[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnDDdFME2djUnyBKAzlNL56z0bSPB2gUdfagLJ0zHdHE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2900,"Abraham Poppius: elämäkerta ja runot","Bergholm, A. H.",1876,1949,"2900-bergholm-a-h-abraham-poppius-elamakerta-ja-runot","2900__Bergholm_A._H.__Abraham_Poppius_elämäkerta_ja_runot",null,"muistelmat",[],[],"fi",1899,15903,102248,false,72218,[22,23],"Finnish poetry -- 19th century","Poppius, Abraham, 1793-1866",[25,26],"Biographies","Poetry","\"Abraham Poppius: elämäkerta ja runot\" by Abraham Poppius and A. H. Bergholm is a biographical account combined with a collection of poetry written in the late 19th century. The work primarily focuses on the life, literary contributions, and personal experiences of Abraham Poppius, a significant figure in Finnish literature known for his efforts in preserving and cultivating Finnish culture and language.  The opening of the biography establishes Poppius’s connections to his ancestry, detailing his family's historical significance and outlining his early life in rural Finland. We see glimpses of his character as a young man, his friendships with notable contemporaries, and his intellectual pursuits, particularly his interest in Finnish folklore and poetry. As Poppius navigates his educational journey, we come to understand his aspirations and struggles, which lay the foundation for his later literary endeavors. This initial section not only sets the stage for an in-depth exploration of Poppius’s life but also hints at the cultural and historical context of Finland during that period, making for an engaging read for those interested in Finnish history and literature. (This is an automatically generated summary.)",[],220,"Elämäkerta ja runokokoelma käsittelee 1800-luvulla vaikuttaneen Abraham Poppiuksen elämänvaiheita ja kirjallista tuotantoa. Teos valottaa Poppiuksen suvun historiaa, hänen opintojaan sekä runollisia taipumuksiaan.","A. H. Bergholmin 'Abraham Poppius: elämäkerta ja runot' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2900. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ABRAHAM POPPIUS.\n\nElämäkerta ja runot.\n\n\nKirj. ja toim.\n\nA .H. BERGHOLM\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1899.\n\n\n\n\n\n\n      Tahdon täten esiintuoda kiitollisuuteni professori Kaarle\n      Krohnia kohtaan, joka sekä on esittänyt minulle tämän\n      aineen että sitten työni kuluessa aina ystävällisesti neuvoilla\n      minua avustanut.\n\n                                     Helsingissä 20/1 1899.\n\n                                             A.H.B.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. ELÄMÄKERTA.\n\nII. RUNOT.\n\nEsi-puheeksi.\n   a. Laulu.\n   b. Vuoro Laulu.\nRengin Virsi\nHorjutessa.\nRuno.\nLaulu.\nLapsen Virsi.\nKukkaisen Taivas.\nAsko ja Walpuri.\nKantele ja Huilu.\n   a. Rakkauuen Synty.\n   b. Rakkauden Synty.\nKuuloitus\n   a. Punnittu Amor.\n   b. Punnittu Amor.\n   a. Perhoisen Synty.\n   b. Perhosen Synty.\n   c. Perhosen Synty.\nSala-itku.\n   a. Laurin tuomiset.\n   b. Laurin tuomiset.\n   c. Laurin tuomiset.\nNaurajoille.\nOnnen toivotus.\n   a. Uusi huomen laulannoilla.\n   b. Laulun huomen.\n   a. Lohdutus talvipakkasessa.\n   b. Lohdutus talvipakkasessa.\nVaikutus valistuksen.\n»Missä mieleni...»\nJos ma laulaja olisin.\nVarpunen.\n»Jos kunniaksi...»\n»Niinkuin narri...»\n\n\n\n\nELÄMÄKERTA\n\n\nPoppius-suvun (1) jälkiä voi seurata aina 17 vuosisataan asti.\nLoppupuolella tätä vuosisataa kuoli suvun vanhin tunnettu jäsen\nAbrahamus Nicolai Padasjoen kirkkoherrana. Hän ei itse Poppius-nimeä\nkäyttänyt; vasta hänen poikansa tuntemattomasta syystä sen itselleen\nomistivat. Lieneekö tällä suvulla mitään yhteyttä Virossa löytyvän\nsamannimisen suvun kanssa, siitä ei ole tietoa. Pari vuosisataa\nAbrahamus Nicolain jälkeläiset vaikuttivat pappeina yksinomaan\nKeski-Savon pitäjissä; Juvan kirkkoherran virka oli toista vuosisataa\ntämän suvun hallussa. Yksi pojista kolmannessa polvessa kantaisästä\nlukien oli Pieksämäen kirkkoherra Abraham Poppius, joka kuoli v.\n1768. Hänen poikansa Johan hylkäsi vanhat sukutraditsionit antautuen\nsotilasuralle. 1788 —90 vuosien sodassa oli hän mukana ja samaten\n1808—09 vuoden taisteluissa, vaikka nyt enimmmäkseen kommissariatissa\npalvellen. Vielä sodan kestäessä sai hän eron palveluksesta luutnantin\narvonimellä ja eli loppuikänsä Partalan tilalla Juvan pitäjässä.\nTäällä hänen vanhin poikansa, Abraham jonka elämänvaiheita on\naikomukseni esittää, oli syntynyt lokakuun 30 p:nä 1793. Pojan\nrunolliset taipumukset olivat ehkä perintöä äidiltä Katarina Elisabet\nCygnaeuselta, jonka suvussa rikkaat luonnonlahjat eivät olleet aivan\nharvinaisia.\n\nLapsuuden aika kului rauhallisesti useitten siskojen ja\nleikkikumppanien parissa. Jo tältä ajalta johtuu se ystävyys Abraham\nPoppiusen ja erään toisen, sittemmin kuuluisan Carl Axel Gottlundin\nvälillä (2), joka sitten pysyi läpi heidän elämänsä huolimatta\njälkimäisen oikullisesta ja usein ärtyisästä luonteesta. Vaikka\nGottlund olikin lähes kolme vuotta nuorempi ja samanikäinen Abrahamin\nnuoremman veljen kanssa, olivat he kuitenkin paljon yhdessä. Uima- ja\nmetsästysmatkoilla käytiin ahkerasti jo pienestä pojasta alkaen.\n\nElämä maaseudulla tämän vuosisadan alkupuoliskolla oli monessa\nsuhteessa aivan toisenlainen, kuin nykyään maassamme. Tarkoitan tässä\netupäässä herrassäätyläisiä. Seuraelämä heidän kesken oli vilkkaampaa,\nja luonnollisista syistä. He asuivat kaukana muusta maailmasta ja\nolivat verrattain harvoin missään yhteydessä sen kanssa. Ulkonaiset\nolot siten jo pakoittivat virkamiehiä ja kartanojen omistajia kullakin\nseudulla tyytymään toistensa seuraan, keskinäisestä seurustelusta\nhakemaan henkistä ravintoaan ja huvitustaan. Ystävien syntymä- tai\nnimipäivät ja muut vuoden merkkipäivät muistettiin tarkoin ja yhdyttiin\npeninkulmien päästä niitä ilolla ja tanssilla viettämään. Ja silloin ei\ntyydytty yhteen iltaan tai yöhön, vaan päivät ja illat myöhään yöhön\nhuviteltiin pari kolme vuorokautta, niin paljon kuin vaan syömisen\ntakia ennätettiin. Seuraelämällä oli niin sanoakseni runollisempi\nleima, jota eivät taloudelliset huolet ja maanviljelyksen huonot\ntulokset voineet himmentää.\n\nTällainen oli elämä säätyläisten kesken myöskin Juvalla Abraham\nPoppiusen nuoruuden aikana. Nuorta väkeä löytyi kosolta täällä silloin.\nAbraham itse oli vanhin kuudesta lapsesta ja rovasti Gottlundin ja\nkappalaisen Vinterin perheissä löytyi useita samanikäisiä. Kun Poppius\nvuonna 1810 (3) ja hänen nuorempi veljensä sekä C. A. Gottlund pari\nvuotta myöhemmin olivat lähteneet Porvoon lukioon, muodostuivat\nerittäinkin joulut ilon ja pitojen ajaksi nuorten veikarien saavuttua\nkotiin kaupungista. Porvoossa Poppius ei näy paljon seurustelleen\nGottlundin kanssa, vaikka he tietysti, ollen saman pitäjän miehiä,\njoskus kävivät toistensa luona. Korkeammalla luokalla ollen, kuin\nGottlund, oli Abrahamilla toiset toveritkin.\n\nKevätlukukaudella vuonna 1813 matkusti Abraham Poppius Porvoosta\nTurkuun suorittaaksensa ylioppilastutkinnon ja kirjoitti 1 p:nä\nmaaliskuuta (4) nimensä yliopiston matrikkelin. Luultavaa on, että hän\nnyt jo oli päättänyt antautua teologiselle uralle, vaikka hänen harras\nlukuintonsa saattoi hänet ensin kohdistamaan lukunsa kandidaattiarvoa\nvarten. Historia, erittäinkin isänmaan, ja suomen-kieli olivat hänen\nlempiaineensa, ja niin paljon, kuin hän vaan muilta varsinaisilta\ntutkintoluvuiltaan ennätti, harrasti hän maansa muinaisuuden\ntutkimista. Isän tulot olivat verrattain pienet ja perhe suuri, niin\nettei Abrahamille tarpeeksi riittänyt varoja kotoa, vaan täytyi hänen\nluultavasti jo Turussa ollessaan kotiopettajana ansaita lisää.\n\nKesät 1813, 1814, 1815 ja 1816 oleskeli Poppius kotona Juvalla (5).\nJolleivät Poppius ja Gottlund, joka v. 1814 oli tullut ylioppilaaksi,\nTurussa varsin paljon seurustelleet, olivat he loma-aikoina maalla sitä\nenemmän yhdessä. Sattuipa joskus, että Gottlund silmittömästi suuttui\nPoppiuseen, kun hän oli ennättänyt ennen pyytämään jonkun pitäjän\nkaunottarista tanssiin tai Gottlund muuten Poppiusen tähden tunsi\nitsensä syrjäytetyksi hienohelmaisten joukossa.\n\nTurussa seurusteli Poppius varsinkin Antti Juhana Sjögrenin kanssa,\njoka Porvoon lukiosta oli tullut ylioppilaaksi samana vuonna,\nkuin hänkin. Porvoossa jo olivat he paljon olleet yhdessä. Samat\nharrastukset ja osaksi samat luvut veivät heidät edelleen yhteen;\nheidän välilleen syntyi luja ystävyys, jota yhtäläisyys molempien\nluonteitten hienoudessa vielä vahvisti. Sjögrenissä oli keväällä\n1813 (6) sattumalta herännyt ajatus Suomen kansan muinaisrunojen\nkeräämisestä ja suomenkielen tutkimisesta. Hän esitti tuumansa\nPoppiukselle, joka siitä suuresti innostui. Molemmat päättivät heti\nseuraavana kesänä ryhtyä työhön, kukin tahollaan. Jo ensimäisestä\nylioppilaskesästään asti keräsikin Poppius kotiseudullaan runoja ja\nsananlaskuja. Että tämä esimerkki paljon vaikutti myös Gottlundiin ja\nenensi hänen intoaan samanlaiseen työhön, on epäilemätöntä, vaikkei\nGottlund muistiinpanoissaan sitä suorastansa tunnustakaan.\n\n1816:n vuoden alussa oli Poppius kirjoittanut isälleen kirjeen (7),\njossa sanoo aikovansa heti lähteä Porvoosen vihityttämään itseänsä\npapiksi. Että hän nyt jo oli päättänyt tehdä sen ja siis jättää lukunsa\nainakin ajaksi, siihen vaikuttivat luultavasti leipähuolet. Mahdollista\non myös, että, niinkuin Gottlund luuli, satunnainen alakuloisuus jonkun\nvastoinkäymisen tähden luvuissa oli saattanut Poppiusta tälle tuumalle.\nKirjeessä Juvalta koettaa Gottlund selittää Poppiuselle, kuinka\nkerrassaan epäedullinen hänelle tämä askel olisi.\n\n»— ty Du vet ej ordet af förrän Consistorium Venerandum skjutsar Dig\nåt helvetet, upp till Kiuruvesi eller d. m. Och tänker Du framdeles\nundergä promotion, får du procossa med Biskopen allt till Keijsaren som\nGustafsson i Sveaborg. — — Och skrifver Du till Borgå sä låf ei vist\nkoma, kanske du kunde få bättre villkor derigenom».\n\n[»— sillä ennenkuin tiedätkään, lähettää Consistorium Venerandum\nsinut helvettiin, Kiuruvedelle asti tai muuanne yhtä pitkälle. Ja\njos aijot tulevaisuudessa antaa promoveerata itseäsi, saat käräjoidä\nPiispan kanssa aina Keisariin asti kuten Gustafsson Viaporissa. — — Ja\njos kirjoitat Porvoosen niin elä lupaa varmasti tulla, ehkä' saisit\nparemmat ehdot sen kautta.»]\n\nJos lie tämä vaikuttanut, tai Poppius muutenkin päätti tällä kertaa\njättää papintuumansa, lopputulos on, että hän edelleenkin jäi\nTurkuun lukujansa jatkamaan ja tuskinpa ensinkään kirjoitti Porvoon\nkonsistoriumille.\n\nVuonna 1816 olivat Poppius ja Gottlund viimeisen kesän yhdessä kotona\nJuvalla. Jälkimäinen valmisteli nyt matkaa Upsalan, jonne suomalaisten\nylioppilasten vielä tähän aikaan oli tapana lähteä harjoittamaan\nopintojaan. Päättäen eräästä Gottlundin kirjeestä (8), jonka hän\nmyöhemmin kirjoitti Poppiuselle Turkuun, oli nyt myös ollut kysymys,\nettä Poppius lähtisi mukaan. Syystä tai toisesta katsoi tämä kuitenkin\nparemmaksi toistaiseksi jäädä kotimaahan, vaikka hänellä olikin isänsä\nsuostumus matkaan. Syksyn alussa hän siis taas lähti Turkuun. Heti ensi\nkirjeessä (9), jonka hän täällä sai Gottlundilta Upsalasta, kehoittaa\ntämä häntä tulemaan sinne, koska siellä muka elatuskin oli paljoa\nhalvempi kuin Turussa. Marraskuun alussa (10) kirjoitti Poppius siihen\nvastauksen suomeksi kertoen omista pyrinnöistään ja Turun oloista.\nTähän asti oli heidän kirjeenvaihtonsa käynyt ruotsiksi, mutta nyt\nPoppius ensimäisenä vaihtoi sen kansansa kieleen. Innostuneena tästä ja\nisänmaallisista tunteistaan siellä muukalaisten joukossa vastaa (11)\nGottlund myös suomeksi puhuen Savon korvista »jossa pyyt vihelevät,\nja peipuiset vingertavat». Sentehden, jatkaa hän, »sine tiet oikein\nkuin, kuin sine ett häjtet unouxen sen kallin kielen joka nyt on\npoleuxen alla, nin myös minekin, vajka nyt tässä täutyn olla, muihen\nsekkan suljettunna, omasta maasta, — —». Että hän tässä tarkoittaa.\nmuutakin kuin kirjeitten kirjoittamista suomeksi, on selvää. Poppius\noli luultavasti kertonut runoistaan, joita hän suomenkielellä oli\nalkanut sepitellä ylioppilasaikanaan. Muussakin suhteessa on tämä kirje\nmieltäkiinnittävä. Hän jatkaa nimittäin:\n\n»Se [Atterbom] on yxi ajvan hiljainen miesi, ja emine taidan\nymertä, mitenkä hän on nin sauret kiäntymyxet (hvälfningar) Ruotsin\nlaulamuxessa (Poesie) matkan saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej\nTurussa ovat pitänä pareman huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle\njoka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä,\nnin ej hyö millonka antavat, omasta kieleste tiedon. Vaan tähä myö\nliiton ette ej suomen maan tietymys (Litterat.) mejäen syyn kautta,\npitä hävittämän, vaan piteme me ajkana myöten, nin paljoin kuin mejden\nvoimassa on, site julista ja ylösvalista.»\n\nLopussa hän taas kehoittaa Poppiusta seuraavana keväänä tulemaan\nUpsalaan, jotta he paremmin yhdessä voisivat panna tuumiaan toimeen\nja koska siellä, huomauttaa hän taas, oleskelu tulisi helpommaksi;\njos vielä Abraham Poppiusen veli Yrjö, joka myös oli ylioppilaana\nTurussa, tulisi mukaan, asuisivat, ehdottaa hän, he »kajkki Savon\nsangarit yhessä linassa.» Nämät uudistetut kehoitukset ja Gottlundin\ninnostuttavat kirjeet tietysti eivät jääneet vaikuttamatta, vaikkei\nvielä seuraavana keväänä tullutkaan mitään matkasta.\n\nEräästä Gottlundin kirjeestä (12), jonka hän tammikuussa. 1817\nkirjoitti isälleen, saamme tietää, mitä Poppius siihen aikaan puuhaili.\nGottlund kertoo nimittäin, että Poppiusella oli tekeillä väitöskirja\n»de paroecia Juva in Savonia sita» (13). Ei ole tietoa, tuliko tästä\nkoskaan mitään valmista; ei Gottlundilla ollut paljon toivoa siitä,\nkoska aineksia löytyi kovin vähän.\n\nSuomen yliopistossa Porthanin henki, hänen innokkaat kehoituksensa ja\nisänmaalliset aatteensa vielä tähän aikaan tuntuvasti vaikuttivat.\nNuorten tiedemiesten ja ylioppilasten joukossa olivat ne saaneet\nkannattajia, jotka nuoruuden innostuksella päättivät noudattaa hänen\nesimerkkiään ja antautua työhön suomalaisen isänmaansa hyväksi, sen\nkielen ja kansallisuuden korottamiseksi. Näitä miehiä olivat Linsén,\nTengströmit, Arwidsson, jotka Aura-seuran perustivat ja vuosina 1817\nja 1818 painosta toimittivat Aura-nimistä aikakauskirjaa. Jonkunmoisen\nseuran (14) olivat keskenänsä perustaneet myös nuoremman polven miehet:\nPoppius, Sjögren, G. Fr. Aminoff, Alex. Blomgvist, I. Ilmoni ja ehkä\nmuutkin. Näyttää siltä, kuin he osaksi oppositsionista auralaisia\nvastaan (15), jotka muka olivat liian laimeita ja sovittavaisia\nisänmaallisuudessaan, olivat liittyneet yhteen ja tosityössä tahtoivat\nnäyttää isänmaallisuuttaan. Että he jyrkemmin olisivat tahtoneet\nkannattaa Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevaa fosforistista\nsuuntaa, kuin Auralaisetkaan, tuskin voi sanoa. Jos entisen emämaan\nsilloisissa kirjallisissa virtauksissa tahtoo tähän löytää vertauksia,\nsaattaa sanoa, että näitten nuorten harrastukset enemmän ehkä kävivät\nsamaan suuntaan, kuin göötiläisen seuran, ja Aura taas enemmän edusti\nfosforistista suuntaa.\n\nSitä henkeä, mikä tässä seurassa vallitsi, ilmaisee kirje, jonka\nPoppius vuotta myöhemmin (16) kirjoitti Sjögrenille:\n\n»Äfvenledes skulle jag vela rätt ljufligen kunna visa Herrar Aurarister\natt om de och vi alla nånsin skola vinna utlänningars aktning, så skola\nvi vara oss själfva och icke allting h.e. nihil; vi skola ej gå att\nbygga på andras litteratur, som nog har byggmästare till öfverflöd,\nicke med förnämhet förkasta allt eget och ofira krokodiltårar ät Balder\noch Brage».\n\n[Samaten tahtoisi oikein ihanasti voida näyttää Herroille Auralaisille\nettä jos he ja me kaikki voimme koskaan voittaa ulkomaalaisten\nkunnioitusta, täytyy meidän olla oma itsemme eikä kaikkea t.s.\nei mitään; meidän ei pidä olla auttamassa rakentamaan muitten\nkirjallisuutta, jolla on yllin kyllin rakennusmestaria, ei ylpeydellä\nhyljätä kaikkea omaa eikä uhrata krokodilinkyyneleitä Balderille ja\nBragelle.]\n\nMitään yhteistä julkaisua heiltä ei ole ainakaan jälkimaailmalle\nsäilynyt, mutta jokainen osaltaan on kyllä voimiensa mukaan näyttänyt,\nettei hänen innostuksensa ollut aivan tyhjää suunpieksimistä. Heidän\nyhteiset keskustelunsa kai juuri innostuttivat m.m. Poppiustakin\nkirjoittamaan kertomusta kotipitäjästään.\n\nKohta kuitenkin muutamat seuran jäsenistä, nimittäin Poppius ja Aminoff\njättivät Turun yliopiston muuttaen ajaksi Upsalaan. Vähitellen näkyvät\nkokouksetkin käyneen aina harvemmiksi ja 1818:n vuoden alussa oli\nPoppius kuullut Upsalaan, että koko seura oli hajoomistilassa. Sen\njohdosta kirjoitti hän Sjögrenille (17):\n\n»Högst ledsamt vore om sällskapet skulle upplösas. Du bör arbeta\nemot det. Där skall ju hafva uppkommit en psalmkommité. Herre Gud\nhvad det vore ljuft att genom vår morgonrodnad uti sällskapets\näteruppblomstrande fä anledning att föreställa sig en ännu större\ndager. Att genom Porthans återupplifvade anda hoppas intresse för\nvår historie, för vårt national språk, pä det våra efterkommande\nicke må blifva en indifferens af Rysse och Svensk ett noll, utan\nen själfständig nation pä förnuftets och själens områden, då de i\npolitiskt afseende icke någonsin kunna blifva det!»\n\n[»Hyvin ikävää olisi jos seura hajaantuisi. Sinun täytyy vastustaa\nsitä. Siellähän kuuluu syntyneen virsikomitea. Herra Jumala kuinka\nolisi ihanaa seuran uuden kukoistuksen aamuruskossa saada syytä\nkuvailla mielessään vielä suurempaa päivänvaloa. Kunpa saisi Porthanin\njälleenherätetyn hengen kautta toivoa syttyvän innostusta historiaamme,\nkansalliskieleemme, jotta meidän jälkeläisistämme ei tulisi Venäläisen\nja Ruotsalaisen välinen olento, nolla, vaan omantakeinen kansallisuus\njärjen ja sielun puolesta, koska he valtiollisessa suhteessa eivät\nkoskaan voi siksi tulla.»]\n\nPoppius ei kuitenkaan enään saanut tilaisuutta suoranaisesti vaikuttaa\nseuran elähyttämiseksi ja sen muutkin jäsenet hajosivat vähitellen\nTurusta eri tahoille.\n\nKesällä 1817, jonka Poppius oleskeli kotona maalla, oli hän\nlopullisesti päättänyt muuttaa Upsalan yliopistoon. Hän lähti sen\ntähden syyskuun lopulla Turkuun, missä hänen oli yhdyttävä muutamiin\nmuihin tovereihin, jotka myös olivat aikeissa purjehtia Pohjanlahden\ntoiselle rannikolle. Matka oli suoritettava n.k. sumpissa, verrattain\npienessä, puoliavonaisessa saaristoveneessä. Semmoiseen astui 26 p:nä\nneljä nuorta suomalaista tiedemiehen- ja kirjailijan-alkua (18),\nnimittäin A.I. Arwidsson, L.H. Prytz, Abraham Poppius ja G. Fr.\nAminoff lähteäksensä entiseen emämaahan täydentämään opintojaan sen\nkorkeakoulussa. Tavallisissa oloissa, kuin ilma oli kaunis ja tuuli\nsuotuisa, suoritettiin matka Turusta Tukholmaan muutamassa päivässä.\nMutta nyt sattui nousemaan tavaton pohjoismyrsky, joka painoi tuon pien\naluksen oikeasta suunnastaan aina Gottlandin rannikkoa kohden. Heidän\nonnistui viimein monen kovan ottelun jälkeen ja kärsittyään kylmää ja\nmärkää päästä maalle pieneen Fårön saareen Gottlandin pohjoispuolella.\nMatka oli ollut sitä vaikeampi, koska heidän oli täytynyt pelastaa\nsumppiinsa kaikki matkustavaiset ja miehistö eräästä toisesta sumpista,\njonka he matkalla olivat tavanneet ajelehtivan haaksirikkoisena,\nmasto myrskyn katkaisemana. Tänne Fåröhön heidän sitten täytyi jäädä\nmelkein pariksi viikoksi odottamaan sopivaa tuulta. Loppumatka kävi\nonnellisesti ja 28 p:nä lokakuuta saapuivat he viimein Upsalaan siellä\nolevien suomalaisten ja tuttaviensa suureksi iloksi ja hämmästykseksi.\n\nKaikki olivat täällä nimittäin jo varmaan luulleet heidän hukkuneen\n(19). J.J. Pippingsköld, joka Tukholman kautta 11 p:nä lokakuuta\noli tullut Upsalaan Turusta, oli kertonut, että he jo viikkoa ennen\nhäntä olivat lähteneet Turusta ja että laivurit arvelivat heidän joko\nhukkuneen tai ajelehtineen Liivinmaan rannikolle. 15 p:nä oli Gottlund\nkirjoittanut kotiin sisarelleen pahoin pelkäävänsä, että se laiva,\njossa Poppiusen piti matkustaa, oli hukkunut; ja 17 p:nä kirjoittaa hän\npäiväkirjaansa saaneensa varman tiedon, että sumppi matkustavaisineen\npäivineen oli joutunut aaltojen uhriksi. »Minä surujn nin nijte, ette\nolin itkesilmein ja murheinen kaiken päjvä, eikä osana teke mitä»,\nsanoo hän päiväkirjassaan. 22 p:nä kirjoitti hän Sjögrenille ja Yrjö\nPoppiuselle Abrahamin ja hänen toveriensa kuolemasta. Seuraavana\npäivänä tuli Upsalaan kuitenkin N.G. af Schultenin kautta sanoma, että\nkaikki olivat pelastuneet, vaikkei tiedetty miten eikä missä; mutta kun\nei tullut mitään kirjettä, ei Turusta eikä Tukholmasta, sammui toivo\ntaas. Vasta 28 p:nä pääsivät he epävarmuudestaan, kun he odottamatta\ntapasivat Arwidssonin ja Prytzin kadulla ja ja myöhemmin Poppiusen\nja Aminoffin majatalossa. Illalla sitten vietettiin suuri riemun ja\nyleisen veljestymisen juhla Urbergin kahvilassa.\n\n\u003Ctb>\n\nTähän aikaan oleskeli Upsalan yliopistossa harvinaisen suuri joukko\nsuomalaisia, enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen (20). He\nmuodostivat eri maakunnan omine kuraattorineen ja inspehtorineen.\nJuuri syksyllä 1817, muutama päivä Poppiusen tulon jälkeen, syntyi\nsuomalaisten kesken tuo kuuluisa riita, joka vasta seuraavana keväänä\nsaatiin asettumaan. Arwidsson tietysti heti joutui tässä päähenkilöksi,\nvaikka tällä kertaa ehkä tahtomattansa.\n\nPoppius ei näy innokkaammin ottaneen osaa näihin kiistoihin.\nArwidssonin puolta hän kyllä piti ja kirjoitti Gottlundin,\nPippingsköldin, Aminoffin ynnä muitten kanssa nimensä uusien sääntöjen\nalle huhtikuussa 1818 (21). Poppius oli hiljainen luonne, joka ei\ntahtonut esiintyä ja herättää huomiota. Silti hän ei suinkaan ollut\nvälinpitämätön asiain menosta tai laimea mielipiteissään. Sen olemme\nkyllin nähneet jo niistä muutamista kirjeenotteista, joita yllä\non mainittu. Sattuipa välistä, että hän hyvinkin innostui hetken\ntunnelmasta, jopa kiivastuikin» (22). Hänen luonteensa perusteellisuus\nja hänen hieno, niin sanoakseni runollinen käsityksensä kammoksui\nkaikkea vaan ulkonaisesti loistavaa kuorta ja taistelujen räyhäävää\nelämää.\n\nSekä syys- että kevätlukukauden asui Poppius yhdessä Aminoffin kanssa.\nHänkin oli savolainen, kotoisin Rantasalmelta, jonne hänen isänsä,\nmajuri, vanhoilla päivillään oli asettunut asumaan. Luonteiltaan hyvin\nsamanlaisina viihtyivät he erinomaisesti toistensa seurassa.\n\n»Jag och Germund hafva hela vintern som kött och blod varit\noskiljaktiga contubernaler, lefvat och arbetat under ett tak, såfvit\ni en säng och spelat under ett täcke, så att hvad jag i alla möjliga\nafseenden säger om mig, gäller och till alla delar om honom.»\n\n[»Minä ja Germund olemme koko talven kuin liha ja veri olleet\neroittamattomia asuintovereita, eläneet ja työskennelleet saman katon\nalla, nukkuneet samassa sängyssä ja saman peitteen alla, niin että mitä\nminä kaikissa suhteissa sanon itsestäni tarkoittaa myös kaikin puolin\nhäntä.»]\n\nkirjoittaa Poppius Sjögrenille (23). Samat isänmaalliset aatteet\ninnostuttivat molempia. Kansansa kielen ja kirjallisuuden korottamista\nAminoffkin haaveili ja harrasti. Aminoff står i ljusan låga af\ndetta fosforos [Aminoff on ilmi tulessa tästä fosforoksesta]\n(kansallisuudenaate), kertoo Poppius seuraavassa kirjeessä Sjögrenille\n(24). Häntä lähinnä oli luonnollisesti Gottlund Poppiusen paras ystävä.\nHe eivät suinkaan tuon yhden vuoden eronaikana olleet vieraantuneet\ntoisistaan. Niinkuin jo olemme nähneet, kirjoittivat he jokseenkin\nahkeraan toisilleen ja kirjeitten ohessa oli Gottlund lähettänyt\nPoppiuselle Ruotsin kirjallisia uutuuksia, milloin vasta ilmestyneet\nnumerot »Svensk Literaturtidningia», milloin »Poetisk Kalenderia» tai\nBruzeliusen »Kalender för Damer» j.n.e. Sitä enemmän tulivat he täällä\nUpsalassa olemaan yhdessä, koska Gottlund kevätlukukauden 1818 asui\nsamassa talossa, kuin Poppius. Jokapäiväiseen seuraan kuuIui myös\nPippingsköld, johonka Poppius nähtävästi vasta täällä lähemmin tutustui.\n\n»Han är mera original än Arvidsson, är mindre vigilös och äger kanske\nmera gvickhet än han. För karrikature har han en afgjord fallenhet»,\n\n[»Hän on enemmän alkuperäinen kuin Arvidsson, vähemmän huikentelevainen\nja hänessä on ehkä enemmän sukkeluutta. Pilkkakuviin hänellä on\nkieltämätön taipumus»,]\n\narvelee Poppius edellä mainitussa kirjeessä Sjögrenille. Gottlundin\nkautta pääsi Poppius nyt Ruotsin huomattavampien kirjallisten kykyjen\nkanssa tuttavuuteen. Atterbom oli siihen aikaan ulkomailla, mutta\nsiinä seurassa, jonka keskuksena Palmblad oli, kävi myös suomalaisia,\nniinkuin Arwidsson, Gottlund ja joskus Poppiuskin.\n\nKuitenkaan Poppius, niinkuin sanottu, ei näy vilkkaammin ottaneen osaa\nylioppilaselämään, joka tähän aikaan ei suinkaan ollut hiljaisinta\nlaatua, eikä kirjallisiin keskusteluihin suuremmissa piireissä. Hän\nviihtyi paremmin kotonaan lähempien ystäviensä seurassa ja kirjojensa\nääressä. Joskus oli hän kutsuttu päivällisille tai illallisille\nprofessori Romanssonin luo (25), joka osasi suomea ja joka aina\nsuomalaisia kohtaan oli erittäin ystävällinen ja auttavainen.\nHistoriaa ja filosofiaa lueskeli Poppius nyt ja kuunteli näissä\naineissa luentoja, joita Geijer ja Grubbe pitivät (26). Hänen totuutta\nharrastava, tutkiskeleva mielensä ei tahtonut tyytyä puolinaisuuteen;\nelämän suurissa kysymyksissä tahtoi hän päästä sopusointuun ja\nperustettuun, filosofiseen vakaumukseen. Kandidaattitutkinto hänellä\nedelleen oli lähimpänä maalina. Syyskesällä (27) kirjoittaa hän\nSjögrenille:\n\n«Min största force vore nu att jämte praesterande af Candidatexamen,\nändtligen hafva kommit pä någon säker grund i filosofien som kan\nförvirra en människa på alla möjliga vägar till döds, — —.\n\n[»Suurin pyrintöni olisi nyt, että sen ohella kuin olisin suorittanut\nKandidaattitutkinnon, samalla viimeinkin olisin päässyt varmalle\npohjalle filosofiassa, joka voi eksyttää ihmisen kaikellaisilla teillä\naivan kuolluksiin,» — —.]\n\nGrubben luennoista uskonnon filosofiassa toivoi hän paljon ja Geijeriin\noli hän aivan ihastunut: »Man kommer alldeles ånyo född från hans\ntimmar». [»Tulee ihan uudestasyntyneenä hänen tunneiltaan».]\n\nEttä isänmaallisuus ja suomalainen kansallisuudenaate edelleen oli\nvireillä Upsalassa oleskelevissa suomalaisissa, siitä ovat todisteina\nsekä heidän silloiset lukuharrastuksensa että kirjeet, joita he\nkirjoittivat kotimaassa oleville tovereilleen. Siinä kirjeessä\nSjögrenille helmikuulta 1818, josta otteita jo ennen on mainittu,\nkertoo Poppius, kuinka Pippingsköldin oli tapa tehdä pilkkaa\nruotsalaisten nurinpäisistä käsityksistä Suomesta ja Venäjästä; näiden\narvostelun mukaan ei muilla ollut mitään arvoa, kuin Ruotsilla ja\nSaksalla. Poppiusen mielestä tämä on suurta kiittämättömyyttä. Suomea\nkohtaan ja hän jatkaa:\n\n»Därför kan ingen ärlig finne älska detta otacksamma, slappa,\nenerverade, fattiga, genom sina partier sig själf sönderslitande, med\nsina förfäders storverk skrytande och därpå förlitande Sverige. — Helt\nannat är _Jalo Venäjä_ och vår frihet och välstånd under Alexander»,\n\n[»Sentähdon ei kukaan rehellinen Suomalainen saata rakastaa tuota\nkiittämätöntä, velttoa, hermostunutta, köyhää, puolueittensa kautta\nitseään raatelevaa, esi-isiensä suurtöistä kehuvaa ja niihin\nluottavaa Ruotsia. — Aivan toista on _Jalo Venäjä_ ja vapautemme ja\nhyvinvointimme Aleksanterin hallitessa,»]\n\nja seuraavassa kirjeessä:\n\n»Vi skulle åtminstone vela visa Svenskarne att vi kunna umbära deras\nspråk och seder ja till och med deras Thor och Odin, som de förstått\natt rätt faderligen planta i oss — ifall de mindre föraktat oss och\nvårt språk under sitt styfmoderskap. — — — Det vore nu just tid att\ntänka pä några mått och steg angående en själfständig qvasi litteratur\nockså för oss och jag vet ej när den skall bli mera gynnande. För min\ndel känner jag mig väl ej vara någon machina i tidens hand. Jag tviflar\nockså på om Gottlund oaktadt all sin djärfhet kan vara det, just för\nsin ringa grundlighet äfven i Finskan. — Men kanske det just behöfs en\nsådan för att sätta bättre och grundligare hjul i rörelse».\n\n[»Tahtoisimme ainakin näyttää Ruotsalaisille että voimme olla ilman\nheidän kieltänsä ja tapojaan niin jopa ilman heidän Thoriaan ja\nOdiniaan, joita he ovat ymmärtäneet sangen isällisesti istuttaa\nmeihin — jos he vähemmin olisivat halveksineet meitä ja kieltämme\nemintimä-aikanaan. — — — Nyt juuri olisi aika ajatella tarpeellisia\ntoimeenpiteitä itsenäisen kirjallisuuden tapaisen hankkimiseksi myöskin\nmeille, enkä tiedä koska olisi soveliaampaa. Omasta puolestani en\ntunne olevani mikään ase ajan käsissä. Epäilen myöskin, voiko se olla\nGottlund, kaikesta rohkeudestaan huolimatta, erittäin hänen puuttuvan\nperusteellisuutensa tähden myös mitä Suomen kieleen tulee. Mutta\nehkä juuri tarvitaan sellaista panemaan parempia ja vankempia pyöriä\nliikkeesen.»]\n\nYhtä oikein, kuin hän siinä suhteessa tunsi itseään, yhtä sattuvasti\narvostelee hän Gottlundin kutsumusta tällaiseen suureen isänmaalliseen\ntehtävään. Gottlund ei ollut se mies, jonka kautta Suomen kielen ja\nkirjallisauden tuli kohota aleunustilastaan, ja joka sen vastaiselle\nkehitykselle ymmärsi rakentaa vankan pohjan. Hän oli uskalias\ntienraivaaja, uudispellon perkaaja, joka työssään syystä tai toisesta\nsai kokea kaikki semmoisen tehtävän vaikeudet ja lukemattomat\npettymykset, ja jonka ansiot jälkimaailmalle vähimmin pistävät silmiin;\nkuitenkin oli hän »med alla sina fel och hafserier dock en bra poike».\n[»huolimatta kaikista virheistään ja hätiköimisistään kuitenkin kelpo\npoika.»] niinkuin Poppius eräässä toisessa kirjeessä (28) lausuu\nhänestä. Tienraivaaja oli Poppiuskin, vaikka toisella tavalla, mutta\nsiitä myöhemmin.\n\nMolemmat he nyt kevätlukukaudella 1818 ahkerasti tutkivat suomenkieltä.\nOmituinen ja ainoa laatuaan on tämä suomenkielen harrastuksen\nkukoistus Upsalan yliopistossa tähän aikaan (29). Porthanin kylvämät\nsiemenet alkoivat vähitellen suomalaisissa itää ja kasvua kostutti\njokapäiväinen seurustelu muukalaisten kanssa, joita sama harrastus oman\nmaansa kirjallisuuden korottamiseen innostutti. Gottlund valmisteli\nväitöskirjaa suomalaisista sananlaskuista: De proverbiis Fennicis, ja\nPoppius taas puhtaasti kielitieteellistä. Aine oli hänen\n»lieblingsfundationer nemligen medium in lingva Fennica, — Men finska\när Hebreiska här och i de blindas rike är det godt att vara Caesar\nockså för en enögd». [»mielitöitänsä nimittäin suorastaan Suomen\nkieltä koskevaa. — Mutta suomenkieli on Hepreaa täällä ja sokeitten\nvaltakunnassa on helppo olla Caesarina yksisilmäisenkin.] (30)\n\nVaatimatonna kuten aina, hän ei siis toivonut kovin suurta tieteellistä\nvoittoa työstään. Mutta aivan tyytymätön oli hän sen tuloksiin, kun\nse pari kuukautta myöhemmin, toukokuun lopulla, oli valmistunut. Hän\nkirjoittaa tästä Sjögrenille (31):\n\n»Men behandlingen är jag ingalunda nöjä med. Det är allt på fusk. Men\nännu mer fusk är med Gottlunds runor som den narren der nu utdelat. I\ndem har jag icke mitt samvete». [»Mutta käsittelyyn en suinkaan ole\ntyytyväinen. Kaikki on hutiloitus. Vaan Gottlundin runot, joita tuo\nnarri siellä on jaellut, ovat vielä enemmän hutiloittuja. Niistä minun\nomatuntoni on vapaa.»]\n\nKesäkuun alussa luultavasti »Dissertatio de reciproca conjugationum\nforma in lingva Fennica pro exereitio» tarkastettiin. Niinkuin nimestä\nkäy selville, tekee Poppius tässä selkoa suomenkielen refleksiivisistä\nverbeistä; hän puolustaa näitten Savon murteelle ominaisten muotojen\nkäyttämistä kirjakielessä, vaikkei hän suinkaan muuten tahdo antaa\ntälle murteelle yksinomaista etusijaa. Eräässä kirjeessä (32) puhuu hän\nsamoista asioista ja huomauttaa, kuinka Savon murre esimerkiksi juuri\nrunossa on »mainion soma. Se keäreytyy köyvex, se sitoiksen solmuun, se\noikiaa ohjaksix, se on paras piiskan siima, paras laiskan löysyttäjä.»\nMutta kirjakielen, jonka pitää olla yhteinen koko Suomelle, ei sovi\naivan hyljätä mitään murretta. 184 kappaletta oli hän painattanut\nväitöskirjaansa ja lähetti sitä heti ystävilleen Suomessa; m.m. oli\nGottlundilla useita kappaleita mukanaan, kun hän kesällä kävi kotona\nJuvalla. Tämä väitöskirja oli vaan ensimäinen osa laajempaa teosta,\njota Poppiusen oli aikomus julaista. Syystä tai toisesta täytyi hänen\nkuitenkin jättää loppu toistaiseksi, ja hän arveli epätoivoisena,\nkehtaisiko enään pro gradu-kirjoituksena sitä tarjota. Tästä hän\npäätti kirjoittaa Renvallille Turkuun, ja kysyä neuvoa; »han skall\nvara min domare». [»hän on oleva tuomarini».] (33) Kuinka lie käynyt,\nilmestymättä toinen osa jäi.\n\nPoppius oli nyt päättänyt toistaiseksi jäädä Upsalan, ehkä vuoteen\n1821 asti yhtä mittaa. Olo täällä oli kuitenkin käynyt kalliiksi,\nkalliimmaksi, kuin Turussa. (34) Hän ei nähnyt muuta keinoa tulla\ntoimeen, kuin hankkia itselleen kotiopettajanpaikkaa. Syksyllä olikin\nhänellä jo tiedossa semmoinen Tukholmassa sill. oikeudenneuvoksen\nGabriel Poppiusen luona [G. Poppius oli Abrahamin isän serkku.], jonka\npoikaa hänen tuli Iukukausien väliaikoina opettaa; lukukaudet hän\nedelleen oleskeli Upsalassa. Näin oli hän syksyllä 1818 suunnitellut\n(35). Toisin kävi kuitenkin osittain: Sillä kun hän marraskuun 14 p:nä\nlähti Tukholmaan, niin hän ei sieltä palannutkaan, ennenkuin seuraavan\nvuoden joulukuun alussa. Melkein koko vuoden 1819 oleskeli Poppius siis\nTukholmassa (36).\n\nOn arveltu (37), että Poppius avusti saksalaista tohtori H. R.\nSchröteriä hänen julkaistessaan »Finnische Runen, finnisch und\ndeutsch», joka kirja kesällä 1819 ilmestyi painosta Upsalassa.\nTietääkseni perustuu tämä ilmoitus Gottlundin tiedonantoon\nOtavassa I, ss. XVII — XIX, jossa hän tästä julkaisusta kertoo ja\neräässä muistutuksessa lisää seuraavasti: — — niin en taija olla\nmainihtematak, ettei hään [nimitt. Schröter], mutta kahet meijän\nmoamiehet, Herrat A... ja P... (jotka silloinkin olivat Upsalan\nOpistossa) ovat tässä ansaineet meijän kiitoksiamme.» Mutta,\nniinkuin jotenkin varmasti tiedämme, oleskeli Poppius koko tämän\nvuoden, ainakin koko kevätlukukauden, Tukholmassa kotiopettajana.\nEi ole siis mitään syytä, tuskin mahdollisuuttakaan, ajatella tuon\nP:n tarkoittavan Poppiusta. Tämä käy sitä uskomattomammaksi, kun\nGottlund päiväkirjassaan ei mainitse, että Poppiusella olisi ollut\nasian kanssa mitään tekemistä, vaikka hän kyllä muuten kertoo\nPoppiusen senaikuisista töistä ja toimista. Päinvastoin viittaavat\nhänen muistiinpanonsa toisaanne ja antavat mielestäni tyydyttävän\nselvityksen. 15 p:nä maaliskuuta 1819 kirjoittaa hän:\n\n»Jag träffade Doctor Schröter i dag hos Aminoff, han var der med\nPippingsköld, för att pä tyska öfversätta några finska runor»\n\n[»Tapasin Tohtori Schröterin tänään Aminoffin luona, hän oli siellä\nPippingsköldin kanssa saksaksi kääntääkseen muutamia suomalaisia\nrunoja.»]\n\nja iltasella käski Schröter kaikki kolme ravintolaan illallisille.\nLuultavaa on, että Otavassa tuo A... tarkoittaa Aminoffia ja P...\nPippingsköldiä, vaikkei Gottlund sitä nimenomaan sanokaan (38).\nHän kertoo edelleen, että varsinkin painattaminen ja korrehtuurin\nlukeminen oli ollut suomalaisten huostassa. On aivan mahdotonta, että\nPoppius tässä olisi voinut auttaa, koska hän tiettävästi, niinkuin\nsanottu, silloin oleskeli Tukholmassa. Vielä toinenkin tieto vahvistaa\narveluani, että Gottlund tarkoittaa Pippingsköldiä. Esipuheessaan\nkiittää Schröter suomalaisia ystäviään heidän avustaan, varsinkin yhtä,\njoka oli toimittanut musiikkilisälehden:\n\n»Mögen diese Freunde (einem von ihnen verdanken wir ebenfalls die\nMusikbeilage), da ihre uneigennützige Bescheidenheit uns nicht erlanben\nwill ihnen namentlich zu danken, — —»\n\n[»Sallikoot nämä ystävät (yhtä niistä tulee meidän kiittää\nmusiikkilisälehdestä), koska heidän epäitsekäs vaatimattomuutensa ei\nsalli meidän kiittää heitä mainitsemalla heidän nimensä.»]\n\nEräästä Poppiusen kirjeestä (39) tiedämme, että Pippingsköld oli\nerittäin musikaalinen ja että hänen oli tapa sitralla säestää itseään\nlaulaessaan suomalaisia kansanlauluja. Luultavaa siis on, että\nPippingsköld on tämä ystävä, joka nuotit toimitti.\n\n[Että Schröterin Finnische Runen-kokoelmasse löytyy Poppiusen keräämiä\nrunoja ei todista mitään yllä lausuttua mielipidettäni vastaan, koska\nGottlund, joka innokkaasti avusti Schröteriä, oman tiedonantonsa mukaan\n(kts. hänen päiväkirjaansa 1/11 1817) jo syksyllä v. 1817 oli kopioinut\nmuutamia Poppiusen runoja, joita hänellä ennen ei ollut.]\n\nKaikesta päättäen tarkoittaa siten tuo P... Pippingsköldiä, eikä\nPoppiusta; Poppiusella kai ei ollut mitään tekemistä koko julkaisun\nkanssa.\n\nKotiopettajapaikan hän luultavasti kokonaan jätti jouluna 1819,\nkoska hän sitten yhtä mittaa jäi Upsalaan koko seuraavaksi vuodeksi.\nAbrahamin-päivä vuoden lopussa 1820 vietettiin siellä iloisilla\nkemuilla. Huuhtikuussa hän pahasti sairastui kuumeesen, niin että\ntäytyi jäädä pois fakulteetti-kirjoituksesta, jonka hän kuitenkin\nvähää myöhemmin suoritti. Aminoffin kanssa hän nähtävästi edelleenkin\nasui; hän Poppiusen arvan nosti, kun tutkintopäivät kandidaattia\nvarten määrättiin. Poppins oli nimittäin teologian tutkinnossa, jossa\nhän kuitenkin sai reput (40). Tällaiset vastoinkäymiset, rahalliset\nvaikeudet ja kivulloisuus saattoi Poppiusta taas vakavammin tuumimaan\npappisuraa. Jo syksyllä 1818 (41) oli hän kirjoittanut Sjögrenille:\n\n»— — olen aina ajatellut, että ruveta totisex Papix, jos Jumala\nkaikkivaltias lainapi minulle voiman että händä oikeen palvella\nvilpittömäst ja uskallisest, paremmin kuin minussa nyt on miestä\nsiihen.»\n\nHän oli nyt ehdotellut isälleen (42), että hän »Turussa antaisi vihkiä\nitsensä papiksi ja sieltä tulisi määrätyksi Tukholman suomalaisen\npastorin apulaiseksi, kuitenkin luottaen nimenomaiseen keisarilliseen\nkirjeesen saada sieltä hakea kotimaahan. Hänen vanhempansa kuitenkaan\neivät tätä tuumaa ensinkään hyväksyneet, koska heidän poikansa siten\njäisi niin kovin kauaksi kotoa pois ja vielä saisi kokea, kuka tiesi,\nminkälaisia vaikeuksia päästäksensä takaisin Suomeen. Isä ehdotti, että\nhän hakisi Pietarin piirikuntaan, jossa oli piispana hänen sukulaisensa\nSakari Cygnaeus, jonka kautta olisi toivo pian saada hyvä toimeentulo.\nKotimaahan Poppiusenkin mieli veti ja maalle hän mieluummin halusi\nkuin kaupunkiin, jo kivulloisuutensakin takia, mutta kuitenkin hän\npelkäsi hautautua jonnekin maaseudulle kauas ihmisistä, joitten kanssa\nvoisi jutella ja seurustella. Hän ei olisi tahtonut mihinkään muuanne,\nkuin Juvalle, kotipitäjäänsä. Epätietoisena, mitä tehdä, pyytää hän\nSjögreniltä, »min äldste och kanske endaste vän», [»vanhin ja ehkä\nainoa ystäväni».] neuvoa. Samalla käskee hän kuitenkin Sjögreniä, joka\nnykyään oleskeli Pietarissa, käymään puhuttelemassa Cygnaeusta ja\nkuulustamaan, olisiko siellä avonaisia pappis- tai opettajapaikkoja.\n\n»Jag är ingen lycksökare och åtrår ingenting högre än att ändtligen\nfå en plats der jag i all fred finge arbeta på min sak. Jag blir\nsjuk endast af harm att få fuska i 100:de saker som ej höra till min\nkällelse».\n\n[En ole mikään onnenetsijä, enkä halua mitään enempää kuin viimeinkin\nsaada paikan, jossa kaikessa rauhassa saattaisin työskennellä omalla\nalallani. Tulen aivan kipeäksi mielipahasta kun minun täytyy puuttua\nsataan asiaan, jotka eivät ensinkään kuulu minun kutsumukseeni.» Edellä\nmain. kirje.]\n\nTätä hermostumista ja alakuloisuutta ei tietysti vähentänyt isän\nkielto enään lähettää raha-apua kotoa ja hänen palava halunsa päästä\nkotiinsa näkemään iäkkäitä ja kivulloisia vanhempiaan, ennenkuin olisi\nliian myöhäistä. Näistä tuumista täytyi hänen nyt kuitenkin syystä\ntai toisesta luopua. Hän jäi kuin jäikin vielä Ruotsiin oleskellen,\npaitsi kesällä matkoilla maaseudulla, joko Upsalassa tai Tukholmassa\nsukulaisensa luona. Syyslukukauden 1821 ja kevätlukukauden 1822 oli hän\nUpsalassa aina vaan kandidaatti-luvun hommissa. Seuraavana kesänä teki\nhän 154 peninkulmaa pitkän matkan Vesterbotteniin, luultavasti vaan\nvirkistyäksensä loma-aikana ja samalla oppiaksensa tuntemaan kansaa\n(43). Hänen oli kuitenkin tullaksensa toimeen taas täytynyt ruveta\nkotiopettajaksi ja oli hänen tällä kertaa onnistunut saada semmoinen\nvirka Upsalassa. Luultavaa nimittäin on, että hän syksystä 1822 alkaen\noli kotiopettajana professori Romansonin luona, jonka toimen hän\nseuraavan lukukauden keskipaikoilla taas jätti (44).\n\nJo keväällä 1822 (45) oli Sjögren tehnyt hänelle erään hyvin\nhoukuttelevan ehdotuksen. Koska hän lähimmässä tulevaisuudessa\naikoi alottaa pitkän matkansa pohjois-Venäjälle suomalaissukuisten\nkansain kielten y.m. tutkimista varten, ehdotteli hän, että Poppius\ntekisi hänelle seuraa. Ei mikään olisi voinut olla Poppiuselle\nmieluisampaa. Historia ja muinaistutkimus olivat kouluajalta asti\nolleet hänen lempiaineensa ja suomenkieltähän hän ylioppilaana\netupäässä oli harrastanut. Hän kirjoitti heti olevansa valmis\nlähtemään, kun Sjögren vaan hankkisi rahat. Matta siinäpä juuri\nvaikeus olikin. Kun Poppiusella ei ollut mitään toivoa, että se\nonnistuisi, päätti hän vielä joksikin aikaa jäädä Upsalaan ja koettaa\nsaada kandidaatti-tutkinnon viimeinkin käsistä. Jollei se siinä\nmääräajassa, jonka hän itselleen asetti, onnistuisi, oli hän päättänyt\njättää kaikki ja suoraa tietä lähteä kotiin, siellä pappisuralla\nhankkiaksensa leipänsä. Kuinka pitkäksi lienee hän tätä määräaikaa\najatellut, keväällä 1823 hän ainakin vielä oli Upsalassa täydessä\ntyössä. Stipendiaatti-tutkinto piti hänen suorittaa huhtikuussa (46)\nja toivoi hän olevansa vapaa jouluksi. Gottlund, joka silloin oli\nTukholmassa iunokkaassa puuhassa vermlantilaistensa hyväksi, kehoitti\nPoppiusta hakemaan papinvirkaa Tukholman suomalaisessa seurakunnassa.\nSitä hän ei tehnyt, mutta kävi kohta Tukholmassa kuulustamassa asiaa\ntarkemmin. Lukukauden lopussa oli hän niin väsynyt yksityisoppilaihin,\njoita hänellä nyt oli ollut neljä, ja öitten valvomiseen omien\nlukujensa ääressä, että, kun hänelle tarjottiin saman viran sijaisuutta\nentisen viranomistajan äkisti kuoltua, hän päätti jättää lukunsa\ntoistaiseksi. Eihän niistä sitäpaitse lähimmässä tulevaisuudessa\nvielä näkynyt tulevan mitään. Löytyi keisarillinen kirje, joka antoi\nsuomalaisille papeille luvan hakea tähän seurakuntaan; heillä oli siitä\netuakin, saivat laskea kaksinkertaiset virkavuodet ja hakea Suomeen\nkeisarillista tietä, koska tämä suomalainen seurakunta kohta häviäisi.\nJäljennöksen tästä keisarillisesta kirjeestä lähetti hän Porvoon\ntuomiokapitulille, joka pikimmiten antoi hänelle Iuvan suorittaa\npappistutkinnon Upsalan konsistoriumin edessä ja Ruotsissa vihityttää\nitsensä papiksi. Se tapahtui Tukholmassa 15 p:nä kesäkuuta 1823 ja heti\nsen jälkeen astui hän virkaansa. [Palkkaa oli huoneet, ylöspito ja 100\nRdr B:co, »hvarmed jag knappt håller mig skor,» (»jolla tuskin voin\nkengät itselleni kustantaa.»)] Yhdeksi vuodeksi oli hän sitoutunut.\nKuitenkin sai hän 28 p:nä syyskuuta virkavapautta lukujensa jatkamista\nvarten (47).\n\nSillä välillä oli hänen isänsä kuollut 25 p:nä elokuuta (48).\nHänen lähin toivonsa oli nyt päästä kotimaahan. Vasta lokakuussa\noli hän Upsalaan saanut Sjögrenin kirjeen, jonka jo kesäkuun\nalussa olisi pitänyt saapua. Tässä hän lopullisesti ehdottaa, että\nPoppius seuraavana vuonna tekisi hänelle seuraa tuolle pitkälle\nmatkalle. Nyt oli Pop- pius kuitenkin kiinni virassaan, jota hän\nei paraimmalla tahdollakaan heti voinut jättää. Hyvin innostuneena\ntästä tuumasta vastaa hän, että hän seuraavaksi kevääksi hankkisi\njumaluusopin-ylioppilaan sijaansa Tukholmaan. 1 p:nä toukokunta\n1824 olisi hän kaikissa tapauksissa vapaa, koska silloin ensimäinen\narmovuosi loppui. Silloin hän heti lähtisi suoraa tietä Pietariin\nyhtyäkseen Sjögrenin. Toisessa kirjeessä puhuu hän taas innokkaasti\nmatkasta ja lupaa kiirehtiä »som Jehu». Pitennettyä virkavapautta hän\nkuitenkaan ei saanut (49), niinkuin oli toivonut, vaan täytyi hänen\nsiis taas jättää lukunsa ja pysyä virkaansa hoitamassa.\n\nSiihen ne jäivät matkatuumatkin. Sjögrenin saamat varat eivät suinkaan\nolleet liian runsaat, niin että hänelle olisi riittänyt vielä kustantaa\nmatkatoverikin; Poppius oli virkaansa sidottu eikä sitäpaitsi vielä\nollut lopettanut kandidaatti-lukujaan. Semmoiset esteet tekivät\ntyhjäksi tämän Poppiuselle niin rakkaan aatteen toteuttamisen, jonka\nsuunnittelu nyt kauan aikaa oli häntä innostuttanut ja rohkaissut\nkiirehtimään opintojaan.\n\nNiihin nykyään ei riittänyt paljon aikaa. Hankkiakseen edes\ntoimeentulonsa, vaikka niukan, jäi hän hoitamaan virkaa luultavasti\nmyös toisena armovuonna, jonka leski oli saanut. Syksyllä 1824\nsairastui hän sitäpaitsi hyvin kovasti maksatautiin, jonka lääkärit\narvelivat olevan ehkä parantumattoman. Vielä sängyssä maaten kirjoittaa\nhän tästä Gottlundille Upsalaan ja toivoo alakuloisena ainoastaan\npäästä edes kotiinsa kuolemaan, joka kuitenkin katsoen vuodenaikaan\noli mahdotonta (50).\n\nKesällä 1825 (51) koitti viimein se päivä, jolloin hänen hartaat\ntoiveensa päästä kotimaahan täyttyivät. Hän oli, käyttäen hänelle\nerityisesti annettua oikeutta ilman uudistettua tutkintoa päästä\npapinvirkoihin Suomessakin, hakenut vankilansaarnaajanvirkaa Viipurissa\nja saanut sen. Hänen yliopistolliset lukunsa jäivät kyllä nyt\nainiaaksi, mutta eipä niistä näkynyt muutenkaan tulevan mitään. Hän oli\nliian vanha enään viihtyäksensä yliopistossa eikä, niinkuin sanottu,\nhänen varansakaan sitä sallineet.\n\nPoppius oli nyt päässyt varsinaiseen vaikutusalaansa, johon hän aina\nylioppilasaikansa alusta oli pyrkinyt. Virkeästi ja innolla toimi\nhän täällä virassaan. Jonkun aikaa oli hän kirkkoherranapulaisenakin\nViipurin seurakunnassa ja sai parin vuoden perästä nimipastorin\narvon (52). Samalla olivat aina edelleen kirjalliset harrastukset\nhänen mielessään. Sjögrenin kanssa oli hän yhä kirjevaihdossa,\njossa isänmaata koskevia historiallisia tai kielellisiä kysymyksiä\npohdittiin. Historia tietysti edelleen hänen mieltänsä enimmin\nkiinnitti. Mielellään olisi hän suostunut Sjögrenin ehdotukseen\n(53) yhdessä erään viipurilaisen opettajan Vireniusen kanssa ryhtyä\nViipurin historiaa kirjoittamaan, jos vaan aikaa siihen ensinkään\nolisi riittänyt. Että hän oli yksi innokkaimpia suomenkielisen\nsanomalehden puuhaajia Viipuriin, on selvää. Kun se vuonna 1833 nimellä\n»Sanansaattaja Viipurista» alkoi ilmestyä, kirjoitti Poppius siihen\nuseita artikkeleita ja muutaman runonkin.\n\nMutta niinkuin hän kerran kirjeessä Sjögrenille (54) oli maininnut,\nmaalle teki hänen mielensä ja varsinkin oli hänen ihanimpia\ntulevaisuuden tuumiansa kerran päästä synnyinpitäjäänsä siellä\nopettajana vaikuttamaan ja valistusta levittämään. Kun toisen\nkappalaisen virka Juvalla oli joutunut avonaiseksi, haki hän siis sinne\nja saikin viran. Syksyllä samana vuonna, kun »Sanansaattaja Viipurista»\nilmestyi, jätti hän kaupungin tovereineen ja uusine kirjallisine\npuuhineen ja muutti Juvalle, jossa hän nyt ei 16:een vuoteen ollut\nasunut, mutta josta hän tästälähin ei enään muuttanut pois.\n\nJo seuraavana vuonna tänne muutettuansa pääsi hän ensimäiseksi\nkappalaiseksi seurakuntaan (55). Muuten tiedot Poppiusen elämästä ja\nharrastuksista seuraavina vuosina ovat hyvin niukat. Lukuunottamatta\nmuutamia kirjallisia kokeita ja käännöstöitä, joista myöhemmin\naion kertoa, emme tarkemmin tunne mitään hänestä. 50-luvun loppu-\nja 60-luvun alkupuolelta löytyy tallella muutamia hänen kirjeitään\nGottlundille, jotka meille hiukan valaisevat näitä hänen elämänsä\nloppuvuosia.\n\nPoppiusen terveys oli aina ollut huono ja usein kohtasivat häntä\nankarat taudit. Niin oli hän taas v. 1858 keväällä maannut kaksi\nkuukautta sairaana. Mutta yhtä innostunut, kuin ennenkin, oli hän vielä\nkaikkeen, mikä koski isänmaan historiaa ja muinaisuutta. Gottlund,\njoka siihen aikaan asui Helsingissä, kirjoitti kirjeen toisensa\nperästä ja pyysi Poppiusta kokoomaan muinaiskaluja ja tutkimaan\nmuinaisjäännöksiä (56). Poppius teki parastaan, kyseli lukukinkereillä\nkansalta mahdollisesti löytyviä eriskummallisia kapineita, kuuluutti\nkirkossa asiasta, mutta ilman menestystä. »Håll och stenristningar\nfinnas väl, men de härleda sig från våra Landtmätare — —» [»Kallio- ja\nkivipiirroksia löytyy kyllä, mutta ne ovat Maanmittareimme tekoja».],\nvastaa hän Gottlundille. Samoin löytyy kyllä kiviläjiä metsässä,\nmutta ei tunneta, ovatko lappalaisten vai muitten alkuasukkaitten\nhautapaikkoja. Riimusauvoista kansalla ei edes ole käsitystä. Itse\nhän tarkkaan seurasi kaikkea kirjallisuutta, mitä historian alalla\nilmestyi maassa. Arwidssonin paraikaa julkaisemasta »Handlingar\ntill upplysning af Finlands häfder» oli hän kirjoittanut muistiin\nkaikki, mikä koski Juvan pitäjän historiaa ja samoin asiakirjat\nkapinasta Juvalla nuijasodan aikana, jotka Gottlund »Borgå Tidningin»\n44 n:ssa oli julkaissut (57). Juvan pitäjän tutkimus oli edelleen\nhänen mielityötänsä. Suurien paperikasojen ympäröimänä istui ukko\ntyöhuoneessaan päivät päästään niin paljon kuin vaan virkatoimiltaan\nennätti, ja kirjeissään pohti hän mielellään kysymyksiä Savon ja\nKarjalan asutuksesta ja vanhimmasta historiasta. Koko tämä monivuotinen\nuuttera työ on kuitenkin luultavasti mennyt hukkaan, koska näitä\npapereita ei tiettävästi enään löydy. Ilmastolliset havainnot\nhuvittivat häntä myös suuresti ja niitä hän monta vuotta perätysten\ntoimitti (58).\n\nKuusi ensimäistä vuotta oli Poppius asunut Ryhälässä, josta hän v.\n1839 (59) muutti Huttulaan, kauniin Salajärven toiselle rannalle.\nMolemmissa paikoissa oli hän saanut rakennuttaa uudestaan melkein\nkaikki rakennukset, koska edeltäjät olivat jättäneet ne asuttavaksi\nkelpaamattomaan tilaan.\n\nVähitellen rupesi vanhuus jo vaivaamaankin. Silmät alkoivat käydä\nhuonoiksi ja sitä tuo alituinen lukeminen joudutti. Keväällä 1861\nalkoikin oikeanpuolista silmää pakottaa ja juhannuksen aikaan hän ei\nenään nähnyt sillä silmällä. Samaan aikaan oli hän käynyt kuuroksi\nsamanpuoliselta korvalta. Sittemmin oli vasenkin silmä alkanut\njuonitella. Lääkärit olivat kieltäneet häntä lukemasta, kirjoittamasta,\npolttamasta tupakkaa ja kahvia tai teetä juomasta »allt saker, som jag\nicke kan hålla, utan lemnar Läkarene sjelfva att verkställa» [»Kaikki\nmääräyksiä, joita en voi seurata, vaan jätän ne Lääkärien itsensä\ntäytettäviksi.»], kirjoittaa hän Gottlundille. Kuitenkin koetti hän\nkyllä parastaan seuratessaan lääkärien ohjeita.\n\nSyyspuoleen v. 1861 nai Poppius kanttori Felinin tyttären.\nVilhelmiinan, joka sitä ennen oli ollut naimisissa pitäjänsepän\nRytkösen kanssa. Tästä hän kirjoittaa Gottlundille (60): »Af\ndenna minskning (ymmärryksen suhteen, kun toinen puoli päätä oli\n»utslocknad») kom sig ock att jag gift mig inom en handvändning.»\n[»Siitä myös johtui, että menin äkki päätä naimisiin.] Samassa kirjeessä\nsanoo hän kuitenkin jo tuntevansa kuoleman lähestyvän.\n\nVielä piti kuitenkin muutaman vuoden kulua, ennenkuin tuoni hänet\nkorjasi. Sielu pysyi virkeänä loppuun asti riutuneessa ruumiissa. Kun\nhän ei itse enään voinut pitemmältä lukea, pani hän toisen lukemaan\nääneen. Sillä tavalla kävi hän keväällä v. 1863 läpi m. m. Gottlundin\nvasta ilmestyneen väitöskirjan »Forskaingar uti själva grundelementerna\naf det finska språkets grammatik» (61). Vilkkaasti seurasi hän\nmaansa edistymistä ja iloitsi sen taas valkenevasta tulevaisuudesta.\nUskollisena nuoruuden aatteilleen pysyi hän loppuu asti. Hän kuoli\npitkällisen taudin jälkeen 19 p:nä kesäkuuta v. 1866.\n\n\u003Ctb>\n\nAbraham Poppius ei ollut mikään nero. Olemme jo nähneet kuinka hän\nkymmenen vuoden aikana ahkerasti puuhaili kandidaatti-tutkintoa,\nsaamatta mitään valmista. Hänen ei onnistunut luovailla monien\ntutkintokarien ohi, vaan hän tarttui yhtenään niihin. Kuitenkin\nsisältävät hänen kirjeensä suuria, kauniita aatteita; näyttäähän\nusein siltä, kuin hän selvästi olisi osannut suunnitella maansa\ntulevaisuutta, koska monet hänen esiintuomansa näkökohdat\nepäilemättä ovat pitäneet paikkansa. Mutta se ei ole ainoastaan\nhänen selvänäköisyytensä ansio. Tämän vuosisadan alkupuolella, niin\nsanoakseni, oli ilmassa tuollainen suurenmoinen suunnitteleminen\nja innostus työhön suomalaisen isänmaan hyväksi. Hedelmät eivät\nnäyttäneet olevan kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Innostus\nnäihin taas uusiin nyt uudestaan leimahtaviin aatteihin antoi rohkeutta\nja olivathan ne vaan selviä johtopäätöksiä Porthanin antamista\nedellytyksistä. Tuskin ymmärrettiin, mitä ne suuret sanat oikeastaan\nsisälsivät; aate oli valtaava ja uusi, muuta ei tarvittu. Hyvin monen\nPoppiusen aikalaisen kirjeestä kuvastuu tämä sama mieliala, tällainen\nsuurenmoinen katsantokanta. Se ei siis ole mitään Poppiuselle erittäin\nomituista, vaikka hän hienon käsityksensä kautta ehkä syvemmin, kuin\nmoni muu, oli osannut tunkea aatteen ytimeen.\n\nAbraham Poppius oli nimittäin runoilija, todellinen runoilijaluonne.\nVälittömästi, luonnollisesti pulppusivat runot esiin tulkiten milloin\nsurullisia, jopa epätoivoisia tunteita, milloin isänmaanrakkauden\nleimahtavaa innostusta, milloin taas leikillistä pilkantekoa. Ne\neivät ole tekemällä tehtyjä; elettyä, tunnettua on se elämä, joka\nniissä kuvastuu. Ei voi kieltää, että Poppius epäilemättä osaksi\nulkovaikutuksista tuli koetelleeksi runottarien suopuutta. Onhan\nedellä kerrottu, kuinka hän ja Sjögren jo kouluaikanaan olivat\ntehneet liiton voimiensa mukaan työskennelläksensä isänmaansa, sen\nunhotetun kielen jälleen korottamiseksi. Tosin he silloin etupäässä\najattelivat kansanrunojen keräämistä, mutta aatteen kehittyessä tuli\nohjelmaan myös suomenkielisen kirjallisuuden viljeleminen. Jos mikään,\nniin epäilemättä siis suomalainen kansanrunous häneen huomattavasti\nvaikutti. Sitä todistaa ei ainoastaan runomitta kaikissa hänen\nrunoissaan, vaan myös koko niiden henki ja käsitys. Nämät pyrinnöt\nynnä Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevat suunnat vaikuttivat\nepäilemättä Poppiuseen ja saattoivat häntä koettamaan kykyään\nrunoilijana.\n\nYllä on kerrotta, kuinka Poppius jo ensimäisinä ylioppilaskesinään\nrupesi panemaan toimeen näitä tuumiaan. Hän kokoili runoja ja\nsananlaskuja, minkä sai. Näillä keräysmatkoillaan Savon sydänmaissa\nkuuli hän myös uudempia kansanlauluja, joiden sävelmät varsinkin\nviehättivät häntä. Muutamia lauluja kirjoitti hän muistiin ja koetti\nsamalla saada paperille niiden sävelmät. Poppius oli siten ehkä\nensimäinen, joka käsitti kansansävelmiemme suurta ihanuutta ja niiden\nmerkitystä, koska ennen häntä ei kukaan ollut ryhtynyt tällaiseen\ntoimeen, joka vasta meidän aikoinamme suuremmalla menestyksellä on\njatkettu. V. 1818 kirjoitti hän Sjögrenille:\n\n»Savossa kyteepi vielä yx kotoinen poësia eli laulukeino ja yx kotoinen\nsoittokeino (musik). Minä olen kotona nuotillen panettanut ja esiin\nPippingsköldille opettanut yx vähä osa. — Hän soitteleepi niitä meidän\neissämme iltasilla zithrallansa. — Hän on oikein intoikas sen asian\npäällen, että päästä Savoon pelastamaan meidän kotoisia tuonia heidän\nylenkatzannostansa.»\n\nEpäilemättä saattoivat, niinkuin sanottu, nämät isänmaalliset\nharrastukset Poppiusta koettelemaan runokykyään. Kuitenkaan eivät hänen\nensimäiset, eikä hänen runonsa ylipäänsä ole suorastaan isänmaallisia.\nNe ovat hänen lyyrillisten tunteittensa ja sielunelämänsä välittömiä\nilmilausujia.\n\nUpsalassa olonsa aikana kirjoitti hän luultavasti useimmat runonsa.\n1810-luvun loppu ja seuraavan vuosikymmenen alku oli suomalaisen\nkirjallisuuden »Sturm- und Drang- period» [»Myrskyn ja väkirynnäkön\naika.»] Silloin syntyivät monet Poppiusenkin paraimmista runoista\nesim. »Epäilys», »Horjutessa», »Pois», »Poika ja tyttö». Toiset taas,\nniinkuin »Perhosen synty», jota hän myöhemmin paranteli, olivat jo\nTurun — aikuisia (62). Sittemmin ankara työ osaksi laimensi runointoa\npitkäksi aikaa. Päästyään vakinaiseen, säännölliseen virkaan Viipuriin\noli hänen runosuonensa yhä yhtä kuivunut. Hoitaessaan satakieltään,\njoka alkukesällä iloisesti lauleli, mutta nyt istui aivan vaiti,\nmuisteli hän omaa nuoruuttansa. »Dervid kommer jag i håg mig sjelf\nsom ämnade med att blifva poet, men har nu för alltid tystnat»\n[»Silloin muistin itseäni joka aioin ruveta runoilijaksi, mutta\nnyt olen ikipäiviksi vaiennut.»], kirjoitti hän Sjögrenille (63).\nSittemmin avusti hän kyllä innokkaasti »Sanansaattajaa» kirjoittaen\nsiihen »Sanansaattajan tarkoituk- sesta», »Suolasta», »Viipurin\nlinnan piirittämisestä», »Maan viljeliöille», »Humaloista», neuvoja\nhätäleivästä y.m.s. käytännöllisiä ja taloudellisia asioita,\n\n»allt sådant, som nu utgör mitt kram. Om poesien säger jag nu för tiden\nsom Israëls barnen om manna i öknen att min själ vämjar öfver den lösa\nmaten».\n\n[»Kaikki semmoista, jota nykyisin puuhaan. Runoudesta sanon tähän\naikaan, niinkuin Israelin lapset mannasta korvessa, että sieluni\nkyllästyy tähän löyhään ruokaan.»]\n\nKuitenkin sepitti hän ensimäiseen numeroon jo varta vasten runon\n»Onnen toivotus». Suuri osa runojansa oli jo painettu v. 1821 Turussa\nilmestyneesen »Oskyldigt Ingenting» ja »Mnemosyneen» vuosina 1820\nja 1822. Juvalle muuton jälkeen laimeni hänen runointonsa kokonaan.\nMutta kai se joskus vieläkin leimahti, koska runoja riitti silloin\ntällöin muutamiin suomenkielisiin sanomalehtiin, nimittäin »Maamiehen\nYstävään», »Kanavaan» ja »Suomettareen» jopa niin myöhään, kuin v. 1861.\n\nSanoin edellä, että Ruotsin senaikuinen kirjallisuus ei voinut olla\nvaikuttamatta Poppiuseen. Paraimman ikänsä oleskeli hän Ruotsissa\naikana, jolloin kirjalliset harrastukset siellä olivat ylimmillään.\nSelvää on, että oleskelu Upsalassa ja läheinen seurustelu etevien\nkirjailijain kanssa kiihoitti Poppiusta jatkamaan runokokeitaan, joita\njo Turussa opiskellessaan oli muutamia sepitellyt. Siinä suhteessa\nsiis, että Poppiusen omat isänmaalliset harrastukset, jotka jo\naikaseen olivat heränneet, kävivät yhteen sen esimerkin kanssa, jonka\nhän Ruotsista sai, voi puhua tämän maan kirjallisuuden vaikutuksesta\nPoppiuseen. Että hän suoranaisesti meidän kirjallisuudessamme edustaisi\nmitään erityistä silloin Ruotsissa vallitsevaa suuntaa, niinkuin\nfosforismia, josta on huomautettu, ei mielestäni voi sanoa. Epäselvyys,\nminkä muutamissa hänen runoissaan huomaa, ei tarvitse olla fosforismin\nvaikutusta, vaan johtuu nähtävästi tekijän puuttuvasta taidosta saada\nsanottavaansa esille. Aivan jälkiä jättämättä hänen tutustumisensa\n»Poetisk Kalenderiin» ynnä muihin fosforistien tuotteisin kuitenkaan\nei ole ollut. Sen huomaa aineen valitsemisesta ja käsittelystä\nrunoissa semmoisissa, kuin »Perhosen synty», »Kukkaisen taivas» ja\nkatkelmaksi jääneessä kertomuksessa » Uusi Robinson Saimaan saarella».\nMutta ylipäänsä tuntuvat Poppiusen runot olevan hänen runollisen\nkäsityksensä ja inspirationinsa välittömiä tuotteita ilman tuumittua\ntarkoitusta. Vaikka näitä runoja ankarasti arvostellen ei voikaan\nasettaa varsin korkealle, täytyy kuitenkin, katsoen aikaan, jolloin\nilmestyivät, ihailla niiden melkein moitteetonta, sointuvaa kieltä,\njoka oli jotain harvinaista siihen aikaan, sekä sitä vaatimatonta,\ntosirunollista tunnetta, joka niissä ilmaantuu. Tämä se onkin, joka\nkaikkina aikoina antaa niille pysyväisen arvon. Vanhoilla päivillään\nPoppius niitä korjaili ja kirjoitti puhtaaksi vihkoseen, jonka\npäällekirjoitus on »Studia Poetica Fennica. Pars 1:ma Erotica».\n[Poppiusen runoja on Julius Krohn painattanut Koittareen I, muutamat\npienillä muodostuksilla. Koska nämät muutokset nähtävästi eivät johdu\nPoppiusesta, ei ole ollut syytä painattaa niitä tähän.]\n\nMyöskin hengellisellä alalla on Poppius koettanut runokykyään.\n»Katechismus wirsiksi tehty», josta ainoastaan kymmenet käskyt ovat\nvalmistuneet, löytyy kolmessa eri käsikirjoituksessa hänen paperiensa\njoukossa. Viisitoista virttä on hän mukaelemalla kääntänyt ruotsista.\nTähän hän nähtävästi on pannut paljon työtä, mutta tuskin niillä, yhtä\nvähän kuin runomittaisella katkismuksellakaan, on suurempaa arvoa.\nKieli ainakin tuntuu näissä käännöksissä koko joukon kankeammalta ja\nvaillinaisemmalta, kuin alkuperäisissä runoissa.\n\nKäännöksistä puhuen täytyy vielä mainita ruotsalainen Kalevala-käännös,\njosta kuitenkin vaan hiukan alkua löytyy tallella. Myöskin pari\nkolme »Maamme» laulun käännöskoetta on käsikirjoitusten joukossa.\nNiitä tietysti ei voi verrata P. Cajanderin käännökseen, mutta ovat\nne omiansa näyttämään sekä suomenkielen kehitystä että Poppiusen\nisänmaallista harrastusta. Sitä todistaa myös eräs suomenkielinen runo,\njonka hän vanhoilla päivillään kirjoitti ilosta Suomen valtiollisen\nelämän uudestaan virkistymisestä vuoden 1863:n valtiopäivien kautta.\nHän siinä näkyy tahtovan verrata näitä valtiopäiviä Sampoon, mutta,\nkoska runo on aivan vaillinainen ja sekava, niin tämä ajatus ei\nselvästi tule esille, jonka tähden myös on täytynyt jättää koko runo\npainattamatta.\n\nPaitsi edellä mainituita ruotsinkielisiä käännöksiä on Poppius\nkirjoittanut ruotsinkielellä näytelmäkappaleen, joka kuitenkin on vaan\nkatkelma. Kolme näytöstä siinä on, mutta kolmas on jäänyt kesken. Nimeä\nkappaleella ei ole; sisällys on seuraava. Ensimäisessä näytöksessä\nkerrotaan, kuinka paroni Adalbert Trumpensköld tultuansa Venäjältä\nkotiin hoitamaan suurta perintötilaansa on seurakunnalta saanut vallan\nmäärätä, ketkä saavat mennä naimiseen, ketkä ei, riippuen asianomaisten\nterveydestä ja ruumiinrakennuksesta. Hän tahtoo nimittäin parantaa\nrotua, joka hänen äitinsä hyväntekeväisyyden kautta on paikkakunnalla\nhuonontanut siten, että sinne ovat kokoontuneet kaikki lähiseudun\nraajarikot nauttimaan vanhan paronittaren armeliaisuutta. Toinen näytös\nesittää lautakunnan istuntoa, jossa kolmelta naimiseen halukkaalta\nparilta asianomaisten ruumiinvammojen tähden kielletään yhteiselämän\nonni. Kolmas näytös alkaa sillä, että nuori paronitar, joka on miehensä\nkoko hommaa vastaan, sekaantuu asiaan ja koettaa tehdä paronille\nkepposen. Hän kehoittaa yhden sulhasista olemaan muka suostuvinansa\nparonin ehdotukseen, että rahasummasta luopuisi morsiamestaan, jonka\ntämä tekeekin. Tähän katkeaa juoni, jonka polttopiste vasta nyt on\nlähestymäisillään, niin ettei mitään koomillista vaikutusta tästä\nhuvinäytelmästä vielä voi saada. Paikoittain on dialogi sangen luonteva.\n\nMainitsin edellä erään kertomuksen katkelman. Sen päällekirjoitus\non ruotsalainen: »Plan till Beskrifningen af en ny Robinson på\nen af Saimas öar», vaikka itse kertomus on suomeksi kirjoitettu.\nNiinkuin nimestä näkyy, se ei tahdo olla mitään valmista ja näin\nharjoitelmanakin on se jäänyt kesken. Alku on historiallinen selonteko\nSuomen oloista aikoina ennen vuotta 1599. Siitä itse kertomus alkaa\nkuvaten Kaarle herttuan julmuutta Viipurin linnan antauduttua.\nLinnan avuksi oli koetettu koota väkeä Savosta ja Karjalasta ja\nyhden semmoisen apujoukon johtajana oli Aksel Skarp juuri tulossa\neteläänpäin, kun hän sai kuulla, että linna jo oli herttuan vallassa.\nPeljäten joutuvansa herttuan käsiin ja aavistaen sotamiestensä\npetollisuutta, koska he eivät olleet saaneet palkkaansa, pakeni hän\nyöllä Lappeelle, jossa hän lyöttäytyi niillä seuduin silloin vielä\nasuvien lappalaisten seuraan. Oltuaan renkinä heillä hän jonkun ajan\nperästä päätti jättää heidät ja omin neuvoin yksin erämaassa hankkia\ntoimeentulonsa. Eräälle yksinäiselle Saimaan saarelle asettui hän\nnyt asumaan tekemäänsä kotaan. Puukon ja kirveen avulla koetti hän\ntäällä tulla toimeen, vähitellen aina parantaen asuntoaan. Melkein\ntoinen puoli tätä 137 kirjoitettua sivua pitkää kertomusta sisältää\nselonteon pienimpiä yksityisseikkoja myöten hänen elämästään täällä\nyksinäisyydessään. Pitkin matkaa on, paitsi pitempiä tai lyhyempiä\nhistoriallisia katsauksia varsinkin lappalaisten asutuksesta, aina\nhöysteeksi pantu Akselin valituksia onnettomuudestaan ja nöyriä\nrukouksia todisteiksi hänen jumalanpelvostansa. Mitään kirjallista\narvoa tällä robinsonaadilla ei ole. Huvittava se voi olla todisteena\nPoppiusen kirjallisista toimista.\n\nSaman voi sanoa eräästä kertomarunonkatkelmasta, joka nimellä »Laur\nVentolaisen Tekemiä Runoja» käsikirjoituksena löytyy vielä tallella ja\nsitäpaitse on painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 26, 28, 29,\n31, 34, v. 1840. Sen kirjallinen arvo on aivan mitätön.\n\n[Toinen mielipide oli »Sanan Saattajan» toimittajilla: eräässä\nmuistutuksessa lausuvat he m.m.: »Alakirjoitetut tunnustavat\njulkisesti, että he lukevat niitä ei ainoastaan tämän halvan\nLento-lehden kaunistukseksi, vaan myös Suomen, etenkin Savon, kielen\nikuiseksi kunniaksi, eikä siis vähääkään epäile niitä senkaltaisina\nkuin ne ovat heidän käsiinsä tulleet tähän lehteen pannessa, vakuutetut\nsiitä että jokaiselle Suomen kielen ja kirjallisuuden kasvantoa ja\nkukoistusta sydämen hartaudella halajavalle on oleva niistä mokoma ilo\nkuin Näiden Sanomien Toimitt.» Edellä on seuraava tekijän muistutus:\n»Lorens Fenolander, oli hänen koulussa pantu nimensä; sillä hänen\neläissänsä pidettiin sitä häpiännä olla Suomalaisella nimellä. Tämä\nhänen tarinansa on pitkä? Ensimäistä laulua seuraa usiampi. Hänen\ntekemiä runoja on paljo minun tallellani. Jos niitä jonkuun arvoisena\npidetään, niin tahdon minä ne kaikki vähitellen ulosantaa.]\n\nEdellä mainitusta kertomuksen kokeesta jo käy selville, mikä oli\nPoppiusen pääharrastus. Hän oli liian paljon historioitsija,\ntotuuden ja selvyyden harrastaja antautuaksensa romantismin\nhämäriin sokkeloihin. Olihan historia jo kouluajalta asti ollut\nhänen mielilukujaan ja ylioppilaana hän oli alottanut Juvan pitäjän\nkertomusta, joka työ sitten läpi hänen elämänsä pysyi hänelle\nrakkaimpana. Sitä hän vuosien kuluessa yhä vaan tutki, kokoili\ntietoja sieltä ja täältä, niin että hän kuollessaan luultavasti\njätti jälkeensä aika suuren aineskokoelman. Niinkuin sanottu, ovat\nkaikki nämät paperit joutuneet teille tietämättömille. Yksi todiste\nPoppiusen historiallisista harrastuksista on säilynyt, nimittäin\nkirjoitus »Myöhäisesti voitettu tieto ihmisen su-un asuntopaikan,\nmaapallon suuruudesta, muodosta ja millaisuudesta». Tässä hän lyhyissä\npääpiirteissä kertoo maailmankaupan historiaa aina Aleksanteri Suuren\najan loppuun, ja sen kautta vähitellen laajenevaa maapallon tuntemista,\nnojautuen raamattuun, Straboon, Pliniuseen, Herodotoseen, Polybiuseen,\nCurtius Rufuseen, Palmbladin teokseen »De Rebus Babyloniis & originibus\nveterum chaldeorum» sekä kirjoituksiin sanomalehdissä.\n\nKun vielä mainitsen »Viina-myrkystä. Surullinen Tarina. Varoitukseksi\nja neuvoksi Rikkaalle ja Köyhälle, Vanhalle ja Nuorelle. Helsingissä\n1844» Zshocken tekemä, jonka Poppius saksalaisesta alkukielestä\nsuomensi ja joka ilmestyi 6 osana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nToimituksia, olen luetellut kaikki Poppiusen tärkeimmät kirjalliset\ntyöt.\n\n\u003Ctb>\n\nOlen tässä luullakseni jotenkin tarkkaan harvojen saatavissani olevien\nlähteiden nojalla esittänyt Abraham Poppiusen elämää ja vaikutusta.\nHänen kirjallinen merkityksensä ei ole suuri, vaikka hänellä\nrunoilijana onkin pysyväinen asemansa suomalaisen kirjallisuuden\nhistoriassa. Ei se olekaan tämä puoli hänen elämästänsä, joka meitä\netupäässä viehättää, vaan hänen luonteensa hienous ja eheys, tuo\njärkähtämätön, palava isänmaanrakkaus. Ajalla semmoisella, jolloin\nsuomalaisen kieltä halveksittiin, jolloin tuskin kukaan, joka\nsivistyneen nimeä omisti, tahtoi tunnustaa sitä omakseen, jolloin\nharvat sitä ymmärsivät ja vielä harvemmat lukivat, Poppius selvään\naavisti tämän kielen merkitystä ja suunnitteli sen tulevaisuutta. Hän\nei luopunut äidinkielestään, jota hän jo aikaisessa lapsuudessaan Savon\nsydänmailla oli oppinut rakastamaan. Ei hän runoillut saavuttaaksensa\nmainetta, vaan sydämmensä kyllyydestä isänmaansa kunniaksi. Poppius\non yksi tämän ajan uutisraivaajia suomalaisen kirjallisuuden alalla.\nSellaisena hän elää kiitollisen jälkimaailman muistossa.\n\n\n\n\n\n\nRUNOT.\n\n\n\n\nESI-PUHEEKSI.\n\n\n    Koska paisun partasuuksi\n    Ukko-huonoksi hupenin\n    Pitäis laata laulamasta\n    Pitäis hennota heretä\n    Työstä jonkin joutavasta.\n    Jota inhovat isännät\n    Kun ei laita lakkareihin\n    Kultia ei kunniata.\n    Moni saattavi sanoa:\n    »Olis todella tosia\n    Olis tarvis tarkempia\n    Kaiken kansamme hyväksi\n    Suomessamme suudatella,\n    Toimitella toimen miehen\n    Kuin on runoille ruveta\n    Viipyä virren teossa.\n    Se on työksi tyhmempiä\n    Miehelle mitättömämpi.\n    Työtä tuskin turhempata\n    Täällä taitanet tavata.\n    Vaikk' on vaimoista valitus:\n    »Teill' on turhuutta tuhannen\n    Työn ja vaivan vaativata\n    Päissänne ja pääryissänne,\n    Hiuksissanne, hiipoissanne,\n    Hapsissanne, hatuissanne,\n    Helmissänne, helmoissanne,\n    Niin on niistä etu enempi\n    Kuin on laulun laittajasta.»\n    Mitä mä polonen poika!\n    Siihen virkan silmitöinä\n    Sokiana sopestani?\n    »Kuules kultanen isäntä!\n    Kallis Taatto, talon vanhin!\n    Ken ei muuksi kelvanunna\n    Se on luojansa luvalla\n    Tullut sirkaksi tupahan,\n    Tahi saatu saunasehen;\n    Niinpä miettisin minäkin\n    Sirkan lailla lauleskella\n    Pimiästä piilostani,\n    Jos sä Suomi suvaitsisit,\n    Sirkan tahtoisit tapaista.»\n    Etuja jos etsit multa,\n    Tämän ijän ihmiseltä,\n    Nuuruvalta nurkassansa;\n    Niit' en taitane tarita,\n    Jos kuinka kurottelisin\n    Olkia ojentelisin.\n    Etsi niitä nuoremmilta\n    Taitavammilta tavoita.\n\n[Painettu Koittareen I, s. 181, hiukan lyhennettynä.]\n\n\n\n\nA. LAULU.\n\n\n    Poika putkella puheli,\n    piika soitti vastuksutta.\n    Tule mullen piika parka! —\n    Milläs juohatat minua?\n    Köyh' on koura, tyhj' on tasku.—\n    Näillä kourilla kovilla,\n    tässä sylissä syvässä\n    kannan sysmän salamaille\n    korven keskikangahille.\n    Siellä syötän, siellä juotan,\n    siellä ruokin ja ravitsen.\n    Kyll' on leipää lehossa,\n    kuin on luita kyynäspäissä\n    nykärätä nostennella\n    tongoistella tanhuata.\n    Saan mää Suomessa sopuni,\n    tilan väljän Wenajässä;\n    Piän mää korvessa kotoa,\n    taikka kultakaupungeissa;\n    Olen oksalla metässä\n    valan varvuista pesäni.\n    Tuulen tiellä tuuvittelen,\n    laulan lauluja omia,\n    linnun virsiä vetelen,\n    linnun virkoa pitelen.\n\n[Painettu »Åbo Underrättelser» -lehteen n:o 6 v. 1824.]\n\n\n\n\n    B. VUORO LAULU.\n\n\n       Poika putkella puheli\n       Piika soitti sarvellansa\n    A. »Tule tyttönen minulle,\n       Ole mulle onnellis'na!\n    B. Milles otat onnellesi?\n       Köyhä koura, tyhjä tasku.\n    A. Tässä tyhjässä sylissä,\n       Näillä köyhillä käsillä,\n       Kannan salon saari-maille,\n       Korven keski-kankahille.\n       Siellä saanen säilytellä\n       Siellä piilossa pidellä.\n    A. Miss' on maata merkittyä\n       Tiettyä tuvan alusta?\n    B. Kyll' on Suomessa sopua,\n       Tila väljä Venäjässä!\n       Tahotko korpehen kotisi,\n       Taikka kauko-kaupunkeihin?\n       Oletko oksalla metässä,\n       Linnan virkoa pitelet?\n       Valan ma varvuista pesäsi,\n       Tuulen tiellä tuuvittelen.\n       Linnun virsiä vetelen.\n       Tahotko majan manteresen?\n       Teen minä tuomesta tupasi,\n       Sängyn pienat pihlajasta,\n       Jossa viihdyt virsilleni\n       Unet makajat makeat.\n    B. Entäs häijyt leipä huolet,\n       Loput lauluillen tekevät?\n    A. Kyll' on leipeä lehossa,\n       Koivukossa kultakuorta,\n       Sek' on luita kyynäspäissä.\n       Sekä suonia sivuissa,\n       Nykärätä niehentäissä\n       Tahrustella tanhuata!»\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821 nimellä »Runo», ja\nKoittareen I, s. 132, pienillä muodostuksilla.]\n\n\n\n\nRENGIN VIRSI.\n\n\n    Jos ma saisin jouten olla,\n    Jouten olla ja kotona;\n    Puolen vuotta voita syyä,\n    Voita syyä, voita juua;\n    Maata maassa maitosessa.\n    Mesisessä mellehtiä;\n    Seistä rasvassa sulassa\n    Irto-ihrassa iloita:\n    Kasvaisin kuin puu palolla,\n    Saraheinä kankahalla;\n    Lihoisin kuin liina-vihko\n    Täytäyisin kuin tähkä-säkki\n    Pitäis piikoiset hyvänä,\n    Vaimot pääni valkeana.\n    Vaan nyt käännyn käskyn ale,\n    Toisen orjaksi osaun.\n    Toisen työlle talutettu,\n    Toisen pöydälle pakattu,\n    Pieneneevät pulskat paikat\n    Väki-paikat vähenevät;\n    Eikä kaula neiot nuoret,\n    Neiot nuoret ja soriat;\n    Joka suurin on suruni,\n    Valitukseni, vajooni.\n    Se m'un laitto laulamahan\n    Pakotti pajattamaani.\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821,\nja Koittareen I, s. 134, vaillinaisesti.]\n\n\n\n\nHORJUTESSA.\n\n\n    Missä viivyt\n       Mielen viihyke varainen?\n    Kussa säilyt\n       Sielun altoinen ajatus?\n    Joko synnyt\n       Pohjan kannen alla?\n    Tokko kasvoit\n       Näillä mailla mantereilla?\n    Vainko löysit\n       Elämän etelämpänä?\n    Hait hengen\n       Itämaalta ihanalta?\n    Kastot kasvot\n       Aamupäivän auringossa?\n    Painot posket\n       Päivän päätetyn punassa?\n    Ruusut riivit,\n       Kuot läningit lehistä?\n    Perhot pyysit\n       Villat vaipaksi kerihtit?\n    Missä lienet,\n       Missä ilmestyt ihana?\n    Tokko täällä?\n       Vainko vainoitten vaussa?\n    Vierastatko,\n       Kätket kasvot kainalolla?\n    Että eksyn\n       Tuhansilta tutkistellen?\n    Lienet lintu,\n       Lennät sirkkuna sivuuni?\n    Siks' kuin siellä\n       Täytät siunatun sylini?\n    Lienet lapsi,\n       Vankan varjonnet syämmen?\n    Siks' kuin saanen\n       Toisten täytennä tavata?\n    Hyv' o'is hinta,\n       Hiottua huolen alla?\n    Vihtoin viimen\n       Tuonen tultua tavata.\n    Sielun silmät\n       Siitä itkeevät ilosta;\n    Mutta mieli\n       Sopoittaapi syämmelle:\n    Ett' o'is ehkä\n       Taivas täysi tännenpävä,\n    Jos o'is olla\n       Mieli tietty jo tavattu.\n    Mesi-sanat\n       Jotka mieleni jakavat,\n    Sulo-sanat,\n       Jotka voittavat volini.\n    Missä viivyt\n       Mielen viihyke varainen?\n    Kussa säilyt\n       Sielun altoinen ajatus?\n    Ah! jos annan,\n       Kaiket taivahat karata,\n    »Tokkos jouut,\n       Tulet tunniksi tupaani.\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.\n140 nimellä »Rakkautta kaipaaja».]\n\n\n\n\nRUNO.\n\n\n    Rakkaus on rahan lainen,\n    Velka kirjan vertainen,\n    Armollisest annettuna\n    Kontorista korkeaisen;\n    Kaikki vallan kantzelista.\n\n    Jos sä toivot toempata,\n    Tarkempata tavottanet,\n    Säästä särkiä setelit,\n    Vaehtaakseis velkakirjat,\n    Kontorissa korkeassa;\n    Saat sä kullat kuulakammat,\n    Haet hoivaset hopeat.\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.\n141 nimellä »Rakkaus».]\n\n\n\n\nLAULU.\n\n\n    Pyörikään perhana\n      Vankeuessa.\n    Minä en pelkäjä\n      Ahistuksessa\n    Vaivoja elämän,\n    Hirmuja kuoleman,\n    Vaan pyrin eespäin, eespäin.\n\n    Jolla kull' hetkellä\n      Nyt eli vasta;\n    Millä joll' retkellä\n      Surma mun vastaa,\n    Särkööpi sielulta\n    Kiinteitä, kahleita\n    Päästäpi pois, pois, pois.\n\n    Mikä on lohdutus\n      Elämisessä,\n    Mikä on huojennus\n      Nauttimisessa.\n    Joss' ilo isompi,\n    On suru suurempi,\n    Siis pyrin pois, pois, pois.\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.\n142 nimellä »Pois».]\n\n\n\n\nLAPSEN VIRSI.\n\n\n    »Marjass' on mammonen,\n    Piikonen puolassa,\n    Isonen soassa synkeässä;\n    Mikko on metässä,\n    Möröltä miekalla\n    Selkä-luita lussomassa,\n    Minä olen orpona,\n    Polonen poikanen,\n    Jumala kanssani kumppanina.\n\n    Laulan lauluja,\n    Soitan soittoja,\n    Heiluissani heijassani.\n    Soi sinä soittoni!\n    Kumaja kantele,\n    Kaikota kolkkuuta kartanolta!\n    Pihalla on pimiä,\n    Tukala tuvassa.\n    Kaikki on outona äänetöinä.\n\n    Kuin on ikävä,\n    Tukala tuvassa\n    Vieras voima vastuksina;\n    Miksi et mielisty\n    Sieluni soitossa?\n    Miks'et kalka kantelessa?»\n    Niin laulo lapsonen,\n    Poikonen pienonen,\n    Tontun tullessa tupaani.\n\n    »Maaksi mammasi,\n    Murran mullaksi,\n    Siskosi koviksi kiviksi,\n    Ilmaksi isäsi,\n    Vesiksi veljesi,\n    Hajoittelen harmissani,\n    Sinun säkeiksi,\n    Puran poikonen!\n    Kätken kiven kiskohooni!\n\n    Äkä olet äielle,\n    Viha olet veljelle,\n    Itku olet isälle ikuinen;\n    Orjana orjalla,\n    Kaikilla kauppana\n    Säilyt siskosi sisällä.\n    Ilma se iskisi\n    Tulta tukkaansa.\n    Kirkot pyytäsi poroksi.\n\n    Vesi vihassa.\n    Aina ajaapi\n    Tulta tukehuuttaaksensa.\n    Yltä ympäri peltoja, pilviä,\n    Ilmoja, merta, mantereita,\n    Maita murtaapi\n    Paasia purkaapi,\n    Hiekaksi hiertääpi hyvätkin.\n\n    Kipuna kytööpi.\n    Sannan suonissa;\n    Sinne ei sovi virran vihat.\n    Piissä, poikanen,\n    Pitäi piilossa.\n    Siks' kuin puran paakkulani!\n    Syöt siitte siskosi\n    Voitat veikkosi\n    Itketät äitisi, isäsi!»\n\n    Niin tonttu turkanen\n    Pettäsi pienosta\n    Veijoroisi veivihinsä.\n    Jolla on Jumala\n    Virtenä, veisuna\n    Siihen et pystyne pahennos!\n    Lapsi se laulaapi,\n    Mielonen mehiipi,\n    Virsi se voittaapi petokset.\n\n[Painettu 'Oskyldigt Ingenting' -lehteen v. 1821,\nja Koittareen I, s. 145.]\n\n\n\n\nKUKKAISEN TAIVAS.\n\n\n    Olis se kaipo kukkaisella,\n       Kaunoisella,\n    Vaippa-korvalla valitus,\n    Ettei häntä lentäväksi\n       Luoja luonut,\n    Eikä suonut soittajaksi;\n    Ett'ei kieltä kimalaisen\n       Kukka saanut\n    Jolla maistasi mesiä;\n    Ett'ei saanut sieramia\n       Semmoisia,\n    Kuin on neitosen nenällä:\n    Että itse iloitsisi\n       Imeksissä,\n    Hyvän henkensä himoja.\n    Vaan ei viihi vähempiä\n       Valitella,\n    Kuin on suotu suuremmaksi:\n    Hänen onnellen osasi\n       Oikiallen\n    Luonto laupias luvata.\n    Näin on Luoja lausununna\n       Luotuansa,\n    Kukan korvahan korean:\n    »Kuin sun neitonen näköövi,\n       Nuorukainen,\n    Sulhaisehen suostuvainen;\n    Niin sen silloin sirkkusena,\n       Siivillänsä,\n    Luulet lentävän lähellen.\n    Eipä kärppä kalliolla\n       Keviämpi,\n    Eikä oksalla orava;\n    Eipä lintu lennossansa.\n       Liukkahampi,\n    Kuin se neito nurmen päällä;\n    Eipä perhonen pikemmin\n       Pakeneva,\n    Kuin se tyttö on tuleva;\n    Eikä lumi varvikossa\n       Valkoisempi,\n    Kuin sen käs' on kaunokainen;\n    Tuolta tulet tyvessäsi\n       Taitetuksi,\n    Nouset neitosen nisille.\n    Eipä taivas tähtinensä.\n       Täytelämpi,\n    Nuoren rintoja Rikiinan.\n    Eikä mesi mehiläisen\n       Makiampi,\n    Kuin on huulet Hilturilla.»\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.\n148 muutamilla muutoksilla.]\n\n\n\n\nASKO JA WALPURI.\n\n\nÅterklang af Oehlenschlägers Siwald och Thora.\n\n    Neion nukkuvan sylistä,\n    Vuotehelta Walpurinsa,\n    Irvennöllä ilkiällä,\n    Nurialla nauro-suulla,\n    Varastikse viekkahaste,\n    Sukkelaste sulhainen.\n    Neito huolellen havaissut\n    Kaipajaapi kaonnutta,\n    Vajootansa valitellen.\n    Vaan ei kuule _Askon_ korva.\n    Kurjan _Warvon_ valitusta,\n    Köyhän itkua isoa.\n    Mäni maille vierahaille,\n    Outopaikoille pakeni.\n    Siellä osti synnin orja\n    Olonsa osallisuuen,\n    Herras-köllin kunniahan,\n    Ansiohon Aatelmiehen\n    Jopa juohtu joutokoiran\n    Mieli-tietty mielen eistä,\n    Armas neito aatoksesta.\n    Vaan kuin kymmenen kohite\n    Vuotta viljaista vajosi,\n    Ehti kauneus kaota\n    Tahlauntua terveyskin\n    Rajan ruumiissa rikoisan;\n    Ehti kultakin kulua.\n    Herras-miehen hyppöisistä.\n    Alko aika ahistella\n    Miehen mieltä muattumahaan.\n    Kaipo _Walpurin_ vakavan,\n    Suru neitosen suloisen\n    Mättihikse mieloisehen,\n    Sysäsikse syämmeheen.\n    Päivät päätteli nälässä,\n    Illat itkulla lopetti,\n    Öitä vietteli vilussa\n    Nähen unta onnetointa,\n    Surkeata suuatellen.\n    Vaan kuin viittasi väliste\n    _Warpo_ käellä kaunosella.\n    Tulemaahan turvaksensa;\n    Ano _Asko_ anteheksi\n    Toinen leppyä lupasi,\n    Taipua tilin teota,\n    Ilman itkuta ihana.\n    Tuosta ilkiö ihastu;\n    Läksi tiellä tunnetulla,\n    Miilustellen mierolaissa\n    Isänmaalle muinoselle.\n    Tuli vanhan veikon luokse.\n    Veikko pieksi piiskan kanssa,\n    Ropsi ruoskan varrellansa.\n    Tuli vanhan siskon luokse.\n    Sisko siimalla sivalsi,\n    Kotahalolla kuritti.\n    Tuli ystävänsä luokse.\n    Ystävä se ylpeästi,\n    Valehtellen vastaeli:\n    »Empä tunne tuota miestä.\n    Mäne matkasi minusta,\n    Kule kutkale kotiisi!»\n    Kulki kait kirkonmaata.\n    Mäni sulusta sisälle,\n    Kävi kirkon kynnykselle,\n    Tuohon lepsahti levolle,\n    Tuohon vaipu vaipumaahan.\n    Hauan kaivaja kolisti\n    Luita kirstusta kokohoon,\n    Kirkko-seinän selkäpuolla,\n    Pohjus-puolla porstuata,\n    Virttä veisaten suloista\n    Hyräellen hengellistä:\n    »Päivän tieän kullon synnyn,\n    Kanssa kaiken kullon kasvon;\n    Vaan en tieä sen tuloa,\n    Kullon kuoleman pitänen.» —\n    _Asko_ armoton kysyypi:\n    »Kellen vuoetta virität?» —\n    »Sillen miehen-surmajalle,\n    Joka tappo ihtehinsä\n    Pelätessä pyöveliä.» —\n    »Kennen hautoja hajotat?\n    Kennen kirstuja kolistat?» —\n    »Siit on kymmenen kohite\n    Vuotta vaikeeta vajonnut,\n    Kuin mä vuotehen viritin,\n    Kaivon hauan kammoittavan\n    Sillen piika parkaisellen,\n    Joka jouutti hänensä.\n    Koska ylkä ylinkahto,\n    Hylky! Hylkäsi mokoman,\n    Sikiönsä saattavaisin,\n    Kuorman kantavan omansa.\n    Mäni maille vierahaille,\n    Outopaikoille pakeni.» —\n    _Asko_ armoton kysyypi\n    »Mik' ol' nimi neitosella?\n    Kuka suku surmajalla?»\n    »Se ol' _Walpuri_ vakava,\n    Jongan kalloja kolistan,\n    Jongan luita luskuttelen.» —\n    Syän säikähti sikiön,\n    Henki häpsähti häväistyn.\n    Surma syrkkäsi samassa,\n    Paha paiskasi perästä.\n    _Asko_ paran armottomast,\n    Kirkon kulmahaan kivisen.\n    Veri purskahti punanen,\n    Päästä poloisen pihalle.\n    Tilkka muurille tipahti,\n    Toinen seinälle sorahti,\n    Kolme kallohoon katosi.\n    Kirkon kulma kammottaapi.\n    Veri valkean valaisi.\n    Siin on merkki murhajalle,\n    Puna pilkku pettäjälle,\n    Jok' ei vuolu vuolimella\n    Eikä kalkilla katoa.\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]\n\n\n\n\nKANTELE JA HUILU.\n\n\n           Kantele.\n\n    Minun veisti Wainämöinen\n    Kuussa, vahvasta visasta:\n    Nousi notkosta mäellen\n    Kelpo nauloja katellen:\n    Kasvo tammi tanteresta\n    Otavaahan oksinensa;\n    Nosti noihen nyrhösensä\n    Raksi latvan lattiahaan;\n    Naulat latvasta naversi,\n    Kielet kehräsi kelalla,\n    Aina aito auringosta\n    Päivän hapsia hakien,\n    Päivän säeitä sitoen.\n\n           Huilu.\n\n    Minä ilmestyn iässä,\n    Alon aamu-tähtöisessä.\n    Sukka-mielen silmöisestä\n    Vähä vierähti pisara,\n    Mantel-varpuihen välihin.\n    Tuosta hyöty tuo hyväkäs,\n    Peitti päivän pimentonsa,\n    Josta iloihti Isäntä,\n    Herra auringon avaran.\n    Otti oksan oivallisen\n    Oksan huiluksi hujelsi,\n    Puuhun puhalsi puteron.\n\n           Kantele.\n\n    Vielä vasta valmistettu\n    Olin tuores tuonilleni,\n    Äänelleni äkkinäinen.\n    Josta syystä synnyttäjä,\n    Varsin veistamöisiltäni\n    Nosti orsillen otavan\n    Kuueks vuoeks kuivamaahan.\n    Opin tuolla ollessani\n    Tähti-tanssin taivahaisen,\n    Jota jätkytän jälestä,\n    Tähen tiellä taivutellen\n    Kultaisia kieliäni,\n    Tähen tahtia tapailen.\n\n           Huilu\n\n    Piti paimen pillinänsä,\n    Käyen karjan kaitsejana\n    _Thessalian_ laitumilla\n    _Almetillä_ alimmaissa,\n    Vähin voimin voitettua,\n    Soassa kilpasoittajoihin\n    Parahimman paimenia;\n    Vasten mieltä _Miitahaisen_,\n    Jongan kulta-korvahaani\n    Puhui pillillä pahasti;\n    Josta korvat korkenivat,\n    Ett'ei saattanut salata\n    Eikä peittoja pitellen,\n    Eikä väkivallan kautta.\n\n           Kantele.\n\n    Sitten soitti sormillansa,\n    Itse istuen perässä,\n    _Liemoveen_ lainehetta\n    Purjehtiissä purrellansa.\n    Silkkisiä seiliänsä\n    Taivutellen, tuulillensa.\n    Kuten tahto tuuliansa\n    Taipumaahan taivahinen;\n    Siten sormia sovitti\n    Minun kulta kielilleni.\n    Josko tyyntä, tyynemästi,\n    Josko jäitä, jäykemmästi\n    Paino peukalon perällä.\n\n           Huilu.\n\n    Sitten ankara _Apollo_\n    Lainas laulu-neioillonsa,\n    Jotka, somast soitettua,\n    Säilyttivät sisällänsä.\n    Opin siellä ollessani.\n    Sanat syttyneen syämmen,\n    Joita pojat puhuttavat,\n    Piiat kilvoin kuultelovat\n    Rakkanen rauettua.\n    Muutin, maallisten majoista\n    Tykkänähään taivahaaseen,\n    Joss' on tuttu toimeheni,\n    Joss' ei puuttune puhujat.\n\n[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]\n\n\n\n\nA. RAKKAUUEN SYNTY.\n\n\n    Luoja lanpias isämme\n    Istu iänkaikkisuuen\n    Pimeässä piiroksessa,\n    Ontto olemattomuuen\n    Yö on ylen ympärillä.\n    Kaikkisuuen kaikkinainen\n    Valta vaan on valvomassa,\n    Luojan luonna luomatakin,\n    Täytiläinen täyellensä.\n    Jalo ilo, itsestänsä\n    Siitä sytty, syämmeensä.\n    Itepäällänsä, isänen\n    Aiatteli aivoillansa:\n    »Ollapa tuota, toisen silmä\n    Kahtomassa, kaikkeutta!\n    Tuollapa tätä täyteyttä\n    Toisen tunto tuntemaahan!\n    Minä taian taivahita,\n    Minä mahan maailmaita\n    Tuon luontani sanalla!»\n    Sano sanan; ja samassa\n    Valo valtikan valasi,\n    Paivä piilotti pimenon.\n    Taivas täytti täisinensä,\n    Kivi kirkas kiiltämällä,\n    Päivän eessä ensimäisen,\n    Keitti kullat kuohumaahan.\n    Vuoren korkian kohussa.\n    Päärly, päällä seitemällä\n    Loisti, silmistä sininen,\n    Tahikk' puoleksi punanen,\n    Tahikk' kaiken karvallinen\n\n    Jalan juurelta Jumalan.\n    Tähti koitti korkialta,\n    Tihverästi tirkistllen\n    Mesi-tyynelle merelle,\n    Joutsenta jo johtatellen,\n    Joka laulo lapsitoina.\n    Elämänsä ennustusta.\n\n    Seilatossa sintävällä,\n    Ilman ajan lainehella,\n    Kyyhky kylvetti kynänsä.\n    Orih hirnu hileällä,\n    Äleällä äänellänsä,\n    Katsahtellen kahen puolen:\n    »Mistä muka miehen löyän,\n    Kussa kuulen kaitsejani!»\n\n    Auriako alotteleepi\n    Polttavia polkujansa;\n    Päätti päivät maailmalle,\n    Viiet jo viattomalle,\n    Kulki kuuesten kululle;\n    Lausu Herra hengellensä,\n    Kuin ol' kaikkia kaunistettu,\n    Valmistettu valvomaahan,\n    Paitsi päällen päätteheksi,\n    Luonnon hiippa luomatoina\n    Luonnon ruunu ruumitoina,\n    Luonnon sielu silmitöinä:\n    »Tehkämme nyt Temppeliksi\n    Itelemme, Ihmisiä,\n    Haamullamme haastavia\n    Kulkevia kuvallamme!»\n\n    Nousi sannasta, samassa,\n    Multaisesta, muoollinen\n    Poroisesta, povellinen,\n    Ilmi, ihminen Isälle;\n    Seisomaahan seinähirsi,\n    Nurkkakivi kiiltämäähän,\n    Aivottuhun alttarihiin,\n    Tepittyhyyn temppelihiin,\n    Tuolle sielun sieramihiin\n    Herra hengellä puhalsi,\n    Tuolle kasvot kaikkivalta\n    Kaunisteli, kastamalla\n    Auringonsa alkeissa,\n    Päätteisä päiväisensä.\n    Nosti siunaten sylinsä,\n    Sano suulla suloisella:\n    »Käy nyt kaikki kahtomassa\n    Ympärillä yrttitarhan\n    Mitkä ovat mielelliset,\n    Niitä nimellä nimitä!»\n    Kävikin käskylle keveä;\n    Että uupu ensinkerran,\n    Tuosta työstä työttömästä;\n    Että nukku navallensa,\n    Mahallensa marjekkohoon.\n    Näki unta uupunutkin\n    Toempata, toisen laista,\n    Kuin on nähnynnä näkiä\n    Siitä-päivin sielullansa.\n    Näki Herran näössänsä,\n    Sanovan sanoilla näillä:\n    »Eivät ole onnelliset,\n    Hyötylliset hyvyyteni.\n    Yksinäiselle ylälle:\n    Minä avun Aatamille,\n    Otan, oikehen omasta\n    Luustansa, luoakseni.»\n    Otti kylen kynnellänsä,\n    Lihan liitteli siallen.\n    Teki naisen nauro-suisen.\n    Ihanaisen ihmiselle.\n    Anto syntynyn sylihiin,\n    Puolisoksi puna-posken,\n    Itse Luoja luoullensa,\n    Käellä kätkemättömällä.\n    Hiljoin, hiivasten povea,\n    Syän kumpaankin sykähti.\n    Niinkuin koitto korkeaisen,\n    Pitkähisen piilin kärki,\n    Nuolen kärki, nuolahteli\n    Simaisessa sielussanne,\n    Mesisessä mielessänne;\n    Siinä itkut ensimmäiset\n    Ilmestyvät ilon tähen.\n    Siinä liittäyty likistys,\n    Siinä synty suukkiminen,\n    Lapset raitin rakkauuen\n    Käsi käissä astumaahan\n    Nousivatten, nojatusten,\n    Isän istuimen eteheen,\n    Alttariksi altoiseksi.\n    Silloin raahti rakkauskin,\n    Kuin ol' tuskin tunnin vanha,\n    Alaisesta asungosta,\n    Tulla taivaitten tasalle.\n    Silloin julkesi jutulle,\n    Silloin aivoi ansiolle,\n    Matalasta maailmasta,\n    Vaikk' ol' nilko nimitöinä,\n    Sanotoina saapuilla,\n    Ristimätä ristityltä.\n    Isä Eevalta esinä\n    Vainko vaati Aatamilta,\n    Vainko kuulla kummaltakin:\n    Mingän sanan saisivatten\n    Sillen sielun siemenelle,\n    Josta yhtyvät yheksi.\n    Suulla yhellä yhessä\n    Lausuvatten laulamalla:\n    »Se on taivaitten tavara,\n    Se on hellin hyvyytesi,\n    Laupeutesi lavea!»\n    Niinp' ol' nimellä hyvällä,\n    Ylpeällä yksytenne\n    Isä, äiti, ensimältä!\n    Vaan kuin tuskalle tulitte,\n    Alaiselle, ajatuksi\n    Paratiisista pakohoon;\n    Nimen panitte pahemman,\n    Saitte sanan saastattavan,\n    Raaja-rikon _Rakkauuen_.\n\n[Painettu »Mnemosynessä», Maji v. 1822.]\n\n\n\n\nB. RAKKAUDEN SYNTY.\n\n\n(Tryckt »Mnemosyne» 1822). Laul. v. 1819.)\n\n    Itse luoja luonnon kaiken\n    Istu iankaikkisuen\n    Piirityksessä pimeessä.\n    Ontto olemattomuen\n    Yö on ylen ympärillä.\n    Kaikkisuen kaikkinainen\n    Valta vaan on valvomassa\n    Täytiläinen täyellensä.\n    Luojan luonna luomatakkin\n    Ize päällänsä Isänen\n    Ajatteli aivollansa:\n    »Ollapa tuota toisen silmä\n    Kazomassa kaikkeutta!\n    Tallappa tätä täyteyttä\n    Toisen tunto tuntemahahan!\n    Minä mahdan maailmaita.\n    Minä taidan taivahita.\n    Luoda luontani sanalla.»\n\n    Sano sanan; ja samassa\n    Maat ja ilmat ilmestyvät\n    Päivä piilotti pimennon.\n    Taivas täytti täysinensä,\n    Maa-piirit pieninensä\n    Isän istuimen etehen.\n    Kivi kirkas kiiltämällä,\n    Päivän eessä ensimäisen\n    Keitti kullat kuohumahan,\n    Vuoren korkean kohussa.\n    Päärly, päällä seizemallä.\n    Loisti silmissä sininen,\n    Tahik' puoleksi punanen,\n    Tahik' kaiken karvallinen\n    Jalan juurella Jumalan.\n    Tähti koetti korkealta,\n    Tirkistellen tihverästi,\n    Mesityynelle merelle;\n    Joutsenta jo johdatellen\n    Joka laulo lapsitoina\n    Elämänsä ennustusta.\n    Kyyhky kylvetti kynänsä\n    Seilatessa sintävällä\n    Ilman laajan lainehilla.\n    Hepo hirnu hileästi\n    Äleällä äänellänsä,\n    Pelmutellen penkerellä\n    Katsahtellen kahen puolen:\n    »Mistä muka miehen saanen.\n    Kussa kuulen kaitsejani?»\n    Auringo alotteleepi\n    Polttavia polkujansa\n    Päätti päivät maailmalle\n    Viidot jo viattomalle;\n    Kulki kuudesten kululle;\n    Lausu Herra hengellensä;\n    — Kuin ol' kaikki kaunihisti\n    Valmistettu valvomahan,\n    Paitsi päälle päättehiksi\n    Luonnon hiippa luomatoina,\n    Luonnon ruuna ruumitoina,\n    Luonnon sielu silmitöinä —\n    »Tehkämme nyt temppeliksi\n    Izelemme ihmisiä,\n    Haamussamme haastavia,\n    Kulkevia kuvallamme.»\n    Nonsi sanasta samassa\n    Ilmi ihminen isälle\n    Tepittyhyn temppelihin,\n    Alvottuhun alttarihin\n    Seisallensa, seinä hirsi,\n    Nurkka kivi kielellinen.\n    Tuolle sielun sieramihin\n    Herra hengellä puhalsi,\n    Tuolle kasvot kaikkivalta\n    Kaunisteli, kastamalla\n    Auringonsa alkeissa,\n    Päätteissä päivävalon.\n    Nosti siunaten sylinsä,\n    Sano suulla suloisella:\n    »Käy nyt kaikki kazomassa\n    Ympärillä yrttitarhan!\n    Mitkä ovat mielelliset\n    Niitä nimellä nimitä!»\n    Kävikin käskylle keveä\n    Että uupu ensi-kerran\n    Tuosta työstä työttömästä,\n    Että nukku navallensa,\n    Mahallensa marjekkohon\n    Näki unta uupunutkin,\n    Toempata toisen laista\n    Kuin on nähnynä näkiä\n    Siitä päivin silmillänsä.\n    Näki Herran näössänsä\n    Sanovan sanoilla näillä:\n    »Eivät ole onnelliset,\n    Hyödylliset hyvyteni\n    Yksinäiselle ylälle.\n    Minä avan Adamille\n    Otan oikeen omista\n    Luistansa luodakseni.»\n    Kisko kirun, kylkiluista\n    Yhden, irti ihmiseltä.\n    Valo naisen nauro-suisen,\n    Mieltä myöisen miehellensä.\n    Adam aavaisi unessa:\n    »Mix' mun mieleni miehiipi\n    Miksi sykkääpi sydämet?»\n    Longottipa luomiansa\n    Silmän aukaisi vasemman\n    Mutta salpaisi samassa;\n    Niinkuin, joka katselepi\n    Avoin silmin auringota.\n    Niinkain koitto korkeaisen\n    Pitkäisen piilin kärki\n    Nuolen kärki nuolahtella\n    Alko Adamin sisussa\n    Tuosta herkästi herähti\n    Ilon tähden istuallen.\n    Käellä kätkemättömällä\n    Tuohon Luoja luodullensa,\n    Pojallensa polven päälle\n    Ize toimitti toverin,\n    Ize siunaisi sikiät.\n\n    Eikä kaasoa katseltu.\n    Eikä muuta puhe-miestä.\n    Hiljoin hiivasten povea\n    Sydän kumpaisen sykähti\n    Siinä liittäyty likistys,\n    Siinä synty suukkiminen,\n    Siinä itkut ensimäiset\n    Ilmestyvät ilon tähden.\n\n    Käsi käessä, astumahan\n    Nousivatten nojatusten,\n    Isän istuimen etehen.\n    Silloin raahti rakkauskin\n    Kuin ol' tuskin tunnin vanha\n    Alaisesta asungosta.\n    Tulla taivaitten tasalle.\n    Silloin julkesi jutulle,\n    Silloin aivoi ansiolle,\n    Vaikk' ol' nilko-nimitöinä,\n    Sanatoina saapuilla.\n    Ristimätä ristityltä.\n\n    Isä Evalta esinä,\n    Vainko vaati Adamilta,\n    Vainko kuulla kumbaltakin\n    Mingän sanan saisivatten\n    Sillen sielunsa siteelle\n    Että yhdistyit yheksi?\n    Saalla yhellä yhessä\n    Lausuvatten laulamalla:\n    »Se on hellä hyvyydesi,\n    Laupeudesi lavea,\n    Suuri suloinen Jumala!»\n\n    Niip' ol' nimellä hyvällä,\n    Ylpeällä yksyydenne\n    Isä, aiti, ensimältä!\n    Vaan kuin tuskalle tulitte,\n    Alaiselle ajetuksi\n    Edenistä erämaahan;\n    Saitte sanan saastaisemman\n    Nimen panitte pahemman\n    Raja-rikon-Rakkauden.\n\n[Tämä käsikirjoitus on myöhemmältä ajalta. Niinkuin a-toisinnosta\nnäkyy, eroaa »Mnemosyneen» painettu jossain määrin tästä.]\n\n\n\n\nKUULOITUS.\n\n\n    Teiltä minä mieluisasti\n    Suomen neiot, neuvokseni,\n    Tietäkseni tiedustelen;\n    Millä sallitte sanalla\n    Nimittäkseni nimellä.\n    Sitä suunne suostumista.\n    Jota huulet hurskahatkin\n    Sulhaisenne, Suomessakin\n    Teiltä almuksi anoovat.\n    Sill' on nimi nimitetty,\n    Suun anto, Suomen kielen,\n    Jok' on käypä käräissä,\n    Protocollassa korea,\n    Sekä saarnassa soria.\n    Vaan oi sovi semmoisena,\n    Synnyssänsä seisomahan.\n    Minä tuolle mielelläni.\n    Soisin nimen soreamman,\n    Hartahamman halajasin,\n    Siihen Syntyhyn sopivan\n    Jota joudun joudessani.\n    Aineille auttamahan.\n    Jok' ois valmis varsin kohta,\n    Jos mä saattaisin sanella,\n    Muiden lailla muukalaisten\n    Taikka kussi, taikka pussi,\n    Taikka muntti-muiskauksen,\n    Taikka suolla suukkimisen,\n    Taikka huolenne hunajan,\n    Taikka kielenne kimasen,\n    Taikka teidän tekemiä,\n    Mingän mielitte nimeksi\n    Soreammasti sopivan,\n    Sille työlle, tyttö-kullat!\n    Yhden syttyvän syämmen,\n    Kuin se poistaikse povesta\n    Ylentäikse yljällensä.\n    Meiksi suullanne sulaapi\n    Hunajaksi huulillanne.\n\n    Minä varton vastausta,\n    Viimeisesti viikon päässä,\n    Tämän sanan saatuanne,\n    Kuultuanne kuuloituksen.\n    Ellen siihen sanomata.\n    Saanne sieltä, taikka täältä\n    Suomen Suuren Sangar-kunnan\n    Tyyneiltäkin tyttäriltä,\n    Kainuiltakin kaunoisilta;\n    Niin mä muutan muiskauksen\n    Suun-annon asemille.\n\n    Kukas sitä kirkas-silmä\n    Nuori neito nuhteleepi;\n    Kuka siihen kiivastuupi,\n    Närkästyypi näpperästi;\n    Senpä suuta suuttunutta\n    Minä suulla suljetulla\n    Lepyttelen lemon lailla,\n    Six' kuin oikeen osaapi\n    Mukaisesti muiskutella.\n    Tahik rankaisen rajusti,\n    Vasta-ajaksi varoitan\n    Somemmasti soimamahan.\n\n[»Tehty v. 1819.» Painettu Koittareen I, s. 148.]\n\n\n\n\nA. PUNNITTU AMOR.\n\n\n       (Il est le plus leger.)\n\n    »Nyt mä kerran koitan\n    Kosk' on tässä puntar,\n    Paljonk's painat kunnar,\n    Jongan tuskin voitan?»\n    Lausu neito muinen\n    Wimma, nauro-suinen.\n\n    Vaaka puulle laitto\n    Rakkauden lapsen\n         (el. Sukka-mielen lapsen)\n    Vasta puulle hapsen\n    Palmikosta taitto;\n    Hapsi maahan sousi,\n    Amor ylös nousi.\n\n    »Raskas on kuin lammas,\n    Joka karva mulla.\n    Miss' on paino sulla\n    Pikku irve-hammas?\n    Eikös voima aina\n    Väkevässä paina?»\n\n    Tyhjän olla anto\n    Toisen vaaka-lauvan,\n    Toista ilma kauvan\n    Köykäisesti kanto.\n    Piru käänsi silmän\n    Lensi päällä ilman.\n\n    Neito päätä visko\n    Ja ihmetteli: »kass'! kass'!\n    Ja povessa niin raskas!\n    Sinua, sisällisko!\n    Kenpä sinun luuli\n    Keveäks kuin tuuli!»\n\n    Vielä koitti kerran\n    Perhoïsen kanssa;\n    Vaan perho painollansa\n    Taas voitti pienen herran:\n    Joka nauro sormi suussa\n    Ja sousi vaaka-puussa.\n\n[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» v. 1833 pääasiassa\ntämän käsikirjoituksen mukaan.]\n\n\n\n\nB. PUNNITTU AMOR.\n\n\n    »Miten painat kunnar?\n    Jonka tuskin voitan\n    Tales tänne koetan!\n    Kosk' on tässä puntar.»\n    Lausu neito muinen,\n    Wimma, nauro-suinen.\n\n    Vaaka-puulle laitto\n    Afroditen lapsen;\n    Palmikosta hapsen,\n    Vasta-painoks', taitto;\n    Haapsi maahan sousi,\n    Amor ylös nousi.\n\n    »Raskas on kun lammas\n    Joka karva mulla,\n    Miss' on paino sulla?\n    Pikku irvi-hammas!\n    Eikö voima aina,\n    Väkevässä, paina?\n\n    Tyhjän olla anto\n    Toisen vaaka lauvan;\n    Sitä ilma, kauvan,\n    Joss' o'il Amor, kanto:\n    Hän käänsi neion silmän,\n    Ja lensi päällä ilman.\n\n    Neito päätä visko\n    Ja ihmetteli: »kas, kas!\n    Ja povessa niin raskas!\n    S'ua Sisällisko!\n    Kuka taisi luulla,\n    Keveämmäks tuulta?\n\n    Vielä koetti kerran\n    Sinisiiven kanssa,\n    Vaan perho painollansa\n    Taas voitti pienen herjän,\n    Jok' istu vaaka-paulla,\n    Ja nauroi sormi suulla.\n\n[Painettu Koittareen I, s. 151 muutamilla parannuksilla.]\n\n\n\n\nA. PERHOISEN SYNTY.\n\n\n        »Lauloin v. 1815.\n        Painatti Sjögren\n        Mnemos v, 1820.»\n\n    Neitsyt Maria Emonen\n    Kerran kerkisi kesällä\n    Tunniksi tuvasta mennä\n    Niitun nurmelle ihanan.\n    Ikävöiden ilman työtä\n    Kohta kiinteyty kivelle.\n    Osauta ompelukset\n    Olla kanssa kainalossa;\n    Noita nurmelle levitti\n    Tuomen kukkivan kuvassa,\n    Pimennossa pihlajaisen; —\n    Kulta kukkia kuletti\n    Nauhat ruohoista naversi\n    Äidin päähän pinteliksi.\n    Kävi sylin kaulahani.\n    Likistellen, lohdutteli\n    Mamman maallista sydäntä,\n    Murhevaista mieloisata.\n    Äsken tuosta äiti tunsi,\n    Ize taivasten isännän\n    Asuskelevan alaalla.\n    Köyhän syntisen sevuissa.\n    Maiten, merten kauhistukset\n    Katosivat kasvon e'estä.\n    Rikas riemu rakkauden\n    Riensi riivin rintahani.\n    Taivas täytti tykkynänsä\n    Äidin synkiän sydämen.\n    Jalon yljän ympäriltä\n    Erkeneepi Engeleitä,\n    Kilvoitellen kihlattua\n    Hoitamaan, holhomaan.\n\n    Suru suli silmoisista\n    Kiehuvissa kyyneleissä.\n\n    Heräht' henki heinän päähän\n    Syttyi sydän kukkaisehen.\n    Perhoisena pienoisena\n    Alottaapi aikojahan.\n    Auringohon aivotusta\n    Pieni poloinen pitäisi\n    Vaan ei anna volin voima\n    Siipi saatata sulatoin.\n\n[Koittareen I, s. 195 painettu »Perhosen synty» eroaa jossain määrin\nkaikista näistä toisinnoista. »Mnemosyneen» painettu eroaa kuitenkin\ntästä; kts. b-toisintoa.]\n\n\n\n\nB. PERHOSEN SYNTY.\n\n\n    Neitsyt Maria Emoinen\n    Kevät pälviä piteli\n    Niitun nurmella ihanan,\n    Tuomen kukkivan kuvassa,\n    Pimennossa pihlajaisen.\n    Poika pienoinen syliini\n    Kultakukkia keräili,\n    Ruunun ruusuista rakensi,\n    Nauhat nurmista nijoili,\n    Äijän päähän pinteliksi\n    Kävi sylin kaulahani,\n    Likisteli lohdutellen\n    Mamman maallista sydändä,\n    Murhevaista mielosata. —\n    Äsken äiti tuosta tunsi\n    Itse taivaiten isännän\n    Asuskella alaisenna\n    Köyhän syntisen sevuissa.\n    Rohvaiseva rakkauden\n    Riemu riensi rindahani,\n    Taivas täytti tykkänänsä\n    Neijen synkiän sydämen.\n    Maiten, merten kauhistokset\n    Katosivat, kasvon eissä,\n    Heilu Herran Engeleitä;\n    Kosket korvissa kohisit,\n    Tali säysy silmihistä. —\n    Sytty sydän kukkaisihin,\n    Heräht' henki heinän päähän;\n    Perhoisenna pienoisena\n    Läksi lehto lentohoni,\n    Ruoho reisuuni rupesi.\n\n[Painettu »Mnemosyneen» n:o 19 v. 1820.]\n\n\n\n\nC. PERHOSEN SYNTY.\n\n\n      (Kasku on katolilainen\n       Muinon Munkkien tekemä).\n\n    Neitsyt Maaria Emonen\n    Kerran kerkisi kesällä\n    Astua asannostansa\n    Tunniksi tuvasta mennä,\n    Käydä tuulta tuntemassa\n    Ilmoja ihailemassa\n    Pienen poikansa keralla.\n    Käki kukkuvi kujalla\n    Seisten seipähän nenässä.\n    Se kuin näki nämät käyvän\n    Tulla tuuskahti lähelle\n    Vaatimaan Vapahtajalta\n    Pyytämään pyhältä Luojan\n    Siipeinsä silistämistä\n    Hoyheneinsä höystymistä.\n    Kiuru laulo kiitosvirttä\n    Pilven pitkän päärmäsillä,\n    Vielä ylemmäks yritti,\n    Vaan kuin näki nämät käyvän,\n    Pitkin pellon pientaria,\n    Tuli kuin tuiskulta ajettu\n    Heti Herran hartioille\n    Vaatimaan Vapahtajalta\n    Pyytämään pyhältä Luojan\n    Hyväilyksen hyödytystä\n    Höyhenensä höystymistä.\n    Menit männikkö-mäelle\n    Ilman linnut ihastuvat\n    Nähdessä näiden tulevan\n    Karkasivat kaikkialta\n    Joka haaralta halaasit\n    Vastahan Vapahtajata\n    Jonka kautt' on kaikki tehty\n    Kaikki luotu ja luettu.\n    Menit rannalle mäeltä\n    Meri tyyneksi tyrehty\n    Järvi järkkymättömäksi.\n    Kalat kaikki kavahtivat\n    Synkiltä syvänteiltä.\n    Jyrkiltä jyrkänteiltä\n    Laa-oille lahen vesille\n    Rapaselle rannikolle\n    Vastahan Vapahtajata\n    Jonka kautt' on kaikki tehty\n    Kaikki luotu ja luettu.\n    Neitsyt Maaria Emonen\n    Sanoovi sanoilla näillä:\n    Kuss' olis tällä kunnahalla\n    Pehmoisella penkereellä\n    Olo-paikkoa palasen\n    Istuin-sioa sipale\n    Pimentoa pikkaraisen\n    Olla tässä ompelian\n    Tahik' neulan tarvitsijan.\n    Osautu ompelukset\n    Olla kanssa kainalossa\n    Niitä niitulle levitti\n    Pimennosa pihlajaisen\n    Tuomen kukkivan kuvassa\n    Poika pienoinen sylini\n    Kuletteli kukkasia\n    Niistä nio ja letitti\n    Semmoisia seppeleitä\n    Joilla solmisi somasti\n    Kapaloitsi kaunihisti\n    Äidin päätä päärlytöntä\n    Kullatonta kulmasilta\n    Eikä kieltänyt Emonen\n    Laitoksia lapsukaisen\n    Mutta muisti Simeonin\n    Vanhan miehen sen vakaisen\n    Ennustuksen Emo kaunis,\n    Koska siunaten Simeonin\n    Sylin pienoista pitelen\n    Oli julki julistanut:\n    _Sinunkin sielusi lävitse\n    Pitää kerran miekan käymän\n    Tämän tähden lapsukaisen._\n    Jota muka muistaissa\n    Neitsy Maaria Emosen\n    Mieli helty hentukainen,\n    Että paikalla pasahti\n    Silmistä sinertävistä\n    Yltä kyllin kyyneleitä.\n    Siihen liittohon likeni\n    Poika äitiä poloista\n    Käsin kaulahan karaten\n    Lohdutteli lempiästi\n    Mammon maalista sydäntä\n    Mieltä ihan ihmisyyden\n    Neitsyt Maria Emonen\n    Paino pojan povellensa\n    Kahden kainalon välille.\n    Taivas täytti täysinensä\n    Neidon synkiän sydämen.\n    Ilmi itkivät molemmat\n    Äiti itki, poika itki\n    Enkelit ilosta itkit\n    Eikä ratki rauvennunna\n    Mihinkään mitättömähän\n    Tämä synnitön syleilys:\n    Heräht' henki heinän päihin,\n    Sydän sytty kukkasihin.\n    Perhusina pienoisina,\n    Sintävinä sinervoina,\n    Kirjavina, kiiltävinä\n    Sekä kaikin karvasina\n    Alottivat aikojahan\n    Levahtivat lentämään\n    Kierten päätä päärlytöntä.\n    Auringohon aivotusta.\n    Pieni perhonen pitäisi,\n    Vaan ei anna volin voima\n    Kyky kylläksi ylety.\n\n[Ennen painamaton.]\n\n\n\n\nSALA-ITKU.\n\n\n        Sentirsi, oh Dei, morir,\n        E non poter mai dir,\n        Morir mi sento!\n            Metastasio.\n\n    Lennä, lennä Leppäterttu!\n    Neuvo tietä tiedäkseni\n    Kuta kultani tuleepi!\n    Käänä päätä päästäksesi\n    Asungolle armahani!\n    Itä laaja, pohja laaja\n    Läntä laaja lennollesi.\n    Älä lennä etelähän,\n    Jonne mulle muinen lensit.\n    Neuvot mieheksi minulle\n    Sulhan suuresta sugusta\n    Ylähistä ystävätä.\n    Yhtätoista ylpeämmän,\n    Kuuluisata kumppania\n    Kuuttatoista kuuluisamman.\n    Jota toella toivoskelin,\n    Jota onneton odotin.\n    Ah! mä tyhmä, tyhjätöinen\n    Vielä häijysti häpeän,\n    Että tietin terveykset,\n    Että saatatin sanani.\n    Tuota narri nauraneepi\n    Toimitellen toverille,\n    Jongan otti onnellisen,\n    Joka veivinsä veteli.\n\n    Siis ei sieluni halaja\n    Sille kylmälle kylälle,\n    Jost' on haavansa hakenut,\n    Altonaisen, avonaisen.\n    Sitä itkin izekseni\n    Yökauden yhden kerran,\n    Jota kadun kauheasti\n    Päästyäni päiväiselle,\n    Koska toiset toruvatten,\n    Kuin ol' murhe mustanuna.\n    Silmän alukset alati.\n    Siitä päivin silmän taakse\n    Minä kytkin kyyneleni.\n    Tiurihisti tipla-helma,\n    Pilkka-viitta piilohosi\n    Tunnustukseni lukitse!\n    Niin mä toimitan toteni:\n    Että hälle sydämeni\n    Minä annon aivossani.\n    Että varten vaivattua,\n    Sierottua sieluani,\n    Täydyn olla onnellissa,\n    Riipumaan rihmaksesen.\n    Siirty surman silmukkaan\n    Lykyllissä lystäellä.\n    Kuka tiesi, kenpä luuli,\n    Kuka arvasi asian,\n    Että itken ilon alla,\n    Parun jalon riemun alla\n    Sydämmessäni syvällä.\n\n    Oh! tämä onnetoin elämä!\n    Sydän on surua täynnä;\n    Naaman naurolla kokisin,\n    Myrskyilmat mielessäni\n    Piilossani pideskellä.\n    Vaan nyt voittaapi volini\n    Itku iloa parempi.\n\n[Kirjoitettu v. 1821. Painettu Koittareen I, s. 137 muodosteltuna,\nmelkein puolta lyhempänä.]\n\n\n\n\nA. LAURIN TUOMISET.\n\n\n    Amor hiihteä hivatti\n    Jäniksen jälillä,\n    Poluilla koikka-polven.\n    Jouzi heitti joukkelia\n    Pirun pikkuisen olalla.\n    Viini visko vinkkeliä.\n    Pienen kaulalla kanaljan.\n\n    Oli Laukka langoillansa.\n    Lahmanut laduilla.\n    Risukoita ristin rastin.\n    Oli pannut pajatsimet\n    Vaskisihin valjahisin.\n    Oli raidat raudottanut\n    Kultaellut kuusamikot.\n\n    Kävi kiini kiivas kyttä\n    Kalkeissa kurkusta\n    Siitä päivin silmän taakse\n    Minä kytkin kyyneleni.\n    Herjäkkään henkitorvi;\n    Ett' oli jäähtyä jänöksi,\n    Kokku-luuksi kohmettua.\n\n    Alko Annia avuksi,\n    Kirstiä kirusti\n    Kyttä kiljua kylältä.\n    Kurkku kuulu kutisevan\n    »Ai! Annikka! ai! Annikka!\n    Voi! Tiinukka, Vortupakka!\n    Jo nyt heitän henkoseni!»\n\n    Kuuli Kaarlo kuikutuksen\n    Tallissa talonsa.\n    Lausu Laurille kirusti:\n    »Käy nyt Laukka langoillesi.\n    Jop' on totta toisen kerran\n    Käynyt näätä käntällensä\n    Tahik' suurempi sukainen.\n\n    Lauri laukasi kotoa.\n    Toivopa todella\n    Karhua kauheamman\n    Peon, peukalon kärellä,\n    Nyrkin päällä nylkevänsä.\n    Mielipä jo miekkonenkin\n    Saada Saxoja satoja\n    Kelpo koipia kosihin.\n\n    Väärin polvin ponnistapi.\n    Suoraan suksilla\n    Pyssy käessä pyyöksille\n    Tullen kauhista kasellen.\n    Kauli pienen pirulaisen\n    Avuksensa sanomita:\n\n    »Laske laupias isäntä\n    Kylmästä kylälle\n    Hengen häästä heimovasi.\n    Minä annan aikonani\n    Sulle riistan rikkahaman.\n    Nenvon neitosen lehosta\n    Varvikosta vaimo-puolen.»\n\n    Laukka sätti säälimätä.\n    Turkainen, tulinen!\n    Veijaroisit veivihisi.\n    Pidä naiset narrinasi\n    Älä miestä meikäläistä.\n    Minä otan olalleni,\n    Nylen koipesi kotona.\n\n    Pisti pirun konttihinsa.\n    Päineen päivinehen\n    Sopi siihen solkenahan.\n    Sielä herjäkäs herähti\n    Äitelästä äimyksistä\n    Nuolen, tuiman tuskan tuojan\n    Laukan laukaisi lävitze.\n\n    Eipäs hennoinut enämmin,\n    Tupahan tultua\n    Miehen mieli murhatöihin.\n    Laski lapsen laukustansa,\n    Joka ensin emännältä,\n    Että itse isännältä\n    Syvät sytytti sydämet.\n\n    Sitte naiset naimattomat\n    Taivutti talossa,\n    Ottamahan olkapäille\n    Rakkauden rahkeita.\n    Povet poltteli pojilta,\n    Väänsi mielet miehiltäkin\n    Nurin narin narrin töihin.\n\n    Senp' ol' Laukka langoistansa\n    Tuonut taudin tuomisiksi.\n    Itse istuupi lavalla\n    Ylen öita yksinänsä\n    Ajatus on Aunen pääll\n    Kantele on polven päälle\n    Kuuta katsopi välisten.\n\n[Kirjoitettu v. 1822.]\n\n\n\n\nB. LAURIN TUOMISET.\n\n\n    Kerran kysy Kyyprialta,\n    Hengeltä hemmeyden,\n    Eroskin, Emältänsä:\n    »Saisinko ma kerran käydä\n    Pohjan kansat katsomassa;\n    Millä lailla miehet siellä\n    Sekä emännät elävät.»\n\n    Äiti ääntäpi hänelle:\n    »Pakkanen paahtapi,\n    Poikani! pohjan mailla;\n    Sinne jääksi jähmettyisit.\n    Jahka kevät kerkiäpi\n    Joudat mennä joutsenille\n    Johto-miesnä, juonen kanssa.»\n\n    Alko päivä Afrikassa\n    Vaivata varilla\n    Lähesty lämpelässä\n    Matka-linnun majan muutto\n    Tali joukko joutsenia,\n    Joitten kanssa kaitsejaksi.\n    Laitto lapsen äiti kaunis.\n\n    Evästetty emoltansa\n    Hemmuilla, heluilla\n    Vyötetty suosin-vyöllä\n    Tuli poika pohjan maille.\n    Tahto siellä talvellakin,\n    Vilullakin viekastella,\n    Mutkaelen muotoansa.\n\n    Suksin Suomessa samosi\n    Jäniksen jälillä,\n    Poluilla koikka-polven.\n    Joutsi heitti jonkkelia.\n    Pirun pikkuisen olalla,\n    Viini visko vinkkeliä\n    Pienen kaulalla kanaljan.\n\n    Oli Lauri laitelluna.\n    Lankoja laduille,\n    Risuihin rihmaksia.\n    Oli pannut pajatsimet.\n    Vaskisihin valjasihin\n    Oli raidat raudotellut,\n    Kultaellut kuusamikot.\n\n    Kyttä kyyrymöisissänsä\n    Puikkiipi puistossa:\n    Juristi kuret-lanka,\n    Siirsi surma silmukkansa\n    Pienen herjän hengen päälle;\n    Että luuli lumiseksi\n    Jänikseksi jähmettyvän.\n\n    Kurkku kurjalla kähisi:\n    »Kyypria kylmästä.\n    Autata armotointa!\n\n    Neittä kolme neuvo tänne\n    Poloiselle pohjan maalle!\n    Charis kaunoinen pelasta\n    Karjalaisen kattilasta!\n    Kuuli Kaarle kuikotuksen\n    Korvesta kotiinsa.\n    Kiljasta kimmautti:\n    »Laukka juokse langoillesi\n    Jop' on totta toisen kerran\n    Käynyt näätä käntällensä\n    Tahik' suurempi sukuinen.\n\n    Lauri koipesi kotoa\n    Ailahti ajatus:\n    »Jänistä jänttevämmän\n    Pedon ketän peukalolla,\n    Nyrkin-päällä nyljeskelen.\n    Sitten mielin miekkonenkin\n    Saada saksat kotihini,\n    Kosioiksi koivilleni.»\n\n    Väärin polvin ponnistaapi\n    Suksilla suoremmin\n    Pyynnille pyssynensä.\n    Tullen kammahdu, kuin katso:\n    »Ihme! kumma! kuka tässä?\n    Poika kaunis, kahden vuoden\n    Tapioltani tapettu!»\n\n    Kaapajaapi kainaloonsa,\n    Laukasi lankaansa,\n    Sieppasi silmukasta\n    Helma-lapsen hermottoman.\n    Suukosteli surmattua.\n    Polvillansa porkan päällä,\n    Sadatellen sallimusta:\n\n    »Niinpä luonto loit minua,\n    Ikuiseks' itkuksi\n    Syy-pääksi syyttömästi!\n    Mikä tulleepi minulle\n    Muu kuin kauhia kadotus?\n    Voi jos vielä virkonesit!\n    Kuin mä koittelen kotona.»\n\n    Pisti pirun konttihinsa;\n    Päinehen päivinehen\n    Sopikin solkenahan.\n    Siellä herjäkäs herähty\n    Äitelästä äimyksistä.\n    Nuolen, tuskat tuottavaisen\n    Laurin laukasi lävitsen.\n\n    Lauri tulla tuuhottaapi;\n    Laskeepi laukusta.\n    Pedonsa permannolle.\n    Sepä ensin emännältä,\n    Että itse isännältä,\n    Syvät sytytti sydämet,\n    Kiehto keuhkot kiimohinsa.\n\n    Sitten naiset naimattomat\n    Taivutti talossa\n    Rakkauden rahkehita\n    Ottamahan olka-päille.\n    Povet poltteli pojilta,\n    Väänsi mielet miehiltäkin\n    Nurin narin narrin töihin.\n\n    Sen on Lauri langoillansa\n    Sairauden saattanut\n    Polonen poika parka\n    Itse istut ikkunassa,\n    Ylen öitä yksinäsi.\n    Kasvot kuuta katselevat\n    Ajatus on _Aunen_ luonna\n\n[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 17, v. 1833; siihen\nkäsikirjoitukseen, joka pääasiassa on yhtä pitävä tämän kanssa, on\nnimen viereen kirjoitettu sanat »Laur Ventolaisen tarinasta».]\n\n\n\n\nC. LAURIN TUOMISET.\n\n\n    Muinon kysy Kyyprialta\n      Rakkauden Emuulta\n      Eros, sen poika mankki:\n    »Saisinko ma kerran käydä\n    Pohjan maita katsomassa;\n    Millä lailla miehet siellä\n    Sekä emännät elävät?»\n\n    Äiti ääntäpi hänelle:\n      »Pakkanen paahtapi\n      Poikani! pohjan mailla;\n    Siella jääksi jähmettyisit.\n    Jahka kevät kerkiäpi\n    Joudat mennä joutsenille\n    Johto-miesnä, juonen kanssa.»\n\n    Alko päivä Ahrikassa\n      Vaivata varilla —\n      Lähesty lämpelässä\n    Matka-linnun majan muutto.\n    Tuli joukko joutsenia,\n    Joiden kanssa kaitsejaksi.\n    Laitto lapsen äiti kaunis.\n\n    Evästetty Emoltansa\n      Hemmuilla, heluilla,\n      Vyötetty suosin-vyöllä.\n    Tuli poika pohjan maille.\n    Tahto siellä talvellakin,\n    Vilullakin viekastella,\n    Mutkaelen muotoansa.\n\n    Suksin Suomessa samosi\n      Jäniksen jälillä\n      Poluilla koikka-polven.\n    Joutsi heitti jonkkelia\n    Pirun pikkuisen olalla,\n    Viini visko vinkkeliä\n    Pienen kaulalla kanaljan.\n\n    Oli Lauri laitelluna.\n      Lankoja laduille,\n      Risuihin rihmaksia.\n    Oli vaski vanteita.\n    Pannut jäniksen jälille;\n    Oli varvut varustellut\n    Rintanansa rihmaksilla.\n\n    Kyttä pieni kyyrysissä.\n      Puistossa puikkeissa.\n      Sattukin saalihiksi.\n    Surma siirsi silmukkansa.\n    Pienen herjän hengen päälle,\n    Että luuli lumiseksi\n    Jänöksi jähmettyvänsä.\n\n    Kurkku kurjalla kähisi\n      »Kyypria kylmästä\n      Autata armotointa!\n    Neittä kolme neuvo tänne\n    Poloiselle pohjan maalle!\n    Charis kaunoinen pelasta\n    Karjalaisen kattilasta!»\n\n    Kaarle kuuli kaikotuksen\n      Korvesta kotiinsa.\n      Kiljasta kimmautti:\n    »Laukka juokse langoillesi!\n    Jop' on totta toisen kerran\n    Käynyt näätä käntällensä,\n    Tahik' suurempi sukuinen.»\n\n    Lauri koipesi kotoa\n      Ailahti ajatus:\n      »Jänistä jäntevämmän\n    Pedon ketän peukalolla,\n    Nyrkin päällä nyljeskelen.\n    Sitten mielin miekkonenkin\n    Saada koiville kosiat.»\n\n    Väärin polvin ponnistaavi\n      Suksilla suoremmin\n      Pyynille pyssynensä.\n    Tullen, kammahdu, kuin katso:\n    »Ihme! kumma! kuka tässä?\n    Poika kaunis, kahden vuoden\n    Tapioltani tapettu!»\n\n    Kaappajaapi kainaloonsa,\n      Laukasi lankansa,\n      Sieppasi silmukasta\n    Helma-lapsen hermottoman.\n    Suukosteli surmattua\n    Polvillansa porkan päällä\n    Sadatellen sallimusta:\n\n    »Niinpä luonto loit minua,\n      Ikuiseks' itkuksi\n      Syypääksi syyttömästi!\n    Mikä tulleepi minulle\n    Muu, kuin kauhia kadotus?\n    Voi jos vielä virkonisit!\n    Kuin ma koettelen kotona!»\n\n    Pisti pirun konttihinsa;\n      Päinehen, päivinehen\n      Sopikin solkenahan.\n    Siellä herjäkäs herähty\n    Äitelästä äimyksistä.\n    Nuolen, tuskat tuottavaisen\n    Laurin laukasi lävitse.\n\n    Lauri tulla tuuhottaavi;\n      Laskeepi laukusta\n      Pedonsa permannolle.\n    Sepä ensin emännältä\n    Sitte itse isännältä\n    Syvät sytytti sydämet\n    Kiehto keyhkot kiimohinsa.\n\n    Sitten naiset naimattomat\n      Taivutti talossa.\n      Rakkauden rahkehita.\n    Ottamahan olka-päille.\n    Povet poltteli pojilta,\n    Väänsi mielet miehiltäkin\n    Nurin parin narrin töihin.\n\n    Sen on Lauri langoillansa\n      Sairauden saattanut\n      Polonen poika parka!\n    Itse istut ikkunassa,\n    Ylen öitä yksinäsi.\n    Kasvot kuuta katselevat,\n    Ajatus on _Aunen_ luonna.\n\n[Painettu Koittareen I, s. 152, pääasiassa tämän käsikirjoituksen\nmukaan.]\n\n\n\n\nNAURAJOILLE.\n\n\n    Olin kauvan kasvavana,\n    Viruvana viikollinen.\n    Olin tylsä ja typerä\n    Oikialla opin tiellä.\n    Mutta on hiiluva himoinen\n    Sydän syntynyt minulle.\n    Ennenkuin ma eroittelin\n    Käsiäni kätkyt-puista,\n    Sängyn puista sääriäini,\n    Veljet verka-paukkoloista,\n    Silkki-liinoista sisaret;\n    Tunsin minä tuttavasti\n    Naaras-keinot keuhossani,\n    Kohussani koiras-konstit.\n    Ennen kuin minä matelin\n    Rypemällä ryömilläni;\n    Älysin mä äänetöinä,\n    Kina-kärsä, kätkyestä,\n    Poro-turpa tuutusesta\n    Kaplia ja karkaella\n    Yli sillan yö jalalla.\n\n    Ennen kuin ma kunnollisest\n    Jakson ja jaloilla,\n    Nousallani noja-puita,\n    Myöten seinän seisallani;\n    Tiesin minä tietävästi\n    Konkan ajolla kotoa\n    Kyykkiä kylän välillä,\n    Naisten luonna naapurissa.\n    Ymmärät sä ystäväni\n    Mikä herttanen hetelmä\n    Äity siitä siemenestä. —\n    Voi! voi! minUa miestä!\n    Keuhot ovat keitettynä,\n    Niin koin turkasen tulessa,\n    Narri-töissä naisten kansa.\n    Nyt kuin paisun partasuuksi,\n    Ukko-huonoksi hupenin,\n    Pijat pilkkana pitävät,\n    Nuoret naiset narrinansa,\n    Lesket leikkipukkinansa.\n    Tai mun riivattu risani\n    Tai mun pernani petetty\n    Laitto minun laulun töihin,\n    Virren töihin vimmautti.\n    Että lauluja latelen\n    Ylen öitä yksinäni,\n    Puoltajata puolet päivät.\n\n    Vaan ma vaimoja varoitan\n    Sarvipäisellä sanalla.\n    Jongan kuulen kunnottoman\n    Nais-puolen narrikoivan\n    Piika-puolen pilkkaroivan\n    virsi-viihykkeni,\n    Minun lauletut leluni,\n    Sen mä laitan laulullani,\n    Värssylläni vääräsuuksi\n    Isken irvelle ikenet,\n    Silmät kieroksi kiristän,\n    Nenän oikasen ojolle,\n    Leuvan väännän lengallensa,\n    Poski-puolet pussallensa,\n    Kasvot kalmaksi kaotan,\n    Käet kääntelen kävyiksi,\n    Käsivarret vartta puiksi,\n    Selän seinäksi lahotan,\n    Sääret tolpiksi tojolle,\n    Kintervarret kiikun puiksi,\n    Joista kissat kiikun saavat,\n    Koiran pennut keinu-värkit.\n    Että tunnette tuhannet\n    Kuten lauluilla kuritan,\n    Hurskaillen huuliansa\n    Väärällensä vääntäjöitä,\n    Pyhimmille pyytäjöitä\n    Ikeniä irvellensä.\n\n[Ennen painamaton; kirjoitettu v. 1820. Toinen käsikirjoitus löytyy,\ntätä melkein puolta lyhyempi; 16 seuraavaa värssyä ovat siinä näin\nkuuluvassa toisinnossa:\n\n    Vaan kuin paisuin partasuuksi\n    Ukko-huonoksi hupenin,\n    Neijot pilkkana pitävät,\n    Vanhat naiset nauronansa.\n    Vaan mä vaimoja varoitan\n    Sarvipäisillä sanoilla,\n    Että tunnette tuhannet\n    Kuten loihduilla kuritan:\n\n    Kunga kuulen kunnottoman\n    Nais-puolen narrikoivan\n    Minun virsi-viihykkeni,\n    Minun lauletut leluni;\n    Sen mä laitan lauluillani,\n    Värssyilläni, väärä-suksi,\n    Että irvellä ikenin\n    Suuta annat sulhaiselle.]\n\n\n\n\nONNEN TOIVOTUS.\n\n\n    Vanha vuosi vaivoinensa,\n    Aika halpa halloinensa,\n    Armon kautta kaikkivallan\n    On jo joutunut ohitse.\n    Jätti huolen huomenesta\n    Monen poloisen povessa.\n    Uutta vuotta vuorostansa.\n    Sulle Suku Suomen niemen!\n    Toisen laista, toivotellen\n    Onnellista, oivallista,\n    Jalon kätköstä Jumalan,\n    Tallehelta Taivahisen!\n\n    Pitkä ompi ja pimiä,\n    Tuntematon ja tukala\n    Edesseisovan elämän\n    Aukko, aina ihmiselle.\n    Niinkuin laiva, lastin alla\n    Työtä työlästä tekeepi\n    Menness meren selälle,\n    Tielle tietämättömälle,\n    Aalloilta ajettavaksi:\n    Niin on vuotta vaihettaissa,\n    Mieli miehellä monolla.\n    Vasta-aikanen vaellus,\n    Kohden joutuva kokemus\n    Ovat peitetyt perätik,\n    Kätketyt kädeltä Luojan.\n    Josko tuopi tallessansa,\n    Piilossansa pilven alla,\n    Päivä, vielä viipyväinen,\n    Huominen jo huoliansa\n    Harmiansa hartioille;\n    Taikka saattapi satoja\n    Ilon aineita ihanan,\n    Ilmestyissänsä idästä:\n    Sii'en tiedä tilin tehdä,\n    Enkä taida tarinoita.\n    Sen mä saattasin sanoa\n    Ennätyksellä edellä:\n    Monen saavan satamansa\n    Kiven alla, kirkon maassa;\n    Monen onnen olkapäille\n    Kaunoisesti kannettavan,\n    Autuailta aalloitansa.\n\n    Siis sä Suomen kansa kaunis!\n    Muuta huolet huokiaksi\n    Sillä luulolla lujalla,\n    Ett on luoja luoduillensa\n    Alinomais'na apuna,\n    Joka johdatti isäisi\n    Ahdistuksenkin ajalla,\n    Joka pitääpi pidellä\n    Polvi-polvelta pojista\n    Huolen, ehkä huonommalla.\n    ”Toivolla nyt toisen paikoin\n    Vuoden vanhan vaihetusta\n    Odottivat onnettomat,\n    Jotk' ol' halla haavoitellut,\n    Routa rouhinut kovemmin.\n\n    \u003Ctb>\n\n    Minä tässä, tämän lainen\n    Monen tekemä, mokoma —\n    Joka lukian luvalla\n    Olen saanut sarkaisemman,\n    Eli muutoin mukaisemman\n    Sukunimen Suomalaisen —\n    Olin muinen muukalainen\n    Saksan kielinen sanoma\n    Viikho-lehti Viipurissa.\n    Vaan nyt vaadin vanhempana,\n    Ulostulla uudestansa\n    Maalle maatiaisempana,\n    Tuttavampana tuville,\n    Jos sä Suomi! suvaitsisit,\n    Raatsisit rahasi panna.\n\n    Tahto olis tarkoitella\n    Mitä voisin voitoksesi,\n    Eduksesi, emon-kielin,\n    Suomalainen sukukanta!\n    Minä toimitan todella,\n    Sulle Karjalan isäntä,\n    Sulle Savon uljas ukko,\n    Sulle Pohjan poika kaunis,\n    Mitä oppinut osaapi\n    Tiedustella tiedon tiellä.\n    Minä toisin toimituksen,\n    Saiko Saksa saatetuksi\n    Jauhoja, kesä-kelillä,\n    Suoloja suvi-ajalla,\n    Kuinka paljo kumpiakin?\n    Mitä matto maksaneepi?\n    Eli puuta puistaneepi?\n    Kaikesta kauppa-kalusta\n    Minä saallasin sanomat,\n    Että ennen lähtöäsi\n    Matka-tielle, tiedon saisit,\n    Josko vielä Viipurissa\n    Kaikki kalliina pysyypi,\n    Eli hiukka hinnastansa\n    Alentanut arvoansa.\n    Tarkoin taitaisi Isäkin\n    Panna paperit pojille,\n    Valkiatko vai punaiset,\n    Vainko sievemmin siniset\n    Talleltansa tahtoneepi\n    Irti-päästellä itara.\n\n    Vaan mä vanhempi varoitan:\n    Älä pane poika parka\n    Kalakukon kuoren alle\n    Joskus juoma-pulloasi;\n    Sillä Sissi sieppajaapi,\n    Rekilöistä reisuvaisten,\n    Viinat Viipurin kadulla.\n\n[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 2, v. 1833.]\n\n\n\n\nA. UUSI HUOMEN LAULANNOLLA.\n\n\n    Mitä ma kyliltä kuulen\n    Kuta kauko kaupungeista\n    Turhatko hyminät tuulen\n    Vainko totta toden eistä\n    Ett' on uusi Laulun huomen\n    Tulemassa yli Suomen.\n\n    Sata vuott' on saanut olla\n    Laulanto jo laimin lyöty\n    Kantelekin raaniolla.\n    Läsiältä läpi syöty\n    Torakaisilla tupana\n    Heittiona ja hupana.\n\n    Viisaimmat virren teon\n    Sanoit jonkin joutavaksi\n    Joka mielen töistä keon\n    Viepi tyhjän noutavaksi.\n    Siitä muka köyhät ajat,\n    Nälkä vuodet, kurjat majat.\n\n    Eiköhän enämmin lienyt\n    Siinä viinakin viassa\n    Jok' on monen mielen vienyt\n    Että siinä nyt siassa\n    Vähä on töistänsä veroa\n    Vähän neuvoihin neroa.\n\n    Tahi eikö tapa ynnä\n    Säätyä kuin ylimäistä\n    Jok ei meillä maata kynnä\n    Seuraavat alaiset väistä\n    Isännät kuin ilman työtä\n    Tahtovat talossa syödä.\n\n    Paljon sull' on työtä, huolta\n    Jos olet Herraksi halussa.\n    Tahi tahdot vaimo puolta\n    Nähdä kalliissa kalussa\n    Rommit tuoda, tuli juomat\n    Kahvet ja kanaljan luomat.\n\n    Eipäs niitä ollut muinen\n    Vahvemmassakan varassa.\n    Vanha vaari partasuinen\n    Kävi säätynsä sarassa\n    Eikä poikakan pelannut,\n    Juonut, herroiksi elännyt.\n\n    Miss oli pitoja pietty\n    Häitä lapselle laettu\n    Laulaja, se tietty\n    Ensimäiseksi haettu\n    Heti kohta virren miitti\n    Jota kaikki kansa kiitti.\n\n    Konsa hän korotti äänen\n    Korvansa kohotit kaikki\n    »Kuulemata jos ma jäänen!»\n    Pelkäsi nyt Matti, Maikki,\n    Erkot, Lisat liki sata\n    Lähestyvät laulajata.\n\n    Hänpä miesten mielet taisi\n    Saada ta'atuille tavoille\n    Sais se vielä nytkin, saisi\n    Suodun Suomelle, Savoille\n    Autuaksi ajan uuden\n    Kautta uuden uutteruuden.\n\n[Painettu »Maamiehen Ystävään» n:o 50, v. 1845 nimellä »Laulun huomen,\nyli Suomen» pääasiassa tämän käsikirjoituksen mukaan.]\n\n\n\n\nb. LAULUN HUOMEN.\n\n\n    Enpäs olis sitä luulut\n    Kohtavani kuna pänä\n    Jonka olen nähnyt, kuulut\n    Tapahtuneen vuonna tänä\n    Että uusi laulun huomen,\n    Tulluna on yli Suomen.\n\n    Sata vuott' on saanut olla\n    Laulantokin laimin lyöty.\n    Kantele on raaniolla\n    Läsiäiltä läpi syöty;\n    Heittiona ja hupana\n    Torakaisilla tupan\n    Heittiona etc. :,:\n\n    Viisahimat virren teon\n    Sadattavat joutavaksi,\n    Joka mielen töistä kedon\n    Viepi tyhjän noutavaksi.\n    Siitä muka köyhät ajat\n    Nälkä vuodet kurjat majat.\n    Siitä muka etc. :,:\n\n    Eiköhän enämmin lienyt\n    Siihen viina vaan viassa,\n    Jok' on monen mielen vienyt,\n    Ettei siinä nyt siassa\n    Ole töistänsä veroa,\n    Eikä neuvoissa neroa.\n    Ole j.n.e. :,:\n\n    Taikka eikö tapa ynnä,\n    Monen miehen meikäläisen,\n    Ett' on reimast elänynnä,\n    Lailla säädyn ylimäisen,\n    Herroiksikin ilman työtä\n    Tahtovat talossa syödä. :,:\n\n    Paljo sull' on työtä huolta,\n    Jos olet Herraksi halussa,\n    Tahi tahdot vaimo puolta\n    Nähdä kalliissa kalussa\n    Rommit tuoda, tuli-juomat\n    Kahvet ja kanaljan luomat. :,:\n\n    Eipä niitä ollut muinen,\n    Vahvemmassakaan varassa.\n    Vanha vaari parta-suinen\n    Kävi säätynsä sarassa.\n    Eikä poikakaan pelannut,\n    Juonut, herroiksi elännyt.\n    Eikä etc. :;:\n\n    Miss' oli pitoja pietty,\n    Häitä lapsille laettu,\n    Sinne Laulaja se tietty\n    Ensimmäiseksi haettu:\n    Heti kohta virren miitti,\n    Jota kaikki kansa kiitti.\n    Heti etc. :,:\n\n    Konsa hän kohotti äänen,\n    Korvansa korotit kaikki.\n    »Kuulemata jos ma jäänen» —\n    Pelkäsivät Martti, Maikki\n    Eskot, Liisat, liki sata\n    Lähestyvät Laulajata.\n    Eskot, Liisat :,:\n\n    Hänpä miesten mielet taisi\n    Saada taatuille tavoille.\n    Sais, se vielä nytkin, saisi\n    Suodun Suomelle, Savoille,\n    Autuamman ajan uuden\n    Kautta uuden uutteruuden.\n    Autuamman ajan uuden etc. :,:\n\n[Koittareen I s. 158, painetusta puuttuvat 4, 5, 6 ja 7 säe ja\n4:s säe siinä on uusi.]\n\n\n\n\nA. LOHDUTUS TALVI-PAKKASESSA.\n\n\n    Suomen ukko hoi!\n    Mikä sinun toi\n    Tänne luoma-sioiltaas?\n    Vaimoko, vai kyy?\n    Vainko oma syy?\n    Tulit tänne, tuotu himoiltaas.\n\n    Luulit minä saan,\n    Senkin Suomen maan\n    Herkut, mennä maistamaan.\n    Läksit tänne niin;\n    Juurut maahan kiin,\n    Talven kanssa täällä taistamaan.\n\n    Saitko kerkut? Ei!\n    Vilu viljat vei,\n    Nälkä tulla käkeisi.\n    Siitä mitä syöt,\n    Tääll' on täydet työt\n    Siihen väsyttelet väkeisi.\n\n    Ah! jos muinon ties\n    Suomen vanha mies,\n    Kuinka käskee sotimaan:\n    Varmoin olis hän,\n    Sinne etelään\n    Ennen etsinynnä kotimaan.\n\n    Enkä minäkän,\n    Jos mä tiesin tä'än,\n    Olis täällä pysynyt;\n    Enpä täällä o'is,\n    O'isin mennyt pois,\n    Enkä olis tietä kysynyt.\n\n    Matka-lintu pien\n    Olis tiennyt tien\n    Kunne o'isin kulkenut.\n    Joss' on suvi suur;\n    Pouta nytkin juur\n    Pakkasen on ulossulkenut.\n\n    Miekkoset ne maat!\n    Viattomat, va'at\n    Kansat siellä! luullaksees?\n    Älä luule vaan,\n    Eivät olekkaan!\n    Kuinhan saisit kiukut kuullaksees.\n\n    Hellet auringon\n    Kuumentanut on\n    Myrkyt siellä kiehumaan.\n    Pedot julmat juur,\n    Tiiger, käärme suur\n    Ovat sinne luodut liehumaan.\n\n    Vaimoväeltä, huu!\n    Mustaksi on suu,\n    Tehty tervan kuonalla.\n    Meni sinne hiis!\n    Olen Suomess' siis\n    Vaikka vähemmällä muonalla.\n\n    Jos ma täällä saan\n    Vaimon kotimaan;\n    Tok' on so e'es kalvia!\n    Eikä musta niin\n    Kuin on tytötkin\n    Maassa, jossa ei o'o talvia.\n\n[Nimellä »Suomalassen koti» painettu pienillä eroavaisuuksilla\nKanavaan, n:o 21 v. 1846; alla on toimituksen muistutus: »Tämän\nihanan laulun tekiä eiköön pahastuko sen julkaisemisesta».]\n\n\n\n\nB. LOHDUTUS TALVI-PAKKASESSA\n\n\n    Suomen ukko hoi!\n    Mikä sinut toi\n    Tanne, luoma-sijoiltas?\n    Vaimoko vai kyy?\n    Vaiko oma syy?\n    Lienet petettynä himoiltas.\n\n    Luulit minä saan\n    Myöskin Suomen maan\n    Herkut, mennä maistamaan\n    Läksit tänne niin;\n    Juuruit maahan kiin,\n    Talven kanssa täällä taistamaan.\n\n    Saitko herkut? Ei!\n    Vilu viljat vei,\n    Nälkä tulla käkesi.\n    Huolet päivät yöt,\n    Leivän tähden työt\n    Väsyttivät, veivät väkesi.\n\n    Ah! jos muinoin ties,\n    Suomen vanha mies\n    Kuinka käski sotimaan;\n    Laittanutpa hän\n    Ennen etelään\n    Olis itsellensä kotimaan.\n\n    Enkä minäkän\n    Jos mä tiesin tään,\n    Olis täällä pysynyt\n    Enpä täällä ois,\n    Oisin mennyt pois,\n    Tietäkään en olis kysynyt.\n\n    Matka-lintu pien\n    Olis tiennyt tien\n    Kunne olis kuljettu;\n    Joss' on sula maa\n    Eikä lunta sa'a:\n    Pakkanen on poijes suljettu.\n\n    Miekkoset ne maat\n    Viattomat, va'at\n    Kansat siellä, luullakses!\n    Älä luule vaan,\n    Niin eip' olekaan!\n    Kummat saisit siellä kuullakses.\n\n    Tuli auringon\n    Kuumentanut on\n    Myrkyt siellä kiehumaan.\n    Pedot julmat juur,\n    Lohikäärme suur\n    Ovat sinne luodut liehumaan.\n\n    Vaimoväeltä, huu!\n    Mustaksi on suu,\n    Tehty tervan kuonalla.\n    Meno sinne hiis!\n    Pysyn täällä siis,\n    Vaikka huonommalla muonalla.\n\n    Jos ma täällä vaan\n    Suomen vaimon saan,\n    Sepä tok' ou valkea!\n    Eikä musta niin\n    Kuin on tytötkiin\n    Maassa, joss'ei ole talvea.\n\n[Painettu Koittarven I, s. 160.]\n\n\n\n\nVAIKUTUS VALISTUKSEN\n\n\n         Lauletaan kuin: Bacchi härolder etc.\n\n    K. Nyt on taas vaikutus valistuksen,\n       Nimiä muutellut Mestaritten\n       Luopoisen ja Reijosen;\n       Lienetkö son kuullut? W. En;\n       Kumpaisen Luopoisen? Sepänkö? Vai\n       Sen, joka kanttorin Annikan nai?\n\n    K. Niin sen Niilon. W. Niilon? ai!\n       Minkä nimen Niilo sai?\n    K. Annin rangin arvo vaati\n       Sukunimen suuremman\n       Niin hän Niilollensa laati\n       Nimen Niklas Luuverman.\n       Hän oil' muka vannonunna;\n       Menen Mar' monasteriin.\n       Itken ikäni kun Nunna\n       Jos et' muuta nimen niin.\n       Kun oil' nimi muutettuna.\n       Äsken häitä pidettiin :,:\n\n    W. Luuverman vainen? no vieppä nyt hiis!\n       Söikö nyt mieheltä miehenki riis?\n       Opissa on vuotta viis —\n       Nahkansa jo luopi siis!\n       Reijo on taas, jos ma arvata saan —\n     — Maltas ma arvelen vähäisen vaan:\n       Reijolin, vai Reijolaan?\n    K. Eipä niistä kumpikaan.\n       Reijo oli ensin _Grelsi_\n       Siitä käänsi sitten Slerg\n       Vaan nyt hälle päähän lensi\n       Ollaksensa Retkunberg.\n       Hän on nyt Mestär Retkunberg.\n       Ken ei juur kun oja pajut\n       Paisuisi ja paljo vois\n       Kuin ne maatiaiset hajut\n       Saisi sarastansa: pois.\n       Eikä pirun päässä ajut\n       Keksis kusta suku ois. :,:\n\n[Painettu »Suomettareen» n:o 6 (nimi Suomettaressa), v. 1861 ja\nKoittareen I, s. 162.]\n\n\n\n\n    Missä mieleni levotoin\n    Ahdistettu aatokseni\n    Satamansa saavuttavi?\n    Kussa kurja sieluseni\n    Saapi tyynen ja tyvennen,\n    Kosk' on kova ilma päällä\n    Vahingon ja vastoin käynin\n    Tuulet turkaiset tulevat?\n    Niinkuin aaltoja ajaavi\n    Tulemahan tuonempata.\n    Raju ilma innoissansa\n    Meri meiskavi jalosti\n    Pilven tanssivi tasalla.\n    Niinpä mielessä minulla\n    Ajatukset ajelevat\n    Toinen toistansa jälestä.\n    Runtelevat ruumistani.\n    Vievät unet viikkoisiksi\n    Rauha kauaksi katoovi.\n    Niinkuin pilven pimennossa\n    Meren muoto mustenevi —\n    Eikä taida taivaskana\n    Taivas täysi tähtinensä\n    Kuvaella kuvaistansa\n    Veden pinnassa pimiän —\n    Niin on sieluni sisussa\n    Kuvan julkisen Jamalan\n    Mustununa murheilta. —\n\n    Tähän asti aikojani\n    Kuljeskelin kunnialla\n    Vaan nyt vasta alkavaiset\n    Päivät päätäni panevat\n    Jo mä selvästi selitän\n    Katsellessa kahden puolen\n    Silmän eessä ja sivulla\n    Vaaroja ja vastuksia.\n    Jopa saattavi salassa\n    Olla joit' en oivaltana.\n    Kallioita ja karia\n    Joihin haaksi halkiavi\n    Pahki purteni menevi. —\n\n[Nimellä »Epäilys» painettu Koittareen I, s. 138.]\n\n\n\n\nJOS MA LAULAJA OLISIN.\n\n\n    Jos ma laulaja olisin\n    Laulasin ma laivan tänne,\n    Laivan tänne lastinensa\n    Tälle laihalle lah'elle\n    Tälle ra'alle rannikolle.\n    Mik' on lasti laivassani?\n    Suuri summaton tavara,\n    Tuota tuolta tuonempoa\n    Etsitty eteläisiltä\n    Paikoilta palaus-piirin.\n    Kelle tarvitsen tavaran?\n    Sille tarvitsen tavaran,\n    Jota kauvan katseltua\n    Olisin jo ottanunna\n    Oman onneni osaksi,\n    Jos se joutava koria\n    Kukka-päinen, päärly-vöinen, —\n    Ehkä on kanaljan kaunis,\n    Aika kaunis kasvoiltansa,\n    Koko ruusu ruumihilta,\n    Soma-varsinen, solakka, —\n    Olis mieltynyt minuhun,\n    Ois mieheksi minua\n    Tahtonut tavaratonta. —\n    Vaan jos laivani näkisit\n    Tuovan tuulella tavaran\n    Rikeneellä rikkauden,\n    Takoa Tasaus-kaaren\n    Tälle ra'alle rannikolle\n    Tälle laihalle lah'elle,\n    Niin ma verkkoni, veneeni,\n    Pyssyni ja pyydökseni,\n    Hevoseni, henkeheni,\n    Kaikki pantiksi panisin,\n    Vedon löisin ja vetäsin,\n    Että tahtosit tariten\n    Ihan ilo-mielelläsi\n    Tulla miehelle minulle.\n\n[Painettu Koittareen I, s. 149, muutamilla parannuksilla.]\n\n\n\n\nVARPUNEN.\n\n\n       Lauletaan kuin:\n       Muntra sparf i linden\n       Gungande för vinden etc.\n\n    Varpunen sä räivä!\n    Joka tullut päivä\n    Härkyt seutuilla kartanon.\n    Jos o'is sulla mieltä\n    O'isit tästä tieltä\n    Mennyt kunne pääsky mennyt on.\n\n    Päällä kurki-hirren\n    Pidät ääntä virren\n    Kadehtittu yli kaiken maan.\n    Eikä kuka pidä\n    Sirkutosta sitä\n    Laulun arvoisena kuitenkaan.\n\n    Vaikk' on sulla kaula,\n    Niin et herjä laula\n    Kansan mieltä myöten ensinkään.\n    Tekisit sä muuta,\n    Tukitsisit suuta,\n    Pakenisit tieltä pahan sään.\n\n    Varpunen se vastaan,\n    Tuuvitellen lastaan\n    Pihlajalta pilpatti ne syyt,\n    Miks ei sinne mennyt\n    Kunne pääskyn pennut\n    Kunne kiurut ja muut pelto pyyt.\n\n    Syy on isä vainaan;\n    Miks hän meni naimaan\n    Harmajana, päistäröityn päin;\n    Elänyt ei kauvan;\n    Jätti lapsi-lauman,\n    Josta pahnan pohjimaiseks jäin.\n\n    Tuskin vielä lensin\n    Kuin jo kurki ensin\n    Läksi matkan tielle ajallaan,\n    Vaikk' ol' viljat vielä\n    Koskemata siellä\n    Haasioilla eli hajallaan.\n\n    Minä kiljun heille:\n    Mikä kiire teille\n    Ennen kuin ma nämät syödyks saan.\n    Mutta syönnin alla\n    Pakkanen ja halla\n    Jääksi jähmetytti järven, maan.\n\n    Ken o'is silloin tiennyt\n    Kuinka nyt on viennyt\n    Talvi kaiken sen kuin kasvo maa.\n    O'isin lentänynnä,\n    Muiden kansa ynnä\n    Vaivallakin, valta meren taa.\n\n    Vaan mä syöä mätin,\n    Matka huolet jätin\n    Kunne kesä-kelit kestivät.\n    Sitte liika päkki,\n    Ja nyt tyhjä säkki\n    Menon matka-tielle estivät.\n\n    Vaan kuin päivä palaa,\n    Kultiansa valaa\n    Yli hangen, yli meren, maan;\n    Talvi herkiäävi,\n    Kevät kerkiäävi,\n    Silloin minä uuden mielen saan.\n\n    Kosiin mään ja palan,\n    Luvan saan ja valan\n    Teen, mun kulta kaunoiselleni.\n    Sitte työtä lisää\n    Taivaallinen isä\n    Mulle ja mun ainoiselleni.\n\n    Ei nyt huolet anna,\n    Eikä minua panna\n    Aikaa laulamalla viettämään;\n    Kuin ma annan suuta\n    Joudanko ma muuta,\n    Silloin huulillani tiettämään.\n\n    Ensin tehdään pesää,\n    Sitten pitkin kesää\n    Pesä pienoisilla täytetään;\n    Niist' on kyllä työtä,\n    Niitä juota, syötä,\n    Niitä pellollakin käytetään.\n\n    Ei Mar' oltu laiskat,\n    Mutta lapsi-raiskat\n    Tarvitsivat kaiken kesän työn;\n    Etten saanut sunkaan,\n    Mitään muuta junkaan,\n    Talveks tallelleni mitä syön.\n\n    Nyt mä pidän majaa\n    Pitkin katon rajaa,\n    Enkä niinkään ole turvata.\n    Vasten Luojan mieltä\n    Katoltakaan sieltä\n    Eipä varpuistakaan murhata.\n\n[Painettu Koittareen I, s. 156.]\n\n\n\n\n    Jos kunniaksi kutsut sitä rosvon tapaa,\n    Kuin toisen varat miekan voimin viep' ja paljastaa\n    Ja orjaksensa kansan tekis, joka oli vapaa\n    Ja maat ja asuinpaikat lyöp' ja anastaa\n    Jos kunnialliseksi kutsut sitä kansaa,\n    Niin Suomen mies ei kunniallisuutta sitä ansaa.\n\n[Painettu Koittareen I, s. 150 nimellä 'Suomalaisen kunnia'.]\n\n\n\n\n    Niinkuin narri minä nain\n    Vanhan kompuran ma sain\n    Hän oil rikas, minä köyhkö\n    Vaikka työtä tein kuin löyhkö.\n\n    Hoki sitä päivät yöt\n    Kuka tehnyt täss on työt\n    Tokko leivot tokko paistat\n    Vaikka parhat palat maistat.\n\n    Minä poltin tupakkaa\n    Jost' oil altis jupakkaa\n    Otin kerran tilkan viinaa\n    Jost' kärsin paljon piinaa.\n\n[Ennen painamaton.]\n\n\n\n\n    Viittaukset\n\n    1) A. Bergholm, Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja. Kuopiossa,\n       1892 —. XIII vh. s. 1038.\n    2) Kts. C.A. Gottlundin päiväkirjaa esim. v. 1808—10 Suomal.\n       Kirjall. Seuran kokoelmissa.\n    3) A. Bergholm, Sukukirja.\n    4) C.A.G:n päiväkirja 1817 lokak:n 17 p:ltä.\n    5) C.A.G:n päiväkirja.\n    6) A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpano I, s. 29.\n    7) C.A.G:n päiväkirja 1/3 1816\n    8) C.A.G:n päiväkirja 5/11 1816\n    9) C.A.G:n päiväkirja 15/10 1816\n    10) C.A.G:n päiväkirja 5/11 1816\n    11) C.A.G:n päiväkirja, kirjeenjäljennös 5/11 1816\n    12) C.A.G:n päiväkirja, kirjeenjäljennös 15/1 1817\n    13) Tällaisia pitäjänkertomuksia oli Porthanin kehoituksesta\n        muutamia kokoonpantu jo hänen elinaikanansa, ja hiljattain\n        v. 1815 oli Bengt Jakob Ignatius kirjoittanut semmoisen:\n        »De paroecia Haliko I». —\n    14) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare, ss. 31-32.\n    15) Kts. Poppiusen kirje Sjögrenille 17/3 1818, Suomal. Kirj.\n        Seuran kokoelmissa.\n    16) 17/3 1818\n    17) Helmikuussa 1818\n    18) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare,\n        ss. 33—34. — C.A.G:n päiväkirja  12/10 1817.\n    19) C.A.G:n päiväkirja 13/10 —28/10 1817.\n    20) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare, s. 34.\n        — C.A.G, Läsning for finnar i blandade ämnen, ss. 219-223.\n    21) C.A.G., Läsning for finnar, s. 224 ja C.G. Estlander —\n        A.I. Arwidsson som vitter författare, s. 34, 36.\n    22) C.A.G:n päiväkirja 15/6 1818.\n    23) Helmikuussa 1818.\n    24) 17/3 1818\n    25) C.A.G:n päiväkirja. esim. 4/11 ja 19/12 1817.\n    26) Poppiusen kirje Sjögrenille helmikuussa 1818.\n    27) 14/8 1818\n    28) Helmikuussa 1818.\n    29) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare, ss. 34-35.\n    30) Poppiusen kirje Sjögrenille 17/3 1818.\n    31) 14/8 1818.\n    32) 14/11 1818.\n    33) Poppiusen kirje Sjögrenille 26/5 1818.\n    34) »Omkring 800 Rdr B:co har jag redan på detta år förstört»,\n    sanoo Poppius kirjeessään Sjögrenille 15/10 1823.\n    35) Poppiusen kirje Sjögrenille 16/9 1818.\n    36) C.A.G:n päiväkirja vuosilta 1818—20.\n    37) Julius Krohn, Koitar I, s. 128; Suomalaisen kirjallisuuden\n    vaiheet, s. 235. — Biografinen Nimikirja, s. 547. — A.R. Niemi,\n    Kalevalan kokoonpano I, 43.\n    38) 7/7 1819 kirjoittaa GottIund päiväkirjaansa:\n    »Tog i gär 3 exemplar af Schröters Finnische Runen af Aminoff.»\n    (»Otin eilen Aminoffilta 3 kappaletta Schröterin Finnische Runen.»)\n    39) 15/10 1818.\n    40) C.A.G:n päiväkirja 27/5 1820.\n    41) 16/9 1818.\n    42) Poppiusen kirje Sjögrenille 23/5 1820.\n    43) Poppiusen kirje Sjögrenille 28/8 1822.\n    44) Poppiusen kirje Gottlundille 15/4 1823.\n    45) Poppiusen kirje Sjögrenille 28/3 1822.\n    46) Poppiusen kirje Gottlundille 15/4 1823.\n    47) Poppiusen kirje Sjögrenille 15/10 1823.\n    48) Edellä main. kirje.\n    49) Kirjeessä Upsalasta 3/10 1828.\n    50) Poppiusen kirje Tukholmasta Gottlundille Upsalaan 22/11 1824.\n        Lagusen tiedonanto Åbo Akademies Studentmatrikelissa II\n        s. 529, että Poppius jo edellisenä keväänä olisi saanut\n        papinviran Pietarissa, ei siis voi pitää paikkansa; P. muutti\n        nähtävästi  Tukholmasta suoraan Viipuriin vasta seuraavana\n        vuonna.\n    51) J. Krohn, Koitar I, s. 129.\n    52) A. Bergholm, Sukukirja, s. 1040, T. 6.\n    53) Poppiusen kirje Sjögrenille 16/2 1826.\n    54) Poppiusen kirje Sjögrenille  31/5 1820.\n    55) A. Bergholm, Sukukirja, s. 1040, T. 6.\n    56) Poppiusen kirje Gottlundille 7/6 1858.\n    57) Edellä main. kirje.\n    58) Poppiusen kirje Gottlundille 24/1 1860.\n    59) Poppiusen kirje Gottlundille 7/6 1858.\n    60) Poppiusen kirje Gottlundille 26/8 1862.\n    61) Poppiusen kirje Gottlundille 1/5 1863.\n    62) Poppiusen kirje Sjögrenille 23/5 1820.\n    63) Poppiusen kirje Sjögrenille 16/8 1826.\n\n\n\n"]