[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGNaZtNL9SVilIl5elf4bJHCTxix_ZGoreq5DgR2jgJ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2905,"Mäkelän isäntä","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2905-korhonen-veikko-makelan-isanta","2905__Korhonen_Veikko__Mäkelän_isäntä","Kyläkertomus kapinaviikoilta","romaani",[],[],"fi",1919,null,18534,114645,false,16854,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Mäkelän Liisu\" by Theodolinda Hahnsson is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the life of Liisu, the eldest daughter of a prosperous farm family, as she navigates love, societal expectations, and family dynamics within the rural landscape of Southern Finland. It delves into themes of choice, emotional struggle, and personal integrity against a backdrop of traditional norms, highlighting the complexities of Liisu's romantic affiliations.  The opening of the novel introduces readers to the idyllic yet challenging life of Liisu at her family farm, located by a beautiful forest lake. We meet her as she prepares for her future, bearing pressures from her family and community regarding her relationship with Jaakko, a poor young man whom she loves. Though Liisu's mother initially disapproves, the dynamic shifts when a wealthier suitor, Jussila, proposes to her, complicating her emotional landscape. The narrative sets the stage for Liisu's internal conflict as she grapples with societal expectations versus her own desires, hinting at the emotional turmoil and pivotal choices that will shape her destiny. (This is an automatically generated summary.)",[],293,"Lyhytromaani sijoittuu vuoden 1918 sisällissodan kynnykselle ja kuvaa suomalaisen maaseudun kiristyvää ilmapiiriä. Mäenpään isäntä Juho seuraa huolestuneena työvallankumouksen nousua ja kyläyhteisön hajoamista vastakkaisiin leireihin, kunnes sota muuttaa kaiken.","Veikko Korhosen 'Mäenpään isäntä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2905. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MÄENPÄÄN ISÄNTÄ\n\nKyläromaani kapinaviikoilta\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHelmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen\nleutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä.\nIllansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat\nhaettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten\nilonpito.\n\nTalojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä.\nMutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja\nentisyydestä poikkeavaa.\n\nTalojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin\nkoettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset\nseisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he\neivät vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin.\nJotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin\nukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään\nnäy, mutta muuten painostaa.\n\nJa nytkin painosti.\n\nMäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja palasi\nsieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet\naikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin\nuhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi naureksineet.\nPuheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli uhitteleva sävy. Äsken\ntyössä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien kanssa murakuopalle\nvaihtoivat he keskenään merkitseviä silmänluonteja ja suupielissä\nkarehti pirullinen hymy.\n\nMäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi kiemurtelevaa\ntietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta. Tällaista oli\njatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä oikein seuraisi.\nTilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin liikeseudut kuohuivat.\nMutta täällä sydänmaan loukossa hän oli omineen luullut saavansa olla\nrauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt varsinkin ystävällisissä\nväleissä työmiestensä kanssa, mutta viime päivien kokemukset\nosoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään. Uhkamieli näytti kasvavan,\nja työnteko oli melkein kokonaan mennyttä. Jos siitä huomautti, niin\nsai vihasta välähtävät silmäykset ja pistopuheet osakseen. Täytyi\nviimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja odottamaan mitä seuraisi.\n\nPosti-illat varsinkin olivat Juholle olleet kaikkein tukalimpia.\nRengit ja päivätyöläiset repäisivät lehtikimpusta »Työmiehen» ja\n»Raatajan voiman» ja alkoivat äänekkäästi saarnata perheen lukurauhasta\nvälittämättä. Jos joku perheen jäsenistä pyyteli hiljaa lukemaan, sai\ntavallisesti töykeän vastauksen.\n\n— Hyvää se tekee teillekin, kuunnelkaa vain...\n\nJuho tavallisesti hiipi sanomalehtensä kanssa kamariinsa, jossa\nemäntäkin näkyi tutkivan omaa lehteään. Mutta väliseinä ja ovi eivät\nestäneet kuulemasta, mitä pirtissä puhuttiin ja saarnattiin.\n\nJa nämä ilta-istunnot olivat viimeisinä posti-iltoina jatkuneet\nmyöhään yöhön. Työmiesten joukossa oli muutamia sellaisiakin, jotka\neivät ennustaneet hyvää nykyisestä asiain menosta ja sosialistilehtien\nkirjoituksista, ja heidän kanssaan syntyi aina kiistaa. Välistä se\npaisui suuriääniseksi meluksi.\n\nJa kun tuli tieto ensimäisistä kapinaliikkeistä, alkoivat salaiset\nneuvottelut nurkkajuurissa, työmailla, työväentaloilla ja joka\npaikassa. Töistä ei tullut enää mitään. Mieliala näytti vain kiihtyvän\nhetki hetkeltä.\n\nSellainen päivä oli ollut tänäänkin? Oli jo lausuttu Juholle raakuuksia\nja uhkauksiakin. Ne olivat vielä heikosti peitettyjä, mutta tarkoitus\noli selvä. Eikä näyttänyt olevan pelastuksen toivoa mistään päin. Sillä\nJuhokin saattoi hyvin arvata, että kapina tulisi yleiseksi. Kenenkään\nhenki ei voisi olla turvattu, omaisuudesta puhumattakaan. Siltä varalta\noli kyllä joku kuukausi sitten perustettu tällekin paikkakunnalle salaa\nsuojeluskunta, mutta mitä sekään voisi, kun ei saatu aseita. Eivät edes\nomaa henkeään voisi säilyttää. Paikkakunnan punaiset olivat saaneet jo\ntietää suojeluskunnan perustamisesta ja salaa uhkailleet, että kunhan\nsaadaan aseita, niin näytetään »lahtareille».\n\nNepä ne saivatkin aseita. Huhuiltiin jo, että oman pitäjän\nkirkonkyläänkin olisi tuotu aseita ja kätketty ne työväentalolle.\nHeillä kuului olevan käsipommejakin...\n\nTien käänteessä Juho tapasi Hakamaan isännän. Tervehdykset vaihdettiin,\nmutta ei niin reippaasti kuin ennen. Alakuloiselta näytti Hakamaankin\nisäntä. Rinnakkain siinä kävelivät hetkisen ääneti.\n\n— Outoihin aikoihin tässä mekin vielä elettiin, virkkoi Hakamaan Mikko.\n— Veljessotaan valmistellaan molemmin puolin. Ei näytä olevan enää\nmitään muutakaan keinoa jäljellä.\n\n— Eipä näytä... Jos omien punaisten kanssa saisikin vielä jotenkuten\nsovinnon aikaan, niin ryssät jäävät. Niitä he eivät suostu pois\nlaskemaan, vielä vähemmin täältä ajamaan... Ja ne on saatava maasta\npois. Ne saastuttavat muuten kohta kaikki koti nurkat.\n\n— Millä ne ajetaan, kun ei ole aseita, hymähti Mikko. — Suojeluskuntia\non perustettu, mutta ei ole hankittu ajoissa aseita. Kyllä ryssät\nsen sijaan aseistavat punaiset kiireestä kantapäähän. Tässä sitä\nnyt ollaan, valmiina ryöstettäviksi ja murhattaviksi. On oltu liian\nkärkkäitä uskomaan viimeiseen asti, että punaiset eivät kehtaa omia\nkansalaisiaan vastaan nousta taistelemaan. Nyt se nähdään, että\nkehtaavat.\n\nTultiin jo Mäenpään pihaan. Isäntä pyysi naapuriaan istumaan, mutta\ntämä sanoi vain menevänsä nyt kotiin. Lupasi tulla toiste juttelemaan.\n\n— Tulisit vaikka tänä iltana, pyyteli Juho. — Nykyiset puhteet ovat\nliian pitkiä, eikä tarvitsisi kuunnella aina niiden saarnaamista.\n\n— Kieltäisit saarnaamasta.\n\n— Ei uskalla.\n\n— ... olla isäntä omassa talossaan!\n\n— Ei omassaankaan. Kyllä kai heillä on jo nuorat punottu meidänkin pään\nvaralle. Riistäjiä ollaan ja lahtareita.\n\n— Mh... pr... kyllähän ne nyt räyhäävät, mutta kuinkahan pitkältä...\n\n— Mikäpä sen tietää. Vieläkö elänee isäin henkeä yhtään nykypolvessa.\n\n— Saatpahan nähdä, virkkoi Hakamaan isäntä mennessään.\n\n»Sillä on vielä varma usko oikean voittoon tallella, minulta se jo\nalkaa loppua», mietti Juho pirttiin astuessaan.\n\nTalonväki oli päivällispöydässä. Ei puhuttu mitään isännän astuessa\npöydän päähän. Mutta heti tämän jälkeen aloitettiin kuin yhteisestä\nsopimuksesta.\n\n— Tänään se tulee taas postikin, sanoi yksi.\n\n— Nähdään mitä ne siellä suuressa maailmassa puuhaavat.\n\n— Lakkoja ja verilöylyjä ne kai siellä järjestävät, virkkoi Tuomas,\ntalon vanhin poika kylmästi.\n\n— Kaipa ne lahtarit jo ruokkivat nälkäisiä lyijyllä, virkkoi eräs\npäiväläinen kuohahtaen.\n\nMieliala päivällispöydässä tuntui kiihtyvän. Kuin vihan vimmassa\npurtiin leipää, ja tuopit kolahtelivat pöytään kuin uhitellen.\n\n— Mutta valmistutaan sitä toiseltakin puolelta, virkkoi joku\nverotyöläinen ääni vapisten.\n\n— Kyllä se nyt työläisten sorto loppuu.\n\n— Kun sinäkin kehtaat! kuohahti Tuomas. — Kuka sinuakin on sortanut.\nPuutteet eivät sinua ainakaan käske punaisten mukana laulamaan.\n\n— Niin, mutta minun velvollisuuteni on tukea työläistovereita, joiden\nluokkaan minä kuulun.\n\n— Ehkäpä lähdet punakaartiinkin, sinkosi talon nuorempi poika, Lauri.\n\n— Mitäpä se sitten sinua liikuttaa. Lahtariksi en ainakaan rupea.\nSattuisin siinä puuhassa vielä nahkani menettämään.\n\n— Jaa. Se on kohta lahtareilla tiukka paikka, puuttui toinen\nleveilemään.\n\n— Sisu se oli jo lähtenyt Saksanniemenkin lahtareilta. Pampulla olivat\npehmitelleet hyvänpäiväisiksi.\n\n— Kyllä ne matruusit pehmittää, on ne semmoisia poikia...\n\n— Joo. Kyllä ne sisun ottaa...\n\n— Kehtaattekin puoltaa ryssiä, jyrähti isäntä nousten pöydän päästä. —\nHäpeäisitte!\n\n— Ihminen se on ryssäkin.\n\n— Ja jos ne työläisten kimppuun kävisivät, niin kyllä sitten isäntäkin\njo kiittäisi.\n\n— Pitäkää vain ryssäin kanssa yhteyttä, kivahti Tuomas. — Veljeilkää\nminkä jaksatte ja antakaa naistennekin veljeillä. Pian se lysti loppuu!\n\nKiistaa jatkui. Oli muutamia työmiehiä, vankempaa polvea, jotka\nasettuivat vastustamaan toisia. Ja nämäpä kinasivatkin vielä\nsuuriäänisesti keskenään.\n\nIlta oli jo hämärtynyt ja lamput sytytettiin, ensin pirtissä ja\nhetkistä myöhemmin toisissa huoneissa. Posti tuli ja heitti kirjeet ja\nsanomalehdet pöydälle.\n\n»Työmies» lennähti veromiesten käsiin. Isäntä tapaili myöskin lehteään,\nmutta ei sitä löytänyt. Olisiko joku sen ottanut? Ei näkynyt kellään.\nJuhon kasvot värähtivät. Joko se nyt alkaa?\n\nJoku miehistä huomasi isännän hämmästyksen ja purevasti virkkoi:\n\n— Taisi jäädä porvarilehdet tulematta.\n\nJuho meni kamariinsa. Tuomas ja Lauri olivat heittäytyneet piippujaan\npolttelemaan tuvan sänkyyn.\n\nJoku miehistä luki »Työmiehestä» Työväen pääneuvoston\nvallankumousjulistusta ja kehoitusta punakaarteille olemaan joka\nhetki valmiina. Viipurissa oli jo taistelu alkanut. Senaatin\nvangitsemismääräys oli annettu, ja kaikki oli reilassa.\n\nTuomas puraisi huultaan ja meni sisähuoneisiin. Lauri oli mennyt isänsä\nhuoneeseen ja virkkoi:\n\n— Nyt se siis alkaa.\n\n— Siltä se näyttää.\n\nJuhon ääni värähteli hieman. Mikä hetki hyvänsä tässä saattoi olla\nviimeinen. Tuomas ja Lauri kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat tietysti\nvelvollisia menemään sinne, missä ensiksi tarvittiin. Talo jäi hänen\nvaraansa. Kukapa takaa, eikö punaiset täälläkin ryhdy ryöstämään ja\npolttamaan.\n\nLauri oli mennyt Tuomaan kamariin. Sinne oli ulko-ovesta pistäytynyt\nnaapuritalon poika, Hakalan Timo.\n\n— Mitä kuuluu? kysäisi Lauri.\n\nTimo osoitti pöydälle, jossa oli paperilappu. Lauri otti sen käteensä.\n\n_»Tänä yönä kello 1 valmiina ennemmin määrätyssä paikassa. Kolmen\npäiväneväs mukaan.»_\n\nTimo otti lapun ja kätki poveensa.\n\n— Nyt se siis alkaa.\n\n— Nyt se alkaa, ja meillä on jo aseitakin, kuiskasi Timo.\n\n— Mitä?\n\n— Oman Mikko-sepän tekemiä tikareita. Pojat ovat ommelleet jo tupetkin\nniihin. Ehkä saadaan muutamia kiväärejäkin.\n\n— Onko haulikot otettu mukaan? kysyi Tuomas.\n\n— On, virkkoi Timo ja riensi ulos.\n\n— Siellä tavataan.\n\n— Siellä.\n\nPojat menivät Juhon kamariin. Siellä oli naapurin Mikko\nneuvottelemassa, pitäisikö poikia lähteä kyytimään hevosella.\n\n— Kun saisi hevoset valjaisiin niin, etteivät punaiset huomaisi.\n\n— Huomatkoot. Nyt sitä mennään.\n\n— Mutta aamulla saattavat jo lähteä rankaisuretkille, kun tietävät.\n\n— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo aamiaispöydässä\nmiestä ja kahta vähemmän.\n\n— Voidaan sitä mennä suksillakin.\n\n— Kai se niin on parasta.\n\n— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia varten\njärjestetään seisova joukko.\n\n— Mukaan minäkin lähtisin, jos en olisi näin vanha, virkkoi Mikko.\n\n— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä\nparhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.\n\nNaapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät\nvielä hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä\nasioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään\ntai vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti\nketään vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi\njo jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa\noli aika tuntunut pitkältä.\n\nEmäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli\ntällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt\nse syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää\nkestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään.\nKunpa vain terveinä palaisivat!\n\nKello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput selkäänsä\nja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat. Muuta ei\nvoinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää pian takaisin\ntulemaan.\n\n— Seisokaa miehinä viimeiseen asti maanne ja kotinne puolesta, virkkoi\nJuho kättä lyöden pojilleen.— Lyökää ryssiä niinkuin isät ennen löivät.\nSäästäkää mikäli mahdollista omia kansalaisia, varsinkin niitä, jotka\non pakotettu mukaan lähtemään. Syylliset saakoot armotta rangaistuksen.\n\n— Pian kai sitä nähdään, virkkoi Lauri helpottaakseen eron tunnelmaa.\n\nYö oli leuto ja tähdet tuikkivat tummasta korkeudesta. Sukset\nluistivat, ja matkaa joudutti paisuttava innostus yhteisestä asiasta.\n\nSinä yönä valmistauduttiin lähtöön joka talossa. Samana yönä peitettiin\nkirkonkylän työväentalon ikkunat, ettei valoja näkyisi kylään;\nharjoitettiin punakaartia ja jaettiin aseita.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMäenpään veljekset hiihtivät peräkkäin tähtikirkkaassa yössä.\nHiihtäessään naapuritalojen peltoja he arvailivat, joko kaikki toiset\nolivat lähteneet taipaleelle. Siinä oli Hakala ja Tienpää. Isännän\nkamarin ikkunassa vain näkyi tulta. Uni ei tullut näinä helmikuun öinä.\nAikoihinpa tosiaankin oli eletty! Talontyöt ne nyt jäävät, kun miesten\ntäytyy sotateille suoriutua. Kotiin vain jää vanhukset ja lapset.\nNaisetkin uhkaavat lähteä keittämään ja haavoja sitomaan.\n\nKaksi hiihtäjää sukelsi esiin metsästä.\n\n— Nuija!\n\n— Tappara!\n\nNe olivat tunnussanat, jotka vaihdettuaan miehet lähenivät\nystävällisesti ja jatkoivat nyt matkaa rinnakkain hiihtäen.\n\n— Ei sitä ole ennen vielä tällaisia retkiä käyty.\n\n— Eipä ei. Nyt on aika jo lähteä. Veri tässä alkoikin jo sakoa.\n\n— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi naapurinpoika Tuomaalta.\n\n— Mikäs siinä? Lyödään ryssät liiskaksi ja tehdään punaiset\nvaarattomiksi. Silloinhan se on selvää.\n\n— Niin, puhdasta jälkeä sitä nyt tehdään. Ennen ei palata kotinurkille.\n\n— Saisi nyt vain aseita.\n\n— Kyllä hallitus aseita puuhaa.\n\n— Mikä sen tietää, jos ovat jo vankeina.\n\n— En usko: Kyllä ne varansa pitävät.\n\nLauri oli toisten huomaamatta jäänyt jäljelle ja hiihtänyt erään\nmetsätien varteen ladon kupeelle. Punamäen Kaisu oli luvannut tulla\npuoli yhden aikoina sanomaan hyvästit Laurille. Viestintuojan mukana\noli Kaisu lappusen lähettänyt Laurille, jonka tiesi mukaan lähtevän.\n\nSiellähän tyttö jo odottikin ladon kupeella. Painoi kainosti päänsä\nalas, kun Lauri hyppäsi suksiltaan.\n\n— Nytkö sinä sitten menet? kysyi tyttö hiljaa.\n\n— Niin, enkö sitten saisi mennä?\n\n— Kyllä sinun on mentävä. Muutoin et mies olisikaan! Kunpa minäkin\npääsisin mukaan!\n\n— Sinä? Mitä siellä sinä tekisit?\n\n— Kaipa siellä olisi työtä tällaisellekin.\n\nTytön ääni värähti.\n\n— Mitä sinä Kaisu nyt noin...\n\nLauri laski kätensä tytön olkapäälle. Tyttö näytti tähtien valossa\naivan kalpealta.\n\nTuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Lauri tunsi itsensä tällä kertaa\nkovin neuvottomaksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin rohkaisevaa\ntytölle, mutta tunsi itse olevansa rohkaisun tarpeessa. Tuntui hieman\noudolta lähteä ensi kertaa taisteluun, joka kenties tulisi kestämään\nkauankin.\n\n— Tämä taitaa sitten olla meille viimeinen tapaaminen, virkkoi tyttö\nhiljaa.\n\n— Miten niin? Voihan tämä piankin selvitä, ja kyllä minä terveenä\npalaan.\n\n— Sen minä uskon, mutta muuten... sinä et välitä minusta enää tämän\njälkeen.\n\n— Nyt minä en yhtään sinua ymmärrä.\n\nTyttö loi kirkkaat silmänsä Lauriin ja virkkoi hiljaa:\n\n— Kyllähän sinä tiedät, miten punaisia kotoväkeni ovat, ja nyt... —\ntytön ääni takertui kurkkuun — Kustaa lähtee punaisten puolelle.\n\nHetkiseksi Laurin kasvot synkkenivät.\n\n— Oletko koettanut estää?\n\n— Olen, mutta mikään ei auta. Sepä minua nyt niin painaakin. Onhan\nsinun näin ollen mahdotonta minua ajatellakaan. Unohda pois. Ja tee\nkaikki mitä voit. Minun ajatukseni seuraavat siunaten sinua joka\npaikassa. Hyvästi nyt vain.\n\nTyttö ojensi kätensä Laurille.\n\n— Näin sinä et saa mennä. Veljesi ei pääse enää lähtemään, jos ei hän\ntänä yönä ole lähtenyt. Eikä se meidän välejämme voi rikkoa. Minä tulen\ntakaisin ja otan omani vaikka punaisten pääpesästä! Nyt minun täytyy\nmennä.\n\nLauri epäröi hetkisen, mutta astui sitten reippaasti suksilleen.\n\n— Näinkö sinä menet? kysyi tyttö tuskin kuultavasti.\n\nLauri hyppäsi suksiltaan ja sulki tytön syliinsä. Tyttö painoi huulensa\nhänen otsalleen, suulleen ja silmilleen, horjahti kuin juopunut ja\npyrähti suksilleen. Lauri jäi kuin typertyneenä seisomaan, nousi\nvihdoin ja lähti voimainsa takaa hiihtämään tavoittaakseen toiset.\n\nMiehet olivat jo saapuneet määräpaikkaansa. Viisikymmentä vahvaa\nnuorukaista reppuineen ja aseineen. Toisilla vanha luodikko tai\nhaulikko, joihin kiireesti valettiin kuulia ja täytettiin panoksia.\nTikareita tahkottiin ja vöitä viimeisteltiin. Miesten jokainen liike\nosoitti teräksistä reippautta.\n\n— Tulipahan nuijasota vielä kerran.\n\n— Saadaanpahan tosiaankin tapella. Kunpa nyt olisi tässä ryssiä\nalkajaisiksi!\n\nJa puhuja heilutteli ilmassa välkkyvätä asettaan.\n\n— Tässä on ryssien varalle!\n\nMuuan mies heitti sylyksen pamppuja lattialle.\n\n— Selkä ensin pehmeäksi tavaritseilta ja sitten rajan taakse!\n\n— Punikit samaan matkaan!\n\n— Kukapa jouti ja kehtasi ryssiä kuljettaa. Auetkoon vain maa ja\nnielköön heidät!\n\n— Suomen multa on liian hyvää ryssien peitteeksi. Rajan taa, sanon minä!\n\n— Ja viekööt naisensa mukanaan!\n\n— Taitaisi kertyä niitä yhtä paljon kuin ryssiäkin. Hyi helvetti moista\nhäpeää! Suomen naiset ryssien hutsuina.\n\n— Hirsipuun ansaitsisi jokainen!\n\nAseet ja selkäreput olivat kunnossa, rivit järjestyivät lähtemään.\nKuului komennus.\n\n— Asentoon! Rivit kaksintakaa! Eteenpäin mars!\n\nPortaissa törmäsi vahtijoukkueen johtaja vastaan ja ilmoitti, että\npunaiset piirittävät taloa parhaillaan. Joku urkkija oli saattanut\nheille sanan suojeluskunnan kokoontumisesta, ja punikit olivat\nkerääntyneet talon riihen taakse, josta hyökkäsivät piirittämään taloa.\n\nMiehet neuvottelivat silmänräpäyksen.\n\n— Onko niillä aseita?\n\n— Joku kivääri ja haulikoita.\n\n— Kuinka paljon heitä on?\n\n— Ehkä noin viisikymmentä.\n\n— Me vangitsemme ne kaikki. Kymmenen miestä tuvan tälle seinälle,\nikkunat rikki ja muutamia hälyytyslaukauksia. Loput muodostavat kaksi\nketjua, jotka kiertävät talon. Valmiina!\n\nIkkunat helähtivät rikki, kuului muutamia laukauksia. Punaiset\nhyökkäsivät kaikki sille puolelle rakennusta, josta laukaukset\nkuuluivat.\n\n— Suojelkaa itseänne, kunnes me teemme saartoliikkeen. Ketjuun!\nEteenpäin mars!\n\nPunaiset saarrettiin pian ja he laskivat aseensa.\n\nEi edes yhtään laukausta ehditty ampua heidän puoleltaan.\n\nKulmakunnan pelätty punakaarti oli vankina talon saunassa, ja\npilapuheita sinkoili heille kuin rakeita.\n\n— Lämmitelkää nyt siellä huomiseen.\n\n— Sopii hautoa jäsenet norjemmiksi, kun kerran tapella aikoo.\n\n— Kiitoksia vain kivääreistä, ne olivat hyvään tarpeeseen.\n\n— Älkää nyt suotta siellä hätäilkö, kyllä ryssät tulevat teitä sieltä\nauttamaan.\n\n— Ja Siltasaaren herrat.\n\n— Ei ne jouda, kun istuvat senaatissa.\n\n— Hei, onpa meillä nyt jo kättä pitempää! Joka miehelle ase. Ihan tämä\njoukko nyt jo näyttää sotaiselta.\n\nJoukko järjestyi uudelleen ja lähti marssimaan. Oli saatu vauhtia äsken\nsuoritetusta sotaliikkeestä. Kovaksi tallattu tanner kumahteli miesten\naskelten alla. Viimeisenä ajeli joku hevosella kuljettaen punaisilta\nsaatuja ampumatarpeita.\n\nAamun sarastaessa joukko majoittui kirkonkylään. Pyhä sota oli alkanut,\nvapauden jano nostatti valkoisen armeijan ensi rivit liikkeelle..\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna ajeli Mäenpään isäntä työväkeä aamukahville. Kovinpa\nraskaasti ne nyt nukkuivatkin vielä, vaikka kello kävi jo kuudetta.\n\nPaikkakunnan punakaartilla oli yöllä ollut salaiset harjoituksensa,\nja uni vaati nyt velkaansa. Miehet nousivat verkkaan ja haukottelivat\närjähdellen. Nuristiin. Olisihan tässä nyt joutanut makaamaan, kun\nkerran vallankumous oli tulossa. Saattaisi siinä rytäkässä tulla\nunivelkaakin. Miehistä ei vielä kukaan tietänyt syrjäkylän punakaartin\nviimeöisestä kohtalosta. Sana oli kyllä sieltä näillekin lähetetty\nlopettaa työt ja majoittua valmiiksi Punamäen torppaan siksi, kun\ntoisin määrätään, mutta lähetti oli välillä pistäytynyt kotiinsa ja\nsaatuaan kuulla, että kaarti oli vankina, ei uskaltanut enää lähteä\nliikkeelle.\n\nTartuttiin haluttomasti puhdetöihin, haukoteltiin ja ärjähdeltiin.\n\n— Pitäisi mennä talliin, kuului isäntä käskevän.\n\nRengit täyttivät käskyn vastahakoisesti.\n\nHetkistä myöhemmin asetuttaessa aterialle kysyi joku miehistä:\n\n— Missä ovat Tuomas ja Lauri?\n\n— Lienevät kylään pistäytyneet, virkkoi isäntä jurosti.\n\n— Taitavat olla lahtarien asioilla, jurahti joku miehistä. — Taitaisi\nolla nyt parasta pysyä kotonaan.\n\n— Niin minustakin, että jokainen pysyisi työnsä ääressä, sanoi isäntä\npainavasti ja jatkoi: — Tähän asti ei ole tarvinnut talonväen tiliä\ntehdä menoistaan palvelijoille.\n\n— Nyt onkin toinen aika, kuului uhkaavasti.\n\n— Olkoon aika mikä tahansa, mutta minä en tahdo tästä eteenpäin\nkuunnella teidän uhkauksianne, jyrähti isäntä pöydän päästä. —\nKapinavehkeisiin minä ainakin kiellän teitä osaaottamasta, niin kauan\nkuin olette minun työssäni ja leivissäni.\n\nSanoi ja meni kamariin. Siellä kumminkin Juho jo katui, mitä oli\ntulistuessaan tullut sanoneeksi. Maksoipa tosiaankin vaivan ruveta\nmokomille puhumaan mitään! Tähän asti oli hän sen varonutkin ja\nkoettanut rauhallisesti neuvotella. Ei jaksanut tällä kertaa enää\nhillitä itseään. Ja mitäpä auttoi enää hyvyyskään heidän kanssaan.\nVarmasti tulisi hänenkin talostaan kapina vetämään useita miehiä\nmukaansa. Perheet, jäisivät hänen huollettavikseen. Nehän olivatkin\nsyyttömiä joka tapauksessa. Vaikkapa veisaisivatkin samaa virttä kuin\nperheen pääkin. »Työmieshän» oli nykyään ollut heidän opettajansa. Sen\noppeja oli saarnattu ja kylvetty, ja nyt ne kantoivat hedelmää.\n\nJuho painui sänkyyn ja jäi miettimään. Piippukin sai sammua ja unohtua.\nEmäntä liikehti levottomana huoneesta toiseen. Näytti jotakin askaretta\ntekevän, mutta se jäi kesken. Kuului raskaasti huokailevan, mutta ei\ntullut valittamaan. Mahtoi surra poikien kohtaloa. Pelkäsi kai heidän\njoutuvan punaisten uhreiksi.\n\nJuho sytytti piippunsa, mutta ei muistanut sitä sen enempää.\n\nMitähän ne nyt täällä aikovat punakaarteineen ja julistuksineen?\nTietysti kai täällä samaan malliin kuin muuallakin. Kuljetaan talosta\ntaloon ryöstämässä ja tappamassa. Vihatut isännät ja emännät on saatava\ntieltä pois, ehkäpä pojat ja tyttösetkin. No, pojat nyt ovat menneet,\nmutta muu perhe saa sitä enemmän kokea turvattomuutta ja väkivaltaa.\nMikä tuli turvaksi, jos alkavat ryöstää ja murhata.\n\nSuojeluskunnan on täytynyt kai lähteä kotinurkkien ulkopuolelle, ja\ntänne jää vain sellaista väkeä, jossa ei ole puolensa pitäjätä. Ensin\nolisi pitänyt kotinurkat puhdistaa ja sitten vasta lähteä kauemmas\nvihollista hätyyttämään. Kai niillä joka paikassa aseita on, ryssäin\naseita. Tähän asti on ryssä syönyt ja kalvanut tätä maata, nyt antoi\nmuka vapauden, mutta jätti verikoiransa tänne raiskaamaan. Kun olisi\nnyt nuoressa polvessa kuntoa, että maksaisi vuosikymmenien kärsimykset\nhyvällä mitalla ja antaisi nykypäivien häpeästä semmoisen iskun, että\neivät tänne toista kertaa liioin pyrkisi! Mutta heillä on aseet ja\nvarustukset ja meidän oma työväkemme mukana. Kyllä taisi tulla nyt\nkaikesta loppu.\n\nJuho katseli ikkunasta ulos. Päivä paistoi kuin keväällä, ja vesi\ntipahteli räystäistä. Pelto pohotti hohtavan valkoisena, tasaisena\naukeamana. Tunkiot oli toki saatu tehdyiksi. Nyt ne olisivat jo\njääneetkin. Töistä ei näyttänyt tulevan mitään.\n\nJuho hymähti surullisesti katsellessaan siinä ikkunassa tasaisia talon\npeltoja. _Jos_ nyt punaiset saisivat haluamansa mullistuksen aikaan,\nmiten noitakin viljeltäisiin? Ehkäpä kävisivät kuin haukat haaskan\nkimppuun, jakaisivat ja riitelisivät kuka parhaimman palan saa. Sillä\nei sitä heidänkään yhdenvertaisuuttansa ole kuin paperilla ja suussa\nvain. Jokainen ottaisi toisen suusta parhaimman palan.\n\nNiin, mitenkä tuon pellon kävisikään ja tuon metsän? Pelto\npaloiteltaisiin. Joku ehkä kävisi viljelemään, mutta toinen möisi heti\nosansa, hävittäisi rahansa ja olisi yhteiskunnan hartioilla kuten\ntähänkin asti. Toinen saattaisi jonkun vuoden viljellä, kyllästyisi ja\njättäisi siihen. Kohta olisi vain ojanvarsilla kasvava metsä merkkinä\npellon paikasta.\n\nJoku vieras kolisi pirtin puolella. Juhon mietteet keskeytyivät. Vieras\nkuului kysyvän isäntää, hetkisen perästä raotti kamarin ovea.\n\n— Ka täällähän se on, päivää! Tulin tuomaan uutisia.\n\nVieras, Tiehaaran isäntä, veti oven kiinni perässään.\n\nJuho kehoitteli painamaan puuta, emäntä keittiön puolella näkyi\nkiidättävän pannua tulelle. Vieraan ilmestyminen taloon näinä raskaina\npäivinä oli mieluinen asia.\n\n— Et ole kai vielä kuullut, että Taka-Kinnulan punakaarti on viime yönä\nvangittu.\n\n— Älä! No sehän nyt olisi...\n\nJuho haki sikarilaatikon esille.\n\n— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman ampumatarpeita.\nOlisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!\n\n— Peijakas! Meidän miehetkö vangitsivat?\n\n— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä\nmajoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä\ntallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta\ntekemässä.\n\n— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä, joka oli\ntullut ovelle kuulemaan uutisia.\n\n— Ja on täällä vieläkin uutisia...\n\nTiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin\nsanomalehden.\n\n— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo melkein\njoka paikassa.\n\nJuhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja\ntahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden\ntodenperäisyydestä.\n\nHetken perästä laski hän lehden kädestään ja virkkoi keventyneenä:\n\n— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on\nkaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä omista\nryssistä pian selvä tulisi.\n\nTiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä\nkirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.\n\n— Mutta enhän minä voi taloa tähän jättää... punaisten käsiin.\n\n— Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin.\nMinä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen tässä\non tehtävä voitavansa.\n\n— Ja mielellään tekeekin.\n\nJuho nousi käskeäkseen miehet töihin.\n\nMutta pirtissä ei ollut muita kuin renki Kalle ja vanha Tuomas.\n\n— Mihin miehet ovat menneet?\n\nTuomas oli kenkäänsä korjaamassa ikkunan ääressä, josta murahti:\n\n— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten\nlähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.\n\nJuho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan punikit\npäättäneet yrittää.\n\nJuho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta\npuhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka huolehtien\ntalosta pyyteli pian palaamaan.\n\nLähtiessään Juho vielä vakuutteli vaimolleen:\n\n— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat\ntietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin Mikon\nja pari muuta miestä.\n\nReki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi himmenevässä\nillassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti huoahtaen ryhtyi\njälleen askareihinsa.\n\n— Kunhan ei vain Juhokin sille tielleen jäisi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPunamäen torpassa odotetaan punakaartia harjoituksiin. Iltapäivällä\non pidetty salainen neuvottelukokous. Viestintuoja on tuonut sanoman,\nettä Taka-Kinnulan punakaarti on hölmöyttään antautunut vangiksi,\nmutta aiotaan kirkonkylän ja naapuripitäjän punakaartin avulla heidät\nvapauttaa ja samalla vangita lahtarit, jotka ovat majoittuneet\nkirkonkylään.\n\nKello 11 illalla on kutsuttu kaarti koolle Punamäkeen, jossa kerran\nvielä harjoitetaan ja sitten pienissä joukoissa pitkin metsiä\nhiihtämään kirkonkylään. Sieltä kaartit yhtyneinä jatkavat matkaa\nnaapuripitäjään, jossa saadaan apujoukkoja ja aloitetaan pitäjien\npuhdistus. Tänä iltana saadaan keskuskomitealta tarkempia määräyksiä.\n\nTorpan ikkunat on peitetty rievuilla ja matoilla. Vanha Kustaa käy\nvähän väliä kuulemassa, eikö tulijoita jo näkyisi. Vanha Saara\nvalmistelee kahvia isolla pannulla.\n\nTyöväen punaisella painettu vallankumousjulistus on pöydällä. Vanha\nKustaa katselee sitä myhäillen.\n\n— Punaisella se on räntätty. Jokohan olisivat lahtarien verellä\npainaneet?\n\n— No niin se raatari Aapo sitä vakuutti, virkkoi Saara hellan äärestä.\n— Veren kuuluvat tiristävän paikalla, ja kyllä sen saa ottaakin.\nOn sitä köyhälistönkin verta imetty. Nyt sen saavat tuta, mitä\niankaikkinen — sorto maksaa. Vieläköhän nyt herjaavat roletaaria, kun\nse valtaan nousee ja näyttää... kyllä ne nyt riemuitsevat tämänkin\npitäjän porvarit, että jopahan otetaan nirri pois köyhälistöltä, vaan\nnauraisin minä, jos jo huomenna olisivat joka sorkka kynsillään.\n\n— Vaan piruko sen tietää, jos niillä lahtareilla on vaikka minkälaiset\naseet, jurahtaa Kustaa maaten ryntäillään ja syljeksien.\n\n— Aseet... haist... vieläkö sinä näitä puollat, saatanoita. On\nniitä aseita tälläkin puolella, ja joka päivä kuuluu tulevan monta\njunanlastia Pietarista. Jumaliste, jos minä olisin nyt mies, niin minä\nlähtisin. Mäenpään ja Hakamaan ukon ja akan minä ensiksi pistäisin niin\nkuin sian vain. Saisivat kerrankin nähdä, että on sitä voimaa ja valtaa\nmuillakin, ei vain heillä.\n\n— Lähteähän tästä minunkin pitäisi. Saisi siellä nyt tavaraa ja muuta\nhyvää, mutta nuo nivuset...\n\n— Niitä nivusiasi sinä aina huudat. Laiskuus sinua vaivaa ja arkuus.\nPelkää muka henkensä menevän, nahkiainen. Menisi edes tavaraa hakemaan,\nkun nyt kerrankin sitä tasataan. Mutta mitäs tämä, ruopii vain\nkorvallistaan ja nivusiaan huutaa. Kyllä sieltä Kustaa saa mitä vain\ntahtoo. Lupasi kengät ja vaatekankaan lähettää. Lähettäisi Kaisullekin,\nvaan ei kuulu ryökinälle kelpaavan. On muka varastettua tavaraa. Kustaa\npoika se ei muita odotellut. Sanoi painavansa pääarmeijaan. Suurena\nmiehenä se sieltä palaa. Sanoi sitten Mäenpään ottavansa heteilleen, ja\nmikäpä on ottaessa. Kyllä se jo huomenna niiltä asukkailta joutaa.\n\nSaara kiehui ja vapisi sisäisestä innostuksesta. Keikautti kahvipannun\nhellan laidalle ja meni ulos kuuntelemaan. Palattuaan sieltä alkoi\njälleen pauhata:\n\n— Lahtareita kuuluu maantien täydeltä ajavan etelään päin, mutta\nsuden kurkkuun sinne nyt menevät. Suutari-Jannen Kustaavakin nauroi,\nettä huomenna sitä leivotaan jo joka kylässä vehnästä lahtarien\njauhoista. Suutari kuuluu olevan esikunnassa ja oli sanonut sokeria\nja vehnäjauhoja varaavansa koko vuodeksi. Kustaava lupasi minullekin\npuuhata. Kyllä se nyt loppui niiltä itseltään vehnäsien syönti.\n\nPorstuasta kuului kolinaa, tuvan ovi reväistiin auki ja reuhaava\nmiesparvi syöksyi oven täydeltä sisään.\n\n— Hei hulinata, onko kahvi valmis? Voi jumaliste, jos nyt olisi litra\npirtua!\n\n— Kyllä sitä pojat huomenna saadaan. Oikein vesi minunkin kihahtaa\nkielelleni. Halituli, halitun, halituli... kuulkaas, pojat, pidetään\ntanssit huomisiltana lahtarien päämajassa!\n\n— Saakuri, siitä tuleekin hauskaa! Apteekista haetaan pirtua! Hei, onko\nse sakin päätös?\n\n— On, on, suostutaan. Pidetään vain tanssit ja viimeiseksi halataan\nkaikki kirkonkylän hienot naiset!\n\n— Kaaja sinä ämmä kahvea kuppiin, tässä tulee, pojat, kuuma yö!\n\n— Missä Kustaa on?\n\n— Se on jo paremmissa paikoissa. Pääleiriin sanoi menevänsä.\n\n— Kattos poikaa. Olisi meidän sakiin lähtenyt.\n\n— Ottakaa pojat nyt karski luonto päällenne. Tänä yönä kattotaan mitä\nlahtarit ovat viimeksi syöneet!\n\n— Olisi pitänyt ottaa taloista hevoset ja ajaa oikein komiasti\nkirkonkylään.\n\n— Vielä sitä ajetaan ruunallakin. Tämä poika valikoi parhaan oriin\nkirkonkylän herrojen talleista, ja sitten sitä hilsun kanssa ajetaan.\n\n— Ei täss' nyt joura hilsuja ajeluttamaan. Ohimennen vain halataan!\n\n— Huomisiltana, pojat, nukutaan höyhenpatjoilla. Mennään pappilaan\nyöksi ja ryökinät otetaan kavereiksi!\n\n— Ja nyt kiväärit esiin ja temppuja tekemään!\n\nPojat! Tulee pirunmoinen yö. Nyt ei saa pelätä perkeleitäkään!\n\nLattialuukun alla olivat kiväärit kätkettyinä pistimineen. Ne otettiin\nesille, niitä ojennettiin, tähtäimiin ja keksittiin edelleen raakoja\nsukkeluuksia. . — Mitä näillä tämän vertaisilla! Ja ammuksiakaan ei\nkuin kourallinen. Helvetti!\n\n— Kyllä siellä on toisilla aseita. Nyt asentoon, pojat!\n\nJoukko, joka oli sangen kirjavaa, asettui riveihin. Johtaja näytti\nhieman neuvottomalta.\n\n— Silloin kun komennetaan rintamaan, asettuu jokainen noin sylen\npäähän toisistaan, aloitti hän.— Ja kun komennetaan eteenpäin, niin\njoka miehen on silloin, jumaliste, hyökättävä. No, eteenpäin mars!\nSuorassa rivissä! Paikoillanne! Pyssy poskelle vie! Laukaiskaa! Näitä\nkomennuksia ei saa joka kerta jäädä odottamaan. Silloin kun lahtarit\nhyökkäävät, on ammuttava niin p—leesti, ja silloin kun taas lahtarit\neivät ammu, on meidän parasta tehdä hyökkäys. Koetetaanpa uudestaan.\nAsentoon! Eteenpäin mars! Älkää nyt p—le seinästä läpi menkö! Hiljaa!\nSilloin kun komennetaan perääntymään...\n\n— Mutta sitäpä ei peräännytä, piru vie!\n\n— Kun peräännytään, niin juostaan taaksepäin niin s—n asti!\n\n— Älä nyt piruja puhu. Kuka takaperin juoksee?\n\n— Sinäkö tässä komennat vai minä!\n\n— No älä nyt p—le kovin pröystäile. Kyllä tässä tuommoisia komentajia\non.\n\n— Kyllä tämä jo riittääkin. Neuvoisit vain miten isojen herrojen vatsa\naukaistaan!\n\n— Kyllä se temppu osataan! Täss' on puukko jo siltä varalta!\n\nVahti tuli ulkoa ja sanoi kuuluvan ääniä metsästä.\n\nJoukko hätääntyi.\n\n— Jokohan lahtarit p—leet! — Pyssyt piiloon!\n\n— Miehiä tuvasta vähemmäksi! Ulos pellolle, p—le!\n\n— Nouskaa uunin päälle!\n\nSilmänräpäyksessä tuli tuvassa hiljaista. Kuului vain uunin päältä,\njonne osa miehistä oli hyökännyt, hiljaisia kirouksia ja hätäistä\nhuohotusta. Rohkein miehistä oli ulkona kuulostamassa tulisiko ketään.\nMutta vielä ei ketään kuulunut. Mies palasi sisään ja kiroili toisten\ntyhmyyttä.\n\nViestintuojahan sieltä vain oli tulossa.\n\nHiihdosta hiestynyt mies astui sisään. Äskeinen melu alkoi uudelleen.\nViestintuoja kertoi kuulumisia, lisäillen omiaan.\n\n— Eläköön vallankumous!\n\n— Hiljaa, olkaa hiljaa! Täällä on tärkeä julistus.\n\nViestintuoja otti taskustaan paperin, piirin keskusneuvoston\ntiedonannon.\n\nOli muodostettava heti paikkakunnalle vallankumousoikeus, joka ottaisi\npohtiakseen ja tuomitakseen vastavallankumoukselliset sopivaan\nrangaistukseen. Oikeus saisi istua heti ja tehdä tuomionsa, jotka\npantaisiin seuraavana päivänä täytäntöön, kun punakaartit yhtyvät\nvangittuja tovereita vapauttamaan.\n\n— Mitä läsnäolijat sanovat tästä? Asioilla olisi kiire.\n\n— Perustetaan heti oikeus. Onhan tässä vielä kaksi tuntia aikaa ennen\nlähtöä.\n\n— Vahteja olisi kai ulos lisättävä.\n\n— Siitä huolehtii päällikkö. Valmistellaan me kokousta, joka valitsee\nvallankumousoikeuden. Kuka puheenjohtajaksi?\n\n— Suutari Ripatti.\n\n— Ollaanko yhtä mieltä?\n\n— Ripatti astukoon esiin. Kuka kirjuriksi?\n\n— Räätäli Kannisto. Kannatetaanko?\n\n— Kannatetaan.\n\nRipatti astui pöydän taakse otettuaan astiahyllyltä Saaran\nsokerivasaran puhemiesnuijakseen.\n\n— Kokous on alkanut Minä vaadin hiljaisuutta.\n\nOttaen juhlallisen ilmeen aloitti suutari:\n\n— Näinä päivinä on Suomen köyhälistö astunut ratkaisevan askeleen.\nVallankumous on julistettu ja...\n\n— Ei mitään pitkiä puheita. Pääasiaan vain!\n\n— ... ja työväestö on ottanut vallan käsiinsä ja tahtoo lausua\ntuomionsa kansanvallan kavaltajille. Vielä tänä yönä ratkaistaan\nvastavallankumouksellisten kohtalo koko maassa, ja kuten toverit\nkuulivat, on meitäkin pyydetty asettamaan vallankumousoikeus tälle\npaikkakunnalle. Tämän toimituksen tärkeyden toverit kyllä ymmärtävät ja\nehdottavat siis ensiksi, kuka valitaan oikeuden puheenjohtajaksi.\n\nTuli hetkisen kestävä hiljaisuus, joka tuntui omituisen juhlalliselta.\nOlihan työväelle ensi kertaa annettu valta istua oikeutta ja tilaisuus\nvalita oikeuden jäsenet. Tilanteen kaameutta lisäsivät tuvan peräseinää\nvasten läjätyt kiväärit pistimineen. Ne tulisivat olemaan välineinä\ntuomioita täytäntöön pantaessa.\n\nJoukko neuvotteli. Hiljaista kinasteluakin kuului. Omituista, että\nkukaan ei nyt kiroillut. Jokin outo kaameus esti kiroukset tulvimasta.\nSalaperäinen raskas käsi painoi läsnäolijoita, vaikka he itse eivät\nsitä käsittäneet.\n\n— Valitaan Ripatti puheenjohtajaksi, tuomariksi, kuului joukosta.\n\n— Onko se yksimielinen päätös?\n\n— On, on.\n\nPuunuija kumahti pöytään.\n\n— Ja keitä kokous ehdottaa jäseniksi. Pitäisi olla ohjesäännön mukaan\nkuusi jäsentä.\n\nNeuvoteltiin hetkinen. Jäseniksi valittiin paikkakunnan räätälimestari,\npeltiseppä, pari työmiestä ja kaartin johtaja varamiehineen.\n\nPöytä siirrettiin peräseinälle. Vanha Saara levitti sille liinan ja\nasetti tuolit ympärille. Hetken aprikoituaan meni hyllylle ja toi\nsieltä vanhan raamatun, jonka asetti pöydälle.\n\n— Mikä se on?\n\nSaara hykerteli käsiään ja naurahteli hämillään:\n\n— Raamattuhan se... jos sitä korkea oikeus niinkuin tarvitsee.\n\n— Viekää helvettiin!\n\nSaara häkeltyi, mutta selvisi pian ja naurahti. Olisihan hänen se\npitänyt tietää, että eihän ne sitä raamattua...\n\n— Tunnustetaanko vallankumousoikeus lailliseksi? kysyi suutari, joka\noli heittänyt hatun pois päästään, jota esimerkkiä toisetkin olivat\nseuranneet.\n\n— Tunnustetaan.\n\n— Hyvä. Istunto siis aloitetaan. Kennäs toimikoon sihteerinä.\n\nSeurasi taaskin tovin kestävä hiljaisuus. Puheenjohtaja teroitteli\ntärkeän näköisenä kynäänsä, ja sihteeri järjesteli papereitaan. Vanha\nseinäkello löi rämisten kahtatoista, ja kuin ihmeen kautta sen heiluri\nseisahti viimeisen lyönnin jälkeen. Hiljaisuus tuntui kaamealta.\nSalainen, raskas käsi näytti taas painavan läsnäolijoita.\n\n— Meillä ei ole aikaa hukattavana minuuttiakaan. Kansan pyhä asia ei\nsalli viivyttelyä. Vallankumouksen vastustajat on tuomittava täällä\nniinkuin muuallakin yhtään armahtamatta. Nyt on hetki lyönyt, jolloin\nkansan sortajat saavat tuomionsa. Tuomiot tekee nyt kansa itse ja\npanee täytäntöön myöskin. Meidän on siis nyt käsiteltävä, ketkä tällä\npaikkakunnalla katsotaan vaarallisimmiksi vallankumoukselle. Heille\njulistetaan kuolemantuomio, jonka he täysin ovat ansainneet. Vähemmän\nvaaralliset jäävät vangiksi, kunnes vallankumous on loppuun suoritettu.\nKansa, siis läsnäolijat, saavat nyt ehdottaa tuomittavat ja lausua\nheidän nimensä tälle vallankumousoikeudelle.\n\nJoukko näytti selviävän äskeisestä painajaisesta ja osoitti taas\nkiihtymyksen oireita.\n\n— Mäenpään isäntä.\n\n— Harkitseeko kansa ja oikeus hänet syylliseksi kuolemanrangaistukseen?\n\n— Kuolemaan! huusivat läsnäolijat kuorossa.\n\n— Me vaadimme myöskin, että Mäenpään omaisuus jaetaan kansalle! Se on\nköyhälistön hiellä koottu!\n\n— Kannattavatko sitä oikeuden jäsenet? kysyi puheenjohtaja.\n\n— Kannatetaan.\n\nNuija kumahti pöytään. Joukon hiestyneillä kasvoilla näkyi raaka,\nivansekainen ilme.\n\n— Ehdottakaa edelleen. Mitä Mäenpään poikien suhteen olisi tehtävä?\n\n— Ne tuomitsee punakaarti, koskapa ovat liittyneet lahtareihin. Ehkäpä\njo saavat tänä yönä tuomionsa.\n\n— Mäenpäässä on vielä emäntä.\n\n— Olkoon. Mitä me vanhasta akasta. Mutta Hautamäen isäntä. Se\nlähetetään taivaaseen!\n\n— Katsooko kansa ja oikeus hänet syylliseksi...\n\n— Kuolemaan, kuolemaan! Hän on pahin nylkijä. Omaisuus kansalle! Pojat\noli vangittava.\n\n— Onko se päätös?\n\n— On, on. Se pitäisi tuomita hirteen!\n\nNuija kumahti uudelleen.\n\n— Ja sitten Tiehaaran isäntä, ja emäntä. Kumpainenkin! Ei yhtään armoa!\n\n— Paras olisi polttaa roviolla!\n\n— Tiehaaraan ensiksi tuomiota täyttämään!\n\nPuheenjohtaja vaati hiljaisuutta.\n\n— Vaatiiko siis kansa ja oikeus näitä tuomittaviksi?\n\n— Vaatii, vaatii. Johan sen kuulitte! Piruako sitä enää utelee! Ne\naivan ensiksi.\n\nNuija kumahti. Joukon hiestyneillä, pidätetystä raivosta vääntyneillä\nkasvoilla värehti mieletön ilo. Kerrankin oli saatu tilaisuus kostoon,\njoka nyt pantaisiin toimeen täydellisesti.\n\nVielä kaksi muuta kyläkunnan isäntää poikineen tuomittiin. Isännät\nammuttaviksi, pojat vangittaviksi, ja oikeuden istunto päättyi.\n\n— Ja niihin päätöksiin eivät asianomaiset voi hakea muutosta\nlahtarisenaatilta, ilvehti oikeuden puheenjohtaja.\n\nKaartilaisten kasvoilla väreili tyytyväisyys.\n\n\nAinoastaan joku paikkakunnan työmiehistä näytti olevan mietteissään.\nJoku heistä oli esittänyt vain vangitsemistuomiota, mutta enemmistö\nvoitti. Yhden ääni ei saanut kannatusta joukossa. Minkäänlaiset\noireetkaan ihmisyydestä ja sosialismin inhimillisistä vaatimuksista\neivät saaneet tulla kuuluville.\n\n— Ja nyt, ämmä, kahvi tulelle. Kannattaa sitä nyt pitää pienet\nharjakaiset.\n\n— Ei ole aikaa, nyt mennään. Valmiina kaikki miehet! Kiväärit olalle!\nSuksille joka mies!\n\nMukisten tyytyivät miehet johtajansa komentoon. Kahvi olisi pitänyt\nolla ensiksi, vaikka mieliä kiihotti ryöstöt ja surmaamisen halu.\n\n— Nyt ensiksi kirkonkylään. Siellä liitytään toisiin joukkoihin ja\nvapautetaan toverit. Sen jälkeen, ennen aamua, vallankumousoikeuksien\ntuomioita pannaan täytäntöön pienissä parvissa.\n\n— Jos ennen aamua ennätetään.\n\n— No huomispäivänä keritään. Poroksi talot.\n\n— Talot kansalle, niitä ei polteta, se on neuvoston päätös.\n\n— Minkä neuvoston? Itsepä tässä ollaan neuvostona.\n\nJoukko meni ulos ja hävisi kohta tähtikirkkaaseen yöhön.\n\nSeutukunnan taloissakaan ei nukuttu. Vahdit oli asetettu joka ovelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEnnen punakaartin tuloa on Punamäen torpassa sattunut seuraava kohtaus.\n\nVanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään maaten\npiippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on kehrännyt,\nmutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin karsinannurkassa.\n\n— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa Kustaa\nkuin itsekseen.\n\n— Ketkä tulevat? kysäisee Kaisu.\n\n— Punakaartipa. Täällähän niitten on aseetkin.\n\n— Punakaarti? Aseet?\n\nTyttö seisoi keskellä lattiaa kysyvin ilmein.\n\n— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon? Kai\nse jo riittää, kun Kustaakin...\n\n— Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa hyväksi\nlähtisi.\n\n— Mutta työväkihän ei kannata sotaa ja nyt ovat itse aloittamassa...\n\n— Porvarit ne lahtareineen aloittavat, jurahti ukko.\n\n— Kai niitten täytyy ryövärijoukoilta omaansa suojata.\n\n— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen. —\nMinä en ilkeä kuunnella sinua.\n\n— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun punaisten\nkanssa tänne aseita haalataan ja...\n\n— Suus kiinni! ärjähti isä.\n\nTyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti\nsuksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä\nrauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.\n\nHyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita\nhänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan... hänen ennen niin\nrauhallisessa kodissaan.\n\nRauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli\npuolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä\npuhuttu mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä\naherrettiin ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä\noli ruvennut lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten\ntilaamalla sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon,\nja äitikin oli alkanut uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset\nnykyisessä yhteiskunnassa. Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään\nenää tehdä työtä. Joskus viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja\nsahalaitoksissa ja palasi sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.\n\nTuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen\njälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.\n\nKoti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut\nlähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen\npakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista\nsaarnaamista.\n\nJa nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä, lähti\npunakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka hän\nitki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen\nkotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan jaksanut\nenää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä ei kuuluisi.\n\nJospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei ollut\nhänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut kääntyä.\nKukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä. Punaiseksi\nkai häntäkin luulivat.\n\nSitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi\nhäntä uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan\nitsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän\nvillityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.\n\nKaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään ratkaista\nmaailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt.\nSen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset lähtivät omaksi\nhäviökseen taisteluun.\n\nTähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja\nhänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei\nvoinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan\nmellastamassa.\n\n— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin nopeasti\nvalmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?\n\nSalamana välähti tämä ajatus hänen mielessään.\n\nMutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin toimintaa,\njos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt\nparhaillaan...\n\nKaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada varmuus,\noliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä ja mitä\nhe suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen elämän\nturvaamiseksi.\n\nPäästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan\nnurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa\nsäilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi\nkuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois\ntyöntämällä kuuli ja näki hyvin.\n\nTuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi\nkuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan asti.\nJos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat\nvarmaankin urkkijana tappaneet.\n\nNoilla pistinniekoilla, jotka olivat hänen kotinsa seinää vasten\npystyssä.\n\nAuttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän rientäisi\nviemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä vangitsisivat\nisän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi? Ehkäpä eivät\nisää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei, kyllä se olisi\nsentään kauheata.\n\nMitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset lähteä\nkotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä... ja nyt vasara paukahti, se\noli kai päätös... Voi herra Jumala!\n\nKaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena. Vaivoin hän\nsai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan. Kirkonkylään! Oliko jo\nmyöhäistä?\n\nTyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä. Nopeammin!\nSuojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän ehtisi? Ehkä\ntunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat ehkä isän ja\näidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut ajatella, täytyi\nvain ponnistaa.\n\nTyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai\njäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina. Eteenpäin!\n\nKirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet\nhorjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.\n\nEteisessä kysyi vahtisotilas, mitä on asiaa.\n\n— Tärkeätä... johtajalle, läähätti tyttö.\n\nMies katseli tyttöä epäillen, mutta lähti viemään häntä esikuntaan.\n\nTyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät\nhäneen.\n\n— Missä harjoittelevat? Onko niillä aseita?\n\n— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita ja\nvallankumousoikeus...\n\nTyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti.\nLuulivatko, että hänkin...\n\n— Mikä oikeus, selittäkää nopeasti ja joka sana totta!\n\n— Minä kuulin, kuinka he perustivat oikeuden ja lukivat\nkuolemantuomioita...\n\nTyttö purskahti itkuun. Hän ei voinut mitään, että jännitys laukesi.\n\n— Ketä tuomittiin kuolemaan, kuulitteko?\n\n— Mäenpään isäntä... mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa\ntuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä...\n\n— Tulitteko yhtä mittaa tänne vai kävittekö välillä jossakin?\n\n— En. Minä tulin yhtä mittaa.\n\nMäenpään isäntä oli tullut paikalle.\n\n— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne\nharjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?\n\n— En, kuului tytön jyrkkä vastaus.\n\nMuutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan määräystä\nlentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.\n\n— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti Kaisulle.\n— Sinä varmaankin hiihdit kovasti.\n\n— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan kylmästi. Ja\novessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:\n\n— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että menisivät\nvaroen mökkiin.\n\nSe oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä\npunaiseksi ja valehtelijaksi!\n\nMäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja\nkehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle ja\nkotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.\n\nTuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei kumminkaan\nmaistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään sivuhuoneen sohvalle\nlepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei näyttänyt joutavan nukkumista\najattelemaan. Kaikilla näytti olevan kiire. Miehiä tuli ja toisia meni,\nkiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt. Olikohan mennyt toisten kanssa\nPunamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja äiti vangittuina tänne? Isä taas\nvarmasti kiroaisi tietäessään, että hän on ollut ilmiantajana! Kotiin\nei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä kysymään, eikö hänellekin olisi\ntäällä jotakin tehtävää. Hävetti mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi\npuhua Mäenpään isännälle.\n\nKaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä esikuntaan.\nJoukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen torpalla, mutta eivät\ntavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet maata menossa ja\nihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka heillä punakaarti...\neivät he tienneet mitään.\n\nMutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon\nsuksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin\npatruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät\npuhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja\nsotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta\nkiellettiin poistumasta kotoa.\n\nKaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä, eikä\nMäenpään isäntää näkynyt.\n\nKaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti puhumaan\ntotta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli ollenkaan sanaa\ntuomaan! Mutta eihän hän voinut olla tulemattakaan.\n\nMiehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä.\nHeidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan. Yöllä\nsitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?\n\nTyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista katseista ja\nhäneen kohdistuneista sanoista.\n\n— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni\npunakaartista ja mökistä.\n\n— Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan selittää?\nkuului joku sanovan.\n\n— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.\n\nKysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.\n\n— Ei, mutta...\n\nVeri kohosi tytön poskipäille.\n\n— Mutta mitä?\n\n— Veljeni kuuluu ja hän... Kaikista minun estelyistäni huolimatta\nlähti...\n\n— Mihin.\n\n— Jonnekin kauemmas... rintamalle, tai jotakin sellaista.\n\nMiehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset, joita\ntyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.\n\n— Tiesitte veljenne lähdön ettekä siitä ennemmin mitään puhunut.\n\n— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko\nurkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn\nansaan.\n\n— Tämä on merkillinen juttu. Olisi parasta, että puhuisitte totta!\n\n— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja valheellisten\ntietojen tuojat ammuttavaksi.\n\n— Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja\npurskahti rajuun itkuun.\n\nMäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään. Hänen\nsisässään näytti kuohahtavan.\n\n— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka teistä\nvoi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut viimeiset\nvoimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte häntä\nsotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä asiaan.\n\nKuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia\nmääräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.\n\n— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken varalta\nvangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien joukkoon.\n\nTytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.\nHorjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.\n\n— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta,\njyrähti Mäenpään isäntä.\n\nTyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.\n\n— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. — Hän\nei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä, mutta\nvankina minä kiellän häntä kohtelemasta.\n\n— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee\nvapaaksi, kun asia on selvä.\n\n— Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti ollut\nviime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi käsien\nrintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte tytön\nedelleen vangittuna?\n\n— Tietysti.\n\n— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko\nvapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka\nkoettavat auttaa yhteistä asiaa.\n\n— Sille me emme mahda mitään.\n\n— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.\n\nMäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi ukkosena.\n\n— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset vastata.\n\nEsikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä ja\nmeni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti\nhänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja ja\nkehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli\npitämään siitä huolta.\n\nAjellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa taas\nentistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä vangitsemaan\nniinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen tulisi menemään.\nToimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta perustamatta?\n\nMutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun\npäästyään joka paikassa päällimmäisenä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja\nrenki Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville\ntai punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta\ntyökunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja toista,\nmutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.\n\nOli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun\nkulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi. Pohjanmaa oli\ntosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli muodostunut Keski-Suomeen,\nja kaikesta päättäen näytti taistelu kehittyvän pitkäaikaiseksi ja\nsitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos heikosti varustettu ja muutenkin\nvähäinen armeija häviäisi. Punaisten kosto olisi varmaankin hirveä.\n\nRintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi\nsaanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön\nilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun päivän\nkuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty. Tästä\nhuolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi. Tämän\nlisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta miestä,\njotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja vapaiksi\nosallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä syyttömästi\nvangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin esikunnan puoleen,\njoka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa. Tuntui raskaalta ajatella\nettä valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä ihmisille. Punaisia ei\nsaattanut ihmetelläkään kaikista konnuuksistaan. Olivathan he saaneet\nkansalaiskasvatuksensa »Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi\ntarvinnut esikunnan tässä asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.\n\nJuho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.\n\nSiinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä tiesi\nmiten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi mennä\nvielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat kyntämättä.\nKurjuus seuraisi kurjuutta.\n\nMutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet siementämättä.\nSiitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet\nsiellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?\nNousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.\n\nTämäpä nyt oli merkillistä!\n\nJuho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen eteen.\n\nEihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.\n\nEmäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti\nkurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat\nlaiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin\nmiten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua\npuhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja\nlahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa.\nSitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta\npuhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.\n\nEmäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä\nkiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät\nsotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.\n\n— Älkää hyvät lapset... aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään tapaansa.\n\nPiiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä\nnavettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?\n\nIsäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa.\nIlta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli\nnostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.\n\n— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa,\nkääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.\n\n— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä apuna.\n\n— Saattavat ehkä voittaakin.\n\n— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa\nsaisivat vain aseita.\n\n— Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä vielä\npunaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.\n\n— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.\n\n— Saattaapa, saattaa.\n\nVaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain\nvalaisi tupaa.\n\n— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat, virkkoi\nemäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme olisi mennyt\nhukkaan.\n\n— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho. — Kyllä\nse olisi silloin punaista alusta loppuun.\n\nJuho huokasi raskaasti.\n\nÄänettömyys yllätti taas heidät.\n\n— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä jälleen\nmietteissään.\n\nKuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana\non työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine\nmökkiläisineen.\n\n— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin ihmeellistäkin.\nNiinkuin tuuliaispäät lähtivät.\n\n— Niin... Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen\npohjalaisilla.\n\nLiekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti\nlampun ja virkkoi emännälle:\n\n— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää kotiin.\nMuut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin tuolta\naitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi...\n\n— Et kai sinä nyt lähde yön selkään... Saattaisi olla vaikka minkä\ntekevää...\n\n— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä\ntakaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.\n\nKesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä pakisi:\n\n— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.\n\n— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.\n\nTuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella\ntapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTaistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin\nyksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen\nhiljaisuus.\n\nTuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat\nnyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset\nmellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat\nmiehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön,\nouto käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs\nse on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan\nsinut jo korjata pois kylmenneenä.»\n\nTuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää.\nRauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan\nvalmistamaan.\n\nJohtui siinä kotoinen illallinen mieleen.\n\nÄänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät\novat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on\nollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.\n\nPala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria! Lapsettamaanko\ntässä...\n\n— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!\n\nKomennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo menossa.\n\nTuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua\naikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.\n\nTuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni mäentöyräs,\njohon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla oli pieni\njärvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.\n\nJo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi kranaatti\nja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen putosi\njäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas... neljäs... kiväärituli\nkiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet\nasemiinsa..\n\nTuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu ampumaan? Oksat\nrapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.\n\nTuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa\nkahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta\nhurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.\n\nHänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti\npiippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa.\nKonekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu\nkuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa ja\nmerkkilaukausta.\n\nLahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo\nliikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä\nvaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva\nluutnantti kirosi tyytyväisenä.\n\nLaukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet\nhieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia.\nAh, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia. Ehkäpä\nsiellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi\ntähtäintä.\n\nKiväärituli vaikeni. Konekivääri rätisi vielä hetkisen.\n\n— Ketjuun, eteenpäin mars!\n\nRuumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli\npaikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä\nkuolon kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku\nkuului kiroavan. Ranta läheni.\n\nMetsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään\nhorjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan?\nEi joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei\nkuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa\nhuohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei\nsaanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.\n\nTuli taukosi. Punikit jättivät asemansa ja pakenivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas oli\nsytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.\n\nTällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja muutamia\nhaavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään nenäliinallaan.\nKaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi oli niissä\nsaman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle tullessa pelannut\nvaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä. Lieneekö yksikään\nhänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa poika.\n\nTällaistako oli sota? Eikö tämä ollut veljessotaa?\n\nAjatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi\ntaistelu alkanee ja viivähti taas kotona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet\nmakasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui\najatellessa, että ryssä ja punikit... rauhallisten kotien hävitys...\nvallananastus... punarosvot... etelän avuksi...\n\nRintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä.\nPunikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli\nhe olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle.\nKomennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien hyökkäystä?\n\nMäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä\ntässä nyt...\n\nMuuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan\nleukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa\nensi kahakassa.\n\nAlempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella\nliikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä\nkaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt\najettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?\n\nKenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan\ntaloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi\nliikkuvan poikia tullen ja mennen.\n\nPunikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti\nkorkealla ilmassa, toinen, kolmas... Sepäs oli ilotulitusta.\n\nPojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle.\nJoutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi\nvain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!\n\nTykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen.\nLauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten\ntulitusta.\n\n— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.\n\n— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät\nhoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä\nsaadaan räiskytellä.\n\n— Painuhan paikoillesi.\n\nTykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat\npalasivat, kohta kuului komento:\n\n— Ketjuun, eteenpäin mars!\n\nJoukko lähti liikkeelle.\n\nKonekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat\ntehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti\nsaarrokseen.\n\nPeltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin\nnopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.\n\nJoku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi\npitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo\nehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan\nhaavoittunut.\n\n— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo\nmonta kertaa lentäneet.\n\nAmmunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen.\nViimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien\nräjähdellessä.\n\nMetsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen.\nKäsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget\npunoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot\nsyöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.\n\n— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja häväistystä.\n\n— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta peräytykö!\n\nKäsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen ja\nkolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.\n\nPian ajettiin raikuvin huudoin punaisia takaa.\n\nHaavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka suunnalta\nkuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja ne\nhaavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat\nsiirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli\nmennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien\nhän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois.\nIstuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia\nverenvuotoa.\n\nVeri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli\nsämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli\nsaanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua\nistualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat\nkiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.\n\nLauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli\ntunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä oleva\nnäky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien voihkinalta ei\nsaattanut silmin olla sitä katselematta.\n\nTähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista mahdollisuutta\nei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli vain ajatellut,\nettä joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen viereltään, mutta hän\nkuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian, hän oli kuoleman\nkanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet, hän vain sattumalta\njäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata toisia suureen\nhiljaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli\ntauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.\n\nHaavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri\nnäki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain\nepämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata joskus\nkorkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli koti,\nisä ja äiti...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSelvittyään tajuihinsa huomasi Lauri olevansa vuoteessa. Iso sali\noli täynnä vuoteita, ja jokaisessa näkyi miehiä, jotka makasivat\näänettöminä.\n\nNyt hän jo muisti, että oli haavoittunut ja että tämä oli\nsotilassairaala. Miten ja milloin hän oli tänne tullut, oli vielä\nepäselvää. Oliko hän jo kauankin maannut täällä? Mitä oli tapahtunut\ntällä ajalla? Vieläkö mahtoi hirveä veljessota raivota ja kumpainenko\npuoli oli voitolla?\n\nLauri koetti liikutella jäseniään. Rinnassa ja olkapäässä tuntui\nkipeältä.\n\nNuori sairaanhoitajatar tuli hänen luokseen ja hymyili, huomatessaan\nLaurin uteliaasti katselevan ympärilleen.\n\n— Nythän on asiat jo parempaan päin, on vain pysyttävä hiljaa vuoteessa.\n\n— Olenko jo kauankin ollut täällä? kysyi Lauri.\n\n— Kohta kaksi viikkoa.\n\n— Niin kauan! Ja kuinka on rintamalla?\n\n— Hyvin, poikaseni, virkkoi ohikulkeva lääkäri, joka poikkesi Lauria\nkatsomaan. — Teistä tulee vielä mies, mutta tiukalle se on ottanut.\nOlkaa nyt varovainen.\n\nLääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea\nhoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean\nleikkauksen. Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon\nperästä voisi jo hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua\nkokonaan.\n\n— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan pitäisi\njoutua rintamalle!\n\nTyttö hymyili kirkasta hymyään, meni pois, mutta sanoi pian palaavansa.\n\nOlipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi... hän tässä,\nsairasvuoteessa... ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien kautta\nkulkeneena... miten siellä kotona?\n\nLauri tunsi suloista väsymystä ja nukahti.\n\nHerättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä\nhymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut...\nNo mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:\n\n— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko sinä\njo kauankin...?\n\n— Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä on\ntäällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä kotiin,\nkun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.\n\n— Tiedätkö, miten siellä kotona...?\n\n— Eiköhän ne hyvin siellä... Kuulin, että miehiä ei ole muita kotona\nkuin isäsi ja vanha Tuomas.\n\nLaurin katse synkkeni.\n\n— Onko ne sitten... punaisten puolella?\n\n— Ovat ainakin yrittäneet. Kalle on valkoisten puolella. Muutamia\nlienee vankeinakin.\n\n— Missä lienee Tuomas? Onko... onko hänestä kuulunut mitään?\n\n— Kyllä... täällä oli yksi meidän pitäjän poika, joka kertoi, että\nTuomas on ylennetty vänrikiksi.\n\nNuorukaisen kasvot värähtivät liikutuksesta. Se hyvä veli oli sentään\nmies.\n\n— Pitäisi tästä minunkin joutua...\n\n— Ehkäpä sinä nyt pian paranetkin. On vain pysyttävä rauhallisena.\n\nTyttö nyökkäsi ja poistui.\n\nLauri jäi miettimään. Hän tunsi virkistyneensä ja voimainsa joka\nhetki kasvavan. Kun olisi saanut tietää, missä pojat olivat menossa.\nTiesivätköhän kotona, että hän oli täällä? Oli kai Anna kotiinsa\nkirjoittanut ja maininnut. Sieltä ovat ehkä käyneet sanomassa.\n\nMiksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes kirjoittaneet?\nSepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei koskaan\nkirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.\n\nMutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo\nhätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja\nvakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli\näitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin\nkertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan nyt\njo odottaa tietoja häneltä?\n\nLauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty\nliikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli\njo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin\nsekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten\ntaas taistelussa.\n\nTulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi\nlähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut,\nmutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja\nisänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat\nsentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.\n\nKirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista. Anna\noli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.\n\nNiin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten kärsimättömänä\nodottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että\nTamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai Tuomaskin oli,\nuutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella viljelysperkkiolla. Hän ei\nehkä sinne enää ehtisikään. Hänen paikkansa sai siellä täyttää joku\ntoinen. Se ei tuntunut hyvältä.\n\nPäivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa tämä\nkertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten ennenkin.\nIsäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin on kirjoittanut\nkotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.\n\n— Missä hän on?\n\n— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja sitten\neräältä toisellakin.\n\nTyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka\ntotisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.\n\n— Keltä?\n\n— Punamäen Kaisulta.\n\nVeri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä, vaikka\nhän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin saattanut\nniin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi odottaa\njoka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta ajattelemaan kuin\ntehtäväänsä.\n\n— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin\nkirjoittamaan.\n\nTyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta\njätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa\nKaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin\nkiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.\n\nPäivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli\nMäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.\n\n— No tännekös se sinun retkesi päättyikin.\n\n— Niinhän tuo... pian minä tästä jo pääsenkin ja sitten taas lähden...\n\n— Tulleeko vielä miestä?\n\n— Niin ne sanovat, vaikka kuula kulki niin outoja teitä.\n\n— Olipa siinä sitten vaara lähellä.\n\nJuhon silmät olivat käyneet kosteiksi. Laurikin tunsi silmäkulmaansa\nkihoavan kyynelen, mutta se oli kiitollisuudesta elämälle, joka oli\nhänet pelastanut.\n\n— Tuomaasta se on sitten tullut vänrikki, virkkoi Lauri.\n\n— Jospa lienee... niinhän ne sitä kertoivat.. ja kirjoittihan tuo\nitsekin.\n\n— Tulleekohan pian lomalle?\n\n— Jospa saaneekin pitemmän loman, Tuomas. Äiti kertoi nähneensä unen ja\nsanoi, ettei Tuomasta nähdä enää näillä silmillä.\n\n— No johan...\n\n— Ei ole äitisi ennen turhia uneksinut. Kehoitteli vain minua\nlähtiessä, että toisin sinut kotiin, että jäisi edes yksi poika.\n\nLauri hymähti.\n\n— Ja pitäisikö minun sitten lähteä kotiin?\n\n— Ei ennenkuin asiat on selvät. Jos Tuomas kaatuu, aion käydä itse\nhänen tilalleen.\n\nJuhon kasvot näyttivät kuin kiveen veistetyiltä. Lauri katseli\nihmetellen isäänsä.\n\n— Miten siellä kotona sitten?\n\n— Ensin isänmaa ja sitten vasta koti. Ja kyllähän äiti siellä hoitaa\ntaloa vanhan Tuomaan kanssa.\n\nPoika tavoitti isän käden ja puristi sitä miehekkäästi ja virkkoi:\n\n— Niin minustakin, että ensin kivääri ja sitten aura. Pian tästä joudun\nminäkin...\n\nSeurasi hetkisen kestävä hiljaisuus. Juho nousi lähteäkseen ja ojensi\nkätensä Laurille.\n\n— Hyvästi, poika, ja kun joudut riveihin, niin... tee kaikki minkä voit.\n\n— Kyllä, isä. Terveisiä äidille ja... muillekin siellä kotona.\n\nJuho meni. Lauri jäi ajatuksineen kahden kesken. Mietteet kulkivat\nkotiin, jossa oli paljon rakasta, mutta se kaikki sai jäädä niin\nkauaksi kuin vapaus koittaisi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMaaliskuun päivät olivat kulumassa.\n\nOdotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut.\nOdottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai kauppalan\nvalloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas\nuudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein\nvitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty\nrintamille. Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?\n\nHuhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka uskoi,\nkuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo\npunaisten tuloa.\n\nHuhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja\nsemmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on\nhajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset pohjoisesta.\nKuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö liene jo Tornio ja\nOulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän parhaillaan. Oli\nmuuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon Aukustille, joka on tullut\nlomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun ruottalainen lähti, häviö tuli\nMannerheimille».\n\nOli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei kuulu\nolevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset\nyhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin\nvaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään ja\n_survaistiin_ valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet,\nettä ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.\n\nKaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien\nmakasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli\nkäynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen\nkauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä\nsiitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat\nvain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta\nniin paksulta, ettei iljennyt astua.\n\nPuhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan. Tämäkin\nMäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa.\nNiinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne kynsiään\npistää.\n\nKeskustelukin saattoi viritä.\n\n— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat on\npistetty joka paikkaan.\n\n— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee\nniitä eteen sattuu, kun räjähtää.\n\n— Tulkoonpas pahalainen!\n\n— Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa\nmukamas... ymmym...\n\nPiti ihan nauraa sille valheelle.\n\n— Mutta onhan niitten lahtarien jollakin itseään lohdutettava.\n\n— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo housut\nvarina.\n\n— Joo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan vanha\nTuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina. Heinät oli jo\najettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.\n\nEmäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin kuin\nennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin sänkyyn\ntäytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta ani\nharvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet\näidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki\nsai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.\n\nLauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle.\nLähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja\nkehoittanut vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa.\nJos enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa\nuusi kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.\n\nJa siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän näki,\nennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä valkoisissa.\nHän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan kääriliinoihin\nkiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui verta.\nSitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä\nyhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei näe\nenää elävinä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun vankilan ovi sulkeutui Kaisun jälkeen, painui hän nurkkaan kuin\nhaavoitettu eläin. Ei voinut edes itkeä. Miten maailmassa oli saattanut\nnäin tapahtua? Eikö oikeutta löytynyt enää missään?\n\nYksi ainoa kysymys vain jyskytti kuumeisessa päässä: miksi, miksi näin\ntapahtui?\n\nPieni lohdun pisara oli siinä, että Mäenpään isäntä kohteli hyvin ja\nlupasi pitää huolta hänen pikaisesta vapaaksi pääsystään.\n\nJoko hän ehkä huomenna pääsisi, ehkä ylihuomenna? Vai pitäisikö olla\nnäin eristettynä muista ehkä viikkoja, jopa kuukausiakin? Oli hyvä,\nettä sai olla edes yksin. Toisten ihmisten, toisten vankien läheisyys\nolisi vain vaivannut. Vietäisiinkö hänet sitten, jos toivottua vapautta\nei tulisi, oikeaan vankilaan? Huu! Kylmien kiviseinien sisään,\nraudoitettujen ovien ja ikkunain taakse.\n\nVierähti muutamia päiviä, ja hänelle ilmoitettiin, että sai vapaasti\nliikkua määrätyllä alueella, mutta ei poistua. Jos yrittäisi poistua,\nammuttaisiin.\n\n— Ampuminen ei olisi sen pahempi kuin viattomasti vangitseminenkaan,\noli hän vartijalle sanonut. Vartija oli näyttänyt nololta ja\nvakuuttanut, että kun asia ehditään tutkia, hän kyllä pääsee vapaaksi.\n\nMitä hänen elämällään olisi enää arvoa sitten, jos saisikin vapautensa.\nKaikki häntä sormella osoittelisivat. Häpeää, ikuista häpeää saisi\nkantaa. Ja palkkioksi teosta, jonka oli viime hetkellä suorittanut.\nKuolema olisi paras vapauttaja.\n\nLauri!\n\nOli näin särkynyt sekin unelma. Saattaisi hänkin uskoa, että on ollut\njotenkuten syyllinen. Ehkäpä ei uskoisi, että on henkensä kaupalla\npelastanut hänen isänsä ja muitakin.\n\nItkeä täytyi sen unelman särkymistä. Se oli ainoa ja sekin meni.\n\nViikot vierähtivät, kuukausi kului. Tyttö ei enää toivonutkaan\npääsevänsä vapaaksi. Oli siirretty jo toiseen paikkaan, jossa oli\ntoisiakin vankeja. Vähitellen alkoi hän jo tottua vankilaelämään,\nlaihtui ja kalpeni. Katse kävi araksi kuin kiusatun eläimen... Ja kun\nMäenpään isäntä toi eväitä ja lohdutteli, hävetti niin, että olisi\ntahtonut maan alle painua.\n\nTuli sitten vapautuksen päivä — odottamatta. Hänelle sanottiin, että\nsai nyt mennä vapaasti mihin vain. Ei valiteltu, että syyttömästi oli\nvangittu. Ei sanottu sitäkään, oliko huomattu, että hänen ilmoituksensa\noli todenperäinen. Se olisikin ollut hyvityksenä ja kuin parantavana\nlääkkeenä. Ei mitään sellaista!\n\nHorjuen, arkana kuin peloiteltu lintu, hän lähti tietämättä mihin\nmennä. Ei kehdannut katsella muuanne kuin maahan.\n\nVoimatkin olivat tyyten menneet. Vähänväliä täytyi istua tien viereen\nlepäämään. Siinä tuli aina sama ajatus: mihin hän menisi? Kotiin ei\nvoinut mennä. Sillä äiti haukkuisi lakkaamatta lahtarien kätyriksi ja\nilkkuisi hänen vankina-ololleen.\n\nPäästyään sitten kotikylälleen nälkäisenä ja väsyneenä oli hän mennyt\nMäenpäähän. Isäntä oli ollut pihamaalla ajamassa viimeisiä halkoja\nliiteriin. Oli ihastunut Kaisun tulosta, niin että kädestä pitäen\ntupaan talutti. Emäntä sitten toimitteli syömään ja lepäämään ja\nhoiteli kuin omaa lastaan.\n\nJa niin oli Kaisu jäänyt Mäenpäähän. Auttoi siinä emäntää taloustöissä,\nkun tältä alkoivat voimat loppua. Iltaisin luki ääneen jotakin\nhartauskirjaa emännälle, jolloin isäntäkin tuli kuuntelemaan. Yhdessä\nluettiin iltarukous, ja kun toiset jo nukkuivat, jäi Kaisu vielä\nikkunaan katselemaan tähtiä kevätöisellä taivaalla. Vähitellen suli\nrinnasta päällimmäinen katkeruus, vaikka pohjalla jäytikin ikävä ja\nalakuloisuus. Teki mieli lähteä sinne, missä surmannuolet räjähtelivät\nja kuolema korjasi kallista viljaa. Siellä olisi palvellut sydämen\nasiaa ja saanut ehkä ikuisen rauhan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOltiin pääsiäislauantaissa. Juho palasi kirkonkylästä, jossa oli ollut\npitäjän toimeenpanemissa kaatuneiden sankaripoikien hautajaisissa.\n\nViisi valkoisiin verhottua arkkua oli laskettu yhteiseen\nsankarihautaan. Se oli sen pitäjän ensimmäinen raskas uhri maan\nvapaudelle. Milloin seuraisi toinen ja kolmas? Taistelu voi olla vasta\npuolitiessään.\n\nEi oltu ennen tällaista pääsiäislauantaita vietetty. Kukapa osasi tätä\najatella vuosi takaperin.\n\nNyt odotti koko kansa suurta pääsinpäiväänsä. Uhrit sen saavuttamiseksi\nolivat raskaita, mutta kukaan ei nureksinut. Usko oikean voittoon pysyi\nhorjumattomana.\n\nJuho ajeli verkalleen. Talojen pihoissa tien varrella liikuttiin\nlauantaiehtoon askareissa. Muutamissa taloissa olivat jo saunat\nlämminneet ja miehet menivät alusillaan kylyyn. Allapäin ja hiljaisina\nliikkuivat ihmiset pihateillään.\n\nKotipihaan päästyä johtui Juholle mieleen, että oli juhla tulossa\nja monessa mökissä, joista kapina oli temmannut miehet vankilaan ja\npunaisten rintamaan, oltiin ilman leipää. Kukaan ei kotiin jääneitten\nasemaa ajatellut. Kohdeltiin vihaisesti, jos tulivat apua pyytämään.\nEksyneitä ovat isät, mikseivät olisi sitä yhtä hyvin äiditkin. Ja\nlapsethan olivat syyttömiä raukkoja.\n\nKuka heidänkin pääsiäistään ajatellee? Suuri mestari ainakin käski\nrakastamaan vihamiehiään.\n\nVanha Tuomas tuli riisumaan hevosta.\n\n— Annahan olla, minun on vielä mentävä mökkeihin viemään ruoka-apua,\nvirkkoi isäntä kiirehtien tupaan.\n\n— Eikö hittoja! Punalistien perheitä tässä mukamas... jurisi Tuomas, —?\nMin'en antaisi.\n\n— Noo, kyllähän Tuomaskin antaisi, kun asiata enemmän ajattelisi. Mitäs\npahaa ne lapset ovat tehneet?\n\nIsäntä palasi kohta mukanaan leipäsäkki ja käsikorissa voita ja lihaa.\n\nTuomas kekkelehti reen vieressä. Vihdoin virkahti:\n\n— Jos isäntä uskoo, niin kyllä minä nämä toimitan... syyttömiähän\nne lapset ovat. Akoille ei kyllä kävisi antaminen. Joutaisivat nyt\npureksia sitä ainaista solirattiaan.\n\nJuho laittoi Tuomaan viemään juhla-apua. Käski Tuomaan jakaa oman\nharkintansa mukaan. Mielissään lähti ukki ajamaan pauhaillen\nsoliratteja mennessään.\n\nJuho myhähti suopeasti tupaan mennessään. Mahtoi Tuonias-paralla olla\npään vaivaa, miten sopivimmin jakaisi annokset.\n\nSaunan jälkeen istui Juho hihasillaan ikkunan ääressä ja katseli\nkevätöistä hämärää. Näytti yöksi rupeavan satamaan. Kaisu oli hänen\nhuomaamattaan tullut huoneeseen ja arkaillen näytti aikovan sanoa\njotakin.\n\n— No mitäpä se tyttöseni nyt aikoo? kysäisi Juho.\n\nTyttöselle näytti olevan vaikeaa sanoa asiaansa.\n\n— No mitäs erikoista se Kaisu pikkarainen nyt hautookaan päässään?\nkoetti isäntä yhä ystävällisemmin.\n\nJopa tyttökin rohkaisi itsensä.\n\n— Minun tekee niin mieleni rintamalle.\n\nJuho ällistyi. Tulipa se nyt odottamatta.\n\n— No mitä sinä siellä haluaisit tehdä?\n\n— Tarvitaan kai siellä sairaanhoitajia, ja sitten punaisessa\nristissä... minä oikeastaan tahtoisin sinne, missä kaatuneita ja\nhaavoittuneita korjataan taistelun keskellä pois kentältä.\n\n— Ja sinä uskaltaisit sinne?\n\n— Niin.\n\nJuho käänsi värähtävät kasvonsa ikkunaan. Pöydän kulmalle putosi pari\nkirkasta pisaraa.\n\nKääntäessään jälleen katseensa tyttöön, joka siinä seisoi ujona maahan\nkatsellen, virkkoi hän:\n\n— En minä voi sinua kieltää. Kuoleman kentille en sinua kumminkaan\nmielelläni laskisi. Kukapa tietää... saattaisi tuonen teräase sinuunkin\nsattua.\n\n»Sitä minä tahtoisinkin», ajatteli tyttö, mutta sanoi kumminkin ääneen:\n\n— Sattuuhan se niin moneen muuhunkin. Ehkä siellä eivät epäilisi minua.\n\nJuho ojensi tytölle kätensä:\n\n— Kyllä sinä pääset. Ja kun palaat, niin toivon saavani pitää sinut\ntyttärenäni.\n\nTumma puna läikähti tytön poskille. Juhon sanat olivat koskettaneet\nsoittimen kieltä, jonka tyttö luuli iäksi vaienneen.\n\nEmäntäkin oli tullut paikalle, ja isäntä kertoi hänelle tytön aikeista.\n\n— Mitä sinä siihen sanot?\n\n— Eihän minulla ole oikeutta kieltää yhtä enemmän kuin toistakaan,\nvaikka pidänkin Kaisua kuin omana lapsenani.\n\nPyhien jälkeen Juho lupautui tyttöä saattamaan kaupunkiin asti.\n\nAlkaisivat jälleen pitkät ikävät illat tytön mentyä. Kukapa lukisi\nheille ääneen iltasilla ja laulelisi sunnuntaisin. Mutta tarvittiinhan\nsielläkin hellää kättä, missä haavoja iskettiin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPikkukaupungin asemalla odotetaan sairasjunaa. Äsken suoritetussa\nsuuressa taistelussa on haavoittunut myöskin Mäenpään Tuomas. Hänkin on\ntulossa kotikaupunkiinsa hoidettavaksi.\n\nOmaiset odottavat omaisiaan, tuttavat tuttaviaan. Kaikkien kasvoilla\nnäyttää olevan vakava jännitys. — Pahoin haavoittuneita, on viesti\nkertonut.\n\nJuna vierii asemalle. Punaisen ristin miehet ja muutamat\nsairaanhoitajattaret, niitten mukana Kaisu, ovat valmiina paareineen.\nVaunujen ovet avataan.\n\nTuskallisen jännityksen hetki.\n\nSilpoutuneita käsiä ja jalkoja. Tajutonna paareillaan makaavia, joilla\non veriset siteet päässä.\n\nSamalla vierii asemalle vankijuna, jossa on samalta kentältä vangittuja\npunaisia.\n\nMieltä järkyttävä näky. Toisella puolen asemaa haavoittuneet, toisella\nvangit.\n\nJa kun sairaspaarit lähtevät liikkeelle, lähtevät myöskin vangit\nvartijainsa saattamina.\n\nKaisu on huomannut veljensä Kustaan vankien joukossa. Tahtomattaan on\nhän tullut ottaneeksi jonkun askelen sinnepäin. Kustaakin on huomannut\nsisarensa paarien ääressä. On vain muutamia askeleita vangin ja sisaren\nvälillä.\n\n— Lahtarien kätyri! sinkoaa Kustaa sisarelleen.\n\n— Punaryssä! Älä koskaan näytä minulle silmiäsi!\n\nJa itkuun purskahtaen seuraa Kaisu paareja, joilla tajutonna makaa\nMäenpään Tuomas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiyö. Tornikello on äsken lyönyt kaksitoista, ja palovartijan kolmio\non siihen vastannut. Tuuli kiertelee suhisten nukkuvan kaupungin\nnurkissa ja alastomissa puistoissa...\n\nKaisu on avannut ikkunan ja nojaten ikkunapieleen kuulee siinä ulkoa\ntuulen suhinan ja sisästä sairaitten hourailun ja valittelun.\n\nOli melkein kaameata. Äsken oli viety komppania sotilaita asemalle,\njuna vihelsi, miehet menivät kuolon kentille. Kuka heistäkin palannee.\nTuntui kuin olisi kuulunut surmanenkelin siipien suhina.\n\nMissähän kuolema niittikään nyt kallista viljaa? Tänäkin yönä saattoi\nsammua monen toivorikas elämä. Mutta kukaan ei valittanut. Valkoinen\nSuomi kantoi päätään ylpeästi pystyssä.\n\nTänne tultuaan oli hänkin vielä joskus tuntenut katkeruutta\nkärsimästään vääryydestä, mutta se haihtui pian hänen nähdessään\ntoisten kärsimyksiä, jotka kestettiin tyynesti ja valittamatta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nLauri oli saanut tiedon veljensä haavoittumisesta ja tullut häntä\nkatsomaan. Tuomaan viime hetket näyttivät olevan tulossa. Silloin\ntällöin tajunta palasi, ja tietäen itsekin tuntilasinsa loppuun\njuoksevan koetti hän pitää vireillä keskustelua veljensä kanssa.\n\nOli äsken puhuttu kotoisista asioista. Tuomas oli kehoittanut veljeään\npysymään kotitalossa ja hoitamaan sitä omin päin. Isäkään ei olisi ehkä\npitkäaikainen. Hänen tiensä päättyy tähän, mutta ilolla hän siirtyy\ntoiseen maailmaan, kun tietää, että maa vapautuu ryssien ja punikkien\nsorrosta ja kun veli ottaa talon hoitoonsa eikä luovuta sitä vieraalle.\nPunamäen torpan saisi Lauri hävittää. Se on ollut kapinan alussa\npunikkien kortteerina, ja Kustaan kädestä on hän saanut kuolettavan\nhaavansa.\n\nLauri oli hämmästyneenä kysynyt veljeltään, oliko Kustaa todellakin\nhaavoittanut hänet taistelussa.\n\n— Ei rehellisessä taistelussa, vaan edeltäpäin suunnitellussa\nmurha-aikeessa... takaapäin salakavalasti...\n\nKeskustelu oli tauonnut. Tuomas makasi hiljaa ja houraili. Laurin\notsalta vierähteli tuskan hiki. Olisi ollut vielä veljelle monta\ntärkeää sanaa sanottavana. Joko hän nyt tuohon uupuu, urhoollisista\nurhoollisin, jonka ääni oli mahtavana kajahdellut ankarimmassakin\nkuulasateessa. Ehkä hänelläkin olisi ollut vielä sanottavaa. Voimakas\nrinta nousi ja laskija otsalta vierähteli kylmä hiki. Tuomas-parka\ntaisteli viimeistä suurta taisteluaan.\n\nHämärtyi ilta. Tornikello löi kymmenen. Tuomas avasi silmänsä ja ojensi\nkätensä Laurille, joka istui vuoteen jalkopäässä. Hän näytti virkeältä.\nPosket olivat vain käyneet valkeiksi kuin palttina. Puhe oli sekavaa.\n\n— Kello kaksitoista minä lähden joukkoineni eteenpäin. Jos joku\nmiehistä häviäisi tuiskuun, niin pidä huolta, poika... Nyt suoritetaan\nviimeinen, ratkaiseva taistelu. Minä menen kokoamaan miehiäni. Mitä,\naiotko sinä jäädä jäljelle poika, kuule, pidä huolta Kaisusta,\nymmärrätkö... hän on hoitanut minua... Saakoon elatuksensa osastani\nMäenpäässä... niin kuuluu testamentti... Ja nyt taisteluun! Ketjuun,\neteenpäin, mars!\n\nTuomaan rinta nousi vielä kerran ja sitten asettui lepoon.\n\nLaurin hartiat nytkähtelivät. Lääkäri, joka oli tullut viereisestä\nhuoneesta, laski kätensä Laurin olkapäälle ja virkkoi hiljaa:\n\n— Meni taas pois yksi maan parhaimmista. Emme voineet auttaa.\n\nLauri seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärään yöhön.\n\nMitä varten Tuomas puhui Kaisusta? Oliko se sairaan tavallista\nhourailua, vai olisiko Kaisu todellakin...?\n\nOvelta kuului hiljainen nyyhkytys. Lauri kääntyi katsomaan. Hetkisen\nseisoi hän sanattomana.\n\n— Kaisu!\n\nTyttö nosti katseensa, mutta antoi sen painua alas. Eihän hänellä ollut\nenää oikeutta.\n\nLauri meni ja otti tytön käden omaansa.\n\n— Oletko sinä ollut täällä, ja minä en tietänyt. Mutta puhu nyt\njotakin...\n\nTyttö kertoi tulonsa, kaiken muun jätti vielä kertomatta.\n\n— Ja olet hoitanut Tuomasta. Olisinpa ollut hänen tilallaan!\n\nPuna kohosi tytön poskille, mutta hävisi jälleen.\n\nLauri katseli tyttöä. Oli tapahtunut jonkunlainen muutos hänessä, joka\nvaikutti vain hänen edukseen. Äänettömänä hän siinä seisoi, vuoroin\nkalpeni ja punastui.\n\nElämä ja kuolema olivat tällä kertaa liian lähekkäin. Se salpasi sanat\nkumpaiseltakin.\n\nHetken kuluttua virkkoi tyttö:\n\n— Tuomas kai viedään kotiin.\n\n— Niin, sinne kai... isä ehkä tulee hakemaan. Minun on mentävä\ntäyttämään hänen paikkansa — Lauri nyökkäsi vuoteeseen päin — rintamaan.\n\n— Kyllä minä pidän huolen hänestä, virkkoi tyttö hiljaa.\n\nTuli painava hiljaisuus. Lauri asetteli, jotakin tehdäkseen, kömpelösti\npeittoa veljensä ympärille. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.\n\n— Minun kai täytyy nyt lähteä. Hän tuossa komensi eteenpäin... mutta —\nLauri ojensi kätensä tytölle — me tapaamme vielä kerran...\n\n— Tuskinpa, virkkoi tyttö hiljaa.\n\nLauri katseli ihmetellen tyttöä.\n\n— Miten niin?\n\n— Enhän minä tiedä... mitä ennenkään... — tyttö ei oikein tietänyt mitä\nsanoisi — mutta nyt...\n\nSanat katkesivat. Kirkkaat pisarat vierähtelivät ripsien raosta.\n\n— Hyvä tyttö, sano nyt mitä aioit.\n\n— Kuulin, että Kustaa on syyllinen veljesi kuolemaan ja...\n\n— Eihän se ole sinun syysi. Muistathan, mitä sanoin sinulle kotoa\nlähtiessä. Oma...\n\n— Voi, älä sano sitä nyt, hätäili tyttö. Jääköön se viimeiseksi\nmuistoksi meille.\n\n— Nyt en sinua yhtään ymmärrä.\n\n— Tulet vähitellen ymmärtämään. Minä olen murhaajan sisko.\n\n— Sinä et saa toistaa enää sitä minulle. Tulenko kotiin vai en, riippuu\nnyt kokonaan sinusta.\n\nKaisu muisti, mitä Laurin isä oli sanonut hänelle silloin, kun hän\npyysi päästä lähtemään, eikä puhunut enää mitään.\n\nTarttui Laurin ojennettuun käteen ja puristi heikosti.\n\n— Jos sinä niin tahdot...\n\n— Minä tahdon ja — nyt minä tulen kotiin. Jos viivyn — niin kerro\nterveisiä isälle ja äidille. Ja odota.\n\n— Etkö tule Tuomasta saattamaan?\n\nLauri mietti hetkisen.\n\n— Jos vain pääsen. Ja nyt hyvästi.\n\nLauri meni vuoteen luokse, laski kätensä veljen otsalle.\n\n— Hyvästi, veli, ja kiitos kaikesta. Menen täyttämään määräystäsi.\n\nTultuaan alas tunsi Lauri askelensa sanomattoman raskaiksi, mutta käsky\nkuului: eteenpäin!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nIllan rusko kajastelee Mäenpään tuvan ikkunasta vastakkaiselle\nseinälle, väreilee astiakaapilla ja siirtyy siitä nurkkaukseen, jossa\nvanha könniläinen mittaa verkalleen aikaa.\n\nJuho istuu ääneti pöydän päässä. Hän on äsken saanut sanoman,\nettä Tuomas on kaatunut. Sanan on lähettänyt vanha rovasti, jolle\nilmoitus on tullut. Kirje on vielä Juhon kädessä. Loppuun oli vanha\nrovasti liittänyt osanottonsa ja valittelunsa. Viimeisenä oli pari\nraamatunlausetta:\n\n»Kiitetty olkoon Herra, joka panee kuorman meidän päällemme, mutta\nauttaa myöskin meitä.\n\nHerra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän.»\n\nAlareunaan, nimensä alle, oli vielä kirjoittanut: »Onnellinen se isä,\njolla on semmoinen uhri antaa isänmaalleen.»\n\nJuho laski kirjeen pöydälle. Eihän sopinut nureksia, mutta tämäkö oli\nelämän palkka? Pienestä pojasta lähtien oli hän rehkinyt yöt ja päivät,\nkasvattanut poikansa vanhojen päiviensä varaksi ja iloksi, ja — nyt ne\notettiin pois. Toinen saattoi mennä toisen mukana.\n\nMutta kun se oli niin määrätty, niin se oli myöskin kestettävä. Isänmaa\nodotti vapauttansa, ja vapaus oli näin ostettava.\n\nNyt on hänen astuttava poikansa sijaan. Rivit eivät saa harveta.\nRoistojen ilo on lopetettava lyhyeen, vaikkapa se kävisi kuinkakin\nkalliiksi. Ryssien saasta maasta pois!\n\nJuho nousi ja huokasi raskaasti. Eipä se äiti turhia uneksinut.\nLiekö sitten varmasti kuolonsanomaa odottanut. Miten sen nyt hänelle\nilmoittaisi? Ei hennoisi enää hänen kuormaansa lisätä.\n\nJuho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet\nhartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä\ntakaisin.\n\nEi sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin\nmäärin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on\nvälttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti\nniitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.\n\nEihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi\nkäydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä.\nHänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä\nsille matkalleen jäädä.\n\nMutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun\nmiehet harvenivat.\n\nJuho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille.\nHenkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään.\nMahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan\najatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni\nlähtö jäädä lähtemättä.\n\nJuho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy\ntalolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti\ntaloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru\nkallistaisi sinne omiensa joukkoon.\n\nMutta kaikkeapa tässä... Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella\nedeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.\n\nEmäntä oli tullut tupaan ja huomasi Juhon lähtöä puuhaavan.\n\n— Mihin sinä nyt...?\n\nJuho mietti:\n\n»Miten sen nyt sopivasti sanoisi?»\n\nMutta emännän tarkka silmä oli jo kaikki huomannut.\n\n— Nyt on Tuomas kaatunut, minä näen sen sinun silmistäsi, huokasi hän\nja painui penkille.\n\n— On tapahtunut Herran tahto.\n\nVanha äiti istui äänetönnä avuttomassa hiljaisessa surussaan. Juhoon\nkoski äidin suru kipeästi. Hän jäisi nyt vielä yksin.\n\n— Tuodaanko Tuomas kotiin? kysyi äiti.\n\n— Tuskin. Hautajaiset vain pitäisi laittaa ensi sunnuntaiksi.\n\n— Mutta minä tahtoisin nähdä Tuomaan vielä kerran, virkkoi äiti hiljaa\nnyyhkyttäen.\n\nJuho istahti äidin viereen.\n\n— Pitäisikö poika sitä varten tuoda kotiin? Näkisihän sen sielläkin...\nEivätkä taida antaa sotilaita kuljettaakaan. Tulethan toki poikaa\nhautaan laskemaan?\n\n— Totta kai. Tietäneeköhän Laurikaan?\n\n— Niin luulisin. Ehkäpä tulee veljeään saattamaan viimeiseen lepoon.\n\n— Jäisikin Lauri jo kotiin.\n\n— Ei käy päinsä. Miehiä tarvitaan. Ymmärräthän, että järjestys on\nsaatava maahan. Eikö liene minun astuttava Tuomaan tilalle.\n\n— Sinunkin! Yksinkö minä sitten jään?\n\n— Onhan sinulla Jumala toverinasi. Ja kyllä sieltä Laurin kanssa jo\nkevätkylvöön palaamme.\n\nAsiasta ei puhuttu sen pitemmälti. Juho lähti ajamaan kirkonkylään.\nÄiti aikoi askareilleen, mutta voimatonna vaipuikin vuoteelleen.\n\nPalvelijat saivat yksin hoitaa taloutta. Eivät voineet salata iloaan,\nettä yksi lahtari oli taas kaatunut. Ei tuntunut suru painavan, vaikka\nkaatui oman perheen jäsen. Lahtari kuin lahtari, oli sitten vaikka oma\nveli! Kiireesti saatettiin sana mökkeihin, joissa alkoi suunsoitto ja\npalpatus ja vahingoniloiset silmänluonnit.\n\nXV.\n\nKuusi valkoisiin verhottua arkkua on paareilla kellotapulin\nalakerrassa. Seitsemäs, Tuomas Mäenpään arkku, kannetaan ja lasketaan\ntapulin kiviportaille. Juho asettuu kunniavahdiksi poikansa arkun\nääreen, kivääri kädessä, miekka vyöllä, käsivarressa valkoinen nauha.\n\nKolmetoista nuorukaista lähti pitäjästä ensimmäisinä nostattamaan\njoukkoja. Eivät joutaneet toisia odottamaan, vaan kiirehtivät sinne,\nmissä taistelu oli alkanut.\n\nKolmetoista on ollut onneton luku pitäjälle.\n\nKuusi valkoista puuristiä on jo koivikkoaidan sisällä. Jäljemmäksi\njääneet seitsemän lepäävät jo arkuissaan. Kuolinkellot ovat lakanneet\nkaikumasta, ja tapulin ohi kulkija paljastaa päänsä: Kunniaa\nsankareille! Ensiksi lähteneet ovat kaikki kunnialla kaatuneet!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähdet väräjävät korkeudessa, pohjoistuuli humisee kirkkotarhan puissa.\nKevätjää vonkuu pakkasen kynsissä, niinkuin kuoleman kolkot valjakot\nsiellä ajaisivat.\n\nJuho seisoo poikansa ruumiin ääressä. Kasvot ovat kuin kiveen\nveistetyt, ja teroittunut katse tähtää yli kirkkotarhan puitten\nkorkeudessa väräjäviä tähtiä.\n\nYön pitkät minuutit kuluivat hiljalleen. Isällä ja pojalla tuntui\nolevan paljon sanomista toisilleen, mutta se suoritettiin lyhyeen\nniinkuin aina ennenkin.\n\n— Aiotko sinä isä sitten lähteä? tuntui arkussaan makaava poika kysyvän.\n\n— Aion, näytti isä vastaavan kasvojen värähtämättä. — Eikö sinustakin,\npoika, ole niin tehtävä?\n\n— Kyllä. _Miehiä_ siellä tarvitaan.\n\n— Ja tokkopa se kynnökselläkään työ sujuisi, ennenkuin olisi tiedossa\nvapaus.\n\n— Tuskinpa vain.\n\n— Ja eiköhän sitä ole sinunkin helpompi maata, kun tiedät, että isä\npian täyttää sinun paikkasi siellä.\n\n— Kyllä, isä.\n\nKeskustelu näytti taukoavan. Tuuli vain humisi alastomissa puissa, ja\ntähdet värisivät korkeudessa. Jää kumisi. Kuoleman valjakot siellä vain\najoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitoessaan Tuomaan miekan vyölleen ja ottaessaan kiväärin käteensä\noli Juho päättänyt, ettei niitä tulisi jättämään pois, ennenkuin\nviimeinenkin ryssäroisto ja maankavaltaja olisi ajettu rajan yli.\nHiljainen ja hempeä luonne muuttui karskiksi ja kovaksi kuin rauta.\n\nSyyllisille ei armoa, mutta syyttömät vapaiksi. Ja kun kaikki on\nselvänä, niin rakkauden kylvöllä rakentamaan sitä, mikä on vihan\nkylvöllä hävitetty.\n\nJa siinä hän, vakainen peltomies, suoritti ensimmäistä\nvahtipalvelustaan, poikansa ruumiin ääressä, koleana kevätyönä, tähtien\navaruudessa tuikkiessa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJo hautajaispäivän iltana olivat Juho ja Lauri lähteneet toisten\nrintamalle-menijöitten mukaan. Ei joutanut viipymään, vaikka äiti\nolikin pyytänyt edes seuraavaan aamuun jäämään. Äiti jäi yksin\nniskoittelevien palvelijoitten ja vanhan Tuomaan kanssa taloa hoitamaan.\n\nMuutamia työmiehiä oli tullut lisää taloon. Joukossa oli kaksi Mäenpään\nalustalaista, jotka, kapinan alkuviikoilla oli vangittu, mutta isännän\npyynnöstä nyt vapautettu. Nämä olivatkin hiljaisia ja kaikin puolin\ntyöteliäitä miehiä. Emäntä ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen\njalkeilla. Ihmeen vähiksi ne voimat olivatkin kevään kuluessa menneet.\nNavetassa ei jaksanut enää käydä töitä katsomassa kuin silloin tällöin.\nPalvelijat saivat siellä sotkea mielin määrin. Vanha Tuomas koetti\njäreällä kiroilullaan pitää puolensa piikain kanssa, mutta nämä vain\nnaureksivat ja salaa haukkuivat häntä porvarien kätyriksi.\n\n— Parhaita lunttuja ne ovat sattuneetkin tähän, nuo piian pirulaiset,\njuritti Tuomas. — Ovat niin punaisia ja solirattia, että ihan pahaa\ntekee. Saisi herjät passittaa ryssien mukaan, peijakkaat!\n\nMäenpäähän olivatkin sattuneet kaikki työmiehet ja palvelijat Tuomasta\nja paria muuta miestä lukuunottamatta punaisista punaisimpia. Apua ei\nollut hyvästä kohtelusta eikä neuvoista. Kapinan myttyyn meno, joka\nnyt jo nähtiin, sai ne, mitkä jäljellä olivat, vain äreämmiksi. Kysyi\ntodellakin kärsivällisyyttä päästessä heidän kanssaan eteenpäin.\n\nPosti-iltoina sulkeutui emäntä omaan kamariinsa lukemaan lehteään.\nKirjekin tuli väliin Laurilta, ja sitä useampaan kertaan lukiessa kului\nilta.\n\nMutta sittenpä alkoikin pitkä ja uneton yö. Kaikki se, mikä päivällä\ntaloustoimia suoritellessa pysyi loitommalla, hyökkäsi yön hiljaisina\nhetkinä kuin pahana painajaisena kiusaamaan. Tulivat aina ja yhtämittaa\nne samat kysymykset vaivaamaan. Olivatkohan miehet vielä hengissä vai\nolivatko ehkä haavoittuneet? Olivatko edes yksissä ja saivatko hoitoa,\njos sinne kentälle jäivät?\n\nHuolellinen kodin haltia, joka talossaan tiesi jokaisen nauhanpäänkin,\nolisi tahtonut tietää myöskin läheistensä vaiheet joka minuutti. Ja kun\nei mitään saanut tietää, niin se hiljaisena tulena kulutti.\n\nMutta kukapa taistelun tuoksinassa jouti ajattelemaan näitä äitejä,\njoita oli joka talossa, joista miehiä oli sotateille suoriutunut,\nja jotka salassa suorittivat suurtyön, taistelun hiljaisissa\nkotinurkissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä posti-iltana saatiin sitten tieto Mäenpäässäkin pääkaupungin\nvalloituksesta. Emäntä sulkeutui kuten tavallisesti kamariinsa\nlehtineen ja kirjeineen, mutta pirtin puolella alkoi juttu luistaa.\n\nTyömiehet jakautuivat kahteen leiriin kuten ennenkin. Toiset vieläkin\nkannattivat kapinaa, toiset tuomitsivat sen.\n\nJoku jälkimmäisistä virkkoi, luettuaan uutisen kaupungin valloituksesta:\n\n— Jopahan taisi nyt punikkien pesä levitä.\n\n— Jo levisi. Eikö liene paidan helmukset liepottaneet yhtälailla kuin\nryssienkin lähtiessään.\n\nSe oli kuin pommi, joka heitettiin vastakkaiselle puolelle. Se räjähti.\n\n— Elähän kehu, ei se niin leviä. Vielä on Viipuri jäljellä.\n\n— Luulettekos, porvarien kätyrit, että sitä niin vain perään annetaan!\nRotanloukkuun se Manneri lahtarit juoksutti, on se yhtä viisas kuin\nHintenpurikin, rehenteli joku miehistä.\n\n— Olkoon miten viisas tahansa, kyllä se nyt on loukussa, arveli\nedellinen.\n\n— Ja pysyy, vahvisti toinen. — Loppui se nyt viimeinkin työväen\nnenästävetäminen.\n\n— Hulluinhuoneestahan niillä on johtajatkin, jurahti vanha Tuomas\nnurkastaan, jossa oli rysää vannehtimassa. — Joutavat käydä nyt\nkäpäläkantaan, hitsiläiset.\n\n— Elä puhu Tuomas sillä lailla, varoittivat punaiset.\n\n— Miks'en puhu... ette nyt niillä vallankumousoikeuksillanne vanhaa\nmiestä peloittele, tokaisi Tuomas ja lisäsi:\n\n— Rosvoja olivat, hirteen joutaisivat.\n\nPunaisimmat miehistä kiehahtelivat voimatonta vihaansa.\n\n— Kyllä sinulle näytetään, ja vielä muillekin!\n\n— Odotetaan, kunhan punaiset joutuvat!\n\n— Variksenpeläteiksi pellonseipääseen ne silloin porvarien nuoleksijat\nnostetaan!\n\n— Kyllähän se nyt Tuomaskin puhuu, kun on saanut isännän liepeillä\nheilua...\n\n— Puhuu päähänsä reikiä.\n\nVanha Tuomas hymähteli. Pyöritteli tupakkapurua suussaan. Jurahti:\n\n— Vaikka pää kuin seula, niin sittenkin siellä on enemmän järkeä kuin\npunikkien sinatyörilöillä, kaikki Kakolan miehiä.\n\nKukapas Tuomaan kanssa viitsi kinata.\n\nTuli hetken kestävä hiljaisuus. Piiput vain pihisivät ukkojen\nhampaissa. Vihdoin joku kyllästyi äänettömyyteen ja aloitti järkeillen:\n\n— Mikähän se mielen vie näiltä muutamilta kavereilta, kun näitäkin\nvenäläisiä veljiä haukutaan.\n\n— Kun ei ymmärretä. Kyllä se nyt leivässäkin älytään, kun ei ole\nvenäläinen antamassa. Mitäs Suomen porvareilla on.\n\n— On niillä saksalaista lyijyä leivän asemesta.\n\n— Ja lahtareita.\n\n— Ei ole venäläisessä mitään vihaamista. Hyvä mies.\n\n— Ja hyvälle se haiseekin, jurahti Tuomas nurkastaan.\n\nLoppui juttu siilien sillä kertaa, sopivassa tilaisuudessa taas\nalkaakseen vieläkin kiihkeämpänä ja raaempana. Ei ollut enää »Työmies»\nkiihoittamassa, täytyi elää entisillä eväillä, ehkä pitemmänkin aikaa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nVapautuksen viesti humahti yli maan. Kevät kulki edellä punaisen talven\njätteitä pois pyyhkien, juhlapukuun maita ja metsiä pukien. Vapauden\nviesti seurasi jäljessä, virkistäen talven saastassa sairastuneita\nmieliä.\n\nViipuri vapaa! Viimeinenkin punaryssien vastustus murrettu! Kun\nsanomalehti tämän sanoman toi, oli kuin suuri juhla jokaisessa pirtissä.\n\nJa ulkona keväinen aurinko paistoi ja kiuru visersi korkeudessa.\nRiennettiin kynnöksille. Kelpasipa auransa painaa vapaaseen maahan,\njota ei ollut enää ryssän saasta ja punainen pakkovalta painamassa. Ja\nkyntäjä saattoi kysyä vielä kuin ihmetellen itseltään: Oliko se nyt\ntodellakin totta, että _ryssä_, satavuotinen painajainen, oli työnnetty\nomalle puolelleen? Eikö todellakaan tarvinnut enää pelätä kotoisia\npunaisia pyöveleitä eikä kuunnella heidän rakkikoiriensa räkytystä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäenpäähän tuli postinkantaja, heitti sanomalehtitukun pöydälle.\nPuheisiin puuttumatta kiiruhti edelleen.\n\nPerhe oli äsken päässyt aterialta. Piiat korjasivat pois ruokia\npöydältä.\n\n— Otahan nyt, Jussi, lehti, ja lue kuuluvasti, miten ne lahtarit taas\netenevät, virkahti virnistellen joku miehistä, joka vielä äsken oli\nkylällä juoruja levittäviltä ämmiltä uutisenjanoaan tyydyttänyt.\n\nJussi otti lehden ja avattuaan hymähti itsekseen:\n\n— Taisipa tulla nyt pippuriuutinen Mannerin miehille.\n\nJussi luki ääneen, melkeinpä huutamalla suuret uutiset ja virkkoi\nluettuaan:\n\n— Siinä sen näitte! Joko nyt uskotte!\n\n— Voi pahulainen, kun eivät saaneet kiinni niitä pääpunikkeja, kivahti\nvanha Tuomas.\n\n— Kas, ja täällä on jo Helsingin lehtiäkin.\n\n— Eipä taida olla »Työmiestä».\n\n— Ei näy. On saattanut postinkantaja unohtaa.\n\nJussi iski silmää Tuomaalle.\n\n— Mihin lie »Voimakin» uupunut, kun ei ole pitkään aikaan näkynyt?\n\n— Pohjalaiset olivat pistäneet surmansilmukkaan ja...\n\n— Elkää tuossa nyt rehennelkö... ei sitä nyt vielä tiedä...\nkeskeyttivät punaisimmat.\n\nEmäntäkin oli tullut tupaan ja huomasi erikoista miesten ilmeistä ja\nilon johdosta.\n\n— Kuulkaa, emäntä, nyt on sota loppunut. Eiköhän pistetä kahvipannu\ntulelle!\n\nJussi, jonka iloisuus oli jo toisiinkin tarttunut, luki uutiset\nemännälle.\n\n— Kohta sieltä isäntäkin palaa ja Lauri.\n\nEmäntä ei vielä uskonut kuulemaansa. Täytyi ottaa lehti ja katsoa\nomilla silmillään. Luettuaan poistui emäntä kamariinsa. Sydän oli\nkiitollisuudesta pakahtua. Täytyi laskeutua polvilleen siinä kevätillan\nhämärässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna oli emäntä jo varhain liikkeellä. Aurinko nousi\nlämpimän punaisena tuoksuvan metsän takaa. Avonaisesta ikkunasta\ntulvehti sisään lintujen laulua ja lehtisilmujen tuoksua. Tuntui ihmeen\nkevyeltä aloittaa päivän askareet.\n\nOli lauantai ja palvelijat saivat ryhtyä huoneita puhdistamaan. Emäntä\nmääräsi, että joka nurkka oli tarkoin puhdistettava ja tuuletettava.\nIkkunat ja ovet avattiin ja kevään henki sai vapaasti tulvehtia joka\nloukkoon.\n\nPuhdistusinto oli tarttunut vanhaan Tuomaaseenkin, Haki metsästä\nvirpoja ja nitoi luutia, joilla pihaa käytiin puhdistamaan.\n\n— Ja joutuin! komensi Tuomas. — Saattaa sieltä miehet kotiutua minä\nhetkenä tahansa.\n\n— Talo pitää tulla puhtaaksi kuin puteli ulkoa ja sisältä!... Heh...\nihan tässä vanhankin miehen veret nuortuu... Ja miehet kynnökselle!\n\n— Elä komenna!\n\n— Käy itse kyntämään!\n\n— No helkkuna! Ettäkö vastaan haraamaan! Mars pellolle!\n\nTuomas kekkelehti ketteränä. Huvikseen komenteli. Pellolle painuvista\nmiehistä muutamat jurisivat:\n\n— Saisivat äijä-kääkästä valkoiset hyvän luutnantin!\n\n— Tai kenraalin! Nauhan vain sitoisi sille käsivarteen.\n\nPuolipäivään päästyä oli talo puhdas ulkoa ja sisältä. Tuomas oli\nhakannut metsästä näreitä ja pystytti niitä pihaportin pieliin ja\nkuistille. Emäntä hymähti:\n\n— Jospa laitatkin suotta aikojaan, eivät sattuisikaan miehet vielä\ntulemaan.\n\n— Miten käynee, mutta kyllä minusta semmoiselle tuntuu, että\niltasaunalla jo tulevat.\n\nJa illansuussa miehet palasivatkin. Kirkonkylään olivat saapuneet\ntuttujen hevosmiesten mukana ja jatkoivat siitä jalkaisin matkaa kotiin.\n\nMiehet kävelivät rinnakkain maantiellä väliin keskustellen, mutta\nsitten taas vaieten. Tuntui olevan kumpaisellakin paljon mietittävää.\nVarsinkin Juho pysyi harvasanaisena. Oli käynyt muutenkin jurommaksi\nTuomaan kuoleman jälkeen.\n\nSiinäpähän oli jo kotiniitty tien varressa ja niityn läpi juokseva\npuro, tulvillaan kevätvesistä. Kirkkaaltapa näytti heinän oras.\nOlipahan puu katkennut puron sillasta. Pitäisi panna seuraavana\npäivänä uusi. Mutta sehän olikin huomenna sunnuntai... Nyt päästään\nlauantaisaunaan.\n\n— Ovatkohan jo kauran kylväneet? virkahti Lauri.\n\n— Eiköhän... kyllä kai Tuomas... lieneekö sitten maat tulleet kuntoon\nkarhittua. Pitääpä aamulla käydä katsomassa.\n\n— Jos minäkin tulen.\n\n— Tule vaan.\n\nLoppui niittyaukeama ja tuli talon hakamaa.\n\nEikös ollutkin jo lehti tuossa taas kasvanut isommaksi kuin muualla. Ja\nsiinä sama lintujen ilonpitopaikka kuin ennenkin. Olipa siinä ääntä!\n\nNyt, nyt tuli kotipelto tuossa aukeamassa!\n\nPäästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi isänsä\nesimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta paistamaan, kuin\ntervehtien tulijoita.\n\nSiellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo\noli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas\nei ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata\nvoittajana kotitanhuilleen.\n\n— Jokohan ovat saunassa? arvaili Lauri. — Ovatkohan osanneet odottaa?\n\n— Näyttää niinkuin olisivat kylyssä parhaillaan.\n\nJuho joudutti askeleitaan Laurin jälkeen. Kovinpa se poika nyt\nkiirehtikin...\n\n— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai\nodottaneet.\n\n— Niin kai. Ja kuistikin on havutettu.\n\nMiehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi tuodut\ntikarinsa naulaan.\n\nEmännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki ihan\nvoimattomaksi.\n\n— Eivätkös tulleetkin... Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja sanoi\nodottavansa.\n\n— Eikö äiti odottanut?\n\n— Kyllähän minä... mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se saunakin,\nvaan taitaa olla nälkä... Jos minä toisin ruokaa, toimitteli emäntä\nosaamatta mihinkään ryhtyä.\n\n— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien\nniinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt.\nNiinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui\nsaunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella,\nvälittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia\nkuunnelleet.\n\nSuvinen ja lämmin lauantaiehtoo oli kuin juhlanaatto Mäenpäässä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPunamäen torpassa oli hiljaista. Sunnuntaipäivä tuntui pitkältä, kun ei\nollut »Työmiestä» lueksittavana, eikä sattunut vieraitakaan käymään,\njoiden kanssa olisi saanut puhetta pitää.\n\nKevätaurinko koetti tirkistää sisään paikatusta ikkunasta. Vanha Kustaa\noli muutamia viikkoja sitten palannut vankilasta kotiin ja makaili\nsiinä nyt ryntäillään ja käryytteli piippuaan. Saara luki vanhaa\nsanomalehden kappaletta ikkunan ääressä, haukotellen välillä.\n\nOlivat äsken olleet päivällisellä, ja Kustaa oli kiroillut ruoan\nvähyyttä. Porvarit eivät mitään antaneet, vaan kaikki Saksaan\nlähettivät. Mutta olipa hyvä kärsiäkin, kun tiesi, että pian pääsee\nkäsiksi runsaampaan elämään. Eivät enää viipyisi kauan Englanti ja\nRuotsin toverit sotavalmisteluissaan. Kun tulevat rajan yli sieltä\npohjoisesta, niin silloin tässä hiljalleen lähtee vielä hänkin muitten\nmukana auttamaan ystäviä. Ei tosin enää jaksa asetta kantaa, ei\nainakaan tapella, mutta onhan oppaana, kun tänne saakka kerkiävät.\n\nTästä samasta oli jauhettu joka päivä, ja Kustaa oli kostonhimoaan\nkutkutellut sillä uskollaan, että Englanti ja ne muut tulevat\nauttamaan. Siitä oli äskenkin haasteltu ja hetkeksi taas vaiettu.\n\nNytpä vanha Saara keskeyttikin vaitiolon kysymällä Kustaalta:\n\n— Uskotko sinä sitten varmasti, että ne tulevat kurittamaan näitä\nvalkoisia...?\n\n— Mitkä niin...?\n\n— Nepä, joista haastat... Englanti ja Ameriikka ja ne muut.\n\n— Ka, etkö tuota nyt tolkuttamatta usko. Hullu akka, kun vielä epäilee.\n\n— Se ei sitten pysyisikään näiden valkoisten valta, virkkoi Saara\nmietteissään.\n\n— Eipä tietenkään. Tulevat sieltä vielä Venäjältä Tokoi ja Mannerkin.\nTulevat suurina miehinä.\n\n— Konstikos on tullessa, jos se kerran niin käy, vahvisti Saara.\n\nKustaa täytteli piippuaan, katsellen sillanrakoja. Ei tuntunut oikein\nsemmoiselta, että olisi jaksanut innostua. Vaikka uskoikin, että ne\n»tulevat sieltä rajan yli ja samoin Tokoi ja Mannerkin», tuntui vain\nniinkuin olisi oikea pohja revennyt alta pois. Kostonhimo ja äänetön\nviha olivat vain tasapainoa ylläpitämässä.\n\n— Kuuluu eilen Mäenpäänkin isäntä poikineen palanneen kotiin, virkkoi\nSaara painavan äänettömyyden katkaisten.\n\n— Niin kuuluu, jurahti Kustaa.\n\n— Milloinkahan sieltä Kaisu palannee, saa nähdä. Jos jääneekin sinne\nloppuiäkseen.\n\nSaara oli koskettanut arkaan kysymykseen. Tytön meno valkoisten\npuolelle kuohutti varsinkin Kustaan mieltä. Että olikin tyttö kehdannut\nhäpäistä luokkansa ja vanhempansa.\n\nKustaa heilahti kärsimättömästi.\n\n— Pysyköön vain siellä, lahtarien piikana, kivahti. — Ei täällä yhtään\nkaivata.\n\n— Entäs jos sattuisi tulemaan, virkkoi Saara arasti.\n\n— Niin tuosta ovelta saa takaisin kääntyä, häpeämätön lunttu...!\n\nEi puhuttu siitä sen enempää. Ei uskaltanut Saarakaan sanoa, että\ntänään pitäisi Kaisun kotiutua. Oli aamupäivällä Hakamaassa käydessään\nkuullut kerrottavan. Hakamaan tytär kuului tulevan myöskin kotiinsa, ja\nyhtä matkaa pitäisi Kaisunkin...\n\nTulkoonpa milloin tahansa, samantekevää hänelle on. Tuntuu toisinaan,\nkuin ei olisi oma lapsikaan, kun kehtasi semmoisen tehdä. Joskus\nvielä panee ajattelemaan, että olisi anteeksi annettava, jos kotiin\ntahtoisi palata, mutta ei tuntunut yhtä läheiseltä kuin ennen. Isä oli\nheidän vankinaan ja Kustaa on vieläkin, jos eivät jo liene häntäkin\nmestanneet. Ja tytär vain ei tästä mitään... Parasta onkin, että pysyy\nvain siellä, mihin on lähtenyt.\n\nSaara katseli ulos, silmä viivähti kylätien päässä. Ei olisi kehdannut\nsinnepäin katsella eikä tunnustaa itselleen tyttöä sieltä tulevaksi\nsilmäävänsä. Oli vain vetäjäinen, mikäpähän lienee ollut, joka pani\nkatsomaan.\n\nJa olisihan tuo mukava nähdäkin, minkälaiseksi on käynyt.\n\nMitä? Nythän se sieltä taisi tullakin, heiskale.\n\nSe näkyi olevan.\n\nSaara silmäsi hieman hämillään mieheensä ja taas takaisin tulijaan.\nMitähän ukko sanoo? Ajaakohan tuo ulos tuon heti?\n\nEikö ollutkin herjalla lakki päässä! Ja mikä lakki! Samanlainen kuin\nlahtareillakin.\n\nSaara tunsi sydänalaansa etovan. Tuli kuin vartavasten härnäämään.\n\nTyttö tuntui viivyttelevän porstuassa. Hieman arastellen aukaisi tuvan\noven.\n\n— Päivää, kotonahan täällä ollaan.\n\nSaara murahti jotain vastaukseksi, mutta Kustaa katsoi tyttäreensä kuin\niskevä saaliiseensa. Mustat veret näyttivät naamaan kohoavan.\n\n— Porvarien kätyri ja ilmiantaja, sähähti hän hampaittensa lävitse. —\nKehtasitkin enää tulla!\n\n— Käy istumaan, kehoitti Saara kylmästi.\n\n— Lahtarienko kanssa sitä tultiin?\n\nTyttö näytti olevan hämillään.\n\n— Hakamaan Annan kanssa minä tulin.\n\nKustaa imi piippuaan, savupilvi pölisi yli tuvan.\n\n— Et tainnut siellä veljestäsi mitään kuulla? kysyi äiti yhtä kylmästi\nkuin äskenkin. — Tiennet, että valkoisten vankina on.\n\n— Näin silloin kun vankina kuljettivat rintamalta. Myöhemmin tiesin,\nettä oli murhaiskun antanut Mäenpään Tuomaalle.\n\nTytön ääni kuulosti varmalta.\n\n— Mäenpään Tuomaalle! virkahti Kustaa.\n\n— No siitäkö se sitten... kun puhuivat, että taistelussa kaatui. No\nkyllä se mies joutikin.\n\n— Älkää puhuko isä enää noin, pyyteli tyttö.\n\n— Miks'en puhu! Taidat toimittaa uudestaan telkien taa!\n\n— Enhän ole ennenkään toimittanut, puolustautui tyttö ja katseli arkana\nja kuin säälien isäänsä.\n\n— Et! Ilkeääkin, raato, ilmiantaa omat vanhempansa! Etkä yhtään häpeä!\n\n— En, lausui tyttö varmasti. — Ennemmin saisin hävetä nyt, jos en olisi\nilmoittanut.\n\n— Vankinapa pitivät itseäsikin, rähähti Saara nauramaan. — Ei ollut\nsiitäkään apua. Häpeämätön olet!\n\nTyttö ei ollut samaa odottanut äidiltään kuin isältään. Ripsien raosta\nvierähti pari pisaraa.\n\n— Mitä varten nyt äitikin... minähän olen tehnyt kaikessa oikein ja...\n\n— Vai oikein! Menit suutasi niille soittamaan, nämä palkkioksi pistävät\ntyrmään, ja kun sieltä tämä pääsee, niin suoraa päätä lahtarien haavoja\nnuolemaan. Hyi helvetti!\n\n— Minä pyytäisin isää nyt...\n\n— Ja mikä se on tuo laitos sinun päässäsi? keskeytti äiti. — Eikö\nliene lahtarien lakki. Taisit sen siellä joltakin kaatuneelta siepata.\nIlkesit tuota lähteä näyttelemään!\n\nTyttö oli noussut seisomaan. Poskipäillä paloivat tummat veret. Hänen\nomat vanhempansa häpäisivät noin häntä.\n\nKustaa oli tempaissut lakin tytön päästä, katseli sitä ja heitti\nnurkkaan.\n\n— Hyi saatana, kun kynteni pilasin. Pthyi!\n\nTyttö karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan, otti lakin, painoi päähänsä\nja meni ovelle. Vaivoin sai hillityksi itsensä.\n\n— Isällä ja äidillä ei siis ole yhtään hyvää sanaa minulle.\n\n— Vai vielä tässä hyviä...!\n\n— Taitaisi pitää vielä kiitellä! Siellä on veljesi ja eikö sinne\njäänekin.\n\n— Hyvä kun jäisi. Murhaajaa en minä tunnusta veljekseni! kuohahti tyttö.\n\n— Mene helvettiin! kivahti Kustaa nousten seisomaan. — Eläkä astu tähän\npirttiin, jollet mieltäsi muuta!\n\n— Sitä minä en tee!\n\n— Niinpä mene sitten!\n\nTyttö seisoi hetken vaieten. Ääni värähti hänen hiljaa virkkaessaan\novella: — Hyvästi sitten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaisu oli kävellyt nopeasti niin kauan kuin pääsi metsätielle. Oli\nkatsonut pihaveräjällä kerran jälkeensä. Siellä istui äiti ikkunassa.\n\nTyttö painui nyyhkien kivelle. Hän oli joka askelella odottanut,\nettä äiti tulisi hänen jälkeensä, huutaisi kääntymään takaisin ja\nalkaisi sovintoa haastaa. Mutta äidin kasvot ikkunassa olivatkin kuin\nkivettyneet. Kivikovana pysyi sydänkin.\n\nTyttö itki hiljaa nuoreen koivuun nojaten. Siinä suli vähitellen suru\nja katkera mieli. Jos vanhemmat olivat hänet hylänneet, niin olihan\nhänellä Jumala, joka varmaan ei hylkäisi.\n\nMihin hän nyt menisi? Mäenpäässä olisi otettu avosylin vastaan, mutta\nLauri oli jo kotona ja sen vuoksi ei olisi kehdannut mennä. Ei sinne,\nei vielä ainakaan. Sitten jos...\n\nAjatus täytyi katkaista. Tyttö tunsi poskiensa kuumenevan. Niin,\nmiks'ei hän sitten menisi, jos Lauri kerran vielä pyytäisi.\n\nTyttö nousi ja lähti ripeästi astumaan. Kyllä kai joku ovi on aina\nhänelle avoinna. Hakamaankin isäntä oli pyytänyt jäämään heille.\n\n— Tokkopa siellä kotonasi suopein silmin sinua katsellevat, kyllä minä\nne siksi jo tunnen, oli sanonut. — Jäisit tähän meille ja pitäisit vain\nkotinasi.\n\nMieluummin hän olisi mennyt Mäenpäähän, mutta täytyi jäädä odottamaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nJuho ja Lauri olivat olleet koko päivän kynnöksellä. Päivä alkoi jo\npainua illoilleen, kun Lauri sai kesantomaasta viimeiset vaot ajetuiksi\nja alkoi riisua hevostaan.\n\nJuho käveli pihaan, ja Lauri talutti hevoset hakaveräjälle.\n\nTänään hän oli tuntenut itsensä jotenkuten rauhattomaksi. Isä oli\npuhunut politiikkaa, vastoin tavallisuutta, mutta hän ei ollut kyennyt\nsiihen osaa ottamaan. Muut asiat askarruttivat hänen ajatuksiaan.\n\nKaisua hän ei ollut nähnyt kuin viime sunnuntaina, ja tänään oli jo\nlauantai. Mitä mahtoi tyttö ajatella? Nyt vasta hän oli saanut tietää\nsenkin, että Kaisu oli ollut syyttömästi vankina. Tyttö itse ei ollut\nsiitä puhunut mitään. Merkillinen tyttö! Häpesikö ehkä vankeuttaan, kun\nei puhunut, vai eikö muuten tahtonut kajota koko asiaan?\n\nOli isän kanssa puhuttu vangeista, ja siinä oli isä tullut maininneeksi\njotakin Kaisun vankinaolosta.\n\n— No etkö sitä ole tietänyt? oli isä naurahtanut. Ja kasvojensa\ntotisiksi muuttuessa oli jatkanut:\n\n— Kehtasivat kohdella tyttöä sillä tavalla. Olisi talot puhtaina,\njollei silloin olisi henkensä edestä hiihtänyt sanaa tuomaan. Mutta\neihän sitä näillä maaseutuesikunnilla ollutkaan paljon muuta tehtävää\nkuin toimittaa vangitsemisia. Siellä istuu nyt sitten syyttömiäkin.\n\nIsä oli kertonut sen vuoksi eronneensa esikunnastakin ja lisännyt\nhalveksivasti hymähtäen:\n\n— Kyllä ne olivat miehiä siellä esikunnassa istumaan, mutta yksikään ei\nuskaltanut taisteluun.\n\nLauri oli tämän oudon uutisen kuultuaan tuntenut harmia ja syvää\nsääliä. Mitä tyttö olikaan ajatellut vankilassa ollessaan? Oli poloinen\nvarmaankin pelännyt sinne iäksi jäävänsä. Kyllä olivatkin osoittaneet\nperinpohjin typeryytensä vangitessaan tärkeitä tietoja tuovan\nsanantuojan. Saisivat kerran häneltäkin kuulla kunniansa moisesta\nteostaan.\n\nLauri oli kävellyt Hakamaahan johtavaa metsätietä. Hänen täytyi tavata\ntyttö viipymättä. Äitikin oli aamulla häneltä kysynyt, miksi ei Kaisu\nenää käynyt heillä.\n\n— Olisin pitänyt tytön tässä kuin oman lapseni, mutta sinne meni eikä\nkäy enää katsomassakaan, oli sanonut ja tutkivasti silmäillyt häntä.\n\nOlisikin parasta, että hän toisi pian tytön kotiin. Äiti oli viime\ntalven kärsimyksistä heikontunut ja kaipasi jo lepoa. Tukassa näkyikin\njo harmaita suortuvia.\n\nLauri istahti kivelle tien viereen. Oliko se nyt järkevää, että hän\nnäin kiireesti lähti tyttöä tapaamaan? Olisihan ehtinyt seuraavanakin\npäivänä, kun oli sunnuntai.\n\nKuka siellä huhusikaan karjaa kotiin? Kaisu!\n\nOli tulossa tännepäin!\n\nLauri jäi odottamaan.\n\nSiinäpä tyttö jo tulikin. Kainalossa oli varpuja, joista siteli\nsaunavastoja. Hiukset olivat auenneet ja valuivat olkapäille kuin\nkirkkain kulta. Posket olivat vain kalpeat ja katse vakava.\n\nHuomattuaan Laurin tien vieressä kivellä istumassa sai tyttö poskilleen\nväriä.\n\n— Ketä sinä odotat?\n\n— Sinua. Kuulin kun karjaa huhusit. Tähän kivelle sopii kaksikin\nistumaan.\n\n— Ei joutaisi, kun karja on vielä salolla. Mihin sinä olit menossa?\n\n— Sinua tapaamaan, tuli jo ikävä.\n\n— No johan... etkö liene Annaa ikävöinyt!\n\nTytön silmistä tuikahteli veitikka. Sitten viime näkemän oli saanut\nhymykuopatkin poskilleen.\n\nVierähti hetkinen, jonka kuluessa oli leikitelty sanoilla ja\nvastanvarvuilla. Poika puhui nyt vakavasti tytölle.\n\n— Miksi et ole kertaakaan puhunut vankinaolostasi. Miten raukka\noletkaan saanut kärsiä siitä.\n\nTyttö kätki kasvonsa pojan olkapäähän.\n\n— Mitäpä nyt siitä, onhan se jo mennyt.\n\n— Olisithan saattanut sanoa minulle. Yksin olet kaikki kärsinyt. Isä\nvasta tänään puhui koko jutun. Olit sinä, oma pikku kulta, urhoollinen\ntyttö!\n\n— Noo, olisipa kai sen tehnyt kuka vaan. Ilkeintä oli vain, kun\nepäilivät.\n\n— Minä vaadin sinulle hyvitystä siitä. Otan myöhemmin selvän koko\njutusta.\n\n— Antaisit olla, ei se kannata.\n\nTyttö sitoi viimeiset varpunsa vastaksi ja virkkoi:\n\n— Nyt minun on mentävä.\n\n— Kylläpä sinulla on kiire. Piti vain sanoa sekin, että äitikin ikävöi\nsinua.\n\nTyttö vain hymyili, karistellen lehtiä vaatteistaan.\n\n— Ja eikö se liene parasta, että tulet pian sinne kokonaan, jatkoi\npoika.\n\nTyttö kävi totiseksi. Hetken kuluttua hiljaa virkkoi:\n\n— En minä voi tulla sinne.\n\n— Mikset voi, mitä sinä nyt...?\n\n— Sanoinhan jo silloin, että... kun... Kustaa murhasi Tuomaan.\n\n— Taasko sinä niitä ikäviä asioita! Sanoinhan minäkin sanani silloin:\nmikään ei ole sinua estämässä.\n\nTyttö nosti surullisen katseensa poikaan, tarttui tämän käteen ja\nvirkkoi:\n\n— Niin kauan kuin Kustaa ei ole sovittanut rikostaan, en minäkään voi\ntoisin olla omasi, kuin mitä nyt olen. Älä ole pahoillasi, mutta minä\nen voi muuten...\n\n— _Se_ ei ole estämässä enää. Kustaa on jo sovittanut rikoksensa\ntäydellisesti.\n\n— Millä?\n\n— Kuolemallaan. Hän on saanut tuomionsa. En olisi tästä tahtonut puhua\nsinulle, mutta kun näytti näin olevan välttämätöntä. Isä olisi tahtonut\nhäntäkin auttaa pois sieltä, mutta tuomio oli jo tehty ja pantu\ntäytäntöön.\n\nTytön kasvot värähtivät. Ripsien raosta vierähti joku kirkas pisara.\n\n— Parasta olikin, että pääsi rauhaan. Hänkin oli ennen hyvä poika,\nmutta vähitellen muuttui.\n\n— Saakoon rauhan haudassaan. Minäkin olen hänelle anteeksi antanut enkä\nolisi hänen tuomiotaan sellaiseksi tahtonut. Tulethan, tyttö, huomenna\näitiä tervehtimään, puhutaan sitten enemmän.\n\n— Minä tulen. Sano hänelle terveisiä.\n\nTyttö poistui karjapolulleen, ja Lauri lähti mietteissään kotiinsa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nMäenpään isäntä oli kutsunut torpparinsa koolle neuvotellakseen\nmaakappaleista, joita muutamat torppareista olivat pyytäneet. Samalla\noli määrä pitää Laurin ja Kaisun kihlajaiset.\n\nKapinaan osaaottaneista torppareista oli vielä kaksi Juhon\nponnistuksista huolimatta jäänyt vankilaan, ja Juho oli nyt\nkutsunut kumpaisenkin torpparin melkein täysikasvuiset pojat\nneuvottelutilaisuuteen.\n\nArvaillen sitä ja tätä olivat torpparit saapuneet Mäenpäähän. Mitähän\ntuo nyt aikoo, kun luokseen kutsutti? Jokohan käskisi pois torpista?\nMutta ei sitä nyt niin vain lähdetä!\n\nOli sunnuntaipäivä, ja miehet istuivat hiljaisina pirtin penkeillä.\nPunamäen Kustaa katseli epäluuloisesti isäntää. Kihlajaispuuhista hän\nei vielä tietänyt mitään.\n\n— Teistä muutamat ovat pyytäneet torppansa maita omikseen, ja sitä\nvarten minä nyt teidät kutsuin tänne asiasta neuvottelemaan, aloitti\nisäntä. — Kutsuin teidät kaikki, koskapa asia lienee teille jokaiselle\nyhtä tärkeä. Oikeastaan minun ei tarvitsisi asiaan ryhtyä, sillä\neduskunta päättää pian uuden torpparivapautuslain, mutta mielestäni\nsopii nyt jo asiasta puhua ja suunnitella edeltäpäin. Niinkuin\ntiedätte, jäi toinen pojistani sotateille ja meitä on nyt tässä vain\nkaksi, jotka emme suuria maa-aloja tarvitse. Minäkin jo olen vanha\nmies ja alan väsyä. Laurikaan ei halunne suuria aloja hoitaa, ja onhan\nteidänkin saatava omaa maata, josta olette ehkä useinkin uneksineet.\nTorpparivapautusta ei ratkaista nyt kylläkään Siltasaaren herrojen\nsuunnitelman mukaan, mutta niin, että jokainen saa riittävästi maata\nja semmoisilla ehdoilla, jotka voi täyttää. Mutta kun minä olen\nomaisuuteni isäntä, ei minun tarvitse odottaa hallituksen toimenpiteitä\nasiassa. Minä saan tehdä maani kanssa niinkuin tahdon ja minä annan\nsitä nyt teille omilla ehdoillani, jotka jokainen teistä voi täyttää.\n\nIsäntä vaikeni hetkeksi. Miehet olivat silmänneet ihmetellen toisiinsa\nja vuoroin isäntään. Pitiköhän se narrina heitä, vai mitä se oikein\ntarkoitti puheellaan? Tässä oli oltava varuilla sen suhteen.\n\n— Olen ajatellut, että jokainen teistä saisi omat viljelysmaansa ja\nmetsämaata tarpeen mukaan ja nämä palstat lohkaistaisiin emätilasta jo\ntänä syksynä. Hinnaksi olen ajatellut kaksisataa markkaa hehtaarilta,\njoka on noin kolmasosa nykyisistä maan hinnoista. Mitäs sanotte asiasta?\n\nMiehet katselivat epäröivinä toisiaan. Jotkut näyttivät noloilta.\nMuutaman kasvoilla näkyi vahingoniloa. Pelkäsipäs, koska omasta\naloitteestaan rupesi puuhaamaan. Jos sitten sanojensa takana seisonee.\n\n— No sanokaa pois, mitä ajattelette asiasta, onko ehdotus mielestänne\nsemmoinen, että siihen kannattaa suostua?\n\n— Kyllähän se...\n\n— Sopisihan se kai...\n\n— Isäntä ehkä vain puhuu piloillaan.\n\n— Mitäs pilaa siinä on, virkkoi isäntä. — Siihen luuloon voinee\nteistä ehkä monikin tulla, ottamalla huomioon äskeisen kapinan, johon\nteistäkin muutamat aikoivat ottaa osaa, ollen sitä valmistelemassa.\nMutta minä olen ajatellut asiata näin: Ei teistä monikaan, eikä\nkukaan, olisi ryhtynyt kapinallisten puuhiin, elleivät teitä olisi\njohtajanne vieneet harhaan. Kapinaan ja niskoitteluun teitä opastivat\nsanomalehtenne, joita järkähtämättä uskoitte. Paise kasvoi vähitellen,\nja nyt se on puhkaistu, ja jos vastaisina aikoina pysytte sellaisista\nerossa, ei vanhoja sen pitemmälle muistella.\n\nMiehistä yksi ja toinen raapi korvallistaan. Tämä oli niin\nkäsittämätöntä. Mitenkä porvari saattoi luopua noin vain omaisuudestaan\nja ryhtyä torppareilleen maata jakamaan? Merkillinen asia. Mikähän\npyydys tässä piileksi, jos piileksi? Aikoiko ukko todellakin vetää\nnenästä ja sitten naureksia kepposelleen jäljestäpäin?\n\nNo teistä ei sano kukaan niin halaistua sanaa, virkkoi isäntä suopeasti\nmuhoillen, nähdessään miesten nolouden.\n\n— Kyllähän se hyvä on, jos se vain niin kävisi päinsä.\n\n— Mitenkä sen maksun kanssa lienee? Meillä ei ole sitä kapitaalia,\narveli joku.\n\n— Olen ajatellut, että maksaisitte jonkun määrätyn prosentin\nvuotuisesti, ja kerranhan velka kuolisi sillä neuvoin. Lainoja myöskin\nvoisi ottaa rahalaitoksista. Miten vain teille sopisi.\n\n— Eikö tätä saisi vähän miettiä, ja jos isäntäkin tarkemmin sitten\nvielä selostaisi, arveli joku.\n\n— Niin ja sopisihan rajoja jo katsella, jos kerran asiasta on tosi\ntullakseen, ehdotti toinen.\n\n— Katsellaan vain rajoja, pyyteli kolmas.\n\n— Tulleeko tuosta puuhasta mitään, jurahti Punamäen Kustaa.\n\nIsäntä hymähti. Kustaa on laisensa. Häntä ei nähtävästi mikään saa\nmuuttumaan. Pitääpä valmistaa hänelle yllätys.\n\n— Ja sitten tässä päästäänkin miehet kihlajaiskahville, virkkoi isäntä.\n— Lauri aikoo ottaa emännän itselleen, niin juodaan kuppi kuumaa sen\npuuhan kunniaksi.\n\n— Vai niin... vai ottaa tämä Lauri emännän.\n\nOnnea vain!\n\n— Taitaa olla morsian kaukaisiakin? kysäisi joku.\n\nKaisu oli istunut emännän vieressä peränurkassa ja käänsi punastuen\npäänsä piiloon. Kuului piilosta pieni naurun pirahdus.\n\n— Eihän se kaukaa... Tämä Punamäen Kaisuhan se on, sanoi isäntä.\n\nJos miehet äsken näyttivät hölmistyneiltä, niin he nyt olivat sitä\nentistä enemmän. Katsottiin isäntään, että puhuiko se selvillä päin\nvai uneksiko. Punamäen Kustaa näytti kaikista vähimmän käsittävän koko\npuhetta.\n\n— Tuohan Lauri tänne se tyttösi, sanoi isäntä nousten seisomaan ja\nkääntyen Kustaaseen lisäsi:\n\n— Meistä nyt taitaa sitten tulla vanhat vaarit ja läheiset sukulaiset.\n\nKustaa näytti pahaenteiseltä ja vaikeni.\n\nLauri oli ottanut Kaisua kädestä ja tuli pöydän päähän, jossa isäntä\nseisoi muhoilevana.\n\n— Jos vain tämä Kustaa antaa tyttärensä, virkkoi Lauri hyvätuulisesti\nKustaalle.\n\nIsäntä liitti nuorten kädet ja toivotteli Jumalan siunausta.\n\nKaisu pyörähti isänsä viereen ja virkkoi hiljaa:\n\n— Älä ole vihainen, isä.\n\n— No, menehän nyt tuosta... jurahti Kustaa, mutta ei puhunut enempää.\n\nMiehet kävivät onnittelemaan, mutta näyttivät edelleen sangen noloilta.\nOlipa tämä ihan kuin valhejuttua, vaikka taisi olla sittenkin totta.\nSilläkö se Kaisu olikin siellä valkoisten puolella, kun sulhanen oli\nmyöskin siellä. Mikäs, pulska tyttö hän Kaisu oli, riuska ihminen.\nKyllä sopi keikkua emäntänä tämmöisessä talossa.\n\nKun kahvi oli juotu, tuntui miehistä nolous haihtuvan.\n\n— Minä luulin, että tämä isäntä narraa meitä oikein sylimitalla,\nvirkkoi yksi.\n\n— Samaa minäkin.\n\n— Ainahan sitä jotakin näkee, kun elää. En minäkään olisi uskonut,\nvaikka kuka olisi haastanut.\n\n— Onhan tämä Kaisu sukkela tyttö.\n\n— Ja Laurikin on säyseä mies, kyllähän sen kanssa sopii...\n\n— Olen tuon minä tiennyt jo pitemmänkin aikaa, mutt'en ole tietojani\npuhunut, virkkoi vanha Tuomas kepsakehtien mielissään salaisuutensa\nsäilymisestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet poistuivat kylätiellä ja näyttivät edelleen tiukasti miettivän\nisännän lupaamaa lohkomista. Sitä oli vieläkin vaikea uskoa. Jotakin\nhyötyä sillä täytyy lohkomisesta olla, muutoin se ei siihen rupeaisi.\nJa saattaa se pelätäkin jotakin. Sattuisivat vaikka nämä valkoisten\nvoitot vielä takaisin menemään ja tulemaan punaisten valta, niin menisi\nsilloin maat ilmaiseksi. Siksi se saattaa kiirehtiä maittensa jakamista.\n\nMiehet olivat kulkeneet vaieten tienristeykseen, josta useampien oli\nerottava omalle suunnalleen. Istuttiin tien viereen kuin yhteisestä\nsopimuksesta, ja yksi aloitti:\n\n— Tähän asiaan saattaa olla koira haudattuna.\n\n— Niin minustakin... Mitä se muutoin rupeaisi maitaan jakamaan.\n\n— Miten lienee. Kyllä minusta sillä on tositarkoitukset, ja ehdot on\nmielestäni hyvät, virkkoi joku. — Kyllä minä en yhtään epäile.\n\n— Minä vain en usko, arveli toinen.\n\n— Enkä minä. Tuossapa tuon nyt näkee, kun pitäisi kirjoja ryhtyä\ntekemään.\n\n— Kyllä se kettu osaa häntänsä piilottaa.\n\n— Ja etunsa katsoa. Saattaa olla tämä valkoinen hallitus lyhytaikainen,\nja siksi koettaa nyt katsoa eteensä. Sanoihan »Työmies» aikoinaan,\nettä porvari ei vapaaehtoisesti mitään anna, jos siitä ei ole hänelle\nvastaavaa hyötyä.\n\n— Niin sanoi, ja tämäkin Mäenpään ukko on suurporvari.\n\n— Mitä Kustaa sanoo asiasta? kysäisi joku.\n\n— Sanonpahan vain, että porvari on aina porvari, eikä se siitä muuksi\nmuutu. Minä ainakin pysyn erossa koko puuhista, arveli tämä.\n\n— Etpähän pysy erossa, koskapa tyttäresikin annoit porvarin pojalle.\n\n— En ole kauppaamassa käynyt. Enkä tunnusta tyttöä omakseni. Menköön\nminne haluaa.\n\n— Mutta sehän saattaa antaa sinulle nyt torpan maat ilmaiseksi,\nnaureksi joku miehistä pahanilkisesti Kustaalle.\n\n— En ole lahjojensa vaivainen, enkä vaivaa päätäni koko jutulla.\nSittenpähän taas senkin puuhan näette, älkää olko hyvillänne edeltäpäin.\n\nMiehet hajaantuivat kukin taholleen. Päätettiin jättää asia vielä\nratkaisematta. Sittenpähän näkisi, miten tämä valkoinen hallitus\nnäyttäisi pysyvältä.\n\nMuutamat miehistä päättivät kumminkin suostua isännän tarjoukseen.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nJuhannusaaton ehtoo.\n\nMäenpäässä vietetään Laurin ja Kaisun vihkiäisiä. Pihaan ja kuisteille\non pystytetty koivuja, niitä on tuvassa ja kamareissa. Puheenporina soi\njoka nurkasta.\n\nNaapuripitäjistäkin on tullut vieraita, mutta talon alustalaisista on\nosa jäänyt tulematta, ja se on koskenut isäntään kipeästi.\n\nHän on viimeiseen saakka tahtonut uskoa mahdollisimman paljon hyvää\nkapinaan osallisista alustalaisistaan, puuhannut ja järjestänyt heidän\nhyväkseen, mutta tulos on ollut vähäinen. Välit heidän puoleltaan ovat\npysyneet kylminä edelleen. Takapuheita on saanut kuulla vähänväliä,\njoskus rumiakin juttuja.\n\nTorpparit eivät ole yksimielisesti hyväksyneet hänen\nlohkomistarjoustaankaan. Siitäkin hän on saanut kuulla yhtä ja toista.\nEnsiksikin torppareilta itseltään ja toispaikkakuntalaisilta, jotka\novat ihmetelleet, miksi Juho maitaan tahtoisi niin kiireellä ryhtyä\njakamaan. Varmaankin palkkioksi uhkauksista ja kuolemantuomioista, ovat\nsanoneet.\n\nHänen hyvää tarkoittava toimenpiteensä on näin ymmärretty väärin ja\nosaksi joutunut naurun alaiseksi. Ehkäpä omat torpparitkin ovat siitä\npilkaten puhuneet. Nytkin useat vieraista ovat ihmetellen kyselleet,\nmitä hän oikein tarkoittaa sillä, että vankeja puuhaa ehtimiseen pois\nja maitaan aikoo melkein ilmaiseksi jakaa.\n\nVankeja hän on tosin koettanut vapauttaa, niitä, joita on tuntenut.\nOmat alustalaisensa hän on saanutkin vapautetuksi takaamalla heidät.\n\nOnkohan siitäkään mitään hyötyä ollut? Tuskinpa sitäkään ovat\nkäsittäneet muuksi kuin omien etujen ajamiseksi.\n\nJuho on hetkeksi jättänyt vieraansa ja kävellyt rantaan, jossa on\nistunut vesikivelle. Mikä lie ahdistajainen tavannut, joka niin\nraskaasti painoi. Olisihan pitänyt poikansa hääiltana olla iloinen,\nmutta tällä kertaa ei jaksanut. Suotta kai antoi mielensä painua näin,\nmutta ei voinut sille mitään, että tuntui katkeralta ajatellessa, kun\nomat mökkiläisensäkin käsittivät hänet niin kovin väärin. Hän oli\nrakkauden töillä koettanut parantaa repeytyneitä haavoja, mutta nyt\nvihdoinkin huomannut sen turhaksi. Oppi, jota heihin oli istutettu\nei näyttänyt lähtevän. Hän oli saanut kuulla, että monet vankilasta\npalanneet hautoivat kostoa ja odottivat aikaa, jolloin heidän vuoronsa\ntulisi maksaa moninkertaisesti mitä olivat kärsineet.\n\nNäinkö he aikoivat tulevaisuutta ja uutta Suomea rakentaa?\n\nViha ja vaino ei tulisi loppumaan. Ja jos rauhakin saataisiin\npakkokeinoilla pysymään, ei se olisi oikeata rauhaa. Vanhat hyvät ajat\nolivat ehkä pitkiksi ajoiksi menneet.\n\nJuho tunsi olemuksensa kummallisesti kokoonkutistuneeksi. Läjään\ntuntuivat painuvan uudet toiveet onnellisesta ajasta. Maan\nitsenäisyyskin saattaisi olla vain lyhytaikainen unelma, kun ei kerran\nmitään kestävää saataisi rakennetuksi.\n\nJuho nousi pihaan lähteäkseen. Lauri käveli nuoren vaimonsa kanssa\nrantatiellä, ja huomattuaan Juhon tulivat he häntä vastaan.\n\nJuho tunsi helpotusta katsellessaan elämänhaluisia nuoria. Saisivathan\nhe ehkä nähdä työnsä tuloksena uuden onnellisen Suomen, jos se häneltä\njäisikin näkemättä. Tulevaa sukupolvea ajatellen saattoi toki vielä\njotakin toimia.\n\n\n\n"]