[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTWpETAiXMSHqP5tU4a7XG6rl32Mne1pu9ghg_02M2bw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2906,"Ampiaispesä","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2906-korhonen-veikko-ampiaispesa","2906__Korhonen_Veikko__Ampiaispesä","Kyläkertomus","romaani",[],[],"fi",1917,null,20109,126088,false,72357,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Ampiaispesä: Kyläkertomus\" by Veikko Korhonen is a novel written in the early 20th century. The story likely unfolds in a rural Finnish setting, exploring the dynamics of two neighboring villages, Korpijoki and Kolmo, which are separated by a river. The narrative revolves around the lives of the villagers, particularly focusing on Iisakki from Mikkola and the tensions that arise from local rivalries and conflicts over resources, as well as the budding interests of new characters like Eedla.  At the start of the novel, the reader is introduced to the scenic yet conflict-ridden environment of the villages as the landscape transitions from winter to spring. Different characters are presented, such as Iisakki, who has ambitions of unifying the rival factions within the communities but faces skepticism and resistance. The opening chapters depict the broken relationships and gossip that dominate the social interactions between the residents. Tensions escalate with disputes over fishing rights, foreshadowing deeper conflicts that may affect the community’s cohesion. As these relationships unfold, both personal and collective stakes emerge that hint at the potential for both reconciliation and further disputes as the characters navigate village life's complexities. (This is an automatically generated summary.)",[],208,"Kyläkertomus sijoittuu kahden naapurikylän, Kolmon ja Korpijoen, vaiheille. Tarina seuraa talojen isäntien ja emäntien arkea, avioliittoaikeita sekä pienen yhteisön sisäisiä suhteita ja juoruja.","Veikko Korhosen 'Ampiaispesä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2906. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","AMPIAISPESÄ\n\nKyläkertomus\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nOulussa,\nPohjolan Kustannus-Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMaaliskuu oli lopuillaan. Kolmojoki oli luonut jääpeitteensä ja\nvirtaili tasaisesti lämpimässä auringon paisteessa.\n\nKolmojoki oli aikoinaan virtaillut koskemattoman metsän läpi.\nVähitellen sen rannoille oli muodostunut viljelyksiä ja taloja, ja nyt\nse jo eroitti toisistaan kaksi kyläkuntaa, jotka olivat sen äyräille\nmuodostuneet. Kyläkunta olisi oikeastaan sopinut olemaan yhtenä, mutta\nse oli jotenkuten eroittunut kahdeksi. Joen pohjoispuolinen kyläkunta\nsai joesta nimensä ja eteläistä sanottiin Korpijoeksi, koskapa sen\nkylän asukkaat vieläkin väittivät Kolmojokea aikoinaan sanotun\nKorpijoeksi.\n\nKorpijoen kylässä on ainoastaan muutamia huomattavia taloja. Mikkola,\nkylän rehevin talo, on keskuksena ja siinä isäntänä Iisakki, Hämeestä\naikoinaan muuttanut vanhapoika. Mainittava on myöskin Miirun talo,\njossa toimeliaana isäntänä hääräilee Jooseppi. Hänellä on vaimona\nteräväkielinen Eveliina ja Eveliinalla Eedla-niminen tytär, ainoa\ntalossa.\n\nKertomuksen vuoksi on myöskin mainittava, että Miirun peltojen päässä\non mökki, jossa asuu räätäli Romppanen.\n\nMutta joen toiselta puolelta näkyy myöskin talojen kattoja. Näkyvätpä\nYlä-Rietulan katot kaikkein kauimmaksi, ja savupiiputkin ovat niissä\nlukuisammat kuin toisissa taloissa, lukuunottamatta Mikkolaa, Korpijoen\ntaloa.\n\nHieman alempana notkossa on Ala-Rietula, ränsistynyt talopahanen, jonka\npäreillä paikatut akkunat katselevat kuin avuton sokea kylään, missä\ntalojen ulkomuoto paranee vuosi vuodelta, Ala-Rietulan jäädessä yhä\nkatselemaan puolisokeana edistyksen kulkua Kolmon kylässä.\n\nVielä on mainittava Möttösen talo toisella puolella valtamaantietä\nYlä-Rietulan naapurina. Se on myöhemmin rakennettu kuin toiset talot\nja seinät kuultavat, vielä vaalean harmaina, kun sen sijaan toisten\ntalojen seiniin on aika lyönyt tumman värinsä.\n\nYlä-Rietulaa hallitsee Mooses Rietula, pyöristynyt vanhapoika\nja lautamies. Lyhyet raajat, jotka näyttävät kuin musertuvan\nomistajansa painosta, ovatkin jo hieman vääristyneet. Kapeat\nhartiat keskiruumiiseen verraten ja päässä takkuinen tukka, joka\npörröttää rikkinäisen viltin lierien alta sakeana pöyrynä. Lihavat\nkasvot näyttävät ensi katsannolla hyväntahtoisilta, mutta lähemmin\ntarkasteltua on niissä salakavala ilme, joka on samalla ärtyinen. Mutta\ntästä huolimatta Rietula nauraakin joskus niin että vatsa lainehtii.\n\nAla-Rietulassa liikehtii verkkaan viisikymmenissä oleva Vernand, laiha\nukon käppyrä. Vernandin kapeissa, luisevissa kasvoissa ovat punoittavat\nsilmät, jotka näyttävät aina ihmetellen katselevan ympäristöään.\n\nVernandilla on myöskin poika, Hesekiel, joka on ilmetty isänsä kuva,\nvain hiukkasta pienempi. Samat ihmettelevät silmät ja samat luisevat\nkasvot. Liikkeissäänkin yhtä verkkainen. Emäntä on kuollut Vernandilta\neikä hän ole tullut vielä uutta ottaneeksi.\n\nMöttösessä on isäntänä Eerikki ja hänestä ei paljoa kerrotakaan.\nHänellä on sitävastoin sisar, Taava, lihava vanhapiika, joka on\nyrittänyt kolmasti miehelään, mutta aviotoveri on hänet aina\nviimetingassa pumpannut takaisin Möttöseen ja siinä Taava on vain\nveljensä taloa hoidellut ja paisunut entistään pyöreämmäksi. Taava on\nsukkela suustaan, kuten tavallisesti savolaiset sisarensa. Ja hänellä\non tarkat korvat. Mikään juorujuttu ei mene hänen korviensa ohi.\nKuulemastaan hän tekee omat johtopäätöksensä, joihin toisten talojen\nemäntien on napisematta mukauduttava.\n\nYksi kyläkunta, mutta kaksi nimeä.\n\nKyläkuntien väliä on vain muutamisen sataa askelta, niin että selkeällä\nilmalla saattaa pienempikin puhe kuulua yli joen toiselle puolelle.\nTästä huolimatta ovat kylien asukkaitten välit olleet riitaiset.\nSalapuheet ja roskajuorut ovat asukkailla jokapäiväisenä ruokana.\nJos Kolmossa tapahtuu onnettomuus, niin siitä Korpijoella salaisesti\niloitaan, ja jos korpijokelaisia onni potkaisee, niin Kolmossa saattaa\njoku isäntä tai emäntä tulla pahoinvoivaksi.\n\nMikkolan isäntä Iisakki, muutettuaan tänne Hämeestä, aikoi käydä kylien\npahaa sopua parantamaan, mutta toimenpiteestään joutui kolmolaisten,\njopa kyläläistensäkin, vihoihin. Ja kun Iisakki on turpeasta\nolemuksestaan huolimatta hieman kumaraharteinen, alettiin häntä ensin\nKolmon puolella haukkua kyrmyniskaksi, ja vähitellen tämä nimi tuli\nkäytäntöön hänen omien kyläläistensäkin keskuudessa. Asianomainen aikoi\nensialussa harata nimensä muutosta vastaan, mutta taipui vähitellen, ja\nKyrmyniskaksi häntä nyt sanotaan koko Kuivalan pitäjässä.\n\nOn mainittava, että kyläkuntiin tulee kerran viikossa posti, joka\ntuo jokusen sanomalehden kylän vauraimpiin taloihin. Ja siinä on\nkaikki henkinen viljelys, lukuunottamatta kituvaa raittiusseuraa ja\nkylien keskeisiä juorupuheita, joilla asianomaiset ravitsevat itseään\nkotoisista pelloista saadun viljan ohella.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLämpimät paisteet olivat sulatelleet hankia, ja päivisin tiet jo\nupottivat ja kallistuivat yhä enemmän vinoon. Muutamissa paikoin näkyi\njo sulaa maata jalaksen uurnassa ja tiekin oli käynyt rapakoiseksi.\n\nKyrmyniska käveli verkalleen kallistunutta peltotietä ja myhähteli\nitsekseen. Kevät näytti tulevan tavallista aikaisempaan. Päiväkulta\npaistaa lekotti lämpimästi ja öillä oli taivas pilvessä.\n\n— Kohta siitä alkaa kevätkalan pyynti, murahti mies ääneen, tultuaan\npihatörmälle, johon näkyi virtaileva joki alempana rannassa, — joko\nlienee Rietula rysänsä tupannut joen alajuoksuun? murahteli Kyrmyniska\nedelleen ja kuin vastausta saadakseen jäi katselemaan Kolmon puolelle\nRietulan peltoja ja pihamaata, jotka hyvin sopivat näkymään Mikkolan\npihaan.\n\nRietula näytti seisovan hänkin talonsa piharakennuksen nurkalla ja\nkatselevan Mikkolaan päin.\n\n— Keh, mitähän se nyt siellä vahtaa, myhähti Kyrmyniska ja silmäsi\nomille vainioilleen, joilla pohotti pitkä rivi lantakasoja, jotka\nolivat olleet aina lukuisammat hänen pelloillaan.\n\n— Niitä se siellä tarkkailee... kai lukeakseen. Saaneeko luetuksi.\nKolmekymmentä kaksi niitä on, ja viisitoista on vaan Rietulan\npelloilla. Heh, mitäpä tuosta. Olkoon mitä on, mutta kateena se niitä\nkatselee.\n\nIisakki pyörähti tupaan, otti orrelta talvella korjaamansa haukirysät\nalas ja sitoi ne kimppuun. Vetäistyään rasvapieksut jalkaansa, painui\nulos rysänippu kainalossa joen rantaan. Saatuaan venheen vesille,\nantoi hän sen hiljaa lipua virran mukana ja jäi katselemaan kirkkaasti\nvälkehtivää veden pintaa.\n\nIisakki oli ollut pahalla tuulella useita viikkoja yhtämittaa\ntietämättä siihen syytä oikein itsekään. Jokin outo, ellottava tunne\noli häntä painanut. Oliko kyläläisten riitaisuus, jota hän oli\nkoettanut voimiensa mukaan musertaa, painanut mieltä, vai yksinäinen\nvanhanpojan elämäkö kävi tympäiseväksi?\n\nMutta nyt siinä venheen keinuessa hiljaa eteenpäin, tunsi Iisakki aivan\nyhtäkkiä käyvän mielensä hyväksi. Hymy herahti suupieleen ja povessa\nsykähti niin kuin ennen nuorena miehenä.\n\nPäivä paistoi lämpimästi, hanget alenivat ja Mikkolan vainiot\npaljastuivat lumen alta tuoden esiin kauniit oraat. Hyvinpä olivatkin\nsäilyneet talven alla. Valtava vilja siinä taas lainehtii kesän tultua.\n\nIisakki tarttui airoihin ja vetäisi voimakkaasti rintaa paisuttavan\nhyvän mielen vallassa. Mutta lahoneet hankavitsat rouskahtivat poikki,\nja Iisakin täytyi istua perään melomaan.\n\nIisakin suu kiertyi leveään hymyyn ohjatessaan venhettä joen suuhun.\nMistä se nyt tosiaankin tämä hyvänmielen tunne pulpahti niin yhtäkkiä?\nTämä kaunis kevätköhän se vielä saisi vanhat veret liikkeelle? Heh,\nolipa mistä oli ja tulkoon mistä tulee, kunhan on hyvä olla, eikä\naina mieltä paina jäytävä alakuloisuus. Pistetään rysät entisiin\nkalapaikkoihin, keitetään kalaa ja odotellaan kesää. Ja siinä sivussa\nojennetaan riitaisia kyläläisiä sovinnon tielle. Ojennetaan, neuvotaan,\nvaikkapa siitä murtavatkin suuta ja haukkuvat Kyrmyniskaksi.\n\nVenheen kokka kahahti rantakaislikkoon, mutta Iisakki ei malttanut\nvielä nousta rysiä laittamaan, vaan jäi edelleen miettimään.\n\nKymmenen vuotta sitä on jo Mikkolassa eletty. Mikä lienee silloin\nsaanut Hämeestä tänne muuttamaan ja kauniit syntymäseudut jättämään.\nNiinkuin olisi muka täällä paremmat maat olleet ja kalavedet. Kadutti\nkaupat ensin muutamia vuosia ja ikävä oli Hämeeseen, vaan siinähän tuo\non tasaantunut, ja talo on noussut ja pellot kasvavat nyt jo niin että\nkuuluu kylälle asti.\n\nTalonsa on saanut nousemaan, kun on puuhannut, mutta eipä ole naapurein\nvälit parantuneet, vaikka olisi kuinka saarnannut. Riidellään ja\nhosataan yhtämittaa ja milloin ei julkisesti riidellä, niin silloin\ntakanapäin jurnutetaan ja puhutaan pahaa ja arvotonta toisistaan. Mutta\nolkoon miten on. Eikö tästä puolin jääne sovintoyritykset sikseen.\nSekö heille ikänsä saarnaamaan! Heh, riidellään sitten, kun kerran\nse on mieleisempää. Riidellään ja hosataan ja tapellaankin, jos niin\ntarvitaan. On sitä Kyrmyniskassakin sisua, jos niikseen tulee.\n\nIisakki pisti piippuunsa, sylkäisi, pisteeksi mietteilleen ja nousi\nketterästi laittamaan rysiä kuntoon. Jalka nousi keveämmin kuin ennen\nja hyvä mieli tuntui vaan paisuvan.\n\nIisakki oli saanut jo ensimäiset rysänsä jokeen ja aikoi viimeisiä\nasettaa entisiin paikkoihinsa joen viimeisessä mutkassa, kun hän\nhätkähti jo ihmeissään seisomaan.\n\n— Kuka pirhana siihen jo ehti rysänsä, virkkoi katsellessaan entisiä\nrysän paikkoja, joihin oli jo pyydykset pantuna.\n\nIisakki seisoi kysymysmerkkinä. Äskeinen hyvä mieli tuntui alenevan.\n\n— Kuka kehveli se...\n\nSattui siinä Iisakki kääntämään päätään ja huomasi rannalla Rietulan\nseisomassa ja virnistelemässä.\n\n— Kas kun naapuri on pistänyt siihen jo rysänsä likoon, virkkoi\nIisakki. Mutta mitenkähän se on, kun minä olen siinä tottunut ennen\npyydyksiäni pitämään?\n\nMiehet kyyräsivät vastakkain. Rietulan leuka näytti värähtävän.\n\n— Sinähän niitä olet tässä joessa parhaita pyyntipaikkoja tähän asti\npitänyt, vaan vuoro se on kerran minullakin, sanoi Rietula.\n\nIisakki näytti aprikoivan, alkaisiko haastaa riitaa vai koettaisiko\nsovinnolla selviytyä naapuristaan.\n\n— Lieneekö ne tässä rysänpaikat parempia kuin muuallakaan. Ja kun\nminä tässä olen pitänyt ennenkin enkä ole sinun pyyntipaikoillesi\npyrkinyt, niin eiköhän sovittaisi pyytämään niin kuin ennenkin riitaa\nhaastamatta, arveli Iisakki.\n\nRietula oli tullut muutaman askeleen lähemmäksi ja kivahti:\n\n— Elä puhu mitään entisistä pyyntipaikoista. Kun muutit Mikkolaan,\nvaltasit tämän paikan, enkä kehdannut pois ajaa, mutta nyt ajetaan. Ja\njos et sitä usko, niin koetetaan!\n\nJa Rietula sylkäsi kouriinsa valmiina käymään käsirysyyn, jos\ntarvittaisi.\n\nIisakinkin mieli myrtyi ja hän purasi piipun vartta, joka sattui\nolemaan hampaissa, niin että pala lohkesi suuhun. Mutta riitaa ei mies\nsen pitemmältä käynyt haastamaan. Lähti astumaan ja virkkoi mennessään\nRietulalle:\n\n— Tulehan aamulla Mikkolaan sampiaiskeitolle. Pistetään kahviksikin ja\nvielä on putelissa pikkuisen, josta pulitetaan sekaan. Olen parhaimpia\nvieraita varten säästellyt.\n\nRietula kuului kiroavan kiitokseksi lähtiessään soutamaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nIisakki istui kamarissaan keinutuolissa ja antoi sen hiljaa liikkua.\nIltapäivän aurinko paistoi ikkunasta sisään ja muodosti kirkkaan\nvalojuovan lattiapalkeille. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.\n\nIisakin piippu oli sammunut ja sitä pitävä käsi valahtanut riippumaan\ntuolin kaiteen yli. Miehen otsalla oli syvät mieterypyt.\n\nKyllä vain korpijokelaiset ja kolmolaiset olivat asettaneet hänet\nkovalle koetukselle. Hän oli jo päättänyt, ettei kajoo heidän\nriitoihinsa, vaan pysyy kaikista erillään, mutta myttyyn meni se päätös.\n\nKylät olivat päättäneet perustaa yhteisen osuuskaupan ja asiasta oli\njo pidetty kokouksia, ja osuudet olivat merkityt, vaan paikasta oli\nsyntynyt riitaa. Kolmolaiset tahtoivat kauppaa puolelleen ja samoin\nvaatimuksin esiintyivät korpijokelaisetkin, vaatien kauppaa joen\nrannalle, jossa oli sopiva kartano heidän kylänsä puolella.\n\nKorpijokelaiset olivat käyneet tänään miehissä puhumassa Iisakille\nasiasta. Miehet tulivat kiihtyneinä, hiukset pystyssä vaatimaan\nIisakkia sovittajaksi asiassa ja pitämään heidän puoltaan\nkiistanalaisesta kaupan, paikasta.\n\nKokous oli iltapäivällä Miirussa, ja hänen täytyi lähteä sinne ja\nvarustautua hyvään hyökkäys- ja puolustuskuntoon. Puheenlahjaa hänelle\noli suotu, eikä hänen tarvinnut sitä edeltäpäin valmistella, mutta\ntäytyi miettiä muitakin keinoja, ja senpä takia mieterypyt vaan hetki\nhetkeltä syvenivät Iisakin otsalla.\n\nVarmasti oli riivaajainen mennyt kumpaistenkin kylien miehiin, kun\nviitsivät kinata turhaa moisessa pikkuasiassa. Eihän kahta kauppaa\nvoinut laittaa ja niin neuvoin täytyi toisen tai toisen puolen tulla\nkysymykseen.\n\nJoen yli johti leveä maantiesilta ja joku irvihammas oli viime\nkokouksessa ehdottanut, että rakennettaisiin kaupalle kartano joen\nsillalle ja muutettaisiin maantie toisesta paikasta kulkemaan. Muutamat\nisännät, varsinkin Miirun Jooseppi, olivat asiaan innostuneetkin\nluullen ehdotuksen tekijällä toden olevan kysymyksessä.\n\nIisakki myhähti. Vähän niille oli järkeä annettu, miespoloisille, sen\nnäki kaikista heidän puuhistaan.\n\nKello löi kumeasti viiden lyöntinsä muistuttaen Iisakille, että\nkokoukseen lähdön aika oli käsillä. Mutta edelleen istui Iisakki ja\nkeinahteli. Hänen sisässään oli alkanut kuohua.\n\nMenen ja sanon suorat sanat heille kaikille. Sanon vasten naamaa enkä\nselän takana jurnuta, niinkuin he. Sanon, että perustakoot kauppansa\nvaikka hiiteen, vaikka Kittilän kirkon takapuolelle. Puuhatkaa niin\nkuin puuhaatte, rähiskää ja tapelkaa, hunsvotit!\n\nSe olisi niille parhaiksi.\n\nIsäntärenki raotti kamarin ovea ja virkkoi:\n\n— Mitenkä se on isäntä, kun se kokous kohta alkaa ja... menkää nyt\njoutuun, hyvä isäntä... tässä on kunnia kysymyksessä.\n\n— Minä annan perhanat sille kokoukselle! murahti isäntä noustessaan.\n\nRenki painoi oven kiinni ja ihmetteli isäntänsä murahtelua.\n\n— Ei ole nyt meidän ukko oikealla tolalla. Viime aikoina onkin istunut\nja miettinyt... sitä akattomuuttaanko surenee.\n\nJa kun isäntä laskeutui portailta ja meni aitan ohi maantielle, arveli\nrenki vielä työnsä keskeyttäen:\n\n— Ei se tänään kävelekään sillä tavoin, että siinä olisi puolensa\npitäjätä. Mikä pahus sitä vaivaa...?\n\nIisakki kävellä köhnysteli joen sillalle ja siinä vasta huomasi,\nettä oli tullut ohi Miirun tiehaarasta. Aikoi kääntyä, mutta huomasi\nnais-ihmisen joella pesupuuhissa. Kukahan se olikaan? Pitääpä katsoa\ntarkemmin! Miirun Eedla. Eikös ollut Eedla tosiaankin vaatteita\nkarttuamassa!\n\nIisakki sanoi hyvän päivän ja nojasi kaidepuuhun.\n\n— Päivää vain. Kokoukseenko se isäntä oli menossa?\n\nEedla näyttikin vastoin tavallisuutta olevan puhetuulella.\n\n— Sinnehän tässä... Sattui tuossa vähän viemään ohi.\n\nIisakki kaivoi housuntaskusta piipun ja pisti hampaisiinsa muistamatta\nsitä täyttää.\n\nNo, johan nyt! Ja eikös ollut jäänyt tupakkamassikin kotiin! Kaikkea\nsitä...\n\nEedla läiskytteli kartulla vaatteita eikä välittänyt Iisakin puuhista.\nOli kietaissut hameensa koholle ja pistänyt helmat vyön alle. Paljaat,\npyöreät pohkeat jännittyivät somasti Eedlan kumartuessa vaatteita\nhuuhtomaan.\n\nIisakki unohtui katselemaan Eedlan puuhailua. Somapa sitä olikin\nkatsella. Nuori, terve ihminen ja lisäksi isotekoinen.\n\nJa siinä katsellessa johtui Iisakille mieleen eukottomuutensa,\nyksinäiset ikävät päivänsä.\n\nJo häntä on mies hullu, kun rupeaa eukotta ikänsä elämään ja kitumaan,\nvaikka talo on kuin linna miehellä. On se. Ja mikä ihme siinä mahtoi\nollakaan, ettei ennemmin tuo asia ollut johtunut mieleen. Mutta nyt\nsattui. Veti kuin vetäjäinen tähän joelle, jossa tuo Eedla... Se on\nnäyttävä ihminen, vaikka sanovat sitä hieman tuhmaksi. Reilu tyttö,\nolipa sitten järeltään mikä tahansa.\n\nIisakki aikoi sanoa jonkun sanan Eedlalle, ennenkuin lähtisi kokoukseen.\n\n— Joko niitä on Miirussa kevätkaloja keitetty? kysäisi.\n\n— Eikö mitä... Oli se isä pannut rysän jokeen, mutta oli jättänyt\nkalasimen auki. Se ukko on välistä semmoinen toljake, virkkoi Eedla.\n\n— Vai jäi kalasin auki, nauroi Iisakki.\n\nEedla oli saanut vaatteet huuhdelluiksi ja kietaisi nyt Iisakista\nvälittämättä hameen yltään ja pisti sen lipeätiinuun pestäväksi.\n\n— Eedla kävisi siellä meillä kevätkalaa maistamassa jonakin päivänä,\nvirkkoi Iisakki lähtien menemään. Vielä lähdettyään hän vilkaisi\nEedlaa, joka siellä puuhaili vieraista välittämättä.\n\n— Pahus, kun tuota Edlaa en ole ennemmin huomannut, pahoitteli Iisakki.\nSiinähän se on emäntä Mikkolaan, mitä sitä sen kauempaa... Kun nyt vaan\nei ehtisi joku toinen ennen minua.\n\nSitä ajatellessa tuli Iisakin käynti kiireisemmäksi ja povessa tuntui\nsemmoinen outo, hiljainen kaikerrus.\n\nSe asia täytyy ottaa käsille nyt aivan heti. Se on tärkeämpi kuin\nosuuskauppa-asia ja kaikki muut kaiken maailman asiat yhteensä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRietula puuhaili myöskin lähtöä osuuskauppakokoukseen. Ylä-Rietulan\nisäntä oli ennenkin osottautunut äkäpäiseksi ja kiivaaksi mieheksi,\nmutta nyt oli osuuskauppa-asia saanut hänet aivan raivostumaan. Nytkin\nkarjui hän piioille ja rengeille, ja vanha emännöitsijä Kustaavakin sai\njo ukon mielenpurkauksista osansa.\n\nRietula oli lautamies ja, kuten sanottu, arka arvostaan myöskin\nulkoasuun nähden. Muutteli nytkin toista paitaa ylleen ja sotkeutui\njotenkuten paitaansa. Kustaavalta pääsi salaa pieni naurunhytkähdys,\nmutta isäntä kuuli sen.\n\n— Mitä sinä, akka, hirnut siinä! Lapa tiehes!\n\nPörröinen tukka ja vihasta pyörivät silmät näkyivät paita-aukosta.\nRenki-Villekin alkoi hohottaa nähdessään sen ihmeen, että isäntä\nsotkeutui paitaansa.\n\n— Lempojako sinäkin, aikamies, kurnutat, kivahti isäntä ja paita repesi\nriekaleiksi hänen käsissään.\n\n— Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni\naikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan\nlakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä\nen ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on\njotain, tiedä se, poika!\n\nVillen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva\noli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat\nsiellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen\nsiitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi\npelkällä sanan voimalla.\n\n— Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville.\n\n— Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula.\n\n— Joko minä sitten lautamiehelle...\n\n— Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka.\n\n— Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa.\n\n— Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula.\n\n— Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika.\n\n— Pahan hengen nulikka... vai meni tämä ottamaan isännän hevosen.\nNo, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa\ntiehensä, ennenkuin minä tulen.\n\nRietula paiskasi ovea mennessään niin, että rämähti. Pihassa kuului\nvielä mennessään jyrisevän piioille, jotka kaivolla pesivät astioita.\n\nRietula oli viime päivinä tuntenut omituista pakotusta sydänalassaan.\nHierojakin oli käynyt muokkaamassa, mutta ei tullut apua siitäkään.\nSe mahtoikin olla jotain henkistä sairautta, päätteli hän siinä\nkävellessään sohjuista maantietä. Olisiko se tämä kirottu\nosuuskauppa-asia? koetti hän tutkia olemustaan, vaan ei sekään tuntunut\nsyynä olevan. Se oli jotain outoa ja ennen tuntematonta. Valitettuaan\noutoa oloaan suutari Horttanaiselle, joka kyläili sattumalta\nYlä-Rietulassa, oli tämä suutari arvellut:\n\n— Se on rakkauden tautia, usko pois. Samalla tavoin se minuakin vaivasi\nja hetipä taukosi, kun eukon otin.\n\nNiin hänen ystävänsä vakuutteli, ja Rietula oli itsekin asiata\najatellut viime päivinä. Hän oli tosin aikoinaan päättänyt elää\nnaimattomana, mutta päätöstähän voi muuttaa tarpeen vaatiessa. Nyt\nei kumminkaan sopinut sitä sen enempää ajatella... Toinen, paljon\ntärkeämpi asia oli nyt kysymyksessä tämäniltaisessa kokouksessa. Nyt\ntäytyi näyttää, mihin lautamies Rietula pystyy, kun tulee oikein tiukka\npaikka eteen. Osuuskauppa oli saatava Kolmon puolelle, vaikka olisivat\nkaikki Kuivalan seurakuntalaiset korpijokelaisten apuna vastaan\nharaamassa.\n\nMiirun Eedla pesi yhä vaatteita joen rannalla. Tällä välin oli hän\nkäynyt kotonaan ja pukeutunut pyhähameeseensa, jonka helmat oli\nkumminkin varovaisuuden vuoksi kietaistu vyötärölle. Punaposkisena ja\nreippaana siinä vaan liehui ollenkaan aavistamatta, että veti puoleensa\nohi kulkevien ijäkkäitten poikamiesten huomion, ja sai vakaiset miehet\najattelemaan naima-asioita silloin, kun muut tärkeämmät asiat olivat\nkysymyksessä.\n\nNiinpä Rietulakin mitään pahaa aavistamatta tuli joen sillalla\nhuomanneeksi Eedlan ja vastoin tahtoaan seisahtuneeksi. Ja kun katseli\nsiinä Eedlan kiivaita käden liikkeitä ja nopeata jalannousua, niin tuli\nheti mieleen, että siinä olisi sopiva...\n\n— Tämä Eedla se vain aina pesua tekee, virkkoi Rietula ja tunsi\ntulevansa hyvälle tuulelle.\n\nEedla vilkasi vieraaseen, mutta eipä sanonut mitään Rietulan\nhyväntahtoiseen huomautukseen. Uudelleen täytyi Rietulan huomauttaa:\n\n— Minä tässä vain arvelin, että puhtautta rakastava luonto se mahtaa\nolla Eedlalla, kun melkein joka päivä on tässä joella loraamassa.\n\n— Mitähän lienee, jurahti Eedla.\n\nRietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi\npaljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä\ntässä vastikään sopivaksi...\n\nRietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos\ntiedustaisi tytön vointia.\n\n— Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi.\n\n— Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään.\n\nRietula alkoi jo suuttua.\n\nKarttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän\nrannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja\ntiuskahti kuin kiusotellakseen.\n\n— Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo\nmuutaman askelen mennäkseen.\n\n— On se, murahti Eedla.\n\nRietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli\nvähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä\nEedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan\nlautamiehen taloon.\n\nHehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi\nalkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä\nleyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen.\n\nKevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään\nja unelmat alkoivat versoa.\n\nKevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään,\nmutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei\nmiettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä,\nja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän\nnuoren naisihmisen sydän.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOsuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma\nja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja\nsuuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on\nsyljeksitty märäksi ja niljaiseksi.\n\nMikkolan Iisakki saa puheenvuoron.\n\n— Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy\nyksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta,\nmitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada\nsovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin\nettä se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi\nkyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät\nosuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan\neri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi\nkuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää\nikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen\nsydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka\npäivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä\nriita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä\novat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja\nrepivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että\nnämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti\nvaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä\nmulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään\nja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta\nsen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä\nrakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme\nja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja\nesityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut\nteidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita,\nja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen\nvälittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota\njärkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne\nsovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut\ntien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja\nohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että\nteidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää,\nmiehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee\nvihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon\nminä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät...\ntuota... meidät perii hiisi joka sorkan!\n\nIisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\nEedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun\nIisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään\naivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti\novensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi,\nniinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja\ntaisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua.\n\nTuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen\nkäynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen\niskentä permannolle.\n\nMutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi\nkoko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin\nväsyneesti lerkkumaan.\n\nJa se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty\nmurhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja\nAla-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta:\n\n— Se taisi haukkua meitä.\n\n— Kuka?\n\n— Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui.\n\n— Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies\nmustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa.\n\n— Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo\nMöttösen Eerokin.\n\n— Sille pitäisi antaa vastasanat.\n\n— Niin, oikea vastamyrkky!\n\n— Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo\nmiehissä.\n\nMutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan\ntulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä\nhämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka\noli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on... kyllä se...\nRietulaa nykäistiin kylkeen:\n\n— Kuuletko sinä...!\n\n— Ka, mitä?\n\n— Nukuitko sinä, perhana, koko ajan, kun meitä Kyrmyniska haukkui?\n\n— Ka, enhän minä...\n\n— No mitäs sitten noljotat, sano kovat sanat sille.\n\nRietula terästyi.\n\n— Sano lautamies, kun minua puhuttelet, kivahti hän räätäli\nRomppaselle, joka oli kehoittanut kovia sanoja Iisakille sanomaan.\n\n— Oleppa nyt lautamies tai mikä tahansa, niin anna sille sapiskat.\n\nKolmolaiset alkoivat heitellä vihaisia silmäyksiä Rietulaan. Mitä se\nsiinä kyyrötti ja vahtasi karsinapuolelle tupaa saamatta suutaan auki,\nvaikka aina oli kehkeä kehumaan sillä sanansa voimalla. Antoiko se nyt\nvain noin ilman mitään Kyrmyniskan häväistä kolmolaisia?\n\nRietula huomasi nyt itsekin noloutensa ja koetti sitä pois pudistaa\nitseään vihaisesti liikauttamalla. Kalvoi liivinsä taskusta sikarin\npään, pisti sen poskeensa ja puraisi muutaman kerran niin, että\nleukalihakset korkealle jännittyivät.\n\nKolmon miehet huomasivat tämän ja arvelivat, että jopahan miehen luonto\nnousee.\n\nJa Rietulan luonto nousikin. Hän oli pannut merkille, että myöskin\nIisakki katseli Eedlaa hyväntahtoisen ahneesti ja se kismitti mieltä\nsen lisäksi, kun Iisakki aina sitä sovintoaan saarnasi ja kerskui\nlähimäisen rakkaudellaan.\n\nJo nousi Rietula puhumaan. Vapauttava humahdus kävi Kolmon miesparvessa.\n\n— Sinä, Kyrmyniska, tulit taas tänne meidän kokoukseen, aloitti Rietula\nja silmänräpäyksen mietti, miten jatkaisi. Pahusko lienee nyt sanat\nsuusta vienyt.\n\n— Tulinhan minä, kun pyytämällä pyydettiin, virkkoi Iisakki toiselta\npuolen tupaa. Ajattelin kyllä jättää pääni pistämättä tänne\nampiaispesään, mutta...\n\n— Älä loukuta leukojasi. Anna kun Rietula puhuu, ärähti Möttösen Eero.\n\n— Niin, minä vaan kysyn, että mitä varten sinä tulet tänne kokoukseen\npuhumaan puuta heinää ja sotkemaan ihmisten asioita ja yrityksiä,\naloitteli Rietula. Ja minä kysyn vielä, mikä sinä olet olevinasi, kun\nsinun pitää aina haukkua meitä huonosta sovusta ja pahanilkisyydestä.\nSinä et ole edes lautamies ja siltä sinä otat suuvuoron ja esiinnyt\nnäissä julkisissa paikoissa komentavasti kuin kukko kanaparvessa. Mutta\nme emme kuuntele enää tästälähin sinun turhia jaarituksiasi. Sinut\najetaan ulos, jollet pidä visusti kiinni leipälaukkuasi. Ajetaan pian\nkoko kyläkunnasta ja Kuivalan seurakunnasta sinne Hämeeseen, josta olet\ntänne tullutkin sekaannusta aikaansaamaan.\n\nRietula painui penkille. Hänen naamansa oli hohtavan punainen ja vesi\ntipahteli korvallisista. Häntä hävetti huono puhelahjansa, joka oli\ntällä kertaa hänen tietämättään juossut kuiviin.\n\nTaisi tulla ihan ilkoiset häpeät. Mikä se saikin nyt miehen niin\npehmenemään? Eihän vaan tuo Eedla...? Kyllä se taisi olla sen ansio,\nettä ryhti meni mieheltä. Mokomakin tallukka siinä...! Ilmankos\nse Salomoni sanoikin, että älä katso naisen puoleen. Ja ilmankos\nSimsonilta voimat meni, kun nainen leikkasi hiukset. Voi tätä Eedlan\nlepukkata, minkä teki!\n\nRietula ei taaskaan huomannut, että Kolmon miehet seivästivät hänet\nsilmillään ja partaisista suista kuului murahduksia:\n\n— Jo on lampaan luonnolla mies lähtenyt kokoukseen.\n\n— Jokahan vetäisi kyntensä pois koko kauppapuuhasta...?\n\n— Piruko sillä on, kun se ei sano kovia sanoja, työlästyi jo räätäli\nRomppanenkin.\n\n— Jo meni mieheltä sisu ennen aikojaan.\n\n— Kun olisi saanut sen sisun jotenkuten kuohahtamaan, arveli Möttösen\nEero.\n\nMutta Korpijoen miehet hymähtelivät hiljaa ja naureskelivat nähtyään\nRietulan nolouden.\n\n— Hyvä tästä tulee, supistiin.\n\n— Kun nyt Iisakki antaisi vielä toisen samanlaisen saarnan, niin\neiköhän sisu mieheltä pettäisi.\n\n— Jo se sanoi tiukat sanat.\n\n— No ihan niin kuin naulan päähän!\n\n— Eikö liene se saarna sisua Rietulalta ottanutkin.\n\nIisakin katse oli taas salaa hiipinyt seuraamaan Eedlan askareita.\nNuori tyttö tuntee, vaikka ei näekään, kun häneen kohdistuu kiinteä,\nhyväilevä katse, mutta Eedla oli niin paksunahkainen, ettei tuntenut\nIisakin katseiden hyväilyä. Maistoi suolan piimävellistä, keikautti\npadan hellasta pölkylle ja pyyhki hierimon sormellaan ja meni sitten\nkeikutellen ulos.\n\nIisakki tunsi yhä enemmän lämpenevänsä.\n\nEmäntä siitä on tehtävä Mikkolaan, ei siinä auta. Sillä on lonkatkin\nniin leveät kuin emännällä tulee ollakin. Kun ei vaan olisi niin ynseä\nmiesväkeä kohtaan, että pääsisi sen kansa alkuun...\n\n— Kuuletko sinä!\n\nMiirun Jooseppi nyhjäisi Iisakkia kylkeen.\n\n— Että mitä?\n\n— Kun minä tässä sohitan etkä kuule... että ota vielä puheenvuoro ja\njyrise niille niinkuin tuomiopasunasta.\n\n— Ei niin, innostui Iisakki. Niitä pitää koettaa makealla ja karvaalla\nja nyt on makean vuoro.\n\nJa Iisakki rykäisi ja nousi puhumaan.\n\n— Kuulkaahan, rakkaat ystävät...\n\n— Lempo sinun ystäväsi! kuului Kolmon joukosta.\n\n— Ystävät, sanon minä, koroitti Iisakki äänensä. Minulla on vielä\npari sanaa sanottavana. Siellä Kolmon puolella on yhtä sileät ja\nhyvämultaiset pellot kuin täälläkin.\n\n— On vähän paremmatkin, kuului joku huomauttavan.\n\n— ... ja miehet siellä on yhtä reippaita kuin Korpijoen puolellakin.\nIhan kuin veljeksiä ikään...\n\n— Älä tolita!\n\n— ... kuin veljeksiä ja mikä on kauniimpaa kuin sopu rakkaissa\nveljeksissä ja...\n\n— Mutta nyt ei olla veljeksiä eikä...\n\n— ... ja kun nämä rakkaat veljekset ottavat nyt tämänkin asian ja...\n\n— Mutta sitä kauppaa ei perusteta Korpijoen puolelle, vaikka nahka\npäältä nuljahtaisi!\n\n— Ei perusteta! On tämä nyt semmoinen asia, että...\n\n— Pidä suusi kiinni, Kyrmyniska!\n\n— ... tämän asian — huusi Iisakki — mutta minä puhunkin nyt\nvertauksella. Onko teistä kukaan nähnyt rauhan puuta? Kyllä minä\narvaan, ettei ole nähnyt kukaan. Se on semmoinen puu, että se kasvaa\nkorkeammaksi kuin minkäänlainen honka ja siinä on semmoiset ihanat\nkukkaset, ja kun niitä haistelee oikein voimakkaasti, niin...\n\n— Kuulkaahan sitä!\n\n— Pankaa se pellolle! Se pilkkaa jo meitä!\n\n— ... kun niitä haistelee, niin pahinkin kauna ja pahansopuisuus häviää\nja eripuraisuuden kyöpelit loikkivat häntä koipien välissä ja...\n\n— Ulos, Kyrmyniska!\n\n— Ottakaa sitä housunkauluksesta kiinni!\n\n— Hirtehinen, vai pilkkaamaan sinä meitä!\n\nKolmon miehet olivat nousseet seisomaan ja heidän takkuiset tukkansa\nolivat nousseet pystyyn. Ja silmät pyörivät päässä pahaa ennustavasti.\n\nTupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin\non annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet\nulos riepoittaakseen.\n\nMutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat\npakenivat pelästyneinä seiniltä:\n\n— ... kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa\nKolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta.\nYhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja...\n\nMutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan\nsiritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan\npäästäneet.\n\nKokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos\npitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin\nRietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen\nmennä sekaisin.\n\n— Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja... perhana... vai minua\ntässä vielä syytetään.\n\nIisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen.\nHymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei\nenää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan\nvälittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat\nasioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt\nhänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista\nrihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein\nlaulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSuutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä,\nettä äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa,\nkoskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin\npiikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista.\n\nJulkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa.\nHäpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen\nelämäkerrasta.\n\nHorttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari\nja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin\nriitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen\njälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin.\n\nKorpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät\nsen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan\nneulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella,\nvaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä.\n\nTulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava\nuudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa\nkatselemassa.\n\nIisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan\nhuolimatta antoi Iisakin odottaa itseään.\n\nIisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja\nvarustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava,\nettä suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt\nIisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi.\n\nIisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä\nneuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli\nteki.\n\nHorttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti\nhieman, kun Iisakki astui tupaan.\n\n— ... vää!\n\n— ... antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin.\n\n— Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita.\n\n— Tuota... ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla... tuota... mutta\nensi viikolla minä tulen varmasti.\n\nSuutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti\ntulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut\nja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti:\n\n— Tuletko heti vai et!?\n\nMutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin\nponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti:\n\n— En!\n\nEnempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti\ntoisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen\nrannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea.\n\nJättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen\ntupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa\nsekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan.\nHorttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin\nuuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki\nheitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina\nkeskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun\nse keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten\nsurkeasti, pulahti kylmään veteen.\n\nKun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän\nrikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin\nettä rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni\nkokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle.\n\nMikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen,\npannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli\nkaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja\nkomensi renkiään:\n\n— Tartuhan kiinni!\n\nJa tupa pyllähti nyt vuorostaan jokeen, josta kauhistunut suutari yhä\nharasi lestejään.\n\nHorttanainen nousi rannalle, katseli julmasti kiroillen majansa\nhävitystä, mutta Iisakki käveli jo pellolla naureskellen mennessään.\n\nHorttanainen oli vannonut poistuvansa ijäksi Korpijoen puolelta ja\nneuloi nyt vieläkin ylenmääräisen vihansa vallassa Rietulan saappaita.\n\nRietula istui penkillä, katseli suutarin vihaisia kädenliikkeitä ja imi\npiippuaan. Horttanainenkin seisautti hetkeksi työnsä, tuikkasi tulen\npiippuunsa ja virkkoi:\n\n— Ei ole lysti Iisakilla käräjissä, sen minä takaan. Jos olisi muuten,\nmutta meneppäs vierittämään toisen osuutta jokeen. Kyllä se häpeä vielä\nmaksetaan.\n\n— Kipurahojakin on Kyrmyniskalta vaadittava, virkkoi Rietula.\n\n— Tottahan toki kipurahoja. Kun piti paljain kintuin keväisessä\nvedessä... Nyt jo reumatismi repii luita ja ytimiä. On se...\n\nKustaavakin tuli suutarin viereen istumaan ja arveli:\n\n— Jokohan nuo Kyrmyniskaa nyt sakottavat?\n\nSuutari teki peukalollaan vihaisen liikkeen ja virkkoi:\n\n— Kakolaan se siitä teostaan joutuu, se on vissi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHuhtikuun päivä paistoi lämpimästi, mutta kylien pahat välit kävivät\nyhä kylmemmiksi ja pahemmiksi.\n\nNuoret olivat tähän asti olleet vanhojen riidoista välittämättä ja\nsunnuntaisin jutelleet kaikessa rauhassa joen sillalla, vieläpä\njoskus käyneet taloissakin vierailemassa. Mutta nyt olivat heidänkin\nvälinsä kylmenneet. Vanhempien ylitsevuotavat kärsimykset velvoittivat\nnuorisonkin osoittamaan muuttunutta mieltään toisilleen, ja joen\nsillalla sunnuntaisin tapella kahauteltiinkin joskus, milloin sattui\nniin että sanakiista ei muuten selvennyt.\n\nKuivalan pappikin oli saanut kuulla tästä välien kärjistymisestä ja\npitäessään kinkereitä Mikkolassa otti asian puheeksi ja piti jylisevän\nsaarnan jumalattomuuteen langenneille seurakuntalaisilleen. Mutta\nkävipä niin, että Kolmon miehet, luullen papin erikoisesti syyttävän\nheitä, pötkivät ulos saarnan kestäessä, ja asia ei siis näyttänyt\npapinkaan toimenpiteistä ottavan parantuakseen.\n\nKyläkuntien emäntäväet olivat huuhtoneet vaatteitaan sillan vieressä\nkumpaisetkin omalla puolellaan. Mutta nyt olivat Korpijoen emännät\nkatsoneet parhaaksi muuttaa pyykkirantansa alemmaksi joen rannalle.\nMikä kehtasikaan siinä kolmolaisten nenän edessä virutella vaatteitaan.\nSanasotakin siinä syntyi, ja silloin aina ohi kulkijat töllistelivät\nnaureskellen.\n\nHuhtikuun illat olivat raikkaita. Pieninkin ääni kuului pitkien\nmatkojen takaa, ja kun emännät olivat lopettaneet jo aikaa sitten\nkahvikestinsä ja tehneet pesäeron pyykkirannalla, koettivat he laskea\npilapuheita toisistaan niin ääneen, että asianomaiset raikkaina iltoina\nsaattoivat sen hyvin kuulla. Isännät kuuntelivat pihojensa nurkilla,\nmiten heidän paremmat puoliskonsa suoriutuvat paljon vaativassa\ntaistelussa. Ja suloiselta mahtoivat keskustelut kuulua siitä päättäen,\nettä miehet vetivät suunsa naurun mareeseen.\n\nSuutari Jortikainen, joka muutama vuosi takaperin oli muuttanut\njostakin Kuivalan laitakulmalta Kolmon takamaille, oli, kuultuaan\nvirkaveljensä onnettomasta kohtalosta, päättänyt muuttaa\nrauhallisemmille seuduille ja vaelsikin nyt eräänä iltana maantietä,\nkantaen selässään lestisäkkiä ja vaatteitaan. Jortikaisen eukko tuli\njälessä kantamuksineen.\n\nMiirun Jooseppi sattui tulemaan joen sillalla heitä vastaan ja alkoi\nkysellä, minne on matka.\n\nJortikainen istahti sillan kaiteelle, veti henkeä, joka pihisi kuin\naidan raosta, ja virkkoi:\n\n— Pois piti lähteä näiltä mailta. Riita ja tora vaan kiihtyy tässä\nkurjassa kyläkunnassa, ja minun vanhat korvani eivät sitä kestä enää\nkuunnella. Pois rauhallisemmille maille, jossa ihmisten asumuksia ei\nvieritellä jokeen eikä juorut terävien käärmeenkielien lailla myrkytä\nihmisten elämää. Ei minusta ole riitelijäksi enää...\n\n— Enkä minäkään rupea ketään panettelemaan, virkkoi suutarin eukko ja\nlähti menemään miehensä häntä seuratessa.\n\nMutta Jooseppi virkkoi pahoitellen:\n\n— Siinä meni meiltä hyvä suutari. Voi aikoja ja ihmisiä!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä aurinkoisena huhtikuun päivänä tapahtui Korpijoen puolella ihme.\nKolmolaiset nousivat yhtä varhain sen päivän aamuna kuin muulloinkin.\nEmännät kiehauttivat ruiskahvinsa ja isännät haukottelivat ja\nkiskottelivat sängyssä ja rengit, jotka olivat palanneet yöjuoksusta\ntuntia ennen emäntien nousua, menivät kiroillen talliin.\n\nKukaan ei aavistanut, että joen toisella puolella tulisi tänään\ntapahtumaan ihme, jopa mullistavinta laatua, mitä tulee mainittavaksi\nkyläkuntien historiassa.\n\nKorpijoenkin miehet olivat tavallista varemmin jalkeilla tämän\nmerkillisen päivän aamuna ja hymyilivät merkitsevästi toisilleen.\nEmännät keittivät aamujuomansa puhtaasta kahvista ilman sikuria ja\nruisjauhoja. Ja kahvit juotuaan lähtivät miehet liikkeelle ottaen\nmukaansa kirveet, sahat, höylät ja vielä paljon muita tarpeellisia\nkapineita. Iisakki käveli miesparven etunenässä, rautakanki olalla.\n\nVoisi luulla, että miesparvella on pahat aikeet mielessä. Aikovatko\npurkaa joen sillan ja siten eroittaa Kolmon puolen muusta maailmasta?\nVaiko kenties hyökätään Kolmon puolelle, ja Iisakki julistaa\nkorkealla äänellä välien hienon rihmasäikeen kokonaan katkenneeksi ja\naloitettavaksi ryty talojen pihamailla?\n\nMutta ei ole miehillä niin pakanallisia aikeita koskaan ollut eikä ole\nnytkään. Jaloa yhteiskunnan rakennustyötä vain miehet tuiman näköisinä,\notsat kurtussa suunnittelevat.\n\nJoen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin\nlähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät,\neikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta,\njossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla.\n\nIsännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen\ntyöhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu,\nja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin\ntyöhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin\nkirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä.\n\nSillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien\nja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken\ntuvan seiniä arvellen:\n\n— Kova se vielä on.\n\n— Kyllä siitä tulee.\n\n— Jos vaan nurkkapäät kestävät.\n\n— Pitää liikutella varovasti.\n\nKivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin\ntuvan nurkille.\n\n— Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti,\nmiehet, komensi Iisakki.\n\n— Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku.\n\n— Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä.\n\n— Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos\ntuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta.\n\nMahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä\ntarttui kankeihin.\n\n— Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki.\n\nVäännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin,\nettä saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet\ntarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille.\n\n— Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat\nputoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen:\n\n— Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä... vielä\nvähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi... hyvä on!\n\nTuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli,\nettä Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi\nnyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien\nasuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi\nrottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja\nrottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle.\n\n— Voi saakeli!\n\n— Viekää terveisiä!\n\n— Oli varmaankin kaksikymmentä!\n\n— Jos nyt Rietula tietäisi, että täältä rotat sinne lähetetään...\n\n— Hi, hi, hi! Vimperin mielipuoli Kustuakin jo nauratti.\n\nMutta kauan eivät miehet joutaneet seisoksimaan. Nyt oli tupa uusilla\nnurkkakivillä. Uusi ovi ja paljon muuta oli laiteltava entisen lahoneen\nsijaan. Tartuttiin taas höyliin ja kirveisiin ja miehet alkoivat heilua.\n\nEmännät toivat taloista puurovateja, ja suurusta ahmaistiin kesken\nkiireen ja yhä tulisemmalla vauhdilla jatkettiin työtä.\n\n— Mutta portaatkin pitäisi saada, arveli joku. Mistä ne...?\n\n— Vieritetään tuosta joen rannasta sileitä kiviä.\n\nKohta ilmestyi Miirun Eedla varsiluudan ja sangon kanssa tuvan\nedustalle ja kysyi:\n\n— Joko saa tulla pesemään?\n\n— Ei vielä, vastattiin. Vasta puolen päivän ajoissa.\n\nIisakki hymyili makeinta hymyään Eedlalle ja virkkoi hiljaa:\n\n— Me sitten Eedlan kanssa yhdessä pesemme, eikö niin?\n\n— Kyllä minä saan yksinkin, virkkoi Eedla ynseästi.\n\n— Noo, eihän niin... parempihan on aina kahden... sopotti Iisakki. Minä\nkannan vettä ja Eedla hosaa luudalla.\n\nNäin nousi vähitellen, luultavasti vajaassa päivässä, Korpijoen\nhuomattavin sivistys- ja edistyskeskus.\n\nMutta mikä?\n\nPian se näkyy kaikille ohikulkijoille, näkyypä Kolmonkin puolelle.\nMikkolan tuvassa puuhaa maalarin sälli Nuusperi hikisenä mahdottoman\npitkän ja leveän lavitsan ääressä. Pohjamaali on punainen ja sinisellä\nvetelee nyt maalari melkein miehen korkuisia kirjaimia lavitsaan.\nPohjamaalissa hohtaa jo kunnioitusta herättävänä.\n\n  OSUUSKAUPPA.\n\nSiis nimikilpi uudelle osuuskaupalle, jonka korpijokelaiset ovat salaa\nkolmolaisilta perustaneet ja parhaillaan sille laittavat lesken tupaa\nuudeksi ajanmukaiseksi asunnoksi.\n\nKolmonkin puolella on huomattu Korpijoen miesten ankara touhu\njoen rannalla. Ensimäisenä sen on Rietula huomannut, käytyään\ntavanmukaisella aamutarkastuksella pihamaan nurkalla.\n\n— Mitähän siellä nyt korpijokelaiset äheltävät lesken tuvan ympärillä,\non Rietula arvellut tupaan tultuaan. Miehiä häilää kuin ampiaisia joen\nrannalla.\n\nEmäntäkin on pistäytynyt katsomassa ja arvelee:\n\n— Varmaankin Kyrmyniska laitattaa uutta tupaa suutari Horttanaiselle.\nTaisi tulla miehelle hätä, kun kuuli että Kakolaan joutuu.\n\n— Sitä se lempo laitattaakin, ilostui Rietulakin.\n\nHorttanainen kuorsasi uunilla ja isäntä kävi herättelemään:\n\n— Nousehan, suutari, katsomaan, kun Kyrmyniska laitattaa sinulle uutta\ntupaa.\n\nSuutari nousi ja silmät horossa kuunteli, mitä isäntä puhui. Saatuaan\nasiasta selvän, virkkoi Horttanainen:\n\n— En kuuna päivänä minä astu jalallani Kyrmyniskan tupaan, en vaikka\neläisin tuhannen ajastaikaa! Vai vielä pitäisi saadakseen toistamiseen\nminua joessa uittaa ja se lysti pitää.\n\nMutta huhu oli levinnyt Kolmon puolella, että Kyrmyniskalle on tullut\nhätä ja että laitattaa tupaa Horttanaiselle. Ylä-Rietulan pihaan\nkokoonnuttiin katsomaan ja pidettiin aikamoista ilvettä Kyrmyniskan\nkustannuksella. Kukaan heistä ei aavistanut, että oli kysymyksessä\nriidanalaisen kaupan taikavoimainen ilmestyminen joen rannalle, vieläpä\nKorpijoen puolelle.\n\nTuli iltapäivä ja lämpimän punainen aurinko alkoi painua lähelle metsän\nrajaa, mutta yhä touhusivat miehet kaupan järjestämispuuhissa. Mikkolan\ntuvasta kannettiin miehissä kaupan nimikilpi ja asetettiin paikoilleen.\n\n— Kyl' se ny' mahraa näkyy Kolmonki puolell', arveli maalari katsellen\nihaillen työtään.\n\n— Näkyy se toiseenkin pitäjään, jos tarkkaan katsoo, innostuivat\nisännät, ja Iisakki kysyi maalarilta:\n\n— Paljonkos nyt tulee vaivoista?\n\n— Mahraaks' se ny' olla liikaa, jos ottais kahreksa markkaa, arveli\nmaalari.\n\n— Mitäs se nyt paljon...\n\nJa Nuusperi sai kympin vaivoistaan.\n\n— Kukas teitil tulee kaupanhoitajaks'? kysyi Nuusperi.\n\nSitäpä eivät miehet edeltäpäin muistaneet ajatella, ja nyt meni Iisakin\nkäsi ensiksi korvalliselle.\n\n— Peijakas, kun tuota ei ole muistettu.\n\nNuusperi katsoi nyt sopivaksi kääntää miesten huomion itseensä ja\nvirkkoi:\n\n— Minä sit' olen ollu jo moness' paikass' osuuskauppaakin hoitamass'.\nSiel' Etelä-Suomen puolell' olin kaksi vuotta yhress' paikass'.\n\n— Älä...? No että ihanko tosissa? ihastuivat miehet.\n\n— Kyll' se vaa totta ol' joka sana.\n\n— No mitäs siinä silloin muuta kuin Nuusperi hoitajaksi, päätettiin.\n\n— Paljonko sinä vaadit palkkaa? kyseltiin vielä.\n\n— Noo kyl' hää siit' palkast' aina kerkiää, ku'ha täst' päästää ny'\nensiks' alkuu.\n\nAsia oli päätetty ja Nuusperin sydän löi muutamia kertoja liikaa\nastuessaan kauppaan järjestelemään tavaroita, joita oli jo tuotu\nkirkonkylästä.\n\n— Ku mnää ny saisi eres kakski vuotta heijä kauppas hoitaa, niin ei\nsiit' olis' kui nurkanpää jälell', arveli hän, samalla pakanallisesti\nriemuiten onnenpotkaustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsuuskaupan nimikilpi näkyi todellakin Kolmon puolelle. Pikkupojat,\njoilta oli ankarasti pääsy kielletty Korpijoen puolelle, sen ensiksi\nhuomasivat ja hypellen veivät uutisen vanhemmilleen.\n\nRietula meni ensiksi katsomaan. Ei uskonut silmiään, vaan haki\nsilmälasit ja katsoi sitte hyvin kauan Korpijoen puolelle. Ilmestyi\nsiihen Rietulan lähelle muitakin katsomaan ja renki Ville sipisi hiljaa:\n\n— Katsokaahan, miten isännän niska punoittaa ja korvallishaivenet\nnousevat pystyyn. Kohta räjähtää.\n\nJa kohta räjähtikin. Rietula kirosi niin, että maa tärisi hänen allaan.\nEmäntä säikähti niin, että polvet horjahtivat ja pirttiin mennessään\nmutisi:\n\n— Pthyi ruojaa... kun ihan sydänalani tärähti!\n\nToisissakin Kolmon taloissa kinattiin sinä iltana tavallista enemmän.\nSynkkä painajainen oli peruuttamattomasti istunut Kolmon miesten\nniskaan. Illallinen jäi syömättä eikä saunan löylykään maistunut, kuten\nennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli laskenut ja ilmassa värähteli kevät. Ne ihmiset, jotka\neivät riidelleet, tunsivat povensa oudosti sykähtävän. Jotakin oli aina\nodotettavana keväältä, jollei muuta niin aurinkoisia päiviä. Mutta\nniistäkin sopi iloita.\n\nMikkolan Iisakillakin oli hauskaa. Hänen povessaan pulpahteli sanomaton\nilon laine kantaessaan vettä Eedlalle, joka varsiluutineen häili\nuudessa osuuskaupassa.\n\nEedla oli suostunut ottamaan hänet pesutoverikseen ja Iisakki vakaasti\npäättänyt kosia Eedlaa sopivassa tilaisuudessa. Hänen viidenkymmenen\nvanha sydämensä häilähteli toivon ja pelon vaiheilla, mitä Eedla\ntulisi hänen naimatarjouksestaan sanomaan. Mutta rakastunut mies ei\npelkää rakastamansa naisen vastaväitteitä, ja niinpä ei Iisakkikaan.\nAjattelipahan vain, että kun koppaan tuon Eedlan noihin rautakouriini\nja puristan niin että huuto pääsee, niin eiköhän tuo silloin\nnapisematta suostu hänen kunnialliseen tarjoukseensa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut\nkansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen\nraittiusseuran hautajaisia.\n\nHautajaisiako?\n\nVarmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli\nollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut\nsen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet\nosuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin\nseuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu\nalkavaksi kello viideltä.\n\nKumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään\ntoisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle\npuolelle, salia istumaan.\n\nNeiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi\ntakaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli\nsaatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt\npaikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan\nnuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi\npuheenjohtajan vaativalla paikalla.\n\nVärähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi \"Jos sydän sulla puhdas\non\".\n\nPuheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan,\nmutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni,\npainui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen.\n\nKultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa\nei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava,\nettä nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin\nlahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun\nmietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa\nja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty\nlintu kyykötti paikallaan pöydän takana?\n\nKäsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli\nkadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan\npoikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan\nvaikean aseman.\n\nPoikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai\npuheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja\nkimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen:\n\n— Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja\nse on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun\nlaulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja\nistutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän\nvertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan,\nkun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin\nhävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki\novat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen\nalussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa\nsuppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja\ntämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne\nesimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne.\nTämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa...\n\nPuheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten\nankarasti itkeä päristelemään.\n\nTytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään\ntoisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei\nkuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen\nrannalta teerien kuherrus.\n\nMuutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja\nsiellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään.\nAla-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten\nkehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle:\n\n— Olkaa hyvä!\n\nNeiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä,\npieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua:\n\n— Jos sitten aloitettaisiin se kokous.\n\n— Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys.\n\nJoku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa\nlopetettavaksi.\n\n— Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi\npuhuja.\n\nKuului tyttöjen joukosta naurun tirskahduksia.\n\n— Loppua se saa semmoinen seura, jossa ei tanssita, arveli taas joku\npojista puheenvuoroa pyytämättä.\n\n— Niin, sitten pidetään seurat edelleen, jos tanssitaan, arvelivat\ntoisetkin.\n\n— Se on sääntöjen vastaista, lausui puheenjohtaja jyrkästi.\n\n— Penkin alle semmoiset säännöt!\n\n— Niin, sinne ne joutavat!\n\n— Toista se on, kun saa tanssia!\n\nMielipiteen osoituksia kuin neulan kärkiä suunnattiin puheenjohtajaa\nkohti. Hänen asemansa näytti käyvän hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi.\nVetikö tosiaankin viimeisiä hengenvetojaan kylän raittiusseura, jota\nhän oli huolella hoivannut jo kokonaisen vuoden?\n\nSiltä se näytti.\n\nTytöt supattelivat nyt jo sangen julkeasti keskenään ja poikia näytti\nnukuttavan.\n\nPuheenjohtaja ehdotti seuran jatkamista edelleen ja kehoitti\nvalitsemaan huvitoimikunnan iltamain pitoa varten.\n\nMutta silloin aukeni kokoushuoneen ovi ja Vieremäen Kustun partainen\nnaama näkyi ovella.\n\n— Onko ne meidänkin pojat täällä? kysyi ukko hyvin kuuluvasti.\n\n— Jos on, niin alkakaa laputtaa, jatkoi ukko.\n\n— Tänne niitä syntisiä kokouksianne kuljette pitämään ja sitten aamulla\nkuorsataan niin, että talo heiluu. Minä kysyn, onko Jussi ja Eenokki\nsiellä? — hirvittävä ukko koroitti yhä ääntänsä. — Heti sieltä kotiin\nettä jaksatte aamulla halonajoon. Vielä sitten korpijokelaisten kanssa\nsamaan seuraan, jatkoi ukko mennessään.\n\nSyntyi liikettä Kolmon nuorten miesten keskuudessa. Todellakin tässä\nistutaan Korpijoen poikain kanssa saman katon alla, vieläpä näköjään\nsulassa sovinnossa. Mutta nyt oli paras aika lähteä!\n\nPojat nousivat kolisten ja äänekkäästi naureskellen astuivat ulos.\nHeitä seurasi melkein samassa Korpijoenkin nuoriso uhaten mennessään:\n\n— Penkin alle se joutaa semmoinen seura!\n\nNeiti Horttanainen istui vielä pöydän ääressä. Nähtyään että oli yksin\nkokoussalissa, iski hän vihan vimmalla nuijansa pöytään virkkoen:\n\n— No kuolkoon sitten seura, kun ei jaksa elää!\n\nMutta ulkona virittivät Korpijoen pojat laulun kotiin mennessään:\n\n    \"Lauletaan me nuoret pojat\n    kylän kunniaksi\" j.n.e.\n\nJa siihen lauluun vastasivat Kolmon puolen pojat parkaisten ilmojen\npieliä tärisyttävästi:\n\n    \"Korpijoen kulkurikoirat kynsiänsä nuolee.\n    Sen kylän akat tyttärinensä kahvinjanoon kuolee.\"\n\nTämä laulu lienee syntynyt hetken sykähtävästä mielialasta, niin kuin\nmonet muut sen tapaiset rekilaulut. Kuultuaan tämän, alkoivat Korpijoen\npojat kiihkeästi neuvotella, mitä pitäisi tehdä kärjistyneiden välien\nselvittämiseksi.\n\nHetkistä myöhemmin kuului Korpijoen puolelta arveluttava aidan\nseipäiden rusahtelu.\n\nKuka niitä katkoi?\n\nJa mitä tarkoitusta varten?\n\n\n\n\nX.\n\n\nSarvi-Kaisa on tärkeä tekijä Korpijoen ja Kolmon kylien elämässä.\nJos nimismies tai muu kunnan virkamies tulee taloon, murahtaa joku\nvastahakoisesti hyvän päivän välittämättä vieraasta sen enempää. Mutta\nSarvi-Kaisa otetaan joka talossa mielihyvällä vastaan. Tuikataan kättä\nja toimitetaan istumaan ja emäntä juoksuttaa jalkaniekka kahvipannun\nhiilokseen.\n\nNimismiehestä ja muista viranomaisista ei ole asukkaille mitään\nhyötyä, mutta Kaisa koplottelee luisilla sormillaan kipeät paikat kuin\ntaikomalla terveiksi.\n\nLääkäri on kaukana ja raskaan työn raatajat saavat milloin nivusensa,\nmilloin minkin paikan parannetuksi Sarvi-Kaisan avulla. Hän on myöskin\ntaitava asettamaan irti päässeen \"reväisimen\" ja \"syönalusviat\"\npaikoilleen.\n\nMutta nyt on paha henki mennyt Sarvi-Kaisaankin. Hän on lopettanut\ntyönsä Kolmon puolella ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että\nsuutari Horttanainen vajosi niin syvälle ilkeydessään, että kiusasi\nkorpijokelaisia jalkineen puutteella ja siirtyi vihdoin kokonaan Kolmon\npuolelle. Ja nyt kolmolaiset syyttävät korpijokelaisia siitä, että nämä\novat viekoitelleet heiltä kupparin. Tämäkin osaltaan vie kyläläiset yhä\nkauemmaksi toisistaan.\n\nSarvi-Kaisa on mennyt Mikkolasta Miiruun hieroksimaan. Koko talon väki\nja varsinkin isäntä on tullut suopealle tuulelle. Joosepilla ei olekaan\nmuita puhetovereita, vaimoaan lukuunottamatta, kuin Sarvi-Kaisa. Hänen\nkanssaan luistaa keskustelu vapaasti ja mukavasti saa puhua kaikki\nsalaiset huolensa Kaisalle ja hänpä tietää niihin sopivat neuvot ja\nlääkityksen siinä samassa myöskin ruumiille.\n\nKaisa hieroo isäntää niin, että niskahaivenet pölisevät.\n\n— Jo tuli tästä kylästä ampiaispesä, sanoo Kaisa. Kun ennen oltiin\nrakkaita ystäviä, niin nyt kähistään kuin kissat ja koirat.\n\n— Niinhän ne kolmolaiset aloittivat ne riitaisuudet, arvelee isäntä.\n\n— Eikö liene syytä korpijokelaisissakin, uskalsi Kaisa nöyrästi\nhuomauttaa.\n\nKeskustelu katkesi pitkäksi aikaa. Ei kuulunut muuta kuin könniläisen\nverkkainen käynti isännän kamarista, jonka ovi oli raollaan. Lapsetkin\nolivat menneet ulos ja kyhäsivät lumiukkoa viimeisistä lumenjätteistä,\njoita huhtikuun sade oli jättänyt pirttirakennuksen varjoon.\n\nEveliina nukkui isännän kamarissa ruokauntaan ja Eedla haravoi roskia\npihamaalta. Aurinko näytti menevän pilveen ja muutamat maantiellä\nkävelevät miehet kuuluivat ennustavan sadetta. Osuuskaupassa ei\nkeskipäivällä käynyt ostajia. Nuusperi istui portailla ja soitteli\nharmonikkaa.\n\nRietula näkyi soutelevan alempana joella ja nostelevan rysänsä\nrantapenkereelle kuivamaan. Veti sitten venheensä maalle ja lähti\nkiireisin askelin pihaan kertaakaan osuuskauppaan päin katsahtamatta,\nvaikka siellä Nuusperi soitti iloista säveltä ja hihkaisi aina väliin.\n\nMikkolan tuvassa oli edelleen hiljaista. Kaisan ja isännän keskustelu\noli kerran alkanut, mutta katkennut uudelleen. Isäntä tuntui\nkuorsahtelevan ja Kaisa mietti elämän monia salaisia ongelmia.\n\n— Miksi kierti kuu ja aurinko rataansa, jos ollenkaan kierii? Ja\nmiksi kevät seurasi talvea ja miksi kesän jälkeen tuli ruma, sateinen\nsyksy? Ja miksi Kolmon ja Korpijoen isännät ja emännät riitelivät?\nMiksi eivät olleet niin kuin ennen, jolloin emännät kävivät toistensa\nkahvikesteissä ja isännät kutsuivat toisiaan kevätkalaa maistamaan?\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin\nhiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis\njuhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen\nkuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko\nnäytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä\nkorkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja\nkun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen.\nEhkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja\nYlä-Rietulan isännille.\n\nKumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista\nhaituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan.\n\nHuhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan\ntunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä.\nKumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on\nhönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä\ntäydessä tulessa.\n\nMikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei\nkukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti\nnoudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista,\njoita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin\nleivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen\npöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti\nkesken syöntinsä.\n\n— Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo\nruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään\npiippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa\nmaantielle.\n\nMutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi:\n\n— Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut.\n\nIisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin\noli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen\nmullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa\nmaasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja\npellot odottaneet muokkaajaa.\n\n— Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen\nkävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan\nMiiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja\nkauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa\nvetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan\nsuostuisi arvelematta.\n\nMiirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi\nei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli\njo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla\nhämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä\ntoimitella.\n\nIisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää\npäivää.\n\nEedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään\nvirkkamatta.\n\nMiksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän\nheltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan\nja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu\nvieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta\nja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli\nnyt tullut tänne saamaan lievitystä.\n\nMutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli\nmultaa, ähkäisten joka lapiopistolle.\n\nIisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella\nvanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään\npiippuaan.\n\n— Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi...\n\n— Kuka hullu nyt vielä tupakkamaata laittaa, kun on juhannukseen\nvielä kuusi viikkoa, kivahti Eedla. Tuo ukko kun ei itse kehtaa tätä\ntaimilavaansa laitella, niin rupesin multaa kääntelemään.\n\n— Niin, sitäpä minäkin, että taimilavaa, oikaisi Iisakki. Taisi kasvaa\nEedlan tupakkamaa hyvästi viime kesänä?\n\n— Näkyihän se työntävän vartta, mutta lehdet olivat semmoisia vaivaisia\nkurtteloita, sanoi Eedla.\n\nIisakki hymähti. Pakinatuulellapa tämä Eedla nyt olikin.\n\n— Taisi sentään tulla koko vuodeksi Joosepille käryyttelemistä? uteli\nIisakki.\n\n— Vielä tuo eilen näkyi noita hienoksi jyskyttävän, jurahti Eedla.\n\n— Siellä Mikkolassa se olisi hyvä tupakkamaa, kehaisi Iisakki. Kelpaisi\nsiellä Eedlan kasvatella, eikä työntäisikään paljasta vartta, kasvaisi\nlehteäkin.\n\nEedla muljahutti epäluuloisesti Iisakkiin.\n\n— Vai vielä tässä pitäisi kylään lähteä näitä tupakkamaita penkomaan,\nniin kuin ei tämä jo riittäisi. Hyh, kelpaisi sitä sitten laiskojen\nukkojen nenänsä alla käryytellä ilmaan akkasen ihmisen vaivannäköä.\n\nIisakki istui polvet pystyssä siankaukalolla ja harkitsi, miten voisi\nparhaiten asiansa Eedlalle ilmaista.\n\n— Eihän sitä tosin emäntä-ihmiset joutaisikaan tupakkaa kasvattamaan,\nja minä polttelenkin niitä herrastupakoita vain, virkkoi Iisakki ja\ntarkasteli salaa Eedlaa, huomasiko tämä mitään.\n\nMutta eihän tyttö huomannut. Suotta ei häntä Kolmon puolella\nsanottukaan hatarapäiseksi. Näsy tyttö olisi huomannut Iisakin jo\nsiitä tavasta, millä hän äsken pani piippuunsa, mutta Eedla parka ei\nhoksannut vieläkään, vaikka asia jo selvästi sanottiin. Kun sai lavan\nkäännetyksi, painoi lapion multaan ja lähti keikutellen menemään\ntupaan, välittämättä vierastaan. Joku toinen mies olisi jo tässä\ntilanteessa kironnut karkeasti, mutta Iisakki ei tiukemmassakaan\npaikassa käyttänyt voimasanoja. Painoi nytkin vain hattuaan lujempaan\nja lähti astumaan Eedlan jälkeen. Luonto oli kumminkin kiehahtanut ja\npuraisten hammasta, päätti hän kysyä suoraan tytöltä: tuletko vai et?\n\n— Kuulehan, Eedla, minulla olisi hieman asiaa sinulle, kiirehti Iisakki\nsanomaan.\n\n— No mitä?\n\nEedla seisahti epäluuloisesti.\n\n— Sitä minä tässä vaan olen jo pitkät ajat miettinyt, että\nemännättömästä talosta ei ole mihinkään. Pitäisi saada puuronkeittäjä?\n\nJa Iisakki katsoi kysyvästi Eedlaan.\n\n— Velliäkö sitten Mikkolassa vaan keitetäänkin? kysyi Eedla viattomasti\nja aikoi mennä edelleen.\n\n— En minä nyt sitä... hätääntyi Iisakki. Minä vaan olen ajatellut, että\njos Eedlan sopisi tulla keittäjäksi.\n\nEedla ei vieläkään näyttänyt tajuavan Iisakin rehellistä tarjousta.\nKatseli vain typerästi Iisakkiin hetkisen ja kääntyi sitten menemään.\n\n— Jo on siinä tiukkaluontoinen naisihminen, päivitteli Iisakki jäätyään\nyksin pihamaalle. Kun pitää mokomalle itsensä paljastaa ihan pohjia\nmyöten, ennenkuin ymmärtää.\n\nIisakki meni hiki otsalla tupaan jatkamaan piiritystään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin oltiin myöskin Ylä-Rietulassa suuruksella. Rietula\noli valvonut koko viime yön ja miettinyt naima-asiataan ja sitä,\nmilloin kävisi Eedlalle tunnustamassa lämpimät, viime aikoina jo\npolttaviksi käyneet tunteensa. Rietula istui nyt ruokapöydässä ja\nryysti piimävelliä kuin vihan vimmassa. Hän ei ollut vielä menettänyt\nruokahaluaan, kuten Mikkolan Iisakki. Näyttipä niinkuin ruokahalu olisi\nviime aikoina asian johdosta vain parantunut.\n\nRietula kävi täyttämässä vatinsa piisin nurkalla kolmannen kerran ja\ntalonväki katseli kauhistuen isännän tavatonta ruokahalua.\n\nKustaava kysyi jo hätäisesti:\n\n— Mikä sille isännälle on nyt tullut, kun noin kauheasti syö?\n\nMutta Rietula muljautti vain vihaisesti Kustaavaan, nousi pöydästä,\nröyhtäisi pari kertaa niin, että tupa raikui ja pisti puukkonsa seinän\nrakoon.\n\nSuutari Horttanaisen eukko tuli tupaan ja, kiirehtimättä istumaan,\nkutsui isännän ulos.\n\n— No mitä nyt?\n\n— Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa!\n\n— Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas?\n\n— Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin\npiti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan\nsitä Miirun Eedlaa... ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että\nisäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä...\n\n— Mitä sinä horiset?\n\n— Voi älkää nyt, hyvä isäntä... Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi\nSarvi-Kaisa kuulleensa... ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan\nsitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle\nmiehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja...\n\n— Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti.\n\n— No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli\noikein ollut...\n\nRietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin\nylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka\njäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan.\n\nJa kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät\njo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin\nhengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan.\n\nHölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman\noviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä\nasioilla Rietulakin Miirussa liikkui.\n\nRietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella\npenkillä ja katseli neuvottomana eteensä.\n\n— Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada\nasiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta\nälä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin.\n\nSulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen\ntoisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä\ntiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua,\nkenties kohta käsirysyynkin.\n\nEedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta\neipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen\nhänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat\nkilpakosijat porstuassa vastakkain.\n\n— Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti\nRietula.\n\n— Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki.\n\n— Vai omaasi! Minunpa se onkin!\n\n— Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit!\n\n— Voi hele...!\n\n— Niin se on! Ja minä sen otan!\n\nEmäntä sattui tulemaan parhaiksi ja kesken jäi hosaaminen, joka pian\nolisi luultavasti kehittynyt veriseksi tappeluksi.\n\nEveliina käski vieraat tupaan ja, arvaten miesten asian, kutsui\ntyttärensä kahden kesken puheilleen.\n\n— Se on Iisakki tullut kosimaan sinua ja eikö liene Rietulakin niissä\naikeissa. Mutta minä sanon, että Rietula saa potkut. Täältä ei anneta\nakkoja Kolmon puolelle. Iisakki on säyseä mies ja rikas. Häneltä sopii\nkyllä kihlat ottaa.\n\nEedla ei sanonut sanaakaan, istua lekotti vain ja katseli esiliinansa\nhelmoja.\n\n— No, mitä sinä sanot? kysyi Eveliina.\n\n— Mitäpä minä... Minulla ei ole mitään väliä, kuka vaan, virkkoi Eedla.\n\n— No jo minä kuulen...! Vai ei ole mitään väliä. Taitaisit mennä vaikka\nmustalaiselle. Mutta koska se niin on, niin minun täytyy ryhtyä siihen\nasiaan.\n\nJa Eveliina pyörähti ulos, raotti tuvan ovea ja virkkoi:\n\n— Tule hän, Iisakki, tänne kamariin!\n\nIisakkia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heittäen mennessään\nvahingoniloisen silmäyksen kilpailijaansa, astui hän kamariin. Mutta\nRietulakin aikoi tulla vatvomaan oikeuksiaan, ja kun Iisakki veti\nkamarin ovea kiinni, olivat jo Rietulan kynnet tarttuneet oven laitaan\nkiinni.\n\n— Älä sinä tule!\n\nJa Eveliina pukkasi Rietulaa ja paukautti oven lukkoon.\n\nRietula kirosi porstuassa, että kartano kajahti. Tällä kertaa suostui\nhän poistumaan, mutta uhkasi tulla uudestaan ja ottaa Eedlan vaikka\nkappaleina.\n\n— Vai täältä ne pitäisi Kolmon ukoille akat antaa, pauhasi Eveliina. Ei\ntule semmoista tuskaa, että tästä talosta, ainakaan Rietulalle! Olkoon\nvaikka kahdesti lautamies!\n\nEveliinan puhe oli Iisakin sydämelle niinkuin hunajaa.\n\n— Niin... tuota... minähän tässä olen Eedlaa jo pitemmän aikaa\nmielessäni hautonut, puheli Iisakki. Onhan se Mikkola iso talo eikä ole\nmuita perijöitä. Kyllä siinä sopii emäntänä keikutella.\n\n— Sopii hyvinkin, vahvisti Eveliina. Laita vaan, Eedla, itsesi niin\nettä pääset pappilaan, kun Iisakki tulee noutamaan.\n\n— Oikeinko sitä pitää pappilaankin, mutisi Eedla.\n\n— No mitenkäs! Kovat kirjat ne toki siellä tehdäänkin. Kumpainenko talo\nne laittaa kuuliaiset? kysyi sitten emäntä Iisakilta.\n\n— Kyllä minä laitan, ja laitankin semmoiset, ett'ei koko pitäjässä ole\nennemmin nähty. Kihloja tästä vain pitää mennä puuhaamaan.\n\nAsia oli päätetty ja emäntä kiehautti kahvit ja tarjosi tulevalle\nvävypojalleen.\n\n— Mutta mitenkäs sitten, äiti, jos Rietula tulee minua tahtomaan,\narveli Eedla, kun Iisakki oli jo lähtenyt.\n\n— Kyllä tuo tyttö on koko leuhkana, kun aprikoi tuommoisia ja vielä\nkyselee. Jos Rietula tulee tahtomaan, niin polkaiset jalkaa ja sanot\nettä en! Ja sillä hyvä.\n\n— Mutta kyllä minä vaan pelkään sittenkin, että Rietula minut nai.\n\nEveliina sai jälleen aloittaa saarnan tyttärelleen siitä, mitenkä pitää\nihmisen olla vähämielisen, jotta pelkää turhan päiväisiä.\n\nIisakki asteli ylävästi peltojensa pientareilla. Ei koskaan ollut hänen\nrintaansa avarruttanut sellainen riemu kuin tänään. Ja miten luontokin\noli sopusoinnussa hänen mielialojensa kanssa. Miten lämpimästi\nvärähtelivät päivänsäteet peltojen tuoreessa mullassa ja miten\nsuloisesti kiuru viserteli kattojen yläpuolella.\n\nOli niinkuin sunnuntai tämä siunattu Vappukuun ensimäinen päivä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKolmon emännillä oli lystiä pyykkirannassa joen sillan vieressä.\nToukokuun aurinkoinen päivä lämmitti, ja lipeäpata porisi iloisesti\nkivien välissä.\n\nKorpijoen eukot olivat muuttaneet pyykkirantansa vähän alemmaksi ja\nsattuivat hekin nyt samana päivänä pyykkirannalleen.\n\n— Tässä onkin paljon parempi ranta ja vesikin on puhtaampaa, arveli\nyksi.\n\n— Niin vain. Siellä kolmolaiset sotkivatkin aina veden rytkyillään,\nettei puhdasta saanut, varsinkaan, jos satuttiin pyykille samana\npäivänä, arveli toinen.\n\n— Niin oli. Kun nyt vaan pysyisivät pyykkirannallaan eivätkä muuttaisi\ntänne.\n\nKolmon pyykkirannalla keskusteltiin myöskin, mutta paljon tärkeämmistä\nasioista. Ylä-Rietulan isännän ja Mikkolan Iisakin naima-asia oli\nsiellä pohdittavana ja se synnytti vilkasta mielipiteiden vaihtoa.\n\n— Kuuluu Miirun Eveliina luvanneen tyttärensä Iisakille. Jo on\nsiinä hullu ihminen, kun ei osaa valvoa tyttärensä etua. Pääsisi\nlautamiehelle ja rikkaaseen taloon.\n\n— Parasta onkin, kun pysyy puolellaan, kivahti Möttösen Taava, joka\nsalaisesti toivoi pääsevänsä Rietulan emännäksi.\n\n— Kun kuului olleen se Eedla semmoinen löyhkä, ettei ollut osannut\nsanoa sitä eikä tätä, kun sulhaset tulivat. Äitinsä oli pitänyt puuttua\nasiaan, ja kun se pitää sitä Iisakkia mukamas parempana, niin sille\nlupasi ja puhui valmiiksi.\n\n— Kuka sitä puhui?\n\n— Sarvi-Kaisa oli puhunut Rietulan Kustaavalle.\n\n— Voi hyvä isä! Vai semmoinen tuppelo tästä Eedlasta... No näkeehän sen\npäällekin päin, että typerä se raukka on.\n\n— Ja semmoista sitten tämä Rietulan lautamies... Kun mies saisi vaikka\nkirkonkylän röökinöitä, niin puutuppas nyt tuommoiseen!\n\n— Ja se Eedla kun on vähäkuuloinenkin.\n\n— Älä?\n\n— No varmasti!\n\n— Jo minä nyt ihmettelen sitä lautamiestä!\n\n— Viiraahan se viisastakin, kun sattuu.\n\nPesupata porisi ja jutut luistivat. Jokainen korpijokelaisista sai\nosansa. Ei säästetty Nuusperiakaan, joka istui nytkin polvet pystyssä\nosuuskaupan rappusilla ja nautinnolla paistatteli päivää ja heitteli\nkaramelleja pojille, jotka tappelivat hänen huvikseen.\n\nKolmon eukkojen likavesi virtaili joessa jo korpijokelaistenkin\npyykkirannalle. Ja siitä nousi melu.\n\nRäätäli Romppasen eukko sen ensiksi huomasi ja kivahti pyttytoverilleen:\n\n— Katso nyt, mikä kura sieltä sillan rannasta tulee! Joko ne kutjakkeet\ntaas ovat niitä ryysyjään kurnuttamassa!\n\nMikkolan Iisakki oli huomannut, että molempien kylien vaimoihmiset\nolivat pyykillä ja, tietäen heidän välinsä vielä kireämmäksi kuin\nmiesten, oli hän yleisen rauhan ja Korpijoen naisten kunnian puolesta\nvaruillaan, jos tappelu syntyisi. Nytkin, kun Romppasen akka oli\nhuomionsa lausunut, oli hän kuullut sen ja laskeutui osuuskaupan\ntörmälle siltä varalta, että taistelu akkojen kesken syttyisi.\n\nRomppasen akalla on pöyhkeä luonto. Niinpä hän ei nytkään suvainnut,\nettä kolmolaiset likasivat heidän pesuvetensä. Akka paapersi sillan\nkorvaan ja aloitti:\n\n— Onko ne korpijokelaisten vaatteet niin syntisiä, että teidän pitää\nlaskea likavetenne niiden huuhteeksi!\n\n— Älä tolita! Virta se tuo sinne likavedet, ettäs nyt ymmärrät ja\nhäpeät! vastattiin aivan oikeutetusti Kolmon puolelta. Ja sitten\nvähitellen kehkeytyi keskustelu, joka on sopivin sivuuttaa selostamatta.\n\nToran kiihkeimmilleen kehittyessä juoksi suutari Horttanaisen akka\nsillan kautta Korpijoen puolelle aseenaan miehensä likaiset ja märät\nhousut. Tämä kävi niin nopeasti, ettei Romppasen akka huomannutkaan,\nennenkuin sai iskun korvalliselleen suutarin housuilla.\n\nRomppasen akalla ei ollut asetta ja hän oli vähällä hätääntyä, mutta\npyykkitovereita ehti apuun aseineen.\n\n— Tuos' on märkä säkki, lyö sillä!\n\n— Ja tässä karttu, jos kovempata asetta tarvitaan!\n\nRomppasen akka sai rullalle kierretyn säkin ja antoi sillä Horttanaisen\nakalle sellaisen iskun, että tämä horjahti pahasti.\n\nMutta Horttanaisen akka katsoi edullisemmaksi käydä käsin\nvastustajaansa, ja kierien käsirysyssä pyllähtivät akat jokeen.\n\n— Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja\nriennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta\npuoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain\npieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan.\n\nMutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen\noli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean\ntemmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla\nhäilämässä. Räätälille tuli hätä:\n\n— Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia,\nsukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi!\n\nMutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa\nläiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin\ntäytyi akkalauman vihdoin hajaantua.\n\nIisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen\nsijaan naureskeli hän ja päivitteli:\n\n— Voi hyvä isä... nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää\npaljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi.\n\nAkat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten\ntyötään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi\nkeskeytynyt.\n\nRietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan\ntallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta\njoutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset\njatkoivat keskeytynyttä työtään.\n\n— Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin\npalatessaan pihaansa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHiljainen kesä-yö.\n\nÄänet ovat kylistä vaienneet. Ei kuulu muuta kuin jostain kauempaa\nkoirien haukahtelu yökulkijoille ja karjatarhoissa kalahtaa silloin\ntällöin karjan kello. Lehmisavut ovat jääneet kytemään, ja savu nousee\nniistä rauhallisena ja yhtyy matalaksi pilveksi, joka painuu joelle,\nsiellä sekoittuen joesta nousevaan heikkoon usvaan.\n\nOn lämmin kesä-yö, ja Kolmojärvessä kutevat lahnat.\n\nIllallisen jälkeen on Iisakki nostanut verkkokimpun olalleen ja hiljaa\npainunut karjapolulle, joka luikertaen vie Kolmojärven rantaan.\n\nLahna on arka kala, ja hiljaa liikkuu Iisakki laitellessaan verkkoja\nvenheeseen. Ei uskalla lyödä venheen tappia, vaan hartiovoimalla sen\npainaa vesireikään. Köyttelee vaatteita hankoihin, etteivät tullot\nnariseisi ja siitä lahnaparvet säikkyisi rantapuolelta syvyyteen.\n\nKun kaikki on kunnossa, seisahtaa Iisakki ja tähystelee tyveneelle\njärvelle, joka uneksien pehmeässä valossa kuvastelee saariaan ja\nrantojaan.\n\nTuolla! Siellä on lahnaparvi, kiireesti vain verkot veteen!\n\nVenhe soluu hiljaa veden pinnalla. Katsellessaan vaalean taivaan\nkajastusta veteen ja lehtoisia, tuoksuvia rantoja, hertyy Iisakin mieli\nherkän helläksi. Kasvot siliävät valoisaan hymyyn ja käsi pitelee airoa\nhellävaroen kuin lasta kädestä.\n\nSaatuaan verkot lasketuksi, vetää Iisakki venheen hiljaa rantakivelle\nja virittää risuista tulen rannalle ison korpikuusen juurelle.\n\nOnpa siinä nyt lysti piippuvalkea, kun vaan olisi Eedla toisella\npuolella istumassa ja kahvia keittelemässä...\n\nMuisti siinä Iisakki isien neuvon, ettei saanut kalaa kudettaessa\nnaista ajatella ja hänkin pudisti Eedlan pois mielestään, ettei\nkalaonni menisi ainakaan nyt ensimäisenä yönä. On niin lysti päästellä\nrupipäitä lahnoja verkosta ja kutsua Eedla aamulla sompiaiskeitolle.\n\n— Keh, joko se taas riipaisi mietteet naiseen. No, ei se mitään, kun ei\nenempää...\n\nPiippu oli unohtunut mantereen rantaan vesikivelle ja sitä täytyi\nlähteä noutamaan. Vene lipui hiljaa miehen meloessa.\n\n— Olisi pitänyt pyytää Eedla airomieheksi... No, heh, kah, kun taas\nhipaisi ajatuksen lanka sitä Eedlaa.\n\nMutta pian sai Iisakki muutakin ajattelemista. Rietula oli myöskin\nkerännyt aitan orrelta lahnaverkot ja sovitellen ne olalleen lähti\nhänkin Kolmojärven rantaan päätellen, että nyt saa siellä yksin,\nrauhassa kalastella.\n\nRietula löi venheen tapin kiinni niin, että kajahti ja kaiku metsän\nrajasta vastasi. Työnsi sitten kolistellen venheen vesille ja kurkkuaan\nkarautellen meloi ruohistoon.\n\nKuultuaan ensimäisen tapin iskun, hätkähti Iisakki. Kuka kehveli se\nsillätavoin kolisteli ja karkoitti lahnat, jotka olivat jo syväyksen\nrinnassa nousemassa? Kukapa muu kuin Rietula, se ijänikuinen\nkiusankappale!\n\nIisakin sisälmyksiä kirveli niin, että salpasi henkeä. Miksi tuli\nkiusanhenki toisen kalavesille ja lahnakierrokselle? Lempojako se aina\nkiertää ja kähnii toisen omaa, niinkuin sitäkin Eedlaa... Jos tuli,\nniin miksi ei tullut yhtä hiljaa kuin hänkin? Miksi löi, riivattu,\ntappia niin lujasti, että lahnaparvi kaikkosi?\n\nIisakki veti venheensä rantakiville ja kohensi riutuvaa tulta. Ja siinä\nsivussa piti silmällä Rietulan aikeita.\n\nRietula laski verkkonsa selkäpuolelle Iisakin verkkojen eteen ja veti\nsaaren rantaan venheensä. Yhä karautteli hän kurkkuaan.\n\nMutta Iisakki hymähti:\n\n— Jopa nyt Rietula erehtyi, kun luuli kalat kiertävänsä minun\nverkoistani. Maapuolelta ne tulevat, jos ovat tullakseen. Karauttele\nnyt siellä vaan kurkkuasi, vanha varis! Iisakki tässä nyt kalat keittää\ntänä yönä!\n\nMiehet istuivat ja kyyräsivät toisiaan. Kapea salmi oli välissä,\nniin että hiljainenkin puhe olisi yli kuulunut, mutta eivätpä miehet\ntoisilleen mitään virkkaneet, vaan kumpainenkin hautoi povessaan mustia\nmietteitään, ehkä vielä enemmän Rietula, jota kaiveli vielä keväällinen\nkosintakäyntinsä Miirussa.\n\nTuli keski-yö, ja Iisakki nosteli jo verkkojaan. Siellä täällä\npotki niissä kookkaita lahnoja ja Rietula katseli silmät punaisina\nkivenheiton päästä Iisakin kalansaalista ja salamyhkäistä iloa. Hänkin\noli jo muuttanut venheensä mantereen puolelle silmättyään verkkojaan,\njotka olivat tyhjät.\n\nPäästettyään kalat verkoista, mätti Iisakki ne yksin lukien vasuun ja\nheitettyään viimeisen, oli Rietula jo melkein hänen viereensä kävellyt\nja virkkoi:\n\n— Sinun yksinomaisuuttasiko ne lahnatkin lienevät, kun kivesit ne\nverkkoihisi. Sitä sanoin isävainajalle, kun tänne Hämeestä muutit, että\nnyt tuli liika kalavesille ja riistamaille ja niin kävikin. Sinä aina\nanastat parhaat kalapaikat ja...\n\n— Älä joutavia... Siellähän ne ovat verkkosi. Laske semmoisille\npaikoille kuin haluat.\n\nKeskustelu, joka tällä kertaa kävi sangen säädyllisesti, katkesi\nyht'äkkiä, kun metsästä kuului älähdys, jota pian seurasi kaikuva\nmöyryntä. Mikkolan äkäinen sonni oli huomannut miehet ja tuli juosten\nja mölyten rantaan.\n\nMiesparat hätääntyivät niin, etteivät hoksanneet turvautua\nvenheisiinsä, vaan Iisakki pötki puuhun, joka oli hänen venheensä\nkohdalla ja alimmilla oksillaan antoi hyvän tuen painavalle miehelle.\n\nRietula pyörähteli hädissään osaamatta lähteä venheelleen, ja sonni\nasteli silmät nurin päässä häntä kohti.\n\n— Nouse puuhun, huomautti Iisakki. Tuos' on mänty. Nouse sukkelaan!\nKuka piru sen sonnin on irti päästänyt!?\n\nPuussa, johon Rietula kapusi, ei ollut tukevia alaoksia ja kaareva\nvatsa oli vielä esteenä kiivetessä. Avuttomasti mulkoili miesparka,\ntavoitellen alaoksia, jotka olivat vielä hyvän matkan päässä käsien\nulottuvilta.\n\n— Reisi! komensi Iisakki. Jollet nyt ponnista, niin putoat pian sonnin\nniskaan!\n\nRietula ponnisti ja pääsi vihdoinkin tukeville oksille.\n\n— Älä hellitä rungosta, muuten putoat, neuvoi vielä Iisakki.\n\nRietula kekotti korkeudessa ja mänty heilui ankarasta painosta. Jopa\nlähti hänenkin suustaan sanoja.\n\n— Kun ei vaan tämä puu katkeaisi, virkkoi.\n\n— Kun olet hiljaa, niin jos tuo kestäisi.\n\nSonni mölähteli ja kuopi maata vihansa vimmassa. Huomattuaan, että\nhänen uhrinsa nousivat jonnekin korkeuteen, alkoi hän puskea puita ja\nvarsinkin sitä, jossa Rietula sydän kuuluvasti takoen istui.\n\n— Kuka kehno sen on irti päästänyt, ihmetteli Iisakki vieläkin. Ja\nmistä se meidät huomasi?\n\n— Itse sinä riivattu olet sen päästänyt irti, kivahti Rietula. Jos\nminulla nyt olisi pyssy, niin pian siltä lähtisi sisu!\n\n— Vai pyssyllä sinä... kun se onkin palkittu sonni, vieläpä Kuopion\nnäyttelyssä.\n\n— Vaikk' olisi saanut kultamitalin, niin kyllä se kaatuisi! Mutta nyt\ntämä puu katkeaa!\n\nJa Rietula kouristi runkoa syliinsä kuin hengen hädässä.\n\nMutta eihän puu kaatunut. Huomattuaan sen, lakkasi sonni sitä\npuskemasta ja tuhkaistuaan muutaman kerran sieraimiinsa, paneutui se\npitkäkseen.\n\n— Katsohan juutasta! ihmetteli Iisakki. Se nähtävästi arvaa, että ei ne\nmiehet kehtaa kauan puussa istua, ja se jäi odottamaan...\n\n— Vielä sinä sitä viisauttasi...! ...tana! murisi Rietula ja kaiveli\ntaskujaan nähtävästi aikoen pistää piipun käryämään aikansa kuluksi.\nMutta tupakkavehkeet olivat jääneet venheen tuhdolle.\n\nIisakkia nauratti, huomatessaan naapurinsa toivottomat yritykset. Itse\nhän veteli makeita savuja niin, että koppa ritisi ja savupilvi lainehti\noksien lomassa.\n\n— Täältä saisit piipun, kun ylettyisin antamaan, virkkoi hän suopeasti.\nPuut olivatkin niin lähekkäin, että oksat hipoivat toisiaan.\n\nIisakki taittoi pitkän oksan puustaan, sitoi piipun ja tupakkamassin\nsen nenään ja ojensi Rietulalle.\n\n— Otahan tuosta... On niitä keinoja, jos on pahoja päiviäkin.\n\nMutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään\ntupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin eteen.\n\n— Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt jos\nhärkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä tämän\nleikin lopuksi.\n\nRietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi.\n\n— Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli venheetkin,\njoilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena edelleen.\n\n— Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle, pahoitteli\nRietula.\n\nAurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin, joissa\nhelisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan pahasti\nvääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät muljahtelivat\nvuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti märehtivään\nsonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun juurelle.\n\n— Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt\npäästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun\noikein aikamoinen lahnakarja...\n\n— Älä uhittele!\n\n— Mitäpä tässä uhitelemaan... Kuuluisi huuto sinne joelle, niin\nkarjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus voi\nsiinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään.\n\nRietula oli katkaissut puukollaan pisimmän oksan puusta ja karsinut\nsiitä neulaset ja kiinitteli sen toiseen päähän puukkoaan nuoran\nkappaleella. Saatuaan laitteensa valmiiksi, aikoi hän osoitella sillä\nsonnia silmään.\n\n— Älä helkkarissa puhkaise siltä silmiä, hätääntyi Iisakki. Johan sinä\nnyt, naapuri...\n\n— Puhkaisen minä, jos vaan saan osumaan! karjasi Rietula.\n\nKepakko ei ylettynyt tarpeeksi pitkälle, ja Rietula taittoi uuden\noksan, leikkeli puukolla paitansa helmuksista kaistaleen, jolla sitoi\njatkon kepin nenään.\n\n— Nyt se varmasti ulottuu! riemuitsi hän ja alkoi sohoa sonnia silmien\nseutuville.\n\n— Saat viisi markkaa, jos et puhkaise sonnilta silmiä, lupasi Iisakki\njo hätääntyen.\n\n— Vaikka antaisit koko talosi, niin minä puhkaisen!\n\n— Vaikkako antaisin Eedlankin? uteli Iisakki.\n\n— Annat sinä sen vielä antamattakin!\n\n— Et ota Eedlaa, jos minä terveenä pysyn, uhkaili jo Iisakkikin.\n\nSonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja\nraskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle, käänsi\nsonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan.\n\n— Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen rauhassa\nlepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät.\n\nMutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen\nja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan\nkädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun.\n\n— Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti Iisakki.\n\nRietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten sarviinsa.\n\n— Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula.\n\n— Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka\nkoreilee.\n\nRietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt pitävän\nRietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä\nirtautunut maata vastenkaan penkoessa.\n\nIisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena häneen\nja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään. Harakkakin oli\nhuomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi koivuun aivan Rietulan\nistumapuun lähelle. Se katseli hetken pää kallellaan ja päästi sitten\nlyhyen naurun. Rietula taittoi oksan kappaleen ja heitti sillä ilkeästi\nnirskuttavaa lintua, mutta menettikin siinä tasapainonsa ja tuli puusta\nmaahan niin, että oksat katkeilivat.\n\nIhmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen sonni\nkintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta ja\nrientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun venheet\nloittonivat rannasta.\n\n— Tule nyt, naapuri, lahnakeitolle puolisen ajoissa, pyyteli Iisakki\nkauniisti kalatoveriaan, mutta tämä vastasi karkealla kirouksella ja\nlähti soutamaan niin, että vesi kokan alla kohisi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKolmolaiset eivät ole kertaakaan käyneet korpijokelaisten\nosuuskaupassa. Kirkonkylästä ovat tavaransa hakeneet ja silmät kiinni\najaneet korpijokelaisten kaupan ohi omalle puolelleen. Pikkupoikiakin\nkiellettiin ankarasti käymästä osuuskaupassa, mutta salaa pujahtivat\npoikaset saamaan Nuusperilta karamelleja, jotka maksettiin siten, että\nsuoritettiin tuima tappelunäytelmä puodin edustalla.\n\nMutta kolmolaiset ovat hiljaisuudessa puuhailleet hekin omalla\ntahollaan. Rietula kokosi tarvittavan määrän osuuksia ja muutamana yönä\npidettiin salaa kokous, jossa päätettiin heti avata kauppa suutari\nHorttanaisen uudessa mökissä, joka oli äsken kohonnut Ala-Rietulan\npellon laitaan maantien varrelle. Toistamiseen sai suutari muuttaa\nasunnostaan, mutta teki sen tällä kertaa ilolla, kun oli kolmolaisten\netu kysymyksessä ja kun sai muuttaa ilman pakanallisia pakkokeinoja.\n\nJa eräänä päivänä avattiin kauppa, joka suurimmalla varovaisuudella,\netteivät korpijokelaiset saisi tietää asiasta, oli pantu kuntoon\netupäässä sydänöillä, suutarin akan pitäessä vahtia maantien veräjällä.\n\nNimikilpi uuteen kauppaan laadittiin vielä suuremmaksi kuin Korpijoen\nkaupan ja maalattiin sitäpaitsi koristeellisesti. Nimen ympärille oli\nmaalari Mikkelson, joka oli vartavasten Kuopiosta haettu, piirrellyt\nhämäriä, symbolistisia aiheitaan. Niinpä kilven ylänurkissa nähtiin\nkaksi sarvipää paholaista puskemassa vastakkain ja paholaisia kiskoi\nhännästä kaksi tukevatekoista, pahasti irvistävää isäntämiestä.\nAlareunaan oli suutari Horttanainen kiven kovaan vaatinut maalattavaksi\nkahvipannun, nisupullan ja kaksi tervehtivää, lujasti puristavaa kättä\nja niiden alle lauseen: \"Rakkaus voittaa kaikki\" ja vähän alemmaksi\n\"Terve tuloa!\"\n\nMaalari oli hymähtäen täyttänyt Horttanaisen vaatimuksen, mutta Rietula\naprikoi murahdellen vihtahousujen merkitystä, jotka maalari oli itse\nkeksinyt. Ja kun Rietula ei jaksanut aihetta sulattaa kysymättä\nmaalarilta, miksi tämä oli piruja maalannut niin pyhään paikkaan kuin\nosuuskaupan seinään ja vieläpä nimikilpeen, vastasi Mikkelson:\n\n— Maalataanhan niitä kirkon seiniinkin. Ja ne ovat muuten muodissa\nnykyään.\n\nRietula tyytyi selitykseen ja kysyi maksua maalarin vaivoista.\n\n— Sata markkaa.\n\nRietula seisoi kysymysmerkkinä.\n\n— Kymmentä kai tarkoitit?\n\n— En muuta kuin mitä sanoin. Se on sitäpaitsi halpa, selitti maalari,\nmutta olen saanut hyvin paljon nautintoa sen valmistamisesta ja se\nkorvaa tekopalkasta puolet.\n\nRietula seisoi yhä suu auki ja haroi korvallistaan.\n\nMutta Horttanainen joutui selittämään:\n\n— Jos Nuusperi on saanut kympin korpijokelaisilta tuherruksestaan, niin\ntottahan tämä taiteellinen työ on kymmentä vertaa arvokkaampikin. Maksa\nvain pois vaaditut markat!\n\nMöttösen Eerokin antoi työlle täyden tunnustuksen ja arveli:\n\n— Maksetaan pois, mitä se pyytää, kun on Kuopiosta asti kulkenutkin\nja... ja onhan meillä rahaa! kehaisi hän lopuksi.\n\n— Niin, no, onhan sitä rahaa, riemastui Rietulakin ja kaiveli rahat\nlompakostaan.\n\n— Mutta vuosiluku siitä puuttuu, huomasi Ala-Rietulan Vernandi, ja se\non tehtävä.\n\n— Niin, täysi työ, kun on täysi palkkakin, vahvisti Horttanainen.\n\nMaalari tarttui siveltimeensä ja vasempaan alanurkkaan piirteli\npunaisella:\n\n\"Armon vuonna 1916\".\n\n— No nyt se on valmis!\n\n— Ja komeapa, pahus, onkin!\n\n— On se toista kuin korpijokelaisten!\n\n— Kahvipannu olisi saanut olla hieman isompi, arveli suutarin akka.\n\n— Ja nuo kädet puristaa vähän kovemmin toisiaan, huomautti Möttösen\nTaava.\n\n— Kyllä maalari sen on paremmin tiennyt, neuvoi suutari.\n\nMutta Heikkilän Vilhelmi arveli:\n\n— Tuo toinen ukko, joka kiskoo tuossa oikealla puolella vanhaa kehnoa\nhännästä, on ihan kuin Kyrmyniska. Eikö olekin?\n\n— On, on! Jopa osasi maalata!\n\n— Mutta kukas se mahraa olla tuo toinen, vielä turpeampi äijä tossa\nalanurkass'? kuului ääni miesten takaa kysyvän. Käännyttiin katsomaan\nja Nuusperi pakanahan siellä oli.\n\n— Nii' minust' vaa näyttää kui Rietula sii' olis', jatkoi tämä\ntähystellen kilpeä naurusuin.\n\n— Huuti, kuipeliini, mitä sinä tänne...? Laputa tiehesi karjaistiin\nNuusperille.\n\n— Niin, mitä sinä tänne, oikeitten ihmisten puolelle...!\n\n— Ala painella!\n\n— Menetkö siitä!\n\nMenihän Nuusperi ja sanoi vielä maantiellä menneessään:\n\n— Kyll' se vaa' ol Rietula tuoss' vasemmass' nurkass'!\n\nMutta tästä välittämättä siirryttiin myymälään, jossa Rietula tarjosi\nrinkiläkahvit kaikille kolmolaisille.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPoutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan\nKolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet\nvaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli\noviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat\nverkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan.\n\nMiirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon\nosuuskauppaan.\n\nMitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia\npuseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan mieli\nteki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä ensi\nsunnuntaina kirkkomäellä.\n\nEedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen tiennyt\nmitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin tartuttu\nleiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle, omaan\nkauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen, punakukkaiseen retonkiin,\njolla Korpijoen neitoset olivat itsensä vaatehtineet.\n\nMutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta\nkoreilla ehtapunaisella puserolla?\n\nRietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi\nnähdessään Eedlan tulevan kauppaan.\n\n— No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti.\n\n— Eipä erikoista... mitä vaan Moosekselle?\n\nKaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa\netunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti.\n\nMutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin karamelleja,\njosta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen puolelleen.\n\n— Johan Mooses on ostanut uuden hatun... Kun kuului se meidän sonni\nrepineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain sanoakseen.\n\nRietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti vain\nrinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen.\n\nEedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle:\n\n— Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä. Ei\nsuinkaan Eedlalla niin kiirettä ole.\n\n— Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa.\n\n— Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja\nleikkisänä lisäsi:\n\n— Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä?\n\n— Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses...\n\nEedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi\nperässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä,\nmutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka\nvei heinäladolle.\n\n— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.\n\n— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa\nmöläkän ja tulee tänne seipään kanssa.\n\nLadon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti\nEedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja\nojensi Eedlalle.\n\nHetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi\nnähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian.\n\n— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu\ntulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.\n\n— Kyllähän minä, mutta kun se äiti... ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi\nne kihlansa.\n\nRietula heilahti kuin neulan pistosta.\n\n— Joko se, kutjake, ne kihlansakin... Mutta pura pois, Eedla, se\nkauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.\n\n— Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin\nhieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska\nnai...\n\n— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on\nihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää\nottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.\n\n— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan\nottamaan pois ne kihlansa.\n\n— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi.\nKyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten\nselviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä\nasiasta!\n\nRinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.\n\n— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.\n\n— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän\nmatkan päässä.\n\nKylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina\nilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku\nmonistellen vastasi.\n\nRietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan\nEedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:\n\n— Hyvästi nyt, rakas Eedla!\n\n— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!\n\nKumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula\nhyräili kotipihalle päästessään:\n\n    \"Jo joutui armas aika\".\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti\nrehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi\nöisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.\n\nKorpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan\nnaima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi\nmenemään avioksi.\n\nIisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä,\njotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka\nhetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä\niltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan\nasti:\n\n— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin\nminä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä\nlyön niin että seiväs katkeaa!\n\nTämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä\nja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa\njohdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.\n\nJa eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään,\nnousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta\nverkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.\n\n— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen.\nMitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata\nsen Eedlan ja silloin se on mennyttä.\n\nKäskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen, lähti\nIisakki juoksujalkaa Miiruun.\n\nTalossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle koputtamaan.\n\n— Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo valmiina.\n\nEdellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan\nmenosta ja Eedla oli jorahtanut:\n\n— Samapahan tuo on.\n\nMutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti:\n\n— Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka... Pitäisi\nnyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko se Eedla\nkuulee? Rakas Eedla...\n\nMutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin.\nEveliinaa piti mennä herättelemään.\n\n— Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään\npappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään\nhuomaisi.\n\nEveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle. Potkaisi\noveen niin että rämähti:\n\n— Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan lähtemään\nja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille!\n\n— Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului Eedla\nunisesti urahtavan.\n\n— Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun\nRietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne sekaannusta\naikaansaamaan, pauhaili emäntä.\n\nKun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina:\n\n— Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella.\n\n— Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis paitasillaan,\nkehui Iisakki.\n\n— Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia.\n\n— Kyllä minä... Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla\nlingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla.\nPitääpä laittaa.\n\nMikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille.\nYli reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä\nliinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho\nja suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan\nliinakolle.\n\nIsäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen\npuhellen:\n\n— Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä tuokin\nIisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut\nkamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi\nmokomasta huolinut.\n\nIisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään rauhassa\nvihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari Horttanaisen\nakka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi ainakin täksi\npäiväksi.\n\nRietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka\nIisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti\nvahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä.\n\nJa nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa\nkirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa\njoudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili\nkamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja\nkiljuen selitti:\n\n— Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa... nyt se, rietas, vei\nlautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä!\n\nRietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen.\n\n— Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi.\n\n— Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa\ntuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan tämä...!\nItseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin se rietas\nehti...\n\n— Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi\nRietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin...\nmitenkäs silloin?\n\n— Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie... kun\nnyt lautamies vain suorii heti tielle...\n\nRietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi\nkuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin\nnuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat\nRietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa se\nmenoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään tämän matkan\ntekoa varten.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nIisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin\nheräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja hetki\nsitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki oli\nparhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki talousasiansa ja\nsuunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan olalla:\n\n    \"Ihanassa ryytimaass'\n    oli montakin tuttuu.\n    Sinun kanssasi, neito nuori,\n    on sydämellinen juttu.\"\n\nEedla hörähti nauramaan ja päivitteli:\n\n— Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä.\n\n— Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin kaunis\npäiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja poskeensa\nsiltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan ja silloin\nei sopinut poltella piipulla.\n\nJopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha\nkellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan\narvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki,\njonka hän oli saanut senaattorivainajalta, ja joka oli väljänlainen\nlaihalle Kello-Mikolle, mutta siitä huolimatta arvon mukainen asu\npuhemiehelle.\n\nJo aukeni kansliahuoneen ovi ja rovasti tuli paitahihasillaan\nverannalle.\n\n— Hyvää huomenta!\n\n— Huomenta, huomenta!\n\nIisakki kumarsi niin syvään, että pitkät hiukset valahtivat silmille ja\nEedla niiasi vielä syvempään, sipaisten suortuvia huivinsa alle.\n\n— Huomenta vaan, rovasti, virkkoi kellonsoittaja. Tässä tulee taas yksi\npari liittoaan vahvistamaan herra rovastin luokse. Aina sitä minä saan\nolla vaan liehtaamassa näitä arvoisäntiä siihen aviosäätyyn.\n\n— Vai naimisiin se jo Iisakki aikoo... ja vielä näin kesäkuumalla,\nnaureskeli rovasti.\n\n— Kerranhan sitä on siihenkin säätyyn astuttava, virkkoi Kello-Mikko\njuhlallisesti ja lisäsi:\n\n— Ennenhän sitä mies vuoden lehmättä kuin Mittumaarina eukotta.\n\nKäytiin sisään ja oli sangen juhlallista.\n\n— No tämä Iisakki sitten ottaa avioksi tämän Miirun Eedlan? kysyi\nrovasti.\n\n— Niinhän tämä nyt ottaa, vastasi puhemies. Ja nuhteettomia ja\nkunniallisia ovat molemmat.\n\n— Otanhan minä, vahvisti Iisakki.\n\nMutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui\nhuohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula\noli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun\nIisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi:\n\n— Etkä ota!\n\nIisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin\nkatsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta.\nKellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä.\n\n— Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt\nsitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen\nomituista, kun pitää riistää toiselta... ja sitten vielä kuin varkain\nlähtee pappilaan.\n\nIisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi\nhillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan\nnousi hän seisomaan ja kivahti:\n\n— Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin\nsinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi\nkehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla\non suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä\nrakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni.\n\n— Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja\noikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin\ntuonut.\n\n— Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula.\nTottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies.\n\nKello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli\nlaiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin\nmieheen, jos niikseen tuli.\n\n— Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen\nRietulaa.\n\n— Älä satuta käsiäsi lautamieheen, kivahti Rietula. Muuten laki lyö\nsinua raskaasti.\n\n— Antaahan nyt olla, virkkoi rovastikin. Jos tässä selvittäisi\nmuutenkin. Istukaahan nyt ja olkaa hosaamatta, kehoitti hän\nasianomaisia.\n\n— No, kumpaisenko tämä morsian nyt sitten oikein on? kysyi rovasti.\n\n— Minun se on, vahvisti Rietula.\n\n— Eipäs kuin minun, ja minulle on Eedla lupautunut tulemaan,\npuolustautui Iisakki.\n\n— Mutta Eedla sanoi minulle siellä Ala-Rietulan ladon takana...\n\n— Milloinka sinä olet minun morsiantani siellä kuljettanut, kivahti\nIisakki.\n\n— Olehan siinä... siellä ladon takana, että kyllähän minä mieluummin...\njoo... tuota lautamiehen ottaisin, mutta kun se Kyrmyniska tuppasi\nväkisten ne kihlansa...\n\n— Sanoppas, Eedla, annoinko minä väkipakolla ne kihlat, keskeytti\nIisakki. Kun otit kellonkin ja ihastelit, että koreapa on ja panit\nkaulaasi ja...\n\n— En minä häntä tiedä, enkä muista niin tarkkaan, sanoi Eedla.\n\n— Pitäisi ne toki muistaa semmoiset asiat.\n\n— Onko tämä Rietula sitten ennemmin puhunut niistä asioista Eedlalle,\nkyseli rovasti naureskellen.\n\n— Onhan tämä joskus monkattanut, että pitäisi muka naimisiin, ja on\ntämä antanut karamelleja, kun...\n\n— No ei nyt niistä, keskeytti Rietula, vaan sanoppas, Eedla, nyt oikein\nsydämesi pohjasta, kumpainenko meistä on parempi sinun mielestäsi?\n\nEedla mietti hetkisen ja arveli:\n\n— Eipä taida olla mitään väliä.\n\n— No johan nyt, työlästyi Rietula, mutta sinähän sanoit silloin siellä\nmaantiellä että... mitenkä se nyt olikaan?\n\n— No, kumpaisenko näistä nyt Eedla tahtoo aviokseen? kysyi rovasti.\n\n— Min' en tahdo kumpaistakaan. Nämä ukothan ne rupesivat tahtomaan,\nkivahti Eedla.\n\n— Mutta kumpaisenko nyt ottaisit mieluummin?\n\n— Minulla ei ole mitään väliä, kumpaisen nyt vaan rovasti antaa, arveli\nEedla lattialautoja katsellen.\n\nIisakki heilahti kärsimättömästi ja rovasti hymyili edelleen. Mutta\nkellonsoittaja virkkoi kunnioittavasti seisoalleen nousten:\n\n— Kun nämä sulhaset ovat puhuneet jo minun mielestäni tarpeeksi, niin\njos nyt puhemiehet jatkaisivat. Ja minä otan nyt ensiksi puhevuoron:\n\nKun tulin tänne tänä aamuna näitä avioon aikovia avustamaan, huomasin\nminä ilokseni, miten onnellisena ja rakkaudessa he istuivat tuossa\nverannan portailla. Eedlan käsi oli Iisakin kaulalla ja...\n\n— Eläpä nyt! Vaikka Iisakki pani kätensä minun olkapäälleni ja minä\nsysäsin sen siitä pois, keskeytti Eedla.\n\n— Kyllä se oli Eedlan käsi, joka oli Iisakin kaulalla, jatkoi\nKello-Mikko, ja nämä puhuivat, minä varmasti kuulin sen, että syntyy\nsiinä Mikkolassa...\n\n— No ne nyt ovat semmoiset turhia puheita, aloitti nyt kauppias\nKilpummi keskeyttäen kellonsoittajan ja röyhistäen rintaansa. Tässä on\nnyt vaan kysymys siitä, kuka on ensiksi saanut aviolupauksen Eedlalta,\nja jos se on tämä lautamies, niinkuin minusta tuntuu, niin painele\nsilloin, Iisakki, ovesta ulos ja jätä meidät rauhaan!\n\nMutta nyt näytti Iisakki jo hätäytyvän:\n\n— Minä en anna Eedlaa teille jumalattomille, jotka tulette kuin\nhaaskalinnut ryöstämään toisen saalista ja...\n\n— Kuka tässä on haaskalintu, kiehahti Rietula ja kina jatkui hillitysti\nedelleen.\n\nPappilaan oli tullut vierailemaan auskultantti Kennäs ja rovasti\noli poistunut hetkiseksi sisähuoneisiin hänen kanssaan juttelemaan.\nPalattuaan ja istuttuaan pöydän ääreen kysyi rovasti:\n\n— Tuleeko tästä mitään selvää?\n\nKellonsoittaja nousi istuimeltaan, sylkäisi mällin suustaan ja\npyyhkäisten hikeä otsaltaan virkkoi:\n\n— Ei, hyvä herra rovasti, tästä tule nyt mitään selvää. Ja tämä on\nensimäinen kerta, kun minä haalaan tällaista naimaväkeä pappilaan, ja\nherra rovasti tietää, että minä olen parhaani tehnyt tässä asiassa,\nmutta järkipuhe ei näy heihin pystyvän ja siksi minä alankin tällä\nkertaa jo kyllästyä koko tehtävään.\n\nRovasti hymähti.\n\n— Tulisikohan selvä, jos me tässä perustaisimme pienen\nsovinto-oikeuden. Minulla sattui olemaan vieraana tuomari ja jos minä\nkutsun hänet puheenjohtajaksi? esitti hän.\n\n— Suostutaan, lupasi Rietula, mutta Iisakki puolusteli epätoivoisena\nasiaansa.\n\n— Ei tässä tarvita tuomareita eikä oikeuksia, ei muuta kuin rovasti\npanee minut ja Eedlan kuulutuksiin.\n\n— Miks' ei, jos vaan morsian sanoo siihen suostuvansa, lupasi rovasti.\n\n— No, rakas Eedla, sano nyt sille, että suostunhan minä, supatti\nIisakki Eedlan korvan juuressa.\n\nMutta Eedla vaikeni kuin muuri ja sormeili vain kihlakellonsa ketjua.\n\n— No, perhana! pääsi Iisakilta. Kaikkia tuppisuita tässä...!\n\n— Jos minä kutsun tuomarin, vai mitä? kysyi rovasti hymyillen.\n\n— Kutsukaa, hyvä rovasti, vaikka maaherra. En minä nyt ole itsekään\nselvillä tästä Eedlasta, vaikeroi Iisakki.\n\nRovasti meni sisään ja tuli kiusallinen hiljaisuus. Kärpäset vain\nsurisivat kansliahuoneessa ja napsuttelivat kattoon. Iisakki puri\nvihaisesti sikaarin päätä suuhunsa.\n\nAuskultantti Kennäs tuli sisään rovastin seuraamana. Istui pöydän\nääreen ja muhoillen aloitti kuulustelun. Äsken oli hän jo avonaisesta\novesta kuullut asianomaisten keskustelun ja kysyi nyt Iisakilta:\n\n— No, milloinka Iisakki katseli Eedlaa sillä silmällä että vaimokseen?\n\n— Se oli... tuota, se oli silloin, kun oli se Korpijoen\nosuuskauppakokous Miirussa.\n\n— Muistatteko päivän?\n\n— Eikö liene ollut perjantai, arveli Iisakki.\n\nKilpummi sipatti jotain Rietulan korvaan ja Rietula virkkoi seisoalleen\nnousten:\n\n— Herra puheenjohtaja ja korkea oikeus. Saanen sanoa, että minä\nkatselin Eedlaa jo paljon aikaisemmin sillä silmällä. Se oli Marian\npäivä, kun kävin Miirussa ja silloin minä sen päätin, että otan Eedlan.\n\nMutta Rietula valehteli nyt kouraantuntuvasti. Lukija muistaa, että\nRietula meni Miiruun osuuskauppakokoukseen hetkistä myöhemmin kuin\nIisakki, joka oli joen sillalla katsellut Eedlaa pesupuuhissaan\nja tehnyt valintansa. Mutta Kilpummi oli neuvonut tämän valheen\nRietulalle, joka sitä häikäilemättä käytti nyt hyväkseen.\n\n— Kyllä sitä minäkin oikeastaan katselin jo aikaisemmin, aloitti\nIisakki hätäisesti.\n\n— Mutta itsehän myönsitte katsoneenne myöhemmin, huomautti Kennäs ja\nkysyi Eedlalta:\n\n— Katseliko tämä Rietula teitä silloin Marian päivänä.\n\n— En minä niin tarkkaan muista, mutta kyllä tämä Mooses kävi meillä\nMarian päivänä ja istua kyönätti koko päivän ja näytti vahtaavan sinne\nkarsinapuolelle, todisti Eedla ja veti huivinsa solmua tiukempaan leuan\nalle.\n\n— Korkea oikeus ja herra tuomari, nyt kuulette asian Eedlan omasta\nsuusta ja minä pyydän oikeuden mukaista päätöstä tästä asiasta.\n\n— No kumpaisenko nyt Eedla haluaisi miehekseen? kääntyi Kennäs kysymään\nhymyillen morsiamelta.\n\n— Eipä ole mitään väliä, laukaisi Eedla.\n\n— Siis määrää asian, että se, joka on katsellut Eedlaa ensiksi, tulee\nhänet myöskin saamaan, ja kun Rietula on tehnyt sen ensiksi, kuuluu\nnäin ollen Eedla Rietulalle. Ja tämä on oikeuden päätös.\n\n— Mutta kun Eedla on ottanut kihlatkin jo minulta, virkkoi Iisakki\nalakuloisesti.\n\nRovasti käveli hyvätuulisena kanslian permannolla ja kysyi muhoillen\nEedlalta:\n\n— Onko Eedla istunut Iisakin kanssa kahdenkeskisessä paikassa?\n\n— Istutuinhan sitä siellä Miirun tupakkamaassa Vapun päivänä, kiirehti\nIisakki selittämään, mutta Eedla kivahti ihmeen terävästi:\n\n— Se on vale! Minähän käänsin tupakkamaata ja Iisakki istui ihan yksin\nsiankaukalolla.\n\n— No, onko tämä Rietula sitten istunut Eedlan kanssa, kysyi Kennäs\nhymyillen.\n\nRietula ei virkkanut sanaakaan, mutta Eedla virkkoi empimättä:\n\n— On istuttu.\n\n— Asia on siis selvä ja minä julistan päätöksen.\n\nSeurasi pieni hiljaisuus, ja Kennäs niisteli hyvin kuuluvasti nenäänsä.\nIisakki istui kuin ankaran iskun saaneena, mutta Rietula röyhisteli\nrintaansa. Hän oli jo varma siitä, mille puolelle oikeuden vaaka tulisi\nkallistumaan. Eedla pyöritteli peukaloitaan ja kellonsoittaja tuijotti\nvihaisesti lattiaan.\n\n— Peruuttamaton päätös on tässä asiassa seuraava: lautamies Rietula\non huomattu ensiksi aikoneen avioliittoon Eedlan kanssa ja tulee siis\nhänet saamaan. Eedlan on kumminkin annettava Iisakille hänen antamansa\nkihlat takaisin.\n\n— Jo tuli nyt perhanat, jurahti Iisakki ja haukkasi ison palan sikaaria\nposkeensa. Hetkisen hän näytti asiata aprikoivan, mutta pian hän\nrauhoittui ja virkkoi:\n\n— Jaa, Mikkolan isäntä ei ole kuunaan yhden akan vaivanen. Kun sinä,\nlunttu, teit tällaisen hävittömyyden vanhalle miehelle, niin pidä ne\nkihlat palkastasi. Ei tarvitse Rietulankaan uusia ostaa!\n\nJa puheensa vahvikkeeksi purautti Iisakki vahvan tupakkasyljen, joka\nsattui vahingossa Eedlan hameelle.\n\nEedla oli riisunut korunsa ja laskenut ne pöydän kulmalle.\nVastahakoisesti näytti Iisakki ne ottavan, mutta otti kumminkin ja\npisti housujensa taskuun ja sen tehtyään astui ulos, paukauttaen\nkanslian oven kiinni mennessään, niin että seinät huojahtivat.\n\n— Jopa tuli lain mukainen päätös, riemuitsi Rietula.\n\n— Oliko se ihme, kun minä olin puhemiehenä, kehuskeli Kilpummi. Jos\nhuonomman miehen sait, niin huonosti kävi.\n\nPappilan sisähuoneista kuului vallatonta naurua, mutta Rietula pantiin\nkuulutuksiin Eedlan kanssa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nIisakki seisoi rattailla, löi ohjasperillä hevosta ja hihkaisi.\nKotimatka alkoi olla jo puolessa, ennenkuin Iisakki rauhoittui ja\npainui istumaan.\n\n— Olenpa hullu, kun hevoseen vihani viskaan, mutisi hän.\n\nJos jutkauttivat, ja kyllähän ne nyt jutkauttivatkin oikein\naikatavalla, niin mitäpä tuosta. Kaipa se niin oli sallittu, että\nEedlan koikale ei joutunut minun leipiini.\n\nJo kaivoi Iisakki rakkaan piippunsa, rakkaimman kaikista maailmassa, ja\nsaatuaan sen käryämään, rauhoittui kokonaan.\n\n— Hoh... hoo, olipa surullinen loppu sillä naima-asialla, huokasi vielä\nkumminkin.\n\nHevonen sai nyt kävellä myötä- ja vastamäet ja Iisakki mietti otsa\nkurtussa, mistä nyt lähtisi eukonpuolta paremmalla onnella itselleen\nkoettamaan.\n\n— Onhan niitä akkoja siellä Korpijoen jos Kolmonkin puolella, mutta\nmikä niitä kaikkia... Vaikka lieneeköpä heillä niin suurta eroa, akka\nkuin akka. Jos vaikka ottaisin sen Möttösen Taavan. Tosin se on Kolmon\npuolella, mutta kyllä kai Taava tulisi sieltäkin.\n\nUudelleen painui Iisakki miettimään ja harkitsi asiaa joka puolelta.\n\nNoustiin Kilpismäen päälle ja siihen näkyi jo kotikylät ja päivässä\nvälkkyvä joki niiden välissä. Näkyivät talot peltojensa keskeltä ja\nmaantie keltaisena nauhana.\n\nHiljainen tuuli leyhytteli etelän mailta ja syleillen ensin suvista\nmetsää, veti juovan Kolmojärven pintaan, joka näkyi lähempää kylien\neteläpuolella. Olivatpahan nuotalla Ylä-Rietulan rannassa.\n\nMietittyään vielä tovin, oli Iisakki tehnyt päätöksensä. Hän menee\nnyt samaa tietä Möttöseen ja puhuu asian selväksi Taavalle. Nuori\nihminenhän se vielä... ja järkevämpi kuin Eedla. Ja hän oli kuullutkin\nSarvi-Kaisalta, että Taava tulisi mielellään Mikkolaan emännäksi.\n\nIisakki nykäisi hevosen juoksuun. Alkoi jo kotikylä puiden välistä\nnäkyä. Miirun pellolla aurasi renki kesantopeltoa. Näkyi sitten\npysäyttävän hevosensa ja alkoi laulaa surunvoittoisesti:\n\n    \"Rikkaat ne riiaa hopealla\n    ja komeilla kartanoilla,\n    vaan renkipoika se\n    heilinsä ottaa lantin kolikoilla.\n\n    Ja on niitä tyttöjä muualla,\n    ei tämän kylän emännillä.\n    Ja on niitä heiloja rakkaampia\n    tuolla Karjalan kankahilla\".\n\n— Juuri niin! ilostui Iisakki kuunnellessaan renkipojan laulua.\n\nOn tosiaankin tyttöjä, jos akkojakin, muualla, ei vaan Korpijoella.\nJa kun tuli Mikkolan tiehaara, iski Iisakki tammaa lautaselle ja ajoi\njoen sillalle, niin että silta kumeasti jyrähti. Ajoi siitäkin vielä\neteenpäin ja käänsi hevosensa Möttösen tielle.\n\nHorttanaisen akka oli maantiellä ja huomattuaan, että Iisakki ajeli\nyksin kirkonkylästä, huusi hänen jälkeensä:\n\n— Ähä!... Olipa sillä Miirun tyttärellä paremmat haltijat. Pitkän nenän\nnyt sait, Kyrmyniska!\n\nIisakki ei ollut kuulevinaankaan. Sitoi hevosensa Möttösen\nportinpieleen ja astui tupaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nAla-Rietulan Vernand oli myöskin hiljaisuudessa suunnitellut poikansa\navioliitto-asiaa. Hesekiel oli täyttänyt jo viidennenkolmatta vuotensa,\neikä näyttänyt vieläkään minkäänlaisia oireita edes isälleen, että\naikoisi tyttöasioihin kajota. Ja Vernand tämän itsepäisyyden nähtyään\nja kerran siitä jo puhuttuaankin pojalleen tuloksettomasti, päätti\nottaa Hesekielin eukkopuuhat omiin käsiinsä.\n\nSuunniteltuaan perusteellisesti asiaa, oli hän tullut siihen varmaan\nvakaumukseen, että parempaa aviota ei hän voisi pojalleen saada,\nkuin Möttösen Taava. Tämä tyttölapsi oli vuosi sitten täyttänyt\nneljännenkymmenennen ikävuotensa, mutta siitä huolimatta näytti\nnuorekkaalta terveessä lihavuudessaan.\n\nJa eräänä päivänä sanoi Vernand pojalleen, että nyt on sopiva morsian\ntiedossa ja nyt sitä on mentävä kysymään.\n\n— Missähän tuo olisi? jurahti poika ja katseli alta kulmain isäänsä.\n\n— Möttösessä... Se Taava...\n\nEnempää ei isä selittänyt, eikä mitenkään ylistänytkään morsianta.\nTottapahan poika itse älyää, miten onnellisen ja kaikinpuolin edullisen\nvalinnan hän oli tehnyt.\n\n— Vanhapa on, jurahti poika, mutta isä arveli:\n\n— Joutaa olla... onhan siihen sijaan rikas ja lihava.\n\n— Mitäpä sillä vanhalla lihalla, urisi poika edelleen, mutta Vernand\npäätti katkaista kaikki murinat ja karjasi:\n\n— Vai vanha... kun mies on kuin lammas akka-asioissa ja vaivaa\nsemmoisilla vanhaa isäänsä, niin vielä sitten ilkeää jorista. Pistä\nehjemmät housut jalkaasi, nyt sitä mennään!\n\nEikä poika enää vastustellut.\n\nJa nyt istui Vernand poikansa kanssa Möttösen tuvassa, kun Iisakki\nastui sisään.\n\nTaava pesi karsinapuolella astioita eikä voinut aavistaa, että kauan\nodotetut kosijat olivat vihdoinkin tulleet, vieläpä kaksikin samalla\nkertaa.\n\nVernand oli poikineen hetkistä aikaisemmin istahtanut penkille, kun\nIisakki sitoi hevosensa portin pieleen. Ei ollut asiataan vielä ehtinyt\nTaavalle selvittää.\n\nVernand ilostui nähdessään Iisakin astuvan tupaan. Kun oli hetkinen\nilmoista juteltu, siirtyi Vernand Iisakin viereen ja alkoi hiljaa\nsupatella:\n\n— Tämä meidän Hesekiel kun meinaa tätä Möttösen Taavaa niinkuin\neukokseen, niin etkö rupeisi puhemieheksi? Ei sattunut tässä muitakaan.\n\nMutta Iisakki karjasi heti niin että tupa kajahti:\n\n— En!\n\nJa siirtyi peräpenkille istumaan, sadatellen mielessään tämänpäiväistä\nhuonoa onneaan. Hän oli valmis uskomaan, että Taava ottaa mieluummin\nHesekielin kuin hänet.\n\nOli painava hiljaisuus, jonka rikkoi vain pihamaalta kuuluva kukon\nlaulu. Taava oli aavistanut jotain erikoista tapahtuvaksi ja käynyt\nvaihtamassa vaatteita. Nyt tuli hän koreana penkille ikkunan pieleen\nistumaan ja jäi odottamaan.\n\nVernand siirtyi hänen viereensä ja alkoi suu naurun mareessa supatella\nTaavalle:\n\n— Kun siinä meillä ei ole vakituista emäntää, niin talouskin menee\nrempalleen. Olisi tämä Hesekiel jo naimaijässä, vaan ei pahus kajoa\nnaisihmisiin, vaikka olen sitä toivonut. Ota sinä Hesekiel ja muuta\nsinne meille, niin hoitelet sitäkin taloutta siinä.\n\nIisakki istui peräpenkillä ja puri mälliä vihoissaan. Luonto pyrki jo\nlaukeamaan, mutta koetti sitä vielä pidätellä, ja se ponnistus sai\nmiehen ankarasti hikoomaan.\n\nTaava odotti, että Iisakki puhuisi asiansa. Tosin hän tiesi, että\nIisakki oli aamulla varhain mennyt Eedlan kanssa pappilaan, mutta\nkuullut myöskin, että Rietula läksi jälestä ajamaan ja Taava oli\nmelkein varma siitä, että Rietula oli vienyt Iisakilta morsiamen.\nIisakki taisi nyt olla uusilla yrityksillä Möttösessä.\n\nVernandin korvallisille nousi myöskin hiki.\n\n— ... koko toljake tuo poika, kun ei puhu mitään.\n\nJa pojalleen:\n\n— No ottaisitko sinä tämän Taavan, jos se niinkuin suostuisi...\n\nPoika katseli kenkäinsä kärkiä ja jurahti:\n\n— Mikäpä tuossa muukaan auttanee... ja kun siitä yhtämittaa minulle\njurnutetaan.\n\nMutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja\nvirkkoi kuin hengästyneenä:\n\n— Tuletko sinä Mikkolaan?... ja otatko sinä kihlat...? ja sopiiko,\nettä ensi sunnuntaina kuulutetaan...? ja annatko sinä korvalle tuota\nHesekieliä vai pitääkö minun...?\n\nTaava löi kämmenensä yhteen.\n\n— Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen\nMikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit\npyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä...\n\nJa Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia.\n\nMutta Vernand sanoi pojalleen:\n\n— Nyt sinä sait Taavalta rukkaset.\n\n— Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit.\n\nKun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit\njuotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä\nteki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan\nja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin\nlaskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon\nkätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa.\n\n— Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä,\npidänkin.\n\n— Rakas Iisakki!\n\n— Rakas Taava!\n\nJa kun Iisakki nousi rattaille ja käänsi maantielle, niin jopa\nhihkaisi, mutta tällä kertaa rintaa paisuttavasta riemusta.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKorpijoen osuuskaupan hallituksen puheenjohtajana oli Iisakki ja\nKolmon uuden kaupan Rietula, mutta aviopuuhat olivat vieneet miesten\najan ja ajatukset niin, että tuskin kertaakaan joutivat kokouksissa\nkäymään ja sitäkin vähemmin valvomaan kaupan asioita. Kauppoja hoitivat\nkirjanpitoa taitamattomat miehet, varsinkaan Nuusperi Korpijoen\npuolella ei ollut ollenkaan perillä kirjanpidosta.\n\nMutta miehet ajattelivat, että kunhan saadaan emännät taloon, niin\nsitten joutaa paremmin pitämään kauppojen asioita silmällä.\n\nKylien välit olivat käyneet yhä kireämmiksi.\n\nMiksi meni Iisakki kosimaan Möttösen Taavaa ja miksi Rietula ei\ntyytynyt oman kylän naisväkeen, vaan otti Miirun Eedlan? Kumpainenkin\nheistä oli tehnyt rikoksen, jota eivät kyenneet sovittamaan. Rietulaa\nhaukuttiin jo aivan omalla pihallaan ja Iisakille sateli pistopuheita\nkorpijokelaisilta.\n\nMiirun Eveliina, kuultuaan, miten pappilassa oli käynyt, oli nostanut\nkauhean elämän ja uhkasi nyt edelleen vävypoikaansa. Ja tavattuaan\neräänä päivänä Iisakin maantiellä, alkoi pauhata:\n\n— Siin' on mies, kun antaa morsiamensa toiselle? Kaikki lampaat ne\nvielä eukkoa itselleen honikoivatkin! Eikö sinulle emäntä kelvannut\nmuualta, kun piti Kolmon puolelta mennä hakemaan.\n\nIisakki hymähteli ja virkkoi:\n\n— Eedla ei ollut sallittu minulle. Ja eikö ne vaimonpuolet liene yhtä\nkärtyisiä ja suulaita Korpijoenkin puolella.\n\nRietulalta kyseltiin röyhkeästi, että milloinka hän tuo sen \"variksen\npelätin\" sieltä Miirusta. Rietula kirosi ja sanoi tuovansa silloin kun\ntahtoo ja ettei hänen asiansa kyläläisiä liikuta.\n\nJa siihen se aina kerrakseen loppui, mutta sopivassa tilaisuudessa\nalkoi uudelleen.\n\nMikkolassa valmisteltiin suurenmoisia häitä. Äkäinen sonnikin oli\nsaanut kuoliniskun ja kirkonkylästä haettiin keittäjä ja paistaja.\n\nKun Rietulassa kuultiin Mikkolan häävalmistuksista, päätteli isäntä,\nettä kahta komeammat hän laittaa Eedlan tupaan tuliaiset.\n\nKyläläiset seurasivat jännityksellä kumpaisenkin talon häävalmistuksia.\nSuutari Horttanainen julisti itselleen ja akalleen useita päiviä\nkestävän paaston saadakseen nauttia Rietulan juhlaruuista\nperusteellisesti.\n\nKunhan vaan häät olisivat jo piankin joutuneet.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nOn mittumaarin aatto. Vainioilla kukkivat leiniköt ja kurjenpolvet,\nja ilmassa on jo keskikesän henki. Aurinkoisia päiviä on ollut\nyhtämittaa ja taivaan ranta on peittynyt hienoon auerpilveen. Aurinko\non laskiessaan hohtavan punainen ja suuri.\n\nJuhannuskoivuja tuodaan kylään hevoskuormittain. Pystytetään rappujen\npieliin ja pihamaille. Joku kantaa niitä pirttiinkin ja kamariin.\nTunnelma yhä nousee, kun saunan jälkeen istutaan valkoisissa\nateriapöydän ympärillä.\n\nSekä Kolmon että Korpijoen kylissä näyttää juhla-aaton ehtoo\nerilaiselta kuin muulloin. Tytöt siivilöivät hätäisesti maidon,\nlypsävät hosimalla lehmät ja, käytyään saunassa, pukevat uudet\nvalkopohjaiset, puna- ja mustakukkaiset mekot ylleen ja tirskuttavat\nsalaperäisesti. Ehtoo-ateriaa ei syödä yhdessäkään talossa ja miehetkin\njo pukeutuvat juhlavaatteisiinsa.\n\nMitä on tekeillä?\n\nHäät Mikkolassa ja Ylä-Rietulassa! Ja minkälaiset häät! Sellaiset,\nettei ole miespolviin nähty eikä kuultu Kuivalassa.\n\nHieman aikaisemmin vaeltavat korpijokelaiset Mikkolaan kuin kolmolaiset\nYlä-Rietulaan.\n\nIisakki on jo ajoissa kutsunut myöskin kirkonkylän herrasväet häihin\nja kernaasti nämä ovat kutsua noudattaneetkin saatuaan tietää, että\nMikkolan isäntä on valmistanut kahdesta vanhasta nuottavenheestä kokon\nheitä varten.\n\nMikkolan pirtti on jo täynnä juhlavieraita. Arvokkaimmat emännät\nistuvat peräpenkillä ja huojuttelevat hiljaa ruumistaan. Pihamaalla\nlojuu miehiä nurmella poltellen hyvänhajuisia tupakoita, joita\nkukitettu poika on yhtämittaa jakelemassa. Iisakki on antanut\nsatamarkkasen Kuivalan nimismiehelle ja pyytänyt tämän hankkimaan\njuhlatupakat, ja nytpä höyryävätkin Pedro Moredon Havannat ukkojen\nsuupielissä pihamaalla. Rietulassa ei ollut kuin \"ruunakriimoja\", ja,\nkuultuaan Mikkolan ylellisyydestä, mutta saatuaan liian myöhään siitä\ntiedon, kirosi kukitettu ylkämies karkeasti.\n\nMikkolassa olivat häät alkaneet. Rovasti oli vihkinyt avioparin ja\nherrat maistelivat sen jälkeen kamarissa väkeviä. Muille kaukaisemmille\nja korpijokelaisille tarjottiin muita herkkuja.\n\nJuhla-aterian jälkeen kohosi tunnelma, varsinkin kun pirtistä\nkannettiin pöydät ulos ja soittajat virittelivät koneitaan.\n\nSoittajien lukukaan ei ollut vähäinen. Vanha Noro-Tuomas, kuuluisa\nviuluniekka, viritteli viuluaan, jonka jälkeen alkoivat toisetkin\nnäppäillä säveliä kojeistaan. Oli kaksi isoäänistä hanuria, kolme\nviulua ja kaksi kanteletta ja sen lisäksi Nuusperilla klarinetti.\n\nNuoret polkivat malttamattomasti jalkaa. Milloinka, milloinka se alkaa?\n\nPelurit aloittivat kesä-illan valssin, ensin hiljaa, mutta sitten yhä\nkiihtyen. Soittajat haisivat väkeviltä ja se ei ennustanut hyvää. Jo\nalkoivat ikkunan pielet täristä, ja Mutkalan Ransu hihkasi Nuusperille:\n\n— Puhalla lujemmin, tai muuten heitän pelivärkkis' nurkkaan!\n\nJa Nuusperi puhalsi, puhalsi niin, että silmät pullistuivat päästä ja\nnäyttivät ulos tipahtavan.\n\n— Sillä lailla! Lujemmin, Noro-Tuomas, sitä ensiviulua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRietula oli kutsunut kirkonkylän herrasväet häihinsä, mutta myöhemmin\nkuin Iisakki. Arveltiin pihamaalta, mentäisiinkö. Sopisihan käydä\nsielläkin. Miks'ei, kun oli kerran kutsuttu.\n\nJuhla oli alkanut suurin piirtein Rietulassakin. Oli syöty yhtämittaa\nkolme tuntia ja Horttanaisen leipälaukku oli revennyt. Suutari\nkorjattiin pois ja aloitettiin tanssi.\n\nJa jos oli Mikkolassa Pedro Moredon-sikaareja, niin olipa Rietulassa\ntorvisoittajat, jotka lautamies oli puuhannut häihinsä.\n\nPihamaalta tärisivät torvet ja sileä tanner jymisi tanssijain alta.\nPirtissä luritettiin kahdella harmonikalla, ja permanto oli ahdinkoon\nasti täynnä pareja hypähtelemässä rehevää polkkaa.\n\nRietula ei tietänyt, vaikka oli koettanut urkkia, että mikkolainen kävi\nkaupungista — ties mistä asti — noutamassa juomatavaroita. Olivathan\nRietulankin rahat yhtä riittävät kuin mikkolaisenkin. Siihen sijaan oli\nedellisellä viikolla Rietulan sydänmaapalstalla, tiheimmässä näreikössä\ntupruillut sakea savu erään kuusen juurella, ja Rietula oli suu naurun\nmareessa kantanut kotiinsa kirkasta viinaa, jota oli auliisti tarjonnut\njokaiselle, jolle vaan kelpasi. Ja miesten korvalliset punoittivatkin\nja joku hihkaisi jo tallin takana.\n\nKun Mikkolassa huomattiin, että torvet räikyivät Rietulan pihamaalla,\nkomensi Iisakki orkesterinsa myöskin pihamaalle ja kehoitteli:\n\n— Antakaa tulla ääntä niistä kojeistanne niin paljon kuin\nlähtee! Räätäli Romppanen oli käynyt tekemässä mahdottoman ison\nlepänkuoritorven ja sanoi sillä soittavansa passoa. Ja oli nyt ääntä\nMikkolan pihamaalla. Vanhat emännät pakenivat siunaillen ja korviaan\npidellen sisähuoneisiin, mutta nuoret polkivat pihamaata että jytisi.\n\nHuomattuaan ohjelman muutoksen Mikkolassa, kehoitti Rietula soittajiaan:\n\n— Eikö niistä heru enempää sitä ääntä? Hyttysen hyrinälle kuuluu koko\nloru. Puhaltakaa lujemmin, sanon minä, tai juoskaa hiiteen torvinenne!\n\nSoittajien silmät pullistuivat ja hiki tippui haivenista. Mutta kohta\nloppuivat heidän voimansa. Johtaja meni Rietulan luokse ja vaikeroi:\n\n— Kuulkaa, hyvä isäntä, me emme totisesti jaksa enää! Onhan tässä\nnuorta väkeä ja jos ääntä tarvitaan, niin piiritanssi käyntiin ja kyllä\nsilloin ei kuulu Mikkolasta muuta kuin itikan laulu.\n\nNoudatettiin ohjetta ja ilmojen pielet alkoivat täristä, kun\näänijänteet pingoitettiin mahdollisimman kireälle.\n\nJo laulettiin ja pyörittiin Mikkolankin pihamaalla:\n\n    \"Vanhat piiat, vanhat piiat ei saa olla jouten\".\n\nMutta tämän katsoi Rietula morsiamensa pilkaksi ja neuvoteltiin\nlaulusta. Ja kohta kajahtikin Rietulan pihamaalta:\n\n    \"Herrat tuli Mikkolasta\n    rali tuli tii,\n    kun Mikkolasta leipä loppu,\n    rali tuli tii,\n    ja Iisakill' ol' siitä hoppu,\n    rali tuli tii\".\n\nMutta kirkonkyläläiset katsoivat parhaaksi poistua häätalosta, ja\nMikkolan pihamaalla suunniteltiin uutta laulua. Ja kohta kuului\nvoitonvarmana Rietulan pihamaalle:\n\n    \"Rietulassa säkkipillit soi:\n    Rietula se muijan Miirusta toi,\n    Eedla rakensi paulan,\n    hii, ladon takana,\n    lensi Rietulan kaulaan!\n    Hali tuli tii\".\n\nRietula karjasi raivosta ja komensi joukkonsa harjulle, jossa piti\njokaisen huutaa niin paljon kuin kurkusta lähti:\n\n— Äääääää!\n\nMutta Mikkolan pihamaalta eivät siihen viitsineet vastata muut kuin\nräätäli Romppanen, joka nousi korkealle peltokivelle, nosti leppätorven\nsuulleen ja huilautti niin, että kaukaiset metsän rannat kajahtivat.\n\nMikkolan pirtissä jatkettiin häätanssia, mutta Rietula suuttui\ntorvisoittajiinsa, koskapa nämä eivät jaksaneet enää kylliksi\nkuuluvasti tärisytellä:\n\n— Pistäkää pillit pussiinne ja marssikaa hiiteen ja siinä\nsilmänräpäyksessä!\n\nJa kun juhannusyön aurinko nousi, kuului Rietulan pirtistä vain hanurin\nyksitoikkoinen sävel.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nJuhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili\nnurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa\nmetsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet\nkokkotulien jätteet.\n\nHymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle\nja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena\naviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit,\nvalmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja\nkamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut.\n\n— Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen... Antaa hänen nukkua nyt\ntarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt\nsomaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä...\n\nIisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa\nkärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti\nportaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä\nvielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen\nlypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla\nsipristellen silmiään.\n\nKovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko\nyön siinä jytistivät... heh... saivat kai kerrankin tarpeekseen.\n\nRengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös\nollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella\nkädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia\nja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen\npirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu\noli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava\npotkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet\nyläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä\nnukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää\nkaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä\ntäyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi,\nkun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi.\n\nKello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen\nkinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut.\n\n— Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis.\n\nIisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus.\n\n— Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma\nsisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat\nmenneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli\nnukahtanut kamarin sänkyyn.\n\nIisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin\nlujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli\nkuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu.\n\nSaatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi\nhellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa.\nHäntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli\nheittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan\nkuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari\nkertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta.\n\n— Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin.\n\n— Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään\nhakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen,\nmuuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No,\nperhana!\n\nTaava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos\nja käveli joelle jotain tehdäkseen.\n\nMuisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki\nolikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla\nja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta\nmitään ei kuulunut.\n\n— Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin\npuhallus antaa unilahjaa miehelle.\n\nTuli räätäli Romppasen poika ja katseli isännän puuhia.\n\n— Nuusperi ei ole kotona. Se näkyi tänä aamuna säkki selässä menevän\nKuivalaan päin, tiesi poika.\n\n— Lie mennyt kylään, murahti Iisakki ja kaiveli avainta nurkanpään\nkolosta, jossa se säilytettiin silloin, kun Nuusperi ei ollut kotona.\n\nSaatuaan avaimen ja päästyään kauppaan, ihmetteli Iisakki sitä\nsekasortoa, mikä siellä vallitsi. Myymäpöydällä oli Nuusperin likaiset\nhousut ja kuluneet kenkärajat. Tavaratkin olivat kovin vähissä ja\nhuiskin haiskin hyllyillä.\n\nIisakki löysi sikaarilaatikon ja maksoi sen rahalaatikkoon, jossa\nromisi vain yksi kymmenpenninen. Pisti kaupan puolesta sikarin\nhampaisiinsa ja kun tuntui viileämmälle kuin ulkona, istui selailemaan\ntilikirjoja.\n\nKäänneltyään lehtiä, seivästyivät Iisakin silmät eräälle sivulle ja\nhäneltä pääsi haikea kirous.\n\n— Mitä se Nuusperin perhana on tähän piirrellyt?\n\nNuusperi oli joutohetkinään piirrellyt tilikirjoihin kaikenmoisia\nkuvia ja koukerolta, viitsimättä vaivata päätään numeroilla ja\nmuilla asiaan kuuluvilla merkinnöillä. Olipa piirrellyt sinne tänne\nkoiria, isoja ja pieniä, luppakorvia ja pitkähäntäisiä rutkaleita\nja kun se oli väsyttänyt, jatkanut kissoilla. Niitä oli toinen sivu\naivan täynnä. Alanurkassa oli köyryselkäinen mirri, jonka hännän\nNuusperi oli ulottanut sivun laitaa yläreunaan saakka. Alareunaan oli\nkoristeellisesti kirjoitettu:\n\n \"_Mahraaks' tämä lysti kauanki' kestää_?\"\n\nIisakki kirosi nyt jo niin, että lesken tupa heilahti, ja käänteli\nedelleen lehtiä. Yhä edelleen samaa. Aiheet olivat vaan muuttuneet.\nYhdellä sivulla puski kaksi äkäistä sonnia vastakkain. Toisella kaksi\näijää tavoitteli naisihmistä, joka helmojaan kokoillen ja taakseen\nvilkuen näytti pakenevan. Alareunaan oli se juutas kirjoittanut:\n\n \"_Tässä on Rietula ja tässä Iisakki ja vaimoihminen on Eedla_.\"\n\nIisakki löi kiroten kirjan kiinni. Hänelle oli samalla selvinnyt, mihin\nNuusperi oli mennyt ja mitä varten hän oli pirullisia kuviaan kirjoihin\npiirrellyt.\n\n— Jo teki jutkun, perhana, mutisi Iisakki sulkiessaan kaupan oven\nja pistäessään avaimen taskuunsa. Kauppa tulisi nähtävästi olemaan\nsuljettuna, koska Iisakki tallensi avaimen.\n\n— Jo pilasi mittumaarin, pirulainen, mutisi Iisakki vielä noustessaan\nMikkolan pihaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKorpijoen osuuskaupan edustalla on vilkasta liikettä. Nuusperia\non turhaan odoteltu palaavaksi, ja vihdoin on Iisakki kutsunut\nkirkonkylästä Kuivalan osuuskaupan hoitajan selvittämään sotkuisia\nkaupan asioita ja antamaan lausuntonsa kaupan tilasta.\n\nKaksi päivää on papereita pengottu ja nyt on saatu selville, että\nNuusperi on pistänyt useita tuhansia taskuunsa ja kiitollisuutensa\nosoitukseksi piirrellyt kuvia kaupan kirjoihin.\n\nKuivalan osuuskaupan hoitaja on juuri päättänyt selvityksen ja\nuteliaana odotellaan asian päättymistä. Varsinkin vaimoihmiset ovat\npiirittäneet kaupan edustan ja peukaloitaan pyöritellen siunailevat\nNuusperin tekemää jutkua.\n\nKuivalan poliisi Pekkarinen oli saanut tehtäväkseen etsiä Nuusperi\nkäsiinsä, mutta kaksi päivää käveltyään paahtavassa helteessä, jätti\nhän puuhan sikseen, arvellen, ettei maksanut vaivaa penkoa jokaista\nKuivalan nurkkaa semmoisen miehen takia. Ja kun Korpijoen miehet\njulmistuneina vaativat Pekkarista jatkamaan Nuusperin etsimistä,\nkivahti tämä:\n\n— Hakekaa itse, jos haluttaa! Lempoko sitä tällaisella helteellä\njaksaa... ja piruko ne joka nurkat nuuskii.\n\nJa kun esivallan edustaja tunnusti voimattomuutensa Nuusperin\nlöytämiseksi, tyytyivät Korpijoenkin miehet mutisten toteamaan, että\nNuusperi teki jutkun ja säilytti kauniisti nahkansa. Hyökättiin Iisakin\nkimppuun, kun tämä ei paremmin pitänyt miestä silmällä, eikä kirjoja ja\nasioita ennemmin tarkastellut.\n\nIisakki otti myhäillen vastaan nämä syytökset. Ensin oli asia\nsaanut hänetkin korvallista kynsimään, mutta nautittuaan uudesta\navio-onnestaan ja saatuaan hellää lohdutusta Taavalta, oli asia käynyt\nhänestä pian pikku seikaksi, jonka jotenkuten saattoi selvittää.\nEivät edes kolmolaisten pilapuheet saaneet hänen sisuaan kuohumaan.\nEi nytkään, vaikka poriseva akkalauma oli piirittänyt kaupan ja\nodotti asian ratkaisua. Lempeästi vain hääteli Iisakki liian lähelle\ntuppautuvia akkoja ja kuunteli suu naurun mateessa Kuivalan osuuskaupan\nhoitajan myrkyllistä sanatulvaa.\n\nKorpijoen miehiä oli kokoontunut kauppaan ja oli päätettävä,\njatketaanko kauppaa vai hajoitetaanko se.\n\nYksimielinen päätös oli, että kauppaa jatketaan, kun kirkonkylän\nkaupasta saadaan uusi hoitaja.\n\nMiehet myhähtelivät jo tyytyväisenä. Olisihan saattanut käydä\nhullumminkin, esim. jos koko kauppa olisi jonakin kauniina kesäyönä\nhävinnyt joen rannalta. Olihan nyt vielä seinät jälellä ja osa\ntavaroitakin, joita Nuusperi ei ollut ehtinyt myydä eikä jaksanut\nmukanaan kuljettaa. Ja olihan tulevina aikoina hupaisaa katsella\nKorpijoen osuuskaupan hoitajan koristeellista kirjanpitoa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nOn poutainen sunnuntain iltapäivä Rietulassa. Piiat ja rengit ovat\nmenneet kylälle ja lautamies lukee postillaa tuvan pöydän päässä.\nHiljaisuutta ei riko muu kuin kärpästen surina hiestävän kuumassa\ntuvassa. Missä on Eedla, talon nuori emäntä?\n\nÄänekäs kuorsaus kuuluu kamarista ja sielläpä on nuori emäntä\nrauhallisena unien maailmoissa. Sängyssä kellottaa selällään, kädet\npään alla ja suu on suloisesti auki.\n\nRietula jatkaa yhä lukemistaan, vaikka kärpäset tekevät yhtämittaa\nsalahyökkäyksiään hänen kaljulle päälaelleen. Vähitellen näyttää\nRietulan kärsivällisyys loppuvan ja, kun kärpäset purasevat päälakea,\nhotaisee, hän niitä ja kiroaa kesken hartausharjoituksensa.\n\nRietula on koettanut sanaa tutkimalla häätää pois painavaa mieltä, joka\non häntä viime päivinä lakkaamatta ahdistanut. Nytkin on istunut puoli\npäivää postillan ääressä ja hiki valuu miehen korvallisilta.\n\nRietula oli odottanut avioliitostaan suurinta onnea, mutta se oli\ntuonutkin suurinta murhetta hänelle. Eedla oli tyttönä ollessaan ollut\nynseä miesväelle ja nyt tullut vielä ynseämmäksi. Päivisin tuiskahteli\nmiehelleen, kun tämä ystävällisesti lähenteli ja illoin, kun onneton\naviomies aikoi samaan sänkyyn, polkaisi Eedla jalkaa ja karjaisi:\n\n— Tulehan siihen, tampun koira!\n\nRietula oli koettanut hyvitellä Eedlaa karamelli- ja rinkiläpusseilla\nja joskus saanutkin hänen kovan sydämensä pehmenemään, mutta sitten\ntaas tuli riivaajainen Eedlalle entistä ankarampana.\n\nRietula oli arvellut suutari Horttanaiselle, että mitä pitäisi tehdä\nilkeän aviovaimon ojentamiseksi. Ja Horttanainen oli siihen tietänyt\nneuvon. Hän oli suositellut parhaimpana keinona selkäsaunaa tai\nmuurahaispesää.\n\n— Jos et kehtaa peitota akkaasi, niin on toinenkin keino, oli suutari\nselittänyt. Varustat muurahaispesän säkkiin ja kun eukkosi nukkuu\nmakeimpaan ilta-uneensa, pudistat säkin sisällön sänkyyn, niin jo\nluonto lauhtuu. Minä olen tuon keinon koettanut ja nähnyt sen varmasti\nauttavan.\n\nEihän Rietula tullut koettaneeksi ystävänsä hyvää neuvoa. Pistäysi vain\njoka toinen ilta noutamassa makeispussin Kolmon osuuskaupasta ja ojensi\nsen Eedlalle, joka pussin saatuaan virkkoi alahuultaan venyttäen:\n\n— Y...hyy. Kaikkeen se rahansa tuhlaa.\n\nMutta nyt oli tämäkin keino käynyt Rietulasta vastenmieliseksi ja\nalakuloisena hän muisteli menneitä poikamiespäiviään. Ja kun kuuli,\nettä Iisakki oli onnellinen avioliitossaan, kirosi hän katkerasti.\nTaava olisi kyllä tullut hänellekin, vaan mikä kehno lienee saanut\nEedlaan takertumaan.\n\nRietula lopetti lukunsa ja alkoi tuprutella savuja rätisevästä\npiipustaan. Eedla kuului yhä kuorsahtelevan kamarissa. Viime yönäkin se\npahus oli hänet ajanut keskellä yötä saunaan makaamaan. Pitäisi puhua\nrovastille, jos tuo tietäisi paremmat neuvot antaa kuin Horttanainen.\n\nPortailta kuului askeleita ja kohta astui tupaan muutamia Kolmon\nmiehiä. Rietula toimitteli istumaan ja tarjosi tupakkamassiaan. Mutta\nmiehet eivät istuneet eikä massi kelvannut yhdellekään. Rietula jäi\nihmeissään katselemaan miehiä, joiden korvallishaivenet olivat nousseet\npystyyn.\n\n— Mitä sitä kuuluu, kysyi hän hämillään miesten odottamattomasta\njurotuksesta.\n\n— Vielä häntä kehtaa kysellä, niinkuin ei tietäisi, jurahti joku\nmiehistä.\n\n— Ka, mitä nyt?\n\n— Etkö tuota tienne, että kanki on Kolmon osuuskaupan oven päällä,\nkivahti Möttösen Eero.\n\nRietula oli pelkkänä kysymysmerkkinä.\n\n— Niin aivan, älä toljota, eilen oli nimismies käynyt sulkemassa kaupan.\n\n— Älä!\n\n— Ka, kun vielä siinä... Samoin kävi meidän kaupalle kuin Korpijoenkin,\nellei vielä hullummin. Olisit, Rietula, aikanaan katsonut.\n\n— Mikäs korpijokelaisten on yrittäessä, kun on uusi hoitajakin ja\nhiljaisuudessa sopivat asiansa, mutta meidän... kun sinä, Rietula, et...\n\nMutta Rietulan ylenmäärin kiusaantunut luonto kuohahti.\n\n— Painakaa pellolle joka sorkka siitä! Perhana... vai minulle tässä...\nulos siitä!\n\n— Mennään, mutta itse sinä saat vahingot maksaa...\n\n— Niin, ei osuuskunta...\n\n— Helvettiin kaikki osuuskunnat! karjasi Rietula poistuvien miesten\njälkeen.\n\nUutinen oli niin järkyttävä, että Rietula tunsi melkein pökertyvänsä.\nOliko hän todellakin naimapuuhissaan tullut syrjäyttäneeksi kaupan\nasiat, joiden valvominen kuului hänelle? Ja vielä sellaisissa\nnaimapuuhissa! Jos olisi edes saanut oikean vaimon, mutta tällaisen!\n\nRietula otti hattunsa ja painui ulos. Ilmaa piti saada vihasta\nhuohottaviin keuhkoihin.\n\nTyhmyri, pässinpää hän oli, saakeli soikoon, ollut näinä kuukausina.\nVaimoihminen, heittiö lutka, oli saanut hänen, lautamiehen, pään\nsekoittumaan niin, että tärkeät asiat jäivät takapajulle.\n\nRietula harppaili osuuskaupalle. Hoitajaa siellä ei näkynyt tällä\nkertaa. Vihtahousut vain irvistelivät Rietulalle nimikilvestä ja äijät\nkiskoivat edelleen väsymättä heitä hännästä.\n\nRietula kirosi.\n\nPilkannut oli Mikkelsonkin heidän osuuskauppahommaansa, kun oli\nmaalannut moisen nimikilven.\n\nRietula otti seipään, pudotti kilven alas ja alkoi peitota sitä\nvoimiensa takaa. Kun nimikilpi oli säpäleinä, heitti Rietula kappaleet\npellon ojaan ja lähti puhkuen menemään.\n\nMuutamat Korpijoen miehet olivat nauraen katselleet Rietulan\nhävitystyötä.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nRietula asteli kirves kainalossa korjaamaan raja-aitaa, joka oli\nMikkolan ja Rietulan niittyjen välillä. Rietulan karja oli särkenyt\naidan ja karjapiika oli tuonut sanan, että mennä korjaamaan.\n\nPäivä oli illoillaan. Rastas lauleli kuusikossa, jonka keskellä\nniitylle vievä karjapolku luikersi. Rietula käveli mietteissään.\nHartioita painoi jäytävä alakuloisuus. Häntä oli viime päivinä alkanut\npainaa kylien väliset riidat ja hän oli alkanut tuntea sovinnon halua,\nvaikka ei ollut valmis sitä vielä oikein itselleenkään myöntämään.\n\nMikkolan Iisakki oli sattumalta vastaan tullessa sanonut aina jonkun\nystävällisen sanan, mutta hän oli mennyt vaieten ohi. Jälestäpäin oli\nse tuntunut pahalta ja vastenmieliseltäkin. Oliko Iisakin syy hänen\nonneton naimiskauppansa ja osuuskaupan rettelöt? Iisakkihan oli kaikin\nkeinoin koettanut Eedlaa itselleen, mutta hän oli sen riistänyt melkein\nväkipakolla Iisakilta. Ja eikö ollut hänen oma syynsä, että kauppa\nmeni nurin? Niinhän oli käynyt Korpijoellakin, mutta siellä maksettiin\nhiljaisuudessa vahingot ja jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunutkaan.\n\nRietula tunsi tällä kertaa halua sovintoon, mutta koetti painaa\ntunnettaan alas. Häpeähän olisi hänen, vanhan miehen, ruveta tässä\noikein ystävyysliittoja rakentelemaan.\n\nRietula saapui niitylle. Siellä oli Iisakki jo aitaa korjaamassa.\nRietula koetti salaa tarkastella, näyttikö Iisakki olevan äkeissään.\nMitä vielä. Iisakki myhähteli vain ja virkkoi:\n\n— Huonoksipa tämä aita on jo käynytkin. Eiköhän, naapuri, pistettäisi\ntähän vielä uutta aitaa kesän kuluessa?\n\n— Näkyisi sietävän, jurahti Rietula, mutta ei sanonut enempää.\n\n— Kanna sinä puita, niin minä latelen paikoilleen, toimitteli\nIisakki... Pitäisi tästä joutua illalliselle.\n\nSillä on kiire akkansa luokse, mietti Rietula ja tunsi taas katkeruuden\nkasvavan povessaan. Mistä hyvästä se Iisakille semmoinen eukko ja\nminulle piti sattua peto, joka ei anna yölläkään rauhaa.\n\nIisakki koetti virittää keskustelua, mutta se katkesi aina alkuunsa.\nKun aita oli saatu kuntoon, tarjosi Iisakki sikaarit Rietulalle ja\nistahti kannolle polttelemaan.\n\n— Huokaise nyt sinäkin, kehoitteli Iisakki. Mennään tästä sitten yhtä\nmatkaa.\n\nRietula aprikoi, istuako vai ei. Siinä olisi ollut sopiva kantokin,\nmutta maa tuntui polttavan kantapäitä.\n\n— Saunaanpa tästä pitäisi joutua, virkkoi ja, ottaen kirveen\nkainaloonsa, pyörähti polulle.\n\n— Niinpä sitä minunkin, myhähti Iisakki ja nousi lähteäkseen.\n\nJa peräkkäin astuivat miehet kumisevaa karjapolkua mitään toisilleen\nvirkkamatta. Satakieli vain tuntui laulelevan jossakin.\n\n\n\n"]