[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjrTXY368dtmU-2MDOkC2euyir-tosVgcoJ1sVEHO0EA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2904,"Takamaan torpparit","Niemelä, Nestor",1862,1889,"2904-niemela-nestor-takamaan-torpparit","2904__Niemelä_Nestor__Takamaan_torpparit",null,"romaani",[],[],"fi",16104,101049,false,72309,[21],"Finnish fiction -- 19th century",[23],"Novels","\"Takamaan torpparit\" by Nestor Niemelä is a novel written in the late 19th century. The story is likely set in rural Finland and revolves around two main characters, Mikko and Pekka, who are torpparit (cottage farmers) living near the serene Ruuhkajärvi lake. It explores themes related to their daily lives, struggles, dreams, relationships, and the connection to nature in a rural setting.  The opening of the narrative paints a vivid picture of a beautiful summer day as Mikko and Pekka, along with their children, return from church after celebrating Juhannus (Midsummer). The passage introduces the contrasting personalities of the two men: Mikko, characterized as strong and thoughtful, and Pekka, who is more jovial and carefree. As they interact, they reflect on their lives, their hopes for the future, and the challenges facing their tiny farming community, particularly the threat of hunger that looms due to unpredictable nature. The beginning establishes a strong sense of camaraderie between the families and hints at the difficulties they will face in their pursuit of a better life on the land. (This is an automatically generated summary.)",[],159,"Kertomus kuvaa kahden torpparin, Hamaan Mikon ja Mäen Pekan, elämää ja työtä 1800-luvun lopun maaseudulla. Teos käsittelee maaseudun köyhälistön arkea, sosiaalisia suhteita sekä alkoholismin tuomaa kurjuutta ja perheiden selviytymistä painostavissa oloissa.","Nestor Niemelän 'Takamaan torpparit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2904. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAKAMAAN TORPPARIT\n\nKirj.\n\nN. Niemelä\n\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nOli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene aimo\nvauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen taas\nentiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen saaren\nohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta, suuttuneena\nrääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin häirittiin;\npian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät olivat\nehtineet ohitse.\n\nSoutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä,\nvahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä raskaan työn\nvaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat ahvettuneet,\nmutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa, kestävyyttä\ntodisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla hypähti vene\nmelkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät luotuina veneen\npohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.\n\nToinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat\nvielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja\ntyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.\n\nVeneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista,\npunaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään olivat\nhe noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.\n\nNämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko ja\nMäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta,\nsillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä\nkirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään:\nniin paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat\nlöytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus kertoneet,\nmutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja pappi sitten\ntuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti Jumalasta ja\nVapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut, vanhempansa olivat\nheitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa rakastamaan; mutta pappi puhui\nniin mahtavasti, niin... ja Pekkakin, Miinan isä, istui siellä kirkossa\nniin vakavana, eikä ollenkaan puhunut.\n\nPekka antoi aironsa levähtää ja alkoi jutella: \"Souda sinä, Mikko,\nvaan, niinkuin soudatkin, en minä enää jaksa, jää sinulle vielä\nsittenkin enemmän voimia kuin minulle huomiseksi, kun kartanoon\nmenemme. Mutta enempi sinä tarvitsetkin voimia: sinä teet aina työtä\nsemmoisella vauhdilla, jotta luulisi sinun itsellesi tuota kartanoa\nrakentavan. Mutta minun ei auta, jos tekisin päivänkään työtä sinun\ntavallasi, niin saisin viikon maata sängyn pohjilla; senpätähden minä\nvaan juttelen, lavertelen, teen työtä niin ja näin, mutta miehen\npäivästä se aina kuitenkin menee, vai mitä luulet, Mikko?\"\n\n\"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!\"\n\n\"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa... Multa katsoppas Kallea, johan\nse aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa, mutta älä\nkastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä pojasta\ntulee pian aika karhu!\"\n\nKesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan pojan\nposkille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt, ennenkuin\noltiin kotorannassa.\n\nNyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja\nlähdettiin astumaan pientä polkua kotia kohden.\n\n\"Tänä vuonna\", alkoi Pekka käveltäessä, \"meidänkin kylästä ajetaan\nnälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin\nherraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!... Mutta mitähän\nsanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?\"\n\n\"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?\"\nsanoi Mikko.\n\n\"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa\nruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin palava\nkytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo\nlehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai\nkuinka luulet?\"\n\n\"Kyllähän sitä toivoa on\", vastasi Mikko, \"mutta olemmehan tottuneet\nnäkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa kaikki.\"\n\n\"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin! Mutta\nolisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos nyt\nhalloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät ilkkuvaisiksi, kun\nhän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En minä tiedä, vastasin\nminä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis aikaa, vaikka ohria\nkylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli kelpo miehen puhetta,\nja senpätähden olenkin nyt niin varma, että meillä tulevana vuonna on\nkaikkea muuta kuin köyhyyttä.\"\n\nNäin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa\nheinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä\ntäältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua.\nSieltä saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli\nkukkivia kasveja. Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia\nkukkia, ja pian oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet\nkulkivat hiljakseen, äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan,\njonka suurella vaivalla olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään\nmaahan. Hauskahan oli heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut\nolla mieleen tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois\nkäsistämme. Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa\nilomielinen Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon\nkovuutta.\n\nNäin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen vuoren\nja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin Alamaa.\n\nMaa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä,\ntoisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä\nolevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa\nsuuria, sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin\nkuivaksi; siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia\ntervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan\nolleet vaivatta syntyneet.\n\nVaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää, kehoittani\nPekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.\n\n\"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota\nsataa askelta käydä\", vastaa Pekka, \"mutta eihän tuosta sen vuoksi\nmitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä\ntaida akkakaan vielä pahoin ikävöidä.\"\n\nPihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä metsästä,\njoka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti suhisee\nhiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan on nyt\nJuhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten koko pieni\npiha on yhtenä lehtimajana.\n\nIson koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan tultuaan\njuoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä kertomista!\nToinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen; nuoruuden\nsulous oli jo hänen kasvoistaan lakastunut, mutta se tyyneys, joka\nnäkyi niiden joka piirteestä, todisti sisällistä rauhaa ja antoi niille\nniin kauniin miellyttävän muodon. Hänen sinisistä silmistään näkyi\nviehkeä lempeys ja luottamus Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai\niloisen vakavuuden. Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta\npoikaansa, joka lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli\nnähnyt ja kuullut tällä merkillisellä retkellä.\n\nToinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä nainen.\nHäneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden lystimäiset\nhymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa kadonneet. Hän\nnäytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta työtä, ja työn jälkiä\nnäkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa käsissään. Hän ei ollut\nkaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta kuitenkin näki mielellään noita\nleikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka suuttuneenakin hymyilivät.\n\n\"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne jo\nminua vastaan\", laverteli Pekka pihaan päästyään.\n\n\"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs uutisia\nkirkkoon kuuluu?\"\n\n\"Yhtä ja toista, kaikellaista\", vastaili Pekka. \"Sanottiin vanhan\nJumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta, kertauskynnöstä ja\nmuista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä kuulin, arvostelivat\nihmisten käyt...\"\n\n\"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi\", keskeytti häntä vaimonsa.\n\n\"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta\nkyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!\"\n\nHetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen kotiansa,\njoka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta ylempänä mäellä;\nMikko perheineen kävi huoneesen puoliselle. Tupaa ei koristanut mitkään\nkomeat huonekalut: pari seinäkaappia, arkku, sänky ja pöytä sekä\nmuutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta sittenkin näytti se kylläkin\nsievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen tiputettu tuoreita\nkuusen havuja, jotka huoneesen levittivät miellyttävän lemun; seinät\nolivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla, akkunoille oli kukkia\naseteltu vesipulloihin.\n\nLuettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin\nlaitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.\n\n\"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle\",\nhaasteli Pekka. \"Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan\nkulkeneet.\"\n\n\"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin\", vastasi Maija ja\ntoimi nopeasti askareissaan.\n\nPekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä\ntoivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on hän\nmonesti vakuuttanut.\n\nJo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.\n\nPekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta. Mukana\nolivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä käsikädessä ja\nkauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia otsiansa. Niin,\ntässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa kukkaa. Niihin ei\nkoskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet puhaltamaan, niiltä he\nolivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat melkein turhaan hakea kylän\nsuuresta lapsilaumasta, ainahan heissä näkyy riehuvan mailman huonoja\nvaikutuksia.\n\nIltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa edustalla,\nKalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen vanhempiaan. Pekan\niloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän tyttönsä kanssa kävelee\nkotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa viimeisillä säteillään puitten\nlatvoja, käen ihana kukunta ja rastaan moniääninen viserrys kuuluu\nmetsästä, luonnossa on suloinen rauha ja hiljaisuus.\n\nTarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:\n\n\"Kerttu, oletko nyt onnellinen?\"\n\nKerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan, sanoen:\n\"kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla olisikaan\nmitänä muuta!\"\n\nKäki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. \"Onnellinen!\" kuului\nsen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi:\n\"Onnellinen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden metsätorpparien\nelämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys heidän entisiin\nelämänvaiheisiinsa.\n\nNuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa\nherraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän\ntorppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko\nnuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus.\nAhkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti\nhän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän voudin\nviran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä kohdeltiin\nvakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.\n\nPekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan, mutta\nmuuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita\nmielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää\ntanssia ja laulua.\n\nVaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin\nmitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin tunsi\ntoverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.\n\nVaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän\nkuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa,\nomaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä mukaan.\nHän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen, kauniisen,\nlempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.\n\nPian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli\nmyöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta vakavaksi\npäätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta pyytämään jotakin\nmetsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä asunnon.\n\nTuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka täällä oli,\nkun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?\n\nVaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että\nherrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa\nperustaa?\n\n\"Jos saan olla määrääjänä\", sanoi Mikko, \"valitsen minä Ruuhkajärven\ntakamaan!\"\n\n\"Mitäs hulluja?\" sanoi herra. \"Onhan toki maata likempänäkin!\"\n\n\"On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen.\"\n\nPäätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven\ntakamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden\npäästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.\n\nIloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä Pekallekin, joka\nei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan Pekkapa ei nyt tapansa\nmukaan nauranut eikä leikkiä laskenut, virkkoi vaan hiljakseen: \"Niin\nsinä sait paikan, mutta minnekkä minä joutunen?\" Pekka kertoili, että\nhänelläkin oli morsian ja hänkin tarvitsisi kodin, missä eleleisi. \"Ja\nkun vielä sinustakin täytyy erota\", sanoi Pekka, \"ei minulla ole yhtään\nuskollista ystävää!\"\n\n\"Jos niin on\", sanoi Mikko, \"niin onhan siellä tilaa meille\nmolemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran\npuheille!\"\n\nHetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — \"nyt\nhänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!\" niin Pekka tuumi.\nMuutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi\nkartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko\nselitteli, ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he\nnäin tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei\nsitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan;\nhänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.\n\nSeuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon; Mikko\nmuonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian Maijan kanssa,\nja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he häitänsä.\n\nKymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme alkoi,\nkajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven takamailla,\njoka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät viihtyivät.\n\nMikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä raskaammin\nputoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista iskuista. Hänellä\noli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli pyrkiä täysin\nvoimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli vaikea voittaa,\nmutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen vapaa asema ja hyvä\ntoimeentulo. Ja rymisten kaatui naavapartainen kuusi ja soleva honka\nsammaleiseen maahan ja oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta\nasuinsijoiltaan, ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin\nkopeasti ja lupaa kysymättä.\n\nPekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen\nhyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan\nkylkeen, jutellen: \"Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi;\nsiinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on\noikia jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä\nsahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet\non sisästä onttoa hotteloa!\"\n\nAjan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle;\nrisuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin\nsiemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa:\nvalkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä\nlepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin\nkarhun pesäksi.\n\nSyksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin;\nvähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko\nloisti ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin\nuutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta kohden:\nnythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja sitten\nasuskella kuin herrat vaan.\n\nSyyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen\nkampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille\noikea juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista\nsäästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin\nnavettoihin.\n\nToipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin niin\nhuonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka vaan\nnauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun vaimonsa\nkysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka kyllä lihaa\nhankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt vähän laiha\nmutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan, vaikka\njäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet liikkua\noikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä eräänä\naamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan, makasi se hengetöinnä.\nPekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis ajoon lähteä, mutta ei\nsaa hevoistansa ylös. \"Sitten se lienee kuollut\", sanoi Mikko. \"Ei\nmaar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä vielä!\" jutteli Pekka.\n\nYhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja Pekka\nkirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut. \"Ei\nsen lurjuksen kanssa mikään auta\", sanoi Pekka, \"pitää mennä hakemaan\nOjanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä metsän petojen\nuhriksi koko klona.\"\n\nTalvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska taas\nkevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin taas\nsai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.\n\nSuven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi, Mikon\npojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset, ja\nvanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan\nuusia velvollisuuksia.\n\nJa oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn\ntultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon.\nKaikki näytti heille hyvin käyvän.\n\nNyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli\nsuvilaiho-maata kunnossa.\n\nTuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät\nerinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin\nenenevällä innolla.\n\nRupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli puhaltamaan\npohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi. Levottomaksi kävi\nuudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi kaikki? Pokka kävi\niltapäivällä Mikon luo: \"Näyttää vähän siltä, kuin tulisi halla\", sanoi\nhän.\n\nMikko yskähti tukehuttavasti. \"Se näyttää melkein varmalta\", sanoi hän.\n\n\"Luuletko\", kysäsi Pekka \"meidän maiden olevan hallan arkoja.\"\n\n\"Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja\" vastasi Mikko.\n\nTorpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja\nsisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta\nsuoraan nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä\ntuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän\notti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan,\nsillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut\nhiljaa, näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri\njäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.\n\nAuringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja muuttui\nvesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne olivat\nikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa palkkiota.\nKastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja auringon ylettyä\nkorkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä, vaaleina,\nsuoraan taivasta kohden.\n\nHalla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria\nkuin Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta\nankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä\nvuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat\nviljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja\nsuvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.\n\nVähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko rupesi\nkaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä vastoin\nhakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä, sanoi hän:\n\"ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on mäkirinteessä, taitaa\nolla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!\"\n\nKovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja\nsiementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata peltoa\nja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen tulla. Sen\nlisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut pitää paimenta\nkaitsemassa.\n\nToisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille\nuutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan\nhinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn\nansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa,\nansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat\nkovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui\ntautivuoteelle.\n\nTähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut\nlöytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma leikkisä,\nsurematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli tuskin puoliksi\nviljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien leikkiä.\n\n\"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa\", oli Pekalla tapana\nsanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä\nliikuttaa. Kova koetus oli käsissä.\n\nMutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän kalpein\nkasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään ruumiisensa\nja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan kuulunut yhtään\nvalituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän vaivoissa.\n\nNyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi\nsairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli\ntämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja\npienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei\nvoinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana.\nRakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja ystäviinsä.\nHän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin hän\nmyöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä vastassa,\nhäntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti olevan niin\niloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen halpa karu\nillallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.\n\nTalvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa.\nMikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä\nkaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän\nhevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri\npaljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän vielä\nhankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin ostoon.\n\nJätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia päin\nastumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus kuului hänen\nrinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet tuikkivat ja lumi\nkiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja lumi narisi\nastuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.\n\nTuolloin tällöin kuului suden kammottava ulvonta, mutta Mikko ei tuota\npeljännyt. Hän oli teroittanut seipään kävelykepikseen; sillä ja\nvankoilla käsivarsillaan tiesi hän torjuvansa pedot päältään. Kotia\nomaistensa luokse paloi hänen mielensä. Hän tiesi siellä löytyvän kipua\nja köyhyyttä, vaikka tosin ei hänelläkään ollut suuria tuomisia; mutta\nsiellä löytyi sentään niin paljo lempeä ja lämpöä, niin paljo hyvää ja\nrakasta.\n\nJo pian ehti Mikko köyhiin kotinsa lämpöiseen suojaan, siellä kohtasi\nhän rakkaan vaimonsa ahkerassa työssä ja pienen poikansa terveenä ja\niloisena. Se häntä vähiin suretti, ett'ei hänellä ollut tuomisiksi sen\nenempää; mutta nähdessään, miten iloinen ja tyytyväinen vaimonsa oli,\nhaihtui surut kokonaan.\n\nHeti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä siellä:\nPekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja makasi\nmelkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä tuskaa\nja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista\nkadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.\n\nYstävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen kätensä.\nSairas koetti sitä tavoitella: \"ei minulla enää taidakkaan olla monta\npäivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?\" sanoi hän.\n\n\"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!\" sanoi Mikko. \"Kaupungeissa\nkäydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun\njuttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: 'mies\nehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!'\"\n\n\"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle\", sanoi Mikko ojentain\nMaijalle pienen mytyn. \"Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt\ntiedä, mistä toista saada.\"\n\nMikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen\nansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla\nJumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.\n\nJättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.\n\nKun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: \"Eipä isä\ntuonutkaan makeeta kakkoo.\"\n\n\"Ei ollut tehtynä\", kuului toinen ääni.\n\n\"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi\", kuului taas\nlapsen itkevä soperrus.\n\n\"Isä ei saa\", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.\n\nMikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä\nsynkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia\nedes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti\nhänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.\n\nHän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen. Kaikki\ntoivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään\nvaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut\nyhtäkään valon pilkkua.\n\nKiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän\nhämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan\nlaattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä\nkestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja\nluullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.\n\nMutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa:\nrakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä\nvapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:\n\n\"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa,\nvielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia\npäiviä.\"\n\nVähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili taas\nrohkeasti ympärillensä. \"Kerttuseni\", hän sanoi \"minä kuulin sinun\nitkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä järkeni.\"\n\n\"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla\", sanoi Kerttu,\n\"mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!\"\n\nKahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin käy\nsiinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on vahvimmankin\nsortuminen.\n\nMikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä rauhallisna.\nAamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn olallensa, sukset\nseinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.\n\nMetso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna,\npelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan\npakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa\nhäiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista,\nsiihen oli metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva\nääni? Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää \"ko, ko, koko!\" Outo ääni\nlakkaa kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä.\nViimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän\nlevittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän\npoika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies saaliinsa\nlaukkuun ja rientää edelleen.\n\nNäin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui\ntänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat\nkadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra patruunalta\nsaavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden liukuivatkin sukset\nniin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat ja käsi vakava.\n\nKartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan\nsairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja muutenkin.\nUusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.\n\nLääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan,\nsillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen\nparanemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi\njättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton.\nMikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes\nehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.\n\n\"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua\", tuumaili Pekka, \"jos ei tuolla\nmakaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!\" Kerran hän,\nvaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti\nmetsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta\ntuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän\nvoinutkaan palata kotia.\n\nKosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi käymään\nhänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään näkikin hän Pekan\nistumassa kuusen juurella, allensa oli hän karsinut vähäisen havuja;\nsiinä istui mies levollisena, veitsellään närhien jotakin lusikan\ntapaista.\n\nHieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; \"mitä muorilla\nnyt metsään on asiaa?\" sanoi hän.\n\n\"Ei mitään liikoja\", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.\n\nPekka silloin huutamaan: \"äläs jätä, autas minuakin täältä pois,\nnäethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin\nkovin väsynyt!\"\n\n\"Mitäs tänne tulit, kun kielsin\", torui Maija, \"ole täällä nyt susien\nsyöttönä!\"\n\n\"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät;\nmistäs sitten luulet miehen saavas,\" jutteli Pekka.\n\nTaluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: \"kyllä ne\nnyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat maata\nvuoteen omana!\"\n\n\"Olehan nyt\", vastaa Pekka, \"kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä\npysynkin!\"\n\nSuven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja toimiin.\n\nKovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin vieraana,\nmutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa; kovina\naikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he hyvin\ntoimeen.\n\nKertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin varallisuuteen:\nankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin paljon, että ovat\nhankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja muut tarpeelliset\najotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon, vaikka sitä molemmat\nyhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt toisellaisessa kunnossa kuin Pekan\nennen aikoin.\n\nRauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet, jotka\ntorppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat oppineet\nluottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja ystävyys,\njoka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina, jolloin\nelämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin toisiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.\n\nAamulla varhain Juhannuksen jälkeisenä päivänä, olivat miehet\njalkeilla; yksissä lähtivät he kartanoon työhön. Aurinko ei ollut vielä\nnoussut, kun he lykkäsivät veneen vesille; aikaisin piti uutis-asukkaan\nolla liikkeellä, jos mieli ehtiä oikeaan aikaan kartanoon. Auringon\nensi säteet tervehtivät takamaan miehiä heidän järvellä soutaissaan;\nhe paljastivat päänsä ja pian kaikui vahvat aamuvirren säveleet\nRuuhkajärven tyyneellä pinnalla.\n\n\"Muistui taas mieleeni\", sanoi sen jälkeen Pekka, \"minne lienee\njoutunut tuo kartanon nuori herra! Sepäs oli hauska poika, se! Monesti\nhän minulle sanoi: älkääpäs nyt, Pekka, noin huoliko työtä hosua;\nistutaan tähän ja jutellaan vähän, tehkööt isot miehet työtä!\" Niin se\npoika sanoi, ja sitten iltasella oli hänellä aina meille antamista.\n\"Pekka tarvitsee, hän puhui enemmän kuin muut.\"\n\n\"Ja Mikko tarvitsee, hän teki työtä enemmän kuin muut! Nyt on hän ollut\nkaksi vuotta poissa; sanotaan hänen käyvän koulua, mutta mitä varten?\nOlisipa hän jo herra muutenkin?\"\n\n\"Ainahan niiden herrain pitää koulua käydä\", sanoi Mikko, \"multa nytpä\nlieneekin Alpert herra kotona, nyt on kesälupa. Mennä vuonna oleskeli\nhän kesän jossakin enonsa luona, mutta eilen puhui Vuorelan Matti, että\nhän nyt on kotona.\"\n\n\"Souda sitten veikkonen\", sanoi Pekka iloissaan, \"minä niin mielelläni\ntahtoisin nähdä sitä hauskaa poikaa, millaiseksi lie muuttunut,\nmahtaneeko jo olla ylpeä niinkuin muutkin herrat?\"\n\n\"Mielelläni minäkin häntä näkisin\", sanoi Mikko; \"viime suvena kun\nhänen pikimmältään näin, antoi hän minulle tuon hauskan kirjan,\n'Kultalan kylän', jonka Kalle nyt ulkoa osaa, ja kun hän näki, että\nmieleni oli hyvä, kysyi hän: 'pidättekö kirjallisuudesta?' Kun minä\nsanoin pitäväni kirjoista ja sanoin, että poikanikin on halukas\nlukemaan, lupasi hän toisella kertaa tuoda enemmän.\"\n\n\"Ja varmaankin hän tuo\", tokaisi Pekka, ja rupesi rallittamaan\njonkummoista tahtia, käyttäen airojaan sen mukaan. Tässä tohussaan\nhän joskus ryöpäytti vettä Mikon silmille, ja kun tämä häntä siitä\nmuistutti, nauroi hän vaan. \"Ei tee haittaa, vaikka hiukan virutankin\nposkias. Tosin et enää ole nuori mies, mutta täytyyhän kuitenkin\nnäyttää vähän pulskilta, ettei luultaisi metsän poikain nälkää näkevän!\"\n\nSamassa tölmäsi vene rantaan ja miehet läksivät astumaan.\n\nToisen päivän illalla istuivat Kerttu ja Maija Mikon torpalla, pihassa\nkoivun alla. He olivat toimittaneet päivän askareet ja istuivat nyt\nvartoen miehiä kotia tulemaan.\n\nJopa kuuluikin Pekan iloinen vihellys peltotieltä ja kohta astuivat\nmiehet pihaan.\n\n\"Vielähän täälläkin eletään\", sanoi Pekka, \"ja vielä näin myöhään\nvalveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni\", sanoi hän tytölle, joka\nkiipesi hänen kaulaansa; \"eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?\"\n\n\"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa\nkäyttää\", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.\n\n\"Kirjoja, äiti, kirjoja\", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta,\n\"mistä olet, isä, saanut kirjoja?\"\n\n\"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi kunnon\nmies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä\", sanoi Mikko.\n\nKalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi\nhänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle hänen\ntäytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista kauniista\nkirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.\n\nEnnen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän muistanut\nsuurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki. Nuoressa\npojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen luonteensa; paha\nvaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan hänelle sopinut.\n\nPekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa; sehän\nnyt vasta oli ystävällinen mies! \"Heti aamulla tuli hän pellolle\",\nkertoili Pekka, \"ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä;\nhuomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi\nkättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?'\nhän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin,\nettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he\nkauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää\nköyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä nähtävästi\nliikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän asunnoltamme,\nsaa nähdä tuleeko?\"\n\nNäin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti\nkeskustelun.\n\nEräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja vähäinen\npoika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä on raippoja,\nnuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa, ongella. Tässä on\nvanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle poika; yksi nähtävästi\non herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa. Hän on kohtalaisen pitkä,\nvaaleanverevä, kaunis nuorukainen, katsanto vilkas ja tulinen, mutta\nsamalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän näyttää viihtyvän tässä seurassa;\nhän nauraa ja juttelee miesten kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.\n\n\"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään\", sanoo herra\ntoisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.\n\n\"Ei, ei sillä tavalla\", sanoo Pekka, \"onkija ei saa olla maltiton,\nantakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?\"\n\nTulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän oli, ja\nmaltiton, lentikin kala yli veneen.\n\n\"Oh! ei niin rajusti,\" sanoi Pekka, \"mutta näin\", lisää hän ja samassa\nlompsahti kala veneesen.\n\nPekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen oikiata\nmielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli kartanon\nnuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt hänen ja\nMikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset veropäivät\ntehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua päiväkauden ongella ja\nkuitenkin tuli päivätyö tehtyä!\n\n\"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin pian\nrupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta näkyyhän tuolla\nSuonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa\", jutteli Pekka.\n\n\"Mikä Suonpään Wilppu\", kysyi Alpert herra. \"Olen ennenkin kuullut\nkerrottavan jostakin Wilpusta.\"\n\n\"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se, joka\nennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi: 'järjellisen\nihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja, paljon parempi\non mennä järvelle ja vetää muutama ahven syödäkseen!'\"\n\n\"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?\" kysyi Alpert herra.\n\n\"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla\nottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen\nhirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain\nerään vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään\nnaimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä\nkäypä mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua\nmorsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai\nvaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset, lukukinkerit\nja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä profeetta.\"\n\n\"Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä,\" sanoi Alpert.\n\n\"Kyllä kai,\" sanoi Pekka, \"mutta ei se ole niin vallan helppoa, sillä\nteidän laatuisia miehiä hän ei kärsi; kuitenkin jos teillä on tupakkaa,\nniin taitaa tuo olla mahdollista!\"\n\n\"Olisihan mulla sikaria, jos se auttaisi?\"\n\nSillä välin oli synkkiä pilviä kokoontunut taivaalle, ilma kävi\ntukahuttavan kuumaksi, hyönteiset surisivat ja salama leikitteli pilven\npartaalla.\n\n\"Ukkosenilma lähenee\", sanoi Mikko, \"koettakaamme päästä aikanaan\nsuojaan!\"\n\n\"Ja niinkö jää meidän tuttavuutemme Wilpun kanssa?\" sanoi Alpert.\n\"Koettakaamme saada ukkoa mukaan!\"\n\n\"Sehän olisikin paras!\" He käänsivät veneensä kotirantaan päin ja\nsoutivat kiirettä vauhtia; ilma kävi hämäräksi ja ukkonen jyrisi\npilvissä.\n\nAlpertherra kertoili Kallelle maista, kansoista ja kaupungeista ja\nKalle kuulteli tuskin hengittäin; hän piti herraa jonakin korkeampana\nolentona ja jokainen sana painui hänen muistiinsa niinkuin lukittu.\n\nUkko Wilppu istui ruuhessaan synkän näköisenä ja mutisi: \"tuhannen\npirua! olis tässä ollut jommoinenkin kalan saalis, mutta siihen\nhän nyt taas tuli kolistelemaan.\" Samassa kiiti vene lähelle ja\nlaineet häiläyttivät ukon ruuhta. \"Riivatun mustatakit\", ärjäsi hän,\n\"kaadattehan ruuhenikin tuolla mokomalla laivallanne, olisihan teillä\nollut vettä soutaa edempääkin!\"\n\n\"Mutta asia onkin semmoinen\", alkoi Pekka, \"että aikomuksemme oli teitä\npyytää kanssamme juttelemaan, ja tupakoimaan, koska nyt on tulossa raju\nilmakin!\"\n\n\"Raju-ilmako? tuskinpa\", mumisi Wilppu, \"no eihän tuo olisi niinkään\nhullua, tunti sinne tai tänne!\"\n\n\"Tulkaa mukaan kaikin mokomin,\" huusi Mikko veneen kulkiessa rantaa\nkohden.\n\n\"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä\", mumisi\nWilppu. \"Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi hullumpaa.\nMistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä\nmiesparat on huonoilla teillä!\"\n\nRantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen puuskia,\nkuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin. Mikko\nkatsoi järvelle: \"totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne käsin!\"\n\n\"Mutta miten hänen käy?\" sanoi Alpertti, \"voihan myrsky viedä miehen\nruuhineen päivineen!\"\n\n\"Ei hätää\", sanoi Pekka, \"kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka koskesta\nalas.\"\n\nMatkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja\nKalle kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä\nukkosen jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma\ntäyteen vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri\npeltoa, ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia\nvesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä\nsyntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat\nmyötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan\nmies vakavana käyskelevän huonetta kohden.\n\n\"Herran tähden\", huudahti Kerttu, \"kuka tuolla ulkona kävelee\ntuollaisessa ilmassa?\"\n\n\"Wilppuhan se on\", sanoi Pekka, \"mitähän nyt ukko sanonee tuosta\nliotuksesta?\"\n\nSamassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät\nvanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai\nkampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta\nsuortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko\nkahisi ja rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet\nentistäkin ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo\nköyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.\n\n\"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?\", sanoi Mikko, \"tulkaa\ntänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara Jumalan ilma!\"\n\n\"Mitä! Jumalan ilmako?\", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä\nkastumisesta. \"Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo\nminun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan\nsoutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein,\nlakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven\npohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin\nmaalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa\nja kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!\"\n\n\"Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu\", muistutti Kerttu.\n\n\"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea tässä\nristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos\", jatkoi Wilppu ja oikasi\nvartalonsa suoraksi, \"uskottekos, että minä, vaikka vaan tämmöinen\näijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!\"\n\n\"Kyllähän tuo on uskottavaa,\" sanoi Pekka, \"mutta huolisimmeko tuosta!\nOlemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä niin kauan\nkuin tahtoo!\"\n\nMikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko\nkoperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman\nnysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai hän\nviimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi ankaruus\nkatoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä, poltellen nysäänsä,\nja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.\n\nUkkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä tässä\ntorpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään. Kutsuttiinpa\nnyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän saatiin tulemaan.\n\"Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän tarvinnut täällä syödä.\"\nMutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän mieliksi, ja haki\nkaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut, mutta joka\nsentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua siitä\nensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa päälle. Ja\nnyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo lailla ja\nsitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään poika.\n\nPekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: \"nythän oli jo rukiit leikattu ja\npian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!\" — Ja Wilppu\nvakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon päivää!\n\nUkko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin\nkoskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää\nvehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut sanoa\nkuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa, ettei\njoutunut hänen karhunkäpälöihinsä.\n\nMiesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla\ntuulella. \"Sitä miestä,\" sanoi hän, \"ei tule kotia, olemme peljänneet\nitsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!\"\n\n\"Mitäs huolitte peljätä,\" sanoi Pekka.\n\n\"Mitäs huolitte!\" tiuskaisi Maiju ja pyörähti ovelle; siinä hän kääntyi\nja kysyi nauraen, \"tulikos paljonkin kaloja tänäpänä?\"\n\n\"Ei kaloja paljon, mutta sen runsaammin krapuja!\" ilvehti Pekka.\n\nMaiju ei tuosta enää pahastunut. Käsi oven rivassa jutteli hän vasta\nasiansa ja pyysi kalastajia kaiken mokomin heille illalliselle, ja pian\nhän taas mennä hyppeli pitkin märkää polkua.\n\nPäivällisen jälkeen paistoi päivä taas kirkkaasti ja kalastajat olivat\nvalmiit järvelle lähtemään. Kuiva maa ahmasi halukkaasti pienet\nvesilätäköt, ilma tuntui raittiilta ja virkistävältä, syöpäläisetkin\nolivat kadonneet. Wilppu seurasi kalastajia ja oli oikein hyvillään\ntuosta ystävällisestä kohtelusta, jota täällä oli saanut nauttia.\n\nToisen päivän iltapuolella hankki Alpertti pois lähtöä Ruuhkajärven\ntakamailta. Hän sanoi, että nämät päivät oli olleet hauskimpia hänen\nelämässään.\n\nTorpparit palasivat taas raskaisin töihinsä, jatkamaan taisteluansa\nkovaa luontoa vastaan. Nyt oli tämä taistelu kuitenkin jo voiton\ntaistelua ja palkinto saatavissa. — Alpertti palasi taas kartanoon,\nelämään, seurustelemaan hienommissa piireissä; mutta yhäti muistuivat\nhänelle mieleen köyhät torpparit Ruuhkajärven takana, nuot lempeät,\nystävälliset ihmiset, jotka taistellessaan nurjaa, kovaa luontoa\nvastaan, kuitenkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ja joissa kaiken\nyksinkertaisuuden keskellä oli niin paljo rehellisyyttä ja hyviä avuja.\nMutta ennen kaikkia muisti hän nuorta Kallea, jolla oli niin hyvä\nymmärrys ja ääretön tiedonhalu, ja hän päätti hoitaa tuota lahjakasta\npoikaa, lähettämällä hänelle kirjallisuutta minkä voi.\n\nSuuremman vaikutuksen teki Alpertin kalastusretki Kalle poikaan,\nse herätti hänessä tunteita, jotka sitten vaikuttivat koko hänen\ntulevaiseen elämäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUmmelleen kuusi vuotta on kulunut ajasta, jolloin kertomuksemme alkaa.\nNyt on juhannuksen päivä, niinkuin silloinkin; luonto on nytkin\nviehättävän kaunis ja vene kiitää nytkin pitkin Ruuhkajärven pintaa.\nVeneessä soutajat ovat muuttuneet: Kalle, joka silloin tuskin jaksoi\nairoa häilyttää, soutaa nyt vankasti, voimakkaasti. Hän on oikein\njättiläinen ikäisekseen, pitkä, solakka, likimain kolme kyynärää. Koko\nhänen olennossaan ja kaikissa liikkeissä näkyy vakavuus, jommoista\nharvoin tavataan sillä ijällä; ja kuitenkin todistaa hänen katseensa\nja kasvonsa juonteet, että tulinen sydän asuu tuon vakavan ulkokuoren\nalla. Joskus luo Kalle lempeän silmäyksen vastapäätä istuvaan tyttöön,\njoka häntä muistuttelee kaikenmoisilla pilapuheilla. Tyttö on suloinen\nhempukka, vaikka ei mikään erinomainen kaunotar; lyhyenläntä, suora\nja notkea kuin nuori vesa; kasvot täyteläiset, terveyttä osoittavat;\niloiset sinisilmät säihkyvät; vilkkaasti siirtyy katse esineestä\ntoiseen.\n\n\"Annappas, Kalle, minulle kirjasi, sinä sen kastelet pilalle,\nsoutaissasi tuolla tavoin\", sanoo tyttö hymyssä huulin.\n\n\"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!\"\n\n\"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan\nkirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en minä\nsitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun olen niin\nvähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon lukemisesta torunut,\nettä jo paljaastaan silläkin oppi jotain.\"\n\n\"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!\"\n\n\"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan\nannathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt\ntaas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä\nihmisten seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja,\nmetsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!\"\n\n\"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä\", sanoi Kalle innostuneena,\n\"minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni metsät ja sen armaat\nasukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja työskennellä vanhempaini ja\nnaapurieni seurassa ja sitte iltasella istua jonkun tuttavan kiven\nluona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin laulun, lehdon huminaa ja\npuron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!\"\n\n\"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa sekin\nhuvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella tyttöin\nkanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!\"\n\nKallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein\nvärähtelevällä äänellä: \"Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo!\nJa kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan maailmaan!\ntoimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä mitä tekisin, mitä\ntoimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja vanhempiini sitoo minua.\nEn voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!\"\n\nTänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää\nehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä\novat he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille\nrakkaiksi, mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt\non Miinan polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta\nkäytöksestä.\n\nJa tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan vanhan\nkirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki, mikä oli\nopettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli Kallella\nkirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan, siksi\nkuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen hyviä\nluonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa mielessään.\n\nToisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton\nletukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän\npiti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului\nhäneltä päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija\nhän oli, mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki\npakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä\nkevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli\nhyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.\n\nTällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän\nruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä\nnuoruuden kukoistuksessa.\n\nTakamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot\nomassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä\npäivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla\nja tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä\nja pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen\nnähty. Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä\nlämmittää Ruuhkajärven takana.\n\nMajan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen nuoria\nkirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme muuttuneet\nkuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä vaaleammalla.\n\n\"Iloistapa ja hauskaa on meillä!\" sanoi Pekka, \"täällähän elämme kuin\nruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No, ei\nmoittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä nytkään\nole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia kymmenen\ntakaperin uskonut, että täällä joskus näinkään elettäisiin?\"\n\n\"Herra on siunannut työmme\", vastasi Mikko.\n\n\"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle\ntarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!\"\n\n\"Oma käsiala on rakasta\", sanoi Mikko.\n\n\"Niinpä se on\", jatkoi Pekka, \"ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään\npuutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun\nluullut pääsevän tuommoiseen asemaan!\"\n\n\"Vaan\", lisäsi hän, \"tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli\nminulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi\nminulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa maannut\nmaan mullassa!\"\n\nPekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle\nedellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien.\nNähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina\nseisomaan.\n\n\"Tulkaa tänne lapset\", sanoi Mikko, \"olemme tahtoneet teitä ilahuttaa,\nlaittamalla yhtä ja toista, tänä teille niin merkillisenä päivänä.\nPysykää rehellisinä kaikissa elämän kohdissa, turvatkaa Jumalaan,\nkovimpanakin surun hetkenä, niin ette ikänä häpeään joudu! Tämän olen\noppinut elämiini koulussa!\"\n\nKalle laski pöydälle lahjaksi saadun raamattunsa ja sitten rupesivat\nhe tyytyväisinä ja iloisina nauttimaan juhla-ateriaansa. Päivällisen\npääteltyä avasi Kalle uuden raamattunsa ja luki siitä monioita\nlukuja. Sitten otti Mikko virsikirjan, ja nyt kaikui kuusi-ääninen\nveisuu, raikkaassa kesä-ilmassa. Näin vietettiin Ruuhkajärven takana\nJuhannuksen iltapuolta.\n\nIlta läheni, veisuu taukosi ja naapurit erosivat iltatoimituksillensa.\nVarjot pitenivät, auringon valo oli kadottanut kuumuutensa, suloinen\nlemu kukkivasta ruisvainiosta täytti ympäristön ilman.\n\nKalle otti kirjan käteensä ja meni lempipaikalleen järven rannalle;\nsiellä vietti hän monta hetkeä lukien ja mietiskellen. Ihastellen loi\nnuorukainen katseensa yli järven peilikirkkaan pinnan, jossa kalat\nhyppelivät ja mulauttelivat vettä pieniin laineisin.\n\nSuloinen kukkien tuoksu täytti ilman, linnut lauloivat iltalaulujaan;\ntuonnempana kuului kotia kulkevan karjan kelloin kalkkina ja Miinan\nmiellyttävä laulu. Nuorukainen unhotti kirjansa, hän katseli luonnon\nihanuutta, ja jota kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmin hän\ninnostui, innostus puhkesi sanoiksi, sanat lauluksi, joka raikkaasti\nkaikui illan tyyneessä ja jota kaiku kertoili monet kerrat.\n\n    On maani Suomi suloisin,\n    Sen kansa mulle rakkakin;\n    Oi ihanainen isänmaa,\n    Sä saatat mielen innostaa,\n    Armahin synnyinmaa!\n    Sieill’ järvet tyynen sineät\n    Ja metsät jylhät, pimeät;\n    Sen laaksot, niityt koreat,\n    Ketoimme kukat soreat —\n    Ja sulo tuoksut sen!\n    Oi jalo kansa Suomen maan\n    Kun poikasesi...\n\n\"Aih! mikä se oli?\" — pienoinen käsi laskeutui laulajan olkapäälle ja\nhellä ääni sanoi: \"jopa löysin sinun, ilman lauluttasi olisin tuskin\nsinua löytänytkään täältä rämeen sisältä.\"\n\n\"Miks'et antanut minun olla rauhassa, Miina?\" sanoi nuorukainen.\n\n\"Ei, nyt en sinua jätä rauhaan; sinun täytyy nyt jättää uneilemisesi ja\ntehdä minulle seuraa! Huomenna on sunnuntai ja Taavetin päivä! Äitisi\nkehoitti minua viemään nimipäivä-koristetta Mäkirannan Taavetille,\nsille isolle juopolle, ja käski etsiä sinua kumppanikseni. Olisinpa\nmielelläni lähtenyt sille huviretkelle, mutta...\n\n\"Tulenhan minä mielelläni\", kiiruhti Kalle sanomaan, \"käykäämme heti\ntoimeen!\"\n\n\"Meidän täytyy palata takaisin\", sanoi Miina, \"Valmistamaan koristusta\näitisi kanssa.\"\n\nKalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat\nkukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen\nympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: \"Taavetti\nMäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan älä\nanna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!\"\n\nKoristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen\nkoristetta lauleli Miina:\n\n    \"Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu;\n    Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu.\"\n\n\"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös nousee!\"\n\n\"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin kapakassa!\"\n\n\"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta\ntuommoiselle juopolle?\" kysyi Miina hetken päästä.\n\n\"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on\ntunteellinen mies!\"\n\n\"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien seuraan,\nkarhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä ymmärrän!\" ja\nkäydessä järven rannalla lauloi tyttö:\n\n    \"Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi,\n    Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi.\n    Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti;\n    Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!\"\n\n\"Mistä olet oppinut tuommoisia lauluja?\" sanoi Kalle.\n\n\"Kyllä niitä maailmassa paljonkin oppii! Näitä opin rippikoulua\nkäydessäni, Toivolan tytöiltä!\"\n\n\"Semmoistako sinä opit rippikoulua köydessäsi?\"\n\n\"Semmoista ja vielä paljon muuta lisäksi! Mutta heitä jo tuo tuumaileva\nmuoto! Eihän sinua enää ollenkaan näe iloisella mielellä; aina olet\nvaan tuommoinen vakava tervaskanto. Ei puhetta, ei laulua sinulta\nkuule, muuta kuin jonkun itkuntapaisen veisuun. Nuo riivatut kirjat,\njoita Alpert herra sinulle lähettelee, ovat sinun tuommoiseksi saaneet!\"\n\nKallen posket hehkuivat! \"Olet ehkä oikeassa\", sanoi hän, \"kun sanot\nkirjain minun tehneen tällaiseksi. Jos en olisi ikänä kirjaa käteeni\nottanut, olisin kai nyt toisenlainen: iloinen, kevytmielinen. Nyt olen\nlukenut yhtä ja toista, kirjani olen lukenut repaleiksi — yhtä kaikki —\nminä en voi toisia hankkia! Tahtoisin oppia paljon! turha tuuma, minä\nen voi! Älä kuitenkaan puhu niin halveksivasti kir..\n\n\"No äläs nyt sillä tavoin souda!\" keskeytti Miina, \"Sillä tavalla emme\nikänä pääse Taavetin töllille!\"\n\nKalle oli innostuksissaan soutanut veneen ihan väärään suuntaan. Vasta\nMiinan siitä huomautettua havaitsi hän erehdyksensä.\n\nTuttavamme ehtivät pian sille rannalle, missä Taavetin tölli oli;\nse oli yksinäinen pirtti-tönö mäen syrjässä. Päretikuilla ja\ntuohiliuskoiila tukitut akkunat, katon tasalle hajonnut savupiippu,\nja tuulen rikki repimä pääty eivät suinkaan osoittaneet asukkaitten\ntoimeliaisuutta ja hyvää toimeentuloa. Olipa vielä alempana pieni\nnavetta ja Kuvuista huonosti kyhätty keittiö. Lähellä oli muutamia\npellon tilkkuja, joissa kasvoi harvaa, kitukasvuista, ohdakkeiden\nyllättämää viljaa. Ainoastaan näköala oli kaunis, varsinkin näin\nkesä-aikana. Alempana lepäsi tyynessä kauneudessaan ihana Ruuhkajärvi\nmonine vihantine saarinensa; etempänä näkyi lehteviä kukkuloita ja\ntummia havumetsiä, niin kauas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin\nolisi tämä ihmispesä rakennettu tähän irvikuvaksi kauniisen luontoon.\n\nTaavetti oli ennen ollut kunnon renki, uljas ja kaunis mies;\nsuurimmaksi osaksi palveli hän samassa kartanossa kuin tuttavamme\nMikko ja Pekkakin; samasta kartanosta sai hänkin torpan maat kartanon\npuoleiselta Ruuhkajärven rannalla. Ensinnä alkoi hän miehen lailla\ntyöskennellä uudella asunnollansa. Hänellä oli vähäinen summa vaimonsa\nperintörahoja, joilla saattoi elää ja työskennellä vapaasti; ja\nihmeteltävällä tavalla edistyi torpan työt.\n\nTaavetilla oli sentään yksi paha tapa, hän tahtoi aina toisinaan vähän\nryypiskellä, ja päihtyneenä oli hän hurjapäinen. Tämä sattui kumminkin\nharvoin, eikä tehnyt suurta haittaa torpan edistymiselle. \"Taavetti\non miesten parhaita, kyllä hän pian tekee itsellensä aika kartanon\",\nsanottiin kylässä.\n\nSattui silloin tulemaan hyinen halla, joka yhtenä yönä turmeli koko\nviljavan laihon, jättäen jälkeensä lakastuneet oljet. Hiljaa, sanaa\nvirkkamatta katseli Taavetti aamulla viljasarkojaan; surullisena seisoi\nvaimo vieressä, huokaillen.\n\nSilloin joutui Taavetti ankaraan raivoon, kirosi Jumalaa ja ihmisiä,\nkiristellen hampaitaan vihasta. Vaimo jätti kauhistuen miehensä\nkiroomaan ja meni huoneesen. Mutta kylää kohden kulki Taavetti, ja pian\nnähtiin hänen synkeä muotonsa kapakan akkunassa.\n\nAskel oli astuttu, pitkä, kauhea askel, pois oikealta tieltä, hän ei\nollut kylläksi vahva kantamaan murheen raskasta taakkaa; viimein haki\nhän lohdutusta väärältä taholta. Rukouksilla ja kyynelillä koitti vaimo\nsaada miestänsä kapakasta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.\n\nTaavetti ei sieltä lähtenyt, ennen kuin oli viimeisen penninsä\nkuluttanut; silloin palasi hän kyllä kotia, mutta ei ihmisenä, vaan\nraivoisana hulluna, niin että vaimo-paran täytyi metsän turviin paeta.\n\nKurjuuden päivät alkoivat nyt Mäkirannassa. Taavetti tosin teki useasti\nhyviä päätöksiä; mutta kaikki nämät rikkoi hän ja kaikki hänen ansionsa\nkulki kapakan kautta ulos maailmaan. Kärsivä vaimo koetti ensi aikoina\nahkeralla työllä ansaita jotakin, mutta kun mies rupesi kuluttamaan\nhänenkin vähiä ansioitansa, raukesivat hänen voimansa kokonaan, ja hän\nvaipui tylsään saamattomuuteen.\n\nKurjuutta, sanoilla selittämätöntä, tuotti tällainen elämä torppaan.\nKylästä lakkasi kuulumasta lause: \"Taavetti on miesten parhaita\"; oli\njo kylliksi saatu tuntea Taavetin huonoja puolia.\n\nTällaiselle miehelle nyt vietiin nimipäivä-koristusta kauniina kesäyönä.\n\n\"Jää sinä tähän kiven luokse koristuksinesi!\" sanoi Kalle Miinalle,\nastuessaan järven rantaa. \"Minä käyn tuonne likemmäksi kuuntelemaan,\nnukutaanko torpassa, sillä saattaahan Taavetti olla juovuksissa ja\npelätä koko tuumaamme!\"\n\nKalle lähti kävelemään pirttiä kohden, mutta kovin hän hämmästyi,\nsillä hänen päästyään lähelle paiskattiin ovi auki aika vauhdilla,\nraivostunut miehen naama ilmestyi ovelle ja huusi korkealla äänellä:\n\"Helvetin haaskat, mihinkä menette? Laittakaa itsenne kotia, taikka\nnakkaan teidät rammoiksi!\" Samassa vedettiin ovi taas kiireesti kiinni.\nKalle kyyristyi kannon taa ja lähti taas rantaan takaisin.\n\n\"Taavetti on jo viettänyt nimipäiväänsä tavallaan. Hän on kai ajanut\nvaimonsa ja lapsensa metsään, ja raivoaa nyt yksin huoneessa!\" sanoi\nKalle palattuaan.\n\n\"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää\", sanoi Miina.\n\"Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!\"\n\n\"Hullulta kyllä se näyttää\", sanoi Kalle, \"mutta minä en kuitenkaan\npalaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen nukkunee!\"\n\n\"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä olostamme,\nniin meidän hukka perisi!\"\n\n\"Ei hätää\", sanoi Kalle, \"on minulla jo luullakseni käsivarsissani\nsiksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!\"\n\nVähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt torpasta\nkuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan raskasta\nkuorsaamista.\n\n\"Kyllä se jo nukkuu\", sanoi hän palattuaan, \"lähetään nyt vaan jo!\"\n\n\"Saat viedä\", sanoi Miina, \"mutta minä en astu askeltakaan sinne käsin!\"\n\n\"Missä lienee vaimo parka ja lapset?\" sanoi Miina Kallen palattua.\n\"Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes hirviö\nnukkuisi!\"\n\nKalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään sydämmeensä\nnäitten ihmisten kurja elämä.\n\nHe lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle ja\nhiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo\nohitse.\n\nTietäähän jokainen Suomalainen, miten kaunis on valoisa kesä-yö\nSuomen ihanilla järvillä! Souda silloin ystäväsi kanssa kukkivien\nsaarien ohitse ja tunnetpa mielessäsi, että on tässä maailmassa, tässä\nmurhetten laaksossa jotain mieltä lumoavaa!\n\nHiljalleen liukui vene järven pinnalla, aina hiljempaa ja hiljempaa,\nkunnes kokonaan seisahtui. Kauniin kesäisen yön hurmaava vaikutus, oli\nylenmäärin ihastuttanut nuorukaisen tuntehikkaan mielen. Hän tunsi\nsydämmessään niin erinomaisen helliä tunteita, hän olisi tahtonut\nsyliinsä sulkea koko maailman kaikkine hyvine ja pahoine ihmisineen.\n\nVaienneet olivat Miinankin heleät laulut, vilkkaat silmät olivat\nnyt alaspäin luotuina, kasvoille oli noussut heleät ruusut. Hiljaan\nkallisti hän päänsä ystävänsä rajusti lykkivälle rinnalle ja kuiskasi:\n\n\"Oi Kalle! älä suutu minuun koskaan; minä olen niin vallaton ja paha;\nluontoni on paha, semmoinen!\"\n\nHiljainen vastaus kuului: \"kuinka voisin sinuun suuttua, joka olet\nminulle rakkain koko maailmassa!\"\n\nVarmaankaan ei Ruuhkajärvi ikänä ollut kantanut mitään onnellisempaa\nsoutelija-paria!\n\nPäivän ruhtinas kultaa jo Santaselän vuorenhuippuja, saarten\nnyppylöiltä kuuluu jo lintuin laulua ja kalat alkavat leikitellä järven\npinnalla.\n\nNuorukainen tarttui airoihin voimakkain käsin ja tuimaa vauhtia\nkiitää taas vene eteenpäin. Soutajan vieressä istuu tyttö, ilon väre\nleikittelee hymyilevillä huulilla, sinisilmissä näkyy entinen vilkkaus,\nkuuluupa hiljainen laulukin:\n\n    \"Kukkasista ruusun laitan kullan kämmenelle;\n    Ehk' on sekin joku ilo nuoren sydämmelle!\n    Linnut laulaa, käet kuk...\n\n\"Heih! kas sitä kuin peljästyin! tulipa se ranta äkkiä! Olisin vielä\nmieluummin ollut tuolla järvellä, siellä oli niin ihanaa, hauskaa!\"\n\n\"Ihanaa, hauskaa\", kertoili Kalle, \"ihanaa, suloista! Tätä yötä en\nikänä unhota!\"\n\n\"Lähtekäämme jo kiireesti kotia\", sanoi Miina, \"että ehdimme vielä\nvähäisen nukahtaa!\"\n\n\"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan, täällä on\nniin suloista!\"\n\n\"Suloista\", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta\nkyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. \"Minkätähden itken\", puhui\nhän itselleen, \"olenhan minä niin onnellinen, niin!\"\n\nJo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten eläimet\nrauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa, jossa\nhänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli vuoteellensa\nvalpas äiti Maija: \"Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön rauhaa\",\nmumisi hän kylkeään kääntäen.\n\nMiina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi\nkorkealla taivaalla.\n\nKalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen silmänsä\nolivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys asui.\nMutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat lehdot ja\nSantaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet nuoreen\npihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli\nkoko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi puuhun\nvähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja kohta\nkaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena kukkivaa\npuuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän katseli,\nsitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat, raukesi\npolttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat yhdeksi\nihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei nähnyt enää\npihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui suloiseen uneen.\n\nVielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle,\nvieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville\nkasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista,\nluonnon helmassa kasvanutta.\n\nAamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen ympärillensä,\nkun ei nähnytkään poikaansa kotona. \"Olisihan jo pitänyt ehtiä\", puhui\nhän, \"johan on päivääkin kappale kulunut!\" Hieman levottomana kävi\nhän järven rannalle katsomaan, vieläkö olisivat matkalla. Siellä näki\nhän veneen maalle vedetyksi, mutta kummakseen ei nähnyt mitään muuta.\nKatseltuaan ympärillensä, huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan\njuurella, iloinen hymy kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko\npoikansa rotevia jäseniä ja kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen\nsilmänsä kosteiksi, hän pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois,\njättäen nuorukaisen rauhassa nukkumaan.\n\nKallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä\notsalle: \"olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät ajatelleet\ntästä tavattomasta viipymisestä?\" puhui hän itsekseen. Hän kulki\nkiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa vielä\nkastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta riihimäelle\nja pian seisoi hän kotipihassa.\n\nSiellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla,\nveräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua kanssaan\nkirkkoon.\n\n\"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin\", huudahti Pekka kesken\npuheitaan, huomattuaan tulijan. \"On maar' sillä nuorella miehellä\nreisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee\npuolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin\nnuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin. Mutta\ntaitaa pojasta tulla mies\", jatkoi Pekka, \"alku maksaa, hi hi hi!\"\n\nKalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen\nilveilemisiinsä tottunut.\n\nAstuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa, virsikirja\nkainalossa. \"Missä olet näin kauvan viipynyt?\" kysyi hän Kallelta.\n\n\"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin\nniin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken\", vastasi Kalle vakavana.\n\nÄiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. \"Meneppäs nyt,\npoikani, suurukselle!\" sanoi hän ja läksi Maijan perään.\n\n\"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut\", ilveili Pekka, \"sitä\nkyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!\"\n\nSiirrymme nyt hetkiseksi kurjuuden kotiin, Mäkirantaan. Taavetin oli\ntäytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut ryyppyäkään\nvelaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan, löytyisikö siellä\nvielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta turha toivo, siellä\nei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui hän raivoon, ja\nhädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä pelastaa, pakenemalla.\nVaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua etsimään itsellensä ja nälkää\nnäkeville lapsilleen, ja jättää torpan, vaikka ijäksi päiväksi.\n\nMutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes\nviina ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo\npuolessa, kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun\nhän synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki\nhän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut torpassa,\nja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja lapsistaan ei\nhän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä menoansa ja tuska\nhirveä hänen käsitti.\n\nEi milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko hänen\nruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään ja\nhuuteli surkeasti. \"Kurjuutta\", lausuili hän, \"suurinta kurjuutta!\nomaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän\nminä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä\ntietämättömällä.\"\n\n\"Äkkiä kävivät hänen kasvonsa tuhan harmaiksi. Kiireesti rupesi hän\netsimään jotakin ja löysi nurkasta lyhyen pätkän huonoa nuoraa. Tuo ei\nmiestä pidätä, eipä suinkaan, haa, ha, ha, haa\", nauroi hän kamalasti.\n\"Mutta järvi on syvä, sinne nyt oitis — haa.\"\n\nNäin mumisten ryntäsi hän ovesta ulos, mutta jäi hämmästyneenä\nseisomaan: silmänsä kohtasivat koristeen! Hän katseli sitä ja luki\nsanat; sitten horjui hän sen viereen istumaan. Tuo koristus toi hänen\nmieleensä muistoja nuoruuden iloisilta päiviltä; silloinkin olivat\nnuoret naiset hänelle usein koristuksia sitoneet. Niin, mutta hän ei\nsilloin ollut kurja, viheliäinen juoppo!\n\nKauan istui Taavetti koristeen vieressä ja ehtimiseen muuttui hänen\nkasvoinsa väri; viimein saivat ne päättävän muodon; hän nousi ylös,\notti koristeen ja kantoi sen viheliäiseen asuntoonsa; vakaasti nosti\nhän pystyyn kumotun pöydän, ja asetti koristeen sille.\n\nTaavetti läksi kylään ja haki vaimonsa ja lapsensa, hän kehoitti heitä\nkerta vielä tulemaan kurjuuden kotiin, koettamaan, voisiko vielä elämä\nparantua. Tästä lähtein ei hän pannut suuhunsa viinan tippaakaan; ja\nsamassa rupesi elämä torpassa muuttumaan parempaan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyn tuuli humisee puitten latvoissa, metsän synkästä helmasta kuuluu\nraskas huokailu, lehtiä sataa taajaan alas, peittäen maata surullisen\nkeltaisella vaipallansa. Ei kuulu enää metsän siivekkäitten laulajain\niloista viserrystä, pois ovat he muuttaneet; ainoastaan teeren\njulittava kukerrus ja tikan äkeä tirskunta sekoo metsän huminaan.\n\nYksinäinen mies kulkee polulla, pyssy olalla, laukku kainalossa. Hän\nnäyttää olevan metsästäjä; mutta varmaankaan ei hän saalista toivo,\nsillä vaipuneena syviin mietteisin astuu hän eteenpäin, silmät luotuina\nmaahan. Onhan se tuttavamme Kalle Ruuhkajärven rannalta. Kolme vuotta\non kulunut ajasta, jolloin hänen viimeksi näimme, ja sen ajan kuluessa\non hoikasta nuorukaisesta varttunut roteva mies, vaikka nuoruuden värit\nvielä hehkuvatkin kasvoilla.\n\n\"Hulluhan olen, miksi en osaani tyydy?\" puhuu hän käydessään. \"Onhan\nminulla kyllin kaikkea? Niin kyllä, kaikkea mitä kuuluu ruumiille.\nMutta henkinen puoli? sen täytyy surkastua! Miksi olen ollenkaan\nlukenut? Olisihan kylläksi, jos olisin lukenut vaan aapiskirjani ja\nkatekismukseni. Kukin palvelkoon maatansa ja kansaansa, siinä virassa,\njohon Luoja hänen asettanut on! Oivallinen lause! Kykenenhän minäkin\nmaata kuokkimaan ja ojia kaivamaan! Rehellistä työtä ja välttämättömän\ntarpeellista! Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin suurta, jotakin\nylevää, vaan... Taitaisipa kuitenkin kaikki kääntyä hyväksi, jos vaan —\nniin, kuusillenhan haastelen, eiväthän ne sanojani kerro — jos vaan tuo\ntyttö olisi sama kuin ennen, mutta hän on — on kevytmielinen! Muistan\nvielä erään illan, Juhannusillan, kuluneesta ajasta; silloin oli hyvin,\nmutta kuinka lieneekään nyt? Vaan hei! eihän tämä kelpaa: pitihän\nkatsoa ansoja, ampua oravia ja lintuja, mutta nyt olen kulkenut huikean\nmatkan ja olen jo Keilasuon partaalla. Paremmin pitää työnsä toimittaa!\"\n\nKiireesti astuu metsästäjä, katsellen tarkasti ympärillensä: näkee hän\nsilloin etäällä puiden välissä ketun, joka maatunutta muurahaispesää\nahkerasti myllää. Askel askeleelta lähenee metsästäjä eläintä,\nhiljaa, varovasti, sillä pieninkin riksahdus pilaisi koko onnen.\nHavaitsipa kettukin viimein, että vaara on lähellä, ja alkoi katsella\nympärillensä, mutta silloinpa jo pamahtikin, ja eläin kiikahti nurin.\nMielihyvillään rientää metsästäjä saaliinsa luoksi heittää sen\nolallensa ja jatkaa matkaansa.\n\nNäin jo vuosisatoja sitten ovat esi-isämme samoilleet näitä korpia,\najatteli Kalle käydessään; he ovat täällä taistelleet metsän petoin,\nsusien ja karhuin kanssa, he ovat taistelleet Pohjolan kylmän luonnon\nkanssa, taistelleet pysyäkseen olemassa. Sitten ovat he taistelleet\nsodan verisillä tanterilla, monesti olleet sortumaisillaan, mutta\nsittenkin lopulta voittaneet! Vielä elää Suomen kansa vapaana,\nmiehekkäänä! Paljon on se tehnyt, paljon voittanut! Mutta paljo on\nvielä tekemättä, paljo on vielä huonoa kuonaa pois luotava, ennenkuin\nsaadaan tämän kansan kaikki jalot puolet näkyviin! Vielä on sen kieli\nkahlehdittuna, vielä on kansan ääni heikko, sen oikeudet sorrettuna!\n\nTuuli vinkui vinhasti puitten latvoissa. Ryskyen kaatui korven\nlahosydämminen honka; ryske herätti nuorukaisen mietteistään, ja hän\nhavaitsi olevansa metsän syrjässä lähellä Pekan torppaa.\n\nPekka seisoi pihassaan, jutellen tyttärensä kanssa, jolla, oltuaan\nmuutaman päivän kartanossa, oli paljo kertomista: \"sielläkös vasta oli\nhauskan hauskaa, siellä iltasin tanssittiin ja laulettiin; sielläkös\noli hupaisa!\"\n\n\"Kylläpä semmoiset hauskuudet piankin karvaalta maistuu!\" tuumaili\nPekka ja ylisteli elämää täällä metsissä monta vertaa hauskemmaksi.\n\n\"Saattaa se olla teille vanhalle\", intti tyttö, \"mutta nuorelle ei\ntäällä mitään huvitusta ole. Niinhän täällä on, kuin torkkuva torakka\nmuurin raossa. Toista on elää kylissä iloisten kumppanien seurassa.\"\n\n\"No, sinua harakkaa!\" torui Pekka. \"Näyttää, että tunnet vielä hyvin\nvähän tätä matoista maailmaa. Mutta usko minua, minä olen jo kyllin\ntullut tuntemaan, miltä maailma haisee!\"\n\n\"Hyvältä se haisee ja hauskalta, mutta täällä metsässä kylmältä ja\nikävältä\", sanoi tyttö, joka kyllä oli oppinut puoltaan pitämään.\n\"Ainakin on täällä nuori ihminen niinkuin vankina\", lisäsi hän.\n\n\"Hävytöin, sun juttujasi Mistä luulisit löytäväs paremman kodin?...\nMutta tuollapa tulee Kalle\", huudahti Pekka, \"selässä aika vetkale,\neihän susi lie? Kas siinä mies, joka ei palaa tyhjin käsin metsästä!\"\n\nPihaan astui Kalle, tuoden terveisiä metsältä ja laskien otuksensa\nmaahan. Pahuuksen poikaa, minkä otuksen on metsästä hankkinut!\nhuudahti Pekka. \"Mikähän elävä tuo lienee, karhuko vai?\"\n\n\"Minä olen pitänyt sitä kettuna\", sanoi Kalle.\n\n\"Kettuna kai minunkin se sitten pitää antaa olla, koska sen kerran\nsiksi olet katsonut,\" sanoi Pekka, \"mutta millä keinolla olet saanut\nammutuksi luon viisaan eläimen?\"\n\nKallen piti nyt kertoa koko metsästyshistoria, jota Pekka kuulteli\nhuulet supussa.\n\n\"Nyt näyttää korven Mikon poika olleen mäkimaan Mikkoa viisaampi,\"\nsanoi Pekka Kallen lopeteltua puheensa, \"mutta hyvä ampuja! se täytyy\ntunnustaa,\" jatkoi hän, \"ihan rintaan osattu!\"\n\nPihan aidan takaa katseli tyttö veitikka, kuulteli miesten puhetta,\nhuulet hymyssä. Hän katsoi veitikkamaisesti Kallea ja sanoa tokaisi\n\"sokeakin joskus maaliin osaa, sanotaan!\"\n\n\"Ahaa meidän tytärtä kuin on äreä,\" sanoi Pekka, \"se ei enää olisi\nmuuta kuin kylissä ja kartanoissa! Mitä erinomaisia iloa sillä siellä\nmahtanee olla?\"\n\nVastaukseksi kuului iloisia rallitusta pihan perästä.\n\nVaan kotiansa astui metsästäjä taakkoinensa! Siellä äitinsä, vaalea\nKerttu, asteli häntä vastaan, luoden hellän silmäyksen kauniisen,\nrotevaan poikaansa. Äidin tarkalla, hellällä silmällä oli Kerttu jo\naikaa huomannut, että raskas surumielisyys painoi pojan sydäntä. Hän\ntiesi, kenties ainoastaan hän, että tuon kylmän ulkokuoren alla asui\nriehuva, innokas sydän. Olipa äiti joskus löytänyt muutamia Kallen\nkirjoittamia värsyjä, joissa kuvautui toivoton rakkaus; mutta syytä\ntuohon ei hän voinut löytää; siksi oli hän liian vähän tutkinut nuorten\nomituisia luonteita, että olisi voinut huomata sen ristiriitaisuuden,\njoka niissä vallitsi; aivan hyvinhän Kerttu arvasi, ketä nuot värsyt\nkoskivat.\n\nVähän ajan kuluttua käveli Kalle suitset olalla niittua kohden,\nnoutamaan hevosia yöksi kotia; poikkesi hän kuitenkin korven mättäistä\nnoukkimaan makeoita puolukoita suuhunsa. Tuuli humisi ryskyen puitten\nlatvoissa, pilven hattarat kulkivat kiireesti lännen ilmoja kohden;\nkenties kiiruhtivat ne peittämään laskevaa aurinkoa, joka pilven\nraosta pilkistellen valoi kummallisen surumielistä valoa puitten\nkellastuneille lehdille.\n\nMättäälle istahti Kalle. Alakuloisuuden tunne täytti hänen mielensä\nhänen katsellessaan tuota syksyistä luonnon taulua. Hän ajatteli\nkevättä, jolloin kaikki alkaa elää ja kasvaa sulomuodoissaan, ajatteli\nkesää, jolloin koko luonto on niin täydellistä, niin ihanaa, syksyä\nsateineen, tuulineen ja kuolettavine hallaöineen, ja talvea valkeassa\nkuolonvaipassaan; ja näitä vertaili hän ihmiselämään.\n\nIloinen laulu herätti Kallen mietteistään; reippaasti asteli Miina\nniittua kohden noutamaan karjaa kotia, ja lauloi:\n\n    \"Kaunis nuorukainen, jos sä oman olisit\n    Elon ihanainen olis aina sit'!\n    Sit' ei sydäntäni murhe rasittaisi,\n    Kunhan sinun vaan ikiomaks saisi!\n\n\"Kenelle tämä laulu\", kysäsi Kalle tiepuolesta.\n\nTyttö säpsähti; hieno punastus nousi kasvoille hänen nähdessään Kallen\nvakaana kysyvänä edessään. Mitä piti hänen vastata? Jos hän vastaisi\nsydämmensä ja tunteittensa mukaan, tuli tuo vastaus kuulumaan: sinulle!\nMutta — ajatteli hän — eihän tuo ole niin vaarallista toisinkaan\nvastata, ja entinen veitikkamaisuus näkyi hehkuvilla kasvoilla hänen\nsanoessaan: \"tarvitsiko sen kenellekään kuulua, olipa se vain laulu, ja\nkuulihan sen kuka vaan sattui lähellä olemaan!\"\n\nSynkkä väre kuvaantui Kallen otsalle: \"olen siis erehtynyt\", sanoi hän\npois kääntyen.\n\n\"Kenties et olekkaan\", sanoi tyttö ja rupesi raikkaalla äänellä\nhuutelemaan: Kytyri, Musiikki, Haluna lehmä see! \"se kuului lehmille\",\njatkoi hän.\n\nTyttö oli iloinen, hän oli taas saanut tietää juuri sitä, mitä\nsydämmessään toivoi, ja se tieto ilahutti häntä. Mutta yhtä asiaa\nei hän tiennyt; ei tiennyt, miten vaarallista on leikkiä tunteitten\nkanssa. Vähitellen rupesi hän katumaan vastaustaan, jonka antoi Kallen\nkysymykseen. Olisihan hän voinut vastata suorasti ja ystävällisesti;\nnyt hän varmaankin oli suututtanut Kallea, ja itkuun päättyivät ne\nmietteet.\n\nSynkkä alakuloisuus laskeusi Kallen mieleen: mitä jos tyttö ei häntä\nrakastanutkaan — siinä oli hänen toiveittensa ja unelmainsa loppu!\nMiina olin tosin tuommoinen kevytmielinen lepakko, mutta hän oli\nkuitenkin hänen lapsuutensa ystävä, joka oli ikäänkuin kiinni kasvanut\nhänen sydämeensä. Ilman häntä, mitä olisi elämä!\n\nNäitä mietteitä riehui Kallen sydämmessä, hänen astellessaan hevosten\nkanssa kotoa kohden.\n\nSyksy kului, syksyn perästä tuli talvi lumineen, pakkasinensa.\nRauhallisesti elivät torpparit Ruuhkajärven takana, entinen hädän, ja\npuutteen aika oli ohitse. Verotyön kartanoon tekivät palkatut miehet;\nitse saivat he vapaasti työskennellä omilla tiluksillaan.\n\nLauantai- ja sunnuntai-iltasin kokoontuivat molempain torppain\nasukkaat yhteen iltaa viettämään, tavallisesti Mikon asunnolle.\nIloisen takkavalkean ääressä luki ja jutteli Kalle kansallisista\nja yhteiskunnallisista asioista tälle pienelle joukolle, joka\ntarkkaavaisesti kuultelee jokaista sanaa. Vasta nyt oli torppareilla\naikaa ja tilaisuutta kehittää henkisiäkin tietojaan, ennen siitä\nestivät raskas työ ja murhe toimeentulosta. Tänä vuonna lentelivät\nsanomalehdetkin ensikerran Ruuhkajärven taa, kertoellen asioita lavean\nmailman keskuudesta.\n\nUlkona paukkui pakkanen ja tuuli vinkui vinhasti vasten seiniä, mutta\niloisen takkavalkean valossa kului hupaisesti metsätorpparien ilta;\nvalkea hiiltyi pesässä, otettiin orrelta kuivia päreitä ja niiden\nloimottavassa valossa jatkettiin alotettua kappaletta.\n\nOllessa yön jo puolille tulossa nousi Pekka ylös, kiskotteli ja\njutteli: \"kyllä sitä oli siinä, ja kyllä sitä kuulla kelpasi;\nmielelläni minä kuultelen tuommoisia asioita ja tänä talvena olenkin\ntullut puolta viisaammaksi! Mutta olleehan jo aika lähteä makaamaan,\njohan siinä kielikin kangistuu, koko ehtoon lukiessa. Annappas Kalle\nminulle yksi sanomalehti, että saan kotona lukea tankata; ihmeellistä,\nkun minullekkin on tullut lukuhalu, vaikka ei suinkaan minusta kunnon\nlukumiestä tule ikinä, mutta sittenkin!\"\n\nUseasti oli Pekan kanssa hänen iloinen tyttärensäkin, ja silloin sai\nlukija hellän silmäyksen palkkioksi, ja sepä riittikin.\n\nTuli taasen kevät, hanget sulivat metsistä ja jäät järvistä. Jo\nkuului metsästä rastaan laulu ja kyyhkysen kujerrus. Pianpa käkikin\nhuuhutteli mäkirinteessä. Keväinen aurinko lämmitti ja kuivasi pellot,\npientareille alkoi nousta nuorta ruohoa. Kylvön aika oli tullut, nyt ei\nmitään siekailemista, ja vaaleana pilvenä nousi tomu pellosta taivasta\nkohden.\n\nNiimpä Ruuhkajärven takanakin. Siinä, missä likimain parikymmentä\nvuotta takaperin oli vetelä korpi ja jylhä kuusikko, jossa orava\nhyppeli tirskuen ja sudet ilman vaaratta poikia laittelivat, siinä\nnyt vankat hevoset vetävät äestä perässään ja mies vakaana heittelee\nsiementä laveaan peltoon. Työ, ahkera, uupumaton työ, on tämän aikaan\nsaanut; niin on aina käynyt ja yhäti vieläkin käy rakkaassa Suomessamme.\n\nMäen Pekan torpan luona pannaan perunoita. Sinne on kokoontunut\nmolempain torppain väki; Mikko siinä vakavana astelee auran perässä,\ntoiset ripottelevat siementä avonaiseen vakoon. Kukaan ei näytä\nkerkeävän pitkiin puheisiin.\n\nPekka sentään aina yhtä ja toista juttelee. \"Kas tuossa\", sanoo hän,\n\"perunan puolisko, leveä kuin pahkavati; asetetaanpas se tuohon\nkauniisti, itu ylöspäin, niin kasvaa siitä perunoita, joita syksyllä\ntuskin kangella väännellen ylös saadaan! Mutta mitä sinä, tyttö\nriivattu, teet? Asettelet siemenet kuin hutilus; kas tuossa kyynärä\nväliä ja taas aika kasa! mitäs tuommoisesta tulee?\"\n\n\"Kasvaa oikein ankaria pulmuja siihen paikkaan, missä on siementä\nrunsaasti\", ilkkui tyttö, heittäen kiharat pois hehkuvilta kasvoiltansa.\n\n\"Kyllä sinun opetan; jos et kauniisti asettele perunoita, saat mennä\npois koko maalta!\"\n\n\"Suurikin vahinko tuo olisi!\"\n\nLähestyipä nyt perunan kylväjiä mies vakavilla askelilla. Siisti oli\nhänen pukunsa, vaikka karkea niinkuin työmiehen tavallisesti, tuttavan\ntavoin astui hän saralle ja sanoi: \"hyvää päivää!\"\n\n\"Jumal⁻ antakoon\", vastattiin, \"mitäs Taavetilla nyt on asiaa?\"\n\n\"Onhan tuota tuommoista\", virkkoi Taavetti, \"vähäisen apua taas\npyytäisin, pitäisi meillä olla vähän niinkuin talkoon tapaiset; pitäisi\nkuokkia maata. Ja senpä vuoksi tulin pyytämään, jos kunnon naapurit\ntekisitte hyvin ja tulisitte tekin, vaikka kyllä nyt on kiire aika!\"\n\n\"Ei tule kiireet kysymykseen, kun talkoosen mennään!\" sanoi\nPekka. \"Kiitoksia vain käskystä, kyllä täältä tullaan! Eikö niin Mikko?\"\n\n\"Se on tietty\", vastaa Mikko.\n\n\"Teidän nuorten kaikessa tapauksessa täytyy tulla,\" sanoi Taavetti,\n\"illalla pitäisi siellä myös vähän tanssittaman!\"\n\n\"Tanssittaman!\" huudahti tyttö ja oikasipa itsensä suoraksi,\n\"oivallista! oikeinko todella?\"\n\n\"Todella, niin!\"\n\n\"Sepäs hauskaa!\" liehakoi tyttö, \"saadaan tanssia!\" Kun perunat olivat\nistutetut ja päivällinen syöty, hankkivat miehet talkoosen Mäkirantaan.\nKuokat tahkottiin teräviksi ja rattoisalla mielellä läksivät miehet\nkohti järven rantaa.\n\nMutta pellolla rallatteli ilomielinen Miina, hän vartosi vaan hetkeä,\njolloin olisi aika tanssiin lähteä. Koko elämäkin oli hänestä iloa\nja tanssia vaan. Hän tahtoi lentää, tahtoi leijailla niinkuin\nkevätperhonen. Mutta tämä suunnaton ilo ei ollut täydelleen puhdas,\nhänen sydämmeensä oli luikahtanut paljon huonoja oikkuja, paljon turhaa\nkevytmielisyyttä. Se tarvitsi puhdistusta, uudistamista, ennenkuin\nhänen luonteensa jalot puolet pääsivät näkymään.\n\nJärvellä soutelivat miehet, jutellen tuonnoisesta\nsanomalehti-kirjoituksesta.\n\n\"Minä en tosiaankaan siitä pidä\", sanoi Pekka, \"minun mielestäni\nkuvataan siinä me köyhät kansalaiset liian raaoiksi, vallan ihan\ntiedottomiksi eläimiksi!\"\n\n\"Samaa mieltä olen minä\", virkkoi Kalle, \"tosin on onnen helmalapsen,\njoka kylläisesti herkkuja nautittuaan nousee ylös päivällissijaltaan,\npehmeällä sohvalta, tosin on, sanon minä, tällaisen helppo kirjoittaa:\n'tyydy osaasi ja pysyköön suutari lestissään!' Tällainen herra on\njoskus matkoillaan nähnyt työmiehen asunnon, jossa ei kaikki ollut\njuuri siistiä ja puhdasta, nähnyt työmiehen itsensä alakuloisena\nistuvan, tietämättä mistä saisi leivän palan, ja hän on tuota miestä\nvertaillut itseensä ja tullut siihen päätökseen, että hän ainakin sen\nverran on tuota miestä parempi, kuin tuokin eläintä! Kotia tultuaan\npuhuu ja kirjoittaa hän halveksivasti tuosta roska kansasta ja sen\nraa'asta kielestä; mutta eipä hänellä ole neuvoa, eikä järkeä, ei\ntahtoa eikä voimaa toimimaan rahtustakaan tuon kansan hyödyksi, jonka\nniukkoja elinvoimia hän imee herrastellakseen?\"\n\n\"Lausutpa liiaksi kovia sanoja herroista\", muistutti Mikko.\n\n\"Niin kyllä, mutta minä en puhukkaan kaikista, minä tiedän, että on\neteviä oppineita miehiä, jotka eivät säästä varojansa ja voimiansa\ntoimiessaan kansan hyväksi, jotka eivät halveksi halpaa työmiestä eikä\nsivistymätöntä metsätorpparia, vaan antavat hänellekin ihmisarvon.\nTällaiset miehet ansaitsevat kunnioitustamme ja kiitostamme! Mutta\npaljon on äsken mainitun herran kaltaisia, jotka eivät tunne eikä tahdo\ntuntea kansaansa tai sen tarpeita, mutta joita kuitenkin puhutellaan:\nkorkeasukuinen, armollinen herra!\"\n\n\"Kalle puhuu ihan oikein\", sanoi Pekka, \"ja kylläpä se poika tietää;\nhän on niin paljon oppinut!\"\n\n\"Minäkö oppinut,\" sanoi Kalle, \"enhän minä ole oppinut mitään!\nLukemalla olen tosin tullut tuntemaan yhtä ja toista, jota en muuten\nvoisi aavistaakkaan, hm! Jospa olisin edes päivänkään istunut\nkoulunpenkillä opetusta nauttimassa, saattaisi olla toista!\"\n\nOlipa siinä melua ja liikettä kantoisella aholla Mäkirannan torpan\nlähellä; jäykät tervakannot saivat siirtyä ikuisilla olosijoiltaan,\nkun kymmenet vahvat kädet tarttuivat juurivekaroihin. Olipa siinä\nliikettä, ääntä ja puhetta; siinä kuokat vilkkaasti vilkkuivat, kirveet\npaukkuivat, kanget kalisivat ja turpeet ilmassa lentelivät. Kaikki\nolivat rattoisalla mielellä, mutta selvällä päällä, sillä viinaa, tuota\npetollista ilolientä, ei Taavetti kärsinyt katsellakkaan.\n\nIllan tullessa oli aika palasta käännetty turpeet nurin ja kannot\nsiirretty roukkioihin. Mutta jopa rupesi miestenkin into lauhtumaan,\nsillä olipa työ jäseniin koskeva. Taavetti silloin muistutti, että on\naika lakata työstä ja alkaa toisenlaista huvia.\n\nKäytiin nyt sisälle huoneesen, jossa puhtaaksi pestylle pöydälle oli\nillallinen laitettu. Istuttiin syömään maittava ateria, aina välimmiten\nmaistellen vahtoovaa kaljaa haarikasta. Mutta olipa tuo kalja laitettu\nniin voimakkaaksi, että se nosti punan poikain poskille, kenties vähän\nkeskusteluakin vilkastutti.\n\nAterian päätyttyä otti Puumalan Antti viulunsa esille, kierteli sen\ntappeja ja rumputteli kieliä, mutta sormet kanaljat olivat kangistuneet\nkuokan varressa, eivätkä tahtoneet ollenkaan viulun kieliin sopia.\nHetkisen hierottua norjenivat ne toki hieman ja pian heltisi sieltä\njotain valssitahdin tapaista. Ensinnä ei näyttänyt ketään tanssi\nhaluttavan; pelimanni, nuori poika, soitteli soittamistaan, huviksensa.\n\nViimein nousi Mäen Pekka ylös tuolillaan: \"luulen\", sanoi hän, \"että\nvartoovat isäntää alkamaan; mennäämpäs!\" sanoi hän, tarttuen Taavetin\nkaulukseen.\n\nPian tuli liikettä permannolle, ja parastansa alkoi pelimannikin\nkoettaa. Jopa kävi märäksi nuorten miesten otsa, ja ankara oli töminä\nja jyske. Ilmaantui jo tyttöjäkin pihalle, seisoen ahtaassa piirissä\nseinän vieruksella. Rohkeimmat pojista kävivät heitä puhuttelemaan\nja sisälle vaatimaan. Vähitellen astui yksi ja toinen huoneesen, ja\nkuului tuossa puhetta ja hiljaista nauruakin. Kuitenkin tyttöin ujous\nja teeskentely kohta katosivat ja ilo oli yleinen. Sitä myöten kuin yö\nkului, kasvoi tanssin into ja leikkipuheet kävivät rohkeammaksi; kaikki\nturhamainen kursailu katosi kokonaan.\n\nNäin tanssittiin ja käytiin vilvottelemaan kauniisen kevätilmaan, jossa\nmetsästä kuului laulurastaan viserrys ja kevätlintujen vilkas soitto.\n\nTyttöjen poskilla heloittaa hieno puna, heidän keijaillessaan\nreippaitten nuorukaisten sivulla. Saipa tässä sijaa myöskin joku\nhellempi tunne ja salaperäinen sana. Vaan kaikista hilpeimpänä,\niloisimpana ja ihailtavimpana, tanssi Mäen Pekan ruusuposkinen Miina.\nKoko elämä näytti häneltä jääneen unhotuksiin; posket hehkuivat, silmät\nsäikkyivät ilosta; hän oli entistä iloisempi, entistä vallattomampi,\nja ihastuksissaan katselivat häntä nuorukaiset, joka miellytti tyttöä\nsuuresti. Metsämaan Erkki, nuori, kaunis poika oli eritoten ihastunut\nMäen Pekan nuoreen tyttäreen ja monta lempeätä sanaa oli jo Miina\nhäneltä kuullut, monta tanssia jo hänen kanssaan tanssinut. Mutta sepä\nyksin Miinaa harmitti, kun tuo Kalle, hänen paras ystävänsä, hänen\nrakastettunsa, istui vaan hiljaisena, miettiväisen näköisenä loukossa.\nTosin oli hän sielläkin kauniimpi ja etevämpi kaikkia muita, mutta\nmiks'ei hän ilakoinut ja tanssinut hänen kanssaan, puhunut hänelle,\nmiten muutkin? ainoastaan joku silmäys, miksi oli hän semmoinen?\n\nMutta iskipä tytön mieleen kevytmielinen kuje: hän päätti oikein\nsuurimmalla hellyydellä seurustella Metsämaan nuoren Erkin kanssa.\nTottapa tuo vaikuttanee Kalleen jotakin, koska hän sentään minua\nrakastaa. Erkki, joka muutenkin oli Miinaan ylenmäärin ihastunut,\nhurmaantui kokonaan tytön käytöksestä ja pian rupesi tanssivien\njoukosta kuulumaan kuiskeita ja naurun tirskumisia. Kuului noita\nsalaisia kuiskeita Kallenkin korviin ja ne koskivat hieman hänen\nsydämmeensä. Hän rupesi tarkemmin silmillään seuraamaan rakastettuaan;\nsen huomasi Miina, ja se huvitti häntä yhä enemmin.\n\nEi tiennyt Miina, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa,\nvarsinkin tällä ijällä, jolloin sydän on hellä ja tulinen. Hän päätti\nKallesta itsensä mukaan, vaan siinä erehtyi hän. Hän jatkoi vaan\najattelematonta leikkiänsä, kunnes se leikki alkoi häntä todella\nviehättää ja hän unhotti kaikki, oman itsensäkin, rakkautensa, kujeensa\nja käytöksensä.\n\nSilloin Kalle kenenkään huomaamatta pujahti ulos. Siellä istui hän\nmättäälle ja hänen sydämmensä tykki kovasti. Hän tunsi sydämmensä\nsaaneen ankaran loukkauksen ja koetti sitä rauhoittaa, mutta turha\nvaiva! Ikäänkuin unessa näki hän, miten ovesta käsi-kädessä astui ulos\nErkki ja Miina, näki heidän istuvan hirren tyvelle, näkipä muutakin:\nMiinan istuvan Erkin sylissä!\n\nSiinä kylliksi: ikäänkuin vimmattu juoksi Kalle rantaan, lykkäsi\nveneen vesille ja souti kuin hullu vimmattu, huolimatta minne. Hän\nei ajatellut mitään, ei tiennyt mitä tahtoi, tunsi vaan sydämmensä\nloukatuksi juuria myöten ja sen ankarasti lykkivän ja riehuvan.\n\nVesi veneen kokassa kuohui kuin koski, mutta soutajan mielestä kulki se\ntavattoman hiljaa, ja kovemmin ponnisti hän voimiaan. Vene töyttäisi\nkiveen, mutta hän pakotti sen menemään ylitse; palanen heltisi veneen\npohjasta ja vene rupesi vuotamaan. Vähätpä tuosta, vuotakoon! Vasta\nkun vene oli vettä täynnä, huomasi hän vaaran. Annanko veneeni mennä\npohjaan ja menen itse perässä? ajatteli hän. Kenties olisi tuo parasta?\nMutta ei, sitä surua en tahdo tehdä vanhemmilleni; tahdon uhallakin\nelää, olkoon elämäni kummoinen tahansa! Hän souti vielä hetkisen, vene\ntäyttyi vedellä ja upposi, mutta hän ui rannalle. Väsyneenä ankarista\nponnistuksista vaipui Kalle rannalle päästyään hermotonna maahan. Tuuli\nkeinutteli venettä järven selällä.\n\nToinnuttuaan tunsi Kalle itsensä kylmäksi, läpimäräksi ja jäsenensä\nhermottomiksi. Illalliset tapahtumat palasivat hänen muistiinsa\nja saivat hänen sydämmensä rajummin tykkimään. Muisti hän vielä\ntoisenkin kevät-aamun, ihanan, niinkuin tämäkin; multa silloin oli hän\nonnellinen, onnellisin ihminen kuolevaisista!\n\nEi hän tuntenut enää väsymystä jäsenissään, kiivaasti hypähti hän\nylös. \"Mitä teen,\" huudahti hän, \"lähdenkö avaraan mailinaan, hakemaan\nlievitystä sydämmelleni? Mutta turha vaiva on tuokin. Enhän voi omaa\nitseäni paeta! Tänne jään, täällä on sentään niin paljo lohdutusta,\nniin paljo rakkautta ja lempeä! Työhön käyn, ahkeraan työhön: siitä\nolen ennenkin löytänyt lohdutusta!\"\n\nHuomaamattansa meni Miina liian pitkälle ajattelemattomassa leikissään;\nsen havaitsi hän vasta istuissansa pihalla Erkin sylissä ja kuullessaan\nhiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa: \"Miina, rakastatko todella\nminua?\" Silloin kavahti hän äkkiä ylös ja huudahti hiljaisesti. Hänen\nsilmänsä kääntyivät järvelle: hän näki miten nuorukainen siellä\nkiivaasti souti; syynkin siihen tiesi hän, ja mailma musteni hänen\nsilmissään. Hän juoksi rannalle, huuteli Kallea takaisin, huuteli,\nkunnes joku pilkallisesti muistutti: \"Mitä tuossa turhia huutelet,\njohan Kalle nyt on kotonaankin, näethän hänen siellä, ja jos tahdot,\nkyllä minäkin sinut järven poikki soudan!\" Silloin havaitsi Miina tässä\nolevan liikoja kuultelijoita ja kiireesti juoksi hän polulle, joka\npitkin rantaa kierteli kotia kohden.\n\nTieto siitä, että Kalle häntä rakasti, oli aina ollut Miinan suurin\nilo. Hän itse rakasti tulisesti, tulisemmin kuin luulikaan. Hän piti\nKallea erinomaisena, jalona ja viisaana miehenä ja kunnioitti häntä;\nmutta sittenkin olisi hän tahtonut Kallea yhtä iloiseksi veitikaksi\nkuin hänkin, tai oikeammin, hän ei tiennyt mitä oikeastaan tahtoi. Hän\ntahtoi vaan toisinaan tehdä Kallelle pientä kiusaa, ilveillä hänen\nkanssaan, hiukan huviksensa, se viehätti tytön mieltä. Mutta nyt oli\nhän ohjannut koko onnellisuutensa väärälle tolalle, tehnyt rakkautensa\nleikin asiaksi. Hän tiesi mitä hänen käytöksensä Kalleen vaikutti.\nPitihän heidän yhdessä kotia palata, vaan nyt souti Kalle yksin ja\nhän tiesi minkätähden! Hän istui järven rannalle sammaltaneelle\nkivelle ja itki siinä iloisen yön jälkeen, itki toivottomuuden itkua!\nTyyneenä lepäsi järven pinta hänen edessään. Kuinka se saattoi olla\nniin rauhallinen? Rauhallinen saattaisi hänkin olla, jos ei niin\nkevytmielisellä tavalla olisi hänen tunteitaan loukannut! Muisti hän\ntoisenkin kevätaamun, silloin oli hän onnellisin kuolevaisista; samoin\nsaattaisi hän nytkin olla, mutta onnestaan teki hän pilkkaa.\n\nAurinko kultasi jo säteillään järven pintaa, luonto alkoi herätä\ntoimintaansa, mutta Miina vaan yhä istui kivellä. \"Oi minua onnetonta!\nhuokaili hän. Kallen, lempeän, jalon ystäväni olen ijäksi menettänyt.\nMiten nyt voin häntä lähestyä, hänelle puhua? Oi, Kalle, kehno oli\ntyttösi, kehno raukka!\"\n\nMiinan kotia tullessa oli Pekka vaimoineen jo valveilla. Pekka\naskaroitsi pihassa auraansa parannellen! Puoleksi leikillä,\npuoleksi todenteolla alkoi hän torua tytärtään, tämän riivatusta\nyöreijuimisesta, sivumennen kysäisten: \"vastako Kallekin tuli!\"\n\nVaan tyttö vaaleni ja rupesi itkemään\n\n\"No mitä nyt\", huudahti Pekka, \"mikä sinulle nyt tuli? Onko\nonnettomuuksia tapahtunut? Helkkarin tuutissa, onko ketään järveen\npudonnut?\"\n\n\"Ei, ei mitään vahinkoa, isä,\" vastasi tyttö, \"minun on muuten vaan\npaha olla, muuten vaan!\"\n\n\"No mutta mikä riivattu sinun sitte on? Semmoista niistä tanssista!\nKyllä sinne mennään ilolla ja riemulla, mutta tullaan itku silmissä\ntakaisin. Mitä pitää minun tästä ajatteleman?\"\n\nTulipa nyt äitikin ulos ja torat alkoi uudestaan, mutta ne loppui pian,\nsillä tyttö oli nyt ääneti, surullisesti vaan maata silmäillen.\n\nMiina kävi taas entisiin askareihinsa, läksi lehmiä lypsämään kiulu\nkädessä; mutta entinen vilkkaus oli kadonnut, valjenneet iloiset\nlaulut, surullisena, levottomana käyskeli ennen niin iloinen laulaja.\n\"Oi joska kerrankin voisin Kallea tavata!\" huokasi hän, \"vaan ei, niin\nhuonosti olen itseni käyttänyt!\"\n\nPekka, kun näki tyttärensä noin kummallisena, tuli levottomaksi:\n\"mitähän nyt sentäänkin lie tapahtunut?\" ajatteli hän. \"Kenties saan\nnaapurin Kallelta tarkempia tietoja.\"\n\nNäissä mietteissä lähti hän kävelemään naapuria kohti ja näki Kallen\nraivaamassa uutta peltoa kiviseen mäkeen. Likemmäksi päästyään näki\nhän, miten Kalle vimman kiivaudella nosteli kiviä ja kantoja. Taas\noli hän juuri nostamaisillaan suuria kiveä. Silloin astui Pekkakin\nlähemmäksi: \"No, no Kalle\", hän sanoi, \"ei saa nostaa noin vimmatusti;\nanna kun minäkin vähän autan, hyvää tekee hyttysenkin voima!\"\n\nVastauksen sijaan lensi kivi ylös kuopasta. \"Tuo nyt on karhu\nmieheksi!\" mumisi Pekka. \"Isä on kyllä vahva mies, mutta poika, sehän\non oikea jättiläinen!\"\n\nPekka tuossa jutteli yhtä ja toista, kyseli kaikenlaista, mutta sai\naivan lyhyitä vastauksia. Pian väsyi hän tuommoisiin \"on, ei, ja, ei\nmitään erinomaista\", ja läksi kotiansa, mumisten mennessään: \"pahuksen\npoika, väkevä kuin karhu, mutta enpä häntä tuommoisena ole ennen\nnähnyt, mikä nyt mahtaa nuoria vaivata?\"\n\nElettiinpä siitä eteenkin päin Ruuhkajärven takana, mutta eipä aivan\nniinkuin ennen. Vielä olivat naapurukset hyviä ystäviä, vielä kävivät\nhe useasti toistensa luona iltaa viettämässä, mutta sittenkin olivat\nolot muuttuneet. Ei enää kaikunut metsä Miinan iloisista lauluista,\neikä hänen heleä naurunsa kedoilla kajahdellut. Huvitusten halu oli\nMiinalta kadonnut, hän oli muuttunut hiljaiseksi, surevaksi tytöksi.\nUseasti tahtoi hän tavata Kallea, puhua hänen kanssansa, mutta silloin\nmuisti hän tapauksen Mäkirannassa. Ei, ajatteli hän, minä en ikänä voi\nKallen kanssa puhua, ja hän itki entistä katkerammin.\n\n\"Mikä sinua tyttöni vaivaa?\" kysyi Pekka tyttäreltään, melkein jokainen\npäivä; toisinaan puhui hän leikkiä, toisinaan torui, tuommoista\nitkusilmäistä hutilusta, mutta ei hän sillä muuta voittanut, kuin\nettä Miina rupesi itkemään. Pekka raappasi korvansa taustaa ja meni\nnaapuriin ihmettelemään, mikä hänen tytärtään vaivasi.\n\nKalle teki työtä niinkuin ennenkin, mutta vieläkin suuremmalla\nkiivaudella, hän luki niinkuin ennenkin, mutta entistä enemmin.\nUsein ei häntä kotona nähty päiväkausiin; silloin oleskeli hän\nmetsässä, valitsi sieltä jonkun jylhän paikan, istui mättäälle, luki\nja mietiskeli. Päivä päivältä tuli Kallen mieli synkkää synkemmäksi;\nkolkko mitättömyyden tunne vallitsi hänen sydämmessään, kaikki elämän\ntoiveet olivat häneltä kadonneet. Synkkämielisyys olikin Kallen\nluonteen vika, se vaivasi häntä jo aikaisimmasta nuoruudesta asti;\nmutta olipa yksi ilon ja toivon säde, joka aina ylläpiti hänen iloista\npuoltansa. Lapsuuden ystävä, kasvikumppani oli se, jonka edestä hän\ntahtoi toimia ja työskennellä, jota hän rakasti niin tulisesti. Hänen\nrakkautensa ei ollut mikään hetken houraus, vaan vuosikausien kululla\nkehittynyt taipumus; hän näki rakastetussaan vikoja, mutta ei hän sillä\ntoivonut häntä toisenlaiseksi, vaan rakasti häntä sellaisenaan.\n\nMutta tuolla Mäkirannassa menivät kaikki hänen toiveensa yhdellä\niskulla; siellä näki hän rakastettunsa, sen, jonka hän itseänsä\nuskoi rakastavan, toisen sylissä! Siinä kaikki, Kalle ei tahtonut\nkoettaakkaan tuota rakastettua toiselta ryöstää. Sen sijaan hän koetti\nunhottaa, mutta ei voinut; yhä uudestaan palasi mieleen rakastetun\nkuva ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, elämänsä niin turhaksi,\nmitättömäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä kaunoinen kului ilman mitään erinomaisia tapauksia. Runsaan\nsadon korjasivat takamaan torpparit tänäkin suvena ja huoletonna\ntoimeentulostaan saattoivat he katsoa tulevaisuuteen. Kuitenkin\npeittivät huolenpilvet näitä seutuja ja erittäinkin Mikon asuntoa.\nKerttu, rakastettu emäntä oli sairas, melkeinpä vuoteen omana, ja se\ntuotti surua koko tälle seudulle, sillä olipa Kerttu koko paikkakunnan\nhyvä hengetär. Surulla näkivät ystävät miten hän vaalenemistaan vaaleni\nja tuli heikommaksi, vallankin oli Mikko surullinen, hän tunsi Kertussa\nkadottavansa ikäänkuin osan omasta sydämmestään.\n\nKovemmin ehkä vielä koski Kertun sairaus hänen poikaansa Kalleen. Jos\nvielä kadotan äitini, ajatteli Kalle, mitä minulle sitte enää jää,\njota rakastaisin! Niin, isäni tosin, multa hän on jäykkä, voimakas\nmies, hän ei tarvitse tukea. Kalle oli ikäänkuin kadottanut osan\nentisestä luonteestaan, hänen toimeliaisuutensa ja kiivas työhalunsa\noli kadonnut; suurimmaksi osaksi uinaili hän metsässä pyssyinensä,\nLukuintokin oli laimentunut; tosin luki hän vielä useasti, mutta ei\nsamalla innolla kuin ennen; metsässä kävellessään hän usein otti\nkirjan esille, istui mättäälle lukemaan; mutta pian vaipui hän syviin\nmietteisin, kirja luikui polvelta ja sai usein jäädä siihen paikkaan\nmoneksi päiväksi.\n\nToisinaan istui Kalle kotona, katsellen rakasta äitiään ja silloin\nuseasti ilmestyi kyynelpisara nuorukaisen silmään. Surulla katseli\näitikin miehevää poikaansa, katseli noita surullisia, kelmenneitä\nkasvoja: \"Oi, Kalle, oletko tehnyt jotakin pahaa, joka painaa\nsydäntäsi, vai miksi olet noin surullinen? kysyi hän.\n\n\"Mikään pahe ei tuntoani paina\", sanoi Kalle, \"on vaan joukko turhaksi\nkäyneitä toiveita, muuten lienee synkkämielisyyteni jonkinlaista\nsairautta. Mutta kyllä se menee ohitse!\" vakuutteli Kalle, koettain\niloisesti puhua.\n\nKerran syksypuoleen oli Kalle taas tapansa mukaisella\nmetsästysretkellä, istui miettiväisenä maassa makaavan hongan tyvelle,\njonka ylitse kulki pienoinen jalkapolku. Tuossa noin istuessaan näki\nKalle Metsämaan Erikin tulevan polkua myöten takamaan torpilta päin.\nKalle oli useasti ennenkin nähnyt Erkin näillä seuduin kävelevän ja\nkyllä hän tiesi mitä varten. Tunsipa Kalle veren suonissaan virtaavan\ntavallista tuimemmin; hän oli kyllä jo tottunut siihen ajatukseen, että\nMiina häneltä oli mennyt; mutta kuitenkin muistutti Erkin näkeminen\nhäntä entisistä toiveistaan.\n\nTuolla Mäkirannassa oli Metsämaan Erkki rakastunut hilpeäluontoiseen\nMiinaan, ja Miinan käytöksestä hän päätti, että Miinakin häntä rakasti.\nIhastuneena ilmoitti hän kohta tytölle tunteensa, mutta nähtyään, minkä\nvaikutuksen se ilmoitus teki, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan.\nErkki aavisti kyllä toiveensa Miinan suhteen turhiksi, mutta sittenkään\nei voinut hän Miinan kuvaa mielestään irroittaa, eikä kokonaan kaikkea\ntoivoaan kadottaa. Usein suuntasi Erkki askeleitaan Ruuhkajärven taa,\nsaadakseen siellä joskus kohdata rakastettuansa, mutta turha oli tuo\ntoivo, Miina pakeni häntä kuin kummitusta. Äkäisellä mielellä palasi\nErkki noilta retkiltään, mutta yhä kuitenkin toivoen.\n\nSattuipa Pekkakin huomaamaan, miten hänen tyttärensä karttoi Erkkiä.\nMitä tämä on? ajatteli hän; lieneekö tuo mies jollakin tavalla\nsyyllinen tyttäreni kummalliseen surumielisyyteen? Useasti näki Pekka\nErkin kiertelevän lähiseuduilla tulemata sisään: \"Mitä tuo mies\noikeastaan meinaa\", mumisi Pekka, \"mutta tulkooskin kerta vielä, niin\nminä hänen pois ajan!\"\n\nJa äsken kerrottuna päivänä pani Pekka uhkauksensa toimeen, Erkki\nkun taas tuossa likiseuduilla käveli. \"Mitä sinä siellä peltokedolla\nehtimiseen loirailet, tule sisälle, niinkuin kunnon mies ainakin.\"\n\n\"Saatanhan siltä olla kunnon mies, vaikka ulkonakin kävelen; eihän\nnämät kannokot luullakseni siitä pahene!\"\n\n\"Ei, tietysti ei! Mutta kunnon miehen ei sovi, niinkuin minkä\nkyöpelin, juoksennella ihmisien asunnoilla yöaikana; hi hi hi, kaiketi\nyöjalkasissa? Turha vaiva tuokin, poikaseni; olen havainnut, ettei\nsinusta täällä tykätä!\"\n\nVihasta tulistuneena läksi Erkki kiireesti pois, Pekka oli osannut\narkaan kohtaan.\n\n\"Ahaa, joko sattui, sanoi Tuovilan Tuomo, kun ämmäänsä seipäällä löi.\nKyllä kai hän suuttui, mutta suuttukoon\", nauroi Pekka palatessaan.\n\nMetsässä kulki Erkki suuttuneena, purki vihaansa kiviä ja kantoja\nvastaan, potkien niitä raivoissaan. \"Olis nyt tuo Kalle jumpeli\ntuossa, niin minä hänen nytistäisin niinkuin tuon lahon kannon, niin\nväkevä kuin onkin, hän eikä kukaan muu on siihen syynä, kun niinä saan\ntämmöisellä mielellä palata, saakeli soikoon!\" ja vihastuneena löi Erkki\nkäsiään yhteen.\n\nTämänlaisessa mielentilassa kohtasi Erkki Kallen. Kahta tuimemmin\nkuohahti hänen verensä, ja kiihkossaan tahtoi hän saada riidan alkuun.\n\n\"Mitäs siinä istua jökötät, kun Lassin Liisa Ulposen riihen portaalla?\nOnko määrä puhua niinkuin Hyrkin Matin pukilla, koska jo leuka\nvaappaa?\" sanoi Erkki pilkallisesti.\n\n\"Saanenhan istua missä tahdon, ja tuollainen puhetapa ei mielestäni ole\nollenkaan kaunista\", sanoi Kalle tyynenä.\n\n\"Ja kuka sanoo, että sen pitäisi olla kaunista, multa semmoiselle\nmiehelle uskallan puhua mitä tahdon! Vai luuletko että pelkään?\"\n\nKallen posket tulistuivat. \"Nähtävästi haet riitaa, ja aivan syyttä.\nVaro kuitenkin ett'ei tuo päättyisi omaksi tappioksesi!\" sanoi hän.\n\n\"Tuhannen tulimaista! minä olen tällä hetkellä vimmattu! En pelkää minä\ntuommoista kirja-patruunaa! Tuossa saat\", sanoi Erkki lyöden Kallea\nkorvalle.\n\nTässä oli Kallen mielestä jo liikaa: vakavasti, vaikka suuttuneena\ntarttui hän Erkin olkapäihin ja painoi hänen maahan niinkuin kärpäsen.\n\n\"Varo ett'et toista kertaa kohtele minua tuolla tavalla!\" sanoi Kalle,\nja heitti Erkin vähän matkan päähän polulle, otti pyssynsä ja läksi\npäätään kääntämättä astuskelemaan kotiansa kohden.\n\nKallen vakava puhe ja maltillinen käytös sai Erkin ajattelemaan\nsopimatonta tekoaan. \"Hän olisi minun voinut rutistaa kuoliaaksi\nniinkuin rotan, mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt. Hän on parempi\nmies kuin minä! Mutta tälle seudulle en jää; täällä muistuttaa kaikki\nhänestä, jonka kerran luulin minua rakastavan ja jota rakastan yhtä\ntulisesti kuin kukaan muu! Miksi antausinkaan noihin suloisiin\nhoureisin? Miksi vasten tietoani säilytin toiveita sydämmessäni,\nviimein tuli niistä kumminkin loppu?\"\n\nTämän päivän perästä ei Erkkiä näillä seuduin näkynyt. \"Menen\nmailmalle\", oli hän lähteissään sanonut.\n\nMitähän tuokin tietää, ajatteli Kalle kotia käydessään; millä tavalla\nlienenkään Erkkiä loukannut, kun hän minua noin kohteli? Kummallista!\n\nTalvi tuli. Suru lisääntyi Alamaan torpassa, Kerttu makasi sairaana ja\nnäytti pian muuttavan pois mailman taistelutantereelta. Useasti kävi\nPekka vaimoinensa sairasta katsomassa, kävipä toisinaan Miinakin, mutta\nujona kuten vieras.\n\nEräänä talvipäivänä läksivät miehet vähäksi aikaa yhtenä metsälle,\nKerttu kun sanoi kyllä yksin viihtyvänsä. Tulipa silloin oven suuhun\nnuori kaunis tyttönen. Mäen Miina se oli, vaikka paljon muuttuneena.\nSurumielisyys loisti noista ennen niin vilkkaista ilomielisistä\nkasvoista; ne olivat saaneet vakavan, ajattelevan muodon.\n\nKauan katseli sairas ovensuussa seisovaa tyttöä, katseli hellin\nsilmäyksin. Hän näki noista kasvoista entisen hilpeyden kadonneen,\nmutta miksi? sitä ei hän täydelleen voinut arvata.\n\n\"Tule tänne likemmäksi, tyttöseni\", sanoi sairas lempeästi, \"tule että\nsaamme jotakin puhua ennenkuin kuolen?\"\n\nHiljaa kävi Miina istumaan sairaan vuoteen laidalle, kyyneleitä herui\nhänelle silmiin ja hän kätki kasvonsa käsillään.\n\nSairas laski kuihtuneen kätensä tytön olalle. \"Tyttöseni,\" sanoi hän,\n\"sano minulle, mikä sinua vaivaa; sinä olet niin surullinen ja kelmeä.\nJos se on salaisuus, usko se jo pian poismuuttavalle ystävällesi. Sano,\ntyttöni, se huojentaa sydäntä.\"\n\n\"Olen pettänyt sen, jota rakastin, olen tehnyt lempeni leikin asiaksi\",\nsanoi tyttö itkien.\n\n\"Ja miten tämä on tapahtunut?\"\n\nMiina kertoeli miten hän oli menetellyt tuolla Mäkirannassa ja mitä\nsiitä seurasi, ja sairas kuulteli tuota hymyilevin huulin.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"pahasti tosin teit, tehdessäsi tunteesi leikin\nasiaksi, mutta ole huoleta. Kalle rakastaa sinua vielä, tämä suru on\nehkä vaan ollut onneksesi.\"\n\n\"Kalleko rakastaa minua? sitä en uskalla toivoa!\"\n\n\"Toivo vaan! Jos Jumala suo, voitte vielä olla onnelliset. Jumala sinua\nsiunatkoon! Oletpas vielä hyvä tyttö, ja minäkin olen onnellinen!\"\n\nKalle rakastaa sinua vielä! ne sanat soivat Miinan korvissa yhtenään;\ntuulen huminakin kuului kuiskaavan: Kalle rakastaa sinua vielä, ja hän\nitki, hän nauroi.\n\nOn selkeä pakkas-päivä tammikuun keskipaikoilla. Aurinko tekee\nnousuaan, lähettääksensä muutamia himmeitä säteitä talviseen kylmään.\nRuuhkajärven autiota jäätä kulkee kolme hevosta rekinensä, hiljaista\nkulkua, vaikka vinkuukin kylmä vihuri. Etummaisessa reessä on musta\nruumiskirstu, peitetty lakanalla; hevosta ohjaa nuori, vakava mies. Ei\nhuomaa ajaja vihurin vinkumista eikä ilman kylmyyttä; näyttää hänellä\nolevan muutakin miettimistä. Reen perässä astelee surullinen leski;\ntässä saattaa hän hautaan sitä, jota enin on rakastanut; ihmekkö jos\nkasvonsa värähtelevät, jos kyynelkin tahtoo silmiä kostuttaa.\n\nTässä saatetaan Kerttua, helläsydämmistä emäntää Ruuhkajärven takaa,\nhaudan pimeään lepoon, hiljaista vaatimatonta naista, joka kesken\nikäänsä pois temmattiin elämän taistelutantereelta. Pieni, alhainen\noli vainajan vaikutusala, lavealle ei hänen toimintansa ulottunut,\nmutta omassa pienessä piirissään oli hän sulouden ja lemmen henkenä ja\nystävät tunsivat kadottaneensa paljon.\n\nKalle, vainajan ainoa lapsi, ohjaa hevosta ja katselee yhä vaan yhteen\nkohtaan. Hän tuntee nyt elämänsä niin tyhjäksi, niin yksinäiseksi.\nKallen ystäväpiiri oli pieni, hän ei käynyt seuroissa, ja jos hän\njoskus tulikin johonkin semmoiseen, ei hän niistä saanut mitään huvia;\nkuului niin paljo siivottomia puheita ja muuta törkeyttä, että hän\nniistä lähti pois synkkämielisenä. Tuosta seurasi, että Kalle oli kuin\nyksin mailmassa ja eli melkein itsekseen.\n\nKuinka monta kertaa olikaan vainajan lempeä katse ja hellä sana\nlohduttanut Kallen synkkää mieltä! Nyt oli hänkin poissa! Viimeisinä\npäivinään oli hän, tuo vainaja, sanonut: \"Miina rakastaa sinua, sinua\non hän aina rakastanut, eikä ketään toista. Hän vaan erehtyi leikissään\nja suree erehdystään!\" Ja nämät sanat soivat Kallen sydämmessä\nhiljaisin vienoin sävelin, ne herättivät siellä uutta eloa ja virkeyttä.\n\nSaman päivän illalla oli jommoinenkin joukko lähiseudun väkeä\nkokoontunut Alamaan torpalle, syömään illallista vainajan muistoksi.\nMikään herrakas pitoateria ei tämä ollut, mitään passareita, mitään\netevämpää kokkia ei täällä häärinyt; Mäen Maija oli aterian parhaansa\nmukaan laittanut.\n\nPöydässä istuissa kohtasi Kallen silmät vastapäätä istuvan Miinan ujon\nsilmäyksen. Ja Kalle katseli noita kasvoja taas pitkän ajan perästä ja\nhänen sydämmensä tykytti rajusti. Oliko tuo vaalea surullisen näköinen\ntyttönen todellakin hänen lapsuutensa ystävä, veitikkamainen Miina? Hän\nerehtyi ja suree erehdystään, soi taas Kallen korvissa. Lusikka putosi\nhänen kädestään, hän otti sen ylös, mutta syömisestä ei enään mitään\ntullut.\n\nMiina ei syönyt, ei häntä maittanut. Eipä hän voinut pöydälle\nkatsoakkaan. Muuttuneita aikoja!\n\nVeisattiin virsi, juotiin kahvia, jotkut väkevämpääkin. Sitte lähti\nkukin kotiansa. Niin olivat hautajaiset päättyneet.\n\nKuolleet lepäävät, elävät käyvät askareihinsa, odottamaan vuoroansa;\njoku vielä säilyttää muistoja pois muuttaneesta, vaan pian se\nhänelläkin unhottuu. Se on ihmisen osa mailmassa.\n\nOn lauantai-ilta kesäkuun koskipaikoilla. Lumi on sulanut, jäät\njärvistä lähteneet. Kevään lempeä tuuli puhaltaa Ruuhkajärven selältä,\nnostellen vienoja laineita sen pinnalle; länteen laskeva aurinko kultaa\nviimeisillä säteillään rannan kuusia ja lehteen puhkeavia koivuja.\n\nJärven rannalla seisoo Kalle, vanha tuttavamme, katsellen Ruuhkajärven\nhiljaisia laineita. Hän on tehnyt veneen ja sen juuri valmiiksi\nsaanut. Se olisi nyt vesille pantava, mutta eipä sen tekijä näytä\nsitä muistavankaan. Haaveillen katselee hän vaan, miten laine ajaa\ntoista rantaa kohden ja aurinko vuoren taa laskee. Oli tuossa rannalla\ntoinenkin vene, vanha oli se jo, siihen pysähtyi hetkiseksi Kallen\nkatse. Tuon veneen pohjassa oli paikka, siinä oli läpi ollut ja Kalle\nmuisti, milloin se oli siihen tullut. Ja muistoja niin suloisia, niin\nkatkeria kietoutui tuon vanhan aluksen ympärille, ja ne muistot saivat\nnuorukaisen rinnan tuimasti aaltoilemaan.\n\nKalle istui veneensä reunalle. Olen tehnyt tuon ajatteli hän katsellen\nvenettään, soudellakseni tuolla järven pinnalla — yksin! Ei ole\nminulla, kuka kanssani iloitsisi töistäni, kuka kanssani vesille\nlähtisi.\n\nNuorukainen tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja se tunne saattoi hänen\nsurulliseksi. Poissa oli äidin hellä naisellinen katsanto ja lempeä\npuhe, lakannut tyttösen livertelevä laulu ja leikkipuheet. Huoaten\ntarttui hän veneen laitaan ja molisten luisui vankka alus vesille.\nSiinä se loikoili, sievä vene, airoinensa kaikkinensa, soutajakin istui\nveneessä, mutta eipä haluttanut häntä vesille lähteä, aluksessaan istui\nhän miettiväisenä. Ikävä on yksin vesille lähtö.\n\nTuossa noin istuessaan näki Kalle nuoren naisen kävelevän järven\nrannalla. Hänen sydämmensä sykähti; olihan tuo Miina, nuoruuden\nrakastettu ystävä!\n\nKuinka usein olen hänen kanssaan soudellut tällä järvellä, miksi en\nnytkin saattaisi? ajatteli Kalle. Ehk'ei hän tulisikkaan, ehkäpä tulee!\nristeili hänen riehuvassa mielessään.\n\n\"Hyvää iltaa, Miina\". tules nyt soutelemaan uudella veneellä!” sanoi\nKalle viimein. Tyttö jäi seisomaan kuin jähmettynyt Mitä tämä oli?\npyysikö Kalle häntä todellakin veneesen? menisikö hän, voisiko hän\nmennä? Mutta kävipä Miina sentään rannalle, ja siinä seisoi hän\nalaspäin katsellen, sydän tykytti ankarasti; ei hän voinut sanaa sanoa,\neikä astua jalkaansa veneesen.\n\nKalle asetteli istuinta veneesen, hän oli innostunut. Ei muistanut\nhän enää, mitä ennen oli tapahtunut; hän tahtoi alkaa uutta elämää,\nuudistaa entisen tuttavuuden, palata lapsuutensa ihaniin aikoihin.\n\n\"Istuppas tuohon, Miina, mennään koettamaan, miten se luisuu!\" lausuili\nKalle ihastuneena.\n\nMiina istui, tuskin tietäen missä hän istui; mutta iloisia hurmaavia\ntunteita tunsi hän sydämmessään. Vene kulki hiljalleen järven pinnalla,\nlempeät laineet sitä tuudittelivat, kevätlinnut lauloivat iltalaulujaan\nrannalla. Suloinen ilta!\n\n\"Laula nyt, Miina, joku venelaulu, tämän laivani kunniaksi\", sanoi\nKalle, \"sinä laulelit ennen aina niin — mutta nyt...\"\n\nTyttö ei voinut enää hillitä tunteitaan, hänen piti jotakin sanoa,\nmutta sanat takertuivat itkuun.\n\n\"Miksi itket? Mikä sinua vaivaa, menisitkö rannalle?\" hätäili Kalle.\n\n\"Ei, minä tahtoisin aina olla täällä, sinun seurassasi. Oi Kalle, älä\nminusta päätä mitään ylön pahaa!\"\n\nKallen mieleen palasi muistoja kuluneilta ajoilta; muisti hän tuon\ntytön kerran sanoneen: \"oi Kalle, älä suutu minuun, luontoni on paha,\nsemmoinen.\"\n\n\"Miina rakastaa sinua, eikä olekkaan koskaan toista\nrakastanut\", muisti hän äitivainaansa sanoneen.\n\n\"Miina mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän liikutettuna.\n\n\"Kerran tein leikkiä tunteitteni kanssa, uskottelin että rakastan\ntoista; sen teki kevytmielisyyteni, ja tulinen rakkauteni sinuun. Oi\nKalle! sinun rakkauttasi en ansaitse, mutta minä pyydän: pidä minua\nlapsuuden ystävänä, sillä minä en voi elää kokonaan sinun seurattasi.\"\n\nNäin puhui Miina itkien, mutta Kalle sulki itkevän tytön syliinsä:\n\"kuinka saatoinkaan sinusta niin väärin päättää, pitihän minun tuntea\nleikillinen Miina!\" sanoi hän ihastuneena.\n\nHiljaa keinuili vene järven pinnalla, onnellista paria kantoi se.\nSydän oli taasen tavannut sydämmen; ne olivat olleet eroitettuna, ja\ntuskalliselta tuntui se ero, luonto kun oli ne yhteen kasvattanut.\n\nIlta oli kulunut jo myöhäksi, kun uusi vene saapui rantaan ja maalle\nnousivat onnelliset soutelijat; käsikädessä astuivat he, he olisivat\ntahtoneet vaikka koko maailmalle sanoa, että rakastivat toisiaan ja\nolivat onnelliset.\n\n\"Tänään on käynyt tytölle hyvin!\" nauroi Pekka, nähdessään tyttärensä\niloisena ja vilkkaana.\n\n\"Oikein arvattu, niin onkin!\" vastasi Miina.\n\nEräänä kauniina elokuun iltapäivänä soutaa Ruuhkajärvellä moniaita\nveneitä. Etummaisessa niistä näemme entiset nuoret tuttavamme. He\npalaavat pappilasta, jossa ovat vannoneet ikuista uskollisuutta\ntoisillensa ja saaneet papillisen siunauksen; nyt ovat Kalle ja Miina\nlaillinen aviopari. Morsiamen kasvot loistavat onnellisuudesta, hänen\nkantaissaan helähtelevää morsiuskruunua; ihastuttavan katseen loi hän\nonnelliseen ylkäänsä, joka vakavana rinnalla istuu.\n\nSamassa veneessä vastapäätä morsiusparia istuu nuori iloisen näköinen\nherrasmies, sehän on ennen tuntemamme Alpert herra, joka nyt seuraa\npientä hääjoukkoa takamaille.\n\n\"Onpa hauskaa kun tanssitaankin illalla\", puhuu Alpert, \"mutta enpä\nvielä kysynytkään, kukas tulee soittamaan?\"\n\n\"Hm, Puumalan Antti!\"\n\n\"Hyvä, Antti soittaa kauniisti, sen olen kuullut?\" Kaksi muuta venettä\nseurasi jo mainittua. Niissä oli morsiusparin sukulaisia ja tuttavia,\nparaastaan nuorta väkeä ja hilpeällä mielellä kulki seurue rantaa\nkohden.\n\nRannalla oli tuttavia vastassa ja siitä yksissä lähdettiin torpille,\njotka olivat koristetut lehtipuilla ja muilla viheriöillä kasveilla\nmitä ihanimmaksi.\n\n\"Ohoo, täällähän ollaan kuin esivanhempaimme paratiisissa\", huudahti\nAlpert herra, astuissaan Alamaan pihaan.\n\n\"Niin sitä nyt ollaan! mutta harvoin onkin häisiä päiviä\", sanoi Pekka,\njoka oli pihalla vastassa.\n\n\"Harvoin kyllä, mutta hyvä kun joskuskin!\"\n\n\"Jaa, hyvä kyllä, ja vielä parempi että tekin tulitte niihin osaa\nottamaan, vaikka ei täällä ole paljoa tarjona!\"\n\n\"Toivon sentään ettei hauskuudesta ole puutetta!\"\n\n\"Eipä pitäisi\", jatkoi Pekka vilkkaasti, \"tämä on tanssitalo, johon\ntullaan iltaa viettämään, käymme nyt ensiksi tuonne minun mökilleni,\nsiellä se on pelimannikin, vetää marssia, että korpi raikuu!\"\n\nPihalla oli Mikkokin vieraita vastassa, sanoen heitä tervetulleiksi,\nkävi hänkin joukkoon, ja niin lähdettiin morsiustaloon. Siellä oli\noivallinen hääpöytä laitettu, olikin nyt oikein varsinainen kokki\nruokien teossa, joita nuoret pojat pöydälle kantoivat.\n\nHääpöydässä toivotti Alpert herra onnea nuorelle pariskunnalle ja\nlupasi häälahjaksi Kallelle Alamaan torpan nautinnon samoilla ehdoilla\nkuin tähänkin asti.\n\n\"Onpas siinä lahjaa, pila vieköön\", sanoi Pekka, \"eipä Mikolla olekaan\nenää juuri mökin maat!\"\n\n\"Se on teidän työnne ja ansionne\", sanoi Alpert, \"ilman teitä ei\nkukaties näillä takamailla olisi yhtä peltosarkaa, eikä niittulappua,\nilman teitä olisi tämä mitätön räme, sutten ja karhuin pesäpaikka.\nMutta rehellinen, uupumaton työ palkitsee tekijänsä, samalla hyödyttäin\nkoko kansaa ja isänmaata. Senpätähden lupaan mielelläni nämät maat\nnäille nuorille; ei se oikeastaan tulekkaan heille miksikään lahjaksi,\nvaan oikeutettuna perintönä\" ja, jatkoi hän morsianta silmiin katsoen,\n\"toinen torppa tulee Miinan myötäjäisinä, tietysti vasta sitte, kun ei\nPekka sitä enää tarvitse.\"\n\n\"Te olette jalo mies\", sanoi Mikko, \"nyt vasta voimmekin viettää oikein\niloisia häitä, koska tiedämme, että näitten toimeentulo on turvattu\nvielä sittenkin, kun me vanhat olemme päivämme päättäneet, ja kyllä kai\nniin kauan sovimme.\"\n\n\"Aivan hyvin\", sanoi Pekka, \"ystävyys on täällä ollut paras tukemme\nkovinakin aikoina, kestäneehän sitä eteenkinpäin!\"\n\n\"Minä\", sanoi Kalle Alpertille, \"saan teitä kiittää sekä aineellisista\nettä henkisistä eduista. Jos ette nuoruudessani olisi ravintoa\nhankkinut kaipaavalle hengelleni, kuka tietää mitä olisi minusta\ntullut!\"\n\n\"Vaan tuossa tuodaan paistia\", sanoi Alpert, \"isketäänpäs siihen ja\nmorsiusparin kunniaksi, hyvällä ruokahalulla!\"\n\n\"Oikein hyvällä\", sanoi Pekka, \"ja iloisella mielellä, vaikka ollaankin\ntäällä metsän sydämmessä!\"\n\nIloisella mielellä näytti jokainen olevan ja vilkkaasti haastellessa\nkului ilta. Silloin rupesivat nuoret muistuttelemaan, että olisi\ntanssin aika ja pelimanni etunenässä kulki hääjoukko Mikon laveaan\ntupaan, viihdyttämään tanssi-intoaan.\n\nIloisina tanssivat nuoret, mutta kaikista iloisin oli Alpert herra,\nhän tanssi, laski leikkiä ujosteleville tytöille, häntä huvitti nähdä\nkansansa lapsia heidän teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessaan.\n\nToisen päivän ikäpuolella läksivät vieraat kukin kotiaan vieden\nhauskoja muistoja muassaan näistä kaikinpuolin niin iloisista häistä.\n\nSyksypuoleen eräänä sunnuntai-iltana istui nuori pariskunta\nRuuhkajärven rannalla, katsellen, miten laineet loiskuivat rantaa\nvasten. Äänetönnä istuivat he käsikädessä, näkyipä pari kirkasta\nkyyneltä nuoren naisen silmissä, mutta ne eivät olleet surun, ei —\nentisajan muistot saivat ne uhkumaan.\n\n\"Oi sinä tuttava järvi\", huudahti Kalle, \"kuinka monta kertaa olenkaan\npinnallasi soudellut, myrskyssä ja tyyneellä. Tuolla\", sanoi hän,\n\"olen soudellut monta kertaa onnellisena, mutta myöskin onnettomana,\nsydän särkymäisillään! Mutta onnettomuuteni olikin vaan luultua, ei\ntodellista; olen löytänyt rauhaa sydämmelleni ja saanut omakseni sen,\njota rakastin, jota rakastan enemmin kuin omaa itseäni.\"\n\nMiina painoi päänsä Kallen rinnoille, kuiskaten: \"Oi Kalle, minä en\nansaitse niin suurta rakkautta, luontoni on paha, mutta minä koetan\ntulla paremmaksi!\"\n\n\"Ole sinä vaan semmoinen kuin olet, semmoisena olen sinua rakastanut ja\nrakastan, semmoisena olet sinä elämäni ihana päivänpaiste ja sydämeni\nparas ilo!\" sanoi Kalle hymyillen.\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]