[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f71Cc5PeyVq2vhcjrOJ64tZXit4HcWCVe1v_96Jq4Rzk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},292,"Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisillä rajoilla","Cooper, James Fenimore",1789,1851,"292-cooper-james-fenimore-kuvauksia-metsaelamasta-sivistyksen-aarimmaisilla-rajoilla","292__Cooper_James_Fenimore__Kuvauksia_metsäelämästä_sivistyksen_äärimmäisillä_rajoilla","eli Natty Bumpon elämänvaiheet","romaani",[],[],"fi",1823,1879,59625,389102,false,52926,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Kuvauksia\" by K. A. Järvi is a collection of narratives written in the late 19th century. The text introduces various characters, including the Strauch family, focusing on their interpersonal relationships, social dynamics, and various dilemmas they face. The stories reflect themes of love, societal expectations, and the struggles of family life, which are explored through the lenses of different characters in their community settings.  The opening of the work sets the stage with a glimpse into an evening at the Strauch household, as the family engages in various discussions and activities. There is a sense of anticipation surrounding the arrival of Walter, the son, which stirs excitement among his family, particularly Laura. As the evening unfolds, the dynamics between the family members are highlighted, especially the budding intrigue of Johannes, who grapples with his feelings for a girl of lower social standing, while also dealing with external pressures from his family regarding social status and expectations. This beginning captures a slice of domestic life, mixing familial love with underlying tensions that hint at deeper social issues. (This is an automatically generated summary.)",[],314,"Seikkailuromaani seuraa eränkävijä Natty Bumpon eli Nahkasukan elämänvaiheita Pohjois-Amerikan erämaissa. Kertomus kuvaa uudisasukkaiden ja alkuperäiskansojen kohtaamisia sekä sivilisaation leviämistä koskemattomaan luontoon.","James Fenimore Cooperin 'Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisillä\nrajoilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 292. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAUKSIA METSÄELÄMÄSTÄ SIVISTYKSEN ÄÄRIMMÄISILLÄ RAJOILLA\n\nEli Natty Bumpon elämänvaiheet\n\n\nKirj.\n\nJAMES FENIMORE COOPER\n\n\nRuotsin kielestä suomentanut K. E. S.\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1879.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nEnsimmäinen Luku.\n  Hirventappajan muotokuva. -- Ensimmäinen sotajälki. -- Taistelu\n  järven rannalla.\nToinen Luku.\n  Chingachgook ja Hirventappaja. -- Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.\nKolmas Luku.\n  Hirventappaja joutuu vankeuteen.\nNeljäs Luku.\n  Hirventappaja pakenee. -- Häntä ajetaan takaa. -- Hän otetaan\n  jälleen kiinni.\nViides Luku.\n  Hirventappajaa kidutetaan. -- Pelastuminen.\nKuudes Luku.\n  Opas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.\nSeitsemäs Luku.\n  Vihollisten jälkiä. -- Piilopaikka.\nKahdeksas Luku.\n  Opas vaarassa. -- Vihollinen peijattu.\nYhdeksäs Luku.\n  Kohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa -- Pelastus.\nKymmenes Luku.\n  Tuhannen saarta. -- Puulinnoitus. -- Varoitus.\nYhdestoista Luku.\n  Hyökkäys. -- Puulinnan piiritys. -- Indianialaista kavaluutta.\nKahdestoista Luku.\n  Oppaan tulo. -- Hyökkäys puuvarustusta vastaan. -- Vihollisten\n  torjuminen.\nKolmastoista Luku.\n  Ystäviä tulee. -- Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.\nNeljästoista Luku.\n  Uudisasukkaat. -- Riidanalainen metsävuohi. -- Ampumakilpailu\n  joulukalkkunasta.\nViidestoista Luku.\n  Kyyhkysjahti. -- Kohtaus järvellä. -- Pelastus pantterin kynsistä.\nKuudestoista Luku.\n  Metsänpalo. -- Chingachgookin kuolema. -- Pelastus kauhistavasta\n  tilasta. -- Nahkasukan elämänvaiheet.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nHirventappajan muotokuva. -- Ensimmäinen sotajälki. -- Taistelu järven\nrannalla.\n\n\nTuskinpa löytynee muita kertomuksia, jotka todella ansaitsisivat\nniin suurta huomiota kuin Cooperin romanit ja etenkin ne, joissa\ntuo kuuluisa kirjailija antaa lukijalle kuvauksen sen miehen\nvaiherikkaasta elämästä ja ihmeellisistä kohtaloista, joka on\ntunnettu nimillä Hirventappaja, Haukansilmä, Opas ja Nahkasukka.\nHänen jalo, rikas elämänviisautensa, hänen suora rehellinen luonteensa,\nhänen karskiluontoisuutensa vaarassa, hänen älykkäisyytensä\ntappelusuunnitelmia tehtäissä, hänen urhoollisuutensa taistelussa,\nsanalla sanoen kaikki nämät hänen etevät omaisuutensa ihmisenä,\nmetsästäjänä ja sotilaana, jotka kaikissa oloissa tuottivat hänelle\nkunnioitusta, ihmettelemistä ja menestystä, tekivät hänestä yhden\netevimpiä ja enimmän suosituita uroja kaikista niistä metsämiehistä,\njotka europalaisten etujoukkona samoilivat Pohjois-Amerikan avaroissa\nmetsissä.\n\nHirventappaja eli Natty Bumpo -- tämä, näet, oli hänen oikea nimensä --\nei kumminkaan juuri halunnut tulla valkeaihoisten maanmiestensä pariin;\nhän eleli mieluimmin noissa äärettömissä, jylhissä metsissä, noilla\nlaajoilla ruohokkoaavoilla taikka noiden viehättävien yksinäisten\njärvien rannoilla, joita ei yhdenkään valkean miehen silmä vielä ollut\nnähnyt. Siellä menestyi hän parhaiten indianilaisten ystäviensä\nDelavarien tahi Mohikanien seurassa, ja hänen paras kumppalinsa\nmetsästys- ja seikkailu-retkillä oli eräs mohikanilainen päällikkö,\nnimeltä Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme -- mielistelevä\nlisänimi, osoittava hänen sukkeluutta ja viekkauttansa. Chingachgookin\nsukunimi oli Unkas, jota hän kuitenkin kantoi ainoastaan siksi, kunnes\nhäntä ruvettiin kunnioittamaan semmoisella nimellä, joka osoitti\njotakuta hänessä olevaa erityistä, etevämpää omaisuutta. Samasta syystä\noli myöskin Natty Bumpo saanut monet eri nimensä -- nimen\nHirventappaja, osoittamaan hänen erinomaista taitavuuttaan\nmetsästäjänä, Haukansilmä, hänen tarkkaa näköänsä, Opas, sitä\nerinomaista kykyä millä hän osasi tiensä metsissä.\n\nKun kertomuksemme alkaa, oli Hirventappaja nuori, kolmenkolmatta vuoden\nikäinen mies. Hän oli noin kuuden jalan pituinen, mokkasiinit\n(indianilaiset jalkineet) siihen luettuina, mutta hänen vartensa oli\nverrattain hoikka ja soleva, ja jäntereet ilmoittivat tavatonta\nnotkeutta, vaikka kohta ei tavatonta voimaa. Hänen kasvoissansa olisi\ntuskin ollut muuta miellyttävää kuin nuoruuden verevyys, jos niissä ei\nolisi ollut jotain semmoista, mikä harvoin oli vetämättä puoleensa\nsitä, joka maltti niitä tarkastaa ja antoi niiden herättämän\nluottamuksentunteen vaikuttaa. Hänen kasvoinsa juonteissa kuvautui\nnimittäin vilpitön suoruus, yhdistettynä lujan päätteliäisyyden ja\nlämpimän tunnollisuuden kanssa. Hänen pukunsa oli suurimmaksi osaksi\nvalmistettu metsävuohen nahasta ja osoitti selvästi, että sen omistaja\nkuului niiden henkilöiden joukkoon, jotka elelevät aikansa sivistyneen\nyhteiskunnan ja äärettömien metsien rajamailla. Joku taipumus kauniisen\nja ihantavaan huomattiin hänessä kumminkin, etenkin aseiden ja muiden\nvarustus-kapineiden suhteen. Hänen pyssynsä oli erinomaista laatua,\nmetsästyspuukon pää oli sirosti kuviin leikelty, ruutisarvi koristettu\nsopivilla, luonnikkaasti leikatuilla vertauskuvilla ja luotikukkaro\nkaunistettu vampumilla. [Niin kutsutaan muuanta nauhaan tahi eläimen\nsuoneen pujotetuista monivärisistä näkinkengistä tehtyä koristusta,\njota kannetaan joko helminauhana kaulassa tahi vyönä vyötäreellä.]\n\nTämmöinen oli se mies, joka on sankarina tässä kertomuksessa, ja jonka\nkanssa nyt saatamme lukijan tekemään tuttavuutta Otsegojärven rannoilla\nnoin keskipaikoilla viime vuosisataa. Sota oli hiljakkoin syttynyt\nranskan Canadan ja englantilaisten uudisasukasten välillä.\nMaakappaletta Otsegojärven ympärillä oli pidetty Canadalaisten ja\nDelavarelais-indianien yhteisenä metsästysmaana ja Hirventappaja oli\nmennyt järven tienoille tapaamaan nuorta indianilaista ystäväänsä\nChingachgookia. Keskelle järveä oli eräs uudisasukas, Tom Hutter,\nrakentanut itselleen asunnon paaluille, jotka oli lyöty pystyyn\nmuutamaan pitkään, kaitaiseen, noin 8-10 jalan syvyydellä olevaan\nhiekkaluotoon. Tässä rakennuksessa, jota pilkalla kutsuttiin\nBisamrotan-linnaksi, ja joka oli rakennettu turvapaikaksi indianeja\nvastaan, asui vanha Hutter kahden tyttärensä, Judithin ja Hetyn kanssa.\nTämän linnan asukasten puolustukseksi taisteli Hirventappaja\nensimmäisen taistelunsa elämästä ja kuolemasta muutaman indianin\nkanssa. Eräs vihollinen indianilais-heimo, tunnettu nimellä Mingot, oli\nnähty linnasen likitienoilla, ja sentähden oli Hutter Hirventappajan\navulla kiirehtinyt korjaamaan turvapaikkaan muutamia ruuhia, joita hän\ntahtoi varjella indianien käsiin joutumasta. Kun ruuhet, toinen\ntoisensa perästä oli vedetty esiin piilopaikoistansa ja lykätty veteen,\nmissä ne vapaasti saivat kulkea vuolteen mukana, oli Hirventappaja,\nväsyneenä tästä työstä, joka oli kestänyt myöhään yöhön, astunut\nruuheensa ja, sidottuaan toiset sen perään, soutanut järven selälle,\njossa hän, nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa, oli pannut maata\nruuhensa pohjalle. Hänen herätessään oli jo selvä päivä, ja hän näki\nvuolteen vieneen ruuhet etemmäksi kuin olisi voinut luullakaan. Yksi\nniistä läheni lähenemistään rantaa, jossa se välttämättömästi tarttuisi\nkiinni ja kenties joutuisi indianien käsiin, jos ei pikainen apu ehtisi\nväliin. Hirventappaja käsitti kyllä sen vaaran, jolle hän rantaa\nlähestymällä antautui alttiiksi, mutta souti kuitenkin ensiksi\ntarkastettuaan pyssynsä vänkkiruutia hiljaa ja varovasti ruuhta kohden,\nkaartaen hieman, jott'ei joutuisi vihollisen hyökkäykselle alttiiksi,\nainakaan useammalta kuin yhdeltä haaralta.\n\nTuuliajolla oleva ruuhi tarttui pian kiinni vedenaliseen kallioon,\nkolmen tai neljän kyynärän päässä rannasta. Vaan ainoastaan hetkeksi,\nsillä pian irtaantui se siitä ja ajeli maalle. Vaikka nuorukainen tämän\nkyllä huomasi, ei hän kumminkaan ollenkaan kiiruhtanut soutoaan.\nSuurinta varovaisuutta oli noudattaminen, sillä jos joku vihollinen oli\nväijyksissä rannalla, oli erittäin vaarallinen suojatta joutua sen\nläheisyyteen; jos taas ei ollut ketään väijymässä, oli hätäileminen\nturhaa. Jota enemmän Hirventappaja läheni rantaa, sitä harvempaan hän\nsouti ja sitä enemmän hän jännitti näköään ja kuuloaan huomataksensa\njosko joku vaara piileili läheisyydessä. Yhtä vähän vallaton kuin\npelkäävä, osoitti hän jonkunlaista filosofillista varovaisuutta ja\nviisautta, jota voipi pitää tavattomana sille, joka, kuten nyt hän,\nvasta alkaa metsästäjä-elämänsä.\n\nPäästyään noin sadan kyynärän päähän rannasta, kohotti hän ruumistansa,\nvetäsi muutamia aironvetämiä, kyllin voimakkaita viemään ruuhen\nrantaan asti ja tarttui sitten pyssyynsä. Juuri kun hän oli sitä\nnostamaisillaan, kuului kova paukaus ja luoti vingahti niin likeltä\nhänen korvaansa, että hän säpsähtäen heilahti taaksepäin, horjahti\nsamassa ja kaatui pitkälleen ruuheen. Ilohuuto kuului, indiani syöksi\npensaikosta aukealle järvenrannalle ja juoksi suoraan venettä hohti.\nTätä hetkeä oli nuorukainen odottanut. Hän nousi seisaalleen ja oikasi\npyssynsä suojatta olevaa vihollistansa kohti, vaan ei kuitenkaan\ntahtonut ampua kuoliaaksi tuota aseetonta indiania, joka käytti tätä\ntilaisuutta syöstäkseen takaisin metsikköön, samassa kuin\nHirventappajan ruuhen keula survasi maata vasten. Vaikka toinen ruuhi\noli ainoastaan muutaman kyynärän päässä tästä paikasta ja indiani\nvarmaankaan ei vielä ollut ennättänyt saada pyssyänsä uudelleen\nlatinkiin, ei Hirventappajalla kuitenkaan ollut aikaa ottaa ruuhta\nhaltuunsa. Nyt oli henkeä varjeleminen ja sentähden syöksi hänkin\nmetsikköön suojaa etsimään.\n\nNiemen kärjessä oli pieni aukea paikka, joka osittain oli ruoholla,\nosittain hiekalla peitetty; sen korkeinta osaa sitä vastoin reunusti\npensaat ja pieni metsä. Kulettuaan tämän soukan, kääpiökasvia kasvavan\npalstan läpi, saapui vaeltaja suuren metsän korkeain, jylhien lakien\nalle, jonka pitkät jättiläispuut olivat niin oksattomat korkealle\nmaasta, että näyttivät mahtavilta pylväiltä, joita oli asetettu sinne\ntänne kannattamaan tuota valtavaa lehväkaarrosta.\n\nHirventappaja arvasi vastustajansa olevan uudestaan pyssyänsä\nlataamassa, jos ei ollut kokonaan paennut. Edellinen arvelu näkyi\nolevan oikea, sillä tuskin oli hän ennättänyt etsiä suojaa erään puun\ntakana, ennenkuin näki indianin käden painavan luotia pyssynpiippuun.\nHuokea olisi nyt ollut juosta esiin ja päättää asia äkkinäisellä\nhyökkäyksellä varallaanolematonta vihollista vastaan, mutta\nHirventappajan oli mahdoton ryhtyä tällaiseen tekoon; hän oli liian\nhurskasmielinen tahtoakseen käyttää tätä etua varustamatonta\nvihollisiaan vastaan.\n\n\"Ei, ei\", jupisi hän, \"olkoon tämä punanahkain sodankäyntitapaa,\nkristittyin lahjoihin se ei kuulu. Pankoon konna ensin latinkiin,\nsitten päätämme asian miesten tavalla. Venettä hän ei saa eikä tule\nsaamaan. Ei, ei, mielelläni suon hänelle latinkiinpano-aikaa; Jumala on\nkyllä puolustava oikeutta\".\n\nIndiani oli tällä aikaa ollut niin toimessaan, ett'ei edes tiennyt\nvihollisensa olevan metsässäkään. Heti kun oli saanut pyssynsä kuntoon,\nastui hän niin varamattomasti esiin, että joutui ihan alttiiksi\nHirventappajan varmalle pyssylle.\n\nSamassa astui myöskin tämä piilopaikastaan esiin.\n\n\"Tännepäin, punanahka\", huusi hän, Jos haluatte tavata minua, olen\nkyllä sotaan tottumaton, vaan en kumminkaan sellainen pöllöpää, että\njäisin aukealle rannalle ja antaisin ampua itseni kuin tarha-pöllö\npäivänvalossa. Muuten riippuu kokonaan teistä, onko sota tai rauha\nratkaiseva välimme; minä puolestani en pidä minään kehuttavana asiana,\nettä ihmiset ampuvat toisiansa kuoliaaksi, missä vaan tapaavat\".\n\nMetsäläinen, jota tämä odottamaton puhutteleminen suuresti hämmästytti\nja joka sen verran taisi englannin kieltä, että jokseenkin ymmärsi mitä\npuhuttiin, oli liian hyvin opetettu osoittaakseen mitään pelkoa. Miehen\nkatseella, joka ei tahdo tunnustaa ketään itseänsä paremmaksi, laski\nhän, tyynesti malttaen mieltänsä, pyssynperän maahan ja tervehti\nylpeällä kohteliaisuuden osoitteella.\n\n\"Kaksi ruuhta,\" sanoi hän sillä syvällä kurkku-äänellä, joka on\nomituinen indianeille, ja kohotti kahta sormea välttääkseen kaikkea\nväärin ymmärtämistä; \"yksi teille, yksi minulle\".\n\n\"Ei, ei, Mingo, se ei kelpaa. Ei kumpikaan ole teidän, ettekä saa\nkumpaakaan niinkauvan kuin minä voin sitä estää. Sota tosin on olemassa\nteidän ja minun kansani välillä, vaan en kuitenkaan voi käsittää että\nyksityisten henkilöin tarvitsisi yhteen sattuissa tappaa toisiansa.\nMenkää matkoihinne ja antakaa minun tehdä samoin; maailma on kyllin\nlavea meille kummallekin. Kun tapaamme toisemme taistelussa, niin\nratkaiskoon Jumala kohtalomme\".\n\n\"Hyvä\", huudahti indiani, \"minun veljeni lähetyssaarnaaja -- mahtava\npuhuja -- kaikki manitou'sta\". [Näin nimittävät indianit palvelemaansa\nkorkeinta olentoa.]\n\n\"Ei, ei niin, sotilas. Olen vaan metsästäjä yhä edelleen, vaikka kyllä\nvoipi tapahtua, että tulen vaihtamaan laukauksia teidän kansanne\nkanssa; kuitenkin toivoisin tämän tapahtuvan julkisessa taistelussa,\neikä riidassa kehnon ruuhen omistamisesta\".\n\n\"Hyvä, veljeni olemas hyvin nuori, mutta hyvin älykäs. Vähäpätöinen\nsotilas -- mahtava puhuja -- joskus päällikkö neuvotteluissa;\nveljelläni on kaksi päänahkaa -- harmaat hiukset tummien alla -- vanha\näly -- nuori kieli\".\n\nIndiani läheni luottamuksella, ojensi hymyillen kätensä, ja tarttuen\nHirventappajan käteen puisti hän sitä innokkaasti. Molemmat näyttivät\nhartaasti vakuuttavan toisilleen ystävyyden osoitustensa ja\nrauhallisten aikomustensa vilpittömyyttä. \"Jokaisella olemas omansa\",\nsanoi metsäläinen, \"minun ruuhi minun, teidän ruuhi teidän; mene\nkatsomas perään; jos se olemas teidän, pitämäs se, jos se olemas minun,\nminä pitää sen\".\n\n\"Se on oikein ja kohtuullisesti, vaikka erehdytte, jos luulette ruuhen\nolevan teidän. Mutta minkä näkee, sen uskoo; käykäämme rantaan omin\nsilmin katsomaan, sillä ette suinkaan ehdottomasti luota minuun\".\n\nHe kulkivat yhdessä rantaan, ja indiani käveli huolettomasti edellä,\nosoittaakseen ehdotonta luottamusta seuralaistaan kohtaan. Tultuaan\nniemen päässä olevalle aukealle paikalle, osoitti metsäläinen\nHirventappajan ruuhta ja sanoi äänenkorolla: \"Ei minun -- keltanaaman\nruuhi. Tuo tuolla punasen miehen ruuhi -- ei tahtomas muiden --\ntahtomas omansa\".\n\n\"Nyt olette, punanahka, kokonaan väärässä. Tämä ruuhi jätettiin\nHutterin haltuun, ja se on kieltämättä hänen siksi, kunnes omistaja\nvaatii sen takaisin. Voitte jo koko sen rakennuksesta ja laadustakin\nhuomata, ett'ei punanahka ole sitä tehnyt\".\n\n\"Hyvä -- veljeni ei vanha -- hyvin älykäs. Indiani ei ole tehnyt sitä\n-- olemas valkean miehen työtä\".\n\n\"Minua ilahuttaa, että näin ajattelette, sillä jos olisitte pysynyt\nentisessä mielipiteessänne, niin olisi meistä tullut vihamiehet.\nMielelläni tahdon vapauttaa meidät tästä riidanaineesta\".\n\nSamassa survasi hän kepeää ruuhta niin voimakkaasti jalallaan, että se\nkiiti viisikymmentä kyynärää rannasta ja joutui virtaan, joka sen pian\noli vievä niemen sivu ja estävä maalle joutumasta. Metsäläinen\nhämmästyi tästä aavistamattomasta menettelystä, ja se pikainen, julma\nsilmäys, jonka hän viskasi Hirventappajan ruuheen päin, ilmoitti hänen\nsisimmät ajatuksensa. Mutta pian sai hän takaisin entisen ystävällisen\nkatsantonsa ja tyytyväinen hymy pani hänen huulensa ryppyyn.\n\n\"Hyvä\", lisäsi hän kovemmalla painolla kuin ennen; \"nuori pää, vanha\njärki. Tietää mitenkä riita on ratkaistava. Hyvästi, veli; te menemäs\nveden päällä olevaan huoneesen -- indiani leiriin. Sanomas päälliköille\nei löytämäs ruuhta\".\n\nHirventappaja kuuli ilolla tämän ehdoituksen, ja puistettuaan indianin\nojennettua kättä, meni hän ruuhen luo, samalla kuin indiani poistui\nmetsään päin, pitäen pyssyään kainalossa ja heittämättä ainoatakaan\nlevotonta tai epäilevää katsetta taaksensa. Alussa ei Hirventappaja\nvoinut vapautua jonkunlaisesta epäluulosta metsäläistä kohtaan; mutta\nkun hän huomasi tämän aivan huoletonna ja väliä pitämättä poistuvan,\nrupesi hän valmistamaan poislähtöä ja lykkäämään ruuhta vesille. Tässä\ntoimessa oli hän ollut minuutin tai pari, kun hänen nopea ja tarkka\nsilmänsä, sattumalta vilaisten maalle päin, huomasi että häntä uhkasi\nmitä suurin vaara. Indianin mustat, julmat silmät kiiluivat häntä\nkohden erään pienen aukon läpi kuin väijyvän tiikerin silmät, ja pyssyn\nsuu tähtäsi häneen päin.\n\nHirventappaja ei kauan arvellut, ja hänen pitkä harjoituksensa pyssyn\npitelemisessä oli hänelle nyt apuna. Ollen tottunut ampumaan\nmetsävuohia juoksusta ja usein täytyen arvaamalla arvata eläimen\nruumiin oikeata asemaa, käytti hän myöskin tällä erällä samaa keinoa.\nSilmänräpäyksessä jännitti hän hanan ja ampui melkeen tähtäämättä\nsiihen suuntaan, missä otaksui metsäläisen ruumiin olevan. Niin\nsukkelat olivat hänen liikkeensä, että molemmat pyssyt laukesivat aivan\nsamalla hetkellä ja vuoristakin kuului yksi ainoa kaiku. Hirventappaja\nlaski pyssynperän maahan ja seisoi tyynesti odottaen pää pystössä,\nsamalla kuin metsäläinen päästi tuon tunnetun ulvonnan, joka on tullut\nmaineesen sen pelon tähden, minkä se herättää, juoksi metsiköstä ja\nheilutti tomahavkia (sotakirvestä) päänsä päällä. Hirventappaja ei\nliikahtanut paikalta, mutta hänen kätensä hapuilivat, vanhan\nmetsästäjätavan mukaan, ruutisarvea ja pyssynrassia. Päästyään noin\nneljänkymmenen askeleen päähän hänestä viskasi indiani terävän aseensa,\nmutta niin epävakaisella kädellä, että hirventappaja kaappasi, sen\nsivutse suhistessa, varresta kiinni. Samalla hoipertui metsäläinen ja\nkaatui pitkälleen maahan.\n\n\"Tiesinhän sen -- tiesinhän sen\", huudahti Hirventappaja, joka jo\ntyönsi uutta luotia pyssyynsä. \"Tiesinhän jo silloin, kuin näin hänen\nsilmänsä, että näin tulisi käymään. Kun henki on vaarassa, niin tähtää\npian ja ampuu nopeasti. Olin sadannesosan sekuntia häntä ripeämpi\nliikkeissäni, muuten olisi minun käynyt huonosti. Tuon pedon luoti\nraapasi minua kylkeen, mutta, sanottakoon mitä hyvänsä, punanahka ei\nammu niin hyvästi kuin valkea mies. Heillä ei näy olevan lahjoja siinä\nkohden\".\n\nKun Hirventappaja oli pannut pyssynsä latinkiin ja heittänyt tomahavkin\nruuheen, meni hän uhrinsa luokse ja seisoi pyssynsä nojassa\nsurullisesti katsellen häntä. Tämä oli ensimmäinen vihollinen, jonka\nhän oli taistelussa kaatanut, ja omantunnon-nuhteita sekoittui\nvoittaja-ylpeyteen. Indiani eli vielä, vaikka luoti oli mennyt suoraan\nruumiin läpi. Hän makasi liikkumatonna selällään, vaan silmät, jotka\nosoittivat täyttä tuntoa, tarkastivat voittajan kaikkia liikkeitä. Hän\nnäytti selvästi odottavan sitä kuolettavaa iskua, joka tavallisesti\nisketään ennen päänahan riistämistä. [Indianeilla on tapana terävällä\nveitsellä viiltää ympäri vihollisen pään ja riistää pois päänahka, jota\nhe pitävät kunniallisimpana voittosaaliina. Tätä kutsutaan päänahan\nriistämiseksi.] Hirventappaja aavisti mitä hän ajatteli ja tunsi\nsurullista lohdutusta, kun sai poistaa saamattoman vihollisensa pelkoa\ntämän suhteen.\n\n\"Ei, ei, punanahka\", sanoi hän, \"teidän ei enää tarvitse pelätä mitään\nminun puoleltani. Olen kristitty sukuperältäni ja minun lahjoihini ei\nkuulu päänahan riistäminen. Tahdon ottaa haltuuni pyssynne; sitten\ntulen takaisin ja autan teitä minkä voin. Tänne en voi pysähtyä\nkauaksi, sillä kolme pyssyn laukausta voipi houkutella tänne joitakuita\nteikäläisiä riiviöitä\".\n\nHirventappaja teki niinkuin oli sanonut, kävi noutamassa metsäläisen\npyssyn, pani sen omansa kera ruuheen ja palasi sitten haavoitetun\nvihollisensa luokse.\n\n\"Kaikki vihollisuus teidän, punanahka, ja minun välillä on nyt\nloppunut\", sanoi hän; \"voitte olla täydellisesti rauhoitettu päänahan\nriistämisen ja muun pahoin pitelemisen suhteen. Minun lahjani ovat\nvalkean miehen, kuten jo olen sanonut, ja toivon että käytökseni\nmyöskin tulee olemaan niiden mukainen\".\n\n\"Vettä\", sammalsi onneton metsäläinen, \"antamas indianiraukalle vettä\"!\n\n\"Vettä saatte, vaikka tahtoisitte juoda koko järvellisen. Minä kannan\nteidät tuonne alas, niin voitte tyydyttää tarpeenne. Taitaa olla\nkaikkein haavoitettuin laita sellainen, niin on minulle sanottu -- vesi\non heidän paras virvoitusaineensa ja suurin nautintonsa.\"\n\nHirventappaja otti indianin syliinsä ja kantoi hänet järvenrannalle.\nAnnettuaan hänen juoda, istahti hän kivelle, pani indianin pään\npolvelleen ja koki vointinsa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa häntä.\n\n\"Väärin tekisin, sotilas, jos sanoisin, ett'ei teidän päivänne nyt ole\npäättyneet\", alkoi hän, \"ja sentähden en tahdo sitä teiltä salata.\nOlette jo elänyt sivu keski-ijän ja katsoen siihen elämänlaatuun, jota\nvietätte, olette elänyt kylliksi kauan. Sekä puna- että keltaihoiset\nkuvailevat, ett'eivät tule ikuisesti nukkumaan, vaan toivovat saavansa\njatkaa elämää toisessa maailmassa. Jos olette ollut hurskasmielinen\nindiani, niin tulette löytämään autuaalliset metsästysmaanne, ja vaikka\nminulla on omat mielipiteeni tästä asiasta, niin olette luullakseni\nkylliksi vanha ja kokenut, ett'ette tarvitse tarkempia selityksiä\nnäistä seikoista näin nuorelta mieheltä kuin minä olen.\"\n\n\"Hyvä\", sammalsi indiani, jonka äänellä vielä nytkin, kun elon\nviimmeiset kipinät olivat sammumaisillaan, oli tuo syvä sointu. \"Nuori\npää, vanha äly -- nuori sydän myöskin. Vanha sydän sitkeä -- ei\nkyynelöitse. Kuulemas indiania kun hän kuolee ja ei tarvitsemas\nvalehdella. Mikä olemas nimenne?\"\n\n\"Hirventappaja on nykyinen nimeni, vaikka Delavarit ovat sanoneet, että\nkun palaan tältä sotaretkeltä, niin saan miehevämmän nimityksen, jos\nnäet, tulen sellaisen ansaitsemaan.\"\n\n\"Tämä nimi hyvä poikaselle -- huono nimi sotilaalle. Kohta saatte\nparemman, ei mitään pelkoa tuolla\", virkkoi indiani, ja ponnistaen\nkaikki voimansa löi hän Hirventappajata rintaan, \"silmä -- tarkka,\nsormi -- salaman nopea, tähtäminen -- kuolema, mahtava sotilas pian.\nHirventappaja -- Haukansilmä, Haukansilmä -- puistamas kättä.\"\n\nHirventappaja -- tai Haukansilmä, joksi häntä nyt ensi kerran\nkutsuttiin -- tarttui metsäläisen käteen, ja samassa veti indiani\nviimmeisen henkäyksensä, silmät kummastuksella kiintyneinä tämän\nmuukalaisen kasvoihin, joka oli osoittanut niin suurta sukkeluutta,\ntaitoa ja uskallusta näin koittelevan ja hänelle oudon kohtauksen\nsattuissa.\n\n\"Hänen henkensä on mennyt\", sanoi Hirventappaja surullisella,\ntukahutetulla äänellä. \"No niin, näin käypi meille kaikille ennen tai\nmyöhemmin, ja onnellisin se, oli sitten ihon väri mikä hyvään, joka on\nparhaiten valmis ottamaan sitä vastaan.\"\n\nHirventappaja asetti kuolleen metsäläisen ruumiin istuilleea selkä\nkiveä vasten, katsoen tarkasti ett'ei se kaatuisi tai saisi sellaista\nasemaa, jota metsäläisen arka, vaikkapa eksynyt kuvailus voi katsoa\nsopimattomaksi. Kun tämä oli tehty, seisoi nuorukainen ja katseli\nkaatuneen vihollisensa ankaroita kasvoja jonkunlaisella surullisella\nhajamielisyydellä. Tämä haihtui yht'äkkiä, kun hän näki toisen indianin\nmuutaman sadan kyynärän päässä järven rannalla. Tämän, joka selvään\nmyöskin oli vakooja, olivat pyssyn laukaukset houkutelleet tänne, ja\nhän kiiruhti metsiköstä esiin niin vähällä varovaisuudella, että\nHirventappaja huomasi hänet ennenkuin itse tuli huomatuksi. Samassa\nkuin tämä tapahtui, johon ei ollut kuin silmänräpäys, päästi hän kovan\nulvonnan, johon tusina ääniä vuoren eri osista vastasi. Nyt ei enää\nollut aikaa viipyä, ja seuraavassa tuokiossa kulkikin ruuhi kaukana\nrannasta, pitkäin ja voimakasten aironvetämäin eteenpäin kiidättämänä.\n\nKoska Hirventappajalla ei enään ollut mitään syytä viipyä niemen\nläheisyydessä, valmistautui hän kokoomaan ruuhia, viedäkseen ne linnan\ntykö. Lähin oli pian pantu hänen veneensä perässä kulkemaan, kun sitä\nvastoin toinen oli kulkenut loitommalle poispäin. Häntä kummastutti,\nettä tämä vene oli lähempänä rantaa kuin se olisi ollut, jos ainoastaan\ntuo heikko tuuli olisi sitä kulettanut eteenpäin. Hän rupesi sentähden\nluulemaan, että joku näkymätön virta kuletti sitä, ja joudutti\nsoutoansa saadakseen ruuhen kiinni, ennenkuin se tuli metsän\nvaaralliseen läheisyyteen. Hänen tultuaan ruuhta likemmäs, näytti se\nkulkevan huomattavasti eteenpäin, ja tämä liike näkyi vievän sitä\nmaalle päin, koska se oli sivuttain tuulta vasten. Salaisuus selveni,\nsittenkuin pari vahvaa aironvetämää oli vienyt hänet vielä lähemmäksi.\n\nJotain liikkui edes takaisin vedessä sillä puolen ruuhta, joka oli\npoispäin hänestä, ja Hirventappaja huomasi pian sen olevan paljaan\nihmiskäsivarren. Indiani makasi ruuhen pohjalla ja kuletti sitä,\nkäyttäen käsivarttansa airona, hiljaa mutta vakaasti rantaa kohti.\nHirventappaja oivalsi heti, että metsäläinen, sill'aikaa kuin hänellä\nitsellään oli ollut tekemistä vihollisen kanssa niemellä, oli uinut\nruuhen luokse, ottanut sen haltuunsa ja koetti nyt viedä sitä talteen.\n\nVarmana siitä, ett'ei ruuhessa olevalla indianilla ollut asetta, ei\nHirventappaja epäillyt lähestyä ruuhta, jossa metsäläinen oli, eikä\nhuolinut ottaa pyssyänsäkään käsille. Heti kuin metsäläinen veden\nloiskeesta huomasi toisen ruuhen olevan lähellä, hyppäsi hän pystöön,\nhuudahtamisella ilmoittaen suuren hämmästyksensä. \"Jos nyt olette\nkylliksi huvitellut siinä ruuhessa, punanahka, niin tehnette\nviisaimmin, jos suoriatte veteen takaisin,\" sanoi Hirventappaja, estäen\nruuhtaan sattumasta yhteen sen ruuhen kanssa, jossa metsäläinen oli.\n\"Tällaisissa tapauksissa olen kylliksi myöntyväinen, enkä tahdo\nvuodattaa vertanne, kun vaan paikalla lähdette tiehenne.\"\n\nMetsäläinen ei ymmärtänyt englannin kieltä, vaan ei hän kumminkaan\nvoinut erehtyä puheen tarkoituksen suhteen. Kenties myöskin valkean\nmiehen saatavissa olevan pyssyn havaitseminen joudutti hänen\npäätöstänsä. Hän vetäysi kokoon kuin hyppäämäisillään oleva tiikeri,\npäästi ulvonnan, ja tuossa tuokiossa oli hänen tumma ruumiinsa kadonnut\naaltojen alle. Kun hän jälleen nousi veden pinnalle hengittämään, oli\nhän jo monen kyynärän päässä ruuhesta, ja se hätäinen silmäys, jonka\nhän vilkaisi taaksensa, ilmoitti kuinka paljon hän pelkäsi kuoloa\ntuottavaa tervehdystä vihollisen pyssystä. Mutta Hirventappaja ei\nryhtynyt mihinkään vihollisuuksiin; hän kiinnitti ruuhen toisten perään\nja rupesi soutamaan järven selälle päin niin kiiruusti, että hän, kun\nindiani nousi maalle, puistaen itseään kuin kastunut koira, ja riensi\npyssyänsä ottamaan, jo oli kaukana pyssynkantaman ulkopuolella.\n\nVanhan tavan mukaan rupesi nuorukaisemme puhelemaan itsekseen\nviimeisistä tapahtumista, samassa jatkaen soutoansa määrättyä matkansa\nmäärä kohti.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi hän, \"väärin olisin tehnyt, jos syyttä olisin\nsurmannut ihmisen. Elämä on rakasta kaikille, eikä sitä pidä säälimättä\nriistää sen, jolla on valkean lahjat. Metsäläinen oli Mingo, se on\ntosi, enkä epäile ollenkaan, että hän on ja koko elinaikansa tulee\nolemaan kirottu matelija ja maankulkija, mutta tämä ei ole mikään syy,\njonkatähden unhottaisin lahjani ja värini. Ei, ei, antaa hänen mennä;\njos kerran vielä tapaamme toisemme pyssy kädessä, niin silloin saamme\nnähdä kummallako on rohkeampi sydän ja tarkempi silmä. -- Haukansilmä!\nTämä ei ole mikään huono nimi sotilaalle ja kuuluu paljoa\nmiehuullisemmalta ja urhokkaammalta kuin Hirventappaja. Aluksi tämä ei\nole huono nimi ja on rehellisesti ansaittu. Jos Chingachgook olisi\ntämän tehnyt, menisi hän kotia ja kehuisi urotöillään, ja päälliköt\nkutsuisivat häntä paikalla Haukansilmäksi; mutta valkean miehen ei sovi\nkehua, vaikka on vaikea ymmärtää, kuinka tämä tapaus voi tulla\ntunnetuksi, jos en kerro sitä alusta loppuun saakka. Hyvä, Jumalassa on\njuoksun määrä, niin tässä kuin kaikissa muissakin tapauksissa; siihen\nluotan palkkani suhteen.\"\n\nNäin ilmoitettuaan heikon puolensa, jatkoi nuorukainen soutamista\nlinnasta kohden, niin pikaisesti kuin perään otetut ruuhet sallivat.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nChingachgook ja Hirventappaja. -- Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.\n\n\nWah-ta-Wah tai Hist-oh-Hist, niinkuin tämä nimi kuuluu englannin\nkielellä [Suomen kielellä: Ääneti-oi-Ääneti], oli eräs nuori\ndelavarelais-tyttö, jonka Chingachgook oli kihlannut. Hänet olivat\nIrokesit tai Mingot, niinkuin Hirventappaja heitä nimitti, vähää ennen\nvanginneet, ja sen mukaan kuin Hetty Hutter, Bisamrotta-linnasen\nomistajan tytär tiesi kertoa, oleskeli hän vartioineen järven rannan\nläheisyydessä. Hetty oli, näet, myöskin ollut indianien vankina, mutta\nollen heikkopäinen, oli hän päästetty vapaaksi ja palannut kotiinsa.\nHist (näin kutsumme lyhyyden vuoksi indianitarta) oli häntä myöten\nlaittanut sanan sulholleen, ilmoittaen koettavansa tavata häntä eräässä\nosoitetussa paikassa seuraavana yönä, silloin kuin eräs suuri, kirkas\ntähti ensi kerran näkyi kunnasten takaa. Chingachgookin ja\nHirventappajan tärkeimpänä tarkoitusperänä oli nyt tavata Histiä ja jos\nmahdollista vapauttaa hänet vankeudesta.\n\nHe ryhtyivät täyttämään tätä vaarallista ja vaikeata tehtävää\nsellaisella jäykkyydellä ja tyyneydellä, kuin se olisi ollut heidän\nkahdeskymmenes, eikä ensimmäinen sotaretkensä. Indiani asettui ruuhen\nkokan puolelle, ikäänkuin lähemmäksi sitä kaunista vankia, jonka\naikoivat vapauttaa, ja Hirventappaja istui perää pitämään.\n\nHirventappaja ei ohjannut ruuhta suoraan sitä nientä kohti, jonka\nyläpuolelle Hist oli määrännyt yhdyntäpaikan, vaan käänsi sen kokan\nviisto-suuntaan järven keskustaan päin, jonka kautta se paikka, missä\nvihollinen oli, joutui suoraan heidän eteensä ja he sitä paitse\npääsivät soutamasta ympäriinsä rantaa pitkin. Vaikka ei oltu\ntiedusteltu Chingachgookin mieltä tämän suunnan suhteen, joka näytti\nvievän hänet päinvastaiselle taholle kuin tarkoitus oli, niin käsitti\nhän kuitenkin paikalla tämän kulkusuunnan välttämättömäksi ja jatkoi\ntyynesti soutamistansa. Muutamissa minuutissa kulki ruuhi tarpeellisen\nmatkan päähän, jolloin molemmat nuorukaiset ikäänkuin luonnonvetoisesta\nsopimuksesta lopettivat soutamisen, ja ruuhi pysähtyi melkein paikalla.\n\nPimeys pikemmin lisääntyi kuin väheni, vaan kumminkin voi vielä\nsiitä paikasta, jossa seikkailijamme olivat, eroittaa vuorten\nhaahmo-piirteet. Turhaan katseli kuitenkin Chingachgook itäänpäin\nnähdäkseen edes vilaukselta tuota merkiksi määrättyä tähteä, sillä\nvaikka pilvet olivat hieman hajonneet taivaan-ranteella, olivat ne\nkumminkin kylliksi paksut kätkemään kaikki niiden takana olevat\nesineet.\n\nSeikkailijat pitivät nyt hiljaisen keskustelun ajankulusta, ja\nHirventappaja väitti, että muutamia minuutia vielä kuluisi ennenkuin\ntähti kohoisi taivaanranteelle, vaan Chingachgook malttamattomuudessaan\nselitti yön jo pitkälle kuluneen ja vakuutti kihlattunsa varmaankin jo\nodottavan häntä rannalla. Hän menettelikin oman mielipiteensä mukaan,\nja suurimmalla taidolla ja varovaisuudella ohjattiin siis ruuhi\nmäärättyä yhdyntäpaikkaa kohti. Airoja nostettiin ja laskettiin veteen\nihan äänettömästi, ja kun oli päästy noin sadan kyynärän päähän\nrannasta, veti Chingachgook aironsa ruuheen ja tarttui pyssyynsä.\nTultuansa lähemmäs rantaa, huomasivat miehet laskeneensa liian paljon\npohjoista kohti, ja kun sentähden oli muutettu suuntaa, näytti ruuhi\npaljaan vainun voimalla liikkuvan eteenpäin; niin varovaiset olivat\nkaikki sen liikkeet.\n\nKun sen pohja viimeinkin raappi rannan hiekkaa, astui Chingachgook\nmaalle ja tutki varovaisesti rantaa ruuhen kummaltakin puolelta. Histiä\ntiedusteleminen oli kumminkin turhaa, ja takaisin palattuaan piti hän\nhiljaisen keskustelun Hirventappajan kanssa, joka myöskin oli noussut\nmaalle. Indiani väitti heidän erehtyneen yhdyntäpaikan suhteen, jota\nvastoin hänen ystävänsä selitti, että olivat tainneet erehtyä ajan\nsuhteen. Heidän tästä vielä keskustellessa, hajosivat pilvet hieman ja\ntuo odotettu tähti kimelti esiin erään männyn oksien välistä. Tämä oli\nkaikin puolin hyvä enne, ja nuorukaiset seisoivat pyssyjensä nojassa\ntarkasti kuunnellen lähenevien askelten rapinaa. Usein kuului ääniä,\njoihin sekaantui tukahutettuja lasten huutoja ja indianilais-naisten\nalhaista, mutta soinnukasta naurua. Koska metsäläiset ovat erittäin\nvarovaisia ja harvoin tarinoivat kovalla äänellä, ymmärsivät\nseikkailijamme nyt kuuluvista äänistä, että leiri oli läheisyydessä.\nMutta vaikka he valkean loisteesta, joka valaisi korkeampia puunoksia,\nvoivat huomata tulen olevan viritetyn metsään, oli kumminkin heidän\nolopaikastaan mahdoton päättää kuinka likellä se oli.\n\nNeljänneksen tuntia kestäneen levottoman, mieltä jännittävän odotuksen\nperästä ehdoitti Hirventappaja, että soutaisivat niemen ympäri ja, jos\nmahdollista, koettaisivat silmätä leiriin, nähdäkseen minkätähden Hist\nei tullutkaan. Indiani kieltäytyi kumminkin vakaasti lähtemästä\npaikaltaan, syystä osoittaen kuinka julmasti tyttö pettyisi, jos heidän\npoissa ollessaan saapuisi yhdyntäpaikalle. Hirventappaja hyväksyi\nystävänsä mainitseman syyn, tarjoutui yksinänsä soutamaan niemen ympäri\nja lykkäsi ruuhen veteen; mutta Chingachgook kätkihe rannalle oleviin\npensaisiin odottamaan jotakuta myötäistä tapausta, joka voisi edistää\nhänen tuumiansa.\n\nSuurimmalla varovaisuudella ryhtyi Hirventappaja panemaan vaarallista\nhankettansa toimeen, ja äänetönnä kiiti ruuhi tyventä vedenpintaa\nmyöten, niin nopeasti ja kepeästi kuin vesilintu. Hetken aikaa\nsoudettuaan havaitsi hän niin äkkiä tulen, että rupesi pelkäämään\nvaromattomasti uskaltaneensa sen valaisemaan piiriin. Mutta yksi ainoa\nsilmäys kun oli vakuuttanut häntä siitä, ett'eivät indianit, niinkauan\nkuin pysyivät valaistun paikan keskessä, voineet huomata häntä,\npysäytti hän ruuhen ja alkoi tehdä havaintoja tältä edulliselta\nasemapaikaltaan.\n\nSuuri nuotio, joka oli tehty sekä leirin valaisemista että tuon\nkohtalaisen ruu'an valmistamista varten, leimusi kirkkaasti tällä\nhetkellä, sillä kuivia puita oli juuri siihen viskattu. Se valaisi\nmetsän lehväkaarrosta, ja leirin koko ala sai niin valoisaksi kuin\nsiinä olisi palanut sadottain vahakynttilöitä. Useimmat työt olivat\npäättyneet, nälkäisimmätkin lapset olivat saaneet tarpeensa niistä\nyltäkylläisistä ravintoaineista, joita metsästäjät ja kalastajat olivat\nhankkineet -- sanalla sanoen, kaikki näyttivät olevan tuossa velttouden\nja yleisen puutumisen tilassa, joka seuraa hyvää ateriaa ja hyvin\nlopetettua päivätyötä.\n\nUseita sotilaita oli poissa, mutta taaimpana perällä puoleksi makasi\nmaassa tai istui selät puita vasten kahdeksan tai kymmenen metsäläistä,\nlaiskeliaan levon uskollisina esikuvina. Jokaisella oli aseet likellä\nsaatavina, joko nojattuina samaa puuta vasten kuin omistaja itsekin,\ntaikka huolettomasti pantuina varalle omistajan ruumiin päälle. Mutta\nkaikkein enimmän herättivät Hirventappajan huomiota vaimot ja lapset,\njotka yhteen ryhmään asettuneina, pysyivät toisiansa lähellä. Edelliset\nnauroivat ja juttelivat tavallisella hiljaisella, herttaisella\ntavallaan, vaikka se, joka tunsi indianien tavat, helposti voi huomata\nett'ei kaikki asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin niiden olisi\npitänyt olla. Useimmat nuoret naiset näyttivät iloisilta ja\nsuruttomilta, vaan muuan vanha akka istui erillään itsekseen, ja hänen\nvalppaasta, tyytymättömästä katseestaan huomasi metsästäjä, että ämmä\noli saanut päälliköiltä jonkun vähemmän hauskan tehtävän.\n\nInnolla ja levottomasti, vaikka turhaan, tirkisteli Hirventappaja\nHistiä nähdäkseen; häntä ei näkynyt missään. Väliin säpsähti hän, kun\noli kuulevinaan Histin nauravan, mutta nuo suloiset, sointuvat sävelet,\njotka ovat niin tavalliset intianilaisnaisten äänelle, pettivät hänen\nkorviansa. Viimmein kuuli hän vanhan akan puhuvan kovasti ja\nvihaisesti, ja nyt huomasi hän taaempana puiden välissä pari mustaa\nhahmoa, jotka totellen kutsumusta tulivat lähemmäksi tulen valaisemaan\npiiriin. Ensin näkyi nuori sotilas ja sitten kaksi nuorta naista;\ntoisen näistä tunsi Hirventappaja heti delavarilais-tytöksi. Nyt hän\nymmärsi millä kannalla asiat olivat. Indianien epäluulo oli jostakin\nsyystä herännyt ja he olivat niin tarkasti vahtineet tyttöä, ett'ei hän\nvoinut tulla sovitulle yhdyntäpaikalle. Useita kertoja katsahti Hist\ntaivasta kohti nähdäkseen edes vilaukselta sitä tähteä, jonka itse oli\nmäärännyt aiotun kohtaamisen merkiksi, mutta turhaan. Huolettoman\nnäköisenä käyskenneltyään leirissä vielä jonkun aikaa, istahti hän\nseuralaisensa kanssa muiden naisten joukkoon, jonka jälkeen vanha\nämmäkin vaihtoi istumapaikkansa mieluisampaan sellaiseen -- varma\ntodiste siitä, että hänen siihen asti oli täytynyt pitää tyttöä\ntarkalla silmällä.\n\nHirventappaja ei oikeen tiennyt, mitä hänen nyt oli tekeminen. Hän\ntiesi kyllä, ett'ei hän millään mokomin voinut saada Chingachgookia\npalaamaan takaisin koettammatta miten kuten vapauttaa rakastettuansa,\nja hänen oma jalomielinen luonteensa pakoitti häntä olemaan ystävänsä\napuna tässä vaikeassa tehtävässä. Hänen oli välttämättömästi saatava\nselville minkä katoksen alla Hist tuli yötä majailemaan; mutta jos hän\nviipyisi liian kauan poissa, oli pelättävä että hänen ystävänsä,\nmalttamaton kun oli, ryhtyisi johonkuhun varomattomaan yritykseen. Hän\npäätti sentähden palata takaisin tyyneydellään ja varovaisuudellaan\nlaimentamaan Delavarilaisen tulista intoa, ja kymmenen tai viistoista\nminuutia sen jälkeen, kun oli lähtenyt maallenousu-paikasta, tuli hän\nsiihen takaisin.\n\nAsiain laita ilmoitettiin nyt Chingachgookille, ja uusi tuuma,\nvaikutettuna idianien leiripaikan muuttamisesta ja heissä heränneestä\nepäluulosta, laadittiin hetimiten. Pantuaan ruuhen niin, että Hist sen\nhavaitsisi, jos tulisi rantaan ennen heidän takasin palaamistansa,\ntarkastivat nuorukaiset aseitansa ja valmistausivat astumaan metsään.\nKoko tuo järveen pistävä kannas oli tuskin kahden tynnyrinalan\nsuuruinen, ja itse niemeke, jossa leiri oli, oli tuskin puolen sen\nkokoinen. Siinä kasvoi enimmästä päästä tammia, joiden vasta korkealla\nilmassa rungosta lähtevät oksat synnyttivät tuuhean lehväkaarroksen.\nMaa kohosi vähän kannaksen keskustaa kohti, jonka kautta niemi\njakaantui pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon. Viimeksi mainitulle\nolivat Huronit tehneet tulen, luullen maan laadun salaavan heidät\nvihollisiltansa linnasessa, joka oli heistä pohjoiseen päin. Kaikkia\nnäitä eri seikkoja oli Hirventappaja tutkinut, ja matalan maanselänteen\nkätkeminä, hiipivät ystävämme indianien huomaamatta aina tuon turvaavan\nrintasuojan tykö saakka.\n\nTässä pysähtyivät he nyt asemaa tutkiaksensa. Tuli leimusi vielä\nkirkkaana; pimeys peitti leirin taustan -- mutta etupuoli, ollen\nkirkkaasti valaistuna, paljasti metsäläiset, vaan salasi heidän\nvihollisensa. Molemmat seikkailijamme hiipivät nyt suurimmalla\nvarovaisuudella selänteen laidalle, tarkasti varoen etteivät tulen\nvalolle paljastaneet kirkkaita pyssyn-piippujaan tai muuta ruumiinsa\nosaa kuin kasvot.\n\nLeiri oli nyt ihan toisennäköinen kuin se Hirventappajan järveltä\nkatsellessa oli ollut. Ylt'ympäri leimuavaa tulta istui kaatuneiden\npuiden päällä kolmetoista sotilasta, hartaasti keskustellen keskenänsä.\nNaiset olivat tunkeuneet yhteen joukkoon ja olivat melkeen\nkohtisuorassa Hirventappajan ja tulen välillä, joka tuskin voi olla\nenemmän kuin kolmenkymmenen kyynärän päässä hänestä. Vaikka naiset\npuhelivat hiljaisella äänellä, olivat he kumminkin niin likellä\nseikkailijoitamme, että nämät voivat kuulla koko lauseitakin, ja\nHirventappaja tunsi kuinka hiljaiset väreet vavahuttelivat hänen\nystävätänsä, tämän kuullessa niitä suloisia sanoja, joita tuli Histin\nkauniilta huulilta.\n\n\"Delavarilaiset ovat naisia,\" sanoi eräs Huroni-tyttö ylenkatseella\nHistille. \"Metsävuohikaan ei peljästy kuullessansa metsästäjän\nastuntaa. Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan\nnimeä mainittavan.\"\n\n\"Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan nimeä\nmainittavan,\" kertoi Histi vakaalla äänellä. \"Vaikka Tamenund itse nyt\non niin vanha kuin hongat vuorella tai kotkat ilmassa, niin on hän\nkumminkin kerran ollut nuorena; hänen nimensä tunnettiin suuresta\nvaltamerestä aina läntisiin sisävesiin saakka. Entäs Unkasin suku?\nMissä löytyy toinen niin mahtava suku, vaikka keltanaamat ovat\nkyntäessään mullistelleet sen hautoja ja poleksineet sen luita?\nLentävätkö kotkat niin korkealle, onko metsävuohi niin nopea tai\npantteri niin rohkea? Eikö tässä suvussa löydy yhtään nuorta sotilasta?\nHuronilais-tytöt avatkoot vähän enemmän silmiänsä, niin saanevat nähdä\nerään, Chingachgook nimisen, joka on solakka kuin nuori saarni, notkea\nkuin hickori-puu.\n\nKun tyttö vertailemalla puhuen, käski kumppaneitansa avaamaan silmänsä,\nniin saisivat nähdä Chingachgookin, survasi Hirventappaja ystävätään\nkylkeen nauraen tavallista hiljaista, hyvänsävyistä nauruaan. Toinen\nhymyili, mutta puhujattaren lauseet miellyttivät häntä niin suuresti ja\nhänen äänensä sävelet olivat niin suloiset, ett'ei mikään satunnainen\ntapaus olisi voinut vetää hänen huomiotansa toisaalle.\n\nHän viittasi ystävätänsä kyykistymään sen verran, että täydellisesti\npiiloutuisi vihollisilta, ja matki sitten erään pienen amerikalaisen\noravan ääntä niin hyvästi, että Hirventappajakin oli siitä pettyä.\nHuronit eivät ottaneet huomioonsa tätä metsissä niin tavallista ääntä,\nmutta Hist herkesi paikalla puhumasta ja istui liikkumattomana. Hän\nmaltti kuitenkin mieltänsä eikä kääntynyt sinnepäin, vaikka tämä\nmerkki, joka ilmoitti hänen sulhonsa olevan läheisyydessä, oli hänelle\nyhtä suloinen kuin serenadi sivistyneelle neitoselle. Hän oli\ntahtovinaan jatkaa sanasotaa, vaikk'ei tämä tapahtunut tavallisella\nelävyydellä ja sukkeluudella; mitä hän nyt puhui, sen lausui hän\nparemmin vaan syötiksi, jolla viekottelisi vastustajiansa huokeaan\nvoittoon, tarkoittamatta itse päästä voittajaksi tarinassa. Vihdoin,\nkun kiistelijät olivat väsyneet ja nousivat istuiltaan mennäksensä\nlevolle, uskalsi Hist ensi kerran kääntää päätään sinnepäin, mistä\nmerkki oli annettu. Tämän teki hän mitä luonnollisemmalla tavalla; hän,\nnäet, ojensi käsiään ja haukotteli, ikäänkuin häntä olisi hyvinkin\nnukuttanut. Oravan ääni kuului uudestaan, ja tyttö tiesi varmaan, missä\npaikassa sulho oli kätkössä, vaikk'ei voinut häntä nähdä.\n\nSe hetki oli nyt tullut, jolloin Histin täytyi ryhtyä toimiin. Hänelle\noli osoitettu makuupaikaksi muuan pieni kota eli lehtimaja, joka oli\nihan likellä hänen istumapaikkaansa, ja seurakumppalina oli hänellä tuo\njo mainittu vanha akka. Jos hän kerran oli majan sisässä, ja\nvartijatar, kuten tavallista, makaamassa sisäänkäytävän suulla, niin\noli kaikki pakenemisen toivo melkeen mahdoton, ja millä hetkellä\nhyvänsä voi hän saada käskyn mennä levolle. Onneksi huusi eräs sotilas\ntällä hetkellä vanhaa vaimoa luoksensa ja käski hänen mennä juomavettä\nnoutamaan. Niemen pohjoispuolella oli oiva lähde, ja vaimo otti leilin\npuun oksalta, ja, käskien Histin seurata, ohjasi hän kulkunsa\nharjannetta kohti mennäkseen sen poikki niemen toiselle puolen. Kaiken\ntämän huomasivat ja käsittivät seikkailijamme, jotka sentähden\nvetäysivät taammas varjoon, kunnes molemmat naiset olivat menneet\nohitse. Juuri heidän sivutse kulkiessansa, kuului taas oravan ääni, ja\ntuo vanha huronilais-vaimo kummeksi kun nämät pienet eläimet näin\nmyöhään olivat valveella ja liikkeellä, johon Hist vastasi vähää ennen\nkuulleensa saman äänen pari kertaa ja arveli että tuo pieni raukka\nodotti myöhäisen iltasen jäännöksiä.\n\nTyytyen tähän selitykseen, jatkoi akka matkaansa molempien nuorten\nmiesten läheltä seuraamana. Kun leili oli vedellä täytetty, lähdettiin\npaluumatkalle, jolloin vanha vaimo, joka toisella kädellä kovasti piti\nkiinni Histin kalvosimesta, yht'äkkiä tunsi niin kovasti tartuttavan\nkurkkuunsa, että hänen täytyi päästää vanki vapaaksi ja hädin tuskin\nvoi pusertaa rinnastaan rähisevän, tukahtuneen äänen. Chingachgook\nkietoi käsivartensa Histin vyötäreen ympäri ja syöksi hänen kanssaan\nmetsään.\n\nHirventappaja sormitteli edelleen akan kaulaa, kuin urkuin käsittimiä,\nantaen hänelle aika ajoin vähän hengähtämisen tilaisuutta, vaan sitten\njälleen puristaen niin, että hän oli vähällä tukehtua. Vaimo käytti\nkuitenkin yhtä hengähdyksen hetkeä hyväkseen ja päästi huudon, joka\npaikalla herätti meteliä leirissä. Soturit hypähtivät heti nuotiolta\njuoksuun, ja lyhyen hetken perästä kolme tai neljä heistä ilmestyi\nharjanteelle, piirtyen himmeässä valossa kummituksen kaltaisiksi. Nyt\noli jo korkea aika metsästäjän perääntyä. Kampittaen vankinsa, ja\npuristaen hänen kurkkuaan vielä jäähyväisiksi, tehden näin aivan yhtä\npaljon vangin lannistumattomien yritysten vuoksi saada aikaan hälytys\nkuin perusteltuna menettelytapana, hän jätti tämän selälleen ja siirtyi\npensaikkoa kohti, kivääri valmiina, pää hartioiden yllä, kuten\npuolustautuva leijona.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nHirventappaja joutuu vankeuteen.\n\n\nNuotio, ruuhi ja lähde, jonka lähellä Hirventappaja aloitti\nperääntymisensä, olisivat muodostaneet miltei tasasivuisen kolmion\nkulmat. Matka nuotiolta veneelle oli hieman vähemmän kuin matka\nnuotiolta lähteelle, kun taas lähteeltä veneelle oli suunnilleen yhtä\npitkälti kuin nuotioltakin. Näin oli kuitenkin suorina viivoina\nlaskien, mihin keinoon pakolaiset eivät voineet turvautua. Heidän tuli\ntehdä kaarros saadakseen suojaa pensaikosta ja seuratakseen kaareutuvaa\nrantaviivaa. Metsästäjä aloitti peräytymisensä tietoisena näistä\nhaitoista, sillä hän tunsi hyvin kaikkien indianien tavat, tietäen,\nettä nämä harvoin laiminlyövät äkillisissä hälytyksissä, erityisesti\nlöytäessään suojaa, lähettää välittömästi sivustoille sotureita,\nkohdatakseen vihollisensa joka kohdasta ja mahdollisesti päästä tämän\nselustaan. Jotta jotain tällaista tehtiin nytkin, päätteli hän jalkojen\ntöminästä, jota kuului ei ainoastaan mainittua rinnettä ylös, vaan\naivan alusta alkaen loitontuvan kukkulan taakse sekä vastakkaiseen\nsuuntaan sitä pistettä, johon hän oli suuntaamassa kulkuansa. Vikkelyys\noli siis ensiarvoisen tärkeätä, koska osapuolet saattaisivat kohdata\nrannalla, ennenkuin pakolainen voisi päästä ruuhelle saakka.\n\nHirventappaja epäröi vielä hetkisen, ennenkuin hän syöksyi\nrantapusikkoon. Neljä tummaa hahmoa näkyi harjanteella tulen loimoa\nvasten, ja vihollisen olisi voinut kaataa helposti. Onneksi hän oli\njärkevämpi ja katosi pensaikon suojaan. Hetkessä hän pääsi rantaan ja\nsiihen paikkaan, missä Chingachgook Histin kanssa ruuhessa odottivat\nhäntä levottomina. Hirventappaja laski kiväärin veneen pohjalle ja\nkumartui työntääkseen ruuhen vesille, kun voimakas indiani hypähti\npensaikosta pantterin lailla suoraan hänen selkäänsä. Nyt riippui\nkaikki hiuskarvan varassa. Hirventappaja käytti kaikki voimansa\nepätoivoiseen yritykseen, lähetti ruuhen voimakkaalla sysäyksellä sata\njalkaa rannasta, kaatuen itse järveen kasvot alaspäin, vainoojansa\nvälittömästi seuraamana. Kaksintaistelu ei ehtinyt kunnolla alkaakaan,\nkun kuusi villiä syöksyi esiin, ja Hirventappajan oli antauduttava,\nminkä hän teki kaikella arvokkuudella.\n\nIndianit olivat niin keskittyneet vankinsa saattamiseen nuotiolle, että\nhe eivät lainkaan huomanneet läheistä ruuhta ja Delavarea sekä tämän\nmorsianta, jotka hiljaa meloivat karkuun järven keskellä olevaan\nlinnaseen. Pian Hirventappajan lähes kuristama vastustaja tointui sen\nverran, että hän kertoi, miten tyttö oli päässyt vapaaksi. Tultuaan\nnuotiolle huomasi Hirventappaja siellä vanhan tuttavansa Rivenoakin,\njoka kertoi muille mielihyvällä, millaisen arvokkaan vangin nämä olivat\nsaaneet.\n\nHirventappajan käsivarret eivät olleet sidotut, ja hänelle oli jätetty\npuukon pois ottamisen jälkeen vapaus käyttää käsiään. Häntä\ntarkkailtiin ehtymättömän valppaasti, minkä lisäksi nilkasta nilkkaan\nkulki voimakas parkkinuora estäen äkillisen pakoon hypähtämisen.\nHirventappaja huomasi tästä, että hänen nimensä alkoi olla tunnettu ja\narvostettu indianien keskuudessa viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.\n\nNyt lähestyi metsästäjää englantia puhuva vanha vaimo, jonka nimi oli\nNaaraskarhu, nyrkit yhteen puristettuina ja silmät tulta iskien.\nHuudettuaan täyttä keuhkoa hälytystä, käänsi hän nyt huomionsa\nottelussa kärsimiinsä vammoihin, vaikka nämä eivät olleetkaan suuria,\nja haki kostoa myös jo kauan sitten kadotetusta viehätysvoimastaan\nkaikkien hänen valtaansa joutuneiden olioiden kautta.\n\n\"Keltanaamainen skunkki\", aloitti tämä vimmastunut ja puoli-runollinen\nraivotar, heiluttaen nyrkkiään metsästäjän nenän alla, \"sinä et ole\nedes nainen. Ystäväsi Delavaret ovat vain naisia, ja sinä olet heidän\nlampaansa. Oma väkesi ei omista sinua, eikä yksikään punanahkojen heimo\npäästä sinua vigvamiinsa; sinä hiiviskelet hamesoturien keskuudessa.\nSinäkö tapoit urhean ystävämme, joka on jättänyt meidät? -- Ei, hänen\nsuuri sielunsa kaihti taistelua kanssasi ja jätti hänen ruumiinsa\nmieluummin kuin olisi kärsinyt sen häpeän, että olisi surmannut sinut.\nMutta se veri, jonka vuodatit hengen katsoessa muualle, ei ole\nimeytynyt maahan. Se täytyy haudata valituksiisi. Mitä musiikkia\nkuulenkaan? Nuo eivät ole punaisen miehen voivotuksia -- ei mikään\npunanahka valita niin paljon kuin emäsika. Ne tulevat keltanaaman\nkurkusta -- jenkin rinnasta, ne kuulostavat yhtä miellyttäviltä kuin\nlaulavat tytöt -- koira -- skunkki -- metsäkana -- minkki -- siili --\nsika -- rupikonna -- hämähäkki -- Jengis-koira --\"\n\nTässä vanha nainen hengästyi ja piti pienen tauon epiteettien ehdyttyä,\nmutta nyrkkejään hän silti heristeli Hirventappajan edessä ulkonäön\nilmaistessa raivoisaa kaunaa. Metsästäjä suhtautui naiseen yhtä\nvälinpitämättömästi kuin nykyaikana kohdellaan pikku konnaa.\nLisähyökkäyksiltä hänet pelasti Rivenoak, joka sysäsi eukon syrjään ja\nkäski tämän häipyä, valmistautuen istuutumaan vankinsa viereen. Nainen\npoistui vastahakoisesti odottamaan seuraavaa tilaisuutta kaunansa\nilmaisemiseen, ja hetken kuluttua Rivenoak aloitti vuoropuhelun, jonka\nannamme käännöksenä niiden lukijoiden huviksi, jotka eivät ole\nopiskelleet Pohjois-Amerikan alkuperäiskieliä.\n\n\"Keltanaamainen ystäväni on tervetullut\", sanoi indiani nyökäyttäen\ntuttavallisesti hymyillen niin salakavalasti, että sen keksimiseen\ntarvittiin koko Hirventappajan valppaus ja paljon filosofiaa tämän\njälkeen pysymään rauhallisena; \"hän on tervetullut. Huroneilla on kuuma\ntuli valmiina valkoisen miehen märkien vaatteiden kuivaamiseksi.\"\n\n\"Minä kiitän teitä Huron -- tai Mingo, kuten eniten haluan nimittää\nteitä\", sanoi Hirventappaja. \"Minä kiitän teitä tervetulijaisistanne ja\nkiitän teitä tulen edestä. Molemmat ovat hyvät tavallaan ja viimeksi\nmainittu etenkin, kun on sattunut käymään Peilijärven kylmässä\nlähteessä\".\n\n\"Keltanaama -- mutta veljelläni lienee kuitenkin joku nimi? Niin\nsuurelta sotilaalta ei voi puuttua nimeä?\"\n\n\"Mingo,\" sanoi metsästäjä, ja silmäin loiste sekä poskien puna ilmaisi\nhieman inhimillisen luonnon heikkoutta, \"Mingo, teidän urhoollinen\ntoverinne nimitti minua Haukansilmäksi, luultavasti sukkelan ja tarkan\ntähtämisen takia, ja päänsä levätessä polvellani antoi hän minulle\ntämän nimen, vähää ennen kuin hänen henkensä lähti autuille\nmetsästysmaille.\"\n\n\"Tämä on hyvä nimi; Haukka syöksee varmasti saaliinsa selkään.\nHaukansilmä ei ole mikään nainen; miksi elelee hän Delavarien parissa.\"\n\n\"Minä ymmärrän ajatuksenne, Mingo, mutta me katsomme kaiken tämän\nmuutamien teidän paholaistenne petokseksi ja kiellämme syytöksen.\nLuojan sallimuksesta jouduin jo nuorena Delavarien joukkoon, ja kaiken\nmuun puolesta, kuin sen, mitä kristilliset tavat minun väriltäni ja\nlahjoiltani vaativat, toivon saavani elää ja kuolla kuin joku heistä.\nEn kumminkaan kokonaan aio jättää syntyperäisiä oikeuksiani ja koetan\ntäyttää keltanaaman velvollisuudet punanahkain seurassa.\"\n\n\"Hyvä; Huroni on punanahka yhtä hyvin kuin Delavarikin. Haukansilmä\nsaavuttaa enemmän Huronien kuin naisten parissa.\"\n\n\"Minä arvaan että itse ymmärrätte mitä lausutte, Huroni. Jos toivotte\nminun avullani saavanne selkoa jostakin, niin on teidän puhuminen\nselvempää kieltä, sillä kauppaa ei voi sopia sidotuin silmin tai\nsuletuin suin.\"\n\n\"Hyvä; Haukansilmä ei ole kaksikielinen ja hän lausuu mieluimmin\najatuksensa suoraan ilmi. Hän tuntee Bisam-rotan, joksi nimitämme\nvesihuoneessa asuvata miestä, ja hän on asunut tämän vigvam'issa\n(majassa), mutta ei ole hänen ystävänsä. Haukansilmä ei huoli\npäänahoista, niinkuin indiani-raukka, vaan taistelee urhoollisen\nkeltanaaman tavalla. Bisam-rotta ei ole valkea eikä punainen, ei eläin\neikä kala. Hän on vesikäärme, väliin järvessä, väliin maalla.\nHaukansilmä voi palata takaisin ja kertoa hänelle kuinka petti Huronit\nja pakeni vankeudesta, ja kun hän on peittänyt Bisam-rotan silmät, niin\nett'ei tämä voi nähdä majasta metsään saakka, aukaisee Haukansilmä ovet\nHuroneille. Ja kuinka on saalis jaettava? Haukansilmä on ottava\nsuurimman osan, ja Huronit ottavat mitä hän antaa heille. Päänahat\nvoivat kaikki mennä Canadaan, koska keltanaama ei pidä niistä mitään\nlukua.\"\n\n\"Hyvä, Rivenoak, tämä on suoraa ja selvää kieltä, vaikka lausuttu\nirokesilais-kielellä. Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja minun täytyy\ntunnustaa, että tämä on Mingoinkin ilkeyttä ilkeämpää. Epäilemättä\nolisi aivan helppo uskotella Bisam-rotalle, että olen paennut luotanne,\nja päälle päätteeksi saavuttaisin mainetta urotyöstä.\"\n\n\"Hyvä; tämä juuri on se teko, jota tahdon keltanaaman toimittamaan.\n\n\"Niin, niin, tämä on aivan selvää; minä tiedän mitä minulta toivotte,\nja sentähden ette tarvitse turhaan pitää minulle puhetta. Kun olen\nsaapunut linnaseen ja istun syömään Bisam-rotan leipää, juttelen ja\nnauran hänen tytärtensä kera, silloin pitää minun niin sokaista hänen\nsilmänsä, ett'ei hän näe oveakaan, mitä sitten lähintä maata.\"\n\n\"Hyvä; Haukansilmä olisi oleva Huroni. Hänen syntyperänsä on ainoastaan\npuoleksi valkea.\"\n\n\"Tässä kohden erehdytte, Huroni, niin suuresti, kuin jos pitäisitte\nsutta metsäkissana. Minä olen valkeaihoinen syntyperän, sydämen,\nluonteen ja lahjain puolesta, vaikka hieman punanahka tunteilta ja\ntavoilta. Mutta kun vanhan Hutterin silmät ovat oikein utuiset ja hänen\nkauniit tyttärensä ehkä syvässä unessa ja kaikki pitävät Haukansilmää\nluotettavana vahtimiehenä, niin silloin minun pitää tehdä jonnekin\npäretuli merkiksi teille, aukaista ovi ja laskea sisään Huronit, jotka\nkohlivat kaikilta asukkailta päät puhki.\"\n\n\"Varmaankin on veljeni erehtynyt; hän ei voi olla keltanaama. Hän\nansaitsisi olla suurena päällikkönä Huronien joukossa.\"\n\n\"Niin, siinä kohden olemme samaa mielipidettä, jos, näet, hän tekisi\ntällä tavoin. Kuulkaas nyt, Huroni, ja pankaa huomioonne muutamia\ntotuutta rakastavan miehen rehellisiä sanoja. Olen syntyisin kristitty,\nja ne, jotka kuuluvat siihen sukuun, joka tottelee niitä sanoja, joita\nlausuttiin heidän esi-isillensä ja lausutaan heidän lapsillensa niin\nkauan, kunnes maailma ja kaikki, mitä siinä on, häviää -- ne eivät\nmilloinkaan ryhdy tällaisiin kirottuihin konnantöihin. Viekkaus sodassa\nolkoon menneeksi ja onkin myönnetty, mutta viekkaus, kavaluus, petos\nystäviä kohtaan sopii ainoastaan heittiöille keltanaamain joukossa.\nTiedän löytyvän yltä kyllin valkeita miehiä, jotka voivat saattaa\nteidät tällaiseen väärään käsitykseen luonteestamme, mutta nämät ovat\nluopuneet syntyperästään ja lahjoistaan ja, jos eivät vielä elä, niin\nainakin ansaitsisivat elää maankulkijoina, pois-suljettuina rehellisten\nihmisten seurasta. Mikään rehellinen keltanaama ei voisi tehdä mitä\npyydätte, ja luullakseni ei kukaan Delavarikaan sitä tekisi -- tahdon,\nnäet, puhua suuni puhtaaksi teille. Mingoin laita taitaa olla aivan\ntoisellainen.\"\n\nNähtävästi harmistuneena kuunteli Huroni tätä nuhdesaarnaa, vaan\nmuistaen tarkoituksensa, oli hän liian viisas tahtoakseen äkillisen\nvihannäyttämisen kautta jäädä sitä saavuttamatta. Hän näytti hartaasti\nkuuntelevan, ollen hymyilevinään, ja sitten tutkivan mitä oli kuullut.\n\n\"Pitääkö Haukansilmä paljon Bisam-rotasta tai rakastaako hän tämän\ntyttäriä?\" kysäsi hän yht'äkkiä.\n\n\"Ei kumpaakaan, Mingo. Vanha Tom ei ole mies semmoinen, joka voisi\nvoittaa rakkauttani, ja mitä tyttäriin tulee, ovat he kyllin kauniita\nviehättämään ketä miestä hyvänsä; mutta syitä löytyy, jotka estävät\nrakkauden syttymistä kumpaankaan heistä. Hetty on hyvä olento, mutta\nluonto on laskenut kätensä raskaasti hänen ymmärryksensä päälle, tyttö\nraukka.\"\n\n\"Entäs Metsän Ruusu!\" huudahti Huroni, joka oli kuullut puhuttavan\nJudithin mainiosta kauneudesta. \"Eikö hän ole kyllin kaunis sytyttämään\nrakkautta veljeni rintaan? Ystäväni on tullut tänne erään pienen\n\"siteen\" tautta, jolla hänet on kahlehtinut tyttö, joka voi vetää\nvahvimmankin sotilaan kanssaan.\"\n\n\"Huroni, nyt olette totuutta lähempänä, kuin milloinkaan ennen tämän\nkeskustelun aikana. Tämä on kyllä tosi, mutta tämän siteen toinen pää\nei kahlehdi minua sydäntäni, eikä myöskään Metsän Ruusu pitänyt sen\ntoisesta päästä kiinni.\"\n\n\"Tämä on kummallista! Rakastaako veljeni päällä eikä sydämellä? Voiko\ntuo heikkomielinen vaikuttaa niin mahtavasti näin urhoolliseen\nsoturiin?\"\n\n\"No nyt taas, väliin oikeen, väliin aivan päin seiniä! Side, jota\ntarkoitatte, sitoo erään mainion Delavarin sydäntä -- oikeastaan on hän\nMohikani ja on oleksinut Delavarien parissa siitä asti kuin hänen oma\nkansansa hajosi; hän on Unkasin sukua ja nimensä on Chingachgook eli\nSuuri Käärme. Hän on tullut tänne talutusnuorassa, ja minä seurasin\ntahi oikeemmin kävin edellä, sillä minä tulin tänne ensiksi, enkä muun\nkuin ystävyyden tautta. Tämä ystävyys on kumminkin kyllin vahva niiden\nvälillä, jotka eivät ole saituria tunteidensa suhteen ja tahtovat\nhieman elää muiden ihmisten, eikä ainoastaan itsensä tähden.\"\n\n\"Mutta tällä siteellä on kaksi päätä -- toinen on kiinnitetty Mohikanin\nsydämeen, mutta toinen...?\"\n\n\"Niin, toinen oli täällä tulen luona puoli tuntia sitten. Wah-ta-Wah\npiti sitä kädessään, jos hän ei pitänyt sitä sydämessään.\"\n\n\"Minä ymmärrän, veljeni,\" vastasi indiani vakaisesti; hän, näet, nyt\nvasta alkoi aavistaa tämän illan tapahtuman oikeata laitaa. \"Koska\nSuuri Käärme oli vahvin, veti hän kovimmin, ja Histin täytyi jättää\nmeidät.\"\n\n\"En luule hänen tässä kohden tarvinneen suuresti vetää,\" vastasi\nmetsästäjä, nauraen hiljaisella, herttaisella tavallaan, \"sitä en\ntodellakaan luule. Hän pitää tytöstä ja tämä taas hänestä, eikä\nHuronienkaan viekkaus voine pitää erillään kahta nuorta ihmistä, joita\nvahva tunne kiinnittää toisiinsa.\"\n\n\"Ja Haukansilmä sekä Chingachgook tulivat leiriimme ainoastaan tästä\nsyystä?\"\n\n\"Mingo, tämä on kysymys, joka ei vaatine selitystä. Missähän muussa\ntarkoituksessa olisimme tänne tulleet? Ja kuitenkaan ei ole asian laita\naivan niinkään, sillä emme ensinkään tulleet leiriin, vaan ainoastaan\ntuon hongan luokse tuolla toisella puolen selänteen harjaa, ja siinä\nseisoimme ja tarkastimme liikuntojanne ja toimianne niin kauan kuin\nsuinkin halusimme. Kun olimme valmiit, ilmoitti Käärme merkillään, ja\nsitten kävi kaikki kuin pitikin, siihen hetkeen asti, jolloin tuo\nkulkulainen hyppäsi selkääni. Niin oikein, siinä tarkoituksessa tulimme\nja saimme mitä tahdoimme, eikä maksane vaivaa toisin väittää. Hist on\npoissa miehen kanssa, joka jo melkeen on hänen puolisonsa, ja käyköön\nminulle kuinka hyvänsä, on tämäkin jo jonkunlainen voitto.\"\n\nHuroni näytti suuttuneelta, vaan osasi kuitenkin hillitä väkivaltaisen\nvihan ilmipääsemistä. Hän meni pian vankinsa pakeilta muiden sotilasten\nluokse ja kertoi heille pääsisällön siitä, mitä oli saanut tietää.\nNiinkuin häntä, niin kummastutti ja suututti näitäkin seikkalijaimme\nrohkeus ja heidän asiansa menestyminen. Kolme neljä sotilasta meni\ntuolle matalalle harjanteelle, katselivat puuta, jonka suojassa ystävät\nolivat seisoneet, ja tarkastelivat ympärillä olevia jälkiä nähdäkseen\noliko metsästäjä puhunut totta. Johtopäätös osoitti puheen todeksi, ja\nkaikki palasivat takaisin nuotion ääreen yhä enemmän ihmetellen ja\nkunnioittaen metsästäjäämme.\n\nAina tähän saakka oli se nuori indiani, joka oli ollut Histin ja erään\ntoisen nuoren tytön seurassa, pysynyt Hirventappajasta erillään.\nYstävistänsäkin oli hän pysynyt erillään lähellä niitä nuoria naisia,\njotka matalalla äänellä puhelivat kumppalinsa vapauttamisesta.\nYlipäänsä eivät nämä näyttäneet olevan kovin vihoissaan siitä, ett'ei\nniin kaunis kilpakumppali kuin Hist enää saattanut varjoon heidän omaa\nsuloisuuttaan, ja sitä paitsi pääsivät heidän paremmat tunteensa\nvoitolle ja asettuivat kauniin pakolaisen ja hänen sulhonsa puolelle.\nMuuan tytöistä nauroikin nuoren sotilaan lohduttomalle silmäykselle,\njoka osoitti hänen tavallaan katsovan itsensä hyljätyksi. Tämä nauru\nnäytti yht'äkkiä yllyttävän hänen mieltään, ja sai hänet menemään sen\nkaatuneen puun luokse, jonka päällä vanki vielä istui vaatteitaan\nkuivaamassa.\n\n\"Tässä on Metsäkissa\", sanoi hän ja löi kiivaasti paljasta rintaansa\nvasten, osoittaakseen kuinka suuren vaikutuksen hän luuli sanoillansa\nolevan.\n\n\"Ja tässä on Haukansilmä\", vastasi metsästäjä tyynesti, käyttäen sitä\nnimitystä, jolla hän vast'edes tuli tunnetuksi kaikissa Irokesien\nheimokunnissa. Näköni on tarkka; hyppääkö veljeni pitkältäkin?\"\n\n\"Täältä Delavarien kyliin saakka. Haukansilmä on varastanut vaimoni;\nhänen täytyy hankkia hänet takaisin, muuten tulee hänen päänahkansa\npaalussa riippuen kuivamaan vigvamissani.\"\n\n\"Huroni, Haukansilmä ei ole varastanut mitään. Hän ei ole peräisin\nvarkaan suvusta eikä hänellä ole varkaan lahjat. Vaimonne, joksi\nsanotte Wah-ta-Wahia, ei ikinä tule olemaan canadalaisen punanahan\nvaimona; hänen sydämensä on erään Delavarin majassa ja hän on mennyt\ntätä majaa etsimään. Metsäkissa on ketterä, mutta hänen jalkansa eivät\nkumminkaan voi seurata naisen toiveita.\"\n\n\"Delavarien Käärme on koira, hän on vesikoira raukka, joka piileksen\nvedessä; hän ei uskalla urhoollisen indianin tavalla tulla kuivalle\nmaalle.\n\n\"No, no, Huroni, tämä on jo jotenkin hävytöntä, katsoen siihen että\ntuskin tunti on kulunut siitä, kuin Käärme seisoi viidenkymmenen\nkyynärän päässä teistä ja olisi voinut koetella nahkanne sitkeyttä\npyssyn luodilla, jos en olisi pannut vähän miettimisen painoa hänen\nkätensä päälle. Voitte pettää herkkäuskoisia tyttöjä uudistaloissa\nmetsäkissan lailla naukumalla, mutta miehen korva voi eroittaa toden\nvalheesta.\"\n\n\"Hist nauraa hänelle! Hän huomaa hänen olevan velton ja kehnon\nmetsästäjän, joka ei milloinkaan ole ollut sotajälellä. Hän tahtoo\nmiehen puolisokseen, vaan ei huoli narrista.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte, Metsäkissa?\" vastasi metsästäjä nauraen. \"Hän on\nmennyt järvelle, niinkuin näette, ja ehkä hän pitää lohenmullon\napinakissaa parempana. Mitä sotajälkeen tulee, niin sekä Käärme että\nminä myönnämme kernaasti, että meillä ei ole paljon kokemusta siinä\nkohden; mutta jos ette kutsu tätä ensimmäiseksi sotajälen alkeeksi,\nniin täytyy teidän kutsua sitä kuninkaalliseksi avioretkeksi. Seuratkaa\nneuvoani, Metsäkissa, ja valitkaa vaimonne huronilais-tyttöin\njoukosta; ette ikinä, ainakaan vapaasta tahdosta, voi saada ketään\ndelavarilais-tyttöä vaimoksenne.\"\n\nMetsäkissan käsi etsi tomahavkia, ja kun hänen sormensa olivat\ntarttuneet varren ympäri, liikkuivat ne vapisten, ikäänkuin niiden\nomistaja olisi epäillyt käyttäytyisikö viisaasti vai pitikö kostaa.\nTällä päättävällä hetkellä lähestyi Rivenoak, ja käskevällä\nviittauksella ilmoittaen, että nuoren miehen oli poistuminen, istui hän\nentiselle paikalleen Hirventappajan viereen. Hetkisen äänettömyyden\nperästä, jolloin hän noudatti indianilaisen päällikön tyyntä\narvollisuutta, alkoi hän keskustelun.\n\n\"Haukansilmä on oikeassa,\" sanoi hän, \"hänen silmänsä on niin tarkka,\nettä hän voi nähdä totuuden pimeässä yössä, vaan meidän silmämme ovat\nolleet sokeat. Hän on huhkain, sillä pimeys ei salaa häneltä mitään.\nHänen ei pidä pettää ystäviänsä, hän on oikeassa.\"\n\n\"Minua ilahuttaa, Mingo että niin ajattelette, sillä pettäjä on minun\nmielestäni pelkuria kehnompi. Minä huolin yhtä vähän Bisam-rotasta,\nkuin joku keltanaama voipi huolia toisesta, vaan en kumminkaan voi\npettää häntä, niinkuin tahdoitte. Minun käsitykseni mukaan sotii kaikki\npetos, paitsi viekkaus sodassa, sekä lakia että -- niinkuin me\nvalkeaihoiset lausumme -- evankeliumia vastaan.\"\n\n\"Keltanaama veljeni on oikeassa; hän ei unhota manitoutaan eikä\nväriään. Huronit tietävät itsellään olevan suuren sotilaan vankina, ja\nhe tulevat sen mukaan käyttäytymään häntä kohtaan. Jos häntä tullaan\nkiduttamaan, niin hänen kipunsa eivät tule olemaan semmoisia, joita\ntavallinen ihminen voipi kestää, ja jos häntä tullaan kohtelemaan\nystävänä, niin se tulee olemaan päällikköin ystävyyttä.\"\n\nLausuessaan tämän kummallisen vakuutteen kunniotuksestansa, silmäsi\nHuroni salaisesti kuulijansa puoleen, nähdäkseen kuinka hän otti\nvastaan tämän kohteliaisuuden-osoitteen, vaikka hänen vakainen\nulkomuotonsa ja näennäinen suoruutensa olisi estänyt jokaista, joka ei\ntuntenut indianein kavaluutta, huomaamasta missä tarkoituksessa hän\nlausui tämän. Hirventappaja oli tällainen luulematon olento, ja hyvin\ntietäen mitä indianit tarkoittavat kunnioituksella vangin kohtelemisen\nsuhteen, tunsi hän, Huronin siitä puhuessa, verensä hyytyvän; vaan hän\nsäilytti kuitenkin tyynen ja rohkean ulkomuodon, jott'ei tarkkanäköinen\nvihollinen havaitsisi näitä heikkouden merkkejä.\n\n\"Jumala on antanut minut käsiinne, Huroni\", sanoi hän viimein, \"ja minä\narvaan teidän aikovan menetellä sananne mukaan. En tahdo kerskata\nsiitä, mitä tulen kipuin kestäessä tekemään, sillä en milloinkaan ole\nollut tällaisessa koettelemuksessa, eikä kukaan voine edeltäkäsin sanoa\nmitenkä hän tulee käyttäytymään; mutta minä olen koettava parastani,\njotta en häpäisisi sitä kansaa, jolta olen saanut kasvatukseni.\nTulkoonpa käytökseni olemaan millainen hyvänsä, niin tahdon muistuttaa\nteitä siitä, että olen valkeaihoinen syntyperältäni ja sentähden on\nminulla valkeaihoisten lahjat, niin että, jos kivut valtaavat minut ja\nunhoitan itseni, toivon teidän lukevan tämän niiden viaksi, joihin se\noikeastaan kuuluu, eikä laskevan mitään Delavarien syyksi, yhtä vähän\nkuin heidän liittolaistensa ja ystäväinsä, Mohikanienkaan. Kaikki\nolemme luodut suuremmilla tai pienemmillä heikkouksilla, ja pelkään\nolevan keltanaaman heikkoja puolia sen, että sortuu suuren ruumiillisen\ntuskan aikana, jolloin punanahka laulaa laulujaan ja kehuu urotöitään\nvihollisten kynsissä ollessaan.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nHirventappaja pakenee. -- Häntä ajetaan takaa. -- Hän otetaan jälleen\nkiinni.\n\n\nMuutamia päiviä edellä kerrotun tapauksen perästä tapaamme\nHirventappajan taaskin kokoontuneiden indianein edessä. Juhlallinen\nilmiö kuvaantui nyt hänen silmäinsä eteen. Kaikki vanhemmat sotilaat\nistuivat kaatuneen puun päällä ja odottivat hänen tuloansa jäykällä\narvokkaisuudella; oikealla puolen seisoivat nuoret miehet täysissä\naseissa ja vasemmalla naiset ja lapset. Keskessä oli avoin, jokseenkin\nlaaja, lehväkaarrosten varjooma paikka, josta oli tarkasti poistettu\nkaikki pensaat, varvut, kuivat oksat y.m. Tätä paikkaa oli luultavasti\nusein pidetty leiripaikkana, sillä se näytti kovaksi poljetun kedon\nkaltaiselta.\n\nNiinkuin useimmiten oli tapana indianein heimokunnissa ja kuleksivissa\nindianijoukoissa, jakoi tässäkin kaksi päällikköä keskenänsä näiden\nmetsänlasten hallitsemisvallan. Toinen oli vanhempi, tunnettu hyväksi\npuhelahjansa puolesta, viisaaksi keskusteluissa sekä älykkääksi\ntoiminta-ohjelmia tehdessä, toinen taas oli mainio urhollisuutensa,\njulmuutensa ja viekkautensa tautta. Edellinen oli Rivenoak, toista\nnimitettiin Pantteriksi, joka nimi hyvin ilmaisi sotilaan, indianein\nkäsityksen mukaan parhaita omaisuuksia -- julmuutta, kavaluutta ja\npetosta.\n\nRivenoak ja Pantteri istuivat vieretysten, odottaen vangin tuloa, kun\nHirventappajan ruuhi laski rantaan ja hän itse nousi maalle. Koska\nindianein tarkoitus saada hänet pettämään Hutterin ja linnasen muut\nasukkaat ei onnistunut, olivat he pakoittaneet metsästäjän, jonka piti\nantaa kunniasanansa takaisinpalaamisesta, käymään Hutterin luona\nhoukuttelemassa häntä muuttamaan pois näiltä seuduilta. Hirventappaja\nkyllä vakuutti, ett'ei hänen lähetyksensä onnistuisi, vaan sitoutui\nkumminkin käymään siellä ja lupasi kaikissa tapauksissa palata takaisin\nmäärätyllä hetkellä. Tämän lupauksen hän nyt täytti.\n\n\"Tässä olen nyt, Mingot,\" sanoi hän astuessaan heidän piiriinsä;\n\"tehkää minulle mitä tahdotte. Minun tilini ihmisten ja elämän kanssa\non lopetettu; tehtäväni ei ole onnistunut, niinkuin jo edeltäkäsin\nsanoin, ja nyt ei minulla ole muuta tehtävänä, kuin valkeaihoisten\nJumalan kohtaaminen valkean miehen velvollisuuksien ja lahjojen\nmukaan.\"\n\nSuostumuksen jupina kuului näitä sanoja lausuttaissa naistenkin\njoukosta, ja kotvasen aikaa toivoivat muutamat hartaasti saada\nheimoonsa näin urhoollisen ja jalon miehen. Mutta useat olivat sitä\nvastaan, etenkin Pantteri ja hänen sisarensa Sumach, joka oli\nHirventappajan ampuman Ilveksen leski. Toista näistä vallitsi\nsyntyperäinen julmuus, toista esti raivokas kostonhimo tottelemasta\nhellempiä tunteita. Niin ei ollut Rivenoakin laita. Tämä päällikkö\nnousi seisaalleen, ojensi kätensä kohteliaisuutta osoittavalla tavalla\nja tervehti vankia sellaisella tyyneydellä ja arvokkaisuudella, joka\nolisi voinut herättää ruhtinaan kateutta.\n\n\"Keltanaama,\" sanoi hän, \"kansani on ollut niin onnellinen, että on\nsaanut vangiksi miehen eikä arkaa kettua. Me tunnemme teidät, me\ntulemme kohtelemaan teitä kuin urhokasta soturia. Jos olette surmannut\nyhden meikäläisen soturin ja ollut apuna muita surmatessa, niin on\nteillä henki, jonka voitte antaa korvaukseksi. Muutamat nuorista\nmiehistäni luulivat, että keltanaaman veri on liian vetelätä -- että se\nepäisi juoksemasta Huronin veitsentiestä. Näyttäkää heille, ett'ei niin\nole laita; teidän sydämenne on voimakas niinkuin ruumiinnekin. Jos\nsotilaani sanovat, ett'ei Ilveksen kuolemaa saa unhoittaa ja että hän\nei voi yksin matkustaa henkien maille, niin tulevat he muistamaan että\nhänet surmasi urhokas mies, ja laittavat teidät hänen perästään\nsellaisilla ystävyytemme todisteilla, ett'ei hän seuraanne häpeä. Olen\npuhunut; tiedätte, mitä olen sanonut.\"\n\n\"Totta kyllä, Mingo, kaikki on totta kuin evankeliumi,\" vastasi\nteeskentelemätön metsästäjä. \"Te olette puhunut, ja minä tiedän ei\nainoastaan mitä olette sanonut, vaan vielä päälle päätteeksi mitä\n_tarkoitatte_. Uskallan väittää Ilveksen olleen urhollisen, jalon\nsotilaan ja ansainneen ystävyyttänne ja kunnioitustanne, mutta\nkumminkaan en luule itseäni kelvottomaksi seurustelemaan hänen\nkanssansa ilman teidän passittannekin. Kuitenkin olen nyt täällä,\nvalmiina kuulemaan tuomiotani; tehkää minulle mitä tahdotte.\"\n\nRivenoak ilmoitti suostumuksensa, ja sen jälkeen keskustelivat\npäälliköt syrjässä hetken aikaa. Tämän päätyttyä, erosi kolme, neljä\nnuorta sotilasta kumppaleistaan ja poistuivat leiristä. Nyt\nilmoitettiin vangille, että hän sai vapaasti kuleksia niemellä,\nsill'aikaa kuin hänen tulevasta kohtalostaan keskusteltiin -- lupa\ntämmöinen ei paljoa maksanut, sillä yllämainitut nuoret sotilaat olivat\nasettuneet linjaan niemen kannasta vahtimaan ja järvelle pakeneminen\noli mahdoton.\n\nOdotettuaan noin tunnin aikaa, joka hänestä tuntui tuskallisemmalta\nkuin itse välttämättömän kuoleman ajatus, kutsuttiin Hirventappaja\nuudestaan tuomariensa eteen, jotka jo olivat istuneet entisille\npaikoillensa.\n\n\"Hirventappaja,\" alotti Rivenoak, kun vanki oli saapunut hänen eteensä,\n\"vanhat mieheni ovat kuunnelleet viisaita sanoja; he ovat valmiit\npuhumaan. Teidän esi-isänne tulivat nousevan auringon maasta, me olemme\nlaskevan auringon lapsia. Maa voipi kyllä olla rikasta, viisauden\npuolesta viljavata tuolla kaukana aamukoitteen alla, mutta ehtoon maa\non suloisempaa. Me katselemme mieluisimmin sinnepäin. Kun katselemme\nitäänpäin, valtaa meidät pelko; ruuhi toisensa perästä kuljettaa\nkansaanne joukottain auringon jälkiä myöten, ikäänkuin sen maa olisi\ntäpötäynnä ja tulvillaan ihmisiä. Punasia miehiä on jo aivan vähän, he\ntarvitsevat apua. Yksi paraista majoistamme on nykyään joutunut\ntyhjäksi omistajan kuoleman kautta; kauan tulee viipymään, ennenkuin\nhänen poikansa tulee kyllin vanhaksi täyttämään isän sijan. Tuolla on\nhänen leskensä; hän tarvitsee riistaa ruu'aksi itselleen ja lapsilleen,\nsillä hänen poikansa ovat vielä kuin haukan pojat ennen pesästään\nlähtemistä. Teidän kätenne kautta on tämä suuri onnettomuus kohdannut\nhäntä. Hänellä on kaksi velvollisuutta, toinen kaatunutta puolisotansa\nja toinen lapsiansa kohtaan. Päänahka päänahasta, henki hengestä, veri\nverestä, on yksi laki; ruu'an hankkiminen lapsillensa on toinen. Me\ntunnemme teidät, Hirventappaja. Te olette rehellinen mies, ja kun\nsanotte jotakin, niin on se niin. Ette ole kaksikielinen kuin käärme,\npäänne ei ole ruohoon peitetty; te näette kaikki. Te pysytte\noikeudessa; kun olette pahoin tehnyt, toivotte saavanne korvata sen\nniin pian kuin voitte. Tässä on Sumach; hän on yksinään vigvamissaan ja\nhänen lapsensa kaipaavat ruokaa. Ottakaa tuosta pyssy, se on\nlatingissa, ampukaa hirvi, antakaa lapsille ruokaa ja ottakaa Sumach\nvaimoksenne. Ruvetkaa Huroniksi; Sumach ei silloin ole miestä vailla,\nja sotilaani lukumäärä on jälleen täysi.\"\n\n\"Juuri tätä pelkäsin Rivenoak,\" sanoi metsästäjä, kun päällikkö oli\nlopettanut puheensa; \"niin, pelkäsin näin käyvän. Totuus on pian\nlausuttu ja se on lopettava kaikki toiveet tässä kohden. Olen\nvalkeaihoinen ja kristitty syntyisin; huonosti sopisi minulle vaimon\nottaminen indianien tavalla ja pakanain seasta. Mitä en tahtoisi tehdä\nrauhallisina aikoina ja _selkeän_ päivän paisteessa, sitä vielä\nvähemmin tahdon tehdä pilvisenä aikana henkeni pelastukseksi. Kenties\nen koskaan joudu naimisiin; aivan varmaan oli Luojan tarkoitus, kun Hän\nsaattoi minut tänne metsiin, että eläisin yksinäni ja ilman omaa kattoa\npääni päällä, vaan jos ei niin kävisi, niin tulee ainoastaan semmoinen\nnainen, joka kuuluu omaan väriini ja lahjoihini, pimentämään vigvamini\novea, eikä kukaan muu. Kuolleen sotilaanne lapsille kyllä mielelläni\nhankkisin ravinnon, jos se voisi tapahtua häpeättä, mutta sehän ei ole\nmahdollista, koska en voi asua huronien kylässä. Omien nuorten\nmiestenne täytyy hankkia Sumachille riistaa, ja kun hän toisen kerran\nmenee naimisiin, lienee paras, että hän ottaa miehen, jonka jalat eivät\nole kylliksi pitkät kulkemaan sille alueelle, missä hänellä ei ole\nmitään tekemistä. Me taistelimme rehellistä taistelua ja hän kaatui;\ntässä ei ole mitään muuta, kuin mitä jokaisen urhoollisen miehen on\nodottaminen ja arvaaminen. Mingon sydäntä en ikinä voi saada, se on\nyhtä mahdotonta kuin jos ajattelisi harmaita hiuksia kasvavan pojan\npäähän tai karhunmarjoja mäntyyn. Ei, ei, Huroni; lahjani ovat vaimoa\nkoskevissa seikoissa valkeaihoisen lahjat, delavarilaisia ovat ne\nkaikissa indiania koskevissa asioissa.\"\n\nTuskin oli nämä sanat lausuttu, ennenkuin yleinen jupina ilmoitti\nniiden herättämää tyytymättömyyttä. Naiset etenkin lausuivat julki\nharminsa, ja Sumach, joka oli kyllin vanha ollakseen sankarimme äiti,\nei suinkaan purkanut vihaansa sävyisimmillä lauseilla. Mutta kaikki\nmuut pettymisen ja harmin osoitukset olivat aivan vähäpätöisiä\nPantterin raivokkaan vihastumisen rinnalla. Hän oli luullut alentavan\narvoansa, jos antaisi sisarensa ottaa keltanaaman miehekseen -- vaikka\ntämä oli indianeille jokseenkin tavallista -- ja oli ainoastaan sisaren\nhartaasta pyynnöstä antanut tähän suostumuksensa. Nyt harmitti häntä\nsydämen pohjasta, kun näki keltanaaman hylkäävän sen kunnian, jota\nhänelle oli osoitettu, ja hillitsemättömän raivokkaalla ja julmalla\nkatseella hän katsoa tuijotti vankia; eikä hänen kätensä kauan epäillyt\ntyydyttää sitä kostonhimoa, joka poltti hänen rintaansa.\n\n\"Sinä keltanaamain koira,\" huudahti hän irokesien kielellä, \"mene\nulvomaan rakkien kanssa omille onnettomille metsästysmaillesi!\"\n\nVielä hänen puhuessaan viskasi kohoitettu käsi tomahavkin. Onneksi oli\npuhujan kuuluva ääni vetänyt Hirventappajan huomion sinnepäin, muuten\nolisi tämä hetki varmaankin ollut hänen viimeinen hetkensä. Tuo\nvaarallinen ase olisi murtanut vangin pään, ellei hän olisi ojentanut\nkättänsä ja varren heilahtaessa tarttunut siihen kiinni niin nopeasti,\nettä tämä sukkela liike kummastutti katsojaa yhtä paljon kuin se\ntaitavuus, jolla ase oli viskattu. Sen vauhti oli kuitenkin niin\nvoimallinen, että se Hirventappajan käden pysähtyessä joutui juuri\nsiihen asemaan, joka tarvittiin viskuun vastaamiseksi. Ja tietymätöntä\non eikö juuri tämä viekoitellut nuorukaista kostamaan. Hänen silmänsä\nsäihkyivät ja pieni punanen pilkku nousi molempiin poskiin, kun hän,\nkooten kaiken voimansa, viskasi aseen takaisin vihollistansa vastaan.\nTämän viskuun odottamattomuus edisti sen onnistumista; Pantteri ei\nnostanut kättänsä eikä kumartanut päätään pois tomahavkin tieltä. Pieni\nterävä kirves sattui keskelle vihollisen otsaa ja suorastaan halkasi\npään. Juosten esille, niinkuin käärme syöksee vihollisensa päälle vielä\nsittenkin, kun on saanut kuolemanhaavan, kaatui tuo vahva mies\npitkälleen maahan, vapisten kuolemankamppauksessa. Kun kaikki juoksivat\nhäntä auttamaan, jäi vanki hetkeksi vahtimatta, ja päättäen koettaa\npelastaa henkeänsä, kävi kuinka kävi, syöksyi hän metsävuohen\nnopeudella sivulle päin. Silmänräpäyksen ällistys vaan -- ja koko\njoukko, vanhat ja nuoret, lapset ja naiset jättivät Pantterin\nhengettömän ruumiin, päästivät ulvonnan ja ryhtyivät vankia\ntakaa-ajamaan.\n\nVaikka se tapaus, joka vietteli Hirventappajan tähän hurjaan\nyritykseen, oli äkillinen, ei hän kumminkaan ollut ihan valmistumaton\nsiihen. Viimeksi kuluneen tunnin ajalla oli hän näet tarkoin punninnut\npakenemisen kaikkia mahdollisuuksia ja hänen pakoansa ohjasi sentähden\nennen harkittu tuuma, jonka kautta kaikki epäileminen ja neuvottomuus\npäättävällä hetkellä oli kadonnut. Tämä seikka yksistään saattoi\nhänelle aluksi sen suuren edun, että hän pääsi ahdistamatta vahtien\nsivutse. Se keino, jolla hän tämän saavutti, oli aivan mutkaton, vaan\nansaitsee sentään kertoa.\n\nVaikk'ei metsikkö reunustanut kannaksen rantoja ihan veden rajaan\nsaakka, alkoi tavallisen tiheä pensaikko kumminkin jo vähäistä\nylempänä, sekä ulottui pohjoisesta etelään päin. -- Samaan suuntaan\nohjasi Hirventappajakin kulkunsa ja oli jo ennättänyt pensaikon\nsuojaan, ennenkuin vahdit, jotka olivat asetetut vähän sitä alemmaksi,\nennättivät saada selkoa melun oikeasta syystä. Mahdotonta kuitenkin oli\njuosta pensaikkoa myöten, jonkatähden Hirventappaja kappaleen matkaa\njatkoi juoksua rannassa, polviin ulottuvassa vedessä; mutta heti kuin\nsopiva tilaisuus tarjoontui, syöksi hän pensaikkoon ja siitä aukeaan\nmetsään.\n\nMonta laukausta ammuttiin Hirventappajata kohti hänen juostessansa\nvesirannikkoa pitkin, ja vielä useampia kuului sitten, kuin hän oli\npäässyt aukeaan metsään, jossa hänellä oli verrattain vähemmän suojaa.\nMutta vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ei kumminkaan\nainoakaan sattunut. Nämä turhat hänen pakonsa estämisen yritykset\nsaattoivat hänelle sen edun, että hän pääsi enemmän kuin sata kyynärää\nlähimmän takaa-ajajan edelle, ennenkuin takaa-ajaminen ennätettiin saada\njonkunlaiseen järjestykseen. Mahdoton oli seurata vankia pyssy kädessä,\njonkatähden nopeimmat juoksijat, laukaistuaan pyssynsä siinä\nepävarmassa toivossa, että voisivat haavoittaa metsästäjää, viskasivat\nne pois, käskivät naisten ja poikasten koota ja panna ne latinkiin niin\npian kuin mahdollista, ja syöksivät pakenijan jälkeen.\n\nHyvin tietäen kuinka hurjaan yritykseen oli ryhtynyt, koki\nHirventappaja käyttää jok'ainoan kalliin minuutin hyväksensä. Hän tiesi\nmyöskin että hänen oli juokseminen suoraan eteenpäin, jos mieli\npelastaa itsensä, sillä jos hän olisi ruvennut kääntymään tai mutkiin\nkulkemaan, niin olisi tuo suuri takaa-ajajain paljous tehnyt kaiken\npakenemisen mahdottomaksi. Sentähden juoksi hän viistoon tuota\nnähtävästi loivaa vuorenrinnettä ylöspäin, ja tultuaan sen harjalle,\nhiljensi hän vauhtia hengähtääksensä. Ulvoen seurasivat Huronit\nperästä, mutta siitä hän vähät huoli, sillä hän tiesi heillä olevan\nvoitettavana samat vaikeudet, joista hän jo oli päässyt. Hän oli nyt\nlikellä viimeistä vuorenhuippua ja huomasi että olisi kulkeminen syvän\nlaakson poikki, ennenkuin pääsisi seuraavan mäen juurelle. Ainoa\npiilopaikka, jonka hän huomasi läheisyydessään, oli kaatunut puunrunko;\nja epätoivon tilassa käytetään viimeisiä keinoja. Puu oli kaatunut\npitkin harjanteen ylimmäistä vierrettä, ja silmänräpäyksessä hyppäsi\nhän sen yli ja painautui sen alle, jota ennen hän kuitenkin,\nerehdyttääkseen takaa-ajajiansa, huudahti kovalla äänellä, ikäänkuin\niloissaan siitä, että pääsi alasmäkeä juoksemaan.\n\nTuskin oli hän asettunut piilopaikkaansa ja makasi siinä kovasti\ntykyttävin sydämin, kuin jo vuorentörmän toiselta puolen alkoi kuulua\nastunta, ja kohta sen jälkeen ilmoittivat korkeat äänet ja taaja\njalkain kopina, että takaa-ajajat olivat lähellä. Kovasti huudahtaen\njuoksi toinen toisensa perästä puunrungon yli ja syöksi alaspäin\nvierrettä myöten, toivoen saavansa pakenijan näkyviin, ennenkuin hän\nennättäisi laakson pohjalle. Jo oli varmaankin neljäkymmentä miestä\ntällä tavoin hypännyt metsästäjän piilopaikan ylitse, ja etukynnessä\nolijat alkoivat juosta ylöspäin vastaista luisua myöten, kun heissä\nalkoi ilmaantua epäilys, ja he valmistautuivat lähemmin tutkimaan\npakolaisen jälkiä. Tämä hetki oli päättävä; vähemmän karaistuilla\nhermoilla ja lujalla mielellä varustettu henkilö olisi karannut ylös ja\npaennut. Eipä niin Hirventappaja. Liikkumatonna makasi hän paikallaan,\nahneilla silmäyksillä vartioiden jokaista liikuntoa alhaalla laaksossa\nja syvään hengittäen voimia kootaksensa.\n\nHuronit näyttivät nyt koirajoukolta, joka on eksynyt otuksen jäljiltä.\nTuskin mitään puhuttiin, mutta kaikki juoksivat ympäriinsä, tutkien\njokaista maassa olevaa kuivaa lehteä, ihan kuin koirat, jotka\nvainustelevat kadonneita jälkiä. Hirventappaja katsoi nyt ajan\ntulleeksi, ja yht'äkkiä viskausi hän rungon toiselle puolen. Hetkisen\nkuunneltuaan oliko häntä huomattu, ryömi hän käsin jaloin vuoren\nharjulle -- noin kymmenen tai kaksitoista kyynärää -- kunnes sen takana\nluuli olevansa piilossa vihollisten katseilta. Mutta samassa kuin nousi\nylös huomattiin hän, ja takaa-ajaminen alkoi uudelleen. Hirventappaja\njuoksi pitkin harjannetta, voidakseen käyttää hyväkseen tämän tasaista\npintaa, jota vastoin Huronit, jotka maan laadusta ylipäänsä päättivät,\nettä selänne pian tulisi laskeutumaan laaksoon, juoksivat sitä myöten\npäästäkseen oikotietä pakenijan eteen. Muutamat heistä kääntyivät\nsamalla eteläänpäin, estääkseen hänen pakenemistaan tälle suunnalle,\ntoiset taas juoksivat rantaan estämään pakoa järvelle.\n\nHirventappajan asema oli nyt tukalampi kuin koskaan ennen, sillä\nkolmelta haaralta oli hän saarroksessa ja neljännellä oli järvi. Mutta\nhän oli punninnut kaikki sekä myötäiset että vastaiset asianhaarat, ja\nnopeasti paetessaan, mietti hän tyynellä mielellä yhtä ja toista\npelastuskeinoa. Niinkuin kestävät raja-asukkaat ainakin, juoksi hän\nnopeammin kuin yksikään takaa-ajajista, jotka etenkin lukumääränsä ja\netuisan asemansa tautta olivat hänelle vaaralliset, ja hän olisi\nsentähden yhä edelleen juossut suoraan eteenpäin, jos hän siten olisi\nvoinut saada heidät kaikki taaksensa. Mutta se ei ollut mahdollista, ja\nkun hän vielä lisäksi selänteen vähitellen laskeutumisesta huomasi yhä\nenemmän lähenevänsä laaksoa, kääntyi hän yht'äkkiä suoraan sivullepäin\nentisestä suunnastaan ja juoksi tavatonta vauhtia vierteen rinnettä\nmyöten rantaa kohti. Muutamat takaa-ajajista juoksivat läähättäen\nharjanteelle suoraan hänen perästään, mutta useimmat pysyivät laaksossa\nollakseen häntä vastassa sen perukassa.\n\nHirventappajalla oli nyt toinen vaikka huima tuuma mielessä. Luopuen\nkaikista metsään päin pääsemisen toiveista, riensi hän, sen kuin jalat\nkantoivat, ruuhta kohti. Oli se vaan kerran saavutettu, niin oli\nhänellä ainoastaan muutamia pyssynlaukauksia pelättävänä, ja sitten oli\nhän pelastettu. Kaikki sotilaat olivat viskanneet pois aseensa; hänen\nei siis tarvinnut pelätä muuta kuin muutamia heikkoja naisia ja\nkeski-ikäisiä poikia. Kaikki näytti lupaavan menestystä hänen\ntuumallensa, ja kun hän yhä juoksi alaspäin, oli hänen kulkunsa niin\nnopeaa, että hän pian oli pääsevä tarkoituksensa perille.\n\nKun Hirventappaja riensi niemellä olevain naisten ja lasten sivutse,\nkokivat nämät estellä häntä viskaamalla kuivia risuja hänen\njalkoihinsa; mutta se kauhu, jonka hän oli heissä nostanut rohkeasti\nkostamalla julmalle Pantterille, vaikutti, ett'ei kukaan uskaltanut\nhäntä lähestyä. Hän juoksi ilkkuen heidän ohitse, murtihe metsikön läpi\nja oli nyt järven rannalla viidenkymmenen askeleen päässä ruuhesta. Hän\npysähtyi hengähtämään ja levähtämään, joka oli sangen tarpeen, ja joi\nvettä järvestä jäähdyttääkseen tulista suutansa. Mutta aika oli kallis\nja hän kiiruhti ruuhen luokse. Yksi ainoa silmäys ilmoitti hänelle että\nairot oli viety pois. Tämä suuri pettyminen kaikkien ponnistusten\nperästä synnytti hänessä hetkeksi ajatuksen kääntyä takaisin ja\nvihollisten uhalla miehevästi palata leiripaikalle, mutta pirullinen\nulvonta hänen takanaan ilmoitti takaa-ajajain nopeata lähestymistä, ja\nluonnonvetoinen rakkaus elämään sai voiton. Kooten kaikki voimansa ja\ntaitonsa survasi hän ruuhen järveen ja viskausi itse siihen, sen kautta\npaljon vähentämättä sen vauhtia. Sen pohjalle pani hän selälleen maata,\nsekä saadakseen vapaasti hengittää että varjellakseen itseänsä\npyssynluodeilta. Mutta ruuhen kepeys, joka oli niin edullinen\nsoutamiselle, oli nyt haittana, painon puute vähenti, näet, sen\nliikuntavoimaa, muutoin olisi sysäys vienyt sen niin kauas rannasta\ntyynelle järvelle, että sitä vaaratta olisi voinut käsin soutaa\neteenpäin. Hirventappaja ajatteli, että jos hän kerta pääsisi näin\nkauas, huomaisivat hänet kyllä hänen ystävänsä, jotka olivat järven\ntoisella puolella, ja siinä tapauksessa kiiruhtaisivat he epäilemättä\navuksi. Ruuhessa maatessaan tarkasti hän vuorella olevien puiden\nlatvoja, jotta niiden avulla voisi päättää minnepäin se kulki. Lukuisia\nääniä kuului rannalta, ja muun muassa kuuli hän kuinka jotkut tahtoivat\nmiehittää lautan, joka onneksi kuitenkin oli jokseenkin kaukana niemen\ntoisella puolen.\n\nHirventappajan asema oli nyt todella tuskallinen. Hän makasi muutamia\nminuutia ihan liikkumatonna, luottaen ainoastaan kuuloonsa, ja varmana\nsiitä, ettei veden loiske, jos joku koettaisi uida ruuhen luokse, voisi\njäädä häneltä huomaamatta. Yht'äkkiä vaikenivat kaikki äänet ja\nhiljaisuus semmoinen tuli sijaan, että tuntui kuin kaikki olisi uupunut\nkuolemanhorroksiin. Ruuhi oli pian kulkenut niin kauvas järvelle,\nett'ei Hirventappaja selällään maaten voinut nähdä muuta kuin sinisen\ntaivaan. Mahdotonta oli kauemmin kestää tätä. Hyvin tietäen tämän syvän\näänettömyyden ennustavan vaaraa, sillä metsäläiset eivät milloinkaan\nole niin hiljaa, kuin silloin kuin ovat valmiit karkaamaan jonkun\nkimppuun, otti hän veitsensä ja rupesi leikkaamaan reikää ruuhen\nlaitaan, mutta samassa kuului pyssyn pamaus ja luoti singahti ruuhen\nlaitain läpi, muutaman tuuman päässä hänen päästään. Heti sen perästä\nalkoi muuan tammen latva verkalleen tulla näkyviin.\n\nHirventappaja ei nyt enään voinut hillitä malttamattomuuttaan.\nVarovasti siirtyi hän hieman eteenpäin, tirkisti luodin tekemän reijän\nläpi ja onnistui siitä nähdä suuren osan nientä. Ruuhi, joka vahvan\nsysäyksen voimasta oli kulkenut niemen sivu, oli sitten kääntynyt etelä\nsuuntaa järvellepäin, vaan oli kumminkin vielä niin lähellä rantaa,\nettä väli tuskin saattoi olla sataa kyynärää pitempi.\n\nHirventappaja huomasi välttämättömäksi koettaa poistua vihollisten\nläheisyydestä ja jos mahdollista antaa ystävilleen tiedon asemastaan.\nRuuhen kumpaankin päähän oli pantu iso, pyöreä kivi sekä istumapaikaksi\nettä painolastiksi. Suurilla ponnistuksilla ja vaivoilla sai hän toisen\nnäistä siirretyksi perästä kokkaan, jotta molemmat yhteensä olivat\nvastapainona painolle perällä, jonne hän itse muuttihe. Ennen rannasta\nlähtöänsä oli hän, huomattuaan airot poisotetuiksi, viskannut kuivan\npuunoksan ruuheen. Tämän päähän asetti hän nyt lakkinsa ja pisti sen\nruuhen laidasta ylös niin pitkälle kuin yletti. Tämä viekkaus ei\nkuitenkaan onnistunut; pyssyn luoti, joka lensi ruuhen vastaisen pään\nläpi ja oli raapaista hänen nahkaansa, vakuutti häntä siitä, että\nindianit halveksivat tätä sotajuonta, jonka tarkoituksen olivat\nkäsittäneet. Hän otti pois lakkinsa ja asetti sen varjoksi lähelle\npäätään, mutta Huronit eivät näyttäneet huolivan siitä sen enempää,\nluultavasti sentähden että toivoivat saada hänet elävänä käsiinsä.\n\nKarkaaja oli nyt muutamia minuutia rauhassa, ja silmä luodin tekemän\nreijän suussa iloitsi hän nähdessään ruuhen hiljakseen etenevän yhä\nkauemmaksi rannasta. Kun hän katsoi ylöspäin, oli puunlatvat kadonneet\nnäkyvistä, mutta pian huomasi hän ruuhen kääntyneen niin, että hän\ntirkistysreijästään näki ainoastaan järven kummankin pään. Oksan\navulla, joka oli hieman väärä, alkoi hän nyt soutaa eteenpäin, koettaen\nohjata ruuhta niin suoraan kuin mahdollista. Useat rannalta kuuluvat\nhuudot ilmoittivat, että hänen hankkeensa huomattiin, ja luoti,\npuhkasten reijän ruuhen perään, vinkui sitä pitkin sankarimme käsien\nvälitse ja meni ulos aivan hänen päänsä vierestä. Tämä joudutti hänen\nponnistuksiansa, mutta samassa kuin hän veti tavallista voimallisemman\naironvetämän, tuli toinen luoti rannasta, katkasi oksan ruuhen\nulkopuolella ja riisti häneltä kerrassaan hänen kuljetusneuvonsa. Koska\nrannalta kuuluvat äänet tuntuivat jäävän yhä etemmäksi, päätti hän\nantaa ruuhen kulkea omin neuvoinsa, kunnes arvaisi olevansa pyssyn\nkantamattomissa -- viisain päätös, minkä hän tällä hetkellä voi tehdä,\netenkin koska hän tunsi vilppaamman tuulen viilistelevän kasvojansa --\nvarma todistus siitä, että alkoi käydä tuuli.\n\nHirventappaja oli nyt maannut ruuhessa noin kaksikymmentä minuutia ja\nalkoi levotonna ikävöidä avun merkkiä. Ruuhen asema esti häntä yhä\nnäkemästä ympärilleen muualle kuin järven toiseen tai toiseen päähän\npäin, ja nyt vallitseva syvä äänettömyys herätti myöskin levottomuutta,\nkoska hän ei tiennyt oliko tämä hänen ja vihollisten välisen yhäti\npitenevän matkan vaikuttama vai oliko joku uusi viekkaus keksitty.\nVäsyneenä tästä mitään auttamattomasta valppaudesta, kääntyi hän\nviimmein selälleen, ummisti silmänsä ja odotti loppupäätöstä miehevällä\ntyynyydellä. Jos metsäläiset voivat niin täydellisesti hillitä\nkostonhimonsa, niin oli hän päättänyt olla yhtä tyynenä kuin he ja\njättää onnensa virran ja tuulen huostaan.\n\nNoin kymmenen minuutin paikoille oli molemmin puolin oltu näin ääneti,\nkun Hirventappaja luuli kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin jokin\nolisi raapaissut ruuhen laitaa. Hän aukaisi silmänsä, luullen saavansa\nnähdä indianin pään tahi käden kohoavan vedestä; mutta sen sijaan näki\nhän lehväkaarroksen levenevän päänsä päällä. Ensimmäinen esine, jonka\nhän ylösnoustuaan huomasi, oli Rivenoak, joka oli sen verran\njouduttanut ruuhen hiljaista kulkua, että oli vetänyt sen rannalle, ja\nsen pohjan hankaaminen hiekkaa vastaan oli synnyttänyt sen äänen, joka\nherätti karkaajassa levottomuutta. Epätasaiset tuulen puuskat sekä\nvirranveto olivat olleet syynä ruuhen muuttuneesen suuntaan.\n\n\"Tule,\" sanoi Huroni, tyynesti käskien vangin nousta maalle; \"nuori\nystäväni on purjehtinut sinne tänne, kunnes on väsynyt; hän on\nunhottava juoksemisen, ell'ei käytä jalkojaan.\"\n\n\"Teillä on ollut onni liittolaisena,\" vastasi Hirventappaja, astuen\nvakavin askelin ruuhesta ja välinpitämättömästi seuraten saattajaansa\nennen mainitulle aukealle paikalle. \"Sallimus on odottamattomalla\ntavalla ollut teille apuna. Minä olen uudestaan teidän vankinne.\"\n\n\"Nuori ystäväni on hirvi. Hänen jalkansa ovat jokseenkin pitkät; ne\novat saattaneet paljon vaivaa nuorille miehilleni. Mutta kala hän ei\nole; hän ei voi löytää tietä järvessä. Emme tahtoneet häntä ampua;\nkaloja pyydetään verkoilla, eikä ammuta luodeilla. Kun hän tulee\nhirveksi, tullaan häntä kohtelemaan kuin hirveä.\"\n\n\"Kehukaa te hyvällä onnellanne Rivenoak; se on teidän oikeutenne,\nluulen minä, samaten kuin myöskin tiedän sen kuuluvan lahjoihinne.\nSiihen asiaan ei meidän kesken tarvitse tuhlata sanoja, sillä jokaisen\ntäytyy ja tulee seurata lahjojansa. Kun naiset ryhtyvät minua\npilkkaamaan ja herjaamaan, jonka piakkoin luulen tapahtuvan, niin\nmuistakoot, että jos keltanaama taistelee henkensä edestä, niinkauan\nkuin hänen taistelunsa on laillista ja miehuullista, niin hän myöskin\ntietää arvokkaasti antaa sen mennä, kun huomaa aikansa tulleen. Olen\nvankinne; tehkää minulle mitä tahdotte.\"\n\n\"Veljelläni on ollut pitkä vaellus vuorilla ja hupainen matka\njärvellä,\" jatkoi Rivenoak leppeämmin ja semmoisella hymyllä, jonka\nHirventappaja luuli ennustavan rauhallisia aikeita. \"Hän on nähnyt\nmetsät, hän on nähnyt veden; kummastako hän enimmän pitää? Ehkä hän on\nnähnyt kyllin muuttaakseen mieltänsä ja kuunnellakseen järkevää\npuhetta?\"\n\n\"Puhukaa suunne puhtaaksi, Huroni. Teillä on jotakin mielessä, ja mitä\nennen se lausutaan, sitä pikemmin saatte vastauksen.\"\n\n\"Se on rehellistä ja suoraa puhetta! Veljeni puheessa ei ole mitään\nkavaluutta, vaikka hän juoksee kuin kettu. Tahdon puhua hänen kanssaan;\nhänen korvansa ovat nyt entistä herkemmät kuulemaan, eivätkä hänen\nsilmänsä ole ummessa. Sumach on köyhempi kuin koskaan ennen. Hänellä\noli kerran veli ja puoliso; lapsia oli hänellä myöskin. Aika tuli, ja\npuoliso läksi hyvästi-jättämättä pois autuille metsästysmaille; hän\njätti Sumachin yksinään lastensa kera. Tätä ei hän olisi tehnyt, ell'ei\nhäntä olisi siihen pakoitettu; Ilves oli hyvä puoliso. Iloista oli\nkatsella sitä riistaa, niitä metsäsorsia, hanhia ja karhunlapoja, jotka\ntalven aikana riippuivat hänen majassaan. Kuka nyt pitää huolta\nkaikesta tästä tulevina talvina? Muutamat arvelivat, ett'ei veli\nunhottaisi sisartaan, vaan että hän tulevana talvena pitäisi huolta\nsiitä, ett'ei maja jäisi tyhjäksi. Niin luulimme mekin, mutta Pantteri\nulvoi ja seurasi sisarensa puolisoa kuolon tiellä. Nyt he kilpailevat,\nkumpiko ennen ennättää autuille metsästysmaille. Muutamat luulevat\nIlveksen juoksevan sukkelammin, toiset arvelevat Pantteria nopeammaksi.\nSumach väittää molempien kulkevan niin nopeasti ja niin etäälle, ett'ei\nkumpikaan koskaan tule takaisin. Kuka on ravitseva häntä ja hänen\nlapsiansa? Se mies, joka käski hänen puolisonsa ja veljensä jättää\nhänen majansa; hän on mahtava metsästäjä, ja me uskomme ett'ei nainen\nkoskaan tule hätää kärsimään.\"\n\n\"Niin, Huroni, teidän katsantotapanne mukaan on tämä pian päätetty,\nmutta sotii kovasti valkean miehen tunteita vastaan. Olen kuullut että\nmoni tällä tavoin on pelastanut henkensä, vaan olen tullut tuntemaan\ntoisia, jotka olisivat pitäneet kuoleman tällaista vankeutta parempana.\nMinä puolestani en etsi kuolemata, vaan en myöskään etsi avioliittoa.\"\n\n\"Keltanaama ajatelkoon tätä sillaikaa kuin kansani valmistaksen\nneuvoitteluun. Hän on saava tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän\nmuistakoon, kuinka vaikea puolison ja veljen kadottaminen on. Menkää --\nkun tarvitsemme Hirventappajaa, niin kutsumme häntä.\"\n\nNäin lausuttuaan, meni Rivenoak metsään ja katosi pian puiden taakse,\njättäen Hirventappajan yksinänsä. Se joka ei tunne metsäläisten tapoja,\nolisi voinut luulla että vanki nyt jätettiin omaan valtaansa; mutta\nnuorukainen tunsi heidät ylen hyvin, jottei ruvennut kuvittelemaan\nmitään sellaista. Hän ei kumminkaan tiennyt kuinka pitkälle Huronit\naikoivat harjoittaa kavaluuttaan, ja sentähden päätti hän mitä pikemmin\nkoetella heitä. Teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka tietysti oli\nkaukana hänestä, kulki hän eteenpäin, vähitellen läheten sitä paikkaa,\nmissä oli tullut maalle, kunnes hän alkoi kiiruhtaa kulkuansa,\nkumminkin tarkasti varoen ett'ei näyttäisi pakenevan, ja tunki\nyht'äkkiä pensaikon läpi rantaan. Ruuhi oli poissa; siitä ei näkynyt\njälkiäkään vaikka hän tarkkaan tutkien kulki sekä niemen pohjois- että\netelärantaa pitkin. Se oli epäilemättä kätketty niin, ett'ei hän voinut\nsaada sitä haltuunsa eikä edes selkoa missä se oli, ja selvästi näkyi,\nettä metsäläiset olivat tehneet tämän jossakin tarkoituksessa.\n\nHirventappaja käsitti nyt selvemmin todellisen asemansa. Hän oli\nvankina soukalla niemekkeellä, epäilemättä tarkkaan vartioituna ja\nkaikkein pakokeinoin puutteessa, paitsi uimista. Hän ajatteli todella\nryhtyä tähän viimeiseen pelastuskeinoon, mutta varmana siitä, että\nruuhta paikalla käytettäisiin takaa-ajamista varten ja ett'ei hänellä\nollut paljon menestymisen toivoa, jätti hän tämän tuuman. Surumielin\nkatseli hän linnaan päin, mutta kaikki näytti siellä hiljaiselta ja\nkolkolta, ja hän tunsi olevansa aivan yksinänsä ja hyljättynä, joka\ntietysti lisäsi hetken katkeruutta.\n\n\"Tapahtukoon Luojan tahto,\" mutisi hän alakuloisena palaten rannasta;\n\"tapahtukoon Luojan tahto niin maassa kuin taivaassa. Olen toivonut,\nett'ei päiväni näin äkkiä päättyisi, mutta itse asiassa merkitsee se\naivan vähän. Muutama talvi ja kesä vielä, ja elämä olisi ollut lopussa\nluonnon järjestyksen mukaan. Voi kuitenkin, nuoret ja voimakkaat\nihmiset uskovat harvoin kuoleman mahdollisuutta, ennenkuin se yht'äkkiä\nirvistää heitä vastaan ja ilmoittaa että heidän aikansa on tullut!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nHirventappajaa kidutetaan. -- Pelastuminen.\n\n\nLehtien kahina ja kuivien oksien ratiseminen ilmoitti Hirventappajalle\nettä viholliset lähestyivät. Huronit asettuivat ympäri sitä paikkaa,\njossa seuraava kohtaus oli tapahtuva; sen keskelle nyt vanki\nasetettiin, ja aseellisia miehiä sijoitettiin heimon heikompien\njäsenten sekaan sillä tavalla, ett'ei vanki mitenkään voinut päästä\npiiristä pois. Eikä hän enää ajatellutkaan paeta, sillä viime\nyritys oli osoittanut, että hänen oli mahdoton karata näin suuren\ntakaa-ajajajoukon käsistä. Päinvastoin kokosi hän nyt kaikki voimansa\nkohdatakseen onnettomuuttaan niin pontevasti, että siitä olisi kunniaa\nhänen värilleen ja miehuudelleen, ja että se eroaisi yhtä paljon\narkamaisesta pelosta kuin kurjasta röyhkeydestä. Heti piiriin\nastuttuaan asettui Rivenoak paikalleen sen ylimmäisessä päässä.\nUseimmat vanhat soturit kokoontuivat hänen ympärilleen, mutta Sumachin\nveljen kuoltua, ei läsnäolevien joukossa löytynyt ketään tunnustettua\npäällikköä, jota hänen olisi tarvinnut pelätä vaarallisena kilpailijana\nvallasta.\n\nLikinnä aseiden käyttämistaitoa on hyvä puheenlahja varmin keino,\njolla voittaa kansan suosion, yhtä hyvin sivistyneissä kuin\nmetsäläis-yhteiskunnissakin, ja samoin kuin moni ennen häntä oli\nRivenoakkin saanut arvoa yhtä paljon tekemällä vääriä johdelmia, joita\nhänen kuulijansa hyväksyivät, kuin perinpohjaisella ja oppineella\ntotuuden esittelemisellä tai tarkasti logillisella todistamisella.\nHänellä oli kuitenkin paljon valtaa heimokunnassaan, eikä häneltä\nsuinkaan puuttunut perusteellisia ansioita siihen. Hän ei ollut\nollenkaan taipuisa päästämään kansansa hurjimpia himoja valloilleen, ja\nsiitä ajasta saakka, jolloin hän sai vallan, oli hän tavallisesti\nvaatinut lempeyttä kaikissa tapauksissa, jotka heimokuntalaisissa\nherättivät raivoa ja kostonhimoa. Tässäkin tapauksessa ryhtyi hän\nvastenmielisesti liiallisuuksiin, vaikka sitä vaadittiin niin\nyleisesti, ett'ei hän voinut keksiä mitään keinoa sen estämiseksi.\nHylkääminen harmitti Sumachia pahemmin kuin miehen ja veljen kuolema,\neikä ollut luultava, että hän, ollen nainen, antaisi anteeksi miehelle,\njoka oli hänet niin häpeällisesti hyljännyt. Kun hän ei antanut\nanteeksi, niin ei voinut toivoakaan että heimo unhottaisi tappionsa, ja\nvaikka Rivenoak olisi kuinka kernaasti suonut anteeksi, niin ei hän\nvoinut olla huomaamatta, että sankarimme tila nyt oli melkein toivoton.\n\nKun koko heimo oli keräytynyt vangin ympärille, syntyi äänettömyys,\nsitä uhkaavampi, kun se miltei ollut haudan hiljaisuutta. Hirventappaja\nhuomasi, että naiset ja lapset olivat männyn juurista halkoneet\npuikkoja, jotka, niin kuin hän hyvin tiesi, pistettäisiin hänen\nruumiisensa ja sytytettäisiin, ja muutamat nuoret miehet pitivät\nsaatavilla niitä niiniköysiä, joilla hän oli kiinni sidottava. Vähän\nmatkan päästä nouseva savu ilmoitti että tulisia kekäleitä hankittiin,\nja muutamat vanhemmat sotilaat koettelivat sormillaan tomahavkiensa\nteriä, ikäänkuin hankkiakseen varmaa tietoa niiden terävyydestä ja\nvoimasta. Puukotkin vedettiin tupistansa, hätäisinä alkamaan veristä ja\narmotonta työtään.\n\n\"Hirventappaja,\" alkoi Rivenoak tyynesti ja arvokkaasti, mutta\nsemmoisella äänellä, joka ei osoittanut mitään myötätuntoisuutta tai\nsääliväisyyttä, \"on aika, että väkeni oppii tuntemaan oman tahtonsa.\nAurinko ei ole enää päämme päällä; kauan odotettuaan Huroneja, on hän\nväsynyt ja alkanut laskeutua laakson tällä puolella olevia mäntyjä\nlähelle. Se kulkee nopeasti ranskalaisten isäimme maata kohti\nilmoittamaan lapsilleen, että heidän majansa ovat tyhjät ja että heidän\npitäisi olla kotona. Kuleksivalla sudella on pesänsä, ja hän palaa sen\nluo, kun tahtoo nähdä penikkansa. Irokesit eivät ole susia köyhempiä.\nHeillä on kyliä, majoja ja peltomaita; hyvät henget väsyvät niitä\nyksinään vahtiessansa. Kansani täytyy kääntyä kotiin asioitansa\nhoitamaan. Ilo on nouseva majoissa, kun huutomme kuuluu metsästä.\nSurullinen huuto on syntyvä, kun päästään tietämään että iloa seuraa\nsuru. Tullaan vaatimaan päänahkaa, mutta ainoastaan yhtä.\nHirventappajan on päättäminen, josko vielä yhden päänahan täytyy\nriippua paalullamme. Kaksi majaa on joutunut tyhjäksi; yksi päänahka,\nelävänä tai kuolleena tarvitaan kummankin ovelle.\"\n\n\"Ota se sitten kuolleena,\" vastasi vanki vakaasti, mutta\npöyhkeilemättä. \"Aikani on luullakseni tullut, ja mikä on tapahtuva,\nsitä ei voi muuttaa. Jos olette päättäneet minua kiduttaa niin koetan\nkaikin voimin kestää tuskat, vaikk'ei kukaan, ennenkuin on koettanut,\nvoi sanoa paljoko luontonsa tulee kestämään.\"\n\nRivenoak käski nyt muutamien nuorten miesten sitoa vangin. Tähän ei\nsuinkaan ryhdytty pelosta, että hän pääsisi pakenemaan taikka siitä\nsyystä, että luultiin hänen sitomatonna ei voivan kestää kidutusta,\nvaan siinä älykkäässä tarkoituksessa, että hän saatettaisiin tuntemaan\noman avuttomuutensa ja että hänen rohkeutensa siten vähin erin askel\naskeleelta masentumalla lannistuisi. Hirventappaja ei tehnyt\nminkäänlaista vastarintaa. Vapaasti antoi hän sitoa kätensä ja\njalkansa, ja kun hänen ruumiinsa oli kovasti kiedottu niiniköysiin,\nkannettiin hän erään puun luokse, johon hän sidottiin kiinni, jotta\nestyisi sekä liikkumasta että kaatumasta. Kädet ojennettiin ruumista\npitkin, lakki otettiin pois ja hän jätettiin, puoleksi seisoen,\npuoleksi köysiin nojautuen, vointinsa mukaan kohtaamaan mitä nyt\nseurasi.\n\nSitä että Hirventappaja oli kieltäytynyt ottamasta Sumachia vaimokseen,\npidettiin solvauksena koko heimoa vastaan. Kunnianasiaksi katsottiin\nsentähden keltanaaman rankaiseminen, hän kun hylkäsi Huroninaisen ja\nennen antautui kuolemaan, kuin vapautti heimon yhden lesken ja hänen\nlastensa elättämisen velvollisuudesta. Nuoret miehet odottivat\nkärsimättömästi leikin alkamista, ja kun Rivenoak huomasi sen, eikä\nvanhemmatkaan soturit näyttäneet haluavan myöntää pitempää viivykkiä,\ntäytyi hänen pakosta antaa merkki tuon julman työn alkamiseen.\nMettäläisillä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa mitä kovimmin\nkoetella uhrinsa hermojen kestävyyttä. Toiselta puolen taas pitivät he\nkunnian asiana ei näyttää minkäänlaista heikkoutta vankina\nollessaan, vaan kokivat kaikin tavoin yllyttää vihollisia sellaisiin\nväkivaltaisuuksiin, jotka pian tuottivat kuoleman. Moni soturi oli\nvihollisiansa pilkkaamalla ja uhoittelemalla osannut hankkia\npikaisemman lopun tuskillensa, mutta Hirventappaja halveksi tätä keinoa\nja oli päättänyt ennen miehuullisesti kestää kaikki, kuin saattaa\nvärinsä häpeään.\n\nHeti kuin nuoret miehet huomasivat saavansa alottaa, juoksi muutamia\nrohkeimpia ja huimapäisimpiä tomahavki kädessä esiin. He\nvalmistautuivat viskaamaan tuota vaarallista asetta; mutta tarkoitus\noli uhria haavoittamatta osata puuhun niin likelle hänen päätänsä kuin\nmahdollista. Tämä oli niin rohkea koete että ainoastaan ne saivat ottaa\nkilpailuun osaa, jotka olivat erittäin taitavia aseiden käyttämisessä,\nsillä muutoin olisi uhrin liian aikainen kuolema tehnyt lopun\nodotetusta nautinnosta. Mutta vaikka näitäkin varokeinoja käytettiin,\ntapahtui harvoin että vanki pääsi vahingoittumatta, ja useen seurasi\nkuolema, vaikk'ei sitä oltu varta vasten tarkoitettu.\n\nSitä nuorukaista, joka ensiksi astui esiin, kutsuttiin Korpiksi, koska\nhänen tähän asti ei ollut onnistunut saada sotaisempaa lisänimeä. Hän\noli päässyt jonkunlaiseen maineesen pikemmin suurten vaatimustensa kuin\ntaitavuuden ja loistavien tekojen kautta, jonka vuoksi ne, jotka\ntunsivat hänen luonteensa, luulivat vangin hengen olevan suurimmassa\nvaarassa, kun hän asettui paikallensa ja heilutti tomahavkia. Mutta\nnuori metsäläinen oli hyväluontoinen, ja ainoa hänessä vallitseva\najatus oli toivo voida viskata paremmin kuin kukaan muu. Vähän aikaa\nheilutettuaan tomahavkia ja tehtyään sopivan määrän liikkeitä, joista\nluuli suuriakin seuraavan, viskasi Korppi sotakirveensä. Se kiiti ilman\nhalki, leikkasi muutaman tuuman päässä vangin poskesta kaarnapalasen\npuusta, johon hän oli sidottu kiinni, ja tarttui takana olevaan suureen\ntammeen.\n\nTämä oli aivan selvään huono viskuu, sen osoittikin nuorukaisen\nsuureksi harmiksi yleinen pilkkanauru. Toiselta puolen ilmoitti\nyleinen, vaikka tukahutettu jupina sitä kummastusta, minkä se tyyneys\nherätti, jolla vanki oli kestänyt tämän ensimmäisen koetuksen. Pää oli\nainoa ruumiinosa, jota hän voi liikuttaa, ja sen oli metsäläiset\ntahallansa jättäneet irralleen, jotta saisivat huvikseen nähdä uhrin\ntempovan ja vääntelevän sitä sinne tänne koettaessaan karttaa\nvaarallisia iskuja. Mutta Hirventappaja petti heidän toivonsa\nmielenmaltilla semmoisella, joka teki koko hänen ruumiinsa yhtä\nliikkumattomaksi kuin se puu, johon hän oli sidottu kiinni. Ei hän\nmyöskään käyttänyt tuota luonnollista ja tavallista silmäin\nummistamisen keinoa -- helpoitus, jota ei vahvimmat ja vanhimmatkaan\nindianilaiset soturit koskaan ole kieltäneet itseltänsä suuremmalla\nylönkatseella, kuin hän nyt.\n\nTuskin oli Korppi ennättänyt tehdä onnistumattoman ja lapsellisen\nkoetteensa, kun Hirvi astui hänen sijaansa. Tämä oli keski-ikäinen\nsoturi, erittäin taitava tomahavkia käyttämään, jonka vuoksi katselijat\nodottivatkin suurta huvia hänen viskuustaan. Hänellä ei ollut Korpin\nhyvänluontoisuutta, ja hän olisi mielellään saattanut vangin uhriksi\nvihallensa keltanaamoja kohtaan, jos hän ei etupäässä olisi tahtonut\nvahvistaa mainettaan taitavana tomahavkinviskaajana. Hän astui tyynenä\npaikalleen, ollen itseensä luottavan näköisenä, heilutti pientä\nkirvestään ainoastaan tuokion, astui toisen jalkansa askeleen eteenpäin\n-- ja viskasi. Hirventappaja näki terävän aseen vilisten tulevan\nitseänsä kohti ja luuli viimeisen hetkensä tulleen, vaan jäi kumminkin\nvioittumatta. Tomahavki vaan naulasi vangin pään puuhun kiinni,\nsivumennessään siepaten hiustukon mukaansa ja sen kanssa upoten syvälle\npehmeään kaarnaan. Yleinen huuto ilmoitti katsojain ihastusta, ja\nHirven sydämessä alkoi liikkua leppeämpiä tunteita vankia kohtaan,\njonka erinomainen tyyneys oli suonut hänelle tilaisuuden näin\nloistavalla tavalla osoittaa taitavuuttaan.\n\nHirveä seurasi hyppäävä poika, joka juoksi esille kuin koira tai\nleikillinen kili. Hän oli noita jänteviä nuorukaisia, joiden jäntereet\nnäyttävät myötäänsä olevan liikkeessä ja jotka joko tottumuksesta tai\ntäydestä tarkoituksesta, eivät milloinkaan pysy yhdessä kohden.\nKuitenkin oli hän sekä urhoollinen että taitava ja oli saavuttanut\nmainetta heimokunnassa urotöittensä kautta sekä sodassa että\nmetsästäessä. Hyppäävä poika loikahti suoraan vangin eteen, uhkasi\nhäntä tomahavkillaan toisen vuoron toiselta, toisen toiselta puolen,\nsiinä turhassa toivossa, että tällä teeskennellyllä uhkaamisella voisi\npakoittaa häntä pelkoa osoittamaan. Hirventappaja väsyi viimein tähän\nilveesen ja puhui nyt ensi kerran sen perästä kuin tämä kiduttaminen\noli alkanut.\n\n\"Viskaa, Huroni,\" huudahti hän, \"muuten unhottaa tomahavkisi asiansa.\nMiksi tanssit siinä sinne tänne kuin hirven vasikka, joka emälleen\ntahtoo näyttää voivansa hyppiä, koska kuitenkin olet täysikasvuinen\nsotilas, ja sinulla on edessäsi täysikasvuinen sotilas, joka halveksii\nsekä sinua että yksinkertaisia koukkujasi? Viskaa, sillä muuten tulevat\nhuronilais-tytöt nauramaan sinua vasten naamaa.\"\n\nVaikka ei ollut tarkoitus, herätti tuo loppulause hyppäävän pojan\nvihan. Sama hermoin kiihko, joka teki hänet niin liikkuvaksi, vaikutti\nsen, että hänen oli vaikea hillitä tunteitansa, ja sanat olivat tuskin\nennättäneet vangin huulilta, ennenkuin tomahavki lensi indianin kädestä\njulmalla surmaamisen tarkoituksella. Mutta juuri hänen kiivautensa teki\ntämän tarkoituksen tyhjäksi. Tähtääminen oli epävarma, ja ase viisti\nvangin kasvoja vähän haavoittaen häntä olkapäähän. Tämä oli ensi kerta,\njolloin joku muu tarkoitus kuin vangin peloittaminen tahi taitavuuden\nosoittaminen oli näyttäytynyt, ja hyppäävä poika talutettiin paikalla\npois, saaden ankarat nuhteet malttamattomuudestansa, joka niin vähällä\noli tehdä tyhjäksi heimon toiveet.\n\nHänen perästään seurasi muutamia nuoria miehiä, jotka huolettomalla\nvälinpitämättömyydellä viskoilivat ei ainoastaan tomahavkeja, vaan\nvielä vaarallisempiakin aseita, nimittäin puukkoja. Kaikki osoittivat\nkuitenkin niin suurta taitavuutta, ett'ei vanki vaarallisemmin\nvahingoittunut, vaikka hänen nahkansa useita kertoja naarmoittui. Se\nlannistumaton lujuus, jota hän osoitti etenkin siinä kilpailulajissa,\njolla tämä koettelu päättyi, vaikutti katselijoissa syvää kunnioitusta\nhäntä kohtaan, ja kun päälliköt ilmoittivat hänen hyvästi kestäneen\npuukko- ja tomahavkikokeet, ei löytynyt koko heimossa ketään, paitsi\nSumachia ja hyppäävää poikaa, joka todella olisi tuntenut vihan\ntunteita häntä vastaan.\n\nRivenoak sanoi nyt kansallensa, että keltanaama oli näyttänyt olevansa\nmies. Jos kohta hän olikin elänyt Delavarien joukossa, niin ei hän\nkumminkaan ollut nainen, niinkuin muut niistä. Hän tahtoi nyt tietää\ntoivoivatko Huronit jatkaa kiduttamista. Hellätuntoisimmatkin naiset\nolivat suureksi hauskuudekseen katselleet viime koetteita, eivätkä siis\ntahtoneet luopua jatkamisesta, jonka tähden ainoastaan yksi mieli\nvallitsi siitä, mikä vastaus oli annettava.\n\nTuo älykäs päällikkö, joka yhtä halukkaasti toivoi saavansa liittää\nheimoonsa näin mainion metsästäjän, kuin joku europalainen ministeri\ntoivoo löytävänsä sopivia tekosyitä uusiin veroittamistoimiin, koetti\njos jollakin keinoin ajoissa tehdä lopun tästä koettelusta; sillä hän\ntiesi aivan hyvin, että jos kiusaajain julmemmat himot pääsisivät\nvalloilleen, niin olisi yhtä vaikea hillitä heidän veristä\nmenettelyänsä kuin estää hänen kotiseutuinsa suurten järvien veden\naaltoilemasta. Sen tähden kutsui hän luoksensa neljä tai viisi parasta\npilkkaan-ampujaa ja käski heidän pyssyillä koetella vangin lujuutta,\nvaan samalla muistutti hän kuinka tärkeätä oli, että he koettaisivat\nylläpitää hyvää ampuja-mainettansa ottamalla ampuissaan mitä tarkimpaa\nvaaria itsestänsä.\n\nKun Hirventappaja näki valittuin soturien aseet kädessä astuvan esiin,\ntunsi hän samanlaista huojennusta, kuin kauan kiusautunut potilas-parka\ntuntee varman kuoleman lähestyessä. Tämän vaarallisen aseen vähinkin\nkohottaminen tai laskeminen tuottaisi kuoleman, ja kun pää oli ainoa\npilkkutaulu, johon oli koskettaminen, ilman vahingoittamatta, niin\nantaisihan yhden ainoan tuuman poikkeaminen oikeasta linjasta luodille\nkuolemaa tuottavan suunnan.\n\nVäli oli mitätön ja siis yhdessä suhteessa turvaava. Mutta sitä vielä\nenemmän lyhentämällä pantiin vangin hermot yhä kovempaan pinteesen.\nTöin tuskin olivat hänen kasvonsa niin kaukana pyssynsuista, ett'ei\ntuli niitä kärventänyt, ja vakaalla katseellaan voi hän odottaessaan\nkuolemansanomaa katsoa suoraan niiden sisään. Nuo älykkäät Huronit\ntiesivät tämän aivan hyvin, ja tuskin yksikään nosti pyssyä sillä\nampuaksensa, ennenkuin oli tähtänyt vangin otsaa kohti niin likeltä\nkuin mahdollista, toivoen että hänen rohkeutensa täten lannistuisi ja\nheimo iloten ja riemuten saisi nähdä taidokkaan julmuutensa kukistavan\nuhrin. Kuitenkaan ei kukaan kilpailijoista tahtonut vahingoittaa\nvankia, sillä liian aikainen satuttaminen katsottiin miltei yhtä\nhäpeälliseksi kuin tykkänään sivu ampuminen. Pyssy toisensa perästä\nlaukaistiin, ja kaikki luodit sattuivat mitään vahinkoa tekemättä\npuuhun ihan likelle Hirventappajan päätä. Kumminkaan ei kukaan\nhuomannut hänen liikahuttavan jänterettäkään eikä edes räpäyttävän\nsilmiään. Tätä lannistumatonta lujuutta, jonka moista ei koskaan tätä\nennen oltu nähty, voipi katsoa kolmen tietyn seikan ansioksi.\nEnsimmäinen oli antauminen kohtalon valtaan ynnä jäykkä luonne;\ntoiseksi oli juuri tämä ase hänelle niin tuttu, jotta kaikki se kauhu,\njoka tavallisesti seuraa paljasta vaaran ajattelemista, sen kautta\nkatosi; kolmanneksi oli hän oppinut käyttämään tätä asetta niin\nerinomaisen taitavasti, että hän jo edeltäpäin voi tuumalleen ilmoittaa\nsen paikan, mihin luoti oli sattuva. Niin tarkasti laski hän\nampumajuonteen, että hänen ylpeytensä viimmein voitti nöyrän\nmalttavaisuuden, ja kun viisi tai kuusi indiania oli ampunut luotinsa\npuuhun, ei hän enää voinut olla ilmoittamatta halveksivansa heidän\nhuonoa sekä pyssyn käsittelijä- että tähtääjä-taitoansa.\n\n\"Kutsukaa tätä ampumiseksi jos tahdotte, Mingot, sanoi hän,\" mutta\nmeillä on sqvavsia (vaimoja) Delavarien joukossa ja minä tunnen\nMohavkin seudulla hollantilaisia tyttöjä, jotka voittaisivat\nparaammankin teistä. Päästäkää käteni irti, antakaa minulle pyssy, niin\nminä naulitsen ohkaisimmankin käheränne mihin puuhun hyvänsä, ja sen\nteen puolentoista, jopa kahdenkin sadan kyynärän päästä, yhdeksäntoista\nkertaa kahdesta kymmenestä, tai oli menneeksi tasaisuuden vuoksi\nkaksikymmentä kertaa kahdesta kymmenestä, jos vaan esine on niin iso,\nettä sen voi nähdä.\"\n\nHiljainen, ivallinen mutina seurasi tätä pilkallista muistutusta, ja\nsotilasten viha kiihtyi kun kuulivat sellaista nuhdetta siltä, joka\nrohkeasti näytti tyhjäksi heidän kokeensa saada hänen silmänsä\nräpähtämään, vaikka pyssyt laukaistiin niin likellä hänen kasvojansa\nkuin vaan voitiin ilman niitä kärventämättä. Heidän toivonsa lannistaa\nhänen rohkeuttaan yltyi samassa määrässä kuin huomasivat mitenkä vaikea\ntämän tarkoituksen saavuttaminen oli. Heimon kunnia riippui nyt tämän\ntoiveen toteutumisesta, ja heikompikin sukupuoli unhotti kaiken\nsääliväisyytensä kidutettavana olevaa vankia kohtaan toivoessaan saada\nheimon maine pelastetuksi. Tyttöin luonnostaan lempeät ja sointuisat\näänet sekoittuivat miesten uhkaaviin huutoihin, ja loukkaus Sumachia\nkohtaan muuttui yht'äkkiä solvaukseksi jokaista Huroninaista vastaan.\nVäistyen yltyvän melskeen alta, vetäysivät miehet hieman syrjään, täten\nosoittaen naisille, että jättivät vangin heidän käsiinsä, joka oli\ntavallista tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin naiset herjauksilla ja\nhaukkumasanoillaan kokivat saattaa uhria vihan vimmaan ja sitten\nyht'äkkiä jättivät hänet miesten käsiin sellaisessa mielentilassa,\njossa oli vaikea tyyneydellä kestää ruumiin tuskia. Eikä heimolta\nsuinkaan puuttunut tällaisten vaikutusten aikaan-saamiseen sopivia\nhenkilöitä. Turhaa lienee kertoa kaikkia, mitä julmuus ja\ntietämättömyys yhdessä keksi tämän tarkoituksen saavuttamista varten;\nainoana eroituksena tämän naisellisen vihan ja samallaisen välillä\nmeidän omassa keskuudessamme olivat puheen erilaiset kuvat ja\nsivusanat, sillä Huronilais-naiset käyttivät tuntemainsa alhaisimpain\nja enimmän halveksittuin eläinten nimiä haukkumanimiksi vangilleen.\n\nMutta Hirventappajan ajatukset olivat liian paljon kiinnitetyt muihin\nasioihin, jotta olisivat voineet joutua tasapainosta muutaman\nhurjistuneen noita-akan hävittömyyden tautta; ja kun näiden vimma\ntietysti yhä kiihtyi hänen jäykkyydestänsä, saattoivat raivottaret pian\nitsensä voimattomiksi oman liiallisen kiihkonsa kautta. Huomattuaan,\nettä akkain yritys ei ollenkaan onnistunut, ryhtyivät sotilaat leikkiin\ntehdäkseen siitä lopun, ja nyt ruvettiin toden teolla valmistautumaan\nvarsinaiseen kiduttamiseen tai siihen, joka kovimmin tulisi\nkoettelemaan vangin rohkeutta.\n\nRivenoak oli jo heittänyt kaiken toivon ja myöskin tahdon pelastaa\nvankia eikä halunnut pitemmälle lykätä kidutusta; Kuivia halkoja\nkoottiin pikaisesti läjiin puun ympärille, ja niitä tikkuja, joita\naiottiin pistellä vangin ruumiisen, pidettiin varalla. Kaikki tämä\ntapahtui syvässä äänettömyydessä, niin uutterasti työskenteli jokainen,\nsamalla kuin Hirventappaja silmäili heidän liikkeitänsä, ulkonäöltään\nyhtä jäykkänä kuin vuoren petäjät. Puukasa sytytettiin ja kaikki\nodottivat loppupäätöstä piinteällä tarkkuudella.\n\nHuronien tarkoitus ei kumminkaan ollut tulella suorastaan tappaa\nuhriansa. He tahtoivat vaan mitä kovimmalla tavalla koetella hänen\nluonnollista lujuuttansa, kuitenkaan heti äärettömiin menemättä. Tosin\noli heillä tarkoituksena viedä hänen päänahkansa mukanaan kotikyliinsä,\nvaan ensiksi toivoivat he kumminkin voivansa lannistaa hänen\nlujamielisyytensä ja saada hänet miehuuttomasti vaikeroitsevan raukan\nkaltaiseksi. Halkokasa oli tästä syystä asetettu sopivan matkan päähän\nhänestä, elikkä niin kauas että kuumuuden pian katsottiin käyvän\nmahdottomaksi sietää, vaikk'ei aivan heti tappavaksi. Niinkuin\nkuitenkin useen tapahtuu tämmöisissä kohden, oli väli väärin laskettu,\nja liekit alkoivat ojennella halkinaisia kieliään niin likelle vangin\nkasvoja, että luultavasti olisivat muutamassa silmänräpäyksessä\nlopettaneet hänen elämänsä, jos ei muuan indianilais-nainen samassa\nolisi tunkeutunut katselijain välitse aina tulen luokse ja potkaissut\npalavia puita sinne tänne. Vihan ulvonta seurasi tätä tekoa, vaan kun\ntuo rohkea nainen kääntyi ja indianit näkivät Histin kasvot, muuttui\nulvonta yleiseksi ilon- ja kummastuksen huudoksi. Minuutin aikana ei\nmuistettu ajatellakaan aloitetun työn jatkamista, ja nuoret sekä\nvanhat keräytyivät tytön ympärille pyytämään selitystä, minkätähden\nhän näin äkkiä ja odottamatta oli tullut takaisin. Mutta heidän\ntiedustelemistansa keskeytti uusi, vielä odottamattomampi tapaus.\nEräs nuori indiani tuli rynnäten Huronien rivien läpi ja juoksi\npiirin keskeen ryhdillä semmoisella, joka osoitti suurinta\nluottavaisuutta tahi julkeuteen vivahtavaa uskallusta. Viisi tai kuusi\nvahtia seisoi vielä eri paikoissa järven luona, jonka vuoksi Rivenoakin\nensimmäinen ajatus oli, että joku niistä oli tullut tärkeitä sanomia\ntuomaan. Muukalaisen liikkeet olivat niin nopeita, ja hänen\ntaistelupukunsa, joka tuskin suojeli häntä enemmän kuin poimunne\nsuojelee muinaisaikaista kuvapatsasta, oli niin vähän silmiin pistävä,\nettä ensi kiireessä oli mahdoton sanoa, oliko hän ystävä vai\nvihollinen. Kolme hyppäystä oli vienyt hänet Hirventappajan viereen,\njonka köydet hän leikkasi poikki niin nopeasti ja taitavasti, että\nvanki silmänräpäyksessä pääsi vapaaksi. Muukalainen ei huolinut mistään\nmuusta ennenkuin oli tämän toimittanut; vasta sen perästä kääntyi hän,\nja hämmästyneet Huronit näkivät delavarilaisessa sota-asussa olevan\nnuoren soturin jalot kasvonjuonteet, rohkean katseen ja kauniin\nvartalon. Hän piti pyssyä kumpaisessakin kädessä, ja laski niiden perät\nmaahan, jolloin toisesta riippui luotikukkaro ja ruutisarvi. Tämä oli\nHirvensurma, vangin kuuluisa varmaan sattuva ja nopeasti ampuva ase,\njonka hän nyt laski oikean omistajansa käsiin, rohkeasti ja uljaasti\nkatsoen ympärillä seisovaa joukkoa. Kahden aseellisen miehen läsnäolo\nsai Huronit säpsähtämään, vaikkapa nämät seisoivatkin heidän\nkeskellänsä. Heidän omat pyssynsä olivat asetetut sinne tänne puiden\nnojaan, ja veitset ja tomahavkit olivat siis ainoat käsillä olevat\naseet. Kuitenkin oli heillä liian paljon mielenmalttia osoittaakseen\nminkäänlaista pelkoa. Ei ollut uskottava että niin vähälukuiset\nviholliset karkaisivat näin lukuisan heimon kimppuun, ja kaikki\nodottivat että jokin erinomainen ehdoitus seuraisi näin rohkeata\nkäytöstä. Muukalainen näyttikin aikovan toteuttaa tämän arvelun ja\nvalmistihe puhumaan.\n\n\"Huronit\", sanoi hän, \"maanpiiri on hyvin avara; suuret järvet ovat\nmyöskin avarat. Irokeseilla on tilaa niiden toisella puolen,\nDelavareilla taas tällä puolen. Minä olen Chingachgook, Unkasin poika,\nTamenundin sukulainen. Tämä tyttö on morsiameni, tämä keltanaama\nystäväni. Sydämessäni tuntui ikävältä kun kaipasin häntä; minä seurasin\nhäntä leirillenne nähdäkseni, ett'ei hänelle mitään pahaa tehty. Kaikki\nDelavarien tytöt odottavat Wahia; he kummeksivat, miksi hän viipyy\npoissa niin kauan. Tulkaa, jättäkäämme jäähyväiset ja menkäämme\ntiehemme\".\n\n\"Huronit, tämä on teidän verivihollisenne, Suuri Käärme Delavarien\nseassa, joita vihaatte\", huudahti paikalla eräs metsäläinen, jonka nimi\noli Orjantappuranpiikki. \"Jos hän pääsee pakoon, niin tulevat\nmokkasininne jälet tiukkumaan verta täältä Canadaan saakka. Minä olen\nkokonaan Huroni\".\n\nSamassa viskasi hän veitsensä Delavarin paljasta rintaa vastaan.\nNopealla liikkeellä sai Hist, joka seisoi hänen vieressään, vaarallisen\naseen toiselle uralle, niin että sen kärki tarttui muutamaan mäntyyn.\nPaikalla vilahti samanlainen ase Käärmeen kädessä ja tarttui tutisten\nHuronin sydämeen. Minuuti oli tuskin kulunut siitä, kuin Chingachgook\njuoksi piiriin, siihen kuin Orjantappuranpiikki kaatui kuolleena\nmaahan. Niin nopeasti olivat tapaukset seuranneet toisiaan, ett'ei\nHuronit ennättäneet toimia; mutta tämä tapaus ei suonut enempää\nviivykkiä. Yleinen huuto seurasi ja koko joukkio joutui liikkeelle.\nMutta samassa kuului metsissä harvinainen ääni, ja kaikki Huronit, sekä\nmiehet että naiset, pysähtyivät odottavin katsein tarkasti\nkuuntelemaan. Ääni oli säännöllinen ja raskas, ikäänkuin maata olisi\nmoukareilla taottu. Eläviä olentoja vilkkui puiden välistä ja\nsoturijoukko lähestyi mittelevin askelin. Se marssi esiin hyökätäkseen\nindianien päälle, ja tuo punanen asu kiilteli metsän raittiin\nvihannuuden välistä.\n\nVaikea on kertoa sitä näytelmää, joka nyt seurasi. Hurja hämminki,\nepätoivo ja raivokkaat ponnistukset sekoittuivat niin toisiinsa, ett'ei\ntapauksissa voinut eroittaa mitään yhteyttä. Yleinen ulvonta kuului\nympäröittyin Huronien joukosta ja sen perästä muutamia reippaita\nhurra-huutoja soturien puolelta. Ei vielä oltu laukaistu yhtään\nmuskötiä tai pyssyä, vaikka tuo vakava, mittelevä astunta yhä kuului ja\npajunetit kiiluivat, kun tuo melkein kuuskymmen-miehinen joukko riensi\neteenpäin. Huronien asema oli sangen tukala. Vesi ympäröitsi heitä\nkolmelta haaralta, samalla kuin heidän pelättävät ja harjaantuneet\nvihollisensa estivät pakenemista neljännelle puolelle. Sotilaat\nsyöksivät asettensa luo, ja muut, ukot, naiset ja lapset kiiruhtivat\netsimään piilopaikkoja. Tämän hämmingin ja kauhistuksen ajalla ei\nmikään saattanut voittaa Hirventappajan tyyneyttä ja viisautta. Hän\nasettui peräytyvien Huronien sivulle, kun nämät vetäytyivät niemen\netelärantaan päin toivoen, jos mahdollista, päästä järven yli\npakenemaan. Hirventappaja etsi sopivaa tilaisuutta, ja kun hän näki\nkaksi entistä kiusaajaansa suorassa linjassa itsestään, rikkoi hänen\npyssynsä ensiksi äänettömyyden tässä kamalassa kohtauksessa, ja yhdellä\nlaukauksella kaatoi hän molemmat indianit maahan. Tämä vaikutti yleisen\nlaukauksen Huronien puolelta, ja Käärmeen pyssyn ja sotahuudon voi\neroittaa melskeestä. Säännöllinen sotajoukko ei vielä ollut laukaissut\nyhtään latinkia, ja ainoa, mitä sieltäpäin kuului, oli muutama lyhyt,\nvakava komentosana ja tuo raskas, mittelevä, uhkaava astunta. Pian\nkuului kumminkin voivotusta, tuskanhuutoja ja kirouksia, nyt kun\nmurhaavat pajunetit ahmivat kostoa. Useimmat indianilaiset sotilaat\nsurmattiin paikalle, harvat pääsivät pakoon ja vielä harvemmat otettiin\nvangiksi, niiden joukossa pahoin haavoitettu Rivenoak. Soturien\nsaapuminen paikalle oikeaan aikaan oli seurauksena Hirventappajan\nystävien toimista, jotka, niinkuin voi huomata, eivät olleet jääneet\nhuolettomiksi ja välinpitämättömiksi hänen kohtalonsa suhteen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nOpas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.\n\n\nMonta vuotta on kulunut viimeksi kerroittuin tapausten perästä. Natty\nBumpon menettely hänen ensimmäisellä sotaretkellään oli saattanut\nhänet suureen arvoon koko tällä seudulla, ja kaukaisissakin\nindianilais-heimoissa kutsuttiin häntä Haukansilmäksi ja kunnioitettiin\nkaikkien etevimpänä pyssymiehenä. Rajalinnoissa vahtina olevat soturit\nkutsuivat häntä keskenänsä Oppaaksi, ja tämä nimi on hänellä kaikissa\nniissä vaarallisissa tapauksissa, joita nyt ryhdymme kertomaan.\n\nOswegojoki syntyy Oneidan ja Onondagan yhtymisen kautta ja jatkaa\njuoksuansa noin kahdeksankymmentä peninkulmaa matalamäkistä maata\nmyöten, kunnes saapuu jonkunlaisen luonnollisen vietoksen reunalle,\njota myöten se syöksee alas tehden 10-15 jalan korkuisen putouksen. Sen\nperästä saapuu joki tasangolle, jota myöten se syvävetisenä hiljaa\nkulkee eteenpäin, kunnes purkaa vetensä Ontarion laajaan altaasen.\n\nNoin kaksikymmentä vuotta ennen amerikalaisen vapaussodan syttymistä\ntapaamme tällä joella erään matkueen kulkemassa sen suussa olevaan\nlinnaan. Matkueesen kuului seuraavat henkilöt: neiti Mabel Dunham,\njoka matkusti linnassa asuvan isänsä, kersantti Dunhamin luokse;\nCharles Cap, Mabelin eno, täydellinen merimies, jonka mielestä ei\nmitään auringon alla voinut edes verratakaan rakkaasen mereen; eräs\nTuskarora-indiani, nimeltä Nuolenkärki, ja hänen vaimonsa Kesäkuu;\nystävämme Natty eli Opas, hänen vanha toverinsa Chingachgook sekä\nJasper Länsi, eräs maavesillä purjehtija, Myrskypilvi nimisen aluksen\npäällikkö, yleisimmin tunnettu nimellä Eau-douce eli maavesi, jonka\nliikanimen järven pohjoisrannalla asuvat ranskalaiset olivat hänelle\nantaneet. Mabel, jota enonsa tavallisesti nimitti mielinimellä Magneti,\nsekä Cap olivat matkustaneet Nuolenkärjen opastamina aina siihen asti\nkun kertomuksemme alkaa, jolloin vastikään olivat tavanneet Oppaan ja\nhänen seuralaisensa, jotka kersantti Dunham oli lähettänyt heitä\nvastaan. Opas oli taipuisa pitämään Nuolenkärkeä petollisena, ja\nseuraavat tapaukset osoittivat hänen luulonsa oikeaksi.\n\nRuuhi, jossa matkue kulki, oli indianilaiseen tapaan rakennettu, ja\nsopi erinomaisen kepeytensä ja nopeakulkuisuutensa vuoksi sellaiselle\nvesimatkalle, jossa myötäänsä tapaa luotoja, nietoksia ynnä muita\nsamanlaisia esteitä. Nyt puheina oleva ruuhi oli pitkä ja avara ja,\nvaikka näytti heikolta, niin luja, että luultavasti olisi kestänyt\nvielä lisäksi yhtä monta henkeä, kuin siinä nyt oli.\n\nCap istui matalalla telalla ruuhen keskessä, Suuri Käärme oli\npolvillaan hänen vieressä. Nuolenkärki vaimoineen istui heidän\nedessänsä, Mabel puoleksi nojallaan muutamia enonsa takana olevia\nmatkakapineita vasten; Opas ja Eau-douce taas seisoivat, toinen kokassa\ntoinen perässä, kumpikin harvaan, voimakkaasti ja äänettömästi vetäen\nairollansa. Oswego oli juuri tällä kohdalla syvä ja musta, vaan ei\nleveä, ja kulki tyynenä, synkkänä varjoavien puiden välitse, jotka\nmuutamin paikoin melkein sulkivat pois päivänvalon. Siellä täällä\nmakasi joku puoleksi kaatunut metsien jättiläs melkein poikkitellen\njokea, ja sentähden oli suurinta varovaisuutta käyttäminen, jos mieli\nkarttaa niiden oksia; melkein koko matkalla olivat matalampien puiden\nalimmat oksat ja lehdet vedessä. Kokonaisuudessaan kuvasti seutu\nrikasta ja anteliasta luontoa, semmoisena kuin se on, ennenkuin joutuu\nihmisten nautinnon ja haluin orjaksi, rehoittavana, jylhänä,\nlupaavaisena, eikä raaimmassakaan tilassaan ihantavaa suloutta vailla.\n\n\"Väliin haluan rauhaa jälleen\", sanoi Opas, katkaisten tuon pitkällisen\näänettömyyden, \"jolloin voi kuljeksia metsissä etsimättä muita\nvihollisia kuin riistaa ja kaloja. Useita päiviä olemme Käärme ja minä\nonnellisina viettäneet jokiloilla, syöden metsänriistaa, lohta ja\nmulloja, Mingoista ja päänahoista vähääkään ajattelematta. Toisinaan\ntoivon että nämät hyvät päivät jälleen koittaisivat, sillä toisten\nihmisten surmaaminen ei ole minun lahjani. Olen varma siitä, ett'ei\nkersantin tytär pidä minua viheliäisenä heittiönä, joka hauskuudekseen\nsurmaa ihmisiä.\"\n\nTehdessään tämän muistutuksen joka oli puoleksi kysymys, katsoi Opas\ntaakseen, ja vaikka hänen puoltavaisinkaan ystävänsä tuskin voi pitää\nhänen auringon polttamia ja karheita kasvonjuonteitaan kauniina, niin\noli Mabelinkin mielestä hänen hymyilynsä miellyttävää sen järkevän\nsuoruuden ja vilpittömyyden tautta, joka loisti hänen rehellisten\nkasvojensa joka piirteestä.\n\n\"En usko, että isäni olisi laittanut teidän kertomuksenne mukaista\nhenkilöä kuljettamaan tytärtänsä metsien läpi\", vastasi nuori tyttö\nyhtä suorasti, mutta miellyttävämmin hymyillen.\n\n\"Sitä hän ei olisi tehnyt. Kersantti oh tunnokas mies, ja moneen\nsotaretkeen, moneen taisteluun olemme yhdessä ottaneet osaa, seisoen,\nniinkuin hän sanoisi, olka olassa kiinni, vaikka minä puolestani tahdon\npitää jäseneni vapaina, kun lähestyn ranskalaista tai Mingoa\".\n\nTällä hetkellä kuului puiden välitse kohina, jonka vieno, tuskin\nvedenkalvoa karehtimaan saava tuulenpuuska toi heidän korviinsa.\n\n\"Tuo kuuluu hauskalta\", sanoi Cap, huipistaen korvansa kuin koira, joka\nkuulee kaukaisen haukunnan; \"se on aaltoin loisketta järven rantaa\nvastaan, luulen ma\".\n\n\"Ei, ei suinkaan\", vastasi Opas, \"se on ainoastaan virta, joka\nkuppuroitsee muutamien kallioiden yli puoli peninkulmaa meitä\nalempana\".\n\n\"Onko asian laita todellakin sellainen\"? kysyi Mabel ja kirkas puna\nnousi hänen kasvoillensa.\n\n\"Kuulkaapas herra Opas ja te herra Eau-douce\" (sillä näin rupesi Cap\nnimettämään Jasperia, omistaen sen tavan, jota käytettiin tällä\nrajaseudulla), \"eikö olisi paras että laskettaisiin likemmäksi rantaa?\nVirta on tavallisesti kova näiden koskien yläpuolella, ja olisi yhtä\nälykästä kerrassaan antautua Mal-virtaan kuin joutua näiden\nvirranjuovaan\".\n\n\"Luottakaa meihin, ystävä Cap\", vastasi Opas; \"tosi kyllä, että olemme\nainoastaan maavesissä purjehtijoita, ja minä puolestani en voi kehua\nkuuluvani edes näidenkään joukkoon, vaan kyllä ymmärrämme mitenkä\nvirtapaikkain, koskien, ja putousten kanssa on meneteltävä, ja kun\nlaskemme niitä alas, tulemme koettamaan parastamme, jott'ei\nkasvatuksemme joutuisi häpeään\".\n\n\"Laskea alas\", huudahti Cap. \"Mies uneksitteko todellakin kosken\nlaskemista tällä munankuoren kaltaisella ruuhella?\"\n\n\"Miksei, matkamme kulkee putousten alapuolelle, ja paljon helpompi on\nlaskea niitä alas, kuin purkaa ruuhi tyhjäksi ja kantaa sitä sekä\nkaikkia sen sisältöä neljänneksen peninkulmaa maata myöten.\n\nMabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin,\nkun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt\ntuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt\ntiedettiin mitä se merkitsi.\n\n\"Jos viemme naiset ja molemmat indianit maalle\", huomautti Jasper\ntyynesti, \"niin voimme me kolme valkeaa miestä, jotka olemme veteen\ntottuneet, viedä ruuhen alas sitä vahingoittamatta; olemme usein\nlaskeneet näitä kuohuja alas\".\n\n\"Olemme toivoneet teistä, merimies ystävämme, parasta apumiestä\",\nvirkkoi Opas, viitaten olkansa yli Jasperille. \"Te olette tottunut\nnäkemään aaltojen kuppuroivan, ja jos ei kukaan olisi kuormaa\npitelemässä niin kastuisivat ja pilaantusivat kaikki kersantin tyttären\nkorukapineet\".\n\nCap hämmästyi. Se ajatus, että hän tulisi laskemaan putousta alas,\ntuntui hänestä huolettavammalta, kuin ehkä olisi tuntunut siitä, jolle\nmerimiehen ammatti on aivan vierasta; sillä hän tunsi veden voiman ja\nihmisen auttamattoman heikkouden, kun hän joutuu sen raivolle alttiiksi.\nMutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen ajatellakaan ruuhesta pois\nlähtemistä, koska muut yhtä varmasti kuin tyynesti päättivät jäädä\nsiihen. Jos tätä tunnetta ei olisi ollut, niin olisi hän vastoin sekä\nsyntyperäistä että aikain kuluessa saavuttamaansa tyyneyttä vaaran\nsattuessa, luultavasti kuitenkin poistunut paikaltaan, ell'ei kuvitus\nmurhaavista indianeista niin kokonaan olisi vallannut hänen\najatuksiaan, että hän miltei pitänyt ruuhta jonkunlaisena\nturvapaikkana.\n\n\"Mitenkä on meidän meneteltävä Magnetin suhteen?\" kysyi hän, sillä\nhellyys sisaren tytärtä kohtaan herätti uutta levottomuutta. \"Emme voi\npäästää häntä maalle, jos vihollisia indiania löytyy läheisyydessä\".\n\n\"Ei yhtään Mingoa ole valkamamme läheisyydessä; siinä paikassa kulkee\nliian paljon ihmisiä, jotta se sopisi heidän ilkitöidensä asemaksi\",\nvastasi Opas tyynesti. \"Luonne on luonne, ja indianille luonteen\nmukaista on, että hän tavataan siellä, missä häntä vähimmin odotetaan.\nHäntä ei tarvitse pelätä yleisesti kuljetulla tiellä, sillä hän karkaa\npäälle silloin, kuin toinen on vähimmin varallansa, ja nuo kurjat\nheittiöt pitävät kunnianansa pettää ihmistä tavalla tai toisella.\nLaskekaa rantaanpäin, Eau-douce, annetaan kersantin tyttären astua tuon\nkaatuneen puun päälle, josta hän kuivin jaloin voi päästä maalle\".\n\nKäskyä toteltiin, ja muutamia minuutia sen jälkeen olivat\nkaikki, paitsi Opas ja molemmat merimiehet, nousseet maalle.\nAmmatti-ylpeydestään huolimatta olisi Cap mielellään seurannut heitä\nmaalle, jos olisi maavesissä purjehtijalle kehdannut näin julkisesti\nnäyttää heikkouttansa.\n\n\"Minä otan teidät kaikki todistajiksi\", sanoi hän maallemenijäin\npoistuessa, \"että katson kaiken tämän olevan melkein yhden vertaista\nkuin jos matkustaisi ruuhella metsissä. Putousta alas kuppuroiminen ei\nkuulu merimiehen toimiin, sillä sen voi suurin nahjuskin tehdä yhtä\nhyvin kuin vanhin merimies\".\n\n\"Ei, ei; älkää halveksiko Oswegon putouksia\", vastasi Opas, \"sillä\nvaikka niitä ei voi verrata Niagaraan tai muihin kuuluisiin putouksiin,\nsaapi niissä vasta-alkavainen kumminkin kyllin ponnistella. Pyytäkää\nkersantin tytärtä pysähtymään tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä,\nkuinka taitamattomat metsämiehet menevät vaikean paikan ylitse, jonka\nalitse eivät voi mennä. Nyt, Eau-douce, vakava käsi, ja tarkka silmä,\nsillä kaikki riippuu teistä, koska, kuten huomaan meidän täytyy pitää\nherra Capia ainoastaan matkustajana\".\n\nRuuhi läksi nyt rannasta, ja Mabel kiiruhti vapisten sille kalliolle,\njoka oli hänelle osoitettu. Hän puhui seuralaistensa kanssa siitä\nvaarasta, johonka enonsa suotta oli antautunut, mutta katse kiintyi\nEau-doucen solevaan ja voimakkaasen vartaloon, kun hän, seisoen kepeän\naluksen perässä, ohjasi sen liikkeitä. Saavuttuaan sille paikalle,\njosta voi nähdä koko putouksen, päästi hän vasten tahtoansa puoleksi\ntukahutetun huudon ja pani käden silmäinsä eteen. Pian otti hän sen\npois jälleen, ja ikäänkuin taikavoiman lumoomana seisoi hän liikkumatta\nkuin kuvapatsas, pitäen niin tarkasti silmällä mitä virrassa tapahtui,\nettä tuskin malttoi huokuakaan. Molemmat indianit istahtivat\nhuolettomina kaatuneen puun päälle ja tuskin katsahtivatkaan\njoellepäin, mutta Nuolenkärjen vaimo hiipi Mabelia likemmäksi ja näytti\nkatselevan ruuhen liikkeitä yhtä halukkaasti kuin lapsi katselee\nnuorantanssijan keikauksia.\n\nKun ruuhi oli joutunut virranjuovaan, laskeutui Opas polvilleen,\nkuitenkin yhä hoitaen airoa, vaikka nyt veti enemmän verkalleen ja\nsillä tavalla, ett'ei tullut häiritsemään kumppalin liikkeitä. Tämä\nseisoi vielä pystössä ja silmäili jotakin putouksen alapuolella olevaa\nesinettä, selvään etsien laskemiselle sopivinta paikkaa.\n\n\"Enemmän länteenpäin, poikani, enemmän länteenpäin\", mutisi Opas,\n\"tuonne, missä näemme veden kuohuvan. Asettakaa suunta niin, että tuon\nkuivuneen tammen latva tulee suoraan linjaan tuon lakastuneen katkon\nrungon kanssa\".\n\nEau-douce ei vastannut, sillä ruuhi oli nyt keskellä virtaa, kokka\nsuoraan putousta kohden, ja kova virta alkoi yhä lisätä sen vauhtia.\nTällä hetkellä olisi Cap mielellään luopunut kaikesta kunniasta, minkä\ntässä tilassa voi saavuttaa, jos vaan olisi eheänä päässyt rantaan. Hän\nkuuli veden pauhaavan kuin kaukaisen ukkosen, mutta yhä selvemmin ja\nvoimakkaammin, ja edessään näki hän sen pinnan ikäänkuin katkaisevan\nalapuolella olevan metsän, jota pitkin tuo viheriä hurjistunut\nelementti näytti ikäänkuin haihtuvan tuhansiin kimelteleviin\npisaroihin.\n\n\"Peräsin pois, peräsin pois, mies\"! huudahti hän ruuhen joutuessa\nputouksen reunalle, sillä hän ei voinut enää hillitä suurta\nlevottomuuttaan.\n\n\"Niin, niin, poissa se onkin olkaa varma siitä\", vastasi Opas hiljaa\nherttaisesti nauraen ja katsoen äkisti taaksensa. \"Alaspäin menemme, se\non varma. Ylemmäs perä, poikani; ylemmäs perä\".\n\nLoppumatka kuljettiin tuulen nopeudella. Eau-douce toimitti käsketyn\nliikkeen airolla, ruuhi liukui virranjuovaan, ja muutamia sekuntia\nluuli Cap olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi ruuhen keulan\nlaskeutuvan, näki hurjasti vahtoavan veden rajusti pauhaavan sen\nsivuilla, huomasi kepeän aluksen häilyvän sinne tänne kuin munankuoren\nja havaitsi sitten, suureksi iloksi ja kummastuksekseen, että se kulki\neteenpäin Jasperin vakavan airon voimalla tyyntä vettä myöten putouksen\nalapuolella.\n\nOpas nauroi yhä vielä, mutta nousi ylös polviltaan, urkki esiin erään\ntinamaljan sekä sarvilusikan ja alkoi tarkoin mitata matkalla ruuheen\ntullutta vettä.\n\n\"Neljätoista täyttä lusikkaa Eau-douce, hyvinkin neljätoista lusikkaa.\nTiedän kuitenkin, niinkuin teidän täytyy myöntää, että olemme laskeneet\nalas saaden ainoastaan kymmenen lusikkaa vettä\".\n\n\"Mr Cap nojautui niin paljon taaksepäin, että oli vaikea ohjata\nruuhta\", vastasi Jasper vakaasti.\n\n\"Saattaa olla, saattaa olla mahdollista; epäilemättä täytyy niin olla,\nkoska niin sanotte, mutta minä tiedän kuitenkin teidän laskeneen alas\nsaaden ainoastaan kymmenen lusikallista.\"\n\nCapia ahdisti nyt kova yskänpuuska ja hän katsoi taakseen, saadaksensa\nselville sen vaaran, josta oli onnellisesti päässyt. Helppo on selittää\nmillä tavalla tämä oli tapahtunut. Melkein kaikki joen vesi syöksi\nkymmenen tai kahdentoista jalan korkuista, pystysuoraa putousta alas,\nmutta läheltä sen keskipalkkaa oli kova virta syönyt pois osan\nkalliosta, niin että vesi siinä syöksi ahdasta juovaa myöten, tehden\nnoin 40-45 asteisen kulman. Tätä vaarallista luisua oli ruuhi kiitänyt\nalas irtaantuneiden kallionlohkareiden, pyörretten ja kuohujen\nkeskellä, jotka äkkinäisen silmissä epäilemättä näyttivät\nvälttämättömällä häviöllä uhkaavan näin heikkoa esinettä. Mutta juuri\naluksen kepeys oli helpoittanut alaslaskemista; kohollaan aaltoin\npäällä ja vakaan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana oli se kuin\nhöyhen tanssinut toisen vaahtokuohun päältä toiselle, jolloin sen\nsileät laidat tuskin kastuivatkaan. Ainoastaan muutamia kallioita oli\nväistäminen, niin hoiti väkevä virta loput.\n\nSana hämmästys ei ilmoittaisi puoliakaan Capin tunteita. Hän tunsi\nitsensä kokonaan masennetuksi, vaan ei kumminkaan tahtonut lausua ilmi\najatuksiansa, koska hän silloin olisi suonut liian paljon kunniaa\nmaavesissä ja saaristoissa purjehtimiselle. Kun hän yllämainitulla\nrykimisellä oli selvittänyt kurkkunsa, irroitti hän kielensä lukon\ntavallisella omaa paremmuuttaan osoittavalla lauseella.\n\n\"En suinkaan kiellä teidän tuntevan virranjuovaa, mr Eau-douce\", sanoi\nhän, \"ja itse asiassa onkin juovan tunteminen tässä kahden pää-asia.\nMinulla on ollut pursimiehiä, jotka olisivat voineet laskea jopa\ntämmöistäkin putousta alas, jos vaan olisivat juovan tunteneet\".\n\n\"Ainoastaan juovan tietäminen ei riitä, merimies ystäväni\", vastasi\nOpas, \"tarvitaan myös hermoja, taitavuutta ruuhta oikeen ohjaamaan ja\nkallioita välttämään. Koko tällä seudulla ei löydy ketään muuta\nsoutumiestä kuin Eau-douce, joka jollakin varmuudella on laskenut\nOswegoa alas, vaikka yhdelle ja toiselle sattumalta on onnistunut\nluikahtaa juovan läpi. Luojan avutta en voi sitä itse tehdä, ja todella\ntarvitaankin Jasperin käsi ja silmä, jos mieli pysyä kuivana matkalla.\nNeljätoista täyttä lusikallista ei itse asiassa ole paljon, vaikka\ntoivoisin että olisimme saaneet ainoastaan kymmenen, koska meillä oli\nkersantin tytär katselijana\".\n\n\"Minä piittaan aivan vähän koko asiasta, ja jos puhun suuni puhtaaksi,\nen ollenkaan\", sanoi Cap, vakaasti päättäen olla myöntämättä\nmaanmoukalle minkäänlaista kuntoa tai ansiota; \"se on aivan\nvähäpätöinen sen suhteen, kuin matkustaminen Lontoon-sillan alitse,\njota joka päivä tekee sadat henkilöt ja usein maan hienoimmat\nnaisetkin. Hänen majesteetinsa oma korkea persoona on myöskin kulkenut\nsillan alitse\".\n\n\"Minä en suinkaan tahtoisi ruuheeni ylhäisiä naisia tai kuninkaallisia\nhenkilöitä näitä putouksia alas laskiessani, sillä veneenleveyden\nerehdys jommallekummalle puolelle saattaisi koskenlaskijat hukkumisen\nvaaraan. Eau-douce, viekäämme tämä ystävämme Niagaraa alas,\nnäyttääksemme hänelle mihin rajaseutulaiset pystyvät\".\n\n\"Saakeli olkoon, mr Opas, nyt taidatte laskea leikkiä! Aivan varmaan on\nmahdoton teidän kaarnaveneellänne laskea tuota mahtavaa putousta alas\".\n\n\"Ette elämässänne ole enemmän erehtynyt, mr Cap. Ei mikään ole\nhuokeampaa, ja monen ruuhen olen omilla silmilläni nähnyt luistavaan\nNiagaraa alas; jos me molemmat saamme elää, niin toivon voivani saattaa\nteidät uskomaan, että se on mahdollista. Minä puolestani olen\nvakuutettu siitä, että suurin laiva, joka koskaan on merta kyntänyt,\nvoisi laskea sitä alas, jos vaan tuntisi oikean virranjuovan\".\n\nCap ei huomannut Oppaan ja Jasperin salaisia silmäniskuja, ja istui\nhetkisen ääneti, sillä totta puhuen ei hän koskaan ollut ajatellut\nNiagara-kosken laskemista mahdolliseksi, vaikka sen tarkemmin ajatellen\ntäytyy näyttää mahdolliselta kelle hyvänsä. Todellisesti mahdotonta on\nsitä ylös meneminen.\n\nSeurue oli nyt ehtinyt sille paikalle, jossa Jasperin pensaikkoon\nkätketty ruuhi oli, ja kaikki astuivat jälkeen ruuhiin, Jasper, Cap ja\nMabel toiseen, toiseen taas Opas, Nuolenkärki ja hänen vaimonsa.\nMohikani oli jo mennyt joen rannalle, varovasti ja indianien\ntavallisella älyllä tarkastelemaan olisiko vihollisten jälkiä\nlähistössä.\n\nMabelin posket saivat entisen raittiin värinsä vasta sittenkuin ruuhi\njälleen oli virrassa, jota alas se, silloin tällöin Jasperin airon\njouduttamana kiireesti kulki eteenpäin. Hän oli katsellut kosken\nlaskemista semmoisella hämmästyksellä, joka teki hänet äänettömäksi,\nvaan kauhistus ei kuitenkaan ollut niin suuri, että olisi estänyt häntä\nihmettelemästä sitä voimaa ja tyyneyttä, millä Jasper ohjasi aluksen\nliikkeitä. Vähemmänkin hilpeää ja tunteellista tyttöä olisi\nmiellyttänyt se uljuus ja sukkeluus, jota Eau-douce tässä osoitti.\n\n\"Me tunnemme siksi hyvin naisen lahjat, ettemme ajatelleetkaan viedä\nkersantin tytärtä putouksesta alas\", sanoi Opas, puhutellen Capia,\nmutta luoden katseen Mabeliin. \"Kumminkin olen tullut tuntemaan\nmuutamia hänen sukupuoleensa kuuluvia, jotka vähän huolehtisivat\ntällaisesta\".\n\n\"Mabel on arka luonnoltaan niinkuin äitinsäkin\", sanoi Cap, \"ja te\nteitte viisaasti, kun säälitte hänen heikkouttansa. Teidän on\nmuistaminen ettei lapsi koskaan ole ollut vesillä\".\n\n\"No, no, omasta pelkäämättömyydestänne voi helposti huomata, kuinka\nvähän sitä itse aristelitte. Minä laskin kerran alas erään äkkinäisen\nkanssa, ja hän hyppäsi ruuhesta juuri kuin se kulki putousta alas, ja\nvoittehan ymmärtää mikä siitä seurasi\".\n\n\"Miten kävi sille miesraukalle?\" kysyi Cap, tuskin tietäen mitä\najattelisi toisen lauseesta, joka oli niin kuiva ja samalla niin\nmutkaton, että vähemmän hidasjärkinen henkilö, kuin tuo vanha merimies,\nsyystä olisi epäillyt sen totuutta. Se joka on kulkenut samaa tietä\nvoipi saada käsityksen hänen tunteistansa. \"Hän oli, raukka mieheksi,\nniinkuin sanotte, ja raukka rajaseutulaiseksikin, vaikka tahtoi muka\nnäyttää taitavuuttaan meille taitamattomille. Kuinka hänelle kävi? Hän\nkuppuroitsi nurinniskoin putousta alas, aivan kuin raatihuone tai linna\nolisi tehnyt...\"\n\n\"Jos ne, näet, olisivat hypänneet ruuhesta\", keskeytti hänet Jasper\nhymyillen, vaikka hän epäilemättä mieluummin kuin ystävänsä olisi\nantanut kosken laskemisen jäädä unohduksiin.\n\n\"Poika on oikeassa\", alkoi Opas uudelleen ja kääntyi Mabeliin, kun\nruuhet nyt olivat niin likellä toisiaan, että laita oli melkeen\nlaidassa kiinni.\n\n\"Vaan te ette vielä ole sanonut, mitä ajattelette loikkauksestamme\".\n\n\"Se oli vaarallinen ja rohkea hyppäys\", vastasi Mabel. \"Sitä\nkatsellessani toivoin, ett'ei siihen ensinkään olisi ryhdytty; mutta\nnyt kun se on tehty, voin ihmetellä sitä rohkeutta ja uskallusta, jolla\nse toimitettiin\".\n\n\"Me teimme sen ainoastaan omaksi eduksemme. Jos olisimme päättäneet\nkulettaa ruuhen maata myöten, niin olisimme menettäneet aikaa, eikä\nmikään ole niin kallista kuin aika, silloin kuin luulee Mingoin olevan\nlähistössä\".\n\n\"Mutta eihän meillä nyt liene paljon pelättävää! Ruuhet kulkevat\nnopeasti eteenpäin, ja olettehan sanonut meidän kahden tunnin perästä\nolevan perillä\"!\n\n\"Se pitää olla kavala Irokesi, joka voi liikuttaa hiuskarvaakaan teidän\nkauniissa päässänne, sillä kaikki olemme kersantin ja luullakseni\nenimmän teidän itsenne tähden sitoutuneet viemään teidät eheänä\nlinnaan. Kas Eau-douce, mikä on tuo tuolla alhaalla joenpolvekkeessa --\ntuo tuolla loitompana kalliolla?\"\n\n\"Se on Suuri Käänne, Opas. Hän tekee meille merkin, jota en ymmärrä\".\n\n\"Se on todellakin Käärme, niin totta kuin olen valkea mies, ja hän\nviittaa meitä kulkemaan lähempänä sitä rantaa, jossa hän itse on. Joku\nvaara on tarjona, muuten ei näin vakaa ja tyyni mies tällä tavoin\npeloittaisi meitä. Rohkeutta kuitenkin; olemmehan miehiä ja meidän\ntäytyy kohdata vastoinkäymistä värimme ja lahjaimme vaatimusten mukaan.\nAh! tiesinhän ett'ei milloinkaan ole hyvä kerskata, ja juuri nyt,\nkun kerskasin turvallisuudestamme, tulee vaara ja saattaa minut\nvalehtelijaksi\".\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nVihollisten jälkiä, -- Piilopaikka.\n\n\nPutousten alapuolella on Oswegon juoksu kiivaampaa ja epätasaisempaa\nkuin niiden yläpuolella. Paikoittain kulkee virta syvän veden tyvenellä\nhiljaisuudella, mutta toisin paikoin tapaa siinä luotoja ja koskia.\nAivan vähän tarvitsi siis niiden ponnistella voimiansa, jotka ohjasivat\nruuhia, paitsi missä kiivas virta ja vaaralliset kalliot vaativat\nsuurempaa varovaisuutta, jolloin ei ainoastaan varallaan-olo vaan\nmyöskin tyyneys, hätäilemättömyys ja käsivoima oli tarpeen vaarain\nvälttämiseksi. Kaiken tämän tunsi Mohikani aivan hyvin, ja hän oli\nsentähden viisaasti valinnut erään verrattain tyvenen paikan, jossa\npysäyttäisi ruuhet ja vaaratta voisi lähestyä niitä, joita tahtoi\npuhutella.\n\nHeti kun Opas tunsi punasen ystävänsä, käänsi hän voimakkaalla\naironvetämällä ruuhensa kokan rantaan päin, viitaten Jasperia\nseuraamaan perästä. Hetkistä myöhemmin kulkivat ruuhet jokea alaspäin\nniin likellä rannan pensaita, että niihin ylettyi koskemaan, ja kaikki\nolivat aivan ääneti, toiset pelon tuskasta, toiset tavaksi tulleesta\nvarovaisuudesta. Kun tulivat lähemmäksi indiania, käski tämä heitä\npysähtymään, ja piti sitten Delavarien kielellä lyhyen mutta totisen\nkeskustelun Oppaan kanssa.\n\n\"Päällikkö ei juuri pidä hengettömiä puunrunkoja vihollisina,\" sanoi\nviimeksi mainittu, \"miksi käskee hän meitä pysähtymään?\"\n\n\"Mingoja on metsässä.\"\n\n\"Sitä olemme luulleet jo pari päivää; tietääkö päällikkö sen?\"\n\nMohikani nosti näkyviin kivestä tehdyn piipunkopan.\n\n\"Tämä oli tuoreella jälellä, joka kulki linnaan päin; tupakka savusi\nsiinä vielä silloin kuin sen löysin.\"\n\n\"Tuo ei ole leikin asia -- missä jälki oli?\"\n\nMohikani osoitti erästä paikkaa, joka tuskin oli puolentoista sadan\nkyynärän päässä heistä.\n\nAsia näytti tulevan arveluttavaksi, ja molemmat etevimmät johtajat\nkeskustelivat muutamia minuutia kahden kesken sill'aikaa, kuin\nkävelivät osoitetulle paikalle ja suurimmalla tarkkuudella tutkivat\njälkiä. Neljännestunnin kuluttua palasi Opas takaisin ja hänen\nystävänsä katosi metsään.\n\nOppaan kasvonjuonteet ilmoittivat tavallisesti suoruutta,\nrehellisyyttä, vilpittömyyttä sekä jonkunlaista itseensä\nluottavaisuutta, joka rohkasi niiden mieltä, jotka olivat hänen\nsuojeltavinaan; tällä hetkellä varjoitti kuitenkin sellainen huoli\nhänen rehellisiä kasvojansa, että koko seurue sen huomasi.\n\n\"Mikä on hätänä, mr Opas?\" kysyi Cap, alentaen tavallisesti kovan ja\nvakavan äänensä melkein kuiskutukseksi, joka oli soveliaampi täällä\njylhässä, vaarallisessa metsämaassa. \"Onko vihollinen asettunut meidän\nja satamamme välille.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Onko jotkut noista maalatuista narreista laskeneet ankkurinsa sen\nsataman suuhun, johon aiomme mennä, ottaaksensa meidät saaliikseen, kun\npurjehdimme sisään?\"\n\n\"Asia kyllä on niinkuin sanotte, ystävä Cap, vaikka en minä sentähden\nparemmin sanojanne ymmärrä; sivumennen tahdon huomauttaa, että kuta\nselvemmin puhumme huolettavina hetkinä, sitä helpompi on muiden\nymmärtää ajatuksemme. En tiedä mitään satamista ja ankkureista, mutta\nsen tiedän, että kirottu Mingonjälki on puolentoista sadan kyynärän\npäässä meistä ja niin tuore kuin suolaamaton riista. Varmaankin on\ntusina niitä viheliäisiä lurjuksia kulkenut siitä, ja se pahinta että\novat kulkeneet linnaan päin, niin että heidän vakoilevat silmänsä\nhuomaavat jokaisen, joka tahtoo kulkea sen ulkopuolella olevan aukean\npaikan poikki, ja silloin tulee varmoja luotia satamaan.\"\n\n\"Eikö tuossa linnassa ole kylkeä, joka voisi raivata puhtaaksi kaikki,\nmikä tulee tykinkantamiin.\"\n\n\"Ei, linnat näillä seuduin ovat toisenlaisia kuin uudistalojen\ntienoilla; joensuuhun päin on niissä kaikkiaan kaksi tai kolme pientä\ntykkiä. Yksi linnankylki tusinaa väijyksissä olevaa Mingoa vastaan,\njotka ovat asettuneet puunrunkoin taakse, olisi sitä paitsi turhaa\nruudin haaskaamista. Meillä on ainoastaan yksi keino ja sekin\narveluttava. Meidän täytyy toistaiseksi pysähtyä tähän, jossa korkea\nranta ja pensaat jokseenkin hyvin kätkevät meidät, jos ei joku vakooja\ntoiselta rannalta meitä huomaa. Mutta miten viekotella näitä\nverenhimoisia lurjuksia uudestaan jokea ylös? Ah, jo tiedän sen ... jo\ntiedän... Jos se ei hyödytä, niin ei se haittaakaan. Näettekö tuota\ntuuheata kastanjapuuta tuolla viimeisessä joenpolvekkeessa, Jasper?\nTuolla loitompana meidän puolisella rannalla.\"\n\n\"Tuolla, kaatunen männyn luona?\"\n\n\"Ihan siinä. Ottakaa pii ja tuluskuppi, hiipikää rantaa pitkin ja\nvirittäkää tuli sinne; ehkä savu viettelee heidät meidän yläpuolelle.\nSillä aikaa viemme varovasti ruuhet tuon niemekkeen alapuolelle ja\netsimme toisen piilopaikan. Niistä ei liene puutetta näillä seuduin,\njossa löytyy niin kosolta pensaita.\"\n\n\"Sen olen tekevä, Opas\", sanoi Jasper ja hyppäsi maalle. \"Kymmenessä\nminuutissa on tuli viritetty.\"\n\n\"Ottakaa tuoreita puita, Eau-douce. Kun tarvitsee savua, on vesi hyvänä\napuna sitä paksuntamaan.\"\n\nNuori mies, joka kyllä hyvin käsitti velvollisuutensa, jottei ruvennut\nturhaan aikaa kuluttamaan, kiiruhti osoitettuun paikkaan. Seurue\nvalmistihe muuttamaan olopaikkaa, koska sen nyt voi nähdä sieltä, mihin\nJasper oli mennyt tulta tekemään. Kovin kiirettä heidän ei kuitenkaan\ntarvinnut pitää ja sentähden ryhdyttiin suurimmalla tarkkuudella\ntoimiin. Ruuhet soudettiin pensaikosta ja saivat sitten virran\najelemina kulkea jokea alas, kunnes tulivat semmoiseen paikkaan, mistä\nkastanjapuuta tuskin näki. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin.\n\n\"Tuolta näkyy savu\", huudahti Opas, kun tuulenpuuska ajoi pienen\nsavupatsaan maalta ja kuletti sitä kiehkurana vedenpintaa myöten. Hyvä\npii, pieni teräspalanen ja kasa kuivia lehtiä tekevät pian tulen.\nToivon että Eau-douce ymmärtää käyttää tuoreita puita, koska juuri ne\novat nyt suurimmaksi hyödyksi.\"\n\n\"Liian paljon savua -- liian paljon älyä,\" sanoi Nuolenkärki\nmiettiväisesti.\n\n\"Se olisi totta kuin evankeliumi, Tuskarora, jos Mingot eivät tietäisi\nsotamiehiä olevan läheisyydessä; sillä levähdyksen aikana on\nsotamiehillä ruoka enemmän mielessä kuin vaara. Ei, ei, annetaan pojan\nlaittaa kokkonsa niin, että se savuaa aika lailla; kaiken tämän lukevat\nMingot muutamien skotlantilaisten tai irlantilaisten nahjusten\ntuhmuudeksi, jotka enemmän pitävät huolta kauranjauhovellistään ja\nperunoistaan kuin varovat indianien kavaluutta ja punanahkain pyssyjä.\nYhdellä ainoalla metsäläisellä on enemmän älyä kuin kokonaisella\nrykmentillä vesien tuolta puolen tulleita -- semmoista älyä, näet, jota\nkutsun metsäkavaluudeksi. Mutta tuolla on savua kylliksi, ja paras on\nettä etsimme toisen piilopaikan.\"\n\nOpas pani ruuhensa jälleen liikkeelle, ja muutaman minuutin kuluttua\nsaatti eräs joenpolveke sekä savun että kastanjapuun pois näkyvistä.\nMuutamain kyynäräin päässä siitä niemekkeestä, josta seurue vasta lähti\nliikkeelle, oli joki kaikeksi onneksi tehnyt pienen lahdelman rantaan,\nja siihen kulkivat nyt molemmat ruuhet airoin ajelemina.\n\nParempaa piilopaikkaa eivät matkalaisemme olisi voineet löytää. Pensaat\nolivat tiheät ja jokeen päin kallellansa, muodostaen siten täydellisen\nlehväkaarroksen. Lahdelman pohjukassa oli soukka hietikkö-ranta, johon\nuseimmat matkalaisista mukavuuden vuoksi nousivat maalle; ainoa paikka,\njosta heidät voi huomata, oli heitä aivan vastapäätä oleva kohta\ntoisella rannalla. Kuitenkaan ei tarvinnut pelätä että heidät siltä\nsuunnalta huomattaisiin, sillä senpuolinen metsikkö oli tavallista\nvielä tiheämpää ja maa sen takapuolella niin rämeistä ja suoperäistä,\nettä siellä ainoastaan suurella vaivalla voi kulkea.\n\n\"Tämä on varma piilopaikka,\" sanoi Opas tarkasti katseltuaan\nympärillensä; \"mutta meidän täytyy tehdä se vielä varmemmaksi. Mr. Cap,\nteiltä en vaadi muuta kuin äänettömyyttä ja että jätätte pois sellaiset\ntavat, joihin olette merellä tottunut. Tuskarora ystävämme ja minä\nteemme valmistuksia vaarallista aikaa varten.\"\n\nIndianin kanssa meni Opas metsikköön, jossa katkoivat muutamia\nvahvempia leppiä ja muita pensaita, tarkasti välttäen kaiken ryskeen.\nPuiden tyvet -- sillä puita ne itse asiassa olivatkin -- pistettiin\nliejuun ruuhten eteen, jossa vesi oli jokseenkin matalaa, ja kymmenen\nminuutin kuluessa oli viheriöitsevä varjos kohonnut heidän ja sen\npuolen välille, mistä vaara uhkasi. Suurta taitavuutta ja tottumusta\nosoitettiin näitä yksinkertaisia valmistuksia tehdessä, mutta\ntyömiehillemme oli myöskin suurena apuna rannan muoto, lahdelman pitkä\npohjukka, veden mataluus ja metsikön tiheys. Opas valitsi tahallansa\nvääriä pensaita, joita täällä oli yllin kyllin, leikkasi ne poikki\nvähää alapuolelta koukkupaikkaa ja asetti ne niin että koskivat\nvedenpintaan, jonka kautta tuo pieni pensasaita ei tullut näyttämään\nvedessä kasvavalta, joka olisi voinut herättää epäluuloa, vaan näytti\nvaakasuoraan pistävän rannasta, ennenkuin kääntyi ylöspäin. Ainoastaan\ntavattoman epäluuloinen henkilö olisi voinut hetkeksi kääntyä\nsinnepäin, luullen sen takaa löytävänsä kätköpaikan.\n\n\"Paremmassa kätkössä en ikään ole ollut\", sanoi Opas nauraen tyynellä\ntavallaan, ensiksi käytyään ulkopuolta tarkastamassa; \"näiden pensasten\nlehdet melkeen koskevat päämme yllä olevaan metsikköön, eikä\nmaalarikaan, joka hiljan kävi linnassa, voisi eroittaa Luojan\nkasvattamia pensaita meidän asettamistamme. Hiljaa -- tuolla tulee\nEau-douce, kahlaten kuin älykäs poika ainakin, joka ei tahdo jättää\njälkiä taakseen; kohta saamme nähdä kelpaako kätköpaikkamme vai ei.\"\n\nJasper, joka palasi tehtävätänsä toimittamasta, oli, paikalla kun\nhuomasi ruuhet kadonneiksi, arvannut että ne oli viety lähimmän\njokipolvekkeen taakse, jott'ei niitä siitä paikasta keksittäisi, mihin\ntuli oli viritetty. Hän kahlasi nyt verkalleen pitkin joenrantaa ja\netsi tarkasti katsellen sitä paikkaa, jossa ruuhet olivat kätkössä.\n\nPanemalla silmänsä lehtiä likelle voivat pensasaidan sisässä olijat\ntäydellisesti nähdä mitä ulkopuolella tapahtui, joutumatta muiden\nnäkyviin. Nyt he huomasivat selvästi, ett'ei Jasperilla ollut\nvähintäkään aavistusta siitä, mihin Opas sekä muut olivat kätkeytyneet.\nKun hän oli mennyt lahdelman sivu eikä enää nähnyt tulta, jonka oli\nvirittänyt sen yläpuolelle, pysähtyi hän ja rupesi tarkkaan ja\nhuolellisesti tutkimaan rannikkoa. Hän astui kymmenen, kaksitoista\naskelta ikäänkuin umpimähkään ja pysähtyi sitten jälleen uudistamaan\ntutkimistaan. Koska vesi oli tavallista vähempänä astui hän muutamia\naskeleita sivullepäin ja tuli siten niin likelle tuota keinotekoista\nistutusta, että voi siihen kädellään koskea. Vaikka niinkin oli, ei hän\nkuitenkaan huomannut mitään ja oli jo lähtemäisillään eteenpäin\nkulkemaan, kun Opas teki aukon pensasaitaan ja hiljaisella äänellä\nkutsui häntä sisään.\n\n\"Tämä on aivan oivallista\", nauroi Opas, \"vaikka keltanaaman ja\npunanahan silmät ovat yhtä erilaiset kuin kiikarit. Jos Mingot menevät\njokeen kuin Jasper, niin saa piilopaikkamme minut vapisemaan. Se on\nkumminkin pettävä heidän silmänsä joen vastaiselta puolelta ja siis ei\nkokonaan ole meille hyödytön.\"\n\n\"Ettekö luule, mr Opas\", sanoi Cap, \"kuitenkin olevan viisainta että\nkerrassaan kaikin purjein lähdemme virtaa alas kulkemaan, niin pian\nkuin olemme varmat siitä, että nuo konnat ovat joutuneet peränpuolelle\nmeistä? Meillä merimiehillä on tapana sanoa, että myötätuuleen\ntakaa-ajaminen on pitkää ajoa.\"\n\n\"Vaikka saisin tuon tuolla alhaalla olevan linnan koko ruutivaraston,\nniin en jättäisi tätä paikkaa, ennenkuin olemme saaneet tietoa\nKäärmeestä. Vankeus tahi kuolema olisi varma seuraus siitä. Jos hento\nhirvenvasikka, sellainen kuin tuo tyttö tuossa, jonka olemme saaneet\nsuojeltavaksemme, voisi kuin vanha hirvi vaeltaa metsässä, silloin ehkä\nkävisi laatuun jättää ruuhet; sillä kaaretellen kulkemalla voisimme\nennen päivänkoittoa ennättää linnaan.\"\n\n\"Antaa mennä sitten\", sanoi Mabel ja kavahti ylös yht'äkkiä tuntien\nsaaneensa uutta voimaa, \"minä olen nuori, voimakas, vaivoihin tottunut\nja voisin kävellä enoni uuvuksiin. Minua ette saa katsoa miksikään\nvastukseksi. En voi kärsiä sitä ajatusta, että te kaikki panisitte\nhenkenne alttiiksi minun tähteni.\"\n\n\"Ette suinkaan kestä sitä, ette suinkaan kestä sitä. Tulisi enemmän\nkuin kolmen peninkulman matka ja päälle päätteeksi risuin, puunjuurien\nja rämeiden yli pilkkopimeässä. Näin suuren ihmisjoukon jälet\nvoitaisiin nähdä ja lopuksi olisi meidän kenties pakko rynnätä\nindianien rivin läpi linnaan. Ei, paras on, että odotamme Mohikania.\"\n\nKoska tämä oli sen mielipide, johon kaikki nykyisissä oloissa loivat\nsilmänsä kuin esimieheen ja johdattajaan ainakin, niin ei tästä puhuttu\nsen enempää. Seurue hajaantui nyt pienempiin joukkoihin; Nuolenkärki\nvaimoinensa istahti syrjään pensaikkoon ja alkoi hiljaisella äänellä\nkeskustelun, jossa mies näytti lausuvan ajatuksensa jonkummoisella\nankaruudella, kun sitä vastoin vaimo vastasi tuolla nöyrällä\nlempeydellä, joka on seuraus indianien vaimoin alhaisesta asemasta.\nOpas ja Cap asettuivat toiseen ruuheen, jutellen erilaisista\nvaiheistaan maalla ja merellä, Jasper ja Mabel taas istuivat toiseen.\nTäten oli lähes tunti kulunut, kun Mohikani tuli näkyviin samalta\nsuunnalta, mistä Jasper oli tullut. Mutta sen sijaan kuin hänen olisi\nollut kulkeminen suoraan eteenpäin, vetäytyi hän, tuskin päästyään sen\njoenpolvekkeen sivu, joka piilotti hänet kaikilta sen yläpuolella\nkenties olevilta, ihan likelle rantaa ja valitsi itselleen varovaisesti\nsemmoisen paikan, josta voi katsoa taakseen, ollen kylliksi pensaiden\nsuojassa, jott'ei tarvinnut pelätä että hänet nähtäisiin.\n\n\"Käärme näkee ne konnat\", kuiskasi Opas; \"niin totta kuin olen\nkristitty, ovat he tarttuneet onkeen ja hiipineet savun luokse.\"\n\nHerttaisella, mutta äänettömällä naurulla keskeytti hän itsensä, ja\ntyrkkäsi Capia kylkeen; ääneti katseltiin sitten Chingachgookin\nliikkeitä. Mohikani oli täyteen kymmenen minuutia yhtä liikkumatonna\nkuin se kivi, jonka päällä hän seisoi; sitten huomasi selvästi, että\njoku erinäinen seikka oli vetänyt hänen huomion puoleensa, sillä hän\nkiiruhti takaisin, katseli levottomana tarkasti rantaa pitkin ja kulki\nkiireesti sitä alaspäin, huolellisesti hävittäen jälkensä matalan veden\npeittämästä liejusta. Nähtävästi oli hänellä kiire ja levotonna katseli\nhän usein taakseen ja tutki rantaa tarkoin joka kohdalta, missä voi\nluulla ruuhten olevan kätkössä.\n\n\"Kutsukaa hänet tänne\", kuiskasi Jasper, joka tuskin voi malttaa\nmieltänsä, \"kutsukaa hänet tänne, muutoin on liian myöhäistä. Katsokaa,\nhän menee ohitsemme.\"\n\n\"Ehei, poikani, ei ole kiirettä, ole varma siitä, muutoin rupeisi\nKäärme ryömimään. Jumala auttakoon meitä ja suokoon meille viisautta!\nLuulenpa ettei Chingachgookkaan, jonka näkö on yhtä varma kuin koiran\nvainu, huomaa meitä eikä löydä piilopaikkaamme.\"\n\nTämä riemu oli liian aikainen, sillä tuskin ennätti hän lopettaa\nlauseensa, ennenkuin indiani, joka todella oli astunut muutaman\naskeleen piilopaikan ohitse yht'äkkiä pysähtyi, loi terävän,\nläpitunkevan katseen rantaan pistettyihin pensaisiin, astui nopeasti\nmuutaman askeleen eteenpäin ja seisoi vähän kumarruttuaan ja varovasti\nsiirrettyään oksia tieltä pois yht'äkkiä heidän joukossansa.\n\n\"Nuo kirotut Mingot\", sanoi Opas heti kun hänen ystävänsä oli niin\nlikellä, että häntä voi varovasti puhutella.\n\n\"Irokeseja\", vastasi indiani lyhyesti.\n\n\"Yhden tekevä, yhden tekevä! -- Irokeseja -- konnia -- Mingoja --\nMengvesiä -- hornanhenkiä, kaikki ovat melkein saman veroisia. Minä\nkutsun kaikkia konnia Mingoiksi. Päällikkö, tulkaa tänne, puhukaamme\nmuutamia järjen sanoja.\"\n\nMolemmat ystävät väistyivät syrjään ja rupesivat vakaasti\nkeskustelemaan Delavarien kielellä. Tämän yksityisen keskustelun\npäätyttyä ilmoitti Opas muille matkalaisille kaikki mitä oli saanut\ntietää.\n\nMohikani oli seurannut vihollisten jälkiä hyvän matkaa linnalle päin,\nkunnes ne olivat huomanneet Jasperin virittämän tulen ja paikalla\nkääntyneet takaisin. Silloin täytyi Chingachgookin, joka oli suuressa\nvaarassa joutua vihollisten näkyviin, etsiä itselleen kätköpaikka siksi\nkunnes joukko oli kulkenut ohitse. Oli ehkä onneksi hänelle, että\nmetsäläiset olivat niin mieltyneet vasta tekemäänsä keksintöön,\netteivät ottaneet edes tavallisen tarkkaan huomioon mitä metsässä\ntapahtui. He kulkivat, viisitoista miestä luvultaan, kiivaasti hänen\nsivutsensa, tarkoin astuen toistensa jälkiin, ja hän voi sitten\nuudelleen seurata heitä. Tultuaan sille paikalle, missä Oppaan ja\nMohikanin jälet yhtyivät pääpolkuun, olivat Irokesit kääntyneet\njoellepäin, jonka rantaan olivat saapuneet juuri kuin Jasper oli\nkadonnut alempana olevan polvekkeen taakse. Koska tuli oli nyt\ntäydellisesti näkyvissä, menivät metsäläiset metsään ja koettivat salaa\nlähestyä sitä. Chingachgook käytti tätä tilaisuutta hiipiäkseen joen\nrantaan ja ennättääkseen niemen ympäri, jonka hän toivoi tehneensä\nvihollisten huomaamatta. Siinä pysähtyi hän, niinkuin jo olemme\nmaininnut, kunnes huomasi viholliset tulen luona, missä ne kumminkaan\neivät kauan viipyneet.\n\nIrokesien aikeet voi Mohikani ainoastaan heidän toimistansa päättää.\nHän luuli heidän käsittäneen tulella tarkoitetun viekkauden ja\nymmärtäneen, että se oli viritetty heitä eksyttämään; sillä kiireesti\ntarkastettuaan paikan olivat he eronneet siten, että muutamat menivät\ntakaisin metsään ja toiset, kuusi tahi kahdeksan luvultaan, seurasivat\nJasperin jälkiä pitkin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä ruuhet\noli laskettu maalle. Mitä he sitten aikoivat tehdä, voitiin ainoastaan\narvaamalla arvata, sillä Käärme ei ollut enää malttanut pysyä\npaikallaan ja tarkastella heidän hankkeitaan, vaan kiirehtinyt\nystäviensä luokse. Muutamista heidän viittauksista ja liikkeistänsä\npäättäen oli hän kumminkin sitä mieltä, että he aikoivat seurata\njokirantaa alaspäin, vaan sitä hän tietysti ei voinut varmaan sanoa.\n\nKun Opas oli lopettanut kertomuksensa, kavahti Jasper vilkkaasti\npystyyn.\n\n\"Astukaamme paikalla ruuhiin,\" sanoi hän; \"virta on kova, ja jos\nvoimakkaasti käytämme airoja, niin pääsemme pian pyssynkantamattomiin\nnoista konnista.\"\n\n\"Kyllä olette reipas käyttämään airoa, Eau-douce, sen myönnän, mutta\nkirottu Mingo on ripeämpi toimittamaan perikatoa; ruuhet ovat nopeat,\nmutta pyssynluodit ovat kuitenkin nopeammat.\"\n\nHiljainen lyönti olkapäälle keskeytti puhujan. Mabel oli seisallaan\nruuhessa; hänen hoikka mutta täyteläinen vartalonsa oli kumartunut\neteenpäin miellyttävän vakaiseen asemaan; sormi huulilla ja pää\npuoleksi poispäin käännettynä katseli hän vilkkailla silmillään oksien\nvälistä joellepäin ja löi samalla toisessa kädessä olevalla\nongenvavalla Opasta hiljaa olkapäähän. Opas kumarsi päänsä alas sen\nlehviin tehdyn tirkistys-reijän suulle, jonka luokse hän varta vasten\noli asettunut, ja kuiskasi sitten pikaa Jasperille:\n\n\"Kirotut Mingot! Olkaa varallanne aseiden kanssa, mutta liikkumattomina\nkuin puunkannot.\"\n\nJasper riensi pikaisesti mutta hiiskaustakaan kuulumatta ruuhen viereen\nja vaati hellällä pakolla Mabelia kumartumaan sen verran alas, että\nhänen ruumistansa ei näkyisi; vaan luultavasti ei hänen kykynsä olisi\nriittänyt pakoittamaan tyttöä niin paljon päätään kumartamaan, jott'ei\nolisi voinut katsella vihollisten hankkeita. Hän asettui sitten Mabelin\nläheisyyteen, pyssynhana vireellä ja milloin hyvään valmisna ampumaan.\nNuolenkärki ja Chingachgook ryömivät pensaikkoon ja makasivat\nväijyksissä kuin käärmeet, aseet valmiina tehtäväänsä toimittamaan. Cap\notti molemmat pistoolit vyöltään, mutta näytti olevan kahdella päällä\nsiitä, mitä hänen oli tekeminen. Opas ei liikahtanut paikaltaan. Tämä\noli tosiaankin tuskallinen hetki. Juuri kun Mabel kosketti Oppaan\nolkapäätä, oli kolme vedessä kahlaavata Irokesia ilmaantunut\njoenpolvekkeesen, noin puolentoista sadan kyynärän päähän\npiilopaikasta, ja pysähtyneet siihen tutkimaan sen alapuolella olevaa\nvirtaa. Kaikki olivat vyötäreesen saakka alastomat, täysissä aseissa ja\ntaistelu-asuun maalattuina. Selvästi huomasi heidän epäilevän mihinkä\nsuuntaan oli mentävä, jotta pakenijat tavattaisiin. Yksi viittaili\njokea alaspäin, toinen taas ylöspäin ja kolmas vastaista rantaa kohti.\n\nPakenijain asema oli todella hankala. Ainoana ohjeena, jonka avulla he\nvoivat arvata vihollisten aikomuksia, oli niiden viittaukset ja ne\nhuudahdukset, jotka pääsivät heidän suustaan, kun näkivät toiveensa\npettyneen, Aivan selvä oli, että muutamat heistä jo olivat palanneet\nmaalle, ja se hyöty, minkä tulella tarkoitetun viekkauden toivottiin\ntuottavan, oli siis mennyt hukkaan. Mutta tämän huomaaminen oli vähästä\narvosta juuri nyt, kun pakolaisia uhkasi kohtipäinen keksiminen\njoenrantaa alaspäin kulkevien vihollisten puolelta. Kaikki tämä oli\nselvää Oppaalle, joka käsitti sekä kiireen päätöksen että sen yhtä\njoutuisan toimeen-panemisen tarpeellisuuden. Sentähden viittasi hän\nhiljaa molemmat indianit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille\nkuiskuttaen mielipiteensä.\n\n\"Meidän täytyy olla varoillamme\", sanoi hän. \"Tuolla on ainoastaan\nkolme päänahkoja riistävää konnaa ja meitä on viisi, joista neljää voi\npitää miehevinä sotilaina tällaisessa taistelussa. Te Eau-douce, otatte\nosaksenne tuon veijarin tuolla, joka on maalattu kuoleman haahmoon,\nChingachgook saa päällikön hoidettavakseen ja Nuolenkärjen täytyy pitää\ntarkalla silmällä tuota nuorta sotilasta. Minkäänlaista erehdystä ei\nsaa tapahtua; kaksi luotia yhteen ruumiiseen olisi syntistä\nhaaskaamista, kun semmoinen neito kuin kersantin tytär on vaarassa.\nMinä olen varallani kaikkia tapauksia varten, jos neljäs sotakonna\nilmaantuu näkyviin tai joku teistä ampuu sivu. Ei millään ehdolla saa\nkukaan ampua ennenkuin annan merkin; ainoastaan pahimmassa hätätilassa\nsaa pyssyn-laukaus kuulua, niin kauan kuin kaikki muut paholaiset ovat\nkorvan kuuluvissa. Jasper, poikani, jos joku liike syntyy rannalla\ntakanamme, niin toivon että lykkäätte vesille ruuhen, jossa kersantin\ntytär on ja soudatte linnaväen luokse.\"\n\nTuskin oli Opas määrännyt nämä ohjaelmat, ennenkuin vihollisten\nlähestyminen teki syvimmän äänettömyyden tarpeelliseksi. Joessa olevat\nIrokesit kulkivat verkalleen sitä alaspäin, täytymyksestä pysyen\nlähellä pensaikkoa, joka pistihen rannasta kappaleen matkaa veteen, kun\nsamassa lehtien kohina ja oksien ruske pakenijain kauhistukseksi\nilmoitti että toinen joukkokunta oli kulkemassa rantaa pitkin ja\ntarkoin pysyttelihe melkein edellisten kohdalla. Pakenijain asettamani\npensasten ja todellisen rannan välin takia tulivat molemmat\njoukkokunnat toistensa näkyviin juuri kuin ennättivät tämän paikan\nkohdalle. Kumpikin pysähtyi, ja nyt alkoi keskustelu, jonka voipi sanoa\npidetyksi pakenijain korvain juuressa. Keskustelussa, joka pidettiin\nvakaalla, vaikka tukahutetulla äänellä, ikäänkuin puhujat olisivat\ntahtoneet tehdä kaiken kuuntelemisen mahdottomaksi, käytettiin\nmurretta, jota sekä Opas että molemmat indianit taisivat. Myöskin\nJasper ymmärsi osan siitä mitä puhuttiin.\n\n\"Vesi on pyyhkinyt pois jälen\", sanoi yksi joessa oleva metsäläinen,\njoka seisoi niin likellä pakenijain keinotekoista suojaa, että hänen\nolisi voinut tavoittaa Jasperin lohikeihäällä. \"Vesi on pessyt sen niin\npuhtaaksi, ett'ei Jengis-koirakaan voisi sitä seurata.\"\n\n\"Keltanaamat ovat ruuhissaan lähteneet rannasta,\" vastasi eräs ääni\nrannalta.\n\n\"Se on mahdotonta. Tuolla alempana olevien sotilastemme pyssyt ovat\ntarkat.\"\n\nOpas katsoi miettivän näköisenä Jasperin puoleen ja puri yhteen\nhampaitaan jott'ei huokumisensa kuuluisi.\n\n\"Antaa nuorten sotilasteni näyttää, onko heidän näkönsä kotkan näön\nkaltainen\", sanoi vanhin joessa olevista sotilaista. \"Olemme jo olleet\nkokonaisen kuukauden sotaretkellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan\npäänahan. Heidän joukossaan on yksi tyttö, ja muutama nuorista\nsotureistani on vaimon puutteessa.\"\n\nOnneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja, mutta Jasperin otsa rypistyi\nja vahva puna lensi hänen poskillensa.\n\nMetsäläisten keskustelu päättyi nyt, ja pakenijat kuulivat rannalla\nkulkevien hiljaiset, varovaiset liikunnot, kun he kääntivät pensaita\ntieltä pois varuisan etenemisen kestäessä. He ennättivät piilopaikan\nohitse, mutta heidän joessa olevat kumppalinsa seisoivat vielä samassa\npaikassa ja katselivat rantaa, silmät sotamaalauksen alta kiiluvina\nkuin tuliset hiilet. Muutaman minuutin kuluttua alkoivat myöskin nämät\nkolme kulkea jokea alaspäin, mutta verkalleen askel askeleelta,\nniinkuin semmoiset, jotka etsivät jotakin hukkaan joutunutta kapinetta.\nTällä tavoin olivat he kulkeneet tuon keinotekoisen lehvävarjoksen\nohitse, ja Opas pani jo suunsa tavalliseen hiljaiseen, herttaiseen\nnauruun, jonka luonto ja tottumus oli tehnyt hänen ominaisuudekseen.\nMutta hänen riemunsa oli liian aikainen; juuri tällä hetkellä katsoi\njälkimmäinen heistä taakseen ja pysähtyi, jolloin hänen liikkumaton\nolentonsa ja vakainen katseensa osoitti, että joku huolettomasti pantu\npensas herätti hänessä epäluuloa\n\nOli ehkä onneksi kätkössä olijoille, että se sotilas, joka osoitti\nnäitä levottomuutta herättäviä epäluulon merkkejä, oli nuori ja\ntarvitsi hankkia nimen itselleen. Hän tiesi erittäin tärkeätä olevan,\nettä tällä ijällä osoitti varovaisuutta ja vaatimattomuutta, ja\nkaikkein enimmän pelkäsi hän sitä pilkkaa ja ylenkatsetta, joka häntä\nkohtaisi, jos suotta herättäisi meteliä. Paluuttamatta seuralaisiaan\nkääntyi hän takaisin, ja näiden kulkiessa jokea alas, lähestyi hän\nvarovasti pensaikkoa, johon hänen katseensa olivat ikäänkuin\nlumouksesta kiintyneet. Muutamat auringon paisteelle enimmän alttiit\nlehdet olivat hieman lakastuneet, ja tämän vähäpätöisen poikkeuksen\nluonnon tavallisesta muodosta oli indianin tarkka silmä huomannut. Ja\nitse tämän vähäpätöisyys oli hänelle uutena syynä, jonkatähden ei\nilmoittanut kumppaleilleen tekemäänsä huomiota. Jos tämä todellakin oli\njonkin arvoinen, niin saavuttaisi hän siitä sitä suuremman kunnian,\nkoska se lankiaisi hänelle yksistään, ja jos taas hänen epäluulonsa oli\nperätön, niin voi hän toivoa välttävänsä sen häpeän ja pilkan, jota\nnuori indiani niin kovin pelkäsi.\n\nSe pelko, että joku voi olla väijymässä tai äkkiarvaamatta hyökätä\npäälle, jota sotilaan metsissä aina on varominen, vaikutti että hän\nlähestyi verkalleen ja varovasti. Sen viipymisen tautta, joka täten\nsyntyi, olivat molemmat joukkokunnat ennättäneet noin kahdeksankymmenen\ntai sadan kyynärän päähän, silloin kuin nuori metsäläinen oli niin\nlikellä Oppaan asettamia pensaita, että voi kädellään koskea niihin..\n\nVaikka pakenijain asema oli tuskallinen, katselivat he kuitenkin nuoren\nIrokesin kasvonpiirteitä, jotka yhä muuttuivat mitä ristiriitaisimpain\ntunnetten vaikutuksesta. Ensiksi heräsi hänessä toivo onnistua siinä\nmissä hänen heimonsa harjaantuneimmatkin sotilaat olivat erehtyneet,\njolloin hän myöskin voi saavuttaa kunnian, joka harvoin on langennut\nhänen ikäiselleen tai ensimmäisellä sotaretkellä olevalle sotilaalle;\nhänen kasvoinjuonteissaan ilmaantui sitten arvelua ja epäilystä, kun\nnuo lakastuneet lehdet näyttivät kohoavan ja heräävän uuteen eloon\nraitisten tuulenpuuskien vaikutuksesta, ja päälle päätteeksi lisäsi\nsalaisen vaaran pelko elävyyttä ja vilkkautta hänen merkikkäisiin\nkasvonpiirteisinsä. Auringon paiste oli niin vähän muuttanut lehtien\nmuotoa, jotta Irokesi, kun kosketti niihin, luuli erehtyneensä niiden\nsuhteen. Mutta koska jokainen tietysti tahtoo käyttää kaikkia keinoja\npoistaakseen itsessään herännyttä epäluuloa, sivuutti nuori sotilas\noksat varovasti ja astui piilopaikkaan, jossa hänen katseensa kohtasi\npakenijat seisomassa kuin elottomat kuvapatsaat. Tuo tukahtunut huuto,\ntuo äkillinen hämmästys, nuo kiiluvat silmät oli tuskin huomattu,\nennenkuin Chingachgookin käsi kohosi ja tomahavki putosi vihollisen\npaljaaksi ajetulle päälaelle. Irokesi nosti hurjasti kätensä ylöspäin,\nhorjahti ja kaatui takaperin veteen, jonka väkevä virta vei pois\nruumiin, sen elinten vielä kuoleman tuskista nykiessä ja vääntyessä.\nDelavari koetti äkkiä, vaikka turhaan, tarttua uhrin käteen kiinni\nsaadakseen hänen päänahkansa, mutta veren punaama vesi vieri alaspäin\nja vei vavahtelevan taakkansa mukanaan.\n\nKaikki tämä tapahtui vähemmän kuin minuutin kuluessa, ja tapaukset\nseurasivat toisiansa niin pikaa ja aavistamatta, että metsässä\nkäytettyyn taistelutapaan vähemmän tottuneet henkilöt, kuin Opas ja\nhänen seuralaisensa, olisivat epäilleet mitä nyt oli tekeminen.\n\n\"Ei silmänräpäystäkään saa menettää,\" sanoi Jasper hiljaa mutta\npainolla, riistäessään irti maahan pistettyjä pensaita. \"Tehkää kuin\nminä, mr. Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel,\nlaskeutukaa pitkällenne ruuhen pohjalle.\"\n\nSanat olivat tuskin lausutut, kun hän tarttui ruuhen laitaan ja veti\nsitä rantaa pitkin. Lykkäämällä auttoi Cap häntä tässä toimessa, ja\nmolemmat pysyttelivät niin likellä rantaa kuin mahdollista, jott'ei\nviholliset havaitsisi heitä, sekä kokivat mitä pikemmin ennättää\nylempänä olevan niemen toiselle puolen, joka sitten täydellisesti\nsalaisi heidät vihollisten silmistä. Oppaan ruuhi oli maata lähinnä ja\njoutui sentähden jälkimmäiseksi. Mohikani kiiruhti metsään, sillä\nhänellä oli toimena pitää silmällä vihollisia siltä haaralta, ja\nNuolenkärki viittasi valkea-ihoiselle kumppalilleen, että hän tarttuisi\nruuhen laitaan ja seuraisi Jasperin perästä. Tämä kaikki oli\nsilmänräpäyksen työ. Mutta kun Opas ennätti virtaan, joka niemen\nkärjessä oli kovin, huomasi hän sen painon, jota veti perässään,\nyht'äkkiä muuttuvan, ja katsoen taakseen, näki hän, että sekä Tuskarora\nindiani että hänen vaimonsa oli kadonnut. Ajatus, että petos oli\ntapahtunut, juohtui hänelle mieleen, vaan ei ollut aikaa pysähtyä,\nsillä metsäläisten valitusporu alempana joessa ilmoitti, että nuoren\nIrokesin hengetön ruumis oli kulkenut heidän luoksensa. Pyssyn paukaus\nkuului tämän perästä, ja Opas näki kuinka Jasper, joka nyt oli\nkiertänyt niemen, seisoen pystössä ruuhen perässä, ohjasi sitä suoraan\njoen toiselle puolelle, ja Cap istui kokan puolella vahvoilla\naironvetämillä auttaen kepeän ruuhen eteenpäin kulkemista. Silmäys,\najatus ja toimi seurasivat toisiaan nopeasti semmoisen miehen puolelta,\njoka oli niin tottunut rajataistelun kaikkiin vaiheisin. Juosten\nruuhensa perään työnsi hän sen vahvalla aironlykkäyksellä virtaan ja\nalkoi soutaa kohtisuoraan joen poikki erääsen paikkaan toisella\nrannalla, joka oli niin paljon alempana sitä paikkaa, mihin toinen vene\nohjasi kulkuansa, että hän omasta tahdosta joutui pilkkutauluksi\nvihollisten pyssyille, hyvin tietäen että heidän kiihkeä päänahan\nhalunsa valtaisi kaikki muut tunteet.\n\n\"Ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan, Jasper,\" huusi tuo kunnon Opas,\nkiitäessään vettä myöten pitkillä, vakailla, voimakkailla airon\nvetämillä; \"ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan ja souda tuon lepikön luokse\ntuolla toisella rannalla.\"\n\nJasper viittasi airolla, merkiksi että oli ymmärtänyt, ja pyssy\ntoisensa perästä laukaistiin nopeasti lähimmäisessä ruuhessa olevaa\nyksinäistä miestä kohti.\n\n\"Niin, tyhjentäkää te vaan pyssynne, pöllöpäät,\" sanoi Opas, joka\nalituisen oleksimisen kautta autioissa metsissä oli tottunut puhumaan\nitsekseen; \"tyhjentäkää vaan hätäisesti tähtäen pyssynne ja antakaa\nminulle aikaa saattaa kyynärä kyynärältä jokea väliimme. En tahdo\npilkata teitä, niinkuin joku Delavari tai Mohikani tekisi, sillä minun\nlahjani ovat valkean miehen eikä indianin lahjat, ja kehuminen\ntaistelussa ei sovi kristitylle sotilaalle; mutta saanenhan tässä ihan\nyksinäni ollen sanoa, että tuskin olette parempia kuin yhtä lukuinen\njoukko kaupunkilaisia, jotka ampuvat varpusia puutarhoissa. Tuo oli\nhyvin ai'ottu,\" sanoi hän ja nykäsi päätään taaksepäin, kun muuan luoti\notti pois kiharan hänen ohimoltaan; \"mutta lyijy, joka hairahtuu puolen\ntuumaa pilkasta, on yhtä hyödytön kuin se, joka ei koskaan lähde\npyssynpiipusta.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nOpas vaarassa. -- Vihollinen peijattu.\n\n\nOpas oli nyt keskellä jokea ja melkeen suoraan vihollisen kohdalla,\nmutta toinen ruuhi, jota Capin ja Jasperin vahva käsi kuletti\neteenpäin, oli jo ennättänyt melkein toiselle rannalle juuri sen paikan\nluo, joka sille oli osoitettu. Tuo vanha merimies täytti nyt tehtävänsä\nmiehen tavalla; hän oli nyt oikein omalla pohjallaan, hän piti paljon\nsisarentyttärestänsä, piti erinäisessä arvossa omaa persoonaansa ja oli\njotenkin taitava pyssymies, vaikka hän aivan varmaan oli saanut\nkokemuksensa kokonaan toisenlaisessa sodassa. Muutama aironvetämä\nkuletti nyt ruuhen pensaikkoon; Jasper vei Mabelin pikaisesti maalle,\nja kaikki kolme olivat ainakin sillä hetkellä turvassa.\n\nToisin oli Oppaan laita. Hänen rohkea itsensä alttiiksi antaminen oli\nsaattanut hänet vaaralliseen asemaan, joka tuli yhä vaarallisemmaksi\nsen kautta, että metsässä olleet metsäläiset juuri kun hän oli\nvihollista lähinnä, syöksivät rantaan ja yhtyivät vedessä seisovien\nkanssa. Oswego oli tältä kohdalta kaapelinpituuden levyinen, ja koska\nruuhi oli keskellä jokea, oli se ainoastaan puolentoista sadan kyynärän\npäässä pyssyistä, joita myötäänsä laukaistiin soutajaa kohti.\n\nOppaan tyyneys ja taitavuus oli hänelle hyvänä apuna tässä tukalassa\ntilassa. Hän tiesi pelastuksensa riippuvan ruuhen alituisessa\nliikkeessä pitämisestä, ja sillä tavoin että liikunto myötäänsä\nmuutteli, niin että kevyt ruuhi väliin kiiti nuolen nopeudella virtaa\nalas, väliin pysähtyi yht'äkkiä, kokka kääntyneenä toista rantaa\nkohden. Onneksi eivät Irokesit voineet vedessä panna pyssyjään\nlatinkiin, ja pensaat, jotka rantaa reunustivat, tekivät vaikeaksi\nmaalta pitää pakenijaa silmällä. Näiden seikkain tähden ja sittenkuin\nmetsäläiset olivat laukaisseet pyssynsä, oli Oppaan onnistunut lisätä\nheidän ja hänen välistä matkaa siten, että oli sekä kulkenut jokea\nalaspäin että likemmäs toista, rantaa, kun uusi vaara yht'äkkiä,\nvaikk'ei kokonaan odottamatta, ilmaantui niiden metsäläisten tulon\nkautta, jotka oli jätetty väijyksiin alempana vartioimaan jokea.\n\nKäsittäen asemansa tarjoomat suuret edut, olivat nämä metsäläiset,\nlukumäärältään kymmenen kappaletta, asettuneet erääsen paikkaan, jossa\njoki, kuohuen kallioin ja luotoin yli, synnytti kovan kosken. Opas\nymmärsi, että jos hän antautuisi tähän soukkaan, vaaralliseen\nkulkuväylään, niin tulisi hän kulkemaan likeltä sitä paikkaa, johon\nIrokesit olivat asettuneet; sillä virran voima oli vastustamaton ja\nkallioiden välissä ei ollut muuta turvallista kulkupaikkaa, jonka\nvuoksi kuolema tai vankeus tulisi olemaan todennäköinen seuraus tästä\nyrityksestä. Hän koetti sentähden kaikin mokomin päästä läntiselle\nrannalle, koska kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta tähän\nyritykseen ei ihmisen voima näkynyt riittävän, ja vastavirtaa\nsoutaminen olisi hiljentämällä ruuhen kulkua vaan tehnyt sen varmaksi\npilkuksi vihollisten luodeille. Tässä pulassa teki Opas tavallisella\nuljaalla ripeydellään päätöksen, jonka paikalla pani toimeen. Hän ei\nkoettanutkaan päästä tuohon ahtaasen, kuohuvaan kulkuväylään, vaan\nohjasi sen sijaan ruuhensa joen matalimmalle paikalle, hyppäsi siinä\nveteen pyssyineen pussineen ja alkoi kahlata kiveltä toiselle läntistä\nrantaa kohti. Ruuhi pyörieli ympäri tuossa kiivaassa koskessa, väliin\nvierien liukkaiden kivien yli, väliin vettä täynnä, väliin taas\ntyhjänä, kunnes viimen viskautui rannalle muutaman kyynärän päässä\nIrokeseista.\n\nKuitenkaan ei Opas vielä hetikään ollut pelastunut. Ihmetellen hänen\nreippauttaan ja rohkeuttaan, joita omaisuuksia indianit pitävät\nsuuressa arvossa, olivat he ensi aluksi pysyneet liikkumattomina, mutta\nkoston himo ja tuon kalliin voittomerkin halu sai pian voiton tästä\nhäälyvästä tunteesta ja herätti heidät puutumis-tilasta. Pyssy toisensa\nperästä laukaistiin ja luodit vinkuivat pakenijan pään ympärillä\nkeskellä veden kohinaa. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, ikäänkuin hän\nlumouksen kautta olisi tehty luodin tapaamattomaksi, sillä vaikka ne\nuseita kertoja lävistivät hänen karkeat vaatteensa, ei ne kuitenkaan\nraapaisseetkaan ihoa.\n\nKoska Oppaan täytyi monet kerrat kahlata aina kainaloihin saakka\nvedessä sekä kantaa pyssyä ja ampumavarojaan korkealla vaahtoavan veden\npäällä, väsyi hän pian ponnistuksista ja oli iloinen kun sai levähtää\nerään litteän kiven vieressä, joka kohosi ylös vedenpinnasta. Sen\npäälle pani hän ruutisarvensa ja kumartui itse sen taakse ollakseen\nedes joksikaan osaksi suojassa. Länsiranta oli ainoastaan\nviidenkymmenen jalan päässä siitä, mutta tuo tyyni, tumma vesi, joka\nsiinä välillä viereksi eteenpäin, osoitti selvään että hän voi päästä\nsen yli ainoastaan uimalla.\n\nAmpuminen lakkasi vähäksi aikaa, ja indianit kokoontuivat ruuhen\nympärille ja valmistautuivat sillä kulkemaan joen yli.\n\n\"Opas,\" kuului ääni länsi rannalla olevasta pensaikosta lähinnä sitä\npaikkaa, missä puhuteltu oli.\n\n\"Mitä tahdotte, Jasper?\"\n\n\"Olkaa huoleti -- ystäviä on lähellä, ja jokainen Mingo, joka pyrkii\njoen yli, saa kärsiä rohkeudestansa. Eikö olisi paras, että jättäisitte\npyssynne kalliolle ja uisitte meidän luoksemme, ennenkuin nuot konnat\nennättävät lykätä ruuhen vesille?\"\n\n\"Oikea metsämies ei koskaan luovu pyssystänsä niin kauan kuin hänellä\non ruutia sarvessa tai luoti kukkarossa. Vähän vettä ei haittaa\njalkojani; minä näen tuon Nuolenkärki konnan toisten joukossa ja\ntahtoisin antaa hänelle hyvin ansaitun palkkansa. Ette suinkaan liene\ntuoneet kersantin tytärtä tänne heidän pyssyjensä kantopiiriin, toivon\nminä?\"\n\n\"Hän on suojassa, ainakin tällä hetkellä, vaikka kaikki riippuu siitä,\nettä pidämme joen vihollisten ja itsemme välillä. He tuntevat nyt\nvähälukuisuutemme, ja jos lähtevät tälle rannalle, niin jättävät he\nepäilemättä muutamia roistoja toiselle puolen.\"\n\n\"Meidän täytyy estää heidät ylitulemasta tunnin tai kaksi, ja sitten\npimeän tultua tehdä parastamme. Enpä usko punanahkain lahjain riittävän\njoen poikki kulkemiseen kahden sellaisen pyssyn läsnäollessa kuin\nteidän ja minun ovat. En tahdo kerskata, Jasper, mutta yleisesti\ntunnettu on pitkin koko rajaa, että Hirvensurma harvoin syrjähtää\npilkastaan.\"\n\n\"Teidän taitavuutenne, Opas, tunnustavat kaikki sekä lähellä että\nkaukana, mutta pyssy tarvitsee lataamisen aikaa; ette myöskään ole\nmaalla sopivan suojan varjossa. Ettekö voisi tulla tälle puolelle\npyssyn kastumatta, jos teillä olis meidän ruuhemme?\"\n\n\"Osaako kotka lentää, Jasper?\" vastasi Opas nauraen tavallista\nhiljaista nauruaan, ja katsoi samassa taaksensa. \"Mutta ei olisi\nviisasta että panisitte itsenne alttiiksi; ne konnat alkavat uudestaan\nkääntää huomionsa luoteihin ja ruutiin päin.\"\n\n\"Se voi tapahtua ilman semmoista vaaraa. Mr. Cap on mennyt ruuhen tykö\nja hän on viskaava oksan veteen tutkiakseen virtaa, joka kulkee\nniemestä teidän kiviänne kohti. Kas tuolla se jo tulee; jos se kulkee\noikeata suuntaa, pitää teidän nostaa ylös kätenne ja sitten on ruuhi\ntuleva. Jos ruuhi kulkisi sivutsenne, niin on tuo pyörre tuolla\nalempana kulettava sen maalle, ja siinä tapauksessa voin minä ottaa sen\nhaltuuni.\"\n\nJasperin vielä puhuessa, tuli veden päällä kelluva oksa näkyviin, ja\nsen mukaan kuin virta koveni yhä lisääntyvällä vauhdilla, kiiti se\nnopeasti Oppaan ohitse, joka samassa tarttui siihen kiinni ja nosti sen\nvoittomerkiksi ylös. Cap käsitti viittauksen, ja paikalla lykkäsi hän\nruuhen virtaan sillä varovaisuudella ja tarkalla kulkusuunnan\nlaskemisella, johonka hän merimiehenä ollessaan oli tottunut. Se kulki\nsamaa suuntaa kuin oksakin, ja minuutin kuluttua oli se Oppaan\nhallussa.\n\n\"Tämä on tehty rajalaisen taitavuudella, Jasper,\" sanoi nauraen Opas,\n\"mutta teillä on lahjanne, jotka enimmän kallistuvat veteen, samaten\nkuin minun metsään päin. Tähtäkööt Mingot nyt tarkasti, sillä\nluultavasti on tämä viimeinen kerta kuin saavat tilaisuuden ampua\nsuojatonta miestä.\"\n\n\"Ei niin, lykätkää ruuhi tulemaan viistoon rantaa kohti ja, syöskää\nitsenne samassa siihen; tarpeetonta on turhanpäite antautua vaaraan.\"\n\n\"Luuletteko voivanne tarttua kiinni ruuheen, kun se pysähtyy?\"\n\n\"Aivan varmaan, jos annatte sille aika vauhdin.\"\n\nOpas teki niin, kepeä ruuhi kiiti virran yli, ja Jasper tarttui siihen\nkiinni, kun se saapui toiselle rannalle. Silmänräpäyksessä oli ruuhi\nsaatu suojaan ja miehet etsineet turvapaikan; ystävät puistivat sitten\nkättä ikäänkuin eivät kaukaan aikaan olisi tavanneet toisiaan.\n\n\"Nyt Jasper, saamme nähdä uskaltaako kukaan Mingo tulla joen yli.\nKatsoppas vaan, kolme heistä todellakin lähtee ruuhella matkalle.\nVarmaan he luulevat meidän paenneen, muuten eivät voisi olla niin\nrohkeita ihan Hirvensurman suussa.\"\n\nIrokesit näkyivät todellakin aikovan uskaltaa joen yli, arvattavasti\nsiinä luulossa, että Opas ja Jasper, jotka pitäysivät piilossa, olivat\npaenneet. Tähän pelastuskeinoon olisivatkin useimmat valkea-ihoiset\nturvautuneet, mutta ne miehet, joiden huostaan Mabel oli uskottu,\nolivat ylen tottuneet metsissä tavalliseen sodankäynti-tapaan\njättääkseen suojelematta mitään paikkaa, joka todella tarjosi\njonkunlaista pelastuksen mahdollisuutta.\n\nKolme sotilasta oli todellakin ruuhessa; kaksi polvellaan, pyssyt\nvaralla ampumista varten, ja kolmas seisoi perässä airoa hoitamassa. He\nolivat vetäneet ruuhen, ennenkuin laskivat sen vesille, niin kauas\nkosken niskan yläpuolelle, että se nyt kulki verrattain tyvenessä\nvedessä ja se, joka hoiti airoa, näytti olevan tottunut soutaja, siitä\nnopeudesta päättäen, millä vene mennä vilisti tyyntä virrankalvoa\nmyöten.\n\n\"Ammunko?\" kuiskasi Jasper, innosta vapisten.\n\n\"Älä vielä, poikani. Heitä on ainoastaan kolme, ja jos mr. Cap ymmärtää\nkäyttää noita pieniä kapineita, joita hän kantaa vyöllänsä, niin voimme\nantaa heidän nousta maallekin; sillä tavoin saamme ruuhemme takaisin.\"\n\n\"Mutta Mabel?...\"\n\n\"Ei pelkoa kersantin tyttärestä. Onhan hän turvassa ontossa puussa,\njonka aukon orjantappurapensaat tyystin peittävät. Jos on totta mitä\nolette sanonut minulle jälkien peittämistavasta, niin voi hän huoleti\nmaata siinä vaikka kokonaisen kuukauden ja nauraa Mingoille.\"\n\nSamassa kuului kimakka pyssyn laukaus; ruuhen perällä oleva indiani\nhypähti korkealle ja kaatui sitten airo kädessä veteen. Pieni\nsavupyörre kohosi itärannan pensaikosta ja haihtui pian ilmaan.\n\n\"Se on Käärmeen sähinää,\" huudahti Opas riemuiten. \"Minua harmittaa,\nettä hän sekaantui tähän leikkiin, vaan hän ei voinut tuntea\nasemaamme.\"\n\nRuuhi oli tuskin kadottanut soutajansa, niin virta jo alkoi viedä sitä\nkosken juovaan. Ihan avuttomina katsoa tuijottivat jäljelle jääneet\nkaksi villiä ympärilleen, mutta he eivät voineet mitenkään vastustaa\nvirran voimaa. Chingachgookille olikin ehkä onneksi se, että useimpien\nIrokesien huomio oli kokonaan suunnattuna veneessä olevien\ntilanteeseen, sillä muutoin olisi hänen pakonsa ollut äärimmäisen\nvaarallinen, ellei täysin mahdoton. Mutta nyt ei yksikään vihollinen\nliikahtanut muutoin kuin hakeakseen itselleen suojaa; jokainen silmä\noli naulittuna kahteen jäljelle jääneeseen seikkailijaan. Vähemmässä\najassa kuin mitä on kulunut näiden tapahtumien kertomiseen, ruuhi pyöri\nja keikkui virrassa, ja molemmat villit olivat pitkällään sen pohjalla,\nsillä tämä oli ainut keino tasapainon säilyttämiseksi. Mutta tämä\nluonnollinen keino petti heidät kohta, sillä iskeytyen kiveen kevyt\nvene pyörähti ympäri ja heitti molemmat soturit virtaan. Vesi on\nharvoin syvää kosken juovassa, paitsi erityisissä paikoissa, jonne se\non uurtanut kanavia; niinpä ei ollut paljonkaan pelkoa hukkumisesta,\nvaikkakin heidän aseensa olivat mennyttä kalua, ja molemmat villit\ntekivät parhaansa uidakseen ja kahlatakseen tilanteen mukaan ystäviensä\nrannalle. Itse ruuhi juuttui kiveen kiinni keskellä virtaa, missä se\noli toistaiseksi hyödytön kummallekin osapuolelle.\n\n\"Nyt on aikamme koittanut, Opas\", huudahti Jasper, kun kaksi Irokesia\npaljastivat suurimman osan itsestään kahlatessaan putouksen\nmatalimmassa kohdassa; \"vintiö ylävirtaan päin on minun, sinä voit\nottaa alemman.\"\n\nNiin kiihtynyt oli nuori mies kaiken jännittävän tapahtuman vuoksi,\nettä luoti lähti kivääristä vielä hänen puhuessaan, mutta ilmeisesti\nosumatta, sillä molemmat pakolaiset heiluttivat käsivarsiaan\nylenkatseen merkiksi. Opas ei laukaissut asettaan.\n\n\"Ei, ei, Eau-douce\", hän vastasi, \"minä en hae verta ilman syytä; ja\nminun luotini on hyvin kääritty ja paikoilleen huolellisesti painettu\nsiltä varalta, että sitä tarvitaan. En pidä Mingoista, mikä onkin\noikein, ottaen huomioon, kuinka paljon olen ollut Delavarien kanssa\ntekemisissä, nämähän ovat heidän luonnollisia verivihollisiaan; mutta\nen kuitenkaan koskaan paina liipasinta noita paholaisia vastaan,\nennenkuin on aivan selvää, että surmaaminen tuottaa jotain todellista\nhyötyä. Yksikään hirvi ei ole kaatunut käteni kautta turhaan. Elämällä\nyksin Jumalan kanssa erämaassa voi oppia tuntemaan tuollaisen\nmielipiteen oikeutuksen. Yksi menetetty elämä riittää tämänhetkisiin\ntarpeisiimme; sitä paitsi Hirvensurmaa vielä ehkä tarvitaan auttamaan\nKäärmettä, joka on tehnyt rohkean teon salliessaan noiden vaeltavien\npaholaisten tietää selvästi, että hän on heidän läheisyydessään.\nTaivahan vallat, juuri tällä hetkellä yksi niistä vaaniskelee pitkin\nrantaa, aivankuin joku linnakkeen pojista väijyy kaatuneen puunrungon\ntakana ampuakseen oravaa!\"\n\nKun Opas osoitti sormellaan puhuessaan, Jasperin terävä silmä tavoitti\npian kohteen, jota se tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista,\npalaen halusta kunnostautua, oli hiipinyt tovereittensa luota kohti\nsitä suojapaikkaa, mihin Chingachgook oli kätkeytynyt; ja koska\njälkimmäinen harhautui vihollisen näennäisestä rauhallisuudesta ja oli\nlisäksi keskittynyt joihinkin omiin valmisteluihinsa, oli hän\nilmeisesti joutunut Mingon näkökenttään. Tämä oli ilmeistä siitä, että\nIrokesi valmistautui ampumaan, sillä Chingachgook itse ei ollut\nnäkyvissä joen läntiseltä rannalta. Kosken juova oli Oswegon mutkassa,\nja itäinen rantaviiva muodosti niin laajan kaaren, että Chingachgook\noli aivan lähellä vihollista suorassa linjassa, vaikkakin maan puolella\nväliä oli useita satoja jalkoja; tämän johdosta Opas ja Jasper olivat\nmiltei yhtä etäällä kummastakin osapuolesta. Joen keskimääräinen leveys\noli vähän alle 200 kyynärää, joten sama matka oli kahden tarkkailijan\nja vaanivan Irokesin välillä.\n\n\"Käärmeen täytyy olla jossain tuolla\", totesi Opas, joka ei päästänyt\nnuorta soturia hetkeksikään silmistään, \"ja kuitenkaan ei hän ole\njostain syystä varuillaan päästäessään Mingo paholaisen niin lähelle\nitseään selvissä verenvuodatuksen aikeissa.\"\n\n\"Katso!\" keskeytti Jasper, -- tuolla on Delavaren ampuman indianin\nruumis! Se on ajautunut kalliolle, ja virta on pakottanut pään ja\nkasvot veden yläpuolelle.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, poika, hyvin mahdollista. Ihmisen luonto ei ole\npaljoa parempi ajopuun runkoa, kun sen sieraimiin puhallettu henki on\nlähtenyt. Tuo Irokesi ei enää tee pahaa kenellekään, mutta tämä väijyvä\nvilli on aikeissa ottaa parhaan ja koetelluimman ystäväni skalpin.\"\n\nOpas keskeytti yht'äkkiä itsensä ja kohotti kiväärinsä, harvinaisen\npitkän aseen, tähtäsi ihailtavan tarkasti ja laukaisi nopeasti. Irokesi\nvastaisella rannalla oli juuri tähtäämässä, kun Hirvensurman kuolettava\nviesti saapui. Hänen kiväärinsä tosin laukesi, mutta piippu oli silloin\ntaivasta kohti, kun taas mies itse syöksyi pusikkoon aivan selvästi\nhaavoittuneena, ehkä kuolettavastikin.\n\n\"Vaaniva paholainen aiheutti tuon itse\", mutisi Opas ankarasti, samalla\nkun, pudottaen kiväärin tukin maahan, hän alkoi ladata uudelleen.\n\"Chingachgook ja minä olemme olleet kavereita siitä asti, kun olimme\npoikasia, ja olemme taistelleet yhdessä useissa verisissä kahakoissa\nranskalaisia vastaan. Ei kai tuo typerä viholainen kuvitellut, että\nseisoisin vieressä toimettomana ja katselisin päältä, miten paras\nystäväni tuhottaisiin väijytyksessä?\"\n\n\"Olemme olleet Käärmeelle yhtä suureksi hyödyksi kuin hän oli meille.\nNuo kelmit ovat huolissaan, Opas, ja vetäytyvät suojapaikkoihinsa\nhavaittuaan, että pääsemme heihin käsiksi vielä joen ylikin.\"\n\n\"Tuo laukaus ei paljon merkitse, Jasper, ei paljonkaan. Kysy keltä vain\n60. rykmentistä ja he voivat kertoa sinulle, mitä Hirvensurma pystyy\ntekemään ja on tehnyt, kaiken lisäksi vielä silloin, kun luodit\nlentelivät päämme ympärillä kuin rakeet myrskysäällä. Ei, ei! tämä ei\npaljon merkkaa, ja ajattelematon väijyjä aiheutti kaiken itse.\"\n\n\"Onko tuo koira vai hirvi, joka ui tätä rantaa kohti?\" Opas hätkähti,\nsillä todellakin jokin hahmo oli ylittämässä jokea yläpuolelta kosken\njuovaa, jota kohti se kuitenkin hiljakseen siirtyi virtauksen voiman\npakottamana. Uudistettu tarkastelu vakuutti molemmat katselijat, että\nkyseessä oli mies, vieläpä indiani, vaikka niin naamioitunut, ett'ei\nsiitä voinut aluksi olla varma. Pelättiin jotain sotajuonta, minkä\nvuoksi muukalaisen liikkeitä tarkkailtiin mitä huolellisimmin.\n\n\"Hän työntää jotain edessään uidessaan, ja hänen päänsä muistuttaa\najelehtivia lehtioksia\", sanoi Jasper.\n\n\"Tuo on indianein konsteja, poika, mutta kristillinen rehellisyys\npaljastaa heidän juonensa.\"\n\nKun mies lähestyi hitaasti, alkoivat tarkkailijat epäillä\nensivaikutelmiensa tarkkuutta, ja vasta kun kaksi kolmannesta virran\nleveydestä oli ylitetty, alkoi totuus heille selvitä.\n\n\"Suuri Käärme, kautta partani!\" huudahti Opas, vilkaisten kumppaniinsa\nja nauraen niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä pelkästä\nihastuksesta siitä, että sotajuoni oli onnistunut. \"Hän on sitonut\nlehtipuun oksia päähänsä naamioksi, pannut ruutisarven niitten päälle,\nsitonut kiväärin tuohon tukkipalaseen, jota hän työntää edellään, ja on\nuinut joen yli ystäviensä luokse. Hyvänen aika! Kuinka monta kertaa\nolemmekaan tehneet saman tempun verenhimoisten Mingojen nenän edessä\nTy-joen kulkuväylillä!\"\n\n\"Ehk'ei se sittenkään ole Käärme, Opas, en voi nähdä mitään tuttuja\npiirteitä.\"\n\n\"Piirteitä! Kuka etsii piirteitä indianista? Ei, ei, poika, maalaushan\nse ratkaisee, eikä kellään muulla kuin Delavarella ole tuollaista\nmaalausta; nuo ovat hänen värinsä, Jasper, samoinkuin veneesi järvellä\nkantaa Pyhän Yrjön ristiä ja kuin ranskalaiset ripustavat pöytäliinansa\nlepattamaan tuuleen kaikki kalanruotojen ja hirvipaistin tahrat\nnäkyvissä. Nyt näet silmän, poikaseni, ja se on päällikön silmä. Mutta,\nEau-douce, niin hurja kuin se on taistelussa ja niin lasiselta kuin se\nnäyttää lehtien joukossa\" -- tässä Opas painoi sormensa kevyesti mutta\nvaikuttavasti kumppalinsa käsivarrelle -- \"olen nähnyt sen vuodattavan\nkyyneleitä kuin sadetta. Tuon punanahan alla on sielu ja sydän, sen\nvoit uskoa; tosin ne ovat sielu ja sydän varustettuna erilaisilla\nlahjoilla kuin meidän.\"\n\n\"Ei kukaan, joka on tuntenut päällikön, voi sitä epäillä.\"\n\n\"Minä _tiedän_ sen\", vastasi toinen ylpeästi, \"sillä minä olen ollut\nhänen kumppalinsa surussa ja ilossa; toisessa olen huomannut hänen\nolevan mies, vaikka kuinkakin suuri suru olisi häntä kohdannut,\ntoisessa päällikkö, joka tietää, että hänen heimonsa naiset ovat\nhempeimmillään kevyessä ilonpidossa. Mutta hiljaa! On liian paljon\nuudisasutusten ihmisten kaltaista vuodattaa pehmeitä puheita toisen\nkorvaan, ja Käärmeellä on terävät aistit. Hän tietää, että pidän\nhänestä ja että puhun hänestä hyvää hänen selkänsä takana, mutta\nDelavarella on vaatimattomuus olemuksensa ytimessä, vaikkakin hän\nkerskuu kuin syntinen paaluun sidottuna.\"\n\nKäärme nousi nyt rannalle suoraan kahden kumppalinsa edessä, minkä\ntäsmällisen paikan hän lienee tuntenut ennenkuin jätti itärannan.\nNousten vedestä, puisti hän itseään kuin koira ja päästi huuliltaan\ntuon ystävällisen äänen \"hugh!\"\n\n\"Oliko viisaasti tehty, Chingachgook,\" sanoi Opas nuhdellen, \"oliko\nviisasta yksinään mennä vakoilemaan tusinoita Mingoja? Tosi on ett'ei\nHirvensurma petä milloinkaan, mutta Oswego on leveä, ja tuo metsäläinen\nnosti tuskin muuta kuin pään ja olkapäät pensaita korkeammalle;\nharjaantumaton käsi ja tottumaton silmä olisi helposti voinut ampua\nsivu. Teidän olisi pitänyt ajatella tätä asiaa, päällikkö, teidän olisi\npitänyt se tehdä.\"\n\n\"Suuri Käärme on mohikanilainen soturi -- hän näkee ainoastaan\nvihollisensa, kun hän on sotaretkellä, ja hänen esi-isänsä ovat lyöneet\nMingot takaapäin, aina siitä saakka kuin vedet alkoivat juosta.\"\n\n\"Minä tunnen lahjanne ja kunnioitan niitä myös. Ei kukaan koskaan ole\nkuuleva minun valittavan sitä, että punanahka seuraa punanahan\nluonnetta, mutta varovaisuus sopii sotilaalle yhtä hyvin kuin\nurhoollisuuskin. Menkää mr. Capin luo ja käskekää hänen tulla tänne.\nMeillä on aivan vähän keskustelemisen aikaa, ja kuitenkin ovat tuumamme\npian toimeenpantavat, sillä kauan ei viivy, ennenkuin nuo Mingot taas\nyrittävät meille turmiota virittää.\" Nuorukainen totteli, ja muutaman\nminuutin kuluttua olivat kaikki neljä kokoontuneet eräälle vihollisilta\ntäydellisesti piilossa olevalle paikalle, jossa he, tarkasti pitäen\nsilmällä niiden liikkeitä, keskustelivat siitä mitä nyt oli tehtävä.\n\nPäivä oli jo päättymäisillään, niin että ainoastaan muutamia minuutia\ntarvitsi kulua, kunnes päivänvalo sammuisi ja tavallista synkempi\npimeys näytti astuvan sijaan. Aurinko oli jo laskenut, ja hämärä tämän\nleveysasteen vaiheilla oli pian muuttuva synkäksi yön pimeydeksi.\nMatkalaisten toiveet perustuivat nyt pää-asiallisesti tähän etuisaan\nseikkaan, vaikka se tuotti vaaroja, koska juuri sama pimeys, joka\nedistäisi heidän pakenemistaan, samalla yhtähyvin tulisi salaamaan\nheidän viekkaiden vihollistensa liikkeitä.\n\n\"Se hetki on tullut\", sanoi Opas, \"jolloin meidän tuumamme ovat\ntyynesti tehtävät, jotta voisimme toimia yksimielisesti ja täydellä\nkäsityksellä tehtävästämme ja lahjoistamme. Tunnin kuluttua ovat nämä\nmetsät niin pimeät kuin pikimustin yö, ja jos milloinkaan tahdomme\nsaapua linnaseen, niin täytyy meidän käyttää hyväksemme tätä etuisaa\ntilaisuutta. Mitä sanotte te, mr. Cap, sillä vaikka teillä ei ole juuri\npaljon kokemusta metsätaisteluista ja peräytymis-retkistä, niin\noikeuttavat ikävuotenne teidät keskustelussa ensimmäisenä puhumaan, kun\nasiain laita on semmoinen kuin nyt.\"\n\n\"Kaikki mikä meidän on tehtävä on minun ajatukseni mukaan se, että\nastumme ruuheen, heti kuin tulee niin pimeä, ett'eivät vihollisten\nvakoojat voi meitä nähdä, ja sitten kiiruhdamme satamaan, niin joutuin\nkuin tuuli ja virran vienti myöntävät.\"\n\n\"Se on helposti sanottu, vaan ei niin helposti tehty,\" vastasi Opas.\n\"Me tulemme enemmän alttiiksi vaaralle joella kuin jos kuljemme\nmetsätietä myöten; sitä paitsi on tuolla alhaalla putous, enkä ole\nlaisinkaan vakuutettu, voiko itse Jasperkaan pilkko pimeässä kulettaa\nveneen eheänä siitä alas. Mitä sanotte, poika, omasta taitavuudestanne\nja kyvystänne.\"\n\n\"Minun mielipiteeni on sama kuin mr. Capin mitä ruuhen käyttämiseen\ntulee; Mabel on liian hento kulkemaan rämetten ja puunjuurien yli\nsemmoisena yönä, kuin nyt näkyy olevan tulossa, ja muutenkin tunnen\nitseni rohkeammaksi ja varmemmaksi vesillä kuin maalla.\"\n\n\"Rohkea olette aina, poikani, ja jotenkin tarkka silmä on teillä\nluullakseni myöskin, katsoen siihen että olette oleskellut niin paljon\nkirkkaassa auringonpaisteessa ja niin vähän metsissä. Vesi ei jätä\nmitään jälkeä; ruuhi on sekä nopsa että kepeä kulkiessaan myötä virtaa,\neikä kersantin tyttären hennot jäsenet tule kärsimään sen liikkeistä.\nMutta toiselta puolen ei joella ole mitään muuta suojaa kuin taivaan\npilvet; vaarallista on antautua koskeen selvällä päivälläkin ja meillä\non hyvä peninkulma vesitietä tästä majoitukselle. Maalla olevasta\njälestä ei myöskään ole niin huokea saada selkoa yön pimeydessä.\nEpäilen itsekin, Jasper, mitä tietä meidän on päättäminen kulkea.\"\n\n\"Jos Käärme ja minä voisimme uida koskessa olevan toisen ruuhemme\nluokse ja tuoda sen takaisin, niin katsoisin vesitietä meille\nvarmimmaksi.\"\n\n\"Niin, jos se olisi mahdollista; ja kuitenkin olisi se helposti tehty,\nniin pian kuin tulee vähän pimeämpi. No niin, kun ajattelen kersantin\ntytärtä ja hänen lahjojansa, niin luulenpa kuitenkin tätä melkein\nparaaksi. Jos olisimme ainoastaan miehenpuolia, niin olisi hauska saada\nolla piilosilla tuolla toisella puolen jokea olevien metsäläisten\nkanssa. Tahdotteko koettaa hankkia ruuhi tänne, Jasper?\"\n\n\"Opas, minä tahdon koettaa kaikki, mikä voi edistää Mabelin\npelastusta.\"\n\n\"Se on jalo tunne, ja minä arvaan sen olevan luonnossa. Käärme voi\nauttaa teitä; te riistätte noilta konnilta ainakin yhden keinon, jolla\nvoisivat pahennusta aikaansaada.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa. -- Pelastus.\n\n\nRatkaistuaan tämän tärkeän kysymyksen, valmistautuivat seurueen eri\njäsenet tuumaa toimeenpanemaan. Illan varjot laskeusivat nopeasti\nmetsän päälle, ja kun kaikki oli valmiina yritykseen, huomattiin olevan\nmahdoton eroittaa esineitä toisella rannalla. Aika kiiruhti, sillä\nvoihan indianien viekkaus keksiä senkin seitsemän keinoa näin kapean\nvirran poikki kulkemiseen, jonkatähden Opas rauhattomana odotti\nsaavansa jättää paikan. Samassa kuin Jasper ja hänen seuralaisensa,\nvarustettuina ainoastaan puukoilla ja Delavarin tomahavkilla, astuivat\njokeen ja kokivat suurimmalla varovaisuudella salata liikkeitään, toi\nOpas Mabelin piilopaikasta, ja käskien hänen ja Capin kulkea rantaa\npitkin kosken alapuolelle, astui hän itse ruuheen, kulkeakseen samalle\npaikalle.\n\nTämä oli helposti tehty. Ruuhi asetettiin rantaa vasten. Mabel ja hänen\nsetänsä astuivat siihen ja asettuivat tavallisille paikolleen; Opas\nseisoi perässä ja piti pensaasta kiinni estääkseen virtaa heitä\npoisviemästä. Tämän tehtyä seurasi muutamia minuutia kestävä äänetön,\njännittävä odotusaika, kun varrottiin toisten rohkean yrityksen\npäättymistä.\n\nKun molemmat ruuhen noutoon lähteneet uimalla olivat saapuneet\nmatalampaan paikkaan, alkoivat he, käsitysten kävellen, varovasti\nkahlata sinnepäin, missä arvelivat ruuhen olevan. Mutta nyt oli jo niin\npimeä, että pian huomasivat näön heitä aivan vähän auttavan, ja\nsentähden täytyi heidän antautua sen vainun johdettaviksi, joka tekee\nmetsästäjälle mahdolliseksi löytää tiensä metsässä, kun aurinko on\nlaskenut, kun ei mitään tähteä ole näkyvissä ja kaikki tuntuu\nsekasorrolta sille, joka on vähemmän tottunut metsän mutkateihin.\nAsiain näin ollen antautui Jasper Delavarin ohjattavaksi, joka\nelämän-laatuunsa nähden erittäin hyvin sopi oppaaksi. Helppo ei\nsuinkaan ollut tällä aikaa päivästä kahlata vaahtoavassa elementissä ja\nsitä paitsi täydellisesi pitää silmällä kaikkia vaarallisia paikkoja,\njoita oli väistäminen. Pari kertaa muuttivat kuleksijat suuntaa\näkkiarvaamatta tavattuansa syvää vettä, sillä he tiesivät hyvin, että\nvene oli tarttunut kosken matalimpaan paikkaan. Tämä tieto ainoana\nopastajana olivat he kahlailleet joessa neljännes tunnin, kuten\nluulivat, saapumatta hakemaansa esinettä sen lähemmäksi, kuin\nkahlaamisen alussa olivat olleet. Juuri kuin Delavari oli\npysähtymäisillään ilmoittaaksensa seuralaiselleen, että olisi paras\nkääntyä takaisin rantaan ja valita uusi lähtöpaikka, näki hän\nihmisolennon liikkuvan vedessä käsivarren pituuden päässä hänestä. Hän\nkäsitti paikalla että Irokesi oli liikkeessä samaa asiata varten kuin\nhän itsekin.\n\n\"Mingo\", kuiskasi hän vieressään seisovan Jasperin korvaan. \"Käärme\ntahtoo näyttää veljelleen, miten on oltava viekkaana\".\n\nNuori merimies huomasi samassa vihollisen hahmon, ja tämä kammottava\ntotuus säpsähytti häntä. Käsittäen välttämättömäksi kaikessa luottaa\nDelavaripäällikköön, seisahtui hän ystävänsä varovasti mennessä sille\nsuunnalle, johon Irokesi oli kadonnut. Seuraavassa tuokiossa tuli tämä\nkuitenkin uudelleen heitä vastaan. Vesi pauhasi niin kovasti, ett'ei\ntarvinnut peljätä kuulemista, ja kääntyen taaksepäin, sanoi\nChingachgook:\n\n\"Jätä asia Käärmeen älyn nojaan!\"\n\n\"Uj\", huudahti metsäläinen, kun tuli likemmäksi, \"ruuhi on löytynyt,\nmutta minulla ei ollut ketään joka olisi auttanut minua. Tulkaa\nottakaamme se luodolta irti\".\n\n\"Mielellämme\", vastasi Käärme, käyttäen samaa murretta kuin puhujakin,\n\"mene edellä; me seuraamme perästä.\"\n\nMetsäläinen, joka ei voinut eroittaa ääntä ja lausetapaa keskellä\nkohisevaa koskea, kulki edellä, toiset seurasivat lähellä hänen\nperässään ja kaikki kolme saapuivat pian ruuhen luo. Irokesi tarttui\nsen toiseen päähän, Chingachgook keskeen ja Jasper toiseen, koska oli\ntärkeätä ett'ei vieras keksisi keltanaaman läsnäoloa joka helposti\nolisi voinut tapahtua, jos hän olisi nähnyt sen vähän vaatteuksen, joka\nvielä oli nuorukaisen yllä, tahi vaan hänen päänmuotonsa ylipäänsä.\n\n\"Nosta\", sanoi Irokesi kansansa lyhyellä, päättävällä lausuntotavalla.\nVähällä vaivalla nostettiin ruuhi irti kallion laidasta, kallistettiin\nhetkiseksi syrjälleen, jotta vesi valuisi pois, ja laskettiin sitten\nvarovasti veteen. Kaikki kolme pitivät sitä tanakasti kiinni, ett'ei\nväkevä virta ryöstäisi sitä heidän käsistään, ja Irokesi, joka kulki\nedellä ja siis piti kokasta kiinni, käänsi suuntansa itärantaa kohden,\nmissä tiesi kumppanien häntä odottavan.\n\nKun Delavari ja Jasper hyvin tiesivät, että täytyi löytyä muitakin\nIrokeseja virrassa, koska heidän oma ilmestymisensä ei ollut herättänet\nminkäänlaista kummastusta hänessä, jonka olivat kohdanneet, niin\nkäsittivät he suurimman varovaisuuden välttämättömäksi. Irokesi, joka\nkulki edellä, astui verkalleen eteenpäin, vielä pitäen kiinni ruuhesta\nja kulettaen perässään vastahakoisia seuralaisiaan. Chingachgook nosti\njo kerran tomahavkiaan ja oli upottamaisillaan sen pahaa luulemattoman\nmetsäläisen päähän; mutta koska oli luultava että indianin\nkuolemanhuuto tahi virran kulettama ruumis herättäisi hälinää, muutti\nvarova päällikkö tuumansa. Seuraavassa tuokiossa katui hän tätä\npäätöstänsä, sillä kaikki kolme olivat yht'äkkiä neljän tai viiden\nmetsäläisen keskellä, jotka myöskin oli laitettu ruuhta etsimään.\n\nTuon tavallisen lyhyen, omituisen, tyytyväisyyttä ilmoittavan\nhuudahtamisen jälkeen, tarttuivat vastatulleet halukkaasti ruuheen. Apu\noli odottamaton ja teki vihollisen niin paljoa voimallisemmaksi, että\nälykäs ja päätteliäs Delavarikin joutui hämilleen ja neuvottomaksi.\nIrokesit, jotka näyttivät täydellisesti ymmärtävän asiansa, kiiruhtivat\nneuvottelemaan pysähtymättä omaa rantaansa kohti. Heidän tarkoituksensa\noli selvästi tuoda airot, jotka olivat ottaneet huostaansa, ja antaa\nkolmen tahi neljän sotilaan astua ruuheen pyssyineen ja ruutisarvineen,\njoiden kastuminen vedessä oli ollut ainoa syy siihen, etteivät jo aikaa\nsitten yön pimeydessä olleet täten kulkeneet joen yli.\n\nYstävät ja viholliset, täten yhteen liittyneinä, saapuivat nyt\nitäiselle virranjuovalle, joka oli niin syvä ettei voitu kahlaamalla\nmennä sen yli. Tässä syntyi lyhyt viivyke, koska oli välttämätön\npäättää millä tavalla ruuhi oli yli vietävä.\n\nPysähtyminen lisäsi Jasperin ilmitulon vaaraa, joka kuitenkin oli niin\nkekseliäs että viskasi lakkinsa ruuheen. Jos hän olisi ollut nututta ja\npaidatta, niin olisi hänen ruumiinsa haamu tässä pimeydessä varmaankin\nvetänyt vähemmän huomiota puoleensa. Hänen asemansa ruuhen perän takana\nesti myöskin jonkun vähän hänen ilmi joutumistansa koska Irokesit\nluonnollisesti katselivat ihan toiselle suunnalle. Toisin oli\nChingachgookin laita. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä\nverivihollistensa keskellä ja voi tuskin siirtyä tuumaakaan koskematta\njohonkuhun heistä. Kuitenkin näytti hän ihan tyyneltä, vaikka koko\nhänen olentonsa oli jännitetty tilaisuuden tullessa joko pakenemaan\ntahi antamaan kuolemaniskun.\n\n\"Uikoot kaikki nuoret mieheni paitsi kaksi, yksi ruuhen kummassakin\npäässä, tuolle puolen aseitaan noutamaan\", sanoi etevin Irokeseista.\n\"Nämät kaksi viekööt ruuhen virran yli.\"\n\nIndianit tottelivat käskyä, jättäen Jasperin ruuhen perään, ja sen\nIrokesin, joka oli ruuhen löytänyt, sen kokan ohjaajaksi. Chingachgook\nkyykistyi niin syvälle veteen, että kaikki huomaamatta menivät ohitse.\nVeden loiske, käsien liikkuminen ja heidän huutonsa toisilleen\nilmoittivat pian, että nuo neljä viimeksi tullutta jo olivat uimassa.\nHeti kun Delavari oli varma tästä, nousi hän ylös, asettui entiselle\npaikallensa ja alkoi luulla, että toimimisen hetki. oli tullut.\n\nJoku itseänsä hillitsemään vähemmän tottunut kuin tämä soturi, olisi\nnyt varmaankin iskenyt kuoleman iskun, mutta Chingachkook tiesi että\nuseampia Irokesia oli joessa hänen takanansa, ja hän oli siksi\nharjaantunut ja kokenut sotilas, ett'ei suotta antautunut vaaraan. Hän\nantoi indianin lykätä ruuhen syvälle ja kaikki kolme alkoivat uida\nitäistä rantaa kohti. Mutta sen sijaan kuin muka olisi pitänyt lykätä\nruuhta poikki virtaan, huomasivat Delavari ja Jasper tuskin olevansa\nsen kovimman voiman vaikutuksen alaisina ennenkuin alkoivat uida\nsemmoiseen suuntaan, että estivät virtaa kulettamasta ruuhta eteenpäin.\nTätä he kumminkaan eivät tehneet yht'äkkiä, vaan varovasti ja vähin\nerin, jotta Irokesi ensiksi luuli kamppailevansa ainoastaan virtaa\nvastaan. Näiden vastakkaisten voimain vaikutuksen alaisena kulki ruuhi\nvirtaa alaspäin, ja parin minuutin kuluttua ui se vielä syvemmässä\nvedessä lähellä koskea. Nyt oivalsi Irokesi kuitenkin, että joku\nerinomainen seikka esti sen kulkua, ja katsoen taaksensa, huomasi hän\npaikalla toisten yhdistetyin voimin vastustavan häntä.\n\nTuo toinen luonto, jonka tottumus synnyttää, sanoi paikalla Irokesille,\nettä hän oli yksinään vihollisten seassa. Työntäen vettä sivulle päin,\nsyöksi hän yht'äkkiä Chingachgookin päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa.\nHeittäen irti ruuhesta, hyökkäsivät indianit toistensa kimppuun kuin\ntiikerit. Vaikka taistelivat synkän yön pimeydessä ja elementissä\nsemmoisessa, joka oli kahta vaarallisempi elämästä ja kuolemasta\nkamppaileville, näyttivät he unhottavan kaikki paitsi molemminpuolisen\nhalunsa päästä, voittajaksi ottelussa.\n\nJasper oli nyt yksin ruuhen haltiana, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa\noli uida Delavarin avuksi, mutta ruuhen turvaan saamisen\nvälttämättömyys astui hänen mieleensä kymmenkertaisella voimalla, ja\nhetkisen kuunneltuaan taistelevain raskasta hengitystä, koki hän niin\npian kuin mahdollista ehtiä läntiselle rannalle, Lyhyen etsimisen\nperästä onnistui hänen saada selkoa muista seuralaisista ja pani sitten\nvaatteet päälleen. Muutama sana oli riittävä selittämään minkälaiseen\nasemaan hän oli jättänyt Delavarin ja millä tavalla ruuhi oli saatu.\n\nSyvä äänettömyys seurasi hänen kertomustansa, ja kaikki kuuntelivat\ntarkasti, turhaan toivoen saada jotain varmuutta sen taistelun\npäättymisestä, joka juuri oli tapahtunut tahi jota nyt ehkä paraillaan\ntaisteltiin vedessä. Mitään muuta ei kuulunut kuin tuo lakkaamaton\npauhaaminen kohisevasta koskesta, ja viholliset toisella rannalla\npitivät edelleen syvää äänettömyyttä.\n\n\"Ottakaa tämä airo, Jasper,\" sanoi Opas vakaasti, vaikka hänen äänensä\nkuului tavallista kolkommalta, \"ja seuratkaa jälestä omalla\nruuhellanne. Emme voi huoletta jäädä tähän kauvemmaksi aikaa.\"\n\n\"Mutta Käärme?\"\n\n\"Hän on oman jumalansa hallussa ja elää tai kuolee luojan tahdon\nmukaan. Emme voi tehdä mitään häntä auttaaksemme emmekä antautua kovin\nsuureen vaaraan pysymällä tässä toimettomina kuin naiset, jotka\njaarittelevat pienistä vastoinkäymisistään. Tämä pimeys on kallis.\"\n\nKova, pitkä, kimakka ulvonta kuului toiselta rannalta ja keskeytti\nOppaan puheen.\n\n\"Mitä merkitsee tämä melu, mr. Opas? kysyi Cap. \"Se kuuluu paremmin\nhelvetin-henkien ulvonnalta kuin ristittyin ihmisten kurkuista\nlähtevältä ääneltä.\"\n\n\"Ristityitä he eivät ole, eivätkä väitä niitä olevansa tahi toivo\nniiksi tulla, ja kun kutsutte heitä helvetin hengiksi, olette tuskin\nantanut heille väärän nimen. Tuo ulvonta on ilohuuto, ja he ovat\npäästäneet sen voittajina. Käärmeen ruumis, elävänä tai kuolleena, on\nepäilemättä heidän hallussaan.\"\n\n\"Ja me!\" huudahti Jasper, joka tunsi jaloa surua, kun se ajatus, että\nhän ehkä olisi voinut estää onnettomuuden, jos ei olisi jättänyt\nkumppaniansa, tunki hänen mieleensä.\n\n\"Emme voi auttaa päällikköä, poikani, ja meidän täytyy jättää tämä\npaikka niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Koettamatta vapauttaa häntä! ... tietämättä edes onko hän kuolleena\ntahi elävänä!\"\n\n\"Jasper on oikeassa,\" sanoi Mabel vakavasti, vaikka vapisevalla\näänellä. \"Minä en ole peloissani, setä, ja tahdon jäädä tähän, kunnes\nsaamme tietää, mitenkä ystävällemme on käynyt.\"\n\n\"Tuossa tuumassa näyttää olevan järkeä, Opas,\" virkkoi Cap.\n\"Kunnollinen merimies ei voi luopua kumppalistaan, ja olen iloinen\ntavatessani näin oikeita mielipiteitä näissä sisävesi-ihmisissä.\"\n\n\"Jaarituksia,\" jatkoi Opas rauhattomasti, ja lykkäsi puhuessaan ruuhen\nvirtaan. \"Te ette ymmärrä mitään ettekä pelkää mitään. Jos pidätte\nhenkeänne arvossa, niin toimittakaa että pääsette majoitukselle, ja\njättäkää Delavari luojan haltuun. Metsävuohi, joka kovin usein käypi\nnuolupaikalla [hiekkainen, kiteytyneestä suolasta rikas maa, jota\nkaikki kasvia syövät eläimet halukkaasti etsivät.], joutuu viimein\nmetsästäjän pauloihin.\"\n\nTämä kohtaus oli tavallaan juhlallinen, ja tuo vilkas, jalomielinen\nMabel tunsi verensä kiertävän suonissa nopeammin ja poskiansa\npolttavan, kun ruuhi pistihen väkevään virtaan. Yön pimeys oli hieman\nvähennyt pilvien hajottua, mutta suuret, tuuheat puut tekivät rannat\nniin pimeiksi, että ruuhet olivat pikimustassa varjossa, joka suojeli\nniitä keksimisen vaaralta. Aivan luonnollista kuitenkin oli, että\nkaikissa vallitsi jonkunlainen epävarmuuden tunne, ja Jasperkin, joka\njokaisen omituisen äänen tullessa metsästä alkoi vapista Mabelin\ntähden, katseli matkalla rauhattomasti ympärilleen. Airoa käytettiin\nsuurimmalla varovaisuudella, sillä vähinkin ääni olisi siinä syvässä\näänettömyydessä, joka kaikkialla vallitsi, helposti voinut ilmoittaa\nvalppaille Irokeseille, missä pakolaiset olivat.\n\nJasper ja Opas olivat päättäneet antaa ruuhten kulkea jonkun aikaa\nmelkeen itsestänsä, ja se haudan hiljaisuus, joka vallitsi laajassa,\nmelkeen rajattomassa metsässä, saattoi heidät huomaamaan jokaisen\näänen, joka sieltä voi tulla. Kauan olivat he kuitenkin turhaan\nkuunnelleet, kun Oppaan tarkka korva luuli kuulevansa semmoisen\nrapsauksen, kuin jos kuiva oksa olisi polkastu poikki. Jokainen, joka\non tottunut tähän omituiseen ääneen, tietää kuinka helposti korva äkkää\nja eroittaa sen kaikesta muusta rapinasta metsässä.\n\n\"Joku kävelee länsi rannalla,\" sanoi Opas hiljaa Jasperille. \"Ovatkohan\nIrokesit jo voineet kulkea joen yli aseineen ja ilman ruuhetta?\"\n\n\"Ehkä se on Delavari. Hänen täytyy tietysti seurata meitä pitkin rantaa\nsaadakseen meistä selkoa. Antakaa minun mennä lähemmäksi rantaa\nvakoillakseni.\"\n\n\"Tehkää se, poikani, vaan pidelkää airoa sujuvasti älkääkä millään\nmuotoa menkö maalle olematta varma asiastanne.\"\n\nKymmenen rauhatonta minuutia seurasi Jasperin ruuhen kadottua, joka\nluikahti pois niin äänetönnä kuin olisi veteen vajonnut, ennenkuin\nMabel voi saada uskoneeksi, että nuorukainen todellakin yksinään oli\nuskaltanut tuolle retkelle, joka hänestä näytti niin vaaralliselta.\nSillä välin jatkoivat muut kulkua alaspäin uskaltamatta hiiskahtaa\nsanaakaan, ja melkeenpä hengittämättä, niin harras oli kaikkien toivo\nkeksiä vähimmänkään joen rannalta tulevan äänen. Mutta sama\njuhlallinen, voisi melkeen sanoa jylhä tyyneys vallitsi kuin ennenkin;\nveden loiskahteleminen vähäpätöisiä vastuksia vastaan, ja puiden humina\noli ainoa, mikä häiritsi äänettömyyttä. Mainitun ajan kuluttua kuului\ntaaskin puunoksain hiljainen ratiseminen, ja Opas luuli kuulevansa\ntukahdutetuita ääniä.\n\n\"Minä voin erehtyä,\" sanoi hän, \"sillä usein tulee kuvittelemaan mitä\nhartaasti toivoo, mutta nuo äänet tuntuivat Delavarin syviltä ääniltä.\"\n\n\"Minä näin jotain veden päällä,\" kuiskasi Mabel, jonka silmä, Jasperin\nkatomaisen perästä, lakkaamatta tarkasti synkän pimeyden leveää varjoa.\n\n\"Ruuhi se on,\" huudahti Opas iloisesti. \"Kaikki lienee hyvin, muuten\nolisi pojasta jotain kuulunut.\"\n\nSeuraavassa tuokiossa kulkivat molemmat ruuhet taasen sivukkain, ja\nJasperin vartalo eroitettiin hänen oman ruuhensa perässä. Kokassa istui\ntoinen henkilö, ja kun nuorukainen hoiti airoa niin, että Opas ja Mabel\nsaivat nähdä toisen kasvot, tunsivat he molemmat Suuren Käärmeen.\n\n\"Chingachgook, veljeni,\" sanoi Opas, ja hänen vapiseva äänensä ilmoitti\ntunnetten voimaa, \"Mohikanien päällikkö, sydämeni on hyvin iloinen.\nUsein olemme yhdessä kamppailleet, mutta minä pelkäsin ett'ei se enään\nkoskaan tulisi tapahtumaan.\"\n\n\"Uj! Mingot ovat naisia; kolme heidän päänahkaa riippuu vyölläni. He\neivät tiedä, miten voisivat osata Delavarien Suureen Käärmeesen. Heidän\nsydämissään ei ole ollenkaan verta ja heidän ajatuksensa ovat\npaluumatkalla suuren järven yli.\"\n\n\"Oletteko ollut heidän joukossansa päällikkö? Mitenkä kävi sotilaalle,\njoka oli joessa?\"\n\n\"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriasten toverina.\nHänen veljensä pankoot hänelle syöttiä koukkuihinsa. Opas, minä olen\nlaskenut vihollisten lukumäärän ja käsitellyt heidän pyssyjänsä.\"\n\n\"Ah, tiesinhän hänen olevan uskalikon!\" huudahti Opas englannin\nkielellä, ensiksi käytettyään delavarinkieltä. \"Tuo vallaton ihminen on\nollut heidän keskellänsä ja tuonut mukanaan meille koko heidän\nhistoriansa. Kertokaa, Chingachgook, ja minä ilmoitan sen sitten\nystävillemme.\"\n\nDelavari kertoi nyt vakaalla tavallaan pää-asiallisemmat kohdat\nseikkailustaan siitä saakka kuin hän viimeksi nähtiin joessa\ntaistelevan vastustajansa kanssa. Tämän kohtalosta hän ei maininnut sen\nenempää, koska ei ollut tavallista, että sotilas kehui urotöistään\nsilloin kuin antoi niistä selityksen. Heti päästyänsä voitolle tuossa\npeloittavassa taistelussa, oli hän uinut itäiselle rannalle, noussut\nvarovasti maalle ja hiipinyt pimeyden suojassa Irokesien joukkoon,\njoutumatta ilmi tai edes epäluulon alaiseksi. Kerta oli häntä kyselty,\nvaan hän oli vastannut olevansa Nuolenkärki, ja sen jälkeen oli hän\npäässyt kaikista kysymyksistä. Muutamista satunnaisista lauseista kuuli\nhän että metsäläiset halusta toivoivat saada valtoihinsa Mabelin ja\nhänen setänsä, jonka arvon suhteen he kuitenkin näkyivät erehtyneen.\nHän sai myöskin kyllin tukea sille epäluulolle, että Nuolenkärki oli\nilmoittanut heidät vihollisille jostakin syystä, jota nyt ei ollut\nhuokea arvata, koska hän ei vielä ollut saanut palkintoa avustaan.\n\nOpas ilmoitti muille tästä kertomuksesta ainoastaan sen, minkä katsoi\nriittäväksi poistamaan heidän epäilyksiään, samalla myöskin ilmoittaen,\nettä hän katsoi toimimis-hetken tulleeksi, koska Irokesit eivät vielä\ntäydelleen olleet tointuneet tappioidensa vaikuttamasta hämmästyksestä.\n\n\"Me tulemme tapaamaan heidät kosken luona, sitä en epäile,\" sanoi hän,\n\"ja siellä tulee kohtaloksemme joko pakoon pääseminen tai heidän\nkäsiinsä joutuminen. Matka linnaan on silloin niin vähäinen, että\nmelkeen olen arvellut astua maalle Mabelin kanssa, saattaa hänet\njotakin oikotietä myöten majoitus-paikkaan ja jättää ruuhet omiin\nvaroihinsa koskeen.\"\n\n\"Se ei koskaan onnistu, Opas,\" keskeytti häntä Jasper innoissansa.\n\"Mabel ei ole kyllin väkevä kulkemaan metsien läpi tällaisena yönä.\nAntakaa hänen astua minun ruuheeni, ja minä joko menetän henkeni taikka\nvien hänet terveenä koskea alas, olkoonpa vaan näinkin pimeä.\"\n\n\"En epäile hyvää tahtoanne, poikani, mutta täytyy olla sallimuksen\nsilmä, eikä teidän, ohjaamassa, jos mieli päästä eheänä Oswego-virtaa\nalas sellaisena yönä kuin tämä on.\"\n\n\"Ja kuka saattaa hänet terveenä majoitus paikalle, jos hän astuu\nmaalle? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin vesillä? Vai luuletteko\nminun vähemmän ymmärtävän ammattiani kuin te omaanne?\"\n\n\"Rohkeasti puhuttu, poikani, mutta jospa eksyisinkin metsässä -- vaikka\nen usko kenenkään todenmukaisesti voivan sitä sanoa -- jos kuitenkin\nsen tekisin, niin ei siitä olisi sen pahempaa, kuin että meidän\ntäytyisi majailla yö metsässä, jotavastoin väärä aironvetämä tai ruuhen\nheilahdus viskaisi teidät ja Mabelin veteen, josta hän arvattavasti ei\nnousisi hengissä jälleen.\"\n\n\"Minä lykkään päättämisen Mabelin valtaan; olen varma siitä, että hän\ntuntee itsensä varmemmaksi ruuhessa.\"\n\n\"Minä luotan suuresti teihin molempiin,\" sanoi kersantin tytär, \"enkä\nepäile, ett'ette tahdo tehdä kaikkia mitä voitte, osoittaaksenne\nisälleni kuinka suuressa arvossa häntä pidätte; vaan minun täytyy\nmyöntää etten mielelläni tahdo jättää ruuhta, nyt kun olemme varmat\nsiitä, että vihollisia on metsässä. Setäni saa kuitenkin ratkaista\ntämän kysymyksen minun puolestani.\"\n\n\"Mantere ei minua miellytä,\" sanoi Cap, \"kun selvä tie meritse on\nedessä. Mabelille ja minulle on viisainta jäädä ruuheen.\"\n\n\"Olisi paras että Mabel vaihtaisi ruuhta,\" sanoi Jasper. \"Minun on\nkuiva, ja Opaskin myöntänee, että minun silmäni ovat hänen silmiään\ntarkemmat vesillä.\"\n\n\"Sen teen kernaasti, poikani. Vesi kuuluu teidän lahjoihinne, eikä\nkukaan kiellä teidän harjaannuttaneen niitä korkeimmilleen. Laskekaa\nruuhenne minun ruuheni viereen Jasper, niin jätän teille mitä olette\npitävä kalliina aarteena.\"\n\nMabel astui toisesta ruuhesta toiseen ja istahti mukaan ottamainsa\nkapinetten päälle, jotka tähän asti olivat olleet tämän ruuhen ainoana\nlastina. Heti kuin tämä oli tapahtunut, erosivat ruuhet vähän\ntoisistansa ja airoja käytettiin, vaikka suurimmalla varovaisuudella.\nPuheleminen lakkasi hiljakseen, ja kun lähestyttiin peloittavaa koskea,\ntunsivat kaikki hetken tärkeyden. Kaikki riippui perämiesten\ntaitavuudesta, sillä jos jompikumpi ruuhi syöksisi kiveä vastaan, niin\nse ainakin kaatuisi, jos ei musertuisikaan, ja silloin ei ainoastaan\njouduttaisi kaikkiin vaaroihin, joita joessa on tarjona, vaan Mabelin\npelastaminen vainoojain kynsistä olisi miltei mahdoton. Suurin\nvarovaisuus oli sentähden tarpeen.\n\nRuuhten kulkiessa varovasti eteenpäin alkoi kosken pauhina kuulua, ja\nCap tarvitsi kaikki voimansa pysyäkseen paikallansa, kun nuo\nmerkitsevät äänet tulivat yhä lähemmäksi keskellä pimeyttä, joka tuskin\nsoi hänelle tilaisuutta nähdä metsittyneen rannan kehäpiirteitä ja\nlehväkaarrosta päänsä päällä. Hänellä oli vielä tuoreessa muistissa\ntoinen putous, ja hänen kuvitusvoimansa loi nyt tulevan koskenlaskun\nyhtä vaaralliseksi kuin se oli ollut, josta hän vähän aikaa sitten oli\nsuoriutunut, joten se epäilys ja epävarmuus, joka häntä vallitsi,\nmelkoisesti lisäsi vaaran suuruutta. Tässä kohden erehtyi kuitenkin tuo\nvanha merimies, sillä Oswegon kosket ja putoukset ovat hyvin erilaiset\nlaadultaan ja voimaltaan. Matkalaisillemme oli se vastus, mikä nyt\nvielä oli voitettavana, vähäpätöinen sen suhteen, minkä jo olivat\nkestäneet.\n\n\"Tuo on siis se paikka, josta olette puhunut,\" sanoi Mabel Jasperille,\nkun kosken pauhina selvästi kuului.\n\n\"Niin -- ja minä pyydän teitä luottamaan minuun -- Opas kulkee koskea\nalas liian likeltä joen keskikohtaa. Hänen tulisi pitäytyä lähempänä\nitärantaa, mutta nyt ei hän voisi kuulla, jos huutaisin. Pysykää\njäykkänä ruuhessa, Mabel, älkääkä peljätkö.\"\n\nSeuraavassa tuokiossa oli voimakas virta vienyt heidät koskeen, ja\nkolmen tai neljän minuutin kuluessa näki enemmän kummastunut kuin\npelästynyt Mabel ympärillään ainoastaan valkeita vaahtokinoksia eikä\nkuullut muuta kuin veden pauhinan. Ainakin kaksikymmentä kertaa näytti\nruuhi olevan syöksemäisillään jotakin pyörtävää aaltoa vastaan, mutta\nyhtä usein liukui se ihan vahingoittumattomana sen ylitse, Jasperin\nvoimakkaan käden ohjaamana. Ainoastaan yhden ainoan kerran näytti\nnuorukainen kadottavan valtansa heikon aluksen yli, joka muutamia\nsilmänräpäyksiä pyöri ihan ympäri, mutta tuskallisella ponnistuksella\nsai hän sen taas valtoihinsa, ohjasi sen uudestaan oikeaan kulkuväylään\nja sai pian palkinnon kaikesta levottomuudestaan, kun huomasi tyynesti\nkulkevansa syvää vettä myöten kosken alapuolella.\n\n\"Kaikki on voitettu, Mabel,\" huudahti hän iloisena. \"Vaara on ohitse ja\nnyt voitte toivoa näkevänne isänne jo tänä yönä.\"\n\n\"Jumalalle kiitos! mutta minä näen jotain vedessä meitä likellä; eikö\nse ole ystäviemme ruuhi?\"\n\nMuutama aironvetämä vei Jasperin osoitetun esineen viereen. Se oli\ntodellakin toinen ruuhi, tyhjänä ja talka ilmassa. Niin pian kuin\nnuorukainen oli saanut tämän selville, rupesi hän katselemaan eikö\nuimamiehiä näkyisi, ja suureksi ilokseen huomasi hän pian Capin, joka\ntuli huilaten virtaa alaspäin, sillä hän oli tahtonut ennen hukkua kuin\nmennä maalle metsäläisten sekaan. Hän hilattiin ylös ruuheen, vaikka\nvaivalla, ja siihen päättyi etsiminen; sillä Jasper oli varma siitä,\nettä Opas kahlasi maalle, kernaammin kuin luopui rakkaasta pyssystään,\nsaatikka vesi koskessa oli niin matalaa.\n\nJälellä oleva matka oli lyhyt, vaikka täytyi kulkea pimeässä ja\nepävarmuudessa. Vähän ajan kuluttua kuului sekava pauhina, joka väliin\ntuntui kaukaiselta ukkosen-jylinältä, väliin taas voimallisten\nvesijoukkojen pauhulta. Jasper selitti seuralaisillensa, että he nyt\nkuulivat meren kuohuilemisen rantaa vastaan. Mataloita niemekkeitä oli\nheidän edessään; erääsen niiden välissä olevaan lahteen kulki ruuhi ja\ntörmäsi hiljaan rannalle. Ylimeno, joka sitten seurasi, oli niin lyhyt\nja pikainen, että Mabel tuskin tiesi mitä tapahtui. Muutamassa\nminuutissa oli menty vahtimiesten ohitse, portti aukaistiin, ja kovassa\nmielenliikutuksessa oleva tyttö syöksi isänsä syliin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nTuhannen saarta. -- Puulinnoitus. Varoitus.\n\n\nTämän perästä tapaamme Oppaan, Jasperin, Mabelin ja hänen setänsä\nseuraamassa erästä komennuskuntaa, joka Mabelin isän, kersantti\nDunhamin johtamana oli matkalla erääsen vahtipaikkaan, joka oli yhdessä\nn.k. Tuhannesta saaresta, likellä Pyh. Lorentson suuta. Linnan\nkomentaja, majuri Dunkan, oli lähettänyt tämän sotalähetyksen\npäästämään pois entisen vahtijoukon ja asettumaan sen sijaan; matka\ntehtiin Jasper Lännen Myrskypilvi nimisellä aluksella.\n\nKestettyään hirmuisen myrskyn Ontariolla, saapui Myrskypilvi mainittuun\nsaaristoon, ja Jasperin taitavan käden ohjaamana luikerteli se toisin\nvuoroin niin soukkain salmien läpi, että salko- ja raakapuut tuskin\nnäyttivät voivan päästä kulkemaan puiden oksiin tarttumatta, toisin\nvuoroin pieniä lahtia myöten, kadoten sitten taas kallioiden, puiden ja\npensasten sekaan. Vesi oli niin kirkasta, ettei laskinluotia tarvittu\nkäyttää, ja Jasper tunsi hyvin kaikki noiden pienten saarten välitse\nkoukertelevat juovat ja salmet. Vihdoin kulki Myrskypilvi luonnon\ntekemän kalliolaiturin viereen, kiinnitystouvit vietiin maalle ja\nmatkustajat olivat nyt kauan toivotun asemapaikan luona.\n\nMabel hyppäsi rannalle ilolla, jota hän ei huolinut salata, ja hänen\nisänsä laski sotamiehensä maalle semmoisella hilpeydellä, josta näkyi\nkuinka laivassa-olo oli häntä väsyttänyt. Asemapaikka, joksi sotamiehet\njokapäiväisessä puheessa kutsuivat vahtipaikkaa, oli todella sopiva\nherättämään iloisia toiveita niissä, jotka niin kauan olivat olleet\nsalvattuina laivan ahtaisin aloihin.\n\nEi yksikään saari ollut kovin korkea, vaan kaikki olivat ne kuitenkin\nsiksi korkealla vedenpinnasta, että olivat sekä terveellisiä että\nturvallisia. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän metsittyneitä ja\nuseimmat tähän aikaan peitetyt metsällä, johon kirves ei vielä\nmilloinkaan ollut koskenut. Se saari, johon tuo pieni vahtijoukko oli\nmajoitettu, oli vähäpätöinen, ainoastaan noin viiden- tai\nkahdeksantoista tynnyrinalan laajuinen; jonkun sattumuksen kautta oli\nse kenties jo satoja vuosia ennen kertomustamme osaksi kadottanut\nmetsänsä, niin että melkein toinen puoli sitä nyt oli pieni, ruohoa\nkasvava aukio. Rantoja reunusti pensaat, joita tarkalla huolella oli\nsäilytetty, ikäänkuin varjostimina salaamaan sen sisäpuolella olevia\nihmisiä ja esineitä. Näiden sekä muutamain puuryhmäin suojaan oli\nrakennettu kuusi tai kahdeksan matalaa suojaa komentavan upseerin ja\nsotamiesten asuinhuoneiksi, tavara-, keitto- ja sairashuoneiksi j.n.e.\nNämät huoneet olivat tavalliseen tapaan rakennetut hirsistä, katetut\npuunkuorilla, ja koska ne olivat seisoneet tyhjinä muutamia kuukausia,\nolivat ne nyt niin mukavat ja rattosat kuin sellaiset asunnot\ntavallisesti ovat.\n\nSaaren itäisessä päässä oli soukka, metsäinen niemi, jossa kasvoi niin\ntiheältä sekaisin kietoutunutta pikku-metsää, että oli melkein mahdoton\nnähdä sen läpi lehtien vielä puissa ollessa. Lähelle sitä erittäin\nsoukkaa kannasta, joka yhdisti tämän niemen varsinaisen saaren kanssa,\noli pieni puulinna rakennettu ja vahvaksi varustettu, jotta voisi\nkestää väkirynnäkön. Hirret olivat niin paksut, ett'ei luodit voineet\ntunkea niiden läpi, neliskulmaisiksi hakatut ja niin sovitetut, ett'ei\nmikään paikka jäänyt puolustamattomaksi; ikkunat olivat ampumareikiä,\novi paksu ja pieni, ja katto, kuten muutkin rakennuksen osat, oli tehty\nveistetyistä hirsistä ja sateen estämistä varten peitetty puunkuorilla.\nAlikerros sisälsi, niinkuin tavallista on, muonavaroja ja aseita;\ntoinen kerros oli tarkoitettu asuin- ja varustushuoneeksi, ja matala\nlakka oli väliseinillä jaettu kahdeksi tai kolmeksi huoneeksi, joihin\nvoi mahtua lavereita kymmenelle jopa viidelletoistakin miehelle. Kaikki\nnämä laitokset olivat aivan yksinkertaiset ja halvat, mutta riittivät\nkuitenkin suojelemaan sotamiehiä äkki-arvaamattoman päällekarkauksen\nvaaraa vastaan. Koska koko rakennus oli jotenkin matala, estivät puiden\nlatvat näkemästä sen ylintä osaa, jos näet katselija ei ollut itse\ntässä saaressa. Sen puolelle oli vapaa näköala ampumareijistä, vaikka\nvähäiset pensaat myöskin sillä suunnalla paikoin enemmän paikoin\nvähemmän varjostivat puutornin juurta. Se oli rakennettu niin likelle\nsen kalkkikallion laitaa, joka oli saaren perustana, että voi laskea\nsangon alas ja nostaa vettä järvestä, jos nimittäin varustusväen täytyi\npiiritystä kestää. Eri kerrokset pistivät siitä syystä pari jalkaa\nulommaksi toisiansa, ja niiden väliä kuljettiin irtonaisia portaita\nmyöten. Tämän lyhyen kertomuksen avulla luulemme nuorten lukijaimme\nvoivan saada johonkinmäärin selvän käsityksen tästä varustuksesta,\njolla tulee olemaan tärkeä sija siinä kertomuksessa, johon nyt\nryhdymme.\n\nHeti kuin Mabel oli jättänyt jäähyväiset Jasperille, joka paikalla\npalasi takaisin saarelta, koska tuuli nyt oli myötäinen, otti hän yhden\nmajan haltuunsa, ja ryhtyi naisellisella aistilla ja taidolla kaikkiin\nniihin pieniin taloudellisiin valmistuksiin, joita asianhaarat voivat\nmyöntää, ei ainoastaan oman, vaan myöskin isänsä mukavuuden tähden.\nTurhan vaivan välttämiseksi laitettiin erityinen maja yhteiseksi\naterioimishuoneeksi etevimmille komennuskuntalaisille, ja sotamiesten\nvaimot pitivät huolta ruu'an valmistamisesta ja muista askareista.\nKersantin majan, joka oli paras saarella ja sentähden vapautettiin\nkaikesta talouspuuhinasta, järjesti Mabel semmoisella naisellisella\naistilla, että hän oli oikein ylpeä kotinsa päältä.\n\nMuutamia päiviä sen perästä, kuin oli tullut saareen, päätti kersantti\nDunham tehdä retken, ryöstääksensä niitä ranskalaisia muonaveneitä,\njoiden tiedettiin, runsaasti lastattuina myöskin indianilaisilla\ntavaroilla, matkallansa ranskalaiseen Frontenak nimiseen linnaan\ntulevan kulkemaan saaren sivu ei kaukana siitä. Melkein koko\nvahtimiehistö seurasi häntä tälle retkelle, ja saareen jäi vaan\nkorpraali Mac Nab ja kolme miestä, sekä Cap ja luutnantti Muir, joka\nvapaaehtoisena oli seurannut saarelle ja korkeamman upseeri-arvonsa\ntautta ei kuulunut kersantin komennon alle. Paitsi Jennieä, erään\nsotamiehen vaimoa, ja Mabelia, olivat nämät ainoat, jotka oli jätetty\nsaareen. Retkikunta läksi liikkeelle yön hiljaisuudessa, jottei mikään\nvakoileva silmä sitä huomaisi, sitten kuin se oli jättänyt piilossa\nolevan asemapaikkansa.\n\nKun Mabel seuraavana aamuna heräsi, oli jo selvä päivä. Koska hänellä\noli hyvä omatunto, oli hänen unensa ollut rauhallinen, ja väsymys oli\nlisännyt sen sikeyttä. Ei mikään hälinä niiden puolelta, jotka niin\naikaisin olivat olleet liikkeellä, ollut häirinnyt hänen lepoansa.\nNoustuaan ylös ja puettuaan pikaisesti vaatteet päällensä, hengitti hän\npian ulkoilmassa aamuhetken suloista tuoksua. Ensi kerran tunsi hän\nnykyisen olopaikkansa erinomaisen kauneuden ja syvän yksinäisyyden\nvaltaavan mieltänsä.\n\nMajat olivat tyhjät ja hiljaiset, ja puulinnan torninmuotoinen katto\nkohosi ylemmäs pikkumetsää, jonka suojassa se puoleksi oli. Aurinko\nvalaisi juuri kirkkailla säteillänsä aukeata ruohotasankoa, ja taivaan\nkirkas, sinertävä laki levisi ylhäällä hänen päänsä päällä. Ei yhtään\npilveä näkynyt, ja hän arveli itsekseen, että tätä kaiketi voi katsoa\nrauhaa ja turvallisuutta ennustavaksi enteeksi.\n\nKun Mabel näki, että kaikki saarelle jääneet henkilöt olivat\naamiaisella, meni hän kenenkään huomaamatta saaren toiseen päähän,\njossa hän oli kokonaan puiden ja pensasten suojassa. Hän pysähtyi\njärven partaalle sysättyään syrjään muutamia matalalla olevia oksia, ja\nkatseli aaltoin tuskin tuntuvaa hyökyilemistä, kun ne huuhtoivat\nrantaa. Se näkyala, joka levisi hänen silmäinsä eteen, oli kaunis ja\nviehättävä, ja sankarittaremme, jonka silmä oli nopea ja tarkka\nhuomaamaan kaikki luonnon kauneudet, ei suinkaan ollut hidas kääntämään\nkatseitansa miellyttävimpiin näköaloihin. Hän loi silmäilynsä yhdestä\nnäkymöstä toiseen eikä muistanut koskaan ennen nähneensä mitään niin\nkaunista.\n\nYht'äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli näkevänsä ihmishaamun\npensaikossa, edessään olevan saaren rannalla. Väliä ei ollut\npuoltatoista sataa kyynärää, ja vaikka hän oli hajalla mielin, silloin\nkuin haamu vilaukselta näkyi, ei hän kuitenkaan voinut uskoa\npettyneensä. Hyvin tietäen, ett'ei hänen sukupuolensa suojelisi\nhäntä kuulalta, jos joku Irokesi huomaisi hänet, vetäysi hän\nvaistontapaisesti takaisin, koettaen niin paljon kuin mahdollista\npitäytyä suojassa lehtien takana. Hetken aikaa odotti hän turhaan\nsaadaksensa uudestaan nähdä tuon ihmishaamun ja aikoi juuri jättää\npaikkansa ja kiiruhtaa setänsä luokse ilmoittamaan epäluulojaan, kun\nnäki lepänoksaa ojennettavan toisella rannalla olevasta pensaikosta ja\nviittaavasti liikutettavan edestakaisin. Oksan liikkeet näyttivät\nosoittavan ystävällisiä tunteita, ja vähin epäiltyään, katkasi hän\noksan, kiinnitti sen keppiin pisti sen sitten näkyviin erään aukon läpi\nja alkoi heiluttaa sitä, kokien niin paljo kuin mahdollista jälitellä\ntoisen liikkeitä.\n\nTätä äänetöntä viittomapuhetta jatkettiin kummaltakin puolelta kaksi\ntai kolme minuutia, kunnes Mabel huomasi että pensaita toisella\nrannalla varovasti syrjäytettiin ja ihmisen kasvot kurkistivat esiin.\nYksi silmäys oli riittävä ilmoittamaan hänelle, että nämä kasvot olivat\npunanahan ja päälle päätteeksi naisen kasvot; vielä toinen silmäys\nvakuutti hänelle, että häntä vastapäätä seisoi Kesäkuunkaste,\nNuolenkärjen vaimo. Heidän matkakumppaleina ollessaan oli Mabelia\nihastuttanut se ystävällinen tapa ja teeskentelemätön, kunnioitusta\nosoittava hellyys, jolla indianilais-nainen oli kohdellut miestänsä.\nYhden tai kaksi kertaa sillä matkalla oli Mabel luullut huomaavansa\nettä Tuskarora-indiani osoitti häntä kohtaan harmittavaa suosiota, ja\nhäntä oli kummastuttanut, että vaimo näytti siitä olevan pahoilla\nmielin. Mutta koska Mabel ystävällisellä kohtelullansa oli yllin\nkyllin kostanut Kesäkuulle tämän vasten tahtoaan aikaan saamansa\nmielikarvauden, oli indianitar mieltynyt häneen, ja Mabel oli eronnut\nhänestä siinä varmassa vakuutuksessa, että kadotti ystävän.\nSankarittaremme ei nyt enään epäillyt, vaan astui esiin ja oli iloinen\nkun näki Kesäkuun luottavaisesti seuraavan esimerkkiä. Nuoret naiset --\nsillä Kesäkuu oli nuorempi Mabelia -- vaihtoivat nyt julkisesti\nystävyyden merkkejä, ja viimeksi mainittu viittasi ystäväänsä tulemaan\nlähemmäksi, vaikkei hän itsekään tiennyt, kuinka se voisi tapahtua.\nMutta Kesäkuu ei ollut hidas näyttämään, että se oli hänelle aivan\nmahdollista; hän lykkäsi vesille ruuhen, joka oli kätkössä rannalla\nkasvavassa pensaikossa, ja tusina äänetöntä aironvetämää vei hänet pian\ntuon soukan salmen poikki. Kun hän oli noussut maalle, tarttui Mabel\nhänen käteensä ja vei hänet metsikön läpi omaan majaansa. Onneksi oli\ntämä täydellisesti suojattu niiden katseilta, jotka istuivat tulen\nääressä, joten molemmat huomaamatta pääsivät sisään.\n\n\"Olen iloinen nähdessäni teidät, Kesäkuu,\" sanoi Mabel suloisella\nhymyllä ja miellyttävällä äänellään. \"Mikä on saattanut teitä tulemaan\ntänne ja kuinka keksitte saaren?\"\n\n\"Puhukaa harvaan,\" sanoi Kesäkuu, hymyillen vastaan, ja likisti Mabelin\nkättä omain käsiensä väliin, jotka tuskin olivat isommat, vaikka työstä\nkovettuneet. \"Harvempaan -- liian sukkelasti.\"\n\nMabel kertoi kysymyksen, kokien hillitä intoansa, ja hänen onnistui\nsaada ajatuksensa ymmärretyksi. \"Kesäkuu, ystävä,\" virkkoi indianitar.\n\n\"Minä uskon teitä, Kesäkuu, kaikesta sydämestäni uskon teitä, mutta\nmitä se koskee teidän tännetuloonne?\"\n\n\"Ystävä tulemas ystävää katsomaan,\" vastasi Kesäkuu hymyillen.\n\n\"Joku muu syy löytynee, Kesäkuu, muuten ette suinkaan olisi antaunut\nvaaraan ja tullut yksinänne. -- Oletteko yksinänne, Kesäkuu?\"\n\n\"Kesäkuu luonanne -- ei kukaan muu. Kesäkuu tulemas yksinään --\nsoutamas ruuhta.\"\n\n\"Minä toivon sen, minä uskon -- ei, minä tiedän sen. Te ette voisi\npettää minua, Kesäkuu, heittää minut ranskalaisten, Irokesien --\nNuolenkärjen valtaan -- ettehän tahdo myydä päänahkaani.\"\n\nKesäkuu kiersi käsivartensa Mabelin hoikan vyötäreen ympärille ja\nlikisti häntä sydäntänsä vastaan niin hellästi ja sydämellisesti, että\nvedet tunkivat hänen silmiinsä. Tämän teki hän naisen herttaisesti\nhyväilevällä tavalla, ja sentähden oli tuskin mahdollista, että toinen\nnuori, tunteellinen nainen ei pitäisi sitä vilpittömän ystävyyden\nosoituksena. Mabel vastasi syleilyllä, asettui sitten käsivarren\npituuden päähän hänestä ja jatkoi kyselemistään, vakaasti katsoen häntä\nsilmiin.\n\n\"Jos Kesäkuulla on mitään sanomista ystävälleen, niin puhukoon\nvapaasti; minun korvani ovat auki.\"\n\n\"Kesäkuu peloissaan, Nuolenkärki tappamas hänet. Hän upottamas\ntomahavki Kesäkuun päähän.\"\n\n\"Se ei saa tapahtua, hyvä Kesäkuu. Mabel ei koskaan tule kertomaan\nhänelle käynnistänne. Tahtoisinpa ettette enään lausuisi sanaakaan, jos\nluulette joutuvanne johonkin vaaraan.\"\n\n\"Puulinna hyvä nukkumapaikka -- hyvä olopaikka.\"\n\n\"Tarkoitatteko, Kesäkuu, että pelastaisin henkeni pakenemalla\npuulinnaan? Varmaankaan ei Nuolenkärki tee teille mitään pahaa\nsentähden, että olette tämän minulle sanonut. Hän ei voi tahtoa\nturmiotani, sillä en milloinkaan ole tehnyt hänelle vääryyttä.\"\n\n\"Nuolenkärki ei tahtomas pahaa kauniille keltanaamalle,\" vastasi\nKesäkuu, kääntäen pois kasvonsa, ja vaikka hän puhui indianilaistytön\nsuloisella, vienolla äänellä, laski hän sen nyt niin, että se tuntui\nsynkältä ja pelästyneeltä. \"Nuolenkärki rakastamas keltanaama-tyttöä.\"\n\nMabel punastui tietämättä minkätähden, ja vaikeni jonkunlaisen\narkatuntoisuuden tähden hetkeksi kyselemästä. Mutta välttämätöntä oli\nsaada tietää enemmän, sillä hänen pelkonsa oli herännyt ja hän jatkoi\nsentähden keskustelua.\n\n\"Nuolenkärjellä ei voi olla syytä rakkauteen eikä vihaan minua\nkohtaan,\" sanoi hän. \"Onko hän teitä lähellä?\"\n\n\"Mies aina lähellä vaimoa -- täällä,\" vastasi Kesäkuu ja pani käden\nsydämellensä.\n\n\"Oivallinen tyttö! Mutta sanokaa minulle, Kesäkuu, onko minun meneminen\npuulinnaan tänään -- aamulla -- nyt heti?\"\n\n\"Puulinna aivan hyvä naisille. Linna ei saamas päänahkaa.\"\n\n\"Minä pelkään liiankin hyvin ymmärtäväni teitä, Kesäkuu. Tahdotteko\ntavata isääni?\"\n\n\"Ei täällä -- mennyt pois.\"\n\n\"Sitä ette voi tietää, Kesäkuu; näettehän että saari on sotamiehiä\ntäynnä.\"\n\n\"Ei täynnä -- menneet pois...\" Kesäkuu nosti ylös neljä sormea. \"Niin\nmonta punatakkia täällä.\"\n\n\"Ja Opas -- ettekö tahtoisi tavata häntä? Hän voi puhutella teitä\nirokesin kielellä.\"\n\n\"Hän myöskin poissa -- hän pitämäs kielen, ottamas sen mukaansa,\" sanoi\nKesäkuu nauraen.\n\nHänen lapsellinen naurunsa oli niin viehättävää ja tarttuvaa\nlaadultaan, ett'ei Mabel voinut olla siihen yhtymättä, vaikka olikin\nsäikäyksissä kaikesta, mikä oli tapahtunut.\n\n\"Te näytte tietävän tai luulevan tietävänne meistä kaikki, Kesäkuu,\"\nsanoi hän. \"Oletteko tätä ennen käynyt saaressa?\"\n\n\"Juuri nyt tullut.\"\n\n\"Kuinkas sitten tiedätte sen, mitä sanoitte, olevan totta? Voisivathan\nisäni, Opas ja Eau-douce olla kuuluvissa, jos huutaisin heitä.\"\n\n\"Kaikki poissa,\" sanoi Kesäkuu vakaasti ja hymyili suopeasti.\n\n\"Ei, nyt sanotte enemmän kuin varmaan voitte tietää, koska ette ole\ntutkinut koko saarta.\"\n\n\"Olemas hyvät silmät -- näkemäs veneen miesten kanssa mennä pois --\nnäkemäs alus Eau-doucen kanssa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olette vakoillut meitä. Luulen kuitenkin, ett'ette\nole laskenut jääneiden lukumäärää.\"\n\nKesäkuu nauroi, nosti uudestaan neljä sormea pystöön, ja osoittaen\nmolempiin peukaloihinsa, sipasi hän sormellansa noita neljää pystössä\nolevaa sormea ja kertoi sanan \"punatakkia\", jonka tehtyä hän koski\npeukaloihinsa ja jatkoi: \"Suolavesi,\" \"Majoitus-mestari.\" Tämä kaikki\noli ihan oikein, ja Mabel alkoi jo kovin epäillä oliko soveliasta\nlaskea Kesäkuu menemään pois ilman antamatta likempää selitystä. Mutta\nhänestä oli niin vastenmielistä käyttää tuon ystävällisen tytön\nluottamusta väärin, että hän tuskin oli ajatellut kutsua setäänsä,\nennenkuin jo luopui siitä, katsoen sitä arvoansa alentavaksi ja\nvilpilliseksi ystäväänsä kohtaan. Hän teki sen sitä kernaammin, koska\nhän varmaan tiesi että Kesäkuu ei suinkaan antaisi mitään ilmi, vaan\npäin vastoin turvautuisi itsepintaiseen äänettömyyteen, jos häntä\nyritettäisiin pakoittaa.\n\n\"Luulette siis, Kesäkuu,\" sanoi Mabel, \"että tekisin viisaimmin jos\noleksisin puulinnassa?\"\n\n\"Hyvä paikka naiselle. Linna ei saanut päänahkaa. Hirret paksut.\"\n\n\"Te puhutte varmasti, ikäänkuin olisitte ollut siellä ja mitannut\nseinät.\"\n\nKesäkuu nauroi ja näytti miettiväiseltä, vaan ei puhunut mitään.\n\n\"Osaako kukaan muu kuin te tähän saareen? Onko kukaan Irokesi nähnyt\nmeitä?\"\n\nKesäkuun kasvot synkistyivät, ja hän katsoi tarkasti ympärilleen,\nikäänkuin olisi peljännyt jonkun kuuntelevan.\n\n\"Tuskarora kaikkialla -- Oswego, täällä, Frontenak, Mohawk --\nkaikkialla. Jos hän saamas nähdä Kesäkuun, hän tappamas hänet.\"\n\n\"Mutta me luulimme ett'ei kukaan tiennyt tästä saaresta ja ett'ei\nmeidän tarvinnut täällä pelätä ketään vihollista.\"\n\n\"Paljo silmä, Irokesi.\"\n\n\"Silmät eivät aina auta, Kesäkuu. Tämä paikka on salassa monelta\nsilmältä, ja harvat meistäkin osaavat tänne.\"\n\n\"Eräs mies voi kertoa -- kysykää, Jengis puhumas ranskan kieltä.\"\n\n\"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu. Te tahdotte sanoa minulle, että\njoku petturi on kertonut kansallenne, missä ja kuinka löytäisivät\nsaaren.\"\n\nKesäkuu nauroi, sillä hänen mielestään oli sotapetos pikemmin luettava\nansioksi kuin rikokseksi; mutta hän oli ylen uskollinen omaa heimoansa\nkohtaan sanoakseen enempää kuin asianhaarat vaativat. Hänen\ntarkoituksensa oli pelastaa Mabel -- ei ketään muuta.\n\n\"Keltanaama tietämäs nyt,\" sanoi hän, \"varustus hyvä tytölle -- ei\nhuolimas miehistä eikä sotilaista.\"\n\n\"Mutta minä huolin niistä paljon, Kesäkuu, sillä yksi heistä on setäni,\njosta suuresti pidän, ja muut ovat ystäviäni ja kansalaisiani. Minun\ntäytyy kertoa heille mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Kesäkuu silloin surmattamas,\" virkkoi intianilais-tyttö tyynesti,\nvaikka surumielisesti.\n\n\"Ei, he eivät saa tietää, että te olette käynyt täällä. Mutta myöskin\nheidän täytyy olla varoillaan, ja voimmehan kaikki mennä linnaan.\"\n\n\"Nuolenkärki tietämäs -- näkemäs kaikki, ja Kesäkuu tulemas puhumaan\nnuoren keltanaama-ystävän, ei miesten kanssa. Jokainen sotilas\npelastamas päänahkansa. Kesäkuu nainen, ei puhumas miesten kanssa.\"\n\nMabel sai alakuloiseksi tästä hänen metsäläis-ystävänsä selityksestä,\nsillä selvää oli nyt, että tämä tiesi, ett'ei hänen tiedonantojaan\nilmaistaisi. Toiselta puolen ei hän voinut saada selväksi, mikä vaara\nvoisi uhata Kesäkuuta, jos molempien nuorten naisten keskustelu tulisi\ntunnetuksi, ja tämä mietiskeleminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi ja\nrauhattomammaksi. Kesäkuu alkoi kerätä niitä pikkukapineita, jotka\nhän oli pannut pois käsistään majaan tullessansa, ja valmistihe\nlähtemään pois. Hänen pidättäminen ei voinut tulla kysymykseenkään,\nja sankarittaremme oikein ajattelevaan ja hellätuntoiseen luonteesen\nkatsoen oli mahdoton, että hän olisi voinut tylysti erota\nintianilais-tytöstä, joka oli pannut kaikki alttiiksi saadakseen\npalvella ystävätänsä.\n\n\"Kesäkuu\", sanoi hän innokkaasti ja kiersi käsivartensa tuon\nviehättävän, vaikka sivistymättömän olennon vyötäreen ympäri,\n\"olemmehan ystävät. Minun puoleltani teillä ei ole mitään pelkäämistä,\nsillä ei kukaan saa tietää käynnistänne. Jos voisitte antaa minulle\njotain merkkiä juuri ennenkuin vaara uhkaa -- jotain merkkiä, josta\nvoisin havaita, milloin minun on meneminen varustukseen -- kuinka minun\non varani pitäminen\".\n\nKesäkuu, joka todella oli aikonut lähteä pois, oli kotvan aikaa ääneti,\nsitten sanoi hän tyynesti:\n\n\"Hankkimas Kesäkuulle kyyhkynen.\"\n\n\"Kyyhkynen! Mistä minä sen voin saada?\"\n\n\"Lähin maja -- ota vanha -- Kesäkuu menemäs ruuhi tykö.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni teidän tarkoituksenne, mutta eikö olis parempi että\nseuraisin teitä rannalle, jos sattuisitte kohtaamaan jonkun\nmiehistämme?\"\n\n\"Menemäs ulos ensin -- lukemas miehet -- yksi, kaksi, kolme, neljä,\nviis', kuus'...\" Kesäkuu nosti pystöön sormensa ja nauroi -- \"Kaikki\npois tieltä -- kaikki paitsi yksi -- kutsumas pois hänet -- sitten\nlaulamas ja tuomas kyyhkynen\".\n\nMabel hymyili tytön sukkelalle älylle ja lähti seuraamaan hänen\nosoituksiansa. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi rukoilevin\nsilmin indianilais-tyttöön päin.\n\n\"Enkö saa toivoa että ilmoitatte minulle vähän enemmän, Kesäkuu?\" sanoi\nhän.\n\n\"Tietämäs nyt kaikki -- varustus hyvä -- kyyhky sanomas kaikki --\nNuolenkärki tappamas Kesäkuun.\"\n\nViimeksi lausutut sanat riittivät, sillä Mabel ei voinut vaatia\ntarkempia ilmoituksia, kun Kesäkuu selitti, että hänen miehensä\nkuolemalla rankaisisi tuumainsa ilmoittamisen. Hän sanoi Kesäkuulle\njäähyväiset ja poistui. Nopea silmäys näytti hänelle, että kolme henkeä\nvielä istui tulen ääressä, mutta kaksi, joista toinen Muir, oli\npoistunut, luultavasti veneen luokse, ja kuudes, hänen setänsä,\npuuhaili kalanpyydyksiensä kanssa vähän matkan päässä tulesta.\nSotamiehen vaimo meni juuri samassa tuokiossa majaansa ja hänen\npuoleltaan ei siis ollut mitään pelkäämistä. Mabel oli nyt olevinansa\nikäänkuin häneltä olisi joutunut jotakin hukkaan, palasi muuanta\nnuottia hyräillen sen majan luo, josta hän vasta oli tullut, ja\nkumartuen alas, ikäänkuin ottaakseen jotakin maasta, riensi hän\nKesäkuun osoittamaan majaan. Tämä oli rappiotilassa ja viimeksi\nvahdissa olleet sotilaat olivat pitäneet sitä muonamakasiinina. Muun\nmuassa oli siinä muutama tusina kyyhkysiä. Ilman suurta vaivaa sai\nMabel yhden niistä kiini, ja kätkien sen esiliinansa alle, hiipi hän\ntakaisin majaan ja sitten, kun huomasi sen tyhjäksi, alas rantaan,\njohon hänen onnistui päästä muiden huomaamatta. Ruuhen luona tapasi hän\nKesäkuun, joka otti kyyhkysen, pani sen vasuun, ja kertoen sanat:\n\"puulinna hyvä\", lykkäsi hän ruuhen pensaikosta ja souti soukan salmen\nyli yhtä äänettömästi kuin tullessakin. Mabel odotti hetken jäähyväis\ntervehdystä tai ystävyyden osoitusta, sitten kuin Kesäkuu oli saapunut\ntoiselle rannalle, mutta turhaan. Kaikissa ympäristöllä olevissa\nsaarissa vallitsi semmoinen äänettömyys ja hiljaisuus, että tuntui kuin\nei kukaan koskaan olisi häirinnyt luonnon juhlallista lepoa, eikä Mabel\nvoinut missään keksiä vähintäkään merkkiä, joka osoittaisi sen vaaran\nläheisyyttä, jota Kesäkuu oli tarkoittanut.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nHyökkäys. -- Puulinnan piiritys. -- Indianialaista kavaluutta.\n\n\nKun Mabel palasi etsimään nais-toveriansa, tuntui hänestä kummalta,\nettä muut olivat niin tyynellä mielin nyt, kun hänessä vallitsi\nsemmoinen tunne, kuin elämän ja kuoleman edesvastaus olisi hänen\nhartioitaan painamassa. Hän ymmärsi ettei hän sopivalla tavalla voinut\npyytää muita olemaan varoillansa, ilmoittamatta heille keskustelua\nKesäkuun kanssa, ja hän huomasi, että hänen täytyisi menettelyssään\nheitä kohtaan noudattaa suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta, jota hän\nei ennen ollut tottunut tekemään, ei ainakaan näin tärkeissä\nasianhaaroissa.\n\nSentähden käski hän sotamiehen vaimon viedä kaikellaisia tarpeita\nvarustukseen ja varoitti häntä mihinkään aikaan päivästä poistumasta\nkauas siitä. Hän ei selittänyt syytä näihin käskyihin, vaan sanoi\nainoastaan että hän kävellessään saarella oli huomannut yhtä ja toista,\njoka saattoi hänet pelkäämään, että vihollinen tunsi sen aseman\nparemmin kuin he tähän asti olivat luulleet, ja että ainakin he\ntekisivät viisaimmin, jos vaaran lähetessä etsisivät turvaa\npuulinnassa. Vaikea ei ollut herättää tämän sotilasvaimon pelkoa,\nsillä, vaikka hän oli rohkea skotilainen nainen, oli hän kuitenkin\nerittäin kärkäs kuuntelemaan kaikkea, mikä saattoi hänet yhä enemmän\npelkäämään indianien julmuutta. Kun Mabel luuli kylliksi\nsäikäyttäneensä häntä tehdäkseen hänet varovaiseksi, viittasi hän\nmuutamilla sanoilla siihen, ett'ei ole tarpeen antaa sotamiesten tietää\nettä he kumpikin olivat peloissansa. Tämän hän teki välttääkseen\nkaikkia pulaan saattavia kysymyksiä ja tiedusteluita ja päätti toisella\ntavalla pakoittaa setäänsä, korpraalia ja sotamiehiä suurempaan\nvarovaisuuteen.\n\nPahaksi onneksi ei koko brittiläisestä armeijasta olisi voitu löytää\nsopimattomampaa henkilöä kuin korpraali Mak Nab oli siihen erityiseen\ntoimeen joka hänelle oli uskottu, kun hän oli jätetty komentavaksi\npäälliköksi saareen kersantti Dunhamin poissa ollessa. Hän oli kyllä\npäätteliäs ja rivakka, ja tunsi kaikki sotilaselämän temput ja koukut,\nja oli sotaan tottunut, mutta hän oli myöskin ylpeä, itsepäinen\nkaikessa, mikä kuului hänen ammattinsa ahdasten rajain sisään, erittäin\ntaipuisa katsomaan brittiläistä valtakuntaa kaiken oivallisuuden\nkeskustaksi maailmassa ja Skotlantia itse keskipisteeksi, ainakin\nkaikelle tämän valtakunnan siveelliselle etevyydelle. Vähemmän\nkäytännöllisen olennon puoleen olisi Mabel tuskin voinut kääntyä, ja\nkuitenkin täytyi hänen paikalla panna tuumansa toimeen.\n\n\"Isäni on jättänyt teille, korpraali, tärkeän päälikkö-toimen\", sanoi\nhän, saatuaan Mak Nabin siirtymään vähän syrjään toisista. \"Jos\nviholliset saisivat saaren haltuunsa, niin joutuisimme sekä me että\npoissa oleva retkikunta vangeiksi\".\n\n\"Sitä käsittääkseen ei tarvitse matkustaa Skotlannista tänne\", vastasi\nMak Nab jyrkästi.\n\n\"En epäile ett'ette te, mr Mak Nab, sitä ymmärrä yhtä hyvin kuin\nminäkin, mutta minä pelkään että te sotilaat -- tottuneet kuin olette\nvaaroihin ja taisteluihin, olette hieman taipuvaiset laiminlyömään\nmuutamia niistä varokeinoista, jotka ovat välttämättömät niin\nomituisessa asemassa kuin me nyt olemme\".\n\n\"Sanotaan, ett'ei Skotlanti ole valloitettu maa, nuori nainen; vaan se\nlienee kaiketi erehdys, koska me, sen lapset, olemme niin uneliaita ja\nkoska niin helposti voidaan karata päällemme, meidän sitä vähääkään\naavistamatta\".\n\n\"Ei, ei, hyvä ystävä; te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin en nyt\nollenkaan ajattele Skotlantia, vaan tätä saarta, ja toiseksi en\nensinkään epäile teidän valppauttanne, kun luulette sitä tarvittavan.\nMinä pelkään vaan että löytyy vaara, jonka suhteen teidän rohkeutenne\ntekee teidät huolimattomaksi\".\n\n\"Minun rohkeuteni on epäilemättä aivan vähäinen, neiti Dunham, koska se\nvaan on skottilaisen rohkeutta. Isänne on yankee, ja jos hän olisi\ntäällä joukossamme, niin näkisimme epäilemättä muihin toimiin\nryhdyttävän\".\n\n\"Isälläni on hyvä ajatus teistä, Mak Nab, muuten ei hän olisi uskonut\nhuostaanne saarta ja kaikkia mitä se sisältää, hänen tyttärensä siihen\nluettuna. Etenkin tiedän hänen luottavan varovaisuuteenne. Hän toivoo\netupäässä että puuvarustusta hyvin vartioidaan\".\n\n\"Jos hän tahtoo suojella viidennenkuudetta rykmentin kunniaa\nhirsiseinien takana, niin olisi hänen itsensä pitänyt jäädä\nkomentamaan; sillä suoraan sanoen, skotlantilaisen ei sovi, vastoin\nluontoa ja mielipiteitänsä, antaa karkoittaa itseään aukealta kentältä,\nennenkuin edes on hyökätty hänen kimppuunsa. Miekkamme ovat leveät, ja\nme seisomme mielellämme vihollisen kanssa jalka jalkaa vastaan. Tämä\namerikalainen taistelutapa, joka on tullut niin suureen huutoon,\nturmelee sen arvon, jota hänen majesteetinsa armeija nauttii, jos ei\nturmele sen urhoollisuuttakin. Luottakaa vanhan sotilaan sanoihin, joka\njo on nähnyt viidennenkuudetta ikävuotensa; ei löydy mitään varmempaa\nvihollisen kehoittamiskeinoa, kuin se, että näyttää häntä pelkäävänsä,\neikä koko tässä indianilaisessa sotatavassa ole mitään vaaraa, jota\nteidän amerikalaistenne kuvitus ei olisi siihen määrään suurentanut ja\nliioitellut, että vihdoin luulevat näkevänsä metsäläisen joka\npensaassa. Me skotlantilaiset tulemme kylmästä maasta emmekä tarvitse\ntai tahdo suojaa, ja kyllä saatte nähdä, neiti Dunham, että...\"\n\nKorpraali hyppäsi korkealle ilmaan, putosi päistikkaa kasvoillensa ja\npyörähti sitten selälleen -- kaikki tapahtui niin äkkipikaa, että Mabel\ntuskin oli kuullut sen pyssyn kimakkaa paukausta, joka lähetti kuulan\nMak Nabin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huudahtanut -- hän ei edes\nvapissut, sillä tapaus oli ylen äkillinen, odottamaton ja hirveä\nsaadakseen aikaan mitään sellaista heikkouden merkkiä. Mak Nabissa oli\nvielä paraiksi sen verran henkeä jälellä, että hän voi käsittää mitä\noli tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat jo alkaneet vääntyä väärään,\nniinkuin tavallisesti käypi sille, jonka kuolema äkkiarvaamatta\ntavoittaa.\n\n\"Rientäkää puuvarustukseen niin pian kuin mahdollista\", kuiskasi hän\nMabelin kumartuessa alas häneen päin.\n\nSankarittaremme käsitti nyt täydellisesti vaarallisen asemansa sekä\nripeän päätöksen tarpeellisuuden. Pikaisella silmäyksellä saatuansa\nvaakuuden siitä, että ruumis makasi hänen jalkainsa juuressa, pakeni\nhän puuvarustukseen, joka oli ainoastaan muutaman minuutin matkan\npäässä. Juuri kuin hän ehti sen luokse, vetäsi sotamiehen vaimo\nJennie sen oven kiivaasti kiini ja salpasi sen; sillä sokeassa\nhämmästyksessään ei hän ajatellut muuta kuin omaa pelastustaan. Viis\ntai kuus laukausta kuului sillaikaa kuin Mabel huusi sotamiehen vaimoa\navaamaan ovea, ja se kauhistus, jota nämät yhä enensivät, esti\nsisäpuolella olevaa naista kiireesti poisottamasta niitä pönkiä,\njotka hän niin nopsasti oli asettanut oven päälle. Tuokion kuluttua\ntunsi Mabel kuitenkin oven vastahakoisesti antavan myöten hänen\nponnistaessansa, ja hän tunki hoikan ruumiinsa sen raosta sisään heti\nkuin se oli ennättänyt tarpeeksi levetä. Hänen sydämensä ei nyt enään\nsykkinyt niin rajusti, ja hän sai jälleen kylliksi mielenmalttia\nvoidakseen toimia ajattelevaisesti. Hän ei antanut perään, vaikka\nJennie vapisten ponnisteli saadaksensa oven jälleen kiinni, vaan piti\nsitä päinvastoin auki niin kauan, kunnes oli varma siitä, ett'ei ketään\nmuuta heikäläistä ollut näkyvissä eikä sisään pyrkimässä. Hänen\nkäskynsä ja toimensa muuttuivat nyt tyynemmiksi ja järkevämmiksi.\nAinoastaan yksi pönkä pantiin ovelle, ja Jennien käskettiin ottaa sekin\npois, jos joku ystävä pyrkisi sisään. Sitten nousi hän tikapuita myöten\ntoiseen kerrokseen, jossa hän ampumareijästä voi tarkastaa saarta, niin\npitkälle nimittäin kuin pensaat sallivat. Kehoittaen alaalla olevaa\nkumppaliansa rauhoittumaan, rupesi hän niin tarkasti kuin suinkin\ntutkimaan varustuksen ympäristöä.\n\nEnsi aluksi ei Mabel suureksi kummastuksekseen voinut keksiä yhtään\nelävää olentoa, -- ei ystävää eikä vihollista -- koko saarella. Ei\nnäkynyt ranskalaisia eikä Indianeja, vaikka pieni vaalea pilvi, joka\nkulki tuulen mukana pois, osoitti miltä suunnalta hänen oli niitä\netsiminen. Tullessaan sen ampumareijän tykö, josta se paikka näkyi,\nmissä Mak Nabin ruumis oli, hyytyi hänen verensä kauhusta, kun hän näki\nnuo kolme sotamiestä makaavan kuolleina tämän vieressä. Melun syntyessä\nolivat nämä miehet hyökänneet yhteiseen yhtymä paikkaan ja melkein\nsamassa silmänräpäyksessä saaneet surmansa tuolta väijyksissä olevalta\nviholliselta, jota korpraali oli ollut halveksivinaan.\n\nEi Capia eikä luutnantti Muiria näkynyt. Sykkivällä sydämellä tutki\nMabel jokaista aukkoa puiden välissä ja meni ylimmäiseenkin kerrokseen\neli lakkaan, josta hänellä oli mitä lavein näköala; vaan kaikki oli\nturhaa. Hän oli pelännyt saavansa nähdä setänsä ruumiin makaavan\nruohikossa, vaan häntä ei näkynyt missään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi\nsaarella, ja sotamiesten kuolleet ruumiit tekivät näkymön yhtä\nkauhistavaksi kuin oudoksi.\n\n\"Jumalan tähden\", huusi sotamiehen vaimo alaalta, \"sanokaa minulle,\nonko ketään meikäläisistä vielä hengissä. Minusta tuntuu kuin kuulisin\nhuokauksia, jotka heikkonevat heikkonemistaan, ja pelkään että kaikki\njoutuvat surman omiksi\".\n\nMabel, joka muisti että vaimo oli naimisissa yhden tuolla hengetönnä\nmakaavan sotamiehen kanssa, vapisi ajatellessaan sitä surua ja\nepätoivoa, johon hän joutuisi, jos yht'äkkiä saisi tiedon miehensä\nkuolemasta. Huokauksista oli sitä paitsi sangen vähän toiveita, vaikka\nhuokaaja kenties oli hänen setänsä, joka ehkä makasi semmoisessa\npaikassa, ettei häntä voinut nähdä.\n\n\"Meidän täytyy turvautua Jumalaan, Jennie, eikä laiminlyödä mitään\npuolustuskeinoa, jonka hän armostansa antaa meille. Pitäkää tarkka\nvaari ovesta älkääkä millään muotoa avatko sitä ilman minun\nkäskyttäni\".\n\n\"Oi, sanokaa, neiti Mabel, näettekö Sandyä missään! Jos vaan voisin\nantaa hänelle tiedon, että olen turvassa, niin olisi mies raukkani\ntyynemmällä mielin, oli hän sitten vapaana tai vankina\".\n\nSandy, joka oli Jennien mies, makasi juuri sen ampumareijän kohdalla,\njonka luona Mabel seisoi.\n\n\"Ettehän sano minulle, näettekö Sandyä\", kertoi nainen, sillä Mabelin\näänettömyys teki hänet rauhattomaksi.\n\n\"Muutamat meikäläisistä ovat koolla Mak Nabin ruumiin ympärillä,\"\nvastasi hän karttavasti; sillä hänen mielestään olisi jumalatonta\nasianhaarain näin kauhistavina ollessa lausua suora valhe.\n\n\"Onko Sandy niiden joukossa?\" kysyi nainen semmoisella äänellä, joka\nkarkeutensa ja tuimuutensa tähden kuului turmiota aavistavalta.\n\n\"On varmaankin, sillä minä näen kaksi, kolme, neljä -- kaikilla\nrykmentin punanen takki\"!\n\n\"Sandy\", huudahti vaimo raivokkaasti. \"Miksi et huoli omasta\nhengestäsi, Sandy! Tule heti tänne ja pysy vaimosi luona hyvinä ja\npahoina hetkinä! Ei nyt enään ole aikaa pitää lukua teidän tuhmasta\nsotajärjestyksestänne eikä teidän kerskaavista käsitteistänne\nkunniasta! Sandy, Sandy!\"\n\nMabel kuuli pönkää nostettavan ja oven narisevan saranoillaan. Odotus,\nemme tahdo sanoa hämmästys, piti hänet ampumareijän vieressä ja hän\nnäki pian Jennien syöksevän pensaiden läpi sille suunnalle, missä\nkuolleet olivat. Hän tarvitsi vaan muutamia silmänräpäyksiä sinne\nehtiäksensä. Niin äkillinen ja odottamaton oli kohtaus ollut, ett'ei\nhän peljästyksessään näkynyt käsittävän sen täydellistä merkitystä. Hän\ntarttui miehensä vielä lämpöiseen käteen, ja hänestä näytti kuin\nsalainen hymy olisi rypistänyt hänen huuliansa.\n\n\"Miksi tahdot turhanpäiten henkesi menettää, Sandy!\" huusi hän nykien\nhäntä käsivarresta. \"Indianit surmaavat teidät kaikki, jos ette riennä\nvarustukseen. Nouse ylös, pois täältä, äläkä kuluta hukkaan kalliita\nhetkiä\".\n\nTuskallisesti ponnistellessaan tempasi nainen kuollutta ruumista niin,\nettä sen pää kääntyi häntä kohden ja kasvot tulivat näkyviin, jolloin\npieni kuulan tekemä reikä silmäkulman reunassa ynnä muutama vieressä\noleva veripisara selitti hänelle syyn miehensä äänettömyyteen. Kun\ntotuus kauhistuttavassa muodossaan selvisi hänelle, löi hän kätensä\nyhteen ja päästi kimakan huudon. Tämä huuto, vaikka kimakka,\nsydäntäsärkevä ja kauhistuttava, oli kuitenkin sulosointuinen verraten\nsiihen ulvontaan, joka seurasi heti sen perästä. Tuo kammottava\nsotahuuto kohosi saaren pensaikosta, ja noin kaksikymmentä metsäläistä,\npeloittavan näköisiä sotamaalauksensa ynnä muiden indianilaisen\nkuvituksen keksimäin laitosten tähden, hyökäsi esiin kiirehtien\nottamaan haltuunsa nuo suuressa arvossa pidetyt päänahat. Nuolenkärki\noli ensimmäisenä, ja hänen tomahavkinsa musersi tainnoksiin menneen\nJennien pääkallon.\n\nKaikki tämä tapahtui vähemmässä ajassa kuin olemme tarvinneet sitä\nkertoaksemme, ja Mabel oli nähnyt kaikki tyynni. Hän oli seisonut\npaikallaan kuin naulattu, katsoa tuijottaen ikäänkuin lumottuna tuota\nkammottavaa tapahtumaa. Mutta yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että\nJennie oli mennessään jättänyt oven auki. Hänen sydämensä sykki\nvaltavasti, sillä tämä turva oli ainoa, joka suojeli häntä varmasta\nkuolemasta, ja hän juoksi tikapuiden päähän rientääkseen alas ovea\nsalpaamaan. Hän kuuli kuitenkin, ennenkuin oli ehtinyt toiseen\nkerrokseen, oven narisevan saranoillaan ja luuli olevansa hukassa.\n\nAjatukset ovat kuitenkin valveella tällaisina hetkinä. Seuraavassa\ntuokiossa luuletteli hän, että setänsä oli tullut varustukseen, ja\ntahtoi rientää alas viskautuakseen hänen syliinsä; mutta samalla\npidätti häntä se ajatus, että tulija voi olla joku indiani, joka nyt\npani kiinni ovea saadakseen yksinänsä ryöstöä harjoittaa. Syvä\nhiljaisuus alaalla ei voinut soveltua Capin rohkeisin, pikaisiin\nliikkeisin, ja näyttikin paremmin viittaavan jotakuta vihollisen\npetosta. Tämä ajatus piti Mabelia toimetonna, ja enemmän kuin minuutin\nvallitsi rakennuksessa äänetön hiljaisuus. Sen aikaa seisoi Mabel\nylimmäisten tikapuiden juurella, katsoa tuijottaen alakertaan vievää\naukkoa kohti ja joka silmänräpäyksessä odotti hän saavansa nähdä\nmetsäläisen kasvojen pistävän siitä esiin. Tämä pelko tuli viimen niin\nsuureksi, että hän katseli piilopaikkaa viivyttääkseen odotettua\nkohtausta, vaikkapa vaan silmänräpäyksen. Hän kyykistyi kahden tynnyrin\nväliin ja rukoili sydämellisesti ja hartaasti, että Jumala ottaisi\nhänet suojelukseensa. Nyt luuli hän kuulevansa hiljaista rapinaa,\nikäänkuin joku olisi noussut alisia tikapuita myöten niin suurella\nvarovaisuudella, että se omalla liiallisuudellaan ilmaisi itsensä;\nsitten seurasi vähäinen natina, johon hän tiesi erään puolapuun olevan\nsyynä, joka oli notkunut hänen oman kepeän painonsa alla. Vielä ei\nkuitenkaan näkynyt mitään lattian aukeamassa; vaan hänen kuulonsa, joka\noli erittäin paljon herkistynyt siitä mielen-jännityksestä, missä hän\noli, ilmoitti hänelle selvästi, että joku oli ainoastaan muutaman\ntuuman alempana aukkoa. Kohta sen perästä näki hän Indianin pään\nmustine hiuksineen kohoavan lattian pintaa ylemmäksi, mutta niin\nverkalleen, että sen liikkuminen oli verrattava kellon minuutiviisarin\nkulkuun. Sitten tulivat julmat kasvonpiirteet ja koko mustanpuhuva\nmuoto näkyviin. Mabelin kauhistus karttui, kun hän luuli näkevänsä nuo\nmustat, muljottavat silmät ja julmat kasvot; vaan kun koko pää oli\nkohonnut lattian pinnan yläpuolelle, huomasi hän, tarkkaan katsottuaan,\nettä hänen säikähtänyt kuvituksensa oli luullut Kesäkuun lempeitä,\nkauniita kasvoja indianilaisen sotilaan kasvoiksi.\n\nVaikea olisi sanoa kumpi tunsi suurempaa iloa. kun Mabel juoksi\nkeskelle huonetta -- sankarittaremmeko, kun huomasi että tullut oli\nNuolenkärjen vaimo eikä itse Nuolenkärki -- vaiko Kesäkuu, kun näki\nettä hänen neuvoansa oli seurattu ja tapasi varustuksessa sen henkilön,\njota hän niin rauhattomasti ja melkein toivotta oli etsinyt. He\nsyleilivät toisiaan, ja tuo teeskentelemätön indianilaisnainen nauroi\nsuloisella, viehättävällä tavallaan, pitäen sillaikaa ystävätänsä\nkäsivarren pituuden päässä itsestänsä ja tutkistellen oliko tämä\ntodellakin läsnä.\n\n\"Varustus hyvä\", sanoi hän, \"ei saa päänahkaa\".\n\n\"Se on todellakin hyvä, Kesäkuu\", vastasi Mabel kauhistuksella ja\npeitti samassa silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä niitä\nhirmuisuuksia, joita hän vasta oli nähnyt. \"Sanokaa, Jumalan tähden,\ntiedättekö mihinkä setä raukkani on joutunut? Olen katsellut joka\nhaaralle, vaan en ole huomannut häntä missään\".\n\n\"Ei täällä varustuksessa?\" kysyi Kesäkuu jollakin uteliaisuudella.\n\n\"Ei, minä olen ihan yksin täällä, Kesäkuu; se vaimo, joka oli kanssani,\nsyöksi ulos miehensä luokse ja on hengellään maksanut\nvaromattomuutensa\".\n\n\"Kesäkuu tietää -- Kesäkuu näkemäs; hyvin pahasti; Nuolenkärki ei\nsäälimäs ketään vaimoa, ei omaansakaan\".\n\n\"Oi, Kesäkuu, teidän hengestänne ei ainakaan ole mitään pelkoa\".\n\n\"Ei tietämäs; Nuolenkärki tappa, jos tietämäs kaikki\".\n\n\"Jumala suojelkoon teitä, Kesäkuu; niin, hän on sen tekevä hyvyytenne\ntähden, Sanokaa minulle, mitä on tekeminen ja onko setä raukkani vielä\nelossa\".\n\n\"Ei tiedä. Suolavedellä olemas vene; hän ehkä mennä järvelle\".\n\n\"Vene on vielä rannassa, vaan ei setääni eikä majoitusmestaria näy\nmissään\".\n\n\"Ei kuolleina -- koska Kesäkuu näkemäs sen. Menemäs piiloon -- punainen\nmies menemäs piiloon -- ei häpeä keltanaamalle\".\n\n\"Heidän häpeäänsä en suinkaan pelkää, vaan pelkään ett'eivät ole\nennättäneet paeta. Hyökkäyksenne oli niin äkkiarvaamaton, Kesäkuu.\"\n\n\"Tuskarora\", virkkoi toinen, hymyillen tyytyväisenä miehensä\ntaitavuudesta. \"Nuolenkärki suuri sotilas\".\n\n\"Ja mitä on minun tekeminen, Kesäkuu? Ei viipyne kauan, ennenkuin\nteidän väkenne hyökkää tätä varustusta vastaan?\"\n\n\"Varustus hyvä -- ei saamas päänahka\".\n\n\"Mutta he tulevat pian huomaamaan, ett'ei siinä ole mitään\nvarustusväkeä, jos eivät jo tienne sitä. Itse sanoitte minulle saaressa\nolevain miesten lukumäärän, ja epäilemättä olette saanut tietää sen\nNuolenkärjeltä\".\n\n\"Nuolenkärki tietämäs\" -- sanoi Kesäkuu, ja nosti pystöön kuusi sormea\nilmoittaaksensa saareen jätettyin miesten lukumäärän. \"Kaikki punaiset\nmiehet tietämäs. Neljä jo hukannut päänahkansa -- kahdella olemas ne\nvielä\".\n\n\"Älkää puhuko siitä, Kesäkuu; tuo kauhistava ajatus hyydyttää vereni.\nTeidän sotilaanne eivät voi tietää, että olen yksinäni varustuksessa,\nvaan luulevat kenties setäni ja majoitusmestarin olevan täällä, ja\nsytyttävät luultavasti rakennuksen tuleen ajaakseen heidät ulos. Olen\nkuullut sanottavan, että tuli on tällaisissa tiloissa vaarallisin\nvihollinen\".\n\n\"Ei polttamas varustusta, varustus hyvä -- ei saamas päänahkaa, ei\npolttamas varustusta\".\n\n\"Ja mistä sen päätätte, Kesäkuu? Minä pelkään kuitenkin että he\nsytyttävät sen tuleen\".\n\n\"Varustus märkä -- paljo sadetta -- hirret kosteat, ei palamas hevillä.\nPunainen mies tietämäs sen aivan hyvin -- sentähden ei polttamas sitä\nettei sanoa Jengille, että Irokesia on ollut täällä. Isä tulemas\ntakaisin -- ei näkemäs varustus ei löytämäs sitä. Ei, ei, Indiani lopen\nviisas -- ei liikuttamas mitään\".\n\n\"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu, ja toivon ennustuksenne käyvän\ntoteen, sillä jos isäni pelastuisi -- ehkä hän jo on kuollut tai\nvankeudessa, Kesäkuu?\"\n\n\"Ei koskemas isää -- ei tietämäs, mihin hän mennyt -- vesi ei jättämän\njälkiä -- punainen mies ei saattamas seurata. Ei polttamas varustus --\nse olemas hyvä, ei saamas päänahkaa\".\n\n\"Katsotteko mahdolliseksi että minä voin olla täällä turvassa siksi\nkuin isäni palaa takaisin?\"\n\n\"Ei tiedä -- tytär tietämäs paraiten, milloin isä tulemas takaisin\".\n\nMabel tuli levottomaksi siitä katseesta joka oli Kesäkuun mustassa\nsilmässä kun hän lausui tämän, sillä hänessä heräsi se epäluulo, että\nKesäkuu tahtoi saada selkoa jostakin joka voisi olla eduksi\nIndianeille, koska he sen avulla ehkä voisivat saada hänen isänsä ja\nkoko retkikunnan surmatuksi. Hän oli jo antamaisillaan karttavan\nvastauksen, kun raju ryntäys ovea vastaan äkkiä veti koko hänen\nhuomionsa uhkaavan vaaran puoleen.\n\n\"He tulevat\", huudahti hän. \"Kenties, Kesäkuu, on siellä setäni ja\nmajoitusmestari. En voi tällaisena hetkenä estää Muiriakaan sisälle\npääsemästä.\"\n\n\"Miks'ei katsomas ulos -- monta ampumareikää -- aiotut sitä varten.\"\n\nMabel seurasi viittausta, nosti varovasti pienen puupalasen yhdestä\nniitä ampumareikiä, joita oli toisen kerroksen ulkonevassa osassa ja\nsilmäsi alas oveen päin. Hänen hämmästyksensä ja kalpeutensa ilmoitti\ntoiselle, että metsäläisiä oli alhaalla oven takana.\n\n\"Punasia miehiä,\" sanoi Kesäkuu ja nosti varoittavasti sormeansa.\n\n\"Neljä. He ovat kauhistuttavia sotamaalauksineen ja verisine\nvoittosaaliineen. Nuolenkärki on niiden joukossa\".\n\nKesäkuu oli sillä välin mennyt huoneen nurkkaan, jossa muutamia\nkivääriä oli varalla, ja oli jo tempaissut yhden niistä, kun hänen\nmiehensä nimi pidätti häntä. Se tapahtui kuitenkin vaan\nsilmänräpäykseksi sillä hän meni paikalla ampumareijän luo ja oli jo\npistämässä ulos kiväärin piippua, kun luonnollinen inhon tunne saatti\nMabelin tarttumaan hänen käteensä.\n\n\"Ei, ei, Kesäkuu\", sanoi hän, \"ei omaa miestänne kohti, vaikkapa\nhenkeni menisikin\".\n\n\"Ei tekemäs Nuolenkärjelle pahaa\", sanoi Kesäkuu kammon värähdyksellä;\n\"ei tekemäs punaselle miehelle ollenkaan pahaa. Ei ampumas heitä --\nainoastaan peloittamas\".\n\nMabel ymmärsi nyt Kesäkuun tarkoituksen eikä enää koettanut häntä\nestää. Indianitar pisti pyssynpiipun reijästä ulos, ja varta vasten\nsaatettuaan sen verran kolinaa aikaan, että metsäläisten huomio kääntyi\nsinne päin, vetäsi hän liipasinta. Tuskin oli pyssy lau'ennut, kun\nMabel jo nuhteli häntä.\n\n\"Sanoittehan, ett'ei tarkoituksenne ollut ampua; olette ehkä\nhaavoittanut miehenne\".\n\n\"Kaikki juoksemas pois ennenkuin minä ampua\", vastasi Kesäkuu nauraen,\nja katsoessaan toisesta reijästä tarkastaakseen metsäläisten liikkeitä,\nnauroi hän vielä herttaisemmin. \"Katsokaa, etsinyt piilopaikan --\nkaikki sotilaat. Luulemas Suolaveden ja Majoitusmestarin täällä --\nvaromas nyt itseänsä\".\n\nHe tutkivat nyt saarta useammista reijistä niin tarkkaan kuin voivat ja\nnäkivät että metsäläiset, jotka olivat ottaneet haltuunsa\nenglantilaisten tavarat ja ryöstäneet majat, rupesivat valmistamaan\npitoja. Enimmät varat olivat varustuksessa, vaan Indianit olivat\nkuitenkin saaneet niin suuren voittosaaliin että voivat katsoa itsensä\npalkituiksi, etenkin koska hyökkäys ei ollut tuottanut heille mitään\ntappiota. Muutamat heistä olivat jo vieneet pois kuolleet ruumiit, ja\nvoitettujen aseet oli koottu yhteen läjään lähelle sitä paikkaa, missä\npidot aiottiin pitää. Kaikki enemmän silmäänpistävät esineet saarella\nolivat jätetyt paikoilleen, koska metsäläiset tahtoivat äkkiarvaamatta\npäästä karkaamaan kersantin kimppuun hänen takaisin palatessaan.\nIndianien tarkoituksena ei näkynyt olevan paikalla ryhtyä ahdistamaan\nvarustusta, vaan kaikki osoitti pikemmin, kuten Kesäkuu arveli, että he\naikoivat pitää sitä piiritystilassa, kunnes kersantin joukko oli\npalannut, koska muutoin hyökkäyksen jälet voisivat varoittaa niin\nkokenutta ja taitavaa miestä kuin Opas oli. Veneen olivat he kuitenkin\nottaneet haltuunsa ja vieneet pensaikkoon siihen paikkaan, mihin olivat\nkätkeneet omatkin ruuhensa.\n\nNyt seurasi pitkät ja synkät tunnit. Päivä tuntui kuukauden pituiselta;\nne hetket, jolloin Mabel rukoili, olivat ainoat, jotka tuntuivat\nhelpommilta. Usein turvautui hän tähän lohdutuskeinoon, ja aina tunsi\nhän mielensä siitä vahvistuvan, sielunsa rauhoittuvan ja luottamuksensa\nlisääntyvän. Hän ymmärsi Kesäkuun arvelun ja katsoi hyvin\ntodenmukaiseksi, että varustus jätettäisiin rauhaan toistaiseksi.\nJonkun likellä olevan vaaran pelko oli sentähden vähennyt, mutta\ntulevaisuus antoi aivan vähän syytä mihinkään toiveisin, ja hänestä\nalkoi vankeuteen joutumisen ajatus jo tuntua helpommalta.\n\nSelvän päivän aikana oli sankarittaremme asema jotenkin huolettava,\nmutta kun illan varjot hiljalleen laskeusivat saarelle, kävi se melkein\nkammottavaksi. Metsäläiset olivat nyt joutuneet ihan raivoihinsa,\nsaatuaan käsiinsä kaikki englantilaisten viinan, ja heidän huutonsa ja\nmenettelynsä oli semmoista kuin pahain henkien riivaamain ihmisten\nmenetteleminen. Heidän ranskalainen päällikkönsä -- sillä heitä näkyi\nkomentavan euroopalainen mies -- koki turhaan hillitä heidän\nvallattomuuttaan, ja hän vetäytyi nyt -- viisaasti kyllä -- pois\nerääsen likellä olevaan saareen, jossa hän odotti seuraavan päivän\nvalkenemista. Ennen poismenoansa, oli hänen onnistunut oman henkensä\nuhalla sammuttaa ja riistää metsäläisiltä keinot sen uudesta\nvirittämiseen. Tämän hän oli tehnyt sentähden, ett'eivät Indianit voisi\nsytyttää varustusta, jonka säilyttäminen oli välttämätön hänen tulevien\ntuumiensa edistymiselle.\n\nAamupuoleen taukosi tuo hurja meteli, ja kuoleman hiljaisuus vallitsi\nkoko saarella. Mabel ja Kesäkuu olivat siihen asti olleet niin\npeloissansa, etteivät voineet ajatella lepoa, mutta nyt sai indianitar\nedellisen houkutelluksi asettumaan eräälle sotamiesten olkivuoteelle,\njossa hän pian vaipui rauhalliseen uneen. Kesäkuu heittäysi hänen\nviereensä, eikä aikaakaan ennekuin hänkin oli unen helmoissa.\n\nKun Mabel heräsi, virtailivat auringonsäteet ampumareijistä, sillä\npäivä oli jo kulunut jokseenkin pitkälle. Kesäkuu nukkui vielä, vaan\nheräsi heti toisen liikkeistä ja molemmat ryhtyivät nyt tarkastamaan\nmitä heidän ympärillään tapahtui.\n\nMutta vaikka silmäilivät ulos jok'ainoasta ampumareijästä, eivät he koko\nsaarella voineet keksiä merkkiäkään muista elävistä olennoista kuin he\nitse. Kytevä tuli tuprusi siinä kohti, missä Mak Nab ja hänen\nkumppalinsa olivat keittäneet, ikäänkuin savu olisi aiottu syötiksi\njollekulle poissa olevalle; majain ympäristöllä oli kaikki pantu\nentiseen järjestykseen. Ehdottomasti säpsähti Mabel kun hänen silmänsä\ntapasivat ihmisryhmän, jossa oli kolme sotamiestä, huolettomina istuen\nruohokentällä, ikäänkuin olisivat välinpitämättömästi keskustelleet\ntoistensa kanssa; mutta hänen verensä hyytyi, kun hän uudestaan katsoen\ntunsi surmattuin sotamiesten verettömät kasvot ja lasinkarvaiset\nsilmät. Ruumiit olivat niin likellä varustusta, ett'ei hän niitä ensi\nsilmäyksellä huomannut, ja niiden asennossa ja ryhdissä oli jotain\nilvehtivää irstaisuutta, sillä niiden kangistuneet jäsenet oli\nväännetty erilaisiin asemiin, jotta näyttäisi ikäänkuin kuuluisivat\nelävään ruumiisen. Mutta vaikka nämät esineet näyttivät\nkauhistuttavilta niille, jotka olivat kyllin likellä huomatakseen\nkammottavan vastakohdan niiden teeskennellyn ja todellisen laadun\nvälillä, olivat ne kuitenkin järjestetyt niin taitavasti, että\näkkinäinen katsoja olisi sadan kyynärän päästä erehtynyt. Tyystin\ntarkasteltuaan saaren rantoja, osoitti Kesäkuu neljättä sotamiestä,\njoka istui jalat riippuen veden päällä, selkä nojassa puuta vasten ja\nongenvapa kädessä. Kaljut nahattomat päät oli peitetty lakeilla, ja\nkaikki veren merkit oli tarkkaan pyyhitty kasvoista. Mabel tunsi pahoin\nvointia tätä nähdessään. Hän vaipui eräälle penkille ja peitti\nkasvojansa esiliinalla muutamia minuutia, kunnes Kesäkuun hiljainen\nhuudahtaminen jälleen kutsui hänet ampumareijän luo. Indianitar osoitti\nJennien kuollutta ruumista, joka näytti seisovan erään majan ovella,\nnojaten eteenpäin, ikäänkuin katsellakseen sotamiehiä, myssynnauhat\nliehuen tuulessa ja luuta kädessä. Väli oli niin pitkä ett'ei selvään\nvoinut eroittaa kasvojenpiirteitä, mutta Mabel luuli huomaavansa että\nalaleuka oli painettu alas, ikäänkuin vääntämään suuta kammottavaan\nhymyyn.\n\n\"Kesäkuu, Kesäkuu\", huudahti hän, \"tämä on kauheampaa kuin mitä teidän\nkansanne kavaluudesta ja petoksista koskaan olen kuullut puhuttavan tai\npitänyt mahdollisena.\"\n\n\"Tuskarora hyvin viekas\", vastasi Kesäkuu semmoisella äänellä, joka\nosoitti, että hän pikemmin hyväksyi kuin paheksui kuolleiden ruumisten\ntällä tavalla käyttämistä. \"Ei teke sotamiehelle vahinkoa nyt -- olemas\nIrokeseille hyödyksi -- ottanut päänahat ensin -- nyt käyttämäs\nruumiita -- sitten polttamas ne.\"\n\nMabel ei voinut tukehuttaa inhon tunnetta; mutta siitä ei Kesäkuu\npiitannut mitään, vaan alkoi valmistaa yksinkertaista aamiaista\nnäyttääkseen kuinka vähän hän piti väliä muiden tunteista, joiden\nsuhteen hänen omat tapansa olivat opettaneet hänet välinpitämättömäksi.\nMabel söi vaan vähäisen, Kesäkuu sitä vastoin niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Tämän perästä oli heillä kyllin aikaa ajattelemiseen ja\nsaaren tyystimpään tarkastamiseen. Vaikka sankaritartamme poltti\nkuumeentapainen halu saada myötäänsä olla jonkun reijän luona, ei hän\nkumminkaan voinut siinä kauan kestää, vaan poistui inholla, mutta\nainoastaan hetkeksi, sillä lehtien kahina tai tuulen humina puissa veti\nhänet jälleen siihen. Oli todellakin kammottavan juhlallinen katsella\ntuota autiota saarta, jossa asui kuolleita elävien haamussa, ja tämä\nvaikuttikin Mabeliin melkein samalla tavalla, kuin jos hän olisi\nkatsellut pahain henkien huvituksia.\n\nKoko päivänä ei näkynyt yhtään Indiania eikä ranskalaista, ja yö\nlaskeutui tuon kamalan, mutta äänettömän naamiokentän päälle sillä\ntasaisella, muuttumattomalla eteenpäin menolla joka on omituista\nluonnonlaeille, jotka eivät pidä väliä niistä vähäpätöisistä\nnäyttelijöistä ja näyttelyistä, jotka tunkeilevat ja kilpailevat\nkeskenänsä täällä maan päällä. Tämä yö oli rauhallisempi kuin\nedellinen, ja Mabel nukkui turvallisemmin, sillä hän oli nyt vakuutettu\nsiitä että hänen omaa kohtaloansa ei ratkaistaisi, ennenkuin hänen\nisänsä oli palannut. Seuraavana päivänä odotettiin häntä kuitenkin\ntakaisin ja kun sankarittaremme heräsi, riensi hän heti kohta\nampumareikäin luokse tutkimaan ilman laatua ja saaren oloja.\nRuohokentällä oli vielä tuo kamala ihmisryhmä; kalastaja istui vielä\nkumartuneena veteen päin ja näytti pitävän tarkkaa huolta toimestansa;\nJennien vääristetyt kasvot tirkistivät edelleen majan ovelta. Mutta\nilma oli muuttunut. Raitis etelätuuli puhalsi, ja vaikka ilma vielä oli\nleuto, näytti myrsky olevan tulossa.\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nOppaan tulo. -- Hyökkäys puuvarustusta vastaan. -- Vihollisten\ntorjuminen.\n\n\nVaivaloisesti ja vitkaan kuluivat päivän hetket, tuottamatta mitään\nmuutosta, ja Mabelin saamatta mitään päätöstä toimeen. Päivä oli jo\nehtoopuolella. Kesäkuu oli alakerroksessa heidän kohtalaisen ateriansa\nvalmistamisen puuhassa, Mabel taas oli noussut katolle joka oli\nvarustettu luukulla, jonka kautta pääsi vapaasti kulkemaan. Vaan ei hän\ntästäkään korkeasta paikasta voinut keksiä mitään mainittavaa, eikä hän\nuskaltanut kovin kauan olla näkyvissä koska hän hyvin tiesi, että\njonkun metsäläisen hillitsemättömät himot helposti voisivat saattaa\nhänet lähettämään luodin hänen päänsä läpi.\n\nAurinko oli laskenut eikä odotetuista veneistä vielä oltu mitään vihiä\nsaatu. Mabel oli uudelleen noussut katolle silmäilläkseen saarta vielä\nkerran, sillä hän toivoi retkikunnan vihdoinkin hämärässä palaavan. Jos\ntämä tapahtui, niin ei ainakaan Indianien paulat tulisi niin turmiota\ntuottaviksi kuin muutoin, ja hän saisi ehkä tilaisuutta tulen avulla\nantaa selvemmän merkin, kuin mitä muuten olisi voinut. Tarkoin\ntutkittuaan taivaanrannetta, oli hän jo poislähtemässä, kuin hänen\nhuomionsa kiintyi johonkin, josta hän aluksi ei ollut niin tarkkaa\nlukua pitänyt. Saaret olivat niin likekkäin, jotta kuusi tai kahdeksan\neri kanavaa eli niiden välistä salmea näkyi yhtähaavaa, ja eräässä\nenimmän piilossa olevassa oli ruuhi, joka melkeen kokonaan oli rannan\npensasten suojassa. Epäilemättä oli siinä joku ihmis olento. Käsittäen\nett'ei hänen ilmoitusmerkkinsä voinut vahingoittaa, jos tämä oli\nvihollinen, mutta päinvastoin voisi olla hyödyksi, jos siellä oli\nystävä, heilutti hän hartaasti pientä lippua, varoen kumminkin samalla\nett'ei saaressa olijat sitä huomaisi.\n\nKahdeksaan jopa kymmeneenkin eri toviin oli Mabel turhaan heiluttanut\nlippua ja alkoi jo epäillä, huomattiinko sitä, kun merkkiin vastattiin\nairoa heiluttamalla, ja mies näytti itseään sen verran, että hän tunsi\nChingacbgookin. Siellä oli siis ainakin yksi ystävä ja päälle\npäätteeksi semmoinen, joka hänen vakuutuksensa mukaan sekä tahtoi että\nvoi auttaa.\n\nTästä hetkestä elpyi hänen uskalluksensa ja luottamuksensa.\nMohikani oli nähnyt hänet, hän tiesi siis hänen olevan saarella; heti\nkylliksi pimeän tultua ryhtyisi hän epäilemättä tarpeellisiin toimiin\nhänen pelastamistaan varten. Hänen noudattamansa suuri varovaisuus\nosoitti että hän tiesi vihollisen olevan mailla, ja Mabel luotti\ntäydellisesti hänen sukkeluuteensa ja taitoonsa. Pahinna esteenä oli\nnyt Kesäkuu, sillä Mabel oli nähnyt niin selviä todistuksia hänen\nuskollisuudestaan kansalaisiansa kohtaan, vaikka hän tosin oli\nosoittanut hyväntahtoisuutta Mabelille, että hän ei voinut uskoa hänen\ntaipuvan laskemaan vihollista Indiania varustukseen. Mabel teki ja\nhylkäsi mielessään tunnin kuluessa ainakin tusinan ehdoitusta tämän\nasian suhteen.\n\nEnsiksikin ei hän oikein käsittänyt, kuinka saisi tietää, milloin\nChingachgook oli oven takana, johon hän luuli hänen piakkoin saapuvan,\nja toiseksi ei hän myöskään tiennyt, miten päästäisi hänet sisään\nherättämättä valppaan Kesäkuun epäluuloa. Mutta aika kiirehti, sillä\nMohikani voi tulla ja mennä matkoihinsa, jos hän ei ollut valmis\nottamaan häntä vastaan. Aivan välttämätöntä oli ryhtyä johonkin,\nvaikkapa vähemmänkin viisaasen toimeen sillä Delavari uskaltaisi liian\npaljon, jos viipyisi pitemmän aikaa saaressa. Uudestaan tutkittuansa\nuseita tuumia, joita oli ajatellut, meni Mabel seurakumppalinsa luokse\nja sanoi niin tyynesti kuin voi:\n\n\"Minä olen levoton Kesäkuu; olisi hyvä, jos menisitte katolle taaskin\ntarkastamaan saarta, jotta olisimme varmat, ettei meitä vastaan ole\nmitään tekeillä. Te käsitätte kansalaistenne tarkoitukset paljoa\nparemmin kuin minä.\"\n\n\"Kesäkuu menemäs, Lemmenkukka toivomas, mutta tietämäs aivan hyvin että\nIndianit nukkumas; odottamas isää. Sotilaat syömäs, juomas, nukkumas\naina kun ei taistele tai ole sotajälellä; silloin eipäs milloinkaan\nnukku, syö, juo -- ei koskaan olemas väsyksissä. Sotilaat nukkumas\nnyt.\"\n\n\"Suokoon Jumala että niin olisi, mutta menkää, Kesäkuu kulta, ylös ja\nkatsokaa tarkkaan ympärillenne. Vaara voi olla tarjona silloin kuin\nvähimmin sitä odotamme. Sill'aikaa kuin te olette katolla, tahdon minä\nkuunnella ovella, ja täten voimme yht'aikaa vartioida ylhäällä ja\nalhaalla.\"\n\nVaikka Kesäkuu katsoi tätä joutavaksi varovaisuudeksi, koska hän oli\nvarma siitä, ett'ei kukaan voinut päästä varustukseen, jos ei saanut\nsisäpuolelta apua, eikä todellinen vaara voinut ulkoa uhata heidän\nsitä jo ennen huomaamatta, luki hän tämän ehdoituksen Mabelin\ntietämättömyyden ja levottomuuden syyksi, ja koska se oli tuotu esiin\nniin suoraan, hyväksyi hän sen mitään luulematta. Sankarittaremme voi\nsiis, Kesäkuun noustessa katolle, esteettä mennä ulko-oven luokse.\n\nKesäkuu ei voinut huomata mitään katolta, mutta mahdoton on kertoa\nMabelin mielenliikutusta, kun hän luuli kuulevansa ovea hiljaa ja\nvarovasti sysäistävän. Peläten ett'ei kaikki ollut niinkuin hän toivoi\nja innoissaan antamaan Chingachgookille tietoa lähellä olostansa, alkoi\nhän laulaa hiljaiselle ja vapisevalla äänellä. Niin syvä oli\näänettömyys tällä hetkellä, että hänen äänensä vapisevat sävelet\nkuuluivat aina katolle saakka, ja paikalla alkoi Kesäkuu astua alas.\nHeti sen perästä kuului hiljainen kolkutus ovelle. Mabelilla oli kova\nhätä; ei tuokiotakaan saanut mennä hukkaan. Toivo näytti olevan pelkoa\nvahvempi, sillä vapisevin käsin alkoi hän nostaa salpoja pois. Kesäkuun\nmokkasinien hipsutus kuului yläkerrasta, kun ensimmäinen pönkä oli\npoisotettu; toinen kirposi juuri kun Indianitar oli alimmaisten\ntikapuiden keskipaikoilla.\n\n\"Mitä te tekemäs,\" huudahti Kesäkuu kiivaasti. \"Juoksemas pois --\nmieletön -- jättämäs varustuksen? Varustus hyvä.\"\n\nMolemmat tarttuivat viimeiseen pönkään, ja se olisi noussut\nkoukuiltaan, ell'ei kiivas sysäys ulkoa olisi painanut sitä kiinni.\nLyhyt taistelu seurasi nyt molempien nuorten naisten välillä, joista ei\nkumpikaan halunnut ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Kesäkuu olisi luultavasti\nvoittanut, ell'ei toinen voimallisempi ryntäys olisi viskannut salpaa\nirti, jolloin ovi aukesi. Miehen haamu näkyi tulevan sisään ja molemmat\nnaiset syöksivät pelästyneinä tikapuita ylös.\n\nMuukalainen salpasi oven ja tyystin tutkittuaan alaalla olevan huoneen\nnousi hän varovasti ylöspäin tikapuita myöten. Pimeän tullen oli\nKesäkuu sulkenut ampumareijät yläkerrassa ja virittänyt tulen\nkyntteliin. Sen tumman valon valaisemina seisoivat molemmat naiset,\nodottaen saadakseen nähdä muukalaisen, joka, kuten kuului, varovasti\nkapusi tikapuita ylös. Vaikea olisi sanoa kumpiko heistä enemmän\nhämmästyi, kun tunsivat sen, joka nyt nousi luukusta sisään, Oppaaksi.\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos,\" huudahti Mabel, joka paikalla huomasi että\nvarustusta tämän miehen puolustamana olisi mahdoton valloittaa. \"Oi,\nOpas kuinka on isäni laita?\"\n\n\"Kersantti voi hyvin, ainakin vielä, ja on ollut voittoisa, vaikk'ei\nkukaan voi sanoa mitenkä tämä päättyy. Eikö tuo ole Nuolenkärjen vaimo,\njoka piileilee tuolla nurkassa?\"\n\n\"Älkää puhutelko häntä pahasti, Opas; minun on häntä kiittäminen\nhengestäni, nykysestä turvastani. Kertokaa minulle mitenkä on käynyt\nisäni johtamalle retkikunnalle, miksi te olette täällä, niin minä\nsitten kerron kaikki ne kauhistavat seikat, jotka ovat täällä saaressa\ntapahtuneet.\"\n\n\"Siihen ei tarvita monta sanaa, Mabel, sillä se, joka on tottunut\nIndianien pirullisiin koukkuihin, ei tarvitse pitkiä selityksiä.\nRetkikunnalle onnistui kaikki mitä olimme toivoneet, sillä Käärme oli\nväijymässä ja toi meille kaikki tiedot, joita vaan voimme toivoa. Me\nhyökkäsimme äkkiarvaamatta kolmen veneen kimppuun, ajoimme ranskalaiset\npakoon, otimme veneet haltuumme ja upotimme ne käskyn mukaan erään\nsalmen syvimpään paikkaan; Ylä-Kanadan metsäläiset taitavat tänä\ntalvena tehdä huonot kaupat tavaroillansa. Heti kuin kersantti huomasi\nretkensä onnistuneen, laittoi hän minut ja Käärmeen edeltäpäin\nilmoittamaan teille kuinka kaikki oli käynyt, ja seurasi itse perästä\nmolempien hitaammin kulkevien venetten kanssa, jotka eivät voi ehtiä\ntänne ennen kuin varhain huomisaamuna. Minä erosin Chingachgookista\nedellä puolenpäivän, sovittuamme että hän kulkisi toista ja minä toista\nsalmea myöten tarkastaaksemme oliko tie vapaa. Sen perästä en ole häntä\nnähnyt.\"\n\nMabel kertoi nyt, kuinka hän oli havainnut Mohikanin ja kuinka oli\nluullut hänen tulevan varustukseen.\n\n\"Ei, ei hän tule. Oikea vakooja ei koskaan mene muurien tai\nhirsiseinien taakse, jos vaan mahdollisesti voipi olla ulkoilmassa\nja löytää hyödyllistä tointa. En minäkään olisi tullut, jos en\nolisi kersantille luvannut lohduttaa teitä ja pitää huolta\nturvallisuudestanne. Oi, raskaalla mielellä tutkin edellä puoltapäivää\nsaarta, ja katkera oli se hetki, jolloin luulin teidän olevan\nkuolletten joukossa.\"\n\n\"Mikä onnellinen sattumus varoitti teitä eteenne katsomatta soutamasta\nsaareen ja joutumasta vihollisten käsiin?\"\n\n\"Semmoinen sattumus, jota luoja käyttää kun opettaa koiran löytämään\nmetsävuohen jälet ja vuohen pakenemaan koiraa. Ei, ei, nuo metkut ja\npirulliset juonet kuolleilla ruumiilla voivat pettää sotamiehiä ja\nkuninkaan upseeria vaan niitä viritetään turhaan semmoisia miehiä\nvasten, jotka ovat viettäneet elämänsä metsissä. Minä tulin salmea\nmyöten ihan tuon teeskennellyn kalastajan eteen, ja vaikka nuo\nmatelevat koirat ovat asettaneet tuon miesraukan jotenkin taitavasti,\nei hänen asemansa kumminkaan ole niin luonnollinen että voisi pettää\nharjaantuneen silmän. Emme koskaan sokeasti lähesty vahtipaikkaa, ja\nminä olen väijynyt erään linnoituksen ulkopuolella kokonaisen yön,\nsentähden että vahtimiehiä ja niiden kävelytapaa oli muutettu. Ei\nKäärmettä eikä minua voida pettää näillä törkeillä laitoksilla, jotka\nluultavasti olivatkin laitetut Skotilaisia varten, jotka kyllä voivat\nolla viekkaita muutamissa kohden, vaan eivät suinkaan ole noitia, kun\nindianilainen petos on kysymyksessä.\"\n\n\"Luuletteko isäni ja hänen miestensä tarttuvan tähän paulaan?\" kysyi\nMabel äkisti.\n\n\"Enpä luule jos vaan voin sitä estää, Mabel. Te tiedätte että Käärmekin\non väijymässä, joten siis on kahdenkertainen syy toivoa että meidän\nonnistuu varoittaa häntä vaaralta, vaikka ei suinkaan ole varma, mitä\nsalmea myöten hän tulee.\"\n\n\"Emmekö voi ottaa teidän ruuhtanne ja mennä häntä vastaan?\"\n\n\"Siihen en tahdo kehoittaa. Minä en tiedä minkä salmen kautta kersantti\ntulee ja niitä on ainakin kaksikymmentä. Voitte olla vakuutettu siitä\nettä Käärme luikertelee kaikkein niiden läpi. Ei, ei, minun neuvoni on\nettä pysymme täällä. Varustuksen hirret ovat vielä tuoreet; Indianit\neivät voi helposti sytyttää niitä tuleen, ja jos se ei onnistu, niin\nvoin aivan hyvin puolustaa rakennusta vaikka kokonaista heimokuntaa\nvastaan. Koko heidän kansakuntansa ei voi ajaa minua pois tästä\nvarustuksesta, niin kauvan kuin ei tarvitse tulta peljätä. Kersantti on\nasettunut johonkuhun saareen eikä tule ennenkuin huomisaamuna. Jos\njäämme tänne, niin voimme ajoissa varoittaa heitä esim. ampumalla\nmuutamia laukauksia, ja jos hän päättää hyökätä metsäläisten kimppuun,\njonka hänen kaltaisensa mies luultavasti tekeekin, niin on varustuksen\nmeidän hallussa oleminen suuresta arvosta. Ei, ei, neuvoni on että\njäämme tänne, jos tahdomme auttaa kersanttia, vaikka meidän kyllä olisi\nhelppo paeta.\"\n\n\"Jääkäämme siis tänne, Opas. Minä olen valmis tekemään mitä hyvänsä\nisäni pelastamiseksi.\"\n\n\"Niin, tämä on luonnon ääni. Minä olen iloinen, kun kuulen teidän niin\nlausuvan, Mabel, sillä minä tahdon mielelläni antaa kersantille hyvää\ntukea. Niinkuin asiat nyt ovat, on hän itse saavuttanut mainetta, ja\njos hänelle onnistuisi ajaa pois nuo heittiöt ja, poltettuaan majat ja\npuuvarustuksen, tehdä kunniallinen paluumatka, niin muistaisi eversti\nepäilemättä palkita häntä ansion mukaan\".\n\n\"Mutta miten aiotte menetellä Kesäkuun suhteen?\"\n\n\"Sitä asiaa olen vähän ajatellut. Meidän ei ole hyvä ummistaa silmiämme\nja antaa hänen pitää silmänsä auki tällä puolen varustuksen ovea. Jos\nsalpaamme hänet yläkerrokseen ja otamme tikapuut pois, niin on hän\nainakin vankimme.\"\n\n\"Minä en voi sillä tavalla kohdella ihmistä, joka on pelastanut\nhenkeni. Parempi olisi antaa hänen mennä, sillä minä luulen hänen liian\npaljon pitävän minusta tahtoakseen minua vahingoittaa.\"\n\n\"Ette tunne tätä sukukuntaa, Mabel; te ette tunne sitä. Tosi on, ett'ei\nhän ole täysiverinen Mingo, mutta hän oleksii niiden konnien parissa ja\non tietysti tottunut heidän petoksiinsa. Mitä se on?\"\n\n\"On ikäänkuin kuuluisi aironloisketta, joku vene kulkee salmessa.\"\n\nOpas sulki alakertaan vievän luukun estääkseen Kesäkuuta pakenemasta,\nsammutti kynttelin ja riensi erään ampumareijän ääreen. Mabel, joka\nseurasi perästä, katseli tuskallisella uteliaisuudella hänen olkapäänsä\nyli. Tämä kaikki tapahtui minuutin tai parin kuluessa, ja ennenkuin\ntarkastajan silmä oli saanut esineet epävarmasti huomatuksi, oli kaksi\nvenettä laskenut maalle tavalliseen valkamaan noin viidenkahdeksatta\nkyynärän päässä varustuksesta. Pimeys esti enempää näkemästä, ja Opas\nkuiskasi Mabelille, että vastatulleet voivat yhtähyvin olla vihollisia\nkuin ystäviä; sillä hän ei luullut kersantin niin pian tulevan. Useita\nmiehiä näkyi astuvan veneistä, ja sitten seurasi kolme reipasta\nenglantilaista eläköön huutoa, jonkatähden ei enään ollut epäilemistä\nmitä miehiä ne olivat. Opas juoksi luukun viereen, nosti sen pois\naukosta; riensi tikapuita alas ja alkoi nostaa pönkiä ovelta\nsemmoisella kiireellä, joka todisti että hän piti tätä hetkeä erittäin\ntärkeänä. Mabel oli seurannut perästä, ja oli hänelle pikemmin esteenä\nkuin apuna. Ainoastaan yksi pönkä oli nostettu pois, kun kova\nkiväärin-laukaisu kuului. Molemmat seisoivat äänettöminä ja odottavina,\nkun Indianien sotahuuto yht'äkkiä kajahti ylt'ympäri pensaikosta. Ovi\noli nyt auki, ja Opas sekä Mabel syöksivät ulos. Kaikki ihmis-äänet\nolivat vaienneet. Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin\nkuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta\ntuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan,\nett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet\nviehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse. \"Se ei käy\nlaatuun, Mabel\", sanoi Opas hiljaisella mutta totisella äänellä ja\ntarttui hänen käsivarteensa \"se ei millään mokomin käy päinsä. Varma\nkuolema olisi siitä seurauksena eikä kukaan sentään tulisi autetuksi.\nMeidän täytyy palata takaisin varustukseen.\"\n\n\"Isäni, minun armas, murhattu isä parkani,\" huudahti Mabel kiivaasti,\nvaikka hän tälläkin vaikealla hetkellä totutun tavan mukaan puhui hyvin\nhiljaa. Antakaa minun mennä isäni luo Opas.\n\n\"Ei, sitä ette saa tehdä, Mabel. Mutta kummallista on, kun ei kukaan\nvirka mitään -- ei kukaan vastaa ammuntaan veneistä. Entäs minä, joka\nolen jättänyt Hirvensurman varustukseen! Mutta mitäpä pyssyllä\ntekisikään, kun ei yhtään ihmistä ole näkyvissä?\"\n\nSamassa keksi Oppaan terävä silmä, joka kaiken aikaa oli tutkien\nkatsellut ympärilleen, viiden tai kuuden mustan, ryömivän olennon\nhaamut, jotka koettivat varkain hiipiä hänen ohitsensa, epäilemättä\nkatkaistakseen paluumatkan varustukseen. Temmaten Mabelin kiinni ja\nottaen hänet kainaloonsa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, pani\njäntevä metsämies kaikki voimansa liikkeelle ja pääsi onneksi\nvarustukseen, vaikka takaa-ajajain astunta kuului ihan hänen takaansa.\nLaskettuansa taakkansa maahan, sulki hän oven ja oli jo pannut yhden\npönkän sijoilleen, kun ryntäys puisevaa sulkua vastaan oli nostaa sen\nsaranoiltaan. Toisten pönkäin paneminen paikoilleen oli vaan\nsilmänräpäyksen työ.\n\nMabel meni nyt yläkertaan, mutta Opas jäi alas vahtimaan.\nSankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis nähtävästi\nliikkuu sielun siitä tietämättä. Koneellisesti sytytti hän kyntteliä,\nkuten Opas oli käskenyt, ja palasi sen kanssa alas, missä tämä odotti\nhäntä. Opas rupesi nyt tarkasti tutkimaan varustusta, saadakseen\nvarmaan nähdä oliko kukaan vihollinen siihen piiloutunut, kulki\nperäkkäin kaikkien huonekerrosten läpi ja tuli nyt varmaan\nvakuutetuksi, ett'ei koko rakennuksessa ollut muita eläviä olennoita\nkuin Mabel ja hän itse; sillä Kesäkuu oli paennut. Hän palasi sen\njälkeen Mabelin luo, joka oli jäänyt paraimpaan huoneesen, pani\nkynttelin pois kädestään ja tarkasteli Hirvensurman sankkia, ennenkuin\nrupesi istumaan.\n\n\"Pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen,\" sanoi Mabel, josta nuo niin\ntiheästi perätysten seuranneet, mieltä liikuttavat tapaukset viimeisinä\nkymmenenä minuutina tuntuivat kokonaisen ihmiselämän pituisilta sielun\ntuskilta. \"Isäni ja koko hänen joukkokuntansa ovat surmatut tai\nvankina.\"\n\n\"Sitä emme tiedä -- huomispäivä on antava meille tiedon kaikesta. Minä\nen usko asiain niin päättyneen; siinä tapauksessa olisimme kuulleet\nnoiden kuljeskelevain Mingoin voitostansa ulvovan varustuksen\nympärillä.\"\n\n\"Ääneti! Ihan varmaan kuulin huokauksen.\"\n\n\"Turhaa luuloa, Mabel; kun mieli on säikäyksissä, erittäinkin naisten\nmieli, niin kuvittelee ihminen useinkin paljon, jossa ei ole pontta\neikä perää. Olen tuntenut niitäkin, jotka uskovat unia ja...\"\n\n\"Ei, en ole erehtynyt -- tuolla alhaalla on varmaankin joku, joka\nkärsii.\"\n\nOppaan täytyi myöntää, että Mabelin herkät aistimet eivät olleetkaan\nhäntä pettäneet. Hän neuvoi häntä kuitenkin hillitsemään tunteitansa ja\nhuomautti, että metsäläiset totutun tapansa mukaan turvaantuivat\nkaikenlaisiin keinotemppuihin päästäkseen tarkoitustensa perille, ja\nettei mikään ollut todenmukaisempaa, kuin että huokaukset olivat\nteeskenneltyjä, ja tarkoittivat varustuksessa olijain viekottelemista\nulos tulemaan tai ainakin ovea aukaisemaan.\n\n\"Ei, ei, sanoi Mabel kiiresti; \"näissä äänissä ei ole mitään\nteeskenneltyä, ja ne ovat ruumiin- ell'ei sieluntuskain vaikuttamia. Ne\novat kauhistavan luonnollisia.\"\n\n\"Olkoon niin, pian saamme tietää onko se ystävä vaiko ei. Asettakaa\nkyntteli syrjään, Mabel; minä puhuttelen häntä ampumareijästä. Kuka on\nsiellä alhaalla? Onko siellä ketään, joka kärsii? Jos se on ystävä,\nniin puhukoon rohkeasti ja olkoon varma että autamme häntä.\"\n\n\"Opas,\" vastasi ääni, jonka sekä Mabel että se, jota se puhutteli tunsi\nkersantin ääneksi; \"sanokaa minulle kaikella muotoa, mihinkä tyttäreni\non joutunut.\"\n\n\"Isäni, täällä olen -- terveenä, turvassa. Oi jos voisin sanoa teistä\nsamaa!\"\n\nKiitollisuuden huudahduksen, joka seurasi näitä sanoja, kuulivat\nkumpikin selvästi, mutta siihen sekaantui tuskan huokaus. \"Pahimmat\naavistukseni ovat toteutuneet,\" sanoi Mabel jonkunlaisella\ntuskallisella tyyneydellä. \"Opas, isäni on saatava varustukseen, vaikka\nantautuisimme mihin vaaraan hyvänsä.\"\n\n\"Se on luonnon ääni ja Jumalan laki, mutta olkaa huoleti Mabel --\nkoettakaa olla tyynenä.\"\n\n\"Olen kyllä, Opas, olen kyllä; en koskaan elämässäni ole ollut\ntyynempänä, maltillisempana kuin nyt. Mutta muistakaa, kuinka tärkeä\njokainen silmänräpäys on; tehkäämme kaikin mokomin viipymättä\ntehtävämme.\"\n\nOpas meni heti alas ja rupesi nostamaan pois pönkiä tavallisella\nvarovaisuudellaan; mutta kun hän antoi oven hitaasti kääntyä\nsaranoillaan, tunsi hän sitä vasten painettavan, jonkatähden hän oli\nvähällä sulkea sen jälleen. Silmäiltyään vähäpätöisestä raosta, aukasi\nhän sen kuitenkin kokonaan, jolloin osa kersantti Dunhamin ruumista,\njoka nojasi sitä vasten, kaatui huoneesen. Silmänräpäyksessä veti Opas\nsen kokonaan sisään ja sulki oven jälleen. Tämän tehtyä ei häntä mikään\nestänyt kääntämästä kaikkea huomiotansa sairaan puoleen.\n\nTämän tuskallisen kohtauksen aikana osoitti Mabel tuota yliluonnollista\nvoimaa, jota nainen kovissa oloissa joskus voipi osoittaa. Hän otti\nkynttelin, kostutti isänsä huulia vedellä ja auttoi Opasta tämän\nlaatiessa olkialustaa sairaan ruumista ja patjaa hänen päätänsä varten.\nKaikki tämä toimitettiin mitään hiiskumatta, eikä Mabel vuodattanut\nkyyneltäkään, ennekuin kuuli isänsä mutisevan siunauksen hänen hellästä\nhuolenpidostaan. Koko aikana oli hän vaan arvaamalla laskenut\nminkälainen hänen isänsä tila oli. Opas oli pitänyt enemmän lukua\nkersantin haavasta ja hankkinut varman selon siitä, että luoti oli\nmennyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tunsi hyvin tällaisten haavain laadun\nja huomasi että parantumisen toiveita oli vähän, tuskin ollenkaan.\n\nKersantin silmät eivät olleet herenneet seuraamasta hänen tyttärensä\nliikkeitä aina siitä asti kuin kyntteli oli sytytetty palamaan. Hän\nkatseli myöskin tarkasti ovea ollakseen varma sen lujuudesta, hän\nmakasi näet alikerrassa olevassa huoneessa, koska olisi ollut\nmahdotonta muuttaa häntä ylikertaan. Tämän perästä silmäili hän taas\nMabelin kasvoja, sillä kun elonkipinä sammuu, saa hellyys vallan, ja me\nrupeamme pitämään suurimmassa arvossa sitä, jonka tunnemme piakkoin\nainiaksi menettävämme.\n\n\"Jumalalle kiitos, lapseni! Sinuun ei ainakaan heidän kuolettavat\nluotinsa ole sattuneet\", sanoi hän ilman nähtävää tuskaa. \"Opas,\nkertokaa minulle nyt koko tämän surullisen tapauksen juoksu\".\n\n\"Tiedätte Kersantti, missä Käärme ja minä erkanimme teistä, enkä\ntarvinne mainita mitä sitä ennen tapahtui\", lausui Opas. \"Nyt on\nmyöhäistä katua sitä mikä on tapahtunut, mutta minä luulen että tätä ei\nkoskaan olisi tapahtunut jos olisin jäänyt luoksenne. Olkaat muut yhtä\nhyviä oppaita, sitä en epäilekään; mutta luonto jakaa yhtähyvin\nerilailla lahjojansa ja toisten täytyy olla toisia paremmat. Minä\narvaan, että Gilbert parka joka jäi minun sijaani, on saanut kärsiä\nerehdyksestään\".\n\n\"Hän kaatui minun viereeni\", vastasi kersantti hiljaisella,\nsurullisella äänellä. \"Me olemme todella kaikki saaneet kärsiä\nerehdyksemme tähden\".\n\n\"No niin, Käärme ja minä erosimme toisistamme noin puolentoista\npeninkulman päässä alempana joella, sillä me katsoimme viisaimmaksi,\nettemme ilman tavallista varovaisuutta lähestyisi ystäviemmekään\nleiriä. Kuinka Chingachgookin on käynyt, sitä en voi sanoa; Mabel\nkertoo minulle kuitenkin, ett'ei hän ole kaukana, ja epäilemätöntä on,\nettä rehellinen Delavari toimittaa tehtävänsä, vaikk'ei nyt olekaan\nmeidän näkyvissä. Huomatkaa mitä sanon, Kersantti; ennenkuin kaikki on\npäättynyt ilmestyy hän lähistöömme jonakin tärkeänä hetkenä ja tavalla\nsemmoisella, joka tulee olemaan hänelle kunniaksi. No niin, tultuani\nsaaren lähistöön, en nähnyt mitään savua, ja siitä syystä päätin olla\nvaroillani; sillä minä tiesin että teidän sotamiehillänne ei ole kyllin\nälyä salaamaan tätä merkkiä, vaikka heitä on varoitettu sen\nvaarallisuudesta. Tämä teki minut varovaisemmaksi, kunnes silmäni\ntapasivat valepuvussa olevan kalastajan, niinkuin vasta kerroin\nMabelille, ja silloin olivat kaikki heidän pirulliset juonensa yhtä\nselvinä mielessäni, kuin jos olisin lukenut ne kartasta. Minun ei\ntarvinne sanoa teille, Kersantti, että ensin kaikesta ajattelin Mabelia\nja että minä, kun huomasin hänen olevan varustuksessa, ohjasin matkani\ntänne elämään tai kuolemaan hänen seurassansa.\"\n\nIsä katsoi lempeästi tyttärensä puoleen ja ojensi kätensä. Mabel\ntarttui siihen, suuteli sitä suutelemistaan, laskihe polvilleen hänen\nviereensä ja itki niinkuin sydän olisi tahtonut pakahtua.\n\n\"Mabel\", sanoi hän vakavalla äänellä, \"Jumalan tahdon täytyy tapahtua.\nTurhaa olisi meidän koettaa pettää toisiamme; minun aikani on tullut,\nja minua lohduttaa se, että kuolen sotamiehenä. Eversti on arvosteleva\nminua oikein, sillä hyvä ystävämme Opas on sanova hänelle mitä on\ntapahtunut ja millä tavalla kaikki on käynyt\".\n\nTuokion äänettömyyden perästä kertoi kersantti katkonaisin lausein mitä\noli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli eronnut Oppaasta ja\nDelavarista. Tuuli oli käynyt myötäisemmäksi, ja hän oli, päinvastoin\nensimmäistä tuumaa, päättänyt lähteä saarelta ja jatkaa matkaa\nennättääkseen jo samana yönä vahtipaikalle. Heidän lähestymistään ei\nolisi huomattu ja onnettomuus olisi osaksi voitu välttää, ell'eivät\nolisi tarttuneet luotoon lähellä olevan saaren kärjessä, jolloin\nepäilemättä se kolina, joka syntyi kun miehistö astui veneistä, veti\nvihollisten huomion sinnepäin, ja he voivat siis ajoissa valmistautua\nheitä vastaanottamaan. Vähintäkään vaaraa aavistamatta olivat he\nnousseet maalle ja jättäneet aseensa veneisiin, koska ensiksi tahtoivat\nsaada reppunsa ja muut tarvekapineensa korjuusen. Heitä oli ammuttu\nniin likeltä, että laukausten vaikutus, vaikka oli pimeä, oli ollut\nkauhea. Kaikki olivat kaatuneet, vaikka kaksi tai kolme heti oli\nnoussut ylös ja paennut. Kersantti oli kaatunut muiden joukkoon; vaikka\npahoin haavoitettuna, oli hän kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksi\nvarustuksesta, ja isänrakkaus oli pakoittanut hänen panemaan kaikki\nvoimansa liikkeelle kontatakseen varustuksen ovelle, jonka nojaan hän\noli noussut seisomaan, niinkuin olemme maininnut.\n\nTämän mutkattoman selityksen perästä oli kersantti niin uuvuksissa,\njotta tarvitsi lepoa, ja hänen seurueensa oli ääneti, ettei häiritsisi\nhäntä. Opas käytti tätä tilaisuutta tarkastaakseen ympäristöä\nampumareijistä ja katolta sekä tutkiakseen kiväärien laatua, joita\nvarustuksessa oli noin tusinan paikoille. Mabel sitä vastoin ei\nhetkeksikään poistunut isänsä vierestä, ja kun hän hänen\nhengityksestään luuli että hän nukkui, laski hän polvillensa ja rukoili\nhartaasti ja sydämellisesti.\n\nJuhlallinen ja äänetön oli se puoli tuntia, joka täten kului.\nAinoastaan Oppaan liikkuminen kuului ylhäältä sekä silloin tällöin\npyssyn ponnen kolaus, kun hän laski sen laattiaan; sillä hän tarkasti\nkiväärejä, saadaksensa varmaan tietää oliko ne pantu kunnollisesti\nlatinkiin ja oliko sankissa ruutia. Sairaan henkäykset olivat muuten\nainoat äänet, joita kuului. Mabel halusi saada puhutella isäänsä, jonka\nhän niin pian oli kadottava, vaan ei hän kuitenkaan tahtonut häiritä\nhänen lepoansa. Ottaessaan huomioonsa vähimmänkin muutoksen sairaan\nhengityksessä, kuuli hän varovasti kolkutettavan ovea. Luullen sen\nolevan Chingachgookin, nousi hän ylös, nosti pois kaksi pönkää ja\ntarttuen kolmanteen, kysyi hän kuka se oli. Vastaus lausuttiin enon\näänellä, joka pyysi heti paikalla päästä sisään. Silmänräpäystäkään\nepäilemättä aukaisi hän oven ja päästi Capin sisään. Tuskin oli hän\nastunut kynnyksen yli, ennenkuin Mabel taas kiiruhti sulkemaan ovea,\njoka häneltä tottumuksen mukaan jo kävi sangen sukkelasti.\n\nKun tuo voimakas merimies sai tiedon lankonsa tilasta, oli hän vähällä\nruveta itkemään. Oman tulonsa hän selitti kertomalla, että metsäläiset\nolivat ottaneet hänet vangiksi ja vahtineet häntä huolettomasti, sillä\nhe luulivat, että hän ja hänen vankeus-kumppalinsa majoitusmestari\nnukkui niiden väkeväin juomain vaikutuksesta, joilla heitä oli\nkestitetty siinä tarkoituksessa että sitte eivät olisi haittana\nodotetun taistelun aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan, ainakin oli hän\nollut nukkuvinansa, mutta Cap oli taistelun melskeen aikana juossut\npensaikkoon, löytänyt Oppaan ruuhen ja sillä oli hänen onnistunut\nhiipiä varustuksen luo, johon hän oli lähtenyt ainoastaan siinä\nystävällisessä aikeessa, että koettaisi vesitse paeta sisarentyttärensä\nkanssa. Tuskin tarvinnee mainita että hän muutti tuumansa, kun sai\ntiedon kersantin tilasta ja nykyisen pakopaikkansa turvallisuudesta.\n\n\"Jos pahimmin kävisi, Opas\", sanoi hän tälle, joka sill'aikaa oli\ntullut alas heidän luoksensa, \"niin täytyy meidän antautua, ja se on\noikeuttava meille säveliään kohtelun. Meidän täytyy kunniamme tähden\nmiehinä kestää jonkun aikaa ja itsemme tähden haalia lippu ales\noikealla ajalla, tinkiäksemme itsellemme jotenkin kohtuulliset ehdot.\nMinä tahdoin Muiria niin tekemään, kun jouduimme noiden kuleksivain\nkonnien vangeiksi -- he todella ansaitsevat sen nimityksen, sillä\nviheliäisempiä maankulkijoita ei löydy maailmassa.\"\n\n\"Vai niin, te olette nyt tullut tuntemaan heidän luonteensa,\" keskeytti\nOpas, joka aina oli yhtä valmis alentamaan Mingoja kuin ylistämään\nystäviänsä Delavareja. \"Jos olisitte joutuneet Delavarien käsiin, niin\nolisitte kaiketi huomannut eroituksen\".\n\n\"No, minusta näyttävät he samanverosilta -- konnia sekä edessä että\ntakana; siitä kuitenkin aina eroitan ystävänne Käärmeen, joka, katsoen\nsiihen että hän on indiani, on täydellinen gentlemanni. [Gentlemanniksi\nkutsuvat englantilaiset kaikkia tosi-sivistyneitä.] Mutta kun\nmetsäläiset hyökkäsivät päällemme ja surmasivat soturi Mak Nabin ja\nhänen miehensä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaniineja, pakenimme minä\nja Muir erääsen luolista, joita tässä saaressa löytyy kosolta\nkallioiden lomissa -- oikeita, kuten luutnantti sanoo, veden tekemiä --\nja siellä olimme ahtaalla kuin kaksi vesitynnyriä laivan\nköölihuoneessa, kunnes antauduimme ruoan puutteessa. Kaiketi voipi\nsanoa elossa pysymisen perustuvan ravintoon. Minä pyysin\nmajoitusmestaria alkamaan sovinnon hieromisen; sillä vielä olisimme\nvoineet pysyä pari tuntia luolassa, vaikkapa se olikin huono\nturvapaikka; vaan hän ei sitä tahtonut tehdä, syystä että ne konnat\nrikkoisivat lupaukset ja sopimuksen, jos joku heistä tulisi\nhaavoitetuksi, ja sentähden ei maksanut vaivaa vaatia heiltä mitään\nlupausta. Minä myönnyin antaumaan kahdesta syystä: edellä kaikkea\nsentähden, että voitiin sanoa meidän jo laskeneen lippumme, sillä\nlaivan luukusta alas meneminen on yhtä kuin laivasta luopuminen, ja\ntoiseksi sentähden, että vihollisinamme olivat myöskin vatsamme, jotka\ntekivät julmempia hyökkäyksiä kuin laivankannella oleva vihollinen.\"\n\n\"Eno\" sanoi Mabel surullisesti ja rukoilevalla äänellä, \"isä poloiseni\non pahoin haavoitettu.\"\n\n\"Niin hän on, tyttöseni; minä istun hänen viereensä ja lohduttelen\nhäntä vointini mukaan. Ovatko pöngät oikein sijoillaan? Se on hyvä\ntietää, sillä siinä tapauksessa pysyy mieli tyynempänä ja\nrauhallisempana.\"\n\n\"Meillä ei, minun luullakseni, ole mitään muuta pelättävää, kuin tämä\nkohtalon kova isku\".\n\n\"Hyvä siis, Magnet, mene tuonne ylös ja koeta hieman rauhoittaa\nmieltäsi. Mitä, Opas, onko lakassa jotain, koska tulette hyökäten\ntikapuita alas kuin Indiani päänahan perästä.\"\n\nOpas, joka hiljan oli mennyt toiseen kertaan ja nyt tuli kiireesti\ntakaisin, nosti pystöön sormensa vaitiolon merkiksi, viittasi Capille\nettä hän seuraisi häntä sinne ylös ja Mabelille että hän asettuisi\nkersantin viereen.\n\n\"Meidän täytyy olla sekä varovaiset että rohkeat,\" sanoi hän hiljaa.\n\"Nuo matelijat ajattelevat todenperästä sytyttää varustuksen tuleen,\nsillä he huomaavat ett'ei heillä enää ole minkäänlaista etua sen\nsijoilleen jättämisestä. Minä kuulen Nuolenkärki roiston äänen heidän\njoukostaan; hän kehoittaa heitä panemaan roistovehkeensä jo tänä yönä\ntoimeen. Olkaamme varoillamme ja toimessa myöskin, Suolavesi. Onneksi\nlöytyy varustuksessa neljä tai viisi ennen täytettyä tynnyriä, ja\nnäistä on hyötyä piirityksen aikana. Ell'en erehdy tulee meillä olemaan\nhyötyä siitäkin, että tuo rehellinen Käärme on vapaana.\"\n\nOppaan kehoituksesta meni Cap katolle ollaksensa valmiina ottamaan\nvastaan ensi hyökkäystä. Vaikka hän riensi niin pikaa kuin mahdollista,\nnäki hän vihollisen kuitenkin jo alkaneen työnsä, ja kokonaista\nkymmenen palavaa nuolta oli tarttunut kattohirsiin. Ilma kaikui\nmetsäläisten ulvonnasta ja sotahuudoista, joita seurasi kiivas\nampuminen; luodit naksahtelivat hirsiä vastaan, ilmoittaen että\ntaistelu täydellä todella oli alkanut.\n\nNämät äänet eivät kuitenkaan säikäyttäneet Opasta eikä Capia, ja Mabel\noli ylen murheissaan tunteaksensa levottomuutta. Cap osoitti\nerinomaista karskiutta. Hän kunnioitti suuresti metsäläisiä sekä\nmaavesiä, mutta edellisiä pelkäsi hän paremmin sentähden, että varoi\nniiden nylkevän päänahkansa ja kiusaavan häntä, kuin jonkun\nmiehuuttoman kuolemanpelon takia, ja koska hän nyt oli huoneen, jospa\nkohta ei laivan kannella ja tiesi, ett'ei hänen tarvinnut pelätä\nvihollisten kumottavan laivaa, liikkui hän niin pelottomasti ja\nvallattomasti, että Opas olisi ollut ensimmäinen häntä moittimaan, jos\nolisi nähnyt miten hän menetteli. Sen sijaan kuin olisi pitänyt suojata\nruumistaan kuten tapana oli Indianien kanssa taistellessa, näyttäytyi\nhän jokapaikassa katolla, kaataen vettä oikealle ja vasemmalle niin\ntyynesti ja vakavasti, että se paljon vivahti vallattomuuteen. Hänen\nruumiinsa näytti luodin pystymättömältä, sillä vaikka kuulat vinkuivat\nhänen ympärillänsä ja useista kohti puhkasivat hänen vaatteensa, ei\nhänen ihoonsa tullut narmuakaan. Kerran pani tuo vanha merimies\nvesisangon pois kädestään, otti hattunsa, heilutti sitä ilmassa ja\npäästi kolmenkertaisen eläköönhuudon. Tämä omituinen teko pelasti\nluultavasti hänen henkensä, sillä samassa silmänräpäyksessä lakkasivat\nindianit häntä ampumasta sekä tähtäämästä palavia nuoliaan kattoa\nkohti, koska heissä kaikissa syntyi se luulo, ett'ei Suolavesi ollut\ntäysijärkinen, ja järjen puutteessa olevaa vastaan eivät indianit\nkoskaan nostaneet kättänsä.\n\nOppaan käytös oli kokonaan toisellainen. Hän teki kaikki mitä\ntarkimmasti miettien, joka oli seuraus pitkästä kokemuksesta ja\najattelemiseen tottumisesta. Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa\nryntäyksen aljettua ei hän nostanut pyssynpontta maasta, paitsi kun\nitse muutti paikkaa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että vihollisten\nluodit mitään toimittamatta tuhlautuivat varustuksen vahvoja seiniä\nvastaan. Ei siis ollut minkäänlaista syytä pelätä ryntääjäin ampumista,\njos vaan ei joku luoti sattumalta pujahtaisi jostakusta ampumareiästä\nsisään. Mutta kun hän kuuli mokkasineilla varustettuin jalkain astuntaa\nja kuivien oksien rusketta rakennuksen vieressä, ymmärsi hän, että\naiottiin virittää tuli ihan seinän viereen. Hän kutsui Capin alas\nkatolta, jossa ei enään ollut mitään vaaraa, ja käski hänen pitää\nvesitynnyreitä varalla erään uhatun paikan päällä olevan aukon\nvieressä.\n\nVähemmän kokenut soturi kuin meidän sankarimme olisi rientänyt estämään\nmyöskin tätä vihollisen vaarallista yritystä ja olisi ehkä liika\naikaiseen käyttänyt niitä apukeinoja, joita hänellä oli tarjona; mutta\nniin ei Opas tehnyt. Hänen tarkoituksensa ei ainoastaan ollut sammuttaa\ntuli, jota hän aivan vähän pelkäsi, mutta myöskin antaa viholliselle\nmuistutus, joka tekisi hänet varovammaksi loppuyön aikana. Voittaakseen\njälkimmäisen tarkoituksensa täytyi hänen odottaa, kunnes tuli oli siksi\nvaloisa, että hän voi tarkasti tähdätä, jolloin hän tiesi että\nampumataitonsa ei joutuisi kovin kovaan koetukseen. Irokesit saivat\nsentähden häiritsemättä koota kuivia oksia, latoa niitä seinää vasten,\nsytyttää risuko'ot ja vetäytyä piilopaikkoihinsa takaisin. Opas ei\nantanut Capin tehdä muuta, kuin kantaa vesitynnyri osoitetun\nampumareiän viereen ja pitää sitä sopivaksi hetkeksi valmiina. Tämä\nhetki ei kuitenkaan hänen ajatuksensa mukaan saanut tulla ennenkuin\ntuli oli valaissut pensaat ylt'ympäri varustusta ja hänen nopea, tarkka\nsilmänsä keksinyt kolme tai neljä ryömivää metsäläistä, jotka\nkatselivat tulen yltymistä semmoisten miesten kylmällä\nvälinpitämättömyydellä, jotka ovat tottuneet tyynenä katselemaan\nihmisten kärsimisiä.\n\n\"Oletteko valmis, ystävä Cap?\" kysyi hän. \"Kuumuus alkaa tunkea raoista\nsisään, ja vaikk'eivät nämät tuoreet hirret ole niin helpot syttymään\nkuin pahasisuisen miehen mieli, niin voivat ne kuitenkin syttyä tuleen,\njos niitä ylen määrin ärsytetään. Oletteko valmis tynnyrinenne? Varokaa\nettä se on oikein suunnitettu ja ett'ei vettä turhaan läiky pois.\"\n\n\"Kaikki selvänä,\" vastasi Cap tavallisella merimiehen lauseella.\n\n\"Odottakaa siis merkkiä. Ei koskaan pidä olla malttamaton tärkeinä\nhetkinä eikä tyhmänrohkea taistelussa. Odottakaa käskyä.\"\n\nNäitä määräyksiä tehdessään valmistelihe myöskin Opas puolestansa,\nsillä hän huomasi toimimisajan tulleen. Hirvensurma nostettiin,\nsuunnitettiin huolellisesti ja laukaistiin. Tähän kului ainoastaan\npuoli minuutia, ja kun pyssy oli taasen otettu pois aukosta, pani\nampuja silmänsä siihen.\n\n\"Yhtä matelijaa vähemmän,\" mutisi hän itsekseen. \"Minä olen ennen\nnähnyt tuon kuleksijan ja tiedän että hän aina on ollut tunnoton peto.\nHyvä, hyvä; mies teki lahjainsa mukaan ja on saanut palkkansakin niiden\nmukaan. Yksi heistä vielä, ja olkoon siinä kyllä täksi yöksi.\nPäiväntultua saamme kyllä kuumempaa päivätyötä.\"\n\nSill'aikaa oli toinen pyssy pantu aukkoon; se laukesi ja vielä yksi\nmetsäläinen kaatui. Tämän enempää ei todellakaan tarvittu, sillä\nmetsäläisillä ei ollut halua odottaa kolmatta tervehdystä samasta\nkädestä, jonka tähden koko joukko, joka oli ryömiskellyt pensaikossa\neikä voinut tietää, kuka heistä oli altis seuraavalle luodille, hyppäsi\nylös piilostaan ja koki pelastua pakenemalla eri haaroille.\n\n\"Kaatakaa nyt, mr. Cap,\" sanoi Opas. \"Minä olen pannut merkkini kahteen\nnoista kurjista roistoista, tänä yönä ei suinkaan enään tulla tulta\nvirittämään.\"\n\n\"Antaa mennä! huusi Cap ja tyhjensi tynnyrin semmoisella tarkkuudella,\nettä tuli kerrassaan sammui.\n\nTämä teki taistelusta lopun, ja jälellä oleva osa yötä kului tyynesti.\nOpas ja Cap vahtivat vuoronperään, vaan ei kummankaan voinut sanoa sinä\nyönä nukkuneen. Ja todellakin näytti uni tuskin olevan heille tarpeen,\nsillä molemmat olivat tottuneet valvomaan, ja aikoja oli ollut, jolloin\nainakin edellinen näytti tuntevan nälän ja janon vaatimuksia yhtä vähän\nkuin väsymystäkään.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nYstäviä tulee. -- Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.\n\n\nKun päivä valkeni, menivät Opas ja Cap taas katolle uudestaan\ntarkastamaan saarta. Ylt'ympäri tätä varustuksen osaa kulki matala\nrintasuoja, joka tarjosi takana seisoville jotenkin hyvää turvaa,\nsamalla kuin he sen takana voivat vaaratta suunnittaa ja laukoa\npyssyjänsä. Viisaasti käyttämällä tätä vähäpätöistä puolustuskeinoa --\nvähäpätöinen korkeutensa puolesta, mutta kuitenkin riittävä, kosk'ei\nheidän tarvinnut seistä suorana -- oli molemmilla vakoojillamme aivan\nhyvä näköala yli koko saaren, paitsi pensaikkoa, sekä useimpien\nsalmien, joita myöten saareen voitiin kulkea.\n\nVilpas etelätuuli puhalsi vielä, ja monin paikoin näytti järven vesi\nsinertävältä ja kiivastuneelta, vaikka tuulella tuskin oli voimaa\najella sitä vaahtoamaan. Tuo pieni saari oli muodoltaan soikea ja sen\nsuurin pituus oli idästä länteen. Pysymällä niissä salmissa, jotka\neroittivat tämän saaren muista saarista, olisi laiva voinut tuulen\navulla pyyhkäistä sen molempia pääsivuja ihan likeltä ja myötäänsä\npysyä laitatuulessa. Cap teki nämä muistutukset, ja selitti ne\ntarkemmin seurakumppanilleen; sillä molemmat toivoivat nyt avun tuloa\nOswegosta. Tällä hetkellä, kun he rauhattomasti katselivat järvelle\npäin, hypähti Cap.\n\n\"Purje hohoi!\" huudahti hän äkkiä iloisella, reippaalla tavallaan.\n\nOpas kääntyi pikaisesti viitattuun suuntaan, ja siellä näkyi todellakin\nse esine, joka oli saanut vanhan merimiehen huudahtamaan. Korkealta\npaikaltaan voivat he nähdä muutamien ympärillä olevien matalain saarten\nyli, ja erään aluksen purjeet näkyivät sen pikkumetsän läpi, joka\nreunusti erään lounaasen päin heistä olevan saaren rantaa.\n\nVieras alus oli pienten purjeiden alla, niinkuin merimiehillä on tapana\nsanoa, mutta tuuli oli niin kova, että purjeiden valkeat haamut\nnäyttivät lentävän pensasten välisien aukkoin ohitse hyvän juoksijan\nvauhdilla.\n\n\"Se ei voi olla Jasper\", sanoi Opas, pettyneenä toivossaan; sillä tuota\nnopeasti sivukulkevaa esinettä ei hän tuntenut ystävänsä alukseksi.\n\"Ei, ei, poika ei ole voinut niin pian ennättää tänne, ja tuo on joku\nalus, jonka ranskalaiset ovat lähettäneet auttamaan ystäviänsä, noita\nkirottuja Mingoja.\"\n\n\"Tällä kertaa erehdytte, ystävä Opas, jos ette koskaan ennen ole sitä\ntehnyt,\" sanoi Cap semmoisella äänellä, joka, huolimatta heidän\nvaarallisesta asemastaan, osoitti itseluottamuksen ei ollenkaan\nlannistuneen. \"Järvivettä tai merivettä, tuo on Myrskypilven emäpurjeen\nylimmäinen reuna, sillä se on leikattu tavallista vähemmän kaarevaksi,\nja sitä paitsi voitte nähdä, että kahveli on kiskoilla vahvistettu --\naivan hyvin tehty, sen myönnän, mutta kiskoilla varustettu.\"\n\n\"Minun täytyy myöntää, ett'en tuosta kaikesta näe mitään,\" vastasi\nOpas, joka ymmärsi Capin merikieltä yhtä vähän kuin kreikkaa.\n\n\"Ettekö näe! No se minua todella kummastuttaa, sillä minä luulin\n_teidän_ silmänne voivan nähdä kaikki. Minusta ei mikään ole selvempää\nkuin tuo kaarroitus ja kiskoilla lujittaminen, ja minun täytyy\ntunnustaa, rehellinen ystäväni, että jos olisin teidän vaatteissanne,\nniin pelkäisin näköni rupeavan huononemaan.\"\n\n\"Jos Jasper todella tulee, niin haihtuu minusta pelko melkein kokonaan.\nMe voimme puolustaa varustusta kahdeksan tai kymmenen tuntia vaikka\nkoko Mingokansaa vastaan, ja jos Eau-douce tulee suojelemaan\npaluumatkaamme, niin en ole epäilyksissä mistään. Suokoon Jumala,\nett'ei poika kulkisi rantaa pitkin eikä joutuisi väijyvän vihollisen\npauloihin, niinkuin kersantille kävi.\"\n\nAhdistus ja epätieto esti heitä antamasta mitään merkkiä. Eikä\nollutkaan helppo käsittää, kuinka se olisi voinut tapahtua, sillä\nMyrskypilvi tuli kohisten tuulen puolella saarta olevaa salmea myöten\nsemmoista vauhtia, joka tuskin soi merkin annolle aikaa. Ei myöskään\nnäkynyt kannella ketään, jolle olisi merkin antanut; peräsinkin näytti\njätetyn omiin varoihinsa, vaikka suunta oli yhtä tarkka, kuin kulku\nnopea.\n\nCap seisoi vaipuneena äänettömään ihailemiseen, kun näki niin\ntavattoman ilmiön. Mutta kun Myrskypilvi tuli likemmäs, huomasi hänen\nharjaantunut silmänsä, että peräsintä liikutettiin taljoilla, vaikk'ei\nperämiestä näkynyt. Koska aluksen partaat olivat jotenkin korkeat,\nselvisi salaisuus pian; varmaan voi jo päättää, että laivaväki oli\nkätkeytynyt niiden taakse ollakseen suojassa vihollisen ampumiselta.\nKoska tämä todisti aluksessa ei olevan muuta voimaa kuin heikko\nlaivaväki, kuunteli Opas seurakumppalinsa selitystä pudistaen\nepäilevästi päätänsä.\n\n\"Tämä osoittaa, ett'ei Käärme ole ennättänyt Oswegoon ja ett'ei meillä\nole odotettavana mitään apua leiristä,\" sanoi hän. \"Meidän kolmen mr.\nCap, täytyy siis kestää miehuullinen taistelu: teidän on merimiehenä\nylläpitäminen yhteyttä aluksen kanssa, Jasper, joka on sisävesissä\npurjehtinut, tietää mitä hänen on vesillä ollessa tekeminen, ja minulla\nlienee myöskin lahjoja, jotka voivat kilpailla kenen Mingon kanssa\nhyvänsä, olinpa minä sitte muutoin vaikka minkälainen. Minä sanon,\nmeidän täytyy kestää miehuullinen taistelu Mabelin pelastuksen eteen.\"\n\n\"Sen tahdomme tehdä,\" vastasi Cap sydämellisesti; sillä hän alkoi saada\nparempia toiveita päänahkansa turvallisuudesta, nyt kun päivä oli\njälleen valjennut. \"Tuo Jasper on varovainen nuorukainen, sillä hän\npysytteleksen aukealla ja näkyy päättäneen ottaa selkoa millä kannalla\nasiat saarella ovat, ennenkuin ohjaa maalle.\"\n\n\"Arvasinhan sen ... arvasinhan sen,\" huudahti Opas riemuiten. \"Käärmeen\nruuhi on tuolla aluksen kannella, ja päällikkö on astunut laivaan ja\nepäilemättä antanut todenmukaisen kertomuksen asemastamme; sillä\npäinvastoin Mingoa kertoo Delavari tapauksen oikein taikka on hän\nvaiti.\"\n\nJuuri tällä hetkellä oli näkymä niin omituinen, että se ansaitsee\nerityistä kertomista, jonka kautta myöskin nuoret lukijamme voivat\nmuodostaa itselleen tarkemman käsityksen siitä kuvasta, jota nyt\nryhdymme heille esittämään.\n\nTuuli puhalsi vielä kovasti; useat pienemmät puut notkistivat\nlatvojaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kumartumaan maahan asti,\nja tuulen vinkuminen oksien välissä kuului kaukana pyöriväin ratasten\nkuminalta.\n\nIlma oli täynnä lehtiä, jotka tällä myöhäisellä vuodenajalla karisivat\noksistaan ja kuin lintulaumat lentelivät saaresta saareen. Tähän\nkatsomatta vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus. Että metsäläiset\nvielä olivat saaressa, voi päättää siitä, että heidän ruuhensa olivat\nsotamiesten veneiden luona siinä pienessä lahdekkeessa, jota käytettiin\nsatamana. Tämä oli kuitenkin ainoa merkki heidän siellä olostaan.\nVaikka alus, jonka äkkinäinen takaisintulo oli ihan odottamaton,\nilmestymisellään hämmästytti heitä, oli kuitenkin heidän tottumuksensa\nnoudattamaan varovaisuutta sotajälellä ollessansa niin yleinen ja\njuurtunut, että jokainen heistä, samassa silmänräpäyksessä kuin melu\nnostettiin, etsi itsellensä piilopaikan samalla vainulla ja älyllä,\nkuin kettu etsii luolansa. Samanlainen hiljaisuus vallitsi\nvarustuksessa, sillä vaikka Opas ja Cap pitivät salmea tarkalla\nsilmällä, pysyivät he kuitenkin huolellisesti piilossa. Se seikka, että\nMyrskypilvessä ei näyttänyt olevan yhtään elävää olentoa, oli vielä\nkummallisempi.\n\nAlus riensi kuitenkin tasaista ja nopeata vauhtia eteenpäin. Se pysyi\nkeskellä salmea, väliin kumartuen tuulenpuuskien alle, väliin nousten\njälleen ylös, mutta myötäänsä kooten vaahtoavaa vettä keulansa eteen.\nVaikka ainoastaan muutamia purjeita oli levällään, oli sen nopeus\nsuuri, ja tuskin kymmentä minuutia kului siitä, jolloin sen purjeet\nsiintivät esiin puiden oksien läpi, siihen hetkeen asti, kuin se saapui\nvarustuksen kohdalle. Cap ja Opas kumartuivat eteenpäin, kun alus tuli\nlähelle heidän pakopaikkaansa, koska halusivat saada tarkemmin katsella\nsen kantta, ja molempien suureksi iloksi juoksi Jasper samassa sen\npartaalle ja kohotti kolme voimakasta eläköönhuutoa. Vaarasta\nhuolimatta nousi Cap ylös ja vastasi tervehdykseen yhtä monella\neläköönhuudolla. Onneksi pelasti hänet vihollisten varovaisuus, sillä\nhe pysyivät vielä aloillansa eikä yhtään pyssyä laukaistu. Opas\npuolestaan piti lukua ainoastaan siitä, mikä oli hyödyllistä, ja huoli\nviis' kohtauksen dramallisesta osasta. Samassa kuin hän näki ystävänsä\nJasperin, huusi hän hänelle valtavalla äänellä:\n\n\"Auttakaa meitä, poikani, ja voitto on meidän. Laittakaa hauliparvi\ntuonne pensaikkoon, niin sillä ajatte heidät ylös kuin\npeltokanalauman.\"\n\nOsan näistä sanoista kuuli Jasper, mutta enin osa kulki pois tuulen\nsiivissä. Myrskypilvi riensi sill'aikaa sivu, ja seuraavassa tuokiossa\nestivät ne puut alusta näkemästä, jotka osaksi ympäröivät varustusta.\n\nKahden levottoman minuutin kuluttua näkyi purjeet taas; Jasper oli\nkääntänyt ja mennyt toisella laidalla saaren suojaan. Tuuli oli niin\nvilpas, että helposti voi tehdä tämän liikkeen, ja alus, virta\nsuojasivulla, jatkoi kulkuansa semmoisella tavalla, joka osoitti, että\nse jälleen voi kohota tuulenpuolelle saarta. Koko tämä liikunta\ntoimitettiin mitä huokeimmalla tavalla liikauttamatta ainoatakaan\npurjenuoraa, yhtäkään purjetta muuttamatta; peräsin yksin määräsi tuon\noivallisen laivan liikkeet. Tarkoituksena näytti olevan seudun\ntutkiminen. Sittenkuin alus oli kulkenut koko saaren ympäri ja jälleen\nsaapunut siihen salmeen, jonka kautta se oli tullut, käännettiin\nperäsin ja laiva kävi tuuleen.\n\n\"Tuolla hän tulee takaisin,\" huudahti Cap tyytyväisenä, kun Myrskypilvi\ntällä hetkellä otti vauhtia; \"nyt saanemme nähdä mitä poika aikoo\ntehdä. Hän ei voi antaa laivan yhäti kuleksia edestakaisin noita salmia\npitkin, kuin tyttö, joka tepastelee vastakkaistanssissa.\"\n\nMyrskypilvi laski nyt niin paljo, että varustuksessa olevat katselijat\npelkäsivät Jasperin ohjaavan maalle, ja metsäläiset piilopaikoissaan\ntirkistivät laivaa samallaisilla ilontunteilla, kuin mitä väijyvä\ntiikeri luultavasti tuntee nähdessään uhrinsa pahaa aavistamatta\nlähenevän luolaansa. Mutta Jasperilla ei ollut se tarkoitus. Hyvin\ntuntien sekä rannan että veden syvyyden ylt'ympäri saarta, tiesi hän\nMyrskypilven voivan ilman vaaraa mennä ihan rantaan saakka, ja hän\nlaski rohkeasti niin likelle sitä, jotta hän kulkiessaan tuon pienen\npoukaman yli riuhtasi sotamiesten veneet irti kiinnitysnuorista ja vei\nne mukaansa aluksen perässä salmellepäin. Koska kaikki ruuhet olivat\nniihin kiinnitetyt, menettivät metsäläiset tämän rohkean ja onnistuneen\nkepposen kautta kaikki keinot päästä saarelta muuten kuin uimalla, ja\nhe näyttivätkin paikalla ymmärtäneen asian tärkeyden. He nousivat\nyht'äkkiä seisalleen, ulvoivat niin että ilma tärisi ja ampuivat\nlaukaiseman, joka ei vahingoittanut ketään. Heidän seisoessaan\npaljastettuina, laukaisi kaksi heidän vihollisistaan pyssynsä -- toinen\nvarustuksen katolta, ja yksi Irokesi, pää puhki ammuttuna, kaatui\nkuoliaaksi maahan, toinen Myrskypilvestä, mutta huonommalla\nseurauksella, sillä Käärme, joka ei ollut niin tarkkakätinen kuin Opas,\nteki yhden indianin vaan raajarikoksi koko elämän ajaksi. Myrskypilven\nmiehistö kajahutti eläköönhuudon ja metsäläiset katosivat kaikki\nsamassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle.\n\n\"Se oli Käärmeen ääni,\" sanoi Opas, kun toinen pyssy laukesi. \"Minä\ntunnen hänen pyssynsä pamauksen yhtä hyvin kuin Hirvensurmankin. Se on\nhyvä pyssy, vaan ei tapa varmasti. No, no, kun Chingachgook ja Jasper\novat järvellä ja me molemmat varustuksessa, ystävä Cap, niin olisipa\nkovin kova, jos emme opettaisi noille kirotuille Mingoille kuinka\nsäännöllistä taistelua on taisteltava.\"\n\nTäll'aikaa oli Myrskypilvi yhä liikkeessä. Heti kuin Jasper ehti saaren\npäähän, päästi hän irti veneet, jotka kulkivat tuulen ajamina kunnes\ntarttuivat karille eräässä niemessä viidentoistasadan kyynärän päässä\nsuojan puolella saarta. Sen jälkeen kääntyi hän ja kulki virtaa\nylöspäin toiseen salmeen. Varustuksen katolta voitiin nyt nähdä, että\nMyrskypilven kannella jotain puuhattiin, ja juuri kun alus ennätti sen\npaikan kohdalle, jossa useimmat metsäläiset makasivat, paljastettiin\npieni tykki, joka oli laivan ainoa aseellinen varustus, ja parvi\nsusihaulia lentää suhahti pensaikkoon. Peltopyy-parvi ei olisi\nennättänyt lähteä lentoon pikaisemmasti, kuin nämä odottamattomat\nrautarakeet ajoivat Irokesit pois kätköpaikasta. Uusia piilopaikkoja\nlöydettiin kuitenkin pian, ja molemmin puolin näyttiin valmistautuvan\njatkamaan taistelua toisessa muodossa. Mutta Kesäkuun ilmestyminen,\njoka kantoi valkeata lippua ja jota ranskalainen upseeri sekä Muir\nseurasi, keskeytti kaikki tuumat ja antoi aihetta sovinnon-hieromiseen.\n\nTämä tapahtui puuvarustuksen edustalla ja niin lähellä sitä, että\nOppaan varma luoti voi milloin hyvänsä sattua niihin, jotka\nkeskustelivat. Jasper laski aluksensa ankkuriin varustuksen edustalle,\nja tykkikin suunnitettiin keskustelijoita kohti, niin ett'ei\npiiritettyin eikä heidän ystäviensä tarvinnut pelätä kun astuivat\nesiin. Chingachgook yksin jäi suojapaikkaansa, jonka hän kuitenkin teki\npikemmin tottumuksesta kuin epäluulosta.\n\n\"Opas, te olette voittaneet,\" huusi majoitusmestari, \"ja kapteeni\nSanglier on itse tullut rauhasta keskustelemaan. Te ette kieltäne\nurhoolliselta viholliselta kunniallista paluumatkaa, hänen rehellisesti\ntaisteltuansa teidän kanssanne ja vointinsa mukaan saatettuansa\nkuninkaallensa ja maallensa kunniata. Minut on valtuutettu vihollisten\npuolesta tarjoomaan saaresta luopumista, vankien vaihtamista ja\notettuin päänahkain takaisin antamista. Kuormaston ja tykistön\npuutteessa voi tuskin muuta vaatia.\"\n\nKoska keskustelun, sekä tuulen että pitkän välin tautta,\nvälttämättömästi täytyi tapahtua kovalla äänellä, kuului joka sana sekä\nvarustukseen että alukseen.\n\n\"Mitä te Jasper, sanotte tästä?\" huusi Opas. \"Te kuulette ehdot --\nannammeko noiden maankulkiain mennä vai panemmeko heihin merkit, kuten\nuudistalolaiset lampaisiinsa, vast'edes tunteaksemme heidät helpommin?\"\n\n\"Miten on Mabel Dunhamille käynyt?\" kysyi nuorukainen niin uhkaavalla\nkatseella, että varustuksessa olevatkin sen huomasivat. \"Jos\nhiuskarvaakaan hänen päässänsä on liikutettu, niin tulee koko\nIrokesi-heimo sen kalliisti maksamaan.\"\n\n\"Hän on terveenä tuolla alhaalla, ja hoitaa kuolevata isäänsä, niinkuin\nhänen suvullensa sopii. Meidän ei ole kantaminen mitään vihaa kersantin\nonnettomuuden tähden, sillä hän haavoitettiin rehellisessä taistelussa,\nja mitä Mabeliin tulee...\"\n\n\"Niin on hän tässä,\" keskeytti tyttö, joka oli noussut katolle, kun\nnäki mihinpäin asiat kallistuivat. \"Niin, hän on tässä ja anoo, pyhän\nuskomme ja sen Jumalan nimessä, jota kaikki tunnustamme ja palvelemme,\nett'ei mitään verenvuodatusta enää tapahtuisi. Verta on jo kyllin\nvuotanut, ja jos nuo miehet tahtovat mennä tiehensä rauhassa, niin\nälkää heitä pidättäkö. Onneton isäni lähenee loppuansa, ja parasta\nolisi, jos hän saisi vetää viimeisen hengenvetonsa rauhassa maailman\nkanssa. Ranskalaiset ja indianit, menkää, menkää; me emme enään ole\nteidän vihollisianne emmekä tahdo tehdä kellekään teistä mitään pahaa.\"\n\n\"Lorua, Magnet,\" lisäsi Cap, \"tuo kuuluu ehkä hurskaalta tai\nrunolliselta, mutta järjelliseltä se ei kuulu. Vihollinen on tuossa\npaikassa valmis antautumaan. Jasper on laskenut ankkuriin kylki\ntännepäin ja on epäilemättä valmis astumaan maalle milloin hyvänsä;\nOppaan silmä ja käsi ovat tarkat kuin kompassin-neula, ja me tulemme\nsaamaan palkintorahoja ja lunnaita vangeistamme ja kunniaa\nkaupantekiäisiksi, jos te ette puoleen tuntiin tähän sekaannu.\"\n\n\"Hyvä,\" sanoi Opas, \"minä kallistun Mabelin mielipiteesen. Verta on\nkyllin vuodatettu tarkoituksemme saavuttamiseksi ja kuninkaan\npalvelemiseksi, ja mitä tuollaiseen kunniaan tulee, niin sopii se\nparemmin nuorille vänrikeille ja nahkapojille, kuin vanhoille,\nymmärtäville, kristityille miehille. Oikeutta harjoittamalla me\nsaavutamme kunniaa, mutta vääryys on häpeäksi, ja minun mielestäni on\nväärin surmata Mingoakaan voittamatta siitä mitään etua, mutta\npäinvastoin on oikein aina totella järjen ääntä. Siis, luutnantti Muir,\nantakaa meidän tietää, mitä Ranskalaisilla ja indianeilla on\nsanomista.\"\n\nLyhyen keskustelun perästä kokoontuivat kaikki indianit aseettomina\nsadan viidenkymmenen kyynärän päähän varustuksesta sekä ampumamatkan\npäähän Myrskypilvestä. Opas meni tämän perästä alas ja ilmoitti millä\nehdoilla vihollisen oli luopuminen saaresta. Kaikkiin seikkoihin\nkatsoen olivat nämä ehdot jotenkin edulliset kummallekin puolueelle.\nIndianien täytyi luopua aseistaan, jopa puukoistaan ja\ntomahavkeistaankin; sillä varovaisuutta täytyi noudattaa, koska heidän\nlukumääränsä vielä oli neljää vertaa suurempi kuin toisten.\nRanskalainen upseeri, h:ra Sanglier, joksi häntä tavallisesti\nkutsuttiin ja itsekin tahtoi kutsuttavan, pani tätä vastaan, koska se\ntulisi mustentamaan hänen päällikkyyttänsä enemmän kuin mikään muu\nkohta tässä hänen yrityksessään; mutta Opas, joka oli nähnyt pari\nindianein matkaan-saattamaa verenvuodatusta ja tiesi kuinka vähän voipi\nluottaa metsäläisen lupauksiin, kun ne sotivat hänen etujansa vastaan,\noli jäykkä tässä kohden. Toinen ehto oli melkein yhtä tärkeä. Kapteeni\nSanglier velvoitettiin luopumaan kaikista vangeista, joita oli pidetty\ntarkalla silmällä samassa luolassa, mihin Cap ja Muir olivat paenneet.\nKun nämä miehet tuotiin esiin, huomattiin että neljä oli ihan terveinä\n-- he olivat heittäytyneet maahan pelastaakseen henkensä, joka oli\ntavallinen kepponen tänkaltaisessa sodassa, -- ja muista oli kaksi niin\nvähän haavoittunut, että olivat kelvolliset sotapalvelukseen. Kun\nnäillä oli kiväärit mukana, tunsi Opas itsensä paljon rauhoittuvan,\nkoska puolustusvoimat täten olivat lisääntyneet, ja koottuansa kaikki\nmetsäläisten aseet yhteen kokoon puuvarustukseen, käski hän sotamiesten\nmennä sisään ja asetti säännöllisen vahdin oven eteen. Muita sotamiehiä\nei ollut elossa, sillä ne, jotka olivat pahasti haavoittuneet, oli\nmetsäläiset paikalla surmanneet saadakseen haltuunsa nuot ikävöidyt\npäänahat.\n\nHeti kuin Jasper oli saanut tiedon rauhan ehtoin vahvistamisesta eikä\nhänen läsnäoloansa enää välttämättömästi tarvittu, nosti hän ankkurin,\nja ohjaten kulkunsa sitä nientä kohti, johon veneet olivat tarttuneet,\notti hän ne jälleen peräänsä ja palasi saareen. Kaikkien metsäläisten\nkäskettiin nyt astua ruuhiinsa, ja toisen kerran vei Jasper ne mukanaan\njärvelle ja päästi ne irti noin puolen peninkulman päässä saaresta.\n\nTähän päättyy kertomus puulinnan piirityksestä. Kersantti Dunham, joka\nseuraavana päivänä kuoli haavoihinsa, haudattiin saarelle, ja kaikki\nmuut vei Jasper heti senjälkeen Oswego-joen varrella olevaan linnaan,\njossa Mabel puolen vuoden kuluttua vietti häänsä tämän ravakkaan\nmerimiehen kanssa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nUudisasukkaat. -- Riidanalainen metsävuohi. -- Ampumakilpailu\njoulukalkkunasta.\n\n\nMonta vuotta on kulunut viimeksi kerrottuin tapausten jälkeen,\nja me tapaamme nyt Natty Bumpon seitsemänkymmenvuotiaana ukkona\nasumassa Otsego järven rannalla; metsästys on hänellä yhä vieläkin\nelinkeinona, ja tyytymättömänä näkee hän viljelyksen lähenevän hänen\nmetsästysalojaan erämaissa. Järven rannalle on kohonnut kylä;\nuudisasukkaan kirveenkalke taajenee taajenemistaan, isoja kaskimaita\naukenee kukkulain rinteille ja metsänotusten lukumäärä on jo\nharvenemassa. Uudisasukasten kesken kutsutaan nyt Natty Bumpoa\npukinnahkaisten housuinsa tähden Nahkasukaksi; mutta hänen vanha\nindianilainen ystävänsä, Suuri Käärme, kutsuu häntä vieläkin\nHaukansilmäksi. Chingachgook, heimokuntansa viimeinen jäännös, asuu\nyhdessä vanhan metsästäjän kanssa; mutta tuon vanhan sotilaan\nsotakirves lepää käyttämätönnä, eikä hänen pyssynsäkään enään voi\nhankkia hänelle samaa varmaa toimeentuloa kuin ennen; entisen päällikön\ntäytyy nyt hankkia itselleen elatusta luutia ja vakkoja tekemällä.\nMutta jospa tämä askaroiminen onkin halpaa ja vähäpätöistä, niin ei\nhänen henkensä kumminkaan ole menettänyt elävyyttänsä. Hän murehtii\nheimokuntansa sammunutta suuruutta ja kuolee viimein jalon, kummallisen\nsankarikuoleman. Hän on kääntynyt kristinuskoon ja kasteessa saanut\nnimen John.\n\nMuutamana selkeänä, kylmänä joulukuunpäivänä vuonna 1793, liki\nauringonlaskun-aikaa kulki 2 hevosen vetämä reki verkalleen muuanta\njärven läheisyydessä olevata mäkirinnettä ylöspäin. Päivä oli\nvuodenaikaan katsoen ollut kaunis, ja ainoastaan muutamia harvoja\npilviä, joidenka väriä näytti kohottavan maata peittävistä\nlumikinoksista heijastava valo, liikkui puhtaan siniseltä siintävällä\ntaivaanlaella. Tie kiertelihe muutaman jyrkkäyksen syrjää myöten, ja\nsen tukena oli toisella puolen jo monta vuotta sitten hirsistä tehty\nalusta, kun sitä vastoin mäen kylkeä tien toiselta puolen oli kaivettu\nsen verran että siihen oli saatu senaikuisille matkustajille kylliksi\nleveä tie sopimaan. Mutta hirret, tue ja kaikki, mikä ei kohonnut\njoitakuita jalkoja ylemmäksi maanpintaa, makasi lumen alle\nhautautuneena. Yksi ainoa ura, tuskin kyllin leveä reen jalaksille,\nosoitti parin jalan paksuisella lumella peitetyn maantien suuntaa. Ilma\nvälkkyi ja kimelti, kuin olisi ollut lukemattomia kiiltoliuskoja\ntäynnä, ja ne kauniit, ruskeat hevoset, jotka vetivät rekeä, olivat\nosaksi kuuravaipalla peitetyt. Henkäykset tulivat savuna niiden\nsieraimista, ja kaikki ylt'ympäri, samoin kuin itse matkueen asukin\nviittasi siihen, että talvi oli kylmä täällä vuoristossa.\n\nHevosten silat -- niillä alkaaksemme -- olivat tehdyt mustasta\nrasvanahasta, aivan toista kuin nyky-ajan loistava kiiltonahka, sekä\nkoristetut suunnattomilla messinkilevyillä ja soljilla, jotka\nkimeltivät kullankarvaisina laskevan auringon säteissä, missä nämät\nviisto suuntaa pääsivät esiin puiden oksain välistä. Korkeain paattain\npäältä, jotka olivat koristetut messinki-nastoilla ja alustetut saralla\nja siten myöskin oivallisia peittoja hevosille, kohosi neljä korkeata\nnelikulmaista nappulaa, joidenka välitse lujat ohjat kulkivat hevosten\nsuitsista ajurin käsiin, joka oli noin kahdenkymmenen vuoden paikoilla\noleva neekeri. Hänen kasvonsa, jotka luonto oli värittänyt\nkiiltomustiksi, olivat nyt pakkaisesta rypistyneet, ja hänen suuria,\nkiiltäviä silmiänsä kostutti samasta syystä syntynyt neste; kuitenkin\nkuvastivat hänen kasvonsa suopeata hymyä, nyt kun hän ajatteli kotoa,\njouluvalkeata ja joululeikkejä.\n\nReki oli yksi noita suuria, mukavia, vanhanaikuisia ajoneuvoja, johon\nolisi sopinut koko perhekunta, mutta jossa nyt istui vaan kaksi\nmatkustajaa paitsi ajuri. Isoja puhvelinnahkoja oli levitetty reen\nistuimelle ja pohjalle sekä huolellisesti kääritty matkamiesten jalkain\nympärille, joista toinen oli keski-ikäinen mies ja toinen nuori,\näskettäin täysikasvuiseksi varttunut neito. Mies oli kookas, mutta ne\nvarokeinot, joita hän oli pitänyt suojellakseen itseänsä pakkaista\nvastaan, vaikuttivat että ainoastaan pieni osa hänen vartalostaan oli\nnäkyvissä. Iso päällysnuttu, runsaasti vuoritettu ja metsänahoilla\nreunustettu, peitti koko hänen ruumiinsa paitsi päätä, jossa oli\nmajavannahkainen lakki, varustettu sahviani reunuksilla ja hellällään\nolevilla korvaläpäkkeillä, jotka nyt oli laskettu korvien päälle ja\nsidottu kiinni leuvan alta solmussa olevilla mustilla nauhoilla. Nuori\nneito oli aivan näkymättömissä niiden monenmoisten eri vaateparsien\nsisässä, jotka hänen ympärilleen oli kääritty. Turkinreunuksia ja\nsilkkiä pisti esiin suuren, paksulla villavuorilla varustetun viitan\nalta, jonka muoto ja suuruus selvästi osoitti että se oli miehenpuolta\nvarten tehty.\n\nSekä isä että tytär -- sillä tällaisessa sukulaisuudessa olivat\nmolemmat matkustajat toisiinsa -- olivat vajonneet siksi syviin\najatuksiin, ettei kumpikaan keskeyttänyt sitä äänettömyyttä, jota reen\nhiljainen eteenpäin kulkeminen vaan hiukan tahi ei ollenkaan häirinnyt.\nSillä mäellä, jota pitkin he kulkivat, kasvoi petäjiä, jotka viiden,\nkuuden kymmenen jalan korkuiselle maasta olivat aivan oksattomia ja\njoiden oksainen latvapuoli usein kohosi vielä yhtä korkealle taivasta\nkohti. Puiden välitse voivat matkustajat katsella ympärilleen joka\nhaaralle, kunnes näköpiiriä rajoitti joku loitolla oleva ylänne tahi\njoku vuorenselkä toisella puolen sitä laaksoa, mitä kohti he kulkivat.\nNuo tummat puunrungot kohosivat puhtaasta, valkeasta lumesta kuin\nsäännöllisesti veistetyt pylväät, kunnes ne, vasta mainittuun\nkorkeuteen päästyänsä, oikoivat joka suunnalle vaakasuoria oksiansa,\njoiden harvat, aina viheriät havulehvät saattoivat aikaan surullisen\nvastakohdan laaksossa vallitsevaa luontoa vastaan. Matkustajiin ei\ntuuli tuntunut, mutta nämät hongat huojuttelivat juhlallisesti\nlatvojansa, joista kuului surullinen, valittava humina, täydelleen\nsointuva yhteen koko muun luonnontilan kanssa.\n\nReki oli kulkenut vähän matkaa eteenpäin tasaista tietä myöten, kun\nmetsästä kaikui äänekäs, jatkuva ulvonta, joka tuon korkean metsäkaton\nalla kuului kuin useamman koiraparin haukunta. Kun tämä ääni sattui\nmatkustajan korviin, unohti hän kaiken muun ja huusi innoissaan\nneekerille:\n\n\"Seisota, Aggy, se on vanha Hektor; sen äänen tuntisin vaikka kymmenen\ntuhannen joukosta. Nahkasukka on tänä kauniina päivänä laskenut\nkoiransa vuoristoon, ja ne ovat löytäneet otuksen, niinkuin kuulette.\nTuolla on metsävuohen jälkiä muutaman syllän päässä meistä, ja nyt,\nBessy, jos uskallat kuulla pyssynlaukauksen, niin saat oivallisen\nkiljunpaistin joulupäivän puolispöytään.\"\n\nNeekeri pysäytti hevoset, paleltumaisillaan oleva naama leveästi\nirvillänsä, ja rupesi huiskimaan käsiänsä saadakseen veren jälleen\nliikkeelle sormissansa, samassa kuin hänen isäntänsä hyppäsi pystyyn,\nviskasi päällystakin päältänsä ja astui reestä lumikinokselle, joka\nkantoi häntä myötäämättä muuta kuin tuuman, kaksi. Lumensekaista vettä\noli näet satanut muutamia päiviä sitten ja siitä jäätynyt kuori oli\njäänyt sen lumen alle, joka sittemmin puhtaana valkovaippana oli\nlaskeutunut päällepäin.\n\nMuutamassa silmänräpäyksessä oli matkustaja laatikko- ja vakkasjoukon\nalta ottanut käsille kaksipiippuisen pyssyn ja vedettyään pois paksut\nkintaansa, tutki hän nyt, sisäpuolelta karvaiset nahkasormikkaat\nkäsineinä, pyssynsä vänkkiruutia. Juuri kun hän aikoi astua muutamia\naskeleita eteenpäin, kuului metsästä se hiljainen rapina, joka syntyy\neläimen juoksusta lumihangessa, ja heti sen perästä juoksi komea\nmetsäkauris tien poikki ei kaukana hänestä. Otus ilmestyi\näkkiarvaamatta ja sen juoksu oli tavattoman nopeata, mutta\nmatkustajamme näytti olevan liiaksi tottunut metsästäjä joutuakseen\nsiitä hämillensä. Heti kun otus tuli näkyviin, tähtäsi hän tarkalla\nsilmällä ja ampui vakavalla kädellä; mutta elukka jatkoi juoksuansa,\nkuten näytti, haavoittumattakaan. Paikalla laukesi pyssyn toinenkin\npiippu, vaan yhtä vähällä vaikutuksella.\n\nKaikki tämä tapahtui niin pikaisesti, että nuori neito, joka\nhuomaamattansa oli iloissaan metsäkauriin pelastumisesta, kun se nuolen\nvauhtia kiiti tien poikki, joutui oikein hämilleen. Ja ennenkuin\nennätti toipua hämmästyksestään, kuului hänen korviinsa lyhyt, kimakka\nääni, erilainen kuin hänen isänsä pyssyn täyteläinen pamaus, vaan\nkuitenkin kyllin selvä, jotta sen voi tuntea pyssyn paukaukseksi.\nSamassa hyppäsi kauris korkealle ilmaan, ja heti sen perästä kuului\nvielä toinen samanlainen pamaus, ja kauris lankesi maahan heittäen\nkunnon kuperkeikan lumihangessa. Näkymättömässä oleva metsästäjä päästi\nkovan huudahduksen juuri kuin ilon-osoitteeksi tarkemman ampumataitonsa\njohdosta, ja heti sen perästä astui esiin kaksi miestä, jotka olivat\nseisoneet kahden petäjän takana odottamassa koirain ajaman otuksen\ntuloa.\n\n\"Oh, Natty, jos olisin tiennyt teidän seisovan luodinkantamissa, niin\nenpä olisikaan ampunut\", sanoi matkustaja mennen sille paikalle, mihin\nkauris oli kaatunut, ja häntä seurasi tyytyväisenä neekeri hevosten ja\nkuorman kanssa. \"Mutta vanhan Hektorin haukunta oli niin innostuttavaa,\netten malttanut olla alallani, vaikka melkein luulen ampuneeni\nhukkaan.\"\n\n\"Niin, niin, tuomari,\" vastasi metsästäjä salatulla naurulla ja\nsillä tyytyväisellä katsannolla, joka osoittaa tietoa oman taidon\netevämmyydestä; \"te poltitte ruutinne ainoastaan lämmitelläksenne vähän\ntänä kylmänä iltana. Luulitteko tuolla talospyssyllä voivanne hillitä\ntäysikasvuista metsäkaurista, kun Hektor ja Hurtta olivat aivan sen\nkintuissa? Löytyy viljalta fasaaneja soissa, ja metsikanoja lentelee\nasuntonne nurkkien takana, niitä voitte ampua kuinka paljon hyvänsä\ntuolla leikkikalulla, vaan jos haluatte metsäkauriin- tahi\nkarhunpaistia, tuomari, niin silloin täytyy teidän ottaa käsille se\npitkä kiväärinne, johon pannaan talilippu luodin ympärille, muutoin\nluulisin teidän tuhlaavan enemmän ruutia kuin täytätte vatsoja.\"\n\nLopetettuaan puheensa, avasi hän taas suunsa nauraakseen jonkunlaista\nsisällistä naurua.\n\n\"Pyssyni hajottaa hyvästi, Natty, ja on tappanut metsäkauriin\nennenkin,\" vastasi suopealla hymyllä se, jota Natty oli kutsunut\ntuomariksi ja jonka nimi oli Marmaduke Temple. \"Toinen piippu oli\nladattu susihaulilla ja toinen paljailla lintuhaulilla. Tässä näemme\nettä kauriisen on käynyt kaksi luotia, toinen on mennyt kaulan, toinen\nsuoraan sydämen läpi. Voihan olla, että se on saanut toisen luodin\nminulta.\"\n\n\"Olkoonpa sen tappanut kuka hyvänsä, niin on se kaiketi syötävä\", sanoi\nmetsästäjä vetäen suuren puukon vyöllä riippuvasta tupestansa ja\nleikaten elukan kurkun poikki. \"Jospa onkin kaksi luodinreikää\nelukassa, niin olispa hauska tietää eikö sitä kohti lauaistu kaksi\nkivääriä? Ja sitä paitsi -- kuka on koskaan nähnyt pyöreän luodin\ntekevän näin kulmikasta reikää, kuin tämä kaulassa oleva on? Teidän\nitsenne, tuomari, täytyy tunnustaa, että kauris kaatui viime\nlaukauksella, jonka ampui tarkempi ja nuorempi käsi, kuin sekä teidän\nettä minun on. Kyllähän minä voin elää ilman tätä otustakin, vaan en\nmielelläni luovu oikeuksistani vapaassa maassa.\"\n\n\"Ei, Natty,\" vastasi tuomari yhtä sävyisästi kuin ennenkin, \"minä\ntaistelen vaan kunnian päältä. Muutamia dollarsia maksan mielelläni\nelukasta, vaan mikä palkitsee sen kunnian, jonka olisin voittanut\nkantamalla kauriin häntää lakissani? Ajatelkaa vaan, Natty, kuinka\nilkkuisin tuolle irvihampaalle, Dick Jones'ille, joka jo tänä talvena\non ampunut seitsemän kertaa hukkaan ja saanut ainoastaan yhden teeren\nja muutamia harmaita oravia!\"\n\n\"Niin, metsänriista on ruvennut vähenemään, sittenkuin alotitte noita\nperkauksia ja parannuksianne,\" virkkoi vanha metsämies jonkunlaisella\nylenkatseellisella nöyryydellä. \"On ollut aikoja, jolloin minä oman\ntöllini ovelta olen ampunut kolmetoista metsäkaurista, vasikoista\npuhumattakaan, -- ja jos joku halusi karhunpaistia, niin tarvitsi hänen\nvaan maata väijymässä jonakuna kuutamayönä ja ampua karhu töllin seinän\nreiästä; eikä hänen tarvinnut pelätä nukkuvansa liian pitkään, sillä\nsusien ulvonta kyllä piti hänen silmänsä auki. Tässä on vanha Hektor,\"\njatkoi hän, ystävällisesti taputellen isoa musta- ja keltatäpläistä\nkoiraa, joka yhdessä ennen mainitun nartun kanssa vastikään oli tullut\nheidän luoksensa, \"katsokaas kuinka sudet purivat sitä kaulaan sinä\nyönä, jona minä paistoin muutamia kaurispaistia takassani; se koira on\nluotettavampi kuin moni kristitty ihminen, sillä se ei koskaan unohda\nystäväänsä ja rakastaa sitä kättä, josta se saapi ruokansa.\"\n\nVanhan metsästäjän koko ryhdissä oli jotakin erinomaista, joka veti\npuoleensa nuoren tytön huomion, niin että hän siitä hetkestä asti, kuin\nukko tuli näkyviin, hartaasti ja uteliaasti oli silmäillyt sekä hänen\nmuotoansa että vaatteustansa. Hän oli pitkä ja niin laiha, että näytti\nenemmänkin kuin kuuden jalan mittaiselta, joka kumminkin oli hänen\ntodellinen pituutensa. Päässänsä, jota punanen, suorrukkeinen tukka\nniukasti peitti, piti hän ketunnahkaista lakkia. Jonkunlainen takki,\ntehty muokatuista metsävuohen nahoista, joihin karva oli jätetty\nkiinni, oli villaisella vyöllä vyötetty kiinni hänen hoikan vartalonsa\nympärille. Jalassa oli hänellä metsäkauriin-nahkaiset mokkasiinit,\njotka Indianien tavan mukaan olivat koristetut piikkisian piikeillä, ja\nhänen sääriensä ympärille oli kääritty samasta aineesta valmistetut\nsäärykset, kuin mistä mokkasiinitkin olivat. Nämät säärykset,\njotka polvien yläpuolella oli sidottu kiinni hänen kuluneisin\nhirvennahkahousuihinsa, olivat antaneet uudisasukkaille aiheen kutsua\nhäntä lisänimellä Nahkasukka. Hänen vasemman olkapäänsä yli oli vedetty\nhirvennahkainen vyö, josta riippui suunnaton häränsarvi, niin ohueksi\nkoverrettu, että sen läpi kuulsi sisältönä oleva ruuti. Isompaan päähän\noli sovitettu taitavasti ja lujasti puupohja, toinen pää oli suljettu\ntiiviisti pienellä tulpalla. Nahkapussi riippui hänen edessään, josta\nhän otti edellisen puheensa päätyttyä pienen mittakupin ja täytti sen\ntarkasti ruudilla, alkoi ladata uudelleen kivääriä, joka tukin\nlevätessä lumella hänen edessään ylettyi melkein hänen ketunnahkaiseen\nlakkiinsa asti.\n\nMatkustaja oli tällä välin tutkinut tarkasti haavoja ja, kiinnittämättä\nhuomiota metsästäjän huonotuulisuuden ilmauksiin, huudahti:\n\n\"Mieluusti hankkisin, Natty, oikeuden kunniaan tästä kaadosta, ja\neittämättä, jos osuma kaulassa on minun, riittää se; sydämeen sattunut\nlaukaus oli tarpeeton, Nahkasukka, kutsukaamme sitä vaikkapa\nvarmistuslaukaukseksi.\"\n\n\"Te voitte kutsua sitä miksi vain haluatte, tuomari\", sanoi metsästäjä,\nheittäen kiväärinsä vasemman olkapäänsä yli ja napsauttaen auki\nhousuissaan olevan messinkikotelon, ottaen siitä pienen palan rasvattua\nnahkaa ja käärien siihen pienen pallon, survaisten ne voimallisesti\nruutiin, missä hän jatkoi niiden vatvomista puhuessaan. \"On paljon\nhelpompaa keksiä nimiä kuin ampua metsäkauris loikasta, mutta eläin sai\nkyllä loppunsa nuoremmasta kädestä kuin teidän tai minun, kuten sanoin\njo aikaisemmin.\"\n\n\"Mitä sanottekaan ystäväiseni\", huudahti matkaaja, kääntyen leppoisasti\nNattyn kumppalin puoleen, \"heittäisimmekö kunniasta tällä dollarilla,\nja saatte pitää hopean, jos häviätte; mitä sanotte, ystäväiseni?\"\n\n\"Että minä tapoin kauriin\", vastasi nuori mies hieman ylpeillen ja\nnojaten toiseen pitkään kivääriin, samankaltaiseen kuin Nattyn.\n\n\"Tässä on tosiaankin kaksi yhtä vastaan\", vastasi tuomari hymyillen,\n\"minut on äänestetty vähemmistöön, kuten sanomme oikeudessa. Tuossa on\nAggy, hän ei voi orjana äänestää, ja Bessy on alaikäinen -- niinpä\nminun täytyy tyytyä siihen, mitä voin saada. Mutta lähetättehän minulle\nlihat; ja pahus vieköön, jos en tee kauriin kuolemasta kunnon tarinaa.\"\n\n\"Noiden lihojen myymisestä en minä voi päättää\", sanoi Nahkasukka,\nomaksuen hieman kumppalinsa ylimielisyyttä, \"olen puolestani nähnyt\neläinten juoksentelevan päiviä kaulaan ammuttuina, enkä minä kuulu\nniihin, joka ryövää mieheltä hänen oikeudenmukaisen osuutensa.\"\n\n\"Te pidätte sitkeästi kiinni oikeuksistanne tänä kylmänä iltana,\nNatty\", vastasi tuomari lannistumattoman hyväntuulisesti, \"mutta mitä\nsanotte, nuori mies, onko kolme dollaria riittävä maksu kauriista?\"\n\n\"Jospa ensiksi ratkaisisimme kysymyksen oikeudesta molempien\ntyydytykseksi\", sanoi nuorukainen lujasti mutta kunnioittavasti,\nsellaisella ääntämisellä ja kielellä, että se oli huomattavasti hänen\nulkonäköään korkeammalla tasolla, \"kuinka monella luodilla latasitte\naseenne?\"\n\n\"Viidellä, herra\", sanoi tuomari hieman hämmentyneenä toisen\nkäytöksestä, \"eivätkö ne riitä tällaisen kauriin kaatamiseen?\"\n\n\"Yksikin riittäisi, mutta\", sanoi nuorukainen ja siirtyi sen puun\nluokse, jonka takaa hän oli ilmestynyt, \"kuten tiedätte, herra,\nammuitte tähän suuntaan -- neljä luotia on osunut tähän puuhun.\"\n\nTuomari tarkasteli männyn kuoressa olevia tuoreita jälkiä, ja sanoi\npäätään pudistaen naurusuin:\n\n\"Te todistelette asiaa itseänne vastaan, nuori asianajajani; missä on\nviides?\"\n\n\"Tässä\", vastasi nuorukainen, heittäen syrjään yllään olevan karkean\npäällystakin ja paljastaen reijän alusvaatteissaan, joiden läpi tihkui\nsuuria veripisaroita.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti tuomari kauhistuneena, \"olenko minä tässä\nkiistellyt tyhjästä kunniasta ja lähimmäiseni on kärsinyt käsieni\njäljistä valitustakaan päästämättä? Mutta kiirehtikää -- nopeasti --\nistuutukaa rekeeni -- kylään on vain maili, siellä voimme saada\nkirurgin apua -- kaikki tapahtukoon minun kustannuksellani, ja sinä\nsaat asua luonani, kunnes haavasi on parantunut, niin, vaikka pysyvästi\nsen jälkeen.\"\n\n\"Kiitän teitä hyvästä aikeestanne, mutta minun on kieltäydyttävä\ntarjouksestanne. Minulla on ystävä, joka olisi huolissaan, jos kuulisi,\nettä olen haavoittunut ja poissa hänen luotaan. Haava on vaaraton, eikä\nluoti ole osunut luuhun; mutta uskoisin, herra, että myönnätte nyt\nminulle oikeuden lihoihin.\"\n\n\"Myöntäisinkö sen!\" toisti kiihtynyt tuomari, \"annan täten sinulle\noikeuden ampua kauriita tai karhuja tai mitä ikinä haluat metsissäni\nikuisiksi ajoiksi. Nahkasukka on ainut mies lisäksi, jolle olen antanut\nsamat oikeudet, ja on tuleva aika, jolloin ne ovat arvossaan. Mutta\nminä ostan kauriisi -- kas tässä, tämä seteli korvatkoon sinulle meidän\nmolempien laukaukset.\"\n\nVanha metsästäjä suoristi pitkän vartalonsa ylpeyttä osoittavaan\nasentoon tämän vuoropuhelun aikana, mutta hän odotti, kunnes toinen oli\nlopettanut puheensa.\n\n\"Elossa on vielä sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, että Nathaniel\nBumpon oikeus metsästää näillä kukkuloilla on vanhempaa perua kuin\nMarmaduke Templen oikeus kieltää tämä\", sanoi hän. \"Mutta jos laki\nmäärää siitä ollenkaan, vaikka kuka on koskaan kuullut laista, joka\nkieltäisi metsästäjää tappamasta kaurista mielensä mukaan -- mutta jos\nlaki määrää siitä ollenkaan, sen tulisi kieltää kaikilta talospyssyn\nkäyttö. Ampuja ei koskaan tiedä, minne hänen luotinsa lentää, kun hän\npainaa noiden epävarmojen tuliaseiden liipasinta.\"\n\nKuuntelematta Natyn itsekseen puhumista kumarti nuorukainen, kun\nhänelle tarjottiin pankinseteliä, ja vastasi:\n\n\"Anteeksi, herra, vaan minä tarvitsen otuksen.\"\n\n\"Mutta voittehan tällä setelillä ostaa monta metsäkaurista, ottakaa se\nvastaan -- minä pyydän... Se on sadan dollersin arvoinen,\" lisäsi hän\nhiljentäen ääntänsä.\n\nTuokion vaan näytti nuorukainen olevan epäilyksissään, mutta sen\nperästä hylkäsi hän taas ylpeästi tarjoomuksen, ja samassa nousi, juuri\nkuin hän olisi itsekseen hävennyt osoittamaansa heikkoutta, puna\nsemmoinen hänen poskilleen, joka näkyi pakkaisen vaikuttaman punankin\nalta.\n\nTämän haastelemisen kestäessä oli nuori neito noussut seisalleen\nreessä, ja huolimatta pakkasesta heitti hän niskaansa päähineen, joka\noli peittänyt hänen kasvonsa.\n\n\"Ette varmaankaan, nuori mies, -- herra...\" oikasi hän äkkiä, \"tahdo\nsaattaa isääni siihen tukalaan tilaan, että hänen täytyisi ajatella\njättäneensä tähän erämaahan ihmisen, jonka hän omalla kädellään on\nhaavoittanut. Minä pyydän teitä lähtemään meidän mukaamme ja antamaan\nlääkärin hoitaa haavaanne.\"\n\nEmme tiedä koveniko nyt haavan kipu vai oliko tuon kauniin puhujan\näänessä tai menettelyssä joku vastustamaton vetotovoima; vaan\nnuorukaisen jäykkä kopeus väheni huomattavasti, kun näin vedottiin\nhänen tunteisinsa, ja hän oli nähtävästi kahdella päällä: ei hän\nkernaasti olisi suostunut lähtemään matkaan, vaan ei myöskään\nmielellään hylännyt neitosen pyyntöä. Tuomari seurasi uteliaasti tämän,\nnuorukaisen tunteiden kesken syntyneen taistelun kehittymistä, ja\nystävällisesti tarttuen hänen käteensä, vei hän hänet reen viereen ja\nvaati häntä siihen istumaan.\n\n\"Tohtoria ei ole Templetonia lähempänä,\" virkkoi hän, \"ja Natyn tölli\non puolen peninkulman päässä sieltä. Lähtekää kanssamme, nuori\nystäväni, ja antakaa tohtorin katsella olkapäätänne.\"\n\nSillä välin seisoi Nahkasukka pitkän pyssynsä nojassa, pää vähän\nsivullepäin käännettynä ja näytti vaipuneen syviin mietteisin. Mutta\nkylliksi mietittyään asiata ja saatuaan epäilykset poistetuiksi, lausui\nhän:\n\n\"Parasta luulen olevan seurata mukana, poika, sillä jos luoti on\ntunkenut vähän syvemmälle, niin on käteni jo liiaksi vanha voidakseen\ntarkasti leikata ihmisen lihaa, niinkuin ennen muinoin. Noin\nkolmekymmentä vuotta sitten, kun olin vanhassa sodassa sir Williamin\nkanssa, kävelin yksinäni kymmenen, kaksitoista peninkulmaa jylhää\nerämaata, luoti reidessäni, ja leikkasin sen sitten pois\nlinkkuveitselläni. Vanha John indiani muistaa aivan hyvin sen ajan.\nMinä tapasin hänet muutamain Delawarelaisten kanssa ajamassa takaa\nmuuanta Irokesiä, joka oli ottanut viisi päänahkaa Schoharien luona.\nMutta minäpä annoin punanahalle merkin, jota vakuutan hänen kantavan\nkuolinpäiväänsä asti. Otin näette tarkalle silmälle hänen takapuolensa\n-- suokoon lady anteeksi että sanon näin -- juuri kuin hän hyppäsi ylös\npiilopaikastaan ja istutin hänen alastomaan pyllyynsä kolme susihaulia\nniin likelle toisiansa, että olisi voinut peittää kaikki tyyni yhdellä\nlantilla.\"\n\nNyt ojensi Natty pitkän kaulansa suoraksi ja oikoi ruumistansa; kun hän\navasi suunsa, josta näkyi yksi ainoa keltanen hammas, niin näytti kuin\nhänen silmänsä, kasvonsa ja koko ruumiinsa olisi vapisseet naurusta,\nvaikk'ei kuulunut muuta ääntä, kuin jonkunlainen suhina hänen vetäessä\nilmaa keuhkoihinsa.\n\n\"Oneidajärven poikki kulkiessani oli luodinvalimeni joutunut hukkaan,\"\njatkoi hän, \"ja sentähden täytyi minun, niin hyvin kuin voin, tulla\ntoimeen susihaulilla, mutta pyssyni oli hyvä eikä hajoittanut niinkuin\ntuo teidän kaksipiippuinen pyssyrämänne, tuomari, jonka läheisyyteen\nnäemmä ei ole hyvä metsällä ollessa joutua.\"\n\nSe anteeksi-pyyntö, minkä Natty nuoren naisen herkkätuntoisuuden tähden\nteki, oli tarpeeton; sillä hänen puhuessansa oli neitonen siksi\nahkerasti isänsä apuna siirtämässä tieltä pois muutamia matkatavaroita,\nettei hänellä ollut aikaa kuunnella Nahkasukan puhetta. Voimatta enään\nvastustaa molempain matkustajain ystävällistä kiihkeyttä, myöntyi\nnuorukainen viimeinkin istumaan rekeen. Ammuttu metsäkauris sidottiin\nkiinni reen taustaan, ja itse istuttuaan rekeen, kehoitti tuomari\nNattyakin tekemään samoin.\n\n\"En, en,\" vastasi vanhus, puistaen päätänsä, \"minulla on toimitettavaa\nkotona tänä jouluaattona -- ajakaa te matkaanne pojan kanssa ja antakaa\ntohtorinne katsoa hänen olkapäätänsä. Kun hän vaan tahtoo leikata pois\nluodin, niin on minulla ruohoja, jotka parantavat haavoja pikemmin kuin\nkaikki hänen ulkomaalta tuodut laastarinsa.\"\n\nHän kääntyi toisaannepäin ja oli juuri pois lähtemäisillään, kun\nyht'äkkiä muisti jotakin.\n\n\"Jos näette John indianin siellä alhaalla järven rannalla,\" sanoi hän,\n\"niin teette viisaimmin, jos otatte hänen mukaanne ja annatte hänen\nauttaa tohtoria; sillä vaikka hän on niin vanha, on hän kumminkin\nmerkillinen haavain ja mustelmain hoitaja, ja aivan varmaan tulee hän\nluutinensa puhdistamaan teidän tulisijojanne jouluksi.\"\n\n\"Odottakaa,\" huudahti nuorukainen, tarttuen neekeriä käsivarteen, kun\ntämä aikoi panna hevoset liikkeelle; \"Natty, teidän ei tarvitse puhua\nmitään vahingostani eikä sanoa minne lähden; heti kuin luoti on\npoisotettu, palaan jo tänä iltana takaisin, tuoden muassani\nneljänneksen metsäkaurista joulupäivällis-paistiksi.\"\n\nHänen puheensa keskeytti metsästäjä, kohottaen yhtä sormea vaitiolon\nmerkiksi, ja hiipi sitten hiljaa tiensyrjälle, silmät tarkasti\ntuijottaen muutaman lähellä olevan petäjän oksia kohti. Saatuaan\nsopivan aseman, pysähtyi hän, jännitti hanan, astui toisella jalallansa\npitkän askeleen taaksepäin, oikasi vasemman kätensä pyssynpiippua\nmyöten niin pitkälle kuin ulottui ja alkoi verkalleen kohottaa\ntuliputkeansa suoraan puunrungon suuntaa ylöspäin. Matkustajat\nseurasivat silmillään pyssyn liikuntoa ja huomasivat pian sen esineen,\njohonka Natty tahtoi satuttaa luotinsa. pienellä kuivuneella oksalla,\njoka noin seitsemänkymmentä jalkaa maasta ja ihan tuoretten oksain alla\npisti suoraan ulos puunrungosta, istui pyy. Koirain haukunta sekä\nihmisten puheleminen lähellä sitä puuta, missä lintu istui, oli\npeloittanut sitä, niin että se oli väistynyt ihan puunrunkoon kiinni,\nja istui siinä pää ja kaula kuroitettuina suoraan ylöspäin melkein\nyhteen linjaan jalkain kanssa. Saatuaan pyssynsä tarkasti tähdätyksi\nlintua kohti, nykäsi Natty liipasinta, ja pyy putosi korkeasta\nasemastaan semmoista vauhtia, että hautaantui lumeen.\n\n\"Siivolla, vanha veijari,\" huudahti Nahkasukka ja nosti uhaten\nlaastukkia Hektoria kohti, joka tahtoi syöstä puun juurelle; \"siivolla,\nsanon minä.\"\n\nKoira totteli, ja Natty jatkoi kiireesti, mutta suurimmalla huolella\npyssynsä latinkiin panemista. Tämän tehtyään, nosti hän linnun lumesta,\nja näyttäen matkustajille, että siltä oli pää poissa, huudahti hän:\n\n\"Täss'on maukas herkkupala vanhalle miehelle joulupuoliseksi -- älä\nhuoli otuksesta, poika, ja muista John indiani; hänen ruohonsa ovat\nparempia kuin kaikki ulkomaan sapuskat. Katsokaa, tuomari,\" jatkoi hän\nuudestaan nostaen lintua, \"luuletteko että sileäsisustainen pyssy olisi\ntipahuttanut tämän alas tuolta nappulalta saattamatta höyhentäkään\nepäjärjestykseen?\"\n\nSamassa nauraa suhautti vanhus tuota omituista nauruansa, joka niin\npaljon vivahti voittoriemuun, iloisuuteen ja pilaan, ja puistaen\npäätänsä kääntyi hän pois, heitti pyssyn olalleen ja kävellä notkutti\nlyhvin, terävin askelin metsään päin. Joka liikkeellä painui hänen\nvartalonsa joitakuita tuumia kokoon, kun polvet vääntyivät sisäänpäin;\nmutta kun reki pääsi muutamaan tienpolvekkeesen ja nuorukainen vilkaisi\ntaaksensa vanhaan metsästäjään päin, oli tämä jo katoamaisillaan\npuunrunkojen suojaan, ja koirat kulkivat hiljaisina hänen perässänsä,\nsilloin tällöin haistaen metsäkauriin jälkiä, joita vainu nyt näytti\nilmoittavan niille arvottomiksi. Vielä yhden tienpolvekkeen sivu kun\noli kuljettu, oli Nahkasukka kadonnut matkustajain nähtävistä.\n\nJoulukalkkunain ampuminen on vanha mielihuvitus, jota uudisasukkaat\nharvoin ja tuskin koskaan päästävät \"muodista pois.\" Se soveltui hyvin\nyhteen niiden miesten jokapäiväisten tointen kanssa, jotka usein\nlaskivat kirveen tai viikatteen käsistään, tarttuaksensa pyssyyn, kun\nmetsäkauris kiiti eteenpäin niiden puiden välissä, joita he olivat\nkaatamassa, tahi karhu tuli heidän niityillensä vainuamaan\nuudisasutuksen hajua tai viisain silmin katselemaan anastajain\nedistys-puuhia.\n\nNe tapaukset, joita nyt ryhdymme kertomaan, tapahtuivat pari päivää\nmyöhemmin kuin vasta kerrottu kohtaus metsässä. Muuan vapaa neekeri oli\nkilpa-ammuntaa varten hankkinut koko joukon lintuja, hyvin sopivia\nkiusaamaan herkkusuun ruokahalua, ja sovitettuja ikänsä ja säätynsä\npuolesta erilaisten kilpa-ampujain varallisuuden ja ampumataidon\nmukaan. Hän oli tarjonnut nuoremmille ja vähemmän vaatelioille\nampujille erinäisiä, huonompia lintuja, ja muutamia kertoja oli jo\nammuttukin, suureksi hyödyksi tuon mustan lintuin isännän\nrahakukkarolle. Ampumasäännöt olivat hyvin mutkattomat ja ampujille\nyleensä tutut. Lintu sidottiin nuoranpätkällä kiinni kannon juurelle,\njoka oli veistetty sileäksi siltä puolen, missä ampujat seisoivat,\njotta siten löytyisi pilkku, johon katsoen jokaisen ampumataitoa\nvoitiin tutkia. Ampumamatka oli säntilleen puolitoista sataa kyynärää;\npuoli kyynärää enemmän tai vähemmän olisi katsottu toisen tai toisen\npuolen oikeuksien sortamiseksi. Neekeri määräsi mielensä mukaan\nkullekin linnulle hinnan sekä millä tavoin siihen oli osattava; mutta\nnämä määräykset tehtyään, oli hänen, niiden järkähtämättömien\noikeuden-käsitteiden mukaan, jotka maassa vallitsivat, pakko antaa\nkenen tahansa, ken vaan ilmoitti itsensä, ottaa osaa ammuntaan.\n\nJoukossa oli noin pari, kolme kymmentä nuorta miestä, melkein kaikki\npyssyillä varustetut, sekä kaikki kylän poikaset. Nämä pikku nulikat,\njotka olivat vaatetetut karheisin mutta lämpimiin vaatteisin, seisoivat\netevimpäin pyssymiesten ympärillä, kuunnellen niiden kerskaavia\nkertomuksia ennen hyvästi sattuneista laukauksista ja jo mielissään\nkuvitellen sitä päivää, jolloin he itse pääsisivät osallisiksi näihin\nkilpaharjoituksiin. Muiden joukossa, jotka olivat tulleet katsomaan\ntätä leikkiä, oli myöskin neiti Elisahet Temple, tuomarin tytär, ja\nhänen serkkunsa Richard Jones, tämän piirikunnan ylituomari.\n\nEtevin puhuja oli Billy Kirby. Tämä nuori mies, joka silloin kuin hän\nhuoli tehdä työtä, piti elinkeinonansa metsän perkkaamista tai\npuunhakkaamista urakalla, oli roteva kasvultaan, ja hänen\nulkomuodostaan voi päättää hänen luonnonlaatunsa. Hän oli rähisevä,\nkerskaava ja huoleton mies. jonka hyvänsävyiset silmät todistivat aivan\ntoista kuin raaka, röyhkeä puhetapa. Hänen ja Nahkasukan välillä oli\nkauan aikaa sitten vallinnut kateellinen kilpailu toisen tai toisen\nampumataidon etevämmyydestä. Huolimatta Natyn pitemmästä\nharjoituksesta, oli yleinen ajatus se, että Billyn vakainen käsi ja\nsukkela silmä teki hänet Nahkasukan vertaiseksi. Heidän kilpailunsa\noli tähän saakka supistunut paljaasen kerskailemiseen ja eri\nmetsästysretkien onnistumisen vertaamiseen; mutta tämä oli ensi kerta,\njolloin heillä oli tilaisuus astua toistensa kanssa suorastaan\nkilpailemaan. Pitkään olivat Billy ja lintujen omistaja keskenänsä\nkiistää jaaritelleet parhaan linnun hinnasta, ennenkuin Natty\nseuralaisinensa saapui paikalle. Nyt oli kuitenkin sovittu niin, että\nyksi riksi oli maksettava jokaisesta laukauksesta; tämä oli korkein\nhinta, mikä koskaan oli vaadittu, ja riippui siitä, että neekeri\ntahtoi, niin paljon kuin mahdollista, turvata itseään ammunnassa\ntapahtuvata vahinkoa vastaan. Kalkkuna oli jo sidottu kantoon kiinni,\neikä koko linnusta, jonka ruumis oli lumen suojassa, näkynyt muuta kuin\npunanen pää ja pitkä kaula. Jos joku luoti, joka ensin oli käynyt\nlumeen, haavoitti lintua, niin katsottiin sen vieläkin olevan entisen\nomistajansa oma, mutta jos luoti liikautti höyhentäkään sen näkyvissä\nolevissa osissa, niin tuli lintu onnellisen ampujan omaksi.\n\nNämä ehdot kuulutti neekeri kovalla äänellä ja istahti sitten hangelle\nniin likelle rakasta lintuansa, että jokseenkin selvä vaara oli\ntarjona; juuri samassa saapui Elisabet serkkuinensa paikalle. Tämän\nodottamattoman vierastentulon tähden vaikenivat kokkapuheet ja\nkiistasanat jokseenkin; mutta tuokion äänettömyyden perästä, ja kun\nnuoren naisen utelias tarkkaavaisuus ja ystävällinen hymy oli huomattu,\nalkoivat kaikki jälleen menetellä yhtä teeskentelemättömästi ja\nvapaasti kuin ennenkin, vaikka tosin hänen läsnäolonsa tähden\nnoudatettiin vähän enemmän säädyllisyyttä.\n\n\"Pois tieltä, poikanalikat,\" huudahti puunhakkaaja asettuen ampujia\nvarten määrätylle paikalle, \"menkää pois tieltä, vunukat, muuten ammun\nteitä. Nyt, Brom, voit jättää jäähyväiset tuolle kalkkunallesi.\"\n\n\"Odottakaa,\" huudahti se nuori metsästäjä, jonka jo ennen olemme\ntavanneet Natyn seurassa ja jonka nimi oli Oliver Edwards. \"Odottakaa\nhiukan; minä tahdon myöskin koettaa onneani. Tässä on riksini, Brom;\nnythän minullakin on oikeus ampua yhden laukauksen.\"\n\n\"Se on teillä kyllä,\" virkkoi Billy, \"mutta jos minä vähän pölyytän\ntuon syömärin höyheniä, niin miten käy teidän ampumisellenne silloin?\nOnko teidän nahkataskussanne niin paljon rahaa, että pystytte maksamaan\nlaukauksesta, jota ette koskaan saa lau'aista?\"\n\n\"Liikuttaako se teitä, herra, kuinka paljon rahaa minulla on? Tässä on\nriksini, Brom, ja minä vaadin ampuma-oikeutta.\"\n\n\"Älkää olko hurja, poikaseni,\" vastasi toinen, aivan tyynesti\nkiinnittäen pyssynsä piitä. \"Teidän sanotaan nykyjään haavoittuneen\nvasempaan olkapäähän, ja jos se on tosi, niin tulee Bromin antaa teidän\nampua puolesta hinnasta. Sillä pitää olla vakaa käsi, joka tahtoo osata\ntuohon lintuun, sen vakuutan, vaikka antaisinkin teille tilaisuuden\nkoettaa onneanne, jota kumminkaan en aio tehdä.\"\n\n\"Älkää kerskatko, Billy Kirby,\" sanoi Natty, laskien pyssynsä perän\nmaahan ja nojaten sen suuta vastaan. \"Te ette kuitenkaan saa ampua\nmuuta kuin yhden laukauksen lintua kohti, sillä jos poika ampuu sivu,\nmikä ei olisi kumma, koska hänen käsivartensa on niin kankea ja kipeä,\nniin tulee hänen perästänsä hyvä pyssy ja tarkka silmä. Voipihan olla,\netten nyt enään ammu yhtä hyvästi kuin ennen, mutta puolitoista sataa\nkyynärää on vaan lyhyt matka pitkälle pyssylle.\"\n\n\"Mitenkä, vanha Nahkasukka; oletteko te ulkona näin aamusella?\" sanoi\nhänen kilpailiansa melkein ivaten. \"Hyvä, selvä peli on kuin kallis\nkivi. Mutta minulla on ampumavuoro ennenkuin teillä, vanha toveri; nyt\njoko jää kurkku kuivaksi tai saadaan hyvä päivällinen.\"\n\nNeekerin kasvoinjuonteissa kuvautui ei ainoastaan kaikki se\nlevottomuus, joka syntyi mahdollisesta rahanvoitosta tai tappiosta,\nvaan myöskin se virkeä jännitys, johon kaikki kilpailun tähden olivat\njoutuneet, vaikka kyllä toiveet sen päättymisen suhteen olivat\nerilaiset. Billy Kirbyn verkalleen ja vakaisesti nostaissa pyssyänsä\nhuusi hän:\n\n\"Selvä peli, Billy Kirby, -- älkää siirty eteenpäin -- pitäkää neekeri\nparka kans' selvä peli -- ole varallas', syömäri puista päätäs',\npöllöpää -- etkö näe että hän osoittaa pyssyllä sinua kohti?\"\n\nNämä huudot, joiden varsinainen tarkoitus oli hämmentää ampujan\nhuomiota, olivat ihan hyödyttömät. Billyn vakavuutta ei ollutkaan niin\nhelppo saada horjumaan ja hän tähtäsi suurimmalla tarkkuudella.\nKuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa, ja sitten pamahti pyssy.\nKalkkunan pää näytti heilahtavan sivulle päin, ja lintu levitti\nsiipensä ikäänkuin lentoon lähteäksensä, vaan sitten asettui se taas\npaikallensa lumelle ja katseli levottomasti ympärilleen. Sen vertaan\naikaa, kuin hengenvetoon kuluu, ei kuulunut ääntäkään. Tämän\näänettömyyden lopetti neekeri, joka rupesi tuimasti nauramaan, niin\nettä koko ruumis tutisi, ja vieri sitten ihastuksensa ylimmällään\nollessa edes takaisin lumessa.\n\n\"Hyvin tehty, kalkkuna!\" huusi hän hypäten ylös ja ollen teivivinään\nlintua. \"Minä pyysin sitä olemaan varoillansa, ja te näette, että se\ntotteli. Antaa tänne riksi lisää, Billy, niin saa tekin ampua vielä\nkerran.\"\n\n\"Ei, vuoro on minun,\" sanoi Edwards; te olette jo saanut minun maksuni.\nMenkää pois tieltä ja antakaa minun koettaa onneani.\"\n\n\"Se on vaan suotta menetettyä teidän rahanne, poika,\" sanoi Nahkasukka.\n\"Kalkkunan pää ja kaula on kovin vaikea pilkku harjaantumattomalle\nkädelle ja hermottomalle olkapäälle. Kätenne vapisee, ja te näytte\nolevan kovin kiihkeä. Ampumahaavat heikontavat ruumista, ja minun\nymmärrykseni mukaan ette tule ampumaan niin hyvin kuin tavallisesti.\nMutta jos teidän kuitenkin pitää laukaista latinki, niin tehkää se\npian, ennenkuin tähtääminen tulee mahdottomaksi vapisemisen tähden.\"\n\n\"Selvä peli,\" huusi neekeri uudestaan -- \"pitäkää neekeriparka kans'\nselvä peli. Mikä oikeus on Natty Bumpolla antaa nuori mies neuvoa?\nAntaa hänen ampua -- pois tieltä.\"\n\nEdwards ampui hyvin äkkiä; mutta kalkkuna ei liikahtanutkaan, ja kun\nne, jotka menivät katsomaan mihin luoti oli sattunut, palasivat\ntakaisin, selittivät he, ettei hän ollut osannut kantoonkaan.\n\nBromin ilo, joka tämän toisen harhalaukauksen perästä pääsi ilmi,\nvaikkei niin hurmaavana kuin äsken, katosi samassa kuin Natty astui\nampumasijalle. Hänen kasvoihinsa nousi isot ruskeat pilkut, jotka\nkauheasti rumensivat hänen luonnollista ebenholtsin karvaista ihoansa,\nsamassa kuin hänen summattomat huulensa verkalleen pusertuivat yhteen\nnoiden molempain valkosen valkean hammasrivien päälle, jotka tähän\nsaakka olivat kiiltäneet hänen kasvoissansa kuin kivihiileen liitetyt\nhelmet. Hänen sieraimensa, jotka kaikissa elämänvaiheissa olivat\nkasvojen enimmän silmäänpistävä osa, laajenivat levälleen, kunnes\nkokonaan peittivät kasvojen keskikohdan korvasta korvaan, ja\nhuomaamattansa painoi hän ruskeat, luiset kätensä syvälle lumeen,\nhetken levottomuuden tähden unhoittaen syntyperäisen kammonsa kylmää\nvastaan.\n\nSill'aikana kuin nämä pelon merkit näyttäytyivät kalkkunan mustassa\nisännässä, oli se, joka saatti aikaan tämän äärettömän levottomuuden,\nniin tyyni ja levollinen, kuin hänellä ei olisi ollut ainoatakaan\nkatsojaa ympärillään.\n\n\"Minä olin hollantilaisissa uudistaloissa Schoharien luona juuri ennen\nviime sodan syttymistä,\" sanoi Natty, huolellisesti kirvoittaen\nnahkasiteitä pyssynsä lukon ympäriltä; \"siellä pitivät nuoret miehet\nkilpa-ammuntaa, ja siihen otin minä osaa, ja minä luulen sinä päivänä\navanneeni monen hollantilaisen silmät, sillä minä voitin ruutisarven,\nkolme tankoa lyijyä ja naulan niin hyvää ruutia, kuin koskaan on\nsankissa poltettu. Kuinka he noituivat saksankielellään! He puhuivat\nmuutamasta päihtyneestä hollantilaisesta, joka sanoi tappavansa minut,\nennenkuin ennättäisin tänne järvelle takaisin. Mutta jos hän olisi\nheittänyt pyssyn olallensa pahassa aikeessa, niin olisi Jumala\nrangaissut häntä siitä, ja jos ei Jumala olisikaan sitä ennen tehnyt ja\nhän olisi ampunut sivu, niin tunnen miehen, joka olisi antanut hänelle\ntakaisin yhtä hyvästä kädestä, ja ehkäpä vähän paremmastakin, jos\nampumataito myöskin saisi tulla lukuun.\"\n\nNyt oli metsästäjä valmis; hän astui oikean jalkansa taaksepäin ja\nojentaen vasempaa kättänsä pitkin pyssyn piippua, kohotti hän sitä\nlintua kohti. Joka silmä kiiti salaman nopeana ampujasta lintuun, mutta\nkun odotettiin pyssyn laukauksen kuuluvan, niin kuuluikin vaan piin\nlipsaus rautaa vasten.\n\n\"Linkkaus -- linkkaus,\" huusi neekeri, hyppäsi ylös kuin vimmattu ja\nasettui linnun eteen. \"Linkkaus on sama kuin laukaus -- Natty Bumpon\npyssy on pettänyt -- Natty on ampunut kalkkunan sivu.\"\n\n\"Natty Bumpo osaa neekeriin, jos ette mene pois edestä, Brom,\" sanoi\nvanha metsästäjä suuttuneena. \"Se sotii kaikkea oikeutta ja kohtuutta\nvastaan, että linkkausta pidetään laukauksen vertaisena, koska toinen\nei ole muuta kuin piin lipsaus rautaa vastaan, toinen sitä vastoin\nsaapi aikaan sekä tulta että kuolemaa. Menkää siis pois tieltä,\npoikaseni, ja antakaa minun näyttää Billy Kirbylle miten joulukalkkuna\non ammuttava.\"\n\n\"Pitää neekeri parka kanssa selvä peli,\" huusi Brom, joka järkähtämättä\nseisoi samassa paikassa. \"Jokainen tietää, että linkkaus on sama kuin\nlaukaus. Antaa massa Jones -- antaa lady päättää.\"\n\n\"Niin on,\" virkkoi Billy; \"semmoinen on ampumalaki tässä osassa maata,\nNahkasukka. Jos tahdotte ampua vielä kerran, niin on teidän maksaminen\nuudestaan. Minäpä luulen itse tahtovani vielä kerran koettaa onneani;\nkas tässä riksini, Brom, -- tuleva laukaus on minun.\"\n\n\"Kyllä kai tosiaankin luulisi, että te, Billy Kirby, tunnette\ntäkäläiset ampumalait paremmin kuin minä,\" vastasi Natty. \"Te tulitte\ntänne uudisasukasten kanssa häränpiiska kourassa, mutta minä tulin\ntänne mokkasiinit jalassa ja hyvä pyssy olalla, paljon ennen vanhaa\nsotaa. Kumpikahan silloin tuntenee nämä lait paremmin? Minä vakuutan,\nettei kukaan voi saada minua uskomaan, että linkkaus olisi sama kuin\nkunnollinen laukaus.\"\n\n\"Antaa massa Jones ratkaista,\" sanoi neekeri, \"hän tietämäs kaikki.\"\n\nTämä vetoominen Richardin tietoon oli siksi mielistelevä, ettei sitä\nsopinut jättää siksensä. Hän astui sentähden muutaman askeleen\neteenpäin siitä paikasta, mihin Elisabeth häveliäästi oli pysähtynyt,\nja julisti seuraavan päätöksen kaikella sillä arvokkaisuudella, jota\nitse asia sekä hänen oma virka-arvonsa vaati:\n\n\"Näyttää olevan joku eriäväisyys mielipiteissä siitä, onko Nathanael\nBumpolla oikeus ampua Abraham Frebornin kalkkunaa ilman sanotun\nNathanaelin maksamatta vielä riksiä tästä oikeudesta.\"\n\nTämä seikka oli jo itsestään niin selvä, ettei sitä voinut kieltää, ja\nkun ylituomari oli pitänyt lyhven väliajan, antaakseen kuulijainsa niin\nsanoaksemme sulattaa tämän hänen edellytyksensä, jatkoi hän:\n\n\"Näyttää olevan paikallansa, että minä ratkaisen tämän eripuraisuuden,\nkoska velvollisuuteni on pitää voimassa rauhaa tässä maanääressä eikä\nantaa miesten, vaaralliset aseet kädessä, ilman mitään silmälläpitoa\nkiistellä keskenänsä. No niin, kaksintaisteluissa, joissa kumpikin\nriitaveli ampuu, on tavallisesti sääntönä, että linkkausta pidetään\nlaukauksena, ja jos tämä laki on voimassa silloin, kuin kummallakin\nriitaveljellä on oikeus uudestaan ampua toistansa, niin näyttää minusta\nmahdottomalta, että voisi saada koko päivän seistä ja linkuttaa\npyssyänsä yhtä kalkkunaa kohti. Minulla on sentähden se ajatus, että\nNathanael Bumpo on menettänyt ampuma-oikeutensa, ja että hänen tulee\nsuorittaa uusi maksu, ennenkuin saa takaisin oikeutensa.\"\n\nKun niin korkeassa arvossa oleva mies lausui tämän tuomion ja teki sen\nnäin juhlallisesti, niin saatti se kaiken jupinan vaikenemaan; sillä\nkaikki läsnäolijat olivat ruvenneet kiivaasti puolustamaan toista tai\ntoista puolta. Ainoa, joka ei vaiennut, oli Nahkasukka.\n\n\"Minä luulen, että neiti Elisabethin ajatusta myöskin on kysyttävä,\"\nsanoi hän. \"Olen tuntenut naisia, jotka ovat antaneet hyvin hyviä\nneuvoja, kun indianit ovat olleet aivan pyörällä päästä. Jos hän sanoo\nminun täytyvän tapata, niin annan perään.\"\n\n\"Silloin tuomitsen, että olette tapannut tällä kertaa,\" lausui neiti\nTemple; \"mutta maksakaa veres maksu ja koettakaa onneanne vielä kerran,\njos nimittäin Brom ei tahdo myydä minulle lintuansa dollarsista. Sen\nmaksan, pelastaakseni lintuparan hengen.\"\n\nTämä ehdoitus näytti hyvin vähän miellyttävän ympärillä seisojia, eikä\nneekerikään tahtonut luopua kilpailun huvista, vaikka menettäisikin\nkalkkunansa. Kun Billy kuitenkin valmistelihe ampumaan vielä kerran,\nvetäytyi Natty takaisin huomattavasti tyytymättömänä ja puoleksi\nääneensä jupisten itsekseen:\n\n\"Täällä järven rannalla ei kertaakaan ole myyty hyvää piipalasta, aina\nsiitä ajasta saakka, jolloin indianilaiset kauppiaat kävivät täällä\nkauppamatkoilla, ja jos kulkisi tasangoillepäin kukkulain välitse,\nhakeakseen piitä, niin voipi panna veikalle kymmenen yhtä vastaan, että\naura on peittänyt kaikki tyyni. Minä uskon tosiaankin, että juuri kun\notukset rupeavat vähenemään ja tarvitsisi hyvät ampuvarat, jotta voisi\nhankkia itselleen elämän tarpeet, että silloin käy kaikki vastoinpäin,\nihan kuin syntien rangaistukseksi. Mutta minä vaihdan piitä, sillä\nBilly Kirby ei pysty tuommoiseen pilkkuun osaamaan, sen tiedän.\"\n\nBilly näytti nyt täydellisesti käsittävän, että hänen ampujamaineensa\nkokonaan riippui tästä laukauksesta, ja sen vuoksi hän ei laimiinlyönyt\nmitään, joka voi edistää hänen onnistumistaan. Hän nosti sentähden ylös\npyssynsä ja tähtäsi kerran toisensa perästä, aivan kuin epäillen\nitseksensä, ampuisiko vai ei. Ei kukaan, ei edes Bromkaan hiiskunut\nmitään näiden huomattavain liiketten kestäessä, ennenkuin Billy laukasi\npyssynsä samalla menestyksellä kuin äskenkin. Silloin kajahteli\nneekerin huudot pitkin metsää ja kaiku uudisti niitä, niin että kuului\nkuin kokonainen indianilauma olisi kohottanut sotahuutonsa. Hän nauroi\nja heitti päätänsä milloin sinne, milloin tänne, kunnes hän kokonaan\nuupui; hän tanssia tepasteli lumihangessa niin kauvan kuin jaksoi --\nsanalla sanoen, hän osoitti sitä hillitsemätöntä ja tulista iloa, joka\non omituista hänen ajattelemattomalle sukukunnallensa.\n\nBilly oli pannut parastansa ja huono menestys harmitti häntä nyt sitä\nenemmän. Hän tutki lintua tarkkaa tarkemmasti, ja väitti useampia\nkertoja, että joitakuita höyheniä oli mennyt epäjärjestykseen; mutta\nyleinen mieli oli häntä vastaan, ja katsojat olivat mieluisat\nkuuntelemaan neekerin tuon tuostakin uudistuvaa huutoa: \"pitää selvä\npeli neekeriparka kans'!\"\n\nHuomattuaan mahdottomaksi saada mitään vaatimusta linnun suhteen\ntoteutumaan, kääntyi Billy tulistuneena neekeriin päin, lausuen:\n\n\"Pidä suus kiinni, sen varis! Voipiko kukaan osata kalkkunan päähän\npuolentoista sadan kyynärän päästä? Minä olin se, joka koetin. Teidän\nei tarvitse nostaa semmoista melua kuin kaatuva puu. Näyttäkää minulle,\nken sen voipi tehdä.\"\n\n\"Katsokaa tänne, Billy Kirby,\" sanoi Nahkasukka. \"Käskekää heitä pois\nluodin tieltä, niin tahdon näyttää teille miehen, joka ennen ampui\nkauniita laukauksia, kun indianit ja muut pedot kovasti ahdistivat\nhäntä.\"\n\nVaikka Natty Bumpo varmaakin satoja kertoja oli laukaissut pyssynsä\ntärkeämmissäkin olosuhteissa, kun pilkkuna oli vihollisia tai otuksia,\nei hän kumminkaan koskaan ollut pitänyt osaamista niin tärkeänä kuin\nnyt. Kolme eri kertaa kohotti hän pyssyänsä, ensimmäisen kerran\nsaadaksensa tähtäimen tarkalle, toisen laskeaksensa välin pituutta, ja\nkolmannen sentähden, että kalkkuna, ikäänkuin pelästyneenä nyt\nvallitsevasta kuoleman hiljaisuudesta, levottomasti käänsi päätänsä\nkatsoakseen vihollisiinsa päin. Neljännellä kerralla laukesi pyssy.\nSavu, paukaus ja silmänräpäyksen hämmästys esti useimpia katsojia heti\nhuomaamasta laukauksen vaikutusta; vaan kun Elisabeth näki vanhan\nmetsästäjän laskevan pyssynperän maahan ja panevan suunsa tavalliseen\nkuulumattomaan nauruun, tiesi hän samassa, että luoti oli sattunut.\nPojat säntäsivät kannon tykö ja nostivat ilmaan kuolleen kalkkunan,\njonka pää oli mäsäksi ammuttu.\n\n\"Tuokaa lintu tänne ja pankaa se naisen jalkain juureen,\" sanoi\nNahkasukka. \"Minä olin hänen asianajajansa tässä leikissä, ja lintu on\nhänen omansa.\"\n\n\"Ja hyvänä asianajajana olette esiintynyt,\" vastasi Elisabeth,\n\"niinkin hyvänä, että te, Richard serkkuni, tekisitte viisaasti, jos\nmuistaisitte hänen omaisuuksiaan.\"\n\nHän vaikeni ja hänen iloiset kasvonsa muuttuivat totisemman näköisiksi.\nPunastuen kääntyi hän Nahkasukan vieressä seisovan nuoren metsästäjän\npuoleen ja lisäsi sillä viehättävällä suloisuudella, joka oli hänelle\nomituista:\n\n\"Ainoastaan sen vuoksi tulin tänne, että saisin omin silmin nähdä Natyn\nkuuluisata ampujataitoa. Tahdotteko te, sir, ottaa tämän linnun\npieneksi rauhanmerkiksi ja korvaukseksi siitä haavasta, joka esti teitä\nitseänne sitä voittamasta.\"\n\nMahdoton on kertoa niitä tunteita ja mielenliikutuksia, joita tämän\ntarjoomuksen johdosta valtasivat nuorukaisen. Se erinomainen\nkohteliaisuus ja hienotunteisuus, jota neitonen osoitti, näytti\nmääräävän hänen menettelynsä, samalla kuin kova sisällinen\nvastenmielisyys tahtoi vaikuttaa päinvastoin. Sanaakaan hiiskumatta\nkumarsi hän ja nosti neitosen jalkain juuressa olevan linnun maasta.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nKyyhkysjahti. -- Kohtaus järvellä. -- Pelastus pantterin kynsistä.\n\n\nTästä alkaen aina huhtikuun loppuun saakka oli ilma lakkaamatta kovin\nepävakaista. Toisena päivänä näytti kevään lauhkeat tuulet lentävän\nlaaksoa pitkin ja yhdessä elähyttävän auringon kanssa salaa koettavan\nherättää uupuneen kasvullisuuden eloon; toisena taas vinkui kipeä\npohjatuuli järven yli ja teki kaikki vastaheränneet toiveet\nmitättömiksi. Lumi katosi kumminkin viimein, ja vihanta nisun-oras\nsiinti kaikkialla esiin mustien, hiiltynetten kantojen välistä, jotka\nedellisenä vuotena olivat kantaneet metsän uljaimpia puita. Sahroja\noli liikkeessä jok'ajalla, missä näitä hyödyllisiä kapineita voi\nkäyttää, ja sokerinvalmistus-paikkain savu ei enää näkynyt\nkohoavan vaahteristosta. Järvi oli menettänyt koko tuon omituisen\njääkenttä-kauneutensa, vaan musta ja kolkko vaippa peitti sitä\nvieläkin, sillä virran puute oli pidättänyt sen pinnalla hauraan\nkohvanteen, joka kuitenkaan, veden lioittamana, tuskin pysyi koossa.\nPieni aukko oli tähän jäähän syntynyt ja järven alapäässä hiljakseen\nlevinnyt, ja ne vilppaat etelätuulet, jotka nyt puhaltivat laaksoa\npitkin, saattivat veden kovempaan liikkeesen. Pieniä laineita alkoi\nläikkyä jäänlaitaa vastaan ja ajaa jääkenttää etemmäksi pohjoiseen\npäin. Yhä yltyi tuulen voima ja aaltojen suuruus, kunnes muutaman\ntunnin itsepintaisen vastarinnan perästä koko jääkenttä joutui\nkelluvaan liikkeesen ja ajelehti näkymättömiin semmoista vauhtia, joka\noli yhtä kummallinen kuin koko se näkö-alan muutos, jonka tämä kauvan\nviipyneen talven vihdoinkin katoaminen sai aikaan.\n\nEräänä aamuna heräsi Elisabeth pääskysten iloisesta viserryksestä, ne\nkuin lentelivät akkunain päälle niitä varten asetettujen pienten\nlaatikkoin ympärillä, ja samassa kuului hänen serkkunsa Richard\nhuutavan häntä äänellä semmoisella, joka oli yhtä iloinen, kuin itse\nkesää ennustavat merkit.\n\n\"Herätkää jo, kaunis serkkuni! Kalalokit liitelevät jo järven päällä ja\nilma vilisee kyyhkysistä. Voitte seistä koko tunnin odottamassa,\nennenkuin tulee sen verran lomaa niiden väliin, että voitte\nvilahdukseltakaan nähdä aurinkoa. Herätkää jo, unikeot; me odotamme\nteitä eineelle, ja sitten lähdetään ulos kyyhkysiä ampumaan.\"\n\nSitten joitakuita päiviä takaperin oleskeli Elisabethin vieraana eräs\nhänen ystävänsä, nimeltä Louise Grand, ja tämä sai nyt yhdessä tuomarin\ntyttären kanssa kantaa tuota sangen vähän imartelevaa unikeon nimeä.\nNiin elvyttävää ehdoitusta ei kuitenkaan voinut jättää onkeen\nottamatta, ja muutamia minuutia myöhemmin astui neiti Temple ystävineen\nvierashuoneesen. Salin ovet olivat auki, ja kirkkaan kevätaamun\nlepposia, sulotuoksuisia henkäyksiä kulki läpi huoneen, jota niin\nkauvan oli lämmittänyt tekemällä tehty lämmin. Herrat, jotka kaikki\nolivat pukeutuneet metsästyspukuun, odottivat kärsimättöminä einettä.\nHra Jones meni tuontuostakin etelänpuoleisen oven luokse ja huudahti:\n\n\"Katsokaa, Betsy serkku, katsokaa Marmaduke; etelän kyyhkysparvet ovat\nlähteneet liikkeelle. Ne taajenevat taajenemistaan joka hetki. Täällä\non parvi, jonka loppua ei kukaan voi nähdä. Joutukaa, Betsy, minun\ntekee mieleni laskea pippuria niiden sekaan.\"\n\nTätä samaa näytti sekä Marmaduke että nuori Edwards, joka tätä nykyä\noli melkein jokapäiväinen vieras tuomarin talossa, yhtä innokkaasti\nhaluavan; sillä kyyhkyslaumat houkuttelivat tosiaankin metsästäjää\npuoleensa, eikä naisetkaan enään eineen syötyä koettaneet viivytellä\nmetsästäjiä.\n\nNiinkuin ilma oli täynnä kyyhkysiä, niin vilisi koko kylä miehiä,\nvaimoja ja lapsia. Kaikellaisia ampuma-aseita, alkaen ranskalaisesta\nlintupyssystä, kolmea kyynärää pitkine piippuineen, aina tavalliseen\nratsastajan pistooliin asti näkyi sekä miesten että poikain käsissä,\njota paitsi useat viimeksi mainituista olivat varustaneet itsensä\nsaksanpähkinän vesoista tehdyillä jousilla nuolineen tahi vanhoja\njousia jälittelevillä puisevilla kaarilla.\n\nKaiken tämän kylässä häilyvän liikkeen näkeminen pelätti kyyhkysiä,\nniin että ne vetäytyivät vuorien puoleen, joiden laitoja ja juuria\npitkin ne lentivät tiheissä joukoissa, jotka vetivät huomiota puoleensa\nsekä nopeain liikettensä että suunnattoman paljoutensa tähden.\n\nOlemme jo maininneet, että suoraan sen luisun rinteen poikki, joka\nulottuu vuorenharjanteesta Susqvehannan rantaan asti, kulki maantie,\njonka kummallekin puolelle jo kauvan aikaa sitten oli avattu monta\ntynnyrinalaa laajat perkkiömaat. Sinne tänne näihin kaskimaihin,\nylemmäksi jylhäin vuorten rinteille sekä pitkin sitä vaarallista tietä,\njoka kulki niiden vierua myöten, asettuivat ampujat mihin kukin halusi,\nja ennen pitkää alkoi hätyytys.\n\nMetsästäjäin joukossa näkyi myöskin Nahkasukan pitkä, laiha vartalo,\nkun hän kulki aukon poikki, pyssy kainalossa ja koirat likellä\nperässään. Nämä vainusivat silloin tällöin noita kuolleita tai\nhaavoitettuja lintuja, joita alkoi tipahdella tiheistä parvista maahan,\nja hiipivät sitten isäntänsä jalkain väliin, ikäänkuin olisivat olleet\nyhtä mieltä hänen kanssaan tästä julmasta, metsästäjälle kelvottomasta\nteurastamisesta.\n\nPyssyn pamauksia kuului nyt tiheään toinen toisensa perästä, ja oikein\nryhmässä ammuttiin aukkopaikoista, kun tavallista tiheämpiä lintuparvia\nkiiti perkkiömaiden yli, saattaen ilman niin pimeäksi kuin mustimmat\npilvet. Sieltä täältä vuorella olevista lehdettömistä pensaista\ntuprahti myöskin pyssyn vaalea savu ilmaan, kun surmaava lyijy sinkosi\npelästyneitä kyyhkysparkoja kohti, jotka joka laukauksella kohosivat\nmonta jalkaa korkeammalle ilmaan, turhaan koettaen väistää auttamatonta\nperikatoa. Nuolia ja kaikenlaisia heittoaseita viskattiin keskelle\nparvia, ja niin suunnattoman paljo oli lintuja ja niin alhaalla\nlentivät ne, että ne, jotka olivat vuoren rinteillä, käyttivät pitkiä\nkankiakin aseina, joilla hosuivat lintuja maahan.\n\nKoko tällä aikaa oli hra Jones, joka ylönkatsoi seuralaistensa\nkäyttämiä tavallisia hävitysneuvoja, täydessä toimessa tavallista\nenemmän surmaavan hyökkäyksen aikaansaamista varten. Niiden vanhemmilta\nsotaretkiltä jääneiden kalujen joukossa, joita vielä joskus tavataan\neri paikoissa länsipuolella Newyorkia, oli Templetonissa löydetty pieni\nkanuuna eli tykki. Valkoihoisten luultiin jättäneen sen jälkeensä\njoskus karatessaan indianien alueelle, jolloin joko heidän oma etunsa\ntahi joku pakoittava seikka oli saattanut heitä jättämään kululle niin\nhaitallisen kapineen metsään. Tämä pienoinen kanuuna oli puhdistettu\nruosteesta ja varustettu rataslavetilla, joten se oli saatettu\nkäytettävään kuntoon. Sitä olikin kaikissa juhlatiloissa uutterasti\nkäytetty, niin että sankkiläpi oli melkein yhtä iso kuin kanuunan\nsuukin; mutta Richardin lavealle ulottuvat aatteet olivat saattaneet\nhänet miettimään, mitä tuhoa tällainen kapine vaikuttaisi\nkyyhkysparvissa. Kanuuna kuljetettiin sentähden hevosella semmoiselle\naukeimelle paikalle, jota pidettiin patterin asettamiseen sopivimpana;\nvahva ruutilatinki kaadettiin sen sisään, ja päälle pantiin muutamia\nkahmalollisia isoja haulia.\n\nTämä hävityskone houkutteli luoksensa kaikki joutilaat katsojat,\nenimmäksi osaksi poikia, jotka nyt täyttivät ilman ilohuudoillansa.\nKanuuna tähdättiin taivasta kohti, ja pitäen tulisella hiilellä\nvarustettua pihtiä kädessänsä, asettui Richard kannon päähän\nmaltillisesti odottamaan siksi taajaa lintuparvea, että sitä kohti\nansaitsisi ampua.\n\nNiin äärettömän paljon oli kyyhkysiä, että räiskivä pyssyntuli, luotien\nsuhina ja poikain huudot eivät vaikuttaneet muuta kuin sen, että pieniä\nparvia erosi tuosta lukemattomasta emäjoukosta, joka jatkoi lentoansa\nhalki laaksoa, ikäänkuin koko siivillä varustettu sukukunta olisi\nkokoontunut yhteen, tunkeakseen tämän vuorensolan läpi. Ei kukaan\nhuolinut koota saalista, jota niin runsaassa määrin virui pitkin\ntannerta, että maa oli täydellisesti peitossa näiden räpisteleväin\nuhrien alla.\n\nNahkasukka katseli kaikkea tätä ääneti mutta harmissaan; hän hillitsi\nkuitenkin tyytymättömyyttään, kunnes näki kanuunan.\n\n\"Tämä on seurauksena maan antamisesta uudisasukasten haltuun,\"\nvirkkoi hän. \"Täällä olen minä jo neljäkymmentä vuotta nähnyt\nkyyhkysten lentävän laakson läpi, eikä kukaan ole ajatellut häiritä\neikä vahingoittaa niitä, ennenkuin te alotitte perkkaamisenne ja\nkasken-kaatonne. Minua miellytti nähdä niiden tulevan metsiin, sillä ne\nolivat ikäänkuin toverina siellä, eivätkä ne koskaan tehneet kellekään\npahaa, kun ovat yhtä vähän vahingollisia kuin tarhakäärme. Mutta nyt\nmuuttuu mieleni murheiseksi kuullessani pelonalaisten lintuparkain\nlentää suhajavan ilmassa; sillä silloin tiedän kaikkien kylän poikasten\nkiirehtivän niitä hätyyttämään. Niin on, Jumala ei voi kärsiä luomiansa\neläviä suotta hävitettävän, ja kyyhkyset kai viimein saavat oikeutta\nnekin, niinkuin muutkin.\"\n\nMetsästäjäin joukossa oli myöskin Billy Kirby, joka myötäänsä latasi ja\nampui tähtäämättä ilmaan vanhalla musketilla sekä huusi ja kirkui, kun\nuhrit putosivat hänen ympärilleen ja päälleen. Hän kuuli Natyn puheen\neikä ollut hidas vastamaan.\n\n\"Mitä se on, vanha Nahkasukka!\" huudahti hän. \"Vielä siinä purajatte\nmuutaman kyyhkysen tappamisen tähden! Jos teidän olisi täytynyt kylvää\nnisunne kaksi kolme kertaa, niinkuin minun, niin ette suinkaan olisi\nniin herkkätuntoinen niitä kohtaan. Hei pojat! kuolkoot kyyhkyset! Tämä\non aina parempaa työtä kuin kalkkunan päätä ja kaulaa kohti ampuminen,\nvanha toveri!\"\n\n\"Niin vain, saattaa kenties kyllä olla parempata teille, Billy Kirby,\"\nvastasi vanha metsämies harmissaan, \"samoin kuin kaikille muillekin,\njotka eivät ymmärrä painaa luotia pyssynpiippuun tahi ajaa sitä jälleen\nulos tarkalla kädellä; mutta tuo on kerrassaan kunnotonta, tuo tuolla\nlailla joukkoon ampuminen, eikä sitä teekään kukaan, joka osaa\nyksinäiseen lintuun. Jos joku haluaa kyyhkysen-paistia, niin ovat ne\neläimet, niinkuin muutkin, luodut syötäviksi eikä hävitettäviksi, ja\nväärin on tappaa kaksikymmentä saadakseen yhden ruoaksi. Jos minä\ntarvitsen kyyhkysen, niin menen metsään ja katson itselleni semmoisen,\njoka näyttää sopivalta; sen ammun alas oksalta koskematta toisten\nhöyheniinkään, vaikka niitä olisi sata yhdessä puussa. Mutta sitä ette\nte, Billy Kirby, pystyisi tekemään. Siihen ette pystyisi, ette, vaikka\nkuinka koettaisitte.\"\n\n\"Mitä puhutte?\" huusi Billy. \"Teistä on tullut oikea suunpieksäjä,\nsittenkuin ammuitte kalkkunan; mutta kun puhutte niin paljon yksinäisen\nlinnun ampumisesta, niin katsokaa tänne -- nyt paukahtaa tuota\nkyyhkystä kohti, joka tulee ikäänkuin kutsuttuna.\"\n\nNiin monelta eri haaralta paukkuvat laukaukset olivat eroittaneet yhden\nkyyhkysen siitä joukosta, johon se oli kuulunut, ja pelästyneenä\nlakkaamattomista pamauksista läheni se nyt sitä paikkaa, missä\nkiistelijät seisoivat, heittäen itseänsä toisen vuoron toiselle, toisen\ntoiselle puolelle ja samassa nuolen nopeana kiitäen ilman halki ja\nsiivillään saaden aikaan melkein luodinsuhinan tapaisen äänen.\nOnnettomuudekseen ei Billy kaikkine kehuineen saanutkaan pyssyänsä\ntähdetyksi lintua kohti, ennenkuin oli liian myöhä ampua, ja juuri\nsilloin kuin kyyhkynen oli aivan suoraan hänen päänsä päällä, laukasi\nhän pyssynsä, mutta ilman muuta vaikutusta, kuin että joudutti linnun\nlentoa.\n\nBillyn pöyhkeillessä oli Natty ottanut pyssyn käteensä ja hiukkasen\nodotettuaan, kunnes pelästynyt lintu pääsi vaakasuoraan linjaan hänen\nsilmistänsä ja ennätti laskeutua alas järveen päin, oikasi hän äkkiä\npyssynsä ja ampui. Lieneekö ollut onnen kauppa vai taito tahi kenties\noikeimmin molemmat yhdessä, vaan seuraus oli erinomainen; kyyhkynen\nheitti kuppuraa ilmassa ja putosi siipi runneltuna järveen. Pyssyn\nlauetessa syöksivät molemmat koirat pois, ja hetkisen perästä palasi\nHurtta takaisin vielä elossa oleva lintu suussa.\n\nHuhu Nahkasukan urotyöstä leveni salaman nopeana ympäri kenttää ja\nuseita metsästäjiä kokoontui hänen ympärilleen hankkimaan varmaa tietoa\nasiasta.\n\n\"Kuinka\", kysyi Edwards, joka oli yksi niitä, \"oletteko todellakin\nluodilla ampunut poikki lentävän kyyhkysen siiven, Natty?\"\n\n\"Enkö sitten ennen ole ampunut kaakkureita, jotka sukeltavat veteen\nnähdessänsä sankkiruudin palavan? Paljon parempi on ampua ainoastaan\nmitä tarvitsee, tuhlaamatta ruutia ja lyijyä, kuin tuolla häpeällisellä\ntavalla laukoa pyssyjä Jumalan luomia eläviä kohti. Minä lähdin ulos\nhankkiakseni itselleni linnun, ja te tiedätte, hra Edwards, mihin sitä\ntarvitsen; nyt olen saanut sen ja palaan taas kotiini, sillä minua ei\nhuvita tämän hävittävän teurastamisen katseleminen, jota te toimitatte\nihan kuin ei pieninkin elävä olisi luotu hyödyksi eikä hävitettäväksi\".\n\n\"Sinä puhut hyvästi, Nahkasukka\" huudahti Marmaduke, \"ja minusta tuntuu\njo olevan aika tehdä loppu tästä hävitystyöstä\".\n\n\"Tehkää loppu perkkauksistanne, tuomari. Eivätkö metsätkin, samoin kuin\nkyyhkyset, ole Jumalan luomia; käyttäkää niitä hyödyksenne, vaan älkää\nhävittäkö. Eikö metsät ole olemassa, jotta eläimet ja linnut asuisivat\nniissä? Ja kun ihminen tarvitsee eläväin lihaa, nahkaa tai höyheniä,\nniin menköön niitä sieltä hakemaan. Vaan nyt menen kotiin saaliineni,\nsillä en tahtoisi koskea ainoaankaan noista eläinraukoista, jotka\nmakaavat maassa ja katsovat minuun niin ajattelevaisesti, aivan kuin\ntarvitsisivat vaan kielen voidakseen lausua ajatuksensa\".\n\nTämän sanottuaan heitti Nahkasukka pyssyn olallensa ja käveli koirat\nperässänsä kentän poikki, tarkasti varoen itseään polkasemasta yhtään\nhaavoitettua, maassa makaavata lintua. Pian oli hän ehtinyt rannalla\nolevaan metsikköön ja katosi toisten näkyvistä.\n\nJospa Natyn hellätuntoisuus olikin tehnyt syvän vaikutuksen tuomariin,\nniin oli se aivan turha Richardin suhteen. Hän käytti lukuisan\nmetsästäjäjoukon koolla-oloa ehdoitellakseen mitenkä pantaisiin toimeen\nerinomaisen tehokas verenvuodatus. Kaikki ampuma-aseilla varustetut\nläsnäolijat asetettiin linjaan hänen kanuunansa kummallekin puolelle,\nja heidän oli häneltä odottaminen laukaisemisen merkkiä.\n\nJoitakuita miljoonia kyyhkysiä arveltiin tämän aamupäivän kuluessa jo\nkulkeneen Templetonin laakson läpi, vaan ei vielä oltu nähty läheskään\nsemmoista linnunpaljoutta, kuin siinä parvessa oli, mikä juuri nyt oli\nlähenemässä. Se ulottui vuoresta vuoreen yhtenä ainoana taajana\npilvenä, ja turhaan kääntyi silmät etelässä olevia kukkuloita kohti\nnähdäkseen sen loppupäätä. Tämän elävän pilven edellimäinen rivi oli\nmelkein aivan suora, ainoastaan siellä täällä vähän polveileva, niin\nsäännöllistä ja tasaista oli lintujen lento. Sen lähetessä unohti\nMarmadukekin Nahkasukan nuhtelevan puheen ja oikasi pyssynsä\nlintulaumaa kohti.\n\n\"Tulta!\" huudahti Richard ja pani tulihiilen kanuunan sankkilävelle.\n\nVaan koska melkein toinen puoli ruutia tuli ulos tämän kautta, laukesi\nkoko pyssyrivi ennenkuin kanuuna. Tämä pyssyjen surmantulta tuiskiva\ntervehdys saatti ensimmäisen linturivin kohoamaan ylöspäin, mutta\nsamassa syöksi sen takana oleva lukematon parvi sen sijaan, joten\nkanuunan edessä, savupilven syöstessä sen suusta, oli ääretön\nlinnunpaljous. Paukaus kaikui vuorten rinteitä pitkin ja vaikeni\nvihdoin kaukana pohjoisessa, kuin etäisen ukkosen jyrinä, ja samassa\nnäytti koko tuo säikähtynyt kyyhkysparvi tuokioksi hämmentyneen\nselviämättömään sekasotkuun. Levottomina lentelivät linnut sinne tänne,\ntoinen kerros toistaan korkeammalla, paljon ylempänä korkeimpain\nhonkain latvoja, eivätkä uskaltaneet lähestyä tuota vaarallista\npaikkaa. Yht'äkkiä kääntihe muutamat johtajista lentämään laakson\npoikki kylää kohti, ja ne monet sadat-tuhannet, jotka olivat niitä\njälempänä, seurasivat perässä, jättäen itäpuolen tannerta vainojainsa\nja kaatuneiden toveriensa haltuun.\n\n\"Voitto meillä!\" huusi Richard. \"Me olemme karkoittaneet vihollisen\npois tappelukentältä.\"\n\n\"Ei niin, Dick,\" virkkoi Marmaduke; \"tappelutanner on höyhenillä\npeitetty, ja samoin kuin Nahkasukka, en minäkään missään näe muuta kuin\nsilmiä, kun nuo eläväparat tuskallisesti vääntävät päitään huomatakseen\nmeidän liikkeitämme. Enemmät puolet kaatuneista on vielä elossa, ja\nluullakseni on jo aika lopettaa tämä metsästys, jos sitä sopii siksi\nkutsua.\"\n\n\"Mutta onhan tämä ruhtinaallinen metsästys,\" huudahti ylituomari.\n\"Muutamia tuhansia sinitakkia makaa maassa, joten jokainen kylän vanha\nakka voipi saada patansa täyteen, kun vaan tahtoo.\"\n\n\"Kyllä kai, meidän on onnistunut pelättää linnut pois tältä puolen\nlaaksoa, ja verenvuodatus loppuu nyt itsestänsä. Kuulkaapa nyt, pojat:\nminä annan teille kuusi penceä sadalta paljaista päistä; viekää ne\njoutuin tuonne kylään, niin maksan heti kohta.\"\n\nTällä lupauksella oli se seuraus, jota sillä oli tarkoitettukin; sillä\nkaikki poikaset kiiruhtivat vääntämään haavoitettuin lintujen niskoja\nnurin. Tuomari palasi kotiinsa semmoisilla tunteilla, jonkalaisia moni\non tuntenut ylimmällään olleen innon lauhduttua, huomatessaan että ilo\non ostettu toisten kärsimyksillä. Saalis pantiin hevoskuormiin, ja\ntämän suuren metsästysretken perästä ammuttiin kyyhkysiä vuoden jälellä\nolevan osan kuluessa ainoastaan tarpeen mukaan. Richard kehui kuitenkin\nmonta vuotta kanuunan laukauksen vaikutusta.\n\nOtsego-järvessä oli monta hyväksi ahvenluodoksi tunnettua paikkaa.\nErään tämmöisen luona onkimassa istui muutamana päivänä Nahkasukka ja\nJohn indiani toisessa ja Oliver Edwards toisessa veneessä.\n\n\"Kas kuinka järvi on kaunis ja rasvatyyni!\" sanoi Edwards hetkisen\nvaitiolon perästä. \"Oletteko koskaan ennen nähnyt sitä niin tyynenä\nkuin nyt, Natty?\"\n\n\"Minä olen tuntenut Otsegon jo neljäkymmentä vuotta ja voin vakuuttaa\nettei selvempää ja parempaa kalavettä ole koko maassa,\" vastasi\nNahkasukka. \"Niin, niin; minulla oli kerran tämä seutu omaa tarvettani\nvarten, ja se aika oli iloista aikaa. Metsänriistaa oli niin kosolta\nkuin toivoa voi, eikä kukaan tehnyt haittaa täällä, jos ei pidä lukua\nyhdestä ja toisesta delawarelaisesta metsästysmatkueesta, joka kulki\nvuorien poikki tai jostakusta yksinäisestä Irokesi-veijarista.\"\n\n\"Mutta,\" sanoi Edwards antaen silmäystensä kulkea pitkin rantoja ja\nvuorten rinteitä, missä kultaisia tähkiä kantavat kasket tekivät metsän\niloisen ja vilppaan näköiseksi; \"lieneepä näiden vuorten poikki ja\nnäitä rantoja pitkin kuljeskeleminen sentään ollut surullista huvia,\nkun ei ollut yhtään elävätä sielua, jonka kanssa olisi saanut puhella\ntai väitellä.\"\n\n\"Enkö ole sanonut, että oli hauska! Kun lehti rupesi peittämään puita\nja jäät lähtivät järvestä, oli tässä oikea paratiisi. Minä olen\nkulkenut metsissä kolmekuudetta vuotta ja kotini on ollut niissä\nenemmän kuin neljäkymmentä vuotta, mutta ainoastaan yhden paikan voin\nsanoa nähneeni, josta pidin enemmän kuin tästä; senkin tein vaan\nnäköalan eikä metsästyksen ja kalastamisen tähden.\"\n\n\"Missä oli se?\" kysyi Edwards.\n\n\"Catskills-vuorien puolella. Usein kävin minä siellä, ampumassa susia\nja karhuja; kerran olin luvannut hankkia topatun pantterin, ja\nsentähden kävin siellä jokseenkin usein. Siellä on eräs paikka ylhäällä\nvuoren laidalla, jonne minun oli tapa kiivetä, kun tahdoin katsella\nmaailman hyörinää, ja siellä sai tosiaankin täyden korvauksen siitä,\nettä nahka kiivetessä oli naarmoittunut ja jalkineet repaleiksi\nmenneet. Tunnette kaiketi Catskills-vuoret, sillä tietysti näitte ne\nkulkiessanne virtaa ylöspäin Yorkista; ne ovat siniset kuin selkeä\ntaivas, ja pilvet kokoontuvat niiden huippujen päälle, niinkuin savu\ntupruaa indiani-päällikön pään päällä kalmatulen palaessa. Siellä on\nKorkeatöyry ja Pyöreähuippu, jotka kohoavat kaikkia muita ylemmäksi,\nniinkuin isä ja äiti lastensa joukossa. Mutta se paikka, jota\ntarkoitan, on ihan likellä virtaa, siinä missä yksi kallionlaita\nulottuu muita ulommaksi ja laskeksen kohtisuoraan alas, hyvinkin tuhat\njalkaa.\"\n\n\"No, mitäs sieltä näette?\"\n\n\"Luonnon,\" vastasi Natty laskien ongenvavan pään veteen ja pyöräyttäen\nkättänsä piirin muotoon ilmassa; \"koko luonnon, poika. Minä olin siellä\nylhäällä silloin kuin Vaughan poltti Sopus'en viime sodan aikana, ja\nsinne näin Ylämaasta purjehtivat laivat yhtä selvään kuin nyt näen tuon\nkalkki-laivan tuolla virralla, vaikka ne olivat ainaki kahtakymmentä\nvertaa etäämpänä. Voi nähdä hyvinkin kymmenen peninkulmaa ylöspäin\nvirtaa myöten, joka luikerteli eteenpäin kuin nauha, vaikka sen\nkummankin rannan väliä oli täysi peninkulma. Minä näin Hampshiren\nkunnaat ja kaikki mitä Jumala on luonut tai ihmiskäsi aikaansaanut,\nniin pitkälle kuin silmä kantoi -- ja te tiedätte minun joutuneen\nhuutoon indianien kesken tarkasta näöstäni --. Sen vuoren huipulta olen\nusein nähnyt sen paikan, missä Albany nyt on, ja mitä Sopus'een tulee,\nniin näytti savu sinä päivänä, jona kuninkaalliset sotajoukot polttivat\ntämän kaupunkin, olevan niin likellä, että luulin kuulevani naisten\nvoivotuksen ja hätähuudot.\"\n\n\"Mahtoi kaiketi kiipeämisen vaiva tulla palkituksi, kun sai nauttia\nsemmoista näköalaa.\"\n\n\"Kyllä tuli, minä suljen sen paikan kaikkien suosioon, jotka voivat\nnauttia jotakin olosta tuhat kyynärää korkealla maasta, kun sieltä\nsaavat nähdä ihmisasunnoita ja rakennuksia syvällä alhaalla jalkainsa\nalla, nähdä virtoja, jotka näyttävät nauhanpätkiltä, ja korkeita\nvuoria, sieltä tuskin korkeamman näköisiä kuin heinäsuovat. Ensin kun\nrupesin asumaan metsissä, tuntui mieleni välistä haikealta ja oli\nikävä; silloin menin tavallisesti Catskills-vuorille ja oleskelin\nmuutamia päiviä tuolla Korkeatöyryllä silmäilläkseni ihmisten töitä.\nNyt on jo monta vuotta siitä, kuin semmoiset tunteet syntyivät\nrinnassani, ja liian vanhaksi olen jo tullut kiivetäkseni ryhmyisille\nkallioille. Mutta tuskin puolen peninkulmaa samasta kalliontöyrästä on\neräs paikka, josta viime aikoina rupesin pitämään enemmän, kuin tuosta\nvuoresta, sillä se paikka on enemmän metsittynyt ja luonnollinen.\n\n\"Ja missä se on?\" kysyi Edwards, jonka uteliaisuutta vanhan metsästäjän\nkoruton kertomus piti elävästi vireillä.\n\n\"Se on eräs putous vuoristossa, missä kahden pienen, toistansa likellä\nolevan järven vesi juoksee yli laitainsa ja raivaa itselleen tien\nkallioiden ylitse alas laaksoon. Tämä virta on korkeintaan niin iso,\nettä se voisi panna myllyn pyörimään, jos jotakin niin tarpeetonta\ntarvittaisiin metsissä. Mutta se käsi, joka loi tämän putouksen, ei\nkoskaan ole rakentanut myllyä. Vesi kulkee koukerrellen ja mutkistellen\nkallio-möhkäleiden välitse, alussa niin verkalleen ja hitaasti, että\nharjuslohi voipi siinä uida, mutta sitten hyppien ja säntäten ihan kuin\neläin, joka aikoo tehdä pitkän hyppäyksen, kunnes se saapuu erääsen\npaikkaan, missä vuoret halkeavat kuin pukinkynsi, jättäen syvän\nkoverruksen veden alas syöstäväksi. Ensimmäinen putous on liki kahta\nsataa jalkaa korkea, ja vesi on alas saapuessaan lumihöytäleiden\nnäköistä; sen perästä kokoutuu se taas uudeksi putoukseksi, ja\njuostuaan ainakin viisikymmentä kyynärää eteenpäin sileätä kalliota\nmyöten, syöksee se taas jyrkkäystä alaspäin sata jalkaa tai niin,\nheittäytyen penkereestä penkereesen, ensin yhtäänne, sitten toisaanne\npäin ja koettaen päästä alas tasangolle, joka viimein onnistuukin.\"\n\n\"Minä en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä paikasta!\" huudahti\nEdwards. \"Sitä ei ole mainittu missään kirjassa.\"\n\n\"En koskaan elämässäni ole kirjaa lukenut, ja kuinka tietäisi se, joka\non elänyt kaiket päivänsä kaupungeissa ja kouluissa, mitään metsäin\nihmeistä? Ei, ei, tuo pieni virta on hyppinyt ja leikkinyt vuorten\nkeskellä aina siitä kuin Hän loi maailman, eikä tusinakaan valkeita\nihmisiä koskaan ole sitä nähnyt. Vuori ulottuu muurin kaltaisena\npuoliympyränä putouksen ympäri ja pistää pengerryksenä ulos ainakin\nviisikymmentä jalkaa, niin että kun minä istuin ensimmäisen putouksen\njuurella ja koirat juoksentelivat alhaalla olevissa rotkoissa, niin ne\neivät näyttäneet kaniineja suuremmilta. Minun mielestäni on tämä\nkauniimmin tehty kaikista paikoista, mitä vielä olen metsissä nähnyt,\neikä kukaan, joka ei koko elämänaikaansa ole vaeltanut niissä, tiedä\nkuinka paljon kaunista Jumala on niihin luonut.\"\n\n\"Mihinkä joutuu tämä virta? Minnepäin juoksee se? Juokseeko se\nDelavare-jokeen?\"\n\n\"Ei, se on pisara vanhaa Hudsonia, ja hauska sillä on ja iloinen se on,\nennenkuin se tulee alas vuorten rinteiltä. Monta, tuntia olen istunut\nulkonevalla kallionlaidalla katsellen ohitseni kiitäviä vesikuplia ja\najatellen kuinka kauvan viipynee ennenkuin tämä vesi, joka näytti\nmäärätyn ainoastaan erämaan varalle, tulee kantamaan laivaa ja\nsekautumaan suolaisen meriveden kanssa. Tämä paikka on juuri sopiva\nherättämään ihmisessä juhlallisia tunteita. Voipi katsoa kohdastaan\nalas laaksoon, joka on Korkeatöyryn itäpuolella ja jossa leviää eteemme\ntuhansia tynnyrinaloja metsää, joka lehdenlähtö-aikana näyttää kuin\ntuhat ei ihmisen, vaan Jumalan käden maalaamata sadekaarta\".\n\n\"Te tulette tosiaankin kaunopuheliaaksi, Nahkasukka!\" huudahti Edwards.\n\n\"Kuinka niin\" kysyi Natty.\n\n\"Tuon näköalan muisto lämmittää vertanne, vanhus. Kuinka monta vuotta\non siitä, kuin viimein kävitte siellä?\"\n\nNatty ei vastannut. Kallistuen alas vedenkalvoa kohti istui hän\nhetkisen pidättäen henkeänsä ja tarkasti kuunnellen jotakin kaukaista\nääntä.\n\n\"Jos en omin käsin ja uusilla nahkahihnoilla olisi sitonut kiinni\nkoiriani,\" sanoi hän viimein, kohottaen päätänsä, \"niin vannoisin\nraamatun päällä, että kuulin Hektor-vanhuksen äänen vuorten välistä.\"\n\n\"Se on mahdoton,\" vastasi Edwards, \"ei ole tuntia sitten kuin näin sen\nkoijissaan.\"\n\nMyöskin vanha John rupesi nyt huomaamaan äänet; mutta vaikka Edwards\nistui vaieten ja tarkasti kuunnellen, ei hän voinut kuulla muuta kuin\nlehmäin ammomisen lännenpuoleisilta kukkuloilta. Hän katsahti molempiin\nvanhuksiin -- Natty istui käsi torvena korvan juuressa, Mohikani\nkumarruksissa eteenpäin, käsi nostettuna kasvojen tasalle ja etusormi\npystössä ikäänkuin vaitioloa velvoittamassa. Edwardsin oli mahdoton\nolla nauramatta heidän herkälle kuvitusvoimallensa, joka saatti heidät\nkuulemaan semmoista, mikä ei ollut mahdollista.\n\n\"Naurakaa mitä nauratte,\" sanoi Nahkasukka, \"koirat ovat irrallaan ja\najavat metsäkaurista, siitä olen aivan varma. Antaisinpa majavannahan,\njos ei niin olisi. Metsänriista on laihaa tänä aikana, ja nuo tuhmat\nelukat juoksevat suotta lihan pois ruumiistaan. Ettekö nytkään kuule\nkoirain ääntä?\"\n\nEdwards säpsähti, kun haukunta, joka siihen asti oli ollut kuulumatonta\nvälillä olevain vuorenkukkulain takia, yht'äkkiä. kajahti kovana ja\nselvänä järven rannalla. Kumman nopeasti läheni haukunta, ja\nsilmaillessään järven rannikkoa pitkin huomasi hän ei kaukana heistä\nolevain pensasten liikkuvan, ja tuossa tuokiossa syöksi kaunis\nmetsäkauris järveen. Samassa tunkivat Hektor ja Hurtta täyttä ääntä\nhaukkuen pensasten läpi ja syöksivät myöskin järveen, syvältä halkoen\nsen aaltoja rinnallansa.\n\n\"Tiesinhän sen -- tiesinhän sen!\" huudahti Natty, metsäkauriin ja\nkoirain tultua näkyviin. \"Ne ovat vainunneet kaurista ja se oli liikaa\neläinparoille. Mutta täytyy vieroittaa ne tuommoisista koukuista,\nmuutoin on minulla niistä paljaita vastuksia. Hoi! -- maalle, pedot --\nmaalle, -- tokko tottelette? Mene matkoihisi, vanha Hektor, muuten\nmuokkaan nahkasi laastukillani, kun saan sinut käsiini.\"\n\nKoirat tunsivat isäntänsä äänen, ja ensin uituaan kappaleen matkaa\nviistoon, ikäänkuin eivät kernaasti luopuisi otusta ajamasta, vaan\neivät myöskään uskaltaisi jatkaa ajoa, tottelivat ne viimein ja\npalasivat maalle, missä täyttivät ilman ulvonnallaan.\n\nSillä välin oli pelästynyt metsäkauris uinut puolitiehen venetten ja\nrannan välille, ennenkuin se kauhistuksekseen huomasi tämän uuden\nvaaran. Mutta kuullessaan Natyn äänen kääntyi se suoraan takaisin ja\nnäytti melkein päättäneen koirain uhalla uida rantaan takaisin. Sen\npaluumatka estyi kuitenkin, ja käännyttyään vielä kerran ui se\nviisto-suuntaan järven keskikohtaa kohden, aikoen astua maalle sen\nlänsirannalla. Kun se, kuono korkealla ilmassa ja vesi kuohuen kaulan\nedessä, hämmästyttävän nopeasti kiiti kalastajain sivu, rupesi\nNahkasukka levottomana liikahtelemaan sinne tänne istuimellansa.\n\n\"Se on muhkea eläin,\" sanoi hän. \"Kuinka kauniit sarvet ... niihinhän\nvoisi ripustaa kaikki vaatteensa. Annapas kun katson... Heinäkuu on\nviimeinen kuukausi, ja lihasta täytyy jo ruveta tulemaan hyvä.\"\n\nPuhuissansa oli hän vainuntapaisesti sitonut airon sen niiniköyden\npäähän, mikä heillä oli ankkurinvitjana, ja heittäin tämän\nankkurinmerkin veteen huusi hän:\n\n\"Vene liikkeelle, John -- anna mennä! Hulluhan eläin on, kun saattaa\nihmisen tämmöiseen kiusaukseen.\"\n\nMohikani irroitti veneen Edwardsin ruuhesta, ja muutamilla\naironvetämillä pani hän tuon keveän purren kiitämään nuolen nopeana\nvettä myöten.\n\nHirvi ui nyt noin sata kyynärää takaa-ajajistansa, syvältä halaisten\nvettä ja joka henkäyksellä korskuen pelosta ja voimainponnistuksista,\nsamalla kuin vene näytti lehden kevyisenä hyppivän pitkin aaltoja,\nkohoten ja laskien omain hyökylainettensa vaikutuksesta. Nahkasukka\nnosti ylös pyssynsä ja kaatoi verestä ruutia sankki-pannuun, vaan oli\nkahdella päällä, tappaisiko uhrinsa vai ei.\n\n\"Ammunko vai enkö, John?\" kysyi hän. \"Ei ole oikein käyttää tätä etua\ntuota järjetöntä elävää vastaan. En saata sitä tehdä; se on mennyt\nveteen luontoansa noudattaen, joka on se järki, minkä luoja on antanut\neläimille, ja minä tahdon antaa sen koettaa uima-onneansa. Souda\neläimen perässä, John, ja pidä varasi, jos se kääntyy; ei ole vaikea\nsaavuttaa sitä, mutta se käänteleksen kuin käärme\".\n\nIndiani nauroi ystävänsä oikulle, vaan souti venettä yhä eteenpäin\nenemmän soutotaitonsa kuin voimansa vaikuttamalla vauhdilla.\nPuhellessaan käyttivät nyt molemmat vanhukset delawarelaisten kieltä.\n\n\"Uj,\" huudahti mohikani; \"hirvi kääntää päätänsä tännepäin. Ota keihäs\nsaapuville, Haukansilmä.\" Metsästäjä totteli käskyä ja valmistihe\nlaskemaan vä'illä varustetun keihään eläimen kaulaan.\n\n\"Souda enemmän vasemmalle, John,\" huusi hän; \"enemmän vasemmalle --\nyksi aironveto lisää, niin ulotun sitä heittämään.\"\n\nPuhuessaan nosti hän keihästä ja lennätti sen kuin nuolen hirveä kohti.\nMutta samassa kääntyi tämä ja keihäänkärki hiipasi sen sarvia, vajoten\nsitten pitkine varsineen järveen.\n\n\"Lykkää takaisin,\" huudahti Natty veneen kulkiessa sen paikan yli,\nmissä keihäs oli uponnut veteen -- \"pysyttele nyt yhdessä kohti, John.\"\n\nKeihäs pisti taas pian ylös vedestä, ja kun Natty oli saanut sen\nkiinni, käänsi indiani veneen ympäri ja alkoi ajamisen uudelleen. Hirvi\noli sill'aikaa päässyt koko joukon etenemään, ja Edwards sai siis aikaa\npäästä paikalle. \"Hei,\" huusi hän, jahdista elpyneenä; \"pitäkää häntä\nvaralla, kun hän kääntyy -- laskekaa enemmän oikealle kädelle,\nMohikani, enemmän oikealle, niin saan hänen kiinni. Minä viskaan köyden\nsen sarviin.\"\n\nVanhan sotilaan mustat silmät kääntyivät tuimasti välkkyen sinne tänne,\nyhtä nopeina ja säihkyvinä kuin pelästyneen elävänkin, ja se tylsä\nhorrostila, mihin hänen vanha ruumiinsa vasta näytti vaipuneen, muuttui\nnyt arvaamattomaksi liikkuvaisuudeksi. Vene heilahteli ja kääntyi kuin\npore vesipyörteessä, aina sen mukaan kuin hirvi teki jonkun uuden\nmutkan, ja kun ajo kerran kulki vähän matkaa aivan suoraa suuntaa,\nkiiti pieni vene niin nopeasti eteenpäin, että hirven täytyi koettaa\npelastaa itsensä uuden, odottamattoman käänteen kautta.\n\nKun nämä ympäri pyörivät liikkeet, jotka tapahtuivat hyvin pienellä\nalalla, monta kertaa uudistuivat, saattoi Edwards pysyttäitä likellä\nseuralaisiansa. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa kiitivät takaa-ajajat\nja ajettava hänen sivutsensa, kuitenkin siksi loitolla, ettei hän\nulottunut airollansa, ja viimein katsoi hän menettelevänsä viisaimmin,\nkun pysyi yhdessä kohden ja siinä odotti sopivata tilaisuutta\nsaadakseen ottaa tehokasta osaa jahtiin.\n\nEikä hänen tarvinnutkaan kauvan odottaa, sillä tuskin oli hän tehnyt\ntämän päätöksen ja noussut seisalleen veneessä, kun jo näki hirven\ntulevan rohkeasti häntä kohti, selvästi aikoen kiiruhtaa erääsen\nniemeen, joka oli jonkun matkan päässä rannalla vielä ulvovista ja\nhaukkuvista koirista. Edwards solmesi veneen kiinnitysköyden pään\nsuopungiksi ja viskasi sen voimansa takaa hirveä kohti, jonka sarviin\nse kietoutuikin.\n\nKotvasen heilui hänen veneensä kovasti, mutta samassa kulki toinen vene\nsen sivu, ja kumartuen veteen viilsi Natty veitsellään kaulan poikki\nelukalta, jonka veri pani veden laajalta punertamaan. Sitä vähäistä\naikaa, minkä elukan kuolemankamppaus kesti, käyttivät metsästäjät\nviedäkseen veneensä yhteen ja sitoaksensa ne perätysten. Nahkasukka\nveti sitten kuolleen hirven vedestä veneen pohjalle. Kädellään\nkoetellen eläimen kylkiä, kohotti hän sen päätä ja nauraa suhisti\nomituista nauruansa..\n\n\"Tämä lämmittää ihmisen verta, John vanhus,\" sanoi hän. \"En ole\ntappanut hirveä vedessä moneen pitkään päivään. Tämä on oivallinen\notus, ja kyllä tunnen sen, joka pitää enemmän hirvenpaistista kuin\nkaikista tämän maan uudisperkkiöistä.\"\n\nIndiania oli kauvan painanut vanhuuden kuorma ja kenties myös hänen\nheimonsa onnettomuudet, vaan tämä hauska ja virkistävä otuksenajo sai\nnyt päivän-välähdyksen leimahtamaan hänen mustista kasvoistansa, joita\nhymy ei kaukaan aikaan ollut elähyttänyt. Selvästi näkyi, että\nvanhuksella oli nautintoa jahdista enemmän sentähden, että se saattoi\nhänen nuoruutensa urotyöt vereksinä muistiin, kuin siksi, että se\ntuotti hänelle jotakin etua. Tavattomasta voimainponnistuksesta vielä\nvapisevalla kädellä kosketti hän hiljaa elukan ruumista, hymyili\nnyökäten päätään mieltymyksen osoitukseksi ja huudahti kansakuntansa\ntavalliseen tapaan äänenpainolla:\n\n\"Hyvä!\"\n\nTämän järvellä tapahtuessa oli Elisabeth Temple ja hänen ystävänsä\nLouise Grant lähteneet kävelemään vuorille päin, ottaen matkaansa\nvanhan, uskollisen, tavattoman suuren koiran, jonka nimi oli Uljas.\n\nSe tie, jota myöten he kulkivat, vei ylös vuoren harjanteelle, missä he\nkääntyivät pois valmiilta uralta ja jatkoivat kävelyään metsän\nkorkeain, tuuheiden puiden varjossa. Päivä oli lämmin, ja tytöt\nkulkivat yhä etemmäksi metsään, koska sen vilpeys miellytti heitä, se\nkun vaikutti ihan päinvastoin kuin tuo kiusallinen kuumuus, joka oli\nrasittanut heitä vuorelle noustessa. Puhe-aineena oli pienet matkalla\nolleet näköalat ja tapahtumat, ja joka soleva honka, joka pensas ja\nkukka vaikutti jonkun ihailemisen osoituksen.\n\nNäin jatkoivat he kulkuansa pitkin vuorenjyrkänteen reunaa, väliin\nsilmäillen Otsego-järvelle päin, väliin pysähtyen kuuntelemaan ratasten\nkolinaa ja vasarain pauketta laaksossa, kun Elisabeth yht'äkkiä\nsäpsähti ja pysähtyi.\n\n\"Kuule!\" sanoi hän. \"Lapsen itkua täällä ylhäällä vuorenselänteellä!\nOnko täällä joku uudistalo lähistössä? vai onkohan joku pienokainen\neksynyt vanhemmistansa?\"\n\n\"Sehän tapahtuu usein,\" vastasi Louise. \"Seuratkaamme ääntä; kenties on\nse jonkun nälkään kuolemaisillaan olevan kulkijan ääni.\"\n\nTämän luulon houkutuksesta kulkivat tytöt ripein askelin sitä\nhiljaista, valittavaa ääntä kohti, joka kuului metsän sisästä. Useita\nkertoja oli vilkas Elisabeth huudahtamaisillaan, että hän näki tuon\nvaikeroivan olennon, kun Louise tarttui häntä käsivarteen, osoitti\ntaaksensa ja huudahti:\n\n\"Mutta katso toki koiraa\".\n\nUljas oli ollut heidän toverinansa aina siitä asti, kuin sen nuori\nhaltijatar kutsui sen ulos kopistaan. Sen vanhuus oli aikaa sitten\ntehnyt sen kankeaksi ja jäykäksi, ja aina kun nuoret tytöt seisahtuivat\nkatselemaan jotakin kaunista näköalaa, pani se maata heitä lähelle ja\nodotti heidän liikkeelle lähtöänsä, silmät ummessa ja koko olennossa\nsemmoinen tylsyys, joka ei ollenkaan sopinut suojelijana-olijalle.\nMutta nyt kun Elisabeth, säikähtyneenä ystävänsä huudosta, kääntyi\ntaaksepäin, näki hän koiran terävästi katselevan jotakin etäistä\nesinettä, pää maahan painettuna ja korvat pystössä joko pelosta tai\nkiukusta; luultavasti viimeksi mainitusta syystä, sillä se rupesi\nsynkällä äänellä murisemaan ja näytti hampaitansa tavalla semmoisella,\njosta sen emäntä olisi pelästynyt, ellei niin tarkoin olisi tuntenut\nsen hyviä puolia.\n\n\"Siivolla Uljas\", sanoi hän. \"Mitä sinä näet?\"\n\nHänen äänestänsä yltyi koiran vimma, eikä suinkaan lauhtunut. Se meni\ntyttöin edelle ja istahti Elisabethin jalkain juurelle, muristen vielä\näreämmästi kuin ennen ja välistä ilmoittaen vihaansa muutamilla\nhaukauksilla.\n\n\"Mitä se näkee?\" sanoi Elisabeth. \"Se on varmaankin joku eläin.\"\n\nKun ei saanut vastausta seurakumppaniltaan, kääntyi hän ja näki Louisen\nseisovan kalman kalpeana ja viittaavan ylöspäin ruumista puistuttavalla\nliikkeellä. Elisabethin nopea silmä kääntyi viitattuun suuntaan, ja\npaikalla huomasi hän heitä silmänräpäyksen kuolemalla uhkaavan\nnaaraspantterin hirveän naaman ja kiiluvat silmät.\n\n\"Paetkaamme,\" huudahti hän tarttuen Louisen käsivarteen.\n\nVaan heikon tytön voima katosi kuin sulaava lumi, ja hän vaipui\ntainnoksissa maahan. Elisabethin mieleen ei hetkeksikään tullut se\najatus, että tämmöisessä tilassa jättäisi toverinsa, ja hän heittihe\npolvillensa tainnuksissa olevan Louisen viereen, vainumaisella\nnopeudella riistäen auki semmoiset osat hänen vaatteuksestansa, jotka\nvoivat häiritä hengitystä, ja samassa puhuttelemalla kiihoittain\nkoiraa, heidän ainoata puolustajaansa.\n\n\"Miehuutta, Uljas,\" huusi hän, vaikka jotenkin vapisevalla äänellä;\n\"pidä puolesi, hyvä Uljaani.\"\n\nKeskikasvuinen pantterinpoika, jota tähän asti ei ollut näkynyt, juoksi\nnyt maahan muutamasta pienestä puusta, joka oli alempana sitä, missä\nemä istui. Tuo pieni pahasisuinen elukka läheni koiraa matkien emänsä\nliikunnoita ja ääniä, mutta osoittaen kummallista kissanpojan\nleikillisyyden ja petoeläimen raivon sekoitusta. Seisoen takajaloilla\nrepi se etukäpälillänsä kuorta puusta ja menetteli kuin leikkisä kissa;\nsen perästä alkoi se huiskia kylkiä hännällänsä, murista, kynsiä maata\nja näyttää kaikkia niitä pahan sisun merkkiä, jotka saattavat emän niin\nkammottavaksi.\n\nKoko tämän aikaa seisoi Uljas rohkeana ja pelkäämätönnä paikallansa,\nlyhyt häntä ilmassa, ruumis taaksepäin kyömällään ja tarkasti pitäen\nsilmällä sekä emän että pojan liikkeitä. Joka kerralla, kuin viimeksi\nmainittu hyppäsi, läheni se koiraa, ja kaikkien kolmen elävän murina\nyltyi yltymistään, kunnes poikanen, hypättyään vähän liian reippaasti,\nputosi ihan koiran eteen.\n\nHurjaa melua ja paiskelua kesti nyt hiukan aikaa, mutta loppui siten,\nettä Uljas viskasi vihollisensa puuta vastaan semmoisella voimalla,\nettä se heti paikalla heitti henkensä.\n\nElisabeth katseli tätä lyhyttä taistelua ja oli juuri iloisena koiran\nvoitosta, kun näki emäpantterin syöksevän paria kymmentä kyynärää\npitkällä hyppäyksellä puun oksalta koiran päälle. Ei kukaan voi\nsanoilla kuvailla sitä raivokasta taistelua, joka nyt syntyi\nkuivuneiden lehtien peittämällä tantereella. Elisabeth istui vielä\npolvillansa Louisen ruumiin päälle kumarruksissa; hänen silmänsä olivat\nkiintyneet eläviin niin tuskallisella ja kuitenkin jäntevällä\nkatseella, että hän melkein unohti taistelun päättymisen koskevan häntä\nitseäänkin. Niin nopeat ja vilkkaat olivat pantterin liikkeet, että sen\nruumis näytti lakkaamatta häilyvän ilmassa, mutta jäykästi otti koira\njokaista vihollisen hyökkäystä vastaan. Kun pantteri syöksi kiinni\nkoiran kylkiin, jotka aina olivat sen hyökkäyksen esineenä, puisti\nvanha Uljas, vaikka pedon kynsien repimänä ja monesta haavasta\nvuotavalla verellä tahrattuna, vihollisen päältään kuin höyhenen.\n\nNousten pystöön takajaloillensa heittäytyi se yhä uudestaan taisteluun,\nsuu selki selällään ja silmät vihan vimmasta säihkyvinä. Mutta ikä ja\ntoimeton elämä vaikutti, että tuo jalo koira ei voinut kauan kestää\nsemmoista taistelua. Kaikissa muissa suhteissa, paitsi mitä\nuskallukseen tulee, oli se vaan haamu siitä, mitä se ennen oli ollut.\nTavallista korkeampi hyppäys saattoi pantterin koiran selkään, niin\nettä tämä ei saanut vihollisestaan kiinni, ja vaikka pantteri\npysyi siinä vaan silmänräpäyksen, koska Uljas tuskallisella\nvoimainponnistuksella viskasi sen pois, näki Elisabeth kuitenkin, että\nkoiran kaulapanta, joka äsken oli välkkynyt kirkkaana, nyt oli vereen\ntahraantunut, ja heti sen perästä vaipui koira hengentorroksissa\nmaahan. Pantteri, jonka kylkeen Uljas oli purrut hampaansa kiinni, ei\nvoinut päästä irti sen kovasta koppauksesta, ennenkuin tuon uskollisen\nelävän henki kovilla ruumiin vavahduksilla kokonaan sammui.\n\nElisabeth oli nyt kokonaan pedon vallassa. Jumalan kuvan katseessa\nsanotaan olevan jotakin, joka vapistuksella täyttää luonnon alemmat\nolennot, ja näyttipä melkein siltä, kuin joku tämmöinen ihmeellinen\nvoima tällä kertaa olisi hetkeksi poistanut uhkaavan puuskauksen. Pedon\nja polvillaan olevan tytön silmät kohtasivat toisiansa, kun pantteri\npainoi päätänsä alas tutkiakseen kuollutta vihollistansa ja sitten\nhaisteli kuollutta poikaansa. Tästä toisesta tarkastelusta nousi se\nsilmät tulta tuiskivina, hännällä hurjasti piesten kylkiänsä ja kynnet\nsiirollansa hyvinkin tuuman ulkona leveistä käpälistä.\n\nElisabeth ei tahtonut eikä voinut liikahtaakaan. Kädet ristissä rukoili\nhän, mutta silmät katsoa tuijottivat kauheata vihollista; hänen\nposkensa olivat valkeat kuin marmori ja huulet puoleksi avoillaan\nkauhusta. Nyt kun päättävä hetki näytti tulleen ja Elisabethin kasvot\nkuvastivat hurskasta alttiiksi-antamusta, kuului hänen korvaansa\ntakaapäin lehtien rapina,\n\n\"Vaiti, vaiti,\" lausui hiljainen ääni; \"kumartukaa enemmän alaspäin;\nteidän hattunne estää elävän pään näkymästä.\"\n\nEnemmän väsymyksestä kuin tätä arvaamatonta käskyä totellen antoi\nElisabeth päänsä painua rintaa vastaan. Samassa kuuli hän pyssyn\npamauksen, luodin suhinan ja raivokkaan vongunnan, jonka pantteri\npäästi, samassa kuin se vieri edes takaisin maassa, puri itseänsä ja\nkatkoi pirstaleiksi kaikki oksat ja puut, jotka vaan sai käsiinsä. Heti\njuoksi Nahkasukka esiin ja asettui hänen eteensä, kovasti huutaen:\n\n\"Tule tänne, Hektor, tule tänne, vanha hupsu; elukka on sitkeähenkinen\nja voipi hypätä jälleen neljälle jalalle.\"\n\nNatty seisoi pelkäämätönnä tyttöjen edessä, huolimatta haavoittuneen\npantterin rajusta rimpuilemisesta ja uhkaavista liikkeistä, joista\nnäkyi että sen raivo alkoi uudistua. Saatuaan pyssynsä latinkiin,\nläheni hän raivokasta eläintä, ja pannen pyssynsuun ihan sen päätä\nlikelle, sammutti hän vereksellä laukauksella sen viimeisenkin\nelonkipinän.\n\nKun tuo kauhea vihollinen oli tapettu, tuntui Elisabethista aivan kuin\nolisi noussut kuolleista. Hänen henkensä pontevuus oli tosin siksi\nluja, ettei hänen mielensä lannistunut vaaran aikana, ja mitä\nvälittömämmästi pelko vaikutti mieleen, sitä enemmän taisteli hän\nvoittaakseen sen. Vaan hän oli kuitenkin nainen. Jos hän tässä\nsurmanhädässä olisi ollut omassa vallassaan, niin olisi hän luultavasti\nkäyttänyt kaikki avunsa omaksi pelastuksekseen; mutta hengetön ystävä\nvastuksena ei hän voinut pakenemista ajatellakaan. Vaikka vihollisen\nnäkö oli kauhistuttava, ei hän kuitenkaan ollut kertaakaan luonut\nsilmiänsä maahan, ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kun hänen ajatuksensa\neivät voineet olla muistelematta tätä hirmuista tapausta, säpsähti hän\nunissansakin, milloin hänen vilkas kuvitusvoimansa toi näkyviin\npetoeläimen kaikki liikkeet.\n\nMe jätämme lukijan itsensä kuviteltavaksi Louisen tainnoksista\nheräämisen ja nuorten tyttöin kiitollisuuden-osoitteet. Edellinen\nsaatiin aikaan raittiilla vedellä, jonka Nahkasukka lakissansa nouti\nyhdestä vuorella olevista lukuisista lähteistä, ja kiitokset lausuttiin\nkaikella sillä hartaudella, minkä Elisabethilta voi odottaa. Natty otti\nne vastaan osoittaen teeskentelemätöntä arkatuntoisuutta ja kainoutta\nElisabethin nykyistä liikutettua mielentilaa kohtaan, mutta muutoin\nniin välinpitämättömästi, että selvään näkyi kuinka vähän arvoa hän\npani koko avun-annollensa.\n\n\"No no, antakaa sitten niin olla, koska niin tahdotte,\" lausui hän.\n\"Puhukaamme siitä asiasta toisella kertaa. Aivan varmaan pidätte hra\nOliveria parempana seuraajana kuin tämmöistä vanhaa metsästäjää kuin\nminä olen. Tulkaa, tulkaa; menkäämme tielle; te olette jo olleet\nkylliksi säikäyksissä, jotta halusta toivotte olevanne jälleen kotona\nniin pian kuin mahdollista.\"\n\nTämä lausuttiin heidän kävellessään metsässä niin nopeasti kuin Louisen\nvoimattomuus salli. Kun oli päästy maantielle, jättivät tytöt\njäähyväiset seuralaisellensa, ja sanoivat voivansa kahden kulkea lopun\nmatkaa. He tunsivat mielensä rohkaistuksi nähdessänsä kylän, joka\nniinkuin taulu aukeni heidän eteensä selvine järvineen ja kauniine\nvirtoineen, joka koukerteli valkeilla savupiipuilla varustettuin\nuljasten rakennusten edessä.\n\nMeidän ei tarvitse kertoa niiden tunnetten laatua, joiden täytyi saada\nvaltaa kahden nuoren, järkevän, hyvästi kasvatetun tytön rinnassa, kun\nhe niin odottamatta olivat pelastuneet ihan silminnähtävästä\nhengenvaarasta. Ei meidän myöskään tarvitse sanoa kuinka hartaasti\nkiitolliset he sydämensä pohjasta olivat Sitä kohtaan, joka oli antanut\nheille elämän ja armollisesti suojellut sitä; kuinka usein he\nlikistivät toistensa käsiä, kun pelastumisen varmuus parantavana\nlääkkeenä vuoti heidän mieliinsä aina kuin ajattelivat vasta\nohimennyttä vaaraa.\n\nNahkasukka seisoi paikallansa ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he\nmuutamassa tienpolvekkeessa katosivat hänen näkyvistänsä. Silloin\nkutsui hän koiriansa ja palasi takaisin metsään.\n\n\"Niin kyllä,\" sanoi hän palatessaan takaisin tapetun elävän tykö;\n\"olihan se hirveä näkö niin nuorille olennoille -- vanhatkin naiset\nolisivat voineet pelästyä niin likeltä nähdessään emäpantterin\ntapettuine poikineen. Hyvä olisi tietää enköhän ennen olisi tappanut\npetoa, jos olisin tähdännyt sen silmään enkä otsaan? Vaan ne ovat\nsitkeähenkisiä eläviä, ja laukaukseni oli hyvä, katsoen siihen, että\nvoin nähdä vaan pedon pään sekä hännän korkeimmalla olevan osan.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMetsänpalo. -- Chingachgookin kuolema. -- Pelastus kauhistavasta\ntilasta. -- Nahkasukan elämänvaiheet.\n\n\nKaskimaat, uudistalot, uusi kansa ja uudet lait -- kaikki nämät olivat\nsaattaneet vanhalle Natty paralle sangen monta vastusta. Hirven\nsurmaaminen Otsegossa tapahtui heinäkuussa, ja eräs laki oli hiljan\nvahvistettu, jossa kiellettiin metsävuohia tappamasta ennen elokuuta.\nNatty joka enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten oli tottunut\nmetsäelämän vapauteen ja itsenäisyyteen, ei oikein voinut kärsiä uutta\njärjestystä, ja kovaksi onneksi päättivät muutamat kylän miehet, jotka\nsuurimmalla halulla etsivät riitaa jokaisen kanssa, vetää hänet\noikeuteen. Vanha metsästäjä haastettiin lakitupaan, ja koska yksi\nonnettomuus aina seuraa toista, antoi hän viekotella itsensä tekemään\nvastarintaa poliiseja vastaan ja pahensi siten asiaansa. Lain\npalvelijoita vastaan asettuminen on paha erehdys, vaan sitä ei Natty\nymmärtänyt. Tuomari Templen täytyi vasten tahtoansa pitää tutkinto\nasiasta, ja vanha rehellinen Nahkasukka tuomittiin muutaman päivän\nvankeuteen. Mutta hänen ystävänsä pitivät hänestä huolta; hän\nvapautettiin vankeudesta ja vietiin kaikessa salaisuudessa pois\nvuorille. Neiti Temple, jonka hän oli pelastanut pantterin kitaan\njoutumasta, ei unhoittanut häntä ja lupasi tavata häntä sovitulla\npaikalla vuoristossa antaakseen hänelle vähän ruutia ja sanoakseen\nhyvästi, ennenkuin Natty lähti kulkemaan kauemmas länteenpäin, noihin\nkirveen koskemattomiin, synkkiin metsiin, joissa, kuten hän itse\nlausui, \"hän ei eksyisi uudisasutusten sekaan.\"\n\nNeiti Temple kulki vuorten poikki vievää tietä myöten koska hän varoi\nehdottoman viipymisensä estävän häntä määrätyllä ajalla saapumasta\nyhtymäpaikalle. Väliin pysähtyi hän kuitenkin, sekä hengähtääkseen,\nettä myöskin pikkumetsän aukkopaikoista silmäilläkseen laakson\ntarjoomaa kaunista näköalaa. Pitkällinen pouta oli kuitenkin muuttanut\nsen rehoittavan vihreyden ruskeannäköiseksi, ja vaikka kaikki muuten\noli kuten ainakin, niin puuttui kuvasta kumminkin kevään vilkas,\niloinen värinloiste. Myöskin taivas näytti saaneen yhtä kuivan ja\nsurullisen muodon kuin maa, sillä aurinkoa peitti pilvi, joka näytti\nhienolta savulta ilman tippaakaan kosteutta. Sinistä taivaslakia tuskin\nnäkyi, vaikka siellä täällä pilkoitti esiin heikko seijastus, jonka\nläpi voi nähdä pilviryhmiä vierielevän yhteen taivanranteella,\nikäänkuin luonto olisi tahtonut koota vesivarojansa tullakseen ihmisen\navuksi. Ilmakin, jota Elisabeth hengitti, oli kuumaa ja kuivaa, ja kun\nhän saapui siihen paikkaan missä hänen oli tieltä poikkeaminen, tuntui\nse hänestä oikein tukahduttavalta. Mutta siitä huolimatta riensi hän\ntehtäväänsä täyttämään, ajatellen ainoastaan sitä alakuloisuutta ja\navuttomuutta, mihin hän saattaisi vanhan metsästäjän, jos pettäisi\nhänen toiveensa.\n\nSen kukkulan huipulla, jota tuomari Temple kutsui katseluvuoreksi, oli\npieni ala raivattu aukeimeksi, jotta siitä paremmin voisi katsella\nkylää ja laaksoa. Tässä paikassa olivat Elisabeth ja vanha metsästäjä\npäättäneet tavata toisensa, ja tänne riensi hän nyt, niin pikaa kuin\ntuo jyrkkä, vaivaloinen metsätie salli. Lukemattomat olivat ne\nkallionloukareet, kaatuneet puut ja varisseet oksat, joitten välitse ja\nyli hänen täytyi kulkea; mutta hänen päätteliäsyytensä voitti kaikki\nesteet, ja hänen kellonsa ilmoitti että hän oli saapunut yhtymäpaikalle\njoitakuita minuutia ennen määrättyä aikaa.\n\nHän istahti muutaman kannon päähän ja katseli tutkistellen ympärilleen,\nvaan ei voinut missään keksiä vanhaa ystäväänsä. Silloin nousi hän\njälleen ylös ja kulki ympäri kasken ulkoreunaa, tutkien kaikkia\npaikkoja, missä luuli Natyn varovaisuuden vuoksi mahdollisesti voivan\nolla piilossa. Hänen hakemisensa oli kuitenkin turhaa, ja uuvutettuaan\nvoimiansa ja ajatuksiansa Natyn olopaikkaa tutkimalla, uskalsi hän\nkohottaa äänensä tässä autiossa paikassa.\n\n\"Natty, Nahkasukka, vanhus!\" huusi hän kovalla äänellä, kääntyen joka\nhaaralle.\n\nEi kuitenkaan kuulunut mitään vastausta, paitsi hänen oman äänensä\nkaiku synkässä metsässä.\n\nNäin huutaen lähestyi Elisabeth vuoren reunaa yhä lähemmäksi, kunnes\nkuuli alhaaltapäin heikon äänen, joka tuntui ikäänkuin kättä olisi\npidetty suun edessä ja samassa kiivaasti hengitetty. Täydellisesti\nvakuutettuna, että Nahkasukka, joka odotti häntä, oli tällä merkillä\ntahtonut ilmoittaa hänelle olopaikkansa, astui Elisabeth ainakin sata\njalkaa alaspäin, kunnes saapui pienelle luonnontekemälle penkerelle,\njossa kasvoi vähemmän taajalta kallion lomista ylös pistäviä puita. Hän\noli mennyt penkereen reunalle ja katsellessaan alas äkkijyrkkään\nsyvyyteen, kuuli hän kuivien lehtien kahinaa, joka sai hänet katsomaan\nsyrjään. Elisabeth hämmästyi tosin siitä, mikä nyt sattui hänen\nsilmäänsä, mutta rohkasi heti mieltänsä ja meni uskaliaasti ja\njollakulla uteliaisuudella paikalle.\n\nKaatuneen tammen päällä istui Mohikani, mustankellertävät kasvot\nkäännetyt Elisabetiin päin ja tuliset silmät jäykästi tuijottaen hänen\nkasvoihinsa; hän näytti niin julmalta että vähemmän rohkea nainen olisi\nhäntä kovasti pelästynyt. Hänen vaippansa oli pudonnut olkapäiltä\nlaskoksiin hänen ympärilleen, siten jättäen hänen rintansa, kätensä ja\nisoimman osan ruumista paljaaksi. Washingtonin kunniaraha loisti hänen\nrinnassansa, ja Elisabeth tiesi aivan hyvin, että hän ainoastaan\nsuurissa juhlatiloissa kantoi tätä kunnianmerkkiä. Mutta vanhan\npäällikön koko ulkomuoto oli tavallista enemmän koristettu ja\nmuutamissa suhteissa kammoa herättävä. Pitkä, musta tukka oli koottu\npäälaelle eikä, niinkuin tavallisesti, peittänyt hänen korkeata\notsaansa ja ankaran teräviä silmiään. Suurissa, korvalehtiin\nleikatuissa rei'issä oli hopeakoristuksia, lasihelmiä ja piikkisian\nhakaroita kirjavassa, aistittomassa sotkoksessa, indianien tavan\nmukaan. Iso möhkäle samaa laatua riippui nenärustosta alas huulia ja\nleukaa vasten. Punasia viivoja risteili ryppyisessä otsassa ja kulki\nsiitä alas poskien yli, oikun tai tottumuksen osoittaman mallin mukaan.\nKoko hänen ruumiinsa oli samalla tavalla maalattu ja kuvaili\nindianilaista sotilasta, joka on varustautunut tavallista tärkeämpään\ntoimeen.\n\n\"John, kuinka on laitanne, John kulta?\" sanoi Elisabeth ja meni häntä\nlähemmäs. \"Teitä ei ole kaukaan aikaan nähty kylässä. Te lupasitte\nminulle pajuvasun, ja minulla on ollut kaunis paita valmissa teille jo\nkoko kuukauden aikaa\".\n\nIndiani katsoi häneen yhtenänsä kotvan aikaa vastaamatta; sitte puisti\nhän päätänsä, ja surumielisyys kuvautui hänen kasvoihinsa.\n\n\"Johnin käsi ei enään voi tehdä vasuja,\" sanoi hän hiljaisilla\nkurkkuäänillänsä; \"hän ei tarvitse paitaa.\"\n\n\"Mutta jos hän tarvitsee, niin hän tietää mistä voipi semmoisen saada.\nNiin juuri, John vanhus, minusta tuntuu kuin teillä olisi luonnollinen\noikeus vaatia meiltä kaikkea mitä haluatte.\"\n\n\"Tytär,\" sanoi indiani, \"kuule -- kuuskertaa kymmenen kuumaa kesää on\nkulunut siitä kuin John oli nuori -- solakka kuin mänty, suora kuin\nHaukansilmän pyssystä lähtenyt luoti, väkevä kuin puhveli, ketterä kuin\nvuorikissa. Jos hänen heimonsa tahtoi ajaa Mingoja takaa vuosikausia,\nniin löysi Chingachgookin silmä heidän mokkasineinsä jälet. Jos miehet\npitivät pitoja ja iloiten laskivat vihollistensa päänahkojen lukua,\nniin riippuivat useimmat hänen kepissänsä. Jos naiset kirkuivat, kun ei\nheillä ollut ruokaa lapsillensa, niin oli hän ensimmäinen menemään\nmetsälle. Hänen luotinsa oli metsävuohta nopeampi. Tytär, silloin löi\nChingachgook sotakirveensä puihin; tämän hän teki ilmoittaakseen\nniille, jotka olivat hitaita ja vähemmän nopeita, missä löytäisivät\nhänen sekä Mingot -- mutta hän ei tehnyt vasuja.\"\n\n\"Ne ajat ovat menneet, vanha soturi; sen jälkeen on kansanne kadonnut,\nja vihollisten takaa-ajamisen sijaan olette oppinut pelkäämään Jumalata\nja elämään rauhassa ja sovussa.\"\n\n\"Tytär, suuri Henki antoi teidän isällenne valkean, ja minun isälleni\npunasen ihon, mutta hän laski verta kummankin sydämeen. Nuorena on\nihminen vilkas ja lämmin; vanhaksi jouduttuaan on hän jäykkä ja kylmä.\nOnko mitään eroitusta ihon alla? Ei, Johnilla oli kerran vaimo. Hän oli\näiti näin monelle pojalle -- hän nosti kolme sormea -- ja hänellä oli\ntyttäriä, jotka olisivat tehneet nuoret Delavarit onnellisiksi. Hän oli\nhyvä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Teillä on toiset tavat, mutta\nluuletteko, ett'ei John rakastanut nuoruutensa morsianta -- lastensa\näitiä?\"\n\n\"Ja mihinkä on joutunut perheenne, John, vaimonne, lapsenne?\" kysyi\nElisabeth, liikutettuna indianin surullisesta äänestä.\n\n\"Missä on jää, joka peitti suuren lähteen? Se on sulannut ja haihtunut\nveden kanssa. John on elänyt, kunnes koko hänen kansansa on mennyt\nhenkien maahan, mutta hänen aikansa on tullut ja hän on valmis.\"\n\nMohikani nojasi päänsä alas vaipan suojaan ja istui äänetönnä.\nElisabet ei tiennyt mitä sanoisi. Hän tahtoi kääntää vanhan soturin\najatukset pois näistä surullisista muistoista, mutta vanhuksen suru ja\nmielen-lujuus oli niin arvokasta, ett'ei hän voinut pakoittaa itsiään\npaikalla katkaisemaan äänettömyyttä. Viimen jatkoi hän kuitenkin taas\npuhetta, kysyen:\n\n\"Missä on Nahkasukka, John? Tämän ruutitötterön olen pyynnöstä tuonut\nhänelle; mutta en näe häntä missään. Tahdotteko ottaa sen ja antaa sen\nhänelle?\"\n\nIndiani kohotti päätänsä verkalleen ja tarkasti vakavin katsein lahjaa,\njota neitonen piti kädessään.\n\n\"Se on minun kansani suuri vihollinen,\" sanoi hän. \"Kuinka olisivat\nvalkeaihot ilman sitä voineet karkoittaa Delavareja? Suuri Henki opetti\nesi-isiänne, tytär, tekemään ruutia ja pyssyjä, jotta voisivat\nkarkoittaa indianit pois maasta. Kohta ei ole yhtään punanahkaa maassa.\nKun John menee pois, jättää viimeinen nämä vuoret ja koko hänen sukunsa\non kuollut.\"\n\nVanha soturi kumartui eteenpäin, nojasi kyynäspäät polviansa vastaan ja\nnäytti jäähyväisiksi silmäilevän laaksoa joka siinti esiin sumusen\nilman läpi, joka paksuni paksunemistaan savusta, niin että Elisabeth\nainoastaan suurella vaivalla voi hengittää. Mohikanin surulliset\nsilmäykset saivat vähitellen tuon julman näön, jonka luullaan\nmerkitsevän profeetallista innostusta, ja hän jatkoi:\n\n\"Mutta hän on menevä siihen maahan, jossa hän tapaa esi-isänsä. Otuksia\nkuuluu siellä olevan niin paljon kuin kaloja järvissä. Siellä ei kukaan\nvaimo huuda ruokaa; ei kukaan Mingo voi tulla sinne. Metsästys on oleva\nlapsia varten, ja kaikki rehelliset punaset miehet elävät siellä\nveljinä yhdessä.\"\n\n\"John,\" huudahti Elisabeth, \"se ei kumminkaan ole kristittyin taivas.\nTe lankeatte nyt esi-isäinne taikauskoon.\"\n\n\"Isät, pojat, kaikki poissa -- kaikki, kaikki,\" sanoi Mohikani\njuhlallisesti. \"Katso, tytär, jatkoi hän ja käänti silmänsä pohjoista\nkohti, \"niin pitkälle kuin nuoret silmäsi kantavat, oli tämä maa...\"\n\nTällä hetkellä vyöryi äärettömiä savupilviä heidän ylitsensä ja\npeittivät heiltä näköalan. Hämmästyneenä säpsähti Elisabeth ja\nkatsellessaan vuoren huipulle päin, näki hän, että samanlainen\nsavupilvi oli levinnyt senkin päälle, ja kuuli myrskyn huminan\nkaltaista ääntä metsästä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, John?\" sanoi hän. \"Me olemme savun suussa ja\ntunnemme polttavaa kuumuutta ikäänkuin olisimme uunissa.\"\n\nEnnenkuin John ennätti vastata, kuului tuskallinen ääni huutavan\nmetsässä:\n\n\"John, missä olette, vanha Mohikani? Metsä palaa, teillä on vain\nmuutamia minuutia henkenne pelastamiseen.\"\n\nPäällikkö pani kätensä suuta vasten ja sama ääni, joka oli herättänyt\nElisabethin huomiota, kuului taas; samassa kuului nopea astuminen\nkuivaa risukkoa myöten, ja heti sen perästä tuli Edwards juosten\npaikalle, kauhistus kuvattuna kasvoissansa.\n\n\"Olisipa ollut todella surullista jos täten olisin kadottanut teidät,\nvanha ystäväni,\" sanoi hän ja hengitti syvään. \"Ylös ja pian tästä pois\n-- ehkä jo on myöhäistä; liekit kiehtovat ympäri tuolla alhaalla olevan\nkallion huippua, ja jos emme voi päästä sen ohitse, niin ei meillä ole\nmuuta pelastuskeinoa, kuin tätä jyrkkäystä alas syökseminen. Pian\ntäältä, jättäkää pois tylsyytenne, John, sillä nyt on jokainen\nsilmänräpäys tärkeä.\"\n\nMohikani viittasi Elisabethiin päin joka Edwardsin äänen kuultuaan oli\nvaarasta huolimatta vetäytynyt erään ulkonevan kallioreunan taakse.\n\n\"Pelastakaa hänet,\" sanoi hän hilpeästi; \"antakaa Johnin jäädä tähän ja\nkuolla.\"\n\n\"Hänet? ketä tarkoitatte?\" huudahti Edwards ja kääntyi äkisti\nosoitettuun suuntaan; mutta kun hän näki Elisabethin kasvot, jotka\nilmoittivat sekä pelästystä että mielipahaa siitä, että Edwards kohtasi\nhänet täällä, tuli hän niin kovin liikutetuksi, ett'ei hetkeen voinut\nvirkkoa sanaakaan.\n\n\"Neiti Temple,\" huudahti hän viimein. \"Te täällä! Onko siis tällainen\nkuolema teille aiottu?\"\n\n\"Ei, ei -- ei kuolemaa kellekään meistä, toivon minä, vastasi hän niin\ntyynesti kuin voi. \"Vielä ei meitä vaivaa tuli vaan ainoastaan savu.\nKoettakaamme päästä pakoon.\"\n\n\"Tarttukaa käsivarteeni,\" sanoi Edwards. \"Jollakulla suunnalla täytyy\nolla aukko, jonka kautta voimme päästä kulkemaan. Uskallatteko\nkoettaa?\"\n\n\"Kyllä, ihan varmaan kuvittelette vaaraa ylen suureksi, h:ra Edwards.\nViekää minut täältä samaa tietä kuin tulitte.\"\n\n\"Sen tahdon tehdä -- sen tahdon,\" huudahti hän melkein raivoissansa.\n\"Ei ole vielä mitään vaaraa! Ei ollenkaan -- olen turhaan säikäyttänyt\nteitä.\"\n\n\"Mutta pitääkö meidän jättää indiani -- -- voimmeko jättää hänet tänne\nkuolemaan, niinkuin hän sanoo?\"\n\nTuskallinen liikutus kuvautui nuorukaisen kasvoissa kun hän pysähtyi ja\nheitti viipyvän silmäyksen Mohikaniin, sitten veti hän Elisabethin\npuoleksi väkisin mukaansa, ja jatkoi nopein askelin matkaa sille\nsuuntaa, josta oli tullutkin.\n\n\"Älkää huoliko hänestä,\" sanoi hän tuolla äänen karkeudella, joka\nilmoittaa tuskallista tyyneyttä. \"Hän tuntee metsät ja on tottunut\ntällaisiin tapauksiin; hän voi paeta vuorta ylöspäin tai huoleti jäädä\npaikallensa.\"\n\n\"Ettepä äsken niin luulleet, h:ra Edwards. Älkää jättäkö häntä\ntuonlaisen kuoleman uhriksi!\" huudahti Elisabeth ja katsoi\nseuraajaansa, ikäänkuin olisi luullut hänen ei olevan täydessä\njärjessään.\n\n\"Indiani palaisi! Kuka on koskaan kuullut, että indiani on kuollut\nsillä tavalla? Indiani ei voi palaa -- se luulo on naurettava.\nRientäkää, rientäkää, neiti Temple, muutoin tulee savu vaivaamaan\nteitä.\"\n\n\"Edwards, teidän muotonne, teidän katseenne peloittaa minua! Älkää\nsalatko vaaraa minulta; onko se suurempi kuin näyttää? Minä olen\nkylliksi voimallinen kuulemaan pahintakin\".\n\n\"Jos ehdimme tuon kallion huipulle ennekuin tuli, niin olemme\npelastuneet. Paetkaa -- henkenne on vaarassa.\"\n\nSe paikka, jossa Elisabeth tapasi indianin, oli, kuten jo olemme\nsanoneet, jonkunlainen tasamaa eli penger, ja sen eturinne oli sekä\nkorkea että jyrkkä. Muodoltaan se oli melkein luonnollinen kaari, jonka\npäät yhtyivät tantereesen vähemmän jyrkissä vietoksissa. Edwards oli\ntullut erästä vietosta myöten ylös, ja samalle suunnalle veti hän nyt\nElisabethia epäilyksissä olijan voimalla ja kiireellä.\n\nÄärettömiä valkeita savupilviä oli kokoontunut vuoren huipulle ja\nsalannut raivoisan tulen lähenemistä; mutta ratiseminen ja ruske veti\nElisabethin huomion savupilven reunaan päin, ja siellä hän jo näki\ntanssivien liekkien pistävän esiin savusta, väliin liehuen korkealla\nilmassa, väliin kumartuen alas maata vasten ja sytyttäen jokaisen risun\nja heinänkorren, jonka päälle ne hengähtivät. Tämä näkö pakoitti heitä\nkaksinkertaisiin ponnistuksiin; mutta pahaksi onneksi oli heidän\ntiellänsä joukko vanhoja, kuivuneita puunlatvoja, ja juuri kuin\nmolemmat luulivat olevansa pelastetut, tuli tulikuuma tuulen puuska ja\nvei halkeimen liekin erääsen kuivaan mäntyyn, joka heti syttyi, ja kun\nhe tulivat paikalle, kohtasi heitä äärettömän suuren liekin humina\nikäänkuin uuni olisi hohkunut heidän edessään. He vetäytyivät kuumuuden\ntähden takaisin vuoren reunalle, hämmästyneinä katsellen liekkiä, jotka\nnopeasti levisivät vuorta pitkin ja muuttivat sen tulimereksi.\nElisabethin, jolla oli keveät, ohkoset vaatteet, oli vaarallinen\nlähestyä tuota raivoisaa elementtiä, ja sama kevyt puku, joka muutoin\nteki hänen vartalonsa niin sieväksi ja viehättäväksi, näytti nyt\nmuuttuneen perikadon välikappaleeksi.\n\nKylän asukkaat, jotka hakivat tarpeelliset hirret ja polttopuut näiltä\nvuorilta, ottivat tavallisesti ainoastaan tyvipuolet jättäen latvat ja\noksat paikalle mätänemään. Kukkulaa peittivät sentähden suureksi osaksi\nnämä helposti palavat aineet, jotka, oltuaan kaksi kuukautta auringon\npaisteessa, syttyivät vähimmästäkin säkeneestä tuleen. Näyttipä useissa\npaikoin kuin ei mitään yhteyttä tulen ja näiden polttoainekokojen\nvälillä olisi ollutkaan, sillä liekki heittihe toisesta toiseen niin\nkeveästi ja pikaa että se tuskin näytti niihin koskevankaan.\n\nTämä oli yhtä kaunis kuin kauhistava näkö, ja sekä Elisabeth että\nEdwards seisoi ja katseli hävityksen etenemistä oudoilla kauhun ja\nuteliaisuuden sekaisilla tunteilla. Mutta Edwards kirvotti itsensä pian\ntästä uneksumisesta ryhtyäkseen uusiin ponnistuksiin, ja vetäen\nseuralaistansa mukanaan, riensi hän savujoukon reunalle ja seurasi sitä\npitkin, usein savupilven peitossa, turhaan etsien vapaata pääsyä pois\ntulensaarroksesta. Tällä tavalla kulkivat he puolipiirissä ihan ympäri\npenkereen yläpuolta, kunnes he, saapuessaan jyrkkäyksen reunalle\nvastaisella puolella, tulivat siihen kauhistavaan vakuutukseen, että\ntuli oli heidät täydellisesti salpannut. Niin kauan kuin yksi ainoakaan\ntie vuorta ylös- tai alaspäin oli tutkimatta, oli hiljainen toivo\nylläpitänyt heidän rohkeuttansa; mutta kun jokainen tie nyt näytti\nsuljetulta, kauhistui Elisabeth lähestyvää kohtaloa yhtä kovasti kuin\nhän siihen asti oli halveksinut vaaraa.\n\n\"Tämä vuori on määrätty minun perikadokseni\", sanoi hän pikemmin\nkuiskuttaen kuin ääneensä. \"Tämä on tuleva haudaksemme\".\n\n\"Älkää toki niin sanoko, neiti Temple; vielä voimme toivoa\", vastasi\nEdwards lohduttaen, vaikka hänen kauhistuneet, pelkäävät silmäyksensä\npuhuivat sanoja vastaan. \"Palatkaamme takaisin kallion huipulle; siellä\non, siellä täytyy olla joku paikka, jota myöten voimme mennä alas\".\n\n\"Viekää minut sinne!\" huudahti Elisabeth. \"Älkäämme jättäkö mitään\npelastuksen keinoa koettamatta\".\n\nHän ei odottanut vastausta, vaan kääntyi heti ja palasi samaa tietä\ntakaisin jyrkkäyksen reunalle, ja tukahduttaen itkuansa mutisi hän:\n\"Isäni, onneton, toivoton isäni!\"\n\nTuossa tuokiossa oli Edwards hänen vieressänsä, ja kirvelevin silmin\ntutki hän jokaista kallionhalkeemaa löytääkseen jos mahdollista jotakin\npakotietä. Mutta sileä, tasainen kallio tarjosi tuskin yhtään\njalansijaa, sitä vähemmin minkäänlaisia portaan muotoisia ulkonemia,\njotka olivat välttämättömän tarpeelliset, jos mieli päästä laskeutumaan\nsata jalkaa alaspäin. Edwards huomasi pian, että myöskin tämä toivo oli\nturha, ja kuumeentapaisella tuskalla, joka yhäti kiihoitti häntä\ntoimeen, alkoi hän miettiä uutta pelastustuumaa.\n\n\"Muuta keinoa meillä ei nyt enää ole\", sanoi hän synkällä äänellä,\n\"kuin koettaa hinata itsemme kalliota alas. Jos Natty olisi täällä tai\njos indianin voisi herättää tuosta tylsyydestä, niin voisivat he\nkekseliäisyydellään ja monivuotisen kokemuksensa avulla helposti keksiä\nkeinon sen toimeenpanemiseen; mutta tällä hetkellä olen minä lapsi\nkaikessa, paitsi uskaliaisuudessa ja rohkeudessa. Mistä saan\napukeinoja? Vaatteeni ovat niin hienot ja niitä on niin vähäisen --\nmutta Mohikanin vaippa! Meidän täytyy koettaa -- mikä hyvänsä on\nparempi kuin nähdä teidän sortuvan tämmöisen kuoleman kautta\".\n\n\"Ja mihinkä joudutte sitten te?\" sanoi Elisabeth. \"Joko te tai John\njoudutte minun pelastukseni uhriksi\".\n\nEdwards ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän seisoi jo Mohikanin\nvieressä, joka antoi vaippansa mitään kysymättä, istuen entisessä\nasemassaan indianilaisella arvoisuudella ja tyyneydellä, vaikka hänen\noma tilansa oli vaarallisempi kuin toisten. Vaippa leikattiin\nsiekaleiksi, jotka solmittiin yhteen; Edwardsin liinanuttu ja\nElisabethin muslinihuivi käytettiin myöskin samaan tarpeesen, ja täten\ntehty köysi viskattiin sähkön nopeudella kallionreunalta alas;\nyhteensidotut liuskat ylettyivät kuitenkin tuskin puolitiehen.\n\n\"Ei ylety, ei ylety\", huudahti Elisabeth; \"minulla ei enää ole mitää\ntoivoa. Tuli lähenee verkalleen mutta vakaasti. Katsokaa, se nielee\ntantereenkin edessään!\"\n\nJos liekit tällä kohdalla vuorta olisivat kiitäneet eteenpäin\nainoastaan puoleksi niin nopeasti, kuin ne muilla paikoin viskautuivat\ntoisesta esineestä toiseen, niin olisi surullinen kertomuksemme pian\npäättynyt; sillä ne olisivat siinä tapauksessa jo aikaa sitten nielleet\nnuo uhriraukat, jotka kärsivät kaksinkertaisesti odottaessaan lähenevää\nkohtaloansa. Mutta paikan omituinen asema salli Elisabethille ja hänen\nseurakumppalillensa sen viivykkeen, jota he käyttivät tehdäkseen jo\nmainitsemamme pelastuskokeen.\n\nKalliota peittävä ohut maakamara ravitsi ainoastaan muutamia\nkuihtuneita heinänkorsia, ja useimmat kallion lomiin juurittuneet puut\nolivat jo lakastuneet edellisen kesän kovan kuumuuden vaikutuksesta.\nNiissä jotka vielä elivät varjoelämää, oli ainoastaan muutamia kuivia,\nlakastuneita lehtiä, mutta muut olivat vaan männyn-, tammen- ja\nvaahterin haahmuja. Tuli ei mistään olisi voinut saada parempaa\nvirikettä, kuin näistä jos liekit vaan olisivat niihin päässeet; mutta\nmaassa ei ollut lehtiä eikä oksia, jotka olisivat voineet jonkinmoisena\njuovana johdattaa hävittävää elementtiä vuoren muihin osiin. Tähän tuli\nlisäksi se, että yksi niitä suuria lähteitä, joista tämä maa on niin\nrikasta kumpuili ylempänä vierteellä, ja, hitaasti vierittyään tasaista\nkalliota pitkin, kostutti vuoren sammalpeitettä jatkaessaan matkaansa\njärveen päin salaisia, maanalisia juovia myöten, eikä rajusti syösten\nkalliolta kalliolle. Sade-aikana nousi se väliin siellä täällä pienenä\npurona näkyviin, jopa paisui reunojensakin yli; mutta kuivina kesinä\nvoi sen olemassa olon huomata ainoastaan siitä, että muutamin paikoin\nkasvoi rehoittavia kasvia ja raitista sammalta, jotka osoittivat veden\nläheisyyttä. Kun tuli ehti tämän sulun eteen, täytyi sen pysähtyä,\nkunnes kuumuus tuli niin kovaksi että se voitti kosteuden, ihan kuin\nsotajoukko, joka malttamatonna odottaa ampuvan patterin vaikutusta,\njoka raivaa tietä surmalle ja hävitykselle.\n\nPerikadon hetki näkyi nyt olevan läsnä, sillä lähteen kihisevä vesi\nnäytti jo haihtuneen, ja sammalet käpristyivät kokoon tulisen kuumuuden\nvaikutuksesta, joka levisi tuon pienen kosteikon yli, samalla kuin\nkaarnapalaset alkoivat erota puista ja tippua maahan. Ilma vavahteli\nkuumuudesta, ja Elisabethin kiihtyneelle kuvitusvoimalle, kun hän\nseisoi syvyyden partaalla ja katsoi tuon mahtavan vihollisen\nlähenemistä, tuntui kuin jokainen puu, jokainen kasvi hänen\nläheisyydessänsä olisi ollut tuleen syttymäisillään. Oli hetkiä,\njolloin mustia savupilviä vyöryi pienen penkereen päälle, ja koska\nsilmä silloin ei voinut nähdä mitään, auttoivat muut aistit näkymön\nkamaluuden lisääntymistä. Liekkien humina, hurjan elementin tohina,\nputoovien oksien ruske ja kaatuvain puiden jytkäykset jotka väliin\ntuntuivat kaukaisen ukkosen jyrähdyksiltä -- kaikki tämä säikytti yhä\nenemmän noita onnettomia uhria. Edwards oli kuitenkin kaikista enimmän\nkauhistunut. Elisabeth, joka oli luopunut kaikesta pelastumisen\ntoivosta, oli pian saavuttanut tuon nöyrän tyyneyden, jolla hänen\nsukupuolensa jaloimmat henkilöt tavallisesti kohtaavat välttämättömiä\nonnettomuuksia, ja Mohikani taas, joka oli paljo lähempänä vaaraa,\nistui paikallaan jäykällä päättäväisyydellä, kuten indianilainen soturi\nainakin. Vanhan päällikön katseet, jotka melkein kaiken aikaa\ntähystivät kaukaisia vuoria, kääntyivät pari kertaa nuorten puoleen,\njotka näkyivät olevan tuomitut niin aikaiseen kuolemaan, ja silloin\nvälähti sääliväisyyden merkki yht'äkkiä hänen kasvoinsa juonteisin;\nmutta heti sen perästä muuttuivat ne taas yhtä jäykiksi ja\nliikkumattomiksi kuin ennen, ikäänkuin jo olisivat katselleet\ntulevaisuuden pimeään yöhön. Melkeen koko ajan oli hän hiljaisella\näänellä laulanut jonkunlaista delavarilaista kuolinvirttä noilla\nsyvillä, oudoilla kurkku-äänillä, jotka ovat niin omituiset hänen\nkansallensa.\n\n\"Tämmöisinä hetkinä, h:ra Edwards, katoaa kaikki erilaisuus ihmisten\nvälillä,\" kuiskutti Elisabeth. \"Houkutelkaa Johnia muuttamaan\nlähemmäksi meitä; kuolkaamme yhdessä.\"\n\n\"Kuolla!\" huusi nuorukainen. \"Ei, ei, vielä täytyy olla toivossa, te\nette voi, te ette saa kuolla.\"\n\n\"Millä tavalla voimme sitten pelastua?\" kysyi Elisabeth, viitaten\ntuleen päin taivaallista tyyneyttä ilmoittavalla katseella. \"Liekki\ntulee jo kostean rajan yli, se lähenee hitaasti mutta varmaan.\nKatsokaa, johan tuo puu tuolla on syttynyt tuleen!\"\n\nHän puhui, surkeata kyllä ihan totta. Kuumuus oli jo aikaa sitten\nvoittanut veden vähäpätöisen vastustusvoiman, ja tuli tuprusi nyt\neteenpäin puolikuivaa sammalikkoa myöten; yhden kuivan männyn sytytti\ntuleen halkein liekki, joka tuulen viemänä löihe sen rungon ympärille.\nSen vaikutus oli pikainen ja hämmästyttävä. Liekit hyppelivät kuivaa\nrunkoa pitkin, kuin salama sähköjohdatinta myöten, ja heti sen perästä\nkohosi tulipatsas ilmaan. Tuli levisi puusta puuhun; se kaatunut puu,\njonka päällä Mohikani istui, syttyi tuleen ja peittyi savuun ja\nliekkeihin. Kuitenkin istui indiani paikallaan. Kun hänen ruumiinsa oli\nverhotta, lienee hänen tuskansa olleet hirmuiset, mutta hän kohtasi\nniitä jäykällä uhalla. Elisabeth kääntyi pois tätä näkemästä ja katsoi\nalas laaksoon päin. Kuumuus synnytti kiivaita tuulenpuuskia, ja juuri\ntällä hetkellä kohosi se savuvaippa, joka oli kokonaan peittänyt\nlaakson, ja kaunis kylä tuolla alhaalla tuli selvästi näkyviin.\n\n\"Oi isäni, isäni,\" huudahti Elisabeth. \"Ah tästä -- tästä olisi minut\nvoitu säästää -- vaan minä nöyristyn mahtavamman tahdon alle.\"\n\nHänet keskeytti ihmisäänen vinhat huudot.\n\n\"Tyttö, missä olette, tyttö? Ilahuttakaa vanhan miehen sydäntä, jos\nvielä olette elossa.\"\n\n\"Kuulkaa!\" sanoi Elisabeth. \"Se on Nahkasukka -- hän etsii minua.\"\n\n\"Se on Natty,\" huudahti Edwards; \"vielä voimme tulla pelastetuiksi.\"\n\nSuuri, kaarenmuotoinen liekki välähti tällä hetkellä näkyviin metsässä\nriehuvan tulenkin läpi, ja sitten seurasi lyhyt, kimakka pamaus.\n\n\"Se oli ruutitötterö,\" kuului sama ääni huutavan, tullen yhä\nlähemmäksi. \"Se oli ruuti, ja tuo rakas lapsi on joutunut perikatoon.\"\n\nSeuraavassa tunkiossa hyökäsi Natty lähteen kuumain höyryn läpi\npenkereelle, avopäin, tukka palaneena juureen asti, paita nokisena ja\nmonin paikoin rikkipalaneena sekä kasvot tavallista punaisempina kovan\nkuumuden vaikutuksesta.\n\n\"Olenko siis löytänyt teidät!\" huudahti vanha metsästäjä tullessaan\nsavusta esiin. \"Jumalalle olkoon kiitos, että olen löytänyt teidät --\nmutta seuratkaa minua, meillä ei ole aikaa juttelemiseen.\n\n\"Minun vaatteeni!\" sanoi Elisabeth. \"Olisi vaarallista lähestyä tulta\nne päällänsä.\"\n\n\"Minä olen kyllä ajatellut teidän helposti syttyvää vaatteustanne,\"\nsanoi Natty ja levitti jonkunlaisen nahkaviitan, jota oli kantanut\nkäsivarrellaan, sekä kääri sen Elisabethin ympärille, niin että se\npeitti hänet melkein kokonaan; \"seuratkaa minua nyt -- tässä on meidän\nkaikkien elämä ja kuolema kysymyksessä.\"\n\n\"Mutta John -- mihinkä John joutuu?\" kysyi Edwards kiivaasti. \"Voimmeko\njättää vanhaa sotilasta tänne kuolemaan?\"\n\nNatyn silmät kääntyivät siihen suuntaan mihin Edwards viittasi, ja hän\nhuomasi indianin, joka vielä istui entisellä paikallaan, vaikka maa\npaloi hänen jalkainsa alla. Metsästäjä meni heti hänen luokseen ja\nhuudahti delavarin kielellä:\n\n\"Ylös ja pois täältä, Chingachgook! Aiotteko jäädä tänne ja palaa kuin\nMingo surmapatsaan vieressä? Kristityt papit lienevät antaneet teille\nparempia opetuksia, toivon minä. Jumala armahtakoon! ruuti on\nräjähtänyt hänen jalkainsa välissä, ja selkänahka on palanut.\nTahdotteko lähteä, kysyn minä?\"\n\n\"Miksikä Mohikani lähtisi?\" vastasi indiani synkästi. \"Hän on elänyt\nkotkan päiviä, mutta hänen silmänsä alkavat tummeta. Hän tarkastaa\nlaaksoa, vesiä, metsästysmaita -- mutta hän ei näe yhtään Delavaria.\nKaikilla on valkea iho. Esi-isäni huutavat minulle kaukaisilta mäiltä:\ntule: Vaimoni, nuoret sotilaani, heimoni huutaa: tule! Suuri Henki\nsanoo: tule! Ei antakaa Mohikanin kuolla.\"\n\n\"Mutta te unhoitatte ystävänne!\" sanoi Edwards.\n\n\"Ei maksa vaivaa houkutella indiania, joka on päättänyt kuolla,\"\nkeskeytti häntä Natty, ja tarttui Mohikaniin sekä pyöräytti\nerinomaisella kätevyydellä selkäänsä päällikön, joka ei tehnyt mitään\nvastarintaa.\n\nNatty viittasi sitten toisille, ja, ei ainoastaan vuosiensa vaan\nmyöskin sen taakan uhalla, jota kantoi, käveli hän ripeästi heidän\nedellään samaan suuntaan, mistä oli tullut. Juuri kun he jättivät\npenkereen kaatui muuan kuiva puu, joka jo kauan oli horjunut, kumoon\njuuri siihen paikkaan, missä he vasta olivat seisoneet, ja nosti ilmaan\ntulisen poropilven.\n\nTällainen tapaus joudutti tietysti niiden askeleita, jotka kulkivat\nNahkasukan perässä.\n\n\"Kävelkää pehmeätä maaperää myöten,\" huusi hän heille, kun olivat\npaksun savun keskessä, jossa eivät voineet nähdä paljo mitään. \"Pysykää\nvalkeammassa savussa; kiertäkää nahka tiiviisti hänen ympärilleen,\npoika.\"\n\nTotellen metsästäjän käskyä, seurasivat he lähellä hänen perässänsä, ja\nvaikka pitkin lähdejuonteen mutkauksia kulkeva kapea polku luikerteli\npalavien puunrunkoin ja oksien välitse, niin kulkivat he kuitenkin koko\nmatkan vahingoittumatta. Ainoastaan se, joka on kauan tottunut metsissä\nelämään, voi löytää tiensä tämmöisen savun läpi, joka melkeen kokonaan\nesti sekä hengittämisen että näkemisen; mutta kokenut Natty vei heidät\nerääsen kallioiden väliseen aukkopaikkaan jonka kautta he ilman suurta\nvaivaa pääsivät eräälle toiselle pengerrykselle ja huomasivat yht'äkkiä\nolevansa jokseenkin puhtaassa ilmassa.\n\nNiitä tunteita jotka valtaisivat Edwards'in ja Elisabethin mielen\nheidän saavuttuansa tähän paikkaan, on helpompi ajatella kuin kertoa.\nEi kukaan näyttänyt kuitenkaan riemuitsevan enemmän kuin heidän\nopastajansa, joka, vielä kantaen Mohikania selässään, kääntyi ja,\nnauraen totutulla tavallaan, sanoi:\n\n\"Minä tiesin että tuo ruuti oli Ranskalaisen ruutia, poika; se leimahti\nkerrassaan tuleen jota vastoin teidän karkea ruutinne olisi kihissyt ja\nkähissyt hyvinkin kokonaisen minuutin. Irokeseilla ei ollut parasta\nlajia ruutia, silloin kuin olin sodassa Kanadan heimokuntia vastaan sir\nWilliamin johdon alla. Olenko milloinkaan kertonut siitä kahakasta,\njoka...\"\n\n\"Säästäkää herran tähden kertomuksenne, Natty, kunnes olemme täydessä\nturvassa,\" keskeytti häntä Edwards. \"Mihinkä meidän nyt on mentävä?\"\n\n\"Hm ... tuonne vuorelle, jos ette huoli jäädä tähän.\"\n\n\"Olemmeko täydessä turvassa siellä? Eikö tuli voi päästä sinne?\"\n\n\"No eikö teillä sitten ole silmiä?\" vastasi Natty semmoisen miehen\ntyyneydellä, joka on tottunut sellaiseen vaaraan, mistä vastikään oli\npäästy. \"Jos olisitte viipyneet tuolla vielä kymmenenkään minuutia,\nniin olisitte molemmat jo kuoliaaksi palaneina, mutta tähän voimme\njäädä niin kauaksi kuin tahdomme, eikä mikään tuli voi teitä saavuttaa,\nennenkuin kivet muuttuvat yhtä helposti palaviksi kuin puut.\"\n\nSaatuaan tämän vakuutuksen, joka silminnähtävästi oli luotettava,\nmenivät he vähän matkaa eteenpäin, ja Natty laski taakkansa maahan,\nasettaen Indianin istumaan selkä kallionlohkaretta vasten. Elisabeth\nvaipui maahan ja peitti kasvot käsiinsä, sydän ristiriitaisten\ntunnetten vallassa.\n\n\"Jättäkää minut, jättäkää minut,\" sanoi hän Edwardsille. \"Minä tunnen\nitseni niin liikutetuksi etten voi puhua. Lähinnä Jumalaa on minun\nteitä kiittäminen tästä ihmeellisestä pelastuksesta.\"\n\nEdwards poistui hänen pyynnöstänsä ja meni Natyn luokse, joka piti\nhellää huolta Mohikanista. Kun heidän silmäyksensä sattuivat toisiinsa,\nsanoi vanha metsästäjä surullisesti:\n\n\"Hänen aikansa on tullut, poika; minä näen sen hänen silmistänsä. Kun\nindiani katsoo noin jäykästi eteensä, ajattelee hän ainoasti menoa\nsuloisille metsästysmaille, niinkuin he sanovat, ja mitä ne\nitsepintaiset veitikat kerran päättävät, sen he myös aivan varmaan\ntekevät.\"\n\nIndiani käänsi aaveen-näköiset kasvonsa Natyn puoleen ja kiinitti\nmustat silmänsä vakavasti häneen. Vitkallisesti käänsi hän sitten\npäänsä laaksoon päin ja alkoi omalla kielellään laulaa tuolla syvällä\nkurkku-äänellä, jota niin usein olemme maininneet, kohottaen äänensä\nlaulun kestäessä kunnes se kaikui kovana ja täytenä, vaikka kohta ei\nsointuvana.\n\n\"Mieleni tekee, mieleni tekee -- hurskas-mielisten maahan tekee\nmieleni. Ei yksikään Delavari kammo viimmeistä hetkeään, ei kukaan\nMohikani pelkää kuolemaa; Suuri Henki kutsuu, ja hän menee. Isääni olen\nkunnioittanut, äitiäni olen rakastanut, heimolleni olen ollut\nuskollinen. Mingot olen tappanut -- olen tappanut Mingot, ja suuri\nHenki kutsuu poikaansa. Minä tulen, minä tulen, hurskasmielisten maahan\ntulen minä.\"\n\n\"Mitä sanoo hän, Nahkasukka?\" kysyi Edwards.\n\nNatty ei vastannut, sillä samassa nosti Indiani taas päätänsä ja jatkoi\nhiljaisella, selvällä äänellä:\n\n\"Voiko kukaan sanoa Mingojen nähneen Mohikanin selkää? Onko kukaan\nvihollinen, jonka kanssa hän on taistellut, nähnyt huomispäivää?\nLauloiko kukaan Mingo, jota hän ajoi takaa, koskaan riemu-laulua? Onko\nMohikani koskaan valehdellut? Ei, sillä totuus oli elävä hänessä ja\nainoastaan se puhui hänen kauttansa. Nuoruudessaan oli hän sotilas, ja\nhänen mokkasiininsa jättivät veripilkkuja jälkeensä. Vanhana oli hän\nviisas, ja hänen sanansa neuvottelu-nuotion ääressä eivät hävinneet\ntuulen mukana.\"\n\n\"Nyt on hän onnellinen,\" jupisi Nahkasukka, \"minä näen sen hänen\nsilmistänsä, ja sitä en ole voinut sanoa hänestä siitä saakka, kuin\nDelavarit läksivät jokensa lähdehaaroilta ja kulkivat länttä kohti. Oi,\nsiitä on pitkät, pitkät ajat, ja monta surun päivää olemme molemmat\nyhdessä sitten kokeneet.\"\n\n\"Haukansilmä!\" sanoi indiani yht'äkkiä viimmeisen elonkipinän voimalla.\n\"Haukansilmä, kuunnelkaa veljenne kuolemaa.\"\n\n\"Minä kuulen, John,\" vastasi metsästäjä englannin kielellä, syvästi\nliikutettuna, ja siirtyi häntä lähemmäksi. \"Me olemme olleet veljiä\nparemmassakin kuin indianilaisessa tarkoituksessa. Mitä toivotte\nminulta, Chingachgook?\"\n\n\"Haukansilmä, minun esi-isäni kutsuvat minua suloisille\nmetsästysmaille. Tie on auki ja päällikön silmät nuorentuvat. Minä näen\n-- mutta en näe yhtään valkeaa miestä; siellä ei näy muita kuin\nhurskasmielisiä, urhollisia indiania. Hyvästi, Haukansilmä -- te\nmenette valkeain miesten taivaasen, mutta minä menen isäini luokse.\nKäskekää panna Mohikanin jousi, tomahavki, piippu ja Wampumi hänen\nhautaansa, sillä hänen lähteissään on yö, kuten silloin kuin sotilas\nlähtee sotajälelle, eikä hän voi pysähtyä niitä etsiäksensä.\"\n\nHän vaikeni, sillä itse elementitkin näyttivät yhdistyvän, murtaakseen\nkaiken inhimillisen vastustusvoiman. Sill'aikaa kuin nyt kerrotut\nseikat tapahtuivat, olivat mustat pilvet taivaalla lakkaamatta\nlisääntyneet ja suurenneet, ja se kolkko hiljaisuus, joka nyt vallitsi\nilmassa, ilmoitti äkillistä lämpömäärän muutosta. Pitkän vuoren\nvierteitä yhä raivoovia leikkiä ei epävakaiset tuulen-puuskat enää\nviskanneet sinne tänne, vaan ne kohosivat korkealle ilmaan taivasta\nkohti. Raivokkaan elementin hävitys-työssäkin näytti vallitsevan jokin\ntyyneys, ikäänkuin se olisi aavistanut, että sen hävittävää voimaa\nvahvempi käsi pian oli estävä sen etenemistä. Savupatsaat, jotka\nkohosivat laakson päälle, alkoivat nousta yhä korkeammalle ja sitten\nyht'äkkiä kadota, ja kirkkaita salamoita leimahteli läntisten vuorten\npäälle kokoontuneiden pilviryhmien välissä. Muuanta salamaa, joka\nlevitti liekkuvaa loistoa ympärilleen, valaisten koko taivaanranteen,\nseurasi ankara ukkosenjyrinä, joka vieri kallioiden välisiä alangoita\npitkin ja tuntui tärisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Mohikani\noikasi ruumistansa, ikäänkuin totellakseen annettua lähdön merkkiä, ja\nojensi kuihtuneen kätensä länteen päin. Hänen ruskeat kasvonsa\nloistivat ilosta, joka kumminkin, niinkuin kaikki muutkin tunnonmerkit,\nvähitellen katosi; jäntereet kangistuivat muuttuessaan lepotilaan,\nhiljainen vavahteleminen näkyi tuokion aikaa hänen huultensa ympärillä,\nkäsi vaipui vitkaan alas kylkeä vasten kankeana ja liikkumatonna, ja\nsiinä istui nyt päällikkö hengetönnä, selkä nojassa kalliota vasten,\nlasittavat silmät avoinna ja vielä tuijottaen kaukaisiin vuoriin päin,\nikäänkuin tuo tyhjäksi jätetty pölymaja olisi tahtonut viitata sitä\nsuuntaa mihin sen hengen oli kiitäminen, joka hiljan oli asunut siinä\nja sitä elähyttänyt.\n\nNatty tarttui ystävänsä kylmään käteen ja katseli kauan ja\nmiettiväisesti hänen kasvojansa, sanaakaan virkkaamatta.\n\n\"Nyt on kaikki loppunut,\" sanoi hän viimein surullisesti. \"Hänet on\ntuomitseva hurskas tuomari eikä uusien oikkujen ja aikain mukaan tehdyt\nlait. Ihmisen täytyy odottaa viimeistä hetkeänsä Jumalan tahdon mukaan,\nmutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa että alan kyllästyä elämään.\nTuskin löytyy enään puutakaan, jota tuntisin, eikä ole helppo saada\nnähdä yksiäkään kasvoja, joita opin tuntemaan nuoruuteni päivinä.\"\n\nSuuria vesipisaroita alkoi nyt putoilla ja pian vuoti vettä virtanaan\ntulikuumalle kalliolle. Indianin ruumis vietiin pikaa erääsen\nkallionlomaan ja koirat seurasivat perässä ulvoen hiljaisella\nvalittavalla äänellä, joka ilmoitti sitä surua, jota ne tunsivat\nvanhan, rakkaan ystävän kadottamisesta.\n\nElisabeth löysi kyllin suojaa alassyöksevää sadetta vastaan erään\nulkonevan kallionsyrjän alla. Mutta paljoa ennenkuin sade oli lakannut\nkuului alhaalta ääniä, jotka huusivat hänen nimeänsä, ja kohta sen\nperästä näkyi joukko ihmisiä jotka lähenivät kalliota ja, koetellen\ntuhkaläjiä, raivasivat tietä vielä savuavien puiden ja kantoin\nvälitse... Muutamia minuutta sen jälkeen lepäsi Elisabeth isänsä\nsylissä, jonka iloa, niinkuin hän itse luuli ainiaksi kadonneen\nlapsensa löytämisestä nuoret lukiamme itse kuvailkoot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun aikaa Chingachgookin kuoleman perästä ilmoitti Nahkasukka\npäättäneensä lähteä kauemmaksi länteen päin. Sekä Elisabeth että\nEdwards koki houkutella häntä luopumaan tästä päätöksestä, mutta\nturhaan.\n\n\"Minä olen väsynyt elämään täällä näillä kaskimailla\", sanoi hän,\n\"missä hakkuu kaikuu korviini auringon noususta sen laskuun saakka.\nMinua haluttaa päästä metsiin\".\n\n\"Metsiin!\" kertoi Elisabeth. \"Ettekö siis kutsu näitä äärettömiä puita\nkasvavia aloja metsiksi?\"\n\n\"Oi, lapseni, nämä eivät ole minkään arvoisia sille, joka on tottunut\nerämaihin. Metsiksi! Kyllä kaiketi! Minä en kutsu semmoisia paikkoja\nmetsäksi, missä joka askeleella tapaa uudisasutuksia ja perkkauksia\".\n\n\"Nimet eivät merkitse mitään\", sanoi Edwards. \"Neljänkymmenen vuoden\ntottumusta ei yhden päivän päätös muuta. Minä tunnen teidät liian\nhyvin, Natty, sen enempää kiusatakseni teitä houkutuskokeilla, mutta\nehkä suotte minun rakennuttaa teille majan jollekulle noista\nkaukaisista vuorista, jossa väliin voisimme käydä teitä tervehtimässä\nja katsomassa ett'ei teiltä mitään puutu\".\n\n\"Olkaa huoleti Nahkasukan suhteen, lapset; Jumala on pitävä huolen\nhänen päivistään ja antava hänelle autuaan lopun. Minä tiedän teidän\ntarkoittavan parastani, vaan tiemme eivät sovi yhteen. Minä rakastan\nmetsiä, te ihmisten kasvoja. Minä syön silloin kuin minulla on nälkä,\njuon kuin janottaa, mutta teillä on määrätyt tunnit ja säännöt -- niin,\nte raskautatte koiratkin liialla ruu'alla sulasta hyväntahtoisuudesta,\nvaikka niiden pitää olla laihoja ajaakseen hyvästi ja juostakseen\nkepeästi. Vähinkin luojan luoduista olennoista on määrätty jotakuta\ntarkoitusta varten, ja minä olen luotu erämaita varten. -- Jos pidätte\nminusta, niin antakaa minun mennä mihin sieluni halajaa\".\n\n\"Suokaa minun kuitenkin vielä kerran pyytää teitä jäämään\", sanoi\nElisabeth. \"Älkää jättäkö minua tuskalliseen levottomuuteen sen miehen\ntähden, joka kaksi kertaa on pelastanut minut kuoleman kourista ja niin\nuskollisesti palvellut niitä, joita minä rakastan. Jääkää minun,\nell'ette jää itsenne tähden. Lakkaamatta tulen minä muutoin näkemään\nteidät noissa kammottavissa unissa, jotka vielä häiritsevät lepoani;\nminä tulen näkemään teidät yksinäisyydessä, perin köyhänä, kuolevana\nniiden petoeläinten keskellä, joita olette tappanut. Minun kuvitukseni\non luuleva kaikkien kärsimysten, joita tauti, puute ja yksinäisyys\ntuottavat, vaivaavan teitä. Jääkää meidän luoksemme, vanha mies,\nell'ette itsenne, niin ainakin meidän tähtemme\".\n\n\"Semmoiset ajatukset ja pahat unet eivät suinkaan tule kauan vaivaamaan\nviatonta ihmistä\", sanoi metsästäjä juhlallisella äänellä. \"Ne tulevat\nJumalan avulla pian haihtumaan, ja jos pantterit vielä kuvittelevat\nunissanne, niin se ei tapahdu minun tähteni, vaan sentähden, että\nmuistaisitte Hänen voimaansa, joka johti minut teitä pelastamaan.\nLuottakaa Jumalaan; asukoon aina teidän sydämessänne se Jumala, joka on\nyhtä hyvin uudisasutuksissa kuin erämaillakin. Siunatkoon hän teitä ja\nkaikkea, mikä teille rakasta on, tästä hetkestä aina siihen suureen\npäivään saakka, jolloin valkeaihoiset tulevat kohtaamaan puna-nahkoja\ntuomiolla ja jolloin oikeuden, eikä väkivallan voima on oleva lakina\".\n\nElisabeth kohotti päätänsä ja tarjosi ukolle poskensa, jota tämä,\nottaen lakin päästään, kunnioituksella suuteli. Vanhus puristi\nvapisevin, mutta voimakkain käsin Edwardsin kättä sanaakaan\nvirkkaamatta. Sitten valmistihe hän lähtemään, veti vyönsä kireemmälle\nvyötäreensä ympärille, mutta niin hitaasti, että hyvin huomasi kuinka\nvaikea eronhetki oli. Muutaman kerran koetti hän puhua, mutta hänen oli\nmahdoton saada sanaa suustaan.\n\nViimein heitti hän pyssyn olalleen ja huusi koiriaan, niin että vuoret\nkaikuivat.\n\n\"Tännepäin -- hoi, koirat; pois täältä! Helläksi menevät jalkanne,\nennen kuin ennätämme matkamme perille\".\n\nKoirat kavahtivat ylös, ja ikäänkuin olisivat aavistaneet isäntänsä\ntarkoituksia, seurasivat ne hänen perässänsä riippuvin päin ja\nsurullisin katsein.\n\n\"Hän on poissa!\" sanoi Edwards. He näkivät vanhan metsästäjän\npysähtyvän metsän-reunassa ja kotvan aikaa katsovan taaksensa. Kun\nhänen ja heidän silmäykset sattuivat toisiinsa, pyyhkäsi hän äkkiä\nkädellä silmiänsä, viittasi jäähyväiset, kutsui koiriansa ja katosi\npuiden väliin.\n\nTämä oli viimeinen kerta, jolloin he näkivät Nahkasukan. Hän oli mennyt\nauringon laskua kohti -- ensimmäisiä siitä suuresta joukosta, joka on\nraivannut tien Pohjoisamerikalaisten valtain tähdillä koristetulle\nlipulle aina Suureen Valtamereen saakka.\n\n\n\n"]