[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGZLCx6GJ4TwlPo713eRA2Of6ljCyXIg-FUw7x7D04GU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2907,"Palaavien parissa","Salmela, Marja",1875,1924,"2907-salmela-marja-palaavien-parissa","2907__Salmela_Marja__Palaavien_parissa",null,"romaani",[],[],"fi",1917,20733,129228,false,72358,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Palaavien parissa\" by Marja Salmela is a novel written in the early 20th century. The story explores the deep emotional scars left by war as it follows characters dealing with loss, suffering, and the burden of separation. The opening introduces a poignant atmosphere filled with the struggles of returning soldiers and their loved ones, particularly focusing on themes of motherhood and the pain of separation caused by conflict.  At the start of the novel, we witness the return of war-torn individuals to their homeland, highlighting both the external celebrations and their internal suffering. Two main characters, a woman on a night train and her fascinating travel companion, engage in a deeply personal conversation about their struggles and losses related to the war. Through their exchange, the narrative paints a vivid picture of heartbreak, love, and resilience, catalyzed by the backdrop of impending pain and uncertainty due to the war. Tamara, one of the characters, shares her fears about her husband Boris, who is at the front lines, revealing her vulnerable state and the weight of her emotional burden. The opening sets a somber yet intimate tone, drawing readers into the characters' complexities and their intertwining fates amid the ravages of war. (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Kertomuskokoelma kuvaa sodan ja vankeuden runtelemia ihmisiä, jotka palaavat kotiin raskaiden kokemusten saattelemina. Tarinat pureutuvat yksilöiden sielunelämään ja vaikeuteen asettua takaisin entiseen elämään traumaattisten vaiheiden jälkeen.","Marja Salmelan 'Palaavien parissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2907. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PALAAVIEN PARISSA\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\"Kunnes kuolema meidät eroittaa\"\nIlja Riffkin\nPaul Pavlovitsin kasvot\nVierustoverit\nSuuri todistajain joukko\n\n\n\n\n(S.H.)\n\nHe palasivat. Sodan kelmeät, ruhjotut ja vankeutensa näännyttämät uhrit\npalasivat kotiin.\n\nPohjolan kuulakan kirkas ilma ympäröi heitä. Riisuutumiseensa alistunut\nluonto heille hymyili. Liput liehuivat, torvet raikuivat heidän\nkunniakseen. Ystävälliset kädet ojentautuivat heitä palvelemaan. Mutta\nheidän katseensa puhui kärsimyksistä, jotka olivat siirtäneet heidät\netäälle kaikesta mikä heitä ympäröi.\n\nPaljon kokeneina, paljon kadottaneina, sodan kauhut syvälle syöpyneinä\nsieluun he kaikki palasivat. Mutta kullakin heistä oli oma tarinansa,\nniin raskas ja kipeä, ettei sitä jaksanut yksin kantaa, ei toiselle\nuskoa. Lyhyt pieni sana, viittaus vain, — alla piili järkyttävä\ntodellisuus.\n\nTällaisina he palasivat elämään, joka ei koskaan enään voinut asettua\nentiselleen.\n\n\n\n\n\"KUNNES KUOLEMA MEIDÄT EROITTAA\"\n\n\nI.\n\nIstuimme yöjunassa vastakkain. Matkustajia oli ihmeen vuoksi siksi\nvähän, että hyvin olisimme voineet paneutua pitkäksemme, mutta\nmaattuamme jonkun aikaa silmää ummistamatta, olimme kumpikin asettuneet\nistumaan.\n\nJo maatessani olin tuon tuostakin salaa koettanut tarkastaa toveriani.\nHän oli ollut vaunussa minun noustessani siihen ja huomioni oli kohta\nkiintynyt häneen sekä hänen ystävällisen käytöksensä, että hänessä\nsilmäänpistävän väsymyksen johdosta.\n\nToverini oli erittäin miellyttävä, oikeinpa kaunis nainen. Hänen\npiirteensä olivat hienot ja tumma, hiukan aaltoileva tukka oli upean\nrunsasta. Erityisesti kiintyi kuitenkin huomioni hänen hienoon,\nläpikuultavan valkoiseen ihoonsa, joka antoi koko hänen ulkomuodolleen\nerehdyttävän germaanilaisen leiman.\n\nMonista, tuohon hienoon hipiään uurtautuneista rypyistä päätin, että\ntoverini, joko oli kärsinyt paljon, tai oli vanhempi kuin miksi häntä\naluksi luulin. Muutama hänen tummasta tukastaan esiin pilkistävä,\nhopeankarvainen hiussuortuva todisti myöskin samaa.\n\nAsetellessani tavaroitani junaverkkoon, olimme vaihtaneet muutamia\nsanoja. Myöhemmin sattui eräs ruusuistani putoamaan lattialle,\n(Eräs ystäväni oli osaaottavassa rakkaudessaan tuonut minulle kolme\ntummanpunaista ruusua, joiden merkityksen kohta ymmärsin.) Kumarruimme\nyhtaikaa nostamaan ruusuani ja jouduimme siten katsomaan toisiamme\naivan silmästä silmään. Silloin näin, että hän oli itkenyt, ja että\nkatse oli kärsimyksestä väsynyt.\n\nAjattelin rakkaita, reippaita poikiani, ja päätin mielessäni että\ntoverini oli yksi niistä lukemattomista, joiden sisin viime-aikaisten\ntapahtumien kautta oli verille raastettu.\n\nOlisin mielelläni sanonut jotain, mutta lämmin osanotto, joka avaa\nmonen suun, sulkee sen usein minulta. Niin nytkin.\n\nOlimme istuneet kotvan aikaa kumpikin ajatuksiimme painuneena,\nkun toverini yhtäkkiä, junan seisoessa jollain asemalla, katkaisi\näänettömyyden.\n\n— Mikä kauhea yö! Kuuletteko tuulen vaikerrusta?\n\nOlin sitä jo kauvan tarkannut. Olin kysynyt itseltäni oliko se vain\nkuvittelua, heijastus omista tunteistani, vai säestikö luonto todella\nihmissydänten tuskaa. Taivaskin tuntui minusta kätkeytyneen niin\netäälle, että sen ainoa ilmaus olemassa olostaan oli virtanaan valuva\nsade. — Taivaskin itki maan lasten kanssa.\n\nToverini tarttui kohta ja tulisesti sanoihini.\n\n— Mutta maa ei itke, se riehuu. Kuuletteko? Ettekö jo iltapäivällä\nhuomanneet miten armottomasti myrsky ahdisti nuorta nousemassa olevaa\nmetsää. Se pani vanhat, jäykkäniskaiset puutkin taipumaan. Ja siellä,\nmissä ei metsä ollut suojaamassa, pieksi se maata kuin raipaniskut\nalastonta selkää. — Kuulkaa! Ilma on täynnä temmellystä.\n\nEn kohta vastannut. En ollut selvillä siitä, mistä jatkaa. Sitä paitse\ntahdoin jättää johdon toverini käsiin, nähdäkseni, mihin suuntaan hänen\najatuksensa kääntyisivät.\n\n— Onko teillä ketään rintamassa, kysäisi hän äkkiä.\n\n— Kolme kukoistavaa poikaa. Minä olen leski.\n\nMatkatoverini kasvojenilme muuttui äkkiä. Sisar ei olisi voinut\nosoittaa sydämmellisempää osanottoa kuin hänen katseensa.\n\n— Kolme, — kolme! — Hän huojuttelihe edes takaisin.\n\n— Kolme, vahvistin katsoen ruusuihin. Hän ymmärsi heti ja se vaikutti\nodottamattoman voimakkaasti häneen. Hän painoi nenäliinan silmilleen\nja istui pitkän aikaa siten, luullakseni taistellen itkua vastaan,\n— Tummanpunaisilla ruusuilla on erityinen merkityksensä miehelleni\nja minulle, sanoi hän selittävästi ottaessaan nenäliinan silmiltään,\n— Siinäkin kukkaisvihossa, jonka hääpäivänämme sain, oli valkoisten\nruusujen joukoissa vihon toisella kulmalla kimppu hehkuvan punaisia.\n\n— Miehenne on rintamassa, arvelin varmana siitä, että selitykseni hänen\nmielenliikutukseensa oli yhtä oikea kuin luonnollinen. Mutta minä\nerehdyin.\n\n— Ei,— ei vielä ainakaan — — Ja sittekin — — Minä olen jo maistamassa\nsitä tuskaa, — (hän katsoi minuun kuin vaa'alla punnitakseen\ntyyneyttäni) johon te jo ehkä olette tottuneet, lisäsi hän hieman\nepäröiden.\n\nTottunut? Saattoiko, senlaiseen tottua. Siihen alistuttiin: tyynesti,\nkapinoiden tai murtuen. Senlaiseen ei kukaan tottunut, ei äiti\nainakaan. Sanoin sen suoraan.\n\nMainitessani äitiyttä ja äidin tunteita, näin hänen katseessaan\nterävän, miltei loukkautuneen välähdyksen, mutta muuten näkyivät sanani\nherättäneen vastakaikua hänessä. Hän tarttui kaksin käsin minun käteeni\nja puhkesi puhumaan kai enemmän oman mielensä kevennykseksi kuin\nuskoutuakseen minulle.\n\n— Miten hyvää tekeekään kuulla tuollaista! Löytyy oikeastaan niin\nvähän ihmisiä, jotka osaavat rakastaa, todella _rakastaa_. Mutta se,\njoka sitä osaa, hän on samalla avannut sydämensä elämän suurimmalle\nilolle ja sen suurimmalle tuskalle. Ne käyvät usein käsityksin. Olen\nkokenut sitä ennen ja nyt taaskin, — Katsokaa, — hän alensi äänensä\nkuiskaukseksi, — mieheni on paraikaa Pietarissa, Hän on siinä asemassa,\nettä oikeastaan voisimme olla aivan rauhalliset, mutta tämä kauhea sota\non kuin myrsky, joka ei säästä suojatuintakaan lahden poukamaa. — Me\nsaimme viime viikolla huolestuttavia uutisia. Boris matkusti silloin\nheti Pietariin. Hän lupasi minun tähteni koettaa kaiken voitavansa. Ja\nminä tiedän että hän koettaa. Vaan en sittekään saanut rauhaa kotona.\n\nLausuin arveluni, että asiain näin ollen oli ymmärtämätöntä surra ennen\naikojaan. Olihan monta mahdollisuutta.\n\nHän käsitti minua väärin. Näin sen hänen katseensa tulisesta\nleimauksesta ja tavasta, jolla hän kohotti päätänsä.\n\n— Boris ei koskaan, ei koskaan alennu ostamaan itselleen etuuksia!\nTietäisitte minkälainen hän on. Oikeus merkitsee hänelle enemmän kuin\nmikään muu maailmassa. Oikeus merkitsee enemmän kuin elämä ja onni!\n\nHänen äänensä värähti ylpeätä, ihanoivaa rakkautta.\n\n— Oh, jatkoi hän, ja sanat tulivat kuin ryöppynä, — kukaan ei\noikeastaan tunne häntä. Hän näyttää usein ympäristölleen karun pinnan.\nMonet arvelevat, ettei hänessä ole mitään, ei kerrassaan mitään\nerikoista. Mutta minä tunnen ja tiedän. — Olisinko minä muuten valinnut\njuuri hänet niiden monien joukosta, —\n\nLause katkesi kesken. Tuntui siltä kuin hän olisi hämmästynyt omaa\navomielisyyttään. Mutta vaikka sanat olivatkin aivan kuin vahingossa\nluiskahtaneet hänen huuliltaan, en voinut olla tarttumatta niihin.\nOlin alunpitäen arvellut, että toverini oli voimakas, eheäpiirteinen\npersoonallisuus. Ja koko hänen esiintymisensä oli vahvistanut\nkäsitystäni. Sentähden minä hyvilläni kaikesta mikä houkutteli häntä\npuhumaan, tartuin äsken katkenneen puheen päähän. Sanoin hieman\nhymyillen hyvinkin uskovani, että hänellä tyttönä oli ollut paljon\npyytäjiä. Olihan hän kaunis vieläkin.\n\nKohteliaisuuteni näkyi ilahduttavan häntä, vaikka hän puolittain\ntorjui sen. — Mitä vielä, minähän jo olen vanha. — Mutta hän naurahti\nsamassa, ja minusta tuntui siltä kuin hän tietämättään olisi nauttinut\nsiitä, että ajatukset hetkeksi suuntautuivat pois hänen sisintään\nraatelevasta surusta. Ehkäpä hän juuri siitä syystä puoleksi naurahtaen\njatkoi: Eihän sitä oikeastaan tällaisesta jutella, mutta moni\nkohta on yksinomaan koomillisena jäänyt mieleeni. Olin ainoastaan\nviidentoistavuotias tyttöletukka kun leikki alkoi. Herra oli muuten\npuolihassu. Hän tuli kasvatti-isäni kotiin ja aikoi aivan väkipakolla\nsekä suudella että kihlautua. Me juoksimme ruokasalin pöydän ympärillä,\nminä pakoon, hän perässä. Mutta luuletteko että minä siihen aikaan\nymmärsin pitää sitä minään, en pahana enkä hyvänä. Olipahan vain kuin\nhippasilla juoksua.\n\nHän nauroi hetken itse makeasti. Mutta sitte hänen kasvojensa\nilme äkkiä muuttui. — Vaan siihenpä lapsuuden huolettomat päivät\nloppuivatkin, — tai oikeammin kohta sen jälkeen, — Hän huokasi\nraskaasti ja hänen valkealle otsalleen muodostui kaksi syvää laskosta.\nNe syntyivät syvinä ja terävinä ja ilmestyivät niin kotiutuneesti hänen\notsalleen, etten voinut olla kiinnittämättä huomiota niihin. Toverini\noli nainen, joka oli kärsinyt paljon. Siitä olin vakuutettu.\n\nOsanottoni esti minua hetkeksi jatkamasta puhelua. Mutta haluni\nlähemmin tutustua matkatoveriini oli siksi suuri, etten voinut\njättää keskustelua siihen. Olin sitä paitsi vakuutettu siitä, että\nhän ennenkaikkea kaipasi henkilöä, jolle hän saattoi avautua. Ja\nvento vieras oli tällä kertaa ehkä sopivampikin kuin joku läheinen,\netenkin vieras, jonka omat kokemukset tavallaan tekivät hänet läheistä\nläheisemmäksi. Jatkoksi toverini viime sanoihin lausuin siksi sen\narvelun, että vasta suuri ja todellinen rakkaus oli kypsyttänyt hänet\nnaiseksi. Lapsuusaika ja lapsenmieli jäivät häneltä hänen tutustuessaan\ntulevaan mieheensä.\n\nOdotin että huomautukseni johdosta toverini kasvot äkkiä kirkastuisivat\nja hän innostuisi kertomaan tutustumisestaan mieheensä. Mutta taaskin\nerehdyin. Poimuihin painunut otsa pysyi yhä laskoksissaan, ja suun\nympärillä väreili haikea piirre.\n\n— Ei, sanoi hän hitaasti ajatuksiinsa painuen, — pikemmin voin sanoa\nettä se ilta, joka teki lapsesta naisen, samalla kypsytti minut\nrakkaudelleni. — Nähkääs, sille, joka ei kasva vanhempiensa kodissa, ei\nole oikeata huoletonta lapsuutta, — tai jos onkin, tapahtuu kypsyminen\näkkiä ja usein katkeralla tavalla. Näin kävi minun. Olin aivan pieni\nisäni kuollessa. Äitini, joka oli vanhaa, arvossapidettyä sukua, heikko\nterveydeltään, sekä aikansa lapsena sidottu toimimaan yksinomaan kodin\npiirissä, lupautui hoitamaan erään leskeksijääneen serkun taloutta,\nHänen asemansa muodostui siksi, miksi naisten yleensä tällaisissa\ntapauksissa. Hän oli armoleivän syöjä, jonka asema oli tavallistakin\nvaikeampi siksi, että hänellä päälle päätteeksi oli lapsi. Itse en\npitkään aikaan ymmärtänyt asemaani, äitini asemaa vielä vähemmän.\nMutta sitte tuli herääminen. Ja niin katkera kuin se olikin, saan ehkä\nkiittää kypsymistäni kärsimyksen ymmärtämiseen siitä, että katseeni\nmonien joukossa kiintyi juuri Borikseen.\n\nHän kavahti äkkiä pystyyn ja tarttui molempiin käsiini. Minä tunsin\notteesta miten hän vapisi, — Te ette voi aavistaa mitä hän on minulle,\nkuiskasi hän ääni liikutuksesta värähdellen. — Nyt tunnen selvemmin\nkuin koskaan, miten kaikki minussa, koko elämäni on tarkoittanut ja\nyhä tarkoittaa häntä, yksin häntä. Hänelle olen elänyt ja elän —\nkaikesta huolimatta — ilolla. Ilman häntä? — Ei, ei! — Minä en voi sitä\najatellakaan. Se on mahdottomuus. Minä en voi, — en tahdo.\n\n— Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat ehkä ajatelleet samoin, ja sittekin\n— — Te tiedätte itse — — Sanoin sen niin pehmeän säälivästi kuin\nmahdollista, vaikka äidinsydämeni värisi tuskasta.\n\nHänen katseensa painui. — Olen sanonut sitä itselleni. Olen kysynyt\nmiksi juuri me säästyisimme. — Ja sittekin. Ehkä ymmärtäisitte\nminua, jos tietäisitte minkälaista elämämme on ollut. Hän oli hyvin\nsairas kun menimme naimisiin. Meillä ei ollut varoja, ei omaisia. Me\nomistimme vain toisemme. Hän makasi vuoteessa. Minä tein työtä yöt\npäivät ja siinä ohessa hoidin häntä. — Vuosikausia olen kamppaillut\nsaadakseni pitää hänet. Ja nyt, kun hän on terve ja kukoistava, kun\nolen saavuttanut voiton elämäni suuressa taistelussa, nytkö minun olisi\nluovuttava hänestä? — Luovuttava? Niin, miksei, jos hänen onnensa olisi\nkysymyksessä. Silloin minä jaksaisin. Mutta luovuttaa hänet, sodan\nkauhuihin — —\n\nHän painui hervottomasti takaisin paikalleen ja rajut nyyhkytykset\nvapisuttivat koko hänen ruumistaan.\n\nMinä nousin, tartuin hänen päähänsä ja painoin sen rintaani vastaan.\nSykkihän siinä äidin sydän. Ja olinhan itse antanut rakkaimpani juuri\nsodan kauhuihin.\n\nLuulen, että hän käteni kosketuksessa tunsi mielialani, sillä hän\ntarttui toiseen käsistäni ja painoi sen kiihkeästi huulilleen. Puhua\nhän ei voinut.\n\nEn tiedä, miten kauan olimme siinä, hän itkien kokon lyyhistyneenä\npaikallaan, minä vieressä seisomassa, painaen hänen päätään rintaani\nvasten ja silloin tällöin hyväilevästi puristaen häntä lähemmäksi\nitseäni. Ajan kulku tuntuu tuollaisina hetkinä pysähtyneen. Sisäinen\nnäkemyksemme on niin teroittunut, sisäinen korvamme niin herkkä, että\nkaikki ulkonainen on kuin lakannut olemasta.\n\nSinä hetkenä jaksoin melkein tuntea kiitollisuutta siitä, että omasta\nkohdastani olin tullut pakoitetuksi uhraamaan niin paljon. Tunsin mikä\nluja ja läheinen yhdysside se oli minun ja kärsivien lähimmäisteni\nvälillä. Tunsin, etten ollut vain äiti, jolta kaikki mikä on hänelle\nkalleinta oli viety, olin osa kärsivässä kokonaisuudessa. Ja tuska,\njota tunsin ei ollut vain minun, se oli kaikkien. Mutta ymmärsin\nsamalla, että se taudin kipeänä ilmaisuna nostattaisi meidät taisteluun\nitse tautia ja sen alkujuurta vastaan.\n\n— Lapsi, sanoin niin hiljaa ja hyväilevästi kuin taisin, ja ääneni\nvärähti, sillä sitä nimitystä en ollut käyttänyt sen jälkeen kuin\nnuorimpani läksi rintamaan. — Lapsi, teidän täytyy panna levolle.\n\nTunsin kuinka hän vapisi rintaani vasten. Ajattelin taaskin sitä, että\nhän oli vain yksi lukemattomien joukosta. Mutta se, että näin hänet\nosana kärsivää kokonaisuutta, ei suinkaan siirtänyt häntä etäämmälle\nminusta. Päinvastoin. Suuri suru opettaa meitä suuresti rakastamaan ei\nainoastaan muutamia, vaan kaikkia. Sinä on sen siunaus.\n\n— Teidän täytyy välttämättä panna maata, sanoin nyt miltei käskevästi.\n— Te tarvitsette voimia _hänen_ tähtensä.\n\nEnempää ei tarvittu. Hän nousi kuin kuuliainen lapsi ja rupesi\npurkamaan tavaroitaan. Kun suojahuivit ja päänalunen olivat\npaikoillaan, asettui hän pitkäkseen ja minä peitin hänet. Sitte\npaneuduin itsekin maata.\n\nMakasimme taas vastatusten kuten pari tuntia aikaisemmin, mutta miten\npaljon olikaan mahtunut noihin tunteihin! Ne olivat tehneet meidät,\nventovieraat läheisiksi toisillemme ja ne olivat kai ainakin jonkun\nverran syventäneet ymmärtämystämme muitakin kärsiviä kohtaan.\n\nKatsoin matkatoveriini ja näin, että hän valvoi. Käännyin selin häneen\ntoivossa että hänen ehkä siten olisi helpompi nukkua. Itse en voinut\nunta ajatellakaan. Nyt, kun en enää toisen tähden eläytynyt hänen\nkokemuksiinsa, olin kokonaan poikieni luona. Makuupaikkani pehmeys\npakoitti minua ajattelemaan heidän kylmää vuodettaan juoksuhaudoissa.\nLämpö junavaunussa muistutti minulle, että kamala surmantuli ehkä oli\nheille ainoa valon ja lämmön liesi.\n\nYmmärrän hyvin äitiä, jonka selkään ilmestyi jälkiä\nraipparangaistuksesta silloin, kun hänen poikaansa tuhansien\npeninkulmien päässä piestiin. Lapsi pysyy aina — olipa hän ulkonaisesti\nkuinka etäällä tahansa — osana äidistään, vieläpä osana, joka\näidinsydämelle välittää kaikkein syvimmät ja herkimmät tuntemukset.\n\nHeräsin omista ajatuksistani kuullessani vierustoverini liikahtavan.\nKäännyin häneen päin ja näin hänen makaavan silmät selkosen selällään,\nkatse lasittuneena, keskitettyä tuskaa ilmaisevana tähdättynä kattoon.\nHän ei nähtävästi ollut nukkunut sen enempää kuin minäkään.\n\nKoetin löytää sopivaa puheen alkua, mieluimmiten sellaista, joka\nveisi hänen ajatuksensa pois häntä kalvavasta huolesta, ja joka\nkuitenkin olisi siksi lähellä sitä, että se pystyisi kiinnittämään\nhänen mieltään. Pääsinkin ilokseni käsiksi aikaisemmin katkenneeseen\npuheenpäähän.\n\n— Koska emme kuitenkaan nuku, voimme yhtä hyvin keskustella kuin maata\nvaiti, huomautin alotteeksi.\n\nMatkakumppalini vavahti kuin odottamatonta kosketusta säikähtävä. Hänen\najatuksensa olivat nähtävästi olleet etäällä.\n\n— Niin puhella, toisti hän hitaasti, tietämättä itsekään mitä sanoi.\n\nMutta minä en hellittänyt. — Te pidätte minua kenties tunkeilevana,\nmutta minusta me surun sitein olemme tulleet niin lähelle toisiamme\nettä meillä jo on jonkinlaisia oikeuksia. Sentähden pyytäisin teiltä\njatkoa erääseen kohtaan, josta itse aikaisemmin aloitte puhua.\n\nHän katsoi kysyvästi minuun. Näin että hänen ajatuksensa ainoastaan\nvähitellen ja vaivalla kääntyivät pois tavallisesta uomastaan.\n\n— Niin, jatkoin itsepintaisen päättävästi. — Te mainitsitte aikaisemmin\npikku tapahtumasta, joka lapsesta äkkiä teki kypsyneen aika-ihmisen,\nMutta tapahtuma jäi teiltä kertomatta sen kautta että ajatuksenne\nsilloin luiskahtivat toiseen uomaan.\n\n— Niin todellakin! — Hän näytti havahtuvan. — Joku teidän\nkysymyksistänne kai herätti eloon tuon muiston. Se koski itsessään\nhyvin mitätöntä tapahtumaa. — — Hän näytti epäröivän, — Mutta se jätti\npysyväisen jäljen elämääni, lisäsi hän ja huokasi.\n\nHuomautin, etten suinkaan tahtonut kuulla mitään, jos puhuminen rasitti\nhäntä tai jos se muuten herätti surullisia muistoja. Mutta silloin\nhän vilkastui. Hän tahtoi mielellään kertoa. Se päinvastoin oli\nhelpoitukseksi.\n\nHän palasi kertomukseen ensimäisestä kosijastaan. — Tiedättekö, niin\nhullulta kuin se kuluukin, oli kasvatti-isäni hyvillään tapahtumasta.\nHäntä tyydytti nähdä minussa haluttua tavaraa. Mutta samalla hän oli\nhyvillään siitä, etten ollut valmis kiittämään ja myöntymään ensi\ntarjoukseen. Puhuessaan asiasta hän viskasi silmilleni sanan, jonka\nvaikutusta hän ei itse edeltäkäsin arvannut. Hän mainitsi jotain\nsiitä, että haluttu tavara helposti löytää ottajansa eikä jää toisten\nelätettäväksi.\n\n— Ne sanat herättivät minut. En tahtonut syödä armoleipää. Tahdoin itse\nansaita. — Näen itseni vieläkin, kuudentoista maissa olevana tyttösenä,\npaksu palmikko niskassa seisomassa kasvatti-isäni huoneessa.\n\n— Setä, sanomalehdissä olleen ilmoituksen perustuksella olen aikonut\nhakea erästä ääneenlukijan paikkaa. Minä tahdon ansaita.\n\nVanhus nahkaisessa nojatuolissaan rähähti nauruun, kumartui hieman\neteenpäin ja katsoi yli kakkulainsa minuun. Katse pisti kuin naskali.\nTerävä, aatelinen kotkannenä näytti entistäänkin terävämmältä, —\nSinä unohdat mitä alkujuurta sinä olet. Meidän sukumme jäsenet eivät\nansaitse leipänsä, ei ainakaan sillä tavalla.\n\n— Silloin haen toista työtä. — Siinä oli kova kovaa vastaan,\n\n— Ja otat, jos _minä_ siihen suostun. — Katse käski minut ulos, ja\nminä menin, — menin äidin huoneeseen ja itkin siellä sekä tappiotani,\nasemani riippuvaisuutta että ennen kaikkea pimeältä näyttävää\ntulevaisuuttani. Olin hillittömässä surussani itsekäs ja ajattelematon\nkuin nuori ainakin. En tullut ajatelleeksikaan, että sanani yhtenään\nsattuivat kuin piiskan sivallus äitiin, ja että hillitön suruni hänelle\noli veitsen terän upottamista yhä syvemmälle kipeään haavaan, — —\nKun mielenkuohuni oli vähän asettunut, tunsin äidin pehmeän, pienen\nkäden päälaellani. Se käsi oli pehmeätä silkkiäkin pehmoisempi, ja\nsen hyväilyt sekä lohduttivat että hallitsivat minua, — nyt kuten\nusein ennenkin. — Hänen siinä minua hyväillessään, tulin kohottaneeksi\nkatseeni häneen, ja silloin — näin mitä en koskaan ennen ollut nähnyt:\nnäin miten syvästi hän itse kärsi.\n\nToverini kertomus katkesi siihen. Hän painui muistoihinsa enkä tahtonut\nhäiritä häntä. Mutta hetken kuluttua hän itsestään jatkoi:\n\n— Missä määrin äitini varhaisemmat kokemukset olivat syynä siihen\nsurumielisyyteen, jonka huomasin pysyväisesti asustavan hänen\nolemuksensa pohjalla, siitä en koskaan päässyt kokonaan perille.\nMutta sen ymmärsin, että hän oli kokenut paljon raskasta. Hänen ainoa\npoikansa, minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni, oli osaksi\nhurjan elämänsä, osaksi kasvatti-isäni ankaruuden johdosta nuorena\nlähtenyt Amerikkaan ja sille tielle hävinnyt. Veliraukallani oli kai\nperuja isäni suvusta, jonka miehiset jäsenet olivat tunnetut sekä\npelikiihkostaan että suurellisesta yli-varojensa-elämisestä. Monet\nkodin naisjäsenistä olivat sekä tavalla että toisella saaneet kuitata\nheidän laskujaan.\n\nToverini huokasi syvään, mutta jatkoi taas.\n\n— Kun, äiti sinä iltana katsoi minuun, kysyi hänen katseensa: Vieläkö\nsinäkin? Eikö maljani jo ole täysi. — — Ymmärrätte että sinä iltana\nkypsyin täysi-ikäiseksi. En ollut lapsi enään. Olin nainen. Ja\nriippuvassa asemassa olevan naisen tavoin keinottelin siitä alkaen,\npäästäkseni pyyteitteni perille. Opin iloitsemaan siitä, että olin\nkaunis ja että nuorekkaalla naiskauneudella oli vaikutuksensa vanhaan\nukonrähjäänkin. Opin käyttämään näpperyyttä, sanansutkauksia ja\nleikinlaskua aseinani. Sanalla sanoen: lapsellinen välittömyys vaihtui\nvaltioviisaan naisen harkittuun menettelyyn. Mutta enemmän kuin mitään\nmuuta opin sittekin suhteessani äitiin. Siitä illasta asti oli hän\nelämäni keskipiste. Hänelle, hänen hyväkseen elin. Ja siitä maaperästä\nnousi myöskin vastaisuudessa rakkauteni Borikseen.\n\nMuistot olivat kokonaan temmanneet toverini muassaan. Luulen ettei hän\nollut tietoinen milloin hän puhui, milloin hän painui ajatuksiinsa.\nKaikkein vähimmin hän muisti sitä, että hänellä oli kuulija.\n\n— En tiedä, jatkoi hän kuin itsekseen, olisinko minä toisissa oloissa\nkasvaneena kiintynyt Borikseen. Joskus ajattelen, että me joka\ntapauksessa olisimme löytäneet toinen toisemme. Mehän olemme luodut\ntoisiamme varten. Toiste taas tuntuu siltä, kuin juuri ahtaat olot ja\nrakkauteni äitiin olisivat kehittäneet minussa sitä, mikä kohta ensi\nnäkemältä kiinnitti minut Borikseen.\n\n— Te ette koskaan ole rakastaneet toista miestä?\n\n— En koskaan. — Lämmin ilon kajastus kirkasti hänen väsyneet kasvonsa,\nja hän kohoutui äkkiä istumaan.\n\n— Se oli oikeastaan omituinen pieni asianhaara, joka tutustutti meidät\ntoisiimme. Eräs lapsuusaikani leikkitovereista oli oltuaan useampia\nvuosia ulkomailla kasvatettavana palannut kotiin. Hänen veljensä kuului\nihailijoitteni joukkoon, ja kun pidettiin kutsut täysikasvuisena\nkotiinsaapuneen kunniaksi, kutsuttiin minutkin sinne. Boris oli myöskin\nkutsuttujen joukossa, ja me kiinnyimme kohta, joskin hyvin eri tavalla\ntoisiimme.\n\n— Te olette ehkä miehenne ainoa rakkaus, kuten hän teidän, rohkenin\ntiedustella.\n\nTaas valahti lämmin ilonpuna hänen kasvoilleen — Ainoa! — Sana soi ja\nhelisi kuin juhliin kutsuvat kellot. — Boris sanoo kohta kiintyneensä\nminuun niin vakavasti, ettei toisen kuva hetkeksikään saanut sijaa\nhänen sisimmässään. Hänen siitä johtuvaa pyrkimystään Maruscha\nPaulownan ja hänen veljensä kautta päästä lähempään tuttavuuteen\nkanssani saankin kiittää siitä, ettei ensi tapaamisemme jäänyt\nviimeiseksi. Ulkonaiset olot olisivat muuten estäneet tutustumistamme.\nJa oma kiintymykseni oli aluksi jossain määrin pintapuolista.\n\nHän vetäisi taskustaan matkakreditivin tapaisen suojakkeen, avasi sen\nja otti esille useampia valokuvia. Valikoituaan hetken hän ojensi yhden\nminulle.\n\n— Tuon näköinen hän oli silloin. Kaunis, kuten näette. Mutta minä\nen ajatellut hänen säännöllisiä piirteitään, enkä mustaa kiharaista\ntukkaa. Sitä opin rakastamaan vasta hyväillessäni sitä. Minä vaan\nen voinut unohtaa hänen syvää, surumielistä katsettaan ja tuota\nnaisellisen pientä suuta, jonka ympärillä ilonkin hetkinä väreili\nomituinen liikuttava kärsimyksen piirre. Se suu ei koskaan osannut\nhymyillä.\n\n— Se oppi sitä teidän kauttanne.\n\nHän ei vastannut, mutta hän oikasihe ja ojensi molemmat käsivartensa\nylöspäin kuin liikkein tulkitakseen sitä, mitä hän ei sanoin voinut\nilmaista, Sitte painui hänen katseensa pitkäripsisten luomien peittoon\nhitaasti kuin hiljaa laskeutuvan verhon taakse. Hän tahtoi olla yksin\nsielunsa pyhäkössä.\n\nOlimme vaijenneet pitkän aikaa, hän nojautuneena junavaunun selustaan,\nminä maaten ajatellen poikiani. Silloin kumartui hän äkkiä puoleeni\nja alkoi puhua, hiljaa ja hätäisesti kuin sisäisen pelon ahdistamana.\n— Minä sanoin teille, ettei Boris koskaan ostaisi itselleen etuuksia,\nettä velvollisuus merkitsee hänelle enemmän kuin elämä ja onni. Ja\nse on totta. Mutta rakkauteni tekee minut heikoksi. — Tiedättekö,\nse on kuin kohtalon ivaa, mutta minä, joka niin suuresti kärsin\nkasvatti-isäni — ja muutamien muiden sukulaisten itsevaltiudesta\nja sukuylpeydestä, minä olen näinä aikoma miltei toivonut, että he\nvielä eläisivät. Halveksin itseäni, ja sittekin. — — Hakisin heidät\nvaikutusvaltoineen nyt vaikka Manalan mailta Borikselle suojaksi. —\nJa rahakin, jatkoi hän kiihkeästi. — Raha merkitsee muutakin kuin\nrahaa. — — Nykyään etenkin. — Minä kuroitan käsiäni kuin saita rahaa\ntavoitellen. Minä tahtoisin ostaa hänet vapaaksi, — hinnasta mistä\nhyvänsä.\n\nViime sanat lausuttiin melkein kuulumattomasti.\n\nMinä en vastannut. Ulkona rynnisti tuuli kiihtyneellä voimalla\neteenpäin. Vaunumme akkunat kalisivat, ja junan pysähtyessä kuulin\nmyrskyn vihaista ulvontaa.\n\nAjattelin niitä hätähuutoja, jotka nousivat lukemattomista sydämistä.\nKuulin niitä sekä ympärilläni että sisimmässäni. Mutta minä ymmärsin,\nettä ne hukkuivat siihen rajumyrskyyn, joka nyt järisytti maailmaa.\n\nToverini pehmeä käsi tarttui samassa omaani. Muistin äidin \"silkkiäkin\npehmeämpätä kättä\" ja ymmärsin miten sattuvan tosi kuva oli.\n\n— Anna Petrovna, antakaa minulle anteeksi.\n\nMinä en kohta ymmärtänyt.\n\n— Te olette antanut kolme kukoistavaa poikaanne rintamaan, ja minä\npuhun teille tällä tavoin!\n\nMinä nousin, istuuduin hänen viereensä ja suljin hänet syliini. — Rakas\nlapsi, yksi voi joskus merkitä samaa kuin kolme. Kaikki on kaikki.\n\nSilloin hän hyrähti itkuun, painoi taas käteni huulilleen ja kuiskasi\nhiljaisen \"kiitos!\"\n\nKun vähän aikaa olimme istuneet vaijeten rupesin vaatimaan häntä\nlevolle. Minulla oli unipulveri matkassani. Sen otettuaan voisi hän\nvielä nukkua pari tuntia ennen perille tuloamme. Se oli hänelle aivan\nvälttämätöntä.\n\n— Kohta, kohta, mutta antakaa minun ensin sanoa jotain.\n\nHän painoi päänsä olalleni väsyneesti kuin lepoa ja suojaa etsivä\nlapsi. Sitte sanoi hän hiljaa, — Tässä on niin hyvä olla. — Hetken\nvaiti-olon jälkeen hän lisäsi: — Se on ollut suurimpia surujani, että\nkadotin äidin niin varhain. En saanut häntä koskaan tervehtää omassa\nkodissani. Hän kuoli puoli vuotta ennenkuin menimme naimisiin. Ja\nsamoihin aikoihin makasi Boriskin heikkona sairaana. Minä kiiruhdin\ntautivuoteelta toiselle, sydämessä lakkaamatta jäytävä pelko. Siinä\nvälillä tein työtä ansaitakseni. Olin kaikesta huolimatta asettanut\nniin että itse ansaitsin. Ja nyt olivat rahani tarpeen molemmille\nrakkailleni. Sairaus nielee paljon. Te tiedätte sen. Boris jaksoi\ntoipua, äiti ei. — Ja kun ei äiti enää minua tarvinnut, tarvitsi Boris.\n— Hän sai sen jälkeen kaiken, kaiken. Ja hän oli sen tarpeessa, sillä\nhän oli varaton, sairas ja pienestä pitäen orpona ollut. —\n\nPehmeä käsi puristi taaskin omaani, ja pää painui kuin suojaa pyytäen\nolalleni. — Antakaa anteeksi, mutta minä olen kuin mieletön tuskasta\najatellessani että —\n\nMinä en antanut hänen lopettaa lausetta. Pakoitin lepäämään ja annoin\nunilääkettä.\n\nVasta kun näin että meillä tuskin oli enemmän kuin kymmenen minuutin\nmatka jälellä, herätin hänet.\n\nKesti ennenkuin sain hänet ymmärtämään missä hän oli. Hän oli nähnyt\nunta, kauheata unta. Tietysti siitä mikä kokonaan täytti hänen\nmielensä. Mutta heti, kun hän käsitti että todella lähenimme Pietaria\ntuli hän tajuihinsa, kokosi kiireisesti tavaransa ja painoi sitte käden\nsydämelleen kuin hiljentääkseen sen rajua sykintää.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Puolituntia myöhemmin istuin Newskyn kulmauksessa vuokraamassani\nhuoneessa kirjoittamassa pojilleni. En tietänyt varmasti, oliko\ntoverini miehineen saapunut hotelliin, jossa heilläkin oli tapana\nasua, mutta olin nähnyt heidän yhtyvän asemalla ja olin senjälkeen\nvetäytynyt syrjään. Sitä ennen olin kuitenkin antanut seuralaiselleni\noman vakituisen osoitteeni pyytäen kirjeellisiä tietoja, ellen syystä\ntai toisesta saisi kuulla heistä mitään Pietarissa.\n\nOlin juuri lopettamassa kolmatta kirjettäni, kun nakutettiin ovelleni.\nTulija oli matkatoverini Tamara Mikailovna.\n\nHän oli kalpea ja kärsivän näköinen, mutta ulkonaisesti hän oli aivan\ntyyni. Kysymykseen, jonka katseeni lennätti hänelle, hän vastasi\npäänpudistuksella. Hän ei vielä ollut saanut aivan varmaa tietoa,\nmutta merkit näyttivät hyvin huolestuttavilta. Boris oli juuri mennyt\ntapaamaan muutamia viranomaisia. Jos oli lähdettävä, saattoi lähtö\npiankin olla ovella.\n\nMieleeni iski ajatus, että kaikki jo oli varmaa, joskin Boris\nVladimirovits aikaa voittamalla tahtoi lieventää iskun ankaruutta.\n\nAjatukseni keskeytyi siitä, että Tamara kietaisi käsivartensa kaulaani\nja suuteli minua ensin toiselle sitte toiselle poskelle. Hän tahtoi\nkiittää minua kaikesta. Tutustuminen minuun oli auttanut häntä läpi\nyön, joka ehkä muuten olisi vienyt hänet mielipuolisuuden rajalle.\nBoriskin oli niin kiitollinen. Hän oli kuullut kaikesta ja toivoi\nystävyydestämme paljon vastaisuudenkin varalle.\n\n— Unipulverista teillä oli enin apua, sanoin koettaen kääntää leikiksi.\n\n— Niin se teki hyvää, — Hän painui sohvalle viereeni. — Mutta minä näin\nkauheita unia. Minä olin juoksemassa virastosta toiseen. Teidän täytyy\nvapauttaa hänet, huusin jokaiselle. Korkea-arvoinen virkamies rähähti\nnauruun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hän työnsi minut armotta ulos ovesta. Yritin toisessa paikassa:\nMeillä on ylhäisiä sukulaisia. He esittävät asian. He puhuvat hänen\npuolestaan, huusin, mutta ei kukaan kuunnellut sanojani. Ihmiset\nympärilläni vain huusivat: sotaan, sotaan. Santarmi otti minua kädestä\nja työnsi jyrkkiä portaita ales. Vyöryessäni tunsin tuskan hien\notsallani, mutta samassa rupesi pehmeä pieni käsi pyyhkimään pois\nsitä. — Luulenpa melkein, että sanoin: \"pikku äiti\" herätessäni teidän\nkätenne kosketukseen.\n\nEnnenkuin ennätin vastata hän äkkiä kavahti pystyyn. Hän oli kuullut\njonkun tarttuvan ovenripaan. Sitte seurasi lyhyt kiireinen nakutus ja\nmiltei samassa seisoi Boris Vladimirovits huoneen kynnyksellä.\n\n— Boris! — Se kajahti kuin hätähuuto.\n\n— Rakkaimpani! Meidän _täytyy_. — Hän sulki vaimonsa syliinsä. Näin\nhänen pingoittuneesta kasvojensa ilmeestä, kuinka pohjattomasti hän\nkärsi. Mutta hän oli miehuullisen tyyni.\n\n— Minä en voi, en voi! — Tamara oli aivan suunniltaan. — Sitäkö\nvarten olen sinua hoitanut ja vaalinut, sitäkö varten olen taistellut\nmelkein ylivoimaista taistelua köyhyyttä ja sairautta vastaan, että\nnyt terveenä jättäisin sinut Ei, ei, ei! Tehkööt he minut rammaksi ja\nsokeaksi, Sinua ei! Ja nyt juuri kun olemme päässeet niin onnellisiksi!\n\nHän väänteli epätoivoisena käsiään.\n\n— Sota ei katso onneamme. Se on pientä, kun on kysymys —\n\n— Onko se pientä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja taistelevat\nonnensa puolesta, ja että kun vihdoin ovat voittaneet —\n\n— Vaiti, vaiti! — Hän nosti kädet korvilleen. — Ole suuressa\nrakkaudessasi voimakas niinkuin ennenkin!\n\n— Ennen sitä kysyttiin sitä varten, että pelastaisin sinut, nyt —\n\nSilloin viskautui Tamara miehensä kaulaan. — Minun ainokaiseni, — minun\nrakkaani.\n\nBoris siveli vaimonsa hiuksia miltei äidillisen hellästi. — Sinä olet\nkantanut ja kärsinyt paljon minun tähteni. Kanna nytkin, — Hänen\näänensä värisi. — Ole luja — rakkautemme tähden.\n\nHeidän puhellessaan olin huoneeni perältä koettanut vetäytyä\nyhä enemmän ovelle päin. Mutta ohi kulkiessani en voinut olla\nnäkemättä miten Boriksen sanat vaikuttivat Tamaraan. Hän oikaisihe\nsilmänräpäyksessä. Väreily kasvoilla lakkasi, ja sijalle siirtyi\nriittyvän järvenpinnan jähmettynyt tyyneys.\n\n— Milloinka on lähdettävä.\n\n— Tämän viikon lopulla.\n\nTamara seisoi hetken kuin kivettyneenä. Sitte hän sanoi harvakseen. —\nTavarasi on heti saatava kuntoon.\n\nMutta silloin murtui Boris Vladimirovitsin voima. He painuivat itkien\ntoistensa syliin.\n\nMinä suljin oven.\n\n\nII.\n\nSamana iltana matkusti Tamara miehineen kotiin. Erotessamme Boris uskoi\nvaimonsa erityisesti äidilliseen huostaani, ja minä puolestani lupasin\nheille molemmille tehdä voitavani keventääkseni sitä surun taakkaa,\njoka niin raskaana painoi heitä. En siitä syystä hämmästynyt kirjettä,\njoka muutaman viikon kuluttua toi minulle hartaan pyynnön saapua nyt\nniin tyhjänä olevaan kotiin.\n\nHuolimatta kaikesta, mikä oman suuren suruni johdosta täytti mieleni,\ntäytyy minun tunnustaa, että suurella uteliaisuudella odotin\ntapaamistamme ja vaikutusta, minkä Tamaran koti tekisi minuun,\nOlin hänen puheistaan ymmärtänyt, että heillä oli ollut paljon\ntaloudellisiakin huolia, sentähden hämmästyin saapuessani palstatilalle\nrakennettuun erittäin kauniiseen kotiin.\n\nTamara oli itse ollut asemalla minua vastassa. Hän huomasi\nhämmästykseni, ja se näkyi ilahduttavan häntä kuten edelliselläkin\nkerralla hänen ulkomuodostaan lausumani kiitos. Hän kuljetti minua\npaikasta toiseen, näytti, esitteli ja kertoi. Hän oli niin iloinen\nja huvitettu kaikesta, että vähällä olisin erehtynyt uskomaan sitä\ntulisesti rakastavaa naista, johon luulin tutustuneeni hetkellisten ja\nherkkien tunteitten lapseksi. Monet pikku seikat osottivat kuitenkin,\nettei niin ollut. Ilon alla, jota Tamara tunsi, piili muutakin kuin\niloa vanhojen, kauniiden huonekalujen omistamisesta. Ja kun vähitellen\npala palalta pääsin tutustumaan koko kodin historiaan, ymmärsin itse\nmiten paljon nuo niin kutsutut \"kuolleet\" kapineet puhuivat.\n\nSuurin osa kodin irtaimistosta oli kasvattisedän perintöä. Mutta\ntavarat olivat Tamaralle erityisen rakkaat siksi, että ne alkujaan\nolivat olleet hänen äitinsä isoäidin, jonka kodissa äiti oli viettänyt\nsekä lapsuutensa että nuoruutensa. Jo Tamaran äiti oli aikoinaan\niloinnut sitä, että hän uudelleen joutui hänelle rakkaaksi käyneeseen\nympäristöön. Ja nyt oli kaikki lopulta joutunut hänen tyttärelleen.\n\n— Elämän vaiheet ovat monesti yhtä mutkikkaat ja yhtä hämmästyttävät\nkuin ihmissydämen salaisuudet, huomautti Tamara. Sitte hän kääntyi\npuhumaan muusta.\n\nKaikki se mitä he itse yhdessä Boriksen kanssa ja omin varoin olivat\nostaneet, oli hänelle erityisen rakasta. Siihen liittyi lukemattomia\npikku muistoja, muista vähäisiä, heille suuriarvoisia ja rakkaita.\nKaunis itaalialainen voittoa kuvaava marmoriveistos, joka seisoi\nlaudakolla Tamaran kirjoituspöydän yläpuolella kiinnitti erityisesti\nhuomiotani, \"Voitto\" oli Boriksen lahja Tamaralle. Se oli aluksi enne,\nsitte kuva hänen rakkautensa suuresta, voitokkaasta taistelusta.\n\nYmmärsin, että tuo taistelu Boriksen sairauden ja hänen toisten tähden\nkärsimiensä tappioiden vuoksi taloudellisestikin oli ollut hyvin kovaa.\nSitä ajatellen lausuin ihmettelyni siitä, että kasvattisetä, joka\nmyöhemmin jätti koko omaisuutensa heille, ei heitä silloin auttanut.\n\nTamara hymähti.\n\n— Siinähän ne ovat nuo odottamattomat sekä elämän että ihmissydämen\nkäänteet! — Vaikka olisin ollut sedän oma lapsi, en olisi voinut\nodottaa itselleni penninkään perintöä, — en ainakaan naituani Boriksen.\nOlin jo lapsena liian itsepäinen ja itsenäinen ollakseni ukolle\nmieliin. Mutta kun lisäksi naimisiin mennessäni en katsonut helisevää\nnimeä, en valta-asemaa tai varoja, vaan otin köyhän, nuoren miehen,\njota rakastin, ei hänen suuttumuksellaan ollut rajoja. Hänellä oli\nitsellään poikapuoli, — Miniäkseen hän ei kuitenkaan olisi minua\ntahtonut. Isä ja poika elivät kuin kissa ja koira. Mutta hän halusi\nluullakseni jonkinlaista kostoa. Ja tiedättekö, mitä hän teki? Olin\nkuten tiedätte hankkinut itselleni ansiotyötä. Säästelin rahojani\nkuin saita tarpeen tullen käyttääkseni niitä äidin ja Boriksen\nhyväksi. Boris oli näihin aikoihin yhtenään sairas. Olin saanut hänet\ntoimitetuksi kuuluisaan parantolaan Dresdenin läheisyydessä. Sinne\naijoin, hänelle ja itselleni iloksi, matkustaa joulua viettämään. Mutta\narvatkaa, miten kävi?\n\nTamara nousi ja rupesi kiivaasti astumaan lattiata pitkin. Näytti siltä\nkuin pelkkä muisto olisi häntä vieläkin järkyttänyt.\n\n— Kun aloin puhua matkastani, jatkoi hän, oli setä huonolla tuulella\nerään vastasaapuneen hänen poikapuolensa maksamattoman laskun tähden.\n\n— Vai on sinulla rahaa? Oikeen ulkomaanmatkoihin! — Setä viskasi laskun\npöydälle eteeni. — Olen minä maksanut siksi paljon sinun puolestasi,\nettä sinäkin kerran voisit maksaa jotain minun puolestani! — Hän katsoa\ntiirotti minuun toinen silmä ummessa. — Saakoon kiitollisuuskin sijansa!\n\nKatsoin hätäytyneenä äitiin. Hän oli aivan kalpea, ja katseessa oli\nrääkätyn kärsivä ilme. Mutta samalla näin siinä rukouksen.\n\n— Saakoon kiitollisuuskin sijansa, sanoin ja viskasin uudet\nsataruplaiset pöydälle sedän eteen. Sitte kiiruhdin huoneeseeni,\nviskauduin vuoteelleni ja tukin suun päänaluksellani, jottei äiti\nkuulisi kuinka itkin.\n\nTamara nousi kohentamaan takkavalkeata. Näin että hänen kasvonsa\nhehkuivat — Joulu ei tuntunut joululta sinä vuonna. Mutta sitäkin sain\nkatua, lisäsi hän hiljaa. — Seuraavana vuonna oli äiti poissa.\n\nKäänsin puheen toisaalle. Kaikki mikä liikutti Tamaraa tuntui myöskin\nkuluttavan häntä. Ja entisyysmuistot näkyivät poikkeuksetta järkyttävän\nhänen mieltään. Olin siitä syystä hyvilläni saadessani etsimättömän\npuheenaineen perheen vanhasta Sanjasta, joka venäläisen palvelusväen\ntavoin palvovasti ja uskollisesti kuin koira näkyi rakastavan\nisäntäväkeään. Tiedustelin Sanjan aikaisempia vaiheita ja huomasin\narvanneeni oikein. Sanja oli kasvavana tyttönä palvellut Tamaran\nisoäidillä, naimisiin jouduttuaan eronnut perheestä, mutta leskenä\npalannut Tamaran äidin luo. Mitättömästä palkasta hän oli seurannut\nTamaraa tämän kotiin uskollisesti jakaakseen hänen kanssaan sekä hyvät\nettä pahat päivät. Sanjan pojista oli kaksi jo kaatunut sodassa, kolmas\nsamoin kuin nuori pojanpoika olivat rintamassa.\n\nHyvä tarkoitukseni ei tällä kertaa auttanut minua pitkälle. Kohta, kun\nSanjan tarina oli kerrottu, luistivat Tamaran ajatukset takaisin hänen\nomiin kokemuksiinsa.\n\n— Köyhyydessä on jotain kauheaa, puhkesi hän puhumaan, jotain paljon,\npaljon pahempaa kuin se, ettei ole rahaa silloin kuin pitäisi olla.\nKöyhyys alentaa ihmistä hänen omissa ja toisten silmissä. Se määrää\nhänen suhteensa koko hänen ympäristöönsä. Se on kova, aina kiduttava\npuristin.\n\nKoetin vastustaa, tai ainakin lieventää hänen sanojaan. Mutta hän ei\nantanut minulle suunvuoroa: — Minä tiedän sen. Minä olen sitä kokenut.\n— Hän puhui etäältä entisyydestä juureutuvalla kiihkeydellä.\n\n— Tietäisitte miten kovaksi ja katkeraksi kävin noina takavuosina!\nTunsin rahan arvon niin kipeästi, että loittonin lähimmäisistäni.\nPelkäsin tuttavia, jotka mahdollisesti pyytäisivät lainaa. Pelkäsin\nköyhiä. He ehkä kerjäisivät tai varastaisivat meiltä. — Kerran\nhädissäni läksin pyytämään apua setä-ukolta, huolimatta siitä, että\nvälimme äidin kuoleman ja minun naimisiin menoni jälkeen kokonaan oli\nrikkoutunut. Tulin sopimattomasti, huomasin sen. Mutta en uskaltanut\nkääntyä takaisin. Boris oli taaskin vuoteessa ja viikon kuluessa\nlankesi kaksi vekseliä maksettavaksi. Niin huolettomasti kuin\nmahdollista viskasin siksi heti tervehdittyäni tulemaan: setä, onko\nsinulla rahaa lainata?\n\nUkko rähähti tavanmukaiseen nauruunsa. — Vai rahaa! Olisit ajatellut\nrahaa silloin kun otit miehen! Johan minä sanoin.\n\n— Sinä muistutit minulle, että olin jalosukuinen. _Jalo_sukuinen ottaa\nsen jota rakastaa.\n\n— Ja elää rakkaudellaan!\n\n— Elää rakkautensa voimassa — työllään. Hyvästi setä! — Minä lennätin\noven kiinni.\n\n— Siinä annettiin niinkuin ennenkin sana sanasta. Kova oli kovaa\nvastassa. Mutta seuraavana päivänä sain nimettömän rahalähetyksen,\njoka auttoi minua suuresta hädästä. Ja kun lopuksi sain tämän suuren\nperinnön, liikutti se minua syvästi. Se oli ehkä sittekin uskollisen\nrakkauden palkka, jonka naisen uskottomuudesta katkeroittunut mies\njätti jälkeensä.\n\nKatsoin seinälle, missä Tamaran muitten sukulaisten joukossa\nkasvatti-sedän kuva riippui. Tarkastin tuota terävää, aatelista\nkotkannenää, josta Tamara oli maininnut ja suuta, joka niin helposti\nvääntyi pilkkanauruun. Toisenlaisissa oloissa olisi se ehkä hymyilyt\nhyvää, kaunista hymyä. Näin paljon mahdollisuuksia noissa kasvoissa.\nMutta näin että niissä piilevä hyvä oli tullut tukahutetuksi.\n\nEn voinut olla ajattelematta poikiani. Nyt kun he yhtenään olivat\nkatsomassa kuolemaa silmästä silmään, en voinut muuta kun tuhlailla\nheille äidinrakkauttani. Mutta tavallisissa oloissa olin ollut vaativa\näiti. En mielestäni kyllin ankarasti voinut heille teroittaa sitä, että\njok'ainoassa elämän kokemuksessa, oli se vähäpätöinen ja arkinen tai\nratkaisevan tärkeä, tarjoutui porras sekä ylöspäin että alaspäin.\n\nKatsellessani vanhuksen seinällä riippuvaa kuvaa iloitsin\nankaruudestani. Mutta samalla kävi minun sääli tuota vanhaa, yksinäistä\nmiestä. Tamarakin näkyi tuntevan samaa, sillä hän jatkoi äkkiä:\n\n— Kunpa setä olisi aavistanut, miten suunnattoman suuresta taakasta\nhän meidät vapautti! Boris pääsi veloistaan, saimme tämän kodin ja\n\"last but not least\" kävi Borikselle mahdolliseksi erota sotaväestä ja\nsiviilimiehenä asettua tänne maalle.\n\nHän painui hetkeksi muistelmiinsa. Hänen herkistä kasvoistaan näin,\netteivät ne olleet yksinomaan valoisaa laatua. Huomasin senkin, että\nhän pari kertaa aikoi sanoa jotain. Mutta lopuksi hän ainoastaan\nhuomautti:\n\n— Kun viime sota idässä syttyi, tulimme erehdyksen kautta siihen\nkäsitykseen, että Boriksen oli lähdettävä rintamaan. Siitä asti oli\nhartain toivoni saada hänet toiselle alalle. Ja se toivo toteutui\npuolitoista vuotta sitte sedän testamentin kautta.\n\nVasta puolitoista vuotta takaperin!\n\nKun ajattelin, miten suuret heidän vaikeutensa olivat olleet ja miten\nlyhyt se aika, jona he olivat saaneet nauttia turvatusta onnesta,\nymmärsin paremmin kuin koskaan Tamaran hillitöntä tuskaa.\n\nKatseeni etsi pöydän yläpuolella iltahämyssäkin loistavaa \"Voittoa\".\nSen kasvoilla heijastui autuasta, yliluonnollista riemua. Se ei\nkuvannut voittoa, jonka jalkoihin joukot sortuvat. Tämä \"voitto\" oli\nsekä syvempää että korkeampaa. Mutta läpikuultavuudessaan hauraana,\nhelposti särkyvänä kuin mainen onni seisoi se jalustallaan.\n\nTunsin katseeni kostuvan. — Rakas lapsi, — (Vaikka ero ijässämme\nei ollutkaan aivan suuri, käytin tätä nimitystä sydämeni suurimman\nhellyyden ilmaisijana) — koko sydämestäni olisin suonut teille pitempää\nonnen aikaa!\n\nHän pyyhkäisi hätäisesti kyyneleen silmästään. Niin pitempää,\npitempää, sitähän he olivat toivoneet. Mutta tuo lyhytkin aika oli\nantanut äärettömän paljon. Eivätkä he noita takavuosiakaan olisi\nantaneet pois, jälestäpäin ei ainakaan. Niiden aikanahan he olivat\nsaaneet osoittaa, jaksoivatko elämässä toteuttaa mitä sanoin olivat\nluvanneet. Jo kihlausaika oli ollut siksi vaikea, että he hyvin\ntiesivät naimisiin mennessään lähtevänsä raskaalle taipaleelle.\nHe olivatkin tälle taipaleelle vihkiytyneet tavalla, joka heille\nmerkitsi paljon enemmän kuin ne menot, jotka heidän hääpäivänään\nsitä seurasivat. Juuri ennenkuin läksivät kirkkoon he käsi kädessä\ntoistivat ne sanat, joita he aina olivat ihailleet, Gloryn lupaukset\nJohn Stormille: otan sinut — — rakastaakseni ilossa ja murheessa,\nrikkaudessa ja köyhyydessä, terveyden ja sairauden päivinä — — kunnes\nkuolema meidät eroittaa.\n\n— Anna Petrovna, minkä pappi juhlatilaisuuksissa sanoo se jää helposti\nulkopuolelle meitä itseämme, mutta kun sitä näin, ei huumauksen hetkenä\nvaan tyynesti silmä silmässä, käsi kädessä lupautuu toisilleen, ei\nsenlaista lupausta helposti rikota.\n\nHän nousi, kohotti taas käsivartensa ylöspäin niinkuin hänellä oli\ntapana tehdä etsiessään ilmausta lausumattoman voimakkaille tunteille\nja kuiskasi: — Me sanoimme usein, usein niin. Vaikeina hetkinä otimme\ntoisiamme kädestä ja toistimme: ilossa ja murheessa — kunnes kuolema\nmeidät eroittaa. — Ne sanat olivat ensimäisemme tässäkin kodissa.\n\nTamara oli tähän asti pysynyt hämmästyttävän tyyneenä, mutta viime\nsanat ja niiden herättämät muistot kävivät hänelle ylivoimaisiksi.\nHänen äänensä murtui, ja kuin häveten liikutustaan syöksyi hän\nhuoneesta, Näin että hän vapisi pidätetystä itkusta.\n\nKoetin tästäpuoleen huolellisesti välttää kaikkea mieltäliikuttavaa.\nTamara oli mielestäni hyvin heikko, joskaan hän ei itse\nkiinnittänyt huomiota siihen. Jokapäiväinen posti säännöllisine\nsanomalehtitietoineen sekä usein sotarintamasta saapuvine\ntervehdyksineen toivat myöskin tarpeeksi mielenliikutusta. Koetimme\nsiitä syystä viettää niin rauhallista ja ymmärtäväistä elämää\nkuin kahdelle meidän asemassamme olevalle oli mahdollista. Teimme\nkävelymatkoja yhdessä, lueskelimme, ja ennenkaikkea kirjoitimme usein\nja pitkältikin rakkaillemme. Minulla oli kolme, joille kirjoittaa,\nhänellä vain yksi, mutta luulen, että hän kirjoitti yhtä paljon kuin\nminäkin. Hänellä oli tapana kirjoittaa kaksi kirjettä samaan postiin,\ntoisen pitkän \"luettavaksi kun sinulla on aikaa\", toisen lyhyen, jossa\noli vain sydämellinen \"hyvää huomenta\" tai \"hyvää yötä\". Eräs tällainen\ntervehdys sattui kerran käteeni ja tulin sen lukeneeksi ajattelematta\nmitä tein. Toisella sivulla näin: Hyvää huomenta armaani! Rakkauteni\npanssari peittäköön sinut tänään! toisella: Nuku hyvin rakkaimpani.\nMinäkin koetan nukkua — käsi sinun kädessäsi kuten ennen. Se rauhoittaa.\n\nYmmärsin miten paljon sisältyi tähän tervehdykseen, sillä Tamara oli\nkerran tullut kertoneeksi, että heillä oli tapana illoin nukkuessaan ja\nöisin herätessään tarttua toinen toisensa käteen tunteakseen, että he\nyhä omistivat toisensa.\n\nSekä häpeissäni että liikutettuna pistin tervehdyksen takaisin\nsalkkuun, josta se oli pudonnut, ja kiiruhdin etehiseen, jossa Tamara\nodotti minua yhteiselle kävelylle. Hän oli tänään entistäkin enemmän\nvirkistyksen tarpeessa, sillä ensi kertaa oli kulunut lähes kaksi\nviikkoa hänen saamatta sanaakaan Borikselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä miten pitkälle oleskeluani Tamaran kodissa olisi jatkunut,\nellei odottamaton tiedonanto vanhimmalta pojaltani äkkiä olisi sitä\nkeskeyttänyt. Nuorimpani oli vakavasti, joskaan ei hengenvaarallisesti\nsairastunut ja oli tulossa kotiin hoidettavakseni. Sähkösanoma tuli\nillalla. Seuraavana aamuna matkustin.\n\nSuurin osa yöstä meni meiltä keskusteluun. Huolimatta sähkösanoman\nrauhoittavasta sävystä, olin järkytetyssä mielentilassa. En voinut\najatella nukkumista, eikä Tamarakaan suostunut jättämään minua yksin.\nHän tilasi juuri ennen toisten maata menoa meille valkeata uuniin,\n(kevään tulosta huolimatta oli ilta nimittäin kolkko) ja sydänyön\naikana hän itse valmisti meille teetä.\n\nTähän asti olin minä vanhempana ja vahvempana koettanut tukea ja\nlohduttaa häntä. Nyt hän teki sitä minulle. Tähän asti olin minä\nhäntä puhuttamalla koettanut keventää hänen kuormaansa, nyt kohdistui\nkeskustelumme kokonaan poikiini ja minuun. Vuoromme olivat vaihtuneet.\n— Ainoastaan kerran luiskahtivat Tamaran ajatukset sanojeni johdosta\nhänen omaan kohtaansa.\n\nTamara oli juuri kantanut höyryävän samovaarin pöydälle. Hänen siinä\naskarellessaan emäntähommissa, seurasi katseeni hänen kauniin,\njalomuotoisen kätensä liikkeitä. En voinut olla ajattelematta kaikkea\nsitä uskollista, uupumatonta työtä, jota nuo kädet olivat tehneet,\nÄidinsydämessäni heräsi ehdottomasti ajatus: kumpa poikanikin kerran\nsaisivat tuollaisia vaimoja!\n\nLausuin kai ajatukseni ääneen, sillä Tamaran kasvoille lehahti sama\nilon ilme, jonka ennenkin olin niissä huomannut kehuessani häntä ja\nhänen kotiaan. Siinä ei ollut kiitokseen kipeän itseensätyytyväisyyttä,\nvaan paremmin työssä uupuneen tekijän kiitollisuutta eteenpäin\nkannustavasta sanasta.\n\nEmme puhuneet asiasta sen enempää. Mutta minä ajattelin itsekseni miten\noivallinen, ihmisten sisäisen arvon mittaaja koetuksen ja murheen\naika on. Nykyinenkin hätä nostatti joukottain maani naisia rakkauden\nsuuriin, itseään unohtaviin tekoihin. Toiset taasen iloitsivat entistä\nupeammista puvuista ja entistä kimaltelevimmista kalleuksista.\n\n— Tamara, sanoin äkkiä, oletko tullut ajatelleeksi, että naisemme\nnykyään joko kamppailevat sydämessään suuri rakkaus ja suuri tuska tai\niloitsevat entistä koreammista helyistä.\n\n— He eivät koskaan ole rakastaneet, sanoi hän yksinkertaisesti, Sitte\nhän kaasi teetä laseihimme.\n\nKukaan ei meistä jatkanut puhetta. Yön hiljaisuus vallitsi\nympärillämme. Samovaari pöydällä vain puhisi hiljakseen ja keittiön\npuolelta kuulin kuin tukahutettuja nyyhkytyksiä. Vanha Sanja itki\npoikiaan.\n\nSeuraavana aamuna saattoi Tamara minut asemalle. Vielä junan astimella\nhän suuteli minua kiittäen kaikesta mitä olin ollut hänelle hänen\nsuuressa surussaan. Sitte juna vihelsi ja meidän tapaamisemme oli\npäättynyt.\n\n\nIII.\n\nRunsaasti kaksi kuukautta sain pitää poikani luonani. Huolimatta\nhänen haavastaan ja siitä, että meillä oli kaksi rintamassa, oli se\nonnellinen aika. Ainoa mikä teki minut levottomaksi oli, etten saanut\ntietoja Tamarasta. Heti alussa sain kirjeen, ja kohta sen jälkeen\ntoisen, sitte ei enää sanaakaan. Oli kuin yhteys välillämme kokonaan\nolisi katkennut.\n\nHeti poikani uudelleen lähdettyä rintamaan, päätin matkustaa Tamaran\nluo. Ennenkuin ennätin toteuttaa aiettani, sain kuitenkin häneltä\nomituisen elon merkin. Postissa saapui kirje, jonka kuoreen minulle\nouto ja nähtävästi tottumaton käsi oli kirjoittanut nimeni. Sisällä\nlöytyi paperinkaistale (ei kirje), johon Tamara selvällä, voimakkaalla\nkäsialallaan oli kirjoittanut:\n\n\"Astun yksin tyhjissä huoneissani. Tukkani on käynyt valkeaksi, ja\nkasvoihini on suru uurtanut syvät vakonsa. Olen parhaissa voimissani\nolevasta naisesta muuttunut vanhaksi. Käteni vapisee kuin vanhuksen.\nAstuntani on raskasta.\n\n\"Joskus vain selkäni äkkiä suoristautuu, katse kohoaa ja joustavuus\npalaa jäseniini. 'Hän _voi_ vielä tarvita minua', se ajatus tuo minulle\nvielä sitä tarmoa ja voimaa mitä minulla oli ennen vanhaan hoitaessani\nsairastavaa armastani.\n\n\"Mutta _jos_ hän vielä tarvitsee minua, minkälaisessa tilassa onkaan hän\nsilloin? Ehkä kädettömänä, jalattomana tai sokeana!\n\n\"Anna Petrovna, kahteen kuukauteen en ole saanut vähintäkään tietoa\nhänestä. Ja juuri tänä aikana ovat taistelut riehuneet hurjimmillaan.\nJoukkoja kaatuu. Toisia vangitaan. Toiset katoavat teille\ntietymättömille. Ja näiden joukossa on hän.\n\n\"Viime viikkojen epävarmuus on minua kuluttanut enemmän kuin aikaisemmin\npelko ja jännitys. Ennen sain toki tietoja hänestä. Ja sain kirjoittaa,\nmilloin pitkälti valvoessani öisin, milloin lyhyitä pikku tervehdyksiä,\njotka kuitenkin merkitsivät paljon hänelle, mutta nyt, — nyt on sekin\nlohdutus minulta riistetty.\n\n\"Eräs upseeri toi minulle, ystävällistä kyllä, tietoja taistelusta,\njossa Boris katosi. Hänen ollessaan meillä pysyin pystyssä. Olen\noppinut hillitsemään itseäni. Mutta kun hän oli lähtenyt, löysi Sanja\nminut etehisen lattialta.\n\n\"Olen ollut hyvin heikko sen jälkeen. Lääkäri sanoo sydäntäni kovin\nhuonoksi. Mutta näkyyhän tuo sydänparka kestävän paljon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulle ei sanaakaan päätökseksi.\n\nJoka tapauksessa sain tästä sen tiedon, että Boris oli kadoksissa.\nTamara itse oli varmaan joko sairas tai niin kokonaan murtunut, ettei\nhän jaksanut kirjoittaa.\n\nPäivän kuluttua olin matkalla. Kukaan ei tietänyt tulostani, joten vain\notin hevosen asemalta ja kiiruhdin eteenpäin.\n\nNähtävästi huomasi vanha Sanja minut keittiön ikkunasta. Hän tuli\njuosten pihalle vastaani, siunaili tuloani ja kertoi Tamaran olevan\nvuoteessa. Hän oli viikon päivät ollut kuumeessa, jonka syytä ei\ntiedetty.\n\nTamara nukkui tai oli ainakin jonkinmoisessa horrostilassa astuessani\nhuoneeseen. Kun hän avasi silmänsä, ei hän aluksi minua tuntenut, mutta\nsitte tarttui hän äkkiä käteeni ja painoi sen sanaakaan sanomatta\nhuulilleen. Näin suurten kyynelten vierivän hänen poskipäitään pitkin.\n\nSanjalta kuulin, että Tamara päivä päivältä oli käynyt yhä\nvaiteliaammaksi ja heikommaksi, kunnes viimein joutui vuoteeseen.\nHänellä ei enää ollut sielun eikä ruumiin voimia edes puhuakseen\nsurusta, joka häntä kalvoi.\n\nOlin yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, vaikkei minua siinä\noikeastaan tarvittu, Tamara makasi tavallisesti silmät puoli-ummessa\njonkinmoisessa horrostilassa tai hereillä ollessaan puhumattomana\neteensä tuijottaen, En uskaltanut paljon häntä puhuttaakaan. Se tuntui\nrasittavan häntä.\n\nMutta eräänä yönä heräsin kepeästä unestani siitä, että Tamara äkkiä ja\nvoimalla kohoutui istumaan.\n\n— He vievät minun lapseni, oman pienen lapseni.\n\nJouduin niin ymmälle, etten saanut sanaakaan sanotuksi. En ollut edes\nselvillä siitäkään, puhuiko hän kuumehoureissa vai unissaan.\n\n— Ei, ei, hän ei palaa enää. — Hän painui voihkien takaisin vuoteelle.\n— Se vie hänetkin, ihan niin kuin lapsen.\n\n— Kuka, kysyin varovaisesti.\n\n— Sota, mutisi hän tuskin kuuluvasti ja ummisti silmänsä.\n\nMinä en saanut ajatuksistani sitä, mitä olin kuullut. En suorastaan\ntahtonut tiedustella, mutta kerran mainitsin kuin ohimennen Sanjalle,\nettä hänen emäntänsä oli houraillut pienestä lapsesta.\n\n— Lapsesta? Sanoitteko pienestä lapsesta? — Hän lysähti kokoon\näkillisestä mielenliikutuksesta ja rupesi itkemään. Sitte se tuli\nkerrotuksi vähin erin. Rouva oli yhteen aikaan ruvennut valmistelemaan\npieniä, pehmoisia vaatekappaleita. Hän oli iloinen kuin leivonen\nsiihen aikaan. Jalka nousi niin kepeästi, että olisi luullut hänen\nihan nuortuneen, ja työtä tehdessään hän aina hyräili. Mutta sitte\nsyttyi sota idässä. Rouva säikähti kovasti erästä erehdyttävää huhua.\nYhdessä miehensä kanssa hän kuitenkin läksi Pietariin, ja sillä tiellä\nviipyivät he kuukauden. Palatessaan ei rouva enää laulanut. Ne pienet\nvalkeat ja ruusunpunaiset vaatekappaleet hävisivät kuin itsestään, eikä\nkukaan koskaan uskaltanut viitatakaan koko asiaan.\n\nSanja oli aivan kyyneltensä vallassa kertoessaan tästä. Paljon hän\noli itkenyt sekä lastensa että lastenlastensa tähden, mutta hän ei\nsittekään olisi tahtonut vaihtaa osaa rouvan kanssa. Sen hän kuitenkin\noli tietänyt jo edeltäkäsin, että surua tai kuolemaa siitä tulee. —\nIhminen ei saa olla liian onnellinen. Ja rouva oli niin autuaallisen\niloinen.\n\nLuulen melkein, että katseeni painui kuten syyllisen katse, kun tämän\njälkeen astuin Tamaran vuoteen ääreen. Tunsin olevani varas. Olin\nvarkain saanut osaa ihmiselämän huolellisesti kätketystä salaisuudesta,\nhaavasta, joka aristi katsettakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltuani pari viikkoa Tamaran luona, hän vihdoin pääsi kuumeestaan.\nMutta voimat eivät ottaneet palatakseen. En tietänyt mitä tehdä,\nkun odottamatta sain apua niistä suurista, maailmaa järkyttävistä\ntapauksista, jotka pohjaltaan olivat sekä Tamaran sairauden että koko\ntutustumisemme syynä.\n\nVenäjä ja Saksa rupesivat vaihtamaan sotavankia, ja tieto siitä\nvaikutti Tamaraan kuin puhallus sammuvaan hiillokseen. Hän rupesi\nsilminnähtävästi toipumaan.\n\nJoka päivä puhuimme hänen voimistumisestaan. Siitä nimittäin riippui,\nmilloin voisimme matkustaa. Tamara tahtoi niin pian kuin suinkin päästä\nPietariin, ollakseen jos mahdollista, Borista vastassa, jos hän palaisi.\n\nIhmeteltävä muutos oli tapahtunut Tamarassa. Hänen entinen tulisuutensa\nnäytti palanneen. Hänellä oli taas tarve puhella, ja hän kertoi kuten\nennenkin minulle iloksi ja itselleen mielen kevennykseksi kaikenmoisia\npikku piirteitä Boriksen ja omasta elämästään. Eräänä iltana, kun maata\npannessani luulin hänen jo nukkuneen ja sammutin lampun hämmästytti hän\nminua pyytämällä, että sytyttäisin sen uudelleen ja toisin aivan hänen\nviereensä. Hän nukkui levollisemmin kun oli valoisaa.\n\n— Oletko nähnyt, miten omituinen pikku lamppu tämä on? Se oli äidin,\nja se on seurannut minua siitä asti, kun elämäni suuri taistelu\nalkoi. Sen ääressä valvoin yöni milloin Borista hoitaessani, milloin\nansiotyössä. Se on minusta aivan kuin osa itseäni ja omaa elämääni.\nSe hyriseekin niin kotoisen hauskasti. Minulle se aina on hyrissyt\nelämän tunnussanoja: \"rakastaakseni ilossa ja murheessa, terveyden ja\nsairauden päivinä, kunnes kuolema meidät eroittaa.\"\n\nHänen kasvoilleen levisi surunvoittoinen, mutta sittekin sisäistä\ntyydytystä todistava ilme, ja hiljaa kuin väsynyt lapsi painoi hän\npäänsä päänaluselleen.\n\nHetken kuluttua oli hän nukahtanut lamppunsa hyrinään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokapäiväisen ohjelmamme tärkein kohta näihin aikoihin oli pieni kävely\nensin huoneissa, sitte kartanolla. Tamaran täytyi ennen matkaa sekä\nvahvistaa että koetella voimiaan.\n\nKerran hän määräsi, että matka-arkku oli tuotava hänen huoneeseensa.\nHän tahtoi vähitellen ruveta kokoamaan tavaroitaan siihen.\nMuutamat vaatekappaleet asetettiin kohta pohjalle. Sitte hän avasi\nkirjoituspöytälaatikkonsa.\n\n— Etpä arvaa, mitä tässä on? — Hän otti esille pienen, kirjoitusvihkoa\ntahi käsikirjoitusta muistuttavan käärön, sylkitteli sitä hetken\nsylissään kuin pientä lasta ja laski sen sitte hellävaroin\nmatka-arkkuun.\n\n— Siinä on koko eletty elämäni, — rakkauteni mosaikkia, — koottuna\nBorikselle.\n\nHän oli niinä toivottoman pitkinä päivinä ja öinä, jolloin hän ilman\nminkäänmoista tietoa Boriksesta ja ilman muuta seuraa kuin vanha\nSanja, ruvennut kirjeistä ja muistiinpanoista kokoamaan kuvaa elämänsä\ntaistelusta ja rakkaudesta. Siinä oli kirjeitä hänen lapsuusaikansa\nläheisimmältä ystävältä, jonka kautta hän tutustui Borikseen, vieläpä\nTamaran omia tälle ystävälle kirjoittamia kirjeitä, joissa hän kuvasi\nkihlaustaan ja sitä seuraavaa aikaa. Ystävätär oli Tamaran häitten\njälkeen lähettänyt ne takaisin \"säilytettäväksi lasten ja lastenlasten\niloksi\". — Tamara toisti sanat ilman pienintäkään, hänen sisimpänsä\narkaa salaisuutta ilmaisevaa äänen värettä.\n\nPaitsi näitä nuoruusaikaa koskevia kirjeitä, oli siinä vielä sellaista,\njota Tamara niinä pitkinä öinä, jolloin hän mielensä viihdykkeeksi\njärjesti kokoelmaansa, oli kirjoittanut, kun ei voinut Borikselle\nosoitettuun kirjeesen purkaa sisintään. Täten olivat kai syntyneet\nmyöskin ne rivit, jotka minä olin saanut häneltä. Hän ei itse tietänyt\nmitään niiden lähettämisestä. Sanja oli saanut paperin käsiinsä Tamaran\nsairastaessa, kirjoituttanut osoitteeni renki-Petjalla, joka oli\nkirjoitustaitoinen, ja sitte toimittanut postiin. \"Kutsuakseen minua\nrouvan luo\", sen hän sanoi suoraan.\n\n— Niin, niin, sanoi Tamara kokoelmaansa selaillen. — Siinä on paljon\naukkoja, etenkin keskellä. Me emme kirjoittaneet paljon toisillemme,\nkun melkein aina olimme yhdessä. — Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä\nluokse ja jäi siihen \"Voittoaan\" katselemaan. — Mutta alkuna on\nnuoruusvuotemme ja tutustumisemme, loppuna yölliset, tuskani ja\nrakkauteni sepittämät kirjeet, keski-osana yhdessä eletyt vuodet, joita\nei kuvata eikä tarviskaan kuvata.\n\nHän painui äkkiä vuoteelleen. Hengitys kävi hätäiseksi ja\nhuohottavaksi, ja kun kumarruin hänen puoleensa, puristi hän kättäni\nkuin suuressa ruumiillisessa tuskassa. Levottomana rupesin vaatimaan\npuhelua lähikaupungin lääkärille. Mutta hän esteli. Kaikki oli muka\nohi, ja kaikki oli hyvin. Hän oli ainoastaan vähän heikko tautinsa\njälkeen.\n\nMinä joudutin häntä levolle, mutta hän oli hämmästyttävän virkeä pitkin\niltaa. Vielä vuoteessakin innostui hän kertomaan häistään. Hän tuli\njuuri nyt erityisen elävästi niitä muistaneeksi erään kokoelmassa\nolevan kirjeen johdosta. Hääpäivänä oli ystävätär Maruscha Pavlovna\näkkiä ottanut häntä vyötäisiltä, likistänyt rintaansa vasten ja\nhuudahtanut: — Kuinka sinä säteilet, Tamara! Sinä olet kauniimpi kuin\nkoskaan. — Ja sulhasesi samoin, oikein ylevän kaunis! Mutta hän on\nniin kalpea, aivan kuin hän pelkäisi vastaanottaa sinun suuremmoista\nlahjaasi. — Suuremmoista lahjaa? — Minä en ymmärtänyt. — Eikö se ole\nsuuremmoista, että sinä nuori, kaunis, ihminen sitoudut köyhän miehen\nhoitajaksi En minä vain sitä tekisi, en. — Mutta minä sittekin melkein\nkadehdin teitä, lisäsi hän nauraen, ehkä itsekin tuntien, että oli\npuhunut tyhmästi.\n\nMinä hymyilin, asetuin Tamaran vuoteenlaidalle ja suljin hänet syliini.\n\n— Minä näen vieläkin tuota hääpäiväsi säteilyä kasvoillasi. Mutta\nminäkin sanon: kauniimpana kuin koskaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelkäsin, että mielenliikutus olisi heikontanut Tamaraa. Mutta hän oli\nseuraavana päivänä virkeämpi kuin edellisenä. Samoin sitä seuraavana.\nViikon kuluttua pääsimme iloksemme lähtemään.\n\nNiin iloinen kuin Tamara olikin lähdöstämme, oli sillä sittekin\nerohetken haikeutta. Kuin hyvästellen kulki hän huoneesta toiseen\nviipyen siellä täällä rakkaitten muistojen pidättämänä. Kun hän\nviimeisen kerran painoi kotinsa oven kiinni, näin hänen katseessaan\najatuksen: \"_hänen_ kanssaan tai ei koskaan.\"\n\nKyyneltensä vallassa syleili vanha Sanja emäntäänsä, ja kun ajoimme\nkylän läpi, huiskuttivat sekä pesijätär Natascha että räätälin vaimo\nNastja Nikolajevna meille kotinsa kynnykseltä viime hyvästit. Heilläkin\noli miehensä ja poikansa rintamassa, ja he tiesivät mitä matkamme\ntarkoitti.\n\nOlimme jo etukäteen tilanneet itsellemme samat huoneet, joissa\nolimme asuneet ensi tutustumistamme seuraavana päivänä. Koetimme\njoka suhteessa asettaa olomme niissä niin mukavaksi ja kodikkaaksi\nkuin mahdollista. Tamara etenkin näkyi käsittävän, että hänen suurin\ntehtävänsä oli vahvistaa ja säästää itseään. _Voisihan_ Boris palata.\n\nMutta niin ylläpitävä kuin tämä toivo olikin, sisältyi siihen samalla\nsuunnaton pelko. Se oli ollut selvillä meille ennenkin, mutta sen\njärkyttävä todellisuus kävi meille yhä selvemmäksi joka kerralla,\njolloin äärimmäisyyteen saakka jännitetyin mielin seurasimme Suomen\nkautta palaavien sairasjunien ruhjoutuneita matkaajia.\n\nSiinä sokea kulki jalattoman opastamana, siinä jalaton tukea etsien\nnojasi kädettömän olkapäähän. Paareilla kannettiin kelmeitä, taudin\nja sotavankeuden näännyttämiä, usein lisäksi avuttomasti ruhjottuja\nolentoja.\n\nSilloin tällöin tarttui Tamara hätäisesti käteeni. Missä? Ja\nminkälaisena? kysyi katse tuskaa täynnä.\n\nTunsin miten suuresti se mitä näimme, kulutti minua, tervettä, joka\nyhtenään sain tietoja pojiltani, Kuinka se silloin mahtoikaan kuluttaa\nhäntä, joka jokaisesta saapuvasta junasta etsi ja odotti ainokaistaan.\n\nMe puhelimme vähän näinä aikoina, — ehkä siksi että elämä puhui meille\nniin valtavan voimakkaasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kaikki\nmistä olisimme voineet puhua, oli enemmän tai vähemmän liikuttavaa. Ja\nmeillä oli mielenliikutusta tarpeeksi.\n\nKerran palatessamme asuntoomme tavanmukaiselta matkaltamme, tulin\nTamaralle huomauttaneeksi, että oli täsmälleen seitsemän kuukautta\nkulunut tutustumisestamme. Se tapahtui kevättalvella. Nyt oli syksy.\n\n— Seitsemän kuukautta? Eikö siitä jo ole ihmisikä?\n\nHän oli tavallista väsyneempi ja ehkä myöskin alakuloisempi. Tulokseton\nodotus hivutti.\n\nMutta kun hän vähän aikaa oli levännyt huoneeni mukavimmassa tuolissa,\nvirkistyi hän huomattavasti.\n\n— Anna Petrovna, sanoi hän äkkiä, mitä sinä uskot elämästä kuoleman\njälkeen?\n\n— Se on kysymys, johon luulen olevan parasta vastata suurella\nvarovaisuudella. Sen voin kuitenkin sanoa: en hetkeäkään epäile, ettei\nelämämme jatku.\n\nIloinen tyydytyksen ilme kirkasti hänen väsyneet kasvonsa. — Minä\ntoivoin sitä, sanoi hän ja nyökkäsi. Mutta sitte hän äkkiä nousi, tuli\nluokseni ja puristi molempia käsiäni niin kuin joskus ennenkin. — Anna\nPetrovna, se, joka todella _rakastaa_, hänen täytyy myöskin uskoa\nsielun kuolemattomuuteen. Hänen sisimmässään on jotain joka todistaa:\ntämä ei ole luotu maaksi maatumaan. Tässä on ijäisyys-itua.\n\n— Anna Petrovna, hän toisti, ja minä hätkähdin hänen kasvojensa\noutoa kirkkautta, — Minä en tiedä, mitä varten me oikeastaan olemme\nluodut. Mitä siitä eri tahoilta olen kuullut, ei koskaan täysin\nole tyydyttänyt minua. Mutta minä tunnen, että pohjaton rakkauteni\nBorikseen — (hän ojensi kätensä kuin ikävöityä syleilyä kohti) — ei ole\nminun synnyttämäni, vaan on kotoisin jostain oman itseni ulkopuolelta,\nlähteestä, joka on hyvä, syvä ja pyhä. Ja sitä lähdettä kohti\nkurottautuu koko sieluni.\n\nOli kuin kireimmilleen pingoittunut jänne samassa olisi lauennut. Hän\npainui väsyneesti takaisin tuoliinsa, ja minä kuulin hänen mutisevan:\nKun näkee paljon kärsimystä ja kun itsekin kärsii, oppii kaipaamaan\ntukikohtaa elämälleen.\n\nPuhelumme katkesi siihen. Hetken kuluttua Tamara nousi ja sanoi hyvää\nyötä. En seurannut häntä, sillä hän tuntui kaipaavan yksinäisyyttä.\nMutta omituinen levottomuus hiipi mieleeni.\n\nSeuraavana päivänä, kun taas rinnan seisoimme tarkastamassa\nhaavoittuneiden kuljetusta vasta saapuneesta sairasjunasta, tarttui\nTamara äkkiä ja hätäisesti käteeni. Ohitsemme kannettiin juuri\npaareilla keski-ikäiseltä näyttävää miestä. Koko vartalo oli vaippojen\npeitteessä, ja silmät olivat ummessa kuin nukkuvalla, mutta suu, tuo\nsuu —\n\nTamara tuijotti siihen katse lasittuneena. Eihän hän voinut erehtyä?\nTunsihan hän suun, joka hänen kauttansa oli oppinut hymyilemisen\ntaidon, joskin se nyt näytti unohtaneen sen.\n\n— Boris, Boris! — Tamara vapisi yltyleensä. Minä melkein kannatin\nhäntä, meidän hätäisesti seuratessamme sairassaattuetta ympäröivää\nihmisvirtaa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, jona paarit hetkeksi laskettiin päämääränä\nolevan sairaalan käytävään, oli Tamarakin niiden ääressä.\n\n— Onko hän pahastikin haavoittunut? — Hän kääntyi hätäisesti vieressä\nseisovaan \"sisareen\", katse lakkaamatta kiintyneenä yhä ummessa oleviin\nsilmiin.\n\n— Haavat selässä ovat jo parantuneet, ja hänellä on näkönsä, mutta\nkädet — —\n\n— Mikä käsi?\n\n— Molemmat.\n\nTamara ei äännähtänytkään, mutta hän kävi niin kuoleman kalpeaksi, että\nkiireisesti kietaisin käteni hänen vyötäisilleen.\n\nSamassa sairas liikahti. Umpeen painuneet silmäluomet kohosivat\nväsyneen hitaasti. Katse tähtäytyi kysyvänä, miltei hämmästyneenä ensin\nsairassalin korkeaan kattoon, sitte läheisyydessä näkyviin vuoteisiin.\nViimein pysähtyi se Tamaraan.\n\nHän oli jo polvillaan paarien vieressä — Boris, oma armaani. Sinä olet\nkotona minun luonani.\n\nHillitön kyyneltulva syöksyi sairaan silmistä.\n\n— Tamara, sinäkö täällä!\n\n— Täällä, sinun luonasi! Tätä hetkeä varten olen koettanut elää.\n\n— Enkä voi hyväillä sinua, en koskaan, koskaan enää!\n\n— Mutta sinä voit tuntea kuinka minä sinua hyväilen!\n\n— Ei koskaan, ei koskaan enää! — Paarit miltei vapisivat hänen\nnyyhkytyksistään. — _Näin_ katkeraksi en sitä aavistanut.\n\n— Boris, rakkaani, me näemme toisemme, omistamme toisemme!\n\nKyyneleet valuivat yhä virtanaan Boriksen kasvoja pitkin. — En\nniitäkään voi kuivata enää! — Ääni värisi katkeraa tuskaa.\n\n— Sitä vartenhan minä elän ja olen olemassa, että minä ne kuivaisin!\n\nSairaan itku lakkasi hetkeksi. Hyväileviä käsiä kaipaavana hän kumarsi\npäänsä lähemmäksi Tamaraa, ja kuulin hänen kuiskaavan: — Tamara,\nelämäni, iloni, — kaikkeni!\n\nMinä hiivin hiljaa pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapasimme vasta illalla Tamaran palatessa hotelliin. Silloin hän\nlyhyesti kertoi kaikesta.\n\nHän oli ollut Boriksen luona niin kauan kuin se oli mahdollista.\nKun viimein yöhoitaja tuli käskemään häntä pois, oli aivan kuin\nhe uudelleen olisivat riistäneet Boriksen häneltä. Hän kumartui\nrakkaansa puoleen ja kuiskasi: Boris, minun täytyy erota sinusta tänä\niltana, mutta sitte en tee sitä, en koskaan, en koskaan enää. — Sitte\nhän vastustamattoman tunteen vaatimana lankesi polvilleen, kietoi\nvielä kerran käsivartensa Boriksen ympärille ja toisti katse hänen\nkatseessaan heidän rakkautensa tunnussanat: \"ilossa ja murheessa,\nköyhyydessä ja rikkaudessa — kunnes kuolema meidät eroittaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti hänen kerrottuaan tästä sanoimme hyvää yötä toisillemme. Mutta\nminun oli mahdoton nukkua. Omituinen levottomuus valvotti minua. Niin\nvarhain kuin se mielestäni kävi päinsä hiivin siksi hänen huoneeseensa.\nSilloin hän oli vuoteessaan kuolleena. Pöydällä hänen vieressään oli\nhänen Borista varten kootut kirjeensä. Niiden kansilehdelle hän oli\nomistuksen alle kirjoittanut ne sanat, jotka eivät ainoastaan olleet\nhänen viime sanansa Borikselle, vaan joihin samalla sisältyi koko hänen\nelämänsä ja hänen suuren rakkautensa tarina.\n\n\n\n\nILJA RIFFKIN\n\n\nIlja Riffkin makaa sotavangin kovalla vuoteella. Kuume polttaa hänen\nsuonissaan ja säärentynkiä särkee. Kovat pistokset panevat hänet\ntuontuostakin käpristymään kokoon kuin maassa kiemurteleva mato.\n\nHän makaa pitkät ajat horrostilassa, jossa hän ei ole tietoinen muusta\nkuin kolotuksesta ja särystä, jota hän tuntee kipeän ruumiinsa joka\nkohdassa. Toiste on hän hyvinkin tietoinen olemassaolostaan. Hänestä\ntuntuu silloin siltä kuin koko hänen eletty elämänsä, nykyhetki,\nmenneisyys, vieläpä tulevaisuuskin lujasti kietoutuisi hänen\nympärilleen. Milloin tapahtuu se selvinä ajatuksina, joita hän, joskin\nhetkeksi vain täydellisesti hallitsee, milloin sekavina kuumehoureina.\nVälistä hän istuu kotona työpöydällään ja vilkaisee silloin tällöin\npihamaalle, missä Meuschen lapset, mustakiharainen Leije ja pieni Haim\nJankel leikkivät, toiste makaa hän kyyrysillään juoksuhaudassa ja\nkuuntelee miten schrapnellisade räiskyy hänen ympärillään.\n\nMutta joka paikasta kiertyvät hänen ajatuksensa aina yhteen ja samaan\nkohtaan: äitiin. Joskus hän yrittää nousta. Hän tahtoo mennä äidin luo.\nKukaan ei saa kertoa äidille, että hän makaa sairaana. Se veisi hengen\näidiltä. Hän sai halvauksen silloin kun Meusche hukkui. Jos hän nyt\ntietäisi, että Iljakin makaa täällä...\n\n— Äiti, äiti!\n\nVoihkaisten Ilja painuu takaisin vuoteelle. Hän ei pääsekään lähtemään.\nHän on voimaton, vuoteeseensa kytketty mies, vanki, jota ei lasketa\nvapaaksi.\n\nHänen ajatuksensa sekaantuvat taas. Hän rämpii eteenpäin liejuista\nkyläntietä pitkin. Tuontuostakin hän pysähtyy poiketakseen\ntaloon, ensin Marja Iwanownan, sitte Nastja Nikolajewnan ja sitte\nkylänvanhimman luokse. Eiväthän ne ihmiset itse muista huolehtia\nasioistaan, jollei heitä nykäise. Täytyy tiedustella sekä vanhaa\npaikattavaa että uutta teetettävää. Isä teki sillä tavalla, ja Ilja\ntekee samoin. Hänkin tahtoo viedä sekä taloa että liikettä eteenpäin.\n\nSilloin hän yhtäkkiä muistaa, että Sabatti on tulossa. Äiti näkyy juuri\ntoimittelevan viime askareita, sitte asettuakseen pyhälepoon. Iljakin\naikoo levätä, kunhan hän ensin saa asemansa selväksi.\n\nHän seisoo pienen nurkkakaapin vieressä ja laskee rahojaan. Talo on\nvelaton. Puutarha tuottaa enemmän kuin omiin tarpeisiin. Navetassa on\nkaksi lehmää, hevonen tallissa. Jo on edistytty isänkin kuoltua, ja\nhän puolestaan oli isänsä jälkeen tuntuvasti parantanut taloudellista\nasemaa. Niin oli kuin olla piti. Eteenpäin ja ylöspäin polvi polvelta,\nJälkeentulevaisille parempaa kuin mitä isillä oli ollut. Sitä he kaikki\ntahtoivat ja tarkoittivat. Ja niin Iljakin. Hänen velvollisuutensa oli\nsitäpaitsi tavallistakin suurempi, kun isä kuoli niin nuorena ja kun\nMeuschekin — —\n\n— Isäimme Jumala siunatkoon sinua. — Äiti kohottaa kätensä laskeakseen\nne Iljan päälaelle. Vasen halvaantunutkin näkyy nousevan. Mutta\nsamassa tulla vingahtaa repäisevä kuula. Äidin molemmat kädet jäävät\nrepaleisina retkottamaan ihan kuin Petja Sobalenkon, joka ei saanut\ntovereita leikkaamaan pois irti reväistyä käsivartta.\n\nIlja kirkaisee ja koettaa taas rynnätä äidin luokse. Siihen hän herää.\n\n— Hiljaa, hiljaa, tyynnyttelee hoitajatar. Hän seisoo vuoteen vieressä\nja on laskenut kätensä Iljan päälaelle. Se se siis oli se äidin käsi,\njonka kosketusta Ilja oli tuntenut.\n\nIljalle nousee kuin pala kurkkuun. \"Sisar\", sanoo hän. Pistokset ja\nheikkous tekevät hänen äänensä miltei kuulumattomaksi. Mutta hänen\ntäytyy kysyä. — Luuletteko että minä kuolen?\n\n\"Sisar\" epäröi hetken. Sairas on todella hyvin heikko. — \"Mutta\nolettehan sitkeää juurta\", sanoo hän ja hymyilee rohkaisevasti. Sitte\nhän rupeaa muuttamaan kääreitä.\n\nKun molemmat poikkisahatut säärentyngät ovat uusissa siteissä,\naikoo sisar mennä. Mutta Ilja Riffkinin katse pysäyttää hänet. —\nTahtoisitteko elää? sanoo hän. Katse kiintyy säärentynkiin, joista\nlääkäri vastikään on sanonut, että ne välttämättä ovat katkottavat\nlyhemmiksi, jos mieli miehestä saada kalua.\n\n— Minulla on äiti. — Ja isä on kuollut.\n\nHoitajatar kiiruhtaa toiselle vuoteelle. Mutta hänen korvissaan kaikuu\nkauan tuo yksinkertainen: minulla on äiti.\n\nVilvoittava kääre tekee Iljalle hyvää. Ajatuksetkin selviytyvät ja\nvirkistyvät. Ne tarttuvat hoitajattaren katseeseen. Se puhui selvää\nkieltä. Raihnaisen, ennen aikojaan vanhentuneen, vieläpä kokonaan\njalattoman miehen elämä mitä se merkitsi?\n\nMutta hoitajattarella ei tietystikään ole äitiä elossa. Jos olisi, niin\nhän tietäisi minkälainen äidin mieli on. Ilja tietää sen. Sentähden hän\ntahtoo elää.\n\nHän tuntee yhtäkkiä mieltä huikaisevaa ikävää. Jos hän olisi kotona,\nhän varmaan jaksaisi parantua. Hänen puolestaan pidettäisiin messu ja\nrukous, kuten pikku Jankelin puolesta, kun tämä sairasti. Pojallakin\noli keuhkokuume, ja hän oli hyvin heikko. Mutta kohta messun jälkeen\ntapahtui taudinkäänne. Tilaisuudessa oli hänelle, kuten tapa oli,\nannettu toinen, uusi nimi edellisen lisäksi. Jankelista tuli Haim\nJankel. Haim merkitsi \"elämäksi\" Ja poika jäikin eloon.\n\nKukaan ei sen jälkeen laiminlyönyt käyttää hänen uutta nimeään. Haim\nJankel! Jo pelkästään nimessä oli vahvaa, iloista uskoa siihen, että\npoika saa varttua mieheksi miehen töillä tukeakseen ja turvatakseen\nperheen pystyssä pysymistä.\n\nIlja tuntee katseensa kostuvan. Lähinnä äitiä on Haim Jankel hänelle\nrakkain kaikista omaisista, Samalla on hän lähinnä äitiä lujin side,\nmikä sitoo Iljan elämään. Poika oli ainoastaan kahden vanha, kun jäi\norvoksi, Meusche oli vaimonsa ja lapsiensa kanssa ollut pienellä\nhuviretkellä juuri ennenkuin onnettomuus tapahtui. He kääntyivät juuri\nrannasta kotiinpäin, kun Meusche kuuli loiskahduksen. Eräs rannalla\nleikkivistä lapsista oli pudonnut jokeen.\n\nMeusche kiskaisee nutun päältään, viskautuu veteen ja pelastaa lapsen.\nMutta samassa, kun hän on nostanut lapsen rannan kivikaiteelle painuu\nhän itse jokeen eikä nousekaan.\n\nIlja on ollut koettelemassa kylänvanhimmalle tilattua uutta pukua.\nLähetessään kotia hän näkee joukon, joka itkien ja valittaen seuraa\npaareja.\n\nHän pysähtyy. Sydän taukoaa taonnastaan. Jokin hänen sisimmässään\nnousee kuin vastarintaan. Se ei saa, ei voi olla totta! Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän karkaa eteenpäin ja — tuntee veljensä.\n\nMutta hän ei ennätä ajatella omaa suruaan eikä paarien ääressä itkevää\nperhettä. Hän muistaa äitiä. Äidin kaksi poikaa ovat hänelle hänen\nkahta silmäteräänsäkin kalliimmat. Silmiensä valosta hän voi luopua,\npojistaan ei.\n\nIljan huolenpito on kuitenkin myöhäistä. Äiti on jo nähnyt saattueen.\nHän kiiruhtaa vastaan ja tuntee esikoisensa.\n\nAivohalvauksesta, joka silloin häntä kohtasi, hän ei koskaan oikein\ntoipunut.\n\nEntä jos hän nyt näkisi, minkälaisessa tilassa Ilja makaa täällä!\n\nSairas ei enää voi hallita ajatuksiaan. Muistot ovat käyneet hänelle\nylivoimaisiksi. Häntä puistattaa kuin vilussa, ja ajatukset sekaantuvat.\n\nHän makaa taas juoksuhaudassa. Pakkanen on pureva, ja jäähdyttävä\nviima puhaltaa pohjoisesta. Se sopii juoksuhautaan aivan kuin sinne\ntähdättynä. Ilja koettaa puolustautua, mutta pakkanen ahdistaa\nitsepintaisesti kuin vihainen koira, joka yrittää milloin puolelta,\nmilloin toiselta. Pahimmin ahdistaa se jalkoja.\n\nIlja sätkyttelee unessa hätäisesti siteessä olevia sääriään.\nHuurreturpainen rakki puraisee niitä, puraisee niin että hän voihkasee\nääneensä. Ja kun se hetkeksi hellittää, puraisee se kohta uudelleen,\nentistä kovemmin. Pakkanen on yhtä säälimätön vihollinen kuin muutkin.\n\n— Minun sääreni, minun sääreni! — Hän nyyhkyttää. Sitte hän\nhuolestuneena rupeaa tutkimaan jalkineitaan. Ne ovat rikkonaiset ja\nlisäksi läpimärät. Hän tuntee kuinka vilu saappaiden lävestä pääsee\nkarkaamaan ruumista pitkin. Se koettaa kangistaa hänet kinokselle,\nmutta hän taistelee vastaan. Hän tietää, että tässä on kysymys elämästä\nja kuolemasta.\n\n— Minä tahdon elää, huutaa hän. — Minulla on äiti ja Haim Jankel.\n\n— Hiljaa, hiljaa! — Hoitajatar laskee taaskin tyynnytellen kätensä\nhänen otsalleen.\n\nÄidin käsi! Kuinka vilvoittava ja hyvä se on! Sellaista kättä ei ole\nkellään, ei kellään koko maailmassa! Se tekee hänet lapseksi jälleen,\npieneksi avuttomaksi lapseksi, jolla on oikeus levätä.\n\nJa lepoa hän tarvitsee. Hän on kovin väsynyt. Häntä väsyttää tuo\nhuurreturpainen rakki, joka on pureutunut kiinni hänen jalkoihinsa\nja nyt jyrsii niitä kuin kaluttavaksi viskattua luuta. Sellainen vie\nvoimia.\n\nMutta kai se siitä lakkaa, kun ymmärtää, että Ilja on sitä sitkeätä\njuurta, joka ei häviä eikä kuole, vaikka hävittämällä hävitetään.\n\nJa mitenkä hän ei kestäisi, onhan hänellä äidin siunaus!\n\n— Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jakopin Jumala siunatkoon sinua,\npoikani, sinä vanhuuteni tuki ja tulevaisuuteni toivo!\n\nSanat helisevät ihanan voimakkaina kuin juhlakuoron veisuu. Äidin käsi\nlaskeutuu pojan otsalle, ja tuosta kädestä virtaa lepoa ja rauhaa hänen\nkoko olemukseensa. Ilja Riffkin vaipuu syvään, vahvistavaan uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä paistaa sairassaliin, kun Ilja vitkalleen raottaa väsyneitä\nsilmiään. Katse kulkee kysyvänä paikasta toiseen.\n\nMitä tämä merkitsee? Missä hän on? Ja miksi täällä on näin paljon\nihmisiä? Eikö hän vasta ollut kotona juuri lähdössä sotaan. Hän luuli\nsinä aamuna nousseensa aikaisemmin kuin kukaan muu. Mutta äitikin oli\njo pystyssä, Hän tulla kompuroitsi portaita ylös Iljan huoneeseen,\nkeppi oikeassa, terveessä kädessä tukemassa halvauksen jälkeen horjuvaa\nastuntaa.\n\nSilloin ojentuivat nuo äidin siunaavat kädet Iljaa kohti. \"Parhaan\nsiunaukseni annan minä sinulle, poikani.\"\n\nNiin, niin. Nyt Ilja muistaa kaiken. Se tapahtui juuri ennen hänen\nlähtöään, ja nyt hän makaa sairaana sotavankina vieraalla maalla.\nMutta tännekin ulottuu tuo siunaus. Sen varassa hän on kestänyt näihin\nasti, ja sen varassa hän vieläkin kestää. Hän tahtoo palkita sen mitä\non saanut sillä, että panee koko tahtonsa ja tarmonsa liikkeelle\nparantuakseen. Sanotaanhan, että sielu vaikuttaa ruumiiseen. Nyt hän\ntahtoo kokea sitä voittaakseen taudin.\n\nHän tunteekin jo ihmeellisesti virkistyneensä. Uni ja kääreet ovat\ntehneet hänelle hyvää. Pistoksia ei tunnu, ja muutenkin on parempi olla\nkuin pitkiin aikoihin. Ajatuksetkin käyvät entistä iloisemmiksi.\n\nJos nyt lääkäri vain ennättäisi sahata hänen säärensä lyhyemmiksi,\nniin että hän vihdoinkin pääsisi aina jomottavasta pakotuksesta. Sehän\nse häntä on heikontanut, niin että hän kerta toisensa jälkeen on\nkäpertynyt vuoteeseen milloin minkäkin taudinpuuskan kaatamana.\n\nSotavangin ruokakaan ei ole ollut omiaan vahvistamaan häntä. Ja vähissä\nvaatteissaan hän on helposti vilustunut. Mutta hätäkös nyt enää. Hän\non sitkeää juurta. Kun hän on näihin asti päässyt, pääsee hän varmasti\neteenkin päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlja nukkuu paljon tämän jälkeen. Hänen heikko ruumiinsa vaatii sitä,\nja muutenkin koettaa hän koettamalla nukkua. Uni vahvistaa. Ja hän\ntahtoo vahvistua. Onhan hänellä äiti ja Haim Jankel.\n\nHerätessään Ilja aina ajattelee iloisia ajatuksia. Hän on vakuutettu\nsiitä, että hän kotiin palattuaan saa paljon työtä. Kun hän\nkainalosauvojensa varassa kulkee ovelta ovelle, sanovat ihmiset\ntoisilleen: \"tuolla tulee Ilja Riffkin. Hänelle täytyy antaa työtä, hän\nmenetti molemmat säärensä sodassa.\" Ja kun hän saa työtä, kasvaa ansio\nja paranee perheen taloudellinen asema.\n\nEntä jos Haim Jankel vielä pääsisi johonkin parempaan kouluun ja tulisi\noppineeksi mieheksi!\n\nIljan kasvot kirkastuvat. Sekä Meuschellä että hänellä itsellään oli\nkasvavina suuri halu oppikouluun. Mutta varoja siihen ei silloin ollut.\nHeidän osakseen tuli hankkia niitä enemmän. Ehkäpä heidän lapsensa\nsaisivat sitä, mitä ei liiennyt isien osaksi. Sillä he lohduttivat\nitseään.\n\nMeusche ei saanut nähdä sitä päivää. Mutta hän oli jättänyt työn ja\nHaim Jankelin perinnöksi veljelleen.\n\nNiin, ja Rohelen oikeastaan myöskin.\n\nIljan ajatukset luistavat uuteen uomaan. Rohele on aina ollut hellä\ntytär Sore-äidille. Meuschen kuoltua jäi hän lapsineen kotiin.\nLuonnollisesti Ilja oli naiva hänet. Mutta sekä Rohele että Ilja olivat\nrakastaneet Meuscheä liian paljon kohta ajatellakseen avioliittoa.\nKuukausi kuukauden jälkeen luisti siitä syystä ohi. Toinen vuosipäivä\nMeuschen hukkumisesta oli jo tulossa, ja Ilja oli päättänyt puhua\nasiasta Rohelelle. Silloin puhkesi sota.\n\nIljan mieli ilostuu hänen ajatellessaan tätä. Hän tietää saavansa hyvän\nja uskollisen vaimon Rohelesta. Mitäpä silloin sääristäkään, kun hän\nvain pääsee kotiin ja saa pitää huolta omaisistaan.\n\nIlja havahtuu ajatuksistaan nähdessään hoitajattaren viereisen vuoteen\nluona korjaavan sokean silmäsidettä. Hoitajatar nyökkää hänelle.\nHänestä Ilja jo on terve mies, kun kykenee vähän liikkeellekin.\n\n— Pian jaksatte lähteä kotiin.\n\nOn kuin voimakas sähkövirta karkaisi koko Iljan olemuksen läpi.\nLaskeeko \"sisar\" sydämetöntä leikkiä, vai tuleeko vapahdus juuri kun\nhän kaikkein kiihkeimmästi sitä toivoo?\n\n— Niin, niin. — \"Sisar\" puhuu hitaasti, melkein välinpitämättömästi.\nHän näkee Iljan vapisevan liikutuksesta, ja hän miltei katuu sanojaan.\nMutta nyt hänen on mahdoton peräytyä. Iljan katse on kuin kiinni\nimeytynyt hänen huuliinsa.\n\n— Minä vain ajattelin sitä, että Saksa ja Venäjä nyt vaihtavat\nsotavankia.\n\nIljan pää painuu. Hän hengittää syvään. Malja täynnä elämän nestettä on\nnostettu hänen huulilleen. Ja hän juo siitä pitkin, hartain siemauksin.\n\n— Milloin?\n\n— En tiedä, Mutta pian kai on teidän vuoronne.\n\nIljan voimat palaavat hämmästyttävän pian. Ääni on tosin niin heikko,\nettä se usein painuu kuiskaukseksi, ja hengitys käy vaivaloisesti,\nmutta katse on eloisa ja tarmokas. Elämänliekki palaa siinä ei enää\nlekoittavan heikkona, vaan täynnä elämisen toivoa ja halua.\n\nLääkäri ei enää puhu säärien poikkisahaamisesta. Tehkööt kotoiset\nlääkärit sen. Hoitajatarkaan ei jouda pysähtymään Iljan kohdalle. Mutta\nIlja ei sitä kaipaakaan. Hän elää jo kotona. Hän suunnittelee töitään,\npuhelee äidin kanssa ja kiikuttaa Haim Jankelia polvellaan.\n\nKaikessa hiljaisuudessa siirretään sotavangit sairaalasta sodassa\nruhjoutuneitten junaan, mutta Ilja Riffkin kuulee kuin juhlakuorojen\nveisuuta. Hänen katseensa palaa. Hän tuntee äidin siunaavan käden\npäälaellaan. Rohele ojentaa hänelle kätensä, silmissään uskollisen\nvaimon lämmin katse, ja Haim Jankel riippuu hänen kaulassaan.\n\nRuotsin puolella kohoavat Iljan ilontunteet kohoamistaan. Hän nauttii\nmukavasta vuoteesta, joka pehmeydellään aivan kuin hyväilee hänen\nlaihaa, särkevää ruumistansa. Katse kulkee hyvämielisenä ilmavan,\npuhtauttaan paistavan sairasvaunun seiniä pitkin, ja mieli virkistyy\nihmisten ystävällisyydestä.\n\nSekä lääkärit että hoitajat ihmettelevät Iljan sitkeyttä. Hänen täytyy\nmoneen kertaan kertoa heille siitä, miten hän täydessä tajussaan makasi\nkolme vuorokautta taistelutantereella tunnottomiksi paleltuneine\nsäärineen, miten hän sitte on kärsinyt leikkaukset, monen kuukauden\nsotavankeuden sekä sen aikana useampia taudinkohtauksia.\n\nHe hymyilevät hänelle, nyökkäävät ystävällisesti päätään ja jatkavat\nmatkaa toisten luo.\n\nIljan katse seuraa heitä. Hän hymyilee voittoriemuisena itsekseen ja\nsanoo hiljaa: Minulla on äiti ja Haim Jankel. Hän ymmärtää, että se,\njolla on suuri tehtävä, jaksaa kantaa paljon. Ja hän tuntee, ettei\nmikään muu olisi voinut häntäkään auttaa. Ne päivät ja yöt, mitkä\nhän vietti taistelutantereella paleltuneine säärineen, kykenemättä\nliikkumaan mutta koko ajan tietoisena seuraten ensin omien joukkojen\netenemistä, sitte niiden pakoa vihollisen seuratessa kintereillä,\novat sekä kiduttavan että kuluttavan syvälle syöpyneet hänen\ntietoisuuteensa. Vähäisinkin ajatusyhtymä panee hänet uudelleen\nkokemaan kaikkea. Hän makaa uudelleen joukkojen jaloissa. Hän kuulee\nkuoleman kanssa kamppailevien voihketta ja sydäntä särkeviä rukouksia:\nvettä, vettä, vettä.\n\nSellaisina hetkinä tuntuu hänestä mahdottomalta elää. Muistot tekevät\nhänet kuin hulluksi. Hän sanoo itselleen, että se, joka on kokenut\ntällaista, ei voi eikä ole oikeutettu palaamaan elämään.\n\nPerustus jalkojen alla pettää. Inho ja kyllääntyminen elämään nujertaa\nhänet voimattomaksi.\n\nEntä äiti? Se ajatus kutsuu hänet takaisin elämään. Hän tahtoo ja\nhänen täytyy elää. Hänellä on suuri tehtävä. Sentähden on hänen\nvelvollisuutensa unohtaa.\n\nHän hypistelee hermostuneesti vuoteen laitaan kiinnitettyä pientä\npussia. Ystävälliset kädet ovat kiinnittäneet sen siihen avuksi\nja iloksi sodan uhreille. Ne monet, jotka eivät itse vapaasti voi\nliikkua, ovat tästä erityisesti iloissaan, ja Ilja kuuluu heihin. Hän\non koonnut siihen kaikki vähäiset aarteensa: rukouskirjansa, omaisten\nkirjeet ja valokuvat sekä muutamia pieniä tuliaisia, joita hän on\nostanut omaisille muistoksi vankeutensa maasta. Hän koettaa kiinnittää\najatuksensa tähän. Hän tahtoo katsoa eteenpäin ja iloita.\n\nKun sairasproomut laskevat Suomen rannalle, rämähtävät torvet soimaan\nja kansanjoukot tervehtivät riemuhuudoin sodasta palaavia.\n\nIlja hätkähtää ja alkaa vapista. Mielenliikutuksesta kaiketi. Vai\nsiksikö, että hän muistaa huutoja, jotka hän kuuli taistelutantereella\nmaatessaan ja säveleitä, jotka silloin kaikuivat ei juhlan korokkeeksi\nvaan täynnä armotonta, alastonta totuutta.\n\nKäsi nousee. Näyttää siltä kuin hän aikoisi tukkia korvansa. Mutta\nsitte käsi taas hervahtaa takaisin paareille, joilla hän makaa. Rakkaus\näitiin auttaa häntä. Hän _tahtoo_ unohtaa ja elää. Hänellä on suuri\ntehtävä.\n\nTorvet soivat yhä. Mutta nyt soittavat ne hänelle suurta juhlaa. Hänhän\non matkalla kotiin. Hän tahtoo ja hän saa iloita.\n\nTervehdys ja kiitosjumalanpalvelus palaaville alkaa. Ilja makaa\nheikoimpien joukossa paareilla lähellä alttaria. Hänen mielensä on\ntäynnä kiitosta ja hartautta. Sanat ja ulkonaiset jumalanpalvelusmenot\novat toiset kuin ne, joihin hän on tottunut, mutta ydin menoissa vastaa\nkuitenkin sitä mikä liikkuu hänen omassa sisimmässään.\n\nElämä on lahja, elämä on ihme. Hän tuntee sen tällä hetkellä syvästi\nja voimakkaasti. Ihminen janoaa elämää. Hän tuntee olevansa luotu sitä\nvarten. Ja se, joka kuoleman kentältä palaa takaisin elämään, tuntee\nsen paremmin kuin kukaan muu. Hän on saanut elämän uudelleen. Ja\nuudistettu lahja on uusi ihme.\n\n    Siunaa ja varjele,\n    Siunaa ja varjele\n    Sodan tantereilla kärsineitä,\n    Haavat Sä lääkitse\n    Ijällä pitkällä\n    Palkitse, kruunaa heitä!\n\nveisaa kuoro.\n\nIljan katse kostuu, ja autuas ilo virtaa koko hänen olemuksensa läpi.\n\nKun lääkäri jumalanpalveluksen jälkeen lähestyy Iljan paaria, alkaa\nIlja kohta puhua sääristään. Hän on muuten terve, mutta sääriä on\nlyhennettävä, jotta pakotus lakkaisi. Se olisi tehtävä pian, sillä\nhänen täytyy kiireesti voimistua ja päästä kotiin.\n\nLääkäri nyökkää ja lupaa myöhemmin palata takaisin. Nyt hänellä on\nkiire.\n\nHoitajat kantavat Iljan hänen vuoteeseensa. Hänelle tuodaan voimakasta,\nhyvää ruokaa, ja hän syö hyvillä mielin ajatellen itsekseen, että tämä\nvain on enne elämän kääntymisestä paremmalle puolelle.\n\nTerveemmät syövät pitkien pöytien ääressä. Aterian päätyttyä he\nrupeavat liikuskelemaan ympäri, mikä kepin mikä kainalosauvojen\nvarassa. He tupakoivat, tekevät tuttavuuksia ja nauttivat vapaudestaan.\n\nIlja seuraa kaikkea. Särky säärissäkin asettuu vähän. Hänen on niin\nhyvä olla. Hän juutalaisena tietää mitä vankeus vieraalla maalla\nmerkitsee. Sentähden hän iloitsee toistenkin puolesta. Nythän hän\nitsekin sitä paitse maistaa kotiinpaluun autuutta.\n\n— Sore-äiti, Sore-äiti! toistaa hän. Ja hänestä tuntuu kuin hyväileisi\nhän armastaan.\n\nIljan vuoteen jalkopäähän pysähtyy samassa mustapukuinen nainen. Naisen\nvaatteet ovat likaiset ja repaleissa. Hän painaa poveaan vastaan\nrintalasta, jonka ympärille rääsyinen huivinsiekale on kietaistu.\nNainen katsoo Iljaan ja Ilja naiseen. Näin tuijottavat he hetken\ntoisiaan silmästä silmään.\n\n— Oletko se sinä Nastja Nikolajewna, saa Ilja viimein kysytyksi.\n\n— Oletko sinä Ilja Riffkin? Sinähän olet vanha, valkotukkainen mies.\n\nIljan käsi nousee päälaelle aivan kuin tukan valkeutta\ntunnustellakseen. Todellakin, kaksikymmenviisivuotias vanhus! — Hän\nnauraa. Mutta sitte hän kokoo kaiken voimansa. — Nastja Nikolajewna,\nmiten olet sinä täällä? — Se purkautuu kuin hätähuuto.\n\n— Etkö sinä siis tiedäkään? Sota on tullut meille asti.\n\nIlja painuu takaisin vuoteelle. Totta, totta siis kuitenkin se, mitä\nhän ei ole tohtinut eikä tahtonut uskoa.\n\nNastja Nikolajewna näkee suuren tuskan sairaan kasvoilla. Hän ymmärtää,\nettä hänen täytyy sanoa sanottavansa varovaisesti. Mutta hänen omat\ntunteensa ovat turtuneet. Hän puhuu kuin käyntiin pantu kone, ja hänen\nkatseensa tuijottaa lasittuneena suoraan Iljaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Hevoset, lehmät, rahat, kaikki meni, — meiltä ja joka talosta.\n\nLapsi herää samassa ja alkaa itkeä. Nastja Nikolajewna koettaa\nhysytellen tyynnyttää, — Tämä on vankeudessa syntynyt, sanoo hän ja\ntuijottaa yhä eteensä. — Kolmen viikon vanha.\n\nKun ei Ilja puhu eikä liikahda, jatkaa Nastja:\n\n— Ilja Riffkin, sinä pidit teidän perhettänne pystyssä. Sinä kokosit\nja hankit, — Isä teki sitä meillä. Hän iloitsi jokaisesta huonekalusta\nja jokaisesta elukasta ihan kuin lapsesta, — Kun hän näki kaikki\nraunioina, nousi se hänelle päähän. Hän läksi astumaan ihan suoraan\nvihollista kohti ja otettiin vangiksi. — Minä en voinut jättää häntä.\nHän oli vanha mies. Minä läksin jälessä, ja he ottivat minutkin. Mutta\nminä löysin hänet. Hän ei enää tuntenut minua, ei välittänyt mistään.\nEi nukkunut. Ei syönyt. Mutta minä sain olla hänen luonaan. Ja minä\nhänet hautasin. Sitte syntyi tämä lapsi.\n\nIlja on koko ajan lakkaamatta tuijottanut Nastjaan. Hänen kasvonsa ovat\nvähitellen kivettyneet kuin tämänkin. Nyrkit ovat puristuksissa. Silmät\npalavat mustina kuin kekäleet.\n\nHän karkaa istumaan, — Nastja Nikolajewna, eikö sinulla ole sydäntä.\nMiksi et puhu minun äidistäni?\n\n— Sinä tiedät, hän oli vanha ihminen ‒ ‒ ‒\n\n— Oli —?\n\n— Niin, ja hän suri kovin sinun kohtaasi. Sitte kun vielä pojanpoikakin\nmeni — —\n\n— Haim Jankel?\n\n— Se tapahtui silloin, kun hankittiin pakoa. Omaa sotaväkeä oli\nkylässä, ja sitte tuli vihollinenkin yht'äkkiä. Ei kukaan tiedä miten\nse oikeastaan tapahtui, mutta kuula oli sattunut poikaan. — Äitisi ei\nenää kestänyt sitä.\n\nIlja Riffkin kääntyy selin Nastja Nikolajewnaan, heittäytyy pitkäkseen\nvuoteelleen ja ummistaa silmänsä. Kukaan ei saa häntä puhumaan tai\nliikahtamaan. Hän makaa kuin kuollut. Oikeastaan hän ei ajattelekaan.\nAinoastaan kerran läikähtää outo ihmettely hänen sisimmässään, kun\nhänen mieleensä johtuu että hänkin vähän aikaa sitte rukoili, kiitti ja\npiti elämää hyvänä lahjana. Hän ei silloin tietänyt, että se oli julmaa\nja ylivoimaista sekä hänelle että muille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä saa lääkäri Iljan vihdoin avaamaan silmänsä. Hän on\nkotvan aikaa seisonut vuoteen ääressä, kuunnellut sairaan suonta ja\nhengitystä, puhutellut ja kysynyt vastausta saamatta, mutta sitte hän\nalkaa puhua sääristä.\n\n— Te pyysitte eilen, että sahaisin ne lyhemmäksi.\n\nSairaan silmät revähtävät yht'äkkiä auki. Eilen? Hän koettaa muistella.\nEikö siitä jo ollut ihmisikä?\n\n— Se on turhaa — sanoo hän viimein.\n\n— Särky hivuttaa voimianne.\n\n— Antaa hivuttaa, — Hän ummistaa uudelleen silmänsä ja kääntyy selin\nlääkäriin, joka hetkeksi neuvottomana jää seisomaan vuoteen viereen.\n\n\n\n\nPAUL PAULOVITSIN KASVOT\n\n\nSali oli suuri ja valoisa. Sen avatuista akkunoista tulvahti lämmin,\nvoimakkaasti tuoksuva kesäilma huoneeseen. Se toi sinne tervehdyksen\nelämästä, joka edistyi ja kehittyi kuten ennen huolimatta kaikesta,\nmikä järkyttävän voimakkaasti kuin ruhjova junaonnettomuus oli\nviskannut lukemattomien elämän tavallisuuden tasaiselta radalta.\n\nDimitri Droscheffskyn katse seurasi tuulen hengessä hiljaa ja\nvilvoittelevasti liehuvaa uudinta. Ulkona vallitsi nähtävästi pyhäinen\nsunnuntairauha. Auringon paiste ja silloin tällöin kajahtelevat\nkirkonkellot toivat sitä tänne sairassaliinkin.\n\nDimitri rupesi tarkkaamaan kellojen erilaisia ääniä. Toisten oli kirkas\nja kantava, toisten matala, surunvoittoinen. Mutta hänestä ne sittekin\npuhuivat samaa. Ne soittivat kaikki ihmisille sanomaa ajasta, jolloin\nveli ei nosta miekkaa veljeä vastaan, vaan jolloin ihmismielissä\nvallitsee samanlainen pyhäinen rauha kuin ulkona kesäisessä luonnossa.\n\nDimitri hymähti. Sekä hoitaja että hoidokkaat katsoivat monesti pitkään\nhäneen. He ehkä ihmettelivät sitä, että vuoteessa makaava sotavanki\ntuntui ajattelevan valoisia rauhanajatuksia, jotka siunaavina kuin itse\npäivänpaiste pyrkivät kohdistumaan kaikkiin.\n\nMutta mihin sitä luonnostaan meni. Sotavankinakin hän oli sama kuin\nennen, valoisan maailmankatsomuksen ja iloisen, luottavan toivon mies.\nNiitä kai nykyään tarvittiin. Ja juuri täällä. Oli täällä kärsimystä\ntarpeeksi.\n\nHän vavahti samassa. Sairasvuoteet hänen ympärillään panivat hänet\najattelemaan taistelun tekemää jälkeä, ja siitä luistivat ajatukset\nPauliin. Mutta siihen ne pysähtyivät. Siinä oli kohta, jossa hän ei\nuskaltanut katsoa totuutta silmiin.\n\nIkäänkuin viihdytelläkseen itseään rupesi hän muistelemaan Paulin ja\noman ystävyytensä alkua.\n\nSe syntyi jo poikavuosina heidän luokkatovereina käydessään\nPietari-Paavalin koulua. Paul oli silloin vasta ollut muutamia viikkoja\nkoulussa, Dimitri pari vuotta. Koko tänä aikana oli Dimitri ollut\nluokkansa ensimäinen, johtava mies joka asiassa. Läksyistään ei hän\npaljon välittänyt. Hän osasi joka tapauksessa paremmin kun muut.\nMutta hän ei alentunut kiinnittämään huomiota siihen. Hän ei etsinyt\nopettajien enemmän kuin toverienkaan suosiota. Päinvastoin pani hän\netenkin opettajien nähden maineensa luokan parhaimpana rohkeasti\nalttiiksi, ja tämä tietysti korotti häntä toveripiirissä. Hän tiesi\nsen. Mutta toveriensakin suosion hän otti vastaan hänelle ominaisella\nhuolettomuudella. Hän tunsi asemansa, mutta ei antanut toisten sitä\ntuntea.\n\nDimitri oli ollut luokkansa ensimmäinen siinäkin suhteessa, että häntä\nkäytettiin luokan yhteisenä omanatuntona. Tiedettiin, että hän oli\nhorjumaton oikeuden mies, ei turhan tarkka, mutta tiukka kun niin\nvaadittiin. Hänen tutkittavakseen lykättiin sentähden kaikki asiat. Jos\nhän antoi anteeksi, antoivat toisetkin, jos hän vaati rangaistusta,\nei kukaan uskaltanut sitä vastustaa. Yhteinen oikeudentunto hyväksyi\ntavallisesti rankaisumuodonkin, jota hän ehdotti.\n\nPaul Paulovits oli syyslukukauden alkaessa tullut kouluun, Dimitrin\nluokalle. Hän huomattiin \"uudeksi\"; muuta huomattavaa ei hänessä ollut.\nHän oli ujo ja nähtävästi tottumaton toverielämään. Hän puhui hitaasti,\njoskus änkyttämälläkin. Hänen vastauksissaan oli monesti jotain sokean\nastuntaa muistuttavaa, jotain epäröivää eteensä tunnustelemista.\n\nDimitrin huomio kääntyi Pauliin vasta eräällä latinantunnilla.\n\nOltiin kääntämässä Vergiliusta. Opettaja Kiril Wladimirovits oli\nhuonolla tuulella. \"On riidellyt eukkonsa kanssa\", ilmoitettiin\nsilmäniskulla miehestä mieheen. Dimitri hyväksyi nyökäten tiedonannon.\n\nOpettajan huonotuuli tarttui poikiin. He käänsivät päin seiniä.\nWladimirovits paiskasi vihoissaan kirjansa kiinni. — Mitähän ilvettä\ntaaskin olette pitäneet, koska ette osaa mitään?\n\n— Kiril Wladimirovits! — Eräs oppilaista viittasi ja nousi. — Minä en\nmuistanut tätä käännöstä. Minä luin kielioppia.\n\nToinenkin poika nousi. Hänkin oli unohtanut käännöksen.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, Sitte jysähti opettajan nyrkki pöytään.\nTyperyyttä ei voinut rangaista, mutta velvollisuuksien laiminlyömistä.\nLäksynsä unohtaneille annettiin muistutus, ja koko luokka sai\nkäännöksen uudelleen luettavaksi.\n\nKiril Wladimirovits lennätti Vergiliuksen laatikkoon ja rupesi\nselailemaan kielioppia.\n\nSilloin nousi Paul Paulovits. Hän ei ollut koko tuntina saanut\nainoatakaan kysymystä. \"Uuden\" olemassaolo oli kuin unohtunut kaikilta.\n\n— Opettaja, minäkin unohdin käännöksen. — Äänessä ei ollut arvelua eikä\nepäröimistä.\n\nLuokan vasemmalta säveltä kuului pitkäveteinen, tukahutettu vihellys.\nKiril Wladimirovits ei kohta vastannut. Hän mietti, oliko kuullut\noikeen. Viimein hänen suunsa kuitenkin vääntyi nauruntapaiseen\nirvistykseen.\n\n— Vai tahdot sinäkin muistutuksen! Saatavissa on!\n\nPaul Paulovits istuutui. Kieliopit otettiin esille, tunti jatkui. Joka\nmies istui hievahtamatta, Oli kuin levottomasti liikehtivässä joukossa,\njonka odottamaton salamanleimaus äkkiä tyynnyttää hiljaiseksi.\n\nDimitri Konstantinovits siirsihe hiukan. Hänen katseensa etsi Paulia.\n\nKumma kun hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota mieheen. Hän ei edes\ntiennyt minkä näköinen poika oli, ja nyt tämä kuitenkin — —\n\nDimitri vastasi lopputunnilla kahdesti väärin. Se oli ennen\nkuulumatonta, ja pojat käänsivät päätään, mutta itse hän ei ollut siitä\nmilläänkään. Hän ajatteli yksinomaan Paulia.\n\nPaul Paulovits oli todella katsomisen arvoinen. Hänen ihonsa oli\nharvinaisen punainen ja valkoinen, solakka varsi oli ryhdikäs, ja koko\nolennossa oli jotain viattoman koskematonta.\n\nLatinantunti oli päivän viimeinen. Sen loputtua tehtiin tavanmukainen\nrynnäkkö päällysvaatteiden kimppuun. Paul Paulovits pysyttelihe muista\nsyrjässä. Hän näytti odottavan sopivaa hetkeä. Sen ilmaannuttua\npujottelihe hän lähemmäksi ja tarttui päällysvaatteisiinsa, mutta\nsiirtyi kohta uudelleen tunkeilevasta joukosta syrjään.\n\nViheltäjä vasemmalta sivulta kulki samassa hänen ohitsensa, uudistaen\nmielenilmaisunsa. Vihellys oli nyt pitkä ja paljon ilmaiseva. Dimitri\nkaapasi viheltäjää niskasta ja pasitti portaita ales. Sitte hän\nlähestyi Paulia.\n\n— Missä sinä asut?\n\n— Paul Paulovits rävähytti heikkoja, likinäköisiä silmiään niin\nnopeaan, ettei Dimitri nähnyt niistä muuta kuin vilahduksittain\nkirkasta sineä, sitte mainitsi Paul osoitteensa.\n\nHeillä oli sama matka, ja he läksivät yhdessä koulusta, Dimitri\nkäyttäen tilaisuutta tiedusteluihin. Hän sai niukkoja vastauksia, mutta\nne olivat tyydyttäviä. Paul Paulovitsin isä oli ollut lääkäri. Hän oli\nvasta kuollut, ja äiti poikansa kanssa oli muuttanut Pietariin.\n\nHe olivat kotvan aikaa kulkeneet vaieten toistensa rinnalla, kun\nDimitri keskeytti äänettömyyden.\n\n— Sinä teit reilusti viime tunnilla. Et sinä änkyttänytkään, niinkuin\nsinä usein teet.\n\nPaul Paulovitsin silmäluomet rävähtivät hermostuneesti. — Minä\najattelen aina — —\n\n— Kunko vastaat? Etkö sinä _tiedä_ mitä sinun pitää vastata?\n\n— En aina. Minulta unohtuu usein kaikki juuri kun pitäisi vastata. Ja\nvaikka muistankin, niin minä kuitenkin ajattelen.\n\n— Mitä ihmeessä?\n\n— Kaikenlaista. Kun puhutaan kasveista tai eläimistä, täytyy minun\naina ajatella sitä, että tahtoisin omaa maata ja omia kotieläimiä. Ja\nkun luetaan sodista tai murhista, täytyy minun ajatella sitä, miltähän\ntuntuisi jos ottaisi hengen joltakin.\n\n— Sinä olet mukava, Paul Paulovits! Tule meille tänä iltana. Sisareni\nsaa vieraita, ja he keittävät tschenuskia.\n\n— Kiitoksia, jos minä ennätän. — Se sanottiin arvelevan hitaasti.\n— Paul Paulovits ei nähtävästi ymmärtänyt mikä armonosotus tämä\nkutsu oli. Mutta se vain kannusti Dimitriä. Hän ei ollut tottunut\nhyljättyihin tarjouksiin, eikä tahtonutkaan tottua. — Minä odotan sinua\nillalla, huusi hän kääntyessään kulmauksesta kotikadulle.\n\nTällainen oli heidän ystävyytensä alku ollut. Ja sitä jatkui siitä sekä\nläpi koulun että yliopistossa.\n\nDimitri Konstantinovits huomasi pian, että hänen monessa suhteessa\noli pidettävä huolta ystävästään. Paul oli hajamielinen, epäitsekäs\nja yksipuolisesti aatteen mies, — niin käytännöllisiin haluava kuin\nhän olikin. Hän oli samalla liian rehellinen, liian hyvä ja liiaksi\nvalmis uskomaan hyvää muistakin. Hän tarvitsi rinnalleen jonkun, joka\noli sekä kykenevä että halukas silloin tällöin tarttumaan ohjaksiin\nkääntääkseen asiat Paulille suotuisaan suuntaan, jonkun, joka tunsi\nelämää ja ihmisiä tarpeeksi katsellakseen niitä epäilevinkin silmin.\nJa Dimitri asettui itseoikeutettuna tälle paikalle. Hän oli tottunut\nolemaan ensimäisenä. Hän tahtoi olla sitä myöskin suhteessaan Pauliin,\nulkonaisesti ainakin. Sisimmässään hän oli tietoinen siitä, että ystävä\nluonteenjaloudessa seisoi asteella, jolla ei muita näkynyt hänen\nrinnallaan. Siksi Dimitri olikin valinnut hänet ystäväkseen.\n\n— Paul, Paul, mutisi Dimitri. Hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän\nehkä tulisi myöhään, että kun hän kerran palaisi kotiin, Paul ei\nenää — —\n\nDimitri kiskaisi hermostuneesti päänaluksensa pystyyn ja asettui\nistumaan vuoteessa. Sitte hän koetti päästä puheisiin vierustoverinsa,\nerään saksalaisen opettajan kanssa. Mies oli pari viikkoa häittensä\njälkeen joutunut rintamaan ja ikävöi nyt hurjasti kotiin. Lisäksi\noli hänellä erään vasta kaatuneen toverin jäähyväistervehdys tämän\nvanhemmille perille vietävänä. Sekin lisäsi hänen haluaan parantua ja\npäästä kotiin.\n\nMutta kohta kun puhelu saksalaisen kanssa päättyi, luistivat Dimitrin\najatukset uudelleen Pauliin. Luonnon pyhäinen sunnuntailepokin vaikutti\nsen. Siinä oli samaa mitä Paulin koko olennossa: sopusointua, rauhaa ja\nkirkkautta.\n\nDimitri muisti iltaa Sofia Nikolajewnan, Paulin äidin, kuoleman\njälkeen. Paul ja hän istuivat yhdessä äidin vanhanaikuisilla\nmahonkikaluilla sisustetussa huoneessa. Huone oli Paulin pyhäkkö ja se\noli täynnä pyhäkön tunnelmaa, mutta Dimitri tahtoi saada ystävänsä pois\nsieltä. Hän ehdotti yhteistä ulkomaanmatkaa.\n\nPaul Paulovitsin hienohipiäiselle kasvoille lehahti tavallista\nkirkkaampi puna. Hän oli ymmärtänyt. Hän ojensi molemmat kätensä\nDimitrille, ja hänen katseensa kiitti. Mutta hän ei voinut suostua. Hän\nei pitänyt siitä, että ihmiset ulkonaisin keinoin koettivat tukahuttaa\nsitä mikä voimakkaana eli heidän sisimmässään. Ensiksi se tavallisesti\noli turhaa. Ei kukaan matkustelemalla voinut paeta sitä mikä asui\nomassa povessa. Se seurasi kaikkialle. Toiseksi oli luonnotonta pyrkiä\nkaipausta pakoon. Kaipaus oli alati uudistuva muistutus siitä miten\npaljon ihminen oli saanut ja omistanut.\n\nDimitri muisti karistaneensa tuhkaa savukkeestaan mahonkijalustalla\nseisovan palmun lautaselle, mutta sitte hän katui pyhäkölle sopimatonta\ntekoaan, pyyhkäisi tuhan käteensä ja vei sen viereiseen, Paulille\nkuuluvaan huoneeseen, jossa häntä varten sinne sijoitettu tuhkakuppi\nseisoi tietyllä paikallaan. Palattuaan Sofia Nikolajevnan huoneeseen\nhän jatkoi keskustelua. Hän myönsi, että Paul tavallaan oli oikeassa.\nMutta hän näki, kuten ihmiset yleensä, vain asian toisen puolen.\nUlkonaisistakin seikoista saattoi olla sekä apua että vahinkoa\nsisäiselle kehitykselle.\n\nDimitri astui edestakaisin lattiata pitkin. Hänellä oli jotain\nsanottavaa, ja se oli hyvin yksinkertaista, mutta sittekin hän arasteli.\n\nHän loi ajatuksissaan pikaisen yleissilmäyksen Paulin ja omaan\nyliopistoaikaansa. He olivat kumpikin lueskelleet vain \"omaksi\nsivistyksekseen\", kuten hänellä oli tapana sanoa. Hän itse ei ajatellut\nmitään erikoista uraa, ja Paulin mieli paloi käytännölliselle alalle.\nHän tahtoi omistaa edes kaistaleen intohimoisesti rakastamaansa maata.\nHän tahtoi kaunistaa ja viljellä sitä, saada omia alustalaisia —\nmuutamia vain — ja tehdä heille hyvää. Hän uskoi, että sadat, tuhannet\ntällaiset vähässä uurastajat voisivat jouduttaa uuden paremman päivän\nkoittoa maalle.\n\nPaulilla itsellään ei kuitenkaan ollut riittävästi varoja tähän.\n\n— Paul sanoi Dimitri, äkkiä koettaen alkaa leikkisästi, — kuten tiedät\nolen tuollainen koroilla eläjä, jolla ei ole kansalais- tai sanoisinko\nelämisoikeutta sinun uudessa ihanneyhteiskunnassasi.\n\nPaul Paulovits kääntyi äkkiä ystäväänsä päin. Hänen likinäköiset\nsilmänsä räväyttivät nopeasti luomiaan, ja hän hymähti hänelle\nominaiseen hyväänsuopaan tapaansa.\n\nDimitrikin hymähti. He tunsivat kumpikin tässä hymähdyksessä jotain\nvapauttavaa, jotain joka pani heidät iloitsemaan siitä, että heidän\nystävyytensä kaikista eroavaisuuksista huolimatta oli sitä mitä se oli,\nvoima, joka tänä surunkin aikana oli tuntuva tekijä heidän elämässään.\n\nDimitri jatkoi kävelyään. Hänen oli siten helpompi sanoa sanottavansa.\nPaulin ystävänä oli hän tietysti vastaanottanut vaikutuksia tältä.\nHän oli siitä syystä halukas lohkaisemaan osia perintötilastaan,\nesimerkiksi Paulille, — sopivasta hinnasta tietysti.\n\nDimitri pisti taasen hymähdykseksi ja joudutti astuntaansa. Mutta Paul\nei hymähtänyt. — Dimitri, sanoi hän, ja ääni pyrki salpautumaan, —\nmonet ajavat aatteitaan sanoin, sinä teoin. Minä tunnen ja ymmärrän\nenemmän kuin voin ilmaista.\n\nHe syleilivät toisiaan, ja asia oli sillä ratkaistu.\n\nKeväällä toteutettiin aie. Dimitri rupesi asumaan perintötilaansa, ja\nPaulista tuli pienviljelijä. Kukin sai järjestää elämänsä ja työnsä\nomien periaatteitensa mukaan.\n\nHe viettivät kerrassaan ihanteellista elämää näihin aikoihin.\nSukulaiset ja naapurit tekivät parhaansa jouduttaakseen heitä\nnaimisiin, mutta itse eivät pitäneet kiirettä. Heidän ystävyytensä\noli tehnyt heidät vaateliaaksi. He tahtoivat täyspainoista. Siksi he\nodottivat.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun sota puhkesi. Se repi kohta kuin\npohjan heidän jalkojensa alta. Pitkään aikaan he eivät puhuneet siitä\nmikä tässä asiassa oli kipeintä heille. Mutta kerran se purkautui kuin\nvahingossa.\n\nDimitri oli juuri ratsastaen saapunut Paulin luokse. Hän kertoi viime\ntiedot sodasta.\n\n— Yleisistä asioista en kuitenkaan huolehdi. — Dimitri kohautti\nolkapäitään. — Sinä tunnet mielipiteeni. Se tulee minkä tuleman pitää.\nSeisahtunut ja paha veri vaatii joskus suoneniskua.\n\n— Pahasta ei koskaan tule hyvää. — Paul talutti Dimitrin hevosen\ntakapihan kaidepuun luokse, irroitti kuolaimet sen suusta ja sitoi\nriimunvarresta kaidepuun renkaaseen.\n\n— Eikö suoneniskun tarpeellisuus ole sinun periaatteitasi?\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Paul kantoi sylyksellisen tuoreita heiniä hevoselle, sitte kääntyivät\nhe astumaan talolle päin.\n\n— En minä muusta huolehdi, sanoi Dimitri, kyllä yleiset asiat\nselviävät. Mutta mitä _sinä_ aiot?\n\n— Noudattaa omaatuntoani. — Ääni oli tyyni ja kirkas.\n\n— Hinnasta mistä hyvänsä?\n\n— Hinnasta mistä hyvänsä.\n\nEnempää ei asiasta puhuttu. Ulkonaisesti solui kaikki entiseen\nuomaansa. Kukin teki töitään, mutta he olivat tietoiset siitä, että\nukkospilvi, joka singautti salamoitaan pitkin maata, milloin tahansa\nsaattoi purkautua heidän kohdallaan.\n\nDimitri oli huomaavinaan, että Paul, joka ei koskaan ollut pitänyt\nomaisuuttaan oikein itselleen kuuluvana, vaan ainoastaan väliaikaisesti\nhänelle suotuna välikappaleena sen toteuttamiseksi mikä oli hänelle\nhenkeäkin kalliimpaa, nyt entistä enemmän oli irtautumassa kaikesta\nhäntä ympäröivästä. Eikä se irtautuminen tapahtunut tuskatta.\nHyvästijätön haikeutta oli kaikessa. Elonkorjuu — kaiketi Paulin\nviimeinen — oli kuin hyvästijättöä. Uuden siemenen kylvö oli\nsiemenenkylvämistä toisille sadoksi.\n\nEnin raateli Paulin mieltä kuitenkin mahdollinen ero kodin\npalveluskunnasta ja kotieläimistä. Hän ei sietänyt ajatusta, että\nkylmät, koko hänen olemukselleen ja hänen maailmankatsomukselleen\nvieraat, ehkäpä vihamieliset voimat ottaisivat haltuunsa kaiken, mitä\nhän oli hellinyt ja hoitanut ja mikä oli ollut hänelle rakkaiden lasten\nasemassa.\n\nHän koetti välttää näitä ajatuksia. Mutta Dimitri näki hänen kerran\nryntäävän ulos tallista paeten kuin henkensä edestä. Ja Dimitri ymmärsi.\n\nPaul Paulovitsin kasvot\n\n       *       *       *       *       *\n\n— \"Sisar\", huudahti Dimitri äkkiä ohikulkevalle sairaanhoitajattarelle.\n— Tulkaa tänne, minulla olisi asiaa.\n\nSisar oli mustiin puettu ja arvokkaan näköinen, mutta hän hymyili\nhieman. Dimitri Droscheffskyllä oli ystävänsä vihollismaan\nsairaalassakin.\n\nDimitri puhui hätäisen kiireisesti. Sisarella oli monta vaalittavaa\nja ainainen kiire, mutta Dimitrin asia oli kerrankin puhuttava.\nSe oli tärkeä. Hänen täytyi välttämättä, jos suinkin mahdollista,\nsaada puhutella jotakuta siinä kahakassa ollutta, jossa hän itse oli\nhaavoittunut. Oli kai heitä ainakin jokunen täällä.\n\nSisar koetti muistella. Oikeastaan oli aivan mahdotonta pyytää, että\nhoitajatar voisi pitää tällaista mielessään. —\n\nHuomautus katkesi kesken. Dimitrin kaunista hymyä oli mahdoton\nvastustaa. Sattuikin niin mainiosti, että sisarella sairaalan toisessa\nosassa oli nuori haavoittunut sukulainen. Hän voisi ehkä antaa tietoja.\nHän oli itse jotakuinkin samoihin aikoihin tullut haavoitetuksi ja oli\ntänä tai seuraavana päivänä lähdössä kotiin.\n\nSisar kiiruhti toiselle vuoteelle. Dimitri painui takaisin omalleen.\nHänen oli helppo odottaa, kunhan hän vain lopultakin pääsisi\nselvyyteen. Tapahtuma oli siksi ihmeellinen, ettei hän voinut jättää\nsitä sikseen. Hän tahtoi tietää, oliko hän nähnyt ilmestyksen, oliko\nkaikki mielikuvitusta, vai oliko tapahtumalla ehkä todellista,\naistimaailmaan kuuluvaa pohjaa.\n\nOdotellessaan rupesi Dimitri käymään tilille itsensä kanssa. Hän\noli aluksi ollut kokolailla tyytyväinen oloonsa rintamassa, —\nlukuunottamatta tietysti hetkiä, jolloin hän ajatteli Paulia. Hän\ntiesi uskollisena isänmaansa palvelijana tehneensä maansa viholliselle\nkaikenmoista haittaa. Itse hän ei kuitenkaan pitkiin aikoihin joutunut\nkatsomaan vihollista silmästä silmään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoutuessaan näkemään sodan tekemää tuhoa, auttoi Dimitriä hänen\nvaloisa, optimistinen katsantokantansa ja hänen uskonsa, että\nsota sittekin terveellisenä suoneniskuna oli edistävä ihmiskunnan\nparasta. Sodan raaistava puoli oli sitäpaitsi suuresti vähentynyt sen\nkautta, että nykyajan murha-aseet usein panivat joukot taistelemaan\nsilmänkantomattomissa olevaa vihollista vastaan. Ja sillähän jo oli\njotain voitettu.\n\nDimitrin tyytyväisyyttä lisäsi tietoisuus, että hän monesti oli voinut\nsäästää toisia ja lieventää heidän kärsimyksiään. Hänen miehensä\njumaloivat häntä, ja sekä ylempänä että alempana olevat pitivät häntä\nonnen lellipoikana, jota haluttiin matkaan, kun oli kysymyksessä jokin\nuskalias yritys. Onni petti harvoin Dimitri Droscheffskyn ollessa\nmatkassa.\n\nJuuri tällaisella matkalla Dimitri ensi kertaa joutui katsomaan\nvihollista kasvoista kasvoihin. Ja silloin tuo ihmeellinen tapahtui.\n\nHeitä oli pieni joukkue tiedusteluretkellä vihollisen rintamaan päin.\nHe kulkivat omilla alueillaan, mutta siellä liikkui myöskin paljon\nvihollisia. Kaikki tapahtui yks kaks. He olivat juuri päässeet pienelle\nmäen rinteelle, kun metsästä vingahtava kuula kaatoi yhden heistä.\nVihollinen oli niskassa. Nyt oli taisteltava.\n\nDimitri ei muistanut Paulia. Yhtävähän hän ajatteli sitäkään, että hän\nnyt ensi kertaa seisoi surmanase kädessään lähimmäisensä edessä. Hän\ntaisteli henkensä puolesta.\n\nMutta tarkasti tähdätty ase hervahti yhtäkkiä hänen kädestään.\nSilmänräpäys senjälkeen hän tunsi vihlovaa kipua oikeassa\nkäsivarressaan. Repäisevä kuula silpoi sen sijaltaan. Dimitri horjahti,\nsatutti päänsä johonkin ja meni tainnoksiin, Hän heräsi saksalaisten\nsotavankina.\n\nHän ei oikeastaan ollut pahoin haavoitettu. Oikea käsi tosin oli\npoissa, ja hän oli saanut tärähdyksen aivoihinsa. Mutta tärähdyksestä\njohtunut tiedottomuus oli nyt ohi. Paraneminen edistyi nopeaan.\n\nSairassalin ovi avautui samassa. Kynnykselle ilmestyi nuori,\nsolakkavartaloinen ja hienohipiäinen vänrikki, joka joskin hiukan\nontuen kiiruhti salin läpi Dimitri Droscheffskyn vuodetta kohti.\n\nKävi kuin sähkövirta Dimitrin koko olemuksen läpi. Se oli hän, juuri\nhän! Ja hän muistutti todellakin Paulia.\n\nDimitri kohoutui kyynärpäälleen, esitti itsensä ja ojensi tulijalle\nvasemman kätensä. — Ettekö istu?\n\nNuori vänrikki kumarsi, — Kiitoksia, minulla on kiire. Olen juuri\nkotiin lähdössä.\n\nMutta te olitte pyytänyt — —\n\n— Niin, minä pyysin saada tietoja siitä miehestä, jota aijoin ampua,\nmutta joka sensijaan ampui minulta käsivarteni. Ja nyt sainkin tavata\nteidät itsenne!\n\nNuorukainen kumarsi. Hän näytti hämmentyneeltä. — Sota on sotaa, hän\nsanoi.\n\n— Sota on sotaa. Minä ymmärrän. Älkää luulko että syytän teitä. Te\nteitte parhaanne ja minä samoin. Mutta nähkääs, minä en voinut ampua\nteitä.\n\nVänrikki vilkastui. Oliko sillä siis todella syynsä? Hän muisti\ntapahtuman selvään. Se hämmästytti häntä silloin. Mutta sitte se painui\nunohduksiin. — Te tähtäsitte. Luulen että olisitte ehtinyt ennen minua.\nMutta kätenne painuikin samassa, ja minä ammuin.\n\nDimitri kohoutui sotilaallisen suoraksi vuoteellaan. Hänen silmänsä\nsäteilivät, ja suu oli hymyssä.\n\n— Sillä _oli_ syynsä. Minulla on hyvä ystävä, — teidän näköisenne.\nMinun oli mahdoton ampua.\n\nVänrikin katse painui. Ihminen ja sotilas taistelivat keskenään. —\nMinulla ei ole lupa kiittää tekoanne, — mutta äitini siunaukset tulevat\nseuraamaan teitä. — Hänen huulensa vavahtivat. Oli monta, joille hänen\nnuori elämänsä oli kallis.\n\n— Seuratkoot ne ystävääni. — Dimitrin ääni värähti.\n\n— Missä hän on? Sodassako? kysäsi vänrikki.\n\nDimitri epäröi hetken. — Ei, en tiedä, sanoi hän hiljaa. —\n\n— Mutta teillä on kiire, — kiire kotiin. Kiitos että tulitte!\n\nVänrikin pää painui syvään. Hänen kätensä liikkeetkin ilmaisivat\nhellyyttä, kun hän tarttuen Dimitri Groscheffskyn vasempaan käteen\nkunnioittavasti painoi sen huulilleen, Sitte hän kääntyi ja kiiruhti\npois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeasta poissilvotusta käsivarrestaan ei Dimitri sen jälkeen puhunut,\nennenkuin häntä kuljetettiin kotimaata kohden. Hän oli sillä matkalla\nentistäänkin iloisempi ja tartutti iloa koko ympäristöönsä. Kuitenkin\nhäntä yleisesti säälittiin hänen käsivartensa tähden. Hänhän vielä oli\nnuori, ja käsivarsi sattui, olemaan oikea.\n\n— Se nuori, voimakas käsi olisi vielä voinut tehdä paljon hyvää, sanoi\nsäälivästi sisar junassa, joka kuljetti palaavia läpi Suomen.\n\n— Minä näin ystävän kasvot vihollisessani. Se ratkaisi asian.\n\nSisar, jolla oli rinnallaan punainen risti, merkki rakkaudesta, joka\nantoi henkensä ihmisten edestä, ei häntä ymmärtänyt. Mutta hän hymyili,\nsillä Dimitri Droscheffskyn hymyilyyn täytyi vastata.\n\n\n\n\nVIERUSTOVERIT\n\n\nMatkalla he eivät tietäneet mitään toisistaan. Mutta perille\njouduttuaan —, tai oikeammin kotimatkan etäisessä pohjoismutkassa, he\ntulivat naapureiksi. Toinen heistä sijoitettiin sotavankisairaalan\nsuuren salin etäisimpään nurkkaan, toinen vieressä seisovaan vuoteeseen.\n\nNäytti melkein siltä kuin järjestelyssä olisi piillyt jokin ajatus,\nniin perin erilaiset olivat nämä vierustoverit. Toinen oli joukkonsa\niloisin mies, toinen oli ainoa, joka ei ilmaissut vähintäkään iloa\nkotiinpääsöstä. Toisella ei ollut yhtään mitään matkassaan, sillä\niloisella oli tavallista suurempi matkapussi, jota hän ei, ellei se\nkäynyt välttämättömäksi, hetkeksikään heittänyt luotaan. Toinen katseli\ntuontuostakin osaaottavasti vierustoveriinsa, toinen ei koskaan edes\nkääntänyt päätäänkään toveriinsa päin. Hän oli sokea ja hänellä oli\nside silmillä.\n\nNäkevä, joka oli iloinen luonteeltaan, puheli aina kun vain sai\ntilaisuutta siihen. Hänen täytyi jakaa iloaan muillekin. Ja sekin, että\nhänen vierustoverinsa oli sokea, kehoitti häntä puhumaan. Täytyihän\nsokean edes saada kuulla, kuulla jotain iloista. Ja hänellä oli iloista\npuhuttavaa.\n\n— Tiedättekö, meillä on vain laskettavana pitkä alamäki läpi Ruotsin.\nSitte olemme kotona.\n\nSokea kuuli riemuväreen joka sanassa, ja se vihlasi hänen sisintään\nkuin miekan terä. Hän ei vastannut.\n\n— Jos uskaltaisin, niin soittaisin teille. Mutta en vielä tiedä,\nonko se luvallista, — Hän puhui kuiskaamalla. — Soitto on oivallista\nlääkettä.\n\nSokea päätti mielessään, että hänen vierustoverinsa oli hyvin nuori.\nVanhemman ääni ei koskaan voisi ilmaista tuollaista yli äyräitten\ntulvehtivaa iloa, ei ainakaan sen, joka sodan kauhut nähtyään palaa\nrintamasta.\n\n— Koetelkaahan mitä minulla on tässä!\n\nSokea kuuli vierustoverinsa kopistelevan tavaroitaan. Sitte hän\ntunsi, että jotain työnnettiin hänen viereensä. Hän kuljetti käsiään\ntunnustelevasti peitettä pitkin ja sai käsiinsä viulun.\n\nToinen vetäisi jousella pari kertaa kielien poikki ja naurahti.\n\n— Oletteko kuulleet moista senjälkeen kuin läksitte kotoa! — Ääni oli\nylpeä kuin kepposistaan kehuskelevan koulupojan.\n\nTaas vetäisi hän muutamia rajun iloisia säveleitä, sitte hän alkoi\nkertoa. Hän puhui nyt matalalla äänellä, melkein kuiskaamalla, mutta\nnytkin värisi joka sana hillittyä iloa. Viulu oli koko ajan seurannut\nhäntä. Hän oli peljännyt sen kadottamista melkein enemmän kuin\nhenkeään. Kukapa oikeastaan ennätti ajatella henkeään sodassa. Vaaraa\nhetkenä oli muuta ajattelemista, ja kun vaara oli ohi, oli hän aina\najatellut viuluaan.\n\nTämä ei ollutkaan mikään tavallinen viulu. Se oli aito Cremonalainen.\nSe puheli, itki ja iloitsi ihan kuin ihminen. Sillä oli sisimmässään\nkaikki ihmisrinnan säveleet, ja se ilmaisi ne ymmärrettävämmin,\ntäyteläisemmin ja ihanammin kuin konsanaan sanat.\n\nTämä viulu oli myöskin hankkinut hänelle sen pikku vaimon, joka nyt\nkotona odotti häntä.\n\nSokea makasi liikahtamatta. Ei mikään hänessä ilmaissut, kuuliko hän\nvai eikö, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön.\n\nMutta kukapa ei mielellään kuulisi tuollaisesta herttaisesta pikku\nvaimosta, joka oli sulaa päivän paistetta kullalle vivahtavista\nruskeista kiharoistaan kiiltonahkaiseen kengänkärkeensä saakka.\n\nSentähden toinen jatkoi.\n\nJo heidän ensi tutustumisensa oli ollut kuin kirkasta kevätpaistetta.\nTosin se alkoi kuutamokävelyllä, mutta siinä ei ollut mitään\nhaikeamielistä haaveilua, sulaa iloisen kirkasta kevätaurinkoa vain.\n\nHän oli lähtenyt virkistysmatkalle Sveitsiin. Cremonalainen, jonka hän\näsken oli saanut isoisältään, oli hänellä matkatoverina. Rajattoman\nhyvällä tuulella hän kierteli Zürichin nähtävyyksiä ihailemassa.\nIllalla hän hankkiutui Zürichbergiin, sai viimeisen vapaana olevan\nhuoneen, tilasi illallisen itselleen ja asettui parvekkeelle nauttimaan\nsekä näköalasta että illallisesta.\n\n— Ehkäpä hän nukkuu. — Kertoja katsoi hetkisen kysyvästi\nvierustoveriinsa. Sitte hän ajatuksissaan jatkoi keskeytynyttä\nkertomustaan. Kaikki oli yhtäkkiä käynyt niin eläväksi hänelle kuin\nolisi se vasta tapahtumassa.\n\nHänen siinä istuessaan ja nauttiessaan on hänen katseensa yhtäkkiä\nkiintynyt pieneen vaaleapukuiseen olentoon, joka kepeät matkakapineet\nkädessään seisoo parvekkeen kynnyksellä. Se vaaleapukuinen puhelee\nvahtimestarin kanssa. Hän koettaa saada yösijaa itselleen, mutta tilaa\nei ole muuta kuin etäämpänä olevassa pienessä huvilassa. Vaaleapukuinen\nei kuitenkaan siitä säikähdä. Levollisesti hän tilaa illallista\nitselleen, valitsee parvekkeelta paikan josta on mitä ihanin näköala ja\nasettuu siihen.\n\nCremonalainen on näihin asti rauhallisesti maannut kotelossaan. Mutta\nnyt muistuttaa se olemassaolostaan, — Mitä te täällä istutte kahden ja\nvaiteliaina. Olenhan minäkin matkassa.\n\nCremonalainen pääsee kotelostaan. Sen täytyy saada puhua.\n\nNeiti syö huomattavan hitaasti. Kun hän vihdoin nousee, lähenee hän\nsoittajaa, — Kiitoksia! Te soitatte ihanan kauniisti, — Katse säteilee\nja kiharoissakin, jotka vallattomasti kurkkivat esiin yksinkertaisen\nmatkalakin alta, oli kuin kimmellystä.\n\nKun he viimein yhdessä lähtevät kulkemaan yömajaksi suositeltuun\nhuvilaan, ovat he jo kuin vanhat tuttavat. Mutta mistä he puhuvat,\nsitä hän ei tiedä, ei tietänyt silloin eikä tiedä jälestäkään päin.\nHän tietää vain sen, että hänen rinnallaan kulkee pieni vaaleapukuinen\nolento, jonka astunta on joustavaa kuin nuoren vuorikauriin, ja jonka\nympärillä kaikki paistaa ja kimaltelee kuin auringon kirkkaassa valossa.\n\nJa sitte, sitte, kun he olivat sanoneet hyvää yötä, teki hän _sen_,\ntuon tavattoman, jota hän ei koskaan ollut katunut niin monesti kuin\nsille olivatkin yhdessä nauraneet. Hän vetäisi esille matkakynän\nja nimikorttinsa ja kirjoitti kuutamon valossa suurin juhlallisin\nkirjaimin: Huomentervehdys oppaaltanne. Sitte hän pujotti kortin sisään\noven rakoon siinä huoneessa, jonne hänen vaaleapukuinen tyttönsä oli\nkadonnut. Kortti tarttui juuri ovenrivan kohdalle, ja hän iloitsi\najatellessaan, että siitä se varmasti putoaa maahan huomen aamuna, kun\nhän avaa oven.\n\nMinkälaisia lapsia he silloin kumpikin olivat! Mutta miten onnellisia\nlapsia! Nyt he jo olivat paljoa vanhemmat, vaikka siitä ei vielä ollut\nkovinkaan pitkä aika. Mutta he olivat kokeneet paljon, se pikkuinen\nkotona ja hän sekä rintamassa että sotavankina. Ja kuitenkin pyrki nyt\nihan lapsettamaan, kun hän ajatteli sitä, että matka lyheni ja koti\nläheni. Ja siellä kotona oli kaksi odottamassa, se rakas pikku vaimo ja\nihmeellinen pieni, pehmeä, punainen ja valkoinen käärö.\n\nSokea viereisessä vuoteessa liikahti. Toinen käytti kohta tilaisuutta\nhyväkseen.\n\n— Oletteko valveilla? Kuulkaa, sanokaa minulle, ymmärrättekö, miten\nmies voi erota herttaisesta pikku vaimosta kolmenkuukautisen avioliiton\njälkeen ja sitte elää näkemättä häntä enemmän kuin sitä pehmeätä pikku\nolentoa, joka on saapunut kotiin isän poissa-ollessa?\n\n— Elämässä on paljon, jota ei kukaan ymmärrä. — Sokea puhui kuin\njatkoksi omiin ajatuksiinsa.\n\n— Mutta me voimme katsoa kaikkea joko valoisalta tai synkältä kannalta.\n— Huomautuksessa oli ojennuksen makua, mutta tarkoitus oli parhain. —\nNähkääs, minulta on toinen sääri mennyt. — Hän hätkähti omia sanojaan\nmuistaessaan että vierustoveri ei voinut nähdä mitään. — Olisihan\nminullakin syytä surra, jatkoi hän kuitenkin, — kun näin nuorella\nijällä olen joutunut raajarikoksi. Mutta sen sijaan olen iloinen,\nrajattoman iloinen. Mitä merkitsee poikki ammuttu sääri, kun vaimoni ja\nse pieni, pehmoinen ovat kotona odottamassa!\n\n— Onko teillä lapsia? kysäisi hän äkkiä, samalla kun kohosi istualleen\nja kietaisi peitteen paremmin polven alta poikki sahatun säären\nympärille.\n\nSokea nosti hiukan kättään. Se tapahtui vaistomaisesti, kuin olisi hän\ntahtonut suojata itseään.\n\nHyvä Jumala, kuinka kiduttavasti tuo toinen osasi asettaa sanansa!\nIkäänkuin hänellä ei olisi ollut murhetta tarpeeksi sokeudestaan ja\nrepivistä, raatelevista muistoista!\n\nÄkkiä hän muisti kysymyksen. — Ei ole, vastasi hän väsyneesti.\n\n— Mutta vaimo?\n\n— Vaimo on.\n\n— Me olemme kaikki kadottaneet paljon, mutta meidän täytyy iloita siitä\nmitä meillä on.\n\nSokean mieli kuohahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikö hänellä vielä ollut ikää tarpeeksi ymmärtääkseen, että vaikka he\nkaikki olivatkin palaavia, palasivat he eri asteisesti ruhjoutuneina,\neri mielentilassa ja erilaisiin oloihin. Rikkiammuttu sääri oli\nkorvattavissa keinotekoisella, mutta mikä korvasi sokealle hänen\nnäkönsä? Ja kuka aavisti, mitä näkö merkitsi juuri hänelle? Hän ei\nvoinut avautua ihmisille, ei kuten vierustoveri sanoin viskellä heille\nsisintään niinkuin rikas rahoja taskustaan. Hän oli luonnostaan saita\nsisimpänsä suhteen. Ja olot olivat yhä enemmän kehittäneet häntä\ntähän suuntaan. Hän oli oppinut olemaan yksin ja yksinäisyydessä\ntuijottamaan omaan sisimpäänsä, niinkuin saita raha-arkkuunsa, Barbel\nei käsittänyt tällaista. Ajatukset eivät koskaan rasittaneet häntä.\nHän purki sisimpänsä lauluun ja laverteluun. Kaikki oli helppoa\nhänelle paitsi yksinäisyys. Sitä hän ei sietänyt. Sentähden olivat he\noppineet kulkemaan kukin omia teitään, toinen koko maailman ystävänä,\ntoinen sisäisesti eristettynä kaikista, joskin ulkonaisesti yhtenään\nkosketuksessa sen monivivahteisen ihmisvirran kanssa, joka päivittäin\nvieri hänen ja hänen kotinsa ohitse.\n\nMutta hänenkin täytyi joskus avautua. Yksinäisyys kävi hänelle\nliian raskaaksi. Ja sentähden avautui hän vuorisen kotiseutunsa\nsuurpiirteiselle luonnolle, tuolle luonnolle, jonka jokainen väri ja\nvivahdus oli hänelle tuttu kuin piirteet rakkaissa kasvoissa, ja joka\nehdottomasti painaa syvän ja vakavan leimansa ystäviinsä. Sen ystävän\nsuhteen hän ei koskaan pettynyt. Sille hän uskoutui. Siltä hän sai\napua. Ja nyt, — nyt — —\n\nHoitajatar oli salin toisesta päästä siirtynyt yhä lähemmäksi nurkkaa,\nmissä vierustoverit makasivat. Sokea kuuli hänen suojasidettä\navatessaan puhelevan säärensä menettäneelle. Hän puhui uudesta\nsäärestä. Nykyaikana saatiin aivan erinomaisia. Viuluniekka ei\nsitäpaitsi ollut riippuvainen säärestä. Hän saattoi sekä edistyä että\nelättää itseään siitä riippumatta.\n\n— Entä te? — Hoitajatar kääntyi sokean puoleen ruveten aukomaan\nsilmäsidettä. — Voitteko tekin jatkaa tointanne?\n\n— Minulla on pieni liike ja majatalo alppiseudussa. — Ääni oli kalsea,\nluota lykkäävä. Sen täytyi hinnasta mistä hyvänsä salata, salata — — —\n\n— Ettekä enää koskaan saa nähdä ihanaa maatanne! — Huudahdus luiskahti\nkuin vahingossa hoitajattaren huulilta. Sokea kuuli siinä osanottoa.\nMutta sekin repi.\n\nHoitajatar irroitti samassa siteen. Sokea kuuli äännähdyksen, joka\npurkautui kuin säikähdyksestä.\n\n— Kauniin näköistä vai mitä? — Sokean kasvot vääntyivät omituisesti.\nHänen teki mieli ilkkua omaa onnettomuuttaan. Mutta ainoa kohta hänen\nkasvoissaan, joka oli kyllin ehjä jotain tunnetta ilmaistakseen, oli\nsuu. Ja se osasi tulkita ainoastaan tuskaa.\n\nHoitajatar ei kohta vastannut. Hänen kätensä vapisivat, kurkkua kuristi\nhenkeä salpaavasti, — Miekkako teidät näin on ruhjonnut? sai hän\nviimein kysytyksi.\n\n— Miekka. Nenä poikki, silmät poissa! Minä mahdan olla kaunis!\n\n— Vaimonne on hoitava teitä entistä hellemmin! — Uusi side laskettiin\nhellävaroin ruhjoutuneille kasvoille.\n\nBarbelko hoitaisi entistä hellemmin, hän, joka vihasi kaikkea rumaa\nja joka aikoja sitte olisi jättänyt miehensä, ellei tämä olisi ollut\nkaunis, arvossa pidetty ja hyvä vaimonsa elättäjä!\n\nKuinka kiduttavia sanoja ihmiset saivatkaan suuhunsa! He seisoivat kuin\nrautaraipat käsissä häntä suomimassa. Mutta he eivät tietäneet!\n\nSokea painui raskaasti takaisin vuoteelle.\n\nHellemmin kuin koskaan! Barbel hellästi ja lämpimästi hoitamassa\ninhottaviksi ruhjoutuneita kasvoja!\n\nHänen täytyi nauraa. Sitte hän kääntyi seinään päin kuin kääntyäkseen\npois ajatuksista, jotka olivat liian raskaat. Mutta ajatukset olivat\nyhtä armottomat kuin ihmiset. Ne eivät laskeneet häntä rauhaan. Hän\nnäki Barbelin edessään puhuttamassa majataloon poikenneita vieraita,\nveikeä hymy suupielissä ja silmät elämänhalua säteilevinä, Hän näki,\nmiten kaunis hänen nuori, häntä yhdeksän vuotta nuorempi vaimonsa\noli. Hän tiesi, miten huolellisesti ja sievästi hän pukeutui, ja että\nhän joka paikassa herätti huomiota. Hän oli nähnyt tätä siksi usein,\nettä hän nytkin sokeudestaan huolimatta näki sen. Mutta hän tiesi\nsenkin, että-Barbel ajatteli muutakin kuin ulkokuorta, että hänessä\noli kiihkeä, tarmokas halu päästä eteenpäin ja ylöspäin elämässä. Hän\npani arvoa kaikelle mille ihmiset panivat arvoa. Hän rakasti kaikkea\nmikä kuului joltain ja näytti joltain. Kuoren kauneutta vaille jääneet\nsisäiset arvot olivat arvottomat hänelle.\n\n— Minä poloinen, vaikeroi hän sisimmässään, — minä olin kaunis, arvossa\npidetty mies. Ihmiset kohtelivat minua kuten asemansa yläpuolelle\nkohonnutta. Minä kelpasin hänelle porraspuuksi!\n\nSokea tavoitteli peitettä. Hänen oli vilu. Häntä puistatti.\n\nHeidän avioliittonsa oli ollut kovaa ja kuluttavaa kamppailua, siitä\nasti kun ensi huumaus oli haihtunut. Barbel rakasti leikkiä ja sai\nleikkiä. Mutta leikkikentän rajat olivat selvät. Miehen katse vartioi\nhäntä. Se puhui suoraa, tinkimätöntä kieltä. Se sanoi: \"valitse, sinä\nnäet rajan. Rajan toisella puolella tulee meistä ero.\" Mutta Barbel ei\ntahtonut erota. Arvossa pidetty aviomies ja luotettava elättäjä painoi\npaljon vaa’assa. Heidän kaksintaistelunsa keskeytyi ainoastaan siihen\naikaan, kun he odottivat lastaan. Silloin hän hellitti ohjia. Hän oli\nniin rajattoman onnellinen lapsesta. Aina kun hän siihen aikaan palasi\nmatkoiltaan kotiin ja laaksosta nousi rinnettä ylöspäin, katseli hän\nvuoren kielekkeelle kohonnutta kotiaan omituisella hartaudella. Se\noli siinä kuin räystään alle rakennettu linnunpesä. Ja sydän vavahti\nrinnassa, kun hän ajatteli, että sieltä pian kuuluisi sellaista\nheikko-äänistä vikinää kuin linnunpesästä ainakin.\n\nHän oli jo näkevinään pienen, vakavakatseisen pojan kodin kynnyksellä.\nPoika tähysteli tielle päin. Hän odotti isää. Ja kun isä näkyi, juoksi\npoika vastaan. Hän pujotteli pienen kätensä isän käteen, ja sitte he\nkäsitysten jatkoivat matkaansa. Aurinko laski. Alppien huiput hehkuivat\nkuin tulessa. Varjon puolella vivahtelivat tummat, sulavanpehmeät värit\nkeskenään, kilpaillen kauneudessa. Ei isä eikä poika puhunut mitään.\nHe kulkivat vaijeten toistensa rinnalla. Mutta he ymmärsivät toistensa\najatukset ja tunsivat toistensa tunteet. Isä ei ollut yksin eikä köyhä.\nHän oli rikas ja onnellinen.\n\nSiihen aikaan, jolloin hän unelmoi tästä kaikesta, palvoi hän vaimoaan\nkorkeampana olentona. Hän oli vakuutettu siitä, että Barbel lapsen\nsynnyttyä kokonaan muuttuisi.\n\nMutta muutoksen sijaan tulikin tuo hetki, joka opetti häntä vihaamaan\nvaimoaan, tuo hetki, jolloin Barbel tiedottomana kannettiin kotiin\neräistä huvitilaisuuksista ja hänelle ilmoitettiin, että hänen toivonsa\noli surmattu!\n\nJospa hän vielä olisi voinut vihata niinkuin silloin! Mutta hän oli\ntaistellut voidakseen antaa anteeksi. Ja kun hän oli voinut sitä, oli\nhän uudelleen ruvennut rakastamaan. Hän uskoi vieläkin mahdolliseen\nmuutokseen. Etenkin sodan puhjettua oli toivo hänessä virinnyt. Ero oli\nyhdistävä heidät. Ero oli ehjentävä särkyneen.\n\nHän näki monta kaunista unta, sillaikaa kun kuulat vinkuivat hänen\nympärillään ja tykit soittivat surmasäveleitään. Hän toivoi sekä omasta\nettä toisten puolesta. Ei kai tällainen hävityksen kauhistus ollut vain\näkillisen mielijohteen seuraus. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, niin\nhyvä ja suuri tarkoitus, että sen saavuttamiseksi kannatti kärsiä ja\nuhrautua.\n\nTuo tarkoitus näytti hänen omaan elämäänsä nähden läheiseltä ja\nymmärrettävältä. Miksi ei sitä olisi olemassa kokonaisuuteenkin nähden?\n\nMutta nyt, nyt oli häneltä sammunut toivo kokonaisuuden tarkoituksesta\nsamalla kuin hänen omastaan. Hän tiesi, minkälainen hänen osansa oli.\nSokea, petetty, halveksittu mies hän oli. Hänkö voisi toivoa?\n\n— Te näytätte niin kovin synkältä. Minä soitan teille vähän. Ovet ovat\nkiinni toisiin huoneisiin.\n\nSokea säpsähti. Hän oli ennättänyt unohtaa missä hän oli.\n\nHiljainen, hillitty sävel kaikui salia pitkin. Tuntui siltä kuin\nsoittaja olisi käyttänyt sordiinoa, mutta sittekin väreili sävel iloa.\n\nParvi iloisia säveliä karkasi taas esille.\n\n— Kuuletteko? Me palaamme kotiin, — odottavien luo.\n\nSokea ei liikahtanut. — Hän soittaa toisten iloa ja riemua, ajatteli\nhän. Minulle hän soittaa maasta, jossa paimenpoikanen jokeltaa ja\nkellot kilahtavat, maasta, joka oli ainoa ystäväni ja jota silmäni ei\nkoskaan enää näe.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen täytyi taas ajatella, millä inholla hänen vaimonsa kääntyisi pois\nhänestä. Sokeudessaan hän näki sen kuin ruumiillistuneena.\n\n— Kuulkaa! Ymmärrättekö näitä säveleitä?\n\nSoittaja kumartui sokean puoleen. Hänen äänensä väreili herkkänä kuin\nviulun kieli. — Näin jokeltaa pieni lapsi! —Ymmärrättekö, hän on\nnukkunut levollista, makeaa lapsen unta. Sitte hän ynähtää unissaan,\n— näin — ja nyt hän herää, — itkasee pikkuisen, mutta näkee äidin ja\nnauraa! Näin, näin! — Kuuletteko, se on oman pikku poikani ääni! Se on\npuhunut minulle vankeuden maassa. Se on kutsunut ja kutsuu minua kotiin!\n\nSävelet loppuivat autuaalliseen jälleennäkemisen iloon. Sokea kuuli\nsoittajan pistävän viulun pussiinsa.\n\n— Teistä minä kai olen puolihassu, mutta tiedättekö, minä rakastan\naivan rajattomasti tuota pientä, pehmeätä olentoa, jota en vielä\nkoskaan ole nähnyt.\n\nHän naurahti kuin hämillään. — Kotiin palaava sotavanki on kai hullu\nilosta, lisäsi hän itseään puolustavasti.\n\nSamassa tuli hoitaja. Hän tiedusteli kunkin vointia, korjasi vuoteita\nja toivotteli hyvää yötä. Vahvistava lepo oli tarpeen. Seuraavana\npäivänä oli jatkettava matkaa.\n\n— Kotiin, täydensi soittaja, ja kävi kuin hyminä läpi huoneen. —\nNukkukaa tekin hyvin, jatkoi hän, kääntyen sokean puoleen, samalla\nkepeästi koskettaen häntä, ilmaistakseen kenelle hän puhui. — Uni antaa\nvoimia iloitsemaan.\n\n— Kiitoksia! — Ääni ei enää ollut kylmä, mutta se oli väsynyt, läpeensä\nväsynyt. Illan tulo, josta hän toisten kautta sai tiedon, muistutti\nhänelle aina hänen nykyistä täydellistä avuttomuuttaan. Vuoteessa\nkääntyminenkin muistutti, että hänen oli mahdoton kääntyä valoon päin.\n\nNämä ajatukset kuluttivat ja kiduttivat häntä. Ja kuitenkin täytyi\najatella. Eihän hän muuhun kyennyt.\n\nHän naurahti taas niin ilkeästi, että hän itsekin säikähti sitä. Hänen\nmieleensä oli johtunut, ettei hän koskaan niinkuin muut illoin voinut\nummistaa silmiään. Hänellähän ei ollut silmiä.\n\nNiin, hän oli ilkeästi ruhjottu raukka, jota kuka tahansa milloin\ntahansa saattoi pettää, mies, joka ei enää voinut elättää itseään,\nmies, jolta kaikki oli riistetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjatus etsi haparoiden tukikohtaa.\n\nSaattoiko kaiken takana sittekin olla tarkoitusperä, päämäärä, joka\nteki elämän elämisen arvoiseksi?\n\nJos saisi ajatella niin, jos voisi luottaa ja uskoa johonkin, ehkä\nsilloin jaksaisi elää tulematta hulluksi.\n\nHäntä alkoi huimata. Hän tunsi suurta ruumiillista heikkoutta.\nSieluntuskat olivat jo kauan kiduttaneet häntä, ja vierustoveri oli\ntänään nostanut hänen epätoivonsa huippuun asti.\n\nTuntui raukaisevan niin omituisesti. Tulisikohan uni vihdoin\nhänellekin, jolla ei ollut silmiä, joita ummistaa?\n\nHän tunsi vaipuvansa kuin pohjattomaan syvyyteen. Mutta se syvyys oli\nunen pehmeä syli.\n\nEtäisyydestä hän kuuli viulun ääniä. Se jokelsi ja nauroi kuin pieni,\nunesta heräävä lapsi.\n\nHän kohotti kätensä. Hän tahtoi pujottaa sen oman pikku poikansa käteen\nja kulkea hänen kanssaan kotirinteitten varjoisaa polkua pitkin.\n\nMutta hänen kätensä painuikin hervottomasti takaisin vuoteelle. Se ei\ntavannut tukea. Hän ei löytänytkään lapsensa kättä. Hänhän oli sokea.\n\n\n\n\n\"SUURI TODISTAJIEN JOUKKO\"\n\n\nFeodor Feodorovits Iwanoffsky oli pitkä ja harteva. Leukapieliä peitti\ntiheä, pikimusta parransänki. Töyhdöksi tuuhistuneiden viiksien alla\nloistivat helakanpunaiset, paksut ja himokkaat huulet. Otsa oli matala,\nkulmakarvat paksut ja tuuheat, silmäripsien alla välähtivät mustat,\nkeskitettyä voimaa ilmaisevat silmät.\n\nFeodor Feodorovits oli syntynyt käskijäksi. Se ilmeni jo\nlastenkamarissa, jossa hänen vanha \"njanjansa\" sai suojella sekä\nsilmiään että hiuksiaan aina, kun hän uskalsi asettua pojan tahtoa\nvastustamaan. Sisaretkin, sekä Feodoria vanhempi että nuorempi, oppivat\nhäntä pelkäämään. He kätkivät visusti lukon taakse kaikki millä oli\njotain arvoa: nuket, kirjat ja koristukset, jotta ne eivät joutuisi\nvaaraan, jos Feodorln päähän pälkähti käyttää niitä, ellei muuten niin\nhävittämishalunsa esineenä.\n\nEnimmän kärsi tästä kuitenkin äiti. Hän koetti kauan, mutta turhaan,\npitää puoliaan poikaa vastaan. Niin kauan kuin isä eli, taipui poika\npakosta ja pelosta hänen rautaisen tahtonsa alle. Mutta isän kuoltua ei\nenää mikään pannut sulkuja pojan rajulle itsevaltiudelle.\n\n— Feodor, Feodor, minkätähden sinä olet tuollainen! Sinä poljet\nsydämeni jalkojesi alle. — Äiti, joka turhaan oli koettanut sekä\nhyvyyttä että kovuutta, puhkesi kerran valituksiin.\n\n— Minkätähdenkö olen? Kysy itseltäsi! Pyysinkö minä tällaista luontoa!\n\nVastaus taittoi ikiajoiksi kärjen kaikelta mitä äiti olisi tahtonut\nsanoa pojalleen. Se suuntasi syytöksen hänen oman sisimpänsä\nveristävään haavaan. Hän sulkeutui huoneeseensa. — Miksi, miksi, kysyi\nhänkin. — Miksi tuli juuri Feodor Petrovits Iwanoffsky lasteni isäksi?\n\nHän vastasi epätoivoisella vastakysymyksellä. Miksi oli olemassa\nkouluja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tarkoitusperiä varten? Miksi\nahdettiin tietoja ihmisten aivoihin, kehitettiin heidän ääntään, heidän\njäseniään, valmistettiin heitä toimiin mitä erilaisimmilla aloilla,\nmutta kun oli kysymyksessä elämän ratkaisevin askel, suurin ja vaikein\nkaikista tehtävistä: äidin, silloin vaijettiin.\n\nHän muisti katkeruudella kuinka vanhat, kypsyneet ihmiset touhuuttivat\nnuoria naimisiin. Ottaminen oli pääasia, kenen otti, onnistuiko valinta\nvai eikö onnistunut se jäi sattuman varaan.\n\nSellaisella opastuksella hänkin nuorena oli lähtenyt liehumaan\nhuvista huviin, niistä löytääkseen oman onnenosansa. Ja hän luuli\nsen löytäneensä silmätessään Wladimir Markowskyn syviin, tulisiin\nsilmiin. Mutta heille tuli pientä riitaa. Hän tahtoi tehdä Wladimirin\nmustasukkaiseksi ja siten sytyttää hänet uudelleen. Siitä syystä\nhän antautui Feodorin seuraan. Kun hän huomasi, että Wladimir tämän\nperustuksella vain loittonemistaan loittoni hänestä, oli myöhäistä\nkorjata mitään. Wladimir oli poissa. Revolveri kädessä Feodor vaati\nhäitä aljetun leikin lopuksi. Hän pelkäsi sulhastaan, pelkäsi miestään,\nlopuksi täytyi hänen peljätä poikaansa.\n\nMutta käskijäksi syntyneelle Feodor Feodorowitsille löytyi lopultakin\nvoittaja siinä surman tulessa, jota vihollisen patteri syyti hänen ja\nhänen joukkojensa silmille.\n\nEnsin repäsi kuula häneltä käsivarren. Sitte hevonen suistui hänen\naltaan. Sitte jokin kaasi hänet kumoon. Mitä senjälkeen tapahtui, siitä\nei hänellä ollut tietoa. Hänen oli mahdoton jälestäkään päin päästä\nselville siitä. Hän tiesi vain sen, että hän heräsi jossain pilkkosen\npimeässä.\n\nKun hän vähän aikaa oli ponnistanut ajatuksiaan, muistui\nhänen mieleensä hetki, jolloin granaatti oli räjähtänyt hänen\nläheisyydessään. Hän muisti, että hevonen suistui hänen altaan ja että\nhän kaatui.\n\nMissähän hän oikeastaan nyt mahtoi olla? Ehkä jonkun juoksuhaudan\npiilopaikassa niin syvälle haudattuna, ettei päiväkään päässyt sinne\npilkistämään.\n\nOlisikohan hänen denstjikkinsä kätkenyt hänet jonnekin siten\npelastaakseen hänet? Voihkina, jota hän silloin tällöin kuuli jostain\nnäkymättömästä etäisyydestä, viittasi sinne päin.\n\nHän rupesi tunnustelemaan ympäristöään. Silloin hän huomasi syyn\nvasemmassa olkapäässä tuntuvaan kipuun. Hän oli kädetön.\n\nHän nielasi kirouksen, etsi taas haparoiden muistojensa joukosta ja\npääsi viimein siihen hetkeen, jolloin käsivarsi kiskaistiin irti.\n\nMitenkähän mahtoi olla hänen oikean säärensä? Sitäkin poltti nilkan\nyläpuolelta, ihan kuin helvetin tuli olisi sitä kärvennellyt.\nSaksalainen oli kai vienyt senkin.\n\nKuului siltä kuin ovi olisi avautunut ja sulkeutunut jossain. Sitte hän\nerotti ääniä ja askelia, — jossain etäällä.\n\nKirottu paikka tämä tällainen, jonne ei laskettu ainoatakaan päivän\nsädettä!\n\nÄänet olivat nyt niin lähellä, että hän kuuli sanoja. Silloin hänelle\nselveni, että lähestyvät puhuivat saksaa. Hän oli siis vanki,\nsotavanki. Ja tämä pimeys oli saksalaisten pirullisia vehkeitä!\n\n— Aijotteko tappaa minut tässä pimeydessä? — Hän kohoutui hiukan\nkyynärpäälleen ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.\n\n— Hiljaa, sanoi ääni aivan hänen läheisyydessään. — Älkää häiritkö\ntoisia sairaita.\n\n— Laskekaa valoa tänne, — heti paikalla! Kuuletteko!\n\n— Täällä _on_ valoa. Vika on silmissänne.\n\nFeodor odotti henkeään pidättäen. Hän ei tietänyt, ilkkuiko ääni vai —\n\n— Te olette sokea.\n\nSokea, sokea! Hän kiljasi kuin haavoittunut peto ja hervahti sitte\ntakaisin vuoteelleen. Hän oli menettänyt tajuntansa. Suuri verenmenetys\ntaistelutantereella oli häntä heikontanut.\n\nHerätessään tainnoksista Feodor taas heräsi ihmettelemään ympärillään\nvallitsevaa pimeyttä. Sitte hän muisti ja raivostui.\n\nLaupeudensisar, joka kulki vuoteelta toiselle, ei ymmärtänyt sanoja,\njoita Feodor syyti suustaan, mutta hänen sisintään karmi. Hän laski\nkätensä sairaan olkapäälle. — Muistakaa, ettette ole yksin. Täällä on\npaljon heikkoja sairaita.\n\n— Tuokaa lääkäri tänne! Ja valoa! Minä tahdon saada näköni takaisin.\nVai oletteko sellaisia petoja, ettette anna viholliselle edes\nlääkärinhoitoa?\n\nHän vaipui voihkien takaisin vuoteelle. Tuska, jota hän tunsi, oli\nliian raju hänen vielä heikoille voimilleen.\n\nHetken kuluttua hän tunsi \"sisaren\" asettuvan hänen läheisyyteensä.\nHän aavisti sen siitä, että jokin hipaisi hänen vuodettaan ja ääni\nkuului hyvin läheiseltä. Lääkäri oli muka hoitanut häntä siitä asti kun\nhänet tänne tuotiin. Sääri ja olkapää olivat parhaassa mahdollisessa\nkunnossa. Mutta silmille ei lääkärien taito mahtanut mitään.\n\nTällaisellako hulluuteen asti raivostunutta miestä lohdutettiin?\n\nHän kiristi hampaitaan. Hän ei jaksanut enää riehua. Eikä hän tahtonut\nsaada uudistettua muistutusta noilta — Hän sihautti sanan hampaittensa\nlomitse. Sitte hän puhkesi sisimmässään vaikertamaan: sokea, sokea,\ntuomittu elinkautiseen pimeyteen! — Ja lisäksi vailla jalkaa, vailla\nkättä. Hän, joka oli käskijäksi syntynyt, joka oli määrännyt sekä\noman kohtalonsa että toisten, hän on nyt tuomittu ei ainoastaan\nelinkautiseen pimeyteen, vaan myöskin elinkautiseen riippuvaisuuteen\nmuista ja siitä mitä he suvaitsevat tai eivät suvaitse tehdä.\n\nHän voihkaisee taas niin ääneensä, että kyyneleet nousevat muutamien\nsairaiden silmiin. Toiset pudistavat moittivasti päätään. Eräältä\nvuoteelta viskaa parrakas mies hänelle vihaisen: syntyisipä tästä\nkonsertti, jos kaikki pitäisivät tuollaista ääntä!\n\nFeodorin ainoa käsi puristautuu nyrkkiin, ja hän kihnuttaa hampaitaan\nvastatusten. Raivo ja tuska kuluttavat häntä kuin tuli. Viimein\nvaivuttaa väsymys hänet horrostilaan. Se helpoittaa hetkeksi. Mutta kun\nFeodor siitä selviytyy, uudistuu sama julma leikki, joka häntä raatelee\nkuin peto saalistaan. Hän herää ihmettelemään ympärillä vallitsevaa\npimeyttä, — muistaa sitte ja — rääkkäytyy kuin kidutuspihdeissä.\n\nJokainen tällainen herääminen on kuin uudistettu syvä, kipeä\nleikkausveitsen piirto.\n\nKun hän vain pääsisi kotiin! Varmaan lääkärit siellä voisivat auttaa\nhäntä! Täällä häntä kaiken lisäksi, — ja vielä enemmän kuin mikään muu\n— kiusaa se, että hän on kokonaan riippuvainen vihollisistaan. Hän on\nnutistettu heidän käsiinsä niinkuin avuton, kokoon käpertynyt koira,\njonka selkään satelee raipaniskuja.\n\nMonta sellaista hän, Feodor on nähnyt jalkojensa juuressa, mutta että\nhän itse —\n\nAjatus koirasta toi hänen mieleensä omituisen pienen muiston. Sillä\noli oikeastaan juurensa etäällä. Se vei hänet takaisin siihen aikaan\npoikavuosina, jolloin ei naista ollut olemassa hänen maailmassaan,\nei sisarien eikä muiden muodossa. Sisaret tavaroineen jäivät silloin\nrauhaan häneltä, ei entistä suuremman sovinnollisuuden tai lauhkeuden\nperustuksella, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että koko naissuku\noli liian halpa hänen kiinnittääkseen huomiota siihen.\n\nMutta sitte sukelsi nainen jälleen yhtäkkiä hänen näköpiiriinsä, ei\nyksilönä eikä ihmisenä, jolla oli paikkansa toisten rinnalla, vaan\nnaisena. Ja nainen pani hänen kuumat verensä kuohumaan.\n\nTuuhistuvien viiksien alla hehkuvat huulet veivät suuteloita väkisten.\nKäsi ja sydän piteli naista lelunaan, omisti hetken ja viskasi luotaan\nkun leikki alkoi tympäistä. Mutta leikki oli toista, toista naimisiin\nmeno. Feodor tiesi äidistään, minkälaiset naiset ovat aviopuolisoina\nparhaimmat. Sentähden hän valitsi taiten, kun näki hyväksi pysyväisesti\nkiinnittää naisen kotiinsa. Hän valitsi Dunjan. Ja Dunjalla oli se\npieni, silkkisenpehmeään turkkiin puettu villakoira, joka nyt toi\nkaikki nämä ajatukset hänen mieleensä.\n\nKerran — hän ei enää muistanut ulkonaista syytä siihen — hän\nsilmittömästi suuttui koiraan. Kangistuneena pelosta odotti Dunja, että\nhän löisi koiran kuoliaaksi. Tämä harmitti häntä. Hän pisti koiran\nkylmäverisesti kainaloonsa, tarttui lakkiinsa ja poistui. Illalla hän\nviskasi Dunjan silmille, että hän oli myynyt sen eräälle toverille\n\"tieteellisiin tarkoituksiin\".\n\nFeodor liikahti levottomasti. Hän näki koiran aivan kuin edessään. Sen\npieni ruusunpunainen turpa, jota Dunjalla oli tapana hyväillä, vääntyi\nkidutuspihdeissä, ja pehmeän villatakin sisästä loistavat älykkäät\nsilmät kangistuivat kuin kuolintuskassa.\n\nNiin, niin, mitäpä hän siitä silloin, mutta nyt hän tunsi omassa\nruumiissaan mitä merkitsi olla kidutuspenkillä. Maata, näin sokeana,\nraajarikkona, — vihollisistaan riippuvana!\n\nHän koetti kääntyä. Vaikka hän ei tuntenut seinää, oli hänellä se\nmielikuva, että hän makasi seinään päin. Kun hän kääntyisi, voisi\nhän varmaan nähdä edes pienen valonkajastuksen — esimerkiksi jostain\novenraosta.\n\nMutta kääntyminen tuotti hänelle ainoastaan kipua. Valonkajastusta ei\nnäkynyt, eivätkä ajatukset helpoittaneet.\n\nHänen täytyi taas ajatella Dunjaa. Jos Dunja eläisi, tuntuisi moni asia\ntoisenlaiselta. Mutta vaikka Feodor niin hyvin tunsi naiset, ja vaikka\nhän niin tarkalleen oli osannut valita itselleen erinomaisen, oli hän\nsittekin tehnyt laskuvirheen. Hän ei tietänyt, että tuollainen hyvä,\nerinomainen vaimo voi murtua. Ja Dunja murtui.\n\nHän pani erehdyksen mieleensä vastaisen varaksi.\n\nDunja oli ollut hento, syväkatseinen olento. Hänessä oli kuutamon\nsurunvoittoista, kelmeätä kauneutta. Ottaessaan toisen otti Feodor\nhelakkavärisen, tummaihoisen ja tulisen: \"Luuta minun luustani ja lihaa\nminun lihastani.\"\n\nVera Konstantinovna oli ainoa nainen, joka joskus sai asetetuksi\nsulkuja Feodorin tahdolle. Hän osasi sekä kiihoittaa Feodoria että\npysyttää häntä loitolla. Käskijäksi syntynyt ei voinut väistyä. Hänen\ntäytyi saada tahtonsa tapahtumaan. Sentähden hän Veran edessä alentui\npyytämään.\n\nHeidän avioliittonsa oli taistelua. Feodor ei koskaan ollut varma\nvaimostaan. Tämä saattoi milloin taliansa maksaa uskottomuuden\nuskottomuudella. Sentähden Feodor milloin vihasi, milloin\nintohimoisesti pyysi häntä.\n\nKun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa\nhuoneeseen ilmoittaakseen hänelle aseisiinastumis-käskystä. Vera seisoi\nsilloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa uutta, loppukesää\nvarten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli muotiliikkeestä\nkoeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä toisen toisensa\njälkeen, pani päähänsä ja koetteli.\n\n— Vai sota! — Vera naurahti. — No, siihen sinä olet omiasi! — Hän\ntutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se\noli suorassa tai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan\nparaiten. — Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten, huomautti hän\nohimennen.\n\nFeodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oli\nVeralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin hän läksi rintamaan ajoi hän\nbiilissä kotinsa ikkunoiden alatse nuoren, tumman kaunottaren kanssa.\nVera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi biilin vauhtia.\n\nTämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli\nvapaa, vapaa tekemään mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin\nillan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana,\nraajarikkona sotavankina.\n\nFeodor puri hammasta.\n\nPietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja.\nHeillä oli kaksin-, kertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään\nmuillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia.\nFeodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän\nnäki kaikki — sokeudestaan huolimatta.\n\nJa täällä hän makasi!\n\nPäivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan\neristetty hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle\navoin, oli ajatusten ja muistojen.\n\nHän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut\nhellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että se\noli kuin koiran, joka nuolee häntä pieksevän isännän kättä. Silloin se\noli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotain\nsentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille mitä sai, että hän ei\nansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset\nluotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi\nelämän kuohuvan virran kiskaista muassaan. Mutta kun joutui tällaiseksi\n— — —\n\n— Dunja, sanoi hän itsekseen, — minä olin kova ja minä petin sinua\nusein.\n\nHm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli\nollut. Mutta kukapa sinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja\nesi-isien laskuun.\n\nNyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maaten tuli ihminen\nhentomieliseksi.\n\nOli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen\nilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina\noli se muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli\nmuuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli\nsiellä hyvä olla.\n\nFeodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä.\nHänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja\nnoissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä\nhänen päälaelleen niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin\npieni.\n\nEikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä\nolisi ollut antaakin, sitä mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli\nkaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.\n\nMutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja\npari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.\n\nSe tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri\ntänä päivänä. Silloin oli kevät paraiksi puhjennut täyteen kukkaansa.\nNyt mahtoi olla samoin, päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista,\njoita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostain avatusta\nikkunasta.\n\nJos hän olisi ollut kotona, olisi hän tiedustellut. Siellä olisi hän\nvoinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta\ntäällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka\nviskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli\naina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän\nymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten tavasta puhua. Hän\nei tahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.\n\nIkkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuoleen aina\najattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkien\nvarhaisimpia lapsuuden muistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotain\nhyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.\n\nSen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi.\nTavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen \"njanja\", jota\nhän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittekin rakasti häntä.\n\nSisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen\nkarttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua\nolivat he koettaneet lähennellä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta\nmyöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella\nkannatti surra.\n\nSisar oli senjälkeen hyvin muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren\nanoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen\neukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli — etenkin\nkuolemantapauksissa, — mutta usein muutenkin, puhua \"suuresta\ntodistajien joukosta\", \"Taas on yksi liittynyt todistajien joukkoon\",\nse oli hänen lempilauseitaan.\n\nSisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan.\nFeodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat\näidin arkun ääressä. Ketään muuta ei ollut läheisyydessä.\n\n\"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, — kaikessa\nalastomuudessamme, sanoi sisar. — Täällä rakkaus kaunistaa meitä,\nlisäsi hän kuin itsekseen. — Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset\ntiedä mitä sitä sisimmässään on.\"\n\nFeodor muisti, että häntä nauratti. Häh kysäsi mitä sisarella\noikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä\nja kunniallista elämää.\n\n— Feodor, sanoi sisar äkkiä aivankuin heräten muistamaan kysymystä,\n— he ovat menneet perimään jotain niin hyvää, niin ihanaa, ettei\najatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet\nainoastaan saadakseen jotain parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät\nparemmiksi.\n\nFeodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista\nlohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin\nsiunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: Se\nsuuri todistajien joukko auttaa meitä.\n\nKumma kun tuo kaikki sittekin oli tarttunut mieleen, huolimatta siitä,\nettei hän ensinkään siitä välittänyt.\n\nHänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan olisi sisar hellä ja osaaottava\nnäin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotain, joka\noli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli\npäässyt esille.\n\nIhmeellistä oli, että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon\nvanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli\nottanut osaa kaikkiin hänen hurjasteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut\nsen jälkeen kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka isä\nrakasti sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten Feodorkin\nainaiseen pimeyteen. Isä syytti itseään siitä. Se se ehkä niin vaikutti\nhäneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti, ainoastaan sen\npienen, sokean pojan kautta.\n\nOlisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan\nkoskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa\nnimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittekin oli näin. Nyt etenkin,\nkun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei\nhän olisi suonut että toinen olisi peri — —\n\nHän käännähti levottomasti.\n\nOlihan niitä maailmalla jossain. Aivan jäljettömiin ei hänenkään\nelämänsä hukkuisi, ei, vaikka hän kuinka soisi. Hän oli varhaisemmassa\nnuoruudessaan pitemmän aikaa asunut maalla iso-äitinsä tilalla, ja — —\n\nFeodorilta pääsi ärähtävä tuskan huudahdus. Huomasiko hän nyt vasta,\nmiten hänen ruhjottua ruumistaan särki, vai oliko siihen syynä nuo\nmuistot?\n\nHoitajatar kiiruhti hänen luokseen kysyen, saattoiko hän ehkä auttaa\njollain tavoin? Nyt hänellä oli aikaa.\n\nFeodor pyysi vettä juodakseen. Sitte tiedusteli hän kelloa. Hän\nihmetteli tätä tehdessään itse sitä, että hänen äänensä, joka tähän\nasti oli ilmaissut selvää vastenmielisyyttä jokaista viholliskansaan\nkuuluvaa kohtaan, nyt oli lauhtunut, melkeinpä kohtelias.\n\nMutta tästä päivästä asti keskittyivät Feodorin ajatukset yhteen\nainoaan asiaan; siihen, miten hän pääsisi elämän taakasta. Hän ei\njaksanut kantaa tuskiaan enempää kuin noita muistoja, jotka joka\npuolelta irvistivät häntä vastaan. Hän tunsi siinä todistajien suuren\njoukon, ja hän vihasi sitä. Se vain korkeuksistaan ilkkui häntä ja\nhänen tuskiaan.\n\nFeodor tarkkasi tästä puoleen ympäristöään vakoilevasti kuin saalistaan\nvaaniva peto. Hänen kuulonsa oli äärimmäisyyteen asti jännitetty. Hän\nvoitti vastenmielisyytensä kyselläkseen ja tiedustellakseen. Hän teki\nvälimatkoja ja ympäristöä koskevia johtopäätöksiä.\n\nKerran hän kuuli hoitajattaren läheisyydessä käsittelevän jotain\nkilahtelevaa, arvatenkin saksia. Hoitajatar laski ne kädestään\nläheiselle pöydälle.\n\nFeodor teki laskelmiaan. Hänen toisella puolellaan makasi toinen sokea,\ntoisella oli vuode aamulla jäänyt tyhjäksi. Jos hän äkkiä nousisi\npystyyn terveelle säärelleen, voisi hän ehkä siepata sakset käteensä ja\ntyöntää ne suoraan sydämeen.\n\nHän makasi jännitettynä odottaen hoitajattaren poistumista. Toinen\nsisar liikkui tosin etäämpänä, mutta hän kuuli äänestä, että sinne oli\nmatkaa.\n\nNyt poistui sisar. Feodor kokosi kaikki voimansa ja ryntäsi pystyyn.\nMutta hänen ainoa käyttöön ja kannattamiseen tottumaton jalkansa petti.\nKiljahtaen hän suistui maahan, tunsi kipeitten silmiensä kohdalla\ntulista kipua ja menetti tajuntansa.\n\nAinoastaan vähitellen hän palasi muistamaan mitä oli tapahtunut. Hän\nymmärsi silloin, että hän oli tahtonut paeta, mutta että hänet sen\njohdosta vain oli entistä kovemmin kytketty kidutuspihteihin.\n\nSotilas hänessä nousi. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynyt\nFeodor Feodorovits!\n\nHän ei aikonut uudistaa tekoaan.\n\nKaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa.\nRuumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän\nusein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.\n\nLääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja\nliikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyi _voittaa alistumalla_.\nJa se mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova,\nkatkera kohtalo. Se oli jotain, joka muodossa tai toisessa tuli\njokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma\nentisyytensä, ja se kiertyi kerran, varemmin tai myöhemmin, eteen\njoka-ainoalle.\n\nFeodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi\nniinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä\nparemmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien\njoukko oli hänen seuranaan.\n\nSentähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketti häntä\ntavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle\nilmoitti: — te pääsette pian pois täältä — kotiin.\n\nKotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta.\nOliko Feodorkin kuolemaisillaan.\n\n— Ei, ei! Mitä te tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä\nelämäni kiirastulen.\n\n— Kuollako? — Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. — Ei\nkuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin.\n\nKoko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin\neteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli\nympärillään ensin saksaa, sitte kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitte\nkotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki\nolivat hyviä hänelle. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat\nkätenä hänelle.\n\nHän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää\nhänelle.\n\n— Te olette kadottaneet paljon, sanoi hänelle, \"sisar\", joka\nhellävaroen muutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa\nsairasjunassa. Sisar oli muuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtyi\nnyt silmiin. Feodor kuuli samassa jotain nyyhkytyksen tapaista.\n\n— Itkettekö, kysyi hän osaaottavasti. Vailla kättä, vailla jalkaa ja\nainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei saanut puhutuksi.\n\n— Älkää itkekö, Feodorin täytyi lohduttaa. — Minä en saa nähdä\nkotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien\njoukon.\n\nHoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. — Te kestätte\nsankarillisesti, sanoi hän.\n\n— Se suuri todistajien joukko auttaa minua, vastasi Feodor.\n\n\n\n"]