[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGlHWUstDsTNMnSw-Ns1-CzPR2Z9WHuZ6V8e_wrIch9A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2916,"Nälkävuodet 1860-luvulla","Meurman, Agathon",1826,1909,"2916-meurman-agathon-nalkavuodet-1860-luvulla","2916__Meurman_Agathon__Nälkävuodet_1860-luvulla",null,"tietokirja",[],[],"fi",1892,16723,115664,false,72436,[22,23],"Famines -- Finland -- History -- 19th century","Finland -- Economic conditions",[25,26,27],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Other","\"Nälkävuodet 1860-luvulla\" by A. Meurman is a historical account written in the late 19th century. The book focuses on the severe famine that struck Finland during the 1860s, particularly in the year 1867, documenting the economic struggles, government responses, and the resilience of the Finnish people during this hardship.   The opening of this work sets a somber tone, reflecting on the deep scars the famine left on the collective memory of those who lived through it. Meurman discusses the agricultural conditions leading up to the famine, emphasizes the government's inadequate responses, and critiques the disconnect between the ruling elite and the struggling populace. The narrative serves as a reminder of the societal impacts of the famine, exploring the ways people coped with despair, sought aid, and the changing perceptions of both government responsibilities and individual resilience during a time of extreme crisis. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Tietokirja tarkastelee 1860-luvun suuria nälkävuosia ja erityisesti vuoden 1867 katoa. Meurman käy läpi aikakauden taloudellista tilaa, hätäaputoimia, kuolleisuutta sekä nälänhädän yhteiskunnallisia seurauksia tarjoten aikalaisnäkökulman Suomen kansan selviytymistaisteluun.","Agathon Meurmanin 'Nälkävuodet 1860-luvulla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2916. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","NÄLKÄVUODET 1860-LUVULLA\n\nKirj.\n\nA. Meurman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanvalistus-seuran kustantama,\n1892.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Alkulause\n    I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.\n   II. Taloudellinen asema 1867.\n  III. Walmistukset 1867.\n   IV. Kunnalliset aputoimet.\n    V. Yleiset työt.\n   VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet.\n  VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa.\n VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie.\n   IX. Yksityisten ponnistukset.\n    X. Kerjäläiset.\n   XI. Kuolevaisuus 1868.\n  XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa.\n XIII. 1867 vuoden merkitys.\nXIV. Jälkimaininkia.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nMainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta\nsukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan;\nnuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen vuodesta,\njolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, \"keväästä joka ei koskaan\ntullut\" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat Syyskuun\nalkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä, joka niin\nmonien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten kanssa, osottaa\nkuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä sankaritaistelua\noman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon valmistamiseksi\nnouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu ankara, ettei\nsen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää unohdukseen. Sen\nlähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että syystä voidaan sanoa\n1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan käännekohdan taloudellisissa\noloissamme. Warmaankin ansaitsee sentähden sen aikuiset olot ja\ntapaukset tulla muistossa säilytetyiksi, semmenkin koska käsitys niiden\noikeasta laadusta näkyy jotensa himmentyneeltä. Seuraaville lehdille\nantanevat jotakin arvoa ainakin niihin sieltä täältä kootut viralliset\ntiedonannot, jotka, vaikka eivät olekaan vaikeita joka miehen löytää,\nkuitenkaan eivät ole yleisesti huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä\njohdetut johtopäätökset sitä vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset,\nmutta niiden kirjoittaja voi kuitenkin sanoa: \"olinhan siellä minäkin\".\n\nLikimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut täällä\nviime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan kaunokirjallinen\nteos \"Hårda tider\" (Kovia aikoja), joka kokonaan liikkuu mainitun 1867\nvuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin viittaa. Mitä ansioita\ntällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään siinä kuitenkin\nhistoriallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti. Waikka novelli\nei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella muodostaa\nhistorialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin rajansa.\n\nEttei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita aikoja, se\nei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi pitänyt perustaa\nkoko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin. Ei olisi ollut\nkovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja. Novelli lienee tosin\nkirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne tosiasiain määrittämistä\npuolustaminen, semminkin koska kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita\nnälkävuosia takalikkonakaan. Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen\nantaneet arvokasta pohjaa toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille,\nkuin mitä puheena oleva novelli tarjoo.\n\nAinakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät,\nkärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat\nomia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden \"kovien aikojen\"\nkaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo\nSuomen kansan sankaritaistelu!\n\nKenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä\nkirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei\ntahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: \"talonpoikaisfilosofia\",\n\"talonpoikaisvaisto\", \"talonpoikaishössö\", joilla nimillä tekijä,\narvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle\nnöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.\n\nIkävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi\nsiveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista.\nJoskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen\nhyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä\nesimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun\nkäsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei\nnäy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet\nantaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt\nperehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset\nToreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan\nastunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin,\nedustajien keskuuteen.\n\nEnsimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen\nluonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä\nsivuseikkana, ainakin siksi kun \"aamun kuningatar, aurinko, näki varsin\nsuuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine\nseinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten\nunta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet\nkaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun\nolivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta\nhyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä\nsaakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli\naurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin\npyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia\nhenkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä.\"\n\nTämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen\ntoimettomuutta ja kansan rukouksia. \"Hallitus -- no sillähän oli\nkielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille\nmonenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon\ntoiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen\nvälttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta.\nMutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista,\nja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että\ntuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten\ninnokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset\nlähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren\nja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa\nhäntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää\nkääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka\noli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella.\"\n\nMutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä\nrankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen\nmielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.\n\nJos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on\nhra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän\nei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen\nsydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut,\neikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen\nkansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.\n\nSama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan\noikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. \"Olihan\", sanoo hän,\n\"kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin\neivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan\nkuollaksensa, vaan jotka jäivät -- sans facon 'Kursailematta',\n'pitkittä mutkitta' -- kinoksiin.\" En luule, että nuo veltot\nranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen\nkirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia,\njotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa\nkirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia,\nainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.\n\nHelppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut\ntietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka\nSnellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli \"kurja puoluemies\", joka\najoi yksinomaan \"kielipolitikiansa.\" Tämä katsantotapa pyytää hra T:n\nnovellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni\nkieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä\non neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset\nnuoren sukupolven muistosta.\n\n\n\nI.\n\nTaloudellinen asema ennen vuotta 1867.\n\n\nTavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä\nnälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta\nhuomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin\nlöydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin\naputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä.\nLuonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa\nvuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen\ntarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla\nei ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita,\nalituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään,\nkun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt\nvaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on olemassa\njuuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin kyllin,\nsitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja mietitty\njos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin\nkorjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin\ntoimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät\nolot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin\nsyvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden\najattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi,\njoka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin\nhallitus tahi yksityiset.\n\nSikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman\nvähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään\ntalollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi saadaan\nlainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta. Tietystikin\nkuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja elatukseen,\nniin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus karttuu\nmitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen tulevaisuuteen,\nkasvaa.\n\nTämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan kuvernöörien\nkertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle kuvattiin. Ja\ntäytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta. Seurauksena oli\nettä avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat melkein pysyväiseksi\nvaltiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000 markan avunteoilla, joita\ntavallisesti käytettiin, mitään todellista apua puutteenalaisille\ntoimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on varma, että sekä\nhallitus että väestö tottui pitämään hallituksen velvollisuutena\nrientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin. Semmoisella\nmenetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta. Sääntönä oli\nniinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos kruunu joskus\ntahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka osasivat\ntodistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.\n\nVarsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan.\nYleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti koski se\nPohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin yksityisten kesken ja\nhallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään vuonna 1883 2,130,000\nruplaa, joko korottomasti taikka helpolla korolla niille liikemiehille,\njotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä samaa järjestelmää\nnoudatti hallitus sittemmin seuraavinakin vuosina aina 1867 vuoteen\nsaakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi näyttikin, oli silläkin\nvarjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja enemmän kuin mitä\nainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden tyrkyttivät viljansa\nlainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se ajattelemattomuus,\njolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi tunnettu ja osoittautui\nsilloinkin. \"Kyllä nyt kelpaa elää\", kuultiin joka haaralta, \"kun saa\njauhomaton 12 kopekalla\" (velkakirjan karttamerkin hinnalla). Mutta\nmaksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi vuosi vuodelta, kunnes vihdoin\n1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin taas kuulla, että tultaisiinhan\nsitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan olisivat jääneet tekemättä\nnuo onnettomat velat, joita kauppamiehet nyt, peläten velallisten\nlopullista maksunkykenemättömyyttä, rupesivat joukottain hakemaan ulos.\nNälkävuosi 1867 oli, kuten tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi.\nHallitus sai puolestansa aika läksytykset ennenaikaisista ja muka\nturhista avunhankkeistaan.\n\nMutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin\ntutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti huomata,\nettä pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi sanoa,\nettä meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin äveriäästi.\nMutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on varsin\nepämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli varojen\nelämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun eivät varat\nriittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta, \"pisin\nsormi suuhun pistetään\", ja mentiin lainaamaan. Harvan velkakirjan\nnäin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko maksettu.\nSitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni kymmenvuotisella\nvelkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä korot pääomaan ja\njonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia tarpeita varten. Kun\nei enää sekään keino auttanut, myytiin talo pojalle tahi jollekin\ntoiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja tarjottavana. Myyjä\npidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja semmoisia eläkkeen\nnauttijoita karttui taloon useampia, yhä nuoremmalla ijällä. Itse\nvelallinen useimmiten ei tuntenut velkansa suuruutta.\n\nYhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa tähän\njärjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat olivat\nomiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa häälyvät\nvelkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se myönnetään,\nluvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun laina oli\nsaatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille velkojille.\nOsattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos velkansa.\nSaatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava vilja myytiin\nriistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui työmieheksi,\nmutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle jääneen\ntalon.\n\nYleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se\nvoinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli alituisesti\nvuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin järkeviäkin\nihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen\nmaanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen\nviinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863\nvuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä\nainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.\n\nPuhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä yleisestä\njuoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen viinanpoltosta, ja\njota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat viinaansa\npuolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että piikain\npalkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä viljaa\nviinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin maanviljelyksen\nedistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin, että \"niitty on\npellon emä\", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se maanviljelijä,\njoka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva järjettömien\nelukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana\nviinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina\nsikseen. Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen\nkuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi\non sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin\ntuli yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin\nkotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus\nkansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.\n\n\n\n\nII.\n\nTaloudellinen asema 1867.\n\n\nKuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli\ntaloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia\nkatovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä katovuodet\nvähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville väkiluvun\nsuhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku keskimäärin\n20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei katovuosi 1862\nvielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna vuonna ilmaantui\njo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä, paraasta päästä\nPohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta vuodentulo oli kohtulainen\nkeski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset ruokittiin runsaasti, ja niiden\nluku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei niiden hoidosta olisi voitu\npitää kutakuinkin huolta.\n\nWuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä vaatimaan uhria.\nKuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä noin 17,000\nsyntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on ensimmäinen vuosi, jolloin\nsyntyneiden luku on vähempi kuin kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000\nhenkeä. Mutta jos arvelisimmekin säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan\n17,000:ksi, niin nousee puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen\nluku 20,000:teen. Wuosi 1867, jolloin väestön toimeentulo riippui\n1866 vuoden sadosta, osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000\nihmistä, tahi edellisen laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin\nuupunutta.\n\nTästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867 vuoden\nkatoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä mittaa\nkotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden auttamiseksi,\noli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt viljantuontia,\nsuoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja tyhjentänyt\nsekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy väittäminen, että\navut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin kuolon uhrit olivat\nhirvittävän lukuisat.\n\nYllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo\nkahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja raivosi\nvaltavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja edellisiä\nkovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin avunhuutoihin ja\nkeräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää ollut mahdollista\nsaadakaan mitään kootuksi, koska varakkaimmillakin oli yllin kyllin\nhätää torjuttavana lähimmäisessä ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen\nantamista kruunun puolelta oli edellisinä vuosina käytetty, kenties\nväärinkäytettykin, siihen määrään, ettei tuo \"lainan\" nimitys kelvannut\nedes silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun\ntiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme antamat\nlainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä ihmekään\nsiis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut mielipide:\n\"kyllä keisari ruokkii\", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut väestöä\nleväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa taivaasta\nputoavaksi.\n\nMinun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi\nollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka,\njättäen huolen vastaisesta ruoasta \"keisarille\". Niistä vähäisistä\nvaroista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain\n\"kelkkamiehille\" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin\nvelvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi\nyhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt.\nMuistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli puhettani,\njonka loputtua hän lausui: \"Mutta oletteko kuullut, että A:n talossa\n(eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja viljaan;\neikö se ole syntiä?\" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä? Mutta\ntuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät, että jos\n\"keisarin\" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa ennen\naikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka käsittivät,\nettä omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä vastoin\neli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä. Eikä\nkestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän ainesten\nkäyttäminen ollut syntiä.\n\nYhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun paikkakunnallani\nkuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän kaskenneet\nkinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija kansan\nsynkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia\naikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan\nminun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä\nvuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka\nsilloin olisi rohjennut pilkata \"kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan\npuoleen\", vaikka tosin en tiedä \"taipuiko moni kenraalin unihvormu\nkirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat kalisivat\nja epoletit peittivät penkinsyrjän\". Mutta mahdottomana sitä en pidä.\nKyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin niskan! Me\nihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta rukoiltuansa \"Isä\nmeidän\", lähti taisteluun, mutta me ivaamme kansan rukoilemista, kun se\nlähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti piti kaatuman miehiä, naisia\nja lapsia.\n\nNiin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: \"nyt on ihmisvoima\nkorren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa kansan\", ja\nhartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-istuimelleen rukoukset, sekä\nyksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään säädettyä jokasunnuntaista\nrukousta ei ollut, ei hallituksen eikä arkkipiispan käskemää.\n\nOlkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on ollut\ntodeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun teitä\nvaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit\nrientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei\nteissä ole mitään tautia, te \"uskotte\", ja palaatte ihan terveinä\nja iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas-\nja hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet\nodotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun\nhypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta\nivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?\n\nKertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta kirkkorukouksesta,\non antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen suventulo saattoi\njokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja, jommoisia\nSuomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea. Luonnollisesti\nyrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan neuvojansa\ntahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa ylellisestä\nelämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs rovasti Lars\nStenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty kirjoitus.\nSiinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja vaatii, että\nyleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi määräpäivänä.\nTätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja Råberghin\nsilloin toimittamassa aikakauskirjassa \"Kyrkligt Weckoblad\", mutta\nvastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors Dagbladissa,\nkuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan tuomiokapitulien\ntulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli kuitenkin\nsiksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen\nrukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän\nvuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi kestämään\nKaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei siis ollut\nhallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.\n\nMitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää\nvietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen,\nvaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan\nesineeksi?\n\n\n\n\nIII.\n\nWalmistukset 1867.\n\n\nNeuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia\njärkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa\npainettiin \"virallisiinkin\". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle,\nja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta\njos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin\nne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti\nsisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi\njoskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä\nentistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla\nnämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista\nolivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen\ntähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei\nlaisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat\nnekin, että \"setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin\nvarmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien\nkultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan\nollut.\"\n\nTosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko\nkuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille,\nvarsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne\ntunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs\nsenaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan\nsitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin\npohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui\ntuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista.\nSiitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman \"haukkui\" heitä\npahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa,\nmutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin\n\"haukuttiin\". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että\n\"viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan\".\n\nWäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan\navuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä\naineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa\nmahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä\nhuomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo\nedellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina\nniitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen\nhuomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867\notettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.\n\nKahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa\nkirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä \"millä ostetaan viljaa\",\nja toinen \"kerjäämisen estämistä\", lausui Snellman mielipiteensä\nsilloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:\n\n\"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy\nvaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan\nveden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa\nviljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti\nsuurin.\"\n\nEi saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä\nrohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa\nlainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä\npuhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.\n\n1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu\nantaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin\nsuorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta\npyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se\nsiihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä\nhänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.\n\nEntä takaisin-maksu? Se on lisättävä niihin 170,000 tynnyriin ja 1\nmiljoonaan markkaan, jotka tätä nykyä jo ovat lainoina yksistään Oulun,\nKuopion ja Waasan lääneissä. Jos valtion täytyy vieläkin lainata\nnuo viljan ostoon käytettävät rahat, muuttuu toimi todelliseksi\nhuimaukseksi. Rahvaalle tulisi kuitenkin se helpotus, ettei sen\ntarvitsisi käyttää vähintäkään omaa työtään tahi omia tuotteitansa\ntarpeellisen viljan maksamiseen. Helppo on käsittää kuinka järkevätä\ntämä olisi.\n\nWnonna 1862 lainattiin liikemiehille 2,130,000 ruplaa. Wuoden kuluessa\nsuoritettiin niistä jo 1,700,000.\n\nRahvaan lainojen joukossa kruunulle on velkoja vuosilta 1856 ja 1857,\nja kaikki myöhemmät lainat ovat suoritta matta, koska sekin vähä,\nmikä on maksettu, uudestaan on lainattu ulos. Lisäksi tulee, että\nkauppiaillakin on suuret saatavat, niin että useimmat eivät enää voi\nuskoa velaksi.\n\nAinoa keino on, että rahvaan vientitavarain luku ja paljous\nkartutetaan, että kauppiaat kehottavat niiden hankkimiseen ja ottavat\nniitä vastaan maksuna. Mitkä ovat nämä tuotteet? Waikeata on tähän\nkysymykseen vastata. Mutta sopii kyllä sanoa: Kaikki mitä rahvaan omaa\non, jota voidaan myydä ja ostaa. Käsinsahattuja lautoja, ruoteita,\nriukuja, raaka-aineita, pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia, lammas- ja\nvasikannahkoja, luita, villoja, lankoja ja kankaita kaikenlaisia.\n\nNiitä on usein vaikea myydä ulkomaille, mutta tuo riippuu ostohinnasta.\nHädän aikana täytyy rahvaan alen taa myyntihintansa. Köyhimmälle\nväestölle täytyy apukomiteain ja kunnallishallitusten olla välittäjinä.\n\nEi ole ainoastaan tyhjä lause tuo: \"muuta apua ei ole. Sillä muuta ei\nole.\"\n\n\"Leipää ei hankita 180,000 hengelle Oulun ja 200,000 hengelle Kuopion\nläänissä sillä, että pätkä rautatietä rakennetaan Wiipurin ja Riihimäen\nvälillä. Kysymys koskee 75,000 tynnyrin hankkimista Oulun lääniin.\nSitä voivat ainoastaan liikemiesten isänmaallinen toimi ja väestön oma\nponnistus saada aikaan.\n\n\"Ellei tähän aputoimeen ryhdytä, niin ei ole apua ihmisvoimassa.\"\n\nJälkimäisessä kirjoituksessa sanotaan näin:\n\n\"Kun viljansato pettää maataviljelevässä maassa, on työttömyys siellä\nyhtä luonnollinen kuin on työttömyys Englannin pumpulitehtaissa, kun\nraakaa pumpulia puuttuu. Tätä nykyä on mahdoton välttää työttömyyttä\nSuomessa. Jopa kuuluu, että etelä-Suomenkin talolliset rupeavat\nyleisemmin irtisanomaan palvelusväkeänsä. Syytä siihen lieneekin. Mutta\ntoivottua etua siitä ei saada. _Sillä ellei maan-omistaja tahdo ruokkia\ntyömiehiänsä työmiehinä, täytyy hänen ruokkia niitä kerjäläisinä_.\n\n\"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa\nilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se\nmaan-omistajilta kantaa.\"\n\nNäillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia\nja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista\non. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat\nihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä\npaikkakunnassa laittaa kruununtöitä.\n\nTämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön\nherätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti\nsaamme vasta nähdä.\n\nKirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: \"Älköön kukaan käsittäkö tätä\nniin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat\nkaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne\neivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKunnalliset aputoimet.\n\n\nEdellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten\nainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua\nomiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat\nkuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa\nkuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: \"Kuinka aiotte\nsyötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?\" — \"Ei tiedä,\nvaikealta tuntuu.\" — \"Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu\nvoi auttaa.\" — \"Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen.\"\n— \"Mistä aiotte kevätsiementä saada?\" — \"Eipä tuota oikein ymmärrä.\"\n— \"Mutta ei kruunukaan voi auttaa.\" — \"No, mitä siihen sitten tekee,\ntäytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen.\" — \"Hyvästi sitten.\" —\n\"Jumalan haltuun.\"\n\nNo olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää\nivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo\nyksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin\ntietää, ettei ollut \"keisarin\" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa\nvälttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun\nläänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin\nlääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja\nkehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi\nsanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen\nvirkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.\n\nJyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit\nolivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko\nviljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi.\n\"Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä\" — —, sanoi Snellman. Mutta\nkiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin\nmaksettavat.\n\n\"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia\nniitä kerjäläisinä.\" Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä\nsiihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti,\nmutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät \"hyviä aikoja\" talonsa\nrakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä\nkäyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.\n\n\"Wäestön täytyy hankkia enemmän tuotteita, kauppa miesten täytyy\ntuottaa enemmän viljaa ja ottaa näitä tuotteita maksuna viljasta.\"\nMissä määrin kauppamiehet noudattivat edellistä neuvoa, sitä en voi\nsanoa. Woikauppa kuitenkin virkistyi tuntuvasti. Hätäpä nyt kun voista\nsaadaan 12 markkaa. Silloin osattiin olla ilosia siitäkin, mitäpä\nsitten jos, kuten sittemmin, olisi saatu 20:kin markkaa. Kellä vain\noli lehmä, se eli uljaasti muka. Wiljantuonti tietystikään ei vastannut\ntavallista tarvetta, mutta siksi sitä oli, että kellä rahoja oli, se\njauhoja sai.\n\n\"Kunnallislautakuntien tulee olla välittäjinä köyhimmille.\" Tämän\ntoimen toteuttamiseen ulottui hallituksen käsi paremmin kuin edellisiin\nja sentähden siitä jotakin tuli. Käskyjä ja kehotuksia sateli,\nlainoja tarjottiin, mitättömän pieniä, sopii sanoa, noin 800 à 1000\nmarkkaa kullekin kunnalle. Mitä semmoisella summalla voi tehdä,\nkysyttänee kyllä tähän aikaan? Ostettiin pellavia, rohtimia, karvoja;\nkehräytettiin lankoja, kudotettiin aivinaisia ja rohtimisia kankaita,\nkarvamattoja, piikkoa, käärekankaita, joista parhaat neulottiin\nsäkeiksi. Hämeen läänissä otti niitä hallituksen kehotuksesta\nhyväntahtoisesti ulkomaille viedäksensä kunnallisneuvos Lönnholtz,\njoka tuloksesta sitten teki tiliä kunnille. Muualla arvattavasti muut.\n\nTästä tulee kiitoksella mainita siihen aikaan Helsingissä perustettu\n\"kotiteollisuusyhtiö\", jonka kanssa kauppa, sitten kun maisteri B.\nÖhberg oli tullut sen johtajaksi, kävi varsin sujuvasti. Muistan vielä\niloni, kun tavarakuormallani ensikerran saavuin Helsinkiin ja nostin\nyhtiöltä 1,000 markkaa. Se oli melkoinen summa — siihen aikaan.\n\nSen-aikuiset kunnallislautakuntien esimiehet muistavat epäilemättä\nerinomaisella kiitollisuudella sitä apua, jota heille näissä toimissa\ntekivät emännät. Tuo alinomainen raaka aineiden punnitseminen ja\njakeleminen, lankojen vastaan ottaminen ja uudestaan jakeleminen\nkankureille ja neulojille, kankaiden valkaiseminen, työpalkan\nmuuttaminen jauhoiksi ei suinkaan ollut vähäpätöisenä lisätaakkana\nheidän muihin sen-aikuisiin rasituksiinsa, kun toinen puoli päivää\nkului kerjäläisten ruokkimiseen, toinen puoli sairaiden hoitamiseen.\n\nMuutoin ostivat kunnallishallitukset mitä ikänä kaupaksi tuotiin:\nryijyjä, patjoja, silkkiliinoja, puuastioita, mitä vain tuotiin,\nuusia ja vanhoja, käsityöläisiltä heidän tuotteitansa. Kyllä sitä\nyhtä ja toista löytyy, kun hätä on etsijänä. Ne jotka voivat, saivat\njälestäpäin lunastaa omansa takaisin, muut tavarat myytiin syksyllä,\njolloin mielet jo olivat iloiset kuin koulusta päässeen oppilaan,\nhuutokaupassa, eikä kunnat niissä yleensä joutuneet tappiolle.\nAinoastaan yhdessä kaupassa tuli se kunta, jossa minä työskentelin,\nvahinkoon. Meidän onnistui saada 2,000 lapiovarren tilaus eräältä\ntehtaalta, joka oli ottanut valmistaakseen lapioita, lähetetyn\nmallin mukaan, vastaista rautatierakennusta varten. Suuri ilo! Mutta\nse, joka hoiti tätä tointa, ei käsittänyt tehtävänsä tärkeyttä.\nWarret lähetettiin paikalle, josta ilmoitettiin, ettei yksikään\nkelvannut. Minä näin varret vasta Järvenpään rautatien-asemalla, ja\ntunnustaa täytyi, ettei ollut yhtäkään kelvollista. Wahinko nousi 400\nmarkkaan, mutta mitäpä siitä. Työpalkka oli kokonaan joutunut köyhäin\nleipäpyttyyn ja raaka-aine ei maksanut mitään.\n\nKuinka suuria summia näillä toimilla tuli hädänalaisille? Eihän niitä\nkehtaa mainitakaan, siksi mitättömät ne olivat nykyajan kaavan mukaan.\nMutta järkähtämätön vakuutukseni on, että ne vaikuttivat arvaamattoman\npaljon. Ne estivät köyhiä täydelliseen epätoivoon joutumasta. \"Saahan\nsitä työtä kunnallishallitukselta.\" Ja lähdettiin noutamaan 5 naulaa\npellavia, kehrättiin, saatiin 2 markalla jauhoja (matto maksoi silloin\n50 à 58 markkaa). Mihinkä sillä mennään? Tietysti venytettiin nuo usein\nvalitettavasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden koviksi kapaantuneita\nmöhkäleitä täytyi kirveenpohjalla pienentää, kaikenlaisilla hätäleivän\naineksilla, meidän paikkakunnalla, missä ei enään osattu pettua\nvalmistaa, enimmäkseen pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla. Wiheriäisinä\nleikatuista ja hallan panemista suviviljan oljista tehtiin jonkinlaista\nkaljaa. Kunnallishallitukset olivat kehottaneet jäkälien kokoomiseen\nja ostelivat niitä sekä valmistelivat niistä leipää. Taito oli\nvaillinainen ja leipä oli kovin katkeraa, mutta hyvin se sitten\nkin kului, kun jokaviikkoisissa lautakunnan kokouksissa määrättiin\navunpyytäjille sata ja puolisataa leipää.\n\nOlihan tuo kaikki ylen kurjaa. Mutta nuo kaikenlaiset puuhat pitivät\nainoata särvintä, toivoa, vireillä. Omat ponnistukset eivät näyttäneet\nvarsin mahdottomilta, kun vastamäessä oltiin kaikin miehin vetämässä.\nSaihan köyhä joskus markan ansaituksi; elettiin tunti tunnilta, päivä\npäivältä. Ja annettiinhan lisäksi — mutta ainoastaan lisäksi —\nsuoranaistakin apua.\n\nRaaka-aineidenkin hankkimisessa kunnille koetti hallitus olla\navullisena. Eräs sen aikuinen senaatin virkamies, joka, kuten tapana\nsilloin oli, tärisi vihasta kun Snellmanin nimi vaan mainittiin, kertoi\nminulle, että S. muiden hullutuksiensa lisäksi käytti suunnattomia\nsummia rohtimien ostamiseen Pietarista, ja olisi kenties tehnyt lopun\nvaltiovaroista, elleivät rohtimet Pietarista sitä ennen olisi loppuneet.\n\nTosiasia on, että kirjeellä 15 p:ltä Lokakuuta 1867, määrättiin\nrohtimien ostamista varten hätäapuvarastosta käytettäväksi 10,000\nruplaan saakka. Kaikkiaan käytettiin siihen tarpeesen 14,182 markkaa.\nJos lukija on minun kanssani samaa mieltä kunnallisten aputoimien\nmerkityksestä, en luule hänen moittivan tätäkään hätäkeinoa.\n\nSiihen aikaan sanottiin, että kunpa vaan päästäisiin sulaan maahan,\nkyllä sitte jo elää, kyllä sitten jo saadaan työtä talollisiltakin.\nNäitä aikoja ajatellessani tuntuu todellakin omituiselta, kun tätä\nnykyä luetaan sanomalehdissä jotakin tähän suuntaan: kyllä nyt\nsaadaan työn-ansiota metsissä ja rahdinvedossa; mutta kuinka käynee\nHuhtikuussa! Silloin taas arveltiin: kunpa päästäisiin Huhtikuuhun,\nkyllä sitten jo kelpaa. Ja kun todellakin tuli kevät tavalliseen\naikaan, rupesi tauti helpottamaan, kasvot loistivat, mielet\nvirkistyivät, taistelun hirveät päivät olivat tavallansa lopussa.\n\n\"Ja elleivät ne päivät olisi lyhetyt, niin ei yksikään liha tulisi\nautuaaksi\", se huokaus pääsi jokaisen suomalaisen sydämestä.\n\nSuokoon Jumala että vast'edes ruokapöytä olisi kaikille\nkansalaisillemme Tammikuussa varattuna Huhtikuun tarpeeksi, silloin\ntulisi suomalaisen kestävin ateria: \"syödä mitä milloinkin\", vanhaksi\ntaruksi. Mutta oudolta tuo vaatimus tuntuu 1867 vuoden miehille.\n\n\n\nV.\n\nYleiset työt.\n\n\nWälttämätöntä oli hankkia elatusta hätääntyneelle väestölle yleisien\ntöiden toimeenpanemisella myöskin kruunun puolelta. Jotta väestö\nestettäisiin lähtemästä koti seuduiltaan liikkeelle, olivat nämä\ntyöt, Snellmanin ohjelman mukaan, järjestettävät eri paikkakuntiin.\nJos olisikin rautatienrakennus, kuten muutamien muistossa näkyy\nkummittelevan, ollut täydessä vauhdissa jo ennen vuotta 1867, niin se\nei sittenkään olisi soveltunut hätäaputyöksi. Metsän hakkuu kruunun\nja yksityisten metsissä olisi sitä vastoin ollut omiansa tuottamaan\nedes jonkinlaisia tuloja työttömille. Mutta tässäkään suhteessa ei käy\nsen aikuisia oloja vertaaminen nykyisiin. Warsinainen sahausliike\nvirkistyi vasta 1870-luvulla. Nälkävuosina oli se tavallistakin\nhiljaisempi. Säädyille 1872 vuoden valtiopäiville annetut\n\"Pääsummalaskut yleisistä valtiovaroista\" näyttivät seuraavat\ntulot kruunun metsistä: 1864—312,183, 1865—197,937, 1866—177,689,\n1867-143,045 ja 1868- 97,517. Nämä numerot osoittavat, ettei\nmetsätöistä ollut mitään toivottavissa. Jotta kuitenkin väestö tulisi\ntilaisuuteen omin neuvoin hyötymään metsistä, sai metsähallitus\nkäskyn myydä 500,000 puuta Oulun läänin asukkaille 3:sta pennistä\nkuutiojalalta, ja kaikkialla, missä kruununmetsiä oli, tervaskantoja 20\npennillä kuutiosylistä. Snellman noudatti siis kruunun puolesta samaa\nneuvoa, jota hän oli antanut rahvaalle: \"hädän aikana täytyy alentaa\nmyyntihintaansa.\"\n\nTyöntilaisuuden hankkimiseksi hädän-alaisilla paikka kunnilla ei\nollut siis muuta mahdollisuutta kuin jatkaa en nen aloitettuja\nkanavoimis-töitä, järvenlaskuja, korven ojituksia, tientekoja ja\nryhtyä uusiin. Oli semmoisia järvenlaskuja, joihin osalliset olivat\nsitoutuneet tekemään työ päiviä. Niihin ruvettiin hetimiten. Mutta pian\nilmoittivat työnjohtajat, \"etteivät osalliset hätääntyneen tilansa\nja kalliin viljan tähden jaksaneet suorittaa luvattuja työpäiviänsä.\"\nSilloin suostui H.K.M:tinsa siihen, että noista työpäivistä maksetaan\nyleisistä varoista 50 penniä päivältä, jota paitsi säädetty\nvuosirahanmääräys tavallisesti korotettiin, niin että voitiin enemmän\ntyömiehiä käyttää.\n\nTämänlaatuisia töitä mainitaan tie- ja vesirakennusten ylihallituksen\nkertomuksessa vuodelta 1868 useampia, erittäinkin Oulun läänissä.\nMutta hallitus ryhtyi, missä vaan suinkin tilaisuutta oli, uusiin\ntöihin, niinkuin kanavien kaivattamiseen, siltojen korjauttamiseen,\nkorpien ojittamiseen, tietysti enemmän työntilaisuuden hankkimiseksi\nkuin parhainten työntulosten saavuttamiseksi. Sentähden oli näissä\nhätäaputöissä yleisenä sääntönä, ettei päiväpalkka saanut nousta yli\n80 pennin, joista vielä vedettiin pois 2 penniä sairaanhoitoa varten\nja 20 penniä kotopaikalla olevia perheitä varten. Suurimmat näistä\ntämmöisistä töistä olivat Nerkon ja Ahkiolahden kanavat Iisalmessa ja\nLempoisten kanava Hämeen läänissä.\n\nPaljon on viisasteltu näiden työpalkkojen mitättömyydestä. Huomattava\nensiksikin on, että tuo 50 pennin ruokaraha oli suora lahja, koska\nasianomaiset olivat velvolliset tekemään työnsä sitoumuksen mukaan\nilmaiseksi. Mutta kruunun varsinaisissa töissä oli kieltämättä\n80 penniä perin mitätön palkka. Siitä kuitenkin saa mielinmäärin\nkiistellä, olisiko ollut viisasta kruunun puolelta kilpailla työ\nmiehistä niidenkln harvojen kanssa, jotka kenties tahtoivat yksityisiä\ntöitä toimittaa. Olisiko ollut viisasta suuremmilla palkoilla\nhoukutella työpaikoille tuhansia, silloin kun vain oli työtä sadoille?\nRatkaiskoon se, joka uskaltaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla,\nettä hän oikein käsittää silloiset olot, eikä tuomitse nykyajan\nkaunosielulliselta kannalta.\n\nSellaisia yleisiä työpaikkoja, joissa tie- ja vesi-ylihallituksen\ninsinöörit olivat johtajina, luetellaan yllämainitussa kertomuksessa\n55. Paitsi niitä rakennettiin tavallisia maan teitä ja toimitettiin\nmuita töitä nimismiesten ja kunnallishallitusten johdolla.\nIhmeteltävällä tavalla riitti huomiota ja apua kaikkialle. Niinpä\nsaapui esim. Kangasalle, joka ei ollut kaikkein huonoimpia paikkoja, 8\njauhomattoa käytettäviksi tientekoon n.s. Keisarin harjulle. Oivana\napuna sitäkin pidettiin, ja arvattavasti annettiin köyhimpiin\npaikkoihin runsaampaa apua.\n\nNiitä varten, jotka luulevat, että kruunu ja insinöörit olivat hyvinkin\nmielissään, kun saivat työt suoritetuiksi niin ylen halvalla hinnalla,\npyydän saada mainitusta kertomuksesta esiintuoda pari lausuntoa.\nNerkon kanavasta mainitaan, että työn tulos oli peräti vähäinen,\nkoska työmiehet olivat nälästä ja taudista kovin heikontuneet. Se kävi\nerittäin näkyviin ensimmäisinä kuukausina työn alkamisen jälkeen.\nNiinpä tarvittiin yhden kuutiosylen maata kaivamiseen ja nostamiseen\n18 työpäivää, mutta Huhtikuussa ainoastaan viisi tahi kuusi päivää,\nkun sitä tavallisissa oloissa saadaan tehdyksi 3 tahi 4 päivätyöllä.\nTämä nälkäajan lamauttava vaikutus työn menestykseen tuntui vielä kauan\nsen jälkeen kun työtä lakattiin tekemästä hätävarana.\n\nEräästä järvenlaskutyöstä Sotkamon ja Paltamon pitäjissä kerrotaan\nniinikään, että kuutiosylen vuorta särkemiseen ja siirtämiseen meni\n35 työpäivää, koska työhön täytyi ottaa heikontuneita ja työhön vähän\nkykeneviä miehiä ja vaimoja, jopa lapsiakin. Lopputulos tässä paikassa\noli sittenkin työpalkan vähyyden tähden edullinen, koska tuo kuutiosyli\ntuli maksamaan ainoastaan 30 markkaa, kun tavallisissa oloissa\nsemmoinen työ lasketaan nousevan noin 40 markkaan. Mutta tämä onkin\nainoa paikka, josta sanotaan, että työmiesten terveydentila oli hyvä.\nMuutoin nieli sairashuoneet, joita täytyi laittaa jokaiseen suurempaan\ntyöpaikkaan, suhdattomia summia.\n\nTuota määräystä, että päiväpalkka ei saanut nousta 80 penniä\nkorkeammaksi, ei kaikkialla varsin tarkalleen noudatettu, eikä\nasianomainen työnjohtaja siitä nuhteita saanut. Niinpä eräässä\nkanavatyössä johtava insinööri kertoi minulle kohta huomanneensa, että\ntätä määräystä noudattaessa rahat menisivät kokonaan. Työn todellinen\ntulos vastasi kohtuullisen urakkahinnan mukaan tuskin 25 penniä, mutta\noli maksettava 80 penniltä. Hän siis omin luvin määräsi tinkityötä,\nja siitä palkan, jolla huonompikin mies voi ansaita toista markkaa\ntai puolitoista. Tätä tarjousta ei otettu kuuleviin korviinkaan,\nja työntulos antoi entisiä tuloksia, koska muka tiedettiin, että\ntyönjohtajan kuitenkin täytyi maksaa kruunun lupaama palkka.\n\nHyvin elävästi kuvasi tuo insinööri ensimmäisen tili päivän tämän\njälkeen. Pirtissä istui hän ankarana pöydän takana rahalaatikko ja —\nvankka ruoska pöydällä. Pirtti oli täpötäynnä työmiehiä. \"Mikä olisi\nestänyt tuota nälkäistä laumaa syöksemästä päälleni ja ryöstämästä\nrahojani\", arveli kertoja. Mutta kansamme lainkuuliaisuus piti nytkin\npaikkansa. Kun ilmoitettiin että se ja se oli ansainnut ainoastaan\n25 penniä, syntyi kyllä hirveä melu, mutta taipumattomana istui\npaikallaan työnjohtaja. \"Ota rahasi, tahi mene kohta ulos!\" \"Tilinteon\nloputtua lähdin ulos läpi ahdetun väkijoukon. Uhkauksia kyllä kuului,\nmutta väkivaltaan ei ryhdytty.\" \"Siksi oli kuitenkin koko tapaus\nsydäntä särkevä, että minä, päästyäni kotia, itkin, — itkin niin että\nsaappaanvarteni likosivat\", huudahti kertova insinööri vieläkin\nkauheain muistojensa vallassa. Jättäkäämme liiallisuudet sikseen,\nmutta tapaus todistaa sittenkin, etteivät insinöörit olleet niinkään\nsydämettömiä kuin joksi heitä toisinaan kuvataan. Olkoon se niinikään\ntodistuksena siitä, että kärsimykset ulottuivat pitemmällekin kuin\nvarsinaisten nälkäisten piiriin. Toisessa tilinteossa olivat kaikki\ntyytyväiset. Huomattiin että täytyi tehdä työtä, mutta myös, että sitä\nkohtuullisesti korvattiin.\n\nSuomenmaan virallisessa tilastossa VI, väestötilaston 2:sessa vihossa,\non seuraava yhteenveto hätäavun määräyksistä 1:stä päivästä Syyskuuta\n1867 Maaliskuun loppuun 1868:\n\n                                              Rahaa   Wiljaa\n                                              markkaa tynnyriä\n\n  Yleisiin tölhin käytetty................... 503,060 10,824\n  Lainoiksi kunnille työn antamista varten.. 192,500    225\n   \"    tilallisille ja leivoksina myytäväksi.        11,225\n  Lainoiksi talletettuja ohria ja\n  suoritettavaa työtä vastaan................            500\n  Lainoiksi yksityisille työnhankkijoille.... 175,000\n  Ilmaiseksi jaettavaksi......................           750\n  Sairashuoneiden ja sairasten hoidoksi.......  7,500    624\n  Yleisistä valtiovaroista töitä varten\n  kruunun metsissä............................ 48,000\n  Tie- ja vesiylihallituksen tilille......... 223,000\n\nKaikkiastaan 1,149,060 markkaa rahaa ja 24,048 tynnyriä viljaa,\nyhteensä raha-arvossa 2,110,980 markkaa. Maaliskuussa oli Pietarin\nrautatienrakennus jo alkuun pantu ja käytettiin siinä noin 2,000 miestä.\n\n\n\n\nVI.\n\nWaltiovarat ja rahanhankkeet.\n\n\nArvostellessamme niiden summien suhteellista suuruutta, joita hallitus\nkäytti aputoimiin 1867 vuoden kadon johdosta, emme saa ajatella Suomen\nvaltion nykyisiä tuloja. Niiden varaksi, jotka luulottelevat, ettei\nvaltiovarastomme koskaan olisi ollut paremmassa tilassa, esitämme\nvastaukseksi muutamia numeroita. Ne osoittavat, että hallituksen\ntulot kaikilla aloilla arveluttavasti hupenivat, ja jokaiselle\nvähänkin ajattelevalle pitäisi olla selvä, ettei valtio voinut hyötyä\nniistä suurista lainoista, joita se muka korkeilla koroilla lainaeli.\nPäinvastoin olivat tappiot, kuten kyllä ymmärtää, hirvittävän suuria.\nYksin hätäapu rahastosta saatiin suorastaan pyyhkiä pois päälle 2\nmiljoonaa markkaa.\n\nSuomen säädyille 1872 annetussa kertomuksessa valtiovaraston\ntilasta, joka sisältää pääsummalaskut vuosilta 1864—1868, näemme,\nettä tullitulot 1864 olivat korkeimmillaan ja nousivat 7,344,515\nmarkkaan. Siitä alkaen hupenivat ne hupenemistaan huonojen vuosien\ntähden ja tekivät 1865 - 6,906,498, 1866 - 5,712,499, 1867 — 5,371,354\nja 1868 — 5,556,889 markkaa. Kun aputoimiin kaikkiaan käytettiin\nseitsemättä miljoonaa markkaa, niin kului niihin siis enemmän kuin\nkaikki tullitulot yhteensä, joka tähän aikaan, jolloin tullitulot\ntekevät 20-21 miljoonaa, tie tää samaa, kuin jos käytettäisiin noin 22\nmiljoonaa hätä apuun.\n\nMerkillistä on huomata, kuinka maamme ahdas taloudellinen tila vaikutti\nkaikkinaisiin välillisiin veroihinkin. Niinpä nousivat postitulot\n1864 ja 1865 vielä päälle 500,000 markan, mutta alenivat sitten\nvuosina 1865— 1868 järjestään 484,234, 461,125 ja 455,392 markkaan.\nTulot karttapaperista alenivat niin ikään vuodesta 1864, jolloin ne\nnousivat 601,175 markkaan, 1867 398,693 markkaan. Wiinavero, joka\nsittemmin on noussut joskus lähes 5 miljoonaan, osoittaa seuraavat\ntulokset vuosilta 1866— 1870: 312,048, 382,594, 570,388, 1,214,042 ja\n1,858,930, eikä niistä siis voitu suorittaa edes sitä 600,000 markan\nkorvausta valtiolle, jonka säädyt olivat ottaneet suorittaaksensa,\nvaan oli viinanpolttorahaston velka erinäisille valtiorahastoille,\npaitsi kasvanutta korkoa, 865,925 markkaa. Siihen aikaan suoritettu\nsuostuntavero aleni 1865 vuoden määrästä, 676,674 markasta, v. 1868\n— 505,634 markkaan. Näin supistuivat valtion tulot kaikilla aloilla.\nMutta sen sijaan lisääntyi tietysti se menomäärä, jota \"vähennykseksi\"\ntileissä sanotaan. 1864—1868 tekivät \"vakinaiset ja yli määräiset\nvähennykset\" 128,916, 100,986, 391,425, 195,191, 322,332 markkaa.\nTuntuvia summia nämäkin jo ennestään ylenmäärin supistuneissa kassoissa.\n\nTämmöisissä oloissa täytyi hallituksen ryhtyä suureen taisteluunsa\nennen kuulumattoman hädän seurausten torjumiseksi. Mutta, kuten\nsanotaan, sodassa on kolme menestymisen ehtoa: raha, raha ja taasen\nraha. Pitkiin miettimisiin ei ollut aikaa. Ennen talven tuloa täytyi\nhankkia elatus-aineita erittäin pohjoisiin lääneihin, sillä eihän niitä\nsilloin käynyt lennättäminen rautateitse Pietarista Ouluun ja Kuopioon.\nMikä jäi syksyllä tuottamatta, se oli 100 peninkulman päästä hevosilla\nraahattava. Olisihan ollut aivan tarpeellista tuottaa kevätviljan\nsiemeniäkin, mutta kipein tarve oli ensin täytettävä. Mitä apua olisi\nsiemenistä ollut, jos väestö olisi sukupuuttoon kuollut talvikinoksiin,\nja täytyi ainakin toivoa, että kevätsiemenet saataisiin vielä\nkeväälläkin tuoduiksi.\n\nMutta mistä olivat nuo tarvittavat miljoonat otettavat? Se oli kysymys,\njohon ei ollut helppo vastata. Toinen kysymys, joka luonnollisesti\nnousi katovuosien lakkaamattoman sarjan masentamissa mielissä, oli\nkyllä arveluttava sekin. Millä ovat nuo miljoonat takaisin maksettavat,\njos sattuu tulemaan vieläkin yksi katovuosi? Jos ennestään\nlainoihin uupuneelle väestölle annetaankin avut lainojen nimellä, onko\nvähintäkään toivoa saada ne takaisin?\n\nMitkä mietteet liikkuivatkaan Snellmanin povessa, mutta toimiin hän\nryhtyi sillä verrattomalla miehuudella ratkaisevina hetkinä, joka\noli hänelle omituinen. Omasta puolestansa ryhtyi hallitus suuriin\nviljan-ostoihin, ja rahoja tarjottiin yksityisille liikemiehille,\njotka tahtoivat ruveta viljaa tuottamaan. Halullisia ottajia ilmaantui\nkuitenkin varsin vähän entisiin aikoihin verraten, sillä liikemiehet\nkyllä ymmärsivät, että tuon ylen kalliin viljan jälleenmyynti kävisi\nvarsin vaikeaksi, ja velaksi ei voitu enää mitään uskoa.\n\nSekä kruunun omiin ostoksiin että yksityisille hankittiin rahoja\nSuomen pankista valtiovarain-toimituskunnan hyväksymillä kolmen\nkuukauden vekseleillä. Mistä nuo rahat kolmen kuukauden perästä\notetaan, siitä pitäköön vekselein hyväksyjä huolta. Silloin elettiin\npäivä päivältä. En varmaan tiedä, kuinka suuria summia Suomen pankista\nnostettiin syyskuun kuluessa, mutta kun olen valtiokonttorin tileissä\nnähnyt, että valtiovarain-toimituskunta Joulukuussa 1867 suoritti\nSuomen pankille 1,441,652 markkaa, niin lienee tämä summa se, jota\nvekseleillä oli nostettu.\n\nNo, mistä ne tulivat? \"Minä löysin ystävän hädässä\", sanoi minulle\nSnellman monta vuotta myöhemmin, kun hänen mielensä jo oli kutakuinkin\ntyyntynyt, kertoessaan leikillisellä tavalla \"vippausjuoksunsa\"\nvaiheista.\n\n\"Minä kirjoitin Rothschildille, valittaen äärimmäistä hätäämme, ja\nvaadin häneltä kuuden miljoonan kreditiviä. Wastauksessaan arveli hän,\nettä kaiketi hätä on saanut minunkin pääni pyörälle, kun luulen, että\npankkiirit omista varoistansa antavat moisia taskulainoja. Laittakaa\nvaltiolaina tavalliseen muotoon, niin kyllä koetan myydä\nobligationejanne mahdollisuuden mukaan. Muuhun en voi ryhtyä. — Snellman\npuolestansa vastasi, että sen verran viisautta minussakin löytyy, mutta\nennen kuin tuon valtiolainan kaikki mutkat ovat suoritetut ja hra R.\nhyväntahtoisesti on noita obligationeja kaupitellut, on Suomen kansa\nnääntynyt nälkään. Tämmöisissä oloissa eivät kelpaa säännölliset\ntemput; kyllä teidän nyt täytyy sittenkin omasta taskustanne ottaa tuo\nmeille välttämätön laina.\"\n\nSnellmanin oli tapana sanoa sanottavansa niin, että se tuntui ja\ntarttui. Seurauksena olikin, että Rothschild Marraskuussa allekirjoitti\n1,5 miljoonan Saksan taalerin suuruisen kreditivilainan, joka tuotti\n5,400,000 Suomen markkaa ja suoritettiin takaisin 5,529,550 markalla.\nNäillä varoilla maksettiin Suomen pankissa diskontatut vekselit,\njoten pankki pääsi tilaisuuteen muutoinkin supistuneilla varoillaan\nauttamaan maamme ahdistettuja liikemiehiä, ja valtio puolestaan sai\nryhtyä enempiin viljan ja siemenen ostoihin. Mutta huomattava on,\nettä puolenkuudetta miljoonan, vuoden kuluessa takaisin maksettava\nkreditivilaina merkitsi täsmälleen koko ensivuoden tullitulojen\npanttausta. Semmoisiin toimiin rupeaminen olisi kyllä saattanut\narveluttaa rohkeimpiakin, ja semminkin olisi luullut Snellmanin,\njoka ei suinkaan keveästi liikutellut miljoonia, tässäkin asettuvan\nsäästäväisyyden kannalle. Perheen-isännän ei kuitenkaan käy katsominen\nvaaroja ja varomisia, kun perheen pelastaminen on kysymyksessä,\nja kiitollisena näkyy Snellman ainiaan pysyneen tuolle \"hädässä\nlöydetylle ystävällensä.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nWaltion vilja- ja siemenkauppa.\n\n\n\"Mikä ihmeen ihana ilma\", huudahti Snellman kohdatessaan erään\ntuttavansa Elokuun keskivaiheilla Helsingin kadulla. \"Pelastus on\nehkä vieläkin mahdollinen!\" \"Ei ole paljon toivoa\", vastasi puhuteltu;\n\"vaikka kestäisikin tämmöistä ilmaa pari viikkoa, niin eivät joudu\nsittenkään viljat tuleentumaan, koska meidän tavalliset syys kuun hallat,\nsuven yleensä alhaisen lämpömäärän tähden, luonnollisesti tulevat sekä\nvarhain että tavallista ankarampina.\" Keskustelu loppui siihen, mutta\ntällä satunnaisella yhtymisellä oli se tärkeä ja onnellinen seuraus,\nettä Snellman siinä miehessä, jonka kanssa nämä sanat vaihdettiin,\nlöysi toimeliaan ja taitavan viljan-ostojen välittäjän.\n\nSyyskuun 5:nä päivänä tulvaili kaikista maamme osista mitä kamalimpia\nsähkösanomia valtiovarain-toimituskunnalle. Edellisenä yönä on\npakkanen pannut tuleentumattomat suviviljat, siementä ei ole\ntoivottavanakaan ja elatuksen puute tulee olemaan yleinen ja kauhea.\nEi siis saatu enää häälyä toivon ja pelon vaiheella; Suomen kansa oli\nsaanut ratkaisevan päätöksen.\n\nEdellisissä kirjoituksissani olen koettanut osoittaa minkälaisissa\ntaloudellisissa oloissa tämä hirmuinen aika kohtasi kansaamme.\nPonteviin ja pikaisiin toimiin oli ryhtyminen, ja ainoa onni, mutta\nse verraton, tässä onnettomuudessa oli, että Suomen senaatissa ja\nvaltiovarain toimituskunnan päällikkönä istui mies, joka jaksoi kantaa\nsen kuorman, jota kovat ajat latoivat hänen hartioilleen, ja kykeni\nniiden lievittämiseksi tekemään, mitä ihmisvoiman vallassa oli.\n\nAseman selvittyä, pyysi ja sai Snellman avoimen valtuun ryhtyä\naputoimiin ja sen ohessa tietystikin suunnattoman edesvastauksen.\nSyyskuun 11 p. kirjoitti hän äsken mainitulle tuttavallensa, kauppias\nA.F. Vaseniukselle kirjeen, jonka ensimmäiset sanat kuuluivat: \"Ole\nhyvä, käy luonani tänä iltana\", ja viimeiset: \"Kysymys koskee\nainoastaan hyvien neuvojen saamista ahdingon-alaisessa tilassani\" (\"i\nmin nödställda belägenhet\"). Keskustelu koski: annetaanko rahalainoja\nliikemiehille vai ryhdytäänkö kruunun puolesta ostoksiin. Jokainen\npäivä oli kullan arvoinen, ja kuka tiesi koska ja montako liikemiestä\nrohkenee sitoutua kauppaan. Jos niitä tulvaili joukottain vilja\nmarkkinoille, oli hinnan-ylennys luonnollinen, semminkin kun Ruotsista,\nkoska Norrbotteni oli samassa tilassa kuin Suomi, niinikään oli\nodotettava kilpailijoita. Päätettiin siis ryhtyä valtion puolesta\nviljan-ostoon ja otti hra Vasenius tätä laveata ja vastuunalaista\ntointa hoitaaksensa sillä ehdolla, että silloisten Suomen höyrylaivojen\nasiamies, konsuli J. Harff, ottaisi tarvittavia laivoja hankkiaksensa.\nSiemenen ostot päätettiin jättää talveksi, mutta Pietariin lähti hra\nVasenius suoraan jauhojen ostoa varten.\n\nWarastot siellä olivat tavattoman niukat. Pähkinä linnassa kyllä\nsanottiin olevan pitkiä jonoja jauhoilla lastattuja soimia, mutta\nkestävät ja kovat lounastuulet estivät niitä pääsemästä sieltä\nliikkeelle. Warastoista, joissa tavallisesti oli tuhansittain mattoja,\ntäytyi nyt sadottain koota sieltä täältä laivanlastit täytetyiksi.\nEnsimmäiset lähetykset saapuivat säännöllisesti pohjan perille,\nKuopioon ja Joensuuhun, mutta Lokakuun lopussa alkoivat satamat jo\njäätyä, ja viimeiset lastit eivät päässeetkään määrä paikkoihinsa.\nNiistä kuitenkin saatiin jauhot, kun jäät vahvistuivat, hevosilla\nmaalle vedetyiksi. Jotkut yksityisten kauppiaiden laivoista lienevät\njoutuneet haaksirikkoonkin, joka ei ollut ihmeellistä, sanoi eräs\nmeikäläinen merikapteeni, koska venäläisten vanhentuneet merikortit\nosoittavat ankkuripaikkoja keskellä Limingan niittua.\n\nKutakuinkin saatiin siis niukat talvi-varat kootuiksi. Eteläpuolisista\nkruununmakasiineista siirrettiin sitten talven mittaan mitä vaan\nsuinkin liikenemään joutui.\n\nKevätsiemenien hankkiminen oli monimutkaisempi. Yleensä sopii\nsanoa, että sitä puuttui melkeen kokonaan, paitsi Lounais-Suomessa,\nSuomenlahden rannikolla ja Mikkelin läänissä. Wiimeksi-mainitussa\nläänissä olivat olot verrattain suotuisia. 1866 vuoden sato oli siellä\nollut erittäin runsas. Wielä suvella 1867 oli siellä jotensakin\nrunsaasti rukiita ostettavissa. Niinpä niitä hankki Kangasallekin eräs\nkauppaa harjoitteleva talon-isäntä, \"ylimaasta\", kuten hän sanoi,\nkuljettaen niitä veneillä ja taipaleiden poikki hevosilla, jotensakin\nhuokealla hinnalla. Mainitut seudut olivat ainoat, joista saattoi\ntoivoa, että ne kuta kuin kin voivat tulla toimeen omin neuvoin.\nMuualla oltiin kaikkialla sekä elatuksen että siemenen puutteessa.\n\nKuinka ja missä määrin siementä saatiin hankituksi, sen kerron tässä\nalempana kertomuksen mukaan, jonka Keis. Senaatti Maaliskuussa 1868\nantoi H.K.M:llensa kevät siementen hankkimisesta.\n\nJo varhain syksyllä, kun tiedettiin, että ohria ja kauroja oli halla\nturmellut, ryhtyi senaatti toimiin ostaaksensa näitä viljalajia\npohjoisten läänien tarpeeksi Turusta sekä Uudenmaan ja Wiipurin\nläänien kaupungeista (Näitä ostoksia välitti luullakseni kauppaneuvos\nG.A. Lindblom.). Mutta pian huomattiin, että ohria, joita eteläisissä\nlääneissä vähemmän viljellään, ei ollut myytävänä, eikä kelvollisia\nkaurojakaan saatu suuremmassa määrässä muualta kuin Turun läänin\neteläosasta. Onnistui saada ostetuksi ainoastaan 300 tynnyriä ohria\nja 9,200 tynnyriä kauroja Turussa, 300 tynnyriä Uudenmaan ja 150\ntynnyriä Wiipurin läänissä. Ulkomailta tuontia esti rahanpuute, koska\nkreditivi laina saatiin vasta Marraskuussa, ja Suomen pankista saatuja\nvaroja täytyi käyttää jauhojen ostoon. Arveluttavaa onkin tuottaa\nsyksyllä riihimätöntä viljaa, eikä Itä meren maakuntien satamissa ollut\nriihittyä saatavissa. Maamme pohjoisia osia varten onkin eteläisemmistä\nmaista tuotu siemen sopimatonta. Kuitenkin tilattiin Waasan lääniä\nvarten 8,000 tynnyriä ohria Tanskasta ja Etelä Ruotsista,\npääasiallisesti elatukseksi. Niistä saapui syksyllä paikalleen 3,000\ntynn. Sama verta täytyi jättää Öregrundiin. Loppuja urakkamies ei\nvoinut hankkia. Nämä 6,000 tynn. olivat kuitenkin hyvin säilyneet\ntalven yli, ja käytettiin siemeneksi Waasan läänissä.\n\nSuurin tuotanto jäi siis kevääksi. Etupäässä tarkoitettiin pohjoisten\nläänien tarpeita, koska siellä hätä oli suurin, eikä valtion varatkaan\nkannattaneet etelä-osan auttamista. Koska ensinmainituissa lääneissä\nohria viljellään melkein saman verran kuin rukiita, mutta kauroja\nvähemmän, niin ostettiin ainoastaan ohria näiden läänien tarpeeksi.\nKauppoja toimitti erittäin sitä varten lähetetty asianymmärtäväinen\nmies (A.F. Vasenius), agronomin kanssa (valtioagronomi Forsberg).\nPietarista ja Riiasta ei saatu juuri mitään. Itämeren maakunnissa oli\nvuonna 1867 korjatut ohrat kelvottomat siemeneksi, jota vastoin 1866\nvuo den vilja oli ollut mitä oivallisinta laatua, mutta se oli kaikki\njo lähetetty Hollannin suuriin oluttehtaisiin. Sepä kysymys, vieläkö\nohrat olivat käyttämättä ja olivatko ne ostettavissa.\n\nAsiamiehet lähtivät löytöretkellensä, ja etsityt aarteet tavattiinkin\nsuurissa määrin erittäin Schiedamissa, Rotterdamin läheisyydessä\nHollannissa. Kauppoja hierottiin ja käskyn mukaan ilmoitettiin\nkotimaahan minkä verran kuna kin päivänä oli saatu ostetuksi. Jos joku\npäivä oli mennyt tuloksia tuottamatta, saatiin kovia varoituksia\njouduttamaan kauppoja.\n\nOstetuksi saatiin siten 39,600 tynnyriä. Lisäksi tuli nuo ennen\nmainitut Ruotsissa ja Tanskassa ostetut 6,000 tynnyriä, kotimaassa\nostetut 600 tynnyriä ja kruunumakasiineissa säilyneet 14,600 tynnyriä.\nHämeen läänin kuvernööri, joka oli saanut käytettäväkseen 150,000\nmarkkaa, ilmoitti tilanneensa ulkomailta 2,700 tynn., ja Wiipurin\nkuvernöörin sallittiin ostaa 500 tynn., niin että koko se siemenmäärä,\njolla hallitus saattoi auttaa väestöä, nousi 64,000 tynnyriin.\nSamaa tarkoitusta varten oli käytettävissä kotimaassa ostettuja ja\nmakasiineissa löytyviä 12,000 tynn. kauroja. Nämä 76,000 tynnyriä\njaettiin seuraavalla tavalla:\n\n                         Ohria       Kauroja\n                         tynnyriä    tynnyriä\n    Oulun    lääniin     13,400      1,000\n    Kuopion      \"       15,650        700\n    Waasan       \"       15,200      7,000\n    Mikkelin     \"        6,700        850\n    Turun        \"        5,550      1,600\n    Hämeen       \"        5,700      1,000\n    Uudenmaan    \"        1,300        --\n    Wiipurin     \"          500        --\n     _____________________________________\n                  Summa: 64,000     12,150\n\nMaaliskuussa oli vielä käyttämättömiä Hämeen läänin kuvernöörillä\nnoin 25,000 markkaa, Wiipurin läänin kuvernöörillä 16,000 markkaa ja\nWaasan lääniä varten annettiin lisäksi 10,000 markkaa. Oulun ja Waasan\nläänin rantapitäjissä, Laukaan ja Rautalammin kihlakunnissa ja osissa\nKuopion ja Ilomantsin kihlakuntia arveli senaatti saaduksi itäviäkin\nkevätviljoja. Tilastollisien tietojen mukaan, jotka kuitenkin olivat\njotensakin epätarkkoja, oli laskettu että koko kylvömäärä kolmessa\npohjoisessa läänissämme nousi noin 110,000 à 120,000 tynnyriin. Kruunun\nnäihin lääneihin hankkimat siemenvarat nousivat noin 53,000 tynnyriin,\nsiis melkein puoleen koko kylvömäärästä. Ohrat lainattiin 32—35 markan\nhinnan mukaan ja kaurat 18— 22 markkaan, maksettaviksi vuoden kuluessa.\n\nKaiken sen siemenen raha-arvo, joka näin annettiin lainaksi, nousi\n2,430,000 markkaan. Leiväksiksi määrätyn viljan ja jauhojen raha-arvo\nteki 2,450,000 markkaa. Ja kun lisäksi annettiin rahassa kaikenlaisiin\naputoimiin 724,060 markkaa, ja viljantuottajille lainattiin 700,000\nmarkkaa, niin tekivät nämä summat yhteenlaskettuina 6,304,060\ntahi lähemmäs 900,000 markkaa enemmän kuin mitä Rothschildin\nkauppahuoneelta saatiin kreditivinä. Kaikki nämä summat olivat jo\nMaaliskuussa ulosannetut. Mutta senkin jälkeen täytyi yhä antaa uusia\nsummia. Mitä lopullisesti käytettiin yleisiin töihin on jo tämän kirjan\n28:lla sivulla ilmoitettu. Wiimeisiä tiliä viljan ja siemenen kaupasta\nen ole tavannut.\n\nLopuksi lausutaan käyttämässäni kertomuksessa: \"Kun hallituksen\nhuoleksi jää väestön suurimman osan varustaminen leiväksillä ja\nsiemenillä, niin täytyy varojen käydä riittämättömiksi. Oulun, Kuopion\nja Waasan läänien väkiluku tekee yhteensä 730,000 henkeä maan koko\nväkiluvun ollessa 1,800,000. Ja kun mainituissa lääneissä ainoastaan\nvähempi osa saattaa tulla toimeen ilman mitään apua, niin on se\ntaakka, jota valtiovaraston tulee kantaa, pidettävä suunnattomana.\nYllämainitut rahanmääräykset vastaavat enempää kuin puolta yleisen\nvaltiorahaston vuosi tuloista eli kaikista valtiotuloista. Ja yhä\nmäärätään uusia rahaeriä yleisiä töitä varten, jota paitsi otaksuttava\non, että kruununmakasiineihin täytyy, kun laivaliike alkaa, hankkia\nuusia varoja.\"\n\nMutta Maaliskuussa, jolloin tässä käyttämäni kertomus annettiin,\noli suurin osa siinä mainituista siemenvaroista vielä Itämeren\nvankkojen jäiden takana. Ja kuitenkin riippui niiden säännöllisestä\nja aikaisesta saapumisesta määräpaikkoihinsa Suomen kansan hengissä\npysyminen. Jos jääsuhteet olisivat olleet edes sinnepäinkään samat\nkuin edellisenä vuonna, olisi tulevaisuus ollut hukassa, huolimatta\nkaikista ponnistuksista ja kulungeista. Sopii arvata kuinka levollisena\nSnellman venyi \"leveallä vuoteellaan.\"\n\nTietystikin käytettiin siemenen kuljettamiseen yksinomaan\nhöyrylaivoja. Mutta sittenkin oli riihimättömien ohrien lastausajan\nmäärääminen arveluttava, koska ne eivät voineet laivoissa kauankaan\npilaantumattomina säilyä. Kahdentenatoista päivänä Toukokuuta saapui\nvihdoin ensimmäinen viljalaiva Helsinkiin. Mutta osa lastia oli määrätty\nWiipurin lääniä varten, ja väylä sinne oli vielä jäiden vallassa.\nLaivan täytyi odottaa täällä kunnes pääsö tuli vapaaksi, ja lienee\njoku osa lastia koneen läheisyydessä lämminnyt. Se oli ainoa vahinko,\nmikä tässä viljantuonnissa kohtasi. Pohjanmaalle määrätyt laivat\nsaapuivat kaikki ennen jään lähtöä, ja missä voittamattomia esteitä\nkohtasi, siellä odotti laiva jäiden partaalla, valmiina syöksemään\nesiin niin pian kun mahdollisuus siihen ilmaantui. Lastina oli niillä\nyksinomaan riihittyjä Kuurinmaan ohria, niin oivallista laatua, ettei\nSuomessa niiden vertaisia en nen ole nähty. Kaikkialla oli siemenlaivat\nensimmäiset, jotka saapuivat satamiin, eikä ne missään kylvyajasta\nmyöhästyneet.\n\nMelkein ihmeeltä tuntui, kun maamme joka sopukassa siemenet saatiin\ntäsmälleen tarpeesen. Mitenkä ne kaikkiin paikkoihin saatiin\nkuljetetuiksi, se jäi järjestäjien salaisuudeksi. Wäestö peri tilatut\nmääränsä kunnallislautakunnilta.\n\nMissä hätä oli suurin, siellä apukin tuli runsain. Nuo kolme pohjoista\nlääniä leikkasivat syksyllä 1868 erittäin runsaan sadon kylvöstänsä.\nEtelämmällä tosin vaivasi kovat poudat, eikä sato, semminkin omista\nheikommista siemenistä, ollut varsin kiitettävä. Mutta eihän silloin\noltu paljoon totuttukaan. Jos olivatkin hinkalot puolillaan, niin oli\ntuo jo ilahuttava näky edelliseen tyhjyyteen verraten.\n\nWarmuudella sopii sanoa, ettei minäkään aikana eikä missään kansassa\nhallitus ole, verraten maan valtiovaroihin, käyttänyt runsaampia\nsummia kansan auttamiseksi. Snellmanin suuressa elämäntyössä on tämä\nhänen ihmeellisesti kestävä, miehuullinen ja ponteva toimensa oleva\nsen kauniimpia lehtiä. Epäilemättä mursikin tuo kauhea vuosi hänen\nvoimiansa. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eronsa senaatista,\nsitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan\ntulla ilman häntäkin toimeen. Wirkajonotuksen miehet eivät koskaan\nvoineet tottua tuohon \"vanhaan koulurehtoriin\", joka puolestansa ei\nikinä oppinutkaan käsittämään heidän \"virallisten paperiensa\" pyhyyttä.\n\nJohtaja oli väistynyt näyttämöltä, mutta Suomen kansalle oli hän\nkestävän voiton voittanut, millä hinnalla, se tulee näkyviin, kun\nvasta tulen osoittamaan kuolevaisuuden suhteet murhavuonna 1867—68.\nNääntyneen suku polven haudoille kasvoi todellakin parempi tulevaisuus.\nSe oppi, minkä suomalainen maanviljelijä oli katovuodesta saanut,\noli ankara, mutta vaikuttava. Pellot ojitettiin ja muokattiin\nhuolellisemmin. Tuo entinen veltto puhe, että syyskylvön oikea aika oli\n\"molemmin puolin Perttua\", sai vihdoin väistyä, ja yleisesti kylvetään\ntätä nykyä Laurin päivän vaiheilla. Karjanhoidon ja heinänviljelyksen\ntärkeys huomattiin, ja entisten \"viinarännien\" sijaan nousivat\nmeijerit. Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista\nkärsimyksistään. Luultava on, ettei enää niin yleistä onnettomuutta\ntarvitse pelätä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, ovat avunhankkeet\nverrattomasti helpommat rautateiden ja \"Murtajan\" myötävaikutuksella.\n\n\n\n\nVIII.\n\nRiihimäen—Pietarin rautatie.\n\n\nRautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä\ntietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys.\nSattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin\nlievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä\nsattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset\nja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties\nvähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä\neivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että \"he\ntunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset\ntyöpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla\nmiljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta\".\n\nEpäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko\nmaassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi.\nJos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja\nvauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista.\nMutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki\nvalmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta\n1868.\n\n\"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä\npaikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita\nhätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee\nhoukutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy.\"\nNiin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus\noli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan.\nRautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä\ntiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia\nmuassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin\nrautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä\nsyypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja\ntodellakin alussa oli. \"Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut\nmies\", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä\ntyönjohtaja. \"Laitata arkku ja hautaa!\" kuului vastaus, mutta ehkäpä\nmonenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.\n\nPidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin\nkuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine\nvälttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on\npuolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei\nepäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. \"Elohon elävän\nmieli, ehkä surma suun edessä.\"\n\nKeis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien\nrakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen\nvastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18\nmiljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön\n10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5\njalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen,\nja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on\nsittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä\nsanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten\nrahoilla rakennetut.\n\nWälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R.\nFrenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut\nlöydettävissä tuo entinen \"ystävä hädässä\", missä lienee ollutkaan.\nArvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni\nkansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään\nkuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman\nrautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen\nkanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger\n& Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen\nHaller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis.\nMajesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot\nolivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat.\nLainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½\nvuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½\n% kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden\nkuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista\n94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi\ntuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.\n\nMutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet\ntästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta\nkorosta. Lieneekö \"ystävä hädässä\" tällä kertaa vetänyt vastakynttä.\n30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu,\nvahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään,\nettä mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa\nthaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin\npalkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden\nkuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat\nsiis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta\npalkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.\n\nSillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa.\nMahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten\nsiihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää\nhuolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo\ntyössä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen\nrasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven\nkuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että\ntyömiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli\nainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään\nse huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin\nkauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli\nlääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta\nvoitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa,\njolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta.\nToukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi\nalimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta\nJoulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.\n\nTyömiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys,\njonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea\nostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin\nkaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa\njo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin\nteollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana\nesimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta\nKaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta\ntietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä\nteettämään.\n\nSurullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä\nvalkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän\npelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy\ntunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli.\nNe ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka\non tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet\nhistoriassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden\nmiekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä.\nArvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole\nkansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.\n\n\n\n\nIX.\n\nYksityisten ponnistukset.\n\n\nIlahuttavaa myötätuntoisuutta ja kiitollisessa muistissa säilytettävää\navuliaisuutta sai hätääntynyt väestömme kokea omien kansalaisten\npuolelta, mutta myöskin ulkomailta ja erittäin keisarikunnassa. Tämä\nyhä kestävä avuliaisuus on sitä ihmeteltävämpi, koska olisi sopinut\notaksua, että nuo avunhuudot ja valitukset, joita useain vuosien\nkuluessa melkein yhtä mittaa oli kuultu maastamme, jo kylläksi\nolisivat väsyttäneet ainakin ulkomaalaisten harrastusta meitä kohtaan.\nMitä omiin kansalaisiin tuli, niin oli aseman kauhea todellisuus\nkyllin selvä heille, mutta maaseutu taisteli kussakin paikkakunnassa\nomaa hätäänsä vastaan, ja kaupunkilaisten kyky auttamaan oli\nsupistettu niihin tulvailevien kerjäläisten kautta, ja muutoinkin\nseisahtuneen liikkeen tähden. Kaikkialla myönnettiin kuitenkin\nvelvollisuus ja osoitettiin halua rientää avuksi. Tästä oli omituisena\npoikkeuksena ainoastaan \"St. Petersburger Zeitungin\" törkeä menettely.\nTämä lehti kyllä sekin kehotti avunkeräyksiin, vaikka Suomesta\naina kuului valitusvirsiä, ja vaikka \"suomalaiset ovat itsekästä\nja kiittämätöntä kansaa, jolle ei maksaisi vaivaa antaa mitään.\"\nSnellman, joka aina oli valveilla, kun maamme ja kansamme arvo oli\nkysymyksessä, vastasi F.A. Tidningissä miehekkäästi ja ankarasti. Mitä\nhyvästä sydämestä annetaan, sitä olemme velvolliset kiitollisuudella\nvastaan-ottamaan, mutta kerjätä ja nöyrtyä meidän ei tarvitse.\nF.A.T:gillä oli Snellmanin aikana toinen merkitys kuin tätä nykyä.\n\nKun arvostelee kokoontuneita varoja, täytyy tässäkin kohden ottaa\nhuomioon epäedulliset olot. Walitettavasti ei näytä olevan mitään\nmahdollisuutta saada edes likimaisia tietoja keräysten yleisestä\ntuloksesta. Sanomalehdet vuosilta 1867 ja 1868, joita olen läpi käynyt,\nantavat niin vaillinaisia tietoja, ettei niistä voi saada muuta kuin\nkäsitystä siitä, kuinka lavealta maamme kova kohtalo oli nostanut\nhuomiota, ja kuvernöörien kertomuksetkin vuosilta 1865—1870 eivät voi\nantaa mitään täydellisiä tietoja, koska monet avun-annot lähetettiin\nsuorastaan johonkuhun eri paikkakuntaan.\n\nUseissa kaupungeissamme oli kutsuttu neuvotteluihin jo Syyskuun\nviimeisinä päivinä. Helsingissä tapahtui neuvottelu 1 p. Lokakuuta.\nMyönnettiin välttämättömäksi ryhtyä ponteviin toimiin, ja päätettiin\npanna keräyslistoja kiertämään sekä virka- ja ammattikunnittain,\nettä myöskin taloissa. Mutta yleisesti arveltiin, ettei suinkaan\nollut toivottavissa tuloksia, jotka vastaisivat tarpeen suuruutta,\neikä edes niin tyydyttäviä kuin 1862. Uudenmaan läänin kuvernöörin\nkertomuksessa sanotaan, että keräykset Helsingissä tuottivat yhteensä\n53,391 markkaa, siis ei niinkään paljon kuin tänä vuonna on annettu\npaikkakunnallisten katojen helpottamiseksi. Mutta huomattava on, ettei\n1867 vuoden Helsinki ole verrattava 1892 vuoden Helsinkiin.\n\nMainitussa kokouksessa ehdotti prov. A.S. Forsman yhtiön perustamista\nväestön käsityöteosten ostamista varten. Tämä varsin viljava\najatus, joka nähtävästi oli sa maan aikaan ilmilausuttu parissa\nmuussakin kaupungissa sai kohta harrasta kannatusta, ei ainoastaan\nHelsingissä, vaan useissa muissakin kaupungeissa: Turussa,\nHämeen linnassa, Waasassa. Mainittakoon tästä harrastuksesta\nainoastaan, että Novgorodissa majailevassa Savonlinnan rykmentissä\npalvelevat suomalaiset upseerit kirjoittivat 15 osaketta Helsingin\nkäsityö-osakeyhtiöön. Warsin valaisevaa olisi saada tietoja siitä,\nkuinka suuria summia nämä yhtiöt panivat liikkeelle ja mitä vahinkoa\nosakkaat kenties lopullisesti tulivat kärsimään. Mutta ei ole edes\nHelsingin yhtiöstä ollut saatavissa mitään tietoja ostosumman\nyhteisestä määrästä; ainoastaan loppusuorituksesta tiedän, että\nosakkaat saivat 80 % takaisin osakkeiden sisäänmaksetusta hinnasta.\nWerraten siihen apuun, minkä yhtiö tuotti, oli tämä tappio pidettävä\nmitättömänä. Sillä omasta paikkakunnastani voin sanoa yhtiön\nvaikutusta semmoiseksi, että juuri sen kautta kunnallishallitus ilman\ntappiota sai autetuksi niitä perheitä, missä äiti oli edes johonkin\nmäärin taitava kankuri. Mitä kotiteollisuus voi tuottaa, se tuli kyllä\nsilloin ilmi.\n\nUseissa muissa kaupungeissamme oltiin yhtä hartaassa toimessa sekä\nkäsityö-yhtiöitä perustaessa, että rahojen keräyksessä. Lopputuloksia\nen ole mistään paikasta sattunut löytämään, vaan ainoastaan muutamia\nsatunnaisia lähetyksiä. Marraskuussa oli Wiipurissa jo koossa 24,000\nmarkkaa, jota paitsi sikäläinen rouvasväenyhdistys oli saanut\nneulomuksillaan kokoon 600 m. Waasasta mainitaan kootuksi 30 p.\nLokakuuta 19,000 m.\n\nKeisarikunnassa olivat keräykset erittäin runsaat. Kohta kun tieto\nsaapui Syyskuun onnettomista halloista, muodostettiin hätäapukomitea\nH.K.K. Perintöruhtinaan, nykyisen armollisen Keisarimme johdolla\navunhankkeita varten hätääntyneille sekä Pohjois-Wenäjällä että\nSuomessa. Yksinomaan Suomea varten pani H.K.K. Prinsessa Eugenia\nMaksimilianovna toimeen erityisen keräyksen. Kummaltakin taholta\nlähetettiin kohta 10,000 ruplaa. Lopputuloksista, jotka olivat erittäin\nrunsaat, en ole saanut tietoja. Toukokuussa lähetti keis. senaatti\nsekä Perintöruhtinaalle että Prinsessalle kiitoskirjeet. Kansa\npuolestansa osoitti kuinka syvästi meille osoitettu myötätuntoisuus\noli sen mieleen painunut, kun se kykynsä mukaan ja innokkaasti otti\nosaa siihen keräykseen, joka muutamia vuosia myöhemmin Wenäjällä ja\ntäällä pantiin toimeen Samaran kuvernementin hädänalaisia varten.\nPaitsi näitä yleisiä keräyksiä tuli Wenäjältä muutoinkin arvokasta\napua. Ensimmäisiä oli eräs kauppamies Orloff, joka puolestansa antoi\n100 kulia jauhoja sekä kuljetuskulungit Kuopioon. Mutta pitkäksi\ntulisi luettelo kaikista sanomalehdissä tapaamistani lahjoituksista,\njotka eivät sittenkään antaisi sinnepäinkään täydellistä tulosta.\nRiiasta saapui ainakin 16,000 m., Räävelistä, Moskovasta jopa\nTulasta suurempia ja pienempiä lähetyksiä. Mutta melkeinpä useimmissa\nEuropan valtakunnissa muistettiin maatamme. Saksa ja Englanti kävivät\netupäässä. Hampurista olen laskenut tulleeksi ainakin 36,000 m.,\nBremenistä 14,000, Lybekistä 3,500 m. Englannin kvääkerit lähettivät\nyhdellä kerralla 25,000 m.; sittemmin saapui \"Englannin perhekunnilta\"\nnoin 11,000 m. Sveitsistä, Ranskasta, Unkarista, Saksenista olen\nlöytänyt tiedon-antoja. Kööpenhaminassa pani nykyinen provessori\nThomsen keräyksen toimeen. Kuinka vaillinaisesti sen-aikuisista\nsanomalehdistä yleensä saa tietoja keräyksien tuloksista, käy\nselville siitä, että olen niissä tavannut ainoastaan yhden tiedon\nsaapuneista 4,500 markasta. Yksityiseltä henkilöltä olen kuitenkin\nkuullut, että Kööpenhaminasta tuli noin 27,000 markkaa, joka kyllä\nlienee oikein, koska eräässä Pielisjärven seurakunnan julkaisemassa\ntilissä mainitaan sinne lähetetyksi Kööpenhaminasta 9,000 markkaa.\nSama tili osoittaa, että seurakunta oli saanut kruunulta lainaksi\nkäsityöteoksien ostoa varten 3,000 markkaa, työhuonetta varten 700\nm., vaivaishoitoa varten 3,200 m. ja 260 mattoa jauhoja, sekä\nlahjoja yhteensä 16,472 markkaa. Jos olisi kaikista seurakunnista\nsamanlaatuisia tiliä saatavissa, niin vasta silloin voitaisiin saada\ntäysi selko yksityisten uhrauksien määrästä.\n\nKuvernöörien viisivuotiskertomuksista saadaan ne tiedot, että\nhätäapukomiteain kautta Oulussa jaettiin yhteensä 303,187 markkaa, 170\ntynnyriä viljaa, 149 kulia ja 250 säkkiä jauhoja; Kuopiossa 113,918\nmarkkaa, 150 kulia jauhoja, ja Waasassa 124,129 markkaa ja 270\ntynnyriä viljaa. Muista lääneistä ei anneta mitään tietoja, paitsi\nMikkelin läänistä, jonka kuvernööri lausuu, että \"lääniin saapui\nrunsaita lahjoja sekä omasta maasta että sen ulkopuolelta, semminkin\nkeisarikunnasta.\"\n\nWaikka siis hallitus, kunnat ja yksityiset näin auliisti riensivät\napuun, ei voitu sittenkään ehkäistä katovuoden kauheita seurauksia.\nWalitettavasti täytyy sanoa, että kaikki ponnistukset olivat ainoastaan\ntippa meressä, verraten tarpeesen. Tilastolliset tiedot vuosilta\n1866—1870 osoittavat seuraavat satomäärät:\n\n    1866 . . 4,210,834 tynnyriä viljaa.\n    1867 . . 2,424,530    \"       \"\n    1868 . . 3,951,574    \"       \"\n    1869 . . 4,954,092    \"       \"\n    1870 . . 5,324,514    \"       \"\n\nNäiden numerojen täsmällisyys on pidettävä ainakin verrannollisesti\nriittävänä. Mutta ne osoittavat noin 2 miljoonan tynnyrin vajavuuden,\nja kun siihen lisätään, että perunansato arvattiin noin 600,000\ntynnyriin alle tavallisen keskimäärän, niin laskee tilastollinen\nvirasto sen vahingon, joka 1867 kohtasi Suomen maanviljelijöitä, 45\nmiljoonaksi markaksi. Että tästä vajavuudesta kärsi kaikki muukin\nliike, oli välttämätöntä. Sellaiset numerot ovat riittävänä selityksenä\nvuoden kauheihin tapahtumiin.\n\n\n\n\nX.\n\nKerjäläiset.\n\n\nMuistellessa niitä kauhun kuvia, jotka lakkaamattomana panoraamana\npitkin loppumatonta talvea 1868 liikkuivat silmien edessä,\nyksitoikkoisesti esittäen kelkkaa vetävää miestä, jonka alastomuutta\nankarassa talvipakkasessa tuskin peitti surkeat repaleet, äiti perässä\nkulkien vanhempien lasten ympäröimänä, ja molemmat, portaille\nsaavuttuansa, kaivaen esille ryysyjen joukosta pienimmät, usein\nsairaat lapsensa, vuotavat uudestaan särjetyn sydämen heikosti\numpeen kasvaneet haavat, ja käsi vastenmielisesti muodostaa nuo mustat\nkirjaimet, jotka eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä veripunaisilla\nkirjaimilla on muistiin painettuna. Taikka astui raskaita askeleitaan\njoku 10—12vuotias pienokainen, tuskin enää muistaen kaukaista\nkotipaikkaansa, taikka vanhempiansa, jotka, kun viimeinen leipäpala\noli syötynä, epätoivossa oli lähettänyt hänet pois lämpöisestä\nkodista kylmän ja pimeän talven valtaan. \"Mene hakemaan elatuksesi\nmaailmalta;\" kuka kuvaa ne kyyneleet, joita tuhansissa kodeissa tällä\nkamalalla eronhetkellä vuodatettiin.\n\nMutta turhaa on luetella erityisiä henkilöitä ja tiloja; jokainen ikä\nkumpaakin sukupuolta oli yhtä runsaasti edustettuna. Ja koko tämä\nmahtava tulva vyörytti aalloissaan kuolettavaa ruttoa, levittäen sitä\nerotuksetta rikkaan taloon ja kurjimpaan mökkiin. Kerjäläiskyyti oli\nyhtenäisenä velvollisuutena missä vain hevosta oli, ja kuormasta,\njoka ajoi pihaan, autettiin tahi kannettiin sairas tahi kuolevainen\nhuoneesen, jossa tuo onneton sai viipyä kunnes hän oli vähän lämminnyt\nja syönyt sen ruokapalasen, minkä kenties jaksoi syödä, ja hevonen\noli vaihdettu uutta matkaa varten. Mitä heikompi sairas oli, sitä\ntärkeämpi oli jouduttaa lähtöä naapuritaloon, jotta jouduttaisiin\nkunnallislautakunnan esimiehen tahi jonkun sen jäsenen luo, että\npaästäisiin arkun teosta ja muista hautauspuuhista. Tiellä ei aina\nvaivattu sairasta kysymyksillä hänen nimestänsä ja kotipaikastansa,\nja kun hän vihdoin saapui jonkun viranomaisen luo, ei hän enää\nkyennyt antamaan näistä asioista selkoa. \"Tuntemattoman kiertolaisen\nruumiin-arkusta 0 markkaa\" lautakunnan tileissä on hänen ainoa\nhautakirjoituksensa.\n\nMutta olihan tuommoinen meno sydämetöntä, suorastaan petomaista!\nEikö olisi voitu ryhtyä johonkin tehokkaampaan toimeen? Pyydän\nsaada vakuuttaa, että ihmisiä mekin siellä maaseuduilla olimme, ja\nkoetettiinhan monessa paikassa laittaa sairashuoneita, kerjäläismajoja\ny.m. Mutta niissä ennen pitkää nousi hävityksen kauhistus ylimmilleen.\nTietysti niihin aluksi määrättiin hoitaja. Se kuoli; määrättiin\ntoinen: se kuoli. Kolmatta ei saatu tahi ei tahdottu lähettää varman\nsurman suuhun. Kävi niissä itsensäuhraavia naisia koettamassa\nsaada edes raitista ilmaa noihin rutonpesiin, mutta useissa\ntapauksissa toivat sieltä muassaan taudin kotiinsa. Niin jäivät nämä\n\"sairashuoneet\" vihdoin sairaiden omaan huostaan. Aamulla kantoivat\nne, jotka siihen kykenivät, yöllä kuolleet ulos johonkin vajaan,\nsiksi kun kunnallislautakunta tahi paikkakunnan järjestysmiehet\nsaapuivat irroittamaan jäätyneet ruumiit maan poveen korjattaviksi. —\nOmasta näkemästäni en voi tätä kauheutta todeksi vakuuttaa. Mutta niin\nkerrottiin niistä paikkakunnista, joissa tätä keinoa oli koetettu.\nMonessa kaupungissakin täytyi sulkea nuo peräti saastutetut huoneet;\nmikä mahdollisuus olisi siis ollut maaseuduilla pitää niitä missään\nkunnossa? Omassa pitäjässäni koetin sijoittaa sairaat mokkiläis-akkojenn\nluo, yhden kuhunkin paikkaan. Yleinen puutteen-alaisuus vaikutti,\nettä ottajia tarjoutui, vaikka loppupäätös tavallisesti oli itse\nhoitajan sairastuminen. Mutta toinen kuin toinenkin keino oli\noljenkorsi, johon tuossa suuressa haaksirikossa tartuttiin, ilman\nvähintäkään toivoa, että se kannattaisi, siksi kun joutuisi pelastava\nlaiva, suvi, jonka tuloa niin kiihkeästi pakkasen ja pimeyden\nvallitessa rukoiltiin.\n\nMinun käsitykseni ja kokemukseni mukaan oli sittenkin paras\nensinmainittu keino, että väentulvaa pidettiin alituisessa ja\ntasaisessa liikkeessä. Seisova vesi mätänee, sitä saatiin täydellisesti\ntuta, kun toivo saada työtä rautatienrakennuksessa seisautti\nliikkeen. Jumala oli siihen aikaan Suomen hätääntyneille antanut saman\nkäskyn kuin \"ikuiselle juutalaiselle:\" eteenpäin, eteenpäin! Parhaana\nlääkkeenä oli raitis ilma, jota oli mahdoton saada missä suurempia\nihmisjoukkoja pitemmäksi ajaksi pysähtyi. Umpinaisesta pirtistä ulos\nraittiisen talvi-ilmaan niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli,\nsiinä ainoa pelastuskeino.\n\nSopinee kysyä: miksi lähtivät nämä joukot liikkeelle kotipaikoiltaan,\nkun hätä oli melkein yhtä suuri kaikkialla? Eikö jokainen paikkakunta\nolisi voinut hoitaa omia hädänalaisiansa samoilla kustannuksilla,\njoilla kerjäläisjoukot ruokittiin, semminkin kun kovimmin ahdistetut\npaikkakunnat saivat runsaimmat apuvarat? Totta epäilemättä on, että\npaljon kauheutta olisi vältetty, jos niin olisi tapahtunut. Mutta\nensiksi olivat köyhät liikkeellä jo ennen vuotta 1867, eikä tämä vuosi\nsuinkaan ollut omiansa lakkauttamaan tulvaa. Tuskin olisikaan varat\npantu niin tasan, jos vaivaishoitohallitus olisi vaatinut samoja\nuhrauksia kuin ne, jotka tehtiin nälkään nääntyvän kanssa-ihmisen\nhyväksi, kun hän omaan pirttiimme saapui. Kotikulmalla ei aina tahdottu\nkerjätä, eikä kotipuolen kerjäläisiä kenties olisi kohdeltukaan yhtä\nsuopeasti kuin kaukolaisia. Waikka kohtalo tuolla raskaalla matkalla,\njohon perhekunnittain lähdettiin, olikin tietämätön ja kaikista\nmahdollisuuksista kuolema mahdollisin, älkäämme sentään ihmetelkö,\nettei perhe jäänyt omaan tyhjään kotiinsa nääntymään, vaan lähti\nainakin etsimään pelastusta, niin epävarmalta kuin se näyttikin.\n\nToinen kysymys, johon ihmisjärki turhaan etsii vastausta, on\nse: millä tuo liikkuva väestö vihdoin saatiin hengissä pysymään?\nTosin oli sille tarjottu elatus niukka, jopa kurja ja riittämätön,\nmutta kuolon koko runsas niitto ei ollut suorastaan nälän tuottama,\nkoska se raivosi niissäkin, jotka eivät mitään varsinaista nälkää\nnähneet. Jumala siunaa sen vähän, mitä hyvästä sydämestä ja vähästä\nannetaan. Ja Suomen kansan kunniaksi olkoon julki lausuttuna, että\nnäinä aikoina täydellisesti ja yleisesti nähtiin kauniimpien\nlegendain toteutumista, kun viimeinen leipä taitettiin nälkäiselle\nveljelle. Kiitettäköön täydellä syyllä niitä, jotka keräsivät runsaita\nlahjoja hätääntyneille, mutta jättäkäämme tätä vertaamatta niiden\navuliaisuuteen, jotka, itse hätäleipää syöden, ruokkivat päivä päivältä\nkulkevia, usein tietämättä mistä heidän oma huomispäiväinen leipänsä\noli saatava. Kovassa koulussa kasvatettuna, osaa Suomen kansa tarpeen\ntullessa tätä armeliaisuutta harjottaa jalommin kuin kukaan muu.\n\nTuskinpa lienee ollut sitä metsätorppaa, joka ei saanut joka\npäivä kestitä jotakuta vierasta. Taloissa niitä kävi keskimäärin\nainakin kymmenkunta, jopa suurimmissa 60 ja enemmänkin. Miksipä\nviillettäisiinkään lukijan sydäntä kuvaamalla tuota jokapäiväistä,\nkuukausia kestävää ruoanjakoa. Mutta syystä ylistäkäämme naistemme\nihmeellistä kestävyyttä, kun heidän velvollisuutensa vaatii\nheitä taisteluun kuolemaa ja kurjuutta vastaan. Omasta puolestani\ntäytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa\nsatuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut\nsiinä muuta kuin jaloissa. Surkeinta siinä ei suinkaan ollut noiden\nkova-onnisten näkeminen ja ruoanjako heille. Tapahtui joskus, että\navunetsijäin joukko äkkiä rupesi tavattomasti karttumaan, vihdoin\nkahdenkertaiseksi. Mikä nyt on? Katsottiin tarkkaan. Huomattiin, että\nsamat henkilöt olivat käyneet talossa useina päivinä perätysten, ja\nettä ne, pysyäksensä tuntemattomina, mikä milläkin tavoin koettivat\nasettaa rääsyjänsä toiseen muotoon. Se kurja pala mikä noille\nonnettomille eilispäivänä oli tarjottu, houkutteli heitä yöpymään\nlikeisiin mökkeihin ja palaamaan yhtä kurjan suuruksen saamista varten.\nMutta näin padottu tulva olisi epäilemättä upottanut sekä auttajat\nettä avun-etsijät. Eteenpäin, eteenpäin! ja sijaa uusille tulijoille,\nniin täytyi armottoman, mutta ainoan mahdollisen käskyn kuulua. Miltä\nse käskijän sydämessä tuntui, sitä ei ole tarvis tässä mainita.\n\n\n\n\nXI.\n\nKuolevaisuus 1868.\n\n\nJokaiselle on hyvin tunnettu asia, että väestösuhteet kaikkialla\nriippuvat kansojen varallisuuden tilasta, siten että ahtaampi\ntoimeentulo vaikuttaa sekä syntyneiden että kuolleiden lukuun,\ntoiseen vähentämällä, toiseen lisäämällä. Sotavuodet ovat tietysti\nsäännöllisistä laskuista poisjätettävät, koska väkiluvun suhteet\nsilloin riippuvat aivan satunnaisista oloista.\n\nSuomessa, missä maanviljelys on verrattomasti tärkein ja viimeisiin\naikoihin saakka on ollut melkein ainoana elinkeinona, vieläpä niinkin\nettä viljanviljelys on ollut melkein yksinomainen, vaikka se meidän\nilman-alassamme ja viljelyksemme alkuperäisellä kannalla ollessa\nluonnollisesti on ollut suurimmassa määrässä epävarma, vaikuttaa\nvuositulo luonnollisesti tuntuvammasti kuin missään muualla. Ei olekaan\nyhtään maata, missä väenlisäys olisi niin epätasainen kuin meillä.\nTämän vuosisadan kuluessa on, paitsi vuotta 1808, ollut viisi vuotta,\njolloin väkiluku on varsinaisesti vähentynyt. Nämä vuodet ovat 1833,\njoka vähensi väkiluvun 22,246 hengellä 1832 vuoden kadon tähden, samoin\n1836 1,107 hengellä ja vihdoin nuo suruvuodet 1866—1868. Kaikkina muina\ntämän vuosisadan vuosina on kyllä väestö lisääntynyt, mutta useina\nvuosina varsin vähän: 1832 1,023 ja 1837 467:llä hengellä. Prosenteissa\nvaihtelee väkiluvun muutokset -7,90 ja +1,69 välillä (vuonna 1825).\nRuotsissa pysyy sama aaltoliike +0,24 (1813) ja + 1,72 (1860) välillä;\nlisääntyipä väkiluku 1868:kin + 0,65 %. Tämä todistaa selvästi Ruotsin\nvakavampaa taloudellista asemaa, johon meidän maamme vasta 1868 vuoden\njälkeen menestyksellä on pyrkimässä.\n\nKatovuodet eivät vaikuta väkilukuun ainoastaan lisääntyneiden\nkuoleman-tapausten kautta, vaan myöskin syntyneiden luvun\nvähentymisellä. 1868 aleni syntyneiden luku 43,757:ään, oltuansa\nvuosina 1864: 71,307, 1865: 62,780, 1866: 58,853, 1867: 59,170,\nsiis vähimmästäkin luvusta noin viidellätoistatuhannella. Paljoa\npikaisemmassa suhteessa kuin syntyneiden luku väheni, kasvoi kuolleiden\nluku. Se nousi vuonna 1866: 61,894, 1867: 69,774 ja 1868: 137,720.\n\nNäiden vuosien hirveä kuolevaisuus oli kyllä katovuosien seurauksena\nsiten, että sopimattomat ja riittämättömät elatus-aineet tuottivat\ntavallisen seurauksensa: nälkä-lavantaudin. Mutta tämä tauti,\nkerran päästyänsä valtaan, ei suinkaan rajoittunut ainoastaan\nniihin, jotka varsinaisesti olivat puutteenalaisia, vaan raivosi\nyhtä säälimättömästi niiden seassa, jotka olivat alituisessa\nyhteydessä nälkäisten ja sairasten kanssa. \"Huomattava on\", sanoo\nlääkintöhallituksen ylitirehtori F. von Willebrand kertomuksessaan\nlääkintölaitoksesta Suomessa vuodelta 1868, \"että rutto verrattain\nharvoin kohtasi kerjääviä, niin kauvan kun viettivät vaeltavaa\nelämäänsä, jota vastoin ne henkilöt, jotka joutuivat heidän\nkanssansa yhteyteen, ensikädessä ja melkein auttamattomasti saivat\ntaudin, mutta kulkevaiset vasta sitten kun rupesivat pysyväiseen\nolopaikkaan, joko työlaitoksiin taikka talollisten palvelijoiksi.\nYksityisissä kodeissa kohtasi tauti erittäinkin kyökkipalvelijoita\ntahi niitä henkilöitä, jotka kyökeissä jakelivat ruoka-annoksia;\nniinikään pappeja, lääkäreitä, sairastenhoitajia ja yleensä niitä,\njotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat\nvälittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo maamme kansalainen,\njoka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä\ntahi muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa\nsuuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessansa.\"\n\nKun viralliset tiedon-annot ilmoittavat, että nälkään ja nälkäripuliin\nkuoli yhteensä 2,349 (joista yksi kaupungissa!), niin nämä numerot\ntosin eivät voi merkitä paljon, muun muassa senkin tähden että\nkansa hyvin vastenmielisesti ilmoitti tätä kuoleman syytä eikä sitä\nedes käsittänyt, mutta yleensä vahvistavat ne herra v. Willebrandin\nlausuntoa. Lavantaudin uhrit ilmoitetaan 57,363:ksi, mutta monet\nmuutkin taudit olivat epäilemättä suoranaisessa yhteydessä nälänhädän\nkanssa, niinkuin esimerkiksi punatauti, joka kaatoi 7,666 henkeä, ja\nhinkuyskä, jonka uhrit nousivat 3,382:teen.\n\nYlipäänsä kestivät naiset tuntuvasti paremmin kuin miehet.\nMiespuolisten kuolleiden luku oli 72,214 ja naispuolisten 65,506.\nKaikissa ikäluokissa on miespuolisten kuolleiden luku suurempi,\nmutta erittäinkin tuntuva on tämä erotus ikäluokissa 25-50, jossa\nkuolleiden miesten luku nousee 16,179, jota vastaa 13,386 naista.\nHelposti huomasikin jokainen siihen aikaan maaseudulla eläjä, että\nmitä tukevampi mies, sitä helpommin sairastui hän ja sitä varmemmin\nseurasi tautia kuolema. Wielä merkillisempi on suhde kuolleiden\naviomiesten ja aviovaimojen välillä. Miehen kuoleman kautta, näet,\ntuli puretuksi 24,267 ja vaimon kuoleman kautta 15,717 avioliittoa.\nKuinka luokkia järjestetäänkin, niin ei ole missään erotus yhtä\nsilmiinpistävä. Osaksi saattaa erotus olla luonnollinen, koska\nmies avioliitossa on vanhempi, mutta tämä ei likimainkaan riitä\nyksinomaiseksi syyksi.\n\nWalaisevan kuvan tuonen tuhotöistä saamme niinikään tarkastamalla\nkuolemantapausten lukua vuoden eri kuukansina. Koko vuonna 1867 oli\nkuolleiden luku jo suurempi kuin minäkään edellisenä vuotena, mutta\nei noussut varsin kammoksuttavaan määrään kohta leikkuunkaan jälkeen,\njolloin vielä oli jonkinmoisia viljavarojakin hätäleivän ainesten\nsekaan pantavaksi. Joulukuussa kasvaa kuolleiden luku jo verraten\nhyviin vuosiin melkein kahdenkertaiseksi, ollen se 6,603, kun se\nsamassa kuussa 1859 nousi ainoastaan 3,216. Mutta uuden vuoden alusta\nkiihtyi niittomiehen työ yhä raivokkaammaksi. Tammikuussa kuoli\n7,959, Helmikuussa 9,367, Maaliskuussa 14,529, Huhtikuussa 20,626,\nToukokuussa 25,248. Kesäkuussa alenee kuolleiden luku 17,668:saan ja\nHeinäkuussa 12,866:teen. Silloin ei ollut vielä mitään uutta viljaa\nleikattu, ja kuolevaisuuden väheneminen on siis suorana seurauksena\nlämpöisestä ilmasta, mutta varmaankin myös mielten virkistymisestä,\nkun taas nähtiin kedot viheriöitsevinä, tähät pelloissa, ja\nkiitollinen huokaus pääsi jokaisesta sydämestä: \"Herra koettelee,\nvain eipä hylkää.\" Wuoden loppukuukausina ja uuden leikkuun jälkeen\nvähenivät kuolemantapaukset vähenemistään, niin että niiden luku\nJoulukuussa ei ollut varsin tuntuvasti keskimäärää suurempi.\n\nJos jätämme lukuun ottamatta isonvihan aikakautta, jolloin miekka ja\nvaino vuosikymmeniä tekivät kauhean tehtävänsä, ei ole surma tehnyt\nmaassamme semmoista hävitystyötä sitten kun nälkävuosina 1696—98.\nKeskimäärin koko maan väestöstä kuoli 7,90 %, kaupungin-asukkaista\n5,21 % ja maaseudulla 8,10 %. Odottamattomasti kyllä osoittaa Hämeen\nlääni suurimman kuolevaisuuden 10,65 ja sen jälkeen Kuopion lääni 10,35\n%. Oulun läänissä ei ollut kuolevaisuus niinkään suuri (7,20 %) kuin\nUudenmaan läänissä (7,55 %). Wiipurin ja Mikkelin lääneissä, joissa\n1867 vuoden sato oli verrattain parempi, teki kuolleiden luku 5,28 % ja\n6,33 %.\n\nMutta tarkastaessamme kuolevaisuuden suhteita eri paikkakunnissa,\nilmaantuu vielä kauheampia tosi-asioita. Korkeimmalla kuolevaisuuden\nprosentilla esiintyy Parkanon pitäjä Turun lääniä, jossa se nousi\n23,18, s.o. likimain joka neljäs henkilö seurakunnassa laskettiin\nmaan poveen. Kaikkiaan kuoli seurakunnassa 765 henkilöä ja syntyi\n31. Tämän jälkeen korkeimman prosentin tapaamme Oulun läänissä\nReisjärvellä, 21,92. Turun läänin pitäjistä osoittaa Ruoveden pitäjä\n(18,64 %) ja Hämeen läänissä Orihveden pitäjä (16,93 %) korkeimmat\nprosentit.\n\nTähän otetut numerot olen saanut tilastollisen viraston erittäin\nvalaisevasta ja laveasta kertomuksesta väkiluvun suhteista Suomessa,\nsen II:sta vihosta.\n\nYlen surkeata on, että ne suurenmoiset ja kiitettävät ponnistukset,\njoihin ryhdyttiin hallituksen ja yksityisten puolelta, eivät voineet\nparemmin häätää yleisen kadon seurauksia. Tietystikään tämä ei alenna\nniiden arvoa. Ne pelastivat varmaankin satojatuhansia, mutta se ei ole\nriittävänä lohdutuksena kun kuitenkin niin lukuisten kansalaisten\ntäytyi nääntyä yleiseen kurjuuteen. Mitä erittäin terveydenhoitoon\ntulee, lausuu siitä päätirehtori v. Willebrand jo ennen mainitussa\nkertomuksessaan: \"Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken\nloppunut koettelemuksen aika, ennen kuulemattomine kärsimyksineen\nsittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan\novat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisimmalla\ntavalla. Tähän päätökseen tulee siitä, että useimmat yritykset,\nsekä yleiset että yksityiset, jotka tarkoittivat joko suoranaista\napua taikka työnansion hankkimista, sekä vihdoin kaikki, mitä saatiin\ntoimeen tuon suuren sairasjoukon hoitamisessa, ovat jättäneet sen\nmuiston, että ne, vaikka lähtivätkin jaloimmasta myötätuntoisuudesta\nkärsiviä lähimmäisiä kohtaan, usein tuottivat niukkoja hedelmiä, jopa\nonnettomuutta siunauksen verosta.\"\n\nNämä lohduttomat sanat, josko liioiteltujakin, valitettavasti pitävät\npääasiassa yleensä paikkansa.\n\n\n\n\nXII.\n\nKuinka kansa kesti koetelmuksessa.\n\n\n\"Tätä nykyä ovat pistoolit sujuvammasti täällä kaupaksi käypää\ntavaraa\", kirjoitti syksyllä 1867 Helsingfors Dagbladin jonkinmoinen\nkroniköri, sillä verrattoman kevytmielisellä hävyttömyydellä, joka\non moisille herroille omituinen. Ei tarvinne sanoa miltä tuo suora\nviittaus, ellei juuri kehotuskaan, vastaisiin väkivaltaisuuksiin tuntui\nmaaseutulaisille, joilla ei ole onni saada huutaa poliisia joka\nkadunkulmassa, ei edes nyt, kun niistä on pidetty isällistä huolta\npoliisivoiman lisäämisellä. Mutta paheksumista ja vastalauseen nosti\ntämä törkeys jossakin pääkaupunginkin lehdessä. \"Tuosta pilasta\", joksi\nsitä sitten H.D. sanoi, kävi kuitenkin selville mitä pääkaupungissa\najateltiin kansasta ja lähimmästä tulevaisuudesta.\n\nEntä maaseuduilla? Siellä tosin ensikädessä ei ajateltu ryöstöä ja\npistooleja, mutta totta on, että mielet olivat syys-yötä synkemmät.\nJoka miehen laskut osoittivat, että jos viljavarat pannaankin tasan,\nniin kuolee hiirikin jyväaitoissa nälkään uuden vuoden aikaan. Mitä\nkauhua silloin tulee eteen, kun täytyy sulkea porttinsa ja ovensa\nnälkäisiltä laumoilta, jotka kuoleman tuskissa kamppailevat niiden\nedustalla? Niin kysyttiin, ja jos vastaus saatiin, niin kuului se: ei\nsitä voi kestää. \"Rukoilkaat ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella.\"\n\nOlisihan todellakin sopinut luonnolliseksi otaksua, että kaikki\nyhteiskunnalliset siteet raukeisivat odotettavassa suuressa\nhävityksessä. Onhan monessa maassa nähty, että suurina ruttovuosina\nvimmastunut kansa syyttää lääkäreitä ja ylhäisiä kaivojen\nmyrkyttämisestä ja muista ilkitöistä kansan surmaamiseksi. Mutta Suomen\nkansa yksinkertaisella talonpoikais-filosofiallansa käsitti täydellä\ntodella katovuotta Jumalan rangaistukseksi. Tuota \"ennakkoluuloa\"\nolivat siihen siis menestyksellä tyrkyttäneet sen papit. Ja moni näistä\npapeista näkikin nälkää kilvan seurakuntalaistensa kanssa, paahtoi\ntuokkosissa leivänmukaisensa, kun pitäjän hallan-panemista viljoista\nei saatu leiviksi leivottavaa taikinaa, lähti ruttoisiin mökkeihin\nlohdutusta kuoleville antamaan ja vaipui samaan yhteiseen hautaan\nniiden kanssa.\n\nTuo matala \"talonpoikais-filosofia\" ei jaksanut kohota\n\"herrasfilosofian\" tasalle. Se ei tullut ajatelleeksi \"että varmaankaan\neivät herrat ja rikkaat ole käytöksellään loukanneet Jumalata ja\nsentähden pääsivät he kai siitä rangaistuksesta, joka kohtasi\nkaikkia köyhiä.\" Tämä filosofia ei tartu meidän kansaamme, sentähden,\nettä se on hienoissa hotelleissa maailman-viisauttansa oppineiden\nluoma. Niihin tosin ei ulotu Jumalan rankaiseva käsi, vaikka kuinka\nkoettaneekin. Mutta jokainen, joka tietää ihmisessä olevan muuta\nkuin vatsaa, jokainen, joka tuntee itseänsä solidariseksi kansansa\nkanssa, sai kyllä siksi osansa yleisestä onnettomuudesta, että hänen\ntäytyi, mikä hänen asemansa muutoin olikaan, nöyrtyä Jumalan käden\nalle. Kun tuhansia kaatui oikealla ja tuhansia vasemmalla, kun tässä\nepätoivoisessa taistelussa nälkää ja kuolemata vastaan yleinen suru\nvälittömästi tahi välillisesti tunki jokaiseen yksityiseen kotiin,\nmissä olisi silloin löytynyt niin paatunut, että hän olisi tullut\najatelleeksi \"köyhien\" yksinomaista syntisyyttä ja omaa moitteetonta\nesiintymistä Herran Jumalan edessä.\n\nEikä tuo nälkäinen kansa itsekään tullut semmoiseen ajatukseen;\nse kyllä omin silmin näki, mitä eivät nähneet nuo veltostuneet\nsydämet ja tyhjät aivot, että rangaistus oli sekä yhteinen että\nyleinen. Mikäpä muutoin olisikaan estänyt noita nälkäisiä joukkoja\nliittäytymästä väkivaltaisia töitä harjoittamaan? Ei ainakaan\npoliisivoima maaseuduilla. Mutta varma on, ettei yhtäkään lukkoa\ntarvinnut lujittaa, ei yhtäkään ovea tahi akkunaa tarvinnut teljetä,\neikä yhtäkään pistoolia ladata. Isäntäväki nukkui levollisesti\nhuoneessaan vieraiden, kaikilta maakunnilta kokoontuneiden joukkojen\nympäröimänä. Eivät osoita meidän rikosluettelomme mitään tavallisista\noloista poikkeavaa. Kuolla osasi Suomen kansa, vaan etsiä pelastustansa\nrikoksilla sitä se ei osannut.\n\nSemmoiseksi näyttäytyi kansamme tässä taistelussaan.\n\nJa mistä tämä voima? Siitä tosin \"vanhasta aatteesta\", että Jumala\nkatsoo terveelliseksi joskus muistuttaa ihmisiä, että rakentaja turhaan\nrakentaa, kylväjä turhaan kylvää, ellei Herra anna siunaustansa,\nmutta että tämä sama Herra on laupias ja antaa myöskin lievitystä\ntuskissa. Olin usein tilaisuudessa keskustelemaan näistä asioista\nkansanmiesten ja -naisten kanssa, mutta kumminkin on mieleeni painunut\npari kohtausta, joissa kansan käsitys käy erittäin selville.\n\n\"Kyllä väittää meidän viisaat, ettei tähän maailman aikaan ihmeitä\ntapahdu\", sanoi eräs ukko minulle. \"Mutta kyllä ainakin nyt näemme\nsilmiemme edessä ja laveassa määrässä päivä päivältä uudistuvan\ntuon ihmetyön, että Kristus ruokkii 5,000 miestä viidellä leivällä\nja kahdella kalalla. Ei suinkaan väki tähän aikaan pysyisi hengissä\nvuosisadollaan, hätäleivän aineksilla eikä keräyksillä, ellei Jumala\nantaisi näille vähille varoille erinomaista siunaustansa\" (Wertaa\nherra Tavaststjernan sanoihin: \"Ei heidän luoksensa tullut mikään\nihana vapahtaja, joka kolmella leivällä ja viidellä kalalla ravitsi\ntuhansia.\").\n\nEräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen\nnaapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin.\nToimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät,\nkuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi:\n\"Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa\ntavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan,\nja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!\" Emäntä joka tunnetun\ntavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: \"Älkää sitä uskoko,\nettä kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan\ntavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa.\nMutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään\nsillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä.\"\n\nSemmoinen on kansan katsantotapa.\n\nSittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin\nnäitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi:\n\"Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei\nole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi\" (Ihmisen\nkyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä\nhehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa\nlöylyä.\n\nNämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän\najatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen\nmuka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä\njaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se\npysyy vanhoissa \"ennakkoluuloissaan.\" Riistäkää ne siltä, ja se tulee\nmyrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.\n\nPyydän tässäkin turvautua \"virallisiin todistuskappaleisin.\"\nKuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa\nmyöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka\non antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen\ntodistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän\nkertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani\nvoimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin\nosasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: \"Ei sovi kieltää,\nettä useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä\npysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön.\nMutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen\naltistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan\nnälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti\ntekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut\nvähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti\nkohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin\ntätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on\nsemmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli.\nTämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille\nettä näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien\nkestämiseksi.\" Toisessa paikassa sanoo hän: \"Koko tätä surkeutta\njaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys\ntylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään\ntehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule\nmikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän\nvaloon. Se kärsi täydellisesti vaijeten.\"\n\nArvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle\nen voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun\nläänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin\nvirallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: \"Liikuttavalla\nalttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden\nmieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien\nnaapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä\nkieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen\nsiemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa.\"\n\nNiin kesti Suomen kansa koetelmuksensa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n1867 vuoden merkitys.\n\n\nTaistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut.\nKuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton\nkansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle\nhirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi\nniiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan\nsormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä\nleikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki\njalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken\nitsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen\nja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt\nja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä\ntuloksetta?\n\nOsoittaahan historiamme useita ajan kohtia, jolloin kansamme on\nnääntymiseen saakka ponnistanut voimiansa ilman näkyvää toivoa. Me,\njotka voimme laveammalta silmäillä tapauksia ja niiden seurauksia,\nkäsitämme helposti, mitä hedelmiä olemme korjanneet kansamme\nkestävyydestä ison vihan hävityksissä, sen uskollisuudesta ja\nhorjumattomuudesta \"Suomen viimeisessä taistelussa.\"\n\nÄlkäämme yrittäkökään vertaamaan puheena olevia vuosia näihin\näsken mainittuihin aikakausiin. Mutta yhtä hyvin pysyy vankkana ja\nlohduttavana totena, että se voitto, jonka kansamme tälläkin kertaa\nsuunnattomilla uhrauksillansa saavutti, ei ole jäänyt tuottamatta\npysyväistä tulosta. Näyttää välttämättömältä edistymiselle, että\nkansoja tuon tuossakin järkähytetään juuria myöten, jotta heräjävät\ntavallisten päivien unettavasta yksitoikkoisuudesta virkeämpään\ntoimeen. Myrskyt henkisessä maailmassa ovat yhtä tarpeelliset kuin\naineellisessakin.\n\nPahin haava suomalaisessa maataloudessa, kotitarpeen viinanpoltto, oli\nkyllä säätyjen päätöksen kautta 1863-64 vuosien valtiopäivillä saatu\npoistetuksi, mutta surullisena seisoi maanviljelijä aution \"pränninsä\"\novella eikä ymmärtänyt miten olla, kuinka elää. Wähimmin kääntyi\nhänen ajatuksensa karjaan, tuohon \"välttämättömään pahaan\", eikä enää\nollutkaan \"rankkia\" saatavissa, joka oli ollut ainoana sen hengissä\npysymisen ehtona. 1867 vuoden kato oli vihdoin vaikuttavana saarnana.\nOli nähty mitä mökkiläisämmä oli lehmästänsä myynyt, ja rehukasvien\nviljelys sekä paremmat navettarakennukset rupesivat, kuten ihmeen\nkautta, näkymään kaikkialla.\n\nOjitetuilla pelloilla oli huomattu verraten parempi kasvu, koska niitä\nkutakuinkin oli voitu 1867 ja 1868 vuoden sateisina syksyinä aikanaan\nkylvää, ja lapiomiehet saivat ankaraa kiirutta. Kyllähän ojien\ntarpeellisuutta ennenkin tiedettiin, mutta \"hullu paljon työtä tekee,\nelää viisas vähemmällä\", ja \"väittihän isäni, ettei hän ikinä mitään\nole ojasta leikannut.\" Mutta nyt oli saatu kokea, mihin \"viisaan\"\nelämän-ohjeella ja \"isän\" neuvolla oli jouduttu, eikä tosiaan kukaan\npyytänyt saada tätä uudestaan oppia. Wakaantunut maan-omistusoikeus\nturvasi jokaiselle hänen työnsä hedelmät. Ei mikään \"Paavo\" olisi\nryhtynyt ojan syventämiseen, jos hänen työnsä ja hikensä ensi\n\"revisionissa\" olisi joutunut naapurin omaksi. Wähentyneet työvoimat,\njoista sitä paitsi rupesi tuntuvassa määrässä kilpailemaan kasvava\nkotimainen teollisuus, pakotti rupeamaan koneiden käyttämiseen. Nämä\npuolestansa tekivät viljellyn maa-alan laventamista mahdolliseksi,\npelastaen työväen yksitoikkoisimmista ja raskaimmista töistä.\n\nMutta pää-asiana oli sittenkin yleensä virkistynyt henki. Edistyminen\nkaikilla aloilla on välttämätön jos tahdomme elää, se käsitys tuli\nyleiseksi. Tuntuvasti, ja oikein tuntuvasti, oli tultu huomaamaan,\nettei \"isiltä peritty tapa\" sittenkään ollut mahdollisimmasti\nparas, ja ettei kaikki, mitä kirjoissa luettiin, ollut pelkkää\nherrojen hulluutta. On usein ihmetelty, että kansakoululaitoksemme\nkohta nälkävuosien jälkeen pääsi niin huomattavaan vauhtiin.\nEpäilemättä oli tämä luonnollisena ja välittömänä seurauksena siitä\nopista parempien tietojenkin tarpeellisuudesta, jota nälkävuodet\nsäälimättömällä ankaruudella olivat tyrkyttäneet. Kirjallisuuden\nkäyttäminen virkistyi luonnollisesti virkistyneen tiedonhalun\nyhteydessä.\n\nSelvä on, ettei nälkävuosi semmoisenaan ja yksistään vaikuttanut sitä\nvireämpää toimeliaisuutta, jota sen jälkeen tapaamme kaikilla aloilla.\nOlihan muita ja mahtavia voimia päästetty liikkeelle. Edistymisen\nehtona on yleisesti myötäiset olot, mutta nämät yksistään eivät voi\ntuottaa täydellistä menestystä, ellei kansa ymmärrä niitä eduksensa\nkäyttää. Keisari Aleksanteri II oli meillä, kuten kaikkialla, murtanut\nhenkisten voimien kahleet. Säätyjen kokoonkutsumisella ja avaamalla\ntien kansan enemmistölle valistukseen ja sen kautta osallisuuteen\nkansalliseen työhön, oli hän arvaamattomassa määrässä herättänyt\nmielet, virittänyt luottamuksen tulevaisuuteen ja kartuttanut sen\nluomiseen tarvittavat voimat. Ainoastaan siten voimme selittää\nsen rohkeuden, jolla kansan edustajat ryhtyivät taloudellisesti\nahdingon-alaisena aikana Pietarin rautatienrakennuksen suureen, mutta\nmonen mielestä arveluttavaan kansallisyritykseen. Sen menestyminen on\nsittemmin tehnyt mahdolliseksi rautatien jatkamista läpi erämaidemme,\nja maamme saattamista jotensakin katkeamattomaan yhteyteen maailman\nkauppamarkkinain kanssa Hangon rautatien kautta ja jäänmurtajamme\navulla. 1867 nälkävuoden merkitys semmoisenaan on siinä, että se\nsyvästi järkähytti entiset tuotantotavat, että se kovalla iskulla\nherätti huomaamaan välttämättömyyttä täydellä todella ruveta\nkäyttämään niitä edistyksen valtateitä, joita muut suotuisat olot\nkansalle olivat avanneet.\n\nSiten muodostui tämän onnettoman vuoden tapaukset ja opetukset\nvarsinaiseksi käännekohdaksi taloudellisessa historiassamme. Tavallaan\nsaattaa sitä pitää \"Suomen kansan viimeisenä taisteluna\" ei suinkaan\nsiten, ettei vieläkin ankarat katovuodet saattaisi tavata meitä.\nKokeehan nytkin tuhannet kansalaisistamme kovia aikoja. Mutta\nauttamisen keinot ovat verrattomasti suuremmat ja helpommat, epävarma\nviljanviljelys ei ole enää ainoana maanviljelijän tulolähteenä,\nja paremmin muokatut peltomaat, varhaisempi ja huolellisemmin\ntoimitettu kylvö saattaa epäsuotuisemmissakin oloissa antaa parempia\ntuloksia. Wielä on meillä kuitenkin parantamatta eräs surkea kohta:\ntuo lukuisa irtolaisväestömme Kuopion ja Oulun lääneissä. Ei ole vielä\nkeksitty mitään keinoa sen pysyväiseksi auttamiseksi, mutta ehkei\nole tarpeellisella pontevuudella asiaan käytykään käsiksi. Warma on,\nettä jos se on rahalla autettavissa, niin olisivat ne yhtä hyvällä\nsyyllä liikkeelle pantavat kuin Wiipurin lahjoitusmaiden lunastamiseen.\nToivokaamme, että keksitään keinoja ja ryhdytään niihin, ennen kuin\nuusi järähdys herättää meitä.\n\nJotensakin välittömässä yhteydessä nälkävuosien kanssa, vaikka ei\nsuinkaan minään niiden seurauksena, oli se runsas rahatulva, jota\nkiihtynyt sahaliike tuotti maallemme. Epäilemättä vaikutti sekin\ntuntuvasti kaikenpuoliseen edistymiseen, mutta sen tuottamat\nseuraukset eivät valitettavasti ole kaikin puolin kiitettäviä.\nSäälimättä raasti silloinen sukupolvi vuosisatojen kuluessa, ilman\nsen omaa ansiota, kokoontuneita aarteita. Kauniit metsämme, jotka\nolisivat voineet antaa tasaista tuloa sekä nykyiselle miespolvelle\nettä nousevillekin, näyttävät nykyään laveilla aloilla leikattavaksi\nvalmiilta viljavainiolta, johon on päässyt nälkäinen karja vapaasti\nmellastamaan. Kun tukit ja hirret ovat myydyt, korjaavat paperitehtaat\nloput, niin ettei aidanseivästäkään ole saatavissa. Ja mitenkä\nkäytettiin rahat? Tukkihuijarit joutuivat itse joukottain vararikkoon,\njättäen miljoonia maksettaviksi heille luottoa antaneille yksityisille\nja pankeille. Ja moni satatuhansista myynyt nauttii kenties nyt\nvaivaisapua. Lieneekö asiallisesti tosi, mutta ainakin on asemaa\nkuvaava tuo kertomus, että äsken nälkään kuolemasta pelastuneet\nmaanomistajat juottivat hevosilleen samppanjaa. Surulla täytyy kansamme\nystävien tunnustaa, ettei se sama kansa, joka oli niin ylevästi\nesiintynyt kovan päivän aikana, ollenkaan ansaitse samaa kiitosta\nmyötäkäymisessä. Tätä se ei jaksanut kestää.\n\nEipä olekaan ihmiselle terveellistä se, minkä hän ilman omaa työtä\nja ansiota sattuu saamaan. \"Mitä huilulla ansaitaan, se rummussa\nmenetetään\", sanoo muinoinen sotamiesten sananlasku. Jos mikään on\nomiansa häiritsemään kansamme tasaista edistymistä on se juuri se\nylöllinen ja vaatelias elämäntapa, johon metsärahat viettelivät,\nja se näennäinen ahdinko, johon pakostakin joudutaan, kun metsätulot\ntaas auttamattomasti hupenevat tahi lakkaavat. Näennäinen, sanon,\nsyystä että meidän maassa on eletty silloinkin kun maanomistaja ei\naavistanutkaan, että hänen metsästään voitiin löytää rahaa.\n\nTämmöisestä syystä saattaa vielä tulla koviakin aikoja. Toivokaamme,\nettä Suomen kansa, jos niin tapahtuu, uudestaan osoittaa kaikki\njalot ominaisuutensa. Jos saamme rauhassa jatkaa meille sopivissa\nvaltiollisissa ja taloudellisissa oloissa, niin ei tarvitse olla\nepätoivossa voitosta.\n\n\n\n\nXIV.\n\nJälkimaininkia.\n\n\n1872 vuoden valtiopäiville annettiin armollinen esitys\n\"kreditivilainan osoittamisesta hädän-aputoimia varten katovuosina\ntahi muihin erinomaisiin tarpeihin.\" Siinä sanotaan, että kovina\nkatovuosina, semmoisina kuin olivat 1862 ja 1867, oli ollut pakko\nottaa ulkomailta kreditivilainoja, joita voitiin saada ainoastaan\nsangen raskailla ehdoilla. Sentähden ehdotetaan, että Suomen pankista\nmäärättäisiin yhden miljoonan kreditivi, jotta viljakatojen sattuessa\ntahi muiden erinomaisten tarpeiden ollessa voitaisiin joutuisasti ja\nturvaumatta rasittavaan ulkomaiseen lainaliikkeesen, heti käydä\nhädän-aputoimiin, jotka lienevät tarpeen vaatimia. Kreditivi olisi\ntakaisin maksettava viimeistään kolmen vuoden kuluessa ilman korkoa\ntahi muuta maksua.\n\nEsitystä käsitteli valtiovaliokunta. Mietinnöstä käy selville, että\narmollisen kirjeen kautta 24 p:ltä Syyskuuta 1867 oli säädetty\nperustettavaksi väestön auttamiseksi erityinen \"hädänapu-rahasto\",\njohon määrättiin annettavaksi:\n\n    ulkona olevat lainat puhtaassa rahassa ennen\n    otetuista kreditivilainoista .................   1,060,000\n    samaan kreditivilainaan kuuluvaa puhdasta\n    rahaa ........................................      56,000\n    ulkona olevia viljalainoja valtiorahastosta...   3,322,000\n    yleisen valtiorahaston viljansaamiset rahassa.     424,000\n    ja puhdasta rahaa.............................   1,520,000\n\n                                               Summa 6,382,000\n\nSittenkun tästä rahastosta oli takaisin maksettu Rothschildin\nkreditivi 5,529,150 markkaa ja muihin rahastoihin 1,100,000, oli\nhädänapu-rahastossa Joulukuun 1 p:n 1871 seuraavat varat:\n\n    puhdasta rahaa ..............................      12,000\n    viljaa raha-arvossa..........................   1,162,000\n    ulkona olevia viljalainoja rahassa...........     993,000\n    saamisia puhtaassa rahassa...................     163,000\n\n                                              Summa 2,430,000\n\nMaksamatonsa velkaa oli rahastolla Sm. 400,000; joten todellinen säästö\nteki Sm. 2,030,000, josta kuitenkin joku osa oli epävarmoja saatavia.\n\nKun valtiovarasto yllämainitulla tavalla hädänapurahastoon oli\njättänyt Sm. 6,382,000 ja rahaston säästö, epävarmat saamiset\nsiihen luettuina, 1 p:nä Joulukuuta 1871 teki Sm. 2,030,000, voisi\nvaltiovaraston häviötä hädänapu-rahastosta annetuista lainoista siis\nlaskea vähintänsä 4,352,000 markaksi (Apurahaston varat nousivat vuonna\n1889 5,542,738 markkaan).\n\nWaliokunta puolusti kreditivin antamista samoilla perusteilla, jotka\narmollisessa esityksessä mainitaan, sillä muutoksella, että siitä olisi\nsuoritettava 3 prosentin korko.\n\nTätä valiokunnan päätöstä vastaan panivat vastalauseen provessori\nA.S. Forsman, rovasti A.E. Granfelt ja kunnallisneuvos A. Meurman.\nPanen sen tähän kokonaisuudessaan, koska siinä tulee selville\nne yleiset periaatteet avuntoimista hallituksen puolelta, jotka\nsiihen aikaan monessa olivat syntyneet nälkävuosien johdosta, ja\njotka laveammin olin esittänyt eräässä kirjoituksessa Kirjallisessa\nKuukauslehdessä 1868.\n\n\"Koska arm. esityksessä ehdotettu yhden miljoonan kreditivi Suomen\nPankissa katovuosien tarpeeksi on niin vähäinen, että se yleisemmän\nhädän sattuessa tuskin miksikään auttanee, emme voi tätä esitystä\nmuuna pitää, kuin säädyille tehtynä kysymyksenä, onko tästälähin\njokaisen puutteen sattuessa hallitus velvollinen apua tekemään ja\nväestö oikeutettu apua vaatimaan. Tältä periaatteen kannalta ensin\nkatseltuna, puheena oleva kreditivi ei ole meidän mielestämme\nhyväksyttävä. Me emme tosinkaan sillä tahdo lausua mitään moitetta\nhallituksen entisistä hädänavuntoimista, joihin epäilemättä\nparhaimmalla tarkoituksella on ryhdytty. Mutta hallitus niinkuin\nkansakin on jo siinä kohden käynyt kokemuksen katkeraa koulua, ja\ntämä kokemus, varsinkin vuosilta 1856 ja 1862, todistaa mielestämme\nyltäkyllin näiden tointen vahingollisuuden. Että hallituksen runsaat\navunteot 1856 ja 1862 melkoisesti heikonsivat väestön sekä siveellistä\nettä taloudellista asemaa, ja niin muodoin teki kansan vähemmän\nkykeneväksi kestämään 1867 vuoden suurta etsimystä, lienee jo yleisesti\ntunnustettu asia. Että taas semmoinen vuosi kuin 1867 välttämättömästi\nvaatii avunhankkeita hallituksen puolelta, ei tee tyhjäksi ajatustamme\nhallitus-apujen vahingollisuudesta ylipäänsä. Semmoisina erinomaisina\ntapaturman aikoina, joita Jumalan avulla tuskin tarvinnee kerran\npuolessa vuosisadassa varoa, eivät tietysti mitkään periaatteet\npidä paikkaansa. Mutta semmoisiin tapauksiin onkin erinomaisia\nneuvoja kulloinkin keksiminen, eikä niitä ole, niin sanoaksemme,\nvaltiokulunki-arvioon panemista.\n\n\"Suomen pankille puheena oleva kreditivi, vaikka itsessään kyllä\nvähäpätöinen ja tarpeesen riittämätön, kuitenkin voisi, juuri\ntämmöisinä hädän hetkinä, jolloin se tarvittaisiin, olla vaikea\nsuorittaa; sillä pulan yleisenä ollessa yksityisetkin tietysti\ntavallista enemmän tarvitsevat pankin välitystä, jonka ohessa\nlisätty viljantuonti tulvauttaa setelit takaisin pankkiin ja\nhopeat ulos maasta. Luonnollisinta siis silloin on, ettei hallitus\nrupea yksityisten kilvottelijaksi pankin varojen etsimisessä, vaan\nsen sijaan käyttää ulkomaista kreditiänsä tarpeellisten varojen\nhankkimiseen. Ettei tämä ole mitään mahdotonta, todistaa 1867 vuoden\nkokemus, jolloin 1/2 miljoonan thalerin kreditivilaina tällä tavoin\nulkomailta saatiin. Tosin se korko, joka tästä lainasta maksettiin,\nosoittaa, että tämmöiset lainakaupat toisinaan saattavat tulla jotenkin\nkalliiksi. Mutta sekin laillansa on epäilemättä terveellinen pidäke,\njoka estää semmoisiin ryhtymästä paitsi kovimmassa tarpeessa.\nSitä vastoin mielestämme ei olisi ollut suinkaan viisasta, että\nsiinä tilassa, missä pankki vuonna 1867 oli, hallitus olisi siinä\nkäyttänyt kreditivi-oikeuttaan, jos semmoista olisi silloin ollutkin.\nYllämainitusta 1867 vuoden esimerkistä on siis mielestämme selvästi\nnähtävänä, että niissä tapauksissa, jolloin hallitusapu katovuoden\ntähden kenties olisi välttämätön, yhden miljoonan kreditivi Suomen\npankissa ei olisi miksikään hyödyksi. Mutta semmoisina aikoina, jolloin\nei mitään apua pitäisi antaa, tämä näkyviin ripustettu miljoona\nolisi alituisena yllykkeenä joka miehen pyytää ja hallituksen suoda\nhädänapua. Seisovainen hädänapu-kreditivi tulisi siis vaikuttamaan\njonakuna yleisenä valtio-vaivaislaitoksena, laskien hallituksen\nhartioille sen huolenpidon, joka on jätettävä väestön omaksi asiaksi.\"\n\nEnnenkuin mainittua valiokunnan mietintöä otettiin säädyissä\nratkaistavaksi, mutta pahaksi onneksi vasta sen jälkeen kuin vastalause\noli painettu, tulin ajatelleeksi, että pitäisi kuulustella Snellmanin\nmieltä asiasta, ja läksin sentähden hänen luoksensa. Kohta\nsuunavajaisiksi sain semmoisen säälimättömän läksytyksen, jommoisilla\nhän sattuvissa tilaisuuksissa kestitti \"nuoria.\" \"Miksei tuota\nkreditiviä annettaisi, koska ne sitä tahtovat.\" — Olen koettanut\nvastalauseessa esittää syyt. — \"Pelkkiä juoruja.\" — Olisiko teillä\n1867 ollut mitään hyötyä tuosta kreditivistä, otaksumalla ettei sitä\nolisi käytetty jo edellisinä vuosina? — \"Mitäpä semmoisesta summasta;\nsyyskuussa jo käytettiin pari miljoonaa ja aputoimet maksoivat\nkaikkiaan päälle 6 miljoonaa.\"\n\nMutta kaikista puheista huolimatta, oli loppulause muuttumattomasti:\n\"miksei kreditiviä annettaisi, kun ne sitä tahtovat.\"\n\nWaliokunnan mietintöä käsiteltäessä säädyissä hyväksyivät ritaristo\nja aateli mietinnön sillä muutoksella, että korkoa ei _tarvitsisi_\nsuorittaa; pappis- ja porvarissääty muuttamattomana. Mitään\nerityistä huomiota ei näissä säädyissä vastalauseelle annettu. Mutta\ntalonpoikaissääty hylkäsi mietinnön, hyväksymällä vastalausetta.\n\nSäätypäätöksen saamista varten kehotti valiokunta ritaristoa ja\naatelia, luopumalla entisestä päätöksestänsä, yhtymään pappis- ja\nporvarissäätyyn. Siitä syntyneessä keskustelussa pyysi Snellman\nensimmäisenä sananvuoroa. Hän tiesi silloin, että talonpoikaissääty oli\nhyljännyt mietinnön, ja piti tätä sopimattomana kiittämättömyytenä\nhallituksen suurenmoisista avunteoista, vaikka sekä vastalauseessa\nettä säädyn istunnossa nimenomaan oli ylistetty 1867 vuoden aputoimia,\nja ainoastaan viitattu siihen, että avun-annot saattaisivat tulla\nalituisiksi, jos kreditivin annolla tunnustettaisiin hallituksen\nvelvollisuudeksi jokaisen hätähuudon johdosta rientämään avuksi.\nNähtävästi kiihotti tämä ajatus puhujaa.\n\n\"Täytyy oudoksua\", sanoi Snellman muun muassa, \"kun näkee arm. esitystä\nkäsiteltävän siihen tapaan, ikään kuin olisi hallituksen velvollisuus,\nhädän kohdatessa, ruokkia väestöä, ja ikään kuin se olisi eduskunnan\npuolelta erinomainen armon-osotus, jos se tarjoo yhdenkin sormen\nhallituksen tukemiseksi tässä toimessa. Tuo ei ole laisinkaan\nsopivaa.\"\n\n\"Yksi sääty, se jota asia lähimmin koskee, on hyljännyt esityksen,\nsen nojalla, ettei se luule tilallisten vastedes joutuvan minkään\nvaltio-avun tarpeesen. Jos minulla olisi kunnia kuulua siihen arvoisaan\nsäätyyn, olisin minä kysynyt: Kutka ne ovat, jotka viljakadon\nsattuessa kokoontuvat kuntakokouksiin, pyytämään yksityisille\nkunnille lainaksi tuhansittain jauhomattoja, kymmentuhansittain\nmarkkoja? Kutka ne ovat, jotka ovat piirittäneet kuvernöörit\nanomuksilla ja lähetystöillä, saadaksensa semmoista apua? Kutka\nne ovat, jotka, kuvernöörin kiellettyä, ovat lähettäneet senatiin\nvalituskirjoituksia, vaatien noita runsaita avuntekoja? Kutka ne ovat,\njotka ovat panneet lähtemään Helsinkiin edusmiehiä valittamaan senaatin\njäsenille ja kenraalikuvernöörille? Kutka ne ovat, jotka lisäksi ovat\nlähettäneet Pietariin kirjoituksia ja edusmiehiä valittamaan Hänen\nMajesteetillensa, etteivät kuvernöörit eikä senati ole auttaneet heitä\nniinkuin heidän mielestänsä olisi pitänyt? Kutka? No nehän ovat\ntilalliset, arvoisan talonpoikaissäädyn valitsijat. Mutta toivotaan\nnyt, etteivät he ikinä enää pyydä hallitukselta apua, ei penniäkään, ei\njyvääkään.\"\n\n\"Tässä maassa on kuitenkin muutakin maakansaa, kuin tuo tilallinen\nväestö, täällä on sen kurjat työmiehet. Me tiedämme että nämä asuvat\nkurjissa hökkeleissä, palkalla, joka ei anna heille vaatteita ruumiin\nverhomiseksi, ja heidän lapsensa liikkuvat puoleksi alastomina suvet\ntalvet. Ei voi kukaan vaatia, että he voisivat mitään säästää kovien\naikojen varaksi. Kun hädän aika tulee, irtisanotaan pestatutkin\npalvelijat, ja tälle väkijoukolle, miehille naisille, lapsille, on\ntarjona ainoastaan maantie ja kerjuu. Eipä näy heitä varten olleen\nsydäntä eikä ajatusta. Hallitus, siitä olen vakuutettuna, ei\nheitä ikinä unohda, vaan tarjoo heille mahdollisuuden mukaan työtä\nja ravintoa, kun heiltä maanomistajat kieltävät kumpaakin. Tätä\nhallituksen velvollisuutta ovat maamme todelliset ylimykset, nuo\ntilalliset, kokonaan unohtaneet, kun julistavat, ettei hallitus\ntarvitse mitään apuvaroja. Mainitsen sitä vastaan vilpittömällä ja\nsyvällä kunnioituksella, että tämän säädyn enemmistö äänestyksellään\non myöntänyt tämän velvollisuuden oikeutetuksi, kun se ei ole\nvaatinut mitään korkoa tuosta mitättömästä ennakkomaksusta, jota\nhallitus on pankista pyytänyt.\"\n\n\"Olen tosin kuullut mainittavan, että yksi arvoisan talonpoikaissäädyn\njäsen oli lausunut kiitoksia hallituksen toimesta, mutta ei yksikään\nmitään, joka olisi osoittanut muistoa siitä, mitä omat maamiehet\nja ulkomaalaisetkin ovat uhranneet nälän lievittämiseksi. Mutta\nsitä pitäisi niinikään muistaa, että se, joka ei tee mitään tulevien\nonnettomuuden päivien varaksi, se ei ansaitse muidenkaan apua.\n\n\"Pidin velvollisuutenani vastata Morgonbladissa tähän ankaraan puheesen.\nLyhennettynä oli sisällys seuraava: 'Luulisi, että hra Snellmanin\nalkusanat ovat kopioidut vastalauseesta, kun hän sanoo: »Maata ei\nrasiteta veroilla sentähden, että niillä ylläpidettäisiin toisen tahi\ntoisen maakunnan väestö; ei hallitus sitä varten saa tulojansa,\nvaan tavallisten valtiotarpeiden suorittamiseksi.» Eihän kieltäne\nhra S., että vastalauseen kirjoittajat ovat tavoittaneet samaa, ja\nsen lisäksi vielä, ettei kansalle ole terveellistä tottua siihen\najatukseen, että huolenpito sen toimeentulosta on hallituksen asia.\nKuinka siis suoriutuu hra S. alkulauseensa johtopäätöksistä? Siten,\nettä ne apurahat, joita eduskunta toisessa tahi toisessa muodossa\nantaa hallitukselle väestön auttamiseksi, eivät muka ole 'veroja.'\nKun hallitusta oikeutetaan käyttämään esim. pankin vuotuiset\nvoitot toisen tahi toisen maakunnan väestön auttamiseksi, niin se\nkai ei ole 'maan verojen' käyttämistä. Tuo käsitys 'hallituksen\nomista rahoista' näkyy olevan kovin syvään juurtunut, mutta ainakaan\nei liene mahdollista todistaa, että Suomen pankki on jonkinmoinen\nyhteinen vaivaiskassa Suomen kansalle. Kolme säätyä on hyväksynyt\nkreditivin antamisen, se on: ne ovat suoneet 55 penniä kutakin maan\nasukasta varten, mutta kaksi säätyä vaatii tästä ennakkomaksusta 3\n% korkoa, joten siis ovat vähentäneet avun 53 penniin, ja hra S.\nlausuu vilpittömän ja syvän kunnioituksensa ritariston ja aatelin\njalomielisestä ja oikeuden mukaisesta ajatustavasta. Olisihan hra S.\nvoinut ryhtyä keskusteluun vastalauseen periaatteista. Mutta miksi\nolisi hän, siltä kannalta, jolle hän satunnaisesti oli asettunut,\nruvennut keskustelemaan periaatteista talonpoikien kanssa, noiden\nkurjien kanssa, jotka matelevat hallituksen jalkojen juuressa, kerjäten\nleipäpalasta. Hän näkyy olevan sitä mieltä, että kansa on olemassa\nhallituksen kassojen täyttämistä varten, ja että hallitus, kun se\nsäännöllisesti suorittaa kuukauspalkat, on tehtävänsä tehnyt. — Minä\npyydän saada olla toista mieltä; minä arvelen, ettei ole mitään rajaa\nsille, mitä hallitukselta voidaan vaatia, ja ettei se puolestansa voi\nenempää tehdä kuin mitä sen velvollisuus on. Mutta velvollisuuden\ntäyttäminen onkin korkeinta, mihin ihminen voi kohota, ja harvat ovat\nne, jotka sitä voivat täydellisesti tehdä. Siitä syystä ilmilausuin\ntalonpoikaissäädyssä suuren iloni siitä, että Suomella, kun se joutui\nkovimman koetuksen alaiseksi, minkä se vuosisatoihin oli saanut kestää,\noli onni tavata raha-asiansa johtajana miestä, joka tehtäväänsä pystyi.\nWaikka en pidä hallituksen asiana ryhtyä väestön talouteen, ei suinkaan\nsiitä syystä, ettei se ole sen velvollisuus, vaan sentähden, että se\non vahingollista, rohkenen sittenkin väittää, että se hallitus,\njoka 1867 ei olisi toimittanut mitään, olisi täydellä oikeudella\nansainnut ankarimman tuomion. — Sitä laatua oli se kiitollisuus,\njoka ilmilausuttiin talonpoikaissäädyssä. Ettei kukaan noussut\nkiittämään kansalaisiamme ja ulkomaalaisia heidän uhrauksistansa,\nsitä paheksuu hra S. Oliko tilaisuus siihen sovelias, se jääköön\nsanomatta. Kaikissa tapauksissa olisi se ollut eduskunnan yhteinen\nasia. Mutta vastenmieliseltä tuntuu minusta se hyväntekeväisyys, joka\nei katso itseänsä palkituksi, ellei avunsaaja yhä matele hyväntekijänsä\njalkain edessä. — On kuultu mitä hra S. olisi sanonut, jos hänellä\nolisi ollut kunnia kuulua arvoisaan talonpoikaissäätyyn. Minullahan\non tuo kunnia, ja sentähden täytyy minunkin sanoa, mitä olisin\ntuntenut itseni pakotetuksi lausumaan, jos kerran olisin ruvennut\nkiittelemään. Näin olisin minä sanonut:\n\n\"'Kuka oli se, joka, kaiken pettäessä, rohkeni pitää vireillä luottamusta\nsiihen, että tämä maa vielä oli mahdollinen ihmisasunnoksi,\nvaltioksi, joka voi kannattaa omaa hallitusta? Kuka se oli, joka,\npettuja sammalleipää syödessään, vielä kynti pellot, toivoen\nparempia aikoja, ja jolla oli tarmoa säilyttää siemenet aitassa,\nnälkäänkuolema silmien edessä? Kuka se oli, joka viimeiseen kurjaan\nleipäpalaan saakka veljellisesti jakeli sitä kerjäläisten kanssa,\neikä sulkenut niiltä oveansa? Se oli tilallinen maaväestö, ne olivat\ntalonpoikaissäädyn valitsijat.' Niin olisin ollut pakotettuna\nlausumaan vieläpä pakotettu lopettamaan ilmoittamalla sille saman\nvilpittömän ja syvän kunnioituksen sen jalomielisyydestä, kuin hra S.\nesiintoi korkeasti-kunnioitetulle ritaristolle ja aatelille. Mutta\neihän olisi ollut laisinkaan sopivaa puhua 'todellisesta ja syvästä\nkunnioituksesta' talonpoikia kohtaan. Moista skandaalia en voinut\nvirittää. Mutta tarpeellisella maltilla esitin ainoastaan varsin\nkiitettävänä asiana, että sääty oikein oli käsittänyt mitä sille\nusealta taholta, ja luullakseni myöskin hra S:n puolelta, oli neuvottu\n1867 vuoden kadon johdosta, että se vastedes koettaisi omin toimin\nitseänsä auttaa.\"\n\nSnellman vastasi tähän seuraavana päivänä kirjoituksella, joka osoittaa\nhänen jaloa sydäntänsä ja niitä katkeria muistoja, jotka siinä vielä\npiilivät.\n\n\"Että vuonna 1872 jo on voitu unohtaa, että maassamme on muitakin\napua tarvitsevia kuin ne, jotka voivat lainoja saada, sepä unohtaminen\non kaikista tuskastuttavinta. Etten ole liian kovaa ääntä pitänyt,\nkäy selville siitä, että hra A.M. ei ole vieläkään saanut korvaansa\nauki. Mutta ehkä on muiden kuulo vähemmän paatunut.\n\n\"Hra A.M.! Käy varsin hyvin laatuun hoitaa esim. siemenen ostoa\nsurumielin, mutta kuitenkin alistumalla ja tyvenesti. Mutta kun\nnälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku\nhautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin\nvaltaa kauhu sydämen. Raataa kuten mies paloruiskun ääressä liekkien\nvallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Hra A.M. ja\nmuut hänen kanssansa eivät näy tietävänkään, että semmoinen pelastustyö\noli laskettu maan hallituksen hartioille. Mutta sen eteen, jolla\noli jotakin edesvastausta asiasta, saattavat kyllä nuo kalpeat varjot\nesiintyä uudestaan; ja hänen omatuntonsa saattaa kyllä yhä uudestaan\nasettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä\nenemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin,\nja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi. Jos noita 7\nmiljoonaa, jotka olivat käytettävissä, — ja tämä summa vastaa puolen\nvuoden tuloja yleisessä valtiovarastossa, olisi käytetty yksinomaan\nnääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa\nsiemeneen, ehkä olisi silloin olleet kaikki pelastettavissa. Olisiko\nse ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista. Wastatkoon\nherra A.M. jaa tahi ei — jos hän rohkenee.\"\n\nNiin raskaasti kantoi Snellman edesvastauksensa hirveätä taakkaa, vielä\nsilloinkin, kun kaikki kiitollisina ihmettelivät hänen ylistettäviä\ntoimiansa.\n\nMutta tuota kaivattua vastausta hän ei saanut eläissänsä. Olkoon se\nhänelle annettu historian edessä. Kun tuiman taistelun ratkaisevana\nhetkenä päällikkö on pakotettu kokonaisuuden pelastamiseksi antamaan\njollekulle osastolle käskyn: \"antakaa surmata itsenne tässä!\", niin\nolisi epäilys ja sääli turmiollinen.\n\nSuomen kansan etujoukot ymmärsivät käskyn ja kaatuivat asemassaan.\nMe suremme heidän kohtaloansa kuten kaatuneiden sankarien ainakin, ja\nannamme heille korkeimman kiitoksemme: he ovat kaatuneet isänmaan\npelastukseksi.\n\n\n\n"]