[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcgswfqkEBkVz_5OpDh9c2fJWew5eORJiEtaGKHRAHRQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2911,"Kotivarkaus","Suppanen, Aatto",1855,1898,"2911-suppanen-aatto-kotivarkaus","2911__Suppanen_Aatto__Kotivarkaus","Kuvaus Itä-Suomesta","romaani",[],[],"fi",1888,null,12816,80506,false,72383,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Kotivarkaus: Kuvaus Itä-Suomesta\" by Aatto Suppanen is a fictional narrative set in the late 19th century. The book paints a detailed portrait of rural life in Eastern Finland, focusing on the interactions and struggles of a family living in a small village. Central characters include the mother who is depicted in her daily chores, and her children, particularly Mikko and Jussi, who navigate their childhood amidst themes of morality, integrity, and familial relationships.  The opening of the story sets a scene in a modest cabin during a cold, clear morning in early spring. The mother is preparing to bake bread alongside her daughter Anna Maija and family helpers, revealing the dynamics of community support and the burdens of rural life. Various family members engage in conversations that touch on moral lessons, the significance of honesty, and the consequences of theft, highlighting a moral code shaped by both parental guidance and community standards. As the chapter unfolds, minor mischief from the children offers a glimpse into their character, foreshadowing the various interpersonal conflicts and life lessons that will develop throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Itä-Suomeen sijoittuva pienoisromaani kertoo Vaaran talon elämästä ja Mikko-pojan kasvuvuosista. Tarina seuraa pojan moraalista kehitystä ja ajautumista vilppiin ja varkauksiin ankarissa oloissa. Teos on kuvaus maaseudun arjesta, köyhyydestä ja rehellisyyden koetuksista.","Aatto Suppasen 'Kotivarkaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2911.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOTIVARKAUS\n\nKuvaus Itä-Suomesta\n\n\nKirj.\n\nAATTO S. [Aatto Suppanen]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1888.\n\n\n\n\n\n\n      Minä tahdon, että teidän pitää hyvässä\n      viisaat oleman ja pahuudessa yksinkertaiset\n      (Room. 16:19); ett'ei yksikään\n      pettäisi veljeänsä missään asiassa; sillä\n      Herra on kaikkein näiden kostaja\n      (1 Tess. 4:6).\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli kohtalaisen kylmä, kirkas aamupuoli päivästä kevättalvella.\n\nSuuressa Vaaran tuvassa varustelihe emäntä leivän leivontaan, nosti\npiika-Tiinan kanssa taikinan rahineen keskemmälle lattiaa ja siirsi\npöydän jalkoinensa sen viereen, käänsi pöydästä sen puolen ylös päin,\njoka jo entisistä leivonnoista oli paksuhkoksi takertunut, ja kylvi\nsiihen seulekannesta runsaanlaisesti jauhoja.\n\nSamassa pistihe ovesta sisään sisar Mari, sankavasu toisessa, hinkki\ntoisessa kädessä.\n\n\"Terve taloon!\" lausui hän.\n\n\"Tule tervennä!\" vastasi emäntä, keskeytti puuhansa ja kätteli tulijaa.\n\n\"Mitäs sieltä teiltä päin kuuluu?\"\n\n\"Eipä tuota erikoista. Se ukko pahanen se vain on niin huonona, että\nsiitä ei ole minkään saajaa. Etkö sinä voisi antaa vähän ruoan apua?\"\n\n\"Kielteleehän se isäntä antamasta, mutta eläähän sitä teidänkin\npitänee. Miten ne lapsesi jaksavat? Joko se tyttösi kykenee yksin\npienempiä hoitamaan?\"\n\n\"On siitä, jo hyvä apu, vaikka eihän se taitaisi yksin tulla toimeen;\nmeidän talon emäntä lupasi autella. Terveet ne muuten ovat.\"\n\nEmäntä nostalsi kolpitsan kantta, otti sieltä jotakin esiliinansa alle\nja läksi sisarensa kanssa ulos.\n\nPoika, noin kahdentoista vuoden ikäinen Mikko, juoksi paljain\njaloin jäljestä, yllä nelivartinen paita, joka ei ollut muutamaan\nkuukauteen vettä nähnyt, ja jalassa aikoinaan tummansiniseksi painetut\n\"kosto\"-housut, jotka tuon värinsä tähden muka eivät tarvinneetkaan\nnähdä vettä. Oli hän muuten tavallisesti näin päiväsaikaan vankkana\nhevosmiehenä mukana metsässä ja silloin tietysti vahvemmin\nvaatetettunakin, vaan nyt hänen heponsa oli vähän sairastunut, joten\nmiehelle jäi vain laiskuus työksi, kun ei tuota havun hakkelemistakaan\npäivämääriksi riittänyt.\n\nPienempi veli, neljän vuoden vanha Jussi, yllä ainoastaan alle polvien\nulottuva paita, yritti myöskin samassa oven avauksessa pujahtamaan\nulos, mutta kun iso sika röhkäsi porstuasta vastaan, täytyi hänen\nkinttujensa pelosta pysyä kauniisti sisällä. Hän istahti lattialle,\nkaiketi ollen jo tottunut olemaan varomatta sen mustuuden tarttumista,\njoka varsinkin ovensuu-puolella näytti melkoisen paksulta, ehkä ei\nperempänäkään jättänyt hongan syitä näkymään.\n\nPorstuassa oli ulos menijöille tullut vastaan suntion Liena-tytär.\nTupaan päästyään aikoi hän tervehdittyänsä heti ruveta purkamaan\nompelusnyyttiään; mutta Anna Maija, talon juuri täys'kasvuiseksi\nehtinyt tytär hätäisesti supatti jotain hänelle korvaan, ja siihen se\nyritys pysähtyi.\n\nSamassapa piika Tiinalle sattui asiaa ulos: hän ehkä arvasi nyt\nolevansa tuvassa liikana. Kun tytöt siten olivat melkein kahden kesken,\nsillä eihän tuota paitaressua Jussia kukaan osannut kaippoa, virkkoi\nAnna Maija:\n\n\"Hyvinpä sinä hätäilet. Ei sitä niin varomaton saa olla. Tuota\nvaatetta, jonka sinulle toin ommeltavaksi, ei kukaan vielä ole nähnyt;\nminä sen ostin salaa, kun olin voita puotiin viemässä.\"\n\n\"Varastamallako?\n\n\"Eihän se mitään varkautta ole, kun oman talon tavaraa ottaa. Eikä\nsiihen mennytkään muuta kuin kahden naulan hinta. Mitäs se tuntui niin\nsuuressa pytyssä, sanoin vettä vähän heruneen voista. Ja nyt sain\nkunnon yliset kahteen paitaan. Kun ne kerran on yllä, ei niitä kukaan\narvaa kysellä.\"\n\n\"Vai sillä tavalla sinä ostelet! Salaa ottaminen on varkautta,\notettakoonpa vieraalta tai kotoa. On sitä paljo muutakin varkautta,\njota ei siksi luulisikaan. Kyllä ne meille koulussa kaikki selitettiin.\"\n\nNäin puhui Liena, joka oli kansakoulun käynyt ja siellä saanut\nyleisestä tavasta poikkeavia totuuksia mieleensä?\n\n\"Mitä vielä. Kaikkipa ne muutkin tekevät samalla tavalla. Ja miten me\nmuuten saisimmekaan mitään yllemme tai muiksi varuksiksemme? Ei se isä\nsuinkaan kukkaroansa aukase meidän tarpeihimme tässä eikä muissakaan\ntaloissa.\"\n\n\"Ei väärä siltä oikeaksi tule, että muka pakko käskee.\"\n\n\"Kysy keltä hyvänsä, niin ei kukaan sitä sano varkaudeksi, paitsi\nmeidän isä. Mutta kukapa osaisikaan niin jumalinen olla, kuin hän\ntahtoo. Eikä hänkään aina kiellä ottamasta, vaan salaamasta, mutta\njulkeaisiko tuota nyt suoraan sanoa: tämän minä nyt otin ja tämän nyt.\"\n\n\"Kyllä isäsi on oikeassa. Tee sinä vain niin, kuin hän käskee, niin\npysyy omatuntosi puhtaana.\"\n\n\"En minä sitä käsitä. Katsos, tuossa veli Matti juuri kantaa\nkymmenkappaista pussia jyväkuormaansa, ja kyllä minä tiedän mitä\nvarten. Ei se myllyyn joudu muiden säkkien kanssa, vaan puotiin se\nsiellä livahtaa ja Matti saa herrastupakkaa ja muita pikku tarpeita.\"\n\nJopa kuului porstuasta emännän ja täti Marin tulo.\n\nLienalle pysähtyi huulille ponteva muistutus, että salaamisella\ntuo kotitavaran otto juuri tehdään varkaudeksi, joka se muuten ei\nolisikaan. Anna Maija kiireesti pisti nyytin taaksensa piiloon tulijain\njuuri astuessa ovesta sisään.\n\n\"Äiti, tuopiko Matti rinkeliä, kun vie pussin puotiin?\" kysyi Jussi\nlattialta, jossa oli hyvin toimessaan kuunnellut äskeistä keskustelua.\n\nAnna Maija punastui. Vaan Matti oli jo ehtinyt peittää reen sevälle\nheinäin alle pussinsa, jonka oli hyvin ympärilleen vilkuillen kantanut\neloaitasta kolmen pitkän säkin lisäksi.\n\nEmäntä katsahti ikkunasta.\n\n\"Mitä sinä joutavia höpiset! Eihän Matilla ole pussia, eikä hän nyt\nmene puotiin, vaan myllyyn.\"\n\n\"Mutta myllylläpä on puoti. Tuopiko Matti rinkeliä?\"\n\n\"Ei tuo nyt. Tarvitaan ne elot leiväksikin.\"\n\nAnna Maija istui levottomana ja Liena vähän välinpitämättömämpänä\nkuunnellen, miten tuo paitaressun kieliminen päättyy.\n\n\"Joutaisitko sinä kehräämään minulle palttinan kudetta, saisit jauhoja\npalkastais?\" kysäsi emäntä sisareltaan.\n\n\"Miks'käs minä en joutaisi. Eipähän ne omat kehruut haittannekaan.\nMissä sitä kasvattaa, kun ei ole maata.\"\n\n\"Tästä saat aluksi. Ethän nyt enempää jaksa kantaa tällä kerralla. Tule\nsitte ottamaan lisää.\"\n\nSisar Mari kiitteli, pisti kehruutukun kainaloonsa, otti käteensä\nhinkin, toiseen sankavasun, jotka kumpikin näyttivät venyttävän\nkäsijäntäreitä, ja läksi astua juntustamaan, sanottuansa ovessa\nmennessään: \"Jääkää terveeks'!\", johon emäntä vastasi: \"käy tervennä!\nkäy tervennä!\"\n\nNytpä olikin leipomisella jo kiire. Emäntä alkoi lapiolla mättää\ntaikinasta tahdasta pöydälle, johon Jussi tällä välin oli ehtinyt käydä\noven suusta löytämällänsä tikulla piirtelemässä rinkelin kuvia, että\nedes muodon saisi silmillään nähdä, vaan ei Matin kuitenkaan sanottu\ntuovan niitä puodista.\n\nJo kääräsi emäntä hihojansa hiukan ylemmäksi, kastoi jauhoon molemmat\nkämmenensä, joiden peseminen kiireen kahakassa ei mieleen johtunut, ja\nalkoi tahtaasta pyöritellä leipäkekosia, jotka laudalle asetettuina\nnostettiin uunin päälle seinäneläjäin ihailtavaksi tahi nousemaan,\nkuten oli tapana sanoa.\n\nAnna Maija, huomattuaan äitinsä jo olevan niin kiinni työssään, että\nhänen sekautumistansa asioihin ei tarvinnut peljätä tuvan ulkopuolella,\nnykäsi kyynyspäällään suntion Lienaa, ja molemmat pujahtivat yht'äkkiä\nulos.\n\nTalon tytär vei ikätoverinsa poikki porstuan kylmään tupaan.\n\nSen lattia ei ollut yhtä musta kuin asuintuvan, mutta muuten siellä\nvallitsi irtanaisempi sekamelska, että tuskin vain luuta siellä oli\nkäynytkään koko talvena. Mitäpä tuota olisi viitsitty siistiä tai\nlaista, eihän siellä kukaan asunut. Tavaraa siellä oli kaikenlaista:\npidettyjä liinavaatteita huiskin haiskin; hevosloimia ja ajokaluja;\nniiden mukana kokoutunutta heinän ruuhkaa; ruokatarpeita ja tuhkaa\nvierekkäin sekä kaikenlaista joutavaa romua. Keskellä lattiaa seisoi\nisohko tiinu eli amme, kansi sen verran koholla, että hiiret vaivatta\npääsivät sisällystä tutkimaan; muutenhan ne veitikat olisivatkin\nsyöneet koko tiinun laidoistaan pilalle. Järjestävälle kädelle olisi\ntuvassa ollut päiväkausiksi työtä.\n\nAnna Maija nostaisi kannen tiinusta ja kiskoi sieltä irti\nlihakimpaleen, asetti sen laidalle valahtamaan ja saattoi vieraansa\npuoli lämpimään porstuanpohja-kammariin.\n\nSiellä oli luuta käynyt ainakin myöhemmin kuin kylmässä tuvassa,\nmutta hyllyt pitkin seiniä sen sijaan lienevät pari vuotta saaneet\nkoota maidon rippeitä ja pölyä sekaisin, ja keskellä lattiaa seisova\nmaitokorvo oli kokonaan yltä päältä kuivaneen maitokuoren peitossa.\n\nMustahko, isonlainen voipytty menetti naulan verran säästöistään Lienan\nnyyttiin, johon valahtanut lihapalakin osui talteen, ja samaa tietänsä\nLiena siirtyi, asuintuvassa enää käymättä, pihalle ja Matin rekeen,\njoka häntä odotellen juuri oli kuhnaillut näin kauan.\n\nAnna Maija palasi asuintupaan.\n\nPojan nassakat sill'aikaa raatoivat omiansa. Mikko oli noussut penkille\nseisomaan ja saanut käsiinsä avaimen ikkunan päältä. Sen kanssa hän\nhiljaa liihentihe lähemmäksi kaappia, joka seisoi nurkassa äidin seljän\ntakana.\n\nRiks' raks'! kaapin ovi aukesi raolleen ja Mikon käsi tunkeusi\nsisään. Kaiketi se olisi vetäytynyt sieltä takaisinkin ja ovi taas\nraksahtaen mennyt lukkoon ihan äidin huomaamatta, mutta Jussi älysikin\nMikon vehkeet, juoksi hänen luoksensa ja iloissaan virkkoi: \"Otapa\nminullekin!\"\n\nMikko hätäytyi, pudotti avaimen, ja se tipahti lattian raosta karsinaan.\n\nAnna Maija säpsähti tuostakin pienestä kilauksesta; omatunto ei sentään\nollut oikein tottunut olemaan välittämättä sellaisista muka joutavista\nkuin hänen äskeinen tekonsa.\n\n\"Mitä te siellä isän kaapissa? Etkä sinäkään, Anna Maija, katso\nlapsia!\" torui emäntä ja tarttui tahtaisilla jauhokäsillään Mikon\ntukkaan. Jauhettuaan sitä vähän aikaa palasi hän lopettelemaan\nleivontaansa.\n\n\"Älä, älä, äiti!\" vaikeroi Mikko \"Jussihan se otti avaimen. Minä vain\navasin.\"\n\n\"Enpään\", puolustihe Jussi.\n\n\"Mitenkä sen Jussi olisi saanutkaan ikkunan päältä.\"\n\n\"Tuossa se oli ikkunan poskessa ja siitä Jussi kyllä yltää\", selitti\nMikko, näyttäen muka paikkaa vasemmalla kädellään ja piilotellen\noikeata.\n\n\"Laitakin avain paikoilleen ennen, kuin isä tulee!\" käski emäntä.\n\n\"Sepä putosi karsinaan.\"\n\n\"Mene etsimään!\"\n\nSitä Mikko juuri oli toivonut, että saisi siellä lattian alla rauhassa\ntyhjentää oikean kätensä.\n\nHän pisti lattian raosta päretikun merkiksi, mistä päin etsisi avainta,\navasi kolpitsan kannen, sytytti toisen päretikun ja alkoi laskeutua\njyrkkiä portaita myöten alas karsinaan. Heti kuin pää painui piiloon\nkolpitsan laidan taa, noin multapenkin tasalle, jossa oli tavallinen\nmultapohjainen leipäin pitopaikka hiirien valtatien vieressä, kuului\nhammasten losaus ja sitte hienompaa ritinää.\n\nMutta ääni hävisi, kun Mikko entiseltä muistilla astui rohkeasti\nkarsinan seiniviertä, korkeampaa pohjaa myöten, eksymättä keskemmälle;\njosta päreen valossa kiilsi tyyni lammikon pinta ja jossa hän tiesi,\npaitsi ilmeistä vettä, olevan myöskin aikain kuluessa kokoutunutta\nroskaliejua sekä kaikenlaista pimentolan eläjää, joiden rauhaa hänen\nei tehnyt mieli häiritä, eikä myöskään tahrata jalkojansa, jotka sitte\nolisi pitänyt pestä lumessa.\n\nAvain löytyi pian multapenkin laidalta juuri merkkitikun vierestä.\nMutta ei Mikolla siltä ollut kiirettä takaisin. Hampaat ratisivat\nehtimiseen.\n\nJussi katseli ikkunasta pihalle.\n\n\"Isä tulee!\" huusi hän juosten kolpitsan luo ja kurkistaen laidan yli\nalas, kun Mikkoa ei näkynyt. Vaan kiireessään hän osuikin sysäämään\npainavamman puolen ruumiistansa yli laidan. Jalat vain huilahtivat ja\nJussi putosi Mikolle niskaan, joka saatuaan viime sirusen saaliistaan\nsuuhunsa oli juuri juossut aukon alle.\n\nKoskenta ei niin vaarallinen ollut, mutta älähän siitä sentään pääsi\nsäikäyksestä.\n\nPojat vedettiin ylös. Jussi parkui vielä hirveästi, että muiden korvat\ntilliä lauloivat.\n\nMikko juoksi sitä kyytiään penkille seisomaan ja pisti kaapin avaimen\npaikallensa ikkunan päälle. Sitte katsahti hän ulos ja rauhoittui, kun\nisä vasta näkyi hevosta riisuvan nokisen rankakuorman edestä.\n\nNyt tuli emännälle kiire. Olisi pitänyt leipäkeot taputella\nlitteämmäksi ja toimittaa uuniin, vaan olisi ollut ruokakin saatava\npöytään.\n\n\"No, tuo sinä ehk' ruokaa joudukiksi!\"\n\nAnna Maija, jota käsky tarkoitti, nosti kolpitsan kantta ja haparoi\nkädellään leipäkasaa.\n\n\"Eihän täääll' ole yhtään leipää.\"\n\n\"Näinköhän sitte meni viimeinen sisar Marille? Eivätkä nämäkään tästä\njoudu vielä päivälliseksi.\"\n\nEmäntä meni tulipäreellä tutkimaan.\n\n\"No, pane sitte pata tulelle! Pianhan puuro kiehuu. Mitäpä tässä muuten\nleivättä syötäisiin.\"\n\nIsäntä riisuttuaan ja ruokittuaan hevosensa purki rankakuorman ja astui\ntupaan. Kesk'ikäinen, vahvavartaloinen mies hän oli ja vakavan, mutta\nei siltä kuitenkaan juron näköinen.\n\n\"Mitä se Jussi täällä äsken niin parkui?\"\n\n\"Niin, kun Mikko ei antanut sokuria!\"\n\n\"Mitä sokuria?\"\n\nJa isäntä, riisuttuaan enimmät vaatteensa, ryhtyi tutkimaan kaappia.\n\n\"Mikko, sinäkö täällä kävit?\"\n\nMikko yritti selittämään samoin kuin äsken äidilleen, mutta isä muisti\ntarkemmin, missä avain oli ollut. Kun poika ei kuitenkaan ottanut\nsuoraan tunnustaakseen, sanoi isä leppeästi: \"Haepas vitsat!\"\n\nTietäen, että nyt oli leikki kaukana, toi Mikko porstuasta isälleen\nkäteen kaksi notkeaa, monilatvaista luudan varpua ja antautui hyvällä\nkuritettavaksi, kuitenkin jo tehden edeltä päin itkua, joka kurituksen\naikana aika poruksi muuttui; kipeätähän ne vitsat tietystikin tekevät.\n\n\"Mitäs nyt sanot?\" kysyi isä lakattuaan kurittamasta.\n\n\"Kiitoksia, hyvä isä.\"\n\n\"Mistäs sait vitsaa?\"\n\n\"Kun otin sokuria.\"\n\n\"Sano suoraan: kun varastit. Luvatta ottaminen on varastamista. Mutta\neikö muuta syytä ollut?\"\n\nMikko ei tiennyt.\n\n\"Kun valehtelit Jussin päähän. Muista nyt, että perkele ei pysy\ntotuudessa, sillä hän on valheen isä ja samoin varkauden isä. Joka\nensin varastaa vähän eikä siitä tavasta luovu, hän viimein varastaa\npaljon. Ja vaikka sitä eivät ihmiset näkisikään, niin Jumala kuitenkin\nkaikki näkee.\"\n\nIsännän purkaessa kuormaansa ja Mikkoa kurittaessa oli puuro kiehunut.\nEmäntä oli jo saanut leivät uuniin ja toi pöydälle maidon heraa ja\nvähän suolakalaa sekä voikokkareen, pistäen sen veitsensä kärjestä\nsuorastaan silmäksi puurovatiin, jonka Anna Maija juuri kantoi pöydälle.\n\n\"Taasko sitä puuroa? Vastahan sitä oli aamiaiseksi.\"\n\n\"Eipä tuota näy olevan leipää. Jotainhan pitää syödä.\"\n\nKaikki istuutuivat pöytään.\n\n\"Hyvinhän tuo maito näyttää siniseltä ja hienolta.\"\n\n\"Ainako sitä paksua riittäisi.\"\n\n\"Niin, kuu äiti haroi kaikki kokkelit korvosta tädin hinkkiin.\"\n\nMikko se tuolla selityksellään koki lepyttää isäänsä.\n\n\"No, voi tuota poikaa! ei siltä mikään säily näkemättä.\"\n\nIsäntä katsoi harmistuneesti sekä Mikkoon että emäntään ja kysyi sitte:\n\n\"Saiko täti leipääkin?\"\n\nMikko ihastui kielimisensä onnistumisesta.\n\n\"Sai täti suuren leivän. Ja pani äiti vasuun lihaakin ja voita! selitti\nhän riemuiten.\n\n\"No, tottahan tuota sen verran saapi auttaa köyhempäänsä, kun onkin\nvielä oma sisar.\n\n\"En minä kiellä auttamasta, mutta kohtuus pitää sentään olla kaikessa.\nOnko tämä nyt kohtuutta, että pitää syödä puuroa kahdesti päivässä, kun\non annettu viimeinen leipä vieraalle ja samalla saatu maitokin noin\nhaljakaksi?\n\n\"No, enhän minä nyt tuota arvannut viimeiseksi.\n\n\"Ja sitte vielä torut poikaa, kun hän puhuu, mitä on nähnyt; vaikka\nminä juuri äsken opetin häntä pysymään totuudessa.\n\n\"Mitä hänen siltä tarvitsee tuollaisen pojan nassakan pistää nokkansa\njoka paikkaan vanhempain ihmisten asioihin?\n\n\"Ei tällä lailla mitään hyvää tule.\n\n\"Ja mitä sinunkaan tarvitsee kaikkia udella? Ei nuo miehet ennenkään\nminun kotitalossani kaikkiin tarttuneet.\"\n\n\"Minä en olekaan niitä sinun kotitalosi miehiä. Ennen ne naiset\ntässäkin talossa salailivat, mutta jo nyt toivoin sen toki loppuvan\nvähitellen. Tee, mitä teet, julki äläkä aina salaile. Totta tosiaan\nminua ei ollenkaan kummastuta, että Mikko sinusta oppii näpistelemään\nja salailemaan tekojansa. Jospa edes tuo Jussi säilyisi! Vanhempia\nnäitä ei enää osaa varmasti taata.\"\n\nAnna Maija punastui pahanpäiväisesti.\n\n\"Ainako sitä sinä sitte puhut totta ja suoraan, ikään kuin en muistaisi\nviimekesäistä pappein veroin maksua. Etkö siellä itsekin salannut?\"\n\n\"Enhän minä sanonut muuta kuin että sieltäpähän kirjoistaan näkevät\nlehmien luvun, ja minunko oli syyni, että olivat kirjoittaneet liian\nvähän?\"\n\n\"Olisitpa voinut sanoa suoraan, miten monta meillä oli, kun sitä\nsuoraan kysyttiin, mutta salatapahan piti.\"\n\n\"Mikäs heitä aina muistaa.\"\n\n\"Siinäpä se. Minua torut salaamisesta ja itse teet samaa. Eikö tuo\nkuitiksi menne.\"\n\n\"Olenko minä kotiväeltä koskaan salannut mitään?\"\n\n\"Kukapa teidän miesten hevoskauppojanne ja muita vaihtamistanne tietää.\nViime markkinoillehan tuo jäi se kunnon ruuna, etkä tainnut kaupasta\nkostua.\"\n\n\"Hävittää se piti, kun oli niin aitimus. Eipähän nyt hypi, kun ajurin\ntallissa seisoo tai joskus hyvissä kaupungin aidoissa.\"\n\n\"Ja salassahan nuo rahasikin aina pidät.\"\n\n\"Kyllä sitte koota käskisi, jos jokainen saisi kukkaroa kouria omin\nlupinsa. Vielä vai?\"\n\n\"Niin juuri. Sen tähden meidän täytyy pitää omaa neuvoa. Yhdestä se\nkaikki lähtee.\"\n\nIsännältä puuttui puhe siihen; hän jäi miettivän näköiseksi.\n\nAnna Maija istui kuin tulihiilillä. Lienan äskeiset sanat ja nyt isän\nmoite yrittivät tekemään tehtäväänsä, mutta äidin jyrkkä vastustus\nhajoitti taas kaikki.\n\nViimein isäntä jälleen alkoi vähän epävakaisemmalla äänellä:\n\n\"Kyllä te paljonkin rahaa menettäisitte, jos sitä teillä olisi viljalti\nkäsissänne. Mutta en minä muista olleeni antamatta, milloin vain tosi\ntarpeesen olette pyytäneet. Ja se voinmaksu-juttu onkin kiusannut minua\nkoko ajan, varsinkin siitä asti, kuin viime syksynä piispanluvuissa\nvalittivat, että täällä ei olla oikein rehelliset. Minä seisoin melkein\nesimmäisinä, ja kun piispa sitte alkoi puhua, niin aivan tuntui, kuin\nhän olisi minusta läpi katsonut ja nähnyt sen salaamisen. Ihan minä\nensi pyhänä menen ja maksan pois niistä kahdesta lehmästä, joista jäi\nmaksamatta.\"\n\nEmäntä katsahti mieheensä niin kummastuneesti, kuin olisi ajatellut:\njoko tuo nyt aivan hulluksi tulee, varkaaksihan häntä papit sanoisivat,\neikähän moista tyhmyyttä kellekään muulle suinkaan ole päähän\npälkähtänyt.\n\nEi hän sitä kuitenkaan julki lausunut, kun ruoalta nousu keskeytti\npakinan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLienalla ei olisi Matin reessä ollut varsin pitkälti kuljettavaa\nkirkolle, mutta Matti kiusasi häntä lähtemään edelleen myllylle asti.\nHe olivat nuorempina usein leikkineet ja oleksineet yhdessä, vaikka\nMatti olikin pari vuotta vanhempi.\n\n\"Mitäpä minulla siellä myllyllä olisi tekemistä?\" vastusteli Liena.\n\n\"Siellähän kerron\", tuumi Matti ja kiirehti hepoaan.\n\nPiti kuitenkin pysähtyä suntion pihaan, että Liena ehti jättää\nnyyttinsä ja sanoa, mihin menee, että kotiväki ei kaihoelisi, jos hän\nvähän viivähtäisi enemmän, kuin Vaarassa käyntiin olisi aikaa tarvinnut.\n\nEdelleen ajaessa pysyi Matti alkumatkan harvapuheisena, tavasta vain\nmuistutellen hepoansa. Viimein hän yht'äkkiä virkahti:\n\n\"Kuulehan, Liena, tulisitko sinä meidän taloon miniäksi?\"\n\n\"Mikolleko sitte vaiko Jussille?\" ivasi Liena veitikkamaisesti\nhymyillen.. \"Maltahan kun sentään ajattelen. Ensinnäkin on teillä niin\nkelvottoman siivotonta. Ulkona elukat oleksivat aivan rappusien edessä,\nniiden nurkkia pureksien, jopa osa porstuassakin, kuten tänään. Entäs\nse koko teidän pihanne! Jos minä sinne tulisin, pitäisi ainakin kevät-\nja syysajoiksi hankkia vene, jolla saisin rappusilta läävään soutaa, ja\nsinä kai olisit soutajana, eikö niin? — Ja sisällä; no, pitäisinpähän\nminä siellä parempaa järjestystä.\"\n\n\"Sinä vain kaikki leikiksi käännät. Totta minä tarkoitan. Minähän\nsinusta vanhemmilleni miniän tekisin.\"\n\n\"Vai niin. No, pitäneehän minunkin sitte totta puhua. Kyllä minä\nsinusta pidän, Matti. Vaan osaakohan sinuun oikein luottaa? Ne siellä\nteillä tuntuvat niin pettelevän toisiaan. Mitenkä lieneekään sinun\nvakavuutesi. Sanopas, mihin tuo pussi on menemässä!\"\n\nLiena osoitti sevältä heinäin alta pilkistävää pussin suuta.\n\n\"Senpähän kohta näet.\"\n\nSamassa reki kääntyi myllypihaan.\n\nMatti pysäytti hevosensa puodin eteen, joka oli melkein kiinni\nmaantiessä, ja pyysi Lienaa puotiin. Siellä hän otatti pöydälle koko\nkasat huiveja, käski Lienaa niistä valitsemaan itselleen parasta,\nkuiskasi puotimiehelle jotakin ja läksi puotipojan kanssa ulos,\njoka näkyi jo asiat tajuavan. Pussi palasi tuota pikaa kauppiaan\nmakasiinista tyhjänä rekeen, ja Matti ajoi muun kuorman suoraa päätä\nmyllyn ovesta sisään.\n\nJauhattajia ei sattunutkaan olemaan muita kuin pari pussimiestä. Matin\nriisuessa ja asettaessa hevostaan syömään loppuivat nekin jauheet,\njoten hän pian selvisi joutilaaksi muutamaksi tunniksi.\n\nMatti palasi puotiin, panetti eräästä laatikosta jotakin\npaperitötteröön ja antoi sen Lienalle.\n\n\"Jos minun nyt välttämättä pitää ottaa jotakin, niin otanpahan sitte\ntämän.\"\n\nLiena näytti keskikokoista silkkihuivia.\n\n\"Onko sinulla muuta ostamista?\"\n\n\"Ei itselleni, vaan äiti se käski ottamaan kahvia.\"\n\nMatti punnitutti kaksi naulaa puolekkain ja Lienan yrittäessä maksamaan\niski silmää puotimiehelle, joka kohta selitti Lienalle, että ei se\nmitään maksa.\n\nLiena tiesi seudun tavat eikä ollut niin millänsäkään, sanoipahan vain\nleikkisästi:\n\n\"Hyvinhän nyt myllypuoti on rikastunut, kun jo ilmaiseksi jakelee\ntavaroitaan.\"\n\nMatti läksi Lienaa saattamaan kotimatkalle jalkaisin. Jo pihalle\npäästyä kysäsi Liena:\n\n\"Tähänkö se elopussi nyt hupeni?\"\n\n\"Huvan pienihän se oli hupenemattakin.\"\n\n\"Kuulepas, Matti, tuskin vain minä sinuun uskallan luottaa. Pettelethän\nsinäkin kotiväkeäsi.\"\n\n\"Harvoin se on tapahtunut enkä nytkään sitä olisi muuten tehnyt, vaan\nnäin sinun tulevan. Mitenpä täällä muuten minkään talon poika saisi\nrahaa? Työtä kyllä saa tehdä kuin pahin renki, mutta älä menekään\nisältä pyytämään, hän tarvitsee rahat muuhun. Jo olen välistä arvellut\nlähteä muualle rengiksi, saisinhan silloin edes hyvän palkan.\"\n\n\"On tuossa totta, mitä puhut. Vaan tosiaan, minä en voi tulla teille\nminiäksi, niin kuin asiat nyt ovat. Sinä kun olet järkevä mies, puhu\nsinä suoraan isäsi kanssa ja hän puhukoon äidillesi. Minä kyllä sitte\nkoetan pitää Anua Maijasta huolta.\n\n\"Onpa se Mikkokin jo aika velikulta.\n\n\"Hänet voitte varsin hyvin panna kouluun ja samoin Jussin, kuin siksi\nvarttuu.\n\n\"Jopa se Mikko alkaa olla liian suuri mies kouluun pantavaksi. Jospa\nhän siellä vain oppii enemmän pahuutta, kun ei ole ketään silmällä\npitämässä. Kotona edes joskus saa kuria.\"\n\n\"Ole huoletta, kyllä siellä koulussa tehdään kaikki ihmisiksi\",\nvakuutti Liena, uskoen opetukseen pystyvän kelvottomiin yhtä helposti\nkuin häneen itseensä, jolla oli ollut kunnon vanhemmat kasvattajina.\n\nMatti lupasi koettaa parastansa, vaan eivätpä siinä kaikki vastukset\nolleet. Häntä itseäänkin oli ainiaan harmittanut siivottomuus, mutta\nmitä sille kenkään voi tehdä. Karjopiha oli luonnostaan niin vesinen,\nja mitenpä niitä elukoita voikaan saada pysymään poissa rappusilta. Ja\nkun kerran aivan rappusten edessä oli likaa puolisääreen, niin siitähän\nne likautuivat lattiatkin.\n\nLienalle johtui mieleen, että Vaaran vanhempi eli nykyinen asuintupa\naiottiin juuri keväällä purkaa ja että oli vedetty pitkin talvea hirsiä\nrakennustarpeiksi.\n\n\"Kääntäkää koko tuparakennus toisin päin ja pankaa aita pihamaan ja\nkarjopihan välille.\"\n\n\"Tuleepa suotta maksamaan kylmän tuvan muutto.\"\n\n\"Eihän sitä tarvitsekaan muuttaa. Asettakaa uusi porstua ja maitokammari\nkylmän tuvan toista sivuseinää vasten ja jatkakaa kartanoa sinne päin\nniin tulevat rappuset pois karjopihasta.\"\n\n\"Ei tuo taitaisi hulluinta olla, jos vain kotiväki siihen suostuisi.\"\n\n\"Olisi hyvä aidata jokin kapanala pihamaaksi ja laittaa siihen pieni\nkasvitarha. Siitäpä tulisikin oikein sievä laitos.\"\n\n\"Sinullahan nuo näkyvät kukat kotonasikin hyvin menestyvän ja\nmarjapensaat.\"\n\n\"Ja tehkää sitte uuden tuvan päähän kaksi pientä kammaria.\"\n\nMattia alkoi arveluttaa. Eiköhän vain Liena ruvennut jo vaatimaan aivan\nmahdottomia.\n\n\"Jos sattuisi joku sairastumaan, olisi niin hyvä hänen olla rauhassa\nmuiden hälinältä.\"\n\nSe naula veti. Matti oli itse ennen joulua ollut sairaana ja hän kyllä\nmuisti, miten lasten parku ja työn pauke olivat häntä vaivanneet.\n\nKotvasen he vielä siinä astuessaan rakensivat uutta tupaa kammareineen,\ntasoittelivat ja täyttivät pihamaata, tekivät kasvitarhaa ja panivat\naitaa, kunnes saapuivat kirkkomäen alle, josta Matti ei enää lähtenyt\nylös astumaan.\n\nKätellee erottuaan Matista, jatkoi Liena iloisesti hyräillen\nastuntaansa ylös pitäjäntuvalle. Iloinen hänen mielensä nyt todellakin\nole. Vähän tosin kammotti tuo Vaaran kotielämä, mutta \"tottapahan sitte\nyksin neuvoin selvitellään”, ajatteli hän.\n\n\"Mutta olenhan itsekin aivan samanlainen!\" johtui hänelle sitte\nmieleen. \"Enkö ottanut vastaan salatavaraa Vaarassa ja nyt uudestaan\npuodissa! Vaan vaikeahan on syrjästä päin sekautua heidän asioihinsa.\nPidänpähän vasta paremmin varani ja säilytän omantuntoni puhtaana.\nJospa vain Matti saisi lupauksensa toteutumaan!\"\n\nMatti puolestansa riensi hyvää vauhtia takaisin myllylle ja läksi,\nsaatuaan elot jauhoina rekeen, hyvällä mielellä ajamaan kotiinsa.\n\nHuudettuaan kotipihassa Mikon tuvasta korjaamaan hevosta, kun näet ei\njauhorekeä käynyt jättää ahnasten sikojen haltuun, sekä kannettuaan\nsäkit aittaan ja tyhjennettyään salvoon, astui Matti, ajokalut\nkäsivarrella, tupaan, jossa koko perhe istui iltapuhde-töissään.\n\nIsäntä veisteli kaplasta rekeen, joka oli leikkautunut ja seisoi\nsyrjällään penkin vieressä sulamassa.\n\nEmäntä kehräsi villalepeitä vasusta, johon piika Tiina koetti niitä\nkartata toisia sijaan.\n\nAnna Maija neuloi sukkaa, Mikko koetti muka kiskoa päreitä ja Jussi\nkäpelehti isänsä vestolastujen parissa.\n\nKaikki istuivat piirissä päretulen ympärillä, joka paloi pihtiin\npistettynä uunin ulkonurkassa.\n\nMatilla ei nyt ollut käsillä muuta työtä kuin Mikon kanssa yhteinen.\nSiinä hänellä kyllä oli lomaa alkaa puhetta. Odotettuaan, kunnes Tiina\nläksi karjaa illastamaan, sanoi hän äkisti:\n\n\"Kuulehan, isä, etkö rupeisi maksamaan minulle palkkaa, elossa tai\nrahassa, sama se?\"\n\nIsäntä ja emäntä ällistyivät. Kotvanen kului ennen kuin isäntä virkkoi:\n\n\"Jopa nyt hulluttelet, poika. Vai pitäisi tässä ruveta palkan maksuun\nomille lapsilleen!\"\n\n\"Oikein minä totta puhun. Enkä minä paljoa tahtoisikaan. Kunhan edes\nvähänkään lupaisit, niin minun ei tarvitsisi omin luvin ottaa, kuten\ntänäkin päivänä.\" Ja Matti huokasi syvään.\n\nIsännältä pysähtyi työ. Hän luuli Matin laskevan leikkiä. Vaan\nkatsoessaan kyyrysistään häntä silmiin ja nähdessään tavallisen leikin\nolevan niistä tällä kertaa kaukana nousi hän suoraksi istumaan ja\nmuuttui vakavaksi.\n\n\"Vai alat jo sinäkin niillä jäljillä kävellä? Akkaväen tehtäväähän se\ntoki tähän asti on ollut.\"\n\n\"Joko taas on akkaväki hampaissasi!\" ärähti emäntä. \"Mitenpä tässä\nmuuten työt teetettäisiin?\"\n\nAnna Maijalla ei näyttänyt olevan hyvää rauhaa. Hän oli ryhtynyt Tiinan\ntyötä jatkamaan, vaan siirtyi nyt punastuen edemmäksi tulen valosta.\n\n\"Tahdotko ehkä sinäkin palkkaa? Jopa sitte pitäisi olla suuri kukkaro.\"\n\n\"No, isä, koetetaan nyt selvittää asiat suuttumatta. Mikä menee talon\ntarpeihin, samahan se, meneekö se rahassa vaiko muussa tavarassa,\nvaikka tavarassa maksaminen taitaa sentään käydä helpommaksi kuin\nrahassa. Eikä minun mielestäni tarvitsisi salatakaan kehruuttamisia ja\nompeluttamisia ja muuta sellaista, mitä ei kotona ehditä eikä osata\ntehdä. Vaikka parempi olisi ollut käyttää Anna Maijaa kansakoulussa,\nniin osaisihan nyt edes ommella kotitarpeet, ja hänellähän siihen olisi\naikaa. Tottapa se muukin oppi edestä löytyisi elämän matkan varrelta.\"\n\nTämän puheen aikana olivat isännän kasvot osoittaneet milloin\ntyytymättömyyttä, milloin mieltymystä. Nyt hän vastasi:\n\n\"Enhän minä ole kieltänytkään töitä teettämästä. Tuo elon ja voin\nkantaminen puotiin kaikenlaisesta joutavasta räämästä, se se minua\nsuututtaa, kun sitä lisäksi vielä tehdään salaa ja varkain.\n\n\"Siinäpä se on juuri. Liika on tietysti aina liika, ja koreus ja ylpeys\nkäy lankeemuksen edellä. Mutta olisinpa tänään tarvinnut muutamia\nmarkkoja, ja kun en rahaa kotoa saa, täytyi minun ottaa, mitä sain;\nvein rukiita puotiin. Teenhän tässä työtä minäkin ja uskollisemmin kuin\nmikään renki.\n\n\"No, mihinkä sinä nyt olisit niin rahaa tarvinnut? Etkö saattanut\npyytää?\n\n\"Metsässäpä olit, ja turha tuo on ennenkin ollut pyytö.\n\n\"Poika, poika, älä puolustele varkautta!\" torui isä syvästi huoaten.\n\"Ei se sellainen menesty.\n\n\"Kylläpä sitte pian salvot tyhjenevät, jos pojat niitä rupeavat puotiin\nvetämään oikein hevosella!” ihmetteli emäntä.\n\n\"Ikään kuin eivät salvoja muut puolentelisi kuin minä. — Mutta\nvarkaudelta se itsestäni tuntui tänään, ja hyvin koetin katsoa, että\nsaisin pussin salaa rekeen, vaikka toisa päin ajattelinkin, että\nomaanihan siinä kannan.\n\n\"Näin minä ja näki suntion Lienakin, toimitti Anna Maija, unhottaen\nomat jälkensä.\n\n\"Etkä virkkanut mitään, kun Jussi puhui pussista!” nuhteli emäntä.\n\n\"Mitenpä hän virkkoi, kun hänellä itselläänkin oli muuta mielessä.\nAsialla se Liena täällä kävi.\"\n\n\"Kyllä tässä ihmeissä käsin ollaan! Kaikki vain taloa varastavat\nja vielä julkeavat noin ilmi puhua. Onhan tässä koetettu neuvoa ja\nkurittaa; missä sitte lienee vika? Sinäkin, Matti, teet tuolla lailla,\nvaikka olen sinuun aina luottanut. Etkö luule sen tuntuvan karvaalta\nisäsi mielestä?\"\n\n\"Isä, älähän nyt sentään minua ihan umpimähkään tuomitse!\"\n\n\"Mihin sinä sitte tarvitsit rahaa? Vastaa siihen ensin ja puolustaudu\nvasta sitte, jos osaat.\"\n\n\"Sitä en nyt tahtoisi sanoa tällä kertaa. Uskokaa, kun vakuutan, että\nturhuuteen en pannut. Tuonempana kyllä kerron, ja silloin sen itsekin\nhyväksytte.\"\n\n\"No, samahan tuo sitte oli, jos sait rahaa tai ruista; enkä minä niin\nkovin moiti omin luvin otostakaan.\n\n\"Mutta minun omatuntoni moittii. Minä juuri tahtoisin päästä\nsalaamasta ja sen tähden minä pyysin palkkaa. Lupaa vaikka viisi- tai\nvain neljäkin kymmentä markkaa. Jos elot riittää, myödään silloin,\nkuin saadaan hintaa; jos eivät riitä myötäväksi, niin vähempihän\nainakin tarvitaan ostaa. Ei siitä talolle vahinkoa ole, vaan minulle\nrauhallinen mieli; omaanihan saisin käyttää. Jos en kaikkea tarvitsisi,\nniin talteenpahan jäisi minunkin taakseni.\"\n\nIsäntä oli paikkakuntansa miehiä ja pysyi mielellään vanhoissa\ntavoissa, mutta ei kuitenkaan ollut niin itsepäinen eikä ymmärtämätön,\nettä ei olisi taipunut järkevistä syistä: eihän hän ollut keltään\nvaatinut tähänkään asti sokeaa tottelemista, vaan päin vastoin hän\nolisi mielellään neuvotellut kaikista talon asioista jokaisen kanssa,\njos vain toiset olisivat siihen taipuneet. Mutta kun varsinkin emäntä\nteki kaikki asiansa salaa ja ne kuitenkin aina tulivat perästä päin\ntavalla tai toisella ilmi, tuli isäntä siitä usein muistuttaneeksi.\nTästä oli yksin suoravaisen Matinkin ja tietysti vielä enemmin Anna\nMaijan mieleen kasvanut jonkinlaista kammoa, joka heitä pakotti\nseuraamaan äitinsä esimerkkiä silloinkin, kuin ei ollut tarviskaan\nsalaella.\n\nNyt isäntä vähän aikaa mietiskeltyään virkkoi leppeästi:\n\n\"Et sinä, poika, näy tyhmimpiä olevan. Oudolta tuo tuntuu palkan\nmaksu omalle pojalleen, vaan parempi kuitenkin on maksaa sinulle kuin\nrengille, joka saattaisi olla petollinen silmän palvelija.\"\n\n\"Sitähän juuri minäkin ajattelin. Ei minun nyt siis tarvitse miettiä\nmuuanne rengiksi lähtöä, kuten on välistä mieleeni jolahtanut.\"\n\n\"Ei sinun toki olisi tarvinnut edes ajatellakaan sellaisen häpeän tekoa\nomalle kodillesi.\"\n\nNäin oli Matin suhde sovitettu. Mutta ikään kuin korvatakseen\npoikkeamistansa yleisestä tavasta kysyi isäntä vähän ivan sekaisella\näänellä, pitikö muillekin määrätä palkka.\n\nEmäntä yritti suuttumaan ja Anna Maija jo salaa iloitsi, että ehkä\nhänkin saa oman kukkaron.\n\nMatti, tietäen sen toivon turhaksi ja katsoen itsekin niin moneen\npalaan osittelemisen tarpeettomaksi, osasi selvittää asian kaikkein\nmieliksi siten, että talon työt päätettiin teettää entiseen tapaan,\nvaan salaamatta, ja että kukin sai välttämättömiin omiin tarpeihinsa\npyytää rahaa tai tavaraa isännältä, joka kuitenkin jo edeltä päin\njyrkkään eitti mitään antavansa mihinkään koreilemiseen, koska talon\nvarat sitä eivät kannattaneet.\n\nNäin uskoivat kaikki nyt salailemisen ja petoksen olevan kotiväen\nkesken kerrassaan haudatun, ja isäntä toivoi samassa suhteessa myöskin\nkasvavan rehellisyyden ja suoruuden muita kohtaan.\n\nKeskustelun päätyttyä Mikko isänsä käskystä etsi virsikirjan ja luki\niltarukouksen sekä Herran rukouksen ja siunauksen, kuten tavallista oli\nVaarassa, milloin isäntä itse ei päivää päättänyt siunauksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPahempi oli rakennus- ja siitä riippuva siivoasia selvitellä, jonka\nMatti vasta toisena iltana otti puheeksi.\n\nTuvansijan muuttoa ja karjapihan aitaamista erilleen pihamaasta ensin\nkaikki jyrkästi vastustivat. Kuka tuota viitsi ruveta aitain ylitse\njoka kerran kapuamaan karjan asioille mennessä ja kuka muisti pitää\nporttia kiinni, jos sellainen korukalu tehtäisiinkin. Ja kun viimein\nehdittiin jo vähän tottua näiden hankaluuksien ajatukseen, ilmestyi\nmuita vastuksia; milloin oli katto, milloin uunit esteenä.\n\nTätä neuvottelua kesti monta viikkoa. Sen verran Matti kuitenkin sai\naikaan, että vedettiin metsästä varalle enempi hirsiä ja kiviäkin\nkoottiin runsaammin.\n\nHauskalta nyt työ tuntui Matista. Hän raatoi kuin karhu, vahvemmin\nkuin isänsä, vaikka hänkin vielä oli voimissaan. No, Matillahan olikin\nmieleinen toivo tavoitettavana.\n\nMoneen kertaan Matti mietiskeli ja jo ulkonakin lumeen piirrustellen\naprikoitsi, miten saisi kaikki kotiväen lukemattomat estelyt kumotuksi.\n\nViimein hän eräänä sunnuntaina jäi kirkosta suntioon ja ryhtyi Lienan\nkanssa asiaa perin pohjin harkitsemaan.\n\nLiena oli koulussa oppinut piirrustelemaan kuvia monenkin laisia,\nvaikka juuri ei rakennusten pohjapiirroksia. Se taito tuli nyt hyvään\ntarpeesen. Illempana kotiin lähtiessään Matti pisti uuden asuinkartanon\npohjakuvan taskuunsa.\n\nSiinä Lienan mestariteoksessa oli kaikki muut vastukset saatu\npoistetuksi paitsi paikoilleen jäävän tuvan katon kääntäminen, joka jäi\ntarpeettomaksi liikatyöksi. Oli siihen myöskin uuden tuvan jatkoksi\npiirretty kaksi kammaria, jotka sentään voitiin jättää poiskin, jos\nVaaran isäntä hyvin jyrkästi pani vastaan.\n\nKotiin ehdittyänsä ja riisuuduttuansa levitti Matti paperin pöydälle\nisänsä eteen, sanoen:\n\n\"Tuossa se nyt on uusi tuparakennus.\"\n\nSiihenpä heti kaikki muutkin kokoutuivat ja Matin piti juurta jaksain\nselittää kaikki tyyni, missä oli ovet, ikkunat ja uunit, rappuset ja\nmuut sellaiset.\n\n\"No, kylmiksikö ne nuo kammarit jätetäänkin?\" kysyi emäntä. \"Kuka\nsairas niissä sitte voi elää?\"\n\n\"Mitäpä niihin uuneista, kun ei ole tietoa seinäinkään teosta.\"\n\n\"Sen minä sanon, että jos kerran kartanon sijaa muutetaan, niin kyllä\nne pitää tehdä kammaritkin\", päätti emäntä.\n\n\"No, no, vai sinä tässä rapeatkin rakentajaksi!\" virkkoi isäntä.\n\nAsia muuttui leikiksi ja samalla se oli päätetty.\n\nHuomeisaamuna oli Matti vielä varemmin jalkeella. Kun isäntä astui\nvaatteissaan ulos, olivat jo hevoset hirsirekien eteen valjastetut ja\nMatti reessä istuen odottamassa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana syksynä seisoi jo Vaaran tuparakennus uutuudesta hohtavana,\npoikittain käännettynä ja muutenkin Lienan piirrustuksen mukaan\ntehtynä, kammareinensa kaikkinensa valmiina.\n\nTietysti oli myöskin varsinaisia kirvesmiehiä ollut rakennustyössä,\nmutta hyvää apuapa oli Matistakin ollut, milloin hän suinkin talon\ntöiltä jouti. Varsinkin kevätaikana oli Matti melkein nukahtamatta yöt\npäivät kaivanut kivijalan sijaa veistellyt hirsiä ja tehnyt kaikkea\nmuuta, mihin vain yksin pystyi ja mihin hänen taitonsa riitti.\n\nSuntion Lienalle oli hän jo kevätkorvalla tarkoilleen kertonut, miten\nhänen oli ainakin aluksi onnistunut täyttää Lienan ehdot.\n\nKun vanha tupa lämpimämpäin ilmain tultua purettiin ja uusi kivijalka\nseisoi valmiina sekä yhdet pohjahirret saatiin eräänä lauantai-iltana\nkivien päälle paikoilleen, toi Matti pyhänä Lienan Vaaraan ja kertoi\nkotiväelle, mitä varten hän oli rukiita puotiin vienyt, vieläpä jäänyt\nvähän velkaankin, vaikka sen sittemmin jo oli kuitiksi suorittanut.\n\nSattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin\nnuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta\nryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja\nverukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.\n\nKuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa\nkatsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä\nkasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen\npeltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan\nsiemeniä.\n\nHäät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin\npuuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu\neikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä\ntanssiessa niinkin.\n\nNäissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava\nnuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen,\nmelkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja\nhyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.\n\nTämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa\npäättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut\nkotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli\naikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta\nAnna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta\nsuostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon\nuuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta\npalkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana\npäivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui\ntoistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.\n\nSyksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan\nsiinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua,\ntoista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän\nvastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa\npitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.\n\nLiena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen\nparempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä\nmielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli\nemäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.\n\nAsuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua,\nja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei\npäässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän\nmielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: \"mitä tuosta nyt joka\npyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin.\" Mutta kun Liena\nsäveästi vastasi: \"no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään\",\nei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: \"kun\nehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä.\"\n\nPitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar\nMarin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat\ntoimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria\nja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää\nkylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti\nitse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.\n\nHuomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä\nneuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän\narvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija\njotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.\n\nKun tätä paitsi Matti aina ja usein isäntäkin neuvotteli Lienan\nkanssa, kohosi hän tahtomattansa koko talon hallitsijaksi, ja hyvin\nnäytti kaikki käyvän, paremmin kuin Matti ja Liena olivat uskaltaneet\ntoivoakaan. Ei kellään ollut mitään valittamisen aihetta muusta kuin\nettä Mikko pyrki, milloin vain soveltui, sieppaamaan sokuripalaa tai\nmuuta mieluista.\n\nAlkoipa siitä syksy lähestyä tai oikeastaan syyskuun alku ja Liena\ntahtoi kaikin mokomin toimittaa Mikkoa kouluun. Hyvin isäntä ensin\nvastusteli moista ajan ja tavaran tuhlausta, ei juuri itse opin tähden,\nvaan varain riittämättömyyden pelosta. Mutta taipui hän sentään, kun\nLiena huomautti tuota Mikossa jo näkemäänsä, isännälle ennestäänkin\ntiettyä näpistelemiseen taipumusta ja lausui toivovansa sen siellä\nkoulussa katoavan.\n\nNiinpä Mikko vietiin lähikaupungin kansakouluun ja pantiin evästä\nmukaan muutamiksi viikoiksi sekä luvattiin kyllä ajoissa tuoda lisää.\n\nLiianpa aikaisin Liena sentään alkoi riemuita työnsä menestyksestä.\n\nNikkari Janne oli ensi hetkestä asti saavuttanut emännän suosion.\nOlihan hän pulska poiki ja sitä paitsi mestarimies. Eipä siis ihme,\nettä emännän mielessä alkoi häilyä \"nikkarin matamin\" nimitys\nsointuvampana kuin \"talon emäntä\", eikä hän malttanut olla sitä\nhuomauttamatta Anna Maijalle. Samaan aikaan hänestä rupesi näyttämään\nJannen äidin voipytty niin omaisen tutulta, että siihen välistä livahti\ntalon pytystä neljännes- tai puolinaulainen \"siru\". Maitoa osui myöskin\n\"tilkka\" salatietä saman mummon haltuun. Ja Jannen äiti puolestaan oli\nhyvin halukas ottamaan vastaan ilmaiseksi annettua; siihenhän hän oli\nkoko ikänsä tottunutkin köyhyydessä eläessään.\n\nLiena tätä välistä huomasi, mutta ei ryhtynyt emäntää opettamaan;\nsehän toki olisi ollut sopimatonta. Matillensa hän kahden kesken asian\nmainitsi ja pahoitteli, että arvattavasti Anna Maijakin eksyy samalle\ntielle.\n\nJoulun tullessa oli Matin lähdettävä noutamaan Mikkoa luvalle kotiin\nluvun alottelusta.\n\nLiena pyysi häntä tuomaan samalla kaupungista paperia, että saisi\nruveta kirjanpitoon tuloista ja menoista, jollaista hänelle ennen\nkoulussa oli vaikka hyvin niukastikin muutaman kerran vain näyttämällä\nopetettu.\n\n\"Pääsenkö minä kanssasi?\" kysyi Anna Maija, tullen juuri keskeyttämään\ntoisten tilisalaisuutta.\n\n\"Mitäpä sinulla on kaupungissa asiaa? Suotta vain lähtisit hevosen\nvedettäväksi.\"\n\nSeuraavana aamuna aikasin Anna Maija kuitenkin oli vaatteissaan ja\nistahti Matin rekeen, johon emäntä sill'aikaa, kuin Matti vielä ennen\nlähtöään pistihe tupaan piippuansa sytyttämään, toi salaa muilta paitsi\nAnna Maijalta isonlaisen sijan reisikappaleen kaupungissa tavaraan\nvaihdettavaksi.\n\nIllan suussa palasi kaupunkimatkue.\n\nAnna Maija juoksi hyvin tyytymättömänä ennen muita tupaan, josta\näitinsä heti vastaan tullen yritti käännyttämään häntä takaisin\nporstuaan. Mutta Anna Maija vain äreästi alkoi riisuutua.\n\nKorjattuaan hevosen saapui vähän ajan perästä Mattikin, kantaen\nsijankinkkua kintusta, ja Mikko ilvehtien riensi jälestä.\n\n\"Katsokaas, millaisen lihakimpaleen minä siellä kaupungissa löysin\nmeidän reestä! Eikä sitä kukaan omistanut, vaikka minä kyllä\nilmoittelin.\"\n\n\"Eiköhän vain liene omia lihavaroja. Hyvinhän näyttikin lihakorvossa\nsuuri kolo olevan, kuin kävin siitä ottamassa paistipalasta.\"\n\nLiena se näin suoraan lausui arvelujansa, luullen vain Anna Maijaa\nyksin syylliseksi, hän kun oli puoli väkisin sulloutunut lähtemään\nkaupunkiin.\n\n\"Mikäs sen sinne kaupunkiin toi?\" ilvensi Mikko.\n\n\"Eikö tuo lie hevonen vetänyt\", tarttui nyt isäntä puheesen ja katsoi\nterävästi Anna Maijaan, luullen hänkin tytärtänsä yksin syypääksi.\n\n\"No, hevonen sen tietysti vei, kun se täältä pantiin menemään. Mutta\nmiks'et sitä myönyt, Anna Maija?\"\n\nTällä selityksellään emäntä tahtoi pelastaa tytärtänsä pulasta.\n\nAnna Maija ryntäsi itku kurkussa ulos.\n\n\"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?\" kysyi isäntä Matilta, ikään\nkuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. \"Vai ihastuitko sinä\nniin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?\"\n\nMatti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin\ntoisensa perästä.\n\n\"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä\nvehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa\nteetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan.\nNo, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen\noikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille;\nLienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin\nmieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi\nomin lupinsa pussissa.\"\n\n\"No, Anni, eikö näistä sinulle riitä?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kukapa tuota arvasi teidän niitä ostelevan.\"\n\n\"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en\nvanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella\nlaitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on\nkuitenkin monet silmät näkemässä.”\n\n\"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään\nlausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet\npahentaa hänen ja miniänsä väliä.\n\n\"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää\net olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään\nsalaa?\"\n\nEmännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi,\nmutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut\npahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.\n\nLiena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan\nkuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.\n\nTällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen,\nkuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko\nripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän,\nvielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan,\nkäpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni\nnaksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen\ntodistusta.\n\n\"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat\",\nvirkkoi isäntä.\n\nLienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti\nsen kiireimmiten seinän rakoon.\n\n\"Hyvähän tämä sinun paperisi on\", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka\npuuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.\n\nMikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen\nkiitoksesta.\n\n\"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä\nmiestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän\nhäneltä pitää silmällä pikku tavaroita.\"\n\n\"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?\" kysyi isäntä hyvin\nhuolestuneen näköisenä. \"Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!\"\n\n\"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin\nmarkan ja sillä ostin makeisia.\"\n\n\"Sinunko se omasi sitte oli, koska sen itsellesi korjasit?\"\n\nMikon ei tehnyt mieli vastata tähän kysymykseen. Hän vain selitti\nedelleen:\n\n\"Ja sitte möin karamellit koulussa pojille.\"\n\n\"Sellaistako siellä koulussa opetetaan! Vai rupeat sinä varastelemaan\nja sitte varastetulla tavaralla kauppaa käymään! Tottahan tiedät, että\nse sellainen on suuri synti. Ajattele nyt tarkkaan asiaa lupa-aikana.\nJos et jätä kerrassaan sellaisia tapoja, on paras sinun jäädä kotiin.\nPanekin se nyt mieleesi ja lujasti!\"\n\nSiihen loppui se keskustelu suuremmatta vaaratta Vaaran Mikon seljälle,\nvaikka jo kovin pelotti. Mikko vain häpeissään katsoa nolotti pitkin\nnenäänsä lattiaan.\n\nNämä ikävyydet yrittivät jo unhottumaan, kun Matti ennen maata menoa\nmuisti kukkaronsa ja otti sen seinällä riippuvan nuttunsa taskusta,\npannakseen parempaan talteen. Sattumalta hän kuitenkin katsahti sen\nsisäänkin.\n\n\"Mihinkähän se markka joutui, jonka sain Kauppilan puodista? Kah\nkummaa, ihan varmaan se oli tässä.\"\n\n\"Hyvinhän Mikko käpelehti siellä sinun nuttusi luona. Kun ei vain liene\nhänen tallessaan.\"\n\nLiena se näin nyt selitti äskeisiä havainnoitaan.\n\n\"Ei, en minä ole kukkaroon koskenut.\"\n\n\"Otapas se paperi seinän raosta, jonka sinne pistit.\"\n\nNyt ei Mikon enää auttanut teeskenteleminen eikä valheella\npuolustautuminen. Markka löytyi kätköstä ja kätkijä sai palkakseen\nhyvin ansaitun selkäsaunan isän kädestä.\n\nIsännän, Matin ja Lienan yhteisistä neuvoista ja vakavan elämän\nesimerkistä Mikko sitte lupa-aikana vähän malttoi mieltänsä, niin että\nhän koetteeksi vielä pääsi jatkamaan lukuansa.\n\nMonestipa sentään vielä sattui siellä kiusauksia Mikon eteen.\nMilloin eväsleipä vaihtui vehnäsiin, milloin joku lyijykynä hänen\nvälityksellään joutui toisen omaksi, kuin se oikeastaan oli, ja milloin\nmikin toverien pikku kalu hävisi teille tietymättömille. Kaikki ne\nkuitenkin pysyivät niin salassa, että Mikkoa ei kukaan oikein pystynyt\nahdistamaan. Olihan hänellä terävä pää, että osasi keksiä keinoja, ja\nvalhe oli hyvä apulainen.\n\nKolmantena kouluvuotenaan oli Mikolla paraina ystävinä kaksi isonlaista\npojan vekkulia, jotka salaa kotoansa kantoivat koululle kotikasvuista\nja välistä muutakin tupakkaa ja möivät sitä kiellettyä tavaraa toisten\nsalaa poltella sekä panivat rahat yhteiseen säästölaatikkoon, jota\nsäilyttivät toisen lukollisessa arkussa, aikoen jakaa saaliin vasta\nkeväällä koulusta päästessään.\n\nNämä samoin kuin Mikkokin ja monta muuta poikaa asuivat suuressa\ntuvassa ja parissa kammarissa erään vanhan matamin luona, joka, hoiteli\nheidän eväitänsä ja ruoanlaittoansa.\n\nKerran hukkasi arkun isäntä avaimensa vai lieneekö se häneltä kotiin\nunohtunut. Yhtiökumppanit, koeteltuaan montakin vierasta avainta,\nsaivat viimein arkun auki Mikon avaimella ja käyttivät sitä sen viikon,\nkunnes oikea avain löytyi.\n\nMiten nuo saksat sitte lienevät kerran niin riitautuneet, että toinen\ntahtoi erota yhtiöstä ja jakaa säästön. Mutta se, jonka hallussa\nlaatikko oli, ei suostunut.\n\nTämän riidan aikana Mikko näytti levottomalta, mutta suostui kuitenkin\nviimein toiselle lainaamaan maksusta avaimensa, ja tämä sen avulla\nvei koko aarteen, rikkoi laatikon, otti osansa, ehkäpä runsaammankin\npuolen, kun tietystikään ei ketään siinä jaossa ollut todistajan\nvirassa, ja toi jäännökset yhtiökumppanilleen, väittäen rahaa ei olleen\nsen enempää, vaikka he olivat epäluulosta toinen toistansa kohtaan\nainakin koettaneet pitää mielessä, minkä verran niitä likimain pitäisi\nolla.\n\nPetetty yhtiökumppani silloin äkäytyi niin kovin, että suuttumuksensa\nvauhdissa ei varonut omaakaan selkäänsä luvattomasta kaupasta, vaan\nilmasi asian opettajalle, syyttäen sekä kumppaniansa ryöstöstä että\nhäntä varkaudesta taikka, jos hän oli rehellisesti jakanut, Mikkoa,\njolla oli tuo käypä avain.\n\nTarkka tutkinto pidettiin ja saksat erotettiin koulusta. Mutta Mikko\nsyyttömänä varkauteen, hän kun ainakaan ei tunnustanut koskeneensa\nsäästölaatikkoon, pääsi lievemmällä rangaistuksella ja pois erottamisen\nuhalla, jos vain vielä tavattiin häntä vehkeilemästä. Tupakan poltosta\nhäntä sitä paitsi rangaistiin, samoin kuin kaikkia koulun suurimpia\npoikia.\n\nSe vaikutti sen verran, että Mikko kunnialla sai neljännen vuoden\nlopussa käteensä päästötodistuksen, joka oli paras kaikista, jopa\npienen rahapalkkienkin ahkeruudesta ja hyvästä opista, vaikka tuo oppi\nMikolla oli oikeastaan vain hyvän muistin ja terävän älyn eikä suinkaan\nahkeruuden ansio.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSaatuansa paperia alkoi Liena siitä tekemäänsä kirjaan vuoden alusta\nitsekseen merkitä numeroitaan, kysellen ikään kuin aivan suotta minkä\nmitäkin eri asioita, joita ei itse nähnyt eikä voinut muuten arvata.\n\nMatti kyllä älysi, mitä varten Liena niin uteliaaksi oli tullut, eikä\nhuolinut ennen aikojaan sotkea asiaa, tiesihän hän siitä kyllä hyvää\ntulevan.\n\nIsäntä sen sijaan noita utelemisia hyvinkin kummasteli ja moneen\nkertaan sitte pitkin kevättä ja kesää vastasi milloin leppeämmin,\nmilloin äreämmin: \"mitä sinun tarvitsee kaikkea tietää?\" Vaan kun Liena\nnauraen virkahti: \"no, jokos nyt tulee teidän miesten vuoro salaella?\"\nleppyi hän aina ja antoi tiedot, jotka Liena sitte itseksensä pisti\nmuistiin.\n\nPahemmin suuttui emäntä, kun näki Lienan kerran mittaavan maitoa.\n\n\"Pitääkö tässä joka pisara tuopitella, eikö nyt enää suuhunsakaan saada\nmuuten kuin korttelittain?\" torui hän.\n\nLiena vain levollisesti selitti, että eihän hän syömästä kieltänyt.\nEikä hänen monta kertaa tarvinnutkaan mitata maitoa, pian hän oppi\nsilmämäärältäkin arvaamaan ja muistiin merkitsemään.\n\nSama riita yritti syttyä joka kerran, kuin kirnuttu voi punnittiin ja\nvarsinkin kuin se pantiin kahteen eri astiaan, puoti- ja kotipyttyyn.\n\n\"Sopiihan tuo kaikki yhteenkin, mitä siitä vielä osittelet?\" sanoi\nemäntä. \"Siinähän se on tallella, mikä säästyy. Vai luodittainko nyt\npitää ruveta voitakin panemaan palaselleen!\"\n\n\"Sitä varten minä juuri panen kahteen pyttyyn, että palaselle ja\npöytään pannessa ei tarvitsisi punnita; kotipytystä syödään\", selitti\nLiena.\n\n\"Ei tuota ennen tuollaista tyystimistä tarvittu\", virkkoi vielä emäntä,\nkäsittämättä Lienan tarkoitusta. Mikä säästyy, se myödään, oli hänen\nohjeensa.\n\nTämä teki emännän ja miniän välin vähän kireäksi ja anopin puolelta\npaljon pahemmaksi kuin miniän; sillä Lienahan tiesi tarkoituksensa\neikä hänellä siis ollut syytä pahastua emännän murinasta. Ja kun Liena\nei koskaan vastannut äreästi, vaan päin vastoin kaikessa muussa oli\nkuuliainen ja nöyrä, ei emäntäkään kauan muistanut pahastumistansa.\nNiinpä he tulivat sentään jotenkin hyvin toimeen eikä suurta riitaa\nkoskaan kuulunut.\n\nJoutui uutisen aika ja ensimmäinen riiheys puitiin; elot jo olivat\nviskatutkin.\n\nIsäntä otti säkit käsivarrelleen, aikoen lähteä niitä täyttämään\nkuivilla rukiilla.\n\n\"Eikö kappaa otetakaan?\" kysäsi Liena, ollen pihalla, jossa emäntäkin\nsattumalta puuhaeli.\n\n\"Mitä, pitäisikö ne elot mitata? Tännehän minä ne aittaan tuon\nmittaamattakin.\"\n\n\"Ettepä sitte tiedä, minkä verta kaikkiaan tulee.\"\n\n\"No, saatettaisiinhan nuo mitata, vaikka vallan joutavaa se minusta on.\"\n\nMatti oli ottanut viisikappasen ja lähtenyt astumaan riihelle päin.\n\nIsännän viime sanoista sai emäntä mieleistä kannatusta omalle\ntyytymättömyydelleen.\n\n\"Niin, siinä nyt näet, miten joutavaa se alinomainen mitteleminen on,\nkun kerran omaan kohtaasi sattuu.\"\n\n\"No, tämähän on ihan toista kuin voin punnitseminen. Salvoonhan kaikki\njyvät pannaan ja siitä ne syödään eivätkä ne mihin sieltä häviä.\"\n\n\"Saattaisivat niitä hiiret syödä.\"\n\n\"Ei hiiristä lukua, kun vain ei kaksijalkaisia hiiriä käy. Ne pääsevät\nparemmin voipyttyyn ja maitoastioihin.\"\n\n\"Kyllä sinä aina osaat puolustella itseäsi ja muita, vaan et koskaan\nminua.\"\n\n\"Heitä jo joutava kina!\"\n\nTällaista jankutusta kesti ehtimiseen. Suuria rakoja ei kuitenkaan\nkasvanut Vaaran perhe-elämään siitä yksinkertaisesta syystä, että\nkukaan ei koskaan luullut toisestaan pahempaa, kuin varmaan näki\nja tiesi, eikä sitäkään laverrellut takaa päin, vaan mieluisemmin\nsanoa karautti suoraan suusta suuhun. Tästä samasta syystä ei kukaan\ntullut myöskään sanoneeksi enempää, kuin syytä oli, joten syyttömästä\nmoitteesta pahastumiseen ei kukaan aihetta saanut, ja hulluhan toki\nolisi ollut, joka ansaitusta pistimestä olisi liiaksi kiinni murrellut.\n\nEnsi uuden vuoden aattona istui koko Vaaran perhe suuressa tuvassa.\n\nIsäntä luki Johanneksen ensimmäisestä epistolasta 3:nen, 4:nen ja 5:nen\nluvun sekä lopuksi Herran rukouksen ja siunauksen.\n\nIllalliselta noustessa sitte Liena ikään kuin leikillä kysyi, arvasiko\nkukaan, miten paljo leipää nyt oli vuoden kuluessa syöty kotona.\n\nVaikeahan sitä tietysti oli kenenkään tietää. Liena kävi noutamassa\nmaitokammarista kirjansa ja luetteli, minkä verta oli kulunut viljaa\nkaikkiansa, miten paljo jauhatettu omaa ja kesällä ostettu; kuinka\nmonta tynnyriä oli nyt viime kesänä saatu omista pelloista, mikä osa\nniistä jo oli jauhatettu ja miten paljo eloa siis vielä oli jäljellä\naitan salvoissa.\n\n\"Sitäkö varten sinä kaikkea mittautit?\" virkkoi isäntä ihmeissään.\n\n\"Jo minä sen tiesin viime joulusta asti\", ilmasi Matti.\n\nTiesipä Liena myöskin, miten paljo oli maitoa kaikkiaan saatu ja miten\npaljo voita; mikä osa siitä oli myöty ja paljoko kotona syöty.\n\n\"Onko tosiaankin niin paljo voita syöty? Mitenkään sitä kuluukaan,\nvaikka ei joka vero ole pöydässä?\"\n\n\"Näkyy sitä kuluvan.\"\n\n\"Kyllä on hauska tietää tuo kaikki. Ja eikö ole ostettu kuin kaksi\njauhomattoa? Niin, itsehän minä ne tosiaan kävinkin ostamassa. Toissa\nkesänä tuotiin kahdeksan ja kolmanna kesänä koko kymmenen.\"\n\n\"Eipä nyt ole tarvittukaan teettää töitä kylässä siitä asti, kuin Liena\nmeille tuli.\"\n\nEmäntä se näin tunnusti miniänsä ansiota.\n\n\"Näetkös nyt, mikä kapoittain menee syrjäänkin päin, vaikka sitä ei\nennen pidetty luvussa?\"\n\n\"Mutta arvatkaapa, paljoko saatiin kaikesta, kuin meiltä on myöty tänä\nvuonna.\"\n\nKun vastausta ei kuulunut, luetteli Liena kaikki eri tavarat hintoineen\nja mainitsi lopuksi niiden yhteisen summan.\n\n\"Mihin ihmeelle ne rahat sitte ovat menneet kaikki?\"\n\nSitä Liena ei tiennyt, kun rahat olivat olleet isännän hallussa eikä\nollut käynyt häntä vaatia tilille kaikista ostoksista ja muista\nmenoista.\n\nEipä isäntä itsekään muistanut muuta kuin suurimmat summat: jauhomatot,\nverot, piian palkan ja sellaiset. Oli hänellä myöskin tarkassa\nmuistissa säästösumma, joka oli elosalvon nurkkaan kätkettynä. Mutta se\noli jotenkin pieni Lienan myöntisumman rinnalla, niin että isäntä tuli\noikein pahoilleen, kun ei ollut menoja kirjassa, että olisi näkynyt,\nmikä oli kulunut välttämättömiin, mikä joutavampiin.\n\nHän mietiskeli vähän aikaa. Ei hänen sentään oikein tehnyt mieli uskoa\nkoko rahastoa Lienan haltuun, se kun näet pyrki tuntuinaan liian\nsopimattomalta isännän arvolle; vaan eipä hän muutakaan neuvoa keksinyt.\n\n\"Taitaa olla parasta antaa rahatkin sinulle, sittepähän panet kirjaasi\njoka pennin.\"\n\n\"En minä huoli niitä vastuksikseni. Jos vielä joku varastaisi, niin\nluultaisiin minun hukanneen. Pitäkää te itse vain rahat.\"\n\n\"Mitenkäs menot sitte muistiin tulevat?\"\n\n\"Kyllähän minä ne kirjoitan ilman rahoittakin, kun vain ilmoitatte.\"\n\n\"No, niinhän tuo sentään käy. Se oli hyvä neuvo.\"\n\nHeti päätettiin tehdä kirjanpito täydellisemmäksi. Isäntä tosin ei\nhuolinut ilmoittaa summaa, joka hänellä nyt oli tallessa; saattoihan se\nolla yhtä hyvin merkitsemättäkin.\n\nKoko seuraavan vuoden oli isäntä mielestänsä hyvin tarkkaan\nilmoittavinaan kaikki, mitä milloinkin osti, ja uteliaana odotteli,\nmilloin Liena saisi tilinsä valmiiksi, sekä arvaeli, tietääköhän hän,\nminkä verta on säästynyt tänä vuonna.\n\nVuoden viime päivänä Liena viimein selitteli tarkalleen tulot ja menot.\n\n\"Ja kun menojen summa otetaan pois tulojen summasta, niin pitäisi olla\nsäästynyt vähän neljättä sataa markkaa.\"\n\n\"Ei sitä niin paljoa ole\", vastusti isäntä.\n\n\"No, sitte ette ole kaikkia ilmoittaneet.\"\n\n\"Saattaa olla unohtunut jotakin.\"\n\nJa isäntä rupesi muistelemaan; vaan mikä niitä koko vuoden asioita\njaksaa pitää mielessänsä, eikähän tässä niin tarkkaa tarvittukaan, hyvä\noli sekin selko, kuin jo oli saatu.\n\nRaha-asiain kirjanpito alkoi onnistua jo vallan hyvin. Pahempi pula\noli Lienalla voitilistä. Ensimmäisenä ja toisena tilivuonna, vieläpä\nkolmannenkin alkupuolella oli sekin käynyt jokseenkin täsmälleen taikka\nolivat vajaukset olleet verrattain pienet. Mutta kolmannen vuoden\nlopulla ja varsinkin neljäntenä vuonna alkoi yhä suurempia vajauksia\nilmestyä voiastiaan, jota hän säästi myötäväksi.\n\nAlussa ei Liena virkkanut asiata kellekään, punnitsi vain yhä\nrunsaammin astiaan pannassansa. Mutta sittekin oli siinä kun puodissa\npunnittiin, aina vähempi, kuin tilikirjan mukaan olisi pitänyt olla.\n\nSamaan aikaan, kun hän alkoi huomata tuota vajauksen kasvamista,\ntapahtui Vaaran perheoloissa muutos.\n\nNikkari Janne oli Vaaran rakennuskesän jälkeen asunut talvet toisessa\ntuvassa ja kahtena kesänä käynyt suuremmissa työpaikoissa ansaitsemassa\ntalven leipää. Äiti asui kesätkin Vaarassa.\n\nAnna Maijan ja Jannen kesken kehittyi vähitellen likeinen tuttavuus,\njota käy rakkaudeksikin sanominen, ja talon emäntä rupesi sitä\nkannattamaan. Isäntä sen sijaan ei pitkään aikaan tiennyt koko asiasta\nmitään.\n\nJannen oleksiessa kolmatta talvea Vaarassa päätettiin seurakunnan\nkirkkoa tulevana kesänä perin pohjin korjata sisältä ja Janne sai\nhaltuunsa kaiken nikkarityön, siten että hänen tuli vastata kaikesta ja\ntietysti siis hankkia apumiehiäkin, mikäli tarvitsi.\n\nPäästyään näin suureen päällysmiehen toimeen rohkeni Janne julkisesti\nkosia Anna Maijaa ja tekikin sen arvonsa tuntevalla tavalla.\n\nIsäntä, luullen asiaa leikiksi, aikoi ensin vastata jotakin siihen\nsuuntaan, että \"ole hulluttelematta joutavia!\" mutta kysäsi sentään:\n\n\"Oikeinko sinä totta tarkoitat?\"\n\nJannella tietysti oli täysi tosi mielessä.\n\n\"Milläs sinä sitte aiot elättää perheen?\"\n\n\"Käsilläni; eihän noita minulla valmiita rahoja ole.\"\n\n\"Missä? Täälläkö maalla?\"\n\n\"Niinhän me...\"\n\n\"Kutka te? Kuulehan, Janne, ei siitä tule koko puuhasta mitään.\nEi ainakaan tässä eikä monessa muussakaan maapitäjässä riitä\nkaupunkinikkarille työtä perheen elättämiseksi asti.\"\n\n\"Saattaisinhan kesät käydä suuremmissa työpaikoissa niin kuin ennen.\"\n\n\"Ja talvet vetelehtiä niin kuin ennen. Jos asetut kaupunkiin, sitte\ntuota vähän saatettaisiin arvella, vaikka suoraan puhuen minä\nmieluisemmin soisin Anna Maijan tulevan kunnon talon emännäksi kuin\nnikkarin matamiksi.\"\n\nHyvin pahoilla mielin läksi Janne isännän puheilta kertomaan vastausta\nAnna Maijalle. Ja pahoillensa tuli hänkin. Kuitenkin päättivät he vielä\nkäyttää emännän välitystä. Lienan ja Matin he ihan oikein arvasivat\npysyvän sekautumatta koko asiaan.\n\nKauan vastusti isäntä vaimonsakin houkuttelua. Täytyi hänen sentään\nviimein suostua, kun huomasi Anna Maijan kykenemättömäksi tajuamaan\njärkeviä syitä, eikä hänen tehnyt mieli häntä ikäänsä itkettää.\n\nSovittiin, että nuorten piti elämän toisessa tuvassa eri leivässä ja\nostaman tarpeensa talosta kohtuullisesta hinnasta.\n\nHäät vietettiin kesällä ja Anna Maija asettui matamiksi\n\nTästä lähtein nyt emännällä oli vielä suurempi kiusaus kuin ennen\nsiirtämään minkä mitäkin ruokatarpeita Lienan hallusta Anna Maijan\nhaltuun, eikä hän omalle lapselle antaessaan viitsinyt joka \"sirua\nja pisaraa\" punnita ja mitata. Paha vain, että tuo siru usein oli\nkimpaleen kokoinen ja pisara monesti koko kannunkin täyteinen. Nyt\nhäneltä myöskin unohtui Anna Maijan tähden kokonaan sisar Mari\nlapsinensa eikä Marikaan enää huolinut käydä \"kiusaamassa\", kun\nhuomasi sisarensa vastahakoiseksi; ennen toki vierailta saattoi kärsiä\ntylyyttäkin kuin omalta sisarelta.\n\nTäten sai isäntä aihetta ihmetellä joka kerran, kuin Janne tuli\nsuorittamaan Lienan kirjoittamaa toisen leipäkunnan ruokaotosten tiliä,\nmitan he niin vähällä toimeen tulivat. Ja muutamien kuukausien kuluttua\njoutui Lienakin pulaan, kun hänen numeronsa, varsinkin voitilissä,\npyrkivät yhä pahemmin sotkeutumaan.\n\nPitipä siitä syksymmällä sitte isännän lähtemän viemään evästä Mikolle,\njoka silloin vielä kävi viime vuottansa kansakoulua, ja samalla\nmuuttamaan säästettyä voita rahaksi.\n\n\"Paljokos sinulla nyt on voita?\" kysyi hän nostaessaan isonlaista\nastiaa kärreihin.\n\n\"Kirjani mukaan pitäisi siinä olla kaksi leiviskää. Mutta hyvin se\nnäyttää vähältä.\"\n\n\"Mitenkäs sinun kirjasi nyt ovat ruvenneet niin pettämään? Olivathan ne\nennen tarkat.\"\n\n\"Sitäpä tässä minäkin ihmettelen. Joka kirnuuksesta punnitsen aina\nrunsaasti, eikä voi sittekään riitä. Johan se on monesti tapahtunut.\"\n\n\"Siitä nyt näet,\" virkkoi emäntä, joka paraiksi tuli kuulemaan Lienan\nviime sanoja, \"miten joutavaa turhuutta se sinun mittelemisesi on.\"\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi Lienan puolesta isäntä. \"Sinun ei tarvitsisi\nilmaiseksi syöttää Jannen joukkoa.\"\n\n\"Pitäisikö heille joka siru punnita.\"\n\n\"Se olisi tarkoitus. Oppikoot ensin tulemaan toimeen omilla\nansioillansa eikä luottamaan muihin. Ei siitä hyvää lopuksi tule, jos\nalussa valmiilla elävät.\"\n\n\"No, minusta he tuntuvat olevan omaa perhettä eikä vierasta.\"\n\n\"Laitetaan sitte niin, että ollaan kaikki yhdessä leivässä.\"\n\nIsäntä läksi ajamaan.\n\nEmännältä unhottui tämän keskustelun tähden varsinainen asiansa, jota\nvarten hän oli tullut ulos: napinreikä-silkin tilaaminen.\n\nKaupungissa huomattuaan todeksi voisäästön vajauksen, kuten Liena jo\noli arvannut, mietiskeli isäntä koko kotimatkan, millähän keinolla nuo\nvehkeet paraiten saataisiin estetyksi. Jo ajatteli hän hankkia lukkoa\nvoiastiaan, mutta hylkäsi sen tuuman; sillä jospa voi siten säilyisi,\njäisihän maito, liha ja paljo muutakin vielä vaaraan. Eikä muutenkaan\ntuntunut sopivalta tavarain kätkeminen lukon taakse talon varsinaiselta\nemännältä.\n\nKotiin saavuttuansa ryhtyi hän koko oman perheen koolla ollessa, jopa\nAnna Maijankin kuullen selittämään, että sellainen järjestys kuin\ntähän asti ei käynyt päinsä, koska eri leivässä olosta ei kuitenkaan\nnäyttänyt mitään tulevan. Sen tähden oli parasta ruveta yhteen leipään,\nsittehän ei tarvinnut mitään ruoan sissimistä käyttää.\n\nTämä päätös oli kaikille mieleinen, varsinkin emännälle, joka siten\npääsi ikään kuin taakasta, sillä sinä tuo kotivarkaus kuitenkin oli,\nvaikka hän itse sitä ei siksi tunnustanut, joten vaikea vanhasta\ntavasta eroaminen pysyi hänellä vieläkin vaikeampana.\n\nMielellään sen tarjouksen otti vastaan myöskin Janne. Eihän nyt\ntalvella ollut tiedossa mitään erityistä rahan ansiota eikä kesän\ntulojakaan varsin kosolta enää ollut säästössä, kun näet Janne ei vielä\nollut oppinut pitämään kiinni pennistä.\n\nKului talvi eikä isäntä vielä huolinut vaatia yhteiseen kassaan Jannen\nvähiä ansioita; toivoi vain hänen itsestäänkin antavan sitte, kuin\nenemmän saapi kokoon.\n\nKuitenkin häntä vähän alkoi kiusoittaa, kun Anua Maija hankki muhkean\n\"matamin talvipalton\" sekä monta muuta vaatekappaletta, jotka näin\ntalonpoikaisessa elämässä vähän vivahtivat joutavaan ylellisyyteen.\n\nKevään tullen läksi Janne etemmäksi ansiokkaampiin töihin ja lähetteli\nsieltä kesän pitkään silloin tällöin rahaa Anna Maijallensa, joka ne\nkaikki käytti tarpeihinsa, vai lieneekö säästänytkin, oli tietämätöntä,\nhän kun ei sitä kellekään ilmoittanut.\n\nVävyn poissa ollessa muuten kulki elämä hiljalleen, kuten ennen hänen\nmuuttumistansa talon loisesta likeiseksi sukulaiseksi. Vävyn äidin\nolo talon yhteisessä elämässä ei näet paljoakaan vaikuttanut niin\nsuuren perheen leivässä. Anna Maijalla nyt vain oli oma erityinen\nrahakukkaro sen sijaan, että hän ennen oli itselleen salakeinoilla\nrahaa neuvotellut.\n\nEnsi lumen tultua syksyllä palasi Janne kesätöistään rikkaana miehenä,\nkuten Vaaran isäntä toivoi. Vaan eivätpä ne rahat hellinneetkään\nvävypojan tallesta yhteiseen rahastoon.\n\nOdoteltuaan viikon, jopa parikin, eikö Janne toki arvaisi asiaa, otti\nisäntä sen viimein puheeksi.\n\n\"Kuules, Janne, meillä kun on elos yhteinen, niin pannaanpas yhteen\nansiotkin. Minä ja Matti ansaitsemme auralla ja karjalla, sinä\nhöylällä. Eikös niin?\"\n\nJanne ällistyi ja sitte loukkautui. Eikö hän muka ollut mies\npuolestansa hoitamaan omia asioitaan; pitikö hänen ruveta tekemään\ntiliä toiselle, joka ei edes ollut hänen vertaisensakaan sivistykseltä,\nvaativainen ukon rahjus vain.\n\nNäin hän ajatteli, mutta ei kuitenkaan julki puhunut. Hän ääneti\nläksi isännän luota vanhaan tupaan ja istahti höyläpenkilleen asiata\nharkitsemaan.\n\nYlpeys, tuo poikamaisuuden sankaruus, ja järki nyt rinnustelivat miehen\nmielessä. Järki myönsi kohtuulliseksi isännän vaatimuksen, mutta ylpeys\nsittekin pääsi voitolle. Ei, hän ei mistään hinnasta ruvennut toisen\npalvelijaksi: johan hän sitä oli kylliksi kokenut oppiaikanaan; nyt hän\ntoki jo saattoi olla oma isäntänsä.\n\nVaaran isäntä puolestaan joutui kahden pahan pulan väliin. Jos Jannen\nperhe oli eri leivässä, ei hänen kukkaroonsa siitä karttunut montakaan\nkymmentä markkaa, ja jos he pysyivät edelleen talon leivässä, jota nyt\noli koetettu, meni heidän osansa ihan ilmaiseksi.\n\n\"Olkoonhan nyt sentään tällänsä tuota tuonemmaksi\", arveli isäntä.\n\"Eivät he toki koko taloa tyhjäksi syö.\"\n\nJa sikseen se asia jäi.\n\nJannen palatessa kotiin oli Anna Maijalla ottaessaan häntä vastaan\nollut sylissänsä kolmen kuukauden ikäinen poika. Tämä Junnu se nyt\ntuli isän silmäteräksi. Hänelle hän ensin nikkaroitsi uuden, muhkeaksi\npitsatun kätkyen, vaikka jo tullessaan oli tuonut koko kolmekymmentä\nmarkkaa maksavat vaunut.\n\nOlipa siinä muitakin omia töitä tehtävänä Anna Maijan tarpeiksi:\npiironki, jota ei ennestään ollut koko talossa millaistakaan,\nvaatekaappi, vetosänky, pesukaappi, tuoleja ja pieni pöytä.\n\nNiitä tehdessä ja parhaan mukaan pitsaellessa kului aika jouluun saakka\nniin tarkkaan, että kylätöitä ei tullutkaan tehdyksi eikä noista\nomistakaan ehtinyt valmiiksi kuin puolet.\n\nKuitenkin oli Jannella kaiketi vielä kesäsäästöjä sen verta, että\nhän joululahjat kykeni ostamaan kaupunkilaisten tapaan. Ainakin hän\nniin teki. Junnu ei tietysti jäänyt unhotuksiin, päin vastoin häntä\nikäisekseen tuli muistetuksi liiaksikin.\n\nKun aattoiltana sitte joulupukki ensi kertaa kaikkiansa kävi Vaaran\ntalossa Jannen ostoksia antelemassa, ei isäntä enää malttanut olla\nvirkkamatta:\n\n\"Kuulepas, Janne, riittääkö sinulla rahaa tuolla lailla kylvellä? Eikö\nJunnu tulisi toimeen vähemmälläkin? Enkä minäkään olisi pitänyt lukua\nnäin koreasta piipusta.\"\n\n\"Tottahan tuota nyt tään verran jaksaa.\"\n\n\"Mutta säästähän veronmaksuun! Silloin minä tarvitsisin jonkun verran\nlisäksi omihini.\"\n\nJannen joulu-ilo sotkeutui. Hänenkö varoihinsa sitä nyt\nturvauduttiinkin! Mutta ei hän mitään vastannut eikä enää puhunut koko\niltana.\n\nPäästiin siitä kevättalveen.\n\nIsäntä kerran pistihe myllylle jauhattamaan ja samalla kävi puodissakin.\n\nKauppias, kohteliaasti tarjottuaan tupakan, kysäsi ikään kuin ohi\nmennen:\n\n\"Yhdessäkö leivässä te olette vävynne kanssa?\"\n\n\"No, niihän ollaan. Olisiko mitä?\"\n\n\"Jannella on täällä vähänen asioita.\"\n\n\"Onko hän tänne velkaa? Paljoko sitä on?\"\n\nKauppias kaivoi laatikosta parin viikon vanhan velkakirjan, jossa Janne\nsitoutui vaadittaessa maksamaan kuusikymmentä markkaa.\n\n\"E-en minä tästä mitään tiedä. Maksakoon itse velkansa, ei minulta\nriitä rahaa tähän.\"\n\n\"Otan minä eloakin.\"\n\n\"Ettäkö sitte taas saisitte myödä jauhoja sijaan. Ei, näkyvät ne elot\ntänä vuonna menevän vielä omina tarpeina.\"\n\n\"Jääköön sitte toistaiseksi.\"\n\nKotiin palattuansa hyvin pahoillaan kysyi isäntä kuitenkin leppeästi\nAnna Maijalta:\n\n\"Mihinkäs tarpeesen te kauppiaalta rahaa otitte?\"\n\nAnna Maija säikähti.\n\n\"Sieltähän kauppiaan linjasta olisit nähnyt, jos olisit katsonut.\"\n\nMuuta vastausta isäntä ei saanut tyttäreltään eikä Jannelta senkään\nvertaa. Mutta arvaamalla hän aavisti ainakin osan tuosta summasta\nkuluneen Junnun leikkikaluihin, joita melkoisen tiheään oli tuotu ja\njotka aina seuraavana päivänä olivat ramuina tai ihan rikki.\n\nTuli veronmaksun aika ja Janne silloin antoi apellensa viisikymmentä\nmarkkaa.\n\nIsäntä ällistyi. Mistä Janne nyt oli rahaa saanut?\n\n\"Entäs se puotivelka?”\n\n\"Maksettu\", kuului lyhyt vastaus.\n\nVielä pahemmin kummastui isäntä, mutta mitään selkoa ei hänelle annettu.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKansakoulusta päästessään oli Vaaran Mikko jo melkoisen vanttera,\nkuudentoista vuoden ikäinen miehen alku, niin että hän voimiltansa\nkyllä olisi kyennyt melkeinpä mihin työhön hyvänsä. Isänsä laittoihin\nhänelle kelpo viikatteen kuntoon ja käski kanssansa niitylle, kun\nhelpompien kevätkesän askareiden jälkeen joutui kiireinen, vaan\nviehättävä heinäaika.\n\nLäksihän Mikko tietysti, ei hän toki kehdannut suoraa käskyä vastustaa,\nvaikka aikaisin nouseminen tuntuikin hyvin vaikealta nyt äkistään;\nsiihen astihan ei mikään pakko ollut ajanut häntä ylös ennen kuin\nitsestään heräsi.\n\nMikko niitti päivän hiljakseen ja toisenkin, ja isän teräväksi hioma\nviikate alkoi jo luistaa täyttä vauhtia, niin että heinä pystyyn jäi\njoka lyönniltä, kunnes uusi lyönti sen työnsi laidemmalle. Tämä antoi\nmyöskin työn intoa muuten vastahakoiselle mielelle, niin että Mikko\ntoisen päivän iltarupeamalla yltyi kilpaamaan vahvan niittomiehen\npäiväläis-Pekan kanssa.\n\nMutta kolmantena aamunapa sitte uni painoihin silmäluomia niin\nsanomattoman suloisesti ja koko ruumis tuntui niin perin raukealta,\nettä Mikon oli varsin vaikea herätä.\n\nPääsi hän sentään viimein seisalleen, sai terävän viikatteen käteensä\nja astui pitkään haukotellen työpaikalle etäällä toisten jäljestä.\n\nSiellä kun hän yritti lyömään, tuntui lapaluu rusahtavan ja samoin niin\noudosti naksahti toinenkin, kun oli viikatetta siirrettävä takaisin\npäin; ne ruskivat niin, että tulisirkkuset silmissä lentelivät, ja\ntuota kesti koko aamurupeaman, vähitellen sentään heiketen.\n\nNyt se vasta työ tuntui työltä ja Mikolle pyrki kyyneleet silmiin\nherumaan. Ei toki \"aika mies\" sentään kehdannut ruveta säännöllisen\nitkun tekoon, mutta aamiaisella hän virkahti:\n\n\"Isä, enköhän minä pääsisi lyseoon?\"\n\n\"Ahah, viikateko se sellaista pani päähän?\"\n\n\"Niin no, eihän tuo ole niittäminen hauskaa.\"\n\n\"Hauskaako sitte aina pitäisi olla! Ei, poika hyvä, ei missään ole aina\nhauskaa. Jospa siellä koulussa rupeat taas vehkeilemään, niin menevät\nhukkaan rahat ja aika. Herrastut vain siellä vielä enemmän, niin\nettä sitte et ollenkaan kykene työn tekoon. En minä kuitenkaan jaksa\nkouluttaa sinua papiksi asti.\"\n\n\"En minä papiksi pyrkisikään. Jospa edes muutaman luokan saisin käydä,\nniin pääsisinhän paremmin puotiin taikka postikonttoriin, niin kuin\nSolisevan Heikki; hänellä jo kuuluu olevan palkkaakin.\"\n\n\"No, tuumitaanpahan tuota sitte tarkemmin. Tee nyt tämä kesä työtä; ei\nsiitä ruumiille vahinkoa tule.\"\n\nNyt Mikko toivon elvyttämänä tarttui paremmalla innolla viikatteesen ja\nparin päivän kuluttua lakkasivat lapaluut naksahtelemasta.\n\nSyksymmällä pantiin Mikolle koko kuorma evästä mukaan, niin paljo,\nettä arveltiin riittävän koko lukukaudeksi, ja Matti kyyditsi hänet\nlyseokaupunkiin, hankki asunnon erään kauppiaan taloon, toimitti miehen\nlyseon kirjoihin ja jätti omiin hoteihinsa.\n\nLukemiseen Mikolta ei juuri nimeksikään aikaa kulunut. Koulussa kun\nläksyt aina edeltä päin hyvästi valmistettiin, oppi hän ne jo siitä\neikä viitsinyt edes kirjojakaan kuljettaa pulpetistaan asuntoonsa.\nTäten hän sai enimmän aikansa viettää vallan jouten.\n\nPuodin rusina- ja sokurileipä-laatikot erittäin kutkuttivat Mikon\nsuuta. Senpä tähden hän eräänä päivänä kysyi kauppiaalta, eikö saisi\njoutoaikanaan olla puodissa apumiehenä, ja saikin tuon mieleisensä\nluvan.\n\nSilloinkos Mikko ilostui! Ja puodissa hän rupesi oleskelemaan niin\nahkeraan, että monestikin oli koulusta myöhästyä. Ja varsinkin hän aina\ntunkeutui punnitsemaan kaikenlaista makeistavaraa, sitähän oli samalla\nniin helppo pistää kouran täysi taskuun sekä oman suun varalle että\nkoulussa yksitellen myötäväksi. Jos ei näitä tällä keinolla saanut,\nkeksi hän pian toisia. Hän asettui viattoman näköisenä seljin seisomaan\njonkun laatikon kohdalle, raotti sitä hiljalleen ja yht'äkkiä, milloin\ntoisten puotimiesten silmä välttyi, kouraisi laatikkoa.\n\nMuuten oli Mikko hyvä kirjoitusmies. Kauppias sen tähden rupesi\npitämään häntä apulaisena kirjain pidossa, antaen hänen siirrellä\nmuistikirjasta pääkirjaan velaksi annoksia, ja oli varsin tyytyväinen\nhänen työhönsä.\n\nOnnistuipa hänelle hyvin koulussakin. Opettajat pian huomasivat\nhänen taitonsa, kyselivät häneltä, mitä kaikkea hän oli lukenut,\nja huomattuaan sen enimmäkseen vastaavan koko ensi luokan kurssia,\nsiirsivät hänet kahden kuukauden kuluttua toiselle luokalle. Tosin hän\nei ollut kansakoulussa lukenut kieliä, vaan hyväntahtoiset opettajat\nyksityisesti kotonaan maksutta luettivat sen, kuin häneltä puuttui.\n\nJoululuvalle päästäessä Mikko jo korotettiin kevätlukukaudeksi senkin\ntoisen luokan ensimmäiseksi mieheksi.\n\nJo ennen lukukauden loppua oli kauppias kysynyt Mikolta, eikö hän jäisi\njouluajaksi kokonaan puotiin, niin saisi kevätlukukaudella häneltä\nruoankin, että sitä ei tarvitsisi niin etäältä kotoa vetää.\n\nTietysti Mikko mielihyvällä otti vastaan sellaisen tarjouksen ja\nkirjoitti kotiinsa, että oli tarpeeton tulla häntä noutamaan.\n\nPäästyänsä varsinaiseksi puotipojaksi tuli Mikko rohkeammaksikin ja\nverotti, paitsi makeislaatikkoja, silloin tällöin myöskin rahastoa.\nJoulun edellä se kävikin helposti, kun ihmisiä kuhisi puodissa kuin\nmarkkina-aikaan ja silloin tietysti olisi toisten puotilaisten ollut\nvaikea pitää häntä silmällä, jos olisivat häntä epäilleetkin, mutta\nnythän ei vielä kellään ollut siihen aihetta.\n\nKävipä sitte kaupungin postimestari jouluvierailulla kauppiaassa ja\nsattui kertomaan, että hän mielellään ottaisi ylimääräisen kirjurin\navukseen, kun itse jo oli vanha eikä oikein viitsinyt kirjoitella\nkaikkia kirjoitettaviansa.\n\nKauppias esitti Mikkoa, kiittäen häntä nöyräksi ja teräväksi pojaksi.\n\nHänet heti kutsuttiin sisään ja pantiin näytteeksi kirjoittamaan.\nKäsiala oli kyllin kelvollinen. Lisäksi kauppias vielä näytteli\nkirjoistaan Mikon tekemiä tilejä, jotka kaikki olivat siistit ja\npuhtaat.\n\nOli vielä yksi paha este vastuksena. Miten tulisi mies toimeen\npostikonttorin työssä, kun postimestarin ei omasta puolestaan\nkannattanut maksaa palkkaa muuta kuin nimeksi eikä postilaitos alussa\nmaksanut mitään.\n\nTähänkin sentään keksittiin keino. Kauppias lupasi antaa ruoan ja\nasunnon, jos Mikko suostui olemaan hänellä konttorityössä, milloin\njouti postikonttorista.\n\nMiksipä Mikko sitä ei olisi luvannut. Seuraavana päivänä hän meni\nrehtorin puheille, joka häntä myöskin kehoitti ottamaan paikkaa, eli\nei hänellä ollut halua lukea pitemmälle ja lupasi antaa erotodistuksen\nvast'edes, milloin sitä tarvittiin.\n\nNäin joutui Vaaran Mikko uudelle uralle, vaan ei siitä mitään kotiinsa\nilmoittanut; \"ehtiihän tuo\", ajatteli hän.\n\nTyö sujui hyvin molemmissa paikoissa muutamia viikkoja.\n\nKauppias vähitellen alkoi luottaa Mikkoon yhä enemmän ja viimein antoi\nnimessään hänen kuitata ja tuoda postikonttorista myöskin vakuutetut ja\nsisäänkirjoitetut kirjeet, kuten hän jo ensi päivästä asti oli tuonut\nvakuuttamattoman postin.\n\nKerran hänellä niin ikään postikonttorista tullessaan oli taskussa\nkolme sisäänkirjoitettua kirjettä kauppiaalle tuotavana. Miten hän\nniitä siinä astuessaan sormillansa näpelöitti, niin tuntuikin yksi\nolevan auki. Hän heti tempasi sen silmäinsä eteen, ja kas! auki se\ntosiaankin oli; gummia oli kiinni pannessa liian vähän kostutettu, niin\nettä kuoren kieli oli itsestään auennut, lakkaamatta kun kirje oli. Ja\ntuosta pilkutti kirjeen välistä kaksikymmenmarkkasen laita.\n\nJo ojensi Mikko kielensä kostuttaakseen gummia ja pannakseen kirjettä\nkiinni. \"Maltas!\" kuiskasi ääni. \"Ota ensin rahat pois! Pistä sitte\nkiinni!\"\n\nNeuvo tuntui hyvältä. Olihan tilaisuus erittäin hyvin sopiva.\n\n\"Mutta se on varkautta!\" kuului toinen ääni.\n\n\"Älä koske! Älä petä luottamusta!\"\n\n\"Kukapa sen älyää. Onhan kauppiaan kirjeistä ennenkin välistä ollut\nrahaa poissa.\"\n\nJa seteli livahti Mikon taskuun, kuoren reuna sipasi Mikon kieltä ja\nkirje sulkeutui.\n\n\"Entä jos kauppias nyt on kotona, niin huomaa hän kirjeen kosteaksi!\"\nkuului taas ääni. Mutta se oli tuon ensimmäisen äänen kavalaa\nvaroitusta peittämään jälkiä.\n\n\"Astuskelenpahan vähän ja huiskuttelen kirjettä, niin pianhan se\nkuivaa!\" miettikin Mikko varoituksen johdosta, ja niin hän myöskin teki.\n\nSitte hän astui rohkeasti puotikammariin ja antoi postin kauppiaalle,\njoka tosiaankin oli kotona, kuten Mikon paha henki oli peljännyt.\n\nKauppias avasi kirjeet.\n\n\"Kas, eihän tässä olekaan rahaa, vaikka pitäisi olla kaksikymmentä\nmarkkaa!\" kummasteli hän.\n\n\"Ehkä onkin lähettäjältä jäänyt panematta. Onhan tuota välistä ennenkin\ntapahtunut\", kiirehti Mikko selittämään.\n\n\"Eipä tämä mies juuri helposti erehdy. Vaan saattaneehan tuo sentään\njoskus tapahtua tarkallekin.\"\n\nSiihen se asia jäi. Sillä kun kauppias kirjoitti kirjeen lähettäjälle,\nettä rahaa ei tullutkaan, vastasi hän kyllä muistelevansa panneensa\nkirjeesen setelin; mutta koska hän sentään ei muistanut niin tarkkaan,\nettä olisi voinut sen valalla vahvistaa, lähetti hän saman summan\nuudestaan.\n\nTämän kepposen jälkeen Mikko ei muutamaan kuukauteen koskenut puodissa\neikä konttoreissa mihinkään toisen omaisuuteen. Omatunto tarvitsi aikaa\ntottuakseen siihenkin, joka jo oli tehty.\n\nSattuipa sitte kevättalvella varsinainen postin-ekspeditööri\ntarvitsemaan viikkokaudeksi vapautta, mennäkseen katsomaan heikkona\nsairastavaa vanhaa isäänsä ja postimestari asetusten mukaan antoikin\nhänelle virkavapautta kahdeksaksi päiväksi sekä määräsi Mikon siksi\najaksi hoitamaan ekspeditöörin virkaa.\n\nMikko sai kirjeiden säilytysarkun avaimen ja ryhtyi työhönsä.\n\nLähtevän postin hän selvitti sukkelaan ja säännöllisesti. Samoin\nensimmäisen tulleenkin postin. Kaikki vakuutettu posti samoin kuin\nsisäänkirjoitettukin tuli kirjoihin ja sitte kukin kirje, kelle oli\nmenevä.\n\nPostiljoonit selvitellessään vakuuttamatonta kirjekasaa löysivät yhden,\njossa oli päällekirjoitus \"Mikko Vaaralalle\", ja antoivat sen heti\nhänelle.\n\nKiireen kähinässä Mikko pisti sen taskuunsa ja avasi vasta asunnossaan.\n\n\"Rakas Veli!\" luki hän ja katsahti lopusta nimeä. \"Kas vain, hyvinpä\nAnna Maija onkin oppinut kirjoittamaan. No, johan hän on opetellutkin\nmonta vuotta. Mitäs hän sitte kirjoittaa?\"\n\n\"Meillä täällä kotona on hyvin ikävät asiat. Me, taikka oikeastaan\nJanne, vaikka tiesinhän minäkin asian, tulimme ottaneeksi puodista\nminkä mitäkin pikku tavaraa, ja kauppias niistä otoista vaati Jannelta\nvelkakirjan tässä pari viikkoa sitte. Nyt on hän isältä tinkinyt\nmaksua siitä velasta. Eikä siinä kyllä. Isä toivoo ja on pyytänytkin\nJannelta rahaa veronmaksuun, vaikka kyllä minä tarkkaan tiedän hänellä\nitselläänkin olevan. Niin, miten tästä nyt selvittäneenkään. Arvelin,\nettä ehkä sinä sieltä, kun olet kaupungissa, voisit paremmin hankkia\nsata markkaa tai vähän runsaammin ja lähettäisit sitte minun taikka\nvielä paremmin kauppiaan nimeen. Maksaisimmepahan sitte, kuin tässä\nvähän ehdimme eläytyä ja Janne varmeta työn saantiin. Muuten sotkeutuu\nkotieloksemme kokonaan. Tiedäthän, että isän näpistä raha ei vähällä\nheltiä eikä ole hänen silmiinsä katsominen mikään leikin teko. —\nPikaista vastausta odottava sisaresi Anua Maija.\"\n\nMikko luki loppuun ja luki uudestaan alusta.\n\n\"Ahah, vai on isä siellä taas urkkimassa toisten salaisuuksia. Kyllä\nnyt pitäisi siskoa auttaa pulasta, mutta miten saada rahaa?\"\n\nTätä mietiskellen hän pistäytyi puotiin, seisattui seljin rahalaatikon\nkohdalle ikään kuin ulos katselemaan, ja vips! yksi seteli livahti\nhiljaa auki vedetyn laatikon raosta Mikon kouraan.\n\nPuotikammariin palattuansa vilkasi hän saaliisensa ja huomasi sen\nkaksikymmen-markkaseksi.\n\n\"Alkuhan tuossa on,\" arveli varas, \"mutta lisää vielä tarvitaan.\nEiköhän... Niin kyllä sen pitäisi käymän päinsä, jos vain sattuu.\"\n\nMietteissään istuskeli hän sen illan ja nukkui yönsä rauhattomasti,\nnähden unta, miten isänsä ahdisteli sekä häntä että Anna Maijaa\nsalailemisesta ja vilpistelemisestä.\n\nAamusilla herätessä häntä äköitti isän loppumaton halu pitää kaikkia\nholhouksen alaisuudessa. Miksi ei kukin muka saanut hoitaa omia\nasioitaan.\n\nHän kaivoi arkustansa sievän hopeisen, luuvartisen sinetin, jonka\nennen kansakoulussa ollessaan oli muutamilla karamelleilla itselleen\nnarrannut eräältä kumppaniltaan, joka puolestaan oli sen saanut\ntädiltään, mutta ei voinut sitä itse käyttää, siinä kun oli vallan\ntoiset kirjaimet kuin hänen nimessään.\n\nTämän sinetin Mikko pisti taskuunsa.\n\nOli juuri postin lähtöpäivä. Kauppias kirjoitteli omassa kammarissaan\nkirjeitä koko kasan, pani muutamiin rahojakin ja lukitsi ne\nsinetillänsä sekä toi ne konttorihuoneesen Mikolle postiin vietäväksi\nja sisäänkirjoitettavaksi.\n\nVapisevin käsin otti Mikko kirjeet vastaan.\n\nVielä ei ollut kiirettä postikonttoriin Hän siis pisti kirjeet\ntaskuunsa ja jatkoi työtään kauppiaan konttorissa. Mutta kun kauppias\npoistui ottaen nurkasta kepin käteensä, josta Mikko arvasi hänen\nlähteneen kävelemään, kävi hän kiireesti lukkoamassa kaikki konttorin\novet, jääden itse sisälle.\n\nKotvasen kuluttua hän läksi astuskelemaan postikonttorille päin järven\nrannatse ja pysähtyi siihen ikään kuin huviksensa heittelemään kiviä\nveteen. Yksi niistä välähti niin omituisen kirkkaasti ja muutenkin\nlentää vikuroitti niin oudosti ilmassa, että onkipojat huudahtivat:\n\"mikäs se sellainen kivi oli!\" Vaan Mikko mitään vastaamatta jätti\nheidät sitä itseksensä arvailemaan.\n\nPäivälliseltä Mikko nousi kesken, valittaen päätänsä kivistävän, ja\nriensi kirjoittamaan sisarelleen. Saatuansa kirjeen valmiiksi kääri hän\nsen sisälle rahaa ja päälle puhdasta paperia, sulki kaikki kuoreen ja\npiirsi siihen sisarensa nimen. Kirjoittipa hän sitte vielä toisenkin\nkirjeen kotipaikkansa kauppiaalle, pyytäen häntä antamaan mukana\nolevaa kirjettä Anua Maijalle. Pistettyään sitte kaikki suurempaan\nkuoreen piirsi hän siihen takanojaisilla kirjaimilla osoitteen ja\ntyönsi iltapäivällä postikonttoriin mennessään kirjeen laatikkoon, että\nkenenkään ei pitänyt lähtöpaikassa tietämän sen häneltä lähteneen.\n\nHyvän aikaa meni kaikki entistä menoaan? Mikko, oltuaan muutamia\npäiviä levoton, alkoi jo nukkua rauhallisesti ja unhottaa koko asiaa.\nVarsinainen ekspeditööri palasi ja Mikko taas ryhtyi apulaiskirjurin\ntöihin.\n\nEipä aikaakaan, niin saapui kauppiaalle yht’aikaa kaksi kirjettä,\njoissa ilmoitettiin hänen lähettämistänsä kirjeistä olleen rahat poissa\nja samalla lähetettiin hänelle nähtäväksi kuoret, joiden sinettejä\nilmoituksen tekijät eivät tunteneet kauppiaan omiksi.\n\nVieraat ne olivatkin ja kauppias heti katsoi kirjoistaan, minä päivänä\nne oli lähetetty.\n\nMikko oli konttorissa läsnä.\n\n\"Sinähän nämä veit postikonttoriin?\"\n\n\"Niin muistelen.\"\n\n\"Oliko näissä silloin nämä sinetit?\"\n\n\"Sitä en muista\", vastasi Mikko rohkeasti.\n\nParin päivän kuluttua saapui vielä kaksi samanlaista valituskirjettä ja\nkauppias huomasi kaikkein neljän koskevan samana päivänä lähetettyjä\nkirjeitä.\n\nKauppias ensin epäili Mikkoa ja koetti tutkiakin häntä, mutta turhaan.\nViimein hän ilmoitti asian viskaalille.\n\nTosin näytti viskaalinkin mielestä olevan syytä epäillä Mikkoa, mutta\nkoska häntä vastaan ei mitään varmaa todistusta ollut, vaan päin\nvastoin kauppiaankin täytyi todistaa hänestä vain hyvää, jäi asia\npitkällisten tutkintojen jälkeen lepäämään, kunnes joku sattuma toisi\nsyyllisen ilmi.\n\nKauppias, jonka luona Mikko asuskeli, piti puoli pakosta työssään häntä\nkoko juttuajan. Mikko taas malttoikin mieltänsä pitkän ajan, niin että\njätti puotilaatikonkin rahat rauhaan eikä koskenut mihinkään vieraasen\ntavaraan. Kun hän sitä paitsi oli uuttera työssään, alkoi kauppias\njälleen luottaa häneen.\n\nHeti ensimmäisen poliisitutkinnon jälkeen oli Mikko kirjoittanut\nkotiinsa ja silloin vasta kertonut, millä tavalla hän oli joutunut\napulaiseksi postikonttoriin, sekä sivumennen ilmoittanut, että häntä\nnyt epäiltiin rahakirjeiden avaamisesta, vaan vakuuttanut olevansa\naivan viaton.\n\nVaaran isäntä ensin säikähti, vaan tarkemmin ajatellen kuitenkin luuli\nkerrassaan mahdottomaksi, että hänen poikansa, jota hän oli niin\nhartaasti ohjannut totuuden tielle, olisi voinut tehdä sellaista.\nNiinpä hän pian unhottikin koko asian.\n\nMutta sen sijaan emäntä ja Anna Maija aavistivat pahaa, varsinkin\nviimemainittu, joka juuri samaan aikaan, kuin tuo varkaus oli\ntapahtunut, oli veljeltään saanut paljon rahaa. Eivät he sentään\nkellekään ilmaisseet arvelujansa, eivätpä edes toinen toiselleenkaan.\nSalaileminenhan olikin heidän tapansa. Kauan he molemmat levottomina\nitsekseen odottelivat vielä pahempia uutisia, vaan kun niitä ei\nkuulunut, rauhoittuivat hekin vähitellen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRunsas vuosi oli kulunut siitä, kuin vaaralaiset viimeksi Mikolta\nkirjeen saivat. Sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut hyvää eikä pahaa,\nniin että isäntä jo alkoi käydä levottomaksi, varsinkin kuin ei Mikko\nedes ilmoittanut sitäkään, miten tuo juttu päättyi.\n\nMatin pystytellessä juhannuskoivuja rappusten eteen astua tallusteli\npienoinen poika pihaan ja ojensi kaukaa kirjettä, sanoen:\n\n\"Tämä lähetettiin sieltä postikonttorista; sanottiin olevan sillä\nkiire.\"\n\nMatti katsahti, huomasi kuoresta oudot postimerkit, jätti siihen koivun\nkallellensa reikään, jonka oli lomalla lyönyt kovaan maahan, ja riensi\ntupaan, jossa koko muu väki oli kuka missäkin juhlan vastaan oton\npuuhassa.\n\n\"Mistähän tämä lienee, koska sillä kuuluu kiire olevan, ja noin vieraat\novat merkitkin?\"\n\n\"Avatkoon Liena ja lukekoon!\" virkkoi isäntä hätäilemättä, vaan\nkuitenkin keskeyttäen työnsä, jona tällä kertaa olikin vain\nleikkikärrien teko lapsille.\n\nLiena luki:\n\n\"Englannista 10 päivänä kesäkuuta 18.. Rakas Isä ja Rakkaat Omaiseni\nkaikki!\"\n\n\"Mitä, Mikkoko se Englannista kirjoittaa? Mikä hänet on sinne vienyt?\"\n\nLiena jatkoi tämän isännältä ilmi päässeen ihmettelyn ja oudostelun\njälkeen:\n\n\"Sanon: rakkaat, sillä nyt tosiaankin tunnen, että kaikki te olette\nminulle sangen rakkaat, vaikka en ansaitsekaan teidän rakkauttanne,\nminä, kelvoton poikanne! Älkää nyt vain kauhistuko, kun sanon: minä\nolen pakomatkalla Amerikkaan.\"\n\nIsännältä kuitenkin, varoituksesta huolimatta, putosi veitsi kädestä.\nEmäntä synkistyi muodoltaan. Anna Maija vavahti, eikä Liena hetkisen\naikaan saanut sanaakaan tulemaan suustansa. Matti seisoi, rohkenematta\nkatsoa kehenkään.\n\n\"Niin, pakomatkalla olen,\" luki viimein Liene edelleen, \"mutta jo\ntällä lyhyellä matkalla olen myrskyn kourissa ehtinyt kylliksi tuntea\nnykyisen ilman katkeruutta.\n\n\"Että kokonaan ette tuomitsisi minua, kerron pakoni syynkin. Ehkäpä\nse olisi opiksi Anna Maijalle, että hänen lapsistaan ei tulisi minun\nkaltaisiani.\"\n\nAnna Maija varustautui uhoitellen ottamaan vastaan opetusta.\n\n\"Muistatte kaiketi vielä postijutun, johon olin sekautunut, vaikka asia\nraukesi, kun ei ollut riittävää, todistusta. Minä se kuitenkin olin\nsyyllinen rahain häviämiseen kirjeistä.\"\n\n\"Eihän vain liene juuri niitä rahoja tänne minulle lähettänyt!\" virkkoi\nAnna Maija hämmästyksissään, siten tunnustaen asian, jota oli tähän\nasti niin tarkkaan salannut kaikilta.\n\n\"Lähettikö hän sinulle rahaa!\" sanoi isäntä vapisevalla äänellä. \"Oh,\nnyt alan arvata, mistä Janne silloin sai puotivelan maksuun, vieläpä\nantoi minullekin. Voi minua onnetonta! voi Mikko raukkaa!\"\n\n\"Mikä raukka hän on; sano varas, niin osuu paremmin paikalleen!\" lausui\njuhlallisesti emäntä.\n\n\"Älä tuomitse, että sinua ei tuomittaisi! — Luehan edelleen, Liena!\"\n\n\"Mutta ainoa todistus minua vastaan\", kirjoitti Mikko, \"olisi ollut\neräs vanha sinetti, jolla kauppiaan kirjeet lukitsin jälleen kiini;\nvaan se makasi salassa järven pohjassa. Tutkinnon päätyttyä määräsi\noikeus nuo kirjekuoret pantavaksi seurahuoneen ravintohuoneesen\nlasikaappiin ja alle kehoituksen kelle hyvänsä niiden tuntijalle\nilmoittamaan viskaalille.\n\n\"Nyt viime toukokuussa kuulin saman pojan, jolta sen sinetin ennen\nkansakoulussa sain, tulevan meidän kaupunkiimme puotikirjain hoitajaksi\ntoiselle kauppiaalle. Hän ihan varmaan nyt jo onkin tuntenut sinetit,\njos vain on sattunut käymään niitä katsomassa. Minun ei sopinut jäädä\nsitä odottamaan.\n\n\"Ajattelin jo hukuttautua ennen hänen tuloansa. Vaan isäntäni juuri\nsiihen aikaan hankki minulle passin ja lähetti Pietariin tavaran ostoon\nsekä varusti mukaani 3,000 markkaa, jotka minun olisi pitänyt vaihtaa\nPietarissa Venäjän rahaksi.\n\n\"Kun nyt tämän tiedätte, ette varmaan suuresti kummastelle, että\npankista en markoista ottanutkaan Venäjän, vaan Englannin rahaa, ettekä\nsitäkään, että nyt olen täällä ja tänä iltana jo matkalla vieläkin\netemmäksi.\n\n\"Mutta sen sijaan hyvinkin ehkä kummastelette, mikä minut pani\nvarastamaan. Anna Maija kertokoon syyn tähän varkauteeni, jota nyt\npakenen. Vaan se ei olekaan ainoa. Kipinästä tuli syttyy. Kotoa minä\nsain näpistelemisen ja salailemisen ensi alun äidin ja Anna Maijan\nesimerkistä, ja olen sitä sitte koko kouluaikani vähitellen näin\npitkälle jatkanut.\"\n\nEmäntä kalpeni ja Anna Maija alkoi äänensä nyyhkiä.\n\n\"Antakoon äiti minulle anteeksi tämän syytöksen, niin kuin minäkin\nhänelle annan anteeksi.\n\n\"Katkerasti kadun tekojani ja sydämmestäni soisin, että Jussi-veli\nsäilyisi joutumasta niille teille, joilla minä nyt olen.\n\n\"Kahden vaiheella olen ollut, palaanko nyt heti saamaan rangaistustani\nvai menenkö edelleen. Tuntoni olisi rauhallisempi lähtemään takaisin,\nvaan eihän tuo rangaistus tuonempanakaan minulta karkaa.\n\n\"Jos Jumala, jota tuskin rohkenen Isäksi sanoa, vaan jonka armoon\nkuitenkin tästä hetkestä tahdon luottaa, jos Hän antaa minulle\nansaitsematonta menestystä Amerikassa, suoritan rehellisesti takaisin\nkaksinkertaisesti joka pennin, mikäli varastelemisiani muistan.\n\n\"Älkää minua liian ankarasti tuomitko. Kun Amerikkaan päästyäni ja\nsieltä jonkin työpaikan löydettyäni kirjoitan osoitteeni, tottahan\nsilloin ilmoitatte, miten siellä kotona jaksatte ja voitteko antaa\nanteeksi surevalle Mikolle, jolla nyt on varkaan ja kirjevarkaan nimi.\"\n\nPitkään aikaan ei kukaan kyennyt mitään virkkamaan. Isännän leuat\nvapisivat; emäntä istui kalpeana, kuin kuolema olisi kylmin kourin\nhäneen kosketellut, mutta itkemättä; Anna Maija ulisi. Ainoastaan Matti\nja Liena näyttivät olevan rauhallisemmat, vaikka kyyneliä heidänkin\nsilmistänsä valui. Ei kukaan ehtinyt ajattelemaan toisensa tilaa eikä\ntunteita.\n\n\"Äiti, mikä sinulla on?\" keskeytti Jussi hätäisellä äänellä kolkkoa\näänettömyyttä, kun huomasi äitinsä katseen.\n\nIsäntä arvasi Mikon syytöksen sattuneen liian syvälle. Astuen vaimonsa\nluo ja ottaen häntä kädestä sanoi hän leppeästi:\n\n\"Antoihan Mikko sinulle anteeksi ja Isällä tuolla ylhäällä on paljo\nanteeksi antamasta, jos vain sen uskolla ja luottamuksella omistat.\"\n\nSilloin emännältä ensin tunkeutui rinnasta syvä huokaus ja sitte\nalkoivat kyyneleet jokenaan juosta. Hän oli aivan nääntyä itkuunsa.\n\nOmin voimin hän ei jaksanut nousta. Isku oli kuitenkin tullut liian\nyht'äkkiä ja tehnyt liian syvän haavan. Hän sairastui vuoteen omaksi.\n\nJuhannus unhottui Vaaran asujamilta\n\nHuomenna kirkkoon lähtiessä seisoi Matilta viistoon jäänyt koivu vielä\nkallellaan. Isäntä sen käänsi pystyyn ja painoi saappaansa kantapäällä\nmaata ympärille lujempaan.\n\nIsäntä ja Matti ne vain kirkkoon läksivätkin astumalla. Liena ja Anna\nMaija sekä Jussi jäivät kotiin lapsia ja sairasta hoitelemaan.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen astui pappi, kun lähtövirsi oli veisattu,\nuudelleen saarnatuoliin kuulutuksia lukemaan, koska juhannus silloin\nsattui olemaan sunnuntaipäivänä.\n\nEnsimmäiseksi luki hän erään, jossa kaikkia kehoitettiin ottamaan\nkiinni ja vangitsemaan olinpaikaltaan poistunutta Mikko Vaaralaa, joka\noli epäluulon alainen suljettujen kirjeiden avaamisesta ja niistä\nrahain ottamisesta sekä sitä paitsi 3,000 markan viemisestä kanssansa.\n\nTämä oli Vaaran isännälle melkein pahempi isku kuin eilinen kirje.\nIlman Matin apua hän tuskin olisi jaksanut paeta pois häntä\ntähysteleväin ihmisten edestä. Pääsivät he sentään metsäpolulle ja sitä\nmyöten kotiinsa, tapaamatta säälimättömiä katselijoita.\n\nJo samana iltana saapui nimismies tiedustelemaan Vaarasta, oliko siellä\nMikon olinpaikka tiettynä. Isäntä näytti hänelle Mikon kirjeen. Siihen\ntyytyen poistui kruunun palvelija ja lähetti saamistansa tiedoista\nkertomuksen asianomaiseen paikkaan.\n\nMuutamien päivien, ehkä viikkokauden kuluttua saapui Jannelta\ntyöpaikalta kirje, jossa hän kutsui perhettänsä pois \"varkaiden\npesästä\". Anna Maija totteli, mutta selitteli kotiväelle Jannen vain\nikävän tähden tahtovan perhettä luokseen. Niinpä vaaralaiset eivät\nlähtöä estelleetkään, mutta eivät myöskään aavistaneet lähtijäin sille\ntiellensä jäävän. Janne näet syksyllä asettui kaupunkiin, kuten Vaaran\nisäntä alun pitäin oli tahtonut.\n\nMikon kohtalo ei ollut vaikuttamatta Anna Maijaan; hänestä tuli\ntoimellinen nikkarin matami, johon osaltansa vaikutti myöskin\nero isänkodista, sillä eihän kaupungissa enää ollut niin suurta\nkiusaustakaan tuohon salailemispaheesen.\n\nKauan sairasti Vaaran emäntä, mutta viimein noustessaan tautivuoteelta\nolikin hän terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja sielun parattuapa\nvasta ruumis olikin ruvennut paranemaan.\n\nHän niin häpesi entistä käytöstänsä, että pitkään aikaan ei sietänyt\nsalailemisesta puhuttavankaan, ja ryhtyi varsinkin Jussia totuttamaan\nsuoravaisuuteen ja totuuteen, joka hänelle onnistuikin, kun näet Jussi\noli tähän asti enimmiten pysynyt Lienan seurassa ja sieltä päin saanut\nmonta hyvää neuvoa ja nuhdetta.\n\nAnna Maijan jouduttua pois kotoa johtui emännälle taas mieleen sisar\nMari, joka oli pysynyt unhotuksissa kauan aikaa. Kun hän viime\naikoina oli kokonaan lakannut käymästä Vaarassa, lähetti emäntä jo\nsairaana ollessaan Lienan häntä noutamaan. Siitä pitäin taas Mari kävi\nusein eikä koskaan lähtenyt tyhjin käsin, vaan ei kuitenkaan saanut\nmitään enää salaa eikä milloinkaan viimeistä leipää. No, eipä Liena\nlaskenutkaan leipävarastoa niin vähäksi hupenemaan.\n\nJussin ei ollut mieli tehnyt kouluun, vaan ahkera hän kuitenkin oli\nlukemaan, ja Liena opetti hänelle, mitä itse taisi. Olipa jo muutama\nvuosi Vaarassa pidetty sanomalehtiäkin ja niistä Jussi aina ensinnä\nmuista otti selon sekä iltapuhteina kertoeli muulle kotiväelle.\n\nMikko aikaa myöten suoritti kaikki varastamansa rahat runsaine\nkorkoineen takaisin. Mutta se hänen toivonsa, että hän vielä kerran\npääsisi takaisin Suomeen, ei näyttänyt toteutuvan, sillä eipä häntä\nkuulunut, vaikka hän viime rahakirjettä lähettäessään oli sanonut noin\npuolen vuoden kuluttua itsekin tulevansa. Vaan siitä kului kaksikin\nvuotta, eikä mitään tietoa tullut, mikä oli hänellä viipymisen syynä.\n\nEräänä iltana sitte Jussi, käytyänsä päivällä noutamassa sanomalehdet\npostikonttorista, luki niistä muun muassa:\n\n\"Englannin rannalta on merestä äskettäin löydetty pullo, jonka sisällä\nollut, erään raskaslastisen laivan kapteenin jo vuosi sitte tekemä\nkirjoitus ilmoittaa laivan ruvenneen vuotamaan ja vajonneen kaikkine\nväestöineen ja matkustajineen, jotka on lueteltu ja joiden joukossa on\nmyöskin ollut eräs monta vuotta Amerikassa oleskellut suomalainen Mikko\nVaarala.\"\n\nVaaran isännälle herahti kyynel silmään. Kadonneen pojan näkemisen\ntoivo siis oli todella kadonnut.\n\nToinnuttuaan surun ensi tuskasta virkkoi hän äänellä, jonka soinnusta\nkuului vakavuutta:\n\n\"Ihmeelliset ovat Herran tiet! Sen koston Hän siis oli Mikolle\nvalmistanut. Levätköön hän rauhassa syvässä haudassaan!\"\n\n\"Niin ihmeelliset ovat tosiaankin Herran tiet!\" myönsi emäntäkin, jolle\nMikon lankeemus oli tullut nousemiseksi. Ja saman tunnustivat kaikki\nmuutkin.\n\n\n\n"]