[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyWlW9BKBXEWGh8gwGRgG71hCFtFdip5dxgFl0eUgZkU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2915,"Saaristoväkeä","Koskelainen, Yrjö",1885,1951,"2915-koskelainen-yrjo-saaristovakea","2915__Koskelainen_Yrjö__Saaristoväkeä",null,"novelli",[],[],"fi",1912,19626,125031,false,72399,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Saaristoväkeä: Novelleja\" by Yrjö Koskelainen is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories likely revolve around life in the archipelago of Finland, capturing the essence of the coastal fishing community, as implied by the detailed descriptions of fishing, seafaring, and the characters' interactions with their environment. The main character introduced in the opening portion is an elderly fisherman named Hamberg, who reflects on his past and the changes in his life after the death of his wife, Rosina.  At the start of the collection, we meet Hamberg enjoying a quiet day as he prepares a fishing net and reminisces about his deceased wife, Rosina, whose memory lingers in his home and daily routines. As he engages in his fishing activities, the narrative unfolds through vivid imagery of the serene landscape, the sounds of nature, and Hamberg's reflections on his life, family, and the changes brought about by time. The description of his interactions with other characters, such as his assistant Janne and the arrival of new forces in his life, set the stage for deeper explorations of themes like loss, love, and the inevitability of change in an isolated fishing community. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Novellikokoelma kuvaa saariston asukkaiden arkea, kalastusta ja elämänmenoa rannikolla. Kertomukset sijoittuvat merelliseen ympäristöön ja tarkastelevat ihmiskohtaloita luonnonvoimien ja meriympäristön keskellä.","Yrjö Koskelaisen 'Saaristoväkeä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2915.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAARISTOVÄKEÄ\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nYRJÖ KOSKELAINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKehto\nKalle-Kustaan tupa\nMestarivaras\nUskovaisia\nSimsörin Johannes\nNaapurit\n\n\n\n\nKEHTO\n\n\nI.\n\nKarviaismarjat ovat syöneet itsensä täyteen kuin puutiaiset punottaen\nnyt tyytyväisinä elokuun auringossa. Aitan seinustalla surisevat\nkimalaiset, vuoroin valkeissa angervoissa, vuoroin punaisissa\nrantakukissa, koko ajan soittaen puoliuneliasta säveltään. Kaukaa yli\nsinisen selän tulee lounaistuuli, loiskii rantakiviin ja veneisiin\nja huiskuttelee tangon nenässä punaisella ristillä ja sinisillä\nankkureilla merkittyä lippua.\n\nKala-aitta rantaäyräällä on matala, se on kahdesta kohden jatkettu ja\nkatonharja on notkallaan kuin vanhan tamman selkä. Kivellä oven luona,\npohjat aurinkoon päin, on suomuiset saappaat, vieressä kulunut lakki ja\npiippunysä.\n\nOvesta näkyy verkkoja ja nuotanosia orsilla. Kuuluu kuorsausta, joka\nkuitenkin äkkiä kätkee ja esiin pistäytyy karvainen pää ja pienet\nharmaat silmät, joissa on vielä unenrippeet nurkissa.\n\nSamassa seisoo Hamberg kokonaisenaan mäellä, lengottaa hajalla reisin,\nhaukottelee ja tirkistää aurinkoon, joka on ennättänyt kauas ohi kello\nkahden, ja merelle, joka taas lupaa tyyntyä yöksi.\n\nJa sytyttäessään piippuaan ajattelee hän: yhä vaan riittää hyviä\nilmoja. Oikea silakkavuosi! Mutta verkot täytyy tästäpuolin laskea\nsyvempään. Kuu kasvaa, silakka alkaa kulkea alapaulan puolessa. Ties\nmontako tynnyriä viime yönä pujahti alitse...\n\nHän on leveä ja matala. Sääret lyhyet ja vääristyneet alituisesta\ntuhtoon ponnistamisesta soutaessa. Hän on seitsemänkymmenvuotias,\nmutta punertavassa täys-parrassa ei näy vielä harmaita karvoja. Pää\non kenossa, silmät luotuina korkealle. Sen asento on niiltä ajoin kun\nhän oli lämmittäjänä kamreeri Saurenin laivassa ja alhaalta tulisesta\nruumasta kurkotti auringon ja ihmisten puoleen.\n\nHän saapastaa verkkosalkojen luo, joilla leväällään kuivaa hänen uusi\nvasta värjätty verkkonsa. Se on kauniin punertava kuin koivunvarvut\nkeväällä ja tuntuu silkinhienolta käteen. Se on viidentoista sylen\npituinen. Siihen oli mennyt monta talvipuhdetta, monta hiljaista iltaa,\njolloin tähdet tuikkivat pakkastaivaalla tai Patu haukahteli ulkona\npyryssä tuntiessaan ketun läheisyydessä.\n\nTupa on pohjoisen kallion alla, suojassa kylmimmiltä tuulilta. Kattoon\nei ole korkealti sillä ne propsit, jotka Hamberg aikoinaan erään\nmyrskyn jälkeen oli kerännyt ulkoluodoilta, sattuivat olemaan mitaltaan\nlyhyitä. Kamarin rakennus osui jo parempaan aikaan: silloin oli\ntukkilautta hajonnut näillä vesin ja hirsistä ei ollut puutetta.\n\nTupa on ollut aikoinaan punaiseksi sivelty, se rusottaa vielä heikosti.\nKatolla kiekkuu peltinen viirikukko, jonka liikkeet viisari merkitsee\nsisällä tuvan katossa olevaan kompassitauluun. Se on Hambergin oma\nkeksintö tämä tuulennäyttäjä ja pimeinä syysöinä hän näkee siitä jo\nsänkyynsä ovatko veneet ja pyydykset vaarassa.\n\nEteläisen ikkunan alla kasvaa orjaruusu ja marjapensaita. Syreeni saa\njoka vuosi luovuttaa oksiaan verkonkäpyihin. Omenapuukin on istutettu\naikoinaan siinä toivossa että se kerran kantaisi hedelmän, mutta joka\nkesä raukee tämä toivo tyhjiin, kun lounainen varistaa kukat ennen\naikojaan ja vanha kyhmyinen puu näyttää jo alistuneen kohtaloonsa ja\npäättäneen kuolla hedelmättömänä. Se on vieras ulkosaaristossa eikä voi\nkoskaan tänne oikein kotiutua.\n\nYlempää mäeltä näkyy navetan pääty ja päädyssä rasvaleimat\nhylkeennahoista, jotka siinä leväälle naulattuna ovat kuivuneet\nkevätauringossa. Korkeaan koivuun on sidottu lipputanko, vesiajolta\nsaatu eteläreimari, joka ei enää viittaa karia, vaan tällä kertaa\npelastusasemaa, sillä sen nenässä liehuu meripelastusseuran lippu.\n\nTupaan tultuaan laittaa Hamberg kahvipannun tulelle. Sisässä on\nkaikki hiljaista. Kissa on hypännyt pöydälle ja haudottaa itseään\nsiinä päivänpaisteessa silmät pienenä jyvänä. Ainoa ääni lähtee\nmustuneesta seinäkellosta, joka naksuttelee ja hinaa väsymättä ylemmäs\npunttejaan, joista toinen on ruostunut kanuunankuula. Sen oli Hamberg\nlöytänyt vanhan tuvan hirrestä, kun oli sotavuosien jälkeen siirtynyt\nkalastajaksi saarelle.\n\nKahvia hörpätessään pitelee hän nokista pannua vasemmassa kädessään\nja täyttää siitä kuppinsa seitsemän kertaa. Sitten hän alkaa kaivella\nihvistä piippuaan.\n\nHohojaa! Nämä iltapäivät ne tuntuvat niin tyhjiltä, niin toisenlaisilta\nkuin ennen Rosina-vainaan aikana. Silloin oli kaupungista tultua ja\npäivällisen maattua istuttu tässä kahdenpuolen pöytää ja juteltu\nkalojen hinnasta tai uudesta rysänkappaleesta ja Rosinalla oli ollut\npaikkuupukki aina vieressään. Ei monen käsi liikkunutkaan niin\nnäppärästi kuin Rosinan, vaikka se olikin kerran ruhjoutunut veneen ja\nlaiturin välissä ja jäänyt iäksi hiukan koukkuun. Siihen aikaan kyllä\nverkot pysyivät kunnossa!\n\nSiihen aikaan oli kalakeittokin pöydässä, kun hän palasi kaupungista ja\nsukissa oli ehjät kantapäät. Siihen aikaan... hohoojaa...\n\nHamberg vetelee piipustaan muutamia hiljaisia savuja ja silittää\nsuurella karkealla kädellään kissan selkää, joka siitä hyvillään\nkehrää hänen käsivarttaan vasten. Kello seinällä huokaa, naksahtaa\nylimääräisen kerran ja jatkaa sitten taas vanhaan tahtiinsa.\n\nRosina-vainaa oli tarkkamuistinen, hän valvoi taloa kuin paras koira.\nHän piti mielessään ankarassa järjestyksessä kaiken sen kalun, jonka he\nneljänkymmenen vuoden ajalla olivat pesäänsä keränneet. Jos Hamberg oli\nvenettä rakentamassa ja tarvitsi parihakoja muistamatta mihin ne viime\nkerralla olivat jääneet, voi hän huoleti turvautua Rosinaan.\n\n— Isä-kulta nehän ovat taka-aitassa, sivuorren päällä! ilmoitti Rosina.\nJa jos hän tarvitsi koverrusrautaa, sai hän heti tietää että se oli\nvinnillä siinä sinisessä kirstussa valinkauhan ja kertoimien kanssa.\n\nMutta eilen kun hänen hätäpäätä oli korjattava purjetta, olisi\nhän tarvinnut yhden niistä messinkiväkipyöristä, joita Sälskärin\nhylkyhuutokaupassa oli ostanut kokonaisen kimpun, mutta sai koluta\naitat ja vinnit löytämättä mitään. Hän muisti hämärästi ripustaneensa\nne johonkin naulaan, mutta mihin naulaan, sitä ei olisi tiennyt sanoa\nkukaan muu kuin Rosina. Ja Rosina oli maannut haudassa jo viime vapusta\nvuoden...\n\nHamberg olisi tänään jatkanut pitemmällekin muistojaan, ellei hänen\napumiehensä, Janne, olisi tullut tupaan saamaan osaansa päivän\nansioista. Hamberg tyhjensi pöydälle kissan viereen kuluneen kukkaronsa\nsisällyksen. Rahat, joita oli hopeita ja kuparia lajiteltiin,\nlaskettiin ja jaettiin kolmeen läjään, joista yhden sai Janne, kaksi\ntaas pyyhkäisi Hamberg suureen kouraansa vieden ne tuvan sivussa\nolevaan kamariin. Nurkassa siellä sängyn takana oli raudoitettu\npunainen kirstu, jonka hän avasi jykevällä avaimella ja erotettuaan\nhopeat vanhaan tupakkapussiin ja kuparit sikarilaatikkoon, jälleen\nhuolellisesti sulki. Avain pantiin lasi-oviseen seinäkaappiin,\njossa punaisessa nauhassa hohti pari hopeamitalia »ihmishengen\npelastamisesta», vanhanaikuinen umpikuorinen kello ja pieni hopeapikari\npalkintona kilpapurjehduksesta.\n\nAurinko alkoi jo painua läntisten metsien puoleen. Janne ja hänen\nvaimonsa Mari kokosivat kuivia verkkoja saloilta, toinen yläpaulan\ntoinen alapaulan puolesta, kantaen ne vyhtenä veneeseen, joka oli\nsyrjittään kalakallion sivussa. Hamberg kivesti uutta verkkoaan, joka\ntänään saisi kestää ensi kokeen ja osottaa mihin kelpaisi.\n\nVerkko ei ollut vielä kunnossa, kun porsas lätissään ylempänä mäellä\nalkoi surkeasti vinkua. Hamberg jätti työnsä ja kävi ammentamassa\näyskärillä sianruokaa kaukaloon. Samalla poikkesi hän navetassa\nheittämässä heinätukun lehmälle, joka ynisi tyhjässä pilttuussaan.\nEläinten tuli olla Marin hoidossa, mutta porsas kasvoi hitaasti ja\nlehmästä lähti vähemmän maitoa kuin ennen, Rosinan aikana...\n\nKun aurinko tapasi kuusenlatvat Skoglannissa lähti vene verkkoväkineen\nmerelle. Tuuli oli tyyntynyt niinkuin edellisinä iltoina, loivat\nmainingit vain keinuivat sileäpintaisina kuin olisi kaadettu öljyä\nveteen. Karien kohdalla kävi tuttu kohina. Virosta käsin nousi\nverkalleen yö tummana vyönä, joka auringon viime säteistä sai punervan\nhohteen reunaansa.\n\nJanne, jolla ahavoituneessa naamassaan oli pieni pystynenä ja vaaleat\nviikset, sousi airoparilla keulassa. Mari istui keskituhdolla vedellen\npitkällä, Hamberg perässä huovaten toisella pitkällä airolla. Kuului\nvain hankatappien kitinää ja ohikiitävältä karilta lokkien kirkunaa,\nkun ne tappelivat makuukivestä.\n\nTallskär oli jäänyt kauaksi taakse. Se siirtyi Malmkobbenin naapuriksi,\nsalmet sulkeutuivat, karit ja kalliot sulautuivat yhteen ja lopulta\nne kaikki yhteensä muodostivat vain epämääräisen tushiviivan\ntaivaanrajassa, kuin rakkolevien vyön saaren rannalla. Vain Skoglannin\npiiharjaiset kuuset erottuivat selvästi taivasta vasten, sillä niiden\ntakana, jossain alhaalla hehkui vielä aurinko kuin valmiiksi lämminnyt\nleivinuuni.\n\nNyt oltiin perillä. Alettiin verkonlasku. Janne sousi, Hamberg laski,\nMari ojensi hänelle verkkovyhdit ja kohot. Pian kellui vedenpinnassa\njoukko puukohoja suorassa jonossa ja verkot pingottuivat virran\nvoimasta veden alla. Viidennentoista ja viimeisen päähän kiinnitettiin\nvene ilman ankkuria jotta koko jono saisi vapaasti kääntyä virran\nmukana.\n\nNyt avattiin eväspussit ja haukattiin illalliseksi leipää, voita ja\nsilavaa ja sitten paneuduttiin levolle.\n\nHamberg imi viimeiset savut piipustaan, kopisti porot veneen laitaan\nja laittautui nukkumaan nahkavällyjen alle, peräpuolessa. Mutta kun\nuni ei heti tullut, sytytti hän nysän uudelleen. Yö oli tyyni ja\nlämmin, tähdet kuvastelivat sileäpintaiseen veteen, lännessä vilkutti\nSkytteskärin majakka tulista silmäänsä ikäänkuin vanhalle tuttavalle:\nVai niin, Hamberg, sinä olet taas täällä aavalla verkkoinesi. Sinä,\nvanha veitikka, tiedät missä silakka kulkee. Muiden veneet palaavat\naina puolta lautaa korkeampina kuin sinun. Ja sitten se taas vilkutti\nkuin tahtoen sanoa: me kyllä tunnemme toisemme! Siitä asti kun minut\ntänne asetettiin, olen nähnyt sinun liikkuvan näillä vesin keväät ja\nkesät ja syksyt.\n\nNyt oli varmaan laiva tulossa lännestäpäin. Hamberg kohottautui\nkyynäspään varaan kuullessaan heikkoa jyskytystä. Siellä näkyi\nvalkoinen mastolyhty ja veripunainen alahangan lyhty vetäen kokonaisen\njonon keltaisia kuulia perässään pitkin vettä.\n\nHamberg sylkäsi veteen nähdäkseen mihin virta kulki ja piti silmällä\nlaivan suuntaa. Aivan oikein: verkot olivat nyt kääntyneet poikittain\nentisestä asennostaan joutumatta kuitenkaan vaaralliseen kulkuveteen.\n\nHän oli tullut katsahtaneeksi keulapuoleen. Siellä nukkuivat makeita\nunia Janne ja Mari resuiseen sänkypeittoon kääriytyneenä ja Mari\noli kiertänyt kätensä Jannen kaulaan. Mari ei ollut ruma, hänellä\noli kiiltävän mustat hiukset ja verevät poskipäät ja rintoja röijyn\ntäydeltä, oli Hamberg pannut merkille. Ja hän tuli ajatelleeksi että\nmelkein samanlainen oli Rosina-vainaa ollut neljäkymmentä vuotta\nsitten. Silloin olivat he molemmat nukkuneet kaulakkain verkkoveneessä\nja tähdet olivat paistaneet mereen niinkuin nyt. Mutta siitä oli niin\nkauan että se oli vain kuin etäinen unennäkö. Että Rosinakin oli ollut\nnuori, että heilläkin oli ollut lapsi, josta sitten kasvoi Fanny, sen\nhän vain muistamalla muisti — siinä välissä oli pitkä, pitkä aika,\njolloin elämä oli ollut ankaraa työntekoa ja penninkokoomista, jolloin\nunet täytyi mitata lyhyeen ja karkoittaa rakkaus mielestään. Ja Rosina\noli ollut vanha, teräväleukainen ja tarkkasilmäinen kalastajamuori,\njolla oli aina ajatuksissaan lehmänsä ja kanansa ja verkonpaikkuunsa ja\ntalon tarvekalut.\n\nNyt oli Hamberg saariston rikkain mies. Hänellä oli sadottain verkkoja\nja viisi isoarysää — Kalle Krokströmilläkin oli vain kolme — ja\nkaksi asuintupaa ja tuhansia markkoja kirstussa. Moni kadehti häntä\nja haukkuivat takanapäin kitupiikiksi, mutta herra tiesi että hän\nrahojensa tähden oli saanut vaivata itseään ja olla liikkeellä aamusta\nyöhön vaanimassa kuin synti!\n\nHän tiesi että Fanny ja vävy odottivat hänen loppuaan päästäkseen\nkäsiksi rahoihin, mutta itse hän ei ajatellut kuolemaa: hän tunsi\njäsenensä yhtä vankoiksi kuin ennenkin, milloin vettynyt silakkavene\noli vedettävä maalle ja kätensä yhtä varmaksi kuin ennen, milloin\nkoskelo oli pudotettava lennosta. Häntä melkein nauratti puheet\n»ukko» Hambergista. Ja tänä elokuun yönä maatessaan tyynellä ulapalla\ntuikkivien tähtien alla hänen ajatuksensa hiipivät keulassa nukkuvaan\nMariin, tämän kiiltävään tukkaan ja korkeihin rintoihin. Hän oli kuin\nnuori mies, joka ei moneen viikkoon ollut päässyt kultaansa tapaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli vielä täysi yö merellä, kun Hamberg tunsi ruumiissaan että oli aika\nnousta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaankannen täyteen\nhallahtavia pilvenhattaroita, vesi näytti joka taholla kylmältä ja\nharmaalta. Aamuvilu hyrisytti verkkomiehiä, he kohoutuivat istualleen\nja asettuivat hitaasti airoihin Hambergin hilatessa jo veneeseen\nensimäistä verkon päätä.\n\n— Pidätäs Janne, tästä tulevat kissankalat! huusi Hamberg.\n\nTuskin olivat ensimäiset hopealle välähtävät silakat kohonneet yli\nvedenpinnan, kun kaijat ja tiirat keksivät ne kaukaisilta kareiltaan\nja ilmestyivät einettä kärkkymään. Parkuen kuin pahankuriset lapset ne\nleijailivat veneen päällä ja seurasivat sitä vanavedessä. Ja kun kala\nirtautui verkosta jääden ajelehtimaan mereen, syntyi tappelu, jossa\nvilkkaat ja urheat tiirat useimmiten sieppasivat saaliin kömpelömpien\nlokkien nokan edestä.\n\nVerkko verkolta nostettiin painavana kaloista ja vettä valuen\nveneeseen, joka vajosi yhä syvempään kunnes vain ylin lauta kohosi yli\nvedenrajan. Silloin oli päästy viimeiseen kohoon, pystytettiin masto\npurjeineen ja alettiin luovia kotisaarta kohti.\n\nNyt oli aurinkokin ehtinyt taivaanrantaan, se kurkisti palavissaan yli\nviivan ja täytti koko ulapan punaisella aniliinivärillä, mutta äkkiä\nse muutti mieltä ja päästi keltaista tulikiveä joukkoon, ja nyt syntyi\noutoja värileikkejä märkien luotojen kyljessä, joita aamulaine juuri\noli nuollut, kunnes aurinko tapasi oikean värisekotuksen ja meri sai\nentisen lasivihreän kuultonsa.\n\nOli sivuutettu ulkoluodot, Tallskär ja Malmkobben erkanivat\ntoisistaan, salmet avautuivat ja kun pingotettiin purjetta ja saatiin\nhyvä puuskapää avuksi, päästiin Ankkurikiveltä suoraan kalakallion\nkylkeen, missä kissa oli jo osaansa odottamassa. Mari kiiruhti tupaan\nkahvipannun ja lastensa luo, miehet kantoivat verkot maalle ja alkoivat\nravistaa niistä saalista. Ei puhuttu monta sanaa, mutta Hamberg ja\nJanne silmäilivät tyytyväisinä toisiaan ja silakkaläjiä kalliolla.\n\n— Kuules Janne, näistä me suolaamme puolet, sanoi Hamberg. Silakka ei\ntänään paljoa maksa kalarannassa. Aspöläiset, Krokström ja Bergin Kalle\ntulevat jo tuolta hyvässä lastissa, näemmä.\n\nJa kun oli pistäydytty tuvassa kahvilla ja Hamberg oli kaapista ottanut\npullon, joka oli kuin litistetty rakko ja valuttanut siitä kuppiinsa ja\nojentanut Jannelle, kerättiin kaloista puolet suomuisiin koreihin ja\nlevitettiin purjeet, tällä kertaa ohjaten hyvää sivutuulta kaupunkiin.\n\nSillä aikaa huusi Mari salmen takaa Stiinan avukseen kaloja perkaamaan.\nTyö joutui nopeasti jutellessa, kalat virutettiin ja ladottiin\nsuolarakeiden väliin nelikoihin. Mutta varikset olivat lentää\nhamuttaneet säröisillä siivillään kala-aitan harjalle, vaakkuneet\nsiellä aamuvaakkunaansa ja laskeutuivat nyt varovasti yksitellen\nkalakallion laitaan perkeitä syömään.\n\n\nII.\n\nKaksi viikkoa tämän jälkeen, eräänä tuulisena lauantai-iltapäivänä,\nkutsui Hamberg Jannen kamariin ja veti oven jälessään kiinni. Kun oli\nkeskusteltu ensi viikolla viritettävien isojenrysien paikoista ja\nnuotanvedosta, ilmoitti Hamberg että hänellä oli kirje kirjoitettava\nKöökariin, Rosina-vainaan veljelle, vanhalle Apelblomille. Pöydällä oli\nrutistunut paperiarkki ja vähä sakeaa mustetta pullossa.\n\nJanne heitti takin päältään ja ryhtyi työhön. Hamberg istui vieressä\nja saneli hänen olkansa yli. Kun oli saatu paperille »lähestymme\nTeitä tällä kirjeellä ja tervehdyksellä» ja pari sanaa vuoden\nsilakkasaaliista iski Hamberg itse asiaan. »Kim ei minulla autuaan\nRosinan jälkeen ole ketään, joka keittäisi ja pesisi paidat ja kun\nkanat munivat metsään ja ladon alle, ja munat pilaantuvat ja verkot\njäävät paikkaamatta, kysyn Teiltä, lanko, sopisiko nuoren Fransiljan\ntulla minulle palvelukseen. Jos niin että hän on vapaa ja tahtoo eikä\nole saanut sulhasta ja kääntänyt päätään toisaalle».\n\nViime sanoja raaputtaessaan vilkaisi Janne Hambergiin, mutta tämä\ntoisti järkähtämättä sanansa kahteen kertaan.\n\nFransilja oli ollut isänsä kanssa viime markkinoilla ja silloin oli\nHamberg nähnyt tytön ja mieltynyt häneen. Ukko Apelblomilla oli tusinan\nverran lapsia, Fransilja oli niistä kolmas tai neljäs järjestyksessä.\n\nKirje oli nyt valmis. Rivit tosin nousivat ja laskivat kuin laineet\nmyrskyssä, mutta Hamberg oli täysin tyytyväinen siihen. Kun oli loppuun\npantu joukko tervehdyksiä nimitetyille henkilöille, piirrettiin alle\nPetter Valfrid Hamberg ja varmuudeksi otti Hamberg vielä kynän tukevaan\nkouraansa ja piirsi puumerkkinsä q W H, johon sisältyi kaikki, mitä hän\ntiesi jalosta kirjoitustaidosta.\n\n— Hoi setä, silmukka tuli väärälle puolelle, ilmoitti Janne, kun\nP-kirjain osui väärinpäin.\n\nSamaa se tietää, arveli Hamberg. Vaikka ruma se on noin\ntaakseen-katsovana, myönsi hän sitten.\n\nMutta kirje suljettiin ja laitettiin lähtökuntoon. Janne sai palkakseen\nryypyn litteästä pullosta ja lupaan Hambergin uuden kaksipiippuisen\nhaulikon, kun hän huomenaamulla aikoi lähteä kuville ulkoluodoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn tyyni syyskuun likoilma. Meri on niin seijas ja ilma niin kajea että\nsaaret, jotka lounaisen kohina tavallisesti eroittaa toisistaan, nyt\novat siirtyneet lähekkäin ja toisesta kuuluu toiseen lehmän ammahdus ja\nlapsen itku.\n\nIlmanhenki kantaa koneenjyskeen laivaväylältä. Varikset kynivät itseään\nrantamännyn latvassa. Niiden vaakkuna on käheätä ja katarrista. Selällä\nmuodostavat isonrysän kohot säännöllisen kuvion, koskelopari soutelee\nrauhallisena siulojen ympäri ja vedenrajasta kuuluu tuon tuosta\nsävähdys kuin heittäisi joku hiekkaa mereen: siellä parvi kalanpoikia\najaa takaa pinnassa olevia hyönteisiä. Saaristo kareineen, luotoineen\nleviää päilyvänä ja selvänä silmien eteen kuin karttapinnalla.\n\nHamberg huopaa hiljoilleen rysää kohti. Hylje on kolmena yönä peräkkäin\nkäynyt siellä kaloja syömässä ja joka kerralla reväissyt mennessään\nperään suuren aukon. Kalastajille on jäänyt vain päät silakoista. Ja\nperä on paikattava joka aamu.\n\nHamberg kiertää varovasti puomin ja siulojen ympäri, kiinnittää\nperäankkurinuoran toiseen hankatappiin ja alkaa kohottaa perää. Heti\nkun hän saa nuoran käteensä, tuntee hän siinä vavahduksia ja nykäisyjä\nja puomi painuu syvemmälle veteen.\n\n— Ähäs rakkari! Sielläkös sinä mellastat, kalavaras. Taisin tulla\noikeaan aikaan!\n\nKiireen kaupalla hän avaa perän ja vetää kaaren toisensa jälestä\nveneeseen. Hylje kiitää edes takaisin rysässä kuin riivattu etsien\nulospääsyä, sen valkoinen vatsa vilahtelee siellä täällä. Nyt saa\nHamberg kiinni takakäpälistä, puristaa sormensa rautapihdiksi, mutta\nhylje alkaa vimmatusti kiemuroida ja on jo luiskahtamaisillaan käsistä,\nkun hän iskee tukevat hampaansa sen pyrstöön ja puree leuat yhteen,\nsiksi kun saa uuden otteen. Hylje murisee kuin koira ja yrittää purra,\nmutta makaa kohta voitettuna veneenpohjalla ja saa antaa henkensä\npahoista töistään.\n\nKun Janne palaa kaupungista suolanhakumatkaltaan, on Hamberg jo\nnylkenyt hylkeen ja naulaa pareillaan nahkaa navetan seinälle.\n\n— Katsos kun rakkari on paksussa rasvassa! Vähänkös siihen on kaloja\nmennyt — meidän silakoitamme! Mutta tallukat minä teen sen turkista\nensi talveksi!\n\nJannelta on kirje, joka on tullut kauppamiehen välityksellä. Siinä\nApelblom ilmoittaa että he Jumalan kiitos voivat hyvin ja Simsörin\nmuori on kuollut Fredrikin viikolla ja Fransilja on halukas tulemaan\nsetänsä luo. He saapuvat Mattsonin sumpussa, markkinaväen kanssa. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena markkinapäivänä, kun sumput ja jaalat täyttävät eteläsataman\nkaupungissa ja kannet ovat täynnä väkeä ja nelikoita ja punaisia\nkaulaliinoja ja Ahvenan murretta, luovii Hamberg Mattsonin sumppua\nkohti uusissa pitkävartisissa saappaissaan, kiiltonappisessa takissaan\nja kaulassaan kaksi suurta mitalia »ihmishengen pelastamisesta».\nTutut ukot ja eukot tulevat kättelemään ja kysymään kuulumisia, mutta\ntuntemattomat katselevat kunnioittavasti syrjästä ja supattelevat\nkeskenään siitä mikähän esivallan virkamies se on, jolla on semmoiset\nkunniamerkit ja kaluunit.\n\nVanha Apelblom on pareillaan avaamassa nelikkoa ja tarjoamassa\nrommisilakkaa ostavalle rouvalle, kun Hamberg pistää kättä ja suu\nnaurussa kysyy:\n\n— No missä se minun tyttöni nyt on?\n\nJolloin Apelblom niistää nenäänsä ja huutaa: Silja hoi, mihinkäs sinä\nhävisit! Pane heti meidän kahvipannumme tulelle siihen Mattsonin pannun\nviereen!\n\nFransilja on nähnyt Hambergin tulevan ja lymynnyt maston taakse\npiiloon. Häntä hävettää. Hän on kankeassa täysvillaisessa\nhameessa, joka vivahtaa siniseen ja vihreään kuin huhtikuun meri\npäivänpaisteessa, vatsa on koholla ja huivi silmille työnnettynä.\nHänestä on niin hassua että hän tulee emännöimään rikkaan Hambergin\ntalossa, josta isä ja äiti olivat aina ylpeillen puhuneet naapureille\nsiellä kotona Köökarissa.\n\nKun hän tulee esiin on poskille kohonnut heleä puna ja silmät\nmaahantuotuina tai tavoitellen sinisiä ankkureita Hambergin lakissa,\nhän ojentaa punaisen hikisen kätensä ja lentää sitten suinpäin\nkajuuttaan.\n\n— Kyllä se vielä tottuu ja kesyy! ajattelee Hamberg, mielissään tytön\npunaisista, mehevistä huulista ja kauniista piirteistä.\n\nJa hän kääntyy Apelblomin puoleen, joka juuri on saanut kaupat\ntehdyksi ja samalla kun pistää rahat kukkaroon, muuttaa mällin toiseen\nposkeensa. Hän on pieni ukonkäppänä, silmien välissä nenä kuin\nruutisarvi ja renkaat korvissa. Ja nyt alkaa juttu syyskalastuksesta\nja markkinamatkasta, joka oli sujunut hyvin ja naapurijaalasta tulee\nSimsörin vanha Efraim kolmanneksi, housut syltyssä kantapäissä,\netupelti auki ja punainen liina tiukkaan kaulaan käärittynä. Mennään\npieneen kajuuttaan, joka on täynnä eväsarkkuja, astioita, villasukkia\nja toinen toistaan ylempänä olevia vuoteita seinässä ja käryää\npaistetulle läskille ja muulle. Siellä hörpitään markkinakahvit\nkuuluvin siemauksin teevadin reunasta, Hamberg tarjoo kasakkaa ja\nlopuksi kaksi ryyppyä mieheen kolmen markan konjakkia. Mutta Fransilja\nistuu ääneti nurkassa ja on kutovinaan sukkaa, vaikka vilkun uteliaana\nvähän päästä Hambergiin, katsoo hänen punaista partaansa ja kiiltäviä\nnappejaan, mutta enin sentään hopeisia mitaleita punavalkeissa\nnauhoissaan. Niin koreata hän ei koskaan ole nähnyt.\n\nIllalla lähdetään Hambergin ja Jannen seurassa Tallskäriin niillä\npuhein että Fransilja jää sinne ainakin seuraaviin markkinoihin.\nPalkakseen hän saa kymmenen markkaa kuussa, uuden hameen ja yhdet\nkengät. —\n\nAluksi oli kaikki saarella uutta ja toisemmoista kuin kotona, mutta\nsitten tuli hiukaiseva ikävä ja Fransilja itki monta kyyneltä\nesiliinaansa milloin navetassa milloin kala-aitassa käydessään.\nMari oli aluksi nyreissään hänelle, sillä hän oli lehmän ja porsaan\nhoitamisesta saanut tähän asti neljä markkaa kuussa, joka tulo nyt\nloppui; rahalla oli hän kestinnyt itseään kahvilla ja sokerilla. Mutta\npian hän huomasi uuden emännöitsijän edullisemmaksi itselleen, hän\nalkoi miesten poissaollessa pistäytyä Hambergin puolella juoruamassa\nFransiljan kanssa ja pian tuli tavaksi että nokinen pannu ja kupit\nilmestyivät pöytään.\n\nFransilja-kulta, liverteli Mari, ukolla on rahaa tuolla kirstussa\nvaikka kapalla niittäisi, ei joku kahvikilo ja sokuritoppa tee lovea\nhänen rikkauksiinsa! Haudo sinä huoleti aamusta iltaan pannuasi! Ja hän\nkertoi kuinka oli silloin ja silloin nähnyt ukon kääntelevän rahojaan\nja tuulettavan seteleitään etteivät homehtuisi, näes.\n\nFransilja kuunteli hörössä korvin. Hänen alahuulensa lerpahti vielä\npitemmäksi ja silmät tulivat täyteen ihmetystä. Ja kun Mari oli\nlähtenyt, meni hän kamariin katselemaan arkkua ja pisti sormensa\navaimenreikään. Se oli hirveän raskas, mutta lukossa, ja avainta ei\nnäkynyt. Hän olisi tahtonut nähdä oliko Marin puheissa perää.\n\nHamberg oli aina hyvällä päällä kotona ollessaan; hän koetti ilmeisesti\nhaihduttaa Fransiljan ikävää lystillisillä jutuilla milloin mistäkin\nkalastajasta tai tapahtumasta merellä tai kaupungin kalarannassa.\nHän kertoi niin hassuja että täytyi väkisinkin nauraa. Ja väliin hän\nkujeili kuin pojat, kiusasi ja nipisti.\n\nKerran Hamberg kertoi Boströmistä. Boström oli kalatorppari ja hänen\nveroonsa kuului kaksi kertaa viikossa käydä kaupungissa talon maitoa\nja piimää kaupalla. Eräänä yönä myöhään keväällä, kun Hamberg oli\nillalla kokenut isotrysät ja lähtenyt kaupunkiin saadakseen hyvän\npaikan laiturin kyljessä, oli hänen veneensä joutunut rinnan Boströmin\nkanssa. Kumpikin nukkui purjeteltassa, mutta kun Hamberg heräsi siihen\nettä joukko humalaisia valkolakkeja rallattaen kulki laiturilla, pisti\nhän päänsä purjeen alta ja näki Boströmin varovasti ammentavan vettä\nmerestä kirnupiimäsaaviin. Yksi ylioppilaista, joka seisoi Koroleffin\nkulmalla oli huomannut metkun. Hetken päästä tuli hän tahtomaan kaksi\nkannua kirnupiimää itselleen ja tovereilleen, jotka odottivat kauempana.\n\n— Onkos herralla jotain astiaa sitten, sanoi Boström.\n\n— Ei ole. Pankaa nyt vaikka tuohon säkkiin.\n\n— Säkkiin? Boström katseli epäillen ostajaan, mutta tämä kehoitti vaan\nkaatamaan säkkiin ja tarjosi rahaa.\n\nNo mitäs muuta, Boström mittasi säkkiin ja ylioppilas kumartui\nveneeseen, ottamaan säkkiä muka, mutta sieppasikin sen käteensä ja\nalkoi sillä huimia Boströmiä korville.\n\nVai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen\nvietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä\nallas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. —\nLaita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi\nja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta.\nBoström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä\nuseimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän\nkiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen\nvenerannassa, lopetti Hamberg.\n\nFransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen\nukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä\nsunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt\npöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä,\nsillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen\nFransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin\noli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti\nhän lakaisi lattiaa.\n\nNäin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä.\nPyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle\ntäynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli\njo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla\nvarvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana\nja synkkänä rantoihin.\n\nKun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen\nlumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari\nkatossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja\nperuuttivat peltikukkoa katolla.\n\nHamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja\najatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että\nsuurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut\nlöytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut\nunohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli\nmielessään hyvää kirvestä.\n\nTänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.\n\nHän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin\nvuoteen luo.\n\nIsä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää\nlumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.\n\nHamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai\nnukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas\nraapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin\npoikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven.\nKello löi juuri kolme.\n\nUlkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät\nhänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli\nkäteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja\nkirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja\nnukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.\n\nTämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi\nkerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä\nrippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä\njoka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut\nmoneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin\ntuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on\npeilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta,\nmuuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi\nviiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman,\ntuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta,\nsinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.\n\nMutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se\nkun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi\nsitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen\nSkytteskäristä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa\nnäyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka\ntäyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla\nhuuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.\n\nEräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän.\nKaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä\nkulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden.\nVilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja\nnyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys\nmuihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä\nei päässyt. Talvi oli tullut.\n\nToisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat\nteurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä,\ntuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva,\nkuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta\nääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo\nkoneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat\nolivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja\nvanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen\nkaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja\nkatsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja\ntakissa oli koketit ja kamyyrit.\n\nFanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja\nkysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat\nsilmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.\n\nKun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään,\nhuomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.\n\n— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.\n\n— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu\npahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja\nviivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli\nripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen\nkanssa.\n\nFanny oli syrjästäpäin kuullut että Hamberg oli ostanut tytölle\nhamekankaan ja muitakin epäilyttäviä puheita ja hän oli tullut\nvartavasten ottamaan asioista selon. Oliko todella mahdollista että isä\noli niin järjetön, niin vanhuuttaan höperö, että hänellä olisi ollut\njotain aikeita Fransiljan suhteen? Että tuo Köökarin vuohi olisi saanut\nvillityksi vanhan miehen! Että isä olisi niin kiittämätön kaikesta\nsiitä rakkaudesta, mitä hän ja Emil olivat aina osottaneet tälle! Kun\nhän oikein ajatteli, oli se verinen vääryys, joka ei saisi koskaan\ntapahtua, ei koskaan, ei koskaan!\n\nHamberg on tyytymätön tämänvuotiseen porsaaseen. »Senverran on\nsilavaa tuossa meidän Patussakin», hän sanoo kahvia hörpätessään. Ja\nsitten hän Fransiljalle ja Emilille alkaa kertoa siitä takavuosien\njättiläissiasta, joka oli ollut semmoista lajia kuin olisi se juossut\nkärsänsä lyttyyn seinää vasten. Mutta sekös otti ruokaa ja turposi!\nLopulta se vain röhötti paikoillaan ja ajankuluksi alkoi järsiä lätin\nkattoa niin että sitä oli kohotettava yhdellä hirsikerralla. Siinä\noli sikaa! Hänen silmäteränsä laajenevat pelkästä hyvästämielestä,\nmuistellessa sitä jättiläissikaa.\n\nEmil on heitellyt kaihoavia silmäyksiä seinäkaappiin ja vihdoin nousee\nHamberg ja tuo rakkopullon pöydälle. Pieni puolikupponen kuuluu\nteurastuspäivän kestitykseen. Kun Fannyn silmä välttää ryyppäsee Emil\nkahvikuppinsa melkein tyhjiin ja liruttaa sen sitten pullosta taas\ntäyteen. Hänen katseensa harhailee epävarmana pitkin tupaa ja pysähtyy\nvihdoin katossa olevaan leiviskänpainoiseen hyljeluodikkoon. Hän on\nkookas ja turpea mies, mutta pehmeätä tekoa. Silmäluomet nousevat\nraskaasti ja katse niiden alla on jäykästi tuijottava. Fannyyn hän\nvälttää katsomasta.\n\nKun kuulumiset molemmin puolin on kyselty ja keskusteluun tullut\nensimäinen äänettömyys, nousee Fanny päättävästi ja sanoo Hambergille:\n\n— Jos isä tulisi vähän tänne kamariin, minulla on asiaa.\n\nFransilja kumartuu lieteen päin, silmissä entinen pelokas ilme. Emil\ntuijottaa yhä luodikkoon, nyt hänen täytyy ottaa se katosta alas,\npunnita käsissään ja ikkunan ääressä tarkastella sen piilukkoa.\n\n— Onpas siinä luodikkoa! Mutta kuka tämmöistä jaksaa kädellään\nkannattaa?\n\nFransilja naurahtaa miehen tyhmyydelle meriasioissa, selittäen että\nsillä ammutaan vain jään nojalta tai kiveltä. Mies makaa vatsallaan ja\ntähtää sen hylkeeseen.\n\nJoku uusi ajatus alkaa liikkua Emilin hitaassa päässä: hän silmäsee\nvarovasti että kamarin ovi on kiinni ja antaa katseensa sitten\nmielihyvällä liukua pitkin Fransiljan olkapäitä ja rintoja.\n\nEi hullumpaa, ei yhtään hullumpaa! Ukko kyllä tietää mitä tekee.\n\nHän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään\nhänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!\n\nHän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää\nliikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta\nkahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella,\njossa ei ole muuta seuraa kuin... kuin...\n\nHän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee\nleikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.\n\nSilloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.\n\n— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!\n\nÄäni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti\npuuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.\n\n— Emil, tule tänne!\n\nEmililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät\nräpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat\naivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen,\nperinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja\nsiihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg\nhänelle vastaan:\n\n— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes\nvihillä omissa housuissasi!\n\nEmil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn\noli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille\nmennessään.\n\nKamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja\nharmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen\nhuulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.\n\n— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla... alkoi Fanny\nuudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei\npaljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät.\nVelka lankee, osake on maksettava tammikuussa...\n\nEmil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii\naukaista suunsakin:\n\n— Isä kulta, kuinka isä voi...\n\nMutta Hamberg katkaisee lyhyeen:\n\n— _Sinä!_ Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä\nvuotta tallettanut palkkaasi!\n\nEmilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin\nlasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta»\npunaisine kaulanauhoineen.\n\nMutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman\nkerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin\nennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan\nhänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa\nkaupunkiin, on hän saanut _sen_ puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä\non viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi\nviikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla\noli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva\njakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti\nkalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.\n\nSiihen _toiseen_ asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko\noli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa.\nJannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena\nkaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta\nsen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä\nFanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti\naitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime\naikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään\nsiellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille,\njoka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse\nkauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut\nettä »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä\ntapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut\nsiinä vieressä astioita pesemässä.\n\nEnnen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa\nFransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä\nsilmänsä rastaanpesään.\n\n— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään\nhullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä\nFransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on\npaperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen\neikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen\nja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme.\nYmmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä\nnaimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee —\nääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on\nyli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos...\nSe on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo\neteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti\nlopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet\ntullakseen.\n\nSanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn.\nSydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei\nhän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet\nvavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:\n\n— Minkätähden te kiusaatte minua!\n\nJa nyyhkytysten välistä:\n\n— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo\nhuomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää...\n\nJa jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan\naikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg\noli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui\nsängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen\nvasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten.\nMinkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden\nihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut\neteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut\nystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä\nmitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt\ntäytyi tästä tulla muutos!\n\nMutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli\noli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.\n\nKun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen\njäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti\nlampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän\ntytön suullaan sängyssä.\n\n— Fransilja, mikä sinun on?\n\nKun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön\nolkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän\naavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin\ntaisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken:\n\n— Fransilja!\n\nNyt nosti tyttö päätään ja katsahti häneen oudostellen.\n\n— Mitäs me heistä, Fransilja!\n\nJa kun toinen itkua ennustavasti voihkasi:\n\n— Minä tahdon pois täältä! tarttui hän Fransiljan käteen niinkuin ei\nkoskaan ennen ollut tehnyt ja käski kertoa kaikki, mitä he olivat\npuhuneet. Siitä Fransiljan mieli vähitellen parani ja arastellen hän\nkertoi Fannyn uhkauksista.\n\n— Vai holhoukseen!\n\nHamberg ojentui suoraksi ja löi nyrkkinsä pöydänkulmaan.\n\n— Ehkä Emilin hoitolapseksi!\n\nNyt hän jo nauroi, riisui saappaat jalastaan ja ripusti sukat\npellinnokkaan.\n\n— Koettakoon heittiöt! ja siitä me pian saamme selon olenko minä isäntä\ntäällä ja vapaa tekemään mitä tahdon!... Mutta panes, Fransilja,\nperunat tulelle. Rupesi niin hiukasemaan tuolla avantoa hakatessa, hän\nlisäsi ripustaessaan takkiansa naulaan!\n\n\nIII.\n\nJoulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat... pakkanen kiristyi,\nlunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun\nHamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma\nummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat\nmäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki,\nmutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.\n\nPatu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella\njoka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään\nvalkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka\npisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin,\nmutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut\nlumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä\npäin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen\nalapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että\npatterin sisässä kyti jotain elämää.\n\nHamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi\nsilmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu\ntai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja\nSkytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti\nuskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi\nhärmäisellä jäällä.\n\nKun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi\nvene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta\nja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat\nkylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut\nkauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija\nsinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle\nkaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut\nviimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja\nvettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää\ntuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän\noli sanonut ja tosi siitä oli tullut.\n\nTänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen\nlyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista\nja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla\nkäänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä\nammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista\ntuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.\n\nHänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli.\nPassatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja\nkäänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään.\n»Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»\n\n— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli\nherrassöötinki heille laukassut!\n\nAsia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin\njälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin\npuheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka\nkanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki\noli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi\nestää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja\nluvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja\nvävylle.\n\nSe päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut\nmoneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.\n\nHe olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa,\nsuuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo\nkatseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat\nolleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain\npöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä\nkiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli\nherrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin\ntestamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään\npaperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra\nKarlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä\non semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle\nviimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää —\ntässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen\nasiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää\nmaa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman\nnäköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut\nleveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja\nEmil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja\nhyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.\n\nHamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen\nmuistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut\nsitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja\nlaskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut\nmeri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli\nsemmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.\n\n— Kas pahusta!\n\nVasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen\nreiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten\ntavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja\nsamanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan\nkäsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista\nmojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.\n\n— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!\n\nJa noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään\nFransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku\ntahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi.\nTulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä\nkohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri\nkäärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.\n\nMutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee\nhän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään\nhakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari\njäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin\nkolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.\n\nSe oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli\nkauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti\nammottavan sylkyaukon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää\nkalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty,\nuutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret\nolivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat\nhärkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.\n\nEräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin\nveli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan\nsyöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli\nkoetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään\nsyöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona,\nsavuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa\nleikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus\netukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa\noli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli\nFransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska\nkyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä\nolevaan pihlajaterttuun.\n\n— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg\nsalaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime\nsyksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla,\nEerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä\nniin paljo kummitellut aikoinaan!\n\nKalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin\nsenaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi\nkuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä\nStorössä sitten oli kummitellut.\n\nKuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä,\njonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut\nperunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko,\njonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen\nsumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän\nhukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut\nsilmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi\nvoi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin,\npalavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä\nsilmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän\noli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät\nasiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään\npyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului\nnaputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille,\nmutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan\nsousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.\n\nSiinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän\noli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä,\nkun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän\nnyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko\nsanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin\ntyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta,\nkun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina\nkotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut!\nJotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!\n\nNyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut\ntiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli\nettä jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun\nomaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella,\nolisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä\nonnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan\najoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut\nmies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän\noli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella\nkatkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei\ntotellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät\ntalvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei\nmiehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät\npyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun\njostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon\nSkoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja\nhakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi\nsalmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin\nranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös\nrupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli\nnähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja\nja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan.\nTiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja\nmitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se\nei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun\nreuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää\nkummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.\n\nNyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro\npalaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui\nkauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista\nmiettiväisemmiltä.\n\n— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan,\nkatkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta\nkertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun\nnuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet\nsemmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle\nkertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa\nkarille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja\nLindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin\ntämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja\nvelivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan\ntakaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta\noli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet\nolivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan\nveli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli\njättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse.\nJa vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta\nkurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni,\nkoirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua\nsanaakaan.\n\nFransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin\nkylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet\nja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.\n\nUni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu\nräystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi\nseinän takana... ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden\nnoustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa... Fransilja katsoo silmät\nkauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee\nvalkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin.\nHamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja\npainautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa»,\nsaa Fransilja hänelle kuiskatuksi.\n\nSinä yönä nukkuivat Hamberg ja Fransilja ensi kertaa yhdessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuulutuksiinpano viipyi ensi avoveteen, sillä Fransilja oli ennen\nratkaisevaa askelta tahtonut kuulla vanhempiensakin mieltä asiassa\nja vastaus Köökarista saapui jääsuhteiden tähden vasta keväällä.\nKirjeessä vanha Apelblom sanoi arvanneensa asiain kallistuvan siihen\nsuuntaan, toivotti Jumalan siunausta ja ilmaisi selvään mielihyvänsä\ntämän käänteen johdosta. Fransilja ei tulisi katumaan naimiskauppaansa,\nHambergista hän saisi hyvän ja kokeneen miehen eikä siinä talossa\ntarvitsisi nälkää nähdä, sen hän ainakin tiesi. Kirjeeseen, jonka\nvarmaan Johannes-lanko oli piirustanut, oli äiti liittänyt helliä\nterveisiä ja toivotuksia, joita lukiessa Fransiljalle tulivat vedet\nsilmiin.\n\nKun kauan kaivattu avovesi oli ehtinyt Sälskärin pohjoisreimariin\nja teiret olivat alkaneet kuhertaa salmen takana, kuulutettiin\navioliittoon kalastaja Petter Valfrid Hamberg ja neitsyt Fransilja\nApelblom. Jäät olivat jo niin huonot etteivät ulkosaarelaiset päässeet\nkirkkoon sinä sunnuntaina. Hamberg oli herännyt varhain aamulla teirien\nsoitimeen, mennyt mäelle tunnustelemaan ilmaa ja seissyt siellä\nkuuntelemassa kuinka jää rannoissa porisi ja suli ja katsellut, kuinka\npienet vihaiset kareet kuin suvisilla selillä kulkivat sumppurailossa.\nSilloin oli häneen keveästä aamuilmasta ja teirenkuherruksesta tullut\nkuin hiukaiseva ikävä. Sieltä ulempaa missä meri jo vapaana nousi ja\nlaski oli lentää hyryyttänyt koskelopari ja pyyhkässyt niin matalalta\nhänen päänsä yli että siipien suhina kuului. Kuville, kuville! Sitä se\ntiesi se ikävä. Ja hän oli mennyt aittaan, missä seinällä riippuivat\ntöyhtöniskaiset isot koskelot ja sepelkaulaiset pienet ja telkät\nvalkeine siipipeilineen ja valinnut niistä koiraksen ja pari naarasta\nkutakin. Ja kun pyssyt ja eväät olivat kunnossa oli hän Jannen kanssa\nlähtenyt pienen ruuhen avulla yrittämään avoveden laitaan. Sieltä oli\nsaatava vuoden ensimäinen lintupaisti, oli päästävä tuoreen makuun\npitkän talven ja suolasilakan jälkeen.\n\nMäellä odotti uusi silakkavene kevään ensimäistä paahdepäivää\nsaadakseen tervaa pintaansa ja päästäkseen halkomaan suolaisia laineita.\n\n\nIV.\n\nHauki oli kutenut, koivunurvut puhjenneet ja rantarysät tuoneet kalaa\nenemmän kuin moneen vuoteen. Kesävieraat olivat palanneet huviloihinsa\nja istuivat nyt kuisteillaan valoisina, tyyninä iltoina kuulemassa\nlaulurastaan juoksutuksia metsässä tai rantasipin valitusta kiveltä,\nväliin laulaen surumielisiä lauluja, väliin hämmennellen totilasejaan.\nMerellä vilkkui valkoisia purjeita, hiekkarannoissa neitosten\nkylpylakanoita.\n\nHäät olivat olleet helluntaina. Nuoret olivat tarpeekseen tanssineet\nsilakkakalliolla, jossa Kalle-Kustaa hanurillaan ja Husön Joonas\nviulullaan vuorottelivat. Herrassöötinki oli ollut kunniavieraana,\nistunut punakkana pöydän päässä ja sekoittanut sokerista, viinistä ja\nkonjakista ämpärillisen hääjuomaa, josta Kalle Krokström, Bergin Kalle,\nFrans Vesterberg, Sepetin torppari ja muut ikämiehet olivat juoneet\nmorsiusparin maljan. Oli syöty ja juotu ja hurrattu ja viimeisessä\npolskassa oli Hamberg itse pää kenossa ja jalallaan polkien ankaraa\ntahtia pyörittänyt Fransiljaa, joka hikoili uudessa leningissään ja\njoka hetki pelkäsi kruunun putoovan päästään.\n\nFanny ja Emil olivat kutsutut, mutta eivät tulleet. Fanny ei ollut\nnäyttäytynyt isälleen senjälkeen kun oli oltu herrassöötingin puheilla.\n\nHäiden jälkeen palasi elämä entiseen uomaansa Tallskärissä.\nFransilja laski verkkoja Hambergin kanssa ja mittasi emäntänä maitoa\nkesäasukkaille. Mutta kun Jannen Mari ja Stiina tekivät kiusaa ja\nkuiskuttivat korvan juureen, katseli hän hämillään esiliinaansa\npitkin... Se oli siis totta, mitä hän oli itsekseen ajatellut, kun ei\nsaanut enää hamettaan kiinni.\n\nEräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa\ntuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta\nlapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä\nmuun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.\n\nFransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille.\nVarmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.\n\nHamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon\nporstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita\nlaitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:\n\n— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!\n\nJa kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen,\nsuuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten\nsillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta\nei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä\nkatsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse\noli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta\nkuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!\n\nJa hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle\ntuvan lattiaa.\n\n— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä\nsitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.\n\n\n\n\nKALLE-KUSTAAN TUPA\n\n\nKuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen\nniin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli\nvalinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä\nheti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.\n\nValoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja\nkaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan\nvierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti\nettä olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka\nniitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!\n\nTie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana\nsaaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.\n\nHän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin\ntupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku\najomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei\ntullut.\n\nKalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka\nkorville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän\npotkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella\nettä kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi\nniin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä.\nOlisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa\nperille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin\nrouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän\nmuistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä\nkuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa\nkohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille\nsuuren vasullisen syötävää... Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita\nihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin\nsyrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi\navoveteen...\n\nMutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut\nkaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja\nteki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.\n\nOlisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina\nsiitä uutistuvasta... Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän\nitsekin, kun heille vastasi ja lasketti... niin, eikö hän taaskin ollut\nlasketellut liikoja... kehunut, houkkio.\n\nNyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi\nkorviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi\nhän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen\najatuksiaan.\n\nKajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu\nloikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen\ntaakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi\nhänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.\n\nOliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko\nhän sittekin vain kerskuri tomppeli... Tähän asti hän oli uskonut\nonnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus\nsyysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase,\nhyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni... Hän\noli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa\npurjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan\nvesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot\nja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen\nkulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä\nvuotta... neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa\nja luottamuksessa.\n\nOlivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle\nja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa\nja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi\nvihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa\nolisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa\nniin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka\nselkäänkin, vaikka Sipirja.\n\nNiin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa\npeliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen,\nKalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen...\noli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa\nja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän,\nKalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta\n— ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime\nkeväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden\nohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän\nsiihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään\nsärpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat\npurjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko\nsiitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan\nminkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi!\nJa olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta\npäästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora... Kun ei köyhällä ole\nmuutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli\nKalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.\n\nMutta ei ajatus hyvästä veneestäkään tällä kertaa paljo ilahuttanut\nhänen mieltään. Kuukin katseli korkealta paikaltaan vieraasti ja\nkylmästi kuin aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Koira ulvoi jossain\npitkään ja surullisesti... Se oli Tallskärin Patu.\n\nKalle-Kustaan ajatukset kulkivat taaksepäin, niihin aikoihin kun hän\nkalasti yhdessä Hambergin kanssa ja vielä kauemmas, aina lapsuuteen\nsaakka, kun hän pahaisena lauantaipoikana kieppui äitinsä hameissa.\nHe olivat tulleet jostain lännestäpäin, äiti ja poika; äiti, Eeva,\noli kova työihminen, liukas liikkeiltään ja kieleltään ja kahdella\nkädellään hän oli elättänyt itsensä ja poikansa, kalastaen yhdessä\nmilloin minkin kalastajan kanssa. Kaunis hän ei ollut, Jumala\nparatkoon, pitkine nenineen — häntä sanottiin »naaraskoskeloksi»\n— mutta hyvä verkonkutoja hän oli ja Kalle-Kustaata hän piti kuin\nparaskin äiti lastaan. Sanottiin että poika oli jäänyt hänelle\nmuistoksi Storön räätälistä, joka hukkui... kuulutuksiinpano-matkallaan\nkuten Eeva kertoi, mutta Hambergin Rosina, joka myös oli tuntenut\nräätälin, sanoi ettei siinä puheessa ollut perää... Oli sen laita miten\ntahansa, Eeva hoiteli ja melkein hemmotteli poikaansa; Kalle-Kustaa sai\nkaikki mitä muutkin lapset: voita leivän päälle, punaisen kaulaliinan,\nnimikkoverkkoja, huuliharpun. Ja kun Eeva vei kaloja kesähuviloihin,\nsai hän lasten kenkiä ja leluja ja kerran kuluneen samettitakinkin\npojalleen. Siitä samettitakista oli Kalle-Kustaa pitänyt enemmän kuin\nmistään muusta. Semmoista ei ollut kellään toisella pojalla ja hän\nmuisti kuinka ylpeä hän oli siitä ollut. Hän muisti että hänen mielensä\noli aina tehnyt korkeimpiin puihin, kun kerättiin munia variksenpesistä\nja kauneimman kaarnaveneen hän oli aina tahtonut itselleen ja hän\ntappeli suurimpien poikien kanssa, vaikka oli kasvultaan pienin, oikea\npipana, tahi ehkä juuri sentähden: hän tahtoi näyttää että oli yhtä\nhyvä kuin muut ja voittaa heidät missä voi... Se oli kuin joku syntinen\nhalu hänessä, vaikka siitä oli koitunut paljo mielikarvautta.\n\nSitten hän muisteli sitä aikaa, jolloin he olivat olleet osamiehenä\nHambergilla, saaden kolmanneksen saaliista. Hän oli silloin jo\naikamies, Kalle-Kustaa, ja ne muistot eivät olleet kaikki mieluisia\nHänen oli ollut vaikea tottua Hambergin työkomentoon: se vanha kaappari\nnousi jo kolmelta ja nosti hänet pystyyn lattialle ellei hän muuten\nherännyt. Vesillä koluttiin jäänlähdöstä jääntuloon, kaloja saatiin\nja rahoja kasattiin. Kalle-Kustaa ei ollut ennen eikä jälkeen nähnyt\nniin paljo rahoja, hänessä heräsi outo halu saada niitä käsiinsä ja\ntulla rikkaaksi voidakseen tehdä mitä tahtoi. Hän alkoi vainuta että\nHamberg rikastui heidän kustannuksellaan; hänhän otti kaksi kolmannesta\nja antoi heille yhden. Veneille ja pyydyksille laski muka yhden\nkolmanneksen. Mutta välit ukon kanssa kiristyivät; Kalle-Kustaa katsoi\nusein salaa raudoitettua kirstua kamarin nurkassa ja laski mielessään\npaljoko siellä oli seteleitä ja markkoja.\n\nRiidan aiheita karttui. Kalle-Kustaa viipyi maanantaihin\ntanssiretkillään, niin ettei päästy nuotan vetoon, vaikka tuuli\noli itäinen ja paras lahnan aika käsissä. Sama juttu kun hän alkoi\nlähteä lintuun: ukko ilmoitti että oli mentävä verkoille ja näistä\nkohtauksista kehittyi salainen ja kestävä vihamielisyys heidän\nvälilleen. Äitimuori koetti välittää, hankkia helpotuksia pojalleen,\nkutoi itse kahden edestä ja elettiinhän sitä niin, vaikka sopu oli\nlaihaa.\n\nPahin tuli vasta sitten, kun Kalle-Kustaa pääsi viinan makuun ja\nalkoi retkillään viipyä poissa päiväkausia. Palatessaan oli hän kahta\nrohkeampi ja humalapäällä se sitten kerran puhkesikin, se kipeä pahka.\n\nHe olivat olleet paluumatkalla kaupungista. Pohjoisesta puski tuima\ntuuli — Kalle-Kustaa muisti sen kuin eilisen päivän. Ukko oli\näkeissään kun oli saanut odottaa kauan kalarannassa, hän istui ääneti\nperässä ja tuijotti kokkaan, ohi Kalle-Kustaan. Silloin juuri siinä\nistuessaan oli hän saanut halun tehdä ukolle jotain kiusaa, kuin\nhelpoittaakseen omaa ärtyisää mieltään: hän tahtoi ohjata venettä,\nniin, piru vie, tahtoikin! Ukko puisti päätään; Kalle-Kustaa yltyi:\nhän koetti riuhtasta peräsimen käteensä, ukko survasi hänet menemään\nniin että hän kompastui tuhtoon. Silloin hän kimposi ilmaan kuin\nrakki, pui nyrkkiään, nimitti ukkoa kaappariksi ja roistoksi, hyppi\nhänen edessään, nyhtäsi parrasta ja säälitteli: »Voi sinua äijäraiska!\nOlisipa mulla kultakaivos, antaisin sulle pienen kimpaleen! Silloin\nvasta saisit kehua itseäsi rikkaaksi ja sanoa multa saaneesi!» Ukko ei\ntuntunut hänestä suuresti välittävän, virkkoi vain: »Älä vedä parrasta!\nSe on vanha ja voi lähteä!» Mutta kun oli päästy ensimäisen saaren\nsuojaan, jossa hän sai kädet vapaaksi jalusnuorasta, oli hän tarttunut\nKalle-Kustaata niskaan ja toisella pehmittänyt häntä äyskärillä ja\nlopuksi pistänyt penkin alle kuin kirveen loveen. Kustaa oli silloin\nkuin rääsy ja sinne hän nukahti.\n\nKotirannassa hän hiipi takateitä kala-aittaan ja makasi siellä\nseuraavaan aamuun asti. Mutta vähän sen jälkeen hän äitineen muutti\nStoröhön.\n\nSitten tulivat ne ajat, jolloin hän alkoi soudella, päivin ja öin,\nAspöhön. Bertta oli silloin yhdeksäntoista vuotias hoikka piikatyttö,\nsilmät sinersivät päässä kuin aurankukat. Ne ajat olivat kaikkein\nhauskimmat! Sunnuntai-iltoina keinuivat he yhdessä muiden nuorten\nkanssa Storön keinulla ja tanssipaikoissa liikkui Kalle-Kustaa\nvormusaappaat jalassa ja kainalossa neljänkymmenen markan hanuri. Ne\najat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat!\n\nJa sitten menivät he naimisiin ja asettuivat kaukaiselle\nkalliosaarelle. Kalle-Kustaa oli vuokrannut kalaveden omaan laskuunsa,\nmutta lujalle otti joka kerta kun arenti oli maksettava: tänä talvena\noli täytynyt myydä lehmäkin. Ja rahaa olisi tarvittu lankoihin, sillä\npyydyksiä ei ollut tarpeeksi. Lapsia oli neljä, viides tulossa... Onni\nei ollut vielä ollut oikein myötäinen; olipas sentään kerran potkaissut\n— silloin kun Kalle-Kustaa löysi sen ampumalautan. Kaksi kerrosta\nhyviä hirsiä, viisikolmatta tyhjää tynnyriä ja parikymmentä leiviskää\nvankkaa köyttä — se oli suuri tapaus hänen elämässään ja se muutti\ntulevaisuuden hänen silmissään valoisaksi ja toivorikkaaksi. Nyt hän\nvoisi rakentaa oikean tuvan itselleen mäen päälle sen ahtaan, matalan\nhökkelin sijaan, joka häthätää oli kyhätty kaikesta vanhasta roskasta\nja rantapuusta ja joka oli harva kuin variksen pesä.\n\nNeljä vuotta sitten, kun hän Bertan ja äidin kanssa oli hinannut lautan\nkotiin Skälskäristä, oli sydän hyppinyt hänen rinnassaan. Hän ei\npuhunut silloin lähemmin tuumistaan, alkoi vaan vääntää kiviä ja kaivaa\nperustuksia mäen päälle ja Bertta ja lapset seurasivat jännityksellä\nhänen toimiaan Kohta he saisivat asua oikeassa korkeassa, valoisassa\ntuvassa, jossa oli hella ja leivinuuni ja voisi olla oikein kukkia\nikkunalla. Isä myhäili tyytyväisenä siinä vääntäessään hiki päässä. Hän\nei muistanut poiketa Malakias-suutarin luo, joka asui toisella puolen\nsalmen ja toi aina kaupungista viinaa.\n\nKun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias\nkatsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä\nreiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.\n\n— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään.\nTästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!\n\nKalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari\nsättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi\nvalmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista\nhirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja\nmitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi...\n\nMutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi\nherrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän\nhinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat\nhirret ja muut tarpeet... Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen\nsilakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot\nloppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen.\nJa jos ei sitäkään... ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo\ntoinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella\nkoko kesän... Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan\npotkaiseekin!\n\nNyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä\nkuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset\nsanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä,\nkolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta\njätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet\ntuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta\nkalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta\nKalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää\nkateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!\n\nJa taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.\n\nMutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa\nhänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä.\nEhkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan\ntulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni\nkahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon\nsikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos\nolisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!\n\nSamassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa\najomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari\nSöderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli\nkahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään\nkolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma\nhölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön\nkuusien takaa.\n\nLähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän\noli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle\nviinatuulelleen vaikka yritti.\n\nKun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa.\nVasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut\npuoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun.\nSinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui\nkuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä...\n\nOli onni että leipäkimppu oli ollut kelkkaan sidottu. Kimppu kädessä\nastui hän vanhasta hytinovesta mökkiinsä. Sieltä kuului lapsenitkua. Se\nnäytti hänestä nyt entistä viheliäisemmältä koko hökkeli; seinärakoja\noli paikkailtu vanhoilla aironlavoilla, tuhdoilla ja muulla meren\ntuomalla. Sisässä oli niin ahdasta että tuskin pääsi kääntymään\nja pahansiivoista siellä oli, sen pani Kalle-Kustaa ensi kerran\nnyt merkille. Hän työnsi lapset luotaan ja istui äänetönnä syömään\nperunaa, silakkaa ja leipää. Bertalle hän ei maininnut mitään Hartinin\nrouvan perunoista, pudotti vain sanan silloin, toisen tällöin ja\ntuijotti mietteissään posliiniseen ovennuppiin. Oven oli hän tuonut\nhylkyhuutokaupasta, siinä oli hytinnumero 14 ja oikea posliininen nuppi.\n\nKun oli syöty, paneuduttiin mökissä levolle. Kalle-Kustaa odotti\nkunnes joka nurkasta kuului tasaista hengitystä, sitten hän nousi,\nveti vaatetta päälle ja meni ulos mäelle. Hän suuntasi askeleensa\nuutisrakennukselle.\n\nAavemaisina ja surkeina törröttivät seinät kuutamossa heittäen\nmustan varjon hangelle. Hän pyyhkäisi lunta uunin suulta ja hapuili\nkädellään... Aivan oikein, sinne oli ilmestynyt uusi halkeama!\nKivijalasta hän veti esiin kirveen ja koetteli alushirttä. Siinä oli\nyhdessä kohden jo lahonvika!...\n\nSilloin hän tunsi että nyt siitä ei enää tulisi mitään... ei koskaan\nhän jaksaisi ostaa hirsiä, ei koskaan hän löytäisi uutta tukkilauttaa!\nKaikki tämäniltainen viina nousi vihdoinkin päähän ja hän iski\nkirveellään sokeasti, raivoisasti eteensä, katsomatta sattuiko se\nalushirteen vai seinään vai kiveen.\n\nKuu oli noussut ryntäilleen ja katseli kuusen latvasta miestä, joka\nriehui talviyössä hajoittaen oman tupasalvoksensa.\n\n\n\n\nMESTARIVARAS\n\n\nKun lounaistuulella nousee Skoglannin vesiltä aavalle merelle ja on\npäässyt Husön reimarin tasalle, jonka itäpuolella kyömyselkäinen laine\nilmaisee Pirunkiven kätköpaikan, alkaa Husön ja Ormgrundin välistä\npunertaa kalastajatupa eräällä rantakalliolla. Kun viimeisellä luovilla\nlaskee Husön ohi, aukee karien välistä tyyni sisäsatama veneineen,\nranta-aittoineen, verkkosalkoineen. Lampaat, jotka ovat Ormgrundin\npuolella suolaheinää syömässä, kokoontuvat tavallisesti ulkonokkaan\npurjehtijaa katsomaan, vesikarilla tiirat nousevat pesiltään vauhkoina\nilmaan kuullessaan veneenkeulan kohinan ja kirkuvat siipien varassa\nkunnes vene on kadonnut nokan taakse. Mutta tuvan ikkunanpielestä\ntähtää ohipurjehtijaa usein musta, ilkeästi tuikkiva silmä.\n\nTämä on Husön Vesterbergin eli Varas-Vesterbergin koti, vaikka siinä\nnyt asuvat mestarivarkaan jälkeläiset toisessa ja kolmannessa polvessa.\n\nEntiseen aikaan oli puheentapana että siinä talossa elettiin toisten\nleivillä ja varastetuilla siankinkuilla ja että Husön hevonen ja lehmät\nsyötettiin varastetuilla heinillä ja tupa lämmitettiin varastetuilla\nhaloilla. Ja Vesterbergillä oli jo puolet ikäänsä ollut saaristolaisten\nkesken nimenä Varas-Vesterberg, vaikkei sitä saanut sanoa hänelle\nvasten naamaa, kun todistukset näet puuttuivat. Sillä Vesterberg oli\nmestari peittämään jälkensä ja pitämään varansa niin että hän pääsi\nlivahtamaan joka kiikistä kuin kettu. Häissä ja hautajaisissa hän istui\ntäytenä miehenä Kalle Krokströmin ja Hambergin rinnalla ja kilisti\npartaansa pyyhkien heidän kanssaan, niinkuin ei koskaan olisi kajonnut\nheidän tavaraansa. Mutta toisten sisuksissa kierteli kiukku ja posket\nalkoivat usein elää.\n\nNaapurit häntä pelkäsivät kuin ruttoa. Jos Vesterberg oli saaressa,\nei saanut olla varma mistään, ja sillä aikaa kun hän oli tuvassa\nsiirrettiin usein omat veneet syrjemmälle ettei niistä katoaisi köysiä\nja ankkureita. Vanhalla Hambergilla oli tapana äännähtää verkkokuteensa\ntakaa, kun hän ikkunasta näki Husön mustan tamman talvitiellä:\n\n— Pidä varasi, muori, Vesterberg on liikkeellä!\n\nJa muori pistäytyi hyvissä ajoin pihalla kokoomassa lukkojen taakse\nsemmoista irtainta tavaraa, joka olisi voinut kelvata varkaan rekeen.\n\nHänelle kelpasi muuten kaikki — mitä hän kulloinkin sattui\ntarvitsemaan. Hän vei läpi käsien ja lukoista ei ollut paljo haittaa,\nsillä hän avasi ne jollain salaperäisellä tavalla, useimmiten\nrikkomatta. Krokströmin aitasta hän eräänä yönä otti kaksikymmentä\nkyynärää eukon kutomaa villakangasta leikaten sen tukilta niin\nsievästi että temppu huomattiin vasta, kun kangasta mitattiin piian\npalkkahameeksi. Vähän senjälkeen katosivat Bergin Kallen hylkeennahat,\njoita Kalle oli säilytellyt aitassaan, viedäkseen keväämmällä karvari\nRosenbergille. Rosenbergille ne kylläkin joutuivat, mutta kun Kalle\nkeksi ne karvarin aitan seinältä ja väitti omikseen vedoten erääseen\nharpuuninreikään hartiain välissä, sanoi ukko Rosenberg että siihen\nkohtaan on joku toinenkin voinut iskeä ja ettei se ole mikään\ntodistus. Kalle palasi kotiin karvaalla mielellä. — Perkelekö hänet\noli pidättänyt niitä nahkoja viemästä, silloin kun ne vielä olisivat\nkulkeneet hänen omassa nimessään hän sanoi Stiinalle. — Nyt se Husön\nsusi sai niistä rahat! Mutta hän päätti kostaa. Ja kun hän tapasi\nVesterbergin rysät kuivamassa eräällä kalakarilla katkoi hän niistä\nkaikki kaaret. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hän ei vielä ollut\nherännyt synnintuntoon.\n\nToisen kerran katosi joulun korvissa parhain kartanon kinkuista\nlukituilta aitan ylisiltä. Varsalön kapteeni oli repiä silmät voudin\npäästä, niin vihanen hän oli ja oli luvannut hyvän palkinnon varkaan\nilmiantajalle. Kaikki ajattelivat Vesterbergiä, mutta kukaan ei ollut\nnähnyt häntä liikkeellä sinä yönä, vieläpä saattoi Grisön suutari\ntodistaa että Vesterberg oli myöhään yöllä ollut Grisössä otattamassa\nmittaa uusiin saappaisiin.\n\nLoppiaisen jälkeen oli Vesterberg kaupunkimatkalla poikennut Hambergin\nluo hevosta syöttämään ja silloin hän oli aukaissut eväspussinsa ja\nsuurustanut tuvassa. Pussista ilmestyi läskinkimpale, jossa rasvaa oli\nollut viiden tuuman vahvalta, kuten vanha Hamberg kuuluu sanoneen.\n\n— Onpas Vesterbergillä komeata läskiä tänä vuonna, oli hän ihmetellyt,\njolloin toinen oli pala suussa tokassut: \"Kun hyvin syöttää niin\nhyvää saa!\" Mutta silloin oli Hambergia ruvennut pistättämään varkaan\njulkeus, hän kun tiesi ettei Vesterberg kyennyt porsastaan niin\nruokkimaan, koska oli jättänyt perunamaansakin kesannoksi. Ja hän oli\nsanoa pamauttanut vasten toisen mustaa naamaa:\n\n— Ei se sika ole sinun lättiäsi nähnytkään! Mistä lienet kähveltänyt!\n\nJolloin Vesterberg oli niin hölmistynyt ettei saanut sanaa suustaan\neikä löytänyt lakkiaan ja vasta porstuassa oli muistanut yhden ja\ntoisen haukkumasanan ja uhannut kysyä kunniansa perään. Mutta kysymättä\nse jäi.\n\nVesterberg oli pitkä mustapartainen mies, jonka jalat käydessä\nniksahtelivat kuin vuohen nilkat. Pitkät viiksihaivenet haroittivat\nsuun päällä ja nauraessa välähteli niiden välistä jotain valkoista.\nMustissa silmissä oli ilkeä tuike. Oikea suurkelmi näköjäänkin.\n\nEräänä maaliskuun aamuna kun Hamberg oli pistäytynyt mäelle, luomaan\nsilmiä uuteen silakkaverkkoon ja oli tuvan ovelta päässyt alas\nkala-aittaan, näkyi Vesterbergin tamma tulevan talvitietä kaupungista\npäin vetäen suurta heinäkuormaa.\n\n— Hoi Vesterberg, varhainpa sinä olet liikkeellä ollut, huusi Hamberg\nmiehelle, joka pysytteli kuormansa suojassa. — Mistäs heinät ovat?\n\n— Kaupungin torilta, vastasi Vesterberg rykäisten rohkeasti, mutta\nHamberg nauroi partaansa liikkuessaan keväisellä hangella, joka\nhäikäisi silmiä. Vesterbergin kuormaan oli ahdettu irtoheiniä suoraan\nladosta, jotavastoin torilla myydään niputtain! Se kettu ymmärsi palata\nretkiltään kaupungin kautta, jolloin kaikki mitä kuormassa oli, kävi\nostoksista! Vaan eipäs ymmärtänyt aina pitää varansa puheissaan!\n\nToisen kerran oli Vesterbergin naapuri Husössa, Mattson, jonka kanssa\nhänellä oli yhteinen navetta ja kahtia-jaettu lato sen edessä,\npoikennut Krokholmiin ja kertonut kuinka hänen akkansa oli aamulla,\nnavettaan mennessään, nähnyt köydenpään longertavan esiin heinien\nalta, Vesterbergin puolella. Akkapas ei malttanut olla kiskaisematta\nköydestä, jolloin heinistä ilmestyi julma leipäkimppu. Varmaankin\nsatakaksikymmentä leipää hän oli laskenut ja oikeita suuren talon\nleipiä olivat olleetkin! Ja sen tiesi ettei niistä rahaa oltu maksettu!\n\nPoika Frans tuli isäänsä sekä ulkomuodossa että kaikessa muussakin,\nsanoivat ihmiset. Hän oli tämän oikea käsi, joka ei tiennyt mitä vasen\nteki. Fransin toimesta paloi Husössä tuli silloin kun Vesterberg oli\nöisin liikkeellä — että muka oltiin kotona! — ja Fransin avulla hän\nsaattoi toimia yht’aikaa kahdella taholla, siten sekoittaen jälkensä.\n\nVaikka Vesterberg oli mestari ammatissaan ja oli osannut livahtaa\nmonesta vaarasta, sai kun saikin hän lopulta selkänahallaan maksaa\njulkeutensa. Tarina siitä elää vielä vanhan polven muistona saaristossa.\n\nSkoglannin Rosenberg oli pannut toimeen perunannostotalkoot, joihin\nväkeä oli saapunut salmen takaa Krokholmista ja Aspöstä Emil Andreas\nmolempine poikineen. Oli ollut semmoinen sinisenkorkea syyspäivä,\njolloin kurjet oikaisevat etelään, halki saariston, ja puolukan\ntoinenkin kylki kypsyy.\n\nSilloin siinä peltoa kuokkiessaan oli vanha Hamberg saanut käteensä\noudon perunan. Se oli näköjään kuin ihminen ja vähän puuttui ettei\nsillä ollut silmät ja korvatkin oikealla kohdallaan. Kun Ulla toi\nsahtia talkooväelle ja istuttiin pientareella, kulki peruna kädestä\nkäteen ihmeteltävänä ja lopuksi leikkasi Hamberg puukollaan siihen\npuumerkkinsä arvellen että semmoinen kummitus sietää tulla merkityksi.\nPeruna joutui muiden joukkoon kellariin ja hyvä vuosi oli sillä kertaa\nollutkin. Mutta muutama viikko senjälkeen katosi Rosenbergiltä viisi\ntynnyriä niitä samoja perunoita.\n\nUkko Rosenberg oli kitsas ja tarkka mies ja kaikista Vesterbergin\nnaapureista se, jolta tämä oli vähimmin saanut kähvelletyksi. Nyt hän\nsuuttui perinjuurin, haetti vallesmannin ja lähti Husöhön Hän oli\nvakuutettu siitä, että tämä oli Vesterbergin työtä.\n\n— Vai minulta, perkele, aiot ottaa talviperunasi! hän huusi. — Tule\nheti avaamaan kuoppasi!\n\nVesterberg tuli teeskennellen täydellistä tietämättömyyttä. Hän\noli viime viikolla »ostanut» perunoita eräältä ohipurjehtivalta\nKirkkonummen mieheltä. Kuoppaansa hän ei peljännyt näyttää vaikka\ntuomarille ja esivallalle, jos niikseen tuli! Hän valaisi lyhdyllään\nsiellä olevaa perunaläjää, vaan kovaksi onneksi keksi Rosenberg siitä\nheti sen ihmisperunan.\n\n— Nyt olet kerrankin satimessa, Varas-Vesterberg, ilkkui Rosenberg\nhyvillään saadessaan näin odottamattoman todistajan ja kertoi\nperunajutun vallesmannille, joka vihdoinkin vei Vesterbergin\nmukanaan, huolimatta tämän väitteistä ja vastusteluista. Kuultiin\ntodistajia ja oikeus, joka istui kirkkoväärtin talossa tuomitsi\nVesterbergille kymmenen paria raippoja. Frans, joka oli ollut isänsä\napuna varkaudessa, sai viisi paria. Mutta kuultuaan tuomiostaan alkoi\npoika ulvoa ja rukoilla armoa niin korvia särkevästi, että eräs\nlautamiehistä, jolla oli hyvä sydän kuiskasi hänelle porstuassa: »Mene\ntakaisin saliin ja sano tuomarille että sinun oli toteltava isääsi,\nkun olet ala-ikäinen». Poika teki niinkuin neuvottiin ja pääsikin\nraipoistaan, mutta sillä ehdolla että jos hän vielä varastaisi\nkopeekankin edestä, pantaisiin tuomio armotta täytäntöön.\n\nKaakinpuu oli lähellä käräjäpaikkaa, kahden tien risteyksessä.\nVesterberg ei hiiskunut sanaakaan tuomioonsa. Kun hänet vietiin saamaan\nrangaistustaan, puri hän hammasta ja vilkui syrjilleen ikäänkuin olisi\naikonut pakoon, mutta molemmat piiskurit pitivät tukevasti kiinni\nkäsipuolista. Kaakinpuussa oli poikkiraaka, jonka nenissä nuora juoksi\nväkipyöriä myöten. Vesterberg hinattiin nuoran avulla ilmaan, vatsa\npuuta vasten, varpaiden alle työnnettiin pölkky, housut pudotettiin\nalas ja piiskurit alkoivat vuoron perään piestä koivukepeillään, joissa\noli terävät oksantyngät. Joka lyönniltä kastettiin ne suolaveteen.\n\n— Nyt taitavat kelminkujeet lähteä nahastasi, husöläinen! huusi joku\nkatselijoista, jota muut säestivät naurullaan ja sukkeluuksinaan.\n\n— Vesterberg ei ole tottunut suolaveteen, kun ei muilta toimiltaan\nole joutanut kalastamaan, lasketti joku toinen, nähdessään kuinka\nVesterberg kiemurteli selkähaavojen kirveltäessä.\n\nMutta huutoa ei kuulunut miehen huulilta, vain hiljaista ähkymistä, kun\nkepit läimähtivät veriseen selkänahkaan.\n\nTämän saunan jälkeen näytti siltä kuin Vesterberg olisi parantanut\ntapojaan. Hän pysytteli Husössä ja korjaili Fransin kanssa rysiään,\njotka sitä totisesti kaipasivatkin. Hän teki aittaan uuden katon\nja syksyllä hän laski silakkaverkkoja säännöllisesti kuin muutkin\nkalastajat. Mutta pyhäinmiesten ajoissa sattui merellä ulkomaisen\nhöyrylaivan haaksirikko, jonka johdosta Vesterbergin varastamishalu\nheräsi jälleen ja tällä kertaa siitä tuli hänen loppunsa, oikein\nkaapparinloppu.\n\nLaiva oli eräänä sumuyönä ajanut karille ja seuraavana päivänä teki\nitämyrsky siitä hylyn. Vesterberg ja Frans olivat kiikarillaan pitäneet\nsitä silmällä koko aamupäivän; se oli kyljellään vedenalaisella karilla\nlounaaseen Husöstä. Iltapuoleen kun he näkivät veneiden lähtevän ja\nlaivaväen soutavan mannermaata kohti reivasivat he suurveneen purjeet\nja käänsivät keulan merelle.\n\n— Siellä on viinitynnyreitä! sanoi Vesterberg Fransille. Näetkö, tuossa\ntulee kansi ja tynnyrinkappaleita vastaamme!\n\nVoitonhimo syttyi merirosvojen silmiin. He luovivat ensin kauemmas\nmerelle ja vasta sieltä hämärän turvissa laskivat sivutuulta hylkyä\nkohti. Tuuli oli helpottanut, mutta laineet hyökkäsivät vielä entisellä\nraivolla hylkyä ja karia vasten. Vihdoin onnistui heidän saada veneensä\nlaivan kylkeen ja päästä ehjin nahoin kannelle.\n\nRuuma oli täynnä vettä. Laiva oli ollut siirtomaan lastissa, nyt sen\nrusinat, väskynät ja riisiryynit uiskentelivat vapaina ruumassa kuin\nolisi ollut aikomus keittää niistä jättiläisrusinasoppa. Muutamia\nviinitynnyreitä oli myös näkyvissä. Köydensilmukan avulla hinasivat\nisä ja poika ne kannelle ja vyöryttivät viistoa kantta myöten perään,\njossa vene keikkui nuoraan kytkettynä. Varas-Vesterberg laskeutui itse\nedeltä vastaanottamaan, Fransin oli köyden avulla, joka kulki maston\nympäri, laskettava ne veneeseen. Mutta juuri kun Vesterberg kurkotti\nveneen keulasta, katkesi köysi, tynnyri putosi hänen päähänsä, upotti\nhänet mereen ja mursi samalla laidan veneestä, joka täyttyi vedellä.\nFransilta pääsi kauhistuksen huuto. Vesterbergiä ei näkynyt enää. Frans\noli siis vankina hylyssä, joka saattoi koska tahansa painua veden alle.\nJa jos hän vielä hengissä pääsisi tästä, odotti häntä lain ankara koura.\n\nPoika juoksenteli kuin mielipuoli kannella. Kun hän vihdoin tajusi\nasemansa, istuutui hän vilusta hytisten kajuutan suojaan. Taivas\nselkeni, tähdet ilmestyivät tuikkimaan sen kannelle. Tuli yö. Meri\nkohisi kumeasti hylyn ympärillä ja milloin tuli muita suurempi laine,\nkourasi se pohjasta saakka ja räiskähytti ympärilleen valkoisen\nvaahdon. Se yö jäi iäksi Frans Vesterbergin mieleen.\n\nAamulla tulivat luotsit laivan perämiehen seurassa hylylle. He löysivät\nkajuutan seinustalta kontistuneen pojan, joka itku kurkussa kertoi\nVesterbergin lopusta. Hän vietiin maihin ja kun tutkinto oli pidetty,\npääsi hän kotiinsa Husöhön, jonka tupaan hän asettui kalastajaksi\nisänsä jälkeen. Mutta vaikka hän on yhtä musta kuin isänsä, ei hän sen\nkoommin ole saaristolaisten kesken kulkenut varkaan kirjoissa.\n\n\n\n\nUSKOVAISIA\n\n\nBergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja\nalkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri\nparkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä\nsyysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin\noli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän\nnousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa\npidellen ja puhui itkevällä äänellä.\n\nKalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli\novisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut\nyht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti\noli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan\nja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin\noli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut\nvirsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina\nMikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta\nanteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman\nelämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta\nvuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu\nja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki\nsängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:\n\n— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti,\nmutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä.\nJa kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni\nja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!\n\nJohon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen\nsilakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli\nhän vaipunut syvään uneen.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin\naskelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi\nhän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.\n\nNuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!\n\nKalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta\nettä sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut\ntehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat\nnyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin\nvarastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei\nhän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.\n\nKenen ne sitten olivat? Parkkilaiva oli joutunut hylyksi ja lasti oli\najautunut kaikkiin ilmansuuntiin. Kallesta tuntui kuin olisi Jumalan\ntahto että hän toimittaisi laudat oikealle omistajalleen ja hän päätti\nantaa tämän itsensä pitää huolen kuljetuksesta. Hän kantoi laudan\nkerrallaan sillanpäähän ja työnsi sen siitä mereen. Kun se oli päässyt\nrantatyynestä tarttuivat pienet laineet siihen ja ajoivat selälle ja\nsiitä itäisille vesille.\n\nPojat, jotka tuvan ikkunasta olivat nähneet isän puuhat, juoksivat nyt\njoukolla rantaan. He tahtoivat hekin heitellä lautoja mereen ja syntyi\noikein kilpailu siitä kuka saisi lentämään kauimmas sillan nurkasta.\nPian oli koko tapuli vesillä ajelehtimassa tuntematonta päämäärää\nkohti. Viimeistä lautaa tuli Kallen kuitenkin surku, se oli suora ja\noksaton ja kuin luotu veneen kylkeen. Kallesta tuntui kuin saisi hän\npitää sen yhden ikäänkuin vaivoistaan ja kuin salakähmää joltakulta\npisti hän sen kumollaan olevan ruuhen alle. Olkoon siellä siksi kun\nalahangan varpelaita tulee korjattavaksi!\n\n— Nyt, lapset, on syntilaudoista päästy, sanoi Kalle pojille, jotka\ninnoissaan olivat kanniskelleet itsensä hikeen.\n\n— Ne menevät Tallskäriin, huomautti Ranssu, pitäen kiveltä silmällä\npuutavaran kulkua.\n\nNiin pitkälle ei Kalle ollut ajatellut. Oliko Hamberg korjaava talteen\nlaudat? Tietysti. Hän oli vielä kiinni maallisessa tavarassa eikä\najatellut sieluaan. Eipä paljon puuttunut että Kallea hiukan kadutti\nkun hän niin oli työntänyt vaivalla hankitun saaliinsa toisen suuhun.\nNiinkuin ei Hambergilla ilmankin olisi tavaraa ohut! Mutta kun hän\nmuistutti itselleen että lautojen päissä leimat ja niistä ehkä voisi\ntulla kysymys, ei hänestä enää ollut niin väliä kuka ne sai, kunhan\ntulivat pois Hamnholmista.\n\nJa tyytyväisenä että oli tehnyt kuten sisällinen ääni käski, kulki\nhän rintaansa pidellen tupaan, jossa Stiinan kanssa otti puheeksi\nhartaushetken, minkä he olivat aikoneet saarelaisille pitää ensimäisenä\nadventtina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBergin Kallen kääntyminen oli tehnyt syvän vaikutuksen mieliin.\nParkkilaiva Elben haaksirikkoa oli seurannut paljon surua ja\nonnettomuutta saaristossa; siitä syksystä periytyi moni rintatauti\nkalastajasuvuissa ja Aspön Löf oli molempine poikineen saanut\nsurmansa saman lautalastin vuoksi, joka käänsi Kallen mielen. Sanaa\nviljeltiin saarten tuvissa ahkerammin kuin moneen aikaan ja sydämet\navautuivat sille kylvölle, joka tätä ennen tavallisesti oli langennut\nkivikkoon. Kippari Udd oli saanut voimallisen hengen saarnata ja\nhänen selittäessään Johanneksen ilmestystä Skorfössä olivat vanhat\npaatuneet syntiset, kuten Kalle Krokström ja Sepetin torppari\nheltyneet ja Malakias-suutari, jolla oli tapana polityyrilakasta tehdä\npuolikupposia kun ei viinaan ollut varaa, oli ostanut Sionin Harpun\nja kulki hartaushetkissä kuten muutkin. Herätys liikkui saaresta\nsaareen. Ainoastaan Hamberg oli vastahakoinen ja oli vain puoleksi\navannut korvansa sanalle. Rosina oli tosin saanut hänet kanssaan\nkokouksiin, mutta äänettömänä hän siellä istui ja imi piippuaan ja\nsyljeksi sivulleen, pistäytyen usein mäellä ilmaa katsomassa ja\nrannassa veneitä. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä uskovaiset toistelivat\nvain vissejä raamatunlauseita ja vain vissejä psalmeja, kun ne hänen\nmielestään kaikki olivat yhtä tehokkaat ja hyvät.\n\nElämä Hamnholmissa oli kokonaan muuttunut. Kun sieltä ennen oli\nkuulunut naapuriin, salmen taakse, Kallen rähinää ja kinastelua Stiinan\nkanssa, tuli sieltä nyt tuulen mukana virrensäveliä aamuin illoin.\n\nKaikkien täytyi ihmetellä sitä uskon muutosta, joka Kallessa oli\ntapahtunut. Sillä turhaan hän ei ohut kutsunut itseään pitäjän\nsuurimmaksi juopporentuksi, ennen heräämistään.\n\nSiihen aikaan oli nimittäin Kalle ollut oikea vitsaus omaisilleen\nja muille. Kaupungista tullessaan oli hän tavallisesti humalassa\nja elleivät Stiina ja lapset silloin totelleet hänen pienintä\nviittaustaan, raivosi hän kuin pakana. Kerran oli Stiina hänen\nnukkuessaan uskaltanut piilottaa viinapullon kala-aittaan rysien alle.\nKun Kalle heräsi oli hän heti kysynyt sitä. Stiina koetti selittää että\npullo oli ollut tyhjä, mutta silloin oli Kalle hypännyt tasajalkaa\nsängystä, siepannut orrelta luodikon ja uhannut sillä. Stiina ja\nlapset pääsivät hädin tuskin pakoon salmen taakse ja viipyivät siellä\nkoko yön. Kun he aamulla palasivat, nukkui Kalle lattialla luodikko\nvieressään. Kostoksi Stiinalle oli hän naulannut tämän kahvipannun\nkuustuumaisella naulalla tuvan seinään.\n\nMonta yötä oli Stiina saanut maata navetassa tai ladossa kun ei\nuskaltanut tupaan, josta Kalle oli hänet kyydinnyt.\n\nKerran kun he olivat syöttejä tarpomassa ja hän oli uskaltanut\ntiuskasta Kallelle että »souda hiljemmin», oli Kalle ärjässyt että\n»sinä tässä minua neuvomaan!» ja vetänyt airot ruuheen. Tuuli oli\nkuljettanut ruuhen selälle Tiirakiveä kohti ja Kalle oli hypännyt\nsille, päästänyt Stiinan kellumaan nuoran varaan, jonka oli sitassut\nsaapasvartensa ympäri ja poltellut siinä piippua iltaan asti. Naapurit\nnäkivät ikkunoistaan ukon istuvan kivellä ja akan ruuhessa itkevän,\nmutta antoivat heidän olla omillaan, kun tiesivät Kallen luonteen.\n\nVaan toisen kerran oli Hamberg ottanut Kallen kouriinsa, pannut\npitkälleen siltapalkille ja pehmittänyt kelpo lailla. Se tapahtui vähää\nennen suolajuttua, kun Kalle oli vienyt Hambergin veneen Sälskäristä,\nniin että tältä meni pyyntipäivä hukkaan.\n\nSuolajuttu oli tämmöinen:\n\nKalle oli lähtenyt kaupunkiin suoloja hakemaan vuotavalla veneellään.\nKun suolat oli ostettu ryssän puodista ja säkki viety veneeseen\nlaiturin kyljessä, oli hän tavannut Sepetin torpparin, jonka kanssa\noli menty kaupunkiryypylle. Ryyppyä oli kuitenkin kestänyt seuraavaan\naamuun asti. Kun Kalle silloin silmät turruksissa oli tullut satamaan,\nei veneestä näkynyt kuin nokka ja mastonpää. Se riippui kuin hirtetty\nrautarenkaassa, oli vuotanut upoksiin ja suolasäkki liuennut veteen.\nKotona pahenivat silakat ja Stiina vetisteli naapurien luona.\n\nSälskärissä taas oli Kalle ollut pahimmalla riehumatuulellaan. Hän oli\ntullut sinne illalla, kun Hamberg ja Kalle-Kustaa jo olivat laskeneet\nverkot ja paneutuneet makuulle mäelle pingotetun purjeen alle. Aluksi\noli hän tehnyt vain pientä kiusaa, heitellyt kiviä ja soraa purjeen\npäälle, niin etteivät miehet päässeet nukkumaan. Kun Hamberg oli\nkieltänyt sävyisästi, oli hän nauraa hihittänyt juoponnauruaan ja vähän\npäästä olivat taas kivet rapisseet telttaan. Hamberg oli kironnut\npurjeen reunan alta ja käskenyt olemaan siivolla, mutta kun Kalle oli\nitsepäinen kuin synti, aikoi hän antaa selkään rauhanhäiritsijää. Kalle\noli silloin yrittänyt alta pois, mutta liukunutkin mereen näljäiseltä\nkalliolta ja kun hän vihdoin oli kömpinyt kuiville, riisui hän vaatteet\npäältään, lähti ilkialastomana juoksemaan pitkin rantoja, läimähytellen\nmärkiä housujaan kiviin ja kallioihin koko ajan pannen hiu-hiu!\nHamberg ja Kalle-Kustaa katselivat teltastaan miehen markkinakujeita\nnaureskellen keskenään. Arvelivat että kylläpähän vähitellen selkiää ja\npaneutuivat nukkumaan. Mutta aamulla oli Hambergin vene poissa — Kallen\noma ruuhi oli päässyt tuuliajolle, hän oli ottanut Hambergin veneen\nja lähtenyt Hamnholmiin. Housut ja muut vaatteet olivat unohtuneet\nrantakiville... Ennenkuin Stiina oli saanut veneen takaisin tuoduksi,\noli jo ilta, ja päivä oli kalamiehiltä mennyt hukkaan.\n\nKun Kalle hyvässä kohmelossa pari päivää senjälkeen poikkesi\nTallskäriin, oli Hamberg pannut hänet pitkin pituuttaan siltapalkille\nja pehmittänyt yhdellä kertaa sekä tästä että muista kepposista. Kului\nkauvan ennenkuin Kallella senjälkeen oli asiaa Hambergin puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi oli ollut hurskas ja hiljainen saaristossa. Kippari Udd ja Kalle\nolivat pitäneet kokouksia, ja moni viinapullo oli virunut tyhjänä ja\nsurullisena kaapin nurkassa. Mutta Hamberg otti yhä aamunaukkunsa,\nkuten ennen, todistaen omilla raamatunlauseillaan Rosinaa ja Kallea\nvastaan, jotka pitivät sitä suurena syntinä, ja Ruotsin rouva eli\nturhuudessa kuten ennen solmien kaulaansa nauharusetin ja kähertäen\notsatukkansa.\n\nOli taas päästy hauenkutuun ja uuden elämän makuun.\nHelluntai-sunnuntaina oli Kalle ilmoittanut pitävänsä sananselitykset\nHamnholmissa.\n\nKoivulehdet olivat juuri puhjenneet, ne lemusivat kauas merelle ja\nulkona lahdella oli taas valoa ja väikettä ja elämää. Saaret ja luodot\nloikoivat päivänpaisteessa; iltasin kuului sisäpoukamista kuikan\ntunteellinen ääntely tai pesivän naaraskoskelon tyytyväinen kotkotus.\nMuutaman päivän viipyivät allit matkoillaan ulkokarien vaiheilla,\ntiheinä parvina kuin verkonkohot ne keikkuivat laineilla, ja aikaisina\naamuina lauloivat kuorossa: akullak, akullak!\n\nKalle oli raappinut pois partansa, Stiina siistinyt tuvan, ja ajanut\nlapset mäelle ja pannut kahvipannun tulelle. Puolenpäivän ajoissa laski\nKalle Krokström vanhan latansa sillan kylkeen ja häntä seurasivat\npian muut, mikä purjehtien mikä soutaen. Pojat eivät paljo vilkasseet\ntulijoihin, he pyydystelivät rannassa mutuja likoomaan pannulla\npuuropadalla.\n\nKalle otti yskien ja toivottaen ylhäältä siunausta vieraat vastaan. Hän\noli mennyt huonoksi talven aikana. Monet ajattelivat ettei hänellä enää\nole pitkälti elettävänä tässä murheenlaaksossa.\n\nKun kantajoukko: kippari Udd ja Kalle Krokström, Sepetin torppari ja\nsuutari Malakias, Kalle-Kustaan Eeva ja Rosina ja muutamia muita oli\nkoolla, juotiin kahvia ja laulettiin »O, Jesu, annos anna». Kippari\npiti lyhyen rukouksen ja hänen jälkeensä siirtyi pöydän taakse\nKalle valaisemaan päivän tekstiä eri puolilta ja vetämään siitä\njohtopäätökset syntisen ihmisen vaellukseen nähden täällä alhaalla.\nHän terotti mieliin kuinka uskovaisten tuli kilvoitella keskenään\nhyvässä ja ohjata veljellisesti toinen toistaan oikealle tielle. Ja\nlopuksi hän äänellä, josta kivetkin olisivat heltyneet itkuun, kehoitti\nniitä nuoria, jotka vielä vaelsivat suruttomina — tällä hän tarkoitti\nKalle-Kustaata ja Täi-Nordlingia, jotka olivat poikenneet uskovaisten\nkirkkoon ja istuivat lakkiaan pyöritellen ovensuussa — hylkäämään\nhuonon menonsa ja antautumaan hänelle, joka on sanonut...\n\nEeva katseli silmät tikkuna, minkä vaikutuksen Kallen puhe tekisi\npoikaan, mutta Täi-Nordling tunsi olonsa epämukavaksi siinä uskovaisten\nnuhtelevien ja paheksuvien katseiden alla, hän sylkäsi pitkän syljen\nja siirtyi rantaan odottamaan Kustaata. Ja vielä illalla, kun pää oli\nlämmennyt Husössa ja kaikki saarnan jäljet haihtuneet tuuleen, oli\nTäi-Nordling vakuuttanut muille pojille:\n\n— Ellen olisi ollut Kallen renkinä ja tietänyt kummoinen tuhannen\nvietävä hän on toisella päällä, olisin uskonut että Jumalan enkeli\npuhui hänen suustaan.\n\nViikolla, tämän kokouksen jälkeen tuli Hamberg eräänä aamuna niin\nmyöhään että paikat laiturin kyljessä olivat jo vallatut. Vennströmillä\noli korissaan vain pari kappaa silakoita, jonka vuoksi Hamberg huusi\nveneestään:\n\nPäästä minut sinun sijallesi, niin saat kaksi pulloa olutta!\n\nTämä tarjous herätti kauhistusta uskovaisissa He kuiskailivat keskenään\nja kun kauppa-aika oli loppumassa tuli Bergin Kalle yhdessä Kalle\nKrokströmin kanssa nuhtelemaan Hambergia.\n\n— Oletko sinä, rakas veljemme, niin synnin pimittämä ettet ymmärrä omaa\ntilaasi, vaan houkuttelet vielä lähimmäisesikin kadotukseen! »Joka\npahentaa yhden näistä pienimmistä...»\n\nTässä keskeytti Hamberg heidät vetämällä olutpullon kummastakin\ntaskustaan. Bergin Kalle tuijotti niihin kuin ei olisi moisia nähnyt\neläissään.\n\n— Ota tästä, Kalle, sinäkin ja heitä hiiteen saarnaamiset! Kelpasi se\nennen sinulle, vaikket osannut pitää määrääsi!\n\nVaan Kalle on jo syvään huokaisten ja käsillään torjuen peräytynyt\nlaiturin toiseen päähän.\n\nSieltä tulee hänen itkunsekainen äänensä:\n\n— Mene, mene kiusaaja siihen paikkaan, joka sinulle valmistettu on!\n\nSinä kesänä kävi uskovaisten asiain huonosti. Kalantulo oli hyvä, joten\nsaatiin rahoja irti ja synnin viettelykset kasvoivat sitä mukaa. Ensin\nlankesi suutari Malakias; hänelle tuli uusi kisälli, joka ei tiennyt\ntalon tavoista ja toi pullon repussaan. Seuraavana päivänä heitti\nMalakias Sionin Harpun aitan katolle. Sitten oli Kalle Krokströmin\nvuoro. Hän oli saanut rahdatakseen kiviä pohjalastiksi englantilaiseen\nkuunariin ja ansaitsi sillä kaksisataa markkaa. Lauantaina meni hän\nkaupunkiin hakemaan kannun viinaa ja patterin olutpulloja.\n\nSeuraavana päivänä oli kestit, joihin oli kutsuttu Hamberg, Vennström,\nPikku-Vinter, Kalle-Kustaa ja Täi-Nordling. Kalle lauloi käsi Hambergin\nkaulalla ja vannoi ettei enää mene hihulien seuroihin, joissa\ntarjotaan vain sikurivettä ja armonsanoja. Vennström soitti Sionin\nharppua tuolinselustalla ja pikku-Vinter kertoi kamalimmasta hetkestä\nelämässään. Se oli ollut siihen aikaan kun hän oli sukeltajana ja oli\nlaskeutunut uponneeseen laivaan merenpohjassa. Kun hän astui salonkiin,\njossa ihmiset vielä istuivat, oli oven auetessa virta pannut ruumiit\nliikkeeseen. Silloin oli häntä puistattanut pahemmin kuin koskaan\nmuulloin.\n\nKesken ilonpitoa astui Bergin Kalle tupaan. Hän oli kuullut\nuskonkumppaninsa surkeasta lankeemuksesta ja tahtoi pelastaa hänet\nvielä viime hetkellä.\n\nKalle Krokströmiltä jäi suu auki, kun hän huomasi tulijan. Sionin\nharppu vaikeni äkkiä; syntyi hiljaisuus.\n\nSitte levisi Kalle Krokströmin naamaan korvia myöten hymy. Hän nosti\nkuppinsa pöydältä, horjui Bergin Kallea kohti ja pannen kätensä hänen\nkaulaansa kallisti sitä hänen suutaan kohti:\n\n— Juo sinäkin, Kalle! Se tekee hyvää sinun rinnallesi! Ei ilman viinaa\nelä muut kuin apostolit Nikolainkirkon katolla!\n\nJa kun Kalle oli saanut sieramiinsa vanhastaan tutun hajun, alkoi leuka\nväkättää, suupielet elää ja puoleksi nauraen puoleksi itkien tyhjensi\nhän kupin yhdellä siemauksella, irvisti pahasti ja taittoi suuhunsa\nsokeripalan pöydältä, sanoen.\n\n— Ähää!\n\n\n\n\nSIMSÖRIN JOHANNES\n\n\nI.\n\nJohannes oli ollut kolme vuotta merillä ja Mikkelinä palannut kotiin\nSimsöriin, ukko Efraimin verkkomieheksi. Hän oli tyttöjen mielestä\npulskistunut entisestään, levinnyt hartioista ja saanut komeat viikset\nkuin hylkeellä.\n\nPyhäinmiesten päivänä oli Johannes kirkolla raitaisessa\nmerimiespaidassaan, päässä uusi Englannista ostettu lippalakki.\nUlkosaarten pojat piirittivät hänet heti kirkonmäellä, tytöt taas\njoukolla luovivat läheltä ohi tirkistellen huivinsa reunan takaa.\n\nJohannes seisoi hajasäärin, kädet taskuissa ja kertoi seikkailuistaan\nkarkuretkellä.\n\nTanskan salmessa oli priki, jolla hän lähti, saanut pahan vuodon,\nmatka jäi kesken ja miehet päästettiin maihin. Johannes oli silloin\npäättänyt koettaa onneaan maamyyränä ja ottanut pestin rengiksi\nsuureen kartanoon. Hiukan pelotti kun vouti toi kontrahdin, joka oli\ntehtävä vuodeksi, mutta olisipa hän tiennyt minkälainen elämä oli\ntulossa, ei hän koskaan olisi raapustanut nimeään paperiin! Huuhtoa\nsai aamuvarhaisesta myöhään iltaan niin että selkää kolotti ja juuri\nkun olisi tahtonut hiukan torkahtaa, soivat kellot ja sähkövärkit\nrenkituvassa kuin olisi tuli ollut irti. Ei kestänyt kauvan ennenkuin\nhän oli tullut täydelle katumapäälle ja alkoi miettiä karkumatkaa.\nToista oli sittekin istua märssyssä ja paistattaa päivää!\n\nJoulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta\nuudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla,\njoka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä\nmissä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:\n\n— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!\n\nSilloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua\nreissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja\nsen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo\nnukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle,\nsillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua\nKööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja\npitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.\n\nMutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä\nja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt\ntaskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon\nhän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että\nlopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas\nmulattien maahan, La Plataan.\n\nPäästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten\ntulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään,\nkaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli\npieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut\nyhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja\nLyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa,\nennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.\n\nLyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa\nnurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia\noli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja\nolleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta\nsitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa\nkuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan.\nSentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.\n\nHädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari\ntyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan,\nsillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin\nlähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita\nvuohenlaitumesta.\n\nSisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös\nteki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan\nnumeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja\nvihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen\nmiespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat,\nsuhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.\n\nVirren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin\njalkaa.\n\nNyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen,\nkun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha\ntähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla\nseurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin\nluki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa.\nSillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja\nlevittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen,\npujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai\nkahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja\nkaramellejä tyttöjen varalta.\n\nSaarnan jälkeen, kun muori oli kirkoteltavana sakastissa, näki Johannes\nvilaukselta Lyydin luotsivanhimman aitan luona. Hän kiersi muiden\nhuomaamatta sinne, pisti tytön kouraan karamellitötterön ja veti hänet\nkallion alle, jossa saattoi rauhassa puhua. Ja siinä uudistivat he\nvanhat lupauksensa ja päättivät kuulua toisilleen vanhempien uhallakin.\nEnsi kesänä veisi Johannes Lyydin Simsöriin ja ellei äitipuoli\nkääntyisi hyväksi aikoi Johannes iäksi lähteä kotoa ja rakentaa oman\ntuvan mannermaalle. Siihen ei ukko Efraim kuitenkaan suostuisi, koska\nhän tarvitsi verkkomiestä ja niin ollen päättyisi asia varmaan hyvin.\nLuottaen siihen erosivat nuoret toisistaan ja Johannes lupasi viikolla\npistäytyä Sörössä Lyydiä tapaamassa.\n\n\nII.\n\nJohannes oli käynyt Sörössä päivisin ja öin. Päivisin hän kävi\nlainaamassa työkaluja, kutsumassa kutomatalkoihin tai kyselemässä\npoikia, jotka olivat kalassa, mutta yöllä riisui hän saappaat eteisessä\nja kiipesi Lyydin sänkyyn, joka oli lähempänä kattoa kuin lattiaa.\nAlisängyssä nukkui Eedla. Siellä ylhäällä he kuiskailivat keskenään,\nsuunnittelivat tulevaisuuttaan ja leikkivät lemmenleikkiään aina\naamupuoleen, jolloin ukko Severin käänsi kylkeä ovisängyssä ja varikset\nalkoivat vaakkua einettä ulkona aitankatolla. Silloin likisti Johannes\nvielä kerran tyttöään ja pujahti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.\n\nUkko Efraim tiesi näistä poikansa retkistä ja aamulla, kun Johanneksen\nvenyttelemisistä ei tahtonut tulla loppua ja hän haukotteli vielä\nairoissakin, murahteli ukko jotain yöjalassa käyvistä miehistä ja\nmaitinsa menettäneistä silakoista. Hän oli nuoruudessaan käynyt\nsamoja teitä ja oli selvillä ihmisluonnosta. Kun sentähden Johannes\nilmoitti naimatuumistaan, ei ukko pannutkaan vastaan, niinkuin hän\noli odottanut, vaikka mieluummin olisikin suonut ettei Johannes olisi\nnainut Söröstä. Mutta semmoistahan ei voinut auttaa, sen tiesi Efraim,\nja sitäpaitse olivat söröläiset varoissaan olevaa väkeä.\n\nKovempi vastus nousi Sörössä. Ukko Severinillä ei tosin ollut mitään\nJohannesta vastaan, mutta Efraimin kanssa oli hänellä nuoruuden\najoilta jotain vanhaa hapatusta, josta muut eivät tienneet, ja sitten\ntuo onneton riita vuohenlaitumesta. Muori taas ei olisi hennonnut\nlaskea tytärtään Kirsan pahasisuisen akan miniäksi. Mutta nuoret eivät\nottaneet korviinsa mitään varoituksia eivätkä malttaneet odottaa. He\ntahtoivat häitä ja uskoivat kaiken kääntyvän hyväksi, kunhan saisivat\npysyvästi toinen toisensa.\n\nJuhannuksena vietettiin häät ja sitten Lyydi siirtyi Simsöriin\nJohanneksen vaimona. Äiti toivotti eronhetkellä jumalan siunausta ja\nettei hänen koskaan tarvitsisi kaivata takaisin vanhat kotiin. Ukko\nSeverin näytti vakavalta, Lyydi oli aina ollut hänen lempityttönsä.\n\nAluksi meni kaikki hyvin. Anoppi tarkasti mielihyvällä vaatemyttyjä ja\ntavaroita, joita Lyydi toi muassaan. Tosin katsoi Johanneksen sisar,\nBriita, karsaasti niitä koreita liinoja, joita Johannes osti Lyydille\nja alkoi heti alussa työntää raskaimpia töitä kälynsä tehtäväksi, mutta\nLyydi oli reipas ja tyytyväinen ja mielikseen näki hänen pyöreät,\nruskettuneet käsivarret kyynäspäihin paljaina kiskovan yksinään toista\nnuotansivua, kun Johannes oli ohjaamassa perää ja ukko Efraim veteli\ntoista puolta.\n\nMutta seuraavana keväänä, kun Lyydi kiireimmäksi kala-ajaksi joutui\nlapsivuoteeseen, alkoi ukko Efraim nurista. Johanneksen olisi pitänyt\nparemmin katsoa eteensä; tällä tavoin he jäisivät pian ilman särvintä.\nJohannes kuunteli kulmat rypyssä. Hän olisi hänkin tahtonut sanoa\nsanansa, mutta vaikeni kotisovun tähden. Vaan kun ukko pojan synnyttyä\njatkoi tiuskimistaan Lyydin makuulla-olon johdosta, tulistui Johannes\nja ukko sai kuulla kunniansa ahneudestaan niin että veneessä syntyi\naika meteli ja naapurit käänsivät huomionsa heihin.\n\nUkko oli pisteliäs — omalla tavallaan.\n\n— Ei kaikki akat näy olevan niin nopsia toimissaan kuin äitivainaasi,\njoka markkinain ja pääsiäisen välillä kutoi puolen kolmatta verkkoa ja\nteki siihen lisäksi kaksoset, hän sanoi.\n\nJohannes ei ollut kuulevinaan. Lyydi oli maannut kolmatta viikkoa\nvuoteessa, mutta oli vielä niin heikkona ettei Johannes sallinut hänen\nnousta jalkeille.\n\nJohannes istui usein pitkät ajat jutellen Lyydin vuoteen ääressä ja\nkatseli poikaansa, jonka punainen naama paistoi rievuista. Hän tunsi\nniin outoa hellyyttä noita molempia kohtaan että melkein häpesi. Kun\näitipuoli käänsi selkänsä, suikkasi hän Lyydille suuta. Ja kun ukko\nhoputti lähtemään kalaan, ei hän ollut kuulevinaan, vaan saapasti vasta\nmuiden jäljissä jolloin toinen päästi aika rähäkän.\n\nÄitipuolen kanssa Johannes ei myöskään sopinut. Ja eräänä päivänä\nlähtivät nuoret omille teilleen.\n\nUlkona satoi rankasti. Muori, joka oli lypsänyt lehmät, purjehti sisään\ntoinen hame pään yli vedettynä maitokiulu kädessä. Hänellä oli pienet\nterävät silmät, tukeva, saaliinhimoinen leuka ja nenäkuopissa kasvoi\nvanhaa jäkälää. Peräpeili oli leveä kuin kaljaasissa.\n\nUkko oli vihainen kun ei keitto ollut valmiina. Äitipuoli syytti\nLyydiä, jonka töitä hänen täytyi suoritella ja Briita syytti lasta,\njonka riepuja hänen oli täytynyt pestä. Lyydi punehtui sängyssään.\nMutta ukko yltyi ja kun Johannes avasi suunsa, löi hän nyrkkinsä\npöytään ja ärjäsi ettei aikonut elättää pojanvaimoa ja tämän kakaroita.\nJohannekselle nousi veri kasvoihin. Hän vastasi ettei aikonut olla\nisänsä renkinä ja otti vyönsä seinältä. Akat torailivat, Lyydi itki\nsängyssään, keräsi riepuja lapsen ympäri ja yritti nousta:\n\n— Kunpa jaksaisin kotiini! Sieltä ei meitä ainakaan ajeta mäelle!\n\nJohannes oli sillävälin jo tehnyt päätöksensä. Hän kokosi työkalujansa,\njotka omilla rahoillaan oli hankkinut ja talutti Lyydin rantaan,\nkantaen poikaa toisella käsivarrellaan.\n\n— Sitä ei viedä Simsöristä! huusi ukko Efraim mäeltä, kun Johannes\naikoi ottaa veneen, joka aina oli kulkenut hänen nimissään.\n\nJohannes kävi naapurista lainaamassa veneen ja latoi siihen kaikki mitä\nhänellä oli maailmassa. Hän antoi Lyydille takkinsa ja peitti parhaansa\nmukaan lapsen. Tuuli oli idästä; sataa ripsautti vähän väliä.\n\nVesillä ei paljon puhuttu. Lyydi pyyhki aina uudelleen esiintunkevia\nkyyneleitään.\n\nVaikein oli matka Sörön rannasta ylös tuvalle. Kukaan ei ollut\nhuomannut heidän tuloaan ja muistaessaan äitinsä viime sanoja eron\nhetkellä valuivat vedet viljanaan Lyydin silmistä. Vihdoin tuli Eedla\nrantaan. Hän ymmärsi parista sanasta kaikki, otti lapsen syliinsä ja\nmeni edeltä muoria valmistamaan; ukko Severin oli kalassa.\n\nNiin jyrkkä ei mäki ennen ollut Lyydin mielestä. Muori oli kompuroinut\nportaille.\n\nÄitikulta, saanko olla täällä siksi kun kuolen? En minä kauvaa elä, sai\nLyydi nyyhkytyksiltään sanotuksi.\n\nJa muori vastasi silmiään pyyhkien:\n\nLapsiraukkani, kyllähän me tämän katon alle kaikki sovimme!\n\n— Mutta mitä isä sanoo? Lyydi tunsi isänsä ankaran ja itsepäisen\nluonteen.\n\n— Isä kyllä suostuu, kun puhun hänelle.\n\nJohannes oli sillä välin kantanut tavaroita maihin. Hän tuli hämillään\nkättelemään; pyysi joksikin aikaa majaa. Hän aikoi hankkiutua\nmannermaalle ja tehdä sinne tuvan.\n\nSeuraavana päivänä kun Johannes korjaili nelikoltaan ja nikkaroi\ntuvassa palasi Severin ulkoluodolta. Eedla oli vastassa rannalla.\n\n— Kenen vene tuo tuolla on? kysyi ukko heti.\n\n— Kirsan Aukustin. Johannes-lanko on täällä, vastasi Eedla.\n\n— Vai on Johannes täällä!\n\n— Ja Lyydi lapsineen myöskin. Efraim on häätänyt heidät Simsöristä.\n\nUkko Severin synkistyi.\n\n— Arvasinhan minä että semmoista siitä tulisi. Vai on Lyydi täällä?\nMiten pikku poika jaksaa?\n\n— Poika voi hyvin, mutta Lyydi ei jaksa nostaa päätään tyynyltä.\n\nMuori oli ikkunasta nähnyt Severinin tulon.\n\nHän ei virkkanut siitä muille, onnahteli vain eteiseen. Hänellä oli\npaljonkokeneen ja hyvän ihmisen lempeät silmät.\n\nKun muori oli hetken supatellut eteisessä Severinin kanssa, tuli ukko\ntupaan.\n\n— Terveisiä mereltä! hän sanoi iloisesti. Ja kätellessään Johannesta:\n\n— Täällä taitaakin olla lisää työväkeä!\n\n— Täällähän me nyt ollaan, vastasi Johannes samaan huolettomaan tapaan\nja enempää ei puhuttu siitä asiasta. Johannes jäi taloon, lähti\nkäskemättä työhön muiden kanssa ja istui pöytään, kuten muut.\n\nKerran syyspuoleen tuli Briita käymään Sörössä. Hänen puheistaan\nymmärsi Johannes että ukko oli tullut katumapäälle ja tahtoi poikaansa\ntakaisin. »Piru hänelle raatakoon», ajatteli Johannes.\n\nToisen kerran kävi hän Simsörissä hakemassa äidinperintöjä, joita ukko\noli pitänyt takanaan niihin asti. Efraim pureskeli tupakanlehteä,\nlaski ja pureskeli ja lopuksi sai hän selville että poika oli saamassa\nkaksikymmentäkuusi markkaa. Hän oikoi ja käänteli kumpaakin seteliä\nja koetteli jokaista markanrahaa erikseen. Lähtiessä tuli taas riita,\nkun ukko ei olisi antanut Johanneksen viedä vasaraa ja parihakoja,\njotka Johannes luki omikseen. Seuraavana kesänä kuoli äitipuoli. Ukko\nEfraim toi itse tiedon siitä Söröhön. Hän näytti vanhentuneelta ja\navuttomalta seistessään siinä keskellä tuvan lattiaa, liasta kankeat\nhousut syltyssä, etupelti raollaan. Toisesta suupielestä valui ruskea\nnavettapuro. Kalastus oli käynyt huonosti, akka oli maannut kauvan\nsairaana ja syönyt varat vähiin. Lopuksi hän pyysi Johannesta, joka oli\npuumies, laittamaan kirstun. Se olisi samalla ikäänkuin sovittajaisiksi\nniistä vanhoista asioista, sillä muori oli kuolinvuoteellaan muistellut\nhäntä ja sanonut: »Miksei Johanneskaan ole tullut enää katsomaan?»\n\nJohannes kuunteli ääneti ukon ruikutuksia. Lopulta hän lupasi tehdä\nkirstun. Ukko rupesi nyt puhumaan syyskalastuksesta, jonka aika oli\nkohta käsissä. Miten hän siitä selviäisi! Pyydyksiä oli, silakka oli\nlihavaa tänä vuonna, mutta ilman toista miestä ei pyynnistä tulisi\nmitään Jos Johannes palaisi kotiin ja kalastettaisiin yhdessä, saisi\nhän puolet saaliista.\n\nJohannes ei pitänyt kiirettä vastauksellaan. Hän ottaisi ajatellakseen\nasiaa. Ja niine tietoineen ukko lähti.\n\nKirstun hän teki ja akka saatettiin kunnialla hautuumaan multaan.\nLankomiehilleen sanoi Johannes kotimatkalla: »Äitini kuollessa itkin,\nmutta tämän hautaan olisin sylkässyt, jos olisin papilta ilennyt.»\n\nKun Efraim lupasi yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, palasivat\nJohannes ja Lyydi Simsöriin. Lyydillä oli kova työ pestessään ja\nhangatessaan puhtaaksi lattiat ja astiat seinähyllyllä. Ukko piti sitä\nhukkaanmenneenä vaivana, vaan varoi tällä kertaa ilmaisemasta mieltään.\n\nSilakanpyyntiin mentiin joukolla. Sen aikana maattiin yöt aitassa\nulkoluodolla, missä Lyydi ja Briita perkasivat ja suolasivat kaloja\nnelikoihin. Ukko Efraim oli tarkka latomisen suhteen, vaikkei hän\nmuusta paljon välittänytkään. Rivien tuli olla tasaiset ja kauniit; hän\ntiesi että ne markkinoilla menivät silloin paremmin kaupaksi.\n\nKalantulo oli hyvä, mutta syksyllä ei ukko Efraim ollut muistavinaan\nvanhoja välipuheita.\n\nMarkkinoilta tultuaan antoi hän Johannekselle kaksi säkkiä jauhoja\nosuudeksi ja kun toinen vaati puolet rahoista, alkoi hän haukkua ja\njuonitella. Johannes oli muka vanhastaan velkaa ja oli sitäpaitse\nsaanut kaksi markkaa liikaa äidinperintöä. Tämän kuullessaan ei\nJohannes enää hillinnyt itseään, vaan nimitti ukkoa valehtelijaksi ja\nkitupiikiksi, jolloin Efraim aikoi antaa häntä selkään, mutta Johannes\nkoppasi ukon tukeviin kouriinsa, kantoi ilmassa pitkin tupaa ja kastoi\nlopuksi vesisaaviin.\n\nSen tehtyään kokosi hän toisen kerran tavaransa, kutsui Lyydin ja pojan\nmukaansa ja lähti takaisin Söröhön. Kun hän oli kala-aitan kohdalla,\nrepesi tuvan ovi selälleen. Ukko huitoi nyrkkiään ja rähisi kynnykseltä\nja lennätti pitkin polkua tyhjän läkkipurkin ja vanhat saappaat.\n\n— Siin' on mitä sulle kuuluu! huusi hän hyvästiksi.\n\n\n\n\nNAAPURIT.\n\n\nI.\n\nAspöt olivat kauvimpana merellä, erossa kaikista muista saarista.\nHarvoin sieltä tuli kirkolla käytyä tai muun saaristoväen parissa ja\nvielä harvemmin sisäsaarelaisilla oli asiaa sinne selälle. Aspössä\nelettiin omaa elämää; muun maailman kurssia ei siellä pitänyt muu\nkuin kello ja harvoin sekään. Että vanha luotikello oli tunnin edellä\nei haitannut ketään, mutta oli sattunut että erehdyttiin päivästä ja\nhuhdottiin isonrysän kimpussa koko rukouspäivä ja maanantaina nukuttiin\nja luettiin raamattua. No, semmoisissa asioissa ei hyvä jumala\nvarmaankaan ollut niin tarkka. Saarten asemasta kai johtui myöskin että\nVähän-Aspön tyttölasten naimiset olivat polvi polvelta käyneet samaan\nmalliin: taloon oli tullut rengiksi joku kalastajapoika sisäsaarista,\ntytär ja renki olivat suostuneet toisiinsa ja kun lapsi syntyi oli\ntapausta vietetty pienillä hääjuhlallisuuksilla.\n\nAnselm Löf, Skoglannin Löfejä, oli jo kolmas renki, josta oli tullut\nisäntä. Anna-Mari, kaunis punakka ihminen, mutta suurisuinen kuin\nturska, oli ollut Anselmin kanssa perunoita mullittamassa Ison-Aspön\npuolella. Anselm oli tukeva pojanjurikka; oli ohjannut sahroja ja kun\noli päästy kymmenkunnan vakoa oli istuttu pientareelle ja Anselm oli\nruvennut vetämään Anna-Maria palmikosta syliinsä. Oli ollut helteinen\nkaunis päivä, käki oli kukkunut siinä lähellä rantamännyssä ja\nAnna-Maria oli niin suloisesti raukaissut. Sen mullituspäivän jälkeen\noli sitten talvella Eveliina, vanhin lapsista, syntynyt. Anna-Mari oli\nsilloin yhdeksäntoista.\n\nVuosi häiden jälkeen oli tulla tupsahtanut kaksi poikaa, mutta sitten\noli pitänyt pitemmän välin siihen saakka kun ukko kuoli ja oli saatu\nhautaan. Silloin syntyi Ulla ja siihen lastentulo jäikin.\n\nAnselm oli silloin parhaassa iässään. Molempia poskia kiersi\npartakiehkura ja tukka oli musta, kiharainen. Kun hän painoi lakin\npäähänsä, käpertyivät hiukset seppeleeksi sen reunan ympäri.\n\nUkon kuoltua korjasi hän tuvan, kutoi Anna-Marin kanssa uusia pyydyksiä\nja vaurastui ahkeruudellaan. Mutta silloin tuli onnettomuus naapurin\nmuodossa Ison-Aspön puolelle. Talonpoika, jolle saaret kuuluivat,\noli saanut päähänsä että Aspöt elättäisivät kaksikin kalastajaa.\nMusta-Vennström oli saanut luvan rakentaa tuvan toiselle puolen salmea,\nkalavedet jaettiin kahtia ja siitä päivästä asettui riita ja kateus\nennen niin rauhallisille selkäveden saarille.\n\nMistä rajat kulkivat, ja mikä kuului millekin, siitä eivät Löf ja\nVennström koskaan päässeet yksimielisyyteen. Haukikaislikot ja\nkoukkurannat olivat Ison-Aspön puolella, mutta paras lahna-apaja oli\nVähän-Aspön itälahdessa ja sen etelänokassa oli tuottavin isonrysän\npaikka. Silakkaverkoille taas oli vettä kyllin ulapalla ja niistä\nharvoin riideltiinkään.\n\nMutta kun Löfin verkot osuivat paremmin silakkaparven kohdalle ja\nhänen veneensä palasi kotiin kovemmassa lastissa kuin toisen, luki\nVennström sen jollain tapaa johtuneeksi naapurin pahansuonnista. Ja\nkun Vennströmin lehmä meni Löfin perunamaahan Ison-Aspön puolella,\nkatseli hän puumäeltään rauhallisesti sen hävitystä. Anna-Mari, joka\nikkunaansa oli nähnyt tapauksen, souti viidellä vedolla yli salmen ja\npäästi mieliharminsa kuuluvasti valloilleen nähdessään miten elukka\noli runnannut perunanvarret. Mutta Vennström oli syventynyt piippunsa\nrassaamiseen ja vastasi alta kulmien: »Tehkää parempi aita. _Minunko_\ntässä pitäisi seistä teidän perunamaatanne vahtimassa!»\n\nVähän-Aspön ulkonokassa, suuren kiven alla, oli vuosikausia pesinyt\ntöyhtöpäinen koskelo. Eräänä päivänä kokiessaan rysiä huomasi Löf\nVennströmin Biinuksen pesällä munia verottamassa. Poika sai selkäänsä,\nmutta kosti toisella kertaa hävittämällä kokonaan pesän.\n\nViikkoa myöhemmin asetti Löf siikarysän Näkinkiven luo, joka oli\nIson-Aspön vettä.\n\nVennström tuli rantaan katsomaan naapurin puuhia.\n\n— Ota rysäsi pois! hän huusi.\n\n— Vastahan se on sinne pantu! hoilasi Löf. — Rysän tulee olla kolme\nviikkoa vedessä, ennenkuin se otetaan kuivamaan!\n\nVennström kirosi, vaan ei ollut välittävinään sen enempää asiasta.\nAamulla oli rysään, joka oli vielä kuivuuttaan koholla, viilletty\npuukolla julmia reikiä. Löfin posket alkoivat liikehtiä; hän päätti\nhaastaa naapurin käräjiin. Mutta kun oli kiirein kala-aika jäi\nmatka kirkolle tekemättä sillä kertaa ja kun sitten seurasi pitempi\nrauhanjakso naapurusten väleissä, sai asia kokonaan unohtua.\n\nNäytti todella siltä kuin palaisi sopu Aspöhön. Ensi askeleen otti\nVennströmska, joka kaipasi puhetoveria pimeinä syysiltoina. Hän\nlähetti Anna-Marille lämpimäisiä leipomapäivänään ja Anna-Mari vastasi\nkutsumalla sunnuntaikahville Siitä sitten vaimoväki ja lapset jatkoivat\nkanssakäymistä, mutta ukot katsoivat itsepintaisesti toistensa ohi\nkaupungin kalarannassa ja kotimatkalla sattui usein että he luovivat\nperäkkäin ja joskus käänteissä veneet melkein sivusivat toisiaan, mutta\nkumpikin tähtäsi vain tuikeasti omaa kurssiaan, sanomatta edes hyvää\npäivää toiseen veneeseen.\n\nJouluna piti kumminkin Anna-Marin toimesta vietettämän jonkunlaista\nsovintojuhlaa.\n\nVarustukset olivat hyvät. Löf oli käynyt perimässä\nhengenpelastusrahansa ja tuonut kauniin konjakkipullon, jossa oli\npunainen kaulanauha. Se kohosi silmäänpistävänä kuin majakka kuppien\nja ryyppylasien keskellä. Anna-Mari näytteli täydessä touhussa\nVennströmskalle uutta kangastaan ja nurkassa, jonne ei kattolamppu\nyltänyt, olivat Eveliina ja Biinus löytäneet toisensa. Mutta pöydän\nluona ei puhe oikein sujunut.\n\n— Taisit saada paljonkin rahoja? kysyi Vennström.\n\n— Eihän niitä paljokaan. Henkirahoja ei ollut kuin Sepetin nikkarista,\njoka adventtina oli hukkua heikkoihin jäihin.\n\nAine ei miellyttänyt Löfiä. Vennström oli osoittanut monta kertaa\nkadehtivansa pelastuslippua, joka oli Vähän-Aspön tuvan päädyssä\nja niitä tuloja joita Löfillä oli siitä. Hän tiesi että Vennström\nmielellään olisi käynyt kiiltonappisessa takissa.\n\n— Mitäs sinä niin ahkerasti kudot nykyään kun et jouda edes\nsimppuverkkoja laskemaan? kysyi vuorostaan Löf.\n\n— Uutta nuotankappaletta, vastasi Vennström.\n\nLöf imi kuuluvasti piippuaan. Ainoa lahna-apaja oli Vähän-Aspön\npuolella. Vennström aikoi siis taas alottaa vanhan riidan.\n\n— Ne Skytteskärin ja Lytön vilkut ovat nyt Vesterbergin kuoltua ilman\nhoitajaa, sanoi Vennström pitkän vaitiolon jälkeen. Hän aikoi kertoa\nhakevansa sitä tointa itselleen, mutta tuli ajatelleeksi että Löf\nottaisi viittauksen varteen ja hakisi myöskin. Hän vaikeni.\n\nVennström ei tiennyt että Löf oli jo käynyt luotsikapteenin puheilla.\nLöf taas ei tahtonut että keskustelu pääsisi sinne asti ja kehotti\nystävällisellä äänellä naapuria täyttämään kuppinsa majakkapullosta. Ei\ntässä pitänyt turhia kursailla! Olihan joulu! Ja harvoinhan he toisensa\nnäkivät, vaikka olivatkin naapureita.\n\nSitä myöten kuin neste pullosta joka peilaukselta aleni alkoi juttu\nsentään luistaa. Puhuttiin kauan haudottuja asioita, selvitettiin\nsotkuisia tilejä ja arvailtiin tulevan vuoden ilmoja ja kalansaaliita.\nTuntui siltä kuin yksi pahka toisensa jälkeen sulaisi ja häviäisi ja\nnaapureista tulisi ystävykset.\n\nMutta keväällä, kun Vennström kuuli että Löf oli saanut toimekseen\nvilkkumajakkain hoidon, loppuivat hyvät välit äkkiä. Koko kesän\noli pientä kiusantekoa ja hankausta ja syksyllä tuli odottamatta\nloppusuoritus julmempana kuin kukaan oli aavistanut.\n\n\nII.\n\nOli myrskynnyt markkinaviikon, kuten usein tapahtuu. Meri myllersi\npohjiaan myöten, läikkyi raskaana ja sameana heittäen rannoille\nrakkoleviä ja ahvenruohoja korkeiksi valleiksi. Aspöläiset\nolivat saaneet pysytellä maissa, sillä silakanpyyntiin ei ollut\nyrittämistäkään.\n\nKun lounainen neljäntenä päivänä tuntui helpottavan lähti Löf molempine\npoikineen täyttämään majakkalamppuja Lytöhön ja Skytteskäriin. Pojat\nAnselm ja Eerikki olivat silloin kahdennellakymmenennellä. Keveä\nsuippovene nousi juohevasti jättiläisaallon harjalle ja puikahti\nsiitä jälleen laaksoon niin että Anna-Mari, joka rannalta seurasi\npurjehtijoita, näki vain piiritangon huipun ja palasen purjetta. Löf\nistui peräsimessä, pojat hoitivat jalusnuoria.\n\nAnselm Löfin naama oli järkkymättömän vakava ja silmä siirtyi vähäväliä\nhalkaisijasta levottomaan mereen, jonka pahimmilta vihureilta hän\npurjetta helpottamalla otti vihaisimman puhdin. Hän oli vanhettunut\nviime vuosina, parta oli käynyt harvemmaksi, mutta lakinreunaa kiersi\nyhä vielä Löfin tunnettu tukkakiehkura. Pojat tulivat äitiinsä: sama\nleveä suu ja punakat poskipäät.\n\nLuovi luovilta läheni Lytö. Vilkkumajakka oli pienellä karilla\npääsaaren sivulla. Valkoiset tyrskyt kulkivat kuin merikäärmeet\nkiemurrellen yli rantamatalikon ja vähin tuntui kuin vesi olisi\nimeytynyt johonkin reikään karin alle noustakseen sieltä taas rajulla\nryntäyksellä aina pienen majakkakojun kiviseen jalustaan. Ei puhuttu\nmonta sanaa, meren kohinalta ei toisen ääntä kuullutkaan.\n\nKun lamppu oli puhdistettu, täytetty öljyllä ja kiskot voideltu,\nlaskettiin vinhaa sivumyötäistä Skytteskäriä kohden. Keskellä selkää\nnähtiin pari ajelehtivaa lautaa. Ne olivat kuitenkin liian kaukana alla\ntuulen. Anselm Löf vilkasi poikiinsa; hän tiesi mitä tämä merkitsi.\nMarkkinamyrsky toisi ehkä paljokin rantasaalista.\n\nSkytteskärissä oli suojainen satamalahti. Saari oli alaltaan laaja ja\naikoinaan kasvanut vankkaa metsää, mutta se suuri elokuun myrsky oli\nlyönyt lakoon parhaimmat puut. Mahtavia juurakkoja törrötti siellä\ntäällä ja pahasti harventuneet männyt kallistelivat koilliseen, kuten\nkaikki ulkosaariston puut.\n\nKun Löf oli päässyt kalliolle, josta oli näköala yli saaren, pysähtyi\nhän ja viittasi pojat luokseen. Ulkorannat olivat täynnä lautaa ja\nkomeata lankkua.\n\nVarmaan haaksirikko, hän sanoi ja pojat ymmärsivät hänen ajatuksensa.\n\nMutta nyt oli pidettävä kiirettä, sillä yksi ja toinen lauta oli\ntietysti vienyt sisäsaarelaisille viestin tapahtumasta.\n\nPäätettiin että kun tuulikin näytti yhä helpottavan, pojat kävisivät\nkotona vaihtamassa suippoveneen suureen silakkaveneeseen. Löf itse\njäisi kuljettamaan lautoja suojan puolelle, josta ne lastattaisiin\nveneeseen.\n\nPojat olivat päässeet vasta puoliväliin selkää, kun Ison-Aspön nokan\ntakaa pisti esiin leveä purje. Löf ei sitä huomannut, hän kanniskeli\nolkapäällään lautataakkoja poikki saaren ja puheli itsekseen. Pieniin\nsilmiin oli tullut tyytyväinen välke.\n\nMutta kerran kiivetessään taakkoineen mäelle näki hän edessään miehen\nja alhaalla rannassa toisen purjeita kiinnittämässä. Se oli Vennström\npoikineen.\n\nHänen päänsä kuumeni. Silmät vetäytyivät syvälle ryppyjen väliin.\nHetken hän ajatteli ystävällisesti tervehtiä naapuriaan ja sopia\nlautojen jaosta, mutta sitten sai saaliinhimo voiton, hän levitti\nkätensä ja sanoi puhaltaen:\n\n— Kaikki on minun! Minä olin ensin täällä!\n\nVennström ei hillinnyt karsasta mieltään. Hän kävi kiinni Löfin\nrintapieliin ja sylki suustaan. — Kaikki sinun! Kaikki on sinun!\nLahna-apaja on sinun, koskelot ovat sinun, majakat ovat sinun! Ehkä\nSkytteskärkin on sinun, häh, vastaa kaappari, merirosvo, Aspön\ntukkakoskelo...\n\nHäh... hää, vieläkö ne ovat sinun?\n\nMiehet kieriskelivät maassa ähkien, kiroillen, takoen toinen toistaan\nnyrkeillä. Molemmat oli vantteria ja suunnilleen tasaväkisiä. Löf oli\njo päässyt päällepäin, kun Vennström sai uuden otteen, kuristi naapuria\nkurkusta ja kolkutti raivoisasti hänen päätään suuren kiven kylkeen.\nÄkkiä Löfin kädet heltisivät. Hän jäi hervotonna makaamaan.\n\nVennströmistä tuntui kuin olisi hän vapautunut painajaisesta, joka\nvuosikausia oli häntä vaivannut. Hän oli voittanut, kerrankin sai hän\npitää kaikki itse.\n\nMutta seuraavana hetkenä oli se tunne haihtunut. Hän oli murhannut\nmiehen. Biinus, joka kuullessaan rähinän oli juossut mäelle, seisoi\nkalisevin hampain parin sylen päästä ruumiista. Isä ja poika katselivat\ntoisiaan.\n\nMene lautoja kantamaan! sanoi Vennström melkein ärjäsemällä. Hän tajusi\nettä tässä täytyi nopeasti toimia. Ei auttanut surra tehtyä tekoa. —\nTämä jää meidän kahden keskiseksi, hän sanoi. Koetappas vain hiiskua\nsiitä muille! Minä kyllä pidän muusta huolen!\n\nBiinus meni horjuvin polvin. Hän ei huomannut että tuuli vei häneltä\nlakin päästä. Hän ajatteli vain: isä tappoi hänet! ja lyyhistyi\nistumaan kivelle, lautojen viereen.\n\nVennström raahasi ruumiin kauluksesta kauemmas metsään ja hautasi sen\nsiellä kuusenjuurakon alle. Kiiltävät napit hän puukollaan ratkoi pois\ntakista. Ne voisivat johtaa jäljille, hän ajatteli. Ja lakin, jossa\noli ankkurit, hän hautasi toiseen paikkaan. Sitten meni hän lautoja\nkantamaan.\n\nKohdatessaan mäellä eivät isä ja poika katsoneet toisiinsa. Toinen\nkulki kumarassa taakkansa alla, toinen kulki silmät naulittuna Aspöhön.\nKoskahan Löfin pojat palaisivat?\n\nVennströmin aivot reuhtoivat kuumeisesti tavatakseen ajatuksen, joka\nhänet pelastaisi. Pojat etsisivät tietysti isäänsä. Ottaako heidätkin\nhengiltä? Ei, se ajatus nosti kylmän hien.\n\nParempi oli sittekin lähteä ennen poikien tuloa. Nämä olivat tietysti\ntunteneet Vennströmin veneen ja tiesivät hänen käyneen Skytteskärissä,\nmutta ehkäpä ilmenisi joku neuvo, kun tilinteko vain hiukankin\nlykkäytyisi.\n\nVene oli ankarassa lastissa. Tuuli ei ollut helpottanut, päinvastoin\nlietsoivat mustat pilvet taajoja vihureita selällä. Isä ja poika eivät\nvaihtaneet ainoatakaan sanaa, kukin hoiti vain jalusnuoraansa.\n\nVennström katsahti joskus purjeen altamyötäveteen. Siellä pyrki toinen\nvene hankatuulta kohti Skytteskäriä. Se kallisteli pahasti puuskapäissä.\n\nKun oli päästy Aspön tyveneen oli jo hämärä. Pojat saivat purkaa\nlastin, Vennström itse meni tupaan ja heittäytyi ovisänkyyn. Hän\nvastasi lyhyesti vaimonsa kysymyksiin, ja oli nukkuvinaan, vaikka\ntirkisteli seinänrakoon ja mietiskeli. Vihdoin hän vaipui raskaaseen\nuneen.\n\nHän oli näkevinään kruununmiesten tulevan käsirautoja helistellen\nnoutamaan hänet vankeuteen. Löfin pelastuslippu oli puolitangossa ja\nLöfin mäellä oli valtava lautatapuli...\n\nAamulla hän heräsi ennen muita. Hän kuunteli kaikkia ääniä: kuusimetsän\nkohinaa, veneen kolketta sillan kylkeen, lehmän tyytymätöntä yninää\nnavetassa. Päätä pakotti, aivot olivat yhtenä möhkäleenä. Tietysti\noli kaikki jo tullut ilmi, ulkona mäellä odottivat saarelaiset ja\nkruununmiehet. Mihinkä hän enään pääsisi heidän käsistään?\n\nMutta ulkona oli loistava lokakuun aamu ja aivan hiljaista. Meri\nlainehti myrskyn jälkeen, mutta tuulta ei paljon tuntunut. Skoglannin\nmetsä paistoi safraninkeltaisena, Vähän-Aspön haavat olivat verisin\ntäplin kirjaillut. Rastasparvi, joka muuttomatkallaan oli saapunut\nAspöhön, äänteli hiljaa tupakoivuissa mäellä.\n\nEnsimäinen seikka minkä Vennström pani merille oli että Löfin vene ei\nollut tavallisena paikallaan paalussa. He eivät siis olleet palanneet.\nOlivat jääneet yöksi Skytteskäriin tahi...\n\nHän haki kiikarin ja nousi näkökalliolle. Skytteskär keinui pehmeästi\nloivina mainingeilla kylpien auringossa, mutta mitään liikettä ei\nsiellä näkynyt. Ehkä olivat he meren puolella saarta. Sensijaan nousi\nLöfin tuvalta savu ja Anna-Mari kuului soutavan yli salmen ja kyselevän\njotain Vennströmin väeltä.\n\nVennström oli jostain saanut uuden rohkeuden ja elinhalua. Hän oli\ntavannut kiinni siitä ajatuksesta, jota oli etsinyt. Pojille oli ehkä\nkäynyt huonosti...\n\nKuta pitemmälle aamu kului, sitä levottomammaksi käytiin Löfien\npuolella. Oli selvää että jotain oli tapahtunut; Anselm ja pojat eivät\nolisi ilman syytä näin viipyneet. Anna-Mari kyseli hätääntyneenä\nnaapurilta kaikki mitä tämä tiesi. Vennström kertoi tyynesti nähneensä\nLöfin viimeksi Skytteskärissä, missä he kumpikin olivat keränneet\nlautoja veneisiinsä. Todennäköisesti oli jotain tapahtunut, mutta mitä,\nsitä hän ei voinut vielä sanoa.\n\nLähdettiin etsimään, Anna-Mari tyttöjen kanssa toisella, Vennström\ntoisella veneellä. Skytteskärissä ei ollut elävää olentoa, vain lautoja\nja lankkuja pitkin rantoja ja pinossa. Lähikareilta ei myöskään\nlöytynyt mitään merkkiä kadonneista.\n\nAnna-Mari itki koko kotimatkan. Hän oli nyt varma siitä että Anselm ja\nmolemmat pojat olivat hukkuneet purjehtiessaan Skytteskäristä kotiin.\nHe olivat nähtävästi ottaneet liian suuren lautalastin, joten vene ei\njaksanut tarpeeksi kohoilla aallokossa, selitti Vennström. Biinus oli\nhänen puhuessaan ja koko matkan aikana kumman rauhaton. Hän vältteli\nkatsomasta Eveliinaan, joka vähän väliä pyhki silmiään esiliinan\nnurkkaan.\n\nIltapimeässä kuului hankojen kitinää ja ihmisääniä tyyneltä selältä.\nSieltä olivat tulossa Hamberg ja Kalle Krokström ja perässään he\nhinasivat Löfin silakkavenettä. Veneen pohjalla oli heillä lakanan\nalla ruumis. Anna-Mari ei saanut jalkojaan tottelemaan, hän jäi\nistumaan kammarin sänkyyn. Hän tiesi jo kaikki. Hän ei voinut nähdä\npoikaansa Eerikkiä kuolleena, vaan käski viedä ruumiin ranta-aittaan.\nVennströmska toimitti kuolleen pesemisen ja pukemisen.\n\nHamberg oli aamulla ollut lautoja keräämässä Sälskärissä, sillä\nylt'ympäri saaristoon oli levinnyt tieto parkkilaiva Elben\nhaaksirikosta, jossa koko lasti oli joutunut tuuliajolle. Sinne oli\nhän nähnyt Kalle Krokströmin kohottavan takin airon nenään eräällä\nlintukodolla. Se oli merkki siitä että oli löydetty ruumis. Löfin\nvene oli ollut kumollaan hiekkasärkällä, masto tuhtoa myöten poikki\nja vantterit puukolla katkaistuna. Puukko oli ollut köliin iskettynä,\njosta päättäen Eerikki oli viimeiseen saakka pysytellyt siinä kiinni.\nHänen ruumiinsa tavattiin läheltä venettä, Löfistä itsestään ja\ntoisesta pojasta ei taas ollut näkynyt merkkiäkään.\n\nVennström kuvasi puolestaan miten hän oli viimeksi tavannut Löfin\nSkytteskärissä ja miten tämä oli hänestä jäänyt sinne lautoja\nkeräämään. He olivat päättäneet panna saaliin puoliksi. Merenkäynti\nselällä oli ollut kova ja Löf oli varmaan tapansa mukaan lastannut\nveneensä liian täyteen.\n\nVennström kutsui Hambergin ja Kalle Krokströmin pienelle sururyypylle\nIson-Aspön puolelle. Samalla saisivat he nähdä hänen uuden\nnuotanperänsä, jonka hän oli kutonut »konesolmuilla».\n\n\nIII.\n\nKuolinpesänhuutokaupassa Anselm Löfin jälkeen oli vähän väkeä. Sataa\ntihuutteli koko päivän. Hamberg oli vasaramiehenä kuten tavallista\nsemmoisissa tilaisuuksissa. Silakkaverkot menivät halvasta ja enimmät\nniistä joutuivat Vennströmille. Kun tuli veneen vuoro, vallitsi tuvassa\nhiljaisuus. Löfin suurvene oli jo vanha ja vettynyt; sitäpaitsi oli se\nupottanut kolme henkeä, minkä seikan katsottiin pilanneen sen iäksi.\nVennström, joka tahtoi esiintyä ikäänkuin Löf-vainajan puolenpitäjänä,\nrykäisi paikallaan ikkunan alla ja tarjosi huudon pohjaksi neljä\nmarkkaa. Vene oli hyvä, se oli vanhan Mastin tekoa. Kun kukaan ei hänen\njälkeen avannut suutaan, paukahti vasara ja vene oli Vennströmin.\n\n16.\n\nSeuraavana päivänä se vedettiin Ison-Aspön rannalle. Oikeastaan\nVennströmiä harmitti ettei koko rohjo oli joutunut hänelle. Hän\najatteli ettei kuuna päivänä siihen astuisi jalallaan. Se saisi\nlahota rannalla loppuikänsä. Ja joka kerta kun hän kulki sumpulle tai\nkala-aittaan, harmitti sen näkeminen häntä. Mikä olikin pannut hänet\ntarjoomaan noita neljää markkaa?\n\nKeväällä katkesi peräsinrauta hänen omasta veneestään; hän tarvitsi\ntoisen sijaan ja meni silmäilemään Löfin hylkyä. Siinä oli tukeva\nperäsinkoukku. Mutta hän ei ilennyt ruveta sitä ruuvailemaan irti, vaan\nlohkaisi kirveellä kappaleen emäpuuta. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän\nollut varkaissa.\n\nMeripelastuslippu oli siirtynyt Ison-Aspön puolelle. Vennström oli\nsaanut vilkkumajakatkin hoitoonsa. Anna-Mari harjoitti tyttärineen\nvain pikkukalastusta ja verkonkudontaa, mutta Vennström oli ottanut\nrengin ja veti nuottaa Vähän-Aspön itälahdessa, missä ennen Löf-vainaa\noli saanut täysiä lahna-apajia. Biinus vain ei viihtynyt kotona, hän\nkinasteli usein merellä isänsä kanssa, Eveliinaa hän karttoi ja lopuksi\nhän lähti merille eikä antanut vuosikausiin tietoja itsestään.\n\nSilloin levisi kumma huhu saaristoon. Pari kaupungin pyssymiestä oli\nSkytteskärissä löytänyt miehenruumiin. He olivat etsineet tuulensuojaa\nkaatuneen kuusen juurakon takaa ja pystyttäneet siihen telttansa.\nKoira oli vainunnut jotain maasta ja alkanut murista ja kaivaa. Sieltä\noli ilmestynyt vanttera miehenruumis, jolla oli jalassa pitkävartiset\nsaappaat ja musta kiharainen tukka.\n\nVennström kuuli huhun ensi kertaa kaupungin kalarannassa. Hänen\nmielestään ihmiset katsoivat häntä oudon tutkivasti puhuessaan asiasta.\nJoka puolella hän kuuli arveltavan ettei se voinut olla kenenkään muun\nkuin Löf-vainajan ruumis. Sinä päivänä hän myi kalat polkuhintaan ja\nlähti kotimatkalle ennen muita.\n\nMerellä hän hengitti taas helpommin. Oliko kaikki tullut ilmi?\nEpäilivätkö ihmiset häntä? Hän oli jo alkanut unohtaa — ei, joka\nkerta kun hän näki venehylyn, oli hän muistanut kaikki. Kumma ettei\nhän ollut saanut sitä puiksi hakatuksi, vaikka oli monta kertaa\npäättänyt. Pimeässä se törrötti siinä aitan sivulla kuin mikäkin\nkummitus. Huomenna hän sen hakkaa. Ja tänään, suoraa päätä, hän laskee\nSkytteskäriin Ei ei käy, joku voi tuntea veneen! Mutta ensi yönä.\n\nIllalla hän lähettää rengin ja pojan hakemaan tiilikuormaa\nSkoglannista. Ilma on siihen sopiva meri melkein tyyni ja on kuuvalo.\nVoi sattua ette pitkään aikaan tule niin sopivaa ilmaa, jonkatähden on\nparas tehdä se tiilimatka nyt.\n\nKun muut ovat nukkuneet lähtee hän Aspön takarannalta pienellä\nruuhella majakkasaareen. Ovatko he jo kuljettaneet ruumiin pois? Nyt\nputosi tähti majakan kohdalla ja se tuntuu hänestä niin harvinaiselta\nja salaperäiseltä että täytyy miettiä sitä pitkän aikaa. Aivan\nSkytteskärin rannassa kolahtaa airo hänen kädestään. Häntä harmittaa,\nkun älyää että se oli vain koskeloperhe, joka oli nukkunut vesikivellä\nja säikähtyneenä lähtenyt lentoon. Hän kulkee hiipien kuin pelkäisi\njonkun heräävän.\n\nRuumis on vanhalla paikallaan. Se helpottaa mieltä. Mutta koko ajan\ntunkiessaan sitä säkkiin, vilkasee hän vähäväliä majakkaan, jonka silmä\nvilkkuu puiden välitse. Se rävähyttää niin ilkeästi siellä ulkonokassa\nettä hänen tekee mieli käydä sammuttamassa se siksi aikaa kun on\ntoimittanut asiansa. Onhan hänellä avain.\n\nVihdoin on hän taakkoineen ruuhessa. Kivi ja köysi ovat valmiina. Mutta\nviime hetkessä tulee hän ajatelleeksi että merikin antaa saaliinsa ja\ntavallisesti juuri silloin, kun sen pitäisi kätkeä jotakin. Hän upottaa\nruumiin ilman säkkiä, sitoen suuren kivenlohkareen toiseen nilkkaan.\nJa kun Löf-vainaa painuu syvyyteen, ajattelee hän, että jos köysi\nkatkeekin ja ruumis ajautuu maihin, ei kukaan voi päätellä muuta kuin\nettä hän on hukkunut.\n\nSinä yönä nukkui Vennström sikeästi kuin olisi saanut raskaan päivätyön\nloppuun. Ja seuraavana päivänä hakkasi hän venehylyn puiksi.\n\nPian alettiin puhua että ruumis olikin kadonnut Skytteskäristä.\nHamberg ja Skoglannin Löf olivat käyneet asiaa peräämässä ja tavanneet\nainoastaan kuopan maassa. Joku arveli että pyssymiesten juttu ruumiista\noli ollut perätön, mutta Hamberg ja hänen kanssaan monet puistivat\npäätään ja väittivät että nähtävästi se, jota asia lähinnä koski, oli\npitänyt varansa ja ennättänyt ennen muita. Jäljet olivat kadonneet,\nmutta yhä yleisemmin alettiin Vennströmiä pitää murhaajana. Tiedettiin\nettä naapurukset olivat eläneet huonossa sovussa.\n\nTodistuksia ei ollut. Mutta minne Vennström tulikin, siellä puhuivat\nihmisten silmät mykkää kieltään. Ja hän ymmärsi. Hän ei kulkenut enää\nkutomatalkoissa ja harvoin hänet nähtiin häissä tai hautajaisissa. Hän\npysyi ulkona saarellaan, oli mieluiten merellä tai lintuluodoilla,\nkun joku poikkesi Aspöhön. Anna-Mari kertoi usein tavanneensa hänet\nkävelemässä pitkin rantoja puhelemassa itsekseen.\n\nNiin kuluivat vuodet. Vennström kutistui kokoon pieneksi\nukonkäppyräksi, jolla oli omituinen tapa vilkaista syrjästä puhuessaan\nihmisten kanssa ja sitten taas katsoa poispäin. Kalastajapaikkansa ja\npelastuslippunsa oli hän luovuttanut toiselle pojalleen. Hän kutoi\nverkkoja, kalasteli koukuilla ja eleli leskeksi jäätyään pienessä\nmökissä Vähän-Aspön itälahdessa. Vennström oli käynyt kuuroksi; jos\nhänelle puhui, vilkasi hän vain syrjästä ja näytti välinpitämättömältä.\nHamberg väitti kuitenkin että hän tekeytyi kuurommaksi kuin oli. Ja\nettei hän erehtynyt selveni Bergin Kallen hautajaisissa.\n\nVennström oli nimittäin vastoin tapaansa saapunut niihin hautajaisiin\nja istui kamarissa missä vanhempi polvi joi puolikupposia Kallen\nmuistoksi. Siinä vainaata kaipaillessa mainittiin Elben haaksirikko,\njosta Kallen keuhkotauti oli alkuisin ja Anselm Löfin hämärä kohtalo.\nNuoremmat kyselivät tarkemmin asiaa, vanhemmat kertoivat puoliääneen,\nsillä Vennströmhän, joka istui nurkassa, oli kuuro eikä siis tiennyt\nettä hänestä puhuttiin. Äkkiä kuului parkaus: »Niin, minä se tapoin\nLöfin!» Vennström seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen miehiä suoraan\nkasvoihin. Mutta kun hän aikoi jatkaa, jäykistyi hän äkkiä ja alkoi\nvavista ja seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.\n\nIkkunasta nähtiin hänen hurjaa vauhtia soutavan Aspötä kohti.\nHuoneeseen tuli hiljaisuus ja kuin salaisesta sopimuksesta alettiin\npuhua muista asioista. Oli kuin ei kukaan olisi kuullut ukon\ntunnustusta.\n\nMutta Vennström ei senjälkeen liikkunut mihinkään Aspöstä. Hän ei\npuhutellut muita kuin omaisiaan. Jos vieras kohtasi hänet jäällä koukkuja\nsyöttämässä, vilkasi hän tätä nopeasti syrjästä ja katseli sitten\nsuurta ulappaa tahi Skytteskäriä sen laidassa.\n\n\n\n"]