[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5lyHNY6LR1i1IBxVga_fsy51as_-99rcAXxG9yhpYRY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2909,"Jutelmia","Suppanen, Aatto",1855,1898,"2909-suppanen-aatto-jutelmia","2909__Suppanen_Aatto__Jutelmia","Kynän pärskehiä","novelli",[],[],"fi",1890,null,25300,161318,false,27470,[23,24],"Fiction -- Translations into Finnish","Short stories -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","“Jutelmia ja tarinoita” by Samuli Suomalainen is a collection of stories written in the late 19th century. The compilation encompasses various narratives, including tales and fables, offering glimpses of life, morality, and interpersonal relationships, particularly focusing on characters like Marietta from the story \"Särkynyt ruukku.\" In this piece, societal dynamics and personal aspirations intertwine, providing readers with reflections on love, innocence, and conflict.  The opening of the collection introduces readers to the charming village of La Napoule, where the enchanting Marietta captures the hearts of its young men and envious girls alike. As her arrival incites both admiration and discord, the narrative delves into the evolving relationships in the village, particularly her encounters with Colin, a wealthy landowner who bears an ill disposition towards her. As the story unfolds, themes of jealousy, conflict, and the quest for love come to the forefront, leading Marietta to navigate her emotions against the backdrop of societal expectations and personal integrity. This initial glimpse sets the tone for a rich exploration of character and circumstance throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],299,"Suppasen novellikokoelma sisältää neljä kertomusta, jotka kuvaavat suomalaista elämää ja ihmiskohtaloita 1800-luvun lopulla. Avaustarinassa seurataan lehtori Lajusen perheen vaiheikasta matkantekoa laivarannasta kohti kesähuvilaa paahtavan auringon alla.","Aatto Suppasen 'Jutelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2909.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JUTELMIA\n\nKynän pärskehiä\n\n\nKoonnut\n\nAATTO S. [Aatto Suppanen]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1890.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLuonnon helmassa.\nHaaksirikko.\nVasarakauppa.\nVäärällä tiellä.\n\n\n\n\nLUONNON HELMASSA.\n\n\nI.\n\n\"Mitäpä tuota hevostasi niin kiusaat?\" virkkoi lehtori Lajunen\nkyytipojalle puoli välissä kahden peninkulman matkaa, joka oli\nlaivarannasta Lajusen herrasväen vuokrattuun kesäasuntoon. \"Ei meillä\nmihinkään kiirettä ole, ehdimme tästä vähemmälläkin perille illan\npitkään.\"\n\nPoikaa harmitti. Kukapa osaa kaikkein mieltä noutaa, kun toiset käskee,\ntoiset kieltää. Sen tähden hän vähän nenäkkäästi vastasi:\n\n\"Tähänhän minä koko illaksi tielle jään! Pitää minun vielä takaisinkin\nehtiä.\"\n\n\"Niin, niin, aja vain, kun kerran ajamassa olet!\" kehoitti rouva\nLajunen. Hänestä näet kesäkuun ensimmäisten päiväin koko terältään\npaahtava aurinko alkoi liialta rasitukselta tuntua hänen tuossa\nistuessaan Turun kärrien etusijalla miehensä vieressä ja pidellessään\nnuorinta lasta sylissään.\n\nTakasijalla istui kaksi vähän suurempaa lasta ja lapsentyttö Miina, ja\nsen istuimen alle oli vain tasapainoksi pistetty isohko kori. Se olisi\nmuuten kyllä sopinut kuormaankin, joka oli jäänyt laivarantaan toisen\nkyytimiehen ja kyökkipiian Katrin haltuun, varovasti perille tuotavaksi.\n\nLehtori Lajunen oli tahtonut rannasta lähtiessä sijoittaa\nkyytipoikaansa takapuolelle lasten kanssa ja ajaa itse, mutta siihen\nei poika ollut suostunut. Hän, hevosen haltia, oli tahtonut itse pitää\nhuolen kyyditsemisestä, ja istahtanut etupuolelle kärrien kulmalle, ja\nsilloin täytyi pistää tuo kori vielä takapuolelle vastapainoksi.\n\nSiten oli hevoselle tullut jotenkin runsas kuorma. Mutta poika,\nvakuutellen: \"kyllä se jaksaa!\" kuitenkin, ehkä juomarahan toivossa,\nyhä pyrki varsinkin alkumatkasta laskemaan ylämäet neliseen ja muuten\ntäyttä juoksua, milloin hevonen vähänkin yritti astumaan.\n\nSe harmitti lehtori Lajusta hyvin. Jonkun virstan päässä hän ryösti\npojalta piiskan, mutta jäiväthän hänelle vielä ohjasperät, ja kun nekin\njoutuivat takavarikkoon, alkoi hän nykiä ja repiä ohjasvarsilla.\n\nHevonen jo kuitenkin rupesi hengästymään eikä ollut enää millänsäkään\npojan hopusta.\n\n\"Tässäkö sitä nyt pitää paahtua koko kesä maantiellä?\" valitti rouva\nnuhtelevaisesti.\n\n\"Älä hätäile, kyllä talvi tasaa!\" lohdutteli häntä miehensä.\n\nHiljakseen ajettiin loppumatkaa, milloin rannikon lähitse, jossa\nvedenselkä vilkkui metsän takaa, milloin korkean mäen päälle nousten,\njohon näkyi aukea järvi sekä siellä veneitä lepattavin purjein\ntyöläästi eteen päin pyrkimässä, milloin notkelmaan laskeutuen, jossa\nniityt heleän vihreinä hohtivat ja lehtipuut kevään tuoretta tuoksua\nlevittivät. Oli siinä myöskin uhkeita taloja tien varrella, ehkä\njoukossa joku huonompikin, ikään kuin tekemässä vastakohtaisuutta\nparemmin huomattavaksi.\n\nJopa läheni taaskin mäkien ylitse ja niittyjen keskitse tie järven\nrantaa. Viimeisen tuuheametsäisen mäennyppylän päälle päästyä levisi\nmatkustajain eteen saarinen järven seljänne niin lähellä, että Lajunen\narvaeli jaksavansa siitä heittää kiven tuonne alas veteen, johon\nmaantiekin näytti suoraa päätä osuvan.\n\nMutta mäen alla oli vielä tilaa kahdellekin talonsijalle, joiden\nvälitse tie loivasti laskeutui rantatörmän päälle, pudottautui siitä\nedelleen törmän alle ja kääntyi kiertämään toisen talon peltoja,\njotka ulottuivat hyvän matkan pitkin rantaa samoin kuin toisen talon\nviljamaat toisella puolella.\n\nKumpaisessakin talossa oli, paitsi talonväen omia, kartanoita, erittäin\nkaupunkilaisten varalle rakennettu kesäasunto, lasiseinäinen kuisti,\ntilava porstua, kolme huonetta ja kyökki, mäen puolella taloista,\nvastakkain kahden puolen tiestä, kuitenkin sen verran etempänä, että\noli tilaa puhtaille nurmikko-pihamaille. Itse nämä asunnot, samoin kuin\npihamaiden ripa-aidat ja portit olivat aivan samaa kaavaa, niin että\ntoista asumusta olisi voitu luulla toisen peilikuvaksi.\n\nLajusen herrasväen pysähtyessä oikean puoliselle portille koetti\nrehtori Streng, joka perheineen oli paria päivää aikaisemmin saapunut\nvasemman puoliseen asuntoon, omassa pihassaan ahdistaa rouvansa\nkroketti-palloa pois lähitienoilta. Rouva Streng itse unhotti koko\npelin ja riensi ottamaan odotettuja kesäkumppaneja vastaan.\n\nMieluinen keskeytys se oli rehtorillekin, sillä muuhun urheiluun\nhänellä ei ollut vähääkään taipumusta, kuin korttisotaan ja ajamiseen\nkyytihevosella, mutta siihenkin ainoastaan silloin, kuin hänen ei\ntarvinnut pitää huolta ohjaksista.\n\nHänkin läksi juhlallisen vitkaan maantielle päin. Erittäin kohteliaasti\nkumartaen nosti hän siellä sirosti hattuaan vielä kärreissä istuvalle\nrouvalle ja samoin koreasti kumartaen kätteli lehtoria, joka oli\nhypähtäen jo aika sitte maahan päässyt ja kätellyt rouva Strengiä\ntavallaan kohteliaasti, mutta melkein ihan kumartamatta.\n\nLehtori nosti kärreistä vanhimmat lapset ja auttoi alas rouvansa, jonka\nMiina ensin vapautti nuorimmasta perheen jäsenestä.\n\nRouva Lajusen tervehdystavassa, kun hän ryhtyi kättelyn puuhaan, oli\njotakin melkein teeskentelemiseltä näyttävää kohteliaisuutta, jota\nvastoin rouva Streng suoritti nuo temput paljon yksinkertaisemmin,\nsuoravaisesti sekä mieleltään että käytökseltään.\n\nVasemman puolisen portin taa ilmestyi tällä välin kaksi rehtorin lasta,\nja sinne pujahtivat pihaan äsken tulleetkin, nuorin Miina-tytön sylissä.\n\nKori oli vielä saatava pois kyytipojan kärreistä. Lehtori jo tarttui\nsiihen käsin reippaasti, kuten hänellä oli tapana.\n\n\"Hilja! Hiiilja!\" huusi rouva Lajunen vanhinta tytärtänsä.\n\nLehtori kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä. Hilja juoksi äitinsä luo.\n\n\"Mene kutsumaan Maria nostamaan pois koria kärreistä!\"\n\n\"Enkö sitä minä osaisi nostaa?\" kysyi lehtori.\n\n\"Mitäs ne piiat sitte tekevät? Kylläpä käskisi totuttaa heitä vain\nvalmiisen luottamaan.\"\n\nHilja palasi. \"Mari ripustaa kartiineja, ei hän pääse.\"\n\n\"Eikö hänellä ollut aikaa sitä ennen tehdä?\" torui rouva. \"Niin käy\naina, kun ei itse ole katsomassa. Ei ne saa mitään aikaan.\"\n\n\"Älähän nyt joutavia! Kyllä kai Marilla on eilisestä asti ollut\nkylliksi tekemistä. Ja muuten, enkö minä täällä maallakaan saisi\nmihinkään koskea.\"\n\n\"Hm!\" vastasi rouva.\n\nLehtori nosti korin. Rouva Streng puoli väkisin tarttui sen toiseen\npäähän kantamaan sitä maantieltä Lajusten asuntoon.\n\nRehtori, oltuaan koko ajan toimettomana katsojana, ja rouva Lajunen\nsiirtyivät tieltä rehtorin pihaan istumaan kiikkulaudalle.\n\nLehtori palattuaan maksoi pojalle kyytirahan, mutta ei penniäkään\nenempää.\n\nPoika siitä äkeissään murisi kärreihin noustessaan ja hevosta\nkääntäessään: \"Kuka teille osaa mieliksi tehdä? Ajanpa minä kovaan tai\nhiljaan, niin ei vain heru penniäkään, että edes saisi kunnon tupakan\npuodista!\"\n\nJa hevonen se sai tuntea vihat ruoskasta, jota karkuun se läksikin\ntäyttä laukkaa ylämäkeen.\n\n\"Juottahan nyt teetä täällä\", virkkoi rouva Streng ehdittyään\nomaan pihaansa, johon lehtorikin nyt saapui. Sepä vasta oli rouva\nLajuselle tervetullut ehdotus. Hänen ei tehnyt mieli itsensä vaivautua\nillallispuuhissa.\n\n\"Vielähän se Katri on siellä jäljellä kuorman kanssa\", virkkoi hän\nhyvillään, kun sai rauhassa istua sillä puolella, jossa nyt kerran oli.\n\nMelkein samaan jatkoon huusi hän taas Hiljan esiin ja lähetti hänet\nkutsumaan Maria, joka tällä kertaa pian saapuikin.\n\n\"Kun Katri tulee, laittakaa kaikki kuntoon ja sitte hankkikaa\nitsellenne ruokaa täksi illaksi! Me jäämme tänne.\"\n\n\"Johan teillä on kesähuvitukset meneillään\", virkkoi lehtori\nheilutellen krokettinuijaa.\n\n\"Kyllä me yritimme\", myönsi rouva Streng, \"mutta eipä tuo oikein\nsujunut, kun Viktor on niin haluton. Ehkä nyt kävisi paremmin, kun on\nuseampia. Koetetaanko?\"\n\n\"En minä huoli. Väsyttipä tuo matka, kun olikin niin pitkä!\" valitti\nrouva Lajunen haikeasti.\n\n\"Kyllä minä mielelläni paukuttelen, kun kerran päästiin tänne luonnon\nhelmaan.\"\n\nLehtori ja rouva Streng valitsivat itselleen pallot ja alkoivat\npaukutella melkeinpä nuoruuden innolla ja hyvällä taidolla.\n\n\"Hilja, Hilja!\" kuului taas huuto.\n\nKutsuttu juoksi sisältä lasten seurasta äitinsä luo.\n\n\"Menepäs, kutsu Mari tänne!\"\n\nHilja juoksi toimittamaan sanaa. Mutta Mari olikin ehtinyt mennä talon\npuolelle ruokaa hankkimaan, joten kului kotvanen ennen kuin Hilja hänet\nlöysi. Saapui hän sentään viimein juoksujalassa.\n\n\"Pyydä meidän talon emäntää tulemaan minun puheilleni!\" kuului se\ntärkeä asia, jota varten jo kahta henkeä oli juoksutettu.\n\nRouva jo melkein ehti ennen ikävystyä odottamiseen, kuin\nkutsuttu emäntä vähän siistiytyä ja viimein tulla tasaisessa\ntalonpoikais-tahdissa.\n\nRehtori sai sopivan tilaisuuden lähteä huoneesensa tupakkaa noutamaan.\n\nRouva Lajusen ja emännän välillä kesti kauan keskustelua\nruokatarpeista, mitä oli paikalta saatavana, mitä etempää hankittava.\n\nHeidän vielä puhellessaan saapui Lajusten kuorma. Nyt oli Mari kyllä\nvalmis tulemaan kutsumattakin. Kävipä hän myöskin pyytämässä rouvaa\nnäyttämään, mihin mikin oli kannettava ja asetettava. Mutta rouva vain\nsieltä istualtaan neuvoi muutamia kohtia ja käski muuten asettelemaan\nmieltänsä myöten, kunhan vain kaikki tuli hyvin.\n\nLehtori sen sijaan heti keskeytti krokettinsa ja läksi pitämään omista\ntavaroistaan huolta sekä muutenkin kantamisessa apuna olemaan.\n\nRouva Streng meni sisälle arvattavasti illallisen puuhaan.\n\nTalon emännän lähdettyä siirtyi rehtori jälleen kiikkulaudalle.\n\n\"No, miltäs täällä näyttää?\" kysyi hän.\n\n\"Enpä tiedä. Kyllä siellä kaupungissa taitaisi parempi olla. Täällä\ntuntuu tulevan niin paljo puuhaa. Eihän täällä saa edes lihaakaan\npaikaltansa, pitää tilata kaupungista.\"\n\n\"Se minusta ei niin paha vastus ole. Vaan täällä ei ole edes\nainoatakaan puuta, jonka siimekseen pääsisi huoneiden kuumuudesta.\nKotona kaupungissa kun astuisin vain alas rappusilta, niin olisi\nkylliksi varjoa.\"\n\n\"Varjoa tuota on huoneidenkin seinillä. Mutta ei täällä ole seuraa\nminkäänlaista.\"\n\n\"No, no!\" muistutti rehtori kuin kaupungissa koulupoikia. \"Tuo rouva\nLajusen valitus tuntui halveksivalta häntä itseään kohtaan; oliko sitte\nhän niin mitätön!\n\n\"Minä tarkoitin: minkäänlaisia naisseuraa. Sillä ei noista\ntalonpoikais-emännistä seuraksi ole. Hehän eivät tiedä niin mitään,\npuhuvat vain alinomaa töistään ja puuhistaan, ikään kuin niitä ei\nmuilla olisikaan.\"\n\n\"Onhan tuo niinkin\", myönsi rehtori. \"Eikä täällä saa kokoon\nwisti-klubia, eikä ole lukusaliakaan, jossa sanomalehtiä näkisi. Miten\ntämä kesä todellakin kuluneekaan?\"\n\n\"Minä aion hankkia kirjoja ja paremman puutteessa lueskella niitä.\"\n\nLehtori palasi omalta puoleltansa.\n\n\"Täällähän näkyy tulevan oikein hauskaa. Tuossa on metsä oivallinen\nmäen päällä, jossa sopii riippuverkossa venyskellä kuumimmat hetket!\"\n\n\"Kuka sinne jaksaa kiivetä!\" koetti rouvansa häntä vastustaa. Lehtori\ninnoissaan ei kuullut koko väitettä, vaan jatkoi:\n\n\"Entäs tuo järvi! Sielläpäs näyttää kelpaavan soudella ja kalastella\nkylliksi särvinruokaa...\"\n\n\"Ei se minua huvita\", tokasi väliin rehtori.\n\n\"... eikä ole pelkoa myrskynkään vaarasta, kun on noin paljo saaria!\"\npurki lehtori yhä luonnonraitista mieltymystään.\n\nMolemmat toiset yrittivät vastustamaan pontevammin, mutta samassa tuli\nrouva Streng kutsumaan teelle, jota rouva Lajunen jo olikin ikävällä\nodotellut.\n\nSisälle päästyä rouva Streng pyysi anteeksi, että hänellä oli vain\ntavallista kotiruokaa tarjota, maalla kun ei käynyt noudattaa kaupungin\ntapoja.\n\n\"Onhan tässä ruokaa vaikka kymmenelle\", lohdutti lehtori ja kävi\nrohkeasti leivän, tuoreen voin, suolakalan, paistettujen ahvenien ja\nsavustetun lihan kimppuun, jota paitsi maitokannu seisoi pöydällä niin\nsuurena, että siitä kyllä riitti juodakin eikä vain ryypiskellä.\n\nRehtori ja rouva Lajunen söivät puoli väkisin noita pohjaruokia, ihan\nnähtävästi odotellen jotakin varsinaista illallista, paistettuja\nlihapalleroita tai muuta senkaltaista taikka edes jotakin munaputinkia\ntuon savustetun lihan kanssa.\n\nKun viimein lapsentyttö Sanna toi teetä odotetun putinkin sijasta,\npunastui rehtori eikä enää malttanut olla kysäsemättä vaimoltansa:\n\n\"Eikö sinulla muuta olekaan?\"\n\nRouva Streng hämmästymättä selitti arvelleensa, että tultaisiin toimeen\nsillä, mitä maalla milloinkin oli tarjona.\n\nRouva Lajusen toivon pettymystä sai korvata korppukori, josta\npuolikymmentä kaunista teen vahviketta musertui hänen kuppiinsa,\nvieläpä pari toiseenkin.\n\nLehtori yhä vielä söi terveen miehen hyvällä halulla voileipää maidon\nkanssa sekä joi viimeksi teelasinsa ilman vahviketta.\n\nKesäkumppanien lähtiessä hetken kuluttua katsoi rehtori olevansa\nvelvollinen täydellä todella, eikä ainoastaan kohteliaisuuden tavoin,\npyytämään heiltä anteeksi illallisen jokapäiväisyyttä, ja sittemmin hän\nrouvallensa vielä erittäin ilmoitti, että oli ihan tarpeeton saattaa\nhäntä sellaiseen häpeään kuin tänä iltana.\n\nRouva Lajunen oli nyt ensi kerran astuessaan kesäasuntoonsa huonolla\ntuulella. Sen mielialan täytyi päästä jotenkuten purkautumaan.\n\n\"Kun kehtaakaan tuo rouva Streng pyytää teelle, vaikka ei ole sen\nparempaa tarjota!\"\n\n\"No, olisiko sinulla itselläsi ollut parempaa?\"\n\n\"Hm, jos ei tänä iltana, niin ainakin huomenna. Ja juuri huomenna minä\nhänelle näytänkin, mikä on kohtuus.\"\n\nTämä tuuma, tuo koston esimaku, rauhoitti hiukan lehtorin iltaa ja\nhänen elämänkumppaninsa omaa mieltä, varsinkin kuin lehtori, luullen\nuhkausta leikiksi, ei huolinut kinaa sen pitemmälle jatkaa, vaan\nkääntyi porstuasta omaan huoneesensa.\n\nPianpa rouva Lajusen kiihtynyt mieli sai uutta närkästymisen aihetta.\nHän oli kesäasunnon piirustuksen mukaan ajatuksissaan asetellut\nhuonekalut erityisellä tavalla. Nyt hänen sisään astuessaan sitä kuvaa\nei näkynytkään, vaan missä kohdassa oli liian ahdasta, missä liian\nväljä tila. Rouva oikein kauhistui.\n\n\"Mari!\" huusi hän käskevästi.\n\nÄäni kajahti liian kimakasti viereiseen kammariin; sieltä alkoi kuulua\nhavahtuneen pienokaisen valitusta ja Miinan tyynnyttävää laulua.\n\nHuudettu Mari tuli. Hän oli jo arvannut varustautua.\n\n\"Niin sinä järjestät, kuin sinulla ei olisi yhtään järkeä. Kutsu Katri\nja nostakaa piironki kulmittain!\"\n\n\"Kyllä me jo koetimme, mutta se tulee oven eteen.\"\n\n\"Tee niin, kuin minä käsken!\"\n\n\"Olisitte, rouva, itse tullut katsomaan, kävinhän minä teitä\npyytämässä. Ja mikä teille sitte kelpaa!\"\n\nViimeiset sanat kuuluivat jo puoleksi oven takaa. Rouva olisi mieleensä\nnähden mennyt jäljestä opettamaan tuolle kelvottomalle parempaa\nkäytöstä, mutta oli niin liian väsynyt, että istahti tuolille.\n\nMitään sanomatta Mari ja Katri nostivat sitte piirongin kulmittain,\nniin että oven aukosta runsas kolmas osa jäi sen peittoon. Sohva\nsiirrettiin uunin eteen ja sängyt etemmäksi seinästä. Muut huonekalut\nasetettiin Helsingin muodin mukaan hujan hajan ympäri lattiaa, että\nainoastaan pujottautumalla päästiin niiden välitse kulkemaan, varsinkin\nkuin huone ei ollut muutenkaan niin suuren suuri. Saatuaan täten\noman asuntonsa — sillä miehensä huoneesen rouva Lajunen ei kajonnut\n— mielensä mukaiseen säännölliseen epäjärjestykseen päästi hän Marin\nrauhaan, mutta Katrin täytyi vielä sälyttää muistiinsa niin suuri\njoukko kaikenlaisia kosto-illallisiin koskevia asioita, että tavallinen\nkyökkipiian ymmärrys alkoi käydä riittämättömäksi, varsinkin näin\nmaalla.\n\nTuli sitten lapsentytön vuoro, jonka Katri pälkähästä päästyään käski\nrouvan luo.\n\n\"Pidäkin nyt hyvä huoli lapsista, että saan rauhassa nukkua! Minua\nväsyttää.\"\n\nMiina lupasi tehdä minkä voi.\n\nVihdoin rouva Lajunen joutui riisuutumaan ja levolle käymään. Miehensä\npoissa olo häntä ei kummastuttanut, hänhän muulloinkin oli aina tullut\nvasta myöhemmin.\n\nLehtori oli koko päivän puuhannut muuttotavarain kanssa ja väsynyt.\nNähtyään illalliselta palatessa koti-ilman olevan täynnä ukkosta\nvetäytyi hän omaan kammariinsa ja istahti sohvalle odottamaan, mutta\nkun sänkykammarissa ei kuulunut niin pian sää selkenevänkään, torkahti\nhän ja kaatui hetkisen kuluttua kyljelleen siihen missä oli.\n\n\nII.\n\nRahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen\naikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla\nvaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän\nja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään\naamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt;\nhän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei\nkuhnustelemista suvaittu.\n\nNiinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi\njo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.\n\nAurinko paistoi valaen suloista lämpöä huoneesen.\n\nLehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan\ntyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä\neikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa\nsaentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.\n\nKukapa sellaisena aamuna malttaisi huoneen ahtaudessa oleskella!\n\nLehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti\nsiimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin\nja läksi ulos.\n\nKoko asunnossa ei vielä kuulunut muuta liikettä.\n\nHiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat\nasujamet jo ulkona töillään.\n\nKevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta,\nmutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.\n\nAamun ihailijan hiukan viivähtäessä pihassansa aukesi vastapäisen\nasunnon ovi ja ulos astui rouva Streng ilmeisen ilon ja virkeyden\nelävänä kuvana, aikoen hänkin kävelylle, koskapa kevynen päivänvarjo\nkädessä teki kepin virkaa hänen lähestyessään porttia.\n\nTervehtien virkkoi lehtori:\n\n\"Aikaisinpa tekin olette liikkeellä.\"\n\n\"Mikäs aikainen tämä on. Johan minä olen keittänyt kahvinkin itselleni.\"\n\n\"Itsekö?\"\n\n\"Kukapa sitä muu meillä näin aamusilla keittäisi. Sanna on siksi nuori\nja lapsimainen, että häntä kyllä vielä nukuttaa. Ja mitäpä minä hänestä\nherättelemään, hän vain noustessaan herättäisi lapsetkin. — Mutta tokko\nte olettekaan vielä kahvia saaneet?\"\n\n\"Kukapa sitä meillä ollenkaan näihin aikoihin keittäisi. Vielä ne\nkaikki kuuluvat olevan ihan hiljaan.\"\n\n\"Malttakaas, minä tuon teille kuppisen.\"\n\nLehtori yritti kieltämään, mutta rouva jo oli asuntonsa ovella eikä\nlehtorin tehnyt mieli ruveta huutelemaan.\n\nKohta hän palasi, suuri kuppi kiehuvan kuumaa kahvia pikku\ntarjottimella kuppikorin sekä sokuri- ja kerma-astian kanssa.\n\nLehtori joi halukkaasti. Se maistui hyvältä, vaan kuitenkin hiukan\noudolta.\n\n\"Mitäs kahvia tämä on?\"\n\n\"Onko se huonoa?\"\n\n\"Ei ollenkaan, mutta on tässä vähän toisenlainen maku kuin meillä.\"\n\n\"Arvatkaapas, mistä se on\".\n\n\"En minä arvaa keittotaidon salaisuuksia, varsinkaan kahvin. Muuta\nruokaa kyllä olen ennen kouluaikanani keitellyt, mutta en koskaan\nkahvia.\"\n\n\"Tekö olette itse keittänyt ruokaanne?\"\n\n\"Niin siihen aikaan, kuin meitä asui kolme pojan nassakkaa yhdessä\nhuoneessa, ja siitä me puineen maksoimme hyyryä yhteensä koko viisi\nmarkkaa kuukaudessa.\"\n\n\"Jo nyt laskette leikkiä. Ette te vielä niin vanha mies ole.\"\n\n\"Pari kymmeniä vuotta sitte se oli täyttä totia. Mutta ei meillä\ntalosta ollutkaan muuta passausta kuin kammarin lattian pesu pari\nkertaa kuukauteen. — Mutta mitenkä olettekaan tämän kahvin keittänyt?\"\n\n\"Ihan kuin tavallisesti; siinä vain on ainoastaan neljäs osa kahvia ja\nmuu rukiita.\"\n\n\"Rukiitako?\"\n\n\"Niin, eikös niistä tule aika hyvää kahvia?\"\n\n\"Tuntuupa tulevan. — Suuret kiitokset.\"\n\nLehtori aikoi ennen laittamistansa sanoa jotakin siihen suuntaan,\nettä saatettaisiinpa heilläkin ruveta juomaan ruiskahvia, mutta ei\nkuitenkaan katsonut sopivaksi ilmaista kotiolojaan, ainakaan lausua\nmitään moitteen sanaa niistä oman perheen ulkopuolella.\n\nRouva Streng vei pois tarjottimen tavaroineen ja palasi pian. Lehtori\nseisoi sen aikaa ajatuksissaan, joista hänet herätti iloinen ääni:\n\n\"Mihin päin aiotte kävellä?\"\n\n\"Kaiketi nyt ensin tuonne mäelle, kun eivät onkeni vielä ole kunnossa.\"\n\n\"Sinne minäkin aioin.\"\n\nEnempää puhelematta astuivat he vastamäkeen ylös ja seisahtaen siihen,\njosta tie alkoi painua tasaisemmaksi, kääntyivät katsomaan taaksensa.\nSiinä makasi ihana järven selkä, kuvastaen paikoittain jyrkkiä, toisin\npaikoin vihreydestä hohtavia rantojansa.\n\nHetkisen sitä luonnon peiliä katseltuansa astuivat he edelleen.\n\nVastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon.\nSuuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi\nterveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä\nja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut\nlaululintusien olopaikoiksi.\n\nKyllä sieltä kuuluikin viserrystä ja liritystä kaikenlaista.\n\nLehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset\nkilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi\nsanaton kiitostunne kohti korkeutta.\n\nMetsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken\npysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän\nauringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin\nomalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.\n\nLajunen istuessaan mietti: \"Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä\nyksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää\ntunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma\narmahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä.\"\n\nRouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä\ntoisellensa.\n\nMolemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki\npysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta,\njolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.\n\nAuringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa,\njosta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle.\nSama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja\nhiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin,\nravinnon hakuun.\n\nViimein nämä suuremmatkin aamusulon nauttijat palasivat asuntoihinsa.\n\nMolempain perheiden lapset leikittelivät jo ulkona.\n\nLehtori löysi kamaristansa kahvikannun, mutta musta juoma oli jäähtynyt.\n\nRouva Lajusta ei vielä näkynyt. Hän nautti kylliksensä unen suloa.\n\nSen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan\ntarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja\nistui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.\n\nLehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti\nkiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta\nkokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa\nja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.\n\nPian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä\npäätään.\n\n\"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat\nniiden meluta tuolla lailla.\" Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa.\n\"Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän\", virkkoi\nhän.\n\n\"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!\" Miina tietysti\ntotteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa\nkäskyä.\n\nKotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka\nsitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.\n\n\"Pannussahan sitä on\", virkkoi Katri, \"kaada siitä. Jos lienee\njäähtynyt, niin lämmitä?\n\n\"En minä jouda, pitää rouvaa auttaa.\"\n\nJa Mari juoksi sitä kyytiään pois.\n\n\"Enpä tästä minäkään joutaisi, kun on puuhaa illaksi. Ketähän tänne nyt\nniin isoisia vieraita heti maalle päästyä tulleekaan.\"\n\nNiin Katri itsekseen pahoitteli käsiään pyyhkiessään.\n\n\"Toimitapas sitte minullekin kuppinen, kannussa oli kylmää\", sanoi\nlehtori tytön siitä hänen lähitsensä kiirehtiessä kyökkiin.\n\n\"Kyllä, kyllä toimitan.\"\n\nRouvan komentavaa ääntä kuului tuon tuostakin kammarista.\n\n\"Missä se kahvi nyt viipyy? Äläkä sinäkään tuolla lailla revi tukkaani!\nEtkö sitä osaa sievemmin käsitellä? Ota nyt se vaalea leninki\nsill'aikaa kuin juon kahvia!\"\n\nVasta runsaan puolen tunnin jälkeen astui rouva ulos täydessä\nkaupunkipuvussa. Mari kantoi jäljestä kiikkutuolia ja sen aluslautoja\nsekä asetti ne rouvan osoituksen mukaan siimespaikkaan.\n\nNyt lapsetkin taas uskalsivat palata sanomaan \"hyvää huomenta\" ja sitte\nkatselemaan lehtorin työtä.\n\nRouva istahti kiikkutuoliinsa lukemaan jotakin romaania.\n\nMelkein yht'aikaa tulivat rehtori kirjavassa kesäpuvussa, saappaat\nkiiltävinä, ja rouva Streng neule kädessä.\n\n\"Hilja, kutsu Maria tänne!\" käski tervehdittyänsä rouva Lajunen.\n\n\"Tuo tuoleja vieraille!\" kuului Marin tultua uusi käsky.\n\nMari kantoi ulos kaksi tuolia ja ilmoitti samalla, että aamiainen oli\nvalmis.\n\nRouva Lajunen joutui hämilleen. Kuinka nyt selvitä vieraista?\n\nRehtorin rouvan tarkka silmä huomasi tuon pulan.\n\n\"Nytkö te vasta syöttö? Johan me söimme aika sitte, kohta minun\npalattuani.\"\n\n\"Vastapa minä äsken join kahviakin. Ei minulla vielä tunnu ruoan\ntarvista. Mene sinä, Vilhelm, syömään.\"\n\nLehtori läksi muitta mutkitta.\n\nRouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: \"Kyllä on aika\nmoukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain\nilman mitään.\"\n\nPalattuansa ruoalta kehoitti lehtori toisia lähtemään järvelle.\n\n\"En minä nyt syömättä lähde\", kuului rouvan jyrkkä päätös.\n\n\"Kyllä minä voisin tulla, mutta ei ole soutomiestä\", arveli rehtori.\n\n\"Mitä sillä tehdään. Kyllä minä soudan.\"\n\n\"Ja minä pidän perää\", ilmoitti rouva Streng.\n\nRouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin\nsoutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti\nhän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen\nrehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.\n\nHeidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken\nolikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.\n\nSoutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva\nLajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa\nkiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin\nkolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua\nmieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä\nitseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun\ntyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka\nosasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti\njolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi\nhän ei lähtenyt toisten mukaan.\n\nMutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä\nvoimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes\nunesta olonsa tukaluuden unhotusta.\n\nRehtori maantiellä erotessaan koreasti kiitteli hyvästä soudosta\nlehtoria, joka palavissaan astui nuttu käsivarrella. Kiitokseen yhtyi\nrouvakin hymyillen, mutta muuta sanomatta, ja seurasi miestänsä omalle\npuolelleen.\n\nLehtori kiitettyään kiittämästä siirtyi pihaansa ja istahti rouvansa\nkiikkutuoliin.\n\nIltapuoli-kahvin aikaan rouva Lajunen lähetti sisäpiikansa Marin\nkutsumaan rehtorin herrasväkeä illempana teelle ja illalliselle.\n\nKello 7 paikoilla sitte istuivat kaikki lehtorin pihassa ja siellä\nlapsetkin juoksentelivat.\n\nMari kantoi teetarjottimen kiikkulaudan eteen asetetulle\npuutarha-pöydälle ja siirsi lähemmäksi rouva Lajusen kiikkutuolin.\n\nHerrain teelasit seisoivat komeissa hopeajaloissaan. Leipäkori uhkui\nyli reunojansa kaupungista mukaan tuotua parasta teen särvintä. Siinä\noli pehmoista leipää ja mureita korppuja, oli myöskin sokurileipäsiä\nja hienoimpia Englannin keksejä sekä piparkakkuja ja hohkaisia\nviipaleita, leikeltyjä suuresta sokurikakusta, jonka muutamat\nnaisystävät olivat kaupungista lähtiessä antaneet evääksi maalle.\n\n\"Tämäpä näyttää hauskalta\", kiitteli aina kohtelias rehtori.\n\n\"Olkaa hyvät, ottakaa!\" kehoitti emäntä ollen jo oikealla alallansa ja\nsiten myöskin puheliaampi.\n\nRouva Streng, arvaten, mitä tästä vielä oli tuleva, otti\nkiinanposliinisen kupin ja yhden ainoan palasen vehnäleipää, jota\nvastoin rehtori kokosi eteensä korista yhden kappaleen kutakin lajia,\nvaikka niitä olisi ollut vieläkin enempi, ja emäntä vain yhä kehoitteli\nottamaan lisää.\n\nKun ensimmäinen annos oli onnellisesti nautittu, lähetettiin Hilja\nkutsumaan Maria tuomaan lisää.\n\nToisen kupin jälkeen tunsi emäntä mielessään jo hiukan hyvinvoinnin\nalkua.\n\n\"Mitenkähän tätä kesää oikeastaan ruvettaisiinkaan viettämään?\" kysäsi\nhän puheen aluksi, kun näet oli enimmin ikävystynyt päiväänsä.\n\n\"Sitäpä minäkin juuri ajattelen\", virkkoi rehtori.\n\n\"Minusta se on hyvin yksinkertainen asia. Kun kerran ollaan luonnon\nhelmassa, niin pitää mukautua luonnon järjestykseenkin ja luopua\nkaupungin tavoista. Luonto on kaunein aikaisin aamusilla, ja tietysti\non silloin sitä nautittava. Ennen voidaan sen sijaan nukkua päivällä,\nell'ei aika muuten kulu muissa toimissa.\"\n\nRouva Streng se näin lausui ajatuksensa.\n\n\"Kukapa tuota viitsii nousta niin aikaisin\", vastusti rehtori. \"Jos\nsinulta aika kuluu, kun itse teet piikain töitä, niin ei siltä suinkaan\nminun aikani kulu yhtä helposti.\"\n\nRouva Lajunen nyrpisti nenäänsä, ikään kuin sanoakseen: \"Hyh, vai\npiikain töitä! Kyllä kai niihin pitäisi ryhtyä!\" Vaan sitte hän heti\nkatsahti kiitollisesti rehtoriin.\n\n\"Mitäpä minä suotta rupean elättämään joutavia ihmisiä\", virkkoi rouva\nStreng, \"ja jos pitäisinkin useampia palvelijoita, niin kyllä siltä\naina itselleni keksisin jotakin. Ei aika koskaan ehdi tuntua pitkältä,\njos vain on halua jotakin toimimaan. Mutta haluttomuus se tekee ajan\npitkäksi.\"\n\n\"Eiväthän kaikki ole työjuhtia, niinkuin sinä\", tokasi rehtori. \"Mitäpä\nminä esimerkiksi täällä maalla tekisin? Ei täällä ole koulua.\"\n\n\"Ei sitä koulua ole kesällä kaupungissakaan.\"\n\n\"Olisihan siellä edes wisti-klubi.\"\n\n\"Sinulla nyt ei ole halua eikä mieltymystä mihinkään muuhun kuin siihen\nkorttisotaasi.\"\n\n\"Se onkin toista kuin täällä maalla vetelehtiminen. Siihen saattaa\noikein kokonaan kiintyä. Ja siinähän on koolla kumppanejakin, joiden\nkanssa sopii keskustella.\"\n\n\"Ikään kuin te muusta keskustelisitte kuin korteista. Ei, hyvä Viktor,\npitää olla vähä mieltymystä johonkin oikeaan työhön, joka hyödyttää.\nSilloin pysyy mieli raittiina ja tuntee huvia luonnosta, joka samoin\naina työskentelee.\"\n\n\"Niin juuri\", vakuutti lehtori. \"Harrastusta tarvitaan, mutta jokaisen\nvain tulee osata valita jokin työala tai joitakuita erityisiä töitä,\nsillä muuten hajoaa harrastus hapuilemiseksi.\"\n\n\"Niin, jos tarkoitatte varsinaista elämän työtä, kuten teillä\nmolemmilla on koulutoimi. Mutta muuten ei tarvita mitään valikoimista,\nkunhan vain vihataan joutilaisuutta, niin silloin aina löytyy jotakin\ntekemistä. Jos nyt esimerkiksi Viktor viitsisi, niin olisi hyvä aika\ntehdä listoista tuollainen pöytä meidänkin kiikkulautamme eteen, että\njoka kerran ei tarvitsisi kantaa sisältä ulos pitsattua pöytää.\"\n\n\"Se on nikkarin asia, en minä muiden töihin tartu.\"\n\n\"Jos jokainen ajattelisi samoin, niin eipä olisi nikkaria olemassakaan.\"\n\n\"Mitä siitä tulisi, jos kaikki ryhtyisivät kaikkea tekemään? Ei kukaan\nosaisi mitään\", arveli rouva Lajunen.\n\n\"Taikka osaisi jokainen vähän kulakin noin vain kotitarpeiksi.\"\n\nVäittelyä kesti vielä kauankin ja siinä tuli ilmi, että rehtori\nei ollut ikänänsä vielä pitänyt kädessään kirvestä, eipä edes\npartaveistäkään, jonka tähden hän nytkin aikoi antaa partansa kasvaa\nsyksyyn asti, ja että rouva Lajunen ompelutti Miinalla kiinni kaikki\nratkenneet hakasensa, puhumattakaan lasten napeista, joiden kunnossa\npito tietysti oli Miinan asia; mutta tuota työttömyyttään rouva sentään\ntuntui vähän ikään kuin häpeävän, kun näet oli lueskellessaan huomannut\nnykyajan vaativan työtä ja tointa jokaiselta, ken tahtoi pystyssä\npysyä. Rehtori sitä vastoin aivan kerskailemalla julisteli suoraan\nkaiken muun työn halveksimistansa kuin opin taonnan poikain päähän.\n\nJo yritti kina käymään kiistaksi, joka ehkä olisi muuttunut\nkatkeraksikin, vaan oikeaan aikaan saapui Mari ja supautti jotakin\nrouva Lajusen korvaan.\n\nHyvillään tästä keskeytyksestä ja mielessään myöntäen rouva Strengin\nolevan monessakin asiassa oikeassa, pyysi emäntä vieraitansa\nillalliselle.\n\nKehoitusta totellen tarjosi rehtori kohteliaasti käsivarttansa rouva\nLajuselle, joka siihen heti tarttuikin. Lehtori ei huomannut taikka\nei tahtonut, olla yhtä kohtelias rouva Strengille; he vain muuten\nvierekkäin astuivat toisten jäljestä sisään.\n\n\"Pyydän anteeksi, että täytyy makuuhuonetta pitää ruokasalinakin; eihän\ntäällä maalla ole kylliksi huoneita\", selitteli emäntä mielestänsä\nsuuren epäkohteliaisuuden syytä, osoitti kullekin määrätyn paikkansa\nja alkoi tarjoella leipää ja voita, rasvasilliä ja suolaista\nkeitettyä lihaa munaputingin kanssa, savustettua kieltä, leikeltyä\nvasikanpaistia, juustoa ja äsken paistettuja lihapalleroisia.\n\nTämä kaikki oli vain pohjapainoksi aiottu.\n\nMari korjaili viimein pois liiat lautaset, vaihtoi puhtaat talrikit ja\nruoka-aseet sekä kantoi esiin varsinaisen ruoan: kanapaistin kaikkine\nviiden- kuudenlaisine lisineen.\n\nKun sitä oli kylliksi maisteltuja syöty, vaihtuivat talrikit vielä\nkerran ja jälkiruoka tuli esiin, tehty kermasta ja monenlaisista\nmarjahilloista.\n\nRehtori oli aivan sulaa kiittelemisiinsä ja söi kuin aika mies. Sen\nsijaan lehtori näytti vähän neuvottomalta, ja rouva Streng, mitään\nvirkkamatta, ainoastaan vähän maistoi kutakin lajia.\n\nViimein noustiin pöydästä ja vähän aikaa istuttuaan rehtori rouvinensa,\ntoivottaen \"hyvää yötä\", läksivät omalle puolelleen maantietä.\n\nOvesta vielä lehtorin rouva, muistellen kaupunkitapoja, huusi jäljestä:\n\n\"Tehkää hyvin, käykää toistekin!\"\n\nAsuntoonsa päästyään rehtori heti muutti kohteliaan käytöksensä\nkylmemmäksi.\n\n\"Sellainen pitää illallisen olla, jos kerran pyydetään ketään\nvieraita\", sanoi hän rouvalleen. \"Eilisiltana minua oikein hävetti.\nEttäs viitsitkin tarjota vain kuivaa kotiruokaa!\"\n\n\"Enhän minä heitä illallispitoihin pyytänytkään, sanoin vain rouva\nLajuselle, että kun heillä ei vielä ollut mitään järjestyksessä, niin\nsaattoivat juoda teetä meillä. Arvelin heidän tyytyvän siihen, mitä\nsattui olemaan.\"\n\n\"Etkös nyt mitään huomannut?\"\n\n\"Liiankin hyvin, johan tuo rouva Lajusen tyytymättömyys näkyi eilen\ntäällä. Mutta minä vain en rupea hänen kanssansa kilpailemaan. Saakoon\nhän herkkusuun kunnian!\"\n\n\"Päin vastoin sinun pitää kutsua heidät parin päivän perästä ja\nnäyttää, että eletäänhän meilläkin.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään. Ei minulla ole kaupunkiruokia täällä maalla.\nEnkä minä muutenkaan niin suuresti ikävöi rouva Lajusen seuraa. Minä\ntulin maalle nauttimaan kesän ihanuutta enkä kyökin komeutta.\"\n\n\"Et sinä näy osaavan kohota tavallisuuttasi ylemmäksi, pysyt vain\npiikain töissä ja ompelijattarien tasalla.\"\n\n\"Tarkoitat: piikain arvoisena. Siitä meillä on eri mieli. Ja\nompelijattarien joukossa on myöskin kunnon ihmisiä. Vai onko sille\njalompaa tuo ristissä käsin istunta ja komentaminen kolme neljä\nkäskyläistä liikkeelle jokaisen pienimmänkin asian tähden. Minä en\nkatso itseäni minkään työn halventavan, siinä kaikki. Ja kyllähän olen\nnäyttänyt osaavani laittaa kelpo päivällisetkin kaupungissa, vieläpä\nihan ilman eri keittäjää, milloin on tarpeen ollut; mutta täällä\nminusta on aivan turha ryhtyä sellaisiin puuhiin yksistään rouva\nLajusen tähden, sillä lehtori ei näyttänyt hyväksyvän tuota tämän illan\nkomeutta.\"\n\n\"Sinä ja lehtori paremmin sopisitte yhteen.\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Mutta nyt me olemme yhdessä emmekä huoli turhan\ntähden ruveta sotkemaan väliämme.\"\n\n\"Et siis aio joskus tarjota parempaakin kuin eilen, jos minä tahdon.\"\n\n\"Kaikki järkevät tahtosi täytän. Jos sattuu muita vieraita tulemaan,\nsopii tietysti Lajustenkin olla seurassa. Silloin siitä ei tule mitään\nkostoa, niinkuin tämä ilta oli. Mutta älä vain toimita vieraita tänne\nminun tietämättäni edeltä päin.\"\n\nRehtorista jo yritti tuntumaan, että rouvansa ehkä oli oikeassa,\nja sen johdosta hän vähän katui äskeisiä pistosanojansa, mutta\nturhamaisuudessaan ja oman arvon tunnossaan ei kuitenkaan huolinut\nruveta niitä anteeksi pyytelemään. Jospa hänen vaimonsa olisi ollut\nsellainen hienotunteinen ja -tapainen kuin rouva Lajunen, niin ehkä\nsitte. Vaan eihän tähän mikään pystynyt, mitäpä häntä lepyttelemään!\n\nRouva Streng puolestaan oli hyvinkin tuntenut nuo pistot, mutta hän\ntapansa mukaan etsi joka sanasta ja asiasta valopuolta, joten ne\nnäyttivät paremmilta, kuin monesti todella ansaitsivatkaan. Siten ei\npiston haavoitus koskaan tuntunut niin kirvelevältä, kuin muuten olisi\nsaattanut. Hän ei myöskään ollut tottunut mieheltänsä saamaan varsin\nhellää kohtelua eikä siis nytkään odottanut mitään anteeksipyyntöä,\nvaikka se kyllä olisi tehnyt hänet kaikkein onnellisimmaksi vaimoksi.\n\nVähän aikaa jatkettuaan sovittelevaan tapaan tätä kotikiistaa kävi\nrouva katsomassa lapsia ja huomasi heidän samoin kuin tytönkin olevan\nrauhallisessa unessa.\n\n\nIII.\n\nKului muutamia päiviä hiljaisesti.\n\nRouvat Streng ja Lajunen karttoivat toisiansa. Eihän lehtorin rouva\ntuollaisen tekonsa jälkeen miten voinut katsoa kostonsa uhria suoraan\nsilmiin; niin paatunut hän toki ei ollut turhamaisuudessaan. Ja kun\nherroilla ei myöskään ollut mitään erityistä vetoa toistensa seuraan,\noleksivat kumpikin perhe erikseen omalla puolellaan.\n\nTulipa sitte sateinen viikko.\n\nLehtori oli sellaisten päiväin varalle ottanut mukaan sopivaa työtä ja\nistui kammarissaan.\n\nSamoin kului rouva Strengin aika ikävältä tuntumatta kaikenlaisissa\npuuhissa, joita toimeliaisuus aina keksii.\n\nSen sijaan rouva Lajunen aivan oli ikävään menehtyä. Ensi päivät hän\nkoetti makaella — tekeehän kostea ilma ihmisen uneliaammaksi — mutta\neipä se sekään ajan pitkään oikein sujunut.\n\nRehtori myöskin kasasi unikekoa aamuin ja päivällisten jälkeen,\nei kuitenkaan koko päivää. Jäi vielä kyllin kyllä aikaa ikävöidä\nwisti-klubia. Viimein hän jo otti varalta mukaan tuodun korttipakan\nkäsiinsä ja alkoi yksikseen selailla lehtiä.\n\nEi aikaakaan, niin pisti hän hatun päähänsä, kalossit jalkaansa ja\nläksi suuren sateenvarjon suojassa maantien poikki esittämään, eikö\nrouva Lajunen tulisi kumppaniksi.\n\nTämä ihastui suuresti. Lapsuuden ja nuoruuden ajan olivat kortit olleet\nhänellä ensin leikkikaluina, sitte hyvinä ystävinä sen seurapiirin\ntavan mukaan, johon hänen vanhempansa kuuluivat ja jossa korttipeli\noli hyvin suosittuna ajanviettona naistenkin kesken, puhumattakaan\nherroista, jotka eivät osanneetkaan olla koolla ilman wisti-pöytää.\n\nRouva nyt ensin ihastui, että sai niin hyvän tilaisuuden uudistaa\nvanhoja tuttavuuksia ässäin, kuningasten ja rouvain kanssa. Kauan\nnäet oli hän niitä saanut kaivata, hänen miehensä kun ei kärsinyt\nkortteja talossaan, eikä niitä myöskään naisien seuroissa näkynyt siinä\npiirissä, jossa he nyt eleskelivät.\n\n\"Missä sitä pelattaisiin?\" — Rouvaa alkoi vähän arveluttaa: jos\nrehtori ehkä esitti pelaamista siellä, jossa nyt olivat, niin joutui\nhän pulaan miehensä loukkaamisen ja kohteliaisuuden loukkaamisen\nvälille. Arvelutti myöskin vähän, mitä maalaiset sanovat, kun kuulevat\nrouvainkin käyvän korttisotaa, sillä eiväthän he tietysti kyenneet\nkäsittämään herrastapoja, kun niitä hänen miehensäkään ei ottanut\nkäsittääkseen.\n\nKaikki ne arvelemiset sentään haihtuivat, kun rehtori ei sanonut\nminkään estävän pelaamasta hänen luonaan. Niinpä rouva Lajunen läksi,\ntosin hiukan rauhatonna mielessänsä.\n\n\"Entä kolmas? Mitä siitä kahden kesken tulee?\" kysäsi hän matkalla,\nhoksattuansa pahimman pulan.\n\n\"Ehkäpä tuohon neuvo keksitään.\"\n\nKotonansa rehtori pyörähti vaimonsa huoneesen ja ryhtyi houkuttelemaan\nhäntä kolmanneksi.\n\n\"Tiedäthän, että minä en huoli hukata aikaani sellaiseen.\"\n\n\"Niin, kaupungissa en sitä pyytäisikään, mutta täällä kun olemme\npulassa.\"\n\n\"Hyväkin pula! Jos sinulla ei liene parempaa tehtävänä, niin pelaa\nyksin kolmen edestä.\"\n\nTurha vaiva. Rouva Lajunen yritti jo lähtemään pois, kun hänen\nmielestään kahden peli oli aivan mahdoton edes yrittääkään.\n\nRehtori sentään keksi muita peliä, joissa ei välttämättä tarvittu\nuseampia sotasankareja. Ja kun kerran alkuun päästiin, kului ensi päivä\nhauskasti, jopa toinen ja kolmaskin. Vähitellen haihtui rouvaltakin\nkaikki levottomuus, hän teki sitä oikeana työnään.\n\nVaan loppuipa se sateen aika ja elämä muuttui toisille iloisemmaksi,\ntoisille ikävämmäksi; ei toki rouva Lajunen kehdannut poudalla jatkaa\nsisällä istumista.\n\nLehtori oli laitellut kuntoon kalanpyydyksiä ja suurella vaivalla\nsaanut houkutelluksi kaikki lupaamaan lähteä hänen kanssansa järvelle.\n\nSopimuksen mukaan luopuivat pitempiuniset kesävieraat määräaamuna\ntavallista aikaisemmin unholan lumokammioista ja varustautuivat\nlähtemään rantaan.\n\nLehtori sinne ensinnä saapui asettelemaan kuntoon venettä, se kun oli\nsiksi pieni, että siihen ei eri soutumiestä mahtunut.\n\nHetkisen perästä saapui rehtori rouvinensa, viimemainitulla kädessä\nkori; jonka sisältä kuului kahvikuppien helinää ja pilkisti kahvipannun\nlämmönsäilyttimen tupsu. Oli näet myöskin sovittu, että piti rannassa\njuotaman kahvia ennen lähtöä ja rouva Streng oli luvannut sen keittää\nsekä ottaa kupit, sokurit ja kermat, niin että rouva Lajusen tuotavaksi\njäivät vain korput.\n\nNiitäpä saatiinkin odottaa ikäväksi asti.\n\nViimein kun lehtori jo aikoi lähteä häntä kiirehtimään, tuli hän\ntavallisessa, tälle retkelle jotenkin sopimattomassa puvussaan ja Mari\nkantoi koria.\n\nRehtori riensi vastaan pyytämään anteeksi, että oli jotenkin\nepäkohteliaan huonossa vaateasussa.\n\n\"Ei tässä nyt ollakaan lähtemässä kaupungin kaduille\", lohdutti\nlehtori. \"Ja mikäs tuota pukuasi vaivaa? Minusta sekin on kerrassaan\nliian hyvä kalaveneesen. — Sinun olisi parasta olla maalla\", sanoi hän\nikään kuin vähän äreästi vaimolleen.\n\n\"Niin, tosiaankin on vähän varomatonta lähteä tuossa puvussa kalaan\",\nvirkkoi myöskin rouva Streng.\n\n\"Ei minulla ole huonompia vaatteita\", vastasi ahdistettu rouva.\n\n\"Syytä sitte itseäsi, jos hullusti käy.\"\n\nTällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki\nkoristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.\n\nSijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng\nperän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.\n\nLehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon\naikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen\nensimmäisen lähelle.\n\nNyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe\nverkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai\nsiirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa,\nvaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli\npäässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.\n\nVene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti,\nkun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti\nsäikäyksestä.\n\nRehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan\nollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin.\nSentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että\nvettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli\nhollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois\narkaväriseltä leningiltä.\n\nUnhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta\nkimmurtelevia kaloja.\n\nJo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat\nuiskentelivat.\n\n\"Kas miten suuri!\" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta\nverkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain.\nVaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä\npursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin\nihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori\nseisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.\n\nNyt ei auttanut muu neuvo kuin panna rehtori viskomaan pois vettä, että\nvene edes vähän kevenisi. Pakosta hän ryhtyi työhön, vaan teki sitä\nniin kömpelösti, että sai kelpo hyvät housunsa pilalle, puhumattakaan\nkirkkaiksi kiillotetuista saappaista, jotka kokonaan vettyivät. Hän\nkuitenkin lohdutteli mieltänsä sillä, että kotona asunnossa on toisia\npukimia.\n\nOnnellisesti siitä viimein päästiin kotirantaan.\n\nKaloja oli kertynyt siksi paljo, että niistä riitti jakaakin. Rouva\nStreng itse kantoi osansa kotiin, jota vastoin rouva Lajunen vasta\npitkän lunastuksen jälkeen jätti saman sopimattoman työn miehensä\ntehtäväksi sitte, kuin hän ensin ripusti verkot haarukkeihinsa.\n\nSyötyään aamiaista, kumpikin porho kotonansa, yhtyivät kaikki rehtorin\npihassa.\n\n\"Eipä se niin vaarallinen ollutkaan tuo kalastusmatka, kuin pelkäsin\",\nvirkkoi rouva Lajunen iloisemmasti kuin hänellä muuten tapana oli.\n\n\"Mikäs vaara siinä olisi ollut, kun minä ammensin pois veden\", kehui\nrehtori urhotyötään. \"Ja muuten siinä oli odottamaton hauskuutensakin.\nAamiainen ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvin kuin nyt, vaikka\nolikin aikainen.\"\n\n\"Niin minustakin. Kyllä minä melkein luulen, että lähden\ntoistekin mukaan. Kastuihan se leninki jo kuitenkin, niin jääköön\nkalavaatteeksi.\" — Hän oli jo muuttanut yllensä toisen pilkuttoman.\n\n\"Liike ja raitis ilma ne antavat ruokahalua\", selitti rouva Streng. \"Ja\nnyt jos suostutte, niin lähdemme kaikki tuonne mäelle metsään, koska\ntässä jo tuntuu tulevan kuumaksi.\"\n\n\"Minua raukasee, pitäisi lähteä nukkumaan.\"\n\n\"Minä annan sinulle riippuverkkoni; sidomme sen vahvoihin puihin, niin\nkyllä siellä on yhtä hyvä nukkua raittiissa ilmassa.\"\n\n\"Tarvitsethan sen itsekin.\"\n\n\"Minä otan saalin ja nukun maassa, jos nukuttaa.\"\n\nLiian paljo oli mukautua yht'aikaa niin suuriin myönnytyksiin ja\npoikkeuksiin totutuista tavoista, mutta läksi rouva Lajunen sentään nyt\nkerran koettamaan sitäkin, vaikka vastahakoisesti.\n\nAstuttiin ylös, löydettiin sopiva paikka, sidottiin verkko puihin ja\nautettiin rouva Lajunen siihen. Lehtorin leikillänsä kiikutellessa\npainuivat hänen silmänsä pian kiinni.\n\nPingoitettiin vielä toinenkin verkko. Se oli lehtorin, mutta hän\nkun ei tuntenut mitään unen tarvetta, antoi hän sen rouva Strengin\nkäytettäväksi, joka kuitenkin houkutteli miehensä siihen nousemaan,\ntahtoen nyt kerrassaan saattaa hänetkin tuntemaan metsän siimeksen\nviehättävyyttä keskipäivän aikana.\n\nRehtori kömpi työläästi verkkoon, kiikuskeli ja alkoi unhottaa, missä\nolikaan, kunnes ajatukset kokonaan sekautuivat ja sammuivat.\n\nRouva Streng jutteli ensin minkä mitäkin lehtorin kanssa, vaan viimein\nalkoi häneltäkin luonto vaatia veroansa, sillä olipa sentään souto\nollut vähän tavatonta ponnistusta. Istuen saalillansa kallisti hän\npäänsä mätästä vasten.\n\nLehtori istui mietiskellen hyvän aikaa. Unta hän ei tuntenut\ntarvitsevansa. Sattumalta hänellä ei nyt myöskään ollut mitään\ntekemistä kanssansa, kuten usein muulloin.\n\nJo aikoi hän lähteä noutamaan jotakin työtä. Vaan yht'äkkiä kiintyi\nhänen katseensa isoon muurahaiseen, joka laukkasi hänen polvellansa.\n\n\"Kas sinua veitikkaa!\" Luunapilla hän singautti sen oikeaan\nolinpaikkaansa. \"Saavatkohan makaajat olla niiltä rauhassa?\" Hän astui\nhiljaa ensin toisen, sitte toisen riippuverkon luo. Niissä ei näkynyt\nmitään eikä puissakaan, joihin ne oli sidottu.\n\nLehtori tarkasteli katseillaan myöskin saalia, jolla rouva Streng\nmakasi. \"Ahah, tuossapa on muutamia!\" Hän kiireimmiten karkoitti\nrauhanhäiritsijät. Mutta mitä enemmän hän niitä hätyytti, sitä\näkäisemmin yhä uusia ryhtyi rynnäkköön. Viimein oli lehtorilla kylliksi\ntyötä pitäessään suuren saalin reunoja puhtaina kutsumattomista\nvieraista.\n\nRouva Lajunen raotti silmiään. Hän ei ensin käsittänyt, missä\noli. Olo vain tuntui niin suloisen raittiilta: hikinen kuumuus ei\nvaivannut, niin kuin muulloin kammarin sohvalla herätessä, eikä\npääkään ollut raskas. Hän ummisti jälleen silmänsä, huolimatta ottaa\nasiasta tarkempaa selkoa, aikoen vain nauttia oikein kyllälti tätä\nodottamatonta hyvinvointiansa.\n\nEi hän kuitenkaan enää uudelleen nukkunut. Tuulen henki hiukan\nhumahutti puiden latvoja. Lintu pyrähti lentoon. Niistä hän viimein\nmuisti olopaikkansa ja että muitakin oli siellä metsikössä.\n\nKuului vähän oksain raksetta. Rouva avasi silmänsä ja näki miehensä\npuuhailevan rouva Strengin tienoilla, koetti nousta, mutta ei osannut.\n\nLehtori huomasi liikettä vaimonsa riippuverkosta ja läksi tutkimaan,\njoko hän heräsi, sekä auttoi hänet alas.\n\n\"Mitä sinä siellä puuhasit?\"\n\n\"Karkoittelin muurahaisia\", selitti lehtori viattomasti.\n\n\"Onko täällä niitä?\" — Rouva kauhistui omasta puolestaan.\n\n\"Näkyy olevan maassa, vaan ei puissa.\"\n\nSamassa tuli Mari tuomaan kahvia, kun oli nähnyt herrasväen lähdön\nmäelle päin eikä Katri antanut hänen jättää kahvia seisomaan.\n\nSiihen keskeytyivät rouva Lajusen arvelut ja utelemiset. Mieli myöskin\noli nyt niin virkeänä ja iloisena, että hän ei huolinut pahastua\nsemmoisista mitättömyyksistä kuin tuosta, jotka oli nähnyt.\n\nTähän puheen hälinään ja kahvikompeiden kilinään toisetkin heräsivät\nkokonaan virkistyneinä.\n\nNytpä kahvilla olikin maku, jollaista rouva Lajunen harvoin muisti\ntunteneensa.\n\n\"En minä oikein käsitä, miten tämä olo nyt tuntuu niin virkeältä ja\nhauskalta\", virkkoi lehtori.\n\n\"Kyllä minä aina voin toimittaa yhtä hauskaa, jos vain suostutte minun\nohjeihini. Noustaan aikaisin, ollaan liikkeessä ja puuhataan jotakin\",\nneuvoi lehtori.\n\n\"Mitäpä täällä on puuhaamista\", vastusti häntä rouvansa.\n\n\"Jos sinua ei mikään miellytä, niin vaikea sitä toisen on tehdä sinulle\nmiellyttäväksi. Itsensä pitää kunkin osaaman hankkia itselleen huvia.\"\n\n\"Ehk'et ole ihan väärässä\", myönsi viimein rouva. Mitäpä siinä\nvastusteleminen auttoi, kun oma kokemus nyt todisti toista.\n\nVielä selvemmäksi varttui tämä kokemus parin kolmen viikon kuluessa,\njoll'aikaa rehtori ja rouva Lajunen lakkasivat ikävöimästä sateen\ntuloa, korttipeliä ja kaupungin seuroja sekä vähitellen huomata\nmaalla elämisen edes jotakuinkin siedettäväksi, ell'eivät sitä vielä\ntunnustaneetkaan erittäin kaihottavan hupaiseksi.\n\nOmituinen oli todellakin rouvain luonteiden vastakkaisuus. Yhä useammin\nalkoi lehtori varsinkin nyt, kuin enemmän oleskeltiin yksissä, tavata\nitseään vertailemasta heitä toisiinsa ja ihmettelemästä, miksi hän\ntuota eroa ei ennen ollut huomannut, kunnes hän viimein arvasi syyksi,\nettä hänellä ei ollut vielä ennen ollutkaan tällaista vertailemisen\ntilaisuutta.\n\nMikäli tämä asia hänelle selvisi, mitä suloisemmaksi, etevämmäksi\nja käytöllisemmäksi tosi ihmiseksi hän huomasi rouva Strengin, sitä\naremmaksi hän muuttui käytökseltään häntä kohtaan, varsinkin oman\nvaimonsa läsnä ollessa. Hänellä oli salaisuus, vaarallinen heille\nkaikille, jos se vain tuli syrjäisen tietoon, joka sitä osaisi käyttää\nväärin, sovun sotkemiseksi.\n\nLehtorin mieli oli alkuaan ollut avoin kuin virheetön peili, mutta sen\npinta oli vähitellen himmennyt sikäli, kuin hän oli huomannut rouvansa\nkykenemättömäksi käsittämään sellaista syvällistä selvyyttä.\n\nNytkin hänestä tuntui oikein raskaalta tuon salaisuuden pitäminen.\nMutta jos hän olisi sanonut vaimolleen, että rouva Streng oli häntä\nymmärtävämpi tai muuta sen tapaista, niin olisi vaimo sen käsittänyt\nmoitteeksi ja ollut liian ylpeä sitä kärsimään, samalla olisi vaimo\nmyöskin saanut mustasukkaisuuden aihetta, joka sitte olisi tuottanut\nsuurta kiusaa sekä hänelle itselleen että myöskin lehtorille.\n\nJonkun ajan jaksoivat rehtori ja rouva Lajunen kestää uutta\nelinjärjestystä, aikaista nousemista ja liikkeellä oloa, niin kauan\nkuin se kaikki uutuudellaan viehätti. Mutta eräillä ihmisillä on\nomituinen taito saada käsissänsä kaikki pian vanhenemaan. Niinpä nytkin\nrehtori kohta kokonaan kyllästyi \"itsensä vaivaamiseen\" ja palasi\nentisen ikävyyden seuraan. Rouva Lajunen jaksoi vähän kauemmin nauttia\nluonnon virkistystä, mutta uupui hänkin. Hänellä olikin muutos ollut\nliian suuri, niin että se, äkisti toimeen pantuna, enemmän uuvutti,\nkuin kukaan osasi edeltä päin arvata.\n\nMikäli entiselleen palaaminen toisilla tapahtui, jäivät lehtori\nja rouva Streng kahden sekä kroketti-peliin että soutelu- ja\nkävelyretkille. Lehtori tosin koetti kartella yhdessä oloa, mutta kun\nrouva Streng, aina hilpeä ja iloinen, sattui kumppaniksi, ei hän voinut\nhäntä kieltää, kun näet tahtoi sentään olla laimin lyömättä tavallista\nkohteliaisuutta.\n\nVähitellen kasvoi lehtorin mielessä omituinen kaipaus, ystävän\npuutteen tunne, sellaisen ystävän, jolle aina voisi puhua suoraan\nkaikki ajatuksensa ja joka ne oikein käsittäisi. Ja tämä kaiho kasvoi\nsitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän käsitti, että hänen vierellänsä\nusein oli sellainen ystävä, mutta hänellehän hän ei saattanut puhua.\nTuo tunne vahvistui viimein niin voimakkaaksi, että voimakas mies oli\nkokonaan musertua sen taakan alle.\n\nRehtori turhamaisuudessaan uskoi itseänsä sekä muodon muhkeudella että\nmuilla ominaisuuksilta kaikista miehistä etevimmäksi, joten hänelle ei\nedes johtunut mieleenkään, että lehtorin seura ehkä saattaisi tulla\nvaaralliseksi hänen vaimollensa. Mitäpä tuosta, jos lehtori souteli\nhäntä, kun kerran näkyi olevankin kuin luotu raskaan työn tekoon.\n\nJos rouva Lajunen viihtyi rehtorin seurassa, niinkuin näytti viihtyvän,\nniin mitäpä outoa siinäkään olisi rehtorin mielestä ollut. Päin vastoin\nei rehtoria olisi ollenkaan kummastuttanut, jos rouva Lajunen olisi\npitänyt häntä miestänsä etevämpänä, vaikkapa mielistynytkin häneen,\nkoska lehtori ei kuitenkaan näyttänyt pitävän suurta lukua vaimonsa\nseurasta.\n\nNäin rehtori usein mietiskeli istuessaan kiikkulaudalla lehtorin\npihassa rouvan vastapäätä, joka kiikkutuolissaan lueskeli romaaneja.\nHarvoin he mitään puhuivat, ja rouva taisi välistä unhottaa koko\nrehtorin läsnä olonkin, koskapa hän joskus jotenkin suoravaisesti\nhuuteli ja komenteli piikojansa sieltä ulkoa käsin, kuitenkin nyt jo\npaljon sävyisemmin kuin ensi päivinä, ollessansa tyytymätön maalla\noloon.\n\nRouva Lajusen mielessä, kun hänen miehensä yhä enemmin ikään kuin\nhäipyi naapurirouvan seuraan, rupesi vähitellen kasvamaan jonkinlaista\noutoa levottomuutta, ja se suurensi tuon muurahaissodan hänen\nsilmissään aika isoksi tapaukseksi. Tosin hän ei vielä ollut nähnyt\nmuita samaan suuntaan viittaavia todistuksia, mutta saattoihan niitä\nolla tapahtunut hänen näkemättänsäkin. Kuitenkaan ei hänelle johtunut\nmieleen tehdä samoin miehellensä kuin jo alkoi uskoa miehensä tekevän\nhänelle, mutta päätti salaa tarkastella hänen käytöstänsä.\n\n\nIV.\n\nJoutui mansikka-aika ja hyvä marjakesä tulikin. Päivärinteet olivat\nkirjavinaan punaisia, viljelemättömiä Pohjolan hedelmiä, makeampia kuin\nmitkään viljellyt marjat.\n\nEräänä aamuna lehtori Lajunen jo aikaisin läksi liikkeelle, oikeastaan\nkävelylle, vaan otti kuitenkin korisen käteensä eteen ehkä sattuvan\nmarjikon varalle.\n\nHän kiersi järven rantaa lähimmälle mäelle peltojen taa ja astuskeli\nmitään erittäin ajattelematta, mutta muistamatta mansikoitakaan. Ei hän\nmyöskään ollut vaipunut luonnon ihailemiseen, kuten tavallisesti ennen.\n\nViimein hänen eteensä ilmestyi parin pensaan takaa joku, joka\nkyyrysillään todellakin kokoeli Luojan ja luonnon antimia, eikä se\nollut kukaan muu kuin rouva Streng, joka oli sinne ehtinyt ennen häntä.\n\nLehtori yritti peräytymään, mutta liian myöhään; rouva jo huomasi\nhänet. Hänen siis täytyi tervehtiä.\n\n\"Hyvää huomenta!\" vastasi iloinen ääni. \"Kyllä näitä marjoja on täällä\nteillekin, ei teidän sen tähden tarvitse paeta.\"\n\n\"En minä sen tähden yrittänytkään.\" — Hän ei koettanut salata paon\naiettansa.\n\n\"Minkä tähden sitte? Sanokaapas, miksi te olette viime aikoina\nruvenneet pelkäämään minua. Olenko minä muuttunut julmemmaksi vai\nmiten?\"\n\n\"Ette suinkaan. Päin vastoin olette liiankin hyvä.\" — Lehtori tarkoitti\nyleensä kaikkia niitä rouvan ominaisuuksia, jotka häntä miellyttivät,\neikä erittäin niin sanottua hyvyyden avua.\n\n\"Ei kukaan voi olla liian hyvä, eikähän hyvyyden pitäisi ketään pakoon\najaa. Ettekö enää pidä minua ystävänänne?\"\n\n\"Pidän liiaksikin.\"\n\n\"Nyt minä en teitä ollenkaan ymmärrä.\"\n\n\"En minä itsekään. Sen vain tunnen, että minun tarvitsisi puhua, mutta\nen voi kellekään.\"\n\n\"Ettekö minullekaan?\"\n\n\"Kaikkein vähimmin teille.\"\n\n\"No, kyllä ainakin yhdelle voitte puhua, tuonne!\" Hän osoitti kohti\ntaivasta.\n\nLehtori punastui. Oliko hän unhottanut Jumalansa! Todellakin viime\naikoina, silloin kuin oli hautonut tuota salaisuuttansa, joka nyt oli\nollut vähällä pujahtaa ennen aikojaan hänen suustansa, kenties, kuten\nhän tähän asti luuli, sotkemaan toisen, ehkäpä useammankin henkilön\nrauhaa.\n\nHän astui reippaasti rouvan luo, antoi kättä ja lausui vain yhden\nsanan: \"kiitos!\"\n\n\"Mitäpä siinä on erittäin kiittämistä. Tietystihän Jumalalle voi kuka\nhyvänsä puhua kaikki asiansa.\"\n\n\"Niin tosiaankin, mutta hän yritti minulta unohtumaan. Nyt olen\nselvillä, ja tuo teidän yksi viittauksenne minulta poisti ahdistuksen.\nNyt minä myöskin voin puhua suoraan teille, kun näen, että teidän\nrauhanne ei häiriydy.\"\n\n\"Mikä sitte muka saattaisi häiritä minun rauhaani?\"\n\nLehtori jätti siihen vastaamatta. Vasta hetkisen kuluttua virkkoi hän:\n\n\"Minä olen nyt tänä kesänä huomannut, mikä suuri ero on teidän ja minun\nvaimoni välillä.\"\n\n\"Tuskin suurempaa kuin teidän ja minun mieheni välillä. Minä olen\nhuomannut enemmänkin. Silloin kuin teidän rouvanne laittoi meille\nkaupunkilais-illalliset, joita te ette näyttäneet hyväksyvän, sanoi\nViktor kotiin palattuamme, kun niiden pitojen johdosta kiistelimme,\nettä te ja minä sopisimme paremmin yhteen kuin hän ja minä. Minusta\nhän siinä arvasi ihan oikein enkä minä sitä siis vastustanutkaan, vaan\nsanoin mitä nytkin sanon, että mikä kerran on mahdotonta, miksipä sillä\nrupeisimme sotkemaan rauhaamme, ehkä vielä toistenkin.\"\n\nLehtori vaipui ihmettelemisen äänettömyyteen. \"Saatammehan siltä pysyä\nystävinä\", jatkoi rouva. \"Minä huomasin teidän yrityksenne totuttaa\nrouvaanne toisiin tapoihin ja rupesin mielelläni auttamaan; toivoin\nnäette samalla, että Viktorikin hiukan luopuisi muutamista tavoistaan.\nKun se ei onnistunut täydellisesti teille — Viktor näyttää olevan\nkyllin onnellinen sellaisenaan kuin on — olen sitte tarkastellut,\nmiten te tästä asiasta selviäisitte. Minua pakenemisenne näytti olevan\nmielessänne jotakin, johon en tahtonut antaa teidän eksyä. Sen tähden\npiti minun saada teidät ennen puhumaan ja muistamaan velvollisuutenne,\nkuin kokonaan jouduitte harhateille.\"\n\nLehtorin ihmettely yhä kasvoi. Miten tarkka aisti tuolla rouvalla!\n\n\"Niin, pysykäämme ystävinä\", virkkoi hän viimein. \"Näenhän, että on\nturha teiltä mitään salata ja että teihin myöskin voi kuka hyvänsä\nluottaa. Teillä on aina oikea pohja. — Ja nyt poimikaamme marjoja, että\nkotiinkin joudumme.\"\n\n\"Minun korini on kohta täysi. Saanko auttaa teitä?\"\n\n\"En minä tiedä minkään sitä estävänkään, ell'ette tahdo lähteä edeltä\nkotiinne. Kyllä minun koriini mahtuu.\" Pian täyttyi lehtorin kori\nkahden poimiessa.\n\nKotimatkalla ryhtyi rouva Streng vielä puhetta jatkamaan.\n\n\"Minun pitäisi oikeastaan huomauttaa teille vielä yksi asia, joka\narvattavasti on teillä pysynyt epäselvänä, ell'ette vain pahastu minun\ntunkeutumisestani teidän asioihinne.\"\n\n\"Mistäpä minä voisin teihin pahastua. Huomaanhan, että te kuitenkin\nnäette kaikki oikeassa valossa.\"\n\n\"Katsokaas, mieheni uskoo itseään niin eteväksi kaikin puolin, että\nhänen ei tarvitse peljätä jättäessään minua kenen seuraan hyvänsä. Sen\ntähden minä voinkin olla aivan vapaa, ei hän tule mustasukkaiseksi.\nMutta tiedättekö varmaan, että teidän rouvanne yhtä lujasti luottaa\nvaltaansa teidän ylitsenne?\"\n\nLehtorilta ikään kuin silmät kerrassaan aukesivat. Hän edelleen\nhavahtui suloisesta unesta.\n\n\"En tosiaankaan tiedä. Kiitos viittauksesta. Nyt kyllä arvaan, mitä\ntahdotte ja mikä on velvollisuuteni. Mutta auttakaa, jos horjun.\"\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse pyytääkään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Lajusella oli myöskin salaisuutensa ja sitä hautoessaan hän\nvähitellen oli melkein sairastunut. Umpimielisyys esti häntä sitä\nilmasemasta edes miehelleen, kaikkein vähimmin se toki sai tulla hänen\ntietoonsa; ennemmin joku kaupunkilaisystävistä voi sen kuulla ja ruveta\napulaiseksi tutkimusten teossa.\n\nMutta maalla oloa kesti liian kauan. Rouva alkoi nukkua levottomasti ja\nnähdä puoli valveillakin asioita, joita sitte uskoi tosiksi ja jotka\nvain pahensivat hänen tilaansa. Hänen rakkautensa ei tosin ollut varsin\nsyvällinen laatuansa, vaan tuo romaaneista opittu mustasukkaisuuden\ntauti tuntui niin erittäin sopivalta syyltä tekeytyä kärsimyksen\nuhriksi ja sen nojalla taipumuksensa mukaan kiusata itseään ja piikoja,\njoita hän taas alkoi juoksuttaa ja komentaa yhä enemmin.\n\nOli rouvassa sentään syvimmällä kätkössä myöskin oikeuden ja tosi\nihmisyyden siemen, vaikka se oli tähän asti pysynyt kehittymättä,\nosaksi lehtorin itsensä tähden, hän kun oli avioliittonsa alussa liian\npian luopunut rouvansa kasvatuksesta taikkapa ollut liian jyrkkä siinä,\nosittain myöskin sopimattomain kaupunkilaisystävättärien tähden, he kun\nrouvan turhamaisuutta yhä kiihdyttelivät. Nyt kun nämä ystävättäret\nolivat poissa ja päin vastoin oli usein tilaisuus kuulla oikeampia\ntapoja ja ajatuksia, alkoi se ihmisyyssiemen itää ja samalla kasvattaa\nkiivasta ristiriitaa rouvan mielessä entisen nukkemaisuuden ja vasta\nitävän uuden ihmisen välillä.\n\nTämän ristiriidan tähden tuntui mustasukkaisuustauti vielä\nrasittavammalta. Mutta vanha puoli oli vielä niin paljon voitolla, että\nrouva ei omin neuvoin siitä jaksanut selvitä.\n\nNyt kun lehtori tänä äsken kerrottuna aamuna nousi, oli rouvakin\nollut sen verran liikkeellä, että sattumalta huomasi rouva Strengin\nlähdön kori kädessä. Hän oli nukkuvinaan uudestaan; mutta kun lehtori\npeseydyttyään ja pukeuduttuaan läksi ulos, riensi hän salaa ikkunasta\nkatsomaan, menikö hänen miehensä samanne päin. Ihan oikein: kori\nhänelläkin kädessä ja samaa tietä. Eiköhän tuo ollut vain edeltä päin\nsovittua!\n\nVielä oli liian aikainen nousta. Rouva siis palasi vuoteelleen ja\nvalvottuaan hyvän aikaa vaipui horrostilaan, joka ei vähääkään\nvirkistänyt, vaan sen sijaan antoi mielikuvitukselle vapaan tilaisuuden\nkiusata hermostoa ja luoda ilmi eläväksi kaikenlaisia kuvia, joita ei\navoimin silmin nähdä eikä huolitakaan nähdä.\n\nJa mielikuvitus tietysti jatkoi ja kehitteli kernaimmin niitä kuvia,\njoita mieli oli täysimpänä. Se loi makaajan nähtäväksi kauniin\nmarja-ahon ja siihen lehtorin ja rouva Strengin marjoja poimimaan.\nHe ensin pysyivät etempänä toisistaan, mutta lähenivät vähitellen ja\nviimein pistelivät mehukkaita mansikoita toinen toisensa suuhun ja\npoimivat niitä toinen toisensa koriin.\n\nTämän kaiken oli rouva Lajunen näkevinään pensaston takaa, johon muka\noli kätkeytynyt heitä tarkastelemaan.\n\nViimein poimijat muka nousivat seisomaan, syleilivät ja suutelivat\ntoisiansa.\n\nSe toki jo oli liikaa.\n\nLehtorin asunnossa kuulivat Katri ja Mari kyökkiin, jossa odottelivat\nrouvan heräämistä, kovan parahduksen. Mari juoksi sisään.\n\nOmasta äänestään heränneenä istui rouva sängyssään märkänä hiestä ja\nsilmät oudosti leimahtelevina. Tottunut lääkäri olisi niistä heti\nnähnyt kuumeen oireita.\n\n\"Missä lehtori on?\" kysyi hän.\n\n\"En minä tiedä, jo hän oli poissa, kun minä heräsin ja yritin kahvia\nviemään.\"\n\n\"Ette te tiedä mitään, mutta tiedän minä itsekin. Hän suu...\"\n\n\"Oikeaan aikaan hän toki muisti, että Mari olikin vain piika ja\nkeskeytti syvälle kätketyn salaisuutensa tunnustuksen.\n\n\"En minä nyt jaksa nousta,\" sanoi hän sitte selvemmällä äänellä, \"tuo\nvain kahvia ensin.\"\n\nMari riensi toimittamaan.\n\nRouva painui takaisin makuulle. Kuuma vuode melkein poltti, mutta\nruumis oli niin hervakka, että tuntui ikään kuin vajoavan lävitse.\nPutoamista peljäten hän ummisti silmänsä ja hiukan vapisi.\n\nKatri kuitenkin paraiksi toi kahvin, että rouva pääsi vaarasta. Hän joi\nkupin, jopa toisenkin, ja vähän virkistyi hetkiseksi, kunnes kahvin\nlämpö tuotti uutta kuumetta. Ei ollut ajattelemistakaan ylös nousemista.\n\nHetkisen kuluttua saapui lehtori kotiin.\n\nRouva kuuli hänen askeleensa ja huomasi niistä, että hän astui suoraa\npäätä hänen luoksensa.\n\nLehtori asetti mansikkakorinsa pikku pöydälle sängyn viereni, jossa\nkahvitarjotin äsken oli ollut.\n\nRouva aukasi silmänsä nähdäkseen, rohkeniko tuo mies enää katsoa häneen\nsuoraan. Niin varma oli rouva alkavan kuumeen käsissä äsken näkemänsä\nunen todellisuudesta.\n\n\"Joko olet hereillä? Katsos, miten kauniita mansikoita!\"\n\nSekä ääni että käytös olivat ihan suoravaiset eikä katseessakaan\nnäkynyt mitään arkuutta.\n\nRouva ensin oli vähällä muistaa, että unta hän kaiketi olikin nähnyt;\nvaan toinen tunne oli vahvempi. Hän ajatteli: \"teeskentelijä! mutta\nosaan sitä minäkin teeskennellä!\"\n\n\"Kalinoita tosiaankin\", virkkoi hän ääneensä ja alkoi syödä hyvällä\nhalulla, kuten näytti.\n\nLehtori hyvillänsä, että hänen äsken tehdyn päätöksensä toimeen panon\nalku onnistui niin hyvin, viivähti vähän kammarissa, ja rouva sen aikaa\nsöi syömistään marjoja.\n\nMutta mansikat ovat petolliset. Tervettä ne virkistävät, vaan lapsille\nja heikkohermoisille tuottavat kuumetta. Rouva Lajunen kun ei vielä\nollut syönyt tukevampaa ruokaa, vaikuttivat marjat tyhjässä vatsassa\nihmetyttävän nopeasti. Taudin alku kehittyi kovaksi kuumeeksi; sairas\nalkoi houraella.\n\nLehtori istui taukoamatta sairaan luona. Kuultuaan hänen houreistansa\nasioita, joita oli tarpeeton antaa palvelijain kuulla, päästi hän heitä\nsisälle ainoastaan välttämättömille asioille, vaan muuten teki itse\nkaikki, mitä sairaan hoitoon kuuluu.\n\nEi rouva kuitenkaan aina ollut houreen tilassa. Selkeämpinä hetkinään\nhän kyllä huomasi miehensä valppauden, huomasipa myöskin, että rouva\nStreng usein kävi siellä ja kuuli miehensä ja hänen keskusteluistaan,\nmiten perin väärä koko hänen luulevaisuutensa oli ja miten kerrassaan\njalo nainen tuo naapurirouva oli, jota hän tähän asti oli halveksinut.\n\nSiitä huomiosta hänen hourehetkensä alkoivat vähitellen lyhetä ja\nharveta. Kuitenkin hän mielellään makaeli silmät ummessa selvänäkin\nvälistä vain katsellen salaa miestänsä, ja nähtyään hänen huolestuneen\nmuotonsa päätti hän koettaa ansaitakin miehensä rakkautta.\n\nTäten ei tauti tullut pitkälliseksi. Kuudentena päivänä sairas jo\narvaeli olevansa terve, vaikka tosin vielä heikko.\n\n\"Annatko anteeksi, että olen sinua väärin käsittänyt?\" kysyi hän\nsilloin mieheltään.\n\nLehtori hämmästyi tätä muutosta. Hänen mielessään välähti autuaallinen\ntunne, ensi kerran siitä asti, kuin hän oli vihille astunut rikkaan\nja äitinsä puolelta ylhäissukuisen neiti Savolinin kanssa, jonka oli\noppinut seuroissa tuntemaan viehättäväksi tytöksi.\n\nHeti hän avioelämänsä ensi päivinä oli huomannut pahasti pettyneensä,\nmutta kuitenkin nurisematta kantanut rangaistusta siitä, että oli\nosittain rikkauden houkutuksesta antautunut huolettoman toimeen tulon\ntoivoon.\n\nNyt lehtori tarttui siihen vähäiseen toivon korteen, jonka vaimonsa\nhänelle ojensi.\n\n\"Etkös enää ole mustasukkainen?\" kysyi hän iloisesti.\n\n\"Rouva Strenginkö tähden? En, vaikka sinulla olisikin kyllin kyllä\nsyytä luopua minusta ja rakastua häneen; hän sen ansaitsisi monta\nvertaa paremmin kuin minä.\"\n\n\"Jos tunnet käsittäneesi minua väärin, niin sillähän se jo on\nsovitettukin. Mutta olisiko se tosiaankin mahdollista?\"\n\n\"On se ihan totta. Olenhan tässä maatessani kuullut ja huomannut\npaljonkin. Ja sitte ajattelin, että tuskinpa vain minä olisin sinua\nniin hoidellut, kuin sinä nyt hoidit minua. Johtui sitte myöskin\nmieleeni, että tosiaankaan minä en tähän asti ole tehnyt mitään sinun\nhuviksesi enkä myöskään ole osannut olla kiitollinen siitä, mitä sinä\nolet tehnyt minulle. Jos et ole liian malttamaton, etkä vaadi yht'aikaa\nliian paljoa, niin koetan muuttua kokonaan toisenlaiseksi.\"\n\nLehtori ei kyennyt vastaamaan. Hän vain ääneti kyynelsilmin syleili\nvaimoansa.\n\n\"Arvaatko, mistä tämä mieli nyt on minulle tullut?\"\n\n\"En, mahdoton minun on sitä arvata. Houreistasi luulin ihan toista.\"\n\n\"Minä unissani näin sinun juuri näin hellästi syleilevän, arvaat toki,\nketä, ja hän sitä paremmin ansaitsisikin. Mutta kyllä nyt tiedän, että\nuni oli sula valhe. Sinä et rakasta häntä, vaan minua.\"\n\n\"Älä sano niin; en minä ole sinua oikein rakastanut ennen kuin nyt.\"\n\nPitkät selitykset kasvoivat molemmin puolin ja niiden johdosta lehtori\nvaimoinensa alkoi nyt vasta viettää lempiviikkojansa luonnon helmassa,\nmutta eivät ne siltä olleet vähemmin suloiset. Lehtorilla tosin täytyi\nolla hyvä varasto kärsivällisyyttä; sillä eipä vanhoista tavoista niin\näkisti päästä; mutta hän osasi aina vähitellen saada tahtonsa noin vain\nkiertoteitä huomatuksi ja karttaa jyrkkiä vaatimuksia, jotka vaimoa\nolisivat suututtaneet ja kiusantekoon ärsyttäneet.\n\nHyvänä apuna oli rouva Lajusella naapurirouvan esikuva. Heistä tulikin\nhyvät ystävät ja eroamattomat kumppanit. Väsymätön oli rouva Streng\nopetuspuuhassaan ja iloksensa huomasi hän oppilaansa hyvin edistyvän.\n\nRehtori yksin pysyi osattomana näistä tapauksista ja muutoksista. Mutta\nkun rouva Lajunen alkoi yhä enemmän seurata toisten tapoja ja olla\nmukana kävelyretkillä, katsoi hänkin vaikka vastahakoisesti olevansa\nvelvollinen mukautumaan. Ainoastaan aamu-unestansa hän ei jaksanut\nluopua.\n\nKaksi Kesävierastamme oli löytänyt onnen luonnon helmasta; kolmas\noli onnellinen omasta mahdistaan ja oman täydellisyyden tunnostaan;\nneljäs olisi kyllä ansainnut olla onnellisempi, mutta hän tyytyi siihen\nonneen, jonka velvollisuuksien täyttäminen ja hyvä omatunto tuottavat.\n\n\n\n\nHAAKSIRIKKO.\n\n\n\"Kun on huono pää, pitää lukea ahkerammin\", lausui eräänä keväänä\nkoulun loputtua kunnallisneuvos Curtén pojallensa Florianille, joka oli\ntöin tuskin päässyt ylemmälle luokalle, vaikka kyllä oli koettanut koko\nvuoden oikein voimainsa takaa lukea pinnistää.\n\nTuo säännöllisesti joka kerran koulusta arvosanoja tuodessa lausuttu\nkehoitus oli oikeastaan tarpeeton, sillä ei Florianilta suinkaan\nahkeruutta puuttunut, mutta hirmuisen kova pää hänellä oli aivan\npienestä pitäin. Mielellään hän oli ensi alussa kirjaimia katsellut,\nmutta nimet ne eivät ruvenneet, pysymään muistissa. Sittemmin koulussa\noli niin paljo kaikenlaista opittavaa, että kävi vielä mahdottomammaksi\nmuistin ahjoon sovittaa niitä kaikkia.\n\nKernaimmin olisi Florian viimein jättänyt koko lukemisen\nsikseen, varsinkin kuin kumppanitkin alkoivat pilkkaella hänen\nosaamattomuuttaan. Vaan silloinpa sanottiin kotona, että kovinhan\nnäyttäisi rumalta kunnallisneuvoksen pojan tyhmäksi jäädä, vaikka tosin\nei kaunista ollut tuokaan huonojen todistusten saanti.\n\nTämä tarttui mieleen ja siitä vähitellen kasvoi kiihkeä kunnianhimo,\njoka nytkin mainittuna keväänä oli Florianin melkein saanut itkuun\ntillahtamaan tuossa ihan kumppanien nähden, kun todistus tuli kouraan\nja hänet sanottiin päästettävän viidennelle luokalle ainoastaan\nahkeruutensa tähden.\n\nIsän lausuessa kertoiluksensa päätti Florian lukea vielä, ahkerammin\nja pani päätöksensä heti toimeen. Hänen vanhempansa kun asuivat\nlyseokaupungissa, ei hänellä ollut kotimatkastakaan huolta, Sentähden\nhän jo tutkintopäivän iltapuolella alkoi kirjan ääressä istumisensa.\n\"Ahkera, ole ahkera!\" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Niinpä\nkumppanit häntä tuskin koko kesänä saivat liikkeelle, taikka jos\nsaivatkin, oli hänellä ajatukset kirjoissa, joten hänestä ei kellekään\nhauskuutta ollut.\n\nKerran hänet puoli väkisin vietiin onkimatkalle. Hän istui muutamain\nkumppanien kanssa veneessä ja katseli tosin onkensa poloa; mutta siitä\njohtuivat hänen ajatuksensa siimaa myöten alas kaloihin, jotka muka\npiirustelivat siellä vanhan Kreikanmaan karttaa ja asettelivat sen\nmaakuntia paikoillensa. Vaan nepä eivät osuneetkaan oikein, vaikka\nkalat miten olisivat koettaneet; sen tähden niiden kesken syntyi kinaa\nja ne siinä mellastellessaan nykivät hänen siimaansa ja poloansa.\n\n\"Johan ne kalat vievät sinut koko miehen!\" ivasivat kumppanit.\n\n\"Missäs kohti se Fokis-maa on?\" kysyi Florian, voidakseen neuvoa\nkaloille ja siten toimittaa sinne rauhaa.\n\nKumppanit tietysti nauramaan ja ivaamaan. Florian joutui luonteensa\narkuuden tähden tuosta hämilleen, ja yhä harvemmin kumppanit häntä enää\nsaivat mihinkään lähtemään.\n\nKova pää vaati kovaa lukua ja luku ikäänkuin sulatti uhrinsa kirjoihin\nja teki, kuten muista näytti, hajamieliseksi.\n\nViime luokalle päästyään joutui Florian kaikkein ihmeeksi kihloihin.\nMutta omituisestipa se sekin tapahtui.\n\nKunnallisneuvoksella oli pidot ja Florian oli väkisin saatu\nfranseesiin. Hän istui parinsa vieressä. Soitosta johtuivat ajatukset\näänioppiin, mitenkä eri äänet saadaan eri pituisista ja paksuisista\npianonkielistä eri lailla pingoittamalla ja miten eri äänet tekevät eri\nsuuria aaltoja ilmassa.\n\nNiinpä Florian ei huomannut pitää vaaria tanssivuorostansa.\nVastatanssijat tulivat aivan eteen ja herra ivaten virkkoi: \"no,\nFlorian, suutele jo!\" tarkoittaen, että Florian parinsa kanssa olivat\nniin rakastuneet, että muuta eivät enää olleet vailla kuin suutelua.\n\nÄänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle\ntaholle. Hän luuli nyt oltavan \"kaivoleikkisillä\", jossa sormusta\nkuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi\nhuulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.\n\nTytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen,\nuskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat\neivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten\nvanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän\nsukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette\nkihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä\nvälttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.\n\nMitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan\nainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina\npitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut\njättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän\nvähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin\najatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista\njoko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ahkeruus kaikki voittaa.\" Niinpä Floriankin viimein pääsi\nylioppilaaksi.\n\nMutta silloin ne vasta huolet ja vastukset alkoivat.\n\nIsä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa\nFlorianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen\nkaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin\noli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan,\njosta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla\nitsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi\nruveta.\n\nNäistä siis ei ollut huolta. Mutta Florian ei ollut tottunut vapaasen\nelämään eikä vapaasen, omintakeiseen työhön. Hän oli tähän asti tehnyt\ntyötä käskettyä, lukenut, mitä opettajat luettavaksi määräsivät. Nyt\nhän ei itse osannut järjestää lukuansa, kun ei enää niin tarkkaa\nohjetta eikä ohjaajaa ollut.\n\nHän luki vain, luki ahkerasti aamusta iltaan milloin mitäkin ja\ntoisinaan kävi luennoilla kuulemassa konsa ketäkin. Mitäpä hän niistä\nluennoista hyötyi, ajatukset ne kun vain aina vastustamattomasti\nlivahtivat pois ennen vaikka vaivallakin opittuihin asioihin.\n\nTämä se alkoi Floriania huolettaa, ja niissä huolissaan hän muuttui\nhyvin lyhyessä ajassa umpimieliseksi ja synkäksi, kun vilkas\nmielikuvitus ryhtyi luomaan eteen kaikenlaista ikävää.\n\nLisette kirjoitteli tuon tuostakin ja kyseli, joko hän oli saanut\nselville uransa ja ryhtynyt sille valmistautumaan.\n\nSe saattoi Florianin melkein tuskihinsa. Kunniantunto ja kunnianhimo\nestivät vastaamasta eittävästi, eikähän valhekaan olisi pitkälle\nauttanut, ainakaan useampia lukukausia.\n\nViimein hän päätti kirjoittaa isällensä asian koko synkeydessään ja\ntekikin kirjeen suunnitelman valmiiksi eräällä luentotunnilla.\n\nAsuntoonsa palattuaan pyysi Florian johonkin tarpeesen rahaa\nemännältänsä. Isä näet, arvaten poikansa kykenemättömäksi muistamaan\njuoksevia asioitaan ja hoitamaan varojaan, oli pannut hänen\npankkiiriksensa asunnon emännän.\n\nSilloin emäntä antoi hoitolaalleen kunnallisneuvoksen kirjeen, joka\nsamana päivänä oli saapunut hänen kirjeensä sisässä. Isä Guldén siinä\nkertoi monen takauksen tähden olevansa ihan joutumaisillaan vararikkoon\nja samalla kehoitti Floriania nyt rohkeasti pitämään huolta itsestään,\nniinkuin monen muunkin ylioppilaan täytyy tehdä.\n\nFlorian ei ensin käsittänyt oikein koko asiaa, vaan selvisihän se\nviimein.\n\nOlipa siinä miettimistä Florianin laiselle miehelle. Neuvottomuudessaan\naikoi hän jo surmata itsensä, mutta kauhistui sitä tekoa, eikähän se\nmuutenkaan oikein soveltunut kunnianhimoiselle mielelle. Karttaakseen\nkiusaustakin siihen sulloi hän uuteen revolveriin, jonka oli kerran\nsaanut lahjaksi, kaksi jäljellä olevaa patroonia ja työnsi aseen\nnuttunsa taskuun, aikoen viedä sen asekauppaan myötäväksi.\n\nMatkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon\nylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.\n\nMiten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät\najatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin\nkoneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja\nsitte jälleen asetellut paikoilleen.\n\nSiinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla\npatroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen\nvarasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä\nmiettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri\nnoin!\n\nLukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa\nkuka sanomia, ken mitäkin.\n\nYht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun.\nKaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he\nFlorianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos\nsalista.\n\nFlorian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa.\nEi, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä.\nJa reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?\n\nFlorian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia\nkäsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen\nlauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle,\nvähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa\nluoti luusta sisään.\n\nSe teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi\nraukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.\n\nKun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat\nulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka\nitsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.\n\nOnneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti\nja vavahteli ruumis.\n\nLääkärin apua oli aivan käsillä, vaan turha vaiva. Nutun rintataskusta\npilkisti paperin nurkka. Toivoen siitä saatavan selitystä kamalaan\ntekoon, otettiin se käsille ja luettiin.\n\nSe oli tuo Florianin kirjeen suunnitelma isällensä. Hän siinä kuvaili\ntilansa tukaluutta ja arvaeli siihen joutumisensa syitä sekä lausui\nlopuksi:\n\n\"Jos olisin nuorempana päässyt johonkin käsin kosketeltavaan työhön,\nsen toki olisi täytynyt totuttaa tosi elämään, vaan nyt häilyn ilmassa.\nIsä, voi miksi miksi et ajoissa pannut minua jonkin käsityön oppiin?\nEhkäpä se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä.\"\n\n\n\n\nVASARAKAUPPA.\n\n\nI.\n\nHiljakseen vieriskeli markkinoilta toisille kuljeksivan kauppiaan\nraskas tavarakuorma kauniina syyspäivänä illan suussa pitkin maantietä,\njoka hyvästä täytteestä kovana kumisi alla kuin kallio. Toisissa,\nomissa kärreissään vähän keveämmän kuorman lisänä istui itse kauppias,\nteräväsilmäinen, nuorenpuolinen mies vielä nuoremman vaimonsa kera.\nHevosien paluuttajaksi mukaan lähtenyt poika ajoi varsinaista kuormaa.\n\n\"Kuulepas, Mari\", virkkoi kauppias erästä pitkää mäkeä noustessa, \"ei\ntämä markkinoilla vaelteleminen enää oikein lyö leiville. Liian monta\non ruvennut samaa neuvoa pitämään.\"\n\n\"Mitäpä meillä on muutakaan neuvoa. Vielä ovat ansiot liian pienet\najatella yhteen paikkaan asettumista. Paljo noita on kauppiaita\nkaupungeissakin.\"\n\n\"Eihän meidän olekaan pakko asettua kaupunkiin.\"\n\n\"No mutta, Jaakko, vielä vähemmin kannattaa ruveta maalle asettumaan.\nJohan nyt on maakauppiaitakin melkein joka kylässä. Ja vaikeaksi käy\nvähillä varoilla kilpailla entisten kanssa.\"\n\n\"On tällä kulmalla vielä paljo sellaisiakin seutuja, joista on\nlikimmäisiin kauppiaihin hyvä heilaus matkaa. Katselehan vähän\nympärillesi esimerkiksi tänä iltana, kun tästä ensimmäinen kylä tulee,\njohon muuten yöksikin jäämme.\"\n\nSiihen pysähtyi pakina, kun lähdettiin alamäkeä laskemaan ja se antoi\nkylliksi hevosen ohjaamistyötä. Eipä puhe jatkunut sitte entistä\ntasaisemmallakaan tiellä, sillä luonto alkoi isonlaisen salon jälkeen\nmuuttua ja vetää puoleensa huomiota. Vasemmalta päin aukesi muutamassa\ntien mutkassa eteen suuri järvi ja sen rannalta näkyi loitompaa\njo viljeltyjä seutuja. Hevosetkin siitä vilkastuivat ja läksivät\nhalukkaammin taloja tavoittamaan.\n\nTie kohosi vähitellen harjanteelle eli kylänseljälle ja kohta vierivät\nkuormat ensimmäisten mökkien ohitse, jopa viimein muutamain talojenkin,\njotka sekä ulkoasultaan että puhtaudeltaan olivat tavallisia\nitäsuomalaisia: eivät kehua kannattaneet, mutta toimeen niissä tultiin,\nehkä välistä huonommastikin.\n\nSen sijaan näkyi pelloilla tiheässään ruiskekoja sekä ohra- ja\nkauranärtteitä, jopa joitakuita ylivuotisiakin todistamassa, että\nHarjulan kylässä ei ainakaan leivän puutteessa eletty.\n\n\"Katsos noita!\" huomautti kauppias vaimollensa. \"Onko köyhyyttä vai\nmitä arvelet?\"\n\n\"Eivätpä näytä viljan puolesta köyhiltä. Mutta miten heillä rahaa\nlienee?\" kysyi Mari, tajuten täydellisesti miehensä ajatukset, että\njuuri Harjula hänen mielestään varsin hyvin soveltui kauppiaan\nkoetustantereksi.\n\n\"Miss' on ruista, siin' on aina rahaakin\", vakuutti Jaakko lyhyeen\nja käänsi jo hepoansa erääsen pihaan, johon kyytipoika oli edeltä\nkuorminensa kadonnut karjotan nurkan ta'itse.\n\nJättäen pojan kuorman vartiaksi riensi Jaakko vaimoineen porstuaan,\njonka molemmilla puolilla oli isot tuvat. Oikean puolisesta kuuluvat\nihmisäänet neuvoivat sisään neuvottelijoita kääntymään sinne päin,\nja Jaakko entiseltä muistilta pian löysi oven, vaikka ikkunattomassa\nporstuassa jo olikin melkein pilkko pimeä, kun vielä oven\nalapuoliskokin oli kiinni.\n\n\"Hyvää iltaa! terve taloon!\" toivotti Jaakko.\n\nIsäntä, roteva, kesk'ikäinen mies, Matti Vanhanen vastasi:\n\n\"Tulkaa tervennä! Kas, Kauppinenhan se onkin, eikä Jaakko enää näy\nolevankaan yksinään.\"\n\n\"Ikäväksipä tuo alkoi aika yksin käydä. Tämä on vaimoni, ja nyt olen\nnäyttelemässä vähän maailmaa hänellekin.\"\n\n\"No, höllittäkäähän nuttuja!\"\n\n\"Teemme, teemme sen työn, jos yösijaa talosta annetaan. Vaan ensin:\nVieläkö se, teidän liiterinne on lukollinen ja sopisiko sinne meidän\nkuormamme? niitä on kaksikin.\"\n\n\"Ei lukosta juuri kehumista, vaan säilyy täällä kuormat vaikka\nmaantielläkin. Saatetaanhan nuo sentään ajaa sinne, jos sattuisi yöllä\nsadetta tulemaan.\"\n\n\"Pankaas, hyvä emäntä, vettä ja hiiliä samovaariin; sill' aikaapahan\nlämpiää, kuin käyn kuormat korjaamassa. Minä tuon sieltä tieheiniä,\nälkää panko omianne.\"\n\nIsäntä läksi Jaakon kanssa toimittamaan suojaa sekä kuormille että\nmyöskin hevosille, joiden muusta hoidosta sai poika pitää huolen.\n\nEmäntä otti uunilta teekeittiön, kävi täyttämässä sen vedellä ja ryhtyi\nhiiliä sytytellessään pakinoimaan tupaan jääneen Marin kanssa.\n\n\"Mistä se Kauppinen onkaan kotoisin? Ei tuota ole tullut kysytyksi,\nvaikka on hän jo monesti käynyt meillä.\"\n\n\"Viipurin puolestahan me olemme molemmat.\"\n\n\"Oletteko jo kauankin olleet naimisissa?\"\n\n\"Vasta neljä kuukautta.\"\n\n\"Eikö se alinomainen matkaaminen väsytä? En minä vain jaksaisi sitä\nkestää. Ei rauhaa milloinkaan.\"\n\n\"En tiedä ajan pitkään. Nyt ei vielä ole väsyttänyt. Onpa hauska vähän\nliikkuakin.\"\n\nJaakon ja isännän tulo keskeytti puhelun, vaikka eiväthän he olisi sitä\nkieltäneet; muuten vain naiset luonnostansa puhelevat mieluisemmin\nkeskenään ja miesten läsnä ollessa supajavat, ell'ei heiltä erittäin\nkysytä.\n\nJaakko kantoi eväskorin penkille pöydän päähän, joka, ollen veistetty\nkahdesta suuresta juurikasta, seisoi keskellä peräseinää, leveämpi pää\nikkunaa, kapeampi ovea kohti. Avattuaan korin kaivoi hän siitä ensin\nesille teetä ja sokuria sekä tyydytti talon pikku pojan uteliaita\nsilmäyksiä nostamalla aika ripun vesirinkelejäkin pöydälle. Vesi\nherahti pikku Matille suuhun, mutta oi hän sentään julennut pyytää,\nvaikka kyllä kovin mieli teki.\n\n\"Maltahan, kunnes teevesi kiehuu, saat sitte sinäkin\", lohdutteli\nJaakko pienokaista.\n\n\"Onko tässä muita kyliä likellä?\" kysyi hän melkein samaan jatkoon\nisännältä.\n\n\"On tässä kyliä montakin, vaikk'ei aivan tien varrella; eivät ne juuri\nnäy maantielle.\"\n\n\"Miten varakasta tämä seutu on? Tässä kylässä kyllä näkyy olevan\nkasattu kekojakin.\"\n\n\"Onhan tuota tultu toimeen. Tässä kylässä ei ole yhtään kitutaloa, ja\neläjiä ne ovat muutkin. Hyvät on maat meillä; jos keitä elos rupeaa\nhuononemaan, niin on syy työn teossa eikä maissa.\"\n\n\"Niin, niin, elää ahkera huonommallakin paikalla, laiska kituu missä\nhyvänsä.\"\n\n\"Ei sitte saattane olla ketään, joka haluaisi myödä taloansa?\" jatkoi\nJaakko, vähän aikaa vaiti oltuaan ja mietiskeltyään, miten paraiten\nsaisi tiedustelluksi niin paljon kuin mahdollista paikkakunnan oloja.\n\n\"Ei ainakaan tässä kylässä kenenkään mieli tehne luopua leivästä,\ntuskinpa muissakaan näillä seuduin.\"\n\n\"Kun kaikki ovat varakkaita, miksi eivät rakenna itselleen parempia\nkartanoita? Vai ovatko metsät huonot?\"\n\n\"Eipä moisissa vikaa; kyllä niissä rakennustarpeita olisi toisellekin\nantaa, mutta ei tule tehdyksi; aika menee niin tarkoilleen maatyön\ntekoon.\"\n\n\"Ja rahdin vetoon. Eikö niin?\"\n\n\"Käydään vähin rahdissakin, vaan ei muut paljon kuin köyhimmät talot.\nNe, ne siellä hyöstyttävät vieraita pihoja ja jättävät omat työnsä\ntekemättä. Vaan sieltähän ne sentään hankkivatkin rahaa kaikkiin\nmaksuihinsa.\"\n\n\"Mistäs muut saavat?\"\n\n\"Voista enimmäkseen.\"\n\nTaas pysähtyi puhe.\n\nTeetä juodessaan korvattomasta kahvikupista ja lohkolaitaiselta\nteevadilta, jollaisia talon molemmat toisetkin parit olivat, katseli\nKauppinen niitä hyvin pitkään ja kysäsi sitte hetkisen päästä:\n\n\"Tottahan sentään vouraamalla saisi jonkun maatilkun, jos ken haluaisi\nkartanon paikaksi?\"\n\n\"On tässä maata sen verta liikenemään, mutta kukas tänne suotta\nrupeaisi kartanoja rakentelemaan? Ei täällä kannata muiden elää kuin\noikean talonpojan, eikä talonpoika tule toimeen paljailla kartanoilla,\nhän tarvitsee paljon muutakin.\"\n\n\"Olisiko esimerkiksi teillä sellaista joutavaa kartanon paikkaa,\ntynnyrinalan verta?\"\n\n\"Mitä, aiotteko te jättää matkustelemiset? Vai mitä varten sitä niin\nkyselette?\"\n\n\"Sepähän sitte nähtäisiin. Muuten vain kysyn.\"\n\n\"On tässä puolen virstan päässä sievä mäenkunnas, jota itsekin olen\nkatsellut kartanon paikaksi. Mutta eipä suinkaan minulla enää saane\nmuutetuksi, kun ei tullut nuorempana tehdyksi. Siihen näkyy järvikin\nniin hyvästi, vaikk'ei tähän. Ja maat siinä ympärillä ovat ihan yhtä\nhyvät kuin tässäkin.\"\n\n\"Pitäisipä oikein käydä katsomassa.\"\n\n\"Tänä iltana ei näe enää, vaan huomeisaamuna sopii käydä.\"\n\n\"Olisipa lähdettävä aikaisin edelleenkin.\"\n\n\"No, ette ainakaan pimeässä vielä lähde. Se on ihan tien varrella.\"\n\nSeuraavana aamuna Kauppinen kävi Vanhalan isännän kanssa ennen hevosten\nvaljastusta mäenkunnasta katsomassa, mielistyi siihen ja vourasi sen\nynnä tynnyrinalan peltomaata viidestäkolmatta markasta vuodelta, josta\nhinnasta myöskin kauppiaan elukkain piti saaman käydä yhteisellä\nlaitumella talon karjan kanssa.\n\nKun vourakirjat oli tehty, joista kiireessä jäi pois ajan määrä,\nvaikku Kauppinen oli mielessään aikonut viittäkymmentä vuotta, läksi\nhän kuormillensa ajamaan, luvaten markkinoilta palatessaan tarkemmin\nmäärätä kartanoiden sijan ja sopia kivijalkain teosta jo samana syksynä\nennen maan jäätymistä. Matti Vanhanen lupasi erittäin sovitusta\nmaksusta toimittaa kiviä paikalle jo siksi ja sitte työn aikana lisää\ntarpeen mukaan.\n\nHyvillään näin oivallisesta kaupasta läksi Matti pellolle maantien\nvarrelle syyskyntöä jatkamaan.\n\nPäivällisajan lähestyessä astui tietä myöten Kylänpään Sakari, toisen\ntalon isäntä, kirves takana vyön alla.\n\n\"Jumal'avuks'!\" toivotti hän Matille, joka juuri painalsi aatran\nsyvempään kiinni pientaren laitaan ja ryhtyi päästämään hevosta\naisoista samalle neliölle haeskelemaan niukkoja ruohon korsia.\n\n\"Jumal' ann' apua!\" vastasi hän. \"Mistäs sinä kaalat?\"\n\n\"Kävinpähän tuolla pieleksiä korjailemassa; olivat vähän kallistuneet;\npojan veitikat ovat kiskoneet pois tukia. Jospa minä ne saisin kiinni!\"\n\n\"Mistäpä heidät arvaat? Jätä rauhaan.\"\n\n\"Täytyyhän jättää pakostakin. — Hyvinhän sillä Kauppisella oli vahvat\nkuormat.\"\n\n\"Niin oli. Kohta hänestä tulee meidän kylän asukas\", ilmoitti Matti\nriemumielellä uutisensa.\n\n\"Hm, vai niin!\"\n\n\"Mitä vai niin ja hm?\"\n\n\"Niin tuota, minä en olisi hänelle toki taloani antanut.\"\n\n\"No, eihän hän minunkaan taloani saanut; ainoastaan yhden tynnyrin alan\njoutavaa maata.\"\n\n\"Katsohan vain, eikö vie taloasi kokonaankin kuin entinen piru, joka\nsai miestä sormesta kiinni ja vei sitte koko miehen.\"\n\n\"Älä hätäile, hyvä naapuri, onhan sitä nyt minullakin sentään vähä\njärkeä; en minä rupea taloani syömään enkä hävittämään.\"\n\n\"Hyvähän olisi, jos niin kävisi. Mutta ole varoillasi, ja muista minun\nsanani, jos hullusti käypi.\"\n\n\"Pannaan, pannaan mieleen. Mutta pidä vain itse varasi. Ei meidän\ntalomme kaltainen toki tyhjästä häviä.\"\n\n\"Hyvä olisi! hyvä olisi!\" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli\npäätänsä.\n\nMatti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa\npäivälliselle.\n\n\"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille\", kertoi Matti\nsyödessään kotiväelle, \"kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä\nkartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle\nkaupat.\"\n\n\"Mitäpä tuossa tuon vertaisessa on kadehtimistakaan\", arveli emäntä.\n\n\"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului.\nJa vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa\nnyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas\nsen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa\nvoisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä\nkyllä kostui.\"\n\nTuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan.\nKaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin\ntulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa\noli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.\n\nSakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun\nei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:\n\n\"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö\nsinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin\nhyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?\"\n\n\"Ei se nyt enää peräydy, kun on kerran tehty kirjat.\"\n\n\"Hm! vai niin! Sepä oli paha, se!\"\n\n\"Minkä tähden? Ja mitä sinulla on Kauppista vastaan? Eikö hän ole rehti\nmies?\"\n\n\"No, enhän minä hänestä mitään pahaa tiedä erittäin, mutta en erikoista\nhyvääkään.\"\n\n\"Mitäs sitte valittelet taikka oikeastaan tarkoitat kaivelemisellasi?\nSano suoraan!\"\n\n\"Tulee puoti liian lähelle kyläämme. Se minusta on pahasti, hyvin\npahasti.\"\n\n\"Mikäpä vaara siinä sitte olisi?\"\n\n\"Kun on puoti lähellä, tulee siitä aina otetuksi tavaraa enempi kuin\netäältä haetuksi, ja se on vaarallista, se, sanon minä. Mutta koska ei\nenää käy auttaa, niin olkoon sitte.\"\n\nJa hyvästeltyään läksi Sakari, päätänsä vieläkin pudistellen.\n\n\nII.\n\nLähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja\nasettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa\nkauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi\nvarustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin,\nmutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa\nsittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.\n\nNyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun\nHarjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat\nKauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. \"Ottakaa\ntavarassa!\" vastasi hän aina lyhyeen.\n\n\"Eipä minulla ole tavaran tarvista\", koetti monikin vastustaa.\n\n\"No, tulkaahan sentään katsomaan,\" houkutteli Kauppinen, \"eikö mitään\nlöytyisi, jota talossa tarvitsisitte.\" ja kun miehet kerran astuivat\ntavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:\n\n\"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta\nmarkkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös\nkelpaa tehdä saappaiksi!\"\n\nSamaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä\naikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia,\nkirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.\n\nPieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen\npuhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana\nasuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty\nseisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä\ntavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin,\nkuin ei ollut mitään punnittavana.\n\nAstuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli\nhäntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota\nhän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen\ntähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku\nkansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:\n\n\"No, mitäs pytyssä on? Ruvetaankos kauppojen tekoon?\"\n\n\"Olisihan tässä vähä voita, jos hinnoilla sovitaan.\"\n\n\"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa\nvain 60.\"\n\n\"No, kahvia minä siitä ottaisin. Punnitkaahan voi ensin.\"\n\nKauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka\nsiitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai\npainopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai\nvoiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois\nvastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille,\nviedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä\ntehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti\npöytään.\n\n\"Neljännestä vaille neljä naulaa!\" julisti hän päätökseksi.\n\n\"Ei se nyt tainnut olla oikein\", arveli Sakari. \"Se juuri kotona\npunnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa.\"\n\n\"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan\", myönsi Kauppinen\näkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua\ntasapainoon. \"Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa.\"\n\n\"Kummapa se! Mutta pankaahan nyt sama paino kahvia ja sokuria yhteensä.\"\n\n\"Ei siitä niin paljon saa, kahvi on kalliimpaa.\"\n\n\"Minä maksan lisää rahassa, pankaa vain!\"\n\nKauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon\npaperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten\nrunsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt\npainot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä\ntavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.\n\nSakari maksoi hinnan eroa 30 penniä naulalta ja läksi.\n\n\"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua\nvastaan\", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. \"Aina hän vain\nkatsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla.\"\n\nMari ei tuohon ehtinyt mitään vastata, kun silloin juuri tuli toisia\nostajia.\n\nVähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja\näsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut\ntulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.\n\n\"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys\", alkoi Sakari. \"Tällä samalla\npuntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti\nneljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin\nteitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos\npunnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin\nneljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän\npainavat vain neljännestä vaille neljä.\"\n\n\"Katsoittehan te itse, kuin punnitsin?\"\n\n\"Kyllä minä katsoin ja katson nytkin tästä.\"\n\n\"Syyttäkää sitte itseänne.\"\n\n\"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa;\npunnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale.\" Ja Sakari nosti voin\npaperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. \"Katsokaas\nnyt, onhan tässä neljä naulaa.\"\n\n\"Niinpä näkyy olevan ja vielä paperinkin paino.\"\n\n\"No, antakaa sitte tällä puntarilla minulle myöskin kahvit ja sokerit.\"\n\n\"Saatte neljännesnaulan lisäksi.\"\n\n\"En minä huoli teidän sokuritoppa-paperistanne.\"\n\n\"Maksaapa se paperi minullekin.\"\n\n\"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se\npainaa kaksi luotia.\"\n\nSakari kaatoi kahvit kauppiaan pussista omaansa, pisti pussin puntariin\nja vaati lisää. Kauppias vastahakoisesti totteli, kunnes puntari näytti\nkaksi naulaa kaksi luotia. Sitte Sakari sitoi pussin koskea kiinni,\npisti sokuripalaset suupuoleen ja sai siihenkin lisää.\n\n\"Jos tahdotte meidän kylässä ruveta kauppaa pitämään, niin jättäkää\npois vehkeileminen! sanon minä ajoissa. Kohtuullista voittoa minä en\nkiellä ottamasta, mutta rehellinen peli. Ja nyt hyvästi tällä kertaa!\nLaittakaa vaaka kuntoon toiseksi kerraksi. Arvaattehan, että minä en\npidä tätä asiaa salassa, eikä se keino siis auta. Hyvästi!\"\n\n\"Pahaapa näkyy Sakarilla tosiaankin olevan mielessä meitä kohtaan\",\nvastasi Mari nyt vasta miehensä äskeiseen ihmettelyyn.\n\nKauppinen, mitään virkkamatta, päästi vaa'an seljän toisesta päästä\npois pienen lyijymurikan. Hänen kyllä mieli paloi halusta kurittaa\ntuota häiritsijää, mutta mahdoton oli päästä häneen kiinni, ainakaan\nvielä nyt.\n\nVanhalan isäntä, saatuaan aikaa myöten kuulla tämän tapauksen,\nmuisti itsekseen jotain samanlaista vajautta ja alkoi vähän katua\nkauppaansa, että oli Kauppisen ottanut maallensa, mutta toivoi hänen\nkuitenkin tästä jo viisastuvan. Sitä paitsi tuntui niin mukavalta\nsaada ihan ilmaiseksi tuo viisikolmatta markkaa vuodessa, vieläpä\nlisää työn teosta nyt rakennusaikana, jopa hirsistäkin, joita oli\nluvannut omasta metsästään itse vetää Kauppiselle. Tosin häntä jo oli\nvähän kyllästyttänyt kiven veto, kun Kauppinen oli kiviä moittinut\nhuonoiksi ja sen tähden maksanut vähemmän, kuin oli luvannut; vaan\nolihan siitä sentään ollut ansiota, vaikkapa vähempikin. Eikä Vanhanen\nluullut Kauppisen toki osaavan hirsiä halventaa. Vielä nuo olivat\nluvut pitämättä töistä ja muista saamisista sekä otoista Kauppisen\nkanssa, joka oli aina vastannut, että ehditäänhän vielä katsella;\nmutta Vanhasen muistaen piti siellä olla koko joukko rahaa tallessa;\njoutipahan säästyä, kunnes tarve tuli.\n\nJoulun jälkeen alkoi sitte hirren veto, kuin Kauppinen ensin kävi\nnoutamassa lisäksi tavaraa koko kymmenen kuorman. Vanhanen veti\nvetämistään määrän mukaan, kunnes hirsikasa kasvoi aika suureksi, ja\npyysi sitte Kauppista mittaamaan.\n\n\"Ehditäänhän nuo katsoa\", yritti Kauppinen taaskin sanomaan, mutta\nläksi kuitenkin, kun Vanhanen huomautti, että pian sekautuvat hänen\npuunsa toisten tuomiin, ja kahden kesken he astuivat hirsiläjän luo.\n\n\"Eihän tuo ole viisisylinen\", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä,\njoka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; \"eikä tämä\ntäyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa.\"\n\nVanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne\nnyt olivat vajaat?\n\n\"Kyllä pitää mitata uudestaan. En minä usko muuta kuin omia silmiäni.\"\n\n\"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta\nmitattakoon!\" taipui Vanhanen. \"Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi\nliikuttelemaan.\"\n\nVanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin\nkanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen\noli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.\n\nKauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin\nhienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä\nhän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka\nsovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta\nviisisylisestä puusta.\n\n\"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että\nlyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!\" uhkasi suoravainen Sakari.\n\n\"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti\", mörähti Kauppinen äkäisesti,\nmutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka\nkyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan\nhengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.\n\nJa tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin\nvääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta\ntakaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin,\nmilloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan\nuskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin\nneuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei\nolisi ollut aivan helppo selvitellä.\n\nOlipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus\nulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä.\n\"Eihän tuolla mitään kiirettä ole\", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi\nvain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita\nja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain\ntahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä\nvähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia\ntiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin\nomaansa ikään.\n\nTätä paitsi oli Kauppisella toinenkin keino, johon Sakari ei myöskään\npystynyt kiinni tarttumaan; houkutteleminen, ja se veteli paljon\nparemmin kuin väärä vaaka. Jos hänen kerran onnistui saada yhden\ntalon täys'kasvuinen tytär ostamaan jokin kauniskaavainen huivi, niin\ntietysti kaikki kylän toiset tyttäret kiiruhtivat saamaan samanlaiset.\nVarsinkin alkoi hyvin mennä kaupaksi karttuuni sekä tiheämpi ja\nharvempi pumpulipalttina. Tyttäret ja emännät alkoivat tuhria laskuja,\nminkä verran tulee maksamaan kotikutoinen puolivillainen, jota siihen\nasti oli yksinomaan pidetty, ja mikä vaiva oli pellavan kasvatuksessa,\nsiivoamisessa ja vaatteeksi tekemisessä; ja ne laskut osoittivat,\nettä kotikangas muka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin Kauppisen\nkankaat, niin että hulluahan olisi ollut ruveta enää tulevaksi kesäksi\nkylvämään pellavasta tai itse kutomaan edes villakangastakaan; sopihan\nmyödä villatkin Kauppiselle, maksaa vähän lisää ja ottaa häneltä\nsievempitekoista valmista.\n\nKauppinen tietysti ei ollenkaan huolinut huomauttaa naisväelle, mitä\nitsekseen hyvillänsä mietti, että mihin he sitte aikoivat käyttää sen\naikansa, joka tähän asti oli kulunut vaatteen tekoon, ja mistä saada\nsitäkään rahaa, joka karttui hänen laatikkoonsa noista hänen huokeista\nkankaistaan. Ei, hän päin vastoin yhä viritteli taipumusta samaan\nkotityötä hyljeksivään suuntaan ja hymyellen kokosi vain rahaa ja\ntavaraa talteen.\n\nTäten Kauppinen puuhaeli ja rakenteli, sai kartanonsa tavaralla\nvalmiiksi, maksamatta juuri nimeksikään rahaa, ja muutti siihen\nasumaan, oleskeltuansa lähes vuoden Vanhalassa, ja se vuosi oli\ntuntunut niin tavattoman lyhyeltä sekä Vanhalan väestä että\nKauppisesta, mutta pitkät sillä oli jäljet.\n\n\nIII.\n\nJoutui joulu-aika iloinensa leikkinensä, ensimmäinen sen jälkeen, kuin\nKauppinen muutti omaan kartanoonsa.\n\nVanhanen tarvitsi Tahvanan ajajain varalle vähän enemmän kahvia ja\nisoja vesirinkelejä, kuin jouluvarastosta enää oli jäljellä, ja\npistäysi sen tähden toisen joulupäivän aamuna aikaisin Kauppilaan sekä\npihan puolisosta ovesta puotikammariin, jota tietä hän oli muidenkin\nkuullut käyttäneen, milloin tarvitsivat pyhäpäivinä tavaraa puodista.\n\nKauppinen istui kammarissaan, käski Vanhalan isäntää istumaan ja läksi\ntoimittamaan, mitä ostaja halusi. Kohta hän palasikin, tuoden kaksi\npaperipussia ja ison rinkelirihman paljaana.\n\nVanhanen yritti avaamaan kukkaroansa.\n\n\"Ei, hyvä isäntä, en minä pyhänä rahaa ota; tulkaa huomenna maksamaan,\nniin samalla saatamme sitte katsella kirjatkin ja tehdä luvut.\"\n\n\"No, sama tuo minusta on\", virkkoi Vanhanen, otti tavarat, sanoi\njäähyväset ja astui kotiinsa, tapaamatta ketään matkalla.\n\nSeuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle\ntaikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella\nsaamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle\noli myöty.\n\nKauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei\npuotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan\nryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään\nottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi;\neikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja\nsiitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn\nloputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran\nkylää häirinneet juopuneen rähinällä.\n\n\"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?\" alkoi viimein isäntä,\nkun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan\nluvun tekoa.\n\n\"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on\ntehty, eikä sitte ole enää muistelemista.\"\n\nHän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla,\nasiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti\nviimein vähän epävarmalla äänellä:\n\n\"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata\nviisikolmatta markkaa.\"\n\nVanhanen ällistyi, niin odottamaton se uutinen oli.\n\n\"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko\nerehdyksestä velaksi?\"\n\n\"En minä kauppa-asioissa koskaan erehdy.\"\n\n\"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta,\nkuin olitte meillä?\"\n\n\"On se tähän merkitty: viisitoista markkaa.\"\n\n\"Mutta se on liian vähä, ainakin viisikymmentä markkaa pitäisi panna,\nkun oli valmis punkin.\"\n\n\"En minä maksa enempää kuin viisitoista. Hyvä on teille sekin;\nmuutenhan ette olisi tuvastanne saaneet mitään, tyhjänä kun olisi\nollut.\"\n\n\"Entäs kiven veto ja hirret ja työ?\"\n\n\"On nekin pantu kirjaan, ja voit ja lihat.\"\n\nJa Kauppinen luetteli kaikki, josta hänen oli maksettava Vanhaselle.\n\"Ja summa on kaikkiaan sata yksitoista markkaa neljäkymmentä penniä.\n\n\"Kyllä sitä saamista pitäisi olla enempi minun muistellakseni. Mutta\nvaikkapa olisi vain senkin verta, niin mitenkäs ihmeen tavalla minä\nsitte velassa olen?\n\n\"Niin, teillä on ottoja vielä enempi: Kaksisataa kuusineljättä markkaa\nja viisikahdeksatta penniä.\"\n\n\"Jopa se on vielä ihmeempi ihme\", kummasteli Vanhanen, oltuaan\nhämmästyksestä hyvän aikaa vaiti. \"Mitä kummaa minä olen teiltä ottanut\nniin paljon? Luetelkaapas kaikki ne otot.\"\n\n\"Tämäpä on hyvin pitkä rätinki. Ettekä te itse olekaan ottanut kaikkea.\"\n\nMutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä\nkummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen\nluettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana\nrahana ja tavarana sekä kysäsi:\n\n\"Ovatko nämä nyt oikein?\"\n\nVanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä\nkolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan\nilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.\n\n\"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan\ntullut\", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi\nluetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia,\nhirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo\noli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta\nHarjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan,\nTosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan\nhuivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin\nemäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut\nKauppisen vaimolta.\n\n\"Eikö sitä lahjaksi annettu?\" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen\nlukiessa.\n\n\"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin\npitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta.\"\n\n\"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään\nniin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois\nne!\"\n\n\"Ei kannata, ei kannata.\"\n\n\"Mutta minä en maksa niitä.\"\n\n\"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne\ntavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin.\"\n\n\"Nytpä kummissa käsin ollaan! Miten tästä nyt sitte oikein\nselvitäänkään?\"\n\n\"No, se ei mikään konsti eikä silmänkirja ole. Pistäkää vain nimenne\ntuohon paperiin noin poikittain. Vai ettekö osaa kirjoittaa? — Kalle!\"\nhuusi hän puodin ovesta, \"kutsupas se päiväläis-Jussi ja tule itsekin\nhänen kanssansa tänne kammariin! — Niin, tämä on vain tuollainen pieni\nsadan viidenkymmenen markan velkakirja kuudeksi kuukaudeksi.\"\n\n\"Sata viisikolmattahan sanoitte velkaa olevan. Miksi sitte puoli toista\nsataa?\"\n\n\"No, tällaisia papereja periessä ei sitte makseta enää mitään korkoa;\nsen tähden pitää panna sen vertaa runsaammin jo edeltä päin. — Kas\nniin, tässä on pieni velkakirja, mutta kun tämä isäntä ei osaa itse\nkirjoittaa nimeään, niin kirjoita sinä, Kalle, ja pankaa molemmat\nnimenne todistajiksi. Piirrättehän toki puumerkkinne? ei sen hyvyydestä\nlukua ole.\"\n\nNäin puhuen yhteen jatkoon taukoomatta, että Vanhanen ei saanut\nvähääkään vuoroa, joudutti Kauppinen paperin tekoa lailliseen kuntoon\nsekä käski viittaamalla pois palvelijansa, joista renki olikin vain\npäiväläisen nimellä, että paremmin kelpaisi ainiaan todistajaksi.\n\n\"Nyt on välit selvillä. No niin, eikä tällä paperilla niin pahaa\nkiirettä ole, vaikka se onkin tehty kuudeksi kuukaudeksi. Kunhan\npidätte mielessänne joskus, milloin sopii.\"\n\nJa Kauppinen pisti vekselin laatikkoonsa.\n\nVanhanen läksi pahoillansa astua juntustamaan kotiinsa, ajatellen\nitsekseen:\n\n\"Eipä se Kylänpään Sakari tainnut ollakaan ihan väärässä, kun pelkäsi\npuodin tuloa liian lähelle. Menenköhän kertomaan hänelle koko asian?\nMutta en menekään. Hän vain sanoisi: enkös jo varoittanut? Ja sitte\nsellainen häpeä: velkaa Vanhalan isännällä, joka toki on aina tähän\nasti tullut toimeen omillaan. — Ihme ja kumma, mikä niistä rihkamista\nkarttuu summaa. Liian lähellä tosiaan olivatkin toisessa tuvassa. Ja\nsitte vielä ilkeävätkin ottaa maksua, vaikka itse lahjaksi tarjoilevat!\nSenkin petturit! — Eihän tuo nyt vielä talo mene puolen toista sadan\ntähden. Mutta pahaan aikaan sattuu se maksu, juuri silloin, kuin\nitsekin alettaisiin tarvita kiireimpiin töihin. Ei, loppu tästä pitää\ntulla puodissa juoksemisesta ja nyt ihan kerrassaan. Enkä minäkään\nolisi ottanut sieltä rahaa, joll'en olisi luullut olevani saamassa,\nkuten hän aina vakuuttikin.\"\n\nNyt hän jo astui porstuaan ja tupaan sekä julisti, että Kauppilasta ei\nenää kukaan saanut ottaa mitään hänen tietämättänsä, ei lahjaksikaan,\nkoska entisistäkin lahjoista oli maksu otettu ja sillä tavalla peijattu\nkoko taloa.\n\nEi hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa edes vaimolleenkaan, että\nnyt oltiin ensi kerran velassa. Emäntähän olisi sitä vielä vähemmin\nkäsittänyt kuin isäntä itse eikä hänkään nyt enää olisi ulkoa päin\nmuistanut luetella kaikkia ottoja, kuu niitä oli niin paljo.\n\nSiihen se asia jäi tällä kertaa Vanhalassa tarkemmin selvittelemättä,\nolivatko kaikki Kauppisen kirjaan merkityt otot tosiaankin otetut vaiko\nei ja olivatko edes kaikki annotkaan tarkkaan luvussa. Kukapa sen osasi\ntaata, kun ei omaan muistiin ollut luottamista niin pitkältä ajalta.\n\nYhtään paremmin ei käynyt muidenkaan isäntien luvunteko Kauppisen\nkanssa. Tosin velkasummat olivat paljon pienemmät, mutta jok'ainoa\nheistä kuitenkin jäi velkaan ja piirsi merkkinsä tuollaiseen\nvekseli-velkakirjaan, kuka minkin verran vastustellen. Yksitellen\nhe olivat kaikki käyneet luvuilla ja yksitellen he myöskin pitivät\nvelkansa häpeänään ja salaisuutenaan, ja tuo sama häpeä se heitä esti\njyrkemmästi vastustamasta Kauppisen vaatimuksia ja keräjiin menon\nuhkauksia, kun he näet ennemmin kärsivät jonkun verran vahinkoakin,\nkuin päästivät asiataan oikeuteen asti, jossa käynyt tai käytetty\nmies oli kaikkein Harjulan kyläläisten mielestä melkein kuin puoleksi\nkunniansa menettänyt. Tästä syystä pysyivät nämä kunkin omat asiat\nKauppisen eduksi salassa ja kätkössä.\n\n\nIV.\n\nViisi vuotta oli kulunut ja Kauppinen sill'aikaa jo päässyt\nrikastumisen alkuun, ei kuitenkaan niin hyvästi, kuin hän oli toivonut,\neikä myöskään niin sukkelasti, kuin alussa näytti. Ja sen hidastuksen\nsyynä oli taaskin sama Kylänpään Sakari.\n\nTuo kaikkien Kauppisen asioihin joutuneiden velkautuminen suuremmassa\ntai vähemmässä määrässä ei näet ajan pitkään pysynyt salassa Sakarilta.\nHän urkki urkkimistaan tietoja ja sai ensin yhden, sitte toisen ja\nvähitellen kaikki muut paitsi Vanhasen ilmoittamaan asiansa hänelle,\nja silloin Sakari heti ryhtyi mietiskelemään pelastuskeinoja, eikä\nniiksi hänen mielestään kelvannut mikään muu kuin ensin entisten asiain\nsuorittaminen ja sitte pysyminen erillään koko Kauppisesta.\n\nMutta sepä olikin helpompi toivoa kuin toteuttaa. Sillä Kauppinen piti\nniistä kiinni, jotka kerran oli köysiinsä saanut, vaikka höllempäänkin.\n\nViimein Sakari kuitenkin luuli keksineensä keinon, kutsui kokoon\nmuutamia isäntiä, joilla oli vähin velkaa, ja kehoitti heitä maksamaan\nkaikkea kerrassaan kuitiksi, vieläpä antoi itsekin rahaa lainaksi\nniille, jotka suostuivat olemaan ottamatta enää velkaa. Toisia sitä\nvastoin, joilla oli suuremmat velkasummat, hän neuvoi pitämään ne\ntarkasti muistissaan, että ne eivät enää pääsisi kasvamaan, vaan\npikemmin lyhenisivät vähän kerrassaan. Hän myöskin huomautti heille,\nmiten kasattukeot olivat hävinneet heidän pelloiltansa ja miten kohta\noli häviävä kasvavakin vilja, jos vain ei ajoissa katsottu eteensä eikä\nkatkaistu kauppatavaran tulvaa.\n\nKauppinen puolestaan ponnisteli kaikin voimin. Kun ei yksi naula\nvetänyt, löi hän aina toisia: hankki yhä uusia tavaroita, jotka\noutoudellaan viehättivät, toi muun muassa puuastioitakin koko\nkuormittain Venäjältä, möi niitä alussa huokeammasta sekä kehui\nja selitteli, että suottahan oli aikaa tuhlata sellaisten tekoon\nkotona, koska kerran hänellä oli sievempiä ja niin perin mitättömästä\npolkuhinnasta.\n\nKuitenkin onnistui Sakarin selvittää isäntiä aivan vapaiksi, vaikka\nhäneltä tosin siinä puuhassa omaltakin pelloltaan kasattukeot\nvähenivät, ei kuitenkaan rahan puutteesta, vaan sen tähden, että hän\nniillä mieluisemmin suoritteli toisten asioita kuin puhtaalla rahalla.\n\nPahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana\nsuorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista\nodottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä\nehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan\npaperiin.\n\nTämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen\nsitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko\nse oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä\ntäytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija\npaikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa\nsaada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa\noli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin\nisäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä\nvelan maksuksi.\n\nVähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja\nruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti\nuudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli\nviidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä\nsummasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä\nvuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.\n\nVanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva.\nViidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä,\nja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä\nkalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle\nvietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.\n\nTästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka\nharmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä\nja kurjuus.\n\nViimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän\nsieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi,\nmutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää\njuroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla\nmielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan,\nmitä oli tuleva.\n\nSeuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään\nkauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse\nVanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.\n\n\"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin\", vastasi Vanhanen\nlyhyeen.\n\n\"No, maksakaa sitte pois velkanne.\"\n\n\"En minä maksakaan.\"\n\n\"Minun sitte täytyy hakea se.\"\n\n\"Hakekaa vain.\"\n\n\"Myökää minulle sovinnolla puoli talostanne.\"\n\n\"En minä toki niin hullu ole.\"\n\n\"No, sitte minun täytyy myöttää kaikki tyyni, maat ja mannut\nkerrassaan.\"\n\n\"Parempi sekin minulle\"\n\nNyt ei Kauppinen enää käsittänyt Vanhalan isännän ajatuksia ollenkaan.\nMiten hänen oli parempi panna koko talonsa menemään kuin saada puolella\nasiansa kuitiksi? \"Mutta samapa se\", arveli hän, \"olkoon sitte\ntorpparina minulla; kyllä minä puoleni pidän loppusumman maksussa,\ntoivoakseni hän ei niitä rahoja saa arkun pohjalle panna. — Vaan\nolisikohan sillä juoni niidessä? Mitä vielä. Ei hän nyt niin äkisti\nrahaa mistään saa.\"\n\nTietysti hän heti pani saamisensa hakemukseen ja aikaa myöten kävi\nnimismies siltavoudin kanssa arvaamassa Vanhasen irtainta omaisuutta;\nmutta kun sitä oli ainoastaan viisi lehmää, yksi hevonen ja vähä pientä\nkarjaa sekä muuta kalua vain nimeksi, täytyi toimittaa samalla kerralla\nitse talokin myötäväksi.\n\nTätä juuri olivat Kylänpään Sakari ja Vanhanen toivoneetkin ja samaa se\nmyöskin toivoi Kauppinen, vaikka vallan toisesta syystä.\n\nVasarakauppa kuulutettiin. Myöntipäivä joutui viimein ja toi\nnimismiehen vasaroinensa Vanhalaan. Koko Harjulan kylä oli saapunut\nkatsomaan tätä ensimmäistä huutokauppaa, kuin miesmuistiin nyt\noli tapahtuva Harjulassa. Oli siellä pari muutakin, jotka olivat\netäisemmistä kylistä tulleet koettamaan onneansa, saamaan muka\nhuokealla omaa taloa. Vaan niiden kanssa oli Kauppinen jo edeltä päin\nsopinut, että heidän ei pitänyt korottaa irtaimiston hintaa, koska\nmuuten olisi talo saattanut jäädä ihan myömättä.\n\nTietysti oli Kauppinenkin siellä etuansa valvomassa. Häntä vain\nhyvin kummastutti, että Vanhalan väki ei ollenkaan näyttänyt\nolevan pahoillansa eikä hätäytynyt, niin että hän ei edes pystynyt\npilkkaamaankaan Mattia, kuten oli aikonut.\n\nRyhdyttiin myömään irtaimistoa. Kauppinen oli vaiti ja Sakari sai\nkaikki tyyni, kun vain nimeksikään hintaa tarjosi: lehmät kymmenestä\nmarkasta, hevosen viidestätoista ja samaan mukaan muut. Ei ainoakaan\nmuu Harjulan kyläläinen tarjonnut mitään, vaikka kyllä monen mieli\nteki; sillä heille oli Sakari puolestansa antanut ohjeet, kuten\nKauppinen ulkokyläläisille.\n\nKauppinen ihmetteli ja oli jo hyvillänsä talosta, joka nyt muka oli\nhänen omansa; sillä hän aikoi tarjota kerrassaan niin paljon, että muut\neivät siihen enää pystyneet lisäämään.\n\n\"Nyt tulee tila kartanoineen ja viljoineen; eikö niin ollut sovittu?\"\nvirkkoi nimismies, ja kaikki, joihin asia koski, myönsivät niin olevan.\n\n\"Neljä tuhatta!\" sanoi Kauppinen, silmät ilosta loistavina.\n\n\"Neljä tuhatta ensimmäinen kerta!\" huusi nimismies. \"Neljä tuhatta\ntoinen...\"\n\n\"Kahdeksan tuhatta!\" keskeytti Sakarin ääni sekä nimismiestä että noita\nulkokyläläisiä, jotka varustautuivat lisäämään sataa markkaa.\n\nSekä nimismies että Kauppinen niin ällistyivät, että toinen ei kyennyt\njatkamaan yksitoikkoista myöntitapaansa eikä toinen tarjoamaan enempää.\n\n\"Kahdeksan tuhatta ensimmäinen kerta!\" alkoi viimein nimismies,\n\n\"Sata lisäksi!\" ähki Kauppinen, hiki otsassa. Nyt hän jo alkoi ymmärtää\nSakarin aikeet: pakottaa hänet joko luopumaan huutamasta taikka\ntekemään itsestänsä lopun ja Matti Vanhalasta rikkaan miehen.\n\n\"Kymmenen tuhatta!\" virkkoi taas Sakari levollisesti ennen, kuin\nnimismies ehti ruveta huutamaankaan.\n\nNyt nimismies luuli Sakarin vain kujehtivan, suuttui ja ärjäsi:\n\n\"Ei tässä ole mikään leikin tekopaikka! Tiedä, että minä olen\nvirkatoimessani ja leikki voi tulla sinulle karvaaksi! — Neljä tuhatta\nensimmäinen kerta.\"\n\n\"Kymmenen tuhatta minä tarjosin\", oikasi Sakari nimismiehen\nmielivaltaista alennusta.\n\n\"Onko tämä Kylänpään Sakari tullut hulluksi?\" kysyi nimismies muilta\nläsnä olijoilta.\n\n\"Siltä ainakin näyttää\", ehätti Kauppinen vahvistamaan tuota\narvausluuloa.\n\n\"Ei, kyllä se on viisain mies kaikista, kuin tässä on.\"\n\n\"Ohoh!\" ärähti nimismies. \"Kykenetkö sinä sitte vastaamaan huudoistasi?\"\n\n\"Sittepähän nähdään.\"\n\n\"Kymmenen tuhatta ensimmäinen... toinen... ja kolmas... kymmenen\ntuhatta... kolmas... kerta!\"\n\nVasara paukahti.\n\n\"Nyt on Vanhalan talo minun\", selitti Sakari, \"ja jos Kauppinen tahtoo\nvielä pitää hallussaan kartanonsa paikkaa, niin on voura viisi tuhatta\nmarkkaa vuodessa.\"\n\n\"Ohoh, et vielä ole maksanut huutoasi.\"\n\n\"Enkä minä ole saanut saatavaani\", kiiruhti Kauppinen taas vahvistamaan\nnimismiehen lausetta.\n\n\"Tässä on Kauppisen saatava\", virkkoi Sakari, lukien omia ja muita\nlainattuja rahoja pöydälle puoli kahdeksatta sataa markkaa, \"ja paljoko\nsiitä menoo hakukulunkeja lisäksi?\"\n\nNyt jo nimismieskin älysi Sakarin juonen eikä enää vastustellut.\n\nKauppinen kuittasi paperit, pisti rahat taskuunsa ja pötki kiireimmiten\ntiehensä.\n\n\"Onhan minulla kahdeksan päivää maksuaikaa, herra nimismies?\" kysyi\nSakari koronkiskurin lähdettyä.\n\n\"On vaikka enempikin, jos tahdot.\"\n\n\"Olkaa sitte hyvä ja laskekaa nyt samalla tiellä, minkä verran\nVanhanen tulee saamaan minulta ja mitä teille tulee vaivoistanne. Minä\nsuorittaisin heti teidän vaivanne ja Vanhasen kanssa sovimme sitte\nkeskenämme, eikö niin, Matti?\"\n\n\"Käypihän se niin\", myönsi Vanhalan isäntä.\n\n\"No, sama tuo minusta\", sanoi nimismies, alkoi laskea, sai osansa sekä\nläksi hyvillänsä ja ihmetellen pois, kutsuen kuitenkin Sakaria ja\nMattia käymään perimässä huutokauppakirjat.\n\nPois hajautui muukin väkijoukko.\n\nIllempana astua juntusteli Kauppinen alla päin Kylänpäähän ja tapasi\nSakarin kotona.\n\n\"Oikeinko totta te tahdotte viittä tuhatta markkaa vouraa?\" kysyi hän\ntervehdittyänsä.\n\n\"Oikeastaan pitäisi teiltä ottaa kymmenenkin, mutta olkoon menneeksi\nviidestä\", ivasi Sakari.\n\n\"Ettekö ostaisi minun kartanoitani?\" kysyi Kauppinen, koskematta enää\nkoko voura-asiaan.\n\n\"No, jos hinnoilla sovitaan, niin miks'en. Paljonkos tahdotte?\"\n\n\"Kaksi tuhatta markkaa.\"\n\n\"Viisi sataa minä maksan ja käteiset rahat.\"\n\n\"Emme sitte sovi,\"\n\n\"No viekää pois kartanonne. Sama se minusta on ja vielä parempi.\"\n\nHyvin tuntui Kauppisesta nololta antaa itseänsä niin pahasti puijata,\nvaan minkäs sille nyt voi. Hän otti rahat, tarjosi vielä irtaimistoansa\nja tavaroitansa ja läksi tiehensä, kun Sakari lupasi tulla niitä\nkatsomaan.\n\nKahden päivän kuluttua oli Kauppisella kaksi omaa hepoa valjastettuna\nkuormain eteen ja kuormissa kaikenlaista rihkamaa, jota Sakari ei\nollut huolinut mistään hinnasta. Osan tavaroista sekä kelvollisen muun\nirtaimiston oli hän sen sijaan ostanut aivan tinkimättä kohtuullisella\nhinnalla.\n\n\n\n\nVÄÄRÄLLÄ TIELLÄ.\n\nTosipohjalla kehitelty\n\n\nI.\n\nKunnianarvoinen, harmaapää rovastivanhus istui kammarissaan lueksien ja\nsilloin tällöin jotakin paperille kirjoittaen, vieressä pöydällä iso\nraamattu, jonka hän aina välistä avasi, katsoakseen jotakin lausetta,\nja käänsi sitte jälleen kiinni.\n\nHän oli leskimies ja sinä ollut jo kauan, aina siitä asti, kuin kuusi\nvuotta sitte Liina syntyi hänelle entisen, jo varttuneemman lapsijoukon\njatkoksi. Rovasti suri silloin suuresti puolisoansa, joka hänelle oli\nrakkahin kaikesta maan päällä, ja käänsi sitte kaiken rakkautensa\nLiina-lasta kohtaan, toivoen hänestä itselleen yksinäisten vanhuuden\npäiväin suloa.\n\nMutta hän meni rakkaudessaan liian pitkälle, se muuttui\nlellittelemiseksi, niin että Liina aivan ensi hetkestään asti sai\nkomentaa koko pappilaa niin laajalti, kuin hänen äänensä suinkin\nkuului. Vähän suuremmaksi vaurastuttuaan hän juoksenteli ja puuhasi\nkaikkialla ja tuotti kaikille kyllä kymmenenkin vastusta. Mutta kaikki\nmyöskin tiesivät rovastin mieluisimmin näkevän, että Liinan tahto aina\npiti täytettämän, ja sen tähden tekivät hänen hauskuudekseen, mitä\nsuinkin voivat.\n\nVanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan\nalussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja,\nosasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää\nsen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät\nhyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun\nLiina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen\nvaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli\nKaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt\nsitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle\ntyöksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.\n\nSill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia,\npauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien\nsilityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja\ntuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.\n\n\"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!\" käski hän viimein vähän\näkeissään.\n\nLiina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun\nikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.\n\n\"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!\" valitti hän. Rovasti heti utelemaan,\nmitä Kaisa sitte hänelle teki. \"Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii;\nässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin.\"\n\n\"No, luepas sitte!\"\n\nLiina luki Isä meidän rukouksen ulkoa alusta loppuun.\n\n\"Osaat, osaat\", vakuutti rovasti. \"Mutta tunnetko sinä kirjaimet?\"\n\n\"Mitkä kirjaimet?\"\n\n\"No, ne puustavit.\"\n\n\"Tottahan minä ne tunnen.\"\n\n\"Koetetaanpas.\" — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan\nedessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten\nvarpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi\nnäkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.\n\n\"Tavaapas nyt!\"\n\n\"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta\nse on niin hirmuisen ikävää!\"\n\n\"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa.\nKatsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!\"\n\nJa rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja\nlyijykynällä näyttäen tavuja.\n\n\"No, lue nyt sinä edelleen!\"\n\nLiina alkoi ja lukikin selvään, vaikka tosin harvaan.\n\n\"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!\"\ntodisti rovasti.\n\nLiina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa\nKaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin\nsiellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan,\nkäskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli\ntehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän\npysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä:\n\n\"Mutta Kaisa ei viitsi leikkiä, patistaa vain yhä jankuttamaan.\"\n\nRovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera emännöitsijä\nainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan ikävän yksinään,\nilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui mieleen, että lähimmän\nnaapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva huvittelijaksi: siivo\npoika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.\n\n\"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa\", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen.\n\"Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa.\"\n\n\"Eipä minulla ole muuta kirjaa kuin aapinen; sen minä osaan jo ulkoa.\"\n\n\"Ota salin kaapista!\"\n\nSiitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin\nainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen\nkuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään\nollut lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin\npäinsäkin.\n\nLiina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan,\nminkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä\nsuurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä\nolikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän\nenemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta pienen\nkirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi lukemaan.\nKankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina kiintyi\nsiihen kokonaan.\n\nIllan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi\nisännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi\nLiinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä\nkotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista\nja hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka\nsen virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui\nhän viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin\nkotoa jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin\naikonut toista.\n\nIllallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan\nkummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja\nvaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: \"jospa tuosta\nkerrankin pääsisi rauhaan!\", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa\nrauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta kutsumaan\nrovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli kateissa,\nhuomasi hänet lukien istumassa. \"Täälläkö sinä...\" yritti hän torumaan.\n\"Isä antoi luvan\", puolustihe Liina, silmiään kääntämättä, ja siihen\nKaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti huomauttamaan, että\n\"osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?\" ja \"eikö olisi parempi luettaa\nvielä katkismusta?\"; mutta kun rovasti siihen vastasi vain \"hm\",\ntäytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan, ainakin mikäli ne rovastia\ntarkoittivat.\n\nTyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia.\nHän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa ihan\nkuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut syömäänkään\nlähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se sattumalta\naivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri paraiksi.\n\nMiten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena\non illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse\nlukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa\nvielä itsekin mukana.\n\nTytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti\nliitelemään.\n\nIsosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli\nmuutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä\nuniansa. Kyllä heillä iloa riitti.\n\nMutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa\noleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei\nmuistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin\nhänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos\nei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että\npäätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla\nlopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut\nkatuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina\nosasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan\nkiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.\n\nTästä olostaan pappilan \"ryökkinän\" seurakumppanina kasvoi Kalle\nmielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän\nvähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa,\npitipä päin vastoin kunnianaankin tuota \"pappilan Kalle\"-nimitystä,\njota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta\nmieli yhä enemmin paloi pappilaan.\n\nPaljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin\nKalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut\npalvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt,\neivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt\nsentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä\nhaihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä,\nsitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä\nkirja milloinkin sattui käteen.\n\nPalvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä\nrauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi\npäivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan,\ntuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että\nlapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei\nkumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha\npalvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa\nkiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan\nnuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän\nalkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan\nluvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei\nosannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.\n\nOudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli,\nettä eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän\numpimähkään luotti, että hänellä toki ei \"huonoja\" kirjoja ollutkaan.\nOnnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa,\njota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki,\nkuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin\nasioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille\naikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi\naivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku\nkertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut\najatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi\nymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta,\njos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.\n\nSiinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se\nalkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko\njoukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka\nolivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen\nnopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset\neläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen\nvielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei\nhän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia\nuusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän\nkäsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat.\nNiinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja\nhenkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät\nyhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat\nsulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät\nkertomusten \"suuria lapsia\" viattomasta leikistä. Hän itki näiden\nsorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja\nse se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten\nLiina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan\nsilmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen\npuristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun\nei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta\nseuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.\n\nIsäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä\nmielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari\nyritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja\nkoskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: \"mitä\nsiinä nyt hulluttelet!\" tai \"ole hulluttelematta!\" ja siitä lähtein\npiti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille\nkuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita\nkertomuksia leikistä levätessä.\n\nTäten olivat asiat olleet lähes kaksi vuotta.\n\nJohtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle samoin\nkuin kertomusten \"suuret\" tytöt leikkitovereillensa, nähdäkseen vain,\ntuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti suutelemaan Kallea, tietysti\nmuiden näkemättä, kuten oli lukenut \"suurten\" lasten tehneen. Mutta\nolipa hän sentään vielä niin tottumaton salailemisvehkeihin, että\nryhtyi tuohon koetukseen keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli,\nkotonansa kun oli tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina\nkuitenkin pitkän temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja\nnenään.\n\nRovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta ensin\nmilläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: \"entäpä, jos nuo\nrakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!\" Se ajatus\najoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä, käski\nhäntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää tulemasta\npappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa käyttämättä;\nneuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo auta!\n\n\"Liinahan se...\" koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain jyrkästi\nviittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta arvella kuin\nlähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne hänen toinen\nyhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira, nähtyään rovastin\näkäisenä, häntä äristen seurasi.\n\nLiina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt\nloppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin,\nkuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.\n\nNäin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä oli\nsiksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta,\nhänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen päätti\nnäyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei muka\njoka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen\nkasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.\n\nTuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen\nhyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi\nhän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi\noppikouluunkin.\n\nMutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista\nlukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja\nisonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää\noppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut herrastuminen\nkasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä antautua tuolle\nruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä muuten uhkasi\nkerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja pakottaa pojan\npysymään kauniisti kotona.\n\n\nII.\n\nSilloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo\nollut kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä\nsulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin syksymmällä\nopettajatar kotiin.\n\nEnnen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea. Hänen\naikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja lennätelleet\nhäntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä uusia kuvauksia,\njoissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin muotoisena, milloin\nuljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin repaleisena\npaimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain seurassa oli\nsanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen karkoituksen jälkeen oli\nensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja kolkkoa, että pitkään\naikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.\n\nViimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan salin\nkaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta joutui\nkäteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen kuvia\nselaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan, jossa\nkerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja\nvanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen vehkeensä\ntoimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa mielentilassaan Liina käsitti\nmeille opiksi annetun ja muistiin kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi\nseikkailuksi. Hän itsekseen nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja\ntuollainen lystikäs petos tuntui oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi\nsen syvemmistä aiheista ja siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä\nkäskyä tai edes sitäkään niistä, jossa kielletään valehtelemasta,\ntai sitä, jossa käsketään vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä\nolivat perin unhottuneetkin koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi\nKaisan johdolla lukemasta, no kun olivat silloinkin tulleet muistiin\nainoastaan ulkoläksynä, sillä eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin\nsyvällistä viisautta eläväksi.\n\nTuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta. Hän\nlueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä ei\nsattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti koko\nkirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui sillä\nkertaa enemmästä haeskelemisesta.\n\nIllempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä tähden\nIsak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.\n\nRovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa, vastasi\najattelematta vain lyhyeen:\n\n\"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti\ntulee, niin hän kyllä selittää.\"\n\nLiinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle\nkuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan \"tahtoo\" petosta.\n\nSitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse\nhullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat\nLiinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa\nottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden\nvitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi,\nmiten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän\nsentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin halusta.\n\nJoutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa tuleman.\nLiina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet voitti\nkaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi tuntui\nihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta, jolle\nsaisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.\n\nViimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä\nvastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli\nhyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle.\nMutta tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä,\nettä oli jo niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia\nkokemaan ja näkemään.\n\nIllallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen\nkanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa\njo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen\npäällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti\nalalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen\npeitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei\ntila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta\n\"kukapa sitä niin tarkkaan tutkii\", lohdutteli Liina mieltänsä...\nPalattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi\nuutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle,\nkun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin\npulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä\nkunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.\n\nOpettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti\nei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka\njoutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään\nalemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet\nluuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes\naavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.\n\nSeuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä\nkysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.\n\nSilloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua\nleikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa,\nsanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: \"vai olet\nsinä jo niin sukkela!\"\n\nLiina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä\nuutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan\ntoimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla\noppinut.\n\nMilloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa\neräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi\nleikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään\nitikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar\nsiitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.\n\nNäiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka\nihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä\ntarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi\nniistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.\n\nVaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että\nLiinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän\nsitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta\nollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin\nrovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi\nkasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina\nluki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.\n\nSai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin\nminkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi\ntuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille\nhuomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen\nkouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.\n\nVaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen\nvoittaa tunteet.\n\nVastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön ajatus.\nSiitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen matkatarpeitaan\nryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan. Ensimmäisessä kirjassa, jonka\nhän sattui saamaan käteensä, puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä,\njoka väsyksissä nukahti; sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö\nsen tähden ajettiin pois palveluksesta. \"Se oli parahiksi hänelle!\"\najatteli Liina; \"miksipä hän nukkui!\" Samassa hänelle johtui mieleen,\nettä olihan hänkin kerran pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli\nsiitä kovasti toruttu. Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa\notsaansa, vieläkö siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois\npainunut, mutta \"eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään\npaikkaa muualta?\" päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse\nkaikkein vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen\nKaisatta.\n\nToisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa vanhempienkin\ntahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta, vieläpä pilkatakin\nvanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa esitetty tyhmän pojan\ntehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se molemminpuolinen tyhmyys oli\nniin heikosti kuvattu, että Liinasta poika näytti aika sankarilta ja\nkaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän sen johdosta ajatteli, että\njospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle vitsaa, niin hän juoksisikin\nkarkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!\n\nVaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä hän\nmielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta \"isoa\" lasta, jotka\nmielellään \"leikkivät\" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte koettivat\nerottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka viattoman leikin\ninnossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa kieltoja eikä\nsyitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa myöskin menivät\nvihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että heitä, kuten\nitse sanoivat, \"nyt ei mikään enää voinut erottaa\" leikistä, lisäsi\nLiina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri hänelle sopiva\nesimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa viisaudessaan päätti,\nettä hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen kanssa vihille; sittehän isän\nolisi täytynyt kutsua Kalle takaisin leikkimään. Vaan nyt se jo oli\nliian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä lienee ollutkaan. Ja Liina oli\npahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei ollut ennemmin tiennyt tuota\nkeinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.\n\nTästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti kiukkua\nisää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen lähtemään\npois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin että\nhän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan\nkoulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut\ntulevan matkakumppaniksi, \"vaan yhtä ajamistahan se on isänkin kanssa\",\najatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt muuttaa.\n\nNäin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan\ntottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa tyttöjoukossa.\nOltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa kotitapojaan,\nkomentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet tottelemaan, joutui\nhän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat hänestä pääsemättömässä\npulassa. He tosin huomasivat tytön entisen kasvatuksen olleen liian\nlöyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet paaduttamisen pelosta olla varsin\nankarat hänelle. Monesti he mielellään olisivat lähettäneet koko tytön\ntakaisin kotiinsa, vaan kun hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat\nhe hänen aikaa myöten tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.\n\nViimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan\nviisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa\nvallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta\nkummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri\ntyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui\nperin kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat\nomia salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan\njotakin lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain\ntavallista hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän\nsiitä kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin\nraakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän\nmuuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen saada\nleikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään hänen\nkanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.\n\nNyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee\n\"pienten\" ja \"suurten\" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä\nniin äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä innokkaammin\nlukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti ottaa isänsä\ntiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä ei kulunutkaan\naikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata itseään sellaisilla\njoutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun koulussa kaikki\nluettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo siitä oppi\nmielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi hänellä\nyksinomaisena työnä ja huvina.\n\nMinkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan mielikuvituksia\nsiitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois kumppanien seurasta.\nEipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja sovituksensa omaan\nelämään sattuivat muodostumaan hiukan nurinpuolisiksi tai ainakin\nyksipuolisiksi.\n\nNäin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla suurellinen\npuolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä suinkaan sovi\nantaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan täytyy oman kunnian\ntähden vaatia siitä hyvitystä.\n\nLiina alkoi heti _käyttää_ tätä uutta ohjetta koulussa. Jos\nvieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa,\nnosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua\nvahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista\nkumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja\nkääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti\ntoisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi.\nKumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he\ntaitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja\nsanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko\njoukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä umpinaisemmaksi.\nMitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan tehnyt, siihen hän oli yhä\nvielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat myöskin kärsimään hänen\noikkujansa ja koettivat kaikin tavoin karttaa hänen pahastuttamistansa.\nSiten hän selvisi ilman pahoja vastuksia koulun läpi, joutumatta edes\nrakkaushaaveiluihinkaan, jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset.\nOlihan hänellä siinä kylliksi, että sai ajatuksissaan seurustella\nkaikenmoisten romaanisankarien kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja\nsurujansa.\n\nKuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota\neivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä\nkolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan samoin\nkuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta pyrintöä\nmatkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät, sitä tyhjemmältä\ntuntuu heistä maailma.\n\nIhan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys\nkaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi\nvakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento\nkuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin\nsilmillä katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai\npäästötodistuksen käteensä.\n\n\nIII.\n\nKahdeksantoista ikäisenä palasi Liina koulusta kotiin ainiaaksi, kuten\nisä ilotteli, mutta ainoastaan \"kunnes...\", kuten Liina itse arveli.\n\nKotiin lähtiessään valitsi hän, kuten ennenkin joka kesäksi, aika\nröykkiön kirjoja eväiksi; mitäpä hänellä muutakaan olisi ollut maalla\ntekemistä.\n\nKesä kului jotenkin hauskasti, aamut makaellen lähelle puolta päivää,\nkeskipäivät lueskellen ja illat kävellen tai kammarin ikkunasta\nhaaveksivasti katsellen kohti avaruutta.\n\nVälistä hän käveli puutarhassakin marjoja suuhunsa poimiskelemassa,\nne kun maistuivat makeammilta tuoreeltansa kuin toisten kerääminä ja\nastiassa istuneina.\n\nVähitellen alkoi Liinasta kuitenkin olo tuntua ikävältä. Hänellä näet\nei ollut vähintäkään halua minkään työn tekoon, ei edes senkään vertaa,\nettä olisi itse ommellut leningistänsä irti karisseen napin jälleen\nkiinni. Sehän muka oli Kaisan asia. Mistäpä Liina olisikaan saanut työn\nhalua, kun ei kukaan ollut häntä lapsempana koskaan siihen opastanut\neikä totuttanut.\n\nIkävä kasvoi, mikäli kirjakasa hupeni, ja ihmeen pian se loppuikin.\nLiinalla näet olikin omituinen lukemistapa, varsinkin viime aikoina.\nHän tutki vain alun kustakin rakkausromaanista — muista kirjoista hän\nei huolinutkaan —, katseli sitte sieltä täältä kertomuksen juonta ja\nlopusta viimein, tulivatko \"he\" onnellisiksi vaiko onnettomiksi. Muut\nkertomuksen henkilöt eivät muka ansainneet tarkempaa tutkimista, paitsi\nehkä välistä joku kovasydämminen likeinen sukulainen tai muu holhoja,\njoka koetti nuorten aikeita häiritä ja estellä.\n\nSalin kaapin Liina tiesi jo ammoin moneen kertaan katselleensa. Nyt kun\neväskirjat loppuivat, kävi hän selaamassa pitäjän lainakirjaston, löysi\nsieltä muutamia vanhoja repaleita ja lukea hotasi kaikki yhtenä päivänä.\n\nNyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala\ntyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä\nsuuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan\nhuvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain\nrikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu\npaatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on jollakin\ntavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta\ntietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä rikosta näet\nei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä jokaisenkin \"vanhan\nihmisen\" mielestä armoon ja anteeksi anomiseen turvautuminen tuntuu\nhäpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa alentavalta. Ihmekö siis että Liinan\nmieli oli levoton ja tyhjän tukala, sillä hänhän oli rikkonut molemmat\nosat tästä lyhyestä lainpykälästä: \"Rukoile ja tee työtä!\"\n\nHän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka\ntyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi,\nja häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu\nhulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata,\neipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja\noli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta\nomat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä\nesimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään\noikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi\nkuin hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä\najatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi\ntosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä\npitkänä vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja\npelon vaiheella.\n\nKouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena pakkotyönä,\njohon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei ollut pakkoa\ntehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään ryhtyä\nkäsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja samalla\nmietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi niin hyvin\ntäytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut ketään sen\nsytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset tehtävänsä ja\nniissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin tällöin kävi,\noli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei ollenkaan\nhuvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua kuin töistään.\nSiispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja yhä uudestaan\nsamaa koko pitkä vuosi.\n\nEräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan kiikkutuolissa,\njohon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän katseli pilvien\nrakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä romaanisankarien keralla\nmuilla mailla.\n\nSuruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo\nalinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin lapsuuden\nmuisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa, kaukana,\nja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa\nviattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein\nmuistanut hänen näköänsäkään.\n\nKaiho kasvoi kasvamistaan ja Liinalle alkoi herua kyyneleitä silmiin.\n\nTultiin kutsumaan päivälliselle.\n\nLiina, säpsähtäen ajatuksistaan, läksi.\n\nRovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti\njätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi\npöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.\n\nHänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon\nmerkitsevän \"hm!\" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja ryhtyi\njatkamaan syöntiänsä.\n\nTuo \"hm!\" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa hän kysyi,\nmistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.\n\n\"Olen jo vanha\", selitti rovasti, \"enkä viitsisi enää itse pitää huolta\nmaatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria,\nja nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi\nkaikista.\"\n\nLiina punastui, vaan virkkoi teeskennellen:\n\n\"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten\ntietävät hänen taitonsa.\"\n\n\"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän tässä\nrupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa.\"\n\nRovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden aikaiset\nsuuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän olisi\npehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi uskonut\ntytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.\n\nLiina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän\nelpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa. Hän\nkuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä kuukautena,\njoka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin rakastua häneen\nsilmittömästi. Olihan sydän tyhjä ja ikävöivä; tyhjyyden täytteeksi\nsopi Kalle niin hyvin.\n\nTuli viimein se päivä, jolloin Kallen piti saapuman. Liinalta se ei\nruvennut mitenkään kulumaan loppuun asti; istunta, astunta, kiikunta,\nkaikki ne hänen ainoat työnsä tuntuivat yhtä ikäviltä.\n\nJuotiin teetä, syötiin illallinen, mutta rovastipa se vain yksin\nsöikin, vaikka kaksi heitä pöydän ääressä istui.\n\nViho viimeinkin kuului maantiellä aisakellon ääni ja Liina tunsi sen\npappilan kelloksi. Lienee sen tuntenut rovastikin, koskapahan alkoi\ntunkea paksua päällystakkia yllensä ja lähteä rappusille. Liina seurasi\nporstuaan ja jäi lasioven sisäpuolella kurkistelemaan. Aurinko oli jo\nammoin laskeutunut, mutta täys’kuu toki yön valoisaksi.\n\nKärrit, tulla kolisten jäätynyttä maata, pysähtyivät rappujen eteen,\nja niistä hypähti maahan todellakin muhkean näköinen nuori herrasmies.\nRovastin viittauksesta ajoi renki kärrit tuparakennuksen eteen ja nosti\nsiihen Kallen tavarat.\n\nRovasti oli laskeutunut alimmalle rapulle, siinä katellen tervehtinyt\ntulijaa ja lähtenyt hänen edeltänsä astumaan pienelle puolelle.\nPäästyään porstuaan avasi hän erään oven, sanoen:\n\n\"Täss' on teidän kammarinne ja avaimen paikka on tässä seinällä\nnaulassa. Asetelkaa nyt omat tavaranne ja tulkaa huomeisaamuna aikaisin\nminun puheilleni, niin saamme tarkemmin sopia palkoista ja muista\nasioista.\"\n\n\"Kiitoksia. Minä mielelläni menenkin nyt tervehtimään kotiväkeä\npitkästä ajasta.\"\n\nKalle nosti tavaransa kammariin, pisti avaimen naulaan, kumarsi\n\"hyvää yötä!\" rovastille ja astui suoraa päätä ulos portista, edes\nkatsahtamattakaan suuren puolen porstuaan päin, jonka oven takaa Liina\npakeni kammariinsa, rinta melkein tukehtuvana oudosta levottomuudesta.\n\nHän heittäytyi sohvalle ja alkoi pukea tunteitansa ajatuksiksi:\n\"Miks'hän isä ei häntä kutsunut sisään? Pianhan Kaisa olisi teetä\nvaristanut. Ja tuo Kalle, lieneekö hänkin tullut ylpeäksi, kun ei edes\nkatsahtanutkaan minuun päin?\" Ajattelijalta jäi levottomuuden kiireessä\nhuomaamatta, että hänhän olikin seisonut oven takana, josta Kallen oli\nmahdoton häntä havaita, vaikka ei olisikaan ollut ylpeä.\n\nKalle puolestaan oli käsittänyt väärin opin uran, varsinkin\nmaanviljelyskoulun, ja tullut mielestänsä jo isoksikin herraksi,\nvaikka ei kumminkaan niin suureksi, että olisi halveksinut pappilan\nainoaa tytärtä. Ei, päin vastoin oli vähitellen herrastuessa hänelle\nuseinkin johtunut mieleen tuo ensimmäinen väkinäinen suutelutemppu,\nja vaikka Kalle ei ollutkaan yhtä haaveksivainen kuin pappilan Liina,\nhäntä kun kova ruumiillinen työ esti siksi joutumasta, niin olipa hän\nsentään isosti ilostunut, kun sai koulunsa johtajalta kuulla, että\nhänelle oli paikka tarjona kotipitäjänsä pappilasta. Ja nyt hän pihaan\najaessaan oli kyllä koettanut tähystellä, eikö missään päin vilahtaisi\nherrasneiden haamua. Sitä kun ei tapahtunut, täytyi hänen malttaa\nmieltänsä toistaiseksi.\n\nKallen saapuessa kotitaloon yriteltiin siellä jo käymään levolle. Mutta\npian selvisi äiti toimittamaan kauan ikävöidylle pojalle illallista,\njota odotellessaan ja syödessään \"paljon\" nähnyt ja kokenut Kalle\nkertoellen tyydytteli vanhempainsa ja muun kotiväen luonnollista\nuteliaisuutta.\n\nHän muun muassa puheli, mitenkä \"hirveän\" ahkera siellä\nmaanviljelyskoulussa täytyy olla; ihan toista on siellä olo kuin\nvarsinaisessa lukukoulussa: lukemista melkein yhtä paljo ja sen lisäksi\najetaan työhön ihan kuin pahinta renkiä, niin että varhain aamusta\nmyöhään iltaan ei ole hetkeäkään lepoa.\n\n\"Mitenkä siellä sitte ehditään noin herrastua?\" kysäsi häneltä isänsä,\njoka jo pitkään oli katsellut Kallen herrasmaista trikoopukua ja\nkäytöstä ja muita outoja liikkeitä.\n\n\"Yhäkö sitä nyt sentään pitäisi olla kuin mikä tuhkimus\", vastasi\nKalle, käsittäen isänsä lauseen enemmän kiitokseksi kuin moitteeksi ja\nollen itsekseen hyvillänsä, että hänen ryhdissänsä tapahtunut muutos\nniin selvästi näkyi.\n\nIsäntä ei siihen enää virkkanut mitään, mutta kuitenkin alkoi Kallesta\ntuntua jotakin hänelle käsittämätöntä \"olevan koti-ilmassa\". Sen\ntähden hän kiiruhtihe pois pikemmin, kuin tullessaan oli aikonut,\njättäen tällä kertaa vähemmälle sekä oppinsa että muun mahtavuutensa\nnäyttelemiset.\n\nPalattuansa rovastin osoittamaan kammariinsa ryhtyi hän järjestelemään\nkapineitaan.\n\nPihan toiselta puolen hohti eräästä ikkunasta valoa. Kalle ensin\nitsekseen arvaeli, kuka siellä niin myöhään vielä valvoi; mutta\nyht'äkkiä johtui hänelle sitte mieleen, että se se juuri olikin Liinan\nkammari, ja omituista suloa se muisto tuntui mieleen levittävän. Ei nyt\nkuitenkaan ollut aikaa unohtua sitä ajattelemaan. Hän siirsi lampun\npois ikkunan edestä, että paremmin näkisi purkaa tavaroitansa, ja\nsattui sitä jotenkuten liikuttelemaan niin, että sen valo pari kolme\nkertaa välähti pihan takaiseen ikkunaan.\n\nLiina tähystellessään oman huoneensa ikkunasta luuli sitä\nerityiseksi, hänelle aiotuksi tervehdykseksi ja tyyntyi äskeisestä\ntoivottomuudestaan. Hän vaipui unelmiin, jopa viimein unenkin valtaan,\nmuistamatta sammuttaa tultansa.\n\nSeuraavana päivänä tapahtui nuorten tutustuminen silmästä silmään, ja\nsitä jatkettiin sitte rovastin huomaamatta niin hyvällä menestyksellä,\nettä he viimein käsikkäin astuivat \"ukon\" eteen pyytämään siunausta.\n\nSepä oli rovastille ankara isku. Hän niin ällistyi, että olisi\nvarmaankin seljälleen kellahtanut, ell'ei olisi sattunut istumaan\nkarmituolissa pöytänsä edessä. Pois hän ajoi anojat sinänsä.\n\nMutta Liinalla oli vieläkin oma päänsä eikä rovastilla ollut nyt\nyhtään enempää vaikutusvaltaa häneen kuin ennenkään. Liina osasi ajaa\nasiaansa niin, että vanhuksen viimein täytyi suostua. Kuitenkin hän\npani ehdoksi, että Kallen piti ruveta itsenäiseksi maanviljelijäksi, ja\nkoska hänen kotitalossaan vielä oli varma entinen isäntä ja paljo muita\nperillisiä ja pappila oli rovastin oma ainoastaan hänen elinajakseen,\nniin ostettiin nuorille oma tila, maanlaadultaan hyvänlainen, vaikka ei\nsuuren suuri, vaan rakennuksiltaan perin rappeutunut. Rovasti kuitenkin\naikoi laittaa kaikki kuntoon ennen nuorten sinne muuttamista; siihen\nasti he saivat tyytyä asumaan pappilassa.\n\nHeti häiden jälkeen kääntyi rovasti vastoin kaikkia suunnitteluja\nsairaaksi eikä enää siltä tautivuoteeltaan, noussut. Kun hänen pesäänsä\nruvettiin selvittelemään, huomattiin kaiken irtaimen menevän veloista,\njoten nuoret jäivät vallan tyhjin käsin oman neuvottelemisensa tai\nneuvottomuutensa varaan, sillä samaa tietä oli jo vähän ennen mennyt\nvanha Kaisakin. Saamamiehet korjasivat kaikki tyyni ja heti huutokaupan\njälkeen täytyi Kallen vaimoinensa siirtyä pois tieltä.\n\nAluksi he muuttivat Notkolaan, jossa toinen tupa oli tyhjänä ja\nsisustettuna muutamilla Notkolan isännän pappilasta huutamilla\nhuonekaluilla.\n\nNyt alkoi Kallelle helpot päivät. Notkolassa ei hänen uusia\nviljelystapojansa tarvittu, siksi oli isäntä liian vanhollinen, eikä\nhän myöskään katsonut arvonsa mukaiseksi ruveta \"olemaan renkinä\nja toisen komennettavana\" tuohon vanhanaikaiseen työhön, jonka\njärjestystä hän muuten ei enää lapsuutensa ajoista muistanutkaan. Tosin\nKallea hiukan hävetti vetelehtiä aivan joutilaana, vaan hyvin tuntui\nvastenmieliseltä paljas ajatuskin, että täytyisi ehkä muuttaa tuonne\nomaan Mäkelään, jossa ei ollut asuttavaksi kelpaavaa huonetta eikä\nmitään tavaraa, vielä vähempi ruokatarpeita.\n\nNiinpä nuorikot viettivät aikaansa huolettomina kävelyllä,\nmakaamisella, jopa leikilläkin kuin pikku lapset, ryhtymättä niin\nmihinkään tosi toimeen.\n\nIsäntää, joka oli ahkera työmies, alkoi tuo tuollainen elämä viimein\nharmittaa ja inhottaa. Hän päätti siitä tehdä pikaisen lopun, vaan\nsamalla kuitenkin pitää näistäkin lapsistansa sen verran huolta,\nettä heidän ei tarvitsisi aivan nälkään kuolla. \"Menkööt Mäkelään ja\nruvetkoot elämään omin takein!\" ajatteli hän. \"Jos heistä tulee eläjät,\nhelpotanpahan heiltä alkumatkaa; vaan jos heittäytyvät vetelyksiksi,\nolen ainakin minä syytön heidän onnettomuuteensa.\"\n\nTämän päätöksensä hän ilmasi pojalleen. Silloin Kalle heräsi. Hän\nhuomasi isänsä puheen järkeväksi ja suostui muuttamaan ilman mitään\nmutkia ja ehtoja. Isä hyvillään hyvän alun toivosta lupasi toimittaa\nensimmäiset välttämättömimmät tarpeet Mäkelään.\n\nToisin ajatteli Liina taikka oikeastaan hän ei ajatellut mitään, hän\nvain ei käsittänyt, minkä tähden heidän pitäisi muuttaa Mäkelään,\nolihan heidän hyvä olla Notkolassakin, vaikka tosin ruoka oi ollut\nvarsin kehuttava, mutta siihen hän jo oli tottunut ja oli tyytyväinen.\n\n\"Pääset itse emännäksi\", houkutteli Kalle, ja se tarttui Liinalle\nmieleen, hän taipui, sillä ajattelematta emännän velvollisuuksia; sepä\nolikin hänelle oikeastaan aivan mahdoton, hänellä kun niistä ei ollut\nedes aavistustakaan, niin vähän hän oli tarkastellut emännän toimia\nNotkolassa ollessaan.\n\n\nIV.\n\nSateisen syyspäivän iltahämärässä ajoivat Kalle ja Liina Notkolan\nisännän lahjoittamalla hevosella ja kärreillä Mäkelän pihaan. Edeltä\npäin oli jo tuotu sinne huonekaluja ja ruokaneuvoja sekä yksi lehmä.\nNyt tuli vielä heinäkuorma juuri isäntäväen jäljestä pihaan.\n\nHyvin outoja tunteita liikkui Kallen mielessä; vähän ikään kuin pelotti\nastua omaan kotiin.\n\nVielä oudompaa oli tulo Liinasta. Hän oli tosin kerran kesällä Kallen\nkanssa astuskellen käynyt Mäkelässä ja nähnyt, miten rappiolla kaikki\noli; mutta olivathan nyt viime viikoilla notkolaiset käyneet täällä\nhuoneita korjailemassa ja Liina oli haaveksivissa toiveissaan luullut\nsillä jo kaiken tulleen \"hyväksi\". Kesällä kuivalla ilmalla olivat\nseinät näyttäneet paljon ehyemmillä ja puhtaammilta kuin nyt sateesta\nmustina.\n\n\"Eihän täällä ole mitään korjattu!\" ilmasi Liina pettymistään ja\npurskahti itkemään.\n\n\"Kattoja korjattiin, ei muu maksa vaivaa\", koetti Kalle lohduttaa sen\nverran, kuin itsekään kykeni.\n\nLiina tarkasteli päältä päin tuota rakennusta, jossa oli vain kaksi\ntupaa, porstua välillä. Ikkunat olivat pienet, neliruutuiset ja nurkat\nkallellaan.\n\n\"Kaatuuhan tuo!\" valitti hän, kun piti lähteä kärreistä pyrkimään\nsisälle. Kalle, itsekin sorroksissa, otti syliinsä Liinan kuin lapsen;\neipä Liina olisi surultansa kyennytkään omin voimin liikkumaan, niin\nraskaalta tuntui pettymyksen paino.\n\n\"Kaatuuhan tuo!\" nyyhkytti Liina uudestaan.\n\n\"Eipä tässä nyt auta sitä katsoa\", sanoi Kalle, osaamatta sen paremmin\nvalita lohdutustansa.\n\nSisältä katsoen oli asunto vieläkin rapistuneempi. Porstuan lattia\noli märkä ylt'yleensä. Toisessa tuvassa tuuli puhalteli lävitse\nrikkinäisistä ikkunoista eikä se näyttänyt olleen moneen vuoteen\nasuttavassa kunnossa. Toinen tupa, vaikka sekin musta, oli hiukan\nviehättävämpi, siellä kun edes oli huonekaluja toivottamassa\ntervetuloa. Mutta lattian märkyydestä paikka paikoin voi tottunut\nsilmä huomata, että huono turva sielläkin oli sateelta. Kalle laski\ntaakkansa varovasti tuolille. Notkolaisistakin, rengistä ja hänelle\nuteliaisuudesta mukaan lähteneestä veli Pekosta, tuntui tämä talon\nalku niin oudolta, että heidän ei tehnyt mieli sitä kauan katsella. He\ntekivät tehtävänsä, korjasivat hevosen ja heinät suojaan sateelta ja\nläksivät tuvassa käymättä palaamaan. Kalle kuunteli vähän aikaa lehmän\nammuntaa, joka oudosteli yksin oloa ja ikävystyi odottamaan heiniä,\njoiden kahinaa niin kauan ja halulla oli kuunnellut. Uudelta isännältä\noli herruus kokonaan haihtunut, kun tosi eteen tuli. Hän tiesi taidolta\nkykenevänsä työhön, jos vain viitsi, ja hän päätti koettaa.\n\n\"Etkö menisi katsomaan, mitä se lehmä noin ammuu?\" virkkoi hän niin\niloisesti, kuin osasi. Hän ei tullut ajatelleeksi, vaikka häneltä\nkyllä jo ammoin olivat silmät auenneet, että Liinan tietysti oli\nnyt äkistään ihan mahdoton asettua talonpoikaiselle kannalle, hänen\nherrasmaisuutensa kun ei ollut mikään teennäinen kuori kuten Kallen.\n\nLiina oli lakannut itkemästä ja istui melkein tunnottomana,\nvälinpitämättömänä mistään ja ajattelematta mitään. Nyt tämä Kallen\nkysymys hänet herätti, mutta ei hänen muotonsa siltä osoittanut\nvirkeätä eloa, vaan suurta kauhua. Näkyi selvään, että hän tahtoi sanoa\njotakin, mutta ei saanut sanaa suustansa.\n\n\"Minäkö läävään!\" kuului viimein.\n\n\"Naisten töitähän se on, eikä tässä vielä ole piikaa\", koetti Kalle\nselittää ja rauhoittaa.\n\n\"En minä ikänä sitä tee!\" vastasi Liina jyrkästi.\n\n\"No, menenpähän minä sitte, vaan laita sinä sill'aikaa makuualunen\nkuntoon; tulo ottamaan heiniä!\"\n\nSama kauhistus taas Liinan kasvoissa. Hänenkö pitäisi mennä ulos\nsateesen!\n\n\"Mitä sinä sitte tekisit? Lypsätkö lehmän?\"\n\n\"En minä mene läävään, enkä minä osaa tehdä mitään. Minä kuolen\ntäällä!\" kuului uuden itkunpuuskan seasta katkonaisin sanoin.\n\nKalle yritti hänkin joutumaan neuvottomaksi, tottumaton kun\noli tuollaiseen tenhottomuuteen. Tuntien itsensä tällä kertaa\nkykenemättömäksi lohduttamaan, kun näet mieli olisi tehnyt päin vastoin\ntorumaan, jätti hän Liinan itkemään, kävi lepyttelemässä lehmää,\ntoi tullessaan heiniä alussäkkiin ja laittoi vuoteen. Kävi sitte\nhankkimassa maitoa sen luonnollisesta säiliöstä sekä otti eväistä\npöydälle lämpöisen särpimen viereen leipää, voita ja kalaa.\n\n\"Tulepas nyt syömään!\" kehoitti hän.\n\nEi Liinalle ruoka maistunut. Hän heittäytyi vaatteissansa vuoteelle ja\nalkoi väristä.\n\nKalle huomasi, että Liinalla oli tosi tuska edessä, jätti syönnin\npuuhan sikseen, läksi etsimään puita, tehdäkseen tulta lieteen, ja\nlöysikin hyvän aikaa haeskeltuaan minkä mitäkin romua, jonka sitte\nsuurella vaivalla sai syttymään; kunnes viimein, liesikivien lämmittyä,\niloinen tuli alkoi levittää lämpöä tuvan kolkkouteen ja sotkea pöydällä\npalavan kynttilän valoa.\n\nSe niukan virkisti Liinaakin. \"Anna sentään vähän maitoa!\" virkkoi hän\nsängystä.\n\nKalle tarttui kuin hukkuva oljenkorteen tuohon Liinan elonmerkkiin ja\nkantoi koko maitosaaliinsa juotavaksi.\n\n\"Kuulehan, kyllä tässä vielä hauskakin tulee, kunhan vain tämän talven\nyli pääsisimme. Korjaelemme nyt hätävaraksi pahimpia paikkoja. Ruokaa\nme kyllä saamme kotoa tämän talven.\"\n\n\"Ei minusta ole tällaisessa asujaksi. Tuleehan tässä ihan sokeaksi, kun\non noin pienet ikkunat, ja kylmää, kun ei ole sisälaseja.\"\n\n\"On metsässä puita, ja näyttää tuo uuni kestävän lämmittää vaikka\naamusta iltaan.\"\n\n\"Kyllä minä ihan kuolen tällaisessa elämässä!\"\n\n\"Älä joutavia. Ja jos hyvin pelkäät, voisithan mennä sukulaistesi luo\nnyt ensi aluksi.\"\n\n\"En minä mene, kun olivat niin vasten naimistamme. Ennen minä lähden\nkerjäämään!\"\n\nKallea myhäytti. Hän sentään osasi paremmin arvostella kerjuun\nikävyyksiä, vaikka ei ollut hänkään niitä itse kokenut. \"Hyvää tekisi\nkoettaa\", ajatteli hän, mutta sanoi sitte lohdutellen:\n\n\"Minä hankin hypoteekki-lainan, ja talvella vedän hirsiä tuonne\nylemmäksi mäelle; sitte keväällä hajoitamme koko tämän hökkelin ja\nteemme sinne uudet kunnon kartanot.\"\n\n\"Jospa vain en tulisi sairaaksi.\"\n\n\"Tottuu sitä sentään kaikkeen, kun vain on malttia ja kärsimystä ja\nhyvää toivoa.\"\n\nLiina rauhoittui vähän, kun edes pieni toivon kipinä alkoi pilkistellä\nmustan syysyön pimeydestä. Mutta liiaksipa Kalle kuitenkin luotti\ntottumiseen. Liina kyllä tottui siksi illaksi elämään, kun ei kuolema\ntullut; vaan jo yöllä, kun rankempi sade alkoi tippua suorastaan\nsänkyyn, kuoleman pelko taas rupesi pusertelemaan esiin katkeroita\nvalituksia.\n\nPäästiin siitä sentään yli yön ja useammankin, laho katto saatiin\nsuurella vaivalla vettä pitäväksi ja kylmä uuni lämpöiseksi, niin että\nLiina välttämättömyyden pakosta vähitellen rupesi viihtymään. Olisipa\nhän ehkä jo viikkokauden kuluttua viihtynyt hyvästikin, jos vain olisi\nollut kirjoja ajan kuluksi. Työhön tottuminen näet häneltä jäi ihan\nsikseen, siihen kun ei ollut halua. Kallen täytyi hoitaa elukoita ja\nmuuta taloutta, kunnes saatiin piika. Liina nyt vain jouten istuskellen\nhaaveksi uutta, komeata asuinkartanoa, jossa saisi rauhassa hoidella\nmukavuuttansa. Muita kartanoita hän ei ajatellut lainkaan, mitä ne\nhäneen koskivat. Oma mukavuus oli Liinalla niin luonnollinen ja\nitsestään selvä asia, että hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että\nvoisi tai pitäisi muusta huolia niin mitään.\n\nKallea tuo toimettomuus hyvin suututti, vaan kun kaikki yritykset saada\nLiinaa edes käsittämäänkään minkäänlaisen työnteon tarpeellisuutta,\nluopui hän opastamisesta toistaiseksi ja hoiteli piian kanssa töitä\nja taloutta niin, kuin ei Liinaa olisi ollutkaan talossa. Eikä Liina\nedes ymmärtänyt olla siitäkään pahoillaan, että emännyys oli kokonaan\npiian käsissä; hänestä oli nivan luonnollista, että kaikki tyyni,\npienimmätkin asiat tehtiin hänelle valmiiksi.\n\nLuottaen lainan saantiin ryhtyi Kalle jo ennen talven tuloa tekemään\nsijaa uudelle asuinkartanolle. Hauskuutta ikävöivä Liina kävi\nuskollisesti mukana katsomassa työn tekoa ja määräämässä, millaiseksi\nhän tahtoi tulevan asuntonsa.\n\nKalle puolestansa osaksi heikkoudesta vaimoansa kohtaan, rakkaus kun\nei vielä ollut ehtinyt kylmetä, osaksi myöskin omassa mielessä vielä\nsalaa kytevästä herrasmaisuudesta taipui kivijalan tekoon tuvalle, sen\nporstualle, kolmelle kammarille ja salille sekä sen tampuurille, vaikka\noikeastaan oli alussa aikonut vain tupaa ja kahta kammaria.\n\nTyö sujui jotenkin hyvin, sillä Kallea vähin elähytti toivo, että\ntottahan Liina sentään aikaa myöten tottuu talouden hoitoon ja\naskareihin, kun kerran pääsee mieleiseen asuntoon. Ja nyt piika ehti\nyksinäänkin vielä hoitaa yhden lehmän ja laittaa ruoan niin pienelle\nperheelle, neljälle hengelle, siihen luettuna päiväläinenkin, jonka\nKalle oli hankkinut avukseen kivien vääntelemiseen ja maan kaivamiseen.\n\nTalveksi tuli päiväläisen sijaan varsinainen renki, että kahden miehen\nkävisi hirren veto sukkelammin.\n\nViimein kun talon tarkastus ja kaikki muut asiaan kuuluvat temput oli\nsuoritettu, sai Kalle keväällä käydä nostamassa hypoteekki-lainan,\nneljä tuhatta markkaa. Samalla hän tullessaan toi koko lekkerin viinaa\ntalkootarpeiksi, kun näet oli Notkolaisten neuvosta päätetty pitää\nniitä useampiakin, että työ helpommin ja sukkelammin edistyisi, ja\nsellaisissa lahjatöissä tietysti täytyi paikkakunnan tavan mukaan\nkestitä työntekijöitä viinalla, muutenhan ei ketään olisi tullut koko\ntaikoihin, vaikka naapuriston miesväki ei yleensä ollutkaan viinaan\nmenevää.\n\nNyt alkoi kiireen kihinä Mäkelässä. Ensinnä siirrettiin paras aitta\nuuteen paikkaan. Niissä talkoissa olivat apuna ainoastaan Notkolan\nmiehet ja pojat. Viinalekkeriä maisteltiin vain nimeksi, sillä Notkolan\nisäntä ei suvainnut juopumista. Kalle kyllä oli koulumatkoillaan\noppinut ryyppimään, mutta ei nyt rohjennut sitä tehdä isänsä nähden,\neikä hän vielä ollut niin pahoissa viinan kahleissa, että olisi sitä\njuuri himoinnutkaan; hän joi vain huviksensa, milloin hyvä tilaisuus\nsattui.\n\nAitan valmistuttua asettuivat mäkeläiset siihen asumaan ja määräsivät\nkahdetkin suuret talkoot, toiset tou'on tekoa, toiset asuin- ja\nkarjakartanon muuttoa varten.\n\nKynnöt tuli kynnetyksi kunnialla. Toiset vielä suuremmat talkoot eivät\npäättyneet yhtä onnellisesti. Huoneet saatiin miehissä pian hajalleen\nja sitte kilvalla vetäessä lopetettiin työ päivällisille. Myöhäiseksi\nsyönti siten jäi, mutta ei viitsitty työtäkään kesken jättää.\n\nTämä harmitti Liinaa, hän yritti kiirehtimään ruoan laittajia. \"Minun\npitää saada ruokaa aikanaan; sen verta toki pitäisi teidän tietää!\"\ntorui hän äkeissään.\n\nKalle sattui tulemaan paraiksi kuulemaan komennusta. \"No no, eihän\nsinulla nyt kiireempi liene kuin meillä muillakaan, jotka olemme työtä\ntehneet sinunkin edestäsi\", selitti hän säveästi ja iloissaan työn\njoutumisesta. \"Pitääkö minun siltä syömättä olla, että sinä et malta\ntyöstä tulla?\", kysyi Liina vielä äkäisemmin.\n\n\"Ohoh, eipä luulisi jouten ollessa syönnillä kiirettä olevan; ei\nminusta ainakaan ruoka maistu, milloin jouten olen\", selitteli Kalle\nvielä puoleksi leikillään, toiseksi tosissaan.\n\n\"No, eivät nämä tällaiset ruoat minusta maistukaan, parempiin minä toki\nolen tottunut aikoinani.\"\n\n\"Laita sitte itse parempaa, kun ei tämä kelpaa; tekisitpähän silloin\nedes jotain joutessasi.\" Kallea jo vähän pahastutti tuo nurkuminen\ntällaisessa kiireen kähinässä; sitä hän toki ei olisi odottanut.\n\nLiina puolestaan suuttui. \"Vai niin, vai pitäisi minun itseni ruveta\nruokaa laittamaan! Mitä sinä oikeastaan ajatteletkaan? Sanopas\nkerrankin!\"\n\n\"En mitään erinomaista, sitä vain, että ainakin se olisi emännän asia.\"\n\n\"Mutta minä sitä en tee!\"\n\nKallea hävetti jatkaa riitaa talkooväen kuullen, mutta kovin hänen\nsydäntänsä kaiveli, ja illan pitkään hän koetti sitte harmiansa\nhukuttaa lekkerin höyryihin. Siinä toimessaan hän onnistui niin hyvin,\nettä nukkui kesken ilojen. Talkoomiehet omin neuvoin lopettelivat\nryyppyneuvot lekkeristä, joka ei kovin suuri ollutkaan, ja palasivat\ntyytyväisinä kukin kotiinsa.\n\nNotkolan isäntä yksin oli tyytymätön. Hän oli nyt kylliksi kuullut\nLiinan emännyys-periaatteita arvataksensa, että siitä talosta ei\nkoskaan hyvää voinut tulla. Lisäksi vielä Kallen juominen häntä inhotti\nja hävetti niin, että hän kesken jo läksi pois, itsekseen jupisten:\n\"Enkö jo sanonut, enkö jo sanonut! Kyllä Kalle nyt parhaan sai, ja\nse vielä saattaa hänet itsensäkin onnettomaksi ja mieron tielle.\nEdestäänpähän nyt löytää, kun ei varoituksiani totellut.\"\n\nYöllä heräsi Kalle kovaan päänpakotukseen ja kömpyröi ulos lekkerin\nluo saamaan lääkettä. \"Voi sen peijakkaat, kun joivat kaikki!\" kuului\npahoitteleminen, kun lekkeristä herui vain muutamia pisaroita, jotka\nparaiksi kiihdyttivät sekä himoa että pään pakotusta.\n\nÄkeissään yritti hän ensin nukkumaan, mutta eipä unta tullut. Hän\nnousi ylös, pukeutui paraimpiin vaatteihinsa, kaivoi arkusta lompakon\ntaskuunsa, valjasti hevosen, nosti lekkerin kärreihin ja läksi ajamaan.\n\nHyvin usein tapahtui kesän pitkään samanlaisia syyttömiä ajoja; pitihän\ntoki olla ryyppyjä kirvesmiehille, eihän muka käynyt odottaakaan,\nettä työ muuten olisi hyvin edistynyt. Varsinkin pyhäpäivät olivat\nyhteisiä juhlia, jolloin työmiehet ja renki auttelivat isäntää,\nhypoteekki-lainan kaventelemisessa tälläkin \"vähemmän rasittavalla\"\ntavalla.\n\nLiinan kanssa ei Kalle sattunut talkoiden jälkeen koko kesänä\nriitautumaan useammasti kuin yhden kerran. Oli kiirein heinäaika. Renki\noli päiväläisten kanssa varsinaisina heinämiehinä, vaan eräänä päivänä\noli melkoinen ala kuivaa karhikkoa saatava latoon ja Kalle sen tähden\nlähetti sinne aamiaiselta piiatkin avuksi.\n\nIllan tullen ajoi pieni paimenpoika karjan kotiin, mutta piikoja\nei vielä näkynyt. Odoteltuaan heitä ikäväksi asti ryhtyi hän\nvastenmielisesti viimeiseen hätäkeinoon.\n\n\"Mene nyt sinä lypsämään lehmät, kun piiat eivät näy joutavan kotiin\",\nsanoi hän Liinalle.\n\nLiina ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Vasta sitte, kuin Kalle lausui\nkehoituksensa uudestaan, vastasi hän!\n\n\"Mitäs laitoit piioista sinne?\"\n\n\"Tottahan tuon verran ymmärrät, että heinät pitää silloin korjata, kuin\novat kuivat. Yöllä näyttääkin tulevan sadetta; olisiko pitänyt jättää\nheinät kastumaan ja pilautumaan?\"\n\n\"Olisit mennyt itse.\"\n\n\"Enhän minä kahteen paikkaan yht'aikaa repiä; on minulla ollut kylliksi\ntyötä tässäkin ja kovempaa, johon piiat eivät kykene ensinkään.\"\n\n\"Lypsä sitte itse lehmäsi, mitä minä niistä huolin!\"\n\nKalle suuttui. \"Jopa nyt jotakin! Vai et sinä huoli. Pitääkö minun\nsitte yksinäni huolia kaikesta. Sinua varten minä tässä puuhaan asuntoa\nkuntoon ennen syksyä etkä sinä huoli mistään. Eikö sinua vähän jo\nviimen hävetä?\"\n\n\"Ei yhtään. Mutta sitä häpeäisin ikäni, jos menisin lehmiä hoitelemaan.\"\n\nKalle ällistyi, mutta malttoi mielensä ja pidätti suuttumuksensa,\nvaikka kyllä mieli teki kerrankin purkaa suunsa puhtaaksi. Hän huomasi\nLiinan parantumattomaksi nukeksi, joka ei kyennyt muuhun kuin lasten\nleikkiin.\n\nSyksymmällä olivat kaikki kartanot käyttökunnossa, vaikka eivät\nvielä aivan valmiina. Silloinpa lainasummakin oli huvennut yhdeksi\nsatamarkkaiseksi. Oikeastaan ei sekään enää ollut omaa, sillä kun\nKalle oli viime kerran kaupungissa käydessään pyytänyt lukua puodista\notetuista rakennustarpeista, oli niiden maksamaton summa ollut kolme\nsataa markkaa. Lekkeriä hän ei enää olisi tarvinnut, mutta toimitti sen\nkuitenkin täyteläisenä kärryihin vastaisen varalle, kun näet enemmän\nostaessa tavara muka oli huokeampaa.\n\nKotimatkalla johtui hänelle mieleen ajatus, joka oikein pani hänen\nkasvonsa ilosta loistamaan. Kun kerran lekkeri oli täynnä, niin sopihan\nsillä nyt pitää tupaantuliaiset, ja niiden vietoksi hän määräsi ensi\nsunnuntain. Silloin se joutava viina myöskin juotiin.\n\nKesäisten rakennushumujen aikana oli Kallelta aina jäänyt toistaiseksi\nLiinan varsinainen opastaminen askareihin taipumaan, ja mikä kerran\npitkistyi, se myöskin vetkistyi. Uusiin huoneihin päästyä olisi siihen\nnyt ollut ryhdyttävä, mutta eipä Kallella enää ollut mitään ryhtiä\nitselläänkään. Hän tosin teki välistä työtä kuin karhu, vaan välimmiten\naina myöskin ryypiskeli ja kohmeloissaan makaeli. Onneksi olivat\npalvelijat vielä siksi turmeltumattomat ja rehelliset työntekijät, että\ntalon hoito näytti hyvin menestyvän.\n\nLiina iloitsi kuin lapsi uusissa huoneissa, hankki saliin kiikkutuolin\nja istuskeli siinä päivät päästänsä milloin yksikseen, milloin kenenkin\nnaapuri-emännän kanssa, joka vain oli halukas hänen kahvipannuansa\ntyhjentämään ja huvittamaan häntä joutavilla juoruilla ja lörpötyksillä.\n\nMikäli kahvivieraita rupesi yhä tiheämmin käymään emännän luona, alkoi\nse suututtaa Kallea, mutta jos hän yritti siitä jotakin sanomaan,\nvirkahti Liina: \"Juothan sinä itse viinaa, tottahan minä saanen kahvia\njuoda!\" Siihen asia aina sammui, ja samoin sammui kaikki muutkin\njärjellisemmän elämän yritykset. Kalle joi harmissaan, kun ei saanut\nvaimostaan minkäänlaista tukea missään asiassa, ja Liina joi ajan\nkuluksi ikävissään, kun oli joutunutkin vain talonpoikaistaloon, jossa\nhän ei pystynyt edes piikojakaan komentamaan muuhun kuin heillekin\nmieluiseen kahvin keittoon eikä siis muuta varten käynytkään koko tuvan\npuolella.\n\n\nV.\n\nVuosikauden näytti Mäkelän talo jotakuinkin tulevan toimeen. Vaikka\nse ei suuresti vaurastunut, niin ei se sentään vielä rappeutunutkaan.\nToiseksi kesäksi näet Kalle hankki isänsä takuulla kahden tuhannen\nmarkan lisälainan, ja rahallahan on hyvä teettää mitä töitä\nhyvänsä. Notkolasta myöskin autettiin sekä työllä että neuvoilla ja\nruokavaroilla jotenkin ahkeraan.\n\nKului siihen tapaan joitakuita aikoja, niin että Mäkelä oli ollut\nKallen hallussa kaikkiansa puoli kuudetta vuotta.\n\nOli kylmä aamuyö kevättalvella, kun Kalle reessään horjuen ajoi omaan\npihaansa. Töin tuskin pääsi hän ylös jyskyttämään tampuurin ovea. Hän\ntahtoi herroiksi päästä sisään. Mutta turha vaiva; ei kukaan tullut\navaamaan.\n\n\"Joko se taas on äkäytynyt, se Liinan vetelys!\" jupisi hän kiroillen\nitsekseen. \"Hyväkin haltia. Mutta kyllä minä näytän, miten isäntää\npitää vastaan otettaman. Näytänpä niinkin.\"\n\nJa hän siirtyi jyskyttämään tuvan ovea. Pitkän ajan ja monen\nkolistuksen jälkeen kuului porstuasta kompuroimista ja uninen renki\navasi oven.\n\n\"Korjaa hevonen!\" ärähti hänelle isäntä ja hoiperteli itse sisään.\n\n\"Itse tarvitsisit patukalla korjaamista!\" murisi renki niin kovaan,\nettä Kallekin sen kuuli.\n\n\"Häh?\" vastasi hän porstuasta. \"Suu kiinni taikka menekin sitä tietäsi\näläkä enää näytä silmiäsi minulle! Minä tässä isäntä olen.\"\n\n\"Mokomakin isäntä! Kyllä tästä hennonkin lähteä, joll'ei ruokaa\nkylliksi laitettane.\"\n\nKalle oli jo sisällä ja astua kolusi vaatteissaan suoraa päätä Liinan\nkammariin. Emäntä heräsi.\n\n\"Ylös\" komensi hän. \"Tälläkö tavalla isäntää vastaan otetaan? Miksi et\navannut ovea?\"\n\n\"En minä kuullut\", puolustihe Liina.\n\n\"Makaat kuin hako, eipähän sinulla olekaan muuta tekemistä, kyllä sen\nkylälläkin tietävät ja minua sinusta pilkkaavat, ett'en enää viimein\nilkeä olla ihmisten seurassa.\"\n\n\"Älä porise, vaan toimita leipää taloon. Eilen ei enää kunnolla\nriittänyt illalliseksi eikä kuulunut olevan jauhojakaan yhtään kotona.\"\n\nKallelta oli jo kotiin ajaessa pahin humala haihtunut ja nyt hän\nselvisi edelleen. Toruminen ja komentaminen unhottui, hän sen siaan\nmuisti pari päivää sitte lähteneensä jauhon hakuun, vaan unohtuneensa\njuomaan harmista, kun velaksi ei enää annettukaan eikä hän rohjennut\nmennä isältään pyytämään.\n\nLiina nukkui Kallen vaiettua jälleen, niin kuin ei olisi mitään huolia\nollut olemassakaan. Kun hän vain sai olla rauhassa ja omaan tapaansa\nmukavuutta hoidella, niin mitä hänen tarvitsi pitää mistään muusta\nlukua.\n\n\"Mitäs lapsesta, hän nukkuu vain!\" pahoitteli Kalle. \"Voi polonen\nitseäni, kun silloin kerran petyin ja tahallani olin sokea. Hänestä ei\ntule ihmistä.\"\n\nLiinan huoneessa oli liian kuuma. Kalle siirtyi saliin ja alkoi kävellä\nedes takaisin. Levottomista liikkeistä saattoi arvata hänen mielessään\nliikkuvan jotakin outoa. Näin hän ajatteli:\n\n\"Näin pitkälle sitä siis nyt on jouduttu. Voi minua poloista vieläkin.\nJos ilkeäisin itseltäni, niin raastaisin Liinan tukasta, tänne...\nja selvittäisin nyrkkipuheella, mikä hän on ja miksi hän on tehnyt\nminutkin. Mutta tokkopa hän ymmärtää sittekään. Tuskin vain!... No,\nonhan tuota syytä itsessänikin, miksi rupesin juomaan, niin miksi?\nHeikko olen ollut, mutta sen tiedän, jos minulla olisi ollut kunnon\nvaimo, en nyt tällainen olisi. Sen verran minussa toki on vielä häpyä,\nettä en viitsikään olla joka viilekkeen pilkattavana. Vai meillä muka\nei ole leipää sen tähden, että meillä ei ole emäntää, joka paistaisi!\nJa minäkö pidän eukkoani vain nukkena lasikaapissa? Totta totisesti\nniin onkin; mutta kuka tuota viitsii kuulla syrjäisiltä, en minä\nainakaan. Loppu tästä elämästä pitää tulla tavalla tai toisella...\nJa loppuhan tästä tuleekin ihan itsestään. Pankkiin olisi huomenna\nlähetettävä rahan, kauppiaalla on tuomio ja hän vaatii rahaa,\nleipään tarvittaisiin rahaa ja isälle pitäisi toimittaa rahaa siitä\ntuonnoisesta summasta, jonka vain vähäksi ajaksi lainasin. Rahaa,\nrahaa, rahaa, eikä minulla penniäkään... Pahin pula on syömisestä.\nRupeavat palvelijatkin näljissään haukkumaan... Liinasta en välittäisi,\nnähköön vähän nälkää, eikö sitte oppisi jotain tekemään. Ja lapsista\nkyllä isä pitää huolen, sen tiedän ihan varmaan. Itse minä kyllä elän\nmissä hyvänsä... Voi sentäänkin, kun en alussa ollut jyrkempi Liinalle\nja pakottanut häntä ihmiseksi. Mutta kuka tuota jaksaa nähdä akkain\nitkua ja vaikerrusta, ja säälihän tuota oli ajaakin herrasihmistä heti\nläävään, kun muutenkin tuntui elämä olevan hänestä niin vaikea. Ja se\nappiukko, rikkaaksi häntä kaikki luulivat, se se juuri minutkin petti,\nkun tyttö vielä lisäksi oli niin vietävän suloinen... se ukko jätti\nmeidät ihan paljain käsin. Kutti, parahiksi, Kalle! kuka käski olemaan\nsokea ja kosimaan herrasneittä? Ei kukaan muu kuin oma herruuteni.\nNyt olen hyväkin herra!... Peijakas kun rupee nälkä hiukomaan omaakin\nvatsaani; se vain ei katso herruutta eikä narreutta! Mutta loppu tästä\npitää tulla!\"\n\nKauan hän sillä tavalla mietiskellen käveli välistä hitaammin, välistä\ntaas kiireemmin, mikäli ajatukset milloinkin sujuivat. Unta ei\nkuulunut. Aamu jo ehti valjeta hänen yhä astuskellessaan.\n\nViimein hän teki päätöksensä, pukeutui päällysvaatteihinsa, meni\ntampuurin kautta ulos, valjasti hevosen, saman, jolla oli tullut kotiin\nja läksi ajamaan.\n\nLiina yhä nukkui ja vasta hetkisen kuluttua heräsivät palvelijatkin,\ntottuneet kun ajan pitkään olivat hekin enemmän makaamaan kuin työtä\ntekemään! Renki kiepsahti vähän sukkelammin tavallista ylös ja alkoi\ntorua piikoja: \"nyt teidät hukka perii, kun näin makaatte selvään\npäivään asti, vaikka isäntä on kotona!\" Mutta karjapiika, käytyään\nelukoita katsomassa ja huomattuaan, että isännän hevosta ei ollut\ntallissa eikä rekeäkään kotosalla, alkoi tupaan palattuaan pilkata\nrenkiä, että hän näljissään näki vain unia päivälläkin. Ja siihen\nuskoon piiat jäivät, vaikka renki kuinka olisi vakuuttanut käyneensä\nyöllä riisumassa isännän hevosen.\n\nKalle ajoi suoraa päätä Notkolaan. Vaikealta hänestä tuntui mennä\nisäänsä yhä kiusaamaan ja vielä vaikeampi hänen oli kuulla isän suusta\njyrkkä vastaus, että oli turha ruveta kahta taloa hävittämään yhden\ntähden. Kalle mielessään kuitenkin tunnusti isän olevan oikeassa,\nhänhän oli itsekin koko aamun ajatellut samaa, ja nyt hän ilmasi äsken\ntekemänsä päätöksen.\n\nKauan siinä keskusteltiin ja punnittiin asiaa kaikilta puolin. Notkolan\nisäntä, huomattuaan poikansa nyt viimeinkin palaavan väärältä tieltä,\nkehoitti Kallea vielä koettamaan pitää taloansa pystyssä, vaan Kalle ei\nuskaltanut, hänellä kun ei enää ollut luottamusta itseensäkään.\n\nAamiaisen syötyä läksi Kalle ajamaan omia teitänsä, ei kuitenkaan\nkapakkaan, kuten ennen. Isänsä huusi hänelle vielä jäljestä: \"ole\nhuoletta, kyllä minä korjaan lapset!\" ja kyyneliä kiilsi nyt jo\nvanhanpuoleisen miehen silmissä.\n\nMäkelässä palvelijat kyllästyivät odottamaan olematonta aamiaista\neivätkä ilenneet enää mennä lainailemaankaan, vaan karkasivat. Niinpä\nNotkolan isäntä päivemmällä tapasi Liinan yksinään lasten kanssa ja\nvei heidät kotiinsa. Mäkelän kartanot lukottiin ja elukat korjattiin\nmyöskin nälkää näkemästä Notkolaan toistaiseksi. Aikaa myöten otti\npankki saatavastaan talon haltuunsa ja irtaimiston veivät muut\nsaamamiehet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän nyt kertomus oikeastaan saisi päättyä, sillä johan arvaamme,\nettä päähenkilöt, joiden elämän vaiheita olemme seuranneet, olivat\nauttamattomasti elämänsä mukaista kylvöä niittämässä ja että heidän\nlapsensa joutuivat hyviin käsiin. Kuitenkin huvittanee vielä katsahtaa\nmuutamia vuosia, ehkäpä kymmenkunnankin eteen päin.\n\nSilloin istui Liina huononpäiväisessä torpassa. Hän näet ei ollut\nviihtynyt Notkolassa, jossa toisten uutteruus oli ikäänkuin ainaisena\npahana omanatuntona häntä rasittamassa, vaikka häntä ei kovuudella\nkohdeltukaan, ja hän sen tähden oli lähtenyt omaan vapauteensa. Huonoa\nhänen toimeentulonsa sitte oli ja ehkäpä hän saamattomuudessaan olisi\nkuollut nälkäänkin, ell'eivät torpan asukkaat, johon hän asettui\nelämään, olisi toimittaneet hänelle syötävää ensin Notkolasta ja sitte\nkunnan vaivaisvaroista, kuin Notkolan vanhukset kuolivat ja tila joutui\nLiinalle vieraampien haltuun. Työhön oppimisesta ei nytkään tullut\nmitään. Torpanväen kätkyitä hän vain kiikutteli ja muisteli ennen\nnuorempana lukemiansa romaaneja.\n\nKallesta kuultiin sen verran, että hän toisissa pitäjissä piti\npäällysmiehen ammattia tukin ajoissa ja uitoissa ja ansaitsi rahaa\nrunsaasti. Mutta Liinalle hän ei lähettänyt penniäkään, sillä viina oli\njo tullut hänelle niin rakkaaksi, että sen alttarille hän uhrasi joka\nroponsa. Humalapäissään hän kuitenkin joskus kiroeli omaa tyhmyyttänsä;\nkoko tuo naimisissa olon aika häilyi hänen mielessään vain pahana\nunena. Toimen miestä hänestä ei enää koskaan tullut, siksi oli hänen\noma tahtonsa jo vallan uupunut, ja oikea avun lähde, niin se häneltä\noli unhottunut jo ammoin ennen, kuin hän herrasmaisuuden ja himon\norjaksi joutuikaan.\n\n\n\n"]