[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyLxx7daSzfF_RRUefKZeWB4OjZNMsThzFu0MZJwlHeU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2910,"Seuratkaamme Häntä","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2910-sienkiewicz-henryk-seuratkaamme-hanta","2910__Sienkiewicz_Henryk__Seuratkaamme_Häntä","Kertomus","romaani",[],[15],"nobel","fi",1892,1902,8595,58571,false,72858,[24,25,26],"Jesus Christ -- Crucifixion -- Fiction","Palestine -- History -- To 70 A.D. -- Fiction","Polish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Seuratkaamme häntä!\" by Henryk Sienkiewicz is a historical novel written in the late 19th century. The book explores themes of faith, love, and existential struggle through the experiences of its main characters, Cinna and Antea, set against the backdrop of ancient Rome, Jerusalem, and Alexandria, as they navigate a world influenced by religious and philosophical turmoil.  At the start of the narrative, we meet Cajus Septimus Cinna, a wealthy and pleasure-seeking Roman patrician who struggles with a profound sense of discontent despite his former luxuries. After losing his wealth, Cinna is consumed by feelings of restlessness, leading him on a journey wherein he seeks answers from various philosophers, ultimately encountering Timon of Athens. Simultaneously, Antea, the daughter of Timon, becomes a central figure, displaying both wisdom and a mysterious aura. Cinna finds himself drawn to her as he grapples with the meaning of life and the looming specter of death, intensified by the philosophical discussions surrounding faith, love, and the nature of existence that he partakes in. (This is an automatically generated summary.)",[32],"M. L.",280,"Historiallinen kertomus sijoittuu antiikin Roomaan ja Jerusalemiin Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikoihin. Se kuvaa roomalaisen yläluokan edustajien vaiheita ja heidän kohtaamistaan uuden kristinuskon sanoman kanssa.","Henryk Sienkiewiczin 'Seuratkaamme häntä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2910. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SEURATKAAMME HÄNTÄ!\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nHENRyK SIENKIEWICZ\n\n\nSuomentanut\n\nM. L.\n\n\n\n\n\nPorissa,\nGust. Roneliuksen kirjakaupan kustannuksella,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJouluvieraita.\nMies ja vaimo.\nJoulutervehdys sydänmaasta.\nKoti!\nKoivun rungossa 1860—1890.\nToteutuvia ennustuksia.\nHyvällä tuulella.\nIson sisaren häät.\n\"Syntistä elämää\".\nKirjojen jouluyö. Fantasia.\n\n\n\n\nHenryk Sienkiewicz.\n\n\nHenryk Sienkiewicz kuuluu vanhaan liettualaiseen aatelissukuun ja on\nsyntynyt 1846. Hän opiskeli Warsowan yliopistossa. Kahdenkymmenen\nkolmen vuoden ikäisenä julkaisi hän ensimäisen romaaninsa, _Turhaan_,\njossa hän kuvailee oman aikakautensa elämää. Mutta vasta v. 1878,\nmatkansa jälkeen Amerikassa ja useissa Europan maissa, alkoi hän\nsaada pysyväistä mainetta ensi luokan kirjailijana. Siltä ajalta\novat m.m. teokset: _Hiilipiirroksia_ (suomeksi), _Janko musikantti,\nLeipätaistelun aikana_ (suomeksi), _Bartek voittaja_ y.m., jotka kaikki\novat täynnä lyriikkaa, huumoria, katkeruutta ja syvää surua kärsivien\ntähden. Mestarin kädellä maalailee hän kurjien valtiollisten ja\nyhteiskunnallisten olosuhteiden aikaan saamat kurjuudet.\n\nVerrattomissa historiallisissa romaaneissaan: _Tulella ja miekalla,\nVedenpaisumus, Herra Wolodyjowski ja Ristiritarit_ kuvailee kirjailija,\njoka on lämmin onnettoman isänmaansa ystävä, asianymmärryksellä ja\ntarkkuudella Puolan sankaritaisteluja Saksan ritaristoa, kasakoita,\nturkkilaisia ja ruotsalaisia vastaan.\n\nSienkiewiczin teokset nykyisestä Puolasta ovat: _Ilman dogmeja_ (1890)\nja _Polanieckin perhe_ (1894). Edellisessä hän ruoskii uskottomuutta\nja henkistä laiskuutta, jälkimmäisessä esitetään yhteiskunnan\nparannuskeinoksi kristillisyys ja siitä johtunut tarkka velvollisuuden\ntunto.\n\nNerokkain hänen kirjoistaan on epäilemättä _Quo vadis?_ (1895), joka on\nsuomeksikin ilmestynyt. Siinä käsitellään keisari Neeron aikoja, Rooman\npaloa ja kristittyin kauheata vainoa sekä näytetään Kristus siksi\njohtotähdeksi, jonka avulla maailman arvoitus saatetaan ratkaista.\n\n_Seuratkaamme häntä!_ on suurenmoisempi sisällölleen kuin _Quo vadis_.\nNopeasti toisiansa seuraavissa kuvissa liukuvat siinä ohitsemme\nihmiset ja tapahtumat Roomassa, Aleksandriassa ja Jerusalemissa,\nnoissa kolmessa antiikisen sivistyksen Centrumeissa. Siinä saamme\nmyös tarkastella uskonnollisen kehityksen kolmea astetta: pakanuutta,\nmilloin rakastettavana ja hienona, milloin taasen raakana ja julmana:\njuutalaisuuden ankaria lakeja; kristillisyyden oppia rakkaudesta ja\nanteeksi-antamisesta.\n\nPäähenkilöt teoksessa ovat: Cinna, Antea ja Pontius Pilatus. Ne ovat\npsykologisia muunnoksia _Quo Vadiksen_ Viniciuksesta, Lygiasta ja\nPetroniuksesta. Mutta kuolevan pakanamailman sijasta kohtaa meitä\ntäällä Hekaten kummituskasvot, apostolien Pietarin ja Paavalin asemesta\nitse Kristus, Neeron cirkuksen sijasta Golgatha. Esillä ovat myös\nkreikkalaiset filosofit ja juutalaisten korkea raati.\n\n\n\n\n\n\nSEURATKAAMME HÄNTÄ!\n\n\n\n\nI.\n\n\nRoomalainen patrici Cajus Septimus Cinna oli viettänyt nuoruutensa\nlegionissa ja siellä kokenut sotilaselämän vaikeat vaivat.\n\nSitte hän palasi kotiin Roomaan, nauttimaan sotilaskunniastaan sekä\nloistosta ja mukavuudesta, jonka voi hankkia melkoisella omaisuudella.\n\nHeti hän syöksyi huvien pyörteeseen ja nautti kyllästymiseen\nsaakka kaikesta, mitä tuolla ihmeellisellä maailmankaupungilla\noli suinkin tarjottavana. Yönsä vietti hän hurjissa juomingeissa\nmuhkeissa huviloissaan, jotka sijaitsivat etukaupungeissa, päivänsä\nruumiinharjoituksissa lanistain [henkilöitä, jotka kouluttivat\ngladiatoreja arenaa varten. Suom.] luona, keskusteluissa reetorien\nkanssa, termeissä, missä kaikenlaisia asioita keskusteltiin, sekä\nkaupungin juoruja kuunneltiin ja levitettiin, tai myöskin cirkuksessa\nja gladiatorein arenalla, tracilaisten velhonaisten ja Arkipelagin\nsaarilta kotoisin olevien lumoavien tanssijattarien parissa.\n\nHän oli sukua äidin puolelta kuuluisalle Lukullukselle ja oli\ntältä perinyt himon kitalaen nautintoihin. Hänenkin pöytänsä\nnotkuivat nimittäin kreikkalaisten viinien, Neapelin ostronien sekä\nVähästä-Aasiasta tuotujen ja Numidian hunajaan hillottujen syötettyjen\nheinäsirkkain painosta; yleensä kaikki harvinaiset herkut, mitä Rooma\nvain suinkin saattoi tarjota, olipa ne sitte joko kaloja Punaisesta\nmerestä taikka valkeita peltokanoja Dnjeprin rantamilta, eivät suinkaan\nsaaneet puuttua Cinnan aterioista.\n\nMutta tästä ajallisesta hyvyydestä nautti hän, ei kuten ahmatti\nsotilas, vaan niinkuin läpeensä hienostunut patrici ainakin.\n\nHän oli koettanut uskotella itselleen — ja oli kenties siinä\nonnistunutkin — että hän muka intohimoisesti rakastaa taiteen\ntuotteita. Hän oli hurmaantunut Korinton raunioista kaivettuihin\nkuvapatsaisiin, attikalaisiin lamppuihin, etruskilaisiin\nvaaseihin, savitavaroihin, jotka olivat kotoisin idän usmaisista\nmaista, roomalaisiin mosaikkiteoksiin, Eufratin kankaisiin ja\nArabian lemuaineisiin, lyhyesti sanoen kaikellaisiin niihin\nylellisyystavaroihin, jotka tavallisesti täyttävät ylimyksen tyhjän\nelämän.\n\nSemmoisista saattoi⁻ Cinna asiantuntijana ja harrastajana keskustella\nhampaattomien ukkojen kanssa, jotka pöytään käydessänsä seppelöivät\npaljaat päälakensa ruusuilla ja aterian jälkeen pureksivat heliotroopin\nlehtiä saadakseen hengityksensä hyvänhajuiseksi. Hän kykeni arvostamaan\nkauneutta niin hyvin Ciceron ajatuksissa kuin Horatiuksen ja Ovidiuksen\nvärsyriveissäkin. Koska hän oli opiskellut erään ateenalaisen reetorin\njohdolla, puhui hän virheettömästi kreikkaa, taisi ulkoa kokonaisia\nlauluja Iliadista ja saneli pikari kädessä Anakreonin säkeistöjä siksi,\nkunnes juopuneena vaipui syvään uneen. Kiitos opettajansa ynnä toisten\nreetorein, omasi hän myöskin riittävästi suuret tiedot filosofiassa,\nkäsittääkseen niitä rakennustaiteellisia muistomerkkejä, joita muinoin\nHellaassa ja siirtomaissa pystytettiin ihmisellisen neron kunniaksi.\nMyöskin hän tiesi, ettei näistä rakennuksista enää ollut muuta jälellä\nkuin korkeat rauniokasat.\n\nHän oli persoonallisesti tuttava useampain kanssa stoalaisten joukosta,\nvaikkakin hän oikeastaan oli vihamielisellä kannalla heitä kohtaan\nsekä piti heitä valtiollisena puolueena ja askeetteina, jotka elämän\nnautintoja halveksivat. Skeptikot olivat usein hänen pöytävierainansa\nja ehtivät ruokalajien lomassa repiä alas monta filosofista\njärjestelmää, sekä täysinäisiä viinipikareita kohottaessaan selittivät,\nettä huvi on pelkkää turhamaisuutta eikä totuus voi koskaan tulla\ntodellisuudeksi eikä viisaalla ole muuta päämäärää kuin lepo ja tyyneys.\n\nTarkkaavaisena kuunteli Cinna heidän keskusteluansa, mutta ei antanut\nsille erityistä arvoa. Hän ei omaksunut kumpaakaan ajatuskantaa,\nei myöskään halunnut saada omaa mielipidettä. Hänen käsityksensä\nmukaan oli Cato personoitu ääretöin voima ynnä lisäksi ääretöin määrä\ntyhmyyttä.\n\nHänen mielestään oli elämä kuin meri, jossa alinomaa vaihtelevat tuulet\npuhaltelevat. Viisaus on siinä, että osaa kulloinkin laittaa purjeet\nniin, että alus aina kulkee eteenpäin.\n\nMutta hän pani myös paljon arvoa leveihin hartioihinsa, hyvään\nvatsaansa ja hyvin muodostuneeseen päähänsä kotkaprofileineen ja\ntarmokkaine suineen. Hän oli myöskin vakuutettu, että hän täten\nvarustettuna saattoi joka tapauksessa viettää hauskaa elämää.\n\nKuulumatta skeptilliseen kouluun oli hän kuitenkin elämässään\nskeptillinen ja samalla kertaa cyreneläinen, vaikka hän hyvin tiesi,\nettä huvi ei onnea tee. Hän piti itseänsä epikurolaisena, mutta ei\ntuntenut Epikuron opin sisällystä.\n\nYleensä oli hänestä filosofia älyn harjoitusta, yhtä hyödyllistä kuin\nvoimistelu lanistain luona.\n\nJos keskustelu alkoi tuntua väsyttävältä, meni hän cirkukseen\nsaadakseen nähdä veren virtaavan.\n\nHän uskoi yhtä vähän jumaliin kuin hyveisiin, totuuteen tai onneen;\nainoastaan noituuteen hän luotti. Hän oli taikauskoinen, ja tuo\nitämaisten uskontojen salaperäisyys miellytti häntä.\n\nOrjilleen oli hän hyvä, ellei vaan ikävystyminen kiihoittanut häntä\njulmuuteen.\n\nHänen käsityksensä mukaan oli elämä kuten amfora [poltetusta savesta\ntehty ruukunmuotoinen viiniastia, noin 26 litran vetoinen. Suom.], jota\nkalliimmalla viinillä sen täytät, sitä suurempi on sen arvo. Myöskin\nhän koetti täyttää elämänsä paraalla, mitä maailma voi antaa.\n\nHän ei rakastanut ketään, mutta löytyi paljon, josta hän piti, kuten\nesim. hänen oma kaunis päänsä muhkeine aivokoppineen, ja somat\npatricilaiset jalkansa.\n\nIloisen elämänsä ensi vuosina oli hän huvitellut hämmästyttämällä\nRoomaa ylellisillä oikuillaan; siinä oli hän osittain onnistunutkin.\n\nMutta sittemmin oli hän kyllästynyt myöskin siihen huviin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nCinna oli joutunut häviöön.\n\nHänen omaisuutensa oli mennyt velkojille; hänelle itsellensä ei ollut\njäänyt muuta jälelle, kun väsymys, semmoinen, jota tuntee raskaan työn\njälkeen, sekä kyllästyminen — ynnä vielä jotakin, mitä hän ei ollut\nennen kokenut: epämääräinen, mutta syvä levottomuuden tunne.\n\nSitä ennen oli hän täyteen mittaan nauttinut rikkaudestaan ja\nrakkaudesta — siinä merkityksessä kun sen käsitti silloinen maailma —\nnauttinut kaikellaisesta uhkeudesta ja sotilaskunniastaan.\n\nHän oli koetellut vaaroja, enemmän tai vähemmän lähestynyt ihmisellisen\najatuksen rajoja sekä työskennellyt runouden ja kaunotaiteiden kanssa.\n\nSiksipä hän saattoikin uskoa saaneensa elämältä kaikki, mitä se suinkin\nvoi antaa.\n\nJa nyt oli hänellä hämärä aavistus, että oli jotain laimiinlyönyt ja\nettä tämä jotain oli suuresta merkityksestä. Mutta hän ei voinut saada\nselkoa, mitä se olisi ja mietti sentähden ankarasti sitä.\n\nUsein hän koetti näitä ajatuksiansa poistaa, yritti itsestään ravistaa\ntätä levottomuutta, joka hänet oli vallannut, sekä uskotteli itseänsä,\nettei muka löydy mitään enempää, ei voi löytyä mitään enempää elämässä.\nKuitenkaan ei levottomuus haihtunut, vaan päinvastoin kasvoi, kasvoi\nsiihen määrään, että hän rupesi huolehtimaan, ei ainoastaan itsensä\nvuoksi, vaan koko Rooman tähden.\n\nSkeptikoita hän samalla kertaa sekä kadehti että piti narreina, syystä\nkun he väittivät, että tyhjyyden voi täyttää olemattomuudella.\n\nCinnassa näytti olevan kaksi ihmistä: eräs, joka ihmetteli\nlevottomuutta ja toinen, joka vastoin tahtoaankin huomasi sen\ntäydellisesti oikeutetuksi.\n\nOmaisuutensa menettämisen jälestä nimitettiin hänet Aleksandrian\nmaaherraksi — kiitos siitä mahtavain sukulaisten vaikutusvallalle —\nja hän matkusti uuteen virkapaikkaansa iloisessa toivossa, että voisi\ntuossa rikkaassa maailmankulmassa vielä parantaa taloudellisen asemansa.\n\nMutta Brindisissä astui levottomuuskin mukana laivaan ja teki\nuskollisesti seuraa koko matkan.\n\nHän toivoi, että uusi virka, uudet ihmiset, uusi maailma ja uudet\nvaikutukset piankin karkottaisivat tuon painajaisen.\n\nMutta siinä hän pettyi.\n\nKuukausi kului nimittäin, toinenkin, ja, kuten se siemenvilja,\njota Demetrius toi Italiasta, kasvaa rehottaa uhkeammin suistomaan\nviljavassa maanlaadussa, loi Cinnan levottomuuskin hänen sieluunsa yhä\nsynkemmän varjon niinkuin tuuheaksi seetripuuksi ylennyt pensas.\n\nHän koetti sitä haihduttaa viettämällä samanlaista elintapaa kuin ennen\nRoomassa.\n\nAleksandria oli muhkea kaupunki, jossa vilisi vaaleanvereviä,\nhieno-ihoisia kreikattaria, joiden jäsenet olivat Egyptin auringosta\nsaaneet merenkullan läpihohtoisen värin.\n\nNiiden sylissä etsi Cinna unhotusta.\n\nHuomattuaan senkin turhaksi joutui hän itsemurhan-ajatusten\nkiusattavaksi.\n\nItsemurhalla olivat monet hänen ystävistänsä vapauttaneet itsensä\nelämän kärsimyksistä, ja tehneet sen paljoa vähäpätöisemmistä syistä:\njotkut vain sentähden, että heillä oli ollut ikävä taikka tunteneet\nelämänsä tyhjäksi; toiset taasen syystä, kun olivat menettäneet\nhalunsa maallisiin nautintoihin. Itsemurhaanhan tarvittiin muuten\nvain ainoastaan, että joku orja piteli silmänräpäyksen ajan miekkaa\nvoimakkaalla kädellä.\n\nItsemurhan-ajatus siis valtasi Cinnan, ja olikin hän juuri\ntoteuttamaisillaan sen, kun muuan ihmeellinen uni tuli esteeksi.\n\nHän uneksi nimittäin olevansa purjehtimassa erään joen yli. Äkkiä hän\nhuomasi toisella rannalla levottomuutensa, väsymyksestä riutuneen orjan\nhaahmossa. Tämä tervehti häntä seuraavin sanoin:\n\n\"Minä tulin edeltä ollakseni vastassasi.\"\n\nCinna peljästyi ensi kerran elämässään.\n\nHän käsitti, että ellei hän ilman levottomuutta saata ajatella elämää\nhaudan toisella puolen, niin levottomuus varmaan sinnekin häntä seuraa.\n\nTarttuen viimeiseen keinoon, päätti hän sentähden tavata noita viisaita\nmiehiä Serapeumissa, heiltä saadakseen arvoitukseensa ratkaisun.\n\nMutta eivät nämäkään filosofit kyenneet tätä arvoitusta ratkaisemaan.\nSen sijaan, ikäänkuin selityksen korvaukseksi, antoivat he Cinnalle\narvonimen _viisas_, joka nimitys tavattiin lahjoittaa korkeasukuisille\nja ylhäisessä asemassa oleville roomalaisille.\n\nKehno lohdutus. Arvonimi _viisas_ annettuna miehelle, joka ei kyennyt\nsaamaan selvitystä siinä, mitä hän eniten mietiskeli, tuntui suorastaan\nironialta.\n\nMutta hän ajatteli, ettei Serapeum kai yhdellä kertaa ilmoittanut\nkaikkea tietoansa, ja saattoi siten pitää yllä heikkoa toivoa.\n\nEtevin Aleksandrian filosofeista oli tuo jalo ateenalainen Timon,\narvossa pidetty Rooman kansalainen. Jo useita vuosia oli hän asunut\nAleksandriassa, jonne oli tullut tutkiakseen Egyptin salaisia tieteitä.\nSanottiin, ettei kirjastossa löytynyt sitä pergamenttirullaa eikä\npaperikääröä, jota hän ei ollut läpilukenut, ja että hän muka omasi\nkoko ihmisellisen viisauden.\n\nLisäksi oli hän lempeä ja tarkkanäköinen.\n\nAhdas-älyisten selittäjäin ja sanansaivartelijain parvesta eroitti\nCinna hänet heti, kiintyi häneen ja teki hänen tuttavuuttansa sekä tuli\nlopulta hänen uskotuksi ystäväkseen.\n\nNuori roomalainen kuunteli hämmästyksellä tuon vanhuksen\ndialektista taitoa ja kaunopuheisuutta, kun hän pohti ihmisyyden ja\nmaailmankaikkeuden korkeata merkitystä.\n\nMika erittäinkin Cinnaa ihmetytti oli se, että Timonin syvämietteisessä\npuheessa oli kaihomielisyyden leima.\n\nMyöhemmin, kun heidän ystävyytensä oli tullut sydämmellisemmäksi,\ntunsi hän suurta halua kysyä vanhalta filosofilta syytä tuohon\nsurumielisyyteen sekä sitte vuorostansa avata sielunsa hänelle.\n\nEi kauan viipynytkään, ennenkuin tilaisuus siihen ilmestyikin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEräänä iltana, vilkkaan keskustelun jälestä sielun kulkuteistä\nylimaailmallisissa tienoissa, olivat Timon ja Cinna jääneet kahden\nkesken terassille, josta oli laaja näköala merelle.\n\nNuori roomalainen tarttui vanhuksen käteen ja tunnusti hänelle elämänsä\nsuurimman tuskan sekä kertoi, minkätähden hän oli etsinyt Serapeumin\noppineita ja filosofeja.\n\n\"Timon\", lopetti hän, \"siitä oli minulle kumminkin se hyöty, että\nopin sinut tuntemaan, ja nyt tiedän, että ellet sinäkään voi elämäni\narvoitusta ratkaista, niin ei kukaan muukaan kykene sitä tekemään.\"\n\nTimon silmäsi pitkän aikaa vedenpintaa, joka levittäytyi heidän eteensä\nja kuvasteli kalvossaan puolikuun sirppiä, sekä lausui vihdoin:\n\n\"Cinna, oletko nähnyt lintujen parvia, kun ne talvisin muuttavat tänne\npohjolan pimeydestä? Tiedätkö, mitä ne etsivät Egyptin maasta?\"\n\n\"Kyllä. — Lämpöä ja valoa.\"\n\n\"Myöskin sielu etsii lämpöä, joka ei ole mitään muuta kuin rakkautta,\nja valoa, joka on samaa kuin totuus. Mutta lintu tietää, mihin sen\non kulkunsa suunnattava saavuttaakseen onnensa; sielu sitävastoin\nharhailee ympärinsä tietämättömyydessä, surussa ja levottomuudessa.\"\n\n\"Minkätähden, jalo Timon, ei hän kykene löytämään tietänsä?\"\n\n\"Muinoin antoi usko jumaliin meille rauhaa. Nyt on tämä usko sammunut,\nkuten lampun liekki. Sitte luultiin, että filosofia totuuden auringon\ntavalla valaisisi sielun. Kuten tiedät, istuvat nykyään, niinhyvin\nRoomassa kuin Ateenassa ja täälläkin, filosofian raunioilla skeptikot,\njotka luulottelevat antavansa rauhaa, mutta tuottavatkin vain\nsekasortoa. Sillä kääntyä poispäin valosta ja lämmöstä, on samaa kuin\njättää sielu pimeyteen, ja pimeys on levottomuutta. Koettakaamme siis,\nkädet eteenpäin ojennettuina, hapuilla uloskäytävää...\"\n\n\"Sinäkään et siis ole sitä löytänyt?\"\n\n\"Minä olen etsinyt sitä, mutta en ole löytänyt. Sinä olet sitä\netsinyt huvien pyörteistä, minä sitä vastoin ajattelemisesta. Ja\nmolempia meitä ympäröi sama pimeys. Et sinä yksinäsi kärsi, vaan se on\nmaailmankaikkeuden sielu, joka sinussa kärsii... Onko siitä pitkä, kun\nolet lakannut jumaliin uskomasta?\"\n\n\"Roomassa niitä palvellaan virallisesti, vieläpä on sinne tuotu uusia\njumaliakin, jotka juontavat alkunsa Aasiasta ja Egyptistä; mutta\nkenties ei kukaan muu niihin oikeen todenteolla usko kun vihannesten\nkauppias, joka aamuisin tulee maalta kaupunkiin.\"\n\n\"Ja ainoastaan hänellä on rauha.\"\n\n\"Samalla tapaa kuin niillä, jotka täällä kumartuvat maahan kissojen\nedessä.\"\n\n\"Ja myöskin niillä, jotka noiden kylläisten eläinten lailla eivät halua\nmuuta kun saada rauhassa nukkua, sitte kuu ensin ovat ahtaneet itsensä\ntäyteläisiksi.\"\n\n\"Asianlaidan näin ollessa, onko sitte eläminen laisinkaan vaivan\narvoista?\"\n\n\"Tiedämmekö me, mitä kuolemalla on varastossa meidän varallemme?\"\n\n\"No, mitä eroitusta on nyt sinun ja skeptikkojen välillä?\"\n\n\"Skeptikot tottuvat pimeyteen tai ainakin teeskentelevät olevansa\nsiihen tottuneita, minä kärsin siitä.\"\n\n\"Ja etkö näe vapahdusta?\"\n\nTimon oli vaiti hetkisen, lausui sitte hitaasti, epäröiden: \"Minä\nodotan vapahdusta.\"\n\n\"Mistäpäin?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\nHän nojasi päätänsä kasvoihinsa ja jatkoi — kenties ympärillä\nvallitsevan hiljaisuuden ja rauhan vaikuttamana — matalalla äänellä:\n\n\"Ihmeellistä! Toisinaan tuntuu minusta, että meidän ei pitäisi tuntea\nollenkaan levottomuutta siinä tapauksessa, jos maailma ei sisältäisi\nenempää kuin sen, mitä me jo tunnemme, ja siinä tapauksessa, jos\nei meistä tulisi enempää kuin me nyt olemme... Siis tuon minä\njuuri sairauden lähteestä parantumisen toivon... Usko Olympiaan ja\nfilosofiaan on kuollut. Mutta kenties löytyy terveys jossakin uudessa\ntotuudessa, jota minä en tunne...\"\n\nVastoin kaikkea odotusta, tuotti tämä keskustelu Cinnalle todellista\nlievennystä. Kun hän sai kuulla, ettei hän yksin kärsinyt tästä\nsairaudesta, vaan koko maailma hänen kanssansa, tunsi hän samanlaista\ntunnetta kuin se ihminen, jonka seljästä nostetaan raskas kuorma ja\njaetaan se tuhansille hartioille.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPäivä päivältä tuli Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys yhä\nsydämmellisemmäksi. Usein he kävivät toistensa luona, jakoivat leipänsä\nja vaihtoivat ajatuksiansa.\n\nVaikka Cinna olikin paljo elämästä kokenut ja sitäpaitsi sairasti\nliikanautinnon aiheuttamaa väsymystä, oli hän kuitenkin siksi nuori,\nettä maailmalla vielä varastossaan löytyi jotain hänelle tähän asti\ntuntematointa hurmausta.\n\nTämän hurmauksen löysi hän Timonin ainoassa lapsessa, Anteassa.\n\nSe arvo, jota Antea Aleksandriassa nautti, ei ollut suinkaan vähempi\nsitä suosiota, jota hänen isälleen osotettiin; jalot roomalaiset,\njotka seurustelivat Timonin talossa, häntä kunnioittivat, samoin\nkreikkalaisetkin ja Serapeumin filosofit sekä koko kansa.\n\nTimon ei pitänyt häntä gyneceumiin [naisten huone. Muinaiskreikkalaisen\ntalon sisin osa, jossa naiset asuivat. Suom.] suljettuna, kuten yleensä\noli tapa naisten suhteen; päinvastoin koetti hän häntä tutustuttaa\nkaikkeen siihen, mitä itsekin tiesi.\n\nTuskin oli Antea lapsuuden ijän taaksensa jättänyt, kun isä oli antanut\nhänen lukea kreikkalaisia kirjoja, jopa latinan ja hebreankin kielisiä\nteoksia, sillä, ihmeteltävällä muistilla varustettuna, oli tuo nuori\ntyttö, joka oli kasvatettu kosmopoliittisessa Aleksandriassa, saanut\ntilaisuuden oppia kaikkia näitä erilaisia kieliä.\n\nHän vaihtoi ajatuksia isänsä kanssa, kuten toveri, otti osaa\nkeskusteluihin Timonin huoneessa pidetyissä symposioissa [pidoissa], ja\nusein onnistui hänen yksinään, niinkuin Ariadnen muinoin, löytää oikea\nsuunta noissa vaikeain kysymysten labyrinteissä sekä johtaa toiset\nperässään. Itse isänsä tapasi semmoisesta hämmästyä ja kunnioitti\ntytärtään suuresti.\n\nOli kun jotain lumouksellista, salaperäistä, melkein pyhää Antean\nympärillä. Hänellä oli profeetallisia unia ja hän näki näkyjä, jotka\nolivat salatut toisten kuolevaisten epäpyhiltä silmäyksiltä.\n\nTuo vanha filosofi rakasti tytärtänsä niinkuin omaa sieluansa, sitä\nenempi vielä siitä syystä, että hän pelkäsi menettävänsä hänet. Antea\nväitti nimittäin, että hänelle toisinaan näyttäytyi unessa vihollinen\nolento kummallisessa valonliekissä, mutta hän ei voinut sanoa,\nennustiko se hänelle elämää vaiko kuolemaa.\n\nTähän asti oli ainoastaan rakkaus häntä ympäröinyt.\n\nNe egyptiläiset, jotka kävivät Timonin huoneessa, nimittivät häntä\nlotuskukaksi, varmaankin sentähden, että sille kukalle Niilin rannoilla\nosotettiin jumalallista kunnioitusta, sekä varmaan myöskin sentähden,\nettä se, joka kerran oli Anteaa katsellut, hänen tähtensä unhotti koko\nmuun maailman.\n\nHän oli yhtä kaunis kuin viisaskin. Egyptin aurinko ei ollut hänen\nihoansa ruskottanut. Aamuruskon kultaiset säteet näyttivät kokoontuneen\nhäneen, kuten läpinäkyvään helmisimpukkaan. Silmillänsä oli Niilin\nazuuriväri [taivaansini. Suom.], ja silmäys niistä näytti tulevan\nsamasta salaperäisestä lähteestä, josta tuon salaperäisen joen vesikin\nvirtasi.\n\nKun Cinna tuli kotiin sen jälkeen kun hän ensi kerran oli nähnyt\nAntean ja kuullut hänen puhuvan, tunsi hän halua pystyttää tälle\nalttari asuntonsa atriumiin [katettu pylväskäytävä muinaisroomalaisessa\nasunnossa; siitä mentiin muihin huoneisiin. Suom.] sekä uhrata sillä\nvalkeita kyyhkysiä.\n\nElämässään oli hän tavannut tuhansia naisia, alkaen äärimmäisen pohjan\nnuorista tyttäristä, joiden tukka on kypsyneen tähkän värinen, aina\nmustiin, jähmettyneen laavan värisiin numidiattariin saakka. Mutta hän\nei ollut vielä koskaan nähnyt sellaisia kasvoja, sellaista sielua. Ja\njota enemmän hän katseli häntä, kuunteli hänen sanojansa ja tunkeutui\nhänen henkensä syvyyteen, sitä suuremmaksi tuli hänen ihmetyksensä.\nToisinaan luuli hän, ettei Antea muka olisikaan Timonin tytär, vaan\ntaivaan lapsi, puoliksi ihminen, puoliksi jumalatar.\n\nPian rakastui Cinna Anteaan.\n\nHänen rakkautensa oli syvää ja voittamatointa, aivan erilaista kuin\nhänen muinaiset tunteensa, samaten kun Anteakin oli erilainen toisia\nnaisia.\n\nHän tahtoi omata Antean yksinomaan vain sitävarten, että, saisi\njumaloida häntä, ja sen oikeuden saavuttaakseen oli hän valmis antamaan\nsydänverensä. Mieluummin köyhänä Antean kanssa kuin Caesarina ilman\nhäntä!\n\nKuten pyörre meressä vastustamattomalla voimalla tempaa mukaansa\nkaiken, mikä tulee sen kierroksen ulottuville, samoin otti rakkaus\nvaltoihinsa Cinnan sielun, sydämen ja ajatukset, hänen yönsä ja\npäivänsä, koko hänen elämänsä.\n\nMyöskin Antea tunsi rakkauden suloa.\n\n\"Onnellinen sinä Cinna!\" sanoivat hänen ystävänsä.\n\n\"Onnellinen sinä Cinna!\" sanoi hän itsellensä hääpäivänänsä, kun tuon\nnuoren neidon jumalalliset huulet olivat lausuneet vihkimäsanat:\n\n\"Missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä Caja olla.\"\n\nSilloin tuntui Cinnasta, että hänen onnensa oli kuten meri, ääretön,\nrajaton.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKului vuosi.\n\nKodissaan oli tuo nuori vaimo melkein jumalallisen kunnioituksen\nesineenä; hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja\nvalonsa.\n\nKun Cinna vertasi onneansa mereen, unhotti hän, että tällä myöskin on\nluoteensa.\n\nVuoden lopussa sairastui Antea kamalaan, kummalliseen tautiin. Kauheat\nnäyt häiritsivät hänen untansa ja kuluttivat hänen elinvoimiansa.\nKasvoilta sammuivat aamuruskon värit, jälelle jäi ainoastaan perlemon\nvaalea läpikuultavaisuus. Kädet kävivät ohkaisiksi ja silmät painuivat\nkuoppiinsa. Tuo kirkas lotuskukka vaaleni vaalenemistaan, tuli\nvalkeaksi lotuskukaksi, valkeaksi, kuten kuolleen kasvot.\n\nCinnan asunnon päällä leijailivat korppikotkat. Egyptin maassa luultiin\nsen ennustavan kuolemaa.\n\nAntean näyt tulivat yhä hirvittävimmiksi. Keskellä valoisaa päivää,\nkun maa kylpi auringon puhtaassa valossa ja kaupunki oli hiljaisuuteen\nvaipunut, oli tuo nuori vaimo kuulevinansa näkymättömän olennon nopeita\naskeleita sekä etäällä ilmapiirin syvyydessä eroittavinansa kuihtuneet,\nkellertävät, aavemaiset kasvot, jotka yönmustilla silmillään häneen\ntuijottivat. Ja ne silmät näyttivät kutsuvan häntä pois, pois\ntutkimattomaan pimeyteen.\n\nSilloin vapistuttivat Antean ruumista vilunväreet, ja kylmä hiki tihkui\nhänen vaaleista kasvoistansa. Kodillisen lieden jumaloitu papitar oli\nmuuttunut avuttomaksi, säikähtyneeksi lapseksi, joka piilotti päätänsä\npuolisonsa rinnoille ja verettömin huulin rukoili:\n\n\"Pelasta minut, Cajus, pelasta minut!\"\n\nCinna olisi ryhtynyt taisteluun vaikka kaikkein haamujen kanssa, jotka\nPersefone suinkin voi manalasta lähettää, mutta hän ei nähnyt ketään.\n\nKuten aina puolipäivän aikana, oli nytkin hiljaista ja yksinäistä\nheidän ympärillänsä. Kirkas auringonvalo syleili kaupunkia, meri lepäsi\nliikkumattomana, valkeanhehkuvana, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan\ntaloa kiertäväin korppikotkain kiljunta.\n\nYhä useammin esiintyivät näyt, lopulta joka päivä; ne vainosivat\nAnteaa ulkona kadulla ja sisällä atriumissa, vieläpä sisäisimmässä\nkammiossakin.\n\nLääkärin neuvosta käsketti Cinna egyptiläisiä harpunsoittajia ja\nsavihuilua puhaltavia beduineja meluavalla musiikillansa hämmentämään\nnäkymättömän aaveen askelten kaikua.\n\nMutta turhaan. Mitä korkeaäänisemmän puhelun aikanakin eroitti\nAntea nämä askeleet, ja silloin kun aurinko seisoi niin korkealla\ntaivaslaella, että ihmisen varjo makasi hänen jaloissansa, kuten\nolkapäiltä luisunut viitta, näkyivät kuumuudesta värisevässä\nilmakehässä nuo aavemaiset kasvot, jotka lasimaisilla silmillään\ntuijottivat Anteaan sekä hitaasti vetäytyivät poispäin, ikäänkuin\nsanoen:\n\n\"Seuraa minua!\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nToisinaan näytti Anteasta, että aaveen huulet hiljaa liikkuivat,\ntoisinaan taas tuntui sen suusta ryömivän inhottavia, mustia\nkovakuoriaisia, jotka lentelivät häntä kohden.\n\nVain ajatellessaankin näitä harhanäkyjä, ilmaisivat hänen silmäyksensä\nkauhua. Elämä alkoi näyttää hänestä loppumattomalta rengasjaksolta\nvaikeita kärsimyksiä; jopa hän pyysi, että Cinna pitäisi miekan\nvalmiina hänen varalleen tai sallisi hänen ottaa myrkkyä.\n\nCinna ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Mielellänsä olisi hän\nmiekallansa avannut omat suonensa, jos siitä vaan olisi tullut\nlievitystä Antealle; mutta tappaa häntä, häntä! Ei ikipäivinä hän sitä\nvoisi tehdä!\n\nKoska hän mielessään kuvitteli näkevänsä tuon pienen pään elottomana,\nsilmälaudat suljettuina, jäykkänä ja jäätävän liikkumattomana, hänen\noman miekkansa lävistämänä, tuntui hänestä, että voidakseen vaimonsa\nmurhata, täytyisi hänen itsensä ensin tulla mielipuoleksi.\n\nMuuan kreikkalainen lääkäri sanoi, että se oli itse Hekate, joka\nAntealle ilmestyi, ja että ne näkymättömät olennot, joiden askeleet\nsäikyttivät sairasta, olivat tuon pelätyn jumalattaren seuralaisia.\nHänen mielipiteensä mukaan ei mitään pelastusta löytynyt tuolle\nnuorelle vaimolle, sillä sen, joka oli Hekaten nähnyt, täytyi kuolla.\n\nSilloin uhrasi Cinna Hekatelle oikein hekatombin [uhri, jossa sata\nhärkää uhrattiin. Suom.], vaikka hän muutoin tapasi ivata uskoa tähän\njumalattareen. Mutta siitäkään ei ollut apua. Jo seuraavana päivänä\ntirkistelivät nuo kammottavat silmät taasen Anteaa.\n\nHänen päänsä peitettiin, mutta tiheimmänkin hunnun läpi näki hän\naavekasvot. Jos hän sulkeutui pimeään huoneeseen, näyttäytyivät ne\nseinällä ja hälvensivät pimeyden vaalealla, laimealla valollaan.\n\nIltasin oli sairas parempi; silloin hän makasi niin syvään\nunenhorrokseen vaipuneena, että Timon ja Cinna jo toisinaan pelkäsivät\nhänen nukkuneen ijäksi.\n\nLopulta tuli hän niin heikoksi, ettei enää jaksanut kävellä ilman tukea\nja häntä täytyi kulettaa kantotuolissa.\n\nCinnan vanha levottomuus palasi kahdenkertaisella voimalla ja otti\ntäydellisesti ylivallan hänen suhteensa. Se oli sekoitus pelkoa Antean\nelämän vuoksi sekä omituista vaistomaista aavistusta, että Antean\nsairaus oli jossakin selittämättömässä yhteydessä sen kanssa, mikä oli\nollut hänen ja Timonin tuttavallisten keskustelujen aineena.\n\nKenties tuo vanha filosofi ajatteli samoin kuin hänkin. Mutta Cinna ei\nuskaltanut häneltä kysyä.\n\nSillä välin sairas kuihtui kuihtumistansa ikäänkuin kukka, jonka\nteriöön myrkyllinen mato on piiloutunut. Mutta toimettomuudestaan\nhuolimatta koetti Cinna koko epätoivonsa voimalla suojella puolisoansa.\n\nAluksi muutti hän hänen kanssaan erämaahan, Memfin lähelle.\n\nMutta kun hän huomasi, että oleskelu pyramiidien juurella ei\nvapauttanut Anteaa noista julmista näyistä, tuli hän takaisin\nAleksandriaan sekä ympäröitsi hänet kipuja manaavilla velhonaisilla ja\nnoidilla — oikeinpa kokonaisella joukkiolla noita julkeita loihtijoita,\njotka salaisilla tempuillaan pettävät herkkäuskoisia ihmisiä.\nCinnallahan ei ollut parempaa valittavanaan. Hän käytti kaikkia\nsaatavissa olevia keinoja.\n\nTähän aikaan saapui Caesareasta Aleksandriaan kuuluisa lääkäri,\nhebrealainen Josef Kusan poika.\n\nTämän Cinna heti kuletti vaimonsa luokse ja uusi toivo syttyi hänen\nrinnassansa.\n\nJosef, joka ei uskonut Kreikan eikä Rooman jumaliin, hylkäsi heti sen\notaksumisen, että muka Hekate olisi sairauden aiheuttajana. Pikemmin\noli hän taipuvainen uskomaan, että siinä oli demooneilla suuri osansa.\nHän sen vuoksi kehoitti heitä jättämään Egyptin, jossa, paitsi\ndemooneja, olivat tuon nuoren vaimon terveyttä uhkaamassa myöskin\nsoisesta suistomaasta nousevat höyryt. Hänen ajatuksensa oli — kenties\nsiksi, että hän itse oli juutalainen — että heidän pitäisi muuttaa\nJerusalemiin, siihen kaupunkiin, jossa eivät demoonit voi raivota, ja\nmissä ilma on puhdas ja raitis.\n\nCinna seurasi tätä neuvoa sangen mielellään, ensiksikin sen vuoksi,\nett'ei hän tiennyt mitään muuta keinoa ja toiseksi siitä syystä, että\nJerusalemissa hallitsi muuan hänen ystävänsä, ystävä, jonka esi-isät\nolivat olleet hänen perheensä klienttejä.\n\nMaaherra Pontius Pilatus otti heidät vastaan avoimin sylin, kuten\njo edeltäpäin saattoi arvatakin, sekä antoi heidän käytettäväkseen\nulkopuolella kaupungin muureja sijaitsevan huvilansa.\n\nMutta Cinnan toivo oli sammunut jo aikoja ennen kun he Jerusalemiin\nolivat saapuneetkaan, siitä syystä, että laivankin kannella\nolivat aavekasvot Anteaa tirkistelleet; ja saavuttuaan matkansa\nperille, odotti hän puolipäivänhetkeä yhtä suurella kauhulla kuin\nAleksandriassakin.\n\nJa siten täälläkin päivät kuluivat surussa, pelossa ja kuoleman\nodotuksessa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHuolimatta suihkukaivosta, varjoisasta portiikista ja aikaisesta\naamuhetkestä, oli atriumissa sangen lämmin. Kevätauringon säteet olivat\npaahtaneet tulikuumaksi valkean marmorin.\n\nOnneksi kasvoi lähellä asuinhuonetta vanha pistaciapuu, jonka laajalle\nhaarautuneet oksat varjostivat melkoisen alan. Silloin tällöin lehahti\ntuulenpuuskakin tämän avonaisen paikan yli.\n\nSiihen käski Cinna asettaa Antean kantotuolin, joka oli koristettu\nhyasinteilla ja omenapuun kukilla.\n\nItse hän istui nuoren puolisonsa viereen, otti käteensä tämän\nalabasterinvaalean käden ja kysyi:\n\n\"Onko sinun nyt hyvä olla, rakkaani?\"\n\n\"Erinomaisen hyvä\", vastasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja sulki\nsilmälautansa, kuten uinailuun.\n\nTuli hiljaisuus. Ainoastaan tuuli suhisi puiden oksissa, auringonsäteet\ntunkeutuivat lehtien lävitse ja tanssivat kantotuolin ympärillä,\nheinäsirkat sirisivät harmaiden kallioiden välissä.\n\nHetken perästä aukaisi Antea silmänsä ja \"anoi:\n\n\"Cajus, onko totta, että tässä seudussa löytyy filosofi, joka parantaa\nsairaita?\"\n\n\"Täällä sanotaan sellaisia miehiä profetöiksi\", vastasi Cinna. \"Olen\nkuullut puhuttavan hänestä ja tahdon mielelläni lähettää häntä\nnoutamaan. Mutta hän kuuluu olevan viekas loihtija. Sitäpaitsi herjaa\nhän tämän maan pyhiä asioita ja uskonoppia. Sentähden on maaherra\ntuominnut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan.\"\n\nAntea antoi päänsä vaipua alas.\n\n\"Tulee vielä aika, joka sinut parantaa\", sanoi Cinna, kun hän luki\nsurua puolisonsa kasvoista.\n\n\"Aika on kuoleman, mutta ei elämän palveluksessa\", väitti Antea\nhitaasti.\n\nTuli jälleen hiljaisuus.\n\nKultaiset auringonsäteet loistivat ja kimaltelivat edelleenkin\nkantotuolin ympärillä, heinäsirkat lauloivat kovemmin ja kallion\nhalkeimista ryömi pieniä sisiliskoja, jotka paneutuivat maata kuumalle\nkivipaadelle.\n\nSilloin tällöin heitti Cinna silmäyksen Anteaan, ja ainakin tuhannennen\nkerran heräsi hänessä se lohdutoin ajatus, että kaikki toivo on turhaa,\nettä pian ei tuosta rakastetusta olennosta ole enää muuta jälellä, kun\npakeneva varjo ja kourallinen tuhkaa kolumbariossa [hautakomero. Suom.].\n\nAntea näyttikin jo kuolleelta, kun hän tuossa makasi kukkaisvuoteella\npitkin pituuttaan ja suljetuin silmin.\n\n\"Minä seuraan sinua!\" mumisi Cinna.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului askelten ääntä. Antea tuli vieläkin\nvaaleammaksi. Hänen puoliavoin suunsa imi halukkaasti ilmaa ja rinta\naaltoili läähättävistä hengenvedoista. Tuo marttyyriraukka luuli,\nettä näkymättömäin olentojen joukko oli taasen tulossa ja ennusti\ntuijottavasilmäisten aavekasvojen ilmaantumista.\n\nMutta Cinna tarttui hänen käteensä ja koetti tyynnyttää häntä.\n\n\"Antea\", sanoi hän, \"älä pelkää! minä kuulen askeleet!\"\n\nHetken perästä hän lisäsi:\n\n\"Se on Pontius, joka tulee meitä tervehtimään'\"\n\nTien käänteessä näkyikin maaherra tulevan kahden orjan seuraamana.\n\nHän oli jo ikäpuoli mies, varustettu pyöreällä puhtaaksi ajetulla\nleualla. Huomasi kyllä, että hänen majesteetillinen ryhtinsä oli\nteeskenneltyä, vaan väsymyksensä ja huolekkaisuutensa sitä vastoin\ntodellista.\n\n\"Terve sinulle, jalo Cinna ja sinulle, jumalallinen Antea!\" sanoi hän,\nastuessaan pistaciapuun varjoon. \"Merkillisen kuuma päivä niin kylmän\nyön perästä! Tuottakoon se teille molemmille onnea, ja alkakoon Antean\nterveys myöskin kukoistaa uudelleen, kuten nuo hyasintit ja omenapuun\nkukat, jotka koristavat kantotuolia!\"\n\n\"Terve myöskin sinulle, Pontius!\" vastasi Cinna. \"Tervetuloa!\"\n\nMaaherra istui kallion kappaleelle, katseli tuota nuorta vaimoa,\nrypisti sitte kulmakarvojaan sekä lausui:\n\n\"Yksinäisyys synnyttää sairautta ja ikävystymistä, kun sitävastoin\nihmisvilinässä ei ole sijaa aiheettomalle pelolle. Myöskin tahdon minä\nantaa teille neuvon. Täällä ei löydy mitään leikkejä eikä arenaa; jos\ntänne esim. cirkus rakennettaisiin, repisivät fanatikot sen alas jo\nseuraavana päivänä. Täällä ei kuule koskaan mitään muuta sanaa kuin\n'laki' ja 'laki'; se asettuu kaikkea vastaan. Monta vertaa mieluummin\nasuisin Skytiassa kuin tästä maassa.\"\n\n\"Mitä sinä aioit sanoa, Pilatus?\"\n\n\"Se on totta, minä poikkesin aineestani. Huoleni ovat siihen syynä.\nMinähän sanoin, että kansanvilinässä ei ole tilaa aiheettomalle\npelolle. Juuri tänään voitte te saada nähdä oikean näytelmän.\nJerusalemissa saadaan olla vähään tyytyväisiä. Erittäinkin pitäisi\nmeidän asettaa niin, että Antea puolenpäivän aikana saapuisi\nkansanjoukkoon. Tänään on kolme miestä kuoleva ristillä. Jotakin on\naina parempi kuin ei mitään. Ja sitäpaitsi kokoontuvat pääsiäisen\njohdosta kaupunkiin kummallisimmat ryysymekot maan kaikilta kulmilta.\nTe voitte siten kaikessa mukavuudessa katsella kansaa. Minä annan\nkäskyn, että teille annetaan hyvä paikka aivan ristin äärellä. Minä\ntoivon, että ne kuolemaantuomitut käyvät miehukkaasti kuolemaan. Yksi\nniistä — merkillinen ihminen — nimittää itseänsä Jumalan pojaksi. Hän\non lempeä kuin kyyhkynen. Vilpittömästi sanoen, ei hän ole tehnyt\nmitään, joka kuolemanrangaistuksen ansaitsisi.\"\n\n\"Ja kumminkin olet sinä tuominnut hänet ristinkuolemaan?\"\n\n\"Minulle oli tärkeätä välttää mieliharmia sekä olla liikuttamatta\ntuota surisevaa ampiaispesää temppelissä. He jo muutenkin lähettävät\ntarpeeksi paljo valituksia Roomaan minun päälleni. Eihän tässä\nsitäpaitsi ole kysymystä kestään Rooman kansalaisesta, vai kuinka?\"\n\n\"Se ei lievitä tuomitun kärsimyksiä.\"\n\nMaaherra vaikeni. Hetken perästä alkoi hän puhua ikäänkuin omissa\najatuksissaan:\n\n\"Löytyy muuan asia, jota minä en voi kärsiä. Se on liioittelu. Jos\nvaan joku lausuukin sen sanan minun läsnäollessani, menetän minä\nkoko päiväksi hyvän tuuleni. Viisaus käskee nimittäin minun käymään\nkultaista keskitietä. Ja varsinkin täytyy tässä maassa olojen pakosta\nniin tehdä, enemmän kuin missään muussa paikassa maan päällä. Voi,\nkuinka kaikki täällä on minulle kiusallista! En löydä missään\ntasapainoa tai rauhaa, en kansassa enkä luonnossa. Niin esimerkiksi\non meillä nyt kevät. Entä sitte? Yöt ovat kylmät ja päivät niin\nkuumat, että kivet polttavat jalkojen alla. Nytkin on vielä pitkältä\npuolipäivään ja on jo kuitenkin niin kuuma. Mitä taasen ihmisiin\ntulee, on parasta olla mitään puhumatta. Minä oleskelen täällä, koska\nolen siihen pakotettu... Jaa, mutta eihän ollutkaan kysymys siitä.\nTaasen olen poikennut asiasta... Siis menkää katsomaan mestausta! Olen\nvarma siitä, että tuo natsarealainen menee miehukkaasti kuolemaan.\nMinä annoin ruoskia häntä, sillä luulin siten pelastavan! hänet\nkuolemanrangaistuksesta. En ole julma... Kun häntä lyötiin, oli\nhän kärsivällinen kuin lammas sekä siunasi vain kansaa. Kun hänen\nverensä vuoti, kohotti hän silmänsä taivasta kohden ja rukoili. Hän\non merkillisin ihminen, mitä minä olen milloinkaan nähnyt... Siitä\nhetkestä saakka ei puolisoni ole suonut minulle yhtään rauhaa, vaan\nkertaa alinomaa: 'Anna sen onnettoman elää!'... Sitähän minä itsekin\nkaikkein mieluummin tahtoisin. Kaksi kertaa astuin ulos tuomiosalista\nja puhuin noille raivoaville papeille ja tuolle katalalle joukolle.\nMutta turhaan! Päät taaksepäin taivutettuina ja suu ammollaan aina\nkorviin saakka kirkuivat he niinkuin yhdestä suusta: 'Ristiinnaulitse\nhänet!'\"\n\n\"Ja sinä annoit myöden?\" kysyi Cinna.\n\n\"Muussa tapauksessa olisi tullut kapina kaupungissa, ja minähän olen\ntäällä juuri ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyi tehdä velvollisuuteni.\nEn pidä liioittelusta. Sitäpaitsi olen hirveästi väsynyt... Jos minä\nolen päättänyt jonkun asian, niin uhraan ilman harkitsematta yhden\nihmisen elämän kaikkein hyväksi; mieluummin vielä teen sen tässä\ntapauksessa, sentähden että tuo natsarealainen on sangen vähäpätöinen\nhenkilö, josta ei kukaan mitään välitä. Se on paha hänelle itselle,\nettei hän ole roomalainen.\"\n\n\"Aurinko ei valaise ainoassaan Rooman yli\", lausui Antea.\n\n\"Jumalallinen Antea\", vastasi maaherra, \"minä voisin vastata sinulle,\nettä aurinko paistaa maan päälle ainoastaan Rooman valtakunnan tähden,\nja sentähden pitää kaikki uhrata sen hyväksi. Nyt on asianlaita siten,\nettä kapinannostajat saattavat valtakunnan vaaraan... Mutta ennen\nkaikkia pyydän, ett et koettaisi yrittää minua tuomiota peruuttamaan.\nCinna voi vakuuttaa, ett'ei se käy päinsä. Kun tuomio on langetettu,\nsaattaa ainoastaan Caesari sen peruuttaa. Niin muodoin en minä\nvoisikaan sitä tehdä, jos tahtoisinkin. Eikö totta, Cinna?\"\n\n\"Täydellisesti totta.\"\n\nTämä puhe oli nähtävästi tehnyt kiusallisen vaikutuksen Anteaan,\nsillä hän sanoi ikäänkuin itseksensä: \"Siis voi joutua kärsimään ja\nkuolemaan, vaikka olisi kuinkakin syytön?\"\n\n\"Ei löydy ketään syytöntä\", väitti Pontius Pilatus. \"Totta kyllä\non, ett'ei tämä natsarealainen ole tehnyt mitään rikosta; sentähden\nolenkin minä maaherrana pessyt käteni. Mutta ihmisenä hyljään minä\nhänen oppinsa. Tahallani puhelin oikein kauan hänen kanssansa. Tahdoin\ntulla selville hänestä ja sain sen vakuutuksen, että hän opettaa\nsemmoista oppia, josta ei ennen ole kuultu puhuttavankaan... Jaa, se\non sangen vaikeata ymmärtää. Elämän täällä maailmassa pitää perustaa\njärjelle. Hyve on välttämätöin. Kuka sitä voisi vastaan väittää? En\nminä suinkaan. Itse stoalaiset määräävät, että pitää tyynesti kohdella\ntoisin ajattelevia. Mutta eivät he vaadi, että pitäisi luopua kaikista,\nkoko omaisuudestansa, vieläpä jokapäiväisestä leivästäänkin. Kuule\nnyt, Cinna, sinä, joka olet ymmärtäväinen mies: mitä sinä ajattelisit\nminusta, jos minä ilman pienintäkään syytä antaisin tämän huvilan,\njossa te asutte, noille ryysymekoille, jotka päivää paistattaen lojuvat\nJaffa-portilla? Semmoista juuri natsarealainen vaatii... Hän sanoo\nmyöskin, että pitää yhtälailla rakastaa kaikkia ihmisiä: hebrealaisia,\nroomalaisia, egyptiläisiä, afrikalaisia j.n.e.... Se oli minusta\nliikaa... Toiselta puolen taas, kun oli kysymys hänen omasta elämästään\ntai kuolemastaan, käyttäytyi hän niinkuin ei asia olisi lainkaan häntä\nkoskenut. Hän opetti ja rukoili. Ei suinkaan ole minun velvollisuuteni\npelastaa semmoista, joka ei itsestänsä välitä. Se, joka ei voi pitää\nitseänsä aisoissa, osottaa, että häneltä puuttuu ymmärrystä. Siinä on\njo tarpeeksi, että hän kutsuu itseään Jumalan pojaksi. Mutta myöskin\nhän järkyttelee yhteiskunnan perusteita ja siten vahingoittaa ihmisiä.\nItsestänsä ajatelkoon hän mitä tahtoo, mutta yhteiskunnan perustuksia\nei hän saa järkytellä... Yksityisenä miehenä vastustan minä siis hänen\noppiansa. Minä en kyllä usko jumaliin, mutta se ei mitään tee. Minä\nolen sitä mieltä ja vakuutusta, että uskonto on jotain välttämättömän\ntarpeellista, varsinkin ohjaksiksi kansanjoukoille. Hevoset täytyy\nvaljastaa vaunujen eteen, vieläpä hyvin valjastaa... Muutoin ei\nnatsarealaisen pitäisi kai paljokaan kuolemaa peljätä, sillä hän sanoo\nnousevansa ylös kuolleista.\"\n\nCinna ja Antea vaihtoivat silmäyksen, joka oli täynnä ihmetystä, ja\nhuudahtivat:\n\n\"Nouseeko hän kuolleista?\"\n\n\"Kolmen päivän kuluessa, ei enemmän eikä vähemmän. Niin ainakin\nväittävät hänen opetuslapsensa. Minä unhotin häneltä itseltä kysyä\nsiitä... Kuitenkaan ei semmoinen puhe suuria merkitse, koskapa kuolema\npäästää kaikista lupauksista. Myöskään ei hän mitään kadota siinäkään\ntapauksessa, ett'ei hän nousisikaan ylös, sillä hänen oppinsa mukaan\nalkaa todellinen onni ja ijankaikkinen elämä vasta kuoleman jälkeen.\nSiitä puhuu hän täydellä vakuutuksella. Hänen Hadeksessaan mahtaa\nolla valoisampi kuin maan päällä, ja se, joka täällä eniten kärsii,\npääsee varmimmin sinne. Siihen ei tarvitse muuta tehdä kuin rakastaa,\nrakastaa, alituisesti vain rakastaa.\"\n\n\"Ihmeellinen oppi!\" virkkoi Antea.\n\n\"Ja joukko kirkui: 'Ristiinnaulitse hänet!'\" kysyi Cinna.\n\n\"Se ei minua suinkaan ihmetytä. Tämän kansan sielu on vihalla täytetty.\nJa mikä muu kuin viha saattaisikaan pyytää ristiä silloin kun rakkaus\non tarjolla.\"\n\nAntea pyyhkäsi otsaansa kuihtuneella kädellänsä ja lausui:\n\n\"Ja hän on varma siitä, että voidaan elää ja olla onnellinen kuoleman\njälkeen?\"\n\n\"Juuri sentähden ei hän pelkää ristiä eikä kuolemaa.\"\n\n\"Miten ihanaa se olisi, Cajus!\"\n\nHetken kuluttua kysäsi Antea taasen:\n\n\"Mutta kuinka hän sen tietää?\"\n\nMaaherra kohautti olkapäitänsä ja vastasi:\n\n\"Hän sanoo saaneensa sen tietää kaikkein ihmisten Isältä, joka\non juutalaisille sama, mitä Jupiter on meille, kuitenkin sillä\neroituksella, että hän, natsarealaisen mukaan, on ainoa Jumala ja\nlaupias.\"\n\n\"Kuinka ihanaa se olisi, Cajus!\" kertasi sairas.\n\nCinna aukasi huulensa, ikäänkuin aikomuksessa jotain sanoa, mutta\nvaikeni ja niin pysähtyi keskustelu.\n\nPontius Pilatus mietiskeli varmaankin natsarealaisen oppia, sillä hän\npuisteli päätään ja kohautteli olkapäitänsä.\n\nVihdoin hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset.\n\nÄkkiä virkkoi Antea:\n\n\"Cajus, menkäämme katsomaan natsarealaista!\"\n\n\"Sitte täytyy teidän kiiruhtaa\", sanoi Pilatus, \"sillä teloituskulkue\nlähtee heti liikkeelle.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPuolipäivän aika lähestyi.\n\nAamu oli valjennut lämpimänä ja kirkkaana, mutta nyt alkoi kerääntyä\npilviä. Luoteesta nousi mustia ja kuparinkarvaisia rajuilmaa ennustavia\njänkäleitä. Siellä täällä näkyi vielä sentään taivaslaen syvä siniväri.\nMutta piankin tulisivat pilvet toisensa kohtaamaan ja koko ilmankannen\npeittämään. Silmänräpäyksen ajan reunustivat niitä kultaiset\npäivänsäteet.\n\nKaupungin ja läheisten ylämäen-nyppyläin yläpuolella näkyi kirkas juomu\ntaivasta ja sen alapuolella oli ilmakerros aivan tyynenä.\n\nGolgatan korkealla ylängöllä seisoskeli jo hajanaisissa ryhmissä\nihmisiä, jotka olivat kiiruhtaneet sinne saadakseen paikan, ennenkuin\nteloituskulkue oli kaupungin jättänyt.\n\nKiviperäisenä, laajana, autiona, hedelmättömänä ja alakuloisena lepäsi\ntasanko hehkuen auringon paahteessa. Harmaata värihäivähdystä katkoivat\nainoastaan kuilut ja halkeamat, jotka näyttivät tavallista tummemmilta\nsentähden, että ylänkö vielä oli vahvasti valaistu. Etäällä kohosi\nkorkeita, paljaita kukkuloita, jotka olivat verhotut punasinervään\nsumuun.\n\nKauempana alhaalla, kaupungin muurien ja Golgatan välillä, levisi\nkallionlohkareilla täyteen siroteltu tasanko, jonka syvennyksissä\nkasvoivat harvalehtiset viikunapuut ja muta oli kasaantunut läjiin.\nLaakeakattoiset talot näyttivät olevan vuorenseinämiin kiinnimuuratut,\nkuten pääskysten pesät, ja haudat helottivat loistavan valkeina\nauringonpaisteessa.\n\nLähestyvän juhlan vuoksi oli kansaa saapunut koko maakunnasta.\nKaupungin muurien ympärille oli pystytetty telttejä ja majoja; siinä\noli oikea leiri, ihmisiä ja kameeleja vilisevä muurahaispesä.\n\nYhä korkeammalle kohosi aurinko vielä pilvettömällä taivaslaella.\nOli kohta käsissä se hetki, jolloin näillä kunnahilla tavallisesti\nvallitsi kamala hiljaisuus, ja jolloin kaikki elävät olennot hakivat\nsuojapaikkaa muurien varjosta tai maan-syvennyksistä.\n\nVaikkakin tasangolla, jossa auringonsäteet alasvirtaillessaan eivät\ntavanneet viheriöitsevää maata, vaan ainoastaan harmaan kivijoukon, nyt\ntilapäisesti oli elämää ja liikettä, painoi sitä kuitenkin eräänlainen\nraskasmielisyys. Kaupungin sorinasta kuului tänne etäinen kaiku, joka\nmuistutti eteenpäin vyöryviä laineita ja tuntui sulautuvan ympäristössä\nvallitsevaan hiljaisuuteen. Ne yksinäiset ihmisryhmät, jotka jo aamulla\nolivat asettuneet Golgatalle, katselivat alituiseen kaupunkiin päin,\nodottaen teloituskulkuetta, jonka piti tulla sieltä.\n\nNyt näkyi Antean kantotuoli. Sitä saatteli kymmenen maaherran\nsotilasta, joiden oli käsketty raivata tie tungoksen läpi ja niin\npaljo kuin mahdollista suojella muukalaisia. Cinna käveli kantotuolin\nvieressä centurio [sadan sotamiehen päällikkö] Rubiluksen kanssa.\n\nAntea näytti verrattain levolliselta, vaikka lähestymistään lähestyi\npuolipäivän hetki, jolloin hänen kauheat, voimia jäytävät näkynsä\ntapasivat esiintyä.\n\nHän mietiskeli sitä, mitä maaherra oli sanonut natsarealaisesta, ja\nse sai hänet unhottamaan tautinsa. Natsarealaisen opissa oli jotain\nihmeellistä, mitä hän ei voinut käsittää.\n\nSen ajan ihmiset olivat nähneet monen kuolevan yhtä tyynesti kuin\nruumisrovio sammuu, koska puut ovat loppuun palaneet. Mutta tuo\ntyyneys tuli rohkeudesta taikka filosofisesta alistumisesta sen\nvälttämättömyyden edessä, että täytyi mennä valkeudesta pimeyteen,\ntodellisesta elämästä johonkin sumuiseen, tietämättömään, epämääräiseen\nmaailmaan. Kukaan ei ollut vielä kuollut siinä lujassa vakuutuksessa,\nettä vasta rovion tai haudan toisella puolen alkaa todellinen elämä,\ntodellinen elämä, todellinen onni, niin suuri, niin loppumatoin, että\nainoastaan kaikkivaltias ja ääretöin olento sen voi antaa. Mutta hän,\njoka nyt pian piti ristiinnaulittaman, julisti sitä kumoamattomana\ntotuutena. Tämä oppi oli tehnyt syvän vaikutuksen Anteaan, sillä se\nnäytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja toivon lähde.\n\nHän tiesi kuolevansa ja suri syvästi sitä. Mitä oli kuolema hänelle?\nEro Cinnasta, isästä, kaikista ihmisistä, rakkaudesta: se oli kylmyys,\ntyhjyys, pimeys. Jota parempi hänen oli olla elämässä sitä suurempi\ntulisi hänen tuskansa ole maan. Jos kuolema voisi häntä hyödyttää\njollain tavalla, jos hän voisi ottaa mukaansa edes pienoisen muiston\nrakkaudestaan, muiston onnestaan, antaisi se hänelle voimia nurkumatta\ntyytymään kohtaloonsa.\n\nJa sitte tapahtuu, että juuri kun hän ei mitään odottanut kuolemalta,\nsaakin hän äkkiarvaamatta kuulla, että se voi lahjoittaa hänelle\nkaikki. Ja kuka sen tiedon toi? Muuan merkillinen henkilö, rabbini,\nprofeta, filosofi, mies, joka saarnasi vertaisilleen rakkaudesta\nkorkeimpana hyveenä ja siunasi niitä, silloin kun häntä ruoskittiin ja\ntuomittiin ristiinnaulittavaksi.\n\nAntea ajatteli: \"Minkätähden hän saarnaa niin, vaikka ainoa palkinto,\njonka hän saa, on risti. Jotkut tavoittelevat valtaa; hän ei siitä\nvälitä ja jää sentähden vähäpätöiseksi. Toiset himoitsevat palatseja,\nloistoa, vieraspitoja, purpuravaatteita, elfenluisia ja peerlemoisia\nvaunuja, hän on elänyt kuin paimen laumansa keskellä. Hän saarnaa\nrakkautta, sääliväisyyttä, köyhyyttä; siis hän ei voi olla ilkeä\neikä tahdo tahallaan pettää vertaisiansa. Jos hän niinmuodoin puhuu\ntotuutta, olisi kuolema siinä tapauksessa siunaus, maallisen alennuksen\nraja, suurempi onni pienemmän sijaan, valo sammuneille silmille,\nsiivet, jotka kulottavat ijäisen ilon majoihin.\"\n\nNyt ymmärsi Antea puheen ylösnousemisesta kuolleista.\n\nSairasraukan henki ja sydän tarttui innolla tähän oppiin. Hän\nmuisteli isänsä usein sanoneen, että ainoastaan uusi totuus kykenee\nnostamaan väsyneen ihmissielun ylös pimeydestä ja päästämään sitä\npainavat kahleet. Tässä hän nyt löysi tuon uuden totuuden. Kuollessaan\nvoittajana tuli se, tuoden mukanaan pelastuksen.\n\nAntea oli niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ensi kerran pitkään\naikaan ei hänen kasvoillansa näkynyt noita puolipäivä-hetkenä\ntavallisia tuskan merkkejä.\n\nTeloituskulkue jätti kaupungin ja vaelsi Golgataa kohden.\n\nSiltä korkealta paikalta, johon Antean kantotuoli oli asetettu, saattoi\neroittaa pienimmätkin erityisseikat.\n\nSiinä oli ääretöin kansa-joukko. Selkoselälleen avatusta\nkaupunginportista tulvi lakkaamatta uusia ihmisaaltoja, jotka saivat\nlisäystä niistä joukoista, jotka odottivat muurien ulkopuolella.\nTuon elävän virran kummallakin sivulla parveili laumottain lapsia.\nKulkueen väri vaihteli miesten hohtavan valkoisten pukimien ja naisten\npunaisten tai sinisten pääverhojen mukaan. Keskessä välkkyivät\nroomalaisten legionalaisten miekat ja keihäänkärjet. Alussa kuuluivat\näänet epäselvänä sorinana, sitte selvemmin ja selvemmin. Vihdoin\nsaapui kulkue niin lähelle, että sen ensimäiset rivit alkoivat kiivetä\nkukkulalle.\n\nKansa-joukko hyökkäsi valtaamaan paraita paikkoja, ettei vain\nainoakaan yksityiskohta jäisi näkemättä mestauksesta. Siten joutui\nkuolemaantuomittujen vartioväki perimmäiseksi.\n\nEnsiksi tuli lapsia, enimmäkseen alaikäisiä, puolialastomia poikia,\njoilla oli vaateriepu vyötäisillä, lyhyeksi keritty tukka, josta\nkaksi pitkää kiharaa riippui ohimoille, öljymarjankarvainen iho,\nsiniset silmät ja kirkuvat äänet. Kimakasti huutaen he alkoivat\nkiskoa kivenpalasia rapautuneesta kalliosta, niillä heitelläkseen\nristiinnaulittuja.\n\nHeidän takanansa ponnisteli kirjava joukko vuorta ylöspäin.\n\nKaikkein kasvot loistivat toivosta saada nähdä mieltä kiinnittävää\nnäytelmää, mutta ei kukaan näyttänyt vähintäkään säälin tai\nmyötätuntoisuuden merkkiä.\n\nKiljunta, innokas puhelu ja vilkkaat liikkeet herättivät Anteassa\nkummastusta, vaikka hän kyllä Aleksandriassa oli tottunut näkemään\nmeluavia, lörpötteleviä kreikkalais-joukkoja. Miesten keskenään\npuhellessa näytti siltä kuin aikoisivat he hyökätä toistensa kimppuun.\nNe pitivät semmoista meteliä kuin olisi ollut kysymyksessä heidän\nijankaikkinen autuutensa.\n\nCenturio Rufilus tuli lähelle kantotuolia ja antoi tyynellä, vakavalla\näänellä selityksiä ja tietoja tuolle nuorelle vaimolle sill'aikaa, kun\nyhä uusia ihmisaaltoja tulvaili kaupungista.\n\nKansa-joukossa nähtiin hyvinvoipia Jerusalemin porvareita, jotka\npitivät itsensä erillään esikaupunkien roskaväestä, juhlalle\ntulleita talonpoikia perheidensä seuraamina, maa-työntekijöitä\nlaukut selässä sekä hyvänsävyisiltä ja ujoilta näyttäviä paimenia\nvuohennahka-turkeissaan.\n\nPaljo naisia oli myöskin joukossa, ei kuitenkaan kaupungin varakkaita\nrouvasihmisiä, jotka eivät mielellään kotiansa jättäneet, vaan\npää-asiallisesti talonpoikaisvaimoja ja ilotyttöjä; viimemainitut\nkoreissa puvuissa, hiukset värjättyinä, kulmakarvat ja kynnet\nmaalattuina, prameillen loistollansa sekä levittäen narduksen tuoksua\nlaajalta ympärillensä.\n\nVihdoinkin näyttäytyi Sanhedrin [korkea raati, juutalaisten korkein\nkansallisoikeusto Jerusalemissa, 72 jäsentä. Suom.] Keskustassa\nnäkyi Hannas, vanha ukko, jolla oli korppikotkan kasvot ja punaiset\nsilmälaudat, sekä Kaifas, kantaen päässään kaksihaikoista ylipapin\npäähinettä ja rinnallaan kultaista rintakilpeä. Heidän perässänsä\ntuli eri luokkiin kuuluvia farisealaisia: semmoisia, jotka laahasivat\njalkojansa ja tahallaan satuttivat itseänsä tiellä oleviin esteisiin;\nniitä, jotka vapaaehtoisesti piiskasivat ruumiinsa veriseksi ja\nkolhivat päätänsä seiniin; sekä myös niitä, jotka kulkivat koukuissaan,\nselkä vääränä, ikäänkuin kantaisivat hartioillansa koko kansan synnit.\nKopeasta, kylmästä, synkästä ja vihaisesta kasvojen sävystä eroitti\nheidät helposti tuosta rähisevästä roskajoukosta.\n\nCinna tarkasteli ohikulkevia semmoisen miehen koko ylenkatseella,\njoka tietää kuuluvansa hallitsevaan kansallisuuteen. Antea katseli\nniitä pelolla ja kummastuksella. Aleksandriassa asui kyllä monta\nhebrealaista, mutta ne tuntuivat siellä puolittain kreikkalaisilta; nyt\nhän ne näki ensi kerran semmoisina kuin maaherra oli heidät kuvaillut.\n\nAntean nuoret kasvot, jolla jo oli kuolon leima, koko hänen olentonsa,\njoka enemmän muistutti varjoa kuin elävää ihmistä, veti puoleensa\nyleisen huomion. Joukko tirkisteli häntä niin uteliaasti, kun\nkantotuolia suojelemaan määrätyt saattaja-sotilaat vain suinkin\nsallivat. Myöskin tässä sai huomata, kuinka muukalaisia vihattiin ja\nylenkatsottiin; ei edes ainoatkaan kasvot ilmaisseet sääliväisyyttä\nsairasta kohtaan. Noissa raivostuneissa silmäyksissä näkyi pikemmin\niloa siitä, ett'ei uhri enää päässyt pakenemaan välttämätöintä kuolemaa.\n\nSilloin Antea käsitti minkävuoksi nämä ihmiset vaativat\nristiinnaulittavaksi natsarealaista, tätä profetaa, joka saarnasi\nrakkautta, ja äkkiä tuntui hänestä juuri kuin tämä olisi hänelle\nsukulainen, melkein rakastettu olento.\n\nNatsarealainen on kuoleva, hän, Antea, myöskin. Natsarealaisen tuomio\non langetettu, kukaan ei voi häntä enää pelastaa; myöskin hänen\ntuomionsa on jo julistettu. Siksipä tuntuikin hänestä, että heidän\nvälillänsä on olemassa eräänlainen sukulaisuus, joka heidät yhdistää\nonnettomuudessa ja kuolemassa.\n\nMutta natsarealainen kävi ristiä kohden lujasti uskoen huomispäivään,\nhäneltä sitä vastoin puuttui semmoista uskoa. Ja hän oli tullut tänne\nlöytääksensä toivon natsarealaisen luona.\n\nSillä välin lisääntyi rähinä etäällä. Kuului vihellys, sitte rääkyminen\nja sen perästä tuli hiljaisuus. Kuului legionalaisten aseiden kalske\nja raskaat askeleet. Joukko väistyi taaksepäin ja kuolemaantuomittujen\nvartio-saattue ilmaantui kantotuolin tasalle. Edellä, sivuilla ja\nperässä marssi sotamiehiä pitkäveteisessä tahdissa. Keskellä näkyi\nkolme ristiä, jotka näyttivät kulkevan itsestänsä, sillä niin kuormansa\nalle köyristyneinä olivat ne miehet, jotka niitä kantoivat. Saattoi\nhuomata, ettei niistä yksikään ollut natsarealainen. Kahden kasvoissa\noli nimittäin selviä jälkiä paheista ja rikoksista ja kolmas oli\nvanhanpuoleinen maanmies, joka varmaankin kantoi ristiä jonkun toisen\nsijasta.\n\nNäiden takana kulki _Jesus Natsarealainen_ kahden sotamiehen välissä.\nHänen vaatteidensa päälle oli heitetty purpuramantteli ja hänen\norjantappuroilla kruunatusta päästänsä tippui verta. Hiljalleen\nvierivät pisareet alas kasvoja pitkin; muutamia oli jähmettynyt otsalle\nja näyttivät siinä koralli-helmiltä.\n\nHän oli kalpea. Kävelemisensä oli hidasta sekä askeleensa väsyneet ja\nhorjuvat.\n\nKeskellä roistoväen pilkka-sanoja näytti hän vajonneen unelmiin,\njotka olivat kaukana tästä maailmasta; hän oli jo maasta irtaantunut\nsekä kokonaan kuuro vihan huudahduksille. Kasvojensa sävy julisti\nanteeksi-antamusta, sellaista anteeksi-antamusta, joka on suurempi kuin\nihmisellinen anteeksi-antamus ja laupeutta, jota ei voi ihmisellisellä\nmittakaavalla mitata. Hänen ympärillänsä näytti jo säteilevän\nijankaikkisuuden kunniakehä; hän oli jo yläpuolella maallista pahuutta,\nkantaen lempeänä maailman suurta sairautta.\n\n\"Sinä olet totuus!\" mumisi Antea vapisevin huulin.\n\nTässä silmänräpäyksessä saapui kulkue aivan kantotuolin ääreen, jopa\nkokonaan pysähtyikin siihen syystä, että etummaisten sotilasten oli\npakko raivata tietä väkivoimalla.\n\nSiinä näki Antea nyt natsarealaisen ainoastaan muutamien askeleiden\npäässä itsestään. Hän näki tuulen leikittelevän hänen hiuksillansa sekä\npunertavat heijastukset manttelista hänen kalpeilla läpikuultavilla\nkasvoillansa.\n\nJoukko ryntäsi häntä vastaan ja ryhmittyi tiheään piiriin sotamiesten\nympärille, niin että niiden oli pakko turvautua aseisiinsa\nsuojeluksensa kuolemaantuomittua kansan raivolta. Joka paikassa kohosi\nnyrkkiin puristettuja käsiä, nähtiin raivosta ulospullistumaisillaan\nolevia silmiä, teräviä hammasrivejä, pystyssä seisovia hiuksia sekä\nvaahtoa pureksivia ja kirouksia lennätteleviä huulia.\n\nMutta hän katsahti ympärillensä ikäänkuin kysyäkseen:\n\n\"Mitä minä olen teille tehnyt?\"\n\nSitte hän nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.\n\n\"Antea, Antea!\" huudahti Cinna.\n\nMutta tämä ei hänen huutoansa kuullut. Suuret kyynelpisareet valuivat\nhänen poskiansa myöten alas. Hän unhotti kipunsa, unhotti senkin,\nett'ei hän moneen aikaan ollut kyennyt kantotuolia jättämään. Hän nousi\npystyyn ja vapisten säälistä, armahtavaisuudesta ja vihasta tuota\nhullua joukkoa kohtaan, alkoi riistää kantotuolistaan hyasintteja ja\nomenapuun-kukkia sekä heitellä niitä natsarealaisen jalkoihin.\n\nTuli hiljaisuus.\n\nJoukko hämmästyi nähdessänsä ylhäisen roomalaisen kunnioittavan\nkuolemaantuomittua.\n\nTämä katseli nuoren naisen kalpeita, kuihtuneita piirteitä, ja hänen\nhuulensa liikkuivat ikäänkuin siunaten.\n\nSilloin Antea vaipui takaisin kantotuolin tyynyille. Hän tunsi, että\nhänen päällensä valui kokonainen virta valoa, hyvyyttä, toivoa ja\nonnea; sen valtaamana hän vielä kerran mumisi:\n\n\"Sinä olet totuus!\"\n\nSitte hän puhkesi kyyneleihin.\n\nKuolemaantuomittu oli jo mennyt ohi. Hänet vietiin sille paikalle,\njossa erääseen kallion-lohkeemaan pistettyinä kohosivat ne kolme\npaalua, joiden oli määrä tukea ristejä. Joukko varjosti hänet Antean\nsilmiltä, mutta kun mestauspaikka oli hyvin ylhäällä, näki Antea taas\nhänen kalpeat kasvonsa ja orjantappura-kruununsa.\n\nVielä kerran täytyi legionalaisten turvautua aseisiinsa asianomaisen\nmatkan päähän karkoittaaksensa roskaväkeä, joka oli esteenä\nristiinnaulitsemisen valmistuksissa. Molemmat ryövärit ripustettiin\nsivuristeille. Keskimmäisen yläpäässä oli valkea lauta, joka liehui\ntuulessa.\n\nKun sotamiehet lähestyivät natsarealaista ja riisuivat vaatteita\nhäneltä, kuului katselijain joukosta huuto:\n\n\"Kuningas, kuningas, älä anna sen tapahtua, kuningas... Missä ovat nyt\nsinun legionasi?... Puolusta itseäsi!\"\n\nTähän huutoon sekoittui naurun-rähähdyksiä. Tuntui siltä kuin kamala\npilkkanaurunhöhötys panisi koko kukkulan vapisemaan.\n\nKuolemaantuomittu heitettiin maahan sitä varten, että hänen\nkätensä voitaisiin naulata siihen poikkipienaan, jolla hänet sitte\nnostettaisiin ylös ristille.\n\nSamassa tapahtui, että muuan pitkänuttuinen mies, joka seisoi\nlähellä kantotuolia, sirotteli tuhkaa päänsä päälle ja huusi kovalla\nepätoivoisella äänellä:\n\n\"Minä olin spitalinen ja hän paransi minut. Hänetkö aiotaan\nristiinnaulita?\"\n\nAntea tuli kalpeaksi kuin kuollut.\n\n\"Hän paransi hänet... Kuuletko sitä, Cajus?\"\n\n\"Kenties tahtoisit mennä jo kotiin?\" kysyi Cinna.\n\n\"Ei, minä jään tänne.\"\n\nÄäretöin, raju epätoivo valtasi Cinnan, kun hän rupesi ajattelemaan,\nett'ei hän ollut etsinyt natsarealaiselta parannusta sairaalle\npuolisollensa. Mutta tässä silmänräpäyksessä pitivät sotamiehet nauloja\ntuomitun käsien päällä ja alkoivat niitä vasaralla lyödä läpi. Kuului\nkoleata ääntä kun rauta iski rautaa vasten; sitte kun naulain kärjet\nolivat lävistäneet käden ja rupesivat puuhun tunkeutumaan, tuli ääni\nselvemmäksi. Taasen joukko vaikeni, ikäänkuin voidakseen paremmin\nnauttia siitä valitushuudosta, jonka kipu pakottaisi lähtemään hänen\nhuuliltaan. Mutta hän oli vaiti, ja koko kukkulalla ei kuulunut muuta\nääntä, kun ainoastaan vasaran kammottavia iskuja.\n\nKun naulaus oli toimitettu, nostettiin poikkipiena ylös sekä sen\nmukana kuolemaantuomitun ruumis. Centurio antoi käskyjänsä laulavalla,\nyksitoikkoisella äänellä, ja muuan sotilaista alkoi kiinninaulata\nJesuksen jalkoja.\n\nPilvet, jotka aamusella olivat alkaneet ryhmittyä, pimittivät nyt\nauringon. Etäisiä vuoria ja kukkuloita valaiseva häikäisevä paiste\nsammui äkkiä. Synkkä, kuparinkarvainen varjo ikäänkuin kietoi\nvaippaansa koko seudun; se tiheni tihenemistään sitä mukaa kun aurinko\nvetäytyi pilvien joukkoon.\n\nNäytti siltä, kun joku ylhäältäpäin levittäisi pimeyttä. Tuntui muuan\ntulikuuma tuulenleyhähdys, toinenkin, sitte tyyntyi tykkänään ja ilma\ntuli sietämättömän raskaaksi.\n\nYht'äkkiä sammui punainen valo. Yönmustat pilvet levittäysivät\näärettömissä joukoissa koko ylätasangon ja kansan yli. Myrsky oli\ntulossa... Koko luonto hengitti tuskallisesti.\n\n\"Menkäämme kotiin!\" virkkoi Cinna taasen.\n\n\"Minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!\" sanoi Antea.\n\nHämärä esti näkemästä ristillä riippuvia ruumiita. Cinna käski sen\nvuoksi siirtää kantotuolia lähemmäksi pääkallon-paikkaa.\n\nTuon tumman hirren päällä ja ympärillä vallitsevassa hämärässä näytti\nristiinnaulitun ruumis ikäänkuin kuunsäteistä kudotulta. Hänen rintansa\nkohoili raskaista hengenvedoista, mutta silmät olivat yhä käännettyinä\ntaivasta kohden.\n\nKaukaa pilvien sisästä kuului kumea jyrinä. Vihdoin se puhkesi\nkamalaksi ukkosenilmaksi, joka korvia huumaavia pamauksia laukoen\nkulki idästä länteen. Lopuksi se näytti lyövän alas pohjattomaan\nsyvyyteen, jossa tukehtui, mutta alkoi uudelleen sekä päästi viimeisen\nräjäyksensä, joka tärisytti maata aina sisuksia myöten.\n\nSamassa rikkoi pelottava, sinertävä salama pilvipeiton, ja valaisi\nkirkkaasti taivaan, maan, ristin, sotamiesten varustukset sekä ihmiset,\njotka tunkeutuivat läjään kuin pelästynyt lammaslauma.\n\nSalamaa seurasi vielä synkempi pimeys.\n\nKantotuolin luo kuului ristin juurella seisovain naisten nyyhkintä.\nKeskellä yleistä hiljaisuutta oli heidän itkunsa liikuttavaa.\n\nNe, jotka olivat saapuneet yhdessä, vaan tungoksessa joutuneet\nerilleen, huutelivat toisiansa.\n\nSiellä ja täällä kuului tuskallisia ääniä:\n\n\"Voi, kunhan ei vain olisi ristiinnaulittu vanhurskasta miestä!\"\n\n\"Hän todisti totuudesta!\"\n\n\"Hän herätti kuolleita!\"\n\nJoku rääkkyi:\n\n\"Voi, sinuas Jerusalem!\"\n\nMuuan huusi:\n\n\"Maa vapisee.\"\n\nUusi salamavirta lähti pilvistä, jotka näyttivät jättiläiskokoisilta\ntulesta leikellyiltä silhueteilta. Ihmisäänet vaikenivat, taikka\noikeammin sanoen ne voitti myrsky, joka raivossaan yhä kasvoi, niin\nettä se repi vaatteet päältä ja heitteli sinne tänne maahan.\n\n\"Maa tärisee!\" kirkui taasen joku joukosta.\n\nJotkut koettivat pelastua paolla, toiset seisoivat paikallaan ikäänkuin\nhalvattuina pelosta, kykenemättöminä mitään ajattelemaan ja mielessään\nsynkkä aavistus, että jotain kamalaa oli vastikään tapahtunut.\n\nMutta vihdoinkin alkoi taas taivas seljetä. Tuuli ajoi pois pilvet,\nvenytteli niitä, läjäsi niitä jälleen ja taas repi rikki juurikuin\nkuluneita vaaterepaleita. Valo sai loistetta. Lopulta repesi tuo\nsynkkä huntu ja halkeamasta tulvasi kokonainen virta auringonsäteitä\nloistollaan valaisten koko seudun, Golgatan, ristit ja peljästyneet\nkasvot.\n\nNatsarealaisen pää vaipui vahankeltaiselle rinnalle. Silmänsä olivat\nauki ja huulensa ruumiinvaaleat.\n\n\"Kuollut\", mumisi Antea.\n\n\"Kuollut\", kertasi Cinna.\n\nSamassa silmänräpäyksessä pisti centurio keihäänsä ristiinnaulitun\nkylkeen.\n\nNähdessään taasen auringon ja kuolleen, näytti kansanjoukko\nrauhoittuneen sekä tunkeusi lähemmäksi mestauspaikkaa, josta\nsotilaatkaan eivät ketään pois ajaneet.\n\nJotkut äänet huusivat pilkaten:\n\n\"Astu alas ristiltä, astu alas ristiltä!\"\n\nVielä kerran katseli Antea tuota kaunista, kumartunutta päätä ja sanoi\nhiljaa ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Onkohan hän todellakin nouseva ylös kuolleista?\"\n\nHän tarkasteli hänen silmiänsä, hänen huuliansa, joilla oli sinertäviä\npilkkuja, hänen jäykistyneitä, liikkumattomia käsivarsiansa, hänen\nelotonta, kokoonpainunutta ruumistansa, ja tarkastuksen päätyttyä\nilmeni hänessä epätoivoa ja epäilystä.\n\nSama epätoivo kidutti myöskin Cinnan sielua. Hänkään ei uskonut\nnatsarealaisen ylösnousemista, mutta hän oli vakuutettu siitä, että\ntämä yksinään olisi elinaikanaan voinut tehdä Antean terveeksi hyvän —\ntaikka pahan — voimansa avulla.\n\nSyntyi tungosta ristin ympärillä.\n\nYhä pilkallisemmin kaikui:\n\n\"Astu alas rististä, astu alas rististä!\"\n\n\"Astu alas!\" rukoili Cinnakin sydämensä pohjasta ja epätoivoisena. \"Tee\nAntea terveeksi, niin saat ottaa minun sieluni!\"\n\nVielä olivat vuoret sumun verhoamina, mutta Golgatan ja Jerusalemin\nkohdalla oli kirkasta. Antonia-linna loisti auringonvalossa, kuin olisi\nse itse ollut aurinko. Puhtaassa ilmassa lenteli tuhansittain pääskysiä.\n\nCinna antoi merkin kotialähtöön.\n\nPuolipäivän hetki oli jo mennyt aikoja sitte. Kun Antea lähestyi\nhuvilaa, lausui hän:\n\n\"Tänään ei Hekatea kuulunut.\"\n\nCinna oli jo ajatellut samaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEikä näyt esiintyneet seuraavanakaan päivänä.\n\nSairas oli hyvin vilkas, sillä Timon, suruissansa tyttärensä\nterveydentilasta ja pelästyneenä Cinnan kirjeestä, oli kiiruusti\njättänyt Aleksandrian ja matkustanut Caesareaan, nähdäkseen vielä edes\nkerran, viimeisen kerran ainoata lastansa.\n\nCinnan sydämen ovelle alkoi toivo uudelleen kolkuttaa ja pyysi päästä\nsisälle lasketuksi. Mutta hän ei uskaltanut avata, ei uskaltanut toivoa.\n\nJo Aleksandriassa ja erämaassa oli ollut tuommoisia tyynempiä aikoja,\njolloin ei noita vähitellen kuolettavia näkyjä ollut Antealle\nilmestynyt. Mutta semmoista oli kestänyt ainoastaan yhden päivän, ei\nkahta. Sentähden ajattelikin Cinna, että tämä tilapäinen lievennys\njohtuu siitä, että Timon oli tullut, kuin myöskin siitä, että Antea oli\nsaanut Golgatalla niin suloisen vaikutuksen, niin syvän vaikutuksen,\nett'ei hän edes isänsäkään kanssa tahtonut puhua muusta kuin siitä.\nTimon kuunteli tarkkaavaisena tekemättä laisinkaan vastaväitteitä,\ntutki asiaa ja kyseli tarkasti natsarealaisen opista, josta Antea ei\nkuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä maaherra oli kertonut.\n\nMutta hän tunsi itsensä terveemmäksi ja voimakkaammaksi; toivon säde\nsyttyi hänen silmissänsä kun puolipäivän-hetki oli mennyt ilman mitään\ntapahtumatta. Hän sanoi useita kertoja, että tämä oli onnellinen päivä\nsekä pyysi puolisonsa asettamaan merkin siihen.\n\nMuutoin oli se synkkä ja pilvinen päivä, Matalalla kulkevat,\nyksiväriset pilvet vuodattivat loppumatointa sadetta, alussa rankasti,\nsitte tihmuten kylmästi ja läpitunkevasti.\n\nVasta illan tullen taivas selkeni ja auringon suuri levy värjäsi\nkullalla ja purpuralla pilvet, erämaan harmaat kalliot ja huvilain\nvalkeat marmoriportiikit sekä vihdoin vajosi kauas Välimeren syvyyteen.\n\nMutta kolmantena päivänä oli ilma ihana. Aamu oli viileä, taivas\npilvetön ja maa niin valettu taivaankannen loistolla, että kaikki\nesineet saivat taivaallisen loiston.\n\nAntea antoi muuttaa kantotuolinsa lempipaikallensa koko kumpua\nhallitsevan pistaciapuun varjoon, nauttiakseen hymyilevän maiseman ja\nsinisen ilmapiirin katselemisesta.\n\nCinna ja Timon olivat alituiseen sairaan läheisyydessä sekä\ntutkistelivat pienintäkin muutosta hänen piirteissänsä. He huomasivat\nhänessä eräänlaisen levottomuuden, jota ei nyt aiheuttanut se tappava\npelko, joka tapasi hänen saavuttaa puolipäivän-hetken lähestyessä, vaan\npelkästään odotus. Tänä päivänä olivat hänen silmänsä kirkkaammat ja\nposkensa heleät.\n\nSilloin uskalsi Cinna hetket läpeensä toivoa, että hänen puolisonsa\nvielä paranisi, ja ajatellessaan sitä, tunsi hän itsensä niin\niloiseksi, että hän olisi voinut itkeä ilosta ja siunata jumalia. Mutta\nhänen sydäntänsä alkoi jälleen ahdistaa, kun hänen mieleensä tuli, että\ntuo paremmuus oli kenties ainoastaan viimeinen tuikahdus lampusta, joka\noli sammumaisillaan.\n\nKoska hän — maksoi mitä maksoi — halusi saada vahviketta toivollensa,\nkäänsi hän silmänsä useasti Timoniin päin, mutta epäilemättä tälläkin\noli sama ajatus, sillä hän koetti välttää Cinnan katsetta.\n\nKukaan ei vähimmälläkään tavalla edes viitannutkaan puolipäivän\nlähestymiseen. Mutta Cinna, joka alituiseen tarkkasi auringon kulkua,\ntunsi sydämensä sykkivän sitä nopeammin mitä lyhemmäksi varjot kävivät.\n\nSiten istuivat he vajonneina unelmiinsa. Antea itse näytti olevan\nkaikkein vähimmän levotoin.\n\nMaaten pitkällään peittämättömässä kantotuolissaan ja nojaten päätänsä\npurpuratyynyyn, hengitti hän halukkaasti sitä raitista tuoksua, jota\nlänsituuli toi mukanaan mereltä.\n\nPuolipäivän aikana asettui tuuli ja kuumuus lisääntyi. Huumaava tuoksu\nlevisi auringonpaahtamista nardus-taimista. Vuokkoryhmän päällä\nleijaili kirjavia hyönteisiä. Pienet sisiliskot, jotka olivat tottuneet\nihmisiin ja kantotuoliin, ryömivät pelkäämättä esiin koloistansa, mutta\ntirkistelivät kuitenkin varovasti ympärillensä. Maa nautti lepoa valon\nja lämmön siihen vaikuttaessa ja kirkkaan, sinisen taivaslaen sen yli\nkaarrellessa.\n\nMyöskin Timon ja Cinna näyttivät sulautuvan tuohon loppumattomaan\nrauhaan.\n\nIkäänkuin unen rasittamana sulkeutuivat sairaan silmälaudat ja hänen\nrintaansa kohotti syvä huokaus, joka katkaisi hiljaisuuden.\n\nNyt huomasi Cinna, että varjot makasivat aivan lyhyvinä jaloissa.\n\nPuolipäivän tunti oli käsissä.\n\nÄkkiä aukasi Antea silmänsä ja sanoi ihmeellisellä äänellä:\n\n\"Cajus, anna minulle kätesi!\"\n\nCinna nousi rivakasti. Veri jähmettyi hänen suonissansa. Näkyjen hirveä\nhetki oli tullut.\n\n\"Näetkö\", sanoi tuo nuori vaimo, \"valoa joka tihenee tuolla kaukana\neetterissä?' Miten se tärisee ja kimaltelee sekä kiitää minua kohden.\n\n\"Antea, älä katso sinne!\" pyysi Cinna.\n\nMutta, oi ihmettä! Antean kasvot eivät ilmaisekaan kauhua. Hänen\nhuulensa aukenivat, silmänsä laajenivat ja kasvoissa seisoi luettavana\nrajatoin ilo.\n\n\"Muuan valopylväs tulee minua kohden\", virkkoi hän. \"Minä näen!... Se\non hän, _Jesus Natsarealainen_. Hän hymyilee... Oi se lempeä!... Oi\nse laupias!... Ikäänkuin äiti kurottaa hän minuun päin lävistettyjä\nkäsiänsä... Cajus, hän tuo minulle terveyttä, vapahdusta! Hän kutsuu\nminua luoksensa!\"\n\nCinna virkkoi kalveten:\n\n\"Jos hän meitä kutsuu, niin seuratkaamme häntä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin näkyi Pontius Pilatus tulevan vastaiselta puolelta,\npitkin kaupungista johtavaa kivistä tietä. Hänen kasvoistaan saattoi\nlukea, että hänellä oli uutinen, jota hän itse — tuo viisas mies — piti\nainoastaan herkkäuskoisen, tietämättömän joukon päähänpistona.\n\nJa aivan oikein, hän jo pitkän matkan päästä huusi, kuivaten samassa\nhiestä valuvaa otsaansa:\n\n\"Voitteko ajatella!... Nuo ihmiset väittävät, että _hän_ on\nylösnoussut!\"\n\n\n\n"]