[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL4-DvankKSi9koQjdMIjmpwEN7mM3dcKiTQviUbbyMg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2901,"Pakenevien parissa","Salmela, Marja",1875,1924,"2901-salmela-marja-pakenevien-parissa","2901__Salmela_Marja__Pakenevien_parissa","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1914,null,15271,93839,false,72242,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Pakenevien parissa: Kertomuksia\" by Marja Salmela is a collection of narratives written in the early 20th century. The stories explore themes of war and displacement, focusing on the experiences of refugees during tumultuous times. The central figure introduced in the opening portion is Marfa, who is deeply connected to her children while grappling with feelings of homesickness and loss.  The opening of the collection presents Marfa engaged in labor among a group of people, reflecting on her longing for her homeland yet finding purpose in her commitment to her children. As she navigates a foreign environment filled with strangers, her thoughts linger on the joys of her past and the uncertainties of the present. With the backdrop of an impending war, Marfa's situation intensifies as she learns about the outbreak of conflict, propelling her into a state of urgency to protect her family amidst chaos. This emotional kickoff sets the stage for a profound exploration of love, resilience, and the human condition confronted by societal upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[],195,"Novellikokoelma käsittelee ensimmäisen maailmansodan puhkeamista ja sen aiheuttamaa pakolaisuutta. Tarinat kuvaavat vieraalle maalle asettuneiden ihmisten pelkoa ja epävarmuutta sekä äidin ponnisteluja lastensa tulevaisuuden turvaamiseksi sota-ajan myllerryksessä.","Marja Salmelan 'Pakenevien parissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2901. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PAKENEVIEN PARISSA\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nMARJA SALMELA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLapset\nElena Edwardownan tarina\nLeipää\nAppi-isä\nYksi lukemattomien joukosta\n\n\n\n\n\"Sodan merkeissä elämme\". \"Pakolaisten parissa kuljimme\", näin sanovat\nnykyään ihmiset toisilleen.\n\nMiksi?\n\nSiksi että suuri maailmansota syttyi ja sen alkulähteiltä haarautui\nvuolas virta, joka kuljetti satoja, tuhansia pakenevia maahan ja maasta\neteenpäin kohden lopullista päämäärää.\n\nMutta kuuluneeko pakenevien parissa kulkeminen ainoastaan sodan\naikoihin? Eikö se ole meille jokapäiväinen kokemus? Emmekö oikeastaan\naina kulje \"pakenevien parissa\"?\n\nPaljon on paettavaa elämässä. Mikä pakenee kohtalonsa kovuutta, mikä\ntuntonsa tuomioita. Muistojaan pakenevat monet.\n\nMitä me muuten pakenemmekin, emmekö me kaikki ole noita vieraan maan\nvaivoja tuntevia, jotka vaarojen ja vaivojen kautta kiiruhtavat\nkotimaata kohden, puuttuvaisuudesta kohti puuttumatonta,\nvajavaisuudesta kohti täydellisyyttä?\n\n\n\n\nLapset.\n\n\nMarfa sitoo kokoon lyhteitä suurella pellolla. Hänen ympärillään on\npaljon ihmisiä ja liikettä. Kaikki ovat työntouhussa. Toiset tekevät\nsitä kilvan ja kiireisesti, toiset nauravat ja puhelevat työn lomassa.\n\nMarfa ei kuule eikä kuuntele mitään. Hän ei edes osaa kieltäkään\nniin paljon, että ymmärtäisi, kun puhutaan nopeaan ja monet puhuvat\nyht'aikaa.\n\nHän ajattelee sitä, että hänen nyt pitäisi tuntea koti-ikävää. Nämä\nvieraat vainiot, oudot ihmiset ja kieli, joka käsittämättömänä kohisee\nkorvissa, niiden pitäisi nostattaa hänen silmäinsä eteen oman maan\nlaajat lakeudet, pellot, joilla kotikylän väki, tuttua vanhuksista\nlapsiin saakka, työssä ahertaa ja jossa nauru, laulu ja leikki soi\nomalla äidinkielellä.\n\nMutta Marfa ei kaipaa. Tuntuu vain siltä kuin ehkä tuntuu ruumiissa,\njosta jokin osa on leikattu pois. On kuin sitä olematonta kolottaisi\nsiksi, ettei sitä ole siinä, mihin se kuului, vaan tyhjyys on sijalla.\n\nSamanlaista on Marfan koti-ikävä. Hänkin tuntee tyhjyyttä, joka tuottaa\nhiljaista jomottavaa kipua.\n\nMutta eihän hän voi kaivata. Hänellä ei ole muuta kuin yksi ainoa\najatus, yksi ainoa päämäärä elämässä: lapset. Lasten tähden on\nhän tullut tänne. Lasten hyväksi hän on tehnyt ja tekee hyvällä\nmenestyksellä työtä näillä vierailla vainioilla. Kuinka hän silloin\nvoisi ikävöidä?\n\nIhmiset nauravat ja puhelevat. Koneet jyskyttävät. Hevosia kehoitetaan\nhuudoilla eteenpäin. Vilkas, kirjava elämä kohisee Marfan ympärillä.\nMutta hän on etäällä ja eristettynä kaikesta kuin yksinäinen kulkija\nohikiitävän virran varrella.\n\nHän ei ajattele työtään. Se käy häneltä konemaisesti. Hän ei ajattele\nlapsiaankaan. Hän tietää missä ne ovat ja että heillä nyt on hyvä olla.\nHän on yksin entisyytensä kanssa.\n\nKun Wanja Iwanowitsch kosi häntä, oli hän kotikylänsä iloisin tyttö.\nKodissa ei tosin ollut paljon varoja. Isä kierteli reppurina, eikä\nperheen asema muutenkaan ollut huomattava. Mutta isän hankkimat\nvarat torjuivat puutteen, ja äidin tupa oli mieluinen kokouspaikka\nkyläläisille. Lisäksi ilmoitti isän antama, ikkunalaudan ja seinän\nväliin pistetty tinakehyksinen peili Marfalle, että hän oli nuori ja\nkaunis. Naapurit lisäsivät siihen, että hän oli kylän sukkelasuisin ja\nhauskin tyttö. Oliko ihme, jos hänen iloinen luontonsa kävi vieläkin\niloisemmaksi?\n\nMarfa ei ollut iloinen ainoastaan silloin tällöin. Hän oli iloinen\naina. Hän ei nauranut ainoastaan suullaan. Hänen silmänsä nauroivat\nmyöskin. Koko hänen olentonsa säteili iloa ja elämänhalua.\n\nMarfan nauravat silmät kiinnittivät ensimäiseksi Wanjan huomiota\nhäneen, — ehkä sentähden, että Wanja itse oli harvasanainen haaveilija,\njoka ei välittänyt toisten nuorten seurasta, ennenkuin ruvettuaan\nhakemaan Marfaa joukosta.\n\nWanjan isä oli räätäli. Poika istui jo pienenä uteliaana katselijana\nisän työpöydällä. Sitä myöten kuin varttui ikää ja ymmärrystä, sitä\nmyöten oppi hän hoitamaan yhä enemmän huomattua osaa itse toiminnassa.\n\nRäätälin ammatista kai johtui, että Wanja jo nuorena rupesi kulkemaan\nkumarassa ja katsomaan enemmän alas kuin ylöspäin, enemmän arkisen\nharmaaseen työhön kuin iloisiin ohikulkeviin.\n\nWanja oli yhtä kellahtavan kalpea kuin Marfa oli punaposkinen. Hänen\nharvasanaisuutensa oli yhtä huomattavaa kuin Marfan iloinen lavertelu,\nhänen hymynsä yhtä harvinaista kuin Marfan nauru oli tavallista.\n\nOman luonteensa harmauteen kaipasi Wanja väriä ja rikkautta. Sentähden\nikävöi hän Marfan nauravia silmiä aina kun ei nähnyt niitä, ilostui\nnähdessään ja ikävöi taas erottuaan niistä.\n\nHän epäröi kuitenkin kauan ennenkuin kosi. Hänen luonteensa harmaus\npani vastaan. Elämä oli raskasta jokaiselle, vähävaraiselle varsinkin,\n— sitä raskaampaa kuta useammasta oli huolehdittava.\n\nMitäpä hänenlaisellaan miehellä oli tarjottavana vaimolleen? Paras oli\npysyä yksin. Ei silloin ainakaan ollut vetämässä muita onnettomuuteen.\n\nMutta Marfan nauravat silmät ja hänen iloisuutta säteilevä olentonsa\nviskasivat kaikki Wanjan päätökset nurin.\n\nWanja kosi. Ja kun vilja oli korjattu ja kaikki sekä kiireellisimmät\nettä enin tuottavat syystyöt tehty, toi hän Marfan kotiinsa.\n\nMarfa oli tähän asti luullut, ettei Wanja ensinkään välittänyt\nminkäänmoisista huvituksista. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä.\nWanjallakin oli huvituksensa, vaikka ne olivatkin toista laatua kuin\nmuiden nuorten.\n\nLukeminen oli Wanjan suuri intohimo. Jos hän kauppiaalta sattui saamaan\nkappaleen vanhaa sanomalehteä käärepaperiksi, pistettiin se kohta\ntalteen ja säästettiin sunnuntaiksi, jolloin oli aikaa lukemiseen.\nJos sattui räätälin luona kävijöiltä jäämään jotain painomusteella\ntuhrattua taloon, kohta sekin korjattiin. Ja minkä Wanja kerran oli\nlukenut, sen hän myöskin muisti. Se oli omaisuutta, jota ei kukaan\nvoinut häneltä riistää. Marfa huoahti kesken työtään. Varmaan oli hän\nollut kyläkuntansa onnellisin vaimo. Kaikkien ihmeeksi ja monen ivaksi\noli Wanja ehdottoman raitis mies. Tupakastakaan hän ei välittänyt.\nKerran hän oli yrittänyt ja silloin ruvennut voimaan pahoin. Sentähden\nei hän enää yrittänyt. Eikä hänellä olisi ollut rahaakaan sellaiseen.\nKaikki, mikä ei mennyt välttämättömiin elintarpeisiin, oli käytettävä\nkirjoihin.\n\nKumpikin piti tapansa senkin jälkeen, kun he olivat menneet yhteen.\nMarfa kävi kylän huvipaikoissa, kun vain jouti, ja nauroi miehelleen,\njoka kyyrötti kirjan ääressä kohta kun laski neulan kädestään.\n\nMutta ahne oli Marfa silti kuulemaan, mitä Wanja milloinkin oli\nlukenut. Ja kuultu painui mieleen. Wanja moitti kylän huvituksia\ntyhjänpäiväiseksi ajan tuhlaukseksi, mutta nauroi Marfan jutuille ja\nkuvauksille, kun tämä kotiin tultuaan lateli niitä miehelleen silmät\nnauravina ja poskissa kuopat.\n\nEnsimäinen pelkoon vivahtava tunne hiipi Marfan mieleen silloin, kun\nhän huomasi, että luettu rupesi kypsyttämään jonkinlaista hedelmää\nWanjassa. Wanja ei enää ollut vain hiljainen haaveilija. Hän oli\nahminut ja keräillyt tietoja kuin mehiläinen ravintoa. Hän oli\nsulatellut ja muodostellut sitä sisimmässään, kunnes oli tullut sille\nasteelle, että saattoi eroittaa sen itsestään, asettaa sen kuin oman\nolemuksensa ulkopuolelle ja sitte arvostella. Silloin hän huomasi, että\noli saanut laadituksi itselleen selvän ja johdonmukaisen kuvan siitä\nminkälaista elämän piti olla. Hänen ei tarvinnut kirjoista oppia, että\nse itse asiassa oli aivan toisenlaista.\n\nNäihin aikoihin yhtyi Wanja ensi kertaa niihin, jotka julistivat\nuusia, ennen kuulumattomia oppeja sekä kirkosta että yhteiskunnasta.\nHän ymmärsi, että he puhuivat juuri sitä, mikä hiljaisuudessa oli\nkytenyt ja kypsynyt hänen omassa sisimmässään. Hän uskoi kuten hekin,\nettei kannattanut laidoista korjailla astiaa, jonka pohja on puhki.\nHiljaisesta, haaveilevasta kyläräätälistä oli tullut täysverinen\nyhteiskunnallisen uudistuksen mies. Haaveilijana pysyi hän kuitenkin.\nHän oli siksi kauan kulkenut kumarassa, sanoi hän, että tiesi mitä\nkumarassa kulkeminen merkitsi. Hän oli siksi kauan tuijottanut olevien\nolojen harmauteen, että hän tarkoin tunsi sen. Ja hän oli selvillä\nsiitä, että harmauteen tuijottaminen ja kumarassa kulku oli tuleva\nhänen vertaistensa osaksi, kunnes koittaisi uusi parempi päivä, se\npäivä, jonka tulosta hän haaveili, ei itsensä, mutta ihmiskunnan ja\nlastensa tähden.\n\nMarfan iloinen luonne oli yleensä huolellisesti osannut kiertää eteen\nasettuvia ristiriitoja. Mutta näihin aikoihin nyt tuli eräs eteen, joka\nei ollut kierrettävissä eikä kiellettävissä.\n\nWanjaa katsottiin karsaasti monelta taholta. Se oli ilmeistä. Kylän\nvanhin oli monesti sanonut, että jollei Wanja tule järkiinsä, perii\nhukka sekä hänet että hänen perheensä. Ja pappi, isä-Sergei, murahteli\nkuin vihainen koira aina nähdessään Wanjan. Ja kuitenkin oli Wanja\nparas mies kyläkunnassa, ehkäpä koko maailmassa. Hän oli raitis, paljon\nlukenut ja ahkera. Ja kuinka hellä isäkin hän oli! Sitä ei voinut\najatellakaan ennenkuin näki. Kun lapset sairastivat, valvoi hän heidän\nluonaan, voiteli yskäiset rinnat rasvalla ja tärpätillä, pani kääreitä\nja koetti kaikkia hyväksi kuulemiaan keinoja.\n\nMarfa ei tuntenut ainoatakaan isää, joka piti lapsistaan niin hyvää\nhuolta kuin Wanja. Ja kuitenkin riitti hänen hyvyytensä muillekin kuin\noman perheen jäsenille. Olipa vaikka viimeinen leipä pöydällä eikä\nrahasta tietoa, sittekin taitettiin leipä nälkäiselle ohikulkevalle.\nKaikkien piti auttaa toisiaan ja tehdä hyvää. Sitä teroitti Wanja sekä\nlapsille että naapureille.\n\nYleensä ei Wanja usein puhunut omista mielipiteistään. Välistä vain\nneuvoi ja oikaisi hiljaisella tavallaan, usein kuitenkin teoilla\nenemmän kuin sanoilla. Mutta Wanjan ajatukset olivat vähitellen\nsyöpyneet Marfaankin. Hän oli kuunnellut ja märehtinyt niitä ja tullut\nvakuutetuksi siitä, että ne enimmäkseen olivat oikeat. Sitäpaitsi oli\nhän vakuutettu siitä, että mies, joka eli niinkuin hänen Wanjansa, ei\nvoinut olla väärässä.\n\nMiksi Wanja kaikesta huolimatta oli huonoissa väleissä johtomiesten\nkanssa, se oli Marfalle käsittämätöntä.\n\nKylän huvitukset jäivät vähitellen Marfalta syrjään. Koti ja lapset\nsitoivat häntä. Ja Wanjakin sitoi yhä enemmän ja enemmän, sitoi\nhyvyydellään, hiljaisella, itsepintaisen uutteralla eteenpäin\npyrinnällään, ja niillä tulisilla puheilla, joihin hän välistä kotonaan\npuhkesi ja jotka aina koskivat sitä uutta parempaa päivää, joka oli\ntuleva lasten osaksi.\n\nMitä onnellisemmaksi Marfa tunsi itsensä, sitä enemmän hän rupesi\npelkäämään. Pahat unet ja aavistukset ahdistivat häntä. Hän vavahti\naina, kun oven-avauksesta kuuli vieraan olevan tulossa.\n\nJa kuitenkin, kun isku tuli, tuli se odottamatta.\n\nWanja oli mennyt lähikaupunkiin kokouksiin. Siellä oli eräs, jolla oli\n\"puhuttavaa\" ja tilaisuutta täytyi käyttää hyväkseen. Marfan olisi\ntehnyt mieli mukaan, mutta hänen äitinsä oli vasta kuollut, eikä hän\nvoinut jättää lapsia. Hän ei itsekään ollut niin ketterä jaloistaan\nkuin tavallisesti. Hän odotti neljännen lapsensa syntymistä.\n\nKun Wanjaa ei määräpäivänä kuulunut kotiin, kävi Marfa levottomaksi.\nJoka kuluvalta päivältä kasvoi hänen huolensa. Wanja oli totuttanut\nnaapureita siihen, että he määräpäivänä saivat heille luvatut työt.\nNyt tulivat ihmiset kysymään vaatteitaan, eikä Marfa tiennyt miten\nselviytyä, vaikka itse teki, minkä lapsilta kerkesi.\n\nOdotettuaan turhaan kaksi viikkoa, jätti Marfa lapset naapurien\nhuostaan ja läksi lähikaupunkiin. Sieltä jatkoi hän matkaansa eteenpäin\nkuvernementin pääkaupunkiin.\n\nKuukausi oli kulunut umpeen, kun hän turhien ponnistelujen jälkeen\noli valmis kääntymään kotiin. Silloin syntyi lapsi. \"Tuskan maailmaan\ntuomana\", oli hänellä tapana sanoa.\n\nKun hän palasi kotikyläänsä, hoiperteli hän eteenpäin kuin varjo.\nKäsivarret tuskin kykenivät lasta kannattamaan. Kodin kynnykselle hän\npyörtyi.\n\nTainnoksista herätessään kuuli hän naapurivaimojen supattavan tuvan\nnurkassa. Vuoteen vieressä itkivät lapset.\n\nHän koetti ajatella. Käsi tapaili lasten päitä kuin koetellakseen\nolivatko kaikki siinä.\n\nVihdoin selkeni muisti. Hän kohottautui istualleen, nousi siitä\nlattialle ja sieppasi lapset syliinsä.\n\n— Äiti! äiti! äiti!\n\nHe puristautuivat kaikki kilvan, nauraen ja itkien, niin lähelle häntä\nkuin mahdollista.\n\nMuutamat vaimoista rupesivat itkemään. Eräs koetti häätää lapset äidin\nsylistä.\n\n— Ei, sanoi Marfa päättävästi. — Antakaa lasten olla! Minä olen tehnyt\nminkä olen voinut. Nyt ei voi tehdä muuta kuin pitää huolta lapsista ja\nodottaa.\n\nSiihen keskittyi senjälkeen koko hänen elämänsä. Hän ei poistunut kotoa\nmuuta kuin työansiolle lähtiessään. Hänestä oli tullut yhtä kotirakas\nihminen kuin Wanja oli ollut. Sunnuntaisin, jos hän jouti, luki hän\nWanjan kirjoja. Työtä tehdessään ajatteli hän kuten Wanja sitä uutta\nparempaa päivää, jonka perijiksi hän tahtoi kasvattaa lapsensa.\n\nKun odotusta oli kestänyt kaksi vuotta, alkoi Marfan mieli painua. Hän\nei enää jaksanut nauraa, ei edes lapsille iloksi. Usein hän myöskin\nkesken töittensä painui syviin ja raskaisiin ajatuksiin.\n\nNäihin aikoihin alkoi rajan yli siirtyminen houkutella häntä. Hän\nsai ensi sysäyksen siihen vanhalta Iwana reppurilta, isä-vainajan\ntoverilta, joka kylmänä talvi-iltana poikkesi hänen tupaansa.\n\nIwana toi tullessaan pitkä-aikaista iloa lapsille ja Marfalle vielä\npitempi-aikaista ajattelemista.\n\nKaikki lapset saivat makeisia ukolta. Mascha sai korean rintaneulan,\nTanja kuvan neitsyt Maariasta Kristuslapsen kanssa ja Jegor suupelin.\nMarfalle toi ukko terveisiä rajan toiselta puolen, saksalaisesta\nkylästä, jonne eräs Marfan ikätovereista oli joutunut naimisiin.\n\n— Lähtisit sinne sinäkin, ehdotti ukko. — Marja Antonownalla on hyvä\nmies, pieni kauppaliike ja monta käskettävää. Siellä saisit työtä\nparemmin kuin täällä sekä itsellesi että lapsille.\n\nNe sanat eivät antaneet Marfalle rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.\nUnessakin kuljettivat ne hänen eteensä kuvia rajantakaisesta\nhyvyydestä. Hän kuroitti unessa kätensä, tavoitteli ja tapaili, koskaan\ntavoittamatta, ja heräsi siihen, että pimeässä harasi sormillaan seinää\npitkin.\n\nEnin ajatteli hän sitä, että lapset ehkä siten pääsisivät paremmille\npäiville. Siellä, rajan toisella puolella, voisi hän kasvattaa ja\nkouluuttaa heitä Wanjan mielen mukaan. Siellä koittaisi heille se uusi\npäivä, josta Wanja oli unelmoinut. Täällä ei sitä kannattanut odottaa,\nei hänen eikä muiden. Täällä lasten täytyi kulkea samoja latuja, joita\nisät ja esi-isät olivat kulkeneet. Ja ne olivat raskaat astua, sen hän\ntiesi.\n\nJoulunpyhinä kirjoitti Marfa Marja Antonownalle. Vastaus tuli pian\nja kevät-töitä tehdessä kulki hän jo näillä vieraanmaan vierailla\nvainioilla.\n\nMarja Antonowna oli järjestänyt kaikki parhaimman mukaan. Jegorille\noli hän hankkinut paikan erään vihanneskauppiaan luona, joka tarvitsi\npientä apuria ja samalla tahtoi perehdyttää lapsiaan venäjänkieleen.\nMascha oli toimitettu lasten toveriksi toiseen samanlaiseen paikkaan.\nTanja, jonka äidin ollessa työmailla piti hoitaa pikku Pamelaa, sai\nlapsi matkassaan olla Marja Antonownan luona ja siellä tehdä pikku\npalveluksia.\n\nJos näin jatkuisi, voisivat he hyvinkin ansaita leipänsä. Ei olisi\nniin vaikeatakaan sitte, kun perehtyisivät kieleen. Ja pian se kävisi.\nWanjan opinhalu oli syöpynyt veriin sekä hänelle että lapsille.\n\nMarfasta tuntuu yht'äkkiä siltä kuin seisoisi Wanja hänen edessään. Hän\nhymyilee kaunista hymyään, jota näytettiin vain joskus hänen tullessaan\nhyvin iloiseksi, ja sanoo: Oikein teit, Marfa, kun tulit tänne lasten\nkanssa!\n\nMarfan työinto tuntuu monistuvan. Hän ei enää elä entisyydessä. Hän\najattelee lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Hän uskoo varmasti, ettei\nhän koskaan saa surun päiviä heistä. He ovat kaikki niin terveitä,\nkauniita, ja hyviä lapsia. Ja näyttäähän nyt tulevaisuuskin valkenevan.\n\nTokkohan Jumala olisi suonut lastenkaan menestyä näin hyvin, jos\nWanja olisi ollut ihan väärässä. Mutta täytyipä kotona Wenäjällä\nyksin vastustajienkin tunnustaa, ettei niin hyviä lapsia ollut koko\nkotikylässä. Heillä oli isän opinhalua ja äidin iloisuutta, ja sitte\ntuota Wanjan tahtoa tehdä kaikille hyvää, joka teki heidät niin\nkohteliaiksi lapsiksi, että vieraidenkin täytyi pitää heistä.\n\nEivätkö sellaiset lapset menestyisi maailmassa? Ja kun ensin yksi\nmenestyisi, auttaisi hän toisia, kunnes kaikki menestyisivät. Siihen\nolivat he pienestä asti oppineet.\n\nMarfa herää yht'äkkiä ajatuksistaan. Hän huomaa miehen, joka hätäisesti\nja ankara ilme kasvoillaan kiiruhtaa häntä kohti.\n\nHän ei tiedä miksi, mutta hän tuntee kangistuvansa pelosta.\n\nMies on nyt kohdalla. Hän pysähtyy Marfan eteen.\n\n— Työ siihen paikkaan! hän komentaa. Sota on julistettu. Venäläiset\npois maasta! Sota!\n\nLyhde heltiää Marfan kädestä ja huulet toistavat tuon vasta kuullun,\nvieraskielisen sanan.\n\nSota! Hänellä on vähän tietoja siitä, mitä tuo sana merkitsee historian\nlehdillä. Mutta että se nyt koskee häntä ja hänen aikalaisiaan, se on\nhänestä käsittämätöntä.\n\n— Sota, hän toistaa vielä kerran, ja nyt nostaa tuo sana hänen eteensä\nvälkkyviä aseita, järeitä tykkejä ja tulen tuisketta.\n\n— Lapset, lapset! hän kirkaisee ja lähtee juoksemaan.\n\nHengästyneenä hän saapuu Marja Antonownan kotiin. Pihalla leikkivät\nTanja, Pamela ja Marjan lapset. Hän huutaa omiaan nimeltä ja puristaa\nheitä rintaansa vastaan.\n\nMarja Antonowna ilmestyy samassa portaille. Hänkin on hyvin kalpea.\n\n— Marfa, sinun täytyy lähteä, sanoo hän.\n\nMieheni kertoi, ettei ketään enää lasketa rajan yli. Teidän täytyy\nkiertää.\n\n— Enkö minä enää saa palata lasteni kanssa sinne, mistä tulin?\n\n— Sinne, mistä tulit, mutta ei samoja teitä.\n\n— Lapset, lapset! — Marfa ei enää ajattele muuta. Tie on hänelle\nyhdentekevä, kunhan hän saa kaikki lapset mukaansa.\n\nTanja pannaan sananviejäksi Maschalle ja Jegorille. Äiti rupeaa\nkokoilemaan tavaroitaan. Marja Antonowna tulee auttamaan. Hänellä on\npari leipää ja isohko voikimpale, mitkä hän pistää Marfan käteen.\n\n— Ota! Se voi olla hyvinkin tarpeen. Mutta älä näytä.\n\nMarfa ei ymmärrä miksi ei saisi näyttää. Vasta matkan varrella se\nselviää hänelle. Marjan mies on saksalainen ja he kulkevat vieraan\nvihollismaan läpi.\n\nSeteliraha, minkä Marja hyvästijättäessään on pistänyt hänen käteensä,\npolttaa kuin olisi se varkain otettu.\n\nMarja oli kuitenkin hyvästijättäessään ottanut kaulasta, suudellut\nkaikkia lapsia ja itkenyt kovin. Hän oli siis sama kuin ennenkin,\nvaikka sota on syttynyt. Se ajatus helpoittaa rahankin suhteen.\n\nMarfa ei tiedä, mitä hän oikeastaan ajattelee pitkin matkaa. Hän on\nkuin puutunut. Ainoa selvä ajatus on huoli lapsista.\n\nKerran, eräällä rautatie-asemalla he jo joutuivat pois äidin luota.\nHe väistivät vanhempia ihmisiä ja sitte eroitti tungos heidät Pamelaa\nkäsivarrellaan kantavasta äidistä.\n\nJuuri ennen junan lähtöä sai äiti vihdoinkin lapset käsiinsä ja sai\nkiskaistuksi vaunun astimille.\n\nKuinka hän torui ja riiteli, riiteli ja itki!\n\nNyt jälestäpäin tulee hänelle oikein paha mieli siitä. Jegorilla oli\naivan tullut vedet silmiin. Hän on niin helläluontoinen poika ja hän on\ntietoinen siitä, että hänen pitäisi pitää huolta tytöistä.\n\nÄiti tahtoisi sivellä pojan päätä. Mutta hän ei voi. Hänellä on Pamela\nkäsivarrellaan, ja ahdinko neljännen luokan vaunussa, missä hän seisoo,\non niin suuri, että hänen on mahdoton liikahtaa. Kyynärpäällään saa\nhän kuitenkin vähän kosketetuksi poikaan. Tämä katsoo äitiin ja äiti\nhymyilee. Toinen on saanut, toinen on antanut anteeksi. He tuntevat sen.\n\nÄiti nojaa raskaasti vaunun seinään. Hän on niin väsynyt, että tuskin\npystyssä pysyy, mutta lasten tähden _täytyy_.\n\nMiten äärettömän kauan tätä matkaa jo on kestänyt! Ja milloin\nloppuneekaan? Yhtenään on pysähdyttävä! Yhtenään toimitetaan\ntarkastuksia. Junat ovat täpötäydet. Heitä ei oteta mukaan. Taivasalla\non nukuttava. Sitte tullaan hätistelemään pois. Työnnetään, potkitaan,\nlyödään. — Ruokaa ei ole mahdollista saada senjälkeen kuin Marja\nAntonownan eväät ovat loppuneet.\n\nLapset itkevät nälissään. Marfa koettaa lohduttaa heitä sillä, että he\nsaavat ruokaa, kun tullaan siihen maahan, missä ei käydä sotaa. Mutta\nhän tuntee itse olevansa liian väsynyt odottaakseen tai toivoakseen\nmitään. Hän muistaa niitä valoisia ajatuksia, joita hän ajatteli\nlastensa puolesta. Hän ajattelee sitä \"uutta parempaa päivää\", josta\nWanja puhui. Ja hän syyttää itseään katkerasti siitä, että hän on\nkuljettanut lapsensa pois kotoa vieraan viholliskansan jalkoihin.\n\nHänestä tuntuu siltä, että täältä he eivät pääse koskaan. Ja jos\npääsevätkin, niin tällaista on vastaisuudessakin elämä, sekä hänen että\nlasten: ahtautta, survomista, kovaa kohtelua ja nälkää.\n\nMutta yht'äkkiä välähtää hänen mielessään ajatus, joka vaikuttaa\nloppumaisillaan oleviin voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.\n\nNythän tarvitaan miehiä maan puolustukseen. Nyt löytyy varmaan moni\njäljettömiin kadonnut. Miksei löytyisi hänen Wanjansakin?\n\nHän tulee yht'äkkiä varmasti vakuutetuksi siitä, että koko tämä sota\non syttynyt sitä varten, että hän saisi Wanjansa takaisin. Nyt heitä\nahdistellaan. Heitä hätistellään, heitä karkoitetaan. Mutta kaikki\ntapahtuu siksi, että he olisivat kotona omassa tuvassa, kun Wanja tulee.\n\nJa kuinka hän ihastuu, kun näkee lapset! Tämäkö on Jegor, minun oma\npoikani? Ja Mascha on vieläkin pitempi! Hän on kuin äidin kuva!\n\nIsä katsoo ihastellen vuoroin äitiin vuoroin lapsiin. Mutta Marfa kokoo\nkaikki lapset eteensä ja sanoo: Isä, tässä he ovat kaikki. Minä en ole\nvoinut tehdä heidän hyväkseen kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta minä\nolen koettanut parastani. Minä olen odottanut sinua ja olen koettanut\nkasvattaa heitä sitä uutta parempaa päivää varten, josta sinä puhuit.\n\nMarfa on niin eläytynyt mielikuvitelmaansa, että hän unohtaa kaiken\nmuun. Hän ei tunne nälkää eikä väsymystä. Hän ei sure kovia sanojaan\nJegorille eikä sitä että Pamelan täytyi nukkua itkien leipää. Hän\ntietää, että kaikki on unohdettua, sitte kun he ovat kotona Wanjan\nluona.\n\nMarfa huomaa, että vihdoinkin lähestytään merta. Hänestä tuntuu kuin\nolisi se kodin kynnys. Väsymys on kuin pois pyyhkäisty. Kiihkeästi\npuristaa hän Pamelaa rintaansa vasten. Hän muistaa, että tämä on\n\"tuskan maailmaan tuoma lapsi\", jota isä ei vielä ole nähnyt.\n\nKuinka isä ihastuukaan tähän iloiseen, päivänpaisteiseen tyttöönsä!\n\nJuna pysähtyy. Ollaan siis perillä.\n\n— Pysykää lähellä, lapset, hän varoittaa. Sitte kuljettaa ihmisvirta\nhäntä pois junasta, rantaa kohden, lähemmäksi kotimaata ja Wanjaa.\n\nLaivassa tulee Marfalle kova hätä. Hän ei näekään vanhempia lapsiaan.\n\nHän tunkee voimiensa takaa ympäröivää ihmismuuria, itkee ja rukoilee.\nKaikki on turhaa. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärrä häntä.\nTuskassaan ei hän muista ainoatakaan saksan sanaa. Vihdoin saa hän\nhuudetuksi: Kinder, Kinder!\n\nMuuri hänen ympärillään alkaa liikahdella. Hän pääsee vähitellen\nsiirtymään paikasta toiseen. Lapsiaan hän vain ei löydä.\n\nJunavaunutkin ovat jo lautalla. Hän ei pääse niiden toiselle puolelle.\nJa siellä kai lapset ovat.\n\nSilloin huomaa hän, että ollaan liukumassa merelle päin.\n\nHän lyyhistyy kokoon. Pamela rupeaa itkemään. Hän kuulee, mutta ei voi\nauttaa. Hänen on mahdoton liikuttaa jäseniään. Kaikki käy mustaksi\nhänen ympärillään. Hän kuulee kolahduksen ja tuntee kipua päässään,\nsitte hän ei enää tiedä mitään.\n\nKun hän herää, ympäröi häntä yhä paksu ihmismuuri. Hän ei ymmärrä\nmiksi. Vähitellen rupeaa hän kuitenkin muistamaan. Laiva keinuu ja\nraittiit tuulet puhaltavat vasten kasvoja. Hän ymmärtää, että vielä\nollaan merellä.\n\nVieras nainen ojentaa hänelle Pamelan. Marfa ymmärtää, että nainen on\npitänyt lasta sillä aikaa, kun hän itse on ollut tainnoksissa.\n\nHän ottaa tyttönsä ja vakuuttaa itselleen, että toiset lapset ovat\njunan toisella puolella.\n\nHän nojaa muutamiin tavara-arkkuihin. Hän on niin väsynyt, että jalat\ntuskin kannattavat. Lasten tähden täytyy hänen koettaa levätä, ettei\nvastaisuudessa vielä laiminlöisi heitä.\n\nNyt, nyt tullaan vihdoinkin maihin, siihen maahan, jossa ei sotaa käydä\nja jota lapset olivat ikävöineet. — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHoippuen, tyttö käsivarrellaan, kulkee Marfa edestakaisin rannalla.\nTylsänä, epätoivoisena tuijottaa hän merelle päin. Hänen lapsensa ovat\npoissa, ovat vieraassa vihollismaassa ilman äitiä.\n\nYönsä Marfa viettää taivasalla lähellä rantaa. Mutta toisena päivänä\ntullaan häätämään häntä pois. Silloin huitoo hän käsiään ja huutaa. Hän\nmainitsee: \"Schiff\" ja \"Kinder\".\n\nItse hän ei käsitä miten, mutta hänelle käy selväksi, että laiva ei\ntule enää. Se laiva, joka toi hänet, oli viimeinen ja lapset — jäivät.\n\nTahdottomana antaa hän kuljettaa itseään junaan. Hän ei tiedä, minne\nhäntä viedään, eikä välitäkään siitä. Lapsi käsivarrellaan jää hän\nseisomaan vaunun oven edustalle.\n\nHän ei tiedä miten kauan hän onkaan siinä seisonut. Koko ajan on\nhäntä likistetty, tungettu ja survottu. Lapsi sylissä itkee haikean\nlohduttomasti...\n\nÄkkiä tuntuu kova sysäys. Äiti Pamela käsivarrellaan horjahtaa — — —\n\nMuut matkustavaiset hätääntyvät samassa. Nainen lapsineen on suistunut\njunan alle.\n\nKoetetaan päästä hätäjarruun käsiksi, mutta ennenkuin juna saadaan\npysäytetyksi ollaan jo matkan päässä.\n\nVahtituvalta on tapaturma myöskin huomattu. Sieltä kiiruhdetaan apuun.\n\nKaksi ruumista makaa raiteilla. Lapsessa ei ole mitään huomattavaa\nvammaa, ainoastaan pieni mustelma ohimon kohdalla. Äidin pää on\nmurskautunut, mutta käsivarret puristavat lujasti lasta.\n\n\n\n\nElena Edwardownan tarina.\n\n\nHän on nuori vielä, mutta tukka on aivan harmaa. Karheana ja\nkiharaisena ympäröi se kuin hopeinen sädekehä hienohipiäisiä,\nrypyttömiä kasvoja. Kasvot ovat nuorekkaat ja harvinaisen kauniit,\nmutta niissä näkyy hävityksen jälkiä. Katse on milloin eloton ja\njäykistynyt, milloin hermostuneen levoton. Ainoastaan silloin tällöin,\nkun sairaalla on parempia aikoja, käy katsekin selväksi ja tyyneksi,\nvieläpä tutkivan harkitsevaksi.\n\nKaikki säälivät Sergius Michailowitsch Petroffia. Ja hän säälii itsekin\nitseään. Hän oli kerran maailman onnellisimpia ihmisiä. Hänellä oli\nkolme lasta, poika ja kaksi pientä tyttöä, kauniita, lahjakkaita lapsia\nkaikki, ja sitte kaunis, älykäs ja ihastuttava vaimo. Mutta sitte tuli\nse kauhea sota — —\n\nSergius Michailowitschin toivo herää aina kun Elenalle tulee parempi\naika. Kerran, kun sitä kesti kolme viikkoa, oli hän varma Elenan\ntäydellisestä parantumisesta. Mutta silloinkin petti toivo.\n\nNyt ei Sergius Michailowitsch enää tahdo toivoa. Hän työntää epäilykset\nkilpenä eteensä kohta kun toivo pyrkii lähestymään. Hän on siksi monta\nkertaa pettynyt, ettei hän enää tahdo maistaa pettyneen toivon kipuja.\nSiksi hän aina epäilee.\n\nNytkin, kun Elena avaa oven ja äänettömästi, melkein kuin varjo\nsolahtaa huoneeseen, katsoo Sergius häneen epäilevänä.\n\n— Minulla olisi pyyntö sinulle. — Elena puhuu hiljaa. Hänen katseensa\non selvä, mutta surullinen ja verhottu. Se pysähtyy vain hetkeksi\nSergiukseen, sitte taas tähtäytyäkseen kauaksi jonnekin tuntemattomaan\netäisyyteen.\n\n— Etkö käy istumaan? — Sergius puhuu hyväilevästi kuin sairaalle\nlapselle. Samalla siirtää hän mukavan tuolin Elenan taakse.\n\nElena istuutuu, mutta täperästi, tuolin äärimmäiselle laidalle, kuin\npian päästäkseen siitä lähtemään. Sitte luo hän vakavan, miettivän\nkatseen mieheensä. Näyttää siltä kuin kokoaisi hän ajatuksensa\nsaadakseen sanottavansa sanotuksi niin selvään ja lyhyesti kuin\nmahdollista.\n\nHän on kuin kaukaa tullut, kauaksi kulkeva, joka vain hetkeksi\non pysähtynyt saadakseen sanoa toiselle jotain hyvin tärkeää. Ja\ntahtoessaan tätä, punnitsee hän mielessään voiko hän sen tehdä, ja\nonko tuolla miehellä, joka istuu tuossa hänen edessään nahkaisessa\nnojatuolissaan, edellytyksiä ymmärtää häntä.\n\n— Sinä aijoit sanoa jotain? — Sergius tahtoo auttaa häntä tolalle.\n\n— Niin, minulla olisi jotain sinulle annettavaa. — Sinä tiedät,\nettä minä välistä voin ajatella aivan selvään. Sellaisina aikoina\nolen koettanut päästä perille kaikesta: sinusta, itsestäni ja\nyhteiselämästämme sellaisena kuin se on ollut.\n\nSergius luo pikaisen, tutkivan katseen vaimoonsa. Tietääköhän hän\nensinkään mitä puhuu?\n\nElena ei huomaa katsetta. Hän jatkaa. — Minä olen koettanut asettaa\nmeidät ja muut, asiat ja tapahtumat aivan oman itseni ulkopuolelle.\nSitte olen koettanut niitä tarkastaa ja arvostella ihan kuin\nminulle jotain ventovierasta ja minuun kuulumatonta. — — Tästä olen\nkirjoittanut kertomuksen muodossa. Se oli minulle helpompaa siten.\n\nHän vetää esille pienen, sirosti kokoonkäärityn käsikirjoituksen.\nSamassa huomaa hän miehensä katseen ja hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa.\n\n— Älä ole huolissasi. Kyllä minä tiedän, mitä sanon. Minä tiedän, etten\nenää voi olla mitään sinulle. — Kun olisin voinut, ei minulla vielä\nollut sitä hyvää tahtoa, jota nyt.\n\n— Älä ajattele niin paljon, Elena! Ehkä silloin piankin voit vahvistua\nja tulla terveeksi.\n\n— Ei, ei. — Hän pudistaa päätään, nousee ja rupeaa hätäisesti astumaan\nedestakaisin huoneessa kuin torjuakseen luotaan kaikki sellaiset\najatukset. Hän tietää, ettei hän voi parantua. Hänen aivoissaan on\nkipeitä, tuskan sinne uurtamia vakoja. Kun ajatukset tapansa mukaan\nluiskahtavat niihin niinkuin rattaanpyörä valmiiksi uurrettuun\nuomaansa, silloin rupeaa taas särkemään. Silloin yllättää hänet ensin\nsuuri tuska, sitte taas suuri tylsyys.\n\n— En minä parane, hän sanoo kuiskaamalla. — Kun minä kirjoitin, tiesin\nmitä tein. Ja nyt tiedän, mitä sanon. Mutta se suuri tuska tulee taas,\nsama, jota tunsin, kun pidin Aljoschaa sylissäni, pidin, enkä voinut\nlaskea irti ennenkuin väkipakolla väänsivät hänet käsistäni.\n\n— Älä puhu, älä puhu! — Tuskan hiki nousee Sergiuksen otsalle ja käsi\npuristautuu nyrkkiin.\n\nSe onneton, kirottu sota, miten paljon se häneltä riisti!\n\n— Minä en ollut hyvä vaimo, Elena jatkaa. — Heräsin myöhään\nvelvollisuuksieni tuntoon. Ja kun heräsin, oli se myöhäistä. — Hän\nvaikenee taas hetkeksi ja jatkaa sitte: — Ehkä kertomukseni on\nsinusta kummallinen, kuka ties armotonkin. Ehkä kysyt, miksi en sinua\nsäästänyt. _Minun_ kannaltani katsoen on se sovitusuhrini, — ainoa\nminkä voin tuoda sinulle — tunnustukseni. — Sergius, minä tahtoisin\nolla hyvä sinulle! Sinä olet Aljoschan isä.\n\nElenan käsi hapuilee hetken ilmassa kuin tapaillen jotain hyväiltävää.\nSitte menee hän ikkunan luo ja pysähtyy siihen. — Ehkä olisin saanut ja\nvoinut antaa enemmän, jollet olisi tyytynyt niin vähään. — Hän sanoo\nsen hyvin hiljaa. — Koetit joskus neuvoa mutta olit kaikesta huolimatta\nihastunut leikkivään lapseesi.\n\n— Olin, olen ja olen ijäti oleva, kunhan koetat tulla terveeksi. —\nSergius tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja peittää ne intohimoisilla\nsuuteloilla.\n\nElena ei näytä sitä huomaavan. Hän seuraa omaa ajatusjuoksuaan. — Vain\nkorkea päämäärä kykenee kannustamaan eteenpäin, — hän sanoo, kumartuu\nmiehensä puoleen, kuiskaa hiljaisen: \"Anna anteeksi\" ja poistuu\nhuoneesta yhtä äänettömästi kuin tulikin.\n\nSergius istuu yksin paperikäärö kädessään.\n\nUskaltaneeko hän avata?\n\nOnko hän tässä löytävä sairaan mielen kuvitteluja vai ehkä\ntodellisuutta, jota hän ei ole valmistunut katsomaan silmästä silmään?\n\nHän kääntää kansilehden vihkosen toiselle puolelle ja alkaa lukea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElena Edwardowna pysyi naimisiinkin jouduttuaan sinä mitä oli ollut\ntyttönä: yhtä iloisena, yhtä vallattomana, yhtä kauniina ja yhtä seuraa\nrakastavana. Hän ei pukunsakaan suhteen jättäytynyt huolimattomaksi\nkuten monet, ei edes lasten ollessa pieniä. Hän nousi myöhään, käytti\nrunsaasti aikaa pukeutumiseensa ja antoi palvelijoiden pitää huolta\nsekä kodista että lapsista.\n\nSergius Michailowitsch oli ollut ylpeä kauniista ja kaikkien suosimasta\nmorsiamestaan. Nyt ylpeili hän siitä, että Elena kymmenvuotisen\navioliiton jälkeen oli yhtä nuorekas ja viehättävä kuin ennen\nmorsiamena.\n\nTästä huolimatta ei Sergius voinut salata itseltään, että hän olisi\nollut tyytyväinen, jos hänen vaimonsa eräissä suhteissa olisi ollut\ntoisenlainen kuin se nuori kaunotar, johon hän kohta ensi näkemältä oli\nsilmittömästi rakastunut.\n\nAvioliittonsa ensi aikoina oli Sergius usein ollut aivan suunniltaan\nmustasukkaisuudesta. Hän sai mielestään yhtenään aihetta siihen. Missä\nikinä he vain näyttäytyivät — yksityisissä perheissä tai julkisessa\nseuraelämässä — näki hän, jos vain miesväkeä oli joukossa, Elenan\nihailevan ja palvovan parven ympäröimänä. Elena singautti heille\nsukkeluuksiaan, hymyili viehkeintä hymyänsä ja katsoi veikeästi\nkulmainsa alta.\n\nSergius Michailowitsch riehui ja raivosi. Hän luuli usein melkein\npelästyttäneensä Elenan hengiltä. Mutta tämä nauroikin vain, ei\nluvannut edes parannusta, selitti päinvastoin, että kyllä Sergius vielä\nsiihen tottuu. Jokaisen täytyy saada noudattaa luontoaan. Ja hän,\nElena, on sellainen, ettei hän viihdy yksin eikä aina saman kanssa.\n\nEi siksi, että hän vähääkään välittäisi muista miehistä kuin omasta\njörökistään, mutta siksi, että vilkas ja kirjava seura-elämä on hänelle\nsamaa kuin vesi kalalle: elinehto.\n\nJa Sergius tottui, — vastoin omaa, vahvaa, päinvastaiseen suuntaan\nkäyvää vakaumustaan. Hän tottui siksi että hän huomasi Elenan sanat\ntodeksi. Elena ei koskaan antanut entistä erikoisempaa aihetta\nmustasukkaisuuteen. Johdonmukaisesti ja peittelemättä osoitti hän\nihastustaan seura-elämään. Yhtä avomielisesti nautti hän hänelle\nseurapiireissä taatusta valta-asemasta. Hän vastaanotti ihailijoittensa\nsuitsutusta kuin hemmoteltu lapsi, joka milloin ihastuu saamistaan\nleluista, milloin viskaa ne antajille vasten silmiä.\n\nSergius Michailowitsch oppi vähitellen ihailemaan tätäkin, — sitte\nnimittäin kun hän lopultakin oli tullut vakuutetuksi siitä, että\nElenalla oli varma \"noli me tangere-kanta\".\n\nEnnen oli Sergius usein vimmastuneena lähtenyt huvitilaisuuksista\nkesken kotiin, raivonnut siellä ensin yksin ja sitte Elenalle. Nyt sitä\nvastoin saattoi hän pitkät ajat seisoa ovenpielessä ihastellen katsoen\nElenan leikkiä.\n\nOli tuokin taitoa, ajatteli hän huvitettuna itsekseen. Oikein\nsirkusmestaruutta seurustelutaidossa!\n\nElenalla oli kissan poikasen suloa ja joustavuutta, eikä yksin\nliikkeissään. Koko hänen seurustelussaan, hänen ilmeissään, hänen\nsanoissaan ja ajatuksissaan oli jotain välitöntä ja odottamatonta, joka\nihastutti ja kietoi. Hän veti kaikkia puoleensa, ei kukaan päässyt\nerikoisasemaan. Kaikille oli hänellä ihastuttava hymy ja luokse kutsuva\nkäytös. Mutta jokainen sai tuntea rajansa.\n\nTämä oli ihastuttavaa Sergiuksesta. Hän oli tyytyväinen asemaansa\naviomiehenä. Hän oli nainut hemmotellun lapsen, varakkaan kodin\nainoan tyttären, joka oli oppinut saamaan, mitä ikinä halusi. Hän\noli hyvillään siitä, että tuo rikasväriseksi luotu perhonen ei hänen\nluonaan ollut kadottanut mitään siipiensä loistosta.\n\nTästä kaikesta huolimatta hän välistä kaipasi jotain. Hän kaipasi äitiä\nlapsilleen.\n\nHän oli itse suorapiirteinen, mutkaton luonne. Ammatiltaan oli hän\nlakimies ja asianajaja. Työ oli hänen elämänsä keskus. Koti ja\nseuraelämä olivat olemassa vain virkistys- ja lepohetkiä varten. — Hän\nei yleensä ymmärtänyt, että ihminen saattoi kokonaan antautua muulle\nkuin työlleen. Ja että äitinä olo oli naisen elämän ydin ja sisällys,\nsiitä oli hän vahvasti vakuutettu. Sen tähden hän ei voinut ymmärtää,\nettei Elena tullut äidiksi, vaikka hänellä jo oli kolme lasta.\n\nSilloin tällöin koetti Sergius puhua Elenalle tästä. Mutta hän teki\nsen takaperoisesti ja kömpelösti. Jo ennen kuin hän oli sanottavansa\nsanonut, tunsi hän epäonnistuneensa. Sentähden hän mielellään kohta\nkääntyi selin Elenaan. Pääsihän siten edes näkemästä Elenan viattoman\nveitikkamaista naamaa hänen kysyessään, mitä Sergius oikeastaan\ntarkoitti. Pitikö Elenan aina istua lastenkamarissa, vaikka siellä oli\nhoitajia ja hyssyttäjiä jos kuinka paljon? Tai tahtoiko Sergius ehkä\nopettaa Elenaa rakastamaan lapsiaan?\n\nEiköhän se asia onnistunut paraiten, kun kukin teki sitä omalla\ntavallaan? Eivät kai lakipykälät pystyneet luomaan yleismallia\näidinrakkaudelle? — Hän tahtoi olla uskollinen itselleen, rakastaa omia\nlapsiaan omalla tavallaan. Siihen kai hänellä oli oikeus?\n\nHetken kuluttua näki Sergius Elenan tanssivan ja hyppivän lasten\nkanssa. Ilosta kirkuen kapusivat he kilvan äidin syliin saadakseen osaa\nahneesti halutuista hyväilyistä.\n\nSergius meni rauhoittuneena huoneeseensa. Mielipaha oli vaihtunut\nmielihyvään. Kuvasta, jota hän vasta oli katsellut, olisi miten vaativa\naviomies hyvänsä voinut ylpeillä.\n\nPäästyään tälle asteelle oli Sergius valmis antautumaan työlleen.\nJa hän teki sen niin kokonaan ja täydellisesti, ettei hän huomannut\nmuutosta, joka vähitellen tapahtui hänen kodissaan.\n\nSe sai alkunsa sinä purevana pakkaspäivänä, jolloin Elena palasi kotiin\naamupäiväkutsuilta Maria Iwanownan luota.\n\nEtehisessä hän viskasi suopeliviittansa odottavalle palvelijalle ja\nkiiruhti sitte omaan huoneeseensa peilin eteen. Täällä hän pysähtyi\nluoden tutkistelevan, melkein ankaran katseen kuvaansa.\n\nHänelle oli tänään tapahtunut jotain outoa, ennen kuulumatonta. Hän oli\nollut kutsuissa, joissa oli jäänyt syrjään ja huomaamattomaksi sillä\nvälin, kun toinen kiinnitti kaikkien huomion itseensä. Ja tuo toinen\noli vielä päälle päätteeksi mies, mies, joka tuskin suvaitsi nähdä\nElenaa.\n\nElenan kiiltokärkinen kenkä polkaisi kiivaasti maata. Katse kysyi taas\npeilin mieltä.\n\nPuku oli nuhteeton ja hieno, joskaan ei hänen kaikkein kauneimpiaan,\nkampaus hyvinkin pukevaa. Niissä ei siis vikaa.\n\nHän viskasi puuhkan läheiselle tuolille, irroitti päähineensä ja\nojentihe sitte suoraksi lempipaikalleen, sinisenharmaalla silkillä\npäällystetylle leposohvalle. Hän tahtoi miettiä.\n\n\"Eugen Konstantinowitsch, Eugen Konstantinowitsch\", niin he kaikki\nkilvan olivat hokeneet. Eikä kenelläkään näyttänyt olevan silmiä eikä\nkorvia muille kuin tuolle Eugen Konstantinowitschille.\n\nKauniit silmät hänellä oli, syvät tumman siniset! Ja sellainen korkea\najattelijan otsa! Kuuli sen hänen puheestaankin, ettei hän ollut mikään\nsisällyksetön mies. Mutta juuri siksi harmitti, kun ei tuollainen mies\nsuvainnut ensinkään huomata häntä, Elenaa, jonka sanoille muilla oli\ntapana taputtaa käsiään.\n\nHyvästijättäessään oli Elena luonut häneen kaikkein kauneimman\nkatseensa. Mutta sekin oli ollut tuhlattua hyvyyttä. Sen oli hän\nhuomannut kaikesta. Eugen Konstantinowitschin katse oli vain\nsipaisemalla pyyhkäissyt hänen ohitsensa.\n\nMuuten näkyikin Konstantinowitsch enemmän kiinnittävän huomiota siihen,\nmistä puhuttiin kuin siihen, mitä hän näki. Sen oli Elena pannut\nmerkille.\n\nTähän asti olivat Elenan ajatukset liidelleet asiasta toiseen\nyhtä kepeästi kuin kesäperhoset kukasta kukkaan. Tästä puoleen ne\nitsepintaisen johdonmukaisesti kohdistuivat yhteen ainoaan ja tarkoin\nmäärättyyn kohtaan: päivälliskutsuihin, joissa Elena tiesi yhtyvänsä\nEugen Konstantinowitschiin. Siellä Elena tahtoi päästä selville siitä,\neikö Eugen Konstantinowitsch ollut mies niinkuin muutkin, eikö hänellä\nollut silmiä nähdäkseen, korvia kuullakseen.\n\nElena huolehti kutsuihin aijotun puvun jokaisesta yksityisseikasta kuin\nrynnäkköön johtava päällikkö joukkonsa järjestyksestä.\n\nKampaajatar vakuutti, että tukanlaittotapa, jota hän nyt oli käyttänyt,\noli \"taivaallisen\" kaunista ja Sergius pysähtyi hymähtäen kynnykselle\nnähdessään vaimonsa.\n\nElena läksi kutsuihin voitonvarmana, joskin jännitettynä. Hän palasi\nvaiteliaana ja ajattelevana. Hän oli ensi kertaa eläissään tavannut\nmiehen, jossa huomasi sisältöä ja syvyyttä enemmän kuin kenessäkään\nmuussa, miehen, joka ehkä juuri siitä syystä piti häntä liian tyhjänä\nja mitättömänä. Hän oli vaa'alla punnittu ja havaittu liian köykäiseksi.\n\nElena oli valtaistuimeltaan kukistettu, nöyryytetty nainen. Hän oli\nsuuttunut. Hän kapinoi ja oikkuili, kärsi itse ja pani muita kärsimään.\nHän koetti uskotella itselleen, että hän sairasti loukattua ylpeyttä,\nmutta sisimmässään tunsi hän syiden olevan syvemmällä.\n\nÄrtyisyydestään ja jokapäiväisistä pikkuharmeista huolimatta tunsi\nElena, että hänen elämäänsä oli tullut entistä enemmän sisältöä. Hän\noli päässyt näkemään sellaista, jota ei ennen ollut nähnyt, kokemaan\njotain ennen kokematonta. Hän tiesi rikastuneensa. — Mutta samalla\ntunsi hän, että hän nyt oli kulkemassa kohden jotain suurta ja raskasta.\n\nJa minkä hän aavisti tulevaksi, se tuli.\n\nEräänä iltana, kun Sergiuksella oli kiireellisiä töitä, laittautui\nElena Anna Paulownan luo iltaa viettämään. Jo etehisessä huomasi hän\nEugen Konstantinowitschin päällysvaatteet ja lähestyessään huonetta,\nmissä vieraat istuivat, kuuli hän naisen äänen, josta kohta arvasi,\nettä se oli Konstantinowitschin äidin ääni.\n\nElena näki nyt ensi kertaa tuon hienon, vanhan naisen, jonka läheisestä\nystävyyssuhteesta poikaan hän viime aikoina oli kuullut paljon\npuhuttavan. Illan kuluessa kääntyi puhe äidinrakkauteen. \"Se on\nitsekkäisyyttä, sulaa itsekkäisyyttä\", lennätti Elena tulemaan kuin\nuhalla.\n\nHieno, vanha nainen sohvannurkassa liikahti hieman.\n\n— Se on aivan totta, hän sanoi luoden pitkän, tutkivan, mutta samalla\nystävällisen katseen Elenaan. — Siinä on kovin paljon itsekkäisyyttä.\n— Minua vain ihmetyttää, että te jo nuorena olette tullut siihen\nkokemukseen. Te olette päässyt pintaa paljoa syvemmälle.\n\nMiten Elenan poskia poltti! Syytöksenä esiin viskattu sana palautettiin\nkiitoksella ja tunnustuksella.\n\nJa Eugen Konstantinowitschin syvä katse siirtyi äidistä Elenaan ja\nElenasta äitiin. Vihdoin hän sanoi matalan sointuvalla äänellään: —\nMinulla on aivan vastakkainen kokemus. Sentähden saan ja täytyy minun\npanna vastalauseeni.\n\nElena muisti alppijärven piiloon peittynyttä pintaa nähdessään katseen,\nminkä Eugen pitkien silmäripsien alta lähetti hänelle.\n\n— Hyvä ja paha ovat usein peloittavan lähellä toisiaan. — Äiti jatkoi\npuhetta. — Ei sitä hyvää, jolla ei vaaransa, ei pahaa, josta ei hyvä\nvoi oraalle nousta.\n\n— Ja kuitenkin ovat ne vastakkaista alkujuurta, niin lähellä toisiaan\nkuin ovatkin. — Äidin ja pojan katseet sulivat sisäistä ymmärtämystä\nosoittavina toisiinsa.\n\nElena teki lähtöä varemmin kuin oli aikonutkaan. Viskautuessaan ajurin\nrekeen tunsi hän vapisevansa kuin haavanlehti. Eugen oli saattanut\nhäntä etehiseen, oli auttanut turkit hänen päälleen ja katsellut niin\nsydämellisen lämpimästi kuin ei koskaan ennen. Hän oli tänään ollut\nkuin muuttunut mies suhteessaan Elenaan. Äidin läheisyyskö sen vaikutti\nvaiko mahdollisesti se, minkä hän etehisessä ilmoitti: että he nyt\ntapasivat viime kerran.\n\nHitaan hitaasti nousi Elena kotinsa portaita. Etehisessä näki hän\nraollaan olevasta ovesta miehensä työhuoneeseen. Sähkölamppu pöydällä\nloi varjostimen takaa vihertävää valoa huoneeseen. Sergius istuu\nkumartuneena kirjoituspöydän ääressä. Kynä rapsahteli hiljaa ja\ntasaisesti.\n\nElena tunsi pistoksen sisimmässään. Ei sinne, ei mistään hinnasta. Hän\nei voinut.\n\nMuutaman minuutin kuluttua raottaa hän lastenkamarin ovea. Tanja\nIwanowna, lastenhoitaja, kuorsailee kuuluvasti nurkassaan.\nOvenpuoleisella seinänvierustalla nukkuvat pikkutytöt.\n\nElena lähestyy tyttöjään. Mascha nukkuu käsi leuan alla, suu\nviehättävässä hymyssä. Näyttää siltä kuin näkisi hän kaunista unta.\nPikku Tamara makaa aivan mykkyrässä, kasvot painettuina vuoteeseen ja\nruumis osaksi koholla, ihan kuin olisi hän ollut polvillaan ja siihen\nnukahtanut.\n\nÄiti korjaa asentoja ja peittelee. Yhtäkkiä tuntee hän, että hänen\nkatsettaan väkipakolla vetää huoneen vastaiselle puolelle.\n\n— Aljoscha, hän sanoo melkein nuhtelevasti. Hän näkee puoli pimeässä\nkaksi intohimoisesti ikävöivää silmää. Ne kutsuvat häntä. \"Aljoscha\",\ntoistaa hän ja painuu polvilleen vuoteen viereen.\n\nSamassa tuntee hän pojan käsivarret kaulallaan lujassa, kiihkeässä\npuristuksessa.\n\n— Si-nä tulit kui-ten-kin.— Lapsi änkytti liikutuksesta.\n\n— Oletko odottanut minua? — Elena saa sen vaivoin sanotuksi.\n\n— Minä odotan sinua aina, aina, kun olet poissa. — Taas pitkä\nintohimoinen puristus.\n\n— Rakas pikku poikani!\n\n— Ei kukaan ole niin kaunis, ei kukaan ole niin hyvä kuin sinä äiti!\nÄiti, äiti, minä rakastan sinua _niin_.\n\nHe painuvat toistensa syliin ja itkevät. Toinen itkee ilosta. Äiti on\ntullut hänen luokseen niinkuin ei koskaan ennen. Hän tuntee sen.\n\nToinen, mitä hän itkee? Itkeekö hän äitiyden rikkautta vaiko toisen,\nennen aavistamattoman tunteen raskautta? Itkeekö ehkä sitä, ettei\nlapsen lailla saa antaa valtaa sydämensä ikävöiville vaatimuksille?\n\nVasta kun Aljoscha pitkien hellien hyväilyjen jälkeen on vaipunut\nuneen, jättää äiti hänet, itse alkaakseen unetonta yötä.\n\n— Kyllä te vielä opitte tuntemaan äidin rakkautta suurena elämän\nsiunauksena. — Niin oli Eugen Konstantinowitsch sanonut. Ja lämmin\nkatse oli seurannut sanoja. Mutta se katse oli kirkas ja intohimoton.\nSe ei pyytänyt. Se siunasi.\n\n— Me lähdemme parin päivän perästä Ranskaan. Kaiketi jäämmekin sinne.\nIlmanala siellä sopii äidilleni.\n\nMiksi ilmotti hän tätä Elenalle etehisessä auttaessaan hänen päälleen?\nOlisiko hän aavistanut —? Tai olisikohan hän itse kaikesta huolimatta —?\n\nEi, ei! Se oli yhdentekevää! Heidän tiensä erosivat nyt joka\ntapauksessa ainiaaksi.\n\n— Äidinrakkaus, — antava rakkaus, — elämän suurin siunaus! Siihen oli\nEugen viitannut. Se oli hänen jäähyväislahjansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanja Iwanowna, entinen imettäjä, nykyisin lastenhoitaja, kysyy\nseuraavina päivinä itseltään, onko hänellä syytä tulla mustasukkaiseksi\nemännälleen. Ennen ei tämä liiaksi ole muistanut lastenkamaria. Nyt\nnäyttää hän aikovan asettua asumaan sinne.\n\nTanja rauhottuu kuitenkin pian. Äidin huolenpito näkyy enin kohdistuvan\npoikaan. Eikä Tanja ole imettänyt Aljoschaa, tyttöjä ainoastaan. Muutos\nkääntyy siis pikemmin voitoksi kuin tappioksi.\n\nSergius Michailowitschkin alkaa huomata, että hänen kodissaan on\ntapahtunut jokin muutos. Elena on harvoin kyläilypuvussa ja kotona on\npoika miltei aina hänen luonaan.\n\nSergius on kuin kuormasta päässyt. Aljoschan miettivät, surulliset\nsilmät ovat aina häntä vaivanneet. Ne ovat aivan kuin syyttäneet\nhäntä jostakin. Mutta minkä hän sille on voinut, ettei äiti ennen\nole huomannut noiden silmien pyyntöä. Hän, isä, joka hankkii leipää\nperheelleen, koettaa olla hyvä puoliso ja isä. Eihän hän voi sen\nenempää.\n\n— Teistä on tullut vankat ystävät, isä huomauttaa kerran hyvämielisenä\nja myhähdellen.\n\n— Aljoscha ei ole oikein terve. Minä vien hänet huomenna lääkäriin.\n\nElena antaa puheelle odottamattoman käänteen. Sitte nousee hän\nhätäisesti ja asettuu soittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä suunniteltiin ulkomaanmatkaa talossa. Lääkäri oli\nsanonut Aljoschan sydäntä heikoksi. Poika oli vietävä vahvistumaan.\nSilloin vahvistuisi sydänkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ovat nyt Riesengebirgessä, ovat olleet täällä jo monta kuukautta.\nHe ovat muuttaneet ylemmä jota enemmän kesä on edistynyt. Nyt asuvat\nhe korkealla, ihanalla, aurinkoisella rinteellä lähellä Kirche Wangia,\nmistä koko laakso metsäisine rinteineen, kylineen ja laidunmaineen\nviehättävän kauniina tarjoutuu kulkijan ihailtavaksi.\n\nParasta kaikesta täällä on kuitenkin tämä puhdas, kepeä tunturi-ilma.\nMiten usein onkaan Elena sitä sydämessään siunannut. Se ei vaivaa\nheikkoa, väsynyttä sydäntä. Se säästää voimaa ja luo voimaa. Se\npalauttaa punan poskille ja saa silmät säteilemään.\n\nElena on nähnyt sen Aljoschassa. Ja sittekin hän pelkää. Mitä? Sitä\nhän ei tiedä itsekään, ellei hän pelkää jotain kovaa, aavistamatonta\nkohtalon iskua, joka voisi eroittaa heidät, äidin ja pojan toisistaan\nnyt juuri, kun he ovat päässeet aavistamaan, mitä he toisissaan\nomistavat ja että heidän on mahdoton elää erotettuina toisistaan.\n\nÄiti ja poika ovat aina yhdessä. Ainoastaan joskus, kun äiti hyvin\npyytää, jättää Aljoscha äidin leikkiäkseen ikätoverinsa Friedrichin\nkanssa.\n\nVaikka pojat ovat yhdenikäiset, on Friedrich Aljoschaa päätä pitempi.\nHän on voimakas, rotevarakenteinen, vaaleatukkainen germaani. Aljoscha\non hintelävartaloinen, kellahtavan kalpea iholtaan ja hänen suuret,\nmustat silmänsä katsovat kypsänkysyvinä ihmisiin.\n\nElena koettaa parhaansa edistääkseen poikien ystävyyttä. Hän pelkää\npikku Aljoschansa kypsää katsetta ja otsaa, jonka takana piilee niin\npaljon ajatuksia. Pojan henkinen kypsyys ja voimien heikkous kohdistuu\nsyytöksenä häneen, äitiin. Ensin jätti hän lapsensa ikävöimään, itse\nhuvitellessaan. Sitte antoi hän oman suuren surunsa kypsyttää poikaa\nsamalla kuin itseään, — välillisesti joskaan ei suoranaisesti.\n\nElena pelkää niitä hehkuvia tunteita, joita hän löytää lapsensa\nsielussa. Hän pelkää ennenaikaista kypsymistä, joka ei koskaan tiedä\nhyvää. Siitä syystä hän myöskin kannustaa Aljoschaa ihailemaan\nFriedrichiä, joka osaa ampua jousipyssyllä, osaa ratsastaa, voimistella\nja uida.\n\nElena rupeaa itsekin harrastamaan tätä kaikkea. Hän tulee lapseksi\nlapsensa tähden. \"Lapseksi nyt juuri, kun suuri suru on kypsyttänyt\näidiksi ja ihmiseksi\", hän ajattelee surunvoittoisesti itsekseen.\n\nAinoastaan illoin, kun Aljoscha on nukkunut äidin käsi omassaan, tulee\naika, jolloin Elena saa elää omaa elämäänsä. Silloin hän nousee, uskoo\nnukkuvan lapsen hoitajalle, uskolliselle Marialle, ja hiipii itse ulos.\n\nEtelän yöllisellä taivaalla loistavat jo tähtivalot. Päivän levoton\nhyörinä on asettunut. Karjankellotkaan eivät enää kilahtele. Laaksossa\nlevätään, vuorien rinteillä samoin. Ainoastaan tunturikoski ja metsän\npuut pitävät vielä puhetta keskenään.\n\nElena astelee yksinäistä tunturipolkua. Hänen katseensa kohoaa\nylöspäin. Ylöspäin kutsuvat taivaan tuikkivat tulet. Ylöspäin ikävöi\nhänen oma mielensä.\n\nHän ajattelee Eugen Konstantinowitschiä, — ei pyytäen intohimoisen\nsielunsa hehkulla, — hän ajattelee häntä elämänsä kauneimpana muistona,\njota hän kiittää syntymisestään korkeampaan ja syvempään elämään.\n\nUskollinen itselleen on hän aina tahtonut olla. Mutta että ihminen voi\nolla uskollinen joko alhaisemmalle tai ylhäissyntyiselle minälleen,\non vasta nyt selvennyt hänelle. Suru sen selvitti. Tai tekikö sen tuo\nkorkea otsa ja nuo syvät silmät, joita hän ei saanut rakastaa, mutta\njoiden kautta hän kuitenkin oppi aavistamaan entistä parempaa elämän\nsisältöä.\n\nElena tuntee sielunsa kohotetuksi yli kaiken pienen, maisen ja matalan.\nHän tuntee sen läheisyyttä, joka on oleellista, on elämän ydin ja\nsisältö.\n\nOnko se Jumala?\n\nHän ei voi määritellä, ei selvittää, mutta hän tuntee, että hän tahtoo\nvapautua kaikesta muusta ja elää sille. Hän rukoilee voimaa tullakseen\nhyväksi äidiksi ja hyväksi ihmiseksi. Luonnon syvä rauha huokuu\nlääkitystä haavoihin. On kuin siunaavat kädet koskettaisivat sairasta\nja värähtävää hänen sisimmässään. Nääntyvä saa uutta voimaa. Kiitos\npuhkee huulille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin yhtäkkiä ajaa jäädyttävä pelko hänet takaisin pojan luo Hän on\nunohtanut lapsensa, ajatellut itseään. Mitä jos jotain on tapahtunut?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa isku tuli kerran. Aljoscha sairastui kuumeeseen. Kovaa se ei ollut.\nMutta sittekin.\n\nVasta kun Aljoscha on ollut neljä päivää ilman kuumetta ja kaksi päivää\npukeissa, pääsee hän kutsumaan Friedrichiä luokseen teetä juomaan.\n\nElena on paraikaa järjestämässä pojille esille ottamaansa peliä, kun\nMarfa syöksee sisään kalman kalpeana ja itkussa.\n\n— Elena Edwardowna, minä pyörryn, minä kuolen.\n\n— Mitä, mitä on tapahtunut?\n\n— Sota, sota on syttynyt! Meidät vangitaan! Meidät ammutaan...!\n\nSota! Se tuli kuin salama selvältä taivaalta. Olihan jo kauan näyttänyt\nuhkaavalta, mutta hän oli unohtanut kaiken Aljoschan sairastaessa.\n\n— Meidän täytyy lähteä heti! — Hän kiiruhtaa hakemaan Aljoschaa.\n\nPoika seisoo pihamaan portilla, Friedrich tien toisella puolella.\nFriedrich heiluttaa vimmatusti pientä keppiään.\n\n— Mene, mene, muuten minun täytyy ampua sinut!\n\nElena repäisee poikansa pois portilta ja kuljettaa sisälle.\n\n— Äiti, min-kä täh-den, änkyttää Aljoscha.\n\n— Sota on syttynyt. Meidän täytyy lähteä asemalle kohta, kun saamme\ntavarat kuntoon. Saksalaiset ja venäläiset ovat nyt vihollisia.\n\n— Tekeekö sota ystävätkin vihollisiksi, äiti?\n\n— Tekee, tekee!\n\nElena on ruvennut vetämään esille tavaroita kaapeista ja laatikoista.\nTunnin kuluttua ovat he jo matkalla asemalle.\n\nTiellä huutavat muutamat vastaantulijat heille saksalaisia\nhaukkumasanoja.\n\n— Äiti, mitä he sanovat? Tuon toisen minä tunnen. Hän kantoi minua\nkerran olallaan. Onko hän nyt vihainen meille?\n\n— Sota tekee ihmiset pahoiksi ja vihaisiksi.\n\n— Minkätähden sitte käydään sotaa?\n\n— Kun täytyy.\n\n— Kuka pakoittaa?\n\nAljoscha ei saa vastausta. Tullaan juuri asemalle. Siellä on jo kauhea\ntungos, vaikka on toista tuntia junan lähtöön.\n\nOn ollut kovin kuuma. Rupeaa satamaan hienostaan. He ovat ohkaisiin\npuetut. Sadetakitkin ovat kiireessä tulleet sisäänpantujen vaatteiden\njoukkoon.\n\nElena koettaa suojata poikaa seisomalla sateen puolella. Vihdoin kun\npääsevät junaan, on mahdoton enää saada istuinpaikkaa. Elena seisoo\npainaen poikaa niin lähelle itseään kuin mahdollista. Välistä nostaa\nhän hänet syliinsä ja käskee nojaamaan äidin olkapäähän. Mutta Aljoscha\npanee vastaan. Hän ei tahdo levätä kun ei äitikään.\n\nHe saapuvat myöhään illalla Berliiniin. Heille on sanottu, ettei siellä\nanneta yösijaa ulkomaalaisille. Eivätkä he muutenkaan uskaltaisi lähteä\netäälle asemalta. Heidän on päästävä lähtemään aikaisella aamujunalla.\n\nSentähden he viettävät yönsä aseman ravintolassa. Aljoscha nukkuu\nnojautuneena äitiin. Elena valvoo.\n\nSiinä istuessaan nukkuvan lapsensa vieressä astuu vähitellen koko hänen\ntähän asti eletty elämänsä hänen eteensä. Hän kertaa sitä niinkuin\nkuolevat usein tekevät. Ei siksi, että hän nyt uskoo kuolevansa. Muuten\nvain tuntui aivan kuin olisi tilille vaadittu.\n\nHän näkee itsensä kodin hemmoteltuna, iloja intohimoisesti rakastavana\nlapsena. Sellaisena siirtyy hän miehensä kotiin ja jatkaa siellä\nentistä elintapaansa. Ainoa ero on siinä, että hänellä nyt on yksi\nhemmottelija lisäksi, ja että mies nyt isän asemesta saa maksaa hänen\nilonsa ja huvinsa.\n\nElena ymmärtää nyt, mitä Sergius Michailowitsch on kaivannut, —\njoskin tosin vain lasten tähden. Hänen käy kuitenkin sääli miestään.\nMiksikähän hän ei välittänyt hänelle hellävaroin annetuista\nviittauksista, hän kysyy itseltään. Olikohan siihen syynä se, että\nSergius alotti väärältä puolelta, vaati ulkonaisesti ja toisten tähden\nolemaan sitä, mitä hän ei sisäisesti ollut. Taas nousee Eugenin kuva\nElenan silmäin eteen.\n\nMillä voimalla hän, tuo vieras, kykeni aikaansaamaan niin suuren\nmuutoksen? Tekikö sen rakkauden ihmevoima? Vai oliko siihen syynä\nse, että hän itse oli päässyt ylemmä ja sentähden kykeni auttamaan\ntoistakin ylöspäin? Eihän se virran vesikään laaksosta vuorille\nnoussut. Ylhäältäpäin yksin valuivat hedelmöittävät virrat.\n\nOliko Eugen Konstantinowitsch teosofi? Tai \"science'tisti\"? Tai\nkuuluiko hän ehkä johonkin uskonnolliseen lahkoon?\n\nElena ei tietänyt. Äitiä mainittiin hyvin uskonnolliseksi, joskaan\nei aivan oikeaoppiseksi. Ja sekä äiti että poika tuntuivat samoilta.\nHeillä oli yksi sydän ja yksi sielu.\n\nOli miten oli, Eugenissa oli Elena tavannut toisenlaista kuin\nkenessäkään muussa, voimaa, joka painaa alas ja samalla nostaa, tekee\nihmisen pieneksi, mutta kirkastaa päämäärän suureksi ja ihanaksi.\n\nSitä tietä on Elena tullut äidiksi, on oppinut rakastamaan lapsiaan ja\nlasten kautta — lasten isää.\n\nSiinä istuessaan hän ajattelee, että hän tahtoo tulla paremmaksi\nihmiseksi ja paremmaksi vaimoksi.\n\nAamuyöstä kasvaa liike ja tungos. Myöhästyneitä, täpötäysiä junia\nsaapuu. Ihmiset asettuvat jonoihin päästäkseen parin tunnin perästä\nlähteviin juniin.\n\nAljoscha on virkistynyt unesta, Elena istumisesta. Heistä tuntuu\nsiltä kuin nyt jaksaisivat kestää mitä tahansa. Mutta kun pitkän\njonossa seisomisen jälkeen vihdoin ovat päässeet junaan, kun siinä\novat seisoneet tuntikausia likistettyinä, survottuina, tungoksessa ja\nhelteessä kuumenneina, vedossa kylmeten, ei heillä enää ole voimia\nliiemmästi. Pitkät pysähdykset, yhä uudistuvat tarkastukset, itkevät,\ntuskastuneet, vihaiset, kiukkuilevat ihmiset ympärillä, kaikki rasittaa.\n\nEräällä asemalla koettaa Elena saada voileipiä Aljoschalle. Ohi kulkeva\nmyyjä kääntyy vihaisesti selin häneen: \"Nur für Soldaten\", kuulee\nElena. Hän nielee itkua ja painaa poikaa lähemmä itseään.\n\nLautalla eivät olot parane, päinvastoin. Tuulee ankarasti. Toisiinsa\nsullotut ihmiset ovat merisairaita, antavat ylen. Elenalla on ensi\nluokan lippu, mutta ainoa mahdollisesti siedettävä paikka, minkä hän on\nsaanut, on erään toisen luokan vaunun syrjäkäytävällä. Alaslasketulla\nlaitaistuimella seisoo Aljoscha nojautuneena äitiin, Elena itse seisoo\nvieressä käytävällä.\n\n— Sinulla on paha olla, Aljoscha sanoo säälivästi.\n\n— Kaikilla on paha olla, kun on sota. Poika on hetken ääneti, sitte\nkysyy hän hiljaa:\n\n— Äiti, minkätähden täytyy ihmisillä olla paha olla?\n\nElena miettii hetken, sitte koettaa hän selittää, että se kai johtuu\nsiitä, kun ihmiset eivät ole hyviä. Vaikeat ajat voivat ehkä opettaa\nheitä paremmiksi, kun he näkevät miten paljon kärsimystä paha tuottaa.\n\nAljoscha ei vastaa tähän mitään, sentähden jatkaa Elena selittelyä.\n\n— Kerran kun sinä olit pieni, napautti isä sinua sormille. Sinä itkit\nkovin. Sinua ei koskaan oltu rangaistu. Mutta sen kerran jälkeen\nmuistit olla koskematta isän kirjotuskaluihin.\n\n— Tulevatko ihmiset hyviksi tämän sodan jälkeen?\n\n— En tiedä. Äiti ainakin tahtoisi tulla hyväksi, oikein hyväksi isälle,\nsinulle — kaikille!\n\n— Minäkin tahtoisin! — Pojan pää painuu äidin olalle. Kuuluu kuin\nhillitty nyyhkytys ja sitte vähän ajan perästä:\n\n— Minusta on kuitenkin hyvin ikävä, että tuli sota ja että sinun täytyy\nseisoa.\n\nSitte he eivät puhu enää mitään. Kumpikin heistä taistelee meritautia\nvastaan. He käyvät kumpikin yhä kalpeammiksi. Aljoscha nojaa raskaasti\näitiin. Kerran tuntee äiti, miten poika omituisesti vavahtaa. Kovin\nhiljaa hän hengittääkin. Sitä ei ensinkään voi kuulla. Mutta junahan\njyskyttää niin kovin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsin rannikolle astuessaan pitää Elena ruumista sylissään. Aljoschan\nsydän on lakannut sykkimästä. Mutta äiti ei tahdo uskoa sitä. Hän\npitelee yhä poikaansa sylissään, puristaa rintaansa vasten, eikä\nhellitä ennenkuin pieni ruumis väkipakolla riistetään häneltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaperi painuu Sergiuksen kädestä pöydälle. Monta puolustus- ja\nsyytöskirjelmää on hän sekä lukenut että itse laatinut, — tällaista ei\nkoskaan.\n\nMitä tässä oikeastaan oli? Ja keneen se kohdistui? Oliko tässä\npuolustusta vaiko syytöstä? Molempia tai ei kumpaakaan? — Oliko ehkä\nvain kappale elämää nähtynä ja kerrottuna tinkimättömän totuuden\nmukaisesti?\n\nHän ei tiedä. Ainoa, mikä hänellä on selvillä, on, että hän on\nomistanut paljon ja kadottanut paljon. Ja että hän olisi voinut omistaa\nvieläkin enemmän, jos — — —\n\n\n\n\nLeipää.\n\n\nHänen nimensä oli Pjotr. Nyt sanotaan häntä Petteriksi.\n\nPetter asuu pienessä ullakkohuoneessa vihanneskauppias Schmidtmeyerin\nluona.\n\nHuone on oikeastaan aiottu ruokasäiliöksi. Se on pituudeltaan vähän\npäälle kaksi metriä ja leveydeltään metri ja kuusikymmentä. Siinä on\nlavitsan tapainen vuode, sen päällä olkia ja niitä peittämässä karkea\nvaate. Vieressä on Petterin kokoon kyhäämä tuoli, jota käytetään sekä\ntuolina että pöytänä. Seinään on lyöty muutamia nauloja vaatteita\nvarten. Muuta ei huoneessa ole.\n\nMutta Petter on tyytyväinen. Tällaista komeroa ei kukaan tahdo\nvuokrata, eikä perhekään tarvitse sitä säiliönä. Sentähden saa Petter\nhuoneensa kuin kaupantekijäisiksi, ilman että hänen pieni rahapalkkansa\nsiitä pienenee. Ja se on hänelle pääasia.\n\nHuone on lisäksi hyvä siitä, että se pysyy lämpimänä lämmittämättä. Se\nsijaitsee navetan yläpuolella ja lattiassa on aukko, joka tavallisesti\non tukossa, mutta joka pakkaspäivinä voidaan avata.\n\nPetter saa siten lämmönkin ilmaiseksi.\n\nElatukseenkaan ei kulu paljon. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan\nasti työntää Petter kauppias Schmidtmeyerin raskaita vihannesrattaita\ntalosta taloon läheisessä esikaupungissa. Hänen päivärahansa riippuu\nsiitä, mitä hän saa myydyksi. Sentähden hän koettaa parastaan.\n\nPetter onkin aina hyvissä väleissä ostajien kanssa ja saa tavallisesti\ntavarat hyvin kaupaksi. Tästä hyvillään viskaa isäntä hänelle\nmielellään tähteeksi jäänyttä hylkytavaraa syötäväksi. Näin ei\nelatuskaan maksa hänelle paljon. Ja siksi kasvavat hänen säästönsä.\n\nPetterillä on pieni nahkapussi, jota hän aina kantaa rinnallaan karhean\npaitansa alla. Siinä säilyttää hän rahansa. Kun hän saa kootuksi\nkymmenen markkaa, vaihtaa hän pikkurahat seteliin. Ja kun säästöt\nkasvavat, vaihtaa hän pienemmän setelin suurempaan. Siten ei rahapussi\npaidan alla koskaan kasva huomattavan suureksi. Vaihdos toimitetaan\naina, kun Petter ajaa isäntänsä asioita, joten ei kukaan huomaa hänellä\nitsellään olevan rahaa.\n\nPetter säästää säästämistään. Säästöjen lisääntymiseen keskittyy hänen\nelämänsä koko harrastus. Mutta ei hän sittekään elä säästääkseen. Hän\nsäästää elääkseen. Hän tahtoo kerrankin päästä käsiksi leipään niin\nlujasti, ettei sitä kukaan enää saa häneltä riistetyksi. Ja hän tuntee\nkeinonkin, jonka avulla hän voi päästä toiveittensa perille.\n\nKaupungin laidassa, etäällä vilkasliikkeisistä, tiheään ahdetuista\nkaduista sijaitsee kaksikerroksinen, puutarhan ympäröimä talo. Sen\nakkunat ovat kesäisin auki ja tuuli löyhyttelee usein valkeita\nakkunaverhoja. Puutarhassa on korkeita puita ja kauniita nurmikkoja.\nIstuinpaikkoja siellä myöskin on, monenlaisia ja hauskoja. Talon\nasukkaina on vanhoja ukkoja, josta toiset loikoilevat aurinkoisella\nnurmikolla, toiset istuskelevat puitten siimeksessä. Muutamia\nkuljetetaan pyörätuoleissa.\n\nPetter on niin usein katsellut tätä kaikkea, että hän osaa sen kuin\nulkoa. Kun hän vain ummistaa silmänsä, näkee hän sen edessään: iloisen\nvalkean talon päivänpaisteisella mäentörmällä, puutarha ympärillä ja\npuutarhassa ukkoja, myhähteleviä, osaansa tyytyväisiä ukkoja...\n\nPetter on monesti puhutellut ukkoja. Hän tietää, että he todella\novat tyytyväisiä ja että heillä on hyvä olla. He asuvat kaksittain\niloisissa, hauskoissa huoneissa. He käyvät valmiiksi katetun pöydän\nääreen ja syövät ateriansa ilman huomisen huolta, tietoisina siitä,\nettä he saavat olla täällä ja nauttia tätä hyvyyttä niin kauan kuin\nelävät.\n\nPetter on hankkinut itselleen tietoja siitäkin, kuka ja miten voi\npäästä tämän kodin jäseneksi.\n\nLaitos on lahjoitettu koti, johon 70 vuotta täyttäneet, paikkakunnalla\nsyntyneet ja kodittomat vanhukset erinäisillä ehdoilla pääsevät\nkokonaan ilmaiseksi. Mutta muutkin kuin paikkakuntalaiset voivat\ntulla osallisiksi tästä, kunhan he ensin maksavat kolme sataa markkaa\nsisäänpääsyrahana, joka oikeuttaa heidät elämän loppuun asti nauttimaan\nkodin eduista.\n\nTätä varten Petter säästää.\n\nKun hän pimeässä komerossaan laskeutuu kovalle vuoteelleen siinä\noikoakseen väsymyksen ja vanhuuden kangistamia jäseniään, ajattelee\nhän sitä aikaa, jolloin hän laskeutuu levolle lämpimässä ja hauskassa\nhuoneessa, pehmoiselle tilalle. Kun hän likaiselta käärepaperilta syö\nkovaa leipäänsä ja vihannesjätteitä, joita Schmidtmeyer on hänelle\npistänyt, kuvittelee hän mielessään, että hän pian istuu pitkässä\npöydässä, jolla keittokupit höyryävät ja lämmin, rasvainen ruoka valuu\nkuin hyvää tekevä voide vanhaan ruumiiseen.\n\nJa kun hän kerran istuu siinä, silloin hän ei ainoastaan ole saanut\nsitä, mitä ei koskaan ennen annettu: huolettomia päiviä, — silloin hän\nmyöskin saa maistaa kauan himoitsemaansa kostoa.\n\nLeipä on pitkin hänen elämäänsä kiusannut ja pettänyt häntä. Sentähden\ntahtoo hän kerrankin päästä riippumattomaksi siitä. Tämä on kosto, jota\nhän on himoinnut. Ja tämäntähden laskee hän usein säästöjään.\n\nKun hän istuu komerossaan ja vaivalla kootut rahan yksitellen ja\nhitaasti putoilevat hänen sormiensa lomitse nahkaiseen rahapussiin,\npalaa hänen mieleensä se kylmä, ummehtunut huone kellarikerroksessa,\njosta hänen elämänsä ensi muistot ovat kotoisin. Äiti oli pesijätär.\nHän oli poissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Välistä jäi\npoika naapurien huostaan, välistä otti äiti hänet mukaansa suureen\npesutupaan. Mutta sattui niinkin, että äiti meni pois ja sitoi pojan\nkiinni sängynjalkaan. Viereen asetti hän muutamia puupalikoita leluksi,\nvesikupin ja palasen leipää.\n\nLeipää oli vähän ja äiti viipyi kauan poissa. Poika itki, repi ja\nrimpuili päästäkseen irti. Ei päässyt. Kun äiti vihdoinkin tuli,\noli hänellä leipää muassaan, hyvää, pehmeätä leipää, jossa oli\nvoita päällä. Hän kurotti sitä jo ovelta itkevälle lapselle. Se oli\nsovitusuhri.\n\nPoikaan juurtui se ajatus, että äiti koko päivän oli ollut tuota leipää\nhakemassa. Leivän tähden oli siis pojasta tehty vanki. Leipä oli ollut\nsyynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä. Sentähden vihasi hän sitä yhtä\nkiihkeästi kuin hän sitä himoitsi.\n\nHimo ja viha kiihtyivät kumpikin sen tapahtuman jälkeen, joka muodostui\nratkaisevaksi hänen elämässään. Hän muisti sen aina yhtä selvästi kuin\nedellisen päivän. Usein, kun hän istui komerossaan laskien rahojaan,\ntuntui hänestä siltä kuin kaikki vasta olisi ollut tapahtumassa.\n\nOn pureva pakkaspäivä. Hän seisoo kadulla erään leipomon edustalla. Hän\non pieni. Hänen on sekä vilu että nälkä. Äiti tulee pian kotiin, sen\nhän tietää, ja äiti tuo ruokaa.\n\nMutta odottaessaan ravitsee hän katseitaan leipomon tarjoilupöydälle\npinotuilla herkuilla. Eräällä lasilautasella on sokeririnkeleitä,\ntoisella piparikakkuja, kolmannella pyörylöitä, joissa on marjahilloa\npäällä.\n\nHän on niin kauan syönyt näitä nälkäisin katsein, että jo luulisi itse\nteossa olevansa niitä syömässä, elleivät nälkä ja vilu muistuttaisi\nhänelle asian todellista laitaa.\n\nPieni tyttö ja poika kääntyvät samassa kadulta puotiin. He ostavat\nitselleen kauniita, sokerilla päällystettyjä kakkuja ja syövät niitä.\nNälkä kurnii Petterin suolissa, vilu puistattaa.\n\nPetterin käsi sukeltaa nutun taskuun. Siinä on 5-kopekan raha. Hän\nhypistelee sitä. Se on äidin. Mutta jos — jos uskaltaisi...?\n\nSamassa tulee neljä poikaa nauraen ja puhellen leipomon ovelle. Nyt,\nnyt, heidän sakissaan!\n\nPetter pujahtaa sisään. Pojat ostavat leivoksia. Petterkin työntää\nrahansa pöydälle ja saa saatavansa. Mutta se sulaa hänen suussaan\nkuin lumi lämpöiseen veteen. Vasta on se saatu, kun siitä ei enää ole\njälkeäkään.\n\nToiset pojat ostavat enemmän. Enemmän vaatii Petterin vatsakin.\n\nTarjoilupöydällä, aivan lähellä laitaa on kaunis rusinakakku. Se ei ole\naivan pieni. Siitä lähtisi ehkä nälkäkin.\n\nPetter pyyhkäisee sen taskuunsa ja koettaa livahtaa puodista. Mutta\nmyyjä on huomannut hänet ja käy kiinni käsivarteen. —\n\nVai sellainen! Tulet varastamaan! — Kakku kaivetaan esille taskusta ja\nitku kurkussa, evästettynä ankarilla sanoilla, passitetaan Petter ulos\nkadulle, missä hän vilusta värähdellen pysähtyy odottamaan äitiä.\n\nTämä tapahtuma ei vain haikeana muistona ole painunut Petterin\nmieleen, vaan siksi, että sen seuraukset tuntuivat kauaksi koko hänen\ntulevaisuuteensa. Puodissa olleet pojat näkivät hänet kerran hänen\nleikkiessään oman kadun varrella asuvien poikien kanssa. \"Pullavaras,\npullavaras, onko sulla nälkä?\" niin hänelle siitä pitäin huudettiin\nkohta kun hän vain näyttäytyi kadulla. Sormet nousivat häntä\nosoittelemaan ja koko poikaparvi rähähti nauruun.\n\nSenjälkeen kävi Petter ihmisaraksi ja rupesi vihaamaan leipää entistä\nenemmän. Sitä oli olemassa muille, ei hänelle. Häntä se vain kiusasi ja\nkompastuta. Siksi vihasi hän sitä.\n\nKaikkein tuhoisimmin se kuitenkin vaikutti hänen elämäänsä, kun hän\nkolmentoista vanhana oli päässyt juoksupojaksi eräälle kauppiaalle.\n\nAlussa kävi kaikki hyvin. Mutta sitte katosi kaksikymmentä ruplaa\nkauppiaan laatikosta. Myymälässä oli nuori puotilainen, joka\nkertoi olleensa puodissa silloin, kun Petter pikku poikana varasti\npullan leipomosta. Tämä asia vedettiin nyt esiin. Petter vakuutti\nsyyttömyyttään rahan suhteen, mutta häntä ei uskottu. Varhain varkaaksi\noppinut oli tietysti taitava ammatissaan. Ja taitava oli rahavaras\nollut. Sentähden ajettiin Petter pois paikastaan.\n\nVaikeata oli tämän jälkeen saada paikkaa, ja vielä vaikeampaa siinä\npysyä. Maine kiersi aina, joko Petterin edellä tai hänen jälessään,\ntehden kerta toisensa perään hänen aikeensa ja toiveensa tyhjiksi.\n\nLeipä teki hänet pakolaiseksi hänen omassa maassaan. Siksi täytyi hänen\nlähteä etsimään sitä sieltä, minne ei hänen maineensa kiertänyt hänen\njälessään.\n\nMutta vieraallakin maalla oli onni hänelle vastainen. Kerran hän\nkuitenkin sai kootuksi itselleen pari sataa markkaa. Niillä aikoi\nhän elää ja etsiä itselleen jotain edullista työtä. Hänen oli näihin\nasti täytynyt tyytyä siihen mitä vain sai. Nälkä, vilu ja ahtaat olot\nolivat uskollisesti seuranneet häntä lapsuusijästä kellarikerroksessa\nmiehuusijän puoliväliin. Hänen oli ollut pakko tyytyä raskaaseen ja\nhuonopalkkaiseen työhön. Mutta nyt, kun hän kaikesta huolimatta oli\nsaanut säästöjä kootuksi, tahtoi hän päästä puutteesta. Hän tahtoi\nsyödä kylläkseen, nukkua hyvällä vuoteella ja etsiä itselleen niin\nhyvin palkattua työtä, että hän saisi vanhuutensa turvatuksi.\n\nNämät rohkeat aikeet mielessään jätti hän kaupungin, jossa oli saanut\ntilapäistä työtä ja päätti itä-Saksasta lähteä länteenpäin parempien\npäivien hakuun.\n\nTällä matkalla varastettiin häneltä eräässä yöpaikassa kaikki hänen\nrahansa.\n\nLeipä oli taaskin pitänyt häntä narrinaan, oli juoksuttanut jälessään,\nhoukutellut ja lupaillut. Petter oli uskonut, oli tavoitellen\njuossut perässä, mutta huomannut yrityksensä yhtä mahdottomiksi kuin\ntaivaanrantaa tavoittelevan lapsen. Sentähden himoitsi hän kostoa. Ja\nhän tiesi, että kun hän kerran istuu noiden tyytyväisten vanhusten\njoukossa, valkeassa talossa, päiväpaisteisella kummulla, silloin ei\nleipä häntä enää pakene. Silloin on hän saavuttanut voiton elämänsä\nsuuressa, taistelussa ja nauttii voiton suloista rauhaa.\n\nTätä kaikkea ajattelee Petter työntäessään Schmidtmeyerin raskaita\nrattaita talosta taloon. Hän kulkee ohi ukkokodin, pysähtyy portille\nja tarjoilee tavaroitaan. Emännöitsijä valkoisessa talouspuvussa tulee\ntekemään kauppaa. Ukot istuvat päiväpaisteessa ja myhähtelevät. He\nnyykäyttävät päätään Petterille ja hänestä tuntuu aivan siltä kuin he\nkysyisivät: \"etkö sinä jo pian tule?\"\n\n\"Pian, pian\", vakuuttaa Petter itsekseen ja työntää rattaitaan\neteenpäin. Kaksikymmentä markkaa on hänellä saamista isännältä. Kun se\non saatu, on määrä täysi. Muutamia markkoja puuttuu tosin, mutta ne hän\nsaa ansaituksi sill'aikaa kun hänen pyyntökirjansa on johtokunnalla. Se\nkestää aina. Sen hän tietää. Hän on ottanut selkoa kaikesta. — Paras\non laittaa paperit kuntoon niin pian kuin suinkin. Ehkä hän sitte\njo viettää jouluaan suuressa, valoisassa huoneessa, jossa kauniisti\nkatetulta pöydältä syö höyryävää joulupuuroa.\n\nPetterin sisintä hivelee. Tuntuu siltä kuin valkea joulupuuro jo\nkiertäisi sisälmyksissä täyttävänä ja hyväätekevänä.\n\nKun nyt vain löytyisi henkilö, joka ottaisi ajaakseen hänen asiaansa!\nTietysti riippuu onnistuminen siitäkin kuinka sitä ajetaan. Eikä ole\nsanottu, että Schmidtmeyer valvoisi Petterin parasta niin innokkaasti\nkuin suotavaa olisi.\n\nMutta jos se ystävällinen vanha neiti, joka asuu lähellä ukkokotia,\ntahtoisi auttaa Petteriä? Hän on välistä tarjonnut Petterille kahvia.\nHän näkyy olevan hyvä ja hyväntahtoinen. Jos hän...?\n\nPetter pysäyttää rattaansa neidin portille. Jos onni nyt oikein\npotkaisisi, voisi hän heti kysäistä. Olisipahan sitte sekin asia\nselvillä. Petterin kasvot kirkastuvat samassa. Hän näkee neidin\npuutarhan lehtimajassa paraillaan juomassa iltapäiväkahviaan. Ja eikös\nhän nyt viittaakin luokseen!\n\nPetter on hämillään hyvästä mielestä ja jännityksestä. Käsi tutisee\ntarttuessaan kahvikuppiin ja polvet tahtovat notkahdella. Neiti huomaa\nsen ja kysäsee eikö Petter jo ole liiaksi vanha ja väsynyt työntääkseen\nraskaita vihannesrattaita.\n\nSiitä on mainio päästä alkuun. Oikeassahan neiti on. Ja hänellä,\nPetterillä, onkin nyt rohkeat tuumat. Mutta kun ei hänessä ole miestä\nitse pitämään huolta kaikesta, pyytäisi hän apua.\n\nNeidin silmät paistavat yhtä ystävällisen lämpimästi kuin paraillaan\nkeskikesän aurinko. Hän kertoo kuuluvansa kodin johtokuntaan. Tietysti\nhän mielellään toimittaa paikkaa vanhalle vihannesten-kuljettajalle.\n\nPetterin viimeinenkin huoli on nyt poistettu. Rattaat eivät koskaan\nole olleet hänestä niin kepeät kuin tänä iltana, ja yöllä hän jo\nviettää joulua ukkokodissa. Huone on suuri ja valaistu kuin kirkko\njouluaamuna. Valkea joulupuuro lähettää lämmintä höyryään kattoa kohden\nja pöydälle on pinottu joululeipiä korkeihin kasoihin. Leipä, leipä on\nvihdoinkin joutunut hänen omakseen. Onni on viime taipaleella kääntynyt\nmyötäiseksi hänelle, ja nyt on voitto hänen.\n\nPetter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta,\nhakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhan portille,\njossa tavarat tavallisesti kuormitaan rattaille.\n\nPuutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä\non tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina\nolevia kahtakymmentä markkaakin.\n\nPetterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi\nhäntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.\n\nPaitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä.\n\n— Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi.\nPitempi tulee nyt tehtäväksi.\n\nPetter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee?\nSanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen?\nViskataanko hän nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei enää\ntarvita?\n\nEnsi hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi hän saanut iskun vasten silmiä,\niskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitte herää hänessä voitonriemuinen\nja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat on koottuna.\nJohtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat saa hän vaikka\nkiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto on hänen.\n\n— Petter, isäntä puhelee, — sinulla on vielä vähän saamista. Tuossa on!\n— Hän viskaa setelit pöytään. — Ota ja ala lähteä. Sota on ovella.\n\nPetter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hituistakaan kaikesta\ntästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu?\nHän menee ukkokotiin ja siellä on rauhallista.\n\nVai voisikohan sota ulottua sinnekin asti?\n\nEnsikertaa vavahuttaa omituinen pelontunne Petterin mieltä.\n\nMitä jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän pala palalta on\nrakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?\n\n— Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi tai otan minä ne. Ja pois\nmaasta...!\n\n— Minne? saa Petter vihdoin kysäistyksi.\n\n— Kotiisi, Venäjälle, etkö ymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole\nsinua elättänyt?\n\nPala palalta selvenee totuus Petterille, selvenee kovana, murtavana\ntodellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän\nei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle\ntaistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti\nhänen silmäinsä edessä. Hän on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin,\nettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.\n\nPuutuneena, tylsänä antaa Petter ihmisvirran kuljettaa itseään\neteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junavaununnurkassa toisten\nsinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut\nmenevät. Väkitungoksessa ei häntä kukaan huomaa. Hän tuntee omituista\npahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta:\nnälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.\n\nNäin on hän matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti.\nOllaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat\narvelemaan, että vanhus ei varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin\naikoihin.\n\n— Tulkaa ulos, sanovat he hänelle eräällä asemalla. — Täällä annetaan\nruokaa ilmaiseksi.\n\nPetter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta\ntultuaan ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät\nauki. Hän näkee leipää, leipää minne hän katsookin. Voileipä on\nvoileivän vieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.\n\n— Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi. — Mies ojentaa\nPetterille voileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielasee, ottaa\nsitte toisen, kolmannen, ja kohta neljännen...\n\nIhmiset katsovat ihmeissään häneen. Toiset nauravat, toisille tulee\nvedet silmiin. — Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin, sanoo eräs\nohikulkeva.\n\nPetter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet\nvapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.\n\nHän syö, syö kuin vihollistansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.\n\n— Taisi nälkiintyneenä syödä liian paljon, sanoo eräs matkustaja. — Nyt\nvievät sairaalaan.\n\n— Ohhoh, vanhaa miestä, jatkaa siihen toinen. Jaksaneeko enää toipua?\n\nPetter makaa liikahtamatta paareilla. Hän ei enää jaksa ajatella\nmitään. Leipä on vielä kerran ja viimeisen nujertanut hänet\nvoimattomaksi siinä kovassa taistelussa, jota hän pitkin elämäänsä on\nkäynyt.\n\n\n\n\nAppi-isä.\n\n\nPrefekti Hilmer työnsi kiinni salalaatikon, jossa säilytti tärkeimpiä,\nvirka-asioita koskevia papereitaan, lukitsi sen ja pisti avaimen\ntaskuunsa. Sitte siirsi hän paikoilleen laudakon, joka kokonaan\nkätki virkahuoneen seinään sovitetun laatikon. Sen tehtyään haki hän\nhattunsa ja keppinsä naulasta huoneen nurkassa ja loi vielä viimeksi\ntutkivan silmäyksen pitkin huonetta ikäänkuin muistutellakseen oliko\nmahdollisesti unohtanut jotain.\n\nTultuaan tyydyttävään vakuutukseen siitä, että kaikki oli kunnossa,\npainoi hän sähkökellon nappulaa. Miltei samassa hetkessä, jolloin käsi\nkosketti kelloa, avautui ovi, ja salapoliisi Seller, prefektin lähin\nkäskyläinen ja uskottu mies, astui huoneeseen.\n\n— Seller, te tiedätte, että olen ottanut viikon loman itselleni.\nTahtoisin rauhassa olla perheeni keskuudessa.\n\nSeller kumarsi.\n\n— Toivon, ettei mikään tule Teitä häiritsemään, herra prefekti.\nJa uskallanko lisätä: toivon voivani kertoa hyviä uutisia Teidän\npalatessanne.\n\n— Luulette, että teillä silloin on huijarimme satimessa. Kunpa vain\njäljet eivät pettäisi nyt kuten tähän asti! Toden totta en haluaisi\nlomaa ennenkuin tämä asia on selvillä, elleivät perheolot nyt juuri\nvaatisi kotonaoloani. Tyttäreni täyttää muutaman päivän perästä\nkahdeksantoista vuotta. Aijomme viettää sitä päivää tavallista\nsuurempana juhlana. Ja muutkin asianhaarat vaativat minua muistamaan,\nettä olen perheenisä enkä vain virkamies.\n\n— Te voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti.\n\n— Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. — Jos\nsattuisi jotain erikoista, saan tietysti tietoa siitä. Kotini ovet\navautuvat minä hetkenä ja minä aikana hyvänsä teille. Sen tiedätte.\n\nKumartaen vastasi Seller esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen\noven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen: \"näkemiin\".\nSitte kääntyi kukin taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti\nlaskeutui virastonsa portaita alas kadulle.\n\nHäntä ei tänään, kuten tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän tahtoi\nrauhassa saada selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut niin\nhyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta\nhätyyttävästä kiireestä.\n\nEnsimäisessä kadunkulmauksessa hän siitä syystä käänsi selkänsä\nkaupungin keskustalle ja astui hetken kuluttua eteenpäin siimekästä,\nhuvilakaupunkiin johtavaa bulevardia pitkin.\n\nHän astui hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina\ntullut kokemaan jotain näihin asti hänelle vallan tuntematonta. Ne\nkaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat\nhänen elämäänsä erilaisuudellaan, pitäen sekä häntä että toisiaan\ntasapainossa, olivat nyt ensikertaa joutuneet toinen toisensa tielle.\nVirasto ja koti eivät ennen olleet tehneet haittaa toisilleen.\nPäinvastoin. Suuren erilaisuutensa kautta olivat ne lisänneet sekä omaa\nettä toinen toisensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva, ellei niitä\nkumpaakin olisi ollut olemassa juuri sellaisina kuin olivat.\n\nPrefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää,\nettä hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän\n— tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn — astui kotinsa\nsuureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyväntuntemus hänet jo ensi\nnäkemällä. Häikäisevän valkea, aina puhdas liina peitti pöydän.\n\nHunaja ja marjahillo kristallikuvuissaan, höyryävä kahvi ja paistavat,\ntavallisesti itse talon emännän leipomat vehnäpyörylät lisäsivät sekä\nhyväntuntemusta että ruokahalua. — Kun Anselma sitte vielä kiepsahti\nisän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli\nkuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jälellä nuoruutensa ihastuttavat\nhymykuopat, oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa onnellinen\nperheenisä?\n\nMutta hän nautti yhtä paljon, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui\nvirastoonsa keskikaupungilla.\n\nHän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston\nrikosasiain johtomiehenä ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle ei\nainoastaan toimeentulon vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti\nniitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkeuksista selvitettäviä\nvyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan\nvirastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita\nja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli\njännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin\nvaltoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin.\nJa työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.\n\nPrefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. \"Mallikelpoinen virkamies\",\n\"erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä\", sellaisiin\narvosteluihin oli hän tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan.\nHän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin\npaikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.\n\nMutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi näissä kahdessa eri maailmassaan,\nyhtä tarkasti oli hän näihin asti osannut pitää ne erillään\ntoisistaan. Kun hän avasi oven virastoonsa, jätti hän puolison ja isän\nulkopuolelle. Kun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hääti hän\nvirkamiehen kauaksi.\n\nAinoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita,\ntahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selviteltävään pulmaan\nkäsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta\nsai aina perheenisän muistamaan velvollisuuksiaan.\n\nNäin oli sekä virka että koti tähän asti saanut osansa ilman että siitä\nkärsi toinen enemmän kuin toinenkaan. Mutta nyt olivat ne yht'äkkiä\nkiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.\n\nAsia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi\nkertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan.\nSinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä\nettä vaikea, semminkin kun asianomainen ainoassa saatavana olevassa\nvalokuvassaan oli valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli\nesiintynyt Italiassa.\n\nVirkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta\npitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan\nhänelle korvaan omia sydänsalaisuuksiaan.\n\nAnselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä\nLilly Reimers'in kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin\nkohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Senjälkeen olivat he\n\"sattumalta\" yhtyneet häneen monta kertaa ja herra Hief oli nyt käynyt\nLillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä luokseen,\nmutta ei ollut uskaltanut ennen — isän tähden. Mutta tänään oli herra\nHief saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota ei\nkoskaan ennen, ja sentähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä\nisän ja äidin puheille.\n\nMonien pyytämisten perästä oli hän vihdoinkin luvannut tulla huomenna.\nMutta hän oli kovin ujo ja arka, sentähden täytyi isän luvata olla\noikein ystävällinen hänelle.\n\nPrefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tietänyt, miten\nsopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko\nrakkaus sopivinta vastaanotto-aikaa? — Ei tarvinnut ajatella muuta\nkuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan\nkun Sofie Pormplyn'in hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia\nsotkemaan.\n\nMutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa\npaljon mieltäjännittävää, tuon huijarin tähden, josta ei selvää saatu,\nkotona Anselman asiat.\n\nEnsin oli täytynyt suostua salakihlaukseen, nyt ei sekään enää\ntyydyttänyt. Tyttö oli saanut päähänsä, että kihlaus oli julaistava\nhänen syntymäpäivänään — ruusujen ollessa kauneimmillaan.\n\nEnsin oli isä pannut jyrkästi vastaan. Mutta jaksoiko sitä ajanpitkään,\nkun tyttö pyysi ja rukoili?\n\nAnselmalla oli jo kerran ennen ollut pieni seikkailunsa. Hän oli\njoutunut kihloihin erään ulkomaalaisen kanssa, joka sitte jätti hänet.\nSitä sairasti hän kokonaista puoli vuotta. Nyt vasta oli hän tullut\noikein entiselleen. Senkin tähden oli vaikeaa jyrkästi vastustaa hänen\npyyntöään. Mutta raskasta oli suostuakin. Molemmat olivat vielä kovin\nnuoria. Ja sulhanen tuntui aivan yhtä kehittymättömältä kuin Anselmakin.\n\nSiitä asti, jolloin Edgar Hief oli alkanut seurustella perheessä,\noli prefekti Hilmer koettanut tutkimalla tutkia tulevan vävypoikansa\nluonnetta. Mutta tulos oli ollut huononpuoleinen. Hän ei oikeastaan\nollut selvillä muusta kuin miehen ulko-asusta. Ja se oli nuhteeton.\nPuku ja viikset olivat aina huomattavalla huolella hoidetut.\nKasvonpiirteet olivat säännölliset, hipiä silmäänpistävän hieno,\npunainen ja valkoinen.\n\nEdgarin siniset silmät olivat Anselman vakuutusten mukaan kauniit kuin\ntaivas, jonka väriä ne kuvastivat, mutta niiden kauneutta näyteltiin\nsäästävästi muille. Katse oli enimmäkseen joko kiintynyt Anselmaan tai\nalas luotu. \"Ujoudesta\", sanoi Anselma.\n\nPrefekti Hilmer huokasi.\n\nVasta muodostumassa olevasta luonteesta ei tietystikään voinut saada\nsen selvempää kuvaa kuin lapsesta, joka valokuvattaessa liikahti.\nÄäriviivoja ei voinut oppia tuntemaan, kun ei varmoja ääriviivoja vielä\nlöytynyt. Tällä oli hän koettanut lohduttaa itseään.\n\nKodin portti pysäytti samassa prefektin. Punahiekkainen, huvilaan\njohtava käytävä oli koristellen haravoitu. Käytävän molemmin puolin\ntuoksuivat upeat runkoruusut ja nurmikentälle sijoitettujen agavien ja\naraukaarioiden lehdillä kimaltelivat niihin vasta ruiskutetun veden\npisarat kirkkaina kuin kastehelmet.\n\nMutta tänään ei prefekti Hilmer voinut nauttia kotinsa kauneudesta. Hän\nei edes jouduttanut askeleitaan, vaikka näki vaimonsa verannan ovella\ninnokkaasti viittaavan häntä tulemaan.\n\nRouva Hilmerillä oli mielessä kihlajaiskakut ja tulevat kapiot,\nihmisten hämmästys ja seurapiirin arvostelu. Hänen täytyi saada\nkevennellä sydäntään.\n\nSamassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen\nkäsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast’ikään tullut ompelijattarelta.\nIsän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.\n\n— On teilläkin asioita mielessä!\n\n— Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin\nsinulla.\n\n— Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotain hyvinkin hauskaa,\n— esimerkiksi Edgariasi?\n\n— Oh, isä! — Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. — Minä\npahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran\nrupesit Edgarillekin puhumaan.\n\n— Vaikkei sinun herra sulhasesi suvainnut olla huvitettu hänestä, ei\nedes vaikka kerroin peukalonjäljestä, jonka olemme onnistuneet saamaan.\n\n— Mitäs Edgar sellaisista! — Anselma pyöräytti isää kerran ympäri kuin\npyöräyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.\n\n— Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikket sinä sitä\nymmärrä. Mutta Edgar on mies ja hänen pitäisi ymmärtää. — Minusta on\nvarsin kunnioitettavaa, että hän, vaikkei itse ole varakas, koettaa\npyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin\nhyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi ajattelemaan vähän\nmuutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin\nomalla alallani.\n\nAnselmalle oli tullut kyyneleet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä\noli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin,\nettä Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen.\nKäymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan\ntulla ennenkuin kihlajaispäivänä. Vai oli ollut vakava, erityisen\nvakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi. Saattoi olla hyväkin merkki.\n\nIsän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman\nniskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja\npyyhkäisi sitte kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.\n\nTuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että\nsai vähän arvella, ennenkuin sen vieraan käteen uskoi. _Se_ merkitsi jo\npaljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis\nantamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitte itse\nsaisi huolehtia.\n\n— Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin\nminulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän on?\n— Anselma puhui, itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen, puoleksi\nrankaisemalla takoen isän olkapäätä.\n\n— Hyvä lapsi, enhän minä tiedä minkälainen hän on. — Se purkautui kuin\nhätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen vetäytyi isä omaan\nhuoneeseensa, jossa hän rupesi astumaan edes takaisin, mittaillen\nlattiata hitain ja pitkin askelin.\n\nTulos ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer iltapuolella\najoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa, vapaana\nAnselman nuoren miehen mieltä häiritsevästä läsnäolosta puhella Edgar\nHiefin kanssa.\n\nMutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun\nasianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva\nappi-isä oli häntä tiedustellut.\n\nMissä mahtoi mies oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä\ntyötä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun\nalkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja\nAnselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.\n\nSitä ihmeellisempää oli, että hän verrattain harvoin saapui kotiin\ntapaamaan Anselmaa, huolimatta siitä että appi-vanhemmat kumpikin kohta\nsalakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään Anselman\nkotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät tutustumaan\ntoisiinsa.\n\nMutta Edgar Hief oli harvanlaisesti saapunut appivanhempiensa kotiin.\n\"Siksi että hän oli niin ujo\", selitti Anselma.\n\nPrefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset\npikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa\nkuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen\noli suostuttu.\n\nTurhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään\nkiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri\nvähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen.\nPäästäkseen selville tästä oli hän kerran ehdottanut, että he yhdessä\npelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse\nenimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikoillaan ja pelasi, pelasi\nkerta toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.\n\nSinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.\n\nYhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin,\njotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita oli tullut näyttäneeksi\napelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle\nitselleen.\n\nKaikkea tätä muistutteli prefekti Hilmer itselleen odotellessaan\ntulossa olevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle\nmielelle, laski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista\nja tuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista\nkihlajaispuhetta.\n\nMutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan\netsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, joutui hän uudelleen pois\ntasapainosta.\n\nYöllä näki hän pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin\njuoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. — Herra prefekti,\nettekö näe, tuolla hän juoksee. Meidän täytyy saada hänet käsiimme.\n— Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt\nsen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sentähden hän, ohjaksista\nhuolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtaja-asemansa ja läksi\njuoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä\nedestä. Ja viimein sai hän kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin\nkiinni. Mutta samassa muutti mies muotoaan. Huijaria ei näkynyt\nmissään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.\n\nPrefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vasten tapojaan oli hän\npitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin.\nVasta sulhasen tultua hän rauhoittui.\n\nJos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta,\nei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkiäkään. Hän oli kuin onnestaan\nhumaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen\nentisen ujoutensa.\n\nNuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella\nainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli\najatellut, esitti hän lämmöllä ja lennokkaasti.\n\nOltiin juuri huutamassa innostunutta \"eläköötä\" nuorten onnelle, kun\nprefekti äkkiä tunsi omituista, pahoinvointia. Viime päivien jännitys\nja sitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.\n\nKenenkään huomaamatta vetäytyi prefekti huoneeseensa. Täällä painui hän\nmukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa, jääden siihen pitkäksi\naikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.\n\n— Seller! — Hän kavahti pystyyn ja tunsi kalpenevansa.\n\n— Luvallanne ja käskystänne, herra prefekti, tulen \"minä hetkenä\nhyvänsä\". Kerrottavani ovat yhtä hauskoja kuin hämmästyttäviä.\n\n— Mi-tä te oike-astaan —?\n\n— Te ette voi hyvin, herra prefekti. Te olette aivan kalpea ja kätenne\nvapisee.\n\n— Ei, ei! Kertokaa vaan!\n\n— Jos käskette, teen sen pian. — Eilen vihdoinkin pääsin selville\nkaikesta. Seurasin miestä kunnes hän tuli asuntoonsa, toimitin\nsitte uskotut vartijat yöksi asunnon ympärille ja käskin aamulla\nseuraamaan häntä minne ikinä hän lähtisi. Kuvitelkaa itse mielessänne\nhämmästystäni, kun minulle tuodaan sana, että otus on varmassa\nsatimessa — täällä teidän talossanne!\n\nSeller kavahtaa äkkiä pystyyn. Hän kuulee omituista korahtavaa ääntä ja\nnäkee esimiehensä kalveten painuvan tuolin selustaa vasten.\n\nSaatuaan prefektin makaavaan asentoon rupeaa Seller hautomaan hänen\nohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallaan.\n\nSalista kuuluu naurua ja iloisia huudahduksia, sitte raikkaat \"eläköön\nAnselma Hilmer\", \"eläköön Edgar Hief\".\n\nKun prefekti Hilmer hitaasti avaa silmänsä, kumartuu Seller hänen\npuoleensa. — Herra prefekti, minä lähden nyt. Virkamieskin on ihminen.\n\n— Ei, ei! — Prefekti kohottautuu istualleen. — Oikeus olkoon oikeutta,\nkoski se ketä tahansa! Mutta tapa? — Seller, meidän täytyy ajatella\ntytärtäni. — Onko se valokuva matkassanne.\n\nSeller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee\nprefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen vuoroin katsoen kuvaan,\nvuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä\nympärillä seisovien kanssa.\n\nVihdoin saa appi-isä Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Hän näkee\nvalokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna\nainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan\nerillään toisistaan. Virastossaan ei hän ole yksin virkailija. Hän on\npuoliso ja isä. Hän on ihminen.\n\nNe kirjavat, ajatusjännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti,\nkuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on\njonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle\npuolisoksi aiottu vävypoika.\n\nHän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa...\n\n\n\n\nYksi lukemattomien joukosta.\n\n\nPakkanen kiihtyi yön kuluessa kiihtymistään, ja aamupuolella rupesi\npohjoinen huokumaan kylmyyttään sisään jokaisesta hatarasta huoneen\nnurkasta.\n\nIlma oli jäädyttävän kylmää. Saima heräsi vilunväristykseen.\n\nMitähän kello mahtoi olla? — Varovaisesti raapaisi hän tulta tikkuun\npannen käden suojaksi liekin eteen, jottei se paistaisi nukkuvan äidin\nsilmiin.\n\nVasta puoli seitsemän!! Hän sammutti tulen ja kääräisi peitteen\nparemmin ympärilleen. Paras oli pysytellä vuoteessa. Öljyä täytyi\nsäästää ja äitikin nukkui vielä. Eihän nyt sitäpaitsi työkään\npakottanut nousemaan.\n\nSaima huokasi syvään. Ilma huoneessa tuntui raskaalta. Olisi tehnyt\nmieli paiskata ovi selkosen selälleen, saada raitista ilmaa huoneen\ntäydeltä ja sitte pistää kaunis, lämmittävä koivuvalkea uuniin. Mutta\nmilläpä sitä tällaisina ahtaina aikoina! Kymmeneen kertaan täytyi\npenniä sormissaan pyöritellä, ennenkuin uskalsi päättää mihin kohtaan\nse milloinkin oli pantava.\n\nOli sekin nurjaa, kun raitis ilmakin joutui siihen luokkaan, josta ei\nvähävaraisille liiennyt. Mitäpä ylellisyystavaroista, jos jäivätkin\npienen etuoikeutetun luokan osaksi! Mutta kun raitis ilma, tarpeellinen\nlämpö ja ravinto, — niin suorastaan kaikki välttämättömät elintarpeet\nolivat kalliilla rahalla hankittavat, rahanhankinta-tilaisuudet olivat\nmiltei saavuttamattomissa, sehän se oli katkeraa.\n\nKuului siltä kuin äiti olisi liikahtanut. Eikö hän siis nukkunutkaan?\nValvoi ehkä ja ajatteli samaa kuin Saimakin?\n\n— Äiti!\n\n— Joko sinä taas valvot, lapsi kulta?\n\n— Entä sinä, äiti? Sinun tarvitsisi paremminkin nukkua kuin minun. —\nViluttaako sinua? — Saima on jo vuoteen vieressä. Hän on vetäissyt\nvähän vaatteita päälleen ja levittää nyt oman peitteensä äidille\nsuojaksi. — Kas noin, sinä minun rakas kääröni! Makaa nyt hiljaa siksi\nkun saan puita uuniin ja huone vähän ehtii lämmetä!\n\n— Aina sinä jaksat! — Äiti hymyili surunvoittoisesti.\n\n— Jaksat! — Saima tulee keittiöstä sylissään kantamus kuusihalkoja,\njoita hän rupeaa latomaan uuniin. — Jos olisi ihmisellä työtä yöt\npäivät, silloin voisi puhua jaksamisesta, mutta kun ei saa tehdä\nmitään, ei kerrassaan mitään!\n\n— Työttömyys on usein raskaampi taakka kuin työ.\n\n— Niin totisesti! — Saima nielaisee vastauksensa kuulumattomaksi.\nSitte rupeaa hän innokkaasti selittämään, että ehkäpä tästä pian\nannetaan työtä yllin kyllin. Hän aikoo tänään lähteä kaupunkiin saamaan\nlopullista vastausta siitä konttoripaikasta, josta jo monta kertaa on\nollut puhetta. Eiköpä se lopultakin tule hänen osakseen? Ovat niin\nkauan odotuksellakin kiusanneet, että eivätköhän nyt sitä antane.\n\nÄiti ei vastaa. Pitkä ja kiduttava odotus ei aina tiedä hyvää\nlopputulosta. Sellainen on ainakin hänen kokemuksensa ollut. Mutta\nmitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Tulee se tieto aikanaan, jos kerran\ntullakseen on.\n\nHän huokasee raskaasti. — Mitähän varten vanhojen ja raihnaistenkin\ntäytyi elää? Heidän päivätyönsä oli jo päättynyt. Pois olisivat\njoutaneet! Helpompaa olisi silloin elämä nuorille. Vanha vaalittava oli\nnuoren elämässä kuin liika lasti laivassa.\n\n— Kas vaan, johan sinä olet pukeissa, ihasteli Saima keittiön ovelta.\n— Minullakin on jo aamiainen pöydässä. Syödään sitte, niin pääsen\nlähtemään.\n\nEntistä horjahtavampaa oli äidin astunta hänen tullessaan ruokapöytään.\nSaima huomasi sen ja nieli itkua. Mistäpä äidille muuten olisikaan\nkarttunut voimia. Laihaa ja voimatonta oli ruoka. Ja maitokin\nminkälaista! Sinistä, ihan harmaan sinistä, eikä toivoa paremmasta,\nennenkuin sitte jos — —\n\n— Juo, juo, äiti kulta! Harmaansininen on hieno väri, eikö olekin?\n\nHän oli jo saavuttanut jonkinmoisen taituruuden leikinlaskussa, silloin\nkun sydän oli kipeimmillään.\n\n— Kermaista saan sitte, kun sinä saat sen paikan, pisti äiti iloisesti\njatkoksi.\n\nNiin, kermaista sitte! Sen konttoripaikan tuloillahan he jo kauan\nolivat ruokaansa höystäneet. Ja niillä he olivat lämmitelleet kylmästä\nkangistuvia jäseniään. Mutta jos toivo pettäisi?\n\nSaima painoi käden povelleen kuin estääkseen sen liian rajua tykytystä.\n\n— Anteeksi, äiti, nyt minä nousen! — Hän työnsi hätäisesti tuolin\nsyrjään, haki päällysvaatteensa ja pukeutui. Sitte otti hän pöydältä\nvalmiiksi kokoonkäärityt puhtaaksikirjoituksensa. Puoleksi avatun\nlaatikon kohdalle pysähtyi hän hetkeksi epäröiden.\n\n— Minun _täytyy_... siltä varalta, että...\n\nHän kaivaa esille huolellisesti piiloon peitetyn paketin, evästää äitiä\nmonilla varoituksilla ja sydämellisillä kehoituksilla lepäämiseen;\nsitte painuu ovi kiinni hänen jälkeensä.\n\nKohta portilla puskee pohjoinen vihaisesti vastaan, mutta hän ei huomaa\nsitä. Hän ajattelee yhtä ainoata asiaa: tuota kauan toivottua, pian\nehkä saatavissa olevaa paikkaa.\n\nKuinka pohjattoman rikas hän silloin onkaan, jos saa 75 markkaa kuussa!\nSeitsemänkymmentäviisi markkaa sen vähäisen lisäksi, mitä heillä nyt on\nja jolla on täytynyt elää!\n\nVähän hän tosin on ansainnut puhtaaksikirjoituksella, joka silloin\npakostakin jäisi pois. Mutta mitäpä se merkitsi? Kolmekymmentä penniä\narkilta silloin tällöin, — satunnaista tuloa, johon ei voinut luottaa.\nOlipahan vain ollut sen verran, että sen avulla joskus oli saanut\npahimman puutteen torjutuksi. Mutta 75 markkaa kuussa tiettyä tuloa!\n\nHän rupeaa taas niinkuin usein ennenkin sijoittelemaan rikkauksiaan.\n\nKaikkein ensimäiseksi tilaa hän maitoa meijeristä, hyvää, kermaista\nmaitoa. Sitä juottaa hän äidille jok'ikinen aamu, keitettynä silloin\nkun on kylmä. Jos äiti vastustaa, nauraa hän vain ja sanoo: juo, juo,\nminä maksan, minulla on varaa.\n\nHän ihan jo tuntee, miten hyvää tuo lämmin maito tekee äidin laihassa,\nlämpöä puuttuvassa ruumiissa.\n\nSitte hän myöskin ostaa sylen koivuhalkoja, kauniita, valkeakylkisiä\nja kuivia puita, parasta lajia. Niitä poltellaan aina pahimpina\npakkaspäivinä.\n\nJa entä sitte ne kengät, ne, joita hän on katsellut viime\ntalvesta asti, ne, joilla on päälliset huovasta ja sisäpuolella\nlammasnahkaa! Ne maksavat kokonaista kymmenen markkaa. Kymmenen\npois seitsemästäkymmenestäviidestä? — Siitä tulee tuntuva lovi!\nMutta sittekin hän ostaa ne äidille. Ja he saavat kerrankin viettää\nhuoletonta ja onnellista joulua yhdessä, äiti ja hän.\n\nTokkohan äidillä oikeastaan koskaan ennen on ollut oikein iloista\njoulua? Äidillä on ollut niin paljon ja raskasta kannettavaa\nelämässään. Ja tuollaisina suurina juhlina johtuu se aina erityisesti\nmieleen.\n\nEnsimäinen suuri suru oli tullut Saiman ollessa koulu-ijässä. Hänelle\nei silloin oikein kerrottukaan asiasta, mutta hän tiesi, että vanhin\nveli oli syynä suruun. Asia oli hyvin, hyvin ikävä. Kun isä sytytti\nkuusenkynttilöitä, purskahti äiti yhtäkkiä haikeaan itkuun, ja isä\nkääntyi pois päin eikä sanonut sanaakaan. — Saima sitä vastoin juoksi\nsuoraa päätä äidin luo kiihkeästi tiedustellen syytä äidin suruun.\nMutta vastausta ei annettu. Äiti vain painoi häntä rintaansa vastaan\nja hän kuuli äidin sanovan hiljaa kuin itsekseen: kunpa vielä olisin\npieni, elämäntuskaa tuntematon lapsi.\n\nVeljistä oli sitte tullut paljonkin surua. Nyt oli heistä kaksi\nkuollut, kolmas oli Amerikassa, teillä tietymättömillä.\n\nIsän kuoltua oli vanhin sisar, jolla oli hyvätuloinen paikka, ollut\nperheen tukena, mutta kolme vuotta takaperin oli hän äkkiä kuollut\nsydänhalvaukseen, ja siitä asti oli Saima ollut sairastavan äidin\nainoana apuna.\n\nSe paikka, se paikka, kunhan hän saisi sen! Silloin voisi hän paremmin\nkuin tähän asti pitää huolta äidistä.\n\nSaima oli jo kaupungin portilla. Hän joudutti askeleitaan.\nPyyhkäistessään kenkäkaupan ikkunan ohi pysähtyi hän hetkeksi\nihailemaan äidille himoittua lahjaa. — Ihan varmaan ostaa hän sen! Hän\nvaikka syö itse vähemmin sinä kuukautena ja säästää siten ne rahat.\nKyllä hän jaksaa. Hän on nuori. Mutta äiti on vanha ja vanhoja täytyy\nsaada pitää hyvänä.\n\nPitkin harppauksin Saima nousee kiviportaita Latva & Kuuselan liikkeen\ntoimistoon. Päättävästi painaa hän ovikelloa. \"Nyt, nyt\", takoo sydän.\n\nLiikkeen johtaja käännähtää hämmästyneen näköisenä ja hiukan\nhermostuneesti tuolillaan Saiman avatessa ovea.\n\n— Aa, neiti Särkkä! Teillä on asiaa?\n\n— Niin, minä tulin... Se paikka...\n\n— Paikka? — Jaa, tosiaankin! Minä olin jo aivan unohtanut sen. —\nHän pyyhkäisee partaansa. — Se asia ratkaistiin jo pari viikkoa\ntakaperin. Me teimme hiukan muutoksia konttoripuolella, joten emme nyt\ntarvitsekaan lisäväkeä.\n\nEi lisää, ei tarpeen, ei mahdollisuutta ansaita! Siniseksi kuorittua\nmaitoa, jäädyttävän kylmää huoneessa, äidille ei lämpimiä kenkiä, ei\niloista joulua!\n\nTietääköhän hän, joka tuon tuomion julisti, mitä kaikkea siihen\nsisältyy.\n\nSaiman päätä huimaa. Sitte rupeaa niin kummasti puuduttamaan. Hän on\nkadulla ja kulkee eteenpäin ihmisvilinässä. Hän ymmärtää, ettei hänen\nkokemuksensa ole kovinkaan erikoista tai harvinaista laatua. Hän on\nvain yksi niistä lukemattomista, joille taistelu olemassaolosta on\nylivoimaista ja toivotonta, yksi niistä, joiden askeleet epätoivo\non tehnyt väsyneiksi, laahustaviksi, ja joiden selkä toivottomuuden\nkoukistamana ennen aikojaan on kumaraan painunut.\n\nKannattiko tällaista suurta, yleistä hätää edes väistääkään?\n\nHän kulkee katua pitkin umpimähkään, eteensä katsomatta. Silloin\nmuistaa hän yhtäkkiä puhtaaksikirjoituksensa.\n\nOlisivat nekin vielä jääneet viemättä, silloin hän ei olisi saanut\nniitäkään rahoja eikä ehkä työtäkään vastaisuudessa. Ja sitte se asia!\nNythän se oli pakostakin toimitettava!\n\nPalvelija avaa kumartaen Saimalle oven kauppaneuvoksen huoneeseen.\nSe on suuri ja valoisa. Saima on nähnyt sen monesti, mutta nyt\nkarkaa hänen katseensa nälkäisenä kuin tulenliekki paikasta toiseen.\nKaikki, mikä ennen oli jäänyt huomaamatta, pistää nyt hänen silmiinsä\nvastustamattomalla voimalla ja terävästi kuin äkillinen valonheijastus\npimeässä: lattiata ylt'yleensä peittävä pehmeä matto, nahalla\npäällystetty tuoli, jonka selusta mukavasti lasketaan alaspäin\nnoja-asentoon, ja pehmeyttään hyllähtelevä sohva koruompeluksineen.\n\nTäällä oli kaikkea sitä, josta hivenkin voisi tehdä hyvää äidin\nvanhalle, väsyneelle ruumiille, mutta jota työttömän on mahdoton\nhankkia.\n\n— Sepä mainiota, että vihdoinkin tulitte. Ennätin jo ruveta kaipaamaan\npapereitani.\n\n— Tulin viipyneeksi. — Saima huomaa oman äänensä kolean soinnuttomuuden.\n\n— Tjaa, tjaa, sattuuhan odottamattomia esteitä. Te näytättekin\nväsyneeltä. Hyvä, että joululupa on tulossa. Kaiketi te aijotte levätä?\n\n— Kaiketi.\n\n— Minä en ainakaan aijo rasittaa teitä työllä, en pitkiin aikoihin. —\nMutta nythän minun pitää maksaa. Tietäisitte neiti, miten lukemattomat\nisot ja pienet karhut ahdistavat meikäläistä miestä, etenkin näin\njuhlien alla. — Mitenkä se nyt olikaan? Viisi arkkia, vähän päälle.\nMutta sehän annetaan kaupantekijäisiksi näin joulun kynnyksellä —\neikö niin? Viisi arkkia ä 30 penniä, siis 1:50, olkaa hyvä, neiti. Ja\nhauskaa joulua!\n\nKauppaneuvos pudisti kättä, tyytyväisenä omaan suureen\nystävällisyyteensä.\n\nOvella muistaa Saima pakettinsa. Hän kääntyy takaisin.\n\n— Herra kauppaneuvos, minulla olisi pyyntö teille. — Sanat syntyvät\nvaivalla. — Pyyntö, jota en esittäisi, ellei hätä minua pakottaisi\nsiihen.\n\nKauppaneuvoksen kasvot synkistyvät. Saima ymmärtää, että hän pelkää\navunpyyntöä.\n\n— Minun täytyy ansaita, ja ansio on nykyään kovin tiukalla.\n\n— Sen tietää valitettavasti jokainen. — Kauppaneuvos epäröi yhä\nmille kannalle asettua. Tämä kuulostaa avunpyynnöltä, eikä hän nyt\nmitenkään... Mutta jos koskisikin muuta, olisi turha ilmaista, ettei...\n\n— Te olette vaikutusvaltainen mies, herra kauppaneuvos. Teillä on\npaljon tuttavia sanomalehtimiespiireissäkin.\n\nPäivä pääsi paistamaan herra kauppaneuvoksen kasvoille. Niin, niin,\nniinhän se oli. Kun sitä oli ennättänyt tehdä jotain tässä elämässä,\nniin tiesivät muutkin, mihin sitä pystyi.\n\nHän siirsi tyytyväisenä syrjään pienen hopeatarjottimen, jolla\nnähtävästi hänen aamupäiväkahvinsa oli tuotu tänne työhuoneeseen, sitte\nkeikautti hän kirjoitustuolinsa enemmän Saimaan päin ja katsoi kelloaan.\n\n— Oikeastaan on minulla kova kiire, mutta kun auttaminen on\nkysymyksessä, täytyy olla valmis uhraamaan vähän aikaakin. — Olkaa\nhyvä, puhukaa vapaasti asianne.\n\n— Olen kauan hakenut työtä, — jos jonkinlaista. Hiukan olen saanut,\nmutta siitä on ansiota liian vähän...\n\n— Mutta neiti, — kauppaneuvos ei voi olla keskeyttämättä, — oletteko\npyrkinyt kotiopettajattareksi? Tai rouvan apulaiseksi? Kun on nuori\nkuten te, ja kun lisäksi on tuollaiset kauniit kasvot...\n\nSaima ei huomaa sanoja tai ei tahdo huomata. Hänkin keskeyttää.\n\n— Herra kauppaneuvos, minulla on vanha ja kivuloinen äiti.\n\n— Ai, ai, — ai, ai, se oli hullumpaa. — Hän näpäyttää sormiaan.\n— Vanhoja ei pitäisi olla muuta kuin varakkaissa kodeissa. Eikä\nsielläkään liiemmästi, ei liiemmästi. Se on minun kokemukseni.\n\nVeri syöksähtää Saiman kasvoille.\n\n— Suurinkin rikkaus olisi minulle sulaa köyhyyttä ilman... Hän ei saa\nlausetta lopetetuksi.\n\n— Ymmärrän, ymmärrän! \"Nicht so hitzig\", neitiseni!\n\n— Olen vapaahetkinäni vähän kirjoitellut, vain omaksi huvikseni, en\nansaitakseni. Sitä en koskaan ajatellut enkä olisi uskaltanutkaan,\nmutta nyt täytyy —. Jos tämä voisi kelvata johonkin sanomalehteen? Itse\nen uskaltaisi tarjota tätä, eikä kai kukaan silloin viitsisi asiaa\najatellakaan. Mutta jos te...\n\nHän laskee pakettinsa pöydälle.\n\n— Ahaa, vai tällainen teidän asianne olikin! — Kauppaneuvos irroittaa\npaperit kääröstä ja rupeaa selailemaan lehtiä.\n\nSaima tuntee vapisevansa. On kuin olisi hänen sisimpänsä siinä\npengottavana. Ja penkomassa on mies, jonka huone on lämmin ja valoisa,\nja joka juo kahvinsa hopeiselta tarjottimelta sillä aikaa, kun äiti ja\nmuut,— joiden ei pitäisi elää, kun ei ole varaa...\n\n— Hyvästi, sanoo hän hätäisesti. — Minä tulen joskus perimään\nvastausta. — Ja ennenkuin kauppaneuvos on ennättänyt tointua\nhämmästyksestään, on Saima jo kadonnut huoneesta.\n\nHitaasti astuu hän kotiin päin. Kohdalle tultuaan jatkaa hän matkaansa,\nkääntyy sitte takaisin kotiportille ja sieltä uudelleen pois päin.\nKotioven salpana on pelko, sydäntäkouristava pelko, ettei äiti jaksa\nkestää tätä iskua. Eihän hän paljon ole puhunut tuosta paikasta eikä\nnäyttänyt uskovan sen saantiin, mutta jos sittekin on odottanut ehkä\nhartaammin kuin konsanaan Saima.\n\nJa vaikka äiti sen vielä jaksaisi kestääkin, oli se sittekin niin\narmottoman lohdutonta, kun eivät olot ottaneet valjetakseen. Nyt oli\napu tarpeen. Nyt tulisi se aikanaan. Nyt ei sitä annettu. Jos sitte\nkerran päästäisiin myötämäkeen, ei ehkä enää olisi häntä, jonka voimat\nvastamäessä olivat ennenaikojaan loppuun kuluneet.\n\nHämärsi jo kun Saima avasi kodin oven. Keittiö oli tyhjä. Pimeässä\nhuoneessa ei hän voinut nähdä mitään.\n\n— Äiti, missä sinä olet?\n\n— Täällä. Minä lepäilen vähän.\n\n— Oletko sairas?\n\n— En, en. Muuten vaan rupesin tähän, kun ei ollut mitään tekemistä ja\nkun tässä on lämpöisempikin.\n\nSe vihlasi kuin veitsen terä. He tunsivat sen kumpikin ja puhe katkesi\nsiihen. Toinen ei rohjennut kertoa, toinen ei kysyä.\n\nVasta jouluaaton edellisenä iltana se vihdoin purkautui. Sininen\nmaito, nurkka, joka oli niin hatara, että siihen Saiman rääsytukoista\nhuolimatta kerääntyi jäätä ja lunta, ja ne kengät, ne lämpimät,\nostamattomat joululahjakengät, kävivät Saimalle viimein ylivoimaisiksi.\nYöt oli hän itkenyt, päivät vaiennut. Nyt puhkesi hän viimein nauruun.\n\nHän nauroi pahaa, ilkkuvaa naurua sille lämpimälle ja mukavalle\nhuoneelle, jossa hänelle hauskaa joulua toivotettiin samalla kun\ntingittiin vähän pois hänen vaivalla ansaituista penneistään.\nHän nauroi ja ivasi niitä, jotka joivat herkkujaan hopeisilta\ntarjottimilta, samalla kun valittivat köyhien vanhusten olemassa-oloa.\n\nÄiti koetti rauhoittaa, mutta silloin suuttui Saima. Oli äitikin\nsellainen raukkamainen nahjus! Olisi kai osaansa tyytynyt, vaikka olisi\nkuollut nälkään!\n\n— Sanoisit edes jotain, suuttuisit, olisit suunniltasi niinkuin minä,\nsilloin ehkä helpottaisi. Mutta kun sinä aina vaan kärsit, kärsit, käy\nkuorma minulle sietämättömäksi.\n\nSaima ei ollut nukkunut viikkoon, mutta sinä iltana nukkui hän itkuunsa\nja mielenliikutukseensa.\n\nEnsi kertaa ei hän viime työkseen peittänyt äitiä ja saanut osakseen\näidin tavanmukaisia iltahyväilyjä.\n\nAamuyöstä hän heräsi. Hän oli nähtävästi nukkunut vaatteet päällään\nja äiti oli peittänyt hänet. Hän rupesi muistuttelemaan itselleen\nedellistä iltaa. Kurkkuun nousi henkeä salpaava pala. Sydäntä kirveli\nkirpeän kipeästi.\n\nEikö köyhyys itsessään ollut tarpeeksi raskas taakka? Vieläkö sen piti\nkasvaa ja monistua sen kautta, että se synnytti katkeraa mieltä ja\nkovia, haavoittavia sanoja.\n\nTai siitäkö katkeruus johtui, ettei hän ottanut surua vastaan oikealla\ntavalla, ei niinkuin äiti?\n\nKuinka hän oli saattanut sanoa sellaista kuin sanoi äidille, juuri\nhänelle, jota hän käsin oli tahtonut kantaa läpi kaiken raskaan ja\nkovan? Vai olikohan hän juuri siksi suuttunut, että hän rakasti niin\npaljon ja kärsi niin pohjattomasti.\n\nÄidin vuoteelta kuului samassa hiljaista valitusta.\n\n— Oma äiti-kultani! — Saima kumartuu äidin puoleen.\n\n— Tästä minä en enää nouse. Minä tunnen sen.\n\nHymy sammuu Saiman huulilta. Hyväilyyn kohonnut käsi painuu puutuneena.\n— Mitä voin tehdä, kysyy hän. Ja hän säikähtää oman äänensä koleutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe kengät, ne kengät, ne kauniit joululahjakengät, niitä ei enää\ntarvittu. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun viimepäivinä, pitkän piilossaolon jälkeen, rupesi päivä\nyht'äkkiä paistamaan kevättä ennustavan iloisesti. Suurin osa kodin\nirtaimistoa oli jo silloin panttilaitoksella ja kylmilleen jätetyssä\nhuoneessa makasi kuollut laudoilla.\n\nSaima asui keittiössä. Hänen täytyi olla lähellä äitiä ja jakaa kaikki\nhänen kanssaan niinkauan kuin mahdollista.\n\nJa hän sai paljon jaettavaa.\n\nLähettäjän kultaisilla alkukirjaimilla kaunistetulla, muodikkaalla\npaperilla kauppaneuvos ilmotti hänelle, että käsikirjoitus tuli\njulaistavaksi, ei sanomalehdessä, vaan eri kirjana. Hyvä palkkio oli\nmyöskin tiedossa. Kauppaneuvos onnitteli tämän johdosta, kauniisti ja\nmonisanaisesti lupautuen uraansa alkavan suojelijaksi. Hän oli aina\nkoettanut auttaa nuoria, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sen neiti Särkkä\nkyllä tiesi.\n\nSaima näkee yhtäkkiä edessään kuvan nuoresta tytöstä, joka\njännityksestä vavisten repäisee auki tämän kirjeen, ahmii sen sisällön\nja kiiruhtaa sitte viereiseen huoneeseen, jossa viskautuu polvilleen,\npainaa päänsä äidin syliin ja toistaa riemu joka äänen väreessä: Äiti,\näiti, nyt se tuli, nyt minä voin pitää Sinua hyvänä.\n\nMutta tuo kuva onkin vain haihtuva harhanäky, kuva siitä, mikä olisi\n_voinut_ tapahtua, jos...\n\nItse teossa nousee hän, kääntää välinpitämättömänä kirjeen kokoon ja\nastuu hitain askelin kuolleen luo. Hänen katseensa on yhtä eloton kuin\nkuolleen käsi on kylmä.\n\n— Äiti, hän sanoo hiljaa ja kuiskaamalla, — se tuli nyt — mutta tuli\nliian myöhään.\n\n\n\n"]