n\nLukkari kiirehti tuomaan kuivia vaatteita, ja niin pian kuin Arvo oli\npukeutunut niihin, rupesi hän kertomaan, miten hän oli kuullut Iirin\nlaulun ja rientänyt katsomaan, kuka se myöhään illalla metsän\nyksinäisyydessä noin kauniisti lauloi. Silloin hän oli nähnyt Iirin\nsyöksyvän lampeen. \"Kun tyttö virkosi sen jälkeen, kuin olin hänet\npelastanut\", lisäsi Arvo, \"oli hän aivan houreissa ja näytti pelkäävän\nRenkalaa ja hänen nyrkkiänsä.\"\n\n\"Niin, minä sen kyllä ymmärrän\", virkkoi matami. \"Kun olin illalla\nRenkalassa, oltiin siellä kovin suutuksissa tytölle sen takia, että yksi\nelukoista oli jäänyt metsään; mitä sitte lienevät hänelle tehneet,\nkoska tyttö noin pois suunniltaan tuli. -- Iiri rukka, mitäs\najattelitkaan, kun tuollaisen kamalan työn aioit tehdä? Se oli hirveä\nsynti.\"\n\n\"En ajatellut mitään, halusin vain äitini luokse.\"\n\n\"Voi lapsi parka! Jumala, joka oli niin armollinen, että lähetti sinulle\npelastajan, ei suinkaan sinua vastakaan hylkää. Mieheni ja minä emme\nsinua enää laske pois. Tytär-vainajamme sijassa pitää sinun nyt olla, ja\nkyllä koetamme huolta pitää, että sinusta ihminen tulee.\"\n\n\"Jospa köyhiämme lapsena paremmin kasvatettaisiin, silloin ei meidän\ntarvitsisi niin monta työhön kelpaamatonta ruokkia eikä niin paljon\nvankeja vankiloissa elättää kuin nyt\", lausui Arvo.\n\n\"Kyllähän se niin on\", huokasi matami, \"mutta kukapa sitä aina kykenee\nja ymmärtää tehdä, mikä parasta on\".\n\n\"Kai minä jo saan lähteä?\" kysyi Kallu.\n\n\"Et ikään! Kahvia sinun ensin täytyy juoda, se on jo valmista. Leena\npani heti lastuja pesään, joten sain pannuni hyvälle tulelle.\"\n\n\"Ja meidät saat viedä Kartanoon hevosellasi, emme me täältä viitsi\njalkaisin kotiin pötkiä\", sanoi Aksel. \"Ja sinä Ahto tulet meidän\nmukaamme.\"\n\n\"Kiitoksia, kyllä tästä pian kotiinkin menen\", vastasi Ahto.\n\nKun matamin kahvista nyt oli virrannut lämmitystä sekä Iirin että\nmetsästäjien suoniin, niin herrat läksivät pois.\n\nVieraitten mentyä valmisti matami Iirille vuoteen ja käski hänen sitte\nlaskea polvillensa kiittämään Jumalaa, joka hänet armollisesti oli\npelastanut. Iiri pani kätensä ristiin ja kiitti omalla lapsellisella\ntavallaan taivaallista Isäänsä, rukoillen myöskin siunausta kartanon\nherralle, hyvälle pelastajallensa.\n\n\"Pane nyt maata, lapsi kulta, ja nuku rauhassa\", sanoi matami.\n\nIiri pani levolle. Ei ollut elämä hänestä tuntunut näin rauhalliselta ja\nturvalliselta siitä asti kuin äiti kuoli, ja hänen tätä suloista rauhaa\nnauttiessaan hänen silmänsä vaipuivat uneen.\n\nAamulla herättyään matami sanoi miehelleen: \"Ole sinä nyt kotona Iirin\nkanssa, sillä jos sattuisi niin, että Renkala olisi saanut tietää tytön\nolevan täällä ja tahtoisi häntä pois, niin tiedät --\"\n\n\"Niin tiedän puolustaa lastani\", vastasi lukkari, \"sillä, tästä lähtein\nhän on tyttäreni.\"\n\n\"Hm, Herran tahto se näkyy olevan, että tämä lapsi tulisi olemaan meillä\nmeidän tyttö-vainajamme sijassa.\"\n\n\"Niin, ihmeellisesti hän kaikki johtaa ja säätää\", sanoi lukkari.\n\nMatami puki yllensä ja läksi sitte aamiaistoimiin. Kun hän taas palasi\nkamariinsa, jossa Iiri nukkui, lyödä paukahutteli seinäkello seitsemän.\nIiri heräsi, hypähti vuoteeltaan aivan pelästyksissään, hieroi sitte\nsilmiänsä ja katseli kummastellen ympärilleen, mutta muisti samassa,\nmissä oli. Hän juoksi matamin luo, pannen käsivartensa hänen kaulansa\nympäri ja huudahtaen: \"Oi matami kulta, onnellinen olen, kun ei minun\nenää tarvitse mennä Renkalaan.\"\n\n\"Lapsi, sano meitä sedäksi ja tädiksi, kun nyt olet meidän\nkasvattityttömme; pue nyt yllesi, niin mennään aamiaiselle, minä lähden\nsitte pappilaan.\"\n\nMatami oli pannut pöydälle perunoita, paistettua lahnaa sekä viilipiimää\nja ajatteli: \"Kyllä maar se tyttö ihastuu, kun saa syödä tarpeeksensa\nhyvää ruokaa\", mutta hänen hämmästyksekseen Iiri vain vähäisen maistoi\nnäitä herkkuja. Hän oli vielä ikäänkuin huumauksissa eilispäivän\ntapauksista, joten ruoka ei hänelle maistunut.\n\n\"No mutta tyttö, ethän sinä syökään! Katsos tätä paistettua lahnaa, eikö\nole hyvää? Panen maar siitä palasen lautasellesi, sinä olet niin hento\nja hoikka, että syödähän sinun täytyy, et muuten lihoo. Syö nyt vain\nväkisinkin -- Juuri sinua varten laitoin rasvaista ruokaa, jotta saisin\nsinut vähänkin lihoomaan.\"\n\nIiri koetti matamin mieliksi syödä, mutta lukkari huomasi, miten\nvastenmielistä ruoka hänelle oli, ja sanoi: \"Älä lasta kiusaa, jahka hän\nterveeksi tulee, kyllä hän syö.\"\n\n\"Mutta kuoleehan se tyttö, jollei syö\", sanoi matami, jättäen Iirin\nkuitenkin rauhaan.\n\nAamiaisen jälkeen lähti matami pappilaan. Sinne saavuttuansa tapasi hän\nensiksi nuoren Helvi neidin, joka kasteli kukkiaan porstuassa. Matami\noli tuskin ennättänyt lausua: \"Hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä\",\nkun rovastin nuorempi tytär, neljäntoista-vuotias Selja, tuli porstuaan\nja nähtyänsä matamin virkkoi: \"Onko totta, että se Iiri, joka lampeen\nhyppäsi, nyt on teillä?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Mutta jos hän menee sinne taas --\"\n\n\"Ei hän mene\", vastasi matami vakaasti. \"Herra on auttanut hänet pois\nmielenhairauksen tilasta, ja nyt tästä lähtein hän tulee olemaan meidän\ntyttärenämme. Mutta minä tulin tänne vartavasten puhuakseni rovastin\nkanssa, mitä me nyt tekisimme, jos Renkala tahtoo tyttöä takaisin.\"\n\n\"Käykää sisälle\", pyysi Helvi ja saattoi matamin ruustinnan kamariin,\njossa talon perhe tavallisesti istui.\n\nTervehdittyään sanoi matami: \"Kyllä kai Ahto herra on puhunut, millä\ntavalla Renkalan Iiri nyt meille tuli?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi rovasti. \"Ikävä se oli, että tyttöä niin kiusattiin,\nettä hän joutui tuollaiseen epätoivon tilaan, mutta me saatamme kiittää\nJumalaa, joka hädässä lähetti auttajan.\"\n\n\"Meidän pappa on nyt päättänyt ottaa tytön kasvatiksemme, ja minä tulin\nkuulemaan, mitä Renkalalle sopii sanoa, jos hän tulee tyttöä takaisin\nvaatimaan.\"\n\n\"Sanotte suoraan vain, että Iiri vast'edes on teidän\nkasvattityttärenne, eikä Renkalan tule häneen mitään. Käskekää hänen\nkysyä asiasta minulta, kyllä minä tiedän, mitä hänelle vastaan.\"\n\n\"Täytyy vieläkin puhua yhdestä asiasta, vaikka en sitä ukon kanssakaan\nole tuumannut, mutta onhan hyvä, kun on asiat puhuttuna, tehdään sitte\nmiten tehdään. Meillä on sen verta varoja, että saatamme panna tyttömme\nkouluun, mutta en tiedä vielä, minnekkä hänet panisin.\"\n\n\"Hm, hän on nyt, tiemmä, kahdentoista-vuotias.\"\n\n\"Niin on; talvella täyttää kolmetoista.\"\n\n\"Antakaa tytön käydä meillä tämä vuosi lukutaidon perusteita saamassa,\netteivät pienemmät häntä koulussa naura. Me opetamme häntä mielellämme\n-- eikö niin, lapseni?\"\n\nAhto ja Helvi lupasivat alttiisti opettaa Iiriä, ja sitte päätettiin,\nettä Iiri vuoden päästä pyrkisi \"isoon kouluun\". \"Minusta tuntuu\",\njatkoi rovasti, \"ikäänkuin suorittaisin vain velan tuolle lapselle,\nsillä oli se ehkä minunkin syyni, että hän joutui Renkalalle, kentiesi\nolisin voinut sitä estää. Kun kuulin, että häntä siellä pahoin\nkohdeltiin, oli mieleni oikein raskas ja ajattelin jo, että toimittaisin\nhänet sieltä muualle, mutta en vielä ennättänyt toimeen ryhtyä,\nennenkuin hän toisella tapaa tuli sieltä pois.\"\n\n\"Kiitoksia paljon nyt kaikesta hyvästä\", sanoi matami. \"Oikein keveällä\nsydämellä menen kotiin. Mutta kukahan tuolla tulee tanhualla? Eikö se\nole Taaven-muori? Katsokaa, Selja, teillä kun on nuoret silmät.\"\n\n\"On se Taaven-muori; hän tuo postilaukkua. Tänään on postipäivä, ja minä\nsaan Pääskysen.\"\n\n\"Sitte odotan siksi kuin laukku avataan; saanhan minäkin Suomentaaren.\"\n\nTaaven-muori tuli sisälle laukkuineen, ja nytpä ilo syntyi. Ruustinna\notti naulasta seinäpeilin alta pienen avaimen ja antoi sen rovastille,\njoka aukaisi laukun. Rovasti jakeli sitte sanomalehtiä ja kirjeitä.\n\"Noh, täällä on miehellennekin kirje\", sanoi hän antaessaan matamille\npienen kirjeen.\n\n\"Kas vain! Onpa niinkin. Keneltä lieneekään? Täytyy rientää kotiin.\"\n\nMatami sanoi jäähyväiset ja läksi. Kotiin tultuaan puhkesi hän puhumaan:\n\"Kuules ukko, olen puhunut kaikki puhtaaksi pappilassa, ja tässä on\nSuomentaari ja tässä kirje, lue nyt, että saan tietää, mistä se on. Ja\nIiri saadaan pappilaan kouluun ilmaiseksi ja sitte keväällä isoon\nkouluun Hämeenlinnaan, jos hänet tutkinnossa hyväksytään -- ja miksi ei\nhyväksyttäisi --\"\n\n\"Soh, soh, hyvänen aika! Enhän tuosta ymmärrä, mitä tarkoitat, puhu nyt\nvähän harvempaan ja asiat oikein järjestään, että jotakin selkoa tulee.\"\n\n\"Niin, tiedänhän minä, että sinä niinkuin minäkin tahdot tyttöä\nkouluttaa, sillä onpa hän nyt ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa\nja onhan meillä varoja; senpä vuoksi puhuin ja kysyin neuvoa\nrovastilta, joka oitis tarjosi itseään ja lapsiansa opettamaan Iiriä,\njotta hän sitte keväällä, kuten jo sanoin, pääsisi isoon kouluun\nHämeenlinnaan. Mutta lue nyt tuo kirje. -- Kas tuolla tulevat Hely ja\nMartti. Hyvää päivää, lapset! Mitenkä voitte?\"\n\n\"Hyvin vain. Tulimme Iiriä katsomaan\", vastasi Hely. \"Voi Iiri kulta,\nmikä sinuun tuli, kun lampeen aioit mennä?\"\n\n\"En tiedä itsekään, tahdoin vain äitini luo.\"\n\n\"Älkää tuosta nyt enään kysykö, ikävää se vain on lapselle. Hänen oli\npäänsä sekaisin, mutta nyt on hän taas terve. Hän on tästä lähtein\nmeidän tyttäremme ja rupeaa käymään pappilassa koulua.\"\n\nHely ja Martti katselivat Iiriä ikäänkuin jotakin vähän korkeampaa\nolentoa, kun kuulivat, että aiottiin panna hänet kouluun.\n\n\"Mitä nyt olette tehneet siellä Seppälässä?\" kysyi matami.\n\n\"Olen käynyt kansakoulua\", vastasi Martti. \"Hely ei enää käy, koska osaa\nkaikki, mitä siellä opetetaan, enkä minäkään enää tulevana vuonna saa\nsinne mennä, sillä minua tarvitaan kyytiä viemään.\"\n\n\"Onhan Kallu kyytipoikana.\"\n\n\"Kallua tarvitaan joka työhön; kun vain on hetkenkin kotona, niin aina\nhäntä huudetaan\" vastasi Hely.\n\n\"Entäs sinä sitte, mitä työtä sinulla on?\"\n\n\"Puhdistan kestikievarihuoneet ja passaan herroja. Aitoista annan\nmyöskin esiin, mitä myydään, ja melkein joka paikkaan emäntä minua\npanee, mihin vain kerkeän.\"\n\n\"Hm, se on hyvä merkki, mutta eikö herrojen passaaminen ole ikävää?\"\n\n\"Ei sentään; välistä kyllä ovat ilkeitä ja vallattomia, mutta emäntä on\nsitte itse mennyt viemään heille, mitä ovat tarvinneet.\"\n\nMatami mutisi itsekseen: \"Liika kaunis tyttö kestikievaripiiaksi\" --\nmutta ääneensä sanoi hän: \"Koeta vain aina pitää Jumala silmiesi edessä\nja tee tunnollisesti, mitä emäntäsi käskee, niin kyllä sinun hyvin käy\neikä sinulta leipä puutu. Mutta kuules, ukko, aivanhan unhotin tuon\nkirjeen -- mitä siinä sanotaan? -- Kah! Mikä sinun on? Olet varsin\nkalpea -- Mistä se kirje on?\"\n\n\"Se on Uudestakaupungista veljeni pojalta.\"\n\n\"Onko Pietari veljesi huonommaksi tullut? Vai onko varsin kuollut?\"\n\n\"Hän on kuollut\", vastasi lukkari vakavasti ja oli vähän aikaa ääneti,\nmutta jatkoi sitte taas: \"Veljeni poika ilmoittaa minulle isänsä\nkuolemasta. Poika parka on nyt orpo, Hän on kirjeeseensä liittänyt\nveli-vainajaltani muutaman rivin, jotka Pietari kirjoitti pari päivää\nennen kuolemaansa ja joissa hän pyytää minua poikansa holhoojaksi.\nPekko, joka Turussa on käynyt opintoa, muuttaa siis syksyllä\nHämeenlinnan lyseoon ja väliajat hän tietysti tulee olemaan meillä.\nPietari on merikapteenina koonnut melkoisen omaisuuden, joten pojalle\nkyllä riittää varoja kasvatukseen -- mutta vanhempain hellää, ohjaavaa\nkättä -- sitä koettakaamme voimiemme mukaan korvata.\"\n\n\"No niin, eihän meillä omia lapsia ole, mutta näin Jumala vain siunaa\nmeidän lapsettoman kotimme. Tulkoon vain Pekko tänne, niin tulee\nIirinkin hauskempi. En ole nähnytkään poikaa sitte kuin siellä kävimme\n-- silloin oli hän aivan pieni vielä. Mitä siitä on aikaa -- kymmenen\nvuotta -- niin, hän on nyt noin kuusitoista-vuotias. Soo, soo, vain on\nPekko nyt orpo! Poika raasu! -- Hm, niin sitä mennään -- yksi tänään,\nhuomenna toinen --\"\n\n\"Olenhan minä odottanut tätä\", sanoi lukkari, \"mutta katkeralta tuntui\nse nyt kumminkin. Kuolema on meille aina kutsumaton vieras, ja kuitenkin\npitäisi sen oleman kuten hyvä tuttu, jota aina saatamme olla valmiit\nvastaanottamaan.\"\n\n\"Niin se on. Mutta mitä nyt tehdään? Meidän täytyy kai heti kirjoittaa\nsinne Pekolle, että hän tulee tänne.\"\n\n\"Kyllä niin. Minä kirjoitan oitis vastauksen hänelle.\" Lukkari meni\nkirjoittamaan veljensä pojalle ja pyysi häntä tervetulleeksi setänsä\nyksinkertaiseen kotiin sekä läksi sitte pappilaan viemään kirjettänsä,\njotta se menisi postilaukussa.\n\n\"Saatteko viipyä täällä nyt vähän aikaa Iirin luona?\" kysyi matami\nHelyltä ja Martilta.\n\n\"Saamme kyllä\", vastasi Martti.\n\n\"Emme kuitenkaan aivan kauan\", muistutti Hely.\n\n\"Minä käyn tuolla vain naapurissa\", virkkoi matami, \"kyllä minä pian\npalaan. Katsokaa kotia sillä aikaa, ettei mitään roistokulkijoita tänne\ntule.\"\n\n\"Kyllä!\" huusivat lapset yhteen ääneen, \"me otamme avaimen pois emmekä\nlaske ketään tänne\". Mutta lapset eivät heti ottaneetkaan avainta suulta\nja sitte joutuivat niin vilkkaaseen keskusteluun toistensa kanssa, että\nunohtivat kokonaan avaimen eivätkä muistaneet sitä, ennenkuin kuulivat\nvahvat miehen askeleet portailta.\n\n\"Hely, joku tulee\", huudahti Iiri, \"ja avain on suulla. Pidetäänkö\novesta kiinni?\"\n\n\"Ole vaiti, ei se käy laatuun\", vastasi Hely.\n\n\"Minä en pelkää\", sanoi Martti ja seisoi lattian keskellä hajasäärin ja\nkädet taskuissa, kun ovi aukeni ja Renkala astui sisään.\n\nIiri kalpeni, mutta Helyn posket tulivat ihan punaisiksi, ja Martti\nseisoi levollisena, ikäänkuin hän olisi aikonut siinä seisoa iankaiken.\n\n\"Täälläkö sinä oleskelet\", sanoi Renkala Iirille, ja kenenkä luvalla?\nVai lampeen sinä hyppäsit päästäksesi kaikesta hyvin ansaitusta\nrangaistuksesta. Kotiin kauniisti nyt! Ei hetkeäkään enää täällä olla;\nkyllä minä tuommoiset kakarat opetan!\"\n\nTytöt jäivät varsin sanattomiksi, mutta Martti astui askeleen\nlähemmäksi Renkalaa, sanoen; \"Ette maar sitä niin otakaan lukkarin\nkasvattityttöä kiusataksenne enää.\"\n\n\"Mitä sinä senkin penikka sanot?\" tiuskasi Renkala vihoissaan ja aikoi\nlyödä Marttia, mutta Iiri oli jo tointunut pelästyksestään ja tarttui\nkovasti Renkalan käteen, huutaen:\n\n\"Koettakaa koskea veljeeni! Hän puhuu, mitä rovasti ja lukkari-setä ovat\nsanoneet. Minä en enää tule teille, tänne saan jäädä ja pääsen rovastin\nja hänen perheensä oppilaaksi.\"\n\n\"Sinä valehtelet\", ärjäsi Renkala ja työnsi Iirin pois.\n\n\"Minä en ole milloinkaan valehdellut\", sanoi Iiri vakavasti.\n\n\"Älkää syyttäkö ennen aikojanne\", tokaisi Hely. \"Matami tulee kohta,\nkyllä saatte kuulla, että Iirin puheessa on perää.\"\n\n\"Ja Iiri pääsee isoon kouluun Hämeenlinnaan ja hänestä tulee komeampi\nlikka kuin teidän Eveliinasta\", sanoi Martti uhkeasti.\n\n\"Jollette pidä suutanne kiinni, niin ajan teidät ulos täältä joka\nsorkan!\" ärjäsi Renkala vihoissaan, mutta samassa astui matami sisään,\nsanoen:\n\n\"Ei maar, Renkala, -- ei sitä niin kannaksi ruveta toisen huoneessa!\nRenkala on hyvä ja puhuu siivommasti, muuten täytyy minun käyttää\nemännänoikeuttani ja käskeä teidät ulos.\"\n\n\"Aivan halusta menenkin, kun vain saan mukaani tuon huutotyttöni, jota\nte täällä hyysäätte.\"\n\n\"Hän on meidän kasvattimme. Rovasti on luvannut hänet meille, eikä\nhäntä meiltä oteta, vaikka mihinkä oikeuteen menisitte.\"\n\nKun Renkala kuuli, että rovasti oli Iirin luvannut lukkarille, sanoi\nhän: \"Pitäkää sitte mokoma saaliinne. Kuka hänestä huolisi -- itsensä\ntappajasta\", ja hän meni ulos ovesta.\n\n\"Oikein hyvään aikaan tulitte\", sanoi Hely. \"Tuo Renkala olisi lyönyt\nmeitä kaikkia, ellette olisi joutunut kotiin.\"\n\n\"Kyllä minä sitä pelkäsin, mutta en kuitenkaan luullut, että hän tällä\nhetkellä juuri olisi tullut, kun vain käymältä poissa olin.\"\n\n\"Mutta minä en yhtään häntä pelännyt, vaikka aikoikin lyödä. Hely,\npelkäsinkös?\" sanoi Martti.\n\n\"Et sinä pelännyt; mutta mennäänpä nyt kotiin jo, ett'ei kaivata.\" He\nsanoivat jäähyväiset ja läksivät.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nTie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin\nkoivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin\nperhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä.\nTänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä\npitkin. Ne olivat pappilan nuoret, jotka palasivat Kartanosta, sekä\nArvo, joka aikoi lähteä kotiin; Lilli ja Aksel olivat näitä vieraitaan\nsaattamassa. Kääsien eteen valjastettu hevonen, jota palvelijapoika\najoi, kulki verkalleen heidän edellään. Päivä oli kuuma, vaan sitä\nihanammalta tuntui metsän viileys. Selja juoksi vähän väliä kukkia\npoimimaan tien vierestä ja jäi kerran aivan kauas seurastaan, jonka\nvuoksi Ahto huusi: \"Selja, joudu nyt, muuten saat jäädä.\"\n\nSelja tuli juosten metsästä. Hän oli vielä löytänyt muutamia suuria\nmansikoita ja sanoi: \"Aioin antaa nämä teille, mutta koska ette\ntahtoneet odottaa minua, niin en annakaan. Minä vien ne -- arvatkaa\nkenelle? -- Arvon turvatille. Minä saan nyt hänestä kumppanin. Lilli ja\nHelvi ovat aina niin ihmeen vanhoja olevinaan, enkä minä koskaan heidän\nseuraansa kelpaa.\"\n\n\"Tuommoinen turvatti!\" virkkoi Lilli. \"Kuules, Arvo, mihinkä kunniaan\nSelja tuon huutotytön korottaa, -- sinun turvatiksesi ja omaksi\nkumppaniksensa. Mutta mennäänpä pilanpäiten katsomaan sitä tyttöä.\"\n\n\"Hän on kaunis tyttö\", vakuutti Selja, \"ette ole niin kaunista\nnähneetkään! Minä vein hänelle eräänä päivänä Pääskysen luettavaksi, ja\nhän ilostui silloin niin, että silmänsä olivat kuin tähdet; hän oli\noikein ihmeen kaunis.\"\n\n\"Kuules, Selja, oliko siellä metsässä paljokin noita suuria mansikoita?\"\nkysyi Arvo.\n\n\"Oli, oli hirveän paljon, niitä oli monta, monta kymmentä!\"\n\n\"Minä palaan kanssasi niitä poimimaan; kai sinä paikan löydät?\"\n\n\"Kyllä, me juoksemme, niin saavutamme pian nämä muut.\"\n\n\"Aivan niin teemme\", sanoi Arvo, ja molemmat lähtivät juoksemaan. Lilli\nkatsoi heidän jälkeensä, ajatellen: \"Minkä vuoksi hän meni noita marjoja\npoimimaan -- kukahan ne saanee? -- Meniköhän vain huvittaaksensa Seljaa,\nvai miten? Ehkä saan minä? -- -- Saapa nähdä! --\"\n\n\"Emmekö sentään jää heitä odottamaan\", sanoi Helvi.\n\n\"Jäämme!\" huudahti Lilli. \"Tässä on kiviä tien vieressä, istutaan\ntähän\", ja Lilli jäi halusta odottamaan mansikanpoimijoita.\n\n\"Kyllä he pian tulevat\", sanoi Aksel, \"mennään nyt vain, minun on kova\njano. Kun pääsemme täältä haasta, niin löytyy erittäin hyvä kaivo, josta\nmelkein koko kylä kantaa juomavettä.\"\n\n\"Me jäämme kuitenkin\", virkkoi Lilli, ja niin istuivat molemmat tytöt\ntien viereen. Metsässä oli aivan hiljaista, ainoastaan siellä täällä\nkuului vielä jonkun linnun ääni. \"Oi kuinka ihanaa täällä on!\" huudahti\nLilli ja rupesi laulaa hyräilemään iloista laulunnuottia. Mutta Helviin\nteki juhlallinen metsä toisen vaikutuksen, hän kävi vakaaksi ja\nmiettiväksi.\n\n\"Kuules, Lilli, tuo pikku tyttö, jonka Arvo pelasti, tulee nyt meillä\nkäymään koulua, ja minäkin rupean häntä opettamaan. Minusta on erittäin\nhauska, kun saan sellaista tehtävää, jonka tiedän todellisesti olevan\nhyödyllistä. Välistä olen ikäänkuin väsynyt itseeni, kun on mennyt\npäiviä, joina en ole tehnyt mitään sellaista, millä olisin voinut\nhyödyttää ketään -- olen vain ommellut vähän koristeita itselleni tahi\nSeljalle. Äitini tekee taloudelliset toimet ja tarvitsee harvoin minun\napuani. Mutta nyt minä joka päivä saan tehdä työtä, josta toivon olevan\nhyötyä, ja se minut tekee onnelliseksi. Etkö sinä joskus ole tuntenut\ntyytymättömyyttä itseesi?\"\n\n\"En juuri -- olenhan aivan nuori vielä, mitäpä minä viitsisin huolehtia.\nIsäni sanoo aina, että minun pitää olla hänen ilolintunansa, ja samaa\nmielipidettä on Akselkin. Hän ei ollenkaan pidä naisista, jotka ovat\nvakavia taikka haluavat virkoja ja muuta semmoista, vaan kutsuu niitä\nmiesmäisiksi.\"\n\n\"En minäkään halua mitään virkaa erittäin, koska minulla on hyvä koti,\nmutta minä tahtoisin kodissani olla enemmän tarpeellinen.\"\n\n\"Ei minua miellytä ensinkään tuollaiset. Minä soitan, laulan, tanssin ja\nompelen, silloin kuin haluttaa -- mutta tuollapa Selja ja Arvo tulevat\njuosten.\"\n\nLilli riensi kuten keijukainen Arvoa ja Seljaa vastaan, mutta Helvi\nistui paikallaan, ajatellen: \"Kuinka äärettömän lapsellinen tuo Lilli\non, oikein tunnen itseni vanhaksi hänen rinnallaan.\"\n\nArvo ja Selja olivat löytäneet metsästä erään paikan, jossa kasvoi\nsuuria mansikoita, sellaisia, jotka auringon helteeltä suojassa vasta\nsyksypuoleen kypsyvät. Seljalla oli näitä koko marjavihkonen, mutta Arvo\noli laittanut tuohitötterön, jossa hän marjaoksat säilytti. \"Katsokaa!\"\nhuudahti Selja, \"eikö ollut mansikoita?\"\n\n\"Ja minulla on koko tötteröllinen\", sanoi Arvo; \"annetaanpa teillekin,\nkoska noin hyvänsuovasti jäitte meitä odottamaan\", ja hän antoi muutamia\noksia Lillille ja Helville.\n\n\"Kenelle Arvo antaa marjansa?\" kysyi Selja.\n\n\"Arvaappas -- jos arvaat, niin sanon.\"\n\n\"Akselille -- ei, Ahdolle -- et sentään vietkö ne aina kotiin asti? Ne\nlitistyvät, ennenkuin sinne ennätät.\"\n\n\"Et arvannut.\"\n\nPuhellessaan nuoret joutuivat ulos koivuhaasta ja näkivät Akselin ja\nAhdon, jotka istuivat kaivon reunalla. Lähemmäksi ennätettyään sanoi\nLilli: \"Kenenkä kanssa he juttelevat? Kuka tuo tyttö on?\"\n\n\"Se on kestikievarin palvelustyttö, joka on vettä tuomassa\", vastasi\nHelvi. Siinä seisoikin Hely ammentaen vettä saaviin. Hänen poskiensa\nheleä puna ja veitikkamaiset kuopat tekivät hänet niin raittiin- ja\nvilkkaannäköiseksi, että oikein mielihyvällä häntä katseli.\n\n\"Tulkaa juomaan hyvää raitista vettä\", sanoi Aksel. Hely otti saavin\nsyrjästä läkkikauhan, ja hymyten tarjosi hän sillä kirkasta vettä\nneitosille.\n\n\"Ei mikään saata olla parempaa kuin hyvä vesi, silloin kun on lämmin\",\nsanoi Helvi.\n\n\"Ei varsinkaan, jos noin kaunis tyttö sitä tarjoaa\", -- virkkoi Aksel.\n\nHely punastui ja katsoi alaspäin, mutta kuitenkin kuvautui jonkunlainen\nmielihyvä hänen kasvoissaan. Samassa tuli kestikievarin Kallu kaivolle,\nja Hely sanoi: \"Kauan olen saanut odottaa. Nostetaan nyt saavi, että\npääsemme kotiin.\" Vikkelästi he nostivat olallensa saavin tangon ja\nlähtivät pois.\n\n\"Jatketaan nyt matkaamme\", sanoi Arvo.\n\n\"Kuinka Aksel saattoi sanoa tuolle nuorelle tytölle, joka ei vielä ole\nmuuta kuin lapsi, aivan suoraan, että hän on kaunis?\" lausui Helvi.\n\n\"Eikö se ollut totta? Hän kelpaisi varsin hyvin malliksi maalaajalle,\njoka tahtoisi kuvata jotakin kaunista, viehättävää kukanmyyjää.\"\n\n\"Tuon kaiken olisit saanut havaita sanomatta sitä tytölle\", vastasi\nAhto.\n\n\"En minä ymmärrä, mitä pahaa se oli\", virkkoi Lilli, \"entä sitte, jos\nkauniiksi kiitetään. Näkeehän se, joka on kaunis, sen itsekin\".\n\n\"Helvi puhui aivan oikein\", lausui Arvo. \"Ihmisen pitäisi varovasti\nkäyttää kieltänsä, sillä usein hän juuri sillä myrkyttää viattoman\nsydämen.\"\n\n\"Kyllä sitä käskisi\", sanoi Aksel. \"Katsokoot etteivät pilaannu. Mutta\nmihinkä tässä nyt oikeastaan mennään?\"\n\n\"Lukkarille\", vastasi Arvo.\n\nLukkarin pihassa oli riippakoivu sekä kaksi suurta pihlajaa ja pihlajien\nvälissä keinulavitsa. Siinä Iiri par'aikaa istui lukemassa, sillä\njälkeen puolisen täytyi hänen sitte mennä pappilaan tekemään selkoa\ntiedoistansa. Juuri kun hän tässä mietti lukupätkäänsä, tulivat Kartanon\nja pappilan nuoret pihaan. Iiri nousi penkiltä, kumarsi sievästi ja\nsanoi nöyrästi: \"Tehkää hyvin ja astukaa sisälle.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Arvo, \"me istumme vain täällä puitten varjossa; ehkä\nmenet kysymään matamilta, onko hänellä mitään asiaa sisarellensa, niin\nminä kyllä hänen asiansa toimitan\".\n\nSelja antoi Iirille marjavihkosensa sanoen: \"Oli siinä enemmänkin\nmarjoja, mutta muutamat putosivat ja muutamia minä söin.\" Iiri kiitti\nmarjoista, ja sitte molemmat juoksivat hakemaan matamia, joka oli Pekon\ntuloa varten tyhjentämässä porstuakamaria, se kun aina oli ollut\njonkinmoisena laskettavana. Matami, kun sai kuulla vieraita olevan,\nriensi pihalle ja tahtoi heitä tulemaan sisälle, mutta he eivät tulleet,\nsillä Arvo selitti, että hänen oli kiire, ja kysyi: \"Onko matamilla\nasioita Maija sisarellenne? Kyllä minä ne toimitan.\"\n\n\"Kai niitä asioita olisi, mutta en nyt jouda kirjoittamaan; sanokaa\nMaijalle vain, että mieheni veljenpoika Pekko, joka on orpo, tulee\nolemaan mieheni holhottina. Meidän ukko meni itse häntä noutamaan, ja\ntänään he kotiin ennättävät. Ja tämä Iiri tässä, jonka maisteri pelasti,\non nyt kuin oma tyttöni ja tulee meidät perimään, jos hän itsensä\nkunnostuttaa -- ja miksi ei kunnostuttaisi, jos hyvän kasvatuksen saa,\nja sitä hänelle koetamme hankkia, sillä kasvatuksesta enimmiten riippuu,\nmimmoiseksi ihminen tulee.\"\n\n\"Vai tämä tyttökö se nyt on Iiri?\" sanoi Arvo, \"en häntä olisi\ntuntenutkaan\". Samalla hän ojensi marjatötterönsä tytölle, joka nostaen\nihanan, kiitollisen katseen pelastajaansa kumarsi nöyrästi ja kiitti.\nArvo taputti tytön päätä, sanoen: \"Kyllä luulen toiste paremmin\ntuntevani sinut, ellei aivan monta vuotta kulu, ennenkuin sinut näen.\"\n\nKun he läksivät lukkarilta, lausui Arvo: \"Tuosta tytöstä tulee vielä\noikea kaunotar -- hänen kasvojensa piirteet ovat harvinaisen hienot, ja\nhänen syvämielisissä silmissään kuvautuu puhdas, viaton sydän.\"\n\n\"Hän on kestikievaritytön sisar, hänen, joka meille vettä ammensi\",\nkertoi Ahto.\n\n\"Kyllä nyt muistan. He olivat molemmat huutolaisina, ja kolmantena oli\npoika\", vastasi Arvo.\n\n\"Niin, hän on myöskin kestikievarissa\", virkkoi Ahto. \"Mutta tässäpä nyt\neroavat tiemme.\"\n\nPappilan nuoret sanoivat jäähyväiset. Lilli ja Aksel saattoivat Arvoa\nkievariin asti, jossa he, lämpimät jäähyväiset sanottuaan sekä terveiset\nlähetettyänsä sedälle ja tädille, erkanivat mennäkseen kotiinsa päin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\n\"Kumma, ettei meidän ukkoa jo kuulu. Tänään hänen kuitenkin pitäisi\ntuleman, sillä huomenna hänen täytyy olla kirkossa. Pitäisipä sitä nyt\nviikossa toimittaman maahanpaniaiset ja muut tärkeimmät asiat.\" Matami\nmeni vielä katsomaan Pekon kamaria, ja se oli oikein somassa\njärjestyksessä, -- pieni, mutta aivan mukava yhdelle hengelle. Lukkarin\nasunto oli mäen päälle rakennettu, ja täältä porstuan peräkamarista oli\nlavea näköala viljavainioiden ylitse. Oikealle päin näkyi iso järvi sekä\neverstin kartanoon kuuluva koivuhaka ja vasemmalla Renkalan avarat\nmetsät. \"Kyllä maar pojan tässä kelpaa olla, jos hän muuten tahtoo\nihmistyä ja menestyä\", ajatteli matami astuen tyytyväisenä huoneesta.\nSamassa tuli Iiri, joka pappilasta palasi, juosten portista ja huutaen:\n\n\"Setä ja poika tulevat jo!\" Sitte hän palasi aukaisemaan porttia.\n\nLukkari ajoi pihaan, ja rattailta hyppäsi vilkkaannäköinen\nviisitoistavuotias poika.\n\n\"Terve tultuanne, ukkoseni ja sinä Pekko poika! Menesty ja vartu tässä\nuudessa kodissasi, siksi kuin Herra sinulle oman kodin suo! Katso,\ntuossa on sinun kamarisi\" -- matami aukaisi porstuakamarin oven --\n\"tänne saat panna kapineesi. Tuossa on avain piirongin laatikkoihin.\"\n\nKun Pekko oli saanut kaikki sisään kannetuksi, kutsui matami häntä ja\nlukkaria päivälliselle, lausuen: \"Kyllä maar nyt ruoka maistuu, kun koko\npäivän olette rattailla täristäneet. Iiri ja minä olemme jo syöneet\npäivällistä. Tyttö on jo sitte ollut lukemassakin pappilassa.\"\n\n\"Niin, kello onkin jo neljä\", sanoi lukkari, \"kyllä mekin matkalla\nsöimme, mutta maistuu se täällä kotona nyt sentään taas. Syödään,\nPekko.\"\n\nPekko kiitti ja kävi ruoalle. Matami käski Iiriä sanomaan Leena piialle,\nettä hän keittäisi kahvia, ja Iirin mentyä kysyi Pekko: \"Kuka tuo tyttö\non?\"\n\n\"Hyvänen aika! Etkö sinä ele vielä puhunut Pekolle Iiristä? -- Hän on\nmeidän ottotyttömme ja tulee olemaan kuten oma lapsemme meillä.\"\n\n\"Ei minua ole esitetty hänelle\", virkkoi Pekko, joka oli tottunut\nkaupungin tapoihin.\n\n\"Esitetty? -- Mitä esitetty?\" -- kysyi matami ihmeissään, mutta samassa\ntuli Iiri sisälle ja Pekko meni suoraan hänen luoksensa, sanoen: \"Nimeni\non Pekko Salmi, minä kuulin, että olet setäni ja tätini kasvatti.\" Iiri\nkumarsi ja katsoi vähän ujostellen vierasta poikaa.\n\n\"Tuoko se nyt oli esittämistä? -- Hm -- tässä, Pekko, minä siis esitän\nsinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään\nnähnyt, vai kuinka?\"\n\n\"En ole\", vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia\nsanoi hän niitten olevan kovin hyviä.\n\n\"Kas niin, muoriseni, nyt olet varmaankin iloinen, kun Pekko oikein\nymmärsi arvostella sinun leivoksiasi\", virkkoi lukkari.\n\n\"Olen kyllä; hyvä on, kun ruoka maistuu, eikä mikään olekaan niin\nharmillista kuin se, ettei syödä, kun on kelvollista ruokaa laitettu.\"\n\nPekko söikin nyt oikein hyvällä halulla, sillä kun hän ensin kodistaan\nläksi, oli hänen niin ikävä, ettei jaksanut syödä. Matkalla oli hän\nvähän nakerrellut evästään, mutta ei se hänelle maistunut hyvältä. Nyt\nvihdoinkin hänen nuori raitis ruumiinsa vaati ravintonsa, huolimatta\nhänen sydämensä surusta. Ja varmaankin hän tällä hetkellä, jolloin hän\nnautti matamin hyviä vohveleita, vähemmän tunsi surunsa katkeruutta.\n\nPäivällistä syötyään meni lukkari kamariinsa kirjoittelemaan ja laskuja\ntekemään Pekon omaisuudesta, koska hänen nyt täytyi siksi, kunnes poika\nlailliseen ikään joutui, pitää hänestä huolta. Matami myöskin läksi\ntoimiinsa.\n\nLukkarin salissa oli kaksi ikkunaa vastakkain. Peräikkunasta oli sama\nnäköala kuin Pekon kamarista, mutta toinen ikkuna oli pihaan päin. Pekko\nistahti pihanpuolisen akkunan ääreen ja katseli ulos, näkemättä juuri\nmitään, sillä ajatukset eivät katsetta seuranneet. Vihdoin hän\ntirkisteli edessään olevaan pöytään, ja pää vaipui kättä vasten. Hän\nnäytti niin surumieliseltä ja väsyneeltä, että Iiri, joka oli häntä\nujostellen katsellut toiselta puolen huonetta, rohkeni käydä lähemmäksi.\nHiljaa hiipien hän vähitellen läheni, kunnes joutui aivan pöydän ääreen.\nNyt katsoi hän noilla erinomaisen syvämielisillä silmillään Pekkoon,\nsanoen: \"Oletteko tekin orpo?\" Pekko säpsähti ensin, hän kun ei ollut\nhuomannutkaan koko tyttöä, vaan sanoi sitte:\n\n\"Olen minä niin yksinäinen, ettei kukaan maailmassa ole niin yksin\", ja\nnyt rupesivat kyyneleet vierimään väkisinkin hänen silmistään, vaikkei\nhän sitä tahtonut näyttää, koska hän itkemistä piti epämiehuullisena.\n\n\"Älkää itkekö, kyllä Jumala orvoista huolen pitää, äiti sanoi niin.\nMinäkin olen orpo niinkuin tekin.\"\n\n\"Oletko? Kuules, et sinä saa minua teititellä, sillä tulethan sinä minun\nkasvattisisarekseni.\"\n\n\"En osaa sinutella, kun olette niin hieno.\"\n\n\"Hieno!\" Pekko nousi istualta ja rupesi kävelemään lattialla. Hän\nvilkaisi piirongin päällä olevaan kuvastimeen ja näki todellakin\nedessään nuoren, sievännäköisen koulupojan, jonka vallattomat, ruskeat\nkiharat pyrkivät varjostamaan niin hienon valkoista otsaa, että se olisi\nsopinut vaikka tytölle. Tyytyväisenä kuvaansa hän taas istahti tuolille,\nsanoen: \"Turhaa! mikä hieno minä olen -- sellainen kuin kaupungissa\ntavallisesti kaikki ovat, ja sinuksi sinun täytyy sanoa minua. Minä\nrupean tästä lähtein oikein kasvattamaan sinua, jotta sinusta tulee\nhieno neiti.\"\n\n\"Sinä! Kouluun minä pannaan.\"\n\n\"Niin, mutta näin jokapäiväisessä elämässä minä annan sinulle neuvoja,\nmiten sinun pitää käyttäytymän. Sinä olet tosiaan sievämäinen tyttö,\nmutta tarvitseehan sinua sentään aina vähän ikäänkuin hioa, sillä\ntätimme ei osaa sitä tehdä -- hän on muuten hyvin lystikäs. Ei meidän\nkaupungissa kanttorinrouvat tuommoisia ämmiä ole -- oikein naurattaa,\nkun kuuntelee häntä.\"\n\n\"Pekko hyvä, miten puhutkaan tädistä tuolla tavalla? En pidä sinusta\nollenkaan, jos vain kerrankin naurat tätiä. Hän on paras ihminen\nmaailmassa! Jospa tietäisit, kuinka hyvä hän on -- minä sen tiedän, joka\nolen ollut muuallakin.\" Kyyneleet rupesivat vierimään Iirin poskille,\nhäntä oikein loukkasi Pekon puhe, sillä äiti ja matami -- nehän olivat\nkuten yksi ja sama; äidin paras ystävä oli matami ollut, ja nyt taas oli\nhän ainoa, joka äidin hellyydellä orpoa kohteli. Mitä Iiri sitte huoli\nmatamin ulkonaisesta hienoudesta? Rakkautta hän tarvitsi, ja sitä hän\nsai osakseen matamin luona.\n\n\"Mitäs tuossa nyt itket, menet kai kantelemaankin\", sanoi Pekko.\n\n\"En maar menekään, sittehän olisin paha tyttö ja saattaisinpa vielä\nmielipahaa tädillekin, jonka mieltä en suinkaan tahtoisi pahoittaa. Minä\nlähden ulos, ettei hän näe, miten punaisiksi silmäni ovat tulleet.\"\n\nIiri meni ulos ja Pekko läksi kamariinsa. Hän istui ikkunansa ääreen ja\nkatseli viljavainiolle päin. Mielensä kävi taas vähän alakuloiseksi.\nJuuri kun hän siinä istui, tuli matami sisälle ja taputti Pekkoa olalle,\nsanoen: \"Kyllä kai olet väsynyt matkasta ja ikävästä. Lapsi parka, setä\nja täti eivät ole isä ja äiti, mutta koetetaan sentään asettaa kaikki\nniin, että huomaat, ettemme vieraitakaan ole. Pane nyt pitkäksesi ja\nnuku vähäsen. Kun on väsynyt, johtuvat kaikki ikävät mieleen. Minä tulen\nherättämään sinua kahvia juomaan, ja sitte sopii sinun mennä katselemaan\ntuonne ulos, millaista täällä maalla on.\" Näin lausuttuaan meni matami\npois.\n\nPekko pani pitkäkseen vuoteellensa ja tuumaili: \"On se sentään hyvä\nihminen se täti. Kun häntä oikein katselee, ei hän näytäkään niin\nkummalliselta. -- Sitä Iiriä, joka nuo sanani niin pahakseen pani, että\nitkemään rupesi! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut -- mutta noilla\ntytöillä on aina silmäkulmassa kyyneleet valmiina. Mihinkä lienee mennyt\nkoko tyttö\" -- Pekko nousi sängystään ja rupesi katselemaan ulos\nikkunasta. Siellä nyt näkyi pieni tyttönen kulkevan pitkin vainion\npyörtänettä kartanon hakaan päin, kori kädessä. \"Eiköhän se ole Iiri\",\n-- ajatteli Pekko, -- \"varmaankin. Minun täytyy mennä mukaan.\" Samassa\noli jo lakki Pekon päässä, ja hän juoksi aika kyytiä samaan suuntaan,\njonne oli nähnyt Iirin menevän. Jouduttuansa vainion äyräälle huusi hän\nhakaan päin: \"Iiri, oletko siellä?\"\n\n\"Olen kyllä\", kuului vastaus.\n\n\"Missä olet?\"\n\n\"Täällä vain.\"\n\n\"En näe sinua.\"\n\n\"Tule hakemaan.\"\n\nPekko hyppäsi yli aidan ja huusi taas: \"Haassako olet?\"\n\n\"Niin\", vastasi Iiri.\n\n\"Mitäs siellä teet?\"\n\n\"Tule katsomaan\", huusi Iiri. Mutta samassa riensi hän taas toisaalle,\nja sillä kurin sai Pekko hypätä paikasta paikkaan löytääksensä tyttöä.\nVihdoin hän kuitenkin huomasi Iirin, kun tämä juostessaan kompastui sekä\npudotti kädessään olevan korin ja huudahti: \"Kaikki minun kauniit\nmarjani, jotka sinulle olin noukkinut, putosivat!\"\n\n\"Minulleko? Mistä sinä viinimarjoja olet löytänyt?\"\n\n\"Täällä on monta pensasta, tule vain katsomaan, kuinka punaisina ovat.\"\n\nPekko nosti pensaan oksia, jotka olivat täynnänsä punaisia viinimarjoja.\nPian oli hän niitä syönyt tarpeeksensa ja aikoi lähteä kotiin; mutta\nIiri sanoi haassa olevan korkean kallion, josta näkyi kartanon iso lahti\nja paljon muutakin. Sinne nyt ensin täytyi kiivetä. Iiri meni edellä ja\nPekko perässä.\n\n\"Hei! Täällähän on alaa -- kas kuinka kaunista! Mikä tämän kallion nimi\non?\"\n\n\"Se on Orjankallio, ja täällä poltetaan aina helavalkeata.\"\n\n\"Orjankallio! Kuules, tiedätkö mitä varten sitä Orjankallioksi\nnimitetään?\"\n\n\"Tiedän kyllä. Vanha Taaven-muori kertoi meille ennen kotona\nkaikenlaisia satuja, ja silloin hän myöskin puhui, että tuolla\nkartanossa vanhaan aikaan asui suuri, mahtava herra, jolla oli oikein\nkauniin kaunis orjatyttö. Hän ei milloinkaan päässyt tätä hakaa\nedemmäksi, ja täälläkin hänen muassaan aina oli vanha pitkähampainen\nakka; yksin ei häntä laskettu. Koko haka oli silloin täynnä kauniita\neläimiä, joita ainoastaan kartanon herra ja hänen vieraansa saivat\nampua.\n\nKartanoon tuli eräänä päivänä paljo metsästäjiä. He ampuivat, että metsä\npaukkui, ja kartanon herra aina kaikkein parhaiten. Kun metsästyksestä\nvihdoin päästiin, oli kartanon herra iloissaan ja sanoi: 'Tänään juomia\nrunsaasti juotakoon.' Nyt vieraat pyysivät, että juomat tuotaisiin\nkalliolle, ja kun he täällä olivat koossa, sanoi yksi:\n\n'Ei nyt mitään muuta puutu kuin laulua. Ah jospa saisi kuulla kauniin,\nihanan naisäänen silloin vasta tämä malja maistuisi.'\n\n'Eikö muuta? Sitä kyllä saatte kuulla', sanoi kartanon herra ja huusi\npalvelijoillensa: 'Orjatyttö tänne!'\n\nHetken kuluttua tuli orjatyttö, mutta hän sanoi, ettei hän voi laulaa,\npaitsi jos hänelle luvataan, että hän tässä kalliolla on aivan vapaa,\nettä kallio on ikäänkuin hänen oma valtakuntansa, jossa hän\ntäydellisesti on itsevaltiaana. 'Tässähän on', sanoi tyttö, 'ainoastaan\nmuutama kyynärä maata. Eihän se valtakunta suuri ole. Jos sen lupaatte\nminulle, saatte kuulla, millä tavalla vapautettu laulaa, ja minä lupaan,\nettä sitä laulua haluaisitte kuunnella vaikka aamuun asti.'\n\nKartanon herra hymyili ajatellen: 'Eihän haittaa mitään, jos tämä kallio\non hänen omansa; sen kyllä voin hänelle antaa.' Ja nyt hän kaikkein\nkuullen lupasi, että tyttö saisi olla vapaana ja itsevaltiaana\nhallitsijana kalliolla.\n\n'Sanasi olemme kaikki kuulleet', sanoivat vieraat.\n\nTyttö oli puettu valkoisiin vaatteisiin, ja kaunis kukkaseppele oli\nhänen päässään. Nyt viittasi hän palvelijoille, käski heidän tarjota\njuomia ja istui sitte laulamaan. Laulu oli niin ihana, niin lumoava,\nettä sellaista ei kartanon herra ollut milloinkaan kuullut.\n\n'Miksikä et sinä ennen noin ole laulanut?' sanoi herra. 'Minä en enää\nkoskaan tahdo kuulla ääntäsi sellaisena, kuin se ennen on ollut'.\n\n'Armollinen herra!' vastasi tyttö. 'Sorretun ääni ei ole vapaan ääni.'\n\n'Ole sitte vapaa', sanoi herra, 'en tahdo sinua enää sortaa'. Ja tyttö\nilostui niin, että lankesi polvilleen kiittämään herraansa.\n\n'Nouse laulamaan', sanoi kartanon isäntä.\n\nTyttö lauloi -- hän lauloi koko illan, lauloi vielä yönkin\nriemulaulujaan, vapautetun ilosäveleitä -- -- -- vaan kun aamu joutui,\ntaukosi ääni äkkiä. Silloin kartanon herra nousi istualta ja riensi\nentisen orjansa luo. Tyttö oli pyörtynyt ja makasi kalpeana kalliolla.\nHerra aikoi juuri nostaa hänet syliinsä, mutta samassa tyttö aukaisi\nsilmänsä sanoen: 'Vapautettu! -- oi onnea suurta! Nyt olen vapautettu!'\nJa silloin hänen henkensä oli sammunut ja lentänyt vapautettujen maahan.\nMutta kartanon herra oli sitte päiväkaudet istunut Orjankalliolla\nsuremassa kaunista orjaansa.\n\nIhmiset sanovat, että syysiltoina vieläkin monta kertaa kuuluu, kun\noikein tarkasti kuuntelee, syviä surullisia huokauksia täältä\nOrjankalliolta.\"\n\n\"Ne semmoiset ovat ämmäin juttuja. Mutta mennään nyt pois, ei täällä ole\nhauskaa. Täti odottaa meitä kahvia juomaan.\"\n\n\"Pelkäätkö sinä?\"\n\n\"Minä? En pelkää! Mitä minä pelkäisin?\"\n\n\"Sitä, kun sanoin täällä kuuluvan huokauksia.\"\n\n\"Turhia!\"\n\nLapset riensivät nyt kotiin päin; heistä oli tullut hyvät tuttavat.\nPekon hienous ei enää Iiriä ujoksi tehnyt. Iloisina he tulivat\nhuoneeseen, jossa matamin kahvipannu jo aikaa oli jäähtynyt.\n\n\"No hyvänen aika! Missä olette olleet? Marjassako?\"\n\n\"Niin, minä poimin viinimarjoja, ja sitte tuli Pekkokin, ja sitte olimme\nOrjankalliolla katselemassa maailmaa.\"\n\n\"Ja näimme everstin talonkin -- mutta mikä sen nimi on?\" kysyi Pekko.\n\n\"Sen nimi on Kartano\", vastasi matami.\n\n\"Kaikkia isoja talojahan kartanoiksi sanotaan\", intti Pekko, \"mutta minä\ntarkoitan sen oikeaa nimeä\".\n\n\"Kyllä everstin talon nimi on Kartano; kaikissa kirkonkirjoissa on se\nsiksi nimitetty\", sanoi matami. \"Mutta tulkaa nyt voitaleipää syömään,\nsillä kahvini on jo aivan jäähtynyttä. Minä oikein hämmästyin, kun menin\nsinua herättämään eikä sinua näkynytkään koko huoneessa. Paremmin\nvirkistävää kyllä onkin nuorelle mennä ulkoilmaan kuin venyä vuoteella.\"\n\nLapset menivät välipalaansa syömään ja juttelivat iloisesti keskenään.\nNäin kului Pekon ensimmäinen päivä hänen uudessa kodissaan, ja niin ne\nkuluivat toinen toisensa perästä, kunnes hän syksyllä meni Hämeenlinnaan\nkouluun. Lukkari oli itse häntä saattamassa ja hankkimassa hänelle\nkortteeria.\n\nIirin oli kyllä ensin vähän ikävä Pekkoa, mutta pian se ikävä haihtui,\nsillä hän luki ahkeraan. Tämä työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän\nollenkaan muistanut yksinäisyyttään, ja toisena syksynä oli hänkin\npääsevä Hämeenlinnaan; silloin hän oli asuva Seljan kanssa yhdessä. Se\naika häämötti ihanana hänen mielessään. Hän edistyi nopeaan, kuten ne\nainakin, jotka erityisellä halulla eteenpäin pyrkivät.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nVuosi oli kulunut siitä, kuin Iiri tuli lukkarille, ja pian se oli\nmennyt. Onni vaihtelee -- ja pieni tyttö oli lyhykäisellä iällään jo\nsaanut kokea runsaassa määrässä sen vaihtelevaisuutta.\n\n      Onni pilviin usein peittyy,\n      mutta Herraan luota vaan:\n      hänpä aikojenkin takaa\n      kyllä armaillensa jakaa\n      täällä onnenlahjojaan.\n\nIiri, joka äitinsä kuoltua ensin oli kyllin tuntenut orpouttaan, hän nyt\noli oikea onnen lapsi. Sekä lukkari että matami rakastivat häntä, aivan\nkuin he omaa lastansa olisivat hellineet.\n\nIirin tuli nyt lähteä kouluun, ja matami oli säälinyt hänelle vaatteita\nkaikenlaatuisia, joita hän Iirin avulla asetteli kannelliseen\npärekoppaan. Siinähän nyt oli Iirin omaisuus, jonka kasvatusäiti oli\nvalmistanut, jotta ei tytöltä mitään puuttuisi siitä, mitä ruumiin\nverhoksi tarvitaan.\n\nKun vaatteet olivat valmiina korissa, meni Iiri Martille ja Helylle\njäähyväisiä sanomaan. Sillä välin matami varusti eväät mukaan. Sitte hän\nmeni lukkarin kamariin, jossa Pekkokin oli, ja sanoi: \"Nyt on kaikki\naivan valmista matkaamme varten. Iirin vaatteet ovat kopassa, ja\nkapusäkissä ovat Pekon. Säkkiin panin Iirin patjat.\"\n\n\"Kirkkoherra sanoi, että Pekko kyllä pääsisi Seljan kanssa ylihuomenna,\nniin ettei hänen tänään tarvitsisi lähteä\", kertoi lukkari.\n\n\"Kyllä minä nyt menen; saanhan olla tädin apuna, ja ehkäpä pääsen\nkuulemaan, kun Iiriä tutkitaan.\"\n\n\"Niin, mennään vain kaikin, sitte saan vähän sinunkin kortteeriasi\nasetella. Nappularattaille kyllä mahdumme mukavasti; vähemmän heiluvat,\nkun sinä ja Iiri takaistuimella istutte.\"\n\n\"Mutta minun on vaikea sieltä ajaa\", virkkoi Pekko.\n\n\"Itse minä ohjat pidän\", sanoi matami.\n\nHetken päästä Iiri palasi Seppälästä. Martti saattoi häntä lukkarille ja\nistui sitte pihapenkillä, kunnes näki Iirin, matamin ja Pekon lähtevän.\nHeidän mentyänsä hän läksi huoaten kestikievariin kyytipojantoimiansa\njatkamaan. Martti, joka tavallisesti oli tyytyväinen maailman menoihin,\ntunsi nyt vähän kaipausta, sillä Iiri oli aina ollut hellätuntoinen\nhäntä kohtaan.\n\nIirin ei ollut ikävä, sillä hän pääsi kouluun, ja sinneppä hän niin\nhartaasti halasikin, ettei hän mitään vaikeuksia eikä ikäviä muistanut.\nPekko hänelle sitäpaitsi matkalla aina näytti uusia esineitä, joita\nIiri, joka ei ollenkaan ollut kotirajoja ulompana käynyt, uteliaasti\nkatseli.\n\nKun Pälkäneelle tultiin ja ennätettiin Taustin mäelle, jolta näkyy ihana\nPälkänevesi monilukuisine saarineen, silloin Iiri huusi: \"Pekko, Pekko,\nonko maailmassa kauniimpaa?\"\n\nKysymykseen ei Pekko vastannut, hän sanoi vain: \"Niin, eikö olekin\nkaunista! Ja tuossa metsässä, tuossa oikealla puolellamme on se paikka,\njossa peipponen ilmaiseksi laulaa -- etkö muista? -- Aavasaksan pelissä,\njota pelasimme, siinähän sanotaan, että saamme kuulla peipposen laulua\nilmaiseksi Pälkäneen metsässä; ja se metsä on juuri tuo sama, sitä\nnimitetään Syrjänharjuksi.\"\n\n\"Saan minä kuulla peipposen laulua Kartanon haassa ja Renkalan metsässä\nja joka metsässä.\"\n\n\"Niin, mutta näetkös, tämä metsä mainittiin siinä juuri kauneutensa\ntakia; se on niin kaunis, että sitä kyllä sopii ihmisille huomauttaa.\"\n\n\"Ja tuo niemi ja tuo punainen talo! Voi kunpa saisi asua siellä! Mikä\ntalo se onkaan?\"\n\n\"Se on Kuulialan kartano\", vastasi Pekko, \"ja näes, tuossa on pappila,\ntuolla. Tuossa on vanha kirkko, ja tuolla edempänä, kohta tulemme sinne\nasti, on uudempi kirkko. Tuo noin, katso vain, eikö ole kaunis?\"\n\n\"Mikä tuo suuri järvi on?\"\n\n\"Se on Mallasvesi. Hei kun sitä mennään! Nyt ollaan jo Kostiassa,\ntuossapa on Kostian silta.\"\n\n\"Joko teidän nälkä tulee?\" kysyi matami, joka aina muisti, miten tärkeä\nasia ruoka oli nuorille kasvaville.\n\n\"Ei vielä\", sanoivat lapset. Mutta kun matami kerran oli johdattanut\nheidän ajatuksensa ruokaan, rupesi heistä tuntumaan, ikäänkuin ruoka\nkylläkin olisi kelvannut; ja Pekko kysyikin:\n\n\"Milloinka syömme? Ei vielä kovin nälkä ole, mutta kyllä syömmekin, jos\nmuuten sopii.\"\n\n\"Laitikkalassa syötämme\", sanoi matami, ja sitte ajettiin eteenpäin,\nkunnes jouduttiin Laitikkalaan. Siellä syötettiin tunnin aika ja\nlähdettiin sitte yhtä kyytiä Hämeenlinnaan. Vermasvuoren virstanpitkää\nmäkeä ihmeteltiin ja Mierolan suurta siltaa, mutta Hämeenlinna, se vasta\noli katseltava. -- Iiri ei ennen ollut kaupungissa käynyt, ja täällähän\noli taloja jos jonkinlaisia -- sekä linna, kasarmit y. m. \"Mutta\neksynhän minä varmaankin täällä\", valitti Iiri.\n\n\"Et yhtään\", vakuutti matami. \"Hop, hop, hepo! Mihinkä tästä nyt\nmennään? Pekko, kiipeä tänne etuistuimelle, en minä oikein huomaa, mistä\najetaan siihen taloon, jossa Seljan kortteeri on.\"\n\n\"Tätikin jo eksyy\", sanoi Iiri.\n\n\"Enhän minä, mutta en nyt muista, missä se on. Kyllähän kaupungissa aina\nkysymällä löytää, ja Selja sinulle näyttää kaikki paikat, te kun\ntulette yhdessä asumaan.\"\n\nPekko otti ohjat ja ajoi pappilan kortteeriin. Talon omistaja, eräs\nvanha neiti Asp, tuli heitä vastaan ja osotti heille huoneen, johon\nsaisivat nostaa kapineensa. Matamilla oli nyt hyvä hyöty Pekosta, sillä\npoika oli apuna nostamisessa. Hevosen hän juotti, ja kun matami oli\nsaanut Iirin kapineet paikalleen, vei Pekko hevosen omaan kortteeriinsa,\njossa hän sen sai talliin.\n\nToimista väsyneenä pani matami aikaisin maata, mutta ei hän oikein\nmakeasti nukkunut, sillä tutkinto, joka Iirin piti suorittaman,\nhuolestutti matamia paljon enemmän kuin tyttöä itseänsä. Kun hän aamulla\nporstuassa tapasi talon emännän, vanhan neidin, joka kysyi, kuinka hän\noli levännyt, vastasi matami: \"Kyllähän muuten hyvin, mutta pelkäsin,\nmiten meidän tyttö paran tutkinnossa käy; ajatelkaapas, kun tuommoinen\nhento olento, kuin meidän Iiri, joutuu oppineitten maisterien ja\nröökinäin tutkittavaksi -- rupeavat kaikin hänen kimppuunsa\nkysymyksillään -- niin johan siinä vanhemmankin pää pyörälle menisi.\"\nSitte huusi hän vielä kovemmin ovesta: \"Iiri, oletkos valmis?\"\n\n\"Olen\", vastasi Iiri ja tuli porstuaan, mennäksensä matamin turvissa\nilmoittamaan itseänsä kouluun.\n\nMatami luuli tarkoin muistavansa, missä koulu oli, mutta kun joutui\nkadulle, niin silloin ei enää tietänytkään varmaan, minne päin oli\nmentävä. Torin hän kyllä tiesi ja pyrki sinne päin. \"Kun ei se Pekkokaan\njo sieltä kortteeristaan ennättänyt tulla -- mutta taisipa ehkä mennä\nkoululle suorastaan\", päivitteli matami. \"Entäpä jos kysyisin tuolta\nrouvalta, joka tuolla tulee, missä koulu on.\"\n\nEräs hienoon pukuun vaatetettu ylhäinen rouva tuli pitkin torinsyrjäistä\nkatua matamia ja Iiriä vastaan. Matami kumarsi ja kysyi: \"Missä päin\ntäällä tyttökoulu on?\" Vieras rouva koetti selittää niin hyvin kuin voi,\nmissä päin se oli, mutta matami, joka ei oikein varma ollut siitä,\nlöytäisikö koulua sittekään, sanoi kursailematta:\n\n\"Tulkaa, rouva hyvä, vähän matkaa kanssamme, jotta osaisimme sinne;\ntämän tytön tässä tarvitsisi joutua tutkintoon.\"\n\nRouva oli hetken vaiti, mutta samassa Iirin ihanat silmät katsoivat\nhäneen niin suloisen nöyrästi, että rouva tarttui hänen käteensä sanoen:\n\"Vai kouluun tämä tyttö nyt pyrkii. Tulkaa -- minä olen kyllä vieras\ntäällä kaupungissa, mutta tiedän sentään sattumalta, missä tyttökoulu\non.\" Kun koulutalon nurkka tuli näkyviin, osotti vieras rouva sitä\nmatamille ja Iirille sanoen: \"Tuolla nyt on koulu, kyllä kai sinne\nosaatte jo?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi matami, \"ja kiitoksia nyt vain, kyllä tästä jo\nmennään. Hyvästi nyt!\" Iirille sanoi hän: \"Näin sitä löytää, kun kysyy.\nMutta kukahan tuo rouva lienee ollut?\"\n\nIkäänkuin vastausta saadakseen katsoivat molemmat taaksensa yht'aikaa,\nja samassa he näkivät nuoren, sorean herran, joka tuli rouvaa vastaan ja\nhuudahti: \"Miten äiti täältä päin tulee?\"\n\n\"Täti, se oli hän!\" kuiskasi Iiri, \"Ihalan nuori maisteri se oli\".\n\n\"Hän se oli, ja tuo rouva oli siis hänen äitinsä, Ihalan patruunan\nrouva. On hän joskus käynyt meidän pitäjässä, mutta en ole osunut\nnäkemään. Helsinkiin kai menee poikansa kanssa.\"\n\nNyt tultiin kouluun, jossa lapsia oli joka huoneessa; he katsoivat\nuteliaina jokaista uutta tulijaa. Matami astui koulusaliin, ja\njohtajatar tuli häntä vastaan. Matami sanoi: \"Hyvää päivää, terveisiä\nmaalta!\" ilmoitti sitte nimensä sekä mistä hän oli ja lisäsi: \"Tässä on\ntyttöni taikka oikeastaan kasvattityttöni, jonka olen tuonut kouluun, ja\npyytäisin opettajaa häntä tutkimaan. Rovasti on itse opettanut hänelle\nuskontoa, maisteri ja röökinät sitte, mitä hänen muuta on tarvinnut\noppia. Toiselle luokalle arvelivat hänen pääsevän, mutta täällähän sitä\nnyt sitte nähdään, mitä hän osaa ja kykenee.\"\n\nUusia oppilaita tuli yhä, ja jokaista seurasi äiti tahi isä; muutamilla\noli vielä veli tahi sisarkin muassa. Johtajattarella oli ystävällinen\nsana jokaiselle sanottavana, joten vasta-alkavien pelko väheni koko\njoukon; he rupesivat jo tekemään tuttavuutta toistensa kanssa. Vaan kun\nkaikki jo olivat tulleet, alkoi tutkinto. Matami istui kuuntelemaan,\nkun Iiriä tutkittiin. Hän seurasi silmillään Iiriä niin tarkasti, että\nkun Iiri vastasi, liikkui mataminkin suu aina sen mukaan kuin Iirinkin.\nLapset saivat sitte vähäisen välihetken, jolloin pääsivät pihalle\njuoksentelemaan, ja nyt vasta huomasi matami Pekon, joka myöskin oli\nIiriä kuuntelemassa. Matami kysyi Pekolta, miten hänen mielestään Iiri\nosasi, ja Pekko vastasi: \"Hyvin kävi.\"\n\nTutkinnon loputtua tiedusteli matami johtajattarelta, miten Iirin oli\nkäynyt, mutta johtajatar vastasi, että siitä saataisiin tieto vasta\niltapuolella.\n\nKun Iiri koulusta palasi, oli Seljakin jo tullut kaupunkiin, ja\niltapuolella meni hän Pekon ja Iirin kanssa koululle. Kun he takaisin\ntulivat, ilmoittivat he Iirin päässeen toiselle luokalle. Ja Iiri sanoi\nvielä, että ulkona oli muutamia koulutyttöjä, jotka tahtoivat häntä\nleipuri Villandtille torttuja syömään.\n\nMatami oli iloinen, kun Iirin oli onnistunut päästä toiselle luokalle,\nja hän laski tyttösensä huvittelemaan, kuitenkin varoittaen, että pian\npalaisivat kotiin. Tätä varoitusta Iiri kyllä noudattikin.\n\nSeuraavan yön matami nukkui oikein makeasti, ja aamulla rupesi hän\nhankkimaan kaupungista pois. Pekko toi hevosen ja nappularattaat pihaan,\nnosti sitte matamin kapineet rattaille, ja nyt oli kaikki valmiina\nmatamin lähtöä varten.\n\n\"Älä ole ikävissäsi\", sanoi matami Iirille, \"onhan Seljakin täällä\".\n\n\"En luule, että minun ollenkaan tulee ikävä\", vastasi Iiri, \"kyllä\nSeljan kanssa on hauskaa, ja tuo vanha neitikin näyttää kovin hyvältä.\nKoulussa sain jo myöskin monta tuttavaa, ja tapaanhan Pekonkin aina\nvälimmiten.\"\n\nMatami antoi nyt monta hyvää varoitusta sekä Pekolle että Iirille ja\nkäski heidän muistaa joka työssään rukoilla Jumalalta siunausta, \"sillä\njollei Jumala työtämme siunaa, ei se myöskään menesty\", lausui matami.\nSitte hän sanoi heille hyvästi ja lähti ajamaan Hämeenlinnasta, jättäen\nkasvattinsa koulun ja vanhan neiti Aspin turviin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nK:n pitäjän pappilassa oli paljo tointa ja tohinaa, sillä siellä\nvalmistettiin nimipäiväpitoja. Rovasti vietti joka vuosi Nuutin päivää,\nja nytkin taas oli päätetty kutsua pitäjän kaikki säätyläiset pappilaan.\nKyökin takassa kiehui lihaliemipata, josta ruustinna varoitti\nkyökki-Kaisaa tarkasti ottamaan pois verivaahtoa, jotta liemi tulisi\nkirkasta.\n\nNeitoset Helvi ja Selja leipoivat piirakoita ja kaikenlaisia\npikkuleipiä. Selja oli keväällä päässyt koulusta, sillä nyt oli jo\nviidettä vuotta kulunut siitä, kuin hänet jätimme Iirin kanssa vanhan\nneiti Aspin luo; hän oli tätä nykyä yhdeksäntoistavuotias iloinen tyttö.\n\n\"Äiti, meillä on nyt neljää lajia leipää, tarvitaanko enempää?\" kysyi\nSelja.\n\n\"Ei tarvita, kyllä se riittää\", vastasi ruustinna. \"Illaksi laitamme,\npaitsi mitä voileipäpöydälle pannaan, lihalientä ja piirakoita,\nviheriäisiä herneitä ja hakattua paistia, ja jälkiruokaa teemme\nluumuista.\"\n\nAhto tuli samassa sisälle; hän oli käynyt Kartanossa ja ilmoitti, että\nsiellä oli Ihalan patruuna sekä patrunessa ja Arvo maisteri.\n\n\"Hyvänen aika, kuinka hauskaa!\" sanoi Selja, \"he tulevat sitte myöskin\ntänne\".\n\n\"Niin, tietysti\", vastasi ruustinna. \"Kuules, Helvi! Kyllä\nvälttämättömästi nyt tarvitaan viittä lajia leipää, ja herneitten\nsijasta laitamme viheriää putinkia, munakokkelia ja lihapalleroita sekä\nporsaanpaistia. Kaisa! Juokse sanomaan talli-Matille, että hän tappaa\nkaksi porsasta ja kalttaa päät ja korvat hyvin puhtaiksi, sillä porsas\npannaan kokonaisena vadille. Vai on patrunessa itsekin kerran tänne\ntullut. -- Kermahyytelöä laitamme jälkiruoaksi. Mutta muista, Helvi,\nettä vain panet tarpeeksi mantelia ja vaniljamaustinta. Minä menen itse\nkuorimaan maitoastiat, jotta kerma tulee tarpeeksi vahvaa. Matin täytyy\nlähteä kutsumaan vieraita. Sitte kun hän on porsaat tappanut, saa hän\nvaljastaa hevosen ja mennä. Hannan lähetämme näihin lähimpiin\nnaapureihin. Hanna kuules!\" Hanna, sievä kuusitoista-vuotias\npalvelustyttö, joka oli huoneita siivoamassa, tuli ruustinnan luo, ja\nruustinna jatkoi: \"Vie ulos kaikki huonekalut salista ja tomuta ne\nhyvästi.\"\n\n\"Jouluksi ne tomutin kaikki\", vastasi Hanna.\n\n\"Niin, mutta Ihalan sukukartanon patrunessa tulee tänne -- kyllä ne\ntarvitsee tomuttaa; mene nyt vain oitis! Kaisa saa myöskin mennä kaluja\nkanssasi kantamaan ja sitte saat mennä pastorille ja sanoa näin:\n'Ruustinna ja rovasti käskivät sanoa paljon terveisiä ja pyytää, että\nherrasväki kaikin tulisi huomenna iltaa viettämään pappilaan' -- ja\nsitten menet lukkarille ja sanot siellä samoin. Muistatkos nyt?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Hanna ja läksi toimiinsa, ensin huonekaluja tomuttamaan\nsekä huoneita siivoamaan ja sitte pastorin ja lukkarin perhettä\npappilaan kutsumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut\nerityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen\nolinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä.\nTällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty\nharsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä\nollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä\nsaataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä\nmatami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta\nkasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti\nja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein\nmiellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin\nnäytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen\nsuuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä\nsateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten\nhäähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. \"Kukahan\ntulee?\" ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä\nolihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja\nnytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami\nsanoi: \"Vai niin, onko itse patrunessakin -- kyllä tullaan! -- Sano nyt\nvain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!\"\n\nMatami tuli saliin Iirin luo, sanoen: \"Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu\npappilaan huomenna iltaa viettämään -- ja sinne tulee paljo vieraita --\nkaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja\nnuori patruuna -- niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.\"\n\n\"Koskahan lienevät tulleet?\" sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen\nposkilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.\n\n\"En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin\ntulee Kartanosta.\"\n\n\"Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi\", vastasi\nIiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään\nkuntoon.\n\nMatami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä\nettä sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.\n\nTuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen\nerittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin\nRuotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja\nkäytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan\nvetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.\n\n\"Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut\", virkkoi Iiri.\n\n\"Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä\nheidän rikkautensa tunnetaan\", virkkoi Pekko. \"Meidän on tapana sanoa:\nhän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.\"\n\n\"Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.\"\n\n\"Sinä Iiri olet niin lapsellinen\", sanoi Pekko, \"sinä puhut kaikesta\nvallan vakavasti, et sinä ensinkään ymmärrä, miten hienossa maailmassa\npuhutaan. Sanotaan paljo noin vain, että keskustelu kävisi vilkkaasti --\nniin toinen kuin toinenkin puhuu seuroissa, miten parhaalta kuuluisi --\ntoisinaan sattuu niinkin, että puhutaan aivan päinvastoin, kuin ennen on\nsanottu.\"\n\n\"Vai niin, sitte minä en milloinkaan tahtoisi kuulua hienoon maailmaan\nenkä seurustella ylhäisten kanssa. Pappilassa eivät ihmiset ole\nsellaisia. En kuitenkaan tahdo uskoa, että kaikki hienot niin tekevät,\nkuin sinä sanot -- mutta tuo Aksel luutnantti on noita kevytmielisiä\ntuumia sinuun istuttanut; usko minua, Pekko, hän ei ole sinulle hyvä\nkumppani.\"\n\n\"Ohoh, mikäs häntä vaivaa?\"\n\n\"Hän on yleensä kevytmielinen, sen sanovat kaikki vanhemmat ihmiset, ja\nsen kyllä hänen puheestaankin havaitsee. Sitä paitsi hän on liika vanha\nsinun kumppaniksesi.\"\n\nPekko oli keväällä tullut ylioppilaaksi ja oli mielestään koko suuri\nherra; häntä harmitti vähän, että Iiri, joka oli nuorempi, tahtoi häntä\nneuvoa, ja hän sanoi vähän närkästyneenä: \"Kas vain meidän\nseitsentoista-vuotiasta! Koska sinä noin viisaaksi olet tullut? Puhut\nkuin vanha ihminen.\"\n\n\"Sinä vain pilkkaat minua! Jollen ole vilkas, niin ei minussa ole\nvilppiäkään. Minä toivoisin vain sydämestäni, että sinä vähemmän\nrakastaisit turhuutta, ja senpä vuoksi vikasi sanon sinulle suoraan.\nEihän sinulla ole ketään, joka sinua moittii, sillä täti ja setä pitävät\nsinusta niin paljon, että eivät hennoisi sanoa sinulle mitään, jos\nvikoja näkisivätkin.\"\n\n\"Iiri kulta, kyllä uskon, että moitteellasi hyvää tarkoitat, enkä\nsinulle suutu, olethan oma sis-- oma hyvä ystäväni -- ehkä ainoa oikea\nystäväni.\" Pekko kävi vakaaksi ja läksi kamariinsa.\n\nSeuraavana päivänä oli lumipyry lakannut. Päivä oli kirkas, mutta kylmä.\nHärmäiset puut kimaltelivat tuhansia tähtiä täynnä. Lukkarilla olivat\nkaikki hyvällä mielellä -- ilmakin ehkä oli siihen syynä, sillä\nihmeellisesti se vaikuttaa ihmisluontoon; jos on samea päivä, painuu\nihmisen mieli usein kyllä raskaaksi. Mutta kuten sanottu, oli tänään\nkirkas päivä, ja sitte seurasi kaunis kuuvaloilta. Iiri oli nyt\npukeutunut valmiiksi. Hän oli hyvin suloinen sinisessä puvussaan. Hame\noli pitkä, mutta siinä ei ollut mitään laahoa, ja se soveltui sievästi\nhänen hoikan vartalonsa ympäri. Päässään ei hänellä ollut mitään, ei\nnauhan pätkääkään, jommoisella moni muu koristeli itseänsä; ainoastaan\nhänen tummanruskeat hiuksensa riippuivat luonnollisina uhkeina\npalmikkoina kaunistamassa häntä.\n\nKun Pekko tuli sisälle ja näki Iirin noin viehättävän suloisena\nluonnollisessa kauneudessaan, silloin hän ajatuksissaan vertaili tyttöä\nkomeaan neiti Aateliin, joka kartanossa vieraili, ja ajatteli: \"Kun\nIiriä katselen, muuttuu mieleni aina vaatimattomaksi -- mutta kun\nnoitten komeitten naisten parissa olen, tekee minun mieli komeilla,\ntuhlata ja puhua kaikenlaista, jota sitte taas Iiriä nähdessäni kadun ja\nhäpeän.\"\n\n\"Miksi sinä noin vakaa olet?\" sanoi Iiri. \"Mennäänhän nyt pappilaan --\nja sielläpä on aina hupaista -- Helvi ja Ahto osaavat kaiken asettaa\nhauskaksi, ja Selja on niin iloinen, että hänen iloisuutensa tarttuu\nmuihinkin.\"\n\nMatami tuli saliin puoleksi vaatetettuna ja huusi lukkarille: \"Kuules\nukko, entä jos minä sentään jäisin pois, koska sinne pappilaan nyt tulee\nniin paljo hienoa väkeä. Sinä olet niitten kanssa paremmin tottunut\nseurustelemaan, mutta minä olen vanhanaikuinen tavoiltani.\"\n\n\"Niin, kyllä me toimeen tulemme, jos täti tahtoo jäädä pois\", virkkoi\nPekko, joka muisteli ylhäisiä tuttaviaan.\n\n\"Ei, täti kulta! Te ette saa jäädä pois, sitte jään minäkin\", sanoi\nIiri.\n\n\"Ja sinun tapasi kelpaavat kyllä pappilassa, koska sinua on sinne\nkutsuttu\", vastasi lukkari, joka tuli kamaristaan. \"Jos joku nuori\nnauraa lukkarin muijan tapoja, kun eivät ole niin hienoja kuin heidän,\njotka ovat kouluutettuja ja suuressa seuraelämässä liikkuneet, niin me\nvasta saatamme heidän tyhmyyttänsä nauraa.\"\n\nMatamin mieli tuli aivan rauhoitetuksi ja hän sanoi: \"Mitäs minä\nhuolinkaan muista. Kiitoksia vain, lapsikullat, jotka tahdotte tätiä\nmukaanne; siitä näkyy, että olette viisautta oppineet, koska ette ole\nturhanylpeitä.\"\n\nPekko ei oikein hyvällä omallatunnolla saattanut ottaa vastaan näitä\nkiitoksia, mutta päätti toiste koettaa ansaita niitä.\n\n\"Menkää, täti hyvä, pukeutumaan valmiiksi; nimismiehen väki ajoi jo\ntästä sivutse, ja pastorilaiset myös\", sanoi Iiri.\n\n\"Minä olen jo melkein vaatteissa. Mustan merinoffihameeni vain pistän\nylleni ja turkinsaalini -- ja onhan musta pitsilakkikin jo päässäni\",\nvirkkoi matami ja meni kamariinsa pukeutumaan.\n\nVieraita ajoi yhtä kyytiä pappilaan, ja matami huusi Iirille: \"Kohta\nolen valmis, pistän jo päällyskengät jalkaani. Pankaa tekin pian takit\nyllenne. Katsokaa, tuossa ajaa Kartanon kuomureet ohitse -- kiirehditään\nnyt.\"\n\nPappilassa kynttiläin ja lamppujen loiste ikäänkuin viittasi rovastin\nystäviä ja tuttavia tulemaan hänelle toivottamaan onnea ja pitkää ikää.\nJa kylläpä hänelle ikää olisikin karttunut, jos näiden vieraiden kaikki\ntoivomukset olisivat toteen käyneet.\n\nKun lukkarin perhe astui tuohon valaistuun saliin, oli sinne jo\nmelkoisesti kokoontunut nuorisoa. Helvi ja Selja, jotka täällä\nkeskustelua pitivät vireillä, tulivat sanomaan tervetuliaiset matamille\nsekä Iirille ja Pekolle; lukkari oli jo puikahtanut eteisestä rovastin\nkamariin. Matami tervehti sanoen: \"Hyvää päivää, terveisiä meiltä\",\nvaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri\nsekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti,\njossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta\nseisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka\nhaaralle sekä palasi sitte saliin. Hänen hieno olentonsa pisti paremmin\nsilmiin matamin rinnalla, sillä viimemainittu käveli ympäri huonetta,\nkätellen jokaista ja lausuen: \"Terveisiä meiltä\". Kun hän tuli\neverstinnan luo, joka oli pitäjän ylhäisin rouva, tuumasi hän kumartaa\nvain, mutta ajatellen, että everstinna ehkä sentään pahastuisi, pisti\nhän kuitenkin taas kättä, vaan sanoi nyt: \"Terveisiä meidän mäeltä\" --\nlieneekö tuo hänestä kuulunut vähän hienommalta kuin: \"terveisiä\nmeiltä\".\n\nEverstinna ei noussut istualtaan, vaan noikkasi vähäisen ja kurkotti\narmollisesti kättään. Patrunessa Aateli huomasi kälynsä kopean\ntervehdyksen. Hän hymyili vähän, ja kun matami ennätti patrunessan luo\nsekä myöskin häntä tervehti lausuen: \"Terveisiä meidän mäeltä\", niin\npatrunessa ystävällisesti vastasi: \"Kiitoksia\". Matami katsoi sitte\nympärilleen, mihinkä nurkkaan hänen olisi sopinut istua, vaikka tyhjä\ntuoli oli aivan sohvan vieressä, mutta patrunessa sanoi: \"Istukaa rouva\nhyvä tähän, tässähän on tyhjä tuoli.\"\n\n\"Minäkö näin ylhäälle?\" -- Hän istui kuitenkin ja jatkoi: \"En minä\nmikään rouva ole, matami vain -- mieheni on täällä pitäjässä lukkarina,\nja kun me olemme ikäänkuin pappissäätyä, niin tänne pappilaan on aina\nkutsuttu -- ja sitte meillä on nuoria myöskin, ja niittenpä vuoksi\nminuakin tahdotaan mukaan, koska meidän tyttöä ei haluta lähteä ilman\nminua. Hän on vain ottotyttö, mutta pelkkää iloa on hän meille\ntuottanut. Niin, nuori patruunapa hänet vedestä pelasti ja meille toi.\nLähinnä Jumalaa me nuorta patruunaa eli maisteria, tai miksikä häntä nyt\nkarahtierataan -- saamme lapsesta kiittää.\"\n\n\"En muista hänen puhuneenkaan siitä mitään -- ehkä sentään, nyt johtuu\nse asia mieleeni. Sitte on kulunut monta vuotta.\"\n\n\"Kuudetta vuotta. Yhden vuoden tyttö oli meillä kotona, silloin hän oli\nkaksitoista-vuotias ja kävi pappilassa koulua -- ja sitte on hän ollut\nneljä kokonaista ja nyt viidettä vuotta Hämeenlinnan tyttökoulussa.\nNiin, kuudetta vuotta siitä on -- hän on nyt seitsemäntoista-vuotias,\nkoko riski tyttö, vaan sentään hentoa laatua, kyllä hänessä mittaa on --\naivan täysikasvuinen, vaikka vielä koulua käy, mutta keväällä hän sieltä\npääsee. Rippikoulun hän jo on käynyt.\"\n\nUusia vieraita tuli, ja matami, joka ei mielellään istunut huoneen\nperäpuolella ylhäisten joukossa, puikahti nyt kamarin alapäähän\nistumaan. Salissa nuoret tyttöset jutellen kävelivät pitkin lattiaa,\neikä pitkääkään aikaa kulunut, ennenkuin olivat muodostaneet piirin ja\nlauloivat:\n\n\"Nuori ystäväin, tule hyppimään kanssani piiriin, heipparallalei --\"\n\nTätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua\nviettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt\nkaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko\nerittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti\nAatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.\n\nIiri istui nurkkasessaan katsellen lattialla pyöriviä, ja ensimmäinen\nvalssi meni, ilman että hän kertaakaan oli lattialla. Mutta ei hän sillä\nväliä pitänyt, se oli aivan luonnollista vain. Kerran kuitenkin hän\najatteli itsekseen, kun Arvo Aateli Lillin kanssa pyörähti lattialla:\n\"Jospa yhden ainoan kerran saisin tanssia hänen kanssaan -- yhden kerran\nvain\" -- mutta se ajatus puikahti esiin hänen sydämensä sisimmästä\nsopukasta -- ja sinne hän sen taas lähetti piiloon. Pekolle hän\nitsekseen hymyili, sillä Pekko tanssi aina sen kanssa, jonka hän\nhavaitsi enimmän huomatuksi. Hänen suurin vikansa oli turhamaisuus, ja\nitsenäisyyttä häneltä myöskin puuttui. Iiri kyllä tiesi olevansa Pekolle\nrakas, vaikkei aina siltä näyttänyt.\n\nNyt ruvettiin katrillia tanssimaan. Useimmilla oli jo kumppanit\nvalittuna, kun Arvo, joka oli pistäytynyt herrojen kamariin, jälleen\nastui saliin. Hän katseli ympärilleen ja -- mikä kumma! -- tuli\nsuorastaan sitä nurkkaa kohti, jossa Iiri istui. Iiri, joka oli toivonut\nsaavansa kerran vain pyörähtää ympäri Arvon kanssa, toivoi nyt taas,\nettei hän tulisikaan, mutta Arvo tuli. Hän näki, tarkastellessaan\nneitosia, nuoren, sievän tyttösen, joka vaatimattomana, ikään kuin\nlemmikki lähteen reunalla, istui nurkkasessaan. Arvo esitteli itsensä ja\npyysi Iiriä katrillia tanssimaan.\n\nKun tanssi alkoi, kysyi hän Iirin nimeä. \"Nimeni on Salmi\", vastasi\nIiri, luoden kysyjään kainon, ihanan katseensa. Nyt muisti Arvo\nnähneensä nuo silmät ennenkin, ja nimi -- se oli lukkarin. \"Te olette\nPekko Salmen kasvattisisar, vai kuinka?\" kysyi Arvo.\n\n\"Olen\", vastasi Iiri, \"minä kyllä tunnen maisterin vielä\"\n\n\"Suokaa anteeksi, etten minä teitä tuntenut, mutta muutos on niin\nsuuri, etten saattanut aavistaa teissä sitä pikkuista tyttöä, jonka\nmonta vuotta sitte lukkarilla näin.\"\n\nIiri jutteli tanssiessaan mielellään Arvon kanssa; hän ei hetkeäkään\najatellut, että tässä olisi ollut sellainen nuorukainen, joka hänelle\npuhui \"noin kuinka kulloinkin sopii\". Ei, hän luotti täydellisesti\nhenkensä pelastajaan.\n\nRouvat tulivat myöskin tanssia katsomaan. Patrunessa näki tuon ihanan\nsinipiikasen poikansa rinnalla ja kysyi everstinnalta, kuka se oli.\n\n\"Lukkarin kasvatti vain\", vastasi everstinna. -- \"Missä Lilli lienee?\nKenenkä kanssa hän tanssii? En näe häntä. Kas, mitenkä Arvo joutui\ntanssimaan neiti Salmen kanssa?\"\n\n\"Syy on mielestäni hyvin selvä\", vastasi patrunessa.\n\n\"Miten niin?\" kysyi everstinna.\n\n\"Katsotaanpa ympärillemme, tokkohan löydämme salissa toista niin hempeää\nkaunotarta --\"\n\n\"Tyttö on tosiaan embelleerannut, mutta katsopa vain meidän soreaa\nsukulaistamme Ragnhildiä -- hän on charmantti.\"\n\n\"Hän on tosiaan kaunis, mutta suloutta häneltä puuttuu. Neiti Salmi\nsitävastoin on hempeä, suloinen kaunotar.\"\n\n\"Häneltä puuttuu kuitenkin jotakin, hänessä ei ole noblessia. Saatan\nparaiten vertailla heitä, jos sanon, että Ragnhild on kuten komea\npuutarhakukka ja neiti Salmi ainoastaan metsäkukka.\"\n\n\"Kenpä ei ennen valitsisi kainoa kielokkia kuin komeaa puutarhakukkaa\",\nsanoi patrunessa.\n\nEverstinna ei vastannut mitään, vaan käveli eteenpäin, antaen\narmollisesti kättä välistä yhdelle, välistä toiselle tuttavalleen,\nikäänkuin ajatellen: \"Mikä kunnia teille alhaisille, kun saatte tarttua\nkäteeni\". Muutamat tuosta kädenannosta olivatkin onnellisia, mutta\nuseimmat nauroivat hänen ylpeää armollisuuttaan, kun hän selkänsä\nkäänsi.\n\nKun tanssi lakkasi, tuli rovasti saliin, sanoen: \"No, mitenkä laulun\nkäy? Eikö meidän nuoret saa laulua aikaan? Kaikki nuoret kokoon!\nLaulakaamme: 'Oi maamme Suomi synnyinmaa!' Eikö käy laatuun?\nKoetetaanpas!\" Nyt laulettiin \"Maamme\", ja rovasti oli itse mukana\ninnostuttamassa nuorisoa. Sitte kehoitettiin Seljaa soittamaan, ja\nsoitettuansa muutamia kappaleita hän pyysi Iiriä laulamaan. Kainosti\nläheni Iiri pianoa ja rupesi Seljan säestäessä laulamaan:\n\n      \"Jos voisin laulaa kuin lintu voi,\n      jos sois mun äänen' kuin leivon soi,\n      niin kullalleni mä laulaisin,\n      pois kyynelhelmensä pyyhkisin.\n\n      Jos voisin lentää kuin lintunen\n      ain' yli vuorten, halk' ilmojen,\n      niin kullan luoksi mä lentäisin\n      ja pesän korpehen laatisin.\n\n      En voi mä laulaa kuin lintu voi,\n      ei soi mun äänen' kuin leivon soi,\n      en saata lentää halk' ilmojen,\n      en pesää laatia korpehen.\"\n\nIirillä oli hyvin heleä, kaunis ääni, ja hän oli tottunut Seljan\nsäestäessä laulamaan, joten tämä laulu senkin vuoksi kävi erittäin\nhyvin. Rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: \"Kas niin, tyttöseni, se\nkävi oivallisesti.\" Selja nousi pianon äärestä ja alkoi kävellä Iirin\nkanssa lattialla, mutta Iiri meni pian istumaan syrjäiseen paikkaan\nsalissa, sillä hän oli vielä vähän ujo näin suurissa seuroissa. Arvo\nläheni häntä taas. Hän kiitti Iiriä kauniista laulusta ja kysyi, oliko\nhän käynyt laulunopissa. \"En ole erityisesti laulua harjoittanut\",\nvastasi tyttö, \"mutta koulussa meillä on hyvä laulunopettajatar, ja sen\nmitä osaan, olen häneltä oppinut\".\n\n\"Teidän tarvitsisi tosiaankin kehittää laulutaitoanne, sillä se on\nlahja, jota ei ole kaikille suotu.\"\n\n\"Kyllä olen aikonutkin pyytää kasvatusvanhemmiltani, että minä koulusta\npäästyäni saisin vielä jonkun kuukauden käydä laulua oppimassa, sillä\nvarmaankin minulla tulevaisuudessa olisi siitä hyötyä, kun kansamme\nlapsia rupean opettamaan.\"\n\n\"Aiotteko opettajattareksi?\"\n\n\"Aion. Se on ainoa työ, jossa mielestäni saattaisin vaikuttaa jotakin;\non niin monta asiaa, niin monta epäkohtaa olemassa, sellaisia, joita\ntäytyy katsella, voimatta mitään tehdä niitten parantamiseksi. Luulen,\nettä jos voisin tehdä itseni opettajattarena rakastetuksi, saattaisin\nehkä vaikuttaa lapsiin niin, että ne aatteet, joita minä suosin, myöskin\ntulisivat heille rakkaiksi ja kentiesi vielä heidän vanhemmillensakin.\"\nIirin kauniit silmät kiilsivät innostuksesta, kun hän puhui, ja hänen\nmuuten kalpeille poskilleen oli noussut heleä puna, eikä hän ensinkään\nollut ujo, kun hän joutui puhumaan asiasta, joka oli hänen elämänsä\npäämääränä. Arvo katseli mielihyvällä nuorta, hentoa tyttöä, joka oli\nnoin vakaa ja voimakas aatteissaan ja kuitenkin melkeinpä lapsi vielä.\n\n\"Te olette kovin nuori tuntemaan niitä epäkohtia, joita löytyy, ja niitä\nparantamaan; mitäpä te vielä elämästä tunnette\", sanoi Arvo. \"Tosin\nkyllä tahdon myöntää, että epäkohtia on olemassa, ja itse olen, samoin\nkuin tekin, aikonut kaikin voimin työtä tehdä niitten poistamiseksi.\"\n\n\"Minä olen jo seitsemäntoista-vuotias, olen itsekin kansan lapsia, ja\nkasvatusvanhempaini asema on tuottanut minulle tilaisuutta yhä\nedelleenkin elää kansan keskuudessa silloin kuin olen kotona ollut.\nPaljo, mitä lapsena olen nähnyt ja kokenut, on nyt selvinnyt minulle ja\nmieltäni surettanut.\"\n\nSillä välin kuin Arvo ja Iiri keskustelivat, alettiin taas piiritanssia\nja laulettiin:\n\n      \"Ystäväni, armahani,\n      täss' on sormus sormessani.\n      Isänmaani on isänmaasi,\n      tavarani on tavarasi.\n      Tule, tule, tu-u-le omakseni --\"\n\nMutta nyt juoksi Pekko Iirin luo ja pyysi häntä tanssimaan kanssaan.\nSamassa tuli Lilli Arvoa etsimään ja sanoi hiljaa: \"Hyvä serkkuni, mikä\nsinut noin vakaaksi on tehnyt? Tuskin muistat velvollisuuksiasi talon\ntyttäriä kohtaan. Varmaankaan ei sinun seuralaisellasi ollut sinulle\nmitään hupaista juteltavaa, koska näytät noin vakaalta.\"\n\n\"Päinvastoin hän oli niin hupainen, että unhotin velvollisuuteni talon\ntyttäriä ja vieläpä serkkuanikin kohtaan\", vastasi Arvo vähän\nivallisesti, mutta sovitti tuon vähäisen pistopuheen sillä, että meni\npiiriin tanssimaan Lillin kanssa. Näin jatkettiin iltaa tanssilla, eikä\nIirin sitte enää tarvinnut istua näkymättömänä nurkkasessaan. Pekkokin\nkyllä häntä muisti, koska näki kaikkien muittenkin häntä pyörittävän.\n\nRuustinna tuli saliin kutsuaksensa vieraitaan illalliselle, mutta Ahto\nsanoi: \"Äiti kulta, emmekö saa tanssia vähän vielä?\"\n\n\"Kyllä saatte\", vastasi ruustinna ja istui hetkeksi katselemaan nuorten\niloa. Eversti Aateli seisoi ruustinnan lähellä ja sanoi:\n\n\"Neiti Salmesta on tullut todellakin sievä tytönnupukka; paljon ne\nvuodet vaikuttavat nuoriin -- jos vanhoihinkin --\"\n\n\"Niin kyllä! Ajat kuluvat -- lapset muuttuvat nuorisoksi, nuoret\nvanhoiksi ja vanhat muuttavat maan poveen.\"\n\n\"Aivan oikein, uudet, yhä uudet polvet astuvat esiin, mutta ilot,\nmurheet ja taistelot ihmiskunnalla ovat aina samat\", lausui eversti\nhuoaten. Hänkin ehkä muisti taistelojaan, sillä hän ei ollut onnellinen\nkodissaan -- ylpeä ja turhanaikainen vaimonsa vaikutti, kuten vaimo\nainakin, suuremmassa määrässä kodin oloihin kuin perheen isä.\n\nTanssi oli nyt loppunut, ja ruustinna pyysi vieraansa illalliselle,\nhyvin varustetun pöytänsä luo. Varmaankin oli tällä haavaa hänen suurin\nilonsa, kun hän näki, miten runsasvaraiset ruoka-astiat hyvällä\nvauhdilla alenivat.\n\nKun vieraat illallisen jälkeen vihdoin saapuivat jäähyväisiä sanomaan\nrovastille ja hänen rakastettavalle perheellensä sekä kiitoksia\nhauskasta illasta, niin he epäilemättä ajattelivat, mitä sanoivatkin,\nsillä hauskat Nuutinpäivät oli pappilassa vietetty, siitä oltiin\nyksimielisiä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nKevät, oi ihana aika, -- olkoon se sitte ihmislapsen, ihmissydämen tahi\nluonnon kevät. Oi ihana kevät! Niin ehkä ajattelivat pappilan Hanna ja\nkievarin Hely, kun kartanon haassa taittelivat nuoria vihdaksia. Haka\nkuului osaksi myöskin Seppälän kestikievariin, vaikka sitä nimitettiin\nkartanon haaksi, koska se ulottui sinne asti.\n\n\"Pääseekö Marttikin Pälkäneelle huomenna?\" kysyi Hanna.\n\n\"Pääsee\", vastasi Hely, \"ja Kallu myöskin. Suutarin Janne lupasi käydä\nkyytiä Kallun puolesta, ja Taaven-muori saa minun sijastani olla herroja\npassaamassa. Martille annettiin lupa muuten; ei tarvinnut edes etulaista\nhankkia. Isäntä on aina ollut kovin hyvä Martille. En tiedä, miten\nveljeni osaakin tehdä kaikki isännän mielen mukaan.\"\n\n\"Mistäpä isäntä saisi toisen semmoisen miehen, jos Martti menisi muualle\npalvelemaan?\"\n\n\"Kyllähän se niinkin on, mutta ei Martti ainakaan kauan enää Seppälässä\npalvele.\"\n\n\"Mihinkä hän sitte menee?\"\n\n\"Kas kun olet olevinasi; kukas sen paremmin tietäisi kuin sinä? Kai maar\nMartti sinulle aikeensa on puhunut --\"\n\n\"No sanoihan se kerran, että rovasti on hänelle Luhtamäen torpanmaan\nluvannut, sillä naimisiin päästäkseen täytyy Martilla olla oma torppa,\nkun ei vielä ole laillisessa iässä -- kynttilänä täyttää vasta\nkahdeksantoista -- mutta lukkari ja Iiri neiti tahtoivat häntä ensin\nmenemään Mustialaan. Lukkari oli sanonut, että kun olemme näin nuoria,\nkyllä vielä saatamme kumpikin hankkia vähän enemmän oppia itsellemme,\nsillä mikäs ikä minullakaan on, vaikka olenkin kaksi vuotta Marttia\nvanhempi. Ei Martti sittemmin ole sen enempää puhunut asiasta, enkä minä\nole huolinut kysyä. Ei ole hätää häihin eikä kiirutta kirkkoon.\"\n\n\"Mustialaan hän pyhäinpäivästä aikoo, mutta vuoden ajaksi vain\", sanoi\nHely, \"ja senpä vuoksi hän nyt vielä on käynyt oppia Iirin luona\".\n\n\"Pitkäkö siitä on, kun Iiri neiti koulusta pääsi?\" kysyi Hanna.\n\n\"Kolme vuotta on\", vastasi Hely ja lisäsi sitte: \"Iiri oli iloissaan,\nkun Marttikin kerran pääsee huvittelemaan. Hän on aina erittäin pitänyt\nhuolta Martista.\"\n\n\"Ei meidän herrasväen oikein tehnyt mieli laskea minua mukaanne, kun\npuhuin menostamme Kukkolan kankaalle\", kertoi Hanna. \"Kyllä he kirkolle\nolisivat halustakin antaneet minun mennä, mutta pelkäsivät sitä\nkeinumista siellä kankaalla. Selja neiti sitte sentään toimitti minulle\nluvan ja sanoi: 'Täytyyhän sinun päästä, koska Marttikin menee ja\nystäväsi Hely. Minä arvelen, että sinun tulee kovin hauska'. Hän on aina\nerittäin hyvä, tuo Selja neiti, ja tahtoo kaikille iloa.\"\n\n\"'Kuumoron, min söötä vaakra likka', sanoi kartanon luutnantti, kun hän\nmeidän Helyä leukaan nipisti. -- Ovatko helluntaivihdat valmiit jo?\"\nNäin virkkoi Kallu, joka oli juossut tyttöjä hakemaan.\n\nHely punastui ja vastasi vähän närkästyneenä: \"Kyllä ne valmiit ovat,\njahka teitä kylpemään käsketään.\"\n\n\"So soh, älä nyt suutu, vaikka minä luutnantista puhuin, mutta kyllä se\non tosi, että minun silloin teki mieleni nipistää häneltä nenä, jotta\nhän sen viimeisen kerran olisi saanut tulla meidän Helyä mielittelemään.\nMutta hupaistapa olisi häntä nähdä huomenna, kun hän taas varmaankin\ntulee postia hakemaan ja tavallisuuden mukaan huutaa Helyä eikä näekään\n'söötä vaakra likkaa', vaan sen sijasta Taaven-muorin rypistyneet\nkasvot.\"\n\n\"Mitäs tuommoisia turhia lärpöttelet. Vihdat ovat nyt valmiit, mennään\nkotiin\", sanoi Hely.\n\n\"Mennään vain\", virkkoi Hanna, \"ja vie terveisiä Martille\".\n\n\"Kyllä! Kello kuusi aamulla tulemme sinua noutamaan. Oletko silloin\nvalmis lähtemään?\"\n\n\"Olen varmaan\", vastasi Hanna ja läksi menemään vainiopolkua myöten\npappilaan; mutta Hely ja Kallu riensivät kievaritaloa kohti.\n\nHeidän jäätyänsä kahdenkesken virkkoi Kallu: \"Kuules, Hely, koska me\ntästä rupeamme kotia itsellemme hankkimaan?\"\n\n\"Mitäs joutavia puhut -- Lieneekö meillä nyt matkustavaisia taas, se\nolisi vähän harmillista; niitä sitte saa koko illan passata.\"\n\n\"Miksi sinä et milloinkaan tahdo minua kuunnella, kun joskus vakavasti\njuttelisin kanssasi; olemmehan olleet aina hyviä ystäviä lapsuudesta\nasti, ja kerran minä tahdon varman vastauksen sinulta. Olen monta\nmonituista kertaa sanonut sinulle, että sinua rakastan enemmän kuin\nketään muuta maailmassa, mutta kysymyksiini: 'Rakastatko sinä minua,' --\nsinä aina kiertämällä vastaat. Mitä se semmoinen on?\"\n\n\"No hyvänen aika, pidänhän minä sinusta, mutta en vielä ole naimista\najatellut -- vapaana on hauska olla -- vaan enhän minä muistakaan huoli;\njos jonkun otan, otan kai sinut, mutta en minä mitään varmasti lupaa.\"\n\n\"Muistatko, kun kyläilemässä kävimme ja ihmiset sanoivat meille: 'Tuolla\ntulee kievarin nuori pari', silloin sinä vain hymyilit, ja molemmat\nolimme onnellisia.\"\n\n\"Hm -- minä olin niin lapsellinen silloin ennen. Mutta kyllähän se niin\non, että tuskin Kukkolan kankaalle viitsisin mennä, jollet sinä sinne\ntulisi.\"\n\n\"Kiitos, Hely! Nyt sitä ilolla mennäänkin.\"\n\nHely kävi taas vakavaksi eikä enää puhunut mitään, mutta he tulivatkin\nsamassa kotiin, ja sitte kiirehdittiin saunaan.\n\nKievarissa ei nyt ollutkaan matkustavaisia; juhlailtana ei niitä juuri\nuseasti liiku. Yöllä ei myöskään sattunut vieraita kulkemaan. Kesäyön\ntyyneys ja hiljaisuus vallitsi tällä kertaa Seppälän kestikievarissa.\n\nVirkistyneenä levollisesta unesta nousi Hely jo viiden aikaan aamulla\nkeittämään kahvia, ja kuudelta he olivat valmiit lähtemään.\nNappularattaat saatiin lainata isännältä; niissä he pääsivät mukavasti\nkaikin. Hely ja Kallu asettuivat etu- ja Martti takaistuimelle. Sitte\nmentiin ja pysähdyttiin pappilan kohdalle. Sieltä tuli Hanna juosten,\nhyppäsi rattaille ja istui Martin viereen. Kylläpä hauskaa olikin ajella\nkauniina kesäaamuna, kun tuomenkukat tuoksuivat, koivut kiilsivät\npuhtaassa viheriässä verhossaan, ja viljavainiot pistivät esiin nuoria\ntähkäpäitään.\n\n\"Kuules, Kallu\", sanoi Martti, \"onpa sentään toista ajaa näin kuin olla\nkyydissä. Mutta mikäs siinä, että kaikki tänään on niin erinomaisen\nkaunista? Koko luonto oli mielestäni aivan toisenlainen, kun eilen\naamulla kyydissä kävin.\"\n\n\"Kas se tulee siitä, että nyt saat olla Helyä ja minua kyyditsemässä\",\nvastasi Kallu leikillään.\n\n\"Vai niin, otetaan sitte kyytipalkka myöskin.\"\n\n\"En minä semmoiseen suostu\", vastasi Kallu.\n\n\"Kyllä minä tiedän, miksi sinusta kaikki tänään näyttää ihanalta\",\nsanoi Hanna. \"Se vain on sen vuoksi, että nyt olet omassa vallassasi,\nvietät omaa aikaasi etkä isännän. Sentähden katselet levollisempana\nympärillesi ja havaitset kaikki, mikä on kaunista.\"\n\n\"Vastako nyt hän havaitsee, mitä on kaunista? Onhan hän sinutkin jo\naikaa ennen nähnyt\", virkkoi Kallu.\n\n\"Älä aina hassuttele\", torui Hanna.\n\n\"Kyllä Hannan puheessa perää saattaa olla\", sanoi Martti ja kuiskasi\nsitte morsiamelleen: \"On se sentään hauskaa, kun kerran oman kodin\nsaamme.\"\n\n\"Kyllä tämä tämmöinen matka on hupainen!\" huudahti Hely, kun Pälkänevesi\nsaarineen rupesi näkymään.\n\n\"No joko vihdoin sinäkin tämän hupaiseksi huomaat. Minä jo ajattelin,\nettei sinua koko helluntaimatkamme miellyttänytkään.\"\n\n\"Mihinkä mennään kortteeriin?\" kysyi Martti.\n\n\"Mennään kirkko-Mustalaan -- kyllä siellä saamme hevosemme talliin\",\nvastasi Kallu.\n\nHuomenkellot rupesivat kajahtamaan, juuri kun matkailijamme lähenivät\nkirkonkylää. Joka haaralta tuli juhlavaatteisiin puettuja ihmisiä, jotka\npyrkivät samaa päämäärää kohti. Pälkäneveden sinertävällä pinnalla näkyi\nsuuria kymmenhankaisia veneitä, joitten välkkyvät airot ikäänkuin\nkomennon mukaan yht'aikaa nousivat ja laskeutuivat, ja kuten kosken\nkuohunnassa tulivat veneet rantaan.\n\n\"Katsokaas, noissa veneissä me Kukkolaan pääsemme!\" kertoi Kallu.\n\n\"Niissä varmaankin on hauska kulkea\", sanoi Hely.\n\n\"Hop, hop, hepo!\" huudahti Kallu hevoselleen, \"mennään nyt aika kyytiä,\nkun tässä kylänraittia ajetaan; kas näin vain sitä meidän pitäjässä\nkuljetaan\", ja siinä sitä nyt ennätettiin Mustalan pihaan. Miehet\npyysivät hevosen talliin, tytöt menivät asettelemaan silkkihuivit\npäähänsä ja odottamaan, kunnes yhteen soitettaisiin. Mutta koska aikaa\nriitti, lähtivät he vielä hautausmaallekin kävelemään.\n\nVihdoin rupesi yhteen soimaan, ja nuoret riensivät kirkkoon. He\nsattuivat istumaan aivan ristikäytävän lähelle, ja koska molemmat isot\novet olivat auki, näkyi vasemmalta puolelta aava Mallasselkä, vaan\noikealta hymyilevä, saarikas Pälkänevesi. Hely, jota kaikki kaunis\nerittäin viehätti, ihastui kovin tästä ihanasta näystä, ja kun\naamuvirttä alettiin veisaamalla: \"Kiitoksen Herra sinull' Täll'\nhuomen-hetkellä. --\", niin hänkin nöyrällä sydämellä veisasi kiitoksensa\nHerralle ja ajatteli kirkonmenojen aikana: \"Jos tämmöisessä paikassa\nasuisi ja kävisi tällaisessa kirkossa, niin eiköhän ihminen parempana\npysyisi\"... Mutta Hely rukka! -- pian nuo vakavat tunteet maailma\nsinulta pois riistää -- -- Kaunis kestikievarityttö -- siinä nimi, joka\non ollut monen nuoren tytön onnen surmana -- -- --\n\nKun kirkonmenot olivat loppuneet, menivät miehet hevostaan juottamaan ja\npanivat heiniä eteen sekä pyysivät talonväkeä välistä kurkistamaan\ntalliin, jotta ei hevoselta mitään puuttuisi. \"Kyllä sitte takaisin\ntultuamme vaivat maksamme\", sanoi Kallu. Tytöt odottelivat kirkonmäellä\nsiksi, kunnes Kallu ja Martti palasivat, ja sitte he riensivät kaikin\nrantaa kohden, jossa \"vesikansan\" laiturit olivat. Kun he menivät\npappilan puutarhan sivutse ja näkivät kukkapenkereet, jotka monivärisinä\nhohtivat, kurkisti Hely aidan ylitse ja näki samassa neitosen kulkevan\npuutarhan käytäviä pitkin. Hely rohkaisi mielensä ja puhutteli neitosta\nlausuen:\n\n\"Saisikohan pyytää muutamia punakukkasia ja vähän aaprottia?\"\n\nNeito lupasi aivan mielellään antaa, mitä tyttö pyysi, ja toi hänelle\nkoko joukon kukkasia sekä suuret tukulliset 'aaprottia'. Hely kiitti ja\njakoi sitte Hannan kanssa kukkaset, mutta miehille antoi hän kummallekin\naaprottia napinläpeen. Siitäpä nyt tuli oikein makea tuoksu poikien\nnenään.\n\nRannassa oli veneisiin jo karttunut melkoisesti väkeä, mutta Kukkolaiset\nolivatkin tänään kahdella veneellä kirkolle tulleet, sillä olihan\ntavallista, että kirkon puoleltakin helluntaina tuli lisää väkeä pyrkien\nkeinulle.\n\n\"Mahtuuko neljä henkeä vielä lisää veneeseenne?\" kysyi Kallu\nKukkolaisilta.\n\n\"Kyllä, vaikka teitä olisi kymmenen\", kuului vastaus.\n\n\"Joutukaa kaikki veneeseen!\" huusi perämies, ja pian kukin asettui\npaikalleen. Hely tarjosi itseänsä ja kumppaneitansa soutamaan, sanoen:\n\n\"Laskekaa vain meidät soutamaan, kyllä me osaamme -- sopiihan teidän nyt\nvuorostanne levähtää.\"\n\nErään talon pojat, jotka lähimmällä tuhdolla istuivat, vastasivat kyllä\nsoutavansa, mutta kun Kallu vielä pyysi, niin toinen nousi paikaltansa\nja laski Kallun, toinen taas sanoi: \"Emme maar vieraita tyttöjä\nsoutamaan laske; ette enää kirkkopunaakaan tarvitse, koska kirkolta jo\ntullaan.\"\n\nMartti istui levollisena Hannan vieressä ja virkkoi: \"Koska tässä nyt\nkerta huvittelemassa ollaan, niin ollaan nyt sitte. Kun meidän pitäjään\ntulette vierailemaan, niin muistetaan me sitte taas vuorostamme olla\nkohteliaita.\"\n\n\"No niinhän sopii\", sanoi se poika, joka joutilaana istui.\n\nVene kulki kulkemistaan. Pappilan lahti, Kunnarin ja Oriniemen kärjet\nolivat jo näkyvistä kadonneet, mutta yhtä vauhtia soudettiin vain, aina\nKukkolan satamaan asti. Juuri kun rantaan ennätettiin, tuli muutamia\nsuuria sadepisaroita, mutta rannalla oli punaiseksi maalattu torppa, ja\nsinne nuoret huvimatkailijat menivät suojaan. Muut läksivät vain,\nhuolimatta sateesta, kotiin asti. Muutamilla oli sateenvarjot, toisilla\nvillahuivit, joku nosti hameensa hupuksi ja lähti niin menemään. Sade ei\nkuitenkaan kestänyt kuin pienen hetken vain.\n\nKallu ja Martti tilasivat torpasta päivällistä, ja tyttäret, Anna ja\nManta, menivät heti toimeen. Pian he olivatkin tuoneet leipää, suolatun\nsian- ja lehmänlihan kanssa keitettyjä perunalohkoja, viilipiimää, voita\nja suolattua säynästä.\n\nHuvimatkailijat, jotka eivät olleet syöneet, sitte kuin kuudelta\nläksivät kotoa, menivät nyt päivälliselle ja söivät hyvällä\nruokahalulla.\n\nPäivällisen jälkeen miehet rupesivat tupakkaa polttelemaan ja tytöt\ntekivät tuttavuutta torpan tyttärien kanssa, jotka olivat hyvin\npuheliaita. He kertoivat, että oli hankittu \"pelimanni\", joka tulisi\nillalla soittamaan kankaalla, sekä että siellä myöskin olisi kahvia\ntarjolla ostettavaksi.\n\n\"Kyllä maar tyttöjen kukkarot sitte hoikkenevat\", sanoi Kallu.\n\n\"Miehet sitä tytöille ostavat\", virkkoi Manta, joka oli vähän\nsievänmuotoinen tyttö. \"En minä vielä kertaakaan Kukkolan kankaalla ole\npenniä kahvikuppiin pannut, mutta kyllä tarpeeksi juonut olen.\"\n\n\"Kuules, Kallu\", sanoi Martti, \"emme mekään huoli olla huonompia kuin\nPälkäneen pojat\".\n\n\"Emmehän toki\", vastasi Kallu. \"Teitähän nyt on neljä tyttöä meidän\njoukkoa, ja juokaa kahvia niin paljon kuin haluttaa, kyllä me maksamme\n-- se on siis päätetty.\"\n\n\"Mitäs, Manta, tuommoisia menit vieraille sanomaan\", torui Anna, \"onhan\nmeillä muita tutumpiakin, ja kyllä me itsekin saatamme kahvikupin ostaa\n--\"\n\n\"Entäpäs tätä nyt\", virkkoi Manta, joka näytti olevan rohkeanluontoinen.\n\"Jos muutaman pennin panevatkin meille kahvikuppiin, eiväthän nekään\nrahat viinaan mene, ja siihen miehet tähän aikaan enimmiten rahansa\npanevat.\"\n\n\"Mutta ei sitä kaikki kuitenkaan tee, kyllä meidän Kallulta ja Martilta\nviinapullot rauhaan jäävät\", vakuutti Hely.\n\nTorpan tytöt kävivät ihan vakaviksi. Heidän katsantonsa miehiin osotti\nsuurinta kunnioitusta, sillä viinaan menemätön mies, onhan se\nkunnioituksen ansaitseva -- \"monta juonta juopuneella eikä yhtään\nhyvää\".\n\nEmäntä, joka kuunteli nuorten pakinaa, sanoi: \"Harvoin näkee miehiä\njuomattomia; kunpa vaan säilyisitte vast'edeskin -- monta on mutkaa\nmaailmassa, monet ovat viettelyksen paulat.\"\n\n\"Eipä ainakaan silloin tee mieli juoda, kun on neljä kaunista tyttöä\nmukana\", virkkoi Kallu.\n\n\"Kyllä näytätte olevan velikultia\", sanoi Anna hymyillen hyvillään.\n\n\"Eikö meidän jo tarvitse mennä?\" kysyi Hanna.\n\n\"Kyllä\", vastasi Manta, \"minä juoksen vain luhdista ottamaan toisen\nhuivin päähäni\".\n\n\"Ja minä myöskin\", sanoi Anna.\n\nPian he tulivat takaisin, ja nyt mentiin kankaalle. Kukkolan kangas on\nlavea ja aukea kenttä aivan kylän vieressä. Sen keskellä oli siihen\naikaan -- ja ehkä vieläkin -- suuri keinu, jossa neljän hengen sopi\nyht'aikaa keinua, mutta hyvin usein väkeä meni enemmänkin sillä tavoin,\nettä pojat ottivat tyttöjä syliinsä.\n\nKentälle oli jo kokoontunut väkeä koko joukko, kun meidän nuoret sinne\ntulivat. \"Kas tuolla tulee koreita likkoja\", sanoi Heikkilän Matti\nrenki, ja kun he lähenivät, huudahti hän:\n\n\"Kas, Seppälän Kallu ja Martti, terveeks!\"\n\n\"Kaikki sinäkin tunnet\", sanoi se talon poika, joka ei tyttöjä päivällä\nsoutamaan laskenut.\n\n\"Kyllähän minä heidän pitäjässään olen monesti käynyt.\"\n\n\"Kauniita likkoja siellä teidän pitäjässä onkin\", sanoi talon poika.\n\n\"Niin meillä vain on\", virkkoi Martti, \"ja vielä niitä on kymmenen\nvertaa kauniimpiakin, rumimmat tänne tuotiin\".\n\n\"Vai niin\", sanoi Matti, \"kylläpä minä tiedän, että kievarin Helyä\n'kirkon kauniiksi' mainitaan -- kauneimmat maar te tänne näytteille\ntoitte\".\n\n\"Pelimanni Jussi hoi!\" huusi talon poika, \"pankaa polskaa nyt\". Polskan\nsäveleet kuuluivat, ja tanssia pyörähytettiin aikalailla.\n\n\"Mennään keinumaan\", sanoi Kallu, \"koska keinu on tyhjänä\". Martti ja\nKallu sekä Hanna ja Anna istuivat keinuun, mutta Kallu lupasi ottaa\nvielä Helyn toiselle ja Mantan toiselle polvelleen.\n\n\"En maar tulekaan\", intti Hely, \"vielä pudottaisit\".\n\n\"En minäkään\", virkkoi Manta.\n\n\"Totta yhden kuitenkin pidän\", sanoi Kallu. Manta, joka tuohon tapaan\noli kyllä tottunut, menikin sentään kursailematta Kallun syliin, ja nyt\nannettiin aika vauhtia keinulle. \"Hei vain!\" huusi Kallu, \"näin sitä\nkeinutaan\" -- ja keinussa rupesi hän laulamaan:\n\n      \"Ei missään oo niin lystiä olla\n      kuin on Kukkolassa ja lassa.\n      Siellä saa istua riiarin polvella\n      korkeella keinumassa.\"\n\n\"Kuulkaas, mitä nuo pojat laulavat tuolla keinulla, mennään\nkuuntelemaan!\" Näin huudahti eräs mies muutamille tovereilleen, ja he\nläksivät keinulle.\n\n\"En minä enää keinua tahdo, koska tuollaisia laulatte\", sanoi Manta.\n\n\"Istukaa rauhassa vain, onhan täällä lysti olla. Kuules Martti\", sanoi\nKallu taas:\n\n      \"Järven rannalla punainen torppa\n      ja siell' on sisarukset ja rukset.\n      Nai sinä toinen ja minä nain toisen\n      ja ollaan vuoverukset.\"\n\nMutta siihen vastasi Martti:\n\n      \"Mitäs me vielä, nuoret pojat,\n      teemme emännällä ja nällä!\n      Ostetaan hevonen ja maksetaan paikalla,\n      pääsemme vähemmällä.\"\n\nTästä syntyi yleinen nauru, ja muutamat huusivat: \"Nuo ovat hauskoja\npoikia.\"\n\nKahvinmyyjä rupesi nyt myöskin puolestaan illan huvia lisäämään\ntarjoamalla \"korppukahvia\" kymmenestä pennistä, ja kun Kallu huomasi\nkahvipannun sekä kukkuralliset leipäkorit, hyppäsi hän alas keinusta ja\nhuusi kumppaneilleen: \"Kahvi-Kaisa näkyy olevan kuumana jo, menkäämme\nnyt koko meidän joukko juomaan, kyllä minä pistouaan. Täytyy kuitenkin\nlaskea, oletteko kaikki tallella: Yks, kaks, kolme, neljä ja viis --\nTässä mun kultani lienee siis\", ja nyt tarttui Kallu Helyyn käsikynkästä\nja vei häntä juomaan kahvia. Siinä nyt kahvimuijan pannu saikin hyvän\nkyydin, sillä vaikka kursailtiinkin hyvästi, niin neljä kuppia kunkin\ntytön kuitenkin täytyi juoda. Ensiksi juotiin kaksi Kallun tarjoomaa\nkuppia ja sitte toista kaksi Martin.\n\nPelimanni rupesi taas viuluansa vinguttamaan ja kansa tanssimaan, jotta\nkangas tömisi. Näin jatkettiin, kunnes ilta joutui ja huvimatkailijamme\nrupesivat tuumailemaan, lähtisivätkö takaisin veneellä vaiko maata\nmyöden kävellen. \"Pikemmin pääsisimme veneellä\", sanoi Martti \"mutta\nkenen saisimme soutamaan venettä takaisin?\"\n\n\"Kyllä minä tulen\", sanoi Heikkilän Matti.\n\n\"Voi voi, joko te nyt menette?\" huudahti Manta.\n\n\"Kyllä\", vastasi Hely, \"meillä on pitkä matka, ja onhan nyt jo\nhuviteltukin\".\n\n\"Niin, ja onpa meillä vielä sama matka rantaan asti, eihän tästä vielä\neroa tehdä\", virkkoi Kallu ja rupesi taas laulamaan:\n\n      \"Ja älä sinä likka ennen sure,\n      vaan sure sinä sitten vasta ja vasta,\n      kun airot on aaltoon kastettuna\n      ja lähtään Kukkolasta.\"\n\n\"Tuo poika maar noita laulujaan sovittelee joka paikkaan\", sanoi eräs\ntyttö, \"keksii niitä vain ikäänkuin hihastaan ravistelisi\".\n\n\"Mennään nyt jo\", muistutti Martti, ja sitte lähdettiin kankaalta.\nTulipa vielä muutamia saattamaan heitä rannalle asti. Torpan tytöille\nsanottiin sydämelliset jäähyväiset, ja sitte he läksivät torpan veneellä\nsoutamaan.\n\nIlta oli lämmin ja ihana, taivas kirkas, ja pieni vene kiisi nopeaan yli\nlahdelmien, sivutse saarten.\n\nKun pappilan rantaan ennätettiin, sai Matti markan saattamisesta ja\npalasi sitte takaisin, ystävälliset jäähyväiset sanottuaan. Matkalaiset\nriensivät kirkko-Mustalaan, ja kello oli jo yhdeksän lyönyt, kun he\nsinne tulivat. Miehet kiirehtivät valjastamaan hevostansa ja maksamaan\nkortteerista, tytöt panivat toiset huivit päähänsä, jotta silkit eivät\ntomuttuisi. Sitte noustiin rattaille. \"Hop, hop, hepo!\" sanoi Kallu, ja\nhyvää vauhtia taas ajettiin Onkkaalan kylästä. Ratasten jyrinä vain\nkuului vielä vähän aikaa, mutta vihdoin sekin taukosi.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\n\"Mene sinä, Hely, lukkarille\", sanoi Martti, \"kertomaan matamille\nmatkastamme. Kyllä hän halusta tahtoo tietää, oliko meidän hauska, ja\nsano sitte myöskin Iirille, etten minä tänään tule laskentoa oppimaan.\nKoska eilen olin poissa, tahdon tämän päivän olla kotitoimia\nhoitamassa.\"\n\n\"Kai sitä täytyy mennä\", vastasi Hely.\n\n\"Miksikä et menisi? Jos vain emäntä luvan antaa, pitäisipä sen olla\nhauskaakin.\"\n\n\"Ei minua röökinäin seurat huvita.\"\n\n\"Ei Iiri koskaan osota meille käytöksessään, että hän on röökinä. Hän on\nkovin hyvä ja opettaa meitä mielellään.\"\n\n\"Ja matami motkottaa aina siitä, etten useammin käy siellä, mutta\nsaatanhan mennä.\"\n\nLuvan saatuansa emännältä lähti Hely lukkarille. Iirillä oli juuri\npar'aikaa kymmenkunta lasta lukemassa lukkarin salissa, kun Hely tuli.\nHän oli kaksi vuotta pitänyt koulua. Hely meni kyökin kautta matamin\nkamariin, ja matami pyysi häntä istumaan, lisäten: \"Iirin oppilaat\nmenevät kohta. Noh, oliko matkanne hauska?\"\n\n\"Kyllä se oli. Kirkossa kävimme ja sitte iltapuolella kankaalla. Ilmakin\noli hyvin kaunis; pieni sateenkuuro sentään oli saavuttamaisillaan,\nmutta ennätimme juuri parahiksi rantaan, ja siinä oli torppa, johon\npääsimme suojaan. Siellä sitte söimme päivällistäkin.\"\n\n\"No Martti ja Hanna olivat mukana?\"\n\n\"Olivat he.\"\n\n\"Kai he oikein ovat kihloissa?\"\n\n\"Kyllä, eivät he sitä kielläkään enää.\"\n\n\"Minä olen iloinen siitä, että Martti on noin hyvin valinnut. Hanna on\nHerraa pelkääväinen tyttö ja on jo mielestäni Marttiinkin paljon\nvaikuttanut.\"\n\n\"Kylläpä Martti on ainakin ollut vakavanpuolinen, vaikka nuorena kukin\nvähän tahtoo iloita.\"\n\n\"Iloitsemista ei kukaan kiellä, kun meidän ilomme vain on viatonta\nlaatua, mutta kylläpä sinun, joka kestikievarissa palvelet, olisi\npitänyt näkemän, että iloa löytyy monenlaista. Jospa vain, Hely rukka,\nitse ymmärtäisit pysyä huonoista huveista erilläsi!\"\n\nHely punastui vähän eikä puhunut mitään. Iirin oppilaat menivät samassa\naika jytinällä salin portaita alas, ja Iiri, joka oli tuntenut Helyn\näänen, tuli ystävällisesti häntä tervehtimään sanoen: \"Olipa hauska,\nettä tulit, et ole moneen aikaan käynyt täällä. Tepä nyt oikein olette\nolleet huvittelemassa ja näkemässä kaunista.\"\n\n\"Kyllä! Kirkko on siellä Pälkäneellä hyvin kaunis ja koko luonto\nerittäin ihana.\"\n\nLukkari tuli nyt kamariin ja huudahti: \"Kah, onko Hely täällä! Mitä\nSeppälästä kuuluu?\"\n\n\"Kiitoksia kysymästänne, eipä mitään erinomaista.\"\n\n\"No kuinka sinä itse olet jaksanut?\"\n\n\"Aina hiljakseen vain, on sitä ollut työtä ja terveyttä riittänyt työn\ntekoon, eikä silloin tarvitse olla ruoastakaan puutetta.\"\n\n\"Totta puhut. Kyllä silloin aina kelpaa olla ja elää, kun terveenä olla\nsaa. Hauska olisi täällä jutella kanssasi, mutta minun täytyy nyt heti\nmennä pappilaan. Kansakoulun johtokunta, johon minäkin kuulun, kokoontuu\nsinne tänään päättääksensä, kuka opettajattareksi otetaan. Saa nähdä,\npääseekö Iiri; hän on sitä virkaa hakenut. On siellä neljä muuta hakijaa\nmyöskin, mutta minä katselin niiden todistuksia, ja Iirin olivat\nparhaimmat.\"\n\n\"Kyllä kai Iiri muuten pääsisi\", sanoi Hely, \"mutta Renkalan isäntä\npanee vastaan. Hän on meitä kaikkia vihannut siitä asti, kuin Iiri\nsieltä joutui pois.\"\n\n\"Niin kuuluu tekevän\", lausui Iiri, \"vaikka minä aina, kun hänet näen,\nmenen ystävällisesti häntä tervehtimään ja välistä olen koettanut saada\nkeskusteluakin alkuun hänen kanssaan. Mutta ukko vain vastaa jotakin\naivan lyhyesti ja jörömäisesti sekä väistää minua.\"\n\n\"Hän ei anna sitä anteeksi, että Iiri häneltä otettiin\", sanoi Hely,\n\"koska se oli ikäänkuin hänen valtansa ylenkatsomista. Kaikki tässä\nkylässä häntä kumartavat, kun ovat hänelle velkaa, ja ukko on siitä\ntullut kovin itsevaltaiseksi. Niemen isäntä, jonka tytär täällä käy\nlukemassa, oli meillä tänä aamuna ja sanoi Renkalan puhuneen, ettei hän\nsuinkaan aio Iiriä ottaa lasten kasvattajaksi. \"Saapas nähdä, kenellä\ntässä on enempi sanottavaa\", oli ukko uhkeillut, \"rovastilla vaiko\nminulla\" -- ja Niemen isäntä arveli sen aivan vääräksi, että valitaan\nsemmoisia miehiä johtokuntaan, jotka eivät milloinkaan uskalla omaa\nmielipidettään ilmaista, vaan seuraavat Renkalaa, koska ovat hänelle\nvelkaa\".\n\n\"Saadaanpa nyt nähdä, kuinka käy\", sanoi lukkari ja läksi pappilaan.\n\nLukkarin mentyä virkkoi matami Helylle: \"Olen kuullut, että sinäkin olet\nkihloissa Kallun kanssa, ja sitä olen jo kauan odottanutkin, koska\ntiedän, että hän aina lapsesta asti on ollut erinomaisen hyvä sinulle ja\nmyöskin veljellesi. Kuten vanhempi veli on hän suojellut Marttia\nkaikesta pahasta, johon hän olisi saattanut oppia.\"\n\n\"Kyllä ihmiset paljon puhuvat. En minä vielä suinkaan kihloissa ole enkä\ntulevaisuudesta mitään tiedä\", vastasi Hely.\n\n\"Kyllä paljo puhutaan, on sekin tosi, semmoisiakin asioita, etten soisi\nsinusta niitä puhuttavan\" -- lausui matami katsoen terävästi Helyyn,\njoka oli tullut tulipunaiseksi. \"Mutta\", jatkoi hän, \"katso vain, ettet\nsilmiäsi liian korkealle luo -- ylpeys käy lankeemuksen edellä. Muista\nmyös, että tämä neuvo tulee vanhalta ystävältä, joka aina on parastasi\nkatsonut. Minä tahdon ajoissa sinua varoittaa -- kyllä luulen, että\nymmärrät, mitä tarkoitan.\"\n\n\"Kai niitä puheita on. Mutta olen istunut täällä jo kovin kauan, täytyy\nlähteä kotiin.\" Hely sanoi hyvästi ja läksi kotiin päin kulkemaan. Hän\najatteli matamin sanoja ja tiesi kyllä, mitä tämä tarkoitti, kun\nvaroitti häntä luomasta silmiänsä korkealle. -- \"Kyllä on matamin helppo\npuhua\", ajatteli Hely, \"hän ei tiedä, kuinka olen sydämeni kanssa\ntaistellut -- olen koettanut välttää tuota luutnanttia -- mutta hän on\naina minun tielläni, ja niin pian kuin hänet näen, on koko ymmärrykseni\npoissa. Kun hän vakuuttaa, ettei mikään korkeasäätyinen neito häntä voi\nmiellyttää niin kuin minä, uskon häntä, vaan hänen mentyänsä syntyy\nepäluulo taas sydämeeni. Jos Kallun ottaisin, olisin pelastettu --\ntoivoisin voivani tehdä sen. Minä tiedän, että tulisin onnelliseksi, jos\nhäntä rakastaisin niin kuin ennen -- silloin lapsempana --, mutta nyt se\non minulle mahdotonta, enkä ilman rakkautta naimisiin mene. Voi, voi,\njospa pääsisin oikein kauas pois, se olisi ainoa keino\" -- näin ajatteli\nHely; ja jota enemmän hän tätä asiaa mietti, sitä varmemmaksi vakaantui\nse mielipide hänessä, että hänen oli pois muuttaminen.\n\nHetken aikaa oli Hely ollut kotona, kun kestikievariin tuli koko\nvaunullinen matkustavaisia. He pyysivät raitista vettä juodakseen, ja\nHely meni viemään vesikarahviinia sisälle. Huoneessa istui rouva ja\nkaksi aivan nuorta neitosta sekä herra, joka par'aikaa kirjoitti\npäiväkirjaan.\n\n\"Mistä kaukaa vieraat ovat?\" kysyi Hely.\n\n\"R:n pitäjästä\", vastasi rouva, mutta samassa herra, joka oli selin\nHelyyn päin, nousi paikaltaan, kysyen:\n\n\"Saisiko täältä hevosen ja rattaat, sillä tämä ruustinna perheinensä\nlähtee toisaalle kuin minä.\"\n\n\"Kyllä tänään kaikki hevoset jo ovat menneet, mutta maisteri Aateli\nlähtee kai Kartanoon, ja tuommoiselle parin virstan matkalle isäntä\nkyllä oman ajohevosensa antaa. Käskenkö, että heti valjastetaan?\" sanoi\nHely, joka tunsi Arvon.\n\n\"Ei vielä tarvitse käskeä, sillä minä viivyn täällä siksi, kunnes\nmatkakumppanini ovat lähteneet.\"\n\n\"Tuokaa enemmän raitista vettä\", pyysi toinen neiti.\n\n\"Kyllä juoksen ottamaan kaivosta. Vähän täytyy herrasväen kuitenkin\nodottaa, koska ei ole vesi aivan lähellä\", vastasi Hely ja läksi\nmenemään.\n\n\"Erittäin sievä tyttö\", sanoi ruustinna, \"harvoin näkee sellaista\nkaunotarta\".\n\n\"Kyllä hän on kaunis\", myönsi Arvo, mutta näki samassa edessään toisen\nmuodon, jonka kasvoissa ilmaantui enemmän sisällistä eloa: se oli Iirin.\n\nSillä välin kuin täällä Helyn muodosta puhuttiin, riensi tyttö\nvesisankoinensa kaivolle. Hän näki jo kaukaa Aksel luutnantin, joka tuli\nkävellen kartanosta päin. Hely aikoi palata takaisin, mutta vieraat\nodottivat häntä tuomaan heille juomavettä. \"Mikäs minun auttaa, mennä\ntäytyy vain, semmoista se palvelijan on\", ajatteli Hely ja kiirehti\naskeleitaan.\n\n\"Hyvää päivää, tyttöseni, kauan olen saanut sinua kaivata. Eilen aamulla\nolit poissa, kun postia kävin hakemassa, ja tänään aamulla kävin vettä\njuomassa, mutta ei se maistunut miltään, kun sinä et sitä minulle\nantanut.\"\n\n\"Älkää tuommoisia puhuko nuoren tytön korviin.\" Hely tarttui kaivon\nvinttiin ja nosti vettä, jota hän sitte kaatoi sankoonsa.\n\n\"Miksi noin vakava olet, enhän tunne sinua tänään! Missä hymyily nyt on,\njoka tekee nuo poskiesi veitikkamaiset kuopat niin viehättäviksi?\nVarmaankin olet Taaven-muorin tahi lukkarin matamin seurassa ollut\",\nsanoi luutnantti leikillään.\n\nHely, joka todellakin oli ollut matamin seurassa, ei saattanutkaan olla\nvakava luutnantin puhuessa, vaan vastasi hymyillen: \"Kylläpä osavasti\narvasitte.\"\n\n\"Kas nyt tunnen tyttöni taas\", lausui luutnantti mielittelevästi,\n\"tuollaisena tahtoisin aina nähdä sinua\".\n\nMutta Hely muuttui vakavaksi ja sanoi: \"Parempi olisi varmaankin, jos\nuseammin saattaisin olla vanhempien seurassa ja vähemmän teidän.\" Hän\ntarttui sankoonsa ja aikoi lähteä.\n\n\"Älä nyt vielä mene\", sanoi luutnantti, \"eihän sinulla ennenkään ole\nnoin kiirettä ollut\", ja hän aikoi tarttua Helyn käteen, mutta Hely\npoistui sanoen:\n\n\"Serkkunne, Arvo maisteri, ja muutamia muita odottaa kestikievarissa\njuomavettä, ja minun on kiire.\" Hän riensi vesisankoineen niin pian kuin\nsuinkin pääsi, jättäen Aksel luutnantin ihmettelemään, miten Arvo oli\njoutunut kestikievariin sekä miksi Hely oli toisenlainen kuin ennen.\nViimeksi mainitun asian hän kuitenkin selitti siten, että tytöillä on\naina oikkuja, ja läksi kotiin päin kävelemään.\n\nTultuansa kartanoon ilmoitti Aksel vanhemmillensa, että Arvo oli\nkestikievarinsa. \"Minä kävelin kaivolle asti\", kertoi hän, \"ja Seppälän\npalvelustyttö tuli juomavettä hakemaan matkustavaisille; hän sanoi Arvon\nolevan muitten matkustavaisten muassa heillä. Minä olisin mennyt\nserkkuani katsomaan, mutta en viitsinyt, kun kuulin siellä olevan\nmuitakin.\"\n\n\"Eikö hän tule tänne?\" kysyi Lilli.\n\n\"Kyllä kai\", vastasi Aksel.\n\n\"Etkö kysynyt?\" virkkoi everstinna.\n\n\"En. Tyttö meni niin kiireesti pois, etten ennättänyt mitään kysyä.\"\n\n\"Tietysti hän tulee\", lausui eversti. \"Ei Arvo ole meille tulematta, kun\nhän kerran näin lähellä on.\"\n\nTuskin oli eversti ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin Lilli huudahti:\n\"Tuossa hän jo on!\" ja juoksi portaille häntä vastaan.\n\n\"Hyvää päivää, Lilli\", sanoi Arvo, ja tuli, maksettuansa kyytimiehen,\nLilliä tervehtimään. Kun hän eteiseen ennätti, olivat siellä jo eversti\nja everstinna sekä Aksel hänelle tervetuliaiset sanomassa.\n\n\"Kaikin sinua hartaasti odotimme\", lausui everstinna, \"mutta Lilli\nensiksi kuitenkin huomasi, että tulit\".\n\n\"Odotitte! Mistä tiesitte minua odottaa?\"\n\n\"Minä satuin olemaan kävelemässä\", sanoi Aksel, \"ja tapasin\nkestikievarin palvelustytön, joka sanoi, että sinä muitten matkustavien\nmuassa olit Seppälässä\".\n\n\"Menkäämme saliin\", lausui everstinna. \"Istu, Arvo kulta, ja kerro\nmeille, kenen seurassa olet matkustanut.\"\n\n\"Meidän rovastimme perhe läksi Hämeenlinnaan, ja koska heitä oli pelkkiä\nnaisia, pyysivät he minua tulemaan mukaan turvaksensa, heillä kun oli\ntarpeeksi tilaa vaunuissansa.\"\n\n\"Kuinka veljeni ja kälyni voivat?\" kysyi eversti.\n\n\"Hyvin ovat jaksaneet ja toivon, että täälläkin on laita samoin, koska\nkaikin näytätte terveiltä.\"\n\n\"Emme kuitenkaan _kaikki_ ole terveitä\", virkkoi everstinna. \"Aksel ei\nole terve; hän on muotonsa suhteenkin oikein deklineerannut. Aksel on\nnyt pitkiä aikoja juonut vettä joka aamu -- vain luonnollista vettä --\nmutta minä pelkään, ettei se häntä tarpeeksi hyödytä.\"\n\n\"Hm -- turhamaisia parannuskeinoja\", sanoi eversti. \"Kukapa kirkonkylän\nkaivoa on tutkinut -- mistä sen tietää, onko vesi siinä sopivaa, vaikka\nse on hyvänmakuista.\"\n\n\"Vai Seppälän kaivosta sinä käyt vettä juomassa\" -- sanoi Arvo luoden\nAkseliin terävän katseen. \"Jos terveyttäsi jokin vaivaa, on varmaankin\nparempi, että menet lääkärin luo.\"\n\nAksel punastui, mutta vastasi uhkeasti: \"Minä en rakasta lääkärin\njuomia, raitis vesi on paras lääke.\"\n\nTähän ei kukaan puhunut mitään. Hetkeksi syntyi äänettömyys, jonka\nkuitenkin Arvo katkaisi lausumalla: \"Isäni pyysi minua muistuttamaan\nsetää, että on kulunut kolme vuotta siitä kuin hän kävi täällä, sekä\nettä teidän siis nyt jo olisi aika käydä vastavuoroon meillä. Uusi\nkansakoulumme on valmis, ja äitini tahtoisi sen johdosta panna toimeen\nvähäisen juhlallisuuden; silloin olisi erittäin hupaista, jos te kaikin\ntäältä tulisitte. Yksissä neuvoin varmaankin toimemme menestyisi\nparemmin. Fredrikin-päiväksi, isäni nimipäiväksi, pyydämme teitä\ntulemaan.\"\n\n\"Ai isä kulta, kuinka hauskaa!\" huudahti Lilli. \"Totta kaiketi\nmennään!\"\n\n\"Hm, epäilemättä tuo olisi hauskaa -- ja vanhaksi tullaan -- kukapa\ntietää, kuinka kauan täällä maan päällä vielä saamme toisiamme tavata.\"\n\n\"Jaa, Arvo rakas\", lausui everstinna, \"erittäin hauskaa on minullekin\ntulla Ihalaan, sillä minä olen aina hyvin viihtynyt siellä. Tuo\nlinnamainen rakennus ja puiston vanhanaikuiset käytävät, joiden yli\nikivanhat puut kaartuvat holviksi, ovat kovin viehättäviä -- aivan\nromanttisia --, ja Lilli, hän todellakin enemmän rakastaa Ihalaa kuin\nomaa kotiansa.\"\n\n\"Opettajatarta ei meillä vielä ole tiedossa\", kertoi Arvo, \"mutta ehkä\nhänetkin saamme siksi. Äitini mielellään soisi, että tuleva\nopettajatarkin olisi läsnä koulun vihkiäisissä.\"\n\n\"No sehän on helppo asia, kyllä opettajattaren pian saa. Onhan niitä\nköyhiä tyttöjä kyllin\", vakuutti everstinna.\n\n\"Eivät kaikki köyhät tytöt ole opettajattaria\", virkkoi eversti,\n\"eivätkä edes kaikki opettajattaret ole yhtä kelpaavia ammattiinsa.\nHeidän työnsä on tärkeä työ.\"\n\n\"Pappa kulta!\" sanoi everstinna. \"Mitä nuot lapset tarvitsevat oppia --\nheidän alustalaistensa lapset? Tottelevaisuutta ja nöyryyttä, se on\npääasia.\"\n\n\"Se on kyllä tärkeää\", vastasi eversti, \"vaan taitava opettaja senkin\ntäytyy olla, joka oikeaa sydämen nöyryyttä kykenee lapsiin\njuurruttamaan. Sitä ehkä harvat oppineetkaan osaavat tehdä.\"\n\n\"Pappa rakas, sinä kaikkea katselet ideaaliselta kannalta\", lausui\neverstinna. Eversti huokasi ja läksi huoneesta.\n\n\"Täälläkin juuri par'aikaa valitaan kansakoulunopettajatarta\", ilmoitti\nAksel.\n\n\"Niin, ja Iiri Salmi on yksi hakijoista\", sanoi Lilli, \"hän ehkä\npääseekin\".\n\n\"Iiri! Vai niin!\" huudahti Arvo. \"Sehän olikin päämäärä, johon hän\npyrki. Koska täällä nyt on opettajattaren vaali, niin minun täytyy mennä\nhuomenna pappilaan. Rovastilta saan tietää, kutka ovat pyrkineet tänne,\nja ehkä niistä olisi joku, jonka hän tuntisi. Olisi paljon hauskempi\nsaada sellainen opettajatar, joka on tunnettu. Pikemmin se myöskin\nkävisi, kuin sanomalehdissä ilmoittamalla, jos hänet nyt näistä\nhakijoista saisimme. Tottahan Aksel ja Lilli tulevat kanssani.\"\n\nLilli ja Aksel olivat myöntyväisiä seuraamaan Arvoa pappilaan, ja\npäätetty siis oli, että sieltä lähdettäisiin tiedustelemaan\nopettajatarta.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nEnsimmäinen pilvi oli noussut Iirin taivaalle, joka oli hänen ollessaan\nlukkarilla aivan kirkkaana pysynyt. Renkala oli todellakin jyrkästi\nvastustanut Iirin valitsemista opettajattareksi. Kun rovasti ehdotti\nIiriä, koska hän oli pitäjän omia lapsia ja hänellä sen lisäksi vielä\noli parhaat todistukset, vastasi Renkala: \"Emme huoli semmoisesta. Vielä\nehkä opettaisi lapsiamme menemään järveen, kun heitä kuritetaan.\"\nRovasti sanoi sellaiset puheet turhiksi ja vaati äänestystä, mutta\nsilloin kaikki muut paitsi lukkari olivat Renkalan puolella. Siinä siis\nei auttanut mikään. Kun lukkari kotiin tultuansa tämän ilmoitti Iirille,\ntuli tyttö kovin alakuloiseksi. Hän oli jo pari vuotta pitänyt\nyksityistä pikkulasten koulua, ja hänen oppilaansa rakastivat\nopettajatartansa. Nyt hän luuli saavansa oman kodin kasvattivanhempainsa\nlähellä, mutta koko toivo oli rauennut. Hän mietti, hakisiko hän\nmuualle, sillä siihen vaikutusalaan, joka hänellä oli kodissaan, ei hän\ntyytynyt. \"Sopiiko minun täällä aina syödä armoleipää?\" ajatteli Iiri.\n\"Ei suinkaan. Minä hankin itselleni oman kodin, jonne vien setäni ja\ntätini ja jossa he saavat vanhuudenpäivänsä viettää.\"\n\nMatami tuli Iirin luo, sanoen:\n\n\"Älä nyt ole noin surullinen. Täytyyhän sinun ajatella, että tämä on\nsinulle sallittu. Kyllä Jumala voi pahansuovan työnkin sinulle hyväksi\nkääntää.\"\n\n\"Kiitoksia, täti, muistutuksestanne. Kyllä on niinkuin sanotte, mutta\nminä en ajatellut sitä, sillä minulla on ollut kovin vähän\nvastoinkäymisiä. Ehkä kyllä saan muualla leipäni, mutta täällä olisimme\nsaaneet olla yhdessä.\"\n\n\"Eihän sinun tarvitse muualta leipääsi hakea. Toivottavasti meidän\nleipämme sinulle riittää vast'edes kuten tähänkin asti.\"\n\n\"Minä sen kyllä tiedän, mutta en tyydy itseeni, ellen saa omaa\nvaikutusalaa, ja kun setä vanhenee eikä enää jaksa tehdä työtä, olisi\nmielestäni hyvin suloista saada teidät molemmat luokseni.\"\n\n\"Kyllä kai se niinkin sopisi, vaan jätetään asiat Herran haltuun, kyllä\nhän kaikki hyvin päin tekee. Mitäpä Pekkokin sanonee? -- Kumma, ettei jo\ntule. Tänäänpä hänen oli määrä päästä lähtemään.\"\n\n\"Niin, tänään.\"\n\n\"En minä oikein siitä pitänyt, ettei Pekko papiksi lukenut, mutta siihen\nylhäisyyteen hänellä aina on ollut halua, ja sitä kai se sinaattiin\npyrkiminenkin oli.\"\n\n\"Ei sielläkään kaikki pienet ylimääräiset kamarikirjurit ylhäisiksi\npaisu\", sanoi Iiri, \"mutta ei Pekko papiksi olisi sopinutkaan. Hänessä\nei ole sitä luonteen lujuutta ja vakavuutta, jota papilla tulee olla.\"\n\n\"Kelpo poika hän vain on\", vastasi matami, \"ja kyllä sen tytön kelpaa,\njoka Pekon saa -- eikä häneltä varojakaan puutu.\"\n\n\"Älkää, täti hyvä, vain puhemieheksi ruvetko\", sanoi Iiri hymyillen.\n\nSamassa kuului ratasten jyrinää, ja Pekko ajoi pihaan. Kyytimies kantoi\nhänen matkatavaransa sisälle. Pekko maksoi kyydin ja riensi tervehtimään\nomaisiaan.\n\nEnsimmäinen asia, joka Pekolle kerrottiin, oli se, ettei Iiri päässyt\nopettajattareksi.\n\n\"Mitäpä sillä väliä on\", vastasi Pekko, \"ei Iiri sentään kodittomaksi\njää. Renkala on kaiketi käynyt yhä ylpeämmäksi nyt, kun hänen tyttärensä\non kihloissa rikkaan talon ainoan perillisen kanssa. Olette kai kuulleet\nsiitä? --\"\n\n\"Emme\", vastasi matami. \"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Kyytimieheni kertoi, että kihlajaiset nykyään ovat olleet\", sanoi\nPekko.\n\n\"Mistä sulhanen on?\" kysyi Iiri.\n\n\"Naapuripitäjästä, mutta sanotaan hänen ryyppäävän.\"\n\n\"Soo, soo! Isäntä ryyppää ja emäntä juo kahvia -- semmoistako elämää\nsiitä tulee. En usko, että Eveliina erittäin työtä tekee, jahka hän\nomaan valtaansa pääsee. Kyllä isän komennon alla täytyy tehdä, mutta --\nniin, saadaanpa nähdä --\"\n\nMatami lähti päivällisen toimiin, ja Pekko koetti Iiriä ilahuttaa\nkertomalla hänelle Helsingin uutisia sekä miten hän oli tyytyväinen\noloonsa siellä. Lapsellinen turhamaisuus, joka Pekossa ennen ilmaantui,\noli jo paljon hivunut hänestä pois, mutta vieläkin hän pukeutui\nsuurimmalla tarkkuudella, ja ruskeat kiharat, jotka varjostivat hänen\notsaansa, olivat tavallisesti aivan säännöllisissä kiemuroissa. Tällä\nkertaa ei hän kuitenkaan muistanut, että matkalla vaatteet olivat\nkäyneet pölyisiksi sekä että kiharat otsalla olivat sekapörrössä. Hän\nvain kuvaili Iirille elämää lukkarilla kaikkein hauskimmaksi, sanoen:\n\"Tämä pieni koti on kovin herttainen, kun sinä olet täällä, mutta sinua\nvälttämättömästi tarvitaan, en minä muuten täällä viihtyisi.\"\n\n\"Kuinka niin sanot? Ovathan setä ja täti kovin herttaisia ihmisiä; miksi\net heidän kanssaan viihtyisi?\"\n\n\"Hm -- no niin, kaikki yhdessä olette hyvä kokonaisuus -- mutta sinun\nluoksesi aina hartahimmasti halajan.\"\n\nKatossa riippui pieni soma häkki, jossa viheriävarpunen liverteli. Pekko\noli jo Hämeenlinnan koulussa ollessaan sen pyytänyt Aulangon metsästä.\nHän meni häkin luo ja pisti sen rautaristikkojen väliin sokeripalasen,\njota kesytetty varpunen heti tuli nokkimaan. \"Tipu, tipu, minun oma\nkotiystäväni!\" sanoi Pekko. Sitten hän istui harmonion ääreen, ruveten\nsoittamaan ja laulamaan runoilija Franzénin tekemää laulua:\n\n      \"Mä asun mökkisessä vaan,\n      ei oo se suuri ko'oltaan,\n      ei loistoisa, tok' elän siellä\n      mä aina, aina ilomiellä.\n\n      Siell' mull' on kultaa kalliimpi\n      mun pieni laululintuni.\n      Hän livertelee sulosuulla;\n      ah herttaista on häntä kuulla!\n\n      Hän ompi sievä pienoinen,\n      kuin tuuli, vilkas, hienoinen.\n      Ei häll' oo puku monenlainen,\n      vain sulkaverho ihanainen.\"\n\n\"Laulusi oli kaunis\", sanoi Iiri, \"mutta vahinko vain, ettei lintusi\nsitä ymmärrä\".\n\nPortti narahti ja Iiri katsoi ulos. \"Pappilan Hanna tulee, mitä asiaa\nhänellä lienee? Täytyy mennä kuulemaan.\"\n\nIiri meni kyökkiin. Hanna seisoi ovensuussa ja niiasi. \"Hyvää päivää,\nHanna, tule istumaan\", sanoi Iiri. \"Mitä pappilasta kuuluu?\"\n\n\"Rovasti pyysi neitiä tulemaan pappilaan ja käski vielä sanoa, että\nhänellä olisi teille tärkeitä asioita.\"\n\n\"Vai niin, nytkö kohta hän minua tahtoo tulemaan?\"\n\n\"Niin, nyt heti. Täytyy kiirehtiä kotiin. Hyvästi!\"\n\nMatami, joka oli aitassa ollut ja tuli sieltä juuri kun Hanna meni\nportista, huusi tytölle: \"Hanna, hyvää päivää! Mihinkä kiire? Tule nyt\nvähän juttelemaan.\"\n\nHanna hätimmiten niiasi ja vastasi: \"En jouda, Iiri neidille vain oli\nasiaa; täytyy rientää kotiin, meillä on vieraita.\"\n\n\"Keitä siellä on?\" kysyi matami vielä, mutta Hanna meni eikä kuullutkaan\nkysymystä.\n\nKun matami tuli sisään, meni hän heti Iiriä tapaamaan, sanoen: \"Sinuahan\non pappilaan käsketty, keitä vieraita siellä nyt lienee?\"\n\n\"Vieraita? Ei Hanna vieraista mitään maininnut; hän sanoi vain, että\nrovastilla on minulle asiaa.\"\n\n\"On siellä vieraita. Kun minä kutsuin Hannan takaisin, sanoi hän olevan\nkiirettä, koska heillä oli vieraita. Kysyinkin, keitä, mutta tyttö meni\nvain menojaan aika kipakkaa eikä kuunnellut, mitä kysyin.\"\n\nPekko, joka tällä välin oli käynyt muuttamassa pölyisen matkapukunsa\nvalkoiseen, sileäksi silitettyyn kesäpukuun, tuli Iirin luo ja sanoi\nlähtevänsä hänen mukaansa pappilaan.\n\n\"Mennään nyt sitte\", vastasi Iiri, ja molemmat läksivät.\n\nIirin yllä oli vaaleansininen puku, joka oli kotikutoisesta kankaasta\ntehty, ja päässä valkoinen leveälierinen hattu, joka sinisine\nsilkkinauhoineen somistutti hänen yksinkertaista, sievää pukuansa.\n\nPappilassa Selja odottaessaan Iiriä tavantakaa kurkisteli ulos\nikkunasta. Nyt hän näkikin Iirin siniset silkkinauhat, kun tuulen leyhkä\nniitä liehutteli, ja huudahti: \"He tulevat jo, menkäämme ulos portaille\nistumaan!\"\n\n\"Kutka tulevat?\" kysyi Helvi.\n\n\"Iiri ja Pekko.\"\n\n\"Eikö herra Salmi oleskele Helsingissä?\" kysyi Lilli, joka oli Arvon ja\nveljensä kanssa pappilassa.\n\n\"Kyllä\", vastasi Selja. \"Hän on ylimääräisenä kamarikirjurina\nsenaatissa, mutta on nyt päässyt kotiin.\" Selja riensi heitä vastaan\nportaille.\n\n\"Tervetuloa!\" huusi hän vastatulleille. \"Olipa hauskaa, että saimme\nteidät tänne! Istukaamme täällä, toiset tulevat myöskin. Tuo sohva\njätetään isäni ja äitini istuimeksi ja me asetumme näille penkeille.\"\n\nHelvi, Lilli ja ruustinna tulivat nyt portaille, ja hetken perästä\nherrat. \"Täällä on hauskaa\", sanoi rovasti. \"Vai niin, Iiri on tullut\njo, no se hyvä. Maisteri Aatelilla on sinulle asiaa. Niin, niin, totta\nse on, älä sen vuoksi punastu.\" Leikillään hän lisäsi vielä: \"Minä en\ntiedä, tahtooko hän kahdenkesken jutella kanssasi vai käyneekö se\ntässäkin päinsä. Siitä päättäköön hän itse.\"\n\nArvo meni tervehtimään Iiriä, lausuen: \"Minä kuulin täällä rovastilta,\nettä olette hakenut kansakoulunopettajattareksi tänne, mutta että toinen\non virkaan otettu, ja tästä syystä syntyi minussa toivo saada teidät\nmeille alustalaistemme lasten opettajattareksi. Tämä asia riippuu nyt\nkokonaan teistä, sillä koulumme on isäni oma. Se on ihan uusi, isäni\nrakennuttama ja toimeenpanema, ja te saatte siis alusta alkaen perustaa\nsen aivan mielenne mukaiseksi.\"\n\nIiri loi Arvoon kiitollisen katseen ja sanoi: \"Nöyrimmästi minä kiitän\nsiitä luottamuksesta, jota minulle osotatte, ja myöskin rovastia tahdon\nkiittää, sillä vähän te minua tuntisitte, ellei rovasti olisi puhunut\npuolestani. En kuitenkaan tahdo varmaa päätöstä tehdä, ennenkuin\nkasvattivanhempieni kanssa olen asiasta neuvotellut.\"\n\n\"Mutta onko teillä itsellänne halua tulla?\" kysyi Arvo. \"Sen tahtoisin\ntietää.\"\n\n\"On; minä halajan omaa vaikutusalaa.\"\n\n\"Koska sopii teidän antaa varma vastaus?\"\n\n\"Huomenna. Setäni on häissä ja palaa illalla.\"\n\n\"Palkkaehdot ovat samat kuin täälläkin\", sanoi Arvo.\n\n\"En minä kuitenkaan luule, että setä Iiriä laskee toiseen pitäjään\",\nvirkkoi Pekko.\n\n\"Sitä en ollenkaan epäile\", vastasi Iiri. \"Setä kyllä tietää ja\nymmärtää, että minä omintakeista työtä haluan.\"\n\n\"Vielä pyytäisin teitä tulemaan meille Fredrikin-päivaksi\", sanoi Arvo,\n\"silloin on isäni nimipäivä, ja vanhempani aikovat viettää koulussa\npientä juhlallisuutta. Rovasti on luvannut, että nämä nuoret täältä\nsaavat tulla meille, ja silloinhan olisi teidänkin hauskempi yhdessä\nseurassa lähteä.\"\n\n\"He saavat ottaa vaunut\", sanoi rovasti, \"niissä on kyllä Iirillekin\ntilaa. Saatte istua kaikki yhdessä, ja sen arvaan, ettei matka pitkältä\ntunnu.\"\n\nIiri kiitti sydämellisesti rovastia, joka hänestä näin isällisesti piti\nhuolta.\n\nRuustinna oli hetken ollut poissa, mutta palasi nyt jälleen, ja\npalvelustyttö Hanna seurasi häntä, tuoden tarjottimella vadelmamehua ja\nraitista vettä sekä juuri leivottua sokerikaakkua.\n\n\"Noh, hyvä vaimoni, aina sinä tiedät, mikä parahimmalta maistuu. Mikäpä\nsaattaisi olla makuisampaa tässä heltessä! Hyvät ystäväni, juokaamme\ntämän uuden opettajattaren malja kotimaisessa viinissä!\"\n\n\"Eiköhän se liene liika aikaista?\" sanoi Pekko.\n\n\"Toivotaan, ettei ole\", virkkoi Arvo.\n\nHetken vain Iiri ja Pekko vielä viipyivät pappilassa. Ruustinna kyllä\npyysi heitä jäämään päivälliselle, vaan Iiri kiitti ja lausui: \"En nyt\nsaata jäädä. Mieleni on niin levoton, että minun täytyy lähteä kotiin,\nsillä onhan minulla tärkeä päätös tehtävänä. Pekon kyllä sentään sopii\njäädä.\"\n\n\"Niin, jää sinä tänne\", pyysi Ahto.\n\n\"Kiitoksia vain, kyllä niinä nyt sentään Iiriä seuraan\", sanoi Pekko,\nja molemmin he läksivät kotiin.\n\n\"Pian tulitte!\" huudahti matami, kun Iiri ja Pekko astuivat sisään.\n\"Mitä sinulla siellä tehtiin, Iiri? Olen ollut kovin utelias, eikä se\nukkokaan tullut kotiin, että olisin saanut hänen kanssaan tuumia, mikä\ntuo asia lienee ollut.\"\n\nIiri kertoi nyt, miten Ihalan nuori maisteri häntä pyysi alustalaistensa\nopettajattareksi.\n\n\"Sepä kumma! Näyttäähän aivan siltä, kuin sinä sen vuoksi et olisi\npäässyt tänne, että sinun pitää tuleman sinne Ihalaan. Onhan se aivan\nniinkuin säädetty.\"\n\n\"Tädillä siis ei ole mitään sitä vastaan, että Iiri lähtee meiltä pois\",\nvirkkoi Pekko.\n\n\"No niin, koska hän opettajattareksi pyrkii, niin menköön sinne yhtä\nhyvin kuin muualle. Ihalastahan aina kuljetaan täälläkin. Mutta Iiri\nsanoi 'alustalaistensa opettajattareksi' -- eikö hän sitte saakaan\ntalollisten lapsia opettaa? Mikä se semmoinen koulu on? Onko se samassa\n'kraarissa' kuin kansakoulut?\"\n\nIiri hymyili vähän ja vakuutti matamille, että se oli saman arvoinen.\n\nIllalla lukkari tuli kotiin, ja kun hänelle puhuttiin, että Iiriä oli\npyydetty Ihalan tilalle kansakoulunopettajattareksi, sanoi hän: \"Kyllä\nkai meidän täytyy antaa sinun mennä. Eihän lintukaan poikiansa saa\npesässään aina pitää. Ne kyllä tietävät aikansa, jolloin on lentoon\nlähteminen. Ikävä meidän tulee, sillä päivänpaisteena olet kodissamme\nollut, mutta kyllä on tarpeellista kuitenkin tottua omintakeiseen\ntyöhön; -- kuka tietää, kuinka kauan me vanhat elämme, eivätkä ne varat,\nmitkä jätämme, erin suuret ole.\"\n\n\"Kaikki ovat myöntyväisiä paitsi minä\", sanoi Pekko.\n\n\"Sinä olet ehkä itsekäs\", vastasi lukkari hymyillen. \"Sopiihan sinun\nkoettaa, mitä voit, asian estämiseksi.\"\n\nPekko ei puhunut siihen mitään, ja koko illan he olivat kaikin vähän\nalakuloisia. Kun maata pantiin, valvoi Iiri kauan; hän rukoili, että\nJumala ohjaisi häntä, jotta hän voisi oikean päätöksen tehdä.\n\nAamulla herättyään katsoi Iiri kelloa; se oli vasta viisi, mutta hän\npäätti kuitenkin nousta. Hiljaa puki hän yllensä ja läksi ulos. Luonto\ntuntui raittiilta, lintuset lauloivat kilvan, ja käen kukunta kuului\nKartanon haasta. Iiri meni pellon pientaretta pitkin eli samaa tietä,\njota hän lapsena monta monituista kertaa oli kulkenut. Hän muisteli\nkaikkia niitä huolettomia vuosia, joita hän oli lukkarilla viettänyt, ja\najatteli: \"Mikä nyt eteeni tullee?\" -- Mutta luonto, joka kesäisessä\nloistossaan oli kovin ihana, sytytti vain uusia toiveita tytön rintaan,\nja varmaksi vakaantui hänessä se mielipide, että tämä tarjottu työala\noli häntä varten. Hän meni yhä eteenpäin, kiipesi yli aidan ja käveli\nOrjankalliolle. Täällä hän istui mietteissään, tuumaillen, miten hän\nuutta kotiansa varustaisi ja kaunistaisi. Näköala järvelle päin oli\nerittäin kaunis Orjankalliolta, ja Iiri tuumasi: \"Lieneekö minun tuleva\nkotini lahdelman rannalla? Se olisi vasta hauskaa, jos ikkunastani\njärven näkisin!\"\n\nVähän toista tuntia oli hän ollut poissa kodistaan ja aikoi juuri lähteä\ntakaisin, kun samassa kuului rapinaa pensastosta ja Pekko seisoi hänen\nedessään. \"Kah, jopa sinäkin olet valveilla\", sanoi Iiri.\n\n\"Johan kello on puoli seitsemän. Arvelin, että sinä menit tänne, ja\npäätin seurata jälkiäsi. Iiri, miksi tahdot jättää meidät? Tiedätkö,\nettei minun enää milloinkaan ole hauska, jos sinä olet poissa. Nyt vasta\nymmärrän, kuinka kallis sinä olet minulle. Etkö tahdo, Iiri, omakseni\ntulla ja jäädä tänne siksi, kunnes voin sinulle oman kodin hankkia. Se\naika ei enää ole kaukana.\"\n\n\"Pekko, kallis lapsuuteni ystävä, sitä en voi. Kuten sisar sinua\nrakastan, mutta älä ajattelekaan, että tunteeni muuksi saattaisivat\nmuuttua.\"\n\nHämmästys kuvastui selvästi Pekon kasvoissa, sillä eipä hänen mieleensä\nkoskaan ollut tullut, ettei hän Iiriä saisi. Sitä vain hän oli pelännyt,\nettä tyttö kuitenkin tahtoisi opettajattarena olla, kunnes hän, Pekko,\noman kodin saisi. Hän siis sanoi Iirille: \"Sinä varmaankin erehdyt.\nOlenhan nähnyt monen monituisissa tilaisuuksissa, että sinä olet minua\nkalleimpana ystävänäsi pitänyt. Ajattele vain. Sinä minua ehkä\ntietämättäsi rakastat.\"\n\n\"Ken kerran on ihanteensa nähnyt, hän ei rakkaudestaan erehdy\" --\nvastasi Iiri hiljaa.\n\n\"Sinäkö olisit rakastanut! -- ja ketä? Sitä en ymmärrä.\"\n\n\"Minä olen nähnyt ihanteeni -- mutta ihanteet ovat saavuttamattomia --\"\n\n\"No koska ne ovat saavuttamattomia, niin ota se, joka ei ole\nsaavuttamaton, ja joka sinua varmaan lempii.\"\n\n\"Ei, Pekko hyvä, sinussa ei ole minun ihanteeni kuvaa. Enkä luule, että\nrakkautesi minuun on muuta kuin lapsuudenystävän. Saat nähdä jonkun ajan\nkuluttua, että minä sinut oikein tunnen. Mutta menkäämme nyt jo pois\ntäältä.\"\n\n\"Mennään maantielle ja sen kautta sitte kotiin; ruoho oli aivan märkää\nvainion pientarella, ja sitä paitsi saamme täten kauemmin jutella\nkahdenkesken.\"\n\nHe menivät polkua myöden, joka vei Kartanon hakatielle, mutta kun he\nsinne ennättivät, tuli Kartanon herrasväki kylän puolelta heitä vastaan.\n\n\"Me olemme olleet kävelemässä\", sanoi eversti. \"Nämä kesäiset aamut ovat\nerittäin ihanat.\"\n\n\"Niin ovat\", vastasi Iiri. \"Me kävimme Orjankalliolla. Sieltä on näköala\nhyvin kaunis Kartanoon päin; järven monet lahdelmat ja saaret näkyvät\nsinne.\"\n\n\"Onko neiti Salmi jo tehnyt päätöksensä koulun suhteen?\" kysyi Arvo.\n\n\"Olen. Minä otan syksystä viran. Kasvatusvanhemmillani ei ollut mitään\nsitä vastaan.\"\n\n\"Ja isäni nimipäiväksi tulette katsomaan uutta kotianne\" --\n\n\"Kiitoksia, aivan mielelläni!\" vastasi Iiri, ja läksi jäähyväiset\nsanottuaan Pekon kanssa kotiin.\n\n\"Kaunis tyttö tuo neiti Salmi\", sanoi eversti. \"Sellaiset silmät, että\nvähemmälläkin nuorukaisen pään pyörälle panisi.\"\n\n\"Niin, sellaiset ovat harvinaisia\", lausui Arvo ikäänkuin itsekseen.\n\n\"Hänen sulhasensa on myöskin hyvin kaunis\", virkkoi everstinna.\n\n\"Kuka on hänen sulhonsa?\" kysyi Arvo uteliaasti.\n\n\"Herra Salmi tietysti! Etkö sitä nähnyt? Kuka nyt tuolla tavalla\nkävelisi nuoren herran kanssa, ellei kihloissa olisi.\"\n\n\"Mutta mamma kulta, nehän ovat kuten sisarukset\", vastasi Aksel. \"En\nminä ole kuullut kenenkään puhuvan, että he olisivat kihloissa.\"\n\n\"Kyllä, kyllä olen jo aikoja sitte kuullut sen. En heidän käytöksestänsä\nolisikaan mitään päättänyt, jollen sitä olisi muilta kuullut, sillä\ntuollaisten käytös ei koskaan saata olla oikein, kuten olla pitää.\"\n\n\"Mamma kulta\", sanoi eversti, \"hänen käytöksensä juuri on soma ja\nmiellyttävä\".\n\n\"Te miehet luulette, että jokainen sievänaamainen tyttö käyttää\nitseänsä comme il faut --\"\n\nArvo kulki ääneti. Hän kuuli, että Iiri oli kihloissa, ja se vaikutti,\nikäänkuin paino olisi hänen sydämellensä laskettu. Mutta taas hän\nmuisti, että Lilli ja Aksel eivät sitä uskoneet, ja toivo hänen\nsydämessään kuiskasi: \"Ei se ole totta! Hän ei sitte menisi\nopettajattareksi.\" Hän tuli nyt levollisemmaksi ja ajatteli: \"Mitäpä se\nsitä paitsi minuun koskee\" -- sekä käveli tyynimielisenä toisten muassa\nKartanoon. Vielä samana päivänä hän lähti aamiaisen jälkeen ajamaan\nIhalaa kohti.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\n\"Kyllä se vain kumma on\", lausui matami Iirille, \"että sinä, joka aina\nolet ollut lempeä ja hyvä tyttö, saatat olla Pekolle noin kova, että\nannat hänen laihtua pelkästä ylenkatseestasi.\"\n\n\"Täti hyvä, enhän ensinkään häntä ylenkatso, vaikka en hänelle kihloihin\nmene. Pidänhän minä Pekosta hyvinkin paljon.\"\n\n\"Mitä se sitte semmoinen yksipäisyys hyödyttää -- pitää miehestä eikä\nota kuitenkaan --. En minä sinussa tuollaisia oikkuja ennen ole\nhavainnut. Kun lukkari minua kosi, otin minä hänen oitis, sillä hän oli\nhyvä lukkari, veisasi hyvästi sekä oli minua paljonkin viisaampi, vaikka\nolikin semmoinen harvapuheinen. Mutta sitä ei kukaan saata sanoa,\nettemme me ole onnelliset olleet, ja herranani olen häntä myös aina\npitänyt.\"\n\n\"Niin, herranani ja kumppaninani minäkin tahtoisin sitä pitää, jota\nlemmin, mutta Pekon luonne ei minulle sovi. Hän on kovin lapsellisen\nturhamainen muutamissa asioissa, ja uskoa saatte, täti, että hän hyvin\npian on unhottanut surunsa ja mielistyy muihin.\"\n\n\"Jos hän sen tekee, on se sinun syysi, koska et häntä ottanut, ja\nkovasti olet mielemme pahoittanut; luulin minä sinua kiitollisemmaksi.\"\nMatami läksi harmissaan kamariinsa.\n\n\"Voi, voi!\" huokasi Iiri. \"Olenko minä todellakin kiittämätön? --\nPitäisikö minun ottaa Pekko, vaikka en häntä rakasta? Ei, sitä en saata\nuskoa.\" --\n\nPäivät ja viikot kuluivat, Pekonkin jo pian tuli lähteä Helsinkiin\ntöihinsä taas. Alakuloisena hän seurasi Iiriä, vaikka ei hän enää\ntunteistaan puhunut. Iirin kävi häntä sääli, ja hänen hyvä sydämessä\nkärsi kovin siitä, että Pekko hänen tähtensä oli onneton. Koska lisäksi\nkasvattivanhemmat Pekon tähden, josta paljon pitivät, olivat tulleet\nhänelle nurjamielisiksi, niin hänen entiset päätöksensä rupesivat\nhorjumaan, ja hän ajatteli: \"He riistivät minut kurjuudesta ja ovat\nminua suojelleet kaikesta pahasta. Enkö minä nyt ole velvollinen\nuhraamaan itseäni? --\" Öisin ei hän unta saanut, hän taisteli sydämensä\nkanssa. Joka kerta, kun hän luuli päässeensä voitolle, näki hän edessään\nkuvan siitä ihanteestaan, jota ei hän kuitenkaan hetkeäkään luullut\nmilloinkaan saavansa. Ei suinkaan -- saavuttamaton se oli, kuten\nihanteet ainakin, mutta hän oli nähnyt sen eikä saattanut toista\nrakastaa. Vaan uhrata itsensä -- sen hän olisi voinut tehdä -- ja siihen\nhän nyt luuli olevansa velkapää.\n\nIltaa ennen Pekon lähtöä istui matami lukkarin kamarissa. Iiri meni\nheidän luoksensa. Hän oli sisään tullessaan aivan kalpea. Matami katsoi\nhäneen ja säikähti nähdessään hänet noin luonnottoman kalpeana.\n\n\"Mikä sinun on, lapsi?\" kysyi hän. \"Oletko kipeä?\"\n\n\"En ole; tulin teille vain ilmoittamaan, etten minä tahdo olla mikään\nkiittämätön lapsi. Te olette minut ottaneet kurjuudesta ja kasvattaneet\nminua -- ja minä tunnen, että olen velvollinen tekemään, kuten tahdotte.\nOlen nyt siis päättänyt täyttää toivonne ja mennä Pekon kihloihin.\"\n\n\"Oletko sanonut sen Pekolle jo?\" kysyi lukkari.\n\n\"En\", vastasi Iiri. \"Hänen tähtensä en tätä tee, vaan teidän, ja teitä\nminä pyydän Pekolle asiasta puhumaan, sillä minä en sitä jaksa enkä\nhäntä tänään tahdo nähdä.\"\n\nKun matami näki, miten Iiri kärsi, kävi hänen sääli tyttöä. Tähän asti\noli hän vain nähnyt Pekon surullisena, mutta nyt näytti Iiri kärsivän\nvielä enemmän. Hän aikoi juuri kuiskata lukkarille: \"Ehkä olisi paras,\nettei tuosta kihlaamisesta tulisi mitään\" -- mutta lukkari lausui\nsamassa:\n\n\"Tule tänne, oma uhrilampaani -- kyllä olemme nähneet, että sinä tahdot\nvelvollisuutesi täyttää, mutta emme me toki niin suuria\nkiitollisuudenuhreja vaadi. Tosin olisi ollut mielemme mukaan, jos\nolisitte voineet toisenne onnellisiksi tehdä, mutta näin ei se laatuun\nkäy. Hyvä on, ettet ole Pekolle mitään asiasta puhunut. Ei hänen tule\nensimmäisestä vastoinkäymisestä allapäin kulkea; ryhtyköön vankasti\ntyöhön vain, se on paras miehelle.\"\n\nIiri istui vanhan lukkarin viereen, nojasi päänsä hänen rintaansa\nvastaan ja itki, mutta lukkari silitteli hänen hienoja hiuksiansa\nlausuen: \"Mene lapsi maata -- sekä ruumiisi että sielusi vaativat\nlepoa.\" Iiri nosti rukoilevan katseen matamiin, ja tämä sanoi:\n\n\"Niin, samaa mieltä minäkin olen kuin pappa. Mene nyt ja nuku rauhassa.\"\n\nIiri meni. Hän laski levolle, kiittäen Jumalaa hartaasti. Monta unetonta\nyötä oli hänellä näihin aikoihin ollut, mutta nyt vaipui hänen ihana\npäänsä väsyneenä patjoille, ja hän nukkui levollisena kuten lapsi.\n\nSeuraavana päivänä täytyi Pekon lähteä Helsinkiin. Hyvästi jättäessään\nnäytti hän hirveän alakuloiselta, jonka vuoksi lukkari lausui: \"Miehen\nei tule ensimmäisestä vastoinkäymisestä sortua, vaan hänen mielensä ja\nluonteensa pitää vakaantuman yhä miehuullisemmaksi, yhä lujemmaksi,\njotta hän miehenä saattaa seisoa uusissa taisteloissa.\"\n\nPekko ei vastannut mitään, hän vaan työnsi otsaltaan vallattoman kiharan\nja kiirehti matkallensa.\n\nPekon lähdettyä rupesi Iiri valmistelemaan itseänsä Ihalan matkaa\nvarten. Kahden päivän päästä sinne oli mentävä, ja ne kaksi päivää\nriensivät piankin, koska oli vähä yhtä kutakin lajia valmistettavaa.\n\nPäivää ennen Ihalaan lähtöä meni Iiri pappilaan tuumailemaan Helvin ja\nSeljan kanssa, mitä hän matkalle ottaisi mukaansa. Ruustinna, joka kuuli\nheidän juttelevan puvuistansa, sanoi:\n\n\"Muistakaa vain tarkasti katsoa vaatteitanne, etteivät ratkea mistään\nsekä että kaikki on puhdasta ja siistiä. Kotipitäjässä saattaa olla\nvälistä paremmissa, välistä huonommissa vaatteissa, mutta kun\nulkopitäjään mennään aivan ventovieraisiin, täytyy olla päästä\nkantapäihin niin siistissä puvussa, ettei ole moittimisen varaa; sillä\nkun tuttuun seuraan tulee joku vieras, häntä tavallisesti tarkastellaan\nja usein pintapuolelta arvostellaan hänen sisällistä eloansa.\"\n\n\"Kyllä, äiti kulta, yksissä tuumin täällä nyt laitamme kaikki kuntoon\",\nvastasi Selja. \"Iiri ja minä panemme vaaleanpunaiset vaatteet yllemme\nsiellä Ihalassa, me olemme sitte aivan kuten sisarukset; matkalle otamme\nkansallispuvut.\"\n\nAhto, joka juuri astui huoneeseen Seljan puhuessa kansallispuvuista,\nvirkkoi: \"Everstinna varmaankin sanoo, että teiltä puuttuu 'noblessia',\nkun näkee teidät kansallispuvuissa.\"\n\n\"Sanokoon vain, se on yhdentekevää\", vastasi Selja. \"Patrunessa Aateli\nei suinkaan ole samaa mieltä, ja hänenpä luokseen me nyt lähdemmekin.\nSitäpaitsi on Helvi tummansinisessä puvussa, ja hänestä everstinna aina\npitää. Ei hän Iiriä eikä minua huomaakaan.\"\n\n\"Niin, Helvissä on 'noblessia' -- sen hän havaitsi silloin, kuin\nRagnhildin isä, leskiparoni, kävi täällä ja Helviä liehitteli.\"\n\n\"Ahto, kuinka tuommoisia puhut\", torui Helvi.\n\n\"Onpa se tosi\", vakuutti Ahto, \"siitä asti hän sinussa on ylevyyttä\nhavainnut. Hän on todellakin hauska, tuo everstinna.\"\n\n\"Hauska! Onko hän hauska?\" kysyi Iiri ihmetellen.\n\n\"On kyllä tavallaan\", vastasi Ahto. \"Minusta on hauska kuulla hänen\npuhettaan. Hän on ikäänkuin muinaiskalu, niin vanhanaikuinen. Tuo\nentisajan sukuylpeys tulee hänessä aina esiin. Eikä se ketään haittaa\ntähän aikaan. Semmoisella ylpeydellä ei ole enää muuta voimaa, kuin että\nsaa nauruhermot liikkeelle ja osottaa meille, kuinka narrimaisia ihmiset\nennen olivat.\"\n\n\"Kyllä he minun luullakseni ovat yhtä narrimaisia vieläkin, ja ylpeitä\nlöytyy yhtä paljon kuin ennen\", väitti Iiri, \"mutta tosi on, että\neverstinnassa se esiintyy vanhanaikuisella tavalla. Siis tapa meistä\nnäyttää muinaisaikuiselta, vaan viat eivät meidän ajalla ole yhtään\nvähemmät. Ylpeys, kunnianhimo ja muut sellaiset ilmaantuvat kyllä\nihmisissä nyt ja luultavasti vast'edeskin.\"\n\n\"Sen kyllä myönnän, mutta jos ihminen, joka pyrkii varmaa päämäärää\nkohti, ahkeralla, jalolla työllä tarkoitusperänsä saavuttaa, on hänen\nylpeytensä kuitenkin paremmin oikeutettu kuin sen, joka ylpeilee siitä,\nettä hän on syntyessään perinyt isäinsä loistavan nimen.\"\n\n\"Esi-isäin hyvät avut menevät usein perintönä lapsille\", vastasi Iiri,\n\"ja lapset ylpeilevät siitä, että isäin jaloa verta juoksee heidän\nsuonissaan. Tyhmää se kyllä on, vaan ei tyhmempää kuin ylpeys yleensä.\"\n\n\"Se on aivan tosi\", sanoi ruustinna, \"että ylpeys on tyhmä ja\nnaurettava, sillä mistä ihminen saattaisi ylpeillä? Ei mistään! Jumala\nvoi rikkaan köyhäksi tehdä, teräväjärkisen heikkomieliseksi ja korkeassa\nvirassa olevan, joka ylpeänä kunnian kukkulaltaan katselee\nkäskyläisiään, silmänräpäyksessä halvauksen kautta aivan\nkykenemättömäksi saattaa. Näemmehän tämmöisiä esimerkkejä joka päivä.\nKaunotar, joka kauneudestaan ylpeilee -- paljonko hän tarvitsee,\nennenkuin poskensa hehkuvat ruusut ovat menneet -- joku pieni kompastus\nvain jo arven tuottaa pilaamaan hänen kauniin muotonsa. Ja tapaturman\ntulemattakin varmaan muutamien vuosien kuluttua sanotaan: 'Onko hän\nmilloinkaan voinut olla kaunotar?' Semmoista se tässä maailmassa on.\nSiis ei ole kenelläkään ylpeilemistä, sillä ihminen ei suuruutensa\nhaltija ole, vaan Jumala ainoastaan.\"\n\nTähän äitinsä puheeseen ei Ahto enää mitään sanonut. Kello löi\nseitsemän, ja Iiri virkkoi: \"Ilta on joutunut niin ihmeellisesti, minun\nolisi jo ennen täytynyt mennä kotiin. Huomenna siis lähdetään.\"\n\n\"Niin, kahdeksalta olet täällä, ja sitte mennään matkalle\", sanoi Helvi.\n\n\"Ja jatketaan kinaa\", virkkoi Ahto.\n\n\"Ei ensinkään kinata\", väitti Iiri. \"En minä kinaa kinatakseni, vaan\npuolustaakseni mielipiteitäni.\"\n\n\"Ei matkalla kinaaminen sovikaan\", sanoi Ahto, \"sillä silloin\nunhottaisimme katsella ympärillämme olevaa luontoa\".\n\n\"Se on aivan tosi\", vakuutti Iiri ja meni nyt hyvästi jätettyään kotiin.\n\nSeuraavana päivänä pappilan nuoret ja Iiri läksivät ajaen vaunuissa ja\nkahdella hevosella Ihalaa kohti. Eversti perheineen oli lähtenyt jo\npäivää ennen. Lukkarin matami meni Taaven-muorin luo, jonka mökki oli\naivan pappilan tienhaarassa, katselemaan, miltä näytti, kun Iiri\nvaunuissa ajoi. Ja kauniilta se kai näytti, koska matami, kun vaunut\nolivat ohitse menneet, pyyhkäisi jotakin kosteata silmistään, lausuen:\n\"Niin, siinä se meidän Iiri nyt lähti vaunuissa -- kukapa olisi uskonut,\nkun hän Renkalassa paimentyttönä oli, että hän noin olisi menestynyt ja\narvoon tullut.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nHeinäkuun 18:s päivä eli Ihalan patruunan nimipäivä alkoi ensin vähän\npilvisenä, mutta jo yhdeksän aikaan oli taivas kirkas ja lahti tyyni\nkuin kuvastin. Koko luonto oli erittäin ihana. Niityt ja nurmet olivat\nkukkia täynnä, sillä seuraavana päivänä vasta heinänteko oli alettava,\njoten kukat vielä rauhassa rehottivat. Eipä siis ihmettäkään, että\nkansakouluun, joka sijaitsi järven rannalla, vähän matkan päässä neiti\nJopen asunnosta, oli riittänyt runsaasti kukka- ja lehtiköynnöksiä.\nNiitä Ihalan nuoret vieraat olivat edellisenä iltana sitoneet ja vieläpä\nehtooyötäkin panneet illan jatkoksi.\n\nVanha Maija mutisi, kun einepöytä oli valmiiksi katettuna eivätkä\nvieraat tulleet ruoalle, vaikka heitä oli kutsuttu. \"Eivät pääse\nvaatteisiin, kun kaiken yötä valvottiin\", sanoi Maija. \"Semmoisia\nturhanaikaisia töitä, ikäänkuin eivät uudet huoneet olisi kauniita ilman\nlehtiä ja kukkasia. Eihän tässä nyt juhannus kuitenkaan ole. Kahvikin\nihan jäähtyy, ja jos sen tulelle panen toistamiseen, niin miltä se\nsitte maistuu --\" Halli koira venyi kyökin kynnyksen vieressä\nodottelemassa, että hänenkin suuhunsa jotakin herahtaisi, ja Maija, joka\nruokasalista tuli kyökkiin, virkkoi: \"Sinä Halli siinä lotkottelet;\nluuletko, että tässä nyt koiralle ensiksi ruokaa annetaan. Onhan tuossa\nvanhaa maitoa hulikassa, täytyy kai sinulle antaa -- soh, odota häntä\nnyt -- pelkkää maitoako luulet saavasi hotkia -- panen leipääkin\njoukkoon. Katsos tuota hylkyä -- ei syö, kun on maito käynyt vähän\nhappameksi --\" Maija otti tyhjän kerma-astian sekä pani siihen vähän\nmaitoa, jota hän kaatoi Hallin ruokaan puhuen koiralle: \"Katsos, Halli,\npanenpa kermaakin sulle --\" ja Halli meni nyt syömään ruokaansa siinä\nluulossa, että siihen oli kermaakin kaadettu.\n\nKeveät naisaskeleet kuuluivat ylikerran portailta, ja samassa\npalvelustyttö Sere juosten tuli kyökkiin ja huusi: \"Maija! Vieraat\nnaiset tulevat ylikerrasta, ja everstinna, joka puutarhassa on ollut\nkävelemässä, on jo myöskin tulossa; vienkö kahvin sisälle?\"\n\n\"Vie vain; hyvä, että vihdoinkin tulevat.\"\n\nEinepöydän ympärille talonhaltijat vierainensa nyt kokoontuivat. Myöskin\nvanha neiti Joppe oli joukossa. Tuo ennen aivan virkku vanhus oli ikänsä\npainosta viimeisinä vuosina käynyt erittäin väsyneeksi. Hän ei enää\nusein jaksanut tulla kartanoon vieraitten kanssa seurustelemaan, mutta\nnyt oli erityinen syy, koska kansakoulu oli vihittävä. Kansaa neiti\nJoppekin rakasti, ja köyhää kansaa hän kaikessa hiljaisuudessa paljon\nauttoikin -- siis tämä juhlatoimitus häntä erittäin miellytti. Myöskin\nhän oli utelias näkemään Arvon toimittamaa uutta opettajatarta. Hän oli\nlempipoikansa suhteen pannut tähdelle muutamia seikkoja, joista häntä\naavistutti, ettei nuori opettajatar ehkä ollut Arvon sydämelle aivan\nvieras olento. Kun tytöt nyt kaikin tulivat sisälle, oli hän todellakin\nhalukas tietämään, kuka noista kolmesta, joita hän ei ennen tuntenut,\noli uusi opettajatar.\n\nLilli, joka heti juoksi vanhaa tätiä tervehtimään, esitteli: \"Rovasti\nNurmen tyttäret, neidit Helvi ja Selja, sekä neiti Salmi.\"\n\n\"Vai niin -- te tulette siis meidän uuteen kouluumme opettajattareksi\",\nsanoi neiti Joppe ja katseli tarkastellen neitosta. Iiri loi suuret\nmiettivät silmänsä vanhukseen, vastaten:\n\n\"Niin tulen. On oikein hauska ajatella sitä aikaa, jolloin pääsen tänne.\nKoulu on erittäin ihanalla paikalla, ja sitte saan sellaisen työalan,\njota hartaasti halajan.\"\n\nPatruuna Aateli myöskin tuli puhuttelemaan Iiriä, kysyen: \"Mitä nyt\npidätte uudesta koulurakennuksestamme?\"\n\n\"Oikein paljon\", vastasi Iiri. \"Omituiset tunteet sydämessäni astuin\nkoulun huoneisiin mennessäni niitä koristelemaan -- siinä kun näin\nvastaisen kotini. Myöskin tunsin, että samalla, kun noissa huoneissa\nkodin saan, syntyy minulle suuri edesvastuu.\"\n\n\"Se on varma\", sanoi patruuna. \"Etuja seuraa myöskin vastuunalaisuus.\"\n\n\"Sen Jumalan avulla voitte täyttää\", lausui patrunessa, joka läheni\nIiriä ja oli kuullut miehensä sanat.\n\n\"Sitä toivon\", vastasi Iiri.\n\n\"Kaikki he nyt tekevät affairea tuosta tytöstä\", sanoi everstinna hiljaa\nmiehellensä. \"Juuri kuin hän olisikin jotakin -- pyh! -- En ymmärrä,\nettä lankonikin viitsii. Miehet nyt aivan pilaavat tytön. Hän kyllä\ncoquetteeraa jo ilmankin.\"\n\n\"Ei ensinkään; juuri hänen suora, luonnollinen olentonsa tekee hänet\nerittäin viehättäväksi\", vastasi eversti.\n\nPatrunessa tuli samassa pyytämään kälyänsä ja muita vieraitansa ottamaan\njälkiruokaa, ja everstinna meni ensiksi, kuten arvonsa tunteneen ainakin\non tapana, jotta muut sitte vähitellen myöskin voisivat lähestyä\nmakeisruokavatia.\n\nEineen jälkeen mentiin kansakoululle, johon nyt tuli Ihalan alustalaisia\nlapsineen. Juhlasaliin kokoonnuttiin määrätyllä tunnilla. Ensiksi\nveisattiin virsi: \"Koko maa iloita mahtaa --\" ja sen jälkeen piti Arvo\nlyhykäisen puheen, jossa hän lopulla rukoili, että opetuksesta, joka\nkoulussa oli jaettava, karttuisi nuorelle, kasvavalle kansalle\nsiunausta.\n\nSitte oli kahvipöytä asetettu toiseen huoneeseen, jossa alustalaisille\ntarjottiin kahvia vehnästen kera. Siinä nyt Helvi ja Iiri kaatoivat\nkahvia ja Lilli sekä Selja jakelivat vehnäsiä.\n\nPikku tytöt, joka olivat kuulleet, että koulun tuleva opettajatarkin oli\nIhalassa, kyselivät nyt toisiltaan: \"Kukahan noista on opettajatar?\"\n\nNummen Taava, eräs pieni tyttö, osotti sormellaan Helviä ja sanoi:\n\"Näethän sen, että tuo on opettaja -- se on vanhin ja vakavin.\"\n\n\"Tuon minä tahtoisin opettajaksi\", virkkoi Salomäen Miina, \"tuon, jolla\non punainen hame ja suuret, kauniit silmät\".\n\nIiri, jota Miina juuri tarkoitti, läheni tyttösiä sanoen ystävällisesti:\n\"Mitä te nyt pakinoitsette?\"\n\nMiina, ollen häpeillään, painoi päänsä alas niin, että hänen tuskin\nkahta tuumaa pitkät palmikkonsa nousivat pystyyn, ja vastasi hiljaa: \"Ei\nniin mitään.\" Mutta myllärin Manu, joka oli rohkea poika, virkkoi:\n\n\"Nuo likat eivät tiedä, kuka on opettaja, ja sitä he tuumailevat.\"\n\n\"Tiedätkö sinä sitte?\" kysyi Iiri.\n\n\"Enhän minä tiedä, mutta luulen vain, että ehkä te olette.\"\n\n\"Oikein sitte arvasit. Syksyllä tulen opettajaksenne, ja jos, kuten\ntoivon, olette oikein kilttejä lapsia, niin meistä varmaan tulee hyviä\nystäviä.\"\n\nLapset nyt kaikin katselivat Iiriä ja kuiskailivat toisillensa: \"Tuo se\nnyt on meidän tuleva opettajattaremme.\"\n\nPatrunessa tuli Iirin luo ja kysyi: \"Millä nyt huvittaisimme lapsia?\"\n\n\"Annetaan heidän mennä ulos leikkimään\", vastasi Iiri. \"Jos suvaitsette,\nniin kyllä minä panen leikit alkuun.\"\n\n\"Mennään kaikin\", sanoivat Helvi ja Selja sekä menivät samassa\njuoksemaan lasten kanssa ulos pihalle.\n\nKun lapset olivat saaneet tarpeeksensa leikkiä, sanoi Iiri: \"Tulevana\nvuonna tahdon opettaa teille monta piirileikkiä, jos olette oikein\nahkeria lapsia. Te saatte leikkiä 'Mylläriä', 'Peltomiestä' y. m.\"\n\nLapset, jotka ennen olivat pelänneet koulua, toivoivat nyt, että syksy\npian tulisi, jotta pääsisivät kouluun.\n\nTyytyväisinä ja siunaten patruunaa ja patrunessaa menivät alustalaiset\nlapsineen koteihinsa. Tuokion kuluttua Ihalan haltijat myöskin läksivät\nvieraineen kartanoon. Tiellä Lilli ja Aksel rupesivat kehoittamaan Arvoa\npanemaan toimeen jonkun kuvaelman. \"Se olisi erittäin hauskaa!\" sanoi\nAksel.\n\n\"Minä en ollenkaan ole kekseliäs siinä asiassa\", lausui Arvo, \"mutta jos\nryhdytte toimeen, niin kyllä minä olen apuna\".\n\n\"Ai, me asetamme Pohjolan neidon kultalankaa kehräämään\", sanoi Selja,\n\"ja Iiristä tulee Pohjolan neito\".\n\n\"En minä sovi.\"\n\n\"Kenenkä saamme?\" kysyi Selja.\n\n\"Selja rupeaa ehkä itse\", sanoi Arvo.\n\n\"En minä! Minä en osaa olla alallani, ja minusta on niin kovin hauska\nkatsella muita.\"\n\n\"Eikö Lilli neiti rupeaisi?\" kysyi Iiri \"Te olette sopivin, koska teillä\non vaaleat hiukset. Ja Ahto menee Väinämöiseksi, eikö niin?\"\n\n\"Miksi ei. Mutta kaksi kuvaelmaa tarvittaisiin, kun kerran ryhdymme\ntoimeen.\"\n\n\"Minä tiedän minkä kappaleen otamme\", sanoi Helvi. \"Me laitamme\nliikkuvan kuvaelman Runebergin eräästä runoelmasta ja sovitamme uusia\nsanoja muutamiin paikkoihin, jos niitä kuvaelmaa varten tarvitaan. Mutta\nkuulkaa nyt, millä tavoin tämä kuvaelma asetetaan. Seljan täytyy\npukeutua vanhaksi akaksi, Iirin ruveta nuoreksi tytöksi, hänellä kun on\nkansallispuku. Se sopii hyvin. Kaksi kosijaa tytöllä on, mutta vain\ntoisen tarvitsee puhua, ja siksi määräisin Akselin. Toiseksi ehdottaisin\nArvon, sillä hänen tietysti ei sovi olla poissa vieraitten parista, ja\ntuon toisen kosijan tarvitsee olla näyttämöllä ainoastaan pieni hetki.\"\n\n\"Kaikki hyvin! Ryhtykäämme toimeen vain\", sanoi Aksel.\n\nNyt tuli nuorille puuhia, mutta siksi, kuin vieraat iltapuolella\nsaapuivat, oli heillä kaikki valmista.\n\nVieraita tuli, sekä nuoria että vanhoja. Muutamia tunteja keskusteltiin\nkaikenlaisista vähäpätöisistä asioista, kuten tavallista on, milloin\nventovieraat sattuvat seurustelemaan toistensa kanssa. Vähitellen nuoret\nmenivät puutarhaan, jossa paremmin tutustuivat keskenään; mutta\nillempana Lilli, Iiri, Helvi ja Ahto menivät lopullisesti panemaan\ntoimeen kuvaelmaa Pohjan immestä. Sitte kutsuttiin vieraat rannalle,\njohon oli puitten väliin tuotu istuimia. Monivärisiä lyhtyjä riippui\npuitten oksista, ja kahden suuren koivun väliin oli asetettu verho, joka\nnyt vedettiin syrjään. Siinä oli korkea kivi, jonka päällä Pohjan neito\nvalkoisessa puvussa istui kultalankaa kehräten, ja Väinämöinen tuli\nhäntä kosimaan. Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja vieraat, jotka tätä\neivät ennen olleet aavistaneet, olivat erittäin ihastuksissaan\nyllätyksestä. Esirippu suljettiin, ja everstinna sanoi: \"Todellakin\ncharmanttia! Jaa, jaa; tuollaista saadaan toimeen, kun ollaan nuoria!\"\n\nLilli olikin oikein viehättävän näköinen, kun hän tuossa vihannassa\nluonnossa istui valkopukuisena ja vaaleat hiukset hajallansa. Arvonkin\ntäytyi itsekseen myöntää, että Lilli näytti erittäin suloiselta. Kauan\neivät katselijat joutuneet Lillin muotoa ja olentoa ihailemaan ja\narvostelemaan, sillä nyt Ahto astui näyttämön eteen, ruveten lausumaan\nRunebergin runoelmasta seuraavaa kohtaa:\n\n      \"Neidoll' oli äidiltänsä muisto,\n      helmilöillä sommiteltu solki,\n      timanteilla kaunistettu kallis.\n      Saipa kaksi kosijaa nyt hälle:\n      uljas, rikas, mahdikas ol' toinen,\n      vaan hän mieli neidon helmisolkee.\n      Toinen taasen kaino ol' ja köyhä,\n      vaan hän mieli neidon sydänkultaa.\n      Äitipuoli tyttärelle virkkoi:\n      \"Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä!\n      Ihanampaa kulta on kuin köyhyys.\"\n      Neito itki, kielsikin, mut turhaan.\n      Vaan kun kuuliaisten aika joutui,\n      silloin äidin luon' ei neittä nähty,\n      pihall' ei, ei puiston siimeksessä,\n      vaan hän seisoi järven rannikolla.\n      Sinne äiti ehti, sulho saapui.\" -- --\n      -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nAhto lakkasi lausumasta, ja esirippu avattiin. Kansallispukuun puettu\ntyttö (Iiri) seisoi rannalla. Sinisessä silkkivyössä oli kultapaperista\ntehty solki, täynnä monivärisiä lasihelmiä, jotka hohtokivien ja\nsimpukoitten asemesta olivat siihen sovitetut. Nyt rikas sulho (Aksel),\njoka äitipuolen (Seljan) kanssa myöskin seisoi rannalla, virkkoi\nneitoselle:\n\n      \"Tullos myötä riemukemuloihin,\n      kuulutusta ottamaan nyt käymme!\"\n\nMutta neito otti vyöltään soljen, lausuen:\n\n      \"Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy,\n      kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää.\n      Tuhannen on vuotta meri niellyt\n      antiloita, aartehia syönyt;\n      vaatii vielä multa kultasoljen.\"\n\nNäin sanottuaan heitti hän soljen kauas järven syvyyteen. Mutta sulho\nläksi suutuksissaan pois, lausuen tytölle:\n\n      \"Itse myöskin lähde siikasille,\n      koska heille, kurja, köyhä annoit\n      kallehimmat aartehesi kaikki!\"\n\nÄitipuoli, jäätyänsä tyttärensä kanssa kahden, soimasi häntä sanoen:\n\n      \"Onneton, oi mitä oot sa tehnyt?\n      Korkeutt' ei toivoa saa enää,\n      mökissäs ei enää kulta kiillä,\n      solkeas et enää näe sä koskaan.\"\n\nMutta tyttö rannalla lausui hymysuin:\n\n      \"Paremp' elon onni korkeutta,\n      lempi-elo kultaa kallihimpi,\n      armaan sydän solkee armahampi!\"\n\nBengaalituli valaisi näyttämöä, ja samassa köyhä sulho (Arvo) ilmaantui\nrannalle. Hän riensi tytön luo ja lausui, tytön hänelle kättä\ntarjotessa:\n\n      \"Hyvä, että siikasille heitit\n      kultasoljen, koska kallehimman\n      aartehesi sulhollesi säästit:\n      mulle annoit oman sydänkultas.\"\n\nEsirippu suljettiin nyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Erittäin hauska kuvaelma!\" huudahtivat katselijat.\n\n\"Tämä on kokonaan meillä olevien nuorten vieraittemme ansio\", sanoi\npatrunessa, \"ja miehelleni aivan odottamaton ilahdutus, sillä hänellä ei\nollut vihiäkään koko asiasta.\"\n\n\"Se oli todellakin hyvin arrangeerattu\", lausui everstinna.\n\nRuunuvouti Tamminen, lihava herra, joka oli rikas talonomistaja ja vanha\nnuorimies, virkkoi: \"Jaa tuota taas, minä antaisin koko joukon\nomaisuuttani, jos minä, tuota taas, saisin joka ilta tällaisen\nhuvituksen. Tämä viimeinen kuvaelma, tuota taas, oli erittäinkin\nhupainen.\"\n\n\"Viimeinen painuu aina paremmin muistiin\", sanoi everstinna, \"mutta tuo\nensimmäinen arrangemangi oli mielestäni kuitenkin runollisempi\".\n\n\"Jaa, oli siinä runoutta tässä viimeisessä, tuota taas, sehän oli\nRunebergia\", lausui ruunuvouti.\n\nNuoret naiset nauraa hissuttelivat, kun ruunuvouti ei everstinnaa oikein\nymmärtänyt, vaan selitti hänen puheensa viimeisen esityksen hyväksi.\n\nNimismiehen tyttäret, Nanni ja Laina, kertoivat aina saaneensa panna\nkuvaelmia toimeen, kun Parkanossa kävivät tätinsä luona. \"Oikein minä jo\nväsyin kuvaelmiin, kun niitä aina täytyi puuhata\", virkkoi Nanni.\n\n\"Se on, tuota taas, vahinko, ettemme ennen ole tietäneet pitäjässämme\nlöytyvän sellaisia kykeneviä naisia\", sanoi ruunuvouti.\n\n\"Tyttäremme eivät koskaan ole kuuluneet niihin, jotka tahtovat loistaa\ntaidollaan\", tokaisi nimismiehen rouva, katsahtaen samassa Iiriin ja\nSeljaan, jotka juuri lähenivät pakinoitsijoita.\n\nIlta oli joutunut, ja kaikki läksivät rannalta kartanoon, jossa sitte\nruvettiin illalliselle.\n\nKello kahdentoista aikaan pitäjäläiset läksivät pois.\n\nYöhyväiset sanottuaan menivät Ihalassa vierailevat tytöt ylikertaan,\njossa heidän makuuhuoneensa olivat vieretysten. Toisessa makasivat Selja\nja Iiri, toisessa Helvi ja Lilli. Helvi jutteli Lillille vähän aikaa\nkaikenmoisia, mutta Lilli oli kovin vakainen eikä vastannut paljon\nmitään. Vihdoin kun Helvi sanoi: \"Eikö Iiri ollut hyvin suloinen\nkuvaelmassa? Minusta hän oli oikein viehättävä\", silloin Lilli vastasi\nnyreästi:\n\n\"Taisipa olla.\"\n\nHelvi huomasi nyt, että hänen puheensa oikein vaivasi Lilliä, ja sanoi:\n\"Mikä sinun on? Vaivaako puheeni sinua? Oletko väsynyt?\"\n\n\"Olen, minun on kovin uni.\"\n\nHe panivat maata, mutta uni ei tullut kummallekaan. Tytöt toisessa\nhuoneessa juttelivat iloisesti kauan aikaa, mutta nukkuivat sitte.\nHelvikin jo rupesi uneen menemään, kun hän yhtäkkiä kuuli itkun\nnyyhkytyksen vierestään.\n\n\"Mikä sinun on, Lilli? Puhu, mikä sinua vaivaa?\" kysyi Helvi.\n\n\"Ei mikään muu, kuin etten saata olla onnellinen. Minua on aina\naavistuttanut, että tuo Iiri minun onneni ryöstäisi, sillä hän on\nminulle ensi hetkestä, jolloin hänet näin, ollut erinomaisen\nvastenmielinen. Mutta sinä et saa tästä puhua kenellekään.\"\n\n\"Älä pelkää; mutta suottahan sinä olet Iirille suuttunut, milläpä hän\nsinun onnesi ryöstäisi?\"\n\n\"Sinä et tiedä, kuinka minä lemmin ja olen lempinyt Arvoa --\"\n\n\"No mutta mitä se siihen kuuluu?\"\n\n\"Kuuluu se. Tuossa kuvaelmassa minä näin niin selvästi tulevaisuuden\nedessäni, ikäänkuin tuomio olisi julistettu minulle: siinä on se, joka\nsinun onnesi vie auttamattomasti! Usko, Helvi, minua!\"\n\n\"Jos olisin tietänyt ennen, että sinulle kuvaelmastamme tuommoinen tuska\nsyntyi, niin en olisi Arvoa sulhoksi asettanut.\"\n\n\"Se oli hyvä vain, minä toivoin sitä, sillä minä tiesin, että hänen\ntunteensa tulisivat ilmi siinä. Muuten hän osaakin peittää ne\nerinomaisesti. Minä ainoastaan olen aavistanut, mitä nyt tiedän\nvarmasti.\"\n\n\"Hän osasi näytellä hyvin, se oli koko asia.\"\n\n\"Ei, ei, rakkautta ei kukaan voi oikein näytellä, se oli luontoa! Minun\nsilmäni eivät petä Sinä et ymmärrä, kuinka minä kärsin koko illan, kun\nkaikki muut olivat iloisia!\"\n\n\"Kyllä sen nyt ymmärrän, mutta olen minä kuitenkin vakuutettu, että\nmustasukkaisuus sinut on erehdykseen vienyt. Minä puolestani luulen,\nettä Lemmenjumalainen ei ensinkään ole Arvoon koskenut.\"\n\nIhminen uskoo mielellään sitä, mitä toivoo. Niinpä Lillikin rauhoittui\nvähitellen Helvin puheesta ja nukkui virkistävään uneen. Kesäyön kalpea\nkuu kulki rataansa, katsellen ikkunasta sisään, ja näki miten ihmiskunta\naina on yhtäläinen, vaikka se on muuttuvinaan: aina yhäti samat ilot,\nsamat taistelot, samat huolet tämän lyhykäisen elämänajan onnesta!\n\nSeuraavana päivänä tehtiin heinää Ihalassa. Lähellä kartanoa oli kaunis\nniitty, jonne patrunessan ehdotuksesta päätettiin mennä kahvia juomaan.\nNuoret olivat siitä ihastuksissaan, mutta everstinna Aateli pelkäsi\nsiellä olevan käärmeitä ja muita vaarallisia eläviä; vaan kun Arvo ja\npatruuna vakuuttivat, ettei siellä milloinkaan ollut käärmeitä nähty,\nuskalsi everstinna mennä mukaan.\n\nNiityn syrjässä lähellä kaurapellon aitaa oli muutamia kauniita koivuja.\nNäitten siimekseen Ihalaiset vieraineen nyt asettuivat. Kahvivalkea\nsytytettiin palamaan, ja everstinna, kuten kaikki muutkin, tunsi itsensä\noikein tyytyväiseksi. Leimuava tuli, tuoksuva heinä ja reipas heinäväki\ntekivät häneen hyvän vaikutuksen. Lillikin näytti tänään aivan\niloiselta, mutta Helvi, joka hänet parhaiten tunsi, huomasi kyllä, että\nhän Iiriä kohtaan oli kylmä. Iiri ei hänen käytöksestään mitään\nhuomannut, sillä olihan Lilli aina pitänyt itseänsä vieraana häntä\nkohtaan. Hän siis vain luuli Lilliä vähän ylpeäksi. Huoletonna iloitsi\nIiri ja oli kovin onnellinen. Hän käveli Seljan kanssa etsimässä kukkia\nja lehtiä, joista he sitte kahvipöydän eli sileän kiven ympäri sitelivät\nkiehkuran. Poimivatpa vielä mansikoitakin, joita niityn syrjästä\nlöysivät, ja nyt he tarjosivat marjaoksia seuran vanhemmille jäsenille.\n\nArvo, joka istui everstin vieressä, sanoi Iirille: \"Kerran annoin teille\nmansikoita tuohitötteröllisen; ehkä nyt sen sijasta saan teiltä noista\noksista muutaman?\"\n\n\"Aivan halusta\", sanoi Iiri ja tarjosi muutamia kauniita oksia Arvolle,\njoka kiinnitti ne napinläpeensä.\n\nLilli katsahti äkkiä Helviin, joka kyllä ymmärsi, mitä hän tunsi tällä\nhetkellä.\n\nVähäinen musta pilvi nousi taivaalle, ja sitä nyt kaikki pelkäsivät,\nsillä se näytti kovin uhkaavalta; mutta silloin Maija huusi: \"Kahvi on\nvalmista!\"\n\nAiottiin juuri ruveta kahville, kun samassa kuului kummallisia ääniä\nkaurapellolta. Renki-vouti tuli juosten herrasväkensä luo ja sanoi\nyht'oikoisesti: \"Sianporsaat ovat menneet kaurapeltoon, jospa herrat ja\nröökinät menisivät ajamaan niitä pois; en laskisi väkeä, koska pelkään\nsateen saavuttavan.\" Näin sanottuaan hän juoksi vastausta odottamatta\njälleen työhönsä.\n\nHerrasväki rupesi nauramaan, ja Arvo virkkoi: \"Hän on noin omituinen\naina, mutta kelpo työmies. Tulkaa, pojat, ajamaan niitä pois.\"\n\n\"Me tulemme mukaan\", sanoi Selja ja lähti juoksemaan.\n\n\"Mennään mekin\", uskalsi Iiri ehdotella Lillille, joka olikin valmis\nlähtemään. Mutta everstinna huusi:\n\n\"Lilli, mitäs ajattelet -- mennä nelijalkaisia ajamaan -- onko sellaista\nkuultu?\" Mutta Lilli ei enää kuullutkaan varoitusta, hän jo riensi kuten\nkeijukainen pitkin kaurapeltoa, jota hän nyt muiden muassa oli\nporsaitten lisäksi tullut sotkemaan. Tuon nähtyään vouti parin piian\nkanssa riensi pellolle ja huusi:\n\n\"Tulkaa pois sieltä, ei röökinöistä ole, näemmä, enemmän kuin\nporsaistakaan.\"\n\n\"Uh! Kuinka sinä saatat pitää tuollaista voutia?\" sanoi everstinna.\n\"Minä panisin hänet heti pois. Hän on hirveän tyhmä. Ei hänessä ole\nrahtuakaan educationia.\"\n\n\"Hyvä kälyni, minun ei auta sitä katsoa. En ole ottanut häntä\nseuralaisekseni, vaan työväkeni johtajaksi, ja sillä paikalla hän on\nniin mainio, etten suinkaan häntä vapaaehtoisesti antaisi muille, en\nedes kälylleni, jos häntä mielisit minulta ottaa.\"\n\n\"En kuuna päivinä!\"\n\nNeitoset ja nuoret herrat tulivat pellolta. Pilvi kaatui toisaalle, ja\nnyt ruvettiin rauhassa kahvia juomaan, joka, kuten kaikki vakuuttivat,\nei moneen aikaan ollut niin hyvältä maistunut kuin nyt täällä\ntuoksuvalla niityllä koivujen siimeksessä.\n\nKun herrasväki oli juonut, sai Maija vielä niittyväellekin tarjota\nkahvia ja vehnästä, ja hyvältä se heillekin maistui, se oli varma,\nvaikka toikin vähän kuumuutta kuuman lisäksi.\n\nTyytyväisinä palasivat kaikki heinäniityltä. Seuraavana päivänä läksivät\nrovasti Nurmen nuoret ja Iiri pois Ihalasta. Arvosta nuo suuret huoneet\nnyt tuntuivat erittäin tyhjiltä, vaikka Lilli ja Akselkin vielä olivat\njäljellä. Illalla, kun hän maata pani, katseli hän tarkkaan pienen\nlaatikon sisällystä. Mitä tarkasteltavaa siinä oli? -- Eipä niin mitään,\nainoastaan muutama *mansikanoksa*.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nSyksypuoli oli käsissä. Lintujen laulu oli jo tauonnut ja pelloilla\nnäkyi siellä ja täällä kuhilaita. Maamies rupesi iloiten kokoomaan\ntalteen, mitä Luoja armostansa oli antanut hänen saada työnsä palkaksi.\n\nEverstin kartanossakin puuhattiin leikkuutalkoota. Taaven-muori oli\nruokia valmistelemassa. Jo talkoopäivän edellisenä iltana istui hän\nKartanon leivintuvassa perunoita raappimassa renki-voudin vaimon kanssa.\nTuli siinä muijien kesken puheeksi kaikenlaista. Tuumasivat muun muassa,\nolisiko kaunis ilma talkoopäivänä ja paljoko väkeä tulisi kirkonkylästä.\n\"Keitähän nyt Seppälästä leikkaamaan tullee?\" sanoi Taaven-muori.\n\n\"Kai maar Hely ja Kallu tulevat. Ei siitä Helyn naimisesta kuulu\nmitään\", virkkoi voudin vaimo.\n\n\"Ei ikään.\"\n\n\"Semmoista se niitten kauniitten on -- maasta ei oteta ja taivaasta ei\nanneta.\"\n\n\"Hm, niin aina, kyllä se niin on -- ja kunpa ei vain olisi pahempaakin\n--\"\n\n\"Mitä, muori, tarkoitatte? Oletteko tekin kuullut puhuttavan\nluutnantista?\"\n\n\"Kyllähän siitä kaikki puhuvat -- yhtenäänhän tuo Seppälässä kulkee, nyt\nvarsinkin, kun hän on virasta eron ottanut tullaksensa Kartanon\nisännäksi.\"\n\n\"Tyttö rukka, joka on joutunut hänen viekoiteltavakseen! Kyllä niillä\nherroilla on niitä vehkeitä.\"\n\nKyökkipiika tuli kutsumaan Taaven-muoria illalliselle, joten akkojen\npuheesta tuli loppu.\n\nSeuraavana päivänä oli Kartanon pellolle kokoontunut koko joukko\nleikkuuväkeä, kirkonkylästä melkein joka talosta. Seppälästä oli Hely ja\nKallu, pappilasta Hanna. Tyttö ei nyt ollenkaan ollut tyytyväinen, kun\nei nähnyt Marttia leikkuuväen joukossa. \"Miksi ei Martti tullut?\" kysyi\nhän Helyltä.\n\n\"Siksi, että Kallu kehoitti häntä jäämään kotiin, jotta itse pääsisi.\"\n\n\"Niin, täytyihän minun tulla, koska sinäkin tulit\", vastasi Kallu.\n\n\"Ei sinun tule minuun mitään\", intti Hely. \"Minä olen missä minä olen,\nole sinä missä sinä olet\", ja heilutellen sirppiään hän meni Hannan\nkanssa toiselle saralle, jossa rupesivat ahkerasti leikkaamaan.\n\n\"Kuules, Hely\", sanoi Hanna, \"mitä sinä aina olet niin ynseä Kallua\nkohtaan? Hän sinusta pitää sentään kovin paljon.\"\n\n\"Sitäpä koetan estää, kosk'en hänestä huoli\", vastasi Hely.\n\n\"Miksi olet muuttunut?\"\n\nHanna aikoi juuri ruveta Helyä nuhtelemaan, mutta samassa renkivouti\nheitä läheni sanoen:\n\n\"Vai kahden te täällä leikkaatte. Jahka minä käsken kolmannenkin, kyllä\nnäin leveälle saralle useampi tarvitaan. Seppälän Kallu, tule sinä\nkolmanneksi.\"\n\n\"Kartanon Miina, tule sinä tänne\", sanoi Hely. \"Tehköön Kallu kykkäitä\nvain, emme me miesten kanssa kilpailemaan rupea.\"\n\n\"Kas Helyä, jopa rupeaa voudin virkaa tekemään\", viisasteli Kallu,\n\"koska määrää, mihin kunkin pitää menemän\".\n\n\"Niin, tiedänhän, että sinä kyllä pian meidät jälkeesi jättäisit.\"\n\nKartanon Miina tuli kolmanneksi, ja tytöt rupesivat ahkerasti\nleikkaamaan, joten jättivät koko joukon luokoa sitelijöille. Vouti kulki\ntoiselta saralta toiselle ja teki kykkäitä siellä ja täällä. Nyt hän\npystyttämisessä auttoi Kallua, mutta aikoi juuri mennä toisaalle taas,\nkun samassa Aksel luutnantti, joka Ahdon ja Pekon kanssa oli tullut\nvainiolle, lausui: \"Noh vouti, näkyyhän työ hyvin joutuvan -- eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä. Jos nyt vain Jumala kaunista ilmaa pitää, niin saadaan illalla\nkamppiaiset.\"\n\nHely katsoi taaksensa, hänen silmänsä kohtasivat luutnantin katseen --\ntyttö punastui ja rupesi jälleen kiivaasti leikkaamaan. Se oli\nsilmänräpäyksen tapahtuma, mutta Kallu sen kuitenkin huomasi.\n\nAhto maisteri ja Pekko rupesivat nyt myöskin kykkäitä laittamaan, ja\nAhto huusi luutnantille: \"Aksel, kanna sinä sitomia, me pystytämme ne\noikein kauniisti.\"\n\nAksel otti kolme sitomaa kumpaiseenkin käteensä sanoen: \"Tässä on, kas\nnäin paljon minä tuon.\"\n\nKallu teki samoin, ja tuodessaan sitomat herroille virkkoi hän\nivallisesti: \"Katsos poika voimia, sanoi suutari räätälille, kun hän\nsilakkaa hännästä ilmaan nosti.\"\n\nLuutnantti ymmärsi kyllä, että Kallu tahtoi häntä ivata, mutta ei ollut\nsitä huomaavinaan, vaan läksi leikkaajien luo ja laski leikkiä tyttöjen\nkanssa. Kallu meni taas sitomia ottamaan aivan luutnantin läheltä ja\nlaulaa hyräili:\n\n      \"Ja minä poika se laulan vain,\n      että metsät, vuoret ne kaikaa ja kaikaa.\n      Ja kievarin Hely se kullaksein\n      nyt piankin tulla taitaa.\"\n\nLuutnantti iski häneen vihaisen silmäyksen ja rupesi sitelemään, vaan\nhuusi samassa Helylle: \"Tuleppa, Hely, näyttämään, miten sidotaan, minä\nolen sen jo varsin unohtanut.\"\n\nHely tuli ja hymyili niin, että kuopat poskissa oikein viehättäviltä\nnäyttivät. Hän otti sitoman ja lausui: \"Katsokaa nyt tarkkaan, näin sitä\ntehdään.\"\n\n\"Koetetaanpa sitte\", sanoi luutnantti ääneensä, mutta kuiskasi Helylle:\n\"Torju pois luotasi tuo poika, minä en kärsi hänen laulujaan.\"\n\n\"Mitä minä teen? Joka päivä hänelle sanon, etten hänestä huoli, mutta\nhän tekee kiusaa vain.\"\n\nTämän sanottuaan hän taas riensi leikkaamaan. Kallu palasi sitomia\nottamaan ja kulkiessaan luutnantin sivutse hyräili hän ikäänkuin\nitseksensä, mutta kuitenkin niin ääntevästi, että Aksel sen kuuli:\n\n      \"Me emme kelpaa kilpailijoiksi\n      korkeille herskapeille ja peille,\n      On niitä kyllin röökinöitä\n      herroille luutnanteille.\"\n\nLuutnantti ei ollut Kallun hyräilemistä kuulevinaan. Hän läksi\nkumppaniensa luo, jotka nauraa hiivistelivät Kallun laulua, ja sanoi\nPekolle: \"Mennään nyt edemmäksi katsomaan leikkuuväkeä.\"\n\n\"Vaikka vain. Tule sinäkin, Ahto\", vastasi Pekko.\n\n\"Kyllä\", sanoi Ahto, \"mutta mikä nyt on? Koko leikkuuväki seisoo sirpit\nkädessä eikä leikkaa, ja kaikki sitelijät, nuo poikanulikat ja\ntytönräppänät, juoksevat tuonne aidan päälle.\"\n\n\"Katsokaa, tuolla menee Renkalan hääjoukko\", sanoi pappilan Hanna.\n\"Eveliina on täydessä morsiuspuvussa vielä. Pitävät kaksipuoliset häät.\nHänet viedään nyt uuteen kotiin.\"\n\n\"Kuka siinä ensimmäisenä ajaa?\" kysyi vouti.\n\n\"Rovasti\", vastasi Hanna, \"ja sitte morsiuspari, sitte soittajat;\nkatsokaas vain, heillä on pelimannit ja musikantit. Nuo muut ovat\nhäävieraita.\"\n\nHääjoukko ajoi aika vauhtia. Hevosia oli tätä matkaa varten jo\nviikkokausia jyväväellä tallissa syötetty. Pian he ennättivät Renkalan\nmetsään, joten leikkuuväen ei sopinut heitä nähdä. \"Kylästä heitä vielä\nnäkisi\", sanoi Mäkipään Kreeta.\n\n\"Mutta sinne ei nyt mennä\", virkkoi vouti.\n\n\"He ei, ei sinne enää joutuisikaan\", vastasi Kreeta, \"mutta jos siellä\nolisi, niin paremmin näkisi kuin täällä. Rikkaan naimisen ehkä sai, tuo\nEveliina.\"\n\n\"Hyvät hyvissä kauppaa käyvät\", sanoi toinen akka. \"Rikas on\nEveliinakin, mutta kuinka noissa varoissa sitte siunausta lienee --\nkovasti niitä on kiskomisella koottu.\"\n\nAhto ja Pekko kuuntelivat vähän aikaa akkojen juttuja, vaan läksivät\nsitte luutnantin parissa Kartanoon, jättäen leikkuuväen, joka tuon\npienen huvituksen jälkeen leikkasi taas ikäänkuin uusin voimin.\n\nPekko ei jäänyt katselemaan, miten kamppiaisia vietettiin, vaan läksi\nkotiin, sillä hän tahtoi olla Iirin seurassa sen vähäisen ajan, jona\nkasvattisisar vielä oli kotona. Hänen vuoksensa Pekko oikeastaan oli\nkotiin tullutkin, sillä muutaman päivän päästä Iirin jo piti lähtemän\nuutta kotiansa järjestämään.\n\nKun Pekko kotiin ennätti, oli lukkarin perhe juuri ruvennut\npäivälliselle, ja matami sanoi: \"Tule syömään, et suinkaan sinä ruokaa\nole saanut, koska jo kotiin tulit.\"\n\n\"Kyllä saanut olisin\", vastasi Pekko, \"mutta en tahtonut viipyä. Ahto\nsinne jäi.\"\n\n\"Oliko paljo leikkuuväkeä saatu kokoon?\"\n\n\"Oli siellä niitä niin paljo, että vouti sanoi kamppiaiset saatavan jo\ntänään.\"\n\n\"Vai niin! Keitä kaikkia siellä olikaan?\"\n\n\"En minä heistä tiedä. Kyllä vainiolla kävimme, mutta en minä heitä\nkaikkia katsonut.\"\n\n\"Oliko Hely?\" kysyi Iiri.\n\n\"Oli, ja Kallu myöskin.\"\n\n\"Sepä hyvä, että Kallukin oli.\"\n\n\"Hm -- En usko, että Helystä ja Kallusta koskaan paria tulee\", sanoi\nPekko.\n\n\"Kai maar se nyt sikseen jää, jos hän Iirin kanssa lähtee R:n pitäjään,\nkuten tässä tuumittu on\", sanoi matami, \"mutta minä epäilen, että Hely\nsuostuu. Hän ei vastannut juuri mitään silloin, kun siitä täällä meidän\nkesken oli puhetta.\"\n\n\"Minä haluan häntä mukaani\", sanoi Iiri. \"Täti, pyydetään hänet tänne\nhuomenna, että saamme asiasta selvän.\"\n\n\"Pyydetään vain. Mutta ei Seppälän emäntä hänestä luovu ennen\npyhäinpäivää, ja senpä vuoksi olenkin päättänyt, että Leena nyt ensin\nmenee kanssasi. Onhan Seppälän emäntä sentään ollut niin hyvä Helylle,\nettei häntä auta väkisin sieltä tahtoa.\"\n\n\"Mutta täti, onhan täti itse sanonut, että Helyllä siellä Seppälässä on\nmonta vaaraa. Minä tahdon hänet pois; huomenna menen itse puhumaan\nasiasta emännälle, eikä hän voi kieltää, kun oikein häntä pyydän Helyä\nlaskemaan.\"\n\n\"Mene vain, mutta kyllä se turhaa on, ei emäntä häntä laske, en\nluulekaan.\"\n\nSeuraavana päivänä Iiri meni Seppälään. Emäntä tuli ystävällisesti Iiriä\nvastaan, pyytäen häntä saliin istumaan. Mutta kun Iiri alkoi kertoa\nasiaansa, kävi emäntä vakavaksi ja vastasi: \"Ettehän nyt kuitenkaan\nsaata vaatia, että minä tytön antaisin pois kiireimmällä työnajalla.\"\n\n\"Enhän sitä vaatia saata\", sanoi Iiri, \"mutta kyllä häntä kovin\nhaluaisin luokseni, ja toinen tietysti sijaan toimitettaisiin\".\n\n\"Saahan niitä toisia sijaan, mutta ei tähän aikaan. Jos häntä väkisin\ntahdotaan, niin menköön pyhäinpäivästä. En häntä silloinkaan halusta\nanna, mutta poismenoansa hän on puhunut, ja parempi sitte, että menee\nsisarensa luo kuin mihinkään muualle.\"\n\nHely tuli sisälle, ja emäntä kertoi heti, että Iiri oli Helyä pyytämässä\nmukaansa R:n pitäjään. \"Mutta en minä suostunut laskemaan sinua,\nennenkuin marraskuun ensi päivästä, ja silloinkin hyvin\nvastahakoisesti.\"\n\n\"Eihän täältä hyvin joutuisikaan; vaikka kyllä se tosi on, että tästä\nmataminkin kanssa oli puhetta, mutta enhän minä silloin tietänyt mitään\nvastata. Muuten itsekseni olen tuumannutkin lähteä muualle\npyhäinpäivästä, mutta jos menen, niin lähden sitte kerrassaan oikein\nkauas.\"\n\n\"Mitä tuumaat? Totta sinä minun luokseni tulet!\" huudahti Iiri. \"Johan\nse aikaa on päätetty!\"\n\n\"En niinä mitään ole päättänyt. Kyllä se on tosi, että edemmäksi\ntahtoisin -- mutta saadaanhan siitä vielä keskustella; eipä tuosta nyt\nkuitenkaan mitään tule.\"\n\n\"Koska molemmin näytätte olevan asiaa vastaan, niin enhän minä sinua\nväkisin saa\", sanoi Iiri lähtien surumielisenä pois.\n\nIirin mentyä Hely riensi kestikievarihuoneita siivoamaan. Päästyänsä\nyksinäisyyteen rupesi hän katkerasti itkemään, sanoen itseksensä: \"Oi\njospa voisin lähteä pois, kauas pois, jonnekin, missä en ikänä häntä\ntapaisi enkä hänestä kuulisi! Iirille en mene; sinne hän kyllä tulee\nsukulaistensa luo. Mutta kykenenkö lähtemään minnekään? Voinko olla\nhäntä näkemättä? Pyhäinpäivään on vielä monta viikkoa, sittepä nähdään\n-- --\"\n\nHän tuli nyt levollisemmaksi, mutta pyyhkiellessään tomuja pöydältä ja\nikkunoilta muistui hänen mieleensä, että äiti-vainaja oli usein\nsanonut: \"Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi --\" ja nuo\nsanat nyt yhäti kaikuivat hänen korvissaan. \"Vaan eipä se emäntäkään\nlaskenut menemään.\" Tällä ajatuksella hän taas lohdutteli itseään, mutta\nyhäti äiti-vainajan sanat nyt vain ahdistivat häntä -- miksikä\nlienevätkään tulleet aina mieleen? Vähitellen ne kuitenkin jokapäiväisen\nelämän tohinassa ja kohinassa haihtuivat mielestä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nOli lokakuun keskiväli. Lehdet kellastuneina putoilivat puista; tuuli\nlennätteli niitä sinne tänne. Iiri oli jo poissa uudessa kodissaan,\nmutta Hely vielä Seppälässä. Tuolla hän juuri tuli, sanko kädessä, vettä\nhakemaan. Ennätettyään kaivolle istahti hän kannelle ja katsoi etsivästi\nKartanon hakaa kohti, vaan huokasi sitte syvään ja rupesi hiljakseen\nvettä vinttaamaan. Pappilasta päin tuli miehinen henkilö kävellen. Hely\nei häntä huomannut, mutta mies näkyi hämäränkin lävitse tuntevan Helyn,\nsillä hän puhui itsekseen: \"Harmillista, tuossa hän on! Tyhmä olin, kun\nen mennyt vainiopolkua, mutta siellä on niin paljo lokaa, etten\nviitsinyt. Mitäpä hänelle nyt sanon -- noh, sama se! En ole millänikään,\nse ehkä on parasta?\"\n\nVasta kun mies tuli lähelle, huomasi Hely hänet ja silmänsä säihkyivät.\nHän katsoi suoraan tulijaan, lausuen: \"Joko vihdoinkin luutnantti tulee?\nMinä olen teitä odottanut kuten ennen, ja enemmänkin, koska en ole\nymmärtänyt, miksi näin kauan olette ollut poissa näkyvistäni, te, joka\nkuitenkin olette vakuuttanut, että minä olen teille kalliimpi kuin\nkaikki ylhäiset naiset!\"\n\n\"No niin, mutta minulla on näihin aikoihin ollut, paljo toimia, sillä\nminä lähden Ruotsiin.\"\n\n\"Ruotsiin! Vai niin -- ja aiotte mennä sanomatta minulle mitään!\nTiedättekö, että nämä viikot ovat olleet hirveät, koska en tietänyt,\nmiksi ette enää tullut, en tietänyt, olitteko petturi vai ei. Nyt sen\nkyllä näen, että olette minut unhottanut.\"\n\n\"Niin, tietysti. Enhän täällä nyt enää voi leikkiä laskea, kun menen\nmuualle.\"\n\n\"Leikkiä laskea -- se on hirveätä! Ja minä rakastin teitä niin, että\nunohdin oikean tien! Jospa edes olisitte sanonut minulle suoraan: 'Minä\nylenkatson sinua, minä en saata sinua rakastaa enää -- meistä siis\ntäytyy tulla ero --' silloin olisin ollut paljon onnellisempi, sillä\nminä en olisi tuhlannut rakkauttani petturiin; olisin voinut kunnioittaa\nteitä kuten rehellistä, suoraa ihmistä.\"\n\n\"Kuinka sinä, huutotyttö, saatoit ajatella, että minä, jalosukuinen\nnuorukainen, olisin sinusta huolinut?\" sanoi luutnantti. Kevytmielisesti\nlisäsi hän vielä: \"Ja onhan sinulla sitäpaitsi sulhanen -- tuo Kallu --\nota hänet.\"\n\n\"Jota vaaditte minua torjumaan luotani --\" vastasi Hely. \"Kallu on\nminulle liian hyvä, ja te olette tosiaan liian *huono*. Teidän *jaloa*\nomaatuntoanne minä en *huutotyttönäkään* tahtoisi omistaa! -- Menkää!\nEn tahdo poluillanne milloinkaan tiellenne tulla!\" Näin sanoen Hely\nläksi kotiin kulkemaan.\n\n\"Tuo tyttö tosiaankin saattaisi olla jokin muu kuin kestikievarityttö --\nhän ei ollut noblessia vailla. -- Mutta hän on nähnyt hienoja\nmatkustavaisia -- ja hänellä on hyvä äly, joten osaa matkia\nsivistyneitä. Hauskaa vain, että nyt pääsen matkustamaan pois.\" Näin\nmiettien luutnantti läksi kotiin jotenkin tyytyväisenä. Mutta Hely ei\nollut levollinen, hänen sydämensä tuskaili kuten myrskyssä meri. \"Oi,\njospa aikoja sitte olisin lähtenyt kauas täältä!\" ajatteli hän, ja\nsamassa muistuivat hänen mieleensä jälleen nuo unohdetut sanat: \"Mitä\ntänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi\". Hän oli jättänyt, sen hän\nnyt liian myöhään ymmärsi. \"Mutta pois täältä tahdon!\" sanoi hän\nitsekseen, \"ja oikein kauas, jotta kaikki entiset tuttavani unohtaisivat\n_huutotytön_, niinkuin _hänkin_ minut unohti.\"\n\nNäin miettiessään oli tyttö ehtinyt kotiin. Matkustavaisia oli pihassa,\nja kestikievarityttöä huudettiin. Jospa hän tänä iltana edes olisi\npäässyt aikanaan levolle, saanut rauhassa itkeä sorretun kyyneleet --\nmutta ei ollut aikaa -- Matkustavaiset ihmettelivät tytön tyhmyyttä,\nsillä he kun pyysivät teetä, saivat lämmitettyä maitoa, ja kun vihdoin\nsaivat teetä, oli sokeri unohdettu j. n. e. Hajamielisyyttä ilmaantui\nhänessä tuon tuostakin. Kun hän vihdoin levolle pääsi, ei uni häntä\nvirkistävään helmaansa ottanut; kyyneleet ainoastaan huojensivat hänen\nraskaasti huokailevaa rintaansa.\n\nTämmöisiä unettomia öitä Helyllä oli tästä lähtein useasti, eivätkä ne\nolleet jälkiä jättämättä. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat, joten\nvieraat ihmiset jo kuiskailivat yhtä ja toista, vaikka omaiset eivät\nmitään huomanneet.\n\nLokakuu rupesi loppuun kulumaan, ja Helyn täytyi käydä lukkarilla\nilmoittamassa, ettei hän Iirin luo lähtisikään. Tämä oli hänelle vaikea\ntehtävä, mutta mennä täytyi.\n\nMatami istui kamarissaan, kun Hely tuli sisälle. \"Kuka kyökkiin tuli,\nonko se Manta?\" huusi matami. Manta oli nuori kasvava tyttö, joka nyt\noli matamilla Leenan sijassa.\n\n\"Minä se vain olen\", vastasi Hely ja astui samassa matamin huoneeseen.\n\n\"Hely! No sepä hyvin sopi. Olin juuri aikonut lähettää Mantan sinua\nkutsumaan tänne. Koska aiot lähteä Iirin luo?\"\n\nHely yskähti, mutta sanoi sitte vakavasti: \"Minä tulin varta vasten\nsanomaan, etten lähde Iirille. Olen päättänyt toisin. Minä menen\nHelsinkiin.\"\n\n\"Helsinkiin? Mitä se semmoinen on? Totta sinä sisaresi luo mieluummin\nmenet. Mitä Iirikin tuommoisesta sanoo!\"\n\n\"Mitäpä hän siitä sanoo -- ei suinkaan hän minusta suurta väliä pidä. Me\nolemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen, ettei hänellä minusta mitään\nhauskuutta ole.\"\n\n\"Mitä tuolla tavalla puhut? Eikö Iiri sinulle aina ole osottanut\nsisarellista sydäntä?\"\n\n\"No on, mutta hänen piiakseen minä kuitenkin tulisin, enhän minä muuksi\nkelpaisi.\"\n\n\"Ei sinulla siellä mitään kovempia töitä olisi. Hän hoitaa koulua, ja\nsinä hoitaisit hänen pientä talouttaan.\"\n\n\"En, kyllä minä Helsinkiin menen. Jo minä siitä Iirillekin syksyllä\npuhuin.\"\n\n\"Menet sinne vieraisiin oloihin! Mitäs ajattelet?\"\n\n\"Entäpä tätä sitte -- Mitä minun väliä on -- olenhan huutotyttö vain\",\nsanoi Hely katkerasti.\n\n\"Mihin sinä siellä sitte menet?\"\n\n\"Kyllä minulla paikka on. Kartanon Loviisa, joka muutama vuosi takaperin\nmuutti Helsinkiin ja joutui siellä naimisiin työmies Niemelle, on\nminulle paikan hankkinut. Puoleksi vuotta vain olen sitoutunut, jotta\nsitte olen vapaa menemään muualle. Loviisan luo myöskin pääsisin. Hän\nleipoo myydäkseen ja sanoi, että minä, jos tahtoisin, pääsisin hänen\nkanssansa yhteen puulaakiin. Mutta kyllä minä sentään, nyt ensin\nainakin, menen palvelukseen.\"\n\n\"On tuo vain hullua. Kun ei se meidän pappakaan ole kotona, että hänkin\nsinua kieltäisi.\"\n\n\"Suotta se kieltäminen olisi, kyllä minä kuitenkin lähden, ei se enää\nauta.\"\n\n\"Aina sinä olet oman pääsi pitänyt. Mene sitte, minne matkasi vie.\"\n\n\"Niin kyllä -- minne matkani vie --\" vastasi Hely surullisesti. Sitte\nhän sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin.\n\nKotiin tultuaan pyysi hän, että emäntä antaisi hänelle päästökirjan.\n\"Menetkö sinä nyt tosiaankin Helsinkiin?\" kysyi emäntä.\n\n\"Menen.\"\n\n\"Olisit jäänyt tänne vain.\"\n\n\"En, se ei sovi, minä olen jo kauan tuumannut tätä matkaa ja nyt minä\nlähden.\"\n\nEmäntä meni toimittamaan Helylle päästötodistusta ja sanoi isännän\nkamarista palattuaan: \"Tässä se nyt on, ja hyväksi se tehtiin.\" Ja hyvä\nse olikin -- sellainen kuin kelvollisille palkollisille tavallisesti\nannetaan. Siinä mainittiin, että hän oli uskollinen ja siivo\nkäytöksessään sekä oli tehnyt työnsä kaikin puolin isäntäväkensä\nmieliksi.\n\nHely katsoi paperiliuskaan ja sanoi: \"On tämä minulle liiankin hyvä.\"\nHänellä oli nyt matkaansa varten kaikki, mitä tarvitsi. Muutaman päivän\nkuluttua hänen jo täytyi jättää syntymäpitäjänsä. Pyhänä hän kävi\nrippikirkossa ja jumalanpalveluksen jälkeen äitinsä haudalla. Siinä hän\nitki, itki niin, kuten langennut ihmislapsi, joka tietää, että\nKristuksen veri ainoastaan voi hänet puhtaaksi saattaa.\n\nViimeisenä päivänä, jonka Hely oli kotona, meni hän Martin kanssa\nlukkarin väelle ja pappilan Hannalle hyvästi-sanomaan. Martti oli\npäässyt oppilaaksi Mustialaan ja oli nyt myöskin lähtevä pois\nSeppälästä. Hän siis tahtoi sitä ennen vielä viimeisen kerran tavata\nmorsiantaan.\n\nLukkari ja matami olivat pahoillaan Helyn lähdöstä, mutta mitä he siihen\nsaattoivat tehdä. Matami vain oli kirjoittanut Iirille asiasta ja\nkäskenyt hänen pitää Leenan vastaiseksi, kunnes saisi sieltä pitäjästä\nsopivan palvelijan.\n\n\"Millä tavoin sinä nyt lähdet Helsinkiin?\" kysyi matami Helyltä.\n\n\"Martti tulee minua saattamaan Hämeenlinnaan ja siellä sitte eroamme;\nMartti lähtee hevosella Mustialaan ja minä junalla Helsinkiin.\"\n\n\"Kyllä sekin kurjaa on, se junalla meneminen; kun hevosella lähtee, niin\ntietäähän, missä on, mutta junalla -- siellä istutaan kuin vankikopissa,\neikä kukaan kuule, jos huudan tahi kirkaisen.\"\n\n\"Ei siellä kirkua tarvitsekaan\", sanoi Martti. \"Siellä istuu kuin\nvörmaakissa vain.\"\n\n\"Meidän tarvitsee jo mennä\", muistutti Hely.\n\n\"Sinä lähdet nyt niin kauas\", sanoi matami, \"ettemme tiedä, koska sinut\nnäemme. Kunpa edes joskus saisimme sinusta tietoa.\"\n\n\"Kyllä ne piikatytöt pian unohtuvat, mitäpä meistä muistettavaa on\",\nvastasi Hely katkerasti. Mutta lukkari lausui:\n\n\"Tulee lohikin takaisin sinne, missä se elämänsä on alkanut, ja niinpä\nihminenkin. Hänen sydämensä vaatii häntä takaisin kerran vielä näkemään\nniitä seutuja, joissa hän viattomuutensa päivät on viettänyt.\"\n\nHely ei puhunut mitään. Suuret kyyneleet vain vierivät hiljakseen hänen\nsilmistänsä. He sanoivat nyt hyvästi ja läksivät pappilaan. Siellä eivät\nkauan viipyneet. Hanna tuli heitä saattamaan aina lähelle kylää.\n\nKun kotiin tulivat, seisoi Kallu pihalla. Juuri kun Martti ja Hely\nläksivät hänen sivutsensa, sanoi Kallu: \"Hely, minulla on sinun kanssasi\npuhuttavaa, jää tänne.\"\n\n\"No mitä sitte?\" kysyi Hely. \"Mitä nyt tahdot sanoa?\"\n\nMartti meni tupaan, kun Hely jäi Kallun puheille. \"Minä tahdon vielä\nkerran sanoa sinulle, Hely: älä lähde pois, jää tänne ja tule minun\nvaimokseni. Minä koettaisin, niin kauan kuin elän, tehdä sinun elämäsi\nniin keveäksi kuin mahdollista, ja minä tunnen, että voimani kasvaisivat\nkahdenkertaisiksi, jos sinut saisin. Miksikä sinä minua ylenkatsot?\"\n\n\"Ylenkatsonko? -- Ei, Kallu hyvä, en milloinkaan, mutta olin ynseä\nsinulle sen vuoksi, etten tahtonut sinua pettää -- tahdoin näyttää,\netten ymmärtänyt panna tarpeeksi arvoa sinun rakkauteesi.\"\n\n\"Mutta nyt! Hely! -- --\"\n\n\"Älä pety, Kallu! Nyt on se myöhäistä. Sinä olet liian hyvä minulle.\nYlenkatso sinä minua.\"\n\n\"Voi Hely! Hely!\" sanoi Kallu kalveten ja läksi kiireesti pois\nkievaritupaan. Siellä hän istui ääneti pitkän hetken puhumatta\nkenellekään mitään. Vähäisen ajan perästä lähti hän menemään ovea kohti,\nja Martti, joka rahilla venyi, huusi hänelle:\n\n\"Kallu! Mihinkä menet?\" Mutta Kallu ei vastannut mitään, vaan lähti ulos\novesta. Tuokion ajan kuluttua hän tuli takaisin, kantaen kainalossaan\nkahta puolentuopin pulloa. Hän tuli oikoiseen Martin luo, huutaen\nlujasti:\n\n\"Juo, poika, nyt sitä pitää juotaman!\" Hän tarjosi Martille toisen\npullon ja otti itse aika kulauksen toisesta.\n\n\"Mitä tällä tarkoitat, Kallu?\" kysyi Martti. \"Oletko hullu?\"\n\n\"En, vaan ehkä vasta tulen hulluksi\", vastasi Kallu, \"mutta juo, ei\ntässä muuten elää jaksa. _Sinun_ ja _minun_ täytyy juoda --\" ja hän otti\ntaas kulauksen, lisäten: \"Mutta tuon kolmannen -- meri hänet nielköön\nhänen Ruotsinmatkallaan! Vaan meri olisi liian hyvä hauta hänelle. Etkö\nsinä juo? Tähän asti olen sinua varjellut viinanmyrkystä ja itseäni\nmyöskin, mutta nyt sitä juodaan. Hei! Näin vain!\" -- Hän aikoi juuri\ntaas viedä pullon suunsa lähelle, mutta samassa Martti paiskasi ne\nmolemmat maahan, niin että viina virtaili pitkin lattiaa. \"Poika\nriivattu, mitä sinä teit!\" huusi Kallu.\n\n\"Varjelin nyt vuorostani sinua, kuten sinä ennen minua, kun kyytimies\ntyrkytti minulle viinaa pullostansa\", vastasi Martti aivan levollisesti.\n\n\"Mutta minä en jaksa elää, jollen juo; sinä et tiedä, mitä minä tänään\nolen saanut kärsiä.\"\n\n\"Ehkä tiedänkin, ehkä en, mutta sen tiedän kuitenkin, että se ihminen ei\nole onnettomin, jolla on luotettava ystävä, ja jonka sydäntä ei mikään\nrikos raskauta.\"\n\n\"Niin, tiedän minä yhden, joka kärsii enemmän kuin minä. Kuules, Martti,\nminä en toiste maista viinaa. Minä voin kärsiä.\"\n\n\"Se on oikein! Kärsi sinä, tottahan haava joskus parantuu. Heikko vain\nkärsimyksensä viinaan upottaa.\" Martti otti lasinpalat lattialta ja vei\nne ulos. Takaisin palattuaan kehoitti hän Kallua illalliselle.\n\n\"En jaksa syödä\", vastasi Kallu.\n\n\"Tule kumminkin näön vuoksi ja ole jotakin syövinäsi.\"\n\n\"En viitsi. Sano, etten voinut hyvin, minä panen maata; tuo viina rupeaa\nmenemään päähäni.\"\n\nMartti meni yksin, ja kun Kallua kaivattiin, sanoi hän, kuten Kallu oli\nkäskenyt.\n\nSeuraavana päivänä jo varahin aamulla olivat Hely ja Martti valmiit\nlähtemään. Kun Hely Kallulle jäähyväiset sanoi, olivat molemmat kovin\nkalpeat, eikä Kallu sydämessään tuntenut mitään vihan tunnetta,\nainoastaan syvä suru kuvautui hänen kasvoissaan. Aavistiko hän, että\ntämä ehkä oli viimeinen kerta, jolloin he toisilleen hyvästi sanoivat?\nTuommoinen hetki aina on anteeksiantamuksen hetki.\n\nMartti ja Hely läksivät Hämeenlinnaan; siellä he olivat yötä, ja aamulla\nHely lähti asemalle, mennäksensä Helsinkiin. Martti oli häntä\nsaattamassa. Näyttipä siltä, kuin Martilla olisi ollut jotakin\nsanottavaa sisarellensa. Hän yskähti ja aukaisi jo puoleksi suunsa,\nmutta aina vain sanat jäivät sanomatta. Vihdoin kuitenkin, kun jo ensi\nkerran soitettiin, Martti puheeseen pääsi, vaikka hänen äänensä, joka\ntavallisesti erittäin tyveneltä kuului, nyt värähteli vähäsen. Hän\nlausui: \"Jos sinä, Hely, joskus apuani tarvitset, -- eihän ihminen\ntiedä, mitä tapahtuu, -- niin muista se, että minulla aina sinua kohtaan\non veljen sydän. Jos minulla on leipää, vaikka vähänkin, niin riittää\nsiitä aina osa sinullekin.\"\n\nHely puristi veljensä kättä -- kello soi, juna vihelsi ja Hely meni\nvaunuun. Hetkinen vielä, ja juna lähti, vieden Helyn muassaan. Martti\nläksi takaisin kaupunkiin ja sieltä sitte heti matkustamaan Mustialaan.\n\nNäin Antin-Liisan lapset eli huutolaiset kukin joutuivat eri haaralle,\nuusia kohtaloita koettelemaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nVähän enemmän kuin vuosi oli kulunut vastakerrotuista tapauksista, kun\neräs nuori, kalpea nainen seisoi Helsingin kauppatorin ääressä happamia\npehmeitä leipiä myymässä. Hän odotti levottomasti, että ostajia\nilmaantuisi, mutta myyjiä oli paljon. Ilma oli kylmä, harmaa kostea sumu\nverhosi kaupunkia. Nainen, joka leipää myi, näkyi käyvän yhä\nlevottomammaksi, mutta vihdoin tuli joukko työmiehiä, jotka ostivat,\nmitä hänellä sillä kertaa myytävänä oli. Nyt nainen huokeasti veti\ntyhjät kopat käsirattaissaan torilta pois. Kiireesti hän astuskeli, vaan\nmatkaa yhä kesti vain, sillä hän asui Vinkkelikadun varrella. Tultuaan\nerään rappeutuneen talon kohdalle, poikkesi hän pihaan, vei rattaat\nvanhaan vajaan ja riensi sitte peräpihalla olevan matalan rakennuksen\nportaita ylös. Huone, johon hän tuli, oli jotenkin iso, lautaseinällä\nkahtia jaettu leivintupa. Levottoman kiihkeästi nainen avasi oven, joka\nvei lautaseinän toiselle puolelle, ja tultuansa tuohon vähäiseen\nhuoneeseen, muuttui hänen muotonsa nähtävästi. Hänen huulensa\nhymyilivät ja silmänsä katselivat erinomaisen lempeästi huoneessa olevaa\nkätkyttä kohti, jossa viiden kuukauden vanha poika nukkui.\n\n\"Jumalan kiitos, hän nukkuu vielä\", lausui nainen ja lisäsi: \"Mutta\nyksin ovat hänet jättäneet taas; Mauri raukka, jos olisit herännyt --\nKyllä niitä leipiä paistaisin -- mutta se myyminen, kun täytyy lapsensa\njättää, se on mitä ikävintä.\" Näin hän puhui itseksensä, hiipi sitte\nhiljaa ulos ovesta ja aukaisi jälleen toisen oven, joka vei\nleipomohuoneen rinnalla olevaan kamariin. Siellä oli vaimo ja kolme\nlasta. Vaimo istui pöydän ääressä syöttäen pienimmälle lapsellensa\nvelliä, ja kun lapsi oli lusikasta vähän maistanut, vei äiti aina lopun\nomaan suuhunsa. Tätä hän jatkoi, kunnes sekä lapsen että hänen oma\nvatsansa oli täynnä, ja olisi kenties jatkanut siksi, että vähän\nliikaakin olisivat saaneet, ellei äsken mainittu nainen olisi tullut\nsisään juuri parahiksi.\n\n\"Kas sinäkö, Hely, sieltä tulit. Ajattelin, kuka siellä kävi --\"\n\n\"Niin minä, ja tässä on rahat\", sanoi Hely ja laski ne pöydälle. \"Kauan\nsain seisoa tänään, ennenkuin leivät ostettiin, mutta sitte vihdoin\nkuitenkin tuli joukko työmiehiä, jotka ottivat kaikki. Olin jo kovin\nlevoton Maurista, mutta poika nukkui vielä. Kyllä on surkeaa, kun täytyy\njättää lapsi yksin tuohon kylmään koppeloon. Lupasit kuitenkin sillä\naikaa, kuin poissa olin, antaa hänen maata täällä.\"\n\n\"Ei hänellä hätää ollut, koska nukkui.\"\n\n\"Entä jos olisi herännyt?\"\n\n\"Kyllä häntä katsomaan olisin mennyt.\"\n\nHely pudisti päätään ja aikoi mennä pois, mutta vaimo otti kaapista\nkaksi leipää ja antoi ne hänelle lausuen: \"Tässä on leivät, ne pitää\nsinun vielä saaman, niinhän olemme suostuneet.\"\n\n\"Niin olemme\", vastasi Hely; hän otti leivät ja meni jälleen lapsensa\nluo, joka heräsi juuri ja närähteli. Äiti viihdytteli häntä vähän aikaa,\nja pienokainen alkoi hymyillä hänelle. \"Voi lapsi raukka, millainen\nlienee sinunkin kohtalosi maailmassa\", sanoi Hely, ja kyyneleet\nrupesivat kuumina vierimään hänen poskillensa. Vähitellen ne kuitenkin\njälleen kuivuivat, kun lapsi iloisesti liverteli.\n\nTunnin verran hän oli pitänyt lastansa sylissään, kun kuuli ulko-oven\nnarahtelevan. Hän laski kätkyeen lapsen ja meni leivintupaan. Eräs nuori\ntyttö seisoi oven suussa ja kysyi: \"Asuuko täällä Loviisa Niemi, joka on\nilmoittanut ottavansa pyykkiä pestäväksi?\"\n\n\"Asuu\", vastasi Hely.\n\n\"Minä toin tänne vaatteita pestäväksi\", virkkoi tyttö.\n\n\"Kenenkä ne ovat?\"\n\n\"Neiti Aatelin. Hän sanoi Niemen Loviisan ennen palvelleen hänen\nkodissaan.\"\n\n\"Kummallinen sattumus!\" ajatteli Hely itsekseen. \"Onni, että panin\nilmoituksen alle Loviisan nimen.\" Sitte hän kysyi: \"Onko täällä muita\nkuin neiti?\"\n\n\"On everstinna ja luutnanttikin. He tulivat neitiä noutamaan, hän kun on\nkoko syksypuolen ollut tohtorin hoidettavana. Neiti on ollut kovin\nsairaalloinen, mutta nyt on hän kuitenkin parempi.\"\n\nHely meni viereiseen huoneeseen ja ilmoitti Loviisa Niemelle, mitä tyttö\noli puhunut. Hän oli niin kalpea, että Loviisa luuli hänen sairastuneen.\n\"Mene sinä antamaan kuitti, että olet ottanut vaatteet pestäväksi\",\nsanoi Hely. \"Anna nyt vain kaiken käydä sinun nimessäsi.\"\n\nLoviisa kirjoitti kuitin ja meni juttelemaan tytön kanssa sekä käski\nhänen viedä terveisiä röökinälle, mutta Hely riensi omaan huoneeseensa\nlapsensa luo.\n\n\"Kukas tuo on, joka tässä ensin oli?\" kysyi tyttö Loviisalta.\n\n\"Se on kotipuoleltani eräs nainen, jolla on lapsi\", vastasi Loviisa.\n\"Hän auttaa minua ja saa siitä vapaan asunnon.\"\n\n\"Minäkin olen jo näin kauan tässä jutellut\", sanoi tyttö, \"ehkä jo\nkaivataan kotona. Jään taas ilman paikkaa, kun neiti lähtee pois;\npestasivat minut ainoastaan siksi aikaa, kuin hän on täällä. Mutta kyllä\nniitä paikkoja aina saa. Hyvästi nyt!\" Ja puhelias tyttö läksi\nvihdoinkin.\n\nLoviisa kurkisti lautaovesta sisälle ja sanoi: \"Aina sinä itket, Hely.\nMitä se itkemisestä paranee?\"\n\nHely ei puhunut mitään, vaan rupesi tuutimaan lastansa. Mutta kun\nLoviisa aikoi mennä pois, sanoi hän: \"Minä en kykene noita vaatteita\npesemään. Ota sinä, Loviisa, kokonaan tuo työ tehtäväksesi, kyllä minä\ntuon vettä ja katson lapset.\"\n\n\"Sinä nyt olet kummallinen -- mikä siinä on, ettet näitä pestä tahdo?\"\n\n\"Minä en niihin koske, sillä minä repisin ne palasiksi\", sanoi Hely. \"En\nmissään tekemisessä tahdo olla sen suvun kanssa.\"\n\n\"Vai niin -- -- kyllähän minäkin ne pesen\", vastasi Loviisa ja meni\npanemaan pyykkiä alkuun, ajatellen itsekseen: \"Hm -- siinä näkyy olevan\njoku salainen syy -- --\"\n\nHely toi vettä ja hoiti Loviisan lapsia. Kaikkeen hän joutui, ja\npitkästi sitä päivää kestikin. Illalla hän valmisti ruokaa siksi, kuin\nLoviisan mies työstä palasi, ja teki kaikki oikein innolla, aivan\nkiitollisuudesta Loviisaa kohtaan, joka otti vaatteet yksin pestäkseen.\n\nMyöhään illalla, kun jo pyykki oli pestynä ja Niemi perheineen nukkui\nsyvässä unessa, istui Hely vielä valveilla vuoteensa ääressä. Lamppu oli\nsammutettu, kova tuuli pilviä ajellen raivosi ulkona, mutta täysikuu,\njoka ei sortunuttakaan hylkää, pilkisti pilvien välistä valaisten\nlempeällä valollaan huonetta. Lapsi oli koko illan ollut levoton, mutta\nnyt hän nukkui, ja Hely hänelle hiljakseen laulaa hyräili:\n\n      Tuu, tuu, tuutiluu,\n      nuku lapsi kultanen!\n      Äiti istuu valvoen,\n      suru sydämessä.\n\n      Tuu, tuu, tuutiluu.\n      Eikä tule unikaan\n      helmahansa ottamaan,\n      suomaan lievitystä.\n\n      Tuu, tuu, tuutiluu,\n      kylmä on mun kotisen'.\n      Nuku, lapsi kultanen,\n      vaikka tuuli vinkuu.\n\n      Tuu, tuu, tuutiluu,\n      myrsky raivoo ulkona,\n      suru äidin rinnassa\n      viiltelee ja polttaa.\n\n      Tuu, tuu, tuutiluu.\n      Eipä tahra katuen,\n      virtaillessa kyynelten,\n      langenneesta poistu.\n\n      Tuu, tuu, tuutiluu,\n      nuku, lapsi viaton!\n      Valvehella äiti on,\n      uupuu murenesta.\n\n      Tuu, tuu, tuutiluu.\n      Vaan kun avaat silmäsi,\n      silloin hetkeks' talttuvi\n      kaikki mustat murheet.\n\nNäin hän lauloi sydämensä surusta, ja katumuksen kyyneleet huojensivat\nhänen sydäntänsä. Hän katseli kätkyessä nukkuvaa poikaansa ja rukoili\nJumalaa, ettei viaton lapsi saisi kärsiä äitinsä pahojen tekojen tähden.\n\"Herra Jumala\", rukoili hän, \"rankaise minua, mutta johda tätä lasta ja\npoista kaikki loukkauskivet hänen poluiltaan.\" Näin rukoiltuansa hän\nvihdoin sai rauhan. Hän otti lapsen viereensä ja nukkui. Tuuli vinkui,\nkuukin jo oli varsin pilviin peittynyt, ja lunta tuiskusi, mutta pieni\nMauri nukkui äitinsä vieressä, ja siinä oli hänen lämmin, vaikka huone\nolikin kylmä. Ja taivaallinen Isä valvoi isättömän vuoteen ääressä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nKolmatta vuotta oli Iiri ollut opettajattarena R:n pitäjässä ja viihtyi\noikein hyvin. Hän oli jo saanut paljon ystäviä kansan keskuudestakin.\nMonessa sivistyneessä talonpoikaisperheessä hän oli tullut tutuksi ja\nkoetti näitä innostuttaa siihen tuumaan, joka oli hänen lempiunelmansa,\nnimittäin että pitäjään saataisiin turvattomain lasten koti. Iiri oli\npannut toimeen ompeluseuran, jossa ommeltiin kaikenmoisia töitä, sekä\npienempiä että suurempia. Työt pantiin voitoiksi arpajaisiin ja tulot\nkorkoja kasvamaan tuota kotia varten. Mutta rahat karttuivat hitaasti,\neikä hänen innokas luonteensa malttanut odottaa. Jokin keino täytyi\nkeksiä, jolla pikemmin päästäisiin perille. Hän oli monessa\ntalonpoikaisperheessä ehdotellut, että isännät antaisivat hirsiä\nmetsistään, jos hän saisi jonkun lahjoittamaan maapalstan lastenkotia\nvarten. Mutta isännät vastasivat: \"Tokkohan tuosta mitään syntynee?\nMitähän Ihalan patruuna sanoo?\"\n\nIirin oli vaikea mennä Ihalaan tästä asiasta juttelemaan, mutta mennä\ntäytyi. Iltapuolella, kun lapset olivat päässeet koulusta, läksi Iiri\nvanhan neiti Jopen luo, josta hän oli saanut hyvän ystävän ja\nneuvonantajan.\n\n\"Hyvää päivää, täti kulta!\" sanoi Iiri tullessaan neidin huoneeseen.\n\"Jaksatteko lähteä kanssani kartanoon? Minun täytyisi mennä sinne\npatruunen kanssa puhumaan tuosta lastenkodista, sillä tahtoisinpa asiat\nselvälle ja varmalle kannalle, ennenkuin lukukausi loppuu ja minä taas\nlähden pois.\"\n\n\"Kyllä tulen. Sinä olet alkanut hyvän työn; luota Jumalaan, kyllä hän\ntyöllesi siunauksen antaa\", sanoi neiti Joppe ja lähti menemään Iirin\nmukana Ihalaan. Patrunessa tuli ystävällisesti vastaan ja kutsui heidät\nomaan kamariinsa. Täällä Iiri tunsi itsensä rohkeammaksi kuin\nvierashuoneissa, ja kun patruuna tuli sisälle, sanoi hän ujostelematta:\n\n\"Olipa hyvä, että patruuna oli kotona, sillä patruunalle minulla nyt\noikeastaan on asiaa.\"\n\n\"Vai niin. Puuttuuko koulusta jotakin?\"\n\n\"Ei, kyllä siellä kaikki on hyvin, mutta minä olen ajatellut toista\npuutetta, nimittäin orpojen kotia. Sellainen tarvittaisiin, sillä ikävää\non, että orpolapset pannaan huudolle. Meidän ompeluseuramme on sitä\ntarvetta varten jo koonnut 3000 markkaa ja voi yhä edelleenkin koota.\nNyt olen tuumannut pyytää, että talonomistajat kukin antaisivat\ntulevana talvena hirsiä niin paljon, että saataisiin koti rakennetuksi.\nMinä olen monelle jo puhunutkin asiasta, mutta olen aina saanut\nvastaukseksi: 'Mitähän Ihalan patruuna tuosta sanoo?' Tästä olen\nhavainnut, että täytyy olla mahtavampia ihmisiä kuin minä tätä asiaa\npuoltamassa, ja nyt tahdon pyytää, että patruuna, jolla on suuri\nmaatila, antaisi sen verran maata, kuin kotia varten tarvitaan, jotta\nsaisin isännille sanoa patruunankin tätä asiaa suosivan.\"\n\n\"Eivätköhän nuo tuumat vielä liene liian aikaisia, koska ei enemmän\nrahaa ole koossa. Tyhjät seinät eivät köyhiä elätä.\"\n\n\"Tietysti ne rahat, jotka maksetaan huutolaisten puolesta, annettaisiin\norpojen kotiin -- ja kun monta on yhdessä, tulevat he sentään toimeen\nvähilläkin varoilla.\"\n\n\"Mikä hyöty siitä sitte kunnalle on, koska sen täytyy sama maksaa?\"\n\n\"Ei kunnalle, mutta lapsille\", vastasi neiti Joppe.\n\n\"Älkää sanoko sitä!\" virkkoi Iiri. \"Eikö kunnilla olisi hyötyä siitä,\nettä lapsista kasvatetaan kelvollisia ihmisiä -- kuten toivottavasti\ntapahtuu, jos saavat kasvaa kodissa, jossa heistä pidetään huolta. He\neivät tunne itseänsä orvoiksi, he ovat veljiä ja sisaria yhdessä\nkodissa, ja heillä on yhteinen äiti, joka heistä kaikista huolen pitää.\nMutta huutolaisina heitetään heidät usein sellaiseen kotiin, jossa aina\nsaavat tuntea, että ovat hylkykaluna. Jokainen saa ärjäistä\nhuutolaiselle, hänelle kelpaa vaikka millainen ruoka -- tuskin on hän\nkoiraa parempi. Monesta tulee tällä tavoin huono, valheellinen ihminen,\njoka saa kotinsa vankihuoneessa. Mutta jos häntä toisin kasvatetaan,\nsaattaa hän tulla hyödyttämään sitä paikkakuntaa, joka on nähnyt hänen\nvarttuvan.\"\n\n\"Minä pelkään, kuten isännätkin, ettei tuumasta tule mitään.\"\n\n\"Jos vain huoneet saataisiin, niin kaikki hyvin kävisi. Kyllä meidän\nompeluseuramme kokoisi rahaa. Me olemme kaikki asiaan hyvin\ninnostuneet.\"\n\n\"Niin, kyllä tällaisia täytyy ajatella ja harkita. En minä luule, että\nsiitä mitään syntyy\", sanoi patruuna vieläkin.\n\nIiri kävi surumieliseksi; hän ei uskaltanut enää puhua mitään asian\npuolustukseksi. Arvo, joka oli ollut ulkona kävelemässä, tuli nyt\nkotiin. Hän meni iloisesti Iiriä tervehtimään ja kysyi: \"Oletteko jo\nkauan ollut täällä?\"\n\n\"Olen\", vastasi Iiri, \"täti Joppe ja minä olemme jo olleet täällä pari\ntuntia\". Iirin kauniit silmät eivät niin iloisilta näyttäneet kuin\ntavallisesti. Sen Arvo heti huomasi ja kysyi, oliko Iiri saanut kirjettä\nkotipitäjästään ja tiesikö miten siellä jaksettiin.\n\n\"En aivan nykyään. Eikä Pekkokaan Helsingistä ole kirjoittanut moneen\naikaan\", vastasi Iiri.\n\n\"Sepä kumma\", sanoi Arvo. \"Minä luulin häneltä usein kirjeitä tulevan.\"\n\n\"Hän ei ole juuri ahkera siinä suhteessa\", vastasi Iiri, \"enkä minäkään\nliioin. Mutta kotipitäjääni minä kirjoitan sentään jotenkin usein.\"\nKääntyen neiti Joppeen hän lisäsi: \"Täti, emmekö jo lähde?\"\n\n\"Mihin noin kiire?\" sanoi patrunessa. \"Onko asianne nyt jo selvillä?\"\n\n\"Ei ole, mutta ei siitä nyt tällä kertaa tulekaan selvää\", vastasi Iiri,\nluoden patruunaan nöyrän, vaan kuitenkin nuhtelevan katseen.\n\n\"Täti jää tänne täksi päiväksi\", pyysi Arvo, \"kun täti kerran vaivautui\nmäestä ylös\".\n\n\"Se kyllä on paras\", sanoi patrunessa.\n\n\"No, minä jään sitte, koska niin tahdotte\", vastasi neiti Joppe. \"Mutta\nnyt olen Iirin seuranpettäjä.\"\n\n\"Ei siitä pidä huolia, en tällä välillä seuraa tarvitse\", sanoi Iiri.\n\n\"Minä tulen teitä saattamaan\", lausui Arvo. \"Ilma on niin ihana ja\nlämmin, että jo melkein luulisi elävänsä kesäkuussa, vaikka vasta olemme\ntoukokuun keskivälissä.\"\n\nArvo lähti menemään Iirin mukana. Neito kulki ääneti Arvon rinnalla, ja\nArvo ihmetteli hänen alakuloisuuttaan. Ihmiset olivat paljon levitelleet\nsitä huhua, että Iiri olisi Pekon kihloissa, mutta Arvo ei sitä\nmilloinkaan oikein uskonut. Nyt kuitenkin tuli se ajatus hänen\nmieleensä, että Pekko ehkä jollakin tavoin oli Iirin alakuloisuuteen\nsyynä -- vaikka olihan Iiri juuri aivan hiljan välinpitämättömästi\njutellut Pekosta. Hän päätti kysyä, mikä Iiriä vaivasi, mutta Iiri sanoi\nsamassa:\n\n\"Maisteri sai ikävän kävelykumppanin minusta, sillä minä olen kovin\nalakuloinen tällä haavaa.\"\n\n\"Sen kyllä huomasin ja aioin juuri kysyä, mikä teitä vaivaa.\"\n\n\"Voitteko ymmärtää, miltä tuntuu, kun harrastaa jotakin aatetta, jonka\nvuoksi ikäänkuin elää, jota kaikin voimin koettaa saada toteutumaan ja\njosta nähtävästi kaikille olisi hyötyä, vaan jota ei kuitenkaan saa\nedistymään sen vuoksi, että ne, joilla on tavaraa ja mahtia, eivät sitä\nymmärrä tai eivät huoli ymmärtää.\"\n\n\"Kyllä minä käsitän, että sellainen asia mieltä katkeroittaa. Mikä asia\nse on, jota tarkoitatte?\"\n\n\"Minä tarkoitan orpojen kotia. Tämä asia ei vielä rupea menestymään, ja\nse minun mieleni tekee alakuloiseksi, etteivät muut ihmiset tahdo toimia\ntuon kodin hyväksi. On kyllä väärin, että epäilen asian menestymistä,\nsillä Jumala on mahtavia mahtavampi. Jos hän on puolellani, niin kyllä\nse menestyy, ja koetanpa vieläkin sitä edistää!\"\n\nHe olivat nyt joutuneet koulun portille, ja Iiri sanoi Arvolle hyvästi.\nMutta Arvo kysyi: \"Puhuitteko isälleni tuumistanne?\"\n\n\"Puhuin\", vastasi Iiri, ja sitte he erkanivat.\n\nKun Arvo tuli kotiin, istui hänen isänsä patrunessan kamarissa, ja Arvo\nlausui: \"Neiti Salmi oli hyvin alakuloinen. Minä kysyin, mikä siihen oli\nsyynä, ja hän sanoi --\"\n\n\"Että minä olin syypää, eikö niin?\"\n\n\"Ei juuri sitä, mutta hän sanoi, ettei hänen asiansa tahdo menestyä, ja\nettä se hänet saattaa alakuloiseksi. Minä kysyin, oliko hän isälle\npuhunut asiasta, ja hän vastasi lyhyesti: 'Olen'. Siitä arvasin, ettei\nisä hänen tointansa hyväksynyt -- mutta mitä hän siis isälle puhui?\"\n\n\"Tuosta orpojen kodista, jonka hyödystä jo aikoja sitte olet minua\nvakuuttanut ja jonka perustamista on tuumittu.\"\n\n\"Ei suinkaan isä vastustanut sen tarpeellisuutta?\"\n\n\"En minä suoraan, mutta sanoin vain, etten luule siitä mitään tulevan.\nAsian laita on se, että minun teki mieleni nähdä, millä tavalla tuo\nnuori tyttö aikoi asiansa panna toimeen. Miksi minä olisin häneltä\nkieltänyt pientä maapalstaa, jota hän kodin rakennusta varten pyysi, --\nmutta liikaahan se olisi, että me pitäjäläiset jättäisimme hänen\ntoimekseen sellaisen työn. Hän saa nyt vähän aikaa olla siinä luulossa,\nettä olen hänen vastustajansa, ja me toimimme täällä sillä välin\nkaikessa hiljaisuudessa hänen kiitettävän aatteensa hyväksi. Minä kutsun\nkunnan miehet kokoon, ja lähde sinä viemään rovastille ilmoitusta, jotta\nhän sen ensi pyhänä kuuluttaa. Aioin tämän asian jättää tulevaksi\nvuodeksi, jolloin sinä kartanoni isäntänä ja luultavasti kunnan\nesimiehenä astut minun sijaani, mutta mitä se viivyttämisestäkään\nparanee. Kullakin ajalla on tehtävänsä.\"\n\n\"No se oli hyvä tuuma! Minä menen heti kirjoittamaan kuulutusta.\"\n\nHetken perästä oli Arvo valmis lähtemään, mutta Iiri ei aavistanut, että\nhänen harras toivonsa ehkä aivan pian toteutuisi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\n\n\"Missä patruuna ja maisteri nyt viipynevät, kun eivät kotiin tule?\"\nsanoi vanha Maija. \"Eivätkö he tulekaan päivälliselle?\"\n\n\"Tulevat kyllä\", vastasi patrunessa. \"Odotetaan vähän.\"\n\n\"Vou, vou\", haukkui Halli koira.\n\n\"Tuossa herrat jo tulevat. Tuota koira hassua, joka haukkuu omaa väkeä!\nKylläpä käy vanhaksi\", sanoi Maija. \"Kai nyt jo saa ruoan tuoda\npöydälle?\"\n\n\"Ei vielä, se jäähtyy\", vastasi patrunessa ja meni tulijoita vastaan.\n\n\"No miten kävi kokouksessa? Olen oikein utelias\", sanoi hän\nvastatulleille.\n\n\"Siellä meni kuten rasvotuilla rattailla. Orpolasten kotia ruvetaan\nrakentamaan tulevana syksynä. Meidän opettajattaremme oli jo valmistanut\nkysymystä niin pitkälle, että ukot olivat ehtineet ymmärtää ja harkita\nasiaa, ja nyt se meni kokonaan itsestään. Se oli todellakin hauska\nkokous! Maakauppias siellä vähän koetteli vastustella, mutta hänellä ei\nnäkynyt olevan mitään kannatusta pitäjäläisten puolelta.\"\n\n\"Miten Iirikin ilostunee, kun saa sen kuulla\", virkkoi patrunessa.\n\n\"Kyllä varmaankin\", vastasi Arvo. \"Tuo orpolasten koti on jo lapsesta\nollut hänen lempiaatteensa.\"\n\n\"Mutta Iiristä muistan, että täällä on hänelle kirje, ja sen ehkä on\nkiire. Kentiesi hän tahtoisi siihen vastata jotakin\", sanoi patrunessa\nja huusi Sereä. Kun tyttö tuli, käski patrunessa häntä viemään kirjettä\nopettajattarelle. Sere meni, ja Maija tuli kutsumaan herrasväkeä\nruoalle.\n\nPäivällisen jälkeen, kun kello jo läheni viittä, meni Arvo äitinsä\nkamariin kahvia juomaan. Ihalassa oli tapana, että viiden aikaan\nkokoonnuttiin patrunessan huoneeseen kahville, oli kartanossa sitte\nvieraita tahi ei. Arvo näytti erittäin miettivältä; olipa hän vähän\nhajamielinenkin, kun hän jutteli isänsä kanssa kartanon maista. Patruuna\nkatsoi rouvaansa ja hymyili vähäisen -- he kyllä ymmärsivät, mikä\nnuoriin hajamielisyyttä vaikuttaa. Hetken perästä patruuna läksi\nkamariinsa, ja Arvo rupesi juttelemaan äitinsä kanssa.\n\n\"Mitä äiti sanoisi, jos minä menisin kihloihin?\" kysyi hän\näkkiarvaamatta.\n\n\"Mitäpä minä siihen sanoisin. Minä otaksun, että valitset hyvän tytön,\njoka voi sinut onnelliseksi tehdä. Olen ollut huomaavinani, että Lilli\nsinua rakastaa -- hän on hyvä tyttö.\"\n\n\"Lilli! Mitä minä sellaisella nukella tekisin? Ei hän ymmärrä, mitä\nelämä ihmiseltä vaatii. Minä tahdon sellaisen, joka voi minua tukea\nmielipiteissäni, samoin kuin minä häntä, sellaisen, joka voi olla minun\nkumppaninani ja ystävänäni.\"\n\n\"No, no, hyvä kyllä, mutta mistä nyt tuollaisen löydät? Onko hän jo\ntiedossa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Kyllä minä jo kauan olen aavistanut, kuka hän on, ja luulen, että olet\nhyvin valinnut\", sanoi patrunessa.\n\nArvo ei puhunut mitään, vaan asteli pari kertaa lattian poikki ja lähti\nsitte ulos kävelemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuu oli loppupuolella ja luonto kokonaan uudistunut. Puut, pensaat\nja nurmet olivat uuteen viheriään pukuun verhoutuneet. Ihalan lahden\nväreilevät aallot kimaltelivat auringon loisteessa kuten tähdet, ja\nlinnut livertelivät rannan lehtipuissa.\n\nTätä kaunista luontoa Iiri par'aikaa ihaili avatun ikkunan ääressä.\nKoululapsilla oli lupaa, ja Iiri, vaikka hän kouluansa rakastikin, tunsi\nnyt kuitenkin itsensä erittäin vapaaksi. Uuteen eloon virkistynyt luonto\nvarmaan myöskin vaikutti häneen. Joku tuli kyökkiin, ja Leena riensi\nIirin luo kirje kädessä.\n\n\"Kirje! Mistä?\" huudahti Iiri.\n\n\"Ihalan Sere sen toi. Oli kai postissa tullut.\"\n\n\"Tämä on Seljalta\", sanoi Iiri. Leena meni toimiinsa, ja Iiri aukaisi\nkirjeensä. Selja kirjoitti:\n\n      \"Kaivattu ystäväni!\n\nNyt, kun kesä jo pitkillä askeleilla lähenee ja lintuparvet toinen\ntoisensa perään rientävät tänne pohjolaan, rupean minäkin\nmalttamattomasti odottamaan sinua kotiin, että saisimme taas yhdessä\nkävellä Orjankalliolle ja soudella lahdella y. m. Mutta miksikä sinä et\nenää milloinkaan kirjoita, että halajat kotiin? Aina vain ilmoitat\nviihtyväsi _erittäin_ hyvin. Minä en ymmärrä, kuinka tuo koulutyö\nsaattaa olla niin erinomaisen hupaista. Kunpa vain ei siihen\nviihtymiseen olisi jokin muu syy -- -- --\n\nMinulla olisi niin äärettömän paljon kerrottavaa sinulle, etten\noikeastaan tiedä, mistä alkaisin, mutta otan nyt puheeksi sen, mikä\nensiksi mieleeni sattuu, ja jos näen, että kirje liiaksi venyy, niin\njätän muutaman asian siksi, kunnes toisemme tapaamme.\n\nEnsiksikin tahdon kertoa lukkarista ja matamista, että he puuhaavat ja\nlaittavat huoneisiinsa uudet tapeetit, siksi kuin sinä kotiin tulet.\nMatamin kaikki työt tapahtuvat tähän aikaan vain sen vuoksi, että sinä\ntulet kotiin.\n\nPekko oli muutama viikko takaperin kotona. Hän oli oikein hienon hieno,\npuhui Helsingin neitosista ja kaikenmoisista ylhäisistä piireistä,\nuusista malleista, ja miten neitosilla pitää olla 'kissankorvat'\nolkapäillä y. m. Kyllä poika luontonsa pitää, vaikka hän jo yhteen\naikaan oli muuttumaisillaan, -- muistathan, milloin se oli? -- Vahinko\nvain, ettet sinä, Iiri, ottanut tehdäksesi hänestä miestä.\n\nKartanon Aksel on kihlannut serkkunsa Ragnhildin. Se nyt tuli\nseuraukseksi hänen Ruotsin-matkastaan. Vanhemmat ovat äärettömän\niloissansa. He saavat nyt rikkaan miniän ja sitä paitsi -- 'noblessia'.\nLilli ei ole voinut hyvin; alakuloiselta hän myöskin näyttää. Minä\nluulen jonkun sisällisen surun häntä kalvavan. Lilli parka on aina ollut\npintapuolinen, eikä sellainen ihminen vastoinkäymisen tullessa voi\nsuruansa kantaa, vaan sortuu. Helvi on tähän aikaan ollut usein hänen\nluonaan, ja luulen, että hän tyvenellä ja vakavalla tavallaan voi\nLillille osottaa, missä rauhan lähde virtaa.\n\nHelystä olen kuullut, ettei hän aio tulla kotipuoleensa. Kuten kesällä\npuhuttiin, on hänellä lapsi, mutta hän kuuluu sentään tulevan hyvin\ntoimeen siellä Helsingissä. Martin luona kävimme ristiäisissä pari\nviikkoa takaperin. Hänellä on oikein sievä koti. Luhtamäen torppa on\nihan muuttunut. Kyllä huomaa, että sen isäntä on Mustialassa oppia\nkäynyt. 'Mutta lapsen nimi?' -- kuulen sinun kysyvän. Niin, se on\nyksinkertainen, sievä nimi: Elvi Johanna. Seppälän Kallu on nyt Martin\nrenkinä eli kumppanina. 'Kyllä Kallu vielä laulaa hyräilee työtä\ntehdessään', sanoi Hanna, 'mutta eivät hänen laulunsa enää niin iloisia\nole kuin ennen, ja tiesi tulevatko milloinkaan --'\n\nSireenit ikkunani edessä ovat täydessä nupussa; siksi kuin tulet,\nvarmaan ensimmäiset kukat jo puhkeavat. Kuinka kaunista nyt lieneekään\nIhalan niemellä, jossa kansakoulu sijaitsee? Oikein tekisi mieleni\nlentää luoksesi, mutta niin mahtava kuin ihminen onkin olevinaan, hän\nsiinä kohden kumminkin on varpusta kehnompi.\n\nJää hyvästi, rakas ystäväni! Terve tuloa kotiin ja ystäväsi\n\n      Seljan luo.\n\nJ. k. Miten nimismiehen Nanni ja Laina jaksavat? Ovatko osottaneet\nParkanossa saavuttamaansa suurta taitoa kuvaelmain toimeenpanemisessa,\nja ovatko taidollaan _erityisesti_ miellyttäneet ruunuvoutia 'tuota\ntaas'? --\n\n      _Sama_.\"\n\n\"Tuo ystävällinen Selja!\" ajatteli Iiri, \"aina hän minulle tietoja\nlähettää. Pian pääsen häntä tapaamaan. Minäkö en halajaisi kotiin --\nmitä hän tuollaisia ajattelee, ja mitkä erityiset syyt minua täällä\nviihdyttäisivät, paitsi ihmisten ystävyys ja koulutyöni? -- Sehän on\naivan luonnollista, että viihdyn. Mitä hän Helystä kirjoittaa? -- Niin,\n-- ettei hän milloinkaan tule kotipuoleensa. Kyllä on kovaa, kun häpeä\non suurempi kuin halu nähdä lapsuutensa kotipaikkoja. Hely raukka,\nhänkin joutui sopimattomaan paikkaan. Voi, jospa saataisiin orpo\nraukoille omat kodit.\"\n\nIiri otti hatun päähänsä ja läksi niemelle kävelemään. Rannalla oli\neräässä kohden kallionkieli, joka pistäysi lahteen. Iirin oli tapana\nistua siellä illoin kuuntelemassa rastaan laulua, ja sinne hän nytkin\nmeni. Hän istui kalliolle ja ajatteli, kuinka äärettömän paljo hyvää\nhänen osakseen oli tullut. Tottahan hänen täytyi jollakin tavoin koettaa\npelastaa niitä, jotka olivat samassa kurjassa tilassa, jossa hän\nhuutolaisena oli ollut. \"Arvoon, joka aina on ollut minua auttamassa,\nminä nytkin turvaan. Hänen täytyy minua ymmärtää -- mutta mitäpä hän\nminua kuuntelisi, kun isänsä minua vastustaa. Sama se on, mitä minä\nhalpa tyttö puhun.\"\n\nNiemellä oli kaikki hiljaa, ei puun hakkuuta, ei ihmisääntä kuulunut,\nainoastaan korpirastas lauleskeli silloin tällöin, ja Iiri rupesi\nitsekseen laulamaan:\n\n      Mä olen orpo tyttö vain,\n      ken kuuntelee mun lauluain!\n      Kun korpirastas raksuttaa,\n      se yksin kyllä olla saa.\n\n      Vaan jospa öisin rastaana,\n      niin lauleleisin oksalla:\n      Oi metsän hongat tulkaatte\n      nyt kodiks' huutolaisille.\n\n      Mutt' tyttö köyhä olen vain,\n      ken kuuntelee mun lauluain?\n      Ei mahtaviin se kaiukaan,\n      se kuulumatta raukee vaan.\n\nKun Iiri oli laulunsa lopettanut, seisoi Arvo hänen edessään. Kuten\ntaivaanranta aamun sarastaessa rusottaa, niin Iirin hempeät kasvot\nrusottuivat, kun hän näin äkkiarvaamatta näki Arvon.\n\n\"Älkää luulko, että laulunne kuulumatta raukeaa; teidän työnne kantaa jo\nhedelmiä. Pitäjäläiset ovat valmiit toimittamaan kodin orvoille. Oi\nIiri, tehkäämme yhdessä työtä kansamme hyväksi! Jo kauan olen ollut\nvakuutettu siitä, että te olette se nainen, jonka rakkaus minut\nonnelliseksi saattaisi, sillä samat aatteet, samat pyrinnöt elvyttävät\nsydämiämme. Uskallanko toivoa, että minua saatatte lempiä? --\"\n\n\"Tekö minua lemmitte? Te, joka aina, niin pitkältä kuin muistan, olette\nollut minun ihanteeni! Mutta ihanteet ovat saavuttamattomia -- en\nmilloinkaan, en hetkeäkään ole uskaltanut ajatella, että te minua\nlempisitte. Olen vain ollut äärettömän onnellinen kaikesta siitä\nystävyydestä, jota minulle olette runsaassa määrässä osottanut. Tämä on\nniin ihmeellistä, etten voi sitä todeksi käsittää! Oletteko ajatellut,\nettä veljeni, jota rakastan, on ainoastaan halpa torppari, ja sisareni\nlangennut raukka --\" Iiri rupesi katkerasti itkemään.\n\n\"Iiri, mitä se sinuun kuuluu? Sinua minä kunnioitan, sinua minä lemmin!\nJa vanhempani ottavat iloiten sinut tyttäreksensä.\"\n\n\"Oi Arvo, se on siis totta, että sinä minua lemmit!\"\n\n\"Nyt ja aina!\" vakuutti Arvo ja sulki nuoren morsiamen syliinsä.\n\nLaulurastas liverteli hongikossa, ja näille kahdelle kihlatulle kuului\nsen liverrys näin:\n\n\"Lemmen, lemmen, pitää, pitää, kestää, kestää, iäti, iäti, iät, iät,\niätiiii --\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\n\n\"Turhaa se vain on, Hely, että sinä muutat pois\", sanoi Niemen Loviisa.\n\"Mikäpä hätä sinun nyt enää on, kun poikakin on noin suuri.\"\n\n\"Suuriko? -- Huomenna täyttää kaksi vuotta. Kahdeksas päivä kesäkuuta on\npoika paran syntymäpäivä. Kyllä vain, Loviisa hyvä, parasta on, että\nmuutan. Yhä enemmän olen tullut siitä vakuutetuksi. Mutta kotipitäjääni\nen voi mennä. Siellä en kehtaisi silmiäni näyttää, en työtä hankkia.\nVaan olen ajatellut, että muuttaisin R:n pitäjään. Iiri sisareni on\nlempeänluontoinen, ja hänellä on anteeksiantavainen sydän. Hän olisi\nennen mielellään seurustellut minun kanssani ja opettanut minua, mutta\nminä olin ylpeä enkä huolinut hänen neuvoistaan. Nyt vasta huomaan, että\nkohtaloni ehkä olisi toisenlainen, jos enemmän olisin käynyt hänen\nluonansa. Mutta se ei minua silloin huvittanut --\"\n\n\"Millä minä sitte täällä tulen toimeen? -- Pyykit ja leipomiset ja\nkaikki -- jäävät aivan minun niskoilleni --\"\n\n\"Kyllä sinä toisen vuokraajan saat tänne. Sen olen jo toimittanut.\"\n\n\"Niin, tuo leski, joka täällä kävi, -- vaan ennemmin minä sinut olisin\npitänyt.\"\n\n\"Mutta minähän jäinkin tänne sillä ehdolla, että pääsisin pois heti, kun\ntoisen vuokraajan hankin sijaan.\"\n\n\"Kyllä niin\", sanoi Loviisa. Hän, joka oli jotenkin itsekäs nainen,\nolisi halusta pitänyt Helyn, sillä häneltä riitti aina aikaa Loviisan\ntöihin, ja sen Loviisa kyllä arvasi, ettei toinen vuokraaja olisi yhtä\nvalmis häntä auttamaan.\n\n\"Kun eilen kävin tohtorin luona\", kertoi Hely, \"sanoi hän, että\nsydämessäni on vika, ja kun minä tahdoin tietää, onko se vaarallista,\nniin hän vastasi: 'Teidän pitää välttämän kovia mielenliikutuksia.' Minä\nkysyin taas, mitäpä sitte saattaisi tulla tuosta kovasta\nmielenliikutuksesta, ja hän vastasi: 'äkillinen kuolema'. Nuo sanat,\nLoviisa hyvä, vaikuttivat sen, että minä tahdon muuttaa, en itseni\ntähden, vaan Maurin, -- sillä kun minä kerran olen poissa, ottaa Iiri\nkyllä pojan ja kasvattaa hänet kelvolliseksi. Hän ei salli, että Mauri\npannaan huudolle, sen kyllä tiedän.\"\n\n\"Mitä sen sitte tekee, koska sinä tahdot mennä\", sanoi Loviisa ja läksi\nlastensa luo.\n\nPikku Mauri nukkui Helyn vuoteella. Hänen vaaleakiharainen pääkkösensä\noli sievä, ja kasvonsa erittäin hienopiirteiset. Hely katseli lastansa\nja huokasi, lausuen itseksensä: \"Kuka sinua varjelee täällä maailmassa,\njos äiti sinulta viedään? -- Mitä raukka sanonkaan? Herra, suo anteeksi!\nMitä minä voin, ellet _sinä_ ole apunani? Suojaa, Herra, tätä lasta,\nniin hänen aina hyvin käy!\"\n\nLohdutettuna rukouksestaan meni Hely nyt levollisena toimiinsa. Hän\nrupesi etsimään kokoon vähiä tavaroitaan ja katsoi, mitä hänellä oli\nsellaista, jota ei sopinut mukaan ottaa. Muutamia kapineita hän antoi\nLoviisalle, ja toisia Loviisa häneltä osti halvasta hinnasta.\n\nParin päivän päästä oli hän aivan valmis lähtemään. Hän meni vain\ntilaamaan ajuria, joka hänet veisi junalle. Pikku Mauri katseli\nikkunassa ja huusi tavan takaa: \"Kohta Maui pääsee isolla hummalla\najamaan, oikein suujella hummalla, joka huutaa pii.\"\n\nLoviisa Niemen lapset katselivat Mauria ikäänkuin jotakin etevänlaista\nolentoa, kun tiesivät, että tuo pikkuinen leikkiveikka nyt pääsisi\nmatkustamaan. He eivät oikein ymmärtäneet, mimmoista se matkustaminen\noli, mutta jotakin semmoista se oli, jota isot ihmisetkin tekivät.\n\n\"Tuolla tulee äiti ja humma ja jattaat!\" huudahti Mauri, joka näki Helyn\npalaavan ajurin rattailla.\n\nNyt vasta, kun eronhetki tuli, huomasi Loviisa oikein, miten suuri apu\nhänellä oli Helystä ollut ja miten hän tulisi häntä kaipaamaan. Hän\nkiitti Helyä kaikesta hyvästä ja tuli saattamaan häntä junalle, jättäen\nlapset siksi aikaa isän huostaan.\n\nHeidän tultuansa asemalle seisoi Loviisa Maurin vieressä, sillä aikaa\nkuin Hely toimitti kapineitansa junaan. Eräs nuori komea neiti käveli\nedestakaisin asemahuoneessa ja katsahti pikku Mauriin, joka seisoi\nLoviisan vieressä.\n\n\"Katsoppas\", sanoi neiti eräälle tuttavalleen, \"eikö tuo lapsi ole\nihmeen kaunis! Olen oikein huvikseni katsellut häntä -- ja tiedätkö\nmiksi?\"\n\n\"Tietysti siksi, että hän on kaunis lapsi.\"\n\n\"Ei, mutta hän on ihmeellisesti sulhoni näköinen. Nuo kiharat ja hienot\nkasvonpiirteet ovat aivan samanlaiset kuin Akselin. Silmät vain on\nlapsella ruskeat, mutta sulhollani siniset.\"\n\n\"Tuommoisia morsiamet ovat. Kun jotakin kaunista näkevät, saa se kohta\nheidän valittunsa muodon, ja niin, Ragnhild, on sinunkin laitasi.\"\n\nJuna vihelsi ja Mauri huudahti iloissaan: \"Iso humma huutaa pii --\"\n\n\"Mitä hän sanoo?\" kysyi Ragnhild ruotsiksi, sillä hän ei ensinkään\nymmärtänyt suomea.\n\nLoviisa selitti, mitä poika sanoi, ja Ragnhild hymyili sekä antoi\npojalle appelsiinin. Samassa Hely tuli poikansa luo ja loi kiitollisen\nkatseen komeaan neitoseen, joka oli osottanut hyvyyttä hänen lastansa\nkohtaan. Tuolla appelsiinilla oli neito ainiaaksi voittanut äidin\nsydämen.\n\nJuna vihelsi taas, ja Hely meni Maurin kanssa kolmannen luokan vaunuun,\nmutta Ragnhild Aateli toisen luokan. Hänen kumppaninsa, eräs Helsingissä\nasuva sukulainen, huusi hänelle vielä: \"Vie paljo terveisiä setä ja\ntäti Aatelille sekä sulhasellesi ja Lillille.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" vastasi Ragnhild, ja juna lähti liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylässä lähellä Ihalan kartanoa asui eräs suutarinleski kuusivuotiaan\npoikansa kanssa omissa huoneissaan. Lesken asunto oli tilava, sillä\nsiinä oli kaksi kamaria ja kyökki; nyt kesällä varsinkin olivat huoneet\nmelkein aina tyhjänä, kun poika juoksenteli ulkona ja leski istui\nportailla ompelemassa. Niin istui hän eräänä iltana, kun nainen ja pieni\npoika tulivat ajaen rattailla, jotka seisahtuivat lesken portille.\n\nNainen astui rattailta ja otti pojan mukaansa sekä käski kyytimiehen\nodottaa. Hän tuli nyt lesken luo ja sanoi: \"Olen kuulustellut, olisiko\ntässä kylässä jollakulla huonetta vuokrattavana, sillä minä tahtoisin\nasettua tänne asumaan, ja minut osotettiin teidän luoksenne.\"\n\n\"Kyllä tässä tilaa on, jos muuten sovimme\", vastasi leski. Nainen\nsuostui maksamaan, mitä leski vaati vuokraa, ja niin oli kaupat tehty.\n\n\"Tässä on muuttokirjani, tahdotteko nähdä? Minun täytyy mennä viemään\nsitä pappilaan.\"\n\n\"Hely Antintytär Antinen --\" luki leski, \"ja Mauri Helynpoika -- Hm, hän\non siis isätön lapsi? --\"\n\n\"On\", vastasi Hely alakuloisena.\n\n\"Eikö teillä täällä ole keitään tuttavia.\"\n\n\"Kansakoulunopettajattaren tunnen\", sanoi Hely.\n\n\"Vai niin. Kannetaanko nyt kapineet sisälle?\"\n\n\"Kyllä.\" Hely meni maksamaan kyytimiehelle; sitte hän kantoi sisään ne\nvähät tavarat, mitä hänellä oli, ja mies läksi matkoihinsa.\n\nMauri juoksi pitkin pihaa lesken pojan eli Juskan kanssa. Tämä laveampi\ntila tuntui lapselle oudoksesta hauskalta, sillä ei Helsingissä ollut\nsellaista viheriäistä pihaa kuin täällä. Tavan takaa hän tuli äitinsä\nluo juttelemaan, että Juska oli näyttänyt hänelle jotakin uutta.\n\nHely asetti kaikki kapineensa paikoillensa. Ullakolle hän sai laskea,\nmitä hän ei joka päivä tarvinnut. Ruokatavaroita oli hänellä myöskin\nvähän, ja ne hän vei lesken ruoka-aittaan, joka oli laitettu huoneitten\nalle. Juuri kun hän kantoi sinne ryynipussejansa, tuli Mauri juosten\nhänen luoksensa ja huudahti: \"Äiti, äiti! Juska näytti Mauille pienen,\npikkuisen valkoisen humman, ja se sanoi: öh, öh.\" Juska juoksi perässä\nhuutaen:\n\n\"Porsas se on! Ei se mikään humma ole, sianporsas vain.\" Siis Mauri jo\nsai tietää, mimmoinen elävä porsas on.\n\nIlta oli kulunut Helyn puuhatessa, ja hän huusi Mauria illallista\nsyömään. Kun poika tuli, otti Hely hänet syliinsä, ja lapsi, joka oli\njuoksemisestaan ja matkasta väsynyt, ei jaksanut paljoa syödä, vaan\nnukkui siihen. Hely riisui vaatteet pojan yltä ja laski hänet hiljaa\nvuoteellensa. Mauri nukkui lapsen levollista unta, mutta äiti istui\nvielä kauan juttelemassa suutarinlesken kanssa. Hän kysyi, saisiko\ntäällä helposti työnansiota, ja minkälaista. -- Leski sanoi, että\nIhalasta saisi kehruuta ja kaikenlaista ompelutyötä. \"Mutta minä olen\nmyöskin ommellut vaatteita kyläläisille, joten teidän sopii minun\nkanssani yhdessä ruveta ompelemaan. Minulle tuodaan työtä niin paljon,\netten ajoissa joudu kaikkia valmiiksi saamaan.\" Tämä osotti, että\nHelyllä toimeentulon puolesta oli hyvät toiveet.\n\nVihdoin Hely kysyi, mitä opettajattaresta pidettiin, ja leski vastasi:\n\"Hänestä kaikki pitävät, sillä lapset ovat koulussa tulleet paljon\ntottelevaisemmiksi, ja hän on kovin toimelias ja tekee kaikin puolin\ntyötä kansan hyväksi. Nyt hän on saanut toimeen, että syksyllä ruvetaan\nrakentamaan lastenkotia, jossa kaikki orvot saavat kodin. Kyllä Ihalan\npatruuna ja Arvo maisteri sen oikeastaan saivat aikaan kokouksessa,\nvaikka vastustajia silloinkin löytyi. Maakauppias varsinkin oli\nkoettanut heitä vastustaa ja vieläpä yllyttää muitakin ihmisiä, mutta\nopettajatar oli jo moniaalla puhunut asian tärkeydestä, niin ettei\nsiihen maakauppias mitään voinut, varsinkaan kun patruuna otti asian\nhaltuunsa. Tuo maakauppias kuuluu sitäpaitsi olevan roistomainen;\nmieshän muutti tänne nykyään. Hänellä kuuluu olleen suuri talo, mutta\ntuhlasi kaikki. Rouvan isä, Renkalan rusthollari, oli sitte auttanut\nhäntä, joten pääsi alkuun ja rupesi täällä kauppaa pitämään, mutta\nkauppias ryyppää ja rouvan sanotaan juovan ämmien kanssa kahvia.\"\n\n\"Vai tänne hänkin on tullut\", sanoi Hely. \"Ja noinko Renkalan rahat\nmenevät?\"\n\n\"Tunnetteko heidät?\"\n\n\"Tunnen minä Renkalan ja hänen tyttärensä. Mutta nyt minua jo väsyttää\nniin kovin, että täytyy mennä maata.\"\n\n\"Niin, kyllä maar, kello on jo yksitoista; minäkin tässä näin kauan\nlöpisen enkä muista, että olette matkastakin väsynyt; mutta oli kovin\nhauska jutella, kun kerran puhekumppanin sain\", sanoi leski ja läksi\nkamariinsa.\n\nJättäen kaikki huolensa Jumalan haltuun vaipui Hely väsyneenä makeaan\nuneen uudessa kodissaan.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nKesä oli mennyt, elokuu oli loppupuolella. Pelloilla näkyi kuhilaita\njoka haaralla. Hely oli hyvin tullut toimeen suutarinlesken luona. Se\nvain välistä häntä huolestutti, että Mauri juoksi Juskan perässä\nkaikkialle ja usein loukkasi itsensä, kun yritti kiivetä paikkoihin,\njoihin hän ei saattanut päästä, vaikka Juska pääsi. Lähellä\nsuutarinlesken asuntoa oli talojen välissä vainiotilkku, jonka vuoksi\nsiinä myöskin oli maantienveräjä. Kun matkustavaiset ajoivat kylän läpi,\ntäytyi heidän siis tässä kohden vähentää vauhtia, ja milloin vain vaunut\nsiitä menivät, niin pojat heti kiirehtivät päästäksensä vaunujen taa.\nJokainen äiti ymmärtää, että tämä Helyä huolestutti. Hän oli kyllä\nkieltänyt poikaansa, mutta kun Juska meni edellä, ei Maurikaan kieltoa\nmuistanut.\n\nEräänä päivänä, kun Mauri leikki kivillä ja kuusenkävyillä sisällä ja\nHely ompeli, tuli leski ulkoa ja sanoi: \"Olipa hyvä, että poika oli\nsisällä, sillä nuori patruuna ajoi juuri tästä ohitse semmoista vauhtia,\nettä jos poika olisi maantiellä ollut, niin pian olisi saattanut joutua\nhevosen jalkoihin. Kuulin tuolla kylässä, että patruuna meni\nmorsiantansa noutamaan. Kaikkialla nyt puhutaan, että hän ja opettajatar\novat kihloissa. Sanotaan, että keväästä asti ovat olleet, vaikka siitä\nnyt vasta on ruvettu puhumaan.\"\n\nHely ei vastannut tähän mitään. Hän kävi hirveän kalpeaksi ja sanoi\nvoivansa pahoin sekä meni heti pitkäkseen vuoteellensa.\n\nLeski ihmetteli, mikä häneen nyt noin äkkiä tuli, ja sanoi: \"Se on\nvarmaankin kohtausta, ei mikään muu niin äkkiä ota kiinni.\"\n\nMutta Hely kyllä tiesi, mikä otti kiinni. \"Iirikö menee tuohon sukuun?\"\n-- ajatteli hän. \"Siis on Mauri taas ilman hoitajaa, jos äiti kuolee.\nIhalaanko Mauri? Ei, ei milloinkaan! Iiri saisi hävetä koko elinaikansa\nsisarensa tähden, ja kaikki ihmiset sanoisivat: 'Tuo on isätön lapsi.'\n-- Kauas täältä pitää Mauri vietämän. Martin luona tulee hänestä\nkelvollinen talonpoika, ja Hanna on hyvä ihminen, hän kyllä Maurin\näidiksi rupeaa.\"\n\nParin päivän kuluttua oli Hely taas toipunut. Hän istui portailla\nompelemassa, sillä ilma oli lämmin; Juska ja Mauri juoksentelivat\npihassa.\n\nSamassa kuului maantieltä ratasten jytinää ja vaunut ajoivat hiljakseen\nohitse. Hely katsoi vaunuissa istuviin ja kävi lumivalkeaksi. Lapset\njuoksivat maantielle, ja Hely tahtoi huutaa heitä pois, mutta hän oli\nkuten kivettynyt eikä saanut sanaa suustaan. Vaunuissa istui Aksel ja\nhänen morsiamensa Ragnhild. Juska kiipesi vaunujen taa ja Mauri, joka ei\njaksanut kiivetä juoksi perässä, pitäen kiinni vaunuista.\n\n\"Pois sieltä takaa!\" huusi ajaja, mutta Juska ei mennyt pois. Aksel\nsieppasi kiivaasti ajajalta piiskan ja huimasi sillä vaunujen taa.\nSilloin Mauri kovasti rupesi huutamaan, sillä piiskan sivallus oli\nsattunut häneen, joka juoksi vaunujen vieressä, eikä ulottunutkaan\nJuskaan. Kimeä hätähuuto kuului myöskin suutarinlesken portailta. Hely\noli kuullessaan lapsensa äänen päässyt kivettyneestä tilastaan. Hän\nkirkasi ensin ja juoksi sitte, aavistaen mitä hirveintä, maantielle.\nPäästyänsä vaunujen luo, jotka nyt seisahtuivat, koska ajaja meni\nporttia avaamaan, kohtasi hänen katseensa Akselin. Mitä kaikkea Aksel\nnäki noissa mustissa silmissä, sitä en tiedä, mutta varma on, että hänen\ntäytyi luoda silmänsä maahan päin. Hely otti syliinsä itkevän Maurin ja\nriensi kotiin, mutta Aksel sanoi lujasti palvelijalle: \"Aja!\" Vaan kun\nhevoset läksivät liikkeelle, huudahti Ragnhild: \"Aksel, älä anna hänen\najaa, minä tahdon mennä katsomaan tuota lasta, miten hänen laitansa on.\"\n\n\"Älä mene, armas Ragnhildini -- se vaikuttaa sinun hermoihisi -- -- ja\n--\"\n\n\"Minun hermoihini! Ei minun hermojani mikään vaivaa; minä tahdon mennä!\"\n\n\"Tästä vain syntyy ikävyyksiä, ei minua haluta nähdä kyyneleitä ja\nparkumisia -- vähäinen piiskan näpähys -- mitä tuo nyt oli -- Minä\nlupaan, että heti Ihalaan tultuani annan kuulustaa, kuinka lapsi voi, ja\nsinä saat nähdä, ettei häntä mikään vaivaa.\"\n\n\"Minä tahdon mennä häntä katsomaan, sen olen sanonut. Jää sinä tänne,\nminä menen yksin\", ja hän tarttui ajajaan, vaatien häntä seisahuttamaan\nhevosia.\n\nAksel näytti erittäin tuskastuneelta; hän rukoili vieläkin Ragnhildia\nluopumaan aikeestansa, mutta kun neito oli luja päätöksessään, sanoi\nAksel hänelle: \"Noh, koska olet itsepintainen, niin minäkin tahdon olla\nsamoin. Saat sitte mennä yksin.\" Ja Ragnhild meni.\n\nHe olivat joutuneet jo hyvän matkaa lesken asunnosta, mutta Ragnhild\nastui kiireesti. Hän oli erittäin kiihkeässä mielentilassa, sillä hän ei\nenää tuntenut sulhoansa. Hän ajatteli käydessään: \"Mitenkä Aksel saattaa\nolla noin epäkohtelias, että ennemmin seisoo maantiellä hevosten\nvieressä kuin seuraa minua? Hän sanoi minua itsepäiseksi. Kumpi meistä\noli itsepäinen? Hän se oli. Minun oli syytä mennä katsomaan lasta, oliko\nhän pahoinkin loukkaantunut -- mutta Aksel jäi maantielle vain pelkästä\noikullisuudesta. Sellainenko onkin hänen rakkautensa?\" Näin hän tuumaili\nkävellessään suutarinlesken asunnolle, jonne hän jo ennätti.\n\nHän meni sisälle ja näki Helyn, joka istui tuolilla ja hautoi kylmällä\nrievulla Maurin kasvoja. Ragnhild läheni häntä luoden silmänsä Maurin\nkasvoihin, joissa pitkä punainen naarmu osotti piiskan jäljen, ja tunsi\nheti lapsen, jonka hän oli nähnyt Helsingin asemalla. Hely huomasi\nmyöskin, että Ragnhild oli sama, joka hänen lapselleen oli appelsiinin\nantanut, ja hänen tummat silmänsä kävivät heti lempeämmiksi. Hän\nvakuutti Ragnhildille, että Mauri kyllä pian parantuisi, vaikka naarmu\nnyt vähän rumalta näytti. Ragnhild otti pienestä laukusta, joka hänellä\noli muassaan, monenlaisia makeisia ja antoi ne Maurille. Sitte hän läksi\npois, luvaten tulla pian jälleen.\n\nKun Ragnhild palasi, katsoi Aksel häneen vähän levottomasti, mutta kysyi\nkuitenkin: \"Oliko lapsi pahoin loukkaantunut?\"\n\n\"Pahoin kyllä, mutta ei vaarallisesti. Oi, hän oli niin suloinen, kuten\npikkuinen enkeli, kun hänet näin Helsingin asemalla, mutta nyt oli\nhänellä suuri punainen naarmu kasvoissaan, ja se häntä niin rumensi,\nettä tuskin häntä tunsin. Äiti parka oli aivan kuolonkalpea, mutta\nerittäin kaunis ihminen; vahinko vain, etten osannut hänen kanssaan\npuhua -- vähän kuitenkin hän ymmärsi ruotsia. Jolleivät Arvo ja Iiri\nolisi jääneet jälkeemme, olisin mennyt sinne Iirin kanssa.\"\n\n\"Huomenna annamme kuulustaa, miten pojan laita on\", sanoi Aksel.\n\n\"Minä menen sinne itse\", vastasi Ragnhild, \"ja otan Iirin mukaani, sillä\nhe eivät minua oikein ymmärrä, kun en osaa suomea puhua\".\n\n\"Se on tarpeetonta.\"\n\n\"Miksi noin sanot, Aksel? Minä en sinua ymmärrä enää. Miksikä et itse\ntule minua saattamaan suutarinlesken luo? Olet ikäänkuin pelkäisit\njotakin; miksi olet noin kummallinen?\"\n\nAkselin ei tarvinnut vastata, sillä samassa hän näki Arvon ja Iirin\ntulevan ajaen lesken töllin sivutse ja huudahti: \"Kas tuolla Arvo ja\nIirikin jo meidät saavuttavat. Aja, Heikki!\"\n\nSuutarinlesken luona huomattiin myöskin, kun Arvo ja Iiri ajoivat\nohitse. Hely katsoi ulos ikkunasta ja tunsi sisarensa. Koko hänen\nlapsuutensa aika tuli nyt äkisti hänen eteensä -- se aika, jolloin hän\nvielä oli puhdas ja viaton kuten hänen sylissään lepäävä Mauri. \"Se\naika\" -- ajatteli hän, \"se on ollut ja mennyt -- mutta pian, jo pian\nuusi aamu koittaa --\" Hän laski kätensä sydämellensä ja sanoi itsekseen:\n\"Tässä, tässä on kuolema -- ahdistus alkaa jo.\" Äkisti hän nyt laski\nnukkuvan Maurin vuoteellensa, otti paperiliuskan arkustaan ja rupesi\nkirjoittamaan seuraavaa:\n\n      \"Martti rakas!\n\nKohta tulee kolme vuotta kuluneeksi siitä, kun toisistamme Hämeenlinnan\nasemalla erkanimme. Silloin lupasit, että sinulla minua kohtaan aina\nolisi veljellinen sydän sekä että, jos sinulla olisi leipää, vaikka\nvähänkin, niin riittäisi siitä aina palanen minullekin. Itselleni en nyt\napuasi pyydä, vaan pienelle Maurilleni; hän on kohta orpona maailmassa,\nsillä pian tulee elämäni ehtoo. Minulla on sydämessäni kipu, joka ei\nsalli mielenliikutusta -- niin sanoi lääkäri. Sitä en kuitenkaan ole\nvoinut välttää -- -- se on nyt tullut, ja minä tunnen, että en monta\nhetkeä enää ole täällä maailmassa. Muutin tänne R:n pitäjään ollakseni\nlähempänä Iiriä, mutta olen kuullut, että hän on joutuva Ihalan\nsukukartanon haltijattareksi, eikä Maurin sovi mennä sen suvun\narmoleipää syömään -- -- Minä siis pyydän ja rukoilen, että sinä ja\nHanna kasvattaisitte Maurista rehellisen, kelvollisen talonpojan,\nsellaisen, joka kaikkea petosta kammoksuu, joka rakastaa ja etsii\ntotuutta kaikissa asioissa. Vielä pyydän sinua ja Hannaa sekä myöskin\nlukkarin väkeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen\nteille tuottanut! Kun tämä kirje teille saapuu, olen jo poissa; minä\nolen pyytänyt suutarinleskeä, jonka luona asun, lähettämään tämän\nsinulle vasta kuolemani jälkeen. Soisin hartaasti, että itse tulisit\npoikaani noutamaan, ja olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämän\ntoivoni täytät. Viimeiseksi vielä rukoilen: osottakaa rakkautta pienelle\nMaurilleni! Herra _teitä_ ja _häntä_ suojelkoon! Nyt menen halusta pois.\nKristuksen veri puhdistakoon minut synneistäni -- --\n\n      Hely.\"\n\nKirjoitettuansa tämän kirjeen sulki hän sen ja meni toiseen huoneeseen\nlesken luo, sanoen: \"Jos kuolema äkisti kohtaisi, niin toimittakaa tämä\nkirje K:n pitäjään Martti veljelleni.\"\n\n\"Mikä teidän nyt on? Oletteko kipeä?\" kysyi leski.\n\n\"Olen\", vastasi Hely, ja samassa hän oli kaatumaisillaan lattialle,\nmutta leski tarttui häneen kiinni ja sai hänet vielä taluttamalla\nvuoteelle.\n\nLeski otti Maurin hänen äitinsä vierestä pois ja vei lapsen omaan\nkamariinsa. Sitte hän juoksi kylään ja sai sieltä mukaansa erään muijan,\njoka tuli Helyä hieromaan. Hetken perästä he saivat Helyn vähän\ntoipumaan, mutta pian vaipui hän taas horrostilaan ja makasi näin koko\nyön. Aamulla hän aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen ja sanoi: \"Hän ei\nole vielä tullut -- tuo muhkea hyvä neito --\" Hely puhui katkonaisesti,\nsillä hänen henkeänsä näkyi ahdistavan. Hetken perästä hän istui\nvuoteellensa ja jatkoi taas: \"Sanokaa viimeiset terveiset\nopettajattarelle -- hän on minun sisareni!\"\n\n\"Hän! Mennään heti häntä kutsumaan!\" huudahti leski. Mutta Hely huokasi\nkerran oikein syvään, ja samassa hän raskaasti painui takaisin\nvuoteellensa. Kun muijat menivät häntä katsomaan, huomasivat he, ettei\nsiinä enää ollut mitään tehtävänä, sillä Hely oli jo päässyt pois\nkaikista tämän maailman vaivoista. Hän oli kuollut.\n\nTunti ehkä oli kulunut tämän tapauksen jälkeen, kun Ragnhild ja Iiri\nkiirein askelin lähenivät suutarinlesken asuntoa. Leski meni portaille\nheitä vastaan ja sanoi: \"Myöhään tulitte, hän on nyt kuollut.\"\n\n\"Mitä sanotte, onko lapsi kuollut?\" kysyi Iiri.\n\n\"Ei, mutta äiti. En tiedä, ottiko tuo tapaus häneen niin kovasti, vai\nmikä lienee ollut, mutta hän kävi vain kovin huonoksi, vaikka tänne\nhierojankin toin. Heikko hän, vainaja, aina oli, mutta en minä hänessä\nmitään erinomaista vikaa muuten ole havainnut. Tuo muori, joka häntä\nhieromassa kävi, sanoo hänen saaneen sydämenhalvauksen. Niin, hän käski,\nvainaja, minua sanomaan opettajattarelle hänen viimeiset terveisensä --\nsanoi olevansa teidän sisarenne.\"\n\n\"Sisareni! Hyvä Jumala! Se on siis Hely! Laskekaa minut häntä\nkatsomaan!\" Iiri juoksi sisälle, ja siellä makasi Hely, tuo ennen\nkukoistava kestikievarityttö, kalpeana vuoteellaan. Siinä oli kukkanen,\ntaitettu, armottomasti tallattu, myrskyyn viskattu --\n\nIiri laski polvilleen vuoteen viereen ja itki sisar-raukkansa kohtaloa.\nTässä rukoili hän Jumalaa avuksensa, jotta hän voisi koko elämänsä\naikana tehdä työtä kansansa kohottamiseksi, sillä tässä, hänen ja\nsisarensa kohtalossa, hän näki kasvatuksen eri vaikutukset.\n\nRagnhild oli hämmästyksissään kaikesta, mitä näki, mutta kun Iiri\nselitti hänelle asiat, kävi hän miettiväksi. Iiri kyseli leskeltä, koska\nHely oli tullut asumaan hänen luoksensa, ja leski vastasi:\n\n\"Tuossa hän, vainaja, tuli kesäkuun kahdentenatoista päivänä. Minä\nistuin tuolla portailla ompelemassa, kun rattaat seisattuivat portin\neteen -- se ehkä oli noin kuuden aikaan iltapäivästä, niin se\nmuistaakseni oli -- hän talutti Mauria kädestä ja kysyi, olisiko minulla\nhuonetta vuokrattavana. Häntä oli neuvottu minun luokseni, kun kylässä\ntiesivät, että minulla on runsaanpuolisesti näitä huoneita. Sitte hän,\nvainaja, näytti paperinsa, ja kun minä näin, että hänellä oli hyvät\npaperit, paitsi tuossa yhdessä asiassa, jonka röökinät tietävät, niin\nteimme heti kaupat, enkä minä sitä ole katunut. Kyllä hän on ollut siivo\nihminen ja minullekin hauskuutena ja apuna.\"\n\nMauri tuotiin nyt tätinsä nähtäville. Hän oli puhtaaksi pesty ja hyvissä\nvaatteissa. Kun poika näki äitinsä, sanoi hän: \"Hejää jo, äiti, älä noin\nkauan makaa!\"\n\n\"Anna äidin nukkua ja tule tädin luo, tule tädin omaksi pojaksi\", lausui\nIiri ja tarjosi hänelle makeisia.\n\n\"Äitin poika Maui on\", sanoi lapsi ja rupesi itkemään, mutta Iiri\nvaroitti: \"Ole hiljaa, pikku Mauri, että äiti saa nukkua.\" Sitte hän\npyysi suutarinleskeä toimittamaan kaikki, mitä kuolleen viimeistä pukua\nvarten tarvittaisiin, jätti leskelle rahoja sekä lupasi pian tulla\ntakaisin. Maurin hän vei mukaansa.\n\nIhalan lähelle tultuansa sanoi Iiri Ragnhildille: \"Kerro sinä Ihalassa,\nmitä on tapahtunut, minä vien Maurin kotiin.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Ragnhild, \"mutta Iiri, vastaa minulle yhteen\nkysymykseen: Tunsiko Aksel sisartasi?\"\n\n\"Tunsi\", vastasi Iiri lyhyesti.\n\n\"Kuules, Iiri! On ikäänkuin jotakin olisi olemassa Akselin ja minun\nvälissä, -- joku salaisuus -- -- Meidän välimme ei ole enää kuten ennen\n-- minä en saata luottamuksella häneen turvata. Siitä asti, kuin tänne\ntulin, on hän ollut minulle käsittämätön. Hän on kohtelias ja\nystävällinen, mutta kuitenkin hänessä on jotakin vierasta ja epäsuoraa.\n-- jotakin levotonta --\"\n\n\"Puhu hänelle suoraan, mitä ajattelet, ja kysy siitä, mitä epäilet --\"\n\n\"En, hänen täytyy itse minulle puhua, miksi hän ei tullut kanssani\nlesken asunnolle. Oli suuri loukkaus minua kohtaan, ettei hän tullut,\nmutta -- minä rupean jo aavistamaan, mikä siihen oli syynä.\"\n\n\"Teidän välinne ei sillä tavalla hyvänä pysy, jos noin punnitset, kenen\nvelvollisuutena ensi askeleen ottaminen on.\"\n\n\"Saattaa niin olla, ettei välimme hyväksi tule. Matkalla ihmiset oppivat\ntoisiansa tuntemaan -- niinhän sanotaan; minä olen ehkä myöskin nyt\nvasta tällä matkalla oppinut tuntemaan Akselin\", sanoi Ragnhild ja läksi\nlehtokujaa pitkin kartanoon, mutta Iiri meni kotiin pienen Maurin\nkanssa.\n\nKotiin tultuansa kertoi Iiri Leenalle, mitä jo tiedämme, ja Leena rupesi\nheti Mauria hyväilemään sekä näyttämään kaikenlaista, minkä hän arvasi\npoikaa miellyttävän. Mutta Iiri meni kamariinsa, jossa hän vaipui syviin\nmietteisiin. Hänen sydämensä oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Hänellä\noli nyt luonaan tuo orpo poika, jota hän epäilemättä oli velvollinen\nhoitamaan, mutta saattoiko hän viedä Ihalaan isättömän lapsen? Eivätkö\nArvo ja hänen vanhempansa monta kertaa loukkaantuisi ihmisten kysyessä,\nkenen lapsi pikku Mauri on? \"Olenhan ollut täydellisen onnellinen, onhan\nminulla ollut juhannushetkeni -- mitä tarvitsee minun pyytää enempää!\"\najatteli Iiri. Mutta toinen ääni kuiskasi taas: \"Voiko Arvo sitte\nmilloinkaan tulla onnelliseksi -- hyväksyykö hän minun tuumani? Mutta --\nse on kuitenkin velvollisuuteni --\"\n\nIiri otti paperia ja kirjoitti päättävästi:\n\n      \"Arvo rakas!\n\nSuo minulle anteeksi, että sinut murheelliseksi saatan -- itse olen\nmyöskin niin suruissani, etten oikein saa ajatuksiani koossa pysymään.\nNiin, kallis ystäväni -- siksi minun tästä lähtein täytyy sinua nimittää\n-- minä näen, mikä suuri juopa on syntynyt meidän välillemme.\nVelvollisuuteni vaatii minua sisar-vainajani lapsen kasvattajaksi, enkä\nhäntä tahdo tuoda vanhempiesi kotiin. Minä tiedän jalon luonteesi\nsallivan sinun tehdä minun tähteni senkin uhrauksen, että ottaisit pojan\nkotiisi, mutta sinne en häntä milloinkaan tuo. Oi Arvo, kyllä tämä nyt\nkatkeralta tuntuu -- mutta onneton ei ihminen kuitenkaan ole silloin,\nkun hän velvollisuutensa täyttää -- --\"\n\nIiri istui mietteissään eikä huomannut, että joku häntä hiljaa läheni.\nSe oli Arvo, joka kuultuaan Ragnhildilta, mitä oli tapahtunut\nsuutarinlesken luona, riensi morsiamensa luo, sillä hän arveli, että\nIiri jotakin lohdutusta kaipasi. Mutta nähtyänsä Iirin istuvan kynä\nkädessä kirjoittamassa, kurkisti Arvo hänen olkansa ylitse ja näki\nhämmästyksekseen kirjeessä oman nimensä. Hän luki edemmäksi ja huudahti:\n\"Iiri! Mitä sinä kirjoitat! Kuinka saatat ajatellakaan, että minä tuon\npojan tähden sinusta luopuisin -- en milloinkaan!\" -- Samassa hän muisti\nisoisänsä kohtalon sekä sen runopätkän, jonka tämä oli rakkaallensa\nkirjoittanut, ja sanoi innostuneena: \"Minä sanon sinulle, kuten isoisäni\nkerran sanoi morsiamelleen:\n\n      'Ennenpä kyyhky pieni\n      armaastaan eriää,\n      kuin sinua, kallis Iiri,\n      sun sulhos hylkäjää!'\n\nSe ei tapahdu, että minä sinun antaisin noin heittää onnemme\nturhanpäiten menemään; meidän tulee tukea toisiamme hyvissä teoissa ja\nme alamme työmme tämän pienen orvon kasvattamisella.\"\n\n\"Oi Arvo, minä tunnen kyllä sinun mielipiteesi, mutta vanhempasi ehkä\nkärsivät. Hekin ovat niin ylevämielisiä ihmisiä, etteivät sitä tahdo\nnäyttää, mutta --\"\n\n\"Et saa puhua tuollaisia! Minä otan tämän kirjeen ja vien sen\nvanhemmilleni; se on minulle kirjoitettu, vaikka onkin keskeneräinen.\"\n\n\"Älä puhu mitään vielä, mieti asiaa pari päivää; minä olen vakuutettu\nsiitä, että huomaat parhaaksi, mitä olen sanonut.\"\n\n\"Se ei ole parasta; mutta parin päivän perästä ehkä huomaat itse, ettei\nihmisen tyhjänpäiten tarvitse onneansa uhrata. Ei minun äitini ole\nsellainen kuin everstinna tätini. Jos häntä anopiksesi aikoisit, niin\nsilloin ehkä nuo ennakkoluulot olisivat paikallaan. Älä nyt suotta\nposkiasi kalpeiksi itke, vaan ole rauhassa\", lausui Arvo, ja painaen\nsuutelon morsiamensa huulille hän sanoi hyvästi ja lähti kotiin.\n\nMaurin itku kuului kyökistä, ja Iiri meni ottamaan häntä kamariinsa sekä\nkoetti lapsukaista viihdytellä, miten parahiten saattoi, sillä poika,\njoka ei ymmärtänyt, ettei kuolema uhriansa takaisin anna, pyysi vähän\npäästä äitinsä luo. Illalla kävi viihdyttäminen kuitenkin vaikeammaksi,\nkun ei lapsi tahtonut nukkua, vaan itki yhäti, kaivaten äitiään.\n\nSeuraavana päivänä Mauri pääsi Iirin kanssa katsomaan äitiänsä, ja kun\npoika näki muutoksen, joka kuolleessa oli tapahtunut, ei hän enää\npyytänyt äidin luo. --\n\nKolme päivää oli kulunut Helyn kuolemasta ja vähän neljättä, kun Iiri\nnäki patruunan ja patrunessan tulevan koulua kohti. He olivat\naamukävelyllä ja katselivat maitansa -- mutta yht'äkkiä he kääntyivät\nsuorastaan Iirin portaita kohti. Iirin sydän sykki niin, että hän\nmelkein sen kuuli, kun hän meni ovea avaamaan.\n\n\"Hyvää päivää, Iiri!\" sanoi patruuna. \"Olemme sinua kaivanneet kovasti.\nTuoppa nyt näytteelle tuo poika, joka uhkaa Arvolta sydämesi ryöstää!\"\n-- Samassa Mauri, joka oli ollut patruunan ja patrunessan tullessa\nLeenan kanssa puuvajassa, tuli juosten sisälle ja huusi:\n\n\"Täti! Viejaita tuli, Maui näki!\"\n\n\"Vai niin, tuossapa hän on\", sanoi patruuna ja otti lapsen syliinsä.\n\"Todellakin sievä lapsi! Vai tämän pikku miehen tähden sinä Arvolle\nrukkaset antaisit! Totta puhuen, Iiri, siitä ei tule mitään -- tämä\nolisi aivan järjetöntä! Me otamme lapsen Ihalaan ja koetamme kasvattaa\nhänestä kelvollisen ihmisen. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon, että tuo\nainoa vika, mikä sinussa on -- epäluulo vapaasukuisia kohtaan --\nhaihtuu, kun itse siihen säätyyn astut.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi Iiri, \"minä luulin tekeväni oikein, mutta\näärettömällä ilolla myönnän erehdykseni\". Sitä sanoessaan oli hän niin\nonnellisen näköinen, että hänen ihanat silmänsä loistivat kuin tähdet.\n\n\"Minä en kuitenkaan voi sinun aikomuksestasi olla pahoillani\", sanoi\npatrunessa, \"sillä se osottaa, että sinussa on voimaa itsekieltämiseen,\nja sitä ihminen maailmassa tarvitsee velvollisuuksiensa täyttämisessä.\"\n\n\"Tule nyt meidän seurassamme Ihalaan, sillä Arvo sinua kovasti kaipaa.\nSitäpaitsi Aksel ja Ragnhild lähtevät tänään\", virkkoi patruuna.\n\n\"Joko nyt! Eihän heidän ollut aikomus lähteä näin pian.\"\n\n\"Ei, mutta minä pelkään, että heidän välinsä kohta alenee\njäätymäkohtaan\", pilkkasi patruuna.\n\nSamassa aukeni ovi ja Martti astui sisälle.\n\n\"Martti!\" huudahti Iiri. \"Oletko saanut täältä mitään tietoja, minä kun\nvasta eilen sinulle kirjoitin?\"\n\n\"Olen\", vastasi Martti, \"vaikken sinun kirjettäsi ole saanut\".\n\nIiri esitteli veljensä Ihalan haltijoille. Silloin huomasi Martti\nmyöskin Maurin, joka leikitteli lattialla eläinkirja sylissä, ja sanoi:\n\"Tuossa kai on sisar-vainajani poika. Minä tulin häntä noutamaan meidän\npikku Elvillemme veljeksi ja leikkitoveriksi.\"\n\n\"Et suinkaan! Kyllä minä hänet pidän\", vastasi Iiri.\n\n\"Ei maar; sisareni kirjoitti minulle, kun tunsi kuolemansa lähenevän, ja\npyysi, että minä ottaisin Maurin luokseni, ja minä tahdon\nvälttämättömästi täyttää hänen toivomuksensa.\" Martti otti Helyn kirjeen\ntaskustansa ja antoi sen Iirille luettavaksi.\n\nIiri luki kirjeen ja pyysi sitte patrunessaa lukemaan. Sen tehtyänsä\npatrunessa sanoi:\n\n\"Tästä, Iiri hyvä, näemme, että kaikki tuumamme ovat olleet turhia.\nKuolevan äidin, tuon katuvan Magdaleenan, viimeinen tahto on pyhänä\npidettävä.\"\n\nHe läksivät nyt pois, mutta hetken päästä tuli Arvo Marttia tervehtimään\nja vei sitte Iirin jättämään hyvästi Ihalasta lähteville vieraille.\nOnnellisina he menivät Ihalan lehtokujaa pitkin, ja kun astuivat saliin,\ntuli patruuna hymyillen heitä vastaan, sanoen: \"Minä luulen, että olette\nnyt vielä onnellisempia kuin ennen.\"\n\nVähän ajan kuluttua Aksel ja Ragnhild läksivät Ihalasta, ja Iiri meni\nkotiinsa Martin ja pikku Maurin luo.\n\nSeuraavana pyhänä vietiin Hely viimeiseen lepokammioonsa. Häntä\nsaattamassa olivat Iiri, Mauri ja Arvo, sekä Leena, suutarinleski ja\nvieläpä muutamia muita kyläläisiä. Iiri piti sitte vähäiset\nmaahanpaniaiset illalla.\n\nMaanantaina lähti Martti ja vei Maurin muassaan. Pieni orpo joutui\naikaisin maailmaa koettelemaan.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\n\nTaas oli ihana kevät, lauhkeat tuuloset liehuttelivat puitten latvoja,\nvuokot kukkivat, tuomet vaahtasivat, ja kirkkomaalla, Helyn haudalla,\nolivat orvokit täydessä kukoistuksessa. Kevät on tullut! kukkui käki\nlehdikossa; kevät on tullut! lauloi leivo liidellessään sinitaivasta\nkohti; ja \"Kevät on tullut!\" kuiskasi Arvo morsiamelleen, sillä nyt oli\nse kevätpäivä tullut, jota he olivat odottaneet ja jota varten Ihalassa\nkoko talven aikana oli puuhattu ja varustettu -- heidän hääpäivänsä,\nkesäkuun kolmas päivä. Siksi oli lastenkodin kattohirsikin saatu\npaikoilleen, joten rakennus nyt muhkeana kohotti harjaansa Ihalan\nniemellä.\n\nKoululapset olivat koristaneet kansakoulun niin, että se oli melkein\nlimojen ja kukkaköynnöksien peittämänä.\n\nVieraita oli kartanoon tullut paljon, sukulaisia ja tuttavia kokoontunut\nmonelta haaralta. Everstinna Aatelikin oli perheensä muassa Ihalassa,\nvaikka hän ensin, kun kuuli Arvon kihlauksesta, sanoi: \"Mitenkä Arvo\nsaattoi tuoda jaloon sukuumme halpasäätyisen tytön? Mikä mesalliance!\nMinä en suinkaan häihin mene!\"\n\nLilliin tämä uutinen vaikutti toisin. Nyt, kun hän tiesi, että Arvo\nauttamattomasti oli toisen oma, niin hän ensin yksinäisyydessä\nkatkerasti itki, vaan pian kyllä kävi hänen mielensä levollisemmaksi\nkuin se oli ollut moneen vuoteen. Hän rupesi jälleen, kuten surkastunut\nkukkanen lämpimästä sateesta, virkistymään uuteen eloon, ja iloisena,\nkeveänä kuin ennenkin näkyi hän nyt liikkuvan häävieraitten joukossa.\n\nKouluhuoneisiin oli sijoitettu lukkari matamineen, sekä Martti, rovasti\nNurmi perheineen, ja vielä yksi, jota lukija ei tunnekaan, koska tämä\nuusi jäsen tuli suvun tuttavuuteen vasta Iirin häissä -- se oli Pekon\nmorsian, seitsentoista-vuotias neiti W., jonka isä oli kielenkääntäjänä\nsenaatissa. Martin vaimo ei häihin tullut; hän jäi lastensa kanssa\nkotiin. Kaikki Aatelilaiset ja nuoret herrat olivat Ihalassa -- Ragnhild\nei kuitenkaan ollut mukana, sillä hänen ja Akselin kihlaus oli\npurkautunut. Hän vain lähetti Iirille kauniit sohvatyynyt\nmorsiuslahjaksi.\n\nHelvi ja Selja pukivat Iirin morsiameksi, eikä ollut vaikeakaan saada\nhänestä ihanaa morsianta, sillä viheriä myrtti ja valkoiset myrtti- ja\noranssikukat sopivat hyvin hänen mustiin hiuksiinsa. Patruuna oli itse\nostanut Iirille hääpuvun; se oli valkoisesta silkkikankaasta tehty. Iiri\nolisi halukkaammin suonut sen olevan yksinkertaisemmasta aineesta,\nmutta neiti Joppe sanoi: \"Älä suinkaan puhu mitään siitä, että pidät sen\nliian komeana, sillä mitä patruuna on sinulle lahjoittanut hyvästä\nsydämestä, siihen sinun tulee tyytyä. Että hän on antanut sinulle komean\nlahjan, se vain osottaa hänen pitävän sinua kelvollisena sitä\nkantamaan.\"\n\nKun Iiri oli valmiiksi puettu, katseli lukkarin matami häntä niin\nihastuneena, että kyyneleet vierivät hänen silmistään, ja sanoi: \"Oi\nihmeellistä, että sinä nyt todellakin olet meidän Iiri!\"\n\nLukkari matamineen sekä rovasti, ruustinna ja Martti menivät nyt\nkartanoon. Sinne oli jo kokoontunut vieraita, ja kun matami meni heitä\ntervehtimään, sanoi hän jokaiselle: \"Hyvää päivää, terveisiä meidän\npitäjästä!\"\n\nKun vieraat kaikki olivat saapuneet, aukeni salin ovi, ja nuori morsian\nsulhonsa taluttamana tuli sisälle sekä heidän perässään sulhaspojat\nneitosineen. Morsiuspari astui vihkirahien eteen, ja pappi alkoi\ntehtävänsä.\n\nVihkimisen jälkeen nuori pari valokuvattiin; valokuvaaja oli heitä\nvarten Tampereelta tuotu. Patruuna tahtoi saada miniänsä kuvan\nsellaisena, kuin hän morsiamena oli, sillä niin oli hänestä ja\npatrunessastakin kuvat otettu. Kartanon entisistä haltijoista oli\nöljymaalauksia, jotka myöskin olivat morsiuspuvussa.\n\nSitte kului hääpäivän ilta iloisesti, kuten suurissa häissä ainakin.\nSoitto kaikui, nuoret tanssivat ja vanhat juttelivat. Keski-ikäiset\nkatselivat ja tarkastelivat, kävikö kaikki yhtä hyvin kuin heidän\nnuoruudessaan ja heidän häissään, -- vaan epäilemättä jotakin erilaista\noli, ja se ei kelvannut. Mutta yhtä kaikki, olihan moittiminenkin\nhauskaa. Varsinkin nimismiehen rouvaa se näkyi huvittavan, sillä kun\nkaikki muut kiittivät morsianta, sanoi hän: \"Kyllä kantokin kaunis on,\nkun koristetaan. Mitäpä hän muuta olisi tuollaisessa puvussa? Kyllä vain\nhalvempikin vaate olisi kelvannut sille, joka ennen on paimentyttönä\nollut. Laina ja Nanni ovat aina sanoneet, että hän on ylpeä, vaikka osaa\nviehättää, herroja varsinkin.\"\n\nLukkarin matami tuli istumaan nimismiehen rouvan lähelle, ja rouva\nrupesi nyt onnittelemaan matamia, joka oli kasvattinsa saanut\nsukukartanon emännäksi.\n\n\"Kyllähän niin, onni meidän kasvattejamme on seurannut\", myönsi matami.\n\"Pekkokin on nyt sinaatissa virkamiehenä, ja sinaatista hän aikoo\nnaidakin. Tuo neito tuossa on meidän Pekon morsian.\"\n\nNimismiehen rouva veti suunsa ivalliseen hymyyn osotteeksi, että hän\nymmärsi yhtä ja toista enemmän kuin matami, sekä kysyi: \"Mikä virka\nteidän tulevan miniänne isällä on?\"\n\n\"Hän on franslaattori, semmoinen, jonka pitää tunteman kaiken maailman\nkielet ja ne sitte kääntämän. Tiettyhän se on, että sillä täytyy olla\ntavattoman suuri oppi ja tieto.\"\n\nNimismiehen rouvaa rupesi yskä vaivaamaan, mutta sitte hän kysyi taas:\n\"Kuka nyt tulee Iirin sijaiseksi kouluun?\"\n\n\"Rovastin Helvi on luvannut ruveta opettajattareksi. Hän onkin sopiva,\nei ole liian nuorikaan. Hänestä Iirillekin tulee paljo hauskuutta, he\nkun ovat vanhat tuttavat.\"\n\n\"Kyllä kai\", vastasi nimismiehen rouva. \"Mutta kuka tulee hoitamaan\nlastenkotia?\"\n\n\"Mieheni ja minä. Me myymme omassa pitäjässä olevat huoneemme ja\nmuutamme tänne. On se sen puolesta hauskempaa, että pääsemme lähemmäksi\nIiriä. Arvo ja hän ovat meitä tänne tahtoneet -- sanovat, että lapset\nparemmin tulevat tottelevaisiksi, kuin heillä on sekä isä että äiti, ja\nkyllä kai se niin onkin.\"\n\nMartti seisoi ovella tanssia katsomassa ja tuli sieltä matamin viereen\nistumaan. Samassa morsian hänet huomasi ja nosti tuolin itsellensä\nMartin rinnalle, sanoen: \"Tuskin olen saanut sinua tavata tänään. En ole\nkuullut, kuinka Mauri viihtyy.\"\n\n\"Aivan hyvin hänen aikansa kuluu. Hän pitää Elviä pikku sisarenansa ja\non kovin viisas olevinaan sekä neuvoo tyttöä kuten vanhempi ainakin.\nHauskuutena hän on kaikille, mutta erittäinkin Kallulle, joka häntä\nhellii kuten äiti lastansa, ja poika juokseekin pienen koiranpennun\ntapaan Kallun perässä joka paikkaan.\"\n\n\"Sepä hyvä heille kumpaisellekin, että toisissaan osaksi löytävät, mitä\nmolemmat ovat kadottaneet\", sanoi Iiri vakavasti.\n\nHääpäivä riemuineen rupesi loppuun kulumaan, ja morsiusneidot tulivat\nottamaan Iiriä piiritanssiin, jossa kruunu morsiamelta piti toiselle\ntanssittaman. Iirin silmät sidottiin, ja kun häntä oli pyöritetty,\nvalitsi hän joukosta yhden, ja se oli Lilli. Sitte meni Arvo\nsulhaspoikien kanssa tanssimaan ja valitsi taas yhden; tämä osui olemaan\nruunuvouti. -- Ilo oli yleinen, ja kaikki tarjosivat itseänsä\nruunuvoudin häihin.\n\nKun illallista syötiin toivotettiin vielä, että pian taas syötäisiin\nillallista ruunuvoudin häissä. Mutta hän sanoi vaivihkaa Arvolle: \"Tuota\ntaas, ei minun häistäni enää mitään tule, sillä minäkin, tuota taas,\nolisin ottanut hänet, jonka veli sai; mutta, tuota taas, minä tahdoin\nensin harjahirren uuden huonerivini katolle, ennenkuin kosimaan menin,\nja, tuota taas, sitte oli se liika myöhäistä, veli ennätti ennen --\nmutta kyllä hän olisi minulle hyvin sopinut.\"\n\nPuheita pidettiin illallispöydässä, kuten häissä tapana on. Arvo puhui\nlämpimästi lukkarille ja matamille, ja matami niiasi aina, kun hänen\nmielestään sanat erittäin häntä koskivat. Pitäjän rovasti myöskin muiden\nmuassa piti puheen morsiamelle. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että\nmorsian nyt oli semmoisilla siteillä sidottu pitäjään, ettei tarvinnut\npelätä hänen haluavan pois. \"Me tarvitsemme työtä tekeviä, vaikuttavia\nhenkilöitä\", lausui rovasti, \"ja mitä tämä nuori morsian on vaikuttanut\ntäällä, sen osottaa jo tuolla niemellä kohoava rakennus, jossa\norpolapset saavat lämpimän suojan. On pääasiallisesti hänen ansionsa,\nettä voimme sanoa: Meidän pitäjässä ei myydä ihmisiä, meillä ei ole\nhuutolaisia enää!\"\n\nTähän maljaan kaikki iloiten yhtyivät.\n\nHääpäivä oli loppunut, ja vieraat läksivät pois, mutta kesäyön\nhiljaisuudessa kuului laulurastaan ääni Ihalan niemeltä, kun se lauloi:\n\nLempi, lempi, kestää, kestää, yhäti, yhäti, iäti, iäti, iät,\niät, iätiiii --\n\n\n\n"]