[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCh1Mc4VOBNA1AZS7R46vaSq6wUZaxiaHKGRiunSPMWk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2913,"Valkoliljan tytär","Runa (oik Beskow, Elisabeth)",1870,1928,"2913-runa-valkoliljan-tytar","2913__Runa__Valkoliljan_tytär",null,"romaani",[],[],"fi",1911,1919,67376,406295,false,72384,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Valkoliljan tytär\" by Elisabeth Maria Beskow is a novel written in the early 20th century. The story unfolds around the lives of complex characters navigating their relationships and ambitions, particularly focusing on the interactions between a sick professor, Sverker Randal, and a young girl named Sif, who is determined to define her identity amidst familial expectations.  The opening of the novel introduces readers to dosent Sverker Randal, who struggles with serious health issues yet finds comfort in music and the companionship of Erik Sander, a sympathetic patron. Randal's conditions lead him to a secluded environment where he meets Sif Bentick, a vibrant young girl who, taken by his piano playing, enters his life unexpectedly. Their dynamic sets the stage for the exploration of deeper themes such as self-discovery, friendship, and the tensions between societal roles and personal desires, hinting at an engaging tale filled with human connections and emotional depth. (This is an automatically generated summary.)",[28],"M. S. (Matilda Siljansaari)",252,"Ruotsalainen romaani kuvaa sairaalloisen dosentti Sverker Randalin ja patruuna Erik Sanderin kohtaamista Harjun kartanossa. Tarina sijoittuu tunturimaisemiin ja käsittelee ihmisten välisiä suhteita, kutsumusta ja hengellisiä pohdintoja.","Runan 'Valkoliljan tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2913.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKOLILJAN TYTÄR\n\nKirj.\n\nRuna [Elisabeth Beskow]\n\n\nSuomentanut\n\nM.S.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Harjulla.\n  II. Tunturimaailmassa.\n III. Haaveilua.\n  IV. Hankkauksia.\n   V. Kohtaaminen.\n  VI. Vaakalaudalla.\n VII. Hyväksytty.\n\n\n\n\nI.\n\nHARJULLA.\n\n\n1.\n\nHarjun toisen kerroksen suuressa vierashuoneessa istui dosentti Sverker\nRandal avoimen akkunan ääressä olevassa lepotuolissa. Keveä, vanulla\nsisustettu silkkinen yönuttu oli auki raskaasti työskentelevän rinnan\nkohdalta, ja pehmeän, alaskäännetyn kauluksen alla oleva silkkinen\nkaulaliina oli höllässä solmussa ja liukunut syrjään.\n\nVarhaisen kevätaamun sarastus lankesi kalpeille älykkäille kasvoille ja\nsai nuo väsyneet silmät sulkeutumaan.\n\nHengenahdistus oli ollut vaikeaa koko yön, mutta nyt aamupuolella\nraskas hengitys helpotti ja yskä asettui. Helpotus tuntui kuvaamattoman\nhyvältä, sairas istui liikkumatta, nojaten pieluksiin, pelokkaana\nhäiritsemään tätä tavattoman tervetullutta lepoa.\n\nHuoneen ilma oli täynnä tupakansavua, sillä tupakoiminen oli ainoa\nkeino, joka tuotti lievitystä ahdistuskohtauksissa. Mutta nyt piippu\noli saanut sammua ja liukua kädestä ja oli huomaamatonna lattialla.\n\nSairaan takana olevan oven avasi hiljaa ja sulki yhtä hiljaa mies, joka\noli tullut sisään ja astui nyt niin hiljaisin askelin kuin mahdollista\nakkunan luo, missä lepotuoli oli.\n\nRandal kuuli hänen tulonsa, mutta viivytteli raskaiden silmäluomien\navaamista, kunnes hänen isäntänsä oli ehtinyt perille ja seisoi hänen\npuoleensa kumartuneena tuntien terveen ja voimakkaan miehen sääliä\nsairasta kohtaan.\n\nKasvot, joihin Randalin väsynyt katse suuntausi, olivat päivettyneet,\ntyynet ja voimakkaat.\n\n— Sinulla on ollut vaikea yö taasen, näemmä, sanoi Erik Sander, Harjun\npatruuna.\n\nHän oli vasta äskettäin tutustunut dosentti Randaliin. Noiden molempien\nmiesten välille oli heti syntynyt myötätunto, ja kun dosentti\nkansantajuistieteellisellä esitelmäkiertueellaan tuli Västanforsiin,\noli selvää, että hän tuli Erik Sanderin vieraaksi.\n\n— Se on ohi nyt, kuului lyhyt ja hengästynyt vastaus.\n\nRandal liikahdutti oikeaa kättään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt\nkohottaa sen tervehtiäkseen, oli hänen isäntänsä pannut sitkeän\ntyökätensä sen päälle.\n\n— Älä liikahda! Ymmärrän, että tarvitset olla aivan hiljaa. Se on\nhelpottanut nyt, eikö ole?\n\n— Tavallisesti helpottaa aina aamupuoleen.\n\n— Haluatko jotain syötävää?\n\n— En vielä, kiitos! Vain nukkua.\n\n— Enkö saa auttaa sinua vuoteeseen? kysyi Erik Sander katsahtaen\nkoskemattomaan vuoteeseen.\n\n— Et, silloin puuska uusiintuu.\n\nSander silitti kömpelön hellästi tarmokasta kättä, joka nyt oli\nvoimatonna lepotuolin käsinojalla.\n\n— Minun on sinua enemmän sääli kuin osaan sanoa.\n\nRandal avasi silmiään vähän enemmän ja loi toiseen ystävällisen\nkatseen, mikä kuitenkin näytti torjuvan säälittelyn.\n\n— Minulla on aikaa istua tukehtumassa nyt, läähätti hän hymyillen. Olen\nlopettanut lupaamani esitelmät.\n\n— Sinun ei olisi koskaan pitänyt suostua niiden pitämiseen. Puhuminen\non sinulle vahingollista.\n\n— Hyväksyithän sinä sen, mitä puhuin?\n\n— Enemmän kuin hyväksyin. Se oli sanomattoman mielenkiintoista. Sinä\nosaat tehdä tieteen jokapäiväisen elämän tajuttavaksi ja käytettäväksi.\nJa niin hauskaksi sitten! Sinua kuunteleminen tuotti iloa. Mutta sinua\nitseäsi puhuminen vahingoittaa!\n\n— Vielä mitä! läähätti Randal, henki virkeänä huolimatta ruumiin\nheikkoudesta.\n\n— En voinut olla ajattelematta, mikä herätysprofeetta sinusta voisi\ntulla, jos suuntaisit puheesi uskonnolliselle alalle, sanoi Erik Sander\nja katsoi uuteen ystäväänsä jonkinlaisella uteliaisuudella.\n\n— Se henki ei ole vuotanut minun ylitseni, vastasi dosentti hieman\nlyhyesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut keskustelua siihen aineeseen.\n\nHänestä pidettiin paljon puhujana, sillä hän oli tavattoman\nmonipuolisesti sivistynyt, hänellä oli selvä ja mallikelpoinen\nesitystapa, suurta suvaitsevaisuutta eri ajatussuuntiin nähden,\njopa niin suurta, ettei helposti voinut päästä selville siitä,\nmikä oli hänen omansa. Hänen personallisuutensa vaikutus oli\nvoimakas ja mielenkiintoinen ja ehdottomasti hyvä. Tieteellisissä\nja yleissivistävissä aineissa pidetyt esitelmät, jotka hän juuri\nVästanforsissa oli päättänyt, olivat erään kansanvalistusyhdistyksen\ntoimeenpanemat, yhdistyksen, joka piti itseään erikoisen onnellisena\nonnistuttuaan saamaan niin etevän kyvyn, kuin dosentti Randalin,\nmyötävaikutusta. Harjun patruuna Erik Sander oli samaisen yhdistyksen\njäsen ja asiamies kotiseudullaan, senvuoksi oli langennut luonnostaan,\nettä hän oli vastaanottanut Randalin vieraakseen kotiinsa tämän\nVästanforsissa oleskelun aikana, joka oleskelu oli pitentynyt joksikin\naikaa senvuoksi, ettei Sander tahtonut päästää mielenkiintoista\nvierastaan. He olivat molemmat iloiset tästä tilaisuudesta, jonka\nkuluessa he saivat syventää entisen pinnallisen tuttavuuden\nystävyydeksi.\n\n— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi Sander. Anna jokin merkki, kun haluat\naamiaista. Emmekö ole antaneet sinulle mitään soittokelloa?\n\n— Ei se ole tarpeen. Kunhan vain saan nyt nukkua, niin voin hyvin.\nSaatan tulla alas.\n\n— Sitä sinun ei pidä tehdä. Meillä on puhdistushommat talossa. Voit\nsaada vetoa tai pölyynnyt.\n\n— Sitten soitan tuota pianoa, kun herään.\n\n— Tee niin! Sanon, että he tuovat sinulle aamiaista, kun kuulevat\nsinun soittavan. Suonethan anteeksi puhdistushommat! Se on vain tuo\ntavallinen perjantaisiivous, jota vaimoni ei voi koskaan jättää\ntekemättä.\n\n— Ei minulla ole siitä mitään haittaa täällä. Kunhan minusta ei vain\nole liikaa vaivaa?\n\n— Ei toki. Ja jos olisikin, niin vaimoni pitäisi vain enemmän sinusta\nsen vuoksi, hän rakastaa puuhaa. Hyvää yötä nyt!\n\nJa Erik Sander jätti vieraansa, joka pian senjälkeen nukahti, istuen\ntuolissa.\n\n\n2\n\nVanha piano, jolla Anna Bentick oli soittanut asuessaan veljensä\nvieraana tässä samassa huoneessa, seisoi paikallaan. Se oli perinpohjin\nkorjattu ja siinä oli nyt kaunis ääni. Kun Randal muutaman tunnin\nhäiriintymättömän unen jälkeen heräsi virkistyneenä, nousi hän ylös,\njärjesti mitä välttämättömimpään pukeutumiseen kuului ja istuutui\nsitten pianon ääreen soittamaan.\n\nHän teki sen ilmoittaakseen, että oli nyt hereillä ja nälissään,\nmutta pian hän unohti soittavansa saadakseen aamiaisensa. Hän oli\nmusikaalinen, hänellä oli harvinaisen kaunis kosketus, vaikka ei\npaljon harjaantumista, ja hän soitti mielellään, etenkin itsekseen tai\njollekin harvalle, myötätuntoiselle kuulijalle. Suuremmassa seurassa\nhän ei soittanut koskaan, miten paljon häntä toisinaan pyydettiinkin.\nArveltiin hänen tekeytyvän erikoiseksi, olevan tyly, itsepäinen tai\noikullinen, ja sen hän tiesi, mutta siitä hän ei koskaan välittänyt.\n\nTunne, joka nyt täytti koko hänen olentonsa kestetyn\nhengenahdistuskohtauksen jälkeen, oli kuvaamattoman mieluinen ja se\npääsi ilmoille parhaiten soitossa. Hän ei tuntenut väsymystä eikä\nnälkää, hänen sielunsa kohosi sävelin sinikorkeuksiin, missä hän\nsaattoi _hengittää_.\n\nHän oli aivan unohtanut aamiaisen, jonka piti tulla hänen\npianonsoittonsa tuloksena.\n\nYht'äkkiä hänelle tuli tunne siitä, ettei hän ollut yksin huoneessa.\nHän kääntyi kädet vielä koskettimilla.\n\nTuolla sohvannurkassa istui joku, vaipuneena kuuntelemiseen.\n\n— Halloo! huudahti Randal hiljaa ja lakkasi soittamasta.\n\nSilloin olento nousi sohvannurkasta ja esille tuli nuori tyttö, jota\ndosentti ei muistanut ennen nähneensä.\n\nHän näytti hyvin nuorelta. Puolipitkät, tummat kiharat valuivat\nalas hänen harteilleen. Otsasta näkyi vain alaosa, ylemmän peitti\nkorea huivi, joka oli taitettu kulmiin ohimoilla laskeutuen alas\negyptiläiseen tapaan. Ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla olevat\nsilmät säteilivät ja tekivät sillä hetkellä keveästi verhottujen\naurinkojen vaikutuksen. Sävelet, joita hän juuri oli kuunnellut, olivat\nilmeisesti vanginneet hänen sielunsa eivätkä vielä oikein päästäneet\nsitä. Hieno, suora nenä oli hiukkasen ylöspäin pyrkivä ja se antoi\nkasvoille näppäryyden ilmeen, jota vielä lisäsi tavallisuudesta\npoikkeava kasvojen muoto. Suu oli kaunis, iloinen ja tuntehikas, leuka\njonkun verran tasapäinen ja päättäväinen ja iho lämpimän tummahko,\npuhdas ja kirkas. Olento oli sievä ja siinä oli penikkamaisen kömpelöä\nsuloutta.\n\nRandal jäi istumaan tuolilleen nuoren tytön tullessa häntä vastaan.\n\n— Hyvä Jumala, miten sinä osaat luoda! mutisi hän hiljaa itsekseen.\n\nTyttö kuuli, että hän sanoi jotain, mutta ei kuullut mitä, ja katsoi\nkysyvästi häneen. Randal ei kuitenkaan toistanut sanojaan, ja silloin\ntyttö alkoi selittää siellä oloansa.\n\n— Erik-eno sanoi, mennessään ulos aamulla, että toisimme aamiaista\ntänne kun kuulisimme soitettavan täällä. Fiken oli juuri tuomassa sitä\ntänne, mutta minä otin sen häneltä, kun tahdoin kuulla soittoa läheltä.\nMutta dosentti soitti niin, että unohdin kaiken. Nyt pelkään, että\nkahvi on kylmää ja munat samoin, menen hakemaan uutta.\n\nHän oli juuri aikeissa mennä, mutta Randal ehkäisi hänet.\n\n— Pidän paraiten viileästä ruuasta, sanoi hän ja meni pöydän luo, missä\ntarjotin oli.\n\nHän oli vielä yönutussa. Se laskeusi pehmeänä ja väljänä ja himmeän\nkiiltävänä hänen laihahkolle, mutta voimakkaalle vartalolleen aina\nhuopatohveleisiin jalkoihin saakka.\n\nHänen kulkiessaan toipuvan hidasta käyntiä lattian yli oli nuori tyttö\nlykännyt lepotuolin akkunan luota pöydän ääreen sohvan luo.\n\nRandal katsoi hymyillen ja ilmeisesti ihaillen hänen innokkaita\nkasvojaan.\n\n— Minua hävettää, hän sanoi.\n\n— Mikä sitten?\n\n— Antaa prinsessan palvella näin itseäni. Tyttö nauroi tarttuvaa\nnaurua, pöyhi tuolin pieluksia ja kehoitti istumaan.\n\nNyt oli niin, että Randal ei mielellään istunut tuskiensa tuolilla kun\nvoi tulla toimeen ilman sitä, mutta siitä hän ei ollut tietävinään,\nvaan teki tytölle mieliksi ja istuutui keskelle pieluksia, jotka olivat\nolleet tuskaisen yön äänettömiä todistajia. Hänen ritarillisuutensa\nkielsi häntä antamasta tytön suotta kuljettaa tuolia lattian yli.\n\nHän katsoi tyttöön.\n\n— Onko uhkarohkeaa pyytää saada tietää palvelevan prinsessani\nnimi? kysyi hän hengästyneellä, hiukan käheällä, mutta kuitenkin\nmiellyttävällä äänellään.\n\n— Minun nimeni on Sif, vastasi tämä kaataen Randalille maitoa lasiin.\n\n— Entä vielä? kysyi Randal nakuttaen munaa.\n\n— Sif Bentick.\n\n— Bentick? toisti Randal muistellen. Ehkäpä Allan Bentickin,\nmedisiinarin tytär.\n\n— Niin, hän on isäni. Tunteeko dosentti hänet?\n\n— En. Hän oli lähtenyt Upsalasta minun tullessani sinne nuorena\nylioppilaana, mutta hänen muistonsa eli siellä vielä. Tekeekö hän vielä\nkiepin noustessaan vuoteesta?\n\n— Oliko hänen tapansa tehdä niin? Se on hänen kaltaistaan.\n\n- Niin sanotaan.\n\nRandal katseli noita nuoria kasvoja.\n\n— Onko hänen tyttärensä hänen näköisensä?\n\n— Sekä on että ei ole, sanotaan. Vaikka minä nyt en tiedä mistä olen\ntuon erinäköisyyden saanut, sillä saan alituiseen kuulla, etten ole\nhituistakaan äitini näköinen.\n\nSif oli istuutunut sohvaan ollakseen saapuvilla ja tarjoamassa, ja hän\nistui nyt käsivarret pöydällä ja kädet yhteenliitettyinä ja katseli kun\nRandal söi.\n\n— Tahtooko teidän korkeutenne sitten olla äitinsä kaltainen?\n\n— Teidän korkeutenne! nauroi Sif. Sanokaa minua Sifiksi!\n\n— Sitä en voi, jos Sif sanoo minua dosentiksi.\n\n— No setä sitten, sanoi Sif luontevasti ja vastasi sitten Randalin\nkysymykseen.\n\n— En voi olla äitini kaltainen vaikka tahtoisinkin, sillä minun äitini\noli pyhimys, mutta sellainen minä en ole.\n\n— Oli?\n\n— Niin, minun äitini on kuollut. Se äiti, joka minulla nyt on, on\näitipuoleni. Hän on nyt poikien kanssa kulkutautisairaalassa; niissä\non tulirokko. Velipuoleni ovat minua paljon nuoremmat. Ulfin ja minun\nvälillä on viisi vuotta. Ja Alf on kahta vuotta Ulfia nuorempi. Olisin\nniin mielelläni ollut nyt isän kanssa ja pitänyt taloutta hänelle, se\nolisi ollut niin hauskaa, sillä en ole sitä koskaan ennen tehnyt.\n\n— Isän mielestäpä se ei olisi ehkä ollutkaan niin hauskaa, huomautti\nRandal.\n\n— Oo, olisin kyllä osannut, osaan kaikkea mitä tahdon. Mutta isällä on\nniin paljon työtä ja hän arveli, ettei hänellä ole aikaa pitää minusta\nvaaria. Ikäänkuin minusta tarvitsisi pitää vaaria!\n\nSverker Randal hymyili, ikäänkuin hän olisi luullut voivansa ymmärtää\nSifin isää.\n\n— Ja sitten prinsessa lähetettiin tänne olemaan tuhkimona? sanoi hän.\n\n— Niin. Kuljen tavallisesti lainassa täällä Västanforsin taloissa.\nÄidinisäni on täällä kirkkoherrana ja isänisäni tohtorina, vaikka hän\nei paranna enää ketään, sillä hän on tullut niin vanhaksi ja laiskaksi.\nBorgissakin asun myös toisinaan, täti Clareus on äidin paras ystävä;\näiti oli siellä kotiopettajattarena ennenkuin hän meni isän kanssa\nnaimisiin. Mutta parhaiten viihdyn täällä Erik-enon ja serkkujen luona.\nTulin tänne eilen illalla.\n\nHän nousi, kaatoi kahvia ja pani munalautasen syrjään. Yht'äkkiä hän\nnaurahti.\n\n— Liisa-täti mahtaa ihmetellä mihin minä olen joutunut! Hänellä ei ole\naavistustakaan siitä, että olen täällä. Tänään on siivous, nähkääs, ja\nminä autan. Sentähden minulla on huivi päässä. Mutta arvelen, ettei\nLiisa-täti kaipaa minua, olen varmaan eniten tiellä.\n\nHän tuntui vallan tyytyväiseltä siihen otaksumiseen ja istuutui\nuudelleen sohvaan katsellakseen miten potilas joi kahvia.\n\n— Setä söisi enemmän.\n\n— Liika syöminen ottaa henkeen.\n\n— Eikö ole hirveää kun ei voi hengittää? kysyi Sif yhtä äkillisellä\nkuin syvällä säälillä, ja hänen aurinkoiseen katseeseensa tuli varjoa.\n\n— Meneehän se, en ole vielä tukehtunut, vastasi Randal tyyneen\nkärsivälliseen tapaansa, joka ei koskaan tahtonut tietää säälistä.\n\nSifin silmät kostuivat, mutta hän ei sanonut mitään.\n\nKun Randal oli lopettanut aamiaisensa, nousi Sif ylös ottaakseen\ntarjottimen.\n\n— Ei, älkää nousko! sanoi Sif. Avaan niin hyvin oven kyynärpäälläni.\n\nMutta Randal ei välittänyt hänen estelyistään, vaan avasi oven hänelle\nja kumarsi syvään kiitokseksi. Sifin mennessä hänen ohitseen.\n\nSitten hän sulki oven ja katsoi ympärilleen huoneessa, ikäänkuin sen\nilmassa leijailisi jotain uutta ja valoisaa ja kaunista, jotain, jota\nSif oli tuonut mukanaan sisään ja jättänyt sinne.\n\n— Sif, mutisi Randal ikäänkuin olisi kuunnellut jotain uutta säveltä.\nSif Bentick!\n\nJa hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi nähnyt\nilmestyksen.\n\n\n\n\nII\n\nTUNTURIMAAILMASSA\n\n\n1.\n\nLappalais-majatalon sangen yksinkertaisessa huoneessa oli Allan\nBentick, vihellellen mielihyvästä, laittautumassa kuntoon pitkälle\ntunturiretkelle.\n\nHyttysverkkoa ei juuri vielä tarvinnut, mutta sen täytyi olla valmiina\ntarpeen varalle. Hän levitteli ja koetteli sitä ja huomasi erään\nkautsukki-hihnan puuttuvan.\n\n— Sif! huusi hän.\n\nViereisen huoneen ovi avattiin heti, ja Sif tuli sisään.\n\nMutta oliko tuo Sif?\n\nTohtori Bentick jäi seisomaan hyttysverkko kädessä ja tuijotti vain\ntuohon odottamattomaan ilmestykseen, joka oli tullut Sifiä kutsuttaessa.\n\nTuohan oli nuttuun ja leveisiin polvihousuihin puettu poika\nkapaloituine säärineen ja tunturikenkineen, reipas nuorukainenhan siinä\noviaukossa seisoi ja nauroi Sifin vallattominta naurua.\n\n— Mitä ihmettä tämä merkitsee?\n\n— Luuliko isä, että aioin kulkea hameissa Lapinmaan halki? Enkö ole\nmuhkea poikana?\n\n— Kuvitteletko minun tahtovan sinut mukaani tuollaiseksi laitettuna?\nMistä olet saanut tuon puvun?\n\n- Isältä itseltään. Antoihan isä minulle rahaa varustautumiseen.\n\n— Stenin tyttöjenhän piti auttaa sinua, ovatko he neuvoneet sinua\ntämmöiseen?\n\n— Ovat kyllä. He käyvät aina tunturiretkillään housuissa.\n\n— Minun olisi pitänyt käsittää, että sinä keksisit jotain tyhmyyksiä,\nkun ei äiti ollut kotona eikä voinut pitää sinua silmällä!\n\n— Torumisesta ei nyt ole mitään apua, rakas isä, sanoi Sif luontevasti.\nMuista, että minun nimeni on nyt Leif, ja että minä olen sinun vanhin\npoikasi. Leif on Sifin kaltainen nimi, niin että jos joskus sanot\nväärin, eivät ihmiset sitä huomaa. Kuinka...\n\nHän keskeytti, sillä isä tempasi yht'äkkiä lakin hänen päästään ja\ntuijotti siihen, ikäänkuin olisi keksinyt tulta hänen hiuksissaan.\n\n— _Missä_ sinun kiharasi ovat?\n\n— Ne olen antanut täällä olevalle pikku piialle, jotta hän saa joko\nmyydä ne tukankähertäjälle tai pitää irtotukkana itselleen, kun\ntahtoo olla hieno sunnuntaisin. Näes, päähäni pisti olla aivan pojan\nkaltainen, eikä pitkäkiharainen poika ole mistään kotoisin, sentähden\nleikkasin ne.\n\n- Vandaali! Mitä luulet västanforsilaisten sanovan, kun tulen kotiin\nsinun kanssasi ilman kiharoita?\n\n— Olisihan toki pahempaa, jos tulisit kotiin kiharat mukana, mutta\nilman minua. Muuten, tiedän yhden, joka tulee iloiseksi, ja se on\nisoäiti. Hänestä ne aina ovat olleet maailmalliset.\n\n— Luuletko äidinkin tulevan iloiseksi? kysyi isä pahaa ennustavana.\n\n— Hän on kylliksi viisas osatakseen laskea, että ne tulevat kasvamaan\nuudelleen, niin että älä itke niitä, rakas isä!\n\nJa poika kietoi hyvin tyttömäiseen tapaan käsivartensa isän kaulan\nympäri, hymyili ja hyväili.\n\n— Mielistelevä marakatti! murisi tämä.\n\n— En voi antaa sinun maleksia ympäri pojaksi pukeutuneena. Ajattele,\njos tapaamme oikeita pojannaskaleita ja heidän päähänsä pistää ruveta\nsinun tovereiksesi!\n\n— Se olisi mukavaa!\n\n— Sinä pahankurinen!\n\nMutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut\nlähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä,\nja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.\n\n— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun\npitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.\n\n— Sen lupaan.\n\n— Eikä mitään — tyhmiä kujeita!\n\n— Ei, sukkelia vain.\n\nAllan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin\nse osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä\nsuuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui\nhuoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei\nonnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.\n\n\n2.\n\nIlma oli väreilevää, aurinkoista ja raikasta tunturilla.\n\nAllan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli.\nKädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa,\nnauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput\nseisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä\ntäällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.\n\n— Oletko väsynyt? kysyi Allan.\n\n— En! Täällä voisin kulkea sata vuotta väsymättä. Ja Sif alkoi laulaa.\nHänellä oli kaunis, hopeankirkas ääni, ja hänen isänsä kuunteli häntä\naina jonkinlaisella hartaudella.\n\nSif oli vallattoman iloinen tänään, niin vapaa ja niin vaihdoksissa\npojanpuvussaan, että hän osui laulamaan jotain renkutusta.\n\n— Hiljaa!\n\nSe tuli niin odottamatta ja tylysti isältä, että Sif pysähtyi keskellä\ntahtia ja katsoi isään aivan ihmeissään.\n\n- Sinä et saa koskaan laulaa roskaa, muista se!\n\nOli niin harvinaista, että isä puhui äreästi hänelle, siksi Sif\nällistyi eikä osannut sanoa mitään.\n\n— Sinä tiedät keltä olet perinyt äänesi. En voi kärsiä, että häpäiset\nsitä.\n\nNiin, Sif tiesi perineensä äänensä pyhimysmäiseltä äidiltään ja että\nisä senvuoksi oli niin tarkka siitä, mitä hän lauloi. Mutta hänen\nmielestään siinä, mitä hän oli laulanut, ei ollut mitään pahaa, jonka\nvuoksi isän olisi tarvinnut keskeyttää hänet niin jyrkästi. Eikö hän\nsitte koskaan saisi laulaa muuta kuin virsiä ja lauluja? ajatteli hän\nsuuttuneena.\n\nMurjottaen ääneti hän jättäytyi joitakuita askelia isästä jäljelle, hän\nei tahtonut kulkea hänen rinnallaan kun hän oli noin kohtuuton.\n\nAllankin oli tullut hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän oli pahoillaan\noltuaan tyly Sifille, mutta hän ei saattanut — kuten oli sanonut\n— kärsiä Sifin häpäisevän tuota puhdasta, suloista ääntä, ainoata\näidinperintöään.\n\nMuutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo\nvallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään,\nhiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä\nvastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif\nei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen\näitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif\nselviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa\nperille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä\nvastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut\nmyöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.\n\nAllan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen\nviereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.\n\nSilloin hän katsoi Sifiin ja kohtasi hellän katseen tämän silmissä.\n\n— Älä ole vihainen minulle, isä!\n\nAllanin käsi tarttui heti lujemmin hänen käteensä.\n\n— En olekaan enää, vastasi Allan sydämellisesti.\n\n— Se on hyvä!\n\nJa Sif painoi hyväilevästi poskensa Allanin karkeaan takinhihaan.\n\n— Toivon etten olisi perinyt tuota ääntä, sanoi hän sitten.\n\n— Miksi niin?\n\n— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi\nsellaista, jota äitini ei olisi laulanut.\n\n— Haluttaako sinua sitten usein laulaa tuollaista?\n\n— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja\nsilloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se\nkoskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.\n\nAllanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla\ntuulella ollessaan.\n\nMutta sitte hän nauroi.\n\n— Onko sinusta tällainen poikien tapaista? Sif tähyili ympärilleen.\n\n— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän\nunohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua\nettä poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua\nmuutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?\n\n— Onhan kai sattunut niin... Mutta hän on vain lapsi eikä vielä\nnuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.\n\nTässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon\nrisukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti\nvihaisena ja pelästyneenä.\n\n— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan\npoikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja\nkivien välisiin sammaliin.\n\n— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä\nluule niin?\n\n— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena\nkuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman\neteen pelastaakseen poikaset.\n\n— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä\nsille jotain oikein hyvää!\n\n— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja\nmenemme tiehemme, sanoi Allan.\n\nHe tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta\npienestä tapahtumasta.\n\nTunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia\nyhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain\ntutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin.\nRuokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin\npäivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea\nlyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka\nse itse loihtii esiin.\n\n\n3.\n\n— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata,\nettä minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.\n\nHänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat\nmelkein yhtä kujeilevat.\n\nIsä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat\ntavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja\nolivat ihastuneita miesseuraan.\n\n— He ovat kaikki kolme rakastuneita meihin, nauroi Sif ihastuneena.\nMutta minä lyön kyllä sinut laudalta, saatpas nähdä.\n\nJa Sif nauroi hillittömästi.\n\n— Älä vain särje kenenkään sydäntä, sinä hupakko! hymyili isä.\n\nHän oli melkein yhtä huvitettu kuin Sif. Leikkihän oli niin\ntäydellisesti viatonta ja vaaratonta hänen lemmikilleen.\n\nMutta jo samana päivänä he saivat lisää seuraa, joka ei Allanista ollut\nyhtä vaaratonta. Matkailijatuvassa, johon he tulivat illalla ja jossa\nhe aikoivat viettää yön, oli ennen heitä pari ylioppilasta.\n\nMatkailijatupa oli pieni ja siinä oli vain kaksi huonetta. Tietysti\nherrat makaisivat toisessa ja naiset toisessa, ja jos Sif tahtoi jatkaa\nosansa näyttelemistä, täytyi hänen kuulua herroihin. Hänen täytyi\nkäyttää kaiken valtansa isään estääkseen tätä ilmaisemasta asian oikeaa\nlaitaa.\n\n— Mitä se haittaa, jos nukun samassa huoneessa teidän kanssanne?\nEmmehän riisuudu.\n\nHän osasi olla sitkeä, kun hän tahtoi jotain, ja Allanin täytyi antaa\nmyöten.\n\nSe kävi oikein hyvin. Sifillä oli hauskaa ja hän näytteli poikaa\noivallisesti, niin ettei kukaan epäillyt mitään.\n\nKaikki, joita tapaa sydänmailla, tulevat heti ystäviksi ja tovereiksi.\nMolempia ylioppilaita ei voinut väistää enempää kuin noita kolmea\ntyttöäkään. Koska kaikilla oli sama matka, sukeusi heistä lukuisa ja\nhauska seurue.\n\nLeifistä tuli kaikkien suosikki. Tytöt pitivät hänestä hänen ilmeisen\nmiellyttämishalunsa ja monien hupaisten päähänpistojensa vuoksi.\nYlioppilaat pitivät hänestä hänen tyttömäisen kauneutensa tähden, joka\nloi jotain erikoisen puoleensa vetävää hänen hilpeään raikkauteensa.\nHe nimittivät häntä Apolloksi ja kohtelivat häntä tuttavallisesta\ntoverillisuudesta huolimatta tiedottoman ritarillisesti.\n\nToisinaan saattoi kyllä sattua vähän pulmallisia tilanteita, mutta\nSif selviytyi aina niin näppärästi, että hänen isänsä alkoi pian\nrauhoittua. Hän huomasi, ettei Sif, iloisesta vallattomuudestaan\nhuolimatta, menisi liian pitkälle tai tekisi mitään naisellisuudelleen\nsopimatonta. Hän saattoi luottaa hänen tahdikkuuteensa, ja se keksintö\nteki hänet iloiseksi. Hän on äitinsä tytär eikä vain kujeellisen\nisänsä, ajatteli Allan tyytyväisenä.\n\n\n4.\n\nTuttavallisuus kasvaa nopeasti tunturilla hupaisten elämyksien ja\nvapaan seurustelun ohella.\n\nToinen ylioppilaista, Åke Boson, tuli ensi päivästä kolmanneksi\npieneen joukkueeseen, jonka Leif Bentick ja nuorin noista kolmesta\nsulottaresta, Majken, olivat muodostaneet. Ei voinut päästä oikein\nselville tuon hilpeän, nuorekkaan triumviraatin keskinäisistä suhteista.\n\n— Kilpailetko sinä ja Boson Majkenista vai Majken ja hänkö sinusta,\nvaiko sinä ja Majken Åkesta? kysyi Allan Bentick Sifiltä, seurattuaan\npari päivää huvitettuna noita kolmea, jotka alituiseen olivat yhdessä.\n\n— Jospa tosiaankaan tietäisin, nauroi Sif, mutta kyllä teen parastani\nlyödäkseni hänet laudalta Majkenin taholla. On hauskaa kiusoittaa tuota\nitserakasta maskuliinisukua.\n\n— Åke Boson ei minusta näytä juuri kiusoittuneelta, huomautti Allan.\n\nOli lämmin päivä. Tunturiretkeilijät hikoilivat sääskenverkoissaan\nmutta eivät kuitenkaan voineet, olla ilman niitä, sillä sääsket\nkihisivät pilventapaisina heidän ympärillään.\n\n— Mitä arvelette uimisesta? huudahti Åke yhtäkkiä.\n\nHänen esityksensä saavutti vastakaikua kaikissa.\n\nHe olivat kauan aikaa kulkeneet joen vartta, joka kuitenkin tähän\nsaakka oli ollut liian virtava uintia varten, mutta nyt he vihdoinkin\nolivat tulleet suvantopaikkaan. Siinä ei ollut pitkältä tyyntä vettä,\npieni syvänne vain eräässä mutkassa.\n\nSovittiin että herrat uisivat ensin kokeakseen, ettei virta ollut liian\nvoimakas naisille. Ellei se olisi, uisivat tytöt sitten.\n\nAllan vilkasi surullisen lystikkäästi Sifiin.\n\nTytöt olivat menneet rannalta poispäin ja hävinneet erään kummun taa,\nja ylioppilaat alkoivat kiskoa yltään vaatteita, aavistamatta mitään\njuonta. Sif-parka ikävöi sanomattomasti virkistävää uintia, mutta ei\nsaanut kuulua seurueen kumpaankaan puoleen, eikä hän voinut löytää\nmitään omaa uintipaikkaa, virta oli yhtä lohduttoman vuolas ylä- ja\nalapuolella, niin kauas kuin sen kulkua saattoi nähdä.\n\n-- No, Apollo, etkö aio huuhtoa jumalallisia jäseniäsi? Mitä\nsinä vitkastelet? kysyi Åke, joka jo oli ehtinyt niin pitkälle\nriisuutumisessaan, että tuo huvitettu katse, jolla Bentick oli\nkatsellut tytärtään, kävi käskeväksi.\n\n— Sinä et saa uida, Leif, saat niin paljon reumatismia talvella.\nTämä vesi on liian kylmää sinulle. Mene sinä tuonne pitämään seuraa\nnaisille! sanoi hän.\n\nSif tuijotti häneen. Olisihan hän toki voinut olla valehtelematta\nhänelle reumatismia! Mutta hänen ei auttanut muuta kuin totella ja\nmennä tiehensä.\n\n— Hän taistelee uljaasti kiusausta vastaan, mutta se mahtaa ottaa\nkovalle, eihän hän uskalla kääntyäkään. Hei, Apollo! huusi toinen\nylioppilas. Mutta Apollo ei ollut kuulevinaan.\n\n— Häntä on sääli, eihän hänellä toki ole reumatismia? sanoi Åke hieman\nnuhtelevalla äänellä ja katsoi ihmetellen tohtoriin.\n\nTämä oli mieluummin vastaamatta, hän oli juuri riisuutunut ja pujahti\nkylmään koskeen, ihastuksissaan saada hiukan väristä kesken kuumuuden.\nHäntä kyllä säälitti hiukan Sif, joka ei saanut uida, mutta samalla hän\narveli, että saattoi olla hyväksi, kun hän sai vähän kärsiä kujeestaan.\n\nKesti aika kauan, ennenkun Sif sai hyvän tuulensa takaisin senjälkeen\nkun hänen oli pitänyt kieltäytyä uinnista. Majkenin ihmettelyn ja\nilkkumisen sekainen sääli ei tehnyt kestettyä kieltäymistä keveämmäksi\nkantaa.\n\nÅke oli armeliaampi.\n\n— Oli turhaa isältäsi, sanoi hän, heidän kolmen tavallisuuden mukaan\nmuodostaessa etujoukon. Eihän jumalilla ole koskaan reumatismia —\nreumaatillinen Apollo, se on uskomatonta! Ensi kerran kun tulemme\nsuvantopaikkaan, niin jäämme, sinä ja minä, jälelle ja uimme varkain.\n\n— En tee koskaan mitään isän selän takana, selitti Sif ylpeästi ja teki\nvälttämättömyydestä hyveen.\n\n— Kysymyksessähän on vain pikku seikka. Ethän tee kellenkään ihmiselle\nmitään pahaa uimisella etkä itsellesikään.\n\n— Salakähmäisyys on alhaista eikä sinulla ole mitään karaktääriä kun\nvoit ehdotella sellaista, selitti Sif ylimielisesti.\n\nÅke suuttui.\n\n— No kulje sitten ja hikoile tarpeeksesi, mutta olekin kohtuullisen\nilkeällä tuulella, koska teet sen vapaaehtoisesti!\n\nHän pyörähti kantapäällään ja odotti lähinnä seuraavaa joukkuetta,\njättäen Majkenin häiritsemättä Apollon omistajaksi.\n\nMutta pian ilmaisi Leifin tarttuvan iloinen nauru, että hyvä tuuli oli\npalannut, ja silloin Åke oli pian Majkenin toisella puolella täydessä\nsanasodassa Leifin kanssa, jolla aina oli vastaus valmiina, mutta\nharvoin sellainen, jota oli odottanut.\n\n\n5.\n\nTunturimatkailijat alkoivat tulla alas asutummille seuduille, olivatpa\nkulkeneet kappaleen rautatielläkin ja toisen autolla, mutta olivat\nvielä kaukana siltä asemalta, jonne Allan ja Sif olivat lähettäneet\ntavaransa vastaan.\n\nMuuanna päivänä saapui tuo vaeltava joukkue, joka yhä\nuskollisesti pysytteli yhdessä, erääseen pieneen alkuperäiseen\ntunturipysähdyspaikkaan, joka kuitenkin oli ylellinen niiden\nmatkailijatupien ja lappalaiskotien rinnalla, jotka olivat olleet\nheidän suojanaan tunturiretkeilyllä. Tämä pieni paikka oli\nkarjalaidunmaja ja voi kehua vakinaisista vieraistakin.\n\nTäällä oli oikeita sänkyjä lakanoineen.\n\nTohtori Bentick ja hänen luultu poikansa saivat eri huoneen itselleen\naivan suurenmoisesti. He eivät ujoilleet toisiaan enempää kuin\nvälttämätöntä oli. He olivat ottaneet huoneen haltuunsa ja vuorotellen\nnauttineet perinpohjaisesta pesusta ja lepäsivät nyt vuoteille\nheittäyneinä, Allanilla sikaari suussa.\n\nSif sai kuitenkin pian tarpeekseen levosta. Nyt häntä halutti ulos\ntarkastelemaan.\n\n— Kun täällä ei vain olisi ketään, joka tuntisi meidät! sanoi hän.\nSilloin minun pitäisi paneutua sairaaksi, sillä olisi harmillista nyt\nkolmen viikon onnistuneen valepuvun jälkeen joutua ilmi. Minun täytyy\nehtiä kosia Majkenia, ennenkun hän saa aavistustakaan siitä, että se\non vain hullutusta. Tulee olemaan hupaista saada rukkaset ja näytellä\nepätoivoista.\n\n— Entäpä jos saat myönteisen vastauksen.\n\n— Se olisi pahempaa! Mutta sitä en saa. Eihän hän voi ottaa minua toden\nkannalta, olenhan minä vain poika, joka en vielä voi elättää vaimoa,\nsenhän hänen pitäisi voida nähdä minusta.\n\nViheltäen ja huoletonna Sif lähti huoneesta mennäkseen tutkimusretkelle.\n\nHän meni pihan yli ulos portista ja oli heti jylhällä tunturilla.\n\nYhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki\neteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.\n\nYhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi\npuolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla\nistui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.\n\nSif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen\nensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.\n\nRandal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin,\nja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta\nei uskonut silmiään.\n\nSif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut\nlähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti\nluottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.\n\n— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan\nminä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena\nolen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka\neivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen.\nKiltti setä, _lupaa_ olla ilmaisematta minua!\n\nNuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja\nlähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.\n\n— Mitä kujetta se on? kysyi tämä ja tervehti Sifiä kädestä.\n\n— Isä on siinä mukana. Olemme juuri pari tuntia sitten tulleet tänne\nkoko joukko. _Lupaa_ olla ilmaisematta minua! Muutoin pitää minun\nruveta sairaaksi.\n\n— En ilmaise mitään, lupasi Randal.\n\nHe istuivat nyt kumpikin koivunrungolla ja katsoivat vilkkaan\nmielenkiintoisina toisiinsa, iloisina tästä kohtaamisesta.\n\n— Mitä setä tekee täällä?\n\n— _Hengitän._\n\n— Käykö se hyvin? kysyi Sif hellätuntoisesti, mikä vaikutti niin\npuoleensavetävästi hänen reippautensa ohella.\n\n— Olen aina toinen ihminen tunturilla.\n\n— Miksi ei setä sitten aina ole tunturilla?\n\n— Ihminen hengittää elääkseen, mutta ei elä vain hengittääkseen.\n\n— Niin, mutta setä voisi kai hankkia itselleen jotain työtä\ntunturiseudussa.\n\nRandal hymyili.\n\n— Työtä ei vaihdeta kuten vaatteita.\n\nTämä vei itsestään ajatuksen Sifin omaan vaatetukseen.\n\n- Mitä setä pitää minusta poikana? kysyi Sif mielenkiintoisena ja\nilmeisesti odottaen mairittelevaa vastausta.\n\n— Pidän enemmän Sifistä kuin Leifistä.\n\n— Miksi niin?\n\n— Pidän enemmän siitä joka on sitä miltä näyttää, kuin mikä näyttää\nsiltä mitä ei ole.\n\n— Mutta minä _olen_ enemmän poika kuin tyttö, vakuutti Sif. Oli\nerehdys, että sain tytön ruumiin kulkeakseni.\n\n— Kuka on syypää siihen erehdykseen?\n\n— En ainakaan itse voi sille mitään.\n\n— Ei suinkaan se ole vanhempiesikaan syy?\n\n— E-ei, myönsi Sif.\n\n— Kenen sitten erehdys on?\n\n— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi\nSif nauraen.\n\nVaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui\nhän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti,\nettä se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle\näänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui\npuhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja\nkallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen\nsaadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.\n\n— Vai niin! Tahdoin kunnioittaa Sifiä ottamalla sen todeksi, sanoi hän.\n\n— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko\nsiihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut\nterveemmäksi?\n\nRandal nauroi viimeiselle otaksumiselle.\n\n— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut\nhengenahdistuksen kärsittäväkseni.\n\nSif katsoi häneen sekä huvitetuin että osaaottavin katsein.\n\n— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan,\nhuomautti hän miettivästi.\n\n— Se pitää kyllä huolen siitä, että minun täytyy välittää siitä.\n\n— Mutta setä ei tee mitään sen hyväksi, vaan päinvastoin.\n\n— Olenhan täällä tunturilla senvuoksi.\n\n— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen\non isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo\nesitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon\nkaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.\n\n— Mutta jos tunnen sen kutsumuksekseni?\n\nHän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli\njonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.\n\n— Voi, jospa sentään olisin mies! virkahti hän.\n\n— Miksi niin? kysyi Randal, äänessä tahdotonta vastustusta.\n\n— Voidakseni tuntea olevani kutsuttu suorittamaan jotain suurta.\n\n— Naisen kutsumus on vähintään yhtä suuri kuin miehen — ellei suurempi,\nsanoi hän vakuuttavasti.\n\n— Niin, tiedän tuon, sanoi Sif kärsimättömästi. Mennä naimisiin ja\nsaada lapsia. Mutta se on niin rajoitettua. Tahtoisin pitää sytyttäviä\npuheita, saada joukot nousemaan.\n\nHänen silmänsä loistivat ihastuneina.\n\n— Mihin? kysyi Randal hymyillen.\n\n— Suurtöihin.\n\nRandal pudisti päätään.\n\n— Joukkojen suurteot ovat aina hävittäviä kuten hirmumyrskyn.\nPysyväinen suuri tapahtuu hiljaa ja ääneti.\n\nNytkin sytyttivät hänen yksinkertaiset ja tyynet sanansa Sifin, hän\ntunsi niiden avartavan itseään ja tunsi ylpeäksi itsensä siitä, että\nRandal välitti puhua näin hänen kanssaan.\n\nHän istui ja katseli Randalia, ikäänkuin olisi punninnut häntä. Tämä\nhuomasi sen.\n\n— No, kysyi hän hymyillen. Mitä sinä istut ja ihmettelet? Mitä\nkummallista minussa on?\n\n— Ei mitään kummallista. Ihmettelen vain mitä setä sanoo luennoissaan.\n\n— Siinäpä sitä ollaan.\n\n— Minun olisi pitänyt tulla? kuuntelemaan silloin Västanforsissa,\nmutta enhän tuntenut setää vielä silloin, ja esitelmät ovat yleensä\nsietämättömän ikäviä minun mielestäni. En saata koskaan kuunnella yhtä\nmittaa, ja sitten kadotan langan enkä saa mitään selvää enää. Niin käy\nkirkossakin. Eihän setä pidä saarnoja?\n\n— En.\n\n- Mistä setä sitten puhuu?\n\n— Oikeastaan tahdon saada ihmisiä ajattelemaan. Itseään ja maailmaa,\nmissä he elävät.\n\n— Kyllä kai ihmiset itsestäänkin ajattelevat, tokko heille tarvitsee\nsitä opettaa.\n\n— On eroa ajattelemisen ja ajattelemisen välillä.\n\n— Miten setä sitten ajattelee?\n\n— Lähden siitä mitä tiedän, päästäkseni sitten vähitellen sen perille\nmitä en vielä tiedä. Ja minun opetukseni pyrkii siihen, että saisin\nmuitakin opetetuksi tekemään samoin. Kun luennoin ylioppilaille\nesimerkiksi, teen mielelläni niin, että otan yhden lahjakkaimmista ja\nkeskustelen hänen kanssaan ja saan siten esille asian kysymyksin ja\nvastauksin ja luonnollisin johtopäätöksin.\n\n— Tekikö setä samoin Västanforsissakin?\n\n— En. Siellä puhuin yksin.\n\n— Siksipä hengenahdistus tuli, eikö tullutkin? Sille on varmaankin\nparempi tuo toinen tapa kysymyksin ja vastauksin, sillä silloin setä\nsaa hengittää välillä.\n\n— Niin kai se on. Sinä olet käytännöllinen! Mutta ei puheiden\npitäminenkään vahingoita minua. Se on alussa hankalaa, mutta käy\nparemmin, kun pääsen vauhtiin, etenkin se käy hyvin, kun aine huvittaa\nminua niin, että unohdan ajatella ääntäni. Ääneen lukemista sitä\nvastoin en ollenkaan siedä. Silloin ääni salpautuu, sillä silloin en\nvoi hengittää juuri niinkuin tahdon kuten puhuessani.\n\n— Miten pulmallinen tuo hengenahdistus mahtaakaan olla! sanoi Sif.\n\n— Niin, pulmallinen se kyllä on.\n\n— Setä koettaisi tuota samaa tapaa minun suhteeni kuin ylioppilaiden!\nOpeta minua ajattelemaan! Pyysi Sif mielenkiinnolla.\n\nEhdotus huvitti Randalia, mutta ennenkun siitä ehti tulla mitään,\ntulivat Åke Boson ja Majken, minkävuoksi ajatteluharjoituksen asemasta\ntuli esittely ja yleistä puhelua, hauskaa kyllä, mutta ei tuota\nerikoista hauskuutta, jota Randal ja Sif olivat odottaneet itselleen\naiotusta filosofiaopetuksesta.\n\n\n6.\n\nAllan Bentick istui huoneessaan tunturimajassa ja tuprutti kuin\nsavupiippu karkottaakseen sääskiä, jotta saisi rauhassa kirjoittaa\nvaimolleen. Hän kuvaili paraillaan Sifin kujetta, ja hymy väikkyi hänen\nhuulillaan. Hän kirjoitti hauskasti ja tiesi sille pantavan täyden\narvon.\n\nKaksi päivää hän ja hänen seurueensa olivat olleet pienessä\ntunturimajassa ja tyytyneet pikku retkeilyihin ympäröiville\ntuntureille. Randal oli lyöttäytynyt heidän joukkoonsa ja oli arvokas\nlisä, kaikkien kunnioittama.\n\nOvi avattiin, ja Sif tuli sisään hyppien. Hän heittäysi nauraen\npitkäkseen vuoteelleen.\n\n— Mitä sinä nyt olet hullutellut? kysyi isä odottavana ja otti sikaarin\nsuustaan.\n\n— Olen tunnustanut rakkauteni Majkenille ja tehnyt hänet onnelliseksi\nsuutelemalla häntä, kuiskasi Sif ja katsoi säteilevin, veitikkamaisen\nraikkain silmin isäänsä.\n\n— Sinä höpiset! sanoi tämä.\n\n— Se on ihan totta. Hän oli niin innoissaan ja ihastunut. Se oli\nvarmaankin ensimäinen rakkaudentunnustus, mikä hänelle on tapahtunut.\n\n— Olehan kohtuullisen ylimielinen! Se oli kai sinullakin ensimäinen!\n\n— Ensimäinen jonka _tein_, niin kyllä. Olenhan saattanut vastaanottaa\nmonta sinun tietämättäsi.\n\n— Oletko?\n\nSif nauroi salaperäisesti.\n\n— Sitäpä en kerro.\n\n— No, kerro edelleen Majkenista.\n\n— Näes, pahinta on, etten oikein tiedä, olemmeko me kihloissa vai\nemmekö. Eikä hänkään kai tienne sitä. Rakastunut minuun hän ei\ntietenkään voi todella olla mutta hänen mielestään on hauskaa kun\nhänellä on ihailija.\n\n— Näyt tietävän minkälaista se on! sanoi isä kuivasti.\n\nSif nyökkäsi vapaasti.\n\n— Minä tunnen naisen, sanoi hän maailmanpilkkaajan äänellä. Narri se,\njoka panee luottamuksensa häneen!\n\n— No, mitä aiot nyt tehdä valtauksellasi?\n\n— Polkea häntä hellästi jalalle pöydän alla — toivon vaan ettei hänellä\nole liikavarpaita ja ettei hän parkaise! — suudella häntä salassa, kun\nsaan tilaisuuden, »make love», kuten englantilainen sanoo.\n\n— Entä sitten?\n\n— Sitä en tiedä. Mutta luulisin hauskinta olevan sopia yhtymisestä\nSkansenilla jonain syysiltana ja saapua sinne tytön vaatteissa.\n\n— Silloin pyydän minä saada seisoa piilossa puiden varjossa, nauroi\nAllan.\n\n— Sen saat. Ihmettelen miten hän ottaa sen. Tulemmeko jälkeenpäin\nystäviksi vai verivihollisiksi?\n\n— Hän tulee ystäväksesi, jos hänessä on huumoria, muutoin hän tulee\ninhoamaan sinua, koska olet saattanut hänet naurunalaiseksi.\n\nSif mietti hetken.\n\n— Hän suuttuu kyllä, päätti hän sitten, sillä hänellä ei ole\nminkäänlaista arvostelukykyä.\n\n— Senkötähden kun hän pitää sinusta?\n\n— Ei, senhän pitäisi olla todisteena siitä, että hänellä on\narvostelukykyä. Ei, mutta hän ei voi sietää setä Randalia. Tämä on\nhänen mielestään itserakas ja ylpeilee terävällä päällään. Voitko\najatella jotain niin typerää? Suutuin niin kun hän sanoi sen, että\nolin eksyä roolistani. Hän on kateellinen setä Randalille hänen hyvän\npäänsä lähden, senvuoksi ettei hänellä itsellään ole sellaista. Eikä\nhän voi sietää, että setä Randalin puheessa on aina jotain pontta\nsentähden että hänen omassa puheessaan ei ole koskaan mitään, vaikka\nhän herkeämättä löpisee.\n\n— Onko hän ainoa joka löpisee?\n\nSifin silmät välähtivät vastineeksi pistopuheeseen.\n\n— Kidutuskaan ei purista minulta enää sanaakaan! selitti hän ja puristi\nhuulensa yhteen.\n\n— Se on hyvä, niin saan rauhassa kirjoittaa. Allan kirjoitti muutamia\nminuutteja häiritsemättä.\n\nSifin lojuessa päättäväisen äänettömänä.\n\n— Kirjoitatko äidille?\n\nAllan katsahti hämmästyneenä.\n\n— Mikä on osoittautunut kidutusta voimakkaammaksi ja puristanut esille\ntuon kysymyksen?\n\n— Uteliaisuus, vastasi Sif uhmaavasti, hyvin tietäen minkälaista\nvoitonriemua hän tuotti isälle.\n\nAllan taputti hiljaa käsiään.\n\n— Hyvä!\n\n— Onko se äidille?\n\n— On.\n\n— Minustako?\n\n— Niin.\n\n— Ja Majkenista?\n\n— Niin. Saamme kyllä toria kumpikin, kun tulemme kotiin, sanoi hän. Ja\npahinta on, että en osaa puolustaa itseäni, sillä omatuntoni ei ole\noikein rauhallinen.\n\nSif levitti silmänsä selälleen.\n\n— Mikä _sinua_ sitte vaivaa? virkkoi hän ihastuneena.\n\n— Annan liian paljon myöten sinun päähänpistoillesi.\n\n— Sekö vain? Sehän on parasta mitä voit tehdä. Eihän siitä kukaan\npahene, sanoi Sif huolettomasti.\n\n\n7.\n\n— Mutta isä, tottahan saan?\n\nSif katsoi puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuneesti isäänsä.\n\n— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden\nnulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että\nhän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa\nomaa heikkouttaan vastaan.\n\n— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin\nkuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan\njoutumasta.\n\nMutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin\nepätoivoiseksi.\n\n— Poikana et mitenkään saa jäädä tänne ilman minua, sanoi hän.\n\n— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni\nilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.\n\nTämä katsoi häneen.\n\n— Tahdotko ilmaista sitte salaisuutesi?\n\nSif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka\nkirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.\n\n— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme,\nilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja\nsitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?\n\nHän tuli taasen mietiskeleväksi ja rukoilevaksi.\n\nMutta isä ei tahtonut luvata mitään.\n\n— Odotahan kunnes näet, miten he ottavat paljastuksesi. He eivät ehkä\nhaluakaan sinua mukaansa sitten. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että\novat tulleet petkutetuiksi.\n\n— Jos he eivät tahdo olla minun kanssani, niin voinhan kai jäädä setä\nRandalin kanssa.\n\n— Ei, sitä _et_ voi.\n\nSifin silmät suurenivat. — Miksi en? Isä katsoi häneen tutkivin\nkatsein. Oliko hän todella niin naivi, vai teeskentelikö hän?\n\n— Oletko sinä kuusitoista- vai kuusivuotias? kysyi hän vain.\n\nSif ymmärsi hänet ja vastasi hieman irvistäen.\n\n— En välitä yhtä vähää tuosta idioottimaisesta sovinnaisuudesta.\n\n— Mutta _minä_ välitän, vastasi Allan niin terävästi, että se sai Sifin\nkatsomaan häneen ihmetellen ja nuhtelevasti.\n\n— Mutta isä?\n\n— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa,\njos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi\nBentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta\nkäsityksestä.\n\nHän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif\npunastui, mutta suoristausi samalla.\n\n— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi\nhän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.\n\n\n8.\n\n— Onko jotain hullusti tänään?\n\nRandal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas\nkävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä\nseurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan\nsilloin kun ei ketään muita ollut läsnä.\n\n— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun\nhän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.\n\nRandal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut\nlämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta\nliian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli\ntyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen\nihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.\n\nHe olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset\nnäkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta\ntänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä\nRandaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että\nse vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.\n\n— Onko jotain hullusti tänään?\n\n— Tuntuu vihaksi pistävältä, kun pitää lähteä tunturilta! vastasi Sif.\n\nHän oli ottanut lakin päästään. Paksu, tumma tukka oli tuuheina\nkiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain\ntyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo\nvapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi,\nkuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää\nmaailma, johon hän sopi niin hyvin.\n\n— Välttämättömyys on kova, tunnusti hän.\n\n— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan,\nmurisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.\n\n— En ihmettele yhtään, että hän haluaa saada poikansa mukaansa.\n\n— On sietämätöntä olla tyttö, virkkoi Sif.\n\n— Syy on tässä tapauksessa ehkä pikemmin siinä, ettet ole tyttö.\n\n— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka\ntulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.\n\n— Tyhmyys on viimeistä, mistä Allan Bentickiä voi syyttää.\n\n— En tarkoita yleensä, oikaisi Sif, vain tässä tapauksessa.\n\n— Minun mielestäni hän on hyvin viisas juuri tässä tapauksessa.\n\nSif heitti häneen taisteluhaluisen katseen.\n\n— Miksi niin?\n\n— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla\nsitä kaikin tavoin suojelematta?\n\n— Tottahan osannen pitää huolta itsestäni.\n\n— Sitä sinä vähin ajattelet.\n\n— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän\ntyhmää, selitti Sif.\n\nRandal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin\nharvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi\nmielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi\ntulla taasen kaltaisekseen.\n\nSiihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta,\nei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän\nsenvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti\nnyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet\nmukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan\nnäytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä\nheidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät\nennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia\nhänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman\nkaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi\nselviytyä yhtä hyvin.\n\n\n9.\n\n— Nyt, isä!\n\nSif seisoi pukeutuneena jälleen tytöksi matkahameeseen ja vaaleaan\npuseroon. Hän ja isä ja heidän seurueensa sekä Randal olivat\ntulleet sille rautatieasemalle, johon Allan ja Sif olivat jättäneet\nmatkatavaransa. Allanin virkavapaus läheni loppuaan. Huomenna hän\nmenisi Västanforsiin siellä viettääkseen pari päivää Lucian ja poikien\nkanssa, jotka viimemainitut olivat toipuneet tulirokosta ja saaneet\njättää kulkutautisairaalan, samoihin aikoihin kuin Allan ja Sif olivat\nlähteneet Lapinmatkalleen. Noiden kahden päivän kuluttua Allan palaisi\ntyöhönsä Tukholmaan, jättäen perheensä Västanforsiin.\n\nKysymys siitä, seuraisiko Sif isäänsä kotiin vai jäisikö tunturille,\noli vielä päättämättä. Se tahtoo sanoa, Sif oli päättänyt jäädä, hänen\nisänsä oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Ristiriidan selvitys riippui\nosaksi siitä kummanko tahto näyttäytyisi voimakkaimmaksi, osaksi\nsiitä kumpiko saisi enemmän kannatusta yleiseltä mielipiteeltä Sifin\ntodellisen personallisuuden paljastamisen jälkeen.\n\nTilanne oli kaksin verroin jännittävä.\n\nSifin silmät säteilivät iloista levottomuutta, ja hänen päivettynyt\nihonsa oli lämmin. Hän oli pukua muuttaessaan pannut siihen suurta\nhuolta, sillä hänestä oli hyvin tärkeää, että hänen tunturiystävänsä\npitäisivät Sifiä vielä miellyttävämpänä kuin Leifiä. Hänellä oli kyky\nkaikkein vähäpätöisimmillä keinoilla tehdä ulkonäkönsä somaksi; kaikki\nmitä hän pani yllensä — vaikka vain nauharuusukkeen — sopi hänen\nulkonäkönsä kanssa yhteen kaunistaen sitä.\n\n— Nyt sinä ehkä olisit iloinen, jos sinulla oli kiharasi tallella,\nmuistutti isä hieman terävästi.\n\n— Toivon että olisi yhtä helppo asettaa ne jälleen paikoilleen kuin\nleikata ne, myönsi Sif.\n\n— Kiharat kuuluvat niihin arvoihin, joiden piti tulla sisältäpäin,\nfilosofoi Allan, hiukan vahingoniloisena, sillä hän ei ollut oikein\nvoinut antaa anteeksi Sifille tämän omavaltaista kepposta leikatessaan\nne.\n\nHänen ja tyttären välinen suhde ei ollut kotiin paluuta koskevien\neri mielipiteiden tähden niin sydämellinen kuin tavallisesti, se\nmuistutti eniten aseellista puolueettomuutta. Tilapäisesti kummankin\nvaltasi kokonaan mielenkiinto nähdä tuon lähestyvän draamallisen\nhetken vaikutusta, kun Leif Sifiksi pukeutuneena astuisi mitään\naavistamattoman seurueen näkyviin.\n\n— Kaikki ovat kaiketi ruokailuhuoneessa nyt, he olivat niin nälkäisiä,\nettä he törmäsivät päätäpahkaa kun soitettiin, sanoi Sif ja veti henkeä.\n\n— Luulen sinun sydämesi tykyttävän? hymyili isä.\n\n— Äh! vastasi Sif.\n\nMutta hänen hahmonsa oli vähän kalpea päivetyksen alla hänen avatessaan\nruokailuhuoneen oven astuessaan sisään.\n\nKuten Sif oli arvellut, olivat kaikki koolla ruokailuhuoneessa ja\nolivat jo käyneet käsiksi voileipäpöytään.\n\nEnsimäinen, joka huomasi tuon nyt täydellisesti naisentuneen Apollon,\noli Åke. Hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja luuli ensin näkevänsä\nnäyn. Ei sanaakaan hän sanonut, mutta kun vaihdetun puvun merkitys\nselveni hänelle, punastui hän korvia myöten, tutkien muististansa\nkaikkea vähemmän sopivaa mitä hän mahdollisesti oli sanonut ja tehnyt\ntuttavallisen toveruuden suojassa.\n\nSif meni etemmä huoneeseen, ja hämmästys suureni.\n\nMajkenin silmät suurenivat ja saivat suuttumuksen ilmeen, jonka syystä\nhän ei heti ollut selvillä.\n\n— Tuhat tulimmaista! pääsi Åken toverilta, joka oli pudottaa lasin,\njonka oli viemäisillään huulilleen.\n\n— Tohtori Bentick, oliko hän tyttö koko ajan vai onko hän poika? kysyi\ninnokkaasti toinen Majkenin tyttöystävistä.\n\n— Hän oli tyttö koko ajan ja on nytkin, vastasi Bentick.\n\nEnsi hämmästys laukesi nyt nauruun ja kysymyksiin ja leikkiin.\n\nÅken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi\nhänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein\noli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri\nLeifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi\nterävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus\nhupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.\n\nAinoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta,\noli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut\nystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja\nvielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan.\nOh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli\ntehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään\ntavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei\nhän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa\nnöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja\nleikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa\nväisti alinomaa Sifin katsetta.\n\n— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi\ntämän rinnalle.\n\n— Tunsin Sifin ennestään, vastasi Randal. Majken nosti nenäänsä hieman.\n\n- Ja olitte siis osallisena liitossa?\n\n— Tavallaan. Minulle uskottiin se.\n\n— Minä en pidä teeskentelystä, selitti Majken vähän ylimielisesti.\n\n— Minä sanoisin sitä ennemmin valepuvuksi, sanoi dosentti.\n\n— Se oli valhetta joka tapauksessa, intti Majken\n\n— Mutta hyvin viatonta. Juuri niinkuin valhe joululahjoista joulun\nedellä.\n\n--Niin, mehän olemme saaneet »Joululahjan» nyt! sanoi Majken ynseästi\nepäonnistunein yrityksin laskea leikkiä.\n\nRandal, joka Bentickiltä oli saanut kuulla ilvekosinnasta, ymmärsi\nMajken-paran huonosti peitetyn pisteliäisyyden. Täytyihän tuntua\nlievimmin sanoen ärsyttävältä huomata yhdellä iskulla ihailijansa\nmuuttuneen kilpailijaksi nuorten ylioppilaiden huomaavaisuudesta.\nJa hän myönsi mielellään, että harva saattoikin olla vaarallisempi\nkilpailija kuin Sif kaikessa teeskentelemättömässä, raikkaassa\nalkuperäisyydessään.\n\n\n10.\n\n— Oletko vihainen minulle, Majken?\n\nSif kysyi näin, onnistuttuaan kohtaamaan Majkenin kahden kesken.\n\n— Minusta sinä olet inhottava!\n\n— Kun en ole mies enkä voi mennä kanssasi naimisiin? kysyi Sif silmät\nloistaen vallattomuudesta.\n\n— Sentähden että ilvehdit noin hävyttömästi, oikasi Majken ja lisäsi\nääni suuttumuksesta väristen: tietysti sinä olet kulkenut ympäri tehden\npilaa minusta kaikille.\n\n— En suinkaan! vakuutti Sif.\n\n— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti\nsilmänsä entiseen ihailijaansa.\n\n— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä\nmuille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.\n\nMajkenin silmät tulivat täyteen voimattoman suuttumuksen kyyneliä.\n\n— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua?\nNiin ilettävän alhaista!\n\n— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron\nsinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi\ntietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi,\nmuutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että _jos_ sinä\nhänen mielestään olet tyhmä, niin se _ei_ ole senvuoksi, että annoit\npettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen\nnyt.\n\nMajken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä\nja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä\nsuuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.\n\nSif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä\nhyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei\nMajken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.\n\n— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän\nkehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan\nhuomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin\nsilloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä,\nMajken!\n\nKun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton,\nmutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä\nitseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.\n\n— _Ystäväksi_ en voi sinun kanssasi tulla enkä anna sinulle\nanteeksikaan, mutta suostun olemaan kohtelias sinulle, niin että voimme\nolla samassa seurassa, sanoi hän jäykän arvokkaasti, joka Sifistä oli\nnaurettavaa, mutta koska hän ei enää tahtonut loukata Majkenia enemmän\nkuin hän jo oli tehnyt, varoi hän vetämästä suutaankaan nauruun. Hän\nkoetti näyttää surulliselta.\n\n— Olen hyvin pahoillani siitä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta\nsaan olla kiitollinen, että tahdot sietää minua, sanoi hän mukautuvasti.\n\nItse asiassa hän ei välittänyt Majkenin ystävyydestä, hän oli\ntyytyväinen siihen sovintoon minkä oli saavuttanut, sillä siinä oli\ntarpeeksi jotta hän voi jäädä seuraan.\n\n\n11.\n\nTietysti Sif pääsi voitolle isästä ja sai jäädä tämän lähtiessä.\nHänen tytönpukunsa pantiin taasen matkatavaroihin lähetettäväksi\nedelleen toiselle rautatieasemalle, jossa uusi tunturiretki, jota nyt\nsuunniteltiin, päättyisi.\n\nBentick oli hyvin pahoillaan kun hänen täytyi lähteä tunturilta, ja\nvaikka hän soi Sifille ilon saada jäädä sinne, sääli hän vielä enemmän\nitseään senvuoksi että täytyi lähteä yksin. Ja hän oli vähän levotonkin\njättäessään hänet.\n\n— Ellet sinä olisi mukana, en olisi koskaan suostunut jättämään häntä,\nsanoi hän Randalille.\n\n— Sinulla tuntuu olevan suuri luottamus minuun.\n\n— Niin on — rajaton.\n\n— Kunpa en vain pettäisi sitä.\n\n— Sinäkö?\n\nBentick nauroi turvallisesti.\n\nRandal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että\ntätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut\nvaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta\nnyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin\nkuuteentoista.\n\nSif, pukeutuneena pojanpukuunsa, tuli heitä vastaan.\n\n— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi\nhän luontevaan tapaansa.\n\nBentick katsahti pikaisesti Randaliin ja hymyili veitikkamaisesti.\n\n— Olen juuri pannut hänen niskoilleen huolenpidon sinusta.\n\n— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse.\nMinä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian\nnopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.\n\n— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on\ntehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.\n\nHän puhui hengästyneeseen tapaansa, äänessä pidätettyä yskää.\n\nSif katsoi häneen vähän ihmettelevänä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Randal\ntarkoitti tuolla itsekkäisyyden vastapainolla, hänestä se kuului niin\nkylmältä. Hänhän ei voinut tietää, että Randal oli puhunut vain jotain\nsanoakseen, ajattelematta mitä sanoi.\n\n\n12.\n\nEi saata kuvata, miltä tuntuu tulla tunturin korkeimmalle huipulle kun\non kulkenut monta tuntia sinne päästäkseen — se pitää kokea.\n\nTie oli ollut pitkä ja osittain jyrkkä, mutta viimeiseltä se kävi\nhelpoksi, hiljaista nousua tasaista maata pitkin näkymätöntä ihanuutta\nkohti.\n\nRandal ajatteli tahdottomasti isänsä kuolemaa. Se oli tullut hiljaa\nja helposti vaikean ja pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeiset\nhengenvedot olivat olleet helppoja ja tuskattomia, niinkuin tämän\nvaellukset viime askeleet olivat vaivattomia.\n\nJa tunturimaailmaa kohti aukeavat avarat näköalat, valkeaan ja\npuhtaaseen maailmaan kuin juuri Luojan kädestä lähteneeseen — eikö\nvertaus sopinut siihenkin? Mitähän hänen kuoleva isänsä olikaan\nsaanut nähdä, tuon ihmeellisen hohteen levitessä hänen kasvoilleen\nkuolonhetkellä? Eikö sen valon täytynyt olla sen ihanuuden kajastusta,\njoka avautuu jokaiselle Jumalan vapauttamalle hengelle?\n\nSellaisten ajatusten valtaamana, jotka toisinaan tunkivat häneen\nvastustamattoman voimakkaasti, tuli Randal ylös tunturilaelle ja sai\nnähdä kaukonäyt.\n\nHänen nuorekas seurueensa oli saapunut sinne hetkistä ennen häntä.\nSifkin oli jättänyt hänet kilpaillakseen toisten kanssa ensiksi\nperillepäässeen kunniasta.\n\nSif ei muutoin ollut aivan yhtä uskollinen häntä kohtaan nyt tohtori\nBentickin lähdettyä kuin hän oli ollut ennen. Randalista tuntui melkein\ntoisinaan ikäänkuin Sif olisi tahallaan pysytellyt loitolla hänestä.\nSe koski häneen, mutta hän koetti olla järkevä. Säälimättä hän sanoi\nitselleen, että Sif oli hyvin nuori ja hän vanha toisiinsa verrattuna.\nMikä oli luonnollisempaa, kuin että hän liittyi ikäisiinsä? Olivathan\nnuo nuoret kilttejä, kun he ollenkaan halusivat häntä mukaansa, sillä\nolihan hän kieltämättä heille ikäänkuin kahleena jalassa.\n\nTätä kaikkea hän sanoi itselleen, mutta ei heille. Tällainen asian\nkäsitys ilmeni kuitenkin hänen herttaisessa kohtelussaan nuoria\nmatkatovereita kohtaan. Sanoin ilmaisematon kiitollisuus antoi lisää\nlämpöä tuolle suojelevalle ystävällisyydelle, jolla hän kohteli heitä.\n\nTuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle\nja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen\npitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen\ntähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui\nkoko valkeassa avaruudessaan joka taholle.\n\nHän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos\nhän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta\nhän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan\ntavoin tähän suureen hiljaisuuteen.\n\nTäällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti\ntakin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli\nhäiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien\nihmeelliselle vaikutukselle.\n\nKeveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan\nvaatteissaan.\n\nPuoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal\nnäki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli\nmiksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.\n\n— Ei suinkaan sedällä ole vaikea hengittää?\n\n- Tuletko auttamaan minua siinä tapauksessa!\n\n— Tulin levottomaksi, kun ei setä tullut meidän luoksemme.\n\nSif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti\nhäntä.\n\n— Halusin istua ensin hieman yksinäni.\n\n— Sitten menen heti.\n\nSif sanoi sen hymyillen, mutta Randal näki, että hän punastui kun hän\nkääntyi mennäkseen pois.\n\n— Sif!\n\nSe kuului käskevältä. Ihmeissään Sif pysähtyi ja kääntyi jälleen\nRandaliin päin.\n\n— Sif!\n\nNyt se kuului pyytävältä. Randal oli noussut ylös ja nopeasti astunut\naskeleen Sifin jälkeen, mutta kun tämä pysähtyi ja seisoi häntä\nvastapäätä, ei hän tiennyt mitä sanoa.\n\n— Älä ymmärrä minua väärin, lapsi! pyysi hän.\n\n— Minähän häiritsin — ja aioin mennä. Hän hymyili peittääkseen\nharvinaista hämmennystä.\n\n— Sinä et häirinnyt minua, _sinä_ et voi häiritä minua.\n\nSifin silmät olisivat olleet tutkimisen arvoiset, niissä välkehti ja\nvaihteli valoa ja varjoa, leikkiä ja vakavuutta.\n\n— Mutta setä sanoi... alotti hän.\n\n— Mitä minä sanoin?\n\n- Isän lähtiessä... että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden\nvastapainona. En pidä... en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.\n\nHän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt\nmiten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja\npakottausi esille.\n\nRandalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä\nei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman,\njonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.\n\n— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti,\nsillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.\n\n— Minä ymmärsin sen siten.\n\n— Silloin ymmärsit minua väärin.\n\nHänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat\nselityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi\nhänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki\nhänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja\nturvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen,\nmutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.\n\n— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin\ntottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus,\nväitti hän.\n\n— Oliko sinulle uhraus lähtiessäsi äsken toisten luota tullaksesi minun\nluokseni kysymään oliko minun vaikea hengittää? kysyi hän.\n\n— Oi ei!\n\n— Oliko se itsekkyyttä?\n\n— Pikemmin sitä. Minulla ei ollut rauhaa. Itseäni rauhoittaakseni\ntäytyi minun kysyä oliko sedällä vaikea olla.\n\n— Itsekkäisyyskö teki sinut levottomaksi minun suhteeni? Ajattelitko\nettä sinulle voisi käydä vaivalloiseksi, jos minä sairastuisin?\n\n— Oi ei, enhän toki! Se oli... pidän niin paljon sedästä, en tahdo,\nettä sedällä on vaikea olla.\n\nRandal oli hetkisen ääneti voidakseen pysyttää sedän tyyneytensä.\n\n— Niin, näetkös, sinä pidät minusta, senvuoksi ei sinulle huolenpito\nminusta ollut mikään uhraus. Eikä se ollut itsekkäisyyttäkään. Siis\nuhrautuminen ei ole itsekkäisyyden vastakohta. Etkö tunne, mikä sen\nvastakohta on?\n\n— Että pitää toisesta, sanoi Sif.\n\n— Niin juuri! Niin että jos me molemmin puolin pidämme huolta\ntoisistamme tällä tunturiretkellä, niin ei se ole mikään uhraus meiltä\nkummaltakaan, vaikka se on vastapainona itsekkyydellemme, koska\npitäminen on itsekkyyden vastakohta. Ymmärrätkö sen nyt?\n\nKyllä, Sif ymmärsi. Randal oli antanut hänelle opetuksen rakkaudesta,\nnimittämättä sitä sanaa, ja Sifin nuori, lämmin sydän sykki hänelle\nvastaan.\n\nRandal tunsi sen ja kävi äänettömäksi, hilliten itsensä Sifin tähden.\n\nHe kulkivat hitaasti kiviröykkiötä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään,\nmutta he olivat täydessä sopusoinnussa keskenään tuolla korkealla\nvuorella keskellä maailmaa, joka oli ikäänkuin juuri luotu puhtaassa\nvalkeudessaan. Se oli ikäänkuin paratiisin heijastusta.\n\n\n13.\n\nKun Åke Boson oli selvinnyt hämmästyksestä, jonka Leifin sukupuolen\nilmitulo aiheutti, oli hänet vallannut suuri ilo, joka kasvoi eri\nvaiheissa. Toisinaan se tuntui ikäänkuin tuskaiselta nautinnolta,\ntäynnä yltyvää levottomuutta.\n\nEi koskaan elämässään ollut Åkella ollut niin hurmaavaa toveria kuin\ntämä tyttöpoika, eikä hänellä ollut ollut niin virkistävää mielitiettyä\nkuin tämä poikatyttö. Hän oli pian selvillä omasta toivomuksestaan,\nettä tämä ihastuttava toveruus voisi kestää koko eliniän. Sen mukaan\nkuin tämä toivomus tuli voimakkaammaksi, hänen levottomuutensakin\nyltyi ja hänen iloonsa sekaantui tuskaa, sillä hän ei ollut ensinkään\nvarma siitä, oliko Sifillä sama toivomus. Ja siitähän kaikki riippui\ntai ainakin tärkein. Kieltämättähän riippui paljon siitä kiusallisesta\ntosiasiasta, ettei hän vielä ollut muuta kuin ylioppilas, suurin\nosa opiskeluaikaa vielä edessäpäin. Viipyisi kauan ennenkuin hän\nsaattaisi mennä naimisiin. Se oli epätoivoisen masentavaa. Mieluimmin\nhän olisi tahtonut mennä naimisiin Sifin kanssa ensimäisessä pienessä\nlappalaiskappelissa mikä eteen sattui.\n\nEntäpä jos hän olisi voinut tehdä niin! Hän eksyi onnellisiin\nhaaveiluihin herätäkseen yhtäkkiä katkeraan ja kuitenkin niin\naurinkoisen iloiseen todellisuuteen Sifin iloisesti huutaessa häntä,\ntullen iloa säteilevänä häntä vastaan ja tuoden muutamia harvinaisia\ntunturikasveja, jotka hän juuri nyt oli löytänyt ja innoissaan kaivanut\nmaasta paljain käsin, jotka sen vuoksi olivat multaiset, mutta Åken\nsilmissä maailman hurmaavimmat kädet. Hän olisi halunnut suudella\nniitä, mutta hänen täytyi tyytyä koskettamaan niitä sivumennen ja\nnäköjään tarkoituksetta, ottaessaan kasvit häneltä niitä katsoakseen.\n\nKasvioppi oli hänen pääaineensa, ja sen Sif tiesi; senpä vuoksi olikin\nhyvä merkki, että hän oli niin iloinen löydettyään kasveja hänelle.\nNiin Åke ajatteli riemuissaan ja unohti epävarman tulevaisuuden\nnykyhetken onnen vuoksi.\n\nIlahduttaakseen Sifiä liioitteli hän ihastustaan kasvien tähden eikä\nilmaissut, että hänellä jo oli paljon kauniimpi kasvi samaa lajia.\nMutta hän sanoi totta selittäessään, että hän panisi painoon hänen\nkasvinsa ja kätkisi ne kallisarvoisimpina kasvistoonsa.\n\n\n14.\n\nPilvet riippuivat painavina tunturihuippujen ympärillä ja valoivat\nvettä kukkuloille ja notkelmiin.\n\nIkävyydestä huolimatta on kylmänä sadepäivänä kulkemisella etunsakin,\njos on puettu sen mukaan. Ei kuumuutta, ei sääskiä. Eipä tosin\nkaukonäköalojakaan, mutta ihmeellisiä pilvimuodostumia ja häämöttäviä\ntunturiääriviivoja, jättiläismäisiä sumussa.\n\nKuljettiin aivan pilvien sisällä, toisinaan tultiin ulos yhdestä heti\njoutuen toisen sisään, joka kiiti purjehtien märkänä ja äänettömänä,\nhuomaamatta mutta kuitenkin niin todellisesti, että se yhtäkkiä ehkäisi\nkulkijaa näkemästä eteensä.\n\nKeskustelu ei ollut niin vilkasta kuin tavallisesti. Kuljettiin ääneti\nja tarmokkaasti, kaivaten päämäärää, matkailijatupaa. Ja vihdoinkin\nÅke, joka kulki etupäässä, huomasi sen sieltä, missä se pienenä ja\nharmaana seisoi kallion suojassa.\n\nEi mikään näky olisi voinut olla tervetulleempi märille kulkijoille.\nNyt vilkastuttiin tuossa tuokiossa, ja heti perille päästyä tehtiin,\niloisen mielialan vallitessa, valkea. Märät vaatteet, jotka voitiin\nriisua, ripustettiin lieden ympärille, ja istuttiin mikä enemmän mikä\nvähemmän hullunkurisessa puvussa, kaikki piirissä roihun ympärillä.\nEväät otettiin esille ja ne maistuivat. Sitten laulettiin, kerrottiin\ntaruja, pelottavia ja lystikkäitä vuorotellen, kunnes väsymys valtasi\nja makuulavitsat haettiin esille.\n\nRandalin unesta ei tullut mitään sinä yönä. Hän istui lavitsallaan ja\nvastusti yskää niin hyvin kuin taisi, jottei häiritsisi toisia. Onneksi\nkaikki olivat nuoria, joilla oli erinomainen unen lahja ja lisäksi\nväsyneitä päivän marssista, minkävuoksi heitä ei sanottavasti häirinnyt\ntuo pidätetty yskä ja vaivalloinen hengitys.\n\nMatkailijatuvassa oli vain yksi huone. Tytöt hallitsivat sen toista\npuolta, herrat toista. Åke oli leikillään asettanut kaikki reput\nriviin keskelle »varjostimeksi» kuten hän oli selittänyt, ja ankarasti\nlisännyt: »sakon uhalla kielletty katsomasta yli»!\n\nMutta Sif rikkoi kuitenkin tuon kiellon, kun hän myöhemmin yöllä heräsi\nja sai kuulla yskän. Hän oli hyvin uninen ja olisi heikosti voinut\nnukkua uudelleen, mutta ei tahtonut. Hän kääntyi hiljaa vuoteellaan ja\nkatsoi huoneen yli.\n\nHämärässä hän näki setä Randalin. Hän oli ottanut erään selkärepun\nselkäosan ja asettanut sen polviaan vasten saadakseen tukea\nkäsivarsilleen ja päälleen. Niin hän istui etukumarassa, ja Sif näki\nhänen olkapäidensä kohoavan ja laskevan vaivalloisesta hengityksestä.\n\nNäky viilti hänen herkkää sydäntään. Ääneti nousi hän vuoteeltaan ja\nhiipi Randalin luo.\n\nKun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän\npäätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen\nuljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.\n\n— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui\nkyykylleen aivan hänen eteensä.\n\n— Mene makaamaan, lapsi!\n\n— En voi, kun setä on kipeä. Älä ole julma! Salli minun auttaa!\n\n— Sinä autat minua paraiten nukkumalla jälleen.\n\n— Eikö mitään voi tehdä?\n\nRandal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen\neniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen\ntahtoaan.\n\n— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun\nhyväkseni tehdä.\n\n— Mutta toinen voi auttaa.\n\n— En tahdo panna kuormaani toisille.\n\n— Mutta setä, ei edes Jeesuskaan kantanut omaansa aina yksin. Enkeli\nsai tulla ja auttaa häntä Getsemanessa. Ja hän oli kuitenkin Jumala.\n\nRandal katsoi ylös. Hänen kalpeat, väsyneet kasvonsa loistivat Sifiä\nvastaan, ja sitte hän teki hänelle mieliksi, nojasi käsivartensa hänen\nkäsivarteensa ja otsansa hänen olkaansa vasten.\n\nSif oli hiljaa ja tuki häntä ja nautti uudenlaista tyydytystä\ntuntiessaan, miten vaikeaa oli siinä asennossa olla. Hän tahtoi niin\nmielellään kärsiä vähän tuottaakseen huojennusta setä Randalille. Kyllä\nhän kestäisi antamatta hänen huomata kuinka asento väsytti häntä.\n\nMutta jo parin minutin kuluttua nosti Randal päänsä Sifin olalta.\n\n— Kiitos enkelipalveluksesta! Mene nyt takaisin vuoteellesi.\n\n— Mutta eikö se helpottanut?\n\n— Helpotti, sinä olet antanut minulle uutta voimaa.\n\n— Mutta enkö saa jatkaa! Se kesti niin vähän aikaa.\n\n— Siinä oli kylliksi. Se taittoi kärjen. Mene nyt! En unohda koskaan —\nmitä olet tehnyt minulle, kuiskasi hän läähättävään tapaansa.\n\nSif näki, että Randal todellakin tahtoi hänen menevän nyt, ja senvuoksi\nhän totteli vaikka hyvin vastahakoisesti.\n\nHän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin\nkääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen\nsilmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi\nitsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän\nsääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa\nvoimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä\ntuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.\n\nIhmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin\nlyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi\noikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.\n\n— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän\naamulla Sifille.\n\n— Tokkopa, enhän minä tehnyt mitään.\n\n— Etkö tehnyt mitään?\n\nHän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman\nvaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle\njotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut\nmitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen\nlämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.\n\n\n15.\n\nHe seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin\nsillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt\nSif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli\nsen myöskin kuulevansa.\n\n- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja\ntunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.\n\nSif osoitti vasemmalle: — Tuolta.\n\nMentiin siis vasemmalle, tuon tuostakin pysähtyen kuuntelemaan tuota\njohtavaa ääntä. Pian saattoi erottaa koiran haukuntaakin.\n\nIllan suussa retkeilijät tapasivat porolauman ja lappalaiset.\nLypsettiin parastaikaa pienen tunturijärven rannalla, joka oli keskellä\nseutua kuin mikäkin valtava sadelätäkkö.\n\nLypsäminen kävi väkivaltaisesti. Porolehmä vangittiin suopungilla,\nkaadettiin kumoon ja sidottiin jaloista ja pidettiin siten lypsämisen\naikana. Samana hetkenä, jolloin se pääsi vapaaksi, syöksähti se\nlaumaan, aiheuttaen siellä levottomuutta ja sekasortoa.\n\nPorolauma ei ollut mikään taipuisa joukkokunta, mutta sitä pitivät\naloillaan valppaat koirat. Jos jokin poro koetti erottautua karjasta ja\njuosta pois, niin samassa sillä oli pieni haukkuva koira kintereillä.\nHaukku houkutteli toisia koiria, ja pakolainen ajettiin pian takaisin\nkarjaan.\n\nMatkailijamme istuivat eräällä kummulla ja katselivat lypsämistä. Kun\nse oli ohi, laskeutuivat he alas, tervehtivät lappalaisia ja seurasivat\nheitä kotiin, jotka seisoivat kappaleen matkan päässä.\n\nLapset katselivat uteliaina vieraita ja koirat nuuskivat heitä. Heille\ntarjottiin kahvia juustopalasien kera ja he vuorostaan avasivat\neväänsä lappalaisille, jotka erikoisesti pitivät arvossa savukkeita\nja tupakkaa. Tietysti koko seurue sai jäädä yöksi. Kotiin varattiin\ntilaa, vaikka nämä olivat ennestään täpö täynnä ei ainoastaan itse\nlappalaisia, vaan heidän koiriaan ja vuohiaankin.\n\nRandal ei kauan sietänyt kodan savuista ilmaa, vaan hiipi ulos ja\nvietti yön siellä.\n\nSe oli ihmeellisen kaunis yö, viileä ja hiljainen ja kesäkirkas.\n\nRandal ei nukkunut paljon, vaikka hänellä oli pehmeä vuode paksulla\nsammaleella. Sääsket lauloivat verkon ulkopuolella ja onnistuivat\npistämäänkin sen läpi liian usein, jotta yön rauhaa voisi sanoa\nhäiritsemättömäksi.\n\nTuntikausia hän istui poltellen. Silloin hän pääsi rauhaan sääskiltä,\nja niinä hetkinä hän näki yön ihanuuden ja seurusteli luonnon sielun\nkanssa. Hän tuskin ajatteli eikä haaveillutkaan, vaan sulki itseensä\ntuon ihmeellisen tunnelman.\n\nPimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön\naikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi\nsaattanut näkyä.\n\nIlta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä\nsumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti\nkohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat\nolivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta\nkätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi\nniin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai\nnäköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian\npeitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.\n\nAamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain\nläheiseltä tunturirinteeltä.\n\nJa sitte tapahtui ihme — auringon nousu — — —\n\nMutta vielä oli hyvin varhaista, vielä pidettiin yötä tuolla kodissa.\n\nSavu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal\nmielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin.\nEnsimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu\nsakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan\nhiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.\n\nJotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja\nkatso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen\nläpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe\npuoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja\nmuu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa,\nmikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.\n\nRandal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen\nvastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta\nja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli\nharras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.\n\n— Ylhäällä jo ja täydessä toimessa?\n\nSiinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin\nleikkimässä koiran pennun kanssa.\n\n— Eikö se ole sievä? kysyi Randal hyväilevin äänensävyin, mikä teki\npennun hurjan ystävälliseksi.\n\nSievä se oli! Sif heittäytyi maahan myöskin leikkiäkseen tuon pikku\npörröpekan kanssa.\n\n— Onko setä nukkunut?\n\n— Jonkun aikaa oikein hyvin. Entä sinä?\n\n— Mainiosti kuten aina. Oliko teidän kodassanne hyvin ahdasta?\n\n— Oli. Mutta siitä ei minulle ole ollut mitään haittaa, sillä olen\nmaannut täällä ulkona.\n\n— Hengenahdistusko? kysyi Sif yhtäkkiä muuttunein ilmein.\n\n— Ei, ei yhtään, rauhoitti Randal häntä heti. Sif tuli jälleen\ntyytyväiseksi.\n\n— Täällä ulkona on mahtanut olla erinomaisen kaunista yöllä, huomautti\nhän ja katsoi Randaliin, ikäänkuin olisi tämän kasvoista voinut lukea\nmenneen yön tunnelman.\n\n— Kauniimpaa kuin voin kuvailla.\n\n— Minkätähden minä nukuin tuolla kodassa koko ajan? Se oli\nhöperömäistä! virkahti hän.\n\nRandal nauroi makeasti hänen harmilleen.\n\n— Nukkuminen teki sinulle vain hyvää, lohdutti hän.\n\n— On sentään hirveää, että makaa elämästään niin suuren osan, melkein\npuolet!\n\n— Me olemme siten luotuja. Ja ellemme saa nukkua, tulee meistä vain\nraukkoja.\n\n- Setä ei ole mikään raukka valvottuaan viime yön.\n\n— Tällaisessa yössä on jotain erikoista.\n\n— Kaikki ne yöt, jotka setä on valvonut hengenahdistuksen tähden, eivät\nole tehneet sedästä raukkaa.\n\n— Eivätkö?\n\nKiitollisin hymyin hän tunnusti Sifin sanojen ystävällisyyden.\n\n— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen\nminkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin,\njoihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat\nkäyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta\nsen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.\n\n— Mutta niinhän setä on tehnyt viime yönä.\n\n— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän\nole ollut sairas enkä unetonkaan.\n\n— Mutta yö on antanut kuitenkin jotain, eikö ole?\n\n— On kyllä, vaikka ei sillä tavalla kuin sairausyö voi antaa.\n\n— Tuota minä en ymmärrä ollenkaan, sanoi Sif.\n\n— Se onkin hyvä. Sinulla ei kai ole eläessäsi ollut unetonta yötä?\n\n— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja\nveti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.\n\nRandal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain\nyhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien\naurinkoon.\n\n\n16.\n\nVallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan\nheiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme\nkuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta\nmistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki\nkorvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän\ntäytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.\n\nRandal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan\nkädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri\nkun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin\nvallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.\n\n— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako\nvastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna\nleikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.\n\nTyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli\nastumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.\n\nEllei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi\nhän ollut hukassa.\n\nKoski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä\nkiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt\nminuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat\nylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään\npuusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.\n\nRannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen\nkaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken\nja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa\noli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät\nylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.\n\nYksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei\nkonjakkipikarin pelastetun huulille.\n\nSif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt\nkäsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.\n\n— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili\nkalpein, hieman värisevin huulin.\n\n— Joka olisi voinut tulla sinun viimeiseksesi, jatkoi Randal.\n\nHänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut,\nettä niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän\nsuuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.\n\nHän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden\nkonjakkipikareineen.\n\n— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa\nyhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.\n\nHän osoitti ylioppilaita.\n\n— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal\näänellä, joka ei sietänyt vastustelua.\n\nSif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota\nsävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja\nhänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin.\nMutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille\nmieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.\n\nPakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta\nÅke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.\n\n— Älä täytä, anna minun... sanoi hän kiireisesti ja käheästi.\n\n— Siinä on niin vähän jälellä, huomautti Randal.\n\n— Siinä on aivan tarpeeksi, se on parasta, sanoi Åke ja otti pikarin.\n\nHän oli kovin liikutettu ja hyvin kalpea.\n\nRandal huomasi, että Åke asetti huulensa juuri samaan kohtaan, mistä\nSif oli juonut. Hän teki sen intohimoisella tavalla, mikä antoi\nmerkitystä tuolle muutoin vähäpätöiselle tapahtumalle.\n\nSif oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi läpimärkänä ja nauroi\nitselleen.\n\nMutta nyt tuo kaikki oli liikaa Majkenille. Äkillinen säikähdys ja yhtä\näkillinen helpotus oli kuohuttanut häntä samoin kuin Åkeakin ja saattoi\nhänen kuten Åkenkin tahdottomasti ilmaisemaan tähän saakka hillityt\ntunteensa Sifiä kohtaan. Hänen olivat kuitenkin aivan vastakkaista\nlaatua kuin Åken.\n\n— Sinä et tahtonut vetää muita mukanasi, mutta olit vähällä vetää\nkaikki! sanoi hän ivallisesti.\n\nTämän huomautuksen oikeutus pisti Sifiin.\n\n— En tiedä _sinun_ tehneen mitään vetääksesi minua ylös.\n\n— Ellemme me kaikki kolme olisi auttaneet dosenttia, ei hän olisi\nselvinnyt sinusta, painava ja märkä kun olit. Ja _me_ pääsimme yli\nputoamatta, mutta emme kehuneetkaan edeltäpäin.\n\nMolemmat toiset tytöt näyttivät olevan hämillään Majkenin puolesta ja\nkoettivat sovittaa.\n\n— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi\nRandal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole\nvuoteita mihin panna teidät.\n\n— Minä en ole vähääkään väsynyt, selitti Sif pingoitetun reippaasti.\n\nSiispä jatkettiin vaellusta.\n\nSif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli\npalava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain\nitkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.\n\nKun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme\nkastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen\npelkoa pysähtyä.\n\nSif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea\nväsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä\ntietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi\nmennyttä.\n\nMutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat\njoitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan\nvuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut,\nettä hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää\nsyrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja\nymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan\nheidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa\npanna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.\n\nSe oli kieltämättä suloista.\n\nMutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että\nhän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa\nkanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut\nsilloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet\nsanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti\nyhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät\nesiin.\n\nErittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla\nhänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan\nollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä,\njosta hän piti niin äärettömästi!\n\nJa sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti\nkiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä\nlähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.\n\nHän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona\nsytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen\ntuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet\nottamaan konjakkia.\n\nOliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti\noli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut\ntietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian\nitkuherkäksi.\n\nNyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin\nRandalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada\ntuli leimahtamaan.\n\nYhtäkkiä hän käänsi päätään ja katsoi Sifiin.\n\n— Toivoin sinun nukkuvan, sanoi hän.\n\nSif teki liikkeen ikäänkuin heittääkseen peitot yltään.\n\n— En tahdo maata tällä tavoin!\n\nRandal nousi ja tuli nuo muutamat askeleet hänen luokseen.\n\n— Eikö sinun sitte ole hyvä maata?\n\n— On kyllä. Ei se ole sitä.\n\n— Mitä sitte?\n\nSif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat\nniin kaukana, etteivät voineet kuulla.\n\n— En ansaitse sitä, sanoi hän pikaisesti. Randal hymyili.\n\n— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä\nse lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes\ntulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.\n\nSif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan,\nmutta hänen silmänsä olivat kosteat.\n\n— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni\nsilloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken\njälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.\n\nHän katsoi rukoilevasti Randaliin, iloisena kun oli saanut sen\nsanotuksi.\n\n— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi\nhän. Sinä olit vain ajattelematon.\n\nSif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys\nRandalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui\nkääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen\nkäteensä ja suuteli sitä.\n\nRandal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen\nkasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.\n\n— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät,\nsanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota\nhänen onnistui äänellään ilmaista.\n\nSitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen\nlisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot,\nvaikka oli selin häneen.\n\n— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi\nja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on\nnuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset\nvoimat, auttakaa etten unohda sitä!\n\nSiten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa\nhänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.\n\n\n17.\n\n— On niin tyhjää kun Leifiä ei ole!\n\nNäin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal\nilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin\nasemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa\nhän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.\n\n— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä\nviikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.\n\n— Älkää sanoko niin, sanoi Åke, teillähän on koko elämä nupulla.\n\n— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi\nsädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään\nsanoillensa pantavan sellaista arvoa.\n\nLeifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki\ntunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen\nunohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli\nvietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan\nnykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa.\nMutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset\nniin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään\ntoisistaan.\n\nSeurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen\npuutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun\noli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä\nvaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne\nolivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä\nsalaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa\nhän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi\nhänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.\n\nKaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä\nsiitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi\npitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken\nesim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että\nÅke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken\ntoveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies,\njolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että\nhän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota\nhänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia,\njollaisina hän ne näki.\n\nSifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti\narvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei\ntämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman\nkosintajutun tähden.\n\nÅke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki\nolivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui\nsydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja\nTukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa\nTukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä\nsiinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista\nitsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin\nisänkin.\n\n\n\n\nIII.\n\nHAAVEILUA.\n\n\n1.\n\nLapinmaan retken jälkeisenä talvena oli dosentti Randalilla merkillisen\nusein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä,\njotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi\ntai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta\nvaarin ja kävi tohtori Bentickillä.\n\nHän oli pian kaikkien perheenjäsenten ystävä, ja hän lämpeni\ntuntiessaan miten sydämellisesti tervetullut hän oli.\n\nAllan Bentick ja hänen vaimonsa Lucia olivat molemmat suuressa määrin\nseuraihmisiä ja heillä oli suuri ystäväpiiri, johon he nyt ylpeällä\nilolla lukivat Randalin.\n\nLucia Bentick kiinnitti Randalin mieltä jo ensi näkemältä, ja kun\nmielenkiinto oli molemminpuolista, kasvoi heidän tuttavuutensa pian\nystävyydeksi.\n\nLucia teki Randaliin sen vaikutuksen, että hän oli elänyt voimakasta\nja virkeää elämää, ja oli ottanut oppia kokemuksistaan. Hän nautti\nhänen ulkomuodostaan, joka ei kadottanut vanhetessaan, hän oli\nsuuresti huvitettu hänen keskusteluistaan, ja psykologina hänestä oli\nmielenkiintoista tutkistella hänen eloisaa olentoaan ja koulutettua\nluonnettaan. Noilla kahdella oli aina niin paljon puhumista ja molemmat\ntunsivat niin mieluista oloa toistensa seurassa, kuten aina tuntiessaan\ntoisen ymmärtävän ja panevan arvoa itselleen.\n\nSifin velipuolet, Ulf ja Alf, olivat valppaita ja hupaisia koulupoikia,\nlahjakkaita, mutta ihmeellisen hiljaisia ollakseen niin vilkkaiden\nvanhempien lapsia. Tämä hämmästytti Randalia, joka ihmistutkimuksissaan\naina pani niin suurta huomiota perinnöllisyyteen.\n\nSe perheenjäsen, jonka Randal alituiseen näki, silloinkin kun hän ei\nkatsonut häneen, ja jonka ääntä hän kuunteli silloinkin, kun puhui\ntoisten kanssa, oli Sif. Hän näki Sifin aina Lapin auringon hohteessa,\nja hänen sisäisen silmänsä edessä Sifin olento seisoi vapaana tunturin\nvalkoista puhtautta ja taivaan sineä vasten.\n\nHänen mieleensä Sif teki yhä samantapaisen vaikutuksen kuin mitä hän\noli tuntenut silloin yöllä, jolloin Sif oli tahtonut ottaa hänen\nkipunsa kannettavakseen.\n\nHän oli niin hurmaavan nuori, niin viehättävän alkuperäinen. Randal\ntuli lämmittelemään hänen silmiensä loisteessa ja nuortumaan hänen\nraikkaasta olennostaan.\n\n— Eihän Sifille ole siitä mitään haittaa, ajatteli hän.\n\n\n2.\n\nSif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän\nsäteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa\nuutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.\n\n— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän\nluontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain.\nKandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein\nikävä.\n\n— Boson parka!\n\n— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän\nyhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.\n\n— Luulen että hän oli ujo, huomautti Lucia.\n\n— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti\nkoskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.\n\n— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla,\narveli Randal.\n\n— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin\narvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti,\nvaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan?\nSyksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.\n\nRandal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin\nihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi\noli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.\n\n— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin\nluutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.\n\n— Miten se tapahtuu? kysyi Randal.\n\n— Virman saaminenko?\n\n— Hyviin kirjoihin laittautuminen? Sif nauroi.\n\n— Etten liehakoi häntä. Niinkuin muut tytöt tekevät. Eikö setä tule\nkatsomaan joskus?\n\n— Filosofilla on kai muutakin tekemistä kuin katsella pienten\ntytöntynkien ratsastusta, sanoi Lucia puoleksi leikillisellä äänellä.\n\n— Tottahan me voimme kelvata filosofisiksi problemeiksi, niin\ntytöntynkiä kuin olemmekin. Vai mitä, Randal-setä?\n\n— Kieltämättä. Ja vaikeimmin ratkaistaviksi.\n\n— Tule katsomaan joskus? Olisi niin hauskaa saada nähdä setä Randal\nlehterillä. Silloin koetan oikein parastani.\n\n— Kyllä tulen, kun saan aikaa, lupasi Randal.\n\n— Minkätähden niin itsepintaisesti tahdoit häntä katsomaan sinun\nratsastamistasi? kysyi Lucia Randalin mentyä.\n\nSif tuimistui, hän pani hyvin pahakseen muistutukset, ja hän aavisti\njotain sellaista tässä kysymyksessä.\n\n— Minusta olisi hauskaa, jos hän tulisi, vastasi hän ja nosti vähän\nnenäänsä.\n\n— En pitänyt myöskään sinun tavastasi luutnantista puhuessasi, jatkoi\nLucia. Sinä olet nyt täyttänyt seitsemäntoista vuotta, etkä voi enää\npuhua ja käyttäytyä kuin lapsi.\n\n— Osaan kyllä käyttäytyä, vastasi Sif ja punastui suuttuneena.\n\n— Mistä on kysymys?\n\nAllan oli tullut huoneeseen parahiksi kuullakseen Sifin loukkaantuneen\nvastauksen.\n\n— Pikkuasia vain, vastasi Lucia, joka ei pitänyt siitä, että tuo pieni\nmitättömyys tulisi suurennetuksi saattamalla se kolmannen kuultavaksi.\n\nMutta Sif oli kuohuksissa, hän oli syvemmin loukkaantunut arvostelusta,\nkuin hän itse tai Lucia ymmärsikään, ja hän tuli senvuoksi\nhäikäilemättömäksi.\n\n— Äiti on kateellinen eikä siedä, että setä Randal välittää yhtä paljon\nminusta kuin äidistä, kivahti hän.\n\n— Sif! virkkoi Lucia, kovasti punastuen tuon aivan odottamattoman\nsyytöksen kuullessaan.\n\nMutta Sif oli nyt saanut tarpeekseen, hän purskahti itkuun ja juoksi\nulos huoneesta.\n\nAllan kohotti silmäkulmiaan ja katsoi kysyvästi vaimoonsa.\n\n— Mitä se merkitsee?\n\n— Niin, en minä tiedä, ellei se merkitse sitä, että hän on rakastunut\nRandaliin, vastasi Lucia liian kuohuksissa punnitakseen sanojaan.\n\n— Rakastunut Randaliin? Sif? Randalhan on melkein samanikäinen minun\nkanssani.\n\n— Sitä hän ei ole. Hän on vain kolmenkymmenenviiden vuoden vanha.\n\n— Ja Sif seitsemäntoista.\n\n— Iän ei tarvitse estää sellaista. Muutoinhan en sanokaan että hän\non rakastunut. Se pisti vain päähäni hänen kohtuuttoman kiihkeytensä\nselvitykseksi.\n\n— Mikä oli syynä tähän kohtaukseen?\n\nLucia kertoi sen. Hän oli ehtinyt rauhoittua nyt ja häntä hävetti\nhieman, että oli niin suuttunut Sifin nenäkkäästä ja aiheettomasta\nsyytöksestä.\n\n— Eihän siinä ollut mitään vaarallista, että hän pyysi Randalia\nkatsomaan hänen ratsastamistaan. Oli tyhmästi sinulta nähdä siinä\njotain sopimatonta.\n\n— Sinä olet niin heikko Sifin suhteen, ettet voi nähdä mitään vikaa\nhänessä.\n\n— Näen hänet sellaisena kuin hän on, mutta pelkään ettet sinä näe sitä.\nSinä olet niin tottunut olemaan haluttu ja arvossapidetty ennen muita,\nettä sinua tiedottomasti harmittaa, jos joku muu menee sinusta ohi.\n\nSe oli enemmän kuin mitä Lucia saattoi sulattaa. Hänen silmänsä\nsalamoivat.\n\n— Onko mahdollista, että uskot Sifin tyhmässä päähänpistossa olevan\nhiukkaakaan totuutta, että olisin kateellinen hänelle? kysyi hän yhtä\nhämillään kuin kuohuksissa tuollaisesta epäluulosta.\n\n- Kyllähän minä tiedän ettet välitä Randalista muuten kuin ystävänä,\nsanoi Allan rauhoittaen. Enkä luule myöskään, että itse olet tietoinen\nsiitä, että haluat olla ylinnä. Mutta sinä olet nuoruudesta saakka\ntottunut siihen. Sif on myöskin, kuten sinä, luotu hurmaamaan ihmisiä,\nja kuluu aikaa ennenkun totut olemaan syrjässä hänen tähtensä...\n\nHän pysähtyi, sillä Lucia teki torjuvan liikkeen ja kääntyi ylpeänä ja\nsuuttuneena hänestä poispäin.\n\n— Sinä kuvittelet ymmärtäväsi minua niin hyvin, mutta tässä\nasiassa erehdyt kokonaan, sanoi hän terävästi ja lisäsi jäätävän\nvälinpitämättömästi: Hemmottele Sifiä miten haluat! Minä en enää puutu\nhänen asioihinsa.\n\nNyt Allankin kuohahti.\n\n— Naisväki on sietämätöntä! Kunpa vain voisi olla teistä kokonaan\nerillään! pauhasi hän ja meni huoneeseensa, paiskaten oven perässään\nkiinni, että paukahti.\n\nSuuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle\npurkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi\nenemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin\nkuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen,\nosoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä,\nettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti\nLuciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi\nvaltaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan\nei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen\nmiehensä.\n\nMutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän\nvoinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin\npuuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä\noli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi\nkuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian\ntunteeseen.\n\nLucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista,\nmutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi\nesiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.\n\nKun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa\nSifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän\nrakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif\nkasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se\nLucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan\nlasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella,\npuoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta\ntuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se,\nsillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on\nveressä.\n\nLucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt\nsuhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt\nhuomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö\näskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen\ntäytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla\nmuistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta\nhellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko\nmahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että\nhän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän\npahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen\nvääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli\npistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli\närsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan,\nhäntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää,\nettä Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa\nSifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli\nyllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se\nvain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko\nhän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille\ntuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään\ntytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä\ntunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja\ntuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän\nsaattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin\nkokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko\ntähän syynä kateus vai huolenpito?\n\nKaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida\nasettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä,\najatteli Lucia puolustuksekseen.\n\nNiin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin\npitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän\ntahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea\nvaikutusvaltaansa.\n\nJa Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan\nitseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei\nse muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille,\nettä hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan\nitsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu\nitää häiritsemättä Sifin mielessä.\n\n\n3.\n\nRandalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän\noli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.\n\nYleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän\nkärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti\nhänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä\nyönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman\nitsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin\nkuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.\n\nEdellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen\nratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut\nnähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut\nmielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo\ntuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut\nRandalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan\nuskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana\nollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.\n\nRatsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella.\nTämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut\nratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt\nohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai\nesitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he\nolivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä\ntervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen\ntoverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän\ntuttavuutensa ensi hetkestä asti.\n\nRandal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut\ntapahtua.\n\nSifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen\nratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut\nhäntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.\n\nOliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta\ntiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene\ntullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?\n\nOliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin\nennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla\nepäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.\n\nOlisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä\ntapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu\ntodella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta\nvalehtelemaan hänestä?\n\nKoko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt\nmitään vastausta.\n\nMutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin\nrauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän\nvälittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?\n\nHän koetti heittää mielestään levottomuuden, ja kun vihdoinkin ikävöity\nuni tuli hänen istuessaan pieluksien välissä tuolissaan, erkani hän\nkaikista Sif-ajatuksistakin.\n\nKun hän sitten heräsi, anastivat päivän tehtävät hänen vain puoleksi\npalanneet voimansa.\n\nOli kiireinen aika, ja etenkin kun hänen terveytensä oli horjuva,\ntäytyi hänen keskittyä työhön. Ystäviä ja yksityisiä asioita varten\nei jäänyt mitään aikaa. Järkkymättömämmin kuin konsanaan hän seurasi\ntätä periaatettaan nyt, ja seuraus oli, että viikkoja kului hänen\nnäyttäytymättä tohtori Bentickin kodissa, aiheuttaen kaipausta kaikille\nja salaista tuskaa yhdelle.\n\n\n4.\n\nTohtori Bentickillä oli päivälliskutsut suurelle vierasjoukolle.\n\nLucia oli sinä päivänä vienyt voiton itsestään laitoksillaan.\nHänen kykynsä siinä suhteessa oli suuri ja yleisesti tunnustettu.\nMutta kuitenkaan eivät nuo laitokset tai ruokalajit olleet eniten\nmieltäkiinnittäviä näissä kutsuissa, tiedottomasti tai tietoisesti\nkaikkien huomio oli kääntynyt Sifiin. Niin säteilevän nuorena,\nmukaansatempaavan vilkkaana, niin täynnä lapsellista, tiedotonta suloa\nkuin tänään, ei kukaan häntä ollut nähnyt. Hän sähköitti koko seuran\ntietämättään, tahtomattaan.\n\nKun Randal tuli saliin, näki hän heti Sifin katsomatta häneen.\n\nRitarilliseen tapaansa hän tervehti ensin Luciaa, omistaen koko\nhuomaavaisuutensa hänelle sinä hetkenä, ikäänkuin ei ketään muita olisi\nollutkaan huoneessa. Sif ei seisonut kaukana. Vaikka puhelikin parin\nmuun henkilön kanssa, hän kuuli sanat, jotka hänen äitipuolensa ja\nRandal vaihtoivat keskenään.\n\nLucia kysyi Randalilta ystävällisen nuhtelevasti, minkätähden hän oli\nollut niin näkymätön viime viikkoina.\n\n— Luulen että siitä on kokonainen kuukausi kuin viimeksi näimme\ndosentin, emmekä kai olisi saaneet sitä iloa tänäänkään, ellen olisi\nniin kauniisti pyytänyt.\n\nSillä Lucia oli kutsukirjeen mukaan pannut kirjelappusen, jossa hän\ntaivuttavasti oli pyytänyt Randalia tulemaan. Hän oli nimittäin\nsellainen personallisuus, jota tapaamaan ihmisiä kutsuttiin, ja Lucia\noli erittäin halukas saamaan hänet mukaan.\n\n— Vahinko on ollut minun puolellani, kuuli Sif tuon lyhyen,\nmiellyttävän äänen vastaavan (ja häntä vihlasi huomatessaan, että se\nkuului rasittuneemmalta kuin tavallisesti). Työ on vienyt kokonaan\nminun aikani.\n\n— Työkö vain? kysyi Lucia, joka oli kai myöskin huomannut hänen äänensä\ntahdottoman todisteen.\n\n— Hengenahdistus myös, tunnusti Randal vastahakoisesti. Kun se alkaa\nhätyyttää, täytyy minun keskittää itseni työhön, minusta ei jää mitään\nyksityisiin harrastuksiin.\n\nTämän selityksen jälkeen hän vetäysi syrjään, sillä uusia vieraita\nsaapui ja niiden täytyi saada tervehtiä emäntää.\n\nNyt Randal kumarsi Sifille, otti silmänräpäykseksi hänen kätensä, mutta\npuristamatta sitä.\n\n— Minun ei tarvitse kysyä vointia, näen että se on hyvä, sanoi Randal\nsivumennen ja antoi katseensa pikimmiten liukua Sifin kasvoille, joiden\nnuorekasta viehätystä kohotti vaivoin hillitty liikutus.\n\n— Minunkaan ei tarvitse kysyä vointia, sillä kuulin juuri, että se\non huono, vastasi Sif, tuskin tietoisena siitä mitä sanoi, mutta\nvaistomaisesti löytäen oikeat sanat.\n\n— Minun suhteeni ei ole mitään vaaraa, vastasi Randal keskeyttävästi.\n\nErityisissä tapauksissa hän vain sieti osanottoa. Sellainen tilaisuus\nei ilmeisestikään tämä ollut, mutta Sif muisti yhden sellaisen,\njolloin hän osanotollaan oli saanut tehdä hyvää hänelle. Silloin\nRandal oli ottanut sen vastaan kokonaan vaikkapa vain muutamiksi\nsilmänräpäyksiksi, nyt hän sulkeusi siltä. Sifiä kirveli vertaillessaan.\n\nRandalin sanottua, mitä hän katsoi kohteliaisuuden vaativan, hän jätti\nSifin vastasaapuneille vieraille, tervehtiäkseen toisia, joita tunsi ja\nantaakseen esitellä itsensä muille.\n\nPäivällispöydässä Randalin paikka oli vinosti vastapäätä Sifiä.\nHän saattoi kuulla tämän vilkkaan äänen ja tartuttavan naurun, hän\nsaattoi myöskin kuulla yhtä ja toista Sifin ja hänen pöytäkumppaninsa\nkeskustelusta, mutta hän ei sallinut sen häiritä itseään, vaan oli\nhuomaavainen ja mielenkiintoinen omalla tahollaan ja teki älykkäästi\nhuomautuksiaan, kun keskustelu pari kertaa tuli yleisemmäksi.\n\nKerran päivällisen kestäessä hän joi Sifin maljan, ja silloin heidän\nsilmänsä kohtasivat pariksi sekunniksi. Hämmästyksekseen hän näki\nrukoilevan ilmeen Sifin silmissä. Seuraavana minuuttina hän sanoi\nitselleen, että hän oli varmaankin nähnyt väärin. Minkäpätähden Sif\nkatsoisi rukoilevasti häneen?\n\nEi kukaan niistä kaikista, jotka kilpailivat Sifin harrastuksesta,\naavistanut että se salaisesti oli keskittynyt tuohon hienoon,\nmaltilliseen, ohimoilta harmahtavahiuksiseen mieheen ja keskusteluun,\njoka liikkui kypsyneenä, nuorelle tytölle varmasti vieraissa\nilmapiireissä. Mutta kaikkien pöydän ympärillä olevien äänten joukosta\nSif kuunteli vain tuota niin hyvin tunnettua, vaivautunutta, ääntä,\njonka väsynyt mutta miellyttävä sävy palautti mieleen hänen elämänsä\niloisimmat päivät. Kun hän toisinaan kuuli jotain siitä mitä hän sanoi,\ntunsi hän itsensä ylpeäksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlainen\nosa Randalin lahjakkuudesta ja maineesta.\n\nSif oli niin iloinen siitä että Randal oli tahtonut tulla. Hänen\ntuskansa, ennenkuin Randalin myönteinen vastaus kutsuihin saapumisesta\noli tullut, oli ollut niin syvää ja sietämätöntä, kuin tuska vain voi\nolla ensi nuoruuden kärsimättömänä aikana. Mutta Randal oli vastannut\nmyöntävästi, ja nyt hän oli todellakin tullut! Sifistä tuntui, että\nsenkautta oli tuo niin turhaan katkaistu side heidän välillään solmittu\nuudelleen.\n\nEhkäpä se ei koskaan ollutkaan katkennut, kuten hän oli luullut.\nRandalilla oli ollut niin paljon työtä ja hän oli ollut sairas.\nSiinähän olisi ollut syytä kylliksi hänen poissaoloonsa. Kun hän\nnyt näki hänet ja kuuli häntä, tunsi hän kuinka paljon ylempänä hän\nseisoi häntä, ja häntä hävetti luulottelunsa, että Randal muka olisi\nloukkaantunut hänen käytöksestään tuonnottaisella ratsastustunnilla.\nHän seisoi aivan liian korkealla loukkaantuakseen mistään, mitä hän\nteki tai oli tekemättä.\n\nTämä ajatus sisälsi sekä huojennusta että pettymystä, huojennusta siitä\nettei ollut loukannut häntä, mutta pettymystä siitä että oli niin\nvähäpätöinen hänelle, ettei voisikaan loukata häntä.\n\nMutta hän oli kuitenkin välittänyt tulla ratsastustunnille. Olisiko hän\ntullut, ellei hän olisi välittänyt hänestä?\n\nOlisi kyllä, hän olisi hyvin hyvästi voinut tulla vain hyvyydestä,\nsenvuoksi että hän oli pyytänyt.\n\nSif punastui tätä ajatellessaan ja äitipuolen oikaisua, josta hän\ntahtomattaan oli ottanut vaikutteita, niin että hänen teeskentelemätön\nkäytöksensä Randalia kohtaan oli muuttunut jäykkyydeksi.\n\nHän koetti olla kuuntelematta Randalin ääntä ja olla ajattelematta\nhäntä, mutta se kävi huonosti. — Miten ratsastaminen sujuu? Randal\nse kysyi näin sovinnaisen kohteliaalla äänellä, kun hän pari tuntia\npäivällisen jälkeen sattumalta oli Sifin lähellä.\n\nTämä punastui ilosta Randalin vihdoinkin puhutellessa häntä, mutta\nmyöskin hämillään siitä, että hän viittasi tuohon onnettomaan\nratsastustuntiin.\n\n— Se sujuu kuten tavallisesti.\n\n— Eikö siinä ehkä enää ole uutuuden viehätystä? Sif punastui vielä\nenemmän, sillä hän tunsi ivaa Randalin kysymyksessä.\n\n— En minä sellainen ole! luiskahti häneltä.\n\n— Ajattelin, että huvit mahdollisesti saivat jakaa ystävien kohtalon.\n\n— Ystävien?\n\nSif katsoi kysyvästi Randaliin ja saattoi vain toivoa, ettei tämä\nhuomaisi miten onnettomaksi hän tunsi itsensä.\n\n— Åke Boson oli sinun hyvä ystäväsi tunturilla, mutta Tukholmassa hän\non sinusta ikävä. Tuolla ratsastustunnilla sain sen käsityksen, että\nminäkin olin tullut vanhanaikaiseksi.\n\nHän puhui tyynellä, intohimottomalla äänellä, ikäänkuin se tosiseikka,\njota hän toi esille, ei sen enempää olisi huolettanut häntä.\n\nSif tunsi itsensä samalla kertaa niin mitättömäksi ja niin\nliikutetuksi. Ellei Randal välittänyt hänestä, niin eihän hän silloin\nollut loukannut häntä käytöksellään, minkätähden hän sitten nuhteli\nhäntä? Hänen tavassaan ja äänessään ei ollut hituistakaan moitetta,\nmutta Sif tunsi kuitenkin tulleensa nuhdelluksi. Randal piti häntä\nuskottomana, huikentelevana, ja se oli alentavaa. Vaikkapa hän olikin\nliian paljon yläpuolella häntä kärsiäkseen siitä, ei Sif itsensä tähden\ntahtonut antaa hänen ymmärtää itseänsä niin väärin.\n\n— Asianlaita ei ole ollenkaan kuten setä luulee. Olin sellainen siitä\nsyystä, että häpesin kun olin pyytänyt setää tulemaan, selitti hän\npikaisesti ja avomielisesti.\n\nRandalin kasvoissa vaihtui ilme.\n\n— Minkätähden häpesit sitä? kysyi hän suuresti hämmästyneenä.\n\nSellainen aivoituksen selitys ei ollut hetkeksikään johtunut hänen\nmieleensä.\n\n— Äidin mielestä minä olin tunkeileva pyytäessäni setää tulemaan.\n\nHe alkoivat kumpikin ymmärtää toisiaan ja tunsivat suurta helpotusta.\nRandal nauroi.\n\n— En olisi voinut uneksiakaan asiata siten otettavaksi. Mutta tietysti\nsinun äitisi on oikeassa. Sinä et saa koskaan enää pyytää minua\ntulemaan katsomaan ratsastamistasi. Mutta jos satun tulemaan itsestäni,\nniin ehkä olet vähän ystävällisempi minua kohtaan kuin olit viime\nkerralla?\n\nHänen leikillisessä äänessään oli lämpöä, joka meni suoraan Sifin\nsydämeen.\n\n— Minun aikomukseni ei ollut lainkaan olla epäystävällinen, vakuutti\nhän innokkaasti. Olin niin epätoivoinen jälkeenpäin ja koko tämän ajan,\njolloin setää ei ole näkynyt.\n\nRandal ei vastannut, mutta hymyili vähän, ja hänen silmiinsä tuli hyvin\nhellä ilme. Sif tunsi että nyt oli kaikki taasen hyvin, paremminkin\nkuin ennen ja hänessä läikähti onnen tunne, ei pilveäkään ollut enää\ntaivaalla.\n\n\n5.\n\nSifin isoisä, Västanforsin kirkkoherra Sander, oli Tukholmassa\nkäymässä ja asui vävynsä luona. Oleskelunsa aikana siinä kodissa\nhän huomasi, kuinka Sif huvitteli. Sopimattomia huveja ne eivät\nolleet, mutta vaikkapa viattomia itsessään, olivat ne Sanderista\nriittämättömät ihmiselämän sisällöksi. Sif oli hänen silmäteränsä,\nhän oli hänen Annansa tytär, ja hänen mielestään hän oli liian hyvä\nsiihen perhoiselämään, jonka keskellä hän isoisän mielestä oli. Hän\ntunsi velvollisuudekseen sanoa hänelle jonkun vakavan sanan. Mutta\nhänen ei ollut helppoa omasta alotteestaan ruveta puhumaan kenenkään\nhengellisistä tarpeista, ja vaikeinta oli hänelle, kun hänen lähimpänsä\nolivat kysymyksessä. Jos joku tuli hänen luokseen murheineen, niin\nsilloin hänellä aina oli vastaus ja lämmintä harrastusta. Mutta Sif\nei tullut hänen luokseen murheineen, hänellä ei nähtävästi ollutkaan\nsellaisia, hän ei tiennyt muusta kuin että kaikki oli niinkuin olla\npitikin, mitä häneen tuli.\n\n— Onko sinulla ilosi Jumalassa, Sif?\n\nMoni ei olisi ymmärtänyt, että se oli ujoutta, joka teki isoisän kasvot\nniin vakaviksi ja hänen äänensä melkein tylyksi, mutta Sifillä oli\nvaistomainen tunne siitä, ja se teki hänetkin ujoksi.\n\nHän ei tiennyt ollenkaan mitä vastata. Mutta isoisä ei näyttänyt\nkysyneenkään vastausta saadakseen, sillä hän jatkoi, ennenkun Sif oli\nsanonut mitään: — Sinä olet ehkä mielestäsi liian nuori ymmärtääksesi\niloa Jumalassa. Mutta sinun äitisi ei ollut sinua vanhempi, kun se oli\njo hänen elämänsä.\n\nHän sanoi tämän parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta Sifistä oli joka\nviittaus hänen äitiinsä alkanut tuntua ikäänkuin nuhteelta. Hän sai\nalinomaa kuulla, että hän oli niin erilainen kuin äitinsä, ja kun hänen\näitiänsä julistivat pyhäksi kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, niin\nolihan selvää, että hän, Sif, oli musta lammas. Hän ei pitänyt siitä,\nettä hänen äitinsä alituiseen asetettiin hänelle ikäänkuin ihanteeksi\nja esimerkiksi, se oli niin lamauttavaa. Kuinkapa hän voisi olla\nsamallainen kuin se, jonka suhteen hän oli aivan erilainen? Häneltähän\npyydettiin mahdottomia. Nyt meni Sif niin pitkälle että tunsi sen\nvääryydeksi. Minkätähden hänen tarvitsi kehittyä toisen tapaiseksi?\nEihän perhostoukalta vaadita, että sen pitää kehittyä satakieleksi.\nMinkätähden sitten vaadittiin tytöltä, jolla ei ollut hituistakaan\npyhyyttä itsessään, että hänen pitäisi kehittyä pyhimykseksi?\n\n— Olen enemmän isän kuin äitini tytär, en voi koskaan tulla äitini\nkaltaiseksi, vastasi Sif niin sisukkaasti, että se ällistytti isoisää\nyhtä paljon kuin vastauksen sisältö.\n\n— Olitpa isäsi tai äitisi kaltainen, niin tottahan Jumala on sinun\nJumalasi kuitenkin, vastasi hän.\n\n— Niin, tietysti, myönsi Sif hiukan katuvaisena kiihkeydestään, jolla\noli kieltänyt yhdyssiteen äitiinsä.\n\nIsoisä taputti häntä päähän. Se oli hyväily, jota Sif vaivoin sieti,\nsillä se litisti hänen tukkansa.\n\n— Etsi hänen kasvojaan! Sinä et ole liian nuori siihen, etkä tiedä,\nmiten kauan sinulla on aikaa löytääksesi hänet. On vain yksi, joka on\nvälttämätön tässä elämässä, ja se on Jumalan löytäminen.\n\nHän oli puhuessaan pitänyt kättään Sifin päälaella, nyt hän taputti\nhäntä vielä, katsoi vakavasti ja rakkaudella häneen ja lähti hänen\nluotaan. Hän oli ollut menossa huoneen läpi ja käyttänyt tilaisuutta\nlöytäessään Sifin yksin. Kun hän nyt oli sanonut sen, mikä hänellä oli\neniten sydämellä Sifiin nähden, meni hän.\n\nSif seisoi mietteissään. Konemaisesti hän pörrötti tukkansa jälleen,\nmutta hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli isoisän sanoja.\n\nKuului niin vakavalta tuo, mitä isoisä oli sanonut, ettei voinut tietää\nkuinka pitkä aika hänellä oli jäljellä. Mitä jos hän kuolisi nuorena\nniinkuin hänen äitinsä! Hän ihmetteli miltä se tuntuisi. Se olisi kyllä\nsurullista. Juuri nyt, kun elämä alkoi olla niin säkenöivän hauskaa!\n\n\n6.\n\n— Setä! Mikä sedän mielestä on välttämättömintä elämässä?\n\nSif kysyi tavalliseen vilkkaaseen tapaansa, minkävuoksi Randal ei\najatellut mitään syvempää vakavuutta piilevän kysymyksessä.\n\n— Tarkkaan katsoen ehkä ei mikään ole välttämätöntä. Toisinaan\nihmettelen, eikö itse elämäkin ole tarpeeton, vastasi Randal puoleksi\nleikillisellä, veltolla äänensävyllä.\n\nSifillä ei ollut mitään työtä käsillä, mutta se ei merkinnyt sitä, että\nhän tätä ennen olisi istunut joutilaana. Hän oli ollut innokkaassa\ntouhussa ommella puseroa itselleen, mutta oli viskannut sen syrjään,\nkun dosentti Randalin tulosta oli ilmoitettu.\n\nKoska ei isä eikä äiti olleet kotona, oli Sifin osalle tullut Randalin\nvierailun vastaanottaminen eikä se osa hänestä ollut raskas. Eikä\nRandalkaan ollut nolo tavatessaan Sifin yksin kotoa.\n\n— Isoisä sanoo, että ainoa välttämätön elämässä on löytää Jumala.\n\n— Isoisäsi katsoo elämää kristityn näkökannalta.\n\n— Eikö setä tee samoin?\n\nSif katsoi epäröivästi Randaliin, ja hänen katseensa muistutti lapsen\nkatsetta. Randalista ei tuntunut oikein hyvältä sen edessä.\n\n— En tiedä uskallanko väittää sitä.\n\n— Onko setä ateisti?\n\n— En. En kiellä mitään. Mutta minä ajattelen melkein kaikesta\nuskonnossa: voi olla niin — voi olla ettei niin olekaan.\n\n— _Melkein_ kaikesta?\n\nRandal tunsi olevansa sekä hämillään että huvitettu tästä\nodottamattomasta tutkinnasta. Sifin tapana ei ollut koskaan\njärkeillä. Randal ihmetteli mikä häneen oli mennyt. Hän ei voinut\nvastustaa kiusausta astua sisälle, kun Sif niin odottamatta kohotti\najatusmaailmansa esirippua. Mutta Randalin kunnioitus viattomuutta\nkohtaan, hänen pelkonsa samentaa sitä, teki hänet levottomaksi. Hän ei\ntahtonut herättää epäilyä lapsensielussa.\n\n— Niin, melkein — hän puhui vakavasti nyt eikä puolittain leikillä\nkuten alussa. — On olemassa todiste, jota en voi selittämällä poistaa,\nja se todiste on minussa itsessäni. Jos on personallinen Jumala — jota\nen ensinkään kiellä — niin on tuo sisäinen voima säteilyä hänestä.\n\n— Mikä sisäinen voima? kysyi Sif mielenkiintoisena, kun Randal piti\npienen pakollisen pysähdyksen yskähtääkseen ja vetääkseen henkeä.\n\n— Se on oikeudentunto sisimmässäni, sanoi hän. Tuo oikeudentunto, joka\nsanoo minulle, mikä on oikeaa mikä väärää, ja toisinaan pakottaa minut\ntoimimaan aivan vastoin oman luontoni taipumusta.\n\n— Minulla ei varmaankaan ole tuota oikeudentuntoa, sanoi Sif\nmiettivästi. En tiedä koskaan tehneeni vastoin luonteeni taipumusta,\nelleivät muut ole pakottaneet minua.\n\n— Se voi merkitä sitä, että sinun taipumuksesi tähän saakka eivät ole\njoutuneet ristiriitaan oikeudentuntosi kanssa.\n\n— Ei minulla sitä olekaan. Olen sellainen musta lammas, saan alinomaa\nkuulla, etten ole vähääkään äitini kaltainen, joka oli niin hyvä.\n\n— Hyvyys voi ilmetä niin monissa eri vivahduksissa, vaikka se\nsisimmältä olemukseltaan on yksi — aivan niinkuin elämä.\n\n— Mutta minä en ole hyvä, tunnen etten ole, sanoi Sif huoahtaen. En\nvälitä esimerkiksi paljoa Jumalan etsimisestä, jonka isoisä sanoo\nainoaksi tarpeelliseksi. En tarvitse häntä. Kaikkihan on niin hyvin\nkuitenkin.\n\nHarhaan johtamisen pelko valtasi Randalin. Hän katui ilmaistuaan\nkielteisesti käsityksensä uskonnon totuuksista. Jos hän olisi heti\nymmärtänyt, mitä hän nyt huomasi: että Sif oli kysynyt vasta heränneen\ntarpeen kehoittamana, olisi hän heti osoittanut hänet luotaan. Ehkäpä\nei ollut liian myöhäistä tehdä sitä vieläkin.\n\n— Minkätähden kysyit minulta tuosta ainoasta tarpeellisesta, kun olit\njo kuullut isoisältäsi siitä? Mene takaisin hänen luokseen ja seuraa\nhänen johtoaan! Hänellä on enemmän sinulle antamista kuin minulla.\n\n- Sedälläpäs on, joka ymmärtää kaikki niin hyvin, väitti Sif.\n\n— Rakas, pieni lapsi, aivan hullun korkeallehan sinä asetat minut!\nEllen pidä tuota mitä sanoit ivana.\n\n— Ivana? toisti Sif.\n\nEi mikään ollut Sifille ollut kaukaisempaa kuin tarkoittaa jotain\nivallista, ja sen Randal näki, Sifin tarvitsematta vakuuttaa häntä\nsiitä.\n\nLucia oli pitänyt tärkeänä kasvattaa Annan tytärtä Annan uskossa. Sif\nei ollutkaan koskaan epäillyt mitään, siitä totuudesta, johon häntä oli\nopetettu uskomaan. Hän oli pitänyt sen itsestään selvänä — mutta ei\nollut välittänyt siitä paljoakaan.\n\nNyt isoisän sanat olivat herättäneet hänessä tunteen siitä, että\ntarvittiin jotain enemmän, mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.\n\nSilloin hän oli kääntynyt Randalin puoleen, ja tämä oli tarkoittamatta\ntai aavistamatta järkyttänyt hänen tähän saakka harkitsematonta ja\nhengetöntä uskoaan.\n\n— Eikö tosiaankaan kaikki ole totta? kysyi hän, hämillään oudoista\najatuksista, jotka niin odottamatta olivat alkaneet liikkua hänen\nsielussaan.\n\nRandal hymyili vähän.\n\n— Kaikki? toisti hän kysyvästi.\n\n— Niin, Jumalasta ja Jesuksesta ja ylösnousemisesta ja iäisestä\nelämästä ja tuosta kaikesta, jota opimme rippikoulun aikana esimerkiksi?\n\nRandal tunsi olevansa vaikeassa pulmassa. Mitäpä hän vastaisi? Ei hän\npuolestaan voinut vannoa kirkon oppia todeksi, eikä hän kieltänytkään\nsitä. Mikä päähänpisto tuolta herttaiselta lapselta kääntyä juuri\nhänen puoleensa ja sen kautta yhtäkkiä ja valmistumatta panna hänelle\nsellainen edesvastuu!\n\nHädässään hän otti turvansa parhaaseen muistoonsa, isän muistoon, joka\noli elänyt ja kuollut uskoen Kristuksessa ilmestyneeseen Jumalaan.\n\n— Kun kysyt minulta noin, tulen ajatelleeksi vanhaa miestä, joka uskoi\n»tuota kaikkea», kuten sanoit. Hänen elämänsä oli auringon kaltainen,\njoka nousee puolipäivän korkeuteensa. Kuten hän oli elänyt, niin\nhän kuolikin, lujassa uskossa ylösnousemiseen ja iäiseen elämään.\nHänellä oli lapsen sielu läpi elämän, ja hän oli suureksi siunaukseksi\nympäristölleen. Randal puhui lämpimästi ja kunnioittavasti, ja hänen\nkasvoihinsa tuli ilme, jota Sif ei ollut niissä nähnyt ennen. Hän\ntahtoi kuulla enemmän tuosta vanhasta miehestä.\n\n— Kuka hän oli? kysyi hän.\n\n— Minun isäni.\n\nSif tahtoi niin mielellään kuulla enemmän, ja Randal teki hänelle\nmieliksi ja kertoi yhtä ja toista isästään.\n\nSif oli hyvin harras eikä huomannut, että Randal oli vastannut hänen\ntotuutta etsivään kysymykseensä isänsä kautta, syrjäyttäen kaiken\noman filosofiansa. Mutta Randal huomasi sen ja tunsi siitä voimakkaan\nvaikutuksen. Se iski häneen kuin hengellisen köyhyyden äkillinen\nilmitulo, köyhyyden, josta hän aina tähän saakka oli ollut tiedoton.\nKyllähän hän oli tavannut totuudenetsijöitä ennenkin, ja aina oli\nhänen filosofiansa antanut hänelle ainetta laajoihin todisteluihin\nja vastauksiin, mutta nyt oli tämän lapsen kysymys saattanut hänet\nvastausta vaille. Mitä se merkitsikään?\n\n\n7.\n\nSifin odottamaton kysymys elämän tärkeimmästä asiasta askarrutti\nRandalia niin sitkeästi, että se kummastutti häntä. Häntä epäilytti\nkyllä, että Sif oli esittänyt tuon kysymyksen enemmän päähänpistosta\nkuin mistään syvälle käyvästä tarpeesta, mutta Randalin mielessä hänen\nkysymyksensä alkoi itää, kasvoi ja tuli sydämen kysymykseksi.\n\nSifin kanssa keskustellessaan hän oli tuntenut uutta edesvastuuta,\njohon hän ei ollut kypsynyt. Täytyy olla jotain todellista\nvastattavana, kun lapset kysyvät, senvuoksi ei saa tyytyä vain totuuden\nkielteiseen käsitykseen.\n\nAinoa tarpeellinen. Onko todellakin jotain, josta voi sanoa, että se on\nainoa tarpeellinen? Ja mikä se siinä tapauksessa on?\n\nRandal silmäili kirjahyllyjään. Miltä niistä hän etsisi vastausta,\nfilosofiselta, teologiselta vai kirjalliseltako?\n\nHän tiesi pääasiassa noiden lukuisien nidosten sisällyksen, jotka\ntäyttivät hänen hyllynsä, vaikkapa hän ei lähimainkaan ollut lukenut\nniistä puoltakaan läpi. Toiset hän oli lukenut kannesta kanteen, toisia\nvain osittain, toisia hän taas oli vain silmäillyt, jotkut niistä\nolivat hakemistoja, ja toiset olivat vain senvuoksi, että ne kuuluivat\nhyvin varustettuun kokoelmaan.\n\nHitaasti hän tarkasti hyllyt toisen toisensa jälkeen, otti kirjan\ntuolta toisen täältä, selaili niitä, luki joskus palasen, mutta pani\npian sen kiinni, tuntien, ettei hän löytänyt siitä vastausta, jota haki.\n\nVihdoin hän otti pienen kirjan hyllyltä, jonka kirjat eivät\noikeastaan kuuluneet mihinkään noista kolmesta pääluokasta,\njoiden mukaan hän oli kirjavarastonsa jaotellut. Tuo pieni kirja\nkuului kai oikeastaan teologiseen osastoon, mutta Randal ei ollut\npitänyt sitä kyllin tieteellisenä siihen. Se oli sen sijaan saanut\npaikkansa hartauskirjallisuuden joukossa, laihasti varustetulla\nhyllyllä, pääasiassa sisältäen kirjoja hänen isänsä vähäpätöisestä\nja yksipuolisesta kirjastosta, jonka Randal oli säilyttänyt\nkunnioituksesta.\n\nKirja, jonka hän nyt otti sieltä ja avasi, oli jonkinlainen raamatun\nvertailusanasto, hänen isänsä kirjoittama. Isän pääasiallinen oppi oli\nollut raamatun tuntemisessa.\n\nRandal oli aina katsellut tuota isänsä pientä sepustusta hellyyden\nja halveksimisen sekaisella tunteella, hellyydellä muistaessaan\nisän iloa työtä tehdessään, mutta halveksumisella sen tieteellisen\npuutteellisuuden tähden. Isä oli rinnastanut erilaisia raamatun kohtia,\njotka hänen mielestään kuuluivat yhteen ja käsittelivät tärkeitä\nkysymyksiä, etenkin siveellisyyttä koskevia, vähemmän sellaisia, joita\nmietiskely saattoi herättää. Ja hän oli raamatun paikkojen väliin\npannut omia huomautuksiaan.\n\nRandal avasi nyt tuon halveksitun kirjan jännittynein tuntein.\n\nAinoa tarpeellinen! Täytyi kai löytyä jokin samantapainen otsikko tässä\nhurskaassa, käytännöllisen kristillisyyden järjestelmällisen esityksen\nyritteessä, ajatteli hän.\n\nJa aivan oikein! Tuossapa olikin sellainen otsikko.\n\n»Ainoa tarpeellinen».\n\nSiinä viitattiin useaan raamatunkohtaan, ja jokaisen jälkeen tekijä oli\nliittänyt jonkin pienen selityksen.\n\n»Yksi on tarpeellinen. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä\npidä pois otettaman.» Luk. 10:42.\n\n»On jotain joka on vieläkin tärkeämpää kuin palvella Herraa, kuten\nMarta teki, ja se on: Marian tavalla istua hänen jalkojensa juuressa ja\nkuunnella hänen sanaansa» —\n\n»Yksi sinulta puuttuu. Mene, myy kaikki mitä sinulla on ja anna\nköyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa\nminua.» Mark. 10:21.\n\n»Ainoa tarpeellinen on seurata Herraa. Ei ole kylliksi löytää hänet,\ntäytyy sitten myöskin seurata häntä. Rikas nuorukainen oli löytänyt\nhänet, mutta yksi puuttui häneltä vielä: siitä luopuminen, mikä esti\nhäntä myöskin seuraamasta Jesusta. Senvuoksi hänen täytyi antaa pois\nkoko rikkautensa — ei sillä tehdäkseen niin hyvän teon, että sillä\nansaitsi taivaan, vaan senvuoksi, että hänen omaisuutensa juuri ehkäisi\nhäntä seuraamasta Jesusta. Rakas, katso siis mikä sinua estää, ja luovu\nsiitä ja seuraa Herraa.»\n\nRandal seisoi miettivänä. Ne olivat yksinkertaisia, selviä sanoja, ja\ntuo viimeinen, pieni suoranainen kehotus kohtasi hänen sydäntään, sitä\ntuntuvammin kun hän luuli kuulevansa sen lausuttavan isän äänellä.\nLuettu tuli sen kautta hänelle niin personalliseksi. Rakkaan kuolleen\nmuisto nousi ja eli ja tuli häntä lähelle. Hän oli vastannut Sifille\nisänsä kautta, ja nyt isä tuli ja puhui hänelle.\n\nHän luki edelleen tuota pientä vertailusanastoa. Otsakkeen »Ainoa\ntarpeellinen» alla oli useita raamatunkohtia, ja kaikki viittasivat\nsamaan: ainoa tarpeellinen on Herra itse ja ihmiselle hänen\nseuraamisensa.\n\nOnko todellakin niin? Eikö voi tulla hyväksi ihmiseksi muutenkin? Monet\novat hyviä, monet, jotka eivät edes tunne Herraa.\n\nMutta eivätköhän he häntä kuitenkin seuraa — vaikkakin tiedottomasti —\nkaikessa mikä on hyvää heissä?\n\nYksi on tarpeellinen, paras osa, Maria Jesuksen jalkain juuressa.\n\nYksi sinulta puuttuu, sama mikä puuttui rikkaalta nuorukaiselta ja joka\nsaattoi hänen menemään murheellisena pois, jokin, joka oli rakkaampi\nkuin Herra.\n\nRandal katsoi rikasta ja rakasta kirjakokoelmaansa. Oliko se hänen\nrikkautensa, joka oli hänen tiellään ja esti häntä valitsemasta parhaan\nosan? Olikohan se tuo vai vielä jokin muu, jokin hänen sisimmässään,\nhänen järjenpalvontansa esimerkiksi, josta hänen piti luopua tullakseen\nvapaaksi seuraamaan Jesusta, oppimatonta Nazaretin puusepänpoikaa?\n\nMietteissään ja levottomana hän käveli hiljaa edes takaisin\nkirjastossaan. Oliko hänelle todellakin välttämätöntä, niin, ainoa\ntarpeellinen seurata Jesusta? Niin hän kysyi itseltään merkillisen\nkuohuvin tuntein.\n\nMinkätähden tuo kysymys herättäisi niin hänen uhmaansa, ellei siinä\nolisi vaatimusta? Mutta keliäpä olisi oikeus asettaa hänelle tuo\nvaatimus? Kukapa voisi vaatia, että hän, oppinut ja terävä-älyinen\nmies, joka pani järjen etualalle, jättäisi syrjään tuon kaiken\nja astuisi alas totuuden ääreen, joka oli annettu lapsille ja\nyksinkertaisille?\n\nKapinoiminenko kohtuutonta vaatimusta vastaan vain teki hänet\nniin ihmeellisen levottomaksi? Siinä, mikä tunki häneen yhä\nvastustamattomammin senjälkeen kun Sifin pieni kysymys oli avannut\nsille sulun, ei ollut vain vaatimusta, vaan myöskin jotain tuttua\nja rakasta, jotain hänen parhaimman muistonsa vaikutusta. Hän otti\nuudelleen isän pienen vertailusanaston ja punnitsi sitä kädessään.\nHän muisti millä ilolla isä oli tehnyt sitä, millä rakkaudella tuohon\nmonipuoliseen aineeseen.\n\nRakkaudella! Hänen isänsä oli rakastanut Herraansa. Ei hänestä koskaan\nollut tuntunut vaatimukselta Herransa seuraaminen — ellei rakkaus\nvaatinut. Seuraaminen oli ollut hänen elämänsä ilo ja riemu, niin,\nhänen palavan sydämensä ainoa tarpeellinen.\n\nRakkaus itse Herraan. Se yksin voi näyttää tien, täyttää vaatimuksen,\ntehdä käskyn mahdolliseksi, jopa keveäksi.\n\nMutta kuinka voittaa tuo rakkaus? Kuinka sydän voi tulla palavaksi\ntuosta tulesta?\n\nTuon pienen sanaston rinnalla hyllyllä oli isän kuluneella raamatulla\nsijansa. Randal otti sen esiin ja puhalsi tomun siitä ja avasi sen. Se\noli täynnä alleviivauksia ja merkkejä. Sitä oli luettu, punnittu ja\nrakastettu. Tässä oli ihmissydän avoimin sylin vastaanottanut Jumalan\nrakkauden ja sykkinyt sitä vastaan aina lämpimämmin, mitä pitemmälle\nelämä ehti.\n\nRandal pani sekä kirjasen että raamatun kirjoituspöydälleen. Hän\nalkaisi uuden tutkimuksen, sydämen tutkimuksen, mutta metodillinen\nniinkuin hän mielellään oli aina kaikessa, oli hän nytkin.\nSenvuoksi kun hän tahtoi tutkia isänsä raamattua, hän otti pienen\nsanaston oppaakseen. Hän aikoi avata ja lukea sen yhteydessä joka\nraamatunkohdan. Isän kulunutta ja rakasta raamattua hän lukisi, se\npitäisi hänen sydämensä herkkänä, se olisi oleva rakkauden ohjina ja\nsuitsina hänen ylpeälle tahdolleen, joka tähän saakka oli kulkenut\nkriitillisen järjen ohjaamana ja senvuoksi mielellään halveksinut\nsydämen teeskentelemätöntä kieltä. Nyt viime aikoina oli Sif, tuo\nteeskentelemätön lapsi, opettanut häntä rakastamaan sitä ja panemaan\nsen kaiken muun edelle.\n\n\n8.\n\nRandalista tuntui kummalliselta kuulla toisen miehen huulilta hehkuvaa\nmielenpurkausta Sifistä. Hänhän oli kauan ymmärtänyt, miten Åke Bosonin\nlaita oli, niin että eihän hän oikeastaan saanut kuulla mitään uutta,\nmutta se tuntui vaikealle kuitenkin. Vaikeaa oli, että se annettiin\nhänelle luottamuksena.\n\nÅke ei voinut enää kantaa rakkauttaan ääneti itsekseen, eikä hän\nuskaltanut ilmaista sitä Sifille itselleen. Sverker Randal oli Sifin\nystävä samoin kuin hänenkin, ja hänen sydämensä oli avoin nuorisolle.\nHän oli myöskin ollut mukana alusta alkaen, senvuoksi oli Åkesta\nluonnollista keventää sydäntään tuolle vanhemmalle miehelle, nykyään\nystävälle.\n\nHänellä olikin siihen parhain tilaisuus, kun he kaksi olivat yhdessä\nulkona metsässä ja kedoilla eräänä viehättävän kauniina alkukesän\npäivänä, Åke kasveja tutkimassa, Randal lepäämässä.\n\nHe olivat lähteneet junalla Upsalasta ja kulkivat nyt eräässä haassa,\nmissä tuskin huomattava polku mutkitteli pitkin kedon viheriää\nvehmautta. Kaikki kukki ja uhkui elämää. Valkeana kukki tuomi ja\npihlaja, valkean keskeltä pujotti kuusi vaaleanvihreitä oksiaan ja\nmänty koristelihe tuoreilla kerkillään. Harvinaisia kasveja kukki\ntavallisten kevätkukkien seassa.\n\nKasvioppi ei ollut Randalin aine, mutta hän harrasti sitä tiedettä\nkuitenkin, kuten kaikkea hienoa, ihmeellistä ja totta, ja hän kuunteli\nÅken selityksiä ja ihastui hänen kanssaan jonkin harvinaisen kasvin\nlöytämisestä. Hän nautti tarkasta järjestyksestä, joka vallitsi tämän\nmoninaisen rikkauden pienimmässäkin yksityiskohdassa, ja hän tunsi\nitsensä taipuisaksi huokaamaan maallisen elon lyhyyttä, joka ei anna\naikaa tunkeutumaan pitemmälle kuin paikotellen tämän ihmeellisen\nmaailman pintaan.\n\nSamoiltuaan tunnin tai pari Randal ja Åke olivat istuutuneet\nmetsäiselle mäelle levähtämään ja syömään eväitään. Silloin Åke tuli\nkeventäneeksi sydämensä vanhemmalle ystävälleen.\n\nHän oli edellisenä päivänä tavannut Sifin, ja se kohtaaminen oli\nsaattanut hänet epätoivoon. Sif oli ollut ihastuttavampi kuin\nkonsanaan, mutta oli tuntunut välinpitämättömältä häntä kohtaan.\n\nKoko yön hän oli toivonut itselleen kuolemaa.\n\nMutta aamulla oli toivo, tuo lannistamaton, herännyt jälleen, ja täällä\nulkona luonnossa ja keväimessä se kasvoi voimakkaasti. Ja se kääntyi\nRandaliin. Ehkä hän voi auttaa. Sif asetti hänet niin korkealle,\nhän ottaisi vaikutuksia tämän arvostelusta. Ei Åke tahtonut pyytää\nystäväänsä puhumaan hänen puolestaan Sifille, ei, mutta eihän olisi\nvahingoksi, jos keskustelu toisinaan itsestään voisi siirtyä Åkeen.\nEttä Randal silloin puhuisi hyvää hänestä, sen Åke tiesi. Hän avasi\ntäpötäyden sydämensä ilman arvelua.\n\nRandalista tuntui omituiselta kuunnella, mutta hänellä ei ollut muuta\nneuvoa. Se kävi hyvin niin kauan, kun hänen tarvitsi vain kuunnella,\npahemmalta tuntuisi, kun hänen täytyisi vastata. Sillä mitäpä hän\nosaisi vastata?\n\nHän ajatteli mitä Sif oli sanonut Åke-parasta, että hän oli ikävä.\nSanoa tätä rakastuneelle nuorukaiselle tuntuisi sydämettömältä. Se\nvain loukkaisi häntä parantamatta häntä, niin pahoin kuin hän oli\npihkaantunut. Ja sitäpaitsi eikö voinut ajatella, että tyttö voisi\nsanoa noin salatakseen syvempää tunnetta?\n\nKuta kauemmin Randal kuunteli Åkea, sitä selvemmäksi hänelle kävi,\nettä tuollaista rakkautta ei nuorukaiselle tule, ilman että sillä\ntarkoitetaan jotakin. Joko siihen vastataan tahi ei, täytyy sen koitua\ntärkeäksi hänen luonteensa kehitykselle.\n\nSuuttumuksen sekainen kipu, jota Randal ensin tunsi nuoren miehen\nluottamusta vastaanottaessaan — aivankuin tämä olisi tunkeutunut\nhänelle itselleen pyhitetylle alueelle — väistyi vähitellen\narvokkaamman tunteen tieltä. Hän ei voinut löytää sille nimeä, eniten\nse muistutti kokeneen veteraanin tunnetta nuorta taistelutoveria\nkohtaan, joka ensi kertaa on tulessa.\n\nNuorukaiselle oli kysymyksessä vain tämä: voinko voittaa hänet ja\nonnen? Randal näki syvemmälle ja pitemmälle.\n\n— Ellet onnistuisi voittamaan häntä? huomautti hän. —\n\nÅke kalpeni, ja hänen piirteensä kovenivat.\n\n— Sitä en voisi kestää. Senvuoksi en uskalla kosia.\n\n— Voithan sinä säilyttää rakkautesi, vaikkapa et voi saadakaan häntä.\n\n— Silloinhan siitä tulisi helvetti!\n\n— Puhtaasta, todellisesta rakkaudesta ei milloinkaan tule helvettiä,\naivan yksinkertaisesti siitä syystä, että se olemukseltaan on taivas.\n\n— Jos niin on, niin silloin ei rakkauteni ole puhdas, sanoi Åke\nuhmaavasti. Mutta todellinen se on, syvästi todellinen. Hän tekee\nminut hulluksi. Jos hän antaisi minulle rukkaset, niin silloin kävisi\nminun hullusti. Sinä, joka tunnet meidät molemmat, anna minulle neuvo!\nKosinko minä?\n\n— Siinä tapauksessa en voi neuvoa sinua. Mutta toisen neuvon tahdon\nantaa sinulle: joko hän tahtoo sinut tai ei, niin elä siten että olet\nhänen arvoisensa!\n\n— Mitä iloa minulla on siitä, ellei hän tahdo minua? Silloin menköön\nkaikki helvettiin.\n\n— Se on arvotonta puhetta. Åke kohottausi.\n\n— Siinä tapauksessa vain, jos hän ei huoli minua, puolustihe hän. Jos\nhän tahtoo minut, silloin, niin silloin hän voi tehdä mitä tahansa\nminusta. Mutta jos hän hylkää minut...\n\n— Millaista raukkamaisuutta! Mikä tuki sinusta voi tulla tytölle, jos\nhänen pitää tehdä sinut siksi, mikä sinusta on tuleva? Sinä, joka et\ntahdo olla paremmin miestä puolestasi, saatat odottaa, että tytön\ntäytyy katsoa ylös sinuun, rakastaa sinua, uskoa itsensä sinulle! Ja\nvielä sellaisen tytön kuin Sif on! Sinäkö, joka et tahdo uskaltaa\ntulla kunnon mieheksi saamatta häntä ikäänkuin palkaksi, olet hänen\narvoisensa, vai mitä arvelet?\n\nTämä läksytys tuli niin odottamatta tuolta tyyneltä, hillityltä\nystävältä ja se oli niin täynnä oikeamielisyyttä ja voimaa, että\nse sattui Åkeen ja hän tunsi itsensä puolittain vasten tahtoansa\nirtitemmatuksi onnenkaihonsa hempeämielisyydestä ja asetetuksi\nkorkealle, paljaalle kalliolle ja pakoitetuksi katsomaan kohti uusia\nulapoita.\n\nRandal yllytti häntä pyrkimykseen koota omaan olentoonsa verrattoman\narvoisia rikkauksia rakasteltua olentoa varten, arvoja, joita hänellä\nolisi tallella tahtoipa hänen rakastettunsa ottaa niitä vastaan tai ei.\nHänen luonteensa, hänen olentonsa osina ne kuitenkin tulisivat aina\nolemaan Sifin ja hänen.\n\nNuorukainen tunsi tuon kypsyneen miehen sanojen voiman aavistamatta\nniiden voiman tulevan siitä, että Randal oli puhunut hänelle niinkuin\noli tavallisesti puhunut itselleen.\n\n— Sinä olet antanut minulle korkeamman käsityksen rakkaudesta, sanoi\nÅke. Pelkään vain, että se on liian korkea minulle. En välitä mistään\nmuusta kuin Sifin omistamisesta.\n\n— En tahdo riistää sinulta toivoa, halusin vain voivani herättää\nsinussa toivoa jostain enemmästä kuin siitä, mitä sinä innokkaimmin\nhaluat, niin että jos sinun täytyy menettää se, sinulla on jotakin,\njoka voi kuitenkin pitää sinut pystyssä.\n\n— Mutta minä en välitä pysytellä pystyssä, ellen voi saada häntä, intti\nÅke.\n\nRandal naurahti, se kuului melkein katkeralta.\n\n— Nyt meiltä alkaa mennä ympäri, ei kannata jatkaa siitä aineesta enää.\nOlen sanonut sinulle ajatukseni enkä välitä jauhaa niitä sinuun. On\nhyödytöntä puhua järkeä rakastuneelle hupsulle.\n\n— Hupsulle! Sanotko hupsuksi rakastumista Sifiin? Sinun suonissasi\nmahtaa olla kalan verta, kun et edes voi ymmärtää. En ymmärrä muuten,\nkuinka olet voinut itse välttää rakastumista häneen, niin »setä» kuin\noletkin. Jos hän vain olisi puoleksikaan niin ystävällinen minulle kuin\nhän voi olla sinulle, menettäisin auttamattomasti pääni ja kosisin.\n\n— Onhan hyvä että minun pääni istuu vähän lujemmassa, sanoi Randal\nkuivasti.\n\nHän ei pitänyt siitä käänteestä mihin keskustelu oli joutunut ja antoi\nsille senvuoksi toisen suunnan.\n\n\n9.\n\nRakastuneella ihmisellä on rakastettunsa muassa, missä hän kulkeneekin.\n\n    ... »Hän meille ei näy\n    Tuo vieras, mi nuorisojuhlissa käy»\n\nlaulaa runoilija ajatellen sydämensä lemmityn kuvaa, jota jokainen\nrakastunut nuorukainen kantaa sydämessään. Sillä tavoin kulki Sif\nBentick, tietämättään, sinne, minne hänen uskollinen ihailijansa, Åke\nBoson, meni. Milloin hän oli luentosalissa ja katsoi hymyillen Åkeen\nmuistiinpanokirjan lehdeltä, milloin hän oli hänen luonaan hiljaisessa\ntyöhuoneessa, ehkäisten tai kiihoittaen häntä työssä. Hän oli Åken\nmukana toverijoukossa. Jos musiikki raikui, kantoivat sävelet hänet\nrakastettua vastaan lumouksen maailmaan ja hän näki hänen kasvonsa ja\nolentonsa kirkastetussa loisteessa.\n\nJos leikki tai keskustelu toveripiirissä tuli sellaiseksi, että Sifin\nkuva tahraantui, kävi Åke hiljaiseksi ja sulki siltä korvansa, ja jos\njoku ehdotti hänelle, että hän tulisi johonkin sellaiseen paikkaan,\njohon Sif ei sopinut, ei Åke mennyt. Mutta hän tunsi, että jos hän\nkadottaisi kaiken toivon Sifin voittamisesta, silloin hänelle tulisi\nvaara suureksi, vaara — saadakseen unohdusta — heittäytymään suin päin\nsiihen, mitä hän nyt karttoi. Senvuoksi hän itsesäilytysvaistosta\nviivytteli esittämästä tuota ratkaisevaa kysymystä Sifille.\n\nOli vielä muuan, jota Sif myöskin alinomaa tietämättään seurasi.\nHänen kanssaan Sif eli tieteessä, jota hän ei ymmärtänyt ja jota\nhän ei harrastanutkaan. Mutta Sifin tiedoton läsnäolo Randalin\nmielessä vaikutti ei vain häneen itseensä, vaan hänen työhönsäkin.\nSifin hymyilevä välinpitämättömyys tieteen ongelmoista veti\nRandalin näistä ulos pulppuavaan elämään ja esti häntä piintymästä\nkuiviin oppijärjestelmiin ja tieteellisiin ennakkoluuloihin. Hän\nopetti hänelle, että tiede ei ole elämää, vain yksi sen monista\nsädetaittumista. Luentosalissa, ylioppilaiden parissa, Sif oli\nnäkymätönnä läsnä ja antoi hänen opetukselleen enemmän vapautta,\nalkuperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Hänen työhuoneensa yksinäisyyteen\nhän saattoi tulla odottamatta ja nuorekkaalla tuoreudellaan yhtäkkiä\ntemmata hänet alas hänen ajatusrakennuksensa korkeuksista ja asettaa\nhänet tietämätönnä ja kysyvänä uudelleen lähtökohtaan. Mikä on ainoa\ntarpeellinen elämässä? Mikä on totuus?\n\nSif oli myöskin hänen kanssaan hänen hengenahdistusöinään. Aina\nuudelleen hän seisoi hänen edessään tukien, niinkuin hän oli\nseisonut tuona lyhyenä, mutta unohtumattomana hetkenä lappalaisessa\nmatkailijatuvassa. Milloin vain Randal muisti tuon hetken, tunsi hän,\nettä silloin oli hänelle annettu jotakin, jota ei milloinkaan voitu\nottaa häneltä.\n\nHienoimmin hän oli hänen luonaan ollessaan yhdessä hänen kanssaan.\nHän näki että hänen sydämensä vielä oli lapsen, vaikka jo olikin\ntäysikasvanut neito. Randal pelkäsi koettaa herättää hänen uinuvaa\nsydäntään, sillä hän ei uskaltanut uskoa, että hänen olisi suotu\nherättää se. Hän näki, että Sif piti hänestä lämpimästi ja\nvilpittömästi, ja hän pelkäsi pyytämällä liian paljon kadottavansa\nkaikki. Sif oli ikäänkuin kesy, mutta kämmenellä oleva arka lintu —\npieninkin vangitsemisen yritys karkoittaa sen pois.\n\nSifillä ei ollut aavistustakaan miten uskollisesti hän seurasi noita\nkahta, nuorukaista ja kypsynyttä miestä, eikä hän tiennyt mitään\nniistä molemmista elämänpiireistä, jotka hän heidän kanssaan jakoi.\nItse hän eli omassa tyttömaailmassaan, joka oli kudottu unelmista ja\ntodellisuudesta.\n\nHän piti sydämellisesti Randal-sedästä ja piti Åkestakin, mutta\nvähän hän vaivasi päätään sillä miten paljon hän merkitsi heille.\nOli sitävastoin kolmas, joka siinä suhteessa tuotti hänelle\nenemmän päänvaivaa, ja se oli luutnantti Stjärnfeldt, hänen\nratsastusopettajansa.\n\nTämän sydämessä oli Sif myöskin saanut sijan, mutta se ei ollut\nvaltijattaren. Sif viehätti häntä, mutta ei hallinnut. Hänen kuvansa\nseurasi häntä kyllä yhä itsepintaisemmin, mutta ei estänyt häntä\nmenemästä sellaisiin paikkoihin ja seuroihin, mihin Sif ei sopinut.\n\nHän täytti toisinaan hänen mielensä kaiholla. Sifhän oli niin\nvirkistävä, eikä hän tiennyt ketään, jonka mieluummin olisi tahtonut\nsaada, jos personallisuus saisi yksin olla ratkaisevana. Mutta niin ei\nsaanut olla. Hänen raha-asiansa olivat huonot, hänen tarvitsi mennä\nnaimisiin rikkaan tytön kanssa, eikä Sif ollut rikas, hänellä ei\nollut edes vähäisintäkään omaisuutta. Hirveän harmillista! ajatteli\nluutnantti.\n\nHänen ratsastusoppilaidensa joukossa oli kaksi perijätärtä. Toisella\noli vähemmän omaisuutta kuin toisella, mutta hän oli herttaisempi. Nyt\noli kysymys saisiko tämän ulkomuoto korvata erotuksen vai ottaisiko\nhän rikkaamman. Hän tiesi, että hän saisi heistä kumman tahtoisi, niin\nselvästi he kilpailivat hänestä.\n\nMutta sitte Sif oli tullut, ennenkun hän oli ennättänyt tehdä\npäätöksen, ja hyvin likeltä piti, ettei tämä saattanut myttyyn hänen\nlaskelmiansa. Hän olisi ehkä tehnyt sen, jos hänen vaikutuksensa olisi\nsaanut tulla niin voimakkaaksi, että hän Åken lailla olisi, Sifin kuva\nsydämessä, tullut ehkäistyksi menemästä sinne, mihin hän ei voinut\nottaa tuota kuvaa mukaansa sitä tahraamatta. Mutta sitä valtaa itsensä\nyli hän ei antanut Sifille. Kun hän huomasi puhdistavan vaikutuksen,\nminkä Sif alkoi saada hänessä, terästäysi hän sitä vastaan, ja sen\nkautta menetti hän sen hiukkasenkin ihanteellisuuttaan, mikä hänellä\ntähän saakka oli ollut. Hän ei epäillyt enää rikkaan ja vähemmän\nrikkaan välillä. Hänhän ei voinut enää rakastua heihin kumpaankaan,\nnähtyään Sifin. Kun hänen senvuoksi piti myydä itsensä ilman rakkautta,\npiti sen ainakin tulla niin kalliiksi kuin mahdollista. Hän ottaisi\nrikkaamman.\n\nMutta ei ollut mitään kiirettä. Hän näki kyllä, että tyttö oli niin\nrakastunut häneen, ettei hän antaisi kenenkään muun siepata itseään,\nvaikkapa hän vähän viipyisikin.\n\nLuutnantti huvitteli. Hän nautti Sifin raikkaasta seurasta ja antoi\ntaipumukselleen vallan, niin pitkälle kuin saattoi, sitomatta itseään\nja yllyttämättä ajatellun rikkaan morsiamensa mustasukkaisuutta liiaksi.\n\nLeikin kestäessä hän tunsi kuitenkin toisinaan kiusallista\nkaihomielisyyttä. Oli hirvittävän suututtavaa, ettei Sif ollut rikas.\nHän olisi tyytynyt aivan pieneen omaisuuteen, jos hän olisi saanut sen\nSifin myötä. Mutta tällä ei ollut mitään, sen hän tiesi, sillä siitä\nhän oli ottanut selvän.\n\nHänelle kävi yhä vaikeammaksi päättää kosia tuota rikasta tyttöä. Sif\noli niin hurmaava, hän ei saattanut jouduttaa ratkaisua, joka riistäisi\nhäneltä Sifin näkemisen ja seuran.\n\nMutta Sifillä ei ollut aavistustakaan luutnantin huolista. Vähitellen\nhän rupesi punomaan tämän ympärille ihannoivia tyttöhaaveitaan. Hän\nmeni ratsastustunneilleen mieluisin sydämentykytyksin, kiinnitti\nhuomiota luutnantin sanoihin ja katseihin ja muisti ne. Ratsastaminen\ntuli hänen vasituiseksi maailmakseen.\n\n\n10.\n\nSif oli kerran sanonut piloillaan, että hän mielisteli luutnanttia\nsiten, ettei liehakoinut häntä kuten muut tytöt tekivät. Se oli\nollut ratsastamisen alussa. Eikä se sittemminkään muuttunut, hänen\nei tarvinnut liehakoida häntä, hän tunsi, että hän ilmankin oli se,\njosta luutnantti eniten piti. Senvuoksi hän saattoi pitää luonnollisen\niloisuutensa, toisten tyttöjen iloisuuden ollessa pingoitettua.\n\nSifin ratsastuksen kolmantena vuonna oli luutnantti joutunut niin\npitkälle, että hän puoleksi epäili voisiko hallita taipumustaan Sifiä\nkohtaan. He eivät nyt kohdanneet toisiaan vain ratsastustunneilla,\nvaan usein sillä välinkin, ratsastaessaan klubissa ja kohdatessaan\ntanssi-iltoina. Saattoi tapahtua nykyään, että luutnantti osui\nlausumaan Sifille jotain sellaista, ettei hänen taloudellinen asemansa\nollut siksi varma, että voisi noudattaa sydämensä taipumusta. Hän oli\nsellaisina hetkinä hyvin synkkä, ja Sifin kävi häntä sääli, mutta hän\nei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää, mitä luutnantti oikeastaan\ntarkoitti moisella valituksella.\n\nSellaisen ilmaisun jälkeen sattui melkein aina, että luutnantin\naika-ajoin uusiutuva huomaavaisuus sillä välin laiminlyömäänsä rikasta\ntyttöä kohtaan tuli silmiinpistäväksi.\n\nMutta Sif ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka tällaisissa\ntilaisuuksissa oli lähellä. Hänen ihannoiva tunteensa luutnanttia\nkohtaan kielsi ehdottomasti näkemästä häntä sellaisessa valossa, mihin\ntämän omat sanat hänen menettelytapansa yhteydessä tuntuivat olevan\nomiaan asettamaan hänet. Mutta hänen sydämensä tuntui raskaalta, ja\nhänet valtasi myötätunnon kaipuu.\n\nSellaisena hetkenä sattui, että Randal tuli ratsastushuoneelle\nratsastuksen kestäessä.\n\nHän huomasi heti harvinaista miettiväisyyttä Sifin kasvoissa. Kun tämä\nsitten huomasi Randalin parvekkeella, tapahtui hänen ilmeessään niin\nhuomattava muutos, että Randalin sydän seisoi hiljaa pari sekuntia.\nSillä tavoin tyttö ei ollut koskaan kirkastunut hänet nähdessään,\nvaikka hän aina tavallisesti oli iloinen saadessaan nähdä hänet. Oli\naivan kun hän olisi ikävöinyt häntä ja hän vihdoinkin tullut.\n\nHän ei voinut ymmärtää mitä se merkitsi, sillä hän oli viisas ja\nhillitty mies, joka ei helposti turhia kuvitellut.\n\nJoka kerran kun Sif ratsasti parvekkeen ohi, katsoi hän ylös, ikäänkuin\nolisi ollut iloinen siitä, että Randal oli siellä. Randalista tuntui\nkuin hänen läsnäolonsa olisi tuottanut Sifille turvallisuutta. Mikä\nhänen oli? ihmetteli hän, ja rakkauden vaistolla hänen arvailunsa johti\nlähelle totuutta. Oliko joku ollut epäystävällinen hänelle, ja tekeekö\nhänelle senvuoksi ystävän läsnäolo hyvää?\n\nRatsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen ja meni hänen kanssaan\npois.\n\nLuutnantti katsoi pitkään heidän jälkeensä. Hän ei pitänyt siitä, että\nSif niin tuttavallisesti oli kiiruhtanut tuon herran luo, jonka kanssa\nhän nyt yhdessä meni pois.\n\n— Kuka tuo on, jonka kanssa Sif Bentick menee? kuuli hän erään tytön\nkysyvän toiselta.\n\n— Hänen nimensä on Randal, hän on dosentti ja tulee kai pian\nprofessoriksi ja hän seurustelee ahkerasti Sifin kotona, vastasi\npuhuteltu.\n\n- Sittenpä Sifistä ehkä pian tulee professorinrouva, virkkoi eräs\ntytönääni iloisesti.\n\nSe oli rikas tyttö. Hän tuntui olevan iloinen.\n\nLuutnantti puristi tahdottomasti käden nyrkkiin. Itse hän saattoi\npunnita ja valita, mutta että hän itse vuorostaan tulisi punnituksi\nja havaituksi liian köykäiseksi, se oli sietämätöntä. Hän kyllä\nottaisi selvän siitä kuka tuo Randal oli! Yksin ja äreänä hän lähti\nratsastuspaikalta. Hän ei sietänyt juuri nyt liehitellä tuota rikasta\ntyttöä.\n\nRandal saattoi Sifin kotiin. He eivät puhuneet mitään tärkeää, eikä Sif\nuskonut Randalille mitään, mutta tällä oli voimakas tunne siitä, että\nSif turvautui häneen ikäänkuin suojaa hakien. Ja Sifistä tuntui että\nRandalin seura oli ikäänkuin ihana, tyyni, vilpoisa aalto kirvelevässä\nkuumuudessa.\n\n\n11.\n\nSeuraavan kerran kun luutnantti tapasi Sifin, asetti hän niin, että\nhe joutuivat erikseen klubihuoneistossa olevaan pieneen, syrjäiseen\nhuoneeseen. Tanssisalista kuului musiikki ja iloinen hälinä hillittynä\nsinne.\n\nHän kyseli Randalista, ja hänen kysymyksissään ilmeni selvästi\nmustasukkaisuutta.\n\nSe elvytti Sifiä. Hän ei antanut huomata näkevänsä luutnantin\nmustasukkaisuutta, mutta mitä teeskentelemättömämmin ilmein hän\nheitti siihen sytykettä... Hän ei salannut lämmintä myötätuntoaan\nRandaliin, hän toi esiin hänen suuria ominaisuuksiaan sekä ihailunsa ja\nalttiutensa häntä kohtaan.\n\nSe oli liikaa luutnantille. Hän unohti kaikki laskelmat ja\nvarovaisuuden, hänen intohimonsa otti vallan ja kuohahti esiin sanoissa\nja eleissä, ennenkun hän tiesi mitä teki. Hän heräsi tilanteen\narveluttavuuteen vasta sitte, kun peruuttamattomasti oli ilmaissut\nrakkautensa.\n\nMolemmat olivat hämillään ja yllättyneet.\n\nLuutnantti ajatteli sitä mitä oli sanonut. Kosinut hän ei ollut,\nilmaissut vain rakkautensa. Hänelle olivat rakkauden tunnustus ja\nkosiminen kaksi eri asiaa. Mutta Sifille ne olivat yhtä ja samaa.\nSen luutnantti ymmärsi, ja hänen tietoisuutensa Sifin viattomasta\nkäsityksestä teki tämän vain vielä enemmän tavoiteltavaksi hänelle\nsamoin kuin tuo odottamaton arkuus Sifin käytöksessä hänen kuohuvan\ntunteenpurkauksensa rinnalla. Sif hurmasi häntä enemmän kuin konsanaan,\nja hän oli jo vähällä heittää kaiken viisauden yli laidan ja antaa\nasian kehittyä tunteen mukaan. Innokkaan kehoituksen sanat pyrkivät\nkaikin tavoin esiin murtaakseen Sifin ärsyttävän epäröinnin, mutta\nhän pakotti ne takaisin. Maailmanviisaus oli liian juurtunut häneen,\nettei edes intohimo voinut sitä järkyttää. Hänen raha-asiansa olivat\nniin huonot, että aivan yksinkertaisesti hän ei voinut mennä naimisiin\nvarallisuutta vailla olevan tytön kanssa.\n\nEnnenkun Sif oli ehtinyt vastata torjuvasti tai myönteisesti,\nrupesi luutnantti puhumaan köyhyydestään. Sydämen sanoja ne eivät\nolleet, jotka nyt tulivat hänen kielelleen, vaan viisauden, ja tuo\näskeinen intohimoinen hehku muuttui synkkyydeksi. Olisi miehuutonta,\nepäritarillista ja itsekästä pyytää ketään tyttöä jakamaan hänen\nköyhyyttään. Senvuoksi hän ei pyytänyt Sifiltä sitä, hän ei ollut\nkoskaan aikonut antaa hänen nähdä rakkauttaan, mutta se oli tullut\nliian voimakkaaksi ja tunkeutunut esiin tunnustuksessa. Voiko hän antaa\nsen anteeksi?\n\nKasvavan haaveilunsa aikana Sif oli uneksinut luutnantin rakkautta\neniten ritarillisen ihailun muodossa. Hän oli elänyt hetkeä\nvarten ja nauttinut katseesta tai kädenpuristuksesta ja vastannut\nilmilausumattomiin tunteisiin, mutta mahdollisuuden, että siitä jotain\nenempää seuraisi, hän oli siirtänyt tulevaisuuteen ja sangen vähän\naskarrellut sillä haaveiluissaan. Senvuoksi hän oli tullut empiväksi,\nkun todellisuus yhtäkkiä oli tullut hänen eteensä ja hänet oli asetettu\nratkaisun eteen. Luutnantin raju tapa oli pelästyttänyt häntä, ja nyt\nhänen synkkyytensä liikutti häntä. Siihen, mitä luutnantti sanoi, hän\nei paljon kiinnittänyt mieltään. Mitä hän välitti köyhyydestä? Hänellä\nei ollut mitään kokemusta siitä. Mutta luutnantin synkkä puhetapa koski\nhäneen. Todellisuus, sellaisena kuin se nyt esiytyi, oli niin erilainen\nkuin hänen haaveensa, ettei hän tiennyt miten kohdata sitä. Yksi kohta\nvain oli hänen haaveunelmiensa kanssa yhteinen ja se oli se seikka,\nettä luutnantti piti hänestä ennen kaikkia muita. Haaveissaan hän\nluonnollisesti oli perustanut kaikki siihen. Ja nyt tämä ei ollut vain\nhaavetta enää, vaan varmuutta. Hän piti hänestä enemmän kuin kaikista\nmuista, hän oli niin kiintynyt häneen, ettei voinut hillitä itseään.\nSe teki Sifin ylpeäksi ja onnelliseksi. Tietysti hän antoi hänelle\nanteeksi, että toinen oli ilmaissut tunteensa, hän oli vain iloinen,\nettä tämä oli tehnyt niin.\n\nLuutnantti näki Sifin silmissä välkkeen ja kuuli hänen äänensä lämmön\neikä epäillyt, että hänen rakkautensa sai täydellistä vastakaikua. Tuo\nempiminen, jota Sif ensin oli ilmaissut, oli kai vain viattomuuden\ntahdotonta peräytymistä tuntemattoman suhteen, ajatteli hän, ja tyttö\noli hänestä entistäkin houkuttelevampi.\n\nMutta hän pakotti itsensä puhumaan veloistansa. Hänellä ei ollut mitään\nmillä maksaa niitä, ne olivat kintereillä ja lisääntyivät vain vuosi\nvuodelta. Hän ei ollut niin konnamainen, että olisi pyytänyt Sifiä\njakamaan hänen kanssaan sellaista kurjuutta.\n\nMutta ellei niitä voi maksaa ja ne vain lisääntyvät, niin miten käy\nlopuksi? ihmetteli Sif.\n\nMahdotonta oli luutnantin sanoa hänelle keinoa, mitä oli ajatellut.\nTänä hetkenä hänestä sitäpaitsi tuo keino oli niin vihattava, että\nhän epäili voisiko hän saada itsensä käyttämään sitä. Senvuoksi hänen\nvastauksensa oli välitön ja aito, kun hän kohotti kätensä ohimolleen ja\nteki liikkeen sormillaan, ikäänkuin olisi nykäissyt revolverin hanaa.\n\nSif kauhistui ja vannotti häntä, ettei hän ajattelisi mitään niin\nhirveää. Täytyihän toki löytyä jokin keino. Piti vain ryhtyä johonkin,\narveli Sif toivehikkaasti, ja olihan siihen kai satoja mahdollisuuksia.\nMutta luutnantti istui ikäänkuin nuori ukko eikä nähnyt mitään muuta\nkuin tuon ainoan alentavan, vihattavan, josta hän ei voinut viitata\nSifille.\n\nKun he erosivat, eivät he olleet kihloissa, mutta heillä oli yhteinen\nsalaisuus, joka Sifistä oli ihastuttava, mutta luutnantista musertava.\nEttä Sif suorastaan iloiten saattoi mukautua siihen, että heidän\nvälilleen ei saanut tulla muuta, ymmärsi luutnantti vain sillä tavoin,\nettä Sif toivoi jotain odottamatonta käännettä hänen raha-asioissaan.\nSe kiusasi häntä, koskapa hän tiesi, ettei mikään käänne parempaan\npäin ollut mahdollinen. Hänen mieleensä ei johtunut ymmärtää Sifin\niloista mieltä, vaikka ei kihlauksesta tullut mitään, siten, että tämä\nei pohjaltaan tahtonutkaan kihlautua hänen kanssaan. Eikä Sif itsekään\nymmärtänyt mielialaansa siten. Hän oli vain iloinen tietäessään tuon\nkomean sankarin, josta niin monet haaveilivat, suosivan häntä. Se oli\naivan kylliksi hänelle. Enempi olisi ollut liikaa, mutta sitä hän ei\najatellut, koskapa enemmästä ei ollut kysymystäkään.\n\nKun Sif myöhään saman päivän iltana tuli huoneeseensa ja vihdoinkin\noli yksin, ajatteli hän päivän suurta tapahtumaa. Silloin hän tuli\nmyöskin ajatelleeksi Randal-setää. Epäsuorastihan tämä juuri oli\ntuottanut hänelle tämän onnen, joka hänet nyt täytti, sillä hänhän oli\nkiihoittanut luutnantin mustasukkaisuutta, kunnes hän oli ilmaissut\nitsensä.\n\nHän tunsi itsensä kiitolliseksi Randal-setää kohtaan siitä mitä tämä\ntietämättään oli tehnyt, mutta samalla hänellä oli tunne siitä,\nettä oli jollain tavalla käyttänyt häntä väärin. Hän oli liian hyvä\nkäytettäväksi kannustimena. Sif ei ollut liioitellut alttiuttaan\nRandal-setää kohtaan, ja vaikka Sif oli kyllä ymmärtänyt, että hänen\nsanoillaan oli yllyttävä vaikutus, ei hän ollut puhunut Randal-sedästä\noikeastaan harkiten, mutta kuitenkin hänestä tuntui vähän pahalta\najatella sitä osaa, jota oli antanut hänen näytellä.\n\nHän ihmetteli, mitä Randal-setä pitäisi siitä, jos hän tietäisi.\nVälinpitämätön hän ei olisi, sen Sif tunsi. Varmasti hän osaisi keksiä\nkeinon mitä velkoihin tuli. Hän toivoi että hänen luutnanttinsa\nvoisi oppia tuntemaan Randal-sedän ja tulla hyväksi tutuksi hänen\nkanssaan, mutta hän ei tiennyt miten se kävisi päinsä suoravaisella\ntavalla. Esitellyiksihän he helposti voisivat tulla toisilleen, mutta\ntulisivatkohan he silti ystäviksi? Hehän olivat niin erilaisia.\n\n\n12.\n\nRandal ei ollut voinut olla miettimättä mikä oli ollut syynä Sifin\nmielialaan, kun tämä ikäänkuin apua etsien oli liittäytynyt häneen\ntuona päivänä, jona hän oli saattanut hänet kotiin ratsastuksesta.\n\nSeuraavan kerran kun hän tapasi tytön, katsoi hän entistä tarkkaavammin\nhäneen. Mutta vaikkapa hän ei olisi sitä tehnytkään, olisi hän heti\nhuomannut uuden muutoksen. Hän näytti kantavan onnellista salaisuutta.\n\nRandal aavisti heti, mitä se merkitsi. Se ei voinut merkitä vähempää,\nkuin että hänen sydämensä oli herännyt.\n\nKuka sen oli herättänyt?\n\nEi viipynyt kauan ennenkun hän pääsi siitä selville. Hän istui\nratsastushuoneen parvekkeella ja sattui näkemään katseen, jonka Sif ja\nhänen ratsastusopettajansa vaihtoivat keskenään. Se oli pikainen ja\nvarovainen, mutta täynnä keskinäistä ymmärrystä. Se työnsi pistoksen\nRandalin sydämeen, pistoksen joka ei lakannut, vaan jätti jälkeensä\nkirvelevän tuskan.\n\nRatsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen, lapsellisen\ntuttavallisena ja herttaisena, ja hän näytti pitävän selvänä, että hän\nsaattaisi hänet kotiin kuten tavallisesti. Ensimäisen kerran Randal\ntoivoi, ettei Sif olisi tullut hänen luokseen, ja tie tämän kotiin\ntuntui hänestä pitkältä ja vaikealta käydä.\n\nHarvapuheinen hän oli, mutta muutoin hänen, ulkomuodossaan ei huomannut\nmitään siitä mitä hän sisällisesti kärsi.\n\nSif pyysi hänen tulemaan sisään, mutta hän esteli, hänellä ei ollut\naikaa.\n\nSif oli huomannut hänen äänettömyytensä, mutta oli niin kiinni omissa\najatuksissaan, ettei hän enempää miettinyt sitä. Hänkin oli ollut vähän\näänetön kotimatkalla, sillä hän oli kulkenut ja ajatellut, että hän\nhyvin mielellään olisi tahtonut uskoa salaisuutensa Randal-sedälle.\nOli niin tyhjää kun ei saanut puhua siitä kenellekään, ja kaikista\nihmisistä Randal oli ainoa, kelle hän olisi tahtonut ilmaista sen.\nMutta ei hän voinut puhua hänelle siitä kadulla. Eikä hän olisi kai\nvoinut tehdä sitä vaikka hän olisi tullut sisäänkin, siellähän oli isä\nja äiti ja pojat, ajatteli Sif ja tunsi itsensä kärsimättömäksi heitä\nkohtaan. Jospa hän olisi saanut olla yksin Randal-sedän kanssa jossain\nja uskoa hänelle kaiken! Kaikki oli niin levotonta ja epävarmaa,\nniin ihastuttavan mielenkiintoista, mutta rikkirepivää. Hän ei edes\naina tiennyt mitä hän itse tahtoi tai toivoi, mutta hän luuli, että\nRandal-setä voisi selittää kaikki hänelle, jos hän vain voisi saada\npuhua hänelle.\n\nMutta tämä sanoi jäähyväiset hänelle portilla ja meni. Tuntui niin\nmerkillisen tyhjältä, ajatteli hän, kun Randal-setä meni hänen luotaan\nnoin.\n\nHän oli ollut niin äänetön, melkein hieman jäykkä. Mitä jos hän aavisti\njotain eikä hyväksynyt sitä?\n\nSif ei saanut rauhaa siltä ajatukselta.\n\n\n13.\n\nRandal kuljeksi ilman päämäärää kaduilla, kunnes ensi juna lähti\nUpsalaan. Silloin hän meni kotiin. Hän ei käsittänyt, että se mitä\noli tapahtumaisillaan koskisi häneen niin musertavasti, koska se ei\nollut muuta kuin minkä hän koko ajan oli tiennyt tulevan ennemmin tai\nmyöhemmin.\n\nEihän hän koskaan ollut toivonut voivansa itse voittaa häntä. Ainakin\nhän oli luullut, ettei ollut toivonut. Mutta nähdä nyt toisen saavan\nhänet, se oli paljon pahempaa kuin itse olla saamatta häntä.\n\nHänen pikku Sifinsä toisen miehen vaimona! Pelkkä ajatus teki hänet\nkipeäksi.\n\nJos se olisi edes ollut Åke Boson rehellisine sydämineen, mutta tuo\nluutnanttikekkuli, joka tietysti ei lähestulkoonkaan ollut Sifin\narvoinen!\n\nTässä Randal hymyili ivallisesti itselleen. Tokkopa milloinkaan\nsuosittu kilpailija lienee tytön arvoinen sen silmissä, joka oli\ntahtonut saada hänet itselleen? Ja mitäpä minä muuten tiedän luutnantti\nStjärnfeldfistä? ajatteli hän. Hän voi olla yhtä hyvin hänen arvoisensa\nkuin Åke Bosonkin.\n\nMutta vaikka hän sanoi niin itselleen, ei hän uskonut sitä.\n\nEräänä päivänä, samaan aikaan, sattui filosofinen väittely, missä\nRandal oli yksi vastaväittäjistä. Salattu tuska, jota hän menestyksettä\ntukahdutti ankarana itseään kohtaan, teki hänet tunteettomaksi\nmuita kohtaan. Hän kehitti säälimättä terävyyttään ja sukkeluuttaan\nväittelyn kestäessä, sillä se antoi hänelle tilapäistä viihdykettä\nja lohtua. Vasta sitten, kun hän huomasi poloisen lisensiaatti Sten\nBärmanin kalpeat kasvot ja kuuli, miten hänen vastauksensa alkoivat\nkäydä änkyttäviksi ja haparoiviksi, hän heräsi ja huomasi, että hänen\nsurunsa teki hänet ilkeäksi. Silloin hän keskeytti itsensä ja tuli\nlempeämmäksi, mutta hän oli jo antanut toisen itseluottamukselle niin\nvaikean iskun, että tapahtunutta vahinkoa ei voitu parantaa. Mainittu\nlisensiaatti ei saanut niin hyvää todistusta väittelystään, kuin hänen\nlahjansa, perinpohjaiset opintonsa ja väitöskirjansa olivat antaneet\nhänelle oikeuden odottaa.\n\n— Hänelle oli vahinko saada sinut vastaväittäjäksi. Kyllä sinä olisit\nvoinut olla vähemmän terävä, sanoi muuan Randalin tovereista hänelle\njälkeenpäin.\n\n— Hänen olisi toki pitänyt osata pitää puolensa.\n\n— Tiedäthän kyllä, ettei kukaan osaa, kun sinä oikein rupeat.\n\nRandal naurahti vähän kuivasti. Hän tiesi, että hän voi puhua nurin\nkenen tahansa, ja olihan siinä jonkinlaista tyydytystä kun tunsi\nvaltansa ja tiesi että se tunnustettiin, vaikka sisimmässään hän katui,\nettä oli käyttänyt sitä tuota viatonta nuorta miestä kohtaan, jolle hän\nei ollut ollenkaan tahtonut mitään pahaa.\n\n— On vaarallista tuntea itsensä onnettomaksi, se huonontaa ihmisen,\najatteli hän ja päätti ponnistautua ylös.\n\nMutta se ei ollut mikään helppo asia. Jos hän olisi voinut vetäytyä\npois Sifin seurasta, olisi tuo vaikeus saanut toisen luonteen, mutta\nsuhde, missä hän oli sekä Sifiin että koko tämän perheeseen, teki\nmahdottomaksi syrjään vetäytymisen. Oli niin selvää, että hän joka\nkerta Tukholmassa käydessään tuli tohtori Bentickille, ettei hän ilman\naihetta voinut katkaista sitä tapaa, ja onnettomuus satutti, että\nhän oli ottanut pitääkseen sarjan kansantajuistieteellisiä luentoja\nTukholmassa sinä lukukautena. Lucialla oli sarjakortti, ja Sifkin oli\nollut mukana silloin tällöin. Siispä hänelle ei ollut mitään aihetta\npoisjäämiseen.\n\nSif ei aavistanut miten Randalin laita oli. Häneen koskisi, jos hän\ntietäisi sen, sillä hän piti todellisesti hänestä, sen hän tiesi,\nsenvuoksi hän ei saisi tietää mitään. Jos Sif ei epäilisi mitään,\ntäytyisi hänen jäädä samaksi setämäisen alttiiksi ystäväksi kuin\ntähänkin saakka. Mutta se tehtävä oli ylivoimainen. Hänen filosofiansa\nei ollut miksikään hyödyksi tämän suuren vaikeuden kohdatessa.\n\nMistä löytää todellisen avun?\n\nHän muisti tilaisuuden, jolloin hän poikasena oli tullut isänsä\nhuoneeseen ja löytänyt isän rukoilemasta. Hän oli aikonut hiipiä\npois, mutta isä oli huomannut hänet, ja kutsunut hänet luokseen\nja avomieliseen tapaansa pyytänyt häntä yhtymään hänen kanssaan\nrukoukseen. Sillä kertaa taloudelliset huolet olivat painaneet isää,\neikä ollut näyttäytynyt mitään keinoa. Randal muisti vielä tuon\nrukouksen, mihin hän silloin oli ottanut osaa. Oli aivan kuin isä\nolisi vain asettanut huolensa viisaan ja mahtavan ystävän eteen, joka\ntietäisi neuvon, missä hän itse ei tiennyt yhtään. Randal muisti\nmyöskin, että kohta jälkeenpäin apu oli tullut aivan odottamattomalta\ntaholta.\n\nTuo muisto oli niin lapsellisen yksinkertainen, ja Randal oli tuskin\najatellut sitä kaikkina menneinä vuosina. Mutta nyt se seisoi yhtäkkiä\nniin elävänä hänen edessään. Hän taivutti päänsä sen edessä.\n\nHänen huuliltaan ei tullut mitään sanoja, ei edes sydämessäkään hänen\ntarpeensa muodostunut sanoiksi, se oli vain onnettomuuden ilmausta,\njoka tapahtui hänen sielussaan ja veti häntä sen Jumalan puoleen, johon\nhän oli nähnyt isänsä uskovan ja jota rakastavan ja rukoilevan ja jota\nhän itsekin oli alkanut viime aikoina etsiä toisin kuin tieteellisen\najattelun avulla.\n\n\n14.\n\n— Miten pahoillani olen kun setä on ollut sairas! Sifin iloiset silmät\nolivat täynnä osanottoa.\n\n— Se on vain tuo vanha tavallinen, sanoi Randal, torjuen asian\nsellaisena, josta ei kannattanut puhua. Mutta Sif katseli häntä\ntodellisella levottomuudella, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä\nniin huonon näköisenä.\n\n— Taudinpuuska kesti ehkä kauemmin kuin tavallisesti, myönsi Randal. Ja\nsitten minulla on ollut paljon työtä.\n\nHän tiesi olevansa kalpea ja laihtunut, ja hänestä oli hyvä, että voi\nsyyttää hengenahdistusta ja työtä, vaikka hän kyllä tiesi että nuo\nvoimat eivät jäytäneet hänen elämänlankaansa, ne olivat päinvastoin\nkuin kaksi kainalosauvaa, joita ilman hän vaivoin olisi voinut kulkea\ntämän ajan läpi.\n\nTanssikutsuissa, yhteisten tuttavien luona Sif ja Randal nyt olivat\nkohdanneet toisensa.\n\nRandal ei tanssinut, mutta Sif oli ollut innokas antamaan hänelle\nkuitenkin yhden tanssin, ja nyt he istuivat sen aikana eräässä nurkassa\nitsekseen, missä he voivat olla häiritsemättä, jota Sif juuri tahtoi.\n\nLuutnantti Stjärnfeldt ei ollut kutsuissa. Kun ei saanut puhua\nhänen kanssaan piti Sif onnena saada puhua hänestä, ja istuessaan\nnyt Randal-sedän kanssa ihmetteli hän, saisiko hän rohkeutta antaa\nrakastetun ystävän tietää mitään hänen salaisuudestaan.\n\n— Setä ei ole tullut katsomaan ratsastusta pitkään aikaan.\n\n— Minun aikani on ollut hyvin tiukalla.\n\n— Niin tietysti. Onhan minulta itsekästä tahtoa setää tulemaan.\n\n— Sinulla on kai niin hauskaa ratsastaessa, ettei vaikuta sitä eikä\ntätä, kuka istuu parvekkeella.\n\nRandal sanoi sen keveällä äänellä, mutta Sif ihmetteli, oliko hän ehkä\nhuomannut jotain ja oliko hänen sanoissaan jokin sivutarkoitus.\n\n— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan\nniin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli\nollut.\n\n— En tunne häntä kylliksi voidakseni arvostella häntä.\n\n— Mitä setä pitää hänen ulkonäöstään?\n\n— Hän on hyvin hauskan näköinen.\n\nSif punastui, ikäänkuin hänelle olisi sanottu kohteliaisuus.\n\n— Eikö hän sedän mielestä näytä miehekkäältä?\n\n— Näyttää, jos miehekkyydellä tarkoitat ruumiillista voimaa.\n\n— Mitä setä sitten tarkoittaa miehekkyydellä?\n\n— Luonteen lujuutta, malttia, itsehillintää, päättäväisyyttä.\n\n- Eikö hän näytä omaavan tuota kaikkea? Voihan hänellä hyvin olla niitä\nominaisuuksia, vaikka ne eivät välttämättömästi kuulu miehekkääseen\nulkonäköön.\n\nVaistomaisesti Sif tiesi, että nuo mainitut sielun ominaisuudet olivat\nolemassa paljon voimakkaampina siinä miehessä, jonka kanssa hän\npuhui, kuin siinä, josta he puhuivat, mutta tätä hän ei ajatellut.\nHänellä oli epämieluinen tunne siitä, että Randal-setä oli sanonut\njotain epäedullista hänen luutnantistaan, vaikka hän itse asiassa ei\nollut ollenkaan tehnyt sitä. Hän ei tehnyt itselleen selväksi sitä,\nettä tuo luutnantille epäedullinen oli tämän omassa olemuksessa ja\nmenettelytavassa verrattuna Randalin miehekkyyden määritykseen.\n\n— Onko olemassa jotain hyvää keinoa velkojen maksamiseen? kysyi Sif,\nyhtäkkiä siirtyen aineeseen, joka pinnalta katsoen oli niin ilman\nminkäänlaista yhteyttä edelliseen, että Randal ensi silmänräpäyksenä\nluuli Sifin tahtovan kääntää keskustelun toisaalle; mutta mietittyään\nhiukan hän arvasi ajatusyhteyden jota Sif oli seurannut.\n\n— Siihen on monta keinoa. Mutta yhtä tarvitaan kaikkiin, ja se on rahaa.\n\n— Kuinka rahaa hankitaan?\n\n— Työllä, liiketoimella, naimisen tai pelin kautta tai suurisuuntaisen\nvarkauden kautta, kerjuulla, arpajaisilla — on olemassa satoja enemmän\ntai vähemmän epävarmoja keinoja.\n\nSif nauroi.\n\n— Tarkoitan rehellisiä keinoja, selitti hän.\n\n— Kaikki nuo mainitsemani keinot eivät ole epärehellisiä.\n\n— Minkälainen työ esimerkiksi tuottaa eniten rahaa?\n\n— Niin, sitä on vaikeaa sanoa. Suurien liikkeiden näyteikkunoiden\njärjestämisen olen kuullut olevan hyvin tuottavaa työtä.\nValtioministerin virka antaa ehkä vähän enemmän vuotuista tuloa, mutta\nse on tavattoman horjuva. Muodissa oleva kirurgi on kyllä molempia\nedellisiä parempi. Kaikkein parasta on ehkä keksiä uusi suuvesi ja\nsaada se maailman markkinoille näppäröiden reklaamien avulla. Se joka\nkeksi tehdä kaikellaisia näperryksiä vanhoista krinoliinijousista on\ntainnut tulla miljonääriksi...\n\n— Setä on kovin hassu tänä iltana! Enhän minä tarkoita tuollaisia\nmahdottomuuksia, nauroi Sif. Mitä voi esim. luutnantti tehdä tullakseen\nrikkaaksi?\n\nHän punastui tehdessään tuon kysymyksen, tietoisena siitä miten\nläpinäkyvä se oli. Mutta hänellä ei ollut mitään vastaan antaa Randalin\narvata hänen salaisuutensa. Siitä hänelle suoraan ei hän uskaltanut\npuhua nyt, vaikka hän oli saanut siihen tilaisuuden.\n\nRandalin onnistui pysyttää ottamansa tyyni, ystävällisen ylimielinen\nilme, mutta se oli kuin sieluton naamio hänen todellisilla kasvoillaan.\nHän kävi hieman kalpeammaksi sielun ponnistuksesta, kun hän hymyillen\nvastasi:\n\n— Hänhän voi ruveta ratsastusopettajaksi esimerkiksi.\n\nSif tuli yhä punaisemmaksi, mutta hän hymyili myös.\n\nSe tuottaa niin vähän, sanoi hän. — Rahaa — niin. Mutta se voi välistä\ntuottaa jotain muuta, joka on arvokkaampaa kuin raha.\n\nSif oli tästä huomaavinaan, että Randal-setä oli arvannut hänen\nsalaisuutensa, ja hän loi häneen pikaisen katseen vahvistaakseen hänen\narvailuaan.\n\nRandalin pelastus sinä hetkenä oli siinä, että hän unohti itsensä Sifin\ntähden. Hänet valtasi yhtäkkiä sääli Sifiä kohtaan, senvuoksi että tämä\nistui siinä niin epäilemättömän onnellisena sellaisesta, jonka Randal\naavisti onnettomuudeksi. Sifin puhe veloista saattoi hänet ymmärtämään,\nettä hänen rakkautensa tie oli epätasainen ja vaikea, elleihän aivan\nsuljettu, vaikka hän ei huomannut sitä.\n\nHänen kävi tyttöä sääli. Miltä hänestä tuntuisi kun hänen silmänsä\navautuivat? Ja millä tavoin ne avautuisivat? Pitäisiköhän hänen\nluopua rakkaudestaan, vai veisikö se hänet köyhän avioliiton pitkiin\nkoettelemuksiin? Hän näki välttämättömän kärsimyksen hänen edessään, ja\nSifin täydellinen tietämättömyys siitä viilsi häntä sieluun saakka.\n\nKun heidän keskustelunsa oli joutunut tähän kriitilliseen kohtaan, kun\nsalaisuus oli arvattu ja vahvistettu, mutta ei vielä sanoin lausuttu,\noli heidän vuoronsa lopussa. Sifin seuraava kavaljeeri tuli pyytämään\nhäntä tanssiin.\n\nSif hymyili herttaisimmalla tavallaan Randalille, kun hän jätti\nhänet. Hän tunsi että nyt, kun Randal-setä oli saanut arvata hänen\nsalaisuutensa, oli hän hänelle rakkain kaikista yhden ainoan jälkeen.\nHän tiesi myöskin, että Randal-setä säilyttäisi hänen salaisuutensa\nsydämessään yhtä järkähtämattömästi, kuin jos hän olisi pyytänyt\nhäneltä sitä ja Randal-setä olisi vannonut hänelle sen säilyttävänsä.\nSifistä oli niin hyvä tietää salaisuutensa olevan hänen sydämellään,\nhänestä tuntui siltä kuin se sen kautta olisi tullut suuremman\narvoiseksi.\n\n\n15.\n\nSen huomion jälkeen, jonka Randal oli tehnyt Sifin suhteen, oli hänelle\nvaikeaa tavata Åke Bosonia ja kuunnella hänen sydämenpurkauksiaan.\n\nHän mietti, oliko hänen velvollisuutensa hienolla tavalla valmistaa\nÅkea tuon välttämättömän pettymyksen kiirastuleen. Mutta kuinkapa hän\nvoisi tehdä sen ilmaisematta Sifin salaisuutta, jota hän muutoin ei\nollut koskaan saanut sanoin vahvistetuksi?\n\nSitäpaitsi hän ajatteli, että kuta kauemmin nuorukainen sai harjoitella\nkaiken alhaisen ja alasvetävän vastustamisessa, sitä parempi. Jos\nelämän puhtaus ennättäisi tulla hänen toiseksi luonnokseen ennenkun hän\nkadotti toivon Sifin voittamisesta, oli tämän toivon menettäminen käyvä\nvähemmän kohtalokkaaksi.\n\nRandal päätti senvuoksi olla menemättä tapausten edelle ja hyvässä\ntarkoituksessa olla tekemättä turhaksi toivoa, joka oli siveellinen\nvoima niin kauan kuin se voi elää.\n\nHän ajatteli, että tuo jumalallinen äly, joka oli saattanut voimaan\nluonnon ihmeellisen järjestyksen, missä kaikki sopii toisiinsa niinkuin\nketjun renkaat, olisi kai myöskin kyllin voimallinen ulottaakseen\njärjestyksensä ihmiselämän kokemuksiinkin.\n\nSenvuoksi hän ei riistänyt nuorelta ystävältään petollista toivoa,\nmutta hän teki mitä voi aseistaakseen häntä tulevaan koettelemukseen.\nSen hän teki johtamalla keskustelun sellaisiin suuntiin, että hän\nsai tilaisuuden liittää siihen yhtä ja toista kaikkein uusimmasta\nelämänfilosofiastaan, siitä, mistä hän itse oli alkanut tulla selville,\nsittenkun sisäinen hätä oli saattanut hänet tulemaan lapseksi jälleen,\navuttomaksi lapseksi, joka haparoi voimakasta kättä avukseen pimeydessä.\n\nMutta Åke Boson ei tiennyt vielä mistään hädästä eikä tuntenut mitään\nvoimakkaan käden tarvetta. Hän kuunteli senvuoksi pintapuolisesti näitä\najatuksia, ihmetellen kuinka Randal oli joutunut niihin, ja unohti ne\npian tykkänään.\n\n\n16.\n\nOn epätietoista, kuinka kauan luutnantti Stjärnfeldt olisi antanut\nasioiden olla sellaisinaan ryhtymättä ratkaisemaan suuntaan tai\ntoiseen, ellei raha olisi ratkaissut. Mutta nyt kävi niin, että\nhänen velkojansa alkoivat ahdistella. Hän ei saanut lainaa, hänen\nraha-asiansa sotkeutuivat yhä auttamattomammin. Vararikkoa hän ei\ntahtonut tehdä, hänen täytyi mihin hintaan tahansa saada luottoa. Hinta\noli korkea, sydäntäsärkevää oli kun piti maksaa se, mutta hänen täytyi,\nellei hän tahtonut mennä perikatoon. Jos hän vain olisi kihloissa\nrikkaan tytön kanssa, odottaisivat hänen velkojansa kyllä, ja senvuoksi\nhänen piti pian mennä kihloihin. Ja se oli pahinta. Jos hän edes olisi\nvoinut viivyttää ratkaisua kesään, jolloin hän ei nähnyt Sifiä, olisi\nollut helpompaa.\n\nHänen oli myöskin sääli Sifiä. Hehän eivät onneksi olleet kihloissa, he\neivät myöskään olleet millään tavalla antaneet puheen aihetta, molemmat\nolivat hyvin varoneet etteivät muille ilmoittaisi salaisuutta. Mutta\nhän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen ottaa Sif mahdollisimman paljon\nhuomioon. Senvuoksi hän kirjoitti Sifille kirjeen, jonka tarkoitus oli\nvalmistaa tätä siihen mikä oli tuleva.\n\nHän pyysi siinä kirjeessä Sifin unohtamaan hänet ja selitti, ettei hän\nollut Sifin ajatuksenkaan arvoinen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli,\nkirjoitti hän, ettei ollut sitonut häntä itseensä, sillä se olisi ollut\nsama kuin vetää hänet kurjuuteen. Hän katui katkerasti olemastaan\nkyllin heikko antaessaan Sifin aavistaa hänen rakkautensa. Nyt hän\npyysi vain hänen suomaan anteeksi hänelle ja unohtamaan hänet. Hän\nlopettaisi ratsastusopetuksen ja matkustaisi pois joksikin aikaa, minkä\nvuoksi tämä kirje oli hänen jäähyväisensä.\n\nKirje kohtasi Sifiä iskun tavoin ja järkytti häntä ankarasti. Viime\naikoina hän kyllä oli saattanut toisinaan epäröidä ja ihmetellä, oliko\nse, mitä hän tunsi, rakkautta vai eikö, mutta nyt kun näytti siltä,\nettä hän kadottaisi luutnantin, unohti hän aivan epäröimisensä ja oli\nvakuutettu siitä, että oli rakastanut häntä koko ajan.\n\nHän ei ymmärtänyt mitä luutnantti tarkoitti kirjeellään. Hehän pitivät\ntoisistaan. Eiväthän he voineet yhtäkkiä sopimuksesta lakata. Jos he\nolisivat olleet kihloissa, olisi se ollut toinen asia. Kihlauksen voi\npurkaa, mutta rakkaus itse ei riipu päätöksestä tai sopimuksesta.\n\nSif oli haaveillut ja uneksinut mitä kauneimpia unelmia tänä aikana.\nHän oli ollut niin tyytyväinen tuohon heidän väliseen häilyvään ja\nsalaiseen suhteeseen, se oli ollut hänestä niin hienoa ja hohteista,\neikä hän ollenkaan ollut tuntenut mitään kärsimättömyyttä siihen\nnähden, että se muuttuisi lujemmaksi, pikemmin päinvastoin. Hän oli\nkarkoittanut ajatuksen siitä ajasta, jolloin niin kävisi. Mutta nyt tuo\nkaunis kuva särkyi kokonaan.\n\nSif mietti kirjettä.\n\nMinkätähden hän lopettaa ratsastusopetuksen ja matkustaa pois?\n\nHän ei tahtonut ymmärtää mikä siinä oli takana, vaikka kiusallinen\naavistus sanoi sen hänelle.\n\nKun hän tuli ratsastuspaikalle, oli siellä toinen upseeri johtamassa\nopetusta.\n\nTytöt ihmettelivät, jotkut heistä näyttivät huomattavasti\nalakuloisilta. Mutta niiden joukossa ei rikas tyttö ollut. Hän näytti\nriemuitsevan ja sellaiselta kuin olisi voinut selittää yhtä ja\ntoista, jos olisi tahtonut. Sifille, joka muulloin oli hänen huonosti\nsalatun mustasukkaisuutensa esineenä, hän osoitti nyt huomattavaa\nalentuvaisuutta.\n\nSifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa\ntoista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!\n\nMutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut,\nettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka\nhän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja\npyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?\n\nSif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea\npahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan\nkirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.\n\n— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä\nsuoraan.\n\nMiksi sitä luulet? kysyi hänen toverinsa salaamatta mielihyväänsä.\n\n- Sinä näytät sellaiselta.\n\nTuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta\ntilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.\n\n— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta\nyskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän\nkanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää\nsen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden\nettä olen puhunut sen sinulle Lupaa!\n\n— Sen lupaan, sanoi Sif jäykästi.\n\n— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen\npiti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.\n\nSifistä kaikki meni ympäri, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä.\n\n— Mihin hän on matkustanut?\n\nEi silti että hän olisi yhtään välittänyt siitä, mutta täytyihän hänen\nsanoa jotain.\n\n— Berliniin raha-asioiden vuoksi, otaksun. Hän ei sanonut kuinka kauan\nhän viipyisi poissa, mutta hän puhui jotain sellaista, että minä\ntulisin jälestäpäin ja me menisimme kihloihin jossain romantisella\npaikalla Saksin Sweitsissa esim. ja että ehkä menisimme naimisiinkin\nsiellä ulkomailla ja tekisimme häämatkamme samalla. Mutta minä\ntahdon mieluummin mennä naimisiin täällä kotona ja pitää hienot\nhäät morsiusneitoineen ja sulhaspoikineen. Sitten pyydän sinut\nmorsiusneidoksi, tahdotko tulla?\n\n-- Kiitos, sanoi Sif yksikantaan.\n\nHän ei voinut päästä pakoon, hänen täytyi kuunnella tuota onnellista\nmorsianta tuntien itseänsä kidutettavan.\n\n\n17.\n\n— En tiedä, miten asetan paterin hoidon, sanoi Allan eräänä päivänä\npäivällispöydässä.\n\nHän oli juuri tullut kotiin Västanforsista, jossa hän oli pikipäin\nkäynyt ja tavannut vanhan isänsä hyvin heikkona.\n\n— Kuinka niin? kysyi Lucia. Onko hän huonompi?\n\n— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha\ntaloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei\nmitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet\nvähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen\ntai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi\nolla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen\nhän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin\njotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen\nniskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi,\nettä hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.\n\nOli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle\nrakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi\nnäyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden\nominaisuuksien ohella.\n\n— Antakaa minun mennä isoisän luo! ehdotti Sif.\n\n— Sinun?\n\nSekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli\nviimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.\n\nMutta Sif tarkoitti ilmeisesti totta, ja hän näytti innokkaalta\nlähtemään.\n\n- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää.\nJa minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule\nolemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja\njos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut\nvain lystikäs, kun hän on tuollainen.\n\n— _Tahdotko_ todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet\nkatumaan? kysyi Lucia.\n\n— Tietysti tahdon. Se ei ole mikään oikku, vastasi Sif loukkaantuneena.\n\n— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi\nAllan.\n\n— Ne voin hyvin hyvästi jättää, vastasi Sif pontevasti.\n\nLucia nauroi hyvätuulisesti.\n\n— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin\nmatkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti,\nsanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.\n\nSif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei\nvastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle\nmahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.\n\n— Saanko matkustaa, isä? pyysi hän.\n\n— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän.\nSinä et tule kestämään viikkoakaan.\n\n— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen\npahempi kuin ennenkään.\n\n— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi,\nniin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me\nvoimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin\nollessa siellä.\n\n— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon\nolla, sanoi Sif innoissaan.\n\nHän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista\nTukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi\ntunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi,\nsillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille.\nSenvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive:\nsaada piiloutua.\n\nJa tässä tuli nyt mainio tilaisuus. Heidän _täytyi_ antaa hänen\nmatkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha\nKaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä\nhänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti\nStjärnfeldtistä.\n\n— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi\nhäneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.\n\nMinun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt.\nPidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa\ntulla hänen luokseen.\n\nHän puhui nopeasti ja innokkaasti, peläten tarkoituksensa tulevan\nkeksityksi.\n\n— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta\ntuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän\nheikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että\nsäännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.\n\n— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi\nmennä.\n\nJa niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki\nennätettiin järjestää.\n\n\n18.\n\nSif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten.\nSilloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä\nvastaan. Sif syytteli kiirettään.\n\nMutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin\naavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä\nhän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun\nhän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan\nhänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla\nolevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli\nollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko\njuttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.\n\nHän toivoi että olisi voinut tehdä sen, hän ikävöi Randal-setää,\nmutta häntä hävetti näyttäytyä tälle. Hän näkisi heti, että kaikki\noli menetettyä, eikä hän, Sif — saattaisi säilyttää itsehillintäänsä\nRandal-sedän osanoton tähden, jota hän tiesi tämän tuntevan häntä\nkohtaan, ajattelipa hän mitä tahansa hänen luulottelustaan. Senvuoksi\nhän pysyttelihe itsepintaisesti huoneessaan.\n\nMutta kun hän tuli saliin päivälliseksi, seisoi Randal siellä, Lucia\noli pyytänyt häntä jäämään.\n\nSif tunsi kalpenevansa nähdessään hänet, ja pienen kylmän käden Randal\nsai käteensä heidän tervehtiessään.\n\nVaikkapa hän ei olisi tiennyt luutnantti Stjärnfeldtin matkasta ja\nkuullut huhuttavan hänen piakkoin odotettavasta kihlauksestaan rikkaan\ntytön kanssa, olisi hän nyt ymmärtänyt, että kärsimys, jota hän oli\npelännyt, oli nyt kohdannut hänen lemmikkiään.\n\nMutta hän ei ollut tietävinään siitä mitä näki ja ymmärsi.\n\n— Onnittelen isoisääsi, tiedän, että sinulla on sydäntä sairaille,\nsanoi hän.\n\nSif ymmärsi, että hän ajatteli muuatta yötä Lapin matkailijatupasessa\ntuona valoisana kesänä sata vuotta sitten, ja hänen mielensä kävi niin\nherkäksi sitä muistaessaan ja kiitolliseksi siitä, että Randal-setä\nveti sen esille suojaksi hänen mielenliikutukselleen, joka uhkasi\nvallata hänet.\n\n— Isä luulee, etten tule kestämään viikkoakaan, sanoi hän hieman\nnaurahtaen, ikäänkuin olisi tahtonut antaa Randalin uskoa, että hän oli\nsiinä samaa mieltä isän kanssa.\n\n— Luulen sinun kestävän niin kauan kuin sinua tarvitaan, sanoi Randal\nluottavasti.\n\nIstuttiin pöytään, ja keskustelu tuli yleiseksi, Sif ei ottanut siihen\npaljon osaa. Randal-sedän vastaus oli saattanut hänet häpeemään. Hän\nluuli hänen menevän isoisän tähden, mutta hänhän tiesi, että hän meni\nyksinomaan itsensä tähden. Hän tunsi itsensä niin matalaksi, ja häntä\nkiusasi yhtä paljon se, että Randal-setä tässä tapauksessa luulisi\nhänestä parempaa kuin hän ansaitsikaan, kuin että hän luutnanttia\nkoskevassa asiassa epäilisi hänen olleen luulotteleva, vaikka hän ei\nollut sitä. Hän piti niin todellisesti Randal-sedästä, että pieninkin\nkierous tämän käsityksessä hänestä — Sifistä — oli hänelle mahdotonta\nsietää. Mutta hän ei voinut selittää hänelle kumpaakaan.\n\nKun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada\nsammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän\naavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.\n\nAsunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti\nhuoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki\nhuoneen hämärän valoisaksi.\n\nRandal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään\nnojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa\neikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri\nsuljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa\naikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta\njotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.\n\nMiten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja\nitsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.\n\nRandal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi\nmennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle\nkutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se\nolikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua\ntäten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.\n\nTämä soitti edelleen Sifille yksin.\n\nTelefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti\ntoimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.\n\nKun Randal huomasi sen, lopetti hän soittamisen ja meni Sifin luo.\n\nTämä kuuli Randalin istuvan viereensä, mutta hän ei katsonut ylös.\n\n— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän\ntähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen\nalaisena.\n\n— Tiedän sen.\n\n— Tietääkö setä?\n\nSif katsoi hämmästyneenä ylös.\n\n- Luulen ymmärtäväni miksi sinä matkustat sanoi hän yksinkertaisesti.\n\nSif näki, että Randal-setä tiesi sen, eikä välittänyt ihmetellä miten\nhän saattoi tietää sen.\n\n— Oi setä, minä en ollut luulotteleva!\n\n— Luulotteleva? Sinäkö?\n\nHän hymyili sille kuvittelulle.\n\n— Niin, että luulin jotain, jota minulla ei ollut syytä luulla. Hän...\n\nSif keskeytti.\n\n— Hän rakastaa sinua varmasti vielä, pikku Sif.\n\n— Mutta... miten hän sitten voi...?\n\n— Ei kaikille rakkaus ole suurinta, sanoi Randal säälitellen niitä,\njotka eivät ymmärtäneet sen arvoa.\n\nSif veti vapisevan huokauksen. Hän oli aivan unohtanut ylpeytensä,\nsitä ei tarvinnut tässä, se olisi soveltunut huonosti tämän todellisen\nystävän rinnalla.\n\n— Setä ei sitte halveksi minua?\n\n— Pikku Sifini, kuinka sitä voisin? Kärsin sinun kanssasi.\n\nSif otti Randal-sedän käden ja suuteli sitä ja pani sen poskeaan vasten.\n\nRandal antoi sen tapahtua, mutta nousi ylös.\n\n— Nyt soitan vähän enemmän sinulle. Etkö halua sitä?\n\n— Kyllä — kiitos!\n\nSif päästi hänen kätensä, ja hän meni takaisin pianon luo.\n\nKun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen,\noli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt\nmitään.\n\nVaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi\nhän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa\nhäntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt.\nSanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut\nhänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä,\nja sellaisena tämä pitikin häntä.\n\nEi kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut\npysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse\ntiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi\nsen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään\nJumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota\nrakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja\ntuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä,\noli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.\n\n\n19.\n\nTuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli\nodottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan\njonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.\n\nHän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat\nsiinä yhdessä.\n\nMinkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko\nhän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi\nväliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon\ntai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi\nseurata taipumustaan?\n\nJos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen,\nkuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?\n\nNiin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut\nvoittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.\n\nHän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän,\nsillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.\n\nHäntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan\nhäntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa.\nHänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan\nrakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä,\nkoettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä\nmahdottomuutta.\n\nSifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi\nitsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.\n\nTässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen\nisoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.\n\n— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään\nmiten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?\n\n— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle\npäivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.\n\nOi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä\nVästanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei\nkukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.\n\n— Hänelle on hyvin hyvä, että sinä olet täällä, sanoi isoäiti.\n\n— Hän sietää minua sangen hyvin, sanoi Sif mielissään.\n\n— Luetko hänelle joskus?\n\n— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän\nmuistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.\n\n— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut\nsitä?\n\n— Tehtävä? Minullako?\n\n— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan\nsanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on\ntärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri\nedesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen\nviime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää\nsiihen.\n\n— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta\naavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi\npuhua hänen kanssaan.\n\n— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän\nepäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile\nsellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin\näidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.\n\nIsoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja\najajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin\npäivälliseksi.\n\nSif seisoi portilla ja katsoi hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois.\n\nOli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine\nauringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei\nollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.\n\nIsoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin\nmielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan\nvalmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä\ntuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.\n\nTuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun\nylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut\näsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut\nrakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain\nsalaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän\ntodellakin tulisi onnettomaksi!\n\nHän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja\nniitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän\ntuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista.\nMinkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei\nanteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä,\njota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli\nnäitä hänelle niin uusia ajatuksia.\n\nIsoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut\nnäkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman\nmelkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti\nniin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.\n\nSisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti\nsitä heti.\n\nIsoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän\noli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli\naina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut\nyhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen,\njonka pitää narista kun se liikahtaa.\n\nSif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli\nkuullut puhuttavan.\n\nHän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan\nvoi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta\npelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian\npuheeksi.\n\n— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän\nkarkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut\njotain jokapäiväistä pikku seikkaa.\n\nIsoisä katsoi hämillään Sifiin. — Mikä isoäiti?\n\nSif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen\nnaiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.\n\n— Onko isoisä voinut antaa anteeksi vaimolleen että hän karkasi?\n\n— Minun vaimoni hän ei ollut enää sitte kun hän karkasi.\n\n— Ei, tietysti ei. Mutta onko isoisä voinut antaa anteeksi hänelle?\n\n— Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei pyytänyt minulta sitä koskaan. Ei\nhän välittänyt siitä annoinko minä anteeksi vai enkö?\n\n— Tunsiko isoisä itsensä hyvin katkeraksi?\n\n— Katkeraksi? Minä en tahdo katkeraa vettä, tiuskasi hän. Mitä minä\nsillä tekisin, kun en tarvitse sitä?\n\nSif huomasi enemmät kyselyt hyödyttömiksi. Mitä isoisä lie tuntenutkin,\nniin se oli nyt unohdettu. Hän oli lapsi uudelleen ja yhtä vapaa\nkatkeruudesta kuin lapsi.\n\n— Onnellinen hän! ajatteli Sif. Kunpa olisi päässyt niin pitkälle!\n\n\n\n\nIV.\n\nHANKAUKSIA.\n\n\n1.\n\n— Minun mielestäni on sääli isoisää, kun kaikki ajattelevat, että on\nsuuri uhraus olla hänen luonaan, sanoi Sif. Eihän hän toki ole niin\nhirveä. Toruuhan hän kyllä, ja sitä hän on aina tehnyt, mutta kiltti\nhän on. Minun mielestäni ei ole ollenkaan oikein, että ihmiset minua\nniin kehuvat kun tahdon olla hänen luonaan.\n\nHän oli ilmeisesti loukkaantunut vanhan isoisän puolesta ja puhui\nnärkästyneesti.\n\nRandal, jolle hän purki itseään, ei vastannut mitään, mutta hänen\nmielestään ei hänen pikku lintunsa ollut koskaan laulanut kauniimmin.\n\nRandal oli kesän ensi puoliskoksi vuokrannut itselleen Harjun\nullakkohuoneen. Nyt hän oli tullut Forsiin ja houkutellut Sifin ulos\niltapäiväkävelylle. He menivät metsään, joka tuoksui havulle ja\npihkalle auringossa. Lågarnin vesi kimalteli runkojen lomitse oikealta.\n\nPahinta tuossa kiitoksessa on, että se on niin ansaitsematonta, jatkoi\nSif. Enhän minä isoisän tähden tänne keväällä tullutkaan, vaan itseni\ntähden.\n\n166\n\nMutta sitähän ei tietysti kukaan tiedä, ja senvuoksi he luulevat, että\nminä olen niin ihastuttavan altis ja uhrautuva.\n\nNämä Sifin purkaukset eivät aiheutuneet mistään Randalin lausunnosta.\nTämä ei ollut ylistänyt häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, mutta hän oli\nainoa, jolla oli edellytyksiä ymmärtämään, että hänellä oli ollut muu\nsyy menettelylleen.\n\n— Onko täällä oleskelu ollut sinulle avuksi tänä aikana? kysyi hän.\n\n— En olisi mitenkään kestänyt sitä Tukholmassa, selitti Sif kiihkeästi.\n\nRandal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka\noli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi,\nhän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.\n\n— Ajatteletko paljon — häntä?\n\nSif punastui.\n\n— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin\nilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.\n\n— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin\ntahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.\n\nSe ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon\ntuosta »pikku Sifini».\n\n— En tahdokaan. Mutta mitä teen voidakseni olla tekemättä niin?\n\nRandal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa\nhänelle?\n\nRukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain\najatuksia tämän luona.\n\nKoettaako ajatella, ettei mies kai ollutkaan onnellinen, vaan pikemmin\ntarvitsi sääliä? Se vaikuttaisi vain kuin öljy tuleen, joka oli\nsammutettava.\n\nTuntuu kuin ei olisi viisasta kohdella uskotonta rakastajaa kuten\ntavallista lähimmäistä. Vaarallisia voimia liittyy siihen, suhde on\nherkempi ja monimutkaisempi kuin niiden ihmisten, joita ei yhdistä —\ntai erota — mikään erotiikka.\n\nParasta on löytää ajatukselle ja tunteelle toinen vetovoima — toinen\nrakkaus kuin se, joka on muuttunut katkeruudeksi. Mutta sen täytyy\nolla rakkaus ilman erotiikkaa, sillä uutta eroottista rakkautta\nei terveeseen ja puhtaaseen ihmiseen juuri voi syntyä, ennenkuin\nensimäinen on kokonaan kuollut.\n\n— Muistatko, kun kysyit minulta elämän tärkeimmästä asiasta ja minä\nvastasin vähän tyhmästi?\n\n— En muista sedän vastanneen tyhmästi.\n\n— Vastasin kyllä, ainakin ensin. Isoisäsi oli antanut sinulle paremman\nvastauksen. Oletko lakannut etsimästä Jumalaa, pikku Sifini?\n\n— En tiedä.\n\n-- Etsitkö vielä, vai oletko löytänyt?\n\n— En minä ole löytänyt.\n\n— Etsi häntä kunnes löydät. Luulen, että se etsiminen paraiten on\nauttava sinua olemaan toivottamatta pahaa kenellekään.\n\nSifin oli vaikea käsittää abstraktisia asioita, hän oli senvuoksi\nhämillään kuultuaan tämän odottamattoman kehoituksen. Mutta se teki\nvaikutuksen häneen. Hän muisti tuon edellisen tilaisuuden, jolloin he,\nkuten nytkin olivat puhelleet Jumalan etsimisestä. Silloin Randal-setä\noli puhunut niin erilailla. Silloin hän oli sanonut uskonnosta: saattaa\nolla niin, saattaa olla ettei olekaan niin. Nyt sitävastoin hän puhui\naivan eri tavalla, ikäänkuin hän olisi tiennyt.\n\n— Miten tehdään kun etsitään Jumalaa? kysyi Sif vähän ujosti.\n\nRandal mietti miten hän itse oli tehnyt, kun oli alkanut.\n\n— Ensin täytyy tarvita häntä.\n\nSif katseli Randalia salaa, ihmetellen mitä tämä oli kokenut ja mikä\noli voinut saada hänet puhumaan tähän uuteen tapaan.\n\n— Sinä tahdot voittaa ilkeän toivomuksesi, mutta et voi, jatkoi Randal.\nAnna sen voimattomuuden viedä sinut Jumalan luo, pyydä hänen apuaan.\nKun hän sitten auttaa sinua, tulet kosketukseen hänen kanssaan, ja niin\non alku tehty.\n\nSifin ihmettely kävi liian suureksi voidakseen kauemmin olla sanomatta\nsitä.\n\n— Miten erilaiselta setä tuntuukaan entiseen verraten!\n\n— Se johtuu siitä, että olen ruvennut näkemään viime aikoina.\n\n— Näkemään?\n\n— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa\nuskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei\nkauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti.\nPidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni\nuskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan\nuskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä,\nkasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin\nperintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina\ntuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana\najattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.\n\nHänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän\nsääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin\nkauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.\n\n— Mutta mistä se johtui...? kysyi Sif.\n\n— Että minä saatoin olla niin tyhmä, tarkoitat kai?\n\n— En. Vaan että siemen alkoi itää. Randal viivytteli vähän vastausta.\n\n— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki\nensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut\nsysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.\n\nSifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin\nolleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli\nuteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.\n\n— Mikä antoi sysäyksen? kysyi hän.\n\n— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja\nriippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.\n\nSif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään\nyksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää,\nmutta ihmetteli sitä enemmän.\n\nHän oli luullut tuntevansa Randalin niin hyvin, mutta nyt häntä\nhämmästytti havaitessaan, että hän oikeastaan tiesi sangen vähän\nhänestä. Hän oli pitänyt Randalia uskottuna ystävänään, hän oli ottanut\nvastaan ja nauttinut hänen lämpimästä mielenkiinnostaan ja uskollisesta\nystävyydestään, mutta hän ei ollut asettunut Randalin olosuhteisiin,\nhän ei ollut vaivautunut oppimaan puolestaan tuntemaan häntä. Tuntui\nnyt niin omituiselta ajatella, että hänen eläessään kokonaan kiinni\nomassaan ja sitoessaan Randalin mielenkiinnon asioihinsa, tämä oli,\nhänen aavistamattaan, läpikäynyt jotain niin vaikeaa ja järkyttävää,\nettei hän ollut voinut selviytyä itsekseen sitä, vaan tullut\navuttomaksi kuin lapsi Jumalan edessä. Mitähän se mahtoi olla?\n\nEttei Randal tahtonut puhua siitä, se teki asia vain vielä\nmielenkiintoisemmaksi ja merkillisemmäksi Sifin mielestä. Hän oli\nniin kiinni muissa mietteissään Randal-sedästä, että hän tarkkasi\nvain puoleksi sitä, mitä tämä edelleen sanoi hänelle. Suurimman\nmerkityksensä se sai siitä, että se yhä selvemmin osoitti hänelle,\nmiten Randal-setä oli muuttunut kokemastaan. Hän ohjasi Sifiä\nraamatun turviin ja puhui siitä rakkaudella. Hän ei enää pannut muuta\nkysymykseen kuin uskoa siihen. Hän puhui eräästä kirjasta, joka olisi\nhänelle — Sifille — erinomainen apu, jos hän haluaisi tutkia raamattua,\nja hän pyysi saada antaa hänelle sen kirjan. Hän kirjoittaisi jo tänään\nja pyytäisi lähettämään sen. Hänen mielenkiintonsa oli niin kokonaan\nsuuntautunut Sifiin, ikäänkuin hänen omassa elämässään ei löytyisi\nmitään, jolla olisi voinut olla samallaista oikeutta mielenkiintoon.\nHän ei näyttänyt pyytävän muuta kuin saada olla hänen ystävänsä.\nSifiltä hän pyysi ainoastaan, että tämä ottaisi vastaan häneltä. Hänen\nmieleensä ei johtunut pyytää itselleen mitään Sifiltä. Sifiä liikutti\ntuollainen alttius, mutta hän kaipasi kuitenkin jotain. Hän olisi niin\nmielellään tahtonut, että Randal-setä olisi tehnyt hänet uskotukseen ja\npuhunut hänelle, mitä hän itse oli läpikäynyt. Mutta Sif ei uskaltanut\nsanoa sitä, ja senvuoksi ei Randal saanut mitään aavistusta siitä,\nettä hänen äänettömyytensä omasta itsestään loukkasi hänen pieneen\nystäväänsä.\n\n\n2\n\n— Luuleeko isä isoisän kuolevan?\n\nSifin silmät suurenivat, ja hän puhui kiireesti hengittäen.\n\nIsä näki että häntä hallitsi enemmän kuoleman pelko kuin suru.\n\n— En tiedä hänellä olevan mitään erikoisoikeutta kuolemattomuuteen,\nsanoi hän.\n\n— Minä tarkoittaa isä, kuoleeko hän nyt... pian?\n\n— Sitä minun on mahdoton sanoa. Se voi kestää kauan vielä, se voi\ntapahtua piankin.\n\nVanhalla tohtori Bentickillä oli ollut halvaus kohtaus ja hänen\npoikansa oli juuri tullut Tukholmasta. Lucia ja pojat olivat jo\nennemmin tulleet Västanforsiin ja asuivat Clareuksella Borgissa. Mutta\nLucia oli heti vanhan tohtorin huonontuessa muuttanut Forsiin.\n\n— Pelottaako sinua nyt olla hänen luonaan, kun hän on tullut näin\nhuonoksi?\n\n— Pelkään niin saada nähdä hänen kuolevan.\n\n— Parasta kai on, että sitten muutat pois Forsista, Saamme hankkia\njonkun muun äidin avuksi.\n\n— Se on niin pelkurimaista, mutta en voi sille mitään, sanoi Sif\nsurumielisesti.\n\n— Sinä olet tehnyt osasi. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, olit sinä\nhänen luonaan ja teit hauskaksi hänen olonsa. Nyt hän tuskin tuntee\nympäristöään eikä juuri tarvitse sinua enää. Nyt saavat muut astua\nesiin.\n\n— Jäisin niin mielelläni auttamaan äitiä, jos vain tietäisin, etten\nsaisi nähdä isoisän kuolevan. Vaikka on kyllä vaikeaa nähdä häntä\nsellaisenakin kuin hän on.\n\n— Minä pidän huolta, että joku tulee sinun sijaasi, lupasi isä.\n\nSen hän tekikin jo samana päivänä.\n\nSif sai muuttaa Erik-enon luo Harjulle, ja hänen siellä oleva vanhin\nserkkunsa, seitsentoistavuotias Brita, tuli hänen sijaansa Forsiin\nLucian avuksi hoitamaan sairasta.\n\nBrita oli voimakas ja rauhallinen, eikä mietiskellyt elämää eikä\nkuolemaa eikä pelännyt kumpaakaan. Hän oli paras apulainen mitä Lucia\nsaattoi saada.\n\nVaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä,\nei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma\npelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden\nrinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä\nharmaalta.\n\nRandal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja\nse koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen\nmukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he\nolivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi.\n— Sitä on niin paljon, vastasi Sif.\n\n— Etkö voi voittaa suruasi?\n\n— Se ei nyt paina eniten. Se on isoisä.\n\n— Rakas pikku Sif!\n\nRandalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi\nhellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta\nei pääasiallisesti.\n\n— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En\nyksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi\nkuolemaa.\n\nHäntä värisytti.\n\nRandal ei vastannut mitään.\n\n— Halveksiiko setä minua, kun olen niin pelkuri?\n\n— Halveksinko sinua!\n\nRandalin ääni, joka ilmaisi miten mahdottomalta sellainen kuvittelu\ntuntui hänestä, teki Sifille hyvää.\n\n— Setä, joka itse seisoo yläpuolella kaikkia heikkouksia, voi kuitenkin\nolla katsomatta alas sellaiseen raukkaan kuin minuun.\n\nSifin katse kimalteli kyyneleisenä ja kiitollisena Randalia vastaan.\n\nSe oli liiaksi Randalille. Hän kohotti käsivartensa ottaakseen Sifin\nsyliinsä. Mutta voimakkain tahdonponnistuksin hän ehkäisi itsensä\najoissa ja antoi käsivartensa vaipua jälleen.\n\nHänkö seisoi kaikkien heikkouksien yläpuolella, hän? Ei hän koskaan\nollut ollut niin lähellä peloittaa pikku lintuansa karkuun.\nIhmettelystä, joka tuli Sifin silmiin, hän ymmärsi, että hän olisi\nsäikähdyttänyt pois hänet, ellei olisi onnistunut ehkäisemään itseään.\nHänhän oli vielä paraillaan kiinni ensimäisessä pettymyksessään eikä\nollut vielä kypsä uudelle rakkaudelle. Häneen vaikuttaisi pahasti saada\nyhtäkkiä nähdä tuon ihaillun ja pidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi.\nRandal oli kyllin viisas huomaamaan sen ja hillitsemään itsensä.\n\nHe olivat pysähtyneet havuiselle metsäpolulle. Nyt he kulkivat\näänettöminä eteenpäin Harjua kohti.\n\n\n3.\n\nKuolema viivytteli ottamasta vanhaa tohtori Bentickiä, minkävuoksi\nelämä Västanforsissa kulki taas entisillä raiteillaan. Ei kukaan\npyytänyt naapuriston nuorisolta, että se istuisi hiljaa ja odottaisi\nkuolemaa, joka viivytteli tuloaan ja saattoi viipyä vielä vuosia.\nSenvuoksi lapset ja nuoret kokoontuivat ja heillä oli hauskaa toistensa\nkanssa kuten muulloinkin kesäisin.\n\nBrita Sander, tuo pieni taitava hoitajatar-apulainen, ei tehnyt mitään\npoikkeusta siitä säännöstä. Lucia-täti ymmärsi, että Brita oli nuori\nja lähetti senvuoksi hänet huvimatkoille ja kutsuihin toisten nuorten\nkanssa.\n\nItse ei Lucia jättänyt sairaan huonetta muulloin kuin kävelläkseen\nraittiissa ilmassa tai lyhyillä vierailuilla vanhan ystävänsä rouva\nClareuksen luona Borgissa. Hän oli luvannut miehelleen kävellä\nvähintään tunnin verran pari kertaa päivässä.\n\n— Sinä et saa tehdä itseäsi rumaksi ja vanhaksi, sillä silloin en\nvoi enää pitää sinusta, oli tohtori lähtiessään sanonut leikilliseen\ntapaansa Lucialle.\n\nHän ei voinut jäädä Västanforsiin kun hänellä oli työnsä hoidettavana\nTukholmassa, mutta hän tuli sinne päiväksi pariksi silloin tällöin\nisäänsä katsomaan.\n\nVästanforsin nuorison elämä sai tänä kesänä odottamattoman\nmielenkiintoisen lisän sen kautta, että kaksi kandidaattia tuli sinne\nkasvinkeräilyretkelle ja hyvin pian tulivat houkutelluiksi jäämään\nsinne, vaikka Västanfors ei ollut rikas harvinaisista kasveista. Ne\nolivat Åke Boson erään toverin kera.\n\nSif aavisti kyllä, etteivät kedon kukkaset häntä sinne olleet\nhoukutelleet.\n\nSif tapasi hänet vapauttavan täynnä nuoruutta ja elämää, hänellä oli\npaljon esityksiä ja hauskutuksia, ja hän oli kaikessa sekä sen miehen\nterveellinen vastakohta, joka oli hyljännyt hänet, että kuoleman, joka\nkosketti hänen mieltään kylmyydellään.\n\nSif piti enemmän Randal-sedästä kuin kenestäkään muusta, mutta\ntämä seisoi niin korkealla hänen yläpuolellaan lahjakkuudessa ja\narvokkuudessa, että hän saattoi vain ihmetellä ja tulla liikutetuksi\nhänen hyvyydestään kun hän ollenkaan välitti hänestä. Åke sitävastoin\noli hänen omalla tasollaan. Hän piti sen vain luonnollisena, että Åke\nolisi täynnä mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tätä kohtaan hän tunsi\nitsensä kuin kuningattareksi uskollista alamaista kohtaan, Randalia\nkohtaan ikäänkuin lapseksi opettajansa ja ystävänsä edessä.\n\nSama tunne Randalia kohtaan oli Åkellakin. He kaksi puhuivat senvuoksi\nmielellään ja paljon tuosta yhteisestä vanhemmasta ystävästä, ja se\nlähenti heitä toisiinsa enemmän kuin mikään muu.\n\n— On sääli tuota kandidaatti Boson-parkaa, sanoi Lucia miehelleen\ntämän käydessä lyhyellä vierailullaan Västanforsissa. Hän ja Sif ovat\nalinomaa yhdessä.\n\n— Sitä Boson kai pikemmin pitää onnena, huomautti Allan kuivasti.\n\n— Niin paraiksi onnena, kun Sif ei kai aikone ottaa häntä.\n\n— Otaksuttavasti hän ei sitä ajattele -- Sif ei ajattele juuri pitkälle\n— mutta hän tulee ehkä ottamaan hänet kuitenkin, se on, jos Åkessa on\nmiestä kylliksi ottamaan hänet ja tekemään lopun hänen juonittelustaan.\n\nAllan sanoi tämän tarmokkaasti ja antoi sanojaan seurata katseen, joka\nmuistutti hänen vaimoaan siitä kuinka hän kerran oli osottanut, että\nhänessä oli miestä kylliksi tehdäkseen lopun tämän juonittelusta.\n\nLucia hymyili tuolle muistuttamiselle ja silitti hyväilevästi Allanin\nkättä.\n\n— Näkisin mielelläni, että tuo poika onnistuisi ottamaan Sifin, jatkoi\nAllan. Hän taitaa olla tulevaisuuden mies ja kunnon poika lisäksi.\n\n— Niin, kyllä hän on paljon parempi hänelle mieheksi kuin hän, johon\ntalvella pelkäsin Sifin olleen rakastuneen, tarkoitan luutnantti\nStjärnfeldtiä, sanoi Lucia.\n\n— Sinä luulet siis Sifin olevan yhtä tulenottavaa kuin ruuti. Sinähän\nkuvittelit kerran hänen olevan rakastuneen Randaliin.\n\n— En toivo mitään enemmän kuin että niin olisi, sanoi Lucia.\n\n— Randal on liian vanha hänelle. Ei, tuo kandidaatti — antaa hänen\nnäyttää mihin hän kelpaa ja tulkoon hän sitten ottamaan Sifin.\nVaikka tietysti — Allan keskeytti itsensä ja hänen kasvoihinsa tuli\nvihastunut ilme — en totisesti tiedä, tahdonko antaa häntä kenellekään\nmiehenvetelykselle.\n\n\n4.\n\nSif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti\nharvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi\nilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu\nsairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina\noli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.\n\nSekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei\ntarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin\ntahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.\n\nErittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän\nhänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta\njonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle\nliian vaikeaksi.\n\nKaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten\nLucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että\nBrita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison\npariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa\nsellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana\nerikoisoikeutenaan.\n\nSe pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut\nnäkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä\nitseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.\n\nÅke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä,\ntunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan\niloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan\nja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä,\nyllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi.\nJa vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna\nihailijanaan. Tämä ei _saanut_ tulla uskottomaksi hänelle.\n\nIkäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama\nsuosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen,\nvähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.\n\nKun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja\nentisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.\n\nMutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden\nja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä\nepätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.\n\nHän luuli saavansa tämän varmuuden kosimalla, ja hän kosi senvuoksi.\n\nMutta Sif ei kieltänyt eikä myöntänyt. Eikä Åkella ollut rohkeutta\npakottaa Sifiä ratkaisevaan vastaukseen, pelätessään senkautta\nsaattavansa hänet antamaan ehdottomasti kielteisen.\n\nYhden hän oli kuitenkin saavuttanut: hän oli murtanut jään ja saattoi\ntästälähin puhua Sifin kanssa rakkaudestaan. Ja sen hän teki. Hän antoi\nSifin tietää kaikki mitä tämä oli ja oli kauan ollut hänelle. Hän puhui\nsiitä kuinka Sif oli seurannut häntä kaikkialle ja varjellut häntä\nkaikissa kiusauksissa, siitä saakka kun hän oli oppinut tuntemaan häntä.\n\nSe liikutti Sifiä. Hänestä oli mieluista ajatella että oli tehnyt\nÅkelle hyvää.\n\nHän tuli vielä puhuneeksi siitä herätteestä jalostuneeseen miehuuteen,\njonka Randal oli antanut hänelle eräänä tuttavallisena hetkenä\nkukkivalla kesäniityllä.\n\nSif innostui saamaan tietää tarkalleen mitä Randal-setä oli sanonut.\nHänestä tuntui kummalliselta kuullessaan sen, ja hän ihmetteli mikä\nnainen se oli, jota Randal-setä rakasti niin. Nyt hän saattoi ymmärtää,\nettä tuo vaikea asia, joka oli tehnyt hänet avuttomaksi, oli ollut\nrakkaussuru. Hän ajatteli sitä huomiota niin, että hän unohti Åken ja\ntämän sydämen asiat.\n\nHäntä hytkähdytti kun tuli ajatelleeksi, että Randal-setä tiesi ja\noli kauan tiennyt Åken olevan ihastuneen häneen. Ei hän ollut koskaan\nsanallakaan viitannut siihen, ja kuitenkin he olivat usein puhuneet\nÅkesta. Hän oli aina puhunut hyvää Åkesta. Oliko hänellä ollut jokin\ntarkoitus sillä? Sopivatkohan he hänen mielestään toisilleen? Hän\nihmetteli, neuvoisiko Randal-setä, joka tiesi kaikki mitä hän äskettäin\noli kokenut, häntä ottamaan Åken parannuskeinoksi. Hänen oli mahdotonta\nkuvitella, mitä Randal-setä vastaisi, jos hän kysyisi häneltä siitä.\n\n\n5.\n\nRandal istui Harjun suuressa, matalassa ullakkohuoneessa ja luki. Hän\noli puettu pehmeään, kaulan kohdalta avoimeen silkkiseen yönuttuunsa ja\njaloissa hänellä oli huopatohvelit. Se oli hänen tavallinen työpukunsa.\nTällä kertaa hän istui lepotuolissaan ympärillään pieluksia, sillä\nhengenahdistusta oli tuntunut yöllä.\n\nOvelle naputus herätti hänet hänen tutkimuksistaan. Åke Boson\nnäyttäytyi ovessa.\n\n— Häiritsenkö? Sillä silloin menen heti takaisin.\n\n— Et, et.\n\nÅke meni lähemmä ja istuutui ikkunan ääreen, jonka luona lepotuoli oli.\n\nTuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa\nolisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?\n\nÄäneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä\nvastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin\nlopullisesta voittamisesta.\n\nÅke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi\n— eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa\nkädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys\nja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun\nluottamuksen kanssa.\n\n— Onko hän sanonut pitävänsä sinusta?\n\n— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi\nlaittanut minut luotaan.\n\nNuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa,\nettä Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki\ntunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne\nSifiä kohtaan.\n\n— Etkö ole kysynyt häneltä pitääkö hän sinusta?\n\n— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin\nsäikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi\nantaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.\n\nTuo viimeinen sana tuli riemuitsevasti.\n\nRandal istui yhä otsa käden nojassa, niin että silmät olivat piilossa.\nYhtäkkiä hän katsoi ylös ja tarkasteli Åkea.\n\n- Ottaisitko hänet, jos voisit voittaa hänet ilman hänen rakkauttaan?\nkysyi hän.\n\nSiinä oli mahdollisuus, jota Åke ei ilmeisestikään ollut, ajatellut.\n\n— Ei hän suostuisi ottamaan minua pitämättä minusta.\n\n— Toivon sitä. Mutta sellaista voi kuitenkin ajatella. Naiset ovat\ntehneet ennenkin niin. Jos hän ei olisikaan aluksi niin kiintynyt\nminuun, niin kyllä voittaisin hänet vähitellen, kunhan hän vain olisi\nminun, jatkoi Åke, ajateltuaan vähän lähemmin asiaa.\n\n— Eikö hän uskonut sinulle mitään? Itsestään?\n\n— Itsestäänkö? Ei, vastasi Åke ihmetellen. Mitäpä se olisi?\n\n— Ajattelin, että hänellä mahdollisesti on voinut olla mielessä joku\nmuu — tai on — koskapa hän epäröi.\n\n— Silloin hän ei olisi edes epäröinyt, silloin hän olisi samassa\ntyöntänyt minut luotaan, selitti Åke luottavaisesti.\n\nRandal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli\nilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä\npiirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän\npuuttuvaisen vilpittömyyden tähden.\n\n— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke\nkatuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine\nasioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa\nkehenkään niinkuin sinuun.\n\n— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa\näänessään jotain jäykkää.\n\nÅke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi\nkuunnellut tuota varoitusta.\n\nMutta Randalin väsynyt ilme huolestutti häntä.\n\n— Sinä olet varmaankin oikein huono? sanoi hän.\n\nRandal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet\nepäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.\n\n— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat\noikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei\nole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä\npientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin\nystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä\nlailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua,\nminä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.\n\n— Jos sinä tahtoisit...!\n\nÅke katsoi pyytävästi, mutta epäröiden ystäväänsä.\n\n— Tahtoisin mitä?\n\n— Sinulla on suuri vaikutusvalta Sifiin. Jos sinä tahtoisit sanoa hyvän\nsanan minun puolestani...!\n\n— Tässä asiassa Sifin täytyy päättää aivan pakottamatta.\n\n— Niin, tietysti. Mutta sinä voisit — niin, en tiedä mitä — — — en\npyydä sinua sanomaan tai tekemään mitään, vain olemaan minun ystäväni\nollessasi hänen kanssaan.\n\n— En unohda, että sinä näet minussa parhaan ystäväsi ja että olen\nsaanut luottamuksesi. Toivon että voisin palkita sen luottamuksella\nkuten ansaitset, mutta minun suuni on suljettu. Pettämään en tule sinua\nkuitenkaan. Olen sinulle uskollinen.\n\nÅkesta tuntui niinkuin näissä sanoissa olisi piillyt enemmän kuin mitä\nhän ymmärsi. Hänet valtasi melkein haaveileva alttius tuota vanhempaa\nystävää kohtaan ja hän suuteli hänen ojennettua kättään ikäänkuin se\nolisi ollut rakastetun hallitsijan käsi ja jätti sitten väsyneen yksin\nlepäämään.\n\n\n6.\n\nJoku tuli sisään. Randal avasi silmänsä vastahakoisesti, mutta tuskin\nhän oli tehnyt sen, ennenkun niihin tuli eloa ja hän kohottautui.\n\nSif siinä tuli ruokatarjottimineen. Juuri Sif! Tämä vain puuttui,\njotta tulikoe tulisi oikein tuntuvaksi. Hän ei ollut läheskään valmis\nkohtaamaan Sifiä vielä.\n\nSif ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin ihastuttavalta kuin juuri\ntänään tuossa yksinkertaisessa pumpulipuvussa ja jokapäiväisessä\naskareessa. Hänen liikkeensä sulo, kumartuessaan hiukan vinoon\nlaskeakseen käsistään raskaan ruokatarjottimen ja samalla kääntäen\npäätään katsoakseen Randaliin, oli täydellinen tiedottomuudessaan.\n\n— Onko setä nukkunut? Randal pudisti päätään.\n\n— Me toivoimme sitä, sanoi Sif pettyneenä. Kandidaatti Boson sanoi,\nettä setä on väsynyt ja huono, ja senvuoksi olemme viivytelleet\ntuomasta päivällistä. Ja nyt setä on ehkä vain istunut ja odottanut\nsitä!\n\n— En ole ajatellut ollenkaan ruokaa.\n\n— Mutta sedällä on kai nälkä nyt? Hän sanoi sen pyytävästi.\n\n— En voi sanoa. Mutta syön kyllä sentään, ettei ole nähnyt turhaa\nvaivaa tarjottiminesi.\n\n— Oi, siinä ei ollut yhtään vaivaa, vakuutti Sif innokkaasti ja\nistuutui eräälle tuolille pitääkseen Randalille seuraa tämän syödessä.\n\nHän kiinnitti ruokaliinan leuan alle ja otti liemilautasen eteensä.\n\n— Miksei setä ole nukkunut? Onko hengenahdistus estänyt? Tuo ilkeä\nhengenahdistus!\n\n— Se ei ole estänyt. Olen ajatellut.\n\n— Mitä sitten? Randal hymyili hiukan.\n\n— Enkö saa pitää ajatuksiani rauhoitettuina?\n\n— Ei, jos ne pitävät setää valveilla!\n\n— Toisinaan on parempi olla valveilla kuin nukkua, sanoi Randal.\n\nKun hän oli syönyt liemen, otti Sif lautasen pois ja tarjosi hänelle\nkalaa.\n\nMutta Randal viivytteli alkamasta sitä. Hän istui nojaten taapäin\nsuljetuin silmin ja näytti niin väsyneeltä, että Sifin sydäntä kouristi\nlevottomuudesta. Hän mahtoi olla hyvin huono, koska liemen syöminen oli\nsaattanut väsyttää hänet siinä määrin. Mikä hänen oli? Sif ei ollut\nkoskaan nähnyt häntä niin huonona ennen.\n\nYht’äkkiä Sif muisti nuo Åken kertomat järkyttävät sanat, jotka\nRandal oli sanonut rakkaudesta, sanat, joista Sif oli tullut siihen\nkäsitykseen, että Randal-setä oli kiintynyt johonkin. Missä mahtoi\ntuo tuntematon olla nyt? Miksi hän ei ollut täällä hänen luonaan? Oli\nsydäntäsärkevää, että hän saattoi antaa hänen olla yksin! Säälistä ei\nRandal-setä pitänyt, mutta rakkautta hän ottaisi vastaan. Oi, kuinka\nihastuttavan herttaisesti ja ritarillisesti hän ottaisi vastaan sen\nnaisen rakkauden, jota hän rakasti! Sif tunsi sydämensä sykkivän\nnopeammin vain sitä ajatellessaan. Kurja, arvoton, _tyhmä_ nainen, joka\nsaattoi hyljätä sellaisen miehen?\n\nYhtäkkiä Randal avasi silmänsä ja kohtasi Sifin katseen, missä kaikki,\nmitä hän juuri nyt niin syvästi tunsi, kuvastui.\n\n— Kelle olet niin vihainen? Minulleko kun annan kalan jäähtyä? kysyi\nhän ihmetellen ja yrittäen laskea leikkiä.\n\nHän kohottausi ja alkoi syödä, mutta se kävi vaivalloisesti.\n\n— Ajattelin häntä, jota setä rakastaa, kuohahti esille punnitsematta.\n\nRandal pysähdytti kahvelin kädessään ja katsoi suoraan eteensä,\njäykkänä hämmästyksestä.\n\n— Ketä? sai hän sanotuksi kalpein huulin.\n\n— Sen täytyy olla joku, muutoin ei setä olisi osannut puhua Åkelle\nsillä tavoin rakkaudesta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, ettei hän\nole sedän luona.\n\nHänen äänensä värisi innosta ja mielipahasta.\n\nRandalin oli mahdotonta syödä enää eikä hän uskaltanut katsoa Sifiin.\nEikä hän tiennyt kuinka hänen pitäisi kohdata tätä odottamatonta\npurkausta.\n\nKuinka Sif tietämättömyydessään teki hänen olonsa vaikeaksi!\n\nRandal ajatteli Åkea ja äsken antamaansa lupausta ettei pettäisi, vaan\nolisi uskollinen nuorelle ystävälleen. Hän näki edessään luottamuksen\nÅken rehellisissä silmissä, hän tunsi kädellään tuon alttiin,\nkunnioittavan suutelon.\n\nMutta hänen vieressään istui Sif, väristen samasta alttiudesta häntä\nkohtaan ja yhtä vilpittömästi luottavana.\n\nHän painui uudelleen pieluksia vasten ja nojasi otsan käteen niin että\nsilmät peittyivät.\n\n— Sinä et saa ajatella pahaa hänestä, jota rakastan, sillä se olisi\nväärin, sanoi hän hiljaa ja herkästi ja niin sydämellisesti, että se\nmerkillisellä tavalla viilti Sifin sydäntä.\n\nTytön silmiin kiertyi kyyneliä.\n\n— Hänen pitäisi olla sedän luona!\n\n— Hän on minun luonani. Alituiseen. Sydämessäni.\n\n— Mutta hänen itsensä pitäisi olla. Hoitaa, rakastaa... Hänellä ei ole\nsydäntä ollenkaan, jos hän voi olla tekemättä sitä.\n\n— En ole koskaan pyytänyt häntä. Hän ei tiedä mitään rakkaudestani.\n\n— Mutta miksei hän sitte saa tietää siitä? On julmaa ettei hän saa\ntietää siitä. Hän ei ehkä tahdo mitään mieluummin kuin tulla sedän luo.\n\n— Ajattelepas itse miltä tuntuisi koko elämäksi liittyä minun\nkaltaiseeni sairaaseen, sitoa nuoruutesi, koko olentosi sellaiseen kuin\nminuun. Ajattele miltä sinusta tuntuisi eläkä tuomitse häntä!\n\n— Jos -se olisin minä... alotti Sif, mutta keskeytti yhtäkkiä.\n\nEihän se ollut hän! Toistahan tuo sydämellinen, hurmaava sävy hänen\näänessään tarkoitti. Häneen koski niin, niin. Hän ei voinut olla\nenää huoneessa, ei voinut puhua enää Randal-sedän kanssa tuosta\ntuntemattomasta. Hän oli iloinen että Randal istui käsi silmillä, ettei\nhän nähnyt häntä. Hän tunsi, että hänen täytyi mennä ulos huoneesta\nennenkun Randal ottaisi käden pois. Hän nousi pikaisesti.\n\n— Eikö setä syö enää.\n\n— En, kiitos.\n\n— Sitten kai otan tarjottimen pois?\n\n— Se on niin raskas, lähetä Fiken noutamaan sitä! Mutta Sif oli jo\npuolitiessä menossa ovea kohti tarjottimineen ja käänsi selkänsä\nRandalille, minkävuoksi tämä saattoi ottaa kasvoiltaan pois suojaavan\nkäden, josta molemmat olivat olleet kiitollisia.\n\n— Jaksan vallan hyvin, olisipa joutavaa, jos minun tarvitsisi lähettää\nFike, sanoi tyttö taistelemalla saavutetulla reippaudella.\n\nVihdoinkin Randal oli yksin. Hän painui tuoliin ja antoi käsivarsien\nnojata veltosti käsinojaan.\n\nMinkätähden Sif oli keskeyttänyt puheensa niin äkkiä?\n\nRandal ymmärsi, mitä Sif olisi tahtonut vakuuttaa hänelle. Lämpimän\nsydämensä ohjaamana hän oli tahtonut vakuuttaa hänelle, että jos se\nolisi ollut hän, niin hän ei olisi halunnut mitään mieluummin kuin olla\nhänen luonaan.\n\nMutta sitte hän oli keskeyttänyt itsensä yhtäkkiä, ennenkun hän oli\nehtinyt vakuuttaa mitään. Minkätähden?\n\nOliko omatunto ehkäissyt hänet? Oliko hän keskeyttänyt senvuoksi, että\noli havainnut ettei hän olisi tahtonut uhrautua siihen määrään hänen\nedestään? Hän ei ollut voinut valehdella hänelle, ei edes sydämen\nhyvyydestä.\n\nVai oliko hänet keskeyttänyt ajatus, että hän ei ollut se, josta oli\nkysymys? Hänen neitseellinen ylpeytensä oli silloin estänyt häntä\npuhumasta liian hellästi miehelle, joka oli kiintynyt toiseen.\n\nVai oliko hän yhtäkkiä ymmärtänyt, että tuo tuntematon oli hän itse, ja\noliko hän tuon havainnon säikähdyttämänä keskeyttänyt lämpimät sanansa\nja lähtenyt pakoon?\n\nNiin, mikä arvailu liekin ollut lähinnä totuutta, niin nuo kolme, hän\nitse ja Sif ja Åke elivät nyt murhenäytelmää, ajatteli Randal. Miten se\noli päättyvä, mihin se veisi heidät, ja — mikä oli tärkeintä kaikesta:\n— miksi he tulisivat sen kautta?\n\n\n7.\n\n— Randal, neuvo minua! Kuinka nyt teen? Jäänkö tänne vai matkustanko?\n\nÅke heittäysi järkyttyneenä Randalin huoneessa olevalle pitkälle\nsohvalle.\n\n— Mikä nyt on sitten?\n\nRandal nousi pianon äärestä, missä hän oli istunut soittamassa Åken\ntullessa sisään.\n\n— Se koskee kai Sifiä ymmärtääkseni? lisäsi hän jäykästi ja istuutui\ntoiseen sohvankulmaan.\n\nNämä luottamukselliset ilmoitukset olivat repiviä, mutta hän pakottausi\nkestämään ja ottamaan vastaan niitä. Häntä ihmetytti, ettei Åke\nhuomannut mitään, mutta, tietysti, kun on niin kokonaan kiinni omassaan\nkuin Åke, ei huomaa muuta ympärillään.\n\n— Niin, Sifiä se koskee, vastasi Åke kyynelettömin nyyhkytyksin.\n\nRandal oli närkästyneen näköinen ymmärtäessään, että Sif oli kai taasen\noikkuillut tuon poikaparan kanssa ja pahoittanut häntä.\n\n— Muutamia päiviä, jatkoi Åke, hän on ollut minulle sellainen, että\nluulin hänen olevan myöntymäisillään. Hän oli niin herkkä ja pehmeä\nja sopuisa. Silloin en voinut hillitä itseäni, minun täytyi suudella\nhäntä. Hän teki minut hulluksi.\n\nTaas hän nyyhkytti, ilman kyyneliä, kiihkeästi, mikä merkitsi syvää\ntuskaa.\n\n— Mutta hän, jatkoi Åke tuokion pysähdyttyään, hän suuttui, suuttui\nniin kuin olisin tehnyt jotain ennen kuulumatonta. Hän sanoi että noin\nen saa koskaan enää tehdä ja ettei hän koskaan tahdo mennä kanssani\nnaimisiin. Luuletko hänen tarkoittavan sitä?\n\nÅke kai soi ystäväänsä, ikäänkuin olisi kerjännyt tältä toivon\nkipenettä.\n\n— Milloin onnettomuus tapahtui? kysyi Randal, joka omasta\nliikutuksestaan ja vilpittömästä osanotostaan huolimatta ei voinut olla\nhuomaamatta kuvatun kohtauksen surullista koomillisuutta.\n\n— Eilen.\n\n— Oletko tavannut häntä sen jälkeen?\n\n— Olen, äsken.\n\n— Minkälainen hän oli sinua kohtaan silloin?\n\n— Tyly. Pyysin anteeksi ja hän sanoi, että hän kyllä voi antaa\nanteeksi, mutta etten saa koskaan enää yrittää tuollaista. Ja ellen\nsaa, niin mitä sitten hyödyttää tänne jääminen? lopetti Åke surullisena.\n\n— Jos voit olla tyyni ja hillitty, voisit ehkä vähitellen voittaa\njälleen mitä olet kadottanut.\n\n— Tyyni ja hillitty! kivahti Åke. Kuinka voisin olla sellainen, kun\njok'ikinen suonenlyönti minussa sykkii rakkautta? Sif tekee minut\nhulluksi, olenhan sanonut sen sinulle.\n\n— Siinä tapauksessa on parasta että matkustat pois, sanoi Randal\nviileän järkevästi, hilliten toisen kiihkoa. Intohimon, jota et voi\nhallita ja johon Sif ei voi vastata, täytyy ehdottomasti herättää\nhänessä vastenmielisyyttä.\n\nÅke voihki.\n\n— Sinä tulet varmasti, jatkoi Randal lohduttaen, saamaan takaisin\nainakin hänen kunnioituksensa, jos näytät olevasi kyllin miehekäs ja\narvokas matkustaaksesi pois, sen sijaan että jäisit tänne ja antaisit\nhänelle tilaisuuden ja syytä nolata sinua...\n\n— Minä viis hänen kunnioituksestaan, keskeytti Åke kiivaasti. Hänen\nrakkauttaanhan minä tahdon.\n\n— Sitä et saavuta tekemällä itsesi koiraksi, joka antaa potkaista\nitseään, sanoi Randal ylpeän jyrkästi, mikä ei jäänyt tekemättä\nvaikutusta.\n\nÅke asettui. Hänen kiivautensa väistyi toivottoman alistumisen tieltä.\n\n— Pitääkö minun sitte matkustaa? Juuri nyt, kun meidän välimme on niin\nhuono! Sehän on samaa kuin jättää kaikki.\n\n— Ehkäpä Sif tulee kaipaamaan sinua matkustettuasi, kuvaili hänelle\nRandal, joka oli levoton siitä, että hänen nuori ystävänsä menisi pois\nja heittäytyisi turmioon, jos toivo liian äkillisesti ja täydellisesti\nriistettäisi häneltä.\n\nÅke tarttui halukkaasti oljenkorteen.\n\n— Luuletko todellakin niin?\n\n— En pidä sitä aivan mahdottomana, sanoi Randal, tarjosi Åkelle sikarin\nja otti itse.\n\nSitten he istuivat kumpikin tuokion sohvannurkassaan, ääneti ja\npoltellen.\n\nKun Åke meni, puristi hän Randalin kättä lujasti.\n\n— Noudatan neuvoasi ja matkustan, sanoi hän rajulla päättäväisyydellä.\nJätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni mitä voit!\n\nJa niin hän syöksyi ulos, epätoivoisena, mutta kuitenkin vielä\npelastava toivon kipinä rikkirevityssä mielessään.\n\n\n8.\n\nÅke matkusti. Randalkin aikoi matkustaa, mutta viipyi vielä\ntoistaiseksi. Hän tahtoi nähdä, miten Åken lähtö vaikutti Sifiin.\n\nUlkonäöltään tyttö oli kaltaisensa, Randal ei voinut tehdä mitään\njohtopäätöstä hänen käytöstavastaan tai ilmeestään, hän huomasi, että\nhänen pitäisi puhua hänelle suoraan asiasta saadakseen tietää jotain.\nMutta ei ollut niin helppoa päästä hänen kanssaan puheikkain kahden\nkesken, tuntui melkein kuin Sif olisi karttanut häntä. Näytti siltä,\nniinkuin Sif olisi arvannut Åken uskoneen hänelle — Randalille — kaikki\nja ikäänkuin Sif nyt pelkäisi saavansa nuhteita käytöksestään.\n\nVihdoin eräänä päivänä olot suosivat Randalia. Hän oli juuri löytänyt\nSifin ja tämän tädin Liisan siivoomassa karviaismarjoja puutarhassa ja\nhän oli istuutunut heidän luokseen, kun tätiä kutsuttiin keittiöön ja\npidätettiin siellä.\n\nRandal otti sakset, jotka Liisa oli jättänyt kädestään, mutta hänen\nmieleensä ei johtunut tehdä mitään hyödyllistä niillä, hän istui\nvain ja leikki niillä hajamielisesti, tähystäen rakennukselle päin\nnähdäkseen ajoissa tulisiko Liisa takaisin.\n\n— Ja sinä annoit Åke Bosonin matkustaa? sanoi hän.\n\nSif hätkähti ja punastui.\n\n— Tietääkö setä sen kaikki?\n\n— Tiedän. Åke puhui siitä minulle. Hän oli niin onneton, poika-parka.\n\nSif painoi päänsä marjojensa yli ja siivosi innokkaasti.\n\n— En suinkaan minä voi mennä naimisiin hänen kanssaan vain senvuoksi\nettä hän tahtoo.\n\n— Et tietysti, ellet itse tahdo. Mutta — sinä et ollut ensin aivan\nmahdoton?\n\nHän katsoi tutkivasti sitä osaa Sifin kasvoista mikä oli näkyvissä.\n\nSif ei vastannut mitään. Hänen olisi ollut mahdotonta edes\nitselleenkään selittää menettelytapaansa, sillä hän toimi aina tunteen\nvaikuttimista, ja ne ovat harvoin selitettävissä. Åken altis ihailu\noli tuntunut ikäänkuin hyvitykseltä sen loukkauksen jälkeen, jonka\nluutnantin uskottomuus oli tuottanut hänelle, ja siinä oli ollut\njotain, millä täyttää tyhjyys. Mutta kun Åke oli vaatinut rakkautta\nvastineeksi antamastaan rakkaudesta, ja vieläpä oli ollut rohkea\nottamaan sitä väkivallalla, silloin Sif oli riuhtaissut itsensä irti ja\ntyöntänyt hänet suuttuneena luotaan.\n\n— Kaipaatko häntä yhtään nyt hänen mentyään? kysyi Randal.\n\n- En yhtään, minusta tuntuu hyvältä, että hän on mennyt, vastasi Sif\npontevasti, sillä hänen suuttumuksensa oli juuri leimahtanut uudelleen\nmuistaessaan suuteloita, jotka Åke oli ryöstänyt.\n\nHänen äkillinen kiihkeytensä hämmästytti Randalia, ja hän mietti\nkovasti ymmärtääkseen sitä.\n\n— Voiko uskollinen rakkaus herättää vihaa? sanoi hän hitaasti ikäänkuin\nitsekseen.\n\nSif tunsi moitteen hänen sanoissaan, ja hänen suuttumuksensa lauhtui.\n\n— Hänen ei olisi tarvinnut suudella minua, puolustihe hän.\n\nHänen lapsellisen nurkuva äänensä pakotti hymyn tapaisen Randalin\nhuulille, mutta hän tuli heti jälleen vakavaksi.\n\n- Jos hän tulee takaisin tuonnempana, etkö luule sinun silloin\nmahdollisesti voivan antaa hänelle toisenlaista vastausta?\n\nSif liikahti levottomasti, hänen vilkas mielentilansa muuttui, koko\nhänen olentoonsa tuli jotain herkkää ja myönteistä. Randal näki sen jo\nennenkun Sifin ääni ja vastaus vahvistivat sen.\n\n— Tahtooko setä että teen niin?\n\nKysymys hämmästytti Randalia ja saattoi hänen sydämensä sykkimään\nnopeammin.\n\n— Mitäkö _minä_ tahdon? sanoi hän kiireesti ja torjuvasti. Mitä sillä\non asian kanssa tekemistä? Sinua itseäsi ja Åkeahan sinun vain pitää\najatella.\n\nHän puhui matalalla, hillityllä äänellä, mutta Sif kuuli kuitenkin,\nettä hän oli hyvin liikutettu. Hän ihmetteli miksi.\n\nHän tuli ajatelleeksi tuota tuntematonta, josta Randal-setä niin\npaljon piti. Oikeastaan hän ajatteli alituiseen häntä saatuaan tietää\nRandalin salaisuuden. Tämä oli muuttunut sen kautta Sifin mielestä. Hän\nei voinut olla ihmettelemättä ja kuvittelematta sekä häntä, joka oli\nvoittanut Randalin sydämen että Randalin tapaa näyttää rakkauttaan, kun\nhän joutuisi sitä tekemään. Hän tahtoi niin mielellään saada tietää\nenemmän hänen salaisuudestaan ja hän ajatteli, että hänen pitäisi toki\nvoida uskaltaa puhua siitä hänen kanssaan, koska Randal ei välttänyt\npuhua hänen kanssaan hänen sydämensä asioista.\n\nMutta ennenkun hän tuli sen tehneeksi, tuli Liisa-täti takaisin, ja\nSifin täytyi hillitä uteliaisuutensa toiseen kertaan.\n\n\n9.\n\n— Eikö setä voi sanoa minulle, kuka hän on?\n\nSif katsoi niin kehoittavasti ja niin hellästi Randaliin aurinkoisilla\nsilmillään, että tällä oli täysi työ itsensä hillitsemisessä.\n\n— Setä tietää kaikki minusta, mutta minä en tiedä mitään sedästä.\n\n— Sinä tiedät kuitenkin enemmän minusta kuin kukaan muu.\n\n— Mutta minä tahdon tietää kaikki, intti Sif. Sano minulle kuka hän on.\n\n— Ja jos saisit tietää sen, niin mitä sitte? Sifin silmissä välähti.\n\n— Menen hänen luokseen ja kerron hänelle sen.\n\n— Senkö vuoksi että hän säälisi minua? kysyi Randal jäykästi.\n\n— Ei, senvuoksi että hän vihdoinkin saa sanoa, että hänkin rakastaa,\nsillä sen hän tekee _varmasti_.\n\n— Mitäpä sinä voit tietää siitä?\n\nSiihen kysymykseen Sif ei vastannut, mutta hän puhui edelleen tuon\ntuntemattoman puolesta.\n\n— Hänen oikeutensa on saada tietää se, setä. Ajattele, jos hän kulkee\nsurren tahallaan?\n\n— Sitä hän ei tee.\n\n- Sitä ei setä voi tietää. Oi, me olemme niin ylpeitä, me\nteeskentelemme emmekä ole pitävinämme lainkaan niin kauan kun olemme\nepävarmat siitä pidetäänkö meistä. On aivan hullua luulla voivansa\ntietää mitä me tahdomme, ennenkuin juuri se, josta pidämme, kysyy\nmeiltä suoraan.\n\n— Ei ole aina helppoa saada edes silloin tietää, mitä te tahdotte,\nhuomautti Randal kuivasti.\n\nSif ymmärsi viittauksen ja punastui hiukan.\n\n- En rakastanut koskaan Åkea enkä sanonutkaan hänelle sitä tekeväni,\npuolusteli hän itseään. Mutta koetin pitää hänestä nähdessäni kuinka\nmielellään hän tahtoi sitä.\n\n— Siinäpä solmu juuri on! sanoi Randal. Sellaiseen epäonnistuneeseen\nkokeiluun minä en halua joutua.\n\nTämä keskustelu pidettiin eräänä aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä\nmyllykosken luona olevassa havumetsässä. Randal ei ollut nukkunut yöllä\neikä ollut senvuoksi mennyt kirkkoon, vaan metsään kirja muassaan.\nSiellä hän oli istuutunut kannolle selkä puunrunkoa vasten ja avannut\nkirjansa. Mutta silloin oli Sif tullut harvinaisuuden vuoksi yksin\najatuksineen. Teeskentelemättömään tapaansa hän oli istuutunut maahan\nRandalin eteen.\n\nHän oli juuri kulkenut ja ajatellut Randalin sydämen asiaa saadessaan\nnähdä tämän. Halu auttamaan Randalia siinä selvyyteen oli voittanut\nujouden, jota hän viime aikoina oli tuntenut tätä kohtaan.\n\nTäytyihän hänen auttaa Randal-setää, koskapa tämä ilmeisesti ei osannut\nauttaa itseään eikä kukaan muu tiennyt mitään hänen salaisuudestaan.\n\nRandalin itsepäinen vastustus yllytti Sifiä, hänen vaiteliaisuutensa\nja hänen ylväs vastenmielisyytensä koettaa millään tavoin pakottaa\nrakastettuaan herätti Sifin ihailua. Randalin varmuus siitä ettei häntä\nrakastettu osoitti hänen olevan harvinaisen vapaa itserakkaudesta ja\nluulottelusta. Sif piti niin paljon hänestä tämän aito nöyryyden ja\nylpeän itsehillinnän tähden.\n\nSif luuli varmasti hänen erehtyvän. Randalin tähden hän tahtoi saada\ntilaisuuden voida todistaa se hänelle, mutta sisimmässään hän pelkäsi\nsitä hetkeä, jolloin Randal saisi nähdä erehdyksensä ja ihastua\nonnestaan. Silloin hänen pikku Sifinsä ei olisi enää mitään hänelle!\nKyllä sentään — hän olisi se, joka oli avannut hänen silmänsä ja vienyt\nhänen rakastettunsa hänen luokseen. Siinähän oli aina jotain, se\ntietoisuus olisi hänen ilonsa.\n\n— Mitä sinä nyt istut ja ajattelet? kysyi Randal.\n\nSif hätkähti ja katsoi ylös säikähtyneenä ikäänkuin olisi pelännyt\nRandalin lukeneen hänen salaiset ajatuksensa, mutta hän tyyntyi heti,\nhänenhän oli mahdotonta niitä lukea.\n\nOi, kuinka hän piti hänestä! Hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi, hänen\ntäytyi saada tehdä niini Randal-setä kiittäisi häntä sitte, katsoisi\nhäneen, herttaisesti ja lämpimästi noilla kauniilla, ylpeillä harmailla\nsilmillä, jotka olivat älykkäämmät ja puhuvammat kuin kenenkään muun!\n\nHän pani yhteenliitetyt kätensä Randalin polvelle ja katsoi pyytävästi,\nmelkein pakottavasti tämän kasvoihin.\n\n— Sedän pitää sanoa minulle, kuka hän on! Menen hänen luokseen ja\ntaivutan, pakotan hänet.\n\n— Minä en tahdo että häntä taivutetaan tai pakotetaan.\n\n— Mutta jos hän tulee omasta tahdostaan, ihastuksella? Minä puhun hänen\nkanssaan sedästä, niin että hän tekee sen. Sen minä osaan, joka tunnen\nsedän.\n\nHän tuntui niin varmalle asiastaan, oli niin ihastuksissaan häneen —\nRandaliin. Tämän mieli tuli niin merkilliseksi. Tuo pakottava katse\noli jotain uutta, Randal ei ollut koskaan nähnyt sitä ennen hänen\nsilmissään.\n\nAavistiko Sif totuuden, tahtoiko hän pakottaa Randalin tunnustuksen\nesille?\n\nRandal tunsi kuinka hän kadotti Sifille vallan itsensä yli. Hänellä\nei ollut mitään neuvoa, hänen täytyi sanoa Sifille, mitä tämä tahtoi\ntietää, tulipa seuraukseksi mitä tahansa.\n\n— Sinä itsehän se olet, Sif.\n\nSif istui hänen edessään, Randal katsoi hänen ylöspäin käännettyihin\nkasvoihinsa ja saattoi senvuoksi selvästi nähdä niissä tunnustuksen\nvaikutuksen.\n\nSifin huulet avautuivat hieman, hänen silmänsä suurenivat ja hänen\nihonsa kalpeni ensin, sitten hitaasti värittyen lämpimään punaan. Jos\nhänellä lainkaan oli ollut mitään aavistusta siitä että Randal häntä\nrakasti, niin ei hän ollut ollut siitä tietoinen.\n\n— Oi! sanoi hän vain ja painoi päänsä, niin että kasvot piiloutuivat\nhänen yhteenliitettyihin käsiinsä, jotka lepäsivät Randalin polvella.\n\nTämä pani kätensä Sifin pään ympäri, ikäänkuin suojaten häntä. Siten he\nistuivat ääneti ja liikkumatta hetkisen.\n\nVihdoin Sif nosti päänsä ja katsoi ylös, ujoin, hämillisin mutta\nloistavin katsein.\n\n— Olemmeko me kihloissa nyt, setä Randal?\n\n— Rakas lapsi, pidätkö minusta kylliksi jotta se olisi mahdollista?\n\nSif näki kuinka Randalin huulet vapisivat lyhyeksi leikattujen viiksien\nalla. Oli niin merkillistä nähdä itsellään olevan tällaisen vallan\nhäneen, johon hän — Sif — aina oli katsonut ylös niinkuin johonkin\nkorkealla häntä yläpuolella olevaan.\n\n— Ei ole ketään, josta pidän niin paljon, sanoi Sif totuudenmukaisesti\nja lämpimästi. En edes isästä.\n\nRandal otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi kauan tutkivasti\nniihin, ja ilman että Sif olisi voinut sanoa minkävuoksi, täyttyivät\nhänen silmänsä kyynelistä ja hän tunsi sydämensä lyövän kovasti.\n\n— Sinä tiedät, että olen ylpeä, Sif. En tahdo ottaa vastaan mitään\nuhrausta, en tahdo tietää mistään armolahjoista. Rakkaus rakkaudesta.\nEi mitään vähempää.\n\nSif ojensi rukoilevin elein käsivartensa häntä kohti ikäänkuin lapsi,\njohon katsotaan liian ankarasti.\n\nMitä Randal silloin voi tehdä muuta kuin painaa hänet lujasti syliinsä?\nSe mitä hän oli kauan pelännyt tapahtui, hän ei voinut kauemmin estää\nsitä — Sif sai nähdä tuon arvossapidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi.\nMuutos ei kuitenkaan herättänyt hänen vastenmielisyyttään, jota Randal\nkaikkein enimmin oli pelännyt, mutta se saattoi Randalin tuntumaan\nhänestä vieraalta. Tahdottomasti hän vetäytyi hieman syrjään hänestä.\n\n— Setä, alotti hän arasti, mutta Randal keskeytti.\n\n— Eikö sinun mielestäsi sinun pitäisi ruveta kutsumaan minua\nSverkeriksi nyt?\n\nSif nauroi, vielä vähän epävarmana ja vapisevana.\n\n— Sverker kuuluu niin ikivanhalta, sanoi hän ja koetti saada takaisin\nmielenmalttinsa leikin avulla.\n\n— Setä kuuluu kai vielä ikivanhemmalta, arveli Randal.\n\n— Ei. Sverker on melkein esihistoriallinen. Sverkerin ja Eerikin suvut,\ntiedäthän. Sverker Kaarlonpoika ja Kaarlo Sverkerinpoika ja sitten\nSverker Kaarlonpoika taasen kerroksittain. Ajattele, kun kuninkaiden\nnimet olivat Kaarlonpoikia!\n\n— Sellaisiksi kai niiden nimet pian taas tulevat, jos sosialistit\nsaavat vallan, huomautti Randal.\n\nSif oli puhunut vilkkaasti, pingoitetusti, ikäänkuin torjuen tuota\nvaltavaa vakavuutta. Kun Randal nyt yhtyi hänen leikilliseen tapaansa,\nhengitti hän keveämmin ja alkoi ihmetellä, mitä varten hän oikeastaan\noli pelännyt. Eihän Randal ollut muuttunut, hänhän oli yhä hänen rakas\nRandal-setänsä.\n\n— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi tämä.\n\nHeti Sif tuli jälleen rauhattomaksi ja tunsi itsensä epävarmaksi. Hän\nkatsoi rukoilevasti ylös Randaliin.\n\n— Älä suutu minuun, älä pahastu! pyysi hän. Mutta minä... Minä en ole\nihan kokonaan valmis vielä...\n\nHän näki Randalin kalpenevan, ja heti hän korjasi.\n\n— Oi en tarkoita niin, en sillä tavoin! virkkoi hän. Pidän niin paljon\nsinusta, niin äärettömän paljon, tahdoin vain viipyä hiukan kunnes...\n\nHän pysähtyi, neuvottomana, huolissaan.\n\n— Minkä puolesta et ole valmis? kysyi Randal. — En tahtoisi mennä\nnaimisiin... en oikein vielä.\n\nPidän niin hirveän paljon sinusta, niin että se ei ole sitä, vakuutti\nhän innokkaasti, mutta se on... minä...\n\nHän ei tiennyt miten hän selittäisi itseään, sillä hän ei ollut itse\nselvillä siitä mitä oikeastaan tunsi.\n\nRandalin kasvot olivat käyneet kalpeiksi, ja hänen huulensa olivat\nyhteenpuristetut niinkuin hillitystä tuskasta. Sifiin koski niin nähdä\nhäntä tuollaisena. Kaikista, jotka rakastivat häntä, rakasti Randal\nhäntä enimmin, sen Sif tunsi, mutta senvuoksi hän vaatikin eniten.\n»Rakkautta rakkaudesta», oli hän sanonut, ei hellästi vaan ankarasti,\nja se pelästytti Sifiä ja teki hänet epäröiväksi. Mutta hän ei voinut\nnähdä Randalin kärsivän. Hän tuli hyväilevästä lähemmä tätä.\n\n- Sverker!\n\nMutta tämä ei liikahtanut.\n\n— En tahdo pakottaa sinua, sanoi hän jäykästi.\n\n— Ei, sen tiedän. Mutta oi, Sverker, älä työnnä minua luotasikaan!\nSiksi että olen... siksi etten ole... että olen niin tyhmä ja\nlapsellinen! Ole kärsivällinen minun suhteeni!\n\nSifin rukous liikutti Randalia, hänen jäykkyytensä pehmeni, ja hän sai\nhillityksi tuskansa ja valtavan kaipauksensa.\n\n— Miten sitten tahdot meidän olevan, pikku Sifini? Tuon »pikku Sifini»\nhän tunsi jälleen, se teki hänet jälleen kotiutuneeksi Randalin kanssa.\nHän otti tämän käden, silitti poskeaan sitä vastaan ja suuteli sitä.\n\n— Kihloissa tietysti — jos tahdot minut sellaisena kuin olen. Mutta\nsalaisesti toistaiseksi, kunnes olen tullut oikein varmaksi. Tahdotko?\n\nHän katsoi levottomasti Randaliin, peläten saavansa nähdä tuon jäykän\nnaamion sulkeutuvan uudelleen tämän kasvoille. Mutta Randal oli tyyni\nnyt.\n\n— Eikö sinun lähimpäsikään saa tietää mitään? kysyi hän.\n\n— Pitääkö niiden tietää?\n\n— Minun pitää saada sinun isäsi suostumus saada koettaa voittaa sinut.\n\nSif nauroi hänen juhlallisuudelleen.\n\n— Sinähän olet voittanut minut jo.\n\n— Sitä en ole vielä tehnyt, ja ehkäpä en onnistukaan koskaan, sanoi\nRandal ja katsoi Sifiin vakavin katsein, minkä juuri leimahtanut mutta\nuudelleen hillitty intohimo teki synkäksi.\n\nSinä yönä Sif itki itsensä nukuksiin. Hän itki kaipauksesta\nRandal-setään ja ihmetteli, miten hän tottuisi uuteen Sverkeriin\njoka piti häntä vallassaan jollain voimalla josta hän ei kuitenkaan\nolisi tahtonut vapautua vaikka olisi voinutkin. Ja hän koetti turhaan\nsulattaa tuota valtavaa havaintoa, että tuo tuntematon, josta Randal\noli puhunut niin hienosti ja jota hän oli rakastanut niin ylväästi ja\njota hän — Sif — oli kadehtinut, olikin hän itse.\n\n\n10.\n\nTultuaan illalla yksinäisyyteen huoneeseensa Randal asettui avoimen\nikkunan ääreen ja katsoi ulos kesäyöhön, jonka hämy leijaili metsien\nyllä.\n\nHän ajatteli päivän suurta tapahtumaa. Silloin häneen iski ajatus, joka\nei ennen päivän kuluessa ollut johtunut hänen mieleensä. Se kohtasi\nhäntä veitsen terävyydellä.\n\nÅke!\n\n»Seuraan neuvoasi ja matkustan. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee\nhyväkseni, mitä voit!»\n\nNämä jäähyväissanat kaikuivat nyt ikäänkuin syytöksenä Randalin\nsielussa. Hän muisti tuon rajusti päättäväisen katseen, missä kuitenkin\noli ollut rajatonta, luottamusta viimeisen ylläpitävän toivon kipenen\nohella.\n\nMiten Åken nyt kävisi? Mitä hän nyt tekisi nuoren ystävänsä suhteen?\nKuinka hän saattaisi selittää tälle menettelynsä, joka kieltämättä\nnäytti petokselta?\n\nMutta hän tiesi kuitenkin itse, ettei hän ollut ollut petollinen.\nRehellisesti hän oli puhunut poissaolevan ystävänsä puolesta. Voiko\nhän sille mitään että oli epäonnistunut? Eikä hän omasta puolestaan\nollut puhunut. Sifin oli täytynyt pakottaa hänen salaisuutensa esille.\nKun hän sitten oli lähestynyt häntä, kuten hän oli tehnyt, niin voiko\nedes pyhinkään ystävyys vaatia häneltä, että hän silloin olisi ollut\nvastaan? Ja jos hän olisi niin tehnytkin, niin olisiko ajateltavissa,\nettä Åke olisi voittanut sillä mitään? Sellainen luulohan olisi samaa\nkuin luulla Sifiä kovin horjuvaiseksi.\n\nRandalin omatunto vapautti hänet. Hän ei ollut menetellyt petollisesti\nystäväänsä kohtaan. Mutta saisiko hän Åken käsittämään sen?\n\nHän istuutui kirjoittamaan Åkelle. Hän kulutti paljon paperia sinä\nyönä, hän kirjoitti, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen. Sanat\ntuntuivat niin räikeiltä kirjoitettuina, vaikka hän olisi kuinka\nkoettanut parastaan valita lievimmät. Olihan hänen sanottavansa\nvastaanottajalle niin katkeraa, ettei auttanut, vaikka sen miten olisi\nsanonut.\n\nViimein hän luopui kirjoittamisyrityksistä. Oli parasta viivyttää\nkunnes hän suullisesti voi puhua kaikki. Eihän ollut mitään pelkoa että\nÅke muiden kautta saisi tietää asiasta, joka toistaiseksi pidettäisiin\nsalassa.\n\nSitäpaitsi kihlaushan ei vielä ollut lopullisesti päätetty. Sif saattoi\nmuuttaa mieltä koska tahansa.\n\nNäine ajatuksineen, jotka panivat hänen sydämensä vapisemaan, hän\ntyynnytti omantuntonsa.\n\n\n11.\n\nOli syksy. Randal istui kauniissa kodissaan Upsalassa, työhuoneessaan,\nmissä kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt peittivät seinät lattiasta\nkattoon ja suuri mahonkinen kirjoituspöytä oli kunniasijalla harvojen,\nmutta antiikkisten huonekalujen joukossa.\n\nPari ylioppilasta oli äsken ollut hänen luonaan neuvottelemassa hänen\nkanssaan opinnoistaan. He olivat juuri menneet, ja hän oli yksin.\n\nHän otti esille taskustaan Sifin viimeisen kirjeen ja luki sen\nuudelleen kai kymmenennen kerran.\n\nSe oli lyhyt, iloinen ja vallaton kirje, ainakin neljäntoista päivän\nvanha, sillä Sif ei kirjoittanut usein. Mutta sitä useamminhan hänen\nkirjeensä tulivat luetuiksi.\n\nSif oli vielä Västanforsissa. Siellä oli tapahtunut sellainen\nmuutos, että vanha tohtori Bentick oli kuollut. Kuolemantapaus\noli sattunut tuskin viikkoa sen jälkeen kun Randal oli lähtenyt\nVästanforsista tuntureille, missä hän aina oli jonkun aikaa joka kesä\nhengenahdistuksensa tähden. Hän oli nyt äskettäin palannut sieltä\nkotiin.\n\nHänen kihlauksensa Sifin kanssa oli vielä salainen, vain Sifin lähimmät\ntiesivät siitä. Tähän saakka Randal ei ollut yrittänyt saada Sifiä\nsuostumaan sen julkaisemiseen, sillä hän tahtoi ensin ennättää tavata\nÅke Bosonia ja selittää tälle kaikki. Mutta Åkea ei ollut vielä näkynyt\nUpsalassa.\n\nRandal pelkäsi edessä olevaa selvittelyä Åken kanssa. Hän oli aina\npelännyt sitä vaikutusta, minkä Sifin kadottaminen saisi aikaan tuossa\nrakastuneessa nuorukaisessa. Nyt hän pelkäsi vähintään yhtä paljon sitä\nvahinkoa, minkä tämä tulisi kärsimään havaitessaan ystävän, johon hän\noli niin ehdottomasti luottanut, ennättäneen ennen häntä.\n\n— Jospa kuitenkin olisin antanut hänelle luottamukseni vastineeksi\nhänen luottamuksestaan ja jo alusta alkaen sanonut hänelle, että\nminäkin rakastin Sifiä! ajatteli Randal kai jo sadannen kerran. Silloin\nhän ei koskaan olisi voinut pettyä minuun niin kuin hän nyt tulee\ntekemään. Vaikkapa kuinka selitän itseäni hänelle, niin mahtaako hän\nuskoa minua?\n\nHän irrottautui näistä levottomista ajatuksista lukeakseen uudelleen\nSifin kirjeen.\n\nHymy, jonka se loihti esiin, oli vielä hänen kasvoillaan, kun huoneen\novi avattiin ja Åke Boson tuli sisään.\n\nRandalin hymy sammui kuin tuli myrskytuulessa, ja hänen sydämensä\nseisoi hiljaa usean sekunnin ajan, sillä yksi ainoa silmäys\nsisääntulijaan sanoi hänelle, että Åke oli saanut tietää kaikki ja\nselitti sen mitä pahimmin.\n\nÅkelle ei ollut mikään helppo asia mennä syyttämään tuota kerran\nniin rakastamaansa ja kunnioittamaansa ystävää kieroudesta, ja sitä\nvoidakseen hän oli vahvistanut itseään tavalla, johon hän vielä oli\ntottumaton. Åken poskien väri ja silmien kiilto johtuivat väkijuomista,\nja hänen ylimielisyytensä oli väkijuomista lähtenyttä. Hän ei ollut\nkuitenkaan juonut enemmän kuin että saattoi pysytellä suorana ja puhua\nselvästi, hän oli vain juonut kylliksi saadakseen rohkeutta mennä\nmurskaamaan epäjumalansa.\n\n— Vai siitä syystäkö sinä kehoitit minua lähtemään Västanforsista\nkesällä! virkkoi hän tervehtimättä. Se oli siitä syystä että saisit\nvapaasti itse ottaa hänet! Ja minä, senkin aasi, idiootti, luotin\nsinuun ja sinun viisauteesi ja läksin! Hänestä en sano mitään. Hän\non nainen eikä naisiin voi koskaan luottaa, se on selviö, jonka vain\nrakastuneet hupsut unohtavat. Mutta sinä!\n\nÄäni petti Åken, suuttumus valtasi hänet, hän puristi kädet nyrkkiin,\nsähisi vihasta ja tuskasta ja katsoi veristävin silmin ystävää, jota\nhän oli jumaloinut, mutta joka nyt seisoi siinä paljastettuna kaikessa\nkieroudessaan.\n\nRandal näki ettei maksanut vaivaa koettaa tyynnyttää tuota\nkuohahtanutta ystävällisin sanoin tai selityksin. Ainoa pelastus heille\nmolemmille oli ankaruuteen turvaaminen.\n\n— Miksi tulet päissäsi minun luokseni? kysyi hän tyynesti, mutta\nankarasti ja tarkkasi Åkea valppain katsein.\n\nJos tällä sattuisi olemaan jokin ase muassaan, saattaisi onnettomuus\npian tapahtua.\n\n— Päissäni. En minä ole päissäni.\n\n— Olet kyllä, väitti Randal samalla hillityllä, jyrkällä äänellä.\n\nHän näki että hän oli saavuttanut vallan tuon tunteellisen Åken yli\nvain äänellään, tuolla alinomaa hieman hengästyneellä äänellä, jota Åke\noli rakastanut juuri sen heikkouden tähden.\n\nÅke nyyhkytti.\n\n— Sinä petit minut! Miksi sinä petit minut? Sinä lupasit ettet koskaan\npetä.\n\n— Minä _en_ pettänyt sinua, sanoi Randal. Hänen sydämensä helli tuota\nnuorta ystävää, jolle hän vasten tahtoaan oli tehnyt pahaa, mutta hän\nhuomasi ettei hän saanut näyttää hellyyttään nyt, ellei hän tahtonut\nmenettää ylivaltaansa.\n\n— Petit kyllä! tiuskasi Åke uudelleen kuohahtaen. Sinä herätit minussa\ntoivoa samalla kun aioit ottaa hänet itsellesi. Sinä petit minut, niin\nsinä teit. Sinä petit minut.\n\nHän huusi nuo viime sanat ja meni uhkaavana Randalia kohti. Mutta tämä\nseisoi ulkonäöltään aivan tyynenä ja katsoi vakavin katsein Åkea tämän\nraivoisiin silmiin.\n\n— Sinä teet vääryyttä, sanoi hän vain.\n\nÅke seisoi hiljaa jonkun verran tuon katseen hillitsemänä.\n\n— Ikäänkuin sinä et olisi tehnyt minulle kymmenen tuhatta kertaa\nenemmän vääryyttä. Oh, minä luotin sinuun, asetin sinut korkeammalle\nkaikkia muita ihmisiä ja annoin sinulle koko luottamukseni. Ja sinä\notit sen vastaan ja puhuit niin kauniisti minulle, niin jalosti ja\nylpeästi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan hänen arvoisensa joko sitten\nsaisin hänet tahi en.\n\nHän nauroi rajusti.\n\n— Ja minä uskoin sinua, jatkoi hän katkeralla itseivalla. Minä, hupsu,\nrakastin sekä häntä että sinua. Sinua kaikkein enimmin, sillä nainen ei\ntoki koskaan voi olla miehen arvoinen, ja luulin että sinä olit mies.\nMutta sinä olit viekas ystävä. Sinä lähetit pois minut sillä varjolla\nettä annoit minulle muka ystävän neuvon — ja sitte otit hänet itse! Ja\nnyt luulet tulevasi onnelliseksi! Hänen kanssaan, joka rakastaa yhtenä\npäivänä yhtä, toisena toista! Minä olisin kyllä voinut saada hänet yhtä\nhyvin kuin sinä, jos vain olisin saanut olla paikalla. — Hän...\n\nRandal astui askeleen eteenpäin ja tarttui Åkea ranteeseen.\n\n- Ole vaiti! sanoi hän ja iski katseensa toisen katseeseen. Pauhaa\nminulle niin paljon kuin tahdot, mutta ei sanaakaan enää _hänestä_!\n\nÅke veti henkeään ja koetti turhaan irroittaa kättään Randalin\notteesta, mutta hän oli todellakin ääneti.\n\nHän ei koskaan ennen ollut nähnyt Randalia vihaisena. Tuo harvinainen\nnäky tunki hänen sumentuneen mielensä hurjuuden läpi ja pakotti hänet\nvaikenemaan.\n\n— Nyt sinä menet! käski Randal samalla matalalla, jyrkällä äänellä. Nyt\nsinä menet ja tulet uudelleen selvänä. Silloin tahdon puhua kanssasi,\nen nyt. Mene!\n\nHän näytti ovea, ja Åke meni todellakin.\n\nHän oli kävellyt tasaisesti tullessaan sisään, nyt hän käveli kuin\njuopunut ja törmäili milloin mihinkin.\n\nRandalin viha suli sen nähdessään, ja hänellä oli kielellä kutsua Åke\ntakaisin, mutta käsittäen turhaksi koettaa puhua järkeä juopuneen\nkanssa hän ehkäisi itsensä.\n\nYksin jäätyään hän käveli edes takaisin suuressa huoneessa, tuskan\nvallassa. Tämä oli pahempaa kuin mitä hän oli pelännyt. Mitä hän tekisi\ntuon epätoivoisen suhteen? kysyi hän itseltään.\n\nMutta hän ei löytänyt mitään vastausta siihen kysymykseen, hän ei\nvoinut käsittää mitä hän olisi tehnyt toisin, paitsi tuota yhtä asiaa,\nettei hänen olisi pitänyt antaa ylpeyden estää häntä alusta saakka\ntunnustamasta Åkelle — kuten hän silloin oli luullut — omaa toivotonta\nrakkauttaan Sifiin.\n\n— Oliko sitten ylpeys niin vaikea synti, että tämä paha voi johtua\nsiitä? kysyi hän edelleen. Hyvä Jumala, kuinka ankara sinä olet!\n\nTaasen hän tunsi hädän pakottavan itseään Jumalan luo, mutta tällä\nkertaa hänen hätänsä oli enemmän toisen puolesta kuin omastaan.\nTuskassaan hän rukoili Jumalaa Åken puolesta. Ja niin tehdessään luuli\nhän ihmetellen tuntevansa, ikäänkuin olisi hänen isänsä, rohkeasti\nluottavainen rukous jälleen noussut eloon hänessä itsessään, nostaen\nhäntä ja hänen levottomuuttaan ylös Kaikkivaltiaan luo, joka rankaisee,\nmutta antaa myöskin anteeksi ja auttaa.\n\n\n12.\n\nRandal toivoi että Åke tulisi uudelleen hänen luokseen selvänä, niin\nettä he saisivat puhua järkeä keskenään, mutta kaksi päivää kului, eikä\nÅkea kuulunut.\n\nOmantunnonvaivoin Randal muisti, että hän suorastaan oli ajanut Åken\nulos huoneistaan. Olihan totta, että hän oli tehnyt sen koska ei\nmuuta voinut, kun tuo nuori mies oli ollut juovuksissa ja mahdoton ja\nruvennut häpäisemään Sifiä. Mutta hänen oma menettelytapansa kiusasi\nhäntä kuitenkin tässä kohdin, samoinkuin heidän välisensä kiero suhde.\n\nMyöhään eräänä iltana kulkiessaan kotiin kutsuista sattui hän tapaamaan\nÅken kadulla. Tämä ei ollut yksin. Randal olisi mieluummin nähnyt hänet\nsairaana kuin siinä seurassa.\n\nÅke kohtasi hänen katseensa uhmallisin ja kyynillisin katsein. Noissa\nennen niin luottavaisissa, avoimissa sinisissä silmissä oli nyt\nsamentunut pohja, ja synkkä ilakoiminen leimasi vilkkaat piirteet,\njotka olivat ilmaisseet ja vieläkin kaikesta huolimatta ilmaisivat\nparhaita mahdollisuuksia.\n\nSen kohtauksen jälkeen päätti Randal hakea Åken käsiinsä, ja hän teki\nsen jo seuraavana päivänä päivällisen tienoossa.\n\nÅke oli selvästi aivan äsken noussut ylös. Kalpeana ja haluttomana ja\nkylmä kostea liina otsalla hän istui kirjoituspöydän ääressä ja koetti\nlukea.\n\nHänen tervehdyksensä oli nyrpeä. Selvästi häntä hävetti kun täytyi\nnäyttäytyä Randalille tässä asussa, mutta haluamatta näyttää mitään\nhäpeäntunnetta hän oli uhmaavan ja ilkeän näköinen.\n\nRandal näki kyllä ettei hän ollut tervetullut, mutta hän istuutui\nkuitenkin.\n\n— Olen pahoillani enemmän kuin osaan sanoa, että olin pakotettu ajamaan\nsinut ulos viime kerran ollessasi luonani, alkoi hän.\n\nÅke naurahti.\n\n— Etkö pelkää minun tekevän sinulle nyt samaa vastapalvelusta? kysyi\nhän.\n\n— Ajattelen että sinulla ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa\nsellaiseen temppuun semmoisen yön jälkeen, joka sinulla on takanasi.\n\nÅken väsyneissä silmissä salamoi.\n\n— Mutta sinulla oli tietysti siveellistä voimaa ajaa minut ulos sen\nkierouden yön jälkeen, joka sinulla on takanasi!\n\n— Minä en ole kiero sinua kohtaan, Åke, enkä ole koskaan ollut. Sinä\ntunnet minut väärin.\n\n— Todista se!\n\n— Todistaminen on vähän vaikea. Ainoa mitä voin tehdä on kunniasanalla\nvakuuttaa sinulle, että minä sinun uskoutuessasi minulle sekä\nmyöhemmin että aikaisemmin olin vakuutettu, että minun rakkauteeni ei\nolisi vastarakkautta. Kun kehoitin sinua lähtemään, tein sen siinä\nvilpittömässä uskossa, että se oli parasta sinun toiveillesi. Ja\nlähdettyäsi puhuin rehellisesti puolestasi...\n\nÅke nauroi valtavasti.\n\n— Sen mahdoit tehdä merkillisellä tavalla! ivasi hän. Ehkä sinä\nsekoitit itsesi minun kanssani?\n\nHän repäsi pois kääreen. Hiukset olivat sekaisin ja märkänä kostean\notsan ympärillä. Hän näytti kalpealta ja runnellulta ja hurjan\nuhmaavalta.\n\n— Kuinka pääsit selville erehdyksestäsi? kysyi hän raa'asti ja loi\nRandaliin hävyttömän katseen. Hänkö kosi, koskapa olet niin viaton?\n\n— Se ei kuulu tähän, vastasi Randal lyhyesti. Huolimatta hänen\nsäälistään ja levottomuudestaan kuohahti hänen sisässään kun Åke vain\nmainitsi Sifin, mutta hän hillitsi esillepyrkivän vihansa.\n\n— Kuinka sinä pääsit selville... tästä?\n\n— Se ei kuulu tähän, vastasi Åke, kasteli pyyhkeessä ja kiersi sen\nuudelleen otsan ympäri.\n\nRandal meni ikkunan luo ja seisoi siellä tuokion, kunnes sääli\nja hellyys onnetonta ystävää kohtaan oli saanut ylivallan hänen\nsydämessään. Silloin hän kääntyi ympäri ja meni uudelleen tämän luo.\n\n— Ainoa, mistä minun on syyttäminen itseäni tässä asiassa — ja siitä\nsyytän katkerasti itseäni — sanoi hän painokkaasti, on se, etten\nkoskaan antanut sinun aavistaa itse pitäväni hänestä. Olin liian ylpeä.\nMinun olisi pitänyt antaa sinulle luottamus luottamuksesta alun pitäen.\nJos olisin sen tehnyt, ei sinulla nyt olisi ollut mitään soimaamista\nminussa. Voitko antaa anteeksi minulle sen luottamuksen puutteen, mihin\nolen tehnyt itseni syypääksi?\n\nHänen äänessään oli todellista surua ja katumusta.\n\nÅke katsoi syrjästä häneen. Vastoin tahtoaan hänen täytyi uskoa tämän\nkatumuksen vilpittömyyteen. Mutta se tuli liian myöhään, se ei voinut\nparantaa, mitä oli rikki revitty. Hän arveli saaneensa silmänsä auki\ntuon ennen jumaloimansa ystävän puolinaiseen ystävyyteen nähden, eikä\nhän tahtonut antaa soaista itseään uudelleen.\n\n— Mitä se hyödyttäisi? Se ei voi muuttaa mitään.\n\n— Se voisi tehdä meidät jälleen ystäviksi.\n\nÅken piirteissä värähti, mutta hän tukahdutti liikutuksensa.\n\n— Ei se käy, sanoi hän katkerasti, nauttien vallasta voida loukata\nsitä, joka häntä oli loukannut niin syvästi kuin vain se, jota on\nrakastanut ja jota kaikesta huolimatta ei voi olla rakastamatta, voi\nloukata.\n\n— Tahtoisin saada olla sinun ystäväsi saadakseni auttaa sinua, sanoi\nRandal taivuttavasti. Sinä olet liian hyvä heittääksesi itsesi turmioon.\n\n— Mitäpä se nyt tekee? virkkoi Åke epätoivoisesti ja naurahti.\nTarkoitatko ehkä, että ponnistelisin ja pysyttelisin pystyssä ollakseni\n_sinun_ vaimosi arvoinen? Sitäkö tarkoitat, vai mitä?\n\n— Oman itsesi tähden. Sinullahan on toki ollut kerran äiti. Ja onhan\nsinulla Jumala.\n\nTämä vetoaminen oli omiaan vain yllyttämään Åkessa olevaa paholaista.\n\n— Minä olen naisesta syntynyt kuten sinä ja kaikki muut enkä aio olla\nilman naisia. Monien sylissä aion unohtaa tuon ainoan. Olen tehnyt\njo hyvän alotteen. Anna minun vain olla. _Sinä_ olet viimeinen mies,\njoka voisi ehkäistä minua. Sinun pelkkä näkeminenkin tekee minut vain\nkymmenen kertaa pahemmaksi.\n\nRandal nousi ylös musertavin tappion tuntein.\n\n— Silloin kai on ainoa mitä voin tehdä, että menen tieheni, sanoi hän\nsurullisesti.\n\n— Niin on. Ja että kartat minua niinkuin minä aion karttaa sinua, sanoi\nÅke katkerin tyydytyksen tuntein surkeasta voitostaan.\n\nMutta Randal viivytteli. Hän katseli miettivästi ja kaihoisasti noita\nkalpeita, runneltuja, nuoria kasvoja.\n\nHermostonsa ärtyneisyydessä ja heikkouden tilassaan Åke tunsi\nvoimakkaamman persoonallisuuden voiman omansa yli. Mutta hän ei\ntahtonut tulla vedetyksi ylös liejusta, mihin hän oli heittänyt itsensä\nunohdusta saadakseen, hän ei tahtonut. Siinä väärässä tahdossa hän\nterästäysi, ja se painoi leimansa hänen kasvojensa piirteisiin.\n\n— Muista, että minä kärsin sinun nurjamielisyydestäsi, sanoi Randal.\nJos sinun sydämesi kehottaisi sinua etsimään minua, niin noudata sitä.\nMinun tähteni!\n\nÅken piirteet värähtelivät. Tuo äänensävy oli vähällä käydä hänelle\nylivoimaiseksi. Mutta hän kovetti itsensä.\n\n— Mitä sinun tarvitsee välittää minusta?\n\n— En voi olla välittämättä. Tulen aina välittämään sinusta. Minä en\ntule tuntemaan mitään lepoa, ennenkun välimme tulee ehjäksi. Muista se!\n\nJa niin sanoen Randal meni, sillä Åke, joka silmänräpäykseksi\nnäytti heltyneen, oli taasen kovennut ja näytti vielä entistä\nluoksepääsemättömämmältä.\n\n\n13.\n\nKun Randal ensi kertaa näiden kohtausten jälkeen näki Sifin, tuntui\ntämän viaton iloisuus valoisampana kuin konsanaan sen pimeyden\ntaustaa vasten, jonka hän tietämättään, tahtomattaan oli aiheuttanut.\nMutta ei edes Sifin läheisyys voinut karkoittaa apeutta, minkä Åken\najatteleminen hänessä sai aikaan.\n\nSif ei huomannut kuitenkaan mitään erikoista hänessä, hän oli liiaksi\nkiinni omassaan. Sinä päivänä oli hänen syntymäpäivänsä, hän täytti 20\nvuotta. Randal antoi hänelle pienen hienon kirjoituspöytäkellon, joka\nherätti Sifin suurta ihastusta.\n\nHänellä oli monta onnittelevaa ystävää luonaan, mutta hän antoi\nSverkerille salaisen vihjauksen, jota tämä oli kärkäs noudattamaan.\n\n— Sinun pitää auttaa minua asettamaan kello oikealle paikalle, kuiskasi\nSif ja vei Sverkerin muassaan huoneeseensa, missä ei ollut ketään muita.\n\nHe valitsivat sopivan paikan kirjoituspöydällä, ja Sif järjesti siinä\nolevat muut esineet niin, että kello tuli seisomaan kuin keskuksena.\n\n— Miten ihastuttavan hieno se on!\n\nSif seisoi ja ihaili sitä, ja kääntämättä katsettaan Sverkerin\nlahjasta, sanoi Sif salaperäisesti ja tuttavallisesti:\n\n— Tiedätkö, olen kohdannut hänet — tiedäthän — kadulla.\n\n— Kenen? Åke Bosoninko?\n\n— Ei, eipä suinkaan. Minkä tähden luulet, että se on hän? Ei, tuon\ntoisen. Hänet ja hänen rouvansa. He menivät naimisiin ulkomailla, niin\nettä minä pääsin olemasta morsiusneitona häissä.\n\n— Ah, Stjärnfeldtin?\n\nRandal turisi huojennusta. Hän pelkäsi Sifin ja Åken kohtaamista,\nvoimatta oikein selvittää itselleen mitä hän eniten pelkäsi, sitäkö\nettä Åke samentaisi Sifin mielen katkeruudellaan vai sitäkö että Åke\nhalventaisi häntä itseään Sifin silmissä.\n\n— Niin, hänet juuri, sanoi Sif.\n\n— Tunsitko jotain entisestä heräävän?\n\n— En toki, mutta olihan se sentään olemassa. Katsoin sitä jotenkin\nsamalla tavoin kuin ajattelen, että nahkansa luonut käärme katselee\nvanhaa, luotua nahkaansa.\n\n— Mutta Sif! Mikä vertaus!\n\n— Luulen että yllätän sinut! virkkoi Sif, ihastuneena vaikutukseen,\nmutta heti — tapansa mukaan hypäten asiasta toiseen — hän jatkoi:\nTiedätkö, olen niin iloinen, ettei minulla ollut rahaa silloin!\n\n— Niin minäkin olen, yhtyi Randal.\n\n— Minä en tahtoisi, että minut otettaisiin rahan tähden. Mutta\nnyt tahtoisin että minulla olisi valtakunta, tehdäkseni sinut sen\nkuninkaaksi.\n\n— Onhan sinulla.\n\n— Valtakuntako? Minulla?\n\n— Niin, sydämesi.\n\n— Niin, se! Siellä sinä jo olet kuningas, vaikka sinä et vielä ole\ntullut kruunatuksi etkä vannonut kuningasvalaa, sanoi Sif leikillisesti.\n\nNyt Randalilla oli mitä sopivin tilaisuus tahtoa tulla »kruunatuksi»,\nkuten Sif nimitti sitä, mutta Åke Bosonin runnellut kasvot ja katkera\niva, jotka hänellä vielä olivat liian tuoreessa muistissa, tekivät\nhänet äänettömäksi.\n\nVasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, oliko Sif tahallaan antanut\nhänelle tämän tilaisuuden ja ehkä tunsi itsensä pettyneeksi siitä,\nettei hän ollut käyttänyt sitä.\n\nKun juna kohisten vei häntä takaisin Upsalaan, istui hän vaununnurkassa\nja ajatteli. Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia.\n\nJotkut Åken sanat, jotka hän oli kiivaudessa singahuttanut, olivat\nsilloin herättäneet Randalin harvinaisen vihan, mutta jälkeenpäin ne\nolivat koskeneet häneen toisella tavalla.\n\n— »Hän rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista.»\n\nSiinä lausunnossa oli enemmän aihetta kuin Åke oli tiennyt, sillä\nhänhän ei tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtiä koskevasta tarinasta.\n\nKeväällä Sif oli surrut luutnantin tähden, kesällä hän ei ollut ollut\naivan taipumaton kuuntelemaan Åkea, sitten aivan yhtäkkiä muuttaakseen\nmieltä ja kihlautuakseen hänen, Randalin kanssa. Ja tuskin hän oli\nehtinyt tehdä sen, ennenkun hän puoleksi oli vetääntynyt jälleen\npoispäin, ja nyt hän oli yhä epäröivänä.\n\nOliko hän pinnallinen tunteessaan ja hetkellinen? Mahtoiko hänessä olla\nmitään uskollisuutta?\n\nRandal ei voinut olla siten mietiskelemättä pikku morsiamestaan, vaikka\ntuo mietiskely oli hänestä epäritarillista ja alhaista. Olihan Sif\nkuitenkin toiselta puolen niin hellä ja herttainen häntä kohtaan ja\ntäynnä viatonta alttiutta, ettei hänellä oikeastaan ollut vähintäkään\noikeutta epäillä häntä.\n\nEhkäpä koko salaisuus oli siinä, ettei Sif vielä niin kokonaan, kuin\nmitä hän tahtoi uskottaa, ollut voittanut onnetonta taipumustaan\nluutnanttiin, mutta että hän oli päättänyt päästä siitä ja senvuoksi\ntarttunut siihen apuun, joka oli tarjoutunut, ensin Åken puolelta, ja\nkun hänen apunsa kävi Sifin tunteelle mahdottomaksi vastaanottaa, niin\nsitten tuon arvossapidetyn vanhemman ystävän puolelta, jolle hänellä\noli enemmän ystävyyttä antaa vastineeksi.\n\n— Niin se mahtaa olla, ajatteli Randal. Mutta silloin on varottava,\nettei hän säiky minunkin luotani pois. Minun pitää olla kärsivällinen,\nminun pitää antaa hänelle aikaa.\n\n\n14.\n\nRandalille ei käynyt helpoksi olla kärsivällinen. Se maksoi hänelle\ntaistelua, ja se taistelu tuli käymään yhä syvemmäs.\n\nHän oli kuullut sanottavan että rakkaus, johon joutuu vanhemmalla\niällä, käy vallitsevammaksi kuin nuoruuden iässä. Hän oli nähnyt siitä\nesimerkkejä sekä miesten että naisten keskuudessa. Hän tiesi muutamia,\njotka olivat piintyneet onnettomaan rakkauteen kuin mielettömät ja\njoita ei edes mitä jyrkin luotaantyöntäminen ollut saanut järkiinsä,\nniin että olivat herkeämättä pysyneet siinä kiinni herättäen sääliä\nja naurua. Kun hän nyt tuli ajatelleeksi näitä, kauhistui hän\nmahdollisuutta että itse tulisi samallaiseksi.\n\nHänellähän oli kyllä ollut rakkaustarinansa nuoruudessa, mutta ne\ntunteet, jotka silloin olivat täyttäneet hänet, eivät olleet mitään\nniiden rinnalla, jotka Sif oli herättänyt hänessä.\n\nNiin kauan kuin hän oli luullut, ettei hänellä ollut mitään toivoa\nSifin voittamisesta, oli hän voinut hallita intohimonsa, mutta\nsenjälkeen kuin Sif oli antanut siihen yllykettä, oli se kasvanut\nkasvamistaan, kunnes hän tunsi sen uhkaavana ylivoimana, jota vastaan\nhän kohta ei enää voisi puolustautua. Sifin epäröiminen lopullisesta\nitsensäsitomisesta, vaikka hän kuitenkin omalla tavallaan tahtoi olla\nhänen omansa, yllytti Randalin halua ja lisäsi hänelle vaaraa kadottaa\nitsehallintansa.\n\nJoskus hänet valtasi vaarallinen halu pakottaa Sifiä, vaikka hänen\nymmärryksensä sanoi hänelle että sellainen koe tuskin voisi viedä\nmuihin tuloksiin kuin säikähdyttää Sif auttamattomasti hänen luotaan.\nTyttö sulkeutuisi hänelle, työntäisi hänet luotaan ehkä suuttuneena\nja inhoten. Hän tunsi että jos jotain sellaista tapahtuisi nyt, hänen\nkerran saatuaan tulla häntä niin lähelle, niin silloin hän saattaisi\njoutua mihin hulluuteen hyvänsä. Vaara, että hän tekisi Åken tavalla,\nei ollut kuitenkaan suuri, mutta todennäköisesti hänen tunteensa\nkehittyisi hullumaiseksi päähänpistoksi ja tekisi hänet narriksi,\najatteli hän tuskallisesti.\n\nJa jos hän pakottaisi Sifiä ja tämä tottelisi häntä, niin mitä\nsiitä seuraisi? Voiko hän myöskin pakottaa Sifiä rakastamaan häntä\nniin kokonaan ja intohimoisesti kuin hänen hillitön intohimonsa\nvaati? Varmaan ei. Ja silloinhan heidän välilleen täytyisi tulla\npirstoutumisen helvetti.\n\nEi muuta kuin pahaa koituisi heille, jos hänen intohimonsa saisi\nylivallan. Se muuttaisi kauheasti hänet. Senvuoksi hän pelkäsi sitä\nkaikista enimmin.\n\nHän rupesi tuntemaan sen synniksi.\n\nOli vastahakoista nimittää sitä siksi, mutta hän ei voinut antaa mitään\nmuuta nimeä tuolle hämärälle voimalle, joka liikkui hänen olentonsa\nsyvyydessä ja uhkasi nousta sieltä koko hänen olentonsa valtiaaksi.\n\nSynti! Hän oli filosofoinut synnistä ja kokeillut erilaisia teorioja\nsiitä, mutta ei hän koskaan ennen kuin nyt ollut _tuntenut_ sitä\npeljättävänä, kaikkea uhkaavana voimana hänessä itsessään.\n\nHän ei voinut kiertää sitä sillä ajatuksella, ettei hän ollut\ntehnyt mitään pahaa. Syntinen teko on vain näkyväinen hedelmä itse\nsyntisyydestä, joka on sen juuri ja vaara. Taistelun täytyy käydä\nsisällä salaisessa ihmisessä, siellä on voitto saatava, jos synti\ntahdotaan voittaa ja paha hedelmä estää esille tulemasta.\n\nJa Randal ryhtyi siihen taisteluun.\n\nEi kukaan aavistanut sitä, Sif kaikkein vähimmin, sillä hänen\nläheisyydessään nuo pimeät voimat väistyivät Randalin olemuksessa\nsyrjään ikäänkuin itsestään, mutta vain sitä enemmän ahdistaakseen\nhäntä sitten yksinäisyydessä. Salainen taistelu riudutti häntä,\nheikonti häntä ruumiillisesti ja oli senvuoksi tuimempi. Hän tunsi\njoutuneensa tuleen, joka sulatti hänen olentoaan ja ilmitoi hänelle\npaljon sen tähän asti salassa olleesta laadusta. Jumalan tulikatse näki\nhänen lävitseen ja pakotti hänet näkemään itsensä sellaisena kuin hän\nilmeni sen katseen edessä.\n\n\n15.\n\nNuhteen henki, joka oli vallannut hänet, vei hänet yhä kauemmas\nitsetuntemuksen kirveleviin havaintoihin.\n\nHänet pakotettiin tutkistelemaan elämäänsä nuoruudesta saakka ja hänen\ntäytyi huomata synniksi sellaista, jolle hän aina tähän saakka oli\nantanut kauniita nimiä. Kirkkaassa valossa, jonka Jumalan tulikatse nyt\nheitti hänen menneeseenkin elämäänsä, etenkin älylliseen, josta hän\noli ollut enimmin ylpeä, hän näki sen ilkeän ylpeyden vallitsemaksi.\nSillä mikäpä muu kuin ylpeys olikaan niin kauan estänyt häntä antamasta\ntilaa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaalle vaikutukselle: rakastetun\nisän säteilevälle uskonesimerkille? Hän oli luullut järjen ehkäisseen\nhäntä, mutta nyt hän näki, että se oli ollut ylpeyttä, ja hän tunsi\nitseltään vaadittavan paljon niinkuin sellaiselta, jolle on paljon\nannettu. Saada kasvaa sellainen uskon esimerkki silmien ja sydämen\nedessä, kuin hänellä oli ollut isässään, on totisesti erikoisetu.\nSellaisen vaikutuksen vastustaminen on samaa kuin vetää päälleen velka.\nHän käsitti sen ja tunnusti itsensä syylliseksi.\n\nEttä hän nyt viime aikoina, hädän ja ahdingon tultua, oli avannut\nitsensä tälle parhaimmalle muistolleen ja alkanut kääntyä isänsä\nJumalan puoleen, se ei vähentänyt hänen syyllisyyttään. Sehän oli vain,\nhänen mielestään, sattuva todiste hänen omasta surkeudestaan.\n\nJa hänen suhteensa Åke Bosoniin! Mikä katkera kokemus se olikaan\nhänelle! Ystäväänsä hän ei ollut ainoastaan kadottanut, vaan tullut\ntälle vahingoksi. Ja täydellisesti voimaton hän nyt oli sen asian\nsuhteen.\n\nEi hän voinut tehdä mitään ystävänsä hyväksi.\n\nMenneen elämänsä syyllisyyttä hän ei voinut pyyhkäistä pois.\n\nSurkeuttaan hän ei voinut voittaa.\n\nIntohimoaan hän ei kyennyt hallitsemaan, se kasvoi hänelle\nylivoimaiseksi.\n\nHän tunsi itsensä yhtä kykenemättömäksi kaikkeen hyvään kuin jokin\nkuollut ruumis.\n\nNiin syvälle haavoittavaan itsetuntemiseen vei hänet Jumalan pyhä henki.\n\nMutta kuolleille ulottuu Jumalan Pojan ääni.\n\n\n16.\n\nMurtuneena huomasi ja tunnusti Randal, ettei hän ollut herra luonteensa\nyli sen kaikkine taipumuksineen ja intohimoineen, ettei hän koskaan\nitse voisi voittaa tuota uhkaavaa syntisyyttä, jota hän tunsi\nsisimmässään ja jota hän kauhistui.\n\nMutta juuri tässä äärimmäisessä nöyryytyksessä hän kypsyi sovitukselle.\nJuuri senvuoksi ettei hän enää kyennyt itse mihinkään ja murtuneena\ntunnusti sen, saattoi toinen ottaa hänen kadottamansa vallan hänen\nylitseen ja voida kaikki. Toinen?\n\nHän, jonka hartioilla herruus on. Niin, hän! Randal alkoi ymmärtää\njotain tuon vallan salaisuudesta. Se pannaan verta vuotavan karitsan\nkanssa hyvän paimenen olalle...\n\nUnettomana yönä vaikean tuskan ohella hän sai tuon ihmeellisen\nkokemuksen, että Pojan laupeuden kautta saadaan tulla Isän suosioon.\n\nNöyrä ja ahkera Jumalan etsiminen hänen sanastaan kantoi hedelmää, joka\nkypsyi.\n\nNiinä aikoina, jolloin järki oli ollut hänen jumalansa, hän oli\ninhimillisen järkensä tuomioistuimelta tutkinut kirjoituksia. Mutta\nsiitä päivästä saakka, jolloin Sif oli kysellyt häneltä tuosta ainoasta\ntarpeellisesta, hän oli alkanut tutkia sanaa toisessa mielessä, ja\nsiitä lähtien ahkeran ja jatkuvan tutkimisen kuluessa hänen mielensä\noli yhä enemmän muuttunut, hänen itsensä oikein tajuamatta miten\ntäydellisesti. Senvuoksi häntä ihmetytti, ettei tuo hänen ennen niin\nylimielisesti tuomitsemansa Sana nyt vastapainoksi sulkeutunut häneltä.\nSehän olisi vain ollut oikein. Mutta niin ei ollut. Se avautui sen\nsijaan enemmän, mitä syvemmäksi hänen tarpeensa tuli. Se rankaisi\nhäntä tosin kipeästi, mutta kuitenkin tavalla, joka vain ajoi häntä\ntunkeutumaan siihen yhä syvemmälle. Hän koki sen elävää voimaa.\n\nJa eräänä unettomana yönä, kun hänen tuskansa oli korkeimmillaan,\ntapahtui sanan suuri murros hänen hengessään.\n\n»... rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi, ja hänen\nhaavainsa kautta me olemme parannetut...»\n\nLievittävän käden tavoin tämä sana kosketti hänen tuskaansa.\n\nRauha? Parannetut? Hänen haavainsa kautta? Toisen kautta? Onko se\ntotta, totta?\n\nJos hän on kantanut rangaistuksen, lyönnit, haavat, yksin kuolemankin\nsynnin tähden, niin on hän silloin ansainnut tulla hallitsijaksi, hän\neikä kukaan muu! Hän, joka on murtanut syntisyyden vallan!\n\nRandal nousi ylös, vaikka olikin keskiyö, otti raamattunsa ja\nlöysi sanan, joka oli annettu hänelle hänen tuskassaan, niinkuin\npelastusköysi heitetään hukkuvalle. Hän luki sen yhtäjaksoisesti,\nEsaijan 53 luvun, vanhan testamentin evankeliumin.\n\nMenneitten aikojen hämärässä, kun Messiastoivo yleensä oli\nmaallinen ihanuustoive, näki profeetta kuitenkin pyhänä hengellisen\nkirkasnäköisyyden hetkenä Messiaan sellaisena kuin hän vuosisatoja\nsenjälkeen todellisuudessa oli ollessaan ensi kertaa maailmassa:\nylenkatsottuna ja muiden hylkimänä, kipujen miehenä, kärsimykset\ntuntevana, haavoitettuna meidän pahojen tekojemme vuoksi, piestynä\nmeidän syntiemme tähden, kiusattuna ja vaivattuna avaamatta suutansa,\npahan tekijäin sekaan luettuna, kantoi hän kuitenkin monen synnit ja\nrukoili pahantekijäin edestä, antaen henkensä vikauhriksi saa hän nähdä\nsiemenen ja elää kauan ja hänen kauttaan Herran aivoitus menestyy.\n\nRandal ei tarvinnut, kaikesta logiikastaan, filosofiastaan ja\nkoulutetusta järjestään huolimatta, enempää todistusta sen sanan\ntotuudesta, sillä hän oli tullut siihen hätään, joka tarvitsee juuri\nsitä sanaa.\n\nHän uskoi sen. Hän vaikeni sen edessä ja antoi sen tunkea olentoonsa ja\nottaa valta ylhäältä ja alas salaisen syntisyyden pohjaan ja juureen\nsaakka ja voittaa, se.\n\nJa katso, se pyyhkäsi pois hänen tuskansa ja syntinsä kuin sumun.\nJumalan laupeus oli vienyt hänet Pojan luo, ja nyt saattoi enempi kuin\nlaupeus — Isän suosio paistaa hänelle.\n\nHän nousi uuteen elämään siinä valossa.\n\n\n17.\n\n— Oi Pariisi!\n\nSifin silmät säteilivät, ja hän liitti kätensä yhteen ihastuksissaan.\n\nHän istui vanhempien kanssa aamiaispöydässä. Lucialle oli juuri\ntullut kirje Sifin tädiltä, Britalta, Parisista, ja Lucia oli — ensin\nsilmäiltyään sen ääneti itsekseen — lukenut sen ääneen miehelleen ja\nSifille.\n\nBrita oli jo vuosia sitten asunut Parisissa. Hänellä oli yhteinen\nkoti siellä lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä Irene Clareuksen\nkanssa. Irene oli taidemaalari ja Brita voimistelija, mutta heidän\nerilaisesta työstään huolimatta he pitivät yhtä, eroamattomina\nystävinä. He matkustivat tavallisesti aina yhdessä kotimaahan, ja\nellei toinen voinut lähteä, ei toinenkaan lähtenyt. Mutta ensi jouluna\ntapahtuisi kuitenkin niin, että Irene matkustaisi kotiin, vaikka\nBritalla oli liian paljon lyötä päästäkseen mukaan. Nyt Brita arveli\ntarvitsevansa jonkin korvauksen joulun aikaisesta yksinäisyydestään\nja esitti senvuoksi, että Sif saisi tulla Irenen mukana uudeksi\nvuodeksi ollakseen heidän luonaan muutamia kuukausia. Pariisi oli niin\nihastuttava keväällä, ja he pitäisivät oikein hyvää huolta Sifistä,\nkirjoitti Brita. Pari kertaa ennen oli ollut puhetta siitä, että Sif\nsaisi matkustaa Pariisiin, mutta aije oli jäänyt siihen.\n\nSif oli hyvin ihastunut Brita-tätiinsä ja tämä häneen. Heillä oli samaa\nreippautta luonteessa ja he tunsivat yhteenkuuluvaisuutta, vaikka Brita\nnuoruudesta saakka oli ollut työkykyinen, itsetietoinen ja tarmokas,\nmitä ei voinut sanoa hänen sisarensa tyttärestä.\n\n— Saanhan matkustaa, isä? virkkoi Sif iloisesta innostuksesta\npunastuvin poskin. Nythän minulla ei ole mitään harmillista koulua tai\nkurssia, joka estää.\n\n— Mutta sinulla on sulhanen, huomautti Lucia.\n\n— Juuri senvuoksi. Tämä on viimeinen tilaisuus. Jos menen naimisiin, ei\nsiitä sitte voi tulla mitään.\n\n— Jos? virkkoi isä. Etkö ole sen varmempi?\n\n— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan\ntai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi\nlopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?\n\n— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon\nkärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi\nkyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että\nsinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.\n\n— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän\nkanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus\nkäytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.\n\n— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke\nvekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa\nVästanforsissa.\n\n— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif\nrikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.\n\nIsä nauroi.\n\n— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa\nylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.\n\n— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän\npalasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.\n\n— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän\nja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.\n\n— Se kai riippuu siitä mitä Sverker sanoo asiasta, arveli Lucia.\n\n— Hänen puolestaan saan tehdä mitä ikinä tahdon, selitti Sif.\n\n— Sinä et ole koettanut matkustaa hänen luotaan vielä, huomautti isä.\n\n— Tulenhan minä takaisin, sanoi Sif. Hänellä ei varmasti ole mitään\nsitä vastaan. Lupaa, isä!\n\n— Minun puolestani saat lähteä. Minusta se tekee sinulle hyvää, ja\nsitäpaitsi on sinulle kauan luvattu Parisin matkaa, ja sinä olet\noikeassa siinä, että tämä on viimeinen tilaisuus.\n\nSif hypähti ylös puristamaan ja suutelemaan isää kiitokseksi tämän\nmyöntymisestä.\n\n— Mutta minä en vastaa Britalle, ennenkuin Sverkerkin on antanut\nsuostumuksensa, sanoi Lucia.\n\nSoitan heti ja pyydän häntä tulemaan tänään päivälliselle, niin saamme\npuhua hänen kanssaan, sanoi Sif ja juoksi telefooniin.\n\nHän pyysi yhdistystä Upsalaan ja Sverkerin numeroa, ja vanhemmat\nkuulivat keskustelun toisen puolen.\n\nOletko sinä itse puhelimessa? Hyvää päivää. Tuletko tänne päivälliselle\ntänään?\n\n— Miksikä niin?\n\nMutta etkö voi ottaa aikaa itsellesi? Minulla on jotain niin hauskaa\npuhumista sinulle.\n\n— Ei, en tahdo sanoa sitä näin telefoonissa. Etkö voi tulla tänään?\n\n— Voi niin, koeta! Sinä olet ihastuttava, kun et koskaan ole mahdoton!\n\n— Niin. Sinun pitää sovittaa asiasi niin että voit. Olen niin innokas\ntapaamaan sinua.\n\n— Ei, ei nyt. Sitte kun tulet. Hyvästi!\n\nJa sitten hän soitti erilleen. Heti senjälkeen hän näyttäytyi salissa\nhyvin tyytyväisenä.\n\n— Kyllä hän tulee päivälliselle, vaikka hänellä oikeastaan ei ole\naikaa. Mutta hän sanoi olevansa niin utelias tietämään mitä minulla on\nkerrottavaa, että hän ottaa itselleen aikaa.\n\n— Hän ei varmaankaan pidä sitä hauskana, kunhan hän saa kuulla mitä se\non, huomautti Lucia.\n\n— Hänen äänensä tuntui niin herttaiselta ja mielenkiintoiselta. Hänestä\non kaikki hauskaa mikä minusta on hauskaa.\n\n— Hemmoteltu vesa! hymyili isä ja tukisti häntä leikillisesti\nhiusrajasta. On onni, ettei Sverker tunnu olevan yhtä itsekäs kuin\nsinä, muutoin tulisi pian yhteentörmäys.\n\nJa niin hän meni työhönsä. Sif seisoi paikoillaan ja näytti vähän\nmiettivältä. Itsekäs! Oliko hän sellainen? Mutta seuraavana\nsilmänräpäyksenä hän karkoitti kaikki huolet ja meni laulaa hyräillen\nhuoneeseensa pukeakseen ylleen päällysvaatteet ja mennäkseen ulos\nerään hyvän ystävän kanssa. Tämä kävely sopi erinomaisen hyvin, sillä\nnyt hänellä oli joku, jolle puhua Pariisin matkasta, joka ei tiennyt\nhänen kihlauksestaan eikä senvuoksi toisi esiin mitään kiusallisia\nhuomautuksia.\n\n\n18.\n\n— No, mitä hauskaa kerrottavaa sinulla on minulle? kysyi Sverker,\nkääntyen Sifin puoleen, pyydettyään Lucialta anteeksi, että oli hiukan\nmyöhästynyt.\n\nRaitis ulkoilma oli tuonut Randalin poskiin väriä ja hänen\nvaatteisiinsa vilpoisuutta. Hän oli hengästynyt ja yski vähän, sillä\nhänen oli pitänyt kiiruhtaa.\n\n— Puhun siitä sinulle sitte päivällisen jälkeen, sanoi Sif.\n\nTämä lykkääminen sekä Lucian miettivä ilme ja se seikka, ettei kukaan\npäivällisen aikana viitannut siihen, mitä Sifillä oli ilmoitettavana,\nvahvisti Sverkeriä siinä käsityksessä, että se ilmoitus oli merkitsevää\nja läheistä. Ehkä, _ehkä_ se sisälsi Sifin puolelta hänen hartaimman\ntoiveensa toteutumisen mahdollisuuden.\n\nLucia ymmärsi, mitä Randal toivoi, ja ajatus tämän pettymyksestä\nkiusasi häntä ja teki hänet vaiteliaaksi. Bentick tunsi itsensä myöskin\nnyt Randalin edessä jonkun verran vaivautuneeksi Sifin käytöksestä, ja\nhän piti parhaana itse pysytellä ulkopuolella koko asiaa, senvuoksi\nhän ei viitannut siihen, vaan puhui vilkkaasti politiikasta vieraansa\nkanssa. Tähän saakka hän ei koskaan ollut harrastanut politiikkaa,\nmutta viime aikoina tämä oli tullut tarpeeksi jännittäväksi\nkiinnittääkseen välinpitämättömimmänkin. Onneksi Randal kuului samaan\nleiriin kuin Bentick, minkä vuoksi heidän keskustelunsa kyllä tuli mitä\nvilkkaammaksi mutta oli täynnä yhteisymmärrystä.\n\nSif sanoi hyvin vähän. Hän inhosi politiikkaa ja oli nyt sitäpaitsi\ntäysin kiinni omissa ajatuksissaan, jotka tuntuivat liikuttavan\nhäntä sekä mieluisasti että rauhattomuutta tuottavasti. Sen huomion\nSverker teki joka kerran katsoessaan häneen, ja hänen toiveensa ja\nuteliaisuutensa kasvoi.\n\nKiusalliset tunteet, jotka tuottivat hänelle kuumia taisteluita,\neivät hätyyttäneet häntä Sifin läheisyydessä. Silloin ne pakenivat.\nSifin aurinkoinen ja viaton olento karkoitti ne ja loihti sen sijaan\nSverkerin rakkauden koko hellyyden esiin.\n\nJos nyt näyttäytyisi, että aika vihdoinkin oli tullut, jolloin Sif\nvapaaehtoisesti ja rakkaudesta tahtoi tulla hänen vaimokseen, silloin\n— niin, silloin intohimo kadottaisi kärkensä terveessä, luonnollisessa\nja onnellisessa avioliitossa. Oliko mahdollista, että hänen sovitettu\nJumalansa jo nyt tahtoisi niin kruunata hänet hyvyydellään ja\nlaupeudellaan? ajatteli hän riemastuneena, mutta kuitenkin vielä\nodottavana.\n\nHeti päivällisen jälkeen Bentick pyyteli anteeksi, että hänen täytyi\nmennä iltapäiväkierrolleen aikaisemmin kuin tavallisesti. Pojat menivät\nläksyjensä pariin.\n\nSif piti aina tavallisesti hämyhetkestä, eniten kun hänen sulhasensa\noli pianon ääressä, mutta tänään hän ei pyytänyt tätä soittamaan, vaan\nsytytti heti pöytälampun ja antoi hänelle erään kirjeen luettavaksi. Se\noli Brita-tädin kirje Pariisista.\n\nKun Randal näki Lucian nimen päällekirjoituksessa, loi hän tähän\nkysyvän katseen. Lucia nyökkäsi suostuvaisesti.\n\n— Lue se, Sverker! Se koskee lähemmin sinua kuin minua.\n\nSverker luki sen ääneti itsekseen. Hän tarvitsi ihmeellisen kauan\naikaa. Sekä Sif että Lucia luulivat huomaavansa, että hänen kasvonsa\njäykkenivät.\n\nVihdoin hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi Sifiin, joka istui hänen\nedessään kyynärpäät pöydällä ja leuka käsien nojassa.\n\n— Tätäkö sinä tahdoit sanoa minulle?\n\n- Niin. Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa? Siitä on ollut\nmonasti puhe, mutta siitä ei ole tullut mitään.\n\n— Tahdotko mielelläsi?\n\n— Tietysti, hirveän mielelläni.\n\nTämä vastaus ja Sifin ilmeinen innostus tuotti Randalille puhtaasti\nruumiillista tuskaa, mutta hän hillitsi itsensä.\n\nJos tämä olisi tullut ennen tuota ihmeellistä yötä, jolloin taivas\noli avautunut hänelle ja hän oli noussut ylös elääkseen syntien\nanteeksiantamisessa ja Isän suosiossa, ei hän olisi voinut kantaa\ntuskaa tyynin mielin. Mutta nyt hän oli alistanut kaikki tuon\nsuuren muutoksen alaiseksi, joka oli tullut hänen sisäisen elämänsä\nkäännekohdaksi. Hän voi nyt ottaa kaiken toisella tavoin kuin\nennen. Kaikki, mitä hänelle tapahtui, tuli yksinomaan Jumalalta, ei\nsattumuksesta eikä ihmisiltä, senvuoksi se ei voinut koskaan koitua\nvahingoksi, miten se koskikin.\n\nHän oli juuri toivonut, että Jumala mieluisimmalla, helpoimmalla\ntavalla vapauttaisi hänet väsyttävästä taistelusta antamalla hänelle\nSifin. Nyt hän huomasi erehdyksensä. Jumala tahtoi antaa hänen jatkaa\nyksinäisyyden taistelua, mutta ei senvuoksi että hän sortuisi — siitä\nhän oli varma — vaan voittaakseen vielä täydellisemmän voiton ja\nehdottoman herruuden hänessä.\n\nHän kääntyi Lucian puoleen.\n\n— Milloin hän matkustaa? kysyi hän, otaksuen että päätös oli jo tehty\nja nyt vain ilmoitettiin hänelle.\n\n— Ei mitään ole päätetty vielä. Se riippuu kokonaan sinusta, jos\nmatkasta jotain tulee, vastasi Lucia.\n\n— Minustako? Minulla ei ole määräämisoikeutta Sifiin.\n\n— On kyllä. Ellet sinä tahdo hänen matkustavan, niin hän ei lähde.\n\nSif jäykkeni. Hänen itsenäisyytensä ja vapaudenhalunsa nousi tätä\nhänestä määräämistä vastaan, ikäänkuin hänen tahtonsa ei merkitsisi\nmitään, vaikka sen piti olla yksin ratkaiseva. Hänen silmänsä\nsalamoivat, mutta hän oli ääneti ja katsoi odottavasti sulhaseensa.\nHänen katseessaan oli miltei taisteluun valmiutta. Randal huomasi\nsen, ja koska hän ei tahtonut taistella Sifin kanssa, saattoi hän\nvastauksellaan tämän aseettomaksi.\n\n— En minä tule estämään häntä, kun hän kerran tahtoo matkustaa.\n\nSifin ilme muuttui heti.\n\n— Oi, kuinka herttainen sinä olet! huudahti hän ja hypähti ylös\nkiertääkseen käsivartensa Sverkerin ympäri ja rutistaakseen häntä.\n\n— Minun mielestäni teidän pitäisi julaista kihlauksenne, ennenkuin Sif\nlähtee, sanoi Lucia.\n\nSif ei näyttänyt estelevältä, mutta Sverker vastasi:\n\n- On parempi, että Sif matkustaa vapaana. Hänen täytyy saada\ntilaisuutta verrata minua muihin miehiin, ennenkuin hän sitoo itsensä\nlopullisesti.\n\n— Sitähän hänellä nyt lie ollut tarpeeksi, arveli Lucia ja nousi ylös.\n\nHänen mielestään oli parasta jättää heidät yksin selvittämään asia\nkeskenään, ja hän meni sen vuoksi pois.\n\nSif katsoi levottomasti Sverkeriin.\n\n— Et suinkaan sinä aio... purkaa... jos lähden?\n\n— En, ellet sinä tahdo.\n\nHänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen\naurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.\n\n— Oletko vihainen minulle siitä, että tahdon lähteä?\n\n— Rakas pikku Sif, en minä ole vihainen sinulle!\n\nHän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja\npuhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi\nollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että\nhän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle\nnyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan\nJumalan lähettämänä koettelemuksena.\n\nSifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka\ntämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen\nkuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun\ntoisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif\npainautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä\nväärin häntä kohtaan lähtemällä.\n\n— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän\nhiljentääkseen sydämensä soimauksia.\n\n— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker\nsurumielisesti, mutta päättävästi.\n\nSif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana\nhäntä vasten.\n\n— Sverker, sinä et saa, et saa! sanoi hän rukoilevasti.\n\n— Mitä minä en saa?\n\n— Hyljätä minua!\n\n— Ikäänkuin minä voisin sitä!\n\nSif nosti päänsä ja katsoi häneen.\n\n— Mutta sinun mielestäsi... sinun mielestäsi minä teen väärin jos\nlähden?\n\n— Ei. Luulen sen olevan parasta. Sinun pitää tulla selvyyteen itsesi\nkanssa, ja sitä varten sinun pitää päästä pois ja saada ajatella minua\nloitompaa.\n\n— Mutta... sinä olet pahoillasi siitä että lähden?\n\n— Pahoillani! toisti Sverker puolittain hymyillen, joka antoi Sifin\ntuntea että ilmaisu, mitä hän oli käyttänyt, sanoi aivan liian vähän.\n\n— Minä en tahdo matkustaa, jos se... jos sinä olet sitä vastaan.\n\nSverker kuuli äänestä, ettei se ollut rakkauden mieluinen mukautuminen\nrakastetun tahtoon, vaan hyväsydämisen hemmotellun lapsen pettymystä\nsiitä ettei saanut toivomaansa halukasta myöntymystä, joka saattoi\nhänet puhumaan noin.\n\n— En ole vastaan, olen sen puolella. Niin, kehoitan sinua lähtemään.\n\nSif katsoi neuvottomana häneen, tuntien että Sverkerin täydellisen\nmyöntymisen alla piili jotain, joka teki sen karvaaksi.\n\nSverker huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli hänelle avuksi. Jos Sif\ntulisi hänen vaimokseen, täytyi hänen ennemmin tai myöhemmin lakata\nkohtelemasta häntä kuin lasta, ja yhtä hyvin hän voi muuttaa tapaa jo\nnyt, ajatteli hän.\n\n— Sanon sinulle miten asianlaita on, sanoi hän senvuoksi. Ei sinun\nmatkustamisesi koske minuun, vaan se että sinä tahdot, vieläpä olet\ninnokaskin matkustamaan. Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä\nsinua, et sinä olisi tahtonut lähteä, sinä et olisi tahtonut mitään\nmuuta kuin jäädä ja mennä naimisiin minun kanssani. Mutta nyt ei ole\nniin. En moiti sinua, näen vain että niin on laita.\n\nVäri kohosi punaksi Sifin kasvoilla, ja hän hengitti nopeammin. Oli\nselvää että hän tunsi itseään moitittavan, huolimatta Sverkerin\nvakuuttelusta ettei tämä moittinut häntä.\n\n— Älä luule minun asettavan omaa rakkauttani sinun rakkautesi\nedelle, senvuoksi että minun on kuumaa ja sinun viileää, jatkoi\nhän lievittävästi ja selittävästi. Minun rakkaudessani on paljon\nkuonaa, paljon enemmän kuin sinä pieni, puhdassydäminen tyttö voit\nymmärtääkään. Minun rakkauteni tarvitsee puhdistua kärsimyksen ja\ntaistelun kautta, sen näkee meidän molempien Isä, senvuoksi hän ottaa\nsinut minulta ja pitää minua epävarmuudessa. Se on hän, joka tekee\nniin, näen sen selvästi, ja senvuoksi et saa tuntea tekeväsi minulle\nvääryyttä.\n\nSifin silmät tulivat täyteen kyyneliä Sverkerin puhuessa noin hänelle,\nja hän painautui lujasti häntä vasten, ikäänkuin ei hän koskaan\ntahtoisi jättää häntä.\n\nSinä hetkenä Sif toivoi, että Sverker olisi saanut hänet päättämään\npysyä kotona ja menemään hänen kanssaan naimisiin sen sijaan, että\nhän lähtee hänen luotaan ulkomaille. Mutta hän ei voinut sanoa sitä\nSverkerille. Hän pelkäsi Sverkerin halveksivan häntä horjuvaisuudesta,\njos hän nyt muuttaisi mieltä. Hämärä, mutta sattuva itsensätunteminen\nauttoi häntä myöskin pysymään ääneti. Jos hän nyt seuraisi\nmielijohdettaan ja päättäisi jäädä kotiin Sverkerin tähden, tulisi\nhän varmasti katumaan ja ehkäpä suuttumaankin Sverkeriin. Ja se olisi\npaljon pahempaa kuin erota hänestä joksikin aikaa, vaikkapa molempien\nsydän vuotaisi verta erotessa. Kun Sverker äsken oli puhunut niin\nvakavasti hänelle, oli hän tuntenut itsensä niin kehittymättömäksi\nhänen rinnallaan; sekä hän että hänen rakkautensa tarvitsi kypsyä\ntullakseen siksi, mitä Sverker tarvitsi.\n\nKaikkea tätä Sif tunsi vaistomaisesti mutta selvästi, ja senvuoksi\nhän oli ääneti lämpimine tunteineen ja hillitsi kerrankin sydämensä\nmielijohteen. Hän ei sanonut mitään, ei luvannut mitään, mutta puristi\nSverkeriä kovasti.\n\n\n19.\n\nLähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa.\nMilloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja\nkokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota,\netupäässä Sverkerin.\n\nHän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua\nlähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja\npehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi,\nmitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?\n\nLuonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta,\nminkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt\nhäneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja\nkärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?\n\nEikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän\noli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos\nSverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota\nlupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen\nepäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein,\nsillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän\nantoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä\nsanassaan.\n\nNiin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä\ntaas levoton.\n\nMutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa\nSverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan\nseisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa\nantaen hänen lähteä.\n\nSif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa,\nniin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti\njäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli\nkoko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?\n\nHän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen\nlähtönsä.\n\nMutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka\neivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka,\nhyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle.\nJäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri\njuna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.\n\n— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi\nLucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.\n\nAllan kulki heidän edellään poikien ja muutamien Sifin tyttöystävien\nkanssa.\n\n— Luulen sen olleen ainoan, mitä voi tehdä tällä kertaa, vastasi\nSverker.\n\nHän oli kalpea ja tuntui hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi kulkenut\njotain miettien.\n\nMutta Lucia oli ilmeisesti toista mieltä kuin Sverker.\n\n— Sif ei osaa määrätä itsestään, hän ei itse asiassa tiedä ollenkaan\nmitä hän tahtoo, vaikka hän voi olla niin itsepäinen. Sinun olisi\npitänyt tehdä ratkaisu ja mennä naimisiin hänen kanssaan, kun sinulla\noli hänen lupauksensa.\n\n— Onhan se toki vieläkin minulla. Emme me ole purkaneet.\n\n— Ettepä tietystikään. Mutta kukapa tietää mitä hän voi saada päähänsä,\nkun hän tulee Pariisiin ja hänen ympärillään kihisee ihailijoita. Sillä\nniitä hänellä on, hänestä miehet pitävät suuressa määrin. Ja olisi\nsinun kaltaistasi antaa hänen lähteä siinä käsityksessä, että hän\nedesvastuutta voi purkaa kihlauksenne minä hetkenä hän tahtoo.\n\nLucialla oli herttainen tapa torua, niin että Sverker tunsi miten\npaljon hän piti hänestä ja miten kokonaan hän oli hänen puolellaan.\n\n— Edesvastuutta? toisti Sverker hieman hymyillen.\n\n— Niin, luulen että olet antanut hänen ymmärtää olevasi mies kantamaan\nsurun. Niinkuin sinä oletkin!\n\nLucia huokasi sanomalleen.\n\n— En minä lopettaisi itseäni surun tähden, sanoi Sverker ylvään\nylpeästi.\n\nMutta itsessään hän tunsi, että suru mahdollisesti tekisi lopun hänestä.\n\n\n\n\nV.\n\nKOHTAAMINEN.\n\n\n1.\n\nOli kesä. Sif oli vielä Ranskassa. Oli ollut aikomus, että hän olisi\ntullut kotiin keväällä, mutta sitten muuan Brita-tädin rikkaista\npotilaista oli pyytänyt hänet Brita-tädin ja Irene-tädin kanssa\nerääseen kylpylään Normandiaan. Tuo rikas nainen, joka oli erikoisesti\nmieltynyt Sifiin, oli välttämättömästi tahtonut tämän mukaansa, ja\nkotiin kirjoittamissaan kirjeissä Sif ei ollut salannut palavaa haluaan\nsaada noudattaa kutsua. Tietysti hän oli saanutkin tehdä sen.\n\nJa nyt hän oli Normandiassa ja hänellä oli ihastuttavan hauskaa,\nhänestä kun kaikki pitivät.\n\nHäntä nimitettiin »La belle Suèdoise». Siitä hän ei ollut itse\nkertonut, mutta Brita oli maininnut siitä Lucialle kirjoittamassaan\nkirjeessä. Brita oli ylpeä sisarentyttärestään ja selitti, ettei\nedesvastuu Sifistä ollut vaikeaa, vaikka tämä oli niin suosittu.\nHuolimatta vilkkaasta, iloisesta ja vapaasta käytöksestään oli hänessä\nluonnollista hienoutta, joka vaikutti, ettei kukaan ollut lähentelevä,\nvaikka monet rakastuivat häneen.\n\nAllanin isänsydän täyttyi ylpeydellä hänen kuullessaan tuollaista\nkiitosta lemmikistään, ja hän puhui mielellään siitä, etenkin Randalin\nkanssa, joka tietysti oivaltaisi sen samassa määrin.\n\nJa tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin\nsalaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät\nSifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi\nurhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden\nsortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää\nsen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa\nkärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen\nlähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni\nkärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.\n\nSif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti,\nja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker\nihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi\nantaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun\nnoista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut\nvoittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin\nahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain,\nettä niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut\nmahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen\nsuuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.\n\nHän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä\nvastaan työn siunatuilla aseilla.\n\nNyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan\nvaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa,\neikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi\nminuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka\njuuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.\n\nRandal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä\nvieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani\nsanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.\n\nVasta tullut oli Åke Boson.\n\nTämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He\neivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden\nkeskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden\ntoistensa kanssa rautatievaunussa.\n\n— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi\nkätensä.\n\n— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään\nja tarttui ojennettuun käteen.\n\nHän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut\ntuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton.\nNuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta\nRandal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli\nmuistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke\noli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut\nsiitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta\nmieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen\nkatseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime\nkerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää\npaljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan\nhänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.\n\nÅkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä\nvastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin\nkukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti\neteenpäin.\n\nRandalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja\ntulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä\nentistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja\nkasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja\nuupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka\nliekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.\n\nÅke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta\njulkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa\nsiitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt\nonnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja\ntoivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä\nmikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä\nmaininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui\nilmielävänä kummankin mieleen.\n\nSinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti\nÅke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan\nasiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.\n\n— Tahdoinhan tehdä mitä osasin, vastasi Randal vaatimattomasti.\n\n— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä\ntäydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.\n\n— Kuinka sinä sen tiedät? Kuulitko minua?\n\n— Kuulin, pari kertaa.\n\n— En nähnyt sinua.\n\n— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa?\nMuutoin pysyttelinkin nurkissa.\n\n— Minuako karttaaksesi?\n\n— Minusta oli tarpeetonta joutua yhteen sinun kanssasi.\n\nHe polttelivat hetkisen ääneti, sitten Randal kysyi:\n\n— Oletko vielä vihainen minulle?\n\n— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein.\nAika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin\nsuureksi kuin meidän aika.\n\nRandalin tummissa, harmaansinisissä silmissä välähti myötätuntoa.\n\n— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen\nheidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja\nSturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen\ntalonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.\n\n— Sinä tunnut toivehikkaalta. Luuletko sen tulevan onnistumaan?\n\n- Minulla on tavallaan varmuus siitä.\n\n— Mutta vastustus on voimakasta.\n\n— Niin on ollut kaikkina suurina aikoina. Voimakas vastushan manaa\nsankaruuden esiin.\n\n— Sinä uskot Ruotsin tulevaisuuteen?\n\n— Uskon. Minusta näyttää niinkuin Jumala tunnustaisi meidät. Saada\njuuri vaaranalaisena aikana johtoon sellaisia miehiä, joita meillä nyt\non, merkitsee sitä, ettei Jumala vielä ole päättänyt meidän häviötämme.\n\nÅke katsoi salaisella ihmetyksellä Randaliin. Tämä käytti uutta kieltä,\nmutta se tuli luonnollisesti, oikeinpa vastustamattomasti sydämestä\nhuulille eikä sen vuoksi voinut olla tekemättä erityistä vaikutusta.\n\n— Mutta jos vasemmisto pysyy koossa, voi se silloin äänestää\nhallituksen nurin, huomautti Åke.\n\n— Jos laskee numeroilla, niin myönnän silloin, että näyttää pimeältä ja\nepävarmalta. Mutta minä lasken muilla tekijöillä. Kaikki riippuu siitä,\nkatsooko Jumala voivansa säästää Ruotsin.\n\n— Mutta miksipä hän säästäisi meitä?\n\nRandal katsoi ulos ikkunasta kauasnäkevin katsein. Hän katsoi punaisten\ntupien, viljeltyjen sarkojen, järvien ja metsäisten kukkuloiden yli,\nniin kauas kuin silmä kantoi — ja se kantoi kauas, sillä avaruudet\naukenivat Norrlantiin päin.\n\n— Ehkäpä hän näkee, että hänellä Ruotsissa on kylliksi paljon omiaan\nsäästääkseen heidän tähtensä koko kansan — samoinkuin hän olisi\nsäästänyt Sodoman Abrahamin rukouksen tähden, jos siellä olisi ollut\nkymmenen vanhurskasta.\n\nÅke ihmetteli yhä enemmän tätä uutta puhetta filosofin huulilta, mutta\nhän ei ollut tietääkseen hämmästyksestään.\n\n— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee\nja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se\nkuuluu Jumalalle, huomautti hän.\n\n— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua,\nsenvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä\nmonta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja\nottaa ne lukuun.\n\n— Sinä panet niille suuren arvon.\n\n— En minä, vaan Jumala, oikaisi Randal pikaisesti.\n\nÅke kohautti tuskin huomattavasti olkapäitään.\n\n— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan\novat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat\nsärkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin,\njotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.\n\n— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii\nmaailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista\najoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava\nloppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja\nperustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.\n\nNyt ei Åke enää voinut hillitä ihmettelyään ja uteliaisuuttaan.\n\n— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle\nnaiiville kysymykselle.\n\n— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta\nmuusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.\n\n— Miten se on tapahtunut?\n\n— Niin — mitenkä elämä syntyy?\n\nAsia kiinnitti Åken mieltä, mutta samalla hän oli hyvin hämillään. Hän\nei tiennyt, minkä ilmeen ottaisi.\n\n— Ehkäpä aiot kääntää minutkin nyt? kysyi hän yrittäen pistää leikiksi.\n\n— Ilolla, jos voisin.\n\n— Ei, älä koeta! Tahdon olla rauhassa, selitti Åke puolittain\npelästyneenä peittelemättömästä valmiudesta, jota Randal ilmaisi.\n\nRandal naurahti hieman.\n\n— Mitä sinä pelkäät? kysyi hän huomattavan hellästi.\n\n— En pidä siitä, että minusta huolehditaan.\n\n— En aio ollenkaan huolehtia sinusta. Tokkopa olen sitä nyt tehnyt, vai\nolenko?\n\n— Et. myönsi Åke vastahakoisesti. Mutta sinä puhut niin... niin\nmerkillisesti.\n\n— Merkillisesti?\n\n— Niin... eiväthän ihmiset muutoin puhu politiikasta tuolla tavoin.\nSinähän teet siitä uskonnon.\n\n— Puhun siitä sillä tavoin kuin näen sen, sanoi Randal.\n\nMolemmat olivat unohtaneet sikaarinsa jotka olivat sammuneet ja jotka\npiti sytyttää uudelleen. He polttivat tuokion ääneti.\n\n— Mihin sinä nyt olet menossa? kysyi Åke yhtäkkiä.\n\nRandal mainitsi erään aseman vähän pohjoisempana. Siellä oli väkirikas\nseutu, ja hän oli ilmoittanut isänmaallisen valistusesitelmän sinne\nhuomiseksi.\n\n— Ja mihin sinä olet matkalla?\n\n— Mihin tahansa, vastasi Åke huolettoman vapauden tuntein. Minulla on\nvain selkäreppu matkatavarana ja menen mihin tahdon. Nyt luulen että\nnousen junasta sinun kanssasi ja kuuntelen esitelmääsi, jos sallit.\n\n\n2.\n\nRandal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä\npohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.\n\nUseat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja\nmajataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle\nsinä iltana monta ylimääräistä vierasta.\n\nVihdoinkin he lähtivät, ja pihalla oli hiljaista ja äänetöntä.\n\nÅke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja\najatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa\nvireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.\n\nRandalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä.\nSe miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin\nsaattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä\nkaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti\nsanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei\nkoskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin\ntarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.\n\nÅkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli\nkuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen\nkansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen\ntehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.\n\nVaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut\nnykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että\nse voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä\nkansojen joukossa! Mikäpä se olisi!\n\n— Vai täälläkö sinä istut? Ihmettelin juuri mihin sinä olit joutunut.\n\nSe oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä\nsointuvana.\n\nÅke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven\nympäri.\n\n— On liian kaunista panna maata, sanoi hän. Sinä olet kai väsynyt?\n\n— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä,\nvastasi Randal.\n\nHän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä\nhuolestutti.\n\n— Saatko hengenahdistuksen, jos panet maata?\n\n— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en\nsiedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?\n\nÅke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen\nsolmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.\n\nHe kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä\nseutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen\ntieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen\nrannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.\n\nYstävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen\npuoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa\nystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi\nsamoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi\npäätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi\nmuutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.\n\n— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta\nniin ei voi pitkältä jatkua.\n\n— Te julkaisette sen kun hän tulee kotiin? Randal pudisti päätään.\n\n— Luulen pikemmin meidän suhteemme palaavan sellaiseksi kuin se oli\nennen kihlausta.\n\nÅke katsoi terävästi häneen eikä antanut tuon suuren tyyneyden pettää\nitseään. Kokonainen maailma harrastusta katseessaan hän tarkkasi\nystävänsä kasvoja, ja ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi sananlaskua:\n»Tyynimmissä vesissä kutevat suurimmat kalat.»\n\nHän tajusi yhtä voimakkaasti hillityn kuin voimakkaasti palavan\nintohimon tässä miehessä, ja häntä liikutti hänen taistelemalla\nsaavutetun epäitsekkäisyytensä suuruus.\n\n— En ymmärrä miten sinä voit! pääsi häneltä. Randal ymmärsi oikein\nkäsitettävän hänet ja hänen suhteensa, mikä tuli ilmi siinä\nhuudahduksessa.\n\n— En minä voikaan, sanoi hän yksinkertaisesti. Sen tekee toinen.\n\n— Kuka? kysyi Åke hämillään.\n\n— Tarkoitan että on toinen, joka hallitsee minua. Åke ei vieläkään\nkäsittänyt, mutta hän aavisti jotain. Ikäänkuin vahvistaakseen hänen\nluuloaan Randal veti taskustaan pehmeänahkakantisen pienen kirjan.\n\n— Tässä on minun apuni, sanoi hän.\n\nÅke näki, että se oli raamattu, ja tunsi olevansa hämillään.\n\nRandal katsoi Åkesta kirjaan.\n\n— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja\ntahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä\nainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee\nsen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!\n\nHänen äänessään oli sekä hellyyttä että ivaa.\n\n— En minä niin ajatellut, vastusteli Åke heikosti.\n\n— Mutta sinä tulit vähän noloksi? Sen näin.\n\n— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut\nniin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että\nse juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.\n\nRandalin silmissä tuikahti.\n\n— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja\njanoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta\nminulle.\n\nHän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa\nkäsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke\nei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn\nvalaisemilta kasvoiltaan.\n\n— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni,\nraamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien\nja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään\nsiitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — —\n— Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat\ntulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten.\nMutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka\nnyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet\ntyöhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan\nomaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun\nsiten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja\ntutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi\nsydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.\n\n— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa\nmikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi... yksinpä rakkaussuruja...\nja... ja halujakin vastaan.\n\n— Etkö voi ymmärtää, mikä apu siitä täytyy tulla kun saamme kosketuksen\nJumalan ajatuksista ja kun ne nostavat meidät korkeuksiinsa omista\nmaisista, pienistä ajatuksistamme?\n\n— Mutta eiväthän ajatukset mahda mitään intohimoille.\n\n— Eivät ihmisajatukset. Mutta Jumalan ajatukset. Ei millään muulla\nsanalla maailmassa paitsi yhdellä ole pelastavaa voimaa, ja se on sana,\njoka välittää Jumalan minun luokseni. Jos kuulen ja tottelen sitä,\nniin se asettaa minut hänen valtansa alaiseksi. Ja hän voi hallita\nihmissydämen joka ainoan intohimon.\n\nRandal puhui innostuneesti, ja hänen silmissään paloi tuo liekki, joka\noli Åkesta liian voimakas.\n\n— Sinä voitat hengellisesti, mutta heikonnut ruumiillisesti tuosta —\nniin, miksi nimittäisinkään sitä? Jumal'yhteydestä.\n\n— Jos heikonnun — niin en siitä heikonnu. Se se pitää minut hengissä.\n\nÅke ei vastannut, eikä tuokioon kuulunut muuta ääntä kuin tuon\ntyynesti, mutta mahtavasti virtaavan joen heikkoa kohinaa.\n\n— Kuinka paljon hän tietää kaikesta siitä mitä sinä läpikäyt? kysyi Åke.\n\n— Eipä paljoa.\n\n- Rakkaudestako vai ylpeydestäkö pidät hänet sen ulkopuolella? kysyi\nÅke, tullen yhä rohkeammaksi.\n\nAlussa hän oli empien lähestynyt Randalin uskottua itsensä hänelle,\nmutta nyt hän oli jo ehtinyt saada läheisen ystävän varmuutta.\n\n— En tiedä todellakaan, tunnusti Randal. Minun mieleeni ei ole johtunut\nuskoa hänelle taistelujani.\n\n— Mutta hänhän rakastaa sinua!\n\nRandal katsoi vakavasti, melkein synkästi joen virtaavaan veteen.\n\n— Rakkaus ei epäröi, sanoi hän hitaasti ja itseään kohtaan\nsäästämättömän selvästi.\n\nHillityn tuskan piirre teki hänen suunsa kovaksi.\n\n— Hän tappaa sinut epäröimisellään! virkkoi Åke kiivaasti.\n\nNiinkuin Randal kerran oli tuntenut suuttumusta Sifiin Åken tähden,\ntunsi tämä nyt samaa Randalin tähden.\n\n— Ei hän mahda sille mitään, että hän luuli mieltymystä rakkaudeksi.\nHänen lämmin sydämensä johti hänet siihen, sanoi Sifin sulhanen\nkuvaamattoman surumielisen hellästi.\n\nÅke ei saattanut vastata mitään, sillä jotakin nousi hänelle kurkkuun,\nmutta hänen Sifiä kohtaan kuohahtava suuttumuksensa lauhtui Randalin\nlempeiden sanojen vuoksi.\n\nHänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia,\nettä he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden\nheidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi\nselvittää repimättä kunnes langat katkeaa?\n\nHän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan\nja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.\n\nMutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja\nkaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli\nesimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut\nvyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa\nruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.\n\nNyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä\nläheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä\nsanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään\nyksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille\nmyöten.\n\nRandal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta\nhuolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen\ntahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.\n\n— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän.\nMutta sinusta voi tulla uusi luomus.\n\n\n\n\nVI.\n\nVAAKALAUDALLA.\n\n\n1.\n\nOli lauha ja tähtikirkas yö merellä elokuussa 1914.\n\nSif oli vihdoinkin kotimatkalla Ruotsiin. Hän istui höyrylaivan\nkannella, joka vei hänet Hollannista Göteporiin. Hänen tätinsä Brita\nja Irene-täti olivat molemmat mukana. He eivät olleet muuten aikoneet\nlähteä Ranskasta, mutta nyt sodan sytyttyä Europassa ja kun ei mikään\npuolueeton valta voinut tietää, kuinka kauan se puolueettomuuttaan\nvoisi säilyttää, olivat nuo molemmat ruotsittaret tunteneet olevansa\nruotsalaisia ja tahtoivat mieluimmin kotiin omaan maahan jakaakseen\nsen kohtalot, mitkä ne tulisivat olemaankin. Sitäpaitsi he eivät\nolleet tahtoneet antaa Sifin matkustaa yksin, ja Sifin oli heti sodan\npuhjettua vallannut vastustamaton kotiinmatkustamisen halu.\n\n— Jos Ruotsi joutuu sotaan, silloin isä menee sotalääkäriksi, siitä\nolen varma, ja silloin minä tahdon mennä sairaanhoitajattarena hänen\nkanssaan, oli hän selittänyt.\n\nHuhu miinoihin törmänneistä höyrylaivoista ei säikähdyttänyt häntä eikä\nhänen tätejäänkään. Irene-täti oli luonnostaan pelokkaampi, mutta antoi\ntoisten kohtalovarmuuden rohkaista itseään.\n\n— Jos meidän pitää lentää ilmaan, niin emme voi välttää sitä vaikkapa\npysyttelisimme maalla, ja ellei meidän ole lennettävä ilmaan, niin emme\nsitä teekään vaikkapa kulkisimme miinaparven läpi, selitti Sif.\n\nKotiväki oli toivonut, että he matkustaisivat Hollannin ja Saksan läpi,\nmutta nyt he olivat kuten sanottu matkalla Pohjanmerellä huolimatta\nmiinavaarasta.\n\nSif istui kannella olevalla penkillä, kokan puolella, niin että hän\nnäki etumaston piirtyvän yötaivaan taustaan ja tähtien kimaltelevan\ntakilan köysivaraston välistä. Tänä hiljaisena yönä eivät nykyajan\njärkyttävät maailmantapahtumat lähinnä askarruttaneet Sifin ajatuksia\neikä myöskään mahdollinen vaara väijyvästä miinasta, vaan hänen omat\nyksityiset asiansa.\n\nHänen sisäisen silmänsä edessä oli Sverker Randalin älykkäät kasvot ja\nsairaudesta huolimatta miehekkään harteikas olento tyynine ryhtineen.\nHän ajatteli että hän oli nyt matkalla kotiin täyttämään hänelle\nantamaansa lupausta. Ainakin odotti Sverker hänen nyt päättävän\nkihlauksen julkaisemisesta ja naimisiin menosta.\n\nHänhän pitikin niin sydämellisen paljon hänestä. Ranskassa hänellä\noli ollut paljon tilaisuutta verrata häntä muihin miehiin. Vaikka hän\nolikin aina ajatellut vähemmän häntä kesken kaikkea hauskaa siellä, ei\nhän kuitenkaan ollut lakannut vertaamasta häntä kaikkiin, joita tapasi,\neikä kukaan ollut kestänyt vertailua hänen rinnallaan, ei edes tuo\nnuori taiteilija, joka todellakin yhteen aikaan oli kovasti houkutellut\nhäntä. Sif tiesi jättäneensä hänet epätoivoon, ja hän tahtoi itkeä\nvain muistellessaan heidän jäähyväisiään, mutta ei hän kuitenkaan\nkatunut vastustettuaan häntä. Hän tunsi pikemminkin kuin olisi päässyt\nuhkaavasta vaarasta, vaikka hän ei ollut selvillä siitä, oliko tuolla\nvaaralla syynsä nuoren taiteilijan luonteen epäluotettavaisuudessa, vai\noliko vaara ollut siinä petoksessa, jonka hän itse oli tekemäisillään\nSverker Randalin uskollista rakkautta kohtaan.\n\nOikeastaanhan se ei olisi ollutkaan mikään petos, koskapa Sverker\nselvästi oli sanonut hänelle, että hän oli lähtenyt vapaana\nkoetellakseen omaa sydäntään, ennenkun sitoisi itsensä. Mutta kuinka\nolikaan hänen sydämensä kestänyt koetuksen? Olisikohan hän Sverkerin\nmielestä kestänyt sen, jos tämä saisi tietää, miten vähällä hän oli\nollut hyljätä hänet?\n\n— Parasta kai on, ettei hän saa tietää sitä, ajatteli hän. Olenhan\niloinen etten tehnyt sitä.\n\nIloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo.\nMiten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut\nmennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä\ntähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa\noleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se\noli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa.\nEhkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä\nkutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia\ntakaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että\njos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli\npuhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt,\nmikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas\nkehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton\nintonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen\nSif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen\nhyvää.\n\n— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli\nSif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!\n\nHän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien\nloistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää\nkohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne\nsivulle.\n\nHän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja\nsanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin\nkansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli.\nMutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi\nvavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin\nEuropan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta\ntuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja\npiirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon\nvaltakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?\n\nSif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä\nRanskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä\nlähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen\nliikkeen suuruus ja merkitys.\n\nHän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta\nkaikkein enimmin Sverker Randalin.\n\nLucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin\npuheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut\nsydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja\nkehoittavia sanojaan.\n\nMutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi\nniin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen\nymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut\nmitään voinnistaan.\n\nSifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu\npuhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».\n\nSifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään,\nhän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin\ntäydellisesti irti kaikesta haikailusta.\n\nMutta hän itsekin tahtoi myös tuntea olevansa kutsuttujen joukossa.\nHän tahtoi joutua mukaan siihen mahtavaan liikkeeseen, joka tärisytti\nmaailmaa, hän tahtoi suorittaa jotakin, mieluummin suurisuuntaista.\nAinakin niin suurta kuin hän taisi.\n\nJos tulisi sota? Ei hän vain tahtoisi istua kotona silloin. Mukaan\nhänen täytyisi päästä jollakin tavoin. Mieluimmin sairaanhoitajana,\najatteli hän, unohtaen sillä kertaa pelkonsa nähdä sairaita. Hän\nkaipasi saada toimia ja olla hyödyksi. Hän tunsi yhtäkkiä itseään\nhalveksien, miten hyödytöntä perhoiselämää hän oli elänyt näinä\nviime kuukausina, ja hänen kaipauksensa tehdä kunnolla jotain kasvoi\ntodelliseksi näläksi.\n\nNiin pian kuin hän pääsisi kotiin hän pyytäisi isänsä toimittamaan\nhänet ylimääräisenä oppilaana johonkin sairashuoneeseen, jotta hän\nsaisi oppia sairashoitoa ja kelpaisi lähtemään sairaanhoitajaksi siinä\ntapauksessa että Ruotsi sekautuisi sotaan.\n\nTämä päätös tuntui kohottavalta ja karkoitti kokonaan uneliaisuuden,\njoka äsken oli valtaamaisillaan hänet.\n\nHän ei ollut yksinään kannella. Laiva oli täpötäysi, useat eivät olleet\nsaaneet hyttipaikkaa, ja niistäkin, jotka sen olivat onnistuneet\nsaamaan, olivat monet kannella, joko miinavaaran pelosta tai samasta\nsyystä kuin Sif: kauniin yöllisen meritunnelman tähden.\n\nSamalla penkillä kuin Sif istui kaksi henkeä ja nukkui nojaten\ntoisiinsa. Hän ei tuntenut kumpaakaan.\n\nUusi päätös täytti Sifin sellaisella innostuksella, ettei hän voinut\nistua alallaan. Hän nousi ylös ja käveli hiljaa kannella, ettei olisi\nhäirinnyt siellä täällä makaavia, jotka olivat kääriytyneet peittoihin\nja koettivat nukkua.\n\nLoitompana peräkannella hän huomasi ihastuksekseen Brita-tädin\nistumassa nuorakasalla. Sif istuutui heti hänen viereensä, pujotti\nkätensä hänen kainaloonsa ja kertoi hänelle innoissaan suunnitelmastaan.\n\nJa tässä hän oli löytänytkin oikean uskotun.\n\n— Hän saa toimittaa sinne meidät molemmat, virkkoi Brita. Vaikka minä\nen ole nuori kuten sinä, olen väkevä kuin karhu ja voin olla hyödyksi.\nSilloin meistä tulee toverit, Dunfin!\n\nHe nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina\nsuunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.\n\n— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa,\nmiten se käy päinsä?\n\n— Eihän sen tarvinne estää, sanoi Sif.\n\n— Etkö ole luvannut hänelle mennä naimisiin kotiin tultuasi?\n\n— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin\nsuorittaa sairaanhoitajatarkurssin.\n\n— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa\nsinusta.\n\nSif teki pienen kärsimättömän irvistyksen.\n\n— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen\nmaailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta\njuuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me\nsuoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä\nnaimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita.\nSiitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän\nisänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on\n»ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen\nhengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään\nolla jossain suhteessa hyväksi.\n\nNiin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin\nnukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli\nsaanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt\nennenkuin myöhään aamupäivällä.\n\nMeren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta\noli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin\nilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä,\njolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.\n\nIhmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki\ntiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa\nsukeltaa esiin aalloista.\n\nJa siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin.\nHiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!\n\nJoku alotti — vai kaikkiko yhtaikaa, niin voimakkaana kajahti\ntervehdyslaulu.\n\n»Sä pohjolanmaa ikitunturines...»\n\nSilmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää\ntoisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla\nkohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.\n\n»Oi terve sä kansojen ihannes — — — »\n\nSiellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin\nkaikui hymni Ruotsille.\n\n— — »elää ja kuolla tahdon Pohjolassa!»\n\nNe olivat unohtumattomia hetkiä.\n\nSif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut\nrakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja\nkuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä,\nsitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja\njos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.\n\n\n2.\n\nSif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein\nkolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa\noli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen\ntodellisuuteen.\n\nHäntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja\ntervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna\nuuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia,\nsillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.\n\nHän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä\nasemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin\nhänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko\nsekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi\nSverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä\ntulemasta.\n\nJos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin\nvakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti\nLucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut,\nkirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit\neivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut.\nPahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli\nhäilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.\n\n— Enkä minä saanut tietää mitään! virkkoi Sif.\n\n— Sinähän olit merellä silloin.\n\n— Milloin saan mennä hänen luokseen?\n\n— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on\nliian heikko siihen.\n\nSif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää\ntuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman\nyleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa\nitsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin\nehkä tulisi käymäänkään!\n\n— Kuka hänen luonaan on?\n\n— Hänellä on hoitaja. Ja lisensiaatti Boson on siellä niin paljon\nkuin hän voi, luulen hänen muuttaneen asumaan sinne tilapäisesti.\nHe matkustivat yhdessä kesällä ja tuntuvat tulleen eroamattomiksi\nystäviksi.\n\nLucia auttoi tavaroiden purkamisessa. Hän löysi teräskehyksissä olevan\nRandalin kuvan ja asetti sen pöydälle, muuttaen pari kukkamaljaa, niin\nettä joku raskas ruusu toiselta puolen ja hajuhernekiemura toiselta\npuolen riippui puitteella.\n\nKun Sif sai sen nähdä, värisytti häntä ja hän muutti kiireesti kukat\npois. Tuolla tavoinhan koristellaan vainajien valokuvia.\n\n— Eikö se ollutkaan hyvin? kysyi Lucia.\n\n— Kukat saattavat ajattelemaan hautajaisia, vastasi Sif pikaisesti.\n\nLucia kuuli äänessä kiivautta ja näki kauniissa huulissa petollisen\nvavahduksen, ja erikoinen pelko, jota hän oli tuntenut, haihtui.\n\n— Hän pitää kuitenkin hänestä, ajatteli hän tyytyväisenä. Ehkä hän\nitsekin tulee siitä selville nyt oman levottomuutensa kautta.\n\nIsä tuli sisään.\n\n— Olen juuri telefonoinut Upsalaan ja voin sanoa terveisiä Sverkeriltä,\nsanoi hän.\n\nSif katsoi innokkaasti häneen ja kalpeni jännityksestä.\n\n-- Soitin kertoakseni, että sinä olet tullut onnellisesti kotiin, sen\nhän oli pyytänyt saada heti tietää. Boson vastasi. Hänen mielestään on\nsairaan tila hiukan paremmin tänä iltana.\n\n— Onko kaikki vaara ohi nyt?\n\n— Toivoaksemme on. Ellei mitään uutta ilmene.\n\n— Sanoiko hän terveisiä minulle?\n\n— Sanoi kyllä. Ja pyysi ettet olisi levoton. Sifin silmät täyttyivät\näkisti kyynelillä, ja hän kääntyi pois salatakseen niitä. Aina sama!\nAina muita ajattelevat ajatteli hän tuntien katumusta ja häpeää\nverratessaan itseään häneen.\n\n— Tahtooko hän nähdä minua?\n\n— Kyllä hän tahtoo, mutta hän ei saa vielä, hänen täytyy vahvistua\nensin. Hän ei saa tulla liikutetuksi, ja sinun tapaaminen liikuttaa\nhäntä enemmän kuin kokonaisen väenpaljouden näkeminen.\n\nSif nyyhkytti.\n\n— Oi, etten olisi koskaan lähtenyt!\n\nIsä hyväili häntä lohduttavasti.\n\n— Tee parhaasi kotiintulostasi nyt! sanoi hän rohkaisevasti.\n\n— Teen kaiken mitä hän tahtoo!\n\n— Sen voit rauhallisesti luvata. Hän tahtoo vain sinun parastasi. Hän\non epäitsekäs mies — hyvin harvinainen ilmiö.\n\n\n3.\n\n— Tehkää hyvin! sanoi sairaanhoitajatar, sisar Asta, hillityllä ja\nkuitenkin selvällä äänellä ja piti Randalin kirjastoa ovea auki Sifille\nja tämän isälle.\n\nHeidän mentyään sisälle sulki hän äänettömästi oven heidän jälkeensä ja\njäi itse saliin ollakseen saapuvilla, jos häntä tarvittaisiin.\n\nOli jo viides päivä Sifin kotiintulosta eikä hän tätä ennen ollut\nsaanut tulla Sverkerin luo. Sverker ei ollut tahtonut, että Sif näkisi\nhäntä ennenkuin hän tulisi sen verran paremmaksi, että voisi ottaa\nhänet vastaan työhuoneessaan. Nyt hän istui siellä pieluksien varassa\nsuuressa tuolissaan ja ponnisti itseään ettei näyttäisi niin sairaalta,\nsillä ajatus, että hän saattaisi pelästyttää Sifin muuttuneella\nulkomuodollaan, kiusasi häntä. Hän oli ollut kuoleman varjon laaksossa\nja pelkäsi, että sen laakson varjosta olisi vielä jotain hänen\nkasvoillaan.\n\n— Pikku Sif!\n\nSe kajahti niin herttaisesti, niin hellästi, aivan niinkuin ennen\nmaailmassa, ja hän hymyili ja ojensi Sifille kätensä.\n\nMutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut\nhelppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa\nkasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota\nhymykään ei karkoittanut.\n\nSif tunsi rajua halua joko juosta tiehensä tahi langeta polvilleen\nSverkerin tuolin viereen ja kätkeä kasvonsa hänen pehmeän yönuttunsa\npoimuihin ja itkeä hillittömästi. Mutta hän ei saanut tehdä kumpaakaan.\nIsä oli ankarasti varoittanut häntä olemaan tyyni ja hillitty, sillä\ntoipuvaa ei saanut millään muotoa järkyttää.\n\nSenvuoksi hän antoi isän viedä itsensä Sverkerin luo, tarttui tämän\nkäteen, mutta piti toisella kädellä apua etsien kiinni isän kädestä.\nSanoa hän ei voinut mitään.\n\nRandal katsoi Sifiin, ja hänen katseessaan oli nälkää, joka tuli\ntyydytetyksi Sifin näkemisestä, mutta siinä oli osanottoakin, sillä hän\nnäki, miten vaikeaa Sifin oli hillitä itseään.\n\n— En minä ole vaarallinen, pikku Sif. Älä pelkää. Ei nyt tule mitään\nkohtausta tällä kertaa.\n\nHänen äänensä oli heikko ja läähättävä, mutta se ei ollut kadottanut\nmitään herttaisesta sävystään, jonka Sif niin hyvin tunsi.\n\nSif tahtoi vastata mutta ei uskaltanut, sillä hän tunsi, että jos hän\nkoettaisi sanoa jotain, ratkeaisi hän itkuun, liikutuksensa valtaamana.\nSenvuoksi hän seisoi jäykkänä uskaltamatta edes puristaa Sverkerin\nkättä. Isän kättä hän sitä vastoin puristi kovasti tuskassaan.\n\nHänen isänsä katsoi häneen suopean osanottavasti hänen huomattavan\nheikkoutensa tähden ja levottomuudella peläten hänen itsehillintänsä\npettävän.\n\n- Häneen koskee nähdä sinua sairaana, niin että saamme antaa hänelle\naikaa toipumiseen, sanoi hän, asetti tyttärensä korituoliin ja istuutui\nitse lähemmä Randalia ja rupesi puhelemaan tämän kanssa johtaakseen\nkihlattujen huomion toisistaan ja jälleen kohtaamisen tärkeydestä.\n\nKun ei kukaan kiinnittänyt huomiota Sifiin eikä odottanut hänen mitään\nsanovan, toipui hän vähitellen.\n\nHän kuuli Sverkerin vastaavan hänen isälleen katkonaisesti mutta\ntyynesti ja hiukan leikillisesti, kuten hänen tapansa oli. Sif kuunteli\ntuota tuttua ääntä, joka kävi hänen sydämeensä nyt enemmän kuin koskaan\nennen, eikä hän kohta tuntenut enää itseään vieraaksi hänelle, kuten\noli tuntenut sinä silmänräpäyksenä jolloin oli saanut nähdä hänet.\n\nVaikka Sverker istui siinä sairaana ja heikkona, tuntui Sifistä\nikäänkuin hänen pelkkä läsnäolonsa olisi antanut hänelle voimaa, joka\nkarkoitti hänen oman heikkoutensa.\n\nEnsin saatuaan nähdä kuinka sairaalta Sverker näytti oli Sifistä\ntuntunut, että kaiken täytyi olla pian ohi, mutta nyt toivo alkoi\nviritä jälleen. Sverker oli ollut hyvin sairas, ja senhän täytyi ottaa\nhänen voimiinsa, mutta hän oli jo parempi ja paranisi tietysti taasen,\najatteli Sif. Hänen oma joustavuutensa ja Sverkerin tyyneys nosti hänet\ntoivottomuudesta.\n\nTuokion kuluttua isä kääntyi ja katsoi hymyillen häneen.\n\n— Kuinka on? Uskallatko nyt tulla lähemmä? kysyi hän.\n\n— Tietysti uskallan, vastasi Sif, häveten olemastaan niin heikko.\n\nBentick nousi pystyyn.\n\n— Tule sitten ja istu tähän. Sif tuli, mutta ei istuutunut.\n\n— Ehkäpä uskallat olla yksinkin hänen kanssaan hetkisen? kysyi isä,\nsitten kuin hänen tutkiva katseensa oli vakuuttanut häntä siitä ettei\nSif enää pelännyt.\n\n— Kyllä toki, vakuutti Sif.\n\nHän piti isää kädestä seisoessaan häneen nojautuneena ja katsoessaan\nSverkeriin.\n\n— Minä menen sitten kai vähän kaupungille tapaamaan vanhoja tuttuja,\nsanoi Bentick Randalille. Sif hoitaa sinua. Jos hän käy väsyttäväksi,\nniin lähetä hänet ulos!\n\nRandal lupasi tehdä niin, ja rohkaisevasti nyökäten Sifille tohtori\njätti nuo kaksi yksin.\n\nTohtorin tultua ulkoiseen huoneeseen hoitajatar nousi heti ja seisoi\nkuin sytytetty kynttilä.\n\nHänessä oli hiljaista arvokkuutta, johon oli yhdistynyt jotain oman\nvähäpätöisyyden tuntoa.\n\n— Hän on parempi tänään, luullakseni? sanoi Bentick.\n\n— On vähän. Paraneminen edistyy vaikka hitaasti, vastasi sisar Asta.\n\n— Sisar jää kai tähän huoneeseen tuokioksi. Minun tyttäreni on kyllä\ntuolla sisällä, mutta hän ei kelpaa mihinkään, jos jotain sattuisi.\n\n— Minä en jätä paikkaani muulloin kuin lisensiaatti Bosonin istuessa\nhänen luonaan, vastasi sisar Asta.\n\n— Hänellä on kätevyyttä sairaiden kanssa, eikö olekin?\n\n— On. Hän on niin tyyni ja neuvokas ja hellätuntoinen.\n\n— Hän asuu kai vielä täällä, vai kuinka?\n\n— Asuu.\n\n— Silloin sisar voi saada aika paljon vapautta?\n\n— En mene ulos muuta kuin pariksi tunniksi.\n\n— Ei tarvitse häiritä noita tuolla sisällä, heillä on paljon sanottavaa\ntoisilleen, niin että jos tulee muita vieraita, niin vastatkaa ettei\ndosenttia voi tavata. Tulen pian takaisin ja teen lopun haastattelusta.\n\nNäin sanoen hän kumarsi hiukan ja meni. Hoitajatar meni takaisin\npaikalleen ikkunan ääreen käsityönsä luo, joka hänellä aina oli käsillä\ntällaista hetkeä varten.\n\n\n4.\n\nSifin isän lähdettyä sairaan huoneesta katsahti Sverker sohvaan päin.\n\n— Tuolla on varmaankin jakkara, sanoi hän.\n\nSif ymmärsi, että hän tahtoi hänet hänen vanhalle mielipaikalleen\njalkojensa juureen, ja se teki Sifin kotiutuneeksi. Hän löysi jakkaran,\nasetti sen Sverkerin tuolin viereen ja istuutui sille käsivarret\nSverkerin polvilla. Nyt oli kaikki niinkuin ennenkin.\n\nSverker hyväili hänen päätään. Sif tarttui hänen käteensä, suuteli sitä\nja silitti poskeaan sitä vastaan.\n\n— Sinun pitää parantua nyt! sanoi hän hyväilevällä äänellä.\n\n— Pikku Sif! Onko sinulla ollut hauskaa siellä ulkomailla?\n\n— Älä puhu siitä! -?\n\nMiksi en?\n\n— Toivon etten koskaan olisi lähtenyt!\n\n— Miksi niin?\n\n— Sinä olet niin sairas.\n\n— Enhän minä nyt siitä liene sairastunut.\n\n— Mutta... minä olen hukannut niin monta kuukautta!\n\n— Hukannut?\n\n— Kun ajattelen, että olisin saanut olla sinun kanssasi kaikki nämä\nkuukaudet enkä ole ollut...\n\n— Pikku Sif!\n\nSif painautui häntä lähelle.\n\n— Miksi et sano »pikku Sifini» kuten ennen?\n\n— Oletko sinä sitte se?\n\n— Kyllä, _varmasti_! Kokonaan!\n\n— _Minun_ pikku Sifini!\n\nSif kohottausi puoleksi ja nosti kasvonsa Sverkerin kasvojen lähelle\nniin että he voivat suudella toisiaan. Mutta Sif kaipasi entistä\nhehkua hänen suutelossaan. Sverker suuteli häntä ikäänkuin toisesta\nilmapiiristä. Sifin sydäntä kouristi levottomuus.\n\n— Et suinkaan sinä nyt enää ole vaarallisesti sairas? kysyi hän\nrukoilevasti.\n\n— Mitä sinä tarkoitat vaarallisella?\n\n— Niin että voit kuolla?\n\nSe tuli kuiskaten, ikäänkuin olisi Sif pelännyt puhua ääneen\nsellaisesta mahdollisuudesta.\n\n— Voin kuolla siitä mikä minulla on, vastasi Sverker tyynesti. Voin\nelääkin sen kanssa. Käy niinkuin Jumala tahtoo.\n\n— Jumala ei saa antaa sinun kuolla. Minä en voi kadottaa sinua.\n\n— Sitä sinun ei tarvitsekaan. Vaikkapa kuolenkin.\n\n— Tuo on vain puhetapa. Jos sinä kuolet niin sinä olet poissa, enkä\nminä saa enää koskaan nähdä sinua. En kestä sitä.\n\n— Jos niin käy... saat myöskin... voimia kantamaan sen.\n\n— Sitä en saa koskaan, selitti Sif hemmotellun lapsen tapaisella\nuhmalla ja kätki kasvot Sverkerin yönutun poimuihin.\n\nSverker istui ääneti, nojaten pieluksiinsa ja katsoi Sifiin\nkuvaamattoman hellästi. Sif kohotti pian päätään jälleen ja katseli\nSverkeriin kyynelhohteisin katsein.\n\n— Olenko minä sinun mielestäsi hyvin tyhmä ja lapsellinen?\n\n— Olet, vastasi Sverker herttaisimman kiusoittavasti. Ensi kertaa\nkarehti jotain hymyntapaista Sifin kasvoilla, vaikka itku vielä värisi\nhänen huulillaan.\n\n— Isä sanoi, etten saisi tehdä sinua rauhattomaksi. Mutta tietysti\nolen tehnyt niin. En koskaan ajattele sen pitemmälle. Sietäisin saada\nselkääni.\n\n— Pahoittelen... etten ole...? kyllin vahva... antaakseni sitä sinulle.\n\nNyt Sif nauroikin, ja Sverker nautti sen kuulemisesta. Hän saattoi\ntuskin uskoa että Sif oli tuossa jälleen ja että hän alkoi tulla\nkaltaisekseen.\n\n— Kerro kaikesta! En jaksa puhua... mutta kuunnella kuinka paljon\ntahansa.\n\nSif tahtoi mielellään tehdä kuten Sverker tahtoi, mutta tunsi että\nse oli vaikeaa. Kuinka hän osaisi kertoa Ranskasta mainitsematta\ntuota nuorta taiteilijaa, joka oli ollut sieluna hänen iloissaan\nsiellä? Mutta puhua hänestä nyt, viitatakaan häneen näyttämättä\nitse syylliseltä, sitä ei hän voinut. Oi, kuinka hän tänä hetkenä\ntunsi itsensä mitättömäksi, kun toinen mies oli voinut viekotella\nhäntä, hänen omistaessaan tämän miehen rakkauden! Hänestä tuntui nyt\nistuessaan taasen Sverker Randalin luona, että hän oli joutunut niin\nkauas tuosta nuoresta taiteilijasta, aivankuin olisi tullut muutetuksi\ntoiseen maailmaan.\n\nHän halveksi itseään horjuvaisuudestaan, jonka hän nyt vasta huomasi,\neikä hän voinut kantaa sen ajatuksen mahdollisuutta, että Sverkerkin\ntulisi halveksimaan häntä. Ja tietysti tämä tekisi niin, jos pääsisi\nselville hänen heikkoudestaan, ajatteli hän, sillä hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, että Sverker oli aikoja ennen päässyt selville\nhänen hetkellisestä hairahduksestaan, ilman että hänen rakkautensa\nkärsi siitä pienintäkään vauriota.\n\nEttä hänen tilapäinen heikkoutensa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan\nnyt oli ohi, ajatteli Sif edelleen, se ei auttaisi häntä, hän ei saisi\nSverkeriä uskomaan sitä, jos hän jollain tavalla hänestä puhuessaan\nhämilleen tullen ilmaisisi sen. Ei, hän ei uskaltanut puhua Ranskan\nmuistoistaan.\n\nMutta Sverker istui ja odotti saadakseen kuulla. Hänen täytyi sentähden\nkertoa jotakin. Silloin hän sai pelastavan päähänpiston kertoa\nmerimatkasta ja isänmaallisesta innostuksesta, joka oli vallannut\nheidät kaikki laivassa Ruotsin rannikon tullessa näkyviin.\n\nJa se tepsi. Sif ei olisi voinut löytää mitään, joka olisi enemmän\nhuvittanut Sverkeriä. Hän unohti tykkänään Ranskan ja Sifin elämykset\nsiellä. Että hän kohtasi hänessä samaa isänmaallista intoa, joka oli\npalavana hänessä itsessään, se ilahdutti häntä enemmän kuin mikään\nmuu. Hän unohti väsymyksensä, vilkastui ja pakotti läähättävän äänensä\npuhumaan enemmän kuin sisar Asta olisi sallinut, jos olisi kuullut sen\nja voinut estää.\n\nNiin löysi heidät Allan Bentick tultuaan puolentoista tunnin kuluttua\ntakaisin.\n\n— Luulen hänen tehneen ihmeitä sinun suhteesi virkkoi hän tyytyväisenä,\nnähtyään eloisan ilmeen Randalin kasvoilla.\n\n-- Niin hän onkin! vahvisti tämä ja katsoi Sifiin, silmiensä iloon.\n\nMutta hänen katseeseensa tuli surumielisyyttä. Sif seisoi siinä niin\nnuorena ja terveyttä säteilevänä. Voikopa hän olla luotu häntä,\nsairasta, varten?\n\nAllan taputti Sifiä olalle hyväksyvin ilmein.\n\n— Jos käyttäydyt näin hyvin, voit saada tulla tänne toistekin, sanoi\nhän.\n\n— Mieluummin en lähtisi täältä, sanoi Sif.\n\n— Mutta sinun täytyy. Sverkerin täytyy levätä nyt. Boson ja sisar Asta\nodottavat nyt yhdessä sisäänpääsyä ja potilaansa hoitamista. Meidän\ntäytyy jättää hänet heidän huostaansa ja lähteä kotiin. Sano nyt\nhyvästit ja tule!\n\nSif odotti Sverkerin vastustavan isää ja pyytävän saada pitää hänet\nluonaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaikka Sif oli sanonut tahtovansa\njäädä. Se pisti häneen.\n\nKun hän sanottuaan hyvästi Sverkerille tuli toiseen huoneeseen ja\nnäki sisar Astan kiiruhtavan sairaan luo, tunsi hän kohtuutonta\nvastenmielisyyttä tätä kohtaan, joka sai ryhtyä toimeen nyt kun\nvarsinaista apua tarvittiin. Hän itse ei saanut viipyä kauemmin ettei\nväsyttäisi Sverkeriä, mutta tuo vieras nainen saisi olla hänen luonaan,\nmiten väsynyt hän olikin.\n\nSif ei saanut aikaa häiritsemättä antautua äkillisen\nmustasukkaisuutensa valtaan tuota viatonta sairaanhoitajatarta kohtaan,\nsillä hänen edessään seisoi Åke Boson ja tervehti häntä, pudistettuaan\nhänen isänsä kättä.\n\nSif ei ollut tavannut häntä, senjälkeen kuin hän enemmän kuin vuosi\nsitten oli kosinnan jälkeen lähettänyt hänet luotaan; mutta sitä\ntapausta hän ei nyt eniten ajatellut nähdessään hänet, eikä hän\nkiinnittänyt enempää huomiota siihen muutokseen, joka Åkessa oli\ntapahtunut kokemattomasta nuorukaisesta kokeneeksi mieheksi tultuaan\n— ei, selvimmin hän näki ja enimmin hän kiinnitti huomiota siihen\nvaikutukseen, minkä hän teki kuulumalla niin läheisesti taloon. Hän\ntervehti heitä ikäänkuin hän olisi ollut Sverkerin läheisin omainen,\nhänen veljensä esimerkiksi, ja luonnollinen edustaja, ja he vain\ntilapäisiä vieraita. Sif tunsi itsensä hänen syrjäyttämäkseen, niinkuin\näsken sairaanhoitajattaren, ja hän sekä kärsi että oli suuttunut.\nSairaanhoitajatar ei tietysti tiennyt missä suhteessa Sif oli\nSverkeriin, mutta totta kai Åke sen tiesi. Ja kuitenkin esiintyi tämä\nhäntä kohtaan tuolla omistusoikeudella hänen sulhaseensa!\n\nÅken tavassakin, kun hän toivotti hänet tervetulleeksi kotiin, oli\njotain sanatonta nuhdetta. Ja puhuessaan isän ja hänen kanssaan\nSverkerin sairaudesta ei Sif voinut torjua sitä tunnetta, että kaikki\nmitä Åke sanoi oli peitettyä moitetta häntä kohtaan, aivan niinkuin Åke\nolisi ajatellut, että hän — Sif — oli jollain tavoin syypää Sverkerin\nsairauteen.\n\nHänestä tuntui pahalta Åken seurassa ja hän oli iloinen, kun isä sanoi\nettä heidän piti kiirehtiä ehtiäkseen junaan.\n\nÅke saattoi heitä eteiseen ja auttoi Sifin ylle takin, avasi oven\nheille ja oli ylen kohtelias.\n\nSif tiesi, että kun hän oli sulkenut oven heidän jälkeensä, menisi hän\nSverkerin luo ja olisi hänen luonaan tarvitsematta pelätä, väsyttävänsä\nhäntä. Se kirveli Sifiä. Hän saisi vain olla hetkisen, noiden kahden\nsaadessa _asua_ siellä! Ja pahinta kaikesta oli, että Sverker itse\ntuntui olevan aivan sitä mieltä, että niin pitikin olla. Se ajatus\nkirveli eniten.\n\n\n5.\n\n— Ja nyt, lopuksi, tahtoisitko sinä tehdä minulle vielä suuren\npalveluksen? kysyi Randal Allan Bentickiltä päätetyn taudintutkimuksen\njälkeen.\n\n— Minkä sitten? kysyi Bentick suostuvaisin ilmein.\n\n— Sanoisit Sifille, ettei meidän välillämme voi olla enää mitään\nsuhdetta.\n\nAllanin ilme muuttui, oli selvää, ettei hän tahtonut ottaa tehtävää\nsuorittaakseen.\n\n— Mitä minä sanon syyksi?\n\n— Sinähän olet itse kuullut miten minun laitani on?\n\n— Onko sairautesi ainoa syy, minkä vuoksi tahdot purkaa?\n\n— Tietysti.\n\n— Se ei siis johdu siitä, että olet muuttanut mieltä, väsynyt häneen\ntai...?\n\nRandal hymyili kevyesti sellaisen otaksuman mahdottomuudelle.\n\n— Ei. Mutta minun sairauteni on kai tarpeeksi esteeksi naimisiin\nmenolleni.\n\n— Sitä mieltä en voi olla. Se ei ole tarttuvaa eikä perinnöllistä,\nsinä voit elää kauan siitä huolimatta, erittäinkin rauhallisissa,\nonnellisissa oloissa. Tätä sydänvikaa, joka on tullut lisäksi, voidaan\nvastustaa, jos sinä vain tahdot olla ymmärtäväinen etkä itsepäisesti\nrasita itseäsi kaikellaisella ylimääräisellä työllä. Sinulla on\nitse asiassa hämmästyttävän voimakkaat sisäelimet vaikkakin herkät.\nKehottaisin pikemminkin sinua menemään naimisiin, sillä luulen että se\nolisi parasta sinulle.\n\n— Sifin kanssako?\n\n— Niin, koskapa tahdot hänet ja hän on kiintynyt sinuun.\n\n— Eikö sinusta kuitenkin olisi sääli, että hän saisi tällaisen sairaan\nmiehen kuin minut?\n\n— Suoraan sanoen, minäkin toivon hänen tähtensä, että sinä olisit\nterve. Mutta nythän on asia niinkuin on. Ja luulen hänen niin vakavasti\nkiintyneen sinuun, että purkaminen olisi suru hänelle.\n\n— Mutta... olet kai itse huomannut hänen pelkäävän sairaita.\nJos saan taas tällaisen kohtauksen — tai vain vaikeamman\nhengenahdistuskohtaukseni — ja hän olisi vaimoni, niin ei häntä voi\nsilloin aivan tyyten säästää. Se kävisi liian vaikeaksi hänelle.\n\nBentick naurahti jollekin muistolle, joka johtui hänen mieleensä.\n\n— Hän palasi kotiin ulkomailta innostuneena suunnitelmaan, jonka hän\nja hänen tätinsä Brita olivat päättäneet Pohjanmerellä ollessaan:\nettä suorittaisivat sairaanhoitajatarkurssin voidakseen hoitaa\nhaavoittuneita, jos sota syttyisi. Voimmehan antaa hänen koettaa tuota\nkurssia aluksi. Silloin hän ehkä uskaltaisi mennä sinun kanssasi\nnaimisiin sotaan menemisen sijasta.\n\n— Ah, tuliko hän kotiin sellaisin suunnitelmin?\n\n— Hän on varmaankin unohtanut ne nyt sinun tähtesi. Häneen koski kun\ntapasi sinut sairaana.\n\nHillitty tuska ja päättäväisyys tekivät Randalin suun ilmeen kovaksi,\nmutta hän ei sanonut mitään.\n\nSifin isä näki tuon kovan piirteen.\n\n— Ethän aikone purkaa kihlausta? kysyi hän levottomasti.\n\nRandal ei vastannut.\n\n— Se koskisi Sifiin kovasti, sanoi hänen isänsä taivuttavasti.\n\n— Mitä sitte ajattelet että minun pitäisi tehdä?\n\n— Antaa asiain olla sellaisinaan toistaiseksi.\n\n— On olemassa raja miehen kestävyydellekin. Se pitäisi sinun itsesi\nmiehenä tietää. Sinun pitää muistaa, että olen rakastunut häneen,\nintohimoisesti rakastunut, eikä silloin käy päinsä pitemmältä näytellä\nsetää. — Ymmärrän, ymmärrän, sanoi tohtori huolestuneena. Hänet on\npakotettava käsittämään järkisyitä.\n\n— En tahdo, että häntä pakotetaan.\n\n— Niinpä pura sitten. Mutta... se tulee murtamaan hänet, hän on niin\nkiintynyt sinuun. Omapäinen naisväki, jota aina on niin mahdoton\nymmärtää ja käsitellä oikein! Jos voisin ymmärtää, mitä varten ne\nluotiin! Meidän olisi pitänyt saada olla yksin maan päällä ja lisääntyä\njollain muulla tavalla, sähähti Allan Bentick.\n\nHänen suuttumuksensa oli niin todellista ja samalla niin hullunkurista,\nettei Randal voinut olla nauramatta, huolimatta surullisesta ja\npulmallisesta tilanteesta.\n\n— Sinä et siis tahdo auttaa minua selvittämään asiaa Sifin kanssa?\nkysyi hän.\n\n— En, kissa vieköön, tahdokaan. Olen saanut kylliksi. Sotkeuduttuani\nkahteen naiseen samassa elämäniässä. Ensimäinen rakasti minua, ja hänet\nminä tallasin jalkojeni alle, niin että hänestä tuli pyhimys ja hän\nkuoli pois minulta. Toisesta en päässyt selville, mutta pakotin hänet\njärkiinsä uhkaamalla mennä siveellisesti rappiolle, ellei hän ottaisi\nminua. Jospa sinäkin tekisit samoin, Randal!\n\nHän pysähtyi tämän eteen, ihastuksissaan esityksestään.\n\nMutta Randal pudisti päätään hymyillen kevyesti.\n\n— Se olisi tyhjä uhkaus, sanoi hän. Minä en joudu siveellisesti harhaan\nilman Sifiä. Minulla on apu, joka on häntä vahvempi.\n\nAllan Bentick ymmärsi ja oli ääneti. Hänen ajatuksensa palasi taapäin\nSifin äidin muistoon.\n\n— Toivon ettet jättäisi Sifiä, virkkoi hän yhtäkkiä ikäänkuin\npäähänpistosta. Hän tarvitsee sinua. Ehkä se on hänen äitinsä, joka on\njohtanut hänet sinun pariisi.\n\nSitten, ikäänkuin olisi hävennyt meikillisiä sanojaan, hän keskeytti\nitsensä ja rupesi puhumaan muusta.\n\nMutta Randal ei unohtanut noita merkillisiä sanoja. Ne antoivat\nhänelle uuden näkökohdan. Entäpä jos Sif tarvitsi häntä! Jospa Jumala\noli määrännyt heidät toisilleen? Jospa hänellä ei ollutkaan oikeutta\nkärsimättömyydestä ja taistelun pelosta ja rakkauden heikkoudesta\npäästää häntä vapaaksi?\n\n\n6.\n\nSifiä alkoi ihmetyttää. Hän oli nyt ollut kolme kertaa Sverkerin luona\nUpsalassa, ja tämä oli tullut yhä paremmaksi. Viime kerran hän oli\npyytänyt hänet ja hänen äitipuolensa päivälliselle ja itse istunut\nmukana pöydässä. Åke Boson ja sairaanhoitajatar olivat molemmat olleet\nvielä siellä, mutta jälkimmäinen oli jättänyt hänet päiviksi, ja jos\nÅke jäisi toistaiseksi, ei hän jäisi sairaanhoitajana vaan yksinomaan\nystävänä ja ehkä myöskin kuin jonain Arguksena pitämään varalta,\netteivät liian monet vieraat tai työ rasittaisi Sverkeriä.\n\nMutta sanaakaan ei Sverker ollut sanonut kihlauksen julkaisemisesta.\nHän ei ollut ollut siitä ollenkaan tietävinäänkään. Käytöksessään häntä\nkohtaan hän oli enemmän entinen Randal-setä kuin sulhanen.\n\nSif ei ymmärtänyt häntä. Joka kerran kun hän tuli, odotti hän Sverkerin\nsanovan jotain ratkaisevaa. Ja joka kerran kun tämä petti hänen\näänettömän odotuksensa, kasvoi hänessä uutta kunnioitusta, joka jo\nheidän ensi kohtaamisessaan oli vallannut hänet.\n\nHän rupesi tuntemaan heidän suhteensa kieroksi ja epävarmaksi. Kerran\ntultuaan Sverkerin kotiin hän oli kohdannut pari ylioppilasta, jotka\njuuri olivat olleet Sverkerin luona. He olivat katsoneet Sifiin\nuteliaasti ja merkitsevästi. Sif ymmärsi heidän ihmetelleen, missä\ntarkoituksessa hän oikein tuli.\n\nTähän saakka hän oli ollut tyytyväinen heidän kihlauksensa salaamiseen,\nmutta nyt se alkoi kiusata häntä. Hän kaipasi oikeutta saada tulla ja\nmennä hänen kotiinsa, kenenkään voimatta kummeksua sitä, niin, jopa hän\nalkoi kaivata sitä aikaa, jolloin hän saisi asua siellä, saisi olla\nSverkeriä kaikkein lähinnä.\n\nMiksei Sverker pyytänyt sitä häneltä? Miksi hän oli ääneti?\n\nEikö hän ehkä tahtonutkaan häntä enää? Oliko hän hänen mielestään liian\nlapsellinen ja vähäpätöinen, liian pinnallinen ja maailmallinen hänelle?\n\nYlpeänä Sif oli huomannut miten Sverkerin maine oli kasvanut. Hän oli\nnyt tunnettu kaukana Upsalan ulkopuolella, eikä ainoastaan ihailtu ja\npidetty filosoofina, vaan henkilönä ennenkaikkea.\n\nTähän saakka Sif oli vain tuntenut ylpeyttä tästä, mutta nyt se alkoi\ntehdä häntä levottomaksi. Sverker oli kasvanut hänestä irralleen päin.\nHän ei itse voinut sille mitään, että hänen täytyi katsoa alas Sifiin\nja huomata, ettei hän ollut mitään.\n\nOlihan hän kyllä niin auttamattomasti alempana Sverkerin henkistä\ntasoa, mutta se ei ehkä olisi vaikuttanut niin paljon, jos hän vain\nolisi ollut sellainen että olisi kelvannut hoitamaan häntä hänen\nsairaana ollessaan ja arvokkaasti kyennyt ylläpitämään hänen kotiaan.\nMutta koskaan ei häntä voitaisi verrata tuohon esimerkiksi kelpaavaan\nsisar Astaan, jota sekä Sverker että Åke kilvan ylistivät aavistamatta,\nkuinka se kiusasi Sifiä. Eikä hän tiennyt kykenisikö hän todella\nhoitamaan yhä kuuluisammaksi käyvän miehen kotia.\n\nTuota kaikkea Sverker mahtoi tuntea, koskapa hän oli niin ääneti,\najatteli Sif alakuloisena.\n\nÅke Bosonin käytös häntä kohtaan oli omiaan myöskin tekemään hänet\nepävarmaksi. Hänellä oli yhä tunne siitä, että tämä sisimmässään\npaheksui häntä. Sif näki, miten korkealle hän asetti Sverkerin ja\nmiten sydämellisesti hän piti hänestä. Tietysti hän Åken mielestä oli\nsulhastaan auttamattomasti alempana ja arvoton hänelle.\n\nÅke oli Sverkerin uskottukin. Ehkä hän oli uskonut Åkelle jotain\nhänestä? Sif kaipasi saada tavata Åkea kahdenkesken saadakseen\nvarovaisesti tiedustella asiata.\n\nEräänä päivänä hän onneksi tapasi hänet Tukholman kadulla. Paikalla hän\npysähtyi, ja sen nähdessään Åke tuli kadun yli hänen luokseen.\n\n— Mitä te teette Tukholmassa tänään? Voitteko jättää setä Randalin\nyksin? kysyi Sif.\n\n— Hän tulee kyllä yksin toimeen nyt, ja minulla on asioita täällä,\nvastasi Åke ja alkoi käydä katua eteenpäin Sifin kanssa.\n\nHänkin puolestaan oli halunnut tavata Sifin yksinään ja kulki juuri\nmiettien miten pääsisi alkuun sanoakseen sitä mitä aikoi, kun Sif\nodottamatta otti puheeksi juuri sen asian, joka hänellä oli sydämellä.\n\n— Tiedättekö että Randal-setä ja minä olemme kihloissa? kysyi hän.\n\n— Kyllä, hän on sanonut sen minulle. Tarkoitan että...\n\nHän keskeytti itsensä.\n\n— Mitä muuta hän on sanonut? kysyi Sif henkeään pidättäen.\n\nÅke ei huomannut hänen liikutustaan tai hän erehtyi siitä.\n\nHänellä oli oma käsityksensä Sifistä ja tämän tunteista ja se istui\nhänessä lujasti. Hän tunsi olevansa hyvin säälimättömällä päällä Sifiä\nkohtaan.\n\nHe kulkivat juuri erään avoimen paikan yli, jossa autoja tuli päristen\njoka taholta, minkä vuoksi Åke viipyi vastaamasta.\n\nHeidän päästyään onnellisesti Rantapuistikkoon jossa ei tarvinnut\ntähyillä autoja, uudisti Sif kysymyksensä.\n\n— Hän ei ole sanonut niin paljon kuin olen osannut itse nähdä, vastasi\nÅke.\n\nHän tuntui nyrpeältä, ja hänen käytöksensä sai Sifin tuntemaan itsensä\nrikokselliseksi, vaikka hän ei oikein päässyt selville siitä, mitä\npahaa hän oikeastaan oli tehnyt.\n\nHän tahtoi kysyä Åkelta mitä tämä oli nähnyt, mutta selittämätön pelko\npani hänet äänettömäksi. Hän pelkäsi sitä mitä saisi kuulla, eikä\nvoinut mitenkään arvata mitä se olisi.\n\nÅkekin oli liikutettu, ja tuntien että se, mitä hänellä oli sanottavaa,\npitäisi sanoa kahden kesken, hän oli toistaiseksi ääneti.\n\nÄäneti he kulkivat senvuoksi puistikkoa eteenpäin ja Eläintarhansillan\nyli Skanseniile. Siellä eräällä syrjäkäytävällä Åke pysähtyi ja antoi\nSifin kuulla kunniansa.\n\n— Te ette ehkä koskaan ole vaivautunut näkemään kaikkea mitä Sverker\nRandal on ystävilleen, tovereilleen, ylioppilaille, kansalleen ja\najalleen? Jos teillä olisi vain aavistustakaan siitä, ette pitäisi\nmitään uhria liian suurena pelastamaan hänen elämäänsä.\n\n— Hänen elämäänsä? toisti Sif Åken lopetettua.\n\n— Niin kyllä, hänen elämäänsä. Hän rakastaa teitä niin, ettei voi elää\nilman teitä. Mutta te, jolla on tuo ennenkuulumaton onni olla sellaisen\nmiehen rakastama, te ajattelette vain itseänne ja mitättömiä pieniä\ntunteitanne ja epäröitte ja siirrätte tuonnemmaksi! Epäröitte! Te\nolette kylmä kuin kala. Teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä\nmitä rakkaus on. Rakkaus ei epäröi.\n\nHänen lausuessaan noita kolmea sanaa hänen vihaiseen ääneensä tuli\nlisää kiihkeyttä, sillä Randalin omia sanojahan hän oli toistanut,\nja hän muisti tuon valoisan kesäyön Norrlanninjoen rannalla kuusien\nalla, jolloin hän juuri takaisin voitetulta ystävältään oli saanut\nvaikutuksen koko iäkseen.\n\nEi kukaan ollut koskaan puhunut Sifille niin vihaisesti, eikä hän\nkoskaan elämässään ollut saanut sellaista ripitystä, mutta nyt se\ntäytti hänet sellaisella onnen autuudella, jolle hän ei vielä oikein\nuskaltanut antaa sijaa, sillä olihan Åke voinut erehtyä.\n\n— Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua niin? kysyi hän henki\nkurkussa.\n\nÅke oli niin kiihkoissaan ja niin kiinni ennen saamassaan käsityksessä\nSifistä, ettei hän ymmärtänyt Sifin liikutuksen merkitystä ja jatkoi\nsenvuoksi samalla vihaisella äänellä.\n\n— Niinkuin minä en sitä tietäisi? Luuletteko että minä en tiedä, että\nrakkaus teihin _kuluttaa_ häntä? Minkä muun luulette tehneen hänet\nsairaaksi kuin kaiken sen mitä hän on taistellut ja kärsinyt voidakseen\nolla tyyni ja epäitsekäs teitä kohtaan? Te näette vain lopputuloksen ja\nluulette hänen olevan sellaisen luonnostaan. Mutta hänellä on luonto\ntulesta, sanon teille. Minä tiedän sen, minä, joka tunnen hänet.\n\nTuo viimeinen sanottiin ylpeästi.\n\n— Sanokaa minulle jotain jota hän on sanonut! Tahdon tietää mitä hän\nitse on _sanonut_. Te voitte erehtyä siinä mitä luulette nähneenne,\nsanoi Sif.\n\nÅke hymyili ylimielisesti.\n\n— E-ei, en erehdy siinä mitä olen nähnyt. Muuten voin kyllä sanoa\nteille mitä hän on sanonut. Hän on sanonut rakastavansa teitä kyllin\npaljon antaakseen teille vapauden.\n\n— Minkätähden hän antaisi minulle vapauden?\n\n— Senvuoksi että hän luulee teidän pitäneen mieltymystä rakkautena.\nSenvuoksi hän aikoo antaa teidän suhteenne vähitellen palata siihen\nmikä se oli ennen »kihlausta».\n\nViimeisen hän sanoi ivallisesti. Sif oli liikutettu hänen vihastaan,\nmutta vielä enemmän siitä mitä oli saanut kuulla. Hän taisteli\nurhoollisesti, mutta ei voinut hillitä itseään kauemmin. Hän ratkesi\nitkuun.\n\nÅke hämmästyi. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että Sif voisi ruveta\nitkemään. Mitä hän nyt tekisi? Milloin tahansa voi joku tulla vastaan,\njoka tunsi hänet tai Sifin. Ja mitä ne ajattelisivatkaan?\n\n— Rakas, älkää toki itkekö! sanoi hän neuvottomuudessaan.\n\nMutta tällä kömpelöllä keinolla ei ollut mitään vaikutusta.\n\nSif itki rajusti. Se tuli vain pahemmaksi niistä epätoivoisista\nyrityksistä, joita hän teki hillitäkseen itseään.\n\nÅke otti häntä varovasti käsivarresta ja vei hänet erään penkin luo.\nSif vaipui siihen, ja Åke istuutui hillittynä hänen viereensä. Ei ollut\nmuuta neuvoa kuin antaa hänen itkeä. Åke voi vain toivoa, ettei kukaan\nkulkisi ohi.\n\nSellainen toivo oli kuitenkin turha, mutta Åke sai olla kiitollinen,\nettei kukaan harvoista sivukulkijoista näyttänyt tuntevan Sifiä eikä\nhäntä.\n\nViimein Sif tyyntyi, nyyhkytykset lakkasivat, mutta hän istui edelleen\nkasvot käsiin kätkettyinä.\n\n— Oi miten häpeän! supisi hän.\n\nÅken täytyi hymyillä, huolimatta tilanteen surullisuudesta. Tuo pieni\nhuudahdus oli niin Sifin kaltaista Lapin kesän ajoilta. Hän heltyi\nenemmän siitä kuin kaikista Sifin kyynelistä.\n\n— Minun olisi pitänyt muistaa, että tytöt aina turvautuvat vesivoimaan,\nsanoi Åke juron ystävällisesti. En ajatellut että te ette ollut mies,\nja senvuoksi olin liian kovakourainen.\n\nSif veti nyyhkyttävän henkäyksen, mutta se oli vain myrskyn jälkeistä\nasettumista, ja se kevensi.\n\n— Mitä arvelette että minun pitäisi tehdä? kysyi hän.\n\n— Mitäkö tehdä? vastasi Åke paikalla vilkkaana jälleen, mutta nyt\nvihatta. Sanoa hänelle, että välttämättä tahdotte mennä naimisiin hänen\nkanssaan. Ja teidän pitää antaa hänen ymmärtää, että tahdotte sitä\nitsenne tähden ettekä hänen.\n\n— Mutta . . alotti Sif.\n\n— Ei mitään muttia! keskeytti Åke tarmokkaasti, mutta lisäsi heti\nlempeämmällä äänellä peläten tuota »vesivoimaa»: _Pidättehän_ te\nhänestä?\n\n— Totta kai. Äärettömästi. Niin olen aina tehnyt. Ja sen hän tietää.\n\n— No mitäs muuta sitten! Sittenhän teille ei pitäisi olla mikään\nvaikeus mennä naimisiin hänen kanssaan.\n\n— Mutta miten minä voin tietää hänen tahtovan sitä, kun hän ei sano\nmitään? tuli hieman surkeasti Sifiltä.\n\n— Oh, joutavia! Hän on kai sanonut sen kerta kaikkiaan, otaksun minä,\nmutta naiset tahtovat aina, että sitä pitää alituiseen nalkuttaa\nheille. Te tiedätte vallan hyvin hänen sitä tahtovan. Tuollaista naiset\naina tuntevat. Älkää olko luulevinanne muuta! Se ei pysty minuun.\n\nToverillinen ääni, jolla Åke puhui, oli paras apu Sifille. Se nosti\nhänet ylös tunteiden merestä, missä hän äsken oli taistellut niin\nepätoivoisesti, ja asetti hänet kiinteälle maalle.\n\nHän ei ollut vielä katsonut ylös.\n\n— Onko ketään läheisyydessä? kysyi hän. Åke katsoi ympärilleen.\n\n— Ei, ei käpyäkään.\n\nSilloin Sif nosti päänsä ja otti pois nuo suojaavat kädet itkettyneiltä\nkasvoiltaan.\n\nÅke katsoi uteliaasti häneen nähdäkseen miltä hän saattoi näyttää itkun\njälkeen. Se ei tavallisesti ole juuri sievistävää, eikä hän voinut\nsanoa sen sievistävän Sifiäkään, mutta miten olikaan, liikuttivat häntä\naivan erikoisesti Sifin pienet itkettyneet kasvot.\n\nÄkillinen surumielisyys valtasi hänet. Mutta sitä ei vaikuttanut\ntietoisuus siitä, että Sif oli toisen morsian. Surumielisyys tuli\nniiden vuosien muistosta, jolloin hän oli uskollisesti kantanut hänen\nsuojelevaa kuvaansa sielussaan, ja siitä ajatuksesta kuinka hän sitten\noli tahrannut ja kadottanut tuon kuvan. Sif oli sama vielä, mutta hän\nitse oli toisenlainen.\n\nHän ajatteli Randalin sanoja: »Paljon on mennyt hukkaan, jota et\nkoskaan voi saada takaisin.»\n\nHän tunsi niiden sanojen totuuden. Randalin lisäys: »mutta sinusta voi\ntulla uusi luomus», oli Åkelle vielä hämärää puhetta, vaikka hän ei\nollut unohtanut sitä eikä epäillytkään sitä.\n\n— Olenko hirveän näköinen? kysyi Sif.\n\nÅke havahtui ajatuksistaan ja oli heti varuillaan.\n\n— Kylläpä, tunnusti hän hyväntahtoisen kiusoittavasti kuten hyvä toveri\nainakin. Parasta on katsoa poispäin, jos joku kulkee ohi.\n\nSif nauroi ja pyyhki silmiään.\n\n— Emmekö voi sinutella toisiamme ja tulla hyviksi ystäviksi? kysyi hän\nvälittömään tapaansa.\n\nÅke hätkähti sekä ilosta että tuskasta.\n\n— Kyllä, mielelläni, sanoi hän sydämellisesti. Ja he puristivat\ntoisiaan kädestä vahvistukseksi.\n\n— Ja sinä lupaat aina läksyttää minut samoin kuin tänään, jos teen\njotain hullusti.\n\nSen Åke lupasi niin auliisti, että se houkutteli Sifin uudelleen\nnauramaan. Nyt oli hänen naurussaan vähemmän itkua ja enemmän\niloisuutta kuin äsken. Åken teki hyvää kuulla sitä.\n\nJa sinä lupaat kosia Sverkeriä nyt ensi tilassa? kysyi Åke kehottavalla\näänellä.\n\nSif katsoi pelästyneenä häneen, ensin taipuvaisena pitämään sitä\nleikkinä, mutta kävi kuitenkin heti vakavaksi ja levottomaksi.\n\n— Kuinka uskallan? Entäpä jos hän ei tahdokaan? Entäpä jos sinä olet\nerehtynyt?\n\n— Niin, siinä näet, ettei olekaan niin helppoa kosia! sanoi Åke\nsurullisen lystikkäästi.\n\nSif tuli tässä tahdottomasti ajatelleeksi, miten innokkaasti Åke kerran\noli kosinut häntä itselleen. Nyt hän kosi vielä innokkaammasti häntä\ntoiselle. Miten täydellisesti hän oli mahtanut voittaa taipumuksensa,\najatteli Sif ja oli iloinen siitä, sillä oli paljon mieluisempaa pitää\nhäntä ystävänä kuin kosijana.\n\n— Voit olla aivan varma siitä että en ole erehtynyt, vakuutti Åke. Jos\nhän tulee juonittelemaan, niin se on _vain_ sinun tähtesi. Niin että\nälä väisty! Sinun pitää pitää kiinni kuin takkiainen.\n\nSif nauroi, mutta ei päässyt levottomuudestaan. Hän oli vielä\nliikutettu, eikä ollut pitkältä kyynelten ja hymyn välillä.\n\n— Oi Åke, jospa sinä tahtoisit? Hän katsoi rukoilevasti Åkeen.\n\n— Tahtoisin mitä?\n\nHän tuntui tylyltä, sillä hän aavisti mitä Sif aikoi pyytää.\n\n— Auttaa minua? Puhua hänen kanssaan?\n\n— En millään ehdolla. Ei kukaan muu kuin sinä itse voi vakuuttaa häntä.\n\n— Mistä? kysyi Sif hiljaa poiskääntynein katsein.\n\n— Siitä että _rakastat_ häntä.\n\nSe kuului ikäänkuin käskyltä: »uskallapas vain olla rakastamatta häntä!»\n\nÅken tapa huvitti Sifiä, se oli niin virkistävää ja antoi hänelle\nrohkeutta, jota hän kyllä tarvitsi, sillä hän tunsi itsensä niin\npelkuriksi tuon hänelle asetetun tehtävän suhteen.\n\nKuinka hän uskaltaisi pyytää setä Randalilta sormusta, jota tämä ei\nitsestään näyttänyt ajattelevankaan antaa, hänelle?\n\nEi hän koskaan ollut kuvitellut joutuvansa tällaiseen pulaan.\n\n— Mutta muistakin, varoitti Åke hänen vierellään, ei hiiskahdustakaan\nhänelle siitä, että olet saanut tähän mitään yllykettä! Ei\nhiiskahdustakaan, ymmärrätkö? Sillä silloin häntä ei saa millään\ntaipumaan Hänen täytyy uskoa, että se tulee yksinomaan sinulta\nitseltäsi.\n\n— Niinhän se tuleekin. Minun tarvitsi vain tietää oikein varmasti, että\nhän todellakin välittää minusta niin paljon, sanoi Sif. Oletko _aivan_\nvarma, että hän tekee niin?\n\n— Aivan varma, vakuutti Åke.\n\n— Kerro minulle tarkkaan kaikki mitä hän on sanonut!\n\nÅke teki hänelle mieliksi. Hän kertoi kohtaamisestaan Randalin kanssa\nNorrlannin junassa, heidän keskustelustaan siellä, esitelmästä, ja\nsanasta sanaan hän toisti keskustelun, joka heillä oli ollut joen\nrannalla. Hänellä oli enemmänkin kerrottavaa siitä kesästä, tapahtumia,\nkeskusteluja, yksityisiä lausuntoja ja huomioita, sillä hän oli\nmatkustanut yhdessä Randalin kanssa ja tullut häntä hyvin lähelle.\n\nSif kuunteli. Hänen silmänsä tulivat säteileviksi ja kosteiksi, hänen\nsydämensä sykki vilkkaammin, ja vaikka hänet valtasi suuri nöyryys\ntuntiessaan oman arvottomuutensa sellaisen rakkauden rinnalla, tunsi\nhän saavansa rohkeutta mennä Sverkerin luo ja pyytää tämän rakkautta\nhänelle kuuluvana. Sverker ei saisi toden totta pidättää sitä enää\nhäneltä kauemmin! Oi kuinka huimaavan hauskaa on saada antaa itsensä\nhänelle nyt, kun hän voi olla varma tulevansa vastaanotetuksi riemulla,\nkyetä tekemään hänet ylen onnelliseksi.\n\n\n7.\n\n— Olen kuullut että olet ottanut vastaan kaksi vierasta minun ollessani\nulkona. Kuka on antanut sinulle siihen luvan? torui Åke.\n\nHän oli ollut luennolla ja tuli nyt kotiin tavaten Randalin miettivänä\nja innostuneena noiden mainittujen vierailuiden jälkeen.\n\n— Sen olen itse antanut. Pidän itseni terveenä nyt niinkauan kuin sitä\nkestää. Olisitpa kuullut noita kahta intoilijaa!\n\nHän hymyili, istuessaan kirjoituspöydän kulmalla toinen jalka\nlattialla, toinen riippuen alas.\n\n— Ensimäinen, jatkoi hän, aikoo ilmoittautua vapaaehtoisena\nreservipäällystön kursseihin, toinen aikoo kieltäytyä täyttämästä\nasevelvollisuuttaan. Ja kuitenkin molemmat palavat rakkaudesta samaan\nJumalaan ja isänmaahan.\n\n— Tulivatko he yhdessä?\n\n— Eivät. Toinen ensin, toinen sitten. He eivät tunteneetkaan toisiaan,\nmikäli tiedän.\n\n— Minkätähden he tulivat sinun luoksesi?\n\n- Saadakseen neuvoa - kuten sanoivat. Mutta pikemmin he tulivat\nsaadakseen ennakolta tehdyn päätöksen vahvistetuksi.\n\n— Entä sinä? Vahvistitko kummankin päätöksen?\n\n— Vastustin niitä. Niin teen aina, kun joku tulee luokseni tuolla\ntavoin. Niitä auttaa paraiten selvittämällä kysymystä heille ja\nvahvistamalla heitä itsenäisessä käsityksessään.\n\n— Ja molemmat lähtivät luotasi vahvistunein kumpikin omassa\npäätöksessään?\n\nRandal hymyili.\n\n— Tietysti.\n\nÅke oli istuutunut kirjoitustuoliin, ja hänen mielenkiintonsa teki\nRandalin puheliaaksi.\n\n— Ensimmäinen, joka tahtoo mennä vapaaehtoisena, panee sillä alttiiksi\ntaloudellisen asemansa. Hänen työnantajansa on puolustusnihilisti\nja tulee kai senvuoksi erottamaan hänet. »Mutta en tahdo antaa sen\npidättää minua», sanoi hän. »Eikö minun velvollisuuteni kristittynä\nja ruotsalaisena ole uhrata kaikki maani puolustukseksi? Jos minut\nerotetaan, enkö voi silloin ajatella, että kärsin vainoa rakkaudesta\nJumalaani ja isänmaahani?» Olisitpa nähnyt miten hänen silmänsä\nloistivat! — - Hetkistä myöhemmin istui toinen nuorukainen samalla\ntuolilla ja puhui näin: »Sillä, joka toden teolla tahtoo seurata\nKristusta, ei voine missään oloissa olla oikeutta tappaa lähimmäistään?\nKristushan on käskenyt meitä rakastamaan vihollisiammekin. Ei suinkaan\nKristuksen opetuslapsi voi silloin olla opettelemassa sotaan, joka\nvain tarkoittaa vahingoittamista ja tappamista? Jos minua pilkataan ja\nylenkatsotaan ja rangaistaan sentähden, että kieltäydyn täyttämästä\nasevelvollisuutta, enkö voi silloin pitää kärsiväni vainoa Kristuksen\ntähden» — — — Ja tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat samaa\ninnostusta kuin tuon edellisen nuorukaisen.\n\nRandal oli puhunut katkonaisesti ja yskien, mutta aine huvitti sekä\nhäntä että Åkea niin, etteivät he välittäneet yskästä.\n\n— Kummanko arvelet olevan oikeassa? kysyi Åke.\n\n— He menettelevät molemmat vilpittömästi omantuntonsa mukaan.\n\n— Mutta entä sinua oma omatuntosi? intti Åke.\n\n— Minähän olen »ruununraakki», niin että minä pääsen ottamasta\naktiivista kantaa lukuun.\n\n— Mutta kun nuoret miehet hakevat neuvoasi, on sinun kai ilmaistava\nkantasi.\n\nRandal nousi ylös ja käveli tuokion tuossa suuressa huoneessa.\nMyöhäisen syksyn aurinko paistoi hänen harteikkaalle olennolleen,\njoka oli saanut takaisin ryhtinsä sairauden jälkeen. Hän ei ollut\nenää kalpea, vilkas mielenkiinto antoi väriä hänen kasvoilleen, ja\nsinisen-harmaat silmät säteilivät valpasta älyä ja tunnetta.\n\n— En tiedä sitä enkä tätä. Minulla on noiden kumpaisenkin ylioppilaan\nvastakkainen innostus sisälläni. Ruotsalaisena isänmaanystävänä\ntahtoisin uhrata viimeisen veripisaran sekä itsessäni että\nvihollisessani ihanan, rakkaan maani puolesta. Mutta kristittynä\ntahtoisin myös - ja vieläpä mieluummin — tulla rauhan ja rakkauden\nevankeliumin sankariksi ja marttyyriksi.\n\nHän keskeytti yskiäkseen.\n\n— Sinä puhut liian paljon! sanoi Åke.\n\nMutta Randal teki torjuvan liikkeen kädellään, hän ei tahtonut antaa\nsellaisen pikku seikan häiritä ajatuksensa kulkua.\n\nTuo Saksan keisarin sana oli siivekäs sana: »En tunne mitään puolueita\nenää, ainoastaan saksalaisia.» Se oli suuri sana, mutta minä kuuntelen\nvieläkin suurempaa: En tunne mitään kansallisuuksia enää, ainoastaan\nihmisiä. Siihen meidän täytyy päästä.\n\n— Mutta emme ole vielä siinä, huomautti Åke.\n\n— Emme, valitettavasti! Kilpailu vallitsee vielä kansojen välillä ja\nmuuttuu kädenkäänteessä vihollisuudeksi. Mutta kuinka maailmankehitys\nvoi koskaan päästä pitemmälle, jos rakkauden opetuslapset yhtyvät\nrikollisuuteen sen sijaan että vastustaisivat sitä?\n\nÅken silmissä välähti.\n\n— Tarkoitatko todellakin, että kristityn pitäisi kieltäytyä\npuolustamasta maataan? kysyi hän.\n\n— Minun on vaikea tarkoittaa jotain sellaista, mutta kuitenkin...\njupisi Randal.\n\nHän pysähtyi ja katsoi ulos ikkunasta Upsalan linnaan päin, joka\nauringonvalossa piirteli majesteettisia muotojaan kirkasta syystaivasta\nvastaan.\n\n— Jos kristityt kaikissa maissa yhtyisivät ja kieltäytyisivät tekemästä\nsotapalvelusta tuoden selvästi esiin syynsä, eivätkö he silloin veisi\nmaailmankehitystä suuren askeleen eteenpäin tuhatvuotista valtakuntaa\nkohti? sanoi hän enemmän itselleen kuin Åkelle.\n\n— Ja yhtyisivät sosialistisiin puolustusnihilisteihin? virkkoi Åke\nhalveksivasti.\n\n— Se ei voisi tulla yhteiseksi heidän kanssaan, sillä se tapahtuisi\n_rakkaudesta_.\n\n— Rakkauden asia maailmassa on hyvin heikko, sanoi Åke kuivasti.\n\n— Niin luetaankin sanassa, että se kylmenee useimmissa viimeisinä\naikoina.\n\nVaikka Randal kuuli ja vastasi Åken väitteisiin, ajatteli hän ääneti\nitsekseen enemmän kuin sanoi. Tuskaa tuntien ja säälien hän ajatteli\nJeesuksen opetuslapsia, joihin hän nyt laski itsensä. Heikkoja,\nhelposti eksyviä, rikkinäisiä — kuinkapa he koskaan voisivat viedä\nrakkauden evankeliumia voittoon pahassa ja pirstoutuneessa maailmassa?\n\nSilloin hän kuuli sielussaan rukoilevan äänen kaiun: »— — — En minä\nmaailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä minulle\nannoit... minä heissä ja sinä minussa — niin että he olisivat yhtä,\nettä maailma voi ymmärtää sinun lähettäneen minut ja että sinä olet\nrakastanut heitä niinkuin olet rakastanut minua...»\n\nKristus omissaan, siinä on voitto. Kristus yhä voimakkaammin omissaan\nkaikissa maissa, se on ainoa toivo kansojen veljistymiseen ja maailman\nmuuttumiseen rauhanruhtinaan valtakunnaksi...\n\nÅke Boson alkoi tuntea olevansa unohdettu. Hän nousi pystyyn ja meni\nRandalin luo.\n\n— Miksi et ajattele ääneen, niin että minä saan olla mukana? kysyi hän.\n\n— Ajattelen ajatuksia, jotka tarvitsevat aikaa kypsyäkseen, vastasi\nRandal hajamielisenä.\n\nSillä hän ei tahtonut vielä lausua julki, mitä hän tänä hetkenä näki\nkaukaisessa perspektiivissä. Nykyään kristityt seisovat lamautuneina\nsodan äkillisen ja kauhean todellisuuden edessä, ja sotaakäyvissä\nmaissa oma maa ja sen harrastukset vastoin vihollismaata tempaavat\nheidät innostukseen; mutta kun aika kuluu, tulee Henki ja tunkee heidän\nlävitseen ja antaa heille viisautensa myöskin siinä mikä koskee heidän\nvelvollisuuttaan sotaan nähden ja silloin...! Tuolla nuorukaisella,\njoka ei tahtonut opetella sodansyntiä, on vain se vika, että hän on\naikaansa edellä...\n\nSiinä äänettömyydessä, joka oli syntynyt Randalin viimeisen vastauksen\njälkeen, kuulivat molemmat eteisen ovikellon soivan.\n\n— Sinä et saa ottaa enää useampia vieraita vastaan tänään. Minä menen\nja ajan ulos sen, joka nyt tulee, sanoi Åke yhtäkkiä.\n\n— Sinusta on tullut oikea tyranni, hymyili Randal, mutta ei\nyrittänytkään pidättää Åkea.\n\n\n8.\n\nRandal seisoi edelleen ikkunan luona ja katsoi ulos, syventyneenä\najatuksiin. Silloin hän kuuli ovea takanaan avattavan ja suljettavan\njälleen.\n\n— No, kenen sinä ajoit ulos? kysyi hän, luullen Åken tulleen takaisin\nsuorittamansa tehtävän jälkeen.\n\n— Minut, vastasi veitikkamainen ääni, joka saattoi hänet hätkähtämään\nja kääntymään nopeasti.\n\nSiinä seisoi Sif, ruusuisena syyskylmästä ja vielä hymyillen joillekin\nsanoille, jotka Åke oli sanonut hänelle rohkaisuksi laskiessaan hänet\nsisään.\n\nHän tuli kosimaan, kuten Åke sitä oli nimittänyt. Hänellähän oli\nkaikki onnistumisen edellytykset, mutta hän oli kuitenkin pelokkaan\njännityksen vallassa, jota sekottui hetken hauskuuteen saadessa näin\nyllättää sulhasensa. Ristiriitaiset tunteet, jotka täyttivät hänet,\nsaattoivat hänet näyttämään uhkeammalta kuin milloinkaan ennen ja ne\nlisäsivät sitä suloa, joka hänestä aina säteili.\n\nRandal tunsi tulevansa häikäistyksi Sifin äkillisen ja säteilevän\nilmestymisen johdosta, mutta hän hillitsi liikutuksensa eikä antanut\nsen vallata itseään. Hänhän oli harjaantunut itsehillinnässä.\n\nMuutamin pitkin askelin hän meni Sifiä vastaan, tarttui ojennettuihin\nkäsiinsä ja suuteli häntä toiselle poskelle.\n\nHänen tervehdyksensä viileys jäähdytti Sifiä. Voiko Sverker hillitä\nitseään noin — tullessaan näin yllätetyksikin — jos hän todellakin\nolisi niin rakastunut häneen kuin Åke väitti?\n\n— Tuletko yksin? kysyi Randal ja katsoi ovelle\n\n— Tulen, kotona eivät edes tiedä, että tulin tänne. Tulen vain\nvarsinaisten junavuorojen välillä.\n\n— Vai niin? Oletko siis karannut minun luokseni? kysyi Randal hymyillen\nja vei hänet sohvan luo istahtaen itsekin hänen rinnalleen.\n\nHäntä alkoi ihmetyttää, tuliko Sif jotain erikoista asiaa varten ja\nmitä se olisi.\n\nSif toivoi olevansa kaukana täältä, mutta hänen täytyi pysytellä\nurhoollisena, kun hän nyt kerran oli täällä eikä voinut lähteä tiehensä\nmuitta mutkitta.\n\nHänessä oli jotain tavallista hurmaavampaa istuessaan Sverkerin\nrinnalla, ja tämän mieli masentui hänen tuntiessaan minkälainen\nvalta Sifillä oli häneen. Hän tunsi itsensä kapinalliseksi sitä\nvaltavaa voimaa kohtaan, joka oli laskenut hänen mielensä rauhan,\nhänen kohtalonsa lämminsydämisen ja iloisen, mutta muuttelevaisen ja\nepävakaisen tytön käsiin.\n\n— Tulen jotain erikoista asiaa varten, näetkös, sanoi Sif\nhermostuneesti. Tahtoisin pyytää sinulta jotain. Oli siis niinkuin\nSverker oli luullut, hänellä oli asiaa? Arvailut risteilivät hänen\naivoissaan.\n\nHän näki miten vaikea Sifin oli tuoda esille sitä, mitä hänellä oli\nsanottavana. Tuntui kuin rautainen käsi olisi kouristanut hänen\nsydäntään luullessaan ymmärtävänsä, mitä sen täytyi olla. Saattoi vain\nolla yksi asia, jota hänen oli niin vaikea sanoa. Sverkerhän tiesi,\nettä Sif piti hänestä, ja ettei ole helppoa antaa sille, josta pitää,\nsietämätöntä iskua.\n\n— Luulen tietäväni mitä se on, sanoi Sverker luonnottoman hiljaa.\n\n— Sitä sinä et tiedä. Silloin olisit antanut minulle sen pyytämättäni,\nvirkkoi Sif, kärsimättömänä ahdistuksessaan ja epätoivoisena siitä,\nettei Sverker ymmärtänyt tai vielä pahempi — ehkä ymmärsi, mutta ei\ntahtonut auttaa häntä.\n\nSverker ei voinut vastata. Hän toivoi, että Sif olisi mieluummin\nkirjoittanut kuin näin suullisesti pyytänyt vapauttaan. Se olisi ollut\nhelpompaa heille molemmille. Nyt epäili Sverker voisiko hän hillitä\ntuskaansa Sifin läsnäollessa.\n\nSif tuli katsoneeksi häntä sivulta, näki hänen kasvojensa jäykkyyden,\nnäki jäykän, lattiaan luodun katseen.\n\nSilloin hänelle selveni, hän ymmärsi yhtäkkiä ja vaistomaisesti,\nmitä Sverker luuli hänen tahtovan pyytää häneltä. Kaikki hänen\nhermostuneisuutensa katosi, hän tunsi itsensä yhtäkkiä varmaksi,\nonnelliseksi, uhkarohkeaksi.\n\nEikö tuo rakas hupsu istunut tuossa asestautuen ja terästyen! Sifin\nnuori, epäkypsä rakkaus aukeni niinkuin tähän saakka sulkeutunut\nkukannuppu ja siihen tuli äidillistä hellyyttä.\n\nHän kumartui eteenpäin koettaakseen saada Sverkerin katsomaan häneen —\nkuitenkaan onnistumatta. Sverker katsoi itsepäisesti lattiaan, hän ei\nluullut itsellään olevan voimia kohdata Sifin katsetta.\n\n— Sverker, on jotain, jota niin hirveän mielelläni, haluaisin sinulta,\njotain, jota sinä olet luvannut minulle! pyysi hän mielistelevästi,\nhyväilevästi, nurisevan hellästi, mikä oli hurmaavaa.\n\nTiesihän Sverker luvanneensa hänelle vapauden, hänen tahtoessaan sitä,\nja tähän silmänräpäykseen saakka hän oli pelännyt, että hän oli tullut\nsitä pyytämään, mutta nyt hänestä tuntui, että hän pyysi sitä liian\nhellällä ja antautuvalla tavalla.\n\nSverkerin mieli kävi kummalliseksi, mutta hän istui yhä ääneti.\n\nSilloin Sif luisui polvilleen hänen eteensä, niin että hän tuli suoraan\nSverkerin lattiaan luodun katseen tielle. Tämän täytyi katsoa häneen.\n\n— Tahdon niin mielelläni sinulta sormuksen, sanoi Sif samalla\nhyväilevällä äänellä, nyt täynnä rukousta. Hän sai tyydytyksekseen\nnähdä Sverkerin hätkähtävän tämän ilmeisesti aivan odottamattoman\npyynnön kuullessaan. Hänen katseensa ei enää koettanut väistää Sifin\nkatsetta, se tuli läpitunkevaksi.\n\n— Sormuksen?!\n\n— Niin, sileän kultasormuksen, jossa on sinun nimesi.\n\n— Sif, onko se totta?\n\nHän otti Sifin kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin, ikäänkuin olisi\ntahtonut tutkia hänen olentonsa joka sopukan.\n\n— On, vastasi Sif ja katsoi avoimesti häneen tietoisena siitä, ettei\nhänellä ollut mitään salaamista.\n\n— Miksi tahdot sitä?\n\n— Olenhan sinun morsiamesi. Ja minä... minä rakastan sinua _niin_.\n\nSverkerin läpi kulki väristys, mutta vieläkään hän ei voinut uskoa\nonneaan.\n\n— Eikö kukaan ole kehoittanut sinua tähän?\n\n— Kukapa sitä olisi tehnyt?\n\n— Isäsi esimerkiksi?\n\n— Sitä hän ei ole tehnyt, ei ollenkaan, sen vakuutan sinulle.\n\n— Eikä kukaan muukaan?\n\nSe oli hirveä silmänräpäys Sifille. Hän muisti Åken varoituksen ja\nkäsitti miten oikeutettu se oli ollut. Sverkeriä ei ollut helppo\nvakuuttaa ja se kävisi mahdottomaksi, jos hän saisi tietää, ettei hän\ntoiminut yksinomaan omasta alotteestaan.\n\nMutta valehdella tuon katseen edessä...! Hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelistä ja loukatun rakkauden suuttumuksesta.\n\n— Luuletko sinä että kukaan, olkoon ken tahansa, olisi voinut saada\nminua tähän? virkahti hän vapisevin huulin. Sinä et usko minua, sinä et\ntahdo minua! Ja minä... minä...\n\nPitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin Sverker nosti hänet ylös lattialta\nhämmästyttävällä voimalla, niin keveästi kuin hän ei olisi painanut\nmitään, ja painoi hänet lujasti itseään vasten, ikäänkuin ei tahtoisi\nkoskaan enää päästää häntä.\n\nKäänne oli ohi, Sif oli saanut hänet uskomaan.\n\n— On niin itsekästä, niin itsekästä minulta ottaa tätä vastaan, jupisi\nRandal levottomasti. Jumala antakoon minulle anteeksi. Mutta hän\ntietää, että olin valmis luopumaan sinusta.\n\n— Mutta minäpä en luopunut sinusta! vastasi Sif voitonriemuisesti.\n\nHänen tyttömäinen iloisuutensa näytti Sverkerin intohimoisen vakavuuden\nrinnalla kuin aurinkoa kimaltelevalta aallon vaahdolta meren syvyyden\nyllä.\n\n\n9.\n\nSif ei viipynyt kauan Sverkerin luona, hänen täytyi palata seuraavalla\njunalla kotiin. Åke Boson saattoi häntä asemalle.\n\n— Saatan ymmärtää kosinnan onnistuneen, sanoi hän, heidän tultuaan\nkadulle.\n\n— En saanut rukkasia, vastasi Sif ylpeästi ja iloisesti.\n\n— Näetkö nyt, että olin oikeassa?\n\n— Näen kyllä. Mutta Åke, minä olen niin onneton, sillä pelkään\nvalehdelleeni hieman Sverkerille. En juuri suoraan, mutta kuitenkin\nvähän. Näes, hän kysyi oliko kukaan kehoittanut minua tähän. Ja minä,\nminä kiertelin jotenkin, niin että hän luulee nyt, ettei kukaan sitä\nole tehnyt. Onko se hirveää? Luuletko että siitä voi koitua jotain\nonnettomuutta?\n\n— Mitenkäpä siitä voisi? Voit luottaa minuun, etten minä ole\ntietääksenikään, eikä kukaan muu tiedä sitä.\n\n— Ei, tietysti. Luulen ettei hänen koskaan tarvitse saada tietää\nsitä. Mutta väärinhän on valehdella, vaikkapa tekisikin niin mitä\nparhaimmassa tarkoituksessa, ja kaikki vääryys rankaisee itsensä. Etkö\nusko sitä?\n\n— Sinä et ole tehnyt mitään vääryyttä tässä suhteessa. Ethän sinä olisi\nnoudattanut minun kehotustani, ellet olisi rakastanut häntä. Tokko\nolisit?\n\n— En, silloin olisin vaan suuttunut ja uhmaillut.\n\n— Siinä näet! Siispä, saadaksesi hänet uskomaan päätotuuden: että\nrakastat häntä, todisti Åke, täytyi sinun kierrellä vähän sivuseikkaan\nnähden. Ellet olisi tehnyt sitä, olisi hän sinun liioitellun\ntotuudenrakkautesi tähden ehkä ollut joutavan sivuseikan vuoksi\nuskomatta päätotuutta. Ja silloin olisi todellisesti valhe tullut\nhallitsemaan paljon enemmän. Etkö käsitä sitä?\n\n— Kyllä toki. Oi, miten viisas sinä olet, Åke! Miten hyvä on osata\njärkeillä! Sitä minä en osaa ollenkaan. Minä tunnen vain.\n\n— Järkeily ei ole tyttöjen tapaista, mutta se on luonnollista meille\nmiehille, sanoi Åke suojelevasti ja tyytyväisenä itseensä.\n\n— Itsekin ajattelen, että on tyhmää tuntea ikäänkuin olisin tehnyt\nhänelle vääryyttä kiertelemiselläni, kun hänelle ei koidu siitä mitään\npahaa, pikemmin päinvastoin. Mutta kuitenkin! En tahtoisi hänen saavan\ntietää sitä. Häpeäisin hirveästi silloin hänen edessään.\n\n— Hän ei saa sitä tietää, lohdutti Åke.\n\n— Enkä minä koskaan enää kiertele hänelle, en koskaan vähääkään,\nlohdutti Sif itseään.\n\n\n10.\n\nRandalin toverien joukossa yliopistossa oli muuan, joka oli tunnettu\nsiitä, että hän sanoi ihmisille ikävyyksiä. — Jaha, vai sinäkö\nsieppasit Tukholman herttaisimman tytön! sanoi hän Randalille,\ntavattuaan tämän jonkun aikaa kihlauksen julkaisemisen jälkeen. Olin\nmuuten äskettäin kuullut huhun, joka tuntui viittailevan, että joku\ntoinen olisi tuo onnellinen.\n\nRandal ei osoittanut mitään uteliaisuutta kuulemaan lähemmin huhusta,\nmutta toisen ilmoittamishalu ei siitä kärsinyt mitään vahinkoa.\n\n— Eräs tuttavistani, joka asuu Tukholmassa, kertoi tiedonantaja, näki\nhänet eräänä päivänä itkun vallassa Skansenin penkillä, jossa hän oli\nlisensiaatti Bosonin kanssa. Ei kumpikaan heistä tunne häntä, mutta hän\nsattui tuntemaan kummankin ulkonäöltä.\n\n— Milloin se oli? kysyi Randal lyhyesti.\n\n— Maltahan! Se oli neljäntenätoista päivänä.\n\nSe oli siis kaksi päivää ennen kuin Sif oli tullut pyytämään sormusta,\nja Randal muisti nyt, että Åke oli ollut Tukholmassa tuona päivänä.\nMutta hänen onnistui vapautua tuosta ikävästä juoruilijasta täyttämättä\npienimmässäkään määrin tämän odotusta siihen vaikutukseen nähden, minkä\nhänen ilmiantonsa aiheuttaisi.\n\nMutta sillä oli kuitenkin suuri vaikutus Randaliin. Hän ei voinut olla\nmiettimättä sitä mitä oli saanut kuulla.\n\nJos se oli totta ja Sif ja Åke todellakin olivat tavanneet toisensa,\nminkätähden ei kumpikaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle?\n\nHeidän on täytynyt sopia keskenään olla ilmaisematta tapaamistaan.\n\nOlivatko he tavanneet sattumalta Skansenilla vaiko päättäneet\nkohtaamisesta?\n\nJa mistä he olivat puhuneet? Minkätähden Sif oli itkenyt?\n\nRandal ei voinut löytää vastausta näihin kysymyksiin ja hän koetti\npoistaa ne mielestään, koetti sanoa itselleen että tuo mies, joka oli\nnähnyt heidät, oli erehtynyt, ja että hän oli nähnyt pari muuta nuorta.\nMutta kysymykset palasivat itsepintaisesti, ja vasten tahtoaan hänen\ntäytyi ihmetellä ja mietiskellä.\n\nOlisiko Åke voinut puhua omaa asiataan?\n\nMahdotonta! Siihen nähden hän oli liian altis ja uskollinen\nystävyydessään ja aivan liian rehellinen.\n\nMutta mitä hän sitte oli sanonut? Oliko hänen rakkautensa Sifiin aivan\nsammunut? Eikö ollut vain luonnollista, jos se oli virinnyt uudelleen?\nJa yllättänyt hänet?\n\nRandal oli tuntenut olevansa vähän rauhaton Åken tähden ja ihmetellyt,\nmiten tämän vanhan rakkauden laita mahtoi olla Sifin tultua kotiin ja\nolosuhteiden jälleen vietyä heidät yhteen. Hän oli senvuoksi tarkannut\nÅkea, mutta ollut huomaavinaan vain jonkinlaista paheksumista Åken\nkäytöksessä Sifiä kohtaan, mikä ehdottomasti eli muistuttanut Åken\nsuuttunutta huudahdusta: »Hän tappaa sinut epäröimisellään.» Kihlauksen\njulkaistua oli tuo paheksuminen ollut poissa. He näyttivät olevan\nerittäin hyviä ystäviä, ja Randal oli kuullut heidän sinuttelevankin\ntoisiaan. Kun hän nyt oikein ajatteli heidän keskinäistä suhdettaan,\nsai hän sen vaikutuksen kuin olisi heillä ollut jotain salaista\nkeskenään.\n\nMitähän se saattoi merkitä? Oliko Åke koettanut vaikuttaa Sifiin? Se\nei olisi mahdotonta. Päinvastoin hyvin luultavaa, kun ajattelee hänen\nsuuttumustaan Sifin epäröimisestä. Ja Randal tiesi myös uskoutuneensa\ntarpeeksi Åkelle, jotta tämä voisi ymmärtää niitä kaikkea Sif merkitsi\nhänelle.\n\nJa Sif?\n\nRandal koetti muistella sanasta sanaan mitä tämä oli vastannut hänen\nkysymykseensä siitä, eikö kukaan ollut kehoittanut häntä tulemaan\nhänen luokseen, kuten hän oli tehnyt sinä päivänä. Jyrkästi hän oli\nkieltänyt, isän vaikuttaneen häneen, mutta hänen — Randalin — kysyessä\noliko kukaan muu tehnyt sitä, oli hän vastannut toisella tavalla. Hän\noli kieltänyt senkin — ainakin Randal oli sen niin käsittänyt silloin —\nmutta hän oli tehnyt sen enemmän käytöksellään kuin sanoilla.\n\nOliko mahdollista, että Sif oli kierrellyt totuutta? Ja sellaisena\nhetkenä!\n\nNämä ajatukset kiusasivat häntä, ja hän koetti karkoittaa ne\najattelemalla jotain muuta. Ja muuta ajattelemistahan oli kyllä!\nHän tekikin niin, mutta palasi sitte alituiseen samaan kiusalliseen\nmietiskelyyn. Vihdoin hän huomasi, että hänen rauhaan päästäkseen\ntäytyi kysyä Sifiltä tai Åkelta asiata, niin vastahakoista kuin sitä\nhänen mielestään olikin tehdä.\n\n\n11.\n\n— Tapasitko Sifin ollessasi viimeksi Tukholmassa?\n\nRandal esitti kysymyksen niinkuin ohimennen, mutta tarkkasi Åkea ja\nhuomasi, että tämä tuli kovasti ja epämieluisasta yllätetyksi.\n\n— Viimeksi? Muistan tuskin milloin se olikaan.\n\n— Neljästoista päivä viime kuuta. Etkö muista sitä?\n\n— Enkö ole ollut siellä sittemmin? Siitähän on nyt kauan.\n\n— Tapasitko silloin Sifin?\n\n— En ollut Bentickillä. Tapasin hänet sattumalta kadulla, muistaakseni.\nMiksi kysyt sitä?\n\n— Senvuoksi että eräs henkilö näki teidät yhdessä Skansenilla. Tahdoin\nvain tietää oliko se totta.\n\nRandal puhui tyynesti ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vähäpätöinen\nasia, mutta hänen kasvoilleen oli tullut tuo jäykkä naamio.\n\nÅkesta tuntui erittäin ilkeältä.\n\n— Kuulehan, et suinkaan sinä usko mitään tyhmää, mitä?\n\n— Minusta on kummallista, ettei kumpikaan teistä ole ollut\ntietääkseenkään teidän kohtaamisestanne. Myönnä, että se näyttää vähän\naralta!\n\nÅke punastui, mutta kohtasi vakavasti ystävänsä katseen.\n\n— Myönnän, että se voi näyttää aralta, mutta voin vannoa että se ei ole\nsitä.\n\n— Minkä kautta?\n\n— Ystävyytemme, kunniani, Sifin, kaiken mikä on pyhää.\n\n— Uskon sinua. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää mitä te\npuhuitte, minkätähden Sif itki ja miksi te olette pitäneet sen minulta\nsalassa.\n\nÅke suoristausi ja sai miehekkään ilmeen kasvoihinsa. Hän näki, ettei\ntässä kelvannut mitkään kiertelyt, vain pelkkä totuus.\n\n— Me puhuimme sinusta. Sif itki sentähden, että hän on tyttö ja\ntytöthän aina itkevät, kun eivät naura. Hän oli saanut päähänsä, ettet\nsinä enää rakasta häntä. Vakuutin hänelle, että rakastat häntä ja\nkehoitin häntä tekemään ratkaisun. Sovimme keskenämme olla puhumatta\nsalahankkeestamme, ettei Sifille kävisi vielä vaikeammaksi kuin jo\noli laita vakuuttaa sinua siitä päivänselvästä tosiasiasta, että hän\nrakastaa sinua. Niin että nyt tiedät kaikki tyyni, senkin itsepäinen,\nepäluuloinen aasi!\n\nRandal ei erehtynyt tuosta jurosta sydämellisyydestä. Hän ojensi Åkelle\nkätensä.\n\n— Oikeastaan en ole silmänräpäystäkään epäillyt sinun uskollisuuttasi,\nsanoi hän sovittavalla äänellä. Tahdoin vain tietää oliko tuo juoru\ntotta ja mitä varten teidän kohtaamisenne pidettiin minulta salassa.\nNyt tiedän sen. Oli niinkuin arvelinkin, sinun ystävyydessäsi ei ole\nmitään tahraa.\n\nÅke puristi ojennettua kättä, iloisena siitä, että kaikki oli selvinnyt\nheidän välillään, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, ettei senvuoksi\nSifin ja Sverkerin välillä kaikki ollut yhtä selvää. Sifin hieman\nlevoton tunnustus siitä vilpillisyydestä, johon hän oli tehnyt itsensä\nsyypääksi sulhastaan kohtaan sopimusta tehdessä, oli aivan unohtunut\nÅken mielestä.\n\n\n12.\n\nSif kävi kalpeaksi ja seisoi sanattomana saatuaan isältään kuulla\ntelefoonitiedosta, joka juuri oli tullut Upsalasta. Sverker oli\nsairastunut samalla tavoin kuin hänen Ranskasta palaamisensa aikoina.\nKohtaus näytti olevan lievempää laatua tällä kertaa, mutta oli samaa\nlajia.\n\nSangviinisena kuten aina oli Sif luullut sairaustapauksen olleen\ntilapäistä ja ettei sillä ollut uusiutumisen edellytyksiä, ja senvuoksi\ntämä tieto kohtasi häntä odottamattoman iskun tavoin. Pelko Sverkerin\nhengestä ja syvä kaipaus saada olla hänen luonaan ja hoitaa häntä\nsekottui yhtä syvään pelkoon siitä, että täytyisi nähdä häntä sairaana.\nTottuneena toimimaan tunteensa vaikutteen mukaan ei hän nyt voinut\ntoimia ollenkaan, kun kaksi ristiriitaista ja yhtä voimakasta tunteen\nvaikutinta samalla kertaa valtasivat hänet. Sen vuoksi hän seisoi\näänettömänä.\n\nOnneksi hänen ei tarvinnut valita, Sverker itse oli ratkaissut asian\nhänelle. Sisar Astan, jota hän heti sairastuttuaan oli pyytänyt\nluokseen ja jonka hän oli saanut ja joka hänen puolestaan oli\ntelefonoinut tohtori Bentickille hänen sairaudestaan, hän pyysi\nsanomaan terveisiä, ettei hän tahtonut Sifiä tulemaan luokseen\nennenkuin hän olisi parempi. Kun Sifin isä toi hänelle tämän\ntervehdyksen, lisäsi hän, että sairaan piti saada tahtonsa perille\nkaikessa mikä mahdollista oli, sillä sydämen heikontuessa näissä\nkohtauksissa ei hänen mieltään saanut vähimmälläkään järkyttää,\nvähäpätöisyys saattaisi maksaa hänelle hengen.\n\nIsä katsoi vakavasti ja huolestuneesti Sifiin ja ajatteli enemmän\nkuin sanoi. Hänhän oli jo isänsä sairasvuoteella ja sittemmin Sifin\nensimäisen kerran käydessä Randalin toipumisen aikana tämän luona\nhuomannut hänen kauhistuksensa nähdä vaarallisesti sairasta. Hän piti\nsen vuoksi ikävänä, että Sif oli liittynyt niinkin sairaaseen mieheen\nkuin Randaliin, ja hän aprikoi eikö olisi mitään mahdollisuutta muuttaa\nhänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Mahtoiko Sif tahtoa sitä itse? Se oli\nkuitenkin aivan liian arkaluontoinen kysymys esitettäväksi etenkin nyt,\nkun hänen tunneherkkää sydäntänsä pakotti suru ja levottomuus sulhasen\ntähden.\n\nKun Allan myöhemmin kertoi Lucialle huoliaan, ei hän saanut kannatusta.\n\n— Rakas, jos hän menisi naimisiin terveimmän miehen kanssa, jota\najatella voi, ei hän olisi kuitenkaan vapautettu mahdollisuudesta saada\nnähdä tämän sairastuvan ja kuolevan, sanoi Lucia.\n\n— Mutta silloin hän ei ainakaan alusta saakka olisi niin jännityksessä,\nväitti Allan.\n\n— On melkein parasta että niin on, jotta Sif voi valmistautua, arveli\nLucia.\n\n— Jospa vain tietäisin pelkääkö hän tulevaisuutta ja tahtooko päästä\nvapaaksi, sanoi Allan.\n\n— Sif elää nykyisyydessä eikä ajattele koskaan tulevaisuutta, sanoi\nLucia.\n\nMutta sillä kertaa hän erehtyi. Ei edes Sif, vaikka olikin niin vähän\najatteleva ja vähän laskeva, voinut olla kuuntelematta sitä huomautusta\ntulevaisuudesta, joka oli hänen omassa suhteessaan Sverkerin sairauteen\ntällä kertaa. Tuo tahdoton helpotus, jota hän tunsi havaitessaan\nitsensä jätetyksi ulkopuolelle Sverkerin sairashuonetta, ilmaisi\npelkuruutta, jota hän häpesi ja joka tulevaisuudessa tulisi tuntumaan\nonnettomuudelta, ellei se olisi voitettavissa. Pysyttelisikö hän\nSverkerin vaimonakin syrjässä, tämän kärsiessä, ja jättäisi hänen\nhoitamisensa kokonaan toisille?\n\nOi, miksi piti tämän sydänsairauden tulla lisää? kysyi hän\nkapinoivasti. Jos se olisi ollut vain hengenahdistusta! Siihen Sverker\noli itse tottunut, ja miten vaikea se olikin, tuli hän aina omin\nneuvoin toimeen. Mutta tämä uusi tauti, joka oli tullut lisää, oli\ntoisille vaikeampi nähdä ja hänelle itselleen kestää, eikä hän voinut\nsuoriutua muiden avutta. Hengenahdistus ei ollutkaan hengenvaarallinen,\nmutta sydänvika oli.\n\nSisar Asta telefonoi säännöllisesti neljä kertaa päivässä. Hän\noli yksin hoidossa tällä kertaa, sillä Åke Boson oli kutsuttu\nsotapalvelukseen. Muutamin sanoin sisar Asta sanoi mitä oli sanottava,\nhänen tiedonantonsa olivat tarkkoja ja riittäviä. Tohtori Bentick oli\ntyytyväinen siihen erinomaiseen käsitykseen, mitä ne ilmaisivat, mutta\nSif piti niitä kylminä.\n\n— Hänellä ei ole mitään sydäntä, hän on kuin kone, vastasi hän\nkärsimättömästi isän kiittelemisiin.\n\n— Olkoon sydän tai kone, niin hän on väsymätön ja ahkera päivät ja yöt\nja ansaitsee meidän suurimman kiitollisuutemme erinomaisesta hoidosta,\njota hän antaa Sverkerille, sanoi isä ja tarkkasi Sifiä salaa.\n\nHän oli jo ennen huomannut tämän nurjamielisyyden tuota erinomaista\nhoitajatarta kohtaan ja nyt se ilmeni yhä selvemmin. Oliko hän\nkateellinen sille, joka täytti hänen paikkansa Randalin sairasvuoteen\nääressä paremmin kuin hän koskaan voisi ajatella itse tulevansa sitä\ntäyttämään? kysyi Allan itseltään. — Tiedän, että hän on esimerkiksi\nkelpaava, sanoi Sif ärtyisästi.\n\nTämä tietoisuus tuntui kyllä rauhoittavalta, mutta se kiusasi\nsilti Sifiä, sillä toisen suuri kunnollisuus teki hänen oman\nkelpaamattomuutensa sitä silmään pistävämmäksi.\n\nHän kärsi tuskastuttavasta pelkuruudestaan. Jos hän ei vain olisi ollut\nniin arka näkemään huonoja sairaita, olisi hän kyllä voinut opetella\nolemaan hyödyksi, mutta kuinka hän voisi voittaa tuon pelon?\n\nOlikohan mitään mahdollisuutta saada sitä rohkeutta, jota hän kaipasi?\n\nHän tunsi olevansa niin kokonaan vailla sitä, että se piti luoda häneen\ntyhjästä, jos hän saisi sitä. Tämä tunnustus vei hänen ajatuksensa\nvälittömästi Luojaan ja antoi hänelle mielijohteen rukoilla häntä.\n\nHän seurasi mielijohdetta ja rukoili, tottumattomasti mutta palavasti,\nrukoili rakastettunsa elämää ja itsensä muuttumista, jotta hän tulisi\nkelvolliseksi ja rohkeaksi.\n\nHänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut\nmahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja\nkuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän\nvoinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.\n\nHän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen\nhätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän\nrukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen\naavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin\nmiksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.\n\nKotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut\nleimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu\nvaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain\nluonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään\nsuurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja\nhoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö,\nsillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.\n\n— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän\ntuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.\n\n\n13.\n\nOli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella\nlumella.\n\nRandal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien\npalaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan\nkirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli\nkorjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän\nhuopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan\ntoimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.\n\nHän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät\nolleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut\nitseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet\nniin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei\nmikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni\noli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit,\nmiten totta se oli.\n\nEikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt\npienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin\naltis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti\ntuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen\nsaatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä\nsormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi\nuskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi\nsaanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan\ntietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville\nvaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?\n\nJa oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja\nkestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta,\nettä olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma\nalttiutensakin?\n\nTämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä\ntuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut\nkivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.\n\nSairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat\nja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt,\nja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen\nmoninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen\noikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat\nhäntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen\ntasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä\nkadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli\nhänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä\nriippumattomaksi.\n\nHänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi,\nse tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan\nse ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän\niäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?\n\nHän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä\ntavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan.\nOliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala\nvihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan\nmuu eikä mikään muu voinut hallita häntä?\n\nTuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin\nmielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa\nvastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan\nvoiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.\n\n— Tahtooko sisar lukea minulle?\n\n-- Jos dosentti vain jaksaa kuunnella.\n\n— Kyllä!\n\n— Mitä luen?\n\n— Jumalan omasta sanasta.\n\n— Ehkä Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin? kysyi sisar Asta ja otti\nraamatun siltä hyllyltä, jossa erikoisilla raamatun painoksilla oli\npaikkansa.\n\n— Mieluummin siitä tulemisesta, jota me odotamme.\n\nSairaanhoitajatar selaili raamattua.\n\n— Sisar on kotiutunut tuohon kirjaan? sanoi Randal enemmän sanoakseen\najatuksensa kuin kysymyksen.\n\n— Jokseenkin, vastasi sisar kainosti.\n\nRandal hymyili hieman, sillä hänellä oli enemmän kuin kerran ollut\nsyytä ihmetellä hänen raamatun tuntemistaan.\n\nSisar Asta luki hiljaa mutta selkeästi evankeliumin ennustusta\nihmisenpojan tulemisesta taivaan pilvissä.\n\n— Enemmän, pyysi Randal, hänen lopetettuaan.\n\nSilloin sisar Asta luki muita kohtia Herran tulemisesta, mistä hän\nlöysi niitä epistoloista ja Ilmestyskirjasta.\n\nPeläten väsyttävänsä potilastaan hän katsoi tarkkaavasti tähän joka\npysähdyskohdassa. Mutta Randal ei näyttänyt väsyvän tästä lukemisesta,\nse tuntui päinvastoin antavan hänelle voimaa. Hänen henkensä riemuitsi\nsen ruumiin heikkoudesta, joka piti häntä vankina.\n\n— Minä rakastan Ilmestyskirjaa, sanoi hän.\n\n- Eikö sitä ole hyvin vaikea ymmärtää?\n\n— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan\nvaltakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki\nuskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!\n\nSisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa\nprofiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa\nhäneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään\nylös.\n\nSisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana\nhän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima,\nhyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään\ntarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras\nääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen\nkanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan\nerikseen.\n\nRandal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin\nrauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut\nyksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen\ntarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan,\nettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään\nmitään.\n\n\n14.\n\nSisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä\nunohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän\nnäki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä\nkasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja\nkävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.\n\nSilloin eteisen ovikello soi.\n\nSisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja\nliukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.\n\nHeti senjälkeen hän palasi äänettömään tapaansa.\n\n— Jaksaako dosentti ottaa vastaan neiti Bentickin.\n\nRandal liikahti tuolissa, tahdottomasti oikaisten itseään, ja hänen\nilmeensä muuttui.\n\n— Onko hän täällä itse vai telefoonissa?\n\n— Hän on täällä itse.\n\n— Pyytäkää häntä sisään. Odottakaa!\n\nHän katseli ympärilleen. Sisar Asta, joka juuri oli ollut ulos\nmenemäisillään, pysähtyi ja seisoi odottaen.\n\n— Onhan täällä kai hienoa ja järjestyksessä vieraan varalle? kysyi hän,\nikäänkuin kuninkaallinen vieras olisi ollut tulossa.\n\n— On kyllä, vastasi sisar Asta.\n\nSiinä sairashuoneessa, minkä hän oli järjestänyt, ei ollut koskaan\nmitään muistuttamista, ja sen hän tiesi, mutta hän ei loukkaantunut\nRandalin kysymyksestä, hän ymmärsi niin hyvin, että tämä oli tarkka,\nkun oli kysymyksessä hänen morsiamensa ensi vierailu sen jälkeen kuin\nhänen parantumisensa oli alkanut.\n\n— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista\nanteeksipyytelyä äänessä.\n\nSisar Asta meni ulos, ja heti senjälkeen tuli Sif sisään.\n\nHänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen\nelämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova\nnykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa\npois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.\n\nUnohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli\nheti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.\n\n— Oletko hullu? Et saa nousta ylös minun tähteni!\n\nRandal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin,\njoka muistutti itsestään.\n\nSif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen.\nSifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin\ntavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä\nhän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa\njäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut,\nja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi\ntapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä\nhermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.\n\n— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän\nhyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.\n\n— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin\nlähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.\n\n— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin\näärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että\nnyt olen täällä?\n\n— Vihainen? Sinä rakas! Jospa vain tietäisit miltä tuntuu, kun tulet!\n\n— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki\nmuut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä\nsalaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.\n\n— En tahtonut että näkisit minut niin surkeana.\n\n— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi\npientä itsesäälivää naurua.\n\n— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha\nmaalla. Kysy sisar Astalta.\n\n— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti,\nettä se kummastutti Sverkeriä.\n\nHän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen\nhoitajansa puolta.\n\n— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän\nlämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö\nsattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun\ntarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana\nmaksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja\najattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen\ntulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!\n\nHänen lämpimät, kiittävät sanansa polttivat Sifiä niinkuin tuli.\n\n— Ehkäpä tahdot mieluummin mennä hänen kanssaan naimisiin kuin minun?\n\nRandalin mieleen ei johtunut ottaa Sifin pientä kohtuutonta kysymystä\ntodeksi, vaikka hän ei voinut välttyä huomaamasta pistosta Sifin\näänessä, hieman ihmetellen sitä, sillä Sif ei ollut muuten koskaan\npisteliäs.\n\n— Se olisi vahinko sairaille. Hän on syntynyt sairaanhoitajaksi ja\njoutuu pois kutsumuksestaan, jos hän menee naimisiin, vastasi Randal.\n\n— Hän tulisi sinun erikoishoitajattareksesi.\n\n— Sehän hän jo tavallaan on. Hän on luvannut, mikäli mahdollista, tehdä\nitsensä vapaaksi ja tulla minun luokseni, heti kun tulen sairaaksi ja\ntarvitsen hoitajaa.\n\n— Mutta etkö tahdo häntä vaimoksesi mieluummin kuin minut?\n\nTuon tyhmän kysymyksen itsepintainen toistaminen hämmästytti Randalia.\n\n— Sinä kai lasket leikkiä, Sif?\n\n— En, minä tarkoitan sitä. Hän on niin ihanteellinen, niin kunnollinen\nkaikin puolin... ja minä... minä en kelpaa mihinkään.\n\n— Rakas lapsi, kuka sitä sanoo?\n\n— Sen tiedät hyvin hyvästi. Oi, jospa tietäisit, kuinka mielelläni\ntahtoisin voida olla luonasi ja hoitaa sinua ja kuinka epätoivoinen\nolen siitä, että en kykene!\n\nRandal otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.\n\n— Olisitko tahtonut olla luonani?\n\n— Niin mielelläni kuin elän.\n\n— Mutta, pikku armaani, sinähän pelkäät sairaita, etkö pelkääkin?\n\n— Pelkään, tunnusti Sif, häpeän painamana.\n\n— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan\ntarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.\n\n— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen!\nMuistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui\nvakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että\nvoin tulla rohkeaksi?\n\n— Olithan sinä rohkea tuona yönä Lapissa, muistathan!\n\n— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee\nvaaralliseksi pelkään minä.\n\n— Pikku raukka! sanoi Randal lempeästi.\n\nHän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin,\nmiettivin katsein.\n\n— Tahtoisitko vapautua näkemästä minua sairaana? kysyi hän vihdoin.\n\nSif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa\naurinkoisesta avaruudesta.\n\n— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää\ntulisi sairaaksi, vastasi Sif.\n\nSverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään,\nolivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua\ntaudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun\nvaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.\n\n— Se ei ole ajateltavissa, sanoi hän tyynesti.\n\nMutta sinä voisit päästä näkemästä sitä.\n\n— Kuinka niin? kysyi Sif kiusallisen levottomasti.\n\n— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut,\nsanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin\njälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta\nelämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun\ntähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi,\njos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi\nsanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme\nvain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.\n\nSif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä\nsanojaan.\n\n— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi,\netten minä ole niinkuin sisar Asta?\n\n— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että\nsinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää\nkaikessa.\n\n— Mitä syitä?\n\nRandal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista\ntarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.\n\n— Mitä minä olen tehnyt, että sinä minua niin epäilet?\n\n— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei\nollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä\nparhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin\npetosta parempana.\n\n— Milloin tein niin? kysyi Sif kalpenevin huulin.\n\n— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman\nkehoitusta.\n\n— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin\npitää puoliaan.\n\nSverker ei vastannut, katsoi vain häneen.\n\n— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse\nolisi tahtonut, vakuutti Sif.\n\n— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi\nollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni\nsinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut\nsinua.\n\nSif punastui kiusallisesti.\n\n— Onko Åke pettänyt minut? kysyi hän järkkyneenä.\n\n— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla,\nsinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten\nkysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun\nvaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.\n\n— Kuinka kauan siitä on kun sait tietää...?\n\n— Pari kuukautta sitten.\n\nSif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus,\nmissä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua\nmaan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä\nmoitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo\nennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen\nnöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!\n\nOlihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif\ntoivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa\nsiihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut\nhänet liian köykäiseksi!\n\nMitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi\nSverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin\nsanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?\n\nJa mitä hän sitten tekisi tyhjässä tyhjyydessä?\n\nHän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken\njälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.\n\n— Ethän vain ymmärtäne minua väärin? kuuli hän Sverkerin sanovan,\nja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen\nkaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän,\nettä rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle\nvapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain.\nYmmärräthän sen, sano?\n\n— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta\nei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja\nihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut\nvarmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi\nerota.\n\n— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan\nsopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen\naikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa\nsitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön.\nJokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua\nraihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta\nja kuolemaa... ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.\n\nSif katsoi ylös silmät loistaen surua.\n\n— Sinä et usko minuun! sanoi hän.\n\nSverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että\nSif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri\nhänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta;\nkaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai\nvähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä\nsitä.\n\nSif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä,\nja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä,\nmiten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa\noli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi\nvoimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville,\nsilloin sitä epäiltiin!\n\nHän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan\naavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus\ntoteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin\nkipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.\n\nMutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet\nSverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut\nhänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin\nhänessä uutta ja voimakasta tarmoa.\n\nHänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet\nluokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä\nelävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt\nvoivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä\nelää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin,\nettä hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.\n\nMutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin\nhänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt\nja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä\ntarvittiin toimintaa. Mutta mitä?\n\nHänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja\nkirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja\nintohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin\nlapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker\noli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu\ntulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä.\nRakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja\nsäästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi,\nmutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa\nitselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen\nrakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän\ntahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi\ntullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se\nsitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa\nettä onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen\ntasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen\nrakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?\n\nHän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut\njotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.\n\nSverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana.\nMutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi\nitseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään\nsairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti\nmennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista\nsairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden,\nja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän\ntekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.\n\n— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia\nsinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.\n\nRandal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka\nensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa\nhuomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin\npäähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä\nlujemmaksi päätöksessään.\n\n— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen,\nsanoi hän.\n\n— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi\nsinulle.\n\nSif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään\nvakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään.\nSif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä\nsitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi\nettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa,\nettä hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi\nkärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.\n\nMutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja\npyöritteli sormustaan.\n\n— Saanko pitää tämän... ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän\nrukoilevasti.\n\n— Jos tahdot niin... Toistaiseksi... vastasi Randal liikutettuna.\n\nHänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri\nSuuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut\nja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen\nsielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää\nenemmän juuri nyt.\n\n\n\n\nVII.\n\nHYVÄKSYTTY.\n\n\n1.\n\n— Onko sinun ja Sverkerin välille tullut jotain kahnausta?\n\nSen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän\nauttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.\n\n— Minkätähden sitä tarvitsisi olla senvuoksi, että tahdon suorittaa\nsairaanhoitajatarkurssin?\n\n— Luulin teidän aikovan mennä naimisiin? huomautti isä kuivasti.\n\nHänen sanansa koskivat Sifiin, hän ei tahtonut selvittää itselleen\nmiten kovasti. Hän ei saanut kadottaa voimiaan jo taistelun alussa.\n\n— Ennätän hyvin hyvästi suorittaa kurssin sitä ennen. Ja isä voi kai\nymmärtää, miten tärkeää on että opettelen hoitamaan sairaita, kun\nSverker usein on sairas.\n\nMikä isää ihmetytti enemmän kuin itse pyyntö, oli Sifin itsetietoinen\ntapa sitä esittäessään. Tuo tapa oli niin erilaista entiseen verraten,\nettä Allan kävi ihmetteleväksi, ja vastoin tahtoaan hänen täytyi ottaa\nSifin pyyntö vakavalta kannalta.\n\n— Ethän sinä voi nähdäkään sairaita, kuinka voit sitte suoriutua heitä\nhoitaessasi? väitti hän.\n\n— Tahdon voittaa tuon tyhmän pelon, sanoi Sif päättäväisesti.\n\nIsä ihmetteli mistä hänen päättäväisyytensä johtui, ja hän tuli\nvakuutetuksi, että Sifin ja Sverkerin välillä oli täytynyt olla jokin\nkohtaus, joka oli vaikuttanut tämän merkillisen muutoksen koko Sifin\nolentoon.\n\n- Ajattelehan asiaa vielä, ennenkuin teemme mitään! En tahdo toimittaa\nsinua mihinkään, sillä pelkään että sinä muutat mieltä tai epäonnistut,\nsanoi hän.\n\nJa siihen se jäi siltä päivältä. Mutta Sif ei hellittänyt. Hän puhui\näitipuolensa kanssa ja sai heti tämän puolelleen. Sen kautta oli\nratkaisu selvä. Allanin täytyi myöntyä. Hänen onnistui vaikeudetta\ntoimittaa niin, että Sif saisi alkaa uudelta vuodelta ylimääräisenä\noppilaana eräässä pääkaupungin suurimmista sairashuoneista.\n\nSif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella\nsitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen\nkuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon\nväristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti\nantautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai\njuoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain\nkauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan.\nHänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä\nhänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä\nei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja\nhänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie\noli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan\nSif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.\n\nMitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen\npäätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa.\nSiitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa\ntoistettuina: Auta minua!\n\n\n2.\n\nVihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut\npääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen\nsilloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen\nettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen.\nHänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston\nleikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.\n\nEräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen.\nPäivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä\npalaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei\ntahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä\nkokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä\npelotti.\n\n— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä\najatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole\nhuonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.\n\nJa se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena\nsiitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut\npahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän\noli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja\nmyssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri\ntyyneys.\n\nHän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen\nympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei\nollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut\nmakasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne,\njotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin\njärkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.\n\nYlihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille\nja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta\noppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen\nvaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella\nsekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille,\nmutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat\nvalloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet\nkirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.\n\nEnsimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka\ntämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi\nja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte\nyksikseen.\n\nSif hieroi pientä käden typykkää ja oli niin kokonaan kiinni uudessa\ntoimessaan, ettei hän tullut omistaneeksi pojalle itselleen mitään\nhuomiota. Mutta poika oli sen sijaan sitä enemmän huvitettu hänestä.\nUteliaisuudella hän katseli tummakiharaista tytön päätä, joka kumartui\nhänen kätensä yli.\n\n— Onko sisar täällä uusi? kysyi hän vihdoin.\n\nSif kohotti päätään ja kohtasi katseen pojan virkeästä, mielenkiintoa\nilmaisevasta silmäparista, ja heti tuli hänen omiinsa tuo aina valmis\nhymyily.\n\n— Olen, upi-uusi. Tulin nyt juuri.\n\n— Sepä metkaa! sanoi poika.\n\nViereisessä vuoteessa oleva mies kuunteli ja hymyili.\n\n— Eikö sisar ole hoitanut ennen sairaita? kysyi hän.\n\n— En, olen aivan tottumaton.\n\n— Sen tuntee, sillä sisar ei tee ensinkään tarpeeksi minulle kipeää,\nselitti poika suojelevasti.\n\nSif otti lujemmin, mutta sekään ei tuntunut tarpeeksi.\n\n— Sen pitää koskea niin että minä irvistän, neuvoi poika.\n\nSif otti niin kovasti, että hänen poskensa tulivat punaisiksi\nponnistuksesta, tottumaton kun hän oli, mutta silloin hän saikin\nvoitonriemukseen nähdä pojan irvistävän.\n\nViereinen mies nauroi.\n\n— Nyt luulen että olet tyytyväinen!\n\n— Olen kyllä! voihki poika urhokkaasti.\n\nEi Sif koskaan olisi luullut, että sairashuoneessa voisi olla niin\nhupaisaa, hänen elinvoimansa elpyivät, ja hän tuli iloiseksi ja\ntoivehikkaaksi.\n\nHieronnan jälkeen hän sai mennä erään vakinaisen oppilaan kanssa\niltatyöhön ja osaksi katsella oppiakseen, osaksi auttaa. Kaikki sujui\nhyvin, ja kun Sif sinä iltana meni kotiin, kaipasi hän aamua, jolloin\ntaas saisi mennä sairashuoneelle.\n\nNiin rauhaisaa ja helppoa kuin tänä ensimäisenä iltapäivänä ei\nsentään joka päivä ollut. Sif sai tehdä vaikeampia opinkokeita, hän\nsai auttaa sidemuutoissa, olla leikkaussalissa, ja hän sai valvoa\nerään vasta leikatun kanssa, joka oli hyvin sairas kloroformin\njälkeen kokonaisen yön ja jota piti palvella tarkkaan, koska hän ei\nsaanut muuttaa asentoa. Omaksi iloiseksi hämmästyksekseen hän kesti\nkuitenkin nämä kokeet. Hän ei tuntenut koskaan pienintäkään kiusausta\nhuutamaan tai juoksemaan tiehensä. Hän seurasi isänsä neuvoa ja oli\nniin kiinni suorittamassaan tehtävässä, ettei hän ennättänyt ajatella\nitseään tai tunnustella, miltä hänestä tuntui. Hän oli ylen onnellinen\nedistyksestään.\n\n»Oi Sverker, se sujuu!!» kirjoitti hän Randalille. »Olen nyt ollut\nsairashuoneessa kahdeksan päivää eikä minua ole vielä ajettu pois!!\nOlisitko odottanut sitä minulta, sanos? Sitä _et_ olisi. Olen kohonnut\nkokonaisen kirkontornin mitan omassa kunnioituksessani. Kuinkas\nkorkealle sinun kunnioituksessasi? Viime yönä olen valvonut ja olen\nsenvuoksi vapaa iltapäivän. Olisin tahtonut tulla pistäytymään sinun\nluoksesi kehuakseni vähän itseäni, mutta isä sanoo että minun pitää\nmaata; ja kaikkiin muihin hyveihin, jotka olen hankkinut tällä\nviimeisellä suurella viikolla, kuuluu myöskin tottelevaisuus, niin että\nsenvuoksi hyvää yötä!\n\nSinun ylpeä ja ylenonnellinen\n\n»Sisar Sifisi».\n\n\n3.\n\nEnsi kerran kun Randal tapasi »Sisar Sifin», oli tämä jo ollut\nmuutamia viikkoja sairashuoneella. Hän oli odottanut tapaavansa Sifin\nmuuttuneena, mutta tämä oli merkillisesti itsensä kaltainen, ja hän\nhengähti tahtomattaan helpoituksesta. Häneen olisi koskenut, jos Sifin\naurinkoinen olento olisi sairashuoneen vakavan todellisuuden kautta\nsynkistynyt, mutta niin ei ollut käynyt. Kärsimys, jonka kanssa hän\npäivittäin oli kosketuksissa, näytti sen sijaan vain kiihoittavan\nvireämpään eloon kaiken valoisan ja toivehikkaan hänen luonteessansa.\nTämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut sydäntä\nkärsiville, mutta hän oli niin lapsellisesti ihastunut siitä että\nhänelle onnistui ja että hän huomasi voivansa lievittää jo auttaa, että\nhän unhotti panna merkille sairaiden surkeaa tilaa. Hänen sydäntään\nliikutti kovasti, mutta se ei siltä masentunut. Randal huomasi ettei\nhänen katseensa aurinkoisuus himmentynyt, vaan pikemmin kirkastui hänen\nkertoessaan hänellä jostakin erityisen säälittävästä tapauksesta, joka\naskarrutti häntä ja täytti hänet osanotolla ja Randal sai sen kautta\nselvemmän käsityksen kuin ennen hänen personansa erikoisuudesta. Hän\nei mietiskellyt kärsimystä, mutta hän tunsi _sen_ ja oli innokas\ntekemään mitä osasi yksityisen kärsimyksen lievittämiseksi; hänen\nlämminsydämisyytensä oli yksinomaan käytännöllistä.\n\nRandalin rakkaus avartui ja suureni hänen nähdessään Sifin kehittyvän\nsillä tavoin, mutta ylpeän hienotunteisesti jäi hän siihen etäisyyteen,\njonka hän heidän viime kohtaamisessaan oli mitannut heidän välilleen\nantaakseen Sifin vähitellen tottua siihen ajatukseen, että hän oli\nvapaa.\n\nHe istuivat yhdessä Sifin huoneessa ja puhelivat kuten ystävät ainakin\nsillä kertaa. He olivat alkaneet sairashoidosta, aineesta, joka tätä\nnykyä kiinnitti enimmin Sifin mieltä, mutta hän ei ollut niitä, jonka\nyksi ainoa harrastus voi nielaista, hänellä oli sijaa useammalle\nyhtaikaa. Nyt hän toi esiin toivomuksen, jonka täyttymiseen hän toivoi\nSverkerin apua. Hänen serkkunsa, Brita Sander, Harjulta, oli tätä nykyä\nUpsalassa, oppilaana eräässä talouskoulussa. Sifin mielestä Brita ja\nÅke sopisivat niin hyvin toisilleen, ja kun he nyt molemmat olivat\nUpsalassa, pitäisi olla helppoa johdattaa heidät yhteen.\n\n— He ovat aina pitäneet toisistaan, ja jos he nyt vain saavat usein\ntavata toisensa hauskalla tavalla, rakastuvat he kyllä pian, sanoi Sif\nja katsoi innokkaasti Sverkeriin.\n\n— Mitä minä voin tehdä siihen asiaan? kysyi Sverker vastaukseksi\nenemmän Sifin katseeseen kuin sanoihin.\n\n— Sinä voit kutsua heidät yhdessä luoksesi.\n\n— Minä en ole mikään avioliitonvälittäjä.\n\n— Sinun pitää ruveta. Etkö suo heitä toisilleen?\n\n— Tottahan toki. Mutta annan mieluummin heidän itsensä hoitaa sen asian.\n\n- Sitä ne eivät osaa. Brita on aivan liian kaino, hän pysyttelee\nsyrjässä. Åken olisi vaikea päästä häntä lähelle, vaikkapa hän\ninnokkaasti sitä tahtoisikin.\n\n— Pitääkö Brita hänestä?\n\n— En tiedä, mutta luulen niin. Ja Brita on niin herttainen ja kultanen\nja kunnollinen, Åke voi kiittää onneaan, jos saa hänet. Lupaa että\nautat heitä alkuun! Sitte he kyllä suoriutuvat itse.\n\nSverker nauroi vähän, mutta ei luvannut mitään.\n\n-- Tee se minun tähteni! Tahdon sitä niin hirveän mielelläni! pyysi Sif.\n\nSif katsoi taivuttavasti Randaliin ja oli vastustamaton tuolla tuulella\nollessaan. Randalilla oli täysi työ pidättyä ottamasta häntä syliinsä\nja puristamasta häntä, mutta sellainen ei kuulunut hänen uuteen\ntaktiikkaansa. Vaikka he vielä kantoivat toistensa sormuksia, ei Randal\ntahtonut katsoa heidän olevan kihloissa naimisiin mennäkseen, vaan\nainoastaan toistaiseksi sitten vähitellen irroittuakseen toisistaan.\n\nHän toivoi, että olisi voinut antaa Sifille tämän pyytämän lupauksen,\nmutta sitä hän ei voinut, eikä hän voinut sanoa syytäkään, senvuoksi\nhänen täytyi tehdä turhaksi asia.\n\nHän näki, että Sif tuli pahoilleen, mutta hän ei aavistanut, miten\nsyvälle hänen mielipahansa koski. Sif kysyi itseltään värähtäen\nahdistuksesta, oliko hän todellakin kadottamaisillaan kaiken vallan\nSverkeriin, koskapa tämä voi olla noin häntä vastaan. Ehkäpä hän\nnauttikin vasta saavuttamastaan riippumattomuudesta ja siitä, että\nantoi hänen tuntea sitä?\n\nHänen toivehikas luontonsa pääsi kuitenkin jälleen valtaan, ja hän\nrohkaisi itseään. Sverker oli tullut varta vasten häntä tapaamaan, hän\nkantoi hänen sormustaan, ja hänen mielenkiinnostaan ei voinut erehtyä.\nHän tunsi myöskin yhä hänen rakkautensa, vaikka Sverker hillitsi\nsen niin hyvin. Tarvitsi vain voittaa tuo hänen onneton epäilynsä.\nSe oli sitkeä, mutta se ei voinut toki olla pahempi kuin hänen oma\nraukkamainen sairauden ja kuoleman pelkonsa, jonka hän oli niin\nkomeasti voittanut. Jos hän oli voinut suoriutua siitä, niin tottahan\nhän onnistuisi suoriutumaan Sverkerin epäilystäkin.\n\n\n4.\n\nSyy, miksi Sverker ei tahtonut luvata Sifille saattaa yhteen Åkea\nja Britaa oli se, että hän, päättäen erinäisistä merkeistä, pelkäsi\nettä Åke Bosonin yksityiselämä, huolimatta tilapäisistä parannuksista\ntoisinaan, oli sellaista että mies, jolla on omatunto, ei mielellään\nvoinut olla auttamassa viattoman tytön heittämistä tämän syliin. Häntä\nhuolestutti Åke, ja Sifin pyyntö viritti uutta eloa tähän huoleen,\nminkävuoksi hän päätti ensi tilassa puhua vakavasti ystävänsä kanssa.\n\nÅke puolestaan oli huolestunut Randalin tähden ja oli myös päättänyt\npuhua vakavasti tämän kanssa.\n\nTilaisuus, jota molemmat etsivät, tuli eräänä päivänä Åken syötyä\npäivällistä Randalin luona ja heidän istuessaan aterian jälkeen\nsikaareineen kahvin ääressä kirjastossa.\n\nÅken huoli kun oli helpompi tuoda esille, huojensi hän ensiksi mieltään\nsillä.\n\n— Sinä ehdit tuskin toipua yhdestä sairauskohtauksesta, ennenkuin teet\nmitä kaikkea hyvänsä hankkiaksesi itsellesi uuden, alkoi hän.\n\n— En ole ollut sairas sittenkuin joulukuun alussa.\n\n— Mutta sinä tulet siksi pian, ellet säästä itseäsi.\n\n— En elä säästääkseni voimiani, vaan käyttääkseni niitä.\n\n— Sinä riehut niillä liiaksi. Sinä teet nyt saman vaikutuksen kuin\nviime kesänä, olet kuin kynttilä, joka palaa molemmista päistä, torui\nÅke.\n\n— Joka kerran kun olen saanut palata takaisin elämään otan sen kuin\nkehoitukseksi uudistettuun toimintaan.\n\nÅke näytti huolestuneelta.\n\n— Voinhan ymmärtää, että tahdot pitää nuo ylimääräiset luennot,\nkun niitä kuulemaan niin rynnätään ja sinä olet saanut sellaisen\nhalun kääntää ihmisiä. Ja meillä on tuskin varaa olla ilman sinun\nlausuntojasi päivän polttavista kysymyksistä, mutta — kuitenkin\ntahtoisin saada sinut rajoittumaan vakinaiseen työhösi. Jo sekin on\nliikaa sinun voimillesi. Jonkun aikaa syksyllä olit kunnollisempi,\nmutta nyt on taas kaikki hullusti. Senkö vuoksi, että Sif on saanut\npäähänsä rasittaa itseään sairashuoneella, sinun pitää ehdottomasti\nrasittaa itseäsi omalla tahollasi?\n\n— Luulen ettei meistä kumpikaan siitä vahingoitu. Työ, joka on\nmieluista, ei rasita.\n\n— Kyllä, jos sitä tekee liikaa. Yöllä menin tästä ohi myöhään ja näin,\nettä sinulla oli valoa. Olet sanonut ettet ollut sairas, minkätähden\npidit sitte tulta? Oletko langennut siihen syntiin, että istut ja teet\ntyötä yöllä?\n\nRandal ei vastannut tähän. Hän istui todellakin usein ylhäällä ja\nkirjoitti myöhään, ja sitä työtä hän rakasti. Kysymyksin ja vastauksin\nhän kirjoitti ja selvitti niitä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka viime\naikoina olivat saaneet elinehtoisen merkityksen hänelle. Tähän häntä\nkehoitti tarve tehdä selväksi itselleen, mitä hän ajatteli ja uskoi.\nKeskustelu liikkui puutteellisen ja syntisen, mutta totuutta etsivän\nja janoavan ihmisen ja hänen kerubinsa välillä, s.o. täydellisen\nihmisen, joksi hän oli kutsuttu ja jota hän jo oli Jumalan pelastavassa\nrakkaudessa. Hän oli alkanut tämän työn voittaakseen itse selvyyttä, ja\naina voittaessaan selvyyttä hän tunsi yhä selvemmin, ettei hän saanut\nsitä vain itseään varten. Hän tulisi antamaan muille tämän yksinäisinä\nhetkinä Jumalan silmien edessä tehdyn työn hedelmiä. Kuten se oli\nvalaissut häntä, tulisi se valaisemaan muitakin.\n\nSelvä tunne kutsumuksestaan tähän työhön antoi hänelle varmuutta siitä,\nettä hän saisi sekä aikaa että voimia päättämään sen. Senvuoksi hän ei\nottanut vaaria ystävänsä huolestuneesta varoituksesta.\n\nHänen työnsä ei ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi tahtonut\npuhua siitä kenellekään, senvuoksi hän ei vastannut Åken kysymykseen,\nvaan kajosi hänen puheensa toiseen kohtaan.\n\n— Mitä sinä itse teit ulkona niin myöhään yöllä?\n\n— Menin kotiin.\n\n— Mistä?\n\n— Se on sama.\n\nHe polttivat ääneti pari minuuttia.\n\n— Etkö ajattele koskaan meneväsi naimisiin? kysyi sitten Randal.\n\n— En.\n\n— Miksi et?\n\n— Minkätähden sen tekisin. Onhan minulla kaikki mitä tahdon kuitenkin.\n\n— Kaikki mitä tahdot?\n\n— Niin, kaikki mitä tahdon, vastasi Åke kärsimättömästi. Anna minun\nolla sellainen, miksi nyt kerran olen tullut! Jos ketään sillä\nvahingoitan, niin en ainakaan muita kuin itseäni.\n\n— Oletko varma siitä?\n\n— Olen kyllä. Annan mitä minulta pyydetään siitä, mitä saan. Se on\nrehellistä kauppaa.\n\nRandal pudisti tuhkan sikaaristaan ja katsoi miettiväisesti siihen.\n\n— Eikö sinua iletä viettäessäsi sellaista elämää?\n\n— Voihan niinkin olla. Silloin keskeytän. Niin pitkäksi aikaa kuin se\nkäy laatuun. Ja kun ei enää käy, niin annan palttua kaikelle. Siinäkin\non muuten viehätyksensä että antaa myöten.\n\nTuo uhmaileva kyynillisyys vaikutti viiltävästi noissa luottavissa\nsinisissä silmissä.\n\n— Etkö luule, että voisit kiintyä johonkin kunnon tyttöön, jos\nkoettaisit?\n\n— Minua ei huvita kunnolliset perheiden tytöt. Ne ovat ikäviä.\n\nRandal ei tiennyt kuinka — tai pitikö hänen ollenkaan — jatkaa tätä\nkeskustelua, mutta lähtemätön tunne osallisuudesta Åken syyllisyyteen\npakotti häntä olemaan myöntymättä vastenmielisyyteensä toisen arkoihin\nyksityisasioihin sekaantumisesta.\n\n— Tapaatko koskaan Brita Sanderia nyt, hänen tultuaan Upsalaan? kysyi\nhän.\n\nTämä kysymys, sen yhteydessä mistä he edellä olivat keskustelleet,\noli liian läpinäkyvä. Åke sai ylpeän, hillityn ilmeen. Pieni hipene\nhänen entisiä kaunaansa liikahti hänen mielessään. Otettuasi parhaan\nitsellesi, tahdot nyt rauhoittaa omaatuntoasi tyrkyttämällä minulle\nlähinnä parhaan! Se ajatus näkyi selvään hänen ilmeessään.\n\n- Tahdotko yhdistää minut hänen kanssaan? kysyi hän puolestaan\nkatkaisevalla äänellä.\n\n— Sif tahtoo, että tekisin sen, vastasi Randal suoraan.\n\nÅke hätkähti tahdottomasti.\n\n— Hyvittääkseen minua? kysyi hän ivallisen uhkaavasti.\n\n— Sifillä ei ole aavistustakaan, että sellaista tarvitaan, sanoi Randal\npainavasti.\n\n— Minkätähden hän sitten tahtoo sitä?\n\n— Hän tahtoo sinun onneasi.\n\nÅke joutui ymmälle. Ajatus, että Sif ajatteli ja suunnitteli\nhänen onneaan, liikutti häntä ja pani toimeen mullistuksen hänen\ntunnemaailmassaan.\n\n— Aiotko tehdä hänelle mieliksi ja viedä meidät yhteen?\n\n— Hän tahtoi innokkaasti minua lupaamaan, mutta en luvannut mitään.\n\n— Sinä annoit hänen ymmärtää pitäväsi minua arvottomana? sanoi Åke\nkatkerasti.\n\n— En. Puikahdin syrjään toisella tavalla. Hän ei aavista mitään.\n\nÅken pahin pelko tyyntyi tästä vastauksesta. Hän ei tahtonut millään\nmuotoa olla Sifin silmissä arvoton. Siinä oli jo pahaa tarpeeksi, kun\nsitä oli Randalin silmissä.\n\n— Sinä et siis tahdo viedä Britaa ja minua yhteen? Ehkäpä sinä pidät\nvelvollisuutenasi varoittaa häntä minusta?\n\nHän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta petollinen huulten\nvapiseminen ilmaisi toista. Randal heltyi sen nähdessään, ja hänen\ntäytyi ajatella, että hänen juro ystävänsä oli kuitenkin suuri lapsi\nkaikesta huolimatta.\n\n— En tahtoisi mitään mieluummin kuin että sinä ja Brita kiintyisitte\ntoisiinne, sanoi hän sydämellisesti.\n\n— Mutta sinä et tahdo tehdä mitään sen hyväksi?\n\n— En niin kauan kuin voit suostua elämään synnissä?\n\nÅkea kuohutti nuo terävät sanat.\n\n— Mitä on synti? virkkoi hän. Syntiä ei ole. Synti on keinotekoinen\nkäsite.\n\nHän pani kiivaasti sikaarin pois ja nousi pystyyn.\n\n— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään\npari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan\nvain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin\nsynti kuin se, josta sinä tuomitset minua!\n\n— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi\ntyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on\nkeinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti,\nvaan sekin on vain keinotekoinen käsite.\n\n— Puhun sinun näkökannaltasi.\n\n— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun\ntuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.\n\n— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä\nja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes\noli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti\npuolustella itseään selittämällä sitä.\n\n— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä.\nSe on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään\nsynnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa\nsynniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta\ntekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.\n\nRandal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen\nrauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva\nsiveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.\n\nÅke otti uudelleen sikaarin, jonka hän oli pannut pois, ja sytytti sen.\n\nHän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin\nlausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan,\nsuunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa,\nparhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.\n\nSyntiä ei ole, synti on keinotekoinen käsite, oli hän sanonut ja\nhäntä oli vastustettu. No niin, vaikkapa hänen täytyisi myöntää,\nettä sellaista oli jota voi sanoa synniksi, niin hän ei ollut tehnyt\nmitään sellaista. Siitä väitteestä hän tahtoi pitää kiinni molemmin\nkäsin. Mutta eräs ajatus tunki häneen, hän ei voinut päästä siitä ja\nse saattoi tuon niin innokkaasti kiinnipidetyn väitteen arveluttavasti\nsolumaan hänen käsistään: Jos Sif tietäisi kaikki hänestä... niin\ntokkopa hän...?\n\n\n5.\n\nJoko Randal oli pitänyt voimiaan liian suurina ja riehunut niillä\nliiaksi tai hänen sairautensa oli sitä laatua, että sen täytyi\ntoisinaan puhjeta - niin sairastui hän eräänä päivänä kevätpuolella.\n\nKun telefonitieto tästä tuli tohtori Bentickille, sattui Sif olemaan\nkotona ja joutui ottamaan sitä vastaan. Åke Boson telefonoi. Hän ei\nollut voinut saada ketään hoitajatarta, sanoi hän; sisar Astan oli\nmahdoton saada vapautta eikä ketään muuta ollut Upsalassa juuri nyt,\nehkä Sif voisi hankkia jonkun Tukholmasta? Sifin päätös oli tehty\ntuossa tuokiossa.\n\n— Minä tulen itse, vastasi hän.\n\n— Mutta entä sinun kurssisi?\n\nÅken ääni sanoi selvästi, ettei hänen muistutuksensa ollut tarkoitettu\nvastustukseksi, vaan se merkitsi sitä että hän, tarpeen tullen, tahtoi\nauttaa kumoamaan jokaista vastaväitettä, jota mahdollisesti tehtäisiin.\n\n— Minä olen ylimääräinen oppilas ja voin senvuoksi päästä helposti\nvapaaksi. Ja elleivät tahdo antaa minulle vapautta, niin karkaan.\n\n— Se on oikein! Milloin tulet? Tänä yönä minä voin valvoa, mutta\nsitten...\n\n— Tulen ensimäisellä junalla tänään.\n\nÅke oli enemmän kuin tyytyväinen Sifin reippaaseen päättäväisyyteen.\nEttä hän oli helmi tyttöjen joukossa, sen hän aina oli tiennyt, mutta\nsellaisena joksi hän nyt oli kehittynyt oli hän vielä enempi, ajatteli\nhän.\n\nSif ei menettänyt aikaa. Hän soitti heti sairashuoneelle ja selitti,\nettä koska hänen sulhasensa oli sairastunut ja hänen pitäisi olla\nhänen luonaan, ei hän voinut vähään aikaan tulla sairashuoneelle.\nHän oli niin täsmällinen, että johtajatar ei tullut tehneeksi mitään\nvastaväitteitä.\n\nSitten Lucia valloitettiin rynnäköllä ja tämä tarttui heti työhön\nauttaakseen Sifiä tavaroiden järjestelyssä, joita hän tarvitsi\nmukaansa. Silloin tällöin hän katsoi Sifiin, joka oli hänestä kuin\nvaihdettu. Harvasanainen, sisäänpäinkääntynyt, päättäväinen —\nsellaisena Lucia ei ollut nähnyt häntä koskaan.\n\nKun Allan Bentick tuli kotiin, tapasi hän valmiiksi päätetyn asian\nedessään. Sif oli valmis ja odotti nyt vain junanlähtöaikaa. Allan\nei pitänyt siitä, että kaikki oli päätetty häneltä mitään kysymättä.\nHänkin huomasi heti muutoksen Sifin olennossa ja ihmetteli mitä se\nmerkitsi.\n\n— Menetkö velvollisuudentunnosta? kysyi hän. Sif katsoi ymmärtämättä\nhäneen.\n\n— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä. Minä voin helposti hankkia\ntottuneemman sairaanhoitajattaren.\n\n— Tee niin, jos isä luulee etten minä kelpaa! Mutta minä menen joka\ntapauksessa.\n\nHänen päättäväisyytensä ärsytti Allania vastustukseen, johon hän muuten\nei olisi ryhtynyt.\n\n— On hyvin sopimatonta sinun mennä häntä hoitamaan. Epäilen tokko\nSverker itsekään tahtoo sitä. Tietääkö hän että tulet?\n\n— Luulen että Åke on kertonut siitä hänelle.\n\n— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on... en pidä\nollenkaan siitä.\n\nTaas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että\nymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.\n\nTänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli\nSifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.\n\n— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen\nmielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.\n\nBentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton\nhänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen,\njoka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut\nkatumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä\naiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.\n\n— Niin... jos tahdot tehdä sen... niin... Lucia ehti töin tuskin\nlaittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin\nhänen ja Sifin piti lähteä asemalle.\n\nSifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei.\nÄäneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän\nistui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän\nläsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli,\nistuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.\n\nItse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen\nsisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei\nollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.\n\n\n6.\n\nKun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa\nÅken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen\nsisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi.\nHän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän\njota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli\nhänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!\n\nLucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä\nitsehillinnän.\n\n— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu\nvähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.\n\nSif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi\nkuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja\nsiellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.\n\nKuinka täällä oli vihlovan tyhjää Sverkerin jälkeen! Hän ei ollut\nkoskaan tullut tähän huoneeseen, Sverkerin tervehtimättä häntä\nsäteilevä tervetuliaistoivotus ilmehikkäissä harmaissa silmissään.\n\nTuolla seisoi hänen suuri, suoraselkäinen nojatuolinsa ikkunan luona,\n»Jobin ystävä», kuten Sverker piloillaan sitä nimitti. Toinnuttuaan\nsen verran että voi hengittää ja liikahtaa jälleen, Sif meni ja istui\nsiihen niinkuin rakkaaseen syliin.\n\nTuo suuri tuoli ei ollut ollenkaan muun huonekaluston tyylinen, mutta\nse oli huoneessa välttämätön. Sif tiesi, että Sverker poikavuosiltaan\nsaakka vietti tavallisesti hengenahdistusyönsä siinä. Miten hän oli\nkärsinyt siinä, kärsivällisesti ja uljaasti ja valittamatta! Sifistä\ntuntui niinkuin vanha tuoli kertoisi siitä kaikesta hänelle, siihen\nimeytynyt tupakan hajukin todisti tuntuvasti hänelle siitä, ja\npolttavan kuumia kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.\n\nItkeminen teki hyvää, se huojensi hiukan liian raskasta tuskaa, niin\nettä hän rupesi toipumaan.\n\nHän nosti päänsä ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa huoneessa\nja tunsi elävästi sen tekemän vaikutuksen. Monista kirjoista, jotka\nolivat ympäri seiniä seisovilla hyllyillä, lähti opintomaailman\nverraton tuoksu, täynnä vuosisatojen koottua älyä, ajatuksen\nsyvyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Rauhaisasta toiminnasta, hetkien\näänettömästi vierailtaessa, puhui äänetöntä kieltään suuri mahonkinen\nkirjoituspöytä, isän ja isänisän ja isänisänisän perintö, rehennellen\nkeskellä huonetta. Esi-isien perintöjä, olivat myös pieni antiikkinen\nkatossa oleva kruunu ja huoneen antiikkinen kalusto. Taulut ja\ntaide-esineet olivat osaksi perittyjä, osaksi ulkomaanmatkoilla\nostettuja, mutta kaikki todistivat makua, ja kullakin oli oma\ntarinansa. Tämä huone, jossa hänen rakastettunsa asui ja teki työtä,\noli hänestä ikäänkuin avartunut ruumiillisuus, jossa Sverkerin henki\nasusti.\n\nKaikki puhui täällä hänestä, ja Sifistä tuntui myöskin aivan kuin\nnämä esineet yhteisesti olisivat tervehtineet häntä ja ottaneet hänet\nsuopeasti arvoisaan piiriinsä. Hän kuului jo tänne ja tulisi kuulumaan\nvielä lujemmin. Tämä tunne tuli niin voimakkaaksi kuin varma enne ja se\nantoi hänelle rakkautta ja toivoa. Tämän enteen täytyi merkitä, että\nhän menisi naimisiin Sverkerin kanssa, ja jos hän menisi, ei tämä voisi\nkuolla nyt. Hän pyyhki kyyneleet ja alkoi ajatella uudelleen menoa\nsairaan huoneeseen.\n\nHän ihmetteli mitä Lucia oli sanonut hänen viipymisensä selitykseksi.\nVarmasti jotain tahdikasta ja kekseliästä, sillä Lucia oli aina\ntahdikas ja viisas. Läikähtävin kiitollisuuden tuntein Sif tunnusti\ntämän ja heräsi nyt vasta tajuamaan tuon siunatun tosiasian, että\näitipuoli oli seurannut häntä tänne.\n\nAivan kuin jonkin alitajuisen järjen ohjaamana astui Lucia sisään juuri\ntänä psykologisesti sopivana hetkenä. Hän tuli katsomaan miten Sifin\nlaita oli, mutta tämä, herkkänä kuten aina, ei antanut äitipuolelle\naikaa sanomaan sanaakaan, ennenkuin hän lensi tämän kaulaan ja puristi\nhäntä, virkahtaen:\n\n— Kuinka herttaista, että äiti tuli minun mukaani! Miten olisinkaan\nmuuten nyt suoriutunut? Mitä äiti on sanonut hänelle minusta?\n\nLucia tuli onnellisesti yllätetyksi tästä odottamattomasta,\nkiitollisesta tunteenpurkauksesta, ja sydämellisin hyväilyin hän\nvastasi siihen, mutta viimeiseen kysymykseen hän vain vastasi sanoin.\n\n— En mitään, kultaseni. Hän kai luulee vain, että sinulta menee enemmän\naikaa kuin minulta kuntoon laittautuessasi. Luuletko voivasi mennä nyt\nhänen luokseen ja olla tyyni? Hengenahdistus on helpottanut.\n\n— Kyllä, vastasi Sif hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotain\nmuuta.\n\n— Saatuani nähdä hänet äsken, jatkoi hän, puhuen vaivalloisesti, tulin\n— kapinalliseksi Jumalaa vastaan.\n\nHän katsoi Luciaan apua etsivästi.\n\n— Se on hirveää. Mutta miten voin auttaa sitä, sano?\n\nLucia seisoi tuokion miettivänä. Hänen kasvoihinsa tuli kaunis,\ntunneherkkä ilme.\n\n— Nähdessäni hänet nyt tulee tahdottomasti mieleeni vain tämä: »Herra,\nkatso, se sairastaa, jota rakastat», sanoi hän hiljaa.\n\nNämä sanat sattuivat suoraan Sifin sydämeen ja hiljensivät kapinallisen\nkuiskeen. »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat.» Ei mikään muu\nvoinut paremmin kuvata Sverkeriä, sellaisena kuin tämä nyt makasi\nvuoteessaan. Sif teki sen rukouksen omakseen. Se antoi enemmän kuin\ntoivoa, se antoi varmuutta, alistuvaisuutta ja uskoa. Herra rakasti\nSverkeriä. Jos hän antoi sen, jota rakasti, kärsiä, niin se oli hänen\nsalaisuutensa. Jos hän ei voinut ymmärtää sitä, ei hän senvuoksi saanut\nepäillä hänen rakkauttaan. Taasen hän kiersi kiitollisesti käsivartensa\nLucian ympäri, mutta sanomatta nyt sanaakaan. Sitten hän meni Sverkerin\nluo.\n\n\n7.\n\nKun Sif tuli sisään, istui Sverker taapäin nojautuneena korkealle\nkasattuja pieluksia vasten, suljetuin silmin ja levähtävä ilme\nkalpeilla kasvoillaan. Hengenahdistus, joka sairauden aikana tapasi\ntoisinaan, oli helpottanut. Niin hiljaa kuin Sif tulikin, kuuli Randal\nhänen tulonsa, katsoi ylös ja hymyili. Sif suuteli häntä poskelle ja\npani kätensä pidättävästi hänen kädelleen, ennenkun hän ehti kohottaa\nsitä tervehtiäkseen. Hänen oli parasta maata aivan hiljaa.\n\n— Nyt saat tyytyä minuun sisar Astan sijasta sanoi Sif, säälitellen\nhäntä puolittain leikillisesti.\n\nHän puhui tavallisella äänellään sovittamatta sitä mihinkään\nsairashuonetunnelmaan, sillä hän oli useammin kuin kerran huomannut,\nettä sairaat tiedottomasti olivat pitäneet siitä. Muutettu ääni\nmuistutti heitä vain tarpeettomasti siitä miten sairaita he olivat.\nSitäpaitsi oli Sifin ääni pehmeä ja miellyttävä eikä sitä tarvinnut\nhillitä.\n\nSverkerin silmien hellä katse vastasi tyhjäksi tehden hänen sanansa.\n\nSif nyökkäsi Åkelle, kuten hän olisi nyt vasta huomannut hänet.\n\n— Sinun pitää auttaa minua, sanoi Sif hänelle, ja sanoa minulle\ntarkkaan, miten minun pitää tehdä kaikki, niin ettei Sverkerin tarvitse\nsanoa sanaakaan.\n\nÅke, joka oli nähnyt hänet, kun hän ensimäisen kerran oli tullut\nhuoneeseen ja kun hänen oli pitänyt kääntyä takaisin, ihaili\nsuunnattomasti hänen kykyään olla nyt luonnollinen ja iloinen. Ettei se\nollut tunteettomuutta, sen ymmärsi hän enemmän kuin hyvin siitä mitä\näsken oli nähnyt. Mutta kovaa itsensähillitsemistäkään se ei ollut,\nsiihen hän oli liian luonnollinen käytöksessään Hän oli kasvanut siihen\nmitä tarve vaati.\n\nSuurella auliudella hän neuvoi sekä häntä että Luciaa miten kaikki\noli oleva ja miten piti tehdä sairaalle mieliksi, ja he olivat\nkumpikin halukkaita oppilaita. Heillä kaikilla kolmella oli oikein\nhauskaa yhteisesti askarrellessaan niin lämpimästi rakastamansa\npotilaan ympärillä, jolta ei kysytty mitään, vaan jota kiellettiin\nvain sanomasta sanaakaan. Randal nautti tunnelmasta, joka vallitsi\nhänen sairaskammiossaan. Se oli rakkautta eikä sääliä, joka ympäröi\nhäntä väsymättömästi hoivaten. Hän piti hymyilevistä kasvoista, kuuli\nmielellään viatonta leikkiä, jopa silloin tällöin nauruakin. Hän oli\nniin kiitollinen heidän hilpeydestään, se teki hänet paremmaksi.\nVakavat, levottomat kasvot kiusasivat häntä hänen sairaana ollessaan.\nNyt hän pääsi näkemästä sellaisia, vaikka häntä ympäröivät ne, jotka\nrakastivat häntä enimmin.\n\nHän ymmärsi kuitenkin että heistä, vaikka eivät sitä näyttäneet, tuntui\nvaikealta kun hänen kipunsa tuli näkyväksi. Senvuoksi hän lohdutti\nheitä.\n\n— Tämä näyttää pahemmalta... kuin tuntuu, läähätti hän ja tahtoi sanoa\nenemmän, mutta kun hän ei voinut, katsoi hän Åkeen.\n\n— Sano heille! pyysi hän.\n\nÅke näytti ensin siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta sitte juolahti\nhänen mieleensä ja hän muisteli.\n\n— Hän sanoi minulle kerran, kertoi hän Lucialle ja Sifille, että kun\non kaikkein vaikeinta, tuntuu hänestä niinkuin hän itse ei kärsisi\nvaivaa, vaan joku toinen. On ikäänkuin hän jollain lavoin seisoisi vain\nvieressä ja katselisi.\n\nSverker nyökkäsi vahvistavasti.\n\nSif tunsi suurta huojennusta tästä selityksestä, mutta Lucia tuli niin\nliikutetuksi Sverkerin huolenpidosta tyynnyttää heidän levottomuuttaan\nhänen kärsimisensä tähden, että nyt hän vuorostaan meni toiseen\nhuoneeseen salatakseen liikutustaan.\n\n\n8.\n\nOli pitkäperjantai. Randal oli jo niin paljon parantunut, että\nsaattoi istua »Jobinystävässä» kirjastohuoneessa. Sif oli asettunut\nvanhalle mielipaikalleen jakkaralle Randalin jalkojen juureen, Åke\nkäveli tottumuksesta hiljaisin askelin edestakaisin lattialla, Lucia\noli mennyt kirkkoon. Ulkona soittivat juuri tuomiokirkonkellot\njumalanpalvelukseen. Ikkuna oli auki, sillä Sverker tahtoi kuulla\nkelloja täyteläisäänisinä. Hänen istuessaan siinä, väsyneenä ja\nkalpeana läpikäydyn sairauspuuskansa jälkeen, muisti hän samallaisen\ntilaisuuden ensimäisenä adventtisunnuntaina, jolloin hän niinikään\ntoipuvana oli kuunnellut tuomiokirkonkelloja. Hän vertaili tahtomattaan\nsitä ja tätä tilaisuutta.\n\nHänen kätensä lepäsi hyväilevästi Sifin pään päällä, ja hänen\nväsyneessä katseessaan oli sisäänpäinkääntynyt ilme hänen\nkuunnellessaan pitkäperjantain yhteensoittoa.\n\n— Sif, sanoi hän, kellojen soinnin lakattua.\n\nSif katsoi ylös, innokkaana täyttämään hänen pienintäkin toivomustaan.\n\n— Tahtoisitko lukea viidennen ahdin meille? Sif aikoi nousta pystyyn,\nmutta jäi istumaan Åken viittauksesta, joka otti virsikirjan hyllyltä\nja ojensi sen hänelle. Sitten Åke istuutui huoneen toisessa päässä\nolevaan sohvaan, Sifin lukiessa viidettä ahtia Kristuksen kärsimisen\nhistoriasta.\n\nÅkeen vaikutti merkillisen rikkirepivästi kuulla tuon iloisen, nuoren\näänen, joka tuntui olevan luotu nauruun ja leikkiin, lukevan tuosta\nsuuresta kärsimyksestä. Hän kärsi tuskia, istuessaan siellä loitompana\nja kuitenkin kuulomatkan päässä. Jostain selittämättömästä sisäisestä\nsyystä hän oli päättänyt olla kuuntelematta, mutta yhtäkaikki hän\nseurasi koko ahdin loppuun saakka.\n\nSifin lopetettua vallitsi äänettömyys muutaman minuutin. Senjälkeen\nSverker pyysi häntä laulamaan 47:nnen virren.\n\nSif meni pianon luo. Åke hypähti ylös, avasi sen hänelle, haki\nkoraalikirjan ja etsi virren. Hän teki kaiken tuon omituisen tuimin\nilmein, ikäänkuin hänet olisi pakotettu siihen vasten tahtoaan.\nSitten hän heittäytyi uudelleen sohvannurkkaansa. Hänen selittämätön\ntuskansa kasvoi Sifin laulaessa. Sifin ääni oli liikuttanut häntä hänen\nlukiessaan Kristuksen kärsimisestä, ja kun hän nyt lauloi siitä, kävi\nse vielä vaikeammaksi.\n\nLaulettuaan kolme säkeistöä hän pysähtyi ja soitti sävelmän laulamatta.\nSelvästi se hänellekin kävi liian järkyttäväksi. Mutta pian hän jatkoi\njälleen, ja tuntui kuin hänen äänensä olisi saanut uutta sointua\npysähtyessään.\n\n    »Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti:\n    'Käsiis isä taivahassa, minä annan henkeni.'\n    Kellä vaiva semmoinen ollut on kuin Jeesuksen?\n\n    Ah ken näitä katseleepi, eikö rintaans löisi jo!\n    Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.\n    Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jeesuksen.»\n\nNiinkuin Sif lauloi tänä pitkänäperjantaina, ei hän ollut ennen koskaan\nlaulanut. Hänen oli itsensäkin vaikea olla liikutuksen tähden, sillä\nhän lauloi kärsimyksestä kuin jostakin todellisuudesta, jota hän oli\nmaistanut. Mutta senvuoksi hänen ääneensä oli tullutkin rikkaampi ilme.\n\nLaulettuaan virren loppuun meni hän takaisin ikkunan luo ja istui\njakkaralleen ja nojasi päänsä Sverkerin polveen, niin ettei tämä voinut\nnähdä hänen kasvojaan, sillä hän oli enemmän liikutettu kuin mitä\ntahtoi näyttää.\n\nÅke nousi sohvan nurkasta ja tuli ikkunan luo. Tuska tuli hänelle liian\nsuureksi, hän ei voinut olla ääneti enää.\n\n— Ei ole totta, että Jeesuksen tuska oli suurempi kuin kaikkien\nmuiden, sanoi hän. Kuinka monta ihmistä onkaan kärsinyt pahempaa kuin\nristinkuoleman! Randal liikahti tuolissa, hän tahtoi nähdä ystävänsä,\nmutta Åke ei tahtonut antaa nähdä itseään, vaan seisoi lepotuolin\nkorkean, suoran selän takana. — Älä vaivaa itseäsi vastaamaan, tiedän\nmitä tahdot sanoa, jatkoi Åke. Ettei ruumiin kärsimys ollut pahinta\nvaan se, että hän tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi. Mutta sehän kesti\nniin vähän aikaa. Ajattele ihmisiä, jotka saavat elää vuodesta vuoteen\nsieluntuskissa ja pimeydessä eivätkä ainoastaan tunne olevansa Jumalan\nhylkäämiä, vaan todellakin ovat sitä, mikä on monin verroin pahempi.\n\n— Tule esiin, niin että voin nähdä sinut!\n\n— Ei minussa ole mitään näkemistä.\n\nMutta Åke tuli kuitenkin ja istui vinosti ikkunaan Sverkerin eteen.\nHän näytti rikkirevityltä ja uhmailevalta. Randalin herkkä sydän\nsykähti ilosta hänen nähdessään sen. Eikö tuo rikkirevitty mieli ole\nkevätmyrskyn kohinaa, joka murtaa tien elämälle? kysyi hän itseltään\nääneti.\n\n— Sinä sanot tietysti, että hänen kärsimyksensä oli niin syvää siksi,\nettä hän kantoi meidän syntimme, jatkoi Åke, vetäen esiin kaikkia\najateltavia vastaväitteitä säästääkseen toipuvalta puhumisen vaivan.\nMutta tuo on asia, jota en koskaan voi käsittää. Ei kukaan voi kantaa\ntoisen syntiä. Mitä minä teen, siitä saan vastata sekä Jumalan että\nihmisten edessä.\n\n— Sinua raukkaa sitten! sanoi Randal vain. Åke jäykistyi.\n\n— Mieluummin vaikka sellainenkin, selitti Åke ylpeästi. Minä en\ntahdo pujahtaa taivaaseen toisen ansiolla. Silloin jään mieluummin\nulkopuolelle.\n\n— Niin saat kai silloin tehdäkin.\n\nSif katsoi ihmettelevästi Sverkeriin; hänestä tämän vastaus tuntui\nsydämettömältä.\n\nÅken kasvot synkkenivät.\n\nRandalin suorapuheiset myönnytykset johtivat hänet siihen, mihin hän\nolisi luullut vastustuksen johtavan hänet. Nyt hänelle tuli tunne\nsiitä, että oli tuominnut itsensä joka sanalla minkä oli lausunut.\n\nHän ei voinut jäädä istumaan noiden väsyneiden silmien näkyviin, joiden\nsopusointuinen katse tuskin vielä läpikäydyn kärsimisen voimalla sai\njotakin hänen sisässään, itkemään. Hän nousi ylös ja meni jälleen\nloitomma huoneeseen.\n\nSif katsoi kysyvästi, melkein rukoilevasti Sverkeriin. Miksei hän\nauttanut Åkea? Sverker silitti hiljaa Sifin kättä ja puristi sitä,\nikäänkuin olisi tahtonut sanoitta antaa hänelle vakuutuksen siitä, että\nhän teki parhaansa Åken hyväksi. Sif näki myös, että Sverkerin huomio\noli kiintynyt Åkeen, joka oli hänen suuren tuolinsa takana, ja hänen\nluottamuksensa palasi. Sverker antoi kai parhaat vastaukset, vaikka ne\nhänestä tuntuivat kovilta, ajatteli Sif.\n\nUsko pitkäperjantain evankeliumiin, jota Randalin koko olento henki,\nhänen tarvitsematta lausua sanaakaan, ajoi Åken kiihkeään vastustukseen.\n\n— En ymmärrä miksi Jesuksen kärsimys pidetään niin paljon suurempana\nkuin muiden marttyyrien. Sillä harjoitetaan epäjumalanpalvelusta.\n\n— Sinä unohdat miten Jumala kruunasi sen. Kolmantena päivänä, vastasi\nSverkerin läähättävä ääni.\n\n— Sinä tarkoitat ylösnousemista?\n\n— Niin. Siten ei ole ketään pelkkää marttyyriä kruunattu.\n\n— Se ei kai ole... alotti Åke, keskeytti katsahtaen Sifiin, mutta\njatkoi sitte välittämättä tämän lapsenuskon horjuttamisesta: Onko\nvarmaa, voidaanko todistaa, että hänen ylösnousemisensa oli todellinen\ntapahtuma eikä vain opetuslasten mielikuvitus, näköhäiriö?\n\nRandalin väsyneissä silmissä välkähti, ne suurenivat, ja voiman hehku\ntäytti hänet.\n\n— Olisiko näköhäiriö... voinut antaa... pienelle säikähtäneelle\njoukolle... voitonvarmuutta saarnaamaan evankeliumia... kuten he\ntekivät? virkkoi hän katkonaisesti ja läähättäen. Kaikki jotka\nuskovat... vielä tänäänkin... uskovat vain heidän sanojensa kautta.\nYlösnoussutta... ylösnoussutta he saarnasivat. Jos hän vain olisi\nkuollut... eikä ylösnoussut, niin nyt hän olisi kuollut — aikoja\nsitten. Mutta nyt hän elää .. elää... ja voittaa yhä... ihmisten\nsydämiä.\n\nRandalin ääni tuli epäselväksi, ja yskä esti häntä sanomasta enempää.\n\nÅke, joka oli seisonut tuolin takana käsivarret selkänojaa vasten,\nkumartui eteenpäin ja auttoi ystäväänsä parempaan asentoon, ja Sif\nasetti sairaan käsivarret olkapäilleen niin, että tämä sai nojata häntä\nvasten.\n\n— Minä olen tämmöinen raukka! kuiskasi Randal, yskän asetuttua ja kun\nhän läähättäen saattoi nojata jälleen taaksepäin.\n\n— Minä olen oikea roisto kun houkuttelen sinua puhumaan! sanoi Åke\nkatuvaisesti.\n\nRandal hymyili.\n\n— Ei tee mitään, sanoi hän urhoollisesti.\n\n— On parasta, että menen ulos pitkälle kävelylle, muuten houkuttelen\nsinut uudelleen puhumaan, sanoi Åke.\n\n— Ei, älä mene vielä! pääsi Sifiltä.\n\nSverker oli vielä liian sairas, niin ettei Sif tahtonut jäädä aivan\nyksin hänen kanssaan. Kirsti, emännöitsijä, oli myöskin ulkona.\n\n— En mene sitten eteistä etemmäksi, sanoi Åke, otti umpimähkään kirjan\npöydältä ja meni ja istuutui eteiseen ja oli lukevinaan.\n\nMutta hän selaili vain tarkkaamatta kirjaa, jonka hän huomasi olevan\npiispa Billingin hartauskirjan. Åkella ei ollut mitään halua lukea\nkristillisiä tutkielmia, hän istui vain ja ajatteli omia kapinallisia\najatuksiaan.\n\nHän ei voinut eikä tahtonut nähdä mitään merkitystä itselleen tai\nihmiskunnalle Jesuksen kuolemassa. Hän tiesi kyllä mikä merkitys\nsiihen vanhastaan oli pantu, mutta hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei\nvoinut, hän ei tahtonut uskoa niin. Ja hän koetti ympäröidä itsensä\nepäuskollaan niinkuin kilvellä haitallisia vaikutuksia vastaan,\njotka tunkivat hänen päälleen pelottavalla voimalla. Yhtenä näistä\nvaikutuksista olivat muutamat sanat, joita hän oli kuullut Randalin\nkuiskaten toistavan itsekseen eräänä tuskaisen yön vaikeimpana hetkenä:\n»Hän kantoi meidän sairautemme... rangaistus on hänen päällään, että\nmeillä rauha olisi.»\n\nNuo sanathan olivat kerrassaan kohtuuttomia! Kuinka toinen voi kantaa\nminun sairauteni? Ja mitä joutavaa se on, että viaton rangaistaan\nsyyllisen tähden? Turhaan Åke kuitenkin suojasi itseään näine järkevine\nvastaväitteineen niitä sanoja vastaan, jotka aina yhä uudelleen\nkaikuivat hänen sielussaan ja joita hänen tietoisuudessaan voimakkaasti\nvahvisti järkkymätön rauha, joka oli kantanut hänen sairasta ystäväänsä\ntuskien läpi. Olisikohan pelkällä mielikuvituksella, väärällä\nkuvittelulla ollut sellaista voimaa?\n\nJa nyt tänään oli vielä muuan vaikutus yhtynyt siihen, ja se oli\nJeesuksen kärsimisen virsi, Sifin äänen laulamana.\n\n    »Ah kun näitä katseleepi eikö rintaans löisi jo!\n    Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.\n    Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jesuksen.»\n\nTämä yksinkertainen, sydämeen käypä sana liikutti Åken sisimmän. Jos\nhän myöntyisi sille, antaisi sen vallata itsensä, silloin hänen piti\ntulla uudeksi luomukseksi. Ja sitä hän ei tahtonut, se maksoi liian\npaljon, maksoihan se kaiken. Hän ei enää saisi olla omansa senjälkeen.\nSenvuoksi hän pystytteli kilpiä ympärilleen, järjen vastaväitteitä,\nepäilyjä, epäuskoa. Hän istui ja selaili kirjaa, jonka hän äsken oli\nottanut Randalin pöydältä. Sattumalta hänen silmänsä osui muutamiin\nalleviivattuihin riveihin tutkielmassa, jonka päällekirjoituksena oli:\n»Täydellinen Vapahtajamme.» »... Täydellinen anteeksianto kaikista\nsynneistä on ansaittu ja valmistettu. Tämä anteeksianto on taivaan\nkansi, jonka alla koko maailma elää. Maailma ei ole kuitenkaan\nottanut sitä omakseen, mutta se pidättää Jumalan tuomion ja antaa\nJumalan armahtavaisuuden tunkea esiin houkutellen parannukseen. Se on\ntäydellinen anteeksianto, joka tekee sen, että sellaiset kuin ryöväri\nristillä, jonka elämä on mennyt turmiolle, voivat saada mennä Jesuksen\nkanssa paratiisiin. Jeesuksen ristin luona me tunnustamme: me uskomme\nsyntein anteeksisaamiseen Kristuksen tähden.»\n\nÅke käänsi lehden ja luki tutkielman alun, jolla oli tämä lyhyt teksti:\n»Se on täytetty.» Joh. 19:30 »Tämä on Jeesuksen oma todistus työstään.\nHiljentäkäämme ajatuksemme ja sydämemme tämän edessä ja jättäkäämme\nkaikki inhimilliset mietiskelyt ja vastaukset sellaisiin kysymyksiin\nkuin: mikä kaikki oli täytetty? Miten kaikki tapahtui siinä suuressa\ntyössä j.n.e.? On tarpeeksi että tiedämme, ettei mitään, joka piti\ntehdä, unohdettu tai laiminlyöty tai jäänyt puolitiehen. Ei mitään\npuuttunut Jesuksen pelastustyöstä, meillä on täydellinen Vapahtaja,\njuuri sellainen kuin me tarvitsemme, joka voi vapahtaa meidät kaikissa\nsuhteissa, kaikesta pahasta, eikä vain osittain vaan täydellisesti — —\n-.»\n\nSitten tulivat alleviivatut lauseet, jotka Åke ensin oli lukenut. Hän\nluki ne uudelleen ja luki tutkielman loppuun.\n\nSitten hän nousi ylös ja meni ikkunan luo ja seisoi katsoen ulos.\n\nJos Jumala todellakin on tehnyt kaiken tämän, miten sen käy, joka\nhalveksii sitä? Miten sille käy, joka vetäytyy pois, vähemmin senvuoksi\nettä hänen on vaikea uskoa, kuin senvuoksi ettei hän tahdo antaa\nmuuttaa itseään, ei tahdo vakavasti taistella syntiään vastaan? Ja\nkuinka käy vihdoin sen, joka pitää parempana synnin suloisuuden kuin\nJeesuksen sovituksen? Jos se nyt on totta, että Jumalan poika todella\nkuoli synnin tähden? Nyt hän oli siinä ongelmassa jälleen. Tuossa\nepäilyssä oli lohdutusta hänen hengelliselle velttoudelleen. Voiko hän\nsyyttää järjen epäilyjä, eikö hänen tarvinnut tuntea itseään aivan yhtä\nkurjaksi, kuin jos hän seisoisi vastaan vain pelkurimaisesta halusta\njohonkin erinäiseen syntiin, joka oli tullut tottumukseksi, liian\nvaikeaksi katkaista... Sif tuli ulos eteiseen.\n\n— Tahtoisitko olla Sverkerin luona hetkisen? pyysi hän. Minulla on\ntekemistä keittiössä. Kirstin piti saada olla vapaana tänään, hän on\nollut niin uuttera koko ajan.\n\nÅke olisi mieluummin tahtonut päästä olemasta kahden kesken Randalin\nkanssa juuri nyt, hän pelkäsi noita silmiä, sekä siitä syystä mitä ne\nkykenivät huomaamaan että niiden suuren vallan tähden, mikä niillä oli\nhäneen, mutta hän ei tietysti voinut kieltää, mitä Sif pyysi häneltä.\nHän palasi Randalin luo, ja Sif meni miettiväisenä keittiöön.\n\nTänään oli kaikki niin ihmeellistä, ajatteli Sif, juhlallista ja\nvakavaa. Ja kaikki kolme tunsivat sen. Oliko se siitä syystä, että nyt\noli pitkäperjantai ja he olivat juuri kärsineet niin paljon yhdessä ja\nsenvuoksi käsittivät sen paremmin kuin muuten? Niin Sif ihmetteli ja\nlauloi hiljaa itsekseen askarrellessaan keittiössä:\n\n    »Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti...»\n\nSif katsoi kelloa.\n\n— Ei, ei vielä, ajatteli hän lapsellisessa mielessään. Jeesus kuoli\nkello kolme, ja kello on vasta puoli yksi nyt. Kaksi ja puoli tuntia\nvielä! Mutta pimeys oli alkanut jo. Miltä mahtaakaan tuntua riippua\nristiinnaulittuna tunti toisensa jälkeen?\n\nSifistä tuntui ettei hän saattanut sietää sen kuvittelemistakaan. Hän\najatteli myöskin miten Sverkerin ympärillä oli ollut pelkkää hellyyttä\nhänen kärsimisensä aikana, mutta Jeesusta oli pilkattu. Kärsiä\nkuolemantuskia toisten pilkatessa!\n\n— Ettei hän astunut alas! ajatteli hän. Hänhän olisi voinut tehdä sen\nminä hetkenä tahansa. Mutta silloin me emme koskaan olisi tulleet\npelastetuiksi!\n\nTämä näkyi hänelle aivan uudessa valossa.\n\n— Meidän tähtemme hän riippui siinä! ajatteli hän, ja häntä liikutti\nhyvin Jeesuksen rakkauden todellisuus. —\n\nKirjastossa Åkella oli helpompaa kuin hän oli odottanut. Nuo pelätyt\nsilmät olivat ummessa, hänen ystävänsä nukkui.\n\nÅke istui näköjään toimetonna sohvassa, mutta hänen ajatuksensa\nmietiskeli sovitusta.\n\nVoi tehdä syntiä armon turvin, ajatteli hän. Kuinka moni tekeekin\nsitä juuri niiden joukossa, jotka äänekkäimmin selittävät olevansa\nJumalan lapsia! Ja eikö vanha sovitusoppi oikeuta niitä? Jumala antaa\nanteeksi Jeesuksen tähden, antaa anteeksi veriruskeitakin syntejä,\nhukattua elämää. Jeesus on kantanut rangaistuksen, siis voin tehdä\nsyntiä rankaisematta. Ryöväri ristillä, viinimäen työmies, joka tuli\nyhdennellätoista hetkellä, tuhlaajapoika, kadonnut lammas, joka oli\neksynyt ja jota hoivataan enemmän kuin yhdeksääkymmentäyhdeksää,\njotka eivät olleet eksyneet, publikaani temppelissä, syntinen vaimo\nfariseuksen huoneessa — osoittavathan kaikki nämä ja monet muut mukavan\ntien.\n\nJos minä kulkisin sitä tietä, ajatteli Åke pilkallisesti. Jos minä\ntekisin syntiä niin paljon kuin minua haluttaisi ja pyytäisin anteeksi\nJeesuksen tähden joka kerran? Hänhän on kantanut rangaistuksen minun\ntähteni ja luvannut minulle täyden anteeksiannon Jumalalta sillä\nperustuksella.\n\nÅke ei todella tarkoittanut tehdä niin, hän vain kuvaili itselleen\ntätä ajatusta niinkuin jotain äärimmäisen hullua, sattuvana todisteena\nyleisen käsityksen kieroudesta Jeesuksen sovituksesta.\n\nMutta hän ei päässyt sentähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta.\nRistiinnaulitun Jeesuksen edessä hänen oli pakko tunnustaa sen\nsovituksen sovelluttamisen liioittelu, jota hän oli koettanut tehdä.\nHän ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän saisi mitään anteeksiantoa, jos\nhän pyysi sitä ilman katumusta ja parannuksentarvetta. Molempia oli\nollut kaikilla näillä, joita hän oli äsken vetänyt esiin mukavan\npelastuksen esimerkiksi. Se ei kai ollut niin mukavaa kuin se voi\nnäyttää pintapuolisesta katselijasta.\n\nMukavaa! Ei toki, hän tiesi kyllä, ettei ollut niinkään mukavaa tulla\npelastetuksi, hän tiesi toki sen, hän, joka ei tahtonut antautua, vaan\nkaikin voimin koetti puolustautua sitä vastaan. »Se portti on ahdas ja\ntie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.»\n\nRandal liikahti. Hän oli valveilla. Åke meni heti hänen luokseen.\nVäsyneen katseen hitaasti selviävä tietoisuus merkitsi kuumetta ja\nheikkoutta, sairaus päästi vastahakoisesti otteensa.\n\n— Sinäkö se olet? Olen varmaankin nukkunut. Missä Sif on?\n\n— Keittiössä.\n\n— Mitä te oikein olettekaan minulle, te kaksi! Randalin käsi hapuili\nÅken kättä ja puristi sitä.\n\n— Toisinaan... alkoi Randal, mutta muutti mieltä. Siitä ei kannata\npuhua.\n\n— Ei, siitä ei kannata, yhtyi Åke puheeseen, vaikka hän ei tiennyt,\nmikä se oli, josta ei kannattanut puhua.\n\n- Etenkin sinä! kuiskasi Randal ja puristi Åken kättä.\n\n— Oh, sen kyllä tiedän! sanoi Åke torjuen, tietämättä mitä torjui,\nvaikka hän kyllä aavisti, että hänen ystävänsä katsoi hänen nykyisiä\npalveluksiaan hänen kerran sortuneiden nuoruustoiveidensa taustaa\nvasten ja sentähden tunsi olevansa järkytetty.\n\n— Jos voisin hyvittää! läähätti Randal.\n\n— Sinullahan ei liene mitään hyvittämistä minulle.\n\n— On minulla, joka olen syössyt sinut... siihen elämään, jota sinä\nvietät.\n\n— Joutavia!\n\n— Sinun syntisi on minun. Niin tunnen. Hän katsoi rukoilevasti ylös\nÅken nuoriin, miehekkäisiin kasvoihin.\n\n— Nouse! Minun tähteni, ellet tahdo itsesi tähden!\n\n— Ei se riipu minusta itsestäni. Mitäpä minä voin tehdä?\n\n— Sinä voit tahtoa.\n\n— Anna minun olla. Älä pakota minua! Äläkä millään muotoa kiinny\ntuollaiseen sairaalloiseen päähänpistoon, kuin että sinulla olisi\njotain syytä siinä mitä minä teen.\n\n— Mutta minulla on. Sanoithan itse sen kerran. Kun ensin lankesit.\n\n— Siitä on niin kauan, sanoi Åke hämillään.\n\n— Se jatkuu yhä. Minun tähteni... älä vastusta... meidän\nVapahtajaamme... kun hän etsii sinua!\n\nTämä hellittämättömyys liikutti ja kiusasi Åkea. Että Randal piti\nitsensä osallisena siihen syyllisyyteen, jonka Åke elämällään veti\npäälleen, kosketti häntä levottomuutta herättävästi. Tähän saakka hän\noli vaientanut omaatuntoaan sillä ajatuksella, ettei hän vahingoittanut\nmuita kuin itseään. Mutta kuinka olikaan nyt? Hän tunsi olevansa\nestetty, sidottu, kiedottu ja vedetty sinne mihin hän ei tahtonut.\nEvankeliumin verkon silmätkö ne kietoivat hänet? Ne silmukat olivat\nsitkeät ja voimakkaat, rakkauden punomat. Ei auttanut, vaikka hän\nkuinka ponnistelihe irti päästäkseen. Rakkaus ei päästänyt.\n\nJeesus ristillä rakkaudesta uhrautuen hänenkin syntiensä puolesta!\nSehän oli niin käsittämätöntä, niin uskomatonta, niin kohtuutonta.\nMutta _jos_ se olisi totta — silloin voi häntä, jos hän halveksi sitä!\n\nJa Sverker Randal, ystävä, jota hän oli jumaloinut ja sitte luullut\nvihaavansa, mutta jonka puoleen häntä sitten taas oli vetänyt,\nystävä, jota hän katkerasti oli soimannut ja joka nyt tunsi hänen\nsyyllisyytensä omakseen, tämä ystävä, jonka hän nyt kolmannen kerran\nsai takaisin kuoleman kourista, joka uskoi ja rakasti Jumalan Karitsaa\nja kesken sairauden kipujen voi levätä iäisessä sylissä — tämä ystävä\npyysi koko palavalla hengellään hänen henkensä pelastusta synnin\norjuudesta! Eikö hänen silloin täytynyt nousta, tahtoa, antautua\nvangiksi pelastavan rakkauden sitkeään nuottaan?\n\nNuo pelätyt silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Åke oli kiitollinen\nsiitä, vaikka se ei auttanut häntä paljonkaan. Tuo irtipäästämätön\nvaatimus oli saanut hänet kiinni. Pelastava rakkaus oli elävänä\ntodellisuutena tullut häntä lähelle, vaatien hänen tahtoaan\nratkaisemaan myötä tai vastaan. Ratkaisun täytyy tulla perinpohjaisen;\nja se tulee vaikeaksi mihin suuntaan se ratkenneekin. Kuitenkin\ntunsi hän, että hän oli tullut nyt siihen kohtaan, että »ei» oli\ntullut mahdottomaksi. Myöntyminen oli vaikeaa ja mullistavaa, mutta\nse oli ainoa mahdollinen vastaus. Hän oli kuitenkin iloinen, ettei\ntarvinnut sanoa sitä kenellekään ihmiselle juuri nyt, vaan ainoastaan\nJeesukselle, ristiinnaulitulle, ylösnousseelle, iäisesti elävälle ja\nelämää antavalle.\n\n\n9.\n\nSverker oli nyt parantunut. Åke oli kotonaan taasen ja tarttui\nkaksinkertaisin voimin kiinni laiminlyötyyn työhönsä, Lucia oli\nmennyt aamujunalla Tukholmaan, ja Sifin oli määrä lähteä myöhemmällä\njunalla seuraavana päivänä palatakseen jatkamaan keskeytettyä\nsairashoitokurssiaan. Hänestä se tuntui enemmän kuin kaihoisalta,\nsillä täällä oli hänen oikea paikkansa, täällä hän tahtoi asua. Oli\nniin vaikeaa jättää Sverkeriä, ja Sif tiesi, että Sverkeristä tuntui\nvähintään yhtä vaikealta päästää hänet. Nyt Sif tuumiskeli miten hän\nvoisi tehdä sen liian vaikeaksi hänelle.\n\nSverker ei istunut nyt sairastuolissaan, vaan sohvassa, mutta Sif istui\njakkarallaan hänen jalkojensa juuressa kuten tavallista, huolimatta\nSverkerin yrityksestä vastustaa sitä. Sif ei ollut hänen pikku tyttönsä\nenää, joka saattoi istua hänen jalkojensa juuressa, hän oli kasvanut.\nSverkerin silmissä hän oli nyt tullut sellaiseksi, että hän ikävöi\nsaada nojata päänsä hänen rintaansa vasten ja tulla hyväillyksi ja\nlohdutetuksi. Hän oli saanut tuntea äidillisyyttä, joka on syvällä\njokaisen hyvän naisen olennossa, mutta joka nyt vasta esiintyi Sifissä.\n\n— Niin, nyt on tutkinto ohi! Reputatko sinä minut, sano? kysyi Sif.\n\n— Tutkinto?\n\n— Niin. Sinä ymmärrät kyllä mitä minä tarkoitan.\n\n— Oletko tuntenut minun hoitamiseni ikäänkuin joksikin tutkinnoksi?\n\n— Sinähän tiedät, että menin sairashoitokursseille vain oppiakseni\nhoitamaan sinua. Nyt olen saanut tehdä sitä. Olenko mielestäsi tehnyt\nsen hyvin? Oletko tyytyväinen uuteen yksityishoitajaasi?\n\n— Tyytyväinen? Se sanoo aivan liian vähän. Sinä olet muuttanut minun\nsairauteni juhlaksi. Kun sinä tulit... en unohda koskaan miltä tuntui\nkun sinä tulit!\n\n— Minä en tullut säälistä. Tunsitko sen?\n\n— Tunsin. Jos sinä olisit tullut säälistä, en olisi kestänyt nähdä\nsinua luonani. En tahdo sääliä sinulta!\n\n— Vaan rakkautta?\n\nHän katsoi loistavin katsein Sverkerin silmiin. Tämä tunsi sen katseen\nvoittavan itsensä, mutta ei vastannut mitään.\n\n— Etkö vieläkään voi uskoa minuun? Ja kuitenkin olen sinun tähtesi\nmennyt suoraan tuleen. Sinä tunnet minun kauhuni sairautta ja kuolemaa\nkohtaan. Mutta sen olen voittanut sinun tähtesi Etkä sinä usko minua\nkuitenkaan! Oi, Sverker, miten mahdoton sinä olet!\n\nHän painautui Sverkeriä vasten ja tämä hyväili häntä.\n\n— Uskon, että pidät minusta ja aina teet sen, sanoi hän epävarmalla\näänellä. Luulenpa, että rakastatkin minua, mutta samallaisella\nrakkaudella kuin rakastat isääsi, — se ei voi koskaan lakata, mutta sen\nvoi himmentää toinen rakkaus. Pelkään näes, rakas, että minä en ole\nsinun elämäsi suuri rakkaus. Ellen minä ole sitä ja sinä, naimisiin\nmentyämme, kohtaat miehen, joka sitä on — miten meidän silloin käy?\nSitähän minä pelkään, senvuoksi olen epäluuloinen. Sif oli kuunnellut\ntarkkaavasti, ja Sverkeriä kummastutti luottavainen vakavuus hänen\nkirkkaissa silmissään, kun hän katsoi häneen.\n\n— Luulen etten ole sellainen, että voin tuntea intohimoa, sanoi hän,\nikäänkuin se olisi ollut puute. Ihastun helposti, mutta se menee myös\nhelposti ohi. Tiedät, miten haaveilin luutnantista ja kuinka kokonaan\nse meni ohi. Sitten yhteen aikaan en ollut ihan vastaan mennä kihloihin\nÅken kanssa. Sitten on jotain, jota sinä et tiedä...\n\nHän empi, rohkaisi itsensä ollakseen täydellisesti vilpitön ja jatkoi:\n\n— Parisissa oli muuan taiteilija, joka tahtoi minut, ja ellen olisi\nollut sidottu — ei, sidottuhan minä en ollut, sinähän olit sanonut,\nettä olin vapaa — mutta jos en silloin olisi tuntenut sinua, en tiedä,\nmiten olisi käynyt! Näet miten muuttuvainen olen! Mutta näiden kaikkien\nmielitiettyjen ohella olet sinä ollut se oikea minulle koko ajan, joko\ntahdot sen uskoa tahi et. Muistan, kun luutnantti oli kosinut, kuinka\nkaipasin saada puhua siitä sinulle. Minusta se olikin melkein hauskinta\nkaikesta. Ja kun joskus kuvittelin tulevaisuutta hänen kanssaan, olit\nsinä aina jollain tavoin mukana siinä haaveilussa. Ja sinä muistat kai\nitse, kuinka käännyin sinun puoleesi ollessani iloinen ja sitten kun\nsurin? Sinun puoleesi, enkä kenenkään muun!\n\nSverker puristi hänen kättään vastaukseksi ja katsoi uudella\njännityksellä hänen silmiinsä, odottaen hänen itseselityksensä jatkoa.\nHänen personallisuutensa oli kasvanut enemmän kuin yhdessä suhteessa.\n\nEhkä Sif alitajunnassaan tunsi, mitä Sverker ajatteli, ja senvuoksi\ntuli enemmän vahvistaneeksi sitä. Hän liikahti vähän hänen sylissään,\nniin että voi katsoa häneen. Hänen katseessaan säteili voitoniloa\nsekoittuneena kaihoon ja veitikkamaisuuteen.\n\n— En voi luvata, etten koskaan enää ihastele toisia, mutta vaikkapa\nteenkin sitä, ei sinun tarvitse pelätä. Tiedät nyt miten pian se menee\nohi. Ja sinä voit aina pidättää minut kuten tähän saakka ja enemmänkin,\njos vain tahdot. Ja tahdothan sinä, sano?\n\nTämä vilpittömyys, joka oli niin kokonaan vapaa teeskentelystä, oli\nperusta, jolle voi rakentaa. Sverker painoi häntä lujemmin syliinsä.\n\n— Kyllä, sen tahdon, sanoi hän voimakkaasti.\n\nHän muisti, mitä Sifin isältä oli luiskahtanut kerran; nyt Sif oli itse\nsanonut hänelle samaa: hän tarvitsi häntä, juuri häntä. Uhrata itsensä\nja vetäytyä pois hänestä olisi väärää uhrautumista ja vahingoittaisi\nvain Sifiä. Eikö hän ollut itse nähnyt, kuinka juuri hänen sairautensa,\njota näkemästä hän oli tahtonut Sifiä säästää, oli houkutellut hänessä\nesiin kaikkein hienoimman: tuon hurmaavan äidillisyyden?\n\nTodennäköisyys siitä, ettei hän eläisi kauan, ei saanut myöskään olla\nesteenä. Äkillisen eron mahdollisuus pitää sydämet valveilla ja tekee\nrakkauden erikoiseksi, ja juuri senvuoksihan hän voi olla varmempi kuin\nkukaan muu Sifin ehkä hetkellisen, mutta lämpimän sydämen hellyydestä.\n\nJa sitäpaitsi — kukapa voisi rakastaa häntä kuten hän?\n\n— Kyllä, sen tahdon! toisti hän.\n\n— Sinä et siis epäile minua enää? Sinä uskallat ottaa minut?\n\n— Uskallan. Olen ollut pelkuri raukka ylpeydessäni. Rakastanuthan olen\nsinua aina, mutta nyt vasta ymmärränkin sinua.\n\n— Ja uskotkin minua?\n\n— Niin, rakkaani.\n\nSif nojautui häneen, niinkuin hän oli kaivannut saada nojautua Sifiin.\n\n— Oi, kuinka tuntuu ihanalta, että vihdoinkin uskot minuun! sanoi Sif\nlämpimästi huoaten onnesta.\n\nNostamatta päätään hän jatkoi tuokion kuluttua:\n\n— Sverker, tiedätkö mitä tahtoisin? Että pappi voisi tulla tänne juuri\nnyt ja vihkiä meidät samassa, niin ettei minun koskaan tarvitsisi\njättää sinua enää, en edes päiväksikään.\n\nTähän pieneen sydämenpurkaukseen Sverker vastasi rakastuneiden tavoin.\n\n— Milloin voit tulla minun luokseni siten? kysyi hän sitten\nliikutuksesta epävarmalla äänellä.\n\nSif laski.\n\n— Jos otamme kuulutuksen nyt sunnuntaiksi, niin silloin kuulutetaan ja\nsitten seuraavana ja sen jälkeisenä sunnuntaina. Siitä sunnuntaista\nneljäntoista päivän kuluttua puolipäiväjumalanpalveluksen jälkeen\nisoisä voi vihkiä meidät.\n\nHän katsoi säteilevästi Sverkeriin. Mutta tämä ei ollut vielä oikein\nvarma siitä, tarkoittiko Sif totta vai ainakin puoleksi leikkiä.\n\n— Entä kurssisi? huomautti Sverker.\n\n— Sen ei tarvitse estää. Minä olen vain ylimääräisenä oppilaana enkä\ntäytä mitään paikkaa sairashuoneella. Isän suosion vuoksihan minä vain\nsaan käydä siellä. Voin lopettaa siellä milloin tahansa.\n\n— Etkö tahdo kuitenkin lopettaa ja saada todistuksen?\n\n— Ne eivät anna todistusta sellaiselle ylimääräiselle oppilaalle kuin\nminä olen. Ja vaikkapa antaisivatkin — hän naurahti — niin mitä luulet\nminun välittävän heidän todistuksistaan saatuani nyt hyväksymisen\nsinulta?\n\n— Hyväksymisen? Kiittävän arvosanan minä annan sinulle.\n\n— Oi, älä koetakaan! Tiedän kyllä, että jotenkuten kelpaan vain\nsairashuoneen oven sisäpuolelle. Äiti ja Åkehan ne tekivät kaiken.\nKirstikin oli kelvollisempi kuin minä. Mutta ollakseni Sif olen tehnyt\nsuurteon jo sillä vain, että olen ollenkaan voinut olla avuksi.\n\n— Sinä puhut niinkuin minä tahtoisin sinut vain sairaanhoitajaksi,\nsanoi Sverker matalalla äänellä ja tutkiva katse silmissään.\n\nSif punastui kauniisti, mutta ei kätkenyt kasvojaan häneltä. Hänen\nvastauksensa oli äänetön mutta selvä ja täytti Sverkerin niin\nvoimakkaalla onnentunteella, että se tuntui melkein tuskalta.\n\n— Kolmen viikon kuluttua sitte, Sif! Päätämmekö niin? kysyi hän\nepäselvällä äänellä.\n\n— Kyllä, vastasi Sif antautuvasti. Sverkerin oli vaikea uskoa, että hän\ntodellakin saisi elää sen päivän, josta he nyt sopivat. Mutta hän sai\nelää sen.\n\n\n\n"]