[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxkuCzJH0fXYxfIC4vfNLs9er9Np5O4s-f0WP12fFWsg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},290,"Kreikkalaisia satuja","Calamnius, Johan Wiktor",1838,1891,"290-calamnius-j-w-kreikkalaisia-satuja","290__Calamnius_J._W.__Kreikkalaisia_satuja","Kirjeissä Suleimalle","lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1875,null,16575,109904,false,18711,[24],"Mythology, Greek",[26],"Mythology, Legends & Folklore","\"Kreikkalaisia satuja: Kirjeissä Suleimalle\" by J. W. Calamnius is a collection of Greek-inspired fairy tales written in the late 19th century. This work draws upon mythological themes to explore the wonders and mysteries of ancient Greek folklore, highlighting characters and narratives that invoke a sense of enchantment and nostalgia. The tales consist of various mythological elements, featuring themes of love, transformation, and the interactions between mortals and divine beings.  The opening of the book introduces the reader to a rich tapestry of mythological history, where ancient Greeks engage with the natural world and its myriad beings, such as nymphs and deities. A particular focus is placed on the Sphinx's riddle and the profound connection the Greeks had with nature and its elemental forces. As the narrative unfolds, it draws the reader into a vibrant setting filled with enchanting characters and events, promising a journey through enchanting tales meant to evoke emotional resonance and a deeper understanding of human experiences and values within the mythic context. The early excerpts hint at explorations of love and fidelity, magic and transformation, setting the stage for diverse stories that blend humanity with the divine. (This is an automatically generated summary.)",[],357,"Kirjeiden muodossa etenevä kokoelma kreikkalaisia myyttejä ja satuja. Kertomukset selittävät luonnonilmiöitä ja kasvien alkuperää antiikin taruston kautta, esitellen hahmoja kuten Narkissos, Ekho ja Filomela.","J. W. Calamniuksen 'Kreikkalaisia satuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 290. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nLönnrot.","KREIKKALAISIA SATUJA\n\nKirjeissä Suleimalle\n\n\nKertoi\n\nJ. W. C. [J. W. Calamnius]\n\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1875.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Tettinki eli Heinäsirkka\n   II. Heliotropi eli Päivänkukka\n  III. Hyacintti\n   IV. Syrinx eli Paimenpilli\n    V. Arakne eli Hämähäkki\n   VI. Alkeste\n  VII. Ekho elikkä Kaiku\n VIII. Narcissi\n  IX. Filomela eli Satakieli\n   X. Heliadit eli Merenkulta\n  XI. Kypressi\n XII. Bitoni ja Kleobis\nXIII. Kaarne ja Vares\n XIV. Orioni eli Kalevanmiekka\n  XV. Tammi ja Lehmus\n\n\n\n\nSaduista rikas muinaisuus tietää kertoa eräästä sfinxistä, joka\nihmisten selitettäväksi esitti sen arvoituksen: mikä se oli, joka\naamulla kulkee nelin jaloin, päivällä kahden, illalla kolmen. Kauan\naikaa jäi tämä arvoitus selittämättä. Kreikkalainen oli se mies, jonka\nonnistui sitä viimein selittää.\n\nTämä merkitsee, että Kreikkalaiset tiesivät selittää luonnon\nongelmoita. Kreikkalaisille oli avattu luonnon ihmeellinen kirja ja sen\nmystillisen verhon alla, joka heistä peitti luonnon salaista elämää,\nnäkivät he lukemattomia henkisiä voimia ja aatteita. Luonto ei heistä\nollut kuollut, se oli täynnänsä eläviä olentoja ja henkilöitä. Metsissä\noleskelivat Dryadit eli metsän-Nymfat, vuorissa asuskelivat Oreadit eli\nvuori-Nymfat ja lähteiden sekä vesien syvyyksissä piileskelivät Najaadit\nja Nereidit, lähde- ja vesi-Nymfat. Taikka jos silmiäsi loit taivasta\nkohden näit sielläkin samanlaisen elämän. Täällä jatkoi mahtikas\nmetsästäjä Orioni uljaita urostöitänsä, täällä itkeä surivat Hyadit\nveljensä kuolemaa ja heidän kyyneleensä valuivat satehena alas maan\npäälle, täällä elivät ennen onnettomat lempiväiset tähtinä onnellisempaa\nelämätä, kuin mitä ihmisinä eläneet olivat. Sanalla sanottu: Taivaat ja\nmaat olivat henkisyyttä täynnä ja kaikesta tiesivät Kreikkalaiset sadun\nkertoa. Yö-haukan kamoittavassa huuhkaamisessa he kuulivat Nyktimenen\nääntä, joka synkeässä yössä huutaa valitti entisiä rikoksiansa.\nSatakielen laulussa he huomasivat Filomelan vaikeroitsevan;\nveri-pisaroissa, jotka tippuivat kallio-seinistä he näkivät Nioben\nkyyneleitä. Niinpä eivät voineet, ei kukkaa poimia eikä puun varjoon\nistahtaa ilman kuulemattansa näiden kertovan kohtaloansa.\n\nTästä ihmeellisestä satu-maailmasta ovat seuraavaisten kertoelmain\naineet valikoimalla otetut. Karttamalla senkaltaista, joka loukkaa\nnykyistä siveydellistä kantaa on koetettu valita kaunihimpia ja\nmielekkähimpiä satuja, kuitenkin ilman ylenantamatta sitä muinaisuuden\nominaista katsomustapaa, joka näille tämmöisille saduille juuri antaa\nniin miellyttävän ja omituisesti viehättävän värin. Ne ovat kuvaelmia jo\nrauenneesta maailmasta, joka vuosisatojen läpitse kangastaa kauniina,\nihanteellisena ilmiönä, ja joka esthetillisen sievyytensä sekä rikkaan\nmielenkuvituksensa kautta tarjoo runsaita nautinnon aiheita kaikille,\njoilla vaan on runoudelle altis mieli.\n\nSuurin osa seuraavista kertoelmista on ollut julkaistuna eri\nvuosikerroissa aikakauskirjassa Kirjallinen Kuukauslehti.\n\n                                                    _Tekijä_.\n\n\n\n\nI.\n\nTettinki eli Heinäsirkka.\n\n\nTässä se sulla nyt on kertomus, jonka lupasin.\n\nSä muistat: oli lämpimänä päivänä heinäkuussa. Me astuimme vihannalle\nkedolle. Oli vähää ennen sitä hetkeä, jolloin aurinko on korkeimmalle en\npäässyt. Päivän kulta-silmä säteili kirkkaita, kuumia säteitä.\nLikeisestä metsästä kaikuivat lintujen viserteet, ja järven laineet\nkävivät leikkisillä rannan ruokojen kanssa.\n\nMutta viheriöitsevällä, avaralla kedolla oli oma kummallinen elämä.\nTäällä oli ääretön paljous hyönteitä ja pikku-eläviä, jotka vilkkaasti\nmennä riensivät ristin rastin ketoa, ja jotka olivat tänne ottaneet\nikään kuin rakentaaksensa uuden pikku-maailman itsellensä. Kullan- ja\nhopean-kiiltävät kuoriaiset toimiskelivat täällä ykstotisessa innossa;\ntäällä ahkeroitsi muurahainen, tuo ihmisen voittaja uutteruudessa;\ntäällä kiipeilivät musta-pilkkuiset kulta-tertut ruohojen päihin ja\nlaskeusivat sieltä lennolle. Hurja-ilossa hyörivät kukkien kauniit\nrakastajat, kaunosiipiset perhoset, tuoksuvassa kukkaistossa;\ntotisemmalla mielellä lentelivät kukasta kukkaan hyrräilevät mehiläiset,\nsuu siivet simassa. Ja koko tämä ilomaailma se riemuiten lauloi, lauloi\nkesäpäivän ihanuutta, lauloi kukin taitoansa myöten. Mutta korkeammalle\nkaikkia kaikui heinäsirkkain heleät äänet, ihan kuin pikkola-huilun\nsäveleet hyvinvarustetussa orkesterissa.\n\nSinun teki silloin mieli nähdä näitä heleä-äänisiä laulajia, ja me\nrupesimme niitä kilpaa ajamaan, saadaksemme yhden kiinni. Mutta\nturhiinpa olisi yrityksemme mennyt, ellei yksi näistä olisi vahingossa\ntarttunut hattusi harsi-vaatteesen.\n\nNyt sait siis likemmältä nähdä heinäsirkan. Sinua kummastutti sen hoikka\nrakenne ja soukat jalat. Mistähän heleät laulajamme näin ovat laihoiksi\njoutuneet, arvelit sä. Lupasin silloin sulle sen kertoa.\n\nTässä se nyt on kertomus. Nämä laulavat laihat olennot ovat, näet sä,\nnekin ennen olleet ihmisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiirrymme siihen aikaan, jolloin Muusat eli runottaret eivät vielä\nolleet olemassa, eikä siis mitään lauluakaan, sillä nämä ne laulun ja\nrunouden jumalattaret ovat, joitta ei laulua, ei runoutta. Muita\njumaloita kyllä oli, ja nämä asuivat autuaallisessa rauhassa Olympossa,\nkuolemattomien taivaallisessa kodissa. Ihmisiä oli myöskin jo\nmaailmassa. Nämä asuivat niinkuin ainakin maan päällä, eleskellen\ntavallista elämätänsä, mutta ilman laulutta ja runoutta, sillä näitähän\nei vielä ollut.\n\nSilloin tapahtui häät Olympossa. Itse jumaloiden korkea isä Zey nai näet\ntaivaan jalon kuningattaren Junon eli Heran, ja tästäkö nyt loistavat\npidot jumalain kodissa. Kaikki jumalat kutsuttiin ja tulivatkin\nsaapuville. Kun sitten pidot ja jumalalliset juomingit olivat\nparhaillansa, kysyi Zey-isä muilta jumaloilta, oliko heillä jotain\npyytää tai toivoa, niin hän sen nyt tahtoi täyttää. Nämä isälle\nvastaamaan, että kaikki oli niin hyvin luotu ja rakennettu, että\ntuskinpa olikaan enään mitään jälellä, mitä osaisi pyytää. Se vaan olisi\nsuotavaa, että kun näin oli kaikki kauniissa järjestyksessä, hän heille\nloisi senkaltaisia jumalallisia olentoja, jotka sanan ja äänen voimalla\nylistäisivät ja kiittäisivät kaikkea tätä kauneutta ja suloisuutta.\n\nTämä heidän tahtonsa sattui Zeyn mieleen, ja hän loi nyt Apollonin,\nrunouden jumalan, runottarein johtajan, ja -- Muusat, laulun\njumalattaret.\n\nNyt tuli laulu, riemu ja tanssi Olympoon, jossa uudet jumalat saivat\nasuntonsa. Mutta eipä ainoastaan Olympoon tätä iloa tullut, vaan myöskin\nmaan päälle. Sillä taivaan asujat tulivat usein maan päälle ja\nharjoittivat kanssakäymistä ihmisten kanssa. Niinpä tulivat Muusatkin\nmaan päälle ja valitsivat itselleen rakkaaksi asuntopaikaksi varsinkin\nHelikoni-vuoren, jonka selänteellä olevassa Hippokrenen lähteessä he\nkylpivät, ja toimittivat suloiset kööri-tanssinsa.\n\nTäältä kulkivat he sitten ympäri maata, tanssien ja laulaen, ja toivat\niloa ja riemua ihmislapsille.\n\nMutta kun ihmiset kuulivat nämät oudot äänet, joita ei ennen oltukaan\nkuultu, täytti ihmeellinen tunne heidän sielunsa autuuden vavahduksella.\nEihän he olleetkaan ikinänsä kuulleet mitään näin jumalallista. He ihan\nkuin joutuivat lumouksiin. Työnsä, rientonsa, itsensä, kaikki unohtivat\nhe, kuuntelivat vaan uutta ilmestynyttä ihanne-ihmettä.\n\nNäin suuri oli laulun voima.\n\nIhmisten joukossa oli muutamia, joidenka sielut olivat jumalalliselle\nilmaukselle vielä aukeammat, kuin muiden. Nämä joutuivat vielä syvempään\nintoon, eivätkä voineet itseänsä siitä irroittaa. Heidän lumotut sielut\nrippuivat kiini laulun suloisissa sävelissä, ja ikään kuin sulivat\nyhteen näiden kanssa. Ja kun Muusat ja taivaallinen laulu kulkivat\neteenpäin, niin seurasivat nämä ihmiset heitä vastustelematta, sillä\nkoko heidän olemisensa oli heiltä unohtunut, ja laulu oli heidän\nsielunsa, heidän kaikkensa. Ja syömisen juomisen he unohtivat, nälkä ja\njano ei tuntunut, heidän ruumiinsa eli lumottua elämää.\n\nMutta kun ruumiilta puuttuu ravintoa, se nääntyy, kuolee. Niin kävi\nnäidenkin ihmisten. Kun he ilman mitään luonnollisetta ravinnotta yhä\nseurasivat Muusain kulkua pitkin maata, nauttien ihanata laulua vaan,\nniin laihtuivat he ja nääntyivät ja menivät päivä päivältä pienemmiksi,\nlyhyemmiksi ja hoikemmiksi. Ja viimein he kuolivat.\n\nMutta kun Muusat tulivat tuntemaan heidän ääretöntä intoansa ja\nihastustansa ja siitä seurannutta kuolemaa, kävi niiden heitä sääli. He\npäättivät herättää heitä eloon takasin. Kuitenkaan he eivät voineet\nsaada niille samaa ko'okasta ruumisvartta, mikä niillä alusta oli, kun\nolivat ihmisiä. Tämä ei ollut heidän vallassansa. Mutta elon voimaa\nvoivat he takasin antaa. Ja näin syntyi silloin heinäsirkkain suku,\ntettingit elikkä cikadit.\n\nMutta laulun jumalallinen sävel ei kuolemankaan kautta ollut näiltä\nkadonnut, vaan heti maailmaan taas tultuansa he muistivat taivaallisia\nääniä, ja lauloivat sitä myöten kuin he niitä osasivat. Ja näin yhä\nlaulavat he läpi elämänsä eikä lopu milloinkaan heidän riemu-laulunsa.\n\nJa tämä heidän loppumaton rakkautensa laulua kohtaan tuotti heille\nMuusain suosion, ja nämä tekivät heidät ystäviksensä maan päällä. Tästä\nriemuiten hyppivät heinäsirkat nyt iloisesti paikasta paikkaan ja\nlaulavat. Myöskin kuuntelevat he ihmistenkin lauluja. Ja kun he sitten\nkuolevat, pääsevät he Muusain tykö ja kertovat näille, mitkä ihmislapset\nlaulua ja musiikkia rakastavat, ja näitä tekevät sitten Muusat\nystäväksensä, ja suovat näille yhä enemmän suloa ja laulunhalua, muiden\nihmisten niinkuin omaksikin ihastukseksi ja mielihyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tämmöinen oli nyt tämä juttu.\n\nMutta, kuulen ma sun arvelevan, mistäs tulee se, että Kreikkalaiset\nolivat niin ihastuneet heinäsirkkain lauluun, emmehän me pidä sitä niin\nerinomattain kauniina.\n\nTosiaan heidän kimeä äänensä ei niinkään herätä meidän ihastustamme.\nToinen oli kuitenkin laita Kreikassa. Huomattava onkin, että mainitut\ntettingit elikkä cikadit eivät ole samaa lajia, kuin meidän tavalliset\nheinäsirkat, vaan toista isompata. [Cicada ornis Linn. cicada plebeia.]\nNiillä on siivet, ja ne oleskelevat mielellään puissa ja pensaissa.\nKun päivä kuumasti paistaa, hierovat ne alemmalla siipiparillansa\nrintaansa, ja aikaansaavat täten heleän ja kauniin äänen, minkä vanhat\npitivät niin armaana, että he käyttivät sitä kuvaukseksi, kun tahtoivat\noikeen kiittää ihmisäänen suloisinta suloa. \"Hänen äänensä on ihana\nkuin tettingin ääni\", oli Kreikkalaisissa oivallisinta kehumista.\n\nPuhelijainkin niinkuin myös kuuluttajain ääni verrattiin niitäkin\ntettinki-ääniksi, jolloin ei tarkoitettu ainoastaan äänien suloa, vaan\nmyöskin selvyyttä ja heleyttä. Tässä tarkoituksessa käyttää maailman\nkuulu Homero tätä vertausta, kun hän, Iliadi kirjassaan kertoo miten\nTroialaisten vanhat ruhtinaat Priamo, Thymoites, Lampo, \"sodan vesa\"\nHakataioni y.m. istuen skaijisessa portissa kehoittivat äänillä\nsemmoisilla kuin tettinkien poikiansa ja nuorisoa urhollisesti\ntaistelemaan maansa ja jumalainsa suojelukseksi. Itse olivat he näet\nliian vanhat ottamaan osaa taisteluun.\n\nNäin \"sokea runoruhtinas\" kertoo.\n\nUseat runoilijat ovat ottaneet tettingit varsin laulunsa aineeksi. Min\nesimerkiksi kultasuinen Anakreoni. Eräällä hänen runoelmista on nimenä\n\"Tettinks\", ja kuuluu näin: [E.A. Ingman'in suomennos.]\n\n      \"Sua, Tettinks, autuaaksi\n      Kehun, kun sä puun nenässä,\n      Ravinnoittu kastehelta,\n      Kuninkaan tavalla laulat.\n      Omas ompi kaikki tyyni,\n      Mitä maassa kasvoapi,\n      Mitä metsäkin tarjoopi.\n      Rakastettu maaväeltä\n      Sinä oot, et heitä haittaa;\n      Ja ihmeeksi ihmisille\n      Suven ennustat suloisen.\n      Rakas oot Runottarille,\n      Rakas Foibollenkin varsin,\n      Joka soiton antoi sullen.\n      Sua ei vanhuus vioita,\n      Maanlapsi laulavainen,\n      Veretön ja vaivatonkin;\n      Jumalainpa verta lienet.\"\n\n\n\n\nII.\n\nHeliotropi eli Päivänkukka.\n\n\nKuinka vanha on satu uskollisesta lemmestä?\n\nSen tiedät olevan yhtä ikuisen ensimäisen uskottomuuden kanssa. Siitä\nhetkestä saakka, jolloin lempi ensi kerran petti, alkoivat ihmiset eroa\ntehdä uskollisen ja uskottoman lemmen välillä.\n\nPäivänkukka kertokoon sulle historiansa. Se on satu uskollisesta\nlemmestä, lemmestä, jok'ei kuolemankaan kautta loppunut, lemmestä, joka\non -- ijankaikkinen, loppumaton.\n\nEi \"kuolemankaan kautta\" sanoin. Siitä havaitsetkin, että päivänkukka on\naikanansa kerran kuollut. Ja niin se onkin. Eri muodossa, ihmisenä,\nnuorena kauniina impenä, eli se aikansa, kuoli ja muuttui muuksi.\n\nTämmöinen on päivänkukan historia:\n\n       *       *       *       *       *\n\nKlytie oli niitä puoli-jumalallisia olentoja, jotka kutsuttiin\nNymfoiksi. Jumaloitten tavalla ravinnoksi nauttien ambrosiaa, ja ottaen\nosaa jumaloiden ja jumalattarien iloisiin tansseihin, eli Klytie\nelämänsä jumalallisessa autuudessa ilman surutta, ilman murheetta.\n\nSulolla ja hyvillä avuilla varustettuna niinkuin jumalalliset olennot\nainakin, oli hän korkeille jumaloille rakas. Mutta varsinkin lempi häntä\npäivän kultainen jumala Apolloni, joka kullansädestävillä vaunuillansa\nkulkee taivaankantta ylös ja alas. Ja kaikesta sydämmestään lempi Klytie\nApollonia takasin -- kuka ei lempisi Hyperionin loistavaa poikaa?\n\nKlytie oli päivänjumalan lemmityinen, ja tämä loisti lemmityisensä\niloksi mitä kirkkaimmin.\n\nNäin ei kuitenkaan kauan kestänyt.\n\nKulkeissansa taivaankantta idästä länteen havaitsi päivänjumala kerran\nPersian balsami-rikkaassa maassa erään ihmisistä syntyneen neitsyen,\njoka oli ihmeen kaunis. Nimensä oli Leukotoe, ja hänen oli maailmaan\nsynnyttänyt hänen äitinsä Eurynome, jonka kauneuden maine oli\nverrattomasti suurin Persian laveissa maissa. Ja kun nuori Leukotoe\nalkoi kasvaa ja varttua, voitti hän kauneudessa äitiänsä saman verran,\nkuin äiti ennen oli siinä kaikki muut ihmiset voittanut.\n\nTätä ihanata ihmislasta näki päivän säteilevä jumala ja tulistui niin\nhänen kauneuteensa, että hän tämän tähden liian varhain nousi idästä ja\nliian myöhään laski länteen takasin. Hänen kauneutensa rinnalla\nhimmentyivät jumalalliset Nymfatkin, jopa itse Klytie. Apolloni unhotti\ntämän lemmityisensä, sillä suloinen Leukotoe oli nyt joutunut hänen\nsilmäinsä ainoaksi riemuksi.\n\nApolloni unhotti Klytien, mutta Klytie ei voinut unhottaa Apollonia.\nHänen rinnassaan oli uskollinen mieli, ja hän lempi Apollonia yhtä\npaljon kuin ennen, jopa, jos mahdollista, vielä enemmänkin. Senpä tähden\nse koskikin sydämmeensä kipeästi, kun hän havaitsi, ettei jumala enään\nhäntä suositellutkaan samalla lemmellä, kuin ennen. Mutta kahta vertaa\nkatkerammalta tuntui suru, kun hän viimein havaitsi että se oli uusi\nlempi, joka häneltä luovutti jumalan sydämmen.\n\nMutta vieläpä syvemmälle piti piston tuntuman, kun Klytie näki, ken se\nuuden lemmen esine oli. Itse oli Klytie jumalallista sukua, ja Leukotoe\n-- tuo uusi lemmityinen -- ihminen. Hylätyn rakkauden lisäksi tuli vielä\nloukattu arvokin. Kuinka kiusallista tietää, että korkea päivän jumala\nkuolon-alaisen ihmislapsen tähden ylenkatsoi häntä, joka oli\njumalallinen kuolematon Nymfa. Jos olisi se ollut joku hänen\nvertaisiansa, joka olisi hänet voittanut ja jumalan sydämmen hänestä\nkääntänyt, niin eipä olisi suru niin katkeraksi käynyt, mutta nythän se\noli vaan eräs maan kuoleutuva, lakastuva kukka. Tämä se koski vieläkin\nsyvemmälle. Ja suru muuttui vähitellen katkeruudeksi, katkeruus\nkateudeksi, Klytie muuttui, kuten maan lapset sanovat, mustasukkaseksi.\n\nSamaten kuin muutkin samassa tilassa alkoi nyt Klytie miettiä keinoa,\nmillä saada jumalansa takaisin. Ensinkin oli Leukotoe Apollonista\neroitettava ja neuvo keksittävä, mikä estäisi lempiväisiä toisiansa\ntapaamasta. Jos tämä saataisiin toimeen oli hän vakuutettu, että\nApolloni taas niinkuin ennenkin palaisi hänen luoksensa takaisin. Ja\nmuuta hän ei tahtonutkaan. Hän ei muutoin kantanut vihaa Leukotoeta\nvastaan, hän vaan kävi mustissa sukissa tämän tähden ja tahtoi sentähden\nvaan häntä eroittaa Apollonista, ei muuta.\n\nTätä voittaaksensa päätti hän Leukotoen isälle ilmoittaa Leukotoen ja\nApollonin keskinäistä väliä. Mitä hän päätti, hän myös teki. Hän\nilmoitti asian.\n\nLeukotoen isä oli kova ja ankara Orkamo, joka oli ruhtinaana Persian\nkaupunkien yli. Tämä Orkamo oli seitsemännessä polvessa jälkeinen Belon\nikivanhasta suvusta, eikä hänelle ollut mikään kalliimpi, kuin korkean\nsukunsa moitteettomuus. Tämän moitteettomuuden hyväksi oli hän valmis\nuhraamaan kaikki, jopa itse perheensäkin.\n\nTälle ankaralle isälle ilmoitti Klytie Leukotoen ja Apollonin\nkeskinäisen rakkauden.\n\nOlla jumalan lemmityinen ja jumalata rakastaa takaisin oli aina suurin\nkunnia ja suurin autuus ihmislapsille. Mutta Orkamo ei uskonut Klytietä,\nkun tämä kertoi, että päivän ja runouden suloinen jumala, itse Apolloni,\noli Leukotoen lempijänä. Paremmin luotti hän niihin halventavaisiin\nkulku-puheisin, jotka, kuten ainakin tahraten puhtahintakin, niin nytkin\nkoettivat kaikki tehdä saadaksensa Leukotoen rakkauden huonoon huutoon.\nNäihin kulkupuheisin pani hän sitä pikemmin luottamuksensa, koska tarkka\nhuolensa jalon sukunsa hyvästä maineesta pakoitti häntä olemaan\nepäluuloisena ja epäileväisenä.\n\nJulmasti suuttui kovaluontoinen isä. Ja kun hän oli yhtä pikainen\ntoimissaan kuin ankara ajatuksissaan, niin hän ei kauan tuuminut, mitä\nhänen oli tekeminen. Hänen päätöksensä oli yhtä joutuisa kuin kovakin.\nHän kaivatti syvän haudan, sulki lapsensa elävältä siihen, ja antoi\nluoda haudan päälle korkean kummun. Hänen puolisonsa ja tyttärensä\nhartaat rukoukset eivät mitään auttaneet.\n\nTähän julmaan loppuun oli Klytie syytön. Tämmöistä hän ei koskaan ollut\naavistanutkaan, vielä vähemmin tahtonut.\n\nNyt oli Leukotoe poissa.\n\nMutta siltä ei suinkaan Apollonin lempi palannut Klytieen, niinkuin tämä\noli sydämmessään toivonut. Päin vastoin suri Apolloni syvästi Leukotoen\nkuoloa, ja kun hän ei voinut Leukotoeta herättää eloon takasin, niin hän\nsäteillänsä lämmitti hautakumpua ja kasvatti sen sisästä kalliin\nsuitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyvän lemunsa.\n\nMutta Klytiestä kääntyi Apollonin lempi yhä enemmin pois. Tästä oli\nKlytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei näet ollut kadonnut.\nPäin vastoin oli se yhä syvemmälle hänen sydämmeensä juurtunut, ja\nmuuttunut hänen koko elämäksensä. Senpätähden kantoi hän vielä\nsydämmessään toivon, jos kyllä heikon, että Apolloni kuitenkin viimein\nhäneen kääntyisi.\n\nMutta kun Leukotoen kuoltua Apolloni yhä enemmin kylmeni häntä kohtaan\nja vihdoin kohteli häntä täydellä jäykkämielisyydellä, niin joutui armas\nraukka epätoivoon. Hän luopui toisten Nymfain seurasta, jotka koettivat\nhäntä lohduttaa, ja läksi syvään öljypuun-puistoon. Täällä hän sitten\nistuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitettyinä ilmaan\ntuulien hajoitettavaksi, eikä muuttanut ollenkaan sijaa, vaan,\nitkettyneet silmät taivasta kohden luodut, hän ainoastaan päätänsä\nkääntämällä seurasi rakkaan päivänjumalan kulkua yli taivaankannen\nidästä länteen. Ja näin hän istui yöt päivät taivasalla yhtä mittaa\nyhdeksän vuorokautta ilman muutta virvoituksetta kuin kaste, joka hänen\notsallensa laskeui, ja kyyneleet, jotka vuotivat pitkin vaalenneita\nposkia.\n\nKun näin hän nähtiin kymmenentenäkin vuorokautena istuvan samassa\ntilassa, samalla rakkaudella ja samalla uskollisuudella seuraten\npäivänjumalan nousua ja laskua, kävi jumalain ja jumalattarien häntä\nsääli, ja Apolloninkin sydän heltyi. Vaan kun hän ei enään saattanut\nhäntä lempiä, tahtoi hän kuitenkin hänet pelastaa enempätä kärsimästä.\nSentähden hän jumalain neuvon ja tahdon mukaan häntä muutti kukaksi,\nsiksi kukaksi näet, jonka ihmiset tästä syystä kutsuivat _päivän\nkukaksi_.\n\nMutta lempeänsä ei Klytie uudessakaan muodossaan unhottanut, se kun oli\nmuuttunut hänen koko olennoksensa. Samoin kuin ennenkin hän sentähden\nvielä nytkin kääntää kasvonsa Hyperionin säteilevätä poikaa kohden,\nkatselee hänen loistavaa muotoansa, nautitsee hänen lämpöänsä ja seuraa\nhänen kulkuansa taivaankannella.\n\nJa näin tulee hän samalla uskollisuudella tekemään aina maailman loppuun\nsaakka, ja tämä on satu Klytien ikuisesta lemmestä. Kun siis näet sitä\npettämätöntä tarkkuutta ja uskollisuutta, millä päivänkukat\nparterrissasi seuraavat päivänkulkua, niin tiedät nyt, että niissä asuu\nKlytien henki ja että niitä johtaa loppumaton lempi.\n\nJa tästäpä Klytie-kukka onkin nimensä saanut. Sen kreikkalainen nimitys\nHeliotropi, merkitsee näet semmoista, joka päivään päin kääntyy. Samaa\nmerkitsee myös meidän äidinkielessämme ne lisäsanat, joilla päivänkukkaa\nkoristetaan, kun sitä nimitetään \"päivän kääntäjäksi\" vieläpä \"päivän\nnoudoksikin\".\n\n\n\n\nIII.\n\nHyacintti.\n\n\nKukilla on usein kumma näkö ja merkillinen muoto, joka muistuttaa mikä\nmistäkin meidän ihmis-maailmaan kuuluvasta esineestä. Monta kertaa olet\nsinä maasta koettanut saada sen juuren, joka kuvaa \"neitsy Maarian\nkättä\" ja olet kummastellut sen säännöllistä käsi-rakennusta;\n\"Kristuksen kyyneleitä\" on sulla kamarissasi kukkiesi joukossa; ja sitä\ntalonpojan-taloa tuskin lienee kotiseuduillasi, jolla ei olisi \"Aaronin\nparta\" rippumassa akkunan keskipielestä.\n\nNiinpä näkyy myöskin useain kukkain lehdissä monenlaisia kuvia ja\npiirroksia, milloin selvempiä, milloin tummempia. Kuinka monta kertaa me\nesimerkiksi olemme koettaneet selittää hieroglyfit keto-orvokkien\nkukissa sinun kukka-parterrissasi. Tämmöisiä kuvakirjaimia löytyy\nmyöskin Hyacintti-kukassa.\n\nTahdotko hyacintin historiata kuulla?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyakinto oli eräs nuorukainen Amyklossa. Hän oli niin erinomaisen\nkaunis, ettei ainoastaan ihmiset häntä ihailleet, vaan myöskin\nijankaikkiset korkeat jumalatkin. Apolloni, runouden ja laulun jumala,\nihastui hänkin ylen määrin Hyakinton kauneuteen.\n\nSaadaksensa pitää kanssakäymistä hänen kanssansa, muuttihe päivänjumala\nihmiseksi ja astui alas maan päälle Hyakinton luokse. He huvittelivat\nitseänsä nyt, ihmiseksi muuttunut Apolloni ja Hyakinto, diskos-heitolla,\njoka Kreikkalaisille oli varsin mieluinen huvitus, sillä siihen\ntarvittiin sekä voimaa että notkeutta. Diskos oli metallinen kiekka,\njota koetettiin heittää mitä kaukaisimmaksi eteenpäin ennenkuin se\nmaahan koski. Mihin se sitten alas putosi, siihen pantiin merkki.\n\nMutta pohjantuulen jumala, tuo tuima ja ilkeä Boreas, näki kateudella,\nmiten molempain nuorukaisten keskinäinen ystävyys yhä enemmin karttui.\nHänkin oli näet ihastunut Hyakintoon ja halusi hänen ystävyyteensä\npäästä. Mutta kun ei nähnyt voivansa kilpailla hänen suosiosta jalon\npäivänjumalan kanssa, rupesi hän Apollonia kadehtimaan. Hän ei kärsinyt\nsitä, että toinen jumala, kuka hyvänsä, paremmin kuin hän saavutti\nihmisten luottamusta. Eikö ollut hän, Boreas, yhtä hyvin jumala kuin\nApollonikin, jos ei kylläkään niin korkea. Hän siis mietti kostoa. Ja\nkun hän ei uskaltanut eikä liioin voinutkaan kostaa mahtavalle\nApollonille, niin hän päätti kostaa viattomalle Hyakintolle.\n\nMutta kun jumala kostaa, niin kostaa hän ankarasti. Koko nuorukaisten\nkeskinäinen olo oli tykkänään keskeytettävä.\n\nKerran olivat taas Apolloni ja Hyakinto yhdessä. Niinkuin ennenkin\nhuvittelivat he itseänsä diskos-heitolla. Suloinen Hyakinto oli käynyt\nkahta suloisemmaksi siitä verevästä elosta, jonka liikunto sai aikaan,\nkun hän diskos-heittoa harrasti. Hyakinto oli vuorostansa vasta juuri\ndiskonsa heittänyt, ja nyt oli Apollonin vuoro. Nähdäksensä kuinka kauas\nApollonin diskos-kiekka lentäisi Hyakinto asettui kappaleen matkan\neteenpäin, vähän syrjälle sitä rataa, mitä diskos-kiekan oli kulkeminen.\n\nVaan nytpä odottikin kadehtivan jumalan toimittama tuho.\n\nDiskosheitto-rata kulki idästä länteen, ja eteläpuolelle tätä rataa oli\nHyakinto asettaunut, kehoittaen jumalallista toveriansa heittämään hänen\nvuoronsa. Saadaksensa hyvän vauhdin heilutti Apolloni nyt diskos-kiekkaa\npontevasti edes takasin ilmassa, teki ankaran ponnistuksen, ja kas! nyt\nlensi kiekka nuolena hänen kädestänsä.\n\nVaan nyt oli myös Boreas valpeellansa. Äkkiä vinkui tuima vihuri\npohjoisesta, tarttui rientävään metallikiekkaan kiini ja johti sen\nmäärätystä radasta pois suorastaan Hyakinton päätä kohden. Se sattui\nkannallansa Hyakintoa otsakulmaan. Punanen verivirta purskahti haavasta.\nHyakinto kaatui taapäin maahan -- ja melkein samassa silmänräpäyksessä\nseurasi kuolema. Boreas läksi kiiruusti pakoon.\n\nÄäretön oli Apollonin tuska ja epätoivo. Hän lankesi kuolleen\nnuorukaisen viereen, syleili häntä ja itki kuin ihminen.\n\nVaan ei mikään enään voinut kuollutta eloon herättää.\n\nJa kun Apolloni ei voinut herättää kuollutta ihmiseksi, tahtoi hän\nkuitenkin luoda hänet semmoiseksi elolliseksi esineeksi, joka hänen\nystävyydestään muistuttaisi. Hän muutti sentähden kuolleen ruumiin\nkukaksi, jonka hän pani kasvamaan siihen paikkaan, mihin rakastettu\nnuorukainen oli kaatunut. Ja tämän kukan lehtiin kirjoitti hän verellä\nAi, Ay, 'Y, joka merkitsisi hänen murhettansa ja kaipaustansa. Ja\nsentähden havaitaan vieläkin näitä piirroksia sen kukan kupulehdissä,\njoka kantaa Hyakinton nimen: Hyacintti. [Delphinium Ajacis, Linn.]\n\nMutta jälkeen jätetyt sukulaiset ja ystävät surivat hartaasti Hyakinton\nkuolemaa, ja hänen muistoksi sääsivät hänen maakuntalaisensa juhlan,\njonka kutsuivat \"Hyakintia\". Tämä juhla oli vietettävä kolme päivää\nperätysten, pisimpinä päivinä Hekatombeionin kuukaudessa. Ensimäinen\npäivä oli murheelle vihitty. Neitsyet eivät silloin saaneet kantaa\nseppeleitä päässänsä, iloiset kiitoslaulut ja paianit olivat kielletyt,\npitoja ei saatu pitää, eipä edes muuta ravintoa nautita kuin imelöitä\nkakkuja; kuolon-uhria toimitettiin manalan jumaloille. Toinen päivä oli\nApollonille vihitty. Silloin oli juhlallinen ilo ja riemu. Kaikki nyt\nitsensä seppelöitsivät efeulla eli muuratilla; ylistyslauluja ja paiania\nveisattiin; laulukuntia kulki ympäri kaupunkia laulaen ja tanssien;\nhuilut ja kitarat soivat; immet kulkivat pitkin katuja kauniisti\nkoristetuissa vaunuissa; nuorukaiset pitivät hevosilla taisteluleikkejä\nHyakinton kunniaksi; silloin heitettiin diskoskiekkaa, harjoitettiin\nkilpajuoksua täysissä aseissa y. m.\n\nJa niin pyhänä pidettiin tämä juhla, ettei kukaan saanut siitä poissa\nolla. Jos sattui sota olemaan silloin, kun tämä juhla oli vietettävänä,\nniin tehtiin joko rauhaa tahi aseiden seisahdusta vihollisen kanssa,\njotta saatettaisiin niinkuin sopi viettää juhlaa kauniin Hyakinton\nmuistoksi.\n\n\n\n\nIV.\n\nSyrinx eli Paimenpilli.\n\n\nIstuessamme eräänä kesä-iltana mielipaikallamme kauniin harjun päällä,\nkatsellen kuinka ilta-aurinko kullallaan kirkasteli alhaalla jalkaimme\nedessä levenevää laaksoa ja tyyntä järven pintaa, kuului arvaamatta\npaimenpillin ääni loittoa soivan laakson kaukaisuudesta. Sen sorea ääni\nkaikui monikerrottuna vuorien seinistä ja sointui erinomaisen hyvin\nseudun kesälliseen ihanuuteen ja illan hiljaiseen rauhaan. Eikä\naikaakaan ennenkuin jo karjan iloinen ammominen ja kellojen soiminen,\nyhdistyen pillin säveliin, synnytti omituisen mieluisen\nmaalais-soitannon. Paimen oli pillillänsä kutsunut karjaa yhteen ja ajoi\nsitä nyt soittaen kotia tuohon punaiseksi maalattuun taloon, joka näkyi\nlaakson suussa järven rannalla.\n\nKysyit, tiesinkö mitään kertoa paimenpillistä, jonka heleä, vähän\nalakuloiselle soiva ääni kuului niin erinomaisen kauniilta kesä-illan\ntyvenessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnetko sä leikillisen, pukin-jalkaisen, partaisen Pan jumalan? Hänestä\nkertoo satu, että hän syntyessään oli niin ruma ja karvainen, että hänen\nimettäjänsä säikähtyneenä juoksi tiehensä. Mutta kun hän vietiin\nOlympoon, mielistyivät kaikki jumalat kummalliseen rattosaan lapseen\nniin, että hän siitä sai nimensä Pan, joka merkitsee \"kaikki\", kaikki\nkun häneen muka mielistyivät.\n\nKuinka lieneekin tämän laita, niin on varmaa, että Pan jumala oli\niloinen poika. Hän oleskeli metsissä ja samosi laaksoja ja vuoria. Hän\nrakasti iloisata seuraa ja viihtyi sentähden vilkasten Satyrien ja\nSilenien parissa. Myöskin piti hän tanssista ja laulusta ja rakasti\nvarsinkin tanssia Nymfain kanssa Mainalion ja Lykaion vuorilla tahi\nPisan metsien tummuudessa. Ja kun hän seuroinensa ajeli pitkin metsiä ja\nyli kukkasien nurmien, tanssivat Oreadit hänen ympärillänsä, laulellen\nylistysvirsiä hänelle ja muille jumaloille.\n\nPan oli myöskin karjan jumala ja piti semmoisena huolta elikoista, ajoi\nkaritsat luolain suojaan ja tappoi sudet ja muut karjalle haitalliset\npedot vuoren kukkuloilla.\n\nMetsässä kun piti hauskaa ja iloista elämää oli Panilla sen ohessa tapa\nsäikähyttää ihmisiä. Sä tunnet sananparren: \"paaninen säikähdys\", jolla\ntarkoitetaan äkillistä pelkoa, jonka syytä ei voi selittää. Se on Panin\ntuottama säikähdys. Panilla niinkuin muillakin jumalilla on, näet sä,\nvoima tehdä itsensä näkymättömäksi. Kun hän nyt joko tämmöisenä salaupi,\ntahi hiljaa hiipii puiden välitse, ja yht'äkkiä joko pensasta karistaa\ntaikka puun-oksien lomista viuhahtaa, niin hypähdät sä kaiketi\nsäikähtyneenä takaisin, ja se on silloin paaninen säikähdys. Mutta älä\nole milläskään, ei hän tarkoita mitään pahaa, hän vaan leikittelee\nkanssasi, sillä hän on iloinen jumala.\n\nVälistä voipi kumminkin paaninen säikähdys olla ankarampaakin laatua\nsitä myöden mitä Pan sillä tarkoittaa ja miten hän sen toimittaa. Niinpä\nkertoo vanha satu, että kun Zey ja uudet jumalat kävivät sotaa Titaneja\neli Jättiläisiä vastaan, sai Pan käsiinsä raakun eli karinkaukalon ja\naikaansaatti siihen puhaltamalla äkki-arvaamatta niin hirmuisen jyrinän,\nettä Titanit kauhistuneina paikalla pötkivät pakoon.\n\nNiiden Nymfain joukossa, joista Pan enemmiten piti, oli jumaloille\nmieluisassa Arkadiassa eräs Naïas niminen Hamadryadi eli metsä-Nymfa,\njoka oli erinomaisen pulska ja komea. Naias oli hänen jumalallinen\nnimensä, mutta muut Nymfat kutsuivat häntä keskenänsä tavallisesti\nSyringiksi. Ei ainoastaan yhdesti, vaan monta monituista kertaa, oli\ntämä uljas neitsy pilkaksi kääntänyt Satyrien, Silenien, jopa itse\nPaninkin yritykset saada häntä heidän tanssipareihinsa. Nopeudellaan,\nsukkeluudellaan hän takaa-ajajia aina vältti, ja vastasi vaan pilkalla,\nkun häntä kehoitettiin osaa ottamaan heidän iloisiin leikkeihinsä.\n\nSyringin ilo oli oleskella Artemiin eli Dianan kanssa, jonka seurueesen\nhän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle jumala-immelle oli hän\npyhittänyt elämänsä toiminensa päivinensä. Tämän seurassa metsästäen\nSyrinki samosi vuoria, laaksoja, metsämaita, ajellen joutsellaan metsän\nnopsajalkaista viljaa. Ja kun hän näin muiden Nymfain joukossa kulki\nkorkean Artemis-jumalan sivulla, niin olisi kaukainen katsoja miltei\nluullut häntä itse solakaksi jumalattareksi, ellei jumalattaren olisi\nollut tapa jumalallisten hartiainsa yli kantaa kultaista jousta ja\nkultaista viineä, kun sen sijasta Syringin joutsi ja viini oli\nkoristetusta sarvesta. Näin jalon ja uljaan näköinen oli Syrinki.\n\nKaunisten kumppaniensa seurassa eleli Syrinki näin elämänsä\nautuaallisessa onnessa ja vapaudessa. Mutta Panin ja hänen lystikkäitten\ntoveriensa vilkkaasta seurasta hän ei pitänyt lukua ollenkaan.\n\nKerran kun hän yksin palasi metsästyksestä Lykaion vuorelta, tapasi\nhäntä Pan. Nymfa oli metsästäjättären tavan mukaan helmoiltansa\nsonnustettuna, viini kauniilla hartioilla, joutsi kädessä. Metsästys oli\nhänen ihanoille kasvoillensa ajanut hempeän ruskon. Pukinjalkainen\njumala, kun näki hänet, ihastui hänen kauneuteensa ylen määrin. Hän\nalkoi metsästäjätärtä puhutella. Mutta tuskin oli hän saanut suustansa\npari sanaa, ennenkuin hän jo havaitsi Nymfan olevan kaukana poikessa.\n\nHän saavutti hänen ja alkoi uudestaan rakentaa mairetta kanssapuhetta.\nMutta yhtä nopeasti oli Nymfa taasen kaukana poissa. Kiihoitettuna\nvastustuksesta ja Nymfan pilkasta koetti Pan vieläkin häntä saavuttaa.\nMutta nyt ei Nymfa enään seisahtunut, vaan pakeni yhtä mittaa. Pan\nperässä. Peljäten mielestään ilkeätä jumalata lensi Syrinki tuulen\nnopeudella eteenpäin. Tullaksensa vielä kepeämmäksi nakkasi hän\njoutsensa ja viinensäkin pois. Pan taas tulistuneena kiihkostansa ajeli\nyhtä nopeasti takaa.\n\nPan oli pukinjalkainen, mutta sentähden ei suinkaan hitaampi\njaloiltansa. Päin vastoin. Vähitellen alkoi hän sentähden voittaa.\nPelolla havaitsi kaunis Nymfa tätä ja koetti tehdä kaunomuotoisten\nnopeain jalkain nopeutta kahta suuremmaksi, kun, kauhuksensa, Ladonin\nleveä, laimea virta äkkiä esti häntä edemmäksi pääsemästä. Nyt ymmärsi\nSyrinki, ettei hän voinut välttää takaa-ajavaa Pania, joka jo kuului\ntakana hengähtelevän.\n\nMitä tehdä?\n\nHänen tuumailunsa oli lyhyt. Rukoillen korkeita jumaloita pyysi hän\npäästä tästä elämästä ja -- hypähti Ladoni-virtaan. Pan, joka tuli heti\nperässä ja jo luuli saavuttavansa Nymfan, ojensi käsivartensa\nvangitakseen hänet syliinsä. Mutta pitkiksipä venyivät pukinjalan\npartaiset kasvot, kun hän pulskan Nymfan sijasta sai syliinsä -- kauniin\nsolakan pilliheinän. Noudattaen Syringin tahtoa olivat, näet, jumalat\ntämmöiseksi muuttaneet siveän Artemiin Nymfan.\n\nKummastuneena seisoi Pan siellä kauan aikaa, huokaellen kadonnutta\nkaunokaista, kun hän kuuli vaikeroitsevan äänen, joka tuli\npilliheinästä. Tuulten henget olivat puhaltamalla heinikkoon\naikaansaattaneet tämän äänen.\n\nTästäpä älysi Pan tehtävänsä. Pilliheinästä laittoi hän itsellensä nyt\nhuilun eli pillin, ja, siihen kun puhalsi, lähti niin erinomaisen\nsuloisia säveleitä, että hän perin ihastui ja sen jälkeen aina piti\npillin varsinaisena mieli-soittimena. Hän opetti ihmisiäkin käyttämään\nsitä ja erittäinkin niitä, jotka hoitivat hänen suojelemaansa karjaa, se\non paimenia, josta pilli kutsuttiinkin _Paimenpilliksi_.\n\nKummako se sitten on, että paimenpillin äänet kuuluvat niin ihanilta,\nkun niin puhdas ja hempeä henki kuin Syringin siinä elelee?\n\n\n\n\nV.\n\nArakne eli Hämähäkki.\n\n\nMuutamana aamuna kun kävelimme lehti- ja katajapensaisin kasvettuneella\njoenrannalla sa kummastelit hämähäkkien ihmeellisiä verkkoja, joita\nahkerat hyönteiset olivat kutoneet tiheästi pensastoon. Hieno aamukaste\nviipyi vielä yhtä hienojen verkkojen silmukoissa ja solmuissa, ja, kun\nnouseva aamu-aurinko näihin jakeli suopeita säteitänsä, kimeltelivät\npienet siistit verkot monenlaatuisimmilla väreillä.\n\nIhastuneena sä kysyit silloin, voinko ma selittää, miksikä ihmiset ovat\nniin häijyt, että he arastelevat ja pelkäävät jopa vihaavatkin\nhämähäkkejä, vaikka nämä osaavat kutoa noin sanomattoman taidollisia\nkudelmia ja vaikka ne ovat aivan hyödyllisiä eläviä. \"Eihän\", sa sanoit,\n\"hämähäkit ole ihmisiä pahemmat, tekeväthän ihmisetkin verkkoja --\nvaikk'eivät voi tehdä näin konstillisia -- ja nauttivathan hekin\nsaalistansa, kun saavat. Mitä pahaa siis hämähäkit ovat tehneet, että\nniitä vihataan?\"\n\nJäin sulle silloin velkaa hämähäkin historian. Suoritettakoon velka nyt.\nTunnet sanalaskun: \"äkäinen kuin lukki\" (hämähäkki), mutta voipi myöskin\nsanoa, kuten sitä joskus kuuleekin: \"ylpeä kuin lukki\", sillä ylpeys se\non, joka on lukkia eli hämähäkkiä langettanut ja tehnyt semmoiseksi,\nkuin se nyt on, ja sen saat kuulla:\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaionian eli Lydian maassa, pienessä Hypepan kaupungissa, asui nuori\nneitsy, jonka nimi oli Arakne. Hän ei ollut korkeata sukua, sillä hänen\nisänsä, Kolofonilainen Idmoni, oli värjäri, eikä äitikään juuri ollut\nmiestänsä korkeasukuisempi. Äiti oli kuollut.\n\nNuorelle neitsylle olivat jumalat sallineet erinomaisen kutomis-taidon.\nNuoruudestansa saakka tottunut auttamaan isäänsä villan ruokossa ja\nkäyttämisessä, oli Arakne niin tutustunut sen kaikkiin käytäntöihin,\nettä hän pian omin käsin voi kaikki toimittaa. Ei kukaan osannut niin\nkauniisti kuin hän painaa villat kullan ja purppuran väreihin, ei kukaan\nosannut niin taitavasti kuin hän niistä tehdä kauniita kankaita. Jo\nhänen aivan nuorena ollessansa leveni hänen maineensa ja suureni\nsuurenemistaan päivä päivältä. Pian hänen nimensä oli tunnettu yli\nLydian kaikkien kaupunkien.\n\nMainetta seurasi kunnia ja kunnioitus.\n\nTaidokkaan Lydian kaikista maan-ääristä, jopa ulkomaaltakin, tuli väkeä\nkatsomaan kiitettyä kutojatarta ja hänen teoksiansa. Ja kun näkivät,\nmillä erinomaisella taitavuudella hän käytteli raasia ja levitteli\nkihermiin kiertyneitä villoja; tahi kuinka kätevästi hän heiluttaa\nhelskytti välisevää värttinää; tahi kuinka kutoneula välähdyksen\nnopeudella sukelti ylös alas kuteen läpitse, kylväen kultaa ja purppuraa\njälkeihinsä; taikka kun he katselivat tukkuihin käärityitä jo valmiita\nkankaita, joihin oli ihanoilla väreillä kudottu kaikenlaisia kuvaelmia\nmaasta ja taivaasta -- taideteoksia semmoisia, jonka vertaisia ei\nyksikään ihmisen lapsi voi kutoa --, niin syntyi tavallisesti ihastuksen\nhuuto nuorisossa, vaan vanhat sanoivat: se on varmaan itse Pallas.\n\nMutta hänen maineensa ei jäänyt ainoastaan ihmisiin, vaan tuli\ntunnetuksi itse korkeille jumaloillekin, jotka pitivät häntä arvossa ja\niloitsivat hänestä, sillä kuolemattomat iloitsevat ihmislasten\ntoimeliaisuudesta ja taiteellisuudesta. Enimmiten iloitsi siitä itse\nPallas, toimen, taiteen ja viisauden sinisilmä jumalatar. Näin tulivat\nmyöskin jumalalliset Nymfat Tmoolo-vuoren varjokkaista luolista usein,\nkun olivat kylpeneet Paktolan eli Kultavirran vilppaissa vuolteissa,\nAraknen luokse, katselivat valmistuneita kankaita ja ihmettelivät näihin\nkudotuita kuvaelmia.\n\nMutta kuinka kauan voi ihmislapsi kantaa tämmöistä kunniaa\nturhamieliseksi muuttumatta? Arakne oli tomun lapsi, heikko kuin\nmuutkin, eikä voinut varjella sieluansa puhtaana, viattomana. Ylpeyden\nturmeleva henki pääsi kauniisen taideniekkaan.\n\nMitä enemmin hänen taitonsa suureni, sitä enemmin suureni myös hänen\nitseensä-luottamus; mitä enemmin hän havaitsi itsensä ihailluksi, sitä\nenemmin hän joutui itserakkaaksi. Katselijain kiitokset ja ylistykset\nylläpitivät ja yhä kiihoittivat itserakkautta. Sen sijaan että hänen\nnöyrästi olisi tullut odottaa mitä sanottaisiin hänen teoksistaan, hän\nalkoi _tahtoa_ kiitosta; sen sijaan että hän ennen, kun joku ylisti\nhänen kutomiansa, oli ujosti punastunut ja itsestänsä kääntänyt ansion\njumaloille, mitkä olivat hälle sallineet semmoisen taidon, hän alkoi nyt\n_vaatia_ itselleen ylistystä, ja unhotti vallan, että se vaan on\njumalat, jotka semmoista ihmisille suovat.\n\nJa yhä edemmäksi hän vaelsi turhuuden tietä. Pian hän ei ollenkaan\ntahtonut enään kuullakaan jumaloista ja heidän taidoista; missä olivat\nhe näyttäneet, että muka voivat kutoa kuin hän?\n\nKun sentähden kerran taas Nymfat Tmoolon vuoriloista kävivät häntä\ntervehtimässä ja he oikein häntä ylistääksensä sanoivat, että hän kutoi\nniin ihanasti kuin jos taiteen korkea jumalatar Pallas itse olisi häntä\nopettanut, lausui hän närkästyen, voimatta hillitä ylpeätä mieltänsä:\n\"Pallas! -- ei ole Pallas mulle mitään opettanut, eikä jumalatar voikaan\nkutoa niin kuin minä!\"\n\nItseluuloisuus, kuinka kauaksi sä ihmisiä viet; ylpeys, kuinka hurjaksi\nsä kuolevaisia teet: Arakne, kuolon-alaisten vanhempain synnyttämä,\nisoilee Zeyn-sukuisen Pallaan rinnalla!\n\nKauhistuneina katosivat Nymfat Tmoolon viini-vuoriin.\n\nMutta Arakne istui paikallansa entistään vielä pöyhkeämpänä, ylpeili\nkätensä teoksista, ja kertoi kaikille, joitten vaan teki mieli kuulla,\nettei hänen vertaistansa ollut ei taivaassa eikä maan päällä. Tämmöistä\nkuullen katsoivat nuoret vanhoihin, epäyksissään mitä arvella\ntänkaltaisesta itsensä ylistämisestä, mutta vanhat pudistivat päätään ja\nläksivät pakoon sanoen: \"ylpeys käy lankeemuksen edellä; rangaistuksi\ntulee mi pöyhistelee jumalien vertaisena\".\n\nJa kuten vanhat sanoivat, niin kävikin.\n\nKerran kävi Araknen tykönä eräs vanha vaimo. Koukistunut oli iäkäs\nvartalo, valkeita hapsia riippui ohimoilla. Vanhus tuli Araknen viereen,\nmissä tämä kangastuolissansa istui. Hän ihasteli kaunista kangasta ja\nsanoi samaten kuin Nymfat olivat sanoneet ja heidän mukaan kaikki\nmuutkin, että Pallas itse varmaan oli hälle oppia antanut, koska\nkudelmat näyttivät melkein jumalallisilta.\n\n\"Pallas\" ja taasen \"Pallas\"! -- tämä vihastutti Araknea syvästi, ja hän\nnuhteli vanhusta kovilla sanoilla: Missä oli siis Pallas osoittanut,\nettä hän muka voi kutoa niin hyvin? ei, vaan hän, Arakne, oli jotain\nnäyttänyt, ja samaten kuin hän ihmisistä oli etevin taidossaan, samaten\nvoitti hän taidossa myöskin itse jumalat.\n\nHämmästystä kuvasteli vanhuksen kasvot, kun hän tämmöisiä sanoja kuuli.\nHän tahtoi pöyhistynyttä oikaista, korotti sentähden ääntänsä ja\nvirkkoi: \"Iän kanssa ei seuraa suruja ja murheita paljaastansa, vaan\nmyöskin kokemusta. Älä siis ota pahaksuakses neuvoani, sillä paljon olen\nmaailmassa nähnyt. Niin tiedän mä myös yhtä: missä ihmiset ovat\nhurskaita, siinä ovat korkeat jumalat suopeita, mutta missä ihmiset\nylpeilevät, siinä jumalat vihastuvat. Uljaile vaan mieltä myöten\nolemalla ihmisten joukossa etevin, mutta väistä jumalatarta, älä pyri\nhänen rinnallensa, vaan ano häneltä anteeksi ajattelemattomat sanat, ja,\nusko se, anteeksi-saamista hän ei sulta kiellä\".\n\nTätä kuullessaan Arakne punastui -- ei hävystä, vaan vihasta. Silmänsä\nkiiltivät tulisina, tuskin voi hän kättänsä hillitä:\n\n\"Köyhänä tulet sinä tänne\" -- huusi hän vanhukselle -- \"köyhänä\nterveestä järjestä ja vanhuuden heikontamana; paha on elää liiaksi\nkauan. Saarnaa oppisi tytöillesi ja pojillesi, jos niitä semmoisia sulla\non. Minä sun oppiasi en tarvitse, voin itse antaa oppia itselleni. Älä\nmyöskään usko, että tuhmat sanasi olisivat ajatustani muuttaneet, ei,\nminä pysyn lausutuissa sanoissani. Miks'ei tule Pallas tänne? Miksikä\npelkää hän kilpailla kanssani julkisessa kilvassa?\"\n\n\"Hän tulee, usko se\", vastasi vanhus, kääntyi Araknesta, oikaisi itsensä\npystyyn niin että hän muodoltaan tuli suurien jumalien näköiseksi, ja\nkatosi.\n\nVanhus ei ollut kukaan muu kuin Pallas itse, joka oli ottanut\nihmismuodon, koettaaksensa kuinka kauas Arakne menisi julkeudessansa.\n\nJa hän tulikin takaisin korkean jumalattaren muotoisena, suuren\njumalattaren näköisenä, Nymfojen palvelemana, monilukuiset jumalalliset\nolennot ympärillänsä. Arakne pelästyi; tumma rusko leveni hänen\nkasvoinsa yli, mutta katosi äkkiä tulena syöpyvänä.\n\nIhmisluonto, ken selvittää sinun vastakohtiasi: Sokea ylpeys esti\nAraknea lankeemasta alas jumalattaren etehen, esti häntä anteeksi\npyytämästä. Vaikka salainen kauhu häntä värisytti, hän pysyi\nturhamielisessä päätöksessään kilpailla itse jumalattaren kanssa.\n\nNiin oli siis asia selvään todistettu; ei edes Pallas jumalatar,\nläsnäollen olympisessa kirkkaudessaan, voinut häntä enään oikealle\njohtaa. Se ei siis ollutkaan kevytmielisyyden varomattomia sanoja, vaan\nse oli sydämmen täysi paatumus.\n\nMiten rankaisevat jumalat semmoista hurjaa röyhkeyttä?\n\nPallas otti sukkulan ja koski sillä Arakneen; hapset, nenä, korvat\nkatosivat, pää ja vartalo kutistuivat, sormet muuttuivat jaloiksi, ja\ntaidokkaan maionialaisen immen sijasta mateli suuri hämähäkki laattian\nyli ja katosi kattoräystään alle.\n\nNäin rangaistiin Arakne.\n\nMutta taidollisuuden antoi Jumalatar hänen pitää. Sentähden kutoo hän\nvielä taidollisia ja hienoja kudelmiansa, mutta eivät ihmiset niihin\nihastu niinkuin entisiin, vaan, missä hän on niitä laskenut ihmisten\ntiehen, siellä ihmiset päin vastoin pyyhkivät ja särkevät ne pois. Ei\nmyöskään ole entinen ylpeys hänestä lähtenyt, vaan lisäksi on hän vielä\ntullut vihaiseksi ja äkäiseksi. Kun sentähden nuo pienet lenteleväiset\nhyönteiset tulevat ihmettelemään noita hänen konstillisia kudelmiansa ja\nsilloin tarttuvat hänen verkkoihinsa, niin heti hyökkää hän piilostansa\nniiden päälle, imee heidän veren suuhunsa ja poistaa ne sitten pois\nverkoista.\n\nJa kaiken tämän tähden tuntuu hän ihmiselle vähän harmittavalta, vaikka\nhän muutoin ei ole mikään vahingollinen, päin vastoin hyötyäkin tuottava\nolento.\n\n\n\n\nVI.\n\nAlkeste.\n\n\nOli eräs noita Pohjolan suloisia valo-iltoja, jolloin yö on vaan päivän\njatkona.\n\nTapa ja taipumus oli meidät taasen saattanut tuohon juhlallisen\nkauniisen saareen, sinne missä kuolleet vaivoistansa lepäävät ja kumeat\nkuuset humisevat molempain meidän vanhempaimme hautojen ylitse. Saaren\nkummallakin puolella kohisevat kosket yhdistivät syviä säveleitään illan\njuhla-sointuun. Säteilevän purppura-meren ympäröitsemänä viipyi vielä\npäivän kulta-kerä punertavana taivaan rannalla, ikään kuin epäillen\npitikö rannan alle laskeuman, koska niin pian kumminkin oli nouseminen.\nEpäilivät niin ikään laulu-lintuset puun oksilla, oliko nyt yö vai\npäivä. Makuusalle valmistautuen he, päät kallellaan, tirkistelivät\nlaskeuvaa aurinkoa, mutta eivät malttaneet olla pikku viserrettä silloin\ntällöin visertelemättä.\n\nPalajaminen ei ollut mieleemme; astuskelimme vitkaan. Ja ennenkuin\nolimme rantaan päässeet, oli jo päivä uudestaan noussut taivaan rannan\nyli ja levitti nyt säteillänsä niin ihmeen kummallisia, monenkaltaisia\nvalo-värejä ristien huippujen ympäri, että hämmästyen seisahduimme\nihmettelemään. Oli ikään kuin uuden-elon aamukoite, joka kirkasti\nkuoleman tummia yö-majoja, ennustaen heillekin nousevaa päivää.\n\nKuolleet jälleen nousevat. Kansojen kuvitus tätä kuvailee monenlaisessa\neri muodossa itsekunkin kansan eri luonteen mukaan. Mutta tietävätpä\ntarut siitäkin kertoa, että kuolleet joskus palajavat vielä tähänkin\nsamaan elämään, jonka he jo kerran ovat jättäneet. Tätä kertovat\nKreikkalaiset Alkestestäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkeste oli Jolkon kuninkaan, Peliaan tytär Thessaliassa. Hänen äitinsä\nnimi oli Anaxivia.\n\nAlkeste oli nuori ja kaunis, ja, mikä vielä parempi oli, hän oli siviä\nja hurskas. Hänen maineensa olikin levinnyt lavealle koko Thessalian\nmaassa vieläpä ulommaksikin, ja moni kuninkaallinen kosija kaukaisilta\nmailta oli koettanut onneansa, saadaksensa omakseen tätä kirkasta\nhelmeä. Mutta ei kenkään voinut täyttää niitä ehtoja, jotka tähän\nvaadittiin: voittaa immen suosiota ja valjastaa vaunut jalopeuroilla ja\nmetsäkarjuilla, jotka olivat Thessalian metsästä pyydettävät. Tämä oli,\nnäet, isän järkähtämätön tahto.\n\nFeren kaupungissa, Thessalian pelasgillisella tasangolla, eli tähän\naikaan ruhtinaallinen nuorukainen, nimeltä Admeto. Hän oli niin kaunis,\nettä häneen itse jumalatkin mieltyivät, ja varsinkin oli hän tuon\nloistavan valo-jumalan Foibo Apollonin lemmityinen. Myöskin oli hän\nuljas ja urhea. Satu tietääkin hänestä kertoa, että hän otti osaa tuohon\nvaaralliseen, saduissa ylistettyyn kalydoniseen metsästykseen sekä\nargonautiseen sotaan. Hänen isänsä Feres oli Feren kaupungin hallitsija.\n\nMaine kuninkaantyttären erinomaisesta kauneudesta ja siveydestä oli\nAdmetonkin korviin joutunut, ja hän päätti hänkin lähteä neitoa\nkosimaan. Ja erehtyikö vai ei, mutta niin kait hänestä näytti, että\nsiveä neito häneen katseli ihan toisilla silmillä kuin muihin\nkosijoihin. Tämä hänen uskaliaisuuttansa yllytti. Mutta kuinka\nyrittikin, kuinka monta kertaa olikin henkensä menettää koettaessaan\ntuota toista ehtoa täyttää, niin hän ei vaan onnistunut; jalopeurat ja\nmetsäkarjut oli mahdoton saada vaunujen eteen valjastetuiksi.\n\nVihdoin kun huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, hän raskaalla mielellä\npalasi kotiinsa takaisin. Mutta hempeän neidon ihana kuva poltti kovasti\nhänen sydäntänsä; kaunis nuorukainen surkastui.\n\nAdmetolla oli ystävä, joka tällä erää paimenena kaitsi hänen karjaansa.\nHän oli vartaloltaan ja käytökseltään niin korkea ja jalo, kuin olisi\nhän joku ihmiseksi pukeunut jumala. Kaikki naapurit he arvelivatkin,\nettei paimen voinut olla kenkään muu kuin itse karjojen korkea\nhallitsija, Hermes jumala. Sillä sill'aikaa kuin tämä paimen oli Admeton\nkarjoja kainnut, olivat ne niin suuresti karttuneet, että olivat\nlihavimmat ja lukuisimmat kaikista, ja kun metsän pedot muita karjoja\nraateli, niin eivät Admeton karjoissa vohlaistakaan koskeneet.\n\nTälle ystävällensä Admeto suruansa valitti. Paimen heti hänen mieltänsä\nrohkaisemaan, lupasi apuansa, ja niin päätettiin yhdessä lähteä uudelle\nkosija-matkalle.\n\nJa nytpä havaitsikin Admeto, ettei jalo paimen ollutkaan kenkään muu\nkuin korkea jumala. Se oli itse Apolloni, joka, saadaksensa sitä\nuseammin olla rakkaan Admeton parissa, oli paimeneksi muuttaunut.\n\nTämän avulla Admeto Thessalian metsissä kahlehti jalopeurat ja\nmetsäkarjut, eikä aikaakaan ennenkuin nämä seisoivat vaunujen valjahissa\nniin kesyinä kuin virmaiset ratsut ainakin.\n\nYhdessä Apollonin kanssa hän oudolla juhdallansa nyt ajoi Peliaan\npalatsiin, jonka asujat kauhulla katselivat kauhistavaa näköä.\n\nMutta määrätyt ehdot olivat nyt täytetyt, eikä muuta: Alkeste tuli\nAdmeton puolisoksi ja nuori parikunta eleskeli sitten Feren kaupungissa,\ntavattoman ja harvoin nähdyn onnen omina. Apolloni yhä Admeton karjoja\nkaitsi.\n\nMutta vaikka Admeto näin oli mahtavan jumalan erinäisessä suosiossa, hän\nei kuitenkaan voinut välttää sitä kohtaloa, joka kullekin ihmiselle\nsäädetty on. Ja Apolloni, vaikkapa jumalakin, ei voinut toisten jumalain\noikeuksia polkea eikä heidän tointansa häiritä.\n\nJumalallisten olentojen joukossa oli, näet, Moirillakin tärkeät\ntehtävänsä. Moirat olivat kohtalon kovat ja tarkat, lahjoamiselle ihan\nmahdottomat jumalattaret. Luvultansa kolme, oli heillä itsekullakin oma\nvirkansa. Heti kun ihminen syntyi, rupesi, näet, Klotho-Moira\nsyntyneelle elämänlankaa kehräämään. Tätä lankaa sitten Lakhesis-Moira\njakeli ja mittasi itsekullekin ihmiselle sen mukaan, miten pitkä kunkin\nelämä oli tuleva. Ja vihdoin kun elämän-juoksu oli loppuvaksi määrätty,\nsilloin kolmas Moira Atropo leikkasi ihmisen elämän-langan poikki ja se\nihminen silloin joutui Tuonelan omaksi, se on: lähti Haadekseen. Näin\noli ijankaikkisuudesta säädetty, eikä sitä voinut välttää, ei kuningas\neikä liioin kerjäläinenkään.\n\nNyt oli Admetonkin elämän-lanka loppumaisillaan; hän sairastui. Silloin\nläksi, Admeton tietämättä, Apolloni Moirain luo ja pyysi, että hänen\nlemmikkinsä pääsisi kuolemasta. Mutta Moirat olivat järkähtämättömät, ja\nAtropo jo valmistihe lankaa leikkaamaan. Hartailla rukouksillaan korkea\njumala ainoastaan sen saavutti, että Admeto pääsisi kuolemasta, jos\nhänen kuolinhetkellänsä joku hänen omaisistansa tarjousi kuolemaan hänen\nsijastaan.\n\nTämän ehdon Moirat hänelle myönsivät, koska tiesivät, ettei kukaan\nihminen ennen aikojaan halunnut Haadeksen kamaliin kammioihin.\n\nTällä lupauksella Apolloni kiirehti takaisin Admeton palatsiin, jossa\nhaikea suru jo oli vallalla. Admeto makasi kuolin-vuoteella\nmiemoksissaan. Hänen omaisensa seisoivat vuoteen ympäri kyyneleitä\nvuodattaen, valitushuutoja kajahuttaen.\n\nJa nytpä sai huomata, kenenkä rakkaus oli syvin ja puhtain. Admeton isä,\njoka oli haudan äärellä hapuileva vanhus, epäsi kuollaksensa poikansa\nsijasta. Äidin rakkaus ei sekään ollut tarpeeksi voimallinen\nsaattaaksensa emoa kuolemaan oman lapsensa edestä. Mutta puhtaalla\ninnostuksella tarjosi vaimo henkensä alttiiksi rakastetun puolisonsa\npelastukseksi. Häntä ei kuoleman kauhut voineet epäilyttää.\n\nMoirain määräämä ehto täytettiin ja heidän lupauksensa kävikin toteen:\nAtropo-Moira leikkasi Alkesten elämän-langan poikki, mutta jätti Admeton\nlangan leikkaamatta, Alkeste kuoli ja Admeto toipui.\n\nMutta Admeton suru ja epätoivo, kun hän sai kuulla mitä oli tapahtunut,\noli ääretön. Ei voinut sekään häntä lohduttaa, että koko Thessalian maa\nhäntä ylisti siksi mieheksi, jolla oli ollut uskollisin, hurskain ja\nalttiin vaimo maan päällä.\n\nMutta jumaloilta ei ole mitään kätkettynä; ja niinkuin he pahaa\nkostavat, niin myöskin palkitsevat hyvän. Jumalat pitivät korkeassa\nOlympossa neuvoa, miten palkita Alkesten uskollisuutta. Ja neuvottelun\npäätös oli se, että Olympolaisten sanansaattaja, siipi-jalka Hermes\njumala, lähetettiin kuoleman maan-alaiseen valtakuntaan, Hadekseen,\nrukoilemaan, että Alkeste päästettäisiin takaisin elämään. Hadeksen\nkuningas Plutonin korkea puoliso, tuo mainio Persefone, liikutettuna\nAlkesten hurskaudesta, olikin valmis tähän myöntymään; hän teki vielä\nsenkin kunnian Alkestelle, että hän itse saatti häntä pois Hadeksen\nilottomista tuvista elämän-iloon takaisin.\n\nAdmeto eli sitten uskollisen Alkestensa kanssa jos mahdollista vieläkin\nonnellisempana. Ja kun pian sen perästä Admeton isä ja äiti kuolivat,\nniin tuli Admeto isänsä jälkeen Feren kuninkaaksi ja Alkeste\nkuningattareksi, jonka vertaista ei muualla.\n\nJa mihin maailman ääreen levenikin maine Alkestesta, niin häntä\nylistettiin koko sukupuolensa valioksi, ja jumalille uhrattiin\nkiitos-uhria, kun olivat niin erinomaisella tavalla uskollisuutta\npalkinneet. Sillä Hadeksesta palanneeksi ei tietty ketään muuta, kuin\nani-harva. Mutta Alkestelle avasi hänen hurskautensa ja vilpitön\nuskollisuutensa Hadeksen muille iki-suljetut portit.\n\n\n\n\nVII.\n\nEkho elikkä Kaiku.\n\n\n\"Kuule, kuinka kaikuu!\" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun\nnäkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat\nkerranneet ääntä eli jyminää, joka kuuluu sinun likelläsi. Ja ihanahan\nkaiku on, kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin\nkajahtaviin torviin taikka ylpeän juhla-saaton riemuisaan ryminään.\n\nKaiku on usein yhdenkaltaisuutensa tähden ihmis-äänen kanssa oikein\npeloittavainen. Muistan hyvin vielä tuon viileän Elokuun-illan, jolloin\nhiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakaeli hopeaista\nrikkauttansa niin runsaasti, että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen\nosan tästä rikkaudesta, voidaksesi sinä vuorostas jakaella sitä armaalle\nkansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean, rannalla kohoavan vuoren\njuurelle, ja jyrkkä kallio-seinä kertasi nyt sanojasi niin peloittavalla\ntarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.\n\n\"Se oli varmaan ihmis-henki, joka vuoresta vastasi\", sanoit sinä vielä\nliikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmis-henkihän\nse on.\n\nKaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja\npilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos\nvirität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin\nlörpöttääpä kaikukin.\n\nSenpä tähden koko kaiku välistä on sinulle näyttänyt suulaalta naiselta\neli tytöltä kielekkäältä, joka ilman aikojansa pajattelee. Ja niinpä se\nonkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:\n\n       *       *       *       *       *\n\nEkho (Kaiku) oli Oreadi eli vuori-Nymfa Boiotian maakunnassa suloisessa\nHellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot\nainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että\nhänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä \"moni-puheiseksi\". He pitivät\nhänestä kuitenkin hänen ilo-mielisyytensä tähden jopa hellittelivätkin,\nsillä sukkelan kielensä kautta oli hän usein tilaisuudessa heitä auttaa.\n\nNymfat olivat, niinkuin tiedät, puoli-jumalallisia olentoja, joidenka\nelämä oli autuaallista riemua ja työttömyyttä vaan. He rakastivat iloa,\nlaulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen\nkaikille, itse jumaloillekin. Sillä samaten kuin kuolon-alaiset,\nrakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista\niloa. Niin tuo lystillinen ruma Pan-jumalakin. Kun tämä oli saanut\nvalmiiksi sulo-äänisen huilunsa, jossa Syrinki-Nymfan henki eli, ja,\ntätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa\niloisat vuori-Nymfat tanssivat hänen ympärillänsä, yhdistivät heleät\näänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia\nylistysvirsiä.\n\nMutta eipä yksistänsä Pan mieltynyt vuoren-neitojen ilohon. Itse taivaan\nkorkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita\nhallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän\nilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten\narmaita kööri-tansseja, kuunnellen heidän riemu-laulujaan. Ja joskuspa\nsaattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä\nilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillista majesteettiansa,\nitse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja\ntanhueli heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin\nihastuneet pilvein-johtajan suopeaan armoon.\n\nMutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli\ntaivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Hera elikkä Juno. Ei hän voinut\nkärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä\npuoli-jumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen\nolento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon\nikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että\nOlympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolelta!\n\nKaikin mokomin oli tämä estettävä.\n\nTähän tarkoitukseen hän koetti äkki-arvaamatta ilmestyen hämmästyttää\npuolisoansa, kun tämä oli Nymfojen seurassa. Mutta turhaanpa hän koetti\nheidän tanssi-kisoihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän\njo luuli pääsevänsä tarkoituksensa perille, oli vilkas Ekho hänen\ntiellänsä viivytellen häntä vilkkaalla puheliaisuudellansa, siksi että\nkaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulen-leimahuttaja palata takasin\nOlympoon.\n\nNäin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Ekho hänen tiellänsä.\n\nViimein ei ollut Heralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Ekho pois tieltä.\nJa niin hän tekikin.\n\nKiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Ekho aina teki turhiksi,\notti Hera häneltä pois puhe-taidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen\nverran jälelle, että hän voi matkia toisen viimeisiä sanoja, mutta ei\nitsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.\n\nTämmöisen rangaistuksen sai Ekho. Ja että se tuntui kovalta semmoiselle,\njoka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä liikuttamaan, sen arvaa\njokainen. Halu puhumaan, näet sä, ei kadonnut taidon kanssa. Se yhä\npysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen halukas henkensä kaikkialla,\nsaadaksensa kuulla jotain ääntä, jota hän heti matkii.\n\nSillä matkimis-halunsa ei rajau ainoastaan ihmisten puheisin. Ei,\nkaikkia ääniä hän kertaapi. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta\nvälistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esm. tulee, että\nvälistä saapi kuulla koirien hurjasti haukkuvan ja haukkuessaan\nkiihtymistään kiihtyvän ihan silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään\nsyytä havaita. He haukkuvat silloin Ekhoa, jota he luulevat ilkeäksi\närsyttäjäksi, joka tahallansa tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä\nasiassa niin peräti väärässäkään?\n\nKuinka lieneekään: Ekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään.\nTästä voisi monelle sinun kauniista sisaristasi -- Ekhon sukulaisia --\nantaa opettavaisen neuvonkin. Mutta sitä en ainakaan minä rohjenne\ntehdä, olkoon se siis tekemättä.\n\nSen sijaan tahdon kehoittaa sinua valittamaan Ekhon surullista kohtaloa,\njoka ei tähänkään vielä loppunut. Pyydän sinua lukemaan seuraavankin\nkirjeen. Siinä tulet tuntemaan Ekhoa hellemmältäkin puolelta. Tulet\nhavaitsemaan, että Ekhon sydän oli lämmin kuin muidenkin ja että hän\ntästä sai katkeraa huolta kärsiä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nNarcissi.\n\n\nIstuimme kerran puiden varjossa lemuavassa tuomikossa ja katselimme\nmiten pääskyt, jotka ilo-äänin riemastellen saivat ilman kajahuttamaan\nkirkkaita säveleitään, nuolen nopeina mutta milloinkaan erehtymättä\npujahtivat syviin pesiinsä, joita olivat sadottaisin kaivaneet\nvastaiseen joenrantaan. Edessämme kiiruhti joki virtojansa, jonka\nvuolteisin kesä-aurinko kylvi kimeltelevää kultaansa.\n\nPuhuimme siitä kauneudesta, minkä taivas niin runsaasti on maailmaan\nistuttanut. \"Mutta mikä on kauniin, _kaikkein kauniin_ maan päällä?\"\nkysyit sä silloin.\n\nAivan epäilemättä vastasin minä: \"ihmiskasvot\". Sinä punastuit ja\nkatsoit minuun nuhtelevalla silmän-luonnilla. Eikö niin: sinä luulit\nminun puhuvan maireen kohteliaisuuden mitättömiä sanoja vaan? Näin sen\nselvään. Sä käänsit puheesi äkkiä toisanne, ja olit unohtavanasi koko\nasian.\n\nVakuutan sulle kuitenkin, että lauseeni ei ollut ajattelematonta\nliehitystä vaan. Todistakoon minun puhtaaksi sen suloisen kukan\nhistoria, joka narcissin nimellä kasvaa kasvihuoneessasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNarkisso oli maailman kauniin nuorukainen.\n\nHän oli niin kaunis, että kaikkein kauniimmat nuorukaiset ja immetkin\nhänen rinnallansa olivat kuin keskinkertainen veistokuva Feidiaan\nteoksen rinnalla. Sentähden arvelivatkin muutamat, ettei hän ollutkaan\nihminen, vaan ihmismuotoon puettu jumala, joko sitten itse Apolloni tahi\nnuori Dionyso jumala.\n\nMutta päivän jumala se ei ollut, eikä myöskään viiniköynnöksillä\nseppelöitty Bakkho. Olihan se ihminen vaan, vaikka kyllä jumalallista\nsukua. Sillä hänen äitinsä oli Okeano-jumalan tytär Liriope, ja hänen\nisänsä Kefisso niminen virran-jumala.\n\nJo hänen syntyessään havaitsi äiti lapsukaisen erinomaista kauneutta. Ja\nkoska jumalain antamat tavattomat avut aina tekevät vanhemmat\nlevottomiksi heidän lemmityistensä puolesta, niin kuulusteli\nNarkissonkin äiti tietäjän ennustelmaa. Mainio Teiresias-tietäjä\nsanotaan silloin vastanneen, että \"poika pääsisi korkeaan ikään, jos hän\nei tulisi itseänsä tuntemaan\".\n\nSiihen aikaan ei ymmärtänyt kukaan tätä ennustelmaa, ei äitikään. Mutta\njälestäpäin piti sen valitettavasti tuleman aivan selväksi.\n\nKun nuorukainen oli näin erinomaisen kaunis, niin eipä ihmettäkään, että\nkaikki immet häneen lemmistyivät ja että kaikki miespuoli häntä katsoi\nkoko miessuvun kaunistukseksi ja kunniaksi.\n\nMutta kauneuden ohessa oli Narkisso myös saanut jumaloilta hyveitä\nsemmoisia, jotka eivät aina seuraa kauneutta. Hän näet oli yhtä kaino ja\nviaton kuin kauniskin. Sentähden hän ei ymmärtänyt naisten ihailevia\nsilmän-luonteja ja imartelevia kehoituksia, eikä kuullut miesten\nliehakoitsevia puheita.\n\nNiiden naisten joukossa, jotka Narkissoa lempivät, oli myöskin\nEkho-Nymfa. Tämä lempi häntä innollisesti, hartaasti. Mutta Narkisso jäi\ntälle yhtä kylmäksi kuin muillekin.\n\nKerran oli Narkisso metsästäessänsä eksynyt pois tovereistansa ja\njoutunut olemaan yksin metsässä. Niinkuin monasti muulloinkin oli\nlemmistynyt Nymfa nytkin näkymättömänä seurannut kaunista nuorukaista,\nsaadaksensa häntä ihaella. Kuinka halusi hän tulla näkyviin nuorukaisen\neteen! -- mutta immellinen kainous sitä esti. Kuinka halusi hän\npuhutella nuorukaista, saadaksensa hänelle lausua syvää lempeänsä! --\nmutta luonto sitä esti. Sillä hän ei voinut aloittaa mitään puhetta,\nainoastansa kerrata mitä toinen sanoi. Tämmöisenhän rangaistuksen Hera\noli hänen päällensä pannut. Jos oli rangaistus muutoinkin tuntunut\nraskaalta, niin nyt se tuntui kärsimättömältä.\n\nPakoitetusta äänettömyydestänsä Nymfa kuitenkin vihdoin pääsi. Narkisso\nluuli kuulevansa jotain ääntä ja huusi metsään päin kääntyen: \"onko\ntäällä ken?\" -- \"Täällä ken!\", vastasi onneton Nymfa, koettaen näihin\nsanoihin panna koko palavan lempensä hartauden.\n\nNarkisso kuuli äänen ja katseli ympärillensä. Vaan kun hän ei ketään\nnähnyt -- sillä Nymfa yhä pysyi näkymättömänä -- hän taasen huusi: \"Tule\ntänne!\", luullen kuulleensa jonkun toverin äänen. Ekho taas, joka luuli\nnuorukaisen hänelle puhuvan ja jota naisen kainous esti tekemästä\nensimäistä askelta, käski samoilla sanoilla nuorukaista luoksensa.\n\nKun Narkisso ei nytkään vielä nähnyt puhujaa, jonka ääntä hän likeltänsä\nkuuli, hän viimein huusi: \"Yhtykäämme!\", ja Ekho, jonka innollinen lempi\nnyt voitti kaiken pelon ja joka yhä luuli kauniin nuorukaisen puhuvan\nhänelle, juoksi vuori-Nymfan ihanassa muodossa esiin, rientääksensä\nnuorukaisen syliin, hänkin puolestansa lausuen: \"Yhtykäämme!\"\n\nMutta kun nuorukainen näki, että se oli nainen, jota hän tällä tavalla\noli puhutellut, hän suuresti hämmästyi, ja töytäsi nopeasti tiehensä,\njättäen hempeän Nymfan sinne.\n\nYksin jäätyänsä onneton Ekho ikäänkuin heräsi unesta. Jos tämä uni oli\nollut toivoa täynnä, niin oli nyt todellinen tila sitä toivottomampi,\njulmempi. Hän, Ekho, jumalallinen olento, oli julkisesti halveksittu,\nhänen lempensä häpeällisesti ylenkatsottu.\n\nSyvästi nöyristyneenä ja särjettynä sydämensä puolesta pakeni\nylenkatsottu Nymfa metsiin, ja peitti kauniit kasvonsa lehtien varjoon.\nMuiden seuraa hän ei enään kärsinyt, vaan piileksi tummissa luolissa ja\nvuoren-rotkoissa. Ravintoa hän ei nauttinut ensinkään. Suru ja katkeruus\nkalvasi ruumiin raittiutta; hän lakastui, riutui ja viimein muuttui\nennen ihana ruumis kiveksi. Siitä asti kaikuu aina vuoret ja kalliot,\nsillä ne ovat Ekho-nymfan ruumista. Mutta ääni oli nyt ainoa, mikä vielä\noli jälellä suloisesta onnettomasta olennosta.\n\nNarkisso oli harras metsästäjä ja oleskeli sentähden mielellänsä\nmetsissä, ajellen hirviä ja muita metsän kepeä-jalkaisia eläimiä.\n\nEräällä paikalla metsässä oli lähde. Vesi oli siinä niin kirkas kuin\ntaivas, pinta niin kaunis ja tyyni kuin immen silmä. Paimen karjoinensa\nei ollut ikinään sen vierille joutunut. Mikään lintu ei ollut sitä\nhämmentänyt, mikään peto ei ollut sen hopea-peiliä turmellut, mikään puu\nei ollut siihen vähintäkään rikkaa karistanut. Lähteen laidoilla kasvoi\ntuuhea vihanta ruoho, ja korkea tumma metsä pysähytti auringon palavia\nsäteitä, tehden ilman raikkaaksi. Paikka oli viehättävä virvoitus-sija\nsuven näännyttävässä helteessä, siinä oli puhdas vesi ja viileä siimes.\n\nVäsyneenä metsästyksestä ja palavana päivän kuumuudesta tuli nuorukainen\ntälle lähteelle. Hän laskeusi pehmeään ruohoon. Ja koska päivän helle\noli tuottanut kovan janon, niin teki nuorukaisen mieli viilistää\nitseänsä raikkaalla, houkuttelevalla vedellä. Hän kohensi itseänsä\nsentähden lähteen partaalle polvillensa seisomaan ja kallistihe\neteenpäin, juodaksensa kirkasta vettä -- mutta jäi hämmästyneenä\nkyyryllensä. Lähteen hopeaisessa syvyydessä hän näki olennon niin\nkauniin, ettei hänen vilkkain mielenkuvituksensa eikä rohkeimmat\nunelmansa ikinään olleet voineet mitään senvertaista luoda.\n\nSe oli hänen oma kuvansa, jota hän tietämättä, tuntematta näki.\n\nKummastuneena, ihastuneena hän katseli ihanata ihmettä. Semmoista hän ei\nollut koskaan aavistanutkaan. Hän ihailee sen kauneutta. Hän ihmettelee\nsen kihara-hiuksia, jotka olisivat sopineet itse ihanalle\nBakkho-jumalalle; hän ihmettelee kauniisti-kaareilevaa otsaa, joka olisi\nollut itse Foibollekin koristukseksi; hän ihmettelee silmäin\ntaivaallista sulo-loistoa, joita hienot silmäkarvat varjosivat kuni\npilven kulta-ripset aamu-aurinkoa; hän ihmettelee Afroditen-kaltaisia\nposkia, Heben huulia, Artemiin kaulaa ja hartioita. Hän on ylen\nihastunut.\n\nJa mitä enemmin hän katselee, sitä enemmin hän innostuu. Hän on niinkuin\nlumottuna. Hän rakastaa, rakastaa innollisesti tuota suloista olentoa,\njoka elää lähteen syvyydessä. Ja kohta hän havaitsee, että tuo suloinen\nolento rakastaa häntä takaisin. Sillä koska ikänänsä hän, rakkaudesta\ninnostuneena, aukaisee sylinsä häntä kohtaan, aukaisee tuo\nlähteessä-olevakin sylinsä; ja koska ikinänsä nuorukaisen huulet\nvavahtavat suutelemaan suloista olentoa, vavahtaa myöskin tuon\nrakastetun huulet lähteessä.\n\nKova kohtalo estää kuitenkin heitä yhteen tulemasta. Joka kerta kun\nnuorukainen jo on niin likellä lemmittyänsä, että huulet melkein jo\nkoskevat rakastetun huulia -- niin hämmentyy vesi lähteessä ja ihana\nolento on kadonnut.\n\nHän huutaa kadonnutta, vaikeroitsee. Hän syyttää häntä sydämen\nkovuudesta, kun voipi niin julmasti leikitellä hänen kanssansa. Hän\nvalittaa jumaloiden kovuutta, mitkä eivät salli hänen päästä rakkaansa\nluokse. Hän lausuu surunsa ilmalle, metsälle.\n\nJa kun hän on vaikeroinnut, syyttänyt, valittanut, hän taasen palajaa\nlähteen partaalle -- ja samat menot uudistuvat taas.\n\nKuitenkaan hän ei väsy rakastamasta. Hänen sielunsa on lumottu\nrakastettuun olentoon. Lähteen ääreltä hän ei enään voi lähteä.\n\nMutta onneton rakkaus tuottaa hengelle kuoleman. Kun nuorukainen turhaan\nsai huo'ata lemmittyänsä, joka ei kohonnut lähteen syvyydestä, niin\nhenkensä voima riutui. Kuni kedon kukka vaalenee ja lakastuu, kun syksyn\ntullessa kesä-auringon lämmin laimistuu, niin vaaleni, lakastui\nnuorukainenkin. Ja viimein hän erkani elosta.\n\nKun leveni tieto, että kaunis Narkisso ei enään ollut hengissä, tulivat\nNymfat itkemään hänen kuoloansa ja valittamaan hänen onnetonta\nrakkauttansa. Siinä itkivät Naiadit eli Lähde-nymfat, siinä itkivät\nDryadit eli Metsä-nymfat, siinä itki niin-ikään Oreadit eli\nVuori-nymfat. Mutta katkerimmasti kaikista kaikui Ekhon itku, sillä tämä\nlempi nuorukaista vielä kuolemassakin.\n\nJa kun he olivat itkeneet, vaikeroinneet, niin läksivät he puita\nnoutamaan metsästä, rakentaaksensa lavan, jonka päällä aikoivat polttaa\nvielä kuolemassakin kauniin ruumiin.\n\nMutta kun tulivat lähteelle takaisin, niin ei enään ollutkaan ruumis\nsiellä. Sen sijaan havaitsivat he kauniin keltaisen ja valkean kukan,\njoka kohosi siitä paikasta ruohosta, missä ruumis oli maannut. Jumalat\nolivat, näet, tämmöiseksi kukaksi muuttaneet silloisen nuorukaisen,\njonka nimen kukka sai kantaa.\n\nNyt kävi Teiresias-tietäjän ennustus aivan selväksi: Narkisso ei päässyt\nkorkeaan ikään, sillä hän tuli tuntemaan itsensä, s. o. hän tuli\nnäkemään oman kuvansa.\n\nTämmöinen oli Narkisson historia, josta narcisso-kukka muistuttaa. Tätä\nkukkaa pitivät tästä lähin muinais-Kreikkalaiset suuressa arvossa, ja\nkehuvat sen kunniaksi, että korkeat jumalattaretkaan eivät katsoneet\nalentavaksi joskus kantaa sitä koristuksena. Missä hyvänsä se kasvoi,\nniin se luettiin erinomaiseksi kauneudeksi sille paikkakunnalle.\nSentähden eivät unohtaneet runoilijat koskaan, kuvatessaan jonkun paikan\nkauneutta, mainita, että siinä kasvoi narcisseja. Niinpä esm.\nikipäiviksi verraton Sofokles eräässä paikassa draamoissansa, joka\npaikka on tullut historiallisestikin kuuluisaksi. Kun, näet, runoilija\njoutui iälliseksi, syyttivät hänen täysikasvuiset poikansa\ntuomioistuimen edessä häntä iän heikontamana mahdottomaksi hoitamaan\ntalouttansa. Vaadittuna vastaamaan sanotaan Sofokleen silloin vastauksen\nasemesta tuomarien kuullen lukeneen erään kööri-paikan vasta\nvalmistuneesta näytelmästänsä \"Oidipus Kolonossa\", jota kuultuansa\ntuomarit yksimielisesti vapauttivat hänen, lausuen, että, joka osasi\nniin kauniisti runoella, ei suinkaan voinut olla iän heikontama. Samassa\npaikassa hän, kehuen Kolono-lehdon ihanuutta, ei jätä sanomatta, että\nsiinä myös \"taivaallisen kasteen kasvattamana kukoisti ihana-rypäläinen\nnarcissi ikuisessa suloisuudessa\".\n\n\n\n\nIX.\n\nFilomela eli Satakieli.\n\n\n\"Miksi satakieli vaikeroitsee?\" -- Ihmishenki, näet sä, puhuu hänessäkin\nja sentähden hän meitä liikuttaa. Ja jos kysyt, mistä satakieli on\nsaanut omaisuuden enemmän kuin muut meissä herättää sitä romantillista\nmielialaa, jota hänen laulunsa vastustamatta virittää, tai miksikä juuri\nhän ennen muita viihtyy yön hiljaisuudessa, taikka mistä syystä hänen\nlaulunsa niin hyvin sointuu yhteen lemmen unelmien ja lempivien\nsydämmien kanssa, niin tietäös, että kauniit sävelet tulevat neitsyestä\nhentoisesta ja että ne tästä syystä soivat niin puhtailta, niin\nsulovilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi impeä kasvoi Pandionin palatsissa loistavassa Athenan kaupungissa.\nHe kasvoivat kuin kukkaset, mutta kauniimmat olivat he kaunihimpia\nkukkia, sillä heidän ihanat silmänsä puhuivat sisällisestäkin, hengen,\nkauneudesta niin rikkaasta, että, kun niihin katsoit, sä luulit\nköyhyyden jo tuiki maailmasta kadonneen. Ja Kreikan nuorukaiset, joiden\nosalle se onni sattui että saivat näitä impiä nähdä, tunsivat ja\ntunnustivat yksin mielin, että olivat nähneet kaunokaisista rikkaan\nHellaan kaunihimmat naiset.\n\nJa maan kaunokiharaiset pojat kilpailivat voittaaksensa suosiota impien\nedessä, uljaat ruhtinaat kävivät heitä kosimassa. Mutta immet eivät\nniihin taipuneet, vaan pitivät sydämmensä vapaina toisiansa varten.\n\n\"Toisiansa varten\" -- sillä keskenänsä olivat he tehneet sisar-liiton\nsemmoisen, että rakastaisivat toisiansa totisesti ja etteivät toisistaan\neroaisi tässä maailmassa, eipä toisessakaan maailmassa, jos suopeat\njumalat semmoista sallisivat.\n\nJa siltäpä todellakin näytti kuin olisivatkin korkeat jumalat katsoneet\nhyväksi toteuttaa sisar-parin tahdon ja päätöksen, ja kuin olisivat\nonnen jumalattaret, nuo järkähtämättömät Moirat eli Parcit, kehränneet\nsisarten elämänlangat yhdenlaisiksi. Mutta se siltä ainoastaan _näytti_,\nsillä vaikka langat olivat yhtä pitkät, niin oli niihin kuitenkin eri\nkohtaloita kierretty.\n\nMetelinen aika sattui maalle. Kuningas Pandioni joutui sotaan toista\nkuningasta vastaan nimeltä Labdako, Thebessä. Kun thebeläinen kuningas\nnäytti pääsevän voitolle, kutsui Pandioni avuksensa Terey'n, joka oli\nkuningas Dauliissa. Tämän avulla voitti Pandioni Labdakon, ja\npalkinnoksi tarjotusta avusta lupasi Pandioni liittolaisellensa Tereylle\nvanhemman tyttärensä Prokne'n, -- toisen tuosta ihanasta sisar-parista.\nNuorempi, Filomela, oli jäävä kotiin vanhempain luo.\n\nSurulla ja kauhulla kuulivat kauniit sisaret tämän päätöksen ja\nkoettivat saada sen peräytetyksi; Prokne itki, Filomela rukoili. Mutta\nkuningas oli antanut kuninkaallisen sanansa, ja Terey pysyi oikeudessaan\nlujana, vaatien lupauksia turvaavata Zey-jumalata todistajaksi. Ei\nmikään auttanut, lupaus kävi toteen: Prokne tuli Tereyn puolisoksi,\nFilomela jäi isän huoneesen.\n\nNäin tulivat kaunokaiset siis eroitetuksi.\n\nMutta Prokne ikävöitsi suuresti entistä onnellista oloansa ja\nrakastettua sisartansa; ja pian tuli kaipaus niin palavaksi, ettei hän\nenään voinut olla Filomelaa näkemättä. Hänen puolisonsa Terey tarjousi\nsilloin koettamaan hankkia Pandionilta lupaa Filomelalle käydä häntä\ntervehtimässä, jopa lupasi itse perillekin saattaa Filomelan.\n\nTerey läksi nyt Athenaan, tuli Pandionin palatsiin, kertoi asiansa ja\nonnistuikin saada isän lupaa tyttärelle. Kaipauksesta vaalennut kukka\ntuli ruusuiseksi kuin ennenkin, kun isä hälle tätä ilmoittaen käski\nhänen laittauda valmiiksi. Ken oli määrätyllä ajalla lähdölle valmis jos\nei Filomela? Tereyn turvaan suljettuna lähti Filomela isän-huoneesta,\nvanhan isän siunauksella saatettuna.\n\nMutta Tereyn turva, mimmoinen oli se? -- Olihan valanrikkojan pettävä\nturva.\n\nTerey oli kuningas, Terey oli sukulainen, Terey oli Proknen aviomies;\nmutta kuninkaallisuutensa, sukulaisuutensa, uskollisuutensa, kaikki\nTerey unhotti himojen tuimasti raivotessa. Onnettomuuden hetki oli\nläsnä, turvattoman viattomuuden taivaallinen suojelija oli kääntänyt\nkasvonsa pois, päivä laski häpeästä punastuen ilmanrannan alle, kätkien\npuhdasta silmäänsä karvauksesta ilkiön kurjasta työstä.\n\nKun seuraavana päivänä Helio taas ohjasi valovaunujansa taivaslaen yli,\nniin oli rikos tehty ja Filomela joutunut rikoksen uhriksi.\n\nTuskin sai Terey selvin järjin ymmärtäneeksi kahdenkertaista rikostansa\nvasten turvatonta impeä ja sukua, ennenkuin uusi hurjuus hänen mielensä\nvaltasi. Enemmän peljäten ihmisten tuomiota kuin korkeain jumalain,\nmitkä uskollisuutta ja oikeutta suojelevat, mietti hän keinon, millä\nestäisi Filomelan ilmi antamasta hänen hirveätä rikostansa, ja keksi\nuuden ilkityön. Hän leikkasi kauniilta raiskatulta neideltä kielen pois,\nsulki hänet huoneesen, jonka hän jätti muutamain hyvien toverien\nvartioittavaksi, ja antoi ankaran käskyn, että vankia katsottaisiin ja\nkohdeltaisiin aivan niinkuin hän olisi tämän maailman suhteen kuolleena.\nSurmata häntä, sitä Terey ei uskaltanut, hän oli siihen liian pelokas,\njumalia luuli hän tällä tavoin vähemmin vihoittavansa kuin jos hän oli\nFilomelan hengeltä saattanut.\n\nTerey matkusti tämän jälkeen puolisonsa tykö niinkuin ainakin, ja kertoi\ntälle teeskentelevällä sääliväisyydellä, että Filomela oli tiellä\nkuollut, ja että hän oli hänen juhlallisesti haudannut sekä manalan\njumaloillekin tavan-mukaiset uhrit tyystin ja täydellisesti suorittanut.\n\nMutta Nemesis, tuo koston leppymätön jumalatar, jonka tarkka silmä\nkaikki huomaa, tuli tällä kertaa yhtä vähän kuin milloinkaan petetyksi.\nHän huomasi heti mitä oli tapahtunut ja mihin Filomela oli kätketty, ja\nhankki tälle tilaisuuden ilmiantaa olopaikkansa sen mainion \"kudelman\ntodistuksen\" kautta, jonka vanhat runoilijat ovat runoelmillansa\nikuiseksi tehneet. Filomela, jonka elämän ilo oli loppunut ja joka nyt\neli ainoastaan kostaaksensa, työskenteli, näet sä, vankeudessaan\nkutomalla. Niin kutoi hän myös hyvin taidokkaan kankaan, johon hänen\nelämänsä surullinen kohtalo oli taiten kuvaeltu. Uskollisen palvelijan\nkautta sai hän tämän kankaan Proknelle, ja mitä ei muu ymmärtänyt, sen\nymmärsi heti aavistavainen sisaren-sydän.\n\nProkne vartoi nyt tilaisuutta saada sisartansa tavata. Tämmöinen\nilmestyikin kun vasta taas vietettiin noita haaveellisia\nDionyson-juhlia, joita kutsuttiin \"kolmenvuotisiksi\", syystä että niitä\nvietettiin joka kolmas vuosi. Silloin oli naisten tapa seppelöittyinä,\nthyrso-oksa kädessä, karehtia kaiken yötä ympäri seutuja, tanssien ja\nlaulellen ylistysvirsiä, dithyrambeja ja köörilauluja Dionyso jumalan\nkunniaksi. Näiden intomielisten, haltiokkaitten juhlien kestäessä, osasi\nProkne päästä sisarensa vankihuoneesen ja pelasti hänen.\n\nYhdessä päättivät he nyt kostaa Tereyn julmia ilkitöitä, ja sen he\nviipymättä tekivätkin, ja läksivät sitten pakoon.\n\nMutta jumalat, jotka olivat nähneet Proknen ja Filomelan kärsimykset ja\njoiden tuli heitä sääli, antoivat armonsa loistaa sisarille, joidenka\nkeskinäinen rakkaus oli yhtä harras kuin ennenkin. He pitivät korkeassa\nOlympossa neuvoa. Heidän viisautensa katsoi hyväksi päättää, että\nsisarten inhimillinen elämä kärsimyksineen suruineen nyt olisi\npäättynyt, sillä mikäs riemu voi heille niinkuin muille enään kukoistaa?\nApolloni, Zeyn suopea poika, lähetettiin sentähden maan päälle, ja\ntäällä hän muutti onnettomat ihanat sisaret pieniksi linnuiksi: Proknen\nkauniiksi _Pääskyseksi_, Filomelan sulo-ääniseksi _Satakieleksi_.\n\nJa nyt tiedät sä, että, kun satakieli laulaa livertelee sulosointuisia\nsäveleitänsä, niin se on Filomelan henki, jonka kuulet yössä\nvaikertelevan. Hän valittaa kadonnutta nuoruuttansa ruusuineen\nlempineen, mikä kaikki sydämmettömän ilkityön tähden hajosi tyhjään. Hän\nkaipaa huokauksella armasta vanhempaiskotoa, missä hän sisarensa\nrinnalla kasvoi sulassa rakkaudessa maailman pahuutta aavistamatta,\nmissä kaikki olivat niin hyvät ja missä Hellaan kaunokiharaiset\nnuorukaiset ihastellen seisoivat heidän jalkainsa juurella.\n\nTätä se on, jota satakieli laulaa, tätä se on, jota hän uskoo yön\nhiljaisuudelle ja kesä-illan lauhkeille tuulille. Ja harvoin saat häntä\nnähdä, sillä hän pakenee ihmisiä, joita hän nyt on oppinut tuntemaan\npahoiksi; mutta kauniin laulunsa antaa hän soida, ja sen kun kuulemme,\ntunnemme rinnamme sisimpien kielien vavahtavan, sillä se puhuu meille\nsatakielisen soittimen moninaisella värähdyksellä, satakielisen sävelen\nsuloisuudella.\n\n\n\n\nX.\n\nHeliadit eli Merenkulta.\n\n\n\"Aurinko nousee, aurinko laskee\", sanomme me runollisella lauseella yhä\nvielä, ehkä hyvin tiedämme, että maa se liikkuu, mutta aurinko pysyy\nliikkumatta.\n\nMutta vielä runollisemmasti ajattelivat Kreikkalaiset tätä asiaa.\nAurinko oli heistä jumala, jonka nimi oli Helio s. o. Päivän-jumala,\nAurinkoinen, ja jota jumalaa myöhemmin katsottiin samaksi kuin Foibo,\nApolloni.\n\nNiin pian kuin aamu-koite idässä levittää purppura-mantteliansa, nousee\nHelio kulta-vaunuihinsa, joita vetää neljä tulista hevosta. Hän ottaa\nnyt kultaiset ohjakset käsiinsä ja ajaa säestävissä vaunuissaan pitkin\ntaivaan kantta, idästä länteen, jakaellen valoa ja lämpimää sekä maan\nlapsiraukoille että Olympon autuaallisille jumaloille. Yöksi palajaa hän\näitinsä, puolisonsa ja lastensa luo suloiseen palatsiin, joka on\näärimmäisessä länsimeressä.\n\nNäin jatkaa kultakypärinen, suopea jumala tointansa vuosi vuodelta,\npäivä päivältä, milloinkaan väsymättä. Ainoastaan yhden kerran, yhden\nainoan kerran, sanotaan loistavan jumalan puuttuneen.\n\nAsian laita oli tämmöinen.\n\nHeliolla oli poika, jonka nimi oli Faietoni. Hän oli isälle, äitille ja\nvarsinkin sisarille erinomattain rakas. Nuoruuden ensimäinen kukoistus\nkaunisti jaloa nuorukaista. Yllytettynä onnettomasta veikasta erään\nEpafo nimisen toverin kanssa, tuli hän kerran isänsä tykö, tahtoen\nisäänsä valalla vannomaan, että hänelle myöntäisi sen anomuksen, minkä\nhän nyt aikoi tehdä. Isä vannoi, ja nuorukainen pyysi saadaksensa\nyhdeksi päiväksi ohjata tulivaunuja yli taivaan kannen.\n\nTämmöinen anomus kauhistutti isää. Mitenkä voisi kokematon nuorukainen\nsuorittaa työn semmoisen, johonka tarvittiin täyden jumalan viisaus ja\nvoima? Mutta vala oli annettu; muu ei auttanut: Helion täytyi antaa\ntuli-valjakkonsa Faietonin tottumattomiin käsiin.\n\nTuskin oli nuorukainen vapisevin sydämmin noussut kulta-vaunuihin, kun\ntuliset hevoset, jotka tunsivat oudon miehen olevan ohjaksissa, alkoivat\nkarata eteenpäin rajuinta vauhtia, purskahuttaen tulta ja savua suusta\nja sieramista. Nuorukaisen käsi oli liian heikko niitä ohjaamaan,\nhillitsemään. He joutuivat oikealta tieltä pois. Milloin kajosivat he\nhurjassa riennossaan taivaasen, ja polttivat sitä, milloin maahan, ja\nsytyttivät sen. Tuli nousi kaikkialla, häiriö oli ääretön, luonto\nvapisi, ihmiset luulivat maailman lopun tulleen.\n\nKummastuneena metelistä ja oudosta palohajusta kallisti vihdoin taivaan\nisä, Zey, päätänsä ulos Olympon pilvistä, ja havaitsi yhdellä\nsilmänluonnilla asiain tavatonta tilaa. Julmistuneena nuorukaisen\nrohkeudesta ja nähden, ettei muu täällä auttanut, otti yli-jumala\nhirveän salamansa käteen ja leimahutti sen suorastaan nuorukaisen\nrintaan. Rinta halkesi, nuorukainen töytäsi hengetönnä Eridano-virtaan,\nja hevoset karkasivat tyhjillä vaunuilla kotiin.\n\nZey pani asiat jälleen järjestykseen.\n\nMutta sanomattoman kauhea oli sukulaisten suru. Murheellinen isä peitti\nloistavat kasvonsa ja sulasta surusta hän tulevana päivänä ei voinut\nkultavaunuja ajaa taivaan kannen yli. Silloin olisi pahanpäiväinen\npimeys peräti peittänyt maan, ellei Faietonin kautta sytytetty palo\nsiellä täällä vielä olisi maailmalle antanut hirveätä valoansa. Mutta\ntämä päivä oli Helion elämässä ainoa, jolloin aurinko ei päässyt\nsinilakea kulkemaan.\n\nSurun rasittama äiti vaikeroitsi ääneensä ja syleili hellästi kuollutta\npoikaansa, syyttäen itseänsä pojan kuolemasta. Hän oli näet kehoittanut\nonnetonta nuorukaista tuohon tuhoa tuottavaiseen anomiseen.\n\nMutta kauhein, syvin oli kuitenkin sisarten murhe. Nämä, joidenka nimet\nolivat Faietusa, Lampetie ja Foibe, ja joita yhdellä nimellä kutsuttiin\nHeliadeiksi eli Auringottariksi, eivät voineet ollenkaan erota rakkaan\nveljen ruumiista. Yöt päivät vaikeroitsivat he sen ympärillä, löivät\nitkien rintaansa, kauniit kiharaiset hapset tuuleen hajoitettuina. He\nsuutelivat kuolleen vaalenneita huulia, he kostuttivat kyyneleillänsä\nhänen särjettyä rintaansa -- niin rakas oli hän heille.\n\nNeljä kertaa oli hiljainen kuu jo päättänyt kierto-vaelluksensa, ja yhä\nvielä viipyivät Heliadit kuolleen veljensä vieressä, sieltä milloinkaan\nerkanematta.\n\nTämmöinen suru herätti korkeain jumalain sääliä. He pitivät Olympossa\nneuvoa ja päättivät heidät muuttaa hopea-poppeleiksi, vapauttaaksensa\nheitä elämän-suruista. Tuskin oli tämä päätetty, ennenkuin muuttuminen\njo alkoi. Äiti, joka oli surevien lastensa tykönä ja koetti heitä\nlohdutella, ennätti töin tuskin jäähyväisiksi heitä suudella, kun jo\nkauniit oksat rupesivat vesoilemaan ja hopeaiset lehdet peittämään\nsolakoita vartaloita; pää muuttui kauniiksi latvaksi.\n\nMutta näin luontokappaleiksi muuttuneinakin Heliadit eivät unohtaneet\nsuruansa. Muistaen onnetonta veljeänsä he yhä vielä itkevät. Kyyneleet\nvuotavat alas maahan, juoksevat sieltä mereen ja muuttuvat vedessä siksi\nsoreaksi kiveksi, joka on tunnettu _merenkullan_ eli _kultapihan_\nnimellä.\n\nUsein olet sa, Suleima, ihmetellyt merenkullan kirkasta puhtautta. Nyt\nse ei enään sua kummastuttane, sillä eikö kyynel, joka vuotaa rakastavan\nsisaren puhtaasta sydämestä, olisi puhdas ja kirkas? Usein olet myös\nmerenkullan sisässä luullut havaitsevasi kiiltävän itkun-karpaleen.\nTarvinneeko mun sanoa, että se on Heliadein kyyneleitä?\n\n\n\n\nXI.\n\nKypressi.\n\n\nSä kerran pyysit mun selittää, mistä syystä kypressi aina kyyneleitä\nvuodattaa ja mistä syystä sen paljas nimikin jo mieleen tuottaa surua ja\nkaipausta.\n\nTietää kun saat, kuka kypressi on, niin sen helposti huomaat. Kypressi\noli nuorukainen Keoon satoisassa saaressa; hän oli suloinen ja kaunis.\nHänen oikea nimensä oli Kyparisso; Telefo oli hänen isänsä nimi.\nApolloni, tuo mahtava jumala, joka yhtä taitavasti tiesi hopea-joustansa\njännittää kuin kulta-kitharaansa virittää, suositteli suuresti\nherttaista nuorukaista.\n\nSaaressa löytyi kauniita, viheriöitseviä ketoja. Kauniista kaunihimmat\nolivat niin kutsutut karthaialaiset kedot, jossa jumalalliset Nymfat\nmielellänsä oleskelivat. Näiden ketojen avarilla kentillä he leikkiä\nlöivät ja näiden tuoksuvilla kukka-permannoilla he tanhuelivat.\n\nNäillä Nymfoilla oli varsinainen lemmikki, heille nimen-omaan pyhitetty\n-- erinomaisen kaunis ja sievä hirvi. Sen laaja-haaraiset,\nkullan-hohtavaiset sarvet olivat niin korkeat ja uhkeat, että ne ikään\nkuin tuuhea puun latva levittivät varjoa allensa. Kaulaa ja päätä olivat\nNymfat koristaneet käädyillä, kalliilla kivillä ja muilla koristuksilla;\nsarvien pöyhkeistä haaroistakin riippui kauniin-värisiä nauhoja.\n\nHirvi oli niin kesu, ett'ei se ensinkään ymmärtänyt ketään pelätä. Se\nsöi kenenkä kädestä hyvänsä ja tarjosi kaulaansa kenen oudon tahansakin\ntaputeltavaksi ja siliteltäväksi. Senpä tähden se kaikille olikin\nmieluinen, mutta etenkin Kyparissolle, Keos-saaren nuorukais-valiolle.\nHänpä sitä johtasi viheriöitseville laitumille, hänpä sitä opasti\nkirkasten lähteiden raikkaille virvoituksille, hänpä hirven sarviin\npalmikoitsi kirjavia kukkasseppeleitä, hänpä välistä poika-peijarin\ntavalla istuikse hirven selkään ja lienosti sitä purppura-päitsimillä\nohjaten ajaa ratsasti kernasta ratsuansa.\n\nTapansa mukaan oli Kyparisso taasen kerran metsästämässä. Ilma oli kuuma\nja päivä helteinen. Turhaan hakivat nuorukaisen silmät jotakuta\nmetsän-riistaa joutsensa jouto-huviksi: metsolan kaikki\nmesi-metsinkäiset olivat metsiinsä syvemmälle paenneet, siellä suojaa\nhakeakseen vasten päivän hellettä. Nuorukainen kulki sinne tänne, edes\ntakaisin; päivän painava kuumuus sai hänen jo käymään maltittomaksi,\nhänen huono onnensa sai hänen närkästymään. Pahoilla mielin hän jo\npäätti metsästä kääntyä kotiin, kun matkan päässä, tuuhean puun alla,\nnäki pitkä-vartisen ruohikon hiljaa heiluvan, josta päätti, että joku\nmetsolan nopsajalka siinä nautiskeli puun viileätä varjoa.\n\nSilmänräpäystäkään epäilemättä hän joustansa jännitti, toisessa\ntuokiossa nuoli ilmassa suhisi, kolmannessa se oli hengen-haavan tehnyt.\n\nKyparisso luuli kuulevansa hiljaisen huudon, joka oli merkkinä siitä,\nettä vasama oli sattunut. Hän juoksi ilomielin saalistansa katsomaan.\n\nMutta jopa kääntyi ilomieli suruksi. Esine, johon nuoli oli sattunut, ei\nollutkaan mikään muu, kuin tuo kaunis, Nymfoille pyhitetty hirvi,\nKyparisson lempi-kumppali.\n\nNuorukaisen tietämättä oli tämä häntä etäältä seurannut hänen\nmetsästys-matkallansa ja siten joutunut näille seuduille, jossa sen\nmuuten ei ollut tapana kuljeskella. Mutta helteestä uupuneena oli se\nlaskenut levähtämään ruohikon pehmeälle permannolle, metsän simeään\nsiimeksehen.\n\nKun tuli Kyparisso perille, ei ollut hirvi vielä kuollut, mutta veri\nkovasti purskui haavasta, joka oli kuolettava. Hirvi loi nuorukaiseen\nrauenneet silmänsä, joissa Kyparisso luuli näkevänsä lempeän syytöksen,\nja heitti sitten henkensä nojaten päätänsä nuorukaisen syliin.\n\nNytkö Kyparisso onnettomaksi! Vaikeasti valittaen hän syytti itseänsä\nonnettomuudesta. Mitä Nymfat sanovat kun saivat tämän tietää, ja mitä\noli hän itse heille sanova! millä oli hän itseänsä puolustava?\n\nNuorukaisen korkeita valitus-huutoja kuullessaan Nymfat jo joutuivat\nsaapuville. Heidän surunsa enensi nuorukaisen onnettomuutta. Nähdessään\nhänen syvää liikutustaan he kyllä koettivat häntä lohduttaakin. Mutta\nturhaapa se oli; hän ei ottanut lohtuaksensa.\n\nSaapuvillepa tuli itse Apollonikin, jonka kävi nuorukaista sääli, ja\nkoetti hänkin nuorukaisen surua lievittää. Vaan eipä auttanut; Kyparisso\nyhä itki ja vaikeasti valitti sekä rukoili korkeita jumalia, että he sen\narmon hänelle soisivat, että hän saisi iki-päivänsä surra ja itkeä.\n\nKun, hänen näin lakkaamatta surressaan ja itkiessään, hänen verensä jo\nalkoi kuiviin juosta ja elinvoimansa kuihtua, ja jumalat huomasivat,\nett'ei hänen surunsa ikänään herkeäisi, päättivät he nuorukaisen päästää\nhänen tuskistansa. Ja katso: tuo nuorukaisen ennen niin punertava näkö\nkävi vihriäksi, verevä vartalo muuttui solakaksi puuksi ja kauniit\nkiharat muuttuivat somaksi latvaksi, joka taivasta tavoitteli.\n\nJa näin muuttui Kyparisso sieväksi puuksi, joka kauniin hoikan vartensa\nkautta muistutti muinoin mieluista nuorukaista, niinkuin se pehmeän ja\ntumman, siistin ja totisen havu-pukunsa kautta muistuttaa hänen suruansa\nja kaipaustansa. Sillä nuorukaisen rukoukseen \"että hän saisi\niki-päivänsä surra ja itkeä\", olivat jumalat suostuneet.\n\nJa ihmiset pitivät tästä puusta paljon ja antoivat sille kunnia- ja\nhyväilys-nimiä. Niinpä he sen juhlallisen ja uljaan varren ja kasvun\njohdosta keksivät sille nimen \"patsaan tavoittelija\", niinkuin he sen\nhyvästä hajusta sitä nimittivät \"lemuajaksi\", ja pysyvästä vihriästä\nväristä sille soivat nimen \"iki-vihriöitsijä\".\n\nSuleima! semmoinen oli Kypressin elämän-satu. Meidän pohjoisista\npuun-lajeista on kuusi parhaiten Kypressiin verrattava. Sille voisimme\nmekin syystä \"iki-vihriöitsijän\" kunnia-nimen antaa, samaten kuin se\ntavallansa \"patsaan-tavoittelijanakin\" on, koska se, ikään kuin\nKypressikin, kasvullaan koettaa tavoitella keilan-näköisen patsaan\nmuotoa.\n\nJuhlallinen ja totinen se myöskin on, niinkuin Kypressikin. Siitäpä\nsyystä se onkin meidän oloissa saanut toimittaaksensa samaa virkaa kuin\nKypressi etelä-maissa ja semmoisena itselleen saavuttanut\n\"Kalevan-kuusen\" juhla-nimen. Kreikkalaiset niinkuin muutkin kansat,\njoittenka maassa kypressejä kasvaa, istuttivat näitä puita kuolleitten\nhaudoille sekä käyttivät niitä muillakin tavoin surua ja kaipausta\nmerkitsemässä sen osoituksen mukaan, jonka olivat heille jumalat\nantaneet, kun he Kyparisson rukoukseen myöntyivät. Niinhän meidänkin\nhautaus-mailla tavan mukaan kuusia kasvaa, ja niinhän meilläkin kaksi\nkuusoista portin suussa on merkkinä siitä, että suru ja kaipaus on siinä\ntalossa olemassa.\n\n\n\n\nXII.\n\nBitoni ja Kleobis.\n\n\nNiiden hetkien muisteleminen, joina kerta ennen olemme olleet\nonnelliset, tuopi onnen uudestaan sydämmiimme.\n\nNiinpä täyttää nytkin vaivihkaa riemu minun mieleni, muistaessani erään\nhetken hiljaista onnea sinun kanssasi, Suleima. Oli sunnuntai Kesäkuussa\njälkeen puolipäivän. Seuraten vanhaa tapaa läksimme lauhkeassa ilmassa\nkävelemään. Sisällinen taipumus johti taasen askeleemme viehättävän\nrauhaisalle hautausmaalle.\n\nPyhitettyämme vanhempaimme muistoa kävelimme monilukuisten hautain\nvälillä kirkkomaalla. Sinä seisahduit yksinkertaisen ristin eteen. Siinä\noli haudattuna vanhan rehellisen torpparin ja hänen hurskaan vaimonsa\nainoa poika. Minä nä'in pikaisen kyyneleen, ikään kuin kristalli-kalvon,\ntuokioksi kirkastavan kauniit silmäsi, kun puhuit nuorukaisen\nlyhykäisestä elämän matkasta ja surkuttelit onnettomia vanhempia, jotka\ntässä lapsessaan olivat kadottaneet vanhuutensa ainoan tuen. \"Mutta\nparasta kait tuo oli\", lisäsit ja loit minuun silmäyksen.\n\nMinä tuota silmäystäsi en ymmärtänyt. Tiesi ymmärtänenkö sitä nytkään\nvielä. Mutta ainakin olen sitä nyt tavallani selittänyt. Minä vastaan\nrunoilijan sanoilla, Suleima:\n\n                        \"etkö oo tarua\n      Kleobiista ja Bitonista kuullut?\n      Emonsa heille taivahast' aneli\n      Parainta palkkoa mi ois ajassa\".\n\nTahdon tämän tarun sulle kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorkein hallitsija korkeassa Olympossa oli yli-isä Zey, taivaan ja maan\nherra. Mutta lähinnä häntä mahtavuudessa ja kunniassa oli hänen\njalomielinen puolisonsa, uljas Hera, taivaan kuningatar. Ihmisissäpä\nkävi sekin puhe, että tämä korkea jumalatar välistä milt'ei\ntehollisestikin vaikuttanut itse Zeyn päätöksiin. Niinhän ainakin maan\nlapsissa naiset usein vaikuttavat miesten neuvotteluihin.\n\nTästäpä pelkäsivät ja kunnioittivat muut jumalat ja jumalattaret häntä\nsuuresti. Mutta jota itse jumalalliset kunnioittavat, sitä täytyy\nihmisten kunnioittaa monta vertaa korkeammin. Niin tekivätkin\nkuolon-alaiset ja nimittivät jumalatarta, merkitäksensä hänen\nmajesteetillistä kuninkaallisuuttansa, \"kultaisen valta-istuimen\nistujaksi\".\n\nNiiden paikkakuntain joukosta, jotka hartaimmasti palvelivat Heraa, ja\njoita jumalatar sen tähden ennen muita suositteli, oli etevin Argon\nkaupunki Argoliin maakunnassa. Tätä paikkakuntaa hellittelikin taivaan\nkuningatar niin erinomaisesti, että hän tästä sai nimen Hera Argolainen\neli Argivinen Hera.\n\nKaikenlaiset seikat paikkakunnassa viittasivatkin siihen, että se oli\njumalattaren varsinainen mielipaikka. Niinpä täällä esim. löytyi nimet\nEuboia ja Akraia, kaksi vuorenhuippua, sekä Prosymnia, eräs tasanko --\nkaikki nimiä, joita sadun mukaan ennen muinoin Heran ammat kantoivat.\nNiin kasvoi täällä myös Asterion, se on: tähtimö, niminen kukka, jonka\nlehdistä asukkaat Heralle ja itselleen tekivät seppeleitä Hera-juhliksi.\nSatu mainitsi, näet, Asterionin olleen mainittuin ammain isän. Niinpä\nikään oli täällä Kanakho lähde, jossa Hera mielellään kylpi.\n\nMutta kuuluisin kaikista oli Heran mainio temppeli Argo ja Mykenai\nkaupunkien välillä. Tässä seisoi pystytettynä hänen kuvansa, joka oli\nmarmorista ja kullasta, mainioimpia taideteoksia muinaisuudessa. Sen oli\ntehnyt ylevä taideniekka Polykleito, ja kuvan ilmestyminen teki epookin\nkreikkalaisessa taidehistoriassa. Päässä oli kuvalla kulta-diademi,\njohon Lemmettäret ynnä Sulottaret olivat kuvatut.\n\nJoka viides vuosi vietettiin täällä Heran kunniaksi erinomaisella\nloistolla \"Heraia\" niminen juhla. Silloin kokoontui kaikista\nlikiseuduista nuorukaisia loistavissa aseissa kamppaillakseen sotaisia\nkilpailuksia suuren ihmisjoukon läsnä-ollessa. Juhlasaatto läksi ulos\nArgon kaupungista ja etunenässä kulki sata uhri-härkää, sarvet kauniisti\nkukilla ja seppeleillä koristetut. Härkä oli erittäin Heralle pyhitetty\neläin.\n\nTämmöiseen Hera-juhlaan ovat nimet Bitoni ja Kleobis yhdistetyt.\n\nTavan mukaan olivat juhlat taasen vietettävät. Ääretön väkijoukko oli jo\nkokoontunut. Nuorukaisten kirkkaat sota-aseet välkkyivät kuni tulet.\nKukkaseppeleet uhri-eläinten päässä tuoksuivat.\n\nMutta juhlat olivat vielä juhlallisinta menoansa vailla.\n\nIkivanha pyhä tapa, näet, vaati, että Hera-temppelin ylimmäisen\nnaispapin itse piti oleman läsnä näissä juhlissa. Vuosisatojen pyhittämä\nkäytäntö vaati, että hänen oli niihin ajaminen kahdella varta vasten\nvalitulla lumivalkoisella härällä, joissa ei saanut mitään pilkkua olla.\nNais-pappi itse, jota pidettiin varsin pyhänä, oli aina valittava\nkaupungin korkeimmista ja jaloimmista suvuista.\n\nTähän aikaan oli Kydippe ylimmäisenä naispappina. Kun hänen nyt piti\nlähtemän juhlapaikkaan, eivät olleetkaan määrätyt härät saatavina ja\nmuilla hän ei saanut ajaa. Jalkaisin hän ei myöskään voinut kulkea,\nsillä hän oli ylen korkeassa iässä.\n\nPaha pula oli käsissä eikä neuvoa miten siitä suoriutua. Juhlaksi\nkokoontunut summaton väkijoukko rupesi jo maltittomaksi käymään ja vaati\nnapisten juhlamenojen alkamista.\n\nSilloin, kertoo satu, että, kun tässä neuvottomuudessa ei mitään apua\ntiedetty, naispapin uhkeat pojat Bitoni ja Kleobis, pyhällä öljyllä\nvoideltuansa ruumiinsa, vapaa-ehtoisesti tarttuivat vaunuihin ja vetivät\nvanhan äitinsä temppelille saakka, viisi viidettä stadiota ulkopuolelle\nkaupunkia.\n\nTätä kaunista todistusta hellästä lapsenrakkaudesta äitiä kohtaan\nvastaan-otti kokoontunut ihmisjoukko korkealla riemuhuudolla.\n\nMutta taru kertoo vielä, että kun äiti, liikutettuna tästä rakkauden\nosoituksesta, oli Heralta pojillensa rukoillut parhaan palkan, minkä\ntämä voisi ihmisille antaa, jumalatar silloin, äidin rukousta kuullen,\nlempeästi salli molempain nuorukaisten -- sitten kuin nämä ensin olivat\nHeralle juhla-uhrinsa toimittaneet -- vaipua suloiseen uneen, josta he\neivät ikinä enään heränneet.\n\nJa sanoma tästä jumalattaren erinomaisesta suosiosta levisi lavealle\nmaassa ja kaikki ihmettelivät jumalattaren armiaisuutta sekä kiittivät\nKydippeä ja hänen poikiansa onnellisimmiksi ihmisiksi maan päällä.\n\nTässä on nyt, Suleima, vastaus kyseilevään silmän-luontiisi. Kuolema ei\nole mikään paha; se on vaan paha elämä, joka sen pahaksi tekee. Päin\nvastoin on kuolema hyvä, kun hyvin olemme elämämme päättäneet. Ja niin\nsopii meidän uskoa, että kuolema tuolle ikävöitylle nuorukaiselle, joka\nnyt niin kauniisti lepää viheriöitsevän turpeen alla, niinkuin myöskin\nhänen iästyneille vanhemmillensa, joidenka harmaita päitä murhe nyt\nkovasti painaa, oli hurskauden paras palkinto.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKaarne ja Vares.\n\n\nKaikkiin tässä maailmassa on joku syy, ja niin on myös korpin mustuuden\nlaita.\n\nEräänä päivänä kun kävelimme syrjätietä tuon jylhän, mustan hongiston\nläpitse, jossa ikuinen tummuus ja viileys vallitsee, hämmästyimme\nyht'äkkiä moniäänisestä kimeästä kirkunasta, joka kuului päämme päältä.\nKun katsahdimme ylös siitä kapeasta aukosta, minkä tien ohessa seisovat\nkorkeat hongat jättivät väliinsä, huomasimme metelin alkuperän.\nKorkealla ilmassa näkyi suuri joukko pikkulintuja, jotka huikeasti\nhuutaen ajoivat erästä korppia. Siinä oli pääskysiä, peippoja,\nkeltasirkkuja, västäräkkejä, jopa huikentelevia kivitaskujakin. Ne\nlensivät sikin sokin korpin ympäri, nykäisivät hänestä höyheniä, ja\nkaikki ne kimeästi kirkuivat.\n\nKorppi rukka oli hyvin hämillänsä. Ei tietänyt juuri mitä tehdä. Sekin\npuolestaan enensi hälinää, välistä alakuloisena roikkuen, välistä\nvihaisena rähisten. Koetti vaan miten nopeimmiten pötkiä pakoon. Mutta\npienet linnut pysyivät hänen rinnallaan ja kiukkuisimmat kaikista olivat\nnuo kauniit pääskyt, nopsasiivet.\n\nSinun kävi korppi raukkaa sääliksi ja sinä milt'et vähän suuttunutkin\nnoihin pääsky-kultiin, joista muutoin niin paljon pidät. Ne olivat\nsinusta häijyt tuota yksinäistä lintu-parkaa vastaan. Mitä oli se siis\nheille tehnyt, että ne hänen suhteensa näin pahoin menettelivät? Ja\nihmisetkin, eikö nekin tee vääryyttä korppia vastaan, kun he sitä niin\ninhoavat? Mitäpä pahaa se siis on tehnyt?\n\nKorpin historia on varsin merkillinen. Minä kerron sen sulle. Päätä\nsitten, Suleima, onko syytä mielipahaan korppia vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen muinoin oli korppi eli kaarne -- joksi sitä myös nimitetään --\nihan lumivalkea. Sen höyhenet loistivat hopeaisena. Se oli yhtä\nvalkoinen kuin valkoisin kyyhkynen ja sen loistava höyhenpuku kilpaili\nvalkeudessa aaltoja rakastavan joutsenen hopeapuvun kanssa. Tästäpä\nkaarne olikin kaikkien mieleen, ja erittäinkin suosi sitä jumaloista\nHyperionin valoa-säteilevä poika, Foibo Apolloni, jonka varsinaiseksi\nmielilinnuksi se tuli.\n\nTämä iloa tuottava onni ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Se oli\nepä-aikainen uutteruus ja sopimaton puheliaisuus, joka oli syynä korpin\nonnettomuuteen.\n\nTämmöistä tietää tästä tarina:\n\nKoko Haimonian maassa ei ollut yhtään kauniimpata impeä, kuin Koronis\nLarissan kaupungista.\n\nTämän erinomaisen kauneuden näki päivän jumala, Apolloni, joka\nloistavissa vaunuissaan kulki taivaankantta, jaellen valoa ja lämmintä\nmaan lapsille -- ja rakastui häneen. Ja Koronis puolestansa, miten olisi\nhän voinut olla laulun ja runouden suloista jumalaa rakastamatta?\n\nJa aika meni onnellista menoansa.\n\nMutta Koronis oli maan lapsi, eikä ymmärtänyt sitä autuutta, minkä\nkorkeain jumalain lempi tuottaa ihmisille. Niinpä sattui myös, että hän\nlupasi rakkautensa kauno-kiharaiselle nuorukaiselle, jonka nimi oli\nIskhys ja joka oli maan lapsi niinkuin hänkin, vieläpä samasta\nmaakunnastakin.\n\nKerta kun päivän jumala oli taivaallisen ratansa päättänyt ja hänen\ntuliset hevosensa jo olivat yömajaan viedyt, tapasivat Koronis ja Iskhys\ntoisiansa taas, niinkuin heidän tapansa oli.\n\nTämän näki kaarne, Apollonin lintu, valkohöyhen. Vaikka varsin kaunis,\nsillä se hohti kuin hopea, se kuitenkin pahaksi onneksi oli sangen\nkielevä lintu.\n\nNyt on kielevyys juuri semmoinen, että se tekee omistajansa suorastaan\nkipeäksi, ellei tämä saa pitkin maailmaa hölpötellä kaikki mitä suinkin\nluulee tietävänsä. Tämmöinen puheenhimoinen kielikello nyt kaarnekin\noli. Se oli nähnyt jotain uutta; eikö sitä siis täytynyt kertoa! Eikö\nollut hän nähnyt Koronista yhdessä Iskhyyn kanssa! Malttiko hän olla\ntätä Apollonille kertomatta? -- Ei millään muotoa. Asia oli heti\nkerrottava, heti paikalla.\n\nJa mitä hän näin tuumaili, sen hän heti panikin toimeen. Yks kaks, niin\nhän jo läksi matkalleen.\n\nTiellä tapasi häntä tuttu vares. \"Minnekkäs matka pitää, jos saa luvan\nkysyä?\" kysähti tämä, joka lörpötteli yhtä mielellään kuin suinkin\nkaarne.\n\nKaarne nyt selittämään koko matkansa aikomusta.\n\n\"Mieletön on sinun matkasi\", sanoi tämän kuultuansa vares, \"tottele\nminua ja käännä pois kotiin. Sillä tiedä, kukaan ei tahdo kuulla\ntämmöistä ikävää sanomaa. Aivan samallainen onnettoman tiedon antaminen\nse minullekin tuhon toi. Käännä pois!\"\n\nVaroittaaksensa kaarnetta rupesi vares nyt laveasti juttelemaan\nelämäkertaansa:\n\n\n\n\nVares kertoo korpille elämänvaiheensa.\n\n\n\"Älä suinkaan minua ylenkatso, vaikka ma nyt olen vares vaan! Tiedä,\nminä olen parempikin ollut! Ja että minä nyt olen mikä olen, niin,\nsiihen on ainoastaan liiallinen uskollisuus syynä. Kuule:\n\n\"Alkuani olin minä kuninkaallinen neitsyt, ja minun isäni oli mainio\nKoroney, Fokiin kuningas. Tunnettuja ma puhun. Ja että taivaalliset\nolivat minun varustaneet erinomaisella kauneudella, sitä en kehtaisi\nitse mainitakkaan, ellei juuri tämä minun kaunis muotoni olisi minua\nonnettomaksi tehnyt.\n\n\"Isäni huoneessa kävi kosijoita monta. Vaan minä hempukka en niistä\nhuolinut. Sydämmeni oli vielä aivan vapaa, kun mulle tuho tuli.\n\n\"Kävellessäni, kuten tapani oli, avarata meren rantaa, näki minun meren\nmahtava jumala, Poseidoni, ja rakastui heti. Häneltä ei suinkaan\npuuttunut rukouksia eikä imartelevia puheita. Vaan minä jäin kylmäksi\nkuin jäinkin. Kun Poseidoni näki, ettei sanat mitäkään auttaneet, ryhtyi\nhän väkivaltaa koettamaan. Minä nopeilla askelilla pakoon.\n\n\"Mutta meren rannan pehmeä hiekka hidastutti askeleitani, ja Poseidoni\noli minun saavuttamaisillaan. Minä hädissäni silloin rukoilin taivaan\njumalilta apua. Ja Pallas, itse taivaallinen neitsyt, tuli neitsyttä\nauttamaan ja muutti minun kauniiksi linnuksi, ja otti minun\nläheisyyteensä olemaan hänen varsinaisena mielilintunaan.\n\n\"Näin olin siis linnuksi tullut. Mutta minun asemani oli onnellinen\nPallaan erityisessä suosiossa. Minä olinkin hänen ja muiden mieleen, ja\nminä olin yhtä hyvä tuttu Pallaalle kuin sinä nyt Apollonille.\n\n\"Mutta kuules nyt miten minä onneni menetin.\n\n\"Kerran antoi korkea suojelus-jumalattareni erään, Aktaionin\nviiniköynnöksistä tehdyn, suljetun kopan vartioittavaksi Kekropin\nmainioille tyttärille sillä nimenomaisella käskyllä, etteivät millään\nmuotoa saisi koppaa avata eikä sen salaisuutta tutkia. Minä, joka sen\nsalaisuuden hyvin jo silloin tunsin, voin sulle mainita, että koppaan\noli kätketty Pallas-Athenan kuuluisalle kaupungille aiottu kuninkaan\nalku.\n\n\"Minä, joka itse olin ennen ollut nainen, kävin uteliaaksi näkemään,\nmitenkä nämä naiset voisivat tämmöistä koetusta kestää, ja kätkeysin\njalavan tuuheisin lehtiin, odottaen, mitä tuosta tulisi.\n\n\"Kaksi näistä Kekropin neidoista, nimittäin Pandroso ja Herse, pysyivät\nsuureksi ihmeekseni kauan aikaa uskollisina. Mutta niinpä ei kolmas,\nAglauro, jonka onnistui houkutella siskonsa katsomaan ja joka itse avasi\nkopan kantta. Sisaret nyt näkivät, mitä koppa sisälsi.\n\n\"Minä kun tämän huomasin, heti lentää riensin hallitsijattareni luokse\nilmoittamaan, etteivät neidot olleetkaan käskyä noudattaneet, vaan\navanneet kopan.\n\n\"Minä odotin suurta palkintoa tästä uutteruudestani, taikka ainakin\nerinomaista kiitollisuutta. Vaan kuinkapa hämmästyin, kun jumalatar,\nvihastuneena pahasta sanomastani, paikalla ajoi minun pois luotansa,\nkielsi mun vasta olemasta hänen läheisyydessään, pani minun virastani\npois, jopa -- katkerin kaikesta -- otti minun sijaani mielilinnuksensa\ntuon ilkeän yöhaukan, Nyktimenen.\n\n\"Näin palkittiin minun uutteruuteni. Olkoon kova kohtaloni muille\nvaroitukseksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarne, kuultuansa nämät entisen Koroney-lapsen sanat, ei ottanut\nensinkään niistä mitään neuvoa, närkästyi päin vastoin silmittömäksi ja\nhuusi: \"Semmoiset pahat, joita mulle ennustelet, tulkoot oman pääsi\npäälle! minä puolestani ylenkatson sinua ja sinun varoituksiasi!\"\n\nNäin huutaen kaarne jatkoi matkaansa ja kiiruhti ilmoittamaan\nApollonille, mitä hän tiesi. Ja kun hän perille tuli, niin heti kertoi\nkerrottavansa.\n\nHirmuisesti suuttui valoisa jumala tätä kuullessaan. Seppele, joka\nkoristi hänen päätänsä, luiskahti alas ohimoilta, kultainen lyyry putosi\nmaahan, hänen muotonsa muuttui. Vihan vimmassa hän sieppasi vierestänsä\npeljättävän hopea-joutsensa, asetti siihen pitkältä sattuvan nuolen, ja\ntähtäsi suorastaan lemmittyä neitsyttä vastaan. Nuoli lensi suhisten\nilman halki ja samassa tuokiossa vaipui Koronis maahan, povi nuolen\nlävistämänä. Hienoilla käsillänsä neito koetti vetää nuolta haavasta,\nmutta veri purskahti ulos tehden hellänpunaisia verijuovia neitsyen\nhempeänvalkoiselle iholle; ja pian oli kaunis olento kova-onnisen\nkuoleman oma.\n\nNäin rankaisi jumala rikotun uskollisuuden.\n\nSillä aikaa yhä istui kaarne vartomassa, että jumala vihasta tointuneena\nantaisi hänelle odotetun palkinnon. Kotvasen kuluttua jumala jälleen\nmalttikin mielensä. Mutta kun hän huomasi kaarneen, joka oli hänelle\ntuonut tämän vastamielisen sanoman, hänen vihansa uudestaan heräsi.\nHäntä inhoitti tämä liiaksi uuttera pahan sanan saattaja. Hän melkein\nkatui äkkinäistä kovuuttaan tuota ennen niin lemmittyä Koronis-neitsyttä\nvastaan, ja koko mielipahansa kääntyi sanoman tuojaan. Pienellä sauvalla\nhän koski kaarneesen, jonka hopeankiiltäväiset höyhenet\nsilmänräpäyksessä muuttuivat sysimustiksi, ajoi hänen ijäksi pois\nlikeisyydestänsä sekä kielsi häneltä kaikkien hyvien lintuin seuraa.\n\nTämä oli epä-aikaisen puheliaisuuden palkka.\n\nMutta tästä hetkestä asti vihaavat hyvät linnut kaarnetta, joka oli koko\nlintusukua niin häväissyt, että hän siitä tuli sysimustaksi, ja\nrupesivat häntä nimittämään korpiksi. Siitä tulee sananlasku: \"musta\nkuin korppi\".\n\nKun sentähden muut linnut havaitsevat korpin joskus liikkeellä, he\nkokoontuvat hänen ympärilleen ja pilkkaavat häntä. He noukkivat häneltä\nhöyhenet pois, nähdäksensä onko hänellä yhtään ainoatakaan valkeata\nhöyhentä enään jälellä. Ja vanhemmat linnut kertovat nuoremmille \"tuo on\nennen ollut valkea, tuo!\"\n\nEikä ihmisetkään kärsi korppia, vaan pikemmin karttavat häntä nähdä.\nSillä muistaen sitä pahanpäiväistä sanomaa, jonka hän ennen muinoin vei\njumalalle, pelkäävät ihmiset nytkin, että, kun korppi heitä tapaa,\nhänellä taasen on pahoja uutisia taikka turmiota tuottavia ennustelmia.\nSenpä tähden olikin vanhan ajan ihmisillä, kun he jollekin pahaa soivat,\ntapa sanoa \"joutuos korppiin!\" taikka \"mene korppiin!\" samassa\nmerkityksessä kuin sanotaan \"mene hiiteen!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nOrioni eli Kalevanmiekka.\n\n\nPäättämättä jääköön, mikä niistä kauniimpi on; se vaan olkoon varmaa,\nettä ne ovat erinomattain kauniit molemmat.\n\nTähän päätökseen olimme tulleet kiistellessämme keskenämme, milloinka\ntähtitaivas kauniimpi oli, keski-talvenko kirkkaudessa vai kevätpuolen\nhienoisuudessa. Sä muistat: oli eräs noita meidän pohjoisen Huhtikuun\nherttaisia iltoja, jolloin ilma itseänsä jähdyttää virvoitukseksi päivän\nsulatus-toimen helteestä. Ojat, jotka päivällä lumen alla sulina\njuoksivat, olivat jo porinaansa hillinneet, ja kevät-ourut, jotka päivän\npaisteessa jos kuinkin kovalla kiireellä laskivat joen rinneranteita,\nolivat jäätyneinä tauonneet lirisemästä. Me kävelimme tuota harvaa\nviidakkoa kasvavaa luhtaa joen korkealla törmällä. Hanki meitä kantoi.\nLuhta lumettomia turve-päitään kohotti. Pensaat vielä vilusta\nvitkaelivat eivätkä osoittaneet virkoavaa oloansa muu kuin tuo\nhalveksittu paju parka, joka sieviä valkoisia palmujansa paisutteli.\nMutta puitten lehdettömien oksiin ja haarukkoihin oli jäätynyt pieniä\nkirkkaita vesi-pisaroita, jotka sätenöitsevinä kristalli-helminä\nvälähtelivät siinä hempeässä valossa, jota illan hämärtäväisyyteen\nlevittivät taivaan tuikkaelevat tähdet. Taivaan-rannalla heijaeli hennon\nruskeita ja punertavia ilma-säteitä, joista vesi-helmet saivat kummasti\nvärähteleväisen väri-vaihtelon.\n\nEntäs tuo ihmeellinen tähtitaivas yllämme! Todellakin: en tahdo\npäättääkseni ottaa, onko se vieläkin kauniimpi talvis-illan\nkirkkaudessa. Ihmeteltävä se on ja kaunis jos kulloinkin: talvella\nmajesteetillisempi ja juhlallisempi, keväällä suloisempi ja hellempi;\ntalvis-ilmassa jumalallisempi ja kaipauksen halua herättävä,\nkevät-ilmassa ihmisellisempi ja toivoa tuova.\n\nMutta Kalevanmiekastahan sä halusitkin kuulla; tuosta tähtisikeröstä,\njoka niin kirkkaana välähtää taivaslaen itäisellä puolella.\nKreikkalaiset sen Orioniksi sanoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOrioni oli muinaisuuden mahtavimpia metsästäjiä. Hän oli syntynyt\nBoiotian maalla Hellaassa, ja hänen synnystänsä kerrotaan seuraavaa.\n\nHänen isänsä Hyriey sai kerran luoksensa kolme outoa vierasta, jotka\neivät olleetkaan aivan alhaisia, he kun oli kolme jumalaa: Yli-isä Zey,\njumalien sanansaattaja ja kaupan jumala Hermes sekä meren jumala,\nkolmikärjen mahtava kantaja, maantärisyttäjä Poseidoni. Tunsiko heidät\nHyriey vai ei, miten lieneekin, niin hän vieraillensa toimitti komeat\nkemut, teurasti heille härän ja kestitsi heitä kaikin puolin\nvierasvaraisesti. Tästäpä vieraat aivan hyvillensä, semminkin Zey, joka\non vierasvaraisuuden varsinainen holhoja, niin että he lähtiessään\nHyrieylle soivat sen hyvän, että saisi tehdä minkä anomuksen hyvänsä,\nniin he sen täyttäisivät. Hyriey, jolla ei mitään lasta ollut, anoi\nitsellensä pojan -- ja sai Orionin.\n\nOrioni kasvoi ja varttui voimassa ja joutui aivan hartaaksi\nmetsästäjäksi. Joutsella ja nuijalla varustettuna hän kulki paikasta\npaikkaan, maakunnasta maakuntaan, ja hävitti pedot, jotka ihmisiä\nkiusasivat. Ei ollut otusta jaloiltaan niin nopeaa, ett'ei Orionin nuoli\nnopeampi, eikä voimiltaan niin väkevää, ett'ei Orionin rauta-nuija\nväkevämpi.\n\nAutuaallisten jumalain joukossa löytyi suloinen loistava\nsisarus-kolmikko: aamun, päivän ja illan herttaiset haltijat, Eos,\nHelios ja Selene. Nämä ne vuorostansa ihmislapsille valoa jakaelivat.\nAamun koittaessa, kun ihmiset ja jumalatkin vielä nukkuvat, nousee\naamu-ruskon heleän-hohtava kuningatar vuoteeltansa, sytyttää soiton,\njosta tummasti purppuroittu valo levenee, astuu valkean-punertavilla\nhevosilla valjastettuihin vaunuihinsa ja ajaa taivaanrannalle,\nruusu-sormillansa hajoittaen yön mustaa huntua ja ympärillensä levittäen\nhempeätä rusoittavaa valoa. Jotka silloin jaksavat nousta ne saavat\njumalattaren nähdä, kun hän, sahrami-mantteliin puettuna, ajaa\ntaivaanrannalla, kasvoiltaan kauniina ja ruusun-hohtavana. -- Kun\nEos-jumalatar on tehtävänsä tehnyt, hän soittonsa sammuttaa ja nyt ajaa\nhänen jäljissään päivän kultainen kuningas Helio, jota myöskin\nFoibo-Apolloniksi nimitettiin, ylös taivaankantta, hänkin vaunuissa,\njoita vetävät neljä tulta purskuavaa hevosta. Päivän valo ja valkeus\nlevenee hänestä jumalille ja ihmisille siks' että hän, illan tullen,\nkaukana lännessä taas ajaa alas taivaankannelta ja lähtee levolle\nkultapalatsiinsa, joka on tuolla loitolla idässä ja jossa hänen\npuolisonsa ja omaisensa häntä odottavat. -- Ja nyt on Selenen eli\nKuuttaren vuoro taivaalle nousta levittämään hienoa hopea-hohtoaan.\nHänen hevosensa ovat valkeat. Hän on puettu pitkään valkeaan vaippaan,\nhänen päänsä peittää harsikko, jonka läpitse kuultaa hopea-diademi, joka\nhänen kauniisti kaareilevaa otsaa koristaa. Tämmöisenä hän illan\nhämäryyttä valaisee.\n\nKun nyt Orioni uutterana metsämiehenä oli liikkeellä aamusin varhain,\nilloin myöhään, niin häntäkö jäisivät näkemättä huomaamatta aamun Koitar\nja illan Kuutar.\n\nKuuttarella oli toinenkin jumalallinen muoto. Hän oli metsästyksen\njumalatar, jonka suojeluksessa olivat metsän elävät ja kaikki vapaat\nvuoret, laaksot ja seudut, missä vaan metsän-viljaa vilisi. Tämmöisenä\nhäntä kuvattiin miehuulliseksi neitsyksi, joka, joutsi kädessä viini\nseljässä, ympäri ajelehti lyhyeksi sonnustettuun togaan puettuna. Tässä\nmuodossa häntä myöskin sanottiin Artemiiksi. Isältänsä Zeyltä oli hän\nanonut ja saanut ikuisen impeyden, kuusikymmentä Nymfaa seuraksensa sekä\nkaksikymmentä palvelijoiksi. Hän kun metsästyksestä väsyi taikkapa\nsiihen kyllästyi, ripusti joutsensa Delfoihin ja johti äitinsä Latonan\nkunniaksi Muusain ja Sulottarien köörit, taikka hän johdatti Nymfainsa\nsiveät tanssit.\n\nNäin ympäri ajelehtien hän usein tapasi Orionia ja iloitsi hänen\nreippauttansa. Orioni oli pitkä, vartaloltaan solakka nuorukainen, jonka\nkauneutta kiitettiin aivan erinomaiseksi. Kummako siis että häneen\nkaikki nuoret naiset rakastuivat, ehk'ei hän puoleltansa heille paljon\nhuomiota tuhlannut, sillä metsästys oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.\n\nMutta jos luulet, että Artemiskin jumalatar häneen lemmistyi, niin jopa\nerehdyt. Sillä tätä jumalatarta ei ole lempi koskaan vallannut. Ainoa\nnuorukainen, joka viritti hänen lempensä, oli tuo ikuisen unen nauttija,\nsuloinen Endymioni, joka sanotaan olleen kauniin nuorukainen, mikä\nkonsanaan on maailmassa ollut; ja monipa väitteli, ettei jumalistakaan\nmuut häntä kauneudessa voittaneet, kun Foibo Apolloni ja tuo intoisa\nthyrson-kantaja, muratti-seppeleellä koristettu nuori Dionyso eli\nBakkho. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään antoi Zey tälle\nEndymionille ainaisen unen ja ijankaikkisen nuoruuden. Ihastuneena hänen\nverrattomaan kauneuteensa vei Artemis nyt iki-nukkujan erääsen luolaan\nLatmo-vuoressa, ja kävi siellä joka yö häntä ihantelemassa, osoittaen\nsiveätä lempeänsä häveliäillä suudelmilla. Tämä oli Artemis jumalattaren\nainoa rakkaus.\n\nVaan se, joka Orioniin rakastui, oli tuo aamuruskon ruusuinen jumalatar\nEos. Raittiissa ilmassa, aamukoitteen kainossa valossa kun Orioni, nuija\nvyötäisillä ja joutsi kädessä, ajoi metsolan vilkkaita villiköitä,\ntapasi häntä punaposki jumalatar ja ihasteli hänen ripsasta kulkuansa.\nOrioni, kun huomasi voittaneensa jumalattaren suosiota, rohkeni hänkin\npuolestansa kainostelevalla lemmellä jumalattareen kääntyä. Ja näin he\ntoisiansa useinkin tapasivat.\n\nMutta eikö ollutkaan tämmöinen asian laita muille korkeille jumalille\nmieleen vai oliko ehkä mustasukkaisuuskin jossain olemassa, miten\nlieneekin, niin Apolloni laitti niin, että kerran kun Orioni\niltapuhteessa oli yhtäällä metsästämässä ja Artemis toisaalla, he\ntietämättänsä toisiansa niin lähestyivät, että tuon illan hempeän\nruhtinattaren nuoli sattui Orionin olkapäähän, jotta Orioni paikalle\nkuoli.\n\nEos, aamun Ruusutar, pani tätä äkkinäistä kuolemata niin pahaksensa ja\nkaipasi Orionia niin katkerasti, että Apolloni, joka pelkäsi ett'eivät\nkorkeat jumalat ja maan alhaiset lapset enään aikoihinsa saisi\naamukoitettansa, alkoi Zey-isän kanssa apu-keinoa neuvottelemaan. Ja\nneuvottelun päätös tuli siksi, että kuollut Orioni jälleen herätettiin\neloon ja muutettiin tähtisikeröksi. Tämmöisenä hän nyt asetettiin\ntaivaan itä-puolelle, että molemmat lempiväiset yhä saisivat toisiansa\nnähdä ja kohdata. Mitä enemmin aamu koittaa ja aamun ruusuinen\nruhtinatar nousee ylömmäksi taivaalle, sitä alemmaksi astuu\ntaivas-laelta Orioni rientäen häntä kohtaan siks' että viimein, aivan\ntoistensa lähelle jouduttuansa, hän heittäypi jumalattaren syliin ja\nmolemmat haihtuvat näkymättömiin.\n\nTämmöinen on Orionin synty. Meidän kansamme sanoo Orionia\nKalevanmiekaksi. Tämä nimi osoittaa oikeastaan vaan yhtä osaa koko\nsikeröstä. Sillä jos sitä tarkastat, niin voit paljailla silmilläsi\nselvästi eroittaa, mitenkä eri tähdet ovat niin sijoitetut, että ne\nmuodostavat pään, kaulan, hartiot elikkä olkapäät, käsivarret, vartalon\nja jalat, sekä vartalon vyötäisillä selvän vyön, jota sanotaankin\n\"Orionin vyöksi\". Tästä vyöstä riippuu miekan muotoinen ase, ja tämäpä\nse juuri onkin, joka sanotaan \"Kalevanmiekaksi\"; Kreikkalaiset siinä\nnäkivät sen nuijan, jolla Orioni metsän villipedot tappoi. Orionin\njalkain juuressa istuu koira, joka merkitsee että Orioni eläissään oli\nmetsästäjä. Hänen ympärillensä on pantu muutamat pedot, jotka hän tappoi\nja joita hän yhä vielä vartioitsee.\n\n\n\n\nXV.\n\nTammi ja Lehmus.\n\n\nHakiessamme suojaa suvipäivän paahtavaa palavuutta vastaan kävimme\nistahtamaan tuohon lehtipuu-käytävään, jossa kesä-yön hämärästä\nmuistuttava tumma varjo virvoittaa nääntyvää kulkijaa.\n\nSiimes oli nytkin viileä ja raitis, vaikka lehtisuojan ulkopuolella\nauringon kuuma helle tuntui aivan polttavalta.\n\nSinä ihmettelit suoja-paikkamme raikasta raittiutta, sen puhtautta ja\nsäädyllistä kuntoa. Me katselimme tarkemmin päällämme olevaa lehtistä\nsuojaa ja huomasimme toisella puolella tammen, toisella lehmuksen, jotka\ntoisiansa kohti ystävällisesti ojennetuilla oksa-käsivarsillaan meidän\nylitse kannattivat tuota viheriäistä lehtitelttaa. Ja samaa näimme\nkauempanakin: tammi seisoi lehmuksen, lehmus tammen vieressä, tammet ja\nlehmukset vieretysten lehtirakkauttansa levittämässä.\n\nHeidän historiansa?\n\nTammen ja lehmuksen historia on satu hyväntahtoisesta\nvieraanvaraisuudesta ja samalla hyväntapaisesta hurskaudesta ja\njumalanpelvosta. Sillä muinais-aikana oli itse jumalien korkea isä\nvieraanvaraisuuden suojelija ja ylläpitäjä, jollenka semmoisena\nvarta-vasten annettiin nimi Zey Xenio. Kun siis vieraanvaraisuutta\nhyväntahtoisesti harjoitettiin, silloin ylijumalaa palveltiin, ja\ntämmöisen hurskauden palkitsi Zey yhtä varmaan, kuin hän rankaisi\nvieraanvaraisuuden rikkojan. Senpä tähden olikin vieraanvaraisuus\nyleinen hurskas tapa, ja sitä harjoitettiinkin yhtä hyvin tuntemattomia\nkuin tunnetuita kohtaan ilman eroituksetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan asui matalassa majassa Frygian viljavassa maakunnassa vanha\nparikunta. Köyhiä he olivat, mutta sentään onnellisia. Sillä he olivat\nkohtaloonsa tyytyväiset, kiittivät kuolemattomia jumalia heidän\nantamastansa hyvästä ja elivät ainaisessa rauhassa ja keskinäisessä\nsovinnossa ja rakkaudessa.\n\nMutta yltä-ympärillä oli ylellisyyttä ja nautintoa. Taivaan korkeat\njumalat suosivat tätä maakuntaa ja olivat sille antaneet suuren\nrikkauden, niin että ihmiset täällä saattoivat onnellisesti elää ilman\nhuoletta ja vaivatta.\n\nVaan eipä ihmislapset kauan voineet turmeltumatta kannattaa taivaallista\nonneaan. Jumalien antamia varoja he käyttivät paljaastansa omiin\nhuviinsa ja alkoivat niitä ylenmäärin itsekkäästi nauttia. He söivät,\njoivat ylellisesti ja vaatettivat itsensä ylpeästi purppura-pukuihin.\n\nTästäpä he joutuivat mieleltäänkin niin itsekkäiksi, että peräti\nunohtivat kaiken hyvän, jota he nauttivat, olevan jumalien antamaa; he\nkävivät kovin kopeiksi.\n\nNyt tapahtui, että ihmisten ja jumalien isä, itse Zey Olympolainen,\nparhaillaan vaelsi ympäri maata, omin silmin nähdäksensä kuolon-alaisten\ntapoja ja elämätä -- Zey Olympolainen ja hänen seurassansa Hermes, tuo\ntaivaallisten siivillinen sanansaattaja, nopsajalka.\n\nEipä nyt Hermes-jumalalla ollutkaan siivet jalassa. Eikä liioin\nZey-isälläkään hirvittäväinen ukon-nuoli kädessä. Jumalat olivat\npäältänsä riisuneet taivaallisen majesteetin ja pukeuneet tavallisten\nihmislasten maalliseen muotoon. Vaan eipä tavallistenkaan ihmisten.\nSillä jott'ei yksikään voisi heitä tuntea, olivat jumalat ottaneet aivan\nalhaisen ulkonäön, niin ettei todellakaan olisi heitä voinut Olympon\njumaliksi uskoa.\n\nNäin matkustelivat he ympäri maata ja tulivat siihenkin maakuntaan,\njossa vanha parikunta asui. Jumalat huomasivat seudun rikkaaksi; he\ntahtoivat siis nähdä, olivatko sen asukkaat yhtä hurskaat ja\nhyväntapaiset kuin varakkaat.\n\nHe menivät ensimäiseen taloon, joka heidän edessänsä oli, ja koputtivat\nsen ovea päästäksensä sisään. Ovea ei aukaistu. He menivät toiseen\ntaloon ja koputtivat siellä. Ovi kyllä aukaistiin, mutta kun nähtiin\nvierasten halpa ulkomuoto, niin se jälleen suljettiin. Kuinkapa\nolisikaan semmoisten mitättömien sopinut tulla niin rikkaasen taloon?\nToiveissansa pettyneinä menivät kestillisyyttä etsivät jumalat\nkolmanteen taloon. Täällä heitä kohtasi kysymys \"keitä he olivatkaan ja\nmitä heillä täällä oli tekemistä\". Neljännessä taas saivat kuulla\nuhkaavia sanoja \"kiertävistä kerjäläis-joukoista\" ja \"hävyttömästä\nkerjuudesta\" j.n.e.\n\nNäin sanotaan heidän kulkeneen kaikissa tämän paikkakunnan taloissa,\neikä missään löytäneen hurskautta ja kestillisyyttä, vaan ilmeistä\nylpeyttä ja itsekkäisyyttä. Ja kestillisyyshän kuitenkin muinaisuudessa\noli suurimmassa arvossa pidettyjä hyveitä, jota ihmiset, jopa itse\njumalatkin vaativat. Mutta ikään kuin liiallinen auringon paiste saa\nlähteen kuivumaan maan povehen, niin saa myöskin liiallinen rikkaus\nsydämmen kutistumaan ihmisrinnassa. Senpä tähden näkivätkin jumalat\ntässä paikkakunnassa paljon rikkautta ja ylöllisyyttä, mutta sen takana\npaljon kovuutta ja tyhjyyttä.\n\nNyt ei heiltä enään ollut käymättä muuta kuin yksi hökkeli, joka oli\nylempänä vuoren rinteellä. Pikkuinen tuo oli ja muodoltaan vähäpätöinen.\nKatto oli peitetty oljilla ja leikatuilla ranta-ruo'oilla.\n\nTännekin vielä läksivät jumalat.\n\nTuskinpa olivatkaan ensi kerran ovea koputelleet, ennenkuin ovi jo\naukaistiin ja ystävälliset äänet kehoittivat vieraita sisälle astumaan.\nSyvästi kumarrettuaan, voidaksensa päästä matalan oven kautta, saapuivat\nvieraat sisään, jossa heitä tervetulleiksi toivotti harmaapää ukko ja\nhänen ijällinen vaimonsa.\n\nUkon nimi oli Filemoni, vaimon Baukis.\n\nSamaa köyhyyttä, jota huoneen ulkopuoli osoitti, nähtiin myöskin sen\nsisässä. Mutta täällä oli kaikki siistiä ja puhdasta: lavitsat ja pöydät\nolivat kiiltävän valkoiset, vähäiset huonekalut hohtivat puhtahina.\n\nFilemoni asetti esille lavitsan, Baukis sen komisti peitteellä, ja\nvieraat käskettiin istumaan.\n\nSill'aikaa kuin Filemoni koetti aloitetulla kanssapuheella huvittaa\nvieraita, yritti Baukis voimiensa jälkeen puhaltamaan tulta takan\nsammuneisin hiiliin. Hän toi sisään kuivia lehtiä ja kuorta, pieniksi\nhalotuita puita sekä risuja, maassa kuivuneita. Tuli virkesi palamaan.\n\nNyt asetettiin pata tulelle. Ja sill'aikaa kuin Filemoni kävi\npuutarhassa kaalia noutamassa, jatkoi Baukis puhetta vierasten kanssa.\n\nKaali pantiin pataan. Mutta pantiinpa sinne muutakin. Ylinnä\nkaton-harjan alla rippui orresta pienen talouden kalliin ruoka-aine --\nsavustettu sianselkä, juhlien varaksi säästetty herkkupala. Tämänpä otti\nFilemoni kakshampaisella haarukalla alas, Baukis leikkasi siitä palasen\nja pani kaalien sekaan kiehumaan.\n\nMutta tiesivätpä köyhät asukkaat vieraillensa toimittaa tuota tavallista\nkylpyäkin. Seinällä rippui pyökkipuinen sammio, joka täytettiin\nlämpimällä vedellä, ja vanha Baukis itse pesi vierastensa jalat, kuten\ntapa oli.\n\nNyt valmistettiin vuode, johonka pantiin suo-untuvilla täytetyitä\ntyynyjä. Seinäkaapista otti Baukis peitteet, joita ainoastaan juhlina\nkäytettiin, ja peitti niillä vuoteen. Vanhoja nuo kyllä olivat sekä\nyksinkertaisia, niinkuin muutkin kalut huoneessa, mutta juhlapeitteitä\nsittenkin. Näille vieraat laskeuivat.\n\nJa kun ruoka nyt oli tulella kypsynyt, asetti Baukis vuoteen etehen\npöydän, jonka reunaa hän yltä-ympäri kaunisti lemuavilla\nviheriöitsevillä minttu-kasveilla. Sitten toi hän ruoka-lajit esille\nvaletuissa savi-astioissa. Keskellä pöytää rehotti etevinnä tuo aimoinen\nsianselkä. Sen ympärillä seisoi kaksikarvaisia öljymarjoja, Pallas\nAthena jumalattaren hedelmiä, sekä selkeässä mahla-nesteessä\nsäilytettyjä syyskornellejä, jopa endivioitakin ja juoksettunutta\nmaitoa.\n\nKun vieraat näillä olivat poistaneet nälkänsä, niin tiesivätpä köyhät\nasukkaat heille toimittaa jälistettäkin niinkuin kestissä ainakin.\nRunsas ja antelias luonto antoi tähän kaikki aineet, mutta Baukiin\nahkerat kädet olivat välttämättömät välittäjät. Siinä oli pähkinöitä,\nviikunia, ryppyisiä taateleita, päärynöitä ja omenia, jotka koreistansa\nlevittivät palsami-lemun huoneesen, jopa purppuran-värisistä\nviiniköynnöksistä valittuja mehukkaita rypäleitäkin sekä, keskellä\npöytää, sulavan-näköinen mesikakku. Tämän ohessa pantiin esille\nkruukullinen viiniä, jok'ei tosin ollut joutunut vanhaksi tulemaan,\nmutta sentään oli hyvänmakuista kyllä, sekä kruukun viereen muutamia\npyökki-puusta leikatuita maljoja.\n\nSiinä oli nyt vanhusten koko pidot. Kalliita ja ylöllisiä ruoka-lajeja\nniissä ei ollut -- mistäpä olisikaan niitä otettu? -- mutta mikä niistä\npuuttui, sen palkitsi yltäkyllin vanhusten iloinen hyväntahtoisuus.\n\nSentähden mieltyivätkin jumalat näihin laitoksiin ja nauttivat ruokaa\nsekä viiniä, niinkuin ihmiset ainakin.\n\nMutta jopa tuli se hetki, jolloin vanhusten piti saaman tietää, mitä\nvieraita heidän luonaan oli käynyt.\n\nBaukis, joka itsekseen pelkäsi, ettei viini pienessä kruukussa\nriittäisi, se kun oli viho viimeinen, mitä talossa oli, kurkisteli\npelvolla kruukkuun. Mutta kuinka vanhus hämmästyi, kun näki kruukun\nolevan täpö täynnä. Ei hän ensin tahtonut silmiänsä uskoa; eipä hän\nkuitenkaan voinut olla huomaamatta, että kruukku yhä täyttyi sitä myöten\nkuin siitä kaadettiin maljoihin.\n\nBaukiin hämmästynyt näkö huomautti Filemonillekin tämän ihmeen.\nVanhukset katsahtivat toinen toiseensa ja ymmärsivät nyt molemmat\nvieraittensa olevan jumalia eikä halpoja ihmisraukkoja.\n\nTämän huomattuaan he laskeuivat polvilleen lattialle jumalien eteen,\nkunnioittivat ja ylistivät heitä sekä kiittivät sydämmen syvimmällä\nnöyryydellä siitä, että ijankaikkiset Olympon jumalat olivat nähneet\nhyväksi käydä heidän raukkojen matalassa majassa. He pyysivät myöskin\nanteeksi, etteivät voineet valmistaa sen parempata pöytää korkeille\nvieraillensa.\n\nHurskaan kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleet valuivat alas vanhusten\nrypistyneitä poskia myöten.\n\nJumalat katsoivat mielihyvällä tätä uutta todistusta asukasten\nhurskaudesta ja käskivät armollisesti heidän nousta.\n\nJa nyt olisit saanut nähdä pienen inhimillisen turhuuden todistuksen\nvanhusten puolelta.\n\nBaukis ajatteli, niinkuin emäntä ainakin, kuinka vähäpätöiset hänen\nruokalaitoksensa sentään olivat taivaallisille, ja mietiskeli miten\ntuota parantaa. Nytpä juohtui vanhuksen mieleen, että heillä ulkona oli\nlihava hanhi, joka elätettiin köyhän talon yövartiana. Kas tämäpä oli\nvielä Olympolaisten kunniaksi uhrattava ja paistettava.\n\nSaatuansa Filemoniltakin myöntäväisen silmänluonnin, riensi Baukis\nhanhea kiini ottamaan. Mutta tämäpä lienee jotain pahaa aavistanut;\nsillä pakoon se lähti kuin lähtikin, eikä antaunut ensinkään, vaikka se\naina muulloin kuljeskeli ihan vanhusten jaloissa, näin osoittaen\nolevansa talon kolmantena asukkaana, yhtä arvollisena ja oikeutettuna\nkuin suinkin muut.\n\nHanhi pakeni, Baukis perässä. Baukis ajoi ja kiivastui, mutta hanhi\nkiivastui sekin ja rupesi huutaa kaakottamaan. Vanhus juosta könkötteli\nja yritti ojennetuilla käsillänsä hanhea saavuttaa, mutta hanhi\nsiipiänsä räpytteli ja teki tyhjäksi vanhuksen voimattomat ponnistukset.\nVihdoin hanhi kyllästyi tähän, mielestänsä luultavasti joutavaan,\nleikkiin ja haki viimein raolle jääneen oven kautta suojaa itse jumalien\njalkain juuressa.\n\nHymysuin katsellen takaa-ajavan vanhuksen kiihkoa päättivät jumalat,\nettä hanhen henki oli säästettävä.\n\nVieraat nyt nousivat, läksivät mökistä ulos ja käskivät vanhusten heitä\nseurata. Matka piti ylös vuorelle. Jumalat eivät olleet inhimillistä\nmuotoaan päältänsä riisuneet, vaan ainoastaan vartalojansa\nmajesteetillisemmiksi kohottaneet ja verhonneet kasvonsa sekä hartionsa\nolympolaisella kirkkaudella, niin että laaksosta näkijät taisivat tuntea\nheidät kuolemattomiksi olennoiksi.\n\nKunnioituksesta ja pelvosta vapisten seurasivat heidän jälkiänsä\nvanhukset, hoipertelevilla askeleilla, kumpikin sauvan nojassa.\n\nKun jumalat olivat vuoren kukkulalle saapuneet ja Baukis ja Filemoni\nvähän matkaa heistä jääneet, käskivät he näiden katsella taaksensa.\nVanhukset kääntyivät ja näkivät nyt hämmästyneinä koko seudun järveksi\nmuuttuneen, ainoastaan heidän pieni majansa oli jälellä.\n\nTämän hävityksen olivat jumalat matkaan saattaneet rangaistaksensa\nihmisiä heidän pahasta elämästään sekä kovuudestaan vieraita vastaan, he\nkun eivät kestillisyyttä ensinkään harjoittaneet, vaan eleskelivät\nrikkauden ja ylellisyyden itsekkäissä nautinnoissa.\n\nVanhukset seisoivat yhä vielä katsellen seudun ihmeellistä muutosta sekä\nsurkutellen naapuriensa äkkinäistä surmaa, kun heidän silmäinsä edessä\ntapahtui uusi ihme.\n\nKas, tuo alhainen hökkeli, joka oli niin ahdas, että siellä töin tuskin\ntoimeen tultiin, se laajentuu nyt laajentumistansa ja muuttuupi. Harmaat\nhakkaamattomat kivet, joittenka päällä seinät muka olivat seisoneet, ne\novatkin jo muuttuneet kauniiksi perustukseksi, josta kalliit seinät\nnousevat korkealle ilmaan; matala ovi, josta ei kumartamatta päästy\nsisään, muuttuu väljäksi korkeaksi portaaliksi, jota kaunistaa ihanat\nkuvaelmat; niiden noja-seivästen ja tukeiden sijaan, joiden avulla huone\noli pystyssä pysynyt, kohoaa rivi komeita marmori-pylväitä, joittenka\nlatvoihin nyt mukavasti nojaupi ulkoneva katto eikä tämä katto enään ole\noljilla peitetty; katso, kellertäväiset korret alkavat muuttua\nruskon-rusottavaksi ja pianpa hohtaa koko katto kullan loisteesta.\n\nAlhaisen hökkelin asemesta oli noussut korkea jumalain temppeli.\n\nKummastuksesta äänettöminä seisoivat vanhukset, uutta ihmettä\nihmetellen, uutta ihanne-rakennusta ihaellen. Tästä heidät herätti\nkorkeat jumalat, jotka heitä nyt puhuttelivat ja sanoivat: \"Teidän\njumalanpelkonne ja hurskautenne on tänään tullut silmäimme eteen,\nanokaatte nyt mitä tahdotte, niin on se teille palkinnoksi toteuntuva\".\n\nFilemoni ja Baukis pitivät hetken neuvottelua. Jos heidän vanha\nasuntonsa vielä olisi ollut olemassa, niin varmaan olisivat pyytäneet\npäästä sinne takaisin, jossa olivat tottuneet elämätänsä hiljaisuudessa\neleskelemään. Mutta nyt oli se muuttunut. Kuitenkaan eivät raskineet\nasuntopaikkaansa jättää. Filemoni esitti sentähden molempain puolesta\nheidän hartahimpana toivotuksenaan että saisivat jumalia yhä palvella\nheidän temppelissään ja vartijoina vartioida pyhää paikkaa, ja että he\nniinkuin aina olivat sovussa eläneet elämänsä yhdessä, myöskin saisivat\nyhdessä kuolla, niin ett'ei toisen tarvitsisi nähdä toisen hautaa.\n\nTämä heidän anomuksensa myönnettiinkin ja kävi paikalla toteen. He\npysyivät uuden temppelin vartijoina elämänsä loppuun saakka.\n\nMyöskin heidän toivotuksensa toinen puoli, ett'ei heidän, näet,\ntarvitsisi toinen toisensa hautaa nähdä, kävi sekin ihmeellisesti\ntoteen. Sillä eräänä päivänä, kun he, väsyneinä iästä ja vanhuudesta,\nolivat pyhästä temppelistä astuneet ulos temppelin edustalle, missä\nvielä viipyi se ihmisjoukko, joka kaukaa oli tullut uhrilahjoja\nkorkeille jumaloille kantamaan, ja vanhukset näille rupesivat kertomaan\ntemppelin ja paikkakunnan menneistä ajoista, -- niin Baukis yht'äkkiä\nnäki lehtiä puhkeavan Filemonista ja Filemoni niinikään Baukiista, ihan\nkuin versoilevasta vesasta, ja pianpa peitti lehtevä latva heidän\nkasvonsa. \"Jää hyvästi, rakas, ystäväni!\" oli ainoa, mitä ehtivät toinen\ntoisellensa virkata; seuraavassa tuokiossa he jo olivatkin muuttuneet;\nFilemoni vahvaksi tammeksi, Baukis kauniiksi lehmuspuuksi.\n\nNäin kävi hurskasten vanhusten.\n\nUskollisina kuni entisinäkin aikoina seisovat sentähden vielä nytkin\ntammi ja lehmus toinen toisensa vieressä, ja harvoinpa puhutaan toisesta\ntoistakin mainitsematta.\n\nJa hyväntahtoisia he ovat niinkuin ennenkin; niin huonoa ja alhaista\nmatkustajaa ei ole, jolle he eivät varjo- ja lehtirikkaassa suojassansa\ntarjoisi lepoa hänen vaivoistansa sekä virvoitusta päivän helteestä.\n\nJa tarkkoja sekä järjestystä rakastavia ovat he vielä, niinkuin\nihmisinäkin ollessaan. Sen jo huomaat heidän puvustansakin. Sillä joka\nlehti niinkuin kaikki muutkin ovat ihan tismallansa, kaikki sillä\npaikalla, missä sen oleman pitää, niin ettei mikään heissä ole\nsattumalta siellä taikka täällä, niinkuin usein sitä näet muissa puissa,\nesm. kataja retukassa taikka pukunsa puolesta jokseenkin huolimattomassa\nleppä-puussa. Senpä tähden ja koska heillä sen lisäksi on aivan\nkauniin-muotoisia lehtiä, käytetäänkin heitä lehti-käytävien pylväinä\npuutarhoissa ja esplanadeissa, joissa ei kävisikään laatuun olla\nhuonosti vaatetettuna, siellä kun aina ihmisiä kulkee.\n\nJa samoin kuin he eläissään kauan kestivät ja palvelivat korkeaan ikään,\nniin tekevät he nytkin, sillä niitä ei ole, jotka tulevat vanhemmiksi\ntai ovat heitä kestävämmät. Ja niinkuin he ennen toisiansa rakastivat\nvanhuuden päiviin saakka, niin he nytkin, ystävällisesti seisoen\ntoistensa vieressä, kaikella säädyllisyydellä avaavat sylinsä toinen\ntoisellensa.\n\n\n\n"]